Title: Tuomo sedän tupa
Author: Stowe, Harriet Beecher, 1811-1896
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tuomo sedän tupa" ***


Harriet Beecher-Stowe'n


TUOMO SEDÄN TUPA.


Nuorisolle mukaili
Maikki Friberg.


Ensimmäisen kerran julkaissut
Weilin & Göös'in Osakeyhtiö 1893.



Esipuhe.


_Nuori lukijani! Varmaankin olet kuullut puhuttavan neekereistä
Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa. Neekerit ovat, kuten tiedät, kotoisin
Afrikasta, mutta kun Amerikassa tarvittiin työvoimia, tuotiin heitä
sinne joukottain suurilla laivoilla. Mutta, sanonet, miksi eivät
amerikalaiset itse tehneet työtään? He eivät kestäneet kuumaa ilmanalaa,
eikä heitä muutenkaan ollut kyllin. Varsinkin oli Yhdysvaltain
etelä-osassa n. k. Etelävaltioissa suuri työväenpuute, siellä kun oli
laajat riisi-, sokeri- ja puuvillaviljelykset. Ja siksi neekerit
paraasta päästä sijoitettiinkin sinne.

Työ ei suinkaan ole mitään pahaa. Kotona näet isäsi ja äitisi tekevän
työtä aamusta iltaan ja kun kasvat isoksi, rupeat sinä myöskin
harjoittamaan jotakin tointa. Työllä me ansaitsemme ruokamme ja
vaatteemme, työmme hedelmillä voimme auttaa ihmisiä, jotka ovat hädässä
ja puutteessa. Mutta neekereistä ei tehtykään tällaisia työmiehiä. He
eivät koskaan saaneet penniäkään työstään, eivät itse saaneet valita
toimintaansa, eivätkä saaneet mennä, mihinkä tahtoivat. He joutuivat
kokonaan isäntiensä omaisuudeksi, herrojensa orjiksi. Ja nämä saivat
heitä ostaa, myydä ja vaihtaa aivan niinkuin meillä menetellään hevosien
ja lehmien kanssa.

Jos joku esim. meidän maassa tekee toiselle pahaa, joutuu hän siitä
edesvastauksen alaiseksi ja saapi rangaistuksen, sillä laki suojelee
kaikkia. Mutta Amerikan lait eivät suojanneet neekeriorjia; näitä
raukkoja saivat isännät mielin määrin kurittaa ja ruoskia. Väliin heitä
piiskattiin niin, että tulivat viallisiksi, jopa menettivät henkensäkin.
Kun orjaparat sitten epätoivossaan koettivat paeta, ajettin heitä mitä
julmimmalla tavalla takaa. Oli oikein erityisiä verikoiria tätä varten.
Ehtimiseen nähtiin sanomalehdissä ilmoituksia karanneista orjista,
joiden omistajat lupasivat suuret summat sille, joka saattaisi heidän
"omaisuutensa" joko elävänä tahi kuolleena takaisin. Laissa oli sakon
uhalla kiven kovaan kielletty auttamasta karanneita orjia.

Mutta kuinka se on mahdollista, arvelet, että ihmiset voivat olla niin
kovia ja armottomia lähimmäisilleen? Niin, se on tavallaan kylläkin
kummallista, mutta juuri tässä parhaiten näkyykin orjuuden kirous. Se
piti monta miljoonaa ihmistä eläinten kannalla ja teki heidän
isännistään itsekkäitä ja kovasydämmisiä tyranneja. Heidän mielestään
orjat olivat vaan jonkinmoisia koneita, joidenka avulla he hankkivat
itselleen rikkauksia. He tottuivat vähitellen julmuuteen aivan niinkuin
me totumme talven pakkaseen. Monen mielestä eivät neekerit olleetkaan
oikeita ihmisiä. Heidän täytyi rautateillä ajaa eläinvaunuissa ja
kirkossa istua eri penkeissä.

Oli niitä kuitenkin jalojakin ihmisiä, jotka koko sydämmestään
paheksivat orjuutta ja koettivat kaikin tavoin lieventää orjiensa tilaa.
Sellainen oli muun muassa eräs lempeäluontoinen ja viisas rouva, nimeltä
Harriet Beecher-Stowe. Hän kärsi sanomattomasti nähdessään ja
kuullessaan sitä julmuutta, jota orjat joka päivä hänen rakkaassa
isänmaassaan saivat kokea. Se oli hänestä niin hirmuinen häpeä, niin
kauhea mätähaava vapaassa Amerikassa. Viimein hän ryhtyi kirjoittamaan
erästä kirjaa, jolle antoi nimen "Tuomo Sedän tupa". Siinä hän otti
kuvatakseen niitä surkeuksia, joita hän monta kertaa oli itkenyt, joiden
takia hän monta yötä oli valvonut.

Kirja herätti heti ääretöntä huomiota. Toiset sitä ylistivät pilviin
saakka, toiset taas moittivat. Mutta kaikki sitä lukivat, kaikki siitä
puhuivat. Orjuuden vastustajien luku kasvoi päivä päivältä ja orjien
vapauttamista ruvettiin puuhaamaan monessa piirissä. Mutta etelävaltiot
panivat vastaan. Siellä mahtavat herrat suurine puuvilla-istutuksineen
eivät sanoneet voivansa tulla toimeen ilman tätä laitosta. Kun asiasta
ensin kiisteltiin kauvan aikaa sanomalehdissä ja suurissa kokouksissa,
syttyi viimein ankara sota pohjois- ja etelävaltioiden välillä. Se
nielasi paljon ihmisiä, paljon rahaa, mutta pohjoisvaltiot saivat
kuitenkin viimein voiton ja orjat vapautettiin. Nyt ei Amerikassa ole
ainoatakaan orjaa enään. Mustia ihmisiä, neekerejä kyllä vieläkin on,
mutta heillä on samat oikeudet kuin muillakin, saavat liikkua vapaasti,
minne tahtovat.

Siitä on jo päälle 40 vuoden kun "Tuomo Sedän tupa" ensin ilmestyi
englannin kielellä. Se on sittemmin käännetty monelle kymmenelle
kielelle ja levinnyt ympäri Euroopan, jopa tunkeunut Aasiaankin. Tästä
on varmaankin opettajasi joskus puhunut. Ehkäpä hän myöskin on kertonut,
että suomenkielelläkin on ilmestynyt eräs lyhyempi "Tuomo Sedän tupa"
lapsia varten. Kentiesi sinä silloin olet mennyt joko lainakirjastoon
tahi kirjakauppaan sitä kysymään saadaksesi myöskin lukea tätä
merkillistä kirjaa. Mutta nolona olet palannut, sillä siellä vastattiin,
että se jo aikoja sitten oli loppuunmyyty.

Tässä se nyt uudestaan esitetään suomalaisia lapsia varten ja tarjoutuu
sinulle luettavaksi. Omin silmin saat tässä tutustua orjaraukkojen
kurjuuteen. Herättäköön se sinua näkemään vääryyksiä maailmassa ja
taistelemaan totuuden ja hyvyyden puolesta.

Helsingissä Heinäkuussa 1893._

      _M. F._



TUOMO SEDÄN TUPA.



[Kuva: Tuomo setä.]



I.


Pienessä kaupungissa Kentuckyn valtiossa istui eräänä helmikuun päivänä
kaksi herrasmiestä vakavasti keskustellen. Huone, missä olivat, oli
hienosti sisustettu ja heidän edessään oleva pöytä oli täynnä
viinipulloja ja muita virvokkeita.

Toinen herroista oli lyhytkasvuinen ja lihava. Hänen kasvojensa ilme oli
röyhkeä ja halpamainen ja koko hänen käytöksensä osoitti sellaista
henkilöä, joka ei ole saanut minkäänlaista sivistystä, mutta joka
kuitenkin tahtoo olla ylinnä joka paikassa. Hänen pukunsakin oli
sentapainen, loistava ja huomiota herättävä. Suureen ruususolmuun
sidottu kaulaliinansa oli punaisen ja sinisen kirjava, liivit hohtavan
punaiset ja lihavat kädet täynnä sormuksia. Raskaat kiiltävät
kellonvitjat, joihin oli kiinnitetty kaikenlaisia leluja, riippuivat
alas aina vatsalle asti. Ne näyttivät olevan omistajansa ylpeyden
esineenä, sillä keskustellessaan hän niitä ehtimiseen hypisteli ja
kilisteli. Hänen puheensa oli hyvin karkealuontoista ja sitä hän sitten
vielä höysti raaoilla sanoilla ja kirouksilla.

Toinen herroista oli sitä vastoin kaikesta päättäen sivistynyt henkilö,
vaikka huolihuntu par'aikaa peitti hänen kasvonsa ja teki koko muodon
sangen synkäksi. Hän kääntyi vieraaseensa päin ja sanoi vakuuttavalla
äänellä:

"Kuten jo olen kertonut teille, herra Haley, on Tuomo varsin erinomainen
palvelija. Hän hoitaa koko taloni, on tarkka kuin puntari, aina
rehellinen, aina luotettava."

"Tarkoitatte kai, herra Shelby, niin rehellinen kuin neekeri voipi
olla", keskeytti lihava Haley, viinilasiaan kallistellen.

"En todellakaan. Tuomo on ehdottomasti rehellinen, sillä hän on hurskas
ja jumalinen."

"Niin, hurskaus sopii varsin hyvin neekerille ja lisää suuresti hänen
arvoaan, kun se vaan on todellista laatua. Minullakin oli kerran
sellainen orja, jonka puheita totta puhuen kuunteli kuin papin saarnaa.
Ja päälle päätteeksi ansaitsin 600 dollaria[1] myydessäni hänet." Tätä
kertoessa loistivat herra Haleyn kasvot.

[1] Dollari = 5 S:mka 35 p:ä.

"Voitte olla vakuutettu siitä, että Tuomon hurskaus on sitä oikeata
lajia. Olen häntä monesti koetellut. Kerrankin lähetin hänet tuonne
lähikaupunkiin noutamaan minulle 500 dollaria. Vaikka, kuten nyt
perästäpäin olen saanut kuulla, muutamat veijarit kehoittivat häntä
pistämään rahat omaan taskuunsa ja pakenemaan Kanadaan, palasi hän
määrätyllä hetkellä ja toi minulle koko summan. En suinkaan mielelläni
hänestä eroa, mutta koska nyt juuri satun olemaan suuressa rahapulassa,
kehoitan Teitä ottamaan Tuomon velkani maksuksi."

"Ihan mahdotonta", intti herra Haley, "mutta jos Teillä olisi joku poika
tahi tyttö vielä Tuomon keralla antaa, niin sitten voisi asia käydä
päinsä."

Samassa avautui ovi ja nelivuotias poikanen sekarotua astui huoneeseen.
Lapsi näytti erinomaisen herttaiselta. Mustat silkkipehmeät kiharat
ympäröivät hänen pyöreitä kasvojaan. Tummat, suuret silmät katselivat
uteliaasti ja samassa iloisesti huoneessa olijoita ja poskiin
muodostuivat pienet kuopat niin pian kuin suu vetäysi hymyyn.
Pienokaisen varma käytös ja rohkea läheneminen osotti, että hän ennenkin
oli käynyt isäntänsä huoneessa.

"Kas Harry", huusi herra Shelby, "tule tänne, niin annan sinulle
rusinatertun."

Harry riensi sitä ihastuksella ottamaan. "Ja nyt", lisäsi herra Shelby
silitellen Harryn päätä, "voit näyttää tälle vieraalle, kuinka sinä
osaat laulaa ja tanssia."

Poika alkoi heti kirkkaalla, raikkaalla lapsen äänellä erästä omituista
neekerilaulua säestäen sitä pään, käsien ja jalkojen liikkeillä,
seuraten tarkasti tahtia. "Mainiota", huusi Haley innostuksissaan ja
heitti poikaselle appelsiinin.

Kun tämä vieläkin isäntänsä kehoituksesta teki muitakin pikku temppuja,
kääntyi Haley yht'äkkiä herra Shelbyn puoleen, taputti häntä olkapäälle
ja kuiskasi: "Antakaa minulle tämä poikanen vielä lisää ja kauppamme on
tehty."

"Mutta mitä ihmettä te lapsukaisella tekisitte", kysyi herra Shelby.

"Se on nyt minun salaisuuteni", vastasi Haley. "Mutta kuulkaapas
kuitenkin. Minulla on eräs tuttava, joka ostaa somia lapsia, elättää
niitä jonkun ajan ja myy sitten hyvästä hinnasta. Rikkaat ihmiset
maksavat niistä nähkääs suuret summat, sillä nykyään ovat kauniit
palvelijat muodissa. Tuollainen sievä ovenavaaja ja passari antaa koko
talolle hienon leiman."

"En minä tahtoisi myydä lasta", sanoi herra Shelby hitaasti. "Minä
tiedän, että se saattaisi sydämmen surua pienokaisen äidille, ja sitä en
soisi."

"Naisväki on todella hirmuista, kun se pääsee parkumisen alkuun", myönsi
Haley. "Minä en puolestani voi sietää heidän kyyneleitänsä. Mutta siksi
tällaisia asioita onkin varovasti ajettava. Te voisitte esim. lähettää
lapsen äidin pois päiväksi pariksi, ehkäpä viikoksikin ja sillä ajalla
kaikki tapahtuisi hiljaisuudessa. Äidin palattua voisi vaimonne sitten
antaa hänelle korvarenkaat taikka uuden hameen; varmaan hänen mielensä
tällä tavalla vähitellen tyyntyisi."

Herra Shelby pudisti päätään. "En luule sen käyvän päinsä."

"Aivan mainiosti. Te luulette noita mustia elukoita samanlaisiksi kuin
valkeita ihmisiä, mutta siinä peräti erehdytte. Mustat voivat kestää
vaikka millaista kohtelua, kun heitä vaan vähitellen totuttaa. Eihän
niillä voi olla sellaisia tunteita ja toiveita kuin meillä." Sitten
rupesi Haley suurella itsetietoisuudella kerskailemaan ammattitaitoansa
tällä alalla. Hänen hankkimansa orjaparvet olivat kaikkein parhaat, aina
lihavat ja hyvin voivat. Ani harvat menivät hukkaan ja hänen tappionsa
olivat suhteellisesti pienet. Tämä oli tietysti seuraus hänen järkevästä
menettelystään. Piti silloin tällöin osottaa hiukan inhimillisyyttä ja
vaan hätätilassa käyttää piiskaa. Alituisesta ruoskitsemisesta oli näet
vaan häviötä, orjat kun sen kautta heikkonivat ja tulivat kivulloisiksi.

Puhuttuaan kauvan aikaa samaan suuntaan ja kiitettyään hyvää sydäntään
sekä onnistuneita keinojaan kysäsi hän viimein herra Shelbyltä, mitä
tämä oli päättänyt heidän yhteisistä kaupoistaan.

Herra Shelby lupasi tuumia asiata ja neuvotella vaimonsa kanssa, mutta
tällaisiin epävarmoihin lupauksiin ei Haley tyytynyt, vaan vaati
pikaista vastausta.

Shelby kehoitti häntä silloin pistäymään uudestaan talossa myöhemmin
samana päivänä, jonka jälkeen orjakauppias kumarsi ja läksi.

"Ellen olisi", sanoi Shelby itsekseen, "tuon miehen vallassa, olisin jo
aikaa syössyt hänet päistikkaa portaita alas. Niin inhottavan itserakas
hän on, ja niin vastenmieliseltä tuntuu minusta kaupan hierominen hänen
kanssansa. Kyllä velkautuminen on sitä viimeistä."

Herra Shelby oli hiljainen, hyvänluontoinen mies, joka aina oli
kohdellut ympäristöään ystävällisesti eikä vaatinut liikoja
orjiltaankaan. Mutta hän oli nyt viime aikoina sekaantunut laveihin
yrityksiin, ja hänen raha-asiansa olivat joutuneet sellaiseen
epäjärjestykseen, että velkojia ilmoittautui joka haaralta. Mahtavin ja
vaarallisin heistä oli Haley. Hän oli jo monta kertaa kirjallisesti
ahdistanut Shelbyä ja oli nyt tullut itse. Shelby oli, kuten hän
itsekkin myönsi, tykkönään hänen käsissään sillä hetkellä. Ja hän oli
tästä sekä murheissaan että nöyryytettynä. Hän oli aina moittinut
henkilöitä, jotka myivät orjiaan kuin karjaeläimiä, ja nyt hän itse oli
aikeissa menetellä samalla tavalla.

Raskainta hänestä kuitenkin oli ilmoittaa asia vaimolleen, sillä hän
tiesi jo edeltäpäin tämän sitä paheksivan.

Rouva Shelby oli hyväsydämminen, mutta ennen kaikkia hurskas ja
jumalinen nainen. Hän koetti jokapäiväisessä elämässään toteuttaa
kristinopin vaatimuksia ja piti sentähden äidillistä huolta jok'ainoasta
palvelijastaan. Hän koetti opettaa heitä hyviin tapoihin ja
velvollisuuksien täyttämiseen, kehittää heidän henkisiä kykyjään ja
taipumuksiaan ja valvoi alituisesti heidän parastaan.

Rakkain kaikista hänen palvelijoistaan oli pikku Harryn äiti Elisa. Tämä
oli ollut rouva Shelbyn luona aina pikku tytöstä ja nauttinut mitä
huolellisinta hoitoa. Heidän välinsä muistutti enemmän äitiä ja tytärtä
kuin emäntää ja palvelijaa. Elisa olikin erittäin miellyttävä olento;
kasvot säännöllisen kauniit, käytös pehmeän sulava ja ääni täynnä
vienoutta ja sointuisuutta. Hänen ihovärinsä oli niinkuin pikku
Harrynkin melkein valkea. Emännän valvova silmä oli pelastanut hänet
niistä vaaroista ja kiusauksista, jotka muuten niin usein uhkaavat
kauniita orjatyttöjä. Täysi-ikäiseksi tultuaan oli hän joutunut
naimisiin kelpo miehen kanssa naapuritalosta ja eli nyt onnellisena ja
rakastettuna. Hänen miehensä kävi häntä tervehtimässä niin usein kuin
aika myönsi, ja pikku Harry oli hänen ilonsa ja ylpeytensä.

Illalla oli herra Shelbyn kertominen vaimolleen Haleyn käynnistä ja
heidän yhteisistä sopimuksistaan. Kuten hän jo edeltäpäin oli arvannut,
pani rouva Shelby tämän äärettömän pahaksi, eikä edes alussa oikein
ottanut uskoakseen koko asiaa. Hänestä tuntui ihan mahdottomalta, että
oma rakas miehensä antautuisi kauppoihin tuollaisten orjakauppiaiden
kanssa, joita rouva Shelby hamasta lapsuudestaan oli oppinut inhoamaan.

Hän tiedusteli kiihkeästi syytä miehensä hämmästyttävään päätökseen,
sillä kuten moni muukin rouva ei hän tietänyt mitään miehensä asioista
ja rahapulasta.

Mies selitteli hänelle silloin nykyisen ahtaan asemansa lisäten, että
hänen joko täytyi myydä pari orjaa tahi luovuttaa koko omaisuutensa
velkojilleen.

"Mutta miksi", kysyi rouva Shelby, "olet juuri valinnut Tuomon ja Elisan
pojan. Onhan Tuomo niin uskollinen, niin meihin kiintynyt, että hän
varmaankin olisi valmis antamaan henkensä meidän edestämme. Ja olemmehan
jo monta kertaa noin puoleksi luvanneet antaa hänelle vapauden. Entä tuo
pieni Harry, Elisa-paran sydänkäpy. Mitä äiti rukka ajatteleekaan
meistä, kun olemme valmiit aineellisen voiton takia riistämään lapsen
hänen sylistään. Monasti olen puhunut Elisalle hänen
äidinvelvollisuuksistaan ja terottanut hänen mieleensä, ett'ei ole
hellempää suhdetta kuin äidin ja lapsen. Minä olen kehoittanut häntä
alituisesti seuraamaan lastansa, rukoilemaan sen puolesta ja antamaan
sille kristillisen kasvatuksen. Mutta eihän nämä puheet merkitse mitään,
kun nyt myymme lapsen jumalattomalle miehelle, jonka luona se
luultavasti tärveltyy sekä ruumiin että hengen puolesta. Emmehän silloin
ensinkään seuraa antamiamme neuvoja."

Herra Shelbyn täytyi sydämmessään myöntää vaimonsa olevan oikeassa,
mutta hän tekeytyi väliäpitämättömäksi ja koetti puolustella itseään.
Miksikä hän oli muita moitittavampi? He myivät ja vaihtelivat orjiaan
ehtimiseen ja hän teki sen nyt ensikerran suuressa ahdingossaan. Tuomon
ja Harryn hän oli valinnut siitä syystä, että olivat tuottavimmat, vai
olisiko sitten parempi myydä kaikki tyyni?

Mutta rouva Shelby ei vaan voinut tyyntyä. Hän pyysi ja rukoili miestään
peruuttamaan kaupan sekä tarjosi kultakelloansa ja vähiä koristeitaan
velan suorittamiseksi.

Herra Shelby vakuutti kuitenkin, että purkaminen nyt oli myöhäistä,
sillä kauppakirja oli jo allekirjoitettu ja Haleyn käsissä, josta ei
hevin päässyt irti.

Tämä tieto masensi kerrassaan rouva Shelbyn; hän istuutui tuolille, pää
vaipui kättä vasten ja syvät huokaukset nousivat hänen rinnastaan.

