Title: Setä Tuomon tupa
Author: Stowe, Harriet Beecher, 1811-1896
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Setä Tuomon tupa" ***


SETÄ TUOMON TUPA.


Beecher Stowen
alkuteoksesta nuorisolle sovittanut
A. H. Fogowitz.


Suomensi Aatto S.


Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1893.



Ensimmäinen luku.

Orjan kahleet.


Kentuckyn valtion itäosassa oli tämän vuosisadan alulla hyvästi hoidettu
ja jotenkin laaja maatila. Sen isännällä Shelbyllä oli suuri joukko
orjia, joista osa hoiti taloutta, vaan enin osa teki maatyötä.

Herra Shelby oli lempeä, hyvää ajatteleva mies; ainoastaan harvoin
käyttäytyi hän käskijän tavalla alammaisiansa kohtaan. Yksi suuri vika
hänellä kuitenkin oli. Vaikka hän oli suuren talouden isäntä, osasi hän
hyvin huonosti pitää sitä järjestyksessä; sitenpä hän olikin joutunut
hyvin ahtaalle. Mitä enemmän hän mietiskeli keinoja, päästäksensä
suuresta velkakuormastansa, sitä enemmän se kasvoi hetki hetkeltä.

Jos herra Shelby olisi uskonut asiain tilan puolisollensa, joka oli
hyvin viisas ja nerokas vaimo, niin varmaan olisi joku neuvo yhdessä
keksitty, mutta väärän ylpeyden ja häpeän tunto aina pidätti häntä.
Sitenpä rouva Shelby ei vähintäkään aavistanut häviön partaalla oloa,
vaan huoletta koetti kaikin puolin hyvästi hoidella ja kasvattaa rakasta
poikaansa.

Se poika, Edvard, oli monin puolin ihan isänsä vastakohta. Hän osoitti
luonteen lujuutta ja jyrkkyyttä, joka näytti ihan ihmeelliseltä hänen
ikäisellänsä pojalla, koskapa hän ei vielä ollut täyttänyt
neljättätoistakaan vuottansa.

Lempeys ja sääliväisyys, jolla herra Shelby kohteli orjiansa, ja vapaus,
jota hän heille soi, olivat hänet saattaneet johonkin määrään naapurien
epäsuosioon. Ei oltu hyvillään, että herra Shelby kohteli mustia
alammaisiaan paremmin kuin muut. Mutta Shelby ei pitänyt siitä lukua
eikä ottanut korviinsa ankaria moitteita, joita ehtimiseen tuli hänen
kuuluviinsa, vaan käytti entistä sääliväistä hyväntahtoisuutta.

Shelbyn palvelijain joukosta oli huomattava varsinkin yksi orja, oikea
rehellisyyden ja vilpittömyyden esikuva. Tuomo eli setä Tuomo, joksi
häntä sanottiin, oli isäntänsä oikea käsi. Koska hän oli jo kauan ollut
tällä tilalla, niin herra Shelby luotti hänen uskollisuuteensa niin
rajattomasti, että vähääkään arvelematta käytti häntä kaikkein
vaikeimmissakin toimissa. Tuomo sai tarkastaa varallisuuden tilaa,
nostaa rahoja, toimittaa tavarain ostoa ja myöntiä, joihin kaikkiin
tarvittiin ymmärrystä ja samalla tarkinta oikeudentuntoa. Olipa herra
Shelby kerran lähettänyt hänet Cincinnatiinkin, naapurivaltion Ohion
pääkaupunkiin, selvittelemään erästä tärkeää asiaa ja nostamaan hänelle
viisisataa dollaria. Sellaista ei olisi kukaan orjain isäntä koko
Kentyckyssä uskaltanut tehdä, sillä Ohiosta oli hyvin helppo päästä
Kanadaan, ja siellä oli orja vapaa ja vainoomiselta turvassa. Mutta
Tuomo ei vähääkään ajatellut mitään karkaamista eikä hänelle uskotun
summan anastamista. Tarkimmasti suoritti hän tehtävänsä ja palasi
kiireimmiten herransa luo. Herra Shelby oli jo kauan mietiskellytkin
vapauttaa hänet kokonaan palkinnoksi hänen uskollisesta palveluksestaan,
vaan hänen silloinen ahdinkotilansa pidätti häntä sitä tekemästä.

Ollen erittäin kohtuullinen nautinnoissaan ja oppivainen oli Tuomo
vähitellen omistanut koko kristinopin. Melkein säännöllisesti kävi hän
kuulemassa lähiseudulla asuvan papin saarnoja ja oli rukouksella ja
kaikkein synnillisten mielen väreiden tukeuttamisella päässyt siihen
sisällisen rauhan tilaan, joka apostolin sanain mukaan käy ylitse kaiken
ymmärryksen ja myöskin karkasee luonteen kaikkia huolia ja kärsimyksiä
vastaan, jotka täällä alhaalla jokaista ahdistavat, toista enemmän,
toista vähemmän.

Tuomo oli nainut mies ja kolmen lapsen isä. Hänen vaimonsa, yhtä hurskas
kuin miehensäkin, oli samoin orja kuten hän ja saman isännän oma. Setä
Tuomo ja täti Kloe asuivat lapsineen pienessä, vaan sisältä hyvin
puhtaassa tuvassa. Iltasilla, kuin päivätyö oli päättynyt, harjoitteli
Tuomo kirjoitusta ja nuori Edvard Shelby uskollisesti autteli häntä.
Myöhemmin oli pieni hartaushetki, jolloin muitakin orjia oli läsnä, ja
lopuksi sellaisina hetkinä aina toivotettiin siunausta Shelbyn
perheelle.

Sama arvo kuin Tuomolla miesten kesken oli Elisabetilla naisorjain
kesken. Hän oli kaunis kuin enkeli, jotenkin vaalea-ihoinen;
kahdeksannesta vuodestaan asti oli hän ollut herra Shelbyn omana. Shelby
oli hänet silloin ostanut New-Orleansista ja lahjoittanut puolisollensa,
joka ottikin tytön oikein äitilliseen hoitoonsa, opetti hänelle kaikkia
naistöitä ja neuvoi häntä hyveihin ja hurskauteen. Aikaa myöten oli tämä
hyvä oppilas tullut rouva Shelbylle ihan välttämättömäksi. Elisabet oli
nyt viidenkolmatta vuoden ijässä ja oli jo lahjoittanut sydämmensä ja
kätensä eräälle nuorelle miehelle, joka työskenteli läheisessä herra
Wilsonin tehtaassa. Tällä Yrjöllä oli monta hyvää ominaisuutta ja
varsinkin taipumusta teknillisiin toimiin niin suuressa määrässä, että
moni vapaakin mies häntä ihmetteli.

On usein tapana, että isännät vouraavat orjiansa toisille isännille tai
tehdasten omistajille, varsinkin jos vouraaja siitä saa huomattavaa
voittoa. Palkka ei siinä tapauksessa tule orjalle, vaan hänen
isännällensä. Niinpä Yrjökään ei ollut herra Wilsonin oma, vaan
maanviljelijä Legreen, joka asui Louisianassa ja oli erittäin itsekäs ja
omaavoittoa pyytäväinen ja kohteli orjiansa säälimättömän ankarasti.
Matkalla Kentuckyssä oli Legree tavannut herra Wilsonin ja, kuin tämä
juuri siihen aikaan etsi työmiestä, joka vähän ymmärtäisi koneita, oli
heillä heti syntynyt kaupat. Wilson maksoi melkoisen summan ja Yrjö oli
luovutettu hänelle määrätyksi ajaksi.

Yrjö vietti herra Wilsonin purje- ja säkkikangas-tehtaassa yleensä
onnellista elämää. Usein pääsi hän asioille Shelbyn kartanoon, jossa hän
ensinnä tutustui Elisabetiin. Kohta nämä yhdenluontoiset sielut löysivät
toisensa ja joutuivat avioliittoon ja suloinen pikku poika Harry liitti
nämä sydämmet vielä lujemmin toisiinsa. Vaan eipä tämä onni saanut kauan
kestää; yht' äkkiä se loppui! Yrjö kutsuttiin takaisin Louisianaan.

Ja se tapahtui näin. Koska Yrjöllä oli luonnostaan terävä järki, oli hän
hyvin lyhyessä ajassa käsittänyt tehtaan koko koneiston, olipa hänen
myöskin onnistunut tehdä muutamia hyviä parannuksia ja keksiä uusi hyvin
edullinen hampun-puhdistuskone. Tuskin ehti se maine saapua Yrjön
isännän, herra Legreen, kuuluville, kuin hän jo läksi Louisianasta omin
silmin näkemään, oliko siinä perää.

Herra Wilson tietysti otti hänet hyvin kohteliaasti vastaan, toivotti
hänelle onnea niin arvokkaasta orjasta ja vei hänet sitte tehtaasen
katsomaan laitoksia ja uutta konetta. Yrjö selitteli kaikkea ja hänen
huomautuksistaan näkyi niin paljo sivistystä ja henkistä kykyä, että
Legree häpeäkseen tunsi olevansa paljon alempana orjaansa.

Siinäpä oli enempi kuin ahdassydämminen maanviljelijä jaksoi kärsiä. Se
loukkasi hänen turhamaisuuttansa niin kovin, että hän ei voinut antaa
sitä anteeksi. Yrjön piti joutua pois täältä takaisin Louisianaan,
raskaimpain ja halvimpain töiden tekoon. Jos hän oli tähän asti saanut
olla vapaammassa asemassa, niin piti hänen täst' edes kaksinkertaisesti
tunteman orjanasemansa.

Suuresti hämmästyi herra Wilson, kuin herra Legree vaati Yrjön
työpalkkaa ja sanoi kohta lähtevänsä hänen kanssansa palaamaan kotiinsa.

"Mitä te nyt, herra!" virkkoi Wilson ihan ihmetyksissään. "Eikö meillä
ole sopimus --?"

"Niin, on meillä sopimus taikka oikeammin oli. Vaan minä olen nyt
ajatellut asiaa toisin. Yrjö lähtee minun kanssani."

"Entä sopimuksemme?"

"Se oli määräajaksi ja se aika on kulunut", vastasi Legree
kylmäkiskoisesti.

"Tosin kyllä", myönsi Wilson. "Vaan mielelläni minä lisään palkkaa, jos
se, josta sovimme, on teistä liian vähä. Yrjöllä on hyvä työkyky ja minä
--"

"Mitä siitä", keskeytti toinen. "Minä tarvitsen häntä maatyöhön."

"Mutta näettehän, että Yrjöllä on ihan erityinen taipumus koneihin.
Ajatelkaahan vain hänen keksintöänsä."

"Niin, ne koneet! Nehän ne juuri ovatkin. Työn säästöä muka! Meidän
orja-omaisuutemme arvon halventamista, sanon minä! Kyllä minä hänestä
keksinnöt karkoitan! Tuollaisen mustan koiran ei tarvitse ollenkaan
huolia sellaisista asioista!"

Yrjö, jonka ihon väri yhtä vähän oli ihan musta kuin Elisabetinkaan,
huumautui äänettömäksi tuosta tuomiosta. Hänen rinnassansa vain kuohui,
ja vaikea hänen oli pidättää tunteitansa ilmi puhkeamasta. Herra Wilson
näkyi huomaavan sen sisällisen taistelun ja nykäytti paljon
merkitsevästi päätään Yrjölle, ikään kuin sanoen, että hän kyllä aikoi
koettaa parastansa. Legreeltä se ei jäänyt huomaamatta ja hän sen tähden
vain sitä jyrkemmin päätti pitää kiinni uhristansa. Kuin ystävällinen
tehtaanisäntä luuli ensi kiukun jo lauhtuneen ja koetti taivuttaa tuota
sydämmetöntä, niin Legree tuskin viitsi kuullakaan ja lausui vain
kylmäkiskoisen neuvon, että Wilsonin ei pitänyt huolia asioista, jotka
eivät häneen koskeneet. Siten oli Yrjöltä kerrassaan kadonnut kaikki
toivo päästä tuskauttavasta tilastaan.



Toinen luku.

Pakosalla.


Jo samana päivänä läksi Legree Louisianiin ja hänen kanssansa Yrjö,
jonka siten täytyi lähteä mieleiseltä työpaikaltansa, pääsemättä
sanomaan edes jäähyväsiä omille rakkaillensakaan.

Kukapa ei käsitä Elisabetin tuskaa, kuin hän kuuli, mitä oli tapahtunut!
Hän ei alussa tahtonut ottaa vastaan mitään lohdutusta eikä tahtonut
sitä edes kuullakaan. Mutta synnynnäinen lempeys voitti pian
uhkamielisyyden ja katkeruuden ja surumielinen uneksiminen valtasi
hänet. Säälien näkivät hänen kumppaninsa hänen joutuvan sisällisen
kalvavan surun uhriksi.

Viisi kuukautta oli kulunut, viisi pitkää kuukautta, joita muiston tuska
katkeroitti. Oli ilta ja hämärän varjo levisi seudun yli. Elisabet
seisoi pihalla Shelbyn asuinkartanon edessä ja katseli hitaasti pois
vieriviä vaunuja, jotka veivät hänen emäntäänsä naapuriin vieraisille.
Hän oli taas hyvin suruissaan. Juuri, kuin hän oli syvimpiin
muisteluihin vaipuneena, heräsi hän äkisti siitä, että käsi hiljaa
laskeutui hänen olkapäällensä. Hän katsahti taaksensa ja huudahti yht'
aikaa hämmästyksestä ja ihastuksesta.

Se oli Yrjö, juuri se, jota hänen ajatuksensa olivat tarkoittaneet.

"Sinäkö Yrjö! Onko mahdollista! Miten sinä minua säikytit, ja kuitenkin
miten onnellinen olen nyt taas!"

Hän lepäsi Yrjön sylissä. Viimein hän tointui ja vei hänet syrjässä
olevaan huoneesensa, istahti hänen eteensä ja katsoi häntä tutkivasti
silmiin.

"Oletko se sinä todellakin! Mutta kerropas nyt, mikä sinut toi niin
äkkiarvaamatta tänne; mitä on tapahtunut? Katsohan poikaasi," sanoi hän,
osoittaen Harryä, joka uteliaasti tuli esiin, "hän on surrut kuten
minäkin, ja nyt hän ilosta ei saa puhutuksi mitään. Katsohan, Yrjö, eikö
se ole kaunis poika?"

Yrjö kääntyi pois päin. Liikutuksesta kyyneltyivät hänen silmänsä. "O
rakkaani!" sanoi hän ahdistuksissaan, "jospa en olisi koskaan nähnyt
teitä!"

"Mitä nyt, Yrjö!" huudahti Elisabet hämmästyen. "Tuo muoto, mitä sillä
tarkoitat? O puhu, Yrjö, minkä tähden olet täällä?"

Yrjö tarttui hänen käsiinsä ja painoi suudelman hänen otsalleen.

"Vaimo parka," sanoi hän, "minun täytyy taaskin peljästyttää sinua.
Tiedä sitte, minä olen täällä herra Legreen tietämättä."

"Mitä," parahti vaimo, "oletko sinä --"

"Niinpä niin, minä olen pakosalla! Vainoojat ajavat minua takaa kuin
verikoirat; ja tätä ajoa on kestänyt jo kahdeksan päivää, mutta vielä
eivät he toki ole oikeilla jäljillä."

"Hyvä Jumala," vaikeroi Elisabet, "minä olen peloissani sinun
hengestäsi, Yrjö!"

"Minun hengestänikö? Siitä minä en pidä lukua, se päin vastoin on
minulle raskas taakka. Ainoastaan sinun ja lapsemme muisteleminen
pidättää minua elämääni lopettamasta!"

Elisabetille olivat kaikki nämä sanat kuin puukonpistoksia ja hän puhui
lempeästi:

"Minä tiedän, Yrjö, mitä sinä olet kärsinyt silloin, kuin herrasi niin
äkisti kutsui sinut pois tehtaasta, ja tiedän myöskin, miten kurja ja
tuskallinen elämäsi varmaan on ollut niin julman miehen orjana. Mutta
ajattelehan toki: hän on kuitenkin sinun isäntäsi."

"Minunko isäntäni? Kuka on hänet tehnyt minun isännäkseni, kuka on
hänelle antanut isännyysoikeuden minun ylitseni? Eikö minulla ole
ajatuksia ja tunteita niin kuin hänelläkin ja eikö minun vereni juokse
suonissa yhtä elävänä kuin hänenkin verensä? Enkö minä ole yhtä hyvin
ihminen kuin hänkin ja enkö minä ole oppinut itsestäni kaikkea sitä,
kuin hän muiden avulla on saanut päähänsä? Mitä oikeutta hänellä siis
voi olla pitää minua juhtana oikkujensa mukaan? Niitä töitä, kuin hän
minulle antoi, tekee mikä hevonen tai härkä hyvänsä ihan yhtä hyvin! Hän
on rääkännyt ja kiusannut minua kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja mitä
vankemmin ja väsymättömämmin minä tein työtä, sitä enemmän hän tahtoi
teettää minulla. Minä viimein en sitä enää kauemmin kärsinyt vaan
karkasin. Ja vaikka se tyranni on niin usein ihan syyttä sanonut, että
minussa muka asuu perkele, niin nyt hän ehkä saattaa olla oikeassa! Hän
se on minuun sullonut sen, ja se perkele ehkä kohta näyttäytyy
sellaisella tavalla, joka ei suinkaan ole miellyttävä häntä!"

"Yrjö, Yrjö, sinä ihan peljästytät minua! Noin minä en ole koskaan
kuullut sinun puhuvan!"

"Minä olen liian paljon kärsinyt", sanoi Yrjö. "Mitä kaikkea minä
saattaisinkaan siitä kertoa, Elisabet! Esimerkiksi, tuskin on neljää
viikkoa, kuin nuori Legree, pahankurinen poika, kiusasi hevostani. Minä
olin juuri panemassa kiviä kärryihin ja sen tähden siivosti pyysin häntä
olemaan häiritsemättä minun työtäni. Mutta hän vain ärsytti hevostani
vielä enemmän. Minä pyysin uudestaan häntä olemaan siivolla, mutta hän
silloin alkoi suomia ruoskalla minua itseäni. Minä otin häntä kiinni
käsistä ja poika alkoi hurjasti potkia ja parkua niin kovasti, että isä
heti saapui luo kuin lentämällä. Raivoissaan työntäsi hän minut pois,
sidotti minut puuhun, leikkasi metsästä vitsoja, antoi ne pojalle ja
käski minua piiskaamaan niin kauan, kuin jaksoi. Ja niin tapahtuikin.
Toisen kerran tuli tuho pikku Bellolleni. Se uskollinen koira oli minun
ainoa lohdutukseni. Yöllä makasi se minun vieressäni ja päivällä oli
aina minun sivullani, ja se katseli minua viisailla silmillään, kuin
olisi se ihan selvään tiennyt, mitä minulta puuttui. Kerran minä heitin
sille muutamia luita, jotka olivat ulkona kyökin oven edessä.
Ahdistajani tuli heti ja alkoi pauhata ja kirota ja huutaa, että hän
toki ei ollut sellainen narri, että ryhtyisi omalla kustannuksellaan
elättämään neekerin koiraa. Ja hän käski minua sitomaan kiinni Bello
parkaa ja heittämään lammikkoon."

"Sitä sinä et arvatenkaan tehnyt, Yrjö?"

"En minä, vaan hän sen teki! Minulta oli sydän pakahtua säälistä, kuin
katselin, miten hän viskasi koiran veteen ja sitte heitteli sitä niin
kauan kivillä, että se hukkui. Ja minä itse sain vielä maistaa ruoskaa,
koska olin puolustanut kumppaniani. Olkoonpa tuo miten hyvänsä. Mutta
sen pyövelin pitää kokeman, että minä en pitkään aikaan kesy
ruoskakurista!"

Nuoren miehen silmissä leimahti niin salaperäinen tuli, että Elisabet
ehdottomasti vapisi.

"Älä jättäydy pahuuden valtaan, Yrjö! Luota Jumalaan ja tee rehellisesti
tehtäväsi, niin kyllä hän sinua auttaa."

"Sinä ajattelet sangen kristillisesti, Elisabet," vastasi pakolainen,
katkerasti hymyillen; "minä en voi. Minkä tähden kärsii Jumala sellaista
ilkeyttä?"

"Älä pilkkaa Jumalaa! Meidän täytyy luottaa häneen ja ottaa kaikki
kärsimykset vastaan tyytyväisesti. Se on Jumalan ijankaikkinen tahto, ja
hän yksin tietää, mikä on meille hyödyksi."

"Ah, minä tahtoisin, että minulla olisi sinun luottamuksesi! Mutta minä
en voi hillitä tunteitani! Ajattelehan vain, Elisabet, ehkäpä on meidän
lapsellemmekin samanlainen kohtalo tulossa, ehkä --"

"Voi, ole vaiti, Yrjö, ei se voi olla mahdollista, onhan meillä perin
hyvä isäntä."

"Se minun kyllä täytyy myöntää, mutta kukapa tietää edeltä päin, mitä
vast' edes tulee. Poika saatetaan myödä eikä kukaan vielä tiedä, mihin
tai kelle. Mitä hyötyä siitä on meille, että Harry on niin sievä ja
vilpas poika. Hänen etevyytensä on vain suurempi vaara hänelle, sillä se
enentää hänen arvoansa."

Kallion painoisina alkoivat nämä sanat rasittaa Elisabetin mieltä ja
herättivät hänessä synkkiä aavistuksia. Hän oli jonkun aikaa huomannut
vilkasta, salaperäistä seurustelua herra Shelbyn ja seudun pahamaineisen
orjainkauppiaan kesken, eikä se kauppias ollenkaan miellyttänyt
Elisabetia. Kauppiaan ystävällisyys Harryä kohtaan oli aina näyttänyt
hänestä epäilyttävältä. Mutta joka kerran oli hän tukeuttanut pelkonsa
ja salasi sen nytkin mieheltään, ollakseen kiihottamatta häntä vielä
enemmän. Yrjö yritti lähtemään.

"Ja nyt, Elisabet, rakas vaimoni, täytyy minun jättää sinut", sanoi hän
suruisesti. "Minä en ole täällä hetkeäkään turvassa."

"Menetkö sinä pois?" vaikeroi Elisabet "Mitähän tästä tulee! Kätkeydy
tänne, Yrjö, minä pidän kaikesta huolen, ei sinua täältä löydetä."

"Luuletko? Jo nyt erehdyt! Täällähän minun ensinnä arvataan olevan eikä
jätetä täältä tutkimatta mitään sopukkaa. Ei toden totta tämä paikka ole
mikään hyvä kätkö. Ja sinut minä vetäisin kanssani turmioon, sillä
karanneen orjan kätkijää kohtaa lain ankara kovuus!"

"Herran tähden, mihin sinä sitte lähdet?"

"Se olkoon minun huolenani, Elisabet. Minä en ole ihan odottamatta
saapunut tänne, vaan olen tavannut ihmisiä, joiden apuun saatan luottaa.
Ehkäpä minun onnistuu eheänä ja terveenä päästä Kanadaan. Se maa on
toivojeni tähti, ainoa, kuin minulle on jäänyt jäljelle. Sinulla on
hyväluontoinen isäntä, Elisabet, ja hän varmaankin suostuu myömään sinut
minulle. Niin, minä tahdon todella ostaa sinut ja lapsemme, Jumala minua
auttakoon!"

"Luottakaamme häneen!" todisti nuori vaimo. "Vaan entä jos --"

"Jos minä joudun kiinni, aioit sanoa. No, silloin he eivät ainakaan
elävänä saa minua viedyksi etelään. Mutta niin pitkällä ei toki vielä
olla. Rukoile minun puolestani, Elisabet, että kaikki hyvin kävisi;
ehkäpä hyvä Jumala sinun rukoustasi kuulee."

Hyvin liikutettuna otti Yrjö vaimoansa kädestä ja katsoi häntä hellästi
silmiin. He seisoivat hetkisen vaiti, Elisabet itkeä nyyhkien, Yrjö yhä
vielä koettaen pysyä lujana. Mutta kohtapa hänelläkin tunteet
purkautuivat kuumaksi kyynelvirraksi. Vielä yksi syleilys.

"Jumala sinua suojelkoon, Yrjö! -- Voi hyvin, Elisabet!"

Ovi sulkeutui miehen perästä ja hän katosi yön pimeään. Kauan katseli
Elisabet hänen jälkeensä.

Näkiköhän hän koskaan häntä jälleen?



Kolmas luku.

Uusia kauhuja.


Äidin silmä näkee yleensä hyvin tarkkaan ja pettyy ainoastaan harvoin.
Elisabet huolehti pojastaan syystä kyllä. Vilkas, kaunis ja
hyvälahjainen poika oli vetänyt puoleensa orjainkauppiaan Haleyn
huomion, ja se välinpitämätön, ainoastaan omaa voittoa etsivä mies
päätti heti saada hänet itselleen ostetuksi.

Ja siihen hänellä valitettavasti oli keinoja useampiakin.

Jo edellä olemme maininneet, että herra Shelby oli rahanpulassa eikä
enää tiennyt, miten selvitäkään veloistansa. Ja juuri tuolla Haleylla
oli enimmät saamiset, sillä hän oli kaikin tavoin koettanut hankkia
haltuunsa herra Shelbyn velkakirjoja. Tiesihän hän, mikä rikkaus tällä
maanomistajalla oli orjissaan ja minkä runsaan voiton ne tuottaisivat
hänelle (Haleylle) heti, kuin ne "kauppatavarana" joutuisivat hänen
käsiinsä.

Ensinnä kävi Haley velkamiestä tervehtimässä, selitteli hänelle, kuinka
paljo hän oli velkaa Haleylle ja miten välttämätöntä oli alkaa nyt
viimeinkin maksaa sitä takaisin. Kuitenkin hän samalla oli olevinaan
jalomielinen ja ilmoitti olevansa valmis rahan sijasta ottamaan
joitakuita orjia. Sillä ehdotuksellaan sai hän toistaiseksi aikaan
ainakin sen verran, että herra Shelbyllä alkoi horjua hänen entinen luja
päätöksensä olla antamatta yhtään ainoata orjaansa suorastaan
orjainkauppiaalle.

Ehdotustansa tehdessään oli Haley ajatellut paitse pikku Harryä
parastaan Tuomoa, ja vaikka hän tiesikin, että Tuomo oli herransa
luotettavin tuki, niin se ei suinkaan saanut häntä luopumaan
aikeistansa. Hän tiesi tarkimmasti Tuomon hyvät ominaisuudet ja
mietiskeli jo itsekseen, minkä verran tuosta kaupasta saattaisi voittaa.
Haley lyhyesti sanoen luotti herra Shelbyn luonteen heikkouteen ja
keskustelut hyvin selvään osoittivatkin, että hän ei ollut siinä
lainkaan pettynyt. Mitä imarrus ja houkuttelu eivät saaneet aikaan, sen
vaikutti uhkaus. Shelby kyllä muisti monestikin jo luvanneensa
uskolliselle neekerille vapauden, vaan mahdotonhan hänen oli antautua
vararikkoon tuollaisen "hullutuksen" tähden, kuten Haley sääliväisesti
sitä nimitti. Siispä sovittiin Tuomon kaupasta.

