Title: Lukinverkkoja - Pieniä tomupiiloja jotka kotionneamme haittaavat
Author: Stowe, Harriet Beecher, 1811-1896
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lukinverkkoja - Pieniä tomupiiloja jotka kotionneamme haittaavat" ***


LUKINVERKKOJA

eli

Pieniä tomupiiloja jotka kotionneamme haittaavat


Kirj.

MRS. HARRIET BEECHER STOWE


"The Chimney Corner'in" mukaan suomentanut N. N.


G. W. Edlund, Helsinki, 1880.



Esipuhe.


Jokapäiväisessä elämässä sattuu, niinkuin itsekukin tiedämme pieniä
epäkohtia, jotka haittaavat kotielämän onnellisuutta, sekä toiselta
puolelta suotuisia pieniä seikkoja, jotka kotielämää sulostuttavat.
Edelliset ovat käsiteltyinä "Pieniä Reposia," ja jälkimmäiset "Pieniä
kodinhaltijoita" nimisissä kirjoissa; mutta tapahtuuhan usein,
parhaimmiten järjestetyssä kodissakin että, sittenkun kaikki on
siistittyä ja sirkeätä, keksii tarkkaava silmä sentään sieltä, täältä
jonkun hämähäkinkudoksen, joka ensin ei huomioon pistänyt. Niin mekin
ehkä likemmin itsemme tutkimisen jälkeen voisimme havaita kuinka joku
ajattelemattomuuden taikka ennakkoluulon lukki jossakin sydämemme
sopukassa on kutonut verkkoaan, jota emme ole huomanneet "laastessamme
oman huoneemme edustaa puhtaaksi", mutta joka meissä sentään on
siittänyt pienen hidastuttavan tomun-piilopaikan.

Semmoisia tomun-piilopaikkoja ovat:

1) "Se ei käy laatuun!"

2) Väärä käytöstapa palkollisia kohtaan.

3) Huolimattomuus.

4) "Ei ole hauska!"

5) Nuorten ilon kadehtiminen.

6) "Se on muodin mukaista!"

7) Milloin joku on hyvin puettu?



Alku-johdatus.


"No, mitä aiot tehdä häntä auttaaksesi?" sanoin minä vaimolleni.

Viimeksi mainittu oli juuri astunut huoneesen, puhuteltuaan nuorta,
kalpeaa vaimonpuolta, joka oli puettu vaalahtaneesen mustaan hameeseen
ja oli tullut minua tapaamaan siinä hyvin tavallisessa luulossa, että
ma olin "The Atlantic monthly" sanomalehden toimittaja.

Sivumennen sanottuna tuottaa tämä lavealle levinnyt erehdys minulle,
Risto Crowfieldille moninaisia kirjoituksia, jotka oikeastaan eivät ole
minulle, ja joita yhtä hyvin voisi osoittaa "Ukolle kuussa", taikka
jollekulle yhtä yliluonnolliselle olennolle. Kuitenkin nuo kirjeet
usein saavat sydämeni pakottamaan -- ne kertoivat maan ihmisistä jotka
tekevät työtä ja surevat ja tarvitsevat apua; ja on kovasti katkeraa
saada apuun kutsumuksen, kun tietää olevansa kykenemätön auttamaan.

Tuossa, esimerkiksi, on kirje, päällekirjoitus tehty, sievällä naisen
käsialalla -- siinä on tuo vanha tarina: hän on köyhä, hän pyytää apua
niiltä, jotka ovat köyhemmät ja avuttomammat häntä itseään. Hän on
koettanut neulomistyöllä ansaita elatuksensa, mutta hän ei sillä voi
kyllin ansaita; hän on yrittänyt opettajattareksi vaan hän ei saa
oppilaita, ei opettajapaikkaa; viimeksi on hän tehnyt koetuksia
kirjallisuuden alalla -- niin monihan sillä tavalla leipänsä ansaitsee!
-- ja nyt on hän kirjoittanut muutamia "vähäisiä koetuksia", joita hän
lähettää pari vaatimatonta näytettä, ja pyytää meidän arvosteluamme
tietää, voisiko hän toivoa taattua tulevaisuutta tuolla alalla. Me
tarkastelemme sivuja hänen kirjoitelmissaan ja jo ensi silmäyksestä
huomaamme tämänkin yrityksen mitättömäksi ja epätoivoisina kysymme
itseltämme: "Mitä on hänen kanssaan tekeminen? Mihin kelpaa hän?"

Tuommoinen tapaus oli nyt esillä tutkimisen ja käsittelemisen alaisena;
se ei nyt ollut itseään esittänyt meille kirjeen muodossa, vaan oli,
niinkuin äsken sanoin, tullut nuoren, kalpean naisen haamussa, ja
haahmo oli puettu tuohon kuluneesen surupukuun, joka niin surkeasti
samalla kertoo sekä sydän-surusta että elatuksen-murheista.

Tavallisesti ma jätän nuo tapaukset vaimoni käsiin, ja tunnustaa
täytyy, että hän panee melkoisen osan ajastaan ja kuluttaa ahkerasti
kengän-kantojaan vapaatahtoisia sitoumuksiaan täyttääkseen
toimituskonttorin johtajattarena apua-tarvitsevain hyväksi.

Ken mainitsee rahanantoa köyhille? Mitä rahat ovat sen suhteen kuin
osanottavaisuus, aika, ajatukset ovat -- sen suhteen että vieritämme
heidän huoli-taakkansa omille hartioillemme? Ne jotka pääsevät
jokaisesta, joka heidän sydänovillensa kolkuttaa yhden viidenkymmenen
dollarsetelin antamisella, ne pääsevät helpolla.

Vaimoni oli mitä ystävällisemmällä äänellä ja käytöksellä ilmoittanut
tälle ystävällemme ett'eivät hänen vähäiset kokeensa, vaikka olivat
jotenkin sievätekoiset, kumminkaan voisi miellyttää lukuisampaa yleisöä
-- ettei niillä ollut enemmän voimia leivän hankkimiseen hänellä kuin
kesäperhosella auran vetämiseen; ja vaadittiinpa vaimon koko
päättäväisyyden mahti selvittämään tuota varmaksi apuatarvitsevalle.
Noin ollen on varmuus, ainoa suurin kysymys minkä tuolle raukalle
voimme osoittaa.

Surullista oli nähdä, sanoi vaimoni, sitä varjoa, joka synkkänä
laskeutui hänen surkastuneille kasvonjuonteillensa, kun tuota varmuutta
hänelle tyrkytettiin. Kovaa on hukkuvan nähdä heikon varren, johon hän
viimeiseksi on kätensä puututtanut, juurineen irtautuvan maasta; kovaa
on, kun seisoo yksin elämän polulla, kuulla viimeisen jäljellä olevan
rahansa julistettavan vääräksi. Tiesin, etten sietäisi katsoa noita
kasvoja, joille oli tuo tuskan harso toteutunut, ja sentähden, pelkuri
kuin olen, panin senkin taakan, kuten usein sitä ennen, vaimoni olalle.

"Mitä voimme tehdä häntä auttaaksemme?" sanoin.

"En todellakaan sitä tiedä," vaimoni vastasi miettiväisen näköisenä.

"Eikö hän voisi saada opettajattaren paikkaa tuossa Tauntonin
koulussa?"

"Mahdotointa; Herbert sanoi että jo oli ollut kaksitoista hakijaa."

"Etkö voisi hankkia hänelle neulomistyötä? onko hän käsistään tekevä?"

"Hän on kyllä koettanut sitäkin, mutta hän ei siedä ompeluksen ääressä
istua myötäänsä; hän saa pistoksia ja alkaa rykiä, ja sitäpaitsi on
tohtori kieltänyt häntä siitä."

"Onko hänellä kelvollinen käsiala?"

"Vaan keskinkertainen?

"Muuten," ma sanoin, "olisi ehkä Steele & Simpson voinut hankkia
puhttaaksi-kirjoittamista."

"Voi, heillä on ylimäärin puhtaaksi-kirjoittajia eikä hänellä ole
semmoista käsialaakaan että hän mitään ansaitsisi sillä."

"No," lausuin minä, ja pyörin istuimellani ikävissäni, kunnes keksin
mielestäni oivallisen selityksen tuolle solmulle, "no, nyt tiedän mitä
hänen pitää tehdä. Hänen pitää naida."

"Ystäväni," sanoi vaimoni, "toivo elatuksen saamisesta, on
vaimonpuolelle viimeinen ja kelvottomin syy naimiseen menemiseen.
Naimaliitot, jotka rakkauskin rakentaa, eivät kaikisti tule
onnellisiksi. Ajattelepas Johanna parkaa."

Johanna oli yksi niistä monista, joitten surukuormia vaimoni näytti
olevan määrätty kantamaan läpi elämän. Alkujaan oli hän palvellut
meillä lapsenhoitajana ja oli siihen aikaan vihannan Irlannin saaren
sievä, hymyilevä ja viehättävä impi. Sangen suurella mielihyvällä olin
nähnyt pienen idyllin elpyvän ja päättyvän viimein hänen ja erään
hyväluontoisen nuoren irlantilaisen välillä. Irlantilainen oli
nimeltään Mike. Mutta vähän ajan kuluttua rupesi Mike harjoittamaan
menneen ajan tapoja, joi ja lakkasi tekemästä työtä ja ainoat edut
Johannan naimisliitosta olivat huono terveys, joka vuosi yksi lapsi
lisää ja samalla rahojen hupeneminen.

"Ellei Johanna olisi nainut", lisäsi vaimoni, "olisi hän nyt ollut
terve ja raitis ja säästöpankissa olisi hänellä kaunis säästö ollut
vanhain päiväin varaksi. Nyt on minulla sekä hän että kolme hänen
lastansa vastuksina niskoillani."

"Laske alas ne, lemmittyni", sanoin minä; "miksi itsesi uuvutat toisten
ihmisten suruilla ja vastuksilla?"

"Ja ken ne sitte ottaisi hoitaakseen, luulet?" vaimoni virkkoi.
Sitäpaitsi lisäsi hän, jatkaen äsken keskeytynyttä ajatustaan, "ei tule
tämän lapsiparan naiminen kysymykseen, sillä mies jota hän rakasti
lepää kummun alla Richmondin hautatarhassa. Hänen isänsä ja sulhasensa
ovat kuolleet ja ainoa veljensä on raajarikko ja häneltä on sittenkin
vanha äiti elätettävänä. Minä käskin hänen tulla huomenna luokseni ja
tänäpänä koetan hälle työtä hankkia."

"Kuinka monelle sinun tänäpänä on hankkiminen työtä, ystäväni?" kysyin
minä. "Otaksun ettei ole useampaa kuin kaksi- tai kolmetoista? Tomin
sisaresta olet kai jo päässyt erillesi?"

"Enpä ole, sitä pahempi," vastasi vaimoni kärsivällisesti, "hän taitaa
olla kotona taas. Hän on turhamainen lapsi, eikä hän viihtynyt maalla.
Olen siitä oikein pahoillani, sillä perhe, johon hän pääsi, on kunnon
väkeä, hyväntahtoista ja ystävällistä, ja siellä olisi hän voinut saada
kodin ikäajakseen, jos hän oisi älykkäästi ja siivosti käyttänyt
itsensä. Mutta eilen oli hän taas äitinsä luona ja eukkoraukka sanoi
minulle, ettei tämä rakas lapsi saattanut olla hänen luotaan poissa ja
ettei sydämensä hentonut lähettää tyttöä sinne takaisin."

"Vaikka, toisin sanoen, että sinä olisit hyvä ja hankkisit Miss
O'Connorille hupaisempaa ajanviettoa. Pyhi pois se nimi luettelostasi,
ystäväni. Nämä molemmat tarvitsevat vielä monta kovaa kolahdusta
kokemuksen koulussa, ennenkuin voit heille mitään tehdä."

"Täytynee minun se tehdä," sanoi vaimoni huokauksella; "mutta on surkea
nähdä nuoren ihmisen kulkevan kadotukseen suoraa tietä."

"Mitä sinä, äitini kerrot?" huusi Bob, joka tuli melkein töytäten
huoneesen.

"Oh, sitä vanhaa tarinaa," vastasin minä. "Mitä olisi tekeminen
kanssa-ihmisten auttamiseksi?"

"Vai niin," sanoi Bob, "sitä juuri tulen minäkin äidiltäni kysymään.
Koska hän ei syökse tyköään apuatarvitsevaa, tulen minäkin puhumaan
Mariannestani. Hän kuolee koito raukka kuuden kuukauden kuluessa
sivistyksen uhrina. Asummehan kahdentoista englantilaisen virstan
päässä Bostonista huvilassa, joka on varustettu semmoisilla
mukavuuksilla, että luulisi siinä tulevan toimeen ilman huolenpitoa ja
hoitoa -- kaikki on istutettua, itsestään käypää ja itsetekevää ja
kuitenkin, minä sen vakuutan, on se talo lopuksi oleva syynä Mariannen
kuolemaan. Itse en kaipaa mitään niin paljo kuin hirsihökkelöä, jossa
sänky sijaitsee yhdessä seinänsopessa, lapsille telttisänky toisessa,
ja jossa sitäpaitsi löytyisi tulisija, pöytä, neljä tuolia, yksi
kattila, yksi kahvipannu ja pannukakun paistin -- ei muuta mitään.
Oivallista oli elanto tuommoisessa talossa toissa kesänä, kun asuin
Ylijärven rannalla; ja jos saisin Mariannenkin muutetuksi semmoisiin
oloihin, olen varmaa siitä että hän tulisi sekä terveeksi että
iloiseksi. Hänen elämänsä vastuksina ovat ylölliset mukavuudet; meillä
on huoneita liiaksi, mattoja liiaksi, kukkaisvaaseja ja koristuksia
liiaksi, posliini- ja hopeakaluja liiaksi; hänellä on kovin suuri
paljous pitsejä, kovin monta vaatekertaa ja kovin monta hattua;
lapsilla on suuria kasoja ylimääräisiä vaatteita -- ja kaikki tuo
saattoa Mariannen vuoteenomaksi ja nyt ma olen tullut teiltä hakemaan
apua ja lohdutusta."

"Tuosta en ma sanaakaan käsitä," sanoin minä.

"Asianlaita on niin," jatkoi Bob, "että sittenkun keittiön hoitajamme
meni naimisiin ja Alice Kalifornian kultamaihin, näkyy käyneen
mahdottomaksi asettaa taloudenhoitomme jotenkin pysyvälle
perustuskannalle. Se luku vaimonpuolisia palvelioita, joka siitä
lähtein on talossamme ollut, ja ne tuhotyöt, joita ne viimeisen
puolenvuoden ajalla ovat aikaansaaneet, käy yli kaiken käsityksen.
Eilen sain kuudenkymmenen dollarin velkomiskirjan oivallisen
vedenjuoksutus-laitoksemme korjaamisesta ja tapahtuneen vahingon syytä
heitettiin kuin sukkulaista kolmen palveliaimme välillä. Biddy
vakuutti, yksityisesti puhutellen vaimoani, että Kate piti tapanansa
kaataa lakasemansa roskat vedenkulkutorveen, ja kun sitten kerran
sattui että yksi tappi kylpyhuoneessa oli jätetty auki, niin että vesi
oli valunut ja vahingoittanut salongin kipsikattoa, ryhtyi Marianne
mitä suuremmalla varovaisuudella ja arkuudella Katelta tiedustelemaan
oliko hän tarkoin seurannut annettuja käskyjä vedenjuoksutus-laitoksen
suhteen. Tietysti Kate juhlallisesti vakuutti olevansa syytön: hän ei
tehnyt Biddyn lailla, joka heitti kaikkea törkyä torveen ja paiskasi
huolimattomasti tapin hukkaan kylpyhuoneessa, niin että tuota oli sekä
häpeä että synti nähdä. Annaa, kolmatta tyttöä, kuunneltiin kahden
kesken, ja hän sanoi maanantaina Biddyä syylliseksi, tiistaina Katea ja
keskiviikkona kumpaistakin syyttömäksi; vaan torstaina hän oli
kahakassa molempain kanssa ja hankki pikaista poislähtöä sittenkun oli
ensin ilmoittanut muitakin palvelus-kumppaleinsa tekemiä rikoksia
niinkuin valheita, näpistelemistä ja kaikenmoista mitä mieleensä
sattui; jota syytetyt vuorostaan töytäsivät huoneesen ja Annan
selittivät antaneen pienimmälle unijuomaa ja, ollessaan kävelyllä hänen
kanssansa, viipyneen tuntikausia eräällä ahtaalla kadulla, jossa
kaupungin osassa punarupuli liikkui -- sanalla sanoen paljastivat niin
kauheita kuvauksia, että Marianne jo uskoi lapsen kuoleman omaksi, ja
sairastui itse. Minä olen häntä koettanut lohduttaa mutta hän tekee
miten Rachelkin -- hän ei anna itseään lohduttaa, hän joutuu vaan
semmoiseksi turhan-peräläiseksi, että hän myötäänsä huokaa: 'Ah jospa
vain palvelijan saisin, johon voisin luottaa, joka puheessaan
noudattaisi totuutta, joka todellakin menisi sinne, mihinkä hän sanoo
menevänsä ja todellakin tekee sen minkä sanoo tehneensä!' tämä
tällainen eläminen, että hän jättää lapset henkilön huostaan, johon hän
ei saata luottaa; että tietää mukavasti varustettua kotiaan ja kauniita
kalujaan tiheään tuhoeltavan ja ettei hän taida omaisuuttaan varjella
eikä vakoella koska vahinko tapahtuu, eikä tiedä kuka sen tekee, --
kaikki tämä saa hänet vielä hengiltä pois, selittää hän, eikä minulla
ole syytä noita hänen sanojaan epäillä."

"Tässä," sanoin minä, "on meillä nyt kaksi naista, kumpanenkin henki
hieverin sairaana, kumpanenkin sen puutteessa, mitä he toisilleen kyllä
voisivat tarjota. Mariannella on kultaa ja tavaraa, mutta hän on vailla
talouden hoidossaan semmoista auttajata, jota hänen kulta-kasansa eivät
vielä ole voineet hankkia; ja tässä, aivan vieressämme seisoo nainen,
joka on vailla leipää, terveyttä, työtä, joka tarvitsee ravitsevaa
ruokaa, ystävällistä kohtelua ja hyvää palkkaa. Mikä nyt estää näitä
molempia auttamasta toisiaan?"

"Ethän ainakaan tarkoittane", vaimoni lausui, "että holhottimme
rupeaisi halpaseksi palvelus-piiaksi Mariannelle? Se ei ikinä käy
laatuun."

"Eikö se käy laatuun?" sanoin minä. "Miksikä palvelevan työnteko on
halvempaa kuin muu työ? Mitä tuo vaimonpuoli ikinä hankkisi toimitusta
itselleen, ei hän voisi ansaita niin paljon että maksettuaan
asunnostaan ja elatuksestaan, hänellä olisi jäljillä niin suuri
rahamäärä kuin tavallisella lapsen-hoitajalla on palkkaa. Tuosta
huolimatta ei että mikään Mariannea pitämästä häntä parempana kuin
muita palvelijoita, eli miten mainitaan, kuin perheen jäsentä ainakin."

"Tuo kaikki sointuu sanoissa sangen hyvin," sanoi Bob, "mutta se ei käy
päinsä. Tosin Mariannelle ja lapille olisi suureksi siunaukseksi saada
luotettava palvelija, ja olisinpa melkein valmis notkistamaan molemmat
polveni kiittääkseni sitä hyvästi kasvatettua, toimekasta naista, joka
ottaisi meitä siten palvellakseen. Mutta tiedän, ettei se käy laatuun.
Tuo väli-laji ihmisiä on niin herkkä-tunteinen, niin vaativa, niin
mahdoton mielillä pitää, että sen henkilön, joka ehkä tulisi meille,
pitäisi tulla tavallisena palvelijana vaan, eikä minään muuna, ja
siihen ei äidin holhottu taida suostua."

"Hän luultavasti pitäisi tuommoista ehdoitusta loukkauksena itseään
kohtaan," sanoi vaimoni.

"Ja kuitenkin, kunpa hän vaan tietäisi sen, minä häntä kunnioittaisin
sitä enemmän siitä, että hänellä olisi uskallusta ruveta halpasen
palvelijan sijalle, kun onnettomuus oli sulkenut häneltä kaikki muut
tiet," vastasi Bob.

"Niin," sanoi vaimoni, "kannattaisi kyllä tehdä koetus! mutta pelkäänpä
ettei se käy laatuun."

"Siihen pelkoon minä yhdyn," arveli Bob, "mutta kaikissa tapauksissa
voisimmehan tehdä koetuksen kuten äitikin sanoi. Jos hänen haluttaa
tulla, voin minä luvata hänelle hyvän ja hiljaisen kotielämän, oman
huoneen, helponpuoleista työntekoa, sekä jouto-aikaa lukemiseen ja
kirjoittamiseen eli mihin hän haluaa käyttää väliaikaa virvoittaaksensa
itseään. Kirjoja hänelle kernaasti lainataan ja hänellä on vapaus
puutarhassa oleskella, milloin vain hän tahtoo. Sivutusten tämän kanssa
sattuu tietysti joitakuita vastahakoisuuksia, mutta jos hän on kernas
ottamaan vastaan pahaa hyvän kera, niin voisihan hän meillä koettaa
katsoa jos se käy päinsä."

"Varmaankin kuulen tuota lausetta kerrottavan kymmenettä kertaa,"
sanoin minä, "ja tuo turmiollinen _ei käy laatuun_, on tiellämme
kolkkoin loukkauskivi. Kuinka moni hyvä työ on jäänyt tekemättä, kuinka
moni ystävällinen sana on jäänyt lausumatta vain siksi, ettei käy
laatuun rikkoa tummaa ennakkoluuloa eli tottumusta! Kuinka monta
hyödyllistä työtä, kuinka monta vakaata yritystä hyödyttämiseen, tuo
ilkeä: ei käy laatuun, on ehkäissyt! Ja kaikkea tätä sekä sen ohessa
paljon muuta, jonka ei pitäisi olla laatuun käypää, pidetään sekä
täydellisenä että tenhoovana. Ei, minun välttämätön velvollisuuteni on
kirjoittaa artikkeli ihmiskunnan valaisemista ja oikealle tielle
viemistä varten -- artikkeli tuosta harmillisesta: Ei käy laatuun!"

"Tee se, hyväseni," sanoi vaimoni, "sill'aikaa kun minä käyn Mariannen
luona miettimässä mikä ensin on tehtävänä."

"Minä tulen takaisin huomenna," lausui Bob, "saadakseni kuulla tuota
oivaa artikkelia, jonka hyväkseen-käyttämistä yleisöltä ei kukaan toivo
suuremmassa määrässä kuin minä."



I.

Se ei käy laatuun.


Seuraavana iltana tuli Bob aivan oikein ja toi myötänsä hyviä uutisia.
Meidän holhottimme oli ottanut koetteille "kävisikö laatuun" että hän
olisi Mariannen lasten hoitajana, ja tämä oli parantumaisillaan
paljaasta toivosta saada luotettavan apulaisen itselleen.

"Ja nyt saamme kuulla mitä sanottavaa isällä on tuosta kiusallisesta:
'se ei käy laatuun'."

Me istuimme kaikki piirissä takkatulen ympärillä, niinkuin tapamme aina
oli istua varsinkin iltamilla, jossa piirissä aina on sijaa niille
ystävistämme, joita huvittaa viettää iltaansa meillä. Jenny siirsi
pöydän jolla lamppu oli, likelle tuoliani, ja minä aloitin lukemistani.

