Title: Valoa kansalle - Draamallinen kuvaelma kolmessa näytöksessä
Author: Soini, Wilho, 1854-1934
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Valoa kansalle - Draamallinen kuvaelma kolmessa näytöksessä" ***


VALOA KANSALLE

Draamallinen kuvaelma kolmessa näytöksessä


Kirj.

WILHO SOINI


Werner Söderström, Porvoo, 1883.



HENKILÖT:

Assessori GABRIEL GRASMAN.
Provasti.
Kanttori NIILO RIUTTA.
KALSO,   |
KINNAS,  |  talonisäntiä.
LAHTI,   |
TUOPPALA,
Rouva TURHOLM.
HANNA SOMMAR, edellisen sisären-tytär.
Kanttorin äiti.
1:nen tyttö.
2:nen tyttö.
Talonisäntiä, kansaa, koululapsia.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


    Rikkaan-puoleisesti sisustettu sali rouva Turholmin kartanossa.
    Kukkia akkunoilla. Ovia perällä ja toisella sivulla.


I. Kohtaus.

    _Hanna_ istuu sohvalla neuloen, _Kanttori_ nojaa edessä olevaa
    pöytää vastaan.

KANTTORI, viitaten sivuoveen. Äänestä päättäen siellä on assessori
Grasman, eikö niin?

HANNA. On. Tiedätkö käykö hän useasti täällä?

KANTTORI. Hänen sanotaan käyvän täällä varsin ahkeraan. Kerrotaanpa
että hänellä olisi jonkinlaisia aikeita rouva Turholmin suhteen.

HANNA, naurahtaen. Todellakin? Sitäpä en olisi luullut tädistä, joka jo
on siinä ijässä.

KANTTORI. Mikä ikä -- viiden-neljättä vuotias pulska ja varakas leski!
Sellaiset naiset ovat aivan kuin assessoreja varten. Mutta jättäkäämme
heidät ja puhukaamme teistä.

HANNA. "Teistä?"

KANTTORI. Suo anteeksi, en ollut varma uskaltaisinko sinua vielä
sinutella, sillä onhan siitä jo varsin kauan kun viimeksi sain kanssasi
puhua. Sinä siis menestyit seminaarissa?

HANNA. Varsin hyvin, olenhan vaan vähän laihtunut, vai mitä arvelet?

KANTTORI. Se ei haittaa; mutta olet tullut myös paljon totisemman ja
vakaamman näköiseksi.

HANNA. Niin, näetkös, olenhan nyt neljä vuotta vanhempi kuin
lähteissäni.

KANTTORI. Muistan vielä varsin hyvin lähtösi ajan. Molemmat olimme
innostuneet kansamme kohoittamisen ja sivistämisen aatteesta ja
kiihtyneet vastuksista, jotka sitä estivät; päätimme kumpikin uhrata
voimamme tuon aatteen palveluksessa, tehdä kansallemme jotakin hyvää,
vaikka kuinka vähäistä -- ja sinä läksit seminaariin.

HANNA. Niin, ja sinä lupasit sillä ajalla toimittaa tänne kansakoulun.

KANTTORI. Niin lupasin, vaikk'en ole voinut lupaustani kokonaan
täyttää. Mutta kun sinä olit lähtenyt, et usko minkälainen tunne minut
valtasi: melkein kaduin että olin sinua kehoittanut menemään ja että
olin houkutellut rouva Turholmia siihen suostumaan. Tuntui aivan kuin
olisin sinut ijäksi kadottanut. Eikä se kummaa ollutkaan, sillä
olimmehan melkein kuin puolittain kihloissa.

HANNA, nousten äkkiä kävelylle. Meidänhän piti puhua koulunkäynnistäni.

KANTTORI. Suo anteeksi että lausuin mitä koko maailma siihen aikaan
puhui. Mutta nyt kun taas neljän vuoden päästä näen sinut entistä
kauniimpana ja suloisempana, en tiedä kuinka salaisin iloani ja
tunteitani, jotka sinun palauksesi on virittänyt uuteen tuleen.

HANNA. Oi Niilo, älkäämme puhuko niistä asioista! Etkö ole koskaan
huomannut, että kun rakkaudesta ruvetaan puhumaan, katoo avosydäminen
ilo ja vaatimaton hilpeys nuorten väliltä ja sijaan tulee jonkinlainen
pakollinen kainostelu ja turha ahdistus. Kun takkavalkeaan heittää
uusia puita, se ikäänkuin sammuu ja pimenee eikä levitä lämmintä, ei
valoa.

KANTTORI, vilkkaasti. Niin, hetkeksi vaan; mutta sitten leimahtaa se
korkeaan liekkiin, joka roihuten nousee ylös, paukkaa ja räiskää,
ikäänkuin tahtoisi puunkin sydän riemusta haljeta!

HANNA. Aivan oikein, mutta me antakaamme ystävyyden tulen palaa ilman
lisäystä niin kauan kuin siinä itsessään on kylliksi kuluttamista. --
Sanopas mitä olette täällä oikeastaan toimineet sillä ajalla?

KANTTORI. Olemme saaneet vihdoin päätetyksi että kansakoulu rakennetaan
kun vaan saadaan siihen tarvittavat varat kokoon. Sitten olemme
koonneet rahoja suomalaisille oppikouluille. Viime kesänä ai'oimme
panna toimeen arpajaiset samaa tarkoitusta varten, mutta silloin
kiiruhtivat muutamat pitäjän herrat, assessori Grasman etunenässä,
pyytämään arpajaisia urkukassan hyväksi. Heille antoi kuvernööri luvan,
meille ei.

HANNA. Assessori Grasman on siis niitä, jotka eivät suomalaisia kouluja
suosi?

KANTTORI. Sitä hänen käytöksensä ja toimensa selvästi osoittavat.

HANNA. Ja sellaiseen mieheen luulet tätini suostuvan! Hän, joka on
suomalaisuudestaan ylpeämpi kuin me molemmat yhteensä.

KANTTORI. Naisten mielipiteet ovat horjuvaisia ja riippuvat kokonaan
siitä mies-seurasta, jossa he liikkuvat, ja varsinkin kun on sydämen
asiat taikka vaan rikkaus kysymyksessä, ei naisten periaatteet maksa
puhumisen vaivaa -- ne häälyvät niinkuin viiri tuulessa.

HANNA. Herra kanttori, missä olet sellaisia naisia nähnyt ja kuinka
olet niin kauniita ajatuksia meistä saanut? -- Minua vähän
kummastuttaa...

KANTTORI. Onnekseni en sellaista ole vielä tähän saakka itse tullut
kokeneeksi, mutta sellainen on yleinen luulo miesten keskuudessa.

HANNA. Se ei ole heillä ensimäinen eikä viimeinen harhaluulo!

KANTTORI. Mielelläni soisin että se olisi harhaluulo ja, ellei monet
esimerkit toisin osoittaisi, tahtoisin sitä uskoakin. Mutta luuletko
esimerkiksi, että jos Turholm vainaja ei olisi ollut harras
suomenmielinen, hänen rouvansa kuitenkin olisi sellainen kuin tätisi
nyt on? Onhan äitisi koti aivan umpiruotsalainen.

HANNA. Aivan varmaan hän olisi kansallismielinen; hänellä on siksi hyvä
ymmärrys ja sydän oikealla paikalla.

KANTTORI. Sitä en suinkaan epäile.

HANNA. Niilo, minä toivon että sinä kerran tulet tuntemaan mikä voima
on naisen periaatteilla: mikä kannatus, jos ne ovat puolellasi, mikä
ankara vastus, jos ne ovat tielläsi.

KANTTORI. Sinä innostut, ethän vaan ymmärtänyt sanojani niin, kuin
olisin sinusta epäillyt? Sinuun luotan niinkuin jumalan-sanaan.

HANNA. Nyt puhut tyhmästi, hyvä Niilo. (Pieni tyttö tulee sisään kirja
kädessä ja seisahtuu ovensuuhun.) Vai niin, läksysi on jo luettu --
minä tulen oitis! (Tyttö poistuu.) Niinkuin näet, olen jo näinä parina
päivänä ennättänyt hankkia itselleni oppilaitakin. Opettaminen onkin
tullut aivan kuin toiseksi luonnokseni; pelkäänpä vaan että se käy ilmi
puhuessani sellaistenkin kanssa, jotka eivät ole oppilaitani -- mutta
sitä en voi auttaa.

KANTTORI. Sitä en suinkaan ole huomannut, Hanna. Kuinka mielelläni
olisin oppilaasi, kun vaan saisin aina kuulla puhettasi!

HANNA, varoittaen sormellaan. Joko taas! Mutta nyt jätän sinut hetkeksi
yksin, jollet pahastu; sitten jatkamme.

    (Aikoo mennä.)


II. Kohtaus.

    Entiset. _Rouva Turholm_ ja _assessori Grasman_ tulevat sivuovesta.

ASSESSORI. Peljästyttekö meitä, hyvä neiti?

HANNA. En suinkaan, herra assessori, mutta minun täytyy rientää
oppilaitteni luokse.

    (Menee.)

ASSESSORI. Minä ihmettelen että neiti Sommar palaa noin terveenä
seminarista. Olen kuullut että siellä oppilaita vaivataan niin paljon,
että varsinkin naiset kaikki palaavat sieltä kivulloisina, ja seuraus
siitä on se, että kun sitten jonkun vuoden ovat kovassa työssä,
kehnoissa huoneissa ja typerän kansan keskuudessa, kuolevat niinkuin
kärpäset. On sekin systeemiä!

ROUVA. Hannasta päättäen sellaiset jutut ovatkin paljasta lorua.

ASSESSORI. Olkoonpa vaan; mutta miksi tarvitsee kansan, huomatkaa
_kansan_ opettajan lukea kaiken maailman tieteitä, niinkuin ei
vähemmänkin oppinut voisi lapsille neuvoa lukemista, kirjoitusta ja
hiukan luvunlaskua.

ROUVA. Myöntänettehän kuitenkin että niillä, joiden tulee kansan
sivistystä kohoittaa, täytyy olla itsellänsä korkeampi sivistys?

ASSESSORI. Niin, niin, en minä suinkaan tahdo ruveta teidän kanssanne
kansan sivistyksestä kiistelemään! -- (Huomaa kanttorin.) Onhan täällä
kanttorikin -- hyvää päivää!

ROUVA. Te teette minulle hyvän työn, herra kanttori, jos pidätte seuraa
assessorille sillä aikaa kuin minä pistäyn talouden toimissa.
Isännättömässä talossa täytyy, näette, emännän itsensä liikkua joka
paikassa.

ASSESSORI. Älkää millään muotoa antako meidän häiritä toimianne.

    (Rouva menee.)


III. Kohtaus.

    _Assessori_ ja _Kanttori_.

ASSESSORI. Neiti Sommar on rouva Turholmin sisarentytär, eikö niin?

KANTTORI. Niin on.

ASSESSORI. Ja ainoa perillinen?

KANTTORI. Sitä en ole koskaan tiedustellut, mutta onhan se mahdollista
-- jollei rouva Turholm vielä mene uudestaan naimisiin.

ASSESSORI. Hän on varsin sievä ihminen.

KANTTORI. Niin todellakin, ikäänsä erinomaisen pulska vielä.

ASSESSORI. Minä tarkoitan neiti Sommaria.

KANTTORI. Ah!

ASSESSORI. Mutta yhdestä toiseen -- teillähän kuuluu olevan varsin
suuri vaikutus näillä tienoilla, herra kanttori.

KANTTORI. Minun vaikutus-alani on hyvin vähäinen.

ASSESSORI. Sitä mahtavampi on vaikutuksenne tuolla alalla, minä tiedän
sen. Olettehan te kaikkien yritysten johtajana täällä, etenkin
niinsanottujen "kansallisten".