Tuomolla tuli ainoastaan osa velasta kuitatuksi. Nyt tuli pikku Harryn
vuoro. Onnettomuudeksi poikanen juuri silloin juoksi sisälle ja alkoi
siellä tavallisia lapsen leikkejänsä. Orjainkauppias katseli häntä
tarkkaan joka puolelta ja yhä enemmän mieltyi häneen. Hän tahtoi nyt
saada pojan haltuunsa mistä hinnasta hyvänsä.

Haley oli sielujen kauppias oikein todella; jo ammoin oli tuo
ihmisvihollinen ammatti kuolettanut hänessä kaikki jalommat tunteet. Sen
tähden oli myöskin turha vaiva herra Shelbyn kuvata hänelle, mitä
sanomatonta tuskaa äidille tuottaisi ero lapsestansa, ja vedota
vaimoonsa, joka oli mieltynyt pikku Harryyn niin, että piti häntä
melkein kuin omana lapsenaan ja joka sen myömisestä hyvin loukkautuisi.
Se ei ollenkaan vaikuttanut Haleyhin. Hän uhkasi kokonaan luopua kaupan
hieromisesta ja antaa velkakirjat oikeuden haltuun. Niinpä herra Shelby
viimein taipui antamaan tämän toisenkin uhrin. Kauppakirja
allekirjoitettiin, ja Tuomo ja Harry olivat orjainkauppiaan omina.
Seuraavana päivänä sanoi hän tulevansa ottamaan "tavaroitansa".

Herra Shelby nyt pelolla odotteli asiain selittelyä puolisollensa, koska
hän ei mitenkään voinut pitää salassa, mitä oli tapahtunut. Monen
kiertelemisen ja kaartelemisen jälkeen avasi hän heikkoutensa kuvan
vaimonsa silmäin eteen. Rouva Shelby kauhistui sanattomaksi.

Uskollinen Tuomo ja Elisabetin suloinen poika myötyinä! Rouva katsoi
sitä ensin huonosti onnistuneeksi leikinlaskuksi, mutta hirmuinen totuus
selvisi hänelle kokonaan, kuin puolisonsa vähitellen ilmasi hänelle
missä pulassa hän oli ja minkä syvyyden partaalle joutunut.

Rouva Shelby tarjosi heti kaikkia koristeitansa, jos vain kauppa siten
saataisiin puretuksi, mutta puolisonsa hänelle selitti, että
orjainkauppias ei siihen mitenkään suostuisi.

"Voi, että minun täytyy tätä kärsiä!" vaikeroi rouva tuskissaan.
"Minähän olen aina koettanut täyttää kristilliset velvollisuuteni näitä
orjaparkoja kohtaan, pitää huolta heidän sekä hengellisestä että
ruumiillisesta menestyksestään ja nyt --! Mitenkä sinä voit omantuntosi
edessä vastata, että riistät äidiltänsä pikku Harryn ja myöt
tilapäisessä rahapulassa niin luotettavan palvelijan kuin Tuomo on?"

"Minä olen siitä yhtä pahoillani kuin sinäkin," virkkoi herra Shelby,
"ja totisesti, jos minulla olisi ollut mitään muuta keinoa, niin tätä ei
olisi tapahtunut. Mutta sano itse, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Minä
olin kokonaan Haleyn käsissä. Hän uhkasi lain voimalla pakottaa meidät
myömään kaikki orjamme, jos en myönyt hänelle Tuomoa ja Harryä."

"Ja sinä tietysti möit heidät", vastasi rouva Shelby katkerasti. "Voi
orjuuden kirousta! Yksin kunnon ihmisetkin se kovettaa ja tekee
kuuroiksi, niin että he eivät tajua ijankaikkista totuutta, että
ihmissielu on enemmän arvoinen kuin kaikki maan kulta! Enpä olisi
uskonut, että minun itseni täytyy nähdä, miten äidin sylistä hänen oma
lapsensa riistetään!"

"Sitä sinun ei tarvitsekaan, rakas Emilie. Minä aion huomisaamuna
aikaisin lähteä ratsastelemaan jo ennen Haleyn tuloa; saatathan sinä
lähteä minun kanssani. Emme huoli jäädä kärsimään sitä tuskaa."

"Ei, ei," vastusti rouva Shelby jyrkästi. "Jos sinä et jaksa katsella
heikkoutesi seurauksia, niin teen minä sen sinun puolestasi. Rehellinen
kelpo Tuomo tarvitsee lohdutusta surussaan ja Elisabet, niin -- voi,
minä en tosiaankaan tiedä, mitä hänelle teen. Jumala olkoon hänelle
armollinen!"

Molemmat peljästyivät juuri silloin yht' aikaa. Äsken oli kuulunut
astuntaa ovea kohti ja nyt sen takana kuului raskas kaatuminen.

"Mitä se oli?" kysyi herra Shelby kuunnellen.

Rouva Shelby oli jo rientänyt ovelle ja avasi sen, vaan astui
peljästyksestä takaperin, sillä Elisabet makasi maassa kuin kuolleena
hänen edessänsä.

"Hirmuista ilmoitusta ei nyt enää tarvita," kuiskasi rouva Shelby,
"vaimo parka näkyy jo tietävän kaikki!" Yhdessä kantoivat he
tainnottoman vaimon huoneesen, sitte herra Shelby meni pois. Tämä heikko
mies ei sietänyt nähdä onnettomuutta ja tuskaa.

Elisabet tointui vähitellen. Hän muisti heti, mitä hänelle oli
tapahtunut, ja kertoi vapisevalla äänellä kaikki rouva Shelbylle. Hän
oli ollut tulemassa emäntänsä luo jollekin asialle; saavuttuaan oven taa
kuuli hän mainittavan itseään ja Harryä. Hän pysähtyi ja kuuli sitte
joka sanan tuosta keskustelusta.

Rouva Shelby ei paljoa puhunut. On sellainenkin sieluntila, jossa ei
mikään lohdutus osu kohti ahdistettuun sydämmeen. Elisabet horjuen astui
takaisin huoneesensa ja siellä joutui hän taas tunteittensa valtaan.
Monen moni entisyyden muisto sukelsi esiin. Tuossa ikkunan edessä oli
hän niin monesti istunut ja neuloen hyräillyt laulua sill'aikaa, kuin
Yrjö, poikanen käsivarsilla, käveli huoneessa; tuolla piirongin
laatikossa olivat pikku Harryn joululahjat ja etäämpänä sivulla makasi
vuoteellaan nukuksissa poikanen itse, käsivarret pyörevinä, ruususuu
vähän auki ja viattomat kasvot hymyilevinä, ympärillä joitakuita
hiuskiharoita.

"Lapsi parka!" sanoi hän, kumartuen Harrynsä vuoteen ylitse. "Sinut on
myöty, tahdotaan erottaa sinut äidistäsi, kuten sinut jo isästäsi
erotettiin. Mutta Jumala auttaa minua sinua pelastamaan."

Hänen järkevyytensä oli jälleen palannut ja lujaa päättäväisyyttä näkyi
hänen kasvoistansa. Täytyi saada Harry pois, miten hyvänsä pois! Hän
istahti pöydän viereen, otti kynän ja paperia ja kirjoitti
vitkastelematta:

"Rakas emäntäni! uskollinen rouva Shelby! Älkää katsoko minua
kiittämättömäksi älkääkä pitäkö minua kunnottomana, kun lastani
pelastaakseni ryhdyn luvattomiin keinoihin. Kuin te luette näitä rivejä,
olen minä jo poistunut kodistani ja teidän talostanne, jossa olen saanut
nauttia niin suurta onnea ja hyvyyttä. Te ette moiti minua siitä. Minä
en voi olla näin tekemättä. Jumala siunatkoon teitä ja palkitkoon teille
kaiken hyvyytenne ja lempeytenne! Elisabet."

Hän käänteli paperin kokoon ja kirjoitti osoitteen. Sitte hän otti
Harryn tarpeellisimmat vaatteet ja sitoi ne vyöllensä. Hänen pannessaan
huivia hartioillensa ja hattua, päähänsä heräsi pienokainen.

"Menetkö sinä pois, äiti?" kysyi hän uteliaasti.

"St, älä puhu niin kovaan, Harry", kielsi Elisabet. "Ei kukaan saa
kuulla hiiskaustakaan. On tullut paha mies ja hän tahtoo viedä kanssansa
pikku Harryn ja pistää pimeään komeroon! Mutta äiti ei sitä tahdo, vaan
pukee pian sinulle ylle ja juoksee pois, että se ilkeä mies ei saa
varastaa sinua."

Tuota pikaa oli Harry vaatteissa. Sitte hän vielä kääri hänet lämpöisen
huiviin ja yön pimeyteen syöksyivät he.

Syrjässä talon takapihan laidassa oli Tuomon tupa. Sinne riensi Elisabet
ensinnä. Tuomo ei vielä nukkunut. Hän oli juuri tänä iltana pitänyt
tavattoman pitkän kotihartaus-hetken, ikään kuin ammentaakseen oikein
paljon lohdutusta murheen ajaksi, joka hänen tietämättänsä jo seisoi
juuri hänenkin ovensa edessä. Ensimmäisestä hiljaisesta kolkutuksesta
hypähti hän ylös ja avasi.

Tuomo vähän kummasteli Elisabetin myöhäistä tuloa ja myöskin täti Kloe,
noustuansa makuulta ja tultuansa tervehtimään, lausui kummastuksensa.
Muutamat sanat riittivät ilmaisemaan, miten asiat olivat.

"Minä tulen sanomaan teille jäähyväsiä", sanoi Elisabet. "Minun poikani
on myöty ja minun täytyy joutua pois nyt, kuin vielä on aikaa."

Tuomo ja Kloe seisoivat kuin kivettyneinä.

"Ja vielä enempikin", jatkoi Elisabet. "Ja sanonpa heti suoraan.
Tuomokin on vaarassa! Hän on kuten Harry tästä päivästä alkaen
orjainkauppiaan Haleyn oma. Huomenna tulee hän noutamaan saalistansa."

Tuomo ei puhunut mitään, seisoi vain liikahtamatta paikallaan. Viimein,
katsahtaessaan silmiin, värähti hän ja vaipui kuin menehtynyt vanhaan
nojatuoliin. Se oli äkillisen mielenliikutuksen ensimmäinen,
luonnollinen vaikutus. Kuitenkin hän kristityn tavalla pysyi nöyränä ja
Jumalaan luottavaisena, ja kuin vaimonsa ja Elisabet kehoittivat häntä
samoin pakenemaan, vastusti hän lujasti ja jyrkästi sitä ehdotusta.

"Ei, sitä minä en koskaan tee", sanoi hän. "Herrani on tähän asti vielä
aina tavannut minut sieltä, jossa minun piti olemankin, ja niin hän
nytkin tapaa. Jumala antakoon minulle voimaa olla kestäväinen ja
kärsivällinen tässä koetuksessa. Elisabetin kohta on ihan toinen, hänen
kyllä tulee katsoa, mitenkä saisi lapsi parkansa..."

Lausuessaan "lapsi"-sanaa vavahti hän taas ja hänen katseensa arasti
kääntyi hänen omaan nukkuvaan poikaansa. "Jumala suojelkoon teitä
kaikkia ja olkoon teille armollinen!" kuultiin hänen supisevan.

Kaikki kehoittelemiset ja pyytelemiset olivat turhaa vaivaa, Tuomo pysyi
päätöksessään. Mutta hän antoi vielä Elisabetille monta hyvää neuvoa
tiestä, mitä polkuja hänen tuli kulkea, päästäkseen jo huomispäivän
kuluessa naapurivaltioon Ohioon ja sieltä, sittemmin edelleen
puolisoansa etsimään.

Elisabet riensi pois, että Kloen sanomaton suru häneltä ei riistäisi
viimeisiä, Harryn tähden niin välttämättömiä voimia.

       *       *       *       *       *

Rouva Shelby heräsi vasta myöhään seuraavana aamuna. Eilispäivän
tapahtumat olivat kuin vuori painaneet häntä.

"Missähän Elisabet viipyy?" sanoi hän itsekseen, soitettuansa jo monta
kertaa. Neekeripoika Andy sattui nyt tulemaan juuri paraiksi.

"Andy, menepäs heti sanomaan Elisabetille, että minä tahdon puhella
hänen kanssansa. -- Vaimo parka!" lausui hän sitte itsekseen.
"Mitenkähän lienee hänkin yönsä viettänyt!"

Andy palasi hyvin pian ja hänen jäljestään herra Shelby, jonka oli
kunniantuntonsa pidättänyt kotona.

"No?" kysyi rouva Shelby.

"Ei siellä ole Liisiä, mutta hänen huoneessaan ovat kaikki huiskin
haiskin ja piirongin laatikot auki."

"Kummallista -- eihän toki...? Olisikohan lapsineen karannut?" puhui
herra Shelby hätäisesti. "Siitäpä voisi aika pulma syntyä! Haley on jo
muutenkin kyllin epäluuloinen, ja kuin hän nyt kuulee Elisabetin olevan
poissa, niin hän varmaankin ajattelee minun edistäneen hänen pakoansa."

Rouva Shelby oli itsekseen hyvillänsä, kuin ajatteli, että Elisabetin
saattaisi onnistua viedä lapsensa pois Haleyn käsistä. Kohta sitte
tuotiin hänelle Elisabetin kirje, joka vahvisti arvelut, että hän oli
paennut.

Tämä sanoma levisi orjain kesken kuin kulovalkea. Kaikki iloitsivat
pakolaisen rohkeasta päättäväisyydestä ja ainoastaan herra Shelbyn
läsnäolo esti heitä julki riemuitsemasta. Tuomossa ei näkynyt mitään
muutosta. Levollisesti teki hän tavallisia tehtäviänsä, ja yhtä vähän
hän kuin Kloekaan sanoilla tai edes silmäyksilläkään ilmasi, mitä tiesi.

Haley tuli tapansa mukaan noutamaan molempia uhrejansa. Sanoma, että
Elisabet oli paennut Harryn kanssa, saattoi hänet melkein raivoon. Hän
syytti herra Shelbyä ja käytti niin loukkaavia sanoja, että ankara riita
alkoi miesten kesken. Rouva Shelby viimein sai heidät sovitetuksi ja
Haley ryhtyi takaa-ajamis-toimiin. Talon emäntä sai kuitenkin
taivutetuksi hänet vielä jäämään aamiaiselle ja siten emäntä sai aikaa
puhella orjain kanssa, joiden piti seurata Haleyta. Hän kielsi heitä
liian kiireesti takaa ajamasta ja varsinkin kehoitti kulkemaan uutta
tietä, joka oli verraten hankalampi. Orjat lupasivat tehdä, mitä suinkin
voivat ja tekivät sitä omasta halustaankin. Eräs heistä näet meni muka
vaalimaan Haleyn hevosta ja salaa työnsi sille muutamia pähkinöitä
satulan alle. Sen piti jotakin vaikuttaa. Ja oikein, kuin Haley viimein
vähän päihtyneenä yritti nousemaan ratsullensa selkään, hepo tunsi
pähkinän kulmista kovaa kipua, potki, nousi pystyyn ja teki sellaisia
hyppäyksiä, että ratsastaja horjahti ja ennen ensimmäisen minuutin
loppua makasi maassa vaikeroiden. Hepo heti, kuin tunsi olevansa vapaa
taakastaan, laukkasi pois pihasta ja katosi läheiseen metsään. Ratsun
etsiminen ja takaisin tuominen vei taas melkoisen ajan ja kuin hepo
viimein oli valmiina, oli jo päiväkin ohi puolesta. Nyt ei Haley
mitenkään voinut olla jäämättä päivälliselle, ja rouva Shelby kumosi
hänen arvelunsa, että Elisabet pääsee liian paljon edelle niin
taitavasti, että Haley, joka muutenkaan ei koskaan ollut haluton hyville
ruuille, viimein suostuikin jäämään.

Taas kului joitakuita hetkiä ja kuin Haley juomista hyvin iloisena
orjinensa läksi pihasta, löi kello läheisessä kirkontornissa kolme.



Neljän luku.

Ihmisriistan ajo.


Vaikea on kuvata tunteita, jotka liikkuivat Elisabetin mielessä silloin,
kuin hän, poikanen käsivarrellansa, läksi Tuomon tuvasta rientämään
kohti avaraa, tietämätöntä etäisyyttä. Hänhän siten tuli temmatuksi pois
oloista, joihin hän oli mieltynyt, sekä ystävällisten, osaaottavaisten,
hyväntahtoisten ihmisten parista. Tuskallisimman välttämättömyyden pakko
ajoi häntä pois, vieläpä juuri sellaiseen aikaan, jolloin hänellä ei
ollut mitään tietoa puolisonsa kohtalosta. Lisänä oli vielä ankara
ruumiillinen ponnistus ja ainainen takaa-ajajain pelko. Se kaikki
yhdessä vaikutti, että hän oli menehtyä toivottomuuden tuskaan. Vaan hän
silloin katsahti suloiseen poikaansa, joka maatessaan ei tiennyt mitään
noista kauhuista, ja siten rohkeus ja horjumattomuus jälleen pääsivät
voitolle äidin mielessä. Nopeammin riensi hän edelleen pitkin jäätynyttä
tietä, joka hänen jalkainsa alla narisi, metsäin keskitse, joista tuuli
lennättelee kuivia lehtiä. Monesti tuntui hänestä, kuin vainoojain äänet
kuuluisivat takana, mutta se olikin vain hänen oman kiihtyneen
mielikuvituksensa herättämää kaikua.

Päivän koittaessa oli kotipaikka jo kaukana jäljellä ja Elisabet pian
saapui suurelle valtatielle, joka pitkin Ohio-jokea vei Cincinnatiin ja
muihin kaupunkeihin.

Silloin täytyi Elisabetin hiljentää astuntaansa, jos tahtoi olla
herättämättä epäluuloa. Hän myöskin laski nyt poikasensa maahan, talutti
häntä kädestä ja antoi hänelle vähäisistä ruokavaroista, joita hän
varovaisuudessaan oli mukaan ottanut. Koska Elisabet oli siistissä
puvussa ja hänen kasvojensa väri, kuten sanottu, oli jotenkin
samankaltainen kuin kaukaasialaisella rodulla, niin oli hyvin luultava,
että häntä ja hänen lastaan ei kukaan osannut aavistaa orjiksi.
Arvelematta hän sen tähden astui tien varrella olevaan ravintolaan ja
pyysi syötävää. Sillä neljäkolmatta tuntia oli siitä kulunut, kuin hän
viimeksi oli syönyt, ja luonto vaati nyt kaksin verroin velkaansa
takaisin.

Levättyään jonkun aikaa ja sammutettuaan nälkänsä läksi hän taas
edelleen ja saapui myöhään iltapäivällä erääseen Ohion kylään. Ensinnä
hän katsahti joen rantaan, olisiko mahdollista päästä ylitse. Sillä
vasta toisella puolella saattoi hän tuntea olevansa turvassa. Mutta joki
oli hyvin tulvillaan ja melkein täynnä jäälauttoja, jotka alla pauhaavan
virran painosta sysivät ja jyskyttivät toinen toistaan. Ei lähellä eikä
kaukana näkynyt lauttaa eikä lauttamiehiä.

Elisabet katsella tuijotti jokeen ja pelastuksen toivo näytti kokonaan
kadonneen. Hänhän tiesi miten helppo Haleyn oli löytää hänen jälkensä,
varsinkin kuin hänellä oli vainukoiria. Tietysti hän ratsasti; niinpä
hänelle riitti vähäinen osa siitä ajasta, kuin Elisabet oli tarvinnut.
Täytyi tapahtua jotakin. Elisabet tiedusteli kaikkialta ylipääsön
tilaisuutta, vaan turhaan. Kerran hän kyllä kuuli jonkun aikovan viedä
muutamia tyhjiä tynnyriä ylitse, mutta tietämätöntä oli siinäkin,
ryhtyikö hän siihen tänään vaiko huomenna vai tokko ollenkaan jäiden
kulun vaarallisena aikana.

Tällä välin kului hetki toisensa perästä, pakolaisen keksimättä mitään
pelastuskeinoa. Jo lähestyi ilta ja Elisabet aikoi lähteä jatkamaan
rasittavaa ja nyt melkein toivotonta pakoansa pitkin joen rantaa.
Silloin yht' äkkiä kuului jotenkin etäältä huutoa ja ruoskan läjäyksiä.
Hän katsahti taaksensa ja sanomaton kauhu pani hänen jäsenensä
vapisemaan. Haley se siellä tulla lennätti täyttä laukkaa ratsastaen,
kolme orjaa seurassaan.

Orjainkauppias oli ensinnä antanut itseään viekasten apulaistensa
eksyttää lähtemään väärälle tielle. Vaan eipä hänellä nyt ollut ensi
kerta elämässään harjoittaa takaa-ajotaitoansa, ja jonkinlainen vaisto
ohjasi hänet tälläkin kertaa oikealle tielle. Kohta hän oli oikeilla
jäljillä ja silloin laski ratsut laukkaamaan niin, että kipinät
kavioista säihkyivät. Täyttä laukkaa laski hän ylä- ja alamäet. Juuri
sinä hetkenä, kuin Elisabet katsahti taaksensa ja huomasi vainoojansa,
näki myöskin Haley hänet. Raivoissaan pieksi hän ratsuansa ja
saapastensa kantapäillä niin kovin painoi sen sivuja, että se kuuluvasti
huohotti, vaan samalla syöksyi eteen päin kuin nuoli.

"Odotahan, kyyhkyseni!" pilkkasi Haley. "Vielä vähä kärsivällisyyttä,
niin oletpa kiinni! Ja sitte saat maksaa minulle tämän ratsastuksen
kymmenkertaisesti."

Elisabetin ja hänen vainoojansa välimatka nähtävästi väheni, parissa
silmänräpäyksessä täytyi pakolaisen joutua kiinni. Haleyn riemuhuuto
kaikui jo onnettomuutta uhaten hänelle korviin. Silloin hän kokosi
kaiken toimikykynsä rohkeaan päätökseen. Hän tahtoi ennemmin antautua
luonnon voimain valtaan, ennemmin rohkeasti uhoitella hirmuista kuoleman
vaaraa kuin antaa lastansa alttiiksi tuolle ihmishirviölle.

Puristaen lujemmasti käsivarrellaan Harryä, joka tuskaisesti katsoi taa
päin, ja kuiskaamalla käskien häntä pysymään alallaan, juoksi hän
vitkastelematta joen rantaan. Hyppäys vain, niin hän seisoi lähimmällä
jäälautalla, joka hänen allaan halkeili, vaikka hän ei sitä huomannut.
Toinen, kolmas, neljäs hyppäys, ja Elisabet oli keskellä ryskävää
jääjoukkoa, joka ikään kuin suojellen ympäröitsi häntä. Ikään kuin
näkymätön voima ohjasi hänen askeliansa ja käski luonnonvoimia
kunnioittamaan äidin sydämmen tunteita. Elisabet itse tuskin tajusi,
mitä teki, ja yksin tuo kovasydämminen, tunnoton Haleykin oli hypännyt
maahan ratsunsa seljästä ja katsella ällisteli hänen jälkeensä,
muistamatta itseään ja asioitaan. Iltahämärässä liihoitteli Elisabet
kuin keveä varjo pauhaavien aaltojen ylitse, ja muutamassa minuutissa
saapui toiselle pelastavalle rannalle ja siis toistaiseksi pääsi
turvaan.



Viides luku.

Tuomon poisvienti ynnä muuta.


Kuin Haley näki saaliinsa niin odottamattomalla tavalla pois pujahtavan,
muuttui hänen hämmästyksensä tuota pikaa vihan vimmaksi. Hän kiroili
kauheasti ja näytti olevan hyvin halukas käymään käsiksi orjiin, jotka
häntä olivat seuranneet.

Hänen kiukkunsa ei sentään kestänyt kauan, hän lohdutteli mieltään sillä
ajatuksella, että hänellä kyllä oli keinoja löytää Elisabet Ohiosta ja
toimittaa kiinni. Kovasta ratsastuksesta väsyneenä läksi hän lähimpään
ravintolaan lepäämään ja itsekseen neuvottelemaan, mitkä toimenpiteet
olisivat paraat pakolaisen kiinni saamiseksi.

Haleylla näkyi olevan onnea. Juuri oli vierashuoneesen tullut kaksi
miestä, jotka olivat yleensä tunnetut taitaviksi ja kokeneiksi orjain
ajajiksi: Sampson Loker ja Rikard Marks. Ne olivat juuri sopivat miehet
Haleylle. Hän tunsi heidät jo ennestään ja saattoi varmaan luottaa
heidän apuunsa. Siispä hän vei heidät syrjään pöydän luo, tilasi punssia
ja esitti lasien kilistessä asiansa. Loker ja Marks olivat heti valmiit
ja neuvottelivat sinne tänne, ja kuin Haley heille lupasi viisikymmentä
dollaria kiinniotto-palkkaa, silloin he vannoivat tuovansa Elisabetin
poikineen ennen, kuin päivä ehti kolmasti uudistua. Siten oli se
välipuhe sovittuna.

       *       *       *       *       *

Kuin helmikuun aurinko seuraavana aamuna sameasti katsahti Tuomon
asunnon jäisistä ikkunoista sisään, näki se jo Tuomon ja hänen vaimonsa
Kloenkin olevan liikkeellä. Kloe silitteli pestyjä vaatteita ja teki
sitä niin innokkaasti, kuin olisi ollut tulinen kiire; vaan hän todella
tahtoi ainoastaan työllä tukeuttaa sisällistä tuskaansa ja haihduttaa
surullisia ajatuksiaan. Olihan nyt juuri tulemassa eron hetki.

Tuomo työskenteli ihan toista. Hän luki pyhää raamattua ja etsi
voimakkaimpia paikkoja, valmistautuakseen kovaan kohtaloonsa, johon
hänen nyt tuli antautua. Koetus oli kuitenkin melkein liian kova. Ilolla
hän olisi antanut elämänsä tähänastisen herransa edestä, ja napisematta
kärsinyt tylyintäkin kohtelua, jos hän vain olisi saanut pysyä
omaistensa luona. Mutta nyt ei enää käynyt sitä muuttaa, täytyi
tyhjentää kärsimyksen kalkki.

      Niin käy, kuin tahdot, Jumala,
      Hyv' on sun tahtos ijan;
      Ken pysyvä on uskossa,
      Hän apusi saa pian!
      Meit' pelasti sun Poikasi,
      Siis tyköäs et heitä;
      Kun turvaamme ja huudamme,
      Et hyljää, Herra, meitä.

Tämän värsyn luki Tuomo virsikirjastaan hartaalla mielellä. Sitenpä hän
myöskin kykeni lohduttamaan ja rauhoittamaan vaimoansa, joka välistä
vaikeroi ihan ääneensä. Kohta sitte tuli rouva Shelby. Hänen kalpeista
kasvoistaan näkyi surua ja sääliä.