"Hamasta kätkyt-ajastaan alkain kuulee pieni tyttönen puhuttavan siitä,
ettei sovi olla niin tahi vaatetettuna, tehdä tuo tahi tuo työ. Ja
kaikkein merkillisintä tässä on, että se joka sopii yhden ei sovi
toisen tehdä. Johannalla kyllä käy laatuun keittää ja paistaa ja pestä
lattiata ja vaatteita silitellä, mutta hienon Ellen neidin ei sovi
pienimmälläkään sormellaan kosketella kattilaa eli pataa. Sopii kyllä,
että äiti toimittaa kaikenmoisia talontoimia, mutta hänen tyttärellänsä
ei käy laatuun jättää kirjansa, läksynsä, virkkauksensa pannakseen
valkeaa takkaan taikka teevettä tulelle. Ja jos tämä tapain-pila vaan
ulottuisi rikkaimpiin kerroksiin ihmiskuntaa, niin ei sentään vaaran
suuruus olisi kammottava; mutta siinä juuri on onnettomuus, että
työmiehen tytär tekee aivan tehtailian tyttären tavoin, ja kun heidän
molempain sitte tulee ansaita leipänsä, niin molemmat siinä seisovat
yhtä surkean avuttomina. Toinen niinhyvin kuin toinenkin katsoo itsensä
sivistyksensä takia vapautetuksi kaikesta raskaammasta työstä; kaikki
he tahtovat koulunopettajattariksi, tahi rupeavat romanin
kirjoittamiseen ja kun tuohon eivät ennätä, ei jää mikään muu heille
neuvoksi kuin ompeleminen. Se on tosi että viime aikoina naisia paljon
käytetään kaupan hoitoon ja että monta ennen perkkaamatonta polkua on
hänelle raivattu. Mutta kuitenkin tuo kaikki on puuttuvaista ja
tuhansittain hienosti kasvatettuja neitosia, joilta se isä taikka veli,
joka heidän edestä teki työtä, on kuollut, jäävät leivättömiksi sopivan
työn puutteessa. Heidän kasvatuksellaan on tarkoitettu aivojen vaan ei
jänteiden voimistuttamista ja harjoittamista. He eivät edes osaa omaa
talouttaan hoitaa -- jos heillä sitä olisi eivätkä taida ajatellakaan
auttaa toista niissä toimissa ja ruveta palkolliseksi -- semmoinen
itsensä alentaminen ei voi tulla kysymykseenkään. Kernaammin kerjätä,
kernaammin nähdä nälkää, kernaammin mennä rahan tähden naimisiin,
ennemmin olla armoleivän syöjänä perheessä, jossa on liikaa väkeä, kuin
vastaanottaa rauhaisa ja hyvä koti, helppoa, terveellistä työtä ja
hyvä palkka."

"Ja mikä on syynä kaikkeen tähän?"

"Syy on se, ettemme vielä ole saavuttaneet kristillisen kansan-vallan
täydellistä voimaan-astumista. Nuo vanhat aristokratilliset
ennakkoluulot johtavat vieläkin meidän yhteiselämäämme. Emme ole vielä
täydelleen oppineet käsittämään työn-teon tärkeyden ja varsinkin
talouden-toimien harjoittamisen kallisarvoisuutta. Ja minun tulee
lisätä, että ne ripeät, uskaliaat naiset, jotka meillä ovat naisen
oikeutta puolustaneet ja työtä tehneet mielipiteensä kannattamiseksi,
eivät myöskään ole tuosta samasta erehdyksestä vapaat."

"Älä heitä mainitse, isäni;" keskeytti Bob äkkiä.

"Nuo puoli naiset nuo ilmestykset kasvikunnassa, jotka eivät ole kalan
eikä linnun luokkaan luettavat, kokouksineen ja puheineen -- taivas!
noita puheita ja noita kimakkaita vaimonääniä! Kukaan ei pidä
suuremmassa arvossa oivallista vaimoa kuin minä; oleskeleeko hän
keittiössä vai vierashuoneessa, pidän hyvää, todellista naista itseäni
ylhäisempänä. Aina hän voi opettaa minulle jotain, jota mun on tarvis
tietää. Aina hänessä on jotain jumalallisen hengen lahjaa, mutta sitä
säilyttääksensä tulee hänen pysyä naisena. Kun hän tukkansa tasoittaa,
pukeutuupi miesten vaatteisiin ja kiipee ylös puhujalavalle, silloin on
hän luonnoton olento eikä hiukkaakaan nainen."

"No, no!" sanoin minä, "hiljaa alasmäkeä! Meidän, jotka venymme
koreissa kankaissa ja asumme kuninkaitten asunnoissa, täytyy sentään
kunnioittaa niitä, jotka erämaissa elävät ja heinäsirkuilla ja
hunajalla itsensä ravitsevat. Niitä ovat ne, jotka menevät vääryyden
suo-pimeään, urkkivat totuuden sieltä, seulovat sen ja osoittavat sitä
mailmalle; ja me, joilla ei ole uskallusta jakaa heidän työtänsä,
olkaamme kuitenkin parjaamatta heidän likaisia vaatteitansa ja
sulottomia liikkeitänsä. Paljon hulluutta, paljon liioittelemista on
löytynyt noitten parantajain leirissä, mutta isoin osa heistä on ollut
uskollisia ja vilpittömiä, ja heidän joukkoonsa on luettu monta
jaloimmista naisistamme. Heidän kauttansa on karaistu monta lakia, ja
siten sanottavasti parannettu naisen asemaa. Heitä saamme siitä
kiittää, että monta tietä on naiselle avoinna, joilla hän voi tarpeeksi
ansaita elatuksekseen."

"Mutta ainakin voinemme välttää heidän saapumista vaalien-toimituksiin;"
arveli Bob.

"Juuri siellä minä haluaisin nähdä heidät," vastasin minä tyyneesti.

"Ah, isä," sanoi Jenny ja noissa sanoissa sisältyi koko mailman-mitta
nuhteita.

"Etkö luule, ystäväni," sanoi vaimoni "että vaali-oikeus ja
vaalintoimitus-oikeus vaikuttaisivat vahingollisesti naisiin
ylipäänsä?"

"Varmaankin," tokasi Bob tuikeasti; "tuo tekisi heistä poliitillisia,
puoluehurjia olentoja."

"Luultavasti," sanoin minä, "kävisi niin osittain heidänkin kanssa kuin
on joukottain miestenkin käynyt. Mutta jokaista ei politiikka miellytä;
vallan vaikea on välistä saada kunnokkaimpiakin teistä osaaottamaan
vaaliin, ja samaten olisi vaimojen laita."

"Mutta mitä siinä tapauksessa voitettaisiin?" sanoi Bob. "Mitä naisen
vaalisana tulisi olemaan muuta kuin kaiku isän, veljen, eli minkä
neuvon-antajan tahansa mielipiteestä?"

"Se on kyllä mahdollista useimmissa suhteissa; mutta monessa asiassa
luulisin naisten äännestävän aivan vastoin miehiä; en usko että moni
nainen äännestäisi ravintolapaikkojen ja viinankauppojen säästämistä,
jos heidän käsiinsä olisi laskettu lainsäätämismahti, ja todella olisi
yhteiskunnalle hyödyksi että vaimonpuolet olisivat käyneet siihen
käsiksi. Naiset olisivat jo ammon aikoja sitten luutien ja siipien
kanssa tuulutelleet jokaista isojen kaupunkien tomuista, saastaista
likasopukkaa, jos heillä olisi ollut vallanpito. Monta parannusta niin
terveyden kuin siveydenkin suhteen, saamme odottaa tapahtuvan vasta
sitten kun nainen on saapunut oikeutetulle sijalleen lainsäätämisessä."

"Mutta," sanoi Bob, "kuinka naiset vaalitiloissa voivat pitää sijansa?
Usein en itsekään jaksa siellä olla."

"Sinä unhoitat," vastasin minä, "että nuo vaalitilat ovat vain
sentähden ikävystyttäviä, ettei naisilla ole sisäänpaäso-oikeutta
niihin. Joka paikassa, missä naisia pidetään poissuljettuina, vallitsee
törkeys; mutta hänen kera saapuu sinne hienoutta, kohteliaisuutta,
puhtautta ja järjestystä. Mene vaan kestitsemispaikkoihin, johon naisia
ei päästetä; kuinka kauheaa ilmaa siellä hengität! Mene samallaiseen
paikkaan, johon vaimot ja tyttäret saapuvat miestensä eli isiensä
seurassa, ja katso, eikö siellä vallitse kokonaan eri henki."

"Mutta," väitti Bob, "vaaliin saapuisi kaikki naiset myös alhaisemmasta
säädystä, ja...

"Ja siitä ei olisi mitään haittaa;" vastasin minä, "sillä kenenkään
naisen mieleen ei juolahtaisikaan mennä semmoisiin tilaisuuksiin
muutoin kuin parhaimmissa vaatteissaan; hän kadottaisi silloin,
tilaisuuden näyttää niitä, ja missä olisi se nainen syntynyt, joka
olisi mahdollinen semmoiseen uhraukseen?" (Nuhteleva silmäys Jennyltä.)
"Biddyn päivän-varjostin ja hattu punasilla nauhoilla kehoittaa
Patrikin pukemaan yllensä puhtaan paidan ja pöllyyttämään takkiansa, ja
vaalitilasta tulee kansanjuhla, jossa pidetään suurimpana kunniana olla
hyvin puettu ja käyttäytyä siivosti."

"Rupean uskomaan sinun olevan oikeassa, ystäväni," sanoi vaimoni.
"Näyttääpä siltä, kuin todella kävisi laatuun antaa naisille
politillisia oikeuksia."

"Mutta eihän isän kirjoitelma äsken vielä ollut lopussa?" kysyi Jenny.

"Ei, ja minä jatkan siitä, mihin lopetin," vastasin.

"Mitä varsinkin on moitittavaa näissä meidän naisreformatoreissa, on
se, että he kovin yksinomaisesti ovat kiinnittäneet huomionsa uusien
työalojen perkkaamiseen naisille ja ylönkatsoneet tärkeän
tarpeellisuuden laajentaa ja tasoittaa entistä tietä, sitä, jonka
Jumala itse on heille vaikutusalaksi säätänyt, joka kuitenkin on heille
omiaan ja kaikkein sopivin -- työala kodista. Minusta on niin, että
vahingotta voisivat ahkeruudestaan ja innostaan osan käyttää
kaikenlaisten verkkojen poislakaisemiseen, joita turhien
ennakkoluulojen lukki kutoo, ja kun he ovat mailmalle näyttäneet että
paljon käy laatuun, joka ei ennen ollut sopivaa niin voisivat mailmalle
myöskin näyttää, että käy laatuun huolehtia talousaskareistaan ja
vieläpä hoitaa ne hyvin, joskin yhtä haavaa taitaa lukea ja
kirjallisesti käyttää maansa kieltä virheittä. Mutta tässä juuri on se
suuri erehdys. Sen sijasta että työntekoa ylentäisivät, alentavat ja
halventavat he sitä ja jaarittelevat taloudenhoidon-pidosta
orjallisuutena. Ikäänkuin se olisi jotain orjantyötä, jos pesee,
kiillottaa ja sileäksi kuumentaa vaatteita; ikäänkuin se olisi
parannukseksi, jos saipualla vaahteroittaa ja ajaa parran leuasta!
Posliinien ja hopea-astioitten pyyhkiminen, mattojen pölyttäminen ja
vuoteitten valmistaminen on orjallista, mutta orjallista ei ole
päivittäin tehtaassa istua kaksitoista tuntia, tehtaassa jossa koneet
myötäänsä surisevat ja jyryävät ja jossa ilma en täynnä koneen-voiteen
katkua ja kivihiili-häkää. Se ei käy laatuun että siivoat väleää,
hupaista lastenkamaria, peset ja puet kolme, neljä lasta; korjaat
heidän vaatteitansa, kerrot heille satuja, saatat heitä kouluun ja
muuta semmoista; mutta se kyllä käy laatuun että istut ommellen koko
pitkän päivän ja osan yöstä, ansaitaksesi riittämätöntä ruokkoasi. Ei
käy laatuun olla saapuvilla ruokapöydän luona tarvittaessa ja olla
apuna ystävällisen emäntäsi pukemisessa; mutta seisoa tiskin takana
valmiina palvelemaan ketä tahansa, joka sitä vaatii, se käy kyllä
laatuun. Eikö tämä ole varsinaista? Eikö tämä ole selvä näyte siitä,
että meillä on ihan väärä käsitys siitä mikä on sopivaa, mikä ei?

"Vielä on tykkönään valheellinen mielipide se, ettei sivistynyt nainen
toimita talousaskareitaan paremmin kuin sivistymätön. Mutta edellisellä
ei saa sivistyksen myötä olla se harhaileva turha luulo, että työ joka
ei ole rasittava hänelle olisi halpasta siksi että siihen vaaditaan
pääasiallisesti ruumiinvoimia. Ja hänen kasvatuksensa ei saa olla
semmoinen että hengen vaurastumista hoitaessa on kerrassaan unhotettu
hoitaa ruumiin voiman tarpeita. Ja tämän johdosta halajaisin sanan
lausua äideille, köyhille ja rikkaille. Varokaat, tahtoisin lausua
heille, antamasta tyttärenne halveksia mitään mailmassa. Varokaat
ylentämästä mitään, niin että siltä syntyy toisella suunnalla
alentamista. Kavahtakaat ajoissa, kun annatte tyttärenne päivät
päästänsä istua kumarruksissa kirjan eli kudoksen ääressä, etteivät
rupea haluttomiksi kaikkeen muuhun työhön; ja muistakaat että heidän
terveytensä menee samaa tietä kuin heidän halunsa työhön. Miksi
ei tytär äitiään auttaisi huoneitten siivoamisessa, ruoan
valmistamisessa, astioitten pesemisessä? Ei, se ei käy laatuun, sillä
ei kukaan hänen koulukumppaneistaan tee niin halpaa työtä, ja
sitäpaitsi ei hänen läksynsä myöden anna sitä, että hän äitiään
kerkeisi auttamaan, ei edes jouda hän pitämään kunnossa omaa koreaa
pukuansa. Kun äiti iltamalla on askareistaan päässyt, istautuu hän
kenties yökauden ommellakseen jotakin vaatekappaletta, jota tytär
tarvitsee, jottei hän olisi toisia huonompi. Ja niin niistä
kasvaa sukukunta, kalvakka ja kivuloinen, suurilla hengen
vaurastus-näytteillä, mutta mitätön ansaitsemaan oman leipänsä. Kun
heidän inhimilliset pylväspuut tässä elämässä sitten menevät manalaan,
alkaa vanhan nuotin veisaaminen -- loppumaton hakeminen työtä,
loppumaton puute työstä, kurjuutta, tautia, kunnes kuolema päättää
viheliäisen elämän. Ja kaikki tämä käy näin vain siksi, ettei ole
sopivaa ottaa yllensä palvelijan muodon, valita toimintaa, jota itse
Kristus osoitti pyhimmäksi!

"Minä voisin luetella sadottain tuollaisia kohtia, joissa tuo väärä
käsitys siitä, mikä on soveliasta, mitä ei kertoupi kääpiön-verkoksi,
joihin perheellinen koti-onni, vapaus ja vaurastuminen auttamattomasti
selkkauvat. Mutta minusta on se puoli asiaa, jota olen nyt kosketellut,
tärkein, kun joka päivä ja joka hetki meitä tuo kysymys tekee
levottomiksi: 'Mitä hänen on tekeminen?'"

"Isällä on oikein kaikessa tuossa," sanoi Jenny, kun olin lopettanut
lukemiseni, sillä vähäisellä pontevuudella, joka on hänelle omituinen
ja joka tekee melkein saman vaikutuksen kuin jos näkee harjoitetun
kanarialinnun tekevän kunniatervehdyksen.

"Minä luulisin olevani oikeassa," sanoin minä, "ja selvin osoite siitä
on, että äitisi ei väitä minua vastaan."

"Sitä todellakaan en saata tehdä," vastasi vaimoni, "enkä tahtoisikaan,
kun oikeastaan olet minun mielipiteeni ääneen lausunut."

"Niin," sanoi Bob, "kun taloudenhoitaminen muuttuu muodin asiaksi ja
sitä viljellään tieteenä kouluissa ja professoreiden johdolla, silloin
mutta ei ennen, voimme toivoa sen Fenis-linnun ilmautumista nais
olentona, joka todenperään voisi olla miehelle apuna eikä taakkana."

"Tosi," sanoin minä, "mutta juuri miehet itse ovat ne, jotka antamalla
naisille ulkonaisen ja turhamaisen kasvatuksen, ovat tehneet heistä
kuormat kannettavikseen, ja siten itseltään kadottaneet apu-olennon,
joksi nainen oli aioittu."



II.

Väärä käytöstapa palkollisia kohtaan.


Kotilietemme leimuavan tulen ympärille kokoontuu, kuten jo ennen olen
vihjaissut, ei ainoastaan oman perheemme jäseniä, vain myöskin muita
tuttavia ja ystäviä, joille siinä aina on sijaa. Heidän seassa ei löydy
enemmän tervetulleena pidettynä kuin Theodor Thoro on.

Ystävä Theodor on syntynyt eräässä luonnon satunnaisesti
melankolillisessa hetkessä, mikä kuitenkaan ei ole estänyt häntä
omistamasta mitä kiitettävimpiä omaisuuksia, paitsi sitä että hän voisi
katsoa mailmaa iloiselta kannalta, jota hän yhä on vailla. Hänellä on
kaikki mahdolliset, kristilliset avut, paitsi toivoa, ja jos jossaan
tahtoo tiedustella vikoja ja virheitä, niin on kääntyminen ystävä
Theodorin puoleen. Hän osaa sanoa ihan täsmälleen milloin ja missä
parhaimmin perustetut aikeet käyvät ylön alaisin; hän tietää, mikä
pyörä kekseliäimmin varustetussa koneen teossa sijaltaan järähtää; hän
heti hoksaa heikon puolen jokaisessa luonteessa, ainoan vaajan
parhaimmassakin kirjassa; ne kaikenlaiset ohdakkeet ja pistimet, jotka
seuraavat jokainoata ruusua tässä elämässä.

Mutta kaikki tämä ei ole ystävä Theodorilla katkeruuden ja vihan
synnyttämää. Hänen mailmaavihaamisensa ei ole kolkkoa ja katkeraa, vaan
suruista ja haikailevan säälivää. Kaikki olemme viheliäisiä raukkoja,
näkyy hän sanovan, kun hän tarkastelee mailmaa ja esineitä, joita siinä
löytyy. Ei meillä kenelläkään ole isoja toivon aiheita, mainii hän,
mutta rakastakaamme toisiamme ja olkaamme kärsivälliset.

Tietysti Theodor on -- niinkuin tuommoisen luonteen omistajan tulee --
innokas työntekiä ihmiskunnan hyväksi ja aina on hän kiinni toisessa
eli toisessa tarpeellisessa ja hyvässä aikeessa, jonka toteuttamiseksi
hän melankolillisella uupumattomuudella itseänsä rasittaa, ilman
rahtuakaan menestymisen toivoa. Uskonnollisessa suhteessa hänellä on
marttyrin sielu -- hänelle ei soveltuisi mikään paremmin, kuin että
hänet elävältä poltettaisiin uskonsa tähden, mutta tässä hän on ensin
sen opetuslapsen kaltainen, joka sanoi: "Menkäämme ylös Jerusalemiin,
että mahtaisimme hänen kanssaan kuolla." Aina hän olisi altis antamaan
henkensä totuuden ja oikeuden puolesta, vaikkei hän näe muuta kuin
toivottomuutta niitten tulevaisuudenpyrinnöille.

Kuitenkin ei saa tästä kaikesta päättää, että Theodor Thoro olisi joku
surullisen haahmon ritari. Ei maar. Hänellä on lahjana tuo mystillisyys
ja noita ilvehtivän mielen ilmipujahtavia temppuja, joita niin usein
melankolisen luonnon syvyydessä löytyy, ja jotka saavat syrjästä
katsovan erehtymään heidän oikean luonteensa suhteen. Henkilö, joka
nauraa ja viekoittelee meitäkin nauramaan; saa usein iloluontoisen
nimen, vaikka ei mikään ole etempänä hänestä, kuin juuri iloisuus.

Ystävämme Theodor on yksi jokapäiväisiä vieraitamme ehkäpä juuri
sentähden että me, vaimoni ja minä olemme, niin-sanoakseni auringon ja
päivän-valon sylilapsia. Minun vaimoni on ihan Theodorin vastakohta.
Hän katsoo aina jonkun asian valopuolet, josta muitten mielestä vaan on
mustaa pimeyttä. Itse olen sangvinillista luonnetta ja katson
kernaammin hyveitä kuin paheita mailmassa, ja toivon aina saavani
osalleni tuhansittain hyviä ja onnellisia seikkoja. Tuhatvuotinen
valtakunta on minulle uskon-kappale, ja kaikki mäet ja törmänteet
elon-tielläni ovat vaan minusta tilaisuuksia ahkeroimiseen ylöspäin,
parempaa olemusta varten viepiä.

Theodorilla on teoriassa samallainen uskonlaki, mutta se menehtyy niin
syvään tämänaikaisten surkeuksien viheliäisyyteen, että hänellä on
siitä vähän hyötyä.

"Niin," sanoi hän eräänä iltana, "me käymme turmiotamme kohti. Jenny
neiti, saanko luvan pyytää teiltä palasen sokeria teeni sekaan?"

"Te olette neljänä vuotena, joka kerta kun olette meillä teenne
juoneet, lausuneet, että käymme perikatoamme kohti," sanoi Jenny,
"mutta en ole huomannut sen vaikuttaneen ruokahaluunne. Ei hevillä
arvella seisottavan perikadon partaalla samalla kuin pippuria
sekoitetaan sallattiin; se on vaan vähän kiihoittavaa -- ei mitään
muuta."

"Minä puolestani," sanoi vaimoni, "pidän päinvastoin, etteivät
katsanto-alamme koskaan ole olleet niin valon-paisteiset kuin nykyään.
Orjuus on poistettu -- kansalliskunniamme viimeinen likapilkka on pois
pesty. Me olemme käyneet läpi mitä vaikeimman ottelun, jota ikinä on
kansan kärsittäväksi esitetty, ja virkistyneet siitä voimakkaammiksi,
paremmiksi ja onnellisemmiksi."

"Rouva hyvä," sanoi Theodor, "suokaa anteeksi, mutta en voi olla
ajattelematta englantilaisen kirjailijan lausetta, että naisten
todeksinäyttäminen tavallisesti sisältää yhtä suuressa määrässä
runollisuutta kuin Thomas Mooren värssyt. Runollisuus on tietysti aina
hyvin suloista, vaikkei sillä ole juuri mitään statistillista arvoa."

"Minä en näe tässä mitään poesiaa," vastasi vaimoni.

"Orjuushan on yleissääntöjen mukaan poistettu -- sen parhaimmilta
suosijoiltakin."

"Kyllähän kuvittelemme itsellemme poistaneemme paheen siinä, missä vaan
olemme sen ilmeisen muodon muuttaneet. Orja ei enään ole kenenkään
omaisuus mutt' ei hänellä myöskään ole kenenkään suojaa. Työtä hän ei
halaja tehdä, eikä se ole hänen syynsä. Orjuus on opettanut hänelle
että työ on pahe, josta itsekunkin tulee koettaa päästä. Ainoa, jonka
he entisiltä herroiltaan oppivat on se, että työ on häpeällistä, ja
siksi pitävät laiskuutta vapauden lipun-kannattimena. Enkö minä ole
vapaa? Eikö minulla ole yhtä suuri oikeus, kuin kellä tahansa olla
työtä tekemättä? Se joutuu heidän sota-huudoksensa. Se eikä muu mikään
on loppupäätös orjain vapauttamisesta. Meidän aineellinen edistymisemme
on liikanaisissa setelipakoissa, määräämättömässä valtiolainassa,
hurjassa yrityshimossa ja vielä hurjimmassa ylöllisyyden himossa, joka
tekee että jokainen elää ylöllisemmästi kuin hänen tulonsa sallivat ja
halveksii avuja, säästäväisyyttä ja yksinkertaisuutta.

"Sanalla sanoen," Jenny päätti, "koko maan häviö on lähellä. Mutta jos
nyt todella olisi niin säikähdyttävän pahasti, kuin te tahdotte
luulotella, niin ette suinkaan saisi istua tässä teetämme juomassa, eli
leikkiä croquet-peliä meidän kanssa koko iltapäivän, sen sijasta tulisi
teidän pukeutua säkkiin ja tuhkaan, ja kulkea maata alas, maata ylös
huutelemassa, vielä neljäkymmentä päivää, ja Ninive on hukassa.

