Title: Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta
Author: Stowe, Harriet Beecher, 1811-1896
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta" ***


VAIMONI JA MINÄ ELI HARRY HENDERSONIN ELÄMÄKERTA

Kirj.

Harriet Beecher Stowe


Suomentanut Hj. Sandelin


H. F. Helminen, Jyväskylä, 1874.



SISÄLLYS:

 1. Kertoja esitteleikse
 2. Lapsuuteni morsian
 3. Lapsuutemme onnela
 4. Utu-morsiameni
 5. Minä lähden yliopistoon. -- Jaakko-enon neuvo
 6. Uni-morsiameni
 7. Nöyryytyksen laakso
 8. Epätoivo
 9. Silmäys elämään
10. Karolina serkkuni
11. Lisää Karolina serkusta
12. Minä lasken ensimmäisen peruskiven rakennukseeni
13. Nuoren miehen kumppalit
14. Myötä- ja vastoin-käymisiä
15. Minä näen ilmestyksen
16. Nykyajan tytöt
17. Minä joudun seura-elämään
18. Nuori tieto-viisas
19. Liehakoitsemista
20. Minä pääsen ystäväksi perheessä
21. Minä huomaan ystävyyden suloisuuden
22. Minä pääsen salaisuuden tuntijoiden joukkoon
23. Minä saan moralisen niskalöylyn
24. Maria-täti
25. Naiskysymys, kaikin puolin tarkastettuna
26. Taaskin Karolina-serkku
27. Pääsiäisliljoja
28. Lumous ja todellisuus
29. Uusia toiveita
30. Levottomuutta
31. Kohtalo
32. Croquet-huvi
33. Kilpailu
34. Vihdoinkin
35. Mitä perhe neuvottelee
36. Rikkaus ja rakkaus vastakkain
37. Uusia neuvotteluja
38. Minä kosin appia
39. Kihlattu
40. Onnentoivotuksia
41. Rikki-räjähdys
42. Ilta ennen häitämme
43. Bolton
44. Hää-matka
45. Vaimoni vaatteet
46. Kirjeitä Newyorkista
47. Maria-tädin viimeinen ehdoitus
48. Oma talomme
49. Pieni kotimme
50. Naapurimme
51. Vaimoni ehdottelee pitojen pitämistä
52. Valmistukset pitoihimme
53. Ensimmäiset pidot kodissamme



ENSIMMÄINEN LUKU.

Kertoja esitteleikse.


Näyttääpä siltä kuin koko maailma olisi jällensä muuttunut lapseksi,
joka juoksentelee ympäri, kuin hullu, saadaksensa kuulla kertomuksia
-- kertomuksia! kertomuksia! kertomuksia! huudetaan kaikkialta.
Kertomuksia löytyy joka paperi-palalla, joka seinällä, joka ra'ossa ja
joka lomassa. Kertomuksia valuu kynästä viljavammin kuin syksyllä
puista putoavia lehtiä, yhtämonella eri värillä ja varjolla.
Kertomukset puhaltavat ylitsemme kuin vihuri-tuuli, tulevat kaikista
maista ja mukaellaan kaikille kielille. Löytyy kertomus-sarjoja
täysi-kasvuisille, nuorille, ja ehk'eipä meidän tarvitse kauan
odottaakaan ennenkuin sanomalehdissä ilmestyy kertomus-sarjoja, jotka
sopivat lapsikamarille. Pian ehkä saamme nähdä ihastuttavia kuvallisia
sanomalehtiä, nimillä: "Kehto", "Lapsen kalistin", "Ensi hammas"
y.m.m., joissa on kertomuksia, niin pitkiä, että niitä kestää
neljäänkolmatta tahi kahdeksaanviidettä vihkoon. Monestipa olen
arvellut itsekseni: mitähän Salomo ajattelisi jos hän eläisi tähän
aikaan. Tuo miesparka, joka jo kyllästyi aikakautensa kirjallisuuteen,
sanoi liiallisen lukemisen rasittavan lihaa -- ja kuitenkin oli
kirjapaino silloin vielä tuntematon ja kirjat "präntättiin" noilla
nelisnurkkaisilla heprealaisilla kirjaimilla, joista kukin oli
yhtäsuuri taideteos, kuin moni nykyajan hautakivi. Kuitenki sanoo
Salomo: "Ei tuolla ijankaikkisella kirjojen kirjoittamisella rajaa
olekaan!" Mitähän miesparka sanoisi, jos näkisi jonkun nykyajan
kirjanpainattajan kirja-luettelon!

Nykyaikaan ei mikään sanomalehti kelpaa, joll'ei siinä ole
kertomus-sarjoja, joiden kehkeytymiseksi monta tuhatta tapausten
ratasta tarvitsee olla liikkeellä. Joka tahtoo yleisöä miellyttää
ja tuoda esiin jonkin uuden teorian, hänen täytyy kirjoittaa
kertomus-sarjoja ja niissä esitellä mietteensä. Kuritus-vankilasta,
kauppa-vapaudesta, työstä ja rahasta, naisen oikeuksista -- niistäkin
puhutaan kertomus-sarjoissa. Katolisuus, protestanttisuus, ylä- ja
ala-kirkko ja kirkottomuus taistelevat keskenänsä -- myöskin
kertomus-sarjoissa, joissa yksi uskolainen saapi toisen hylkäämään
uskonsa ja rupeamaan siihen uskoon, jota kertomuksen tekijä kokee
edistää.

Piakkoin täytynee papinkin, jos hän tahtoo kuulijoitansa miellyttää,
saarnastuolista esittää uskontonsa kertomus-sarjoissa, joissa hän aina
sen mukaan mitä käsitystä hän tahtoo edistää, esittää kristityn
velvollisuudet, koetukset ja kiusaukset, tahi protestanttisen uskon eri
suunnat; tahi todistaa hän että kukin asia on, monessa suhteessa,
jonkun toisen asian kaltainen; että kutakin asiaa seuraa joku toinen
asia; että kukin asia jollakin tavalla loppuu, ja että sentähden on
tarpeellista kaikkia suositella ja käyttää tätä maailmaa hyväksensä
niin paljon kuin mahdollista. Loppu-seurauksena kaikesta tästä on, että
se systeemi, joka käskee opettaa vertauksilla ja puhua epäselvillä
ennustuksilla, saapi täydellisen muodostuksensa. "Kristityn matka"
katoaa tykkänään ja matka taivaalliseen kaupunkiin on sitte kunkin
mielestä yhtä helppo kuin matka Newyorkin leveintä katua pitkin --
mutta paljoa hupaisampi!

Vieläpä kaikki tieteet ja taiteetkin ovat selitettävät kertomus-sarjain
kautta, kunnes vihdoin koko nykyinen ja tuleva elämä on ainoana suurena
romaanina.

Kuitenkin olen minäkin kirjoittanut kertomuksen, johon olen valinnut
sellaisen aineen, joka elää kunkin ihmisen mielessä, josta puhutaan
joka seurassa, joka kajahtaa jokaisen huulilta ja joka tunkeikse
kaikkiin miehen toimiin, nimittäin:

    "_Vaimoni ja minä_."

Toivon nykyajan kaikkien ennustajattarien huomaavan tämän nimityksen
sopivaisuuden. Huomaatten kai, ett'en ole kirjoittanut: "_minä ja
vaimoni_" ei suinkaan! vaan "_vaimoni ja minä_." Ken olen minä ja missä
on minun kotini, joka oikeuttaisi minua asettamaan itseni vaimoni
edelle?

Mutta miksikä juuri tämä nimitys? kuulen kysyttävän.

Onhan syy aivan selvä. Eikö se yhtiö ihmiskunnassa, joka on tunnettu
nimellä "_vaimoni ja minä_", ole vanhin ja kunnioitettavin. Löytyykö
mitään parempaa, suloisempaa, herttaisempaa ja yleisempää yhtiötä?
kysyn suurella syyllä.

Tosin kyllä on aikoja löytynyt, jolloin on tahdottu väittää, että tämä
vanha, kunniata ansaitseva yhtiö on yli-ikäinen ja himmeä, ja sentähden
esitelty tuon entisen nimen sijaan monta uutta nimitystä. Myöskin
on muistutettu, että nimellä "_vaimoni ja minä_" tarkoitetaan
itsekkäistä, pientä yhtiötä, jota ei kaikki voi suosia; ettei tuossa
tuhat-vuotisessa valtakunnassa minulla ole suurempata oikeutta
vaimooni eikä vaimollani minuun, kuin jollakin muulla noista tuhansista
ihmissuvun veljistä ja sisarista; ja vihdoin että "_vaimoni ja
minä_" ei ole mikään purkamaton yhtiö, vaan että me olemme
asioimis-kumppanukset, jotka kolmen kuukauden ylössanomisen jälkeen
voimme erkaantua ja muodostaa uuden yhtiön.

Minulla ei ole samaa käsitystä asiasta; päinvastoin käsitän nimen
"_vaimoni ja minä_" symbolina, vertauskuvana jostakin, tätä maallista
yhdistystä korkeammasta yhtiöstä -- pidän sen pyhänä kuin uskontoni,
jakamattomana kuin sielun ja loppumattomana kuin ijankaikkisuuden --
vertaus-kuvana, kaikkivaltiaan rakkauden ijankaikkisesta yhdistyksestä
ihmis-sielun kanssa.

Jokaisen koti-lieden luota valuu ijankaikkisen nuoruuden lähde, ja
kullakin ihmisellä, joka todellisesti on lempinyt, on ollut romaaninsa
ja runollisuutensa elämässä.

Kun minä nyt lähetän kertomukseni ulos maailmaan, en toivokaan muuta
huvia siitä kuin äsken mainitun. Älkää, hyvät lukijani, odottako tässä
löytävänne mitään salaisia murhapaikkoja, vaarallisia kapinan
hankkeita, murhia tahi ilmi saamattomia rikoksia -- ei mitään tällaista
löydy tässä kertomuksessa. Tämä on vaan tuo vanha tarina yksinäisestä
ja hyljätystä Aatamista, joka on Evaansa vailla. Kun tarkemmin mietin
asiaa, niin melkeenpä uskallan väittää, että tämä on pää-sisältö
kaikissa tähän saakka kirjoitetuissa kertomuksissa, mutta niin kauan
kuin löytyy joku uusi Aatami ja uusi Eva, ei tällaisen tarun kertojalta
puutu uteliaita korvia.

No nyt minä siis alan kertomukseni, minä Harry Henderson -- rehellinen
Yankeepoika, New Hampshires'in vuorimaasta ja nykyään porvari
Newyorkissa. --

Kolme vaihetta on ollut minun elämässäni.

Ensimmäinen vaihe: lapsuuteni morsian.

Toinen vaihe: Utu-morsiameni eli tulevaisuuteni uni-maailma.

Kolmas vaihe: minun todellinen morsiameni, minun puolisoni, kuinka minä
häntä ha'in ja hänet löysin.

Muistuu mieleeni muuan lause, jonka kuulin eräältä kunnioitettavalta
henkilöltä hänen kokemuksestansa eräässä hienossa Euroopalaisessa
perheessä; puhuessaan asemastansa tässä perheessä lausui hän: "paikka
oli varsin edullinen, ei niin paljon palkan tähden, vaan enemmän niiden
monien hyvien ja hyödyllisten oppien vuoksi, joita minä siellä olin
tilaisuudessa saada." Niinpä nykyaikaankin ei panna niin suurta arvoa
itse tarinan muodolle, vaan enemmän sille, mitä kirjoittaja on
tilaisuudessa kertomuksissansa esiin tuoda. Kertomus nuoren
Amerikalaisen pyrinnöistä tullaksensa toimeen elämässä ja voidaksensa
tuoda puolison omaan kotiinsa, antaa kertojalle tilaisuuden puhua
päivän tärkeimmistä kysymyksistä, joiden kautta kaikki miehiä ja naisia
koskevat asiat joutuvat keskustelun ottelu-kentälle. Puhuessani omasta
kokemuksestani, ko'en siis myös pysyä nykyajan käsitystavan rinnalla.



TOINEN LUKU.

Lapsuuteni morsian.


"Ei ole hyvä ihmisen yksinänsä olla", on totuus, joka erinomaisella
voimalla syntyi sielussani, jo niin nuorena, kuin suinkin voin muistaa.
Seitsemän vuoden ijällä olin jo valinnut itselleni morsiamen ja
pyytänyt vanhempaini suostumusta meidän yhdistykseemme.

Minä olin pieni, varsin yksinäinen poika-parka, kuuluva noiden
onnettomien lapsien joukkoon, jotka syntyvät sellaisella ajalla,
jolloin niitä ei tarvita eikä kaivata. Isäni oli köyhä maapappi New
Hampshires'sä, noin kuudensadan dollarin palkalla ja yhdeksällä
lapsella; minä olin kymmenes. Aivan odottamattomana synnyin maailmaan;
nuorin siskoni oli viittä vuotta minua vanhempi, ja seudun rouvat
olivat jo onnitelleet äitiäni, että ensi osa hänen äitillisistä
toimistansa oli lopussa.

Kaikki lapsen-vaatteet olivat jo poislahjoitetut ja kätkyet viedyt
ullakkoon. Äidilläni ei ollut enään mitään syytä jäädä pois
"äiti-yhtiön" kuukautisista kokouksista, eikä hän enään saanut olla
käymättä seurakunnan rouvia tervehtimässä, niinkuin oikean papin rouvan
sopiikin.

Ei epäilty koskaan kaikkialle pyytää äitini apua, tahi poistaa hänet
monista kotoisista toimistansa, jotka isäni vähäin sisääntulojen tähden
olivat varsin raskaat ja vaikeat. Isäni kuusisataa dollaria oli
kuitenkin seurakuntalaisien mielestä oikein ruhtinaallinen palkka, joka
varmaan ei olisi ollut niinkään suuri, joll'ei seurakuntalaiset olisi
pitäneet isääni koko maakunnan taitavimpana miehenä.

Äitini oli yksi noita hiljaisia, lempeitä olennoita, jotka öljyn
tavalla tunkeuvat elämän suhteisin ja tekevät sen nivelet notkeiksi.

Askeleilla kuulumattomilla ja keveänä kuin henki liikkui hän ja joutui
aina joka paikkaan. Hänen kotinsa oli järjestyksen ja somuuden
esikuvana: kaikki hänen eri-ikäiset ja eri-suuruiset lapsensa olivat
hänen välittömän tarkastuksensa alla, ja kaikki nuot monenlaiset
askareet, joita suuressa perheessä löytyy, toimitti hän keveästi;
kaikki kävi kuin lumouksen kautta.

Äitilläni oli luotettava taika-keino hartaassa Jumalanpelvossansa.
Hänellä oli pieni, oma huoneensa, jossa suuri perhe-raamattu aina oli
pöydällä auki. Kun surut hänen mieltänsä masensivat ja lapset olivat
uppiniskaiset, kun tauti uhkasi tahi elämän vyyhti kovin sotkeutui ja
tuntui vaikealta, silloin vetäytyi äitini tähän hiljaiseen huoneesensa,
jossa hän, polvillansa raamatun edessä, sai uutta voimaa ja virkeyttä
tuolta näkymättömältä kädeltä, joka väärän oikoo ja tasoittaa
epätasaisen.

"Rouva Henderson-parka, vielä yksi poika lisää!" päivittelivät
kielittelijä-naiset sinä päivänä, kun minä synnyin. "Kuinka
harmillista! vaimo parka! Onnea minä toki toivon hänelle!"

Mutta äitini painoi minua lämpimälle rinnallensa ja rukoili minulle
Jumalan siunausta. Kaikki mitä Jumala hänelle antoi oli hänelle aarre.

"Ei tiedä", sanoi hän isälleni, "vaikka tästä pojasta tulisi hyvinkin
oiva mies".

"Jumala häntä siunatkoon", sanoi isäni ja suuteli meitä kumpaakin;
tämän tehtyä jatkoi hän saarnaansa jonka valmistamisen minun
syntymiseni hetkeksi oli lakkauttanut, todistaen siinä, että Jumalan
päätökset ja ihmisen vapaa tahto aina ovat sopusoinnussa keskenänsä.
Tämä saarna oli, niinkuin minä sitte sain kuulla syvästi liikuttanut
kuulijoita ja vaikuttanut sen, etteivät he enään hetkeäkään epäilleet
tämän vaikean kysymyksen ratkaisemista.

Mitä minun tavarastooni, tähän maailmaan syntyessäni, tulee, oli se
varsin vähäinen. Pari kellastunutta villa-riepua ja pari ryysyä,
jätteitä vanhempien sisarieni valkoisista hameista, pidettiin jo
kyllällisenä tällaiselle poikä-kakaralle.

Ensimmäinen lapsi kussakin perheessä on runo, se on jotakin varsin
outoa; me notkistamme polviamme tuon nuoren muukalaisen edessä ja
lahjoitamme hänelle "kultaa, pyhää savua ja myrhaa". Mutta kymmenes
lapsi köyhässä perheessä on puhdasta proosaa ja saapi ainoastaan sen,
mitä hän välttämättömästi tarvitsee. Kymmenennen kehdon ympärillä ei
löydy mitään liiallisuutta, ei mitään joutavia koristeita eikä sitä
liioin ihastellakaan.

Kasvaessani huomasin, että olin pieni, yksinäinen poika-parka tuossa
suuressa kodissa, täynnä vanhempia siskoja, jotka jo ennen olivat
elämän näyttelöllä ilmaantuneet ja siinä perehtyneet, ja joilla oli
niin paljon omia toimia ja tuumia, ett'eivät he joutuneet minusta
vähintäkään huolta pitämään.

Kaikki kävi kyllä hyvin, niin kauan kuin olin pieni. Minua hyväiltiin
ja vakuutettiin, että olin kaunein kaikista äitini lapsista, joten
jouduin siskojeni hemmitellyksi lemmikiksi. He kähäröitsivät hiukseni,
neuloivat minulle kauniita vaatteita ja ottivat minut mukaansa, muille
näyttääksensä; mutta kun kasvoin suuremmaksi, kun kultakutriseni
kerittiin pois ja niiden sijaan kasvoi karkeat, suorat hiukset, kun
minulle neulottiin housut ja nuttu veljieni vanhoista vaatteista,
sanalla sanoen, kun astuin ulos lapsi-kamarista, itse kamppaillakseni
elämän taistelossa, silloin muuttuivat olot. Ensimmäinen lapsuus
oli nyt ohi, enkä vielä ollut miehen ikään päässyt; -- jouduin
poika-vuosiin ja sen taisteluihin.

Veljeni ja sisareni olivat tosin hyvin ystävälliset minulle, mutta ei
heidän hemmittelynsä toki liiallisuuksiin mennyt, sillä, niinkuin jo
mainitsin, oli kullakin omat askareensa toimitettavina. Vanhin veljeni
oli ylioppilas ja hänen jälkeisensä valmistelihe ylioppilas-tutkintoon.
Yksi vanhemmista sisaristani oli naitu; kaksi hänen likeisintä oli
kauniita, iloisia tyttöjä, joiden ympärillä liehakoitsi suuri joukko
keikareita, joiden kanssa sisariltani meni paljon aikaa. Minua lähin
sisareni oli viittä vuotta vanhempi ja piti sentähden minut niin
pienenä poika-nalikkana, ett'ei hän katsonut arvonsa mukaiseksi
seurustella kanssani. -- Kun joitakuita lörpötteleviä tyttöjä tuli
hänen luoksensa seurustelemaan nukkeinsa ja nukki-kaappeinsa kanssa,
olin aina heidän tiellänsä. -- He nauroivat kömpelyydelleni, tekivät
aivan suoraan pilkkaa nenästäni, tukastani ja silmistäni, tuolla
naisellisella vapaudella, jota heikompi sukupuoli, voiton puolella
ollessansa, mielellään käyttää. Tavallisesti vetäyin pois heidän
seurastansa, sydämessäni turhaan raivoten vihasta liiallisien
muistutuksiensa tähden. Väliin huudahdin harmistuneena: "minä en viitsi
leikitellä teidän kanssanne", mutta sain silloin vastaukseksi: "kukapa
sinua kaipaakaan, olemmekin jo kauan toivoneet että menisit tiehesi".

Minä olin rivakka poika, ja pääsinkin sentähden väliin vanhempien
siskojeni suosioon, kun toimitin sellaisia askareita, jotka eivät
heille sopineet. Minut lähettivät he ruokapuotiin, kun tuuli vinkui ja
pakkanen paukkui, jolloin siskoni mieluummin viruivat lämpöisissä
huoneissa. "Poika-nulikka kyllä saattaa sinne mennä, tehdä sitä tahi
sitä, eli voipi hän odottaakin", oli siskojeni tavallinen tuomio.

Minun omia askareitani ja omia mielipiteitäni ei koskaan otettu lukuun.
He vaativat, että aina olisin valmis jättämään omat työni ja oitis
tottelisin puolta tusinaa käskeviä siskoja. "Juoksepas, Harry,
kellarista noutamaan pari omenaa", huusi veljeni, juuri kun pieni
linnani oli valmistumaisillaan. "Menepäs noutamaan kirja, joka unohtui
vuoteelle kamariin"; -- "Harry, viepäs tämä ullakkoon"; "Harry, mene
aittaan ja tuo sitä tahi sitä"; näin kaikui alituisesti kaikkialta ja
siten tulin aina estetyksi pikku-toimissani, niinkuin pytinkien,
myllysulkujen ja siltojen rakentamisessa tahi kuormaa tehdessäni ja
hevosta leikitellessäni.

Tuskinpa löytynee missään sellaista ihmistä, joka kärsivällisyydellä
heittäytyisi tämmöisen komennon alle ja alituisesti antaisi,
suuttumatta, häiritä itseään toimissansa, niinkuin minun, poika-paran,
täytyi tehdä.

Sitä paitsi täytyi minun monesti kärsiä kauheita nöyryytyksiä ja olla
tyytyväinen, ehkä usein katkerasti petyinkin. Kun nim. tuli vieraita ja
koko perhe kokoontui ruokapöydän ympärille, kun leivoksia, kakkuja,
hilloja ja muita herkku-ruokia asetettiin pöydälle, ja kun iloiset
keskustelut saivat sydämeni sykkimään halusta saada ottaa osaa iloon ja
kestitykseen, sain aina kuulla: "Harry ei tarvitse nyt ruokaa, hän
saattaa odottaa siksi kuin muut ovat syöneet". "Ja sitte ei saada
mitään", lisäsin minä hiljaa itsekseni. Vanhempana on minun kyllä monta
kertaa täytynyt olla ilman sitä, mitä olen halunnut, mutta en muista
kertaakaan sittemmin tunteneeni samoja katkeria tunteita, joita tunsin
silloin, kun kuulin tuollaisen poiskäskemis-tuomion. Ja kun sisareni
ihailija, Sam Richards, tuli luoksemme, kun vierashuone valaistiin ja
kaikki oli niin puhdistettua ja piukeata, voi kuinka silloin halusin
saada valvoa, kuullakseni hänen lystillisiä kertomuksiansa! Lymysin
pimeimpään nurkkaan ja pistäyin siimekseen, toivoen olevani piilossa ja
siten pääseväni perhe-poliisin valppaudesta, mutta turhat olivat
kokeeni! "Äiti, eikö Harryn jo ole aika mennä levolle?" kysyi siskoni,
joka toivoi saada olla yksin ihailijansa kanssa.

Kaikesta tästä huomaa, että, ehk'en kärsinyt mitään ruumiillista
puutetta, olin kuitenkin, niinkuin jo sanoin, varsin yksinäinen ja
muilta hyljätty. Tässä vilkkaassa ja iloisessa kodissa ei minulla ollut
ainoatakaan, jonka kanssa olisin saattanut leikitellä.

"Luulenpa, että meidän täytyy panna Harry kouluun", lausui eräänä
päivänä äiti isälleni, kun olin hänelle puhunut siitä ikävyydestä,
jonka yksinäisyys minulle saattoi. "Poika parka on niin yksin täällä
täysikasvuisten joukossa".

Minä menin siis kouluun, puhdas esiliina rinnoillani, rihveli-taulu
kainalossa ja pieni koppa käsivarrella, jossa oli aamiaiseni. Punastuen
ja vavisten läksin matkalle, sillä minä pelkäsin kovin noita suuria
poikia, joilta pian voisin saada selkäsaunan; mutta onnetar oli varsin
suotuisa jo heti ensi päivänä, sillä oitis kouluun tultuani tapasin
lapsuuteni morsiamen Susie Morril'in.

Ah! miten soma tyttö hän oli! Kun hänet ensin huomasin seisoi hän
koulusalin ovella. Hänen poskensa ja kaulansa olivat valkoiset kuin
vaha, hänen silmänsä olivat heleän siniset, ja kun hän hymyili,
muodostui pullokkaille poskillensa kaksi pientä kuoppaa, niinkuin
pyörteet välkkyvän puron pinnalla.

Hän oli puettuna haaleanpunaiseen hameesen ja valkoinen esiliina oli
köytettynä pyöreän kaulansa ympärille. Hänen äitinsä, jonka ainoa tytär
Susie oli, puki hänet aina varsin siististi ja somasti.

"Ah, Susie kulta", sanoi äitini, joka talutti minua kädestä, "tässä on
minulla pieni poikanen, joka tulee käymään tässä koulussa, ja josta
siis saat leikkitoverin".

Varsin suloinen oli tuo pieni Evan tytär! Hän hymyili, oli kohtelias ja
miellyttävän ystävällinen pienelle, kömpelölle ja pörröpäiselle Aatamin
pojalle. Hän käski minut istumaan vierellensä penkille, laski pienen,
valkoisen kätensä kaulalleni ja avasi aapeluksen eteeni.

"Minä jo taidan tavata; kuinka pitkälle sinä olet tullut?" kysyi hän.

Kun osaamme tavata, niin olemme jo kappale matkaa kirjallisella alalla;
-- tavaaminen on juurikuin ensimmäinen virstantukki lapsen opin-tiellä.
Äitini oli ollut uuttera ja hyvä opettajatar ja minä puolestani ahkera
oppilas; luonnollisesti pikku sydämeni nyt paisui ilosta, kun ilmoitin,
että jo kau'an sitte olin päässyt kukkoon saakka aapeluksessa. Hänen
heleän-siniset silmänsä ilmoittivat hämmästystä yhdessä kunnioituksen
kanssa, kun hän lausui:

"Kuulitteko tytöt? Hän on jo lopettanut aapelus lukunsa ja lukee
sisältä puhtaasti". Nuot sanat vaikuttivat sen, että arvoni nousi, itse
mielestäni kumminkin, varsin paljon ja että pari kolme noista nuorista
tytöistä katseli minua huomattavalla kunnioituksella.

"Etkö tahdo istua meidän vieressämme", kysyi Susie. "Minä pyydän neiti
Bessie'ltä, että saat istua täällä, sillä nuot suuret pojat ovat
pienemmille aina niin ilkeitä".

Susie oli opettajattaren kaunopuhelias lemmikki, jonka tähden neiti
Bessie myöntyikin hänen pyyntöönsä ja minä sain siis istua kauniin
ystäväni vieressä kovalla koulupenkillä. Siinä istuin nyt, roikuttaen
jalkojani, pienen, pörhöisen linnunpojan kaltaisena, joka vasta on
pesänsä jättänyt ja istuu, silmät selällänsä, levottomasti katsellen
ulos maailmaan. Nuo suuremmat pojat irvistelivät niin ilkeästi minulle
kirjainsa takaa ja tuo ilkiö Tom Halliday heitti minua paperipallolla,
joka tarttui seinään, juuri pääni yläpuolelle. Minä katsahdin Susie'n
ja olin varsin urhea. Enpä ollut koskaan nähnyt suloisempaa olentoa
kuin Susie oli; en väsynyt katsella hänen tuuheita kultakutrisia,
haalean punertavaa hamettansa, hienoa valkoista esiliinaansa ja pieniä,
somia, punaisia kenkiänsä. Hänellä oli käsityöksi pieni pyyhinliina
päärmettävänä ja minä katselin ihastuneena tuota välkkyvää
neulaa, hienoa lankaa ja hänen pieniä valkoisia sormiansa, sekä
messinkisormustansa. Minun silmissäni oli messinki kultaa ja Susie itse
pieni keijukainen. Väliin katsahti hän suurilla sini-silmillänsä
minuun, hymyili ja nyökkäsi päätänsä, ikääskuin tahtoisi hän kehoittaa
minua olemaan hyvällä tuulella. Silloin tunsin aina väristyksen
sydämessäni, joka ihastuneena tykytti kirjavan puuvilla esiliinani
alla.

"Rakas neiti Bessie kulta", sanoi Susie, "eikö Harry saa leikitellä
tyttöjen kanssa? Nuot suuret pojat ovat niin ylen vallattomia ja
pahankurisia".

Neiti Bessie hymyili myöntyväisesti ja siitä hetkestä olin minä
onnellisin pieni poika koko maailmassa.