"Minä tulen ottamaan sinulta jäähyväsiä, Tuomo", alkoi hän kyynelsilmin
puhua. "Rakas Tuomo, minä paha kyllä en voi tehdä sinulle muuta kuin
lohduttaa, sillä tiedäthän, että jokainen rahapenni sinulta otettaisiin
kuitenkin pois. Mutta tässä perheesi ja Jumalan edessä lupaan minä ostaa
sinut vapaaksi niin pian, kuin saan säästetyksi kokoon sellaisen summan.
Siihen asti luota Jumalaan."

Rouva Shelby vaipui tuolille, Tuomo ja Kloe itkien suutelivat hänen
kättänsä. Juuri silloin temmattiin ovi äkisti auki ja Haley näkyi sen
takaa. Eilisen turhan takaa-ajonsa ja makaamattomuuden tähden viime yönä
hyvin huonolla tuulella ollen hän tuskin piti lukua rouva Shelbyn
läsnäolosta ja tiuskasi äkäisesti Tuomolle:

"Joudu! Laittaudu pian valmiiksi, neekerikoira!"

Nöyrästi ja vastustamatta nousi Tuomo, nosti arkkunsa olkapäälleen ja
astui ulos häkkikärryjen luo, jotka orjainkauppias oli valmiiksi
toimittanut. Kloe seurasi häntä itkevien lasten kanssa. Tuomo otti
liikuttavat jäähyväset rakkailtansa ja samoin kaikilta muilta orjilta ja
nousi kärryihin. Haley yritti panemaan hänelle raskaita jalkarautoja,
jotka myöskin olivat valmiina kärryissä.

Se suututti kaikkia läsnäolijoita.

"Jättäkää tuo, herra Haley!" huusi myöskin rouva Shelby kiivaasti
ikkunasta. Saatatte olla huoletta, sellaisia pitimiä ei Tuomolle
tarvita."

"Lorua!" vastasi Haley pudistaen epäilevästi päätänsä. "Samaahan te
olette vakuuttaneet siitäkin orjastanne, joka nyt on missä lieneekään.
En minä enää pane enempää alttiiksi niiden viiden sadan dollarin
lisäksi, jotka jo olen täällä menettänyt."

Hän löi hevosiansa ja kärryt vierivät pois.

Hyvin pahoitti Tuomon mieltä, että hän ei saanut sanoa jäähyväsiä
nuorelle Edvard Shelbylle, joka Tuomon lähtiessä juuri oli naapurissa.
Se nuorukainen oli tätä uskollista neekeriä kunnioittanut kuin isää ja
omistanut hänen kristillisen mielensä. Kuin hän kotiin palattuaan kuuli
Tuomon lähdön, nousi hän heti ratsun selkään ja todella, pian
saavuttikin orjakärryt. Haleylla ei ollut mitään sitä vastaan, että
Edvard vähän puheli jäähyväsiksi vanhan ystävänsä Tuomon kanssa sill'
aikaa, kuin hän itse nautti virvoituksia.

Liikuttava oli Edvardin ja Tuomon ero. Edvard uudisti vakuutuksen, että
Tuomo pian ostetaan vapaaksi, ja ripusti hänelle vähäiseksi muistoksi
kaulaan reikälaitaisen hopeadollarin, kannettavaksi nauhassa piilossa,
että Haleyn himokkaat silmät eivät sitä huomaisi. Sitte vierivät kärryt
edelleen.

Haley ja Tuomo istuivat pitkän aikaa vaiti vierekkäin omituisina
toistensa vastakohtina. Tuomo mietiskeli eräitä raamatunlauseita,
varsinkin sitä, jossa sanotaan: "Ei meillä ole täällä pysyväistä
kaupunkia, vaan tulevaista me etsimme." Haley mietiskeli mitenkä hyvästä
hinnasta saisi orjansa myödyksi, jos ensin saisi hänet hyvään
markkinapaikkaan; Tuomo oli hengessään kohonnut yli kaikkein maallisten,
Haley riippui koko sydämmestään kiinni maassa; Tuomon koko olemus oli
kristillistä nöyryyttä, Haley oli ilmeinen ylpeys ja itserakkaus.

Orjainkauppias oli jättänyt ohjat kumppanilleen ja otti nyt esiin
muutamia sanomalehtiä lukeakseen virallisia ilmoituksia. Hänellä kun ei
ollut mitään sivistystä eikä juuri minkäänlaisia tietoja, oli hänen
jotenkin vaikea tulla toimeen lukemisessa, niin että hänen täytyi ensin
itsekseen supista puoliääneen sanat ennen, kuin niitä ymmärsi. Häntä
viehättivät ainoastaan ne ilmoitukset, jotka koskivat orjia; sen tähden
hän luki heti ensi sivulta nämä suurilla kirjaimilla painetut
ilmoitukset:

"*Karanneita orjia (Kentuckyssä).*

Barnesilta neekeripoika Jim -- elävänä tai kuolleena tuonnista 100
dollaria. Edvardsilta miesorja Dick ja naisorja Lucie -- 200 dollarin
palkinto; samoin naisorja Polly kahden lapsen kanssa -- 200 dollarin
palkinto.

Shelbyltä naisorja Elisabet yhden lapsen kanssa. (Jo ajetaan takaa.)" ja
edelleen:

"*Laillinen orjain myynti.*

Oikeuden määräyksestä julkisesti myydään huutokaupalla tiistaina 20
päivänä helmikuuta Williamstownissa Kentuckyn valtiossa seuraavat
neekerit:

      Hagar,  60 vuoden ikäinen.
      John,   30   "       "
      Ben,    21   "       "
      Saul,   25   "       "
      Albert, 14   "       "

Myönti tapahtuu Blutchfordin tilan perillisten pyynnöstä.

              Toimitusmiehet
      Samuel Morris ja Thomas Flint."

Tätä toista kuulutusta tavaili Haley jotenkin kauan.

"Siinäpä olisi jotakin minulle", puheli hän hiljaa ja kääntyi sitte
Tuomon puoleen, koska ei ollut muita joille olisi voinut ajatuksensa
ilmoittaa. "Kuule Tuomo," sanoi hän, "sinua yksin ei kannata viedä
etelään. Minun pitää ostaa vielä muita lisäksi. Me ajamme nyt suoraa
päätä Williamstowniin, jossa minä saan olla orjain huutokaupassa ja
toimitan sinut siksi aikaa sikäläiseen orjainvankilaan."

Tuomo levollisesti kuunteli tuota loukkaavaa ilmoitusta ja astui jo
samana iltana Williamstownissa vankeuteen.

Seuraavana päivänä aamupuolella kokoutui paljo orjainkauppiaita ja muita
ostajia huutokauppapaikalle ja myötäväksi määrätyt orjat tarkasteltiin
yksitellen.

Vaimo, jolla ilmoituksessa oli nimi Hagar, oli oikea neekeri sekä
väriltään että kasvultaan. Hän oli ehkä kuudenkymmenen vuoden ijässä,
mutta näytti paljon vanhemmalta, kun näet oli kovassa työssä
heikontunut. Hän oli puolisokea ja leinistä vähän koukistunut. Juuri
hänen vieressään oli hänen nuorin poikansa Albert, vilkkaan näköinen
poika, koko lapsiparvesta ainoa, kuin hänelle oli jäänyt jäljelle. Mutta
hänestä äiti näkyi iloitsevan ja ainoana huolena oli äidillä nyt, että
heidät myötäisiin samalle herralle. Hyvän näköinen, vanha herra ostajien
joukosta oli hänelle myöskin jo antanut hyvää toivoa.

Ensimmäisten joukossa, kuin tunkeutui orjia tarkastelemaan, oli Haley.
Hän astui lähimmän neekerin luo, tunnusteli hänen ruumistansa ja
hampaitansa ja teetti hänellä käsi- ja jalkaliikkeitä, sillä tavalla
nähdäkseen hänen lihasvoimansa. Ihan samoin teki hän toisellekin orjalle
ja tuli sitten pojan luo, jota hän käski hyppimällä ja juoksemalla
näyttämään jäsentensä notkeutta.

"Albert myödään yhdessä minun kanssani", sanoi tuskaisesti äiti
orjainkauppiaalle.

Haley ei ollut kuulevinaankaan, vaan meni huutokauppapöydän luo
odottelemaan myönnin alkua.

"No, mitä arvelette heistä?" kysyi uteliaasti eräs mies, joka oli
tarkkaan katsellut Haleyn tutkimustoimia.

"Hm, minä ainakin huudan noita molempia nuorempia orjia ja tuota
poikaa," vastasi hän.

"Vaan poika näkyy tosiaankin olevan myötävänä yhdessä äitinsä kanssa."

"Mitä se minuun koskee!" ärähti Haley. "Pojan minä ostan, vaan en
vanhaa, sillä hän ei ansaitse edes suolaakaan, jonka saa. Minä en huoli
hänestä, vaikka saisin hänet ilmaiseksi. Onhan hän puolisokea ja sitä
paitsi rampa."

"Ero lapsesta saattaa äidin epätoivoon."

"Se ei ole minun asiani."

Huutokauppa alkoi. Vanha neekerivaimo tuskin uskalsi hengittää, veti
poikansa luokseen ja sanoi vavisten:

"Pysy lujasti minussa kiinni, Albert, heidän täytyy ostaa meidät
yhdessä."

"Voi, minä pelkään, että niin ei käy", vastasi poika arasti.

"Heidän täytyy, sillä enhän minä jaksa elää ilman sinua", vaikeroi vanha
vaimo parka.

Miesorjat menivät pian kaupaksi ja huutokaupan pitäjä kääntyi poikiin
päin.

"No, poika, näytäpä sukkeluuttasi", sanoi hän, koskettaen häntä
vasarallaan.

"O hyvä herra, myökää toki meidät yhdessä; johan se minulle luvattiin",
pyyteli vanhus.

"Odota sinä, sinun vuorosi tulee viimeksi!" sanoi vasaramies äreästi ja
tempasi pojan pois äitinsä sivulta.

Sukkeluus ja notkeus, jota pojan äsken oli täytynyt näyttää hyppimällä
ja juoksemalla, saivat aikaan vilkkaan kilpailun. Ostajat taistelivat
hyvän aikaa pojasta, kunnes Haley, joka tarjosi enimmän, sai hänet.

"Laupiaan Jumalan tähden, ostakaa toki minutkin!" vaikeroi äiti. "Älkää
luulko että minä en enää mihinkään kelpaa. Osaan minä keittää, pestä
vaatteita, puhdistaa huoneita..."

"Olehan tuossa!" torjui Haley. "Jo nyt olet kylliksi älissyt, ja minun
aikani on täperällä."

Vanha Hagar tuli pian myödyksi. Se ihmisystävällinen mies, joka jo ennen
oli hänen tähtensä puhellut huutokaupan pitäjän kanssa, sai hänet
polkuhinnasta.

Muutamien päiväin kuluttua oli Haley Tuomon ja ostettujen "tavarainsa"
kanssa "La Belle-Rivière"-laivan kannella, joka kulki Ohio-jokea alas
päin. Hän aikoi ostaa matkalla vielä lisää orjia ja sitte etelässä sitä
varmemmin hyötyä. Höyrylaivassa oli paljo matkustajia, jotka ryhmissä
seisoen kannella nauttivat hyvää matkailmaa. Laivamiehetkin olivat
iloissaan, laskivat leikkiä ja nauroivat. Iloisen seuran ikävänä
vastakohtana olivat laivan tavararuumat. Siellä oli orjia ja
tavaralaatikoita sekaisin. Murheellinen ja raskas oli neekerien mieli.

"Minulla on vaimo," sanoi John, yksi orjista, jotka Haley oli ostanut
huutokaupasta, "eikä hän tiedä mitään, että minä nyt olen myöty."

"Missä hän sitte on?" kysyi Tuomo.

"Hän palvelee ravintolassa alempana tämän joen varrella. Jospa vain
kerrankin saisin häntä vielä nähdä."

Hänen silmänsä kyyneltyivät ja samoin kaikkein muidenkin. Olivathan he
kaikki samassa tilassa. Jospa jokainen ei ikävöinytkään vaimoa, niin oli
toisilla ikävä isää tai äitiä tai lasta tai veljeä tai sisarta tai
kaikkia yht' aikaa.

Ylhäällä kannella oli myöskin johduttu puhumaan orjain kaupasta.

"Ettekö usko," kysyi eräs nuori mies vanhemmalta, "että orjuus, jos
syvemmälle katsotaan, on häpeä isänmaallemme? Sellaista ei pitäisi enää
tapahtua."

"Se on riidanalainen kohta; voidaan puhua paljo sen puolesta ja sitä
vastaan", kuului epämääräinen vastaus. "Minä olen kauan ollut etelässä
ja olen melkein taipuvainen yhtymään siihen mielipiteesen, että neekerit
ovat orjina oikeastaan paremmassa tilassa kuin vapaina."

"Saattaa olla niinkin, mutta hirmuista on, että niin tunnottomasti
loukataan niiden ihmisparkain tunteita."

"Ei meidän sovi omien tunteittemme mukaan arvostella sellaisten ihmisten
tunteita", arveli vanhempi herra.

Nyt laiva pysähtyi siihen paikkaan, jossa Johnin mainitsema ravintola
oli. Enin osa matkustajista tunkeutui rappujen luo katselemaan tulevia
ja lähteviä, kuten aina on tapana. Kohta nuori neekerivaimo riensi
laivaa kohti, tunkeutui kiireesti ihmisjoukon lävitse ja juoksi orjain
luo, jotka oli tällä välin tuotu kannelle. Kaksi huudahtusta kuului ja
vaimo lepäsi Johninsa sylissä, joka siten oli saanut toivonsa mukaan
vielä kerran nähdä vaimoansa, mutta kuin he ehtivät ajattelemaan tuota
pikaa tapahtuvaa ja tällä kertaa ehkä ainaista eroa, alkoivat molemmat
itkeä.

Se nuori mies, joka äsken puheli vanhemman kanssa ja nyt näki tämän ilo-
ja surunäytelmän, kääntyi Haleyn puoleen ja sanoi vakavasti, melkein
nuhtelevasti:

"Herra, kuinka te voittekaan harjoittaa niin kirottavaa ammattia?
Katsokaapa noita ihmisparkoja! Minä olen juuri kotiin palaamassa ja
sydämmeni kuohuu ihastuksesta, jota se toivo herättää, että pian saan
nähdä jälleen vaimoni ja lapseni; mutta sama laivakellon heläys, joka
minulle on kotimatkan jatkamisen merkkinä, on tälle onnettomalle
avioparille elinkautisen eron merkki. Olkaa varma, teidän täytyy siitä
kerran vastata Jumalan tuomioistuimen edessä!"

Orjainkauppias, jolla ei ollut sanaakaan puolustukseksensa, kääntyi
vaiti pois ja meni laivan peräkannelle.



Kuudes luku.

Vielä yksi uhri.


Matkaa jatkettiin ja seuraavana päivänä pysähtyi höyrylaiva pienen,
vielä Kentuckyyn kuuluvan kaupungin rantaan. Siinä läksi muutamia
matkustajia pois laivasta, ja Haleykin meni ostamaan minkä mitäkin. Vaan
kohtapa hän jälleen palasi seurassansa nuori mulattivaimo ja hänellä
lapsi käsivarrella, jotka hän oli juuri äsken ostanut.

Tämä nuori vaimo oli hyvin siistissä puvussa ja neekeri kantoi hänen
pikku arkkuansa. Pitkän aikaa astuskeli hän kannella, leikitellen
lapsensa kanssa, ja istahti sitte arkulleen, jonka neekeri oli laskenut
muiden matkustavaisten tavarain joukkoon.

Sittemmin tuli Haley hänen luoksensa ja puhui hänelle jotakin, jota
Tuomo, vaikka sattumalta istuikin aivan lähellä, ei ymmärtänyt. Vaan hän
huomasi varsin hyvin, että mulattivaimo siitä hyvin hämmästyi ja
kiihtyi.

"Ei, sitä minä en usko!" sanoi hän kuuluvasti. "Te vain laskette rumaa
leikkiä."

"Vielä mitä, en minä ole sillä mielellä", vastasi orjainkauppias. "Jos
et usko minun sanojani, niin katso tätä! Se on kauppakirja ja siinä on
tähänastisen herrasi oma ja oikea allekirjoitus."

Hän samalla veti esiin paperin ja tunnottomasti antoi sen vaimolle.

"No, mitäs nyt sanot?"

"En minä sittekään voi mitenkään uskoa, että herrani olisi minua niin
pettänyt."

"Saatathan kaikilta näiltä herroilta tiedustaa, onko paperi oikea." --
"Olkaa hyvä," sanoi hän eräälle ohi astuvalle matkustajalle, "lukekaa
nämä pari riviä tälle uskomattomalle! Hän ei usko minua."

"Kyllä tämä on ihan selvä", selitti matkustaja. "Tämä on myöntikirja
herra John Fosdickilta, joka tässä selittää antaneensa mulattivaimon
Lucien lapsineen eräälle Haleylle. Kaikki on ihan laillisessa kunnossa."

Lucien kiihkoiset sanat ja liikkeet kokosivat tuota pikaa siihen koko
joukon uteliaita ja orjainkauppias selitti lyhyesti heille, mistä oli
puhe.

"Minun herrani sanoi minulle, että minut viedään Louisvilleen samaan
ravintolaan, jossa mieheni on työssä!" vaikeroi vaimo.

"Sen hän on valehdellut", sanoi joukosta joku, joka myöskin oli
katsahtanut kauppakirjaan.

"No, sitte siitä ei enää ole mitään puhumista", sanoi Lucie, ja hänen
äskeinen kiihkonsa muuttui yht' äkkiä kylmäksi levollisuudeksi. "Mitä on
tehty, se on tehty."

Hän ei puhunut enää sanaakaan, kääntyi seljin orjainkauppiaasen ja
katsoa tuijotti aaltoihin. Hiljainen tuulen henki siveli sääliväisesti
hänen otsaansa. Hän kumartui lapsensa puoleen ja suuteli sitä.

"Onhan se oikein sievä lapsi", virkkoi eräs matkustaja, joka jo kotvasen
oli katsellut äitiä ja lasta. "Kuinka vanha on poika?" kysyi hän suoraan
äidiltä.

"Lähes vuoden vanha", vastasi Lucie.

Herra taputteli poikasen poskea ja tarjosi hänelle sokuripalaa, jonka
poikanen heti sieppasikin ja pisti suuhunsa.

"Sukkela poika!" virkahti mies hyvillään ja meni sitte laulaa hyräillen
menojaan. Peräkannella tapasi hän Haleyn, jonka hän jo tiesi Lucien
omistajaksi, ja koetti kiertelemällä alottaa keskustelua hänen
kanssansa. Tarjoten orjainkauppiaalle sikaria sanoi hän:

"Te teitte hyvän kaupan ostaessanne tuon orjavaimon, joka on tuolla
etukannella, ja arvattavasti tahdotte hänestä jotenkin kallista hintaa."

"Tietysti", vastasi Haley puhaltaen suustaan paksun savupilven.

"Kaikissa tapauksissa viette hänet etelään, vai mitenkä?" kysyi mies
edelleen.

Haley ainoastaan nyykähytti päätänsä.

"Jollekin maanviljelijälle vai kuinka?"

"Niin, minua on pyydetty ostamaan jotakuta orjaa eräälle maatilalle ja
sinne minä aion toimittaakin hänet. Hän on hyvä ruuanlaittaja ja hänen
sormensa soveltuvat myöskin varsin hyvin kokoomaan puuvillaa. Minä
toivon hänestä saavani melkoisen summan. Tuo lapsi nulikka vain on
vastuksina."

Nytpä herra sai tietää, mitä juuri tahtoikin.

"Niin tosiaan", myönsi hän nykäyttäen olkapäitään, "puuvillan
viljelyksillä ei voida käyttää sellaista lasta mihinkään."

"Jospa vain saisin ihmisellisesti sen myödyksi."

"Ihmisellisesti"-sana ei tarkoittanut lasta, vaan hintaa.

"No, mitä te sitte oikeastaan tahdotte siitä?" kysyi toinen.

"Jos itse kasvatan pojan," puheli orjainkauppias, "niin voin ehkä jo
puolen vuoden päästä saada hänestä sata ja vuoden päästä kaksi sataa
dollaria ja enemmänkin. Jos minä nyt rupeisin myömään häntä, niin en
antaisi ainakaan vähemmästä kuin viidestäkymmenestä."

"Sepä vahinko," arveli toinen, "kolmekymmentä dollaria minä hänestä
maksaisin, vaan en yhtään päälle."

Haley mietti tarkemmin.

"Minä ehdotan teille jotakin," sanoi hän sitte; "pankaamme riitaraha
kahtia, niin minä tyydyn siihen. Neljäkymmentä dollaria siis."

"Neljäkymmentä dollaria", sanoi toinenkin ja luki rahat. Siten oli
kauppa tehty.

"Vielä yksi asia. Milloin lähdette laivasta?" kysyi Haley.

"Hyvin pian, minä matkustan ainoastaan Louisvilleen asti."

"Louisvilleenkö? Sepä sopii mainiosti! Siihen asti tulee pimeä ja
poikanen ehtii nukkua. Minä kyllä toimitan sitte niin, että te pääsette
hänen kanssansa rauhassa lähtemään. Ei mikään ole minulle niin vastoin
mieltä, kuin huuto ja melu."

Oli kirkas, tyyni ilta, kuin höyrylaiva saapui Louisvillen rantaan.
Nuori mulattivaimo oli juuri tuudittanut lapsensa suloiseen uneen ja
laski sen matkustavaisten tavarain lomaan. Itse hän sitte kiiruhti
laivan rantalaitaan katsomaan, eikö ehkä hänen miestänsä näkyisi niiden
passarineekerien joukossa, jotka laivasillalla seisoivat odotellen, eikö
kukaan tarvitsisi heidän palvelustansa.

Silloin juuri orjainkauppias otti nukkuvan lapsen ja antoi ostajalle,
viittaamalla käskien olemaan vaiti. Silmänräpäyksessä mies katosi väen
tungokseen.

Jo soi kello ja höyrylaiva läksi taas liikkeelle. Mulattivaimo palasi
entiselle paikalleen, mutta...

"Missä on minun lapseni!" huusi hän valittavalla äänellä.

Haley meni hänen luoksensa ja koetti rauhoittaa häntä.

"Lucie," sanoi hän, "kuten näet, on lapsesi poissa. Mutta, ajattelehan,
ennemmin tai myöhemmin olisi sinun kuitenkin täytynyt kadottaa hänet.
Etelään sinä et olisi missään tapauksessa voinut viedä häntä kanssasi.
Minä möin lapsen kunnon miehelle, joka paremmin kasvattaa sen, kuin sinä
olisit koskaan voinut."

Orjainkauppias oli jo ammoin saavuttanut tuon tylyn tunnottomuuden, joka
halveksivasti katselee muiden mielenliikutuksia. Sen tähden häntä ei
myöskään ollenkaan pelottanut mulattivaimon hurja epätoivon katse; hän
vain ihmetteli, että vaimo ei ruvennut vaikeroimaan eikä parkumaan,
johon hänen korvansa olivat aikaa sitte tottuneet.

Mitään valitushuutoa ei tullut. Lucie oli rauenneena vaipunut maahan ja
ainoastaan epäselvä tuskan puhallus nousi hänen rinnastansa. Äidin
sydämmeen oli liian kovasti koskettu.

Tuomo oli nähnyt koko tapauksen. Hänen sydämmensä oli pakahtua
katsellessa niin julmasti kohdeltua äitiä, joka siinä makasi ihan kuin
hengetönnä. Hän koetti myöskin lohduttaa häntä hurskailla lauseilla ja
osoittaa sen tykö, joka kaikki kääntää parhaaksi ja kuulee hyljättyjen
rukoukset.

Mutta hänen vaikka hellästikin aljetut lohdutuskokeensa olivat turha
vaiva, hänen sanansa eivät löytäneet tietä vaimon sydämmeen, jota hurjat
mielikuvitukset pimensivät.

Pimeä oli yö ja kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus, jota ainoastaan
laivan ratasten yksitoikkoinen loiskatus häiritsi. Tuomoa omat ja
mulattivaimon kärsimykset niin ahdistivat, että hän ei voinut nukkua.
Arkulla maaten piti hän tarkkaan silmällä kaikkia Lucie paran liikkeitä.
Viimein sentään painuivat hänen silmänsä kiinni.

Kauan jälkeen puoliyön Tuomoa säikytti hiljainen liike. Hän nousi
puoleksi ylös, hieroi silmiään ja katsahti sinne päin, jossa nuori vaimo
oli maannut. Sija oli tyhjä! Vaan samalla hän näki pimeän haamun
hiipivän ohitse ja heti sen jälkeen kuului pulskaus vedestä. Hän juoksi
laivan laidan luo, mutta liian myöhään. Vaimo parka oli päässyt lepoon
kosteaan hautaan.

Haley, tultuaan seuraavana aamuna aikaisin kannelle, ensi työkseen
tarkasteli orjiansa. Hän kiukustui hyvin, kun mulattivaimoa ei mistään
ruvennut löytymään.

"Missä hän nyt piileksii?" kysyi hän miettivästi itsekseen. "Hän ei ole
mitenkään voinut karata pysäyspaikoissa maalle, sillä joka paikassa olin
minä katsomassa. Kello kymmenen, kaksitoista, kaksi oli hän vielä
laivassa. Kello neljä samoin. Mihin helvettiin hän nyt on päässyt?"

Hän sattumalta katsahti Tuomoon, jonka paljonsanova silmäys herätti
hänen huomiotansa. Hän heti vaati häntä sanomaan totuuden, jota hän jo
itsekin aavisti. Tuomo ilmoitti hänelle, mitä tiesi. Orjainkauppias ei
näyttänyt hämmästyvän eikä kummastuvan; sellaisiinkin tapauksiin oli hän
tottunut. Moni muu orja oli hänen käsissään kuollut taikka hänen
nähtensä surmannut itsensä. Hänestä oli silloin aina vain yksi asia
ollut kiusoittava: vahinko, joka siitä hänelle tuli, ja varomattomuus,
joka sen oli tuottanut. Niinpä hän nytkin kävi äkeissään, vaan yleensä
sentään hyvin levollisena istumaan, otti esiin tilikirjansa ja kirjoitti
hukkuneen vaimo paran ostohinnan vahinkojen ja tappioiden joukkoon.



Seitsemäs luku.

Ylhäinen herra.


Meidän täytyy nyt jättää Tuomo kärsimyksinensä ja muistella muita
henkilöitämme.

Sumuisena päivänä myöhään iltapäivällä eräs matkustaja pysähtyi
yksinkertaiseen "Seppälän" ravintolaan Kentuckyssä. Tämä herra, jonka me
helposti tunnemme Yrjön entiseksi isännäksi, tehtaanomistaja Wilsoniksi,
sai täpötäydessä vierashuoneessa ainoastaan töin tuskin sijaa uunin
vieressä. Aikansa kuluksi otti hän pöydältä sanomalehden ja luki siitä
ilmoituksen, joka Jo ensi silmäyksellä veti puoleensa koko hänen
huomionsa.