KANTTORI. Menestyksemme niissä yrityksissä ei mahtane kateutta
herättää.

ASSESSORI. Mitäpä nyt kateudesta -- mutta tunnustaa täytyy että te
olette toimelias mies: hoidatte virkaanne nuhteettomasti, kokoilette
rahoja teaatteria ja kouluja varten, lähetätte onnentoivotuksia
johtaville miehillenne, annatte lausuntoja sivistyksen perusasioissa,
ratkaisette mikä kieli on oleva opetuksen pohjana kouluissa, ynnä
muuta, mikä saattaa sydämellisesti huvittaa kaikkia, jotka tietävät,
ettei teillä vielä ole kansakouluakaan.

KANTTORI. Te tiedätte varsin hyvin, herra assessori, että kansakoulu on
päätetty tänne perustettavaksi ja että ainoastaan varain puute sen
toimeen panemista estää.

ASSESSORI. Varain puute! Siinäpä satutitte juuri arimpaan kohtaan. Sen
sijaan että tuhlaatte aikaanne ja varojanne kaikenlaisiin puuhiin,
joista ei teillä ole vähintäkään hyötyä, tulisi teidän edistää
varallisuutta paikkakunnallanne. Maanviljelys, karjanhoito -- kas siinä
avara vaikutus-ala jokaiselle tosikansalaiselle. Jos niistä
pidettäisiin enemmän huolta, niin olisi kyllä varoja kansakoulujenkin
rakentamiseen eikä tekisi mieli matkimaan kaikkia hullutuksia mitä
Helsingissä tehdään, ja tottelemaan sieltä tulevia komentosanoja.

KANTTORI. Minä ymmärrän kyllä mitä te hullutuksiksi sanotte; mutta
suuresti erehdytte, jos luulette täällä Helsingistä tulevia
komentosanoja toteltavan. Ja mitä matkimiseen tulee, niin harva jotakin
merkitsevä aate lienee helsinkiläinen. Muualla ne syntyvät, vaikka
niitä siellä muodostellaan, niinkuin pajassa, jossa on taitavimmat
sepät takomassa. Ja sepätkin ovat siellä vieraita, muualta tulleita,
taikka mainitkaa minulle joku mainio helsinkiläinen... Meistä,
nimittäin kansasta, ovat aatteet lähteneet ja kansasta ovat lähteneet
ne miehet, jotka aatteita kehittävät ja puollustavat. Eikö meillä olisi
oikeutta heitä kannattaa, heitä rohkaista, heille menestystä toivoa?

ASSESSORI. Minä tiedän tuon: kaikki hyvä tulee niinkutsutuista "syvistä
riveistä".

KANTTORI. Eihän se teitä peloittane?

ASSESSORI. Mitä vielä! -- Mutta palatkaamme taloudelliselle alalle. Te
sanotte että kunnalla ei ole kylliksi varoja oman koulun rakentamiseen,
ja kuitenkin ukot vastustavat kaikkea, mikä voisi varallisuutta näillä
seuduilla kohoittaa. Niinpä on par'aikaa kysymys eräästä
tehdasliikkeestä, jonka harjoittamiseen, omituista kyllä, vaaditaan
kunnan lupaa, vaikka ammatti itsessään ei ole mitään luvatonta --
ikäänkuin vapaus ei siinä olisi yhtä hyödyllistä kuin muissakin
elinkeinoissa. Erästä tehdasliikettä, sanon ma, aloitettaisiin täällä,
mutta kuntalaiset eivät siihen suostu.

KANTTORI. Tarkoitatte luultavasti Pilbladin ja kumppanien aikomusta
rakentaa tänne viinapolttimo?

ASSESSORI. Aivan oikein, sitä tarkoitan. Asia olisi minullekin varsin
tärkeä.

KANTTORI. Teillä sanotaan olevan kolmas osa tuossa ai'otussa
polttimossa.

ASSESSORI. No, ei juuri sen vuoksi. Vaan, näettekös, minulla on
maatalo, josta ei ole paljon mitään hyötyä kun sen tuotteita ainoastaan
pitkän ja vaivaloisen kuljetuksen jälkeen voi saada kaupaksi. Mutta jos
täällä olisi polttimo, saisin viljastani kelvollisen hinnan;
polttimosta tuodulla rankilla ja ravalla voisi elättää runsaasti
karjaa, ja kun karjasta saadaan lantaa ja lanta on maanviljelyksen
perustus, niin syntyisi siitä kiertokulku, mikä jokaisella kierroksella
kohoittaisi varallisuutta askeleen ylemmäksi. Ja huomatkaa: tuo etu ei
olisi yksin minulla, vaan koko paikkakunta sitä nauttisi -- yhteistä
hyvää minä tarkoitan. Sen vuoksi olisi erittäin hyvä, jos te, jolla on
suuri luottamus pitäjäläisten keskuudessa, neuvoisitte heitä paremmin
etuansa ymmärtämään.

KANTTORI. Herra assessori, minun isäni kuoli viinaan.

ASSESSORI. Luultavasti sen vuoksi että hän nautti sitä liiaksi; --
sillä tavalla saattaa lähdevedelläkin itsensä tappaa.

KANTTORI. Mutta jos isäni olisi lähteesen kuollut, niin ei kukaan voisi
minua pakoittaa siitä enään vettä ottamaan.

ASSESSORI. Te ymmärrätte minua väärin. Nyt ei olekaan puhetta
pakoittamisesta tai teidän itsenne johtamisesta samalle tielle, jossa
isänne sanotte onnettomaksi tulleen. Olkoon se kaukana meistä! Mutta
katsokaas, Pilblad voisi ruveta riitelemään tästä asiasta pitäjäläisten
kanssa, siitä olisi turhia rettelöitä ja kulunkeja, ja mahdollisesti
hän kuitenkin lopuksi voittaisi.

KANTTORI. Mutta läänimme kuvernööri on tunnettu siitä, että hän
tämän-tapaisissa asioissa aina on kuntain puolella.

ASSESSORI. Minä tiedän sen; mutta minä tahtoisin mieluummin saada
tällaiset asiat sovinnolla ajetuiksi, sillä riidoista ja
käräjänkäynnistä ei lähde koskaan mitään hyvää, uskokaa minua. Sen
vuoksi olen ajatellut erästä sovituskeinoa. Niinkuin tiedätte, on
minulla kirkonkylässä taloni maalla uusi asuntorivi, joka on
kansakoulun huoneiksi varsin sopiva. Sen olen aikonut lahjoittaa
pitäjälle koulua varten.

KANTTORI. Todellakin, herra assessori? Sepä olisi jalo työ!

ASSESSORI. Pienoinen uhraus vaan isänmaan alttarilla. Mutta asian laita
on sellainen, että, niinkuin jo sanoin, maataloni ei tuota paljon
mitään ja sen vuoksi noin suuri lahjoitus vielä tätä nykyä kävisi
minulle varsin vaikeaksi; minun täytyisi lykätä se epämääräiseen
tulevaisuuteen ja hyyrätä huoneet jollekulle, esim. maakauppiaalle,
jolle ne soveltuisivat erittäin hyvin. Mutta jos polttimo --

KANTTORI. Te tarkoitatte että tehtäisiin vaihtokauppaa: te antaisitte
meille kansakoulun, me teille viinapolttimon. Ei käy laatuun --
valitettavasti ei.

ASSESSORI. Minä arvelin että nyt olisi muutoinkin erinomaisen sopiva
tilaisuus kun voitaisiin saada neiti Sommar opettajattareksi, hän, joka
on oman pitäjän lapsia ja erittäin suloinen ihminen -- eikö niin
teidänkin mielestänne?

KANTTORI. Se on totta, tilaisuus olisi erinomainen. Mutta vaatikaa
minulta mitä hyvänsä muuta, vaan ei sitä että minun pitäisi puolustaman
viinaa, jota kammoon pahimpana vihollisenani.

ASSESSORI. Hyvä kanttori, enhän minä teiltä mitään vaadi. Jollei teille
kansan sivistyksen etu ole kalliimpi kuin oma personallinen inhonne
sitä tai tätä vastaan, niin enhän minä sille mitään voi.

KANTTORI. Herra assessori, te olette julma.

ASSESSORI. Niin, niin -- sellaisia te olette, jotka itsiänne
"kansallisiksi" nimitätte! Jos teille joskus kättänsä tarjoo yhteiseen
työhön, niin te sen hylkäätte ja kuitenkin ihmettelette, ettei maan
varakkaat teidän yrityksiänne kannata. Te vaaditte että teille pitäisi
olla kohtelias ja kukkaro aina auki, vaikka te vastaatte röyhkeydellä,
haukkumisilla, solvauksilla. Onko se mielestänne tasapuolisuutta?

KANTTORI. Tuo, mitä nyt sanoitte, ei ole totta.

ASSESSORI. Sallikaa minun puhua loppuun saakka! -- Kuinka usein olen
aikonut antaa minäkin roponi suomalaisille kouluille, joiden menestystä
sydämestäni harrastan, mutta aina on suomenmielisten ynseys minua siitä
estänyt. Olen ajatellut: oppikoot ensin nöyryyttä, sillä se on oikean
sivistyksen ensimäinen merkki.

KANTTORI. Se, joka asiata todenteolla harrastaa, ymmärtää myös eroittaa
päätarkoituksen henkilöistä, eikä iske kiinni vähäpätöisyyksiin.

ASSESSORI. Se ei suinkaan ole vähäpätöistä kenenkä kanssa jotakin
yhteistä työtä tekee! Mitä asian ja henkilön eroittamiseen tulee, niin
ei teidän pitäisi siitä paljon puhumaan, teidän, joka sekoitatte
itsenne, isänne ja Herra ties keitä kaikenlaisiin asioihin, joilla ei
ole mitään yhteyttä.

KANTTORI. Teillä on mahdollisesti syytä niin sanoa; minä en sitä
lausunutkaan teitä moittiakseni.

ASSESSORI. Vähät siitä! Mutta vielä nytkin olisin valmis antamaan
jonkun summan, esimerkiksi viisisataa markkaa, suomalaisille kouluille
ja teidän kauttanne, jos vaan voisin toivoa hiukankin ystävällisempää
kohtelua.

KANTTORI, puhuen itseksensä. Viisisataa markkaa! Koko pitäjässä on
saatu kokoon ainoastaan sata ja yhdeksänkymmentä, se tekisi yhteensä
kuusisataa yhdeksänkymmentä; voisin lisätä siihen omistani kymmenen
markkaa. Seitsemänsataa markkaa -- mikä summa, mikä summa!
(Assessorille.) Mitä te siis oikeastaan tahdotte, herra assessori?

ASSESSORI. Että te kunnankokouksessa, joka alkaa parin tunnin päästä,
puhutte Pilbladin yrityksen puolesta, ja jos polttimon rakentamiseen
lupa annetaan, niin lahjoitan kunnalle kouluhuoneet ja te saatte
viisisataa markkaa.

KANTTORI. Minä kirjoitan ne heti teidän niinellänne keräyslistaani.

ASSESSORI. Ei millään muotoa minun nimeäni! Minä vihaan kaikkea melua,
enkä tahdo ylvästellä hyvillä töilläni; kaikki tapahtukoon hiljaa ja
sävyisästi. Pankaa oma nimenne.

KANTTORI. Kuinka? Mitä te tarkoitatte?

ASSESSORI. Taikka kirjoittakaa vaan: "Eräs valistuksen ystävä
viisisataa markkaa". -- Te siis suostutte?

KANTTORI. Sitä en muistanutkaan, suostumukseni tarvitaan ensin. -- Voi
jos tietäisin! Viina ja koulu -- tuntuu aivan kuin olisi taistelu
kuoleman ja elämän välillä. Ettekö voisi odottaa että kysyisin neuvoa
edes Hannalta?