Aluksi leikimme "leskisillä", "haukka ja kyyhkyset", "kettu ja kanat",
ynnä muita leikkiä, joissa tarvittiin nopeutta ja vikkelyyttä; siinä
tytöt, etenkin Susie olivat minua etevämmät. Mutta kun tarvittiin
suurempaa rohkeutta, tahi voiman osoituksia, silloin oli minun vuoroni
kunnostaa itseäni. Minä uskalsin hypätä alas korkeammalta aidalta kuin
Susie; suurimman kunnian hankin itselleni siten, että kiipesin ylös
viisi kaiteiselle veräjälle ja hyppäsin alas sieltä. Kun lehmä sattui
tulemaan kouluhuoneen luona olevalle nurmikolle, menin minä rohkeilla
askeleilla, keppi kädessä, karkoittamaan sen niin etäälle, ett'ei sitä
enään näkynyt; tätä pidettiin varsin suurena urho-työnä, ja siitä
sainkin sankarin nimen. Tuollaiset voimain osoitukset hankkivat minulle
Susie'n kunnioituksen ja luottamuksen. Minä taisin lukea selvästi
kirjasta, uskalsin hypätä alas korkeammalta aidalta, enkä pelännyt
lehmiä; olihan siinä kyllin miehuuden osoituksia!

Koulu oli kaukana kodistani, jonkatähden sain päivällis-ruokani mukaani
kouluun. Susie'llä oli myöskin ruokaa mukanansa, senpätähden yhdistimme
taloutemme. Asuntomme asetimme suuren, varjoisan vahterin alle, ja
pöytänä oli meillä suuri kivi, jota kantaessani melkeen olin taittaa
selkäni; tälle kivelle levitti Susie pienen liinansa ja valmisti sille
päivällisemme. Hänen johdon alla lisääntyi talomme vähitellen
kyökilläkin; siellä pesimme lautasemme, joksi käytimme vahterin suuria
lehtiä. Ruokahuoneena oli meillä loukko kahden kiven välillä; sinne
piiloitimme ne pähkinät, omenat ja piparkakut, jotka jäivät yli
päivällisistämme. Susie toi sinne nukkensakin, jolle minä valmistin
soman vuoteen pehmeistä niitty-villakoista. Kun lupahetki loppui,
piiloitimme me nuken varsin huolellisesti, peläten, että nuot ilkeät
pojat löytäisivät sen ja turmelisivat edenimme.

"Onpa oikein oiva asia, että Harry on kaiken päivää koulussa", kuulin
yhtenä päivänä erään siskoistani lausuvan toiselle. "Hän oli aina
tiellä ja sekoittui joka asiaan. Lapsilla on varsin tarkka kuulo ja
Harry kuunteli aina kaikkia, mitä puhelimme keskenämme".

"Hänkin on paljoa onnellisempi nyt", sanoi äitini, "sillä hänellä on
leikkitoveri".

Ja niinpä todella olinkin.

Lauvantaisin, jälestä puolen päivän, pyysin äidiltäni luvan saada mennä
Susie'ta tervehtimään. Siskoni, jotka eivät koskaan sitä vastustaneet,
kampasivat hiukseni ja asettivat puhtaan esiliinan rinnoilleni. Täten
somistettuna riensin Susie'n luoksi, onnellisimpana kaikista nuorista
rakastajista.

Valoisalta ja ihanalta tuntui elämä näinä lauantaiehtoina, kun auringon
säteet aitauksen lomien läpi kuvasivat kullankarvaisia juovia pelloille
ja niityille, kun tuuli hiljaa huuhahteli puiden oksissa, kuiskaten
kummallisia sanoja, noukkiessani käteni täyteen kukkasia, joilla
kaunistin pientä kotiamme, tuuhean vahterin alla!

Usein leikimme myös eräässä heinäladossa. Väliin taas etsimme linnun
pesiä; silloin minä ryömin pimeimpään soppeen ladon alla, jonne Susie
ei uskaltanut seurata, ja kiipesin korkealle heinäsuovalle, josta hän
pelkäsi putoavani, mutta josta tavallisesti toin runsaan sadon, jonka
laskin Susie'n valkoiseen esiliinaan.

Mikä minua enin kummastutti oli, että hänen hameensa aina oli puhdas ja
siisti, vaikka hän olikin jokapaikassa mukana leikeissämme. Minulla
tosin oli karkeat, paksut vaatteet ja kirjava esiliina, mutta
alituisesti oli minulla reikiä kyynäryspäillä ja polvillani, -- jos
nim. saan uskoa mitä sisareni, jotka vaatteitani paikkailivat,
kertoivat. Mutta pikku Susie'n vaatteet olivat aina puhtaat ja eheät,
eikä hän liannut edes käsiänsäkään. Hänen kultakähäränsä olivat aina
ikääskuin olisivat olleet vasta silitetyt, ja vaikka hän kiipesi ja
juoksenteli, tahi oli mukanani karja-pihassa, lammikoissa ja soilla,
palasi hän toki aina vaatteitansa repimättä ja likaamatta.

Yhtäsuuresti kuin minä ihmettelin häntä tässä suhteessa, ihmetteli hän
puolestansa minun voimiani ja miehuuttani; sillä kun häntä piti
puolustamani, olin oikea jättiläinen. Muistanpa varsin hyvin vielä,
että meidän, tullaksemme latoon, oli kuljettava erään mäkitörmän yli,
jossa ankarasti kotkottava, äkäinen kalkkuna-kukko pöyhistelihe Susie'n
suureksi kauhuksi. Susie kertoi, että hän useasti oli koettanut mennä
mäen yli, mutta aina oli kalkkuna hyökännyt hänen päällensä, räpytellyt
siipiänsä ja, kaataen hänet kumoon, kovin säikäyttänyt häntä. Kun
kalkkuna ensikerran alkoi tehdä minulle samanlaisen kolttosen, tartuin
minä rivakkaasti toisella kädelläni hänen punaiseen leuka-helttaansa,
kiedoin toisen käteni hänen siipiensä ympäri ja passitin hänet siten
pois mäeltä, kalkkunan suureksi harmiksi ja häpeäksi.

Silloin säteilivät Susie'n silmät, ja, rohkeudesta paisuvalla rinnalla,
lupasin minä varjella ja suojella häntä kaikissa vaaroissa.

Susie ilmoitti, kaikessa salaisuudessa, kauheasti pelkäävänsä karhuja,
jolloin kerroin hänelle miten tekisin, jos karhu todella karkaisi hänen
päällensä. Minä lainaisin isältäni pyssyn ja ampuisin pedon armotta
kuoliaaksi; Susie kuunteli ja uskoi minua kuin pappia. Minä samalla
myös käytin tilaisuutta selittääkseni hänelle, miten tekisin, jos
rosvot yö-aikaan murtaisivat itsensä kotiini. Minä oitis nousisin ylös,
ottaisin lapiollisen hehkuvia hiiliä ja pudottaisin ne heidän
niskoihinsa, jolloin he varmaankin pötkisivät tiehensä. Kun tältä
kannalta vaaroja katselimme olimme molemmat varsin rauhallisia.

Mitä itse karhuihin ja rosvoihin tulee, niin täytyy minun kumminkin
myöntää, ett'emme varmaan tietäneet mimmoisia olennoita ne oikeastaan
olivat; mutta kuitenkin oli erittäin hupaista ajatella kuinka väkevä ja
miehekäs minä olisin, jos tapaisin jonkun tuollaisen elukan.

Väliin pääsi Susie'kin lauantai ehtoina minua tervehtimään. Silloin
minä aina menin häntä noutamaan ja rukoilin hänen äitiänsä, että Susie
saisi tulla. Pestyänsä ja siistittyänsä Susie'n antoi äitinsä hänet
minun huostaani, varoittaen Susie'ta pitämään vaatteensa puhtaina ja
palaamaan kotiin puoli tiimaa ennen auringon laskua. Susie piti tarkan
vaarin ajan kulusta, mutta emme koskaan olleet yksimieliset kuinka
kauan aurinko vielä viipyisi laskuunsa; sillä, vaikka minä vakuutin,
että vielä on tunti auringon laskuun, kääntyi Susie jo paluumatkalle
kotiinsa. Kun Susie oli meillä, hyväilivät sisareni häntä, ja kietoivat
hänen kultakähäriänsä sormiensa ympärille. He kysyivät häneltä
naureskellen, tahtoisiko hän tulla minun vaimokseni, johon hän aina
suurimmalla totuudella vastasi: "tahdon."

Niin, hänen piti tulla vaimokseni, se oli jo päätetty meidän
välillämme. Mutta koska? Minä en voinut käsittää, miksi meidän oli
odottaminen, kunnes kasvaisimme suuriksi. Hänellä oli ikävä, kun minä
tulin hänen luotansa ja minulle taas tuntui elämä niin kauheasti
kolkolta ja ikävältä, kun hän ei ollut luonani. Miksi en naisi nyt
oitis, saadakseni aina olla hänen parissansa? Minä kysyin mitä Susie
asiasta arveli, ja sain vastimeksi: ett'ei hänellä puolestansa olisi
mitään tuota vastaan, mutta ett'ei äitinsä varmaankaan laskisi häntä
luotansa. Minä kerroin hänelle, että oli aikomukseni tästä asiasta
puhua äitilleni ja melkeenpä olin varma, ett'ei äitini sitä
vastustaisi, kun isäni oli seurakunnan pappi!

Tätä asiata minä mietin ja aprikoitsin joka suunnalta; vihdoin päätin
kuin päätinkin, siitä äitilleni puhua, niin pian kuin vaan saisin
tilaisuuden kahden kesken hänen kanssansa haastella. Niinpä eräänä
iltana, istuessani pienellä tuolillani äitini vieressä, aloin: "Äiti,
sanopas miksi ihmiset niin paljon vastustavat nuorena naimista?"

"Nuorena naimista!" kysyi äitini, hetkeksi antaen sukka-kuteensa
levähtää, ja hieno hymy lensi huulillensa. "Mitä mietit, lapseni?"

"Mietin miksi Susie ja minä emme voi oitis mennä naimisiin? Minulla on
aina niin ikävä kun olemme erossa. Täällä kotona ei kenkään viitsi
leikitellä kanssani; mutta jos Susie olisi täällä, niin emme koskaan
luopuisi toisistamme."

Isäni heräsi syvistä mietteistänsä ja katseli hymyellen äitiäni, joka
nauroi oikein makeasti.

"Rakas poikani", lausui äitini, "tiedäthän, että isäsi on köyhä ja
saapi kyllin tehdä työtä, voidaksensa elättää omat lapsensa; kuinka
siis luulet, että hänen varansa kannattaisivat elättää pientä tyttöä
vielä lisäksi?"

Minä huokasin raskaasti. Varain puute, joka on ollut esteenä niin monen
lempijä-kurjan toivojen toteuttamiselle, oli minunkin edessäni jo heti
elämäni kynnyksellä.

"Kuules äiti", sanoin hetken surullisesti mietittyäni, "minä en söisi
silloin kuin puolet siitä, mitä nyt syön, enkä enään kuluttaisi näin
pian vaatteitani rikki."

Äitini silmät säteilivät. Kyyneleet ja hymy taistelivat niissä
hetkisen, aivan samoin kuin auringonsäteet välkkyvät sadepisaroiden
läpi. Hiljaa nosti hän minut polvellensa ja painoi minua hellästi
rintaansa vasten.

"Kerran, kun, pikku poikani, olet suureksi kasvanut, toivon että
Taivahinen suopi sinulle vaimon, jota saat lempiä. Kodon ja tavaran
saamme vanhemmiltamme, mutta hyvän vaimon suopi meille Jumala."

"Se on toden totta", vakuutti isäni hellästi, "eikä kenkään lie sitä
paremmin kokenut kuin minä."

Äitini keijutteli minua hiljaa polvillansa illan hämärtäessä ja
viihdytti pikku sydämeni lepoon, puhuen tulevaisuudesta, jolloin minä,
suureksi kasvaneena ja, niinkuin äitini toivoi, pappina saisin nauttia
todellista perhe-onnea pienessä, rakkaassa, omassa kodissani.

"Tuleeko Susie sinne myöskin?"

"Toivokaamme, että niin käypi", vastasi äitini, "edeltäpäin sitä ei
kenkään voi tietää."

"Mutta, äiti kulta, etkö tiedä sitä varmaan? Sano, sano onko se varma?"

"Rakas lapseni, ainoastaan taivaallinen isämme sen tietää", vastasi
äitini. "Mutta nyt sinun täytyy lukea ahkeraan ja tehdä lujasti työtä,
tullaksesi vahvaksi ja miehekkääksi, niin että kerran voit elättää
pienen vaimosi."



KOLMAS LUKU.

Lapsuutemme onnela.


Äitini sanat herättivät eloon kaikki voimani. Nyt oli minulla
silmämäärä pyrinnöilleni ja maatessani en enään muuta uneksinut kuin
tulevaisuudestani. Tästä saakka mietin aina, miten vaan pikemmin
kasvaisin suureksi ja väkeväksi. Olin lukenut kertomuksen Simsonista.
Miten hän niin väkeväksi oli kasvanut? Varmaanpa hänkin kerran oli yhtä
pieni ja heikko kuin minä. "Mahtoiko hän uskaltaa", ajattelin
itsekseni, "ajaa lehmät kotia; mahtoiko hän jaksaa au'aista raskaita
veräjiä, kun hänen kätensä vielä olivat pienet ja heikot; mahtoiko hän
osata ratsastaa satulatta, silloin kun hänen säärensä vielä olivat
aivan lyhyet?" Tällaisissa urotöissä olin minä oikea sankari ja päätin
vielä enemmän karkaista itseäni, nostamalla raskaita vesiammeita,
kiipeämällä ylös heinäsuoville, heittämällä sieltä sylen täydeltä
heiniä, sekä täten kaikin tavoin saattaa itseni suureksi ja väkeväksi.

Seuraava päivä, tämän keskustelun jälkeen äitini kanssa, oli lauantai,
ja minä sain luvan mennä Susie'n luoksi.

Hänen äitinsä talon luona oli laaja niitty, jonka viheriäisellä
nurmikolla kasvoi suuri joukko punaisia apilaita ja keltaisia
voikukkia. Mutta enin meitä siellä miellytti nuot suuret, mehuisat
mansikat, jotka kasvoivat ruohojen ja mättäiden välillä pitkissä
varsissa. Sanomattoman suloista oli Susie'n seurassa viettää kokonainen
lauantai ehtoopuoli tällä niityllä! Kun muistelen tuota ihanaa aikaa,
niin huomaan, että se ilo, jonka silloin lauantai päivän lähestyessä
tunsin, oli paljo suurempi kuin se, jonka nyt tunnen, lähtiessäni
kolmen viikon kesäiselle huvimatkalle.

Me olimme sanomattoman onnelliset täällä luonnon vapaudessa; hellästi
autoin minä Susie'tä sammaltuneiden kivien yli, vattu-pensaikkojen ja
kanervikkojen läpi, sekä nostin häntä aina, kun kiipesimme korkean
aitauksen yli, joka niittyä ympäröi. Väliin kumarruimme alas
ruohostoon, ikääskuin pieni lintu-pari lehtien joukkoon, ja iloitsimme,
kun ei kukaan meitä nähnyt. Peippois-pari, joka oli pesänsä laatinut
suureen, niityllä seisovaan puuhun, ihastutti meitä laulullansa ja oli
ilomme ainoana todistajana. Varmaankin he ymmärsivät ilomme, ja
olimmepa varmat, ett'eivät he ilmoittaisi kellenkään piilopaikkaamme.

Monta ja tärkeää salaisuutta ilmaisimme toisillemme, niinkuin esim.
missä kauneimmat kukat kasvoivat, missä parahimmat mansikka-paikat
olivat, ja lupasimme olla kenellekään muulle niistä mitään virkkamatta.

Eräänä päivänä löysimme pienen linnun pesän kanervikossa. Kuiskaten
luimme siinä kolme pientä sinisen kirjavaa munaa, pyöreätä, hienoa ja
kiiltävää, jotka olivat silmissämme kalliita kiviä arvoisammat. Itse
pesäkin oli oikea taideteos.

Ystävällisesti puhuttelimme lintuja. "Älkää peljätkö, pikku linnut"
sanoimme me; "tästä ei kenkään muu saa tietää"; ja sitte päätimmekin
olla siitä puhumatta Tom Halliday'lle ja Jim Fellows'ille, sillä he
varmaankin särkisivät ja hävittäisivät tuon kauniin pesän. Rintamme
oikein paisui ilosta, kun meillä oli tällainen salaisuus
vartioittavana, ja koko seuraavan viikon oli meillä sanomattoman vaikea
olla tuosta puhumatta jokaiselle vastaan tulevalle. Me sanoimme
koulutovereillemme, että tiesimme jotakin vallan kummallista, --
jotakin, josta emme tahdo kellenkään virkkoa sanaakaan, sillä se olisi
väärin tehty, -- niin oli äitini sanonut; -- me olimme luonnollisesti
äideillemme ilmoittaneet mitä olimme löytäneet ja heiltä saaneet
tarkimmat varoitukset velvollisuudestamme pitää lintujen salaisuutta
omana salaisuutenamme.

Täällä meidän ihanalla niityllä kasvoi myöskin suuria, keltaisia
liljoja, jotka loistivat niin kauniisti auringonpaisteessa ja joiden
kukat nuokkuivat kuusi, seitsemän ryhmässä, korkeilla, kauneilla
varsilla, ikääskuin kellotorni keijukaisien maailmassa. Ne kohosivat
korkealle apilaiden ja voikukkain yli, ulottuen väliin meidänkin
päittemme yli, ja me kurkistelimme kummallisella, salaisella ilolla
niiden kultaisiin, mustankirjaviin kupuihin.

"Älä taita niitä, ne ovat niin kauniita", sanoi Susie minulle kerran,
kun ojensin käteni taittaakseni liljan. "Anna niiden olla rauhassa,
niin saamme katsella niitä jälleen, kun toiste tulemme tänne. Varsin
hupaistahan on nähdä niiden nyökkäävän ja huiskaavan tuulessa".

Minä annoin suurempien olla rauhassa, mutta sain luvan poimia niitä,
jotka kasvoivat yksitellen varressa. Läpi niityn kulki pieni puro,
välkkyen ja hypellen monivärisien kivien yli, siellä täällä muodostaen
pienen putouksen, veden taittuessa jonkun kallionlohkareen yli.
Silmissämme olivat nämät pienet kosket yhtä merkillisiä, kuin Niagara
ja kaikki muut suuret vesiputoukset, joille täysikasvuinen, hieno
maailma nykyaikaan vaeltaa. Mutta tämä puro ja tämä koski olivat toki
meille kaikkein rakkahimmat, sillä _tämä_ puro oli _meidän_ puromme ja
_nämät_ kosket _meidän_ koskemme; me olimme nämät löytäneet ja olimme
aivan vakuutetut, ett'ei kenkään muu tietäisi näistä mitään.

Erään tällaisen kosken luona, joiksi me näitä putouksia nimitimme, ja
joka oli noin puolitoista jalkaa korkea, istuimme, mansikoitamme
järjestellen täysinäisiin vakkoihimme, kun minä Susie'lle kerroin, mitä
olin äitini kanssa puhellut edellisenä iltana.

Vieläkin muistan aivan selvään kuinka tuo pieni keijukainen nauroi
minulle. "Minulle se on aivan yhdentekevää; eihän minulla ole mitään
kiirettä, ja maltanhan odottaa kunnes kasvat suureksi ja tulet
mieheksi. Saammehan aina olla yhdessä koulussa ja sitä paitsi,
saammehan käyttää lauantai ehtoon miten halajamme", lausui hän. "Älä
ole pahoillasi, Hazzy", lisäsi hän, istautuen viereeni ja kietoen
hennon käsivartensa hyväellen kaulani ympäri, "me lemmimme toisiamme,
ja onhan se yhtä hupaista nyt, kuin jos olisimme naineet". Mistähän
sekin tulee, että ensimmäinen toimi, jonka hellempi tunne saattaa
meidät tekemään, on lemmittymme nimen muuttaminen ja muodostaminen.
Löytyykö ainoatakaan lasta, jonka nimestä, olkoonpa se kuinkakin lyhyt
ja kaunis, lapsen äiti ei muodostaisi uutta lemmikki-nimeä? Kun Susie
tahtoi olla oikein hellä ja ystävällinen minua kohtaan, kutsui hän
minua "Hazzy'ksi", jolle me aina nauroimme, sillä hän oli ainoa, joka
minua puhutteli tällä nimellä. Samoin kutsuin minä häntä
"Lempikukakseni", syistä varsin luonnollisista.

"Tiedätkös, Lempikukkani, sanoin minä, tiedätkös mitä minä nyt olen
hankkeissa tehdä? Minä opettelen itseäni väkeväksi, kuin Simson".

"Mutta miten se käypi laatuun", kysyi hän hämmästyneenä.

"Minä juoksen, hyppään, kiipeän, kannan suuria vesisankoja, ratsastan
myllyyn ja juoksen alituisesti muiden asioilla; nyt minusta pian tulee
oikea miehen mies ja oitis kun olen mieheksi päässyt, rakennan minä
talon sinulle ja minulle, johon laadin vierashuoneen, salin, keittolan,
ruokahuoneen ja -- --"

"Ja pieniä vaatekammioita, joihin saamme ripustaa vaatteemme",
keskeytti tuo pieni Evan tytär.

"Toden totta; minä laitan niin monta, kuin vaan tahdot ja juuri sille
paikalle, johon itse ne haluat", vakuutin minä erinomaisella
vapaamielisyydellä. "Sinua minä sitten suojaan ja karkoitan pois kaikki
leijonat, karhut ja pantterit. Jos karhu tulisi sinua vastaan,
Lempikukkani, niin repisin minä sen kahtia, juuri niinkuin Simson ennen
teki leijonan kanssa".

Näin puhuessani siirtyi "Lempikukkani" aivan minun rinnalleni ja hänen
katsantonsa kävi varsin totiseksi ja syvämietteiseksi.

"Mutta emmehän jätä äiti-parkaani yksin?" kysyi hän.

"Ei suinkaan! hänen täytyy tulla asumaan luoksemme", vastasin varsin
jalomielisesti. "Minä rakennan hänellekin pienen, soman huoneen, ja
minunkin äitini pitää tuleman luoksemme asumaan".

"Mutta eihän äitisi voi jättää isääsi".

"Ei; isäni tulee myöskin, kun hän vanhenee, eikä jaksa saarnata enään.
Kyllä minä pidän huolta heistä kaikista".

Pikku "Lempikukkani" katseli minuun luottavaisesti ja vakuutti, että
olen kunnon poika; linnutkin visertelivät ikääskuin hyväksyen tuumani
ja lentelivät iloisina ympärillämme niityllä. Hetken kuluttua meni
aurinkokin majoillensa, vaipuen puiden taakse suuren, punertavan pallon
muotoisena: silloin mekin, kädet täynnä liljoja ja vakkaset täynnä
mansikoita, kiipesimme vanhan aidan yli ja tepastelimme kotiimme.

Monta hupaista hetkeä oli minulla sittemminkin, samana kesänä; se
olikin onnellisin kaikista suvista koko ijässäni. Syksyn tultua
samosimme pensastoissa kooten suuria varastoja maukkaita, ruskeita
pähkinöitä. Hupaista oli istuskella noissa kuivissa lehdissä, jotka
maahan olivat kokoontuneet, ja jotka pyrynä lentelivät jalkojemme
edestä.

Huomattuani oikein oivallisen pähkinäpuun, kiipesin minä nopsaan ylös
sen korkehimpiin oksiin, puistelin niitä niin lujasti, että nuot
kauniit pähkinät tippuivat alas maahan, josta Susie poimi ne vasuihin,
ylistäen minun nopeuttani ja voimaani. Tom Halliday oli paljon suurempi
poika kuin minä, mutta ei hän ollut niin vikkelä puuhun kiipeämään,
kuin minä olin; mitä taas tuohon suureen, kömpelöön Jim Fellows'iin
tuli, niin ei Susie voinut olla nauramatta, ajatellessansa kuinka
lystillisen näköinen Jim olisi, jos hän kiipeäisi noille hienoille
oksille, joilta hän varmaankin putoaisi maahan kuin vanha säkki. Kun
Susie oikein elävästi kuvaeli noiden suurien poikien kömpelyyttä,
saimme väliin nauraa niin makeasti, että vesikarpalot valuivat
poskillemme. Olenpa huomannut sukupuoleni heikkoudeksi senkin, että
suurella mielihyvällä otamme osaa siihen nauruun, jota lempimämme
naiset herättävät ivatessansa muita miehiä. Vanha Aatamimme pakoitti
meidät ajatuksissamme repimään ja raatelemaan Jim'in ja Tom'in
pyhitettyjä muistoja, ja se oli mielestämme varsin hupaista -- sillä
ymmärrettävästi siinä ei ollut mitään ilkeyttä ja olivathan Jim ja Tom
kyllä hyviä poikia.

Joka päivä huomasimme aina paremmin, että me sovimme vallan hyvin
pariskunnaksi, etenkin siinä, mitä talvivarastojen keräämiseen tuli.
Meillä oli oikein oivallinen kellari, -- pieni kuoppa, jonka minä olin
kaivanut ja kivillä varustanut; siellä meillä oli koko talvivarastomme
pähkinöitä, joita kootessa olimme saaneet monta kertaa vakavasti
tuumiskella. Sitte tuli tuo ihana aika, jolloin isäni omenaviini oli
valmistettava. Me kiipesimme silloin orsille, viini ammeiden
yläpuolella, ja pujoitimme pitkät olki-putket viiniin, jota me niiden
läpi imimme. Minä aina likasin vaatteeni, jota Susie ei koskaan tehnyt.
Silloin hän aina nauroi minulle ja puhdisteli vaatteitani, niinkuin hän
parhaiten taisi.

"Miten sinä aina saatkaan itsesi tuon näköiseksi", sanoi hän silloin
äidillisesti nuhtelevalla äänellä.

"Kuinka sinä sitte taidat pitää itsesi aina noin puhtaana?" kysyin minä
puolestani ja silloin hän aina nauroi, kutsuen minua likaiseksi
pojaksensa.

Tuo pieni keijukainen nauroi usein minulle ja teki minusta hienosti
ivaakin, mutta samalla kun hän huomasi, että veri nousi kasvoilleni,
hyvitteli hän minua taas kiitoksillansa, aivan niinkuin oikean Evan
tyttären sopii.

Väliin hän nuhtelikin minua oikein äidillisesti. Ollen äitinsä ainoa
lapsi, oli hän tottunut aina olemaan rehellinen, ja hänen omatuntonsa
olikin yhtä turmeltumatoin, kuin hänen pukunsakin. Minä taas olin
varsin kiivas luonteeltani ja väliin olin niin vähällä kirota, kuin
papin poika voi olla. Kun nuot suuremmat pojat löysivät meidän
piilopaikkamme ja särkivät meidän pienet rakennuksemme, silloin
tapahtui väliin, että kiljasin vihastuneena: "hitto teidät periköön",
sellaisella voimalla, että itsekin hämmästyin.

Silloin Susie aina seisoi kalpeana ja pelästyneenä; sittenkuin minä
olin hieman rauhoittunut, nuhteli hän minua äidillisesti ja koetti
saattaa minut hyveen polulle, neuvoen minulle kaikki hyvät opetukset,
joita äiti oli hänen sydämeensä istuttanut.

Selvään muistan vieläkin, miten hän seisoi edessäni, lempeänä ja
vakavana, saattaen minut sen kautta hartaasti kuuntelemaan hänen
opetuksiansa.

Susie oli opetettu tarkasti pyhittämään lepopäivää, josta muut lapset
ylehensä pitävät varsin vähän väliä. Joka pyhä-päivä kävi hän kirkossa
ja kehoitti minuakin ahkeraan siellä käymään. Ensialussa menin minä
sinne ainoastaan sentähden, että toivoin saavani nähdä _hänet_ siellä,
ja kuta suuremmaksi kasvoin, sitä huolellisemmaksi kävin minä
juhlavaatteistani, josta siskoni naureskellen minua huomauttivat.
Kirkossa olivat meidän penkkimme aivan vierekkäin ja suurin iloni oli
ristikon läpi, joka penkit eroitti toisistansa, salaa katsella
Susie'tä. Hän oli viehättävän suloinen, puettuna sinisillä nauhoilla
päärmättyyn, valkoiseen hameesensa; päässä oli hänellä pieni olkihattu,
jonka alta tuuheat kähärät valuivat hänen hartioillensa; hameen alta
näkyivät pienet siniset kengät -- ja somatpa ne olivatkin!

Hän sanoi minulle, että pienet tytöt eivät koskaan saa kirkossa
ajatella pukuansa; senpätähden Susie'kin koetti kääntää mielensä
kaikesta turhuudesta ja hartaasti hän kuuntelikin saarnaa, tietämättä,
että aivan likellä häntä oli silmäpari, joka uteliaasti ja yhtämittaa
seurasi hänen pienintäkin liikettänsä.

Ihmisluonto on toki sitä laatua, että se ainoastaan osaksi voi tulla
täydelliseksi; tämä tapahtuu yhtähyvin pienien kuin suurienkin
pyhyyksien kanssa; huomasinpa siis väliin, että kun Susie'kin --
varmaankin aivan sattumalta -- loi sini-silmänsä minuun, vetäysi hänen
suunsa hymyyn ja eipä paljo puuttunut syntisestä naurustakaan. Mutta,
niinkuin tarkkatuntoinen nainen ainakin, huomasi hän oitis minkä vian
hän oli tekemäisillänsä, ja silloin katsahti hän hartaasti pappiin,
jonka saarnasta hän ei ymmärtänyt rahtuakaan, ja kuunteli hartaasti,
kunnes nukku-matti hänet petti; silloin ummistuivat hänen kauniit
silmänsä, ikääskuin kellokukka rankkasateessa; hänen niskansa kävi
voimattomaksi ja hänen päänsä vaipui alas; hellästi laittoi hänen
äitinsä mukavan sijan polvellensa, jolla Susie lepäsi levollisesti,
kunnes saarna oli loppunut.