"Niin tosiaankin," sanoi Theodor, joka ei voinut olla hymyilemättä,
"mutta tiedättehän, että myöskin sanotaan: 'Syökäämme ja juokaamme,
sillä huomenna kuolemme.' Päälle päätteeksi olemme vasta tiellä
turmiotamme kohti ja vielä viipyy vähän aikaa ennenkuin joudumme
haaksirikkoon. Tämä kakeluunin ympäristö on kuin rauhaisa ja
levon-omaava saari levottomuuden valtameressä, ja teidän tee-leipänne
ovat väittämättä ensimäiset laatuaan. Haluaisin vielä maistella niitä,
jos tahtoisitte siirtää minulle leivos-korin."

"Tekisi mieleni olla siirtämättä sitä," sanoi Jenny, "onko tuo täyttä
totta? Miten voi tuommoisella uskolla elää? Minä sitä en voisi, sen
tunnen."

"Tyttöseni," sanoin minä, "ystävämme tekemä kuvaus on totuus, maalattu
maan mustilla eikä valoisilla väreillä. Kaikki paha, jonka hän
mainitsee, löytyy täällä, mutta hyvän, joka sitä vastaa, on hän
jättänyt pois. Esimerkiksi kaupan ja elinkeinojen suhteen, osoittavat
vuosikertomuksissamme numerot enenevää menestystä ja tiheään kertovat
sanomalehdet keksintöjä ja parannuksia tehdyn lukuisasti, niin
lukuisasti kuin on tähtiä taivaalla."

"Voi olla," sanoi Theodor epäröiden, "mutta valtioluettelot tuovat
toisenlaisia lukuja näytteille.

"Se on kyllä uskottavaa," sanoin minä, "sillä vielä löytyy meillä
ylenmäärin raakuutta, jota intelligentti pyrkii perkkaamaan pois."

"Ja silläkö olisi kyllin suolan makua, estämään kansan paljoutta
mätänemästä," sanoi Theodor.

"Toivoisin tuota uskovani, mutta nykyään en huomaa kuin yhden pyrinnön
kaikkialla ja se tarkoittaa -- rahaa. Ja mihin näitä rahoja pyydetään
käyttää? Ainoastaan elämää varten, joka on täynnä laiskuutta, ilman
vastuksia ja vaivoja, elämää täynnä turhuutta ja kiiltoloistoa. Mikä on
hienojen naistemme halun ja pyrkimisen päämaali? Se on päästä kaikista
taloudenhuolista vapaaksi, maksoi mitä maksoi; saada palvelijoita,
jotka ottavat kaikki heidän hartioiltansa vastataksensa, pitävät huolta
heidän talostansa ja lapsistansa sillä aikaa kun itse loistavat
tanssisaleissa eli kulkevat vieraisilla. Ja mitä kaikki naimaikäiset
neitoset etsivät? Miestä, jolla on niin paljon rahaa, että hän taitaisi
elää työttä ja huolehtimisetta, paitsi sitä pyrkimistä että, niinkuin
liljat maan päällä puvussaan olisivat koreammat kuin Saloma kaikessa
kalleudessaan."

"Mutta, hyvä Theodor herraseni," sanoi Jenny, "minä haluaisin tietää
miksi valitsette tuohon kirjoitelmaan kuvaukset vaan meidän, tyttösten,
keskuudesta. Miksi vain valitatte naisista jotka menevät naimisiin
rahan vuoksi, ettekä miehistä samassa? Miksi vaan naisista, jotka
kotivelvollisuuksiaan laiminlyövät, ettekä perheen isästä, joka myöskin
voi sen tehdä?"

"Armollinen neiti," vastasi Theodor, "se on toteen näytetty seikka,
että naiset luulevat kuuluvansa yksinoikeutettuun luokkaan ja
perusmiete palkan kannosta ilman työntekoa on laveammalle levinnyt
vaimon- kuin miehenpuolten seassa. Jälkimäiset hakevat ja miettivät
aina jonkinmoista työtä omaisuutensa enentämiseksi. Naiset sitävastoin
ajattelevat aina vaan elääksensä isän ja aviomiehen työllä. Kaikki
romanit, runous ja kaunokirjallisuus, joka on naisten pääasiallinen
ainelaji, viittaa samaan suuntaan, ja naisemme yhä pyrkivät
elanto-tapojen hienontamiseen, niitten yksinkertaisten tapain sijaan,
jotka heille oikeastaan kuulusivat. Tuntematta huolenpidon perheestään
korkeana ja jalona elinehtona, pitävät he päinvastoin kaiken, mikä
siihen kuuluu, suvaitsemattomana paheena, jonka panevat palvelijain
niskoja notkistamaan. Palveliat, jotka ottavat esimerkkiä emännistään,
miettivät samoin ja toimittavat velvollisuutensa huolettomasti ja
kärsimättömästi? Ja ken sitä voisi kummeksia? He näkevät ja tuntevat
joka päivä, että elämän ylevin tarkoitus on laiskuus ja ken voi heitä
siitä moittia, että hekin voimainsa mukaan pyrkivät samaan oivalliseen
päämaaliin?"

"Isä kulta," sanoi Jenny, "en käsitä, miten saatat istua mykkänä koko
illan ja antaa minun yksin pitkittää näin tasaamatointa taisteloa.
Miksi et auta minua?"

"Siksi, lapseni, että ystävällemme on sanotulta puolelta oikein,"
vastasin minä, "ja hänen viimeinen muistutuksensa johtaa mieleeni, että
olen kirjoittanut valmiiksi kyhäyksen lukinverkosta, jonka luulen
mahdolliseksi poistaa."

"Mitä sitte? Minkä kaltainen lukinverkko?" kuului nyt moni-äänisesti.

"Palvelijat," vastasin minä yksitoikkoisesti.

"Mitä" huudahti Mary, joka tänä iltana oli meillä käymässä, ja joka
vielä ei ollut varmistunut uusiin oloihinsa vaikka jo oli toista vuotta
ollut naimisissa. "Mitä? Eihän isä toki tahtone 'poistaa'
palvelusväkeä? Ja kuinka voi palkollisia kutsua lukinverkoksi?"

"Niin sitä minäkään en ymmärrä," sanoi Jenny.

"Vai niin," sanoin minä, "olenko minä viime aikoina kuullut muuta kuin
valituksia ja viheliäisyyttä Mariannelta huolettomista piijoista, joita
hänen on pakko palveluksessaan pitää? Ja eikö niin ole useamman
tuttavamme tykönä, vaikka tässä talossa, Jumalan kiitos, vanha Johanna
vielä elää ja hallitsee. Eikä myöskään ole aikomukseni palkollisia
'poistaa,' niinkuin sanot, vaan että oikealla kohtelemisella ja oman
käytöksen kautta poistaa sitä epäsopua, joka nyt syntyy isäntäväen ja
palvelijain keskinäisen välin kautta. Tahdotteko kyhäystäni kuulla."

Kyllä, tietysti kaikki tahtoivat, kun ystävä Theodor oli saanut
neljännen kupillisen teetä nielläksensä ja Jenny ehtinyt
sefiirilankojaan selvitellä.

"Tähän aikaan hyvin tavallinen vaikeroiminen," aloin minä, on
palvelusväen huonoudesta. Se menee niin pitkälle että moni
perheenemäntä lausuu, että palkolliset katkeroittavat hänen elämänsä,
ettei hänellä olisi minkäänlaista rauhattomuuden ja valituksen aihetta,
jos hän voisi päästä palkollisia pitämästä -- sanalla sanoen, ne ovat
esteeksi hänelle, vaikka heistä pitäisi olla apua ja hyötyä. Ja voi
kyllä olla niin kuin hän kuvaa, mutta syy ei ole siinä kuin hän luulee
-- se on palkollisten _kohtelemisessa_ ja siinä suhteessa ovat
poistettavat epäkohdat.

"Että kaiketi löytyy paljo huonoja palkollisia, sitä ei käyne
kieltäminen. Löytyy vaimonpuolia, jotka eivät tahdo eivätkä taida tehdä
mitään mailmassa oikein, ja mikä on pahinta, eivät myöskään tahdo oppia
siihen. Jos menee tuommoiseen toimitus-konttoriin, jossa
palvelustyttöjä kulkee itseään ilmoittamassa palvelukseen, saa siellä
nähdä kymmenen kelvotonta piika-ihmistä, yhden eli kahden saa niistä
uskoa kelvollisiksi. Edelliset tunnetaan pian ulkonaisista merkeistä.

"Semmoinen huono palvelia pitää tavallisesti suuria vaatimuksia ja
siitä tavasta, jolla hän hiuksensa on laittanut, huomaa heti uudemman
valetukan muodin. Hänellä on hatussaan pitsejä ja ruusukukkaisia,
läninki sametti-reunuksilla tehty, valkea alushame, jonka helma on
reikä-neulomisella koristettu ja sukkapari, jossa vaan on varret. Hänen
kapineittensa joukossa ei koskaan keksitä neuloja, lankaa ja saksia;
hänen rahansa pannaan parempiin kaluihin, uuteen hattuun, uuteen
auringon-varjostimeen y.m. Jos hän joskus neuloo, näpistää hän siihen
tarvittavat esineet paremmin varustetun kumppalin kassoista taikka
emäntänsä laatikoista.

"Hän tietysti vaatii mitä korkeinta palkkaa, siitä että hän viitsii
palvelukseen antautua, ja kun hän sen saapi, tekee hän pääpyrinnökseen
toimittaa niin vähän kuin suinkin siitä työstä, jota hälle on määrätty,
pukea yllensä koreat vaatteensa ja lähteä ulos. Hänen palvelusaikansa
pituus vaihtelee neljäntoista päivän ja kolmen kuukauden välillä, jonka
ajan kuluttua hän kantaa palkkansa, ostaa itselleen muodinmukaisen
varjostimen ja menee takaisin 'konttoriin'. Siellä kuulostelee hän niitä
rouvia, jotka palvelijoita hakevat, katseella, kuin olisi _hän_ tuleva
emäntä; ja useammasti haastellaan, miten seuraava kanssapuhe mättää:

"Kuinka monta henkeä herrasväen perheessä on?"

"Viisi."

"Se on liiaksi paljon, onko usein vieraankäyntiä?"

"Usein kyllä".

"Oh, silloin tulee liiaksi paljon työtä. Onko renkiä?"

"Ei."

"Minä en ole koskaan palvellut paikassa, jossa ei renkiä ole ollut.
Lienee sitte tarkoitus että minun pitäisi kantaa puutkin?"

"Niin se on tarkoitus."

"Se on jotain, jota en minä tee koskaan. Pitäisi mun ehkä olla
pyykkiäkin pesemässä?"

"Tietysti"

"Ei, kas, semmoiseen paikkaan en ikinä lähde."

"Kuitenkin saa hän vihdoin viimein paikan, joka hänelle sopii. Sata
kertaa hyvästikin on hänelle neuvottu, miten hänen tulee järjestyksellä
askareensa hoitaa, mutta hänellä on tapana aina mitä vähimmässä
määrässä koettaa tehdä emännälleen mieliksi. Jos jälkimäinen myötäänsä
häntä seuraa ja lujasti osoittaa että hän tahtoo sen ja sen tehdyksi,
käy kaikki hyvin; mutta paikalla kun on tuo peräänkatsanto lakannut,
lankeaa hän entisen huolettomuutensa tapoihin. Hän on huone- ja
talonkaluille yhtä turmion-tuova kuin tulipalo; posliiniastiat hän
särkee, hopeakahvelit hän vääntelee, rihtoo rikki vesitorven y.m., ja
kun hän muuttaa, on hän tehnyt niin paljo vahinkoa, että puolet
palkastaan kuluisi sen korvaamiseen.

"Mikä viimein tuosta tytöstä tulee? Hän muuttaa paikasta toiseen, mutta
kuitenkin onnistuu hänen tavalla tai toisella pysyä pystyssä ja
pukeutua koreasti, kunnes hattunsa ruusukukkineen, auringon varjonsa ja
puhelias kielensä saavat vietellyksi pyörällepäin jonkun rehellisen
työmiehen, joka päivässä ansaitsee kolme dollaria. Hän naipi ainoastaan
saadakseen jonkun tienaamaan rahaa hänen tuhlattavaksi. Ja miten siis
semmoinen avioliitto voisi olla onnellinen? Ja ken kummaksuisi, ettei
semmoista naista voi säälitellä, joka itse on lankeemukseensa syypää?

"Mutta ... kun nyt olemme tarkastaneet palveliaa, katsokaamme myös
emäntää.

"Luulenpa että ei löydy raamatunlausetta ainoatakaan, jota niin
heitetään huomiotta ja jota niin pian unhotetaan, kuin se, että vaimo
on annettu 'miehen avuksi.' Ainakin selitetään sitä niin, että yksi osa
naisia on luotu _kaikkein_ avuksi sen ohessa kuin toinen osa ei ole
kenenkään apuna, ei edes omanaan. Palveleva, alempaan kansanluokkaan
kuuluva, on pakoitettu toimittamaan kaikki tehtävät talossa sillä välin
kun emäntä ei tee mitään eli ani vähäisen.

"En väitä näin olevan, mutta varmaan tiedän monessa paikassa sen totta
olevan, ja että useimpain nuorten tyttöin pääpyrintö on päästä
työnteosta vapaaksi ja vain saada huvitelleita.

"Ennen naiset olivat paljon paremmin ja viisaammin kasvatetut.
Kouluissa saivat oikeastaan vaan siksi opetusta, että heillä heräsi
halu enemmän tiedon perään, ja itse sitte saivat kotonaan kehkeyttää
opintojaan. Mutta he siltä joutivat ottamaan osaa talonaskareisiin,
taipumaan järjestykseen ja ahkeruuteen, ja he taisivat jakaa työnsä ja
aikansa että heille aina jäi tietojensa kehittämiseen aikaa. Jos
tämmöisellä emännällä oli palvelia, piti hän sen apunaan, eikä muuna,
eikä pannut hänen niskoilleen _koko_ talonaskareitten kuormaa,
kysymättä voiko hän sitä kantaa tahi ei.

"Mutta tuli sitte toinen aika. Äidit rupesivat pitämään talonaskareita
pahana, josta he missä oli mahdollista, tahtoivat säästää tyttöjään.
Vaimot alkoivat pitää talonaskareista vapauttamista onnellisuuden
päätarkoituksena.

"Samaan aikaan tuskin muusta puhuttiin ja kirjoitettiin kuin naisten
huolimattomasta kasvatuksesta, ja kaikenmoisia tieteitä, ja
ihannetaiteita pantiin naiskoulujemme opetusaineiksi, silla välin kun
ompeleminen ja kirjailemis-neulonta vähitellen katosivat. Nuorella
tytöllä oli niin pitkät läksyt ja niin paljo tutkimista ettei hän
joutanut neulomiseen ja muihin töihin, ja niin parsi ihastunut äiti
hänen sukkiaan mielihyvällä ja hoiti yksin talontyöt, että tyttönsä
pääsisi korkeammalle asteelle kuin missä hän itse oli elänyt.

"Näin kasvatettu impi yleni naiseksi, pää täynnänsä tietojen viisauksia
mutta tarpeellisitta ruumiinvoimitta voidakseen toimittaa helpointa
tehtävää kodissaan. Hän ei saa yhtä lattiaa lakaistuksia, sillä nousee
rakkoja hienoihin sormiin; hän ei saata tunnin aikaa seisoa vaatteita
silittelemässä, sillä siitä pakottaa hänen selkäänsä; hän ei voi istua
ompelemassa, sillä siitä saa hän rintapistoksia; sanalla sanoen, hän on
kelvoton kaikkeen työhön joka antaisi hänelle terveyttä ja voimia. Hän
on laiha ja hienoverinen, melkein läpinäkönen, ei koskaan käsivarsiaan
liikuteta, ei koskaan rintaa ja keuhkoja voimisteluun harjoiteta kun
hän kirjan ja piirustus-laudan ääressä istuu kyykistellen, ja hän on
teräväluinen, hoikka ja hento, kun Biddy, tyttönen, joka lakaisee
vierashuonetta, hopean huuhtoo ja silittelee emäntänsä monituisia
reunus-liepeitä, on terve, raitis ja punaposkinen pyörevillä
käsivarsilla ja rehottavalla ruumiinrakennuksella ja pehmeällä
vartalolla, jota emäntänsä ompelia saa muodostaa tälle puuvillan
avulla. Luonto, joka harvoin on oikealle sokea, antaa Biddylle, jonka
käsivarsia ja keuhkoja myötäinsä liikkeessä pidetään, raittiin
kauneuden jota se hienolta Edithiltä antaa puuttua, vaikkei tämä muuta
tee kuin lukee ja yhä lukee.

"Kun sitte tuo tyttö tulee naimisiin, on hän niin täydellisesti
riippuva palvelioistaan, kun mikään vanki vanginhoitajastaan. Jos
jossakin varakkaassa talossa maalla sattuisi pistämään Biddyn päähän
jonakuna kauniina aamuna lähteä palveluksestaan pois, niin on koko
talous epäjärjestyksessä; ei huonetta saada siivotuksi, ei ruokaa
valmistetuksi. Sillä talon koreileva rouva on aivan kykenemätön ja
aivan tottumaton tuommoisiin askareihin. Ja joskin hän taitaisi, ei hän
alentuisi niitä toimittamaan. Ennen saa hänen kotinsa olla min
siivoinen tahansa. Minä puolestani en ymmärrä että kaunis, miellyttävä
ja sivistynyt nainen kävisi vähemmin viehättäväksi ja sivistyneeksi sen
kautta, että hän omin käsin koettaisi pitää kotoaan siistinä ja
sievänä. En myöskään ymmärrä että hän miehensä silmissä sen kautta
muuttuisi vähemmän suloiseksi. Jos olisin naimisissa itse Venus
jumalattaren kanssa, ja sitten esimerkiksi luuvalo kivuttaisi minua,
tietenkin katsoisin kernaammin että Venus omin hienoin käsin
lämmittäisi ja käärisi ympärilleni sen villaisen vaatteen, joka tuskani
lieventäisi, eli että hänellä olisi kyllin voimia kohoittamaan päätäni
pannakseen tyynyn lisää päänalukseeni kuin että hän seisoisi silkkiin
hankittuna paikallaan, varoen ihanaa ulkomuotoaan.

"Mutta minkälainen on nyt tuommoisen emännän ja hänen palvejiansa väli?
Hyvä se mielellään ei voi olla, sillä emäntä vaatii palvelialta mitä
hän itse ei ole halukas tekemän, ja tämä pitää itsensä yhtä hyvin kun
emäntänsä velvoitettuna tehtäviään laiminlyömään. Ja luonnollista on,
että niin käy: Biddy ja hänen emäntänsä ovat molemmat ihmisiä, joilla
on inhimillisiä tarpeita. Molemmat pyytävät päästä työnteosta ja elää
huokealla hinnalla huokeaa elämää. Biddyn pääoma on hänen jäsenissään
ja jäntereissään, ja niitten sijaan pyytää hän niin monta
'keltakolikkaa' kuin on mahdollista. Rouva tuntee, kun ottaa hänet
palvelukseensa, ettei Biddy ole hänelle minkään arvonen muussa määrässä
kuin missä Biddyn työ ja voimat säästävät rouvan voimia ja vaivannäköä.
Kuinka tuota sitte voisikaan pyytää, että palvelia ottaisi huoliakseen
noista tuhansista vähistä seikoista kodissa, joita ei voida niin
'tarkkaan vaatia,' mutta jotka ovat hauskuudelle niin välttämättömät?
Emännän suurin toivo on päästä vastahakoisuuksista voidakseen elämää
nauttia. Biddyn suurin halu on saada vähällä työnteolla hyvä palkka --
pääpyrintö, joka on korkeammalla emännän toivomista joka oikeastaan on
saada ilman työntekoa suuren palkan. Eivät lapset ja talonkalut ole
Biddyn; miksi hän hoitaisi kumpaisiakin paremmin kuin perheen-äiti ja
talonemäntä tekee?

"Tästä syntyy paljo pahaa. Biddy pitelee hauskasti kaikkea mitä
käsiinsä saapi ja Johanna juottaa pienimmälle unijuomaa, että pienoinen
nukkuisi ja hän pääsisi seurustelemaan kyläläisten kanssa sillä aikaa
kuin rouva on omain tuttavainsa luona. Ja niin korkeammat säätyluokat
kertovat kauheana kummana palkollisten joukossa vallitsevaa pahuutta ja
uskollisuuden ja hyvien perusmietteitten puutetta heidän seassaan. Se
on kyllä hirmuista ettei löydy niitä ihmisiä, jotka riemulla
rientäisivät ottamaan vastaan niitä uhraavaisuuksia ja kiusallisuuksia,
joita muutamat ihmiset luotansa laskevat! Sehän on hirmuista, ettei
löydy olentoja jotka oivaltaisivat iloita kuormien kantamisesta, joihin
ei muutamat puututtaisi pienintä sormeaankaan! Alituinen valitus
huonoista palkollisista, joka yltymistänsä yltyy, ei merkitse mitään
muuta kuin että kaikki ovat työhön väsyneet; kaikki tahtovat vaan
taaleen, päällisen elämästä, viitsimättä edes itse sitä kuoria. Nainen
ja mies tätä nykyä enin pelkäävät työntekoa.

"Jos kuuntelee useitten hienojen naisten kanssapuhetta
illallispöydässä, kuulee jo heti äänestä, kun he haastelevat
ompelioista, palvelioista ja muista työtätekevistä, että joskin he itse
tietävät työntekoa kunnioittaa, he kuitenkin pitävät hyvin vähässä
arvossa työtätekevää ihmisluokkaa.

"Jos tätä pahaa taidettaisiin auttaa, jos työtä ja työntekiää, jos
kotiaskareita ja niiden hoitajaa pidettäisiin oikeassa arvossaan, niin
kohta löytyisi vaan hyvää ja kelvollista palvelusväkeä. Kaikki ne,
jotka nyt pitävät itsensä palvelukseen liian hyvinä, silloin mieluummin
rientäisivät sen hakuun ennen tehdastyön ja ompeluksen etsimistä. Kelpo
palvelia osaa aina asettaa itselleen päivän pitkään joutohetken. Hän
tietää useimmasti tehtävänsä ja voi askareensa järjestää niin, että ne
jättävät hänelle vähän väliaikaa. Se on tehtaissa mahdotonta. Jos
palvelustyttö sairastuu, hoidetaan häntä eikä lähetetä pois
palveluksestaan, niinkuin tehtaissa ja kaupanhoidossa olevalle
tehtäisiin. Sitäpaitsi on työnsä terveydelle parempi, kun päivänsä
kuluu erilaatuisissa töissä, joita toimittaissaan hän voi olla
liikkeelläkin, kuin jos hän kumarruksissaan istuu koko päivän samassa
työssä. Viimeksi palveluksensa kasvattaa hänet kotielämää varten ja on,
jos hän naimisiin menee, soveliaampi hänestä valmistamaan kodin
hupaisuutta ja iloa valvovaa enemmän kuin tehtaantytöistä ja
kauppapuodin hoitajista.

"Mutta siihen, että nämä edut palvelijalle lankeisivat, on
välttämätöntä että hänen emäntänsä kohtelee häntä oikeudella,
viisaudella ja hyvyydellä. Ja tämä ei voi tapahtua, niin kauan kuin hän
halveksii palveliaansa, eli on hänen onnestaan eli onnettomuudestaan
väliäpitämätön. Ensinnäkin tulee emännän itse ottaa toimintoihin osaa,
hyvyydellä oikaista vaillinaisuudet ja esimerkillään osoittaa kuinka
voidaan taloutta hoitaa järjestyksellä ja älyllä. Ja vielä tulee hänen
suoda palveliansa nauttia mitä hyvää tälle suinki voisi löytyä --
kaikki lepohetket, kaikki huvitukset, jotka eivät työtä ehkäise, ja
joita palvelija tarvitsee yhtä hyvin kun rouvansakin. Minä kyllä tiedän
että tämä on monen mielestä ankarasti puhuttu, mutta olen täydellisesti
varma siitä, ettei muuta mahdollisuutta löydy palkollisten
parantamiseksi. Ei ole pelkoa siitä että palveliat rupeaisivat
laiskottelemaan siinä talossa, jossa perheen jäsenet ovat oivaa ja
työtä rakastavaa väkeä, eli että huonot tavat pääsisivät juurtumaan
palkollisiin kunniallisessa ja hyvässä talossa. Sitä emäntää, joka
palvelioilleen osoittaa luottamusta ja kunnioitusta, palvellaan
varmaankin paremmasti kuin sitä, joka antaa heidän selvään tuntea että
he ovat alhaisia; ja todellakin se palvelia on huono, johon ei totisen,
kelvollisen ja lempeän emännän esimerkki jossakin määrin vaikuttaisi.

