Title: Ryöstölapsi - Kertomus David Balfourin seikkailuista
Author: Stevenson, Robert Louis, 1850-1894
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ryöstölapsi - Kertomus David Balfourin seikkailuista" ***


RYÖSTÖLAPSI

KERTOMUS DAVID BALFOURIN SEIKKAILUISTA

hänen ryöstöstään, haaksirikostaan, kärsimyksistään autiolla saarella,
harhailuistaan Highlandin länsiosissa, tuttavuudestansa _Alan Breck
Stevart_in ja muiden kuuluisien highlantilaisten jakobiittien kanssa;
käsittäen kaiken mitä hän, _Ebenexer Balfour of Shaws_iksi väärin
nimitetyn enonsa käsissä sai kärsiä; jonka kertomuksen on kirjoittanut
hän itse ja nyt julaissut

Robert Louis Stevenson


Englanninkielestä suomentanut
O. E. Lampén


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1910.



1 LUKU.

Lähtö Shawsin kartanoon.


Kertomukseni seikkailuistani alkaa muutamasta varhaisesta aamusta
kesäkuussa armon vuonna 1751, jolloin viimeisen kerran otin avaimen
isäni talon ovelta. Aurinko alkoi pilkistää esiin vuorenhuippujen takaa
astellessani tietä pitkin. Ja saapuessani pappilan kohdalle visertelivät
jo mustarastaat puutarhan sireeneissä ja sumu, joka päivän sarastaessa
oli peittänyt laakson, alkoi nousta ja hälvetä.

Mr Campbell, Essendeanin pappi, odotti minua puutarhan portilla. Hän
kysyi minulta olinko syönyt aamiaista, ja kuultuaan, etten mitään
halunnut, hän tarttui käteeni molemmin käsin ja pisti sen hellästi
kainaloonsa.

»Nyt, David poikaseni», lausui hän, »lähden minä saattamaan sinua
kaalamolle asti pannakseni matkasi hyvälle alulle.»

Läksimme astelemaan äänettöminä eteenpäin.

»Onko sinusta ikävää lähteä Essendeanista?» kysyi hän hetken kuluttua.

»Jos tietäisin, sir», vastasin, »minne minun on mentävä tai mikä minusta
on tuleva, vastaisin teille suoraan. Essendean on todella hauska paikka
ja siellä olen elänyt onnellisena; mutta muualla en ole ollutkaan. Kun
isäni ja äitini nyt ovat kuolleet, en ole heitä lähempänä täällä kuin
Unkarissakaan, ja suoraan sanoen, jos tietäisin tulevani paremmaksi
siellä minne nyt on minun mentävä, niin lähtisin ilomielin.»

»Niinkö?» lausui Mr Campbell. »Aivan oikein, David. Nyt on minun vain
ilmoitettava sinulle kohtalosi tai se minkä siitä tiedän. Kun äitisi oli
kuollut ja isäsi, tuo arvossapidetty kristitty, alkoi tuntea loppunsa
olevan lähellä, antoi hän minun huostaani erään kirjelmän sanoen sen
olevan sinun perintösi. 'Heti kun minä olen kuollut', lausui hän, 'ja
pesä on järjestetty sekä irtaimisto myyty (mikä nyt on tehty), jätä tämä
kirjelmä poikani käteen ja opasta hänet Shawsin kartanoon, joka on
Cramondin lähellä. Sieltä minä tulin ja sinne poikani palatkoon. Hän on
järkevä poika', lopetti isäsi, 'ja vankka kävelijä, enkä epäile hänen
pääsevän onnellisesti perille ja tulevan siellä hyvästi
vastaanotetuksi.'»

»Shawsin kartanoon!» huudahdin minä. »Mitä yhteyttä isä paralla oli
Shawsin kartanon kanssa?»

»Ei mitään», vastasi Mr Campbell. »Kuka sen on sanonut? Mutta sen
perheen nimi, David poikaseni, on sama kuin senkin jota sinä kannat --
Shawsin Balfour -- vanha, kunniallinen ja maineikas suku, nykyisin ehkä
jo sammunut. Myöskin sinun isäsi oli niin oppinut mies kuin hänen
asemansa vaati. Ei kukaan johtanut koulua paremmin kuin hän, eikä
hänellä ollut tavallisen opettajan käytös ja puhetapa, ja kuten itse
muistat, soin minä aina mielelläni hänen seurustelevan säätyläisten
kanssa pappilassa. Omat sukulaisenikin Kilrennetin, Dunswiren, Minchin
y. m. Campbellit ja muut tunnetut henkilöt olivat mielellään hänen
seurassaan. Lopuksi, selvittääkseni asian perinpohjin, jätän tässä
sinulle itse testamentin, jonka manalle mennyt veljemme on omakätisesti
allekirjoittanut.»

Hän antoi minulle kirjelmän, jossa oli seuraava osoite: »Shawsin herran
Ebenezer Balfourin käteen; jättää poikani David Balfour Shawsin
kartanossa.» Sydämeni tykytti kovasti näiden suurten toiveiden
koittaessa seitsentoista-vuotiaalle nuorukaiselle, Ettrickin köyhän
maalaisopettajan pojalle.

»Mr Campbell», änkytin, »menisittekö te minun sijassani?»

»Varmasti», vastasi hän, »hetkeäkään epäilemättä. Tuollainen reipas
poika kuin sinä kävelee Cramondiin, joka on Edinburgin lähellä, parissa
päivässä. Jos taas nuo korkeat sukulaisesi -- olen näet vakuutettu että
he ovat sinun heimolaisiasi -- käännyttäisivät sinut oveltaan, olisi
sinun vain käveltävä pari päivää takaisinpäin kolkuttaaksesi pappilan
ovelle. Mutta mieluummin toivoisin kuitenkin, että sinut otetaan hyvin
vastaan, kuten isäsikin arveli, ja joka tapauksessa toivon sinun
kehittyvän vielä kerran suureksi mieheksi. Ja nyt, David poikaseni,
vaatii omatuntoni minua käyttämään hyväkseni tätä eronhetkeä
varjellakseni sinua maailman kiusauksilta.»

Hän katseli ympärilleen löytääkseen mukavaa istuinta, huomasi tien
vieressä suuren kiven, istuutui vakavan näköisenä sille, ja kun aurinko
nyt paistoi kahden kukkulan välistä suoraan silmiimme, asetti hän
nenäliinan varjoksi kolmikulmaisen hattunsa päälle. Siinä hän sitten
etusormi kohotettuna varoitti minua monista vääristä uskoista, joihin en
ollenkaan tuntenut kiusausta, ja kehoitti minua ahkerasti rukoilemaan ja
lukemaan Raamattua. Senjälkeen hän teki minulle selkoa siitä suuresta
kartanosta, johon minun oli mentävä, sekä opasti minua miten siellä
pitäisi käyttäytyä.

»Jokapäiväisessä elämässäsi ole nöyrä», sanoi hän. »Pidä mielessäsi»
sanoi hän, »että vaikka oletkin ylhäistä sukua, olet kuitenkin maalla
kasvanut. Elä saata meitä häpeään, David, elä saata meitä häpeään! Näytä
siellä suuressa, varakkaassa kartanossa olevasi yhtä miellyttävä, yhtä
viisas, kekseliäs ja vaitelias kuin muutkin. Mitä kartanonisäntään tulee
-- huomaa, hän on kartanonisäntä, -- niin kunnia sille, jolle kunnia
tulee. Huvikseen kartanonisäntää tottelee, -- ainakin nuorukainen.»

»Lupaan teille koettaa seurata neuvojanne», vastasin.

»Hyvin puhuttu», virkkoi Mr Campbell lämpimästi. »Ja nyt, aineellisista
asioista puhuakseni, täällä on minulla eräs käärö, jossa on neljä
esinettä.»

Tätä sanoessaan hän kaivoi käärön vaivaloisesti esiin takkinsa
hännystaskusta.

»Ensimäinen näistä neljästä esineestä on sinun laillinen omaisuutesi:
pieni rahasumma isäsi kirjoista ja huonekaluista, jotka minä olen
ostanut, kuten alussa jo sanoin, myydäkseni voitolla tulevalle
opettajalle. Toiset kolme ovat rouva Campbellin ja minun lahjojani, ja
me olisimme erittäin iloiset, jos sinä ne ottaisit vastaan.
Ensimäisestä, joka on muodoltaan pyöreä, on sinulla suuri hyöty
alkumatkallasi. Mutta, David, se on ainoastaan pisara meressä. Se auttaa
sinua ainoastaan muutaman askeleen ja häviää kuin tuhka tuuleen. Toinen,
joka on litteä ja neliskulmainen sekä kirjoituksella varustettu, tulee
hyödyttämään sinua koko elämäsi ajan kuten tukeva sauva vaeltaessasi ja
pehmeä päänalus sairastaessasi. Ja viimeinen, kuutiomainen, on avaava
sinulle, sitä hartaasti toivon, tien parempaan elämään.»

Näin sanoen hän nousi seisoalleen, paljasti päänsä ja rukoili hetkisen
ääneensä liikuttavin sanoin maailmalle lähtevän nuorukaisen puolesta.
Sitten hän äkkiä sulki minut syliinsä ja puristi kiihkeästi rintaansa
vasten, piti minua vähän matkan päässä itsestään katsoen minuun
surullinen ilme kasvoillaan ja pyörähti sen jälkeen ympäri ja huutaen
minulle hyvästit läksi puolijuoksua kiiruhtamaan takaisin samaa tietä,
jota olimme tulleet. Jostakin toisesta se olisi arvattavasti näyttänyt
naurettavalta; mutta minua ei naurattanut. Katselin hänen jälkeensä niin
kauan kuin hän oli näkyvissä, eikä hän vähääkään hiljentänyt vauhtia
eikä kertaakaan katsahtanut taakseen. Älysin nyt, että tuohon oli syynä
suru, jonka poislähtöni hänelle tuotti, ja omatuntoni alkoi minua
ankarasti soimata siitä että minä puolestani olin erittäin iloinen
päästessäni pois täältä hiljaiselta maaseudulta suureen eloisaan
kartanoon, keskelle rikkaita ja arvossa pidettyjä heimolaisiani.

»David, David», ajattelin itsekseni, »voitko todellakin olla niin
kiittämätön? Voitko unhottaa vanhat muistot ja vanhat ystävät yhden
ainoan nimen takia? Hyi, häpeä!»

Istuuduin kivelle, jolta tuo kunnon mies juuri oli lähtenyt ja avasin
käärön nähdäkseni minkälaisia saamani lahjat olivat. Siitä, jota hän oli
nimittänyt kuutiomaiseksi, en hetkeäkään ollut epätietoinen: se oli
taskussa kannettava pieni Raamattu; pyöreä esine oli shillingin raha; ja
kolmas, jonka niin ihmeellisesti piti minua auttaa sekä terveenä että
sairaana, oli pieni pala keltaista, karkeaa paperia, johon punasella
musteella oli kirjoitettu seuraavaa:

_"Miten kielon nestettä valmistetaan._

Ota kielonkukkia, purista niistä neste ja tislaa se kankaan läpi ja
nauti siitä lusikallinen tahi pari tarpeen vaatiessa. Se saattaa mykät
puhumaan, auttaa luuvalossa, vahvistaa sydäntä ja muistoa. Ja jos panet
kukat tarkoin suljettuun lasiin, asetat sen muurahaiskekoon ja kuukauden
kuluttua otat sen keosta ulos, on kukista kerääntynyt nestettä, joka
sinun on pantava pieneen lasipulloon. Se on hyvää sairaille ja
terveille, miehille ja naisille."

Papin omalla käsialalla oli siihen lisätty:

"Jos niukahutat jonkun jäsenen, hiero sillä kipeää paikkaa ja
vatsataudissa nauti sitä lusikallinen tunnissa."

Luonnollisesti nauroin tälle kaikelle. Mutta nauruni oli kuitenkin
surunvoittoista, ja aivan kuin paeten heitin myttyni sauvani päähän ja
lähdin kaalamon yli kapuamaan sen toisella puolen kohoavalle kukkulalle.
Tultuani viheriöivälle karjapolulle, joka kiemurteli kanervikon läpi,
silmäsin viimeisen kerran Essendeanin kirkkoa, pappilan puistikkoa,
hautausmaan reheviä pihlajoita, joiden alla äitini ja isäni lepäsivät.



2 LUKU.

Perille.


Kun minä seuraavana aamuna saavuin muutaman kummun laelle, näin koko
edessäni olevan seudun vähitellen laskeutuvan meren rantaan, ja keskellä
rannikkoa, muutamalla pitkällä vuorenselänteellä, savusi Edinburgin
kaupunki kuin paras polttouuni. Lippu liehui linnan tornissa ja
ankkuroituja laivoja keinui satamassa. Niin kaukana kuin olinkin, erotin
selvään nämäkin yksityisseikat, ja maalaispoika kun olin, pani tämä näky
sydämeni sykähtelemään.

Heti senjälkeen saavuin erään paimenen asunnolle ja sain siellä vähän
tietoja Cramondin ympäristöstä. Vähän väliä kysellen tietä jatkoin
matkaani Colintonin kautta pääkaupungista länteenpäin, kunnes saavuin
Glasgowin tielle. Siellä näin ilokseni ja ihmeekseni rykmentin
sotamiehiä, aivan yht'aikaa jalkaa polkien, marssivan soiton tahdissa,
vanha, punakka kenraali harmaan hevosen selässä rivin toisessa päässä ja
toisessa komppania krenatöörejä korkeine hattuineen. Nähdessäni noita
punatakkeja ja kuullessani tuota suloista soitantoa, valtasi minut
elämänhalu.

Vähän matkaa kuljettuani sain tietää olevani Cramondin pitäjässä ja
aloin senvuoksi kysellä Shawsin kartanoa. Vaan se nimipä näytti
hämmästyttävän niitä, joilta tietä tiedustelin. Alussa tuumailin, että
yksinkertainen, maantiellä pölyyntynyt maalaispukuni oli kovin suuri
vastakohta tuolle ylhäiselle kartanolle, jonne aijoin. Mutta saatuani
parilta kolmelta saman silmäyksen ja saman vastauksen, aloin epäillä,
että Shawsissa itsessään oli jotain omituista.

Päästäkseni varmuuteen, muutin kysymysteni muotoa, ja tavattuani
muutaman avomielisen miehen, joka kärrynaisalla istuen ajeli kujaa
pitkin, kysyin tältä, oliko hän koskaan kuullut puhuttavan kartanosta,
jota nimitettiin Shawsin kartanoksi.

Hän pysäytti kärrynsä ja katseli minua aivan samalla tavoin kuin
toisetkin, joilta aikaisemmin olin asiaa tiedustellut.

»No, miksi niin!» sanoi hän.

»Onko se suuri kartano?» utelin.

»Epäilemättä», vastasi hän, »se on suuri, ränstynyt kartano.»

»Vai niin», sanoin minä, »mutta entäs talonväki?»

»Talonväki?» huudahti hän. »Oletteko hullu? Eihän siellä ole ketään,
jota talonväeksi voisi sanoa!»

»Mitä?» kysyin minä. »Eikö Mr Ebenezeriäkään?»

»Kyllä, kyllä», vastasi mies. »Kartanonisäntä siellä kyllä on, jos häntä
tarkoitatte. Mitä sinulla, miekkosella, hänelle on asiaa?»

»Arvelin siellä saavani jonkun toimen», vastasin minä koettaen näyttää
niin rohkealta kuin mahdollista.

»Mitä?» huudahti mies niin kiivaasti, että hänen hevosensakin säikähti.
»No niin, mies kulta», jatkoi hän sitten, »se ei kuulu minuun; mutta
sinä näytät rehti pojalta ja jos tahdot minua uskoa, niin pysy erilläsi
Shawsista.»

Seuraava vastaantulija oli vilkas, pikkuinen mies, päässä kaunis, valkea
tekotukka. Hän näytti minusta seudun parturilta, ja tietäen hyvin, että
parturit ovat hyviä juorukelloja, kysyin minä häneltä suoraan, mikä
Shawsin Balfour oli miehiään.

»Ai, ai», vastasi parturi, »ei mikään hyvä mies, ei ollenkaan hyvä
mies», ja alkoi kärkkäästi kysellä, mitä minulla oli hänelle asiaa.
Mutta minä olin häntä ovelampi, ja niin sai hän lähteä yhtä viisaana
kuin oli tullutkin.

En kykene kuvaamaan, minkä iskun tämä antoi unelmilleni. Kuta hämärämpiä
syytökset olivat, sitä ikävämmiltä ne minusta tuntuivat, ne kun olivat
omiaan herättämään jos jonkinlaisia arveluita. Minkälainen tuo talo
oikeastaan oli, johon tietä kysyttäessä koko pitäjän väki säpsähti ja
jäi tuijottamaan kysyjään? Ja mikä tuo mies oli, jonka huono maine
saattoi ihmiset väistymään syrjään? Jos Essendeaniin olisi ollut vain
tunnin kävelymatka, olisin jättänyt seikkailuni siihen ja palannut Mr
Campbellin luo. Mutta kun jo olin kulkenut niin pitkän matkan, esti jo
yksistään häpeä minua luopumasta yrityksestäni, ennenkuin saisin nähdä
oliko syytöksissä perää. Oma arvontuntoni vaati jo minua tekemään niin,
ja niin vastenmielisiltä kuin kuulemani asiat minusta tuntuivatkin ja
niin haluton kuin kävelemiseen jo olinkin, kyselin edelleenkin tietä ja
vaelsin eteenpäin.

Vähän ennen auringon laskua tapasin erään lihavan, kärttyisen näköisen
naisen, joka tulla laahusti alas kukkulan rinnettä. Tehtyäni hänelle
tavallisen kysymykseni, pyörähti hän tiukasti ympäri ja saattoi minut
samalle kummulle, jolta hän juuri oli tullut. Sieltä hän osoitti minulle
erästä suurta rakennusta, joka yksinäisenä seisoi keskellä niittyä
lähimmässä laaksossa. Ympäristö mataloine kumpuineen ja metsän
siimeksestä pilkistävine vesineen oli ihana ja viljavainiot näyttivät
minusta reheviltä. Mutta itse rakennus näytti rappeutuneelta. Ei
minkäänlaista tietä vienyt sinne. Savua ei noussut piipuista eikä
merkkiäkään puutarhasta näkynyt. Sydäntäni ahdisti.

»Tuoko!» huudahdin.

Naisen kasvoilla kuvastui katkera viha.

»Siinä on Shawsin kartano», puhkesi hän puhumaan. »Verellä sitä on
rakennettu, veri keskeytti sen rakennuksen ja veri on sille turmion
tuottava. Katso», jatkoi hän, »minä syljen tähän maahan, minä kiroon
sitä! Hirvittävä olkoon sen perikato! Jos tapaat kartanonisännän, kerro
hänelle minun sanani, kerro hänelle, että Jennet Clouston on kaksitoista
sataa ja yhdeksäntoista, kertaa kironnut hänet ja hänen väkensä ja
vieraansa, poikansa, vaimonsa ja tyttärensä, -- synkkä, synkkä olkoon
heidän perikatonsa!»

Ja vaimo, jonka ääni puhuessa oli käynyt kaameaksi ja puoleksi
laulavaksi, pyörähti äkisti ympäri ja meni matkaansa. Seisoin hiukset
pystyssä siinä, mihin hän oli minut jättänyt. Siihen aikaan ihmiset
vielä uskoivat noita-akkoihin ja kauhistuivat kirousta; ja tämä,
ilmestyessään näin tärkeänä hetkenä kuin aave tien viereen estääkseen
minua toteuttamasta aikomustani, herpasi jalkani.

Minä istuuduin ja aloin tuijottaa Shawsin kartanoon. Kuta kauemmin
katsoin, sitä miellyttävämmältä näytti seutu. Kukkivia
orapihlajapensaita oli istutettu ylt'yleensä, lammaslauma oli niityllä
laitumella, parvi peltovariksia leijaili taivaalla ja kaikki osoitti
suotuisaa maaperää ja ilmanalaa. Mutta tuo kasarmintapainen rakennus
keskellä tätä ihanuutta turmeli unelmani.

Maakansaa kulki ohitseni pelloilla istuessani siinä ojan reunalla, mutta
minulla ei ollut halua tervehtiä heitä. Vihdoin meni aurinko mailleen,
ja silloin huomasin kellertävää taivasta vasten savua kohoavan ohuena
kiemurana talosta. Minulle ei savu näkynyt juuri selvempänä kuin
kynttilän suitsu, mutta se ilmaisi minulle kuitenkin, että sisällä oli
tulta, lämpöä ja keittopuuhia sekä joku elävä asukas, joka tulen oli
sytyttänyt. Se tyynnytti sydäntäni.

Läksin noudattelemaan pientä polkua, joka matkani suuntaan kiemurteli
heinikossa. Polku oli todellakin vähäpätöinen ollakseen ainoa tie
ihmisasuntoon; mutta muuta en löytänyt. Se vei minut kohta kivestä
hakattujen pilarien luo, joiden vieressä oli pieni, katoton hökkeli.
Pilarien päälle oli asetettu vaakunakilvet. Pääkäytävää siitä nähtävästi
oli aiottu, mutta jätetty keskentekoiseksi. Rautaporttien asemesta oli
pari säleaidan palasta kiinnitetty olkiköydellä pilarien väliin, ja kun
ei jälkeäkään puutarhamuurista tahi käytävästä näkynyt, johti polku,
jota myöten olin tullut, oikealta puolen pilarien ohi taloa kohti.

Kuta lähemmä taloa tulin, sitä synkemmäksi se muuttui. Se näytti
puolivalmiin talon sivurakennukselta. Pääty, jonka olisi pitänyt liittyä
päärakennukseen, oli lattiasta asti seiniä vailla ja taivasta vasten se
näytti portaineen ja tikapuineen muurauspaikalta, jossa työ oli kesken.
Useissa ikkunoissa ei ollut laseja, yölepakot lentelivät niistä ulos ja
sisään kuin kyyhkyset kyyhkyslakasta.

Yö alkoi jo olla käsissä päästessäni talon luo. Kolmea alimmaista
ikkunaa, jotka olivat pieniä ja jotenkin korkealla maasta, valaisi
sisällä palavan pienen liekin lepattava kajastus.

Tämäkö se nyt oli tuo herraskartano, johon minun oli taivallettava?
Noidenko seinien sisällä minä olin löytävä uusia ystäviä ja alkava
onnellisemman elämän? Niinköhän! Minun isäni talosta Essendeanissa
loisti valo jo peninkulman päähän ja sen ovi avautui kerjäläisenkin
kolkuttaessa!

Lähenin taloa varovasti, ja tarkasti kuunnellessani keksin jonkun
sisällä kalistelevan astioita ja yskivän kuivasti. Mutta puhelua ei
kuulunut eikä koiran haukuntaa.

Sikäli kuin pimeässä näin, oli ovi tehty yhdestä ainoasta suuresta
puumöhkäleestä ja vahvasti raudoitettu. Sydän kurkussa kopautin kerran
ja jäin odottamaan. Talossa syntyi synkkä hiljaisuus eikä äänettömyyttä
hetken aikaan häirinnyt muu kuin yölepakot pääni päällä. Kopautin
uudelleen ja jäin taas kuuntelemaan. Korvani olivat jo silloin niin
äänettömyyteen tottuneet, että selvään voin erottaa kellon naksutuksen
sisästä sen hitaasti sekunteja laskiessa. Jos talossa joku oli, pysyi
hän hiljaa kuin hiiri ja pidätti henkeään.

Olin jo vähällä lähteä tieheni; mutta viha sai minussa silloin vallan.
Rupesin voimaini takaa ryskyttämään ovea ja huutamaan Mr Balfouria. Olin
juuri täydessä touhussa, kun kuulin yskintää suoraan pääni päältä.
Peräydyttyäni kiireesti jonkun matkaa ja silmättyäni ylös, näin eräässä
ennenmainituista ikkunoista suureen yömyssyyn verhotun miehen pään ja
pyssyn piipun.

»Tämä on latingissa», sanoi ääni.

»Minulla on täällä kirje Mr Ebenezer Balfourille, Shawsin herralle. Onko
hän täällä?»

»Keneltä?» kysyi pyssymies.

»Ei hän ole siellä eikä täällä», vastasin, sillä vihani alkoi kiehua.

»Hyvä!» kuului vastaus, »voit jättää sen kynnykselle ja korjata luusi
sieltä.»

»Sitä en tee», huudahdin. »Tahdon jättää sen Mr Balfourin käteen, kuten
minua on käsketty tekemään. Tämä on tärkeä kirje.»

»On mikä?» kysyi ääni terävästi.

Minä toistin sanani.

»Kuka sinä itse olet?» kuului seuraava kysymys hetken äänettömyyden
jälkeen.

»Nimeäni en häpeä», vastasin. »David Balfouriksi minua nimitetään.»

Olen varma, että vastaukseni sai hänet säpsähtämään, sillä minä kuulin
pyssyn kolahtavan ikkunalautaa vasten; ja vasta pitkän aikaa vaiettuaan
hän kysyi omituisella äänenpainolla:

»Onko isäsi kuollut?»

Hämmästyin tästä niin suuresti, etten saanut sanaakaan suustani, vaan
jäin seisomaan kuin puusta pudonnut.

»Hän on kuollut», jatkoi mies, »epäilemättä, ja sentähden sinä olet siis
tullut oveani jyskyttämään.»

Taaskin äänettömyys, mutta sitten hän lopetti päättäväisesti:

»No niin, ukkoseni, minä päästän sinut sisään.»

Sen sanottuaan hän hävisi ikkunasta.



3 LUKU.

Tutustun setääni.


Hetken perästä kuulin jonkun koluuttelevan salpoja ja ovi avattiin hyvin
varovasti ja suljettiin taas heti kun olin päässyt sisään.

»Mene keittiöön eläkä koske mihinkään», sanoi ääni, ja sillä aikaa kuin
talonisäntä itse asetteli salvat takaisin paikoilleen, haparoin minä
pimeässä eteenpäin ja pääsin keittiöön.

Himmeästi palava kynttilä valaisi minulle autioimman huoneen, mitä
koskaan olen nähnyt. Puoli tusinaa ruoka-astioita oli hyllyllä. Pöytä
oli katettu illallista varten, johon kuului vadillinen kauravelliä ja
kuppi kaljaa. Sarvesta tehty lusikka odotti vadin vieressä. Paitsi jo
mainitsemiani, ei tässä suuressa, kivestä muuratussa, autiossa kamarissa
ollut muita esineitä kuin joukko lukittuja kirstuja pitkin seiniä ja
munalukolla varustettu ruokakaappi nurkassa.

Heti kun viimeinen salpa oli paikallaan, tuli mies luokseni. Hän oli
keskikokoinen, kumaraselkäinen, kapeaharteinen ja kasvoiltaan
savenkarvainen olento. Iältään hän oli arvattavasti viiden- ja
seitsemänkymmenen välillä. Yömyssy oli hänellä flanellista ja takin ja
liivien asemesta oli yönuttu heitetty repaleisen paidan päälle.
Partaansa hän ei näyttänyt pitkiin aikoihin ajaneen. Mikä minua
kuitenkin enimmän kiusasi ja pelästytti oli se, ettei hän hetkeksikään
jättänyt minua silmistään, vaan ei myöskään katsonut suoraan silmiini.
Hänen ammattinsa ja sukuperänsä oli arvoitus, jota järkeni ei kyennyt
ratkaisemaan, mutta enimmän hän näytti minusta Vanhalta, kunnottomalta
palvelijalta, joka oli jätetty tähän suureen taloon ruokarahoillaan
elämään.

»Onko sinun nälkä? kysäisi hän vilkaisten vatsapuoleeni, »jaksat kai
syödä tuon vadillisen kauravelliä?»

Vastasin arvelevani, että se oli hänen oma illallisensa.

»Siitä ei väliä», sanoi hän, »minä tulen kyllä toimeen ilmankin. Minä
pidän sitävastoin huolen oluesta, sillä se helpottaa yskääni.»

Hän joi kupin puolilleen, tähystellen juodessaan herkeämättä toisella
silmällään minua, ja ojensi sitten äkkiä kätensä tokaisten: »Näytäppä se
kirje tänne.»

Sanoin, että kirje oli Mr Balfourille eikä hänelle.

»Kenenkä sinä sitten luulet minun olevan?» sanoi hän, »Anna Aleksanderin
kirje minulle!»

»Tiedätte isäni nimen?»

»Merkillistä olisi, jos en tietäisi», vastasi hän, »sillä minä olen
isäsi oikea veli, ja niin vähän kuin näytätkin pitävän minusta,
talostani ja hyvästä kauravellistäni olen sinun oikea setäsi, David
poikaseni, ja sinä minun oikea veljenpoikani. Anna nyt kirje tänne ja
rupea aterioimaan.»

Jos olisin ollut muutamaa vuotta nuorempi, niin häpeissäni, masentuneena
ja pettyneenä olisin purskahtanut itkemään. Mutta nyt en saanut suustani
sanaakaan, en pahaa enkä hyvää, vaan annoin hänelle kirjeen ja istuuduin
vellivatini ääreen niin peräti haluttomana, kuin nuori mies konsaan voi
olla syömään käydessään.

Sillä välin setäni käänteli kirjettä käsissään tulta vasten puolin ja
toisin.

»Tunnetko tämän sisällön», kysäsi hän äkkiä.

»Näettehän itsekin», vastasin, »että sinetti on ehyt.»

»Näen kyllä», sanoi hän, »mutta miksi sinä tänne tulit?»

»Kirjettä tuomaan.»

»Vai niin. Mutta epäilemättä on sinulla ollut joitakin toiveita», jatkoi
hän viekkaasti.

»Myönnän todellakin toivoneeni varakkaiden sukulaisteni, joita minulla
kerrottiin olevan, auttavan minua. Mutta mikään kerjäläinen minä en ole.
Minkäänlaista apua en teiltä odota enkä halua mitään, jota ei
vapaatahtoisesti minulle anneta. Niin köyhältä kuin näytänkin, on
minulla tosi-ystäviä, jotka ilolla auttavat minua.»

»So, so!» sanoi Ebenezer setä, »elähän nyt sentään nenälleni hyppää!
Kyllä me vielä hyvin sovimme. Ja nyt, David, jos sinä jo olet saanut
kylliksesi sitä kauravelliä, niin pistelisin minäkin sitä vähän
illalliseni täytteeksi. Voi, voi», jatkoi hän saatuaan minut jättämään
tuolin ja lusikan »tämä on maukasta ja terveellistä ruokaa, -- tämä on
erinomaista ruokaa, tämä kauravelli.» Hän murisi hetken itsekseen ja
jatkoi sitten: »Isäsi oli muistaakseni aika herkkusuu; hän oli vankka
syöjä, joskohta ei mässääjä, mutta minä en saattanut kuin maistaa
ruokaa.» Hän otti kulauksen kaljaa ja se kai huomautti häntä isännän
velvollisuuksista, sillä hän jatkoi: »Jos sinua janottaa, niin vettä on
tuolla oven takana.»

Siihen en vastannut mitään, seisoin vain jäykkänä ja katsoa tuijotin
vihasta kiehuen setääni. Hän puolestaan jatkoi syöntiään kuin mies,
jolla ei ole aikaa vitkastella, ja silmäili milloin kenkiini milloin
kotikutoisiin sukkiini. Ainoastaan kerran, kun hän uskalsi katsoa
ylemmäksi, yhtyivät meidän katseemme. Ei edes varaskaan, joka on
yllätetty toisen taskuja kopeloimasta, voi näyttää niin hämmästyneeltä
kuin hän silloin. Se pani minut arvailemaan, johtuiko tuo arkuus liian
pitkästä erakkoelämästä, vai oliko se häviävä jonkun aikaa yhdessä oltua
ja setäni muuttuva aivan toiseksi mieheksi.

Näistä mietteistäni herätti minut hänen terävä äänensä.

»Onko siitä jo pitkä aika kuin isäsi kuoli?» kysyi hän.

»Kolme viikkoa.»

»Hän oli salaperäinen mies, tuo Aleksander, -- salaperäinen ja vaitelias
mies», jatkoi hän. »Nuorena ollessaan ei hän juuri paljoa puhellut. Ei
kai hän koskaan kertonut minusta?»

»Ennenkuin te itse minulle ilmoititte, en edes tiennyt, että hänellä oli
veli.»

»Hyvänen aika, eikä Shawsistakaan, arvelen?»

»Ei hän maininnut sellaista nimeäkään», vastasin minä.

»No kaikkea!» huudahti hän. »Lujaluontoinen mies!

Kaikkeen tähän hän näytti olevan erittäin tyytyväinen; mutta itseensä,
minuun, vaiko isäni käytökseen hän oli tyytyväinen, se jäi minulle
arvoitukseksi. Joka tapauksessa näytti kuitenkin vastenmielisyys ja
ilkeys, joka hänessä minua kohtaan oli alussa herännyt, vähenevän, sillä
hän hyppäsi seisoalleen, tuli huoneen yli taakseni ja löi minua olalle.

»Kyllä me vielä hyvin sovimme», puhkesi hän puhumaan. »Minä olen jo
iloinen, että päästin sinut sisään. Tulehan nyt makuupaikallesi.»

Ihmeekseni ei hän sytyttänyt kynttilää eikä lamppua, meni vain muutamaan
pimeään käytävään, alkoi ähkien ja puhkien kompuroida ylös pitkiä
portaita ja pysähtyi avoimen oven eteen. Minä olin seurannut hänen
kintereillään parhaani mukaan hapuillen ja tunnustellen tietä. Hän pyysi
minua astumaan sisään, ilmoittaen tämän olevan minun huoneeni. Seurasin
hänen pyyntöään, mutta pysähdyin muutaman askeleen otettuani ja pyysin
tulta voidakseni käydä nukkumaan.

»Mitä vielä», sanoi hän, »onhan nyt kirkas kuutamo.»

»Eihän nyt valaise kuu eikä tähdet. Täällähän on pimeä kuin haudassa»,
koetin minä selittää. »En minä voi nähdä sänkyäkään.»

»Joutavia!» sanoi hän. »Tulta en minä kärsi huoneessa. Minä pelkään
pahasti tulta. Hyvää yötä vain, David poikaseni.»

Ennenkuin ehdin tehdä uusia vastaväitteitä, paiskasi hän oven kiinni, ja
minä kuulin hänen lukitsevan sen ulkoapäin. Nyt en tiennyt pitikö minun
nauraa vai itkeä. Huone oli kylmä kuin kellari, ja vuode, jonka lopulta
löysin, kostea kuin suosammal. Onneksi olin kuitenkin ottanut mukaan
myttyni ja peitteeni, ja käärien viimemainitun ympärilleni, heittäydyin
suuren sängyn viereen ja vaivuin raskaaseen uneen.

Päivän koittaessa heräsin ja huomasin olevani suuressa huoneessa, jonka
seinät oli verhottu nahalla ja huonekalut koruompeluksilla varustettu.
Valoa virtasi sisään kolmesta suuresta ikkunasta. Kymmenen tahi
parikymmentä vuotta sitten se oli varmaan ollut niin miellyttävä
makuukamari kuin toivoa voi, mutta kosteus, lika ja huono hoito sekä
hiiret ja hämähäkit olivat sen sillä välin piloille turmelleet. Moni
ikkunanruutu oli sitäpaitsi rikki ja siivo huoneessa oli todella
sellainen, että minä päätin setäni täällä viettäneen jonkun aikaa
vihastuneiden naapuriensa piirittämänä -- mahdollisesti Jennet
Cloustonin piiritystä johtaessa.

Ulkona paistaa hellitteli aurinko, ja kun kurjassa huoneessani oli
tavattoman kylmä, aloin koputtaa ja huutaa siksi kuin vanginvartiani
tuli laskemaan minut ulos. Hän vei minut kaivolle rakennuksen
takapuolelle ja kehoitti minua »pesemään naamani, jos halusin». Sen
tehtyäni osailin omin neuvoin keittiöön, jossa setäni oli tehnyt tulen
ja keitti parhaillaan kauravelliä. Pöydälle oli nyt asetettu kaksi vatia
ja kaksi sarvilusikkaa, mutta kaljaa oli vain yksi kupillinen.
Mahdollisesti ilmaisi katseeni kummastusta sen johdosta, ja setäni
huomasi sen, koskapa hän kysyi ikäänkuin vastaukseksi mietteisiini,
tekikö minun mieleni olutta -- siksi hän kaljaansa nimitti.

Sanoin niin olevan asianlaidan, mutta hänen ei tarvitsisi siitä
välittää.

»No, no!» tokaisi hän. »En minä tahdo kieltää sinulta mitään
tarpeellista.»

Hän otti hyllyltä esiin toisen kupin. Mutta sen sijaan, että olisi
täyttänyt sen kalja-astiasta, hän kaasi hämmästyksekseni siihen puolet
toisesta kupista. Se oli jotain sellaista jalomielisyyttä, joka sai
minut pidättämään henkeäni. Jos setäni todellakin oli saituri, oli hän
niin juuriaan myöten, että hän miltei sai paheen arvokkaalta näyttämään.

Syömästä päästyämme setäni aukasi erään laatikon ja veti sieltä esiin
savipiipun ja tupakkaa, josta otti piipun täyden, ennenkuin sulki
takaisin laatikkoon. Sen tehtyään hän istuutui äänettömänä piippuaan
imien ikkunan ääreen auringonpaisteeseen. Silloin tällöin hän käänsi
harhailevan katseensa minuun, kysäisten aina silloin jotakin. Kerran hän
virkkoi: »Entä äitisi?» Ilmoitettuani, että hänkin on kuollut, huudahti
hän: »Hän oli kaunis tyttö!» Pitkän vaitiolon jälkeen hän kysyi: »Keitä
ystäviä sinulla sitten on?»

Kerroin hänelle, että niitä olivat kaikki Campbell-nimisen perheen
jäsenet, vaikka heistä ainoastaan yksi, pappi, oli autellut minua. Mutta
silloin aloin tuumia, että setäni sai liian tarkan selon asemastani, ja
kun olin hänen kanssaan kahden kesken, en olisi tahtonut hänen pitävän
minua turvattomana.

Hän näytti mietiskelevän itsekseen tätä seikkaa, ja hetkisen kuluttua
hän lausuikin: »David, poikaseni, sinä olet osunut oikeaan paikkaan
tullessasi setä Ebenezerin luo. Minulla on suuret tuumat sukumme suhteen
ja minä aion kohdella sinua oikeudenmukaisesti. Mutta sillä välin kuin
minä mietiskelen, mikä sinulle olisi paras toimi -- lakimiehen, papin
vaiko sotilaan, josta pojat enimmän pitävät -- en kärsi Balfourien
alentuvan ylämaalais-Campbellien joukon edessä, ja pyydän sentähden
sinua pitämään kielesi lukossa. Ei yhtä kirjettä, ei minkäänlaista
viestiä, ei niin sanaa kellekään: taikka -- tuossa on oveni.»

»Setä Ebenezer», lausuin minä, »minulla ei ole pienintäkään syytä
epäillä teillä olevan muita kuin hyviä aikomuksia minun suhteeni. Siitä
huolimatta pitäkää mielessänne, että minä tunnen oman arvoni. Omasta
tahdostani en suinkaan tullut luoksenne. Ja jos ajatte minut ulos,
lähden empimättä.»

Hän näytti joutuvan kokonaan pois suunniltaan.

»So, so, poika», virkkoi hän. »Elähän nyt! Odota päivä tahi pari. En
minä mikään noita ole, löytääkseni onnesi vellivadin pohjalta. Mutta
annahan minulle aikaa päivä tahi pari, eläkä virka sanaakaan kellekään,
niin toden totta teen sinulle oikeutta myöten.»

»Hyvä juttu», vastasin minä, »siinä on kylliksi. Jos tahdotte auttaa
minua, olen siitä iloinen, eikä kukaan tule saamaan vihiä asiasta.»

Minusta näytti (liian aikaiseen, voin nyt sanoa) siltä kuin olisi setäni
nyt vallassani, ja aloin sen tähden selvittää hänelle, että vuoteeni ja
makuuvaatteeni täytyy tuulettaa ja panna kuivamaan auringonpaisteesen,
sillä sellaisessa pesässä en mitenkään saata nukkua.

»Sinunko vai minun taloni tämä on?» tiuskasi hän ankarasti ja vaikeni
sitten äkkiä. »Ei, ei», jatkoi hän hetken perästä, »en minä sitä
tarkoita. Mikä on minun on sinunkin, David poikaseni, ja mikä on sinun
on minunkin. Veri on vettä sakeampi, eikä täällä ole muita eläviä
olennoita kuin sinä ja minä.»

Ja sitten hän alkoi tehdä selkoa suvustamme, sen laajuudesta ja
isästään, joka alotti talon rakentamisen, sekä itsestään, joka keskeytti
rakentamisen, se kun muka oli jumalatonta tuhlausta.

Silloin päätin kertoa hänelle, mitä Jennet Clouston oli _käskenyt
sanomaan_.

»Se roisto!» huudahti hän. »Kaksitoistasataa ja viisitoista -- sehän on
juuri niin monta päivää kuin on kulunut siitä kun sen roiston saatoin
vararikkoon! No hyvä, David, hänet täytyy paistaa kuumilla kivillä
ennenkuin minä olen tyydytetty! Noita-akka -- ilmeinen noita-akka! Minä
lähden lakimiesten puheille.»

Näin sanoen hän avasi erään arkun ja otti sieltä vanhat, mutta hyvin
säilytetyt liivit ja takin sekä jotenkin hyvän huopahatun, kuitenkin
ilman nauhaa. Ne hän puki kiireesti päälleen ja oli juuri ulos lähdössä,
kun joku ajatus juolahti hänelle päähän.

»Minä en voi heittää sinua yksiksesi tänne taloon», sanoi hän. »Minun
täytyy jättää sinut ulos ja lukita ovet.»

Veri syöksähti päähäni.

»Jos jätätte minut ulos lukittujen ovien taa, näette minut viimeisen
kerran teille ystävällisenä.»

Kalpeana ja huultaan purren hän pyörähti silloin takaisin.

»Ei tällä tavoin», virkkoi hän vihaisesti katsellen huoneen nurkkaan,
»ei tällä tavoin minun suosiooni päästä, David.»

»Hyvä herra», lausuin minä, »ikänne ja sukulaisuutemme tähden en tahdo
halveksua suosiotanne. Mutta minua on opetettu pitämään huolta
itsestäni, ja vaikka te kuinkakin olisitte setäni ja sukulaiseni, en
tahdo sellaisesta hinnasta ostaa teidän ystävyyttänne.»

Setä Ebenezer meni ikkunan luo ja katseli hetken aikaa ulos. Minä näin
hänen vapisevan kuin iäkkään vanhuksen. Mutta kääntyessään minuun päin,
väikkyi hymy hänen kasvoillaan.

»Hyvä», sanoi hän, »meidän täytyy antaa myöten ja hillitä itseämme. Minä
en mene minnekään, siinä kaikki!»

»Setä Ebenezer», sanoin minä, »tämä ei mielestäni selvitä asiaa. Te
kohtelette minua kuin varasta. Te ette kärsi minua täällä talossanne,
sen osoitatte minulle joka sanallanne, joka hetki. Ei voi olla
mahdollista, että te pidätte minusta. Ja mitä minuun itseeni tulee, niin
olen puhunut teille tavalla, jolla en luullut kellekään joutuvani
puhumaan. Miksi tahdotte pidättää minua. Päästäkää minut pois. Antakaa
minun mennä ystävieni luo, jotka pitävät minusta.»

»Ei, ei, ei, ei», sanoi hän kiihkeästi. »Minä pidän sinusta paljon.
Kyllä me vielä hyvin sovimme. Ja taloni maineen takia en voi päästää
sinua takaisin. Jää vain tänne ja ole ääneti, niin olet hyvä poika. Pysy
vain täällä hiljaa jonkun aikaa, niin saat nähdä että me tulemme toimeen
toistemme kanssa.

»Hyvä», sanoin minä hetken asiaa ajateltuani. »Minä jään tänne joksikin
ajaksi. Onhan luonnollisempaa, että minua auttavat sukulaiseni eikä
vieraat. Ja jollemme sovi yhdessä elämään, koetan parhaani mukaan
katsoa, ettei syy siihen olisi minun.»



4 LUKU.

Joudun suureen vaaraan Shawsin kartanossa.


Vaikka päivä olikin alkanut niin huonosti, kului se siitä huolimatta
jotenkin rauhallisesti. Päivälliseksi söimme taas kauravelliä kylmänä ja
illalliseksi kuumana. Kauravelli ja kalja oli setäni ainoa ruoka. Hän
puheli vähän ja senkin entiseen tapaansa, tehden yksikantaisen
kysymyksen aina pitkän äänettömyyden perästä. Ja koettaessani saada
hänet puhumaan tulevaisuudestani, vaikeni hän jälleen. Hän salli minun
mennä huoneeseen, jonka ovi oli keittiön oven vieressä, ja sieltä löysin
suuren joukon sekä latinan- että englanninkielisiä kirjoja, joiden
parissa kului koko iltapuoli päivää erittäin hauskasti. Aika kului
todellakin niin nopeasti kirjojen ääressä, että aloin jo melkein tyytyä
Shawsin luona olooni, eikä mikään muu kuin setäni näkeminen ja hänen
vilkkuilevat silmänsä herättänyt minussa epäluuloja.

Eräs tekemäni löytö pani minut ajattelemaan. Se oli muuan kirjoitus
erään Patrick Walkerin julkaiseman lentolehden päällyksessä. Kirjoitus
oli selvästi isäni käsialaa ja kuului: »Veljelleni Ebenezerille, hänen
viidentenä syntymäpäivänään.» Tämä oli minulle vaikea arvoitus siksi,
että isäni olisi täytynyt, nuorempi veli kun luonnollisesti oli, joko
suuresti erehtyä, tahi osata kirjoittaa komeata, selvää ja miehekästä
käsialaa jo nuorempana kuin viisivuotiaana.

Koetin haihduttaa näitä mietteitä mielestäni, mutta vaikka otin esiin
monta mieltäkiinnittävää teosta, vanhaa ja uutta, historiallisia, runo-
ja kertomuskirjoja, oli aina tuo isäni käsiala silmäini edessä. Ja kun
viimein menin keittiöön takaisin, kysyin ensi sanoikseni setä
Ebenezeriltä oliko isäni ollut hyvin teräväoppinen.

»Aleksanderko? Ei ollenkaan!» kuului vastaus. »Minä opin paljoa
helpommin. Minä olin nokkela poika nuorena ollessani! Ja entäs vielä,
minä opin lukemaan samaan aikaan kuin hänkin!»

Tämä hämmästytti minua yhä enemmän. Mutta silloin pälkähti eräs ajatus
päähäni ja minä kysyin, olivatko hän ja isäni kaksoiset.

Hän hyppäsi ylös tuolilta ja sarvilusikka kirposi hänen kädestään
lattialle.

»Miksi sinä sitä kysyt?» tiuskasi hän ja tarttui rintaani katsoen
tiukasti silmiini. Hänen silmänsä olivat pienet ja kiiluvat kuin linnun
ja vilkkuivat omituisesti.

»Mitäs nyt?» kysyin minä levollisesti, sillä minä olin paljoa
voimakkaampi häntä enkä vähällä säikähtänyt. »Kätenne pois rinnastani!
Tällainen kohtelu ei kelpaa.»

Setäni näytti vaivalla hillitsevän itsensä.

»David, poikaseni», sanoi hän, »sinun ei pitäisi puhua kanssani
isästäsi. Siinä syy.»

Hän istuutui hetkiseksi, yhä vain vapisten ja silmiään räpyttäen.

»Hän oli minun ainoa veljeni», lisäsi hän -- ei kuitenkaan lämpimästi --
otti sitten lusikkansa ylös lattialta ja rupesi jatkamaan keskeytynyttä
syöntiään, mutta yhä vain tutisten.

Se, että hän oli käynyt minuun käsiksi, ja tuo äkillinen rakkauden
ilmaus isä-vainajaani kohtaan oli minulle niin täydellisesti
käsittämätöntä, että minä aloin sekä pelätä että toivoa. Toiselta puolen
aloin epäillä, että setäni ehkä oli hullu ja mahdollisesti
vaarallinenkin, toiselta puolen taas muistui vasten tahtoani mieleeni
eräs kansansuussa kiertelevien rekiviisujen tapainen tarina muutamasta
köyhästä pojasta, suurenlaisen omaisuuden laillisesta perijästä, ja
hänen ilkeästä sukulaisestaan, joka koetti anastaa hänen omaisuutensa.
Tarina ei mielestäni oikeastaan minuun sopinut, sillä mitäpä setäni
olisi tahtonut sukulaisesta, joka melkein kerjäläisenä oli tullut hänen
ovelleen koputtamaan, etenkin kun hänellä oli syytä pelätä tätä.

Näiden mietteiden johdosta, jotka kyllä minusta olivat kaikkea perää
vailla, mutta jotka kuitenkin juurtuivat mieleeni, aloin nyt minäkin
puolestani silmäillä häntä salakavalasti, ja niin istuimme pöydän
ääressä kuin kissa ja hiiri, kumpikin pitäen salaa toistaan silmällä.
Hänellä ei enää ollut mitään minulle sanomista, ei hyvää eikä pahaa,
mietiskeli vain ahkerasti jotain itsekseen. Ja kuta kauemmin me istuimme
ja kuta enemmän minä häntä tarkastelin, sitä varmemmaksi tulin, että tuo
jokin oli minulle vihamielistä.

Korjattuaan astiat pöydältä pois ja täytettyään piippunsa, samoin kuin
aamullakin, hän veti tuolin uuninnurkkaan ja istui siellä hetken aikaa
selin minuun piippuansa imien.

»David», sanoi hän viimein, »minä olen tässä mietiskellyt --.»

Hän oli taas hetken ääneti ja kertoi sitten sanansa

»Ennenkuin sinä synnyitkään, minä puolittain lupasin sinulle pienen
summan rahaa», jatkoi hän. »Lupasin sen isällesi. Huomaa ettei siinä
ollut mitään sitovaa. Oli vain miesten pilapuhetta viinin ääressä. No
niin. Minä erotin rahat omistani -- se oli suuri uhraus, mutta lupaus
kuin lupaus -- ja nyt niistä on kasvanut aivan tarkalleen -- aivan
penssilleen --», siinä hän taas vaikeni ja sanoa tokaisi sitten --
»penssilleen neljänkymmenen punnan suuruinen summa!» Tämän sanottuaan
hän heitti minuun olkansa yli merkitsevän silmäyksen ja lisäsi
seuraavassa silmänräpäyksessä melkein hätäisesti: »Skotlantilaisen
punnan!»

Kun Skotlannin punta on sama kuin Englannin shillinki[1], oli tuon
muutaman sekunnin tuumailun synnyttämä erotus sangen suuri. Huomasin
sitäpaitsi selvään, että koko juttu oli valhetta ja keksitty jossakin
tarkoituksessa, josta minun täytyi saada selvä. Vastasin sentähden
leikillisellä äänellä:

[1] Engl. punta (noin 25 Smk.) = 20 shillinkiä, 1 shillinki = 12 pensiä.

»Oho, muistelkaapa tarkemmin! Eiköhän se ollut Englannin puntaa!»

»Juuri niin sanoinkin», selvitti setäni. »Englannin puntaa! Ja jos
tahdot mennä minuutiksi ulos katsoaksesi vain millainen ilma nyt on,
haen rahat esiin ja kutsun sinut sitten takaisin sisään.»

Tein hänen pyyntönsä mukaan, myhäillen halveksivasti itsekseni sille,
että hän luuli minut niin helposti pettävänsä.

Yö oli pimeä. Joku yksinäinen tähtönen pilkisti esiin pilvien lomasta.
Ja seisoessani ulkona oven edessä kuulin tuulen kolkosti vaikeroivan
kaukana kukkulain lomissa. Tuumailin itsekseni ilmassa olevan ukkosta,
ollenkaan aavistamatta miten suuri merkitys sillä oli oleva minulle,
ennenkuin ilta oli kulunut.

Kun minut kutsuttiin takaisin sisään, laski setäni kouraani
kolmekymmentä seitsemän kultaista guinean[1] rahaa. Loput, pientä kulta-
ja hopearahaa, hän piti kädessään. Mutta siinä hänen rohkeutensa petti
ja hän pistikin ne omaan taskuunsa.

[1] 1 guinea = 21 shillinkiä.

»Siinä on», sanoi hän. »Se riittää sinulle. Minä olen omituinen mies, ja
omituisella miehellä on omituiset tavat. Mutta sanani on sitova ja tässä
on siitä todistus.»

Setäni näytti minusta sinä hetkenä niin saiturimaiselta, että tämä
äkillinen anteliaisuus sai minut kokonaan hämilleni enkä kyennyt
sanallakaan kiittämään häntä.

»Ei sanaakaan!» sanoi hän. »Elä kiitä minua. Minä en halua kuulla
kiitoksia. Minä täytän velvollisuuteni. En mene väittämään, että
jokainen olisi noin menetellyt. Mutta minä puolestani olen iloinen
(vaikka olenkin tarkka mies) voidessani tehdä veljeni pojalle oikeutta
myöten, ja minusta on hauskaa ajatella, että nyt sovimme elämään yhdessä
kuten hyvät ystävät ainakin.»

Minä puolestani olin hänelle niin kohtelias kuin osasin. Mutta koko ajan
ihmettelin, mitähän nyt oli tuleva ja miksi hän oli pidättänyt itselleen
osan kallisarvoisista guineoista, sillä hänen sen johdosta antamaansa
selitystä ei pikku lapsikaan olisi hyväksynyt.

Seuraavassa tuokiossa setäni vilkaisi taas minuun syrjäsilmällä.

»Ja nyt» sanoi hän, »palvelus palveluksesta.»

Sanoin olevani valmis osoittamaan hänelle kiitollisuuttani siihen
määrään kuin olin velvollinen ja jäin odottamaan jotain tavatonta
pyyntöä. Mutta kun hän viimeinkin rohkaisihe puhumaan, oli hänellä vain
sanottavana minulle (mielestäni aivan oikein), että hän alkoi jo vanheta
ja lamautua ja että hän pyytäisi minua auttamaan häntä talon ja pienen
puutarhan laittamisessa.

Lausuin olevani valmis auttamaan häntä.

»Hyvä», sanoi hän, »alota siis.»

Hän kaivoi taskustaan ruostuneen avaimen.

»Tässä on», sanoi hän, »avain porrastorniin rakennuksen tuonnimmaisessa
päässä. Sinä pääset sinne ainoastaan ulkoapäin, sillä se osa taloa on
keskeneräinen. Mene ovesta sisään, nouse sitten portaita ylös ja tuo
tänne alas se laatikko, joka on portaiden päässä. Siinä on papereja»,
lisäsi hän.

»Saanko ottaa tulen mukaani, sir?» kysäisin minä.

»Ei, ei», vastasi hän nokkelasti. »Ei mitään valoa minun talossani.»

»Vai niin», sanoin. »Ovatko portaat hyvät?»

»Mainiot», vastasi hän, ja lisäsi, kun jo olin menossa: »Pysy likellä
seinää. Portaissa ei ole käsipuita, mutta astuimet ovat varmat.»

Menin ulos synkkään yöhön. Tuuli yhä valitteli kaukana, vaikka Shawsin
kartanolle ei päässyt henkäystäkään. Oli tavattoman pimeä ja minusta
tuntui turvallisemmalta kulkea seinän viertä siksi kuin saavuin
porrastornin oven kohdalle talon keskeneräiseen päähän. Minä olin juuri
saanut avaimen reikään ja vääntänyt sitä, kun yhtäkkiä ilman tuulen
henkäystä tai ukkosen jyrinää, koko taivas leimahti häikäisevän
kirkkaaksi pimitäkseen seuraavassa silmänräpäyksessä yhtä synkäksi kuin
ennenkin. Minun täytyi peittää kädellä silmäni tottuakseni uudelleen
pimeään ja torniin astuessani olin vielä puolisokea.

Sisällä oli niin pimeä että tuskinpa näki hengittääkään. Minä haparoin
käsilläni ja jaloillani ympärilleni ja pian löysinkin seinän ja portaat.
Seinä tuntui olevan sileäksi hakatusta kivestä. Portaatkin, vaikka
olivatkin melkein liian jyrkät ja kaidat, olivat muuratut ja
kiilloitetut. Astuimet olivat säännölliset ja vakavat jalan alla.
Muistaen mitä setäni oli kaidepuista sanonut, pysyttäydyin likellä
seinää ja läksin pilkkosen pimeässä, pamppailevin sydämin, nousemaan
ylös.

Shawsin kartano oli viisikerroksinen, ullakkoa lukuunottamatta. Minusta
tuntui kuin raput ylempänä olisivat käyneet ilmakkaammiksi ja hiukan
valoisammiksi. Mietiskellessäni syytä siihen leimahti toinen salama.
Etten silloin huudahtanut ääneen, johtui siitä, että pelko kuristi
kurkkuani, ja etten pudonnut alas, riippui enemmän taivaan armosta kuin
omasta voimastani. Tunkeutuessaan seinän raoista sisään valasi salama
joka sopukan ja minä huomasin kiipeäväni korkealla avonaisten
rakennustelineitten päällä. Mutta tuo sama salama näytti myöskin
minulle, että portaat olivat tavattoman kapeat ja että toinen jalkani
sillä hetkellä oli ainoastaan parin tuuman päässä kuilun partaalta.

Nämä olivat siis nuo mainiot portaat, ajattelin, ja se ajatus sai
minussa jonkunlaisen raivokkaan rohkeuden leimahtamaan. Setäni oli
varmasti lähettänyt minut tänne joutuakseni suureen vaaraan, ehkä
kuolemaankin. Minä vannoin ottavani selon siitä, mikä tuo »ehkä» oli,
vaikka taittaisin niskani sen takia, ja läksin nelin kontin ryömien
jatkamaan nousuani niin hitaasti kuin mahdollista, tunnustellen joka
tuuman edessäni ja koettaen jok'ainoan kiven kestävyyttä. Pimeys näytti
salaman jälkeen tulleen kahta synkemmäksi. Eikä siinä kaikki, sillä
yölepakkojen äänekäs surina ylhäällä tornissa kiusasi korviani ja
hämmensi ajatukseni. Ja alas lentäessään nuo ilkeät siivekkäät
tupsahtelivat tuon tuostakin vasten kasvojani ja ruumistani.

Torni oli luullakseni kuusikulmainen ja jokaiseen rappujen käänteeseen
oli asetettu erilainen suuri kivi, joka yhdisti eri porrasjaksot
toisiinsa. Kerran olin juuri pääsemässä sellaiseen nurkkaukseen, kun
tapani mukaan tietä eteenpäin tunnustellessani, käteni luiskahtikin
kivenkulman yli eikä sen takana tavannut muuta kuin tyhjyyttä. Portaat
loppuivat siihen. Lähettää tottumaton kapuamaan niitä ylös pilkkoisen
pimeässä oli sama kuin lähettää hänet varmaan kuolemaan, ja vaikka minä
olinkin turvassa, -- siitä kiitos salamoille ja omalle varovaisuudelleni
-- sai jo paljas ajatuskin siitä perikadosta, johon olin joutumaisillani
ja siitä kammottavasta korkeudesta, josta olisin pudonnut alas, minut
kauhusta hikoilemaan ja herpasi minun jäseneni.

Mutta nyt tiesin mitä minun oli tekeminen. Minä käännyin takaisin ja
läksin kopeloiden laskeutumaan alas vihasta kirvelevin sydämin.
Puolimatkaan päästyäni tuli äkillinen ja ankara tuulenpuuska, joka
tornia hetkisen puisteltuaan kuoli pois. Alkoi sataa ja ennenkuin pääsin
maahan, tuli vettä taivaan täydeltä. Minä pistin pääni ovesta ulos ja
katsoin pitkin seinää keittiöön päin. Ovi, jonka minä lähtiessäni olin
sulkenut, oli nyt auki ja heikko valon kajastus virtasi siitä ulos. Minä
olin näkevinäni miehen haamun seisovan sateessa ikäänkuin kuuntelemassa.
Silloin leimahti häikäisevä salama, ja sen valossa näin selvään setäni
seisovan juuri siinä missä olin otaksunutkin. Salamaa seurasi
tärisyttävä jyrinä.

Arveliko nyt setäni jyrinän syntyneen minun putoamisestani vai kuuliko
hän siinä Jumalan äänen huutavan murhaa, jätän lukijan arvattavaksi.
Varmaa vain on, että hänet valtasi kamala pelko ja että hän syöksyi
sisään huoneeseen jättäen oven auki. Minä kiiruhdin niin hiljaa kuin
mahdollista hänen jälkeensä ja päästyäni huomaamatta keittiöön,
seisahduin tarkastelemaan häntä.

Hän oli jo ehtinyt avaamaan nurkkakaapin, ottanut sieltä suuren
taskumatin paloviinaa ja istui nyt pulloineen pöydän ääressä selin
minuun. Tuontuostakin puistatti väristys hänen ruumistaan ja hän ähki
raskaasti. Vähänväliä hän vei pullon huulilleen ja joi raakaa väkijuomaa
pitkin siemauksin.

Minä astuin likemmäksi, menin ihan hänen taakseen ja lyöden häntä
olkapäille huudahdin. »Aha!»

Setäni päästi määkinän tapaisen parahduksen, levitti sylinsä ja tupertui
lattialle kuin kuollut. Säikähdin siitä hiukan; mutta ennen kaikkea oli
minun pidettävä huolta itsestäni enkä sentähden ollenkaan epäillyt
jättää häntä virumaan siihen, mihin oli kaatunut. Avaimet riippuivat
nurkkakaapissa, ja aikomukseni oli varustautua aseella ennenkuin setäni
tointuisi ja kykenisi keksimään uusia konnuuksia. Nurkkakaapissa oli
muutamia pulloja sisältäen nähtävästi lääkkeitä, sekä laskuja ja muita
papereita, jotka minä kyllä olisin kernaasti lähemmin tarkastanut, jos
vain minulla olisi ollut siihen aikaa. Vielä oli kaapissa joitakuita
minulle arvottomia tarvekaluja. Kävin nyt arkkujen kimppuun. Ensimäinen
oli täynnä jauhoja, toisessa oli olkilyhteisiin kätkettynä rahapusseja
ja papereita; kolmannesta löysin monenlaisten tavaroitten seasta --
enimmäkseen olivat ne pukutarpeita -- ruostuneen, kurjannäköisen ja
tupettoman ylämaalais-tikarin. Piilotin sen liivieni sisäpuolelle ja
käännyin setääni päin.

Hän virui samassa asennossa mihin oli tupertunutkin, kokoon
kyyristyneenä ja toinen polvi ja käsi ojennettuna sivulle. Hänen
kasvonsa olivat sinertävät ja hengityskin näytti lakanneen. Aloin
peljätä hänen kuolleen. Noudin vettä ja kaasin sen hänen kasvoilleen.
Siitä hän näytti vähän tointuvan ja alkoi liikutella huuliaan ja
räpäytellä silmiään. Viimein hän katsahti ylös, ja kun hän huomasi
minut, kuvastui hänen silmistään yli-inhimillinen pelko.

»Oletko sinä elossa?» sopersi hän. »Kuule mies, oletko sinä elossa?»

»Olenpa tietenkin», vastasin, »enkä siitä juuri teitä kiittele!»

Hän oli alkanut syvään huokaillen haukkoa henkeänsä.

»Sininen lasipullo --», sammalsi hän, »kaapissa -- sininen lasipullo
--.»

Hänen hengityksensä kävi yhä harvemmaksi.

Minä kiiruhdin kaapille ja löysinkin sieltä sinisen, reseptillä
varustetun lääkepullon. Juoksutin sen kiireimmän kautta sedälleni.

»Se on entinen kipuni», sanoi hän toinnuttuaan hiukan. »Sydänvaiva,
David.»

Minä asetin hänet istumaan tuolille ja silmäilin häntä. Toden totta kävi
säälikseni noin sairaannäköinen mies, mutta minussa kiehui oikeutettu
viha ja minä esitin hänelle kysymykset, joihin tahdoin selitykset: Miksi
hän valehteli minulle joka sanassaan, miksi hän pelkäsi minun jättävän
hänet; miksi hänestä oli vastenmielinen viittaus siihen, että hän ja
isäni olivat kaksoset -- »Siksikö, että se on totta?» kysyin. »Miksi hän
oli antanut minulle rahaa, johon minulla varmasti ei ollut mitään
oikeutta, ja lopuksi, miksi hän oli koettanut surmata minut.»

Hän kuunteli kaikki kysymykseni vaieten ja pyysi sitten päästä levolle.

»Minä vastaan sinulle huomenna», vakuutti hän »yhtä varmaan kuin tahdon
kuolla.»

Hän oli niin heikon näköinen, etten voinut olla pyyntöön myöntymättä.
Lukitsin kuitenkin hänet omaan huoneeseensa ja pistin avaimen taskuuni.
Sen tehtyäni menin takaisin keittiöön, laitoin sinne sellaisen tulen,
jota siellä ei moneen pitkään vuoteen oltu pidetty, ja kääriytyen
peitteeseeni laskeuduin levolle arkkujen päälle ja vaivuin uneen.



5 LUKU.

Minä lähden Queens Ferryyn.


Sinä yönä satoi paljon ja seuraavana aamuna puhalsi purevan kylmä
luodetuuli ajaen repaleisia pilvenhattaroita edellään. Ennen auringon
nousua ja viimeisten tähtien sammumista kävelin kuitenkin purolle ja uin
eräässä sen syvässä pyörteessä. Kylmän veden vielä ihoani kihelmöidessä
menin sisään, korjailin tulta, istuuduin sen ääreen miettiäkseni
perinpohjin asemaani.

Nyt olin varma siitä että setäni oli viholliseni. Varmaa oli myöskin,
että elämäni oli minun kädessäni ja että setäni oli paneva parhaansa
saattaaksensa minut perikatoon. Mutta minä olin nuori ja uskalias ja
kuten useimmilla maalaispojilla oli minullakin suuret käsitykset
viekkaudestani. Olin tullut hänen ovelleen kerjäläisenä ja melkein
lapsena. Hän oli kohdellut minua kavalasti ja väkivaltaisesti. Paras
päätös asialle olisi, jos minä rupeaisin käskijäksi ja ohjaisin häntä
kuin lammasta.

Istuin siinä tulen ääressä imien polveani ja naureskellen itsekseni.
Ajatuksissani kuvittelin itseni puristavan häneltä salaisuuden toisensa
perästä ja pääseväni tuon miehen käskijäksi ja ohjaajaksi. Kerrotaan,
että Essendeanin noita oli tehnyt peilin, josta saattoi nähdä
tulevaisuutensa. Sellaisen peilin täytyi olla valmistettu jostain muusta
aineesta kuin hehkuvista hiilistä, sillä minä en nähnyt yhdessäkään
niistä tulevaisuuden kuvista, joita siinä istuessani katselin, laivaa,
karvalakkista merimiestä, kivusta lyijynraskaaksi käynyttä päätäni, enkä
merkkiäkään niistä kärsimyksistä, jotka odottivat minua.

Hetken kuluttua läksin pää täynnä ajatuksia nousemaan portaita
vapauttaakseni vankini.

Hän toivotti minulle kohteliaasti hyvää huomenta. Minä vastasin
alentuvasti ja itsetietoisesti hymyillen. Pian istuimme aamiaispöydän
ääressä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

»No, sir», kysyin minä ivallisella äänellä, »eikö teillä ole mitään
sanomista minulle?» Ja kun en mitään selvää vastausta saanut, jatkoin:
»On jo aika tulla ymmärtämään toisiamme. Te pidätte minua maalaispojan
pöllönä, jolla ei ole enempää tervettä järkeä eikä rohkeutta kuin
vellikapustalla. Minä taas luulin teitä hyväksi mieheksi, tai en
ainakaan muita huonommaksi. Näyttää siltä kuin molemmat olisimme
erehtyneet. Mitä syytä teillä on pelätä minua, pettää minua ja vaania
henkeäni --?»

Hän murisi jotain leikistä ja että hän piti pienestä pilasta. Mutta
nähtyään minun hymyilevän, hän muutti puhetapansa ja vakuutti minulle
tekevänsä kaikesta selon heti kun olimme syöneet. Minä näin hänen
naamastaan, ettei hänellä ollut valmista valhetta, minkä minulle
syöttäisi, vaan että hän nyt oli täydessä touhussa jotain kelpaavaa
keksiäkseen. Olin juuri aikeissa sanoa hänelle huomioni, kun joku
koputti ovelle.

Pyytäen setääni pysymään paikallaan menin avaamaan ja näin oven takana
puolikasvuisen, merimiespukuun puetun poikasen. Heti kun hän näki minut,
tanssi hän muutamia askeleita merimiestanssia, josta en koskaan tähän
asti ollut kuullut puhuttavankaan, sitä vähemmin nähnyt, näpäytellen
sormiaan ja viskellen jalkojaan erittäin nokkelasti. Siitä huolimatta
hän oli kylmästä sinisenä. Ja hänen kasvoillaan oli puoleksi itkevä,
puoleksi naurava ilme, joka näytti kovin surkuteltavalta eikä ollenkaan
sopinut yhteen tuon iloisen tanssin kanssa.

»Kuinkas voit, toveri?» kysyi hän narrimaisella äänellä.

Minä kysyin tyynesti syytä hänen iloonsa.

»Ah, iloani!» sanoi hän, ja alkoi sitten laulaa:

      »Se mulle on huvi, kun tullut on suvi,
      se vuoden aika parhain»;

»No niin», sanoin minä, »jos sinulla ei ole mitään asiaa, jätän minä,
julmasti kyllä, sinut oven taa.»

»Seis, veli!» huudahti hän. »Etkö sinä ollenkaan leikkiä ymmärrä? Vai
tahdotko sinä, että minä saisin kuuman selkäsaunan? Minulla on kirje
ukko Heasy-oasyltä Mr Belflowerille[1].»

[1] Nimet vääristellyt. Heasy-oasy = Hoseason, Belflower = Balfour.

Puhuessaan hän näytti kirjettä.

»Ja kuule, toveri», lisäsi hän, »minä olen nälkäinen kuin susi.»

»Hyvä», sanoin minä, »tule sisään, niin saat palan haukataksesi, jos
sinä siitä mielevämmäksi tulet.»

Minä vein hänet sisään ja asetin istumaan omalle paikalleni, jossa hän
ahnaasti kävi aamiaisemme jäännösten kimppuun, iskien tuon tuostakin
minulle silmää ja kujehtien naamallaan tavalla, jota tuo hullu parka
piti luullakseni miehekkäänä.

Sillä aikaa oli setäni lukenut kirjeen ja istui nyt ajatuksiinsa
vaipuneena. Yhtäkkiä hän hyppäsi vilkkaasti ylös ja vei minut huoneen
etäisimpään nurkkaan.

»Lueppa tämä», sanoi hän pistäen kirjeen käteeni.

Kirje, joka nyt on tuossa edessäni, kuuluu sanasta sanaan näin:

»Harwesin ravintolassa, Queens Ferryssä.

Sir, -- täällä minä olen, köydet maissa, ja lähetän laivapoikani tuomaan
tietoja. Jos teillä on entisten lisäksi jotain asiaa meren taa, on
tänään siitä tieto annettava, sillä tuuli auttaa meidät nyt hyvin ulos
salmesta. En koeta salata, että olen joutunut asiamiehenne, Mr.
Rankeillorin kanssa riitaan, josta, jos siitä ei pian loppua tule,
saatte odottaa tappioita. Minä olen asettanut vekselin nimellenne, kuten
tämän reunaan on merkitty, ja jään teidän kuuliaisimmaksi, nöyrimmäksi
palvelijaksenne.