ASSESSORI. Keneltä?

KANTTORI. Neiti Sommarilta -- hänen mielipiteensä olisi minulle varsin
tärkeä.

ASSESSORI. Vai niin; no sitten lienee parasta lakata puhumasta koko
asiasta. Te näytte olevan niitä miehiä, jotka aina pakenevat jonkun
hameen taakse kun on päätös tehtävä. Toivotan onnea! Te luulette
varmaan että muualta ei enää viinaa saadakaan, kun vaan täällä ei
tehdasta ole.

KANTTORI. Sitä en uskalla toivoa.

ASSESSORI. Mutta ette kuitenkaan tahdo ymmärtää että juoppouden paras
vastustaja on sivistys, on oppi, jota koulu tänne levittäisi.

KANTTORI, hetken mietittyä. Siinä olette oikeassa: ainoastaan raa'at.
sivistymättömät ihmiset voivat viinan orjiksi joutua, siis --
sivistystä, kouluja! Herra assessori, minä suostun -- kansani tähden
(itsekseen) ja sinun tähtesi, Hanna!

ASSESSORI. Teitte järkevän ja viisaan päätöksen, joka tuottaa teille
kunniaa, sillä olettehan -- jos asia onnistuu -- melkein niinkuin koko
koulun perustaja. Lahjoitus-kirja on valmiina ja rahat saatte
kunnankokouksen jälkeen.


IV. Kohtaus.

    Entiset. _Rouva Turholm_ ja _Hanna_ tulevat peräovesta.

ASSESSORI, kuiskaten Kanttorille. Mitä täällä olemme puhuneet, se jää
tietysti meidän välillemme. (Rouvalle.) Erinomaisen kaunis ilma tänään,
voimme odottaa hyvää viljavuotta, raskaita jyviä.

ROUVA. Yksi ainoa yö saattaa vielä hävittää kauneimmatkin toiveet.

ASSESSORI. Miksi antautuisimme synkkien aavistusten valtaan, hyvä
rouva, kun siihen ei mitään syytä ole.

ROUVA. Aikaista iloa on myöhäinen katua.

ASSESSORI. Sepä sukkelasti sanottu! Mutta aika rientää ja minun täytyy
kiiruhtaa pois. Saisinko olla niin rohkea, että pyydän rouvasväkea
tänään tulemaan luokseni? Kesäinen ilma oikein vetää ja viettelee meitä
ulos.

ROUVA. Kiitoksia, jos suinkin pääsemme, tahdomme tulla.

ASSESSORI. Te myöskin, neiti Sommar, kaikin mokomin! Pääsemisestä ei
puhetta.

HANNA. Jos täti lähtee --

ASSESSORI. Minä luultavasti viivyn siksi kunnan-huoneessa, mutta jos
ohitse ajaessanne poikkeatte sinne, niin saamme jatkaa matkaa samassa
seurassa minun vaunuissani. (Kättelee.) Hyvästi, rouva Turholm!
Hyvästi, neiti Sommar! Te voitte tulla, kanttori, minun hevosessani.

KANTTORI. Kiitoksia, minulla on oma hevonen täällä; minä ajan heti
jälessä.

ASSESSORI. Älkää vaan myöhästykö! Vielä kerran hyvästi!

ROUVA. Sangen ikävää että teidän täytyy lähteä niin pian, mutta älkää
unhoittako!

    (Assessori menee.)


V. Kohtaus.

    Entiset, paitsi assessori.

KANTTORI. Tiedättekö mitä -- assessori olisi helposti käännetty toiseen
uskoon!

HANNA. Suomenmieliseksi?

KANTTORI. Niin juuri. Me haastelimme vähän niistä asioista ja hän ei
ollut kovinkaan jyrkkä, valittihan vaan suomalaisten ynseyttä ja muuta
sellaista, jota varsin hyvin tunnemme. Osoittipa hän todellista
suosiotakin suomalaisuutta kohtaan, vaikka siitä on vielä liian
aikaista puhua.

HANNA. Todellakin! Eikös hän ole rikas mies?

ROUVA. On kyllä, ja sen vuoksi olisikin erinomainen voitto, jos hän
saataisiin meidän puolelle; sitä kannattaisi koettaa,

KANTTORI. Se on minunkin mielipiteeni ja luulen että sellainen
kääntämis-työ kävisi rouvasväelle varsin helpoksi.

HANNA. Mutta äskenhän juuri arvelit ettei naisilla ole mitään kykyä
sellaisissa asioissa ja että he aina mukaantuvat niiden miesten mukaan,
joiden seurassa ovat.

KANTTORI. Se oli vaan yleistä arvelua, mutta tässä tapauksessa luulen,
että eräs nainen voisi suuresti vaikuttaa assessoriin, jos vaan
viitsisi itseänsä vaivata.

ROUVA. Niin luulen minäkin.

KANTTORI. Erittäin hauskaa, että siinä olette kanssani yksimielinen.
Siis koettakaa!

ROUVA. Ketä tarkoitatte?

KANTTORI. Teitä, hyvä rouva.

ROUVA. Minua? Minä tarkoitan Hannaa.

HANNA. Minua -- no mutta täti kulta!

KANTTORI. Sitä parempi, jos voitte tehdä hyökkäyksen yhdessä --
varmempi on voitto.

HANNA. Älkää lörpötelkö joutavia! Parempi olisi, jos miettisitte millä
keinolla ensi syksyksi saataisiin tänne kansakoulu. Silloin pääsisin
minäkin omaan leipään ja te tekisitte minulle hyvän työn, josta olisin
ikuisesti kiitollinen.

KANTTORI. Eikö muuta, Hanna? No, ensi syksynä, se on: noin kuukauden
päästä, avataan täällä kansakoulu, sen lupaan.

HANNA. Kuinka, olisiko mahdollista? Sinä oikein säikähdytät minua.

KANTTORI. Minä en puhu enempää, vaan luota sanaani.

HANNA. Täti, täti, kuuletko mitä ihmeitä tapahtuu?

ROUVA. Tiedäthän ettei sinulla ole mikään kiire "omaan leipään",
niinkuin sanoit. Sinun leipäsi kasvaa minun talossani niin kauan kuin
siellä vaan viihdyt.

HANNA. Sen tiedän kyllä, rakas täti; mutta minä en tahtoisi syödä
leipääni laiskana ja toimettomana. Ei, työtä ja vaivaa ja sitten elää
omasta ansiosta -- siinä minun suurin toiveeni.

KANTTORI. Se toiveesi pian toteutuu.

HANNA. Minä luotan sinuun. Mutta pitihän sinun kiiruhtaa assessorin
jälestä johonkin, jollen väärin ymmärtänyt.

ROUVA. Älähän toki karkoita kanttoria pois!

KANTTORI. Ei -- Hanna on oikeassa, minun täytyy kiiruhtaa kunnan
kokoukseen. Olen jo viipynyt liiaksikin, mutta onneksi on minulla hyvä
hevonen. -- Hyvästi!

ROUVA. Mahdollista on että tapaamme vielä tänään toisiamme.

KANTTORI. Mahdollista kyllä. Hyvästi Hanna!

HANNA. Hyvästi! Kiitoksia lupauksestasi!

    (Kanttori menee ja esirippu laskeutuu.)

Ensimäisen näytöksen loppu.



TOINEN NÄYTÖS.


    Pihamaa kuntahuoneen luona, josta portaat näkyvät vasemmalla.
    Ohitse kulkee maantie. Aitaan on sidottu rattaitten eteen
    valjastettuja hevosia. Renkipoikia käy toisinaan hevosia
    katsomassa; muutamilla rattailla makaa koira. Etäämpänä perällä
    näkyy kirkko ja sen ympärillä taloja ja vainioita.


I. Kohtaus.

    _Assessori_ ja _Kalso_ tulevat ulos kuntahuoneesta. Kohta heidän
    jälessään tulevat sieltä myöskin _Tuoppala, Lahti, Kinnas_ ynnä
    muita talonisäntiä.

ASSESSORI. Itsepäiset tomppelit, joita ei saa mihinkään kääntymään! En
ymmärrä missä kanttori viivyttelee. Olisiko hän katunut kauppaansa?
Onneksi saimme kokouksen keskeytetyksi neljännestunniksi; jollei hän
sitä ennen ole tullut, on vaivani taaskin turha. Lähden häntä vastaan
tielle.

    (Menee.)

TUOPPALA, tullen ulos. Ei mar' sitä ruttoa ja hävitystä niin vähällä
omaan tupaan päästetä. Kyllä sitä saadaan viinaa, vaikka on kymmenenkin
peninkulman päästä haettava. Mitä täällä sitten syötäisiin, jos viljat
viinaksi poltettaisiin?

LAHTI. Tuoppala puhuu oikein!

KINNAS. Kummallista se on vähän tuon viinakullan laita: ei se itsessään
mitään pahaa ole. Katsokaas, jos panen viinapullon pöytään, niin ei se
vielä mitään pahaa vaikuta: se on siinä vaan niinkuin mikä muu hyvänsä
mustakylkinen olento. Mutta kun siihen katsoo, niin ikään on kuin
nousisi sen kaulasta viekoittelija ylös ja sanoisi: "Maistapas ...
maistapas!... Tilkkanen vaan tätä herttaista nestettä!... Maistapas,
jos olet mies!" Ja jos sitten yltyy maistamaan, niin tuo paholainen
ikäänkuin tarttuu kieleen kiinni ja pakoittaa juomaan niin kauan että
ihminen on, jos niin voisi sanoa, ikäänkuin sika. Ja kun ihminen on
sikana, niin ei se tiedä tästä maailmasta, eikä osaa eroittaa iltaa
huomenesta.

LAHTI. Kinnas puhuu oikein!

KALSO. Mutta sanoihan assessori antavansa meille koulun, jos suostumme
hänen pyyntöönsä -- olisihan se jotain sekin sivistyksen edistämiseksi.

TUOPPALA. Opetettaisiinko siellä koulussa sitte juomaan tai viinaa
valmistamaan, -- koska sen pitäisi olla niin läheisessä yhteydessä
viinarännin kanssa?

KINNAS. Olkaamme ilman koulua vaikka kymmenen vuotta, kun vaan olemme
yhtä kauan ilman viinaa. Jos sivistys on senkaltaisissa tehtaissa, niin
perustettakoon sitte konjakki-tehdas, sillä näettehän ettei kukaan
sivistynyt juo itseänsä humalaan viinasta, vaan konjakista; raaka
talonpoika viinasta juopuu, herrat hienommasta tavarasta.

LAHTI. Kinnas puhuu oikein!

KALSO. Mutta nähkääs, viina on myöskin lääkettä, vatsan kivussa
erittäin terveellistä ja kylmettymistä vastaan paras keino.

KINNAS. Niin, niin, kyllä susi syitä saa ja vatsan kipuja se, joka
viinaa haluaa.

TUOPPALA. Jos minä olisin keisari ja esivalta, niin en jättäisi maahan
useampaa kuin yhden viina-tehtaan, ja sieltäkään ei annettaisi muutoin
kuin apteekarin käskystä.

LAHTI. Tuoppala puhuu oikein!

KINNAS. Sellaisia apteekareja on meillä liiaksikin, esimerkiksi
Virjälän saunamies, jolta ei ropit ja lääkkeet, nimittäin viina, lopu
koskaan. Siellä luullakseni Kalsokin käy kun on vatsa kipeä, hm!

KALSO, osoittaen Kintaan harmaata kulkkupartaa. Näkyypä minnekä
Kintaankin hopeat ovat valuneet.