"Minulta allekirjoittaneelta", kuului se, "on mulatti Yrjö karannut. Hän
on kuusi jalkaa pitkä, tukka on ruskea ja kiharainen, ihon väri vaalea.
Ollen hyvin opetettu ja osaava puhua kauniisti sekä kykenevä ottamaan
vastaan sivistystä hän luultavasti koettaa olla olevinaan
täysivalkoinen. Tuntomerkkinä on hänellä seljässä ja hartioilla syviä
arpia ruoskasta, ja hänen oikeassa kädessään on poltetun L-kirjaimen
merkki. Joka hänet minulle elävänä jälleen tuo, saa minulta palkinnoksi
viisi sataa dollaria, puolet siitä maksan minä sille, joka minulle tuo
riittävän todistuksen, että hänet on surmattu. James Legrée
Louisianasta."

Wilson luki tämän kuulutuksen kahdesti ja kolmestikin, sillä muistihan
hän varsin hyvin nuoren miehen, jota tässä julkisella kuulutuksella
vainottiin. Muhkearuuminen mies, joka piti jalkojaan uunin reunuksella,
oli Wilsonin olkapään ylitse lukenut saman ilmoituksen sana sanalta.

"Tunnetteko te sen nuoren miehen, josta tuossa puhutaan?" kysyi hän
uteliaasti.

"Tottahan", vastasi Wilson ikään kuin kerskaten. "Hän työskenteli kauan
aikaa minun tehtaassani ja oli taitavin kaikista minun työmiehistäni.
Hänellä on kekseliäs pää ja..."

"Ja hänen isäntänsä ottaa siitä hyödyn, tekee siitä rahaa ja kiitokseksi
painaa pojalle polttomerkin oikeaan käteen!"

"Te olette ihan oikeassa, herra", sanoi Wilson, sillä nämä toisen sanat
olivat ihan kuin hänen sydämmestään lähteneet. "Ken on saanut sellaisen
miehen orjakseen, kuin Yrjö on, eikä osaa häntä paremmin kohdella, kuin
Legrée on tehnyt, hän tosiaan ansaitseekin kadottaa hänet."

Keskustelun keskeytti keveiden vaunujen pysähtyminen oven eteen. Niissä
sievissä koreissa vaunuissa istui komeapukuinen herra, neekerikuski
palvelijana. Kaikki vierashuoneessa olijat riensivät heti ikkunain luo
tai ovelle tyydyttämään uteliaisuuttansa. Tulija astui juuri alas
vaunuista.

Hän oli nuori, hoikkavartaloinen mies, kasvot elävät ja tukka loistavan
musta, vähän käherä. Jalomuotoisesta nenästä ja ruumiin arvokkaasta
ryhdistä saattoi häntä luulla espanjalaiseksi kreoliksi. Keveästi ja
ylhäisesti astui hän vierashuoneesen, tervehti läsnäolijoita reippaasti
ja huolettomasti, puheli pitkän ajan isännän kanssa ja tilasi häneltä
yösijan. Vieraskirjaan kirjoitti hän: Henry Butler, Oaklandsista,
Shelbyn piiristä.

Syötyään vähän illallista otti hänkin käteensä sanomalehden ja luki
edellä mainitun kuulutuksen. Sen johdosta sanoi hän ikään kuin ohimennen
mustalle palvelijalleen, joka seisoi vieressä:

"Tässä kuulutetaan pitkävartaloista mulattiorjaa, jolla on ruskea tukka,
hyvin vaalea iho ja poltettu merkki oikeassa kädessä -- Jim, eiköhän se
voisi olla se nuori mies, jonka näimme viimeisen edellisessä kylässä?"

"Hyvin mahdollista, herra Butler, ainoastaan polttomerkkiä en muista",
vastasi Jim.

"Sitä tosin en minäkään katsonut", puhui ylhäinen herra haukotellen ja
heitti lehden jälleen pois. Sitte hän meni isännän luo ja pyysi
laittamaan huonetta kuntoon, niin pian kuin mahdollista, koska hänellä
vielä ennen maata menoa oli paljo kirjoittamista siellä.

Tehtaanomistaja Wilson hyvin oudosteli herra Butlerin ulkomuotoa. Hän
tarkasteli häntä joka puolelta ja muisteli eikä kuitenkaan muistanut,
milloin tai missä hän oli hänet nähnyt. Joka kerran, kuin Butler puhui,
hän ihan säpsähti ja yritti puhuttelemaan häntä, mutta aina pidätti
häntä vieraan erittäin kylmä katse. Viimein näytti herra Butler itse
ajattelevan toisin ja tullen Wilsonin luo sanoi ikään kuin kummastellen.

"Toden totta, tehän olette herra Wilson? Suokaa anteeksi, että minä en
heti tuntenut teitä. Tottahan minua, vielä muistatte, minä olen Butler
Oaklandsista Shelbyn piiristä."

"Kyllä tosiaankin", änkytti Wilson. Hän oli kyllä asioissa erään
Butlerin kanssa, mutta se Butler oli sivistymätön ja raaka mies.
"Kummallista", ajatteli hän sitte itsekseen.

Juuri silloin tuli palvelija ilmoittamaan, että huone oli kunnossa.

"Pidä huolta arkusta, Jim!" käski vieras ja kääntyi sitte ystävällisesti
Wilsonin puoleen. "Hyvinpä sattuikin, että tapasin teidät täällä," sanoi
hän, "sillä minä olen jo kauan aikonut puhella kanssanne eräästä
kauppa-asiasta. Ettekö olisi niin ystävällinen, että tulisitte minun
huoneeseni, siellä saisimme ihan rauhassa puhella kaikki asiamme."

Herra Butler astui edeltä ja Wilson seurasi. Molemmat saapuivat suureen,
tilavaan huoneesen, jonka Butler, palvelijan poistuttua, huolellisesti
pani lukkoon. Wilson ei tiennyt, mitenkä hän yht' äkkiä tunsi olevansa
vieraan syleilyksessä.

Siitä päästyään hän astui pari askelta takaperin ja silloin hänen
silmänsä yht' äkkiä aukesivat.

"Yrjö!" huudahti hän, "tekö se olette?"

"Niin, minä se olen", sanoi nuori mies hymyillen.

"No ihmettä, tätä minulle ei olisi unissakaan johtunut mieleen! Mutta
mitenkä teillä on tämä puku ja tämä muoto?"

Yrjö hymyili. "Hyvin yksinkertainen asia se on. Saksanpähkinän kuorten
mehulla värjäsin ihoni kellertävän värin ruskeaksi kuten Etelä-Amerikan
kreoleilla, ja ruskean tukkani värjäsin mustaksi. Se, kuten näette,
soveltuu minulle oivallisesti, eikä kukaan arvaa näin ylhäistä
muukalaista Yrjö-orjaksi."

"Kuitenkin te pelaatte hyvin vaarallista peliä, rakas Yrjö", arveli
Wilson miettivästi.

"Niin täytyy tapahtua", sanoi Yrjö uljaasti. "Joko -- tahi!"

Wilson astui pitkän aikaa huoneessa edes takaisin. Hän oli
hyvänluontoinen mies, mutta vähän ahdasmielinen. Niinpä hän esimerkiksi
nytkään ei oikein saanut soveltumaan yhteen kahta asiaa; hän kyllä
toiselta puolen mielellään tahtoi auttaa Yrjöä pääsemään onnellisesti
pakoon, vaan toiselta puolen hän oli rauhaton siitä, eikö hän siten
tehnyt vastoin maan lakeja ja olevien olojen järjestystä.

"Katsokaas, Yrjö," sanoi hän kauan mietittyään, "minua ei oikeastaan
ihmetytä ollenkaan, että olette karannut lailliselta herraltanne; päin
vastoin on se minusta hyvin ymmärrettävä; mutta on se kuitenkin
omituinen kohta, sillä..."

"No, mitenkä niin?"

"Laki nyt tekee erotuksen mustan ja valkoisen välillä, ja neekereihin te
sentään kuulutte, vaikka ihonne väri onkin vaalea", arveli Wilson,
pääsemättä oikeaan ajateltuun johtopäätökseensä, kun näet Yrjön
oudosteleva katse saattoi hänet hämilleen.

"Te tarkoitatte, että neekeri tässä maassa on asetettu alempiarvoiseksi
kuin valkoverinen..."

"Ja että te karkaamisellanne teette vastoin isänmaanne lakeja."

"Isänmaaniko?" kysyi Yrjö kummastellen. "Minulla ei ole mitään isänmaata
eikä mitään kotia, ei ainakaan vielä tällä hetkellä."

"Älkää toki puhuko niin vastoin raamattua, Yrjö! Joka ihmisellä on
isänmaa, vaikkapa vain nimeltä. Mutta, ottamatta sitä lukuun,
muistattehan, että Herran enkeli käski Hagaria palamaan emäntänsä luo ja
että apostoli Paavali lähetti Onesimuksen takaisin herransa tykö."

"Te vetoatte raamattuun; neuvotteko siis minua luopumaan edelleen
pakenemasta?"

"En suinkaan, minä en tahdo sillä mitään sanoa", kierteli Wilson,
eksyttyään ristiriidasta toiseen. "Minä vain ajattelin, että meidän
ihmisten pitää tyytyä jumalallisen sallimuksen määräyksiin."

Yrjö seisoi siinä, katkera hymy huulilla.

"Teidän on helppo puhua, herra Wilson, mutta tahtoisinpa tietää, mitä te
sanoisitte, jos indiaanit yht' äkkiä yöllä tulisivat, veisivät teidät
pois vaimonne ja lastenne luota ja pakottaisivat teitä elinkautenne
viljelemään maissia heille? Katsoisittekohan silloin olevanne
velvollinen tyytymään siihen vai ettekö pikemmin katsoisi ensimmäistä
hevosta, joka sattuisi käsiinne, luojan lähettämäksi? Ja nyt, katsokaapa
minua. Minä olen aivan täydellinen ihminen kuten tekin, rakastan
vaimoani ja lastamme kuten te ja katson pakoa ainoaksi paremman
tulevaisuuden mahdollisuudeksi. Muuten olen minä myöskin varustautunut
pahimpainkin tapausten varalle" -- hän avasi nuttunsa ja näytti kahta
pistoolia ja pitkää metsäyspuukkoa, jotka olivat vyössä -- "minä olen
valmis ottamaan vastaan vainoojiani eivätkä he vie minua etelään."

Tähän loppuivat Wilsonin neuvot ja vastustelut, hän vaipui tuolille ja
oli hyvän aikaa vaiti.

"Mutta, hyvä ystävä", sanoi hän viimein, "teidän olisi pitänyt jo ammoin
olla kaukana täältä. Kuinka kauan siitä oikeastaan on, kuin te
karkasitte herra Legréen luota?"

"Kolme kokonaista viikkoa. Mutta minä ihan tahallani viivyn täällä
Kentuckyssä. Minun luullaan olevan paljon etempänä, kuin todella olen,
ja se on minulle suureksi eduksi. Sill' aikaa, kuin Legréen vainukoirat
minua etsivät kaikkialta Ohiosta, saatan minä ihan häiriöttä viipyä
täällä. Mutta minulla ei nyt enää ole malttia. O, ainoastaan se voi
käsittää, miten minä ikävöitsen vapautta, joka on kuten minä
aikaisimmasta nuoruudestaan asti saanut nääntyä orjuuden kahleissa!"

"Onko teillä sitte ollut niin paljo kärsimyksiä? Te ette niitä koskaan
kertoneet minulle."

"Vaan nyt minä kerron. Kuin olin kuudennella vuodella, silloin minut jo
myötiin yhdessä ensimmäisen herrani koirain ja hevosten kanssa, tilaa
rasittavain velkojen suoritukseksi. Minä näin, mitenkä äitini ja hänen
seitsemän lastansa huutokaupalla myötiin, ja kuulin hänen
vaikeroimisensa joka kerran, kuin joku lapsista annettiin toiselle
ostajalle. Minut itseni sitoi eräs ihmishirviö kiinni hevosensa satulaan
ja ratsasti pois. Näistä omaisistani en ole koskaan sen jälkeen saanut
mitään tietoa. Vuosia kului, minä kasvoin, ja jo silloin näytti elämä
minusta ijankaikkisuudelta. Sillä ei minulla ollut yhtään iloista
hetkeä; ei isää, ei äitiä, ei sisarta, ei veljeä, ei yhtään elävää
sielua ollut ottamassa osaa minun elämäni vaiheista. Ei minulla ollut
mitään muuta kuin ruoskaa kyllälti. Usein oli minulla niin nälkä, että
olisin iloinnut, jos olisin saanut kalvaa luita, joita koirille
heitettiin. Mitä iloisuus merkitsi, minä en tiennyt. En minä ollut
koskaan ennen kuullut yhtään ystävällistä sanaa, kuin pääsin teidän
tehtaasenne työhön. Te, herra Wilson, olette ohjanneet minua hyvään
päin, te rohkasitte minua ja teitte minulle elämän jälleen jonkin
arvoiseksi. Teitä ja vaimoani Elisabetia tulee minun kiittää, että olen
tullut temmatuksi pois kurjuuteni yöstä. Mutta mitä tapahtui? Vaan
tiedättehän sen! Herrani tuli yht' äkkiä ja raastoi minut pois työstä,
ystävien ja kaiken luota, kuin minulle oli rakasta ja kallista. Ja mitä
varten? Näyttääkseen minulle, kuten hän sanoi, että minä olin vain
neekerikoira! Minä kysyn teiltä, sanotteko niitä lakeja, jotka
äidiltäni, sisaruksiltani ja minulta itseltäni ovat särkeneet sydämmen,
sanotteko te niitä vielä nytkin minun isänmaani laeiksi. Minä vasta
silloin saan isänmaan, kuin saavutan vapauteni, ja sen isänmaan lakeja
minä myöskin tottelen. Mutta ken siihen asti koettaa minua ottaa kiinni,
hän varokoon, sillä minä en jätä mitään keinoa käyttämättä! minä
taistelen vapauteni puolesta niin kauan, kuin kykenen hengittämään!"

Nämä syvimmän tunteellisuuden innolla lausutut sanat vaikuttivat
mahtavasti hyväntahtoisen miehen mieleen. Hän pyyhkäsi ensin pois
kyyneleen, joka oli äkkiarvaamatta herahtanut hänelle silmään, ja
hypähti sitte tavattoman vilkkaasti ylös.

"Ainahan minä olenkin sanonut," puhui hän, "että orjuus on oikea kirous!
Niin, niin, rohkeasti vain eteen päin, Yrjö, mutta samalla hyvin
varovaisesti, ja ennen kaikkea ei mitään ihmisveren vuodatusta!
Tiedättekö te jo, että myöskin vaimonne Elisabet on samoin pakosalla?"

"Olen minä sen kyllä kuullut. Mutta minne päin hän on lähtenyt ja tokko
minä häntä koskaan enää löydän, sen tietää yksin Jumala."

"Toivokaamme kuitenkin", lausui tehtaanomistaja, etsien jotakin
taskuistaan. "Tässä Yrjö, tehkää minulle mieliksi ja ottakaa tämä!"
lisäsi hän sitte, tarjoten setelitukkua.

"Jumala varjelkoon minua käyttämästä hyväkseni teidän jalomielistä
tarjoustanne", vastusti Yrjö liikutettuna. "Minulla on, mitä tarvitsen,
ja toivon sillä tulevani toimeen, kunnes, jos Jumala suo, pääsen
Kanadaan."

"Älkää ollenkaan estelkö, vaan ottakaa ne! Eihän voida tietää, mihin
tilaan ja pulaan vielä joudutte."

"No, tapahtukoon sitte tahtonne, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että
saan maksaa ne teille takaisin heti, kuin jaksan."

"Maksakaa, jos välttämättä tahdotte. Mutta nyt, kuka se nuori neekeri
on, jonka olette ottaneet kuskiksenne."

"Hän on perin uskollinen poika. Jo toista vuotta sitte paettuansa
Kanadaan sai hän kuulla, että hänen herransa kiukuissaan onnistuneesta
paosta kosti hänen äidilleen ja häntä ruoski veriin asti. Sen tähden on
hän palannut koko tämän pitkän matkan ja koettaa nyt saada äitiänsäkin
pois viedyksi. Ensin hän kuitenkin saattaa minua Ohioon ystävien luo,
jotka häntäkin ovat auttaneet."

"Kaikki vaarallista, hyvin vaarallista", arveli Wilson, päätänsä
pudistellen. "Vaikka asia onkin hyvin taitavasti mietitty, niin se
sentään on hyvin uskalias, ja suuri vaara siinä on. Johan sekin on
uhkarohkeata, että näin ihan suoraa päätä ajatte lähimpään ravintolaan."

"Näyttääkö se teistä niin uskaliaalta?" herra Wilson. "Juuri sen tähden,
että tämä ravintola on niin lähellä, minun kaikkein vähimmin arvataan
olevan täällä. Sitä paitsi olen minä nykyisessä puvussani niin
tuntematon, että yksin tekin ensinnä kokonaan petyitte."

"Entä polttomerkki kädessänne?"

"Ei sekään minua saata ilmi", sanoi Yrjö. "Mitä muuta varten herra
Butler käyttää hienoja hansikkaitansa? Ennen huomispäivän koittoa lähden
jälleen matkalle ja neljänkolmatta tunnin kuluessa toivon pääseväni
Ohioon. Tietysti minä matkustan ainoastaan päivällä, poikkean ainoastaan
paraimpiin ravintoloihin ja syön ylhäisimmässä seurassa. Sillä tavalla
luullakseni ei kukaan arvaa minua karanneeksi orjaksi. Jos kuitenkin
joutuisin kiinni, niin, herra Wilson, tässä on neula, vaimoni joululahja
kaulaliinani koristeeksi. Ehkä teidän on mahdollinen toimittaa se joskus
hänen käsiinsä. Viekää hänelle samalla minun siunaukseni ja sanokaa
hänelle, että hänen pitää kaikin tavoin pyrkiä Kanadaan ja siellä
kasvattaa Harrymme vapaaksi mieheksi."

"Jos suinkin mahdollista on, niin pyyntönne tulee täytetyksi.
Toivokaamme nyt molemmat kaikki käyvän hyvin. Jumalan haltuun, rakas
Yrjö, ja hyvästi nyt toistaiseksi!"

Sydämmellisesti pudistettuaan toistensa kättä erosivat he.



Kahdeksas luku.

Vapaana!


Meiltä jäi Elisabet siihen, kuin hänen onnistui uskaliaisuudellaan ja
uhraavaisuudellaan päästä Ohio-joen toiselle rannalle.

Ja hänellä oli onnea. Sillä ennen kuin hän ehti päästä joen jäisen ja
jyrkän rannan yli, riensi sattumalta lähellä oleva mies ihmeissään
hänelle vastaan ja ystävällisesti auttoi hänet maalle. Elisabet
luottavaisesti ilmoitti hänelle, mikä hänet oli pakottanut tähän
uhkarohkeaan tekoon, ja se ihmisystävällinen mies otti hänet
vierasvaraisesti vastaan.

Tämä uusi suojelija, herra Bird, oli äskettäin kuoleman kautta
kadottanut lapsensa ja osoitti suurta sääliä pikku Harryä kohtaan, joka
oli melkein saman ikäinen. Hän osasi myöskin varsin hyvin käsittää
tunteet, jotka liikkuivat Elisabetin sydämmessä, ja päätti auttaa häntä
edelleen pakenemaan. Hän ei voinut kehoittaa Elisabetia kauan viipymään
luonansa, sillä takaa ajajat, jotka varsin hyvin tunsivat nämä seudut,
saattoivat täällä varsin helposti päästä oikeille jäljille. Hän sen
tähden päätti viedä jo samana yönä Elisabetin erään ystävän luo, joka
melkein yksikseen asui metsässä ja sydämmestään vihasi orjainkauppaa.
Tämä kunnon mies Van Tromp oli siirtynyt pois etelästä yksinomaan siitä
syystä, että hän ei ollut kauemmin voinut katsella tunnotonta kohtelua.
Ollen vakuutettu orjuuden vääryydestä olisi hän ennemmin antanut
henkensä, kuin jättänyt hänen suojelukseensa tuodun pakolaisen
vainoojainsa käsiin.

Sen kaiken tiesi Bird ja sen tähden katsoi syystä kyllä ystävänsä kotoa
sopivimmaksi pakopaikaksi. Hän itse tahtoi viedä Elisabetin lapsineen
sinne, hän kun ei kylliksi luottanut kuskiinsa, jota paitsi hän tiesi
tien sinne kulkevan vaarallista suota myöten, jossa oli vaikea löytää
varmaa ja luotettavaa ylipääsy-paikkaa. Ensin täytyi molempain vahvistaa
itseään voimakkaalla ravinnolla, Elisabetin jalat, jotka olivat
haavoittuneet terävillä jäälautoilla, sidottiin huolellisesti, ja vasta
sitte Bird valjastutti hevosen, sanoen kiireellisiä asioita pikaisen
lähtönsä syyksi, ja ajoi äidin ja lapsen kanssa pois yön pimeään.

Vastaanotto Van Trompin perheessä oli ihan toivon mukaan. Elisabetia,
jolle Bird oli vielä antanut kymmenen dollarin setelin, kohdeltiin hyvin
ystävällisesti, ja monta päivää leväten virkistyi hän vähitellen viime
ajan tuskasta ja ponnistuksista.

Tällä välin olivat Haleyn palkkaamat orjain ajajat Sampson Loker ja
Rikard Marks innokkaasti vakoilleet koko seudun, ja viimein oli heidän
onnistunut löytääkin Elisabetin jäljet. He saivat varman selon hänen
lyhyestä olostaan Birdin talossa ja seurasivat sieltä pakolaisen matkaa
askel askeleelta. Lokerin vainukoirat olivat hyvänä apuna.

Van Tromp sai kohta vihiä orjain ajajain menestyksestä ja mietiskeli
itsekseen, mitenkä hän heidän puuhansa saisi paraiten tyhjäksi tehdyksi.
Vaikka hän oikeastaan ei peljännytkään heitä eikä heidän apulaisiansa,
niin hän kuitenkin oli huolissaan, että Elisabet joutuisi liiaksi
ahdistukseen ja siten tapahtuisi haittaa hänen pakenemiselleen. Kohtapa
Van Tromp keksikin keinon. Elisabetin piti lapsineen lähteä taas
matkalle ja tällä kertaa erään kveekariperheen luo, jossa hän saattoi
pysyä vielä paremmin salassa ja helposti myöskin saada sopivaa
tilaisuutta matkustaa edelleen. Niin tehtiinkin.

Elisabet saapui onnellisesti kveekariperheen luo. Pian hän tutustui
näihin uusiin ystäviin ja iloiset tulevaisuus-toiveet täyttivät hänen
sydämmensä.

Kveekarit, vaikka heissä onkin monta omituisuutta, jotka pilkanhaluinen
maailma on kaivellut esiin, ovat hyviä ihmisiä ja heidän elämänsä ja
käytöksensä perusaatteena on rakkaus lähimmäisiä kohtaan. Harvinaisen
kärsivällisesti sietävät he kanssaihmistensä heikkouksia, ja heidän
inhonsa kaikkia raakuuden tekoja ja kaikkea vääryyttä kohtaan on
vilpitön. Niinpä kveekarit olivatkin ensimmäiset tarjoomassa karanneille
Pohjois-Amerikan orjille turvaa ja suurimmalla ihmisystävyydellä
pitämässä huolta heidän pääsemisestänsä vapauteen. Siten he tarkasti
tutustuivat orjain ajelijain temppuihin ja toiselta puolen myöskin
keksivät keinoja tehdä niitä tyhjiksi. Sitenpä karannut orja, joka uskoi
asiansa näiden rauhaa rakastavain ihmisten huomaan, ainoastaan
aniharvoin joutui vainoojiensa käsiin.

Tietysti sellainen mies kuin Yrjö tiesi kaikki ne asianhaarat. Ne
ystävät, joita hän oli puhellessaan Wilsonin kanssa maininnut ja jotka
myöskin olivat auttaneet pakoon hänen kuskinsa neekeripoika Jimin,
olivat juuri sellaisia kveekareja. Kuin siis Yrjö sai sopivan
tilaisuuden paeta Ohioon, tiesi hän ihan tarkkaan mihin ensinnä kääntyä.
Ja kun kveekareilla on oma eri siirtokuntansa ja heillä siten on
keskenään paljo yhteyttä, niin Yrjö, saavuttuaan Ohioon, tuota pikaa sai
tiedon Elisabetin olopaikasta.

Kuin Elisabetia oli hänen tähänastisten mielenahdistuksiensa mukaisesti
valmistettu kestämään suurta iloa, saatettiin Yrjö eräänä iltana hänen
suojelijansa asuntoon, ja siellä molemmat puolisot rauhassa riemuitsivat
onnellisesta jälleennäkemisestä.

Mutta eivät pakolaisemme vieläkään olleet ihan turvassa. Nyt oli ensinnä
saatava heidät Sanduskyyn, joka oli Ohion pääsatama Erie-järven rannalla
ja josta heidän sitte oli höyrylaivalla päästävä Kanadaan. Ja nopeasti
täytyi toimia, sillä takaa-ajajat eivät suinkaan vitkastelleet, kuten
eräs kveekari Pinehas oli saanut tietää. Hänen oli näet äskettäin
täytynyt olla yötä eräässä ravintolassa ja silloin hän oli kuullut
kahden orjainajajan keskustelun, heidän sitä huomaamattansa. Nämä orjain
ajajat olivat juuri Loker ja Marks, ja Pinehas maaten viereisessä,
ainoastaan vaateverhoilla siitä erotetussa huoneessa kuuli selvään koko
heidän kiinniotto-suunnitelmansa.

Nämä molemmat ajomiehet tiesivät Yrjön karkaamisen ja hänen
kiinniottamisestaan luvatun palkinnon ja tahtoivat sen tähden samalla
saada käsiinsä hänet kuin Elisabetinkin. He sopivat keskenään siten että
päättivät huomenna mennä kveekari Hallidayn asuntoon, joka silloin
pakolaisia suojeli, ja oikeuden nimessä vaatia kaikkein heidän
poisantamistansa. Yrjön aikoivat he sitte viedä takaisin hänen
herrallensa ja pikku Harryn antaa Haleyn asiamiehelle Kentuckyssä sekä
nostaa molemmista paikoista luvatut palkinnot. Mutta Elisabetin he
aikoivat pitää itse ja omaksi hyväkseen myödä hänet etelään. He
toivoivat jotenkin varmasti saavansa tästä kuusi, jopa kahdeksankin
sataa dollaria.