"Minun selvitykseni arvoitukseen olisi sentähden seuraava:

"Ensiksi: että naiset panevat omantunnon asiaksi tärkeyden osata itse
toimittaa useimmat talonaskareet, eivätkä niinkuin nyt on tapana, enään
pidä sitä häpeänä.

"Sitten: ettei milloinkaan emäntä unhoita sitä, että palveliansa on
Jumalan edessä hänen vertaisensa.

"Ja tämän kautta luulen ruman tomun-piilopaikan mahdolliseksi poistaa."

"Tosi kyllä," sanoi Jenny, kun olin lopettanut, "ja oivallinen
kirjoitus, isä, mutta..."

"Mutta mitä?"

"Joo, en voi ymmärtää miksi, isä, aina pauhaat ainoastaan
vaimonpuolille. Luulisipa että kaikki paha mailmassa on heidän syynsä."

"Ei, tyttöseni, mutta naisten tulee kääntää ja parantaa mailma, ja
jokaisen parantajan tulee aloittaa itsestään. Siitä huolimatta ovat
naiset soveliaat poistamaan lukinverkkoja ja kotiamme pelastamaan
noista pienistä pölylokeroista."



III.

Huolimattomuus.


"Oletko, isä, nähnyt kirjoitelman Aftonpost lehdessä sinun hyökkäyksesi
johdosta meidän naisten kimppuun, jonka teit joku aika taapäin?" kysyi
Jenny, veitikkamaisesti hymyellen eräänä iltana, kun me teen jälkeen
istuimme kirjastohuoneen takkatulen edessä.

"En, en ole sitä tehnyt."

"Oh, se on erinomaisen hyvä. Kirjoittaja, ken lieneekin on ruvennut
meidän aseenkantajaksemme, ja selittää että elämäntarkoitus naisella on
ainoastaan pysyä kauniina ja ihanuudellaan miesten silmiä ilahduttaa.
Työntekoa ei koskaan pidä meiltä vaatiakaan. Jos joudun naimisiin, ei
minulla ole muita velvollisuuksia kuin että aina olen hyvin puettu,
aina hyvällä tuulella -- mikä tuommoisissa olosuhteissa ei olisikaan
vallan vaikeata --- ja hänen 'silmiänsä ilahduttaa' niin pian kuin hän
tulee sisään elämän vaivoista väsyneenä. Kaukana minusta olkoot
talonaskareet: ne vain tyynen mieleni pilaavat, vahingoittavat
kauneuteni ja tekevät käteni karkeiksi ja rumiksi; ja tuo olisi
aikaansaava sen, että mieheni joutuisi kovaan kiusaukseen jättää kodin
liesi. Sentähden tulee minun sangen tyystisti varoa ihoani ja käsiäni,
ja hyvää mielenlaatuani, eikä ajatuksissanikaan edesantaa itseäni
alttiiksi talonaskareiden toimittamisen vaivalle."

"Hyvä, neiti Jenny! Kuinka kadehdin tulevan miehenne onnea, jolla on
oleva vaimo, joka ei pidä lukua jos miehensä saapi päivällistä eli ei!"

"Kas niin, mr Thoro, pois pilkanteko," sanoi Jenny. "Minä olen
ihastuksesta aina seitsemännessä taivaassa asti tuon uuden peruslain
yli, enkä aio antaa kenenkään korkeuden istuimeltani houkutella itseäni
alas. Se olisi juuri minun mieleeni että tarkoitukseni tässä maailmassa
olisi olla kauniina. Ihastuksella kantaisin kalliita pitsejä ja
hohtokiviä, ja näkisin elämän ympärilläni kiertelevän, kun kauniin
tähden ympärillä, jonka ainoa tehtävä on loistaa ja lumota kaikkein
silmiä, jotka häntä katsovat, ja kuitenkin sen ohessa tietää olevani
oikein hyödyttävä ja tekeväni tehtäväni elämässä."

"Se on oikein," lausui Rudolf, "tuohon minä yhdistyn. Jos joskus nain,
en tahdo keittiön-hoitajaa enkä kirjuria vaimokseni. Minä tahdon
todellisen naisen, jonka saan sulkea ilmakehään täynnä ihanuutta ja
runoutta, loitolla jokapäiväisen elämän hiestä ja huolesta."

"Silloin," lausui Theodor, "täytyy teidän itsenne eli vaimonne olla
hurjan rikas."

"Minä en koskaan nai itselleni rahoja," selitti Rudolf, "minä olen
vaimoni elättävä, eikä hän minua."

Rudolf on eräs toinen ystävistämme, jolla myöskin on vakuutettu sijansa
kotomme valkean ääressä, ja hän puollustaa piirissämme nuorta
ritarillista Amerikaa. Hänen unelmansa ja mielikuvituksensa olivat aina
sellaiset, että kaikki ihmiset pitivät häntä herttaisen hyvänä poikana.
Jolla ei yhdenkolmatta vuoden ijässä ole romantillisia unelmia, hänestä
tulee viidenkymmenen vuotiaana kammottavan prosallinen mies, ja
sentähden en minä koskaan laske pilkkaa Rudolfin ilmakuvista, joitten
valmistumiseen ei vaadita mitään muuta kuin tasaista maata
pohjaperusteeksi.

"Hupaista olisi tietää," lisäsi Theodor, "kuinka pitkän ajan nuori
lakimies eli lääkäri, jolla ei ole muuta pää-omaa kuin hyvä päänsä,
tarvitsee luodakseen valittunsa ympäri ihanuuden ja runouden ilmakehän?
Suurtako vuotuista tuloa vaadittaisiin tuon paratiisin ylläpitämiseen?"

"Sitä minä en tiedä. En sitä ole tarkempaan ajatellut. Mutta että
maalin pää on vaikea saavuttaa, sen tiedän, ja siksi naimisiin-menoa
katselen mitä kaukaisimmassa etäisyydessä. Ensin on minun hankkiminen
omaisuus, joka voisi vaimoni pelastaa vaivalta ja vaikeuksista."

"Antakaa minunkin tietää milloin saatte hankituksi sen rahan, joka
pelastaisi naisen kaikista vaikeuksista;" lausui Theodor, "sillä se
suuresti huvittaisi minua. Minä tunnen naisia, jotka palatseissa
asuvat, joita joukottain palvelioita on passaamassa, joilla on vaunuja
ja hevoisia, hohtokiviä, pitsejä ja kashmirihuiveja, prinsessalle
kyllin arvoisia, ja joita kuitenkin huolet kaivaa. Yksi valvoo koko yön
tuskitellen viimeksi tehdyn läningin liivistä löytyvää ryppyistä
laskua; toinen ei saa unta sentähden ettei Lontoossa eikä Pariisissa
löydy eräitä lajia selittämätöntä kiuhtaavaa silkkikangasta; kolmas
huolehtii melkein hengeltä itsensä viimeisen pukunsa tähden, joka on
niin huonosti sattunut onnistumaan ettei elämällä enään ole mitään
arvoa. Asia on niin, että huolehtiminen ja työ ovat ihmiselliselle
luonnolle niin välttämättömät, kuin varjo on valolle, ja on mahdotonta
estää sitä kenenkään kuolevaisen osasta. Kanarialintu eli kultakala
voipi oppia elämään täydellisessä tyytyväisyydessä tämän mailman
kanssa, mutta ihminen ei sitä saata. Niin kauan kuin jotakin
toivottavaa ja pyydettävää löytyy, niin kauan sitä koetetaan saavuttaa;
ja niin kauan kuin sen omistaminen on hankala ja epäiltävä saavuttaa,
niin kauan on huolta ja rauhattomuutta mailmassa. Jos määrätön rikkaus
vapauttaa vaimon kaikista perheenelämän vaivoista ja vastuksista,
kaivaa hän niitä toiselta suunnalta, ja hänellä on niin paljon työtä ja
hankaluutta kuin toimeliaammalla perheen emännällä olla voipi. Katso
vaan naisia Lontoon eli Nevyorkin ylhäisissä piireissä. Voiko nainen
olla ahkerammassa työssä? Illasta iltaan kiiruhtaa toisesta
täpötäydestä salongista toiseen, katsoa, kuulla siellä mitä jo ammoin
aikoja sitten on kyllikseen nähnyt, kuullut, olla näyttävinään armaalta
ja huvitetulta, vaikka kernaasti haukottelisivat suunsa auki,
tukehduttavan kuumaa ilmaa hengittää rappusissa ja eteisissä
ahdingoissa, ja huvitusten ja valmistusten tähden ei koskaan lepoa
nauttia; eikö tämä ole ihanasti vastaava jokapäiväisen elämän
hiestymistä ja vaivaa? Ainoa seikka, joka tekee tuon kauhean työn
mahdolliseksi kärsiä on se, että se on ihan turhaa työtä eikä ole
kenenkään luodun olennon hyväksi; tämä ainoa tekee tuonlaisen työn
'gentiliksi' ja eroittaa sen alhaisesta talouden-työstä. Nuo hennot
naisolennot, jotka kolmen kuukauden ajalla jaksavat kolmessa, neljässä
seurassa joka ilta kulkea, eivät sietäisi yhtä yötä sairashuoneessa
valvoa; ja vaikka he täpötäydessä tanssihuoneessa osoittavat suurta
fysillistä voimaa ja kestävyyttä, ja opera-huoneessa kärsivällisyydellä,
joka ansaitsisi marttyran nimen, hengittävät mädännyttä ilmaa, eivät he
voisi puolta tuntia istua tukalassa kamarissa, jossa laupeuden-sisar
monta tuntia oleskelee sairaita ja köyhiä lohduttelemassa ja
hoitamassa."

"Kas, nyt Thoro herra on saanut lempiaineestaan kiinni," lausui Jenny.
"Heitä hänelle vaan hiukka tilaa naisraukkoja panetellakseen, ja saat
heti pitkän esitelmän vastaasi kaikkien heidän vajavaisuuksien ja
virheitten luetteloon. Mutta kuule nyt vaan niitä ritarimme
Aftonpost'issa lausuu," lisäsi Jenny, ja aloitti lukemisen.

"Naisen aisti, joka hakee levossa ja hiljaisuudessa kuluvaa elantoa, ei
merkitse työn halveksimista, vaan kykenemättömyyttä siihen. Nainen ei
ikinä ole työntekoon aiottu -- ei siksi että työnteko on alentavaista,
mutta siksi, että se on naisen kauneudelle raatelevaa kuin raesade
kukoistavalle ruusulle. Naisen sija on elämän kukkaistossa; hänen pitää
levähtää, katsoa, vastaanottaa, nauttia ja riemuita kaikesta, mikä
elämässä on ihanaa ja jaloa; hän ei koskaan saa askeltaa elämän
työhuoneesen, jossa kovat kädet silmistään riuhtovat runollisuuden
harson ja sydämestään kuolettavat kainouden kukkasen. (Eikö ole tää
koreaa ja kukoistavaa, isä? Sehän on vaan silkkaa runollisuutta!)
Sentähden mielikarvaudella kuulemme Kristoffer Crowfieldin semmoisella
lämmöllä, voisipa sanoa kuumuudella kiihtovan että naisen tulee tehdä
työtä, pitää tehdä työtä, ja että työ on hänelle kunniaksi, sekä
väittävän että nainen paremmin tarkoituksensa täyttää lakaisin eli
paistin-pannu kädessä, kuin silloin kun hän tulee meitä viehättävänä,
vastustamattomana ja lumoovana salongissa taikka sisähuoneissa vastaan.
Tämän onnettoman erehdyksen seurauksia ilmestyy maassamme kaikkialla,
tytöt ovat kaikki kauniita ja kaikki äidit ja vaimot kuihtuneita,
prosallisia, ilman mitään viehkeätä olennossaan. Kuinka harvoin tapaa
naimisissa olevaa kauniilla eli hienolla iholla, hänen käsiään kun
katsoo, ellei hän kuulu korkeimpiin kansanluokkiin? Työ ne pilaa pian,
samoin kuin kasvojen iho, muoto ja mielen-ilmaus karkaistuvat. On
todella tärkeää että ihmiskunta käsittää sen, että vaimo on
kaikenlaisesta työstä vapautettava ja ympäröitävä tarpeenomaisella
mukavuudella ja komeudella, jos ei kaikki naisellinen kauneus katoa
nykyaikaan."

"No, mitäh, isäni, tästä pidät?" Jenny kysyi naurahtaen, herettyään
lukemasta.

"Minä pidän," vastasin minä, "että kirjoittaja, miten te teitte
keskusteluissanne, nuori herrasväkeni, tietämättään on toden ja valheen
sekoittanut, niin ettei hän itsekään kumpaisestakaan selviä. Se on
totta, ettei raskas työ ole naisen tehtävä; hän ei todellakaan ole
siihen luotu. Se on myöskin totta että maassa, jossa vaimoa
kunnioitetaan ja varotaan, enemmän sivistys ja hienous edistyy kuin
siinä, jossa vaimonpuolia alaspoljetaan. Jonkunlainen ritarillisuus
naisten kanssa seurustelemistavassa, joka kokee kääntää pois hänestä
huolet ja vastustukset, on minun mielestäni omaisuus, jota paitsi mies
ei suuresti ole sielutonta eläintä parempi. Mutta toiselta puolen on se
myöskin täydellisesti totta, että kun ei monta miehenpuolta löydy, joka
ei häpeäisi elää laiskaa ja pyrinnötöntä elämää, tapaa sentään useasti
vaimonpuolia, jotka osaamattomuudestaan ja avuttomuudestaan kodin
keskuudessa kerskailevat, ikäänkuin tuommoinen taitamattomuus ja
kelvottomuus olisi ansiollinen eli ainakin hyvin miellyttävä."

"Ei, nyt isä liioittele," lausui Jenny; "vai miten, äiti?"

"Tuskinpa, tyttöseni," sanoi vaimoni. "Ei kauan aikaa sitten kuulin
rouva Tlufferin ylhäisesti maireellisella muodolla lausuvan: 'minä en
ymmärrä tuommoisia asioita,' kun oli kysymys eräästä taloudellisesta
työstä, jonka toimeenpanemista jokainoan emäntä-nimisen tulisi tietää,
joskin hän ei itse siihen käy käsiksi. Monta kertaa olen saman
vastauksen saanut koettaessani saada jonkun nuorikon huvitetuksi
kuulemaan ruoan valmistamis-keinoa, jota miehensä hyvin kiitti eli joka
olisi kivuloiselle lapselleen terveellinen. Minä luulen isän olevan
ihan oikeassa, Jenny."

"Aivan niin oikeassa," lausuin minä, "että ensimäinen kirjoitelmani on
tätä käsittelevä, ja kaiken tämän paheen juurta ja syntyä lisäksi."

"Juurta ja syntyä?" kertoi vaimoni kyselevin silmäyksin.

"Tuon paheen juuri ja synty on huolimattomuus," vastasin minä,
"haluttomuus hyödyllisiin töihin, jota tarkoituksen-peräisesti
nousevaan polveen istutetaan jo hamasta lapsuudesta."

"Niin," sanoi vaimoni, "varmaa on, että nykyajan kasvatus enemmän
pyytää tieteellisesti viisaita kuin hyödyllisiä ihmisiä."

"Naisten," sanoi Theodor ivalliseesti, "ei tule olla tieteellisiä,
ainoastaan moni-oppisia."

"Ovatko taas naiset, nuo raukat, puheen-aineena!" lausui Jenny.

"Ja täydellä syyllä," arvelin minä, "sillä tässä taas ovat naiset enin
syylliset. Ensinkin äidit, jotka tyttöjään turhamaisuudessaan kovin
hienosti ja lellittämällä kasvattavat, ja sitten nuoret immet itse,
joille on kyllin siinä, että mikään työ olisi mihinkään hyödyllistä,
pannakseen heti syrjään alhaisen työn, joka ei muka ole heille sopivaa.
Johtuu mieleeni eräs Hoodin humorillisia kirjoitelmia, jossa hän
tuommoisesta moni-taiteellisesta naisesta puhuu, joka matkalla sattuu
joutumaan Saksanmaalla erääsen kurjaan ravintolaan isänsä myötä, joka
on sairastunut kuumetautiin. Tyttö poloinen istuu siinä kipeää isäänsä
katsellen, ja itsekseen monia taiteitaan luetellen, joista ei, paha
kyllä, ainoakaan tässä tilassa voi avuksi olla. Hän osaisi kyllä
hänelle italialaisen arian laulaa, eli liitulla kuvaansa piirustaa,
pallin hänelle kirjailla, puetettaa hänet aluna-kivillä eli koristaa
häntä paperista tehdyllä kukkais-vihkolla, mutta hän havaitsee ettei
noista avuista yksikään ole tähän tilaisuuteen sopiva. Viimeksi hän
epätoivoisena päättää keittää hänelle vähän sagolientä, mutta,
pitsihiansa sytytettyään tuleen ja hienot sormensa noettuaan, onnistuu
hän niin huonosti että kokeestaan saapi vadillisen -- _sagopuuroa_.

"Mutta taitamattomuutta tuo on, isäseni, eikä huolimattomuutta," väitti
Jenny.

"Tosi kyllä," vastasin minä, "mutta huolimattamuudessa on
taitamattomuuden syntyperä. Jos vaan löytyisi rohkeutta ja uskallusta
aina uusiin ja uusiin yrityksiin, niin aina, muutamassa määrässä edes,
saataisiin taitoa ja käsitystä tavallisimmista hyödyllisistä toimista.
Vaan tytär vastahakoisuutensa pukee sanoihin näin: 'minä en tuota
ymmärrä; äiti tekee sen paljoa paremmasti; minä en koskaan voi sitä
oppia; minulla ei ole tuommoisiin halua.' Siinäpä se juuri on, ettei
hänellä ole hyödyllisiin töihin halua. Hän lukee, soittaa ja laulelee
vain, niinkun hän olisi hunajalintu eli satakieli, joka elää vaan
ilmalla ja päivänpaisteella. Ja nuo toimet saavat hänen kadottamaan
'halun' kaikkeen muuhun, jonka ohessa hän pitää itselleen alentavana
pitää huolta jonku ihmisen hupaisuudesta ja mukavuudesta. Tuleeko hänen
sitte täytyminen sitä tehdä, tekee hän sen huonosti ja kömpelösti, ja
luulee itsensä olevan 'todellisen naisen,' sentähden ettei hänellä ole
tärkeissä asioissa omaa käsitystä ja mielipidettä, pelkää surisevaa
mettiäistä ja on epäkäytännöllinen kaikessa. Minun käsitykseni mukaan
sitävastoin todellinen nainen ei ainoastaan tiedä mitä hänen tulee
tehdä täyttääksensä asiansa, vaan myöskin kuinka hänen tulee tehdä se
järkevällä ja suloisella tavalla. Jospa hän vaikka on vaan paneva voita
leivän päälle, hän tekee sen hyvin: hän ei leikkele tasaamattomia
palasia, hän ei anna leivän palaa, sitä ruskeuttaissa, hän ei levitä
tuuman paksulta voita, vaan ojentaa meille niin siististi tehdyn ja
maukkaannäköisen voileivän, että saaja kiittää taivasta siitä, että
hänelle on sallittu tuommoinen nainen ystäväksi ja hoitajaksi, jos
esimerkiksi on kipeänä. Ainoastaan semmoinen nainen voi avioliitossaan
ihanuutta ja runollisuutta säilyttää, kun hänessä itsessään on
ihanuutta ja runollisuutta, kun hän on kyllin koti-tehtäviin tottunut
voidakseen saada taitamattomia ja kömpelöitä käsiä taivutetuiksi
toimittamaan mitä hänen hyvä aistinsa ja hienot tavat vaativat, niin
että hänen selvät aatteet epävarman käden ohjaavat. Semmoisesta kodista
ja semmoisesta vaimosta eivät ulkonaiset huvitukset mieltä houkuttele.
Mutta paha vaan -- semmoista vaimoa ei ole monelle suotu. Nuorella
tytöllä on ehkä usein oikein hyvät päätökset ja aikeet, mutta pienin
vastoinkäyminen heti oikeuttaa hänet vastaisista yrityksistä. Hän ehkä
usein hoksaa, että hänen tulisi olla siinä ja siinä apuna äitiään
säästääkseen eli kotiaan hupastuttaakseen, mutta halunsa ei ole kestävä
ja hän etsii ensimäistä hyvää tekosyytä, siitä päästäkseen. Sitten,
jouduttuaan naimisiin, huomaa hän pian ettei hänen kotonsa ole
miellyttävän hauskuuden pesä, ja hän tietää että se enimmästi riippuu
hänestä itsestään. Vaan mistä halu ja taipumus nyt tulisi, kun huolet
ovat niin monituiset, kun sitä ei ollut ennen murheettomaan aikaan
vanhempain kotosalla? Ja se ei ilmestykään; nyt hän itseään sillä
lohduttaa ettei hän mennyt naimisiin ruvetakseen keittiön hoitajaksi,
hän miettii ettei miehellä ole oikeutta pitää häntä 'palvelevana', ja
muuta semmoista. Pahinta on kuitenkin että hänen haluttomuus ylettyy
parempiin, ylevimpiinkin asioihin. Hänestä on yhdentekevä kuinka
ihmiskunnan edistymisen käypi, mitä lakeja säädetään, kuinka oikeutta
hoidetaan. Enemmän häntä huvittaa tietää 'kuinka käy' viimeisen
följetongin päähenkilöitten."

"Vaan," väitti Jenny, "vaimonpuolissa ei tuossa asiassa ole
vikapäisyys. Tiedäthän, isä, pidettävän 'epänaisellisena' jo
politiikkiin kajoamme eli jos valtiollisissa kysymyksissä rohkenisimme
olla omaa mieltä."

"No, no," vastasin minä, "en tahdokaan teistä tehdä politiikoja ja
valtiomiehiä, mutta pyytäisin vaimojen tietävän siksi noista asioista,
että mieluisasti ottaisivat osaa puheesen, joka kääntyy niihin. Usko
minua, tuommoisten asiain, sekä estetiikan, fysikan ja kemian vähittäin
tunteminen, olisi vaimoille paljo hyödyllisempi kuin romanien
lukeminen, josta he nyt yksinomaisesti elävät. Ja vielä eräs kohta:
kuinka äiti voi olla kaikki mitä hänen pitäisi olla pojilleen, jos
poika jo parin vuoden koulussa olon jälkeen on etäällä hänen vähäistä
katselemis-kykyä ja rajoitettua katsanto-alaa."

"Isä," lausui Jenny, "ole nyt rehellinen ja anna näille nuorille
herroillekin moitteita. Me olemme tosiaankin saaneet jo kylliksi;
emmekös, ole, Mary?"

"Olemme," myönsi Mary, "ja minä puolestani saan tunnustaa etten minä
ole huomannut miesten juuri kovin lämpimästi ottavan osaa yleisiin
asioihin, ja pelkään että monta löytyy, jotka eivät erittäin ole
huvitetut pienistä tapausten jonosta kodissaan. Ja jos vaimon pitää
olla mielevä kyllä mieltyäkseen ja ottaakseen osaa miehen tehtäviin, ei
liene liioittelevaa pyytää miehenkin olemaan hyvän ja mieltymään vähän
vaimojen toimintoihin."

"Kyllä," sanoin minä, "nyt tulee miesten vuoro. En millään muotoa tahdo
tehdä tyhjäksi ettei miesten seassa löydy lukuisasti huolimattomia
laiskureita, mutta, hyvät naiseni, suokaa anteeksi, useammissa
tapauksissa se on äitin syy, sisartenkin välisti."

(Kovia vastaanväitöksiä, tietysti.)