"Niin, tämä on tosiaankin Jumalan rangaistus. Hän tahtoo näyttää meille
orjuuden kirouksen; hän tahtoo osoittaa, kuinka se tärvelee sekä orjan
että isännän. Sillä minä tiedän että orjien pitäminen on synti; jo
nuorena tyttönä sitä paheksin ja vielä selvemmäksi asia on käynyt
minulle nyt. Ystävällisyydellä, huolenpidolla ja hellyydellä olen
luullut voivani auttaa orjiani ja huojentaa heidän kuormaansa..."

"Pelkkää pettymystä! Mitäpä minä voisin niinkauvan, kuin ei lakimme ota
heitä turviinsa, vaan käsittelee heitä kuin kauppatavaraa. Parhaankin
isännän kuollessa tahi köyhtyessä heitä myydään niinkuin muutakin
irtaimistoa." Rouva Shelbyn ääni värisi mielenliikutuksesta ja katkerat
kyyneleet vierivät hänen poskillensa.

"Sinun surusi kaivelee minua suuresti, rakas vaimoni", sanoi vihdoin
herra Shelby, "mutta jos sinä tuntisit Haleyn, niinkuin minä,
ymmärtäisit, ett'en vähemmällä voinut päästä hänen kouristaan. Hänessä
ei ole rahtuakaan sääliä; hän olisi valmis myymään oman äitinsä, jos
vaan sen kautta luulisi hyötyvänsä. Huomen aamuna hän jo tahtoo viedä
omaisuutensa täältä ja siksi aion ratsastaa pois koko päiväksi, sillä en
kestä nähdä Tuomon kasvoja ja surullisia silmäyksiä. Saman neuvon
antaisin sinulle. Mene sinäkin jonnekin ja ota Elisa mukaasi."

"En, sitä en tee milloinkaan", sanoi rouva Shelby kiivaasti, "siten
osottaisin hyväksyväni tätä julmaa kauppaa ja olisin avulias sen toimeen
panossa. Minä tahdon mennä Tuomon luo, puhua hänen kanssansa ja
lohduttaa häntä. Hänen pitää tuntea emäntänsä mielenlaadun. Mitä Elisaan
tulee, en uskalla ajatellakkaan hänen suruansa."

Herra ja rouva Shelby eivät aavistaneetkaan, että eräs henkilö oli
kuullut koko heidän keskustelunsa.

Orjakauppiaan käynti talossa oli herättänyt Elisassa levottomuutta. Hän
oli kulkiessaan isäntänsä avonaisen oven ohi aamupuolella mielestään
kuullut Haleyn puhuvan hänen pikku pojastaan.

Koko päivän oli tuo ajatus vaivannut häntä ja kalvanut hänen mieltään.
Olisiko todella sellaiset kauheat asiat tekeillä ja millä tavalla hän
saisi varmuutta. Hajamielisesti ja takaperin hän oli suorittanut
tehtävänsä pitkin päivää tuumiessaan näitä kysymyksiä edestakaisin.

Kiihkeässä mielentilassaan ei hän iltasellakaan voinut mennä levolle,
vaan pistäysi pieneen käytävään, joka eroitti hänen huoneensa isäntäväen
makuukamarista. Siellä hän seisoi vavisten korva ohutta seinää vasten ja
kuuli jok'ikisen sanan, jonka isäntä ja emäntä illan kuluessa olivat
vaihtaneet.

Posket kalpenivat, koko ruumis jähmettyi ja herttaisille kasvoille
ilmestyi kova piirre. Hän oli tehnyt päätöksensä ja hiipi nyt hiljaa
pieneen kammioonsa, missä oli niin monta rauhallista ja onnellista
hetkeä viettänyt. Tuolla oli ikkuna, jonka ääressä hän oli istunut
ompelunsa kanssa tyytyväisesti hyräillen, tuolla pieni hylly täynnä
emännän antamia kirjoja ja muita pikku kaluja, joita oli saanut
jouluiksi. Niin, tämä oli tähän asti ollut hänen turvapaikkansa ja pieni
maailmansa.

Mutta nurkassa pienellä vuoteella nukkui hänen Harrynsä viattomuuden
unta, suu puoli avoinna, kiharat hajallaan ja kätöset hervottomina
peitteen päällä. Äiti kumartui vuoteen yli ja kuiskasi:

"Oma armahin lapseni, he ovat myyneet sinut, mutta äitisi on sinut
pelastava."

Ei ainoakaan kyynel valunut hänen poskelleen, sillä tällaisen surun
kohdatessa silmä ei itke, sydän vaan vuotaa näkymättömiä veripisaroita.

Elisa otti lyijykynän ja kirjoitti kiireesti: "Oi rakkahin emäntäni,
älkää ajatelko pahaa minusta, älkää liioin kutsuko minua
kiittämättömäksi! Olen kuullut koko teidän illallisen keskustelunne ja
koetan nyt pelastaa poikani. Ettehän moiti minua siitä? Jumala teitä
siunatkoon ja palkitkoon teidän hyvyytenne!"

Käännettyään tämän paperilipun kokoon meni hän piironkinsa laatikosta
ottamaan vaatteita pikku pojalleen ja niin hellä on äidin sydän, ett'ei
se edes tällaisenakaan kauhun hetkenä unohda ottaa vähän lelujakin
armahansa huviksi. Kaikki nämät tavarat hän sitten kääri niistimeensä ja
kiinnitti sen vyötärilleen. Nyt tuli pienokaista herättää. Kun tämä
viimeinkin avasi silmänsä ja näki äitinsä matkapuvussa, kysyi hän häntä
vakavasti katsellen:

"Minne menet, äiti?"

Äiti nojautui hänen ylitsensä ja sanoi matalalla äänellä: "Hiljaa,
Harryseni, et saa puhua ääneen. Paha mies aikoo ottaa Harryn ja kantaa
hänet pois pimeässä, mutta äiti ei salli sitä. Äiti aikoo pukea
sydänkäpynsä päälle lakin ja takin ja juosta kauvas pois hänen kanssaan,
ett'ei paha mies saa kiinni."

Lapsi ymmärsi, että oli jotakin vakavaa tekeillä ja pysyi aivan
äänetönnä äidin valmistellessa matkaa varten. Kun pienet varustukset oli
tehty, nosti hän pojan käsivarrelleen ja hiipi hiljaa kuin varjo ulos
pimeään yöhön. Ilma oli kylmä, taivas tähdissä, ja äiti kietoi
pienokaisensa huiviin puristaen häntä lujasti rintaansa vasten.

Tie oli tuttu ja muutaman minuutin kuluttua he saapuivat Tuomo sedän
tuvalle. Täällä Elisa pysähtyi ja naputti hiljaa ikkunaruudulle.

Mutta ennenkuin seuraamme häntä sisään, voimme ensin tutustua tuvan
asukkaisiin ja heidän jokapäiväiseen elämäänsä.



II.


Tuomon eli Tuomo sedän, joksi häntä tavallisesti nimitettiin, tupa oli
pieni puurakennus herraskartanon läheisyydessä. Tuvan edustalla oli
vähänen puutarha, jossa aina kesäisin rehotti kukkia, hyötymansikoita,
vattuja ja vihanneksia. Toimelias käsi oli paitsi sitä tuvan etupuolelle
istuttanut köynnöskasvia, jotka kiipesivät pitkin huoneen seinää ja
milt'eivät peittäneet sitä tykkänään.

Aikaisemmin samana päivänä, jota edellisessä on kuvattu, istuivat kaikki
tuvan asukkaat koossa: Tuomo setä, hänen vaimonsa Chloe täti ja kolme
villapäistä lasta, joista nuorin juuri parhaallaan harjoitteli
kävelytaitoa. Vähä väliä hän nousi jaloilleen ja kompastui jälleen
veljiensä suureksi huviksi.

Chloe täti, joka oli herraskartanon paras keittäjä, oli juuri hiljattain
päässyt illallistoimistaan sieltä ja kiirehti nyt valmistamaan omalle
rakkaalle ukolleen ehtoollisruokaa. Hän seisoi toimeliaana lieden
ääressä paistaen jotakin paistinpannussa ja raotti vähä väliä kattilan
kantta, jossa varmaankin hajusta päättäen kiehui jotakin oikein
maukasta.

Chloe täti tiesi olevansa taitavin keittäjä koko lähiseudulla ja tämä
pani hänen tummat kasvonsa ilosta ja tyytyväisyydestä hohtamaan. Ei
kukaan osannut valmistaa sellaisia maissikakkuja tahi panna toimeen niin
komeita puolipäiviä, kuin hän. Vieraiden tulo kartanoon olikin hänestä
oikea riemuhetki, sillä nyt hän taas sai ponnistaa voimiaan ja näyttää
keittotaitonsa tuloksia. Ja kun vieraat sitten kiittelivät putinkia,
kysyivät sen tekijää ja ottivat sitä kahdesti jopa kolmastikin, ei Chloe
täti pyytänyt parempaa palkintoa. Hänen sydämmensä sykki riemusta sitä
ovenraosta kuullessaan.

Pienen pöydän ääressä, joka jo illallista varten oli peitetty valkealla
liinalla, istui perheen isäntä, Tuomo setä, herra Shelbyn paras työmies.
Koska hän on koko kertomuksen päähenkilö, on syytä katsella häntä vähän
tarkemmin. Hän on isokasvuinen ja harteva mies. Kasvot ovat Afrikan
neekerin, väri tumma ja tukka villainen, mutta näissä mustissa kasvoissa
kuvastuu niin paljon viisautta ja jaloutta, arvokkaisuutta ja nöyryyttä,
ett'ei niitä kerran nähtyään unhota.

Hän istui tänä iltahetkenä rihvelitaulu edessään ja muodosteli suurella,
kirjoitukseen tottumattomalla kädellään hitaasti kirjaimia. Hänen
isäntänsä kolmetoista-vuotias vilkas poika, nimeltä Yrjö, toimitti
opettajanvirkaa ja teki tuon tuostakin pieniä muistutuksia.

"Ei niin, setä Tuomo", sanoi hän innokkaasti, "nyt tulee h, vaikka
pitikin tulla k." Ja asian selvitykseksi hän kirjoitti taululle koko
rivin k ja h kirjaimia.

"Kah kummaa", sanoi Tuomo setä ja silmäili nuorta opettajaansa
ihmetellen ja kunnioittaen. Sitten hän tarttui rihveliin uudestaan ja
kävi taas uutterasti harjoittelemaan.

Sillä aikaa oli illallinen valmistunut ja Chloe täti kutsui suosikkinsa
nuoren Yrjö herran jakamaan heidän ateriaansa.

Hän ei suinkaan kursaillut, sillä hän tunsi Chloe tädin piirakat ja
kakut ja oli heti valmis ottamaan eteensä suuren kappaleen maissikakkua.

Illallinen syötiin hilpeästi keskustellen ja pakinoiden. Chloe täti piti
nuorinta polvellaan ja varoitteli silloin tällöin vanhempia lapsiaan
olemaan hiljaa, sillä kuuma afrikalainen veri ei sallinut heidän istua
maltillisesti pöydän ääressä. Välistä he kieriskelivät keskellä lattiaa,
välistä taas konttasivat pöydän alle ja vetivät pikku siskoa jaloista.

Syötyänsä leikki Tuomo setä pikku tyttönsä kanssa, jotta Chloe täti
rauhassa saisi ruveta siivoamaan huonetta ja tehdä pieniä valmistuksia
hartaushetkeä varten, joka illempana oli pidettävä heidän tuvassaan.
Tuoleista ja istumasijoista oli tosin puute, mutta Chloe täti ei ollut
neuvoton. Tyhjiä tynnyriä vieritettiin tupaan ja niiden yli asetettiin
laudanpätkiä, sankoja ja saavia käännettiin ylöalasin ja näin saatiin
kyllin istunpaikkoja.

Hetken päästä keräytyi tupaan kirjava joukko. Siellä oli sekä vanhoja
harmaapäitä että nuoria vilkkusilmiä. Toiset olivat oman kartanon väkeä,
toiset taas olivat tulleet naapuritaloista kuullaksensa Tuomo sedän
puhuvan Jumalan sanaa ja selittävän raamattua. Hänen sanansa olivat niin
lämpimät, yksinkertaiset ja sydämmelliset, että tekivät paljoa syvemmän
vaikutuksen, kuin monen oppineen saarna. Varsinkin oli Tuomo setä vahva
rukouksessa. Sanat vuotivat ihan virtana hänen huuliltaan ja tuntuivat
tulevan suoraapäätä sydämmen syvyydestä. Eräs vanha neekeri lausuikin
kerran, että Tuomo sedän rukous varmaankin kohosi suoraan taivaaseen.

Puheiden välillä laulettiin joko virsiä tahi muita hengellisiä lauluja.
Siinä oli eloisuutta ja innostusta. Neekerit näkyivät erittäin
rakastavan sellaisia lauluja, jotka väririkkaissa kuvissa puhuivat
uudesta Jerusalemista, Kaanaasta ja Jordanin rannoista. Niiden
loppusäkeet toistettiin aina voimalla ja vakuutuksella.

Myöskin Yrjö herra oli ollut kokouksessa mukana ja luki viimeiseksi
yleisön kehoituksesta kappaleita Ilmestysraamatusta liittäen lukuunsa
lyhyitä selityksiä, joita oli oppinut hurskaalta äidiltään.

Jotenkin myöhään erosi seurue Tuomo sedän luota, mutta tämä ei
sittenkään heti mennyt levolle, vaan luki ja lauleskeli vielä kauvan
aikaa sen jälkeen itsekseen. Seuraus siitä oli, että sekä hän että Chloe
täti heti kuulivat Elisan naputuksen ja lähenivät kummastuneina ikkunaa.

"Mitähän ihmeitä nyt on tapahtunut", huusi Chloe havaitessaan Elisan
ikkunan takana. "Laske hänet sisään, ukkoseni", lisäsi hän, mutta
samassa jo pakolainen astuikin tupaan.

"Taivas varjelkoon! Mikä Teitä vaivaa, oletteko sairas", päivitteli
Chloe nähdessään Elisan kalpeat kasvot ja palavat silmät. "Ihan Te
säikäytätte minut pahan päiväsesti." Ja Chloen mustat silmät pyörivät
hämmästyksestä.

Elisa kertoi lyhyesti ja kiireesti kaikki, mitä oli sinä iltana kuullut,
isäntänsä päätöksen, emäntänsä rukoukset palvelijansa puolesta, herra
Haleyn tulon seuraavana päivänä.

Kuuntelijat olivat tuskin käsittää ja uskoa näin hämmästyttäviä uutisia.

Tuomo setä seisoi siinä ojennetuin käsin ja tuijottavin silmin, kunnes
vihdoin aivan kuin hervottomana vajosi tuoliin ja painoi päätään
polviaan vasten.

"Jumala armahtakoon meitä", huokasi Chloe. "Mitä ukkoni sitten on
tehnyt, koska isäntä voi kohdella häntä tällä tavalla?"

"Ei mitään, ei kerrassaan mitään", vakuutti Elisa, "mutta isäntä sanoi
olevansa sellaisessa rahanpulassa, että joko Tuomo ja minun Harryni
olivat myytävät, tahi koko kartano ja kaikki muut... Mutta minä en voi
ajatella lastani tuon miehen käsissä ja siksi pakenen. Jos erehdyn
tässä, on Jumala sen minulle anteeksi antava, mutta en voi toisin
tehdä."

"Sinun pitää mennä mukaan, ukko", sanoi nyt Chloe kiihkeästi. "Aiotko
todella odottaa siksi, että vievät sinut alas virtaa myöten sinne, missä
orjia tapetaan joukottain nälkään ja ylen raskaaseen työhön. Vielä on
aikaa. Riennä nyt! Minä panen kalusi kokoon."

Tuomo setä kohotti päätään hitaasti ja sanoi tyynesti, vaikka samassa
surullisesti: "En minä aio lähteä. Elisan paon pidän luonnollisena; sitä
en millään ehdolla tahdo estää. Mutta kuulithan sinä, mitä äsken
kerrottiin, että joko minä tahi kaikki muut kartanossa ovat myytävät.
Miksi en silloin uhraisi itseäni. Isäntäni on aina tarvitessa löytänyt
minut paikaltani; en ole vielä koskaan hänen luottamustansa pettänyt,
enkä aio sitä vast'edeskään tehdä. Isäntää ei saa moittia, kyllä hän
pitää huolta sinusta ja noista pikku-raukoista."

Hän kääntyi vuodetta kohti, missä pienet villapäät rauhaisasti
nukkuivat. Mutta tämä näky teki lopun hänen tehdystä tyyneydestään. Hän
kätki päänsä suuriin käsiinsä ja nyyhkytykset, jotka panivat koko
ruumiin väräjämään, täyttivät tuvan.

Viimein sanoi Elisa matalalla äänellä: "Aika rientää, minun on
lähteminen. Koettakaa saada sanaa miehelleni ja tervehtikää häntä.
Kertokaa hänelle paostani ja että koetan päästä Kanadaan. Kun hänet
viimeiseksi tapasin, en voinut aavistaakkaan tällaisia... Ja sanokaa
myöskin hänelle, että jos emme enää tässä elämässä tapaisi toisiamme"
..... ääni petti, eikä hän voinut jatkaa. Hän kääntyi oveen päin ja sai
viimein itkusta tukahdetulla äänellä kuiskatuksi: "sanokaa, että hän
aina elää, niin että kohtaamme toisemme taivaassa."

Sitten hän katosi pimeään yöhön.



III.


Ei voi kuvitella onnettomampaa ja säälittävämpää henkilöä, kuin Elisa,
kun hän kulki kylmänä talviyönä outoa tulevaisuutta kohti kalvava tunne
rinnassaan. Kaikki hänen ajatuksensa olivat sekaisin. Hän näki kuin
unissa tutut paikat, puut, laaksot, niityt ja pellot kiitävän ohitsensa.
Yksi ainoa asia oli hänellä selvillä: ääretön vaara, joka uhkasi hänen
lastansa. Ahdistus ja äidin rakkaus ajoivat häntä lakkaamatta eteenpäin.
Tavallisissa oloissa olisi poikanen saattanut itse kävellä ja äiti olisi
vaan häntä taluttanut, mutta nyt hän ei hetkeksikään tahtonut laskea
lastansa alas. Pelko oli jännittänyt joka jäntereen hänen ruumiissaan ja
antanut hänelle ylönluonnolliset voimat, ett'ei hän tuntenut taakkansa
painavankaan. Hän riensi kuin kiljuvien petojen takaa-ajama, kuiskaten
vaan välistä värisevin huulin: "Herra, auta minua! Herra, pelasta
minut."

Harry oli alussa valveella. Kaikki tuo uusi ja kummallinen oli vienyt
unen hänen silmistään. Mutta kun äiti aina vakuutti, että hän kyllä
pelastuisi, jos vaan pysyisi hiljaa ja ääneti, kietoi hän pienet
käsivartensa äidin kaulan ympäri ja kysyi:

"Pitääkö minun pysyä hereillä, äiti?"

"Ei yhtään armahani, nuku sinä vaan."

"Mutta ethän anna pahan miehen ottaa minua, jos nukun?"

"En anna, niin totta kuin Jumala minua auttakoon", vastasi äiti palavin
silmin.

"Oletko ihan varma siitä, äiti?"

"Ihan varma", sanoi äiti äänellä, joka pani hänet itsensäkin
hämmästymään, sillä tuntui aivan siltä kuin joku häneen kuulumaton henki
olisi antanut tämän vastauksen.

Pienokainen nojasi nyt väsynyttä päätään äidin olkapäätä vasten ja
nukkui.

Pienien pehmeiden käsivarsien kosketus ja lämmin hengitys kaulaa vasten
vaikuttivat kuin sähkövirta. Ei Elisa tietänyt väsymyksestä, ei unesta
mitään. Koko ruumis oli kuin terästä ja totteli sielua kuin hevonen
ruoskaa.

Aamun koittaessa oli hän jättänyt kaikki tutut paikat ja käveli nyt
valtamaantiellä. Hän oli kerran käynyt emäntänsä kanssa pienessä kylässä
Ohio-joen varrella. Sinne hän nytkin ohjasi kulkuaan päästäkseen joen
yli ja siten pelastuakseen.

(Ellet, pieni lukija, tunne Ohio-jokea, niin ota Pohjois-Amerikan kartta
ja etsi se sieltä. Silloin näet, että Ohio on mahtava virta, joka idästä
päin yhtyy tuohon vieläkin suurempaan Missisippi-jokeen.)

Kun ajajia ja ratsastajia rupesi näkymään maantiellä, käsitti Elisa
vaistomaisesti, että hänen kiireinen kulkunsa voisi herättää huomiota ja
tehdä hänet epäluulon alaiseksi. Hän hiljensi sentähden hiukan
käyntiään, laski pojan maantielle ja järjesti pukuaan.

Pieneen myttyynsä hän oli kätkenyt muutamia omenia ja niiden avulla hän
nyt koetti saada lasta kulkemaan vähän nopeammin. Hän kieritti vähä
väliä omenan muutaman metrin päähän heidän edellensä ja lapsi juoksi
aina nopein askelin sitä saavuttaakseen. Tällä tavalla he pääsivät
pitkät matkat eteenpäin.

Kun pienokainen rupesi valittamaan nälkäänsä, vei äiti hänet pieneen
tien vieressä olevaan metsikköön ja antoi hänelle aamiaista mytystään.

Lapsi ihmetteli nähdessään, ettei äiti syönyt mitään, ja koetti väkisin
panna vähän kakkua hänen suuhunsa, mutta Elisa sanoi:

"Ei, Harryseni, ei äiti voi syödä mitään, ennenkuin sinä olet päässyt
turvapaikkaan, meidän täytyy taas rientää eteenpäin päästäksemme virran
rannalle ennen iltaa."