Pinehas heti riensi ilmoittamaan sitä pakolaisille ja ryhtyi Hallidayn
kanssa kiireimmiten toimiin heidän saattamistansa varten edelleen.
Päivän kuluessa oli vielä tullut kaksi muutakin orjaa: Jim vanhan
äitinsä kanssa, ja heidän piti samalla päästä Sanduskyyn. Jo ennen
puolta yötä istuivat kaikki isoissa vaunuissa täyttä laukkaa ajamassa.

Orjain ajajat joko olivat itse aavistaneet ajettaviensa paenneen taikka
heidän ystävänsä olivat heille tuoneet siitä tiedon, sillä
aavistamattoman nopeasti saapuivat he Hallidayn taloon ja tuota pikaa
saivat myöskin selville, miten asiat olivat. He hyppäsivät heti
ratsujensa selkään, jotka olivat heillä aina valmiina, ja läksivät ajaa
lennättämään pakolaisten jäljestä, kuin koirat heti etsivät heille
oikean tien. Kaksi oikeuden palvelijaa ja muutamia juomakumppaneja oli
heillä seurassa.

Orjain ajajain onnistui todellakin saavuttaa vaunut, mutta kuin he
pysäyttivät hevoset ja tempasivat ovet auki, olivatkin vaunut tyhjät.
Pinehas näet oli takaa-ajon varalta jo edeltä päin etsinyt luotettavan
turvapaikan. Se oli ryhmä korkeita, jyrkkiä kallioita, joiden huipulle
yksi ainoa niin kapea polku vei, että kahta ihmistä ei siinä sopinut
rinnan astumaan. Muilta tahoilta ei siihen paikkaan mistään päässyt.
Pinehas astui edeltä, pikku Harry käsivarrella, näyttäen tietä; hänen
jäljestään astui Jim, kantaen seljässään vanhaa äitiänsä, ja viimeksi
tulivat Elisabet ja Yrjö.

Kohtapa orjain ajajat löysivät koirainsa avulla nämä uudet jäljet. Aamu
alkoi jo valjeta, kuin he seurakumppaneineen saapuivat vuoren juurelle.
Nyt he suureksi harmikseen huomasivat, että saalis, jonka he jo niin
varmaan luulivat saavansa, nyt oli ihan pujahtamaisillaan pois käsistä.

"Tämäpä näyttää pahalta", virkkoi eräs joukosta. "Pelkäänpä, Samp
(Sampson), että tästä saamme vain pitkän nenän."

"Etkö sinä käsitä," vastasi Loker, "että yhtä hyvin kaikki pääsemme
ylös, kuin ne karkulaiset ovat päässeet."

"Vaan jospa he aikovat pitää puoliansa. Saattavathan he ihan mielin
määrin ampua meitä!" arveli Marks aristellen.

"Narri," pilkkasi Loker, "miten arka sinä olet nahastasi! Luuletko sinä,
että noilla neekereillä muka olisi kylliksi rohkeutta tehdä toden
perästä vastarintaa?"

"Mutta paha tapaus se sentään olisi", lausui nyt myöskin toinen oikeuden
palvelija. "Tiedänpä minä sellaisten mustain miesten välistä tehneen
hyvinkin hirmuista tuhoa, enkä minä käsitä, mitä varten minä niin
uhkarohkeasti panisin henkeäni alttiiksi."

"Vahinko, että ihonne on valkoinen", ivaili Loker. "Minä astun eteen
päin, ja ken ei tahdo olla kurjin raukka maan päällä, hän seuraa minua."

Silloin juuri ilmestyi ylhäälle vuoren reunalle Yrjö ja kysyi
levollisella äänellä.

"Hyvät herrat, keitä te olette ja mitä te tahdotte meiltä?"

"Mitäkö me tahdomme!" sanoi Loker naurahtaen. "No, sinua itseäsi, kuten
toivomme, ja koko seuruetta, joka on siellä ylhäällä. Etkö sinä muka ole
Yrjö, herra Legréen orja Louisianasta?"

"Yrjö minä olen, oikein arvattu, ja eräs Herra Legrée sanoi minua ennen
orjaksensa. Mutta nyt minä olen vapaa mies ja seison Jumalan vapaalla
maalla."

"O hoh!" ivasi Marks inhottavimmalla tavalla. "Ylpeile vain nyt oikein
vapaudestasi; saammepahan nähdä, kuka tässä vapaa on! Meillä on
vangitsemiskäsky ja tässä on kaksi oikeudenpalvelijaa. Siis antautukaa
hyvällä."

"Ja minä sanon teille, älkää astuko enää askeltakaan, jos henkenne on
teille rakas!" huusi Yrjö uhkaavasti. "Meillä on aseita puolustaa
itseämme."

"Kyllä me sinut noudamme sieltä alas!" sanoi Loker hammasta purren ja
alkoi lähteä astumaan ylös päin, vaan toinen oikeuden palvelija otti
häntä kiinni käsivarresta.

"Ei niin kiirettä, herra; ettekö sitte näe, että tuo mies ylhäällä aikoo
tehdä uhkauksestaan totta? -- No, nuori mies," huusi hän sitte ylös
Yrjölle, "mitä sellaisesta puheesta? Näethän, minä ja tämä kumppanini
olemme oikeuden palvelijoita. Meillä on puolellamme laki ja voima.
Vastustus tekee vain tilasi pahemmaksi."

"Minä kyllä tiedän, että teillä on puolellanne laki ja voima", vastasi
Yrjö katkerasti. "Mutta mitä te aiotte? Te tahdotte myödä vaimoni
New-Orleansiin, sulkea poikani orjainkauppiaan talliin sekä viedä Jimin
vanhan äidin takaisin hänen tyrannilleen. Minut itseni ja Jimin aiotte
viedä meidän muka herroillemme takaisin, että meitä ruoskittaisiin ja
rääkättäisiin! Malttia hyvät herrat, vielä emme ole teidän käsissänne
emmekä..."

Silloin välähti ilmassa ruudin leimaus ja samassa kuului pamaus. Marks
oli, pikaista luonnettansa totellen, huomaamatta vetänyt esiin
pistoolinsa ja ampunut Yrjöä kohti.

"Kuolleena tai elävänä," mutisi hän itsekseen, "ne viisi sataa dollaria
pitää meidän kuitenkin saada!"

"Herran tähden!" huudahti ylhäällä Elisabet, "Yrjö, oletko haavoitettu?"

"Ei hätää, hän ei osunut kohti."

Alhaalla seisojat näyttivät neuvottomilta, mitä nyt tehdä. Sampson
Loker, rohkein heistä kaikista, ei enää jaksanut kauemmin hillitä
mieltänsä. Vielä kerran sanoen, että hän ei pidä lukua orjaroistoista,
läksi hän kipuamaan polkua ylös.

"Pysähtykää heti taikka taivas olkoon teille armollinen!" uhkasi Yrjö,
ojentaen kaksi ampuma-asetta yht' aikaa.

Loker ei pysähtynyt. Hurjasti hän juoksi tien kapeimman paikan ohitse ja
ilmestyi seuraavalle kallion kielekkeelle. Ylhäällä pamahti ja...

"Kirottu!" kuului Lokerin voihkaus.

Orjain ajaja oli polulta pudonnut syvään kallion rakoon.

"Jumala meitä suojelkoon, nehän ovat oikeita paholaisia!" huusi Marks.
"Enkö minä jo sanonut", murisi myöskin oikeuden palvelija, ja kaikki
palasivat kiireimmiten alas tielle. Ihan hengästyksissään saapuivat he
hevostensa luo, Marks hypähti selkään ja ratsasti täyttä laukkaa pois.
Toiset näyttivät alussa myöskin yhtä halukkailta tekemään samoin, vaan
sääli heissä sentään pääsi voitolle ja he läksivät etsimään Lokeria.
Vaivoin pääsivät he tiheiden pensaiden lävitse ja louhikon ylitse hänen
luoksensa, missä hän makasi tunnottomana verissään. Kuollut hän ei
ollut, putousta lienevät pensaat melkoisesti pidättäneet.

He koettivat ensin pysäyttää siteillä veren juoksua ja kantoivat hänet
sitte hevosten luo. He aikoivat viedä hänet lähimpään ravintolaan, vaan,
kun heidän yrityksensä nostaa häntä hevosen selkään eivät oikein
onnistuneet, jättivät he hänet oman onnensa nojaan ja ratsastivat pois,
saadakseen pelastetuksi vain oman henkensä. Pakolaisten kiinni ottaminen
ei enää johtunut kellekään mieleen.

Tuskin he ehtivät ensimmäisen tienpolvekkeen taakse, niin Yrjö ja
Pinehas laskeutuivat polkua alas ottamaan selkoa haavoittuneen tilasta.

"Oletko se sinä, Marks?" kysyi Loker heikolla äänellä.

"Marksko. En suinkaan, hän ei enää sinua muista", vastasi Pinehas
kveekarien tapaan, jotka kaikkia sinuttelevat. "Jos tahdot saada apua,
niin täytyy sinun etsiä muita ystäviä. Mutta ole huoletta, kyllä sinua
nyt autetaan."

Hän sitoi vielä paremmin luodin haavan, joka oli lonkassa, ja nosti
sitte Yrjön kanssa haavoitetun vaunuihin. Loker jätettiin ensi kylässä
kveekariperheen hoitoon ja siellä tapahtui täydellinen muutos koko hänen
olemuksessaan. Vierasvarainen vastaanotto ja ystävällinen kohtelu
liikuttivat häntä. Kova kuori, joka oli aikaa myöten kasvanut hänen
sydämmensä ympärille, suli, uusia ajatuksia ja tunteita heräsi hänessä.

Niinpä Sampson Loker ei enää suinkaan ajatellut Yrjön eikä hänen
seuralaistensa viemistä takaisin orjuuteen, vaan koetti päin vastoin
neuvoillansa auttaa heitä. Hän esimerkiksi neuvoi käyttämään hyvin
valikoitua valepukua Sanduskyssä, koska varmaan arvasi, että Marks, joka
tämän viivykin tähden pääsi edelle, oli pitävä tarkkaan silmällä kaikkia
Kanadaan lähteviä matkustajia.

Kaikki tapahtui hänen ohjeittensa mukaan. Ensin läksivät Jim ja hänen
vanha äitinsä satamakaupunkiin, sitte Yrjö, Elisabet ja Harry. Kaikki
heidät otettiin ilolla vastaan Smithin perheessä, jolle Pinehas ja
Halliday olivat jo edeltä päin lähettäneet tarkan tiedon. Siellä he
pukeutuivat valepukuun ja siellä täytyi myöskin Elisabetin tuuhean tukan
joutua saksien uhriksi.

Kuin lähdön hetki jo lähestyi, riensivät he laivarantaan. Elisabet
nuorena herrana talutti rouva Smithiä kohteliaasti puhellen laivaan.
Harry pikku tyttönä teki myöskin hyvin, mikä hänelle oli opetettu, ja
Jim äitineen astuivat palvelijoina jäljestä. Yrjö, ollen muka rouva
Smithin matkakumppani, puuhaeli tavarain kanssa, ja hänen huolenaan oli
myöskin matkalippujen ostaminen.

"Olen minä kyllä tarkastellut jokaista laivaan tullutta matkustajaa ja
olen vakuutettu, että matkustavaisten joukossa ei ole ketään, johon
teidän tuntomerkkinne soveltuisivat."

Nämä sanat kuuli Yrjö takaansa seisoessaan lippujen myöjän edessä ja
maksaessaan matkarahaa. Ääni, joka siihen vastasi, kuului raa'alta ja se
oli juuri Marksin.

"Narri, mikä olettekin! Enkö jo teille sanonut, että vaimoa tuskin voi
väriin katsoen, erottaa valkoihoisesta ja että miehellä on vaalea
mulatin väri ja muuten on hänellä polttomerkki oikeassa kädessä."

Yrjön käsi, joka juuri otti lippuja ja pikku-rahaa takaisin, vavahti
vähäsen. Mutta hän malttoi mielensä, kääntyi välinpitämättömästi ja
katseli levollisesti lähinnä seisojia sekä astui hitaasti pois. Hänen
takaansa kuului vielä kiukkuinen kirous.

Lähdön merkki annettiin tuota pikaa, ja kuin höyrylaiva oli jo
liikkeellä ja ylipääsemätön vesijuopa erotti lähtijät jäljelle jääneistä
sekä Marks rannalla katosi ihmisjoukkoon, silloin nuori mies hengähti
helpommin. Hänen sydämmeltään vierähti pois raskas taakka. Seuraavana
aamuna seisoivat Yrjö ja Elisabet käsi kädessä laivan etukannella ja
katselivat riemuissaan Kanadan ikävöityä rantaa, joka oli aivan heidän
edessään. Höyrylaiva laski pientä Amherstberg-kaupunkia kohti, johon se
neljännestunnin kuluttua saapuikin. Pelastuneet astuivat maalle ja
riemun huudahtus kohosi heidän rinnastansa.

Viimeinkin vapaina!



Yhdeksän luku.

Lyhyt onni.


Älkäämme unhottako vanhoja tuttujamme.

Samana päivänä, kuin Haley huomasi mulattivaimon poissa olon, saapui
höyrylaiva La Belle-Rivière Mississippi-joelle ja kääntyi nyt etelään
päin New-Orleansia kohti.

Tuomo oli laivalla hyvin suosittu. Työhön ja toimeliaisuuteen tottuneena
oli hän aina valmis auttamaan laivamiehiä heidän töissään, varsinkin
lastin purkamisessa ja otossa eri pysäyspaikoissa. Milloin ei ollut
mitään tekemistä, istahti hän syrjäiseen paikkaan puuvillapakkojen
väliin ja luki raamattuansa.

Matkustajiin oli tullut lisäksi eräs mies, Clare. Hän oli paluumatkalla
kotiinsa kuusivuotisen tyttärensä Evangelinen ja serkkunsa Ofelian
kanssa. Tämä Ofelia oli taipunut lähtemään hänen kanssansa etelään hänen
taloutensa hoitajaksi, koska hänen rouvansa oli hyvin kivulloinen.

Augustin Clare oli vielä hyvin nuori, vaan siitä huolimatta hänellä oli
kaunis ja tuottelias tila Vermontissa sekä runsaasti kaikenlaisia
tietoja ja kokemusta. Hän oli kiinnittänyt koko sydämmensä tyttäreensä.
Evangeline eli Eva, kuten häntä tavallisesti lyhemmin nimitettiin, oli
erittäin suloinen lapsi, joka niin hyvin ulkomuodollaan kuin myöskin
vilkkaudellaan saavutti kaikkien suosion. Hänellä oli tekemistä kaikkein
kanssa, kuin laivassa oli, kuitenkin niin viattomalla tavalla, että hän
ei tullut kiusaksi, vaan kaikkialla sai aikaan hyväntahtoista naurua,
mihin vain hänen vaalea kiharapäänsä ja hänen lempeät sinisilmänsä
ilmestyivät. Hän oli aina iloinen ja vilkas ja ainoastaan silloin hänen
ystävällinen muotonsa synkistyi, kuin hän astui Haleyn kahlehdittujen
orjain ohitse. Silloin hän pysähtyi vähän matkan päähän seisomaan ja
katseli heitä hyvin sääliväisesti taikka astui myöskin lähemmäksi ja
koetti hennoilla käsillään orjain käsi- ja jalkarautojen painoa. Hänen
suurin ilonsa oli annella pähkinöitä tai muita hedelmiä ja
sokurileivoksia orjaparoille, ja kuin hän näki, miten he iloitsivat
niistä niin ystävällisesti annetuista lahjoista, silloin leimusi hänen
silmissään kuin taivainen valo.

Kauemmin viipyi ennen, kuin hän tutustui Tuomon kanssa. Hän ihmetteli
mustaa miestä, joka usein tuntikausia istui kirjansa ääressä ja sitte
uneksivasti katseli kaukaista etäisyyttä. Mitähän hän etsikään sieltä?

Mutta kohta tyttönen huomasi hänen lempeän ja hurskaan mielensä ja
silloin alkoi hänenkin kanssansa tuttavasti seurustella. Hän toi
Tuomolle leivoksia ja muita makeisia ja Tuomo teki hänelle pähkinän
kuorista, kirsikan sydämmistä ja seljapuun ytimestä sieviä leikkikaluja.
Jopa he välistä puhelivatkin keskenään.

"Mikä teidän nimenne on, pikku neiti?" oli Tuomo kerran kysynyt.

"Nimeni on Evangeline Clare", vastasi hän selvästi. "Mutta Evaksi minua
tavallisesti sanotaan. Ja mikä sinun nimesi on?"

"Minä olen Tuomo eli setä Tuomo, kuten pikku lapset Kentuckyssä
sanoivat."

"No, minä olen myöskin lapsi ja tahdon samoin sanoa sinua setä Tuomoksi,
sillä minä tulen varsin hyvin toimeen sinun kanssasi. Mihin sinä sitte
matkustat, setä Tuomo?"

"Mihinkä matkustan? Sitä minä tosiaankaan en tiedä, neiti Eva."

Eva näytti hyvin kummastuvan.

"Etkö sinä sitä tiedä? Isä tietää aina, mihin hän menee."

"Se ei ole minun vallassani; muutenhan kyllä tietäisin, mihin menen.
Minä olen tuon miehen oma" -- hän osoitti Haleyta -- "ja minut myödään."

"Myödäänkö?" kysyi Eva peljästyen. "Mutta kuinka voidaan sinut myödä?"

"Oh se on paha kysymys," sanoi Tuomo murheissaan. "Ettekö sitte näe,
hyvä neiti, että minä olen mustaihoinen? Minä olen vain orja parka, ja
kuin minut nyt myödään, niin ei se ole ensi kerta eikä suinkaan
viimeinenkään."

"Sittepä sinun pitää olla minun isäni oma", virkkoi lapsi vilkkaasti.
"Isä on rikas ja kyllä sinä miellyt häneen. Minä heti pyydän häntä
ostamaan sinua." -- Ja pois hän juoksi.

Haley huomasi tyttösen mieltymyksen Tuomoon ja samalla myöskin oman
etunsa. Hän tiesi herra Claren hyvin rikkaaksi mieheksi. Tuomon arvo oli
ainakin kaksi tuhatta dollaria, ehkäpä Clare tyttärensä mieliksi maksoi
kolmekin tuhatta.

Höyrylaiva oli juuri pysähtynyt erääsen paikkaan ottamaan puita. Tuomo
oli työssä ja Eva vilkkaan tapansa mukaan juoksenteli ympäri laivaa.
Kuin höyrylaiva taas oli valmiina lähtemään liikkeelle, seisoi Eva
sattumalta laidan vierellä lähtöä katselemassa. Ei kukaan pitänyt
hänestä vaaria. Silloin kuului lapsen huuto! Clare ehti paraiksi
huomata, mitenkä tyttönen horjahti ja putosi pää edeltä veteen. Hän
yritti heti hyppäämään jäljestä mutta ympärillä seisojat pidättivät
häntä. Toiselta taholta oli jo ennemmin tullut apu. Tuomo oli jo
vedessä, nopeasti ja taitavasti ui hän Evan luo ja sai helposti
estetyksi hänet hukkumasta. Satakin kättä oli laivan rapuilla
ojennettuina ottamaan tyttöstä vastaan. Hämmästynyt isä kantoi Evansa
alas hyttiin, jossa heti toimitettiin hänelle kylliksi apua. Ja jo
seuraavana aamuna juoksenteli hän taas iloissaan laivan kannella.

Tuomo nöyryydessään ei katsonut tekoansa minkään arvoiseksi, vaan päin
vastoin ainoastaan kenen hyvänsä ihmisen velvollisuudeksi. Eipä tätä
Evan pelastusta Tuomon kautta olisi tarvittukaan, kyllä Clare olisi
muutenkin ottanut hänet suosioonsa, tyttären selvästi lausuttu toivo
olisi yksinäänkin riittänyt hänelle. Vaan nyt, kuin hän tunsi olevansa
hänelle suurimmassa kiitollisuuden velassa, oli hänestä Tuomon ostaminen
yhtä luonnollinen asia kuin suuren velan maksaminen.

Clare puheli Haleyn kanssa. Pian asiasta sovittiin, Haley sai vaatimansa
kolmetuhatta dollaria ja kirjoitti kauppakirjan alle.

Kelpo Tuomolle tulivat liikutuksen ja ilon kyyneleet silmiin, kuin
hänelle ilmoitettiin, kenen uuden herran hän oli saanut, ja sydämmensä
pohjasta lausui hän: "Jumala olkoon kiitetty ja ylistetty!"

New-Orleansiin saavuttua läksivät kaikki matkustajat, hyvästiä jätellen,
pois laivasta. Sielujen kaupitsija Haley käänsi entiselle orjalleen
ainiaaksi selkänsä.

Tuomo päästyään Claren taloon, vietti siellä onnellista elämää.
Ainoastaan Kentuckyyn jääneiden omaisten muisto häntä piti vähän
levottomana. Hän olisi niin mielellään antanut heille tietoa kohtalonsa
onnellisesta käänteestä, mutta nyt, kuin hänellä ei ollut nuoren Shelbyn
tehokasta apua, oli kirjoitus hänelle liian vaikea. Eva kerran huomasi
hänen pulansa -- ja koetti autella hänen kirjoitusyrityksiään, mikäli
itse kykeni.

Herra Clare huomasi tyttärensä uuden puuhan, mutta ei siitä suinkaan
pahastunut. Päin vastoin hän otti selon, mistä oli puhe, ja omin käsin
korjaeltuansa kirjeen lähetti sen menemään.

Tietysti tämä iloinen sanoma herätti suurta riemua Tuomon perheessä.
Täti Kloe vuodatti ilon kyyneliä kuin hänen miehensä omakätistä kirjettä
hänelle luettiin. Nuori Edvard Shelby otti heti huolekseen vastauksen
kirjoittamisen ja ilmoitti Tuomolle vakuuttavilla sanoilla, että hänen
ostonsa ja Kentuckyyn palaamisensa hetki ei enää ollut kaukana.

Se toivo jäi kuitenkin toistaiseksi toteutumatta. Rouva Shelby ei niin
pian saanut säästetyksi niin suurta summaa eikä toiselta puolen
Clarekaan niin ilman mitään tahtonut enää erota Tuomosta, vaikka Tuomon
vapaaksi päästäminen hänelle oikeastaan olikin omantunnon asia.

Viikkoja, kuukausia kului. Tuomo oli uusissa oloissaan varsin
onnellinen, hän sai nauttia kaikkea hänen asemassaan mahdollista
vapautta ja suosiota. Oikeana ilona oli hänelle pikku Eva, joka yhä
enemmin kiintyi häneen. Tämä tuntehikas lapsi mieltyi suuresti
hengellisiin lauluihin, joita Tuomo oman mielensä ylennykseksi lauleli,
ja Eva aikaa myöten oppi ne ihan ulkoa, jopa käsitti niiden
sisällyksenkin.

Rouva Clarella oli ihan toinen ajatus vapaudesta ja orjuudesta kuin
hänen puolisollansa. Hänellä oli jonkin verta sääty-ylpeyttä ja sen
tähden hän ei ollenkaan mielihyvällä katsellut lapsensa tuttavaa
seurustelua Tuomon kanssa. Ollen kivulloisuutensa tähden aina kiukkuinen
oli hän jo monta kertaa nuhdellut Evaa siitä oleskelemisesta Tuomon
seurassa, vaan onnistumatta erottaa häntä uskollisesta
neuvonantajastaan. Joka tilaisuudessa näkyi, miten syvälle Tuomon
hurskaat opetukset olivat juurtuneet hänen mieleensä.

Rouva Clare eräänä päivänä oli juuri järjestelemässä koruarkkustansa,
kuin hänen puolisonsa, taluttaen Evaa, astui sisään.

"Katsos tätä koristetta, Eva!" sanoi äiti, "sen minä annan sinulle, kuin
kasvat suuremmaksi ja lähdet ulos maailmaan. Minulla se oli
ensimmäisissä tanssiaisissa, joissa olin mukana, ja se herätti suurta
huomiota."

Eva otti koristeen, katseli sitä tarkkaan joka puolelta ja kysyi sitte
uteliaasti: "Minkä arvoiset nämä jalokivet ovat äiti?"

"Kyllä ne ovat hyvin arvokkaat. Isoisäsi tilasi ne Ranskasta ja niissä
on melkoinen omaisuus. Mutta mitä aikoisit sinä tehdä?"

"Minä möisin tämän ja rahalla ostaisin jonkun paikan vapaista
valtioista, veisin sinne kaikki orjamme ja opettaisin heitä lukemaan ja
kirjoittamaan."

Tämä vastaus tuli varmasti ja ihan vitkastelematta. Herra Clare hymyili
tyytyväisesti, mutta äiti katsahti äreästi Evaan.

"Ihan tuo lapsi minulta vielä turmellaan", sanoi hän nuhtelevasti. "Etkö
sinä myöskin ehkä opetuttaisi orjille pianon soittoa ja
samettimaalausta? Kyllä minä tiedän, mistä kaikki nuo ajatukset tulevat.
Sanopas, missä sinä olet ollut koko päivän."

"Minä olin Tuomon luona ja kuulin hänen laulavan."

"Mitä, kuulitko hänen laulavan? kysyi rouva Clare, kuin ei olisi
ymmärtänyt lapsen vastausta.

"Kyllä hän lauloi. Hän laulaa niin kauniisti lauluja uudesta
Jerusalemista ja loistavista enkeleistä. Ja välistä hän lukee minulle
raamattua ja selittää tekstipaikkoja."

Rouva Clare löi yhteen kätensä, niin hän hämmästyi.

"No, no," sanoi isä rauhoittaen, "ei sinun tarvitse tuosta noin
kiivastua. Ei Eva Tuomolta tosiaankaan opi muuta kuin hyvää."

Rouva Clare nykäytti tyytymättömästi olkapäitänsä ja läksi pois, kuin
silloin juuri ilmoitettiin vieraita tulleen.

Claren talossa kävi tuon tuostakin eräs sukulainen, kesk'ikäinen mies,
jolla oli synkkä, vastenmielisyyttä herättävä muoto. Tuomo peljästyi,
kuin ensi kerran näki hänet, sillä tuo muoto ja nuo synkät, arasti
katselevat silmät olivat hänelle hyvinkin tutut. Herra Legrée -- hän se
juuri oli -- oli sukua rouva Clarelle, ja hän suureksi mielipahakseen
huomasi, miten ystävällisesti orjia kohdeltiin tämän nuoren
tilanomistajan tykönä. Vaikka hänen ei onnistunutkaan vaikuttaa mitään
siinä kohdassa, niin hänellä kuitenkin oli kylliksi tilaisuutta
vaikuttaa muuten vahingollisesti. Legrée oli kiihkoinen pelaaja ja
juomari, ja herra Clare oli heikkoluonteinen mies, vaikka hänellä muuten
olikin hyviä ominaisuuksia. Tuota pikaa hän kokonaan eksyi samaan
säännöttömään elämään, kuin tuo toinen tunnoton tilanomistaja vietti.

Ei Tuomokaan ollut huomaamatta jäänyt Legréeltä, joka pian sai selville,
miten suuri vaikutusvalta tällä orjalla oli Evaan. Siitä hän jo edeltä
päin alkoi vihata uskollista Tuomoa.