      Elias Hoseason.»

»Katsos nyt, David», lausui setäni, heti kun näki minun lopettaneen,
»minulla on eräs uhkapeli käynnissä tämän Hoseasonin kanssa, joka on
erään Dysartilaisen kauppalaivan, »Covenantin», kapteeni. Jos nyt sinä
ja minä lähtisimme tämän pojan mukana, voisin minä käydä tapaamassa
kapteenia Hawesissa taikka ehkä »Covenantissa» ja katsoa, olisiko
hänellä joitain papereita allekirjoitettavina. Ja kun meillä on kyllin
aikaa, voimme pistäytyä lakimiehen, Mr. Rankeillorin luo. Kaiken sen
jälkeen mitä on tapahtunut, lienee sinulle vaikeata uskoa paljaita
sanojani, mutta Rankeilloria sinä uskonet. Häntä käyttää puolet tämän
seudun sivistyneistä asianajajanaan. Hän on kekseliäs mies, ja -- näin
ystävysten kesken sanoen -- erittäin arvossa pidetty. Hän tunsi isäsi.»

Mietiskelin hetkisen. Hän pyysi minua lähtemään jonkunlaiselle
lastauspaikalle, joka epäilemättä oli vilkasliikkeinen. Siellä ei setäni
uskaltaisi panna toimeen mitään ilkitöitä, niistä jo suojelisi minua
laivapojan läsnäolokin. Luulinpa melkein uskaltavani käydä lakimiehenkin
luona, vaikka sedälläni saattoikin olla pahat aikomukset sitä
esittäessään. Ja mahdollisesti halusin sisimmässäni nähdä lähemmältä
merta ja laivoja. Lukijani on muistaminen, että minä olin elänyt kaiken
ikäni sisämaan vuoristossa ja että ainoastaan kaksi päivää oli kulunut
siitä kun ensi kerran näin meren leviävän eteeni kuin sinisen lattian ja
purjelaivojen keinuvan siellä pieninä kuin leikkialukset. Minä tein
päätökseni.

»No niin», sanoin, »lähtekäämme Ferryyn.»

Setäni pani hatun päähänsä, takin päällensä ja kiinnitti vanhan,
ruostuneen sapelin sivulleen. Tuli sammutettiin, ovi pantiin lukkoon ja
niin läksimme kävelemään.

Tuuli, joka näillä kylmillä seuduilla oli luoteinen, puhalsi meille
kulkiessamme suoraan vasten kasvoja. Oltiin kesäkuussa. Ruoho oli
valkeanaan päivänkukkia ja puut täydessä kukassa. Sinisistä kynsistämme
ja kirvelevistä ranteistamme päättäen olisi luullut olevansa keskellä
talvea ja luonnon valkovaippaa joulukuun huurteeksi.

Setä Ebenezer kulkea retusti pitkin ojaa, huojuen laidasta toiseen kuin
vanha kyntömies työstään kotia tullessaan. Hän ei virkkanut sanaakaan
koko aikana ja minä jouduin pakinoihin laivapojan kanssa. Hän kertoi
nimensä olevan Ransome ja kulkeneensa meriä yhdeksänvuotiaasta asti,
mutta ei voinut sanoa, kuinka vanha hän nyt oli, hän kun oli sotkeutunut
laskuissaan. Hän näytti minulle maalauksia, joita oli hänen rinnassaan,
paljastaen sen purevassa tuulessa estelystäni huolimatta -- minä näet
pelkäsin hänen siitä saavan kuolinvian. Puhuessaan hän lakkaamatta
kiroili karkeasti, mutta enemmän ymmärtämättömän koulupojan kuin miehen
tavoin. Hän kertoi kehastellen useista kauheista teoistaan, niinkuin
viekkaista varkauksista, vääristä syytöksistä, vieläpä murhastakin;
mutta kaikesta niin hajanaisesti ja niin turhamaisen kerskailevasti,
että minä häntä surkuttelin enemmän kuin uskoin.

Kyselin häneltä prikistä, jonka hän selitti olevan parhaimman aluksen,
mikä koskaan on meriä kyntänyt, ja kapteeni Hoseasonista, jota
ylistellessään hän oli yhtä suurisanainen. Heasy-oasy (joksi hän aina
väänsi laivurin nimen) oli hänen mielestään mies, joka ei pelännyt
mitään, ei maallista eikä taivaallista, mies, joka, kuten ihmiset
sanoivat, »laskisi täysin purjein viimeiseen tuomioon asti», ankara,
pikainen, tunnoton ja raaka. Tätä kaikkea oli tuo laivapoika raukka
oppinut ihailemaan jonakin merimiehen ja miehekkyyden esikuvana.
Ainoastaan yhden vian hän myönsi epäjumalassaan olevan. »Hän ei ole
mikään merimies», myönsi hän. »Prikiä kuljettaa Mr Shuan. Hän on paras
merimies mitä on olemassa, mutta patajuoppo, ja se on toden totta.
Katsohan tätäkin», sanoi hän kääntäen sukkansa alas ja näyttäen minulle
suuren, avonaisen ja verisen haavan, joka sai minun vereni hyytymään.
»Hän teki tämän -- Mr Shuan teki tämän», selitti hän ylpeillen.

»Mitä!» huudahdin, »kärsitkö sinä tuollaista raakaa kohtelua häneltä.
Ethän sinä ole orja, jotta sinua voitaisiin tuolla tavalla kohdella!»

»En ole», sanoi tuhmuri parka muuttaen äkkiä äänensä, »ja sen on hänkin
näkevä. Katsos tätä», huudahti hän näyttäen minulle suurta tuppipuukkoa,
jonka hän sanoi varastaneensa. »Yrittäköönpä hän vielä -- kyllä minä
uskallan -- sen minä teen kuin teenkin. Eikä hän ole ensimäinen!» Ja
sanojensa vahvistukseksi hän taaskin kirosi karkeasti.

Minä en ole surkutellut ketään koko tässä maailmassa niin syvästi kuin
tätä puolihullua olentoa. Ja minulle alkoi selvitä, että tämä priki
»Covenant», hurskaasta nimestään huolimatta[1], oli tuskin parempi kuin
meriä kulkeva vankila.

[1] Covenant = sovinto.

»Eikö sinulla ole ketään ystäviä?» kysyin minä.

Hän sanoi, että hänellä oli isä eräässä englantilaisessa satamassa,
jonka nimeä minä en muista.

»Hän oli kunnon mies», lisäsi hän, »mutta on nyt kuollut.»

»Taivaan nimessä», huudahdin minä, »etkö sinä sitten voisi löytää mitään
kunniallista tointa maalla?»

»Eikö mitä», sanoi hän näyttäen hyvin viekkaalta. »Kyllähän ne panisivat
minut kauppa-alalle, mutta tietääkseni on se nykyistä tointani kahta
pahempi.»

Minä kysyin häneltä, mikä voi olla kammottavampi kuin ala, jolla hän nyt
oli. Siellähän ei uhannut hänen henkeään ainoastaan myrskyt ja meri,
vaan myöskin hänen päällysmiestensä pöyristyttävä julmuus. Sen hän
tunnusti todeksi; mutta sitten hän alkoi ylistellä elämäänsä, kuvaillen
miten hauskaa on astua maihin rahaa lakkarissa, tuhlata sitä kuin mies,
ostaa omenia, kulkea nokka pystyssä ja hämmästyttää maanmoukkia.

»Eikä sitäpaitsi kaikki olekaan niin surkeaa kuin mitä äsken kerroin»
lisäsi hän. »On siellä huonompiosaisiakin kuin minä. Esimerkiksi
»kahdenkymmenen punnan ihmiset.» Näkisitpähän sinä heidän
tunteenpurkauksiansa. Kuulehan kun minä olen nähnyt miehen, varmaan yhtä
vanhan kuin sinäkin, (hänen mielestään minä olin vanha) -- niin, ja
hänellä oli partakin -- joka, heti kun olimme päässeet ulos joelta ja
hän oli tullut selville asemastaan, alkoi parkua ja elämöidä niin
mokomasti! Ja tiedätkös, kun minä tein hänestä surkeasti pilaa! Ja
sitten on siellä vielä pikku paitaressujakin -- pieniä minuun nähden. --
Ja niitä minä pidän kurissa. Kun me milloin kuljetamme noita
paitaressuja, on minulla omituinen köyden pätkä, jolla pidän heitä
aisoissa.»

Siihen tapaan hän jatkoi selityksiään kunnes minulle selvisi, että hän
»kahdenkymmenen punnan ihmisillä» tarkoitti noita onnettomia, jotka oli
lähetetty meren taakse Pohjois-Amerikkaan orjuuteen, ja että nuo vielä
onnettomammat, viattomat olennot olivat lapsia, jotka oli yksityisistä
syistä tai kostonhalusta ryöstetty kotoaan.

Saavuimme nyt kummun laelle ja alhaalla edessämme näkyi Ferry ja Hope.
Forthin lahti näyttää tältä paikalta melkein leveältä joelta, joka
pohjoisessa muodostaa hyvän lauttauspaikan ja ylemmässä päässään maan
ympäröimän, laivoille suojaisan sataman. Keskellä kaitaisinta paikkaa on
pieni saari, jossa on joitakuita raunioita. Oikealle rannalle on
rakennettu laituri lauttausta varten ja laiturin päässä, tien toisella
puolen näin »Harwes Inn»iksi nimitetyn rakennuksen keskellä kaunista
puistoa, jossa kasvoi tammia ja orapihlajia.

Queensferryn kaupunki on kauempana lännessä ja ravintolan ympäristö
näytti tähän aikaan päivästä jotenkin autiolta, sillä laiva
matkustajineen oli juuri lähtenyt pohjoiseen. Pienoinen ruuhi keinui
kuitenkin laiturin vieressä ja muutamia merimiehiä nuokkui sen teljolla.
Siinä oli, kuten Ransome ilmoitti minulle, prikin venhe kapteenia
odottamassa ja noin puolen peninkulman päässä aivan yksinään ankkurissa,
näkyi itse »Covenant». Laivassa valmisteltiin merelle lähtöä. Raakapuita
asetettiin paikoilleen, ja kun tuuli oli maallepäin, saatoin kuulla
merimiesten laulavan purjeita haalatessaan.

Kaiken sen jälkeen mitä matkalla olin kuullut, silmäilin laivaa katkeran
vihaisesti ja surkuttelin sydämeni pohjasta kaikkia niitä ihmisraukkoja,
joiden täytyi purjehtia sen mukana.

Kaikki kolme olimme pysähtyneet kummun laelle. Silloin minä harppasin
tien yli setäni luo ja sanoin hänelle:

»Luullakseni on parasta sanoa teille, ettei mikään saa minua lähtemään
'Covenantiin'».

Hän näytti ikäänkuin heräävän unesta. »Oho», sanoi hän. »Mitä sinä
sanoit?»

Minä toistin sanani.

»Hyvä, hyvä», vastasi hän, »meidän täytynee mielitellä sinua, luulen ma.
Mutta mitä me täällä seisomme. Nyt on jäätävän kylmä, ja jollen erehdy,
laitetaan 'Covenantia' juuri merikuntoon.»



6 LUKU.

Mitä Queens Ferryssä tapahtui.


Päästyämme ravintolaan vei Ransome meidät rappuja ylös muutamaan pieneen
huoneeseen, jossa oli yksi vuode ja joka suurella kivihiilivalkealla oli
lämmitetty uuni kuumaksi. Suuren pöydän ääressä, kamiinin edessä, istui
suuri, tummaverinen ja totisennäköinen mies kirjoittamassa. Vaikka
huoneessa olikin paahtavan kuuma, oli hänellä paksu, leukaan asti
napitettu merimiesjakku päällään ja suuri korvien yli painettu
karvalakki päässään. En koskaan ole nähnyt miestä, en edes tuomariakaan
tuolillaan, joka olisi näyttänyt kylmäverisemmältä, miettivämmältä ja
itsetietoisemmalta, kuin tämä merikapteeni.

Sisään astuessamme hän nousi heti ylös ja tullen meitä vastaan tarjosi
suuren kouransa Ebenezerille.

»Minä olen ylpeä teidät nähdessäni, Mr Balfour», sanoi hän kauniilla,
syvällä äänellä, »ja iloinen, että tulitte ajoissa. Tuuli on mainio ja
nousuvesi alkaa kohta laskeutua. Ennen yötä olemme May-saarella.»

»Kapteeni Hoseason», sanoi setäni, »te pidätte huonettanne kovin
kuumana.»

»Se on minun tapani, Mr Balfour», vastasi laivuri, »minä olen
kylmäluontoinen mies; minulla on kylmä veri, sir. Eivät turkit eivätkä
villavaatteet, ei edes kuuma huonekaan saa minussa niinsanottua
luonnonlaatua kuumenemaan. Niin on aina miesten laita, jotka ovat
paistuneet kuuman ilmanalan merillä.»

»Aivan niin, kapteeni», vastasi setäni, »meidän on kunkin seurattava
luontoamme.»

Mutta nyt kävi niin, että tällä kapteenin taipumuksella oli suuri osa
minun onnettomuuksissani. Sillä vaikka olinkin itselleni luvannut, etten
päästäisi sukulaistani näkyvistäni, olin kuitenkin niin kiihkeä näkemään
merta lähempää ja niin kiusaantunut huoneessa vallitsevasta lämmöstä,
että hänen pyytäessään minua »juoksemaan alas ja huvittelemaan hetkisen»
olin kyllin hullu noudattaakseni pyyntöä.

Läksin siis pois jättäen nuo kaksi miestä istumaan pullon ja suuren
paperikasan ääreen, ja kävelin ravintolaan tuovan tien yli rannalle.
Tällaisella tuulella loiski rantaa vasten vain pieniä laineita, tuskin
suurempia kuin sisäjärvessä näkemäni. Mutta ruohot rannalla olivat
minulle tuntemattomia. Toiset olivat viheriöitä, toiset ruskeita ja
pitkiä ja muutamissa kiilui pieniä vesikuplia, jotka särkyivät sormieni
välissä. Niinkin kaukana lahden pohjukassa oli meriveden haju erittäin
suolainen ja virkistävä. »Covenantkin» alkoi levitellä pitkin raakapuita
käärittyjä purjeitaan. Ja kaikessa mitä näin, oli leima, joka saattoi
minut ajattelemaan pitkiä matkoja ja vieraita maita.

Tarkastelin myöskin »Covenantin» ruuhen miehiä. He olivat isokasvuisia
ja ahavoituneita. Muutamilla heistä oli päällään pusero, toisilla jakku
ja joku oli kääräissyt värillisen nenäliinan leukansa alle. Eräällä oli
pari pistoolia taskuissaan, kahdella tai kolmella kyhmyiset lyijypäiset
kepit ja kaikilla tuppipuukot. Minä kulutin jonkun aikaa päivästä
puhelemalla erään miehen kanssa, joka näytti vähemmin pelottavalta kuin
hänen toverinsa ja kysyin häneltä milloin priki lähtee purjehtimaan. Hän
sanoi heidän lähtevän matkalle niinpian kuin luode on loppunut ja
ilmaisi ilonsa siitä, että pääsi ulos satamasta, jossa ei ollut
kapakoita eikä viuluniekkoja. Mutta puhuessaan hän kiroili niin
kauheasti, että minä kiireimmän kautta jätin hänet.

Menin takaisin Ransomen luo, joka näytti parhaimmalta koko tästä
miesjoukosta. Hän tuli pian ulos ravintolasta juosten minun luokseni ja
pyytäen pikarillista punssia. Ilmoitin hänelle etten minä anna hänelle
sellaista tavaraa, sillä en minä eikä hän ollut vielä siinä iässä, jotta
sellaiset nautinnot tulisivat kysymykseen. »Mutta lasin olutta voit
kernaasti saada», lisäsin minä. Hän haukkui ja sätti minua; mutta oli
siitä huolimatta iloinen, kun sai olutta, ja hetken kuluttua istuimme
pöydän ääressä, ravintolan etuhuoneessa, molemmat syöden ja juoden
hyvällä ruokahalulla.

Siellä juolahti minulle mieleen, että kun isäntä oli tältä seudulta, oli
minulle eduksi saada hänestä ystävä. Minä tarjosin hänelle tuolin, joka
siihen aikaan pidettiin erinomaisena kohteliaisuutena vieraan puolelta.
Mutta hän oli liian mahtava mies istuakseen sellaisten vähäpätöisten
vierasten kanssa, kuin Ransome ja minä. Hän aikoi juuri poistua
huoneesta, kun minä kutsuin hänet takaisin kysyäkseni tunsiko, hän Mr
Rankeilloria.

»Aivan hyvin», sanoi hän. »Hän on erittäin kunniallinen mies. Mutta,
sivumennen kysyen, sinäkö tulit sisään Ebenezerin kanssa?»

Vastattuani siihen myöntävästi, kysyi hän: »Ethän sinä ole hänelle
sukua?»

Minä kielsin sen kokonaan.

»Sitä minäkin arvelin», sanoi isäntä; »mutta kuitenkin sinä muistutat
vähän Aleksanderia.»

Siihen minä huomautin, että Ebenezer näytti olevan huonossa huudossa
paikkakunnalla.

»Epäilemättä», vastasi isäntä. »Hän on ilkeä ukko ja monet, kuten Jennet
Clouston ja useat muut, jotka hän on häätänyt pois taloistaan ja
tiluksiltaan, näkisivät mielellään hänen roikkuvan köyden silmukassa. Ja
kerran hänkin oli kaunis nuori mies. Mutta se oli ennenkuin alkoi kuulua
huhuja Mr Aleksanderin kuolemasta.»

»Ja mitä siitä kerrottiin?» kysyin minä.

»No, että hän oli murhannut hänet», selitti isäntä. »Etkö ole koskaan
kuullut siitä?»

»Miksi hän olisi murhannut hänet?» kyselin edelleen.

»Miksikäs muuten kuin saadakseen talon itselleen», vastasi hän.

»Talon? Shawsinko?»

»Tietääkseni juuri sen.»

»Vai niin», huudahdin. »Onko asiat sillä tavalla? Oliko minun -- oliko
Aleksander vanhin poika?»

»Olipa niinkin», vastasi isäntä. »Miksikäs hän muuten olisi hänet
murhannut!»

Niin sanoen hän meni matkaansa, mitä hän alusta alkaen oli
kärsimättömänä yritellyt.

Tietysti olin jo kauan sitten jotain tällaista aavistellut; mutta
varmuus on toista kuin arvailu. Onnestani huumautuneena istuin nyt siinä
enkä jaksanut uskoa, että tuo sama poika parka, joka tuskin pari päivää
sitten oli tallustellut pitkin lokaista tietä Ettrickin metsästä, oli
nyt yksi maailman pohatoista, omisti kartanon ja suuret tilukset ja
voisi vaikka huomenna nousta hevosen selkään. Nämä ja monet muut
suloiset ajatukset täyttivät pääni istuessani siinä tuijottaen
ravintolan ikkunasta ulos ja välittämättä mistään mitä näin. Muistan
vain nähneeni kapteeni Hoseasonin alhaalla laiturilla merimiesten luona
puhuvan heille arvokkaasti. Pian hän läksi astumaan takaisin taloa
kohti, eikä hänessä silloin huomannut merkkiäkään merimiehen
kömpelyydestä. Hän päin vastoin piti muhkeata, suurikasvuista vartaloaan
miehekkäästi pystyssä ja entinen tyyni, totinen ilme lepäsi hänen
kasvoillaan. Epäilin voisivatko Ransomen kertomukset olla tosia, ne kun
olivat niin räikeässä ristiriidassa miehen ulkonäön kanssa. Mutta
oikeastaan ei hän ollut niin hyvä kuin olin kuvitellut, eikä aivan niin
huono kuin Ransome oli sanonut, sillä todellisuudessa hänessä oli kaksi
ihmistä ja paremman niistä hän jätti heti laivansa kannelle astuttuaan.

Seuraavassa tuokiossa kuulin setäni kutsuvan minua ja minä tapasin
miehet seisomassa yhdessä tiellä. Kapteeni kääntyi puoleeni ja puhutteli
minua juhlallisen toverillisesti (suuri kunnia nuorelle poikaselle):

»Sir», sanoi hän, »Mr Balfour on kertonut minulle suuria asioita
sinusta, ja omasta puolestani minä pidän sinun katseestasi. Minä
toivoisin viipyväni kauemmin täällä, jotta meistä voisi tulla paremmat
ystävät. Mutta meidän täytyy käyttää parhaamme mukaan tämä vähä aika.
Tule mukaamme prikilleni puoleksi tunniksi, siksi kunnes luode on
loppunut, juomaan malja kanssani.»

Minä halusin kyllä nähdä laivaa sisältäkin kiihkeämmin kuin sanoin voi
kertoa; mutta en tahtonut toisekseen antautua vaaraan ja siksi sanoin
hänelle, että minulla setäni kanssa oli asiaa eräälle lakimiehelle.

»Ei se mitään», sanoi hän, »setäsi mainitsi siitäkin minulle. Laiva voi
näet laskea sinut maihin kaupungin laiturille ja siitä ei Rankeillorin
talo ole kuin kivenheiton päässä.» Siinä hän äkkiä kumartui ja kuiskasi
korvaani. »Pidä sitä vanhaa kettua silmällä; hänellä on pahat
aikomukset. Tule laivaan, jotta voin vaihtaa sanan kanssasi.» Ja pistäen
kätensä kainalooni hän jatkoi sitten ääneensä, astellen venhettänsä
kohti: »Kuulehan, mitä minä saan tuoda sinulle Carolinasta? Mr Balfourin
ystävällä on oikeus käskeä. Rulla tupakkaa; intialaisia sulkateoksia;
villi-eläimen nahan; kivipiipun; matkija-linnun, joka kissan tavoin
naukumalla matkii kaikkia ihmisiä; vaiko kardinaali-linnun, joka on
väriltään veripunainen? Valitse nyt vapaasti mieluisesi.»

Silloin olimme jo ehtineet venheen vierelle ja hän talutti minut siihen.
Ei johtunut mieleenikään tehdä vastarintaa. Minä hullu kuvittelin
löytäneeni hyvän ystävän ja auttajan ja olin iloissani kun sain nähdä
laivan. Heti kun kaikki olimme astuneet paikoillemme, työnnettiin venhe
laiturista ja se alkoi lipua pitkin veden pintaa. Olin niin ihastunut
tähän uuteen kulkutapaan ja niin ihmeissäni matalasta asemastamme ja
rannikon ulkonäöstä sekä siitä, että priki kasvoi yhä suuremmaksi, kuta
lähemmäksi sitä tulimme, että saatoin tuskin käsittää, mitä kapteeni
puhui, ja tietysti vastailinkin hänelle päin seiniä.

Heti kun olimme laskeneet laivan kylkeen -- siinä minä kummailin laivan
korkeutta, vuoroveden äänekästä solinaa laivan kylkeä vasten ja
merimiesten hauskoja hoilotuksia, joilla he työtään säestivät -- käski
Hoseason, selittäen hänen ja minun ensimäisinä nousevan kannelle, laskea
alas ison raa'an taljan. Siinä nostettiin minut ensin ilmaan ja
laskettiin jälleen alas kannelle, jossa kapteeni jo oli minua
odottamassa ja pisti heti kätensä kainalooni. Minä seisoin siinä
hetkisen hieman pyörällä päästä, kun kaikki ympärilläni tuntui niin
epävakaiselta, mahdollisesti vähän pelästyneenäkin; mutta samalla
erittäin mielistyneenä kaikkiin näihin minulle outoihin seikkoihin.
Kapteeni selitti minulle kuitenkin kummallisimmat, sanoi niiden nimet ja
tarkoitukset.

»Mutta missä on setäni?» kysäsin äkkiä.

»Niin, siinä kysymys!» vastasi Hoseason äkillisen julman ilmeen
välähtäessä kasvoilleen.

Huomasin olevani hukassa. Pannen kaikki voimani liikkeelle, riistäydyin
irti hänestä ja juoksin laivan reunalle. Totta tosiaan! Siellähän keinui
venhe kaupunkia kohti ja setäni istui perässä. Minä päästin sydäntä
särkevän huudon: -- »Auttakaa, auttakaa! Murha!» -- niin että lahden
rannat kajahtivat ja setäni kääntyi istuimellaan ympäri ja näytti
minulle kasvot, joista julmuus ja pelko kuvastui.

Muuta en nähnyt. Vankat kädet olivat jo tarttuneet minuun kiinni
takaapäin, tuntui kuin ukonnuoli olisi minuun sattunut, silmäni iskivät
tulta ja minä kaaduin tunnottomana alas kannelle.



7 LUKU.

Lähden merelle priki "Covenantissa".


Tullessani tuntoihini olin pimeässä ja tunsin kauheita tuskia. Huomasin
olevani sidottu käsistä ja jaloista ja tavaton melu ympärilläni huumasi
minua. Korviini tunkeutui veden loiskina kuin suunnattoman suuressa
myllynrattaassa, raskaiden laineiden jyske, purjeiden jyminä ja
merimiesten korvia särkevät huudot. Koko maailma tuntui päätä
huimaavalla tavalla vuorotellen kohoavan ylös ja paiskautuvan alas. Ja
niin kipeä ja runneltu oli ruumiini, ja pääni niin sekaisin, että kului
kotvan, ennenkuin, aina vähän väliä uudesta tuskan puuskasta tajuntani
menettäen, sen verran tulin tuntoihini, että kykenin käsittämään
makaavani sidottuna tuon onnettoman laivan pohjalla, ja huomaamaan
tuulen kiihtyneen. Samalla kun vaarallinen asemani minulle selvisi,
valtasi minut synkkä epätoivo, kauheat omantunnon vaivat oman tyhmyyteni
tähden ja katkera viha setääni kohtaan, ja minä pyörryin vielä kerran.

Tainnoksista selvittyäni pelotti ja huumasi minua sama melske, sama
ilkeä ja epätasainen kiikkuminen. Ja entisten kipujeni ja tuskijeni
lisäksi tulin nyt merikipeäksi, maalaisena kun olin tottumaton vesillä
oloon. Seikkailurikkaassa nuoruudessani sain monta kovaa kokea, mutta en
yhtään sellaista, joka olisi ollut niin henkisesti ja ruumiillisesti
perin pohjin masentavaa ja niin toivotonta, kuin nämä ensimäiset tunnit
prikillä.

Minä kuulin kanuunan laukaistavan ja arvelin myrskyn kiihtyneen niin
tuimaksi, että meidän täytyi jo ampua hätälaukauksia. Toivo
pelastuksesta, vaikkapa sen toisikin kuolema meren syvyyteen, oli
minusta tervetullut.

Syy laukaukseen ei kuitenkaan ollut se, vaan (kuten jäljestäpäin sain
tietää) kapteenin totuttu tapa, josta tässä nyt mainitsen näyttääkseni
että huonoimmallakin miehellä voi olla hellemmät puolensa. Olimme näet
silloin olleet muutamien peninkulmien päästä sivuuttamassa Dysartia,
jossa priki oli rakennettu ja jonne vanha rouva Hoseason, kapteenin
äiti, oli joku vuosi sitten muuttanut asumaan. Olipa nyt »Covenant»
menossa tai tulossa, ei se koskaan purjehtinut päivällä tämän paikan ohi
laukaisematta tykkiä ja nostamatta lippua.

Ajan kulusta en tiennyt mitään. Yö ja päivä olivat yhtäläiset tässä
pahanhajuisessa komerossa laivan sisimmässä sopessa, jossa minä viruin.
Ja surkea tilani pitensi tunnit kaksinkertaisiksi. En sentähden voi
sanoa, kuinka kauan siellä makasin odottaen kuulevani laivan
murskautuvan jotain kalliota vasten tahi tuntevani sen keula edellä
syöksyvän meren syvyyteen. Mutta uni vapautti minut viimein surullisista
ajatuksistani.

Heräsin, kun käsilyhdyn valo lankesi suoraan kasvoilleni. Eräs pieni,
noin kolmenkymmenen ikäinen, vihreäsilmäinen ja pörrötukkainen mies
seisoi vieressäni tarkastellen minua.

»No», sanoi hän, »kuinkas sinun laitasi on?»

Nyyhkytys oli vastaukseni.

Vieraani koetti sitten valtasuontani ja ohimoitani ja istuutui pesemään
ja sitomaan haavaa päässäni.

»Ai, ai», puhui hän, »ilkeä haava. Mitä nyt, mies? Rohkaise mielesi! Ei
maailma paha ole! Sinulle on vaan käynyt alussa hullusti, mutta vielä
sinä menestyt paremmin. Oletko sinä saanut ollenkaan ruokaa?»

Vastasin, etten halunnut sitä. Sen kuultuaan hän antoi minulle
tinatuopista vähän paloviinaa ja vettä ja jätti sitten minut jälleen
yksikseni.

Kun hän seuraavan kerran tuli minua katsomaan, makasin puolinukuksissa
silmät pimeässä selkiselällään. Meritaudin vaivoja en tuntenut, mutta
sen sijaan huimasi ja pyörrytti päätäni kauheasti, ja sitä oli miltei
vaikeampi kärsiä. Sitäpaitsi särki joka jäsentä, ja köydet, joilla olin
sidottu, tuntuivat tulena polttavan. Haju komerossa vaivasi minua yhtä
paljon kuin kivutkin ja pitkällä väliajalla, joka kului hänen viime
käynnistään, murjoi minua kalvava pelko, jonka aiheuttivat milloin
laivan rotat, jotka tuontuostakin juoksivat vasten kasvojani, milloin
taas kuumeen tuottamat pöyristyttävät mielikuvitukset.

Laskuluukun auetessa paistoi lyhdyn heikko valo sisään mielestäni kuin
taivaan kirkkaus, ja vaikka sen valossa näinkin ainoastaan laivan --
vankilani -- tukevat, mustat kannen niskatukit, olin melkein huudahtaa
ilosta. Vihreäsilmäinen mies laskeutui ensiksi alas portaita ja minä
huomasin hänen horjahtelevan. Kapteeni tuli hänen perässään. Ei
kumpikaan virkkanut sanaakaan. Edellinen vain laitteli siteitä ja tutki
minua ja sitoi haavani kuten ennenkin. Sillä aikaa tarkasteli Hoseason
minua omituisin synkin katsein. »Nyt, näette itsekin, sir», lausui
edellinen, »kova kuume, ei ruokahalua, ei valoa, ei ruokaa; näettehän
itsekin mihin tämä vie.»

»En minä ole mikään taikuri, Mr Riach», sanoi kapteeni.

»Antakaa minulle suostumuksenne, sir», pyysi Mr Riach, »onhan teillä
hyvä pää hartioillanne ja hyvä skottilainen kieli käskeäksenne. Mutta
minä tahtoisin, että tämä poika ilman mitään verukkeita otetaan pois
täältä ja viedään kanssiin.»

»Teidän tahdostanne, sir, ei välitä muut kuin te itse», vastasi
kapteeni; »mutta minä voin lausua sanan, jota on toteltava. Täällä hän
on ja täällä hän pysyköön.»

»Otaksuen, että teille on maksettu tarpeeksi», sanoi toinen, »pyydän
minä nöyrimmästi saada ilmoittaa ettei niin ole minun laitani. Minulle
maksetaan kyllä, eikä suinkaan liiaksi, siitä että olen tämän vanhan
saavin toisena perämiehenä, ja itse voitte aivan hyvin huomata, että
koetan parhaani mukaan täyttää velvollisuuteni, mutta mistään muusta en
ole palkkaa saanut.»

»Jos voisitte olla maljaan koskematta, ei minulla olisi teistä mitään
valittamista», vastasi kapteeni, »ja minä rohkenen huomauttaa, että
tekisitte parhaiten jos säästäisitte keuhkojanne kauravellinne
jäähdyttämiseen, ettekä löpertelisi arvoituksia. Meitä tarvitaan
kannella», lisäsi hän ankarammalla äänellä ja laski jo toisen jalkansa
portaalle.

Mutta Mr Riach tarttui häntä hihaan.

»Otaksuen, että teille on maksettu jotta tekisitte murhan -- --», alkoi
hän.

Hoseason pyörähti kiivaasti häneen päin.

»Mitä tämä on?» karjaisi hän. »Mitä puhetta tämä on?»

»Näyttää siltä kuin se olisi puhetta, jota ymmärrätte», puhui Mr Riach
katsoen toista vakavasti silmiin.

»Mr Riach! Minä olen purjehtinut kanssanne kolme vuotta», vastasi
kapteeni. »Sillä ajalla olisi teidän pitänyt jo oppia minut tuntemaan.
Minä olen itsepäinen ja pelkäämätön mies. Mutta tuo äskeinen puheenne --
hyi, hyi -- se lähtee huonosta sydämestä ja pahasta omastatunnosta. Jos
väitätte että poika kuolee -- --.»

»Mitä, itsestäänkö --!» huudahti Mr Riach.

»No niin, sir, eikö siinä ole kylliksi?» sanoi Hoseason. »Viekää hänet
minne haluatte!»

Sen sanottuaan hän läksi nousemaan portaita ylös; ja minä, joka tämän
kummallisen sananvaihdon aikana olin maannut äänettömänä, näin Mr
Riachin, ivallisesti polviinsa asti kumarrellen, lähtevän hänen
jälkeensä. Ja niin sairas kuin silloin olinkin, sain minä kaksi seikkaa
selville: että perämies oli humalassa, kuten kapteeni oli huomauttanut,
ja että minä hänestä, juopuneena tai selvänä, näytin saavan arvokkaan
ystävän.

Viisi minuuttia sen jälkeen olin vapaa siteistäni. Minut autettiin
muutaman miehen selkään, vietiin kanssiin ja laskettiin lavitsalle
huopapeitteiden päälle, jossa minä ensi työkseni menin tajuttomaksi.

Oli todella suloista avata jälleen silmänsä päivänvalossa ja huomata
olevansa miesten seurassa. Kanssissa oli tilaa kyllin. Ylt'ympäriinsä
oli siellä lavitsoita, joissa vahdista vapaita miehiä istui tupakoiden
tahi makasi uneen vaipuneina. Kun päivä oli herttainen ja tuuli
suotuisa, oli luukku auki ja sisään pääsi, ei ainoastaan suloinen
päivänvalo, vaan laivan kallistuessa myöskin auringon kirkkaat säteet,
jotka häikäisivät silmäni mutta samalla riemastuttivat minua. Tuskin
olin vielä liikahtanut kun muuan miehistä toi minulle jotain Mr Riachin
valmistamaa lääkejuomaa ja pyysi minua makaamaan liikahtamatta, niin
pian tulisin taas terveeksi. Hän selitti, että luut olivat aivan
rikkoutumatta: »Isku päähän ei merkitse mitään», sanoi hän. »Juuri minä
sen annoin.»

Makasin siellä monet päivät kuin koppiinsa teljetty vanki ja tulin
jälleen terveeksi. Siellä opin myöskin tuntemaan toverini. He olivat
raakaa joukkoa, kuten merimiehet enimmäkseen ovat, miehiä, jotka elämän
valoisista puolista olivat kokonaan osattomia. Heidän osanaan oli
ajelehtia yhdessä oikullisilla merillä, eivätkä heidän päällysmiehensä
suinkaan olleet parempia. Jotkut heistä olivat purjehtineet merirosvojen
mukana ja nähneet asioita, joista puhuminenkin olisi häpeällistä.
Muutamat taas olivat karanneet vankeudesta kuninkaan laivoissa ja
kantoivat kahleita kaulassaan, jota eivät ollenkaan salanneetkaan. Ja
kaikki olivat he sotajalalla parhaimpia ystäviään vastaan. En ollut
kuitenkaan monta päivää oleskellut heidän seurassaan ennenkuin jo aloin
hävetä ensimäistä arvosteluani, jonka Ferryn laiturilla olin heistä
itsekseni lausunut, sitä luuloani nimittäin että he olivat syntisiä
julmureita. Ei yksikään mies ole läpeensä paha. Kullakin on omat vikansa
ja ansionsa. Eivätkä nämä minun laivatoverini olleet poikkeuksena tästä
säännöstä. Raakoja he toden totta olivat, mutta heillä oli paljon
hyviäkin puolia. He olivat ystävällisiä, milloin sille tuulelle
sattuivat, suoria minun laistanikin, yksinkertaista maalaispoikaa
kohtaan ja olipa heissä vielä hiukan jätteitä kunniallisuudestakin.

Eräs heistä, yhteensä noin neljästäkymmenestä, saattoi tuntikausia istua
vuoteeni reunalla ja puhua minulle vaimostaan ja lapsestaan. Hän oli
kalastaja, joka oli menettänyt venheensä ja sitten joutunut aavoja meriä
purjehtimaan. On jo vierähtänyt vuosia siitä, mutta häntä en ole
unhottanut. Hänen vaimonsa, joka hänen sanansa mukaan oli »nuori häneen
itseensä verraten», odotti turhaan miehensä palaavan. Ei koskaan saa hän
enää laittaa aamuisin vaimolleen tulta takkaan eikä koskaan saa hän
kannella lastaan vaimonsa sairastaessa. Monet näistä mies paroista
olivat, kuten tapahtumat myöhemmin osoittivat, viimeisellä matkallaan.
He joutuivat pohjattomien aaltojen ja ihmissyöjien kalojen saaliiksi. On
hyvin ajattelematonta puhua halveksien kuolemasta.

Heidän hyvistä teoistaan mainittakoon se että he jättivät minulle
takaisin rahani, jotka oli jaettu miesten kesken, ja vaikka niitä olikin
vain kolmas osa alkuperäisestä summasta, olin kuitenkin iloinen ne
saadessani ja toivoin niistä paljon hyvää siellä vieraassa maassa jonne
nyt olin matkalla. Laivan päämäärä oli Carolina, eikä sinun, lukijani,
ole luuleminen, että minä olin menossa sinne yksistään maanpakolaisena.
Orjakauppa oli jo silloinkin hyvin rajoitettu ja sittemmin siirtomaiden
kapinan ja Yhdysvaltojen muodostumisen takia loppui se kokonaan. Mutta
minun nuoruuteni aikana myytiin vielä valkoihoisia sinne orjiksi
maatilojen omistajille, ja sellaisen kohtalon oli ilkeä setäni minulle
aikonut.

Laivapoika Ransome, jolta ensin olin kuullut tästä halpamaisesta
kaupasta, pistäysi toisinaan luokseni kansihytistä, jossa hän asui ja
palveli. Alhaalla vankilassani hän milloin nuoleksi tuskiaan
valittamatta jotakin loukattua jäsentään, milloin taas manasi Mr Shuanin
julmuutta. Se vihloi sydäntäni, mutta miehet pitivät suuressa kunniassa
perämiestään, jonka he sanoivat olevan ainoan merimiehen koko
joukkueesta eikä ollenkaan pahan miehen selvänä ollessaan. Minäkin tulin
huomaamaan, että meidän molemmat perämiehemme olivat todellakin aivan
vastakohtia. Mr Riach oli selvänä ärtyisä, häijy ja ankara ja Mr Shuan
ei taas olisi hyttysellekään pahaa tehnyt muulloin kuin juovuksissa.
Kyselin myöskin kapteenista; mutta minulle kerrottiin, etteivät juomat
tehneet siihen rautaiseen mieheen mitään vaikutusta.

Niinä lyhyinä hetkinä, joina minulla oli tilaisuutta siihen, koetin
parhaani mukaan tehdä Ransomesta miestä tai oikeammin poikaa. Mutta hän
oli melkein epäinhimillisessä sieluntilassa. Hän ei muistanut mitään
muuta ajoilta ennen merille lähtöään kuin sen että hänen isänsä oli
tehnyt kelloja ja että hänellä oli ollut asuinhuoneessaan rastas, joka
osasi viserrellä laulun »Pohjoinen maa». Kaikki muu oli häneltä
unhottunut näinä vuosina, joiden kuluessa hän oli saanut kärsiä kovuutta
ja julmuutta. Mannermaasta oli hänellä omituinen, merimiesten
kertomusten nojalla muodostettu käsitys. Siellä pantiin muka pojat
orjuuteen n. k. kauppa-alalle, jossa oppipoikia tuon tuostakin pidettiin
ilkeissä vankiloissa. Kaupungissa hän arveli joka toisen ihmisen olevan
viettelijän ja joka kolmannen talon paikan, jossa merimiehiä myrkytetään
ja murhataan. Minä koetin kyllä hänelle kertoa miten lempeästi minua oli
kohdeltu mannermaalla, jota hän niin kovin pelkäsi, ja kuinka hyvin sekä
ystäväni että vanhempani olivat minua ravinneet ja kuinka huolellisesti
opettaneet. Jos häntä oli syvemmin loukattu, silloin hän saattoi itkeä
katkerasti ja vannoa karkaavansa laivasta; mutta milloin hän oli
tavallisella hurjalla tuulellaan tai etenkin jos hän oli saanut lasin
väkijuomaa kansihytissä, teki hän pilaa puheistani.

Mr Riach (taivas hänelle antakoon anteeksi) oli juuri se, joka antoi
pojalle juomia. Epäilemättä hän teki sen hyvässä tarkoituksessa. Mutta
paitsi sitä että väkijuomat turmelivat pojan terveyden, oli mitä
surkeinta nähdä tuon onnettoman, yksinäisen olennon hoipertelevan ja
hyppivän ja puhuvan päättömyyksiä. Muutamat miehistä nauroivat; mutta
eivät suinkaan kaikki. Toisten muoto synkistyi -- he ajattelivat ehkä
omaa nuoruuttaan tahi omia lapsiaan -- ja he pyysivät häntä lopettamaan
turhan höpinänsä ja ajattelemaan mitä hän teki. Minä puolestani en
iljennyt katsoa hänen menoaan, ja yhä vieläkin näen unissani tuon lapsi
paran.

Tähän aikaan oli »Covenantilla» yhtämittainen vastatuuli. Vastalaineet
heittelivät sitä ylös ja alas. Laskuluukku oli sentähden melkein aina
kiinni ja kanssia valaisi vain katossa häilyvä lyhty. Kaikille miehille
oli nyt työtä. Purjeita täytyi joka tunti milloin enentää milloin
vähentää. Miesten mielentilan ilmaisi heidän puheensa: aamusta iltaan
kuului heidän lavitsoiltaan nurinaa, ja kun minun ei sallittu astua
jalallani kannelle, voi arvata miten raskaaksi elämäni kävi ja miten
kärsimättömänä odotin jotain vaihtelua.

Ja muutos olossani tapahtuikin, kuten pian saatte kuulla, mutta ensin on
minun kerrottava eräästä keskustelustani Mr Riachin kanssa, joka antoi
minulle jonkun verran voimia kantamaan huoliani. Tavattuani hänet kerran
tarpeeksi humalassa -- selvänä ei hän näet käynyt katsomassakaan minua
-- vein hänet muista erilleen ja kerroin hänelle koko elämäni vaiheet.

Hän sanoi niiden olevan aivan tarumaiset ja lupasi koettavansa parhaansa
mukaan auttaa minua. Minulla pitäisi nyt olla paperia, kynä ja mustetta
kirjoittaakseni muutamia rivejä Mr Campbellille ja Mr Rankeillorille, ja
jos olin totta puhunut, panisi hän kymmenen yhtä vastaan siitä, että hän
heidän avullaan kykenisi ajamaan asiani perille ja hankkimaan minulle
oikeudenmukaisen asemani.

»Ja sillä aikaa», lausui hän, »pysy vain rohkeana! Et sinä ole ainoa,
sen saatan sinulle sanoa. Moni mies, joka oikeastaan saisi satuloida
hevostaan oman kotonsa ovella, hakkaa meren tuolla puolen tupakkaa.
Sellaisia on lukemattomia. Elämä on todella muuttuvaista. Katsos
minuakin! Minä olen tilanomistajan poika ja vähää vaille lääkäri. Ja
täällä minä nyt olen Hoseasonin käskyläisenä.»

Minusta oli asianmukaista tiedustella hänenkin elämänvaiheitaan.

Vastaukseksi hän päästi pitkän vihellyksen ja sanoi:

»Ei minulla ole mitään sellaisia ollut. Minä vain puhuin pilaa.»

Ja niin sanoen hän kiiruhti pois kanssista.



8 LUKU.

Kansihytti.


Eräänä yönä, noin kello yhdentoista aikaan, tuli muuan mies Mr Riachin
vahtihuoneesta, joka oli kannella, hakemaan jakkuaan alhaalta. Heti
alkoivat miehet kanssissa kuiskailla toisilleen: »Nyt on Shuan
viimeinkin hänet tappanut.» Nimeä ei kenenkään tarvinnut lausua, me
kaikki ymmärsimme ketä tarkoitettiin. Mutta tuskin olimme vielä täysin
asian käsittäneet ja sitä vähemmin ehtineet siitä keskustella, kun
laskuluukku jälleen kiskastiin auki ja kapteeni Hoseason ilmaantui
portaille. Hän tähysteli lyhdyn lepattavassa valossa tarkasti
ympärilleen ja tullen sitten luokseni, lausui minulle kummakseni
lempeällä äänellä:

»Poikani, sinua haluttaisiin kansihyttiin palvelemaan. Sinä ja Ransome
saatte vaihtaa makuusijoja. Laittauduhan nyt sinne peräpuoleen.»

Vielä hänen puhuessaan ilmestyi laskuluukulle kaksi miestä kantaen
käsissään Ransomea. Juuri silloin kallistui laiva, ja lyhdyn
heilahtaessa lankesi valo suoraan pojan kasvoille. Ne olivat aivan
vahankarvaiset ja vääntyneet kamalaan hymyyn. Veri hyytyi suonissani ja
minä vedin henkeäni kuin tukehtumaisillani.

»Korjaa luusi täältä peräpuolelle ja paikalla», ärjäisi Hoseason
minulle.

Suin päin syöksyin minä portaita ylös kannelle ohi merimiesten ja pojan,
joka ei hiiskahtanut eikä liikauttanut jäsentäkään.

Laiva syöksyi juuri huimaavaa vauhtia erään pitkän ja viheriän
hyökylaineen läpi. Se oli oikealle puolen kallellaan ja tuulen kaartaman
etupurjeen laidan alta näin mailleen menneen auringon vielä valaisevan
taivaanrantaa. Tämä näky näin myöhään yöllä kummastutti minua suuresti.
Minä en näet tiennyt, että me kiersimme Skotlannin pohjoista rannikkoa
ja olimme nyt, vältettyämme Pentlandin vaaralliset virtapaikat, kaukana
pohjoisessa, Orkney- ja Shetland-saarien välisillä vesillä. Minä, joka
niin pitkän ajan olin viettänyt pimeään kanssiin suljettuna enkä tiennyt
vastatuulista mitään, olin otaksunut purjehtivamme puolivälissä Atlantin
valtamerta. Paitsi sitä, että vähän ihmettelin näin myöhäistä
auringonlaskua, en välittänyt koko asiasta. Ponnistelin vain
peräpuolelle, pidellen kiinni köysistä laineiden vyöryessä kannen yli ja
juosten eteenpäin tieni vapaana ollessa. Jos kannella olevat miehet,
jotka aina olivat olleet minulle ystävällisiä, eivät olisi oikeassa
hetkessä aina tulleet avukseni, olisin sillä matkalla varmasti joutunut
aaltojen saaliiksi.

Kansihytti, jonne minut oli määrätty ja jossa tästä lähtien olin nukkuva
ja palveleva, oli laivan kannesta noin kuusi jalkaa korkea ja prikin
suuruuteen nähden erittäin tilava. Sisällä oli kiintonainen pöytä ja
penkki sekä kaksi lavitsaa, toinen kapteenille ja toinen molemmille
perämiehille. Lattiasta kattoon saakka oli pitkin seiniä kirstuja,
joihin olisi luullut mahtuvan koko päällystön omaisuuden ja vielä osan
laivan muonavaroistakin. Hytin alapuolella oli suurempi varastohuone,
jonka sisäänkäytävä oli keskellä laivan kantta. Parhaimmat ruuat ja
juomat sekä kaikki ruuti oli koottu kansihyttiin ja kaikki ampuma-aseet
kahta messinkitykkiä lukuunottamatta, riippuivat rivissä peräseinällä.
Suurin osa miekoista oli myöskin siellä.

Yksi luukuilla varustettu ikkuna ja kattoikkuna ylhäällä katossa laski
päivillä valoa sisään, ja koko pimeän osan vuorokautta paloi lamppu.
Minun sisääntullessanikin oli lampussa tuli. Kovin kirkkaasti se ei
valaissut, mutta siksi kuitenkin että sen valossa näin Mr Shuanin
istuvan pöydän ääressä paloviinapullo ja tinatuoppi edessään. Hän oli
suurikasvuinen, vankkarakenteinen ja hyvin musta mies. Siinä istuessaan
hän tuijotti eteensä pöytään aivan kuin mielipuoli.

Minun sisääntulostani ei hän ollenkaan välittänyt eikä liikahtanut,
vaikka kapteenikin tuli kohta perästäni ja nojautui vierelleni lavitsaa
vasten silmäillen synkästi perämieheen. Minä pelkäsin, syystä kyllä,
Hoseasonia; mutta vaistomaisesti käsitin, ettei minun juuri nyt
tarvinnut olla peloissani hänen tähtensä. Kuiskasin senvuoksi hänen
korvaansa: »Mitenkä hänen laitansa on?» Kapteeni pudisti päätänsä kuin
se, joka ei tiedä eikä tahdo ajatella, ja hänen kasvonsa olivat hyvin
totiset.

Silloin astui Mr Riach sisään. Hän heitti kapteeniin silmäyksen, joka
ilmaisi yhtä selvään kuin sanat, että poika oli kuollut, ja jäi
seisomaan kuten mekin. Siinä seisoimme nyt äänettöminä kaikki kolme
tuijottaen Mr Shuaniin, ja tämä taas istui paikallaan sanaakaan
virkkamatta ja katse eteensä pöytään kiinnitettynä.

Äkkiä hän kurotti kätensä tarttuakseen pulloon; mutta silloin astui Mr
Riach askeleen eteenpäin, sieppasi pullon pois ja ärjäisi kiroten,
paremmin hämmästyneenä kuin vihoissaan, että siitä hän oli maistellut
aivan liiaksi, ja että koko laiva oli tuomittu perikatoon. Ja puhuessaan
hän heitti pullon avoimesta vasemmanpuolisesta ovesta ulos mereen.

Silmänräpäyksessä oli Mr Shuan seisoallaan. Silmissään oli hänellä yhä
tuo mielipuolen katse; mutta nyt se ilmaisi selvään murhan aikomusta. Ja
jollei kapteeni olisi tullut väliin, olisi hän tehnytkin toisen murhan
samana yönä.

»Istukaa!» karjaisi kapteeni. »Te sika, te viinasta hullu raukka, ettekö
käsitä mitä olette tehnyt? Te olette surmannut pojan!»

Mr Shuan näyttikin ymmärtävän, sillä hän istuutui jälleen ja vei käden
otsalleen.

»Niin», sanoi hän. »Hän toi minulle likaisen tuopin!»

Tämän kuultuamme silmäilimme me kolme hetken aikaa pelokkaina toisiimme.
Sitten Hoseason meni ensimäisen perämiehensä luo, tarttui häntä
olkapäähän ja vei hänet vuoteelleen pyytäen häntä nukkumaan, aivan kuin
olisi puhunut pahankuriselle lapselle. Murhamies ärjähteli kyllä vähän,
mutta veti kuitenkin merisaappaansa jaloistaan ja totteli.

»Ah!» huudahti Mr Riach kammottavalla äänellä. »Teidän olisi pitänyt
tulla väliin paljoa ennen. Nyt se on liian myöhäistä.»

»Mr Riach», sanoi kapteeni, »tämän yön tapahtumat eivät saa tulla
tunnetuiksi Dysartissa. Poika putosi mereen, sir; siinä koko juttu; ja
minä annan omasta taskustani viisi puntaa siitä että se on totta!» Ja
kääntyen pöytään päin hän jatkoi: »Mutta miksi te heititte hyvän pullon
mereen? Siinä teossa ei ollut järkeä. Noudappa sinä, David, minulle
toinen. Ne ovat alimmaisessa laatikossa», neuvoi hän ja antoi minulle
avaimen. »Teillekin on kyllä lasi tarpeen, sir», lisäsi hän Mr
Riachille. »Se oli iljettävä näytelmä.»

He istuutuivat ja alkoivat kilautella lasejaan. Sillä aikaa murhaaja,
joka oli hiljalleen vaikeroiden virunut tilallaan, kohottautui
kyynäspäilleen ja katseli heitä ja minua.

Tämä oli ensimäinen yö uudessa toimessani ja seuraavan päivän kuluessa
totuin siihen täydellisesti. Minun oli tarjottava ateriain aikana, jotka
kapteeni aina söi määrätyillä tunneilla yhdessä silloin toimestaan
vapaana olevan alapäällikkönsä kanssa, ja pitkin päivää sain noutaa
ryyppyjä milloin kellekin kolmesta isännästäni. Yöt nukuin hytin
perimmäisessä päässä lattialle levitetyllä villapeitteellä. Se oli kylmä
ja kova vuode ja ovien välissä kun oli, kävi siinä kova veto.
Häiritsemättä en suinkaan saanut nukkua, sillä aina pistäytyi joku
kannelta sisään saamaan ryypyn ja vahteja vaihdettaessa saattoi pari
heistä ja joskus kaikki kolmekin istuutua hyttiin juomaan maljan
yhdessä. Kuinka he pysyivät terveinä, käsitän yhtä vähän kuin sitäkään,
että minä säilytin siellä oman terveyteni.

Mutta toiselta puolen oli toimeni helppo. Pöydälle ei tarvinnut liinaa
levittää, sellaista kun ei ollut; ruokana oli joko kaurajauhovelliä tai
kuivaa hyvin suolaista lihaa paitsi kaksi kertaa viikossa, jolloin
syötiin jauhokokkareita. Ja vaikka minä olinkin hyvin kömpelö ja,
tottumattomana keinuvalla laivalla kävelemään, pudotin joskus
kannettavani, olivat sekä Mr Riach että kapteeni erittäin kärsivällisiä
kanssani. Tätä en voinut muuten ymmärtää, kuin että he siten koettivat
tyynnyttää omaatuntoaan, ja tuskinpa he olisivat olleet niin hyviä
minulle, elleivät Ransomea olisi niin julmasti kohdelleet.

Mitä Mr Shuaniin tuli, niin olivat juomat taikka hänen suuri rikoksensa,
tai molemmat yhdessä saattaneet hänet pois järjiltään. Voinpa melkein
sanoa, etten koskaan nähnyt häntä täydellä järjellä. Hän ei pitänyt
minun siellä-olostani, tuijotti vain lakkaamatta minuun -- joskus
luullakseni pelokkaastikin -- ja useat kerrat työnsi takaisin käteni,
kun hänelle jotain tarjoilin. Minä olin alusta alkaen melkein varma
siitä, ettei hän käsittänyt mitä oli tehnyt, ja jo toisena päivänä
näyttäytyi luuloni todeksi. Olimme silloin kahden kesken. Hän oli pitkän
aikaa katsonut minuun, kun hän yhtäkkiä hyökkäsi ylös istualtaan ja tuli
kauhukseni luokseni. Mutta minun ei olisikaan tarvinnut pelätä häntä.

»Ethän sinä ennen ollut täällä?» kysyi hän vain.

»En, sir», vastasin.

»Täällä oli toinen poika»? kysyi hän uudelleen ja vastattuani
myöntävästi sanoi hän: »Sitähän minäkin tässä», ja meni jälleen istumaan
eikä virkkanut enää sanaakaan, viinan pyytämistä lukuunottamatta.

Voinee tuntua luonnottomalta, mutta niin inhottava kuin hän minusta
olikin, surkuttelin häntä. Hän oli nainut mies ja hänen vaimonsa oli
Leithissä. En muista oliko hänellä lapsiakin, mutta toivoakseni ei.

Elämäni ei ollut kovinkaan raskasta jäljellä olevana laivassa
olo-aikanani, joka, kuten tulette näkemään, ei ollut varsin pitkä.
Ruokani oli yhtä hyvää kuin kenentahansa heistä, ja etikassa
säilytetyistä vihanneksistakin, jotka olivat suurimpana herkkuna, minä
pääsin osalle. Jos olisin tahtonut, olisin vielä saanut juoda aamusta
iltaan kuin Mr Shuan. Seuraa minulla oli ja laillaan hyvääkin. Mr Riach,
joka oli ollut kimnaasissa, puheli hyvällä tuulella ollessaan minun
kanssani kuin ystävä ja kertoi paljon hauskoja asioita, joista muutamat
olivat opettavaisiakin. Ja kapteenikin, joka muuten enimmäkseen piti
minut tarpeellisen välimatkan päässä, saattoi toisinaan käydä
puheliaaksi ja kertoa minulle ihanista maista, joissa hän oli käynyt.
Ransome paran varjo painoi luonnollisesti meitä kaikkia ja minua ja
erittäinkin Mr Shuania kaikista raskaimmin. Sitäpaitsi oli minulla
toinen, yksityinen huoli. Olin näet näiden miesten minulle häpeällisessä
palveluksessa, miesten, joita halveksin ja joista yksi oli ansainnut
vähintäänkin hirsipuun. Se oli huolenani nykyisyydestä. Ja
tulevaisuuteni -- sen valossa näin vain raatavani orjana
tupakkapelloilla neekerien parissa. Mr Riach ei ruvennut enää,
arvattavasti varovaisuuden vuoksi, kanssani puheisiin asiastani, ja
kapteeni, koettaessani lähestyä häntä, työnsi minut pois luotaan kuin
koiran eikä tahtonut kuulla sanaakaan. Siten kului päivä toisensa
jälkeen ja rohkeuteni väheni vähenemistään. Lopulta olin iloinen, kun
sain edes tehdä työtä, joka esti minua ajattelemasta.



9 LUKU.

Alan Breck ja hänen kultavyönsä.


Vähän toista viikkoa oli kulunut, ja sillä aikaa kävi huono onni, joka
»Covenantia» oli tähän asti matkalla seurannut, yhä ilmeisemmäksi.
Muutamina päivinä priki pääsi jonkun matkaa eteenpäin, toisina se taas
ajautui suorastaan taaksepäin. Lopulta olimme joutuneet niin kauas
etelään, että koko yhdeksännen päivän purjehdimme edestakaisin Cape
Wrathin ja sen molemmin puolin kohoavien jylhien ja kallioisten rantain
näkyvissä. Tämän johdosta pitivät päälliköt neuvottelun, jossa tehtyä
päätöstä minä kyllä en ymmärtänyt, mutta sen seurauksen näin. Entistä
epäedullista tuulta käytimme näet eduksemme ja laskimme etelää kohti.

Kymmenennen päivän illalla pienenivät laineet ja paksu valkoinen sumu
kietoi kaiken märkään vaippaansa, niin ettei nähnyt prikin toisesta
päästä toiseen. Koko iltapuolen päivää näin kannella käydessäni miesten
ja päälliköiden tirkistelevän reilingin yli »tyrskyjä etsien», kuten he
sanoivat. Vaikka tuosta en vähääkään ymmärtänyt, vainusin kuitenkin
vaaraa, ja olin sen tähden peloissani.

Noin kello kymmenen aikaan yöllä, palvellessani Mr Riachia ja kapteenia
illallis-pöydässä, laiva törmäsi voimakkaalla rytinällä jotakin vastaan,
ja me kuulimme huutoja. Molemmat isäntäni hypähtivät ylös.

»Nyt ollaan karilla!» sanoi Mr Riach.

»Eikö mitä sir», vastasi kapteeni. »Olemme vain laskeneet jonkun venheen
yli.»

He kiiruhtivat ulos.

Kapteeni oli oikeassa. Olimme sumussa purjehtineet muutaman venheen yli.
Se oli mennyt keskeltä kahtia ja vajonnut pohjaan kaikkine väkineen yhtä
lukuunottamatta. Pelastunut mies oli, kuten sittemmin kuulin, istunut
perässä muiden hoitaessa airoja. Yhteentörmäyksessä oli venheen perä
kohonnut ilmaan ja mies, hänellä kun olivat kädet vapaina eikä hänen
polviin asti ulottuva verkaviittansa sanottavasti haitannut liikkeitä,
oli silloin hypännyt ylös ja tarttunut prikin keularaakaan. Selvää oli,
että miestä seurasi onni ja että hän oli tavattoman notkea ja voimakas,
kun hän sillä tavalla pelastautui niin suuresta vaarasta. Ja kun
kapteeni toi hänet kansihyttiin ja minä ensikerran loin silmäni häneen,
oli hän yhtä levollisen näköinen kuin minäkin.

Hän oli lyhyenläntä, mutta kaunisvartaloinen ja vilkas kuin vuohi.
Kasvot olivat avomieliset, mutta auringon paahtamat ja täynnä
rokonarpia. Silmät olivat tavattoman vaaleat ja niissä oli jonkunlainen
välkähtelevä, raivokas ilme, joka samalla kertaa veti puoleensa ja
pelästytti katselijaa. Heitettyään päällystakin yltään hän pani pöydälle
kaksi hopeahelaista pistoolia, ja vyöllä näin minä hänellä olevan suuren
miekan. Hänen käytöksensä oli sen lisäksi hieno, ja kapteenia hän
puhutteli erittäin nokkelasti. Ensi silmäyksellä näin, että häntä oli
minun pitäminen paremmin ystävänä kuin vihamiehenä.

Kapteenikin teki havannoitaan; mutta enemmän vaatteista kuin itse
miehestä. Ja otettuaan päällystakin pois, näyttikin vieraamme todella
liian hienolta kauppaprikin kansihyttiin. Hänellä oli näet sulilla
varustettu hattu, punaiset liivit, mustat villasamettiset polvihousut
sekä hopeanapeilla ja hopeaompeluksilla varustettu nuttu. Kallisarvoinen
puku siis, vaikka nyt vähän sumusta ja vaatepäällä nukkumisesta
turmeltunut.

»Minä olen pahoillani venheen takia, sir», virkkoi kapteeni.

»Siinä hukkui muutamia kunnon miehiä», vastasi vieras, »jotka ennemmin
soisin jälleen tapaavani kuivalla maalla kuin pelastavani kymmenkunnan
venhettä.»

»Teidän ystäviänne?» kysyi Hoseason.

»Ei teillä ole yhtään sellaista ystävää», vastasi toinen. »He olisivat
kuolleet kuin koirat minun tähteni.»

»Mutta, sir», jatkoi kapteeni tarkastellen yhä häntä, »onhan maailmassa
enemmän miehiä kuin venheitä, joihin he mahtuisivat.»

»Se on aivan totta», huudahti toinen, »ja te näytätte olevan sangen
teräväjärkinen mies.»

»Minä olen ollut Ranskassa, sir», lausui kapteeni äänellä, josta selvään
huomasi hänen sanoillaan tarkoittavan enemmän kuin näytti.

»Vai niin. Onhan siellä kyllä moni kunnon mies käynyt», vastasi toinen.

»Epäilemättä», jatkoi kapteeni, »ja koreatakkisetkin.»

»Soo-o!» huudahti vieras. »Vai sieltä päin se tuuli käy!»

Näin sanoen tarttui hän nopeasti pistooleihinsa.

»Elkäähän olko niin kuumaverinen!» lausui kapteeni. »Elkää tehkö
tyhmyyksiä ennenkuin näette onko sellaisia tarvis. Teillä on
ranskalaisen sotamiehen puku yllänne ja skotlantilainen kieli suussanne;
mutta niin on monella kunnon miehellä näinä aikoina, enkä minä siitä
tahdo mitään pahaa puhua.»

»Niinkö? Kuulutteko te kunnialliseen puolueeseen?» kysyi koreatakkinen
vieras, tarkoittaen kysyä: »oletteko jakobiitti», sillä tällaisissa
valtiollisissa kiistoissa pitää kumpikin puolue itseään kunniallisena.

»Minä olen harras protestantti ja siitä kiitän Jumalaa», vastasi
kapteeni. -- Tämä oli ensi kerta, jolloin kuulin hänen puhuvan
uskonnosta. Jälestä päin sain kuulla, että hän maissa ollessaan kävi
ahkerasti kirkossa. -- »Mutta minä voin tuntea sääliä vainottuja miehiä
kohtaan.»

»Voitteko todellakin?» kysäisi jakobiitti. »No niin, sir. Ollakseni
aivan suora teitä kohtaan ilmoitan, että olen yksi noita kunniallisia
miehiä, jotka vuosina neljäkymmentäviisi ja kuusi olivat ahtaalla, ja
jos minä joutuisin noiden punatakkisten käsiin, kävisi minun hullusti.
Minä olin matkalla Ranskaan. Eräs ranskalainen laiva luovi täällä,
ottaakseen minut mukaansa, mutta sumussa se meni huomaamattaan ohi --
jonka toivoisin sydämestäni teidänkin tehneen! Ja nyt sanon teille: jos
voitte laskea minut maihin siellä minne olin menossa, on minulla
ystäviä, jotka runsaasti palkitsevat teille vaivanne.

»Ranskaan?» sanoi kapteeni. »Ei, sir; se ei käy päinsä. Mutta mistä te
tulette -- puhutaanpa siitä.»

Silloin hän sattui pahaksi onneksi huomaamaan minun seisovan nurkassani
ja käski minut keittiöön laittamaan ruokaa vieraalle. Saatte olla
varmat, etten käskyä täyttäessäni viivytellyt. Tullessani takaisin
hyttiin näin miehen ottaneen vyöltään rahavyön ja heittäneen pari
guineaa pöydälle. Kapteeni loi katseensa suuttuneen näköisenä ensin
rahoihin, sitten vyöhön ja vieraan kasvoihin.

»Puolet siitä ja minä olen teidän miehenne», huudahti hän.

Toinen pisti rahat takaisin vyöhön ja piilotti sen liiviensä alle.

»Olen jo sanonut teille, sir», lausui hän, »ettei äyriäkään siitä ole
minun omaisuuttani. Se on minun päällikköni, ja», jatkoi hän hattuunsa
tarttuen, »samalla kun olisin tuhma asiamies, jos en raskisi, menettää
muutamia kolikoita saadakseni loput perille, olisin kurja olento, jos
ostaisin oman turvallisuuteni liian kalliisti. Kolmekymmentä guineaa,
jos laskette minut maihin merenrannalla ja kuusikymmentä jos viette
Linnhen lahteen. Sen saatte jos tahdotte; muussa tapauksessa tehkää mitä
haluatte.»

»Todellako!» tuumi kapteeni. »Mutta jos jätän teidät sotamiesten
käsiin?»

»Siinä tekisitte tyhmästi», vastasi toinen. »Päällikköni on menettänyt
omaisuutensa, kuten kaikki muutkin kunnialliset miehet Skotlannissa.
Hänen maatilansa on tuon Kuningas Yrjöksi nimitetyn miehen hallussa, ja
tämän upseerit kantavat tai koettavat kantaa maatilan verot. Mutta
Skotlannin kunnian tähden pitävät alustalaisparat piileskelevästä
isännästäänkin huolta, ja nämä rahat ovat juuri osa niistä veroista,
joita Kuningas Yrjö himoitsee. Ja nyt, sir, te näytätte minusta asian
ymmärtävältä mieheltä; viekää nämä rahat hallitukselle ja paljonko
luulette niistä teidän osalle lankeavan!»

»Arvattavasti kovin vähän», sanoi Hoseason ja lisäsi sitten kuivasti,
»jos he tietäisivät. Mutta luullakseni voisin, jos koettaisin, pitää
suuni kiinni asiasta.»

»Mutta minä annan teidät ilmi!» huudahti vieras. »Pettäkää vain minut,
niin minä petän teidät. Jos minut otetaan kiini, tulevat he saamaan
tietää kenen rahat ovat.»

»No niin», vastasi kapteeni, »kun sen kerran täytyy niin käydä, niin ei
sille mitään mahda. Kuudestakymmenestä guineasta teen siis sen. Tässä on
käteni.»

»Ja tässä on minun», lausui toinen.

Sen jälkeen kapteeni meni ulos, -- mielestäni tavallista kiiruummin --
ja jätti minut vieraan kanssa kahden kesken hyttiin.

Tähän aikaan, muutama vuosi jälkeen 1745:n, palasi moni maanpakoon
ajettu mies henkensä uhalla takaisin kotiseudulleen tapaamaan ystäviään
tahi keräämään jonkun verran rahoja, ja jokapäiväisenä puheenaineena
oli, miten erittäinkin karkoitettujen ylämaalais-johtajien alustalaiset
elivät tarkasti säästääkseen rahoja heitä varten, ja kuinka heidän
klaaniensa hoitajat uhmasivat sotilasvaltaa haaliakseen ne kokoon ja
suuren sotalaivastomme vartioimisesta huolimatta kuljettivat ne heille
meren toiselle puolen. Tästä kaikesta olin tietysti minäkin kuullut
kerrottavan. Ja nyt oli tuossa edessäni mies, joka oli tuomittu
kuolemaan ei ainoastaan sentähden, että hän oli kapinoitsija ja
salakuljettaja, vaan myöskin siksi, että hän oli mennyt Ranskan
kuninkaan Louis'in palvelukseen. Ja ikäänkuin tämä kaikki ei olisi vielä
riittänyt, oli hänellä nyt ympärillään vyö täynnä kultaisia guinean
rahoja. Mikä minun mielipiteeni olikin, en saattanut olla katselematta
sellaista miestä vilkkaalla mieltymyksellä.

»Ja te siis olette jakobiitti?» alotin kantaessani ruokaa hänelle.

»Olenpa niinkin», vastasi hän ruveten syömään. »Ja sinä, pitkästä
naamastasi päättäen olet whig?»[1]

[1] Whig eli Whigamore oli niiden nimi, jotka olivat kuningas Yrjölle
uskollisia.

'Siltä väliltä', sanoin, jotten suututtaisi häntä, sillä todellisuudessa
olin niin ankara whig, kuin Mr Campbell oli minusta saanut.

»Tyhmyyksiä!» sanoi hän. »Mutta kuuleppas sinä Mr 'Siltä väliltä', tämä
pullosi on tyhjä; ja kovin surkeaa on, jos minun nyt pitää maksaa
kuusikymmentä guineaa enkä saa edes ryyppyäkään kaupan päällisiksi.»

»Minä käyn noutamassa avaimen», lausuin ja astuin ulos kannelle.

Sumu oli yhtä sakea kuin ennenkin, mutta laineet olivat hävinneet
melkein jäljettömiin. Priki oli pantu ankkuriin, kun ei enää tiedetty
missä oltiinkaan, eikä heikko tuuli ollut matkan suunnalle suotuisa.
Jotkut miehistä tarkastelivat vielä merta, mutta kapteeni ja molemmat
perämiehet seisoivat innokkaasti keskustellen keskellä laivaa. Heti
pälkähti päähäni ettei heillä ollut hyvä mielessä, ja jo ensimäiset
sanat, jotka kuulin lähestyessäni hiljaa heitä, vahvistivat luuloni.

Ikään kuin olisi äkkiä keksinyt jonkun mainion tuuman huudahti näet Mr
Riach:

»Emmeköhän saisi häntä viekotelluksi ulos kansihytistä!»

»Parempi on», vastasi Hoseason, »että hän pysyy vain siellä. Hänellä ei
ole siellä tilaa käyttää miekkaansa.»