Hän koetti kulkea näennäisesti niin levollisena kuin suinkin
välttääksensä uteliaita silmäilyksiä, mutta sisällinen tuska ajoi häntä
eteenpäin pysähtymättä, levähtämättä.

Tuntia ennen auringon laskua pääsi hän viimein väsyneenä ajettunein
jaloin Ohion varrella sijaitsevaan kylään. Oli kevättalvi. Joki oli
paisunut ja virtava ja suuret jääkappaleet ajelehtivat edestakaisin
kuohuvien laineiden keskellä.

Elisa katsoi heti virtaa ja ymmärsi, ett'ei lautan tavallisesta
ylimenosta nyt voinut olla puhettakaan. Mutta ehkäpä veneellä. Hän meni
joen rannalla olevaan pieneen ravintolaan asiata kuulustelemaan.

Siellä vakuutettiin, että kaikki ylipääsö sillä hetkellä oli mahdoton.

Elisan surullinen muoto ja levottomuus herättivät sääliä ystävällisessä
emännässä ja hän lupasi tehdä, mitä suinkin voisi. Hän kutsui Elisaa
sisään ja tarjosi Harrylle leivosta. Mutta lapsi oli niin nääntynyt,
että itki, eikä katsellutkaan makeisia.

"Lapsi-rukka! Laskekaa se tänne", sanoi emäntä ja avasi erään pienen
makuukammion ovea, missä oli puhdas sänky. Sinne poikanen kohta
nukkuikin pitäen vielä unessakin kiinni äitinsä kädestä. Elisaa varten
ei ollut lepoa, ei hän saanut unta. Hän ajatteli alituisesti
takaa-ajajiaan ja tunsi polttavaa tuskaa rinnassaan. Voi noita
raivoisia, tyrskiviä aaltoja, jotka erottivat hänet vapauden maasta!

Sillä aikaa kun olemme seuranneet Elisan pakoretkeä, ei herra Haley
suinkaan istunut toimetonna kädet ristissä. Niin pian kun hän sai kuulla
uhrinsa paenneen, rupesi hän kiroilemaan ja sadattelemaan ja syytti ensi
vimmassaan herra Shelbyä tästä. Mutta sitten hän vähitellen tyyntyi, kun
sai talon miehet ja hevoset käytettävikseen pakolaisten takaa-ajamista
varten.

Ei hän kuitenkaan päässyt niin pian liikkeelle, kuin olisi tahtonut.
Koko aamun hän kyllä oli kovassa touhussa, kiirehti ja luikkasi, mutta
näytti siltä, kuin kaikki asianhaarat olisivat liittyneet häntä vastaan.
Hevoset pääsivät karkaamaan ja saatiin vasta kiinni parin tunnin päästä.
Se tie, jota Haley ensin kävi ratsastamaan, oli mahdottoman huono ja
noin peninkulman päästä tykkönään suljettu, ett'ei ollut muuta neuvoksi
kuin palata takaisin.

Totuuden nimessä on mainitseminen, että nämät vastoinkäymiset suureksi
osaksi olivat Shelbyn palvelijoiden toimeenpanemia, he kun kaikin tavoin
tahtoivat edistää Elisan pakoa viivyttämällä takaa-ajajaa.
Vaistomaisesti he käsittivät, ett'ei rouva Shelbylläkään ollut mitään
sitä vastaan, vaikka hän kyllä oli antavinaan käskyjä ja kiirehtivinään
palvelijoitaan. Tämmöisissä asioissa ovat neekerit ihmeen
tarkkasilmäisiä, oikeita veitikoita.

Haley tuli tällä tavalla menettäneeksi monta tuntia, ja saapui samaan
pikku ravintolaan, jonne olemme seuranneet Elisaa, vasta tuntia
myöhemmin.

Elisa seisoi juuri ikkunan ääressä, mutta vetäysi salaman nopeudella
syrjemmäksi huomattuaan ratsastajien tulon.

Nyt he jo olivat pihalla. Ei ollut aikaa pitkiin mietiskelemisiin, sillä
joka minuutti oli kultaa kalliimpi. Siitä huoneesta, jossa Elisa oli,
johti ovi virralle päin. Hän otti poikasen syliinsä, syöksi portaita
alas ja sitten rantaan päin.

Mutta nytpä äkkäsi orjakauppias jo uhrinsa, astui nopeasti alas hevosen
seljästä, huusi seuraajilleen ja hyökkäsi sitten hänen jäljessään,
niinkuin jäniskoira otuksensa perässä.

Tänä kauhun hetkenä tuntui Elisasta niinkuin ei hänen jalkansa olisikaan
koskettaneet maata. Parissa silmänräpäyksessä seisoi hän jo veden
partaalla. Takaa-ajajat olivat aivan hänen jäljissään, mutta
ylönluonnollisella voimalla, sellaisella, jota Jumala antaa ainoastaan
suurimmassa hädässä oleville, hän hyppäsi sydäntä särkevästi huutaen
suurelle jääkappaleelle parin metrin päähän rannasta.

Tämä hyppäys oli niin uskalias ja samalla mieletön, että Haley ja hänen
seuraajansa ihan vasten tahtoaan päästivät ihmettelyn huudon ja nostivat
käsiään.

Jääkappale ritisi ja ratisi Elisan painon alla, mutta hän ei jäänyt
hetkeksikään sinne seisomaan, vaan hyppäsi samaa vauhtia toiselta
jääkappaleelta toiselle. Hänen kenkänsä putosivat, sukat menivät
pirstaleiksi ja jalat vuotivat verta jättäen verisiä jälkiä jäälle,
mutta Elisa ei tuntenut mitään, ei nähnyt mitään, kunnes hän viimein
epäselvästi kuin usvassa näki edessänsä Ohion vastaisen rannan ja
miehen, joka tarjosi hänelle kättänsä ja auttoi häntä ylös.

"Te olette reipas nainen, ken vaan olettekin", sanoi mies.

"Pelastakaa ... auttakaa ... piilottakaa minut...", huusi Elisa.
"Poikani, tämän tässä he ovat myyneet ja katsokaa" -- hän osoitti toista
rantaa -- "tuolla seisoo hänen uusi isäntänsä."

"Minä en itse voi tehdä mitään", sanoi mies, "mutta tahdon neuvoa Teitä
erääseen taloon, jossa saatte kaikkia, mitä nykyisessä asemassanne
tarvitsette. Katsokaa, tuossa valkeassa rakennuksessa pääkadun varrella
asuu ystävällistä väkeä, he kyllä auttavat Teitä."

Eikä mies liikoja kehunut. Elisa tuli sydämmellisiin ihmisiin, jotka
itkivät säälistä kuullessaan hänen paostaan ja suuresta hädästään ja
koettivat häntä kaikin tavoin auttaa. He antoivat hänelle ruokaa ja
lämpimiä vaatteita, valmistivat pehmeän vuoteen, jossa hän sai levätä
särkeviä jäseniään, ja saattoivat häntä eteenpäin uuteen turvapaikkaan.

Tällaisten helläsydämmisten ihmisten välityksen kautta pääsi Elisa
viimeinkin monet vaarat kestettyään Kanaadaan, jossa kaikki orjat heti
tulivat vapaiksi kansalaisiksi.

"Eikö hän enää koskaan saanut nähdä miestänsä", kysynee ehkä lukija.

Hänen miehensä oli jo kauvan miettinyt pakoa päästäksensä raa'asta ja
ilkeästä isännästään, joka alituisesti koki häntä jos jollakin tavalla
nöyryyttää paljaastaan siitä syystä, että hän huomasi orjansa olevan
älykkään ja taitavan.

Saadaksensa olla Elisan läheisyydessä oli hän kuitenkin tähän asti
kestänyt tylyä kohteluansa, mutta nyt, kun Elisa oli poissa, ei mikään
häntä enään pidättänyt. Hänen pakoretkensä oli, jos mahdollista, vielä
Elisankin pakoa uskaliaampi.

[Kuva: Elisa hyppäsi samaa vauhtia jääkappaleelta toiselle.]

Koska hän valkoihoiselta isältään oli perinyt kauniit säännölliset
kasvot ja harvinaisen hyvin muodostuneen, ryhdikkään vartalon, pukeutui
hän hienoksi herraksi, maalasi hiukan kasvojaan ja tukkaansa ja tuli
niin oudon näköiseksi, että häntä oli milt'ei mahdoton tuntea. Eikä hän
liioin käytöksessään osoittanut mitään pelkoa tahi arkuutta. Hän
matkusti päivin kaikkien nähden, poikkesi ensi luokan ravintoloihin ja
oli aivan niinkuin kaikki muutkin vapaat ihmiset ja maan mahtavat.

Häntä etsittiin tietysti vallan äärettömästi. Hänen entinen isäntänsä
oli kuuluttanut antavansa 400 dollaria sille, joka toisi hänet takaisin,
tahi hankkisi varman tiedon siitä, että hän oli kuollut. Mutta ei
takaa-ajajien päähänkään pistänyt ahdistaa hienoa herraa, joka matkusti
parhaissa paikoissa ensi luokalla.

Elisa ja hänen miehensä saapuivat Kanadaan samaan aikaan. Vaikka heillä
sinne tullessaan ei ollut yhtäkään dollaria -- kaikki, mitä Elisan mies
oli saanut eräältä ihmisystävältä matkaa varten, oli jo loppunut -- ja
vaikka heillä ei ollut tuumaakaan maata, olivat he mielestänsä
ruhtinaita rikkaammat. He olivat saaneet kaikkein kalliimman lahjan:
_vapauden_.



IV.


Me jätimme Haleyn hämmästyksissään ja hieman häpeissään katselemaan
Elisan pakoa Ohion rannalle. Nähtyään, että tämä todellakin tällä
hetkellä oli luiskahtanut hänen käsistään, ei ollut muuta neuvoa, kuin
palata pieneen ravintolaan ja siellä tuumia, mitä läheisessä
tulevaisuudessa oli tehtävä.

Tietysti takaa-ajoa oli jatkettava niin pian kuin virta loi
jääpeitteensä, mutta kiusallista tämä vaan oli. Haley rupesi jo itseään
kiroilemaan siitä, että oli välittänyt koko kakarasta, josta nyt vaan
sai kulunkia ja harmia. Annettuaan käsirahoja miehille, jotka olivat
ottaneet ammatikseen etsiä karanneita orjia, ratsasti hän uudestaan
Shelbyn kartanoon tällä kertaa Tuomoa noutamaan.

Tuomo sedän tuvassa vallitsi raskas mieliala. Chloe täti oli noussut
aikaisin aamulla silittämään ukkonsa paitoja. Tätä tehdessään hän vähä
väliä nosti kättänsä pyhkiäkseen niitä kyyneliä, jotka vierivät hänen
poskilleen.

Tuomo istui vieressä, Uusi Testamentti polvellaan. Ei kumpikaan
virkannut mitään ja lapset nukkuivat vielä.

Viimein Tuomo nousi ylös, meni vuoteen ääreen ja rupesi katselemaan
pienokaisiaan kuiskaten itsekseen: "Tämä on nyt viimeinen kerta."

Chloe täti ei vastannut mitään, hivutti vaan hivuttamistaan paitaa,
vaikka se jo oli niin sileä kuin suinkin olla voi. Mutta yht'äkkiä
hillitsemiskyky petti. Hän laski rautansa alas ja purskahti itkuun.

"Jos edes tietäisin, minne aikovat sinut viedä ja kuinka sinua sitten
kohtelevat. Kyllähän emäntä sanoo ostavansa sinut takaisin parin vuoden
päästä, mutta eihän kukaan, joka kerran viedään virtaa myöten etelään,
enää tule takaisin."

"Mutta, Chloe, onhan sama Jumala siellä kuin täälläkin, ja minä olen
joka paikassa hänen suojassansa. Nytkin hän on osottanut minulle
hyvyyttään antamalla sinun ja lapsien jäädä tänne."

Tuomo oli tukahtua pidättäessään itkuaan, mutta hän koetti karaista
itseään ja puhui lohduttavasti ja voimakkaasti.

Chloe täti oli pannut parhaansa valmistaessaan jäähyväissuurusta. Hän
oli paistanut lihavimman kanansa, ottanut esiin marjahillot ja muut
herkut. Mutta Tuomolta ne saivat jäädä milt'ei koskematta, sillä ei
sellaisina hetkinä maita ruoka eikä juoma. Ei Chloella liioin ollut
ruokahalua ja ainoat, jotka panivat arvoa tähän herkulliseen ateriaan,
olivat pojat. He eivät vielä ymmärtäneet hetken vakavuutta, vaan söivät
tyytyväisinä hyvällä ruokahalulla.

Chloe täti järjesti sillä aikaa ukkonsa vaatteita. Hän tarkasteli joka
paitaa, erotti vanhat uusista ja käski niitä säästäen käyttää, sillä
kukapa ompelisi uusia, kun nämät rikkuivat. Hukkaparin hän oli jatkanut
yön kuluessa ja pannut lankakerän sisään parsimista varten. Mutta
kuvitellessaan, että nuo julmat ihmiset kentiesi riistäisivät kaikki
nämät uudet kalut hänen ukoltaan, puhkesi hän uudestaan katkeraan itkuun
nojaten päätään kapsäkkiä vasten. Lapsetkin rupesivat nyt aavistamaan
jotakin pahaa nähdessään äidin kyyneleet ja rupesivat täyttä kurkkua
parkumaan.

Samassa astui rouva Shelby tupaan hyvästi jättämään. Perheen syvä suru
liikutti häntä niin, ettei hän hetken aikaan saanut mitään sanotuksi.

"Rakas Tuomo", sanoi hän viimein itkusta värisevällä äänellä, "en voi
antaa sinulle tällä hetkellä mitään, josta sinulla olisi hyötyä, mutta
sen lupaan juhlallisesti, ett'en kadota sinun jälkiäsi ja että ostan
sinut takaisin, niin pian kuin suinkin voin."

Nyt tuli Haley uhriansa ottamaan ja koko talonväki kokoutui pihalle
vielä viimeisen kerran kätelläkseen Tuomo setää. Hän oli ollut heidän
sekä työnjohtajansa että sielunpaimenensa ja nyt eronhetkenä he kaikki
tahtoivat osottaa rakkauttaan ja myötätuntoisuuttaan hänelle.

Juuri kun Tuomo jo istui rattailla, otti Haley raskaat raudat istuimen
alta ja pani ne hänen jalkoihinsa.

Harmin ja paheksumisen huudahdus kuului yht'aikaa kaikkien huulilta ja
rouva Shelby vakuutti verannallaan seisoessaan, että tämä varovaisuus
oli aivan turha.

"Rouvaseni", sanoi Haley ivallisesti, "olen jo saanut 500 dollarin
tappion täällä ollessani, enkä totta puhuen enää välitä toisesta."
Sitten hän sivalsi hevostaan ruoskalla ja rattaat vierivät pois.

Yrjö herra, Tuomon nuori ystävä ja opettaja, oli aikaisin aamulla
matkustanut erään toverinsa luo tietämättä mitään vanhan ystävänsä
kohtalosta. Tuomo oli pahoillaan, kun ei saanut lausua hänelle
jäähyväisiä, ja käski sanoa paljon terveisiä.

Mutta noin puolen tunnin matkan päästä, kun Haley oli pysähtänyt erään
pajan luo saadaksensa Tuomoa varten aiotut käsiraudat hiukan
suurennetuiksi, tuli Yrjö herra ratsastaen täyttä vauhtia heidän
jäljessänsä.

Nähdessään Tuomon pajan ulkopuolella, laskeusi hän nopeasti ratsun
seljästä, hyppäsi rattaille ja tarttui molemmin käsin kiivaasti
ystävänsä kaulaan vuodattaen surun ja harmin kyyneliä.

"Tämä on häpeällistä, kerrassaan alhaista", sai hän viimein sanotuksi.
"Eivät edes puhuneet minulle mitään koko asiasta. Jos olisin suuri,
eivät vaan uskaltaisi käyttäytyä sillä tavalla. Mutta kyllä minä
löylytin heitä äsken kotona ollessani, ole varma siitä."

Tuomo koitti rauhoittaa ystävänsä kiivautta ja lausui hiljaisesti
mielihyvänsä siitä, että vielä kerran sai nähdä nuoren herransa.

"Ja kuulkaapas nyt, Yrjö herra, Teidän pitää aina pysyä hyvänä poikana.
Muistakaa, kuinka monta tulevaisuudessa teistä tulee riippumaan.
Liittykää äitiinne ja seuratkaa häntä. Muutamat pojat pitävät itsensä
suureksi tultuaan liika viisaina kuullakseen äitejään, mutta älkää
noudattako heidän esimerkkiään. Tietäkää, että Jumala antaa meille monta
hyvää lahjaa kahdesti, mutta äidin hän antaa vaan kerran. Ettehän
pahaksi pane, vaikka vähäsen neuvon?"

"En, en suinkaan", vastasi Yrjö. "Kyllä minä koetan tulla hyväksi ja
kelpo ihmiseksi, sen lupaan sinulle, Tuomo. Ja kyllä minä myös toimitan
niin, että vanhemmat hankkivat sinut takaisin... Isoksi tultuani
rakennutan sitten tupasi uudestaan ja sinulla pitää olla oikein
erityinen huone ja matto lattialla... Katsoppas tässä, minä olen ottanut
dollarini sinua varten. Mutta koska pelkäsin, että tuo ilkiö anastaisi
sen sinulta, olen kaivertanut siihen pienen reijän ja ripustanut sen
nauhaan, jotta sinä voisit kiinnittää sen kaulaasi. Joka kerta, kun sitä
katsot, niin muista, että tulen sinua vapauttamaan."

Haley palasi samassa pajasta ja lähestyi Tuomoa kantaen käsirautoja.

Yrjön silmät säkenöivät tulta nämät nähdessään.

Hän kohotti päätään ja koetti sanoa niin voimakkaasti ja arvokkaasti
kuin suinkin:

"Kuulkaapas, herra, kyllä minä kerron vanhemmilleni, kuinka Te
kohtelette meidän Tuomoamme."

"Sanokaa vaan", vastasi orjakauppias raa'asti.

"Hävetä Teidän pitäisi, että koko elinkautenne ostatte naisia ja miehiä
ja kytkette heitä kuin elukoita."

"Niin kauvan kuin hienot ihmiset myyvät miehiä ja naisia, en ole yhtään
heitä huonompi. Ei ostaminen ole halveksittavampaa kuin myyminenkään."

"Mutta minä en aio isoksi tultuani tehdä kumpaakaan", sanoi Yrjö
ylpeästi. "Oikein häpeän maamiehiäni tällä hetkellä." "Hyvästi nyt,
Tuomo setä", lisäsi hän, sitten hellästi, astui ratsunsa selkään ja ajoi
tiehensä.

Tuomo katseli kauvan aikaa hänen jälkeensä, kunnes tämä viimeinen
yhdysside hänen ja kodin välillä katosi.



V.


Harvoin samoissa ajopeleissä istuvien matkamiesten ajatukset saattavat
kulkea erisuuntaisemmin kuin Haleyn ja Tuomon. Haley tuumi Tuomon mittaa
ja voimakkaita jäntereitä ja laski, että jos hän nyt pitäisi miestä
hyvässä lihassa, olisi voitto oleva melkoinen. Hän mietti myöskin,
kuinka suurilukuisen orjalauman hän tällä kertaa hankkisi itselleen,
montako miestä, vaimoa ja lasta hänen vielä pitäisi ostaa.

Mitä taas Tuomoon tulee, ajatteli hän alituisesti seuraavaa lausetta:
"Sillä ei meillä täällä ole pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me
etsimme."

Haley otti sanomalehden taskustaan ja rupesi sitä lueskelemaan. Koska
hänen lukutaitonsa oli jotenkin heikko, täytyi hänen tavaella
puoli-ääneen, ennenkuin sai selkoa eräästä ilmoituksesta, joka hänen
mielestään oli tärkein koko lehdessä. Siinä ilmoitettiin julkisella
huutokaupalla myytävän muutamia neekerejä Washingtonin raatihuoneen
ulkopuolella. Sitten seurasi luettelo kunkin myytävän sukupuolesta ja
iästä.

"Niin, sinnepäin minunkin täytyy mennä", sanoi hän Tuomolle muun
seurakumppanin puutteessa. "Olen päättänyt hankkia itselleni oikein
upean orjaparven ja sinäkin saat sitten seuraa. Nyt menemme heti
Washingtoniin ja siellä sinä saat tehdä hiukan tuttavuutta vankilan
kanssa, siksi kunnes minä saan kaikki asiani toimitettua."

Tuomo huokasi. Mitäpä siihen oli vastaamista. Hän arveli vaan itsekseen,
kuinka monta noista huomenna myytävistä oli ryöstetty isän, äidin,
lapsen ja puolison luota.

Illalla he pääsivät perille. Haley otti asuntonsa ravintolassa, Tuomo
sai mennä vankilaan.

Oletko, nuori lukija, ollut huutokaupassa läsnä ja nähnyt, kuinka
myytäväksi määrätty tavara on pantu esille kaikkien katseltavaksi,
kuinka sitä arvostellaan, käännellään ja väännellään, sitten tehdään
tarjoumuksia, ja ken enin lupaa, hän tulee omistajaksi?

Juuri niin meneteltiin tässäkin huutokaupassa, jonne Haley oli
rientänyt. Eroitus oli vaan se, että täällä myytiin eläviä ihmisiä,
kuolemattomia ihmissieluja. Halukkaat menivät vuorotellen neekerien luo,
avasivat heidän suunsa, tarkastelivat hampaita, panivat heitä selkäänsä
taivuttamaan, tekemään hyppyjä ja kaikellaisia liikkeitä nähdäksensä
heidän voimiansa ja ketteryyttään.