TUOPPALA. Noukkaileminen ei tässä asiaa paranna. Tuolla tulee kanttori,
kysykäämme hänen mieltänsä, sillä hänellä on tavallisesti pää oikealla
kohdalla ja ajatukset selvät kuin vesi hietapohja lähteessä.

KAIKKI. Niin, kysykäämme kanttorilta!


II. Kohtaus.

    _Assessori_ ja _Kanttori_ tulevat maantieltä.

KANTTORI, tervehtäen. Ompas täällä isäntiä! Terve Tuoppala ja Seppälä
ja Kinnas ja Lahti ja Kalso ja Saapaslampi -- terve!

TUOPPALA. Mikäs on oikeastaan kanttorin ajatus asiasta?

KINNAS. Hän tarkoittaa viinarännin asiaa.

KANTTORI. Kyllä arvaan. Minä olen siitä, hyvät pitäjänmiehet, ennenkin
puhunut teille, mutta sittemmin on tullut väliin seikkoja, jotka ovat
minua pakoittaneet ajatustani muuttamaan. Olen aina sanonut teille että
viinapolttimoa ei pitäisi kuntaan ottaa, koska siitä saattaa paljon
turmelusta levitä, ja jollei asiassa muita näkökantoja olisi, niin
neuvoisin vieläkin samaa. Tuollaisesta laitoksesta, kuin viinapolttimo,
on kyllä paikkakunnalle kaikenlaista aineellista hyötyä, se tuottaa
työn-ansiota, koroittaa viljan hintoja, helpoittaa karjan elättämistä
ja niin edespäin; mutta niille seikoille en suurta arvoa anna, sillä
laitoksesta on haittojakin, jotka täydellisesti hävittävät kaiken sen
tuottaman hyödyn. Tässä on kuitenkin toinen paljon tärkeämpi, kalliimpi
asia kysymyksessä. Kenties tiedätte jo, että meille on tarjottu
kansakoulu palkinnoksi suostumuksestamme, ja se on mielestäni
tilaisuus, jota ei pitäisi laimiin lyödä.

LAHTI. Kanttori puhuu --

KALSO, keskeyttäen. Oikein!

LAHTI. Ei, sanon minä; kanttori puhuu väärin!

KINNAS. Olehan vaiti ja odota.

KANTTORI. Minä en puhu väärin kuu puhun tulevaisuudestamme, lastemme
puolesta, jotka, niin kauan kuin meillä ei ole koulua, ovat elävänä
muistutuksena siitä, että emme ole velvollisuuttamme täyttäneet.
Ja mekö olisimme ainoat jotka käyttävät viinaa sivistyksen
kohoittamiseksi? Kuinka tekee valtio ja hallitus? Eikö se anna polttaa
niin ja niin monta miljoonaa kannua viinaa vuodessa, josta se saa niin
ja niin monta miljoonaa markkaa tuloja? Niillä rahoilla autetaan
kulkuneuvoja, rakennetaan rautateitä, joita pidetään sivistyksen
välikappaleina, niitä rahoja jaetaan myös kunnille, huomatkaa!
koulutarkoituksia varten. Eikö esivalta ole siten osoittanut millä
tavalla viinateollisuutta on yhteiseksi hyödyksi käytettävä?
Tahtoisimmeko me olla viisaampia kuin itse hallitus? Emmeköhän silloin
todenteolla olisi tyhmempiä?

LAHTI. Minä en osaa mitään sanoa, mutta viinaa minä pelkään niinkuin
syntiä, niinkuin kuolemaa, niinkuin perkelettä. En tiedä miksi, mutta
kauhistus valtaa sydämeni kun ajattelen että tänne asetetaan
viinatehdas.

KANTTORI. Suurempi kauhistus valtaa minut kun ajattelen että vielä
saisimme vuosikausia odottaa kansakoulun avausta täällä juuri tähän
aikaan, jolloin kaikkialla Suomessa kouluja perustetaan. Olisiko
mielestänne kaunista, jos eräänä päivänä huomattaisiin että meidän
kunta on koko avarassa Suomessamme ainoa, jossa ei ole kansakoulua? --
Vielä toinenkin seikka: moni pelkää viinapolttimoa sen vuoksi että tuo
tulijuoma on silloin liian lähellä saatavissa. Mutta saahan sitä nytkin
ken vaan tahtoo, ja voi! kuinka moni sitä tahtoo! Mutta jos koulu saa
vaikuttaa, levittää opin-valoa ja sivistystä nousevaan sukupolveen,
niin olen varma siitä, että se päivä on kerran koittava, jolloin
jokainen Suomen kansalainen Lahden isännän tavalla kammoo viinaa
niinkuin perkelettä, ja silloin viinatehtaat itsestänsä häviävät; mutta
ne ovat omaa hautaansa kaivaessa tuottaneet ääretöntä hyötyä maalle ja
niistä voi silloin sanoa, että "makeus on lähtenyt väkevyydestä".

TUOPPALA. No niin se asia on, joka sen vaan osaa oikein harkita.

KINNAS. Makkaralla on, näet, kaksi päätä. Niin se on -- sanoinhan minä.

KALSO. Mitä sinä sanoit --

ASSESSORI, keskeyttäen. Suokaa anteeksi, mutta eiköhän jo ole aika
mennä jatkamaan kokousta ja tekemään päätöstä?

KALSO. Assessori on oikeassa, menkäämme! Päätöstä ei olekaan vaikea
tehdä, sillä asia on selvä kuin päivä.

MONET. Selvä kuin päivä!

    (Menevät takaisin kuntahuoneesen; Lahti päätänsä pudistellen.)

ASSESSORI, taputtaa kanttoria olkapäälle. Te suorititte tehtävänne
oivallisesti; olen melkein varma voitosta, sillä syrjästä tarkastelin
kuinka syvän vaikutuksen puheenne teki.

    (Menee toisten jälestä.)


III. Kohtaus.

    _Kanttori_ ajatuksiinsa vaipuneena. Kanttorin _Äiti_ tulee
    maantieltä.

ÄITI koskettaa kanttoria olkapäähän. Miksi olet noin ajatuksissasi?
Onko totta että täällä nyt ratkaistaan viinapolttimon asia? Tulin sitä
vartavasten kuulemaan.

KANTTORI. On.

ÄITI. Ja sekö sinua huolettaa?

KANTTORI. Niin, äiti, se todellakin painaa mieltäni.

ÄITI. Muistelet kai isääsi -- olithan hänen kuollessaan jo kylliksi
vanha. Mutta luuletko että polttimon rakentamiseen suostutaan?

KANTTORI. Siitä olen melkein varma.

ÄITI. Voi onnettomia! Toisin päättäisivät, jos olisivat kokeneet mitä
minä olen kokenut, jos olisivat nähneet siivosta miehestä vähitellen
kasvavan juopon, nähneet varansa hupenevan niinkuin sulaa lumi
lämpöisissä kourissa! Voi ne olivat kovat ajat minulla; luulin hulluksi
tulevani -- niin paljon sain surra ja itkeä. Ja kun isäsi vihdoin
löydettiin kuolleena, viinaan kuolleena, ilman pappia, syntisenä,
viinapullo puolillaan vielä lakkarissa, silloin juoksin minä pitkin
kujia ja huusin: Ylös vaimot ja tyttäret! Ylös taisteluun hirveintä
vihollistamme vastaan, joka ryöstää meiltä isät, puolisot, sulhaset,
joka hävittää tavaramme, turmelee koko sukumme, -- ylös Suomen naiset!
Mutta kukaan ei liikahtanut, ääneni sortui enkä sittemmin enään ole
huutanut. Olen vaan koettanut kasvattaa sinuun tahdon lujuutta, joka
auttaisi kestämään viettelyksiä vastaan, sillä juuri tahdon lujuuden
puute se isäsi hukkaan vei. Kuinka kasvatuksessasi olen onnistunut,
sitä en vielä tiedä sanoa -- isäsikään ei vielä sinun ijälläsi väkeviä
ryypännyt. Toivon kuitenkin ett'et ole hänen luontoansa perinyt.

KANTTORI. Äiti kulta, älkää epäilkö!

ÄITI. Niin poikani, ethän sitä murhetta minulle tekisi?

    (Kuntahuoneesta kuuluu kova "jaa"-huuto ja yksi ainoa "ei!")

KANTTORI. Asia on ratkaistu.

ÄITI. Polttimo päätetty?

KANTTORI. Niin luulen.

ÄITI. Pahahenki sokaisee ihmiset! Minä en enään valita, minä kiroon --
se oikeus on minulla.

KANTTORI. Voi äiti, menkäämme!

ÄITI. Kirotut olkoot kaikki, jotka sitä päätöstä tekivät,
kaksinkertaisesti kirotut ne, jotka asian turmiollisuutta paremmin
käsittävät, mutta kuitenkin heikkoja viettelevät!

KANTTORI. Äiti, äiti, tämä on hirveätä! Menkäämme, minä rukoilen!

ÄITI. Saakoot he kokea, mikä kosto siitä on tuleva, itku ja hammasten
kiristys. Älköön olko heidän lapsillansa leivän palaa, heidän vaimonsa
kerjätkööt ja äitinsä vaipukoot murheesta hautaan!

KANTTORI. Voi äiti, äiti, lähtekäämme! Jumalan nimessä lähtekäämme!

    (Vie puoliväkisin äitinsä pois.)


IV. Kohtaus.

    _Assessori_ ja _Isännät_ tulevat äännettöminä ulos.

TUOPPALA. Nyt se on päätetty, tulkoon sitte mitä hyvänsä.

KALSO. Ei muut äänestäneet vastaan kuin Lahti. (Lyö Lahtea olkapäälle.)
Miks'et pitänyt paremmin puoliasi!

LAHTI. Sanoinhan ettei kukaan puhunut oikein, ei kanttori eikä Kinnas.

KALSO, nauraen. Sepä oli kummaa ettei tuo oivallinen puhe saanut mieliä
kääntymään!

KINNAS. Anna Lahden olla rauhassa. Ei tässä vielä tiedetä kuka viimeksi
nauraa.

    (Kaikki laittelevat hevosiansa ja lähtevät vähitellen pois.)


V. Kohtaus.

    _Rouva Turholm_ ja _Hanna_ ilmaantuvat maantielle.
    _Assessori,_ sittemmin _Lahti_.

ASSESSORI, rientäen naisia vastaan. Tervetuloa! Saavuttepa aivan
oikeaan aikaan; kokous päättyi vast'ikään.

    (Tuo naiset näyttämön etupuolelle.)

ROUVA. Mitä päätettiin kokouksessa?

ASSESSORI. Kaikenlaisia kunnan asioita: vaivaisista, maantien-teosta
ynnä muusta.

ROUVA. Eikö tullut esille myöskin viinapolttimon asia?

ASSESSORI. Aivan oikein -- se tuli myöskin päätetyksi.

ROUVA. Eihän vaan liene suostuttu?

ASSESSORI. Niin, siihen suostuttiin.

ROUVA. Onko mahdollista? Mutta mikä saattoi siinä määrässä muuttaa
miesten mielet?

ASSESSORI. No -- vaikuttimia on monenlaisia, mutta ettehän toki
halunne, hyvä rouva, kuulla kertomuksia ikävistä väittelyistä
tuollaisessa kokouksessa? (Hannalle.) Eihän se teitäkään huvittaisi,
neiti Sommar?

HANNA. Päinvastoin olisin hyvin halukas kuulemaan  kuka täällä
viinapolttimoa niin hartaasti puollustaa, että saa kunnan vakavat ukot
mielensä muuttamaan. Siis kertokaa.

ASSESSORI. Koska minua pakoitatte puhumaan, niin tahdon mieltänne
noudattaa. Hm, alkaen arvokkaimmasta, niin puollusti sitä kanttori ja
sitten --

HANNA. Kuinka sanoitte? Kanttori -- se ei voi olla mahdollista!