»Se on totta», sanoi Riach; »mutta hänen kiinniottaminen ei ole leikin
tekoa.»

»Joutavia», lausui Hoseason. »Voimmehan mennä häntä puhuttelemaan,
asettua toinen toiselle puolen häntä ja ottaa kiinni häneltä molemmat
kädet. Ja jos se ei onnistu, hyökätään sisään molemmista ovista ja
nujerretaan hänet allemme, ennenkuin hän ehtii paljastaa miekkaansa.»

Tämän kuultuani rupesin pelkäämään ja vihaamaan noita kavaloita, ahnaita
ja verenhimoisia miehiä, joiden seurassa purjehdin. Ensin aioin juosta
tieheni, mutta tulin sitten rohkeammaksi ja sanoin:

»Kapteeni, vieras haluaa ryyppyä ja pullo on tyhjä. Tahdotteko antaa
minulle avaimen?»

Kaikki kolme säpsähtivät ja kääntyivät minuun päin.

»Ahaa, kas tässä keino, jolla ampuma-aseet saadaan! huudahti Riach, ja
jatkoi sitten minulle: »Kuuleppa, David. Tiedätkö missä pistoolit ovat?»

»Miksei», puuttui Hoseason puheeseen. »David tietää; David on hyvä
poika. Katsos, David, tuo rajupäinen ylämaalainen on laivalle
vaarallinen, paitsi sitä että hän on Kuningas Yrjön, Jumala häntä
siunatkoon, katkera vihamies.»

Ei koskaan sitten laivalle tuloni oltu minua niin davideltu kuin nyt.
Minä myöntelin vain, ikäänkuin kaikki mitä puhuttiin olisi ollut aivan
luonnollista.

»Pulma on nyt siinä», jatkoi Hoseason, »että kaikki ampuma-aseemme,
pienet ja suuret, ovat kansihytissä tuon miehen nokan edessä, samoinkuin
ruutikin. Jos nyt minä, tahi jompikumpi perämiehistä menisi niitä
ottamaan, heräisi hänessä epäluulo; mutta sinunlaisesi poika saattaisi
huomiota herättämättä näpistää sieltä ruutisarven ja pistoolin tahi
parikin. Ja jos tämän taidolla suoritat, pidän minä asian mielessäni,
jos milloin olet hyvän ystävän tarpeessa -- ja sellaista tarvitset
ainakin Carolinaan päästyämme.»

Tässä kuiskasi Mr Riach hänelle jotain.

»Aivan oikein, sir», vastasi Hoseason ja lisäsi sitten minulle: »Ja
kuulehan vielä, David, tuolla miehellä on vyö täynnä kultaa ja minä
panen sanani pantiksi siitä, että pääset rahoista osalle.»

Sanoin tekeväni, kuten hän tahtoi, vaikka sydäntäni ahdisti niin, etten
tahtonut saada sanaakaan suustani. Myöntymykseni saatuaan hän antoi
minulle väkijuomakaapin avaimen ja minä läksin hitaasti kävelemään
hyttiin päin.

Mitä minun oli tekeminen? He olivat koiria ja varkaita, he olivat
ryöstäneet minut kotimaastani, he olivat murhanneet Ransome raukan.
Pitikö minun nyt olla avullisena toiseen murhaan? Mutta toiselta puolen
oli varma kuolema edessäni, sillä mitäpä voi poika ja mies, vaikka he
olisivat olleet rohkeita kuin jalopeurat, laivan koko miehistöä vastaan!

Tuumailin vielä asiaa puolelta jos toiseltakin, saamatta sitä sen
selvemmäksi, kun saavuin kansihyttiini ja näin jakobiitin lampun alla
syövän rauhassa illallistaan. Silloin selvisi asia minulle yhtäkkiä.
Minun ansioni se ei ollut eikä oma päätökseni saanut minua ottamaan tätä
askelta. Ikäänkuin vaistomaisesti menin suoraan pöydän luo ja laskin
käteni hänen olkapäälleen.

»Tahdotteko, että teidät murhataan?» lausuin.

Hän hypähti ylös ja loi minuun selvästi kysyvän katseen.

»Kaikki ovat murhamiehiä täällä», huudahdin. »Koko laiva on heitä
täynnä. He ovat jo murhanneet pojan, ja nyt on teidän vuoronne!»

»No, no, eivät he vielä ole minua käsiinsä saaneet», sanoi hän ja jatkoi
sitten katsoen veitikkamaisesti minuun: »Tahdotko sinä auttaa minua.»

»Tahdon, totisesti», vastasin. »Minä en ole varas, enkä vielä
murhamieskään. Minä tahdon auttaa teitä.»

»No, mikä sinun nimesi sitten on?» kysyi hän.

»David Balfour», vastasin ja arvelin, että noin hienosti puettu mies
tietysti piti ylhäisistä ihmisistä, lisäsin ensi kerran: »of Shaws».

Hänelle ei edes pälkähtänyt päähän epäillä minua, vaikka ylämaalainen on
tottunut näkemään ylhäiset miehet mahtavassa asemassa; mutta hänellä
itsellään kun ei ollut maatiloja, loukkasivat sanani hänen lapsellista
turhamielisyyttään.

»Nimeni on Stewart», lausui hän kohoten seisoalleen. »Alan Breckiksi
minua nimitetään. Kuninkaallinen nimi minulla kyllä on, vaikka kannankin
sitä koristelematta ja vaikka minulla ei olekaan minkään talorähjän
nimeä sen peräkaneetiksi.»

Sen sanottuaan hän kääntyi tarkastelemaan puolustuslaitoksiamme.

Kansihytti oli rakennettu erittäin vahvaksi, jotta se kestäisi
hyökylaineiden iskut. Sen viidestä aukosta olivat ainoastaan
katto-ikkuna ja molemmat ovet siksi suuria että mies mahtui siitä. Ovet
saattoi sitäpaitsi vahvasti sulkea. Ne olivat jykevästä tammesta tehdyt
ja uurroksissa kulkevat sekä varustetut haoilla, joilla ne tarpeen
mukaan voi pitää kiinni tahi aukinaisina. Toinen niistä oli jo suljettu
ja minä vahvistelin vielä sen salpoja. Mutta kun rupesin työntämään
toistakin ovea kiinni, esti minut Alan siitä.

»David», lausui hän, »-- en näet jaksa pitää mielessäni tuota sinun
kartanoasi ja siksi uskallan kutsua sinua ainoastaan Davidiksi -- tämä
ovi on avoimena tärkein puolustuspaikkamme.»

»Vielä parempi se olisi suljettuna», huomautin.

»Ei ollenkaan, David», lausui hän. »Huomaa, että minulla on silmät
ainoastaan yhdelle suunnalle, ja niin kauan kuin tuo ovi on auki ja
minulla kasvot sinnepäin, on suurin osa vastustajiani edessäni, jossa
minä toivoisin niiden aina olevan.»

Puistellen päätään ja tuumien, ettei hän ikimaailmassa ollut kurjempia
aseita nähnyt, hän antoi minulle seinältä miekan, joita siellä pyssyjen
joukossa oli muutamia. Sitten hän asetti minut istumaan pöydän ääreen ja
antoi minulle ruutisarven, pussillisen kuulia ja kaikki pistoolit, jotka
hän käski minun lataamaan.

»Se on parempaa työskentelyä», sanoi hän, »jalosukuiselle herrasmiehelle
kuin kaaputtaa lautasia ja kantaa ryyppyjä tervaisille merimiehille.»

Sen sanottuaan hän asettui keskelle lattiaa, päin oveen, paljasti suuren
miekkansa ja teki sillä muutamia liikkeitä tutustuakseen huoneeseen,
jossa hänen oli sitä käytettävä.

»Minun täytyy vain pistää eteenpäin», sanoi hän päätään pudistaen, »ja
se on hyvin ikävä seikka. Siten ei ole paljon hyötyä
miekkailutaidostani, joka nyt on ainoa pelastuksemme. Ala nyt sinä
ladata pistooleja ja pane mieleesi mitä sanon.»

Lupasin olla tarkkaavainen. Rintaani ahdisti, suutani kuivasi ja
silmiäni hämärsi. Ajatellessani sitä mieskarjaa, joka pian oli hyökkäävä
päällemme, menin aivan sekaisin, ja prikin laitoja vasten loiskivat
aallot, joihin ruumiini arvelin varhain huomenaamuna heitettävän,
tekivät minuun kummallisen vaikutuksen.

»Ensiksikin», sanoi Alan, »kuinka monta meillä on vastassamme?»

Laskin heidät, mutta ajatukseni olivat niin sekaisin, että sain heidän
lukunsa melkein kaksinkertaiseksi ja vastasin: »Viisitoista.»

Alan vihelsi.

»No niin», sanoi hän, »sille ei mitään mahda. Kuule vain nyt mitä sanon.
Tästä ovesta, jossa päätaistelun luulen syntyvän, pidän minä huolen.
Sinulla ei siinä ole mitään tekemistä. Muista vain ettet ammu tänne
päin, vaikka minä joutuisinkin alakynteen, sillä ennemmin soisin
kymmenen vihollista uhkaavan minua etupuolelta kuin sinunlaisen ystävän
ampua paukuttelevan selkäni takana.»

Tunnustin, etten todellakaan ollut mikään mainio ampuja.

»Se oli rohkeasti sanottu», huudahti hän hyvin hämmästyneenä
avomielisyydestäni. »Monella kunnon miehellä ei olisi päätä puhua noin
suoraan!»

»Mutta, sir», huomautin, »takanasi on toinen ovi, jonka he ehkä
murtavat.»

»Aivan niin», sanoi hän, »siinä onkin sinun osasi. Heti kuin olet
ladannut pistoolit, tulee sinun kiivetä tuolle lavitsalle, josta käsin
voit helposti vahtia ikkunassa, ja jos he rupeavat käymään käsiksi
oveen, täytyy sinun ampua. Mutta siinä ei ole kaikki. Opetetaanpa sinua
vähän sotilaaksi, David. Mitä muuta tulee sinun vartioida?»

»Kyllähän tuota kattoikkunaa», vastasin, »mutta silloin pitäisi minulla
olla silmät takanakin, jotta voisin pitää molemmista huolta. Vahtiessani
näet toista, olen selin toiseen.»

»Se on totinen tosi», sanoi Alan. »Mutta eikö sinulla ole korvia?»

»Varmemmasti onkin!» huudahdin. »Täytyyhän minun kuulla, jos lasit
särjetään.»

»Näkyy sinussa olevan hiukan järjen kipinääkin», lausui Alan
leikillisesti.



10 LUKU.

Taistelu kansihytissä.


Mutta nyt oli lepoaikamme lopussa. Kannella olijat olivat odottaneet
minua ikäväkseen asti, ja tuskin oli Alan lausunut viimeiset sanansa,
kun kapteenin kasvot ilmestyivät avonaiseen oveen.

»Seis!» karjaisi Alan, ojentaen miekkansa häntä kohti.

Kapteeni pysähtyikin, mutta ei väistynyt askeltakaan.

»Miekka kädessä?» sanoi hän. »Onpa tämä kummallinen palkinto
vieraanvaraisuudesta.»

»Ymmärrättekö?» lausui Alan. »Minä olen kuninkaallinen henkilö; minä
kannan kuninkaan nimeä. Minun asemerkkini on tammi. Näettekö miekkaani?
Se on katkonut kaulat useammalta whigamorelta kuin teillä on varpaita
jaloissanne. Kutsukaa roskajoukkonne taaksenne, sir, ja käykää päälle.
Kuta pikemmin taistelu alkaa, sitä sukkelammin tunnette tämän teräksen
tunkeutuvan sisälmyksiinne.»

Kapteeni ei vastannut mitään Alanille, vaan heitti minuun vihasta
säihkyvän silmäyksen. »David», sanoi hän, »tätä minä en unhota.» Hänen
sanansa viilsivät ilkeästi sydäntäni.

Samassa hän hävisi ovelta.

»Katso nyt päätäsi», sanoi Alan, »sillä kohta alkaa leikki.»

Alan otti vasempaan käteensä tikarin siltä varalta, että joku pääsisi
pujahtamaan hänen miekkansa alitse. Minä puolestani kiipesin raskain
sydämin lavitsalleni syli täynnä pistooleja ja avasin ikkunan, jossa
minun oli vahdittava. Ainoastaan pientä osaa kannesta saatoin pitää
silmällä, mutta siinä olikin tarpeeksi. Meri oli laannut aaltoilemasta
eikä tuulen henkäyskään liikutellut purjeita. Laivalla vallitsi siten
syvä hiljaisuus, jonka kestäessä minä olin selvään kuulevinani puhelun
hyminää. Hetken kuluttua kuulin teräksen rämähtävän kantta vasten. Siitä
arvasin, että nyt jaettiin siellä miekkoja, ja että joku oli pudottanut
aseensa kannelle. Sitten oli taas kaikki hiljaa.

En tiedä, lienenkö ollut peloissani, mutta sydämeni tykytti kuin linnun,
yhtä tiheään ja yhtä lyhyeen. Silmieni eteen laskeusi verho, jonka vähän
väliä karkoitin, mutta joka yhä uudelleen ilmestyi. Toivoa ei minulla
ollut nimeksikään. Mieltäni murjoi synkkä epätoivo ja jonkinlainen viha
maailmaa kohtaan, ja sen tähden tahdoin myydä henkeni niin kalliista
kuin mahdollista. Muistan koettaneeni rukoilla; mutta kiihottunut
mielentilani ei antanut minulle aikaa ajatella sanoja. Toivoin vain että
tappelu alkaisi ja kaikki olisi ohi.

Äkkiä se alkoikin. Ensin jalkojen töminää ja miesten mölinää, sitten
Alanin riemuhuuto, aseiden kalsketta ja jonkun haavoittuneen parahdus.
Vilkaisin taakseni olkani yli ja näin Mr Shuanin mittelevän ovella
miekkoja Alanin kanssa.

»Hän se juuri murhasi pojan!» huusin.

»Pidä huolta ikkunastasi», vastasi Alan: ja kääntyessäni paikalleni näin
hänen lävistävän miekallaan perämiehen.

Olikin jo aika huolehtia tehtävästäni, sillä tuskin olin kääntänyt
kasvoni takaisin ikkunaan päin, kun viisi miestä muurin-murtajan sijasta
vara-raakapuu käsissään, juoksi ohitseni ja asettui asentoon murtaakseen
oven. Pistoolia en ollut vielä koskaan lauaissut, harvoin kivääriäkään,
sitä vähemmin ihmisolentoa kohti. Mutta nyt tai ei koskaan: ja juuri kun
he heilauttivat raakapuuta, karjaisin minä: »Tuossa on teille!» ja
ammuin heidän keskelleen.

Luultavasti laukaus osui, koska eräs heistä parahti ja horjahti askeleen
taaksepäin. Muut hyökkääjistä pysähtyivät hämmästyneinä. Mutta minä en
antanut heille aikaa miettimiseen, vaan ammuin toisen kuulan heidän
päittensä yli. Kolmannella laukauksellani, joka sattui yhtä huonosti
kuin toinenkin, he heittivät raakapuun käsistään ja juoksivat pois.

Nyt katselin taas ympärilleni kansihytissä. Se oli aivan täynnä
ruudinsavua ja korvani tuntuivat menneen rikki paukauksista. Mutta
siellä seisoi Alan kuten äskenkin; siinä vain oli eroa, että hänen
miekkansa oli veressä kahvaa myöten, ja itse hän näytti niin
voitonriemua säteilevältä ja seisoi niin uhkeassa asennossa, kuin olisi
hän ollut aivan voittamaton. Aivan hänen edessään lattialla oli Mr Shuan
kontallaan. Verta pulppusi hänen suustaan, ja kauhistuttava ilme
kalmankalpeilla kasvoillaan hän vajosi hitaasti yhä alemmaksi. Juuri
siinä minun katsellessani tarttui muuan takana seisovista häntä
kantapäihin ja laahasi hänen ruumiinsa ulos kansihytistä. Luullakseni
hän heitti silloin henkensä.

»Siinä on teille yksi whigejänne!» huudahti Alan ja kysyi sitten
kääntyen minuun päin, olinko saanut mitään aikaan.

Ilmoitin tehneeni lopun yhdestä, luullakseni kapteenista.

»Ja minä olen toimittanut kaksi tieltä pois», sanoi hän. »Ei, verta ei
ole vielä kylliksi vuotanut. He tulevat pian takaisin. Paikallesi,
David! Tämä oli vain ryyppy ruuan alle.»

Asettauduin takaisin paikalleni, latasin laukaisemani kolme pistoolia ja
rupesin vahtimaan sekä silmin että korvin.

Vihollisemme neuvottelivat kannella lähellä minua ja niin kovalla
äänellä, että maininkien loiskeessa kuulin sanan tai pari heidän
keskustelustaan.

»Tämä oli Mr Shuanin syy», kuulin jonkun sanovan.

Toinen vastasi siihen: »Hiljaa, mies! Hän on maksanut osansa.»

Sitten alenivat taas äänet entiseksi muminaksi. Kuulin vain jonkun
heistä puhuvan melkein koko ajan kuin sotajuonta esittäen ja sitten
yhden toisensa jälkeen vastaavan hänelle lyhyesti, ikäänkuin määräyksen
saatuaan. Siitä tiesin varmaan heidän hyökkäävän uudelleen ja ilmoitin
huomioni Alanille.

»Juuri sitä tulee meidän rukoillakin», sanoi hän. »Jos me emme saa
annetuksi heille selkään oikein perinpohjaisesti, et sinä enkä minä tule
saamaan rauhaa. Mutta muista, että tällä kertaa on heillä tosi
mielessä.»

Nyt olivat pistoolini valmiit, eikä minulla ollut muuta tekemistä kuin
kuunnella ja odottaa. Ottelun kestäessä en ollut joutanut miettimään
olinko peloissani, mutta nyt kun kaikki jälleen oli hiljaista, ei
ajatuksissani ollut sijaa millekään muulle. Ne pyörivät vain terävissä
miekoissa ja kylmän teräksen kanssa. Ja kuullessani seuraavassa
tuokiossa hiipiviä askelia ja miesten vaatteiden kahinaa kansihytin
seinää vasten heidän asettuessaan pimeässä paikoilleen, olisin
mielelläni huudahtanut ääneen.

Askeleet ja kahina kuuluivat Alanin puolelta, ja minä aloin jo luulla
osani taistelussa loppuneen, kun kuulin jonkun pudottautuvan hiljaa
katolle pääni päällä.

Kuului meripillin vihellys ja se oli merkki. Parvi miehiä hyökkäsi
miekka kädessä ovea kohti ja samassa iskettiin kattoikkuna sirpaleiksi.
Aukosta pujottautui mies ja hyppäsi lattialle. Ennenkuin hän pääsi
jaloilleen olin minä jo painanut pistoolin hänen selkäänsä vasten.
Olisin hänet ampunutkin: mutta pistoolin suun koskettaessa häntä,
ihmisolentoa, menin aivan tarmottomaksi enkä kyennyt vetämään liipasinta
yhtä vähän kuin osasin lentääkään.

Alas hypätessään hän oli pudottanut miekkansa ja tuntiessaan
pistoolinsuun selässään hän pyörähti heti ympäri ja kiroten karkeasti
tarttui minuun kiinni. Joko minun rohkeuteni silloin palasi tai nousi
pelkoni vastaavaan määrään, mutta kirkaisten ammuin minä häntä keskelle
ruumista. Hän päästi mitä kamalimman ja ilkeimmän ähkinän ja kaatui
lattialle. Samassa koskettivat toisen miehen kattoikkunasta riippuvat
jalat päätäni. Tartuin toiseen pistooliin ja ammuin häneltä reidet läpi,
ja mies solahti aukon läpi pudota möksähtäen alas toverinsa ruumiin
päälle. Nyt ei ollut aikaa harhaan ampumiseen yhtä vähän kuin
tähtäämiseenkään. Asetin sen tähden pistoolinsuun pudonneen ruumista
vasten ja laukasin.

Olisin arvattavasti tuijottanut heihin liian kauan, mutta silloin kuulin
Alanin huudahtavan ikäänkuin apua pyytäen ja se sai minut jälleen
tajuihini.

Siihen asti hän oli pitänyt puoliaan ovella. Mutta eräs merimies oli,
Alanin kamppaillessa toisen kanssa, pujahtanut hänen miekkansa alitse ja
tarttunut hänen ruumiiseensa. Alan pisteli häntä vasemmalla kädellään
tikarillaan, mutta mies riippui hänessä kiinni kuin iilimato. Eräs
toinenkin oli murtautunut sisään ja seisoi jo miekka koholla. Oviaukko
oli täynnä miesten naamoja. Luulin olevamme hukassa ja tarttuen
miekkaani hyökkäsin sivulta heidän päälleen.

Mutta avuksi en ennättänyt. Iilimato päästi viimeinkin saaliinsa ja
Alan, väistyttyään ensin taaksepäin saadakseen miekalleen tarpeellista
tilaa hyökkäsi kuin karhu toisten päälle. He hajaantuivat hänen edessään
kuin lampaat, pyörähtivät ympäri, ja läksivät käpälämäkeen kompastuen
kiireessään toisiinsa. Alanin miekka välähteli keskellä pakenevaa
vihollistemme parvea ja joka välähdyksen jälkeen kuului haavoittuneen
kiljaisu. Luulin vielä olevamme hukassa, kun suureksi kummakseni
huomasin kaikkien vastustajiemme hävinneen ja Alanin ajavan heitä takaa
pitkin kantta kuin lammaskoira lampaita.

Ollen yhtä varovainen kuin rohkeakin, oli hän tuossa tuokiossa jälleen
hytissä, ja silläaikaa merimiehet juoksivat yhä parkuen luullen hänen
olevan heidän kintereillään. Kuulimme heidän yhdessä mylläkässä
syöksevän kanssiin ja lyövän luukun jälkeensä kiinni.

Kansihytti näytti teurastushuoneelta. Kolme kuollutta makasi sisässä ja
muuan virui kuoleman kielissä kynnyksellä. Ja Alan ja minä olimme
voittajina ja vahingoittumatta.

Avoimin sylin hän lähestyi minua. »Tule syliini!» huudahti hän ja
syleili ja suuteli minua kiihkeästi. »David», sanoi hän, »minä rakastan
sinua kuin veljeäni. Mutta sano, veli», huudahti hän innoissaan, »enkö
minä ole uljas miekkailija?»

Sitten hän kääntyi neljän vihollisensa puoleen, lävisti heistä jokaisen
miekallaan ja vieritti toisen toisensa jälkeen ulos ovesta. Sitä
tehdessään hän hymisi, lauleli ja vihelteli ikäänkuin jotain laulua
muistutellen. Mutta _hänen_ muistuttelemisensa oli sama kuin laulun
laatiminen. Koko ajan hänen kasvonsa hehkuivat ja silmissä oli loiste
kuin lapsella saadessaan uuden leikkikalun. Hetken kuluttua hän istahti
miekka kädessä pöydälle. Laulunpätkä, jota hän oli sepitellyt, alkoi
sujua selvemmin ja selvemmin ja lopuksi hän puhkesi kovalla äänellä
laulamaan geelinkielistä laulua. Usein jälkeenkinpäin hän lauloi sitä ja
laulu tulikin aivan yleiseksi. Monet kerrat olen sitä kuullut ja se on
vähitellen selvinnyt minulle:

      Tämä on laulu Alanin kalvasta:
      tuli sen karasi,
      surmaksi varasi,
      Alan ei henkeä myy sillä halvasta.

      Heit' oli monta, ja silmät ne hohti,
      nostamaan nopeita
      käsiä kopeita:
      kalpa nous yksin kaikkia kohti.

      Peuroja juoksee kukkulan laella,
      häviten jälleen,
      vuori jää tälleen,
      pystyssä, yksin, ei varjossa vaella.

      Tulkaatte kotkat korpien yöstä,
      saarilta meren,
      janoojat veren,
      saaliinne kimppuun jo saatte te syöstä.

Tämä laulu, jonka sekä sanat että sävelen hän sepitti voittomme hetkenä,
ei ole aivan oikeudenmukainen minua kohtaan, joka koko ajan olin otellut
hänen rinnallaan. Mr Shuan ja viisi muuta olivat joko kuolleet tai
kokonaan taisteluun kykenemättömiä, ja näistä kuudesta olin minä
lopettanut kaksi, ne, jotka tulivat kattoikkunasta. Sitäpaitsi oli vielä
haavoitettuja neljä kappaletta ja niistä oli yksi, eikä suinkaan
halpa-arvoisin, saanut haavansa minun kädestäni. Siten olin minäkin
osaltani tappanut ja haavoittanut riittävästi tullakseni mainituksi
Alanin runossa. Mutta runoilijan täytyy ajatella sointujaan; ja
suorasanaisesti puhuessaan Alan oli minulle enemmänkin kuin
oikeudenmukainen.

Silloin en vielä tiennytkään, että minulle oli tehty vääryyttä. Sillä
lukuunottamatta sitä, etten ymmärtänyt sanaakaan geelinkieltä, olin
pitkästä epätietoisesta odotuksesta ja vilskeestä ja jännityksestä
molempien lyhyiden ottelujemme aikana, sekä ennen kaikkea pelosta miten
omalta osaltani niissä suoriutuisin, niin väsynyt, että olin iloinen,
kun sain heittäytyä istumaan. Rintani oli niin raskas, että tuskin
saatoin hengittää. Nuo ampumani kaksi miestä ahdistivat minua
painajaisen tavoin, ja yhtäkkiä aloin, tietämättä miksi, itkeä
nyyhkyttää kuin lapsi.

Alan taputti minua olkapäälle sanoen, että olin urhoollinen poika, mutta
nukkumisen tarpeessa.

»Minä pidän ensiksi vahtia», lausui hän. »Joka tapauksessa on sinusta
minulle suuri hyöty, enkä tahtoisi sinusta luopua vaikka saisin koko
Appinin -- vaikkapa vielä Breadalbanenkin.»

Tein siis itselleni vuoteen lattialle, ja pistooli kädessä ja miekka
polvilla hän oli vahtina ensimäisen vuoron, seinällä naksuttavan
kapteenin kellon mukaan kolme tuntia. Sitten hän herätti minut ja
vuorostani vahdin minä toiset kolme tuntia. Ennen vahtiaikani loppua oli
jo aivan kirkas päivä. Aamu oli tyyni, meri lainehti uinaillen,
keinutellen laivaa ja pannen veren kansihytin lattialla häilymään
edestakaisin. Rankka sade lotisi kattoa vasten. Koko vahdinpito-aikanani
ei kuulunut mitään mieltäkiinnittävää; ja peräsimen heilahduksista
huomasin, ettei ketään ollut sitäkään hoitamassa. Miehistä oli
todellakin (kuten sittemmin sain kuulla) niin moni haavoitettu tahi
kuollut, ja loput niin masennuksissa että Mr Riachin ja kapteenin
täytyi, kuten Alanin ja minunkin, olla vahdissa, tai muutoin olisi priki
ajautunut kauniisti karille. Oli onni, että yö oli niin tyyni; heti
sateen alettua tyyntyi näet tuuli. Laivan ympärillä kalastamassa
lentelevien lokkien valittavista huudoista saattoi kuitenkin päättää,
että tyynestä huolimatta olimme ajautuneet jotenkin lähelle rannikkoa
tai jotakuta Hebridien saarista. Viimein näinkin, katsellessani ulos
hytin ovesta, oikealla puolen Skyenin korkeat louhikkoiset kummut ja
vähän matkaa siitä peräänpäin omituisen Rum-saaren.



11 LUKU.

Kapteeni myöntyy.


Noin kello kuuden aikaan istuuduimme Alan ja minä aamiaista syömään.
Lattia oli lasin sirpaleitten ja veritahrojen vallassa ja se vei minulta
ruokahalun. Muuten asemamme oli miellyttävä, tavallaan hullunkurinenkin.
Olimme näet ajaneet päälliköt ulos omasta hytistään ja käytettävinämme
olivat kaikki laivan juomat, niin viini kuin väkijuomatkin, sekä kaikki
herkkuruuat, kuten vihannessäilykkeet ja hyvä leipä. Tämä jo oli
itsessään kylliksi saamaan meidät hyvälle tuulelle; mutta suurimpana
syynä leikillisyyteemme oli kuitenkin se, että Skotlannin kahden
janoisimman miehen (Mr Shuan oli näet kuollut) täytyi laivan
keulapuoleen suljettuina tyytyä juomaan, jota he enimmin vihasivat, --
kylmään veteen.

»Saat nähdä», huomautti Alan, »eivätkö he piankin tule puheillemme.
Miehen voi kyllä pidättää taistelemasta, mutta maistelemasta ei
koskaan.»

Me viihdyimme hyvin toistemme seurassa. Alan puheli todellakin mitä
herttaisimmin; ja ottaen pöydältä veitsen, hän leikkasi minulle
takistaan yhden hopeanapeista.

»Nämä minä sain isältäni, Duncan Stewartilta», lausui hän, »ja yhden
niistä annan nyt sinulle viime yön muistoksi. Ja kuljetpa sinä missä
tahansa, ovat Alan Breckin ystävät kokoontuvat ympärillesi, kun vain
näytät tätä nappia.»

Tämän hän sanoi ikäänkuin hän olisi ollut Kaarle Suuri ja sotajoukkojen
käskijä. Ja niin suuresti kuin ihailenkin hänen rohkeuttaan, olin aina
vaarassa nauraa hänen turhamaisuudelleen. Sanon vaarassa, sillä minua
pelottaa jo ajatellakin sitä vihaa, joka hänessä olisi syttynyt jollen
olisi hillinnyt naurunhaluani.

Heti kun olimme päässeet syömästä, alkoi hän kaivella kapteenin arkun
sisällystä, kunnes löysi sieltä vaateharjan. Sitten hän riisui takin
päältään ja rupesi tarkastelemaan pukuaan ja hankaamaan siitä pois
tahroja niin suurella huolella, että sellaisen olin luullut olevan
ainoastaan naisten tapana. Totta puhuen ei hänellä ollutkaan toista
pukua, ja sitäpaitsi se sopi, kuten hän itse sanoi, vaikka kuninkaalle
ja sentähden oli siitä pidettävä kuninkaallista huolta.

Nähdessäni, miten huolellisesti hän nyhti langat pois siitä, mistä oli
napin leikannut, aloin pitää hänen lahjaansa arvokkaampana.

Hän oli vielä täydessä puuhassa, kun kuulimme Mr Riachin huutavan meitä
pyytäen päästä puheille. Minä kiipesin kattoikkunan laidalle istumaan,
pistooli kädessä ja kasvoiltani hyvin rohkean näköisenä, mutta
sisimmässäni peläten lasin särkyvän, ja pyysin häntä puhumaan suunsa
puhtaaksi. Hän tuli kansihytin luo ja nousi köysikimpun päälle, joten
hänen leukansa tuli katon tasalle. Hetken ajan silmäilimme äänettöminä
toisiamme. Luullakseni ei Mr Riach ollut ensi miehiä taistelussa eikä
senvuoksi ollut saanutkaan pahempaa vammaa kuin haavan leukaansa, mutta
hän näytti hyvin alakuloiselta ja väsyneeltä, kun oli ollut jalkeilla
koko yön joko vahdissa tahi haavoitettuja hoitamassa.

»Tämä oli huono teko», lausui hän viimein päätään pudistaen.

»Se ei ole meidän syymme», vastasin.

»Kapteeni tahtoisi puhua ystäväsi kanssa», sanoi hän. »Voivathan he
keskustella ikkunan ääressä.»

»Mutta emmehän tiedä mikä petos hänellä nyt on mielessä», huomautin.

»Ei mikään, David», vastasi mr Riach. »Ja jos hänellä olisikin, niin,
suoraan sanoen, emme saisi miehiä mukaamme.»

»Ovatko asiat sillä kannalla?» huudahdin.

»Saatanpa sanoa sinulle vielä enemmänkin», vastasi hän. »Niin ei ole
laita ainoastaan miesten vaan minunkin, pelkään minä, David.»

Tätä sanoessaan hän hymyili minulle. »Ei», jatkoi hän sitten, »ainoa
toivomme olisi päästä hänestä erillemme.»

Keskustelin asiasta Alanin kanssa ja päätökseksi tuli, että puheille
pääsö myönnettiin ja molemmin puolin luvattiin heittää vihollisuudet
siksi aikaa. Mutta Mr Riachilla oli muutakin asiaa. Hän pyysi minulta
ryyppyä entisen ystävyytemme nimessä ja niin hartaasti, että minä
viimein ojensin hänelle tuopillisen paloviinaa. Hän joi siitä osan ja
vei loput mukanaan, arvattavasti jakaakseen sen päällikkönsä kanssa.

Hetken kuluttua tuli kapteeni, kuten oli sovittu, erään ikkunan ääreen
ja seisoi siellä sateessa, kantaen kättään siteessä ja näyttäen niin
kalpealta ja synkältä ja niin vanhentuneelta, että sydämeni soimasi
minua, kun olin häntä ampunut.

Äkkiä Alan ojensi pistoolin hänen kasvojaan kohti.

»Pankaa tuo ase pois!» lausui kapteeni. »Enkö minä ole antanut sanaani,
sir? vai tahdotteko te häväistä minua?»

»Kapteeni», vastasi Alan, »minä pelkään ettei sanaanne ole luottamista.
Viime yönä te höpisitte ja löpisitte kuin toriämmä ja panitte sitten
sananne pantiksi minulle, vahvistaen sen kädenlyönnillä; mutta aivan
hyvin tiennette miten kävi. Häpeä sanallenne!»

»Hyvä, hyvä, sir», lausui kapteeni. »Vähän te hyödytte
vannottelemisestanne. Mutta meillä on muutakin puhumista», jatkoi hän
katkerasti. »Te olette saattaneet prikin häviöön. Minulla ei ole
kylliksi miehiä jäljellä sitä hoitaakseni, ja ensimäinen perämieheni,
joka oli minulle välttämätön, on saanut miekkanne sisuksiensa läpi ja
kuollut sanaakaan virkkamatta. Minulla ei ole muuta neuvoa, sir, kuin
purjehtia takaisin Glasgowiin hankkimaan uusia miehiä, ja sieltä olette,
jos haluatte, löytävä niitä, jotka voivat paremmin kanssanne puhella.»

»Vai niin?» huudahti Alan. »Mutta minä tahdon tosiaankin puhua heille!
Vaikka koko tuossa kaupungissa ei olisi ketään, joka ymmärtää
englanninkieltä, on minulla heille kaunis puhe pidettävänä! Viisitoista
matruusia toisella puolen ja mies ja puolikasvuinen poika toisella! Ai,
ai, mies paha, se on surkeaa!

Kapteeni sävähti punaiseksi.

»Ei», jatkoi Alan, »se ei käy päinsä. Teidän täytyy laskea minut maihin
juuri siinä paikassa, mistä oli sovittu.»

»Mutta», väitti kapteeni vastaan, »minun ensimäinen perämieheni on
kuollut -- itse tiedätte parhaiten millä tavalla. Ei kukaan meistä
jäljelle jääneistä tunne tätä rannikkoa; ja se on vaarallisimpia
purjehdusvesiä.»

»Minä annan nyt teidän valita», lausui Alan. »Laskekaa minut maihin joko
Appinissa, Ardgourissa, Morvenissa, Arisaigissa tai Morarissa; taikka,
sanalla sanoen, missä tahansa kolmenkymmenen peninkulman laajuisella
alalla kotipaikastani lukien, lukuunottamatta kuitenkin Campbellien
tiluksia. Onhan siinä alaa! Jos siihen ette osaa ohjata, täytyy teidän
olla yhtä kunnoton purjehtija kuin taistelija. Ja minun kotipaikkani
miehet purjehtivat pienillä kalastusvenheillään saaresta saareen
millaisella ilmalla tahansa -- vieläpä yölläkin, jos niikseen tulee.»

»Mutta pieni kalastusvenhe ei olekaan laiva», vastasi kapteeni. »Se ei
ole syväkulkuinen.»

»No sama se, Glasgowiin sitten, jos haluttaa», sanoi Alan. »Teille
saadaan siis lopultakin nauraa.»

»Vähät minä nyt naurusta välitän», vastasi kapteeni. »Mutta tämä kaikki
maksaa rahaa.»

»Aivan niin, sir», sanoi Alan, »en minä mikään tuulenpieksäjä ole.
Kolmekymmentä guineaa jos laskette minut maihin merenrannalla ja
kuusikymmentä jos viette Linnhen lahteen.»

»Mutta, sir, täältä missä nyt olemme, ei ole kuin tunnin matka
Ardnamurchaniin. Antakaa minulle kuusikymmentä, niin saatan teidät
sinne.»

»Ja minäkö antautuisin vaaraan joutua punatakkien käsiin ollakseni vain
teille mieliksi?» huudahti Alan. »Ei, sir. Jos tahdotte ansaita
kuusikymmentä guineaa, on teidän vietävä minut omille alueilleni.»

»Mutta siten joutuisi priki vaaraan», väitti kapteeni, »ja teidän
henkenne samalla.»

»Ottakaa tai olkaa ilman», vastasi Alan.

»Voisitteko te ollenkaan auttaa laivan ohjaamisessa?» kysyi kapteeni
synkän näköisenä.

»Sitä en voi taata», vastasi Alan. »Minussa on enemmän miekkailijan
(kuten itsekin olette nähnyt) kuin merimiehen vikaa. Mutta minut on
monet kerrat noudettu täältä ja laskettu maihin tälle rannalle, ja
pitäisi minun sentähden ainakin jonkun verran tuntea sen salakareja.»

Kapteeni pudisti synkkänä päätään.

»Jos minulta olisi tämän onnettoman luovimisen aikana tuhlaantunut
vähemmän rahaa», lausui hän, »näkisin mieluummin teidät köyden
silmukassa kuin sallisin prikini joutua vaaraan. Mutta olkoon niin kuin
tahdotte. Niin pian kuin saan vähänkin tuulta (ja jos en aivan pahasti
erehdy, onkin sitä jonkun verran tulossa) käytän sitä hyväkseni. Mutta
vielä yksi asia. Joku kuninkaan laivoista saattaa tavata meidät ja panna
tarkastuksen toimeen, johon minä en ole syypää. Tämä rannikko on täynnä
risteilijöitä -- te tiedätte kyllä minkätähden. No niin; jos niin
sattuisi käymään, antanette kai silloin rahat minulle.»

»Kapteeni», vastasi Alan, »niin pian kuin merkkilipun näette, on teidän
asianne kiiruhtaa pakoon. Mutta minähän kuulin, että teillä siellä
keulapuolella on viinan puutos. Eiköhän tehtäisi tässä pieni
vaihtokauppa: puteli paloviinaa kahdesta saavillisesta vettä.»

Se oli keskustelun loppuehdotus, ja molemmat puolet täyttivät sen
tunnollisesti. Siten saimme me, Alan ja minä, viimeinkin pestä
kansihytin ja hävittää tappamiamme miehiä muistuttavat verilätäköt. Ja
kapteeni ja Mr Riach tulivat taas omalla tavallaan onnellisiksi, --
viinaa saatuaan.



12 LUKU.

Kuulen Punaisesta Ketusta.


Olimme vielä kansihyttiä puhdistamassa kun pieni tuulenpuuska puhalsi
pohjoisluoteesta. Sade lakkasi ja aurinko pilkisti esiin.

Mutta nyt minun täytyy antaa pieni selitys, ja hyvä olisi jos lukijalla
olisi kartta apuna. Sinä päivänä, jona sumussa purjehdittiin Alanin
venheen yli, olimme kulkemassa Pienen Minchin läpi. Taistelun jälkeisenä
päivänä olimme kantautuneet Cannan-saaren itäpuolelle, tämän ja
Eriska-saaren väliin Long Island-saaristoon. Suorin tie täältä Linnhen
lahteen olisi nyt ollut ahtaan Mull-salmen kautta. Mutta kapteenilla ei
ollut merikarttaa; hän ei uskaltanut viedä prikiään niin kauas
saaristoon. Kun nyt tuulikin oli suotuisa, päätti hän ennemmin kiertää
Tiree-saaren länsipuolitse ja tulla siten suuren Mull-saaren
eteläpuolelle.

Tuuli pysyi koko päivän samalla suunnalla pikemmin kiihtyen kuin
laimentuen, ja iltapäivällä alkoivat laineet aavalta mereltä vyöryä jo
ulommaisten Hebridien ympäri salmeen. Sisäsaaria kiertäessämme oli
suuntamme lounainen, joten ensimäiset jättiläislaineet tulivat sivulta
heilutellen meitä pahasti. Mutta kun yön tultua käännyimme Tiree-saaren
ympäri, joten suuntamme tuli enemmän itäiseksi, kävivät ne myötäisiksi.

Aamupäivä oli kuitenkin, ennenkuin hyökylaineet meidät yllättivät,
erittäin ihana, meitä suosi kirkas auringon paiste ja joka suunnalla
näkyi vuorisia saaria. Alan ja minä istuimme kansihytissä, jonka
molemmat ovet olivat auki, -- tuuli oli näet myötäinen -- ja poltimme
yhden tai pari piipullista kapteenin hienoa tupakkaa. Silloin saimme
kuulla toistemme elämänvaiheet, ja se oli erittäinkin minulle tärkeää
kun minä siten sain tietoja jylhästä Highlannista, jonne pian olin
joutuva. Siihen aikaan, jolloin tuo suuri kapina vielä oli tuoreessa
muistossa, täytyi joka miehen tietää mitä teki, ohjatessaan kulkunsa
noille kanervakankaille.

Kertomalla hänelle kaikki vastoinkäymiseni, olin hänelle esimerkkinä.
Alan kuunteli kertomustani erittäin hyväntahtoisesti; mutta mainitessani
hyvän ystäväni Mr Campbellin nimen, hän ponnahti ylös istualtaan sanoen
vihaavansa kaikkia sen nimellisiä ihmisiä.

»Mutta», sanoin minä, »hän on mies, jonka ystävyydestä ylpeilisit.»

»Campbellien kanssa en tahdo olla missään tekemisissä», huudahti Alan,
»paitsi jos lyijypalasesta on kysymys. Minä vainoon heitä kaikkia kuin
metsän eläimiä. Kuoleman kielissäkin kömpisin polvilleni kamarini
ikkunan ääreen ampuakseni jotakuta heistä.»

»Mutta mitä sinä, Alan, Campbelleille kiukuttelet?»

»No niin», vastasi Alan, »sinä tiedät aivan hyvin että minä olen Appinin
Stewarteja ja että Campbellit ovat kauan kiusanneet ja ryöstäneet sen
nimisiä ihmisiä. Ovatpa he vieneet meiltä maatiluksiakin kavaluudella --
mutta eivät koskaan miekalla», karjaisi hän iskien viimeistä sanaa
lausuessaan nyrkkinsä pöytään. Mutta siitä en minä ollenkaan välittänyt,
sillä tiesin alakynteen joutuneitten tavallisesti niin puhuvan. »Mutta
he ovat tehneet vieläkin enemmän», jatkoi hän, »ja kaikki vain samassa
tarkoituksessa: saadakseen mielet yhä enemmän kuohuksiin. He ovat
valehdelleet kuin reppukerjäläiset sekä sanoissa että paperilla, mutta
aina vain kietoutuen lain suojelevaan vaippaan.»

»Sinun, joka tuolla tavalla tuhlaat nappeihisikin», huomautin, »en juuri
luulisi kauppa-asioita paljon ymmärtävän.»

»Saattaa niin olla», vastasi Alan hymyillen. »Tuhlaavaisuuteni perin
samalta mieheltä kuin nappinikin, isä paraltani, Duncan Stewartilta,
rauha hänen sielulleen. Hän oli sukunsa uljain mies; ja paras
miekkailija koko Highlannissa, David, ja se on sama kuin koko
maailmassa. Sen voin vakuuttaa, sillä hän se juuri minuakin opetti. Hän
oli Black Watchissa siihen aikaan kuin väennosto niissä seuduissa
toimitettiin, ja kuten muitakin jalosukuisia omillaaneläjiä, seurasi
häntä palvelija kantaen matkoilla hänen pyssyään. Nyt sattui niin että
kuningas halusi nähdä Highlannin miekkailijoita, ja isäni sekä kolme
muuta valittiin Lontooseen lähetettäviksi, jotta hän saisi nähdä
parhaimmat. He olivat olleet palatsissa ja kuningas Yrjön, kuningatar
Karolinan ja tuon Cumberlandin, verikoiran, sekä monen muun, joiden
nimet olen unhottanut, läsnäollessa he näyttivät miekkailutaidon
perinpohjin, viipyen siinä kokonaista kaksi tuntia. Heidän lopetettuaan
puhui kuningas, vaikka hän olikin tunnettu vääryyden tekijä, kauniita
sanoja ja antoi joka miehelle kolme guineaa. Mennessään ulos palatsista
täytyi heidän kulkea erään portinvahdin kojun ohi. Silloin juolahti
isäni mieleen, että hän kun ehkä oli ensimäinen jaloverinen
highlantilainen, joka tämän portin kautta kulki, pitäisi hänen tuolle
vahtiparalle selvään näyttää minkälaisia miehiä he ovat. Hän pisti siis
kuninkaalta saamansa kolme guineaa portinvartijan kouraan ikään kuin se
olisi ollut hänen tavallinen tapansa, ja jäljessä tulevat kolme toveria
tekivät samalla tavalla; ja niin he tulivat kadulle hyötymättä
penniäkään vaivoistaan. Mielipiteet ovat eriäviä siitä, kuka ensimäisenä
antoi rahansa portinvartijalle, mutta toden totta se oli juuri minun
isäni, ja sen olen valmis näyttämään toteen sekä miekalla että
pistoolilla. Niin, sellainen oli isävainajani, Jumala häntä
armahtakoon!»

»Mielestäni hän ei ollut omiaan jättämään sinulle suuria perinnöitä.»

»Siinä olet oikeassa», vastasi Alan. »Hän jätti minulle ainoastaan
housut jalkojeni peitteeksi ja vähän muuta. Siinä juuri oli syy miksi
tulin ruvenneeksi sotaväkeen, teko, joka on tahrannut kunniani
parhaimmassa iässä ollessani ja vieläkin olisi raskauttava asianhaara,
jos joutuisin punatakkien käsiin.»

»Mitä», huudahdin, »olitko sinä Englannin sotaväessä?»

»Olin», vastasi Alan. »Mutta Preston Pansin luona menin minä oikeassa
olevien puolelle -- ja se sovittaa jossakin määrin hairahdukseni.»

Minä en voinut oikein hyväksyä sellaista kantaa. Pidin näet sotaväestä
karkaamista anteeksiantamattomana, kunniaa loukkaavana tekona. Mutta
niin nuori kuin olinkin, olin kuitenkin liian viisas lausuakseni
mielipidettäni julki.

»Ai, ai, Alan parka», sanoin vain, »sellaisesta on kuolema
rangaistuksena.»

»Niin on kyllä», vastasi hän; »ja jos he saisivat minut käsiinsä,
roikkuisi Alan pian köyden silmukassa. Mutta minulla on taskussani
Ranskan kuninkaan antama valtakirja, jonka pitäisi ainakin osaksi
suojella minua.»

»Sitä suuresti epäilen», sanoin.

»Minä epäilen itsekin», vastasi Alan kuivasti.

»Mutta taivaan tähden, hyvä ystävä», huudahdin, »sinä, joka olet
tuomittu kapinoitsija, karkulainen ja Ranskan kuninkaan puoluelainen --
mikä houkuttelee sinua takaisin tuohon maahan? Se on Jumalan
uhmaamista!»

»Mitä vielä», vastasi Alan. »Minä olen käynyt siellä joka vuosi
neljänkymmenen kuuden jälkeen!»

»Minkä tähden?»

»Minulla on palava halu saada nähdä ystäviäni ja maatani», vastasi hän.
»Ranska on epäilemättä hyvä olinpaikka, mutta minä ikävöin kotipuolen
kanervikkoja ja hirvilaumoja. Ja sitten on minulla muutamia asioita,
joista minun on pidettävä huoli. Silloin tällöin minä saan muutamia
nuorukaisia Ranskan kuninkaan palvelukseen rekryyteiksi, ymmärräthän, ja
siten ansaitsen aina jonkun kolikon. Mutta pääsyynä ovat päällikköni,
Ardshielin asiat.»

»Muistaakseni oli sinun päällysmiehesi nimi Appin», huomautin.

»Niin kyllä; mutta Ardshiel on klaanin kapteeni», kuului hänen
selityksensä, josta minä en kuitenkaan tullut hullua hurskaammaksi.
»Katsos nyt, David, hän, joka koko miehuutensa iän on elänyt kuuluisana
miehenä ja on syntyperältään ja nimeltään kuninkaallinen henkilö, on
syösty sellaiseen alennustilaan, että hän elää eräässä Ranskan
kaupungissa kuin mikäkin köyhä ja mitätön mies. Tuon miehen, jonka
vihellystä neljäsataa miekkaa totteli, olen minä näillä omilla
silmilläni nähnyt ostavan voita torilta ja kantavan sen kaalinlehdessä
kotiinsa. Tämä ei ole ainoastaan katkeraa nähdä, vaan suuri häpeä meille
hänen sukulaisilleen ja klaaninsa asukkaille. Tässä ihanassa maassa on
lapsia, Appinin toivoja, joille täytyy opettaa aakkosia ja miekan
käyttöä. -- Appinin alustalaisten täytyy nyt maksaa veroa Yrjö
kuninkaalle; mutta sydämeltään he ovat luotettavia, he ovat
päällikölleen uskollisia. Ja millä rakkaudella, kurjuutta kärsimällä ja
mahdollisesti uhkamielisyydelläkin, nuo ihmisparat haalivatkaan kokoon
toisen veron Ardshielille. Ja, David, minä olen välittäjä, joka kuljetan
ne perille.» Näin sanoen hän löi kädellään vyöhönsä, jotta guineat
kilisivät.

»Maksavatko he molemmille?» huudahdin.

»Aivan niin, molemmille», vastasi hän.

»Mitä, kahdet verot?» kysyin uudelleen hämmästyneenä.

»Niin, David», sanoi hän. »Minä selitin erilailla kapteenille, mutta
tämä on totta. Ja minua ihmetyttää miten vähän heitä tarvitsee siihen
pakottaa. Mutta tämä on sukulaiseni ja isäni ystävän Glensin Jamesin
työtä, James Stewartin, Ardshielin velipuolen. Hän juuri kantaa verot ja
pitää niistä huolta.»

Silloin kuulin ensi kerran tuon James Stewartin nimen, joka sittemmin,
siihen aikaan kuin hänet hirtettiin, tuli niin kuuluisaksi. Mutta tästä
seikasta en paljoa välittänyt, koko huomioni kun oli kiintynyt noiden
highlantilaisten jalomielisyyteen.

»Se on jaloa», huudahdin. »Minä olen whig, tai vähän parempi; mutta
sittenkin minä sanon tätä jaloksi menettelyksi.»

»Sinä olet whig», vastasi Alan, »mutta sinä olet sivistynyt mies; siinä
syy. Jos sinä olisit joku noita kirottuja Campbelleja, kiristelisit
hampaitasi, tämän kuullessasi. Jos olisit »Punainen Kettu...»

Sitä nimeä lausuessaan hän puri hampaitaan yhteen ja vaikeni. Olen
nähnyt julmistuneita hahmoja paljonkin, mutta en koskaan kauheampaa kuin
nyt Alanin, mainitessaan »Punaisen Ketun» nimeä.

»Kuka sitten 'Punainen Kettu' on?» kysyin kauhistuneena, mutta
tarkkaavaisena vieläkin.

»Kukako hän on?» huudahti Alan. »No niin, minä kerron sen sinulle. Kun
klaanien miehet joutuivat Cullodenin luona tappiolle, joten hyvä asiamme
meni myttyyn, ja hevoset kahlasivat vuohisiaan myöten Pohjan miesten
jalossa veressä, täytyi Ardshielin paeta kuin ahdistetun hirven
vuoristoon vaimoineen ja lapsineen. Meille oli vaikea tehtävä toimittaa
hänet laivaan, ja hänen vielä kanervikossa piileskellessään nuo
englantilaisroistot kävivät käsiksi hänen oikeuksiinsa. He riistivät
häneltä oikeudet, anastivat hänen maatilansa ja riisuivat aseet hänen
alustalaisiltaan, miehiltä, jotka polvesta polveen olivat niitä
kolmekymmentä vuosisataa kantaneet; menivätpä he niinkin pitkälle, että
riistivät vaipat heidän selästään -- ja nyt pidetään rikoksena
tarttanin[1] käyttämistä; ja jos mies käyttää esimerkiksi hametta,[2]
pistetään hänet heti vankikoppiin. Mutta yhtä he eivät voineet riistää:
rakkautta, jota klaanin asukkaat tuntevat herraansa kohtaan. Nämä
guineat ovat siitä todistuksena. -- Maatiloille tulee nyt muuan mies,
eräs Campbell, punatukkainen Glenuren Colin --.»

[1] Tarttan = olan yli heitetty ruudukas vaippa, joka kullakin klaanilla
on erimallinen.

[2] Highlantilaisen kansallispukuun kuuluva hame, joka jättää polvet
paljaiksi. Suom. muist.

»Häntäkö sinä nimität Punaiseksi Ketuksi? kysyin keskeyttäen.

»Tahdotko hankkia minulle hänen hiusharjaksensa?» huudahti Alan
raivokkaasti. »Aivan niin, hän juuri on tuo mies. Hän saapuu maatilalle,
saa kuningas Yrjöltä kirjalliset todistukset siitä, että hän on Appinin
maiden n. s. kuninkaallinen käskynhaltija. Alussa hän ei pidä suurta
ääntä ja on Shnemus'in, Glensin Jamesin, päällikköni asiamiehen hyvä
ystävä ja veli. Mutta pian hän sai kuulla tästä, mitä sinulle nyt olen
kertonut, että nimittäin Appinin väki, arentilaiset, torpparit ja
työkansa, käänsivät taskunsa nurin maksaakseen toisen veron ja
lähettääkseen sen meren yli Ardshielille ja hänen lapsiparoilleen.
Miksikä sinä nimititkään tätä, kertoessani sinulle äsken siitä?»

»Minä sanoin heidän käytöstään jaloksi, Alan», vastasin.

»Olet sinä sentään jonkun verran parempi kuin tavallinen whig!» tuumi
Alan. »Mutta kun se saapui Colin Royn korviin, kiehahti hänessä
Campbellien samea veri. Hän kiristeli hampaitaan juomatavaroilla katetun
pöytänsä ääressä. 'Mitä, jottako yksi Stewarteista saa täältä palan
leipää, enkä minä voi sitä estää?' Haa, sinä Punainen Kettu! jos minä
joskus saan sinut pyssyn kantaman päähän, niin Jumala sinua
armahtakoon!» (Alan vaikeni hillitäkseen kiukkuaan). »No, David, mitä
luulet hänen tehneen? Hän ilmoitti antavansa vuokralle kaikki
arentitalot. Mustassa sydämessään hän ajatteli: 'Pian minä saan toisia
arentilaisia, jotka tarjoavat enemmän kuin nämä Stewartit, Maccollit ja
Macrobit (kaikki nimiä, David, jotka esiintyvät minun klaanissani) ja
silloin', ajattelee hän, 'täytyy Ardshielin Ranskassa ruveta
kerjäämään'.»

»No mitä siitä seurasi?» kysyin.

Alan pani pois kädestään piipun, jonka hän kauan sitten oli antanut
sammua, ja laski kätensä polvilleen.

»Sitä et koskaan voisi arvata», vastasi hän. »Nämä samat Stewartit,
Maccollit ja Macrobit, jotka maksavat kaksi veroa, yhden pakosta
kuningas Yrjölle ja toisen hyvästä sydämestään Ardshielille, tarjosivat
näet hänelle paremmat hinnat kuin kukaan Campbell koko laajassa
Skotlannissa. Kaukaa -- niinkin etäältä kuin Clyden rannoilta ja
Edinburgin toiselta puolen -- hän oli kyllä etsittänyt heitä ja pyytänyt
heitä tulemaan. Yhdeltä Stewartilta oli näet nyt leipä ryöstettävä
muutaman punatukkaisen Campbelli-koiran mieliksi!»

»Tämä on kummallinen, mutta kaunis kertomus, Alan. Ja vaikka olenkin
whig, olen iloissani, että tuo mies joutui tappiolle.»

»Hänkö tappiolle? Vähänpä tunnet Campbelleja ja vielä vähemmän Punaista
Kettua. Hänkö tappiolle? Ei; eikä joudukaan, ennenkuin hänen verensä
lasketaan kankaalle! Mutta jos se päivä koittaa, David ystäväni, jolloin
saan aikaa ja sopivaa tilaisuutta metsästämiseen, niin ei koko
Skotlannissa kasva kylliksi kanervaa, suojellakseen häntä minun
kostoltani!»

»Alan ystäväni», lausuin. »Sinä et menettele ollenkaan viisaasti etkä
kristillisesti purkaessasi tuolla tavalla kiukkuasi. Sinun sanasi
vahingoittavat yhtä vähän Ketuksi nimittämääsi miestä, kuin tekevät
sinulle itsellesi hyvää. Kerro minulle selvään kertomuksesi! Mitä hän
sitten teki?»

»Huomautuksesi on paikallaan, David», vastasi Alan. »Totta tosiaan eivät
ne häntä vahingoita; enemmän siihen tarvitaan! Ja lukuunottamatta
huomautustasi kristillisyydestä, josta minulla on kokonaan toinen
mielipide, tai en ole ollenkaan kristitty, olen kanssasi yhtä mieltä
tässä asiassa!»

»Olipa mielipiteet minkälaisia tahansa», vastasin, »tunnettu asia vain
on, että kristinusko kieltää kostamasta.»

»Huomaa selvään», lausui Alan, »että sinua on Campbell opettanut! Heille
ja heidän laisilleen olisi tämä erittäin mukava maailma, jos
kanervapensaiden takana ei istuisi miehiä pyssy kädessä! Mutta se on
sivuseikka. Minunhan piti kertoa, mitä Punainen Kettu sitten teki.»

»Niin, kerro siitä!»

»No niin, David. Kun hän ei päässyt hyvällä uskollisista alustalaisista
erilleen, vannoi hän karkoittavansa heidät pahalla. Ardshielin täytyi
kuolla nälkään, se oli hänen tarkoituksensa. Hän ei onnistunut saamaan
niitä, jotka elättivät Ardshielia hänen pakopaikassaan, pois tiloiltaan
vuokraamalla talot uudestaan; -- mutta sen täytyi tapahtua laillisella
tai laittomalla tavalla. Sen vuoksi hän keräsi nyt selkäsuojakseen
lakimiehiä, todistuksia ja punatakkeja. Ja kaikkien seudun hyvien
ihmisten täytyi lähteä matkaansa, poikien isäinsä kodista, paikoilta,
jossa he olivat syntyneet ja kasvaneet ja leikkineet lapsuutensa ajan.
Ja ketä ovat heidän seuraajansa? Paljasjalkaisia kerjäläisiä! Kuningas
saa kauan odottaa verojaan; hän jää vähemmälle. Mutta eläköön vähän
säästävämmin; mitä Punainen Colin siitä piittaa! Jos hän vain voi
vahingoittaa Ardshielia, on hänen toivonsa täytetty, ja jos hän voi
ryöstää ruuan päällikköni pöydältä ja pikku leikkikalut tämän lasten
käsistä, marssii hän laulaen kotiinsa Glenureen.»

»Annapa minunkin sanoa sana tähän asiaan!» lausuin. »Jos pienempiin
veroihin tyydytään, on varmaa, että hallituskin on mukana tässä jutussa.
Se ei ole yksistään tuon Campbellin syyksi luettava, ystäväni, -- siihen
ovat syynä hänelle annetut määräykset. Ja mitäpä siitä olisi hyötyä, jos
tappaisitkin tämän Colinin vaikka huomenna? Hänen sijaansa tulisi uusi
käskynhaltija niin pian kuin hevoset jaksavat sinne nelistää.»

»Sinä olet kunnon poika tappelussa», sanoi Alan, »mutta, ystäväni,
suonissasi virtailee whigien verta!»

Hän puheli kyllä ystävällisesti, mutta tyynen pinnan alla kiehui
sellainen viha, että katsoin viisaimmaksi vaihtaa keskustelunainetta.
Sanoin sentähden ihmetteleväni miten mies hänen asemassaan saattoi
kiinni joutumatta käydä täällä, vaikka koko vuoristo oli täynnä
sotaväkeä kuin piiritystilaan julistettu kaupunki.

»Se käy päinsä helpommin kuin sinä luuletkaan», vastasi Alan. »Metsätön
mäen rinne on kuin leveä tie: jos yhdessä kohti on vahti, niin kuljetaan
toisesta. Ja joka paikassa on siellä ystävien taloja ja ystävien
navettoja ja heinäpieleksiä. Kun sitäpaitsi puhutaan, että maa on täynnä
sotamiehiä, niin se on parhaimmassa tapauksessa vain tyhjä sananparsi.
Sotamies ei täytä suurempaa alaa maata kuin hänen kenkänsä pohjat. Minä
olen kalastellut joella ja saanut oikein komean raudun ja vahti on ollut
kumminkin toisella puolen. Ja kerrankin istuimme kanervapensaissa kuuden
jalan päässä toisistamme, ja kuunnellen hänen vihellystään opin erään
kauniin kuninkaallisten laulun. Tämä laulu se oli», lausui hän viheltäen
säveleen.

»Eikä nyt sitäpaitsi», jatkoi hän, »ole enää asiat niin kireällä kuin
vuonna neljäkymmentäkuusi. Ylämaa on, kuten he sanovat, rauhoitettu. Ja
ihmekös tuo, kun he Cantyresta Kap Wrathiin saakka ovat riistäneet
mielestään kaikki ampuma-aseet ja miekat asukkailta, lukuunottamatta
kuitenkaan niitä, jotka nuo huolelliset ihmiset olivat piilottaneet
katto-olkiin! Mutta yhden asian minä tahtoisin tietää, David; kuinka
kauan maa pysyy rauhoitettuna? Ei kovinkaan kauan, arvelet kai, kun
sellainen mies kuin Ardshiel on pakojalalla ja Punaisen Ketun tapainen
istuu hänen kotonaan naukkien viiniä ja köyhiä rasittaen. Mutta vaikea
on päättää, mitä kansa tahtoo kärsiä ja mitä se ei tahdo. Tai kuinka on
selitettävissä se seikka, että Punainen Colin saa rauhassa ratsastella
minun kotiseudussani, Appinissa, ilman että kukaan lähettää kuulaa hänen
kalloonsa?»

Sen sanottuaan Alan vaipui ajatuksiinsa ja istui pitkän aikaa synkkänä
ja äänettömänä.

Tahdon liittää tähän, mitä minulla on muuta sanottavaa ystävästäni. Hän
oli taitava musiikkimies, erittäinkin säkkipillin soittamisessa. Omalla
murteellaan hän oli etevä runoilija; hän oli lukenut paljon ranskan ja
englanninkielisiä teoksia; oli hyvä onkimies, tarkka ampuja ja verraton
miekkailija, niin lyhyellä kuin omalla erikoisella miekallaankin. Hänen
vikansa olivat jokaisen huomattavissa, ja minä tunsinkin ne kaikki.
Pahimman niistä, lapsellisen kärkkäytensä loukkautumaan ja nostamaan
riitaa, hän, muistaen taisteluamme kansihytissä, hillitsi minun kanssani
puhellessaan. Mutta tekikö hän sen siksi, että minä olin hyvin
suorittanut osani siinä, vai siksi, että minä olin ollut hänen
verrattoman urhoollisuutensa todistajana, sitä en voi sanoa. Sillä
vaikka hän suuresti pitikin toisten rohkeudesta, ihaili hän kuitenkin
enimmän Alan Breckin uljuutta.



13 LUKU.

Haaksirikko.


Oli jo myöhäinen yö ja niin pimeä kuin tähän vuoden aikaan saattoi olla
(oli siis vielä jotenkin valoisaa), kun kapteenin pää ilmestyi
kansihytin ovelle.

»Tulkaa nyt ulos», sanoi hän, »ja koettakaa, kykenettekö luotsin virkaa
toimittamaan.»

»Onko tämä joku teidän konnankoukkujanne?» kysyi Alan.

»Näytänkö minä nyt sellaiseen halukkaalta?» tiuskasi kapteeni. »Minulla
on muutakin ajattelemista, -- prikini on vaarassa!»

Hänen huolestuneista kasvoistaan ja etenkin katkerasta äänestä, jolla
hän viimeiset sanansa lausui, näimme selvään, että hän puhui täyttä
totta, ja me astuimme sen tähden, Alan ja minä, mitään petosta
pelkäämättä kannelle.

Taivas oli kirkas, tuuli puhalsi navakasti ja oli purevan kylmä. Päivän
kajastus väikkyi vielä taivaan rannalla ja melkein täysi kuu paistoi
kirkkaasti. Priki purjehti aivan liki tuulta kiertäessään juuri
Mull-saaren lounaista kulmaa, jonka kukkulat, Ben More sumun peittämine
huippuineen muita korkeammalla, olivat suoraan alahangan puolella.
Vaikka Covenant ei oikeastaan noussut hyvin tuuleen, kiiti se kuitenkin
viskelehtäen ylös ja alas ja lännestä tulevien maininkien takaa ajamana
vinhaa vauhtia laineiden halki.

Yö oli siis jotenkin suotuisa purjehtimiseen, ja minä aloin jo
ihmetellä, mikä kapteenia mahtoi vaivata, kun hän, laivan kohotessa
erään korkean hyökylaineen päälle, viittasi kädellään ja käski meitä
katsomaan. Kaukana alahangan puolella näimme kuun valossa välkkyvän
veden kohoavan yhtäkkiä ilmaan kuin suihkulähteestä ja heti sen jälkeen
kuulimme hiljaista pauhinaa.

»Tiedättekö mitä tuo on?» kysyi kapteeni synkästi.

»Siellä murtuvat laineet salakareja vastaan», vastasi Alan. »Mutta
nythän te tiedätte missä ne ovat ja muutahan teidän ei tarvitsekaan
tietää.»

»Niin kyllä», lausui Hoseason, »jos se olisi ainoa.»

Ja ikäänkuin hänen sanojensa vahvistukseksi kohosi samassa kauempaa
etelässä toinen vesipatsas ilmaan.

»Kas tuolla!» huudahti kapteeni. »Näettehän itsekin. Jos minä olisin
tiennyt näistä salakareista, jos minulla olisi ollut merikartta, tahi
jos Mr Shuan olisi jäänyt eloon, en kolmestakymmenestä guineasta, ei, en
edes kolmestasadastakaan olisi tuonut prikiäni tällaiseen louhikkoon!
Mutta te, sir, jonka piti meitä ohjata, eikö teillä ole sanaakaan
sanottavana?»

»Minä tuumailen tässä», vastasi Alan, »että nämä mahtavat olla noita
niin sanottuja Torran Rockseja[1].»

[1] Torran Rocks = Tyrskyvät kalliot. Suom. muist.

»Onko niitä paljonkin?» kysäsi kapteeni.

»Minä en kyllä ole mikään luotsi», vastasi Alan, »mutta muistaakseni on
niitä kymmenen peninkulmaa.»

Mr Riach ja kapteeni vilkasivat toisiinsa.

»Kai täällä jossakin on väylä niiden läpi?» kysyi kapteeni.

»Epäilemättä», vastasi Alan, »mutta missä? Mutta mieleeni muistuu nyt
että kareja pitäisi rannempana olla harvemmassa.»

»Todellako? No sitten meidän, Mr Riach, täytyy laskea enemmän tuuleen;
meidän tulee päästä niin lähelle Mull-saaren kärkeä kuin tuuli sallii;
ja silloin jo suojaa maa meitä tuulelta ja tämä louhikko jää alahangan
puolelle. Muuta neuvoa ei nyt ole. Yrittäkäämme siis!»

Näin sanoen hän antoi käskyn perämiehelle ja lähetti Riachin
keulamastoon tähystelemään. Kannella oli ainoastaan viisi miestä,
Hoseason ja Mr Riach niihin luettuna. Siinä oli kaikki, jotka olivat
työhön kykeneviä -- tai ainakin kykeneviä ja halukkaita. Siksi täytyi Mr
Riachin kiivetä mastoon. Siellä hän istui nyt tähystellen ympärilleen ja
yhtämittaa ilmoitellen huomioitaan kannella olijoille.

»Etelässä meri on epäilyttävän näköinen», huusi hän ja lisäsi hetken
kuluttua: »Maan puolella näyttää selvemmältä.»

»Olkoon menneeksi, sir», lausui Hoseason Alanille, »me koetamme teidän
osoittamaanne tietä. Mutta minun mielestäni voisin yhtä hyvin uskoa
sokeaa viuluniekkaa. Rukoilkaa Jumalaa, että olisitte oikeassa.»

»Jumalaa rukoilenkin», sanoi Alan minulle. »Mutta missä minä olen
kuullut tästä väylästä puhuttavan? No niin, no niin, kohtalolleen ei voi
mitään.»

Saapuessamme lähemmä niemen kärkeä alkoi kareja ilmestyä tuhkatiheään
aivan tiellemmekin, ja useat kerrat käski Mr Riach meitä muuttamaan
suuntaa. Joskus tuli hänen käskynsä aivan viime hetkellä, sillä eräskin
kari oli niin likellä prikin ylälaitaa, että aallon murtuessa sitä
vastaan tyrskyt lensivät kannelle saakka kastellen meidät likomäriksi.

Valoisassa yössä näimme nuo salakarit yhtä selvään kuin päivällä ja se
kai teki tilamme vielä tuskaisemmaksi. Minä näin myöskin kapteenin
kasvot, kun hän seisoi siellä perämiehen vieressä kohotellen vuorotellen
toista ja toista jalkaa ja tuontuostakin puhaltaen käsiinsä, mutta
lakkaamatta kuunnellen ja tähystellen ja näyttäen järkähtämättömältä
kuin korven honka. Ei hän eikä Mr Riach ollut osoittautunut taistelussa
eteväksi, mutta nyt minä näin, että he omalla alallaan olivat
pelkäämättömiä, ja minä ihmettelin heitä vieläkin enemmän huomatessani
Alanin käyneen kalmankalpeaksi.

»David», lausui hän, »tällaista loppua en ole itselleni toivonut!»

»Mitä, Alan», huudahdin, »pelkäätkö sinä?»

»En», vastasi hän huuliaan kostutellen, »mutta täytynee sinunkin
myöntää, että tällainen kuolema olisi kovin epämiellyttävä.»

Vähän väliä käännellen milloin toiselle milloin toiselle puolen
välttääksemme jotakin salakaria, mutta lakkaamatta kohoten vain tuuleen
ja ohjaten maata kohti, olimme jo silloin päässeet Iona-saaren ympäri ja
lähenimme Mull-saaren sivua. Vuorovesi virtasi niemen luona hyvin
voimakkaana ja heitteli pahasti prikiä. Kaksi merimiestä hoiti
ohjausratasta ja joskus täytyi Hoseasonin itsensäkin olla heille apuna.
Näytti hyvin kummalliselta, kun kolme vankkaa miestä koko
ruumiinpainollaan väänsi ratasta, mutta se ponnisti vastaan kuin elävä
olento, työntäen miehet takaisin. Tässä olisi ollut meille suurikin
vaara tarjona, jollei meri niillä paikoin olisi ollut karitonta.
Sitäpaitsi ilmoitti Mr Riach mastosta, että hän edessä päin näki selvää
vettä.