"Ensiksikin," jatkoin minä, niistä huolimatta, "ei löydy kymmenen äitin
seassa yhtä, joka ymmärtää hoitaa poikansa terveyttä. Hänen vaatteensa
pitää olla muodin mukaiset, joskin eivät olisi lämpimät ja tarkoituksen
mukaiset. Ensimäisten elinvuosien ajalla, se on kyllä tosi, katsotaan
kyllä pojan ruumiillisia tarpeita. Mutta kohta nähdään toista:
punaposkinen, ripeä poika pidetään vaan sopivana esineenä koreille
vaatteuksille, kun moniaita vuosia myöhemmin unhotetaan ruumis ja
ajatellaan vaan sielun tarpeita. Isoimman osan päivästä poika istuu
koulupenkillä, monen tunnin ajalla kärsien sielun-ponnistusta,
suurempaa kuin mihin aika-ihminenkään kykeneisi. Kotona on hänellä
läksynsä luettavina, sielläkään ei hän saa vapaasti liikennellä; äidin
hermot eivät siedä mitään melua; ja äidin mattoja ja huonekaluja pitää
varoa mitä hellimmällä huolehtivaisuudella. Mitä julmimmalla
vastavaikutuksella sitten sekä äiti että sisaret poikaa palvelevat,
antavat hänelle rajattomia aamiaisrahoja ja lohduttavat häntä joka
vaikeudessa makeisilla ja hopea-lanteilla. Kaiken tämän seurauksena on
tottumattomuus liikkeessä olemiseen, haluttomuus kaikkeen muuhun,
paitsi lukemiseen, itsekkäisyys ja syvä huolettomuus ja
väliäpitämättömyys koko mailmaa -- enin heikkoa, lellittelevää äitiä ja
sisarta kohtaan. Raitista ilmaa ja voimistelevaa liikkumista
nuorukainen vihaa kuin tautia, sillä äiti ei ole niihin häntä koskaan
totuttanut. Kotona hän ei voi olostua, sillä vaikka kaikki hänen
vaatimukset täytetään ja oikkuja noudatetaan kaipaa hän kuitenkin
vapautta, jota hän ulkona kodista nauttisi. Työtä hän ei tahdo tehdä,
sillä työttömyys on nyt kerran päässyt itämään pyrintöjensä
pää-maaliksi, ja jos hän ottaa ruvetakseen mihinkään toimintaan, hoitaa
hän sen niin huonosti ettei hän saa sitä pitää. Mutta ellei niin
surkeasti ehdi käydä, vaan hän saa toimitus-alan, ja menee naimisiin,
tulee hänestä nurea kumppali virkahuoneessa ja varsin ikävä aviomies.

"Hän ei vaan ole auttavainen, tuskin kohtelias, ei koskaan omaisilleen
ystävällinen, hän haukottelee viimeistä sanomalehteä lukiessaan, ei
kysy hallinnon toimia, ei kysy maan vaurastumista, ei läheisemmän
ystävänsä kohtaloa, eikä oikeastaan pidä mistään muuta huolta kuin
itsestään. Kaikesta vähin häntä ehkä vaimo ja lapsensa huvittavat; ne
pienet ilot taikka surut jotka kotielämässä sattuvat, eivät koske hänen
itsekkäisyyttä. Ja jos hän sitte toki oisi tässä elämässään onnellinen!
Mutta sitä hän ei ole; hän on surkea ja aina pahalla tuulella. Hänellä
on esimerkiksi osakkaisuus eräässä toimitusyrityksessä; ne alenevat.
Siinä hänen tavallinen huono onnensa esiytyy, murisee hän: miksi
ostinkaan nuo? Muutamia päiviä sen perästä vaimonsa tulee ilosta
loistavin silmin vastaansa ja ilmoittaa osakkeiden nousevan salaman
nopeudella -- 'se seisoo tässä sanomassa.'

"'Kuinka harmittavaa!' huudahtaa hän 'etten useampia ostanut!' Lapset
ovat sairaana: 'lähetä tohtoria hakemaan,' sanoo hän, ja menee
klubbiin. Lapset ovat paranneet: 'maksa tohtorille,' lausuu hän, ja
menee taaskin klubbiin. 'Tule kanssani teateriin!' pyytää häntä
vaimonsa. 'En, se on niin ikävästyttävää,' hän vastaa. 'Jää kotiin tänä
iltana!' sanoo vaimonsa. 'Mitä minä kotona tekisin?' vastaa hän."

"Kiitoksia, isä," sanoi Jenny, "tuo oli kaunis kuva, tuo."

"Joka ei kaipaa alkuperäistä totuutta," lausui Mary.

"Ei, paha kyllä," vastasin minä; "mutta kaikki tuo olisi ollut toisin,
jos äiti olisi poikansa totuttanut yksinkertaisiin, järjellisiin
vaatteisiin, terveelliseen hyvään ruokaan, hyödylliseen toimintaan ja
ahkeraan terveyttä edistävään työhön."

"Niin, kuitenkin vaimonpuolet jäävät syyllisiksi," lausui vaimoni.
"Vaan," lisäsi hän, "jos tämän-iltaisen keskustelumme kirjoitat
muististasi, ystäväni, luulenpa totta tosiaan ettet enempää tarvitse
sanomalehteen."

Ja minä seurasin hänen neuvoaan, niinkuin minä, sivumennen sanoen,
useimmiten teen; mutta pyydänpä että se seikka pysyy salassa sinun ja
minun kesken, hyvä lukiani.



IV.

Ei ole hauska.


"Olemme ihan pakotetut suurten pitojen valmistamiseen," lausui
Marianne, "Bob ei suvaitse sitä mainitakaan, mutta sen täytyy tapahtua.
Me olemme nyt kaikkein tuttavaimme kutsunta-kesteissä olleet, ja meidän
tulee myöskin kutsua heitä takaisin."

"En tiedä mitään kalaaseja ilkeämpää," sanoi Bob. "Koko talo pannaan
ylönalaisin, kaikilla naisilla on päänkivistys, kaikki miehet ovat
vihaisella tuulella, eikä saa kenenkään kanssa vaihtaa viisasta sanaa,
nuoret immet ovat ihan huumauksissa, rouvat antavat nurinpäisiä
vastauksia, kun ajatuksensa ovat toisaalla. Maata pannaan monta tuntia
tavallista myöhemmin; kun tullaan kotiin itkee pienin, taikka on joku
lapsi istunut ylhäällä odottamassa meitä, taivas ties kuinka kauan. Ja
päivällä sen jälkeen, kun minun täytyy olla konttorissani kahdeksalta
aamulla, ja vaimoni lasten kanssa oleskella, olemme uneliaita ja
torkkuvaisia kumpikin. Minä panen ankaran vasta-lauseen noita satimen
virittämiskeinoja vastaan joihin aviomiehiä, ja minua niitten joukossa,
niin usein on langetettu. Jos minä olisin määrävänä, en koskaan menisi
pitoihin, ja itse panna semmoisia toimeen -- niin, kun korkea
hallitsijattareni on selittänyt päätöksensä tehdä se, niin täytynee sen
niin käydä, mutta ei se tule tapahtumaan ilman vastaan-väitöksiä minun
puolelta."

"Mutta, Bob rakkaani, tuleehan meidän hankkia itsellemme tuttavia,"
vastusti Marianne.

"Tuttavia!" lausui Bob. "Kenen kuolevaisen kanssa voi sen kautta
tutustua? Joukko ihmisiä tungeksii ja surisee toistensa ympäri, ja
heidän kanssa tulisi sitte tutustua! Kuka ihminen, jolla on
rahtunenkaan järkeä, ajaisi silloin aatoksensa, vähänkään arvoisemmat,
ahjostaan esiin? Ei, pidoissa ei kuule muuta kuin jaarituksia ja
jonnin-joutavia, joita säästetään juuri noihin tiloihin, niinkuin
glacé-hansikkaita ja muita koristuksia. Aatteles vaan Brown
naapureitamme. Kun pistäyvät meillä iltamalla, vaimolla sukankudelma ja
miehellään viimeinen sanomalehti kädessä, niin on tuolla naisella
varasto elähdyttäviä, raittiita, alkuperäisiä ja eriskummallisia
lausetapoja ja hän haastelee huvittavasti todellisimmissakin ja
vakaisimmissakin asioissa. Meillä on silloin niin hauska, ja pidän
hänestä niin paljon että miltei rakastun häneen. Mutta katso häntä vaan
pidoissa, joissa hänen yllään on pöyhkeä hame kuudella karneeringilla,
ja päänsä näyttää kokonaiselta kukkaispenkereltä, -- ihan selväähän on,
ettei keskustelusta kanssaan voi tulla mitään, kun hän on niin koreana.
Luonnoton päänsä-puettamistapa on epäilemättä pään sisässä jotain
rikkonut, sillä hän ei ole enää sama rouva Brown, jonka tunsin
toispäivänä jokapäiväis-läningissään, vaan toinen rouva Brown, jonka
mielentila ei salli hänen ajatella mitään järjellistä. Hänellä on pari,
kolme lausepartta, jotka melkoisesti sopivat kaikkeen mitä häneltä
tiedustellaan, vastaukseksi, niinkuin: 'Oh todellakin! On maar! Ei maar
ole! Kuinka erinomaista!' ynnä muuta samanlaista. Syy siihen on se,
että hänellä on jonkinlainen kalaasikuume, joka tukehduttaa hänen
luonteensa mielenilmaukset, kunnes pidot ovat ohitse ja hän on
levähtänyt niistä. Minä pidän seuraelämästä, sentähden en saata pitoja
kärsiä."

"Mutta, rakas Bob," sanoi Marianne, "mitä on siis tekeminen? Eivät
kaikki tuttavamme voi meille tulla noin satunnaisesti jonakuna iltana.
Ellemme pidoissa koskaan kävisi, emme olisi tilaisuudessa tuttavistamme
koskaan tavata muutamia."

"Ja mikä hupi meille on heidän siellä tapaaminen? Tunnetko heitä
tosiaankin lähemmin, siksi että näet heidät komeihin pukuihin puettuina
ja istut muutamia tuntia heidän seassa, vaihtamatta niin sanaakaan
heidän kanssa muuta kuin että on tukalasti lämmin taikka kauheasti
kylmä, eli muista yhtä huvittavista asioista."

"Kuitenkin," lausui Marianne, "täytyy mun tunnustaani että pidoista
pidän; minua huvittaa niissä olla. Tunnen itseni ystävällisemmäksi ja
enemmän mielistyneeksi ihmisiin, kun näen heidät kauniimmissa
vaatteissaan ja itseensä tyytyväisnä. Itsestään lankeevaa on, ettei
keskustella syvämietteisissä aineissa, mutta minä kyselen yhdeltä
rouvalta mistä hän pitsinsä ostaa, ja hän minulle selittää miten hän
niitä pesee, ja eräs toinen nainen puhuu pienestä tyttösestään ja lupaa
minulle uutta mallia kannatin-vaatteelle. Siitä huolimatta on minusta
mieluista katsoa soreain nuorten neitojen vähän mielistelevän nuorille,
herttaisille herrasmiehille, ja nuorten herrojen olevan kohteliaat
ihanoille, nuorille tytöille. Viimeksi on minusta sangen hupainen
välisti pukeutua paraimpiin vaatteisiini, joskin eivät ole niin peräti
uuden uutukaiset ja uusimuotiset. Mun tekee hyvää saada välin
kirkastuttaa itseäni."

"Niinkuin vanhaa hopeata," sanoi Bob.

"Niin, ikään kuin vanhaa hopeata; ja joskin olen uuvuksissa kun
koteudun, tekee minun hyvää saada nähdä uusia kasvoja ja vieraita
oloja. Te, miehet, ette tiedä miltä tuntuu kotisalla ja lasten
kamarissa istua sidottuna ja mikä väsyminen syntyy tuosta
ykstoikkoisuudesta. Minä puolestani pidän noita paneteltuja pitoja
asetuksena yhteiskunnassa, joka on ylläpitämisen arvoinen, joskin se
tapahtuu suurella vaivalla".

"Jos ne vaan eivät niin kalliiksi kävisi", lausui Bob. "Miksi onkin
pakko enemmän ahmata ostroneita, kananpaistia, kasvisruokaa, jäätelöä,
kahvea ja champagnea kuin jaksaisi, kello yhden- eli kahdentoista
aikaan yöllä, jolla ajalla ei kotosalla kukaan järjellinen ihminen
vatsaansa rasita semmoisilla? Jos olisi yleinen tapa syödä vankin atria
keskiyön aikana en hiiskuisi siitä niin mitään; mutta täytyyhän
kuitenkin syödä kolme kertaa päivässä. Ja että laskea viiskymmentä,
sata, kaksisataa, jopa kolmesataa dollaria menemään, jotta ystävillemme
saattaisimme vatsatautia yösydän atriasta, on huonosti käyttää
rahojaan. Vaan jos nyt kerran pidän suuret pidot, pitää meillä olla
komeasti kuin muillakin ja seuraus siitä näkyy pitkässä rätingissä,
jonka saa kuitata ainoastaan hullutuksista -- niin, pahemmista kuin
hullutuksista, sillä ystävämme voivat huonommin tuommoisen atrian
jälkeen".

"Mutta kaikella tuolla", sanoi Rudolf, "on sentään hyvät puolensakin;
se on suureksi, erinomaiseksi hyödyksi meille nuorille lääkäreille.
Mitä olisi meillä muuten tekemistä? Ensinnäkin on meillä hoidettavina
kaikki ne taudinkohtaukset, joita naisille tulee alavain läninkein ja
lyhyitten hihojen kautta, sitte kaikki se kivuloisuus, joka tulee
siitä, että kuumassa huoneessa tanssitaan ahtaissa puvuissa, ja kaikki
se päänkivistys ja rikotun ruokajärjestyksen seuraus joka syntyy
hummerin, kolmen, neljän jäätelön, kuuman kahven, leivosten ynnä muun
-- sekoituksesta, joka kaikki vaan virkaamme edistää semmoisessa
määrässä, että sitä kyllä kannattaa huomioon ottaa."

"Mutta", sanoi vaimoni, "kysymys on, josko ei löydy muita vähemmän
kuluttavia, enemmän luonnollisia ja järjellisiä keinoja tuttavuuksien
ja ystävyyksien elähyttämiseen ihmisten välillä, kuin isojen pitojen
toimeenpano on".

"Niin", lausui Theodor, "sillä pitoja ei pidetäkään sillä
tarkoituksella että tutustuisimme niissä naapurilaisiimme. Usein ovat
'pidot' selvään myönnetyt vaan velaksi seuraelämää kohtaan, joka kerta
vuodessa maksetaan, että sitte saadaan rauhassa olla. Rouva Bogus,
esimerkiksi, elää ainoastaan pitääkseen taloansa kunnossa, kaappinsa
lukittuina, hopeakalunsa luettuina ja suljettuina rasiaan, jota ei saa
tirkalla auki, ja posliini astiansa rikkomattomassa rauhassa. Hänen
'parhaat kapineensa' ovat niin ihmeteltävällä tarkkuudella talletut,
niin monessa kääryssä ja niin kiinni sidottuina, ettei käy laatuun aina
välin ottaa niitä ulos piilopaikoistaan, vaan tulee sen tapahtua
huolellisesti ja kunnioittavaisesti kertaansa eli kahdesti vuodessa.
'Kaikella muotoa,' lausuu rouva Bogus miehelleen, 'käskekäämme nyt
jokainoa ihminen, jotka tunnemme kerrassaan, että sitte heistä
pääsemme'. Älä vaan nyt unhoita ketään, jota sitte täytyy päivällisille
eli teelle kutsua, Sama se, jos tulevat, taikka ei -- kohteliaisuuden
velvoitus on täytetty, kun heitä on kutsuttu."

"Noin useimmiten on asianlaita", sanoi vaimoni. "Se on kuin sanoisi
naapurilleen: teitä kutsutaan kaikkein muitten tuttavaimme kera jossai
määrin uskaltamaan henkenne ja terveytenne, mutta ellette tahdo tulla,
niin älkää sitte parjatkokaan ettemme ole vieraanvaraisuutta teille
tarjonneet. Tällä pitojen pitämisellä ovat nyt kaikki velkamme
maksetut; nyt voimme ovemme sulkea, asettua levollisiksi ja lukon
taakse panna hienot posliinimme. Bogus rouva sanoo myötäänsä ettei hän
tahtois elää miten rouva Munter, jolla ei koskaan ole talo tyhjänä
vieraista -- kaksi, kolme aamiaisella yhtenä päivänä, puolen tusinaa
toisena päivänä päivällisillä, ja kahdesti viikossa pieniä iltaseuroja.
Eihän koskaan voi järjestystä talossa pitää tuolla tapaa, päättää hän,
mutta kaikessa tapauksessa on enemmän hyötyä ja hupia rouva Munterin
pienissä iltaseuroissa puolen tunnin ajalla, kuin kahdessatoista rouva
Bogusen isoissa pidoissa".

"Sentähden", sanoi Theodor, "että rouva Munter todellakin nauttii
toisten ihmisten seurasta, ja siksi ovat hänen pienet pidon-tapaisensa,
vaikka hän ei ole rikas ja vaikkei hänellä ole vierailleen
kallisarvoisia tarjottavia, niin sanoakseni seuraelämän juhlahetkiä,
jossa aika kuluu mieluisammin ja jossa solmitaan ystävyyden liittoja
enemmän kuin missään muualla. Hän ei kokoa ihmisiä ympärilleen, joilla
ei ole vähintäkään huvitusta toisistaan, vaan hän valitsee pienen
piirin henkilöitä, jotka todellisesti toistensa seurassa menestyvät,
niin että kutsumus on ystävyyden osoitus. Hänellä on useimmiten jotakin
vieraittensa huvitukseksi tarjona, soittoa eli runollisuuden lukemista,
eli lipas kauniita piirroksia tahi kuvia täynnä --- ei suuria, mutta
kyllin vaihtelevaisuuden ja keskustelu-aineiden synnyttämiseksi; ja kun
siellä ei koskaan ole ahdinkoa, kuumuutta, kiirettä ja levottomuutta,
niin siellä helposti voi syntyä ja jatkaantua yleinen keskustelu, ja
hänen luotaan tullaan kotia oikein levähtäneenä ja virvoitettuna.
Yksinkertainen iltanen on aina makuisa, ehkei kyllin loistava illan
juhlahetkeksi. Kupillinen teetä, leivoksia vadillinen ja jäätelö eivät
ehkäise kanssapuhetta eivätkä vatsaa rasita".

"Mitä tänään olet kirjoitellut, isä?" sanoi Jenny nähdessään mun
laskevan kädestäni kynän, joka välistä onki melkoisella vauhdilla
paperin yli kiitänyt, sillä minulla on se taito -- siitä ajasta alkain
omattu, kun kirjoitushuonettani usein pidettiin toisena lastenkamarina
-- että voin lukea ja kirjoittaa kaikenlaisen ympärilläni vallitsevan
hälinän ja melskeen kesken.

"Joo, minä olen siitä kirjoitellut", sanoin minä, "josta olemme
puhelleet".

"Mikä kirjoitelman nimi on? Sillä tietysti se on sanomaan kirjoitus",
lisäsi Jenny.

"Sen nimi on: _Miksi ei ole hauska?_"

"Sepäs huvittavaa! Annas kuulla!" huudettiin nyt joka taholta.

Minä aloitin. "Surkea mutta paha kyllä, kieltämätön tosiasia on, että
me pohjan asukkaat emme tiedä emmekä näy oppivan tietämään millä
huvittaa vieraitamme kun ryhdymme noitten isojen pitojen pitämiseen,
joita välttämättömästi katsotaan kuuluvan hyvin järjestettyyn
yhteiskunnan elämään. Mikä voisi olla huvituksena ja yleisenä
hauskuutuksena, siitä tulee sen sijaan hämähäkinverkko johon kaikki
seurahuvit auttamattomasti kiedotaan ja tukahutetaan. Syynä lienee se,
että pohjanpuoleinen yleisesti ja anglosaksilainen erittäinkin ei
suuresti käsitä vilkkaan keskustelun viehätystä, eikä taida semmoista
pitääkään. Sana seurahuvitusta merkitsee meillä oikeastaan _jotakin
syödä_, ja eipä aivan vähääkään syömistä. Isot illalliset, isot
päivälliset pidetään ensimäisenä huvituksena; ruokaa ja juomaa
ylöllisesti tarjotaan -- millä muuten vieraitamme huvitamme? -- ja sekä
isäntä että vieraat hauskuuden mittaavat juoma- ja ruokavarain
menekkeen mukaan. Että hauskuus juuri olisi _itse seurustelemisessa_
miellyttäväin eli sama-aatteisten henkilöitten kanssa, se ei juolahda
kenellekään mieleen.

"Ihan toisin on esimerkiksi Ranskanmaalla ja etelä-Europassa. Siellä ei
suuresti illallisesta kysytä; pää-asia on että seura on miellyttävä. Ei
myöskään olla niin peräti varovaiset aatteitaan ja tunteitaan
selittämään vähemmin tunnetuillekin, jopa tuntemattomille. Ranskalainen
tahi italialainen haastelee meille itsestään, tunteistaan,
tulevaisuuden-toiveistaan ja perinnöistään avosydämellisyydellä, joka
on meille ihan käsittämätön, me emme puhu niistä kun likeisimmille
ystäville. Tästä seuraa luonnollisuus seurustelemisessa ja vapaus, joka
tekee keskustelun tuhatkertaisesti helpommaksi kuin meillä, josta
kahdestakymmenestä asiasta ei yhdeksäntoista pidetä sopivana aineena
vierasten ihmisten välillä. Lähimmässä yhteydessä sen perusmietteen
kanssa, että miellyttäväin ihmisten seura on seuraelämän hauskuus ja
päämaali, on se yksinkertaisuus, jolla virvoitukset tarjotaan. Teen
kantelee ja antelee joku läsnäolevista naisista; eräs nuorista
herroista hoitaa teekyökin; joku tytöistä kantaa ympäri korin
leivoksia; sokeri- ja kerma-astia kulkevat kädestä käteen, ja kaikki
tämä kaukana siitä että se ehkäisee -- hauskuuden, enentää sen sillä
sen kautta aina syntyy seurassa liikuntoa, katoaa kaikki tylyys ja
purkautaan lystisti puheesen.

"Tämän eroavaisuus etukynnessä riippunee eri kansan-luonnosta, vaan
myöskin eri tavoista. Ranskanmaalla ja Italiassa eletään ja oleskellaan
niin paljon ulkona kodista, yleisillä kävelypaikoilla ja puutarhoissa,
että ei millään muotoa voi ympäröidä itseään läpi-tunkemattomalla
muurilla. Herra A. perheineen murkinoitsee erään puun alla; toisen puun
siimehessä syö herra B. perheineen eineensä, ja tervehdyksiä,
hymyilemisiä ja lauseita vaihdetaan tuota pikaa. Perhe-elämä siis
osaksi muuttautuu taivasalle, eikä se liene sille vahingoksi. Mekin
käymme tuommoisissa hupipaikoissa, juomme kupillisen teetä eli
lasillisen punssia, mutta me istumme äännettöminä ja totisina
kuin hautajaisissa ja ennen kaikkia varomme puhumasta muuta
kuin jokapäiväisiä vähäpätöisyyksiä; me ylpeästi hymyilemme
kokenemattomalle, joka tuommoisessa paikassa kaikkein kuullen puhuu
semmoista, joka enemmän koskee häntä itseään eli muita.