ASSESSORI. Suokaa anteeksi, jos kenties sanoin jotakin, joka teitä ei
miellytä; mutta itsehän tahdoitte näistä asioista puhumaan.

HANNA. Oi, ei suinkaan, puhukaa vaan! -- Kanttori siis puollusti?

ASSESSORI. Niin, ja jollette usko minun sanaani, niin voimme kysyä
kelta hyvänsä läsnä olleelta, esimerkiksi Lahden isännältä, joka on
vielä tuolla.

ROUVA. Ei mitenkään, herra assessori; Hanna ei tietysti sitä
tarkoittanut.

ASSESSORI, huutaa Lahdelle. Isäntä, tehkää hyvin ja tulkaa tänne
lähemmäksi. Sanokaa, eikö kanttori puollustanut polttimon rakentamista?

LAHTI. Totuutta ei voi kieltää: kanttori ei puhunut oikein, hän
puollusti viinatehdasta, siis juoppoutta, ja häntä seurasivat muut,
niinkuin lampaat paimenta. (Syvällä mielenliikutuksella.) En tiedä --
mutta mustaksi käy mieli kun näkee miesten, ja kunnon miesten,
muuttuvan niinkuin kanttorinkin; ja vedet nousevat silmiin kun
ajattelee sitä surkeutta, mikä näiltäkin tienoilta lähtevä on, mutta
niin on maailma!

    (Kääntyy pois.)

HANNA, rouva Turholmille. Tämähän on kamalaa -- kanttori!

ROUVA. Kuka olisi voinut uskoa!

HANNA, juoksee poistuvan Lahden luokse ja tarttuu hänen käteensä.
Uskokaa minua, kanttori saa vielä ankarasti katua tekoansa.

LAHTI. Minä en soisi hänelle mitään pahaa, sillä erehtyyhän ihminen; ja
kanttorilla on niin ihana ääni kirkossa, että se käy luihin ja ytimiin.

    (Lähtee pois.)

HANNA, palaten toisten luo. Mutta syyt -- mitkä kumman syyt ovat
voineet häntä siihen saattaa?

ASSESSORI. Te näytte, arvoisa neiti, tavattoman suuressa määrässä
pitävän lukua kanttori Riutan toimista.

ROUVA. Asia on, näettehän, se, että molemmat ovat kasvaneet samoilla
tienoilla, tuntevat toisensa lapsuudesta saakka ja ovat aina yhdessä
haaveilleet kansan sivistyksestä.

ASSESSORI. Ahaa! minä ymmärrän.

HANNA. Mutta syyt, syyt -- ne minä tahtoisin tietää.

ASSESSORI. Niitäkin ehkä tietäisin joitakuita, mutta pelkään että neiti
Sommar taas kiivastuu lapsuuden toverinsa puolesta.

HANNA. Kertokaa, herra assessori; minä olisin teille kiitollinen, jos
päästätte minut kaikenlaisista epäluuloista.

ASSESSORI. Sitä en takaa että kaikenlaisista epäluuloista pääsette;
mutta voinhan yksinkertaisesti selittää mitä tiedän. Eräs syy, jonka
vuoksi kanttori polttimoa puollusti, oli --

    (Tekee sormillaan ikäänkuin lukisi seteleitä.)

HANNA. Kuinka? Minä en ymmärrä --

ASSESSORI. Noh, yksinkertainen talonpoika sanoisi sitä lahjomiseksi;
sanokaamme me esimerkiksi "gratifikationiksi".

HANNA. Kuuletko täti? Rahan edestä!

ROUVA. Kuulen kyllä, lapsi rukka; se on käsittämätöntä.

ASSESSORI. Tekin pidätte siis viinapolttimoa tarpeettomana?

ROUVA. Vastako nyt sen huomaatte? En ainoastaan pidä sitä
tarpeettomana, vaan vahingollisena, turmiollisena. Vuosikausia olemme
täällä työskennelleet saadaksemme salakapakat hävitetyiksi, ja siinä
olimme jo jokseenkin onnistuneet, mutta nyt tulee kokonainen tehdas.

HANNA. Se on nyt vähäpätöinen asia! Mutta mitä syytä on teillä, herra
assessori, luulla kanttoria noin halpaan käytökseen vikapääksi?

ASSESSORI. Minä en luule, minä tiedän, minä tunnen summankin.

HANNA. Te tunnette -- kenties juuri te itse olette häntä lahjonut?

ASSESSORI. Tavallansa.

HANNA. Tavallansa! Te olette siis itse häntä lahjonut ja kuitenkin
siitä julki puhutte, se ei tosiaan ole kauniisti tehty.

ASSESSORI. Te kiivastutte taas, neiti Sommar, vaikka ette vielä kaikkia
asianhaaroja tunne. Seikka on, näettehän, sellainen että minä, joka
olen lakimies, olen jo kauan ollut Pilbladin asianajajana ja niinpä on
joutunut toimekseni tämäkin asia. Kun sitte kunnan ukot täällä alkoivat
vastahankaa vetämään, sain Pilbladilta kirjeen, jossa hän käskee minua
tarjoamaan rahaa sellaisille henkilöille, jotka voivat jotakin
vaikuttaa. Senkin, minulle perinpohjaisesti vastenmielisen toimen olen
täyttänyt. Tässä on kirje, jos tahdotte lukea.

    (Kaivaa povilakkariansa.)

HANNA. Kyllä uskon ilmankin. Mutta teidän sijassanne en olisi mokomaan
toimeen ryhtynyt.

ASSESSORI. Kyllä sitä on helppo sanoa, mutta voitte olla varma siitä,
että jollen minä olisi sitä tehnyt, olisi joku toinen sen toimittanut
ja varmaankin menestynyt yhtä hyvin kuin minä. Muutoin ei asia
ollenkaan tapahtunut sellaisessa niin sanoakseni raa'assa muodossa,
kuin te näytte luulevan. Ei siinä ollut puhettakaan lahjomisesta,
haasteltiin vaan suomalaisista kouluista ja niiden hyväksi kanttori
suostui rahaa ottamaan.

HANNA. En tiedä puhutteko pilkkaa tai totta, mutta hirmuiselta ivalta
tuntuvat sananne.

ASSESSORI. Hyvä neiti, mitä syytä olisi minulla tässä pilkkapuheita
jaaritella? Asia todellakaan ei ole sitä laatua, sillä jos niin käy
että viinapolttimosta jotakin vahinkoa tälle kunnalle seuraa, niin olen
minäkin osaksi siihen syypää. Sitä olen ajatellut ja olen päättynyt
tehdä mitä voin sen kohdan korjaamiseksi. Kansa on täällä vielä kovasti
oppimatonta ja raakaa, kouluja puuttuu -- siinä vielä avara vaikutusala
jokaisella isänmaan-ystävällä. Sen vuoksi olen päättänyt lahjoittaa
tuolla kirkon luona olevat huoneeni pitäjän kansakoululle.

ROUVA. Todellakin! Voi minä kiitän teitä edeltäkäsin sekä omasta että
kuntalaisten puolesta.

HANNA. Tietääkö kanttori tästä lahjasta mitään?

ASSESSORI. Hänelle olen siitä jo kertonut, mutta miksi sitä kysytte?

HANNA. Muutoin vaan. (Kääntyy äkkiä rouva Turholmiin ja painaa päänsä
hänen olalleen.) Hän puhui siis tästä, ja minä toivoin saavani kiittää
häntä tuosta lahjasta; mutta se ei olekaan suurin erehdykseni.

ROUVA. Lapsi parka!

ASSESSORI. Itkeekö neiti Sommar? Mieltäni pahoittaa, jos minä olen
siihen syynä.

HANNA, nostaa päänsä ja ojentaa kätensä assessorille. En itke. -- Te
olette jalo mies, herra assessori! Lahjanne osoittaa, että rinnassanne
sykkii kansallinen sydän.

ASSESSORI, katsoen Hannaa silmiin. Te olette kummallinen. -- (Päästää
käden irti.) Kansallinen! Kuka ei olisi kansallinen? Ette suinkaan te
ole niitä, joissa vallitsee se harhaluulo että muut eivät ole
kansallisia kuin ne, jotka suurinta ääntä pitävät? Mutta vähät siitä.
-- Seikka, joka erittäinkin kehoittaa minua koulun kuntoon panemiseen,
on se, että meillä nyt on tilaisuus saada teistä, neiti Sommar, hyvä
opettaja kouluun, tilaisuus, jota jonkun ajan päästä kenties ei enään
olisikaan.

HANNA. Oi minä olen teille hyvin -- hyvin kiitollinen, herra assessori.

ASSESSORI. Se minua ilahduttaa, neiti Sommar. -- Mutta olenhan toki
varsin epäkohtelias kun viivytän teitä tässä, enkä vie kotiani, jossa
näistä asioista paremmin sopisi keskustella; vaan sitä olen tehnyt
tahallani, sillä olen odotellut kanttoria, jotta saisin hänelle
suorittaa nuo -- kuinka sanoisin? -- nuo koulurahat, mutta häntä ei
näykään. Kas tuolla hän tuleekin; jos olisin ennen kaivannut, olisi
kenties pikemmin tullut.


VI. Kohtaus.

    Entiset. _Kanttori_ tulee maantieltä. _Assessori_ menee
    kanttoria vastaan, keskustelevat hiljaa ja assessori
    antaa kanttorille rahaa.

HANNA, rouva Turholmille. Katsopas, täti, kuinka hän hymyilee ja
kumartelee orjallisesti!

ROUVA. Se on inhoittavaa!

ASSESSORI. Onhan siinä viisisataa?

KANTTORI. Viisisataa, herra assessori, minä kiitän!

    (Puristaa assessorin kättä.)

HANNA. Viisisataa markkaa, kuulitko täti?

ASSESSORI, naisille. Ja nyt lähdemme, rouva Turholm ja neiti Sommar!
Vaununi ovat muutaman askeleen päässä.

KANTTORI rientää kädet ojennettuina Hannaa kohden. Oi, Hanna, kuinka
paljon -- (Hanna pistää käsivartensa rouva Turholmin kainaloon ja
molemmat kääntyvät menemään kanttoriin katsomatta.)

ASSESSORI. Hyvästi, herra kanttori!

KANTTORI nostaa äänettömästi lakkiaan. Mikä kylmä katse! Tuo ei ole
onnellinen enne.

    (Katsoo menevien jälkeen. Esirippu laskeutuu.)

Toisen näytöksen loppu.



KOLMAS NÄYTÖS.


    Kansakoulun sali. Seinillä karttoja, sivuseinällä kathederi
    ja sen edessä harmoni. Perällä ovia. Huone on kaunistettu
    viheriöillä kiehkuroilla; peräseinällä näkyy koristusten
    keskellä sanat "Valoa kansalle!"


I. Kohtaus.

    Kanttorin _Äiti_ pyyhkii tomuja; _Kanttori_ tulee sisään.

ÄITI. Joko päättyivät kirkonmenot?

KANTTORI. Ei vielä juuri; viimeisiä rukouksia jäi provasti lukemaan.
Pyysin suntiota laulamaan lähtövirttä, sillä tahdoin kiiruhtaa tänne
katsomaan onko kaikki valmiina. Käskin soittamaan kelloja kun lähtevät
kirkosta, sillä ai'on ottaa provastia ja muita vieraita laululla
vastaan kun tulevat tänne, tiedättehän tuolla laululla, johon olen itse
sepittänyt sanat ja itse säveltänyt nuotinkin.

ÄITI. Oletko varma siitä, että lapset sen hyvin osaavat?

    (Kuuluu kellon soittoa.)