»Te olitte oikeassa», lausui Hoseason Alanille. »Te olette pelastanut
prikin, sir; minä muistan tämän tilinteossa välillämme.» Ja minä olen
varma, ettei hän ainoastaan aikonut, vaan olisi tehnytkin sen mitä
lupasi, sillä niin suuriarvoinen oli »Covenant» hänelle.

Mutta nämä ovat vain minun omia arvelujani, sillä asiat eivät käyneet
niin kuin hän oli arvellut.

»Laskekaa vähän alemmaksi!» huusi Mr Riach. »Kari on tuulenpuolella.»

Mutta samassa ryösti vuorovesi prikin mukaansa, vieden tuulen sen
purjeista. Priki kääntyi toiselle puolen joutuen taas tuuleen ja
seuraavassa silmänräpäyksessä se iski karia vasten sellaisella
jysäyksellä, että me kaikki lensimme kannelle pitkällemme ja Mr Riach
oli vähällä pudota alas mastosta.

Minä olin pian jaloillani. Kari, jolle laiva oli ajanut, oli lähellä
Mull-saaren lounaista kärkeä, erään pienen Erraid nimisen saaren
edustalla. Viimemainittu näkyi matalana ja mustana alahangan puolella.
Toisinaan kuohuivat hyökyaallot suoraan ylitsemme, toisinaan taas
ryskyttivät prikiä karia vasten, jotta me selvään kuulimme kuinka se
pirstoi runkoaan kallioihin. Purjeiden mahtavasta jyminästä, tuulen
vingunnasta ja vaahdosta, jota kuun valossa näin lentelevän
ympärillämme, sekä vaaran tunteesta oli pääni kai mennyt melkein
sekaisin, koska minulla ei ollut selvää käsitystä siitä mitä näin.

Samassa huomasin Mr Riachin ja miesten puuhaavan ruuhen ympärillä.
Juoksin heitä auttamaan yhä vieläkin ollen päästä pyörällä, mutta heti
kun kävin työhön käsiksi, selkeni ajatuskykyni. Ruuhen vesille saaminen
ei ollut suinkaan helppo asia, sillä se oli keskellä laivaa ja
kaikenlaista kalua täynnä, ja suuremmat hyökylaineet pakottivat meidät
tuontuostakin lakkaamaan työstä ja alkamaan taas uudelleen. Mutta
milloin vain saatoimme, teimme työtä kuin hevoset.

Sillä aikaa olivat kaikki haavoitetut, jotka vain kykenivät, kömpineet
kanssista kannelle ja ryhtyneet hekin auttamaan; kun taas toiset, jotka
avuttomina viruivat lavitsoillaan, kiusasivat minua huutaen ja anoen
pelastusta.

Kapteeni ei välittänyt mistään mitään. Näytti siltä kuin hän olisi
yht'äkkiä tullut tylsämieliseksi. Hän seisoi yhdessä kohti pidellen
maston köysistä, puhellen itsekseen ja parahtaen joka kerran kun laiva
kolahti kallioihin. Priki oli hänelle kuin vaimo ja lapsi. Päivästä
päivään hän oli välinpitämättömänä katsellut miten Ransome parkaa
rääkättiin; mutta kun prikistä tuli kysymys, näyttivät sen saamat
jysäykset koskevan häneenkin.

Koko siltä ajalta kun ruuhen kanssa työskentelin, en muista mitään
muuta, kuin sen että katsoen sivulleni rannalle päin, kysyin Alanilta
mikä maa se oli. Hän vastasi sen olevan hänelle mitä pahimman, sillä se
oli Campbellien maata.

Olimme käskeneet erään haavoitetuista pitämään silmällä laineita ja
varottamaan meitä. Meillä oli jo ruuhi melkein merikunnossa, kun tämä
mies kirkasi: »Herran tähden, pidelkää!» Hänen äänestään kuulimme, että
nyt oli jotain tavatonta tulossa. Ja aivan oikein huutoa seurasikin niin
mahtava hyökylaine, että se nosti prikin ylös ilmaan ja paiskasi sitten
kyljelleen. Joko nyt huuto tuli liian myöhään, tai pidin minä liian
heikosti kiinni, en voi päättää; mutta laivan äkkiä heilahtaessa lensin
minä kaidepuiden yli mereen.

Minä vajosin, sain vettä suuni täyteen, kohosin veden pinnalle, näin
vilaukselta kuun ja vajosin uudelleen. Sanotaan, että kolmannen kerran
vajoaa liian syvälle. Minua ei silloin saane laskea muiden ihmisten
joukkoon, sillä minua ei haluta panna paperillekaan kuinka monta kertaa
vajosin ja kohosin taas takaisin pinnalle. Koko ajan pyöritteli, riuhtoi
ja puristeli vesi minua ja sulki sitten taas kokonaan märkään syliinsä.
Kaikki tämä sai minut niin pois suunnilta, etten surrut enkä pelännyt.

Yhtäkkiä huomasin pitäväni kiinni jostain pyöreästä puusta, joka auttoi
minua jonkun verran, ja samassa olin tyynessä vedessä ja aloin saada
tajuntani takaisin.

Puu, josta olin saanut kiinni, oli vara-raaka. Kauhistuin huomatessani
kuinka kauas prikistä olin ajautunut. Koetin huutaakin; mutta se oli
selvästi jo äänen kuulumattomissa. Priki pysyi vielä koossa, mutta olin
liian kaukana ja liian alhaalla nähdäkseni olivatko he jo saaneet ruuhen
vesille vai eivät.

Huutaessani huomasin, että osa vedenpinnasta prikin ja minun välillä ei
ollut niin myrskyistä, mutta kuohui kuitenkin vielä valkoisena, ja kuun
valossa näin sen olevan aivan täynnä pyörteitä ja vesikuplia. Toisinaan
koko tuo ala heilahti sivulle kuin elävän matelijan häntä; toisinaan se
taas hävisi silmänräpäykseksi kokonaan ja kuohahti sitten uudelleen. En
voinut ymmärtää mitä ilmiö merkitsi, ja se sai minut yhä enemmän
pelkäämään sitä. Mutta nyt tiedän että sen täytyi olla vuoroveden
synnyttämä voimakas virta, joka oli kuljettanut minua niin kovaa vauhtia
ja pyöritellyt niin armottomasti ja sitten ikäänkuin leikkiin
kyllästyneenä heittänyt minut ja vara-raa'an maan puolelle.

Nyt olin aivan yhdessä kohti ja aloin tuntea, että voi yhtä helposti
kylmettyä kuoliaaksi kuin nukkuakin. Erraidin ranta oli lähellä. Kuun
valossa näin selvään kanervikot ja kiiltokiven kimaltelevan kallioissa.

»Jos nyt en jaksa päästä tuonne asti, olen hukassa», ajattelin
itsekseni.

En osannut ollenkaan uida, kotiseudullani kun Essenin vedet ovat kovin
vähäpätöiset; mutta kun tartuin raakapuuhun molemmin käsin ja potkin
jaloillani taaksepäin, huomasin pian liikkuvani. Raskasta oli työ ja
surkean hidasta kulku; mutta noin tunnin ajan potkittuani ja
pulikoituani pääsin onnellisesti mataloiden kumpujen reunustamaan
hietarantaiseen lahdelmaan.

Meri oli siellä aivan tyyni, tyrskyjen kohinaa ei kuulunut; kuu paistoi
kirkkaana ja minä tuumailin itsekseni, etten koskaan ollut nähnyt niin
autiota ja yksinäistä paikkaa. Mutta se oli kuivaa maata; ja kun vesi
viimeinkin kävi niin matalaksi että saatoin jättää raakapuun ja kahlata
pohjaa myöten maalle, en voi sanoa olinko enemmän väsynyt vai
kiitollinen. Joka tapauksessa olin kuitenkin sekä väsynyt että
kiitollinen; väsyneempi kuin koskaan sinä yönä, ja Jumalalle yhtä
kiitollinen kuin -- sitä toivon -- usein muulloinkin olen ollut, vaikka
en koskaan suuremmalla syyllä.



14 LUKU.

Saarella.


Samalla kun laskin jalkani rannalle, alotin seikkailujeni onnettomimman
ajan. Kello oli puoli yksi yöllä ja vaikka maa suojasikin tuulelta, oli
yö kylmä. En uskaltanut istuutua, sillä pelkäsin paleltuvani, vedin vain
kengät jaloistani ja kävelin paljain jaloin edestakaisin hietikolla.
Mieltäni painoi sanomaton ikävä. Siellä ei kuulunut ihmisten eikä karjan
ääniä, kukko ei laulanut vaikka ensimäisen kieunnan aika jo oli käsissä.
Kaukaa ulapalta kuului laineiden pauhu ja se johdatti mieleeni oman ja
ystäväni vaaranalaisen aseman. Kun samalla tulin ajatelleeksi käveleväni
meren rannalla moiseen aikaan ja sellaisessa kolkossa erämaassa, valtasi
minut epämääräinen pelko.

Heti kun päivä alkoi sarastaa, panin kengät jalkaani ja läksin
kiipeämään kukkulalle. Se oli vaikein kiipeäminen, mihin koskaan olen
ryhtynyt. Koko matkan kiertelin suurien graniittilohkareiden välissä
tahi hypin toiselta toiselle. Päästyäni kukkulan huipulle oli jo selvä
päivä. Prikistä ei näkynyt merkkiäkään. Se oli kai laineen mukana
kohonnut karilta ja uponnut. Ruuhtakaan ei näkynyt missään. Valtamerellä
ei näkynyt yhtään purjetta eikä maalla niin laajalti kuin sitä näin,
yhtään taloa eikä ihmisiä.

En uskaltanut ajatella, kuinka toverieni oli käynyt, enkä katsella
kauemmin näin autiota maisemaa. Olihan minulla ilman sitäkin kylliksi
päänvaivaa märistä vaatteistani, väsymyksestäni ja nälkää potevasta
vatsastani. Läksin sentähden vaeltamaan itäänpäin pitkin eteläistä
rantaa toivoen löytäväni talon, jossa saisin lämmitellä ja mahdollisesti
myöskin kuulla jotain kadottamistani tovereista. Pahimmassa tapauksessa
nousee kuitenkin pian aurinko, niin ajattelin, ja kuivaa vaatteeni.

Vähän aikaa kuljettuani pysäytti minut salmi tahi meren lahti, joka
näytti pistävän kauas maan sisään. Minulla kun ei ollut mitään keinoa
päästä yli, täytyi minun muuttaa suuntaa ja lähteä kiertämään sen
ympäri. Kulkeminen oli vieläkin mitä tukalinta. Koko Erraid ja sen
puolinen osa Mull-saarta, jota nimitetään Rossiksi, on näet täynnä mitä
suurimmassa sekasorrossa makaavia tavattoman kookkaita
graniittilohkareita, joiden välissä luikertelee kanervikko. Alussa
näytti lahti kapenevan kuten olin odottanutkin, mutta hetken perästä se
alkoi hämmästykseksi jälleen laajeta. Tämän huomattuani koetin vaivata
päätäni miettimällä mitenkä asiani nyt olivat, pääsemättä kuitenkaan
selville, kunnes viimein matkaa jatkaessani näin maan edessäni
nousemistaan nousevan. Silmänräpäyksessä selvisi minulle silloin, että
olin joutunut pienelle hedelmättömälle saarelle, jota suolainen meri
joka suunnalla ympäröi.

Sen sijaan, että aurinko olisi noussut kuivaamaan minua, alkoikin sataa
ja nousi paksu sumu, joten tilani oli surkuteltava.

Seisoin vavisten sateessa ja tuumailin mitä olisi tehtävä. Juolahti
silloin mieleeni, että ehkäpä lahden yli pääseekin kahlaamalla. Menin
suorinta tietä takaisin rannalle ja astuin veteen. Mutta tuskin olin
kahlannut kolmea metriä rannasta kun äkkiä upposin umpipäähän, ja että
minä olen elävien joukossa riippuu enemmän Jumalan armosta kuin omasta
viisaudestani. Tässä onnettomuudessani en kyllä kastunut entistä
pahemmaksi, se kun oli mahdotonta, mutta sitä enemmän alkoi minua
kylmätä. Kadotettuani nyt toisenkin toivoni, olin vielä monin verroin
onnettomampi.

Äkkiä juolahti nyt raakapuu mieleeni. Sehän oli kuljettanut minut
vuolaan vuorovesivirran poikki; täytynee sen helposti kannattaa tämän
pienen ja tyynen lahdenkin yli. Tuossa tuokiossa läksin rohkaistuneena
samoamaan takaisin kukkulan yli tuodakseni raakapuun lahdelle. Kulkuni
oli kaikin puolin hankalaa ja jos toivo ei olisi minua kannustanut,
olisin arvattavasti viskautunut maahan kuolemaan. Minua vaivasi kova
jano, liekö siihen sitten ollut syynä suolainen merivesi vai yhä
kiihtyvä kuume; ja matkani varrella täytyi minun vähän väliä pysähtyä
juomaan suonsilmäkkeiden sammaleista vettä.

Saavuin viimein, enemmän elävänä kuin kuolleena lahdelle, jossa olin
noussut maihin. Ensi silmäyksellä näin, että raaka nyt oli kauempana
kuin jättäessäni sen. Kolmannen kerran astuin mereen. Hiekka oli hienoa
ja kovaa ja merenpohja aleni loivasti. Siten voin kahlata niin kauas,
että vesi ulottui melkein niskaani ja pienet laineet lipattivat
kasvojani vasten. Mutta sitten eivät enää jalkani ylettyneet pohjaan
enkä uskaltanut mennä etemmäksi. Ja raakapuu kellui rauhassa noin
parikymmentä jalkaa kauempana.

Aina tähän pettymykseen saakka oli käytökseni ollut hillittyä; mutta
päästyäni nyt rannalle heittäydyin maahan ja puhkesin itkuun.

Saarella viettämäni hetket ovat minulle vieläkin niin kamalia ajatella,
että minun täytyy vaan kosketellen kertoa niistä. Kaikissa
kertomuksissa, joita olen lukenut haaksirikkoisista, on ihmisillä ollut
taskut täynnä työkaluja, tahi on joku tavaralaatikko, ikäänkuin
tahallansa, ajautunut heidän kanssaan rannalle. Minun kohtaloni oli
kokonaan toisenlainen. Taskuissani ei ollut mitään muuta kuin rahaa ja
Alanin hopeanappi, ja sisämaassa kasvanut kun olin, oli minulla yhtä
vähän tietoja kuin nyt apuneuvoja.

Tiesin kuitenkin, että vedessä eläviä kuoriaiseläimiä pidetään hyvänä
ruokana ja kallionlohkareitten välistä löysin paljon simpukoita, joita
alussa en tahtonut saada irti kallion kyljestä, kun en tiennyt, että
siinä täytyi liikkua sukkelasti. Sitäpaitsi oli siellä vielä eräitä
toisiakin, pienempiä simpukoita.

Nämä olivat ainoana ravintonani. Söin ne semmoisina kuin löysin, kylminä
ja raakoina, mutta minä olin niin nälkäinen, että nekin tuntuivat
herkullisilta.

Mahdollisesti oli aika sopimaton simpukkain syömiseen, tai oli saartani
ympäröivässä merivedessä jotain vahingollista; sillä heti syötyäni niitä
ensimäisen vatsantäyden alkoi minua pyörryttää ja oksennuttaa ja pitkän
aikaa makasin puolikuolleena. Toisen kerran koettaessani samaa ruokaa,
-- minulla ei totisesti ollut muuta -- onnistuin paremmin ja voimani
elpyivät. Mutta koko saarellaolo-aikanani en koskaan voinut olla varma,
minkälainen vaikutus ateriallani kulloinkin oli. Toisinaan meni kaikki
hyvin; mutta toisinaan sairastuin ruuastani ilkeään tautiin enkä voinut
käsittää, mikä simpukkalaji oli minulle vahingollinen.

Koko päivän satoi kuin korvosta kaataen ja saareni valui vettä kuin
uitettu vasikka, eikä siinä löytynyt jalansijaakaan kuivaa maata.
Laskeutuessani sinä yönä levolle kahden lohkareen väliin, jotka
muodostivat vähän katontapaista pääni päälle, saivat jalkani tyytyä
vesilätäkössä virumiseen.

Toisena päivänä kiertelin saarella joka suunnalle. Se oli yltäänsä
samanlaista, autiota louhikkoa. Saarella ei ollut muita eläviä olennoita
kuin metsälintuja, joita mielelläni olisin jonkun teurastanut, sekä
lokkeja, jotka pitivät rantakallioilla tavatonta meteliä. Lahti, tahi
oikeammin salmi, joka erotti saareni Ross-nimisestä osasta mannermaata,
laajeni pohjoisessa merenlahdeksi, joka taas aukeni Ionan salmeen. Tämän
paikan valitsin nyt asuinpaikakseni.

Siihen olikin minulla painavia syitä. Sillä puolen saarta oli pieni
sikolätin tapainen koju, jossa kalastajat olivat nukkuneet, joutuessaan
kalastusretkillään tälle saarelle. Mutta sen turvekatto oli pudonnut
kokonaan sisään, joten minulle ei kojusta ollut mitään hyötyä, se kun ei
suojellut minua edes niinkään paljon kuin kallion lohkareet. Tärkeämpää
oli, että rannalla löytyi viljalti simpukoita, joista elin. Vuoroveden
laskettua sain niitä tunnissa poimituksi suuren kasan ja se oli minulle
kieltämättä mukavaa. Mutta painavampikin syy oli minulla. En ollut vielä
vähääkään tottunut saaren kammottavaan tyhjyyteen, vaan katselin yhä
ympärilleni kuin takaa-ajettu mies, toivoen näkeväni jonkun
ihmisolennon. Täältä näin nyt Ionan suuren vanhanaikaisen kirkon sekä
ihmisasuntojen katot häämöttävän vuoren rinteellä meren lahden toisella
puolen. Toiselta suunnalta taas, Rossin mataloiden maisemien ylitse,
näkyi aamuin ja illoin savua kohoavan taivasta kohti kuin laakson
pohjassa sijaitsevasta kartanosta.

Tuota savua katselin tavallisesti silloin kun olin läpimärkä ja
viluissani ja yksinäisyydestä puolihulluna. Ajattelin takkavalkeaa ja
ihmisseuraa, kunnes sydämeni oli pakahtua. Sama oli Ionasta näkyvien
kattojenkin vaikutus. Oli miten oli, mutta ihmisten kotien ja mukavan
elämän katseleminen, vaikka se kohottikin kärsimykseni huippuunsa asti,
piti minussa vielä toivonkipinää vireillä ja teki minulle jo
inhottaviksi käyneiden raakojen simpukoiden syönnin mahdolliseksi sekä
pelasti kauhuntunteesta, joka minut aina valtasi ollessani yksin
kuolleiden kallioiden, lintujen, sateen ja kylmän meren keskessä.

Sanon, että se piti toivonkipinää vireillä, ja kuitenkin näytti hyvin
mahdolliselta, että minä olin kuoleva tänne kotipuoleni rannikolle
kirkontorni ja ihmisasunnoista kohoava savu silmäini edessä. Huolimatta
siitä, että pimeän tuloon asti katselin tarkkaavaisesti eteeni
keksiäkseni venheen salmessa tai ihmisiä Rossin kentillä, kului toinen
päivä ilman että apua minulle saapui. Sade ei lakannut. Laskeuduin
levolle aivan läpimärkänä ja tuntien kurkussani ankaraa tuskaa, mutta
hiukan lohdutettuna siitä, että olin sanonut hyvää yötä lähimmille
naapureilleni, Ionan asukkaille.

Kaarle Toinen on sanonut, että Englannin ilmanalaa voi kestää taivasalla
kauemmin kuin minkään muun maan. Tämä on hyvin kuninkaan tapaista, jolla
on palatsi ja kuivia vaatteita varalla. Mutta hänellä on täytynyt olla
parempi onni pakomatkallaan Worcesterista kuin minulla tällä kurjalla
saarella. Nyt oli sydänkesä, ja sadetta oli jo kestänyt enemmän kuin
kaksikymmentäneljä tuntia, eikä taivas seestynyt ennenkuin kolmannen
päivän iltana.

Se oli tapauksista rikas päivä. Aamulla näin punahirven komeine
sarviruunuineen seisovan sateessa saaren korkeimmalla huipulla; mutta
heti kun se huomasi minun nousevan kallionlohkareen alta, juoksi se
tiehensä toiselle puolen saarta. Arvelin sen uineen salmen yli, vaikka
en voinutkaan käsittää mitä mikään elävä olento Erraidilla teki.

Hetken perästä juoksennellessani simpukkain keruussa, hämmästyin kun
yksi guinean raha putosi eteeni kalliolle ja vierähti siitä mereen.
Merimiehet eivät olleet, jättäessään minulle rahani takaisin,
pidättäneet itselleen ainoastaan kolmatta osaa koko alkuperäisestä
summasta, vaan myöskin isäni nahkakukkaron, ja siitä saakka olin pitänyt
rahojani irrallaan taskussani, jonka suu oli napilla suljettu. Nyt näin,
että tasku oli rikki, ja minä tartuin nopeasti siihen käsin kiinni.
Mutta se oli samaa kuin sulkea tallin ovi vasta sitten kun paras hevonen
oli varastettu. Queensferryn rannalta lähtiessäni oli minulla ollut
likemmä viisikymmentä puntaa; nyt en enää löytänyt kuin kaksi guineaa ja
yhden hopeashillingin.

Pian löysin vielä kolmannen guinean, joka kiilteli maassa turpeen
palasella. Kolme puntaa ja neljä shillinkiä Englannin rahassa oli siis
tuon pojan koko omaisuus, joka oli suuren maatilan laillinen perijä ja
joka nyt nälkään kuolemaisillaan harhaili saarella jylhän ylämaan
kaukaisimmassa sopukassa.

Tämä keksintö teki minun asemani yhä tukalammaksi, ja kolmantena aamuna
olikin tilani toden teolla surkuteltava. Vaatteeni alkoivat mädätä.
Erittäinkin sukkani olivat kokonaan rikki, joten sääreni olivat aivan
paljaat. Alituisesta märkyydestä olivat käteni käyneet aroiksi. Kurkkuni
oli kipeä, voimani vähentyneet, ja ruoka, jota minun oli pakko syödä,
etoi niin sydäntäni, että sen paljaasta näkemisestä tulin melkein
sairaaksi.

Ja pahin oli vielä tulematta.

Erraidin luoteisessa osassa oli jotenkin korkea kallio, jolle oli tapani
tuon tuostakin kiivetä, ei senvuoksi, että kärsimyksiltäni olisin saanut
rauhaa missään erityisessä paikassa, lukuunottamatta niitä hetkiä
jolloin nukuin, vaan siksi että sen huippu oli tasainen ja sieltä voi
pitää silmällä koko salmea. Mutta alituisella kuljeksimisellani sateessa
rasitin vain liiaksi itseäni.

Heti kun aurinko pilkisti esiin, laskeuduin kuitenkin pitkäkseni
mainitulle kallion huipulle kuivaillakseni itseäni. En voi sanoin kertoa
miten virkistävä ja vahvistava auringon säteiden vaikutus oli. Ne saivat
minut jälleen toivomaan pelastusta, jota jo olin alkanut epäillä, ja
uudella innolla tarkastelin merta ja Rossia. Kallioni eteläpuolella
peitti eräs ulkoneva saaren osa aavan meren katseiltani. Siten saattoi
venhe tietämättäni tulla tältä suunnalta hyvin lähelle minua.

Yhtäkkiä ilmestyikin ruskeapurjeinen kalastusvenhe parin kalastajan kera
mainitun niemekkeen takaa kiitäen kovaa vauhtia Ionaan päin. Minä
päästin äänekkään huudahduksen, laskeusin sitten polvilleni kalliolle ja
kädet kohotettuina rukoilin heitä. He olivat kyllä kuulomatkan päässä --
saatoinpa nähdä heidän tukkansakin värin, ja epäilemättä he
huomasivatkin minut, sillä he huusivat jotain geelin murteella ja
nauroivat. Mutta venhe kiiti vain edelleen suuntaansa muuttamatta Ionaa
kohti aivan silmäini edestä.

En saattanut uskoa ihmisiä niin raaoiksi, vaan juoksin pitkin rantaa
kiveltä kivelle huudellen heille surkealla äänellä. Sittenkin kun venhe
oli jo ääneni kuulumattomissa, huusin ja huiskutin yhä heille. Ja kun
venhe katosi kokonaan näkyvistäni, luulin sydämeni halkeavan. Koko tänä
kärsimysten aikana en itkenyt kuin kahdesti. Ensi kerran, kun en saanut
kiinni raakapuuta ja toisen, kun nämä kalastajat olivat kuuroja
huudoilleni. Mutta nyt itkin ja paruin kuin pahankurinen lapsi repien
kynsilläni turpeita ja hieroen kasvojani maata vasten. Jos paljas toivo
voisi tappaa ihmisen, niin eivät nuo kalastajat olisi enää aamua
nähneet, enkä minä saareltani palannut.

Kun pahin vihani oli asettunut, täytyi minun taas ruveta syömään, mutta
inhoni ravintoani kohtaan oli käynyt niin suureksi, että vaivalla voin
sitä hillitä. Parempi olisikin ollut, jos olisin nähnyt nälkää, sillä
simpukat myrkyttivät taaskin minut. Kaikki entiset tuskani vaivasivat
minua, kurkkuni oli niin kipeä, että tuskin saatoin mitään niellä.
Ruumistani värisytti niin että hampaat kalisivat, ja minut valtasi tuo
kamala pahoinvoinnin tunne, jolle ei Skotlannin eikä Englannin kielissä
nimeä löydy. Luulin kuolevani ja sovitin välini Jumalan kanssa antaen
kaikille ihmisille anteeksi. Heti kun tällä tavoin olin valmistautunut
ottamaan pahinta vastaan, selveni järkeni. Huomasin, ettei ensi yönä
tule kosteus haittaamaan. Vaatteeni olivat suurimmaksi osaksi kuivaneet,
ja toden totta oli asemani parempi kuin koskaan saarelle tuloni jälkeen.
Ja niin menin kiitollisin tuntein levolle.

Seuraavana päivänä, neljäntenä kamalasta elämästäni saarella, tunsin
ruumiinvoimani hyvin heikoiksi. Mutta aurinko paistoi, ilma oli ihana ja
se, minkä simpukoita sain syödyksi, sopeutui hyvin elimistööni ja
virkisti rohkeuttani.

Tuskin olin ehtinyt takaisin kalliolleni, jonne aina heti syötyäni
kiipesin, kun huomasin venheen tulevan salmea pitkin ja mielestäni
ohjaavan kulkuansa minuun päin.

Paikalla valtasi minut rajaton toivo ja pelko samalla kertaa. Arvelin,
että nuo eiliset miehet olivat kai alkaneet katua julmuuttaan ja tulivat
nyt takaisin avukseni. Mutta kun ajattelin uuden pettymyksen
mahdollisuutta, murtui mieleni. Käännyin senvuoksi selin mereen enkä
katsahtanut venheeseen päin ennenkuin olin laskenut useita satoja. Venhe
tuli vieläkin saarta kohti. Käännyin uudelleen siihen selin ja laskin
nyt, sydämeni jyskyttäessä kuin ulos rinnasta pyrkien, täysiä tuhansia
niin hitaasti kuin suinkin voin. Mutta sitten ei ollut enää epäilemistä.
Se tuli suoraan Erraidiin!

En voinut kauempaa hillitä itseäni, vaan juoksin rannalle ja etenin
siitä kiveltä kivelle hyppien niin kauas kuin pääsin. Oli kerrassaan
ihmeellistä etten silloin hukkunut, sillä kun minun viimeinkin täytyi
pysähtyä, vapisivat jalat allani ja suuni oli niin kuiva, että minun
täytyi kostuttaa sitä merivedellä, ennenkuin kykenin huutamaan.

Koko ajan oli venhe tullut likemmäksi ja nyt saatoin eroittaa, että
siinä oli sama venhe ja samat miehet kuin eilenkin. Sen näin heidän
hiuksistaan, jotka toisella olivat vaaleankeltaiset ja toisella mustat.
Mutta nyt oli heidän kanssaan kolmas mies, joka näytti hienompaan
luokkaan kuuluvalta.

Heti kun he pääsivät siksi lähelle, että voimme helposti puhella,
laskivat he purjeen alas ja pysähtyivät. Pyynnöistäni huolimatta he
eivät tulleet lähemmäksi, ja, mikä minua enimmän pelästytti, tuo uusi
mies puisteli nauraen päätään puhuessaan ja katsellessaan minua.

Sitten hän nousi seisoalleen venheessä ja puhui pitkän aikaa minulle
nopeasti ja käsillään merkkejä tehden. Sanoin hänelle etten ymmärtänyt
sanaakaan geelinkieltä. Siitä hän sydämystyi, ja minä aloin aavistaa,
että hän luulikin puhuvansa englanninkieltä. Kuunneltuani erittäin
tarkasti, keksin sanan »mistä tahansa» useat kerrat, mutta kaikki muu
oli geelinkieltä ja minulle samaa kuin kreikka tai hebrea.

»Mistä tahansa», sanoin osoittaakseni kuulleeni, ainakin muutaman sanan.

»Niin, niin -- niin, niin!» huudahti hän ja katsoi sitten tovereihinsa
ikäänkuin tahtoen sanoa: »Englanninkieltähän minä sittenkin puhuin», ja
alkoi jälleen yhtä itsepäisenä selvittää minulle jotain geelinkielellä.

Tällä kertaa sain selville erään toisen sanan »vuorovesi». Nyt aloin
toivoa. Muistin, että hän aina oli viittonut kädellään Rossiin päin.

»Tarkoitatteko, että kun vuorovesi on laskeutunut --?» huusin, mutta en
voinut lopettaa.

»Niin, niin», sanoi hän. »Vuorovesi.»

Sen kuultuani pyörähdin selin neuvonantajaani, joka oli uudelleen
alkanut nauraa päätään pudistellen, hypin kiveltä kivelle takaisin samaa
tietä kuin olin tullutkin ja läksin juoksemaan saaren yli sukkelammin
kuin koskaan sitä ennen. Noin puolessa tunnissa olin jo tuon salmen tahi
lahden rannalla, ja totta tosiaan, se oli kuivanut pieneksi puroksi,
jonka yli kahlatessani ei vesi noussut kuin polviin asti. Ilosta
parkaisten nousin Mull-saaren rannalle.

Se, jolla vähänkin on tietoja meren tavoista, ei olisi päivääkään
pysynyt Erraidissa, joka on ainoastaan n. s. ajoittainen saari.
Lukuunottamatta sitä aikaa kuukaudessa, jolloin laskuvesi on kaikkein
alimmillaan voi saareen päästä tahi sieltä tulla kaksi kertaa
vuorokaudessa joko aivan kuivin jaloin tai ainakin kahlaamalla. Minäkin,
jonka silmäin edessä vuorovesi nousi ja laski merenlahdessa, ja joka
pidin silmällä laskuvettä saadakseni helpommin simpukkani -- minäkin,
jos vaan olisin ruvennut asiaa miettimään sen sijaan että kirosin
kohtaloani, olisin varmasti pian keksinyt salaisuuden ja päässyt
vapaaksi. Ei siis ollut ollenkaan ihmeellistä, etteivät kalastajat
olleet minua ymmärtäneet. Paremminkin oli se ihmeellistä, että he
koskaan olivat arvanneet minun surkean väärinkäsitykseni ja viitsivät
tulla takaisin. Olin kärsinyt kylmää ja nälkää tällä saarella melkein
sata tuntia. Mutta ilman kalastajia olisivat luuni tyhmyyteni tähden
arvattavasti jääneet sinne valkenemaan. Ja vaikka näinkin kävi, sain sen
kalliisti maksaa, en ainoastaan aikaisemmilla kärsimyksilläni, vaan
myöskin nykyisellä tilallani. Sillä vaatteeni olivat kuin kerjäläisen,
itse kykenin tuskin kävelemään ja kipeätä kurkkuani kirveli kauheasti.

Olen nähnyt häijyjä ja hulluja ihmisiä, paljon molempia; ja uskon, että
kummatkin saavat lopulta palkkansa; mutta hullut ensin.



15 LUKU.

Poika, jolla oli hopeanappi. Mull-saaren halki.


Rossiksi nimitetty osa Mull-saarta, jonne nyt nousin, oli yhtä
epätasainen ja tietön kuin äsken jättämäni saari. Se oli aivan täynnä
soita, orjantappurapensaita ja suuria kiviä. Mahdollisesti löytyi siellä
teitä niille, jotka tunsivat seudun erittäin hyvin, mutta minulla ei
ollut muuta johdattajaa kuin oma vainuni eikä muuta tienviittaa kuin Ben
More.

Ohjasin kulkuni niin hyvin kuin voin savua kohti, jonka saareltani olin
usein nähnyt. Niin väsynyt kuin olinkin ja niin vaikeaa kuin olikin
päästä eteenpäin, saavuin kuitenkin noin kello viiden tai kuuden aikaan
aamulla talolle, joka sijaitsi pienen laakson pohjassa. Talo oli matala
ja jotenkin pitkä. Katto oli turpeista ja seinät hakkaamattomista
kivistä. Eräällä multapenkereellä talon edustalla istui auringon
paisteessa vanha mies imien piippuaan.

Hän osasi ainoastaan vähän englanninkieltä, mutta sain kuitenkin
selville, että laivatoverini olivat päässeet onnellisesti rannalle ja
syöneet juuri tässä talossa haaksirikon jälkeisenä päivänä.

»Oliko heidän joukossaan eräs herrasmiehen tapaan puettu mies?» kysyin.

Hän kertoi että heillä kaikilla oli karkeat, harmaat takit; mutta
yhdellä, joka tuli yksinään, oli polvihousut ja sukat, sen sijaan että
muilla oli merimieshousut.

»Vai niin», sanoin, »hänellä kai oli sulitettu hattu?»

Hän kielsi. Kaikki olivat he olleet paljainpäin kuten minäkin.

Ajattelin ensin että Alan oli arvattavasti kadottanut hattunsa; mutta
sitten johtui sade mieleeni ja senvuoksi pidin luonnollisempana että
Alan oli varovaisuuden vuoksi pistänyt sen päällystakkinsa alle.
Ajatellessani, että ystäväni oli pelastunut ja muistaessani hänen
turhamaisuuttaan pukunsa suhteen, vetäytyi suuni hymyyn.

Vanhus vei sitten käden otsalleen ja sanoi että minä kai olin se poika,
jolla oli hopeanappi.

»Olen; mitä sitten!» vastasin vähän ihmeissäni.

»Hyvä», lausui vanhus, »silloin on minulla sinulle muuan sana
sanottavana. Sinun tulee seurata ystävääsi Torosayn kautta hänen
kotipuolelleen.»

Sitten hän tiedusteli minulta, miten tänne olin tullut, ja minä kerroin
kaikki vaiheeni. Etelämaan mies olisi varmasti nauranut, mutta tämä
vanha arvonmies -- nimitän häntä siten hänen käytöksensä takia, vaikka
puku hänellä olikin takapuolelta rikki -- kuunteli minua koko ajan
totisena ja sääliväisenä. Lopetettuani hän otti minua kädestä kiinni,
vei minut mökkiinsä -- sen parempi ei talo ollut -- ja esitteli
vaimolleen, aivan kuin tämä olisi ollut kuningatar ja minä ruhtinas.

Vaimo asetti eteeni kauraleipää ja kylmää teerenpaistia taputtaen
olkapäätäni ja hymyillen koko ajan minulle, kun hän ei osannut ollenkaan
englanninkieltä. Ja vanhus, jottei jäisi vaimostaan jälelle, laittoi
minulle maalaisviinastaan väkevää palanpainetta. Syödessäni ja myöhemmin
maljoja maistellessani voin tuskin uskoa hyvää onneani. Huonekin, vaikka
se oli täynnä turpeensavua ja hatara kuin seula, näytti minusta
palatsilta.

Nauttimani juoma rupesi minua kovasti hiottamaan ja nukuttamaan, ja
ystävällinen talonväki antoi minun mennä levolle. Seuraava päivä oli jo
melkein puolissa ennenkuin läksin matkalle. Kurkkuni oli jo terveempi ja
voimani olivat täydellisesti virkistyneet hyvistä uutisista. Vaikka
koetinkin itsepäisesti tyrkyttää, ei vanhus ottanut mitään maksua.
Antoipa hän vielä vanhan hatunkin päähäni. Eihän minun tarvitsisi kyllä
siitä mainita, mutta tuskin olin poissa talon näkyvistä, kun jo hyvin
epäilevästi hänen lahjaansa tarkastellen pesin sen lähteessä tien
vieressä.

Ajattelin itsekseni: »Jos nämä nyt ovat noita raakoja ylämaalaisia, niin
soisin kotiseutuni ihmiset vielä raaemmiksi.»

Taivalsin eteenpäin noin puolen tuntia. Matkallani tapasin paljon
ihmisiä muokkaamassa pieniä, kurjia peltojaan, joiden ei olisi luullut
elättävän kissaakaan, tai paimentamassa pieniä aasinkokoisia
nautaeläimiään. Ylämaalaispuku kun oli lain kautta kielletty ja kansaa
pakotettiin käyttämään alamaalaisia vaatteita, joita se katkerasti
vihasi, tarjosivat heidän vaihtelevat pukunsa eriskummaisen näyn.
Muutamat käyttivät vain alusvaatteita, joiden päälle oli heitetty vaippa
tahi päällystakki. Housujaan he kantoivat selässään ikäänkuin
hyödyttömänä taakkana. Muutamat jäljittelivät tarttaania pienistä
ruudukkaista ja monivärisistä vaatekaistaleista kokoonkyhäämillään
vaipoilla, jotka näyttivät aivan vanhojen ämmien topatuilta
sänkypeitteiltä. Toiset taas kantoivat vieläkin ylämaalaisten
tarttaania, mutta olivat, kiinnittämällä vaipan päät jalkojen välissä
laskoksille, muuttaneet sen hollantilaisten housujen näköiseksi
vaatekappaleeksi. Kaikki sellainen jäljittely oli rangaistuksen uhalla
kielletty ja viranomaiset seurasivat tavallisesti ankarasti lakia
toivoen siten juurineen hävittävänsä kansallishengen. Mutta tällä
syrjäisellä, meren ympäröimällä saarella ei siitä juuri välitetty ja
vielä vähemmin annettiin ketään ilmi.

He näyttivät elävän suuressa köyhyydessä, ja se olikin luonnollista, kun
ryöstäminen nyt oli mahdotonta ja päälliköt olivat maanpaossa.
Maanteillä ja vieläpä sellaisellakin syrjäpolulla, jota minä seurasin,
häiritsivät kerjäläiset kulkijoita. Siinä huomasin taaskin eroituksen
tämän ja kotiseutuni välillä. Alamaamme kerjäläiset -- itse
yliopistolaisetkin, jotka kulkevat kerjuulla erityisestä luvasta --
olivat nöyriä ja imartelevia, ja jos heille antoi plack'in[1] pyytäen
senkin vaihtamaan, jättivät he kohteliaasti boddlen[2] takaisin. Mutta
nämä ylämaalais-kerjäläiset olivat röyhkeitä, pyysivät almuja ainoastaan
ostaakseen itselleen nuuskaa eivätkä antaneet mitään takaisin.

[1] Plack = vanha skottilainen vaihtoraha (= noin 3 penniä).

[2] Sama, arvoltaan noin 1/6 penniä. Suom. muist.

Tämä ei nyt kyllä minuun sen enempää kuulu, kuin minkä siitä matkani
varrella sain kärsiä. Lähemmin koski minua se, että ainoastaan harvat
osasivat täällä englanninkieltä ja nekin, jotka osasivat, eivät, etenkin
jos kuuluivat kerjäläisten heimokuntaan, suinkaan olleet halukkaita
auttamaan sillä minua. Tiesin Torosayn olevan määräpaikkani. Koetin
hokea heille sitä nimeä ja viittoa, mutta sen sijaan että olisivat vain
yksinkertaisesti näyttäneet kädellään suunnan, he laskettelivat pitkän
pinollisen geeliläisiä sanoja, jotka olivat saada minut hulluksi. Ihme
ei olisi siis ollut, vaikka olisin mennyt harhaan yhtä monta kertaa kuin
pysähdyin.

Noin kello kahdeksan aikaan yöllä saavuin viimeinkin väsyneenä eräälle
yksinäiselle talolle, jonne pyysin päästä sisään. Taloon ei minua
laskettu ennenkuin mieleeni juolahti koettaa kullan vaikutusta tässä
köyhässä maassa. Panin guinean rahani sormieni väliin ja kohotin käteni.
Se vaikutti. Talonmies, joka tähän asti ei ollut osaavinaan sanaakaan
englanninkieltä, ja oli merkeillä käskenyt minua menemään matkaani,
alkoi nyt äkkiä puhua sitä välttävän selvästi ja suostui viidestä
shillingistä antamaan minulle yösijan ja opastamaan minut seuraavana
päivänä Torosayhin.

Sinä yönä nukuin levottomasti, sillä pelkäsin rosvoja. Mutta sen huolen
olisin voinut säästää itseltäni, sillä isäntäni ei ollut rosvo, vaan
ainoastaan rutiköyhä ja suuri petturi. Yksin hän ei ollut köyhyydessä
elänyt, sillä seuraavana aamuna täytyi meidän yhden guineoistani
vaihtaaksemme, kulkea viisi peninkulmaa[1] ennenkuin tulimme talolle,
jossa hän sanoi rikkaan asuvan. Tämä oli arvattavasti Mull-saaren
pohatta. Mutta tuskinpa hän sitä nimeä olisi etelässä saanut, sillä
häneltä itseltään meni kaikki rahat, talosta kaivettiin joka nurkka ja
haettiinpa vielä naapuristakin lisää ennenkuin hän sai kokoon
kaksikymmentä shillinkiä hopeassa. Ylijäävän shillingin hän piti itse
väittäen, ettei hän voinut pitää »niin suurta summaa käsillä». Muuten
hän oli hyvin kohtelias ja puhelias, pyysi meitä molempia ruokailemaan
perheensä kanssa ja laittoi meille hienoon porsliinimaljaan punssitodin,
johon minun kurja oppaani niin ihastui, että kieltäytyi lähtemästä
matkalle.

[1] Tarkoitetaan aina englannin peninkulmaa, joka on noin 1,6
kilometriä. Suom. muist.

Minä aloin jo sydämystyä ja vetosin pohattaan (Hektor Maclean oli hänen
nimensä), joka oli todistajana kuullut sopimuksemme ja nähnyt minun
maksavan viisi shillinkiä. Mutta Macleankin oli saanut osansa juomasta.
Hän huusi vain, ettei kukaan kunnon mies erkane punssimaljalle
pyydettynä hänen pöytänsä äärestä. Ei siis auttanut muu kuin istua ja
kuunnella jakobiitin maljapuheita ja geelinkielisiä lauluja, siksi kuin
kaikki tulivat aivan päihinsä ja hoipertelivat vuoteelle tai latoon
yölevolleen.

Seuraavana päivänä, matkani neljäntenä, olimme ylhäällä jo ennen kello
viittä aamulla; mutta kurja oppaani istuutui uudelleen pullon ääreen ja
kello oli jo kolme päivällä ennenkuin sain hänet talosta pois, Kuten
lukija tulee näkemään, huomasin kuitenkin pian pettyneeni hänen
suhteensa.

Niin kauan kuin kuljimme Mr Macleanin talon edessä olevaa laaksoa alas,
kävi kaikki hyvin. Oppaani vilkkuili vain lakkaamatta olkansa oli ja
kysyessäni syytä siihen sain vain irvistyksen vastaukseksi. Tuskin
olimme päässeet erään kummun taa ja joutuneet pois talon näkyvistä, kun
hän ilmoitti, että Torosay oli suoraan edessäni ja että tuo vuorenhuippu
(jota hän osotti kädellään) oli paras tienviittani.

»Siitä minä hyvin vähän välitän», sanoin, »kun te kuitenkin kuljette
mukanani.»

Tuo häpeämätön rosvo vastasi minulle geelinmurteella ettei hän osannut
englanninkieltä.

»Kunnon toverini», sanoin, »minä tunnen aivan hyvin teidän
englanninkielen taitonne elpymiset ja ehtymiset. Sanokaahan mikä sen nyt
saa elpymään. Tahdotteko enemmän rahaa?»

»Viisi shillinkiä lisää», vastasi hän. »Sillä on asia autettu.»

Mietin hetkisen ja tarjosin sitten kaksi, jotka hän ahnaasti otti
vastaan selittäen että hänen kielitaitonsa heti elpyi -- »onneksi»,
sanoi hän, mutta minä luulen että se paremminkin oli onnettomuudeksi.

Kaksi shillinkiä ei auttanut häntä kuin muutaman peninkulman eteenpäin.
Sitten hän istuutui tiepuoleen riisuen housut jalastaan kuin levolle
mennäkseen.

Vihani kiehahti. »Soo-ho!» huudahdin. »Ettekö enää osaakaan
englanninkieltä?»

»En», vastasi hän röyhkeästi.

Nyt loppui mielenmalttini ja minä kohotin käteni lyödäkseni. Mutta hän
heittäytyi taaksepäin, vetäisi puukon ryysyistään ja irvisti kuin villi
kissa. Silloin hyökkäsin hänen päälleen unhottaen kaiken muun paitsi
vihani, työnsin vasemmalla kädelläni hänen veitsensä syrjään ja iskin
oikealla häntä vasten suuta. Olin vankka ja sisukas poika ja hän oli
vain pikkuinen mies. Raskaasti hän kaatui eteeni, ja veitsi kirposi
onneksi hänen kädestään.

Otin sekä puukon että housut maasta, toivotin hänelle hyvää huomenta ja
läksin jatkamaan matkaani jättäen hänet sinne paljasjalkaiseksi ja
aseettomaksi. Kulkiessani naureskelin itsekseni, sillä tiesin varmaan
menetelleeni tuota roistoa kohtaan aivan oikeudenmukaisesti. Ensiksikin
hän tiesi ettei hän voinut saada minulta enempää rahaa; sitten maksoivat
housut näillä seuduin ainoastaan muutaman pennyn ja lopuksi hän kantoi
vastoin lakia puukkoa, joka oikeastaan olikin tikari.

Noin puolen tuntia käveltyäni tapasin kookkaan, ryysyisen miehen, joka
kulki jotenkin nopeasti, mutta kopeloi sauvalla eteensäpäin. Hän oli
aivan sokea ja sanoi olevansa uskonopettaja, joka voisi tehdä minut
autuaaksi. Mutta hänen kasvonsa olivat minusta vastenmieliset: ne
näyttivät synkiltä, uhkaavilta ja salaperäisiltä. Kulkiessamme
vierekkäin huomasin äkkiä pistoolin teräspiipun pistävän esiin hänen
takkinsa taskusta. Sellaisen aseen kantamisesta oli ensi kerralla sakkoa
viisitoista puntaa ja toisella lähtö siirtomaihin. Enkä minä voinut
käsittää, miksi uskonopettaja kulki aseellisena, ja mitä sokea mies
pistoolilla teki.

Kerroin hänelle oppaastani, sillä minä ylpeilin vähän teostani, ja
turhamaisuuteni voitti tällä kertaa viisauteni. Mainitessani viidestä
shillingistä huudahti hän niin kovasti, että minä päätin olla mitään
virkkamatta toisista kahdesta, ja olin iloinen kun hän ei voinut nähdä
kasvojeni ilmeitä.

»Oliko se liian paljon?» kysyin vähän epävarmasti.

»Liian paljon!» huusi hän. »Minä itse opastan teidät Torosayhin
viinaryypystä ja sallin teidän kaupan päälle nauttia seurastani, minun,
joka olen jotenkin oppinut mies.»

Sanoin etten käsittänyt kuinka sokea mies voi olla oppaana, mutta hän
vain nauroi äänekkäästi ja sanoi, että hänen sauvallansa olivat silmät,
jotka kelpasivat vaikka kotkalle.

»Ja päälliseksi Mull-saaressa», jatkoi hän, »jossa tunnen jokaisen kiven
ja kanervapensaan. Katsokaapa nytkin», lausui hän viittoen oikealle ja
vasemmalle ikäänkuin sanojaan vahvistaakseen, »tuolla alhaalla virtaa
puro, ja sen yläpäässä on pieni kumpu, jonka laella näkyy kivi. Aivan
sen kummun juurelta kulkee tie Torosayhin, ja tämä kun on ajotie, on se
kovaksi poljettu ja näyttää kanervikossa ruoholta.»

Minun täytyi tunnustaa, että hän oli kaikinpuolin oikeassa ja lausuin
ihmetteleväni sitä.

»Haa, ei se ole mitään ihmeellistä. Uskottekos nyt, että ennen näitä
viimeisiä tapahtumia, silloin kun tässä maassa oli aseita, minä osasin
ampua? Osasinpa toden totta!» huudahti hän ja lisäsi sitten nokkelasti:
»Jos teillä on sellaista kapinetta kuin pistoolia, niin voin näyttää
teille miten ammutaan!»

Sanoin, ettei minulla sellaista kapinetta ollut, ja väistyin hänestä
ulommaksi. Mitähän jos hän olisi tiennyt, että hänen pistoolinsa pisti
selvästi esiin taskusta, ja että minä näin auringon kimaltelevan sen
piipussa! Mutta onnekseni ei hän siitä mitään tiennyt, vaan luuli aseen
olevan hyvässä kätkössä ja piilossa syrjäisten silmiltä.

Sitten hän alkoi hyvin viekkaasti kysellä minulta mistä tulin, olinko
rikaskin ja voisinko vaihtaa hänelle viidenshillingin rahan, jonka hän
sanoi itsellään olevan nahkalaukussaan. Koko ajan hän koetti lähennellä
minua ja minä taas välttelin häntä. Seurasimme nyt jonkinlaista
karjanpolkua, joka luikerteli kummun yli Torosayta kohti, ja kiertelimme
toisiamme kuin mehiläiset kekonsa ympärillä. Vahvemmuudestani olin niin
varma, että tämä sokkosilla leikkiminen alkoi minua huvittaa. Mutta
uskonopettaja kiivastui kiivastumistaan ja lopulta hän alkoi kiroilla
geelinmurteella ja kopeloida sauvallaan jalkojani.

Silloin sanoin hänelle, että taskussani oli pistooli yhtähyvin kuin
hänelläkin, ja jollei hän marssi kummun yli suoraan etelään, lähetän
totisesti kuulan hänen kalloonsa.

Heti hän muuttui ystävälliseksi. Mutta koetettuaan jonkun aikaa turhaan
minua lepytellä hän rupesi uudelleen geelinmurteella kiroilemaan minua
ja meni sitten matkaansa. Näin hänen sauvallaan kopeloiden kävelevän
suoraan soiden poikki ja orjantappurapensaiden läpi, kunnes hän kääntyi
muutaman kummun taa ja hävisi näkyvistäni seuraavaan laaksoon.

Suuntasin kulkuni jälleen Torosayta kohti ja olin mielissäni, kun minun
ei tarvinnut sellaisen oppineen miehen kanssa vaeltaa. Päivä oli minulle
onneton, ja nämä kaksi miestä, joista hädin tuskin olin päässyt
erilleni, olivat pahimmat mihin vuoristossa kuljeksiessani yhdyin.

Torosayssa Mull-salmen rannalla oli ravintola, josta oli näköala salmen
yli mannermaalle, Morveniin päin. Ravintoloitsija, Maclean hänkin, kuten
sain tietää, kuului hyvin ylhäiseen sukuun. Ravintolaliikettä pidetään
näet ylämaissa paljon kunniallisempana kuin meillä, mahdollisesti
senvuoksi että tahdotaan päästä vieraanvaraisuudesta osallisiksi taikka
myöskin siksi, että sellainen liike on oikea laiskottelijan ja juopon
toimi. Ravintolan isäntä puhui sujuvasti englanninkieltä, ja kuultuaan
että minulla oli jonkun verran koulusivistystä, hän koetti ensin
taitoani Ranskan kielessä, jossa minä heti jouduin alakynteen, ja sitten
latinankielessä, mutta kumpi siinä oli taitavampi, en kykene päättämään.
Tämä hauska kilpailu teki meistä pian ystävykset, ja minä istuuduin
juomaan punssia hänen kanssaan -- tai oikeammin katselemaan hänen
juopotteluaan -- kunnes hän tuli niin humalaan, että purskahti
olkapäähäni nojautuen itkemään.

Ikäänkuin sattumalta näytin hänelle Alanin nappia, mutta selvää oli,
ettei hän koskaan ollut nähnyt sitä eikä tiennyt mitään koko asiasta.
Oikeastaan olikin hänellä vähän vihankaunaa Ardshielin suvun jäseniä ja
ystäviä kohtaan ja ennen juopumistaan hän luki sujuvalla latinalla
kirjoitetun pilkkarunon, jonka hän oli sepittänyt erittäin purevaan,
valittavaan muotoon muutamasta mainittuun sukuun kuuluvasta henkilöstä.

Mainitessani uskonopettajastani hän pudisti päätään ja sanoi, että sain
kiittää onneani, kun olin päässyt hänestä erilleni. »Se on hyvin
vaarallinen mies», lausui hän. »Duncan Mackiegh on hän nimeltään. Hän
ampuu varmasti maaliin monen yardin päästä ja häntä on monet kerrat
syytetty ryöväyksistä maanteillä ja kerran murhasta.»

»Paras tästä kaikesta on», sanoin, »että hän nimittää itseään
uskonopettajaksi.»

»Miksikäs ei», vastasi hän, »kun hänellä juuri sellainen virka onkin.
Duartin Maclean antoi sen hänen toimekseen, kun hän oli sokea. Mutta
ehkä se olikin hyvin tehty, sillä mies on aina matkalla, kulkien
paikasta paikkaan kuulustellen nuoren kansan uskonnontaitoa, ja
epäilemättä se innostuttaa miesparkaa.»

Lopulta kun isäntäni ei enää jaksanut juoda enempää, opasti hän minut
vuoteelleni ja minä laskeuduin hyvillä mielin levolle. Olin näet
kulkenut jalkaisin suurimman osan laajasta Mull-saaresta, Erraidista
Torosayhin. Matkaa tuli linnuntietä viisikymmentä peninkulmaa, mutta
tekemieni kierrosten kanssa lähemmä sata, ja sen olin taivaltanut
neljässä päivässä tarvitsematta ollenkaan rasittaa itseäni. Olinpa vielä
paljon paremmissa voimissa ja paremmalla mielellä tämän pitkän
patikkamatkan suoritettuani kuin sitä alkaessa.



16 LUKU.

Poika, jolla oli hopeanappi. Matkalla Morvenin yli.


Mannermaan puolella sijaitsevan Kinlochalinen ja Torosayn väliä kulkee
lauttausvenhe säännöllisesti. Rannat molemmin puolin salmea ovat suuren
Macleanin klaanin maita ja melkein kaikki ihmiset, jotka olivat
lauttavenheessä samalla kuin minäkin, kuuluivat mainittuun klaaniin.
Sitävastoin oli lautturin nimi Neil Roy Macrob, ja kun Macrob oli yksi
Alanin klaanilaisten nimiä ja Alan itse oli lähettänyt minut juuri tälle
lauttauspaikalle, koetin päästä Neil Royn kanssa puheille kahden kesken.

Tässä täpötäydessä venheessä se oli tietysti mahdotonta ja kulku oli
hidasta. Oli aivan tyyni, ja venhe oli niin kurjasti varustettu, ettei
airojakaan voitu käyttää kuin yhtä toisella ja kahta toisella puolen.
Miehet koettivat kuitenkin panna parastaan matkan jouduttamiseksi ja
matkustajat vuorottelivat heidän kanssaan soutamisessa. Ja kaikki
yhteisesti huvensivat hetkiä laulamalla geeliläisiä venhelauluja. Laulu
kun kaikui, meri-ilma oli raikasta, mieliala kepeä ja sää herttainen,
muodostui ylikulusta matka, jota mielellään muistelee.

Mutta surullinen osansa oli silläkin. Alinen lahden suulla huomasimme
suuren valtamerilaivan ankkurissa. Ensin arvelin sitä kuninkaan
risteilijäksi, joita tällä rannikolla makaili kesät ja talvet estämässä
yhdysliikettä Ranskan kanssa. Tullessamme lähemmäksi tunsimmekin sen
kauppalaivaksi, ja, mikä minua vielä enemmän kummastutti, näimme ettei
ainoastaan sen kansi, vaan myöskin merenrannikko oli mustanaan ihmisiä.
Ruuhia liikkui myötäänsä laivan ja rannan väliä. Päästessämme vieläkin
lähemmäksi alkoi kuulua korviimme äänekkäitä valitushuutoja, joita
laivalla ja rannalla olijat vaihtoivat keskenään.

Nyt käsitin, että alus olikin siirtolaislaiva, joka oli lähdössä
siirtomaihin Amerikassa.

Laskimme lauttausvenheen laivan kylkeen ja siirtolaiset kurottautuivat
kaiteen yli ojennellen itkien käsiään matkatoverejani kohti, joissa
heillä oli muutamia läheisiä ystäviä. Siinä olisimme arvattavasti
kauankin viipyneet, sillä he eivät näyttäneet välittävän ollenkaan ajan
kulumisesta, jollei viimein laivan kapteeni, joka huudoista ja
epäjärjestyksestä näytti joutuneen melkein pois suunniltaan, olisi
tullut laivan laidalle ja pyytänyt meitä poistumaan.

Neil noudatti heti pyyntöä. Laulun sävel venheessämme muuttui nyt
surulliseksi ja siihen yhtyivät sekä laivassa että rannalla olijat,
joten se kaikui nyt kaikilta suunnilta kuin hautausvirsi. Monelta
mieheltä ja vaimolta venheessämme näin soutaessakin valuvan kyyneleitä
pitkin poskipäitä, eikä kaikki nämä näkemäni ja kuulemani ollut
minuunkaan syvästi vaikuttamatta.

Kinlochalinessa sain Neil Royn viedyksi toiselle puolen laituria ja
lausuin, että hän varmaan oli Appinin miehiä.

»Miksikäs en?» vastasi hän.

»Minä etsin erästä henkilöä», jatkoin, »ja nyt juolahti mieleeni, että
teillä kai on tietoja hänestä. Alan Breck Stewart on hänen nimensä.» Sen
sijaan, että olisin näyttänyt hänelle nappia, koetin pistää shillinkiä
hänelle kouraan.

Hän väistyi. »Te loukkaatte minua syvästi», lausui hän. »Tällä tavalla
ei kunniallinen mies suinkaan käyttäydy toista kohtaan. Mies, jota
kysytte, on Ranskassa, mutta vaikka hän olisi laukussani ja teidän
vatsanne täynnä shillinkejä, en sittenkään pienimmälläkään tavalla
vahingoittaisi häntä.»

Huomasin menetelleeni väärin ja tuhlaamatta aikaa anteeksipyyntöihin
näytin hänelle nappia.

»Se on toinen asia», sanoi Neil, »siitä laidasta teidän olisi tullut
alun pitäen alkaa! Mutta jos olette poika, jolla on hopeanappi, on
kaikki hyvin, ja minua on käsketty pitämään huolta teidän
turvallisuudestanne. Mutta anteeksi, jos puhun suoraan!» lisäsi hän. »On
eräs nimi, jota teidän ei pidä koskaan lausua, ja se on Alan Breck. Ja
sitten on eräs tapa, jota teidän ei pidä koskaan yrittää uudelleen,
nimittäin: tarjota kunnialliselle ylämaalaiselle likaisia rahojanne.»

Minun ei ollut suinkaan helppo puolustautua, sillä totta puhuen en ollut
uneksinutkaan, että hän oli kunnonmies, ennenkuin hän itse sen ilmoitti.
Neilillä taas ei ollut vähääkään halua jatkaa keskustelua kanssani, vaan
hän kiirehti ilmoittamaan mitä tietä minun oli kuljettava. Yö oli minun
vietettävä Kinlochalinen ravintolassa, seuraavana päivänä tuli kulkea
Morvenin läpi Ardgouriin ja olla yötä Claymoren Johnin talossa, jolle
tulostani oli ilmoitettu. Kolmantena päivänä oli kuljettava muutaman
lahden yli Corranin kohdalta ja erään toisen lahden yli Balachulishin
luota. Sitten piti kysellä tietä Glensin Jamesin taloon, joka oli
Aucharnin luona Appinin Durorissa. Suuri osa oli siis venematkaa, sillä
meri vuorien juuria kierrellessään uurtaa näillä seuduin syviä vuonoja
vuoristoon. Sellainen seutu on vaikea pitää valtansa alla ja hankala
matkustaa, mutta se tarjoo paljon ihmeellisen jylhiä ja sydäntä
kouristavia näköaloja.

Neil neuvoi minua vielä olemaan puhelematta kenenkään kanssa matkallani,
välttämään whigejä, Campbelleja ja »punatakkeja», väistymään tiepuoleen
ja piilottautumaan pensaaseen, heti kun näin jonkun viimemainittuja
tulevan, sillä »heihin yhtyminen ei ole koskaan eduksi». Ja yleensä tuli
minun käyttäytyä kuin rosvon tai jakobiittien asiamiehen, joksi Neilkin
oli arvattavasti minua luullut.

Kinlochalinen ravintola oli kuin kurjin sikolätti, täynnä savua,
syöpäläisiä ja äänettömiä ylämaalaisia. En ollut tyytymätön ainoastaan
yöpaikkaani, vaan myöskin itseeni, kun Neiliä olin niin kollomaisesti
kohdellut, ja minä tuumailin jo, että surkeampaan asemaan tuskin voi
joutua. Mutta siinä erehdyin, kuten pian sain kokea. Tuskin olin näet
ollut ravintolassa puoltakaan tuntia, seisoen enimmäkseen ovensuussa
suojellakseni edes vähänkin savulta silmiäni, kun puhkesi raju
ukkosilma, hyökylaineet kohosivat aina kummulle asti, jolla ravintola
oli, ja talon toinen pää joutui veden valtaan. Yleisön käytettäviksi
aiotut talot olivat tähän aikaan koko Skotlannissa hyvin kehnot. Ei siis
ollut mikään ihme, että minun täytyi kahlata uunin luota makuusijalleni
vedessä, joka nousi yli kengänvarsieni.

Jo alkumatkasta seuraavana päivänä kohtasin pienen, lihavan ja
totisennäköisen miehen, joka käveli hitaasti, jalkaterät ulospäin,
lukien väliin kirjaa, väliin taas kulkien mietteissään ja pitäen
sormeaan kirjan välissä merkkinä. Hänen pukunsa oli siisti ja kuosiltaan
selvästi papillinen.

Huomasin, että hän oli toinen uskonopettaja, mutta kokonaan toista
laatua kuin tuo Mull-saaren sokea mies. Hän olikin yksi niistä, joita
Edinburgin »Seura Kristinuskon levittämistä varten», lähettää ylämaan
raaimpiin paikkoihin saarnaamaan evankeliumia. Hänen nimensä oli
Henderland. Puheessaan hän käytti leveätä etelämaalaisen murretta, jota
jo olin alkanut kaivata, ja kun sitäpaitsi olimme kotoisin samoilta
paikoilta, huomasimme pian, että meillä oli paljon yhteisiä
harrastuksia. Hyvä ystäväni Essendeanin pappi oli näet lomahetkinään
kääntänyt geelinkielelle koko joukon virsiä ja uskonnollisia kirjoja,
joita Henderland käytti työssään ja piti erittäin arvokkaina. Sekin
kirja, jota hän kohdatessamme lueksi, oli juuri yksi niitä.

Tiemme kun oli sama Kingairlochiin asti, lyötyimme heti yhteen seuraan.
Matkalla hän pysähtyi puhuttelemaan jokaista kulkijaa ja työmiestä,
jonka vain tapasimme tai sivuutimme. Vaikka en luonnollisesti ymmärtänyt
heidän keskustelujaan, päätin kuitenkin että Mr Henderlandin täytyi olla
suuressa suosiossa näillä seuduin, sillä minä huomasin monen kaivavan
esiin nuuskarasiansa ja tarjoavan hänelle hyppysellisen nuuskaa.

Ilmoitin hänelle niin paljon asioitani, kuin katsoin viisaaksi, se on:
kaikki muut, paitsi Alania koskevat, ja sanoin olevani matkalla
Balachulishiin tapaamaan erästä ystävää. Arvelin näet että Aucharn tahi
Duror olivat liian huomattavat paikat, ja että niistä olisi voinut
ruveta minua epäilemään.

Hän kertoi taas puolestaan minulle paljon työstään ja kansasta, jonka
keskuudessa hän työskenteli, piileskelevistä katolilaisista papeista ja
jakobiiteista, aseiden poisottamisesta, puvuista ja mainitsi monta muuta
aikojen ja näiden seutujen tapahtumaa. Mielipiteiltään hän tuntui
suvaitsevalta ja moitti parlamenttia monessa kohti, erittäinkin sen
vuoksi, että se oli vainonnut niitä, joilla oli kansallispuku,
ankarammin kuin aseellisia.

Tämän hänen suvaitsevaisuutensa tähden päätin kysyä häneltä Punaisesta
Ketusta ja Appinin alustalaisista. Mielestäni piti niiden kysymysten
tuntua hyvin luonnollisilta näillä seuduilla matkustajan huulilta.

Hän sanoi niitä ikäviksi asioiksi. »Ihmeellistä on», lausui hän, »mistä
alustalaiset saavat rahoja, sillä heidän elämänsä on paljasta
nälännäkemistä. -- Eihän teillä, Mr Balfour ole nuuskaa? -- Ei. -- No
parempi onkin, että olen ilman sitä. -- Niin, nuo alustalaiset, joista
oli puhe, ovat epäilemättä tavallaan pakotetut siihen. Durorin James
Stewart, jota nimitetään Glensin Jamesiksi, on Ardshielin, klaanin
päällikön, velipuoli, ja hän on mies, jota pidetään suuressa kunniassa
ja joka puuhaa innokkaasti. Sitten on vielä eräs mies, jota nimitetään
Alan Breckiksi -- --.»

»Ah, kuinkas hänen laitansa on?» huudahdin.

»Kuinkas tuulen, joka puhalsi siellä missä sen humina kuului?» vastasi
Henderland. »Hän on täällä eikä ole täällä, tänään hän on täällä, mutta
huomenna poissa: oikea metsäkissa. Vaikka hän nyt tuosta ohdakepensaasta
tarkastelisi meitä, en sitä ollenkaan ihmettelisi. Eihän teillä ole
nuuskaa, vai kuinka?»

Vastasin ettei minulla ollut ja huomautin että hän oli jo ennenkin
minulta samaa asiaa kysynyt.

»Kuka tiesi», sanoi hän, »mutta minusta on kummallista, ettei teillä
sitä ole. No niin; tuo Alan Breck on rohkea, häikäilemätön mies, Jamesin
oikea käsi. Hänet on jo tuomittu kuolemaan, mutta hän ei säikähdä
mitään, ja vaikka vainooja olisi jo hänen selässään kiinni, saisi hän
kuitenkin työnnetyksi tikarin sen rintaan.»

»Eipä ole kertomuksenne hauskimpia, Mr Henderland», virkoin minä. »Jos
kummallakin puolen on vain vihaa ja vainoa, niin en halua kuulla
enempää.»

»Eipä niinkään», vastasi Mr Henderland. »Heissä on rakkauttakin ja
itsensäkieltämistä, joka saa teidän ja minun laiset häpeämään. Heissä on
jotain hienotunteisuutta, jos ei juuri kristillistä, niin ainakin
inhimillistä hienotunteisuutta. Myöskin Alan Breck on, sen mukaan kuin
olen kuullut, kunnioitusta ansaitseva mies. Kirkkomme palveluksessa on
moni mies, Mr Balfour, jota maailma pitää kunniassa, mutta joka saattaa
olla monta vertaa huonompi mies kuin tuo harhaan joutunut ihmisveren
vuodattaja. Oli miten oli, meidän pitäisi vain ottaa heistä oppia. --
Tuumitte kai nyt, että minä olen liian kauan oleskellut ylämaalla?»
lisäsi hän katsoen hymyillen minuun.

Vastasin, etten niin ajatellut, ja että itsekin olin ylämaalaisissa
huomannut paljon ihmettelyn arvoista, ja olihan sitäpaitsi itse Mr
Campbellkin ylämaalainen.

»Se on totta», vastasi hän. »Se on puhdasta verta.»

»No, mitenkäs kuninkaan tilanhoitajan laita on?» kysyin.

»Colin Campbellinko?» vastasi Henderland. »Hän on pistänyt päänsä
mehiläispesään.»

»Hänhän kuuluu väkipakolla ajavan arentilaiset tiloiltaan pois?»

»Kyllä», vastasi hän, »mutta sen asian laita on niin ja näin. Ensin
ratsasti Glensin James Edinburgiin, hankki sieltä avukseen muutaman
lakimiehen -- Stewartin tietysti, sillä he vetävät kaikki yhtä köyttä --
ja sai toimitukset keskeytetyiksi. Sitten tuli Colin Campbell vuorostaan
Edinburgiin ja sai ylimmät viranomaiset puolelleen. Ja nyt on kerrottu
minulle että ensimäinen arentilainen muuttaa huomenna. Muutto alkaa
Durorissa, aivan Jamesin ikkunain edessä, ja se ei näytä minusta
ollenkaan viisaalta.»

»Luuletteko että he tarttuvat aseisiin?» kysyin.

»Niin luulen», vastasi Henderland. »Heiltä on kyllä riistetty aseet, --
tai ainakin niin luullaan -- mutta siitä huolimatta on heillä koko
joukko terästä kätkössä. Ja silloin tulevat sotamiehet Colin Campbellin
avuksi. Mutta siitä huolimatta -- jos olisin hänen vaimonsa en saisi
rauhaa, ennenkuin olisin tuonut hänet sieltä takaisin kotia. Ne ovat
viekkaita veitikoita nuo Appinin Stewartit.»

Minä kysyin olivatko he pahempia kuin heidän naapurinsa. »Eivät»,
vastasi hän, »ja se onkin pahin juttu. Sillä jos Colin Roy saakin
Appinissa tuumansa toteutetuksi, on hänen alotettava alusta Mamoressa,
joka on yksi Cameronien tiluksia. Kuningas on asettanut hänet molempien
käskynhaltijaksi ja kummastakin täytyy hänen ajaa arentilaiset pois. Ja
minun mielipiteeni on, puhuakseni teille suoraan, se, että jos hän
toisesta pääsee ehjin nahoin, saa hän surmansa toisessa.»

Niin kävelimme puhellen suuren osan päivää, kunnes Mr Henderland
viimein, lausuttuaan mielihyvänsä minun seurastani sekä siitä että oli
tavannut Mr Campbellin ystävän -- Campbellin, »joksi» sanoi hän
»rohkenen nimittää meidän Sionin-liittomme sulokielistä laulajaa» --
esitti, että tyytyisimme tänään lyhyempään päivämatkaan ja jäisimme
yöksi hänen taloonsa vähän matkaa Kingairlochin toisella puolen. Totta
puhuen olin siitä erittäin iloinen, sillä en juuri kaivannut Claymoren
Johnia, ja kun oppaani ja lautturi olivat minulle vielä tuoreessa
muistissa, pelkäsin vähän outoja ylämaalaisia. Sovimme siis asiasta
kädenlyönnillä ja iltapäivällä saavuimme yksinäiseen taloon
Linnhe-lahden rannalle. Ardgourin jylhien vuorien tämänpuoleinen rinne
oli jo varjossa, mutta Appinin kukkuloita valaisi vielä aurinko. Lahti
oli tyyni kuin sisämaanjärvi, eikä hiljaisuutta häirinnyt muu kuin
rantoja kierrellessään kirkuvat kalalokit. Koko seutu näytti niin
juhlalliselta ja eriskummaiselta.