Eva alkoi vähitellen olla peloissaan Tuomon tulevaisuudesta. Hän oli
huomannut, että Legrée, vaikka vihasikin Tuomoa, kuitenkin samalla
tähysteli häntä, ja olipa Eva kerran myöskin kuullut, miten hän oli
ostellut Tuomoa hänen isältänsä. Luultavasti oli Legrée kuullut Tuomon
uutteruuden ja toivoi hänestä hyötyä. Eva heti teki päätöksensä. Hän
neuvotteli Ofelian kanssa, jota hän katsoi toiseksi äidikseen, ja he
sopivat yhdessä toimimaan niin, että isä päästäisi Tuomon vapaaksi.

"Mikähän tuolla lapsella taaskin on?" sanoi herra Clare eräänä iltana
serkulleen. Hän ajattelee ja haaveksii aina niin itsekseen, kuin olisi
jotakin joka tekee häntä levottomaksi."

"Siltä se näyttää ihan selvään," myönsi Ofelia viekkaasti.

"No, Evaseni, mikä sinulla on?" kysyi Clare.

"Minä olen huolissani orjaimme tähden," vastasi lapsi. "Minä tahtoisin,
että he olisivat vapaat, varsinkin Tuomo, joka aina on niin hyvä ja
ystävällinen minulle. Hyvä, rakas isä, päästä hänet vapaaksi! Minä olen
sen jo luvannut hänelle ja se teki hänet niin onnelliseksi." Eva halaili
isäänsä ja suuteli häntä hellästi.

Clare ei voinut olla täyttämättä mitään lapsensa toivetta. Hän vähän
ajatteli ja myöntyi.

"No, olkoon niin," sanoi hän, "minä täytän tahtosi, Tuomo pääsee
vapaaksi. Mene nyt levolle ja malta mieltäsi huomiseen asti."

Huomiseen asti! Herra Clare ei enää nähnyt sitä huomenta. Samana iltana
tuli Legrée häntä noutamaan, kuten viime aikoina oli hyvin usein
tapahtunut, ja yhdessä läksivät he ravintolaan. Siellä joutuivat
muutamat vieraat riitaan, joka kiihtyi verisiksi tuhotöiksi. Clare oli
muutamien muiden kanssa koettanut erottaa riitelijöitä ja tullut
haavoitetuksi. Se haava oli kuolettava, Clare makasi koko yön tunnotonna
ja ennen aamun koittoa kuoli hän.

Tuomon vapauttaminen näytti nyt unhottuvan. Ensinnä olivat kaikki niin
murheissaan, että kukaan ei ehtinyt muistelemaan orja parkoja, ja kuin
Eva viimein melkoisen ajan kuluttua muistutti sitä asiaa äidillensä,
kohtasi hän jyrkkää vastarintaa.

Rouva Clare ei ollut koskaan ollut näissä asioissa yksimielinen miehensä
kanssa eikä nytkään tahtonut kuulla puhuttavankaan Tuomon
vapauttamisesta. Hän päin vastoin kutsui oikeudenpalvelijan ja valtuutti
hänet hoitamaan kaikkia viljelyksiä sekä myömään talossa olevia orjia.

Eva lähetettiin enonsa tykö Vermontiin, että hän toiselta puolen
unhottaisi isänsä kuoleman ja toiselta puolen saisi olla näkemättä
Tuomon poisvientiä.

Siihen päättyi Tuomon lyhyt onni ja kovain kärsimysten pilviä kokoutui
hänen elämänsä taivaalle. Ofelian sanoista ei pidetty lukua; hän
kirjoitti rouva Shelbylle, että nyt oli aika ostaa Tuomo vapaaksi, mutta
vastausta ei enää voitu odottaa. Kaikki Claren orjat, paitsi kaksi
naispalvelijaa, jotka rouva piti itseään varten, vietiin New-Orleansiin
ja suljettiin vankilaan ensi huutokauppaan asti.



Kymmenes luku.

Hiljainen kärsiminen.


Tuomo joutui sen miehen omaksi, jota hän, muistaen Yrjön julmaa
kohtelua, oli kaikista enimmin peljännyt: James Legreen.

Pahat huhut, joita tästä miehestä oli kaikkialle levinnyt, riittivät jo
sinänsä saattamaan kaikki pelkäämään häntä. Hän oli syntyisin Uudesta
Englannista ja oli hurskaan äidin jumalaton poika. Huolellisesti
kylvetty hyvyyden siemen oli langennut hedelmättömään maahan. Jo ihan
nuorena oli Legree mieltynyt kaikenlaisiin seikkailuihin ja sittemmin
Espanjan siirtomaan taistelun aikana harjoittanut merirosvoiluakin; mitä
ihmiset sanovat sydämmeksi ja tunnoksi, oli sinä aikana häneltä kokonaan
haihtunut. Äitinsä hän oli perin unhottanut, ja kuin hänelle kerran
tuotiin sanoma hänen kuolemastaan ynnä kutrinen hänen hiuksiansa, oli
hän pilkannut tämän äidin muistoa, joka häntä niin pahuuteen
eksyneenäkin oli aina hellästi rakastanut, ja heittänyt hiukset tuleen.

Entisen merirosvoilunsa aikana oli Legree saanut kokoon melkoisesti
rahoja, joten hän saattoi ostaa maatilan Lousianasta, läheltä Red
Riveriä eli punajokea. Hän oli koko seudun, varsinkin orjiensa kauhu.
Siellä täytyi hellittämättä tehdä työtä varhain aamusta myöhään illalla,
pyhät kuten arkipäivätkin, ja jos jäi kuinka vähä hyvänsä tekemättä
määrätystä päivätyöstä, pidätettiin kokonaan jo muutenkin niukka ruoka
ja usein vielä lisäksi ruoskittiin veriin asti. Jokaista viattomintakin,
vastaan sanomiseen vivahtavaa huomautusta rangaistiin ankarimmasti.
Niinpä esimerkiksi orja usein sidottiin kiinni puuhun ja ylt' ympäri
sytytettiin tulia, niin että hän kärsi hirmuisimpia tuskia joista hänet
vapautettiin vasta suurimman hädän hetkenä. Tahallisesta orjain
tappamisesta laissa määrättyä rangaistusta Legree ei peljännyt, koska
hän varsin hyvin tiesi, että oikeus voi tuomita ainoastaan silloin, kuin
oli riittävät todistukset, eikä niitä ollut tähän asti vielä koskaan
saatu.

Legree oli ostanut Tuomon paraastaan hänen muhkean muotonsa ja
vartalonsa tähden, hän kun näytti hänestä varsin hyvin sopivan orjain
päällysmieheksi. Tosin hänellä oli niitä jo kaksikin, mutta hän ei
voinut oikein luottaa heihin heidän silmänpalvelevaisuutensa tähden,
vaikka he muuten kyllä matelivat maassa hänen edessänsä ja muita orjia
pahimmasti rääkkäsivät. Kvimbo ja Sambo eivät enää miellyttäneet häntä.
Tosin hän oli oppinut jo Claren talossa kylliksi tuntemaan Tuomon
hurskasta luonnetta ja juuri sen tähden alussa tuntenut jonkinlaista
kammoa häntä kohtaan. Hän ei tahtonut tietää mitään Jumalasta eikä
uskonnosta siitä asti, kuin hän niin sanoaksemme oli antanut itsensä
perkeleelle. Mutta hän toivoi saavansa Tuomon käännetyksi omaan
uskoonsa.

Tuomo oli herra Clarelta saanut lahjaksi paljon vaatteita; ne nyt heti
Legree omisti. Hänen täytyi myöskin riisua siisti nuttunsa ja hyvät
saappaansa, joita hän tähän asti oli käyttänyt, ja niiden sijaan ottaa
pilalle kulunut mekko ja paksut puukengät. Kaikki hartauskirjat otettiin
pois Legreen haltuun taikka heti poltettiin.

Pian Tuomo tutustui kaikkiin töihin tällä tilalla. Hän oli säännöllinen
kaikessa, mitä hyvänsä teki, ja luuli sillä sekä uutteralla
toimeliaisuudella saavansa torjutuksi onnettomuudet ainakin osaksi.
Legree, pitäen häntä salaa silmällä, heti huomasi hänet paraimmaksi
työmieheksi, mutta samalla myöskin varsin hyvin näki, mitenkä Tuomossa
joka kerran, kuin isäntä jotakin orjaa ankarasti puhutteli taikkapa
kurittikin, heräsi syvä säälin tunne.

Sen täytyi ennen kaikkea muuttua. Tunteellista orjain päällysmiestä hän
ei tarvinnut eikä voinut käyttää, ja kuin hän puolestaan oli vakuutettu,
että luotettavampaa peräänkatsojaa ei voinut mistään saada niiksi
ajoiksi, jolloin hän itse oli poissa viljelyksiltänsä, niin hän ryhtyi
kaikilla mahdollisilla keinoilla tylsyttämään Tuomon mieltä.

Orjain joukossa oli myöskin vaimo, nimeltä Cassy, joka nähtävästi oli
paremmassa puvussa ja yleensä näytti nauttivan erityistä suosiota.

Hän oli ehkä viidenkymmenen vuoden iässä, iholtaan verraten vaalea sekä
vartaloltaan yhä vielä muhkea; hänellä oli paljonsanova katse, jossa
näkyi enempi ylpeyttä kuin orjallista nöyryyttä. Legreehen oli Cassyllä
vaikutusvalta, joka kummastutti kaikkia, jotka tämän herran tunsivat.
Vaikka hän olikin raaka orjiansa kohtaan, niin hän ei juuri koskaan
pahoin kohdellut Cassyä, vaan päin vastoin ihan julkisesti antoi hänen
ottaa itselleen minkä mitäkin etuoikeuksia. Jos hän joskus kävikin
orjain töissä, niin se tapahtui paremmin omaksi huviksi kuin
ulkonaisesta pakosta.

Cassy oli sinäkin aamuna puuvillan korjuussa, kuin Tuomo ensi kerran sai
kärsiä kuritusta Legreen tilalla.

Se tapahtui näin. Puuvillan noukkiminen tapahtui päällysmiesten Kvimbon
ja Sambon läsnä ollessa määrättyjen sääntöjen mukaan. Puuvillakorit
olivat hyvin suuret ja jokaisen niistä täytyi iltaan asti olla
täytettynä, vieläpä sen painoiseksi sullottunakin, kuin oli määrätty.
Legree itse oli aina punnitessa läsnä, ja kenen korista puuttui kuinka
vähä hyvänsä, häntä säälimättä ruoskittiin.

Sen Tuomo tiesi varsin hyvin ja kuultuaan erään vanhan sairaan
neekerivaimon jäävän jälelle työssänsä auttoi häntä voimainsa mukaan.

Vanhus hyvin kummastui siitä ystävyyden työstä, jollaista ei kukaan koko
maailmassa ollut hänelle vielä osoittanut, ja alussa vastustelikin,
sanoen Tuomon voivan saada siitä ikävyyksiä. Vaan Tuomo vakuutti
saavansa sittekin oman päivätyönsä täyteen. Se hänelle tosin ei olisi
onnistunut, jos Cassy, nähtyään tämän tapauksen, ei olisi auttanut
häntä.

"Te ette ole viisas," sanoi Cassy hänelle, "muuten teille ei johtuisi
mieleenkään auttaa toisia. Olkaahan vain kuukauden päivät täällä, niin
olette tyytyväinen, jos edes oma nahkannekaan säilyy eheänä."

Mutta siihen asia ei päättynyt. Päällysmies Sambo oli nähnyt myöskin
koko tapauksen ja juoksi luo sekä löi Tuomoa ruoskalla kasvoihin. Vanhaa
neekerivaimoa hän vain potkasi. Se onneton, jo ennestäänkin ihan
voimaton, kaatui nyt maahan pyörryksiin. Mutta Sambolla oli omat
keinonsa. Hän otti levollisesti suuren neulan ja pisti sen vaimolle
nuppua myöten lihaan. Vanhus parahti tuskasta ja nousi ylös.

"Näetkös, vanha noita, se auttaa paremmin kuin salmiakki!" ivasi Sambo
ja kääntyi sitte heti Cassyyn päin rankasemaan häntäkin. Mutta Cassy
astui säihkyvin silmin hänelle vastaan.

"Konna, uskallapahan koskea minuun!" uhkasi hän. "Vielä minulla on
kylliksi valtaa revittää sinut tai hakkauttaa palasiksi! Yhdellä sanalla
minä sen aikaan saan."

Päällysmies-orja vaikeni ja peräytyi pois.

Tietysti tämä tapaus ei jäänyt ilmoittamatta Legreelle. Hän jo itsekseen
iloitsi siitä, koska hänellä nyt muka oli tilaisuus saattaa Tuomo
toiselle mielelle. Kuin työajan lopussa koreja punnittiin, hän tosin
harmikseen huomasi vanhan neekerivaimon korin täyspainoiseksi, mutta hän
ei siitä hämmästynyt, vaan sanoi, ett' ei se voinut olla totta.

Vanhus vapisi, sillä hän tiesi, mitä nyt tuli. Legree heti kääntyi
Tuomon puoleen sanoen:

"Kuules, Tuomo, tiedäthän, että minä en ole aikonut sinua tavalliseen
työhön, vaan orjain päällysmieheksi. Sinun pitää heti ryhtyä virkaasi ja
ruoskia tätä akkaa."

"O, hyvä herra, älkää minua pakottako siihen!" pyyteli Tuomo. "Minä en
sitä mitenkään voi."

"Etkö tottele?" sanoi Legree, ja suoni hänen otsassaan huomattavasti
paisui. "No, maltahan, kyllä minä opetan sinut tottelemaan niin, että
totta tosiaan muistat."

Hän sieppasi lähimmältä orjalta ruoskan kädestä ja sivalsi Tuomoa poikki
kasvojen niin, että veri alkoi tipahdella. "Tuosta saat osasi!" sanoi
Legree lyödessään. "Etkö vieläkään voi tehdä sitä, hä?"

"Herra, minä en sitä voi", vastasi Tuomo, pyyhkien verta kasvoistaan.
"Ilolla minä teen työtä yöt päivät niin kauan, kuin kipinäkään elämää on
minussa. Vaan se, jota te vaaditte minulta, on vääryyttä; minä en
koskaan voi tehdä sitä."

Kaikki läsnä olevat orjat peljästyivät tästä puheesta, joka heistä oli
äärettömän uskalias. Legreekin tavoitteli pitkään aikaa sanoja, jotka
kylliksi ilmaisisivat hänen kiukkuansa.

"Mitä," tiuskasi hän viimein, "uskallatko sinä, musta koira, sanoa sitä
vääräksi, jota minä käsken! Uskallatko vastustella!"

"Herra," puhui Tuomo lempeällä, kärsiväisellä äänellä, "ajatelkaahan
toki: kuinka minä voisin pakottaa itseni ruoskimaan tätä vaimoparkaa,
joka jo ilmankin on enemmin kuollut kuin elävä? Jos tahdotte tappaa
minut, hyvä herra, niin tehkää se, mutta kanssa-orjaani minä en koskaan
rupea kiduttamaan."

Legreen vimma kiihtyi nyt ylimmilleen. Hän ei enää kiljunut, vaan vapisi
sisällisestä kiihtymyksestä. Tyynnyttyään sen verran, että kykeni
puhumaan, käski hän molempia pyövelejänsä Samboa ja Kvimboa viemään pois
Tuomoa ja ruoskimaan häntä niin kauan, että hänelle riittäisi siitä
viikkokausiksi. Pilkallisesti nauraen ryhtyivät kätyrit työhönsä.

Oli jo myöhään yöllä. Tuomo vääntelehti voihkaen ja verta vuotaen
kovalla tilallaan. Hänen tuskansa olivat hirmuiset ja niitä vielä
enensivät lukuisain moskitos-sääskien pistelemiset ja polttava jano.
Koko maailma näytti hyljänneen Tuomon eikä hän itse kyennyt edes
askeltakaan liikkumaan, vaikka ihan hänen vieressään olisi ollut
kirkkainta juomavettä.

"O laupias Jumala, katso armollisesti minun viheliäisen puoleeni ja auta
minua voittamaan tämäkin rasitus!" rukoili hän, milloin väristen
vilusta, milloin tuntien kuumeen poltetta.

Silloin aukesi ovi ja siitä astui sisään vaimo, palava kynttilä kädessä.

"Kuka hyvänsä lienet," vaikeroi Tuomo heikolla, tuskin kuuluvalla
äänellä, "anna minulle vettä Jumalan laupeuden tähden, sillä minä vallan
menehdyn janoon."

Cassy -- hän se oli -- laski pois lyhtynsä, kaatoi tuomastansa pullosta
vettä lasiin ja antoi sairaalle.

"Tässä on, juokaa!" sanoi hän, nostaen Tuomon päätä ja kannattaen sitä.
"Se vahvistaa teitä. Tiesinhän minä, että näin oli käyvä. Eikä olekaan
minulla ensi kerta nousta näin yöllä virvoittamaan teidän tilassanne
olevia onnettomia."

"Jumala teitä palkitkoon!" vastasi Tuomo, juotuaan hätäisesti kolme
lasia.

Sitte Cassy veti ovesta sisään heinäsäkin, joka oli vähän kostutettu, ja
käski Tuomoa siirtymään sille.

Kauanpa kesti sairaan neekerin ponnistella, ennen kuin jaksoi totella
ystävällistä neuvoa. Vaan kuin hän viimein oli makaamassa säkillä, tunsi
hän haavojensa polttavan tuskan melkoisesti lievenevän. Cassy vielä
asetti puuvillatukun hänelle pään alle ja istahti sitte sairaan viereen
maahan.

"Mies parka!" puhui hän, katsellen Tuomoa säälivästi. "Siinä makaatte
nyt tuskissanne ja kärsitte hirveintä kipua. Ja mitä varten oikeastaan?
kysyn minä. Te teitte kuin kunnon mies, mutta luuletteko sillä ketään
hyödyttäneenne? Pikemmin te vain pahensitte omaa tilaanne ja toistenkin.
Te olette perkeleen kynsissä ja, koska hän on väkevämpi, täytyy teidän
taipua."

"O hyvä Jumala!" huokasi Tuomo, "kuinka se olisi mahdollista? Miten minä
voin taipua?"

"Mitenkö? No, taipumistahan tämäkin tilanne on. Minä huomaan, että te
ette ollenkaan tiedä, mitä täällä tapahtuu, mutta minä tiedän. Minä olen
viettänyt kaksikymmentä vuotta täällä, kaksikymmentä vuotta tämän miehen
vallassa! Te olette täällä yksinäisellä maatilalla, kaukana kaikista
muista ja autioiden soiden keskellä. Täällä on ainoastaan orjia. Kukapa
siis voi pätevästi todistaa, jos teidät elävänä poltetaan, nyljetään,
hakataan kappaleiksi, koirilla revitetään taikkapa vain ruoskitaan
kuoliaaksi? Oh, te ette osaa ajatellakaan, mitä kaikkea tekemään se mies
kykenee. Jos minä kertoisin kaikki, mitä olen täällä itse nähnyt ja
muilta kuullut, niin teiltä hiukset nousisivat pystyyn ja hampaat
kalisisivat kauhusta! Minä..."

Hän vaikeni itsestään, ikään kuin olisi liian paljon puhunut ja katseli
pitkän aikaa tutkivasti Tuomoa. Sitte jatkoi hän:

"Minä aioin vain sanoa, että vastustuksesta ei ole mitään apua, että
täällä ei jumalallinen eikä inhimillinen laki voi teitä vähintäkään
auttaa. Ja ansaitsevatko muka teidän kanssaorjanne, että kärsitte heidän
tähtensä? Uskokaa minua, he eivät ansaitse. Päin vastoin he ensi
tilaisuudessa olisivat valmiit kääntymään julmuudessaan teitä vastaan."

"Orja parat!" puhui Tuomo säälivästi. "Kuka on heidät sitte niin
julmiksi tehnyt? Ja jos he nyt ovatkin sellaisia, pitääkö minun sitte
tulla saman kaltaiseksi? Ei, ei, minä kiitän sydämmeni pohjasta teitä
neuvostanne ja äskeisestä avustanne, mutta minä en voi tehdä itseäni
toiseksi, kuin olen. Minä olen kadottanut kaikki, vaimon, lapset, kodon
ja hyvän isännän -- mitäpä olisikaan minulla enää jäljellä, jos en enää
voisi luottaa taivaasenkaan?"

"Mitä sitte teette," vastusti Cassy, "kuin se hirviö huomenna uudestaan
uhkaa ja rääkkää teitä? Minä tunnen hänet ja minua kauhistaa jo
ajatellakin, millä kaikilla keinoilla hän koettaa saada teidän mieltänne
muuttumaan. Ja viimein teidän kuitenkin täytyy taipua."

"Jumala armahtaa minun sieluani ja minua varjelee heikkoudesta", sanoi
Tuomo luottavaisesti.

"Ihan samaa olen jo monestikin kuullut ja aina on loppu ollut ihan päin
vastoin. Katsokaa minua! Nyt saatatte huomata minut voimakkaaksi ja
etuoikeuksia nauttivaksi, mutta eipä ennen ollut niin. Täällä minäkin
olen oppinut kuuliaisuutta."

Tuomo koetti nousta vähän, ja tuskissaankin katsoi hän uteliaasti
Cassyyn.

"Minä olen orjana syntynyt," alkoi vaimo, vähän mietittyään, kertoa,
"vaan kasvoin onnellisesti. Hellät vanhemmat koettivat tyydyttää kaikkia
minun toiveitani eikä minulla silloin ollut aavistustakaan kurjuudesta.
Isä ja äiti kuolivat, minä jouduin naimisiin Henrylleni, joka oli paras
ja rakastettavin mies. Isäntämme kohteli meitä enemmin vertaisinansa
kuin orjina, seitsemän vuotta kesti sitä onnea. Silloin Henry kuoli
keltaruttoon."

Hän hengitti raskaasti ja näytti vaipuvan muistoihinsa. Vähän ajan
päästä kertoi hän edelleen:

"Minulla oli kaksi suloisen sievää lasta. Vanhempi oli poika Henry,
isänsä kaima ja kuva. Hänellä oli isänsä silmät, isän korkea otsa ja
ihmeen kaunis kiharapää. Toinen lapsi, pikku Elisabet, oli tuleva ihan
minun näköisekseni. Nämä Henryltä minulle jäänyt perintö olivat minulla
ainoana lohdutuksena. Tällä välin oli myöskin isäntä kuollut ja tila
joutunut eräälle Stuartille, joka oli vainajan lähin sukulainen.
Minutkin kirjoitettiin orjain luetteloon. Siihen saakka ei ollut mitään
valittamista sillä herra Stuart oli hyväntahtoinen mies. Mutta hänellä
oli suuri keinotteluhalu, ja kohta mekin saimme kuulla, että hän aikoi
myödä sen tilansa. Ja niin tosiaan tapahtuikin, tila myötiin ja orjat
myötiin huutokaupalla New-Orleansin torilla. Minut lapsineni oli jo
ennen Legree ostanut minun tietämättäni, hän ilmoitti sen minulle
kylmäkiskoisesti ja näytti papereja, jotka sen todistivat. Minä en
ensinnä tahtonut lähteä, sillä tiesin kyllä, mikä hirviön maine tällä
ostajalla oli. Mutta hän säälimättä uhkasi antaa pois molemmat lapseni,
että minä en ikänäni enää saisi niitä nähdä. Mitäpä minun silloin auttoi
muuta kuin taipua. Voi, millainen elämä sitte alkoi! Tuhannesti olisin
mieluisemmin tahtonut kuolla kuin niiden kahleiden painoa kestää. Minä
vihasin, minä inhosin tätä miestä. Ja kuitenkin pelkäsin tehdä häntä
tyytymättömäksi. Lapsi parkoja hän kohteli raa'asti ja sydämmettömästi.
Varsinkin Henryssä huomasi hän aina moittimista ja lakkaamatta häntä
haukkui, eikä poika sitä aina kärsinyt. Henry oli perinyt isänsä
kopeanlaisen mielen eikä häntä ollut koskaan voitu kurittamalla hillitä.
Minä tuskissani koettelin pitää heitä niin etäällä toisistaan kuin
mahdollista, minä rukoilin Henryä olemaan kärsivällinen ja taipuvainen,
vaan en voinut estää hirmuista tapausta tulemasta. Kuin eräänä aamuna
heräsin olivat molemmat lapseni poissa -- ne oli myöty!"

"Äiti parka!"

"Minä melkein mielettömänä syöksyin sen hirviön luo, minä raivosin ja
riehuin ja kirosin häntä helvettiin saakka, vaan se ei vähääkään
koskenut häneen; hän vain rauhallisesti sytytti sikarinsa, vieläpä
julkesi näyttää minulle lapsista saadun summan, niiden veren hinnan.
Monen viikon päästä lähetettiin minut asialle ja minä silloin jouduin
lähelle orjain vankilaa. Sen oven edessä tunkeili ihmisiä ja minä kuulin
lapsen äänen. Minä juoksin sinne ja tunsin Henryni. Hän silloin
kiskasihe irti muutamilta miehiltä, jotka koettivat pitää häntä kiinni,
juoksi minun luokseni ja tarttui minuun hätäisesti kiinni. Miehet
tulivat hirveästi kiroillen jäljestä ja eräs heistä, jonka muotoa en
koskaan unhota, ärähti vastaukseksi minun kysymykseeni, että poika oli
siitä asti, kuin hänet oli ostettu ollut lakkaamatta uppiniskainen,
jonka tähden hän nyt oli vankeudessa saamassa opetusta, jota hän vielä
kauan oli muistava. Minä pyysin ja rukoilin hartaimmasti, mutta he eivät
olleet kuulevinaankaan, vaan kiskoivat pois lapsiparan, joka yhä vielä
riippui minussa kiinni, raastoivat hänet niin rajusti pois, että minun
hameestani kappaleita repeili mukaan. Etäältäkin vielä kuulin Henryn
itkevän ja vaikeroivan. Minä riensin tai oikeammin juoksin kuin takaa
ajettu metsäneläin kotiin ja lapseni toivoton itku lakkaamatta kaikui
korvissani. Ihan hengästyksissäni syöksyin Legreen huoneesen, kerroin
hänelle, mitä olin nähnyt ja kuullut, ja rukoilin hänen apuansa. Hän
vain nauroi ja pilkaten selitti pojan nyt vasta pääsevän hyville
päiville. Silloin menetin malttini, jota oli vaikea pitää jo siihenkin
asti; minä sieppasin pöydältä terävän metsästyspuukon ja syöksyin tuon
hirviön päälle. Mitä sitte tapahtui, en tiedä, sillä minä pyörryin ja
olin päiväkausia tunnottomana. Minä en luullut enää paraneväni enkä sitä
toivonutkaan. Mutta niin kuitenkin tapahtui, kuume katosi ja minä
virkosin jälleen. Nyt oli minun aikani tullut. Sattumus oli minulle
otollinen, minä sain katsahtaa tuon miehen entisyyteen, joka oli täynnä
kauhua ja rikosta, ja siitä lähtein minä pidin häntä kiinni
omatekoisista kahleistaan. Tuo sydämmetön julmuri muuttui matelevaksi
imartelijaksi ja koetti täyttää jokaista toivettani, paitsi vapauden
saantia. Hän osti minulle poikani, rakkaan Henryni, takaisin ja siitä
täytyi minun luvata olla vaiti hänen rikoksistaan kuolemaani asti. Poika
parka ei saanut kauan olla minun luonani, ankara kuume tempasi hänet
pois."