"Mutta voidaksemme vapaasti ja kahleettomasti keskustella, täytyy
meidän pohjolaisten olla hyvin tuttavat. Ja miten tutustuisimme? Ei se
voi tapahtua 'isoissa pidoissa', noissa, jotka oikeastaan ovat
seuraelämän ensimäinen aloittava askel. Paras, minkä niistä voi lausua
on, että ovat tyhjää paremmat. Herroja ja naisia temmeltää ahdingossa
kuin lammaskarsinassa, pukkelevat toisiaan, määkyvät vähin yks- taikka
moniäänisesti, ja menevät kotiinsa sitten -- siinä kaikki. Siellä ei
voi oppia toisiaan tuntemaan, korkeintaan voi havaita jonkun omaisuuden
jollakin yksityisellä, ja sittekin useimmiten -- erehtyä. Kerran kyllä,
se on tosi, sattuu että pari henkilöä, jotka todellakin ovat
samamielisiä ja sielun-heimolaisia, pääsevät erääseen huoneen-sopukkaan
häiritsemättä puhelemaan tunnin ajaksi ja eroavat toisistaan tiedolla
että ovat oppineet paremmin toisistaan pitämään, siis enemmin toisiinsa
tutustuneet. Eivät sentään tuommoiset pidot ole perin arvottomat. On
paljo parempi että rouva Bogus kerran vuodessa paljastaa
vierashuoneensa sohvat ja istuimet ja kutsuu ystäviään luokseen, kuin
ettei hän niitä ollenkaan paljastaisi, eikä kertaakaan kutsuisi. Hän
ehkä tuntee riittämättömät voimansa ja aistinsa, asettaa pienemmälle
seuralle hupaista illankannatinta. Hän ei ehkä voisi ollenkaan
järjestää silloin hyvinpäin mitään. Kaikki pienet kohdat yksistään
maksaisi hänelle enemmän huolehtimista, kuin nuo hänen isot
jokavuotiset 'verkottelemisensa', ja eivät sittenkään onnistuisi, jota
vastoin noissa isoissa pidoissa hohtavat hopeat, kristallit ja
posliinit aina näyttävät yhtä komeilta, kokkieukon taitavuus takaa
illallisen moitteettomaksi ja sokerileipuri pitää jälkimakeisista
huolta. Syyllähän nousevat kalliiksi hintaluettelot näistä, mutta kun
Bogus herra ei sitä morise, en luule kenenkään muun oikeutetuksi sitä
tekemään. En ole rukoillut taivaan vihaa hänen ylitsensä, vaikka hänen
väkevä kahve on aamuun asti valvoittanut minua ja hänen hummerinsa on
saanut minua niin mustin mielin elämää miettimään, etten ole sitä ennen
tehnyt. Bogus rouva on kyllä Eva, joka tarjoo minulle omenan, mutta
minä olen kuitenkin hupsu Adam, joka sen otan vastaan ja syön mitä
varmaan tiedän olevan vahingollista ja olen kovin kohtelias,
moittiakseni synneistäni miellyttävää viekotteliatarta. Maaseudulla ja
pienissä kaupungeissa on tuommoisten pitojen toimeenpano, joihin kaikki
naapurit kokouvat syömään, juomaan ja viettääkseen päivää iloisasti,
oikea laupeuden-työ. Saa silloin katsella toisiaan pyhäpuvussa, ja se ei
ole vähintä; nuoriso huvitteleiksee ja vanhat sitä katsovat muistellen
oman herttaisen nuoruutensa aikaa. Maksakoot tuommoiset pidot mitä
tahansa, niissä ei mene rahat hukkaan".

"Mutta", keskeytti vaimoni, "ellei illallinen tuommoisissakin pidoissa
pääasiana olisi, niin voisi niitä pitää tiheämpään. Katsos, jos
emäntäinen tietää ja tuntee että hänen täytyy laittaa viidenlaisia
leivoksia ja kuudenlaatuista marjahuuppaa eli sylttiä, ja ehkä lisäksi
jäätelö-torttua ja viini-hyydettä ilman sokerileipurin avutta, niin
istunee hän mieluummin myötäänsä sisällä, millään muotoa estämättä
yleistä parasta, kun ei hänellä voi olla niin ja niin kuin Smithin
rouvalla ja rovastin eukolla oli. Jos seurusteleminen olisi toista ja
syöminen toista, niin voisi useammin nähdä ystäviään luonaan, sentähden
sinun mielestäni, pitäisi antaa ohjeita toiseen pitojen loistavuuden
luonnistamis-tapaan".

"Me voisimme edullisesi lainata toisten kansain tavoista muutamia",
jatkoin minä. "Ranskassa ja Italiassa perheet määräävät päivän
viikkoonsa ystäväinsä vastaanottamiseksi, ja iltamalla on sali jotenkin
täynnä ihmisiä. Vieraista useammat tulevat joka viikko jälleen,
vuosittain jatkaen käyntejään; siten kaikki tutustuvat ja nuo
vastaanotto-illat tulevat huvittaviksi ja miellyttäviksi kuin
perheen-keskuudet; eräitä kasvoja tottuu siellä aina näkemään, jonka
ohessa tietysti aina väliin uusia henkilöitä ilmaantuu, josta syntyy
viehättävää vaihetusta. Minun ajatukseni mukaan tekee juuri tuo tiheään
yhdessäolo seuraelämän virkeäksi ja riemastuttavaksi. Meilläkin on
tehty koetus 'vastaanotto-iltamilla', mutta puhumatta muutamista
taiteilioista eli muukalaista, syntyy näistä illoista yhtä monta
pitopäivää eli peli-klubia. Muutenhan löytyy monta muuta
huvittelemistapaa vieraille, niinkuin soittoa, kuvaelmakokoelmia,
lausuntoa y.m. Vaan on vaarassa että tämäkin vaihetus päättyy siihen,
että ainoastaan etevimpiä taiteilioita pidetään kelvollisena
esiintuomaan näytteitä taidoissa. Kuitenki voinee pitää tätä tietysti
paljoa edistävämpänä ja jalostuttavampana kuin noita kalliita
illallisia.

"Minun neuvoni -- sillä semmoisen antoon pidän itseni oikeutettuna --
olisi sentähden, että kaikissa pidoissa kallisarvoisia välikappaleita
vältettäisiin, ettei kutsuttaisi kokoon muita henkilöitä kuin
semmoisia, joita ainakin voi luulla samamielisiksi ja joilla olisi
hupia toistensa seurasta, ja sitten jätettäisiin niille täysi vapaus
olla huvitettuina eli ei. Se hupaisuuden tunne, jonka tuntee muutamissa
piireissä, riippuu aivan isäntäväestä ja heidän käytösvasta. Löytyy
ihmisiä, joitten sydämellinen halu edistää toisten iloa on niin
epäilemätön, että oikein syän ilostuu ja keventyy paljaasta heidän
näkemisestä. Jos heidän on onnistunut saada jotain erityistä toimeen
vieraittensa huviksi, ovat siitä itse niin riemuissaan ettei kivet ja
kannotkaan voisi olla heidän iloon yhtymättä. Semmoisten ihmisten
tykönä saattaa kernaasti syödäkin itsensä sairaaksi, jos heidän pistää
päähän vieraitaan komealla illallisella ilahduttaa. Mutta onneksi se ei
usein heille johdu mieleen. Sillä he tietävät että emäntä, joka elää
alinomaisessa pelvossa siitä miten suuri illallislaitos viimein on
esiytyvä, ei voi olla hetikään niin herttainen ja ystävällinen, kuin
jos hän tyynein mielin ajattelee sitä teen tarjoomista eli leivottua
kakkua, joka tulee annettavaksi. Hyvin hyvä asia on, jos voi
vierailleen hankkia kauniin soitannon nautintoa, mutta välttämättömäksi
tavaksi ei pidä sitä tehdä. Myöskin ovat vieraat velvoitetut
hupaisuutta edistämään, eikä istumaan tuossa puukuvina odotellen että
heitä huvitettaisiin. Isäntäväen velvollisuus on elähdyttää
vieraittensa vilkkautta ja lystillisyyttä näyttämättä että se heille
olisi väkinäistä. Mikä esimerkiksi on enemmän masentavaa, kuin jos
rouva Smith, niin pian kuin syntyy hetken hiljaisuus, kulkee yhdestä
joukosta vieraita toiseen, hupattaen: 'Voi, varmaankaan herrasväellä ei
ole hauska!' eli 'Millä voisimme huvitellaita?' Tähän ei voi muuta
vastata kuin että on hauska, eli ettei tarvita mitään erityistä
huvitusta, mutta tuommoiset lauseet yhtä varmaan seuran hupaisuuden
kuolettavat kuin kynttilän sammutin liekin sammuttaa, kun sen panee
kynttilän yli.

"Mitä viehättävin on Edmond Aboutin kertomus Tolla kirjassaan
vastaanottopäivistä vanhan korkea-aatelisen roomalaisen perheen luona
-- siitä rauhallisuudesta joka joka huoneessa vallitsee -- kuinka
tullaan ja mennään aivan vapaasti -- kuinka vieraat, ihan kuin
kotonaan, tekevät mitä tahtovat: muutamat keskustelevat vilkkaasti,
toiset istuvat hiljaisina ja haaveksivaisina, toiset taasen ovat
schack-peliin kiintyneet eli soittavat, eli kulkevat edestakasin
terassilla.

"Usein sattuu ihminen olemaan mielentilassa, joka tekee tehokkaan
yhtymisen seurakeskusteluun suureksi vaikeudeksi; lepoa silloin
vaadittaisiin, kernaasti kuunteleisi mitä muut puhuvat, kernaasti
rasituksetta pitäisi hupaista iltaa; ja talo, jonka vieraanvaraisuus
avaa oven seposelälleen ja jossa löydän melkein kodin, jossa voin puhua
eli olla vaiti, miten itseni haluttaa, on minulle senlaisina hetkinä
todellinen siunaus. Siellä olen kuin kotonani, minua siellä
ymmärretään; jos tulen aikaisin, tai myöhään, olen aina yhtä
tervetullut. Jos voin seuran hupaisuutta edistää, eli en voi, on se
yhtä. Tulenhan minä takaisin monena iltana, ja luotetaan siihen, että
sitte velkani maksan.

"Ystävieni joukkoon luen erään nerokkaan miehen -- todellisesti
intonerokkaan, mutta joka on sen luonnolliselle omituisen luonteen ja
vuokseen alainen, joka seuraa tuota mielenlaatua. Hänellä on
hermollinen pelontunne kaikkea seuraelämää vastaan. Kauhunaan,
mahdottomuutena ovat hänestä päivällisten ja illallisten pitämiset --
mutta minä tiedän erään vierashuoneen, jossa vallitsee tyyneys ja
hiljaisuus ja jossa seisoo sangen nattaunut vanha sohva, ja tänne astuu
hän sisään ovelle koputtamatta, ja siellä näkee hänet usein sohvan
selkimeen nojautuneena puolittain suljetuilla silmillä, mitään
ympärillä olevista huolimatta, jotka myöskään eivät häntä häiritse. Kun
sattuu, ottaa hän keskusteluun osaa, ja usein, ennenkun hän itse eli
muutkaan mitään aavistaa kavahtaa hän unelmistaan ja rupeaa vapaaseen
ja huolettomaan keskustelemiseen. 'Miten saatte sen ja sen niin usein
luonanne käymään?' kysytään meiltä. 'Me olemme häntä kerta toisensa
perästä kutsuneet tykömme, mutta häntä ei näy tulevaksi koskaan'. Ja me
häntä emme käske koskaan; hän tulee kuitenkin.

"Lyhyesti, koko asia on siinä, että seuraelämän tarkoitus pitää oleman
ihmisten kesken ystävällisen ja tutunomaisen yhteyden synnyttäminen.
Jos se ei tapahdu -- kutsutaanko vaan pakosta eikä todellisesta
ystävällisyydestä vieraitaan, niin seurauksena on meillä se henkeä
puuttuva muoto seuraelämästä, jota valitamme. Sillä kun isäntäväki ja
vieraat katselevat toisiaan väliä-pitämättömyydellä ja kummin puolin
onnitellaan itseään kun pidot ovat lopussa, niin on mahdoton että
heillä voisi olla hauska toistensa seurassa. Sitävastoin, jos vaan on
päämaalina semmoisten ihmisten hupainen kanssakäyminen ja tapaaminen,
joilla on hauskuutta toisiinsa tutustumisesta, niin on ihan
vähäpätöistä mitä tehdään, eli mitä tarjotaan -- aina on senlaisessa
seurassa hauska ja miellyttävä olla".



V.

Nuorten ilon kahlehtiminen.


"Tuossa oli neljäs onnettomuus suurten markkinain alla X:issä", lausui
Jenny ja pani sanomalehden luotaan.

"Ja se ei suinkaan ole paljo", sanoi Theodor, "kun ajattelee että
markkinat oikeastaan pidetään vaan kansanhupina, joissa kaikilla
poikanulikoilla on oikeus tehdä mitä vaan haluavat".

"Poika poloiset!" sanoi vaimoni; "nyt kaikki kannetaan heidän
niskoille!"

"Kaikessa tapauksessa", väitti Jenny, "näkyvät kuitenkin olleet syypäät
tulipaloon kaupungissa. Muutamat poikaset aikoivat panna toimeen
leikkitulituksia, kertoo lehti, mutta siitä sattuikin tulemaan
tulipalo".

"Me lääkärit saamme aina paljon tekemistä tuommoisten kansanhupien
jälkeen", lausui Rudolf, "aina sattuu silloin ulkonaisia vahingoita,
välisti oikein huvittavia luunrikkomia, eli tulee pakko sahata jäseniä
poikki. Niin on myöskin hautajaisissa ja muissa juhlallisuuksissa,
joita väki tunkee katsomaan".

"Se on käsittämätöntä", lausui Bob, "ettemme saata oppia huvitteleimaan
ilman melua, hälinää ja hulinaa. Ranskanmaalla ja Italiassa suuretkin
kansalliset juhlallisuudet vietetään ilman mitään telmäämistä;
tappelemisia ei koskaan tapahdu kuin meillä. Meidän poikaset ja nuoret
miehet eivät luule muutoin voivansa hauskutella, jos eivät saa käyttää
nyrkkiään. En ymmärrä mistä se tulee".

"Joo", sanoin minä, "yhtä vähän kuin oikeastaan osaamme vieraitamme
huvitella, yhtä vähän itse osaamme huvitettuina olla. Emmekä myöskään
lapsiamme huvittele eli hanki heille kotosalla huvitusta. Seuraus siitä
on että poikaset ja nuorukaiset, joilla on halu huvituksiin voimakkain,
kun kerta pääsevät vapaiksi, ovat miltei kuin irti päässeet
kahlekoirat, ja melkein muille rauhallisille kansalaisille käyvät
hengenvaarallisiksi rajun, hillitsemättömän iloisuutensa kautta."

"Ethän tahtone että nuorille poikaisille huvitukseksi pantaisiin
toimeen tanssihupia ja seuranäytelmiä!" sanoi vaimoni naurahtaen.

"En", vastasin minä, "mutta ensimäisenä pitäisin sen tärkeänä ettei
kotona lapsia ja lasten leikkimisiä katsottaisi vaan vastuksina
oleviksi; minä tahtoisin että äiti uhraisi vähäisen ajastaan
opettaakseen pienokaisia leikkelemään, piirustelemaan ja maalaamaan
paperinukkeja, eli muuta semmoista, että isä antaisi heille aselaatikon
ja opettaisi työaseitten käyttämistä heille. Tuhansin heidän aika, joka
siihen tuhlausisi, kostuisi heille takaisin. Vielä tahtoisin että joka
koulun luona löytyisi leikkikenttä ja että poikain leikit pidettäisiin
yhtä tärkeinä kuin kielioppi ja maantiede.

"Minä tahtoisin että opettaja olisi heidän leikeissä osallisina,
opettasi heitä pallisilla olemaan ja luistelemaan y.m. Kymmenen ja
kahden kymmenen vuoden välillä on nuorukaisen luonto täynnä
rauhattomuutta ja riehunta, jonka _täytyy_ päästä ulos uhkumaan.
Poikasella on tosi tarve huutaa, telmetä, teuhoa ja peuhota, painia,
lyödä y.m., mutta sopivain ja terveellisten ruumiinharjoitusten kautta
vähenee hänen hurjuutensa ja ne ovat hänelle kaikissa suhteissa
suureksi hyödyksi. Vaan missä oppii hän luistelemaan, pallia lyömään,
mäkeä laskemaan, noihin kaikkiin, jotka ovat hänelle niin tarpeesen? Ei
koulussa suinkaan, ei isältään, jolla ei ole aikaa eikä halua hänelle
sopivain kumppaleiden hakemiseen noihin harjoituksiin. No, siis hankkii
hän kumppaleita itse, ja todellakaan ei saata häntä siitä soimia, ettei
aina satu parhaita.

"Poikanen on saanut kelkan ja hankkinut tuohon hupiin itselleen
kumppaleita ja nyt lasketaan alas ahkeraan mitä jyrkimmistä törmistä.
Vaan eräänä päivänä pieni kelkkanen sattuu pukkaamaan jonkun totisen
kansalaisen kumoon, ja tuo totinen kansalainen saa polveensa myöskin
totisen mustelman. Mikä siitä on seuraus? Ei lähetetä poikia toiseen
törmään, jossa halun mukaan, ketään vahingoittamatta, saavat laskea,
vaan asetetaan kielto mäenlaskua vastaan koko kaupungissa, ja sen
kautta saa tuo huvitus vielä viehätyksen kielletyn ilon nauttimisesta.

"Niin tahtoo poikanen luistella; sitä hän ei saa, sillä se voisi olla
vaarallinen hupi, ja se kyllä on tosi; mutta miksei pyydetä
päälleluetettavaa miestä menemään jäälle poikasten myötä katsomaan
etteivät lähde vaarallisille paikoille? Nykyään perustetut n.s.
luisteluradat ovat kyllä parannuksena tässä, mutta lukuisat tapaturmat
osoittavat ettei poikasilla ole tarpeellista peräänkatsontaa.

"Suuresti erehdytään, jos luullaan tarpeelliseksi nuorten huvitushalua
hillitä. Jos sen sijaan koeteltaisiin valvoa ja johtaa sitä huimuutta
joka huvituksia etsii, hurjiakin huvituksia, koetettaisiin terveyttä
edistäviä keinoja hankkia heille niin se olisi koko yhteiskunnan
hyväksi. Jos yleisiä huoneuksia tuommoisiin huvituksiin
kustannettaisiin, jos laitettaisiin lastentarhoja, kiikuilla,
pallinheitolla, mäenlaskulla ja muulla semmoisella, niin saataisiin
korolla rahat kohta takaisin. Jos kouluissa, samoten kuin niihin
voimistelunopettaja hankitaan, olisi asetettu myöskin leikkien
opettaja, joka opettaisi poikasille terveelliset, hupaiset leikit
noiden niskoja taittelevain, usein raakuuksiin ja tappeluihin
muuttuvain sijaan, joihin nuoruuden veri kuohuilee, niin semmoiselle
opettajalle hyvin kannattaisi maksaa hänen palkkansa.

"Nyt saarnataan ja soditaan noita telmääviä leikkimisiä vastaan, tuota
huimuutta koetaan tukehduttaa, joka on sanomattoman väsyttävä, mutta
poikasille aivan välttämätön. Lasta voipi niin ankarasti kasvattaa,
että siitä tulee vasten sen luontoakin hiljainen ja pelkäävä, mutta
varmaan voi otaksua että luontonsa purkaa kahleensa toisaalle.
Tupakoida, juoda ja huonoa romania lukea, on paljo pahempaa, kuin
juosta ympäri soita ja maita, eli lyödä painia, eli tapella. Mutta
nuorukainen, jota huvituksista on estetty ja kahlehdittu, pääsee kerran
jutkosta vapaaksi, ja silloin hän ahnailee huvituksia, lienevät mitä
laatua tahansa. Usein nähdään poikasten, jotka kotona näyttävät
siivoilta ja hiljaisilta, kun omin käsin pääsevät ulos, menettelevät
muita hurjemmin. Kotona eivät tohdi tuolia liikuttaa eikä lastuakaan
vuolla; pääsevät sitte kerran ankaruuden alta uskaltavat he kaikkeen
ryhtyä, eikä löytyne pojankuria, niin ilkeää, johon hän ei ehdi".

"Tuo kaikki voi olla totta", sanoi vaimoni, "mutta millä sitte nuorta
väkeä kotona huvitettaisiin?"

"Sitä meidän juuri tulee oppia. Vanhempain tulee aikansa, mukavuutensa,
niin rahansakin alttiiksi antaa tähän tarkoitukseen. Heidän tulee
joutaa valvomaan lasten leikittelemisiä, heidän tulee oppia kärsimään
lasten pienten jalkain kopinaa ja telmäämistä aamusta iltaan saakka,
heidän tulee hankkia heille kelkkoja, keinuhevosia, luistimia ja muuta
semmoista. Kun lapset kasvavat, nuo uhraukset myöskin kasvavat, mutta
ne tulevatkin palkituiksi. Äiti, joka kutsuu nuorta väkeä luokseen
lastensa huviksi, antaa heidän kaikessa yksinkertaisuudessa iltahetken
tanssia, vanteita heitellä, leskistä juosta, croquetilla olla, eli
soudella järvellä y.m., ei ole vaivojaan katuva. Isä, joka poikansa
uimaan opettaa; sekä soutamaan, luistelemaan j.n.e., isä, joka kulkee
poikansa kanssa kävelemässä ja antaa hänen keiloja heitellä tuttavien
kanssa (ilman punssin juomista) on kauan oleva poikansa rakkain
kumppali, ja semmoisilla vanhemmilla ei satu usein että heidän poikansa
eivät kotosalla olostu, eli huonoissa huvituksissa hakevat
ajanviettonsa. -- Vaan kun vanhemmat itse eivät kotona olostu, kun isä
ei ainoatakaan iltaa saa kuluneeksi pelittä ja äiti on teaterissa eli
illallisilla, miten lapset sitten olostuisivat kotona?"

"Mutta vanhempia löytyy, joitten täytyy elatuksekseen niin ahkeroida,
etteivät jouda lapsiaan johdattamaan", väitti Bob, "ja lapset tulevat
niin aikaisin oman onnensa nojaan jätetyiksi, ettei heidän
vaurastumista voi valvoa".

"Ja siinä juuri, minun ajatukseni mukaan, valtio olisi toimeen astuva",
sanoin minä, "asettamalla kouluihin leikit oppiaineeksi, niin voin
sanoa, ja kustantamalla kasvavalle, työtätekevälle nuorisolle
huoneuksia, joissa tuo nuoriso voisi säädyllisesti ja vahingotta ja
maksotta -- huvitelellaita".

"Vaan me naiset", sanoi Jenny, "emme ainakaan ole niin huvituksien
tarpeessa. Työ itsessään on hupi meille".

"Niin, se on kyllä helppo niitten sanoa, joilla on hyvä koti, ja joille
työ ei pakosta tule rasittavaksi. Mutta aatteles nuoren iloisen tytön
koko päivän istuvan tukalassa, tahkea-ilmaisessa huoneessa määrä
tuntiin saakka ommellen. Ilta tulee, ja hänellä on kolmekertaisesti
niin suuri halu huvitusta, ja kolmekertaisesti niin suuri tarve
huvitusta kuin onnellisempi osaisilla sisarillaan. Mihin hän siis
menee? Teateriin ehkä, nuoren miehen seuraamana, yhtä ajattelemattoman
kuin hän itse on, ja vähemmin siveellisen; ja sieltä juomien myymälään
juomaan lasillisen viiniä, ja sitten yhden vielä, kunnes hän
huumautuneena ja ajattelematta mitä hän tekee -- menee, mihin? Turmiota
kohti".

"Huh! Se oli julmaa!" lausui Jenny, "Täytyy tunnustaani että todellakin
olen ansioksi itselleni lukenut sen, että niin vähän pyrin huvituksiin,
olostun kotona niin hyvin ja teen niin halusta työtä. Todellakin olen
pitänyt itseni moitteettomana nuorena neitosena, mutta sen johdosta
mitä isä nyt on lausunut, huomaan selvään että kaikki tulee siitä kun
kodissani olen niin onnellinen".

"Aivan niin, lapseni; se joka on onnellinen ei tarvitse huvituksia.
Lapsi joka kodissaan on onnellinen, ei hae hupia ulkoa. Vaan koska nyt
poikasen onnenkäsitykseen kuuluu melske ja telmääminen, niin on tärkeää
että hän sitä saakin. Mutta nyt on tulennos takassa hiilostunut ja nyt
lausumme toisillemme hyvää yötä".



VI.

Se on muodinmukaista.


Kirjoitushuoneeni ja vierashuoneen välinen ovi oli avoinna, ja minä
kuulin sieltä ikäänkuin silkkisiipien suhinan, jos jonkinlaista
linnunviserrystä ja kuherrusta, josta minä saatoin ymmärtää muutamain
Jennyn ystävätärten tulleen meille käymään. En voinut olla heittämättä
silmäystä ovenraosta katsoakseni noita kukoistavia kasvoja, jotka
pilkistivät esiin fasanilinnun höyhenien, kyyhkynsiipien ja nyökkyvien
vesilintujen alta.

Nuori impi, hyvin kasvatettu ja hyvin puettu, on aina suloinen
katsella; ja minä puolestani kadotan aina sydämeni (kuvannollisesti
puhuttu, tietysti) kun joku noita raittiita kukkasia minua tielläni
kohtaa. Heidän kiharansa ja verkkonsa ja röyhellyksensä ja koristimensa
-- heidän joutavuudet, hullutukset, jos niin tahdotte -- viehättävät
minua, miten kiharapään lapsen oikut ja lorut. Ja nuo pienet
tenhottaret aavistavat heti minun heikkouteni. Jo minun tervehtäissä
huomaan heidän silmistä että he ovat ihan varmat siitä, että voivat
kietoa minua vaikka pienimmän sormensa ympäri, jos haluavat.