Tuskin olimme päässeet Henderlandin asunnon ovelle, kun hän suureksi
kummastuksekseni -- olin näet jo tottunut ylämaalaisten kohteliaisuuteen
-- hyökkäsi hyvin epäkohteliaasti ohitseni sisään, tarttui muutamaan
pulloon ja sarvilusikkaan ja alkoi ammentaa nenäänsä nuuskaa tavattomat
määrät. Sitten hän aivasti oikein sydämensä pohjasta ja katsoi,
hassunkurinen hymy huulillaan, olkansa yli minuun.

»Minä olen tehnyt erään lupauksen», selitti hän. »Olen pyhästi luvannut,
etten pidä nuuskaa mukanani. Kieltämättä se on vaikea kieltäymys; mutta
ajatellessani marttyyrejä, ei ainoastaan tämän skottilaisen
seurakuntamme, vaan myöskin Raamatussa kerrottuja, häpeän minä
mainitessani siitä.»

Heti kun olimme syöneet -- kaurajauhovelli ja hera olivat hänen
pääasiallisena ruokanaan, -- muutti hän muotonsa juhlalliseksi ja sanoi
että Mr Campbell oli jättänyt hänen velvollisuudekseen tutkistella
suhdettani Jumalaan. Minun teki mieleni nauraa hänelle tuon nuuskajutun
jälkeen, mutta hän ei ollut kauankaan puhunut, kun jo kyyneleet nousivat
silmiini. On olemassa kaksi ominaisuutta, joihin ei koskaan kyllästy:
hyvyys ja nöyryys. Kumpaistakaan niistä emme saa liiaksi nauttia tässä
myrskyisessä maailmassa kylmien ja ylpeiden ihmisten keskuudessa. Mutta
Mr Henderlandin sanoista huokui molempia. Ja vaikka koko lailla
pöyhkeilin seikkailuistani ja siitä että olin niistä loistavasti
suoriutunut, nöyryytti hän minut pian, ja minä lankesin polvilleni tuon
yksinkertaisen ja köyhän miehen viereen ja olin sekä ylpeä että iloinen
siitä.

Ennen levolle menoamme hän otti mökkinsä turveseinässä olevasta
huononnäköisestä ruokasäiliöstä kuusi penssiä, tarjoten niitä minulle
matka-avuksi. En tiennyt miten ottaa vastaan niin tavattoman hyvyyden
todistusta. Hän pyysi minua kuitenkin niin innokkaasti, että katsoin
parhaaksi täyttää hänen tahtonsa ja jättää hänet köyhemmäksi kuin itse
olin.



17 LUKU.

"Punaisen Ketun" kuolema.


Seuraavana päivänä Mr Henderland löysi miehen, jolla oli oma venhe ja
joka aikoi iltapäivällä lähteä Linnhe-lahden yli Appinin puolelle
kalastamaan. Miehen, joka oli hänen puoluelaisiaan, hän sai lupaamaan
minut mukaansa. Sillä tavalla minä pääsin pitkästä, päivän
kävelymatkasta ja säästin maksut kahden lauttauspaikan käyttämisestä,
joiden kautta minun muussa tapauksessa olisi täytynyt kulkea.

Päivä oli jo puolissa, kun läksimme rannasta. Taivas oli pilvessä ja
aurinko pilkisti vain pilvien raoista esiin. Meri oli täällä syvä ja
tyyni, tuskinpa värekään karehti sen pinnalla, ja minun täytyi maistella
vettä ennenkuin uskoin sen suolaiseksi. Kalliot olivat molemmilla
puolilla korkeita, jylhiä ja kaljuja. Pilvien synnyttämässä varjossa ne
näyttivät mustilta ja synkiltä, mutta auringon paisteessa kimaltelivat
niillä pienet, lirisevät purot. Kolkoilta näyttivät nämä Appinin seudut,
ja kuitenkin rakastivat niitä ihmiset niinkin paljon kuin Alan.

Ainoastaan yksi seikka ansaitsee mainitsemista. Kohta kun olimme
rannasta lähteneet, valaisi aurinko muuanta pientä helakanpunaista
joukkuetta, joka aivan vesirajassa liikkui pitkin rantaa pohjoista
kohti. Sen väri oli hyvin samanlainen kuin sotamiesten takkien, ja tuon
tuostakin näkyi sieltä väläyksiä aivan kuin auringon säteiden sattuessa
kirkkaaseen teräkseen.

Kysyin soutumieheltäni mikä tuo ilmiö oli. Hän arveli sitä
punatakki-joukkueeksi, joka oli tulossa Fort Williamista Appiniin
kurittamaan sen arentilaisparkoja. Asia oli minulle vakavaa laatua. Joko
nyt senvuoksi, että tulin ajatelleeksi Alania, tai oliko siihen syynä
vain jonkunlainen aavistus, mutta minusta he tuntuivat vastenmielisiltä,
vaikka näinkin vasta toisen kerran Yrjö kuninkaan joukkoja.

Ohjatessamme Leven-lahteen, tulimme niin lähelle rantaa, että minä
pyysin päästä maalle. Soutumieheni, joka oli kunniallinen mies ja
uskonopettajalle antamalleen lupaukselle uskollinen, olisi kyllä
mielellään vienyt minut Balachulishiin, mutta kun siten olisin joutunut
kauemmaksi salaisesta päämäärästäni, panin minä vastaan ja pääsin
viimein maalle Lettermoren (eli Letternoren, molempia käytetään) metsän
kohdalla Appinissa, Alanin kotiklaanissa.

Se oli vankkaa koivumetsää, joka kasvoi muutaman lahden yli nojautuneen
kallion äkkijyrkällä ja louhisella rinteellä. Halkeamia ja sananjalkain
peittämiä kuiluja oli siellä tuhkatiheässä. Rinteen keskustan yli kulki
kompassineulan suuntaan tie tahi ratsaspolku, jonka päässä löysin
lähteen ja istuuduin syömään Mr Henderlandin antamia voileipiä ja
miettimään asemaani.

Kokonainen pilvi pisteleviä hyttysiä tuli siihen kiusakseni, mutta
enemmän kuin ne, vaivasivat minua omat ajatukseni, joissa epäilys jo oli
saanut jalansijaa. Mitä piti minun tehdä, mitä varten yhtyä Alanin
laiseen mieheen, joka oli lainsuojaton ja mahdollisesti murhaaja.
Enköhän tee paljon viisaammin, jos lähden suoraa päätä etelämaahan
takaisin, luottaen suunnan suhteen omaan vaistooni ja suorittaen kulut
omasta kukkarostani. Mitähän Mr Campbell ja Mr Henderland minusta
ajattelevat, jos he joskus maailmassa saavat tietää tyhmyyteni ja
uhkarohkeuteni.

Sellaiset epäilykset saivat minussa nyt suuremman vallan kuin koskaan
ennen.

Istuessani siinä mietteissäni alkoi metsästä kuulua miesten ääniä ja
hevosten kavioiden kopsetta. Eräästä tienmutkasta tulikin pian neljä
matkustajaa näkyviin. Polku oli sillä kohdalla niin kivinen ja kapea,
että he kulkivat jäljekkäin ja taluttivat suitsista hevosiaan.
Ensimäinen heistä oli kookas, punatukkainen herrasmies, jolla oli
käskevä ilme tulipunaisilla kasvoillaan. Hän piti hattua kädessään ja
viuhtoi sillä itseänsä; hänellä näytti olevan hiottavan kuuma. Toisen
tunsin siististä, mustasta puvustaan ja valkeasta tekotukastaan
lakimieheksi. Kolmas oli palvelija ja hän kantoi osan vaatteistaan
tarttaanissa, josta näin, että hänen herransa oli ylämaalainen ja joko
lainsuojaton tai muuten erittäin hyvissä väleissä hallituksen kanssa,
sillä tarttaani oli laissa kielletty. Jos näihin asioihin olisin ollut
paremmin perehtynyt, olisin tuntenut tarttaanin värit Argylen s. o.
Campbellien tunnusmerkiksi. Palvelijalla oli, kuten ylellisyyttä
rakastavien matkustajain tapa oli näillä seuduin, suuri matkalaukku
kiinnitettynä hevosen selkään ja satulankaaressa riippui pussi
sitroonia, joita nautitaan punssin kera.

Mitä neljänteen mieheen tulee, joka päätti jonon, olin hänet nähnyt jo
ennenkin ja äkkiä tunsin hänet oikeudenpalvelijaksi.

Heti kun näin miehet, päätin, -- en käsitä mistä syystä -- jatkaa
seikkailujani loppuun saakka, ja kun ensimäinen heistä oli kohdallani,
kohottauduin pensaikosta ja kysyin häneltä tietä Aucharniin.

Hän pysähtyi ja katseli minua mielestäni vähän kummallisesti. Kääntyen
lakimieheen päin hän sanoi sitten: »Mungo, moni mies pitäisi tätä
paremmin varoitusmerkkinä kuin paljaana tiedusteluna. Olen nyt matkalla
Duroriin suorittamaan tehtävää, jonka tunnette, ja tässä nousee poikanen
pensaikosta kysellen, olenko matkalla Aucharniin.»

»Glenure», vastasi toinen, »tästä asiasta ei kannattaisi leikkiä
laskea.»

Molemmat miehet olivat nyt aivan lähelläni ja tuijottivat herkeämättä
minuun. Toiset kaksi olivat pysähtyneet noin kivenheiton matkan päähän
heidän taakseen.

»Ja ketä sinä Aucharnista etsit?» kysyi Glenuren Colin Roy Campbell, eli
n. s. »Punainen Kettu», sillä, seisauttamani mies oli juuri hän.

»Sitä miestä, joka asuu siellä», vastasin.

»Glensin Jamesia», virkkoi Glenure miettivästi ja jatkoi sitten
lakimiehelle: »Onkohan poika keräilemässä hänen väkeään, vai mitä
arvelette?»

»On tai ei», vastasi tämä. »Joka tapauksessa on parasta, että odotamme
täällä, kunnes sotamiehet yllättävät meidät.»

»Jos te olette minun tähteni levottomia», lausuin, »niin saatan sanoa,
etten ole hänen enkä teidän miehiänne, vaan kunniallinen Yrjö kuninkaan
alamainen, joka ei ole kenellekään kiitollisuuden velassa eikä pelkää
ketään.»

»Hyvin puhuttu», vastasi tilanhaltija. »Mutta uskallanko kysyä, mitä
tällä kunniallisella miehellä on näin kaukana kotipaikaltaan tekemistä
ja miksi hän etsii veli Ardshielia? Minä käsken täällä, se minun täytyy
sinulle sanoa. Olen useimpain näiden tilojen kuninkaallinen
käskynhaltija ja minun jäljestäni tulee kaksitoista ruotua sotamiehiä.»

»Olen kuullut maaseuduilla kuiskailtavan», lausuin vähän närkästyneenä,
»että te olette kovakourainen mies.»

Hän tuijotti yhä epäilevän näköisenä minuun. »Sinulla on rohkeat
puheet», sanoi hän viimein, »mutta minä pidän avomielisyydestä. Jos
jonakin muuna päivänä olisit tiedustellut minulta tietä James Stewartin
ovelle, olisin minä neuvonut sen ja rukoillut sinulle Jumalan onnea.
Mutta tänään -- mitäs arvelette Mungo?» kysyi hän kääntyen jälleen
lakimieheen päin.

Mutta samassa kun hän kääntyi, kuului ylempää kallion rinteeltä laukaus,
ja Glenure kaatui tielle.

»O-oh, minä kuolen -- minä kuolen!» hoki hän.

Lakimies oli tarttunut häneen kiinni ja piteli häntä käsissään
palvelijan seisoessa kädet ristissä vierellä. Haavoitettu antoi kauhua
kuvastavan katseensa liukua toisesta toiseen ja hänen äänensä väre tunki
sydämeeni.

»Varokaa itseänne! Minä kuolen!» lausui hän.

Hän koetti avata vaatteitaan ikäänkuin haavaa katsoakseen, mutta sormet
lipuivat nappien sivu. Samassa tunki syvä huokaus hänen rinnastaan, pää
painui olkapäätä vasten ja hän oli hengetön ruumis.

Lakimies ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen kasvonsa olivat yhtä
kalpeat kuin kuolleenkin, ja niistä kuvastui mitä katkerin kiukku.
Palvelija puhkesi itkemään ja parkumaan kuin pikku lapsi. Minä taas
tuijotin kauhuissani heihin. Virkamies oli heti laukauksen kuultuaan
juossut takaisin kiirehtimään jäljessä tulevia sotamiehiä.

Viimein lakimies laski kuolleen veriinsä tielle ja kohottausi vavisten
seisoalleen.

Hänen liikuntonsa sai kai minutkin heräämään järkiini, sillä heti kun
hän oli jaloillaan, ryntäsin minä kapuamaan vuoren rinnettä ylös
huutaen: »Murhaaja, murhaaja!»

Niin nopeasti oli tämä kaikki tapahtunut, että päästyäni ensimäisen
jyrkänteen huipulle, josta näki osan kaljuja kallioita, huomasin
murhaajan kiiruhtavan vähän matkan päässä poispäin. Hän oli kookas mies
ja päällään oli hänellä kullatuilla napeilla varustettu musta takki ja
kädessä pitkä lintupyssy.

»Täällä!» kirkaisin. »Minä näen hänet!»

Sen kuultuaan murhamies vilkaisi olkansa yli taakseen ja läksi
juoksemaan. Samassa hän hävisi koivujen sekaan ja tuli sitten näkyviin
koivikon ylälaidalta kiipeillen siellä jyrkännettä ylös kuin apina.
Sitten hän hävisi muutaman kalliokielekkeen taa, enkä enää sen koommin
nähnyt häntä.

Minäkin olin juossut koko ajan ja olin jo jotenkin korkealla, kun kuulin
jonkun käskevän minua pysähtymään.

Olin nyt ylemmän metsikön reunassa ja kun pysähdyttyäni vilkasin
taakseni, näin koko metsättömän rinteen alapuolellani.

Lakimies ja oikeudenpalvelija seisoivat vielä tiellä suoraan allani ja
huusivat ja viuhtoivat käsillään minua tulemaan takaisin. Vasemmalta
puolen heitä alkoi punatakkeja, musketit käsissä, ilmestyä metsästä
vuoren juurella.

»Miksikäs minä tulisin takaisin?» huusin heille vastaukseksi. »Tulkaa te
tänne!»

»Kymmenen puntaa sille, joka ottaa tuon pojan kiinni!» kuulin lakimiehen
huutavan. »Hän on heidän rikostoverinsa. Hänet oli asetettu tänne
puhuttelemaan meitä.»

Kuulin nämä sanat aivan selvään, vaikka ne olivatkin lausutut
sotamiehille eikä minulle, ja minut valtasi kauhu, jota en koskaan vielä
ollut tuntenut. On kokonaan toisenlaista olla menettämäisillään henkensä
kuin olla vaarassa kadottaa sekä henkensä että kunniansa. Tuomioni tuli
sitäpaitsi äkkiä ja aavistamatta kuin salama pilvettömältä taivaalta.
Siinä minä seisoin kauhusta aivan jähmettyneenä ja kokonaan avuttomana.

Sotamiehet rupesivat hajautumaan. Toiset läksivät juoksemaan ja toiset
ojensivat pyssynsä minua kohti estääkseen minua pakenemasta. Ja minä
seisoin yhä paikallani.

»Pistäydy tänne puiden väliin», lausui ääni aivan vierelläni.

Tottelin ääntä, vaikka tuskin tiesinkään mitä tein ja heti kun
liikahdin, kuulin pyssyjen paukahtavan ja kuulien vinkuvan koivikossa.

Puiden varjossa seisoi Alan ongenvapa kädessä. Hän ei tervehtinyt minua,
eikä siihen ollut aikaakaan, sanoi vain: »Tule!» ja läksi juosta
vilistämään pitkin rinnettä Balachulishiin päin. Minä porhalsin hänen
jälkeensä.

Juoksimme milloin koivujen lomitse, milloin taas kumarassa matalien
pengermien taitse, tai ryömimme nelinkontin kanervikossa. Vauhtimme oli
niin ankara, että sydämeni tuntui pakahtuvan kylkiluita vasten, eikä
minulla ollut aikaa ajattelemiseen enkä hengästyksissäni saanut
sanaakaan suustani. Muistan vain ihmeekseni huomanneeni, että Alan tuon
tuostakin ojentautui suoraksi ja katsoi taaksensa. Silloin kuulin aina
kaukaa sotamiesten karjuntaa ja ilonhuutoja.

Neljännestunnin juostuamme pysähtyi Alan, heittäytyi pitkäkseen
kanervikkoon ja kääntyi minuun päin.

»Nyt on tärkeä hetki käsissä», sanoi hän. »Tee niinkuin minäkin jos
henkesi on sinulle kallis!»

Ja yhtä kovaa kyytiä kuin äskenkin, mutta paljon varovaisemmin, läksimme
kiirehtimään takaisin pitkin vuorenrinnettä, mutta nyt vähän
korkeammalta. Lettermoren ylemmässä metsikössä, siellä missä hänet olin
tavannut, viskautui Alan viimein maahan ja jäi siihen makaamaan painaen
päänsä sananjalkapensaikkoon ja läähättäen kuin koira.

Sivujani pakotti, päätäni pyörrytti ja kuiva ja kuuma kieleni riippui
suusta ulkona. Pikemmin kuolleena kuin elävänä heittäydyin hänen
vierelleen.



18 LUKU.

Puhelen Alanin kanssa Lettermoren metsässä.


Alan selvisi ensiksi. Hän nousi ylös ja meni metsän laitaan. Sieltä hän
tarkasteli vähän ympärilleen, tuli takaisin ja istuutui.

»No, David», lausui hän, »olihan se kuuma leikki!»

Minä en virkkanut mitään, en edes päätänikään nostanut. Olin nähnyt
suuren, punakan ja iloisen herrasmiehen saavan surmansa murhaajan
kädestä, ja se surullinen näky oli vielä minulla tuoreessa muistissa.
Eikä se ollut kuin osaksi syynä levottomuuteeni. Olihan murhattu mies,
jota Alan vihasi, ja minä olin tavannut Alanin metsissä piileskelemässä
ja nähnyt hänen pakenevan sotamiehiä. Ja samantekevää oli, oliko Alan
ampuja vai ainoastaan käskijä. Ainoa ystäväni tässä jylhässä seudussa
oli siis mitä julmin murhamies. Minä pelkäsin häntä, enkä voinut katsoa
häntä suoraan silmiin. Olisin kernaammin maannut yksinäni sateessa
kylmällä saarellani kuin tässä lämpimässä metsässä murhaajan vierellä.

»Oletko vielä väsyksissä?» kysyi hän.

»En», vastasin pitäen yhä päätäni sananjalkain seassa. »En ole nyt
väsyksissä. Voinhan minä puhuakin. Sinun ja minun täytyy erota»,
lausuin. »Minä pidin sinusta paljon, Alan, mutta sinun tiesi eivät ole
minun tieni: ne eivät ole Jumalan. Sanalla sanoen, meidän täytyy erota.»

»Ilman jonkunlaista syytä voin tuskin erota sinusta, David», vastasi
Alan juhlallisesti. »Jos sinulla on jotain minun mainettani vastaan,
niin, vanhan ystävyytemme tähden, sano minulle mitä se on. Ja jos
seurani on vain käynyt sinulle vastenmieliseksi, on minun asiani ottaa
selvä, onko minua paneteltu.»

»Alan, mitä tämä merkitsee? Tiedäthän aivan hyvin, että tuo Campbell
makaa verissään tiellä.»

Hän vaikeni hetkeksi.

»Etkö koskaan ole kuullut», sanoi hän sitten, »tarinaa Miehestä ja
Hyvistä ihmisistä?» -- Hyvillä ihmisillä hän tarkotti keijukaisia.

»En», vastasin, »enkä tahdo kuullakaan.»

»Luvallasi, Mr Balfour, kerron sen kuitenkin sinulle», lausui Alan.
»Mies, josta on kysymys, oli ajautunut muutamalle kalliolle meren
keskellä, jolla Hyvät ihmiset tavallisesti levähtivät leijaillessaan
saariston halki. Kalliosaarelle on annettu nimeksi Skerryvore eikä se
ole kaukana siitä missä kärsimme haaksirikon. No niin; tuo mies rukoili
niin liikuttavasti saada nähdä pientä lastaan ennen kuolemaansa, että
Hyvien ihmisten kuningas viimein armahti häntä ja lähetti yhden
joukostaan viemään pussissa ilmojen halki lasta hänelle. Tämä laski sen
miehen vierelle hänen nukkuessaan, ja kun hän heräsi, näki hän
vieressään laukun, jonka sisällä oli jotain liikkuvaa. Mutta nyt oli tuo
mies yksi niitä, jotka epäilevät kaikessa pahan piilevän, ja varmuuden
vuoksi hän työnsi ensin tikarinsa laukun läpi ennenkuin avasi sen ja
näki siellä lapsensa kuolleena. Minun mielestäni, Mr Balfour, olet sinä
ja tuo mies jotenkin samanlaisia.»

»Tarkoitatko sillä, ettet sinä ollut ollenkaan siihen osallisena?»
huudahdin nousten istumaan.

»Tahdon ensiksi sanoa sinulle, Mr Balfour of Shaws», lausui Alan, »että
jos minä olisinkin aikeissa murhata jonkun herrasmiehen, niin en sitä
tekisi omalla maallani, etten tuottaisi klaanilleni ikävyyksiä; ja jos
otteluun aikoisin, niin en kuljeksisi ongenvapa olalla.»

»Totta puhut», myönsin minä.

»Ja nyt», jatkoi Alan, paljastaen tikarinsa ja laskien erikoisella
tavalla kätensä sen päälle, »vannon minä kautta Pyhän Raudan, etten ole
ollut siinä osallisena, en ajatuksin enkä töin.»

»Siitä kiitän Jumalaa!» huudahdin tarjoten hänelle käteni.

Hän ei ollut sitä näkevinään.

»Ja liian suurta melua on tässä nyt pidetty yhden ainoan Campbellin
takia!» lausui hän. »Ei heistä tietääkseni puutosta ole!»

»Oikeastaan et voisikaan», huomautin, »moittia minua, sillä muistat kai
aivan hyvin, mitä minulle prikillä puhuit. Mutta kiusaus ja teko ovat
kokonaan eri asioita, ja siitä kiitän Jumalaa. Kaikki joudumme aina
kiusaukseen; mutta ottaa toinen kylmäverisesti hengiltä, Alan!» Enempää
en hetken aikaan saanut sanotuksi. »Tiedätkö kuka sen teki?» lisäsin
sitten. »Tunnetko tuon mustatakkisen miehen?»

»En ole aivan varma siitä minkälainen hänen takkinsa oli», vastasi Alan
vältellen, »mutta olen muistavinani, että se oli sininen.»

»Sininen tai musta; mutta tunsitko hänet?» tiuskasin.

»En minä voisi juuri hänen ulkomuodostaan mennä hyvällä omallatunnolla
valalle», vastasi Alan. »Kyllä hän meni aivan läheltäni, mutta
merkillistä on, että minun juuri silloin piti sattua sitomaan
kengännauhojani kiinni.»

»Voitko vannoa, ettet tunne häntä?» huudahdin osaksi suutuksissani,
osaksi huvitettuna hänen verukkeistaan.

»En vielä», vastasi hän, »mutta minä olen erittäin nopea unhottamaan,
David!»

»Mutta yhden seikan huomasin aivan selvään», lausuin, »sen nimittäin,
että sinä tahallasi vedit sotamiesten huomion puoleemme!»

»Aivan oikein», vastasi Alan. »Niin olisi jokainen kunnonmies
menetellyt. Sinä ja minä olimme viattomia.»

»Sitä suuremmalla syyllä olisi meidän pitänyt erehdys oikaista, kun
meitä syyttömästi epäiltiin! Viattomuutemme olisi tullut ilmi.»

»Oho, David», lausui Alan. »Viattomilla on aina tilaisuus puhdistautua
oikeuden edessä, mutta pojalle, joka laukauksen ampui, on luullakseni
kanervikko paras paikka. Niiden, jotka eivät ole antautuneet mihinkään
vaikeuksiin, pitäisi tarkemmin ajatella niiden asemaa, jotka sen ovat
tehneet. Ja se on oikeata kristillisyyttä. Sillä jos kaikki olisi ollut
päinvastoin, ja tuo poika, jota en aivan selvään nähnyt, olisi ollut
meidän housuissamme ja me hänen -- mikä olisi hyvin helposti voinut
tapahtua -- niin luulenpa, että me itse olisimme olleet hänelle sangen
kiitollisia, jos hän olisi kiinnittänyt itseensä sotamiesten huomion.»

Nämä sanat kuultuani minä langetin tuomioni Alanista. Mutta hän näytti
niin viattomalta ja puhui niin vilpittömästi ja oli niin valmis
uhraamaan itsensä täyttääkseen sen, mitä hän piti velvollisuutenaan,
että sanat kuolivat huulilleni. Mieleeni muistuivat Mr Henderlandin
sanat: »meidän itsemme pitäisi ottaa oppia näistä hurjista
ylämaalaisista». Nyt minulla oli siihen tilaisuus. Alanin
oikeuskäsitteet olivat selvästi nurinkurisia, mutta hän oli valmis
uhraamaan henkensä niiden vuoksi.

»Alan», minä virkoin, »minä en sano, että tämä minun ymmärtääkseni on
oikeata kristillisyyttä, mutta mukiinmenevää kuitenkin. Tässä käteni
toisen kerran.»

Hän tarttui käteeni molemmin käsin ja selitti, että minä varmaankin olin
hänet lumoihin pannut, koskapa hän saattoi antaa minulle anteeksi mitä
tahansa. Sitten hän muuttui hyvin vakavaksi ja sanoi, ettei meillä ollut
aikaa tuhlata lörpötyksiin, sillä meidän täytyi molempien paeta tästä
maasta; hänen siksi että hän oli karkulainen ja että koko Appin nyt
tullaan nuuskimaan nurkasta nurkkaan ja jokaisen täytyy antaa itsestään
tarkka selonteko; minun taas siksi että minut aivan varmaan sekoitetaan
murhaan.

»Se ei merkitse mitään!» virkoin minä aikoen antaa hänelle pienen
ripityksen, »minä en ollenkaan pelkää maani lainkouraa».

»Ikäänkuin tämä olisi sinun maatasi!» Alan virkkoi »ja ikäänkuin sinut
täällä Stewartien maassa asetettaisiin oikeuden eteen!»

»Onhan tämä Skotlantia!» huomautin.

»Minusta sinä, mies, olet toisin ajoin perin kummallinen», Alan lausui.
»Murhattu on Campbelleja. Asia tulee käsiteltäväksi Inverarassa,
Campbellien pääpesässä, siellä missä viisitoista Campbellia istuu
tuomarintuoleilla ja suurin Campbell -- herttua -- kopeilee penkillä.
Lainkourastako puhuit, David? Se on totta totisesti aivan samanlainen
kuin se, joka äsken tapasi Glenuren tien vieressä!»

Täytyy tunnustaakseni, että tämä minua vähän pelästytti ja olisi
pelästyttänyt enemmänkin, jos olisin tiennyt miten lähelle totuutta
Alanin kuvaus osasi. Ainoastaan yhdessä kohti hän liioitteli.
Valamiehistössä istui näet ainoastaan yksitoista Campbellia, mutta kun
loputkin neljä olivat herttuasta riippuvaisia, tultiin kuitenkin
jotenkin samaan tulokseen.

Väitin vieläkin, että hän arvosteli väärin Argylen herttuaa, joka,
vaikka olikin whig, oli siitä huolimatta viisas ja kunniallinen
aatelismies.

»Myönnetään, myönnetään», virkkoi Alan. »Mies on whig, se on tosi, enkä
taas väitäkään, ettei hän olisi hyvä alustalaisilleen. Mutta mitähän
klaanilaiset sanoisivat, kun Campbell on ammuttu, eikä ketään siitä
hirteen vedettäisi ja heidän oma päällikkönsä istuu ylituomarina? Mutta
olenhan minä jo usein huomauttanut», lisäsi Alan, »ettei teillä
alamaalaisilla ole vähääkään tietoa siitä mikä on oikein ja mikä
väärin.»

Tämä jo minua nauratti ja ihmeekseni yhtyi Alankin minuun ja nauroi yhtä
iloisesti kuin minäkin.

»Ei, ei», hän puhui, »me olemme Ylämaassa, David, ja kun minä käsken
sinua juoksemaan, niin silloin juokse. Kieltämättä on vaivaloista
hiiviskellä ja nähdä nälkää kanervikossa, mutta vielä raskaampaa on
virua telkien takana punatakkien vankilassa.»

Minä tiedustelin, minne aioimme paeta, ja kuultuani alamaiden olevan
päämäärämme taivuin mieluummin hänen mukaansa lähtemään. Olin näet jo
ruvennut kärsimättömänä odottamaan hetkeä, jolloin pääsisin takaisin
setäni kimppuun. Sitäpaitsi Alan vakuutti niin varmasti, ettei tässä
asiassa ollut puhetta oikeudesta, että minä aloin jo pelätä hänen olevan
oikeassa. Kaikesta vähimmin halusin kuolla hirsipuussa, ja tuon kamalan
laitoksen haamu kuvastui tavattoman selvänä ajatuksissani -- aivan
sellaisena kuin olin sen kerran nähnyt muutaman arkkiveisun alkukuvassa
-- ja järkytti kokonaan luottamukseni tuomioistuimeen.

»Olen valinnut, Alan», lausuin, »minä lähden sinun mukaasi.»

»Mutta huomaa», vastasi Alan, »että se on helpommin sanottu kuin tehty.
Sinun täytyy nukkua ilman makuuvaatteita kovalla alusella ja monta
kertaa kestää hiukaisevaa nälkää. Kanervikko on oleva vuoteesi, elämäsi
kuin vainotun hirven, ja nukuttavakin on sinun ase kädessä. Monta
vaivaloista askelta on sinun otettava, ennenkuin olemme perillä. Minä
sanon kaiken tämän jo lähtiessä, sillä se on elämää, jonka minä juurta
jaksain tunnen. Mutta jos kysyt, onko sinulla mitään muuta neuvoa,
vastaan: ei. Joko lähdet kanssani kanervikkoja samoilemaan tai menet
hirsipuuhun.»

»Helppo on tässä valita», lausuin, ja me löimme kättä suostumuksen
merkiksi.

»Vilkaistaanpa nyt uudelleen punatakkeja», virkkoi Alan ja vei minut
metsikön koilliseen reunaan.

Puiden välistä näimme suuren osan vuoren rinnettä, joka jyrkkänä
laskeutui aina lahden rantaan saakka. Maisema oli jylhää; suuret
ulkonevat kallionlohkareet, kanervikot ja pienet koivuviidakot
kohtasivat kaikkialla katselijan silmää. Kaukana Balachulishissa päin
kiiruhti pieni parvi punatakkeja kumpuja ylös ja alas ja pieneni
pienenemistään. Ei kuulunut enää heidän hoilauksiaan. Luullakseni he
tarvitsivat keuhkojensa toimintakykyä muuhun. Mutta he seurasivat
vieläkin polkua ja luulivat epäilemättä meidän olevan aivan heidän
edessään.

Alan katseli heitä itsekseen hymyillen.

»Kyllä heitä väsymys tapaa, ennenkuin saavat tehtävänsä täytetyksi. Sinä
ja minä, David, voimme nyt hengähtää hetkisen, haukata vähän leipää ja
ottaa naukun pullostani palan paineeksi. Sitte lähdemme patikoimaan
Aucharnia, päällikköni Glensin Jamesin taloa kohti, josta minun täytyy
noutaa vaatteeni, aseeni ja rahaa matkaa varten. Ja sitten, David,
huudahdamme: 'eteenpäin! Olkoon onni seuranamme!' ja teemme pienen
matkan kanervikon halki.»

Istuuduimme siis uudelleen, mutta nyt syömään ja juomaan. Paikaltamme
näimme auringon laskeutuvan jylhään ja autioon vuoristoon, jonne minun
nyt oli toverini seurassa lähdettävä.

Sekä siinä istuessamme että myöhemmin matkalla. Aucharniin kertoi
kumpikin meistä seikkailunsa. Alanin vaiheista kerron tässä nyt sen,
mikä niistä on huvittavaa tai tarpeellista.

Heti kun hyökylaine oli ohi, oli hän juossut laivan laidalle ja nähnyt
minun vuorotellen ilmestyvän ja häviävän aallokossa. Viimein hän oli
vilaukselta nähnyt minun pitävän kiinni raakapuusta. Se oli saanut hänet
toivomaan, että minä sittekin pääsisin mahdollisesti maalle, ja antamaan
nuo ohjeet ja käskyt, jotka olivat tuoneet minut -- syntieni tähden --
tänne onnettomaan Appiniin.

Sillä välin olivat prikillä olijat saaneet ruuhen vesille, ja pari kolme
heistä istui jo siinä, kun tuli toinen, edellistä suurempi hyökylaine,
joka kohotti prikin ylös karilta. Jos priki ei olisi tarttunut muutamaan
salakarin ulkonevaan osaan, olisi laine sortanut sen meren pohjaan. Ensi
kerran karille ajaessaan laiva oli tarttunut kiinni keulastaan, joten
perä oli alimpana. Mutta nyt oli perä kohonnut ilmaan ja keula
työntäynyt veden alle, jolloin vesi alkoi syöksyä kanssiin.

Jo sen kertominenkin mitä sitten seurasi, karkoitti veren Alanin
kasvoilta. Kanssissa makasi näet lavitsoillaan mihinkään kykenemättöminä
vielä kaksi miestä, ja nämä, nähdessään veden virtaavan sisään ja
luullen laivan uppoavan, alkoivat parkua niin sydäntäsärkevästi, että
kaikki kannella olijat työntyivät yksi toisensa jälkeen ruuheen ja
tarttuivat airoihin. Ei ollut vielä kahtakaansataa metriä laivan ja
ruuhen väliä, kun kolmas vesivuori tuli. Se kohotti prikin kepeästi
karin yli. Hetkeksi pullistuivat vielä sen purjerepaleet ja se näytti
niiden ajamana liikkuvan eteenpäin, mutta vajosi hitaasti koko ajan.
Priki painui yhä syvempään aivankuin näkymätön voima olisi vetänyt sitä
alaspäin, ja viimein peittivät laineet priki »Covenantin» Dysartista.

Rannalle soutaessa ei kukaan virkkanut sanaakaan, sillä kaikki olivat
hukkuvien huutojen synnyttämästä kauhusta huumauksissa. Mutta tuskin he
olivat astuneet maalle, kun Hoseason heräsi aivan kuin unesta ja pyysi
heitä ottamaan Alanin kiinni. Miehillä ei kuitenkaan ollut siihen halua
ja he vetäytyivät ulommaksi, mutta Hoseason käyttäytyi kuin
verivihollinen ja kirkui miehille, että Alan oli yksin, että hänellä oli
suuri summa rahaa, että juuri hän oli syynä prikin haaksirikkoon ja
toverien hukkumiseen, ja että tässä oli nyt sekä kosto että ansio
samalla kertaa tarjona. Heitä oli seitsemän yhtä vastaan, eikä tässä
osassa rantaa ollut minkäänlaista kallionseinää, jota vasten Alan olisi
voinut selkänsä nojata. Merimiehet alkoivat jo hajaantua ja hiipiä hänen
taakseen.

»Silloin» kertoi Alan, »se punatukkainen pieni mies -- en muista hänen
nimeänsä.»

»Riach.»

»Niin juuri, Riach! Hän tuli avukseni ja kysyi miehiltä, eivätkö he
ollenkaan pelänneet rangaistusta, ja sanoi: 'Kävi miten kävi, minä
asetun ylämaalaisen selkäsuojaksi.' »Hän ei ole mikään huono mies, tuo
pieni, punatukkainen mies», jatkoi Alan. »Hänessä on vähän
kunniallisuudenkin kipinää!»

»On kyllä», sanoin. »Hän oli tavallaan ystävällinen minuakin kohtaan.»

»Niin hän oli Alaniakin kohtaan», Alan virkkoi, »ja totta puhuen,
minusta oli hänen menettelynsä erittäin hyvä. Mutta huomaa, David, että
prikin haaksirikko ja miesparkojen huudot olivat vielä hänellä tuoreessa
muistissa, ja luullakseni oli juuri se syynä hänen käytökseensä.»

»Niin minäkin luulen», vastasin, »sillä alussa hän oli yhtä kiivas kuin
kuka tahansa toisista. Mutta mitäs Hoseason siitä tuumi?»

»Olen muistelevinani, ettei hän siitä suinkaan pitänyt», vastasi Alan.
»Mutta se pieni mies käski minua juoksemaan, ja kun se minusta oli
järkevä huomautus, noudatin paikalla hänen käskyään. Vilkaistessani
heihin viimeisen kerran, näin heidän kääriytyneen yhteen nippuun
rannalle, aivan kuin ihmiset, jotka eivät ole juuri hyvässä sovussa
keskenään.»

»Mitä sillä tarkoitat?» kysyin.

»Sitä, että minä näin nyrkkien heiluvan ja yhden miehen lentävän
tantereesen kuin vaatemytyn. Mutta minä katsoin parhaaksi livistää
sieltä heti tieheni. Siinä osassa Mull-saarta löytyy näet muutamia
Campbelleja, jotka eivät suinkaan ole minunlaiseni kunnonmiehen ystäviä.
Muussa tapauksessa olisin viivähtänyt siellä ja lähtenyt itse sinua
etsimään tai ainakin mennyt pienen miehen avuksi.» (Tuntuu vähän
naurettavalta Alanin tapa kuvata Mr Riachin kokoa, sillä toinen ei ollut
toistaan pienempi). »Läksin siis», jatkoi hän, »juoksemaan edelleen
minkä vain käpälästä pääsin ja kaikille, keitä tapasin, huusin että
rannalla oli laivahylky. Eivätkä he pysähtyneetkään minua puhuttelemaan.
Olisitpa nähnyt kuinka he yksi toisensa perään läksivät juosta
hölkkäsemään rantaa kohti! Ja sinne päästyään he huomasivat juosseensa
vain huvikseen, ja se tekee aina hyvää Campbellille. Minä luulen, että
priki vajosi kokonaisena pohjaan eikä hajonnut. Mutta sinulle se oli
onneton tapaus, sillä jos rannalle olisi kapulakaan ajautunut, olisivat
he kyllä nuuskineet joka paikan ja löytäneet pian sinutkin.»



19 LUKU.

Kauhun talo.


Yö saavutti meidät kävellessämme, ja pilvet, joita iltapäivällä oli
alkanut nousta, taajenivat ja synkkenivät. Vuodenaikaan nähden oli
sentähden tavattoman pimeä. Tie, jota kuljimme, vei pitkin louhikkoisia
vuorenrinteitä, ja vaikka Alan kiiruhti empimättä eteenpäin, en voinut
käsittää, miten hän voi pysyä oikealla tolalla.

Noin kello puoli yhdentoista aikaan saavuimme viimein muutaman kummun
laelle ja näimme tulia alapuolellamme. Jonkun talon ovi oli nähtävästi
auki ja siitä virtasi takkavalkean ja kynttilän valoa ulos. Rakennusten
ympärillä touhusi viisi tai kuusi ihmistä palavat tulisoihdut kädessä.

»Nyt on James päästä sekaisin», sanoi Alan. »Jos nyt tässä olisi meidän
sijastamme sotamiehiä, joutuisi hän hyvin tukalaan asemaan. Mutta
arvattavasti on hänellä vahdit valtatiellä ja hän tietää varmaan, ettei
yksikään sotamies tunne sitä tietä, jota me tulimme.»

Sitten hän vihelsi erikoisella tavalla kolme kertaa. Oli omituista
nähdä, miten ensimäisellä vihellyksellä kaikki soihdut pysähtyivät
ikäänkuin niiden kantajat olisivat säikähtäneet ja kuinka kolmannella
vihellyksellä touhu alkoi uudelleen entiseen tapaan.

Rauhoitettuamme siten pihalla puuhaajien mielet, laskeuduimme alas
kummulta. Pihaportilla oli meitä vastassa suurikasvuinen, kaunis ja yli
viisikymmentä vuotta vanha mies, joka lausui jotain Alanille
geelinmurteella.

»James Stewart», sanoi Alan, »pyydän sinua puhumaan skotinkieltä.
Minulla on täällä mukanani eräs nuori mies, joka ei ymmärrä
geelinmurretta. Tässä hän on», lisäsi hän pistäen kätensä kainalooni,
»eräs nuori kunnonmies alamaalta, tilanomistaja sitäpaitsi, mutta
luullakseni on hänelle parasta, ettemme hänen nimeään mainitse.»

Glensin James kääntyi hetkeksi minuun päin ja tervehti minua erittäin
kohteliaasti. Seuraavassa tuokiossa hän jo puheli Alanin kanssa.

»Tämä oli kamala tapaus; siitä on ikävyyksiä tälle seudulle», lausui hän
käsiään väännellen.

»Mitä vielä!» vastasi Alan. »Sinun täytyy ottaa asian hyvätkin puolet
lukuun. Muista, että Colin Roy on kuollut!»

»Mutta, totta puhuen», lausui James, »toivoisin minä hänen jälleen
elävän! Helppoa on kerskailla edeltäpäin, mutta nyt se on tehty; ja kuka
saa siitä syyn niskoilleen? Murha tapahtui Appinin alueella -- muista
se, Alan, Appin saa siitä vastata, ja minä olen perheellinen mies.»

Keskustelun aikana katselin minä palvelijoita. Toiset seisoivat
tikapuilla ja kaivelivat rakennusten katto-olkia, joista he vetivät
esiin pyssyjä, miekkoja ja muita sota-aseita, toiset kantoivat niitä
pois. Kauempaa notkosta kuuluvista kuokkien iskuista päätin että he
kaivoivat aseet maahan. Vaikka he kaikki olivatkin niin touhuissaan, ei
heidän työssään ollut minkäänlaista järjestystä. Useampia miehiä töytäsi
aina samaa pyssyä kantamaan ja tyrkki toisiaan palavilla soihduillaan.
Tuontuostakin keskeytti James puhelunsa Alanin kanssa antaakseen
käskyjä, joita ei kuitenkaan kukaan noudattanut. Soihtujen valossa
kuvastui kaikkien kasvoilta kiire ja kauhistus, ja vaikka kukaan ei
puhunut muuten kuin kuiskaamalla, kuului heidän puhelunsa sekä
hätääntyneeltä että vihaiselta.

Muuan tyttönen tuli nyt ulos huoneesta kantaen jotain kääröä tai
myttyjä. Usein on minua jälestäpäin naurattanut, muistaessani kuinka
Alanin huomio heräsi heti kun hän näki tytön.

»Mitäs tyttösellä on mytyssään?» kysäsi hän.

»Olemme juuri laittamassa taloa järjestykseen, Alan», vastasi James
pelokkaalla ja vähän liehakoivalla tavallaan. »He tulevat nuuskimaan
jokaisen nurkan Appinissa, ja meillä täytyy olla kaikki paikat
paikoillaan. Parhaillaan hautaamme pyssyjä ja miekkoja sammalikkoon; ja
tuo on luullakseni sinun ranskalainen pukusi. Meidän täytyy kai haudata
sekin.»

»Haudata minun ranskalaiset vaatteeni!» huudahti Alan. »Totta toisen
kerran, se ei saa tapahtua!»

Niin sanoen hän tarttui kääröön ja poistui navettaan muuttamaan pukuaan.
Siksi aikaa hän jätti minut sukulaisensa huomaan.

James vei minut keittiöön. Siellä istuuduimme pöydän ääreen ja alussa
hän puheli ja nauroi kanssani erittäin ystävällisesti. Mutta yhtäkkiä
valtasi hänet uudelleen synkkämielisyys. Hän istuksi otsa rypyssä ja
kynsiään pureskellen eikä muistanut minua kuin aika ajoin. Lopulta hän
antoi minulle vain sanan tai pari ja vaivaloisen hymyilyn ja vaipui
jälleen omiin pelon hämmentämiin ajatuksiinsa. Hänen vaimonsa istui
valkean ääressä ja itki painaen kasvojaan käsiinsä. Vanhin poika oli
kyyryllään lattialla ja selaili suurta paperipinkkaa työntäen aina
tuontuostakin jonkun niistä tuleen. Muuan punakkaposkinen palvelijatar
penkoi sillä aikaa suurella kiireellä joka paikan huoneessa ja
voivotteli lakkaamatta. Ja vähän väliä pisti joku miehistä päänsä ovesta
sisään ja kysyi mitä oli tehtävä.

Lopulta ei James enää jaksanut pysyä paikoillaan, vaan pyysi saada minun
luvallani olla epäkohtelias ja poistua seurastani. »Ei minusta ole juuri
seuraksi, sir», sanoi hän. »Minä en nyt kykene muuta ajattelemaan kuin
tuota kamalaa tapausta ja onnettomuutta, jonka se on tuottamaisillaan
viattomille ihmisille.»

Vähän sen jälkeen hän huomasi poikansa polttavan paperia, joka hänen
mielestään olisi pitänyt säilyttää. Silloin puhkesi hänen kiihottunut
mielialansa esiin tavalla, jota oli vaikea katsella. Useat kerrat hän
löi poikaansa.

»Oletko hullu?» huusi hän. »Tahdotko nähdä isäsi hirsipuussa roikkuvan?»
Ja unohtaen minun läsnäoloni hän sadatteli geelinmurteella pitkän aikaa
poikaansa, joka ei vastannut mitään. Mutta hänen vaimonsa, kuullessaan
hirsipuusta mainittavan, heitti esiliinan kasvoilleen ja nyyhkytti
entistä äänekkäämmin.

Tällaista menoa oli minun, vieraan ihmisen, kiusallista kuulla ja nähdä,
ja olin iloinen, kun Alan tuli takaisin päällään entinen hieno
ranskalainen pukunsa, -- vaikka oikeastaan se oli nyt melkein liian
kulunut ja kutistunut ansaitakseen 'hienon' nimen. Talon toinen poika
vei sitten minut vuorostani muuttamaan vaatteita, joiden tarpeessa jo
kauan olin ollut. Sain myöskin hirvennahasta tehdyt ylämaalaiskuosiset
kengät, jotka alussa tuntuivat vähän oudoilta, mutta totuttuani niihin,
erittäin mukavilta jaloille.

Poissa ollessani oli kai Alan kertonut matkansa vaiheet, sillä kaikki
näyttivät tietävän, että minä olin pakomatkalla hänen kanssaan, ja
laittoivat nyt matkavarustuksiamme kuntoon. Molemmille meille annettiin
miekka ja pistooli, vaikka koetinkin vakuuttaa etten edellistä osannut
käyttää. Saatuamme vielä vähän ampumavaroja, pussin kaurajauhoja,
rautaisen pannun ja pullon oikeaa ranskalaista paloviinaa, olimme
valmiit matkalle lähtemään. Rahoja tosiaankin puuttui vielä. Minulla oli
noin kaksi guineaa jäljellä, ja kun Alanin vyö oli jätetty toisiin
käsiin, ei tällä uskollisella välittäjällä ollut kuin seitsemäntoista
penssiä koko omaisuudestaan jälellä. Mitä Jamesiin tuli, oli hän
Edinburgin matkoilla ja käräjänkäynnillään arentilaisten hyväksi
köyhdyttänyt itsensä niin täydellisesti, ettei hän saanut kokoon enempää
kuin kolme shillinkiä ja viisi ja puoli penssiä ja senkin suurimmaksi
osaksi kuparissa.

»Tämä ei vetele», tuumi Alan.

»Sinun täytyy löytää jostain lähistöltä turvallinen piilopaikka ja
lähettää sana minulle», sanoi James. »Ymmärräthän, Alan, että sinun
täytyy selvitä ehjin nahoin tästä jutusta. Nyt ei ole aikaa jäädä
odottamaan paria guineaa. He ovat varmaan saaneet sinusta vihiä ja
etsivät sinua. Ja minä olen vakuutettu siitä, että he syyttävät sinua
tämänpäiväisestä tapauksesta. Siitä saamme kärsiä sekä sinä että myöskin
minä, joka olen sinun sukulaisesi ja pitänyt sinua luonani täällä
ollessasi. Ja jos he syyttävät minua --», hän vaikeni ja pureskeli
kalpeana sormiaan. »Se olisi ikävä juttu ystävillemme, jos minut
hirtetään.»

»Se olisi surkea päivä Appinille», lausui Alan.

»Se päivä pyörii nyt päässäni», puhui James. »Voi mies paha, Alan! Sinä
ja minä olemme lörpötelleet kuin kaksi mielipuolta!» huusi hän lyöden
nyrkkinsä seinään, jotta koko talo kajahti.

»Totta on mitä puhut, ja tämä alamaalais-ystäväni», lausui Alan
nyökäyttäen päätään minuun päin, »on puhunut minulle järkeviä asioita.
Kumpahan vain olisin totellut häntä.»

»Mutta kuulehan nyt, Alan», jatkoi James entiseen tapaansa. »Jos he
panevat minut kiinni, niin silloin juuri tarvitset rahaa. Sillä
huolimatta siitä mitä minä ja sinä olemme tässä puhuneet, on meidän
kahden tulevaisuus kovin synkkä, kuten käsittänet. Sinä saat vielä
nähdä, että minä itse tahdon syyttää sinua; minä tarjoan palkinnon
päästäsi; sen teen! Onhan se kyllä ikävä juttu näin läheisten ystävysten
kesken, mutta jos minua syytetään tästä kamalasta tapauksesta, tulen
minä puolustaumaan. Ymmärrätkö?»

Hän puhui kiihkeästi ja tarttui Alanin takinkaulukseen.

»Kyllä ymmärrän», vastasi Alan.

»Sinun täytyy jättää nämä seudut -- jättää Skotlanti -- sinun ja sinun
alamaalais-ystäväsi! Sillä minä syytän myöskin alamaalais-ystävääsi.
Etkös sitä käsitä, Alan, sano, että käsität!»

Alan näytti punastuvan. »Tämä on kovin vaikeaa minulle, joka toin hänet
tänne, James», lausui hän nostaen päänsä pystyyn. »Minähän tulen siten
petturiksi!»

»Kuule, Alan!» huudahti James. »Katso asioita oikeassa valossa! Hänet
leimataan joka tapauksessa syylliseksi. Mungo Campbell syyttää
epäilemättä häntä; mitä siis haittaa jos minäkin häntä syytän? Ja
sitäpaitsi olen minä, Alan, perheellinen mies.»

Molemmat vaikenivat hetkeksi.

»Ja sitten vielä Alan: tuomarit ovat Campbelleja!» lisäsi James.

»Yksi seikka tässä on huomattava», lausui Alan miettiväisenä, »se
nimittäin ettei kukaan tiedä hänen nimeään.»

»Eikä tule koskaan tietämäänkään, Alan! Tuossa on käteni», huudahti
James, aivan kuin hän todellakin olisi tiennyt nimeni ja luopui nyt
jostain edusta. »Mutta se puku, joka hänellä oli päällään, hänen ikänsä
ja ulkomuotonsa ja muut sellaiset seikat? Ne minun ainakin täytynee
ilmoittaa!»

»Tuumasi kummastuttavat minua», lausui Alan ankarasti. »Aiotko sinä
kavaltaa pojan lahjallasi? Annatko sinä ensin uuden puvun ja sitten
petät hänet?»

»Ei, ei, Alan», vastasi James. »Mutta se puku, jonka hän riisui
päältään, se, jossa Mungo hänet näki.»

Minusta näytti James kuitenkin pelokkaalta. Hän koetti käyttää kaikkia
mahdollisia keinoja hyväkseen, ja uskallanpa väittää, että hän näki koko
ajan silmäinsä edessä verivihollisiensa istuvan tuomarinpenkeillä ja
hirsipuun tämän näyn taustana.

»No, sir», lausui Alan minuun kääntyen, »mitä sinä tästä sanot? Sinä
olet täällä minun kunniallisuuteni turvissa, ja minun asiani on katsoa,
ettei mitään tehdä vasten tahtoasi.»

»Minulla on ainoastaan muuan sana sanottavana», vastasin, »sillä tähän
sanakiistaan nähden olen kokonaan syrjäinen. Mutta yleisen
oikeuskäsitteen mukaan on selvää, että on syytettävä oikeaa henkilöä,
tässä tapauksessa siis ampujaa. Lykätkää syy hänen päälleen, usuttakaa
vainoojat hänen jälkeensä ja antakaa kunniallisten viattomain ihmisten
olla rauhassa.»

Mutta sen kuultuaan huudahtivat Alan ja James kauhistuksesta ja pyysivät
minua pitämään suuni tukossa, sillä siitä ei voisi olla puhettakaan. He
kysyivät minulta että mitähän Cameronit siitä ajattelisivat -- kysymys,
josta minulle selvisi, että joku Mamoren Cameroneista oli murhaaja -- ja
enkö käsittänyt, että poika joutuisi silloin kiinni? »Sitä et selvästi
ole tullut ajatelleeksi», tuumivat he niin viattoman totisina, että
käteni valahtivat hervottomina sivuilleni ja minä kadotin kaiken toivon
mielipiteeni lopullisesta voitosta.

»Vai niin», lausuin, »no syyttäkää sitten minua, kun teitä haluttanee,
syyttäkää Alania, syyttäkää Yrjö kuningasta! Kaikki kolme me olemme
viattomia ja juuri niistä näyttää nyt kysymys olevan. Mutta, sir»,
lisäsin Jamesille toinnuttuani ensin suuttumuksestani, »olenhan minä
Alanin ystävä, ja jos hänen ystävilleen voin olla avuksi, en vaaroja
säikähdä.»

Katsoin parhaaksi antaa suostumukseni jonkun kauniin syyn nojalla, sillä
minä näin Alanin käyneen miettiväksi. Ja sitäpaitsi -- päättelin
itsekseni -- heti kun käännän heille selkäni, ottavat he kuitenkin minut
mukaan syytöskirjaansa, joko sitten suostun siihen tahi en. Mutta siinä
huomasin erehtyneeni. Tuskin olin näet nuo sanat lausunut, kun Jamesin
vaimo karkasi ylös tuoliltaan, tuli luoksemme ja itki ensin minun ja
sitten Alanin olkaa vasten kiittäen Jumalaa hyvyydestämme hänen
perhettänsä kohtaan.

»Sinä, Alan, täytät täten vain luonnollisen velvollisuutesi», sanoi hän.
»Mutta tämä poika, joka on vain käymässä täällä ja on nähnyt meidät
surkeimmassa asemassa ja rakkaan puolisoni touhuavan kuin armon
kerjääjän, poika, jonka oikeuden mukaisesti tulisi jaella käskyjä kuin
kuninkaan, -- niin, teidän tähtenne on sydämeni surullinen senvuoksi,
etten tiedä nimeänne. Mutta onhan minulla teidän kasvonpiirteenne! Ja
niin kauan kuin sydämeni tykkii rinnassani, olen ne säilyttävä
muistissani, ajatteleva niitä ja siunaava niitä.»

Sen sanottuaan hän suuteli minua ja puhkesi uudelleen niin valtaviin
nyyhkytyksiin, että minä jäin aivan häpeissäni seisomaan siihen.

»Jo riittää, jo riittää», lausui Alan hyvin hajamielisen näköisenä.
»Päivät valkeavat heinäkuussa kovin aikaiseen. Ja huomenna on Appinissa
kova kiire, rakuunoita vilisee, »Cruachan»[1] -huutoja kajahtelee ja
punatakkeja juoksentelee kaikkialla. Silloin on sinun ja erittäinkin
minun oltava muualla.»

[1] Campbellien käyttämä sotahuuto. Suom. muist.

Jätimme hyvästi ja läksimme jälleen matkalle ohjaten kulkumme vähän
enemmän itäänpäin. Yö oli lauhkea ja sysimusta, ja tiemme kulki melkein
samanlaisia louhikkoisia seutuja kuin ennenkin.



20 LUKU.

Pako kanervikossa. Louhikossa.


Riensimme eteenpäin milloin juosten milloin kävellen, ja aamupuoleen
yötä kiirehdimme yhä enemmän kulkuamme. Vaikka seutu näytti aivan
autiolta, oli siellä kuitenkin kumpujen peitossa ihmisten taloja ja
mökkejä, joita sivuutimme luullakseni ainakin parikymmentä. Aina kun
sellaiselle saavuimme, jätti Alan minut tielle ja meni itse koputtamaan
seinään ja puhutteli hetkisen ikkunassa nukkumasta herätettyä asukasta.
Tällä tavalla levitettiin tietoja, ja näillä seuduin oli se niin tärkeä
velvollisuus, että Alanin henkensä edestä paetessaankin täytyi pysähtyä
täyttämään sitä ja niin sukkelaan kulkivat tiedot suusta suuhun, että
enemmässä kuin puolessa niistä taloista, joissa kävimme, tiedettiin jo
murhasta. Toisissa taas, sen mukaan kuin taampana seisoessani kuulin ja
sain selvää vieraasta kielestä, synnytti uutinen enemmän kauhua kuin
kummastusta.

Kaikesta kiirehtimisestämme huolimatta alkoi päivä sarastaa meidän vielä
ollessa kaukana turvallisemmista paikoista. Olimme silloin muutamassa
tavattoman laajassa, kallionlohkareitten peittämässä laaksossa, jonka
läpi virtasi kuohuva joki. Jylhät vuoret ympäröivät laaksoa, eikä siinä
kasvanut puita eikä ruohoa. Jälkeenpäin olen arvellut, että se
arvattavasti oli Glencoen laakso, sama, jossa tuo verinen taistelu
Wilhelm kuninkaan aikana taisteltiin. Mutta mitä seutuja me yleensä
samoilimme, en vieläkään tiedä, sillä me seurasimme milloin oikoteitä,
milloin taas teimme pitkiä kierroksia. Kulkumme oli sitäpaitsi
kiireellistä ja enimmäkseen yön aikaan, ja paikannimet, joita kysyin,
olivat geelinkielisiä, joten ne ovat sitä helpommin unehtuneet.

Päivän ensimäinen kajastus valaisi siis silmäimme eteen mainitun kolkon
paikan, ja minä näin Alanin rypistävän otsaansa.

»Tämä ei ole minulle eikä sinulle sopiva paikka», lausui hän. »Tänne he
asettuvat vahtimaan.»

Niin sanoen läksi hän juoksemaan entistään kiivaammin alas joen rantaan
erääseen paikkaan, missä kolme kallionlohkaretta jakaa joen kahteen
haaraan. Vesi syöksyi uomassaan kumeasti pauhaten, ja putouksen päälle
muodostivat hyrskyt ohuen sumuvaipan. Alan ei katsahtanut puolelle eikä
toiselle, vaan hyppäsi suoraapäätä keskimmäiselle kalliolle ja
heittäytyi siellä nelinkontin pysähtyäkseen vauhdistaan. Kallio oli näet
pieni ja hän oli nähtävästi viskautunut sen toiselle laidalle. Tuskin
oli minulla aikaa välimatkan mittaamiseen tai vaanivan vaaran
ajattelemiseen, kun jo olin syöstäytynyt hänen jälkeensä ja hän oli
ottanut vastaan ja seisauttanut minut.

Siinä nyt seisoimme rinnatusten pienellä, hyrskyistä liukkaalla
kalliolla. Edessämme oli vielä leveämpi kuilu ja joka suunnalla viskoi
vihainen virta vesisuihkuja ilmaan. Nähdessäni missä olin valtasi minut
lamauttava pelko ja minä vein käden silmieni eteen. Alan tarttui minuun
ja ravisti minua. Näin hänen puhuvan, mutta vesiputouksen ärjynnältä ja
hämmentyneeltä mielentilaltani en kuullut mitään. Näin vain, että hän
oli kiukusta punaisena, ja että hän polki jalkaa kallioon. Samalla
silmänluonnilla näin myöskin ohitse kiitävän veden ja ilmassa
leijailevan sumun; mutta sitten suljin silmäni ja ruumistani puistatti.

Seuraavassa tuokiossa oli jo Alan asettanut viinapullon huulilleni ja
pakottanut minut juomaan. Viina ajoi veren takaisin päähäni. Asettaen
kätensä torvelle suunsa eteen hän karjaisi sitten korvaani: »Hyppää tai
huku!» ja kääntyen selin minuun hän hyppäsi virran toisenkin haaran yli
ja pääsi onnellisesti rannalle. Olin nyt yksinäni kalliolla, jossa siten
oli minulla parempaa tilaa. Paloviina suhisi korvissani. Äskeinen
esimerkki oli vielä tuoreena edessäni ja ymmärrykseni kyllin selvä
käsittääkseni, että nyt tai ei koskaan oli minun hypättävä.
Kyyristäydyin alas ja ponnistin eteenpäin tuolla epätoivoisella
kiukulla, joka on joskus antanut minulle voimia rohkeuteni pettäessä.
Ainoastaan käteni ulottuivat kuitenkin perille. Ne luiskahtivat irti
rantakalliosta, tarttuivat jälleen siihen kiinni ja taas luiskahtivat.
Soluin jo alas joen uomaan päin kun Alan sai minusta kiinni, ensin
tukasta, sitten kauluksesta ja kiskoi minut ylös kalliolle.

Sanaakaan virkkamatta hän puhaltui uudelleen juoksuun ja minun täytyi
kompuroida jaloilleni ja lähteä juoksemaan hänen jälkeensä. Olin
ennenkin ollut väsynyt, mutta nyt tuntui koko ruumiini olevan kipeä ja
aivan kuin möyhyksi piesty, ja sitäpaitsi olin vielä paloviinasta hiukan
juovuksissa. Juoksuni oli horjuvaa ja pistokset alkoivat käydä niin
ankariksi, että olivat vähällä masentaa minut kokonaan. Kun Alan viimein
pysähtyi muutaman tavattoman suuren kiven juurelle, joita siinä paikassa
oli suuri joukko, ei se suinkaan ollut David Balfourille liian
aikaiseen.

Sanoin, että kivi oli tavattoman suuri, mutta oikeastaan niitä olikin
siinä kaksi, jotka ylhäällä vetäytyivät yhteen. Molemmat ne olivat noin
kaksikymmentä jalkaa korkeat ja näyttivät ensi silmäyksellä
mahdottomilta kavuta ylös. Alankin (vaikka hänellä voi sanoa olleen
neljä kättä) sai tehdä kaksi onnistumatonta kiipeemis-yritystä. Vasta
kolmannella, ja silloinkin vain noustuaan olkapäilleni ja ponnistettuaan
niistä niin voimakkaasti, että luulin solisluuni taittuneen, hän pääsi
ylös. Päästyään kivelle hän laski nahkavyönsä alas ja sen ja parin
kivensyrjässä löytyvän pienen nikaman avulla kapusin hänen vierelleen.

Nyt älysin, miksi sinne olimme kiivenneet. Nämä kaksi kivenmöhkälettä,
jotka ylhäältä olivat koverot ja vinosti yhteen kallistuneet,
muodostivat näet teevadin kaltaisen syvennyksen, jossa kolme tai neljä
miestä voi maata piilossa.

Koko aikana ei Alan ollut virkkanut sanaakaan. Oli vain juossut ja
kapuillut niin vihaisella ja mielettömällä kiireellä, että minä arvasin
hänen pelkäävän pahasti jotain epäonnistumista. Kalliollekaan päästyämme
ei hän suutaan avannut eikä edes lieventänyt ryppyjä otsallaan,
heittäytyi vain pitkälleen ja kohottaen ainoastaan toisen silmänsä
rintavarustuksemme yläpuolelle, tarkasteli ympärillemme kaikkiin
ilmansuuntiin. Aamu oli jo valennut aivan kirkkaaksi. Me näimme laakson
kiviset seinämät, sen louhikkoisen pohjan ja joen, joka koskisena
virtasi laaksoa pitkin. Mutta missään ei näkynyt ihmisasunnosta kohoavaa
savua, eikä yhtään elävää olentoa, lukuun ottamatta muutamia, erästä
vuorennyppylää kierteleviä, kirkuvia kotkia.

Vihdoinkin kirkasti hymy Alanin kasvoja.

»No nyt meillä on onnistumisen toivoa», lausui hän ja silmäillen minua
mielihyvällä lisäsi sitten: »Et sinä ole oikein reipas hyppääjä.»

Arvattavasti näytin loukkaantuneelta hänen arvostelustaan, koska hän
jatkoi paikalla: »No vähät siitä väliä! Pelätä yritystä ja kuitenkin
tehdä se, se todistaa että mies on mitä urhein. Ja olihan siinä
sitäpaitsi vettä, ja vesi on ainetta, joka pelottaa minuakin. Ei, ei
sinun tarvitse hävetä, vain minun.»

Kysyin minkävuoksi.

»Minkäkö vuoksi!» vastasi hän. »Minä olen tänä yönä ollut aikamoinen
pässinpää. Ensiksikin eksyin väärälle tielle, eksyin Appinissa, omassa
kotiseudussani. Sentähden yllätti meidät päivä paikassa missä meidän ei
koskaan olisi pitänyt olla. Siitä hyvästä on asemamme tässä kivellä
vähän vaarallinen ja kirotun epämukava. Toiseksi -- ja se on kaikesta
pahinta miehelle, joka on niinkin paljon samoillut kanervikkoja kuin
minä -- olen lähtenyt ilman vesipulloa, ja koko pitkä kesäpäivä täytyy
meidän nyt lojua tässä ilman mitään muuta juomaa kuin paloviina.
Ajattelet ehkä, että se on vähäpätöinen asia, mutta ennen yön tuloa,
David, saan kyllä sinulta siitä kuulla.»

Halusin jälleen kunnostaa itseäni ja tarjouduin juoksemaan joelle ja
täyttämään pullon vedellä, jos hän ensin tahtoi tyhjentää siitä viinan.

»Enpä mielelläni heittäisi viinaakaan hukkaan», vastasi hän. »Se on
tehnyt sinulle suuren palveluksen tänä yönä. Muussa tapauksessa -- se on
minun vähäarvoinen mielipiteeni -- aikailisit sinä vieläkin tuolla
vesikivellä. Ja, mikä on vielä tärkeämpää, sinä olisit vielä voinut
huomata, kun olet niin teräväjärkinen, että Alan Breck Stewart käveli
ehkä tavallista kiivaammin.»

»Sinäkö!» huudahdin. »Sinähän juoksit, minkä käpälästä pääsi!»

»Niinkö?» vastasi Alan. »No, sama se. Ole vain siinä uskossa. Silloin ei
ollut aikaa siekailemiseen. Ja nyt olemme puhelleet kylliksi. Laittaudu
sinä, poika, levolle, minä vahdin.»

Noudatin kehotusta ja panin maata. Ylhäälle kallionlohkareitten väliin
oli kasaantunut vähän sammaleista multaa, jossa kasvoi joitakuita
sananjalkoja. Siinä oli nyt vuoteeni. Viimeinen ääni, minkä kuulin, oli
kotkien kirkuminen.

Luullakseni oli kello yhdeksän tienoilla aamua, kun minut herätettiin
jotenkin kovakätisesti, ja minä huomasin Alanin painavan kättään suutani
vasten.

»Hsst!» kuiskasi hän. »Sinä kuorsasit.»

»No, onko se nyt niin vaarallista?» tokaisin, kummastellen hänen
kasvojensa hätäistä ja synkkää ilmettä.

Hän kurkisti kiven särmän yli ja viittasi minua tekemään samoin.

Päivä oli nyt kirkas ja kuuma, ja taivas pilvetön. Laakso levisi allamme
selväpiirteisenä kuin kuvataulu. Noin puolen mailin[1] päässä rannasta
oli punatakkien leiripaikka. Sen keskellä leimusi suuri nuotio, jonka
ääressä muutamia miehiä hommasi keittopuuhissa. Lähellä sitä, muutaman
meidän kivemme korkuisen kallion laella seisoi vahti. Hänen aseensa
välkkyivät auringon paisteessa. Pitkin joenrantaa näkyi toisia vahteja,
jotka oli asetettu toisin paikoin tiheään toisin taas harvempaan.
Muutamia heistä oli sijoitettu, kuten nuo ensin mainitsemanikin,
korkeammille paikoille, toiset taas maahan, jossa he astuskelivat
edestakaisin. Kauempana, laakson yläpäässä, jossa maa oli aukeampaa, oli
vahtiketjun jatkona hevosmiehiä, joiden näimme siellä ratsastelevan
edestakaisin. Alempana laaksossa oli jalkaväkeä, mutta kun joki siellä,
yhdyttyään erään sivuhaaran kanssa, äkkiä leveni, oli heitä vain hyvin
harvassa eivätkä he vahtineetkaan muuta kuin kaalamoita ja kiviä joiden
avulla olisi voinut päästä joen yli.

[1] Mile (maili) = Englannin maapeninkulma, = vähän yli 1 1/2
kilometriä. Suom. muist.

Kerran vain katsahdin tätä ja painauduin takaisin vuoteelleni. Tuntui
vähän kummalliselta nähdä nyt laakson, joka auringon noustessa oli aivan
autio, aseita välkkyvän ja punaisia takkeja ja polvihousuja vilisevän.

»Siinä nyt näet», sanoi Alan. »Tätä minä juuri pelkäsin, että he
nimittäin asettuvat joen puolelle vahtiin. Noin pari tuntia sitten alkoi
heitä tulla, ja sinä, mies, olet vain nukkunut raskaasti! Paikkamme on
tässä vaarallinen. Jos he nousevat vuorelle, voivat he helposti keksiä
meidät kaukoputkella. Mutta jos he pysyttelevät vain laaksossa, ei
meillä ole hätää. Vahteja on joen alapäässä harvemmassa, ja yön tultua
koetamme pujahtaa heidän ohitsensa.»

»Mitäs me teemme siihen asti?» kysyin.

»Lojumme tässä ja paistumme», vastasi Alan.

Ja »paistumista» olikin koko päivä. Täytyy muistaa, että me makasimme
paljaalla kivellä kuin pannukakku lautasella. Päivä paahtoi meitä
säälimättä, ja kivi kuumeni niin, että siihen tuskin voi koskea.
Pienellä sananjalkojen peittämällä maatumalla, joka pysyi vähän
viileämpänä, ei ollut sijaa kuin yhdelle kerrallaan. Vuorotellen
makasimme paljaalla kalliolla, ja siinä oli jotenkin samanlaisessa
asemassa kuin marttyyri, jota kidutettiin tuliraudoilla. Tulin
ajatelleeksi miten merkillistä oli, että samassa ilmanalassa, ainoastaan
muutaman päivämatkan päässä, voi kärsiä niin julmasti ensin kylmästä
saarellani ja nyt kuumuudesta tällä kalliolla.

Koko aikana oli meillä karvas paloviina ainoana juomisena ja sen
nauttiminen pahensi vain tilaamme. Pulloa koetimme pitää niin kylmänä
kuin mahdollista hautaamalla sen multaan, ja kostuttamalla sitten
viileällä viinalla rintaa ja ohimoitamme saimme vähän helpotusta.