Talven tullessa pyysin minä veljeni laittamaan kelkan itselleni.
Nykyaikaan ostetaan kauniiksi maalatuita kelkkoja puodeista, mutta
minun kotiseudullani oli sellainen ylöllisyys tuntematoin; me
valmistimme siis itse kelkkamme niin hyvin kuin asian haarat sen
sallivat. Veljeni kysyi jos Susie'nkin piti lasketteleman tällä
kelkalla, ja kun minä, kummastellen tuollaista kysymystä, vastasin:
"tottakaiketi!" maalaili hän sen varsin somaksi. Sydän-käpyni oikein
hempahteli, kun ensikerran lähdin noutamaan Susie'ta, tällä kauniilla
kelkallani. Soma ja näppärä Susie olikin talvi-puvussansa ja
hansikkaissa! Kireä talvipakkanen sai ruusut nousemaan hänen
poskillensa, joiden ympärillä kiharat liehuivat. Matkalla kouluun oli
pieni mäen-törmä; siinä istahdin Susie'n taakse kelkkaani ja sittenkös
mentiin aika kieroa, nauraen ja iloiten. Tänä talvena olimme varsin
usein kelkkamäessä; vaikka poskemme kävivätkin tuli-punaisiksi ja
nenämmekin sai saman värin ja varpaita paleli, niin oli ilo kuitenkin
sanomattoman suuri. Äitinsä johdannon alla kutoi Susie minulle pienet
lapaset, jotka lämmittivät sekä käsiä että sydäntä, ja joiden
katseleminen oli oikea nautinto silmillenikin. Päätökseni kasvaa
suureksi ja voimakkaaksi oli aina mielessäni; senpätähden pinosin minä
puita ja kannoin vettä äidilleni. Suurella säästäväisyydellä sain
viimein kokoon melkoisen summan rahaa, jolla ostin sokerista
valmistetun sydämen, yhtä suuren kuin kumpaisetkin kämmeneni; sen
toiselle kyljelle oli maalattu kaksi pientä kyyhkyläistä, joita sininen
nauha yhdisti ja toiselle kyljelle kaksi punaista, saman nuolen
lävistämää sydäntä.

Eipä mikään taideteos olisi Susie'lle tuottanut suurempaa,
todellisempaa iloa, kuin tämä. Sillä kaunisti Susie nyt nukkikaappinsa,
jossa sille annettiin paras paikka ja vaikkapa aivan vähäinen imeminen
yhdestä kulmasta ilmoitti, että se maistui sangen makealta, voitti
taiteellinen aisti kuitenkin vatsan halun ja sokerisydäntä säilytettiin
ainoastaan ihanneltavaksi.

Susie'n äiti oli varsin hyvä ystävä minun äitini kanssa; ensin mainittu
olikin uskollisin lammas isäni laumassa. Kaikki mikä koski pastoria ja
hänen perhettänsä, oli hänelle varsin suuresta tärkeydestä. Äitini oli
hänelle kertonut minun naimis-tuumani; ja ehkä he olivat sille
sydämellisesti nauraneet, olivat he kuitenkin lisänneet, että
kummempiakin oli nähty. Olihan Susie'nkin äiti oppinut tuntemaan
miehensä jo hänen poikana ollessa; eihän löytynyt mitään tuiki
mahdotointa tässä vaihtelevassa, epävakaisessa maailmassa, ja emmehän
edeltäkäsin tiedä, mitä huominen päivä kantaa helmassansa.

Vanhemmat siskoni suosittelivat meidän pientä eidylliä, sillä Susie oli
nyt heidän lemmikkinsä ja leikkinukkensa; tosin he väliin hymyilivät
yksivakaisuudelle ja totuudelle, jolla me olimme toisihimme kiinitetyt.
Ah, suloiset viattomuuden päivät, kallis lapsuutemme onnela, miksi te
niin pian poistuitte!

Ja liian pianpa ne poistuivatkin. Pian katosi tämä suloinen aika, pian
kuin kesälinnun viserrys, kuin liljain ja lemmenkukkain kauneus. Mutta
minun pieni "lempikukkani" oli liian puhdas ja hyvä kukoistamaan tässä
matalassa maailmassa.

Talvi kului ja kevät joutui jälleen; taas me poimimme sinikelloja ja
orvokkia ja kävimme yhdessä koulua, kunnes kesä tuli kauniimmallensa.
Silloin alkoi kauhea tuli-rokko raivota seudulla ja minun pikku
"Lempikukka"-parkanikin sairastui siihen.

Minä muistan vieläkin aivan selvään viimeisen illan, jonka vietimme
tuolla suloisella niityllä, jossa me edellisenä suvena olimme
mansikoita poimineet. Varsin iloisina, oikein vallattomina, riensimme
sinne ja löysimme runsaasti marjoja. Puhellen ja naureskellen juoksimme
leikkiä lyöden sinne tänne, kunnes Susie äkkiä valitti päätänsä
kivistävän ja kaulaansa kipeäksi. Minä pyysin häntä istautumaan puron
rannalle, jossa sitten haudoin hänen päätänsä vedellä ja vaadin häntä
odottamaan paikallansa, sill'aikaa kuin minä poimin hänelle mansikoita.
Mutta pianpa hän huusi minut luoksensa, itki ja vaikeroitsi ja pyysi
vihdoin, että veisin hänet kotiin äitinsä luokse. Minäkin peljästyin ja
kävin varsin surulliseksi; vihdoin en voinut pidättää itkuanikaan, ja
kuu tulimme veräjälle itkimme kumpaisetkin. Kun Susie'n äiti tuli meitä
vastaan, pidätti Susie hetkiseksi kyynelensä, kietoi pienet kätensä
kaulani ympäri ja suuteli minua hellästi.

"Älä itke enään, Hazzy; tapaammehan toisemme vielä kerran", sanoi hän.

Äitinsä nosti hänet käsivarrellensa ja kantoi hänet sisään; sitten en
enään nähnyt lapsuuteni morsianta tässä maailmassa. Emme enään
tavanneet toisiamme siellä, missä lemmen-kukat kukkivat ja tuuli
tuuditteli kullankeltaisia liljoja. Hänen sulo äänensä ei enään
kajahdellut muiden koululasten joukosta; hän ei enään istunut suuressa
kirkonpenkissä -- -- -- en koskaan, en koskaan saanut enään nähdä tuota
pientä, hentoa olentoa, kullankeltaisilla kähäröillä ja taivaan
siintävillä silmillä!

Eipä paljoa puuttunut ett'ei pikku "Lempikukkani" viime-suutelo ollut
minullekin jäähyväissuutelo maailmasta. Siitä hetkestä muistan
ainoastaan epäselvästi, kuinka itkien palasin kotiini, kuinka ei ruoka
sinä iltana maittanut ja kuinka kivistävällä päällä, kuumeen
ahdistamana menin levolle.

Seuraavana päivänä sanoi koti-lääkärimme, että minussakin oli
tuli-rokko, joka niin monta lasta jo oli tappanut.

Sekanaisena unennäkönä en muista nyt enään muuta kuin, että päätäni
kovin kivisti, ja että kauhea, polttava jano vaivasi minua, ehk'en
sen sammuttamiseksi saanut pisaratakaan kylmää vettä, niinkuin sen
ajan oivallinen lääke-tiede määräsi. Utukuvan kaltaisina näin
ihmisiä hyörivän vuoteeni ympäri, vuoroon valvoen luonani ja antaen
pahan-makuista lääkettä juodakseni. Päivä vieri päivän perään; hitaasti
kului aika; voimattomana lepäsin minä vielä vuoteellani, tuijoittaen
noita liikkuvia varjoja, joita akkunoiden ulkopuolella seisovien puiden
lehdet muodostivat vuoteeni vastapäätä olevalle seinälle.

Eräänä iltana, kun makasin liikkumattomana, puoleksi uneksien,
vuoteellani, kuulin kirkon-kellojen kajahtavan kuusi kertaa.
Värähtelevät äänet aaltoilivat hiljaisen avaruuden läpi juhlallisina ja
harvaan. Ne ilmoittivat, että minun pieni kuusivuotias "Lempikukkani"
oli muuttanut tuonne, jossa aikaa ei lasketa päivän ja yön mukaan,
jossa yötä ei enään löydy.

Kun minä paranin kertoi äitini, että pikku Susie nyt oli taivaassa.
Synkkä, kylmä väristys kävi läpi ruumiini ja ihmeekseni en saattanut
itkeä.

Kun katsahdan takaisin tuohon aikaan, kun muistelen mimmoinen pikku
sydämeni silloin oli, niin muistan, että sydämeni sisimmässä tunsin
katkeran surun ja kaipauksen, ehkä ulkoa päin olinkin kuin ennen.

Eräänä päivänä kuulin sisarieni keskenänsä miettivän, josko todella
olin paljon pitänyt Susie'sta ja arvelivat jos minä surin häntä nyt.

"Niin, lapset ovat kuin pikku-eläimet; ne unohtavat kaikki, mitä ne
eivät näe", sanoi toinen.

Mutta minä en ollut unohtanut. Minä en voinut enään mennä niitylle,
jossa olimme yhdessä mansikoita poimineet, enkä pähkinäpuun luo, josta
olin Susie-vainajalle pähkinöitä puistellut; väliin, sekä työssä että
leikissä, tunsin äkkiä, että olin kadottanut jotakin, joka ei enään
palaisi.

Kun lapsi kasvaa vanhempien siskosten parissa, joutuu hän varsin
sivulle, ja omien puuhainsa tähden unohtavat he, että lapsi löytyy
heidän joukossa; sillä tavalla syntyy lapsessa ujous ja kykenemättömyys
selittämään tunteensa, jotka usein saattavat olla sekä syvälliset että
voimakkaat. Lapsi ei voi käyttää kieltä mielensä mukaan ja sen
sanavarasto ei riitä sisällisien tunteiden selittämiseksi.

Katkera, tuskallinen suru valtasi minut, kun muistin kadotettua
ystävääni ja leikkikumppaliani; mutta ainoastaan äitini silmä oli
kyllin tarkka huomaamaan, mitkä tunteet rinnassani valtasivat.

"Eipä tiedä; ehkä juuri tämä ystävänsä kadottaminen onkin viittaus
hänelle korkeudesta", sanoi äitini. Eräänä iltana istautui hän vuoteeni
laidalle ja puhui minulle taivaasta, sen ihanuudesta ja suloudesta,
lisäten, että pieni Susie'kin nyt oli puhdas ja kirkas enkeli tuolla
ylhäällä. Minä muistan, kuinka silloin puhkesin itkuun ja kovasti
nyhkien huudahdin:

"Minä _tahdon_, että hänen pitää tulla _tänne_; minä tahdon nähdä hänet
vielä kerran!"

Äitini koetteli kaikin tavoin lohduttaa minua, mutta se oli turhaa;
minä itkin vaan ankarammin.

"Äiti, äiti! enkö enään koskaan saa nähdä häntä?" Sinä yönä itkin
kunnes nukuin, ja silloin olin unissani olevinani tuolla tutulla,
rakkaaksi käyneellä niityllä, mutta nyt siinä kasvoi paljon enemmän ja
paljon ihanampia kukkia, kuin koskaan ennen. Aurinko loisti kirkkahasti
tumman siintävältä taivaalta ja nuot tutut keltaiset liljat kohosivat
ylenluonnollisessa loistossa ja ihanuudessa kohti korkeutta -- mutta
minä kuljin yksin. Äkkiä näin pikku "Lempikukkani", joka kiiruhti
vastanani. "Susie, Susie, minun oma armas Lempikukkani!" huudahdin minä
ja riensin häntä kohti; "eläthän sinä vielä, vaikka minulle ovat
luuloitelleet, että olisit tuonen tuville muuttanut". -- "Rakas
Hazzyni, älä uskokaan että olen kuollut; en ole, en". Ja minä tunsin
kuinka hänen pehmeät pienet käsivartensa kietoutuivat kaulani ympäri.
-- "Sanoinhan erotessamme, että me vielä tapaamme toisemme". "Mutta
kaikki ihmiset sanovat, että sinä olet kuollut", sanoin minä, ja
katselin häntä tarkasti. Hän nauroi minulle samalla tavalla kuin hän
niin usein ennen oli tehnyt; mutta hänen silmissänsä loisti kummallinen
liekki, joka tuntui tunkeutuvan sydämeni sisimpään. -- "Minä en ole
kuollut, rakas Hazzyni", sanoi hän; "siellä jossa minä nyt olen, ei
löydy kuolemaa nimeksikään; aina, aina tahdon sinua lempiä". -- Tässä
uneni himmentyi, aivan samalla tapaa kuin selkeässä vedessä kuva
taittuu tuhansiin kiemuroihin, kunnes se kokonaan katoaa.

Luulin kuulevani suloisen soitannon viehkeitä säveleitä ja luulin
tuntevani pehmeiden käsivarsien syleilyksiä; vihdoin heräsin, tuntien
että olin lemmitty; -- se minua taas rohkaisi ja lohdutti.

En voi koskaan unohtaa kuinka elävänä, kuinka todellisesti tapahtuneena
tämä uni painui mieleeni. Se antoi uutta virkeyttä koko olennolleni ja
tuntuipa juurikuin se olisi antanut takaisin sydämelleni sen osan, joka
niin äkillisesti siitä oli temmattu. Nyt en enään, niinkuin ennen,
väistellyt niittyä, vaan päinvastoin oli suurin huvini kävellä siellä
yksin, poimia mansikoita ja varjella pikku-linnun pesää. Väliin
heittäyin seljälleni nurmikolle ja loin silmäni siintävään korkeuteen;
silloin tuntui juuri kuin olisi minulla kumppali, oli juurikuin pikku
Susie olisi istunut vieressäni.

Ja eikö niin ollutkin?

Ehkäpä tämän epävakaisen, näkyvän, maallisen elämän rinnalla on
tuonelan vihertävä laakso ja hiljainen vesi likempänä, kuin
aavistammekaan, ja ehkäpä manalan majoille muuttaneet, jotka tietävät
paljon enemmän meistä kuin me heistä, joskus saavat astua tuon pienen
juovan ylikin, jota me kuolemaksi nimitämme, tullaksensa meitä
lohduttamaan!

Tahi mikä voisi olla tarkoitus noiden pienien lapsi-enkelitten tänne
lähettämisellä? Sanomattoman ilon meille valmistettuaan temmataan he
luotamme, jättäen jälkeensä katkeran kaipauksen! Jos uskomme, että
kaikkivaltias rakkaus löytyy, täytynee meidän myöskin otaksua, että
näiden pienokaisien toimena on vuodattaa armahtavaa laupeutta
maallisiin sydämihimme.

Eihän liene väärin toivoa, että nuot armaat pienokaiset, niillä
lemmenkahleilla, joilla me heihin olemme sidotut, vetävät meidät
jäljessänsä valon maailmaan, jonne he itse muuttavat; sillä eihän löydy
puhtaampaa, rehellisempää lempeä, kuin se, jonka me heille omistamme.

Väliin ajattelen, ett'en olisikaan toivonut "Lempikukkaani" kauemmin
eläväksi. Lapsi kuolee samalla kuin nainen muodostuu ja useimmiten ei
nainen ole likikään niin viehättävä, kuin tuo pieni lapsi oli ollut.
Lemmittävä ja lempivä lapsuus, vilpittömyydellään, luottavaisuudellaan,
puhtaalla ja rehellisellä lemmellään on mielestäni niin suloinen ja
pyhä aika, että se paremmin sopii olemaan taivaassa, -- lapsuus, tuo
viatoin, suloinen, aina tuoksuva kevätkukka valon valtakunnassa. Ehkäpä
olivatkin ne juuri tällaisia hänen taivaallisessa valtakunnassansa
löytyviä pienokaisia, joita Vapahtajamme muisteli ottaessaan lapset
syliinsä ja siunatessaan heitä, kun hän sanoi: "sellaisien on taivaan
valtakunta".



NELJÄS LUKU.

Utu-morsiameni.


Utumorsiameni? Löytyykö utu-kuvassakin jotakin todellisuutta? Niin,
miksikä ei! Haahmo, läsnäoleva henkinen olento, voipi seurata meitä
sinne, johon kuolevaisen jalka ei voi astua, se voi seurata meitä
keskellä tohuisan kaupungin melskettä, se voi puhua meidän kanssamme
kovaäänisen puheen kohinassa, se voipi tulla luoksemme lukittujen ovien
läpi, kun istumme yksin räiskyvän tulennoksen edessä, se voi meitä
neuvoa, elähyttää ja innostuttaa. Vaikk'ei tätä olentoa voi sulkea
ihmisellisiin käsivarsiin, ja vaikkapa sen kasvot ovatkin verhotut, on
tällä utu-morsiamella kuitenkin erinomainen voima elähyttää,
onnistuttaa ja lohduttaa. Niinpä teki minunkin utu-morsiameni.

Mistä se tuli? Valkoisena, puhtaana sumuna kohosi se tuosta pienestä
haudasta; ensi-kyyneleiden kasteesta syntyi tämä utu-morsiameni.

Nähdessämme kuinka surut ovat epätasaisesti jaetut ihmislasten välillä,
voisimme epäillä isällisen hyvyyden löytyvän, jollemme taas toiselta
puolen huomaisi, että ne surut, jotka rakkaus synnyttää, aina ovat
välikappaleina meidän kehittämiseemme ja jalostamiseemme. Ilman suuria
vaikeuksia ei synny mitään suurta ja jaloa, ja kuta enemmin luontomme
jalot ominaisuudet kehkeytyvät, sitä paremmin voimme kohtaloltamme
kärsiä. Tuo hiljainen, katkera ja sammuttamatoin suru lapsuuteni
ystävän kadottamisesta, sai henkisen ihmiseni hereille. Tuo pieni
olento, joka, jos se olisi saanut kasvaa suureksi, ehkä olisi
muodostunut aivan tavalliseksi naiseksi, oli nyt loistavana tähtenä
minun ihanne-taivahallani, joka aina veti silmäyksen korkeuteen. Hänen
muistonsa oli läpi koko ikäni sydämeni puhdistuksen ja tuntoni
hienoutumisen lähteenä. Silloin en minä vielä taitanut kynää käyttää,
mutta sieluni tulvaili surusta ja kaipauksesta; se pyrki päästä
valumaan ulos. Minä opettelin sentähden kirjoittamaan painetuiden
kirjaimien mukaan. Ostin itselleni kirjan paperia ja tali-kynttilän,
jonka sytytin salaa iltasilla vuoteelle päästyäni; istuen yöpuvussani
kirjoittelin muistojani hänestä, "Lempikukastani". En olisi millään
ehdolla tahtonut pyytää äitiltäni lupaa kynttilän polttamiseen
huoneessani jälkeen kello kahdeksan; ja ennenpä olisin henkeni
menettänyt, kuin ilmaissut mihin tarpeesen kynttilää käytin. Minä
kirjoittelin muistojani hänestä; kuvasin minkälainen hän oli
seisoessansa lemmikki-kukkien ja liljojen keskellä. Minä kirjoittelin
muistiin hänen teeskentelemättömät lauseensa, hänen lapsellisen
viisautensa ja yksivakaiset varoituksensa; tämä kaikki tapahtui niin
omituisilla kirjaimilla, sanoilla ja lauseilla, että käsikirjoitukseni
tulkitseminen olisi Itämaan viisaillekin antanut aprikoitsemista. Siinä
oli lukemattomia tavausvirheitä ja lauseet olivat yhtä järjestämättömät
ja huolimattomasti lausutut, kuin jokapäiväinen puhe; ainoastaan se,
joka samoin kuin minä on etsinyt ja löytänyt lohdutuksen tällaisessa
toimessa, voipi ymmärtää kuinka nämät muistiinkirjoitukset minua
lohduttivat ja käsittää sen innostuksen, jolla minä kirjoitin. Pieni
sydämeni oli aivan kuin Kaspian- tahi joku muu meri, josta olin
lukenut, että se maanalaista uraa myöten voipi vuodattaa pois vetensä.
Joka ilta, kun lopetin kirjoittamiseni, sammutin kynttilän ja pistin
sen olki-matrassiin, jonka toisessa päässä oli napeilla suljettava
aukko, josta olkia pudisteltiin. Levollisena makasin aarteeni päällä ja
näin usein ihania unia kukkaisista niityistä, joilla näin pikku
"Lempikukkani" leikittelevän lasten kanssa, jotka olivat kauniit, kuin
vesi-liljat siintävän lammin rannalla. Ehkäpä ulkomuodoltani olinkin
aivan muiden poikien kaltainen, ja vaikka kaikki luulivat, ett'en
ajatellut muuta kuin kelkkaani ja palloani, muodostin kumminkin salaa
itselleni aate-maailman, jossa taisin ajatuksissani kuleksia ympäri,
nauttien suurempaa onnellisuutta, kuin mitä tämä näkyväinen maailma voi
tarjotakaan. Mutta eräänä iltana, kun vanhin sisareni valmisti minulle
vuodetta ja erinomaisella huolella myllisteli matrassiani, löysi hän
minun paksun käsikirjoitukseni ja puoleksi palaneen kynttilän.

Emännyydessä ei löydy vähintäkään runollisuutta ja sisareni katseli
sentähden oitis asiaa emännyyden kannalta.

"Tuon pojan vehkeillä ei olekaan loppua!" huudahti hän. "Olisihan hän
voinut sytyttää koko talon tuleen ja paistaa meidät kaikki elävinä
vuoteissamme".

Tämä ei olisikaan ollut juuri mahdotointa, sillä tavallisesti kun
istuin kirjallisissa toimissani, istuin minä vuoteellani, kynttilä
sängyn-laidalla.

Äitini otti nyt teokseni takavarikkoon. Kaikeksi onneksi satuin minä
silloin olemaan koulussa.

"Kuulkaa, tyttöseni", sanoi hän, "älkää virkkako kellekään mitään koko
asiasta, -- varsinkaan poikanulikalle; minä tahdon itse siitä hänelle
puhua".

Seuraavana iltana, kun menin levolle, tulikin äiti luokseni, istautui
vuoteeni laidalle ja kertoi suuren keksintönsä. Ujona ja nöyryytettynä
pistin pääni peitteen alle; mutta äidillänipä olikin runsain määrin
tuota ymmärrystä ja taitoa, jota tarvittiin minun lohduttamisekseni.
Vihdoin veti hän peitteen pois kasvoiltani --ja samalla hunnun, joka
sieluani verhoitsi -- ja minä kerroin hänelle koko tarinani.

"Rakas poikani", sanoi hän, "sinun pitää nyt oppiman oikein
kirjoittamaan, eikä sinun enään tarvitse itse ostaa kynttilöitä.
Kaunista kyllä oli, että koettelit omin voimin oppia kirjoittamaan;
mutta ehkäpä se kuitenkin käy helpommin jos minä sinua opetan".

Tosin olin koulussa alkanut kirjoittaa; mutta siihen aikaan pidettiin
välttämättömänä ensin alkaa "suorilla viivoilla"; minäkin olin
täyttänyt monta vihkoa _m_ ja _n_ kirjaimilla, suurilla ja vahvoilla,
aavistamatta, että näillä voisi millään tavalla ilmaista niitä tunteita
ja ajatuksia, jotka rinnassani ja aivoissani vallitsivat ja jotka
pyrkivät ulos; sitä vastoin oli minun huonot kokeeni, matkia painetuita
kirjaimia, suuresti keventäneet sydäntäni. Nyt sain istua äitini
vieressä, rihvelillä ja taululla varustettuna, ja hänen johtonsa alla
tein pieniä kokeita käytännöllisemmässä kirjoitus-tavassa; täten
pelastuin tuosta synkeämielisestä herkkätuntoisuudesta, johon
varmaankin olisin vaipunut haaveksimiseni kautta. "Ukko armas", lausui
äiti eräänä päivänä isälleni, "enkös minä ennustanut, että tästä
pojasta tulee etevin kaikista lapsistamme; luulenpa että hänestä tulee
kirjailija".

"Ole varova hänen kanssansa", sanoi isäni, niinkuin hänen tapansa oli,
kun joku vaikeampi suhde lasten kanssa oli tunnollisesti suoritettava.

Äitini oli noita naisia, joiden valta maan päällä on sitä suurempi,
kuta salaisemmin he vaikuttavat. Tuollaisien naisien valta miesten yli
on samanlainen kuin sielun valta ruumiin yli. Ruumis on näkyväinen,
voimakas, vaativainen ja oikeuttansa puolustava; sielu on näkymätöin,
hieno, ja elon-virkeyttä täynnä, joka alituisesti valtaansa levittää ja
säilyttää kaiken sen, mitä se kerran on voittanut.

Isäni oli luonteeltaan kiivas -- mutta jalomielinen, hän oli äreä,
mutta tarkkatuntoinen. Äitini sitävastoin oli varsin tunnollinen ja
tyyni; -- tämä tyyneys oli seuraus hänen alituisesta yhteydestänsä
kaiken tyyneyden lähteen kanssa, lähteen, josta ihmiskäsitystä suurempi
rauhakin valuu; henkisen voimansa ja sielunsa tyyneyden kautta joutui
hän vähitellen isänikin johtajaksi ja oppaaksi. Pitäen äitiäni kädestä
katsahti isäni hänen silmiinsä turvallisella luottamuksella, joka eneni
vuosi vuodelta.

"Missä äiti on?" oli aina hänen lempeä kysymyksensä, kun hän palasi
pitkiltä virkamatkoiltansa, joilla hän opetti ja neuvoi. Usein tuli hän
työhuoneestansa näyttämään äidilleni saarnan tahi jonkun kirjeen,
kuullaksensa hänen lausuntoansa siitä. Puheitansa valmistellessa
neuvotteli hän aina äitini kanssa, ja äitini neuvon mukaan muutti ja
paransi hän niitä paljon.

Äitini lempeys ja tyyneys muutti varsin paljon isäni luonnonlaatua.
Uusi, hienompi hellyys ja pyhyys tunki hänen luonteensa läpi, joka
ilmautui etenkin hänen virkansa toimittamisessa.

Isäni kyllä hyvin huomasi tämän ja sanoikin eräänä päivänä minulle,
että äitini on aivan muuttanut hänen luonteensa.

Nykyaikaan surkutellaan suuren onnettomuuden uhrina niitä vaimoja,
jotka vähillä varoilla kasvattavat monta lasta. Tämäpä juuri
synnyttääkin tuon materialismin, joka ei luule todellisen onnen
löytyvän ilman rikkauden mukavuuksia ja ilman ylellisyyttä.

Vanhemmillani tosin kyllä oli vähät tulot, mutta eivät he kuitenkaan
koskaan olleet aivan köyhiä. Silloin vasta on köyhyys onnettomuus, kun
se hävittää kaiken aatteellisen elämän, kun se ryöstää elämältämme
kaiken runollisuuden ja muuttaa sen kuivaksi proosaksi; mutta niin ei
tapahtunut minun vanhemmilleni. Isäni rakasti virkaansa niinkuin
maalari penseliänsä ja kuvanveistäjä talttaansa. Kun teemme työtä, jota
rakastamme, tyydymme vähempäänkin palkkaan, koska olisimme valmiit
tekemään sitä palkattakin. Papinvirka oli isälleni ikääskuin
vastustamaton aistin, välttämätöin hänen olemuksellensa. Syvän,
henkisen luonteensa kautta oli äitini sieluna isäni työssä. Siveellisen
organisminsa kautta oli äitini taivasta lähempänä, kuin isäni, ja
silmäillen sinne sisään, ilmoitti hän isälleni mitä hän siellä näki.
Pitäen äitiäni kädestä, sai hän tämän välittäjän kautta taivaallisia
sähkö-kipinöitä. Elämän prosa on sellaisille naisille tuntematoin;
kaikki näyttäytyy heidän silmissänsä taivaallisessa valossa ja sillä
tiellä, jolla eivät muut huomaa kuin vaivoja ja vastoinkäymisiä, kasvaa
heille paratiisin ihanimpia kukkia. En nähnyt kodissani koskaan mitään,
joka olisi muistuttanut, että me olimme köyhiä siinä merkityksessä,
että köyhyys olisi pahe. Meidän pienet varamme vaativat kuitenkin
alituista varovaisuutta, tarkkuutta vähimmässäkin, tottumusta
kohtuullisuuteen ja ankaraan työhön, sekä taitavuutta auttamaan
itseämme ja muita; mutta tämäpä olikin ainoa, joka muistutti
köyhyydestä; se ei kuitenkaan koskaan käynyt rasittavaksi, eikä
myöskään estänyt sydämellistä vierasvaraisuutta.

Siihen aikaan oli pappila kotina kaikille papeille ja heidän
perheillensä, jotka sattuivat sivu matkaamaan; eikä meidän pienistä
huoneista koskaan puuttunut vieraita, jotka viipyivät pitemmän tahi
lyhyemmän ajan; itse henki kodissamme oli sellainen, että kaikki olivat
tervetulleet. Kolme tahi neljä kertaa vuodessa pidettiin noita
tavallisia kirkon- ja pappein-kokouksia. Silloin tulvaili vieraita
meidän kotiimme; luonnollisesti tarvittiin heidän ravitsemiseksi paljon
ruoka-tavaraa ja suurta toimeliaisuutta kotomme nais-henkilöiltä, mutta
en kuullut koskaan ainoatakaan tuskallista tahi kiukkuista sanaa, joka
olisi antanut aihetta uskomaan, että tuo vierasvaraisuus olisi heille
rasittavainen. Äitini kasvoilla oli aina ystävällinen "tervetullut!"
Senpätähden viihtyivätkin vieraat varsin hyvin hänen seurassansa.