Siellä oli eräs 60-vuotias vaimo, jonka raskas työ ja kärsimykset olivat
tehneet heikoksi ja kivulloiseksi. Kaikki hänen lapsensa, paitsi nuorin
poika, joka nyt myöskin oli huutokaupassa, oli jo aikoja sitten temmattu
hänen huostastaan ja myyty etelään. Nyt vaimoparka rukoili ja pyysi,
että tulisi myydyksi yhdessä tämän ainokaisensa kanssa. Värisevin käsin
hän piti kiinni pojastaan ja ilmoitti jok'ikiselle, joka tuli tätä
katsomaan, että he olivat yhdessä myytävät, vakuuttaen, että hän kyllä
vielä jaksoi pestä, keittää ja tehdä yhtä ja toista.

Haley mieltyi heti tähän nuoreen rotevaan poikaan ja osti hänet ynnä
pari muuta neekeriä. Mutta äitiä ei hän luvannut ottaa ilmaiseksikaan.

Sydäntä särkevää oli kuulla äidin huutoja ja nähdä hänen kurottavan
väriseviä käsiään Haleyta kohden rukoillen tätä myöskin ostamaan häntä.

Mutta Haleyta tällaiset kohtaukset eivät liikuttaneet ensinkään, ne
olivat hänelle siksi jokapäiväisiä.

Hän käänsi selkänsä vanhukseen päin, kokosi tavaransa ja vei heidät
vankilaan säilytettäviksi pantuaan heidät ensin varovaisuuden vuoksi
rautoihin.

Muutaman päivän päästä istui Haley komeassa, suuressa laivassa, joka
kynti Ohion aaltoja eteläänpäin. Aurinko säteili kirkkaalta taivaalta,
vesi kimalteli ja vapaan Amerikan tähdikäs lippu liehui korkealla.
Takakannella käveli hienosti puettuja herroja ja naisia keskustellen ja
nauttien ihanasta ilmasta ja keväästä. Minne vaan käänsi katseensa,
tapasi iloa, elonintoa ja eloisuutta.

Mutta alhaalla lastaushuoneessa istui Haleyn orjalauma kokoonsullottuna
muun rahtitavaran kanssa. Alakuloisuus ja synkkämielisyys kuvastui
kunkin kasvoilla, kun he siinä istuivat hiljaisesti keskustellen. He
tuskin huomasivat auringon paistetta ja kevätpäivän suloutta. Mutta
heidän matkansa päämäärä olikin niin varsin toisenlainen kuin noiden
takakannella kulkevien hienon maailman herrojen ja naisten. Jälkimmäiset
olivat omasta vapaasta tahdostaan antauneet matkalle, heitä odotti
perille päästyään ystävät ja tuttavat tahi muut huvit. Edellisiä oli
väkisin otettu omaistensa luota ja ajettu laivaan kuin karjaa.
Tulevaisuus ei tarjonnut heille muuta kuin uusia kärsimyksiä.

Haley kävi heitä tuon tuostakin katsomassa, tarkasteli heidän kahleitaan
ja kehoitti heitä olemaan iloisia ja tyytyväisiä, vaikka hänen sanansa
ei näyttänyt tekevän sanottavaa vaikutusta. Sillä kun sydän vuotaa verta
ja tulevaisuus on sysimusta, ei sydän iloitse, ei rinta riemastu.

Matka kesti useita päiviä ja Haleyn orjajoukko karttui karttumistaan.
Hänen asioitsijansa olivat näet pitkin matkaa ostaneet häntä varten
"tavaraa" ja näitä tuotiin nyt pysäyspaikoilla vähitellen laivaan.

Jokaisen uuden tulokkaan kasvot olivat yhtä epätoivoiset ja synkät, kuin
edellistenkin. Helliä siteitä oli heiltäkin katkaistu, lapsia ryöstetty
vanhempien sylistä ja puolisoja erotettu ikipäiviksi.

Kuta etelämmäksi tultiin, sitä rehoittavammaksi kävi luonto. Rannoilla
kohosi tummia sypressejä ja hentoja sokeriruokoja, orangepuut tuoksuivat
ja moniväriset kukat muodostivat kauniin kirjavan maton. Etäämpänä
häämöttivät suuret pumpuliviljelykset, missä väsyneet orjat tekivät
ylenraskasta työtään. Heidän pienet, mitättömän näköiset hökkelinsä
seisoivat pitkissä riveissä kappaleen matkan päässä omistajan komeasta
rakennuksesta, jota puutarhat ja istutukset ympäröivät.

Tuomo setä katseli kaikkea tätä vakavasti ja kuvitteli tulevaa
elämäänsä. Vielä useammin menivät hänen ajatuksensa kuitenkin
kotiseutuun. Hän muisteli köynnöskasvien peittämää tupaansa, hän näki
Chloen illallishommassa takan ääressä, kuuli poikiensa iloisen naurun ja
pienokaisen soperruksen. Mutta sitte taas kaikki nämä kuvat katosivat ja
hän näki vaan sokeriruokoviidakot ja kuuli koneen jyskeen.

Osaksi herra Shelbyn vakuutuksien johdosta, osaksi myöskin hiljaisen,
luottamusta herättävän käytöksensä johdosta oli Tuomo vihdoinkin päässyt
kahleistaan ja sai nyt vapaasti liikkua laivalla. Aina ystävällisenä ja
valmisna auttamaan, missä vaan apu oli tarpeen, oli hän voittanut koko
laivaväen suosion. Sillä välin, kun ei hänellä ollut mitään erityistä
toimitettavaa, istui hän tavallisesti etukannella suurilla
puuvillapakoilla raamattu polvillaan. Kun hän vasta vanhoilla päivillään
oli oppinut lukemaan, kävi se jotenkin hitaasti häneltä. Mutta hänen
kirjansa oli onneksi sitä laatua, josta hyötyy, vaikka sitä
verkalleenkin lueskelee. Seuraten sormellaan riviä tavaili hän
puoliääneen:

Älköön ..... teidän ... sydämmenne .... murheellinen .... olko ....
minun .... Isäni .... huoneessa ... on monta .... asuinsijaa ..... minä
menen ..... valmistamaan .... teille sijaa.

Hänen raamattunsa oli täynnä merkkiä ja viivoja, niin että hän aina
helposti löysi lempilauseensa, ja nämät taivaalliset lupaukset täyttivät
hänen sydämmensä rauhalla ja antoivat hänelle voimia kestämään nykyisen
elämän vaivoja.

Matkustajien joukossa oli eräs rikas, nuori mies New-Orleansin
kaupungista, nimeltä S:t Claire. Hänellä oli mukanaan kuusivuotias
tyttärensä ja eräs naissukulainen, joka hoiti pientä tyttöä.

Tämä lapsi olikin erinomaisen vilkas. Ei ollut sitä sopukkaa laivassa,
jonne hän ei olisi pistäynyt. Hänen isänsä ja tätinsä hakivat häntä
ehtimiseen; mutta niin pian kun olivat löytäneet, katosi hän jälleen
kuin kevyt pilvenhattara kesäiseltä taivaalta, sillä ei kukaan raskinut
kieltää häntä liikkumasta tahi rajoittaa hänen vapauttaan.

Kun nokinen lämmittäjä hetkeksi nosti päätään vaivaloisesta työstään,
näki hän usein edessään suuret, kauniit lapsen silmät, jotka katselivat
häntä sääliväisesti, aivan kuin olisivat peljänneet hänen olevan
suuressa vaarassa.

Heti sen jälkeen hymyili peränpitäjä huomatessaan ihanain lapsenkasvojen
kurkistelevan hänen koppinsa ikkunasta.

Kuin suviperhonen, hän liiteli paikasta toiseen valkeassa puvussaan ja
toi aina muassaan lämpöä ja iloa. Karkeat, ahvettuneet kasvot
lauhtuivat, kun näkivät hänen rientävän ohitsensa, ja isot, vankat kädet
ojentuivat heti avuksi, kun hän siinä kulki vaarallisien paikkojen yli.

Monta kertaa hän myöskin meni sen paikan ohi, missä Haleyn orjaparvi
istui kytkettynä. Hän hiipi hiljaa heidän keskellensä, nosteli pienillä
kätösillään heidän raskaita kahleitaan ja huokasi syvään. Välistä hän
tuli kädet täynnä rintasokeria, pähkinöitä ja appelsiinejä ja jakeli
kaikki tuomansa näille onnettomille.

Tuomo seurasi häntä mitä suurimmalla osanotolla. Hänestä tämä herttainen
lapsi oli kuin taivaallinen olento. Ja nähdessään hänen kirkkaat
silmänsä ja kultakutrisen päänsä pistäyvän esiin jonkun pumpulipakan
takaa, tuli hän ajatelleeksi niitä enkeliä, joita hänen Uudessa
Testamentissaan kuvattiin. Kauvan aikaa kesti kuitenkin, ennenkuin Tuomo
uskalsi lähestyä häntä, ja pienokainen puolestaan, vaikka olikin
huvitettu kaikesta mitä näki, oli kuitenkin arka ja pelkäsi. Tuomo osasi
leikata pieniä koria kirsimarjan siemenistä, tehdä pähkinänkuorista
irvistäviä naamoja, leikata kaikennäköisiä pilliä y. m. ja noiden avulla
tehtiin vähitellen tuttavuutta.

Viimein kysyi Tuomo pikku neidin nimeä.

"Evangeline S:t Claire", vastasi tämä, "vaikka isä ja kaikki muutkin
kutsuvat minua Evaksi. Mutta mikä sitten sinun nimesi on"?

"Minä olen Tuomo, ja pikku lapset minun kotiseudullani sanoivat minua
Tuomo sedäksi."

"No, siksi minäkin rupean sinua kutsumaan, sillä minä pidän sinusta.
Minne sinä nyt aiot matkustaa, Tuomo setä"?

"En tiedä, Eva neiti."

"Etkö tiedä?" kysyi Eva kummastuneena.

"En, sillä isäntäni aikoo myydä minut, enkä vielä tiedä kenellekkä."

"Isä voisi sinut juuri ostaa", sanoi Eva vilkkaasti, "ja jos hän sen
tekee, silloin saat hyvät päivät. Minäpä kehoitan häntä jo tänään."

Samassa pysähtyi laiva puita ottamaan eräällä lastauspaikalla ja Eva,
joka kuuli isänsä äänen, juoksi kevein askelin hänen luoksensa. Tuomo
taas tarjoutui puita kantamaan ja oli pian ahkerassa toimessa.

Eva ja hänen isänsä seisoivat aivan laivan partaalla paremmin
nähdäksensä, kuinka se taas lähtisi liikkeelle. Rattaat olivat jo
tehneet pari pyöräystä, kun pienokainen jonkun äkillisen liikkeen
johdosta yht'äkkiä horjahti tasapainosta ja putosi päistikkaa veteen.
Peljästynyt isä, joka tuskin tiesi mitä teki, oli juuri heittäytyä hänen
perässänsä, kun eräs takana seisova kävi häneen kiini ja huomautti, että
eräs voimakkaampi auttaja jo oli seurannut lasta.

Tuomo oli seisonut alakannella lapsen pudotessa ja oli samassa
silmänräpäyksessä, kun näki hänet vajoovan, heittäytynyt hänen
perässään. Hän oli tottunut uimari, suuri ja roteva, jonkatähden lapsen
pelastaminen oli hänelle vaan hetken työ. Hän piti itsensä
vedenpinnalla, kunnes Eva tuli ylös; sitten hän tarttui häneen ja ui
laivaa kohden, josta heti sata kättä ojennettiin lapsukaista
vastaanottamaan. Vähän ajan päästä kantoi S:t Claire Evaansa, joka oli
tainnoksissa ja jonka vaatteista vesi virtana valui, alas salonkiin.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä läheni laiva New-Orleansia. Kaikki matkustajat olivat
liikkeellä. Mitkä kokosivat tavaroitaan, mitkä taas maksoivat laskujaan
tahi sanoivat toisilleen hyvästiä.

Alakannella seisoi Tuomo kädet ristissä miettivän näköisenä ja katseli
tuon tuostakin erästä ryhmää laivan vastaisella puolella.

Siellä seisoi kaunis Evangeline entistä hiukan kalpeampana isänsä
vieressä. Tämä keskusteli juuri parhaallaan orjakauppiaan kanssa
Tuomosta. Haley kehui omaisuuttaan aivan pilviin asti saadaksensa
hänestä korkean hinnan. S:t Claire hymyili hieman ivallisesti, mutta
pikku Eva kuiskasi:

"Osta nyt vaan, sinulla on kyllä varoja ja minä tahtoisin hänet niin
mielelläni."

"Mutta miksikä", arveli isä.

"Minä tahtoisin tehdä hänet onnelliseksi", vastasi lapsi.

Ja niin asia päättyi. Haley laski tyytyväisesti rahat kukkaroonsa ja
Tuomosta tuli S:t Clairen omaisuutta.

Hetken perästä pysähtyi laiva ja nyt seurasi tuo tavallinen hyörinä ja
pyörinä. Kaikki riensivät maalle ja hankkivat itselleen kantajia ja
hevosia ja pian nähtiin S:t Clairekin seuroineen astuvan vaunuihin ja
ajavan kotiansa.

Tämä koti osotti sekä omistajansa rikkautta että hienoaistisuutta.
Päärakennus oli ranskalais-maurilaista tyyliä ja ympäröi neliskulmaista
linnanpihaa, jonka kutakin sivua pitkin kulki hoikilla maurilaisilla
patsailla ja holvikatoksilla varustettuja käytäviä. Keskellä pihaa oli
suihkulähde, jonka hopealle hohtava vesi nousi korkealle ilmaan
pudotakseen jälleen miljoonin pisaroin marmoriseen säiliöön. Nurmikko
oli tasainen ja hieno, kuin samettimatto, ja siellä täällä oli
ryhmittäin etelämaiden harvinaisimpia ja helottavimpia kukkia suurissa
marmorivaaseissa.

Kun vaunut ajoivat linnanpihalle suuresta holvikkaasta portista, hyppäsi
Eva heti alas ja liiteli kuin pieni lintu, joka on päässyt häkistä.

"Voi täti", sanoi hän seurakumppanilleen, "eikö tämä kotini ole ihmeen
kaunis?" Sitten hän taas rupesi juoksentelemaan, katseli rakkaita
paikkoja ja tervehti jokaista.

Hänen vanha hoitajansa itki ja nauroi vuorotellen syleillessään jälleen
pikku neitiänsä. Samanlaista iloa osottivat muutkin neekerit, sillä Eva
oli heidän kaikkien lemmikkinsä. Eikä hän suinkaan ollut unhottanut
ystäviään täällä kotona. Heitä varten hän oli koonnut pitkin matkaa
makeisia ja muuta pikkutavaraa matkalaukkuunsa ja kävi nyt näitä heille
jakelemaan.

Sillä aikaa kun kaikki palvelijat ympäröivät Evaa, seisoi Tuomo yksinään
syrjempänä. Hän katseli ihmetellen ympärilleen ja näytti ihailevan sitä
loistoa ja komeutta, joka kohtasi silmää, minne vaan päätänsä käänsi.
Sillä Tuomo oli tässä suhteessa kuin muutkin neekerit. He kun ovat
kotoisin rikkaimmasta maan osasta, jossa luonto esiintyy harvinaisen
rehoittavana ja suurenmoisena, rakastavat kaikkea kaunista ja hohtavaa
koko sydämmestään.

S:t Claire hymyili nähdessään Tuomon mieltymyksen. Sitten hän jätti
hänet erään palvelijan huostaan ja varoitti tätä kohtelemaan tulokasta
kunnioituksella.

Pikku Eva oli ollut aivan oikeassa ennustaessaan Tuomolle hyviä päiviä
heidän luonansa. Hän sai toimekseen valvoa tallirengin tehtäviä ja
silloin tällöin ajaa herrasväen vaunuja. Mutta näistä toimista hänelle
vielä jäi paljon aikaa. Ja silloin hän sai oleskella Evan seurassa,
sillä lapsi, joka oli syvästi kiintynyt uuteen ystäväänsä, pyysi, että
tämä saisi seurata häntä kävelyretkillä ja muilla matkoilla. Ja Tuomo ei
voinut toivoakkaan mitään parempaa. Siistissä takissa, kiiltävissä
saappaissa, valkeassa kauluksessa ja uudessa hatussaan hän käveli pienen
hallitsijansa vieressä.

Välistä he taas istuivat pitkät ajat pienellä turvepenkillä pihalla. Eva
poimi kukkia ja koristeli niillä vanhaa ystäväänsä tahi luki hänelle
Uutta Testamenttia. Ja Tuomo osasi kertoa hänelle mitä huvittavimpia
kertomuksia ja laulella uudesta Jerusalemista ja Kanaasta.

Evan täti, Ofelia neiti, joka oli kotoisin pohjoisvaltioista, missä
neekerit ovat harvinaisia, ihmetteli monta kertaa sitä, että S:t Claire
antoi tyttärensä niin paljon seurustella tämän mustan rodun kanssa.
Sillä vaikka hän olikin hyväluontoinen ja totuutta rakastava neiti,
olivat neekerit hänestä kuitenkin vastenmielisiä muista ihmisistä
eroavan ulkomuotonsa kautta.

Evan isä naurahti. "Hyvä serkku", sanoi hän, "jos näkisit Evan
hyväilevän suurta koiraa, vaikkapa mustaa, ja leikittelevän sen kanssa,
et pitäisi sitä minäkään, mutta sinä panet pahaksesi nähdessäsi hänet
näiden mustien ihmisraukkojen parissa. Mutta ovathan neekerit olentoja,
joilla on ymmärrys ja kuolematon sielu".... "Antaa lapsen olla", jatkoi
hän hetken perästä. "Lapset ovat oikeastaan ainoat tässä mailmassa,
jotka kanssakäymisessään osottavat täydellistä tasa-arvoa. Katsoppa nyt
Evaa. Hänestä on Tuomo oikea sankari, hänen tekemät leikkikalunsa ovat
jalokiviä kalliimmat ja hänen laulunsa mailman etevimpiä ooperoita
kauniimmat. Lapset ovat Jumalan lahja sulostuttamaan köyhien ja
ylönkatsottujen elämää."

Päivä päivältä oppi S:t Claire pitämään Tuomoa yhä suuremmassa arvossa.
Huomattuaan hänen tarkkuutensa ja rehellisyytensä raha-asioissa, rupesi
hän yhä enemmin käyttämään häntä kaikenlaisissa luottamustoimissa,
kunnes viimein antoi Tuomon tehdä kaikki talon ostokset. S:t Clairella
ei ollut tapana milloinkaan laskea niitä summia, jotka antoi kulkea
palvelijoittensa kätten kautta, jonka vuoksi moni heistä käyttikin
isännän rahoja omiin tarpeisiinsa. Mutta tällainen menettely oli aivan
Tuomon luonnetta vastaan. Rajaton luottamus teki hänet vaan yhä
tunnokkaammaksi.

Tuomolla oli oma pieni huoneensa ja siellä tapaamme hänet eräänä päivänä
rihvelitaulu edessään. Hän näet oli päättänyt kirjoittaa kotiansa. Mutta
se oli itse teossa rohkea yritys. Tosin hän kotona ollessaan oli saanut
opetusta Yrjö herralta, mutta siitä oli jo kulunut niin pitkä aika, että
hän tuskin enään muisti kaikkien kirjaimien ulkomuotoakaan. Eikä hän
liioin tietänyt, milloin mitäkin oli käytettävä. Siksi hän nyt ensin
taululle koitti saada kokoon jonkinmoista kirjeen suunnitelmaa.

Juuri kun hän siinä hikoili ja vaikeroi taulunsa ääressä, astui Eva
sisään, kiipesi tuolille ja katseli hänen työtään.

"Mitä kummia koukeroita sinä piirtelet, Tuomo setä", kysyi hän.

"Minä koetan kirjoittaa rakkaalle muijalleni ja lapsukaisilleni, Eva
neiti", vastasi Tuomo pyyhkien silmiään, "mutta enpä oikein tiedä,
tulleeko tästä mitään."

"Oi, jospa voisin auttaa sinua, Tuomo! Viime vuonna osasin jo tehdä
kaikki kirjaimet, mutta pelkäänpä unhottaneeni."

Nyt he rupesivat yhdessä koettamaan. Molemmat olivat totiset ja tarkat
sekä milt'ei yhtä taitamattomat. Kultakiharainen ja musta villapää
olivat aivan vieretysten ja neuvottelivat vähä väliä jonkun kirjaimen
ulkomuodosta.

"Katsoppas, tämä rupee jo näyttämään muhkealta", huudahti Eva ja
tähysteli ihaellen sitä, mitä olivat saaneet kokoonkyhätyksi. "Kuinka
tämä mahtaa ilahuttaa sinun vaimoasi ja lapsiasi! Se on oikein
häpeällistä, että sinun on täytynyt erota heistä. Kyllä minä pyydän,
että isä antaa sinun vielä palata heidän luoksensa."

Tuomo setä kertoi nyt, että hänen entinen emäntänsä ja Yrjö herra olivat
luvanneet ostaa hänet takaisin, ja näytti dollaria, jonka Yrjö oli
antanut hänelle asian varmemmaksi vakuudeksi.

"Oletko siellä, Tuomo", kuului S:t Clairen ääni, ja samassa hän astui
sisään.

"Mutta mitä tämä on", kysyi hän katsellessaan rihvelitaulua.

"Se on Tuomon kirje. Minä autan häntä vähäsen tässä toimessa. Eikö ole
hyvin kirjoitettu?"

"En tahtoisi loukata kumpaakaan", sanoi S:t Claire hymyillen, "mutta
ehkäpä lienee paras, Tuomo, että annat minun kirjoittaa tämän kirjeen."