Sotamiehet tarkastelivat koko päivän laakson pohjaa, milloin vaihtaen
vahtivuoroja, milloin taas pienissä joukoissa samoillen
kallionlohkareitten välissä. Niitä oli taajalti ja tiheässä, joten
miehen etsiminen niiden seassa oli samaa kuin hakea neulaa heinätukosta.
Ja kun heidän tehtävänsä oli niin toivoton, olivat he sitä
huolimattomampia. Näimme tuontuostakin sotamiesten viiltävän kanervikkoa
pistimillään ja kylmä väristys kävi silloin ruumiini läpi. Toisinaan he
kiertelivät meidänkin kiveämme ja silloin uskalsimme tuskin
hengittääkään.

Kuta pitemmälle päivä ehti, sitä hitaammin ja vaivaloisemmin kuluivat
meiltä tunnit kivellä. Alustamme kävi näet yhä kuumemmaksi ja
auringonpaahde yhä sietämättömämmäksi. Lisäksi täytyi kärsiä
pyörrytystä, pahoinvointia ja luuvalon tapaisia tuimia pistoksia.
Mieleeni muistuivat silloin, ja ovat usein jälestäpäinkin muistuneet,
skottilaisen virtemme säkeet:

      "Sua kuuvaloyö ei järjiltä lyö,
      ei päivän aurinko pistä."

Ja todellakin suojeli meitä ainoastaan Jumalan armeliaisuus
auringonpistoksesta.

Lopulta, noin kello kahden aikana, kävi olomme aivan sietämättömäksi, ja
meidän täytyi nyt kestää kiusausta yhtä hyvin kuin kipujakin. Aurinko
oli näet jo painunut hiukan länteen ja loi kiven itäpuolelle vähän
varjoa. Sillä puolen oli myöskin sotamiesten katseilta turvassa.

»Kuolema kuin kuolema!» lausui Alan, ja pudottautui kiven särmän yli
alas varjonpuolelle.

Hetkeäkään kadottamatta seurasin häntä ja putosin pitkin pituuttani
maahan, niin heikko ja niin pyörryksissä olin pitkällisestä kitumisesta.
Siinä viruimme sitten tunnin tai pari, velttoina kuin lankavyyhti.
Ruumistamme pakotti kiireestä kantapäähän, ja jokainen sotamies joka
vain olisi osunut sinne, olisi keksinyt meidät. Ketään ei kuitenkaan
tullut kiven sille puolen. Kaikki sivuuttivat kiven vastakkaiselta
puolelta, joten se nytkin oli meidän suojamme.

Vähitellen palautuivat voimamme, ja sotamiehet kun nyt pysyttelivät
lähempänä jokea, ehdotti Alan, että koettaisimme lähteä liikkeelle.

Ainoastaan yksi seikka pelotti minua tänä hetkenä, ja se oli takaisin
kivelle nouseminen. Kaikki muu oli minulle tervetullut. Laittauduimme
siis viivyttelemättä lähtökuntoon ja aloimme hiipiä kiveltä kivelle,
vuoroin madellen niiden suojassa vatsallamme, vuoroin juosten sydän
kurkussa toisen taa.

Tarkasteltuaan pintapuolisesti tämän puolen laaksoa, ja ollen ehkä vähän
uneliaita kuumuudesta, eivät sotamiehet enää olleet niin valppaita, vaan
nukkuivat paikoillaan tai pitivät ainoastaan joen pengermiä silmällä.
Vältellen laakson pohjaa ja painuen samalla, vuoria kohti, etäännyimme
taukoamatta heidän läheisyydestään. Mutta tämä yritys oli vaikein mihin
koskaan olen ryhtynyt. Siinä olisi pitänyt olla silmiä sadottain joka
paikassa ruumista, pysyäkseen piilossa tällä epätasaisella maalla ja
niin taajaan sijoitetun vahtijoukon silmänkantamilla. Aukean paikan yli
juostessa ei tullut yksistään nopeus kysymykseen, vaan täytyi myöskin
silmänräpäyksessä saada selville paikan asema ja jokaisen kiven
vakavuus, jolle jalkansa laski. Ilma oli näet nyt niin tyyni, että kiven
vierähtäminenkin kajahti kuin pyssynlaukaus ja kaiku toisteli sitä
kukkuloiden ja kumpujen välissä.

Auringon laskuun olimme niinkin hitaasti kulkien päässeet hyvän matkaa
eteenpäin, vaikka kallionlohkareelle asetettu vahti näkyi vielä aivan
selvään. Mutta silloin tapasimme jotakin, joka hälvensi kaiken pelkomme.
Se oli syvä kuohuinen puro, joka tässä kohti muodosti putouksen,
yhtyäkseen alempana olevaan jokeen. Purolle päästyämme heittäysimme
maahan ja pistimme pään ja olkapäät veteen, enkä voi sanoa kumpi tuntui
suloisemmalta, puistutusko, joka kävi ruumiin läpi kylmän veden
virratessa päällemme vaiko nautinto, jolla vettä joimme.

Kun rantatörmät estivät meidät näkymästä sotamiehille, makasimme siinä
kaikessa rauhassa, joimme yhä uudelleen ja uudelleen, valelimme
rintaamme ja annoimme käsiemme viiltää virrassa, kunnes kylmä rupesi
niitä vihavoimaan. Virkistyimme siitä ihmeellisesti ja otimme lopulta
jauhopussin esiin ja laitoimme rautaisessa pannussa »drammachia». Vaikka
se on ainoastaan kylmään veteen sekoitettuja kaurajauhoja, tulee siitä
kyllin hyvä ateria nälkäiselle miehelle, ja milloin ei ole tuliaineita
tahi sattuu, kuten nyt me, sellaiseen asemaan, ettei voi tulta tehdä, on
se kanervikon kulkijain paras auttaja.

Heti kun yön varjot alkoivat laskeutua läksimme jälleen taipaleelle.
Alussa etenimme yhtä varovasti kuin ennenkin, mutta sitten rohkeammin,
kävellen suorina ja pitkin askelin. Kulkumme oli hyvin vaivaloista, kun
täytyi milloin kiivetä ylös jyrkkiä vuorenrinteitä, milloin kapuilla
kuilujen partaita pitkin. Auringon laskettua oli taivas vetäytynyt
pilveen ja yö oli pilkkoisen pimeä. Väsymystä en sanottavasti tuntenut,
mutta sen sijaan alati pelkäsin putoavani tai luiskahtavani alas
rinteiltä, eikä minulla matkan suunnasta ollut aavistustakaan.

Vihdoin nousi kuu ja näki meidän vieläkin pysyvän tiellä. Kuu oli
loppupuoliskolla ja enimmäkseen pilvien peitossa. Mutta hetkisen
kuluttua se pilkisti esiin ja näytti minulle joukon mustia
vuorenhuippuja. Kaukana allamme välkkyi sen valo kapean merenlahdelman
pinnalla.

Molemmat silloin pysähdyimme, minä hämmästyneenä löytäessäni itseni
korkealta, ja kuten minusta näytti pilvien päällä kävelemästä. Alan taas
määrätäkseen suuntamme.

Hän oli nähtävästi mielissään ja varma siitä että olimme poissa kaikkien
vainoojiemme kuuluvilta, sillä koko loppuosan öisestä marssistamme hän
kulutti viheltäen sotaisia, reippaita ja surullisia sävelmiä,
tanssikappaleita, jotka panivat jalan kepeämmin nousemaan, minun
eteläisen kotiseutuni säveliä, jotka saivat minut halajamaan kotiin
seikkailuiltani. Ja nämä kaikki olivat matkatovereinani jylhässä,
synkässä ja autiossa vuoristossa.



21 LUKU.

Pako kanervikossa. Corrynakieghin rotko.


Heinäkuun alussa valkenevat päivät kyllä aikaiseen, mutta oli vielä
pimeä saapuessamme määräpaikkaamme rotkolle muutaman korkean vuoren
laella. Rotkon läpi juoksi puro ja sen toisella puolen oli kallioon
muodostunut matala luola. Koivuja kasvoi siellä harvahkona, kauniina
metsänä, mutta kauempana ne vaihtuivat mäntyihin. Puro oli täynnä
taimenia, ja metsä sepelkyyhkysiä. Vuoren aukealla puolen isokuovit
viheltelivät lakkaamatta ja käkiä siellä oli niinikään lukuisasti.
Rotkon suulta näkyi osa Mamoria ja merenlahti, joka eroitti sen
Appinista. Olimme niin huimaavan korkealla, että maiseman katselemisesta
riitti minulle koko ajaksi ihmettelemistä ja ihailemista.

Rotkon nimi oli Corrynakiegh, ja vaikka se oli niin korkealla ja niin
lähellä merta että pilvet sen usein peittivät, oli se ylipäänsä
miellyttävä paikka, ja ne viisi päivää, jotka siinä vietimme kuluivat
onnellisesti.

Luola oli makuuhuoneemme ja vuoteemme laitoimme kanervapehkoista, joita
sitävarten kävimme leikkaamassa. Peittona meillä oli Alanin
päällystakki. Muutamassa puron polvessa oli suojaisa syvennys, jonne
uskalsimme laittaa pienen nuotion. Sen ääressä lämmittelimme itseämme,
milloin pilvet peittivät rotkon, keitimme kaurajauhovellimme ja
paistoimme pienet taimenet, jotka pyydystimme käsin purosta kivien alta
ja rantaonkaloista. Se olikin meidän pääasiallisena toimena ja
huvituksena. Paitsi sitä, että jauhomme säästyivät siten pahempien
päivien varalle, kului meiltä aika hauskasti kun vyötäisiin asti
alastomina pulikoimme purossa pyydystäen kilvan kaloja. Suurimmat
taimenet, mitkä saimme, olivat noin neljännesnaulan painoisia. Mutta ne
olivat rasvaisia ja hyvänmakuisia, ja kun ne paistoi hiilillä, puuttui
ainoastaan suolaa, jotta olisi saanut oikein herkkuruuan.

Väliaikoina Alan opetti minua miekan käyttöön, sillä kunnottomuuteni
siinä kiusasi häntä. Sitäpaitsi luulen hänen hyvinkin mielellään
ryhtyneen harjoitukseen, jossa hän oli niin paljon minua etevämpi, kun
minä kalastuksessa vein hänestä joskus voiton. Miekkailua hän käytti
oikeastaan rangaistuksena, sillä koko harjoitusten ajan hän haukkui
minua jotenkin hillittömästi ja ahdisti niin ankarasti, että luulin
hänen jo lävistävän minut miekallaan. Usein teki mieleni livistää
pakoon, mutta seisoin kuitenkin paikallani ja opin siten ainakin
pysymään varman näköisenä puolustusasennossa, joka usein on kaikki mitä
tarvitaan. Vaikka siten en koskaan ollut vähääkään opettajani mieliksi,
en sentään ollut aivan tyytymätön itseeni.

Sillä ei tarvitse luulla että olisimme unhottaneet päätarkoituksemme,
pakenemisen.

»Kotvan kestää», lausui Alan minulle ensimäisenä aamuna, jonka rotkossa
vietimme, »ennenkuin punatakeille pälkähtää päähän etsiä meitä
Corrynakieghistä. Meidän on nyt sentähden lähetettävä sana Jamesille,
jotta hän hankkii meille rahat.»

»Mutta millä tavoin saamme viestin hänelle?» kysyin. »Olemmehan täällä
autiossa seudussa. Emme uskalla sitä vielä jättää, eivätkä kai
linnutkaan rupea sanansaattajiksemme. En ymmärrä miten on meneteltävä.»

»Etkö?» vastasi Alan. »Kylläpä sinussa, David, ei ole kekseliäisyyttä!»

Sen sanottuaan hän vaipui ajatuksiinsa tuijottaen hiillokseen. Hetken
perästä hän otti puunpalasen, muodosteli siitä ristin ja mustasi sen
haarukat hiilellä. Sitten hän katsoi vähän arasti minuun ja lausui:

»Etköhän lainaisi minulle nappiani? Lahjan takaisin pyytäminen ei kyllä
ole tavallista, mutta minä tunnustan, etten mielelläni leikkaisi toista
nappia».

Annoin hänelle napin. Sen hän pujotti päällystakistaan repimäänsä
vaatekaistaleeseen, jolla oli sitonut ristin kokoon, ja kiinnitettyään
siihen vielä pienen koivun- ja petäjänlehvän, hän katseli laitostaan
tyytyväisenä.

»Vähän matkan päässä täältä on pieni Koalisnacoan niminen kylä. Siellä
asuu muutamia minun ystäviäni, joiden käsiin voin uskoa henkeni, ja
toisia, joista en ole niin varma. Katsos nyt, David. Meidän päistämme
luvataan palkinto. Jameskin lupaa niistä palkinnon, ja mitä
Campbelleihin tulee, niin he eivät koskaan säästä rahaa, milloin vain on
kysymys jonkun Stewartin vahingoittamisesta. Jos asiat toisin olisivat,
voisin milloin tahansa mennä Koalisnacoaniin ja uskoa henkeni heidän
käsiinsä yhtä helposti kuin ottaa jonkun omiin turviini.»

»Mutta asiain tällä kannalla ollessa?»

»Silloin minä käyn siellä kenenkään näkemättä», vastasi Alan.
»Kaikkialla on huonoja, ja mikä pahinta, heikkoja ihmisiä. Pimeän tultua
hiivin siis kylään ja asetan tämän tekeleeni John Breck Maccollin
ikkunaan. Hän on hyvä ystäväni ja Appinin »bouman».[1]

[1] Boumanneiksi nimitettiin Skotlannissa tilan vuokraajia, jotka ovat
ruvenneet isännän kanssa yhtiöön ja jakavat hänen kanssaan maatilan
tulot. Suom. muist.

»Aivan kernaasti voit sen tehdä», lausuin. »Mutta jos hän sen löytääkin,
niin mitä on hänen siitä ajateltava?»

»Toivon, että hän olisi vähän teräväjärkisempi mies, sillä pelkäänpä
pahoin ettei hän paljoakaan siitä käsitä! Mutta näin olen minä
ajatellut. Tämä risti vivahtaa vähän arpakapulaan, jonka kiertäminen
meidän klaaneissamme merkitsee kokoontumista. Vielä hän ymmärtää aivan
hyvin, ettei klaani aio tehdä kapinaa, kun kapula on asetettu ikkunaan
ilman minkäänlaista kirjoitusta. Hän tuumii siis: »Klaani ei aio tehdä
kapinaa, mutta jotakin tämä merkitsee.» Silloin hän huomaa nappini, joka
on ennen ollut Duncan Stewartin, ja ajattelee: »Duncanin poika on
kanervikossa ja tarvitsee minua.»

»Saattaa niin käydä», sanoin minä. »Mutta vaikka hän arvaisikin
tarkoituksen, on Forthin ja tämän välillä hyvä joukko kanervikkoa.»

»Se on aivan totta», vastasi Alan. »Mutta silloin huomaa John Breck
koivun ja männyn lehvät, ja päättää -- jos hänellä on vähänkään järkeä,
jota minä epäilen -- että »Alan piileskelee metsässä, jossa kasvaa sekä
koivuja että petäjiä». Sitten hän lisää: »Sellaista metsää ei näillä
seuduin ole monessa paikassa», ja tulee luoksemme Corrynakieghiin. Ja
jos hän ei tule, niin periköön piru hänet, sama se minulle, sillä
silloin ei hän ansaitse edes suolaa velliinsä.»

»Kas vain», sanoin tehden hänestä vähän pilkkaa, »oletpa sinä aika
kekseliäs! Mutta eikö sinulle olisi yksinkertaisempaa kirjoittaa hänelle
muuan sana?»

»Sepä mainio huomautus, Mr Balfour», hän vastasi tehden vuorostaan
minusta pilaa. »Tosiaankin olisi minulle paljon yksinkertaisempaa
kirjoittaa hänelle, mutta sen lukeminen olisi John Breckille hankala
juttu. Hänen pitäisi ensin käydä koulua pari kolme vuotta ja
mahdollisesti väsyisimme me odottamiseen.»

Samana yönä Alan vei arpakapulan kylään ja asetti sen John Breckin
ikkunaan. Takaisin tullessaan hän oli levoton, sillä koirat olivat
ruvenneet haukkumaan ja ihmisiä juossut asunnoistaan ulos. Luulipa hän
kuulleensa aseidenkin kalinaa ja nähneensä yhden punatakin muutamalla
ovella. Koko seuraavan päivän oleksimme sentähden metsän reunassa, ja
pidimme tarkasti vahtia voidaksemme, jos tulija oli John Breck, ohjata
hänet heti luoksemme, tai jos se oli punatakki, hyvissä ajoin paeta.

Puolenpäivän tienoissa huomasimme miehen kiertelevän aukeaa
vuorenrinnettä ylös ja varjostaen kädellään silmiään katselevan
tullessaan ympärilleen. Heti kun Alan hänet huomasi, vihelsi hän. Mies
kääntyi ja tuli jonkun matkaa meitä kohti. Alan vihelsi toisen kerran ja
mies tuli lähemmäksi. Sillä tavalla ohjasimme hänet vähitellen
luoksemme.

Hän oli ryysyinen, hurjannäköinen, parrakas mies, iältään noin
neljänkymmenen vaiheilla, rokonarpien rumentama ja näytti sekä tuhmalta
että julmalta. Vaikka hän puhui huonosti ja murteellisesti
englanninkieltä, pyysi Alan kuitenkin -- seuraten entistä kaunista
tapaansa, milloin minä olin läsnä -- ettei hän puhuisi geelinkieltä.
Mahdollista on, että vieras kieli sai hänet näyttämään vielä hitaammalta
kuin hän oikeastaan olikaan; mutta minusta vain näytti, ettei hänellä
ollut paljon halua auttaa meitä ja että sekin vähä oli pelosta ja
pakosta.

Alan tahtoi häntä viemään sanan Jamesille, mutta »boumanni» ei siitä
tahtonut kuulla puhuttavankaan. »Minä unhotan sen», kirkui hän ja vaati
vain kirjettä, muuten hän uhkasi jättää meidät oman onnemme nojaan.

Nyt arvelin Alanin joutuneen ymmälle, sillä kirjoitusneuvoja ei meillä
tässä erämaassa ollut. Mutta hän olikin nokkelampi kuin luulinkaan. Hän
etsi metsästä sepelkyyhkysen siipikynän, josta sitten muodosti kynän.
Mustetta hän laittoi sekoittamalla ruutia veteen, ja repäisten nurkan
ranskalaisesta sotilasvaltakirjastaan, jota hän kuletti taskussaan kuin
mitäkin hirsipuusta suojelevaa taikakalua, hän istuutui kirjoittamaan
seuraavat rivit:

»Rakas sukulaiseni. -- Tee hyvin ja lähetä tämän tuojan mukana rahat
siihen paikkaan, jonka hänelle olen ilmoittanut.

                                              Sinun uskollinen serkkusi,
                                                       A. S.»

Kirjelmän hän uskoi miehelle, joka lupasi kiirehtiä niin paljon kuin
suinkin ja läksi kirjeineen laskeutumaan alas kummulta.

Kolme kokonaista päivää oli hän poissa, mutta noin kello viiden aikaan
kolmannen päivän illalla kuulimme metsästä vihellyksen, johon Alan
vastasi. Heti ilmestyi »boumanni» puron rannalle etsien meitä silmillään
oikealta ja vasemmalta. Hän ei ollut nyt niin pahantuulisen näköinen
kuin ennen ja epäilemättä hän olikin hyvillään saatuaan niin vaarallisen
tehtävänsä loppuun suoritetuksi.

Seudun uutisina hän kertoi, että maa oli täynnä punatakkeja, että aseita
oli löydetty ja ihmisiä sentähden saatettu joka päivä onnettomuuteen,
että James ja hänen palvelijansa oli, rikokseen osallisuudesta
epäiltyinä, pistetty Fort Williamin vankilaan. Kaikille suunnille tuntui
ilmoitellun, että Alan Breck oli ampuja, ja hänestä ja minusta oli
levitetty julistus, jossa luvattiin meistä sadan punnan palkinto.

Nämä olivat meille mitä ikävimpiä uutisia, ja lyhyt kirjelmä, jonka
rouva Stewart oli John Breckin mukana lähettänyt, oli läpeensä haikeaa
valitusvirttä. Siinä hän pyysi hartaasti Alania välttämään
kiinnijoutumista, vakuuttaen, että jos hän kerran joutuu sotamiesten
käsiin, ovat sekä hän että James mennyttä kalua. Rahasumma, jonka hän
lähetti, oli kaikki minkä hän oli saanut kerjätyksi tai lainatuksi, ja
hän rukoili Jumalaa, että tulisimme sillä toimeen. Lopuksi -- kirjoitti
rouva -- liitti hän mukaan julistuksen, jossa meistä puhuttiin.

Sitä paperia tarkastimme uteliaisuudella ja pelolla -- aivan kuin
olisimme katsoneet peiliin ja samalla vihollisen pyssyn suuhun
saadaksemme selville onko hänellä todellakin tosi mielessä. Alanin
tuntomerkeiksi oli siinä ilmoitettu: »pieni, rokonrikkoma ja
notkealiikkeinen mies, iältään kolmenkymmenen viiden vaiheilla, päässä
sulitettu hattu, pukunaan ranskalainen, sinivärinen ja hopeanapeilla
varustettu silkkinuttu, jonka koruompelukset ovat jo suurimmaksi osaksi
vaalenneet, punaiset liivit ja mustat, nukkakankaasta tehdyt
polvihousut». Minusta oli sanottu: »suuri, vahva, noin kahdeksantoista
vuotias poika, päällä vanha, hyvin repaleinen sininen nuttu, vanha
ylämaalais lakki, pitkät, kotikutoiset liivit, siniset polvihousut;
kintut paljaat, kengät alamaalaista kuosia ja kärjistä rikki, puhuu
alamaalaisten tavoin, ja on parraton».

Alan oli mielissään, kun hänen komeutensa oli hyvin muistettu ja niin
tarkoin kerrottu. Koruompeluksista lukiessaan hän vain käänsi katseensa
paperista niihin vähän loukkaantuneen näköisenä. Mitä minuun tuli
tarjosin minä mielestäni julistuksen mukaan surkean näyn. Mutta
toisekseen olin siitä hyvillänikin, sillä vaihdettuani entiset ryysyni
pois, ei kuvaus enää ollut vaarallinen, vaan paremminkin päinvastoin.

»Alan, sinun pitäisi vaihtaa pukua», huomautin.

»Eikö mitä», vastasi hän. »Minulla ei ole toisia vaatteita. Näyttäisipä
se somalta jos palaisin Ranskaan »bonnetti»[1] päässä!»

[1] Ylämaalaisten kansallispukuun kuuluva kankaasta tehty lieriömäinen
lakki. Suom. muist.

Tämän hänen vastauksensa johdosta tulin ajattelemaan, että jos eroan
Alanista ja hänen kielittelevistä vaatteistaan, minun ei tarvitse pelätä
kiinnijoutumista, vaan voin liikkua julkisesti asioillani. Eikä siinä
kaikki, sillä jos otaksutaan, että minä joudun yksinäni kiinni, ei minua
vastaan ollut mitään syytöksiä, mutta jos joudun tuon murhaajaksi
luullun miehen seurassa vangiksi, oli asemani hyvin vakava. Näistä
mietteistäni en kyllä kehdannut virkkaa mitään, mutta sellaisia
ajatuksia liikkui kuitenkin mielessäni.

Näitä seikkoja tulin ajatelleeksi vieläkin enemmän, kun sanansaattajamme
veti esiin viheriän kukkaron, jossa oli neljä guineaa kullassa ja vähää
vaille guinea hopearahoissa. Summa oli kyllä suurempi kuin minun. Mutta
Alanin olikin vähän vaille viidellä guinealla päästävä aina Ranskaan
asti, ja minun vaille kahdella vain tälle puolen Queensferryn. Jos
kaikki otetaan huomioon, ei Alanin seura ollut minulle ainoastaan
hengenvaarallinen, vaan myöskin kukkaroani rasittava.

Mutta niin ei kunniallinen seuralaiseni ajatellut. Hän luuli vain
palvelevansa, auttavansa ja suojelevansa minua. Mitä minun oli siis
tekeminen muuta kuin pysyä ääneti ja tyynenä tyytyä osaani!

»Onhan tämä vähän pienenlainen summa», tuumi Alan pistäen rahat
taskuunsa, »mutta eikö tuo riittäne tarpeisiini. Jos nyt te, John Breck,
tahdotte antaa minulle nappini, lähdemme tämän kunnon miehen kanssa
matkalle.»

Mutta »bouman», harailtuaan ensin karvoista tehdyssä pussissaan, joka
ylämaalaisten tapaan riippui hänellä etupuolella -- jalassa oli hänellä
sitävastoin alamaalaisten merimieshousut -- alkoi mulkoilla pahasti
silmillään ja sanoi lopuksi: »Minä olen tainnut kadottaa sen.»

»Mitä!» ärjäisi Alan, »oletko sinä hukannut minun nappini, jonka olen
saanut isältäni? Silloin täytyy minun ilmoittaa sinulle, että tämä oli
pahin päivätyö, minkä kuuna kulloisna ikänäsi olet tehnyt.»

Puhuessaan Alan pani kädet polvilleen ja katsoi mieheen ivahymy
huulillaan ja silmissä välke, joka ennusti pahaa hänen vihollisilleen.

Mahdollista on että mies puhui totta, mahdollista myöskin että hän aikoi
pettää, mutta huomaten sitten olevansa autiossa seudussa yksin meitä
kahta vastaan, katsoi hän itselleen parhaimmaksi turvautua totuuteen.
Pääasia vain on, että hän oli äkkiä löytävinään napin ja ojensi sen
Alanille.

»Oikein, tämä puhuu Maccollien kunniallisuuden puolesta», lausui Alan ja
jatkoi sitten minulle: »Tässä on nappisi takaisin. Minä kiitän sinua
siitä, että raskit napista luopua. Se on teko, joka on todistuksena
ystävyydestäsi minua kohtaan.»

Sitten hän jätti »boumannille» lämpimät hyvästit. »Sillä», sanoi hän,
»sinä olet tehnyt minulle suuren palveluksen ja antautunut uhkarohkeaan
yritykseen. Minä olen aina antava sinulle hyvän miehen nimen.»

John Breck läksi viimein omalle suunnalleen ja Alan ja minä pannen
kapineemme yhteen taakkaan, poistuimme toiselle jatkaaksemme
pakomatkaamme.



22 LUKU.

Pako kanervikossa. Suolla.


Käveltyämme pysähtymättä ja rivakasti noin seitsemän tuntia, olimme
varhain aamulla vuorijonon toisessa päässä. Edessämme levisi epätasainen
ja autio alanko, jonka yli meidän nyt oli kuljettava. Aurinko oli vielä
alhaalla ja paistoi suoraan silmiimme. Suosta kohosi ohut,
savunkaltainen sumu, joten -- Alanin sanojen mukaan -- alangolla voi
olla vaikka kaksikymmentä eskadroonaa ratsuväkeä, ilman että meillä
niistä oli aavistustakaan.

Istuuduimme sentähden eräälle vuoren rinteen pengermälle odottamaan
sumun haihtumista, laitoimme »drammachia» ja pidimme sotaneuvottelun.

»David», lausui Alan, »tämä on vähän vaarallinen paikka. Majailemmeko
nyt tässä yöhön asti, vai uskallammeko eteenpäin?»

»Jos siinä on kaikki, niin käykäämme eteenpäin», vastasin minä.

»Niin, mutta kun siinä ei ole kaikki, ei edes puoletkaan», puhui Alan.
»Asemamme on nyt seuraava: Appinissa odottaa meitä varma kuolema,
etelässä on kaikki Campbellien aluetta eikä siis sinne ole
ajattelemistakaan. Pohjoiseen ei meillä kummallakaan ole asiaa, ei
sinulla, joka aijot Queensferryyn, eikä minulla jonka matka pitää
Ranskaan. Itäänpäin voimme siis suunnata kulkumme.»

»Tehkäämme se!» vastasin iloisesti. Mutta itsekseni ajattelin: »Parasta
olisi meille molemmille, että sinä lähdet yhdelle suunnalle ja annat
minun mennä toiselle.»

»Mutta huomaa, että idässä on suo edessämme», lausui Alan. »Jos sinne
lähdemme, antaudumme uhkapeliin. Mihin kummaan tuolla lakealla, aukealla
kentällä piiloon pistäytyy? Heti kun punatakit pääsevät jonkun kummun
yli, voivat he nähdä meidät peninkulmien päästä, ja silloin saat pian
maistaa heidän hevostensa kavioista. Se ei ole paikka meitä varten ja
uskallanpa lisätä, että se on vielä vaarallisempi päivällä kuin yöllä.»

»Kuule, Alan, mitä minä olen tästä ajatellut. Appinissa odottaa meitä
kuolema. Rahoja ei meillä suinkaan ole liiaksi, jauhoista puhumattakaan.
Kuta kauemmin he meitä etsivät, sitä likemmä arvaavat he olinpaikkamme.
Kaikkialla olemme siis vaarassa, ja lupaan sanallani ponnistaa
eteenpäin, kunnes kaadumme.»

Alan ihastui. »On hetkiä», lausui hän, »jolloin sinä olet aivan liian
viekas ja liian whigimäinen minunlaiseni kunnonmiehen seuraksi, mutta on
toisiakin hetkiä, jolloin sinä osoittaudut rohkeaksi, ja silloin juuri
rakastan minä sinua kuin veljeäni.»

Sumu haihtui ja alanko levisi eteemme autiona kuin meri. Ainoastaan
riekot ja töyhtöhyypät kirkuivat siellä ja kaukana idässä liikkui
hirvilauma pienenä pisteenä. Suurimmaksi osaksi se oli punaista
kanervikkoa, muu ala enimmäkseen suota, heteikköä ja sammaltuneita
vesilammikoita. Muutamin paikoin oli kulovalkea polttanut maanpinnan
mustaksi ja toisin paikoin oli kokonaisia metsiä kuivuneita mäntyjä,
jotka seistä törröttivät siellä kuin luurangot. Elottomamman näköistä
erämaata ei missään näe, mutta sotamiehiä ei siellä näkynyt ja se oli
meille tärkeintä.

Laskeuduimme siis alas autiolle kankaalle ja alotimme vaivaloisen ja
monimutkaisen kulkumme itää kohti. Joka haaralla ympäröivät meitä, -- se
tulee muistaa -- vuorenhuiput, joilta meidät voitiin nähdä milloin
hyvänsä. Sentähden täytyi meidän seurata notkopaikkoja, ja kun ne
kääntyivät pois meidän suunnastamme, liikkua aukealla kentällä mitä
huolellisimmin. Joskus, puolikin tuntia yhteen menoon, meidän täytyi
ryömiä kanervapehkosta toiseen kuin metsämiehen ollessaan likellä
hirveä. Päivä oli taas kirkas, aurinko paahtoi kuumasti. Vesi
viinapullostamme loppui pian, ja jos olisin arvannut minkälaista oli
ryömiä puolet matkasta vatsallaan ja kävellä loput melkein polviin asti
kumarassa, olisin varmaan luopunut sellaisesta murhaavasta
uhkayrityksestä.

Ponnistaen ja leväten ja uudelleen ponnistaen taivalsimme eteenpäin
aamupäivän ja puolenpäivän tienoissa paneuduimme maata sankkaan
kanervapehkoon. Alan piti ensin vahtia. Mielestäni olin tuskin silmäni
ummistanut kun hän jo herätti minut vahtimaan vuorostani. Kummallakaan
meillä ei ollut kelloa, jonka mukaan olisimme eläneet. Sen puutteessa
pisti Alan kanervan oksan pystyyn maahan. Kun pensaan varjo oli ehtinyt
siihen, oli minun herätettävä hänet. Mutta nyt olin minä niin väsyksissä
että olisin voinut nukkua kaksitoista tuntia yhtä päätä. Uni kangerti
kurkussani ja jäseneni lepäsivät, vaikka ajatukset olivatkin valveilla.
Kanervikon kuuma tuoksu ja ahertavien mehiläisten surina tekivät minuun
saman vaikutuksen kuin olutjuusto, ja tuon tuostakin kohautin päätäni
huomaten menneeni unen horroksiin.

Viimeisen kerran herätessäni huomasin olleeni kokonaan toisessa
maailmassa ja arvelin auringon jo kulkeneen hyvän matkaa rataansa.
Vilkasin kanervan oksaan ja olin vähällä parahtaa, sillä minä näin
laiminlyöneeni luottamustoimeni. Pääni oli mennä sekaisin pelosta ja
häpeästä, ja katseltuani ympärilleni, tuntui sydämeni pysähtyvän. Osasto
ratsuväkeä oli näet maatessani laskeutunut alangolle ja tuli nyt
kaakosta melkein suoraan meitä kohti viuhkan muotoisesti hajaantuneena
ja ratsastellen notkopaikoissa edestakaisin.

Herätettyäni Alanin vilkasi hän ensin sotamiehiin, sitten merkkiin ja
auringon asemaan ja puristi kätensä nyrkkiin heittäen minuun samalla
kertaa vihaisen ja huolestuneen silmäyksen. Muulla tavalla ei hän minua
nuhdellut.

»Mitäs nyt on tehtävä?» kysyin.

»Meidän on leikittävä jänistä», vastasi hän. »Näetkö tuota vuorta?»
kysyi hän sitten osoittaen koilliseen.

»Kyllä», vastasin.

»Sitä kohti on nyt meidän riennettävä. Sen nimi on Ben Alder, ja on se
jylhä, autio vuori täynnä kumpuja ja kuiluja. Ja jos sinne ehdimme ennen
aamua, voimme vielä pelastua.»

»Mutta Alan», huudahdin, »sitenhän joudumme aivan sotamiesten tielle!»

»Sen tiedän aivan hyvin», vastasi Alan, »mutta jos meidät ahdistetaan
takaisin Appiniin, olemme molemmat mennyttä miestä. Joutuin nyt siis,
David!»

Sen sanottuaan hän läksi juosta vilistämään nelinkontin niin tavattoman
nopeasti, että olisi voinut luulla sen olevan hänen tavallinen
kulkutapansa. Koko ajan hän seuraili notkoja, joissa olimme parhaiten
suojassa. Muutaman näistä oli kulovalkea polttanut tai ainakin
kärventänyt ja siitä nousi nyt kasvoihimme, jotka olivat likellä
maanpintaa, sokaiseva, tukahduttava savuntapainen tomu. Vesi oli kaukana
ja nelinkontin juokseminen tekee niin herpaisevan heikoksi ja
väsyneeksi. Jäseniäsi pakoittaa ja ranteet kuoleutuvat ruumiisi painon
alla.

Vähän väliä, päästyämme johonkin suureen kanervapehkoon, lepäsimme ja
läähätimme hetken aikaa. Taivuttaen syrjään kanervia, tarkastelimme
takaa tuleviin ratsumiehiin. He eivät olleet huomanneet meitä, vaan
kulkivat suoraan eteenpäin. Heitä oli luullakseni puoli eskadroonaa ja
kulkiessaan he tarkastivat erittäin huolellisesti noin parin peninkulman
levyisen alan. Olin herännyt viime hetkessä. Jos olisin nukkunut
vähänkin kauemmin, olisi meidän täytynyt paeta aivan heidän edessään,
sen sijaan että nyt olimme heidän sivullaan. Nytkin voi pieninkin
onnettomuus ilmaista meidät ja kun riekko sattui pyrähtämään siipiään
räpyttäen lentoon, makasimme hiljaa kuin hiiret, uskaltaen tuskin
hengittääkään.

Pakotus ja velttous ruumiissani, sydämen jyskytys, kipu käsissäni ja
alituisen pölyn ja tuhkan synnyttämä kirvely silmissäni ja kurkussani
olivat pian käyneet niin sietämättömiksi, että olisin ilomielin luopunut
koko yrityksestä. Ainoastaan Alanin pelko piti minussa teennäistä
rohkeutta sen verran yllä, että jatkoin kulkuani. Mitä häneen itseensä
tuli -- on muistettava, että hänellä oli päällystakki päällään -- oli
hän ensin käynyt hehkuvan punaiseksi, mutta ajan pitkään alkoi hänen
kasvoilleen ilmestyä valkoisia täpliä. Hänen hengityksensä oli vinkuvaa
ja äänessä ei ollut vähääkään inhimillistä sointua, kun hän
lepoaikoinamme kuiskaili huomioitaan korvaani. Siitä huolimatta ei hän
näyttänyt ollenkaan kadottaneen rohkeuttaan eikä hänen notkeutensa
vähenneen. Minun täytyi ihmetellä miehen kestävyyttä.

Ensimäisten yön varjojen laskeutuessa kuulimme viimein torven
törähdyksen ja vilkaistessamme kanervien yli taaksemme näimme
sotamiesten alkavan kokoontua. Hetken kuluttua he olivat jo laittaneet
nuotion ja asettuneet melkein keskelle erämaata yön pitoon.

Silloin pyysin ja rukoilin, että mekin panisimme maata.

»Tänä yönä ei levätä!» vastasi Alan. »Nuo sinun väsyneet ratsumiehesi
pitävät tästä lähtien vuoret hallussaan eikä yksikään siivetön olento
pääse silloin pois Appinista. Me luiskahdimme loukusta viime hetkessä ja
panisimmeko nyt vaaralle alttiiksi sen mitä siten olemme voittaneet? Ei,
ei, huomispäivä on löytävä meidät jossain turvallisessa paikassa Ben
Alderilla.»

»Alan, ei minulta tahtoa puutu, vaan voimia», selitin. »Jos voisin, niin
tekisin. Mutta niin totta kuin elän, en voi.»

»Sama se», tokaisi Alan. »Minä kannan sinua.»

Katsoin häneen nähdäkseni, laskiko hän leikkiä, mutta niin ei ollut
asian laita, pienellä miehellä oli tosi mielessä. Sellainen lujuus sai
minut häpeämään.

»Paina päälle!» huudahdin. »Minä tulen perästä.»

Hän heitti minuun silmäyksen aivan kuin tahtoen sanoa: »Oikein, David»,
ja läksi vihaisinta vauhtiaan rientämään eteenpäin.

Yön tullen pimeni vähän ja ilma muuttui koleammaksi. Taivas oli
pilvetön. Oltiin heinäkuun alussa ja kaukana pohjoisessa. Yön
pimeimmillään ollessa olisi kyllä hyvät silmät olleet tarpeen, mutta
talviseen aikaan on keskipäivälläkin joskus pimeämpi. Runsas kaste
kostutti maanpinnan aivan likomäräksi ja virkisti minua vähäisen. Kun
huokaamaan pysähdyttyämme minulla oli aikaa katsella ympäristöäni ja
minä näin miten kirkas ja miellyttävä yö oli, kuinka vuorien haamut
näyttivät uinailevan sen helmassa ja miten nuotio takanamme tuikki
valoisana pilkkuna aavikon keskellä, valtasi minut äkkiä vihanpuuska,
kun minun täytyi vielä rehkiä vaivaloisesti eteenpäin ja niellä
matelijain lailla maan tomua.

Päättäen siitä, mitä kirjoista olen lukenut, luulen ettei monikaan
kynäniekka ole koskaan ollut oikein todenteolla väsyksissä. Muussa
tapauksessa kuvaisi hän sitä räikeämmin värein. Minä en välittänyt
vähääkään elämästäni, en menneestä enkä tulevasta, tuskinpa edes
muistinkaan, että sellainen poika kuin David Balfour oli olemassa.
Itseäni en ajatellut, vaan sen sijaan jokaista uutta askelta, jonka
epätoivoissani arvelin olevan viimeiseni. Ajattelin Alaniakin, mutta
vihaisena, sillä hän oli syynä kärsimyksiini. Sotilasalalla oli Alan
paikallaan. Upseerin asia on saada miehet herkeämättä ponnistamaan
eteenpäin, silloin kun he ymmärtämättömyydessään jäisivät paikalle
lepäämään -- jos heillä tilaisuus siihen sattuisi -- ja joutuisivat
surman suuhun. Ja uskallanpa väittää, että minä olisin käynyt
kunnollisesta sotamiehestä, sillä viime tunnit olin siinä vahvassa
uskossa, ettei minulla ollut mitään muuta neuvona kuin totella niin
kauan kuin kykenin ja kuolla totellen.

Päivä alkoi sarastaa -- vuosien perästä, minun mielestäni. -- Silloin
olimme jo päässeet suurimmasta vaarasta ja saatoimme kävellä jaloillamme
sivistyneiden ihmisten tavoin tarvitsematta enää raakalaisten lailla
ryömiä nelinkontin. Mutta hyvänen aika, minkälainen pari mahdoimme
ollakaan, kävellessämme kumarassa kuin vanhat vaarit, hoiperrellen kuin
ensi askelia ottavat pikkulapset ja kalpeina kuin ruumiit. Sanaakaan ei
vaihdettu. Kumpikin kulki suu kiinni puristettuna ja eteensä tuijottaen
ja nosteli jalkojaan kuin näyttelijät, jotka markkinaväen huviksi
nostelevat painoja. Sillä välin kirkuivat riekot kanervikossa
yksitoikkoista virttään ja idän kulma valkeni hitaasti ennustaen päivän
nousua.

Sanoin, että Alankin teki samoin kuin minä. En kyllä häneen kertaakaan
katsonut, sillä omien askeleitteni tarkkaamisesta oli minulle kylliksi
huolta. Mutta selvää on, että hänkin oli yhtä tylsistynyt väsymyksestä
kuin minä ja että hän yhtä vähän kuin minäkään katsoi minne menimme,
sillä muuten emme olisi astuneet suoraa päätä väijytykseen kuin
umpisokeat miehet.

Se tapahtui näin. Laskeuduimme muutamaa kanervien peittämää kumpua alas
ja kuljimme kuin viuluniekka akkoineen, Alan edellä ja minä askeleen
pari jälempänä, kun yhtäkkiä kanervikko rasahti ja kolme tai neljä
parrakasta miestä hyökkäsi päällemme. Seuraavassa silmänräpäyksessä
olimme selällämme ja kummankin kurkkua kohti ojennettiin tikari.

Luullakseni en koko tapauksesta välittänyt mitään. Tämän kovakouraisen
kohtelun synnyttämät tuskat eivät enää tuntuneet minussa, sillä siksi
ankarat olivat kärsimykseni jo ennestään ja niin iloinen olin
päästessäni pitkälleni, ettei uhkaava tikarikaan minulle mitään
merkinnyt. Viruin siinä tuijottaen minua pitelevän miehen kasvoihin.
Muistan, että ne olivat auringon paahtamat ja että hänen silmänsä olivat
vaaleat, mutta minä en pelännyt häntä. Kuulin Alanin supattavan erään
toisen miehen kanssa geelinmurteella, mutta mitä he puhuivat, oli
minulle aivan yhdentekevää.

Keskustelusta oli kumminkin seurauksena, että miehet pistivät tikarinsa
tuppeen, ottivat meiltä aseet pois ja asettivat meidät istumaan
vastakkain kanervikkoon.

»He ovat Clunyn miehiä», sanoi Alan. »Paremmin ei meille olisi voinut
käydä. Me odotamme nyt täällä näiden etuvartijain kanssa, kunnes he
saavat lähetetyksi päällikölleen sanan minun tulostani.»

Cluny Macpherson, Vourichin klaanin päällikkö, oli kuusi vuotta sitten
riehuneen kapinan johtajia. Hänen päästään oli luvattu palkinto, ja minä
olin luullut että hän ja muut jäljelle jääneet tämän äärimmäisen
puolueen johtajat olivat jo kauan sitten paenneet Ranskaan. Niin väsynyt
kuin olinkin, sai uutinen minut puoleksi hereille.

»Mitä», huudahdin, »onko Cluny vielä täällä?»

»Onpa niinkin!» vastasi Alan. »Vieläkin omassa maassaan ja oma klaaninsa
elättää häntä. Ei Yrjö kuninkaan valta sen pitemmälle ulotu.»

Olisin kai enemmänkin asiasta kysellyt, mutta Alan tukki suuni, sanoen:
»Minä olen nyt väsyksissä ja tahtoisin panna maata.» Ja sanaakaan
lisäämättä hän laski päänsä sankkaan kanervapehkoon ja näytti paikalla
vaipuvan uneen.

Minulle ei saman tempun tekeminen ollut mahdollista. Olet kai kuullut
heinäsirkkain sirittävän heinikossa kesäpäivänä. No niin; tuskin olin
ummistanut silmäni kun koko ruumiini ja erittäinkin pää, vatsa ja
ranteet tuntuivat olevan tuollaisia sirittäviä heinäsirkkoja täynnä.
Minun täytyi avata paikalla silmäni, kieriskellä ja heittelehtää
edestakaisin tilallani, nousta istumaan ja viskautua uudelleen
pitkälleni, tuijottaa ylös taivaaseen, joka häikäisi silmiäni, tai
Clunyn raa'an ja synkännäköisiin vahtimiehiin, jotka näkyivät kummun
toiselta puolen ja kuuluivat lörpöttelevän keskenään geelinmurteella.

Sen paremmin en ollut saanut levätyksi, kun sananviejä jo palasi, ja
meidän täytyi jälleen nousta ylös ja lähteä taivaltamaan eteenpäin.
Cluny oli näet ilmoittanut meidän olevan tervetulleita hänen luokseen.
Alan oli erinomaisen hyvällä tuulella, levosta virkistynyt, nälkäinen ja
iloitsi jo edeltäpäin ryypystä ja lihapaistista, joiden sananviejä oli
ilmoittanut odottavan meitä.

Mitä minuun tuli, niin tuntui minusta vastenmieliseltä kuulla syömisestä
puhuttavan. Tähän asti oli minun ollut vaikea liikkua, mutta nyt tunsin
jonkunlaista kamalaa kepeyttä, joka ei olisi antanut kävellä. Tuntui
siltä kuin olisin untuvan lailla liidellyt ilmassa, maanpinta näytti
minusta pilviltä ja vuoret kepeiltä kuin höyhenet. Ilmakehä tuntui
olevan alituisessa liikkeessä kuin virtaava puro, joka mielestäni
kuljetteli minua edes-takaisin. Tämän lisäksi painoi mieltäni synkkä
epätoivo, ja minä olisin voinut itkeä omaa avuttomuuttani.

Huomasin Alanin puivan minulle nyrkkiä ja otaksuin hänen olevan
vihoissaan minulle. Pelästyin siitä yhtä mielettömästi kuin pikku lapsi.
Muistan hymyilleenikin silloin enkä voinut lakata hymyilemästä, vaikka,
arvellen ettei se nyt ollut soveliasta, kuinkakin koetin sitä vastustaa.
Mutta kunnon toverillani ei ollut kuin hyvä mielessä, ja pian otti kaksi
palvelijaa minua kainaloista kiinni ja alkoi kantaa eteenpäin kovaa
kyytiä, kuten minusta tuntui, vaikka todellisuudessa taisi kulku olla
hyvinkin hidasta. Kuljimme lukemattomien kolkkojen notkojen ja rotkojen
kautta tämän jylhän Ben Alder-vuoren sisimpään osaan.



23 LUKU.

Clunyn häkki.


Viimein saavuimme metsän reunaan, joka peitti tavattoman jyrkkää ja
louhista vuorenrinnettä. Korkealla metsän yläpuolella näkyi kalju,
pystysuora kallion seinämä.

»Täällä se on», sanoi muuan oppaistamme, ja me läksimme kapuamaan ylös
vuorelle.

Puut olivat imeytyneet kiinni rinteeseen kuin merimiehet laivan
mastotouveihin ja niiden rungot muodostivat luonnolliset portaiden
kaidepuut, joiden avulla nyt kiipesimme ylöspäin.

Aivan vuoren huipulta, äsken mainitsemani pystyseinäisen kallion
juurelta löysimme tuon kummallisen ihmisasunnon, joka näillä seuduin
tunnettiin »Clunyn häkin» nimellä. Useiden puiden rungot oli taivutettu
ristiin, välit vahvistettu seipäillä ja maa tämän rintavarustuksen
takana tasoitettu lattiaksi. Muuan rinteellä kasvava puu muodosti elävän
kurkihirren. Seinät olivat oksista ja sammalella peitetyt. Koko kyhäys
vivahti muodoltaan munaan ja se puoleksi riippui puoleksi seisoi tällä
sankan metsän peittämällä jyrkänteellä, kuin ampiaispesä viheriässä
orapihlajassa.

Kojun sisään mahtui jotenkin mukavasti viisi tai kuusi henkeä. Kallion
kielekettä käytettiin tulisijana ja kun savu tuli nousemaan pitkin
kallionseinämää ja oli väriltään tämän kanssa melkein yhtäläinen, ei
sitä alhaalta voinut huomata.

Tämä oli vain yksi Clunyn piilopaikoista. Hänellä oli vielä näillä
seuduin luolia ja maanalaisia komeroita asumapaikkoina, ja seuraten
vakoojiensa tiedonantoja muutti hän paikasta toiseen sen mukaan kuin
sotamiehet joko tulivat lähemmäksi tai vetäytyivät kauemmaksi. Tällaista
elämää eläen ja klaaninsa huolenpidon avulla ei hän ainoastaan ollut
turvassa, samalla kuin moni muu oli pakotettu pakenemaan tai joutui
kiinni ja tuli surmatuksi, vaan eleli täällä vielä viisi tai kuusi
vuotta ja ainoastaan ylipäällikkönsä nimenomaisesta käskystä muutti
lopulta Ranskaan. Siellä hän pian kuoli, ja niin kummalliselta kuin se
tuntuukin, kaipasi hän siellä ollessaan »häkkiänsä» Ben Alderilla.

Tullessamme ovelle hän istui takkakallion ääressä tarkastellen
palvelijansa keittohommia. Pukuna oli hänellä vain korviin asti vedetty,
vyötäisiltä kiinni köytetty yönuttu. Aikansa kuluksi hän imeksi rumaa
piipunnysää. Siitä huolimatta hän käyttäytyi kuin kuningas, ja hauskaa
oli nähdä hänen nousevan ylös istuimeltaan tervehtiäkseen meitä.

»No, Mr Stewart, käykää sisään, sir!» lausui hän, »ja tuokaa mukananne
ystävännekin, vaikka en vielä hänen nimeänsäkään tiedä.»

»Kuinkas te voitte, Cluny?» sanoi Alan. »Toivoakseni mainiosti, sir.
Olen ylpeä tavatessani teidät ja saadessani esittää teille ystäväni,
Shawsin herran, Mr David Balfourin.»

Kahden kesken ollessamme ei Alan koskaan lausunut arvonimeäni muuten
kuin ivaten, mutta vieraiden läsnäollessa hän lasketteli sen kuin
kuuluttaja.

»Käykää sisään molemmat», kehoitti Cluny. »Lausun teidät tervetulleiksi
talooni, joka kyllä on ruma ja alkuperäinen hökkeli, mutta jossa eräs
kuninkaallinen henkilö on käynyt luonani. Mr Stewart, te arvaatte
epäilemättä ketä tarkoitan. Nyt otamme ryypyn sen tapauksen kunniaksi,
ja niin pian kuin tämä minun kömpelökätinen mieheni on saanut lihapalat
paistetuksi, syömme päivällisen ja otamme sitten kortit esille kuin
kunnonmiehet ainakin. Minun elämäni on vähän yksitoikkoista», jatkoi hän
kaataessaan paloviinaa laseihin. »Harvoin minun luonani käy vieraita.
Istun vain täällä peukaloitani punoen ja muistelen tuota mennyttä,
mainehikasta päivää ja odotan toista mainehikkaampaa, jonka me kaikki
toivomme pian koittavan. Juokaamme nyt maljat toivoen, että Stuartit
pääsevät jälleen valtaistuimelle!»

Kaikki kilistimme laseja ja joimme. Varmaa on, etten toivottanut Yrjö
kuninkaalle mitään pahaa, ja jos hän itse omassa persoonassaan olisi
ollut saapuvilla, olisi hän kai tehnyt samoin kuin minäkin. Heti ryypyn
otettuani tunsin itseni paljon paremmaksi, ja kykenin seuraamaan toisten
hommia ja kuuntelemaan puhelua. Järkeni taisi kyllä vielä olla vähän
hämärä, mutta minua ei enää vaivannut entinen aiheeton pelko ja
synkkämielisyys.

Paikka oli todellakin kummallinen, ja kummallinen oli isäntämmekin.
Pitkänä piileskelemis-aikanaan oli Clunyyn juurtunut kaikki pinttyneet
tavat, jotka vanhoissa piioissa tavallisesti tapaa. Hänellä oli
erityinen paikkansa, jossa ei saanut istua kukaan muu kuin hän. »Häkki»
oli määrätyllä tavalla järjestetty, eikä kukaan saanut siinä
pienintäkään muutosta tehdä. Keittohommat olivat hänen mielitehtäviään,
ja meitä tervehtiessäänkin hän piti koko ajan syrjäsilmällä paistista
huolta.

Myöhemmin kävi selville, että hän toisinaan kävi tervehtimässä vaimoaan
tai kävi tämä taikka joku läheisimmistä ystävistä Clunyä yön peitossa
katsomassa. Muuten hän eleli enimmäkseen yksikseen ja seurusteli muiden
kanssa ainoastaan vahtimiestensä ja käskyläistensä kautta, jotka
palvelivat häntä »häkissä». Aamulla tuli ensiksi eräs heistä, parturi,
ajamaan häneltä partaa ja kertoi hänelle seudun kuulumiset, joille hän
oli tavattoman ahnas. Isännän kysymyksistä ei tahtonut ollenkaan tulla
loppua ja niitä sateli tiheään kuin lapsen suusta. Joillekuille
vastauksille hän saattoi nauraa aivan säädyttömästi ja vielä kauan aikaa
parturin mentyäkin hän voi purskahtaa nauruun niitä muistaessaan.

Kaikki hänen kysymyksensä olivat kumminkin asiallisia, sillä vaikka hän
olikin näin erillään muusta maailmasta ja häneltä kuten muiltakin
Skotlannin tilanomistajilta oli parlamentin päätöksen mukaan joku aika
sitten riistetty lain suoja, piti hän vielä klaanissaan isällistä kuria.
Riidat jätettiin hänen ratkaistavikseen, ja nekin hänen
alustalaisistaan, jotka virallisesta tuomioistuimesta eivät olisi
vähääkään välittäneet, jättivät kostotuumansa toimeenpanematta ja
maksoivat kiltisti sakot, joihin tämä rikokselliseksi tuomittu ja
lainsuojaton mies heidät langetti. Milloin hän oli suutuksissaan, joka
kylläkin usein sattui, jakeli hän määräyksiään ja rangaistusuhkauksiaan
kuin kuningas, ja silloin poistuivat sananviejät hänen luotaan vavisten
ja nöyrästi kumarrellen kuin lapset vihastuneen isän edestä. Sisään
tullessaan hän tervehti heitä kaikkia juhlallisesti kättä antaen ja
molemmat veivät sitten sotilaan tavoin käden hatun laitaan. Minulla oli
siis nyt mainio tilaisuus nähdä yhteiskunnallista elämää ylämaalaisessa
klaanissa. Klaanin päällikkö oli vielä tässä tapauksessa lainsuojaton ja
pakolainen, ja hänen tiluksensa olivat valloitetut ja sotamiehiä
kuljeksi joka suunnalla häntä etsimässä, toisinaan tuskin
peninkulmankaan päässä hänen piilopaikastaan. Ja tämän lisäksi olisi
vielä vähäpätöisinkin näistä parrakkaista miehistä, joita hän torui ja
uhkaili, voinut ansaita suuret summat ilmiantamalla hänet.

Tänä ensimäisenä päivänä, jonka hänen luonaan vietimme, puristi Cluny
omakätisesti lihapaistiin, heti kun se oli valmista, sitroonanmehua --
hänellä näet oli runsaasti ylellisyystavaroitakin -- ja pyysi sitten
meitä käymään ruokaan käsiksi.

»Tämä», selitti hän lihapaistia tarkoittaen, »on samanlaista kuin se,
mitä tarjosin Hänen Kuninkaalliselle Korkeudelleen juuri tässä
huoneessa. Sitroonanmehua ei siinä kumminkaan ollut, sillä siihen aikaan
olimme iloisia kunhan vain saimme ruokaa, olipa siinä sitten mausteita
tai ei. Totta tosiaan, maassani oli silloin, vuonna neljäkymmentäkuusi,
enemmän rakuunoita kuin sitroonia.»

En tiedä lieneekö paisti todellakin ollut niin erinomaista. Mutta
sydäntäni etoi sitä nähdessäni, enkä voinut syödä kuin hiukan. Koko ajan
Cluny jutteli meille prinssi Kaarlen käynnistä »häkissä», ja kertoi
keskustelut sanasta sanaan ja nousi ylös pöydän äärestä näyttääkseen
missä he olivat seisoneet. Hänen puheistaan päätin prinssin olevan
kohteliaan ja vilkkaan pojan, kuten sivistyneen kuningassuvun jäsenen
tulikin olla, mutta aivan yhtä viisaalta kuin Salomo ei hän tuntunut.
Minulle selvisi vielä, että hän »häkissä» oleskellessaan oli usein
juovuksissa. Tuo hänen vikansa, joka hänestä sittemmin teki sellaisen
hylkiön, oli jo silloin esiintynyt.

Heti kun olimme päässeet ruualta, veti Cluny esiin vanhan, paljon
käytetyn ja rasvaisen korttipakan, sellaisen, joita näkee huonossa
ravintolassa, ja hänen silmänsä kirkastuivat hänen ehdottaessaan että
rupeaisimme pelaamaan.

Korttipeli oli yksi niitä huvituksia, joita minua oli pienestä pahasta
opetettu pitämään huonoina, sillä isäni ei katsonut sopivan kristitylle
eikä kunnonmiehelle panna pelipöydällä yhdelle heitolle alttiiksi oma
omaisuutensa ja onkia itselleen toisen rahoja. Olisin kyllä nyt voinut
syyttää köyhyyttäni, joka olisi ollut tarpeeksi pätevä puolustus, mutta
minä arvelin tarvittavan siihen vielä todistuksia. Taisin karahtaa
punaiseksi kasvoiltani, mutta sanoin kuitenkin häikäilemättä, ettei
minua haluttanut ollenkaan olla toisten tuomarina, mutta että minä
omasta puolestani luulin korttipelissä tehtävän vääryyttä.

Cluny keskeytti korttien sekaamisen.

»Mitä hittoa tämä on?» huudahti hän. »Mitä whigimäistä, röyhkeää puhetta
tämä on, ja vielä Cluny Macphersonin talossa?»

»Minä voin taata Mr Balfourin», lausui Alan. »Hän on kunniallinen, mutta
kiivasluontoinen mies, ja minä pyydän teitä huomaamaan kuka sen sanoo.
Minä kannan kuninkaan nimeä», jatkoi hän hattuansa kohottaen, »ja minä
ja jokainen, jolle minä ystävän nimen annan, kelpaa seuraksi kenelle
tahansa. Mutta toverini on väsyksissä ja tarvitsee lepoa. Jos hänellä ei
olekaan halua kortinlyöntiin, ei se suinkaan estä teitä ja minua
ryhtymästä siihen. Ja minä olen sekä halukas että valmis tulemaan mukaan
mihin peliin vain haluatte.»

»Tietäkää, sir», vastasi Cluny, »että tässä minun talopahassani saa
jokainen noudattaa omia tapojaan. Vaikka ystävänne haluaisi seistä
päälaellaan, on hän sittenkin tervetullut. Mutta jos hän tai te tai kuka
tahansa ei ole täällä tyytyväinen, en kursaile vähääkään, vaan talutan
hänet ovesta ulos.»

Minä en ollenkaan tahtonut, että nuo kaksi ystävystä olisivat
riitaantuneet minun tähteni.

»Sir», lausuin sentähden, »olen hyvin väsynyt, kuten Alan jo sanoi, ja
kun teilläkin on omia poikia, ilmoitan teille painavammankin syyn: minua
estää isälleni antamani lupaus.»

»Elkää sanoko enempää, elkää sanoko enempää», keskeytti Cluny ja
viittasi minulle »häkin» nurkkaan kanervista laitettua vuodetta. Siitä
huolimatta hän ei ollut minuun tyytyväinen, katseli minua vain
kierosilmin muristen itsekseen. Tunnustaa täytyykin, että minun
epäilykseni ja sanat, joilla ne lausuin ilmi, maistuivat vähän
liittolaiselta[1], eivätkä olleet vähääkään paikallaan raakojen
ylämaalais-jakobiittien parissa.

[1] Tarkoitetaan liittoa, jonka Skotlannin parlamentti v. 1643 teki
ominpäinsä Englannin parlamentin kanssa paavilais-papillista puoluetta
vastaan. Suom. muist.

Paloviina ja liha alkoivat minua nyt kummallisella tavalla painostaa ja
tuskin olin asettunut vuoteelle, kun vaivuin jonkunlaiseen horrostilaan,
jota kesti melkein koko sen ajan minkä »häkissä» vietin. Toisinaan olin
täydellisesti valveilla ja käsitin kaikki mitä ympärilläni tapahtui,
toisinaan vain kuulin puhetta tai miesten kuorsaamista, ja seinällä
riippuvat tarttaanit näyttivät minusta vuorotellen pienenevän ja
suurenevan, kuin takkavalkean kattoon heittämät varjot. Joskus taisin
puhella ja parahtaa itsekseni, sillä muistan vähän väliä
hämmästyksekseni huomanneeni, että minulle vastattiin. Kumminkaan ei
minua tuntunut painajainenkaan vaivaavan, vaan ainoastaan tavallinen
synkkä ja itsepäinen pelontunne. Pelkäsin hökkeliä, jossa olin,
vuodetta, jolla makasin, seinällä riippuvia tarttaaneja, ääniä, tulta ja
itseäni.

Parturi, joka samalla oli lääkäri, kutsuttiin luokseni, mutta kun hän
puhui geelinkieltä, en ymmärtänyt hänen lausuntoaan, ja olin liian
sairas pyytääkseni selitystä. Tunsin vain voivani pahoin ja muusta en
välittänyt.

Tässä surkeassa tilassa maatessani en kiinnittänyt huomiotani juuri
mihinkään. Alan ja Cluny viettivät enimmät ajat korttien ääressä. Alan
taisi alussa voittaa, sillä minä muistan istumaan noustessani nähneeni
heidän olleen kiihkeässä pelin touhussa ja pöydällä suuren kasan
kiiltävää kultaa. Siinä saattoi olla rahaa noin kuudenkymmenen tai sadan
guinean vaiheilla. Tuntui kummalliselta, kun näki niin suuren omaisuuden
tällaisessa kallion kylkeen kyhätyssä, puiden oksista palmikoidussa
hökkelissä. Ja erittäinkin Alanille se oli uhkapeliä, hänellä kun ei
ollut turvana muuta kuin viheriä kukkaro ja viiden punnan omaisuus.

Onni näytti kääntyvän toisena päivänä. Puolenpäivän aikaan herätettiin
minut tavallisuuden mukaan suurukselle. Entiseen tapaani kieltäydyin
syömästä ja minulle annettiin viinaryyppy, johon oli sekoitettu jotain
parturin määräämää katkeraa ainetta. Aurinko paistoi »häkin» avoimesta
ovesta sisään ja sen valo häikäisi ja kiusasi minua. Cluny istui pöydän
ääressä korttipakka kädessään. Alan seisoi vuoteeni yli kumartuneena ja
hänen kasvonsa olivat aivan silmieni edessä. Kuumeen rasittama kun olin,
näyttivät ne minusta kamalan suurilta.

Hän pyysi minulta rahojani lainaksi.

»Mitä varten?» kysyin.

»Lainaksi vain», vastasi hän.

»Mutta minkä vuoksi?» toistin. »Minä en käsitä.»

»Joutavia, David», vastasi Alan, »sinäkö et uskoisi minulle lainaa?»

Minun olisi pitänyt ajatella, olinko täysissä järjissäni. Mutta silloin
en muusta piitannut, kunhan vain sain hänen kasvonsa pois silmieni
edestä, ja niin annoin hänelle rahani.

Kolmannen päivän aamuna, oltuamme »häkissä» neljäkymmentä kahdeksan
tuntia, heräsin tuntien itseni hyvin virkistyneeksi. Heikko ja väsynyt
kyllä vielä olin, mutta nyt näin asiat oikeassa valossa, ja huomasin
niillä lepäävän arkipäiväisen leiman. Tunsin ruokahalua ja mieleni teki
nousta omasta tahdostani vuoteeltani. Heti aamiaisen syötyämme menin
ulos ja istuuduin metsän reunaan. Päivä oli harmaa ja ilma vilpoinen ja
miellyttävä. Koko aamun istuin siinä unelmieni helmassa. Ainoastaan
Clunyn vakoojat ja palvelijat, jotka kulkivat edestakaisin tuoden
ruokavaroja ja tietoja, häiritsivät minua. Rannikko oli näet nyt
sotamiehistä vapaa, ja Cluny piti yhteyttä ulkomaailman kanssa melkein
julkisesti.

Sisään palatessani puhuttelivat Alan ja Cluny muuatta palvelijaa.
Viimemainittu kääntyi minuun päin ja sanoi jotain geelinkielellä.

»Minä en osaa geelinkieltä», huomautin.

Korttijutun jälkeen oli kaikki, mitä sanoin, Clunylle kiusallista.

»Teidän nimellänne on enemmän järkeä, kuin itsellänne», lausui hän sen
tähden äkäisesti, »sillä se on puhdasta geelinkieltä. Asia on tämä.
Vakoojani ilmoittaa, että etelässä on nyt tie auki. Kysymys on vain
siitä, onko teillä voimia jatkaa matkaa?»

Minä näin pöydällä kortit, mutta en rahoja. Clunyn puolella oli
ainoastaan kasa kirjoituksella varustettuja paperilippuja. Alanin
kasvoilla oli sitäpaitsi omituinen ilme, josta huomasin, ettei hän ollut
tyytyväinen. Pahat aavistukset valtasivat minut.

»En tiedä lienenkö aivan täysissä voimissani», vastasin, »mutta sen
vähäisen rahasumman, joka meillä on, pitäisi auttaa meidät hyvän matkaa
eteenpäin.»

Alan puri huultaan katsoen maahan.

»David», sanoi hän viimein, »minä olen sen menettänyt, siinä
peittelemätön totuus.»

»Minunko rahani myöskin?» tiuskasin.

»Niin, sinunkin rahasi», vastasi Alan katkerasti. »Sinun ei olisi
pitänyt antaa niitä minulle. Korttipöydän ääressä minä olen mieletön.»

»Joutavia, joutavia!» sekaantui Cluny puheeseemme. »Sehän oli vain
leikkiä. Tietysti te saatte rahanne takaisin ja toisen mokoman lisää,
jos sen sallitte. Menetteleisinpä kovin alhaisesti, jos pitäisin ne. Ei
pidä luulla, että minä olisin esteenä kunnonmiehille, jotka ovat
sellaisessa asemassa kuin te, se olisi kovin alhaista», selitti hän ja
alkoi punaisena kasvoiltaan ammentaa kultakolikoita taskustaan.

Alan ei virkkanut sanaakaan, tuijotti vain maahan.

»Tahdotteko tulla kanssani vähän syrjemmäksi, sir», lausuin.

Cluny vastasi tekevänsä sen mielellään ja seurasi minua heti, mutta
näytti olevan hämillään ja hajamielinen.

»Ensiksi on minun nyt, sir», alotin, »kiitettävä teitä
anteliaisuudestanne.»

»Joutavia!» huudahti Cluny. »Eihän tässä anteliaisuudesta ole kysymys?
Tämä on kyllä hyvin ikävä juttu, mutta mitä muuta pitäisi minun tehdä,
-- tähän töllipahaseeni sullottuna -- kuin pyytää ystäviäni
kortinlyöntiin, milloin vain siihen on tilaisuus? Ja jos he häviävät, on
luonnollisesti selvää --.» Hän vaikeni.

»Niin, jos he häviävät», jatkoin minä, »annatte te heille rahat
takaisin, ja jos he voittavat, pistävät he teidän rahanne omaan
kukkaroonsa. Uudistan siis sanani ja kiitän teidän anteliaisuuttanne.
Mutta minulle itselleni on erittäinkin ikävää tällaiseen asemaan
joutuminen.»

Seurasi lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä Cluny näytti aikovan jotain
sanoa, mutta pysyi kumminkin äänettömänä. Samalla hän kävi kasvoiltaan
yhä punaisemmaksi.

»Minä olen nuori mies», jatkoin, »ja pyydän teiltä neuvoa. Neuvokaa
minua kuin olisin teidän oma poikanne. Ystäväni on menettänyt nämä
rahat, voitettuaan ensin teiltä monta kertaa suuremman summan. Voinko
minä ottaa ne takaisin? Vai menettelisinkö oikeammin, jos koettaisin
pelionnea? Huomaatte kai tekin, että kumpikin on vähänkin
ylpeäluontoiselle miehelle vaikeata.»

»Vaikeata tämä on minullekin, Mr Balfour», vastasi Cluny, »ja te
leimaatte vielä minut jotenkin selvästi mieheksi, joka on innostuttanut
köyhiä ihmisiä kortinlyöntiin nylkeäkseen sitten heiltä rahat. Minä en
salli, että minun talossani ketään ystävääni häväistään, enkä myöskään
että he ketään häpäisevät», lisäsi hän sitten äkkiä kuohahtaen.

»Ja sitten on, sir», lausuin, »minulla vielä jotain lisättävää,
nimittäin että sellainen uhkapeli on kunnonmiehelle alentavaa. Mutta en
ole vielä kuullut teidän mielipidettänne.»

Olen varma, että jos Cluny ketä ihmistä vihasi, niin hän vihasi David
Balfouria. Hän silmäili minua tuimin katsein ja äkäiset sanat pyörivät
jo hänen kielellään. Mutta joko sitten nuoruuteni tai hänen
oikeudentuntonsa haihduttivat hänen vihansa, mutta joka tapauksessa
täytyi hänellä olla painavat syyt menetelläkseen niinkuin hän menetteli.

»Mr Balfour», lausui hän. »Mielestäni te olette liian turhantarkka
mielipiteissänne ja lupauksissanne, mutta siitä huolimatta on teillä
oikea kunnonmiehen luonne. Kunniani kautta, ottakaa rahat -- niin
sanoisin pojalleni -- ja tässä on käteni sovinnoksi.»



24 LUKU.

Pako kanervikossa. Riita.


Yön pimeässä saatettiin meidät Errocht-järven yli. Sen itärantaa pitkin
jatkoimme sitten matkaa etelään päin toiselle piilopaikalle lähellä
Rannoch-järven pohjoispäätä, jonne meidät johti »häkistä» saamamme opas.
Hänellä oli kantamuksena kaikki tavaramme ja Alanin päällystakki
päälliseksi. Taakka, jonka puolikin painoa olisi tavallisissa oloissa
painanut minut maahan asti, ei näyttänyt häntä rasittavan enempää kuin
höyhen voimakasta vuoristolaisponya, ja kuitenkin hän oli vain mies,
jonka minä suorassa ottelussa olisin voinut rutistaa kahden kämmeneni
väliin.

Kieltämättä oli suuri helpotus saada kävellä taakatta, ja mahdollista
on, etten ollenkaan olisi jaksanut astua ilman tätä huojennusta ja siitä
johtuvaa vapauden ja kepeyden tunnetta. Olinhan juuri noussut
sairasvuoteelta, eikä meidän nykyinen asemamme suinkaan ollut omiaan
terästämään minua raskaampia ponnistuksia kestämään. Tiemme näet kulki
Skotlannin synkimpien ja autioimpien seutujen halki, taivas pysyi
pilvessä, ja sen lisäksi olimme Alanin kanssa epäsovussa.