KANTTORI. Olen. Mutta kuuluuhan jo kellojen soitto.

ÄITI. Ei kirkosta; tuo ääni tulee viinapolttimon rakennukselta, jonka
perustusta par'aikaa lasketaan. Työväkeä soitetaan ruo'alle.

KANTTORI kävelee edestakaisin ja puhuu puolittain itsekseen, puolittain
äidilleen. Kuinka paljon olen puuhaillut tämän koulun tähden! Tuskin
olen öillä unta saanut, pääni tuntuukin raskaalta ja kuumalta. En tiedä
miksi, mutta viime aikoina on erinomainen rauhattomuus minua vaivannut;
on niinkuin joku taakka painaisi päälläni.

ÄITI. Tiedätkö mitä sinusta kerrotaan? Sanotaan että juuri sinä
viettelit kuntakokousta viinapolttimoon suostumaan.

KANTTORI. No, ja te, äiti?

ÄITI. Minä en sitä usko, ja onneksi olinkin omin silmin näkemässä, että
sinä et ollut kokouksessa kun siitä päätettiin -- muutoin saattaisi
sellainen epäluulo hirveästi painaa vanhaa sydäntäni.

KANTTORI, huokaa. Jumalan kiitos! (Ääneen.) Unhoittakaamme nuo asiat
tänään, sillä nyt on ilon päivä, koska nyt toteutuu ajatus, jota kauan
olemme valmistelleet. Nyt saatte, äiti, kuulla poikaannekin
kiitettävän, sillä provasti varmaan pitää täällä puheen, jossa kaikkein
kuullen lausutaan kiitoksen sanoja niille, jotka koulun tähden ovat
vaivaa nähneet, siis minullekin. Ja sitte kirjoitetaan sanomalehtiin:
"Kanttorimme, herra Niilo Riutan toimesta", taikka "Uutteran
kanttorimme hartaalla toimella on meillekin saatu kansakoulu, joka
juhlallisesti avattiin silloin ja silloin", taikka jotakin muuta
sellaista.

ÄITI. Sinä olet kunnian-himoinen, ja se ei ole hyvä sinun
säätyisellesi, sillä kunnian-himo on niinkuin käypä olut: se saattaa
katkaista vanteet ja rikkoa tynnyrin, jossa se on alkanut kuohua.

KANTTORI. Olkaa huoleti, äiti! Minun kunnian-himoni ei nouse liian
korkealle. Tiedättekö mikä sen päämäärä on? Hanna. Kaikki ajatukseni ja
toimeni tarkoittavat hänen miellyttämistään, sillä minä rakastan häntä,
äiti kulta, minä rakastan häntä niinkuin -- niinkuin teitä. Mitäs
sanotte, jos pyytäisin häntä vaimokseni, olkoonpa vaikka vasta vuoden
päästä?

ÄITI. Luultavasti tulisit liian myöhään, vaikka kosisit nyt heti, sillä
yleinen puhe käy että assessori kosii Hannaa. Heidät nähdään alinomaa
yhdessä; milloin Hanna ei ole assessorin talossa, on assessori rouva
Turholmin luona.

KANTTORI, naurahtaen. Minä tiedän mitenkä sen asian laita on.
Näettekös, rouva Turholm ja neiti Sommar koettavat kääntää assessori
Grasman'ia suomenmieliseksi -- siitä heidän vilkas kanssakäymisensä ja
siitä tuo huhu. Muutoin jos assessorilla olisikin kosiotuumia, niin ei
ne suinkaan tarkoita Hannaa, joka on köyhä tyttö, vaan rouva Turholmia,
joka on rikas leski.

ÄITI. Niin, niin, mutta Hanna on tätinsä lähin perillinen; vaikka en
minä tahdo sekaantua niihin asioihin, tee niinkuin tahdot. Olenhan aina
sanonut, että saat ottaa kenen-hyvänsä, jota vaan rakastat: minä uskon
että huonoa ihmistä et voisi rakastaa.

KANTTORI. Totta on että Hannan ja minun välille on viime aikoina
ilmaantunut jotakin selittämätöntä. Viimeksi tapasin hänet
kuntakokouksen päivänä, ja aina kun sittemmin olen käynyt häntä
tapaamassa, on hän ollut kotoa poissa taikka sanottanut itseänsä
sairaaksi. Kirkossa olen hänet pari kertaa nähnyt, mutta hän ei ole
nostanut silmiänsä minun puoleeni, Kun viimeksi erosimme luulin
huomanneeni moittivaa kylmyyttä hänen silmissään, mutta kenties
erehdyin. Levottomina öinä olen usein nähnyt hänet unissani; toisinaan
katsoo hän minuun moittivaisesti sanaakaan virkkamatta; toisinaan
kuulen hänen hengenvaarassa huutavan minua avuksi, mutta minä en pääse
liikahtamaan, jalkani ovat kuin sidotut. Mutta unethan aina merkitsevät
sen vastakohtaa, mitä niissä näkee -- eikö niin, äiti?

ÄITI. Unilla on merkityksensä, vaikka niitä nuoret ei tahdo uskoa.

KANTTORI. Mahdollista että Hannallekin on juorutta noita ilkeitä
juttuja, ja kun hän ei tunne perussyitä, niin saattaa hän olla minulle
suuttunut. Mutta tänään hänet välttämättömästi tapaan ja silloin on
kaikki selvitettävä.

    (Kellojen soitto kuuluu.)

ÄITI. Nyt tulevat kirkosta. (Kanttori rientää ulos.) Nuo äänet tuntuvat
niin tutuilta, ne ikäänkuin kutsuvat väsynyttä matkalaista luoksensa
rauhan majoille.

    (Ulkoa kuuluu seuraava:)

        _Lasten laulu_.

    Oi riemuitkaamme,
    Nyt ilon päivä koittaa,
    Kun aseet saamme,
    Mi pimeyden voittaa!
    Niin Suomi nousee, kasvaa korkealle
    Ja kiitoksensa kantaa Jumalalle!

    Ei sortaa meitä
    Voi kiukku vihollisten,
    Kun tiedon teitä
    Me käymme käsitysten!
    Niin Suomi nousee, kasvaa korkealle
    Ja kiitoksensa kantaa Jumalalle!

    Oi äiti kulta,
    Sun lastes lemmen suoja,
    Sä maamme, sulta
    Ei kättään kiellä Luoja,
    Sä Suomi nouset, kasvat korkealle,
    Jos kiitoksesi kannat Jumalalle!


II. Kohtaus.

    Viimeistä värssyä laulettaessa tulee sisään ensin _Provasti_,
    sitten _Assessori, Hanna_ ja rouva _Turholm,_ heidän jälessään
    _Kanttori,_ ja lapset, jotka asettuvat, puoliympyrään, ja
    vihdoin muu seurakunta, miehiä ja vaimoja huoneen täydeltä.
    Provasti seisahtuu harmonin eteen ja kääntyy kansan puoleen.

PROVASTI. Rakkaat lapsukaiset! Hyvät ystävät, veljet ja sisaret!
Tällainen on se iloinen, valoisa ja kaunis huone, jossa tästälähin
nousevaan sukupolveen kylvetään tiedon siemeniä, jossa nuorisoon
lasketaan siveyden perustus ja opetetaan jumalanpelkoa, mikä kaiken
viisauden alku ja lähde on. Lapsukaiset, katsokaat tätä huonetta,
katsokaat vanhempienne joukkoa, joka teitä ympäröi ja jonka silmät ovat
teihin käännetyt. Mitä odottavat he teiltä? He odottavat teiltä
ahkeruutta, tottelevaisuutta ja siivoa käytöstä; he odottavat teistä
vanhuutensa turvaa, tulevaisuutensa toivoa, he odottavat teissä maansa
kunniaa. Nähkäät niitä kyyneleitä, joita he teitä katsellessaan
vuodattavat, -- ne ovat kaipauksen kyyneleitä kun ajattelevat, ettei
heillä ole koskaan ollut sitä tilaisuutta opin ja sivistyksen saantiin,
mikä teillä nyt tarjona on; mutta ne ovat myöskin ilon ja toivon
kyyneleitä, jotka te, lapsukaiseni, vielä voitte muuttaa kirkkauden
helmiksi valaisemaan heidän vanhuutensa ilottomia päiviä.

Ja te vanhemmat ja muut kansalaiset, te kaikki, joille se tuomio on
annettu, että joka pahentaa yhden näistä pienemmistä, parempi olisi
että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin
meren syvyyteen, tekin iloitkaat että silmänne ovat nähneet tämän
päivän, joka on lohduttavana esimerkkinä siitä, että vielä voi jotakin
hyvää syntyä tällä ajalla, joka muutoin on pahuutta täynnänsä.

(Hannalle.) Teille, hyvä neiti, toivon voimaa ja intoa opetus-työssä,
joka ei suinkaan ole helppo. Teidän matkanne ei ole ruusuilla peitetty,
sillä raaka on teillä vielä maa raivattava, tie kolea kuljettava, mutta
sillä voimalla, joka lähtee rakkaudesta tehtäväänsä, joka vastuksista
vahvistuu ja joka luottaa yksin Häneen, sydänten tutkijaan, sillä
voimalla on teille kaikki onnistuva. Ja teidän palkintonne on oleva
kaunis, sillä se siemen, jota kylvätte, on hedelmäksi kypsyneenä
tuhansien onni ja isänmaa on teitä kiitollisessa muistossa säilyttävä.

(Kääntyen assessorin puoleen.) Äsken olimme Herran temppelissä
kiittämässä Häntä, jolle ensimäinen kiitos aina ja joka paikassa tulee.
Nyt olisi minun kiittäminen sitä miestä, joka lähinnä Häntä tuolla
ylhäällä on tämän koulun syntymiseen enimmän vaikuttanut. Mutta mistä
löydän siihen sopivat sanat? Kuinka voisin, herra assessori, ajatukseni
ilmi tuoda, selittääkseni mitä sydämessäni liikkuu, eikä ainoastaan
minun, vaan kaikkien kansalaisten? Hyvät ystävät, huomatkaat mitä
rakkaus saa toimeen, totinen isänmaan ja oman kansan rakkaus. Tällä
lahjalla on herra assessori laskenut itsellensä muistopatsaan, joka on
pysyväisempi kuin mikään vaskeen valettu merkki, ja se on puhuva
tulevaisille sukupolvillekin siitä miehestä, joka kansansa
sivistämiseksi ja onneen saattamiseksi näin suuren uhrauksen on tehnyt.
Omasta puolestani ja seurakuntalaisteni nimessä saan sydämestäni
kiittää teitä herra assessori, ja teidän luvallanne nimitämme tätä
koulua "Assessori Grasmanin kouluksi", jotta teidän nimenne, ei siitä
koskaan katoaisi.

    (Monet rientävät puristamaan assessorin kättä.)

ASSESSORI. Hyvä, hyvä -- kiitollisuutenne minua liikuttaa. Minä en ole
mikään suuri puhuja ja varsinkin suomenkieli sujuu minulta kankeasti,
mutta sallikaa minun kuitenkin sanoa sananen näille lapsukaisille. Te
olette kuulleet herra provastin kauniit kehoitukset ja toivotukset;
minäkin tahdon antaa teille yhden neuvon: oppikaa ennen kaikkia
nöyryyttä ja oppikaa ymmärtämään että Jumala on jokaiselle määrännyt
toimensa täällä maan päällä, on asettanut toiset korkeammalle, toiset
matalammalle, ja tietäkää että se tekee synnin, joka pyrkii
korkeammalle kuin siipensä kannattavat. Se on minun neuvoni teille,
lapsikullat!

KALSO. Eläköön assessori Grasman!

KAIKKI. Eläköön! Eläköön! Eläköön!