Sen hän myöskin teki, ja ennen iltaa se jo oli postissa.



VI.


Eräänä päivänä toi S:t Claire serkulleen, Evan tädille, nokimustan, noin
8-vuotiaan tytön kasvatettavaksi.

Tyttö, jonka nimi oli Topsy, oli vilkkaan ja villiytyneen näköinen.
Mustat kiiltävät silmät katselivat uteliaasti ympärilleen ja valkoiset
hampaat hohtivat puoliavoimesta suusta. Hänellä ei ollut muuta, kuin
säkkikankainen vaatekappale yllään, ja hän seisoi nyt uuden
hallitsijansa edessä kädet nöyrästi ristissä.

Ofelia neiti ei ollut varsin tyytyväinen saamastaan lahjasta. Hänestä
talossa oli jo kyllin kasvavaa mustaa sukupolvea, josta oli paljon
huolta ja vastuuta.

Mutta S:t Claire selitti ostaneensa lapsen pelastaaksensa hänet
ruumiillisesta ja henkisestä kurjuudesta. Tyttö oli palvellut eräässä
kapakassa, ja siellä häntä joka päivä piiskattiin niin, että hänen
hätähuutonsa kuuluivat kauvas ympäristöön. Hän toivoi nyt, että Ofelia
ottaisi lapsirukan huostaansa ja tekisi hänestä kelpo ihmisen.

Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty.

Topsya oli aina kohdeltu pahemmin kuin elukkaa, ei koskaan
ystävällisesti puhuteltu ja neuvottu, aina vaan toruttu, potkaistu ja
tuupattu. Hänellä ei sentähden ollut aavistustakaan kuuliaisuudesta,
rehellisyydestä ja hyvyydestä. Hän varasti ja valehteli, oli viekas kuin
kettu ja sukkela kuin orava, aina valmis osottelemiseen ja kaikenlaisiin
hullunkurisuuksiin.

Ofelia neiti koetti totuttaa häntä järjestykseen ja työhön. Mutta
Topsylla oli erityinen taito tehdä kaikki nurinpäin. Kun hänen piti
ommella, taittoi hän silmäneulansa, katkasi lankansa tahi sai siihen
solmuja ja lymytti viimein koko työnsä.

Alituisesti löydettiin hän pahanteossa. Kun hänen piti peittää sängyt ja
siivota huoneet, kiipesi hän pöydille, heitteli lakanoita ja peitteitä
sinne tänne, pukeutui Ofelian vaatteisiin ja asettausi peilin eteen
irvistelemään ja viheltelemään.

Kun Ofelia neiti suruissaan ja epätoivoissaan kyseli Topsylta, miksi hän
käyttäytyi niin pahasti, vastasi tämä viattomasti:

"En tiedä, neiti. Se tulee kai siitä että minulla on niin häijy sydän.
Paras on, että neiti antaa minulle vitsaa. Niin entinen isäntänikin aina
teki."

"Mutta minä en mielelläni tee sitä. Kyllä sinä osaat olla kiltti
ilmankin. Miksi et tahdo?"

"Kah, kun ma olen niin tottunut selkään saamaan. Kai se minulle hyvää
tekee."

Mutta kun Ofelia neiti kerran koitti samaa menetystapaa, huusi ja parkui
Topsy henkensä edestä, vaikka kohta perästäpäin voitonriemuisasti kertoi
muille lapsille, ett'ei Ofelian vitsananto tuntunut enempää kuin
kärpäsen pureminen. Toista oli, kun entinen isäntä otti kouriinsa. Se
koski.

Kartanon lapset, yksin Evakin, keräytyivät usein ihmetellen hänen
ympärilleen, sillä hän osasi laulaa eriskummallisia neekerilauluja
lyöden tahtia käsillään ja jaloillaan.

Kerran kun Topsy Ofelia neidin läsnä ollessa peitti sänkyä, näki hän
kauniin punaisen nauhan ja hansikasparin pöydällä. Topsy teki tällä
kertaa työnsä oikein huolellisesti, sillä häneltä ei suinkaan puuttunut
kykyä. Mutta niin pian kuin Ofelia hiukan käänsi päätänsä, pisti hän
nauhan ja hansikkaat hihaansa yhtä nopeasti, kuin tottunut taskuvaras.
Mutta juuri kun hän oli pois menossa ja teki tavallisen kumarruksensa
oven suussa, huomasi neiti nauhanpään pistävän hänen hihastaan. Hän kävi
siihen paikalla ja kyseli, mistä se oli.

Mutta Topsy tekeytyi aivan tietämättömäksi ja sanoi:

"Kas, neidin nauha! Millä ihmeen tavalla se on tullut minun hihaani?"

"Topsy, älä nyt valehtele. Sinä olet ottanut nauhan."

"En, neiti, minä vakuutan, ett'en ole nähnyt koko kalua tätä ennen. Enkä
minä koskaan valehtele, en milloinkaan... Kai nauha oli joutunut sänkyyn
ja sieltä livahtanut hihaani."

"Etkö tiedä, että valehteleminen on synti", sanoi Ofelia, ja tällä
tavalla jatkettiin kuulustelua kauvan aikaa, kunnes hansikkaat putosivat
toisesta hihasta.

Nyt Topsy tunnusti ottaneensa molemmat, mutta vakuutti kovasti
katuvansa.

"Koska olet noin valmis näpistelemään, olet varmaan ottanut vielä
muutakin tavaraa. Tunnusta nyt vaan kaikki", sanoi Ofelia.

"Voi, neiti, minä olen ottanut Evan korallisen kaulakoristeen."

"Entä vielä?"

"Sitten minä olen ottanut kamarineidin korvarenkaat."

"Tuo heti kalut tänne", komensi Ofelia kiivaasti.

"Sitä en voi tehdä, neiti hyvä, minä olen polttanut ne."

Samassa tuli Eva huoneeseen kantaen kaulassaan korallikoristettaan ja
kun Ofelia ihmetellen kysyi, mistä hän oli sen saanut, ei hän tiennyt
sen edes poissa olleenkaan. Eikä siinä kyllin. Kun kamarineiti toi
silitettyjä vaatteita sisään, oli hänellä korvissaan juuri ne renkaat,
jotka Topsy sanoi ottaneensa.

Nyt seurasi taas uusi kuulusteleminen ja ihmetteleminen.

"Mutta miksikä sinä oikeastaan kerroit ottaneesi nuo tavarat?"

"No, kun neiti käski minun tunnustaa, enkä keksinyt mitään muutakaan",
vastasi Topsy viattomasti.

"Mutta tietysti en tahtonut sinua tunnustamaan sellaista, jota et ole
tehnytkään", sanoi Ofelia. "Onhan sekin valehtelemista."

"Vai on", lausui Topsy kummastuneena.

Kamarineiti, joka oli kuullut tämän keskustelun, sanoi nyt
harmistuneena: "Jos minä olisin isäntä, totta tosiaankin antaisin
piiskata tuota ilkeätä lasta että veri vuotaisi."

"Älä koskaan puhukkaan sillä tavalla", sanoi Eva. Lapsen silmät oikein
säkenöivät ja posket hehkuivat. Sitten hän kääntyi Topsyn puoleen
sanoen:

"Lapsi rukka, miksi sinä varastit? Kyllä minä annan sinulle tavaraa,
ettei sinun tarvitse varastella."

Nämät olivat ensimmäiset ystävälliset sanat, jotka Topsy kuuli koko
elinkautenaan. Ne tekivät omituisen vaikutuksen kovuudesta paatuneeseen
lapsen-sydämmeen ja kyynel värähti hetkeksi hänen kiiluvassa silmässään.

Siitä päivästä oleskeli Eva usein Topsyn seurassa. Hän vei hänet omaan
kamariinsa ja puheli hänen kanssansa herttaisesti ja ystävällisesti.
Lapsellisella tavalla kertoi Eva Topsylle Jesuksesta, joka rakastaa
kaikkia, olkootpa valkeita tai mustia, ja suree heidän pahuuttansa. Ja
hän tahtoo auttaa kaikkia, että he tulevat hyviksi ja nöyriksi,
Topsyakin.

Kaikki tämä oli Topsylle ihan uutta ja käsittämätöntä, mutta Evan lempeä
ja hiljainen käytös ei voinut ajan pitkään olla häneen vaikuttamatta.

Varsinkin koski se syvästi Topsyyn, kun hän näki Evan itkevän hänen
pahuuttansa. Ei kukaan ollut vielä koskaan välittänyt hänestä niin
paljon, että olisi hänen takiansa kyyneleitä vuodattanut. Eikä kukaan
ollut silitellyt hänen villaista päätään ja sanonut: "Topsy, minä pidän
sinusta", niinkuin Eva nyt teki.

Topsy oli tähän asti ollut itsepintaisuuden perikuva ja hänen sydämmensä
kylmä ja kolkko, mutta Evan ystävällinen käytös sulatti sen kuin
kevätaurinko hyisen maan. Evan takia tahtoi Topsy tulla nöyräksi ja
kuuliaiseksi, Evan mieltä hän ei tahtonut pahoittaa. Ja näin sai Eva
enemmän aikaan, kuin kaikki Ofelian pitkät puheet ja nuhdesaarnat.



VII.


Kaksi vuotta on kulunut siitä, kun ystävämme Tuomo joutui S:t Clairen
perheeseen. Vaikka hän oli kaukana omaisistaan ja vaikka hän usein
toivoi sitä elämää, johonka vaellus maan päällä vaan on valmistus, ei
hän kuitenkaan tuntenut itseään onnettomaksi. Hän oli oppinut
raamatusta, että on suuri voitto olla jumalinen ja tyytyä onneensa.

Kotoansa hän oli saanut kirjeen, joka sisälsi paljon ilahduttavia
tietoja. Chloe oli omasta pyynnöstään päässyt palvelemaan erään
sokurileipojan luo, jossa hän erityisen kakku- ja torttuleipomus-kykynsä
kautta ansaitsi paljon rahaa, ja nämät hän sai pitää itse ja panna
säästöön ukkonsa takaisinlunastamista varten. Tuomon molemmat pojat
olivat melkoisesti kasvaneet ja pikku tyttö osasi jo kävellä. Tuomo
sedän tupa oli nykyään tyhjä, mutta Yrjö, joka oli kirjeen tekijä, puhui
laajalta tuumistaan korjauttaa ja isontaa sitä. Lopuksi hän vielä kertoi
isästään ja äidistään sekä omasta koulunkäynnistään ja luvuistaan.

Tuomo luki kirjeen monta kertaa. Hänestä se oli ihmeen hyvästi
kokoonpantu ja niin selvää käsialaa, että osasi lukea vaikka huoneen
toisesta päästä.

Evan kanssa hän sitten tuumiskeli, eikö olisi syytä panna se lasiin ja
raamiin seinälle ripustettavaksi.

Tuomon ja Evan ystävyys oli vuosien kuluessa yhä vaan kasvanut. Tuomo
ihaili ja rakasti Evaa kuin viattomuuden ja herttaisuuden perikuvaa ja
koetti kaikin tavoin täyttää pienen hallitsijansa toiveita. Missä hän
vaan liikkui, muisti hän aina hakea jotakin Evaa varten. Ja kun Eva
sitten Tuomon kotiintullessa kysyi:

"No, Tuomo setä, mitä sinulla on minua varten?" soi tämä kuin musiikki
hänen korvissaan.

Ja Eva puolestaan osotti ystävyyttään ja kiitollisuuttaan niin usein,
kuin suinkin ymmärsi ja osasi.

Kun Tuomo halusi kuulla raamattua, oli Eva aina valmis lukemaan. Kaunis,
sointuisa ääni, runollinen mielikuvitus ja rakkaus kaikkeen suureen ja
ylevään tekikin hänestä erinomaisen lukijan. Sillä tavalla ei Tuomo
vielä eläissään ollut kuullut raamattua esitettävän.

Ensin oli Eva lukenut vaan vanhan ystävänsä mieliksi, mutta vähitellen
kiintyi hän koko olennollaan tähän suuremmoiseen kirjaan. Se herätti
hänessä omituisia tunteita ja syvää kaipausta. Enin hän rakasti
profeetallisia kirjoja ja ilmestysraamattua, sillä niissä puhuttiin
tulevaisesta onnesta ja ihanuudesta, joka teki häneen syvän vaikutuksen.

Kerran kun he taas lukivat uudesta Jerusalemista, sen kultaporteista ja
kalliilla kivillä kaunistetuista muureista, sanoi lapsi yht'äkkiä:

"Tuomo setä, minä menen pian sinne."

"Minnekkä, Eva neiti?"

Lapsi nousi seisaalleen ja osotti pienellä kädellään taivasta kohti.
Iltarusko loi hänen kasvoillensa ja kultakutrillensa yliluonnollisen
hohteen ja silmät katselivat vakavasti avaruuteen. "Minä menen tuonne,
Tuomo setä; pian minä olen enkelien luona." Tuomo tunsi piston
sydämmessään. Tosiaankin oli hän monta kertaa viime aikoina ihmeekseen
huomannut, mitenkä Evan pienet kädet olivat laihtuneet, iho oli käynyt
läpikuultavammaksi ja hengitys lyhyemmäksi. Eikä hän enää jaksanut
juosta ja leikkiä puutarhassa kuin ennen. Tuomo oli myöskin kuullut
Ofelia neidin puhuvan yskästä, jota eivät kaikki hänen lääkkeensä
voineet parantaa. Nytkin paloi hehkuva puna hänen poskillaan ja pienet
kädet olivat kuumeentapaiset. Ja kuitenkaan Tuomon päähän ei ollut
milloinkaan pistänyt sellainen mahdollisuuskaan, että Eva oli heidät
jättävä.

Tuomon ja Evan keskustelu keskeytettiin sen kautta, että Ofelia kutsui
Evaa sisään, sillä ilta oli jo käynyt viileäksi ja kaste peitti maan.

Ofelia oli tottunut sairaanhoitaja. Hän oli aikaa sitten levottomuudella
kuunnellut Evan yskää ja huomannut tuon petollisen punan hänen
poskillaan.

Hän ilmoitti pelkonsa Evan isälle, mutta tämä ei ottanut sitä
kuullakseenkaan. "Etkö näe, että lapsi kasvaa", oli hänellä tapana
vastata ja mennä muihin puheisiin.

Mutta Ofelian sanat olivat kuitenkin tehneet hänet äärettömän
hermostuneeksi ja levottomaksi. Eva oli hänen silmäteränsä, hänen ilonsa
ja tulevaisuuden toiveensa, eikä hän tahtonut antaa sellaiselle
ajatuksellekaan sijaa, että hänen sydänkäpynsä oli pois menevä. Ja siksi
hän koetti vakuuttaa sekä itselleen että muille, että tuo yskä, josta
Ofelia niin usein puhui, ei ollut muuta kuin pienen kylmettymisen
seuraus, joka piankin antautuisi.

Mutta hän oleskeli siitä alkaen vielä enemmän kuin ennen Evan kanssa,
otti hänet kanssansa kävelemään ja ajelemaan. Usein hän myöskin toi
hänelle vahvistavia lääkkeitä, ei siksi että lapsi olisi ollut niiden
puutteessa, kuten hän selitti, mutta eiväthän ne nyt haitaksikaan
olleet.

Oli kuitenkin eräs seikka, joka suuresti huolestutti Evan isää, ja se
oli lapsen nopeasti kasvava henkinen kehitys, hänen ymmärryksensä ja
tunteidensa kypsyys. Tosin hän vielä joskus leikki ja iloitsi, kuin
lapset yleensä, mutta usein hän lausui niin syviä ajatuksia ja viisaita
arvosteluja, että olivat kuin jonkun korkeamman hengen kuiskaamia.
Sellaisina hetkinä S:t Clairea väristytti ja hän sulki Evan syliinsä
aivan kuin olisi hellyydellään koittanut pidättää häntä luonansa.

Eva oli aina kohdellut kaikkia orjia hyvyydellä, mutta tästä lähin oli,
kuin hän vaan olisi elänyt osottaakseen rakkautta. Kun hän leikitteli
Topsyn ja muiden neekerilasten kanssa, oli se enimmiten heidän
huvikseen. Hän ajatteli, kumma kyllä, usein neekerien tilaa ja suri
heidän kohtaloansa.

Eräänä päivänä hän puhui siitä isänsä kanssa.

Oli ilta ja S:t Claire istui verannalla. Hän oli kutsunut Evan luokseen
antaakseen hänelle erään ostamansa kipsikuvan. Mutta hän peljästyi
nähdessään lapsen luonnottoman kirkkaat silmät ja hehkuvat posket.

"Eva lemmikkini, kuinka voit? Olethan parempi", sanoi hän puristaen
lasta rintaansa vasten.

"Isä, minä olen kauvan jo tahtonut sanoa sinulle jotain ja nyt sen
teenkin, ennenkuin tulen tästä heikommaksi."

S:t Claire vapisi, ja Eva istuutui hänen polvellensa nojaten päätään
hänen rintaansa vasten ja sanoi:

"Isä, aika lähenee, jona minun täytyy jättää sinut; minä menen pois,
enkä koskaan enään palaa." Eva itki.

"Pikku kultanuppuseni", puhui S:t Claire koettaen tehdä äänensä
huolettomaksi, vaikka koko olentoansa väristytti. "Sinä olet nyt niin
alakuloinen ja hermostunut, mutta katsoppas, mitä olen sinulle ostanut."

"Ei, isä kulta", vastasi Eva ja työnsi hiljaa pois kuvan, "älä petä
itseäsi. En ole ensinkään parempi ja pian minä menen pois. Enkä liioin
ole alakuloinen. Ellei sinua olisi ja noita ystäviäni, tuntisin itseni
oikein onnelliseksi. Halusta minä täältä eroan."

"Mikä on tehnyt rakkaan lapseni mielen niin raskaaksi, että se tahtoo
pois? Onhan sinulla kaikkia, mitä suinkin saatat toivoa."

"On kyllä, mutta minä tahdon mieluummin olla taivaassa. Täällä on niin
monta asiaa, jotka minua surettavat."

"Mitkä sitten?"

"Minä olen niin huolissani meidän palvelijaimme tähden. Ne ovat niin
hyviä ja ystävällisiä minulle. Soisin, että he kaikki olisivat vapaita."

"Mutta, lapsi kulta, onhan heidän hyvä olla täällä meidän luonamme."

"Onpa niinkin. Mutta kaikki ihmiset eivät ole sinun kaltaisiasi, isä. Ei
setäkään ole sellainen. Jos nyt joku onnettomuus kohtaisi sinua, kuinka
orjiemme silloin kävisi? Minä tiedän, että moni orjainomistaja on
ruoskinut neekerejään kuoliaaksi."

"Olen hyvin pahoillani siitä, että sinulle on kerrottu sellaisia
julmuuksia, rakas lapseni."

"Niin, isä, sinä tahtoisit, että minä olisin täydellisesti onnellinen
sillä aikaa, kun muut kärsivät kurjuutta koko elämänsä. Et voi uskoa,
kuinka sellaiset surulliset tapaukset koskevat minuun. Minä ajattelen
niitä alinomaa. Eikö voisi vapauttaa kaikkia orjia?"

"Minä puolestani sen kyllä soisin, mutta en todella tiedä, mitenkä niin
pitkälle päästäisiin."

"Isä, sinä joka olet niin hyvä ja osaat puhua niin kauniisti, etkö voisi
matkustaa ympäri maata ja kehoittaa ihmisiä vapauttamaan orjiansa? Kun
minä olen poissa, teet sen kyllä minun takiani."

"Kun sinä olet poissa", huudahti S:t Claire. "Rakas lapsi, älä puhu
sillä tavalla. Sinä olet minun ainokaiseni tässä maailmassa."

"Minun vanhalla hoitajallani ei myöskään ole, kuin yksi lapsi, ja
kuitenkin hänen täytyy elää erikseen siitä. Kyllä minä tiedän, että hän
on murheissaan siitä. Olen nähnyt hänen usein itkevän. Ja kyllä Tuomokin
rakastaa lapsiaan. Voi, isä, eikö ole kauheata, että tapahtuu sellaisia
asioita?"

"On kyllä kultaseni", sanoi S:t Claire lohduttavaisesti, "mutta älä nyt
sure, rakas lapsi, äläkä puhu kuolemastasi, niin koetan saada kaikki
hyvälle kannalle."

"Ja lupaa myöskin, rakas isä, että annat Tuomolle vapauden, niin pian"
-- Eva pysähtyi ja lisäsi sitten empien -- "niin pian kun olen poissa."

S:t Claire lupasi tehdä kaikki, mitä hänen pikku Evansa suinkin pyysi.

Heidän keskustellessaan oli aurinko mennyt mailleen ja hämärä oli
vähitellen kietonut kaikki harmaaseen vaippaansa. S:t Claire ei enää
nähnyt Evan kasvoja, kuunteli vaan hänen vienoa ääntänsä, joka soi kuin
henkien kuiskaus toiselta puolen haudan. Oli kuin hänen armas
äiti-vainajansa olisi puhutellut häntä lapsen kautta. Viimein hän kantoi
Evansa sisään, tuuditteli häntä käsivarsillaan ja lauloi nukuksiin.



VIII.


Evalla oli oma huone, joka niinkuin muutkin huoneet johti verannalle.
Tänne S:t Claire oli hankkinut kaikkia, mikä suinkin viehättää silmää ja
ilahuttaa mieltä.

Siellä oli tauluja ja marmorikuvia, bamburuoko-sohvia ja -tuolia, pieni
kirjoituspöytä täynnä pikkukaluja, pehmeitä mattoja ja hienoja uutimia.