Jennyn ystävättäret ovat miellyttäviä tyttösiä -- hyvissä
ymmärtäväisissä perheissä kasvaneita kukkasia -- he eivät ole
pakanallisia ruusuja, joita muodikas seuraelämän kasvatuslaitos on
kehittänyt. Hyvät äidit ja tunnolliset tädit ovat heitä tarkkuudella
kasvattaneet; heille on opetettu että joka on hyvä, se on myöskin
kaunis, että pienet tyttöset eivät saa ylpeillä punaisten kenkäinsä ja
ihanain kiharainsa yli, ja monta muuta hyvää totuutta. He ovat käyneet
parhaimmissa kouluissa, saaneet nykyajan korkeimman sivistyksen, ovat
tähtitiedettä, maanoppia ja viisaudenoppia tutkineet -- niin että se,
joka sattuu lukemaan tietojensa luettelon hiukan peljästyy antaumasta
puheisiin heidän kanssa. Minä kuuntelinkin suurella tarkkaavaisuudella
vilkasta keskustelua vierashuoneessa, ja siellä keskusteltiin...

Niin, mistä nuoret immet kernaimmin puhelevat, kun joutuvat keskenään
juttelemaan? Ei suinkaan Nilvirran alkulähteistä eli päiväntasaajista
ja niiden myrskyistä, eli Dante'sta, eli Shakespeare'sta vaikka kyllä
koulussa kaikkea tuota lukeneet ovat, vaan aineesta, joka on heille
paljoa rakkaampi ja likeisempi -- johon naisten huomio ikuisesti on
kiintyneenä, aina siitä saakka, kun Eeva pukeutui ensimäiseen
sikunapuunlehtiseen pukuun.

Minun on myöntäminen että pukeutumisen salaisuudet viime aikoina ovat
minua kammostuttaneet. Tuskin on siitä kulunut vuosikausi, kun Jenny
tyttärelläni oli kiiltävät tummanruskeat hiukset, jotka hän väänteli
monenlaisiin pehmeisiin kiemuroihin kasvojensa ympäri ja kietoi
klassilliseen nutturaan ne niskaan. Jennyllä oli joku mitta
taiteellista aistia tuossa tukkansa laittamisessa ja minä tunnustaan
että jokapäiväishupieni joukkoon luin hänen päänsä sukimisen
katsomista. Hänellä oli aina kukkanen, lehti, oksa, taikka
ruusunuppuinen palmikoissaan, joka näytti niin viehättävän verekseltä
ja teki hänen omituisesti runollisen näköiseksi.

Mutta kaikki tuo on kadonnut vähitellen. Ensin Jennyn hiukset alkoivat
näyttää aaltoisilta, sitten käherretyiltä, niin että seisoivat suoraan
pystyssä melkein, minulle suureksi huoleksi ja levottomuudeksi; mutta
jos asiasta virkoin mitään, vastattiin heti: "Se on muotikasta! Kaikki
pitävät niin hiuksensa, isä".

Minä koetin puolestani tätä vastustaa, koska se sileä, säännöllinen
tapa sukia hiuksensa, jota ennen olin aamiaispöydässä ihaillut, nyt
usein muuttui kummalliseksi sekasorron kudokseksi, johon tuota
tuhansiin mutkiin oli väännelty, kiedottu, kudottu ja solmettu, ilman
minkäänlaisen kauneuden-aistin noudattamista. Vaan silloin ilmoitettiin
minulle, että se oli tarpeellista johonkin erittäin loistavaan
tilaisuuteen ilta-päivällä.

Vaimoni ja minä emme oikeastaan käy suurissa seurueissa, mutta Jenny
houkuttelee meidät talven kuluessa muutaman kerran ulos, jotta
seuraisimme seuraelämän edistymistä; ja noissa tilaisuuksissa olen
suuresti kummastellut sitä säännöttömyyttä, joka vallitsee viehättävän
sukupolven päänsilittämistavassa. Näyttää niinkuin eivät kampaisi
itseään ollenkaan. Minä tiedän tietysti että olen vaan ymmärtämätön,
osaamaton, hämmästynyt mies, mutta minun silmissäni näyttävät kaikki
nuo naiset semmoisilta, kuin jos oisivat levottoman unen jälkeen
nousseet vuoteestaan, suorineet pukunsa päälleen ja heti töytänneet
sisään salonkiin, silittämättä epäjärjestyksessä olevia kiharoitaan.
Sitäpaitsi näyttää kaikilla nuorilla naisilla olevan ihan samanlaisesti
hiuksensa laitettuina, joka herättäisi minussa luulon että sama
taiteilia oli ne kaikki "laittanut".

Minä tosiaankin hyvin kävin hämilleni ensi kerran illallisilla
kohdatessani muutamia nuoria ihastuttavia tyttöjä, joita luulin
tuntevani yhtä hyvin kuin oman tyttäreni, mutta jotka näyttivät minusta
nyt ihan oudoilta. Heillä oli nimittäin kaikilla pää kammattu tapaan,
joka selvään mieleeni muistutti sähkövoimalla tekemät temppumme ja
kokeemme, jolla meidän koulussa oli tapa huvitella, kun esine seisoi
erittämis-pallilla ja joka karva sen hiuksista nousi pystyyn ihan
itsestään. Ne korkeat, selkkauksiin joutuneet hiustornit ja
eriskummaiset koristeet, joita sinne oli ikäänkuin heittämällä pantu
sinne, tänne, vaikuttivat minuun niin kovasti, että luulin edessäni
olevan jonkunlaisen lumotun olennon, ja että tuskin voin heidän
kanssaan puhella maltillisella mielentyyneydellä, eli käsittää noitten
ihmeellisten olentojen olevan niitä miellyttäviä, hyvin kasvatettuja
nuoria tyttöjä, moitteettomia sisaria ja tyttäriä, opettajattaria
pyhäkouluissa y.m. -- jotka niin usein kotonani olen tunnustanut sangen
suloisiksi ja järkeviksi.

En tiedä mistä se tulee, mutta sana: se on muotikasta, heittää kaiken
yli johon se heijastaa niin lumoovan kiillon, että suurimmat
hullutukset tulevat hyväksytyiksi mitä järkevimmiltä tyttösiltä, kun
vaan tuo tenhosana on lausuttu siitä. Jonkun ajan vihaavat he muotia --
he sanovat että se on "kauheaa" vaan he lausuvat sen hiljaisittain
hoippuvin voimin ja heittävät lausumatta loppupäätöksen, että heillä on
oikeus vastaisuudessa kutakuinki jäljitellä inhottua mallia.

Huvikseni kirjoittelin ylös mitä kuulin heidän ripeästä keskustelusta,
ja annoin jokaiselle kauniista puhujattarista sen linnun nimen, jonka
höyheniä hatussaan itsekukin kantoi.

"Minä tunnustan", sanoi pieni Kolibri, "että olen ompeluksesta ihan
väsyksissä; muodit ovat niin eroavaiset viime vuoden muodista että saa
tehdä kaikki uudestaan saadakseen mitään muodin mukaista pitääkseen".

"Niin, eikö se ole kauheaa!" lausui Fasanilintu; "Aatteles vaan mun
uutta, vaaleata silkkipukuani! Se tuli hyvin kalliiksi, ja minulla on
se ollut pari kertaa ainoastaan päälläni, ja eikö se jo näytä
vanhanaikaiselta! Saan todellakin olla menemättä seuroihin talven
ajalla, vaan siksi ettei minulla ole päälleni panemista".

"Niin, muodit muuttuvat yhä useammin ja useammin", sanoi Kolibri, "niin
että lopuksi ei ehdi minkään muun kanssa, kun niitä seurata täytyy".

"En suinkaan minä jouda tekemään mitään muuta", kuhersi Kyyhky. "En
ehdi lukea, en soittaa enkä piirustella. Jos olisin 'ylhäisiä' ja en
muuta tarvitseisi, ollakseni somasti ja muodikkaasti puettu, kuin
lähettää muotikauppiattaren ja ompeliattaren luokse käskyjäni, niin
voisi olla hupainen elää tässä mailmassa. Mutta, tuo ijankaikkinen
homma pukemisen, muutosten ja muuttelemisten, karneerinkein ja hattujen
ja tukanlaitosten kanssa, ilman että sittenkään ehtii muodin jälkiä
seurata -- se on todellakin mahdotonta sietää!"

"Minä", sanoi Jenny, "en toivo koskaan ehtiväni muotia seurata, vaan en
myöskään tahdo kovin jälkeen jäädä; en tahdo minusta sanottavan: 'kas
kuinka hän on vanhanaikaisen näköinen!' ja vähäisillä varoillani ja
omatuntoni (sillä minulla on tässä suhteessa omatunto enkä tahdo kovin
paljo rahaa haaskata pukuuni) kanssa huomaan minä pukuni olevan oikein
kalvaavan tuskan-aineisen".

"Tiedättekös, tytöt", sanoi Kolibri, "minä aattelen monta kertaa että
olisi oikein soma ruveta luostarisisareksi, vaan päästäkseen näistä
huolista. Että kerrassaan hyljätä kaikki pukemisen vaivat ja tietää
ettei tarvitseisi muuta kuin leveän kaapun ja nuoran-palasen
vyötäisilleen, sehän olisi ihanaa lepoa -- jos emme olisi
protestanttilaista uskoa tietysti".

Kun Kolibri oli näistä neljästä se, joka enin huolehti pukuaan, tämä
selitys herätti raikkaan naurun, mutta se ei Kolibria keskeyttänyt, hän
jatkoi:

"Niin, minä tunnustan etten tosiaankaan tee muuta kuin sen, että pidän
kunnossa pukuni ja käyn pidoissa. Tiedätte ettei isäni ole varakas, ja
jos minä tahdon muassa mailmassa olla, täytyy sen tapahtua
säästäväisyydellä ja aikani menee ihan hameitteni neulomiseen ja
kääntelemiseen ja muuttelemiseen, niinkuin minun nyt on tekeminen. Vaan
ei se kyllä voi olla oikein. Minä muistan kun ensi kerran menin
ehtoolliselle ja piispa puhui niin kauniisti meille kristityn
velvollisuudesta kilvoitella hyvän kilvoituksen -- niin minä tein
vakaan päätöksen koettaani se tehdä; mutta nyt tunnen itseni hyvin
kurjaksi ja pieneksi, sillä olen siitä varma ettei tämä meno vie
sinnepäinkään. Mutta miten tulee tehdä?"

"Luultavasti niinkuin täti Beby Titcomb tekee", sanoi Fasani.

"Täti Beby Titcomb!" kertoi Kolibri, "niin hän on oikea pyhimys. Hän
kaikki rahansa panee laupeudentöihin, ja myötäänsä hän käypi köyhiä ja
sairaita tervehtimässä -- mutta, tytöt! minkä näköinen hän on! Kun
ajattelen pukeakseni samanlaisiin kuin hän, niin todellakin
uskallukseni masentuu. Onko tosiaankin tarpeellista käyttää tuommoista
pukua ja tuommoista hattua, ettei olisi mailman-mielinen?"

"Ei", lausui Jenny, "tuota en ma usko. Päinvastoin luulen että tätisi
niin hyvä kun onkin, enemmän vahingoittaa kuin edistää asiaansa, juuri
sillä että hän sen ulkomuodollaan tekee niin rumaksi. Minä todellakin
uskon, että jos hän osan rahoistaan käyttäisi pukemiseensa, voittaisi
hän monen puolelleen, joka nyt vaan nauraa häntä, ja saisi heidät
auttamaan monen hyväntyön edistämiseen."

"Ja sitäpaitsi", sanoi Fasani, "olen jossai lukenut, että yksi
ihannetaiteista on olla hyvin puettu, ja tuon osan kehittäminen on,
luulisin, yksi naisten tehtäviä. Kaikessa tapauksessa minä itseäni
sillä lohdutan. Sitäpaitsi on minulle mieleistä olla hyvin puettu;
minusta ei ole maalariksi eikä runoiliaksi -- kaikki taiteellisuus
luonnossani ilmoittautuu puvussain. Minä tahdon puvussani aina
ilmituoda muodostuneen aatteen; minä tahtoisin joka läningille
erityiset hansikkaat, hatun, kengät, auringonvarjon, ja niin edespäin.

"Vaan, rakkahin", lausui Jenny, "siihen vaadittaisiin kokonainen
omaisuus".

"Ja jos minä rikas olisin oisin varma siitä, että suurin osa sitä
käytettäisiin tuolla tavoin. Minä osaan kuvitella mieleeni puvun niin
täydellisen, etten ole sitä nähnyt vielä. Kuinka mielisin näyttää mitä
saisin aikaan! Nyt minulla elämässäni ei ole hauskaa hetkeä. Minä olen
aina huonosti puettu. Minun täytyy kaikki tarpeeni ostaa sieltä,
täältä, miten vaan helpommin voisin saada -- ja nythän on kaikki niin
kallista! Ja minulla on niin vähäiset varastot, ja muodit niin tiheään
muuttuvat! Vaan mitä voinkaan! isä antaa mulle niin paljo kuin hän voi,
sen tiedän, eikä juolahtaisi mieleenikään enempää pyytää häneltä".

"Onko siis olemassa suurempaa orjallisuutta kuin muodin valta on?"
sanoi Kyyhky. Kaikki tunnustamme sen hullutukseksi ja kaikki
kyykistymme kuitenkin sen ikeen alla. Me olemme kerrassaan tulleet
pelkäämään sitä. Mistä se sitten on kotoisin, tuo mahtava isovalta?"

"Muotien syntyperää kysellä on sama kuin tiedustella mihin kaikki
nuppineulat joutuvat", lausui Fasani. "Ajatelkaa vaan niitä tuhansia,
miljoonia nuppineuloja, joita joka vuosi käytetään, eikä ainoakaan
niistä kulumalla kulu. Mihin ne kaikki joutuvat? Luulisi jossain
löytyvän nuppineula-kaivoksen.

"Viktor Hugo sanoo että ne keräyvät Pariisin loakkoihin", lausui Jenny.

"Ja muodit lähtevät yhtä puhtaasta lähteestä", huusin minä
kirjoituspöytäni vierestä".

"Voi meitä, Jenny! Nyt isäsi on kuullut kaikki lörpötyksemme!" oli
ensimäinen huudahdus, jonka sitte kuulin, ja samassa silkkiset lentimet
alkoivat liehua ja koko joukko surahti kirjoitushuoneeseeni.

"Oh, te olette kovasti häijy, mr Crowfield", sanoi Kolibri ja lehahti
kirjoituspöytäni nurkalle.

"Että kuunnella meidän puhettamme!" sanoi Fasani.

"Oikein vakoomassa seisoa!" lausui Kyyhky.

"Kuitenkin olette nyt meidät kaikki saaneet tänne", sanoi Kolibri, "ja
näettehän, ette saakaan meitä hevillä pois. Nyt tulee teidän vastata
kaikkiin kysymyksiimme."

"Olen teidän käskettävänne, lapseni, niin pitkälle kuin kuolevaisen
puheliaisuus ulottuu", sanoin minä.

"Hyvä", Kolibri puhui, "sanokaa nyt meille kaikki -- mistä kaikki
tulee, mistä muodit tulevat?"

"Luulenpa että on yleisesti myönnetty naisten puvun suhteen Ranskan
hallitsevan mailman."

"Mutta kuka Ranskanmaata vallitsee?" sanoi Fasani. "Kuka siellä määrää
muodit?"

"Se ei ole helppo päättää", vastasin minä. "Yhteen aikaan puhuttiin
että ne määräsi Ranskan keisarinna. Sitte koettiin painavimmalla
totuudella vakuuttaa että ne lähtivät naisista, jotka eivät missään
maanperukassa saa säädylliseen seuraan tulla. Naiset, jotka eivät saa
vaimon nimeä kantaa, joilla ei ole minkäänlaisia perheen siteitä, ne
säätävät lajit ei vaan Ranskalle, mutta koko mailmalle. Siinä syy miksi
muodit eivät katso viisauden ja säästäväisyyden sääntöjä, joitten
mukaan perheen kulungit katsotaan. Kun keisarikunta lakkasi olemasta,
lienee tässä suhteessa tapahtunut muutos, mutta voi sentään otaksua
että muotien hallitsiattaret ovat samat kuin ennen. Ja minusta on
sangen orjallista että jokaisen nuoren, nastin ja siveellisen neitoisen
tulee vaatettaa itsensä samaan tapaan kuin Parisin 'demi-mondiin'
kuuluvat vaimonpuolet, vaan tuon pienen sanan tähden: _se on
muotikasta_. Ja luulen todella että meidän järkevät naiset ja nastit
neitoset kyllä keksivät jonku pukemistavan, joka ei olisi haitan
vanhanaikaista eikä Parisinmuotien orjallista jäljettelemistä, jos vaan
kerran asianlaidan tyystisti tutkisivat".

"Koska noin kauniisti meille puhutte, mr Crowfield", lausui Kyyhky, "ja
koska odotatte meiltä niin paljon, täytyy meidän kai koettaa saavuttaa
teidän kunnioitustanne; mutta sanokaa nyt mikä mielestänne on oikein
kohtuullisinta pukemistavassa. Tietysti kyllä kotona kuulemme
paapatusta siitä päivän pitkään. Maria täti sanoo, ettei hän koskaan
ole voinut uneksiakaan tuommoista aikaa tulevaksi, että äidit ja
tyttäret istuvat puhelemaan siitä mikä _on_ muotikasta, ja mikä _ei_
ole muotikasta, ja kuinka he neuloisivat ja korjaisivat läninkinsä
viimeisen muodin mukaan. 'Meidän äidit opettivat meille toista', on
hänen tapa sanoa, 'opettivat meitä kääntämään ajatuksemme korkeimpiin
ja jaloimpiin asioihin, ja he tiesivät velvoisuutensa olevan vastustaa
lasten ja nuorten turhamaisuutta ja mailmallisuutta'. Maria täti pitää
äitiä hirmuisena ihmisenä, sentähden että hän usein puvustamme pitää
äidillistä huolta ja on levoton sen onnistumisesta; ja me mietimme
hiljaisuudessa että Maria täti on vanha ja kärttyinen ja että hän on
unhoittanut kuinka oli silloin kun hän itse oli nuoruuden ijässä".

"Vaan ettekö usko että vaikuttaisi tämän asian parantamiseksi jos
henkilöt vakaantuneilla mielipiteillä yhtyisivät määrätyitä sääntöjä
tekemään pukemistavalle?" kysyi Fasani.

"Minä en käsitä miten se kävisi päinsä", vastasin minä. "Kveckarit ovat
sitä koettaneet, mutta turhaan, sillä nyt alkaa nuori kansa heidänkin
seassa heittämään vanhan kveckaripukineensa pois. Niin kauan kun
yhteiskuntaa hallitsevat ne lajit, jotka nyt ovat olemassa, niin kauan
kun ihmiset liikkuvat niin eri oloissa ja niin eriävät asianhaarat ovat
heihin vaikuttamassa -- voimme vaan asettaa eteemme muutamia
varmuuttavia sääntöjä ja sitten jättää itsekunkin olosuhteinsa jälkeen
niitä likemmin määräämään ja niiden jälkeen elämään".

"Mutta mitkä olisivat nuo yleiset säännöt? Siinä juuri se suuri
kysymys?"

"Joo", sanoin minä, "katsokaamme. Ensin toki lienemme yhtämieliset
siinä ettei kauneutta saa pitää minään paheena ja vahingoittavana, että
rakkaus koristelemisiin ei myöskään ole itsessään paha, vaan ainoastaan
väärinkäytettynä synnyttää pahetta. Siitähän olemme yhtä mieltä?

"Tietysti", kuului joka taholta.

"Siis ei ole synti eikä turhuus pitää kauneista vaatteista. Kultaa,
hehtokiviä, helmiä ja kaikkia, mitä niistä valmistetaan, voi yhtä
viattomasti toivoa omistavansa kuin kukkia, lintuja, perhosia eli
iltaruskon väreitä pilvissä. Kalliit kivet ovatkin oikeastaan vaan
kivilajien kukkaisto, pimeän, sysisynkän kaivoksen kovia kukkaisia, ja
mitä heiltä hajussa puuttuu, sen heidän kestäväisyys palkitsee.
Tunnollisin kristitty voi syntiä tekemättä niitä ihailla, ja sanoa kuin
eräs vanha, lempeä kveckarieukko minulle lausui: 'Minä niin kovin
mielelläni kauniita hohtokiviä katselen!' Samoten ei ole väärin, ja
järjelliselle ihmiselle sopimatonta, vissiin määrään katsoa ja
puvussaan noudattaa muotia. Tarpeettomat poikkeukset osoittavat usein
sen suuttumuksen ylönkatsomista, jonka sen kautta ehkä muille saattaa,
kun ei huoli olla puettuna kuin he".

"Te olette todellakin jalomielinen", lausui Kolibri, "kun suotte meille
noin suurta myöntymistä".

"Odottakaat", sanoin minä, "nyt tulevat rajoitukset. Milloin tuo
rakkaus koristelemiseen käy liialliseksi ja syntiseksi? Pian on vastaus
löydetty: Kun uhraamme liiaksi sen eteen. Meillä on aina silloin väärin
kun uhraamme alhaisemman kauneuden edestä ylhäisemmän. Vaimo, joka
uhraa perheellisen elinonnensa, omantuntonsa, itsensäkunnioittamisen,
jopa oman kunniansakin koristelemisintonsa eteen, on häpeän ja moitteen
alainen, sen kaikki myöntänevät. Tyttö, joka pukuunsa uhraa kaiken
aikansa, kaiken voimansa, sielun sivistyksen ja kehityksen unhottamalla
ja hylkäämällä muitten vaatimuksia, uhraa alhaisemman kauneuden eteen
ylevämmän. Hän ei silloin ole rakastanut kauneutta, ainoastaan
halvempaa, huonompaa muodon-kauneutta.

"Jos, lapseni, tahdotte tutkia itseänne ja tietää josko rakastatte
liiaksi kauniita vaatteita ja koristuksia, niin voitte tehdä se näin:
Jos enemmän vaatteitanne murehditte kuin mielenlaatuanne -- jos enemmän
surette sitä, että kaunis hameenne on repeynyt, kuin sitä että olette
vihan antaneet valloittaa itsenne -- jos läninki, joka ei ole oikein
soma ja ruumiinmukainen huolestuttaa teitä enemmän kuin velvollisuuden
laiminlyöminen -- jos vähemmin olette pahoillanne lausumastanne
oikeutta vääristelevää tuomiota, eli levittämästänne valheellista
huhua, kuin vanhanaikaisen hatun kanssa kulkemisesta -- jos vähemmin
surette sitä että teidät ehkä havaitaan häävaatteitta suuressa
taivaallisessa juhlassa, kuin vanhanmuotisen puvun päällepanemista
ensimäisiin illallispitoihin -- silloin, rakkaani, rakastatte pukuanne
liiaksi. Ei kukaan kristitty nainen saa mielestäni antaa pukemisensa
vaatia _kaikkea_ kolmesta sangen tärkeästä asiasta, ei

    _Kaikkea_ hänen aikaansa,
    _Kaikki_ hänen voimansa,
    _Kaikki_ hänen rahansa.

"Hän, joka tuon tekee, ei elä kristillistä, vaan pakanallista elämää,
-- hän uhraa korinthilaisen ja roomalaisen Veneris'en alttarilla".

"Hyi, mr Crowfield! oikein säikäytätte minut", huudahti Kolibri. "Minä
pelkään että juuri teen kaiken tuon"

"Ja minä myös", sanoi Fasani, "ja se kuitenkaan ei ole niin, miten
haluaisin ja tahtoisin tehdä".

"Mutta miten voimme sitä muuttaa?" lausui Kyyhky.