ASSESSORI. Jos suvaitsette, herra provasti, niin käymme katsomaan
muitakin huoneita tässä rakennuksessa.

    (Katsahtaa Hannaan, joka nyökkää ystävällisesti. Assessori
    tarjoo käsivartensa rouva Turholmille ja lähtee menemään,
    provasti edellä. Väki hälvenee. Hanna istuu harmonin eteen
    ja selailee nuottikirjaa.)

KINNAS, mennessään Kanttorin ohitse. Olettehan tekin, kanttori, nähnyt
paljon vaivaa tämän koulun tähden?

KANTTORI, tarttuu kiivaasti Kintaan käteen. Niin, eikö totta? Olenhan
minäkin vaivaa nähnyt, olenhan minäkin puuhannut, onhan minullakin
hiukan ansiota tämän koulun aikaan saamisessa. Vai kuinka?

KINNAS. No ompa niinkin, ei sovi kieltää: koulun johtokunnan esimies.
Olisittehan tekin kiitos-sanan ansainnut.

    (Poistuu.)


III. Kohtaus.

    _Kanttori. Hanna_ aikoo lähteä toisten jälestä.

KANTTORI, astuen hänen eteensä. Niin, yhden kiitos-sanan, tai edes
kiitollisen silmäyksen -- vaan ei mitään! Voi Hanna, mitä sanot sinä:
enkö ole edes kiitollista silmäystä ansainnut? Minä tyydyn, jos saan
sen edes sinulta.

HANNA. Kiitollisuutta voisi sitten vaatia sekin, joka leipää pyytävälle
ojentaa kiven, joka janoovalle tarjoo myrkkyjuomaa.

KANTTORI. Hanna, Hanna! Mistä tulevat nuot sanat? Sinä tiedät kuitenkin
kuinka olen tätä koulua harrastanut.

HANNA. Minä tiedän myöskin minkä vuoksi olet sitä harrastanut,

KANTTORI. Kansani vuoksi, jonka lapsi olen, ja sinun tähtesi, jota --

HANNA. Kansan? Sano rahan! -- Minun? Sano viinan!

KANTTORI. Oh! -- minä aavistan! Sinäkin olet siis asiasta kuullut ja
sen vuoksi olet minua viime aikoina välttänyt? Mahdollista on että
kaikkien mielestä kenties en ole tehnyt oikein, mutta sinulta odotan
hyväksymistä, sillä kaikki -- kaikki olen tehnyt rakkaudesta sinuun,
Hanna.

HANNA. Vaikene jumalaton! Sinä loukkaat minua kun sanot rakkaudesta
minuun tehneesi sellaista, johon ei yksikään kunniallinen mies olisi
suostunut. Minä halveksin sinua.

KANTTORI. Mutta ajattelehan ettei meillä olisi nyt tätä koulua eikä
sinulla virkaa; ajattelehan että olen saanut viisisataa markkaa
suomalaisille kouluille --

HANNA. Suomalaisille kouluille! Voi meitä! Ja sen vuoksi olet sinä
valmis valuttamaan kuollettavaa myrkkyä tuhansiin kansalaisiin!

KANTTORI. Sinä et tahdo kuulla selityksiäni.

HANNA. En -- mene! Sanoinhan että sinua halveksin.

KANTTORI. Sinä ajat siis minut luotasi niinkuin vieraan koiran, --
minut, joka rakastan sinua enemmän kuin silmäini valoa, -- minut, jolla
ei ole ollut korkeampaa toivoa kuin saattaa sinut onnelliseksi ja
mahdollisesti kerran, kun toimeesi väsyisit, tarjota sinulle rauhaisaa
kotia.

HANNA. Minä kiellän sinua puhumasta rakkaudestasi, jota inhoon ja jota
kuuntelemalla rikkoisin sekä itseäni että erästä toista vastaan.

KANTTORI. Toista? En ymmärrä; mutta sinussahan onkin paljon mitä en
ymmärrä. Vaan miksi sinua kiusaisin kauemmin -- sinä minua inhoot, niin
olet itse sanonut. Minä menen. (Kävelee ovea kohden, mutta kääntyy
äkkiä takaisin.) Hanna, sallitko suudella kättäsi ennenkuin eroamme?

HANNA. Ei, ei! Sitä koristaa jo toisen miehen sormus.

KANTTORI. Toisen miehen?

HANNA. Niin, miehen, joka ymmärtää velvollisuutensa toisella tavalla,
miehen, jolle olemme tästä koulusta enemmän velkaa kuin kellekään
muulle. Hänen sormuksensa näet tuossa.

    (Ojentaa vasemman kätensä.)

KANTTORI, tarttuu Hannan käteen kiinni. Hanna, sinä tahdot järjen
minulta viedä! Tämä ei ole mahdollista, tämä on valhetta, tämä on
petoksen sormus -- sen minä riistän pois oman Hannani sormesta!

    (Tahtoo ryöstää sormusta.)

HANNA. Avuksi, avuksi! Hän on hullu!


IV. Kohtaus.

    _Assessori_ tulee sisään toisesta ovesta, Kanttorin
    _Äiti_ toisesta. Entiset.

ASSESSORI. Mitä tämä on?

HANNA, juoksee assessorin syliin. Voi sulhoni, suojele morsiantasi!

KANTTORI. Hänkö siis todellakin! Ha! ha! ha'

ÄITI, astuu kanttorin luokse. Olethan oudon näköinen; mikä sinua
vaivaa?

KANTTORI. Teidän kirouksenne, äiti.

ÄITI. Olet varmaan sairas -- johan hourailet.

KANTTORI. Niin, sairas olen, kovasti sairas. Valmistakaa minulle vuode,
äiti; -- tänään saatte itkeä!

ÄITI. Varjelkoon Jumala, lapsi parka, mitäs puhut!

    (Astuvat yhdessä ulos.)

ASSESSORI. Mitä tämä merkitsee? Sinä aivan vapiset.

HANNA. Ei mitään -- äkkinäinen säikähdys -- kyllä kerron kun saan
tyyntyä. Istukaamme.

    (Istuvat vierettäin.)

ASSESSORI. Istukaamme ja puhukaamme tulevaisuudesta, joka meitä kohtaan
hymyilee, se varmaan rauhoittaa mieltäsi.

HANNA, hajamielisesti. Niin, niin, se rauhoittaa, puhukaamme
tulevaisuudesta!

ASSESSORI. Olen ajatellut ettei meidän pidä odottaa häitämme kokonaista
vuotta. Sinä vaan rasittaisit itseäsi täällä koulutyössä liiaksi ja
ruusut katoaisi poskiltasi, nuo ruusut, jotka minua hurmaavat.
(Suutelee Hannaa poskelle.) -- Mutta sinä olet niin vaiti. Katsos, me
julistamme opettajattaren viran täällä heti haettavaksi ja niin pian
kuin joku uusi tulee tarjolle -- ja ainahan niitä on saatavissa -- niin
sitten vietämme häitä ja sinä muutat tuonne kartanooni, jossa saat
kuningattarena vallita. Eikö niin?

HANNA. Niin, Gabriel. Mutta älkäämme pitäkö sillä semmoista kiirettä --
vasta ensi kesänä.

ASSESSORI. Kesällä tietysti, juhannuksen aikaan, jolloin luonto on
kauniimmallaan, kukkaiset levittävät tuoksuansa ja ihmisrinta paisuu
virkeydestä, elämän halusta ja lemmestä -- silloin Hanna!


V. Kohtaus.

    Entiset. Muutamia pieniä tyttöjä tulee sisään kantaen
    kukkavihkoa, jonka vievät Hannalle.

ENSIMÄINEN TYTTÖ. Tulimme tuomaan opettajalle ensimäiset ruusut uudessa
asunnossa ja pyytäisimme ettei ne koskaan lakastuisi.

TOINEN TYTTÖ. Eihän äiti niin sanonut! Pyytäisimme -- pyytäisimme,
ettei teidän rakkautenne meitä kohtaan lakastuisi yhtä pian kuin nämät
ruusut.

HANNA. Voi teitä! (Suutelee molempia.) Te olette ruusunkukkaisia, joita
aina rakastan enemmän kuin mitään maailmassa! Kiitoksia, kiitoksia,
rakkaat lapset, te saatte sydämeni sulamaan.

    (Peittää nenäliinalla silmänsä.)

ASSESSORI. Kas niin, nyt olette saaneet opettajanne itkemään; saattakaa
hänet taas iloiseksi jollakin tavalla, esimerkiksi laululla.

HANNA. Niin laulakaa; voittehan laulaa samaa mitä äsken ulkona kun
tänne tulimme. No mitä katselette?

ENSIMÄINEN TYTTÖ. Missäs on kanttori?

HANNA. Kanttori? Mitä te hänellä?

ENSIMÄINEN TYTTÖ. Kukas tahtia lyö?

HANNA. Oh, kyllä te osaatte laulaa ilman tahdinlyöjääkin. Mehän tässä
vaan teitä kuuntelemme, assessori ja minä.

TYTÖT laulavat.

    Oi riemuitkaamme,
    Nyt ilon päivä koittaa,
    Kun aseet saamme,
    Mi pimeyden voittaa!
    Niin Suomi nousee, kasvaa korkealle
    Ja kiitoksensa kantaa Jumalalle!

(Ulkoa kuuluu laukaus ja sitten hälinää. Lapset vetäyvät pois.)

ASSESSORI. Tyhmä ja raaka kansa, se ei voi koskaan osoittaa iloansa
muutoin kuin suurella pauhulla! Nyt siellä varmaan rupeavat ampumaan
riemulaukauksia; mutta siitä tehdään pian loppu.

    (Lähtee menemään.)

HANNA. Anna heidän ampua, Gabriel, jos se heitä huvittaa; ei se minua
ollenkaan peloita.

ASSESSORI. Ei, ei, sellainen vaarallinen leikki ei käy laatuun.

    (Menee.)


VI. Kohtaus.

    _Hanna. Rouva Turholm_ tulee sisään sivuovesta. Myöhemmin
    eräs _Tyttö_.

ROUVA. Mikä melu ulkoa kuuluu?

HANNA. Luullakseni tahtovat ampua ilolaukauksia. Gabriel meni
vast'ikään kieltämään.

ROUVA, laskee kätensä Hannan olkapäälle. No, sinä mahdat olla
onnellinen nyt!

HANNA hajamielisesti. Kuinka niin?

ROUVA. Sepä kysymys! Eikö meillä nyt ole kansakoulu, jossa sinä olet
opettajana? Etkö itse ole kihloissa miehen kanssa, jota kunnioitat?

HANNA. Riittääkö siihen paljas kunnioitus, täti?

ROUVA. Minä ymmärrän mitä tarkoitat. Ei -- paljas kunnioitus ei onneen
riitä, siinä tarvitaan rakkautta myöskin; mutta rakkaus on ainoastaan
siellä mahdollinen missä kunnioitus asuu. Rakkaus ilman kunnioitusta on
-- -- en tahdo sanoa sen oikeata nimeä.

HANNA. Sitä olen näinä aikoina itselleni tuhannesti sanonut, ja
kuitenkin --

ERÄS TYTTÖ juoksee sisään kirje kädessä ja antaa sen Hannalle. Tässä on
kirje neidelle, se oli hänen kädessään! Voi! Voi!

    (Kiiruhtaa ulos käsiään väännellen.)

HANNA. Mitä tämä merkitsee? Kirje minulle -- ja mistä? Tuoja on jo
poissa! (Avaa kirjeen.) Lyijykynällä kirjoitettu. Kanttorilta!

ROUVA. Mitä hän vielä sinusta tahtoo? Olipa onni että pelastuit
moisesta miehestä.

HANNA, huoaten. Niin, onni todellakin, täti. Mutta katsokaamme mitä
hänellä on sanomista.