Tässä sievässä huoneessa lepäsi Eva tästälähin suurimman osan päivää.
Hän makasi tavallisesti pienellä sohvallaan ikkunan ääressä ja katseli
suurilla kirkkailla silmillään järven kimaltelevia aaltoja.

Koko talon väki kaipasi hänen keveitä askeliaan, jotka aina ennen
kuuluivat puutarhassa ja verannalla. Eva oli ollut heidän ilonsa ja
auringonpaisteensa ja siksi he nyt kaikki surulla ja osanotolla
seurasivat hänen tilaansa ja tekivät mitä voivat ilahuttaakseen häntä.
Joka aamu hän näiltä ystäviltään sai kauniita kukkavihkoja, Topsykin
koetti parastaan järjestäessään kukkia Evan kamaria varten, ja Tuomo oli
onnellinen, kun lämpiminä päivinä sai kantaa pientä sairasta joko
verannalle tahi puutarhaan orangepuiden varjoon ja laulella hänen
lempilaulujaan.

Eräänä päivänä pyysi Eva Ofelia tätiä leikkaamaan osan hänen
kiharoistaan, sillä hän tahtoi jaella niitä ystävilleen muistoksi.
Ofelia tuli saksineen ja pian oli Evalla syli täynnä pitkiä kiharoita,
joita hän vakavasti katseli ja punoi laihojen sormiensa ympäri. Vähä
väliä hän myöskin loi katseensa isäänsä, joka seisoi siinä synkän
näköisenä huulet kokoon puristettuina.

Kun kaikki oli leikattu, viittasi hän isäänsä tulemaan luoksensa, ja
sanoi: "Rakas isä, voimani vähenevät päivä päivältä ja minä tiedän että
kuolema on lähellä. Minulla olisi niin paljon sanottavaa ja tehtävää,
mutta se on niin vaikeata, kun et sinä koskaan tahdo kuulla
puhuttavankaan näistä asioista. Mutta sallippa nyt, että puhun."

"Kyllä sallin", vastasi S:t Claire ja peitti silmänsä toisella kädellään
tarttuen toisella Evan pieneen kuumaan käteen.

"Minä soisin, että palvelijamme kokoontuisivat tänne, sillä minulla
olisi vähän puhuttavaa heille."

Sana lähetettiin, ja hetken päästä olivat kaikki palvelijat kokoontuneet
Evan huoneeseen. Siellä vallitsi pari minuuttia haudan hiljaisuus. Kukin
katseli huoaten ja päätään pudistaen ennen niin kukoistavaa pikku
neitiä, joka nyt laihana ja läpikuultavana lepäsi sohvallaan. Eva
kohottausi hiukan ja katseli kauvan ja vakavasti kutakin.

"Minä olen kutsuttanut teidät tänne siksi, että rakastan teitä kaikkia",
sanoi Eva. "Minulla olisi teille jotakin sanomista, jota en tahtoisi
teidän unhottavan.... Pian minä jätän teidät. Parin viikon päästä ei
minua ole enään."

Tässä katkasi haikea itku ja valitus Evan puheen.

Hän odotti hetken ja jatkoi sitten heikolla äänellään: "Minä tahdon
kertoa teille, että on olemassa ihana suloinen maailma, jossa Jesus
asuu. Minä menen nyt sinne, mutta te voitte myöskin päästä sinne. Se on
luotu kutakin varten. Jokainen voi tulla enkeliksi ja iloita siellä
lakkaamatta..... Mutta jos tahdotte sinne, pitää teidän elää, niinkuin
kristittyjen. Kyllä Jesus teitä auttaa. Rukoilkaa häneltä apua, lukekaa
hänen sanaansa...."

Lapsi keskeytti puheensa, katseli sääliväisesti kuulijoitaan ja jatkoi
sitten surullisesti:

"Voi teitä raukkoja, ettehän te osaakaan lukea!" Ja Eva painoi päätään
sohvaa vasten ja itki.

"Sama se", sanoi hän viimein päätään kohottaen ja hymyillen
ystävällisesti kyynelten kesken. "Minä olen rukoillut teidän edestänne
ja tiedän, että Jesus auttaa teitä, vaikk'ette osaakaan lukea.
Toimittakaa niin, että usein saatte kuulla raamattua luettavan ja
seuratkaa sen oppia! Silloin toivon tapaavani teidät kaikki taivaassa."

"Amen", sanoi Tuomo vakavasti ja siihen yhtyivät muutkin.

"Minä tiedän, että te kaikki rakastatte minua. Te olette osottaneet
minulle paljon hyvyyttä ja ystävällisyyttä ja nyt minä tahtoisin antaa
teille pienen muiston. Tässä on kullekin kihara minun hiuksistani. Kun
katselette sitä, niin muistakaa, että minä rakastin teitä ja että minä
olen mennyt taivaaseen, jossa halajan teidät tavata."

Mahdoton on kuvata sitä mielen liikutusta, joka seurasi näitä Evan
sanoja. Kaikki tulivat hänen luokseen ottaaksensa hänen kädestään tämän
viimeisen rakkauden osotteen. He lankesivat polvilleen, nyyhkyttivät ja
itkivät, suutelivat hänen vaatteitaan ja sopersivat siunauksia ja
lempeitä sanoja.

Kun kukin oli saanut lahjansa, antoi Ofelia merkin, että he kaikki
siirtyisivät pois, sillä hän pelkäsi sairaan liiallista rasitusta.

Loppu lähestyi, vaikka välistä oli hetkiä, jolloin Eva näytti niin
virkeältä ja iloiselta, että hänen isänsä jo taas rupesi toivomaan. Eva
vaan itse ei toivonut. Hän tunsi niin varmaan kuoleman lähestymisen. Oli
aivan kuin hän sielussaan olisi kuullut taivaallisen kutsunnan ja nähnyt
tulevan ihanuuden.

Tuomon kanssa hän usein puhui näistä asioista ja tämä vanha ystävä
ymmärsi hänet paremmin kuin kukaan muu. Viimein Tuomo ei enää malttanut
nukkua omassa pienessä suojassaan, vaan makasi kaiket yöt verannalla
ollakseen heti valmis niin pian kuin ratkaiseva hetki läheni.

Ja eräänä yönä, kun Ofelia valvoi Evan vuoteen ääressä, huomasi hän
lopun olevan käsissä. Hän meni heti Tuomoa herättämään ja pyysi häntä
hakemaan lääkäriä. Sitte hän naputti S:t Clairen ovea ja käski hänet
sairaan vuoteelle. Tämä öinen kutsu teki häneen sellaisen vaikutuksen,
kuin olisi hän jo kuullut heitettävän multaa armaansa kirstulle.

Hän kiirehti paikalla ylös, tuli Evan huoneeseen ja nojautui hänen
vuoteensa yli. Hänen sydämmensä oli seisattua nähdessään kuoleman leiman
lapsensa kasvoilla. Nyt oli siis kaikki toivo turha. Evan kasvojen ilme
ei enää ollut tämän maailman, vaikka hän vielä hengitti.

Muutaman minuutin päästä tuli Tuomo lääkärin kanssa. Tämä katseli
sairasta tarkasti ja kysyi sitten kuiskaavalla äänellä: "Milloinka tämä
muutos tapahtui?"

"Puoliyön aikana", vastasi Ofelia.

Vähitellen joutui koko talonväki liikkeelle ja verannan lasiovien takaa
katseli levottomia kasvoja ja kyyneleisiä silmiä.

"Voi, jospa hän vielä heräisi ja puhuisi, vaikka vaan kerran", vaikeroi
S:t Claire.

Suuret siniset silmät aukenivat, hymy levisi kasvojen yli, hän koetti
kohottaa päätään ja puhua.

"Eva, oma lemmikkini, tunnetko minut?"

"Rakas isäni", sanoi lapsi tehden viimeisen ponnistuksen ja kiersi
kätensä hänen kaulansa ympäri. Mutta hetken päästä ne putosivat
hervottomina alas ja S:t Claire näki noissa rakkaissa kasvoissa kuoleman
kamppauksen ja kuuli hänen harvan ja raskaan hengenvetonsa. "Tämä on
hirveätä", valitti S:t Claire ja puristi Tuomon kättä tuskin tietäen,
mitä teki. "Tämä kerrassaan tappaa minut."

Kyyneleet kiersivät Tuomon silmissä, kun hän siinä piti isäntänsä kättä
ja katseli vuoteella lepääviä kalpeita kasvoja.

"Jumalan kiitos, nyt se on ohitse", sanoi hän viimein. "Katsokaa häntä!"

Kaikki tuska oli loppunut. Vapautunut henki oli päässyt kotia ja lapsen
kasvoissa kuvastui tyyneys ja taivaan rauha.

       *       *       *       *       *

Taulut ja veistokuvat Evan huoneessa olivat peitetyt valkeaan
suruharsoon ja uutimet vedetyt ikkunan eteen. Eva lepäsi vuoteellaan
sellaisessa valkeassa leningissä, joita hän aina eläissään oli
käyttänyt. Uutimien kautta syntynyt ruusuinen valo loi lämpimää punaa
kuolon kalpeille kasvoille, pitkät silmäripset varjostivat hienoja
poskia ja pää oli hiukan sivullepäin käännetty, aivan kuin luonnollista
unta nukkuvan.

S:t Claire käveli kuin unissaan, ei välittänyt mistään, ei kuullut
mitään, seisoi vaan tuntikausia tytärtänsä katsellen. Häneltä kysyttiin,
koska maahanpaniaisia oli vietettävä, mihin Eva oli pantava y. m., mutta
hän ei puuttunut ollenkaan näihin asioihin.

Ofelia piti huolta kaikesta. Hän koristeli palvelijain kanssa Evan
huonetta ja poisti siitä tuoksuvien kukkain avulla kaiken synkkyyden.
Evan pöydällä oli ihania ruusuja ja kamarineiti järjesti aistikkaasti
afrikalaisia jasmiineja hänen vuoteelleen.

Juuri kun kaikki oli valmista, astui Topsy sisään silmät itkusta
turvoksissa. Kamarineiti viittasi häntä menemään tiehensä, mutta Topsy
läheni siitä huolimatta vuodetta.

"Annappa minunkin tulla tänne! Minulla on niin kaunis ruusu, jonka
tahtoisin laskea Eva neidin vuoteelle."

"Mene tiehesi", tiuskasi neiti harmistuneena.

"Anna hänen olla", sanoi S:t Claire yht'äkkiä. Hän oli seisonut
syrjemmällä ja kuullut koko keskustelun.

Kamarineiti vetäytyi nyt pois ja Topsy tuli laskemaan kukkansa kuolleen
jalkain juureen. Sitte hän äkisti heittäytyi lattialle, itki ja parkui
ääneen.

Ofelia riensi huoneeseen, nosti hänet lattialta ja koetti saada
vaikenemaan, mutta turhaan.

"Voi, Eva neiti, voi jos olisin kuollut hänen kanssaan!"

"Rauhoitu, hyvä lapsi", pyysi Ofelia. "Eva on nyt enkelinä taivaassa."

"Mutta minä en saa häntä enää koskaan nähdä", nyyhki Topsy, "ja hän oli
ainoa, joka sanoi rakastavansa minua. Nyt ei ole enää ketään... Voi,
ett'en olisi syntynytkään! Mitä minusta nyt tulee?"

Lapsi raukan suru ja epätoivo oli niin liikuttava, että S:t Claire ja
Ofelia seisoivat kyynelsilmin ja Ofelia koetti lohduttaa häntä kaikin
tavoin.

"Topsy rukka, älä ole noin murheellinen! Minäkin pidän sinusta, vaikk'en
olekaan tämän pikku vainajan kaltainen. Kyllä koetan auttaa sinua, että
tulet kelpo ihmiseksi." Neidin kyyneleet ja värähtelevä ääni puhuivat
enemmän kuin sanat. Siitä asti hän voitti tuon hyljätyn lapsen
luottamuksen ja rakkauden.

Hautajaisia valmistettiin, ihmisiä tuli ja meni. Kaikki olivat mustiin
puetut ja puhuivat matalalla äänellä. Eva pantiin pieneen kirstuunsa ja
kannettiin hautaan, joka oli kaivettu puutarhaan turvepenkin viereen,
missä hän niin usein oli istunut.

Mutta kun kaikki muut itkivät ja valittivat, seisoi Evan isä haudan
partaalla kuivin silmin. Hänen sydämmensä oli niin rikki murrettu,
ett'ei ollut kyynelistä lievitystä.

Kaikki S:t Clairen harrastukset olivat tavalla tai toisella olleet
kiintyneet Evaan. Häntä varten hän oli tehnyt työtä, häntä varten
hoitanut omaisuuttaan, tehnyt parannuksia ja muutoksia, ja kun häntä nyt
ei enää ollut, tuntui kaikki niin sanomattoman tyhjältä ja joutavalta.

Hänen elämänsä keskus oli poissa, ei ollut enää mitään toimitettavaa ja
tehtävää.

Oli kuitenkin yksi asia, johon S:t Claire vähitellen ryhtyi. Hän rupesi
valmistaviin toimeenpiteisiin Tuomon vapauttamista varten, joka oli
tapahtuva niin pian, kuin kaikki lailliset muodot oli saatu täytetyiksi.

Sillä aikaa hän seurusteli Tuomon kanssa yhä ahkerammin. Ei hänestä
kukaan niin paljon muistuttanut pikku Evasta, kuin tämä uskollinen
palvelija, ja siksi hän alituisesti tahtoi häntä seuraamaan itseänsä. Ja
Tuomo palkitsi nuoren isäntänsä ystävyyden osoittamalla rajatonta
hellyyttä ja kiintymystä.

Mutta vaikka hän rakastikin isäntäänsä, oli hän kuitenkin iloa
säkenöivin silmin kuullut pääsevänsä vapaaksi.



IX.


"Oletko jo saanut Tuomon vapautuskirjeen valmiiksi ja
allekirjoitetuksi", kysyi Ofelia eräänä päivänä.

"En vielä", vastasi S:t Claire lukien sanomalehteä.

"Se on pahasti", sanoi neiti totisesti; "sinun pitäisi rientää."

"No miksikä niin?"

"Saattaisithan kuolla sitä ennen. Ja kuinka silloin kävisi rehellisen
Tuomon?"

"Mitä ajattelet, serkku", kysyi S:t Claire kummastuneena. "Onko minussa
mielestäsi keltakuumeen tai koleran oireita?"

"Ei, sitä en tarkoita. Mutta voihan kuolema tulla millä hetkellä
tahansa."

S:t Claire meni verannalle. Sana kuolema soi niin kummalta hänen
korvissaan. Hän kulki edestakaisin mietiskellen sen syvää sisältöä.

Toisella puolen verantaa istui Tuomo tavaellen raamattuaan puoliääneen.
S:t Claire istuutui hänen viereensä ja tarjousi lukemaan hänelle.

Tuomo osotti erästä paikkaa, jonka hän oli merkinnyt, ja S:t Claire luki
syvällä, sointuvalla äänellään vertauksen viimeisestä tuomiosta. Hän
pysähtyi usein ikäänkuin paremmin syventyäkseen tähän kaikessa
yksinkertaisuudessaan suuremmoiseen kertomukseen.

Hän oli koko illan hyvin hajamielinen ja asettui vihdoin pianon ääreen.
Siinä hän sävelissä ilmaisi kaiken kaihonsa ja epätoivonsa. Hän ihan
kuin puhui itsekseen siitä, jota ei sanoilla voinut kellenkään
ilmoittaa.

Soiteltuaan etsi hän nuottia ja rupesi laulamaan erästä latinalaista
virttä, jota hurskas äiti-vainajansa usein oli laulellut. Nytkin tuntui
hänestä siltä, kuin äiti olisi ollut hänen läheisyydessään, kuin äiti
oikeastaan olisikin laulanut.

Tuomo oli vähitellen lähestynyt. Vaikka hän ei ymmärtänytkään
vieraskielisiä sanoja, oli itse se tapa, millä S:t Claire esitti laulun,
syvästi vaikuttanut häneen, pannut hänen sydämmensä värähtelemään.

Laulun loputtua otti S:t Claire hattunsa ja meni kävelemään. Tuomo
istuutui verannalle.

Ilta oli viehättävän kaunis. Kuu hopeoi puut ja käytävät ja teki
suihkulähteen vedestä miljoonia hohtokiviä.

Tuomo ajatteli siinä istuessaan kotiansa ja kuvitteli, kuinka pian hän
saisi palata sinne. Kun hän kerran oli päässyt vapaaksi, tahtoi hän
työllään myöskin lunastaa vaimonsa ja lapsensa. Tyytyväisyydellä hän
katseli voimakkaita käsivarsiaan. Pian ne olisivat hänen omansa ja hän
saisi itse nauttia niiden työn hedelmiä. Tuomo muisteli myöskin nuorta,
jalomielistä isäntäänsä ja rukoili hänen autuutensa ja sielunrauhan
puolesta. Nuoresta isännästä kääntyivät ajatukset rakkaaseen pikku
Evaan, joka nyt oli enkelinä taivaan ilossa. Kuvitellessaan sekä
nykyisiä että tulevia asioita edestakaisin kävivät hänen silmänsä
raskaiksi ja hän nukahti. Mutta vielä unessakin liikkuivat samat kuvat
hänen sielussaan. Hän näki Evan tulevan vastaansa seppelöitynä ja
säteilevänä. Silmissä oli taivaallinen loiste ja kultainen kehys ympäröi
hänen päätään. Mutta sitte hän yht'äkkiä katosi ja Tuomo heräsi siihen,
että porttia jyskytettiin.

Hän kiirehti avaamaan ja näki portin takana useita miehiä, jotka raskain
askelin astuivat sisään kantaen pitkään vaippaan käärittyä
ihmisruumista. Kun lyhdyn valo lankesi makaavan kasvoihin, päästi Tuomo
hirmuisen hätähuudon, joka kaikui läpi kaikkien holvikäytävien. Hän oli
tuntenut isäntänsä.

S:t Claire oli kävelyretkellään poikennut erääsen kahvilaan
silmäilläkseen iltalehteä. Lukiessaan syntyi viereisessä huoneessa
tappelu kahden päihtyneen kesken. S:t Claire ja jotkut muutkin menivät
eroittamaan heitä ja juuri kun hän oli vääntämäisillään puukon toisen
kädestä, sai hän siitä syvän iskun.

Talo täyttyi pian valituksilla ja hätähuudoilla. Palvelijat heittäysivät
lattialle, repivät tukkaansa tahi juoksivat kauhistuneina paikasta
toiseen.

Lääkäri tuli ja tutki haavaa. Mutta jo hänen kasvonsa kertoivat, että
kaikki toivo oli turha. Hän sitoi kuitenkin haavan ja määräsi palvelijat
poislähetettäviksi, jotta sairas saisi olla hiljaisuudessa.

S:t Claire avasi silmänsä ja katsahti orjaraukkoja, joita nyt väkisin
koetettiin saada väistymään. Hänen kasvoissaan kuvastui syvä säälin ja
surun tunne.

Hetken perästä kävi hän Tuomoon kiinni, joka oli laskenut polvilleen
herransa viereen, ja sanoi:

"Tuomo ystäväni."

"Mitä herra tahtoo?" kysyi Tuomo.

"Minä kuolen, Tuomo", sanoi S:t Claire matalalla äänellä. "Rukoile minun
edestäni!"

Ja Tuomo rukoili koko sydämmensä lämmöllä ja hartaudella rakkaan
poismenevän isäntänsä edestä. Se oli todellakin rukous täynnä surua ja
kyyneliä, mutta myöskin palavaa intoa.

S:t Claire ummisti silmänsä, huulet värähtelivät ja hän toisti hiljaa
itsekseen äsken laulamansa latinalaisen virren sanoja.

"Hän hourii", sanoi lääkäri.

"En houri", sanoi S:t Claire selvään, "vihdoinkin olen päässyt rauhaan."

Tämä ponnistus teki lopun hänen voimistaan. Kuolon kalpeus levisi
vähitellen hänen kasvoilleen; hän kuiskasi: "äiti", ja veti viimeisen
hengenvetonsa.



X.


Hyvän isännän kuolema on orjien katkerimpia hetkiä. He ovat tottuneet
inhimilliseen kohteluun ja hyviin päiviin ja sitten kaikki yht'äkkiä
loppuu. Mitä tulevaisuus tarjonneekaan, aina se on nykyistä huonompi,
sillä hyvät isännät ovat harvassa.

Tämän tiesivät S:t Clairenkin palvelijat sangen selvästi ja siksi kaikui
koko talo heidän nyyhkytyksistään ja hätähuudoistaan. Tuomonkin unelmat
vapaudesta ja kotiin pääsöstä olivat nyt rauvenneet.

Ofelia puhui kyllä perillisille S:t Clairen aikeista vapauttaa Tuomo,
mutta kun ei mitään laillisia paperia ollut, eivät he ottaneet sitä
kuuleviin korviinsakaan.

Muiden palvelijoiden keralla hänkin siis lähetettiin hautajaisten
jälkeen orjahuutokauppaan myytäväksi.

Tämä oli taas ihan samanlainen näytelmä, kuin se, jossa Haley osti
itselleen orjia.

Nytkin oli vapisevia äitejä, itkeviä lapsia ja särkyneitä sydämmiä
ajettu kokoon yleisön tarkastettaviksi. Katsojista moni lasketteli
sukkeluuksiakin ja teki pilaa tästä elävästä tavarasta.

"Kukapa S:t Clairen palvelijoista välittäisi", arveli eräs herrasmies.
"Kaikki tyyni hemmoteltua väkeä, eivät kelpaa mihinkään."

"Kyllä masentuvat", sanoi toinen, "jahka saavat piiskaa maistaa."