Äitini oli johtajattarena meidän lukuisassa perheessämme, jossa löytyi
niin monta eri ikää ja eri luonnetta. Hänen päätettäväksensä jätettiin
useimiten kaikki tärkeimmät asiat, ja lapsellisella luottamuksella
olimme aina vakuutetut, että hänen tuomionsa oli oikea. Hän käsitti
kaikkien luonteet, tutki tarkasti ristiriitaisuudet ja taisi viisaasti
johdatella eri mieliä. Perheessä, jossa on monta lasta, löytyy varsin
erinlaisia luonteita, kullakin on eri tunteensa ja eri mielenlaatunsa,
senpätähden tarvitaankin tulkitsija, joka ymmärtää sielun kaikki eri
kielet -- joka taitaa yhteisellä lemmen kielellä selittää kaikki
murteet. --

Kun muistan millä tavalla äitini johti meidän perhettämme, olen usein
ajatellut: eiköhän tuollaisella äidillisellä vaikutuksella pitäisi
oleman jotakin toimitettavana valtio-elämässä ja valtion yleisessä
talouden hoitamisessa.

Eihän valtio ole muuta kuin yhtiö perheistä.

Nykyisinä levottomina aikoina tarvitsisi valtio rauhoittavan ja
lepyttävän vaikuttimen, sellaisen kuin äitini oli meidän
monilukuisessa, kasvavassa perheessämme -- rauhoittavan, järjestystä
rakastavan ja yhdistelevän vaikuttimen, joka taitaisi oikein käyttää
pieniä varoja, vaikuttimen, joka olisi täynnä herkkä-tuntoisuutta
riitelevien puolueiden sovittamiseksi. Valtio tarvitsee kasvattajan
nuorelle suvullensa, lempeän, lohduttavan käden, joka avun tielle voisi
saattaa sen langenneet, rikokselliset lapset.

Äitini oli niitä vaimoja, jotka kammoavat kaikkia toimia, mitkä
herättävät yleisempää huomiota. Hänen herkkä-tuntoisuutensa esti hänet
käyttämästä voimiansa julkisiin toimiin. Tällaiset vaimot kammoavat
julkisuutta, kokouksia ja rettelöltä, yleensä kaikkia, joka vetää
heidät pois kodon rauhallisesta piiristä.

Kekseliäs taru kertoo, että jumalatar Egeria keisari Numalle saneli ne
lait, joita tämä on laatinut. Ei mikään kuolevainen silmä nähnyt häntä;
ei hän näyttäinyt Forumilla eikä senatissa; hän ei riidellyt, eikä hän
kiljunut kaduilla, ja kuitenkin laati hän ne lait, joilla Rooma
hallitsi maailmaa. Toivokaamme, että kerran ilmaantuu, ei Egeria, vaan
Maria, kristillisen äidin-hellyyden esikuva, joka vaikuttaa
kansallisiin lakeihin ja säädäntöihin.

Aina siitä pitäin, kun äitini oli minun käsikirjoitukseni löytänyt,
jouduimme uuteen, likempään suhteesen toisihimme. Minä lopetin koulussa
käyntini ja äitini opetti minua niinä hetkinä, joina hän oli
taloustoimistansa vapaana. Minusta tuli n.k. "mamman-poika", ja äitini
opetti minulle monta koto-askaretta, joita tytöt tavallisesti
toimittavat. Kaksi vanhempaa sisartani lähtivät nyt kotoa, liki
seudulla perustaaksensa koulun, ja heitä seurasi myöskin siskoni, joka
oli minua lähin ijässä, heiltä oppia nauttiaksensa; senpätähden äitini
pilallisesti sanoikin, että hänen täytyi muodostaa minut tytöksi.
Jokapäiväinen yhteys näin oivallisen naisen kanssa ja se naisellinen
järjestys, johon minä totuin, vaikuttivat suuresti minun ensi
kasvatukseeni. Eihän löydy minkäänlaista syytä miksi miehen, ollaksensa
miehekäs, pitää olla kömpelö ja tottumatoin kotielämän pieniin
askareihin; ja monestipa voi tapahtua, että miehinä vielä kerran
kiitollisuudella muistelemme äitiämme, jos hän, samoin kuin minun
äitini, on meille lapsuudessamme opettanut koto-askareita ja tuon
salaisuuden, miten kotimme tehdään onnelliseksi.

Tämä ei toki ollut ainoa kohta, jossa huomasin kuinka paljon
hyvää äitini minuun vaikutti. Suurin hyvätyö, jonka nämät naiset
tekevät meille sen voiman kautta, joka heillä on ylitsemme, on
idealimme muodostaminen. Äitini johdolla muodostui minunkin
ihanne-varjelushenkeni, minun utu-morsiameni, joka uskollisesti
seurasi minua nuoruuteni ijässä.

Äitini piti pienen lapsi-eidyllini luonteeni avaimena, jota hän
sentähden hellästi suosi ja ennusti minun miehuuteni ijässä löytävän
yhtä kalliin ystävän, kuin "Lempikukkani" oli ollut lapsuudessani.

Usein hän puheli tästä tulevaisuuteni morsiamesta ja sanoi, että minun,
hänet ansaitakseni, pitäisi olla ahkera, kokea tehdä luonteeni lujaksi
ja, ennen kaikkia, olla puhdas ajatuksissa, puheissa ja töissä.

Uuden Englannin kylmä vuori-ilma ja sen yksinkertaiset tavat ovat tosin
voimakkaat vastustamaan julkista siveettömyyttä, mutta pojalla ja
nuorukaisella on toinenkin kiusaus, jota vastaan naisellinen ihanne,
ideali, on paras kilpi -- tarkoitan kiusausta muuttua raa'aksi ja
törkeäksi.

Äitini opetusta ja hoitoa tulee minun kiittää siitä, että inhosin
kaikkea, joka olisi voinut saada viattoman naisen punastumaan. Hänen
ansionsa on sekin, että nyt vihaan monta teosta, jota ennen pidin
klassilliseen kirjallisuuteen kuuluvana. Muistanpa kuinka kerrankin 12
tahi 13 vuoden ikäisenä sain käsiini yhden noista kertomuksista, jotka
näyttävät olevan kirjoitetut nuorison turmelemiseksi, jotka
kiihoittavat kokemattoman nuorukaisen kuvitusvoimaa ja vuodattavat
hänen suoniinsa epäsiveellisyyden myrkkyä.

Kuinka moni nuorukainen eikö olisi ijäksi turmeltunut sekä ruumiin että
sielun puolesta juuri tämän ympäri hiipivän, siveettömän kärmeensikiön
kautta, joll'ei hänellä olisi ollut viisas, varovainen ja aina valpas
äiti, jolle hän vilpistelemättä uskoutuu.

Muistan vielä millä pelolla ja kauhulla äitini otti tämän kirjan
käsistäni; se vaikutti suuresti minuun. Hämärän tultua istautui hän
viereeni ja sanoi, että tuollaisien kirjojen lukeminen ja tuollaisien
aatteiden hengittäminen voisi tehdä minut arvottomaksi saamaan sen
morsiamen, sen puolison, jonka hän toivoi kerran saavani.

Myötätuntoisuus, sympatia, äitini ja minun välillä ja hänen jalo
luonteensa, vaikuttivat minuun enemmän kuin hänen sanansa ja herättivät
minussa halun pitää aatteeni puhtaina.

Paljon puhutaan nykyaikaan välttämättömyydestä kasvattaa tytöt hyviksi
vaimoiksi, mutta eiköhän ole yhtä tärkeätä kasvattaa miehet
arvollisiksi puolisoiksi? Tahi valmistaako tuo rajatoin vapaus puheessa
ja töissä, joka miehelle vastustamattomana myönnetään, miehen
nuhteettoman vaimon uskotuksi seurakumppaliksi läpi elämän? Kuinka
monta miespolvea eikö tuo mielipide ole ollut vallan päällä, että kun
vaimo ja mies liittäytyvät yhteen avioliitossa, pitää edellisen olla
puhdas kuin kristalli ja jälkimäinen saapi olla jos kuinkakin
virheellinen? Jos mies on vaimon pää, niinkuin Kristus on seurakunnan
pää, niin voimmehan vaatia, että miehen pitää oleman vaimon vertainen,
kumminkin puhtaudessa!

Täten muodostui utu-morsiameni äitini luovan vaikutuksen alla. Tämän
morsiamen edestä tein minä työtä, luin minä ja ajatus, että säästin
hänen tähtensä, poisti säästäväisyydestä itsekkäisyyden huonon
perusteen. Se oli oleva ystäväni ja neuvonantajani, sen piti minua
ihastuttaa, kiihoittaa ja seurata, ei ainoastaan aatteen avarassa
maailmassa, vaan myöskin sielun kaikilla aloilla. Sellaisena kuin
minä kuvittelin hänet, oli hän minua paljon parempi, sillä, ajattelin
minä, itseäni parempaa, ei huonompaa, tahdon minä lempiä. Paljon
parempi hänen täytyy olla, voidaksensa vaatia paljon työtä ja
suuria pyrinnöitä. Näin utu-morsiameni vähitellen muodostui
varjelushengekseni, jonka ihana kuva sulki minulta monta vaarallista
tietä, monta ovea, joista ei voi mennä sisään jättämättä hyvän
enkelinsä oven ulkopuolelle; paras pyrintöni oli nyt pitää sydämeni ja
ajatukseni sisimmän pyhyyden niin puhtaana, että se kerran olisi
utu-morsiamelleni arvollinen lepopaikka.



VIIDES LUKU.

Minä lähden yliopistoon. -- Jaakko-enon neuvo.


Vihdoin täytyi kuitenkin tuon jokapäiväisen, terveellisen
seurustelemisen äitini kanssa loppua, ja minun oli lähteminen
yliopistoon.

Erohetki oli äidilleni varsin katkera, sillä isäni oli edellisenä
vuonna kuollut; nyt olisi siis lastensa seura ollut äidilleni
tarpeellisempi kuin koskaan ennen.

Isäni kuoli sellaisena kuin hän oli elänytkin, iloiten työstänsä ja
hyvin tuntien, että jos hänellä olisi ollut vaikka sata elämää
elettävänä, olisi hän kuitenkin pyhittänyt ne kaikki samalle työlle,
johon hän oli ainoankin elämänsä käyttänyt, -- papin viralle. Äidilleni
jätti hän pienen maatilan, jota vanhempi veljeni hoiti; isäni kuolema
ei siis vaikuttanut muutosta kotoisessa asemassamme; minä lähdin
yliopistoon täyttääkseni isäni sydämellisen toiveen ja äitini
hartahimman tahdon, nimittäin papin virkaan valmistautumiseni.

Lastensa kasvattamiseksi olivat vanhempani eroittaneet pienen
rahasumman, jonka he suurimmalla säästäväisyydellä ja monella
uhrauksella olivat ko'onneet; -- näitä ko'otessansa olivat he kärsineet
kaikkia uhrauksia ja vaivoja, sellaisella ilolla ja toivolla, että ne
pikemmin näyttivät eduilta kuin uhrauksilta. Tämä perheen-kassa oli
tätä ennen käytetty kumpaisenkin vanhemman veljeni kasvattamiseksi;
mutta oitis kun he saivat omat sisääntulonsa, tuli heidän täyttää
vajavuus kassassa.

Tämä kassa ei kuitenkaan ollut niin suuri, ett'ei meidän olisi
täytynyt sitä suurimmalla tarkkuudella ja säästäväisyydellä käyttää ja
omalla työllämme tehdä menot mitä pienimmiksi.

Lukukaudet muutamissa Uuden Englannin yliopistoissa ovat niin hyvin
järjestetyt, että ylioppilaat kolmen talvi-kuukauden ajalla voivat olla
koti opettajina ja sillä ajalla hankkia mitä heiltä lukukausien ajalla
kuluu. Tällä tavalla, muita opettaessaan, lukevat he itsekin
hartaammin. Heidän arvostelunsa vakaantuu ja he oppivat antamaan arvoa
tieteille, nähdessänsä mikä hyöty niistä on, sekä oppivat asettamaan
kulunkinsa varojen mukaisiksi.

Tavallisesti tulee nuorukainen yliopistoon miehen ikään astuessansa.
Hän ei enään ole poika eikä myöskään vakaantunut mies; hän on olento,
puoleksi mennyttä puoleksi tulevaa aikaa. Ystävällisillä sanoilla ja
onnea toivottavilla kättelyillä tervehditään häntä tällä uudella elämän
alalla.

Ollen "pastorimme poika" luuli koko seurakunta olevansa osallinen minun
matkaani yliopistoon ja kukin toivotteli minulle onnea. "Vai niin,
Harry, te lähdette nyt yliopistoon! sepä oli oikein", sanoi yksi.
Toinen sanoi: "Kyllä teistä tulee yhtä oiva mies kuin isästännekin".
"No, jopa nyt! mennettekö tekin papiksi itsenne lukemaan? Onnea vaan,
käyköön hyvin!" sanoi kolmas ja niin edespäin, kunnes vanha Jerry
Smith, kylän kellonsoittaja ja puunsahaaja sekä monen naapurin lesken
puutarhuri, onnitteli minua, lisäten: "kylläpä minustakin olisi tullut
tuollainen kuin te, jos olisin saanut oppini tuossa ijässä".

Jaakko-enon sanat vaikuttivat toki enin kaikista. Jaakko-enoni, äitini
veli, oli lääkäri, ei ainoastaan meidän kylässä vaan koko seudulla
kymmenen penikulman laajuudelta. Koko maakunnassa oli hän tunnettu
taitavana lääkärinä ja hänen kirjoituksensa lääketieteellisissä
aikakaus-lehdissä olivat herättäneet suurta huomiota. Hän olisi kyllä
saanut paremman ja tuottavamman virka-alan suuremmissa kaupungeissa,
mutta enoni oli filosofi ja rakasti sentähden hiljaista elämää sillä
seudulla ja sellaisien ihmisien joukossa, jotka hänelle sopivat, joiden
joukossa hän taisi vaikuttaa mielensä mukaan ja jossa hän myös sai
toteuttaa omat mietteensä ja lempi-aatteensa, joutumatta riitaan
sovinnaisien tapain kanssa.

Hän melkeen jumaloitsi äitiäni salaa, sillä hänen mielestänsä oli
äitini kaikkien naisien esikuvaksi sopiva. Mielellään seurusteli hän
isänikin kanssa, jota hän käytti kovasimenaan hioaksensa
sukkeluuksiansa. Jaakko-eno ei ollut mikään vapaa-uskolainen, mutta kun
tuli kysymys uskonkappaleista oli hän ikääskuin virma hevonen
laitumella. Suurin huvinsa oli isäni kanssa pitää uskonnollisella
alalla pientä toteennäyttämis-kilpailua. Silloin hän lasketteli täyttä
laukkaa vääriä päätelmiä, erinomaisella älyllä ja sukkeluudella sinne
tänne väännellen ja käännellen ja lopuksi hämmästyttävillä päätelmillä
hypäten kaikkein rajain yli; vähitellen hän rauhoittui, sallipa vihdoin
uskonnollisen satulan ja suitsetkin päällensä pantaviksi, jatkaen
sitten hiljaisella juoksulla väittelyään, silminnähtävästi raittiimpana
näitä viisausopillisia ilmahyppyjä tehtyänsä.

Jaakko-eno oli kuuluisa ihmeellisten parannustensa tähden. Hän valmisti
eräitä pilleriä, joita kehuttiin vallan mainioiksi. Hänen määräyksensä
mukaan piti ne otettaman juuri ennen kylpyä, jonka päätettyä piti
kävellä ulkoilmassa kauan aikaa. Kun näitä pilleriä kauemmin käytti,
oli niiden vaikutus erinomainen; moni joka oli pitänyt itsensä aivan
parantumattomana, parani näiden kautta; kun tuli puhe tällaisesta
tapauksesta, iski Jaakko-eno silmää niin veitikkamaisesti. Kuiskattiin
tosin ett'ei näissä pillereissä ollut muuta kuin sokeria ja vähän
vahingoittamatointa nestettä, mutta siinä suhteessa ei Jaakko-enolta
saanut mitään selitystä. Hän iski vaan silmäänsä ja sanoi tuon seikan
olevan hänen salaisuutensa.

Enoni suosilas olin aina ollut; tämän hän osoitti varsin omituisella
tavalla. Kun hän lähti sairaita katsomaan, nosti hän minut rattaillensa
ja piti mieleni alituisessa jännityksessä omituisilla kysymyksillänsä,
lystillisillä muistutuksillansa ja taruillansa. Kaikessa mitä hän sanoi
oli aina joku terävä, hieno ajatus, jotakin kiihoittavaa, niinkuin
hengellisessä virkistys-juomassa, jonka vaikutus ei ollut vähempi
vaikka siinä olikin vähän pistosanoja joukossa, jotka ainoastaan
virkistyttivät ja herättivät itsensä arvossa pitämistä. Seuraa rakasti
enoni suuresti ja halusi aina kuulijoita; väliin hän kyllä oli ankara
ja katkerakin, mutta kuitenkin olin minä vallan mielelläni hänen
seurassansa. Voimaa me ihmettelemme ja kunnioitamme, jospa tuo voiman
osoitus väliin on ankarakin, ja sitä, joka näyttää voivansa sekä kynsiä
että purra, pidetään hyväntekijänä, jos hän joskus vetää kynnet omaan
nahkaansa ja näyttää sävyisyyttä.

Siitä saakka kun omituinen käsikirjoitukseni löydettiin ja minun
kirjailija-toimeni tuli ilmi, aina siihen saakka kun lähdin
yliopistoon, oli minulla oikea kiihko kirjoittaa ajatelmiani ja monta
vuotta loi sieluni omituisimpia mietteitä, joita suurella ilolla ja
mielen virkistyksellä kirjoittelin muistoon.

Luonnollisesti löytyi näiden joukossa paljon vaillinaisuuksia, monta
sekanaista ja kypsymätöintä mietettä. Minä kirjoittelin tarinoita,
kertomuksia, murhe-näytelmiä ja ilveilyksiä; koetin todistaa sielun
kuolemattomuutta ja edistin tuota mielipidettä, joka väittää, että
eläimilläkin on tulevaisuus. Kirjoittelin sonetteja ja veisuja:
kirjoittelinpa melkeen kaikesta mitä löytyy taivaassa ja maan päällä.

Äitini neuvoi minua pitämään Jaakko-enoani kirjallisena johtajanani;
paraimmat teokseni alistinkin sentähden hänen tuomittaviksensa.

"Pikku laululintu parka!", sanoi hän, iskien ystävällisesti silmää;
"mutta olemmehan kaikki aluksi pieniä laululintu-parkoja. Ensimmäiset
jyvämme on meidän noukkiminen rikkojen ja roskain joukosta, -- meidän
täytyy ensin kirjoittaa huonoa, voidaksemme kerran hyvääkin saada
toimeen"; sitte valikoitsi hän jonkun rivin tahi lauseen, joista hän
sanoi: "net eivät ole niin varsin huonoja". Sanoipa vielä joskus:
"siihen katsoen että sinä olet melkeen lapsi vielä, täytyy myöntää,
että joukossa löytyy paljon, joka antaa hyviä toiveita sinusta ja
uskallanpa toivoa sinun kerran vielä kyhäävän jotakin kunnollista;" --
nämät sanat innostuttivat minua enemmän kuin jonkun muun suurimmat
kiitokset. Olemmehan kukin huomanneet, että juuri sen kiitosta haluaa
jokainen, joka harvoin ja ainoastaan kiitosta ansaitseville jakelee
ylistystänsä, ja hänpä vihdoin onkin etevin palkinto-tuomari
kilpailussa, Niin vähän kuin enoni lausuikin ky'ystäni, osoitti se
kuitenkin ett'ei hän niin varsin huonosti ajatellut taidostani;
vaikkapa hän olikin ankara kritikoitsija ja vaikkapa hän hyvin harvoin
kiittelikin minua, oli hänen lausuntonsa toki minun vastaiselle
kirjailija-toimelleni varsin suuresta arvosta.

Minä lähdin häneltä jäähyväiset ottamaan, tuo omituinen ilon- ja
pelvon-sekainen tunne rinnassani, jonka poika tuntee seisoessansa
miehuuden ijän kynnyksellä.

"Vai lähdet sinä nyt yliopistoon? hyvästi siis, poikaseni! Lienee
suotta antaa sinulle neuvoja, sillä sinusta varmaankin tulee juuri
samanlainen, kuin kaikki muutkin ovat. Vuoden kuluessa luulet tietäväsi
enemmän kuin isäsi, äitisi, minä ja professorisi yhteensä -- sanalla
sanoen enemmän kuin itse Jumala. Sinä rupeat epäilemään raamattua ja
ajattelet: olisinhan minä toki tehnyt paremman! Ajattelet: jospa Luoja
vaan olisi neuvoitellut minun kanssani, niin olisi hän varmaankin
asettanut maailman perusteet paremmin ja järjestänyt luonnon paljoa
tarpeen-mukaisemmin; sanalla sanoen sinä luulet olevasi Jumala itse,
eroittaen hyvän pahasta; sinä tutkit koko luontoa, arvostellen kutakin
asiaa oman mittasi mukaan, -- sinä et näe vertaistasi. Kaikki tämä
haihtuu kuitenkin; se on tiedon kuumetauti; jos ruumiisi on kyllin
vahva, voit ehkä kestää tuon taudin. Minä vakuutin enolleni kaikessa
nöyryydessä, että ko'en varoa joutumasta tällaiseen kuumetautiin, kun
jo edeltäkäsin tiesin olla varoillani sitä vastaan.

"Älä puhukaan joutavia! sinunkin täytyy läpikäydä hulluuden aikakausi;
se on oikea tauti -- miehuuden hinku ja tuhka-rokko; kaikki ne sinä
saat vielä kokea. Minä toivon vaan ett'et turmellu koko ijäksesi.
Varmaankin sinä rakastut johonkin puna-poskiseen ja pitkillä
silmä-ripseillä varustettuun impyesen, ja Jumala tiesi kuinka monta
inhoittavaa sonettia sinä hulluudessasi kirjoittelet. No, eipä se juuri
olekaan niin vallan suuri onnettomuus, kunhan et vaan mene kihloihin.
Parantele sitä niinkuin hinkua, -- pidä kaikki huokoset avonaisina ja
varo, ettet kylmety, niin kyllä pian siitä pääset ilman vaarallisempia
seurauksia".

"Entäs nainen?" kysyin harmistuneena, "te ette virka mitään miten hänen
sitte käy!"

"Mikä lapsi sinä olet! Älä pelkää; hänkin pääsee pian siitä, -- mutta,
totta puhuen, Harry, minun täytyy sinulle sanoa, että se on avioliitto,
joka jalostaa tahi turmelee miehen; se on portti, josta menemme ylös
tahi alaspäin; älä sentähden sitou mihinkään ennenkuin oikein tunnet
itsesi. Katsele äitiäsi, poikaseni; katso minkälainen vaimo _hän_ on.
Muista mikä hän oli isällesi, minulle, sinulle ja kaikille joiden
seurassa hän on ollut! Sellainen vaimo on kallis-arvoisin helmi ja mies
voisi huoleti myydä kaiken omaisuutensa saadaksensa sellaisen vaimon.
Mutta tuollainen vaimo ei kiekaile eikä hepsastele ylioppilaiden
edessä, sellaisia helmiä ei löydy joka päivä".

Minä vakuutin ett'en ole laisinkaan avioliittoa ajatellutkaan. Enoni
jatkoi kuitenkin:

"Asianlaita on sellainen, Harryseni, ett'ei sinulla ole varaa
tuollaiseen. Sinun tulee itse raivata tiesi elämässä ja sinulla ei ole
muuta kuin pääsi ja kätesi. -- Sinun tulee siis tästä hetkestä saakka
tarkasti laskea mitä kaikki maksaa. Sinulla on terve ja raitis ruumis;
varo ettäs säästät sen terveenä. Jumala antaa meille ruumiin kerran
vaan; ei _Hän_ sitä hoida puolestamme, ja terveyden kadottaminen on
mitä suurin vahinko. Moni nuorukainen tulee yliopistoon terveenä ja
voimakkaana ja eroaa sieltä himmeällä katsannolla, köyryisellä selällä,
keltaisella iholla ja huonolla ravinnon sulatuksella; itse on hän
syypää tähän. Nyt kun tulet ylioppilaaksi, houkuttelevat muut sinua
tupakoimaan ja seuran vuoksi pidät sen joutilaisuudessasi aivan
välttämättömänä. Mutta ennenkuin alat tupakkia käyttää, niin laske mitä
se maksaa. Hyvää sikaria et saa alle 10 cent'in ja suuri tupakoitsija
tarvitsee kumminkin kolme joka päivä; se tekee 30 centi'a päivässä,
kaksi dollaria ja 10 cent'ia viikossa eli 109 dollaria ja 20 cent'ia
vuodessa. Laske seuraavat kymmenen vuotta saman laskun mukaan, niin
saat yli tuhatta dollaria, jotka haikuna häviävät ilmaan. Jos nämät
tuhatta dollaria ovat pankissa, niin saat niistä korkoa kuusikymmentä
dollaria -- tämä on varsin soma summa, jonka varmaankin huomaat
alottaessasi omaa talouttasi. No, sinun mielestäsi varmaankin tämä on
kuivaa proosaa, sinun, joka rakastelet kaunopuheliaita esitelmiä; minä
olen vaan tahtonut antaa neuvon, joka sopii tälle maailmalle, jossa
kaikki käypi suuretieteellisten sääntöjen mukaan".

"Hyvä, rakas enoni", vastasin hieman vihastuneena, "panenpa sanani
pantiksi, ett'en rupea tupakoimaan, enkä juomaan; en ole tähänkään asti
sitä tehnyt, enkä ymmärrä miksi nyt siihen rupeaisin".

"Se on oikein poikaseni! Lyö kättä sanasi vakuudeksi! Sinä et tarvitse
tupakkaa tahi väkeviä juomia, enemmän kuin märkiä jalkineita ja, usko
minua, se ei saata meitä mihinkään vaaraan, jos pidätämme itsemme
siitä, mutta on varsin vahingollista, jos totumme noihin tapoihin. Se
asia on siis päätetty. Nyt toisiin. Sinulla on vähän taipumusta
sommitella sanoja yhteen, ja suuri halu sitä tehdä. Mutta, usko
minua, monesta nuoresta miehestä ei lopuksi ole tullut mitään,
juuri sen kautta, että taitavat kirjoittaa joitakuita kauniita
koriste-lauseita ja auttavia runoja. Hän luulee tulevansa runoilijaksi,
kaunopuhelijaaksi tahi joksikin muuksi neroksi ja laimiin lyö sen
kautta omat lukunsa. Mutta muista, Harry, ei tyhjä säkki pystyssä pysy;
sentähden jos tahdot kirjailijaksi ruveta niin pitää sinulla olla
jotain sanottavaa. Sinun tärkein toimesi siis on hankkia tietoja ja
kaivaa niitä, niinkuin kätketyitä aarteita. Nero _uutteraan työhön_ on
neroista suurin. Miehen työt ovat kuvauksia hänen sielunsa sisimmästä,
ovat puun kukkia, ja kun mies on täydellisesti kasvanut, ilmautuu tässä
kukassa kaikki hänen tietonsa, kaikki hänen oppinsa; sentähden tutki
kirjoja, tarkasta luontoa, _tee työtä_. Jos henkinen voimasi hyvin
muodostuu, jos puu kasvaa rotevasti, toivon näkeväni siinä sekä kukkia,
että hedelmiäkin. Mene nyt, ja Jumala olkoon kanssasi!"

Näin sanoen pisti eno kouraani pienen kääryn, jossa oli rahasumma.

"Ne ovat sinulle tarpeen, kun hankit huonekaluja huoneesesi", sanoi
hän, "ja jos joudut rahan pulaan, jolla et tahdo äitiäsi surettaa, niin
ilmoita vaan minulle".

Lempeä, sydämellinen oli kättelys, joka seurasi näitä sanoja ja
jonkunlainen kosteus himmensi hänen kirkkaat, siniset silmänsä. Nämät
varsin vähäpätöiset ja tuskin huomattavat liikutuksen osoitteet olivat
tuolta suljetulta luonteelta paljon enemmän kuin hyväilys tahi
ystävälliset sanat joltakin toiselta.

Äitini viimeiset sanat, pitkän keskustelumme loputtua lieden ääressä,
olivat:

"Minä toivon, että sinusta tulee _hyvä_ ihminen. Moni on koettanut
tulla kuuluisaksi mieheksi, mutta ei ole onnistunut; mutta vielä ei ole
kenkään, joka todella on koettanut tulla _hyväksi_ ihmiseksi, ollut
onnistumatta". Minä luulen, että onnellisin aika nuorukaisen elämässä
on silloin, kun hän ensikerran lähtee yliopistoon. Tulevaisuus
kumoittaa hänelle maisemana, yhdistetty siintävistä, etäisistä valoista
ja varjoista, loistoisana kuin italialainen maisema. Raja mahdollisen
ja mahdottoman välillä on niin lumoavasti epävakainen; sen yli
kaareilee fantasian taivaankaari niin kirkkaissa valonsäteissä, ja sen
äärimäisellä laidalla pilkoittaa aina kullekin vastatulleelle kultainen
malja -- miespolvet eivät ole vielä sitä tyhjäksi saaneet!