    (Lukee.)

"Minun täytyy tällä hetkellä sanoa sinulle vielä viimeiset sanat. En
tahdo ruveta syyttäjäksesi, vielä vähemmän tuomariksesi, sillä hän on
olemassa, joka oikeudesta huolen pitää; mutta minun täytyy tunnustaa,
etten koskaan olisi odottanut näkeväni sinua sen miehen sylissä, jossa
äsken lepäsit. Mutta raha voi kaikki; kun on rikas tarjolla, niin köyhä
ajetaan ulos, karkoitetaan yön pimeyteen, elämän kolkkoon erämaahan".

ROUVA. Siinä vielä yksi loukkaus! Hän luulee että kaikki ihmiset ovat
rahan orjia yhtä suuressa määrässä kuin hän.

HANNA. Täti, muista että hän on köyhä mies ja rakasti minua.

ROUVA. Sitä parempi sinulle että pelastuit sekä henkisestä että
ruumiillisesta kurjuudesta. Siitä saat kiittää minuakin.

HANNA. Kuinka täti?

ROUVA. Minun ansioni se on, että assessorin silmät ovat sinun puoleesi
kääntyneet.

HANNA. Suo anteeksi, täti, jos nyt teen kysymyksen, jota monasti ennen
olen aikonut tehdä, mutta minä pyydän ettet siitä pahastu: Oliko tuo
uhrausta sinun puoleltasi?

ROUVA. Että toimitin sinut kihloihin assessorin kansaa?

HANNA. Niin.

ROUVA. Mitä kummia ajattelet? Jatkahan kirjeen lukemista.

HANNA, katsoo terävästi rouva Turholmiin ja jatkaa sitten lukemista.
"En toki voi jättää sinua selittämättä asioita, en siinä toivossa että
voisin sinun ankaruutesi edessä itseäni puhdistaa, vaan odottaen että
sinä, kun tiedät asian oikean laidan, et minua halveksi yhtä syvästi
kuin nyt, kuultuasi kaikki yksin vihamiehiltäni, en tiedä keltä. Näin
on asian oikea laita: sillä miehellä, jota vast'ikään sulhaiseksesi
sanoit, assessori Grasmanilla, on kolmas-osa viinapolttimosta ja sen
läheisyydessä talo, jonka vaurastuminen ilman viinapolttimoa ei hänen
mielestään ole mahdollinen. Sen vuoksi hän lupasi lahjoittaa meille
kansakoulun ja antaa minulle suomalaisia oppilaitoksia varten
viisisataa markkaa, jos minä puhuttelen pitäjäläisiä ja saan heidät
taivutetuiksi polttimoa vastaanottamaan. Minä ajattelin sinua, Hanna,
minä ajattelin kuntamme lapsia, ajattelin maatamme ja kansaamme, ja
minussa nousi äkkiä se kunnian-himo, että voisin niiden hyväksi jotakin
suurta tehdä. Niin suostuin ehdoitukseen. Se oli rikokseni, Hanna,
mutta älä tuomitse minua liian ankarasti. Jää hyvästi! Jumala olkoon
minulle armollinen!

                      Niilo."

(Hetken vaiettua.) Hän valehtelee, Gabriel ei voi olla sellainen konna!
Gabriel olisi paljaasta oman voiton pyynnöstä, viinatehtaan isäntänä
hänet tällä koululla ostanut? Nämät seinätkö olisivat viinalla
rakennetut? Ei, ei, se ei ole mahdollista! Täti, se ei ole mahdollista!

ROUVA. En ymmärrä kaikkea, mitä hän kirjeessä puhuu; mutta se mitä hän
assessorista sanoo on mahdotonta! Sittenhän ei maailmassa rehellistä
ihmistä löytäisikään!

HANNA. Mistä saisin varmuutta, mistä neuvoa, sillä nyt on sydämeni
kahtia jaettu!

ROUVA. Minä vaadin häneltä itseltänsä selityksiä.

HANNA. Assessoriltako?

ROUVA. Ei, vaan kanttorilta. Meidän täytyy tehdä suora asiasta ja
kerrassaan! Olemmekin olleet vaiti liian kauan.

    (Menee kiivaasti sivuovesta.)

HANNA yksin. Tällaista mielen harhailua, epävarmuutta ja epäilystä ei
voi kauan kestää. Melkein toivoisin merkkiä taivaasta, joka ilmoittaisi
missä on oikeus.


VII. Kohtaus.

    _Hanna. Assessori_ tulee sisään.

ASSESSORI. Hän on kuollut.

HANNA. Kuka?

ASSESSORI. Kanttori.

HANNA, itsekseen. Voi mitä olenkaan tehnyt! Kirje olisi siis tosi?
Kuollessaan ei kukaan valehtele --

ASSESSORI. Hyvin omituista! -- Hän nähtiin äsken tuolla ahkeraan
kirjoittavan jotakin. Sitten astui hän ulos kirje kädessä. Pihalla
valmistelivat nuoret miehet pistoolejansa ilolaukausten ampumista
varten. Hän oli ottanut pistoolin käteensä ja kysynyt oliko siinä luoti
sisässä; kun sai kieltävän vastauksen, pyysi hän luotia, painoi sen
piippuun, vakuuttaen että se "vaikuttaa paremmin", ja ennenkuin kukaan
kerkesi estämään, käänsi hän aseen omaan rintaansa ja laukasi. Hän
makaa nyt tuolla hengettömänä ja vanha äiti vieressä tainnoksissa.
Huonot raha-asiat luultavasti -- muuta en minä voi ymmärtää. Hän
käyttikin aina noihin kansallisiin tarkoituksiin paljon enemmän kuin
varansa sietivät. -- Mutta tapaus on sinua säikähdyttänyt, olethan
aivan kuin kivettynyt.

HANNA. Minä tiedän hänen kuolemansa oikean syyn.

ASSESSORI, lähestyen. Kuinka sitä voisit tietää, armaani?

HANNA. Pois! Sinä olet hänen murhaajansa!

ASSESSORI. Kuinka? Kumpiko meistä nyt hourailee? Minäkö hänen
murhaajansa?

HANNA. Olet ryöstänyt häneltä kaiken kunnian, kaiken rakkauden, kaiken
toivon -- arvaan ettei elämä hänelle sitten enään maittanut.

ASSESSORI. En sittekään ymmärrä. Milloinka olisin kaikki nuo ryöstöt
tehnyt?

HANNA. Ryöstäessäsi häneltä minut.

ASSESSORI. Totta tosiaan tuo on kummallista kuulla oman morsiamen
suusta! Mutta usko minua, ei minulla ollut vähintäkään tietoa siitä,
että sinä olit kanttorin elämän ehto. Ja jos niin on, niin olethan sinä
itse hänen kuolemaansa syypää, sillä enhän sinua toki ole ryöstänyt,
vaan sinä itse olet vapaaehtoisesti minulle tullut, -- niin ainakin
olen tähän saakka luullut.

HANNA, käsiään väännellen. Niin, niin, siinä olet oikeassa, minä
myöskin olen syypää! (Purskahtaa itkuun.) Mutta miksi kuvasit häntä
minulle kehnoksi raukaksi, viheliäiseksi rahan orjaksi, joka kullan
himosta myy pyhimmät tunteensakin?

ASSESSORI. Minä en ole mitään kuvannut. Olen kertonut mitä tiesin,
lisäämättä mitään omasta puolestani.

HANNA. Siis kaikki syy on yksin minun?

ASSESSORI. Kas niin, rauhoitu! Onnettomuus on sinua liikuttanut ja
saattanut ajattelemaan olemattomia asioita. Anna ajan mennä, kyllä ne
pian unhoittuvat.

HANNA, kiihtyneenä. Unhoittuvat! Ja jos unhoittaisinkin hänet, joka nyt
on syynsä sovittanut, niin kuinka voisin unhoittaa sinut, joka olisit
silmäini edessä alituisena todistuksena kavaluudesta, tekopyhyydestä,
valheellisesta isänmaan-rakkaudesta!

ASSESSORI. Siihen sitä aina tullaan! Jollen tietäisi missä seurassa
olet kasvanut ja kasvatettu, voisin sanoistasi suuttua; mutta nyt
pyydän vaan saada kuulla syyn noihin odottamattomiin loukkauksiin.

HANNA. Tahdon sanoa sen tyynesti: Miksi et ilmaissut minulle olevasi
viinatehtaan omistaja? Miksi teeskentelit itseäsi kansan sivistäjäksi,
kun olet sen myrkyttäjä? Miksi kuvasit epäiltäviksi sen miehen
pyrintöjä, joka kansan sivistystä täydellä todella harrasti, ja saatoit
hänetkin rikokselliseksi?

ASSESSORI. Sinä olet mieletön -- minä en vastaa tuollaisiin
kysymyksiin.

HANNA. Siksi että et voi.

ASSESSORI. Mitä ai'ot tehdä?

HANNA, vetää sormuksen sormestaan ja antaa assessorille. Erota sinusta.
Se olkoon rangaistus sekä sinulle -- että minulle.

ASSESSORI. Tuon itsemurhaajan tähden tahdot sinä tehdä itsesi ja minut
onnettomaksi!

HANNA. Meidän onnemme ei voi hänen haudallansa kukoistaa.

ASSESSORI. Minä rukoilen sinua, ota aikaa ajatellaksesi ja
tyyntyäksesi.

HANNA. Minun ajatusaikani kestää ijankaikkisesti. Sen rangaistuksen
olemme molemmat hyvin ansainneet.

ASSESSORI, Rangaistuksen?

HANNA. Niin, se on meidän keskinäinen rangaistuksemme, josta maailma ei
mitään tiedä. Mitä tulevaisuus muuta sekä sinulle että minulle tuopi,
se on korkeamman rankaisijan kädessä.

ASSESSORI. Sinä raivoat, sinä olet sairas -- nuo äskeiset syytöksesi
eivät ole tosia!


VIII. Kohtaus.

    Edelliset. _Rouva Turholm_ on avonaisella ovella kuunnellut
    viimeisiä lauseita. Joukko lapsia tulee hänen jälessään huoneesen.

ROUVA ovelta. Ne ovat tosia! (Astuu esiin.) Koko maailma ne tuntee,
mutta meiltä on niitä salattu, sillä meitä on luultu teidän
liittolaisiksenne. Tuolla ulkona nyt moni sadattelee sekä
kanttori-vainajata että teitä, herra assessori, ja meitäkin, Hanna.
Se on hirveätä!

ASSESSORI, hetken vaiettua. Mies ei sellaisista vastuksista murru.
Mutta mitä ai'otte te tehdä?

HANNA. Ai'on julistaa sodan teitä ja teidän viinaanne vastaan.

ASSESSORI. Tyttö raukka, se on turha sota!

HANNA. Tahdon uhrata henkeni ja varani sen kansan sivistämiseksi, jota
te koetatte turmioon saattaa.

ASSESSORI, osoittaen kirjoitusta seinällä. Siis "valoa kansalle"?

HANNA. Niin. -- Niin kauan kuin pisarakin verta suonissani liikkuu:
Valoa kansalle! (Rientää lasten keskelle.) Ja katsokaa, tässä on valon
sotajoukko, joka teidän voimanne kukistaa ja voittaa. Me voitamme,
lapset, eikö niin?

LAPSET. Me voitamme!

HANNA. Kuuletteko? (Ojentaen kätensä assessoria kohden, joka sormin
sulkee korviansa ja rientää ulos.) Niin Suomi nousee, kasvaa korkealle
ja kiitoksensa kantaa Jumalalle!

    (Esirippu laskeutuu.)

Kolmannen näytöksen loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Valoa kansalle - Draamallinen kuvaelma kolmessa näytöksessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.