Pitkään aikaan ei kumpikaan meistä virkkanut sanaakaan. Kuljimme vain
jäykkinä milloin rinnatusten, milloin jäljekkäin, minä vihaisena ja
ylpeänä, kiihottaen kaikin tavoin näitä hillittömiä ja syntisiä
tunteita; Alan taas vihaisena ja häpeissään, häpeissään siitä, että oli
hävittänyt rahani, ja vihoissaan, kun minä olin siitä niin kovasti
pahastunut.

Eroamistuumat saivat minussa yhä suuremman vallan, ja kuta enemmän
niihin mukaannuin, sitä enemmän niitä häpesin. Alan olisi menetellyt
kauniisti ja jalomielisesti, jos olisi sanonut minulle: »Mene, minä olen
suuressa vaarassa ja seurani vain saattaa sinun asemasi
vaarallisemmaksi.» Mutta jos minä olisin sanonut ystävälleni, joka
varmasti rakasti minua: »Sinä olet hyvin vaarallisessa asemassa, minä
vain nimeksi; ystävyytesi rasittaa minua, mene, vastaa töistäsi ja kanna
yksin kova kohtalosi --»; ei, se oli mahdotonta, ja jo sellaisen
ajatteleminenkin sai minut korvia myöten punastumaan.

Ja kuitenkin Alan oli käyttäytynyt kuin lapsi, ja mikä pahempi, kuin
kavala lapsi. Hän oli houkutellut minulta rahani maatessani puoleksi
tiedottomassa tilassa, ja se oli tuskin muuta kuin varkautta. Siitä
huolimatta hän kulki nyt tuossa rinnallani taskut tyhjinä ja
ymmärtääkseni valmiina tulemaan osalle niistä rahoista, jotka hän oli
pakottanut minut pyytämään. Oikeastaan olinkin valmis jakamaan ne hänen
kanssaan, mutta minua raivostutti nähdessäni hänen olevan niin varman
minun hyväntahtoisuudestani.

Nämä kaksi seikkaa pyörivät lakkaamatta ajatuksissani, enkä minä olisi
voinut puhutella kumpaakaan matkatoveriani lausumatta heille ilkeitä
epäkohteliaisuuksia. Tein sentähden toisella pahalla tavalla: en
virkkanut sanaakaan, enkä edes katsonut seuralaiseeni muuten kuin
toisinaan syrjäsilmällä.

Kävellessämme toisella puolen Errocht-järven muutaman kaisloja kasvavan
tasangon yli, jossa astuminen oli helppoa, loppui Alanilta vihdoin
kärsivällisyys ja hän tuli lähelleni.

»David», lausui hän, »tällä tavoin ei kahden ystävyksen pitäisi pikku
asiasta suuttua toisiinsa. Minun on sanottava, että tapaus surettaa
minua, ja nyt se on sanottu. Jos sinulla on mitään mielessäsi, niin on
parasta sanoa se.»

»Ei minulla ole mitään», vastasin. Hän näytti hämmästyvän, josta minä,
häpeä kyllä, olin mielissäni.

»Vai ei», jatkoi hän melkein vapisevalla äänellä. »Mutta jos sanon, että
syy on kokonaan minun?»

»Tiedänhän minä, että syy on sinun», vastasin kylmästi. »Mutta sinä
myöntänet, etten ole sanallakaan moittinut sinua.»

»Aivan oikein», lausui hän, »mutta sinä tiedät aivan hyvin menetelleesi
vielä pahemmin. Onko meidän nyt erottava? Niin olet kerran ennenkin
sanonut. Aiotko sanoa sen nyt uudelleen? Kahden meren välillä on täällä
kylliksi kumpuja ja kanervikkoja, David, ja minä myönnän, etten ole
ollenkaan halukas pysymään seurassa, missä minua ei suvaita.»

Hänen sanansa kirvelivät minua. Ne tuntuivat paljastavan uskottomuuteni.

»Alan Breck!» huudahdin. »Luuletko, että kääntäisin sinulle selkäni,
silloin kun olet tukalimmassa asemassa? Sellaista ei sinun pitäisi sanoa
minulle vasten silmiä. Koko käytökseni todistaa sen valheeksi. Totta on,
että nukuin vahdissa ollessani, mutta siihen oli väsymys syynä, ja sinä
teet väärin syyttäessäsi minua siitä --»

»Jota minä en koskaan ole tehnyt» keskeytti Alan.

»Mutta mitä muuta minä sitten olen tehnyt?» jatkoin.

»Mikä sitten saa sinut paljaiden arvelujen nojalla pitämään minua tuskin
koiraa parempana? En koskaan ole vielä ystävää pettänyt, eikä ole
luultavaa, että sinut ensiksi petän. Meidän välillämme on seikkoja,
joita minä en koskaan voi unhottaa, vaikka sinä ne unhottaisitkin.»

»David», vastasi Alan rauhallisesti, »ainoastaan yhtä seikkaa tahdon
sinulle huomauttaa. Jo kauan olen ollut sinulle velassa henkeni
pelastamisesta, ja nyt olen sinulle rahavelassa. Sinun pitäisi koettaa
keventää taakkaani.»

Näiden sanojen olisi pitänyt liikuttaa sydäntäni, eivätkä ne
jättäneetkään vaikutustaan tekemättä. Mutta vaikutus oli päinvastainen.
En ollut enää suuttunut yksistään Alaniin, vaan myöskin itseeni, ja se
teki minut entistään julmemmaksi.

»Sinä pyysit minua puhumaan», lausuin. »Olkoon menneeksi, minä puhun
suuni puhtaaksi. Sinä tunnustat itsekin, että olet tehnyt minulle huonon
palveluksen; minun on täytynyt kärsiä häväistys. Kumminkaan en ole sinua
siitä moittinut enkä koko asiasta virkkanut sanaakaan, ennenkuin itse
otit sen puheeksi. Ja nyt sinä nuhtelet minua sentähden», huudahdin,
»etten voi nauraa ja laulaa, ikäänkuin olisin häväistyksestä iloissani.
Kai minun pitäisi vielä langeta eteesi polvilleni ja kiittää sinua
siitä! Sinun pitäisi ajatella enemmän toisia, Alan Breck. Jos toisia
enemmän ajattelisit, puhuisit ehkä vähemmän itsestäsi. Ja kun ystäväsi
joka sinusta pitää, on sivuuttanut loukkauksen sanaakaan virkkamatta,
niin pitäisi sinun antaa asian jäädä sikseen, eikä vetää sitä uudelleen
esiin häntä kiusataksesi. Sinun asiasi olisi siis hävetä eikä hankkia
riitaa.»

»Jo riittää, jo riittää!» huudahti Alan.

Syntyi jälleen äänettömyys. Saavuimme määräpaikkaamme, söimme illallisen
ja asetuimme levolle lausumatta sanaakaan.

Aikaiseen seuraavana aamuna saattoi palvelija meidät Rannoch-järven yli
ja neuvoi meille tien, joka hänen mielestään oli edullisin. Ensin oli
meidän ohjattava kulkumme suoraan ylös vuorille, kierrettävä sitten
Lyon-, Lochay- ja Dochart-jokien latvojen ympäri ja laskeuduttava
alamaille Kippenin luona, joka on Forth-joen yläjuoksun varrella. Alan
ei ollut oikein tyytyväinen tähän tiehen, se kun vei hänen
verivihollistensa Glenorchyn Campbellien alueen halki. Hän väitti, että
kääntymällä nyt itäänpäin me pääsisimme heti Atholen Stewartien keskeen,
jotka ovat hänen omia sukulaisiaan, vaikka toisen päällikön
alustalaisia. Sitä tietä pääsisimme sitäpaitsi, selitti Alan, paljon
helpommin ja nopeammin matkamme päämäärään. Mutta palvelija, joka oli
Clunyn vakoojien päällikkö, esitti painavia syitä ehdotuksensa tueksi
luetellen sotajoukkojen lukumäärän kullakin seudulla ja vakuutti
lopuksi, sen mukaan kuin minä heidän puhettansa ymmärsin, ettei meitä
missään niin vähän häirittäisi kuin juuri Campbellien alueella.

Alan suostui lopulta, vaikkakin vastenmielisesti, hänen ehdotukseensa.

»Se on vastenmielisimpiä seutuja koko Skotlannissa», virkkoi hän, »eikä
siellä minun tietääkseni ole mitään muuta kuin kanervaa, variksia ja
Campbelleja. Mutta minä huomaan, että te olette sangen älykäs mies ja
senvuoksi olkoon niin kuin te tahdotte.»

Läksimme siis eteenpäin palvelijan antamien ohjeiden mukaan. Kolme yötä
melkein läpeensä vaelsimme tavattoman jylhiä vuoria pitkin ja kuohuvien
jokien alkulähteitten ohitse. Usein saimme haparoida sumussa ja melkein
lakkaamatta kestää tuulta ja sadetta. Ei kertaakaan aurinko säteillään
sulostuttanut kulkuamme. Päivät makailimme likomärässä kanervikossa ja
yöt herkeämättä kiipeilimme huimaavan korkeilla vuorilla ja
louhikkoisilla kallioilla. Monet kerrat eksyimme ja monet kerrat ympäröi
meidät niin sankka sumu, että täytyi jäädä odottamaan sen hälvenemistä.
Nuotion virittäminen ei tullut kysymykseenkään. Ravintonamme oli
ainoastaan drammachia sekä vähän suolattua lihaa, jota olimme ottaneet
mukaamme »häkistä». Juomaan nähden taas tietää taivas, ettei meiltä
vettä puuttunut.

Kamalat olivat ne päivät, ja sään ja seudun kolkkous teki ne vielä
kamalammiksi. Minulla ei ollut hetkeäkään lämmin, hampaat kalisivat
suussani, kurkkuni oli samalla tavalla kipeä kuin saarella, kylkeeni
pisti lakkaamatta ja märällä vuoteellani maatessani lotisi sade päälleni
ja allani kuohui haiseva muta. Unenhorroksissa elin uudelleen
seikkailujeni kaikki synkimmät hetket -- näin salaman valaisevan Shawsin
kartanon tornin, miesten kantavan Ransomea selässään, Shuanin kuolevan
kansihytin lattialla ja Colin Campbellin kuolemankielissä haparoivan
takkinsa nappia. Näistä katkonaisista unennäöistä herätettiin minut
säännöllisesti illan hämärtäessä. Nousin silloin istumaan samaan
lätäkköön, jossa olin maannut ja nautin illallisekseni kylmää
»drammachia». Sade pieksi kasvojani tai valui kylminä juovina pitkin
selkääni. Sumu ympäröi meitä kaikkialla kolkkona seinänä, tai haihtui
äkkiä tuulen puhalluksesta loihtien eteemme pimeän laakson pohjattoman
syvyyden, jossa joet ärjyen kiitivät eteenpäin.

Kuului siltä kuin olisi jokia joka suunnalla kuohunut. Pitkällisestä
sateesta paisuivat lähteet vuorilla, jokaisesta vuorenonkalosta syöksyi
vettä kuin vesisäiliöstä. Kaikki joet tulvivat yli äyräittensä.
Yöllisten vaellustemme aikana tuntui juhlalliselta kuulla niiden
möyryävän alhaalla laaksoissa, milloin ukkosena jymisten, milloin taas
kuin vihasta karjuen. Nyt ymmärsin tarinan koskenhaltijasta, jonka
kerrotaan vaikeroiden ja ärjyen odottelevan kaalamoilla siksi kuin joku
perikatoon tuomittu kulkija sattuu saapumaan. Minä huomasin Alanin
uskovan ainakin puolittain todeksi tuon tarinan, sillä kun joen pauhina
kiihtyi tavallista vihaisemmaksi, näin hänen ihmeekseni -- vaikka minun
tietenkin piti yhä olla vihainen hänelle -- katolilaisten tapaan
ristivän silmiänsä.

Koko tänä kamalana aikana ei meidän välillämme ollut merkkiäkään
ystävyydestä, tuskinpa sanaa toisillemme lausuimme. Totta puhuen minä
itse kärsin jäykkyydestäni, ja se on paras puolustukseni. Mutta
sitäpaitsi minä olen luonteeltani leppymätön, hidas suuttumaan, mutta
vielä hitaampi unhottamaan. Ja nyt olin suuttunut sekä toveriini että
itseeni. Parin päivän ajan hän oli minulle väsymättömän ystävällinen.
Sanattomana hän kyllä pysyi, mutta oli aina valmis auttamaan ja toivoi
yhä -- sen selvään huomasin -- että suuttumukseni lopulta haihtuisi.
Mutta minä pysyin vain umpimielisenä, haudoin vihaani ja säälimättä
kieltäydyin vastaanottamasta hänen palveluksiansa antaen katseeni
luistaa hänen ohitsensa, aivankuin hän olisi ollut pensas tai kivi.

Toisena yönä tai oikeammin varhain kolmannen päivän aamuna olimme
aukealla vuorella, joten emme voineet entiseen tapaamme heti asettua
syömään ja nukkumaan. Ennenkuin pääsimme turvallisempaan paikkaan, oli
hämärä jo muuttunut jotenkin valoisaksi päiväksi, sillä vaikka sadetta
yhä jatkui, kulkivat pilvet kuitenkin korkeammalla. Alan vilkasi
kasvoihini ja näytti vähän huolestuneelta.

»Parempi olisi, jos antaisit kantamuksesi minulle», ehdotti hän jo
ainakin yhdeksännen kerran siitä lähtien kuin olimme Rannoch-järven
rannalla eronneet oppaastamme.

»Kyllä tämä menee, kiitoksia vain», vastasin jäätävän kylmästi.

Alan sävähti tulipunaiseksi.

»Viimeisen kerran nyt tarjosin», tiuskasi hän. »Ei minunkaan
kärsivällisyyteni loppumaton ole.»

»Enhän ole sitä väittänytkään», kuului ajattelematon, häijy vastaukseni,
joka olisi ollut omiaan kymmenvuotiaan poikanulikan suuhun.

Alan ei vastannut siihen halaistua sanaa, mutta hänen käytöksensä tästä
lähtien oli selvänä vastauksena. Hän ei enää välittänyt koko
korttijutusta, vaan heitti jälleen hattunsa takaraivolle, astui
keikaillen ja vihellellen ja vilkuili minuun syrjäsilmällä suu
ivallisessa hymyssä.

Kolmantena yönä oli meidän vaellettava Balquhidderin läntisen osan
halki. Ilma kirkastui ja kylmeni. Huurteinen pohjoistuuli ajoi pilvet
taivaalta ja sytytti tähdet kiiluen tuikkimaan. Virrat olivat
luonnollisesti tulvillaan ja pitivät vuorien välissä vieläkin aika
mellakkaa, mutta minä huomasin, ettei Alan enää ajatellut vedenhaltijaa,
vaan oli nyt erittäin hilpeällä tuulella. Mutta minulle tuli sään muutos
liian myöhään. Olin saanut maata liejussa niin kauan, että -- raamatun
sanojen mukaan -- vaatteeni minua kammottivat. Olin näännyksiin asti
väsyksissä ja kaikenlaisten tuskien ja vilutaudin murjoma. Tuulen viima
tunkeutui luihin ja ytimiin, ja sen suhina kiusasi korviani. Tällaisessa
kurjassa tilassa oli minun vielä kestettävä melkeinpä suoranaista
kidutusta toverini puolelta. Hän puheli ahkeraan, mutta aina vain
ivallisesti. Muuta nimeä kuin »Whig» ei hän minulle antanut. »Tässä on
taas lätäkkö ylihypätäksesi, whig-pikkuseni!» toimesi hän, »minä tiedän
kyllä, että sinä olet mainio hyppääjä!» Ja sellaisia pistopuheita sateli
päälleni herkeämättä.

Tiesin kyllä, että syy oli minun eikä kenenkään muun, mutta minä olin
liian kurjassa tilassa kyetäkseni sovittamaan rikokseni. Tunsin, etten
enää jaksaisi laahata itseäni kovinkaan pitkälle. Pian täytyi minun
viskautua maahan kuollakseni tänne kuin metsäneläin vetiseen vuoristoon,
ja luuni olivat täällä valkenevat kuin minkäkin petoeläimen. Pääni taisi
olla vähän sekaisin, mutta joka tapauksessa alkoi tämä ajatus minua
miellyttää, ja kuolema täällä autiossa erämaassa, kesyttömien kotkien
pitäessä minulle seuraa viimeisinä hetkinäni, rupesi tuntumaan
kunniakkaalta. Silloin Alan katuisi, ajattelin; kuoltuani hän muistaisi
kuinka suuressa kiitollisuuden velassa hän minulle oli, ja tämä muisto
seuraisi häntä ainaisena kiusanhenkenä. Niin kiihotin vihaani toveriani
kohtaan kuin häijy, ajattelematon ja pahasisuinen koulupoika, sen
sijaan, että minun olisi pitänyt polvillani rukoilla Jumalalta armoa. Ja
joka kerran kun Alan pilkkasi minua, onnittelin itseäni. »Haa!»
ajattelin itsekseni, »minulla on parempi herjaus sinulle varattuna. Kun
minä kuolen tänne, niin tuntunee se sinusta kuin isku vasten kasvojasi.
Ah, mikä kosto! Kuinkahan silloin kadutkaan kiittämättömyyttäsi ja
julmuuttasi!»

Joka hetki kävin heikommaksi. Kerran kaaduin, kun jalkani suorastaan
pettivät allani. Ensin se säpsäytti Alania, mutta kun olin nopeasti taas
jaloillani ja jatkoin matkaa, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut,
niin hän unhotti pian koko tapauksen. Vuoroin minulla oli polttavan
kuuma, vuoroin värisyttävän kylmä. Pistos kyljessäni oli melkein
sietämätön. Lopulta alkoi tuntua siltä kuin en jaksaisi enää kauemmaksi,
ja samalla valtasi minut äkkiä halu puhua Alanille suuni puhtaaksi,
päästää vihani valloilleen ja lopettaa elämäni nopeammalla tavalla. Taas
hän nimitti minua whigiksi. Minä pysähdyin.

»Mr Stewart», puhkesin puhumaan värisevällä äänellä, »sinä olet vanhempi
kuin minä ja sinun pitäisi tietää miten sinun on käyttäydyttävä. Onko
sinun mielestäsi niin erinomaisen viisasta tai sukkelaa syyttää minua
herkeämättä puoluekannastani? Minä olen luullut, että jos ero
mielipiteissä syntyy, niin on kunnonmiesten meneteltävä silloin
säädyllisesti, ja jos minä en tahdo niin tehdä, niin voin ilmoittaa nyt
sinulle, että voisin keksiä vähän purevamman herjauksen kuin mitä sinä
olet nyt lasketellut.»

Alan oli pysähtynyt eteeni, hattu takaraivolla, kädet housuntaskuissa ja
pää kallellaan. Hän kuunteli sanatulvaani suu ilkeässä hymyssä, sen
verran kuin tähtien valossa voin nähdä, ja lopetettuani hän rupesi
viheltämään muuatta jakobiittilaista laulunpätkää, joka on sepitetty
kenraali Copen Preston Pansien luona kärsimän tappion häväistykseksi:

      "No hei Johnnie Cope, olet jalkeilla vielä?
      Ja ehkäpä rumpuas pärrytät vielä?"

Johtui mieleeni, että juuri tuona tappelupäivänä Alan oli karannut
kuninkaallisten puolelle.

»Miksi sinä vihellät juuri sitä säveltä, Mr Stewart?» kysyin. »Teetkö
sen vain huomauttaaksesi minulle, että molemmat puolueet ovat sinua
purreet?»

Alanilta jäi viheltäminen kesken.

»David!» huudahti hän.

»Mutta nyt on aika lopettaa nämä jankutukset», jatkoin minä, »minä
tarkoitan, että sinun tästä lähtien on puhuttava säädyllisesti
kuninkaastani ja hyvistä ystävistäni Campbelleista.»

»Minä olen Stewart --», alkoi Alan.

»Niin, niin!» keskeytin, »kyllä minä tiedän, että sinä kannat kuninkaan
nimeä. Mutta sinun on muistettava, että oltuani nyt ylämailla, olen
nähnyt hyvän joukon ihmisiä, joilla on sellainen nimi. Ja paras minkä
heistä voin sanoa on, etteivät he pesusta ollenkaan pahenisi.»

»Tiedätkö, että nyt loukkaat minua?» kysyi Alan hiljaa.

»Se on hyvin ikävää --» vastasin, »sillä minä en ole vielä lopettanut,
ja jos nämä sanat jo tuntuvat vastenmielisiltä, niin pelkäänpä etteivät
seuraavatkaan ole sinusta hauskempia. Puolueeni täyskasvuiset miehet
ovat ajaneet sinut pakoon ja pojan uhmaaminen lienee kovin huono
lohdutus. Sekä Campbellit että whigit ovat sinua purreet, sinä olet
heitä paennut kuin jänis. Sinun on puhuttava heistä kuin itseäsi
paremmista.»

Alan seisoi liikahtamatta paikallaan ja tuuli heilutteli hänen
päällystakkinsa liepeitä.

»Tämä on ikävä juttu», lausui hän viimein. »Tässä on lausuttu sanoja,
joita ei voi ilman muuta sivuuttaa.»

»Enhän minä ole sitä pyytänytkään», lausuin. »Minä olen yhtä valmis kuin
sinäkin.»

»Valmisko?» huudahti hän.

»Aivan niin», vastasin. »Minä en olekaan sellainen kiivastelija ja
kerskuri kuin muuan, jonka nimen voisin ilmoittaa. Käy päälle!» Ja
paljastaen miekkani asetuin puolustusasemaan, kuten Alan itse oli minua
opettanut.

»David!» huudahti hän. »Oletko hullu? Minä en voi paljastaa miekkaani
sinua vastaan, David. Sehän olisi selvä murha.»

»Sitä kai tarkoititkin loukatessasi minua», vastasin.

»Se on tosi!» huudahti Alan, ja seisoi hetkisen paikallaan puristaen
huulensa epätietoisena käsiensä välissä tiukasti yhteen. »Se on
peittelemätön totuus!» toisti hän ja paljasti miekkansa. Mutta ennenkuin
hän oli ojentanut sen minua kohti, viskasi hän aseensa kädestään ja
heittäytyi maahan. »Ei, ei», hoki hän, »ei, ei, minä en voi, en voi.»

Silloin hälveni minusta viimeinenkin vihan kipinä, ja minä tunsin itseni
ainoastaan sairaaksi ja surulliseksi ja nolostuneeksi ja käytöksestäni
kummastuneeksi. Olisin antanut koko maailman, jos olisin voinut ottaa
sanani takaisin. Mutta kuka voi kerran lausutun sanan lausumattomaksi
saada? Mieleeni muistui kaikki se ystävyys ja rohkeus, jota Alan oli
osoittanut, kuinka hän oli auttanut ja rohkaissut minua ja ollut
kanssani kärsivällinen pahoina päivinämme. Ja sitten muistelin kaikkia
niitä häväistyksiä, joita hän oli saanut minulta kärsiä, ja huomasin nyt
ainiaaksi kadottaneeni tämän kunnon ystäväni. Samalla tuntuivat kipuni
tulevan kaksinkertaisiksi ja pistokset kyljessäni raatelevan minua kuin
terävä miekka. Luulin siihen paikkaan pyörtyväni.

Silloin juolahti eräs ajatus päähäni. Ei mikään anteeksianto voinut
sovittaa sanojani, turhaa oli sellaista ajatellakaan, ei mikään voinut
sovittaa rikostani. Mutta jos anteeksianto oli turhaa, täytyi haikean
avunpyynnön saada Alan takaisin puolelleni. Annoin ylpeyteni mennä
menojaan ja lausuin: »Alan, jos sinä et voi minua auttaa, täytyy minun
kuolla tähän.»

Hän hypähti kiivaasti istualleen ja katsahti minuun.

»Se on totinen tosi!» jatkoin. »Loppuni on lähellä. Oh, vie minut
johonkin ihmis-asuntoon -- siellä voisin kuolla helpommin.» Nyt ei minun
tarvinnut teeskennellä. Puhuin itku kurkussa, tahdoinpa tai en, ja se
olisi voinut pehmittää vaikka kivisydämen.

»Voitko astua?» kysyi Alan.

»En», vastasin, »en ilman apua. Viime tunteina ovat jalkani huojuneet
allani, kylkeeni pistää kuin tulikuumaa rautaa siinä kierrettäisiin, ja
vaivoin käy hengityskin. Jos kuolen, voitko antaa minulle anteeksi,
Alan? Sydämeni sisimmässä olen sinusta pitänyt -- häijyimmilläkin
hetkilläni.»

»Lopeta jo, lopeta jo!» huudahti Alan. »Elä puhu sillä tavalla! David
ystäväni, tiedäthän sinä --.» Hän vaikeni tukeuttaakseen nyyhkytyksen.
»Annahan minun kietoa käteni ympärillesi», jatkoi hän, »kas näin!
Nojaudu nyt kokonaan minua vasten. Jumala tiesi, missä täällä on taloja.
Mutta mehän olemmekin Balquhidderin seuduilla. Ei täällä pitäisi
taloista puutosta olla, ei ystävienkään taloista. Onko sinun nyt
helpompi astua, David?»

»On kyllä, tällä tavalla voin kyllä jatkaa matkaa», vastasin ja likistin
kädelläni hänen käsivarttaan.

Uudelleen hän oli vähällä heretä nyyhkyttämään. »David», lausui hän,
»minussa ei ole vähääkään oikeudenmukaisuutta. Minussa ei ole järkeä
eikä hellyyttä. En jaksanut muistaa, että sinä olit vain lapsi, en
voinut käsittää, että sinä olit kuolemaisillasi. David, koeta olla
kärsivällinen kanssani, koeta antaa minulle anteeksi!»

»Oi ystäväni, elkäämme puhuko enää siitä!» lausuin. »Meistä ei kumpikaan
kykene sovittamaan rikostaan toisen kanssa -- se on peittelemätön
totuus! Kummankin meidän täytyy olla kärsivällisiä toisiamme kohtaan ja
hillitä itseämme. Mutta voi! Kylkeeni pistää niin kauheasti. Eikö täällä
ole yhtään taloa?»

»Minä etsin sinulle talon, David», vastasi hän päättävästi.
»Laskeukaamme tätä puronreunaa alaspäin, siellä täytyy olla taloja.
Ystävä parkani, eiköhän sinulla olisi helpompi selässäni?»

»Mitä puhutkaan, Alan», vastasin, »olenhan minä vähintään kaksitoista
tuumaa sinua pitempi.»

»Etkä ole», vastasi Alan kiivaasti. »Liekö tuuma tai pari pituudessamme
eroa. En kumminkaan tahdo väittää olevani mies, jota sinä pitäisit
suurena, ja ajatellessani nyt tarkemmin asiaa», lisäsi hän sitten
alentaen naurettavalla tavalla ääntään, »tuntuu minusta kuin sinä
olisitkin oikeassa. Niin, kyllä eroa sittenkin on jalan tai kämmenen
leveyden paikoille, ja mahdollisesti enemmänkin!»

Oli hauskaa ja naurettavaa kuulla Alanin pyörtävän paikalla sanansa
peljäten niiden antavan aihetta uuteen riitaan. Olisin purskahtanut
nauramaan, ellei pistos kyljessäni olisi niin ankarasti minua vaivannut.
Mutta jos olisin nauranut, olisin luullakseni samalla itkenytkin.

»Alan», huudahdin. »Mikä saa sinut näin hyväksi minua kohtaan? Mikä saa
sinut välittämään tällaisesta kiittämättömästä toverista?»

»Kunpa minä itsekään sen tietäisin», vastasi Alan. »Joku aika sitten
luulin näet pitäväni sinusta sentähden, ettet koskaan riidellyt -- ja
nyt pidän sinusta vielä enemmän!»



25 LUKU.

Balquhidderissä.


Heti ensimäisen talon ovelle, jolle saavuimme, koputti Alan. Se ei ollut
suinkaan mikään vaaraton yritys sellaisessa ylämaaseudussa kuin
Balquhidder. Siellä ei pitänyt mikään suurempi klaani järjestystä, vaan
siellä asusti keskenään riitaisia pieniä heimoja tai niiden tähteitä ja
n. s. »päälliköttömiä ihmisiä», jotka Campbellit olivat karkoittaneet
tänne jylhään vuoristoon Forth- ja Teith-jokien lähteiden seuduille.
Täällä oli Stewarteja ja Maclareneja, jotka olivat sodassa samalla
puolen kuin Alan ja kuuluivat samaan klaaniin kuin Appin. Vielä oli
täällä paljon vanhan, valloitetun, vähän tunnetun ja huonomaineisen
Macgregorien klaanin väkeä. He olivat tehneet ajattelemattomia tekoja,
nyt enemmän kuin koskaan ennen, eikä kukaan heihin luottanut. Päällikkö,
Macgregorin Macgregor oli maanpaossa ja tämän puolueen Balquhidderin
seuduilla avustavien jäsenten lähin päällikkö, James More, Rob Royn
vanhin poika, odotti tuomiotaan Edinburgin linnassa. He olivat riidassa
ylä- ja alamaalaisten, Grahamien, Maclarenien ja Stewartien kanssa, ja
Alan, jolla oli tapana sekaantua ystäviensä riitoihin, olivatpa nuo
ystävät kuinka kaukaisia tahansa, koetti kaikin mokomin välttää heitä.

Yrityksemme onnistui erinomaisesti, sillä me olimme osuneet muutaman
Maclarenin talolle, jonne Alan ei ollut ainoastaan nimensä takia
tervetullut, vaan jossa myöskin hänen maineensa oli tunnettu, Täällä
sain heti laskeutua vuoteelle ja luokseni noudettiin lääkäri, joka
tunnusti tilani olevan vaarallisen. Oliko nyt lääkäri erittäin taitava,
vai vaikuttiko siihen nuoruuteni ja voimakas ruumiinrakenteeni, mutta jo
viikon kuluttua voin nousta vuoteeltani, ja kuukauttakaan ei vielä ollut
kulunut kun jo kykenin täysin voimistuneena jatkamaan matkaa.

Pyynnöstäni huolimatta ei Alan jatkanut matkaansa, vaan jäi odottamaan
tervehtymistäni. Hänen uhkarohkeutensa, jota hän viipyessään osoitti,
oli parin kolmen ystävän, jotka oli päästetty salaisuudesta osallisiksi,
vasituisena valittamisen aiheena. Päivisin hän piileksi muutamassa
luolassa pienen metsän suojassa ja öisin, milloin vain tie oli vapaa,
hän tuli taloon minun luokseni. Ei liene tarpeellista huomauttaa, että
minusta oli erittäin mieluista tavata häntä. Emäntämme, Mrs Maclaren, ei
tiennyt miten sellaista vierasta vaalia, ja kun vielä Duncan Dhulla --
se oli isäntämme nimi -- oli kaksi säkkipilliä ja hän itse oli innokas
soiton rakastaja, oli siellä olomme yhtämittaista juhlimista, ja me
suorastaan muutimme yöt päiviksi.

Sotamiehet antoivat meidän olla rauhassa, vaikka kerrankin heitä kaksi
komppaniaa ja muutamia rakuunia samosi pitkin laaksoa. Näin heidät
ikkunasta vuoteella maatessani. Ja mikä vielä ihmeellisempää, ei yhtään
lainvalvojaa käynyt minua tapaamassa, eikä kertaakaan minulta kysytty,
mistä tulin ja mihin olin menossa. Koko tämän jännittävän ajan sain olla
kyselyiltä yhtä rauhassa, kuin olisin maannut erämaassa. Kumminkin
tiesivät läsnäoloni kaikki Balquhidderin ja sen ympäristön asukkaat.
Talossa kävi näet maan tavan mukaan paljon vieraita ja he kertoivat
sitten kuulemansa uutiset naapureilleen. Julistuskirjat oli nyt
levitetty painettuina. Yksi niistä oli naulattu sänkyni jalkapuoleenkin,
ja siitä voin nyt nähdä omat tunnusmerkkini, jotka eivät olleet juuri
imartelevia, ja paksummilla numeroilla painetun palkinnon, joka päästäni
oli luvattu. Duncan Dhu ja muut, jotka tiesivät minun tulleen Alanin
kanssa, olivat epäilemättä varmat siitä kuka olin, ja muutkin olivat
tietysti arvailleet sinnepäin. Sillä vaikka pukuni olikin muuttunut, en
siltä voinut muuttaa ikääni enkä ulkomuotoani, ja
kahdeksantoista-vuotiaat alamaalaispojat olivat, etenkin tähän aikaan,
harvinaisia näillä seuduin. Siten saattoi helposti sattua, että he
sovittelemalla eri asianhaaroja toisiinsa päättivät minun olevan juuri
tuon julistuksessa mainitun pojan. Niin olikin asian laita. Jotkut
kertovat salaisuuden ainoastaan parille kolmelle lähimmälle ystävälleen
ja kuitenkin se tulee tunnetuksi, mutta tämän klaanin asukkaiden kesken
oli tapana kertoa salaisuus heti kaikille ja se pysyi siitä huolimatta
ainoastaan heidän tietonaan vaikka kokonaisen vuosisadan.

Yksi tapaus ansaitsee vain kertomisen, se oli Robert Oigin, kuuluisan
Bob Royn pojan käynti luonani. Hänen syytettiin ryöstäneen erään naisen
Balfronista ja menneen väkisin (kuten väitettiin) naimisiin tämän
kanssa, ja sentähden etsittiin häntä joka suunnalta. Kumminkin hän
kuljeksi Balquhidderin ympäristöllä kuin isäntä omalla alueellaan. Juuri
hän oli ampunut James Maclarenin tämän kyntäessä rauhassa peltoaan.
Siitä syntyi riita, jota ei koskaan ole vielä sovittu, ja kumminkin hän
astui nyt verivihollisensa huoneeseen kuin kauppamatkustaja ravintolaan.

Duncan ennätti kuiskata minulle, kuka hän oli, ja molempia meitä
huolestutti hänen läsnäolonsa. On huomattava, että Alanin piti myöskin
kohta saapua, ja hän ja kutsumaton vieraamme eivät suinkaan olleet
ystävyksiä. Emme voineet lähettää sanaa tai antaa Alanille minkäänlaista
merkkiä, sillä se olisi heti herättänyt epäluuloja miehessä, joka oli
niin hankalassa asemassa kuin Macgregor.

Sisään astuessaan hän tekeytyi erittäin kohteliaaksi, mutta käyttäytyi
kuin itseänsä alempiarvoisten seurassa. Mrs Maclarenia tervehtiessään
hän otti bonnetin päästään, mutta kääntyessään Duncanin puoleen painoi
sen takaisin päähänsä. Saatettuaan siten itsensä mielestään oikeaan
valoon, hän tuli vuoteeni ääreen ja kumarsi.

»Olen kuullut, sir, että teidän nimenne on Balfour.»

»David Balfouriksi minua nimitetään», vastasin, »-- palvelijanne.»

»Ilmoittaisin teille nyt oman nimeni», selitti hän, »mutta siitä on
viime aikoina pidetty suurta ääntä. Lienee kai tarpeeksi kun sanon, että
olen James More Drummondin eli Macgregorin lihallinen veli, ja hänestä
varmaankin olette joskus kuullut mainittavan.»

»Olen, sir», vastasin, »ja isästänne Macgregor-Campbellista myös.»
Kohottauduin vuoteella istualleni ja kumarsin, arvelin näet parhaimmaksi
osoittautua häntäkin kohtaan kohteliaaksi, sillä Robin mahdollisesti oli
ylpeä siitä, että hänen isänsä oli lainsuojaton.

Hän kumarsi takaisin. »Ja asiani, sir, on seuraava», jatkoi hän. »Vuonna
1745 nostatti veljeni osan Gregorien alueista kapinaan ja marssi kuuden
komppanian kanssa vetämään hänkin kortensa hyvän asian eteen. Välskäri,
joka seurasi meidän klaanimme mukana, ja paransi veljeni jalan, joka
taittui ottelussa Preston Pansin luona, oli samanniminen kunnonmies kuin
tekin. Hän oli Baithin Balfourin veli, ja jos te olette tarpeeksi
läheinen sukulainen tälle miehelle, olen minä ja väkeni teidän
käytettävinänne.»

On huomattava, etten perhesuhteistani tiennyt enempää kuin kerjäläisen
koira. Setäni oli kyllä höpissyt jotain korkeista sukulaisistamme, mutta
mistään tällaisista hän ei ollut maininnut, ja nyt huomasin häpeäkseni,
että minulle kuului jokin korkea asema, josta en mitään tiennyt.

Robin lausui sentähden vain lyhyesti olevansa pahoillaan, kun oli
vaivannut itseään turhan tähden, ja käänsi minulle selkänsä
nyökäyttämättä päätäänkään hyvästiksi. Ovella mennessään kuulin hänen
tuumivan Duncanille, että minä olin »vain heimoton pojan nulikka, joka
ei tuntenut edes omaa isäänsäkään». Näistä sanoista olin niin vihoissani
ja tietämättömyydestäni niin häpeissäni, että tuskin voin pidättää
nauruani, kun mies, joka oli lain rangaistuksen alainen (kolme vuotta
myöhemmin hänet hirtettiinkin), piti niin tarkalla sukulaissuhteitaan.

Ovessa tuli Alan häntä vastaan. Molemmat ottivat askeleen taaksepäin ja
tuijottivat kuin vihaiset koirat toisiinsa. Molemmat olivat
pienikasvuisia, mutta näyttivät paisuvan ylpeydestä. Kummallakin oli
miekka, ja pienellä liikkeellä he nykäisivät sen kahvan esiin, jotta
helpommin voisivat vetää sen huotrastaan.

»Mr Stewart, ellen erehdy», lausui Robin.

»Aivan oikein, Mr Macgregor, ei sitä nimeä tarvitse hävetä», vastasi
Alan.

»Enpä tiennyt, että te olitte minun maassani, sir», jatkoi Robin.

»Luullakseni olen minä ystävieni, Maclarenien maassa», vastasi Alan.

»Se ei ole niinkään varmaa», tuumi toinen. »Siitä voi olla erimieltä.
Mutta minä muistelen kuulleeni, että te osaatte muka käytellä
miekkaanne?»

»Vaikka olisitte kuurona syntynyt, Mr Macgregor, on teidän täytynyt
kuulla enemmänkin siitä asiasta», vastasi Alan. »En minä ole ainoa mies
Appinissa, joka voi vetää säilänsä esiin. Ja kun sukulaiseni ja
kapteenini, Ardshiel, oli ottelussa teidän nimisenne herrasmiehen
kanssa, en koskaan kuullut mainittavan, että kukaan Macgregor olisi
siinä voiton vienyt.»

»Tarkoitatteko isääni, sir?» kysyi Robin.

»Tepä sen sanoitte?» tokaisi Alan. »Se herrasmies, jota tarkoitan, oli
kyllin häpeämätön liittääkseen Campbell-nimen omaansa.»

»Isäni oli vanha mies», vastasi Robin, »ja naimiskauppa oli sopimaton.
Meistä, sir, tulisi parempi pari.»

»Sitä minäkin olen tässä tuumaillut», lausui Alan.

Minä olin sängystäni puoleksi ulkona ja Duncan oli pysytellyt koko ajan
tappelupukarien vieressä ollakseen valmis käymään väliin, jos siihen oli
vähänkin syytä. Viimeisten sanojen jälkeen hänen oli tehtävä se heti tai
ei koskaan, ja arkailematta, vaikka vähän kalpeana kasvoiltaan, Duncan
heittäytyikin riitaveljesten väliin.

»Kuulkaa herrat», lausui hän, »minulla olisi toinen ehdotus tehtävänä.
Tuolla on minulla kaksi säkkipilliä ja tässä on teitä kaksi kuuluisaa
soittajaa. Vanha riidanaihe on ollut, kumpi teistä on parempi. Nyt on
mainio tilaisuus ratkaista se.»

»Vai niin, sir», lausui Alan yhä Robinille, josta hän ei ollut
hetkeksikään silmiään kääntänyt, eikä Robin hänestä. »Muistelen minäkin
kuulleeni sellaisia huhuja. Onko teissä sitten soittoniekan vikaa, kuten
kerrotaan? Osaatteko puhaltaa säkkipilliä?»

»Minä puhallan kuin Macrimmon», vastasi Robin.

»Eiväthän ne suuret sanat suuta halkaise», tuumi Alan.

»Olen minä ennen tehnyt suuremmistakin sanoista pieniä», vastasi Robin,
»ja parempienkin vastustajien kanssa kilpaillessa.»

»Helppohan on nyt koettaa», lopetti Alan.

Duncan Dhu toimitti kiireellä esiin säkkipillit, jotka olivat hänen
arvokkain omaisuutensa, ja asetti vieraittensa eteen suolaista
lampaanlihaa ja putelin »Atholen puuroksi» nimitettyä juomaa. Se
valmistettiin vanhasta whiskystä, happamattomasta kermasta ja
siivilöidystä hunajasta, jotka määrätyssä järjestyksessä ja määrässä
sekoitettiin hitaasti toisiinsa. Molemmat riitaveljet olivat vielä
kiihottuneita, mutta istuutuivat kumpikin toinen toiselle puolen pöytää
tekeytyen erittäin kohteliaiksi. Maclaren pyysi heitä maistamaan
lampaanlihaa ja »vaimonsa puuroa», huomauttaen että hänen vaimonsa oli
Atholesta kotoisin ja laajalti tunnettu erinomaiseksi puuron
valmistajaksi. Mutta Robin ei huolinut tarjouksesta väittäen, ettei se
ollut hyvää keuhkoille.

»Minun on huomautettava, sir», lausui Alan, »etten kymmeneen tuntiin ole
ruuan kipenettäkään suuhuni pannut, ja se on pahempi keuhkoille kuin
mikä puuro tahansa koko Skotlannissa.»

»Minä en tahdo mitään etuja, Mr Stewart», vastasi Robin. »Syökää ja
juokaa, minä teen seuraa.»

Molemmat söivät vähän lihaa ja nauttivat lasin Mrs Maclarenin puuroa.
Sen jälkeen Robin tarttui monen kursastelun jälkeen säkkipilleihin ja
puhalsi jonkun sävelmän lisäten siihen runsaasti koristuksia.

»Kas vain, osaattehan te soittaa», lausui Alan, ja ottaen pillin
kilpailijaltaan soitti hän saman sävelmän ja aivan samalla tavalla kuin
Robin. Siitä hän siirtyi sitten variatsioneihin, somistellen niitä
tositaiteilijan maulla ja hienoudella.

Robinin soitto oli minua miellyttänyt, mutta Alanin kerrassaan hurmasi
minut.

»Tuo oli jotakin, Mr Stewart», lausui Robin, »mutta somistelunne on
laihaa.»

»Laihaako!» huudahti Alan veren karahtaessa hänen kasvoilleen. »Nyt
puhutte päättömiä!»

»Tunnustatteko siis joutuneenne soitannossa alakynteen, kun koetatte
vaihtaa säkkipillin miekkaan?»

»Hyvin puhuttu, Mr Macgregor», vastasi Alan, »ja tästä kaikesta
huolimatta» (hän pani näille sanoilleen painoa), »peräytän minä
syytökseni. Minä vetoon Duncaniin.»

»Ei teidän tarvitsisi kehenkään vedota», lausui Robin. »Itse te voitte
ratkaista asian monta vertaa paremmin kuin yksikään Balquhidderin
Maclareneista, sillä päivän selvää on, että te olette Stewartiksi
tavattoman etevä soittoniekka. Ojentakaapa säkkipillit minulle!»

Alan noudatti pyyntöä ja Robin alkoi jäljitellä muutamia Alanin
variatsioneista. Huomasi selvään että hänellä oli erinomainen muisti.

»Kyllä teissä tuntuu soittajan vikaa olevan», tuumi Alan nyrpeänä.

»Päättäkää nyt itse Mr Stewart», lausui Robin, ja ottaen muunnelmat
alusta alkaen, hän väritti ne läpeensä niin uudella tavalla, niin
taitavasti ja tuntehikkaasti, niin vilkasta mielikuvitusta ja tavatonta
sormien näppäryyttä todistavalla tavalla, että minä jouduin kokonaan
ymmälle sitä kuullessani.

Alan istui paikallaan naama hehkuvan punaisena ja kynsiään pureskellen
aivan kuin mies, jota on perinpohjin nolattu.

»Riittää!» huudahti hän. »Te osaatte puhaltaa säkkipilliä -- nauttikaa
nyt täysin määrin voitostanne!» Ja hän yritti nousemaan.

Mutta Robin pyysi käden liikkeellä hiljaisuutta, ja alkoi soittaa
muuatta alussa harvatahtista sotamarssia. Kappale oli jo itsessään hieno
ja se esitettiin arvokkaasti, mutta sitäpaitsi se oli Appinin Stewartien
ja erittäinkin Alanin suosikki. Tuskin olivat ensimäiset säveleet siitä
kajahtaneet, kun jo ilme Alanin kasvoilla muuttui. Tahdin kiihtyessä hän
näytti istuvan kuin tulisilla hiilillä, ja paljon ennen kuin kappale oli
lopussa, oli jo viimeinenkin vihan väre hänen kasvoiltaan haihtunut ja
hän näytti olevan kokonaan soiton hurmaama.

»Robin Oig», lausui hän kappaleen loputtua, »te olette suuri
soittoniekka. Minä en ole kelvollinen soittamaan edes samassa
kuningaskunnassakaan kuin te. Voi minua! Teillä on kannuksissanne
enemmän soitannollisuutta kuin minulla päässäni! Mutta vaikka vieläkin
olen sitä mieltä, että minä miekalla voisin otaksuttavasti näyttää
teille toisenlaista musiikkia, varoitan teitä siitä jo edeltäpäin --
siitä ei hyvä seuraisi. Luontoni ei sallisi hakata kappaleiksi miestä,
joka soittaa säkkipilliä niin taitavasti kuin te.»

Siihen loppui se riita. Läpi koko yön kierteli »puuro»-malja ja
säkkipillit kulkivat kädestä käteen, ja oli jo selvä päivä, ennenkuin
Robinille johtui poislähtö mieleen.



26 LUKU.

Pakomatkan loppu. Kuljemme Forthin yli.


Kuten jo sanoin, ei kulunut täyttä kuukautta, ennenkuin lääkärini jo
ilmoitti minun kykenevän matkalle. Oltiin jo kaukana elokuussa. Ilma oli
herttainen ja lämmin, ja täynnä valmistumaisillaan olevan ja
runsassatoisen viljan tuoksua.

Rahavaramme olivat huvenneet niin vähiin, että meidän täytyi koettaa
mahdollisimman pian joutua perille. Sillä jos emme pian päässeet
Rankeillorin luo, tai jos hän kieltäytyi auttamasta, oli meidän pakko
kuolla nälkään. Alanin takaa-ajaminen oli nyt paljon laimentunut, eikä
Forthin seutuja, tuskinpa Stirlingin siltaakaan, joka on joen tärkein
ylikulkupaikka, enää niin huolellisesti vartioitu.

»Sodassa on pääsääntönä», selitti Alan, »kulkea sieltä, missä vähimmin
odotetaan. Forth on nyt vastuksenamme ja tunnethan sinä sananlaskun:
»Forth pitää rajun ylämaalaisen ohjissa.» No niin, jos koetamme kiertää
tämän joen latvan ympäri ja laskeudumme alamaalle Kippenin tai Balfronin
kohdalla, ovat he juuri siellä meitä vaanimassa. Mutta jos oijustamme
suoraan vanhalle Stirlingin sillalle, niin panen miekkani pantiksi
siitä, että he antavat meidän kulkea estelemättä yli.»

Ensimäisenä yönä samosimme sentähden muutaman Strathiressä asuvan
Maclarenin, Duncanin ystävän, talolle, jossa nukuimme 21 päivän
elokuuta. Illan hämyssä alotimme toisen helpon taipaleen ja 22 päivän
makasimme kanervapehkossa Uam Varin rinteellä. Siellä leppoisassa,
tuoksuvassa auringonpaisteessa ja ruutikuivalla tantereella nauttimani
kymmenen tunnin lepo oli suloisin, mitä koskaan olen nauttinut.
Seuraavana yönä saavuimme Allan-joelle ja seurasimme sen rantaa
alaspäin. Päästyämme ulos vuoristosta, näimme alapuolellamme koko
Stirlingin rannikkoseudun lakeana kuin pannukakku. Sen keskellä, eräällä
vuorella oli Stirlingin kaupunki linnoituksineen ja vasemmalla
kimaltelivat Forthin lahdelmat kuun valossa.

»En tiedä välittänetkö siitä sen enempää», lausui Alan, »mutta nyt olet
jälleen omassa maassasi. Yöllä, ensimäistä käydessä kuljimme ylämaan
rajan yli, ja kun vain nyt pääsisimme tuon koukertelevan vesivyön yli,
voisimme heittää hattua ilmaan.»

Allan-joessa, lähellä sen laskua Forthiin, huomasimme pienen hiekkaisen
saaren. Siellä kasvoi takiaisia, voikukkia ja muita sellaisia lyhyitä
kasveja, jotka parhaiksi voivat peittää meidät pitkällämme maatessamme.
Tälle saarelle asetuimme nyt levolle. Stirlingin linnasta voitiin meidät
helposti huomata. Korviimme tunkeutui sieltä rummun pärinä. Osa
varusväestä piti siellä paraatia. Leikkuumiehet tekivät koko päivän
työtä pellolla toisella puolen jokea, ja me saatoimme selvään kuulla
sirppien karahtelun kiviä vasten ja puhelua, josta toisinaan sanatkin
erotti. Meidän oli siis painauduttava tiukasti maata vasten ja pysyttävä
hiljaa. Mutta hiekka allamme oli lämmin, kasvit varjostivat päätämme,
ruokaa ja juomaa meillä oli runsaasti ja lopuksi -- pelastus oli tuossa
edessämme.

Heti kun leikkuumiehet olivat lopettaneet työnsä ja hämärä alkoi
laskeutua, kahlasimme rannalle ja suuntasimme aitojen suojassa kulkumme
peltoja pitkin Stirlingin siltaa kohti.

Silta on aivan linnavuoren juurella. Se on vanha, korkea ja kapea, ja
pitkin sen käsipuita on pieniä torneja. Helposti voi käsittää, että
katselin sitä mielenkiinnolla, en ainoastaan siksi, että se oli kuuluisa
historiallinen paikka, vaan myöskin senvuoksi, että sen yli kulki nyt
tie Alanin ja minun lopulliseen pelastukseen. Kuu ei ollut vielä noussut
sinne saapuessamme. Ainoastaan muutamia tulia tuikki linnoituksesta, ja
alempana kaupungissa oli vain jokunen ikkuna valaistu. Muuten oli
pilkkosen pimeä, eikä sillallakaan näyttänyt olevan vahtia.

Minä yritin mennä suoraa päätä yli, mutta Alan oli varovaisempi.

»Kyllähän tuo näyttää jotenkin turvalliselta», lausui hän, »mutta
piiloudutaan siitä huolimatta tuonne ojaan ja otetaan ensin asiasta
varma selko.»

Noin neljännestunnin makasimme siellä vihellellen tuontuostakin ajan
ratoksi. Ei kuulunut mitään epäilyttävää, aallot vain hiljaa loiskuivat
sillan arkkuja vasten. Viimein tuli tietä pitkin muuan vanha, ontuva ja
kainalosauvaa käyttävä vaimo. Hetkeksi hän pysähtyi aivan lähellemme,
valitteli itsekseen kovaa kohtaloaan ja kulkemansa matkan pituutta, ja
läksi sitten kapuamaan jyrkkää sillan kantta ylös. Vaimo oli niin pieni
ja yö vielä niin pimeä, että me pian kadotimme hänet näkyvistämme.
Kuulimme vain, kuinka hänen askeleittensa ja keppinsä kopina eteni
etenemistään.

»Nyt hän on päässyt yli», kuiskasin.

»Ei ole», vastasi Alan, »hänen ontoilta kajahtavista askeleistaan kuulee
että hän on vielä sillalla.»

Samassa kuului ääni huutavan. »Kuka siellä?» ja me kuulimme musketin
perän kolahtavan kiveä vasten. Arvattavasti oli vahti nukkunut, joten
olisimme päässeet huomaamatta yli, jos vain heti tultuamme yritimme.
Mutta nyt hän oli valveilla ja hyvä tilaisuus oli mennyt käsistämme.

»Tästä ei tule mitään», lausui Alan. »Tästä ei voi tulla mitään, David.»

Sen enempää arvelematta aloimme ryömiä peltoja myöten sillalta pois.
Päästyämme näkymättömiin nousimme ylös ja läksimme astelemaan itäänpäin
vievää tietä pitkin. En voinut käsittää mikä hänellä oli mielessä, ja
vastoinkäymisestämme olin tosiaankin niin närkästynyt, ettei mikään
minua miellyttänyt. Äskettäin olin kuvitellut koputtavani Mr
Rankeillorin ovelle mennäkseni vaatimaan omaisuuttani takaisin, ja nyt
olin taas harhaileva, vainottu pojannulikka ja väärällä puolen Forthia.

»No mitä nyt?» tiuskasin.

»Niin, mitäs nyt?» vastasi Alan. »He eivät olekaan niin tuhmia kuin
luulin. Forth on meillä vielä ylikuljettavana, David. Kirotut olkoot
sateet, jotka sen synnyttivät ja vuorenrinteet, jotka sen juoksun juuri
tähän ohjasivat.»

»Mutta miksi kuljemme itäänpäin?»

»No, koettaaksemme vielä onneamme!» vastasi hän. »Kun emme joen yli
pääse, niin katsokaamme olisiko meillä lahdella parempi onni.»

»Joen yli vie kaalamoita mutta ei lahden», huomautin.

»Totisesti on joessa kaalamoita ja siltakin sitäpaitsi», tuumi Alan,
»mutta mitä hyötyä niistä on, kun niitä vahditaan?»

»Mutta voihan joen yli uida.»

»Voi se, joka osaa», vastasi hän, »mutta kumpikaan meistä ei taida olla
siinä erittäin taitava. Ainakin minä uin kuin kivi.»

»En tahdo vietellä sinua takaisin, Alan», lausuin »mutta ymmärtääkseni
pahennamme vain tällä tavalla tilaamme. Vaikea on päästä joen yli, mutta
selvää on, että merenlahden yli pääseminen on vieläkin vaikeampaa.»

»Mutta siellä on niinsanotuita venheitä», vastasi Alan, »jos vain en
kokonaan erehdy.»

»Ja siellä kysytään rahaa», kampesin vastaan, »mutta meille, joilla ei
ole venhettä eikä rahaa, on samantekevä olipa siellä venheitä tai ei.»

»Niinkö luulet?» tuumi Alan.

»Niin luulen», vastasin.

»Kyllä sinussa, David, ei ole kekseliäisyyttä ja vielä vähemmin uskoa.
Mutta annahan, kun minä panen älyni liikkeelle, ja jos en saa venhettä
pyydetyksi, lainatuksi enkä edes varastetuksikaan, niin minä teen
sellaisen kapineen.»

»Luulenpa ymmärtäväni mitä tarkoitat», vastasin, »Mutta kuulehan vielä:
jos käytät siltaa ylipäästäksesi, ei se kielittele mitään, mutta jos
kuljemme lahden yli, joutuu venhe sopimattomalle puolen sitä -- jonkun
on se täytynyt kuljettaa sinne -- pannaan toimeen tut...»

»No mutta mies kulta», keskeytti Alan, »jos venheen teen, niin teen
miehenkin, joka vie sen takaisin! Ja nyt elä enää vaivaa minua
lörpötyksilläsi, vaan marssi päälle -- siihen olet näet tottunut -- ja
anna Alanin pitää huolta itsestäsi.»

Yötä myöten samosimme sitten jokilaakson pohjoispuolen halki, pitkin
korkeiden Ochil-vuorien juurta ja kiersimme matkamme varrelle sattuvat
Alloan, Clackmannanin ja Culrossin. Noin kymmenen aikaan aamulla
saavuimme nälkäisinä ja väsyneinä Limekilnsin pieneen kylään. Tämä kylä
on lähellä rantaa, vastapäätä Queensferryn kaupunkia. Savuja näkyi joka
haaralta kohoavan ilmaan. Vainioilla leikattiin parhaillaan eloa, pari
laivaa kellui Hopella ankkurissa ja venheitä lipui edestakaisin sen
pinnalla. Eteeni leviävä taulu oli siis kaikin puolin miellyttävä, enkä
voinut mielestäni kylliksi ahmia silmilläni noita hauskannäköisiä,
viheriöiviä, viljeltyjä kumpuja ja noita toimeliaita, maalla ja merellä
hääriviä ihmisiä.

Mutta lahden etelärannalla oli Mr Rankeillorin talo, jossa rikkaus minua
epäilemättä odotti ja minä olin pohjoisella rannalla, puettuna kehnoon,
vieraskuosiseen pukuun, kolme hopeashillinkiä, jäännös koko
omaisuudestani, taskussani, lainsuojaton mies ainoana seuranani, ja
lopuksi oli omasta päästäni luvattu palkinto.

»Mikä kohtalon oikku, Alan», huudahdin. »Lahden tuolla puolen odottaa
minua kaikki, mitä itselleen voi toivoa, ja linnut kulkevat yli, venheet
kulkevat yli -- kaikki, millä vain on halu, voi kulkea yli, minä vain
en! Oi, toveri, siitä on sydän pakahtua!»

Limekilnsissä astuimme muutamaan pieneen ravintolaan, ja ostimme sieltä
vähän leipää ja juustoa hyvännäköiseltä tarjoilijattarelta. Ostoksemme
panimme kääröön aikoen syödä ne rannalla pienessä metsikössä, jonka
huomasimme noin kolmannespeninkulman päässä. Kävellessämme katselin
herkeämättä lahden toiselle puolen ja huokailin itsekseni. Alan asteli
mietteisiinsä vaipuneena. Äkkiä hän pysähtyi.

»Huomasitko tyttöä, jolta nämä ostimme?» kysyi hän viitaten leipään ja
juustoon.

»Kyllä», vastasin. »Hän oli kaunis tyttö.»

»Siihenkö päätökseen tulit?» huudahti hän. »Merkit ovat hyvät, David.»

»Kaiken ihmeellisen nimessä, kuinka niin?» kysyin. »Mitä hyvää siitä voi
olla?»

»Minä tässä olen arvellut», vastasi hän, katsellen leikillisesti minua,
»että se ehkä voisi hankkia tuon meille välttämättömän venheen.»

»Jos olisin toisessa tilassa, voisi se kyllä sattua», lausuin.

»Eihän sinun ymmärryksesi pitemmälle kanna», selitti Alan. »En minä
tahdo, että tyttö rakastuu sinuun, vaan että alkaa surkutella sinua,
David, ja sitä varten ei sinun tarvitse olla kaunis. Annahan, kun
katson», lausui hän silmäillen minua veitikkamaisesti kiireestä
kantapäähän. »Saisit olla vähän kalpeampi, mutta muuten sinä sovit
erinomaisesti siihen tarkoitukseen -- sinulla on tuollainen oikea luihu,
kerjäläismäinen, hävytön silmänluonti, aivan kuin olisit varastanut
takin itse paholaiselta. Tule, käännös perinpäin ja takaisin ravintolaan
hankkimaan venhettämme.»

Seurasin häntä nauraen.

»David Balfour», lausui hän, »sinä olet tavallasi aika leikkisä mies, ja
tämä on sinulle epäilemättä leikkisä tehtävä. Siitä huolimatta pyydän
sinua ottamaan sen vakavalta kannalta, jos vain vähääkään välität minun
kaulastani -- omastasi puhumattakaan. Aion näet ryhtyä leikkiin, jonka
onnistumisesta riippuu, joudummeko hirsipuuhun vai pelastummeko. Tee
siis hyvin ja pidä se mielessäsi ja käyttäydy sen mukaan.»

Lähestyessämme kylää hän käski minun tarttumaan käsivarteensa ja
varautumaan siihen, aivankuin olisin väsymyksestä kokonaan uupunut.
Avatessamme ravintolan ovea hän oli minua puoleksi kantavinaan. Tyttö
näytti hämmästyvän pikaisesta takaisin tulostamme, mutta Alan ei
tuhlannut sanaakaan selitykseksi, auttoi vain minut tuolille, pyysi
pikarillisen paloviinaa, jonka hän pienin kulauksin juotti minulle ja
ottaen sitten esiin leivän ja juuston syötti niitä minulle kuin pikku
lapselle. Kaiken sen hän teki niin vakavan huolestuneen ja hellän
näköisenä, että tuomarinkin olisi siitä täytynyt heltyä. Ei siis ollut
mikään ihme, että meidän, köyhän, sairaan ja liiaksi rasittuneen pojan
ja hänen hellän hoitajansa, muodostama taulu teki tyttöön vaikutuksen.
Hän tuli lähemmäksi ja pysähtyi likellemme nojaten pöytää vasten.

»Onko hän sairas?» kysyi hän viimein.

Hämmästyksekseni Alan pyörähti vihaisen näköisenä häneen päin. »Sairas?»
tiuskasi hän. »Hän on astunut useampia satoja peninkulmia kuin hiuksia
on hänen päässään ja maannut useammin märässä kanervikossa kuin kuivilla
lakanoilla. Sairas, arvelee hän! Sairaspa kylläkin, luulen minä! Sairas
tosiaankin», murisi hän suuttuneena ja jatkoi ruokkimistani.

»Hän on kovin nuori sellaisia rasituksia kestämään», lausui tyttö.

»Liian nuori», tuumi Alan kääntyneenä selin häneen.

»Hänen olisi parempi ratsastaa, arveli tyttö.

»Mutta mistä minä hänelle hevosen hankin», ärähti Alan pyörähtäen taas
kiukkuisesti tyttöön päin. »Pitäisikö minun mielestäsi varastaa se?»

Pelkäsin, että tyttö tällaisesta raa'asta käytöksestä närkästyneenä
olisi mennyt matkaansa, ja hetkeksi hän jäikin äänettömäksi. Mutta
toverini tiesi, mitä teki, sillä vaikka hän muutamissa suhteissa olikin
teeskentelemätön, osasi hän tällaisissa asioissa petkuttaa tavattomasti.

»Huomaan sanomattakin», lausui tyttö viimein, »-- te kuulutte
herrassäätyyn.»

»Ja jos otaksutaan niin olevan asian laidan?» lausui Alan, tästä
lapsellisen suorasta selityksestä vähän leppyneenä -- vasten tahtoaan
luullakseni. »Oletko koskaan kuullut, että yksistään ylhäissukuisuudesta
taskut täyttyvät?»

Tyttö huokasi, aivan kuin olisi hän itse ollut suurisukuinen, mutta
perinnöttömäksi tuomittu nainen. »En», vastasi hän. »Se on totta.»

Osa, jota minun oli näyteltävä, kiusasi minua, ja koko ajan olin istunut
äänettömänä tuntien vuoroin häpeää, vuoroin naurunhalua. Mutta nyt en
jaksanut enempää, vaan pyysin Alania jättämään minut rauhaan, kun olin
jo muka parempi. Sanat tahtoivat takertua kurkkuuni, sillä minä vihasin
valehtelemista. Mutta änkyttämiseni oli vain eduksi. Tyttö näet piti
käheää ääntäni sairauden ja puutteen seurauksena.

»Eikö hänellä ole yhtään ystävää?» kysyi hän sääliväisesti.

»On hänellä ystäviä», vastasi Alan, »kun vain saisimme heidät käsiimme
-- ja rikkaita ystäviä, vuoteita, joissa voisi nukkua, ruokaa yllin
kyllin, lääkäreitä, jotka hoitaisivat häntä -- ja kuitenkin täytyy hänen
kahlata täällä liassa ja loassa ja maata kanervikossa kuin minkäkin
kerjäläisen.»

»Mutta miksi?» kysyi tyttö.

»Siihen en voi vaaratta vastata, neitiseni», vastasi Alan, »mutta sen
sijaan saatan sinulle viheltää pienen laulunpätkän.» Niin sanoen
kumartui hän pöydän yli ja vihelsi tytölle erittäin sulavasti muutamia
säkeitä laulusta. »Kaarle on mun lemmittyin.»[1]

[1] Jakobiittien laulu. Suom. muist.

»Hiljaa!» kuiskasi tyttö vilkaisten olkansa yli oveen päin.

»Siinä syy», lausui Alan.

»Ja noin nuori!» huudahti tyttö.

»Kyllin vanha tähän näin -- --», vastasi Alan ja pyyhkäisi etusormellaan
niskaansa tarkoittaen, että olin kyllin vanha menettääkseni pääni.

»Se olisi hyvin häpeällistä», huudahti tyttö sävähtäen punaiseksi.

»Niin on kuitenkin käyvä», lausui Alan, »jos vain emme yrityksessämme
onnistu.»

Tyttö pyörähti, nämä sanat kuultuaan, ympäri ja meni matkaansa jättäen
meidät kahdenkesken. Alan oli erittäin iloisella tuulella, kun aikeemme
näytti onnistuvan, mutta minä olin närkästyksissäni siitä, että minua
oli nimitetty jakobiitiksi ja kohdeltu kuin lasta.

»Alan», huudahdin, »minä en jaksa enää jatkaa tätä peliä.»

»Sinun täytyy, David», vastasi Alan. »Jos nyt teet tenän, voit kyllä
pelastaa leikistä oman nahkasi, mutta Alan Breck on mennyttä miestä.»

Se oli totta puhetta, enkä voinut muuta kuin itsekin valitella kohtalon
kovuutta, mutta valitukseni hyödytti Alanin tuumaa. Sen näet kuuli
tyttö, joka nyt kiirehti sisään tuoden lautasellisen makkaroita ja
pullon voimakasta olutta.

»Poika parka!» lausui hän ja asetettuaan ruuan eteemme hän tuli luokseni
ja kosketti ystävällisesti olkapäätäni aivan kuin tahtoen siten pyytää
minua rohkaisemaan mieltäni. Sitten hän pyysi meitä käymään ruokiin
käsiksi, maksusta ei nyt tulisi kysymystä. Ravintola oli hänen, tai
oikeammin hänen isänsä, joka täksi päiväksi oli matkustanut
Pittencrieffiin. Toista käskyä emme odottaneet, sillä leipä ja juusto
eivät juuri sanottavasti vatsaa täytä, ja makkarat lemusivat erinomaisen
hyvälle. Meidän syödessämme tyttö seisoi lähimmän pöydän ääressä,
tuijottaen eteensä, miettiväisenä rypistellen itsekseen kulmakarvojaan,
ja hypistellen esiliinansa nauhaa käsiensä välissä.

»Minun mielestäni te olette liian kerkeäkielinen», lausui hän viimein
Alanille.

»Mutta huomaa, että minä tiedän kelle puhun», vastasi Alan.

»Niin, en minä voisi teitä pettää -- jos sitä tarkoittanette.»

»Sitä minäkin, et sinä ole sellainen ihminen», tuumi Alan. »Mutta sen
sijaan sinä voisit auttaa meitä.»

»En minä voi», vastasi hän päätään puistaen. »Ei, en minä voi.»

»Mutta jos voisit?»

Tyttö ei vastannut mitään.

»Kuule nyt, neitiseni», lausui Alan. »Venheitä täällä kyllä on, sillä
tullessani kaupunkiin näin niitä kaksittainkin rannalla. Jos nyt
saisimme venheen kulkeaksemme yön peitossa Lothianiin ja luotettavan,
vaiteliaan miehen, joka toisi sen takaisin ja pitäisi matkansa omana
tietonaan, olisi kahden ihmisen henki pelastettu -- minun kaiken
todennäköisyyden mukaan -- hänen aivan varmaan. Jos emme venhettä saa,
on kolme shillinkiä ainoana turvanamme koko avarassa maailmassa ja mihin
silloin osaamme, ja mitä silloin teemme? Eikö hirsipuu ole silloin varma
kohtalomme. Siinä kuulette peittelemättömän totuuden. Täytyykö meidän
lähteä ilman venhettä, tyttöseni? Nukkuisitko sinä lämpimässä vuoteessa
ja ajattelisit meitä tuulen ulvoessa uunin piipussa ja sateen räiskiessä
kattoa vasten? Söisitkö sinä kaikessa rauhassa loimuavan takkavalkean
ääressä ja ajattelisit tätä sairasta poika raukkaa, joka saa liejussa
viruen viluissaan ja nälissään pureskella sormiaan? Olipa hän sairas tai
terve, täytyy hänen aina vain samota eteenpäin, kuolemankielissäkin
hänen on pakko lakkaamatta raastaa itseään sateessa pitkät matkat, ja
kun hän jossain kylmällä kivikasalla vetää viimeisen hengenvetonsa, ei
hänen kuolinvuoteensa ääressä ole ketään muita ystäviä kuin minä ja
Jumala.»

Tämän vetoamisen huomasin saattavan tytön epätietoiseksi. Hän olisi
tahtonut auttaa meitä, mutta pelkäsi, että hän mahdollisesti tulisi
siten auttamaan pahantekijöitä. Päätin nyt minäkin sekaantua asiaan ja
hälventää hänen epäilyksiään tosiseikoilla.

»Oletko kuullut mainittavan Ferryn Mr Rankeillorista?» kysyin.

»Asianajaja Rankeilloristako?» lausui hän. »Olen kyllä.»

»No niin», jatkoin. »Hänen luokseen on minulla matka. Siitä voit päättää
olenko pahantekijä. Ja voinpa sanoa sinulle enemmänkin. Vaikka pahan
erehdyksen takia henkeni tosiaankin on vaarassa, ei Yrjö kuninkaalla ole
koko Skotlannissa uskollisempaa ystävää kuin minä.»

Hänen kasvonsa kirkastuivat, mutta Alanin synkkenivät.

»Enempää en tarvitse tietää», lausui hän. »Mr Rankeillor on tunnettu
mies.» Ja hän pyysi meitä lopettamaan ateriamme, poistumaan kylästä niin
pian kuin mahdollista, ja piilottautumaan rannalle metsikköön.
»Luottakaa minuun», vakuutti hän. »Minä keksin kyllä jonkun keinon
saadakseni teidät lahden yli.»

Toivomme oli nyt täytetty ja kiitollisina puristimme hänen kättään.
Kiireesti teimme lopun makkaroista ja poistuimme Limekilnsistä
metsikköön. Se oli aivan vähäpätöinen puistikko, lieneekö siinä
kaikkiaan ollut parisenkymmentä seljaa ja orapihlajaa ja muutamia
saarnipuita, jotka nekin olivat niin hienoja ettemme voineet mennä
ohikulkijoilta piiloon niiden taakse. Siellä täytyi meidän kumminkin nyt
maata ja nauttia parhaamme mukaan herttaisesta, lämpimästä säästä ja
hyvistä pelastuksen toiveista, ja miettiä tarkemmin miten meidän nyt oli
menetteleminen.