Balzac sanoo romaaniensa kirjoittamisesta, että suloisin tehtävä oli
aineen sommitteleminen ajatusmaailmassa; "sillä", sanoi hän, "keksiä on
kirjailijalle runoutta, se on samaa kuin lumoavien sikarien
polttaminen, mutta pukea sanoihin sen, jonka mielenkuvittelo on luonut,
se on -- proosaa".

Saman voinee sanoa elämän romaanistakin; uni on suloinen, mutta
herääminen, todellisuus on toista.

Luulenpa että jok'ainoa nuorukainen, jolla on ollut hyvät vanhemmat,
päättää yliopistoon lähtiessänsä muodostua oivalliseksi mieheksi. Hän
ei tahdo pettää heidän toiveitansa, -- ei, tuhatta kertaa ei! Yleensä
pyrkii hän kunnon mieheksi, mutta hän ei voi _aivan tyysti_ seurata
vanhempien neuvoa. Hän ei varmaankaan putoa äkkijyrkkään -- ei, ei,
miksikä juuri hän; ei suinkaan! Hän vaan kulkee varsin varovasti sen
äyräällä, kylmällä, vakavalla katseella mitaten sen syvyyttä, sieltä
täältä keräten jonkun näyte-kasvin. Tuo kyllä voisi olla varsin
vaarallista heikkopäiselle, mutta hän tuntee itsensä ja lisää --
"saammepahan nähdä". Maailma on täynnä mahdollisuuksia ja vastinta
kaipaavia kysymyksiä, sentähden, -- purjeet ylös ja matkalle, --
koetelkaamme -- taistelkaamme!

Matkallani yliopistoon yli vuorten, läpi laaksoin, muistelin kaikkia
mitä äitini ja Jaakko-eno olivat sanoneet ja tein niistä omia
päätelmiäni.

Minä en suinkaan hairahtuisi niille poluille, joista he minua
olivat varoittaneet. Minä en ryhtyisi mihinkään tavalliseen
ylioppilas-hienostelemiseen -- ei, minun silmämääräni oli liian korkea,
jalo sellaiseen ruvetakseni, ja muistellen Jaakko-enon neuvoja, täytyi
minun naurahtaa, ajatellessani kuinka vähän hän minua tunsi.

Onpa todellakin varsin omituista nuoren miehen ajatella, että jossakin
täällä maailmassa elää, hänelle tuntemattomana, se nainen, joka tulee
hänen osaksensa ja joka hyväksi tahi pahaksi yhdistyy hänen elämäänsä.

Ken ei ole lukenut satua ruhtinaasta ja ruhtinattaresta, jotka juonikas
haltiatar lumotussa unessa näytti toisillensa, ja joiden hän sitten
antoi hakea toinen toistansa vuosikausina? Semmoinen on tuon _jonkun_
kuva, joka löytyy _jossakin_ ja jonka me _jolloinkin_ löydämme ja
löydettyämme omistamme itsellemme.

"Jaakko-eno on tosiaankin oikeassa", ajattelin, "mutta -- -- mutta jos
minä jo ylioppilaana tapaisin tuon oikean naisen! silloin -- niin -- --
se ehkä todellakin voisi muuttaa kaikki päätökseni".



KUUDES LUKU.

Uni-morsiameni.


Kaikki kävi hyvin yliopistossa. Minun huoneeni oli varsin valoisa ja
soma, kauniilla näköalalla, ja Jaakko-enoni raha-lahjan kautta tulin
tilaisuuteen varustaa sen somilla huonekaluilla.

Eräältä poislähtevältä vanhemmalta kumppaniltani ostin huonekalut
alennetusta hinnasta, ja olin kuin isäntä ainakin kodissani.

Minulla oli sangen hyvät perusteet lu'uissani; jatkaminen kävi sen
tähden varsin helposti.

Huoneeni minä somistin joillakuilla kivipiirroksilla, suurimmaksi
osaksi vaimojen päillä, joista toiset katsoivat ylös mustilla,
säihkyvillä silmillä, toiset taas loivat pitkäripsiset silmänsä maahan.

Ei olekaan niin varsin hullua ja naurettavaa ympäröidä itsensä
tällaisilla naisten kuvilla. Kun mies on kau'an pois perhe-elämästä,
kaipaa ja ikävöitsee hän naisellista vaikutusta ja naisten seuraa.

Näitä pieniä haaveksittuja kuvia pidämme arvossa aivan muista kuin
taiteellisista syistä. Jos perin juurin asiaa tutkimme, niin huomaamme,
että me valitsemme tuon sentähden että se on "Nella"-siskoni, tämän
taas syystä että se on "Betyn" näköinen, kolmannen taas ostamme syystä,
että "minä tunnen naisen, joka on aivan tämän näköinen". Väliin löytyy
joukossa sellaisiakin, jotka näyttävät aivan eläviltä, juuri kuin
olisivat muotokuvia, ne siis myöskin ovat ostettavat. Tuo soma
kukkakiehkura sievästi asetettuna kähäriin, tuo veitikkamainen silmäys,
tuo iloinen hymy noilla pyöreillä huulilla -- kaikki vakuuttaa, että
taiteilijalla on ollut elävä esikuva edessänsä. Juuri tuollaisen,
elävältä näyttävän, sukkelasilmäisen, ruskeaverisen tytön kuva rippui
seinälläni ja katseli minuun juuri kun tahtoisi hän lausua: "etpä voi
minua löytää, vaikkapa etsisit ympäri maailmaa". Tämän tyttösen kanssa
olin väliin keskustelevanani -- en juuri sentähden että se olisi ollut
uni-morsiameni näköinen -- en, mutta se muutoin minua vaan miellytti ja
olisinpa pannut melkoisen summan "likoon" jos olisin voinut saada
tietää mitä tuo kummallinen olento tahtoisi lausua.

Yliopisto oli eräässä pienessä kaupungissa ja siellä, niinkuin
muuallakin ei suhde kaupunkilaisten ja ylioppilaiden välillä ollut
juuri ystävällisimpiä.

Luonnollista on, että ylioppilaita tuollaisissa pienissä yhdyskunnissa
pidetään jonkinlaisina siirtolaisina, jotka vastustelevat jokaista;
ja nämätpä taas puoleltansa tekevät mitä voivat antaaksensa
kaupunkilaisille aihetta tällaiseen otaksumiseen. Yleinen mielipide
heistä pakoittaa heidät eroamaan muista, yhdistymään keskenänsä ja
muodostamaan "valtion valtion keskellä", yhdyskunnan omilla tunteilla,
omilla laeilla, tavoilla ja mielipiteillä -- ja vielä lisäksi, valtion
-- naisitta. Kun tämän kaiken huomaamme ja muistamme myöskin, että tämä
tapahtuu elämän kiihkeimmässä aikakaudessa, niin emme saa ihmetellä
että yliopistolaisten joukossa väliin ilmaantuu tappelun halua ja
kaikenlaisia hulluja ilveitä, jotka kulkevat perintönä suvusta sukuun.
Emme saa ihmetellä jos joskus tapaamme jonkun omenakärryn kaadettuna
jossakin mäessä, jos väliin kuulemme kanunan kuulia äkkiarvaamatta
vyöryvän alas oppihuoneen rappusilta tahi jos opettajain ovi joskus
onkin jollakin mukavalla tavalla teljettynä luku-tunnin alkaessa.
Paremmin meidän sopii ihmetellä ett'ei kattoja revitä ja akkunoita
särjetä, kun niin monta kiihkeätä luontoa on toisiansa kiihoittamassa.

Yhteiskunnallinen henki pyrkii nyt saamaan naisiakin käymään yliopiston
lukumäärän läpi, -- koettaa saada miehisen ja nais-sukupuolen
yliopistossa yhtä terveellisesti vaikuttamaan toisiinsa, kuin
kodoissakin.

Tämä ko'e on Uudessa Englannissa näyttäinyt varsin edulliselta;
yliopistoon valmistelevat nuorukaiset lukevat nim. samoilla luokilla
nuorten naisten kanssa.

Tämä on näissä nykyajan suuresti arvossa pidetyissä oppilaitoksissa,
jossa nuoret naiset kilpailevat nuorukaisen kanssa opin hankkimisessa,
ei ainoastaan tapahtunut ilman mitään epäjärjestystä ja pahennusta,
vaan päinvastoin suuremmalla tyyneydellä ja tapain hienontumisella,
kuin niissä oppilaitoksissa, joissa naisten seura puuttuu. Jos
luennoilla istuisi pari tusinaa hyvinkasvatettuja naisia, niin
poistuisi varmaankin monta kujetta, joita nuorukaiset nyt, tehdäksensä
opin hankkimisen hupaisemmaksi, professorien suureksi harmiksi
harjoittavat.

Mutta meillä, poika-paroilla, ei ollut mitään naisseuraa, jos nim. en
ota lukuun kirjeenvaihtoa äitiemme ja siskojemme kanssa, tahi
tuollaisia hetken tuttavuuksia, joita kävellessämme teimme kaupungin
nuorten naisten kanssa. Jos se on edullista, että naiset ja miehet
tapaavat toisensa jokapäivä, kilpaillen työssä ja tietojen
hankkimisessa, niin ei siitä seuraa, että nuot salaman tapaiset
tuttavuudet, joita teemme moniaan tyhjän lauseen vaihettamalla,
vaikuttavat yhtä paljon hyvää.

Näissä naisten ja nuorukaisten tuttavuuksissa ei löydy mitään
todellista ystävyyttä, ei mitään todellista miehen tahi naisen
hienouden arvostelemista -- ja kuitenkin ovat ne ainoat palkkiot
perhe-elämästä, jotka meille tarjotaan ikävinä ylioppilasvuosina.

Usein ei ylioppilaita perheisin kutsuttu ja niitä, joilla sanottiin
olevan hyvä menestys naisien luona, niitä katselivat opettajamme
karsain silmin.

Väliin kuitenkin, harvinaisena poikkeuksena, onnistuu joku ylioppilas
saamaan uuden kodin, jossakin kunnollisessa perheessä, jossa hän löytää
miellyttävän, lempeän koti-emännän ja koti-elämän ilmanalan, tahi
sattuu hän tutustumaan jonkun vanhemman ja ymmärtäväisemmän naisen
kanssa, jonka kanssa hän saattaa keskustella niistä moninaisista
aineista, joihin lukunsa antavat aihetta. Mutta sellainen onni on
varsin harvalla. Yleensä saapi valita tyhjän lörpötyksen tahi
luostarimaisen yksinäisyyden välillä.

Mitä minuun tulee, asetuin jo heti alussa kannalle, joka muillekin
olisi kelvannut esimerkiksi, ja muistaen Jaakko-enoni neuvoja katselin
elämää filosofin ankaruudella. Minä en ryhtynyt mihinkään
tyhjänpäiväiseen ilveesen tahi juoneen ja sunnuntakisin kirkossakin
katselin alas tyttäriin varovasti, ankaralla melkeen ylpeällä
katsannolla, niinkuin katselisin kirjavaa parvea pieniä elukoita, jotka
eivät ansaitse pienintäkään sijaa ajatuksissani. Plato ja Aristotelo
yhteensä eivät olisi voineet katsella elämää ja seurustelemista
vähemmin kiihkoisina, eikä suuremmalla tyyneydellä kuin minä. Minä olin
hyvässä maineessa opettajieni kesken, mutta nuot vallattomat, nuoret
kumppalini, jotka rakastivat vanhoiksi käyneitä ylioppilas-ilveitä,
joita he eivät olleet kyllin taitavia muuttamaan rahtuakaan tahi
tekemään enemmän vaihetteleviksi, kutsuivat minua "kirjatoukaksi".

Mutta eräänä kirkkaana kesäkuun päivänä, juuri tuollaisena, joka näytti
oikein olevan luotukin saattamaan kaiken filosofian hunningolle,
tuollaisena kun omenapuut ovat aukaisseet punertavat kukkansa, kun
peippo laulaa ja lehdet kuiskavat hiljaa keskenänsä, juuri sellaisena
päivänä oli minulla suuri, merkillinen ilmestys.

Kuinka vähän tänä merkillisenä aamuna aavistin mitä tapahtuman piti,
kun minä harjasin hapseni, köytin kaulahuivini ja toivoa täynnä
katselin kasvavia viiksijäni ja poskipartaani, tuossa nelisnurkkaisessa
peililasin kappaleessa, jota käytin hyödylliseksi itseni tuntemiseksi.
Katselin kasvojani niinkuin se katselee, joka ei vähintäkään pidä lukua
mitä ihmiset hänestä ajattelevat, kaikkein vähin mitä naiset hänestä
pitävät -- ja menin kirkkoon. Minä istauin tavalliselle paikalleni
lehterillä, jossa ylioppilaille oli paikka määrätty, ja josta me, kuin
lampaat aituuksesta, otimme osaa yhteiseen Jumalan-palvelukseen.

Luulenpa että voimme oppia siveyttäkin tuosta itsensä kieltämisestä,
jonka nuot jokaviikkoiset hartauden hetket ehkä vaativat. Ne ovat
pakolliset, se on tosi -- ja meidän täytyy määrätty hetki istua hiljaa,
vaiti ja levollisina; se ehkä vaikuttaa, että _joskus_ saamme halun
aatteissamme kohoutua korkeimman olennon luo, ja haluamme luoda
silmäyksen ijankaikkisuuteen. Tätä kirkonkäyntiä ei siis saa pitää
halpana asiana kasvatuksessa, ja oikeuttaa myös uuden Englannin
korkeain-koulujen tarkkaa vaariinottoa tässä suhteessa.

Täytyy myöntääni, että varsin harva löytyi meidän joukossamme, joka
hartaudella olisi seurannut saarnaa ja ottanut vaaria tuosta
juhlallisesta jumalanpalveluksesta. Korkeintain voivat he uneliaasti
pysyä siivoina käytöksessään, usein ei sitäkään täydellisesti; väliin
eivät he halveksineet tuollaisia pieniä kujeita, jotka voivat tapahtua
ilman että tarkastelijamme niitä huomasi. Jos tarkasti piti kaikkia
silmällä, niin pian huomasi että kaupungin nuoret naiset haastelivat
tuttujensa kanssa meidän joukossamme silmäsähkösanomilla. Romaaneja
jaeltiin, salattiin taitavasti ja luettiin siten, että lukija kumartui
edessänsä seisovaa istuinta vasten, ollen vaipuvinansa syvimpään
hartauteen. Toisessa penkissä tehtiin pieniä taiteilijan kokeita
pilkka-kuvien piirtämisessä. Minä joka olin kasvatettu hartaassa
Jumalan pelvossa, istuin varsin tarkkaavaisena. Vastoin tahtoani vaelsi
sieluni kuitenkin väliin mielenkuvittelon hattaralla läpi unimaailman;
silloin en kuullut sanaakaan saarnasta enkä edes tietänyt missä
olinkaan. Tottumus vaipua unelmiin ja tehdä tuulentupia, jonka määrätyn
työn ankara välttämättömyys koko viikon ajalla oli tukehuttanut, sai
pyhinä aina voiton.

Pastorimme oli sävyisä mies, joka lausui lausuttavansa varsin kauniilla
ja sujuvilla sanoilla ja hänen kauniit loppusointunsa ja liukas
kielensä olivat -- raamatun sanojen mukaan -- "niinkuin kaunisäänisen
laulajan miellyttävä laulu ja soma soitto kauniilla soittokoneella".
Hänen äänensä sointui silloin korvissani juuri niinkuin olisin sen
unessa kuullut, sillä aatteeni matkailivat teillä tuntemattomilla. Minä
matkailin vieraissa maissa, katselin suuria maalaus-kokouksia ja
kauniita rakennuksia, minulla oli kaikenmoisia kummallisia kohtaloita,
joista pääsin suurimmilla vaaroilla, jouduin kummallisiin ja
kiihoittaviin tuttavuuksiin, sanalla sanoen, olin sankari tarussa,
jonka kohtaukset muuttuivat ja muodostuivat joka silmänräpäys, joiden
muoto vaihteli yhtä nopeasti ja keveästi kuin iltapilvi auringon
laskiessa. Niin todelliselta ja elävältä tuntui tämä mielenkuvittelon
elämä, että usein kyyneleetkin nousivat silmiini näitä liikuttavia,
uneksittuja näköjä katsellessani. Kerran kun ajatuksieni juoksu
tällaisessa kertomuksessa hiukan pysähtyi, ja sai hetkeksi suloista
lepoa, kuulin papin heleällä äänellä vakuuttavan, että itsekkäisyys on
suurin siveellinen pahe. Minä nostin silloin silmäni ja huomasin
alhaalla kolmannella penkillä, tuon suuren käytävän luona, aivan uudet
kasvot. Nuot kasvot eivät varmaankaan ennen siellä olleet sillä
luultavasti olisin ne oitis huomannut; juuri tuollaiset kasvothan olin
monesti unelmissani kuvannut eteeni.

Minä tunsin omituisen säpsähdyksen, varmaankin samanlaisen kuin
Aatami tunsi unesta herätessänsä kun hän Evan näki. Tässä nyt näin
uni-morsiameni -- näkyväisenä ja todellisena. -- Nämät kasvot, niin
hienot, niin tunnokkaat, niin puhtaat; ne olivat välikohtana Vernerin
ja neitsy Marian kasvojen välillä. Hänen muotonsa oli niin
klassillisesti puhdas kuin Psychen, jonka sittemmin näin Neapelin
maalaus-kokouksessa; mutta nuot suuret, vilkkaat, ihanat silmät
ilmoittivat, ett'ei tämä ollut kylmä kuvapatsas. Nämät silmät
_ajattelevat_, ne katselevat syvästi elämään, kuolemaan, vieläpä
ijankaikkisuuteenkin -- ajattelin itsekseni pidätetyllä hengähdyksellä
ja hartaalla hämmästyksellä tuijottaessani alas hänen. Tuo ilmiö oli
valkoisiin vaatteisin puettuna, niinkuin tällaiset näyt tavallisesti
ovat, ja tuo hieno tylli-päähine näytti silmissäni pyhältä sädekehältä
hänen päänsä ympärillä. En nähnyt muuta kuin hänet yksin, ainoastaan
hänet, koko lopun saarna-ajan. Minä tutkin joka ainoaa hänen
liikettänsä. Hänen säteilevät silmänsä olivat pappiin kiinnitetyt
sellaisella hartaudella, että oikein häpesin omia hajanaisia
ajatuksiani ja koetin palauttaa mieleni saarnaan ja niihin totuuksiin,
jotka pappi lausui; mutta voih! minä ajattelin häntä enemmän kuin
saarnaa. Minä näin kuinka hän etsi virren virsikirjastansa ja toivoin
olevani tuolla alhaalla häntä auttamassa. Minä näin hänet nousevan
seisomaan ja noilla ihmeen kauniilla silmillä, joita pitkät ripsit
varjostivat, katselevan virsikirjaan, laulaen muiden mukaan.

Sanomattomasti törkeä, maallinen ja ansaitsematoin olin mielestäni
tällä hetkellä! Suuresti halusin jotakin ylineellistä pyhyyttä --
jotakin, joka taitaisi tehdä minut mahdolliseksi koskettamaan edes
hänen hameensa liepeitä. Siunauksen loputtua kiiruhdin ulos ja asetuin
niin, että taisin nähdä hänet, kun hän tuli ulos kirkosta. Minä en
ollut ainoa, joka hänet oli huomannut; suuri joukko nuorempia ja
vanhempia tovereitani oli myöskin nähneet saman tähden ja nytkös
kuiskattiin ja arvattiin tuossa ryhmässä, joka samoin kuin minäkin, oli
pysähtynyt kirkon ovelle katselemaan häntä.

Kulkiessansa meidän sivutsemme nosti hän, aivan kuin sattumoilta,
hitaasti silmänsä ja ne lankesivat, auringon säteen kaltaisina yhteen
meistä -- Jim Fellows'iin, joka oitis kumartui. Hieno pune nousi hänen
poskillensa, kun hän täynnä suloutta vastaten tervehdystä, kiiruhti
edelleen. -- Jim oli oitis hetken sankari; hän näkyi olevan tuttu tuon
enkelin kanssa.

"Hän oli neiti Ellery, Portland'ista; ettekö ole hänestä kuulleet
puhuttavan?" kysyi Jim kopeillen. "Hän on Portland'in suurin kaunotar.
Siellä häntä nimitetään: 'pikku jumalattareksi'. Viime kesänä tapasin
minä hänet eräässä kylpypaikassa", lisäsi hän tuolla tyytyväisellä
katsannolla, joka on niin omituista niille, jotka tietävät hetken
hupaisimmasta esineestä enemmän kuin muut. Kotimatkalla kirkosta
seurasin minä häntä liian ihastuneena yhtyäkseni kumppalieni
mielettömiin ja sopimattomiin muistutuksiin. Hän katosi kukkien
joukkoon, jotka kasvoivat pastori Brown'in valkoisen huoneen ympärillä
ja siitä hetkestä oli tämä talo minun pyhiin-vaelluspaikkana, siellähän
oli tuon enkelin tabernakeli. Pastori Brown'in tytär, Thea Brown, jolle
edellisellä viikolla olin tullut esitellyksi, tuli nyt vastaani; hän
oli varsin soma, punaposkinen tyttö; nyt hän oli paljon suuremmasta
arvosta silmissäni kuin ennen, ja sentähden tervehdin minä häntä
erinomaisella lämmöllä ja kohteliaisuudella, sillä vaikk'ei hän ollut
itse ruusu, oli hän kuitenkin maa, joka sai hengittää ruusun tuoksua;
en siis ihmettele jos ihastukseni, hänet nähdessäni, näytti siltä kuin
olisin häntä itseä ihmetellyt.

"Mikä ihana sunnuntai!" sanoin vilkkaasti. "Erinomaisen ihana", vastasi
hän myöntyvästi. "Neiti Brown'illa on erittäin lempeä-ansaitseva ystävä
luonansa" lisäsin minä.

"Ken niin? neiti Ellery'kö? Tietäkää herra Henderson, hän on varmaankin
maailman suloisin tyttönen", sanoi neiti Thea ihastuksella.

Sitä en minä puolestani tahtonut epäilläkään; halukkaasti kuuntelin
minä neiti Thea'n ylistyslauseita ja olin varsin kiitollinen hänen
ystävällisestä: "käykää katsomassa". Neiti Ellery tulisi viipymään
kau'an heidän luonansa ja neiti Thea sanoi tahtovansa varsin
mielellänsä tehdä minut tutuksi ystävänsä kanssa.

Tänä iltana keskusteltiin ylioppilaitten kesken varsin innokkaasti
neiti Ellery'stä. Jim Fellows kertoi pöyhkeillen siitä menestyksestä,
joka hänellä oli ollut kylpylässä; tämän esitteli hän niin
viehättävästi, että olisi voinut otaksua, että "Jumalatar" oli
katsellut häntä varsin suopeilla silmillä.

Tunsin sisällisen harmin Jim'iä, muita tovereitani ja yleensä kaikkia
kohtaan, sillä olinpa varsin varma ett'eivät he voineet laisinkaan
ymmärtää ja arvostella tuota suloisen suloista olentoa.

"No, Harry, miksi et sinä virka sanaakaan?" kysyi eräs toverini kun
minä, ollen lukevinani, istuin ääneti; "mitä sinä pidät hänestä?"

"Minä en ole mikään naisten tuntija, sen te hyvin kaikki tiedätte",
vastasin minä, väistellen, "ja enhän ole muuta kuin vilahdukselta
nähnyt neiti Ellery'ä".

Nyt seurasi viikkoja ja kuukausia, jolla ajalla tämä ihana kuva ei
hetkeksikään poistunut mielestäni. Omituinen sisällinen laki sallii
jonkun aatteen seurata meitä kaikkialla, laisinkaan muuttamatta
ajatustemme tavallista juoksua, tämä aate käypi niiden rinnalla omaa
himmeätä polkuansa, ikääskuin näkymätöin olento.

Sille, joka sielussansa on kasvattanut ihanteen, tapahtuu joskus että
tämä henkinen kuva laskeutuu alas ja käärii huntuunsa jonkun aivan
tavallisen henkilön, joka sen kautta hetkeksi ikääskuin kirkastuu
silmissämme. Tämän henkilön ominaisuudet eivät anna tälle suhteelle
niin vahingollista muotoa, niin vaarallista voimaa, vaan sen tekevät ne
aatteet jotka itsissämme ovat syntyneet. Näyttää siltä kuin
joissakuissa ihmisissä löytyisi alkuaineet sisällisien into-himojen
sytyttämiseen noiden mystillisien pihkain ja yrttien kaltaiset, joita
sadun Phoenix luultiin ko'onneen nuotioonsa. Kaikki halu, runollisuus
ja romantiki -- halu pyrkimään ijankaikkisuuteen, ijankaikkiseen
hyvyyteen, jumalaiseen puhtauteen ja rauhaan -- voipi meissä pysyä
hereillä jonkun aivan tavallisen maallisen käden vaikutuksesta; --
mutta jos ne syttyneinä polttavat itsensä, jääpi ainoastaan kokemuksen
kylmä tuhka jäljelle.

Neiti Ellery oli hienosti kasvatettu nainen, joka taisi hyvin käyttää
itsensä seura-elämässä; ehkä hänen uskonnollinenkin kasvatuksensa oli
varsin oivallinen, ei hän kuitenkaan voinut tuntea mitään syvempää
mielenliikutusta. Hänen luonteensa oli varsin tasainen, mutta hän
oikein kokemalla koki voittaa kaikkien suosiota ja miellyttää kaikkia;
-- tämäpä hankkikin hänelle tuon nimen "suloinen tyttö", jonka neiti
Brown'kin hänelle antoi. Hän oli aina erinomaisen ystävällinen niitä
kohtaan, joiden kanssa hän seurusteli, ja ollessansa heidän seurassa
näytti hän oikein mieltymystäkin; mutta hänen sielunsa oli kuin kirkas
peilin lasi, jossa ei näy kuva kau'emmin kuin esine on sen edessä.

Luonto oli lahjoittanut hänelle erinomaisen kauneuden -- tuollaisen
kauneuden, joka miellyttää idealista osaa luonteessamme -- ja hänen
kohtelias hyväntahtoisuutensa, hänen soma, miellyttävä käytöksensä
eivät poistaneet niitä luuloja, jotka kauneutensa herätti. Hän antoi
mielellänsä ihmetellä ja lempiä itseänsä järkevästi, mutta ei hän
koskaan poistunut "sopivan" rajojen sisältä. Minua kohteli hän erittäin
ystävällisesti ja luulenpa melkeen, että hän piti seurustelemisen
kanssani miellyttävänä. Minä en ollut muiden ihmettelijäin kaltainen,
minun lämpöni ja ihmettelemiseni herätti hänessä aivan uusia tunteita.
Minä kirjoittelin runoja hänelle, joita hän luki miellyttävällä
syvämielisyydellä, ja jotka hän vihdoin pani laatikkoonsa muiden
voiton-merkkeinsä joukkoon. Minä kutsuin häntä tähdekseni,
kiihoitteekseni ja valokseni; hän hymyili silloin minulle ja hänen
kasvonsa säteilivät puhtaasta, sekoittamattomasta ilosta. Usein lu'in
hänelle ääneen suurempien kirjailijoittemme teoksia; erittäinkin häntä
huvitti kuulla, kun luin Tennyson'in kirjoituksia. Tuo kaikki oli
varsin hupaista, mutta sen kautta kulutin monta lukutuntia, kävellen
Herra Brown'in vierashuoneissa ja luullen olevani Sir Galahad luin
liikutettuna: "hänen miekkansa oli terävä sillä hänen sydämensä oli
puhdas". Neiti Ellery kuiskasi: "kuinka ihanata!" ja minä olin
paratiisissa.

Sitte tuli kirkkaita kuuvalo-iltoja, jolloin joka ainoa lehti, joka
värähti tuulessa, muodosti hienoja piirteitä ruohostolle. Me kävelimme
korkeiden jalavien siimeessä, puhellen runoudesta ja ulkoa lausuen
säkeitä kauniista runokappaleista, joita hän kuunteli hyväksyen,
tavallisella lempeällä tavallansa. Kaikki toiveeni, mietteeni,
unelmani, teoriani ja filosofiani annoin minä hänen säteilevien
silmiensä valaistaviksi. Hänen vastauksensa ja lauseensa eivät tosin
olleet aivan yhtäpitävät omieni kanssa; mutta minä pidin ne kuitenkin
hyvänäni ja muodostin niistä paljon hyvää, aivan samoin kuin muinoin
Delphin papit, ennustaja-naisen sekanaisista vastauksista. Täytyihän
niissä jokaisessa olla jokin syvä ajatus, sillä papitar hänkin oli ja
mitä niissä puuttui, täytin minä varsin nopsaan.

Usein olen tutkinut mikä sellaisissa luonteissa, kuin neiti
Ellery'nkin, voipi miestä so'aista. Luultava on, että tuollaisien
luonteiden sisällinen halu kaikkia miellyttää väliin näyttää
todelliselta sympatialta: ja niinkau'an kuin he ovat niiden
seurassa, joita he tahtovat miellyttää, heijastavat he nopealla
toden-näköisyydellä tunteensa ja mietteensä. Kun näemme omat tunteemme
ja ajatuksemme heijastuvan toisen sielusta, tunnemme juuri samanlaisen
ihastuksen, kuin nähdessämme esineiden kuvastuvan kirkkaassa tyvenessä
järvessä. Siinä tosin ei löydy mitään lämpöä, ei mitään todellisuutta,
mutta sillä hetkellä, kun me sen näemme joudumme varsin lumottuun
tilaan, sillä se heijastaa oman sydämemme hehkun, luuloitellun lämmön
-- vieläpä kunkin tunnon pienen, oikullisen kukan ja oksankin --
erinomaisella todennäköisyydellä.