Tuomo katseli levottomasti kaikkia näitä ostonhaluisia herroja.

Siellä oli suuria ja pieniä, lihavia ja laihoja, partaisia ja
parrattomia, hienosti puettuja ja arkipuvussaan esiintyviä herrasmiehiä.
Mutta ei vaan yksikään ollut S:t Clairen kaltainen.

Vähää ennen huutokaupan alkua tunkeusi eräs lyhytvartinen ja harteva
mies ihmisjoukosta esiin sellaisella vauhdilla, kuin olisi jo peljännyt
varsin myöhästyneensä. Päästyään orjien tykö, rupesi hän heti tuntijan
tavalla heitä tarkastelemaan. Hän nosteli leuasta, katseli hampaita,
pani hyppimään, mittasi rintaa ja käsivarsia.

Tuomo tunsi heti ensi hetkestä inhoa ja kauhua nähdessään tämän miehen.
Vaikka olikin lyhyt, osotti koko hänen ruumiinrakennuksensa
jättiläisvoimia. Pää oli suuri ja pyöreä, punertava tukka
harjantapainen. Jo luonnosta leveä suu oli venynyt mahdottomaksi
alituisesta tupakan pureksimisesta, jota hän nytkin koko ajan piti
suussaan. Kädet olivat suuret ja ahvettuneet, kynnet likaiset ja koko
puku kulunut ja tahrainen.

Tutkittuaan Tuomoa joka taholta, rupesi hän käskevällä äänellä
kyselemään hänen kotiperäänsä ja työtään.

Huutokauppa alkoi ja S:t Clairen palvelijat joutuivat toinen sinne,
toinen tänne.

[Kuva: Orjahuutokauppa.]

Tuomon päätä pyörrytti ja korvissa suhisi omituisesti, kun hänen
vuoronsa tuli nousta telineille. Hän kuuli kuin kaukaa huutokaupan
toimittajan kimakan äänen, kun tämä luetteli hänen ominaisuuksiaan ja
sitten yleisön tarjoukset. Hetken päästä putosi vasara. Tuomo oli myyty
ja saanut isännäkseen juuri sen miehen, joka ensi hetkestä oli hänestä
tuntunut niin vastenmieliseltä.

Legree oli hänen nimensä ja ammatiltaan hän oli pumpuliviljelyksien
omistaja. Hän kokosi nyt kiireesti omaisuutensa, Tuomon ja pari muuta
hankkimaansa neekeriä, pani heidät rautoihin ja vei erääseen
"Merirosvo"-nimiseen laivaan. Niin pian kun se oli lähtenyt rannasta,
lähestyi hän tavaraansa tuiman näköisenä ja rupesi sitä tähystelemään.
Viimein hän seisahtui Tuomon eteen, joka huutokauppaa varten oli puettu
parhaisiin vaatteisiinsa ja tiuskasi:

"Nouse ylös."

Tuomo totteli.

"Ota tuo kaulaliina päältäsi."

Koska tämä oli milt'ei mahdotonta Tuomolle, jonka kädet olivat
raudoissa, tempasi Legree sen itse hänen kaulastaan ja pisti taskuunsa.

Sitte hän avasi Tuomon kapsäkin, otti sieltä kuluneet housut ja
repaleisen takin, joita Tuomo entisessä kodissaan oli käyttänyt
tallissa, ja sanoi päästäen kahleet Tuomon käsistä:

"Kas tässä, pukeudu näihin!"

Kun tämä oli tehty, määräsi hän Tuomon riisumaan kiillotetut saappaat
jaloistaan ja viskasi hänelle niiden sijaan raskaat, karkeat kengät.

Vaatteita muuttaessaan oli Tuomo muistanut ottaa rakkaan raamattunsa
juhlatakkinsa taskusta. Ja hyvä se olikin, sillä Legree rupesi heti sen
taskuja kääntelemään. Hän löysi sieltä silkkisen niistimen, jonka
korjasi, ja Tuomon virsikirjan. Se oli jäänyt kiireessä.

Legree selaili sitä vähän aikaa ja sanoi sitten:

"Vai jumalinen! Kuulutko kirkkoon?"

"Kuulun", vastasi Tuomo vakavasti.

"Mutta kas, sellaiset ajatukset minä pian sinusta kiskon. En siedä
rukoilevia, laulavia ja rähiseviä neekerejä. Pane se mieleesi", kirkasi
hän ja polki jalkaansa kuin mieletön; "tästälähin olen minä sinun
kirkkosi."

Tuomo ei vastannut sanaakaan, mutta hänen mieleensä johtui eräs lause,
jota oli kuullut pikku Evan usein lukevan: "Älä pelkää, sillä minä olen
sinun lunastanut, minä olen sinun nimeltäs kutsunut, sinä olet minun."

Tällaisista lauseista ei Legree tiennyt mitään, hän otti Tuomon vaatteet
ja meni niitä laivaväestölle kaupitsemaan; lopuksi hän myöskin myi
kapsäkin.

Sitten hän ilmoitti Tuomolle vapauttaneensa hänet liikanaisista
tavaroista ja kehoitti häntä säästämään nykyistä pukuansa, sillä ei hän
vuoteen saisi toivoakkaan uutta.

"Ja kuulkaa", hän puhui yhteisesti koko orjaparvelleen puristaen suurta,
raskasta nyrkkiään, joka enemmän muistutti sepän moukaria kuin ihmisen
kättä. "Katsokaa tätä nyrkkiä, nostakaa sitä, koettakaa näitä nikamia.
Minä sanon teille, että se on käynyt kovaksi neekeriä kurittaessa. En
ole vielä koskaan tavannut orjaa, jota en olisi heti ensi lyönnillä
saanut maahan", sanoi hän, ja heilutti nyrkkiään niin lähellä Tuomon
kasvoja, että tämä väkisinkin räpäytti silmiään ja taivutti päätään
taaksepäin.

"Eikä minulla ole tuollaista työnvalvojaa kuin muilla. Itse minä pidän
orjiani silmällä ja se vasta onkin peräänkatsomista. Jokaisen täytyy
seisoa varpaillaan ja totella silmänräpäyksessä. Painakaa se mieleenne."

Naiset huokasivat syvään ja koko orjajoukko näytti huolestuneelta ja
alakuloiselta, mutta Legree pyöräytti kantapäitään ja meni ruokasaliin
saadakseen lasin konjakkia.

"Näin minä alussa aina kohtelen orjiani", sanoi hän eräälle
herrasmiehelle, joka oli seisonut läheisyydessä ja kuullut hänen
puheensa. "Se kuuluu minun kasvatusohjelmaani."

"Vai niin", vastasi vieras ja katseli Legreetä kuin ulkomaan eläintä.

"Niin, luottakaa siihen, en minä ole mikään maitosormi, jota nenästä
vedetään. Katsokaa kämmentäni, se on käynyt kivikovaksi neekeriä
kurittaessa. Koettakaa."

Vieras kosketti sitä sormiensa päillä ja lausui:

"Tosiaan, se on kova. Arvaan että sydämmenne tässä kuritustyössä on
käynyt yhtä kovaksi."

"Se on kyllä luultavaa", kohotti Legree. "En kuulu herkkäsydämmisiin
löperöihin, ei neekerit minua peijaa, ei valituksillaan, ei
imarruksillaan."

"Kuinka kauvan teidän orjanne kestävät?"

"Se riippuu heidän ruumiinrakennuksestaan", selitti Legree. "Väkevämmät
kestävät kuusi ja seitsemän vuotta, heikommat pari kolme. Minä en huoli
heitä säästää. Kulukoot! kyllä minä ostan uusia. Se käy kaikkein
halvemmaksi ajan pitkään. Ensi aikoina oli minullakin tapana heitä
hemmotella, antaa rohtoja ja peitteitä heidän sairaina ollessansa ja
pitää heitä siistissä vaatteissa. Mutta ei se kannattanut. Siitä oli
vaan kulunkia ja vaivaa. Nyt annan heidän raataa niin kauvan, kun
pysyvät pystyssä, huolimatta siitä, ovatko terveitä vai sairaita. Se on
kaikkein mukavinta."

Silla aikaa kun Legree toi esiin "viisaita kokemuksiaan", kiiti laiva
koko ajan eteenpäin virtaista Red River jokea pitkin. Sen vesi oli
sameata ja punertavaa, sen rannat yksitoikkoiset ja jyrkät. Ei ollut
mitään vaihtelua, ei yhtäkään näköalaa, joka olisi viehättänyt silmää.
Luonto näytti yhtä kolkolta ja toivottomalta kuin neekerien kasvot.
Viimein laiva pysähtyi erään pikkukaupungin luona ja Legree omineen
astui maalle.



XI.


Väsynein askelin jatkoi Tuomo ja hänen kumppaninsa matkaa Legreen
tilalle. Heidän edellänsä ajoi Legree itse naisorjien kanssa
kuormavaunuissa ja katsahti tuon tuostakin taaksensa.

Tie, joka välistä kulki synkkien havumetsien läpi, välistä taas
malkasiltoja pitkin rämeikköjen yli, oli epätasainen ja raivaamaton.
Tuuli humisi puiden latvoissa ja rämeikössä kasvavien pensaiden välissä
luikerteli iljettäviä käärmeitä.

Tämä tie olisi jo tuntunut kolkolta sellaisellekin matkamiehelle, joka
mukavilla ajopeleillä ja hyvällä hevosella rientää toivottua päämäärää
kohti. Tuhat kertaa synkempi se oli näistä orjaraukoista, jotka askel
askeleelta joutuivat yhä kauvemmaksi kaikesta, mikä on rakkainta
ihmissydämmelle.

Legree yksin ajoi tyytyväisenä eteenpäin ottaen silloin tällöin naukun
konjakkipullostaan.

"Kuulkaa", sanoi hän nähdessään orjien alakuloiset kasvot, "laulakaa
pojat nyt heti."

Miehet katselivat toisiaan. Mutta sana "_heti_" uudistettiin ja tällä
kertaa sitä seurasi piiskan läimäys.

Tuomo rupesi laulamaan erästä hengellistä laulua, mutta ennenkuin hän
vielä oli ehtinyt ensi värsyäkään, kiljahti Legree: "Herkeä jo, senkin
kunnoton! Luuletko, että minä viitsin kuulla tuollaista rääkymistä.
Laulakaa jotakin hilpeätä, pojat, ja juuri heti."

Eräs miehistä alotti nyt tavallista neekerilaulua, ilman ajatusta ja
sisältöä. Sen loppusäikeesen yhtyivät kaikki luikaten ja huutaen
tyydyttääkseen Legreen vaatimuksia. Mutta iloa siinä vaan ei ollut ja
tuskinpa mitkään hätähuudot olisivat voineet sisältää suurempaa tuskaa
kuin nämät hurjat säveleet.

Vähitellen rupesivat Legreen tilukset näkymään. Kartano oli ennen ollut
varakkaan ja sivistyneen omistajan hallussa, joka kaikin tavoin oli
kaunistellut paikkaa. Mutta kun se hänen kuoltuaan joutui Legreen
käsiin, oli tämä viisi välittänyt sen kauneudesta. Pääasia oli saada
suurinta hyötyä ja kaikki edellisen omistajan tekemät parannukset ja
kaunistukset rappeutuivat hoidon puutteessa.

Muinoin rehoittava puutarha oli rikkaruohojen peittämä, käytävät ummessa
ja tasainen pihanurmikko poljettu ja paalutettu hevosten kiinnipanoa
varten. Pitkin pihaa nähtiin särkyneitä saviastioita, oljenkorsia ja
muuta romua.

Päärakennus kertoi kyllä entisistä suuruuden ajoista, mutta nyt se oli
mitä surkeimmassa kunnossa, ikkunat rikki tahi laudanpalasilla paikatut,
koristukset ränstyneet, patsaat puoleksi lahonneet.

Vaunun pyörien ritinä herätti neljä vihaista koiraa, jotka töytäsivät
tulijoita vastaan ja olivat vähällä iskeä hampaansa Tuomoon ja hänen
tovereihinsa, vaikka esiinjuoksevat palvelijat sitä tarmonsa takaa
estivät.

"Tässä näette, mikä teitä odottaa", selitti Legree silitellen koiriaan.
"Näitä koiria on yksinomaan kasvatettu karanneiden orjien vainoomista ja
kiinniottamista varten. Yhtä mielellään ne söisivät jonkun teistä kuin
tavallisen illallisensa. Olkaa siis varoillanne."

"Mitä muuten kuuluu, Sambo", sanoi hän sitten kääntyen erään repaleisen
miehen puoleen, joka hääräsi vaunujen ympärillä ja koetti kaikin tavoin
herättää isäntänsä huomiota.

"Kaikki on varsin mainiosti, hyvä herra."

"Oletko muistanut toimittaa kaikki, mitä minä käskin", kysyi hän sitten
toiselta neekeriltä, nimeltä Quimbo.

"Siihen voitte luottaa", vastasi Quimbo.

Nämät orjat olivat Legreen ensimmäiset työmiehet. Hän oli harjoitellut
heitä julmuuteen ja raakuuteen samalla tavalla kuin verikoiriaan. Ja nyt
he nauttivat siihen määrin hänen luottamustaan, että saivat hänen poissa
ollessaan olla työnjohtajina. Silloin he aina osottivat mitä hirmuisinta
julmuutta muita kohtaan, sillä sellainen kun on herra, sellainen on
palvelijakin.

"Katsos tuossa, Sambo", komensi Legree, "saata nämä miehet
työväenasumuksiin!"

Nämät muodostivat pitkän rivin vajoja, eivätkä edes ansainneet
ihmisasunnon nimeä. Tuomo kävi alakuloiseksi nähdessään ne jo vaan
ulkoapäin. Hän oli kuitenkin toivonut omaa pientä suojaa, vaikkapa
kuinkakin yksinkertaista, missä olisi saanut viettää joutohetkensä
hiljaisuudessa ja lukea raamattua. Hän pilkisti erääseen vajaan; siellä
ei ollut yhtäkään huonekalua, tyhjät seinät vaan ja vähän pahnoja
lattialla. Totta puhuen ei se ollutkaan lattia, vaan paljas maa, jonka
orjien jalat olivat kovaksi astuneet. "Mikä näistä hökkeleistä tulee
minun omakseni", kysyi Tuomo.

"En tosiaankaan tiedä", vastasi Sambo, "täällä on jo yllin kyllin väkeä
joka paikassa. Menkää tuonne", sanoi hän viimein osottaen erästä vajaa.

Myöhään illalla palasivat hökkelien väsyneet ja repaleiset asukkaat
suurissa parvissa. He olivat äreät ja kärtyiset, eivätkä katselleet
uutta tulokasta suopein silmin. Ei kuulunut yhtäkään tervehdystä tai
iloista sanaa. Käheät, karkeat äänet vaan toruivat käsimyllyjen
ympärillä, joilla heidän tuli jauhaa maissia leipoakseen illalliseksi
maissikakkuja. Päivänkoitosta asti he olivat olleet työssä, Sambo ja
Quimbo piiskoineen kiintereillä, sillä nyt oli juuri kiirein aika. He
olivat paahtavassa kuumuudessa poimineet pumpulia pensaista ja nyt piti
vielä, jos halusi syödä, valmistaa maissileipää ja sitten vasta pääsi
lepäämään.

Myllyjä oli vähä, jauhajia paljo, ja siksi syntyi hirmuinen ottelu ja
kiista niiden ympärillä. Heikommat neekerit ja naiset työnnettiin pois
ja saivat odottaa vuoroansa puoliyöhön.

Tuomo oli väsynyt pitkästä kävelystä ja muutenkin näännyksissä, sillä
hän oli koko päivän ollut ruoatta.

"Tuossa saat", sanoi Quimbo ja viskasi hänelle pussin, joka sisälsi
hiukan maissia. "Hanki nyt itsellesi ruokaa, mutta ole säästäväinen,
enempää ei anneta tällä viikolla."

[Kuva: Orjat puuvillan korjuussa.]

Tuomon oli myöhäseen odottaminen, ennenkuin pääsi jauhamaan, ja sitten
häntä liikutti kahden vanhan vaimon väsymys niin, että ensin jauhoi
heille, ennenkuin rupesi omia kakkujaan valmistamaan. Tällainen pieni
avuliaisuus oli jotakin vallan uutta tässä piirissä, jossa itsekkäisyys
ja oma etu oli kunkin määrääjänä. Sillä kun ihmisiä kohdellaan, kuin
järjettömiä olentoja, vajoavat he myöskin elukoitten kannalle.

Vaimot hämmästyivät. Heidän karkeat muotonsa lieventyivät ja he
rupesivat nyt vuorostansa kypsentämään Tuomon kakkuja.

Sillä välin otti Tuomo raamattunsa taskustaan, sillä hän oli lohdutuksen
tarpeessa.

"Mikä se on", kysyi toinen naisista.

"Se on raamattu", vastasi Tuomo.

"Vai on. Enpä ole sellaista nähnyt, sittenkuin olin Kentuckyssä. Siellä
emäntäni minulle välistä luki, mutta ei täällä kuulla kuin
ruoskanlyöntejä ja kirouksia."

Toinen naisista rupesi nyt utelemaan, mikä raamattu oikeastaan oli,
sillä sellaisesta hän ei ollut kuullut puhuttavankaan. Kun hän näki
Tuomon sitä lukevan, pyysi hän myöskin saada kuulla sieltä jotain.

Tuomo luki: "Tulkaat minun tyköni kaikki te, jotka työtä teette ja
olette raskautetut, ja minä tahdon virvoittaa teitä."

"Kauniita sanoja nuo", arveli nainen. "Kuka niitä sellaisia puhuu?"

"Herra Jesus", vastasi Tuomo.

"Jos vaan tietäsin, missä hän on, niin menisin häntä etsimään...
Virvoituksen tarpeessa tosiaankin olen, mutta tuntuu siltä, kuin ei sitä
olisikaan minua varten. Ruumiini on aivan rikki runneltu, minä värisen
ja vapisen päivät umpeen, sillä Sambo toruu alinomaa. Ja vasta puoliyön
aikana minä saan illalliseni valmiiksi ja pääsen levolle. Tuskin olen
sitten ummistanut silmäni, ennenkuin torvea jo puhalletaan ja taas on
nouseminen. Kaikesta tästä kertoisin sille herralle, jos hänet vaan
löytäisin."

-- "Hän on täällä, hän on joka paikassa", sanoi Tuomo.

-- "Älkää uskotelko minulle sellaista. Kyllä minä sen paremmin tiedän.
Täällä häntä ei ole ja nyt minä menen nukkumaan"...

Naiset vetäysivät koppiinsa ja Tuomo yksin jäi sammuvan tulen ääreen
istumaan. Kuu kumotti öisellä taivaalla ja katseli tyyneesti tätä sorron
ja surkeuden näyttämöpaikkaa.

Kauvan aikaa istui Tuomo kädet ristissä, raamattu polvellaan. Hänen
päässään risteilivät kummat ja oudot ajatukset. Hän muisteli pettyneitä
toiveitaan ja näki edessänsä elämän täynnä surua ja kurjuutta. Hänen
tavallinen tyyneytensä ja luottamuksensa oli poissa ja pimeä yö vallitsi
hänen sielussaan. Hän nousi ylös toivotonna ja astui horjuvin askelin
siihen vajaan, jonka Sambo oli häntä varten määrännyt.

Lattia oli jo milt'ei täynnä nukkuvia, väsyneitä ihmisraukkoja. Tuomo
kääriytyi vanhaan risaiseen peittoon -- muita sänkyvaatteita ei ollut --
oikasi jäseniään ja nukkui.

Unissaan hän kuuli suloisen äänen. Hän oli istuvinaan Evan kanssa
turvepenkillä ja pienokainen luki hänelle: "Jos sinä vesissä käyt, niin
minä olen tykönäs, ett'ei virrat sinua upota. Ja jos sinä tulessa käyt,
et sinä pala ja liekin ei pidä sinua sytyttämän." Sanat sulivat viimein
taivaalliseen soittoon. Lapsi katseli häntä kauniilla silmillään
lempeästi ja niistä lähtevä valo ja lämpö meni suoraapäätä sydämmeen.



XII.


Tuomo oppi muutamassa päivässä tuntemaan olot uudessa paikassaan. Hän
näki suuria epäkohtia ja ääretöntä viheliäisyyttä, mutta toivoi
kuitenkin ahkeran työnsä ja väsymättömyytensä kautta voittavansa
pahimmat vaikeudet. Ja kentiesi hän tulevaisuudessa vielä pääsisi pois
tästä paikasta. Legree havaitsi Tuomon kykenevyyden. Hän piti Tuomoa
erinomaisena työmiehenä, mutta tunsi koko ajan syvää vastenmielisyyttä
häntä kohtaan.

Hän huomasi, että Tuomo tarkasteli hänen töitään ja paheksi niitä,
Vaikk'ei Legree sitä milloinkaan kuullut hänen huuliltaan, tunsi hän sen
kuitenkin vaistomaisesti. Tuomo osotti myöskin hellyyttä ja sääliä
kärsiville tovereilleen, mikä ei ensinkään ollut Legreen mieliksi.

Hän oli aikonut Tuomosta jonkinmoista voutia, jolle voisi uskoa
työnjohdon ja kaikki asiansa poissa ollessaan, mutta tähän tarvittiin
Legreen käsitteiden mukaan ennen kaikkia kovasydämmisyyttä. Hän päätti
sentähden viipymättä totuttaa Tuomoa kovuuteen. Siihen tarjoutuikin
Legreen mielestä pian erinomainen tilaisuus.