"Lapsukaiseni", sanoin minä, "mitä tahtoo, sen voikin. Tehkää vaan se
päätös, että panette enin arvoa todellisen kauneuden päälle ja että sen
teette muotienkin heittämisellä, ja voitto on jo puolittain teidän.
Tehkää vaan se päätös, että ajastanne, voimistanne, rahoistanne ei
kaikki, ei enemmän kuin puolet saa ulkonaisiin koristuksiin kulua, ja
jo olette oikealla tiellä. Ei tarvitseisi kuin armeija nuoria impiä,
tuon jalon päätöksen piirteet kilpenä, vapauttamaan meitä ranskalaisten
tanssiattarein ja näytteliättärein itsevallan orjuudesta. _En avant!_
tyttöset! Teidän tulee pelastaa tasavalta!"



VII.

Milloin joku on hyvin puettu.


Keskustelu, jota olin Jennyn ja hänen paratiisi-lintustensa kanssa
pitänyt, näkyi pystyneen heille mieleen, sillä ei kulunut pitkä aika
ennenkun taasen olivat kirjoitushuoneeseni saapuneet. He olivat
isoihin pitoihin menossa ja tulivat nyt Jennyä noutamaan sekä minulle
ja vaimolleni itseään näyttämään, niinkuin nyt olivat rynnäkköihin
valmiina.

Jenny toi huoneeseni kolme ystävätärtään, ja pieni huone ikäänkuin
muuttui loistavista olennoista. Lempeät, kodikkaat tyttöseni olivat
saaneet ylleen pukuja, jotka tosiaankin olisivat olleet omiaan madame
Pompadourille, eli jollekin toiselle epäarvoiselle naiselle Lutviikki
XIV eli XV aikakautena. He olivat käherretyt ja puuteroitukin luulen,
ja hiuksissaan kantoivat kukkia, hohtokiviä, liehuvia nauhoja,
perhosia, kuoriaiseläviä, helmiä ja en tiedä mitä kaikkea, joka
kimalteli ja välkkyi jokaisesta liikunnosta; mutta siitä huolimatta
olivat he kauniita, raittiita ja kirkassilmäisiä, ja ei voinut kukaan
sitä tosiasiaa kieltää, että he olivat ihastuttavia; ja kun ympärilläni
lehahtelivat ja katsoivat alas minuun sulouksiensa tenhovoimasta
tietävinä -- oli Jennyn kysymyksessä vähän uhkaa:

"No, mitä isä nyt meistä pitää?"

"Minä olen ihastuksissa", vastasin minä, heti antautuen.

"Senhän minä sanoin, tytöt, että kunhan isä vaan kerran näkee teidät
tanssipuvussa, niin kyllä hänen mielipiteensä muodeista kääntäisimme."

"Pyydän anteeksi, sydänkäpyni; minä olen teihin ihastunut, enkä
muoteihin, siinä on juuri eroitus; mutta kaikessa nöyryydessä tunnustan
että vaikka nykyistä muotia niin hyvästi edustetaan kuin nyt, en
kuitenkaan ole siihen tyytyväinen."

"Oh, mr Crowfield!"

"Niin, en voi sitä auttaa että niin on. Mutta minä väitän ettei tässä
ole minua rehellisesti pidetty. Muutamat suloiset tyttöset,
tuttavistani viehättävimmät, tulevat säihkyvine silmineen ja sievine
olentoineen tänne vanhan, hyvänluontoisen kirjailian luoksi, ja
vaativat häntä pitämään muotia kauniina, vaan silti että he itse siinä
ovat kauniita -- eikö tuo ole rynnäkön tapaista? Rakkaat tytöt, jos
teillä olisi sieramissanne siipipari riippumassa ja piikkiäisketaleita
aina kyynäspäihin asti, ja jos hiuksenne 'sotanutturaan' solmeisitte
päälaelle, kuin Siouxintiaaneilla on, olisitte sittenkin kauniit
katsella. Ei ole kysymyskään siitä jos tuossa puvussa olette
hyvännäköiset -- taikka ei -- sillä niin olette. Kysymys on, etteköhän
olisi vieläkin kauniimmat puvussa, joka ei olisi niin muotikas, mutta
jossa enempi kauneuden-aistia noudatettaisiin. Kyllä sen minä ainakin
luulen".

"Kuinka olette häijy!" lausui Kolibri, jonka pientä päätä jonkulainen
pilvi kiharoita, kultakappaleita, solkia ja tähtiä ympäröitsi, ja
joiden joukossa eräs korea, sininen perhonen oli istutettu juuri hänen
otsansa yli, ja jonka päälaelta kiharoita ja yllämainituita koristeita
kuin vesiputouksena valui hänen kauniin niskansa yli. "Ja me teitä niin
suuressa arvossa pidämme! me olemme suuresti pahoillamme ettette
vaateparrestamme pidä!"

"No, herttainen prinsessa, kun teistä pidän enempi kuin muodeistanne,
ja en pidä niitä kovin kelvollisina teille -- mikä paha se on?"

"Tietysti -- karvaat pillerit kätkette makeisiin. Mutta miksi -- totta
puhuen --- miksi ette pidä muodista?"

"Siksi että se usein ei pysy kauneuden-aistin rajojen sisällä ja että
se usein rumentaa naisia", sanoin minä. "Tuo koreuksien kuormittain
kantaminen ei sovi hyville, kainoille tyttösille -- se tekee heidät
naisten näköisiksi, joita toivon etteivät koskaan tule turhamaisuudessa
ja mailmallisuudessa jäljettelemään -- mutta tässä nyt seisotte
houkutellen minua saarnan pitämiseen, joka sitte vain suututtaa teitä.
Ei, menkää nyt, lapset! Varmaankin olette niin soreita, kuin kukaan
olla voi tuommoisella pään-laitoksella; menkää siis tansseihinne, ja
huomenna, jos haluatte, kun olette uteliaita ja väsyneitä, tulkaa
luokseni virkkauksienne kanssa, niin luen teille ääneen Kristofer
Crowfieldin ajatukset siitä, kuinka ollaan hyvin puettuina".

"Se on kovasti hauska, vähintäänkin voi sen sanoa", vastasi Kolibri.
"Muistakaa vaan esiintuoda tukevat perusteet nykyajan muoteja
vastaan-vihoittelemiseenne".

Seuraavana iltana kirjoitushuoneessani oli enemmän sefiirilankoja ja
silkkiä kuin paperia, jota siellä ei vähän olekaan, ja kaiken tuon ja
nuorten ystäväini piirittämänä, minä luin ääneen seuraavaa:

"_Milloin ollaan hyvin puettuina_?"

"Vastauksen ensimäinen kohta kuului näin: kun puku on _sopiva_
henkilölle, vuodenajalle ja tilaisuudelle. Värit ja muodot, itsessään
somat ja ihanat, käyvät rumiksi ja naurettaviksi, jos niitä käytetään
sopimattomasti. Ihastuttavin hattu, jonka koskaan muotiompelia keksiä
voi, herättää vaan naurua jos se on huolettomasti puetun palvelustytön
päässä, kun hän vakkanen käsivarrellaan sipsuttelee torille. Kovin
narrimaista olisi esimerkiksi loistavaa tanssipukua käyttää
rautatie-matkustuksella. Ratsuhametta ei sovi salongissa käyttää, eikä
illallispukua hevosten seljässä. Sanalla sanoen, niin on hyvin helppo
eroittaa milloin miki puku sopii käytettäväksi. Myöskin jokainen
myöntänee että tumma villainen puku ei sovi kuumalla kesäilmalla eikä
vaalea, hieno vaatetus talvipäivänä. Sitten eri henkilöille sopivan
vaateparren määrääminen on vaikeampi, mutta ei niin vaikea kuin
luullaan. Mutta tässä tulee huomioon ottaa ikää, yhteiskunnallista
asemaa ja luonnetta. Tämä on siihen syynä että eri säädyt, eri
virkamiehet pitävät erilaisia pukineita. Ei mielellään kukaan katsoisi
papin koreilevan jockeyn puvussa eikä oppineen miehen metsästysklubin
vaateparressa, eli kunnioitettavan valtiomiehen nuoren keikarin
tavalla. Ne kukkaset ja perhoset, jotka nuoren immen iloisuudelle
sopivat, ovat naurettavat kun ne muutetaan hänen vakaisen äidinsä
päähän, joka niitä kantelee huolestuneella katseella, vain siksi, että
puhelias muotienmukailia on vakuuttanut sen olevan muotikasta ja ainoaa
laatuaan.

"Ja tästä johdun ensimäiseen vastaväitteeseeni. Nykyiset muodit ovat
suurimmaksi osaksi sopimattomat meidän ilmanalalle, meidän elintavoille
ja sille hengelle, joka meillä yleisesti vallitsee. Me tarvitseisimme
puntarimiehen, joka tarkastaisi muiden maiden muoteja ja päättäisi mikä
niistä sopii meidän oloihin, ja mikä mielevästi ja kauniisti edustaisi
kansallisluonnettamme, ajatustapaamme ja olosuhteitamme. Silloin voisi
ehkä nähdä naisemme kauniisti ja hyvästi puettuina. Sitä eivät nyt ole.
Ne repaleet ja karneeringit, sekä ne hullut hiustornit joita nyt
käytetään, vaativat varmaankin että jokaisella nuorella neitosella on
oma kamarineitsyensä, jota ei maassamme pidetä tavallisena. Se nainen,
joka ei koskaan pane ennen keskiyötä maata, joka ei koskaan itse pue
päälleen, joka ei koskaan silmäneulaa kädessään käytä, ei koskaan
kirkossa käy, ei koskaan vapaasti osaa punnita velvollisuuksiaan, on,
kun hän on pyntätty ja pöyhytelty 'à la pompadour', eli jotenkuten à
la, kuitenkin siinä kiitettävä, että hän puvussaan osoittaa luonteensa.
Pukunsa lausuu juuri minlainen hän on -- viekas, teeskennelty ja
luonnoton olento -- ei suunnillenkaan se, joksi hänet Luoja loi.

"Mutta kun sorea, hyvä tyttönen, jota on totutettu sielunomaisuuksiaan
kehittämään, aistiaan jalostamaan, terveyttään hoitamaan, hyvänä
tyttärenä ja sisarena olemaan, kun hän pukeutui tanssipukuun, josta hän
vähintäänkin on puolialastoin, röyheltää tukkansa puolen kyynärän
korkeaksi torniksi, peittää niskansa valetukka-kasoilla, puuteroittaa
hiuksiinsa kulta-puuteria, silloin on tuossa ilmautunut huono
kauneuden-tunto sillä siinä esiytyy hänen luonteensa, eikä hänen
kasvatuksensa, eikä hänen hyveensä, vaan vastasuunta kaikelle tälle.
Hän näyttää toisen luokan näytteliättäreltä, kun hän oikeastaan on
kodikas, hempeä ja hyväluontoinen tyttö, jonka elämäntarkoitus on
kerran hauskassa kodissa lämpöä ja lempeyttä levittää.

"Toinen muistutus, ei muoteja, mutta niiden kantajia kohtaan on se,
että tänne tuodut ranskalaiset puvut eivät käytetä miten ja missä niitä
oikeastaan on käytettäviksi aiottu. -- Epätoivon omiksi joutuisivat
Parisin ompeliattaret jos näkisivät missä puvussa naisemme kirkossa
käyvät. Ei myöskään Pariisissa olla niin tuhmia, että kävelylle
pukeutaan niin koreasti ja loistavasti kuin meidän naiset tekevät, ja
josta usein muukalaiset heidän suhteen ilkeästi erehtyvät. Italiassa ja
Espaniassa kirkkolaki vuosia sitte sääsi ja säätää vieläkin kirkkolaki
että yksinkertainen musta puku on aina kannettava kirkossa, ja
pitäisihän yleisesti ymmärtää että sama puku, jota teaterisalongissa
käytetään ei sovi kirkkopuvuksi. Jos asettuu jonkun kirkkomme ovelle ja
katselee niitä naisia, jotka sieltä tulvailevat ulos, ei voi olla
ajattelematta että puvut, joita he pitävät, paremmin sopivat
operahuoneessa käytettäviksi, ja lienee varmaa että niiden keksijät
eivät olisi millään muotoa tehneet niistä kirkkopukuja. Meillä puuttuu
siinä kohden sivistystä; ei oikein ymmärretä eroittaa missä
tilaisuudessa mikin puku on pidettävä, vaikka tuo ei minusta toki olisi
vaikeata. Hyvin arvoisat, ja niinkuin toivon, hyvin jumaliset naiset
tulevat kirkkoon korkeasti ja koreasti kammatuilla päillä, joitten
huipuilla sitten pieni, nenäkäs hattu keinuu, höyhenillä ja
kukkaisvihkoilla varustettu. He kyllä näyttivät hyvin somilta ja jos
aikoisivat croquetille eli kuvauksiin ottamaan osaa, niin olisi se
sangen sievä, tuo päärakennus. Mutta kun he ovat tunnustamaan tulleet
olevansa viheliäisiä ja vajavaisia syntisiä, ja huulillaan kantavat
suuriarvoisia ja juhlallisia sanoja, niin ovat heidän sanansa niin
suuresti heidän teoilleen vastakkaiset, että voisi sille nauraa, ellei
se pikemmin ansaitseisi itkemistä.

"Seuraava ehto ollakseen hyvin puettu on, että puku on sopusointuisa.
'Pieniä haltioita' nimisessä kirjassa moitin erään asunnon huonekalujen
sijoittamista, jossa löytyi kalliita ja komeita kaluja, mutta josta
puuttui sopusuhteellisuutta. Matto oli kaunis ja kallisarvoinen,
seinäpaperit kauniit ja kalliit ja huonekalut samoiten, ja kuitenkin
huoneissa vallitsi jonkunmoinen epäjärjestys; kaikki teki mieleen
vaikeasti levottoman vaikutuksen ja ei mikään ollut erittäin kaunista
ja miellyttävää. Kaikki tämä tuli sopusuhteellisuuden puutteessa,
kun sitävastoin toisessa talossa, jossa huoneet olivat paljo
yksinkertaisemmasti varustetut, vallitsi semmoinen viehättävä sopusuhde
että kaikki yhtämielisesti pitävät sen mukavampana kuin tuon kalliisti
varustetun rakennuksen. Samaten on pukineen kanssa. Sekä aineen että
värin suhteen tulee aina noudattaa perusmallia, jonka kanssa sitte
vähemmät seikat sulaavat yhteen ja jokaisessa puvussa on esiytyvä
perusmiete, joka on kokonaisuuden yhteenpanemista johtanut.

"Tätä lausuntoa voin esimerkillä vahvistaa. Yleisesti tunnustetaan että
naiset ovat murhepuvuissa kauniimmat kuin muissa, ja se, joka muutoin
on melkein rumannäköinen on mustissa vaatteissa kaunis. Ja miksi? Vain
siksi että murhepuku vaatii värissä ja laittamistavassa suurempaa
yksinkertaisuutta ja välttää noita koristuksia ja värin moninaisuuksia
joita niin harvat naiset osaavat kauniisti kokoon järjestää, että ne
todella näkyvät silmiin somalta kokonaisuudessa.

"Semmoiseen loppupäätökseen on kveckaripukukin saattanut. Jos käy
kveckarinaisten kokouksissa, huomaa jälestäpäin mieleen muistuvan monta
kaunista kuvaa _kasvoista_, monta miellyttävää _naista_, eikä noita
kasottain käytettyjä monivärisiä vaatteita, tekokukkia ja muita
kiiltokaluja, jotka tekevät naisista kirjavan kokoelman ja vetävät
huomiomme pois kasvoista, joita ne ovat kaunistamassa. Filadelfian
naisia on aina pidetty omistavan parhaan kauneudenaistin värien
vallitsemisessa, ja tämä tulee luultavasti heidän esivanhempain
kveckareiden käyttämästä vaateparresta, joka vaimoille antoi tavaksi
värien ja mallien yksinkertaisesti ja sopusuhtaisesti käyttämisen.

"Vakainen mies, joka kirkossa eli mualla, jossa naisia on koossa, istuu
katsellen niitä hattuja, jotka häntä ympäröivät, ja suokaa hänelle
anteeksi jos hän sydämessään naurahtelee, kysellen josko nuo pienet
kapineet ovat aiotut päätä peittämään, varjelemaan eli koristamaan? Ja
jos ne ovat jompaan kumpaan tarkoitukseen aiotut -- miten sitä voisivat
täyttää?

"Minä puolestani, tunnustan ettei mikään minua enemmän kummastuta, kuin
nuo eriskummaiset kyhäykset, joita naiset pään päällä kantavat siinä
luulossa, että ne ovat kauniita. Eräänä päivänä istui oikealla
puolellani sangen kaunis tyttö, jolla oli päässään jotain, joka näytti
ruoho- ja olkitukolle, sekä sotkuiselle pitsikäärylle, jossa istui
lintu, jonka olisi luullut olleen kissan kynsissä ennenkuin nykyinen
omistajatar sai sen. Hänen vieressään istui toinen, jonka korkeasti
kohoavalta päälaenlaitokselta, punasesta ja mustasta sametista tehdystä
kapineesta helmiä ja hetaleita riippui alas. Eukko, jonka otsa oli jo
murheiden piirtämiä täynnä, istui tuossa hatulla, joka oli kypärin
kaltainen, suuri tummanpunainen ruusukukka kärvettyneesen,
kampaamattomaan tukkaan pistettynä. Jos hän tahtoi korealta näyttää,
oli hän tarkoituksen voittanut.

"Ne muodit, jotka sallivat käyttää kaikkea, mitä taivasalla ja maan
päällä löytyy, vaativat enemmän kauneuden-aistia ja taitavuutta
järjestämisessä kuin mitä tavallinen vaimonpuoli on saanut osakseen.
Johdonmukaisesti ne moniväriset kukat, hedelmät, ruohot ja heinät,
tähkät, perhoset, linnut ja kuoriaiseläimet, liehuvat nauhat, pitsit ja
harsot, joita nyt käytetään ihmeellisimmissä yhdistyksissä ovat yhtä
monta sadinta kehkeymättömälle kauneudentunnolle. Seurauksena tästä
onkin että harjoitettu silmä huomaa ainoastaan kasottain
järjestämättömiä ja epäsuhteellisia värienyhdistelyksiä, ja hän, jota
nuo kaikki ovat aiotut kaunistamaan, joutuu ihan epähuomion alaiseksi.

"Hyvän pukemistavan välttämätön ehto on myöskin se, että siinä on
totuutta ja todellisuutta. Ihannetaiteiden piirissä on yleiseen
tunnustettu perusmiete, että kaiken tulee näyttäytyä siltä kuin se
todella on. Niinkuin marmori-teko marmorin sijasta, eli maali joka
puun suonittaa muka, on rakennustaiteessa hyljätty viekkaus, niin
valhe-kalleukset ja koristeet osoittavat huonoa aistia; sama on
puuteroittamisen, maalaamisen ja kaikenlaisen valhetukan kanssa. Niin
uskallan sekä ajatella että ajatukseni lausua, sukupolven kuullen,
josta ei yksi kahdestakymmenestä omaa tukkaansa kanna, että Rosa
Bonheurin lyhyeksi leikatut suortuvat ovat kauniimmat ja mieluisemmat
nähdä, kuin nuo taideteokset, joita valmistellaan kiehkuroista,
valleista oravanhännistä ja karviais-pensaita eli mitä kaikkea ne
laitokset muodoltaan lienevät, jotka meidän päivinä, peruukkimestarin
taideahjosta esiintuodaan".

"Oi, mr Crowfield! nyt yhdellä iskulla tapaisitte meihin jokaiseen",
huusivat useat äänet.

"Sen tiedän, tytöt, sen tiedän. Ja samalla väitän ettette ole itseänne
kohtaan rehellisiä. Lyhyet, omat suortuvanne, joita kymmenessä
minuutissa selvittäisi ja silittäisi, kaunistaisi teitä paljo enemmän
kuin nuo korkeat pyramiidit, joita tuntikaudet saa asettaa, jos mieli
saada ne pysymään niin etteivät 'paikkailemiset' näy, ja joita
päälliseksi saatte päänkivistystä kärsiä. Minä sanoin lyhyet
suortuvanne -- katsoakseni asiaa huonoimmalta kannalta -- mutta teillä
on usealla pitkät ja kauniit hiukset, joita voisi laittaa monella
somalla tavalla, jos ette luulisi itseänne velvoitetuiksi noudattamaan
muukalaista mallia".

"Ja onko se sitten niin pakollista että jokaisen tulee olla kuin marjat
toistensa kaltaiset? Luonnosta on monta aaltoilevaa eli kähertyvää
tukkaa. Ne noudattakoot siinä luonnon taivutusta. Mutta toisille luonto
on lahjoittanut sileät ja pehmoiset suortuvat ja heillä on kähertäminen
ja kiertäminen vain petosta. Voi olla että se heitä kaunistaa; mutta
eikö löydy kuin yhdenlaatuista kauneutta? Ja eiköhän ihanuutensa
herättäisi suurempaa mielihyvää kun käyttäisivät tapaa ja muotoa, jonka
luonto heille alkujaan aikoi?

"Ehkä voi näyttää siltä, että tässä kovin kauan olen viipynyt hattujen
ja päälaitoksien moittimisessa, mutta, kumma kyllä, muoti raivoaa enin
itse järjen pesäpaikan, pään kanssa, ja sitäpaitsi on se osa puvusta,
joka kasvoja, joista sielun mielenilmaukset ilmitulevat, ympäröitsee,
ensimäinen ja tärkein.

"Mutta ylimalkain koko puvun pitää totuutta ja todellisuutta edustaa.
Villainen kangas pelunoista ja tummanväristä vaatelajia on siis parempi
kuin semmoinen, joka silkiltä näyttää, ja jolla siis ei ole todellinen
arvo, ainoastaan kiilloitus. Halpanen valkea läninki hienosta
patisti-kankaasta tehty, jota saattaa pestä ja joka pesun jälkeen taas
on kuin uusi, on etuisampi ja miellyttävämpi kuin harso- ja
gazivaatteet, niin kutsutulla kulta- ja hopealankakudoksilla, joka
kerta päällä pidettyä on nuutuneen näköinen. Koristelematon olkihattu,
kirkasvärisellä nauhalla soristettu on paljo parempi vaalistuneiden
höyhenien ja kukkien peittämää.

"Viimeksi, hyväseni, että saa pukea itsenne miten sattuu, sillä puku ei
ole vähästä arvosta, se on todella ihannetaide, jota tarkkaan täytyy
tutkistella. Jokaisella maalla pitää olla omat pukemistapansa, ja
jokaisen naisen tulee ymmärtää sovittaa se ikänsä, yhteisasemansa,
säädynsä ja luonteensa mukaan.

"Niin kosolta näkee inhoon alaisia pukuja, ja ainoa niiden puolustus on
epämääräisessä halussa tyttösillä, elää muodin mukaan. Jos vaan
heittäsivät sen syrjäseikaksi ja pyrkisivät puvussaan ylevää ja
puhdasta aistillisuutta, totuutta ja suoruutta, järjestystä ja
hienoutta käsittämään, niin jokainen keksisi tavan ja muodon itselleen,
joka ylentäisi hänen yksityistä ja personallista ihanuuttaan, eikä
koskaan katoaisi irstaisuuden ja tavallisuuden pimentolaan.

"Kehittynyt aisti ja tottunut silmä auttasivat naisen aina päättämään
mitkä muodit sopivat hänelle, mitkä ei, ja opettaisivat hänen niissä
karttamaan kaikkea loukkaavaa ja luonnotonta, ja tulisi hänen muistaa
että yksinkertaisuus on koristuksia parempi ja että vähittäin
koetteleminen ja onnistuminen on isoja, turhaan menneitä yrityksiä
etuisampi.

"Ja nyt, tytöt, lopetan sanoilla, jotka vanha Ben Johnson lausui hänen
aikakautensa nuorille neitosille, ja jotka sopivat kirjoitelmani
loppusoinnuksi:

    "Kun pukeudut ain vaatteisin
    Jotk' omiaan on juhlihin
    Ja hiuksesi käherrät, --
    Minussa pelvon herätät
    Ett' sielus syömmes kainoutta
    Saa kaivata kuin kaonnutta.

    Vaan immen otsaa kirkasta
    Ja silmää, luontoo vilkasta
    Ja suortuvain sa liehuntaa
    Kai sitä voin ma rakastaa --
    Kun syömest lähtee ihanuus
    Sill' ompi täysi valtavuus."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lukinverkkoja - Pieniä tomupiiloja jotka kotionneamme haittaavat" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.