Mutta tämä ei ole todellista sympatiaa, sillä se löytyy samoin kuin
kuva vedessä, ainoastaan sinun läsnäollessasi. Kun sinä poistut, ja
toinen astuu sijaasi, heijastuu hänenkin tunteensa aivan samanlaisella
todennäköisyydellä.

Tällaiset vaimot ovat aina lumonneet ja tulevat ijäisesti vieläkin
lumoamaan miehiä; he pitävät kirkkaaksi silatun pinnan heijastus-voiman
sinä myötä-mukaisuutena, jota heidän sydämensä ikävöitsee ja kaipaa.

En minä tahtonut epäilläkään, ettei neiti Ellery'llä olisi ollut suuri
kirjallinen aisti ja moraalinen urheus, sillä eipä löytynyt ainoatakaan
niin korkeata tahi syvää ajatusta niiden runoilijoiden ja viisaiden
teoksissa, joita minä hänelle luin, jotka eivät kirkastettuina
heijastuneet hänen kauniista silmistänsä.

Väärin on kuitenkin väittää, että tuollaiset ihmiset ovat teko-pyhiä;
sillä mitä he heijastavat on sinä hetkenä kyllä todellista, mutta
ett'ei sillä ole syvempää perustetta on seurauksena ainoastaan siitä,
että heidän luonteensa, vaikka lempeä, on pintapuolinen ja kylmä ilman
mitään kestäväisempää pidätysvoimaa. Vika on siinä, että me vaadimme
enemmän kuin voimme saada, vika, jota teemme siksi, kunnes esirippu
lankeaa.

Minä kirjoitin oitis äidilleni neiti Ellery'stä ja sain vastimeksi
tavallisen varovaisen, äidillisen epistolan, jossa hän muistutti minua,
että vielä olin kaukana siitä tilasta, jolloin voin toivoa toden perään
tarjota käteni naiselle. Hän pelkäsi, ett'en minä vanhemmaksi tultuani
enään olisi samasta mielipiteestä kuin nyt ja varoitti minua aikaisesta
kihlauksesta -- sanalla sanoen, hän lausui kaikki mitä hyvät, hellät ja
levottomat äidit tavallisesti lausuvat nuorille pojillensa.

Vastaukseksi tälle kirjeelle kirjoitin minä, ett'ei olisi liiaksi
uhrata koko elämäni rakkautta tälle naiselle, jonka nyt olin löytänyt,
naiselle, joka oli puhdas ja hurskas, joka taisi kiihoittaa kaikkeen
suureen, jaloon ja pyhään, minä vakuutin, että kokisin voittaa hänet
vaikka seitsemän kertaisesti täytyisinkin toimittaa Herkuleen vaikeat
urho-työt.

Äitini olisi toki hyvinkin voinut olla levollisena. Neiti Ellery oli
tosin mielelläänkin, ollessansa muutoin ikävässä, pienessä kaupungissa,
minun kiihoitushenkenäni, johtavana tähtenäni ja valonani, toki
määrättyjen rajain sisällä. Häntä huvitti suuresti, kun joku luki
hänelle ääneen ja hän nautti kun tiesi että löytyi joku, joka aina
häntä ihmetteli; mutta yhtävähän kuin joku Walter Scott'in
tunnokkaimmista ja järkevimmistä sankarittareista olisi hänkään
tahtonut köyhän ylioppilaan kanssa ijäksi liittyä.

Kun muistelen tätä osaa elämästäni, täytyy minun surkutella itseäni
yhtä levollisesti ja kiihottomasti, kuin jos olisin joku kolmas
henkilö. Niinkau'an kuin harhaukseni kesti olivat ne tunteet, jotka hän
herätti niin todelliset, vakaat ja pyhät ett'en voi arvatakaan
minlaiseksi tämä nainen olisi voinut muodostaa minut ja jokaisen muun
miehen, jos vaan tämä tila olisi ollut elävää todellisuutta. Jos Jumala
lähettäisi kokonaisen joukkion tuollaisia olennoita maailmaan, joilla
ei ainoastaan olisi ulkonainen, näkyväinen ihanuus, vaan myöskin
sisäistä, henkistä suloutta, joka on kaiken sulouden esikuva, mitähän
eikö tuollaiset voisi vaikuttaa maamme onnettomien, harhateille
joutuneiden lasten kesken! Silloinpa voisi luulla, että vanha kultainen
aikakausi jälleen olisi palannut.

Neiti Ellery väisti taitavasti kaikkia tilaisuuksia, jotka voisivat
antaa aihetta johonkin keskenäiseen luottamukseen; naiset
saavuttavatkin pian erinomaisen ky'yn ja oikein valtioviisaan
nerollisuudenkin tässä suhteessa. Hän antoi minun hienostaan ymmärtää
että meidän välillämme löytyi mielen-heimolaisuutta ja yllytti, melkeen
anteeksi suovalla tavalla, minun romantisen luonteeni ilmauksia
sanoissa. Minä en ollutkaan ainoa, jota hän piti vangittuna kultaisilla
hämähäkin-lankoillansa. Hän hallitsi kuin ruhtinatar, jonka jalkojen
edessä kokonainen hovi kumartelee ja herra Brown'in neliskulmainen,
valkoinen, muuten hyvinkin prosaillinen talo oli aivan piiritettynä ja
ylösalasin käännettynä neiti Ellery'n innokkailta ihmettelijöiltä.

Niiden joukossa oli erittäin huomattava Will Marshall. Will oli jo
vanhempi poika-mies, erittäin rikas ja hyvänluontoinen kuin pitkä,
helteinen kesäpäivä, mutta niin laiska ja tyhmä, että hän ainoastaan
suuren rahasumman lahjoittamisella eräälle professorille, jonka hoidon
alla hän oli, sai olla yliopistossa. Olen huomannut että raha voipi
tässä matalassa maailmassa tehdä monta kohtaa keveämmäksi, ja muun
muassa auttaa väliin kurjan tyhmä-päänkin yliopiston lukumäärän läpi.

Will oli tavallansa kaikkien suosilas. Hänen anteliaisuutensa oli
melkeen rajatoin ja täysin käsin hajoitteli hän rahoja ympärillensä.
Yleiseen kutsuimme me hänen toverinsa häntä "Will paraksi" ja hyvä
poika hän kyllä olikin, ehk'ei hän taitanut kirjoittaa kunnollista
kirjelippua ja teki kauheita virheitä joka tutkinnossa.

Will laskeutui kokonansa neiti Ellery'n jalkojen eteen ja peitti hänet
aivan kukka-kääriöillä ja makeisilla. Hän vaati kaikki kaupungin ajurit
pitämään aina valmiina rattaat, jotka olisivat kyllin arvoisat tämän
uuden Venerin käytettäviksi.

Kaiken tämän minä kyllä huomasin, mutta en voinut aavistaakaan, että
neiti Ellery silmänräpäystäkään ajattelisi "Will-parkaa", muutoin kuin
naisellisella surkuttelevaisuudella.

Kesälupa läheni ja lukukauden loppuessa päättyi minunkin eidyllini
neiti Ellery'n kanssa. Aina viimeiseen hetkeen saakka oli hän lempeä ja
miellyttävä; hänen ihanat silmänsä katselivat minua kehoittavaisesti ja
jäähyväiseksi soi hän minulle kävelyn kuutamossa, jolloin en enään
kävellyt maan päällä vaan olin -- seitsemännessä taivaassa. Mihinkään
varsinaiseen päätökseen emme tulleet; sanoin kuitenkin hänelle, että
jos vaan saisin kantaa hänen kuvansa sydämessäni, olisi se minulla aina
pyhänä taikakappaleena ja antaisi voimaa käsivarrelleni. Hän huokasi,
oli varsin ihastuttavan näköinen -- eikä kieltänyt.

Minä läksin kotia äitini luo, ja koko lupa-ajan kiusasin minä tätä
kärsivällistä, paljon kokenutta äitiäni rakkauteni kuumeen tulella ja
vilulla. Kuinka siunattavat eivätkö nämät äidit ole! He synnyttävät
meidät maailmaan, valvovat ja kasvattavat meitä, mutta tuskinpa olemme
miehiksi päässeet ennenkuin palaamme heidän luoksensa, sydämellä, jonka
rakkaus johonkin toiseen naiseen on rikki repinyt -- ja ehkä vielä
päälliseksi olemme mieltyneet tuollaiseen vähäpätöiseen, turhamaiseen
tyttö-riepaleesen, joka ei koskaan ole ajatellutkaan mitä rakkaus ja
hellyys on, ja joka leikittelee sydämien kanssa samoin kuin kissanpoika
lankakerällä.

Minä kirjoittelin neiti Ellery'lle pitkiä, hellätunteisia kirjeitä ja
sain vastimeksi pieniä, somasti kirjoitettuja lippusia, hyvänhajuiselle
paperille piirrettyjä, joissa hän yleisillä lauseilla vaan puhuu
ystävyyden suloudesta.

Mutta ensi uutinen, jonka palatessani yliopistoon sain kuulla,
haihdutti tykkänään kaikki unelmani. "Hurraa Harry! tiedätkös ken on
kihloissa?"

"En".

"Arvaapas?"

"Enpä voi arvata".

"Etkö? neiti Ellery on kihloissa Will Marshallin kanssa!"

Alnaschar, araapilaisessa sadussa, ei voinut enemmän hämmästyä, kun
hänen lasivakkansa rikkoontui ja hajosi tuhansiin kimelteleviin
säröihin, kuin minä tämän uutisen kuullessani. Minä seisoin aivan kuin
ukkosen lyömänä hämmästyksestä.

"Onko _hän_ kihloissa Will Marshall'in kanssa! -- mutta varsin
narrimainen mieshän Will on".

"Niin hän onkin; mutta hän on rikas. Kaikki on jo selvillä; ensi kuussa
ovat häät ja sitten lähtevät he Europaan hää-matkallensa", sanoi Jim
Fellows.

Niin lankesi epäjumalani patsaaltansa -- ensi unelmani hajaantui ja
katosi.



SEITSEMÄS LUKU.

Nöyryytyksen laakso.


Neiti Ellery oli kyllin taitava hienoimmalla tavalla lopettamaan
meidän pienen lempi-runomme. Minä sain häneltä ruusulle hajahtavan
pikku-kirjeen, jossa hän muun muassa lausui: "se erinomainen huoli,
jota aina olette pitäneet onnestani ja se sanomattoman suloinen
ystävyys, joka syntyi välillämme, vaikuttaa että on varsin mieluista
nyt teille ilmoittaa olevani" -- -- j.n.e. Ja nyt seurasi ilmoitus
hänen kihlauksestansa; vielä vakuutti hän: "jospa joutuisin mimmoisiin
liittoihin tahansa ja jospa matkustaisin millä uusilla seuduilla
tahansa, tahdon aina pitää rakkaassa muistossa ne suloiset hetket,
joita olen X:ssä, jalavien alla, viettänyt", -- ja lopetti
sydämellisesti toivottaen onnea vastaiselle elämälleni ja
pyrinnöilleni.

Minä musersin tuon ruusunhajuisen kirjeen rikki kädessäni, niin
tragillisella liikunnolla, kuin jos olisin seisonut suru-näytelmässä
näyttelijänä; tunsin itseni petetyksi, onnettomaksi! Minä jouduin
tuollaiseen katkeraan äreyyteen, jonka nuori mies tuntee, ensikerran
huomatessansa syvimmät, todellisimmat tunteensa olevan ainoastaan kuin
pieni pisara elämän myrskyävässä meressä.

Tämä on nöyryytyksen laakso, joka useimmiten on ainoastaan päivän
matkan päässä ilon lumotusta linnasta.

Moralisen maatieteen kirjoittaja, John Bunyan, jota meidän tulee
kiittää monesta terveellisestä ja hyvästä opetuksesta, sanoi, että on
varsin vaikeata astua alas tähän laaksoon, sillä siinä usein kompastuu
ja kaatuu; mutta jos onnellisesti pääsemme laaksoon, tapaamme siellä
edullisemman maanlaadun ja ilmanalan kuin muualla.

Kun meidän ensimmäinen ylineemme murtuu kappaleiksi, liukenee ja hajoaa
samalla paljon hyvää ja arvollistakin, mutta silloin häviää meistä
myöskin paljon aavistamatointa itsekkäisyyttä, josta vapautuminen on
varsin tarpeellista nuorille ihmisille.

Nuoruudessamme tavallisesti luulemme, että omat tunteemme ovat yleisön
tunteita paljon paremmat ja luulemme, että ainoastaan me voimme oikein
käsittää kaikkea ylevää, korkeata ja jaloa; -- mutta tämä otaksuminen
on ainoastaan uudestaan syntymättömän ihmisen; senpätähden se ei
voikaan kasvaa ja vireillä pysyä.

Tämä otaksuminen on etenkin sellaisille luonteille vaarallinen, joilla
on suuri taipumus idealisuuteen. He alkavat elämänsä ympäröimällä
itsensä vaiti-olon vahvalla varustuksella ja tämän linnan sisällä
pystyttävät he pilarille epäjumalan, jota palvelevat laisinkaan
huolimatta muusta ihmiskunnasta.

Mutta, kun joku kylmän todellisuuden puuska paiskaa tämän epäjumalan
alas pilariltansa, ja me huomaamme, että tuo kuva, jossa luulimme
jonkun jumaluus-voiman löytyvän, on ainoastaan maallinen, lastuista
kokoon kyhätty nukke, silloin sortuu koko ihanne-temppelimme tornineen,
huippuineen; -- sanalla sanoen koko rakennus, josta me niin ylpeilimme,
hajoaa kuin Jerikon muurit -- ja vielä lisäksi huomaamme kuinka
narrimaisia olemme olleet. Tämä, niinkuin muutkin surut, tuntuu ensin
sangen katkeralta, mutta se ala sielussamme, joka täten pääsee
vapaaksi, voi, paremmin käytettynä, kantaa hyvän-avun hiljaisia
hedelmiä.

Minun epäjumalani murtui vastustamatta ja kävi omissa silmissänikin
varsin rumaksi ja kurjaksi, sillä huomasin, että neiti Ellery'n aiotusta
avioliitosta puuttui ne perusteet, jotka ennen kaikkia ovat aviossa
välttämättömät: _rakkaus_ ja _kunnioitus_.

Neiti Ellery kyllä huomasi Will Marshall-paran ymmärtämättömyyden ja
oli monesti moittimatta kuunnellut, kun me melkeen halveksivalla
surkuttelevaisuudella puhelimme hänestä.

Nyt muistui mieleeni, kuinka monesti olin sanonut hänelle, että Will
oli byvänluontoinen lellu, heikolla ymmärryksellä; silloin
veitikkamaisuus aina välähti hänen silmissänsä. Nyt muistin myöskin
kuinka ivallisesti hän loi silmänsä minuun, kun Will haastellessansa
hämmentyi sanoihinsa; muistin monta hänen lausettansa, jotka, vaikka
olivatkin yhtä epäselvät kuin raja vesikaaren värien välillä, kuitenkin
osoittivat että hän oli sangen huvitettu minun seurastani.

Oliko tämä ainoastaan teeskentelyä, oliko se hyvästi esitelty näytelmän
osa? Niinpä luulen. Jos olisin ollut Will Marshall'in rikkauksien
omistajana, niin luulenpa varmaan, että hän mieluummin olisi valinnut
minut seurakumppaniksensa elämän laakson läpi; eikä lienee liian
itserakasta otaksua, että olisin ollut huvittavampi seurakumppali kuin
Will. Minä kyllä luulen, että neiti Ellery ensin, kun hän päätti ottaa
Will'in mieheksensä, tunsi vähäisen kaipauksen; mutta sen haihdutti
häiksi tilatuiden kalliiden kivien loisto niinkuin aamukasteen, ja
viehkeä lepo pehmeillä, kalleilla vuoteilla teki unohduksen
täydelliseksi.

Katkeralla ylönkatseella kuuntelin Jim Fellows'in lörpötyksiä
vähäpätöisimmistäkin seikoista näistä odotettavista häistä. Jim oli
kotoisin Portland'ista; siellä hän oli hyvin tuttu morsiamen seurassa
oleskelevien kielikellojen kanssa, ja taisi sentähden sulostaa monta
hetkeä ylioppilas-seuroissa, kertomalla uutisia siitä erinomaisesta
loistosta, jolla näitä häitä ai'ottiin viettää.

"Arvatkaapas, pojat! Häälahja neiti Ellery'lle on kalliista kivistä
valmistettu koriste, joka maksaa viisikolmatta tuhatta dollaria. Rob
Rivers näki sen Fiffany'n luona. Sitäpaitsi saapi hän vielä kolme
kasimirihuivia, joiden vertaisia ei vielä ole maahamme tuotu. Katteini
Santelle sai ne eräältä indialaiselta ruhtinaalta, ja mahdotoin on
sanoa mitä ne oikeastaan maksaisivatkaan. Komeat lahjat, se täytyy
myöntää ja sitäpaitsi vietetään häät 'rumpuilla, huiluilla ja
cymbaleilla' sekä tanssilla, niin että vanha Portland hämmästyy tätä
nähdessään. Sitten he lähtevät Europaan määräämättömäksi ajaksi,
matkataksensa kaikissa maissa ja katsellaksensa kaikkia, mitä niissä on
nähtävää".

Kukin joukostamme oli vakuutettu, että neiti Ellery olisi ollut yhtä
onnellinen, jos ei onnellisempikin, jos hän olisi saanut nuot kalliit
kivet, kasimirit ja rikkaudet ynnä kaiken sen loiston ja nautinnon,
joka niitä seuraa, ilman Will'iä. Mutta naisen, joka tahtoo tulla
rikkaaksi naimisen kautta, täytyy tehdä yhtä kova ehto kuin Faust'kin,
liittokirjaa Mefistofelen kanssa tehdessänsä; hänen täytyy panna oman
itsensä altiiksi -- koko ijäksensä! Tämä on korkea ja pyhä uhraus, kun
se tapahtuu puhtaasta rakkaudesta, mutta kauhistuttava, kun sillä on
muita perustelmia. Kun näin, että neiti Ellery meni naimisiin rikkaaksi
tullaksensa, katosi lumoukseni kokonaan.

Minä en varmaankaan ole ainoa, jonka hellän äidin johdon alla kasvaneen
ylineen nainen on musertanut. Ihanuuden taivaallisella voimalla
varustettu nainen herättää nuorukaisessa jalon miehuuden tunteen; --
tällainen nainen on hänen silmissänsä puhtauden ja avun esikuva -- hän
on elämän suuressa taistelussa rohkeuden, uutteruuden, uskollisuuden ja
avun korkea palkinto ja kiihoke. Mutta kun näemme, että tämä kaunotar
myypi itsensä kalleista kivistä, pitseistä, koristeista ja hajuvesistä,
-- myypi itsensä saadaksensa astella pehmeillä matoilla ja laulella
kultaisessa häkissä ja kun koko maailma nauraa meidän hulluudellemme,
että luulemme naisen olevan käyttämättä kauneuttansa hyödyksensä,
silloin heräämme katkerin tuntein aatteiden ja tunteiden maailmasta,
ulkomaailman todellisuuteen. Neiti Ellery'n naiminen herätti minut
unelmistani. Ne henkilöt, joiden seurassa tähän saakka olin oleskellut,
arvostelivat kutakin ihmistä heidän luonteensa, ymmärryksensä ja
sydämensä mukaan. Kodissani en koskaan kuullut puhuttavan rahasta
elämän ehtona, ainoastaan välikappaleena kasvattamaan meitä hyviksi ja
hyödyllisiksi ihmisiksi. Isäni oli uuttera, kestäväinen ja innokas,
etenkin kaikessa mikä koski hänen virkaansa. Hänen johtonsa alla olivat
vanhemmat veljeni tulleet papeiksi; mutta heillä ei koskaan ollut
palkat tahi maalliset edut silmämääränä. Ainoa ja tärkein kysymys oli:
_mikä työ on tehtävä_ ja onko meillä siihen kykyä, sillä he pysyivät
raamatun sanoissa: "Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja sen
hurskautta, niin teille muukin hyvin menestyy".

Minun aikaisempi käsitykseni elämästä oli sentähden kultaisen ijän
viattoman kevään tapainen; silloin jalot miehet pyrkivät puhtaudella,
viisaudella ja urhollisuudella voittamaan vaimon suosiota, -- ja
urhollisin heistä sai palkinnon ihanimman kädestä. Äkkiä riensi
tuuliaispään kaltaisena nykyaikainen hieno maailma kaikessa
loistossansa sivutseni, ja vei ilveillen mukanansa idealini höyhenistä,
kalliista kivistä, pitseistä ja sokaisevista koristeista tehdyssä
pilvessä; minä jäin tien viereen yksin seisomaan, so'aistuna ja
tomuisena, jäin yksin kulkemaan läpi elämän.

Nyt minä häpesin, niinkuin nuori mies tekee, huomatessansa, ett'ei hän
tunne maailmaa yhtä hyvin kuin vanha, kokenut mies.

Vasta silloin kun kuulin kumppanieni puhelevan tästä aviosta, sain minä
käsityksen kuinka suuri tuo viehätys on, pitää rikkauden elämän
kilpailun etevimpänä maalina.

Luonto on määrännyt naisen idealimme ja elämämme poesian varjelijaksi,
ylläpitäjäksi, ja sentähden muodostanutkin hänen hienommista aineista,
hienoimmilla hermoilla ja nopeammalla käsitysvoimalla kuin miehen;
mutta kun hänet voi luusimalla saada jättämään tuon pyhän toimensa,
niin mikä toive meille jääpi jäljelle? Jos suola kadottaa makunsa,
millä sitten suolataan?

Tuttavuuteni neiti Ellery'n kanssa oli saattanut minut pois
skolastisesta yksinäisyydestäni ja tehnyt minut tuttavaksi koko
tyttö-parven kanssa X:ssä. Neiti Ellery oli kutsuttu kaikkiin perheisin
ja hänen ihmettelijäjoukkonsa seurasi häntä kaikkialla; seurauksena
tuosta oli, että nyt tunsin koko naisparven pienessä kaupungissamme.
Olipa varsin hupaista nähdä kuinka kukin liehakoitsi, ollaksensa neiti
Ellery'n mielen mukaan ja kuinka paljon tästä kihlauksesta juteltiin.
Yleensä arveltiin, että neiti Ellery oli saavuttanut loiston, komeuden
ja kunnian korkeimman kukkulan. Minun ruusuposkinen ystäväni, neiti
Thea, joka oli morsiusneitsyenä ollut noissa komeissa häissä, palasi
kunnianloisteella ympäröittynä pienen X:n tavallisiin tee-kesteihin,
joissa aina väsymättä puheltiin tästä suuresta tapauksesta; katkerassa
mielentilassani oli itsepäinen iloni kuunnella neiti Thean huudahduksia
ja kertomuksia.

"Ah tytöt", lausui hän, "te ette voi arvata mimmoisia kalliita kiviä
hän sai -- ne olivat suuria kuin helmet ja kirkkaita kuin vesi. Will
Marshall tilasi ne varten vasten Euroopasta. Will'in äidiltä sai
morsian sitäpaitsi vielä helmikoristeen, hänen siskolta ametisteista
tehdyn korun, joka kuului hää-aamu pukuun. Ja kaikki muut lahjat
sitten! Olipa se oikea näyttelö! Marshallin perhe on varsin rikas ja
he olivat kaikki erittäin antelijaita. Vanha setä Tom Marshall
lahjoitti kauniit, kullalla koristetut hopea-astiat ja täti Tabetha
Marshall lahjoitti sevresposliinisen tee-astiaston, joka ranskan
valtionkumouksen aikana ryöstettiin jostakin kuninkaallisesta linnasta.
Katteini Atkins oli silloin Ranskassa, kun roskaväki ryösti palatsit ja
toi sieltä mukanansa monta kallisarvoista esinettä, jotka sitten ovat
säilyneet vanhan Portland'in rikkaimpien perheiden omaisuutena.
Marshall'in äidin äiti lahjoitti morsius hunnun, joka oli ennen ollut
keisarinna Maria Antoinette'n omana, mutta jonka eräs noista
innoittavista vaimoista, jotka Tuileriaa ryöstivät, varasti ja möi
katteini Atkins'ille. Mistä tämä huntu on kotoisin, on melkeen sama,
tosi on kuitenkin, että se oli mitä hienoimpia voi löytää".

Ajateltakoon noiden somien maatyttöjen huudahduksia ja ihastuneita
huokauksia, kun heidän eteensä kuvautui tämä paratiisillinen ihanuus!

"Kaikessa tapauksessa", lausuin minä, "ei nuori nainen voi
hääpäivänänsä laisinkaan arvostella niiden lahjojen kalleutta, joita
hän saapi; sillä varmaankin on hänen sydämensä silloin niin täynnä
helliä tunteita, ett'ei hän joudu ajattelemaan koristeita ja
turhuuksia. Neiti Ellery'n sydän on luonnollisesti niin täytetty
lemmeltä Will Marshalli'a kohtaan, ett'ei hän varmaankaan näitä
ajattele, tuskinpa enään muistaakaan, että hän ne on saanut. Mielestäni
olisi paljoa sopivampi lahjoittaa nämät kalleudet niille naisille,
joilla ei ole sulhasta".

Nämät sanat, jotka minä lausuin todellisella vakuutuksella, saattoi
jokaisen naisen huulille veitikkamaisen hymyn; iloisemmat heistä
helähtivät makeaan nauruun. "Mutta herra Henderson", sanoi neiti Thea,
"te olette liian ankara".

"Ankarako? minä en ymmärrä mitä tarkoitatte, neiti Thea", sanoin minä;
"ettehän tahtone väittää ett'ei neiti Ellery lemmi sitä miestä, johon
hän nyt on liittynyt?"

"Niin, herra Henderson", vastasi Thea nauraen, "sekä te että me kaikki
tiedämme varsin hyvin, ett'ei tämä avio ole sellaisia, joita me
nimitämme _lemmen-liitoiksi_ sanan täydellisessä merkityksessä; ja minä
puolestani kyllä tiedän, että hänellä ensin _oli varsin vaikea_ tehdä
tuo päätös, mutta hänen sukulaisensa kehoittivat häntä siihen ja
Will'in sukulaiset taas pitivät tarpeellisena, että Will pian rupeaisi
omiin toimiin -- ja seuraus oli, että neiti Ellery myöntyi Will'in
naimistarjoukseen". Naiset tekivät muistutuksiaan tästä avioliitosta.
"Onhan Will Marshall varsin hyvänluontoinen mies", sanoi neiti Smith.

"Ja arvaattehan miten matkustus Europaan on viehättävä!" huudahti neiti
Brown.

"Kerranhan meidän _täytyy_ mennä naimisiin", sanoi vanha neiti Jones,
"ja emmehän saa vaatia kaikkia mitä haluamme. Luulenpa varmaan, että
Marshall on _kohtelias_ vaimollensa ja antaa hänen aina _saada mitä hän
vaan tahtoo_".

"Minä puolestani", sanoi pieni neiti Green, "myönnän ett'en moiti jos
nainen tekee samoin kuin neiti Ellery, kun rikas avioliitto hänelle on
tarjolla. Minä olen aina ollut köyhä, rasitettu ja vaivattu; en ole
koskaan päässyt matkaamaan mihinkään, en ole saanut nähdä mitään enkä
ole saanut pukeutua niinkuin itse olisin halannut; hullupa olisin jos
en myöntyisi sellaiseen aviotarjoukseen kuin neiti Ellery'n oli".

"Eiköhän neiti Ellery", muistutti neiti Black, "olisi voinut odottaa
siksi, että olisi saanut nerokkaamman ja sivistyneemmän miehen, jota
hän olisi saattanut sekä lempiä että kunnioittaa ja joka samalla olisi
ollut rikaskin. Neiti Ellery oli niin erinomaisen kaunis ja soma
käytökseltänsä, että hän varmaankin olisi piakkoin saanut sellaisen".

"Niinpä kyllä sekin on", sanoi neiti Thea, "mutta hän oli jo
kolmenkolmatta vanha, eikä vielä kenkään tuollaisilla ominaisuuksilla
ollut ilmaantunut. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen metsässä,
sanotaan. Kaikessa tapauksessa luulen minä, että hän rakastaa Will
Marshall'ia kyllin".

"Mitä te, sulo neitonen, ymmärrätte _kyllin_ rakastamisella?" kysyin
minä kummastellen sitä filosofillista kylmyyttä, jolla hän tämän
lausui.

"Sillä ymmärrän, että aviopuolisot rakastavat toisiansa niin paljon,
ett'eivät riitele keskenänsä ja antavat kummankin seurata omaa
tahtoansa", vastasi neiti Thea.