Ainoastaan yksi ikävämpi tapaus sattui meille koko päivänä. Muuan
kiertelevä pillipiipari asettui näet samaan metsikköön kuin mekin. Hän
oli punanenäinen, tihrusilmäinen ja juopunut veitikka. Taskussaan
hänellä oli suuri whisky-pullo ja hän lörpötteli meille pitkiä juttuja
vääryyksistä, joita hän oli saanut kärsiä kaikensäätyisiltä ihmisiltä
alkaen ylimmän tuomioistuimen presidentistä, jolta hän ei ollut saanut
oikeutta, aina alimpiin maistraatin virkamiehiin saakka, jotka taas
olivat antaneet sitä liiaksi. Oli hyvin luultavaa, että hän alkaisi
epäillä meitä, jotka koko päivän vietimme metsikössä voimatta ilmoittaa
mitään syytä siihen. Luonamme ollessaan hän kiusasi koko ajan meitä
tunkeilevilla kysymyksillään, ja hänen mentyään odotimme kärsimättöminä
hetkeä, jolloin mekin saisimme lähteä, sillä hän ei suinkaan ollut
vaiteliainta laatua.

Sää pysyi koko päivän kirkkaana, ja yö tuli tyynenä ja valoisana. Tulia
ilmestyi talojen ja töllien ikkunoihin ja alkoi sitten yksi toisensa
perään hävitä. Kello oli jo yli yhdentoista, kun vihdoinkin kärsittyämme
jo kauan aikaa epätoivon tuskaa kuulimme airojen narinaa hankoja vasten.
Tähystimme ulos lahdelle ja näimme tytön itsensä soutavan meitä kohti.
Hän ei ollut uskonut salaisuuttamme kenellekään muulle, ei edes
lemmitylleenkään -- jos hänellä sellainen oli, vaan hiipinyt heti isänsä
nukuttua ikkunan kautta ulos, varastanut naapurinsa venheen ja lähtenyt
yksinään avuksemme.

En voinut löytää sanoja lausuakseni hänelle kiitollisuuteni, mutta hän
ei tahtonut niitä kuullakaan, pyysi vain meitä kiirehtimään ja pysymään
äänettöminä huomauttaen aivan oikein, että pelastuksemme riippui juuri
nopeudesta ja äänettömyydestä. Pian hän oli laskenut meidät maihin
Lothianin rannikolle Carridenin lähelle, ja jättänyt meille hyvästit ja
samassa hän oli jälleen vesillä soutaen Limekilnsiä kohti, eikä vielä
sanaakaan oltu lausuttu hänen palveluksestaan tai meidän
kiitollisuudestamme.

Hänen poistuttuaankaan emme saaneet sanaa suustamme, eikä sellaista
hyvyyttä voinutkaan mitenkään riittävästi palkita. Kotvan aikaa Alan
seisoi rannalla päätään puistellen.

»Siinä on rehti tyttö», lausui hän viimein, »David, siinä on rehti
tyttö.» Ja vielä tuntia myöhemmin, maatessamme muutamassa kuopassa meren
rannalla ja minun ollessani jo puolinukuksissa, hän puhkesi uudelleen
ylistelemään tytön luonnetta. Minä puolestani en voinut virkkaa mitään,
sillä hän oli niin viaton olento, että minua sekä kadutti että pelotti,
kadutti sentähden, että olimme käyttäneet hänen tietämättömyyttään
hyväksemme ja pelotti siksi, että olimme ehkä sekoittaneet hänetkin
asemastamme johtuviin vaaroihin.



27 LUKU.

Tulen Mr Rankeillorin luo.


Seuraavana päivänä sovimme siitä, että Alan pitäisi huolta itsestään
auringon laskuun asti, mutta heti pimeän tultua hänen oli kiirehdittävä
lähelle Newhallsia tien vieressä oleville pelloille, ja pysyttävä
siellä, kunnes kuuli minun viheltävän. Ensin esitin, että viheltäisin
hänelle esimerkiksi laulua »Suloinen Airlien talo», josta minä
erityisesti pidin, mutta hän väitti laulun olevan niin yleisesti
tunnetun, että kuka kyntömies tahansa voisi sitä sattumalta viheltää.
Sen sijaan hän opetti minulle pienen pätkän muuanta skotlantilaista
säveltä, jonka vielä tänäkin päivänä muistan ja tulen kai kuolemaani
saakka muistamaan. Joka kerran kun se johtuu mieleeni, palaavat
ajatukseni tähän päivään, jona viimeisen kerran tilani oli epävarma, ja
minä näen Alanin istuvan kuopan pohjalla ja viheltäen näyttävän tahtia
sormellaan, harmaan illanhämyn valaistessa hänen kasvojaan.

Ennen päivän nousua olin jo Queensferryn pitkällä kadulla. Queensferry
on sievästi rakennettu kauppala, talot ovat hyvästä kivestä ja monet
niistä liuskakivillä katetut. Raatihuone ei mielestäni ollut yhtä hieno
kuin Peeblesissä eivätkä kadutkaan niin sileitä, mutta ylipäänsä oli
siellä siksi siistiä, että minä häpesin rumia ryysyjäni.

Sitä myöten kuin aamu kului ja tulia alettiin sytytellä, akkunoita
availla ja ihmisiä ilmaantua ulkoilmaan, kävi levottomuuteni ja
alakuloisuuteni yhä synkemmäksi. Huomasin nyt, ettei minulla ollut
minkäänlaista tukea väitteilleni, ei mitään todistusta oikeuksieni
olemassa olosta eikä edes siitäkään, että minä todellakin olin David
Balfour of Shaws. Jos kaikki olikin vain tyhjää puhetta, olin todella
surkeasti petetty ja surkeassa asemassa. Vaikka asiat olisivatkin niin
kuin luulin, kestäisi kumminkin kauan, ennenkuin väitteeni olivat
todeksi näytetyt. Mutta oliko minulla aikaa odottaa, kun kolme
shillinkiä oli koko omaisuuteni ja tuomittu, takaa-ajettu mies oli minun
saatava lähetetyksi laivalla maasta pois. Totta tosiaan, jos toiveeni
pettivät, roikuimme molemmat ennen pitkää hirsipuussa. Kävellessäni
katua edestakaisin ja nähdessäni ihmisten kaduilla ja ikkunoista
silmäilevän minua kysyväisesti ja naurusuin tekevän merkkejä ja
huomautuksia toisilleen, aloin pelätä lakimiehen puheille pääsemisen
käyvän minulle vaikeaksi ja vielä hankalammaksi saada hänet vakuutetuksi
asiani todenperäisyydestä.

En kuolemaksenikaan uskaltanut puhutella yhtään noista kunnianarvoisista
porvareista. Minä häpesin sellaiseen likaiseen ryysykasaan puettuna
lausua heille sanaakaan. Arvelin, että jos olisin kysynyt Mr
Rankeillorin laisen miehen taloa, he olisivat nauraneet minulle vasten
naamaa. Niin harhailin katua ylös ja alas kuin isännästään eksynyt
koira. Tunsin itseni vieraaksi ja vähän väliä valtasi minut synkkä
epätoivo. Päivä oli jo kulunut pitkälle, saattoi olla noin kello
yhdeksän tienoissa aamulla, kun harhailuuni väsyneenä olin viimein
pysähtynyt maanpuolelle kaupunkia muutaman muhkean rakennuksen
edustalle. Talossa oli kauniit, kirkkaat lasi-ikkunat, kukkaiskimppuja
näkyi ikkunalaudoilla, seinät olivat uudenaikaisesti karkeiksi hakatut,
ja ajokoira istui haukotellen portailla kuin kotonaan ainakin. Katselin
siinä parhaillaan kadehtien tuota järjetöntä luontokappaletta, kun ovi
aukeni ja viisaannäköinen, punakka, hyvänsävyisen ja mahtavannäköinen
mies vahvasti jauhotettu tekotukka päässä ja silmälasit nenällä astui
ulos. Ulkoasuni oli sellainen, ettei kukaan luonut silmiään minuun
pyörähtämättä heti uudelleen minua tarkastelemaan, ja tähän
kunnonmieheen teki kurja olentoni sellaisen vaikutuksen, että hän tuli
suoraa päätä luokseni ja kysyi, mikä olin miehiäni.

Sanoin hänelle olevani Queensferryssä asioilla, ja rohkaisten mieleni
pyysin häntä ohjaamaan minut Mr Rankeillorin asunnolle.

»Se talo on juuri tämä, josta minä tulin ulos», vastasi hän, »ja ihmeen
vuoksi olen minä juuri Mr Rankeillor.»

»Silloin, sir», lausuin, »pyytäisin päästä puheillenne.»

»En tiedä nimeänne», huomautti hän, »enkä vielä tunne kasvojannekaan.»

»Nimeni on David Balfour», lausuin.

»David Balfour?» huudahti hän hämmästyneenä. »Ja mistä tulette, Mr David
Balfour?» kysyi hän katsoen terävästi silmiini.

»Minä tulen monesta kummallisesta paikasta, sir», vastasin, »mutta
luullakseni olisi parasta selittää asia tarkemmin vähän turvallisemmassa
paikassa kuin tässä.»

Hän näytti epäilevän hetken aikaa, puristaen huultaan sormillaan ja
silmäillen vuoroin minuun vuoroin katuun.

»Aivan niin, se on epäilemättä parasta», lausui hän lopulta ja vei minut
sisään. Siellä hän huusi jollekin, jota en nähnyt, ettei häntä saa koko
aamuna häiritä, ja vei sitten minut muutamaan pieneen kamariin, jossa
kirjoja ja asiapapereita oli kaikkialla suloisimmassa sekasorrossa. Hän
istuutui ja pyysi minuakin tekemään samoin, vaikka hän mielestäni
katsoikin vähän surkuttelevasti ensin puhtaaseen tuoliinsa ja sitten
lokaisiin ryysyihini. »Ja nyt», lausui hän, »jos teillä on jotain asiaa,
niin pyydän teitä välttämään pitkiä puheita ja käymään heti käsiksi
ytimeen. *Nec gemino bellum Trojanum orditur ab ovo*[1] -- ymmärrättekö
sitä?» kysyi hän katsoen terävästi silmiini.

[1] Eihän Troijan sodan kertomuskaan ala aina kahdesta munasta (s. o.
Ledan lasten, Helenan ja Dioskuurien synnystä) asti.

»Teen niin kuin Horatius neuvoo, sir», vastasin hymyillen, »ja vien
teidät suoraan *in medias res*[1].» Hän nyökäytti päätään tyytyväisen
näköisenä; oikeastaan hän tahtoikin vain tutkia minua latinallaan. Tästä
huolimatta ja vaikka olinkin jo vähän rohkeammalla päällä, karahdin
tulipunaiseksi kasvoiltani lisätessäni: »Minulla on luullakseni vähän
oikeuksia Shawsin maatilaan.»

[1] Asiain keskelle. Suom. muist.

Hän veti laatikostaan esiin asiakirjanidoksen ja avasi sen eteensä
pöydälle. »No, entäs sitten?» virkkoi hän.

Mutta minun rohkeuteni oli pettänyt ja minä istuin äänettömänä.

»Eteenpäin, eteenpäin, Mr Balfour», puhui hän, »teidän täytyy jatkaa.
Missä olette syntynyt?»

»Essendenissä, sir», vastasin, »12 päivänä maaliskuuta vuonna 1733.»

Hän näytti vertaavan tiedonantoani asiakirjanidokseensa, mutta missä
tarkoituksessa, sitä en käsittänyt. »Isänne ja äitinne?» jatkoi hän.

»Isäni oli Alexander Balfour, koulumestari ennenmainitussa paikassa»,
vastasin, »ja äitini Grace Pitarrow, luullakseni Anguksesta.»

»Onko teillä mitään papereita, jotka todistavat teidät oikeaksi
henkilöksi?» jatkoi Mr Rankeillor.

»Ei, sir», vastasin, »mutta ne ovat Mr Campbellin, Essendenin papin
hallussa ja ne voidaan helposti saada käsiin. Sitäpaitsi takaisi kyllä
Mr Campbell minut, enkä luulisi setänikään minua tässä asiassa
kieltävän.»

»Tarkoitatte Mr Ebenezer Balfouria?»

»Juuri häntä.»

»Jonka olette tavannut?»

»Joka on ottanut minut vastaan omassa talossaan.»

»Tapasitteko koskaan Hoseason-nimistä miestä», kysäsi Mr Rankeillor.

»Tapasin, sir -- syntieni tähden», vastasin. »Sillä juuri hänen avullaan
ja setäni toimesta ryöstettiin minut tämän kaupungin edustalla, vietiin
merille, kärsin haaksirikon ja sadoittain muita vastoinkäymisiä, ja
seison nyt edessänne tässä kurjassa asussani.»

»Sanotte kärsineenne haaksirikon», virkkoi Mr Rankeillor. »Missä se
tapahtui?»

»Mull-saaren eteläisen kulman edustalla», vastasin. »Sen saaren nimi,
jolle ajauduin on Erraid.»

»Kas vain», tuumi Mr Rankeillor hymyillen, »tehän olette maantieteestä
paremmin selvillä kuin minä. Mutta tähän asti käy teidän kertomuksenne
täsmälleen yhteen toisten tietojen kanssa, joita minulle on annettu. --
Te mainitsitte tulleenne ryöstetyksi. Missä tarkoituksessa?»

»Kuten tavallista, personallisista syistä, sir», vastasin. »Olin tulossa
teidän luoksenne, kun minut viekoiteltiin prikille, lyötiin tainnoksiin
ja heitettiin alas laivan pohjalle, enkä tullut tuntoihini, ennenkuin
olimme jo kaukana merellä. Minut oli määrätty tupakkakentille
vietäväksi, jonka kohtalon nyt olen Jumalan armosta välttänyt.»

»Priki joutui haaksirikkoon 27 päivänä kesäkuuta», puhui Mr Rankeillor
papereitaan selaillen, »ja nyt on jo 24 päivä elokuuta. Siinä on
melkoinen väliaika, Mr Balfour, vähää vaille kaksi kuukautta. Se on
maksanut ystävillenne äärettömiä vaivannäköjä, ja minä tunnustan, etten
ole tyytyväinen ennenkuin se on selvitetty.»

»Nämä kuukaudet ovat hyvinkin helposti täytetyt», vastasin minä, »mutta
ennenkuin kerron tarinani, olisin iloinen tietäessäni puhuttelenko
ystävää?»

»Nyt ei kuljeta kiertoteitä», lakimies vastasi. »Minä en voi liittyä
kehenkään, ennenkuin olen kuullut, mitä teillä on sanottavaa. En voi
olla ystävänne ennenkuin olen asiasta täydellisesti selvillä. Teidän
pitäisi olla luottavaisempi. Se sopisi paremmin teidän iällenne. Ja
tiedättehän, Mr Balfour, että meillä on sananlaskuna: pahantekijät ovat
aina arkoja.»

»Elkää unhoittako, sir», lausuin, »että minä olen jo saanut kärsiä
luottavaisuudestani, ja minut aikoi lähettää orjuuteen mies, joka -- jos
olen oikein ymmärtänyt -- käyttää juuri teitä asianajajanaan.»

Minä olin keskustelumme aikana tehnyt yhä paremman ja paremman
vaikutuksen Mr Rankeilloriin ja samassa suhteessa saavuttanut enemmän
luottamusta. Mutta lausuttuani tämän huomautuksen, jonka minä itsekin
tein enemmän leikillä, hän purskahti äänekkääseen nauruun.

»Ei, ei», virkkoi hän, »niin hullusti eivät ole asiat. *Fui, non
sum*[1]. Minä olin todellakin setänne asianajajana, mutta sillä aikaa
kuin te (*imberbis juvenis custode remoto*[2]) olette lännessä
rakastellut, on hyvä joukko vettä virrannut siltojen alitse; ja jos
teidän korvanne eivät ole soineet, niin ei siihen ole syynä se, ettei
teistä ole puhuttu. Juuri samana päivänä kuin teidän merionnettomuutenne
tapahtui, astui Mr Campbell toimistooni ja vaati teitä takaisin vaikka
sillan raosta. En ollut koskaan kuullut teidän olemassaolostanne, mutta
isänne olin tuntenut, ja tietooni tulleiden asianhaarojen nojalla (joita
pian koskettelemme) olin taipuvainen pelkäämään pahinta. Mr Ebenezer
tunnusti nähneensä teidät, selitti antaneensa (joka ei ollut ollenkaan
luultavaa) teille melkoisia summia rahaa ja teidän lähteneen Eurooppaan
lopettaaksenne opintonne, mikä oli hyvin luultavaa ja kiitettävää.
Kysyttäessä, miksi ette tullut lähettäneeksi mitään ilmoitusta Mr
Campbellille, hän vakuutti teidän lausuneen haluavanne katkaista kaikki
siteet menneen ajan kanssa. Kysyttäessä edelleen, missä te nyt olitte,
hän väitti ettei hän sitä tiennyt, mutta arveli teidän olevan
Leidenissä. Ne olivat hänen vastauksensa lyhyesti kerrottuina. Uskoiko
kukaan häntä, en varmaan tiedä», jatkoi Mr Rankeillor naurusuin, »ja
erittäinkin muutamat päätelmäni olivat hänelle niin vastenmielisiä, että
hän suoraan sanoen ajoi minut ulos. Senjälkeen emme ole päässeet sen
etemmäksi, sillä olivatpa epäluulomme kuinka varmoja tahansa, ei meillä
ollut mitään todistuksia. Sitten ilmestyi kapteeni Hoseason näyttämölle,
ja kertoi teidän hukkuneen. Koko asia raukesi siihen, eikä siitä ollut
muita seurauksia kuin huolia Mr Campbellille, ja häpeää minulle ja
setänne maineeseen uusi tahrapilkku, jota se ei enää olisi sietänyt.
Nyt, Mr Balfour, tiedätte asian kulun ja voitte itse päättää, miten
paljon voitte minuun luottaa.»

[1] Olin, mutta en ole enää.

[2] Parrattomana poikasena poissa vartian silmäin alta. Suom. muist.

Oikeastaan hän oli vielä enemmän turhantarkka, kuin miksi hänet voin
kuvata ja käytti vielä enemmän latinaisia lauseparsia puheessaan, mutta
hänen esitystapansa oli niin sydämellinen ja kasvojensa sävy niin
ystävällinen, että epäluuloni olivat jo aikoja sitten haihtuneet.
Huomasin sitäpaitsi, että hän kohteli minua, kuin ei minun suhteeni
olisi ollut mitään epäilyksiä, joten hän näytti täydellisesti
tunnustavan minut oikeaksi henkilöksi.

»Sir», vastasin, »jos kerron teille vaiheeni, täytyy minun uskoa erään
ystäväni henki teidän käsiinne. Luvatkaa minulle, että se on turvassa,
ja mitä minuun itseeni tulee, ovat teidän kasvonne minulle riittävänä
takeena.»

Hän antoi hyvin vakavan näköisenä pyytämäni lupauksen. »Mutta», lausui
hän, »tämähän on vähän kummallinen esipuhe. Jos kertomuksessanne
esiintyy joitain laittomuuksia, niin pyydän teitä muistamaan, että olen
lakimies, ja koettamaan välttää niitä.»

Senjälkeen minä kerroin hänelle vaiheeni alusta alkaen. Hän kuunteli
silmälasit otsalle kohotettuina ja silmät kiinni. Aika ajoin pelkäsin
hänen nukahtaneen. Mutta niin ei ollut asian laita! Hän kuuli jokaisen
sanan, kuten jäljestäpäin huomasin, ja monet kerrat sain hämmästyä hänen
nopeaa käsityskykyään ja terävää muistiaan. Vieraat geeliläiset
nimetkin, jotka hän ainoastaan silloin kuuli, muisti hän ja huomautti
minulle niistä vielä vuosienkin kuluttua. Mainitessani peittelemättä
Alan Breckin nimen, syntyi kumminkin välillämme tilapäinen sananvaihto.
Alanin nimi oli luonnollisesti murha- ja palkintouutisen mukana tullut
tunnetuksi yli koko Skotlannin, ja tuskin olin sen lausunut, kun
lakimies liikahti tuolillaan ja aukasi silmänsä.

»Minä en mainitsisi tarpeettomia nimiä, Mr Balfour», lausui hän,
»etenkin ylämaalaisten, joista useat ovat lain rangaistuksen alaisia.»

»Parempi olisi ehkä ollut, etten olisi maininnut», vastasin, »mutta kun
nyt kerran olen sen päästänyt huuliltani, täytynee minun kai jatkaa.»

»Ei suinkaan», selitti Mr Rankeillor. »Minun kuuloni ei ole oikein
luotettava, kuten ehkä olette huomannut, enkä ole ollenkaan varma,
kuulinko nimen oikein. Nimittäkäämme ystäväänne esimerkiksi Mr
Thomsoniksi, ettei siinä olisi sen enempää muistelemista. Ja tästä
lähtien menettelisin samalla tavalla kaikkiin ylämaalaisiin nähden,
joita kertomuksessanne esiintyy, olivatpa ne elossa tai kuolleita.»

Tästä huomasin, että hän oli kuullut nimen liiankin selvästi ja oli jo
arvannut, että minä olisin murhastakin mainitseva. Jos hän katsoi
parhaaksi jäädä niistä asioista tietämättömäksi, ei se minua
liikuttanut. Huomautin siis vain myhäillen, ettei nimi tuntunut juuri
ylämaalaiselta ja suostuin hänen esitykseensä. Koko loppuosassa
kertomustani kulki Alan Mr Thomsonin nimellä. Se huvitti minua sitäkin
enemmän, kun uusi nimi oli ristiriidassa Alanin mielipiteiden kanssa.
Samaan tapaan nimitettiin James Stewartia Mr Thomsonin sukulaiseksi,
Colin Campbell kulki Mr Glenin nimellä, ja Clunylle, ehdittyäni
kertomuksessani niin pitkälle, annoin nimen »Mr Jameson,
ylämaalais-päällikkö.» Se oli mitä peittelemättömintä narripeliä, ja
minua ihmetytti, että lakimies menetteli sillä tavalla. Mutta sellainen
oli sen ajan henki. Valtakunnassa kiisteli kaksi vastakkaista puoluetta
keskenään, mutta löytyi maltillisiakin henkilöitä, jotka,
mielipiteiltään kun eivät olleet niin jyrkkiä, koettivat keinoilla millä
tahansa välttää kummankaan puolueen loukkaamista.

»Vai niin, vai niin», lausui Mr Rankeillor lopetettuani. »Tämä on
suurenmoinen taru, teidän Odysseianne. Teidän pitäisi, päästyänne opin
teillä pitemmälle, julaista se latinankielellä, taikka englanninkin, jos
niin haluatte, vaikka minä puolestani antaisin voimakkaammalle kielelle
etusijan. Paljon olette taivalta tehnyt, *quæ regio in terris* -- mitä
Skotlannin kolkkaa -- vapaasti kääntääkseni -- ette olekaan kuljeksinut
ristiin rastiin? Olette sitäpaitsi osoittanut erityistä taipumusta
vääriin asemiin ja, miksikäs en sitä tunnustaisi, yleensä näyttänyt
suoriutuvanne niistä hyvin. Tuo Mr Thomson tuntui minusta jotenkin
hienolta herrasmieheltä, vaikka ehkä vähän verenhimoiselta. En olisi
ollenkaan pahoillani, vaikka hän (kaikkine hyvine ominaisuuksineen)
joutuisikin Pohjanmeren saaliiksi, sillä siitä miehestä, Mr David, on
paljon vastusta. Mutta te olette kumminkin ollut aivan oikeassa
kiintyessänne häneen, epäilemättä hänkin on teihin kiintynyt. *It
comes*[1] -- niin voimme sanoa -- hän oli teidän uskollinen toverinne,
*paribus curis vestigia figit*[2] uskallan näet väittää. No niin, no
niin, ne ajat ovat olleet ja menneet, ja minä luulen (puhuakseni
kohteliaasti), että kärsimyksenne ovat lähellä loppuansa.»

[1] Kulkee kumppalina.

[2] Vaeltaa vaivat tasaten. Suom. muist.

Tarkastellessaan siten seikkailujani siveelliseltä kannalta, hän
silmäili minua niin leikillisin ja hyväntahtoisin katsein, että minä
tuskin voin hillitä mielihyvääni. Olin niin kauan elänyt
lainsuojattomien ihmisten parissa ja makaillut vuorilla paljaan taivaan
alla, että minusta tuntui kerrassaan mieltäylentävältä, kun jälleen sain
istua katon alla siistissä huoneessa ja puhella tuttavallisesti hienosti
puetun herrasmiehen kanssa. Silloin sattui katseeni säädyttömiin
vaateriekaleihini ja minä jouduin jälleen hämilleni. Mutta Mr Rankeillor
huomasi sen ja ymmärsi ajatukseni. Hän nousi istualtaan, käski
palvelijoitaan laittamaan vielä yhdelle hengelle sijaa pöydän ääreen,
selittäen Mr Balfourin jäävän aamiaiselle, ja vei minut sitten
makuukamariin rakennuksen yläkertaan. Siellä hän asetti eteeni vettä,
saippuaa ja kamman ja antoi poikansa vaatteet käytettävikseni.
Järjestettyään kaikki muutkin tarpeelliset kapineet varalleni, hän jätti
minut sinne pukeutumaan.



28 LUKU.

Menen vaatimaan perintöäni.


Parhaani mukaan koetin muuttaa ulkomuotoani, ja hauskalta tuntui minusta
kun katsoessani peiliin, huomasin kerjäläispojan hävinneen ja David
Balfourin ilmestyneen jälleen maailmaan. Mutta tämä muutoskin minua
hävetti ja erittäinkin lainatut vaatteeni. Lopetettuani pukeutumishommat
tapasi Mr Rankeillor minut rappusissa. Hän sanoi minulle muutamia
kohteliaisuuksia ja vei minut takaisin työhuoneeseensa.

»Istukaahan, Mr David», lausui hän, »nythän te olette vähän enemmän
näköisenne. Antakaas kun muistelen, eikö minulla olisi mitään uutisia
teille kerrottavana. Ihmettelette kai isäänne ja setäänne? Mutta se on
hyvin yksinkertainen juttu, ja sen teille selittäminen ujoksuttaa minua.
Sillä», jatkoi hän todellakin hämillään, »sen pohjalla on rakkausjuttu.»

»Minusta se ei oikein sovi setääni», lausuin.

»Mutta setänne ei ole aina ollut vanha, Mr David», vastasi hän, »ja mikä
teitä ehkä enemmänkin hämmästyttää, hän ei ole aina ollut ilkeä. Hänellä
oli kauniit, eloisat kasvonpiirteet, ja ihmiset kiiruhtivat aina ulos
huoneistaan katsomaan hänen jälkeensä, kun hän virmalla hevosellaan
ratsasti ohi. Olen nähnyt sen näillä omilla silmilläni ja, tunnustan sen
suoraan, tuntenut kateutta häntä kohtaan. Minä näet olin vain halpa
pojannulikka ja isäni oli vain halpa ihminen, ja siihen aikaan oli
paikallaan lause: *Odi te, qui bellus es, Sabelle*[1].

[1] Vihaan sinua, koska kaunis olet, Sabellus.

»Tämähän on kuin unennäköä», huudahdin.

»Eikö mitä!» vastasi lakimies, »sellainen on nuoruus ja vanhuus. Eikä
siinä kaikki! Hän oli vielä lahjakas ja hänestä toivottiin suuria
tulevaisuudessa. Vuonna 1705 hän luonnollisesti karkasi kapinallisten
puolelle. Isänne läksi häntä ajamaan takaa, löysi hänet muutamasta
ojasta ja toi takaisin *multum gementem*[1], koko seudun iloksi. Sattui
sitten niin, *majora canamus*[2], että nämä kaksi poikaa rakastuivat, ja
samaan naiseen. Mr Ebenezer, joka oli ihailtu, rakastettu ja hemmoteltu,
oli epäilemättä varma voitostaan, ja huomattuaan pettyneensä hän alkoi
mellastaa kuin paholainen. Kaikki seudun asukkaat kuulivat siitä.
Vuoroin hän makasi sairaana kotonaan, ja hänen teeskentelemättömät
omaisensa seisoivat kyyneleet silmissä hänen vuoteensa vieressä, vuoroin
hän ratsasti ravintolasta ravintolaan ja toitotti surujaan kaikkien
Mattien ja Pekkojen korviin. Isänne, Mr David, oli hyväluontoinen
kunnonmies, mutta hän oli löyhä, surkuteltavan löyhä. Nämä hulluttelut
kävivät hänelle ajan pitkään ikäviksi ja hän -- luopui neidosta. Tyttö
ei ollut kumminkaan niin ajattelematon -- häneltä kai olette perinyt
terävän järkenne, eikä suostunut noin vain vaihtamaan sulhasia. Molemmat
veljekset lankesivat polvilleen hänen eteensä, ja lorun loppu oli se,
että tyttö näytti kummallekin missä viisi hirttä oli poikki. Tämä
tapahtui elokuussa, samana vuonna kuin minä lopetin opintoni. Kohtaus
mahtoi olla hullunkurinen.»

[1] Haikeasti huokailevana.

[2] Pää-asiasta puhuaksemme. Suom. muist.

Tuumailin itsekseni, että tämä oli ikävä juttu, mutta en voinut
unhoittaa, että isälläni oli siihen osaa. »Eikö se sentään vivahda vähän
murhenäytelmään?» lausuin.

»Ei sir, ei ollenkaan», vastasi lakimies. »Murhenäytelmän juonena on
näet joku selvä riitakysymys, joku *dignus vindice nodus*[1], ja tämä
oli vain nuoren, hemmotellun aasin oikkuja, jonka korkeimpana päämääränä
oli päästä naimisiin ja saada sormus sormeensa. Se ei ollut kuitenkaan
isänne tarkoitus, ja hänen tehtyään myönnytyksen toisensa perään ja
setänne esitettyä mitä itsekkäimpiä vaatimuksia, he joutuivat lopulta
jonkunlaiseen kaupankäyntiin, jonka seurauksista olette äskettäin saanut
kärsiä. Toinen otti tytön, toinen talon. Paljon puhutaan, Mr David,
armeliaisuudesta ja jalomielisyydestä, mutta monasti minä olen
huomannut, että tässä riidanhaluisessa maailmassa tullaan onnellisimpaan
lopputulokseen, kun turvaudutaan lakimieheen ja pidetään kiinni kaikesta
siitä minkä laki myöntää. Isänne Don Quixotemainen menettely, se kun
itsessään oli väärä, on joka tapauksessa antanut aihetta lukemattomiin
vääryyksiin. Isänne ja äitinne elivät ja kuolivat köyhinä ihmisinä,
teidän kasvatuksenne on surkealla tavalla laiminlyöty, ja, toiselta
puolen, minkälaista aikaa tämä on ollut Shawsin maatilan asukkaille! Ja
voinhan lisätä -- vaikka siitä vähät välitän -- minkälaista aikaa Mr
Ebenezerille!»

[1] Riitelemisen arvoinen solmu. Suom. muist.

»Ja kumminkin on tässä merkillisintä», lausuin, »miten miehen luonne on
voinut tällä tavalla muuttua.»

»Onhan se niinkin», vastasi Mr Rankeillor. »Mutta sittenkin minä pidän
sitä aivan luonnollisena. Hän ei voinut uskotella itselleen
menetelleensä oikein. Ne, jotka tunsivat asian oikean laidan, kohtelivat
häntä kylmästi, ne taas, jotka eivät siitä mitään tienneet, alkoivat
nähdessään toisen veljistä häviävän ja toisen ottavan maatilan
haltuunsa, puhua murhasta. Siten hän joutui kaikkien hylkimäksi. Rahat
olivat kaikki, mitä hän sopimuksen mukaan sai. Hänen ajatuksensa
kiintyivät siten yhä enemmän niihin. Itsekäs hän oli nuorena, itsekäs
hän on nyt vanhanakin, ja miksi asiat viime aikoina ovat kehittyneet,
sen olette itse nähnyt.»

»Mikä on nyt kaiken tämän jälkeen mielipiteenne asemastani?» kysyin.

»Maatila on epäilemättä teidän», lausui lakimies. »Isänne sopimuksilla
ei ole mitään merkitystä, te olette sukutilan perijä. Mutta setänne on
mies, joka puolustaa vääryyttä, ja luultavaa on, että hän väittää
ettette ole oikea henkilö. Mutta oikeudenkäynti maksaa ja oikeudenkäynti
perheasioissa on aina häpeällistä, ja jos sitäpaitsi suhteenne
ystäväänne Mr Thomsoniin tulisi vähänkin tunnetuksi, saisimme nähdä
pistäneemme sormemme tuleen. Teidän ryöstämisenne olisi kyllä meillä
hyvänä valttina, jos vain sen voisimme näyttää toteen. Mutta se taitaa
olla vaikea tehtävä, ja neuvoni yleensä on, että sovitte setänne kanssa,
ehkäpä annatte hänen pitää Shawsinkin, johon hän neljännesvuosisadan
kuluessa on juurtunut, ja tyydytte sen sijaan riittävään eläkkeeseen.»

Sanoin erittäin mielelläni olevani sovinnollinen, ja että perheasioiden
julkisuuteen saattaminen oli askel, jota ottamaan minulla ei vähääkään
ollut halua. Keskustelumme aikana oli minulle vähitellen pääpiirteissään
selvinnyt se menettelytapa, jota sittemmin noudatimme.

»Pahin pulma on siis siinä», kysyin, »miten saada ryöstetty takaisin
kotiinsa?»

»Aivan niin», vastasi Mr Rankeillor, »ja jos mahdollista, tuomiosalista.
Sillä katsokaa nyt, Mr David, epäilemättä voisimme löytää joitakuita
Covenantin miehiä, jotka valallaan vakuuttaisivat teidän ryöstämisenne
todeksi. Mutta kun he kerran olisivat tuomarin edessä, emme enää voisi
pitää heidän todistuksiaan tarpeellisten rajojen sisällä, ja silloin
tulisi varmasti jotain ystävästänne, Mr Thomsonista mainituksi. Ja se,
päättäen siitä mitä olette kertonut, ei mielestäni olisi meille
ollenkaan otollista.»

»Minun ehdotukseni, sir, olisi tämä», lausuin ja ilmaisin hänelle
tuumani.

»Minun pitäisi siis tavata tuo Thomson?» kysyi hän lopetettuani.

»Niin olen todellakin ajatellut», vastasin.

»Jopa jotakin!» huudahti hän otsaansa hieroen. »Ei, Mr David, minä
pelkään, että tuumanne on mahdoton. En sano mitään ystäväänne, Mr
Thomsonia vastaan, kun en tiedä mitään häntä vastaan, mutta jos
tietäisin, -- huomatkaa se, Mr David -- olisi velvollisuuteni vangita
hänet. Nyt kysyn teiltä: onko viisasta tavata häntä? Hän saattaa olla
rikoksellinen. Ei ole sanottu, että hän on puhunut teille suunsa
puhtaaksi. Mahdollista on, ettei hänen nimensä ole edes Thomson!»
toimesi lakimies silmiään vilkuttaen, »sillä sellaiset junkkarit voivat
poimia nimiä tienpuolesta sillä aikaa kuin toinen räpäyttää silmiään.»

»Teidän itsenne täytyy ratkaista se asia», vastasin.

Mutta selvään huomasi, että tuumani oli herättänyt hänessä huomiota,
sillä hän vaipui mietteisiinsä, siksi kun meidät kutsuttiin aamiaiselle.
Mutta tuskin oli Mrs Rankeillor, joka syödessämme piti meille seuraa,
jättänyt meidät kahden kesken viinipullon ääreen, kun hän jälleen otti
ehdotukseni puheeksi. Milloin ja miten tapaisin ystäväni Mr Thomsonin?
olinko varma Mr Thomsonin maltillisuudesta? suostuisinko, jos saisimme
vanhan ketun petetyksi, siihen ja siihen myönnytykseen? -- nämä ja muita
samanlaisia kysymyksiä hän teki minulle aina pitkän vaitiolon päästä
pyöritellen miettiväisenä viiniä kielellään. Vastattuani niihin
kaikkiin, nähtävästi hänen tyytyväisyydekseen, hän vaipui vielä
syvempiin ajatuksiin, unhottaen viininkin. Sitten hän otti paperiarkin
ja kynän, ja ryhtyi kirjoittamaan, punniten joka sanaa. Lopuksi hän
soitti kirjurinsa huoneeseen.

»Torrance», sanoi hän, »tämä pitäisi kirjoittaa puhtaaksi ennen yötä, ja
kun olet saanut sen tehdyksi, tahtonet panna hatun päähäsi ja olla
valmis lähtemään tämän herran ja minun matkaan, sillä sinua tarvitaan
luultavasti todistajaksi.»

»Mitä, sir», huudahdin heti kirjurin mentyä, »te aiotte siis yrittää?»

»Se on aikomukseni», vastasi hän täyttäen lasinsa. »Mutta elkäämme enää
puhuko siitä asiasta. Torrancen näkeminen johtaa mieleeni muutaman
joitakuita vuosia sattuneen hassun tapauksen. Olimme tuon veitikan
kanssa päättäneet yhtyä Edinburgin kirkon luona. Kumpikin oli ollut
omilla asioillaan, ja kun päästiin kello neljään, oli Torrance ottanut
naukut, eikä tuntenut omaa isäntäänsä ja minä, unhotettuani silmälasini,
olin niin sokea ilman niitä, etten -- sen vakuutan sanallani -- tuntenut
omaa kirjuriani.» Jutulleen hän nauroi sitten sydämellisesti.

Myönsin sen olleen hassun sattuman ja nauroin kohteliaisuuden vuoksi,
mutta ihmeekseni hän toisteli ja jankutti koko iltapäivän samaa juttua
lisäten siihen aina uusia sivuseikkoja ja nauraen joka kerralla. Lopulta
aloin jo joutua hämilleni ja hävetä ystäväni houkkamaisuutta.

Kun alkoi joutua aika, jolloin Alanin kanssa olimme luvanneet yhtyä,
läksimme talosta. Mr Rankeillor ja minä astelimme käsikkäin ja Torrance
tuli jäljessämme. Asiapaperi oli hänellä taskussa ja kädessä kannellinen
vakka. Kaupungin läpi kulkiessamme lakimies kumarteli oikealle ja
vasemmalle, ja vähän väliä pysäytti joku herrasmies hänet puhelemaan
oikeus- tai yksityisasioista. Tulin huomaamaan, että häntä pidettiin
koko maakunnassa suuressa arvossa. Lopulta olimme sivuuttaneet talot ja
läksimme astumaan satamaa pitkin kohti Hawesin ravintolaa ja
lauttauslaituria, missä onnettomuus minua oli kohdannut. En voinut
liikutuksetta katsella tuota paikkaa, muistellessani kaikkia niitä,
jotka silloin olivat täällä kanssani, mutta joita ei enää ollut
olemassa: Ransomea, joka, kuten toivoin, oli pelastunut häntä
odottavasta kurjuudesta, Shuania, joka oli kuollut paikassa, mitä en
uskaltanut palauttaa mieleeni, ja niitä mies parkoja, jotka prikin
mukana olivat vaipuneet meren pohjaan. Näistä kaikista tapaturmista ja
prikistä itsestään olin onnellisesti päässyt. Tunteissani ei siis olisi
pitänyt olla sijaa muulle kuin kiitollisuudelle, mutta siitä huolimatta
valtasi minut surumielisyys toisten kohtalon tähden, ja kylmät,
uudistuneen pelon tunteen synnyttämät väreet karmivat ruumistani.

Minun näitä mietiskellessäni, Mr Rankeillor päästi äkkiä huudahduksen,
pisti kätensä taskuihinsa ja purskahti nauramaan.

»Mutta tämäpä on hassua!» lausui hän. »Kaikesta siitä huolimatta, mitä
olen jutellut, olen unhottanut silmälasini!»

Nyt ymmärsin hänen tarinansa tarkoituksen, ja käsitin, että jos hän oli
jättänyt silmälasinsa kotia, oli hän tehnyt sen siksi, että hän voi
käyttää Alanin apua hyväkseen tuntematta häntä. Se oli todellakin
nerokas keksintö, sillä miten saattoi Rankeillor nyt -- jos asiat
menivät hullusti -- todistaa Alan oikeaksi henkilöksi, tai kuinka voi
häneltä nyt vaatia mitään raskauttavia todistuksia minua vastaan?
Toisekseen hän oli jo hyvän aikaa tullut toimeen ilman silmälasejaan, ja
puhutellut ja tuntenut monen monta ihmistä kulkiessamme kaupungin läpi,
eikä minulla ollut ollenkaan epäilystä siitä, ettei hän olisi nähnyt
kyllin hyvästi.

Heti kun olimme sivuuttaneet Hawesin (siellä tunsin isännän, joka
piippuaan imien seisoi ovella, ja olin iloinen huomatessani, ettei hän
ollut vanhentunut) muutti Mr Rankeillor marssijärjestyksemme jääden
Torrancen kanssa jälelle ja lähettäen minut etukynteen vakoojaksi.
Astuskelin kummun rinnettä ylös viheltäen vähän väliä geeliläistä
säveltäni, ja lopulta kuulin ilokseni siihen vastattavan ja näin Alanin
kohottautuvan pensaan takaa. Hän näytti vähän masentuneelta, koko päivän
kun oli piileskellyt yksinään maakuopissa ja syönyt ainoastaan hiukan
muutamassa olutkapakassa lähellä Dundasia. Mutta nähtyään uuden pukuni
hän alkoi vähän elostua, ja kerrottuani, miten hyvästi asiamme
edistyivät, ja minkä osan loppuponnistuksessamme olin hänelle valinnut,
hänestä tuli kokonaan toinen mies.

»Tuumasi on erittäin hyvä», lausui hän, »ja uskallanpa väittää, ettet
sen toimeenpanijaksi olisi voinut löytää parempaa miestä kuin Alan Breck
on. Se on tehtävä, (huomaa se), johon ei joka mies kykene, mutta toisin
on teräväjärkisen kunnonmiehen laita. Mutta sinun lakimiehellesi taitaa
aika käydä pitkäksi odottaessa.»

Minä huusin ja huiskutin Mr Rankeillorille. Hän tuli luoksemme ja minä
esitin hänet ystävälleni Mr Thomsonille.

»Mr Thomson, olen iloinen tavatessani teidät», lausui hän. »Mutta minä
olen unhottanut silmälasini ja tämä Mr David ystävänne (selitti hän
lyöden minua olkapäälle), voi ilmoittaa teille, että olen melkein sokea,
ja ettei teidän tarvitse hämmästyä, jos huomenna en teitä tunne.»

Tämän hän sanoi luullen Alanin tulevan hyvilleen siitä, mutta
ylämaalaisen turhamielisyys olisi vähemmästäkin kiehahtanut.

»Vai niin, sir», lausui Alan jäykästi, »eihän se nyt paljoa merkitse,
kun olemme yhtyneet täällä erityisessä tarkoituksessa, pitääksemme
huolta Mr Davidin oikeuksista, ja kun meillä ymmärtääkseni ei mitään
muuta yhteyttä olekaan. Mutta minä hyväksyn teidän anteeksipyyntönne, se
oli aivan paikallaan.»

»Se on enemmän kuin minä uskalsin toivoakaan, Mr Thomson», lausui
Rankeillor sydämellisesti. »Ja nyt kun te ja minä olemme yrityksessä
päähenkilöitä, pitäisi meistä tulla hyvät ystävät. Pyydän teitä
senvuoksi tarjoamaan minulle käsivartenne, sillä (nyt kun on hämärä ja
minulla ei ole silmälaseja) minä en taitaisi muuten pysyä tiellä. Ja
mitä teihin, Mr David, tulee, niin on teillä Torrancessa hauska
puhetoveri. Sallikaa minun vain huomauttaa, ettei hänen tarvitse kuulla
enempää seikkailuistanne eikä -- -- hm -- -- Mr Thomsonin asioista.»

Lakimies ja Alan läksivät siis innokkaasti puhellen jatkamaan yhdessä
matkaa, ja Torrance ja minä muodostimme jälkijoukon.

Oli jo yö saadessamme Shawsin kartanon näkyviimme. Kello oli sivu
kymmenen, yö oli pimeä ja lauhkea ja lännestä kävi leppoisa tuulen
henki, joka pani puiden lehdet kahisemaan ja esti siten askeleemme
kuulumasta. Tultuamme lähemmäksi näimme, ettei mistään osasta rakennusta
vilkkunut tulta. Setäni näytti menneen jo levolle, ja se sopi parhaiten
meidän aikeisiimme.

Viimeisen neuvottelumme pidimme kuiskien noin sadan askeleen päässä
talosta. Lakimies, Torrance ja minä kapusimme sitten kummulle ja
kyyristyimme talon nurkan taa, ja heti kun olimme paikoillamme, asteli
Alan ovelle ja alkoi koputtaa.



29 LUKU.

Tulen valtakuntaani.


Jonkun aikaa Alan ryskytti ovea, mutta ainoastaan kaiku talon sisästä ja
ympäristöstä vastasi hänen kolkutuksiinsa. Lopulta kuulin kumminkin
ikkunan varovaisesti avattavan ja arvasin setäni tulleen
tähystyspaikkaansa. Oli siksi valoisa, että hän saattoi nähdä Alanin
haamun rappusilla. Ja kun me kolme todistajaa olimme piilossa, ei
minkään olisi pitänyt herättää levottomuutta kunniallisessa miehessä,
joka oli turvassa omassa talossaan. Siitä huolimatta setäni tarkasteli
hetkisen äänettömänä vierastaan ja kun hän rupesi puhumaan, tuntui hänen
äänensä epäluuloiselta.

»Mitä tämä on», lausui hän. »Tämä ei ole sopiva aika säädyllisille
ihmisille, eikä minulla ole mitään tekemistä yökulkijain kanssa. Mitä
teillä täällä on tekemistä? Minulla on tuliluikku.»

»Tekö siellä olettekin, Mr Balfour?» vastasi Alan, ottaen askeleen
taaksepäin ja silmäillen ylös pimeyteen. »Pidelkää varovasti sitä
tuliluikkua, se on viekas paukahtamaan.»

»Mitä teillä täällä on tekemistä? ja kuka olette?» tiuskasi setäni
äkäisesti.

»Minulla ei ole ollenkaan halua ilmoitella nimeäni kyläkunnalle»,
vastasi Alan. »Mutta mitä minulla täällä on tekemistä, se on toinen
juttu, asiani kun koskee enemmän teitä kuin minua.»

»Mikä se sitten on?» kysyi setäni.

»David», vastasi Alan.

»Mitä se oli?» huudahti enoni kokonaan toisella äänellä.

»Sanonko koko nimen sitten?» kysyi Alan.

Syntyi hetken äänettömyys.

»Parasta taitaa olla, että lasken teidät sisään», tuumi sitten setäni
epäilevästi.

»Voi olla», vastasi Alan, »kysymys on vain siitä, tulenko minä? Sanon
nyt teille, mitä minä asiasta ajattelen. Tässä kynnyksellä tulee meidän
asiasta keskustella, tässä tai ei missään. Teidän tulee näet ymmärtää,
että minä olen yhtä jäykkäniskainen kuin tekin, mutta herrasmies
parempaa sukua.»

Tämä käänne saattoi setäni levottomaksi, ja hetkiseksi hän jäi
mietteisiinsä. Sitten hän tuumi: »No niin, no niin, minkäpä sille
sitte», ja sulki ikkunan. Mutta alas tuleminen vei häneltä paljon aikaa
ja salpojen päästeleminen vielä enemmän, sillä luullakseni hän katui
suostumustaan ja hänen pelkonsa yltyi joka toiselta askeleelta ja
jokaiselta pönkältä, jonka hän päästi. Lopulta kuulin kumminkin oven
narahtavan, setäni hiipi varovasti ulos ja nähtyään Alanin väistyneen
askeleen tai pari ulommaksi istuutui ylimmälle rapulle tuliluikku
valmiina kädessään.

»Muistakaa nyt», varoitti hän, »että minulla on pyssy, ja jos vain
astutte askeleenkaan lähemmäksi olette kuoleman oma.»

»Tuopa on toden totta kohteliasta puhetta», tuumi Alan.

»Oli mitä oli», vastasi setäni, »mutta teidän tulonne ei näytä juuri
satunnaiselta ja minun täytyy olla varuillani. Nyt kun ymmärrämme
toisiamme, voitte ilmoittaa asianne.»

»No niin», lausui Alan, »kun te olette niin älykäs mies, lienette jo
huomannut, että olen ylämaalainen herrasmies. Nimeni ei kuulu tähän,
mutta ystävieni asuinpaikat eivät ole kovinkaan kaukana Mull-saaresta,
josta kai olette kuullut. Niillä seuduin kärsi eräs laiva haaksirikon,
ja kun muuan sukuuni kuuluva kunnonmies seuraavana päivänä käveli pitkin
rannikkoa keräillen laivan sirpaleita polttopuikseen, tapasi hän
hukkumaisillaan olevan pojan. Hän veti pojan maalle ja vei hänet
muutamien toisten kunnonmiesten avulla erääseen vanhaan, rappeutuneeseen
linnaan, jossa hän siitä saakka tähän päivään asti on ollut ja
aiheuttanut ystävilleni suuria kulunkeja. Minun ystäväni ovat vähän
raakalaisten tapaisia eivätkä ole niin tarkkoja lakipykälien suhteen
kuin muutamat, joita voisin mainita, ja saatuaan tietää, että pojalla
oli jonkunmoisia sukulaisia ja että hän oli teidän veljenpoikanne, Mr
Balfour, he pyysivät minun käymään teidän luonanne keskustelemassa
asiasta. Ja sivumennen voin mainita, että jos emme ehdoista sovi, saatte
pojan luoksenne. Ystäväni eivät näet», lisäsi Alan mutkattomasti, »ole
oikein varakkaita.»

Setäni yskäisi kurkkuaan selvitellen ja vastasi: »Minä en ole hänestä
millänikään. Hän ei ollut ollenkaan hyvä poika, eikä minua haluta
sekaantua koko juttuun.»

»Vai niin», tuumi Alan. »Kyllä minä älyän, mikä teillä on mielessä, ette
ole hänestä välittävinänne saadaksenne lunnaat pienemmiksi.»

»Ei suinkaan», vastasi setäni, »olen puhunut täyttä totta. Minä en
välitä vähääkään pojasta enkä rupea maksamaan minkäänlaisia lunnaita.
Saatte tehdä hänestä kirkon tai myllyn, minulle se on samantekevä.

»Joutavia, sir!» tokasi Alan. »Veri on vettä sakeampi, kautta
paholaisen! Te ette voi hyljätä veljenpoikaanne, sellaisen menettelyn
häpeällisyyden tähden. Ja jos sen tekisitte ja se tulisi tunnetuksi,
ette olisi silloin seutunne suosittu, taikka olen minä surkeasti
erehtynyt.»

»En minä nytkään ole mikään erityinen suosikki», vastasi setäni, »enkä
käsitä miten se voisi tulla ihmisten tietoon. Minun kauttani ei
ainakaan, eikä teidän tai ystäviennekään kautta. Nämä ovat siis vain
joutavia verukkeita, herraseni.»

»Mutta David ilmaisisi silloin asian», lausui Alan.

»Miten se on mahdollista», kysäsi setäni tiukasti.

»Tällä tavalla», vastasi Alan. »Ystäväni pitävät luonnollisesti
veljenpoikaanne luonaan, niin kauan kuin on vähänkin toivoa ansaita
hänestä rahaa, mutta jos he sen huomaavat turhaksi, olen varma siitä,
että he antavat hänen mennä minne haluaa ja kiroavat hänet hyvästiksi.»

»Mutta en minäkään hänestä välitä», tuumi setäni. »Ehdotukseenne en
suostu.»

»Sen arvasinkin», lausui Alan.

»Miten niin?» kysäsi Ebenezer.

»Katsokaas, Mr Balfour», vastasi Alan, »kaikesta siitä mitä olen
kuullut, päätin tässä olevan kaksi mahdollisuutta: joko te pidätte
Davidista ja suostutte maksamaan saadaksenne hänet takaisin, taikka oli
teillä painavia syitä päästä hänestä erillenne ja maksaa meille siitä,
että pidämme hänet luonamme. Huomaan nyt, etteivät asiat ole
ensinmainitulla kannalla, niiden täytyy siis olla jälkimäisellä, ja se
on minulle mieleen, sillä siitä heruisi kauniit summat minun ja
ystävieni taskuihin.»

»Minä en suostu siihen», lausui setäni.

»Ettekö?» tuumi Alan. »Mutta kuulkaahan nyt, te ette halua poikaa
takaisin, mitä sitten tahdotte meidän hänelle tekevän, ja paljonko
maksatte?»

Setäni ei vastannut mitään, vääntelehti vain raskaasti istuimellaan.

»Vastatkaa, sir», tiuskasi Alan. »Tietäkää, että minä olen kunnonmies,
minä kannan kuninkaan nimeä, en minä ole mikään kauppamatkustaja, joka
rupeaisin pokkuroimaan teidän talorähjänne ovella. Joko vastaatte te
kohteliaasti ja paikalla, tai, kautta Glencoen huipun, minä tungen kolme
jalkaa terästä sisälmyksiinne.»

»So, so mies», huudahti setäni kompuroiden seisaalleen, »antakaa toki
minulle vähän ajatusaikaa. Mikä teitä oikeastaan vaivaa? Minä olen suora
mies enkä mikään tanssimestari, ja minä koetan olla niin kohtelias kuin
säädyllisyys sallii. Tuollainen puhuttelu on alentavaa. Sisälmyksiini,
sanotte te! Mutta mihinkä minut tuliluikkuineni jätätte?» murisi hän.

»Ruuti ja vanhat kätenne ovat kuin pisara meressä verrattuna Alanin
käden heiluttamaan miekkaan», vastasi toinen. »Ennenkuin vapisevat
sormenne löytäisivät liipasimen, törröttäisi kahva jo rinnassanne.»

»Kukapa sitä on koettanut kieltääkään?» tuumi setäni. »Pistelkää sillä
mielin määrin, minä en pane rikkaa ristiin estääkseni teitä. Mutta
sanokaa nyt, mitä tahdotte, ja saatte nähdä, että me vielä hyvästi
sovimme.»

»Se on toista, sir», vastasi Alan, »minä en pyydä mitään muuta kuin
suoraa käytöstä. Kahdella sanalla: tahdotteko, että poika tapetaan vai
pidetään?»

»Voi, voi, sir!» huudahti setäni. »Voi minua! Tuo ei kelpaa!»

»Tapetaanko vai pidetäänkö?» toisti Alan.

»Pidetään, pidetään!» parkui setäni. »Elkäämme vuodattako verta.»

»Niinkuin tahdotte», vastasi Alan, »se on kalliimpi.»

»Kalliimpi?» huudahti Ebenezer. »Tahraisitteko kätenne rikoksella?»

»Joutavia!» tuumi Alan. »Kumpikin on rikos, jos siitä puhe tulee! Mutta
tappaminen on helpompi, nopeampi ja varmempi. Pojan pitäminen on hankala
juttu, hankala, mutkikas seikka.»

»Sittenkin tahdon, että hänet pidetään», vastasi setäni. »Minä en ole
koskaan tehnyt mitään, joka olisi siveellisesti väärin, enkä minä ole
niin hullu, että tekisin hurjan ylämaalaisen mielen mukaan.»

»Kovinpa te olette tunnollinen», ivasi Alan.

»Minä pidän kiinni periaatteistani», kuului Ebenezerin typerä vastaus,
»ja jos minun sentähden täytyy maksaa, niin minä maksan. Ja te
unhotatte, sitäpaitsi» lisäsi hän, »että poika on veljeni poika.»

»Hyvä, hyvä», lausui Alan, »tuumikaamme nyt palkkiosta. Minun on vähän
vaikeanlainen määrätä sitä, ennenkuin olen saanut tietää muutamia
seikkoja. Tahtoisin esimerkiksi tietää, paljonko Hoseasonille maksoitte
ensi yrityksestä?»

»Hoseasonille?» huudahti setäni säpsähtäen. Miksi?»

»Davidin ryöstämisestä», vastasi Alan.

»Se on vale, se on törkeä vale!» kirkui setäni. »Ei häntä koskaan ole
ryöstetty! Se on ollut päästä vialla, joka teille sellaista on kertonut.
Ryöstetty? Ei koskaan!»

»Ei se ole minun eikä teidän vikanne», vastasi Alan, »eikä
Hoseasoninkaan, että kertoja on mies, johon voi luottaa?»

»Ketä tarkoitatte?» huudahti Ebenezer. »Kertoiko Hoseason teille?»

»Voi, te vanha aasi, mistä minä muuten tietäisin?» huudahti Alan.
»Hoseason ja minä olemme osakkaita, me panemme tulot tasan. Siitä
näette, mitä valehteleminen teitä auttaa. Ja minä sanon suoraan teille,
että te teitte hullun kaupan kun menitte ilmoittamaan tuolle
merimiehelle niin paljon yksityisiä asioitanne. Kysymys on nyt siitä:
kuinka paljon maksoitte hänelle?»

»Kertoiko hän itse asian teille?» kysyi vielä setäni.

»Se on minun asiani», vastasi Alan.

»Mutta», tuumi setäni, »mitä minä hänen puheistaan, hän valehteli, mutta
se on, kautta Jumalan, totta, että minä annoin hänelle kaksikymmentä
puntaa. Mutta minä tahdon olla nyt teille vilpitön: paitsi sitä, hänen
oli myytävä poika Carolinassa, ja se oli tuottava hänelle paljon
suuremmat summat, mutta ei minun taskustani.»

»Kiitoksia, Mr Thomson. Tämä kelpaa erinomaisen hyvin!» lausui lakimies,
astuen esiin, ja lisäsi sitten erittäin kohteliaasti: »Hyvää iltaa, Mr
Balfour!»

Ja, »Hyvää iltaa, setä Ebenezer», lausuin minä.

Ja, »Nyt on kaunis ilta», lisäsi Torrance.

Setäni ei virkkanut sanaakaan, ei hyvää eikä pahaa, istui vain
portaallaan kuin kivettyneenä. Alan sieppasi häneltä pyssyn pois, ja
lakimies, tarttuen häntä käsivarteen, nosti hänet seisaalleen ja vei
keittiöön, jonne me kaikki häntä seurasimme. Siellä Mr Rankeillor asetti
hänet istumaan tuolille takan viereen, jossa tuli oli sammunut ja
hiillos vain enää hehkui.

Hetkisen me kaikki katselimme häntä, menestyksestämme riemuiten, mutta
samalla surkutellen miehen häväistystä.

»Puhukaa, puhukaa, Mr Ebenezer», kehoitti lakimies. »Elkää olko
alakuloinen, sillä ehtomme ovat helppoja. Antakaahan nyt aluksi meille
kellarin avain, niin Torrance käy noutamassa meille pullon isänne viiniä
illan kunniaksi.» Kääntyen sitten minuun päin ja tarttuen käteeni, hän
lisäsi: »Mr David, minä toivon teille kaikkea hauskuutta hyvästä
onnestanne, jonka luulen teidän ansainneen!» Sitten hän kääntyi Alanin
puoleen ja lausui vähän leikillisesti: »Mr Thomson, minä onnittelen
teitä, te menettelitte erittäin taitavasti. Mutta yhdessä kohti en teitä
käsittänyt. Onko teidän nimenne James, vai Charles, vai Georgeko?»

»Miksi sen pitää olla jonkun näistä kolmesta, sir?» lausui Alan,
ojentuen suoraksi, kuin loukkaantuneena.

»Siksi vain, että te mainitsitte kuninkaan nimen», vastasi Rankeillor,
»ja kun ei koskaan ole ollut kuningas Thomsonia, -- en ainakaan ole
kuullut hänestä --, päätin minä teidän tarkoittavan ristimänimeänne.»

Tämä oli Alanin arin kohta, ja minun on tunnustaminen, että hän pahastui
näistä sanoista. Hän ei vastannut mitään, vaan vetäytyi keittiön
kaukaisimpaan soppeen ja istuutui sinne närkästyneen näköisenä. Vasta
sitten kuin minä menin hänen luokseen, tarjosin hänelle käteni ja kiitin
häntä huomauttaen, että menestykseni oli pääasiallisesti hänen ansionsa,
alkoi hän vähän hymyillä ja saatiin lopulta yhtymään seuraamme.

Sillä aikaa olimme sytyttäneet tulen ja avanneet viinipullon. Torrancen
korin sisällöstä valmistimme hyvän illallisen, jonka ääreen Torrance,
Alan ja minä istuuduimme. Lakimies ja setäni vetäytyivät viereiseen
huoneeseen keskustelemaan. Siellä he viipyivät noin tunnin ajan.
Tullessaan sitten takaisin keittiöön he olivat saavuttaneet täydellisen
yksimielisyyden, ja setäni ja minä panimme virallisesti puumerkkimme
sopimuksen alle. Sen määräyksen mukaan setäni sitoutui ottamaan
Rankeillorin omaisuutensa hoitajaksi ja maksamaan minulle kolmanneksen
Shawsin vuotuisista tuloista.

Rekiviisussa mainittu kerjäläinen oli siten tullut kotiinsa, ja
laskeutuessani sinä yönä levolle kirstujen päälle, olin varakas mies ja
minulla oli tunnettu nimi. Alan, Torrance ja Rankeillor nukkuivat
kuorsaten kovilla vuoteillaan, mutta minuun, joka olin niin monta päivää
ja yötä maannut paljaan taivaan alla, mutaisella maankamaralla ja
kivillä, usein kuolemanpelossa ja vatsa tyhjänä, vaikutti tämä asemani
onnellinen muutos masentavammin kuin yksikään noista aikaisemmista
kurjuuksista, ja päivännousuun saakka makasin valveilla tuijottaen
katossa leikkivään tulenheijastukseen ja laatien suunnitelmia
tulevaisuutta varten.



30 LUKU.

Hyvästi!


Omalta osaltani minä olin nyt satamassa, mutta Alan, jolle minä olin
suuressa kiitollisuuden velassa, oli vielä huolenani. Sitäpaitsi olivat
vielä murha ja Glensin Jamesin asia minulle raskaana taakkana. Nämä
molemmat huoleni uskoin seuraavana aamuna Rankeillorille, kävellessämme
kello kuuden tienoilla Shawsin kartanon edustalla, missä katseeni
kiertelivät vain peltoja ja metsiä, jotka olivat olleet esi-isieni ja
nyt olivat minun. Esillä olevista vakavista asioista puhuessanikaan en
malttanut olla heittämättä ihailevaa silmäystä tiluksiini ja sydämeni
paisui ylpeydestä.

Lakimiehellä ei ollut epäilystä velvollisuudestani ystävääni kohtaan.
Minun täytyi auttaa hänet maasta pois, kävi miten tahansa. Mutta Jamesin
suhteen hän oli toista mieltä.

»Mr Thomson», lausui hän, »ja Mr Thomsonin sukulainen ovat kokonaan eri
asioita. En kyllä ole asiasta täysin selvillä, mutta arvaan, että
eräällä ylhäisellä henkilöllä (nimittäkäämme häntä vaikka D of A'ksi[1])
on osansa asiassa ja luultavasti myöskin kostoaikeita. D of A. on
epäilemättä oivallinen aatelismies, mutta, Mr David, *timeo qui nocuere
deos*[2]. Jos te sekaannutte asiaan tehdäksenne hänen kostotuumansa
tyhjäksi, tulee teidän muistaa, että on olemassa eräs keino, jolla
päästään teidän todistuksistanne: teidät pannaan syytettyjen penkille.
Silloin te olisitte samassa pihdissä kuin Mr Thomsonin sukulainen.
Väitätte olevanne syytön, mutta niin hänkin väittää. Jos joudutte
tutkittavaksi kuolemanrikoksesta ylämaalaisen oikeuden edessä,
ylämaalaisessa riidassa ja ylämaalaisen tuomarin istuessa
tuomarinistuimella, niin on matka hirsipuulle hyvin lyhyt.»

[1] Argyllin herttua.

[2] Pelkään niitä, jotka ovat rikkoneet jumalia vastaan. Suom. muist.

Näitä seikkoja olin ennenkin miettinyt, tulematta mihinkään varmaan
päätökseen. Vastasin siis yksinkertaisesti: »Minulla ei siis näin ollen
ole muuta neuvoa kuin mennä hirteen -- vai kuinka?»

»Rakas poikani!» huudahti hän, »menkää Jumalan nimeen ja tehkää, minkä
katsotte oikeaksi. Raskasta olisi minun ajatella neuvoneeni teille
kerran elämässäni turvallisen ja häpeällisen tien; ja pyytäen anteeksi
minä otan sanani takaisin. Menkää ja tehkää velvollisuutenne, ja astukaa
hirsipuulle, jos se on välttämätöntä, kunnonmiehen lailla. Maailmassa on
pahempiakin asioita kuin hirsipuu.»

»Vähän, sir», vastasin hymyillen.

»On, sir», huudahti hän, »on paljonkin! Monta kertaa parempi olisi
sedällennekin, (ottaaksemme esimerkin läheltä) jos hän roikkuisi
hirressä.»

Sen sanottuaan hän läksi sisään hyvin kiihtyneessä mielentilassa, josta
huomasin tehneeni häneen syvän vaikutuksen edukseni. Siellä hän laati
minulle kaksi kirjettä, tehden kirjoittaessaan niiden johdosta
huomautuksia. »Tämä», puhui hän, »on minun pankkiireilleni, British
Linen Companylle, ja oikeuttaa teidät nostamaan heiltä rahaa.
Neuvotelkaa Mr Thomsonin kanssa, hän kyllä keksii keinot, ja te voitte
näillä rahoilla pitää huolta välikappaleista. Minä olen varma, että
käytätte rahojanne oikealla tavalla, mutta sellaisen ystävän hyväksi,
kuin Mr Thomson on, minä olisin tuhlaavainenkin. Mitä sitten hänen
sukulaiseensa tulee, en tiedä parempaa keinoa, kuin että te hankitte
asianajajan, kerrotte hänelle asianne ja tarjoatte todistuksia; ottaako
hän asian ajaakseen ja hyökkää D. of A'n kimppuun vai ei, on kokonaan
toinen juttu. Tullaksenne sitten pääprokuraattorin luo hyvillä
suosituksilla varustettuna, annan tässä teille kirjeen kaimallenne,
oppineelle Mr Balfourille, Pilrigin herralle. Hän on mies, jota minä
kunnioitan. Näyttää paremmalta, että teidät esittää sukulaisenne, ja
Pilrigin herraa pitävät kaikki asianajajat suuressa arvossa, ja hän on
pääprokuraattorin kanssa hyvissä väleissä. Jos olisin teidän sijassanne,
en vaivaisi häntä pikkuseikoilla, ja -- ymmärrättekö? -- mielestäni on
tarpeetonta mainita Mr Thomsonista. Tehkää niinkuin sukulaisenne neuvoo,
hän ymmärtää asiat, prokuraattorin kanssa toimiessanne olkaa
varoillanne, ja kaikissa näissä asioissa ohjatkoon teitä Herra, Mr
David!» Sen sanottuaan hän jätti hyvästi ja läksi Torrancen kanssa
Ferryä kohti, samalla kuin Alan ja minä suuntasimme kulkumme
Edinburgiin. Seuratessamme polkua ja sivuuttaessamme porttipylväät ja
keskentekoisen kojun katsoimme taaksemme isieni kartanoon. Siellä se
seisoi, yksinäisenä, kookkaana ja autionnäköisenä eikä savua kohonnut
sen savupiipusta. Yhdessä ylimmistä ikkunoista näkyi vain yönutun
nurkka, heiluen ylös ja alas, edes ja takaisin kuin kaniini kolonsa
suulla. Vähäisen sain osakseni ystävällisyyttä sinne tullessani ja vielä
vähemmän siellä ollessani, mutta siitä huolimatta katseltiin minua
poislähtiessäni.

Alan ja minä astelimme hitaasti tietä pitkin, haluttomina sekä
kävelemiseen että puhelemiseen. Molemmat oli vallannut sama ajatus:
eronhetkemme oli lähellä. Menneiden aikojen muistot saivat meidät
haikealle mielelle. Mutta keskustelimmehan me tosiaankin siitä, mitä nyt
oli tehtävä! Päätettiin, että Alan pysyttelisi lähistöllä, piileskellen
milloin missäkin, mutta tullen kerran päivässä määrättyyn paikkaan,
jossa minä voisin hänen kanssaan neuvotella joko itse tai välittäjien
kautta. Sillä välin minun piti etsiä asianajaja, muuan Appinin
Stewarteja, ja siis täysin luotettava mies. Hänen toimekseen
annettaisiin laivan hankkiminen ja huolenpito Alanin toimittamisesta
laivaan. Tuskin olimme nämä asiat loppuun keskustelleet, kun puheemme
tuntui tyrehtyvän, ja vaikka minä koetin laskea Alanin kanssa leikkiä
hänen uudesta nimestään Mr Thomsonista ja hän minun uusista vaatteista
ja maatilastani, olisi selvään voinut nähdä, että meillä olivat
kyyneleet lähempänä kuin nauru.

Me kuljimme syrjäteitä Corstorphinen kukkulan yli, ja saavuttuamme
likelle sitä paikkaa, jolle on annettu nimeksi: »Levähtäjän Kiitos», ja
katsellessamme allamme olevia Corstorphinen soita ja kaupunkia ja
kummulla komeilevaa linnaa, pysähdyimme molemmat, sillä sanomattakin
älysimme tulleemme paikkaan, jossa tiemme erosivat. Siinä hän vielä
toisti kaikki, mitä meidän kesken oli sovittu, lakimiehen osoitteen sekä
ajan, jolloin Alan oli löydettävissä, ja merkit, jotka jokaisen häntä
tapaamaan tulevan täytyi antaa. Minä annoin sitten hänelle kaikki rahat,
mitä minulla oli -- pari Rankeillorilta saamaani guineaa -- jottei hänen
tarvitsisi odottaessaan nähdä nälkää. Hetkisen hän seisoi sitten
paikoillaan, katsellen äänettömänä Edinburgin kaupunkia.

»No, hyvästi nyt», sanoi Alan, ojentaen vasemman kätensä.

»Hyvästi», sanoin minä, puristin kiireesti kättä ja läksin laskeumaan
kummulta alas.

Ei kumpikaan meistä katsonut toistaan silmiin, enkä minä, niin kauan
kuin hän olisi ollut näkyvissäni, kertaakaan vilkaissut taakseni
ystävääni, jonka nyt jätin. Mutta kulkiessani omaa tietäni kaupunkia
kohti tunsin itseni niin hyljätyksi ja avuttomaksi, että mieleni teki
istuutumaan ojan reunalle ja itkemään ja parkumaan kuin pikku lapsi.

Päivä oli jo melkein puolissa kuin West Kirkin ja Grassmarketin ohi
saavuin kaupunkiin ja tulin pääkaduille. Rakennusten tavaton korkeus,
niissä kun oli kymmenen- ja viisitoistakerroksisiakin, ahtaat
kaarikattoiset sisäänkäytävät, joista lakkaamatta tulvi kävelijöitä,
kauppatavarat ikkunoissa, melu ja alituinen liike, ilkeä löyhkä ja
hienot puvut, sadat pikku seikat, joita ei kannata luetella, vaikuttivat
minuun niin lamauttavan hämmästyttävästi, että annoin tahdottomana
ihmisvirran kuljetella itseäni edestakaisin. Ajatuksissani oli
lakkaamatta Alan »Levähtäjän Kiitoksen» luona, ja koko ajan -- vaikka
olisi luullut minun tunteneen vain mielihyvää tätä komeutta ja näitä
uutuuksia nähdessäni -- tunsin sydämessäni kalvavaa tuskaa, ikäänkuin
olisin katunut jotain tekemääni vääryyttä.

Kohtalon käsi ohjasi minut harhaillessani British Linen Company pankin
ovelle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ryöstölapsi - Kertomus David Balfourin seikkailuista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.