Cassy vaikeni melkein kuin väsyneenä. Tuomo oli hänen kertomuksensa
kuullessaan melkein unhottanut omat tuskansa ja ikään kuin itse ollut
kaikkea kokemassa kertojan kanssa. Legree häntä ihan kauhistutti.

"Kylläpä olette tekin kärsinyt paljon, liian paljon!" sanoi hän
säälivästi.

"Kiduttajanne eivät pidä minään meidän kärsimyksiämme. Minä olen
astuskellut pitkin katuja, epätoivo sydämmessä, ja olen toivonut, että
talot kukistuisivat päälleni taikka kivet altani syöksyisivät syvyyteen.
Sellaiset olivat tunteeni ja sellaisena minä kerran astun tuomiopäivänä
Jumalan eteen todistamaan niitä vastaan, jotka ovat turmelleet minulta
ja lapsiltani ruumiin ja ehkä sielunkin."

Tuomo katsoi Cassyä hyvin tarkkaavasti.

"Sanoittehan että teillä oli vielä toinenkin lapsi. Ettekö ole saaneet
mitään tietoa, mihin Elisabet on joutunut?" kysyi hän.

Cassy pudisti päätään.

"Varmaan tiedän vain sen verran, että hänet on myöty jollekin Shelbylle.
Senkin sain kuulla vasta perästä päin Legreeltä. Minä olen usein
vaatinut häntä tiedustelemaan, ja viimein hän toikin minulle sanoman,
että Elisabet on kuollut herra Shelbyn tilalla."

"Legree on teitä pettänyt", sanoi Tuomo niin jyrkästi, että Cassy heti
aavisti siitä jotain erityistä. "Niinpä tietäkää, teidän Elisabetinne
elää ja minä itse olen nähnyt hänet kasvoista kasvoihin."

"Elääkö Elisabet!" riemuitsi Cassy hyvin innoissaan. "O puhukaa,
puhukaa! Sanokaa, mistä minä hänet löydän."

"Sitä minä, paha kyllä, en tiedä teille sanoa", vastasi Tuomo
murheissaan. "Hän karkasi ja Jumala vain tietää, missä hän nykyään
oleskelee."

Hän kertoi sitte, mikäli tuskiltaan jaksoi, heikosti ja katkonaisesti
Elisabetin vaiheet. Kuin hän puhui Yrjöstä ja ilmoitti hänen juuri
olleen joku aika sitte Legreen tilalla, tunsi Cassy vähän sisällistä
mielihyvää. Hän varsin hyvin muisti hänet, oli aina osoittanut hänelle
hyväntahtoisuutta, jopa viimein auttanut häntä pakoonkin.

Kuin Tuomo päätti kertomuksensa, nousi Cassy ja sanoi tavattoman
lempeällä äänellä, joka tuntui omituiselta hänen äskeisen kiihkonsa
jäljestä:

"Tuomo, te ette tiedäkään, miten suuressa kiitollisuuden velassa minä
olen teille tästä ilosanomasta. Kun nyt tiedän, että lapseni, edes yksi
lapseni vielä elää, on omakin elämäni jälleen tullut jonkin arvoiseksi.
Minä en nyt jätä mitään keinoa käyttämättä, saadakseni nähdä jälleen
tytärtäni, en," -- nyt taas leimahti ilmi hänen kiihkonsa -- "vaikka
minun pitäisikin käydä tuon hirviön ruumiin ylitse! -- Voinko vielä
auttaa teitä, mies parka?" kysyi hän sitte.

Tuomo ei vastannut kysymykseen. Häntä oli Cassyn viime huomautus
kauhistuttanut.

"Jopa te lausuitte kovia sanoja ettekä suinkaan tarkoittaneet niillä
totta", sanoi hän. "Tehkäät niille hyvää, jotka teitä vainoovat,
neuvotaan sanassa. Jospa toki menisitte hänen tykönsä, joka janooville
antaa elävää vettä."

"Hänenkö tykönsä? Nuorena tyttönä minä usein kyllä näin hänen kuvansa
alttarin yllä. Mutta häntä ei ole täällä, täällä asuu vain synti! Vaan
ei," jatkoi hän heti hiljemmin ja hartaasti kuiskaten, "ei, minä tahdon
nyt taas uskoa häneen, nyt, kuin tiedän, että hän ei ole kääntänyt
kasvojansa kokonaan pois minusta."

Tuomo alkoi puhua, vaan Cassy esti.

"Älkää enää puhuko mitään, mies parka, te olette jo kylliksi väsyttäneet
itseänne ja teidän pitäisi nyt koettaa nukkua."

Hän pehmitteli uudestaan sairaan vuoteen, asetti vesipullon hänen
lähellensä ja poistui yhtä hiljaa, kuin oli tullutkin.

       *       *       *       *       *

Ihan samaan aikaan, kuin Cassy oli yöllä Tuomo paran luona, tapahtui
Legreen huoneessakin jotain, vaikka paljon meluisemmin.

Legree oli Tuomon häpeällisen ruoskimisen jälkeen hyvin kiukkuinen.
Häntä suututti, että oli kiivastuksissaan tehnyt kelvollisimman
neekerinsä työhön kykenemättömäksi, vieläpä juuri kiireimpänä puuvillan
korjuun aikana. Hankkiakseen parempaa mieltä meni hän huoneesensa,
teetti väkevää, päihdyttävää punssia ja alkoi sitä hyvillään
ryypiskellä.

Tuskin ehti kymmentä minuuttia kulua, niin Sambo astui sisään sen
näköisenä, että hänellä oli jotain tärkeää ilmoitettavana. Paperiin,
joka lähellä oli kädessä, kiintyi heti herran huomio.

"Mitä sinä siinä tuot, tyhmyri?" tiuskasi hän.

"Se on tenhokalu!" vastasi Sambo arasti.

"Narri, mitä nyt hulluttelet?"

"Minä luulen, että se on noitain lahja, joka tekee, että meidän
ruoskimisemme ei tehoa Tuomoon. Se oli hänellä mustassa nauhassa
kaulassa."

Kuten kaikki Jumalan pilkkaajat, niin myöskin Legree oli erittäin
taikauskoinen. Sen tähden hänen kasvoissaan näkyi levottomuutta, kuin
hän otti paperin ja avasi. Siinä oli hopeadollari ynnä hiuskihara.
Kiharan oli Tuomo saanut Evangeline Clarelta, dollari oli Edvard Shelbyn
antama muistiraha.

Legree pudotti heti rahan, mutta hiuskihara kiertyi kuin jostakin
salaisesta vedosta hänen sormeensa.

Siitäpä alkoi hirmuinen mellakka. Silmät vimmasta ja kauhusta säihkyvinä
juoksenteli Legree kuin mielipuoli huoneessa.

"Peto!" tiuskasi hän neekerille, kuin hänen viimeinkin onnistui saada
kihara sormestaan irroitetuksi ja tuleen heitetyksi. "Mitä sinä
tuollaisia perkeleen ansoja kuljettelet! Uskallapahan vielä kerran tuoda
sellaisia minulle! Tästä saat nyt tyhmyydestäsi!"

Sambo sai potkauksen ja oli iloinen, että sillä pääsi sieltä.

Herra Legreen kiihkon syy kyllä selviää sinulle, hyvä lukija, jos
muistat erään jo edellä mainitun asian, Hän oli pilkaten heittänyt
tuleen äiti vainajansa kiharan, joka oli tuotu hänelle samassa kuin
sanoma äidin kuolemastakin. Evangelinen kihara muistutti hänelle tuon
synnillisen teon vilkkaasti mieleen ja, kuin se hänelle nyt, sattumalta
kiertyi sormen ympäri, kuten äidinkin kihara oli kiertynyt, luuli hän
tätä tapausta äitinsä lähettämäksi muistutukseksi ja kauhistui
sanomattomasti.

Huumatakseen oman tunnon vaivojansa tyhjensi Legree punssilasin toisensa
perästä. Hän oli kuulevinaan äänen huutavan: "Sinä heitit äitisi kiharan
tuleen, sen tähden äitisi kirous heittää sinut helvetin tuleen!" Mitä
enemmän hän joi, sitä elävämmiksi tulivat hänen mielikuvituksensa
kauhukuvat, ja kuoleman hiljaisuus, joka vallitsi hänen ympärillään,
vahvisti vielä enemmän tuota kauhistuksen tunnetta.

Viimein hän hypähti ylös. Hän ei enää jaksanut kärsiä omaa
mielikuvitustansa, hänen täytyi saada seuraa, se yksin voi herättää
hänet uneksimisestaan. Hän puhalsi metsästystorveensa ja se molemmille
orjainpäällysmiehille hyvin tuttu ääni juoksutti heti Kvimbon ja Sambon
hänen luoksensa. Melua, huumaavaa soittoa isäntä tahtoi. Legree toimitti
neekereille runsaasti viinaa ja, kuin he vähän ehtivät päihtyä, täytyi
heidän välistä laulaa, välistä hyppiä ja välistä olla nyrkkisillä eli
yleensä pauhata niin paljon kuin mahdollista herransa huviksi ja
paremmalle mielelle saattamiseksi.

Sekin melu loppui viimein, molemmat orjat olivat poistuneet ja Legree
oli melusta ja pauhusta huumautuneena ja ihan päihtyneenä nukkunut. Vaan
pahat tuskastuttavat unet alkoivat nyt ahdistella. Valkoisella harsolla
verhottu olento tuli hänen tykönsä ja koski häneen jääkylmällä
kädellään. Hiuskihara näkyi uudestaan, mutta tällä kertaa hyvin suurena
ja hänen kaulaansa kiertyvänä. Yhä lujemmalle ja kireämmälle kiertyi se,
niin että hän tuskin enää voi hengittää. Lukemattomain äänien kammottava
kuiskailu kuului hänen korviinsa ja se kuiskailu ja ne äänet johtivat
hänelle mieleen asioita, joista hänen verensä oli jähmettyä. Sitte hän
taas makasi hirvittävän syvyyden partaalla; hurjasti huutaen ja parkuen
pysyttelihe hän kiinni ja hänen takanaan seisoi Cassy, uhaten sysätä
häntä alas äyräältä. Ja Cassyn viereen ilmestyi äkisti toinen olento,
jättiläisen kokoinen, silmät kuopallaan ja nyrkki uhkaavana. Kauhuissaan
kääntyi Legree pois päin, vaan samassa jo tunsi putoavansa, ja synkkäin
haamujen helvetillinen nauru kaikui joka taholta. Aamuaurinko valoi
loistavaa, ystävällistä kultaansa ikkunoista sisään, kuin Legree viimein
heräsi. Vaan hänen sydämmessään ja mielessään oli kolkkoa ja kamalaa,
sillä siellä asuivat vielä kaikki unien kauhut. Hän hengähti
helpotuksesta, kuin näki Cassyn tulevan.

"Olipa se helvetillinen yö, Cassy!" sanoi hän läähättäen. "En minä
tahtoisi sitä enää toista kertaa kokea."

Ja hän kertoi eilisillan tapaukset ja yön kauhut. Cassy käytti
tilaisuutta hyväkseen ja taivutti Legreen jättämään aiotut julmuutensa
Tuomoa kohtaan toistaiseksi. Ei Cassy koettanutkaan herättää tuossa
hirviössä säälin tunteita, siksi hän oli liian viisas, vaan hän tiesi
paljon tehokkaamman keinon. Hän tiesi Legreen lyöneen vetoa naapuriensa
kanssa ja luvanneen tänä vuonna olla puuvilloinensa ensimmäisenä
New-Orleansin torilla. Ja koska pohjoisamerikkalaiset kuten
englantilaisetkin ovat kiihkoisia vetojen ihailijoita, niin tässä
tietysti ei ollut mikään pieni summa vedossa. Sen tähden Cassy huomautti
herrallensa, miten helposti hän saattaisi menettää vetonsa, jos hän
riistäisi työstä niin kelvollisen työmiehen kuin Tuomo, ja miten
riemullisesti toiset vedonlyöjät siitä nauraisivat. Legree, jonka
luonteessa turhamaisuus ja voitonhimo hyvin suuresti vallitsivat, otti
Cassyn sanat huomioonsa, päätti toistaiseksi olla vähemmin ankara Tuomoa
kohtaan ja arveli itsekseen saattavansa kyllä korjuuajan jälkeen
runsaasti korvata, mitä siihen asti tuli laiminlyödyksi.

Tuomo oli sen jälkeen, kuin Cassy oli niin suuresti lievittänyt hänen
tuskiansa, suloisesti nukkunut ja viehättävät unet, joita hän näki,
olivat jyrkkänä vastakohtana Legreen kauheille unille. Isännän raaka
ääni herätti hänet viimein kammottavaan ilmi elämään.

"Laiskuri!" ärjäsi hänelle valtias, "kuinka kauan sinä aiot nukkua? Etkö
tiedä, että villan poiminnalla on kiire ja että työtä on yllin kyllä?"

Pari potkausta ja muut rääkkäykset saattoivat Tuomon nousemaan, vaikka
hän vieläkin oli niin sairas, että tuskin jaksoi liikkua. Ei Tuomo vielä
oikein ehtinyt ylöskään, kuin Legree heitti hänet takaisin maahan ja
vaati häntä pyytämään anteeksi eilistä tottelemattomuuttansa ja
kunnioituksen puutettansa.

Tuomo ei liikahtanut.

"Polvillesi! sanon minä vielä kerran!" kiljasi Legree ja sivalsi
ratsupiiskallansa orjaa.

"Herra, mitä pyytäisin teiltä anteeksi, kun en tiedä, mitä olen
rikkonut?" sanoi Tuomo lempeästi. "Kun en tehnyt, mikä minusta oli
väärin, siitä ette toki voi syyttää minua. Julmaan tekoon minä en
koskaan ryhdy, tulkoon sitte mitä hyvänsä."

"Nyt et varmaankaan ajattele, mitä kaikkea vielä voi tulla", pilkkasi
Legree. "Vai luuletko ehkä, että minä katson noita paria piiskan
sivallusta kyllin riittäväksi? Narri mikä olet! Minä toimitan sinulle
rangaistuksen, jonka rinnalla kaikki tähänastiset ovat olleet vain
lasten leikkiä! Mitäpä sinä esimerkiksi sanoisit, jos sinut sidottaisiin
puuhun ja ylt' ympäri sytytettäisiin sieviä rovioita Hä, eikö siinä
olisi huvia nauraa ihan kuollaksensa?"

"Herra Legree," sanoi Tuomo, "te kykenette tekemään, mitä hyvänsä, sen
minä kyllä tiedän. Mutta enempää kuin ruumiin te ette voi tappaa -- ja
sitte seuraa ijankaikkisuus."

Tämä yksi sana levitti taivaista valoa orja paran sieluun ja sama sana
täytti isännän mielen sanomattomalla ahdistuksella.

"Kuin te minut ostitte, herra Legree, niin te toivoitte saavanne
uskollisen ja rehellisen palvelijan. Se minä olen teille ollutkin ja
tahdon aina olla. Aikani ja voimani, kaikki minä annan teille, vaan en
sieluani, se on Jumalani oma ja hänen vallassansa. Jos tahdotte kiduttaa
minut kuoliaaksi, niin tehkää se, sillä..."

"Todellako?" ärähti Legree vihan vimmassa. "Vieläkö sinä kiusaat minua
ja saatat kiusaukseen? Perkele sinua auttanee tuskissasi."

"Ei mikään perkele, vaan Jumala kaikkivaltias", vastasi Tuomo.

"Kelvoton koira, että minä..."

Tuomo sai korvapuustin nyrkillä, joka hänet kaatoi maahan.

Samalla tunsi Legree olkapäällänsä kylmän käden. Hän kääntyi: Cassy
seisoi siinä.

"Tahdotteko sitte todellakin joutua naapurienne pilkattavaksi ja
naurettavaksi?" kysyi hän. "Muistakaa vetoanne! Jättäkää siis Tuomo
toistaiseksi rauhaan, minä tahdon saada hänet niin pian kuin mahdollista
jälleen työhön kykeneväksi."

"No," murisi Legree, "koska hän ei minulta jouda pois työstä, niin
olkoon nyt toistaiseksi. Mutta vain toistaiseksi!" sanoi hän uudestaan
Tuomolle. "Minä pidätän itselleni oikeuden maksaa sopivaan aikaan
sinulle takaisin jokaisen sanasi ja kirjoittaa ne mustaan nahkaasi."

Hän poistui.

"Sinunkin aikasi tulee kyllä pian", murisi Cassykin itsekseen,
katsoessaan herransa menoa. "Kärsivällisyyttä vain! -- No, Tuomo parka,
kuinka nyt voitte?"

"Herran enkeli on minut pelastanut leijonan kidasta", vastasi neekeri.

"Pelastanutko? No, niin kyllä tällä kertaa. Mutta eihän se ole
ainiaaksi. Te olette vetäneet päällenne koko hänen kiukkunsa eikä hän
suinkaan ennen suo itselleen vähintäkään lepoa, kuin saa kostonsa
täydellisesti tyydytetyksi. Minä kyllä tunnen sen miehen."



Yhdestoista luku.

Rauhan tie.


Cassy oli oikeassa. Tuomon täytyi jo ennen, kuin hänen haavansa kokonaan
paranivat, olla jälleen kovassa ja rasittavassa työssä, ja herransa
häntä vielä joka päivä häijyimmästi vaivasi ja kiusasi. Tuomo oli
toivonut saavansa nopean vaikka tuskallisenkin kuoleman eikä ollut niin
valmistautunut kestämään tätä pitkällistä kidutusta. Tämä lakkaamaton
kiirehtiminen ja työllä näännyttäminen oli hänelle ankarin koetus.
Kaikki oli hänen silmissään kuin yöhön vajonnut, epäilys ja pelko
yrittivät hiipimään hänen sydämmeensä, hän oli sellaisessa tilassa, että
hänestä alkoi tuntua, kuin Jumalakin olisi hänet hyljännyt.

Lohdutusta janoten istui hän eräänä iltana yksinäisen majansa edessä.
Raamatun paraimmat ydinlauseet, jotka olivat häntä yhä vielä
vahvistaneet ja pitäneet yllä, näyttivät kadottaneen voimansa häntä
kohtaan, ja huoaten laski hän pois pyhän kirjan. Pilkkanauru sai hänet
vavahtamaan, Legree seisoi hänen edessänsä.

"No, sinä katuvainen sankari," pilkkasi hän orjaansa, "mitenkä ovat nyt
asiat? Joko nyt käännymme ja rupeemme järkeviksi? Ha ha haa, kyllähän
minä tiesin, että niin piti käymän!"

Tuomo oli vaiti. Tuo julma pilkka raateli hänen sydäntänsä kuin
kaksiteräinen miekka.

"Hullu mikä olit!" jatkoi Legree. "Minä tosiaan tarkoitin sinun
parastasi, kuin sinut ostin. Sinä olisit voinut pitää hyviä päiviä,
parempia kuin Sambo ja Kvimbo. Sen sijaan, että nyt aamusta iltaan teet
raskasta työtä, olisit saanut mielin määrin herrastella joutilaana ja
silloin tällöin olisit myöskin saanut punssilasin vahvistukseksesi.
Mutta kuulehan, vielä on aikaa. Luovu typerästä uskostasi, joka ei ole
tähän asti tuottanut sinulle muuta kuin tuskaa ja pahaa mieltä. Tule
järkeesi, niin minä unhotan tähänastisen uppiniskaisuutesi."

Se oli kova koetus Tuomolle. Hänessä taistelivat hurjimmat,
ristiriitaisimmat tunteet, kehoittaen toiset luopumaan, toiset
kestäväisenä pysymään. Mutta hänen parempi puolensa voitti, hän pysyi
lujana.

"Ei, herra," sanoi hän, "älkää minua enää kauemmin kiusatko! Niin kuin
minä olen uskossani elänyt, niin minä tahdon uskossani kuollakin."

"Mutta etkö näe, että Jumalasi ei huoli sinusta. Sinä saat häneen nähden
joutua vaikka pelkästä hurskaudesta helvettiin. Etkö siis luule, että
tekisit paremmin, jos luottaisit minuun?"

"En", vastasi Tuomo vakaasti.

"No, saammepahan nähdä!" sanoi Legree paljon merkitsevästi ja kääntyi
pois.

Tämä voitto kiusauksesta näkyi Tuomoa jälleen virkistävän. Suloista
virvoitusta tulvi hänen sydämmeensä, usko oli uudestaan juurtunut ja
taivaallinen rauha pääsi vallitsemaan hänessä. Lupaus: "ole uskollinen
kuolemaan asti, niin minä sinulle elämän kruunun annan", herätti taas
rohkeutta hänessä.

Legreeltä ei jäänyt huomaamatta tämä äkillinen muutos, hän puheli siitä
orja-päällysmiestensäkin kanssa. Sambo arveli Tuomon ajattelevan
salaista paon yritystä, ja Legree, ollen ihan samaa mieltä, tunsi jo
melkein mielihyvää siitä ajatuksesta. Pakolaisen jälleen kiinni saaminen
näytti hänestä ihan varmalta.

"Siitä asti, kuin se neekerikoira minulta niin kavalasti pääsi karkuun,"
sanoi hän, tarkoittaen Yrjöä, "minä kyllä pidän auki molemmat silmäni,
ja onneton se, joka sitte jälleen minun käsiini joutuu."

Tällä välin oli Cassy tuon keskustelunsa jälkeen, joka hänellä oli
Tuomon kanssa, päättänyt karata ja lakkaamatta mietiskellyt turvallista
ja varmaa keinoa. Yrjön karkaamistapaa ei nyt enää sopinut käyttää, kun
Legree varsin hyvin tiesi sen. Soille ei myöskään käynyt kätkeytyä,
ainakaan lähitienoille, sillä sieltä oli koirain helppo löytää. Viimein
hänelle yht' äkkiä joutui mieleen uusi ajatus. Niin sen piti käydä ja
silloin se oli onnistuva.

Legreen kartano oli vanha, luja rakennus, enemmin keskiaikaisen linnan
näköinen kuin tämän seudun tavallisten keveiden rakennusten. Se oli aina
niiltä ajoilta, jolloin ranskalaisia ensinnä asettui Louisianaan. Legree
oli ostanut sen yhdessä koko tilan kanssa erään ranskalaisen
perillisiltä ja kannattanut enimmät vanhanaikaiset huonekalut ylös
vinnille. Se ulottui yli koko rakennuksen, oli hyvin monisopukkainen ja
sai valoa ainoastaan parista pienestä kattoikkunasta. Yleensä koko vinni
oli vähän kammottava ja kokonaan joutunut huonoon maineesen siitä asti,
kuin eräs orjavaimo oli, joutuneena Legreen epäsuosioon, suljettu sinne
ja sieltä sitte hävinnyt. Ei koskaan saatu tietää, miten hän oli
kuollut, mutta aavistettiin, että hänen ruumiinsa oli salaa tuotu alas
ja haudattu maahan. Samalla oli levinnyt huhu, että vainaja ei saanut
mitään rauhaa haudassaan, vaan kuljeskeli vinnillä, kauheasti valittaen
kärsimiänsä kidutuksia.

Raakaluontoisenakin oli Legree pelkuri. Hänen omatuntonsa sitä paitsi
sanoi hänelle, että hän oli sanomattomilla rääkkäyksillä kiduttanut
viattoman orja paran kuoliaaksi, ja siten hän turhaan koetti haihduttaa
tätä syytöstä. Kuin kummittelemisen huhu ensinnä tuli hänen kuuluviinsa,
kauhistui hän sanomattomasti. Hän uhkasi jokaista, ken siitä enää
vähänkään hiiskuisi, ankarimmalla rangaistuksella ja pysyi itse niin
kaukana kuin mahdollista siitä hirvittävästä paikasta. Orjapalvelijatkin
varoivat vinnille vieviä rappuja niin, että eivät menneet edes niiden
lähellekään.

Siihen perusti Cassy koko karkaamissuunnitelmansa. Hänen makuuhuoneensa
oli juuri vinnin alla ja sekin edisti hänen aiettaan. Legree hyvin
kummastui, kuin palatessaan kerran huviratsastukselta huomasi Cassyn
paraillaan kantavan tavaroitansa alempaan kerrokseen. Isäntänsä
kysymykseen, mitä se merkitsi, vastasi Cassy ihan lyhyesti, että hän
tahtoi viimeinkin saada kerran maata rauhassa.

"Kuka riivattu sitte häiritsee sinun yörauhaasi?"

"Jos sitä tosiaan tahdotte tietää, niin kyllä se on hyvin helppo sanoa",
vastasi Cassy.

"No puhu sitte ja pian!"

Cassy katsahti paljon tarkoittavasti.

"Minä en saa maatuksi siltä alinomaiselta ähkymiseltä, kuin ylhäältä
kuuluu. Minusta tuntuu ihan, kuin joku vinnillä kävelisi hitaasti ympäri
ja joka askeleella tuskaisesti valittaisi. Kumeita lyöntejä kuuluu
myöskin välistä ja sitte kauhistavaa surinaa ja sitä kestää puoliyöstä
melkein aamuun asti."

Legreen kasvoista näkyi peljästystä ja hämmästystä. Mutta hän hillitsi
mielensä ja sanoi kaikkia tuota vain tyhjäksi mielikuvitukseksi. Melua
hän selitti rottain juoksentelemiseksi ja kummallisia ääniä tuulen
henkäyksiksi. Itsekseen hän kyllä ajatteli toista, ja jos hän ennen
olikin epäillyt kummitusjuttuja, niin nyt ne hänessä muuttuivat
horjumattomaksi varmuudeksi.

Se oli Cassylle jo puolinainen voitto. Mutta hän ei vielä tyytynyt
siihen, vaan jokaisessa mahdollisessa tilaisuudessa koetti yhä vahvistaa
Legreen kummituspelkoa. Iltasilla hän kertoi hänelle kauhistavia
historioita, jotka nostivat tukan pystyyn, ja keskiyön lähestyessä hän
aina osoitti itsekin kauhistusta, vaikka mielessään samalla salaa
riemuitsi. Hänen ei ollutkaan vaikea saada aikaan tuollaista kolinaa,
hän vain huomaamatta hiivi vinnille, asetteli siellä päällekkäin tuoleja
tai muita kaluja, sitoi niihin nuoran ja toisen pään pisti lattiaan
tehdystä reiästä entiseen makuukammariinsa sekä nykäsi sitä sopivaan
aikaan. Hän oli myöskin yhteen kattoikkunaan sovittanut pullonkaulan
siten, että tuuli siitä puhalteli omituisia säveliä.