Tuosta seurasta palasin varsin ihmisiä-vihaavalla mielipiteellä ja
vetäyin tykkänään kaikesta seura-elämästä X:ssä. Minä ostin mustan
merimiehen päähineen, jonka minä rosvojen tapaan painoin silmilleni,
kun kadulla tapasin jonkun tuttavan, lemmittävän tyttö-kullan.
Äidilleni kirjoitin minä synkkämielisiä kirjeitä, ihmiselämän suuresta
turhamaisuudesta ja tyhjyydestä, lu'in Platonin ja Aiskylon
kirjoituksia ja olin mielestäni vanha, kuolleista herännyt filosofi.
Kaikki lukemiseni ja muut toimeni tapahtuivat varsin synkkämielisesti,
ja silmäilin muita nuorukaisia ja vasta tulleita ylioppilaita, niinkuin
se tekee, joka jo on käynyt elämän kiirastulen läpi ja on huomannut,
että kaikki on paljasta turhuutta.

Olkoonpa vaan totta, että nöyryytyksen laaksossa kasvaa monta ihanaa
kukkaa, joita emme muualla tapaa; totta on kuitenkin sekin, että
nuorukainen aina kulkee äreänä ja kiukkuisena tämän laakson alku-osan
läpi.

Jos olisin ollut ymmärtäväinen, olisin polvillani kiittänyt Jumalaa,
että olin hairahtunut. Kaikeksi onneksi huomasin erehdykseni ennenkuin
se oli liian myöhäistä, ennenkuin olisin tuomittu läpi koko elämäni
turhaan koettamaan saada marmori kuvaa lempeäksi ystäväksi. Tosin kyllä
on moni nuori mies saanut ensi-idealinsa, mutta hän on usein sen kautta
menettänyt koko elämänsä onnen.

Minä olen elänyt voidakseni tyynenä ja levollisena kuulla puhuttavan
rouva Marshall'in iltahuveista ja huvimatkoista, joissa hän, entinen
neiti Ellery, valtikallansa hallitsee Newyorkin ylimys-maailmaa ja
nähdäkseni hänet yhä vielä, kirkkaan kuvastimen kaltaisena,
miellyttävällä suloudella heijastavan jokaisen tunteet, mietteet ja
aatteet, samassa unohtaen henkilön, kuin tämä on poistunut hänen
luotansa ja olen huomannut että rouva Marshall'in oikea paikka on
ruunattuna ruhtinattarena hallita turhamaisuuden markkinoilla.

Nyt suvaitsen paremmin ja nuhtelen vähemmin niitä naisia, jotka samoin
kuin neiti Ellery käyttävät kauneuttansa rahan asemesta, hankkiaksensa
itsellensä rikkautta ja arvoa. Mitä ne muuta saattavat tehdäkään? Eikö
kaikki portit, joiden kautta nainen omin voimin voisi päästä arvoon ja
rikkauteen, ole monet vuosisadat olleet heiltä suljettuna? Ainoastaan
naimisiin meneminen avaa heillekin tämän tien. Sama työ ja
toimeliaisuus, jota mies käyttää elämän kultaisen avaimen
saavuttamiseen, sama työ ja toimi pidetään naisen arvolle varsin
sopimattomana; ja se nainen korkeimmista säädyistä, joka koettaa omin
voimin, vapaalla ja itsenäisellä työllä, ko'ota tavaraa, on maailman
mielestä väärin käsittänyt naisellisen tehtävänsä. Tuhansien äänet
kohoavat häntä vastaan ja maailma osoittaa hänelle pilkallisesti
sormea, pitäen häntä varsin eriskummallisena ilmiönä. Sitävastoin ei
pidetä laisinkaan epä-naisellisena, jos nainen, jolle luonto on
runsaasti kauneutta lahjoittanut, käyttää tätä kauneuttansa, rahaa ja
rikkauksia saadaksensa. Luonnollista siis on, että sellaisia
avioliittoja, kuin tämä neiti Ellery'n ja Will Marshall'in välillä
solmittu oli, pidetään aivan sopivina, niinkauan kuin tämän
käsitystavan puolustajia löytyy.



KAHDEKSAS LUKU.

Epätoivo.


Ylioppilas aikani päättyi vanhempieni ja ystävieni mieltä myöten.
Ahkerasti olin lukenut; olin saanut monta kaunista todistusta
ja kauniit arvosanat maisteritutkinnossa; sydämellisellä
jäähyväis-puheella erosin sitten ystävistäni.

Kotiini palasin synkeänä, vaikka oppineempana, kuin sieltä lähtiessäni
olin; syynä siihen oli, että epätoivo ja alakuloisuus olivat kahtena
viimeisenä vuonna juurtuneet rintaani.

Yleensä luullaan, ja totta se onkin, että nuoret miehet varsin paljon
luottavat omaan itsehensä; kuitenkin tapahtuu väliin, että he saavat
kulkea epätoivon sekaisessa vedessä, jossa he usein ovat
vajoamaisillaan tuohon lietoiseen mutaan. Viimeisenä vuonna
yliopistossa asettui usein kysymys: "mihin sinä kelpaat?" eteeni.
Yliopistoon tullessani kumoitti kaikki loistavana hämäräisessä
etäisyydessä ja luulin voivani saada toimeen mitä tahansa. Mielestäni
ei ollut mitään, jonka kuolevainen voi saavuttaa, minulle
saavuttamatointa; rikkaus, kunnia, maine -- kaikki jonka ihminen omin
voimin voipi itsellensä hankkia -- miksi en minäkin niitä voisi
saavuttaa? Mutta kun aloin verrata voimiani tosi-työhön, kun huomasin
ristiriitaisuuden muiden ja omien aatteideni välillä, ja kun jouduin
ylioppilas-elämän vaiheisin, niin kävin mielestäni aina yhä
vähäpätöisemmäksi ja aina useammin luulin, yksin istuessani,
kiusaaja-henkeni ilveillen minulta kysyvän: "mihin sinä kelpaat? miksi
olet niin paljon työskennellyt ja miksi niin paljon rahaa menettänyt?
sinusta ei ikäpäivänä tule mitään, surua vaan saatat äidillesi, joka
sinusta on toivonut vanhojen päiviensä tukea, ja häpeätä saatat sinä
Jaakko-enollesikin". Löytyykö mitään tähän epätoivon pohjattomuuteen
verrattavaa tuskaa? Koko miehen olemus on silloin pelkkää epätoivoa, ja
hän ajattelee: "eihän ruumiini eikä sieluni laisinkaan täytä
tarkoitustansa, -- varmaankin olisi ollut paljoa parempi, ett'en olisi
syntynytkään, kuin elää mitään toimeen saamatta". Silloin rupeaa hän
aprikoitsemaan: "mikä on tämän elämän tarkoituksena, ja mitä _minulla_
on täällä toimitettavana?" Varsin syvä aate on siinä, että ihmiskunnan
jalo edusmies alkoi elämänsä suuret toimet neljänkymmenen vuorokauden
yksin ololla erämaassa, paastoten, janoten ja kiusattuna perkeleeltä;
sillä sittenkuin kasvatus on eleille kutsunut ja tunnetuiksi saattanut
kaikki hyveet, kaiken voiman, joka miehessä löytyy, ja hänen on
päättäminen miten hänen näitä tulee käyttää, joutuu hän usein, tällä
itsensä määräyksen rajalla, himmeille poluille, joilla häntä kohtaa
monta kiusausta. Rikkautta, kunniaa ja mainetta -- kaikkia hän kyllä
voi saada, jos hän ei voi vastustaa kiusaajan houkutuksia, jotka
hänellä, samoin kuin suurella mestarillakin, on tarjona. Heijastaahan
pieni lampikin, samoin kuin aava meri taivaan siintävyyden!

Viime vuoden kuluessa raivosivat kaikki nämät aatteet sisimmässäni. Ken
tahtoisi olla vähäpätöinen tässä maailmassa? Ei suinkaan nuorukainen
tällä ijällä, sillä tuo viisaus: "ole vähäpätöinen, niin voit kaikki
saavuttaa" on hänellä vielä liian syvä.

Tullessani yliopistoon olin minä vähän vaativainen, iloinen ja onneheni
tyytyväinen; minä olin kyllin rikas saadakseni mitä tarvitsin, ja
viattomassa yksinkertaisuudessa oli elämäni polku edessäni.

Läheinen tuttavuuteni neiti Ellery'n kanssa, hänen naimisensa ynnä
kaikki sitä seuraava loisto antoi minulle tilaisuuden heittää silmäys
rikkauden maailmaan -- maailmaan, joka suuresti voipi levottomuuttaa
nuorta ylioppilasta, vaikkapa hän kuinkakin teeskentelee sitä
halveksivansa ja vaikkapa hän kirjoittaisi kuinkakin ankaroita
moraali-saarnoja sitä vastaan. Löytyy seuroja, joissa tunnemme itsemme
varsin nöyryytetyiksi, jos meillä on likaiset sormikkaat tahi vaatteet,
joista nukka on kulunut pois, samoin kuin Aatami ja Eva paratiisissa
häpesivät alastomuuttansa.

Siinä yliopistossa, jossa minä olin, löytyi, samoin kuin monessa
muussakin Uuden Englannin opistossa, joukko nuorukaisia samanlaisessa
varallisuuden tilassa kuin minäkin; he olivat köyhien mutta
kunniallisien perheiden lapsia, jotka uutteralla ahkeruudella hankkivat
tietoa ja taitoa itsellensä. Meidän joukossamme pidettiin järjellinen
säästäväisyys suuressa arvossa.

Kuitenkin on tuolla mukavuudella, jonka rikkaus tuopi mukanansa, vallan
suuri lumousvoima. Yliopistossa olin suuresti suosittu; toverien kesken
ilmauin puhujana ja kirjailijana, josta sain suuressa määrässä tuota
todellista kiitosta, jota ylioppilaat toisillensa antavat. Rikkaimmat
toverini, jotka elelivät loistossa ja ylellisyydessä, mutta jotka
kuitenkin olivat ahkeroita ylioppilaita ja kunnon miehiä, kutsuivat
minut seuroihinsa ja kestittivät minua varsin hyvin.

Lupa-ajoilla olin usein kutsuttu heidän kotihinsakin, jossa olin
tilaisuudessa nähdä sitä hienoutta ja mukavuutta, jota rikkaus tuottaa
niille, jotka sitä oikein hyväksensä käyttävät. Heille on raha
välikappaleena sivistyksen enentämiseksi; he ovat tilaisuudessa
auttamaan muita ja itsellensä valitsemaan sellaisia olopaikkoja, jotka
voivat tyydyttää sekä ruumiin että sielun vaatimuksia, ilman että
heidän täytyy laskea ja tuumailla mitä se maksaa. Luonnollistahan on
että minäkin mietin: rikkauteen on pyrkiminen!

Tosin kyllä rikkaat ystäväni varsin mielellänsäkin viettävät
lupa-aikaansa minun pienessä kodissani vuorien välissä, sillä yleensä
ei ihmiset ymmärrä oikein arvostella etujansa, vaan haluavat aina vaan
uutta. Sitäpä vasten heitä miellyttikin hiljainen rauhallisuus
kodissani, täydellinen vapaus kaikesta pakosta, viljelemättömät
vuoriseudut ja maaviljelyksen terveelliset toiminnat. Heitä miellytti
heinäsuovat, niiden pehmeä heinä ja nuo oivalliset piilopaikat, joita
ne tarjosivat; heitä huvitti hedelmän poimiminen ja leikkuu-ajan
hupaisat ilveet; he ylistelivät onneani asua niin miellyttävässä
seudussa. Minä ajattelin itsekseni: kyllä teidän kelpaa puhella noin,
kun tiedätte että teillä on tuhansittain dollaria taskussa ja taidatte
matkustaa ympäri koko maailman, jos vaan haluatte.

Kun lähdin yliopistoon, poistuin kodin voimallisesta vaikutuksesta. Jo
pienenä huomasin, että vanhempani elivät Jumalanpalvelukselle
pyhitettyä elämää. Minä olin erittäin tunnokas ja viehkeä luonteeltani;
senpätähden heijastikin lapsellinen sieluni kaikki vanhempaini tunteet;
aivan varmana pidettiin siis, että minä kerran jatkaisin isäni työtä ja
virkaa.

Neljä vuotta oli nyt kulunut ja minä palasin äitini luo heikkona,
epäilevänä ja melkeen kamoksuen sitä tointa, jota ennen ihastuksella
olin ajatellut, -- synkeänä ja horjuvana valitessani elämäni suuntaa.

Papin virkaan rupeaminen on antauminen köyhyyteen, vaivaan ja
itsensäkieltämiseen. Tämä virka vaatii, jos emme toimita sitä
ainoastaan pakosta, vaan tuolla innolla, joka kaikki esteet voittaa,
lujan ja järkähtämättömän uskon ja voiman kohoutua tästä aineellisesta
ja maallisesta olosta hengelliseen, ijankaikkiseen. Mutta ruveta
papiksi ainoastaan velvollisuutta täyttääksensä, kärsiä köyhyyttä,
tuntematta niitä ihania rikkauksia, jotka Kristus siihen virkaan
liittää -- ken ei vetäytyisi noin vaivaloisesta ja kylmästä elämästä!
Jos taas muuttaisin saarna-tuolin asemaksi, josta koettaisin hankkia
itselleni kunniata ja mainetta kaunopuheliaisuudella ja runollisessa
muodossa esittelemällä uskonnollisia mietteitäni, niin luulen, että
väärinkäyttäisin kokonansa papillista virkaa; -- suurella pelvolla näin
siis sen päivän lähestyvän, jolloin minun oli lähteminen yliopistosta
ja lopullinen päätös tehtävänä.

Synkeä oli mieleni ja surullinen sydämeni, kun valmistauin lähtemään
yliopistosta ja jättämään hyvästi noille iloisille, uskollisille
tovereilleni, joiden seurassa neljä parasta ikävuottani oli kulunut; --
nämät vuodet käyvät yhä kirkkaimmiksi ja unhottamattomimmiksi, kuta
etemmäksi minä niistä poistun.

Varsin ikävä tehtävä oli tavarani ylös alasin myllistäminen ja sen
huoneen tyhjentäminen, joka niin monena vuonna oli ollut kotini; ikävä
oli myydä huonekalustoni, järjestää kirjani matka-pussiin ja jättää
hyvästi kaikille noille vanhoille, omituisille kuville, joihin tässä
pienessä kaupungissa olin mieltynyt. "Alma Mater'ista" luopuminen on
sama kuin ero kodosta, toisen kerran -- mutta nyt avaraan maailmaan
lähteäksemme. Elämän taisteluun joutumista ei voi enään välttää, teltit
ovat jo koossa, majavalkeat sammuneet -- matkalle siis.



YHDEKSÄS LUKU.

Silmäys elämään.


Kotiintulostani iloitsi kukin seudulla asuva. Tämä pieni seurakunta
piti, näet, minut yhteisenä omaisuutenansa; senpätähden nyt, kun olin
laakeriseppeleen voittanut, arvostelivat ja punnitsivat pitäjäläiseni
minun tietoni joka haaralta. Highland oli yksi näistä miellyttävistä
yankee-uudis-asunnoista, joissa joka ainoa koti on todisteena kansan
varallisuudesta, siistiydestä ja aineellisesta vaurastumisesta. Ei
löytynyt ainoatakaan taloa, joka ei olisi ollut kasvamassa ja
vaurastumassa. Yhdessä huomattiin uusi akkuna, toisessa uusi kuisti,
kolmas oli saanut uuden aidan pihansa ympäri. Toiset talot olivat
uudestansa maalatut, toiset taas parannetut. Kunkin talon luona seisoi
soma halko-pino ja kullakin oli kaunis puutarha, täynnä hedelmä-puita
ja kirjavia kukka-lavoja, joissa ahkerat kädet viljelivät monta
harvinaista kukkaa. Highland oli seutu, jossa mielihalulla oleskeli
ainoastaan luonnon ihanuudenkin tähden. Täällä kohouupi maa
kukkuloiksi, muuttumatta vielä jylhäksi vuoriseuduksi, jossa korkeat
vuoren huiput estävät näkemästä auringon laskua ja jossa ei löydy
vihannoita nurmikoita kuin siellä täällä. Highland'in kukkulat ja
laksot vaihettelevat kuin merellä aallot. Kesällä kimaltelevat ne
kaikissa eri väreissä; syksyllä taas ne hohtavat ja välkkyvät kuin
satumaailman taivaankaaret; talvellakin, kun lehti on puusta pudonnut
ja ainoastaan niiden, harjaksen kaltainen sinertävä haamu on jäljellä,
silloinkin lepää sen yli ruusunhohtava huurre, pehmeän hunnun
kaltaisena; kauniimpata maisemaa ei voi toivoakaan.

Kotiin tullessani riensi äitini, ilosta säteilevin silmin, minua
vastaan, lausuen sydämellisimmät tervetulleet. Nyt minä olin päivän
sankari ja kaikki oli valmistettu hyvin vastaanottamisekseni. Veljeni,
joka taloa hoiti, oli jättänyt lukutuumansa ja antautui nyt tykkänään
maanviljelykselle, mutta piti minut kuitenkin onnellisimpana
kuolevaisten joukossa, syystä että olin saanut lukea ja hankkia tietoja
itselleni. Hänen vaimonsa ja kasvava lapsiparvi hoitivat hellästi
äitiäni, kaikessa kysyen häneltä neuvoa. Koko kyläkunta piti varsin
paljon äidistäni: he onnittelivat sen tähden häntä, kun minä palasin
kotiin lukuni kiitettävästi lopetettuani.

"Toivon että piankin näemme teidät isänne saarnas-tuolissa", sanoi
vaivashoidon esimies herra Manning, joka jo heti samana iltana, kun
minä tulin kotiini, tuli minua tervehtimään. "Ehkä olisi parasta että
alkaisitte jollakin iltarukouksella ja sillä ensin herättäisitte meidät
hengellisestä torkkumisestamme".

"Luulenpa, herra Manning, että mieluummin vielä pysyn niiden joukossa,
jotka ovat vaiti ja kuuntelevat vaan".

"Hyvä, hyvä; tuollainen ujous on todella harvoin tavattava vasta
yliopistosta palanneissa nuorissa miehissä! Tavallisesti ovat he niin
pöyhkeitä ja ylpeitä kuin kukon pojat, ja laulavat yhtä ankarasti kuin
nämät, vaikkapa halkaisisivatkin rintansa", sanoi herra Manning. "Olla
vaiti ja kuunnella vaan, tuo sopii hyvin nuorelle miehelle!"

Itsekseni ajattelin: ei herra Manning varmaankaan aavista, että se on
uskon puute, joka vaikuttaa tämän ylistetyn ujouteni.

Isäni kuoltua oli äitini muuttanut Jaakko-enon luo asumaan. Hänen
terveytensä oli jo heikontunut, jonka tähden hän mieluummin nautti
äidin-äidin iloa vähän loitommalta. Jaakko-enolla ei ollut lapsia. Ei
voitane toivoa hellempää, miellyttävämpää ja perheellisempää
naiskyyhkyistä, kuin hänen vaimonsa, Polly-täti, oli. Minä muistan
hänet vielä, puettuna johonkin pehmeään, helmipäärmeiseen silkki
hameesen, kolmi-kolkkainen kaulahuivi sidottuna ristiin hartioillensa.
Minä muistan hänen keveän käyntinsä, lempeän äänensä ja säteilevät,
ruskeat silmänsä, jotka nuolen nopeudella tunkeilivat jokaiseen soppiin
talossa, ja jos joku uskalsi lähettää Polly-tädille väärän rätingin,
niin pian huomasi, ett'ei loiste hänen silmissänsä ollut ainoastaan
kaunistukseksi. Kaikki toimitti hän keveästi ja valittamatta. Hän luki
mielellänsä ja aina oli hänellä loma-hetki tämän halunsa
tyydyttämiseksi.

Äitini ja Polly-täti viettivät nyt yhdessä, levossa ja rauhassa, elämän
pitkää iltapuhdetta. He lukivat ahkeraan, ei ainoastaan jokapäiväisen
kirjallisuuden tuotteita vaan myöskin suurien filosofien teoksia,
joista he mielellään puhelivat keskenänsä. Setäni kirjasto oli suuri ja
hyvin varustettu; koko hänen talonsa oli kuin suuri kirjakauppa, sillä
kaikki seinät ja nurkat olivat täytetyt kirjahyllyillä ja aina, kun
joku uusi arvollisempi kirja ilmaantui painosta, tilasi hän sen oitis.

Suurella tarkkuudella oli äitini, Polly-tädin kanssa, lukenut sekä
Buckle'n että Herbert Spencer'in kirjoituksia, mutta ei heidän vahva
uskonnollinen vakuutuksensa siitä vähääkään heikontunut. Äitini eleli
tuossa taivaallisessa aate-maailmassa, jossa kaikki on ainoastaan valoa
ja kirkkautta, tuossa maailmassa, joka on jäykän järjen käsite-piirin
ulkopuolella. Mutta tätä rauhaa ei voi antaa kädestä käteen, sillä jos
hän sen olisi voinut tehdä, olisi hän varmaankin temmannut rauhan
rinnastansa ja tyyneyden sielustansa, lahjoittaaksensa ne minulle.

Mutta vaikkapa toinen ei voikaan toiselle tätä rauhaa lahjoittaa, niin
vaikuttaa kuitenkin heidän esimerkki, joilla tämä rauha on, paljon
hyvää meihin, joilta tämä puuttuu. Nähdessäni, että äitini, vaikka hän
oikein punnitsemalla oli lukenut ja todella ymmärtänytkin samoja
kirjoja, jotka minussa olivat herättäneet suurta epäilystä ja
levottomuutta, kuitenkin taisi pelotta hymyillä, tunsin minä, niin
sanoakseni, virkistyksen siveellisissä hermoissani.

Levollisena ja suurella hellyydellä kuunteli hän epäilyksiäni, ja
lohdutteli minua sillä, että vielä onnellisesti pääsen tuosta
pälkehestä.

Ennen en ollut ilmoittanut äidilleni, että olin luopunut aikeesta
ruveta papiksi; nyt minä sen tein.

"Minä en tahtoisi, että rupeaisit papin virkaan, joll'ei sinulla ole
todellista halua siihen, yhtä vähän kuin minä toivon, että menisit
naimisiin muusta syystä, kuin rakkaudesta. Ehkäpä vielä tulee aika,
jolloin tunnet kutsumuksen ruveta sanan julistajaksi. Puhu kuitenkin
Jaakko-enon kanssa tuumistasi; hän on nyt isäsi sijaisena".

Niin hän todella olikin; sillä enoni, jolla itsellänsä ei ollut
ainoatakaan lasta, oli mieltynyt minuun niin, että hän oli päättänyt
tehdä minut kaiken tavaransa ja rikkaan idea- ja aate-varastonsa
perilliseksi, jonka hän paljolla lukemisella ja ajattelemisella oli
ko'onnut.

Minä seurasin häntä joka päivä hänen matkoillansa.

Eräällä tällaisella matkalla, jonka teimme seuraavana päivänä, kotiin
tuloni jälkeen, sanoi hän:

"Harry, mitä sinä nyt ai'ot tehdä? mihin sinä kelpaat? Ai'otko ruveta
papiksi?"

"Eno, minä en uskalla ruveta siihen toimeen, enkä luule sopivanikaan
siihen", vastasin minä. "Minä kyllä tiedän, että se oli isä-vainajani
hartain toivo, ja ett'en voisi saattaa äidilleni suurempaa iloa --
mutta -- -- --"

Enoni katseli minua veitikkamaisesti ja sanoi:

"Luulenpa, että sinun laitasi nyt on sama, kuin monen muun nuoren
miehen, joiden kasvatus on järkähdyttänyt heidän uskontonsa perusteet,
niin että se vyöryy ja pyörii edestakaisin kuni tynnyrit laivassa
myrskyssä".

"Tämä vertaus ei juuri sovi minuun; löytyy kuitenkin paljon totuuksia,
joita olen koettanut totuuksina säilyttää, mutta jotka sittenkin ovat
hajonneet: minä olen liian epäilevä ruvetakseni sielun paimeneksi".

"Ken ei epäile? En tiedä mitään taivaassa tahi maan päällä, josta ei
voisi epäillä tahi joista ei voisi tehdä kysymyksiä, joita olisi
mahdotoin vastata".

"Niinkuin tiedätte, eno, sanoo Tennyson: todellisessa epäilyksessä on
enemmän uskoa, kuin meidän uskonkappaleissamme".

"Hm! niinpä niin. Epäilys on tosin tarpeellinen tauti nuoruudessa;
mutta jos sitä kestää kauemmin, jos se käypi pitkälliseksi, turmelee se
vahvimmankin ja tekee hänet siveellisesti kuihtuvaksi ja kipeäksi.
Sillä, joka tahtoo jotakin suurta maailmassa saada toimeen, _täytyy_
olla järkähtämätöin tositus. Emme saata kulkea maailman läpi, niinkuin
kana, joka kaakattaa ja epäillen nostaa jalkansa, tietämättä mihin hän
seuraavan askeleensa polkaisee".

"Mutta", sanoin minä, "onnettominta on, että minun täytyy läpikäydä
tämä tauti, joksi te sitä kutsutte, juuri sillä ijällä, jolloin minun
on päättäminen: rupeanko muille uskoa saarnaamaan, vai enkö. Itse
puolestani en tunne halua tuohon toimeen".

"Olkoonpa niin", sanoi eno, "minun puolestani on sama, jos rupeat
papiksi tahi et. Kristillisyys tarvitsee muitakin työntekijöitä, kuin
ne, jotka saarnastuolista vaikuttavat, ja paraimmat opetukset saamme
hyvistä esimerkeistä. Tuolla asuu vanha Saara", jatkoi hän, piiskan
varrella viitaten alas laaksoon; "vähitellen, pitkällisillä tuskilla,
kalvaa tauti hänen elämänsä lankaa, ja vaikka hänen ainoana tukenansa
on pieni kivuloinen, keuhkotautinen tyttärensä, on hän kuitenkin aina
nöyrä, kiitollinen ja onnellensa tyytyväinen. Tämän vaimon elämä on
paras saarna koko kyläkunnalle. Samoin oli isäsikin elämä; sinulle,
poikaseni, saatan kuitenkin sanoa", lausui hän ystävällisellä äänellä
ja veitikkamaisesti iskien silmää, "saarnan muodosta en koskaan sopinut
isäsi kanssa, sillä hänenkin systeemissänsä löytyi heikkouksia, jotka
monta monituista kertaa kumosin", lisäsi hän ja muistutti lätkähyksellä
hevosta, että piiskakin löytyi mukana.

Suurimpana onnena pidin minä, ett'ei isäni ollut elossa, näitä enon
sanoja kuulemassa, sillä varmaankin olisi silloin syttynyt
kaksintaistelo, jossa kaikki entiset todisteet olisivat uudestaan
käytetyt puolustus-aseina.

"Niin", jatkoi Jaakko-eno, "isäsi suuri vaikutusvoima ei ole etsittävä
hänen uskonopissansa vaan hänen lämpöisessä, lempivässä sydämessänsä,
kristalli-kirkkaassa puhtaudessansa, rehellisyydessänsä ja
vilpittömässä yksivakaisuudessansa -- kas! niistä lähti se voima, joka
hänen opetuksellansa oli. Hän oli sekä hurskas että voimakas ja hän
kylvi koko seurakuntaamme hyvän siemenen, joka kantaa rikkaat hedelmät;
täällä löytyy sadoittain miehiä ja naisia, joista on tullut kunnon
ihmisiä, juuri sen kautta että he huomasivat, että isäsi eli, niinkuin
hän opetti muita elämään. Missä elävä saarna joutuu ihmisten pariin,
siellä sen totuudet aina vastustamatta huomataan. Sinä saatat kumota
järjen päätelmiä, saatat väittää opetuksia vääriksi, mutta rehellisen
kristityn elämää et voi kumota -- se on elävä todiste. No, Harry,
tahdotko elää tuollaista elämää?"

"Jumalan avulla ko'en sitä tehdä, rakas enoni".

"Näetsen", jatkoi hän, "nykyajan uskon-opin luulen voivani verrata
vastatuuleen kääntyvään laivaan, jonka purjeisin tuuli ei enään
toiselta puolen pääse puhaltamaan, mutta joka ei kuitenkaan ole
kääntynyt kyllin, että tuuli toiseltakaan puolelta pääsisi purjeisin.
Yhteiskunnan laajeneminen, uusien luonnonlakien selvittäminen ja
nykyajan tieteet, suunnittelevat ja muodostelevat vastustamattomasti
ihmisten laatimat uskonnolliset systeemit ja uskontunnustukset. Jotkut
niistä putoavat pois, niinkuin kukka hedelmän muodostuessa; mutta
Kristuksen oppi on aina sama, hänen sanansa eivät menehdy. Kuitenkin,
poikaseni, sanon minä: paras lääke uskonnollisille mietteille on,
kaikin voimin työskennellä _sen_ edistämiseksi, jota ei epäile, ja sen
sinä saatat tehdä, mikä kutsumuksesi lieneekin".

"Olen aikonut ruveta kirjallisuutta harjoittamaan. Kynäni on aina ollut
liukas, mutta puhujaksi en minä kelpaa. Nykyaikaan on kirjallisuuden
ala varsin laaja ja minulla on siinä jo ollut vähän menestystäkin. Ne
harvat kyhäelmäni, jotka ovat yleisön luettaviksi joutuneet, on yleisö
suosiollisesti ottanut vastaan ja mieltäni myöten arvostellut; nyt on
minulla kahdelta sanomalehden toimittajalta hyvin edulliset tarjoukset
lähteä Europaan heidän kirjeen-vaihtajaksensa; sillä matkalla olisin
tilaisuudessa saada harjoitella taipumustani. Ehkä minä, aikaa
voittain, pääsisin sanomalehden varsinaiseksi toimittajaksi ja vihdoin
saisin oman sanomalehdenkin. Sellainen on ura, jota olen aikonut
seurata, ja kuitenkin olla loukkaamatta sekä uskontoani että itseäni;
tahdon kumminkin rehellisesti koettaa. Sanomakirjallisuudella on meidän
aikoinamme varsin suuri vaikutus-ala".