Eräänä päivänä tuli Tuomo puuvillakentällä seisomaan erään
vanhanpuoleisen naisen läheisyydessä, joka nähtävästi oli hyvin kipeä.
Hän vapisi ja horjahteli ja pysyi tuskin pystyssä. Hänen huulensa
värähtelivät ja Tuomo kuuli hänen hiljaa rukoilevan.

Päästyään aivan hänen lähellensä otti Tuomo pari kourallista puuvillaa,
säkistään ja tyhjensi vaimon säkkiin.

"Oi, älkää tehkö noin", sanoi vaimo, "teillä on vaan siitä harmia."

Samassa tuli Sambo. Hän näkyi erityisesti vihaavan tätä naista ja sanoi
ruoskaansa heilutellen: "Mitä tyhmyyksiä sinä täällä taas teet, Lucy?"
Ja antaaksensa kysymyksellensä enemmän pontta, potkasi hän vaimoa ja
sivalsi Tuomon kasvoja piiskallaan.

Tuomo jatkoi äänetönnä työtään, mutta nainen, joka jo ennestään oli
heikko, pyörtyi.

"Kylläpä minä näytän, että saan hänet jälleen virkoamaan" irvisti Sambo.
"Annan hänelle sellaista, joka on kamferttiä parempaa." Ja etsittyään
nuppineulan takkinsa hihasta, pisti hän sen nuppia myöten naisen
käsivarteen. Lucy porahti pahasti ja kohottausi puoleksi seisoalleen.

"Nouse ylös, senkin elukka, muuten saat kokea vielä muita temppujani!"

Nainen teki ankaran ponnistuksen ja rupesi nyppimään puuvillaa
kuumeentapaisella vauhdilla.

"Varo vaan, että jatkat samaa tapaa, muuten illalla soisit olevasi
kuollut."

"Voi, sitäpä jo soisin." Ja hetken päästä kuuli Tuomo hänen huokailevan:
"Herra, kuinka kauvan, mikset jo auta?"

Taas tuli Tuomo hänen luokseen ja kaasi koko puuvillavarastonsa hänen
säkkiinsä.

"Ette saa tehdä noin. Ette tiedä, kuinka ankarasti he sitten kohtelevat
teitä."

"Kohdelkoot! Mutta minä sen kuitenkin kestän paremmin kuin te."

Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut ja hämärä peittänyt kentän,
ennenkuin tämä väsynyt joukko pääsi kotiapäin astumaan. Kukin kantoi
päivän puuvillasatoaan korissa päänsä päällä.

Ensin oli mentävä siihen rakennukseen, missä pumpulit punnittiin ja
säilytettiin. Legree seisoi jo ovella odottamassa ja keskusteli Sambon
ja Quimbon kanssa.

"Tuosta Tuomosta on meillä vielä paljo harmia, ellei häntä vaan tarkoin
pidetä silmällä. Jonakuna päivänä hän yllyttää orjiamme karkaamaan,
saattepa nähdä", kertoi Sambo.

"Kas vaan sitä kirottua koiraa. Paras on, että hän saa tehdä tuttavuutta
ruoskan kanssa, vai mitä arvelette pojat."

Sambo ja Quimbo irvistivät ilosta.

"Ja sitten on tuo Lucy oikea heittiö", jatkoi Sambo. "Tänäänkin hän vaan
laiskotteli ja Tuomo täytti hänen säkkiänsä."

"Vai täytti? Sitten hän myöskin saa huvikseen piiskata tuota naista. Se
on juuri sovelias ensi harjoitus."

Vähitellen tuli toinen toisensa perästä puuvillasatoineen peljäten ja
vavisten, sillä kukin tiesi jo edeltäpäin, mikä häntä oli odottamassa,
ellei kori ollut täysipainoinen. Legree punnitsi itse ja merkitsi sitten
tuloksen mustalle seinätaululle, missä entisestään jokaisen nimi oli
kirjoitettu.

Tuomon kori punnittiin ja hyväksyttiin, mutta hän katseli levottomasti,
kuinka auttamansa naisparan kävisi. Joka askeleella horjahdellen astui
Lucy esiin ja laski korinsa vaa'alle.

Se täytti kyllä painon, mutta Legree ei ollut sitä huomaavanaankaan,
vaan huusi: "Mitä tämä on, sinä laiska elukka? Taas liika vähän. Jää
heti tänne, niin annan sinun maistaa ruoskaa!"

Vaimo päästi epätoivon huokauksen ja istuutui penkille.

"Ja nyt, Tuomo, tule sinä tänne! Sinä tiedät, ett'en ostanut sinua
tavallista työtä varten. Aion kasvattaa sinut voudiksi ja tänä iltana
voit juuri harjaantua uuteen toimeesi. Ota tämä nainen ja ruoski häntä!"

"Pyydän anteeksi", vastasi Tuomo, "mutta toivon pääseväni tällaisesta
toimesta. Olen siihen peräti kykenemätön."

"Kyllä siihen vielä opit. Paljon muutakin aijon sinulle opettaa,
ennenkuin tästä eroa tehdään." Ja näin sanoen otti Legree nahkapamppunsa
ja rupesi sillä huitomaan Tuomon kasvoja.

"Kas niin", sanoi hän, kun herkesi hetkeksi lepäämään, "sanotko vielä,
ett'et osaa."

"Sanon", vastasi Tuomo pyhkien verta, joka tipahteli hänen kasvoiltaan.
"Minä olen altis tekemään työtä yötä ja päivää viimeiseen hengenvetooni
asti, mutta tätä en tee, en koskaan; pidän sen vääryytenä."

Tuomon hiljainen ja häveliäs käytös oli saanut Legreen luulemaan häntä
pelkuriksi, jonka helposti voisi taivuttaa.

Kun Tuomo lausui nämä viimeiset sanansa, hämmästyivät kaikki ja vaimo
parka pani kätensä ristiin huoaten: "Hyvä Jumala!"

Oli ikäänkuin jokainen olisi valmistaunut lähestyvää myrskyä
kestääksensä.

Legree joutui ensi alussa aivan hämilleen kuullessaan Tuomon vastauksen.
Mutta kun hän tästä pääsi toipumaan, kiljasi hän: "Mitä, senkin musta
elukka? Uskallatko minulle ilmoittaa, mikä on oikein, mikä väärin? Mitä
sellaiset koirat, kuin sinä olet, tietävät oikeudesta ja vääryydestä?
Miksi itseäsi luuletkaan? Ehkä uskottelet olevasi oikea herrasmies"...

"Sinä siis pidät vääryytenä ruoskia tuota naista. Hä?"

"Niin pidän", vastasi Tuomo hiljaisesti, mutta varmaan. "Naisparka on
heikko ja kipeä. Olisi suurin julmuus ruveta häntä ruoskimaan. Jos
tahdotte minut tappaa, niin tehkää se, mutta minä en vaan nosta kättäni
ketäkään vastaan täällä. Ennemmin kuolen."

Legree vapisi kiukusta, hänen vihertävät silmänsä mulkoilivat julmasti
ja parranhapsetkin näyttivät käyristyvän.

"Vai sinä roisto, joka muka olet jumalinen, etkö tiedä, että raamattu
sanoo: Te palvelijat, olkaat herroillenne alamaiset? Enkö minä ole
herrasi, etkö sinä ole minun sekä sielun että ruumiin puolesta?" huusi
hän ja potkasi Tuomoa raskaalla kengällään.

Veripisarat ja kyyneleet valuivat Tuomon kasvoilta, mutta hän ojensi
ruumistaan ja sanoi: "Ei, herra, sieluni ei ole teidän, sitä ette ole
ostanut ettekä voi vahingoittaa."

"Vai en voi", irvisti Legree. "Saadaan nähdä. Sambo ja Quimbo, ottakaa
tämä mies huostaanne ja löylyttäkää niin, että se vielä tuntuu kuukauden
päästä!"

       *       *       *       *       *

Oli puoliyön aika. Tuomo makasi verisenä ja rikkirunneltuna eräässä
tehdasrakennuksen sopukassa, jonne oli heitetty rikkinäisiä koneita ja
vioittunutta pumpulia. Yö oli lämmin ja kostea ja lukemattomat
hyttysparvet lisäsivät Tuomon vaivoja. Mutta ennen kaikkia hän tunsi
polttavaa janoa.

"Laupias Jumala, armahda minua ja auta minut kestämään", rukoili Tuomo.

Samassa kuului askeleita ja eräs henkilö lyhty kädessä astui huoneeseen.

"Kuka siellä? Jumalan nimessä, antakaa minulle vähän vettä."

Tulija oli Legreen emännöitsijä Cassy. Hän oli aikoinaan saanut
huolellisen kasvatuksen ja kokenut parempia päiviä, mutta nyt
vanhemmiten joutunut Legreen kynsiin, jonka raakuus ja julmuus oli
tehnyt hänen elämänsä sietämättömäksi.

Hän laski alas lyhtynsä ja kaadettuaan tuomastaan pullosta vettä lasiin,
nosti hän Tuomon päätä ja antoi hänen juoda.

Ahmien Tuomo tyhjensi lasin toisensa perästä.

"Juokaa niin kauvan, kuin suinkin janottaa. En ole ensi kertaa viemässä
vettä sellaisille raukoille, kuin te nyt olette."

Sitten hän vielä pani kylmiä vesikääreitä hänen haavojensa päälle ja
puuvillapakan hänen päänsä aluseksi.

Tuomo kiitti ja vaimo istuutui lattialle hänen viereensä. Hänen kasvonsa
olivat kauniit ja jalosti muodostuneet, mutta kärsimykset ja
nöyryytykset olivat tehneet ne synkän ja katkeran näköisiksi.

"Te olette rohkea", sanoi hän hetkisen äänetönnä tuijotettuaan "Teillä
on myöskin oikeus puolellanne, mutta kuitenkin on vastustaminen aivan
turha. Te olette joutuneet paholaisen kouriin ja hän on teitä väkevämpi,
teidän on antauminen."

Tuomo vavahti. Tuo ajatus oli jo monta kertaa kiusannut häntä tänä
tuskan yönä, ja nyt se lausuttiin kehoituksena.

Sydämmensä pohjasta hän huokasi: "Herra Jumala!"

"Ei rukoilemisesta apua ole", sanoi nainen synkästi. "En luule Jumalaa
olevankaan. Antaukaa, muuten on ruoskitseminen jälleen alkava huomenna!
Olkaa varma siitä! Menkää virran mukana ja tehkää kuin muutkin!"

"En, hyvä neiti. Minä olen kadottanut kaikki tässä maailmassa, vaimoni,
lapseni ja hyvän isäntäni, joka lupasi minulle vapauden. En tahdo päälle
päätteeksi kadottaa taivasta."

Kun he olivat kauvan aikaa keskustelleet, pyysi Tuomo, että Cassy etsisi
hänen raamattunsa ja lukisi vähäsen.

Sanat näkyivät tekevän syvän vaikutuksen lukijaan, sillä hänen äänensä
oli tukahtua liikutuksesta, ja kun hän tuli tuohon paikkaan: "Isä, anna
heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä tekevät", peitti hän
kasvonsa pitkiin kiharoihinsa ja puhkesi raivoisaan itkuun.

Myöskin Tuomo itki ja huokasi: "Voi, jospa voisimme käyttäytyä näin.
Rakas Jesus, auta meitä!"

Ja Tuomon rukoukset tulivat kuulluiksi.

Hän sai keskellä vaivojaan rauhaa ja tunsi Vapahtajansa läsnäoloa.
Loppuosa tätä maallista vaellusta tuntui niin mitättömän lyhyeltä
verrattuna iäiseen iloon.

Kuten Cassy oli ennustanut, ei suinkaan rääkkäykset ja ruoskitsemiset
vielä päättyneet, sillä Legree kuohui vihaa. Hän oli tähän asti saanut
jokaisen neekerin taipumaan, kuten hän itse kerskasi, ja Tuomo oli
myöskin ruoskittava kuuliaisuuteen tahi kuoleva.

Mutta tästälähin oli kuin lyönnit vaan olisivat kohdanneet hänen
ulkonaista ihmistään. Sydämmessä ne eivät tuntuneet.

Kun Sambo ja Quimbo täyttäen vimmatun isäntänsä käskyä hakkasivat häntä
kuin mielettömät, näki Tuomo edessään orjantappurakruunuisen olennon,
joka katseli häntä lempeästi ja säälivästi ja vuodatti hänen sydämmeensä
kestävyyttä ja kärsivällisyyttä.

Kun hänen kiduttajansa viimeinkin taukosivat, avasi Tuomo silmänsä ja
sanoi: "Voi teitä raukkoja, minä annan teille sydämmestäni anteeksi."
Sitten hän kävi tainnoksiin.



XIII.


Seuraavana päivänä nähtiin keveät ajopelit pysähtyvän kartanon
ulkopuolelle. Eräs nuori mies astui alas ja rupesi kysymään paikan
isäntää.

Tämä mies oli Shelbyn poika, nuori Yrjö herra, joka vuosien kuluessa oli
varttunut ko'okkaaksi nuorukaiseksi ja hoiti koko kotikartanoa isänsä
kuoltua.

Mutta mistä hän oli tiennyt tulla Legreen tilukselle?

Heti S:t Clairen kuoleman jälkeen, kun Ofelia neiti huomasi, ett'eivät
perilliset välittäneet Tuomon vapauttamisesta, oli hän kirjoittanut
Shelbylle ja kertonut tälle hänen entisen palvelijansa kohtalosta. Hän
lähetti myöskin sen lakimiehen osotteen, joka oli ollut kuolinpesää
suorittamassa.

Näiden tietojen avulla oli Yrjö vihdoin viimeinkin saanut selkoa vanhan
ystävänsä olopaikasta ja tuli häntä nyt lunastamaan.

Palvelijat neuvoivat häntä astumaan sisään, missä Legree happamen
näköisenä otti vierastaan vastaan.

"Minulle on kerrottu", alkoi nuorukainen, "että te New Orleansissa
olette ostanut Tuomo-nimisen orjan. Hän on ennen palvellut isäni luona,
ja nyt tulin tänne kysymään, ettekö tahtoisi myydä häntä."

Legreen kasvot synkistyivät ja hän vastasi kiukkusesti: "Kyllä minä olen
ostanut sellaisen heittiön, mutta se oli kirotun huono kauppa. Ei
hänestä ole ollut muuta kuin vahinkoa ja harmia. Ei ole ottanut
taipuakseen, vaikka on saanut selkäänsä enemmän kuin kukaan muu. Kai hän
tällä hetkellä jo tekee loppua."

"Missä hän on", kysyi Yrjö kiihkeästi. "Minä tahdon mennä hänen
luoksensa." Hänen silmänsä säkenöivät ja poskensa paloivat.

"Hän on tuolla vajassa", ilmoitti eräs pieni neekeripoika, joka
tiedonannostaan sai Legreeltä potkun.

Mutta Yrjö riensi neuvottuun paikkaan, missä Tuomo jo oli maannut toista
päivää enimmäkseen tainnoksissa.

Hän ei kärsinyt enää, sillä jok'ikinen hermo oli tylsistynyt, mutta hän
eli kuitenkin vielä, sillä henki ei niin helposti jätä rotevaa, vankkaa
ruumista.

Moni onneton, jonka sydämmessä Tuomo oli herättänyt iankaikkisen
rakkauden kipinän, oli yön hiljaisuudessa käynyt hänen luonansa
palkitakseen sitä ystävällisyyttä, jota Tuomo alati oli heille
osottanut. Tosin ei heillä ollut muuta antaa, kuin lasi kylmää vettä
tahi lohduttavia sanoja, mutta ne annettiin täydestä sydämmestä.

Yrjö ei ollut uskoa silmiään astuessaan sisään.

"Onko se mahdollista", sanoi hän monta kertaa ja lankesi polvilleen.

"Voi, minun rakas Tuomoni! Herää! Sano vielä jotakin! Oma Yrjösi kutsuu
sinua. Etkö tunne minua?"

"Yrjö", sanoi Tuomo ja avasi silmänsä.

Mutta katse oli sekava ja tajuton. Vähitellen näkyi kuitenkin muisti
palajavan, katse kirkastui ja koko kasvot selkenivät. Hän pani karkeat
kätensä ristiin sanoen:

"Jumalan kiitos! Tämä oli ainoa, joka vielä puuttui. Nyt kuolen
tyytyväisenä, kun näen, että entinen isäntäväkeni minua vielä muistaa.
Se lämmittää sydäntä."

"Sinä et saa kuolla, Tuomo! Kuuleppa, minä olen juuri tullut sinua
ostamaan ja kotia viemään", sanoi Yrjö kiihkoisesti.

"Oi, hyvä herrani, se on myöhäistä... Jumala on minut kutsunut toiseen
kotiin... Taivas on kuitenkin parempi, kuin Kentucky."

"Voi, rakas ystävä", vaikeroi Yrjö. "Sydämmeni on särkyä nähdessäni
sinut tässä kurjassa vajassa ja ajatellessani sinun kärsimyksiäsi."

"Älkää puhuko noin.... Minä olen kyllä ollut säälittävä, mutta nyt on jo
kaikki ohitse. Minä olen voittanut ... taivas on lähellä.... Voi, Yrjö
herra, suurin onni on olla kristitty."

Yrjö istui kyyneleet silmissään syvästi liikutettuna.

Tuomo tarttui hänen käteensä ja jatkoi: "Älkää kertoko Chloelle, missä
tilassa löysitte minut. Se koskisi häneen niin kipeästi.... Sanokaa
vaan, että tapasitte minut iäisyyden portilla... Ja sanokaa, että Herra
aina ihmeellisesti on auttanut minua.... Tervehtikää heitä kaikkia."

Puhuminen ja äkillinen ilo oli liiaksi rasittanut Tuomoa. Nyt seurasi
silminnähtävä raukeumus, hengitys kulki vaivaloisesti ja kasvoissa näkyi
tuo kummallinen leima, joka ilmaisee hengen muuttavan majaa.

"Kuka voi eroittaa meitä Kristuksen rakkaudesta", kuiskasi hän tuskin
kuuluvasti ja nukkui iäiseen uneen.

Yrjö istui vielä kauvan aikaa ystävänsä ruumiin ääressä. Juhlalliset
tunteet valtasivat hänet. Tämä vaja oli hänestä muuttunut pyhäksi
sijaksi ja Tuomon viimeiset sanat soivat alituisesti hänen korvissaan.

Kun hän viimein nousi mennäksensä, äkkäsi hän Legreen takanansa.
Tavallisissa oloissa olisi tämän miehen läheisyys pannut hänen verensä
kuohahtamaan; nyt hillitsi kuolon läheisyys kiihkeät tunteet.

Hän osotti Tuomoa ja sanoi luoden terävän katseen hirmuvaltiaaseen:

"Te olette nyt ottanut häneltä kaikki, mitä suinkin voitte. Paljonko
minun tulee maksaa hänen kuolleesta ruumiistaan, sillä minä tahdon
haudata sen kunniallisesti?"

"Minulla ei ole tapana myyskennellä ruumiita", vastasi Legree
ärtyisesti. "Minun puolestani voitte haudata hänet minne tahdotte."

Yrjö huusi muutamia neekerejä avukseen ja käski heidän kantaa Tuomon
ruumiin vaunuihin sekä hankkia lapion.

Vähän matkan päästä Legreen tiluksesta oli hiekkakumpu. Sinne Yrjö
hautasi ystävänsä puiden suojaan levittäen päällystakkinsa hänen
ympärillensä kirstun asemasta.

Kun Legreen palvelijat, jotka olivat olleet hautaa kaivamassa, menivät
kotiapäin saatuaan kukin hopearahan, laskeusi Yrjö polvilleen haudan
ääreen ja lausui:

"Jumala, sinä olet minun todistajani, että minä tästä hetkestä teen,
mitä voin vapauttaakseni maatani orjuuden kirouksesta."

Yrjö piti sanansa. Kotia päästyään rupesi hän heti hankkimaan
vapautuskirjeitä kaikille orjilleen. Ja eräänä päivänä, kun kaikki
olivat kokoonkutsuttuina, tuli hän niitä heille jakelemaan.

Toiset huusivat ja itkivät ilosta, mutta toiset toivat vapautuskirjeensä
takaisin selittäen, että heidän oli hyvä olla ja ett'eivät millään
ehdolla tahtoneet jättää isäntäänsä.

"Rakkaat ystävät", selitti Yrjö, "ei teidän tarvitse minua jättää. Onhan
kartanoa hoidettava, niinkuin ennenkin, ja me tarvitsemme saman määrän
palvelijoita, kuin tähänkin asti. Mutta nyt te olette vapaita naisia ja
miehiä, joiden kanssa tehdään sopimus. Tästälähin te saatte palkkaa
työstänne eikä kukaan saa teitä myydä."

Eräs vanha harmaapää neekeri laskeusi nyt polvilleen ja sanoi:
"Kiittäkäämme Herraa!"

Samaten tekivät kaikki muut, ja harvoin on hartaampi kiitosrukous
noussut taivasta kohti.

"Vieläkin yksi seikka", sanoi Yrjö lopuksi:

"Muistattehan kaikki meidän rakkaan Tuomomme. Hänen haudallaan minä
päätin, ett'en enää milloinkaan pitäisi orjaa, jotta ei yhdenkään
tarvitsisi joutua kauvas pois kodistaan ja ja saada sellaista loppua.
Kun iloitsette vapaudestanne, niin muistakaa, että teidän etupäässä on
kiittäminen häntä siitä. Olkoon _Tuomo Sedän tupa_, jonka ohi usein
kuljette, teille kehoituksena seuraamaan hänen jälkiänsä ja tulemaan
yhtä rehellisiksi, uskollisiksi ja hurskaiksi kuin hän oli!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tuomo sedän tupa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.