Nyt vasta Cassy teki tarpeelliset aikeensa valmistukset. Hän kantoi
yöllä kaikkein maatessa leipää, lihaa ja muita ruokatarpeita sekä
kynttilöitä vinnille ja valmistautui kaikin puolin oleskelemaan siellä
kauan aikaa. Sitte hän toimitti niin, että pääsi Legreen kanssa kerran
lähikaupunkiin, joka oli Red-River-joen varrella. Matkalla hän otti
tarkkaan huomioon kaikki merkit, joista toiste tuntea tien, sekä laski,
miten paljon aikaa jalkamies tarvitsisi sitä astuakseen.

Suoritettuaan täten kaikki valmistukset odotti Cassy nyt vain oikeaa
hetkeä ryhtyäkseen työhönsä.

Oli myöhään illalla ja kaikki jo makasivat, kuin Tuomo näki majansa
edessä naisolennon varovasti liikkuvan kuun valossa. Hän meni ulos ja
tunsi heti Cassyn.

"Tulkaa kanssani, Tuomo," sanoi Cassy, "minulla on tärkeä puhumista
teille."

"Mitä sitte?" kysyi Tuomo. "Puhukaa vain tässä ihan pelkäämättä."

"Ettekö tahdo päästä vapaaksi, Tuomo?"

"Minä pääsen vapaaksi silloin, kuin se on Jumalalle otollinen."

"Mutta jospa nyt pääsisitte pian. Tulkaa kanssani!" kuiskaili Cassy
hätäisen kiireesti. "Mitäpä teille on hyötyä odottamisesta? Eikö se
hirviö ole jo kyllin kauan kiduttanut teitä? Tahdotteko odottaa, kunnes
vielä pahempaa tulee? Te ette tiedä, mitä kaikkea hän voi tehdä. Tuolla
pihan takana on paikka, jossa näette puolikuolleen puun ja sen ympärillä
joka puolella tuhkaa; kysykääpä vain, mitä siinä on tehty, niin näette,
uskaltaako hän sanoa sitä teille. Minä pidän lupaukseni ja olen vaiti,
mutta vapaaksi minä tahdon päästä miten hyvänsä! Ettekö siis tahdo
yrittää minun kanssani, isä Tuomo?"

Tuomo pudisti päätänsä.

"Oli kyllä kerran sellainenkin aika, jolloin olisin saattanut olla
taipuvainen karkaamaan, mutta silloin voitin kiusauksen ja voitan sen
nytkin. Minä olen käsittänyt, että herrani on asettanut minut tänne
työskentelemään ja että minä ehkä vielä voin vaikuttaa jonkun olennon
autuudeksi. Ei, ei Cassy, minä pysyn täällä ja kannan ristiäni
kärsivällisesti."

"No, odottakaa sitte Jumalan nimessä kohtaloanne", sanoi Cassy
murheissaan. "Minun mieleni tekee pois näkemään jälleen rakasta
lastani."

"Entäpä jos lähtönne huomataan?"

"Silloin tapahtuu juuri niin, kuin minä oikeastaan tahdonkin. Näin se
käy: Minä hiivin ulos takaportista ja riennän asuinrakennusten ohitse,
Sambo ja Kvimbo näkevät minut ja hälyyttävät koko kartanon liikkeelle.
Vaan minä sill' aikaa ehdin päästä suolle lepikkoihin, eivätkä he voi
lähteä sieltä etsimään, päästämättä ensin irti koiria. Minä sill' aikaa
teen pienen kierroksen, tulen leveälle purolle jossa kasvaa ruohoa ja
vesakkoa, ja kaalan sitä pitkin, kunnes pääsen takaisin takaportille,
jonka ohitse puro juoksee. Siten koirat joutuvat väärille jäljille,
jotka päättyvät veteen, eivätkä ne voi siellä seurata niitä. Kartanossa
silloin ei ole ainoatakaan ihmistä ja minä sen tähden pääsen huomaamatta
hiipimään vinnille, jonne minä olen erääsen arkkuun laittanut itselleni
mukavan vuoteen. Siellä minun kyllä täytyy odotella pitkä aika, sillä
Legree tietysti kaikin tavoin koettaa saada minut jälleen kynsiinsä.
Mutta tilatkoonpa hän kuinka paljon hyvänsä orjain ajajia, turhaan ne
minua saavat haeskella. Sitte aikaa myöten, kuin minun luullaan jo
ammoin päässeen kyllin etäälle, minä kyllä saan tilaisuutta rauhassa
paeta. Ja nyt, voikaa hyvin, Tuomo parka ja Jumala teitä suojelkoon!"
sanoi hän hyvin säälivästi.

Cassy livahti hiljaa ulos takaportista, juoksi, kuten äsken juuri
kertoi, pitkin asuinrakennusten riviä ja kiiruhti suolle tiheikköihin.
Hän oli juuri sinne piiloon pääsemässä, kuin hänen takanaan kajahti
ääni, käskien häntä pysähtymään. Se ei ollut Sambon eikä Kvimbonkaan,
vaan Legree itse se hirveimmästi kiroillen juoksi jäljestä. Cassy tuota
pikaa hävisi näkyvistä suolle ja isäntä silloin katsoi parhaaksi palata
noutamaan apua.

"Kuolema ja kirous!" kiukutteli hän itsekseen. "Se oli Cassy, kyllä minä
näin hänet ihan selvään! Jospa hän nyt pääsee pakoon, ja...! Vaan ei,
kyllä minä hänet ihan varmaan saan satimeen. -- Halloo! Sambo! Kvimbo!
Ulos joka mies!" huusi hän kovalla äänellä; päästyään pihaan. "Cassy on
soilla, ja ken hänet tuo minulle takaisin, saa viisi dollaria ja vielä
ryypyn viinaa lisäksi."

Koirat päästettiin irti ja kaikki alkoivat jouduttautua käskyä
tottelemaan. Tuota pikaa oli pikisoitsuja joka miehellä ja samoin
tuliaseita.

"Pitääkö minun ampua häntä?" kysyi Sambo viivähtäen.

"Ainoastaan siinä tapauksessa, että muuten ei voida saada häntä kiinni.
Mutta pian nyt! Tiikeri! Vimma! etsikää!"

Orjat läksivät. Kohta sitte ei koko kartanossa eikä pihalla näkynyt
ainoatakaan elävää sielua. Cassy jo seisoi takaportilla odottelemassa
ja, kuin melu vaikeni, hiipi ylös piiloonsa. Siellä oli tosiaan kaikki
järjestetty tarkoituksen mukaisimmasti, mikäli niissä oloissa vain
soveltui. Eräässä nurkassa vinnin perällä seisoi pöytä, vieressä kaksi
tuolia, ja lähellä niitä oli mainittu arkku, avosivu kohti kattoa:
Cassyn makuusija. Erääsen katon kannattimeen oli kynttilä kiinnitetty
siten, että siitä ei näkynyt vähintäkään valoa kattoikkunoihin eikä
muuanne vinnillekään kuin juuri siihen nurkkaan.

Muutamia tuntia turhaan haeskeltuaan palasi Legree apulaisinensa kotiin.
Hän oli puolittain vihan vimmassa ja puolittain huolissaan, että Cassy
ehkä ilmaissee hänen salaisuutensa; mutta pian hän rauhoittui niistä
huolistaan.

"Cassy on vaiti", sanoi hän itsekseen. "Onhan minulla hänen lupauksensa,
eikä Cassy ole niitä, jotka sanansa syövät."

Jo samana yönä ratsasti Legree pyytämään muutamilta naapureilta apua
huomispäiväksi uuteen suurempaan ajoon. Silloin kaikin tavoin koetettiin
saada karkulaista jälleen kiinni, suot etsittiin tarkkaan, jättämättä
mitään sopukkaa nuuskimatta. Kaikki turhaan.

Legreen kiukku oli suurimmillaan tästä jo toisen ajon
onnistumattomuudesta. Hän kiroili ja pauhasi lakkaamatta kotonaan, ja
ken näinä hetkinä sattui hänen käsiinsä, tiesi varmaan saavansa ruoskaa
ja potkauksia. Hänen vimmansa kääntyi viimein Tuomo parkaa kohtaan.
Täytyihän Legreen saada osoittaa kiukkuansa jollekulle ja siihen oli
Tuomo kaikista sopivin sekä siitä syystä, että hän ei ollut antautunut
isäntänsä kätyriksi julmuuksien harjoittamisessa, että varsinkin siitä
syystä, että hän niin horjumatta piti kiinni uskostaan ja siten oli
isännälleen ainaisena salaisena moitteena. Legree oli muuten vakuutettu,
että Tuomo tiesi Cassyn olinpaikan, ja päätti pakottaa hänet
tunnustamaan, jos ei hyvällä, niin ankarimmilla kidutuksilla. Hän siis
käski sen päivän iltana, jolloin oli toistamiseen oltu turhalla
ajoretkellä, molempia orjain päällysmiehiä tuomaan Tuomoa.

"Minä tiedän varmaan," sanoi hän heille, "että se musta konna on kutonut
kokoon koko tämän jutun. Mutta hänen täytyy tunnustaa taikka on hänen
viime hetkensä tullut."

Sambo ja Kvimbo tottelivat hyvin mielellään, ja vaikka he eivät muuten
sietäneetkään toisiansa, niin he kuitenkin vihasivat yksimielisesti
Tuomoa, koska tiesivät, että hän alkuaan oli määrätty orjain
päällysmieheksi heidän sijaansa.

"Minä vihaan häntä", puhui Legree itsekseen, kätyrien poistuttua. "Hänen
hurskastelemisensa inhottaa minua! Eikö jo rupea näyttämään siltä, kuin
minä olisin viheliäinen syntinen hänen rinnallansa? Ja mikä estää sitte
minua jäähdyttämästä vihaani hänessä? Eikö hän ole minun omani ja eikö
minulla ole oikeutta kohdella häntä ihan mieleni mukaan? Kuka voisi
minua estää siitä!"

Ja ihan vimmoissaan puristi hän kätensä nyrkiksi ja pudisti sitä, ikään
kuin olisi edessä ollut joku riistämässä häneltä sitä oikeutta ja
valtaa.

Kuin Tuomo tuotiin isäntänsä eteen, oli hänellä epävarma aavistus siitä,
mitä oli tuleva. Hänestä tuntui, kuin astuisi hän viime askeliansa.
Mutta hän ei vavissut, sillä hän oli valmis kuolemaan ja hänen
sydämmensä ikävöitsi rauhaa. Ainoan toivonsa, kuin hänellä oli ollut
maallisista asioista, toivonsa nähdä vielä kerran perhettänsä, oli hän
jo aikaa sitte jättänyt, koska hän jo edeltä päin näki sen
mahdottomaksi. Niinpä häntä ei enää mikään sitonut tähän maalliseen
oloon, hän voi levollisesti astua kiduttajansa eteen.

"Minä olen viimeinkin päässyt mielessäni selville, Tuomo," puhui Legree
kylmästi, "ja minä sanon sinulle nyt, että sinun täytyy kuolla."

"Herra, minun henkeni on annettu teidän käsiinne", vastasi neekeri
levollisesti.

"No hyvä, minä olen vakavasti ja totisesti päättänyt tappaa sinut",
ilmoitti Legree äänellä, joka osoitti, että hänen sanojansa ei käynyt
vähintäkään epäillä. "Mutta minä tahdon olla armollinen ja antaa sinulle
vielä yhden pelastuskeinon: puhu, mitä sinä tiedät Cassystä."

Tuomo painoi alas päänsä ja oli vaiti. Tuliko hänen ilmaista Cassyn
salaisuus ja jättää hänet varmaan rangaistukseen, ehkäpä kuolemaankin?
Toisaalta hän kysyi itseltään, eikö hän ehkä ollut velvollinen tekemään
tiliä herrallensa. Lähimmäisrakkauden tunne pääsi voitolle.

"No saanko minä vastauksen?" kysyi Legree raa'asti.

"Herra, minä en tiedä mitään", sanoi Tuomo.

"Mitä!" tiuskasi Legree ukkosen kaltaisella äänellä. "Merkitseekö se,
että sinä et tahdo mitään sanoa? Kunnoton koira, jos et heti puhu, niin
minä irroitan väkisin kielesi."

Tuomo katsahti rukoilevasti.

"Minä en voi enkä saata puhua mitään, vaikkapa se maksakoonkin henkeni",
puhui Tuomo päättävästi.

"Ahah, tunnustatko siis kuitenkin tietäväsi asian?" kysyi Legree
kavalasti.

Tuomo vitkasteli.

"No, olkoon sitte, minä tiedän", sanoi hän. "Minä en tahdo lähteä
täältä, valhe huulillani."

"Ja pysytkö siis nytkin itsepäisyydessäsi etkä sano minulle, mihin Cassy
on paennut?"

"Se olisi vastoin uskoani ja omaatuntoani."

"Kuulepas, Tuomo," sanoi Legree, astuen ihan hänen eteensä. "Sinä ehkä
luulet minun nytkin vain leikittelevän, koska tähän asti olet aina
päässyt vielä hengissä. Vaan minä vannon sinulle kaikkein perkeleiden
nimessä, että minun päätökseni on luja ja että sinä et tästä huoneesta
enää pääse, joll'et tunnusta."

Peljästymättä vastasi Tuomo nytkin lempeästi:

"Rakas herra, olkaa armollinen älkääkä vetäkö päällenne enää tätä suurta
syntiä."

"Joko ryhdyt rukoilemaan?" pilkkasi isäntä.

"Jos te olisitte sairas taikka hädässä ja minä voisin teitä pelastaa,
niin ilolla minä antaisin sydänvereni teidän edestänne niin, kuin
Vapahtaja on uhrannut verensä minun edestäni. Mutta älkää kostako
siunausta kirouksella. Sillä vaikkapa teettekin minulle kaikkein
pahinta, minun tuskani ovat pian ohitse, vaan teidän tuskanne silloin
vasta alkavat eivätkä koskaan lopu."

Tulinuolina tunkeutuivat nämä sanat tuon hirviön paatuneesen ja
ruostuneesen sydämmeen. Hän tunsi itseään ikään kuin vuoren painavan.
Ensin hän koetti puhua, mutta ei sanaakaan saanut suustansa, kunnes
viimein pakotti esiin rämäkkää naurua. Se kuului niin kauhistavalta,
että molemmat orjain päällysmiehetkin ehdottomasti peljästyivät. Tuomon
kohtalo oli ratkaistu.

Jättäkäämme, hyvä lukija, kertomatta, mitä nyt seurasi. Se oli
äärettömän raaka teko, ruoskiminen kuolemaan asti. Tuomon sanat ja
verraton kärsivällisyys niissä viimeisissä kidutuksissa koskivat yksin
noiden raakain kätyrienkin sydämmeen ja muuttivat heidän vihansa
katumukseksi ja sääliksi. He kantoivat hänet majaansa, pesivät hänen
haavansa ja, koska vielä huomasivat hänessä elon merkkejä, kaatoivat
vähän viinaa hänen huulillensa.

"Voi, Tuomo," vaikeroi Kvimbo vilpittömästi, "miten häpeällisesti ja
julmasti me olemme sinua kohdelleet!"

"Onko sinun mahdollinen -- voitko antaa meille anteeksi?" rukoili Sambo.

"Teitä parkoja!" kuiskasi Tuomo. "Mielelläni antaisin henkeni montakin
kertaa, jos vain sillä voisin pelastaa teidän sielunne. O Herra, anna
heillekin voimaa ja lujuutta, että he tulisivat osallisiksi sinun
ijankaikkisesta armostasi."

Nämä sanat lausuttuaan Tuomo parka menetti tajuntansa ja vaipui hyvää
tekevään tunnottomuuteen, joka ei enää sallinut hänen tuntea hirveitä
ruumiillisia tuskiaan.

Seuraavana aamuna pysähtyivät pihaan keveät ja komeat vaunut. Nuori mies
hypähti siitä ylös ja kysyi talon isäntää. Se oli Edvard Shelby.

Ofelian kirje rouva Shelbylle oli onnettomuudeksi vasta kahden kuukauden
kuluttua saapunut perille. Vähän ennen, oli herra Shelby kuollut ja
siitä syntynyt häiriö oli taas viivyttänyt asiaa. Vasta sitte, kuin
rouva Shelbyn onnistui taidollaan ja viisaalla säästäväisyydellään saada
asiat paremmalle kannalle, saatettiin taas toden perästä muistella
Tuomon ostamista vapaaksi. Nyt, kuin riittävä summa voitiin helposti
saada kokoon, lähti Edvard heti New-Orleansiin hankkimaan Claren pesän
selvittäjiltä tietoa Tuomosta. Pian hän saikin tietää Tuomon viimeisen
ostajan ja sepä kylliksi selittää, mitä varten hän tuli tapaamaan herra
Legreetä.

"Teidän orjienne joukossa on neekeri, nimeltä Tuomo", sanoi Edvard
päästyään Legreen puheille. "Hän oli ennen isäni omana ja minä tahtoisin
nyt mielelläni ostaa hänet takaisin."

"Olin minä niin tyhmä, että uhrasin siitä miehestä melkoisen summan. Nyt
minä olen sitä jo kauan katunut. Eipä ole helppo löytää itsepäisempää,
hävyttömämpää ja kavalampaa ihmistä. Koettaa viekoitella neekerejäni
karkaamaan eikä anna mitään ilmi, kuin minä rupean häntä tutkimaan.
Mutta opetinpa minäkin häntä kunnon lailla ja nyt se veitikka lienee
kuolemaisillaan."

Nuorukainen hämmästyksissään peräytyi ja suuttumus punastutti hänen
kasvojaan.

"Missä on Tuomo?" kysyi hän lyhyesti.

Neekeripoika, joka sattumalta seisoi lähellä, osoitti erästä majaa.
Legree olisi mielellään salannut vieraalta julmuutensa yksityiskohtia ja
sen tähden potkasi poikaa. Edvard ei enää antanut itseänsä eksyttää,
vaan astui osoitettuun majaan. Tuomon tila häntä vallan peljästytti.

"Voiko tämä olla mahdollista!" sanoi hän ja katkerimman surun kyyneleet
juoksivat pitkin poskia. "Setä Tuomo, ystävä parka, kuuletteko te?"

Edvardin ääni sattui kuolevaisen korviin ja hän näytti vähitellen
tulevan tajuunsa. Hän liikutti hitaasti päätänsä, avaamatta silmiään, ja
hymyili sitte.

"Setä Tuomo, sanokaa edes yksi sana minulle. Tunnetteko minua? Minä olen
teidän pikku Edvardinne, jota olette niin usein polvillanne
kiikutelleet."

"Mitä Edvardko?" kuului heikko ääni. "Kyllä minä tunnen."

Tuomo avasi silmänsä. Hänen katseensa oli alussa sekava, ja ikään kuin
peljäten kiintyi se Edvardin muotoon. Mutta nyt hän näkyi tuntevan
hänet, ilo välähti hänen kasvoillaan ja hän pani hartaasti kätensä
ristiin.

"Ylistetty ja kiitetty olkoon Herra! Niinpä saan nähdä vielä kerran
teidätkin, rakas Edvard. Siitä minä kiitän sydämmestäni teitä."

"Tuomo, ette te saa kuolla", vaikeroi nuorukainen. "Minähän tulin teitä
lunastamaan vankeudestanne."

"Minä olen jo lunastettu, rakas Edvard, ja toivon nyt pääseväni
ijankaikkiseen rauhan valtakuntaan, jossa ei ole mitään valkoisen ja
mustan erotusta. Siellä on vielä paljon parempi kuin Kentuckyssä. Ah,
rakas Edvard," sanoi hän äkisti ja hänen katseensa muuttui suruiseksi,
"älkää sanoko mitään Kloelleni, missä tilassa minut tapasitte, vaan
sanokaa hänelle ainoastaan, että minä olen mennyt taivaan kunniaan,
jossa kerran saamme nähdä toisemme jälleen. Ja viekää kaikille
sydämmelliset jäähyväiset minulta."

Juuri silloin ilmestyi Legree majan ovelle, vaan heti jälleen riensi
pois.

"Kurja hirviö!" huusi Edvard jäljestä. "Sinun täytyy tehdä tili tämän
elämän sammuttamisesta."

"Ei niin, Edvard!" huokasi Tuomo. "Hän on erittäin surkuteltava ja hän
säälittää minua. Jos hän kääntyisi ja tekisi parannuksen, niin
luullakseni hän vielä saisi armon, mutta..."

Puheen ponnistus oli uskolliselta orjalta vienyt viimeiset voimat. Hän
painui alas vuoteelle ja kohta sitte alkoi oikea kuolemantaistelu. Vielä
kerran leimahti elämän valo hetkiseksi, mutta sammui sitte ainiaaksi.
Hyvin liikutettuna seisoi Edvard vainajan vuoteen vieressä. Ajatellen,
että Legree kiukuissaan saattaisi ehkä vielä raadella ruumistakin,
ryhtyi hän hieromaan kauppaa. Hän meni Legreen luo ja pyysi sopivasta
maksusta Tuomon kuollutta ruumista, voidakseen haudata sen sopivalla
tavalla.

"Kuolleita neekerejä minä en myö," sanoi Legree kiihkeästi. "Vaan jos
todella ja välttämättä tahdotte ottaa ruumiin, niin tehkää se;
vähempihän on minulla siitä tekemistä."

Edvard sitte neekerin avulla kantoi vaunuihinsa ruumiin, käski neekerin
ottaa mukaan kuokan ja lapion ja kääntyi uhkaavasti Legreen puoleen.

"Teidän täytyy vastata minulle hirmutyöstä, jonka tässä olette tehnyt",
sanoi hän. "Viattomasti vuodatettu veri ei ole jäävä kostamatta. Heti
ensi kaupungissa minä annan tämän murha-asian oikeuden haltuun."

"Miten mielenne tekee", vastasi Legree pilkallisesti. "Te vain kohtaatte
paljon vaikeuksia. Minä sanon, että tuo neekeri on kuollut
luonnollisella tavalla, ja tahtoisinpa nähdä sen, joka kelpaisi tulemaan
todistajaksi minua vastaan."

Edvardin täytyi itsekseen myöntää Legreen olevan oikeassa. Nykyään ei
käynyt ryhtyä mihinkään toimiin ja tuo hirviö sai toistaiseksi olla
joutumatta oikeuden käsiin. Edvard halveksivasti kääntyi seljin häneen
ja ajoi pois. Etäällä Legreen alueen ulkopuolella oli sievä mäki ja sen
päällä pitkäin puiden varjossa vihreä kunnas. Sinne hautasi Edvard
vainajan, siellä lepää setä Tuomo parka rauhassa.



Kahdestoista luku.


Siitä hetkestä alkaen, kuin Legree oli kiukuissaan surmannut viattoman
neekerin, oli hän itsekin perin rappiolla. Mitä moninaisimmat ajatukset
ja tunteet riehuivat hänen sisällänsä eivätkä suoneet enää hänelle
vähintäkään rauhaa. Päivällä hänelle milloin mikin tapaus muistutti
Tuomoa ja yöllä häntä ahdistivat pahat unet. Kummitus myöskin raivosi
vinnillä pahemmin kuin koskaan ennen ja salainen kammo, jota näkyi
orjain kasvoista, yhä vain enensi hänen kauhuansa.

Eipä ihme, että Legree, huumatakseen synkkiä ajatuksiansa, ryhtyi
kaikenlaisiin viihdytyksiin, varsinkin viinan juontiin. Kuukauden
kuluessa turmeltuivat kokonaan hänen hermonsa ja aistimensa. Ankara
kuume käänsi hänet vuoteen omaksi ja kolmen päivän kuluttua hän jo oli
lakannut elämästä. Hän ei kuollut autuaallisesti kuten Tuomo, vaan
hirmuisissa houreissa.

Tällä välin oli Cassy ilman vähintäkään vaaraa päässyt pakenemaan. Hänen
onnistui päästä Natcheziin ja sieltä höyrylaivaan, joka oli matkalla
myötävirtaan alas Ohioon. Sattumalta oli matkustajain joukossa myöskin
nuori Shelby, joka juuri oli paluumatkalla Kentuckyyn. Kuin Cassy oli
hyvin saman näköinen kuin Elisabet, se ei voinut jäädä Shelbyltä
huomaamatta, ja vähäinen tietustelukysymys sai heidät tuota pikaa
vilkkaasen keskusteluun. Edvard kertoi Cassylle, mitä tiesi Elisabetin
elämästä. Hän oli ennen lähtöänsä Louisianaan saanut Wilsonilta kuulla
paon onnistuneen sekä Yrjön ja Elisabetin päässeen yhteen. He olivat,
kuten heiltä saapunut kirje ilmoitti, muuttaneet Kanadasta Montrealin,
jossa Yrjö oli päässyt työhön konetehtaasen.

Näiden tietojen mukaan Cassyn ei ollut vaikea hankkia tarkempaa
selvitystä, ja viikkokauden kuluttua hän jo sai sulkea syliinsä
Elisabetin.

Yrjö ei kauan viihtynyt Montrealissa, hän halusi kehittää ja täydennellä
tietojansa. Oleskeltuaan neljä vuotta Pariisissa, joll' aikaa hän hankki
sangen monipuolisia tietoja, siirtyi hän omaisinensa Liberian vapaasen
neekerivaltioon. Siellä vasta hänen kotonsa oli, jossa hän tahtoi elää
ja kuolla.

Entä muut tuttumme?

Muistathan, hyvä lukija, vielä Haleyn ja Rikard Marksin? Sellaisille
ihmisille ei ole muuta kuin yksi kohtalo. Heille ei ole kääntyminen enää
mahdollinen, he joutuvat joko maallisen tai ijankaikkisen koston käsiin
Haleyn tappoi eräs neekeri, kuin hän kyllin varakkaana juuri aikoi
luopua ammatistansa; Marks kuoli luonnollisella tavalla. Evangeline
Clare, suloinen tyttö, jolle Tuomo parka oli kiitollisuuden velassa
lyhyestä onnen ajasta, kehitteli kunnon enonsa talossa yhä runsaammin
hyviä lahjojansa. Sittemmin hän sai mieleisensä miehen ja yhdessä hänen
kanssaan koetti koko ikänsä lievittää ja parantaa orjain tilaa, milloin
ja missä vain taisi, ja hänen onnistui myöskin saada vielä äitinsäkin
muuttamaan mieltänsä ihmisystävällisemmäksi. Täti Kloe suri suuresti
Tuomon surullista kuolemaa ja ainoastaan emäntänsä hellät lohdutukset
saivat hänet vähitellen jälleen tyyntymään. Hän koko ikänsä uskollisesti
säilytti miehensä muistoa. Entä Edvard sitte? Hän oli, kuten jo oli
nuoruudessaankin ollut, lujaluonteinen mies sekä kaikkein kärsiväisten
tuki ja turva. Sitenpä hän lienee myöskin tullut onnelliseksi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Setä Tuomon tupa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.