"Todellakin suuri, Harry", sanoi enoni, "sanomakirjallisuus on valta,
joka näyttää käyvän kauheaksi, valta, joka on paljon suurempi kuin
saarnastuolin. Sanomakirjallisuus vaikuttaa meissä sanomattoman paljon
sekä hyvää että pahaa. Se pääsee luoksemme koska tahansa ja kuuluu
sinnekin, jonne saarnaajan ääni ei koskaan voi tunkeutua. Sanomalehden
toimittajan ei tarvitse ottaa mitään tutkintoa, ei tehdä mitään valaa,
eikä millään tavalla näyttää, että hän kelpaa yleisön palvelukseen, ja
kuitenkin saapi hän koska ja missä tahansa ääni-putkensa kautta sanoa
mitä hän vaan haluaa, ilman että hän itse siitä on edesvastauksessa, ei
hänen nimensäkään edes tarvitse näkyä, sillä voipihan hän kääriytyä
tuntemattomuuden huntuun. Dante jakaa sielut tulevaisessa maailmassa
kolmeen luokkaan -- ne jotka kuuluvat Jumalalle, ne jotka kuuluvat
pahalaiselle ja ne, jotka eivät kuulu muille kuin itsillensä. Me
olemme, niin minusta kumminkin näyttää, saaneet sanomakirjallisuuteen
suuren joukon näitä viime mainittuja, liukkaita kirjallisia onnen
etsijöitä, jotka eivät pidä väliä, jos vaikuttavat hyvää tahi pahaa
kirjoituksillansa, jos puolustavat sitä tahi tätä mielipidettä ja jotka
myyvät sukkeluutensa, älynsä ja kaunopuheliaisuutensa enimmän
maksavalle. Ja sen minä sanon sinulle, Harry, että minä ennen näen
sinut köyhänä nukkavieruna, kovassa työssä puhkuvana maapappina,
mieluummin kuin hienoimpana miehenä, joka myypi tosituksensa
turhamaisuuden markkinoilla".

"Mutta, rakas enoni", sanoin minä, "ettehän kieltäne, että löytyy
kirjailijoita, jotka uskollisesti taistelevat tositteensa puolesta ja
joko voittavat tahi kaatuvat sen peri-aatteen kanssa jota ovat
puolustaneet".

"Se on kyllä totta", sanoi eno, "mutta luuletko voivasi taistella
heidän riveissä horjahtamatta. Sinulla on suuri taipumus satirilliseen
kirjoitustapaan; sinulla on myös sujuva kynä ja paljon humoria,
leikillisyyttä. Eikö sinun tekisi mieli esiintuoda ja tehdä
naurettavaksi hyvänkin asian heikot puolet, jos tietäisit että voisit
johdattaa maailmaa mielesi mukaan. Viitsisitkö saattaa _totuuden_
oikealle tielle, huomatessasi, että se on harhatielle joutumaisillaan
ja so'aistuna, vaikka voisitkin saada muut sille nauramaan? Jos yleisö
huutaa hurmaavia juomia, etkö sinä heille niitä anna? Etkö sinä
kirjoita huonoja, kiihoittavia romaneja, jos saat niistä hyvän maksun?
Sanalla sanoen, etkö sinä ai'o lisätä huonoa kirjallisuutta, jos vaan
voit rikastua sen kautta?" "En, Jumalan avulla, sitä en ai'o tehdä".
"Sitten sinun onkin alkaminen elämäsi korkeammalla pyrinnöllä, kuin
jokapäiväisen leivän hankkimisella ja sinun on valitseminen
myrkyllisien lauseiden, joista saat hyvän palkan, ja suoran totuuden
välillä, jota ei kenkään tahdo ostaa, ja jos vaalisi lankeaa tuon
korkeamman pyrinnön eduksi, niin täytyy sinun oppia muuan varsin tärkeä
asia, nimittäin: olla tyytyväinen ja elää onnellisena vähällä".

"Siihen on kasvatukseni minua totuttanut. Minä en ole tuhlari; en minä
polta tupakkaa enkä ole juomari; minä olen tottunut aina tarkastamaan
mitä kukin esine maksaa, teen mielellänikin uutteraa työtä ja ai'on
alkaa portaiden alimmaiselta kapulalta. Aina ko'en säilyttää
omantuntoni puhtaana ja autan aina mielelläni oikeata asiata, missä
vaan voin".

"Hyvin sanottu, poikaseni, mutta tähän tarvitset kaksi apulaista;
Jumalan ja hyvän vaimon. Sä tiedät mistä Jumalan apua saat, mutta hyvän
vaimon pitää sinun _hakeman_ itsellesi".

Tunsin hyvin että enoni kosketti vielä kirvelevään haavaan; tahallani
en ollut häntä ymmärtävinäni, vaan vastasin:

"Häntäkään minun ei tarvitse etsiä -- äitini -- --".

"Niin, niin todella", keskeytti enoni. "Kiitä Jumalaa että sinulla on
sellainen äiti; mutta, Harry, häntä et sinä taida viedä mukanasi. Hän
on, niin sanoakseni, juurtunut täällä, hän on kasvanut kiini tälle
paikalle, jossa kaikki hänen muistonsa ovat, sentähden häntä ei voi
muuttaa toiseen maanlajiin. Sitä paitsi, Harry, katsahda hänen elämänsä
kelloon; lue sen napsahdukset -- viisi seitsemättä, kuusi seitsemättä,
seitsemän seitsemättä -- aika yhä vaan vierii eteenpäin, ei se koskaan
seiso hiljaa! Hänen hapsinsa ovat jo valkoiset, vähitellen haihtuu hän
pois, muuttaa toiseen maailmaan -- -- suokoon Jumala että minä pääsisin
sinne edeltäpäin, Harry!" lisäsi hän liikutettuna.

"Ja minä myös", lisäsin innostuneena, "hänettä en voisi elää!"

"Sinun pitää hankkia itsellesi vaimo, joka on hänen kaltaisensa, sillä
'miehen ei ole hyvä yksin olla'. Me miehet tarvitsemme kaikki
äidillistä hoitoa, ja sitä on meidän hakeminen vaimoilta. Äidin aistin
löytyy kunkin naisen sydämessä, ja pikemmin tahi myöhemmin muuttuu
_oikea_ vaimomme omaksi äidiksemme, joka johtaa, holhoaa ja kasvattaa
meitä hellätuntoisimmalla tavalla. En ymmärrä kuinka tulisin toimeen
ilman Pollyani, joka nuhtelee minua, kun menen ulos kaulahuivitta, joka
muistuttaa minua aikanansa ottamaan villapaitani päälleni, joka
alituisesti kehoittaa minua pitämään huolta yskästäni, joka kääntää
nurin taivaan ja maan, jos menen ulos pohjoistuulessa; -- tämä koskee
ainoastaan ruumiisen. Mitä taas henkiseen elämään tulee, niin luulen,
että se tykkänään _sammuisi, jos ei nainen ylläpitäisi tuota pyhää
tulta_. Muuan aasimainen kirjailija on joskus lausunut, että kukin
nainen tarvitsee herran ja että nainen, miestä paitsi, on yhtä
puoletoin, kuin herratoin koira. Paljoa todempi on, että kukin mies
tarvitsee äidin, sillä mies on paljon enemmän hyljätty, ilman
naisellista huolenpitoa, kuin koira ilman herraa. Katsahda kotiin,
jonka yksinäinen nainen saattaa itsellensä valmistaa -- kuinka soma,
kuinka miellyttävä, kuinka valoisa ja vilkas eikö se ole? Ja katsopas
sitten vanhan pojan tuumia. Mutta seikka on se, että nainen jo kehdosta
saakka on varustettu taidolla tehdä elämän suloiseksi; senpätähden
voipikin hän paljon paremmin hoitaa itseänsä, kuin me miehet".

"Tämä kaikki on kyllä hyvin", sanoin minä; "mutta luultavasti jään minä
naimattomaksi. Jos joskus tapaan naisen, joka on äitini kaltainen, niin
-- silloin en tiedä kuinka kävisi. Mutta ajat eivät enään ole samat
kuin ennen; nykyajan naiset haluavat ainoastaan komeutta, arvoa ja
rikkautta. Nykyaikaan ei löydy enään sellaisia naisia, kuin enon
nuoruuden aikana löytyi".

"Älä puhukaan sellaisia, Harry. _Nuoren miehen pitää, niin pian kuin
mahdollista, hankkia itsellensä vaimon ja oman kodin_. Katolinen kirkko
on mielestäni varsin lähellä totuutta, tehdessänsä avion sakramentiksi.
Niin, avio onkin elämän suuri sakramentti, ja minä puolestani luulen,
että se valtio olisi kaikkein onnellisin, jossa kaikki nuoret miehet ja
naiset olisivat oman mielensä mukaan aviossa ja, Jumalan säädännön
mukaan, rakastaisivat toisiansa myötä ja vastoin käymisessä. Usko
minua, Harry, ei sinusta ikinä tule täydellistä miestä, ell'et hanki
vaimoa itsellesi".

"Setä kulta, siihen kyllä vielä on aikaa", sanoin minä. "Jos vaimo
minulle on suotu, niin kyllä sen löydän, päästyäni omaan leipääni".

"Elä, Harryseni, odota kunnes rikastut. Hanki itsellesi uskollinen ja
reipas tyttönen, joka sinut ottaisi, vaikka oletkin köyhä; niin
sinunkin vanhempasi tekivät, ja ken oli onnellisempi ja iloisempi kuin
he! Niinpä teki Polly-tätisi ja minäkin, ja emmepä ole koskaan sitä
katuneet, sillä vaikkapa kaikkea muuta katuukin, niin ei nuorena
naimista tarvitse koskaan katua. Aina löytyi kourallinen jauhoa
vakkasessa ja vähän öljyä astiassa; ja jos se polku, jota me olemme
kulkeneet, on köyhyyden polku, niin voinpa vakuuttaa, että köyhyys on
varsin suloinen".

"Niin!" sanoin katkerasti. "Eno puhuu entisestä kultaisesta
aikakaudesta. Nykyajan naiset ovat hemmiteltyjä muotinukkeja vaan.
Kaikki mitä he toivovat on: mukavuutta, loistoa, komeutta ja
ylöllisyyttä ja he eivät pidä laisinkaan väliä kenen kautta he sen
saavuttavat; toinen mies on yhtähyvä, kuin toinenkin, kunhan vaan on
rikas".

"Hyi, poikani; miten olet raamattusi lukenut? Jo aikaisena Salamonin
aikana kirjoitettiin: 'joka saapi siveellisen vaimon, saapi aarteen,
kalliimman kuin kaikki rubiinit ja kalliit kivet'. Löydämmekö etsimättä
kalliita kiviä ja löytyykö timantteja kylvettyinä kaduilla? Kuule nyt
tarkkaan mitä minä sanon: jalot ja rohkeat miehet muodostavat yleviä
naisia ja ylevät naiset muodostavat oivallisia miehiä. Ole _mies_,
sanan täydellisessä, ihanimmassa merkityksessä ja saatpa varmaankin
kerran hyvän ja lemmittävän vaimon, niin, vaimon, jonka hyvä ajatus
sinusta pitää voimasi vireillä, vaikka koko maailmakin sinua
vastustaisi, ja jonka kiitos kodissasi on paljon parempi kuunnella kuin
maailman järjettömät hurraa huudot, jotka tänään kohoavat yhden,
huomenna toisen kunniaksi".

Samalla ajoimme pienen kaupungin katua pitkin ja pysähdyimme
Jaakko-enon talon eteen, jossa äitini seisoi ovella hymyillen, meitä
vastaan ottamassa.

Minä katselin hänen hopeakarvaisia hiuksiansa, jotka kuun vaalean
renkaan tavoin ympäröivät hänen päänsä, ja rukoilin sydämessäni, että
taivahinen soisi hänelle vielä pitkää ikää, minun ilokseni.



KYMMENES LUKU.

Karolina serkkuni.


"Sinun täytyy nyt mennä tervehtimään Karolina serkkuasi", sanoi äitini,
kotiintuloni jälkeisenä päivänä; "etpä voi arvata kuinka sieväksi hän
on kasvanut".

"Hän on oikea malli kaikille tytöille", sanoi Jaakko-eno; "hän on
tyttö, joka saattaa tehdä paljonkin elämän sulostamiseksi".

"Hän on erittäin säästäväinen ja taitava perheenemäntä", sanoi
Polly-tätini; "hän on malli perheen emännillekin".

Kun Polly-täti sanoi jostakin tytöstä, että hän kelpaisi malliksi
perheen-emännille, oli tuo lause saman arvoinen kuin tohtori-diplomi
miehelle, ehkäpä vähän enemmänkin, sillä Polly-täti punnitsi aina
tarkoin sanansa eikä sanonut mitään ainoastaan "tavan vuoksi", itse
asiaa ensin arvostelematta.

Vanhat ihmiset, jotka kauan ovat eläneet onnellisessa aviossa, tahtovat
mielellänsä, -- hyvässä aikomuksessa luonnollisesti -- ruveta avion
välittäjiksi. Jos he ovat niin ymmärtäväisiä, kuin ne, joiden seurassa
minä oleskelin, eivät he anna tämän halun kovin selvään ilmaantua,
eivätkä suorastansa kehoita nuorta miestä koettamaan onneansa, sen
tahi sen tykönä, hyvin tietäen että tämä keino useimmiten saattaa
nuoren miehen tuumat tykkänään raukeamaan. Äitini vähäinen viittaus,
Jaakko-enon ylistys-lauseet ja Polly-tädin vakuutukset olivatkin
ainoastaan luonnollisia muistutuksia. Karolina serkkuni oli toisen
enoni ainoa tytär. Hänen isällänsä, joka oli muuan noista
yhteiskunnalle niin hyödyllisistä miehistä, oli suuressa määrässä
_miehen_ avuja ja ominaisuuksia. Hän oli voimakas, teräväjärkinen ja
järkähtämättömästi rehellinen, mutta erittäin ankara. Tämä epätasainen
kallio, läpensä kova kuin kivi, oli vaimoksensa saanut hellän naisen,
jonka oli onnistunut tunkeutua hänen sydämeensä ja kukoistaa sen
monessa aukeamassa ja lomassa. Hän oli lahjoittanut miehellensä koko
sarjan poikia ja kukoistavia tyttäriä. Kun hän pari vuotta sitten
kuoli, otti Karolina perheen ja isänsä talouden hoidettavaksensa.
Karolina muistui aina mieleeni hyvänä koulu-toverina; aina hän oli
hyväntahtoinen, vakava ja terävä-järkinen; ja jos koska tarvitsin apua
vaikeissa käännöksissä tahi suuretieteellisien problemien
ratkaisemisessa oli hänen apunsa aina tarjona. Siihen aikaan ei hän
toki ollut mielestäni laisinkaan kaunis; tosin löytyi hänen
kasvoissansa joitakuita piirteitä ja vähän haamua mahdolliseen
kauneuteen, mutta silloin hän vielä oli laiha ja kalpea ja häneltä
puuttui ruumiin kaarevuus ja somuus.

Ylioppilaana ollessani tapasin Karolinan ani harvoin, ja viime kerran
kotona ollessani oli hän pois kotoansa. Eipä siis ihme jos suuresti
hämmästyin, kun seuraavana pyhänä kirkossa näin Karolinan seisovan
lehterillä, muiden laulavien naisien joukossa, kirkkaassa päivän
valossa, joka pyhänä valona ympäröi koko hänen olentonsa. Minä hieroin
silmiäni, sillä hämmästyin suuresti, kun näin edessäni täydellisen
kaunottaren, aivan omituista laatua, joka näytti pysyvän
muuttumattomana kauemmin kuin Uuden Englannin naisien kauneus yleensä.
Minä näin edessäni pään ja vartalon Venus'en muotoiset, ruumiin soman
ja täyteläisen ja poskilla hehkuvan punan, joka ilmoitti terveyttä ja
voimaa löytyvän tuossa ruumiissa ja joka antoi suuremman loisteen
noille silmille, joita aina olin ihaellut, jo silloinkin kun ei
Karolina mielestäni ollut laisinkaan kaunis. Hänen luonnollista
kauneuttansa kohoitti vielä tuo syntyperäinen taito, joka muutamilla
naisilla on aistintapaisena omituisuutena, pukeutua ulkomuotonsa
mukaisesti. Hänen puvussansa ei löytynyt mitään liikanaista koristetta,
eikä mitään silmäänpistävää, niinkuin useilla maaseudun kaunottareilla
on; päinvastoin oli hän varsin yksinkertaisesti puettuna, mutta hänen
pukunsa soveltui niin täydellisesti hänen ulkomuotoonsa, että se
osoitti hänellä löytyvän täydellisen "pukeuma-taidon".

Eno Ebenezer Simmons asui noin kaksi englantilaista penikulmaa kotoani;
ja mainittuna iltana, teen juotuamme, sanoin äidilleni, että ai'on
mennä enoni luo, Karolinaa tervehtimään. Minä kyllä huomasin, että
kotolaiseni mielellänsäkin näkivät minun lähtevän tällaiselle matkalle;
ja, rupesinpa aavistamaan, että heidän ajatuksensa kulkivat samaa
suuntaa kuin tavallisesti maalla, kun nuori mies, palatessansa
yliopistosta seppelöidyllä otsalla, tapaa nuoren neidon, joka on seudun
kaunotar ja naisellisen täydellisyyden malli. Eihän heillä ole muuta
tehtävää, miettivät he, kuin rakastua toisihinsa ja päättää yhdessä
kiivetä "vaivaloisuuden vastamäkeä" ylös. Otaksun ett'eivät kielikellot
syntymäkylässäni voineet keksiä muuta sopivampaa ja mahdollisempaa
keinoa päättää meidänkään tulevaisuudestamme.

Mutta -- samahan se on, jos minä sanon sen nyt heti tahi vasta
myöhemmin, me emme laisinkaan rakastuneet toisihimme, ehkä olimmekin
parhaimmat ystävät, mitä saattaa olla ja vaikkapa olin yhtä paljon
enoni luona kuin kotonani, joten olimme alituisesti toistemme seurassa
-- ja tilaisuutta rakastumiseen siis ei puuttunut. Mutta suhteemme oli
vakava ja tyyni, kuin jos olisimme olleet sisarukset.

Vaikka Karolina olikin kaunis nainen, en minä koskaan huomannut hänessä
vähintäkään n.k. _luvallista keikailemista_, koketteriaa. Löytyy naisia
korkeimmissakin säädyissä, joiden luonnollisin ja viattomin huvi on
kietoa kahleisinsa joku mies, jonka sydäntä he eivät tahdo voittaa,
sillä lumous voimalla, jonka tietävät omaavansa miesten yli. Jos ovat
järkeviä ja hyvin kasvatettuja, koettavat he hillitä tätä haluansa,
mutta kietovat kuitenkin, vasten tahtoansakin, mies-parkoja monella
tuhannella tavalla, johon en tiedä muuta syytä, kuin että se on heidän
luonnossansa eivätkä voi sille mitään. Mutta jos heidän perusaatteensa,
prinsipinsä, ovat huonot, niin muuttuu tämä taipumus voimaksi, jolla
anastavat miehen tykkänänsä käyttääksensä hänet ainoastaan oman
turhamaisuutensa tyydyttämiseksi.

Tätä voimaa -- mikä se lieneekin -- ei Karolinalla ollut
laisinkaan. Päinvastoin kohteli hän miehisiä ihailijoitansa varsin
kylmäkiskoisesti, väliin melkeen epäkohteliaastikin. Jo heti ensi
hetkestä oli Karolina ollut minua kohtaan ystävällinen, lempeä,
kohtelias ja vilpitöin, sekä puhellut kanssani niin suoraan ja ilman
minkäänlaista liikatunteellisuutta, että kaikki perusteet todelliseen
rakastumiseen tykkänään meiltä puuttuivat. Viimeisenä iltana ennen
Europaan lähtöäni olin hänen seurassansa ja hän antoi minulle
jäähyväislahjaksi erään taidokkaasti neulotun matkalaukun, jossa löytyi
eri kotelo kullekin esineelle, joita nuori mies mahdollisesti voipi
tarvita matkoillansa.

"Tahtoisinpa mielelläni seurata kanssasi", sanoi hän innolla ja
elävyydellä, joka suuresti poikkesi hänen tavallisesta tyyneydestänsä.

"Tahtoisinpa minäkin, että voisit seurata kanssani", sanoin
liikutettuna osaksi tuolta luonnolliselta viehkeydeltä, joka valtaa
nuoren miehen, hänen lähtiessänsä pois kotoisen lieden luota ulos
maailman myrskyyn ja osaksi tuolta harvinaiselta hohteelta, joka ilmaui
Karolinan kasvoissa hänen puhuessansa; ja liikutettuna lisäsin minä,
hellästi suudellen hänen kättänsä: "oi Karolina, miksi emme tätä ennen
ajatelleet!"

"No, no, Harry! älä millään muotoa käy herkkätuntoiseksi", vastasi hän
nopeasti ja veti pois kätensä. "Sanoillani en totisesti tarkoittanut
muuta, kuin että tahtoisin olla mies, niinkuin sinä, ja että saisin,
laukku selässä ja keppi kädessä, lähteä ulos avaraan maailmaan. Miksi
ei minua luotu mieheksi?"

"Sinäkö Karolina?" sanoin minä; "sinä ihanuudellasi ja nerollasi toivot
olevasi mies! Mielestäni pitäisi sinun oleman tyytyväinen naisen osaan
elämässä".

"Naisen osa elämässä! mimmoinenkas se on, jos saan kysyä? Ehkä istua
kädet ristissä katsellen maailman menoa -- olla nollana, joka sallii
hyväin ystäväin aika-välin parjata itseänsä ja antaa heidän uskoa, että
me todellisella tyytyväisyydellä loistamme nais-maailmassa".

"Mutta tiedäthän, Karolina", sanoin minä, "että naisella on toinenkin
toimi elämässä, -- kumminkin niin somalla naisella, kuin sinä olet".

"Sinä varmaankin tarkoitat avioa. Niin, jos minä, niinkuin sinä, saisin
kulkea maailman ympäri, hakien ja etsien tuota ainoata oikeata ja
myöskin löytää hänet, silloin ehkä olisi seikka toinen. Mutta nyt olen
tilaisuudessa valita ainoastaan niiden joukosta, jotka tulevat itse
tarjoutumaan. Tosin kyllä olen lukenut kirjassa 'Tuhatta yksi yötä'
ruhtinattarista, jotka olivat niin ihanoita, että niiden luo vaelsi
parvittani kosijoita, saadaksensa heidät omaksensa; mutta tuollaisia
ihmeitä ei tapahdu nykyaikaan Uuden Englannin pienissä kaupungeissa.
Minun vaali-listassani ei siis löydy muita, kuin ne miehet tällä
seudulla, jotka ovat vaimoa vailla, jotka pitävät vaimon ja kyökin
yhtä-arvoisina, ja jotka _ehkä_ pitävät minut sopivana itsellensä.
Mutta tuostapa muistuu mieleeni, että kumminkin yksi niistä, jotka
minua ovat tuumailleet, on päättänyt olla minusta _huolimatta_. Silas
Boordman on tosittanut sekä itseänsä että sisariansa, että minä
rakastan liian paljon komeutta ja vielä lisäksi olen liian vapaa ja
itsepäinen. Tämäkin tie on siis, niinkuin näet, minulta suljettu; Silas
ei huoli minusta!"

"Luulokas narri!" huudahdin minä.

"Sehän on nuorissa miehissä täällä yleinen luulo, että kaikki
naima-ikään tulleet naiset tällä seudulla löytyvät ainoastaan sentähden,
että heillä olisi suurempi joukko valita. Jos en inhoaisi jo ajatellakin
avioa heidän kanssansa, niin tekisipä mieleni antaa jonkun heistä kosia,
ainoastaan saadakseni sanoa heille, kuinka luuloittelevia he ovat. Mutta
sinut, Harry, sinut olen aina eroittanut tuosta mies-parvesta, syystä
että olet minun serkkuni ja että ajattelen sinua ainoastaan niinkuin
veljeäni".

"Mutta, Karolina, sinä et saa olla liian idealistinen; et saa vaatia
liian paljon miehiltä".

"Vaatia? Minä en vaadi keltään mieheltä mitään, toivon vaan että he
antavat minun olla rauhassa. Minä en tahdo odottaa miestä, joka
valmistaisi minulle aseman elämässä, -- minä tahdon itse sen valmistaa.
Sinulla on omat ideasi, joita sinä tahdot toteuttaa -- minulla myös on
omani. Samalla kuin sinua kehoitetaan itsenäiseen ja vapaasen
vaurastumiseen, kielletään minulta tämä vapaus. Olisikohan sinulle
mieluista istua hiljaa perhe-piirissäsi, lukea ääneen äidillesi,
kohentaa valkeata pesässä, lakaista keitto-piisiä ja orvokin kaltaisena
ainoastaan hajoittaa perheellisyyden ihanata tuoksua ympärillesi, siksi
kuin joku nainen sattumalta tulisi antamaan sinulle rikkautta ja aseman
elämässä ja kehittämään taipumuksesi hellyyteen ja uskolliseen lempeen.
Minä olenkin todella, niinkuin äsken mainitsit, liian idealistinen ja
itsepäinen tuumissani, voidakseni koskaan joutua naimisiin; ja
kuitenkin tarvitsen minä oman talon, oman kodon, oman vaikutus-alan ja
oman piirin vapaalle toiminnalle. Niinkauan kuin äitini vielä eli, oli
se lohdutuksenani, että olin kaikki hänelle. Äiti parka! hänellä ei
ollut paljon iloa elämästä, ja minä olin hänen uljuutensa, hänen ainoa
ilonsa. Nyt on hänkin poissa ja isälleni en voi toimittaa muuta kuin
sen, minkä kelpo palkka-piika tekisi; mutta tuohan olisi menekki, jota
nyt vältetään ja ne rahat, jotka sen kautta säästyvät, käyttää isäni,
neuvoani kysymättä, uusien kivikko-maiden ostamiseksi, vaikka meillä jo
on niitä niin kyllin, ett'emme tiedä mitä niillä teemme. Minä luovun
nyt kaikista omista mielen-teoistani, sieluni estyy kehittymästä
polkiessani talouden ja karjan-hoidon polku-myllyssä, ja kuitenkaan ei
minulla ole ainoatakaan cent'iä, joita voisin omikseni kutsua. Minä
olen palkollinen, joka tekee työtä ainoastaan ruokaa ja vaatteita
ansaitaksensa, ja sentähden, että olen tytär talossa, vaaditaan, että
tekisin tämän mielelläni ja tuskastumatta. Ainoa keino, tästä asemasta
päästäkseni, on, että rupean samaan toimeen jonkun miehen luona,
jolloin minun tulisi, samalla kuin hoidan hänen talouttansa, myöskin
ottaa päälleni vaimon erityiset velvollisuudet -- mutta tätä keinoa,
sen voin sinulle vakuuttaa, _en koskaan_ käytä. Siispä voit olla varma,
että kun kymmenen tahi parinkymmenen vuoden kuluttua palaat jälleen
tänne, tapaat sinä minut jonkinmoisena koto-tavarana täällä, ja kuulet
minua jokapäiväisessä puheessa mainittavan vanhaksi neiti Karolinaksi,
ulkokullatuksi vanhaksi piiaksi, josta puhutaan varoittavana
esimerkkinä itsepäisille, nuorille kaunottarille, jotka eivät suostu
ensimmäiseen armolliseen naimistarjoukseen. 'Karolinakin oli kaunis
tyttö aikanaan', sanovat he silloin; 'mutta hän oli liian itsepäinen ja
vaativainen. Nyt hänen aikansa on ohi ja vanha-piika hänestä tuli kuin
tulikin, sillä hän kantoi aina päänsä liian korkealla ja sanoi _ei_
liian usein. Sentähden, tytöt, on parasta, että pidätte varman
epä-varmana'".

"Kuitenkin, serkkuni", sanoin minä, "vaikkapa me miehet olemmekin
ansaitsemattomat syntiset, taivutte te naiset toki joskus
armeliaisuudesta ottamaan jonkun meistä".

"Sitä en minä saata tehdä; tosin kyllä minäkin olen sitä _koettanut_,
mutta se oli aivan mahdotointa. Tämä pakon ja velttouden tila, joka
painajaisen tapaisena vaivaa naista, voipi kyllä joskus houkutella
hänet hurjaan päätökseen, ja enpä saata kieltää, että olemme suuressa
kiusauksessa, kun mies tarjoaa meille rikkautta, rikkautta, joka
valmistaa meille mukavuutta, joka antaa meille tilaisuuden seurata
omaa mieltämme ja jonka kautta tulemme muista rippumattomiksi, tämä
tila, joka naimattomalta naiselta puuttuu, -- se on suuri kiusaus --
mutta -- --".

"Mutta sinä sen voitit?"

"Niin, minä voitin sen, ehkä kiusaus olikin suuri. Minä kyllä halusin
komeata kartanoa Bostonissa, halusin maalauksia, vaunuja, palvelijoita,
halusin nähdä ympärilläni tuon loiston, joka seuraa rikasta naimista;
mutta en sittenkään voinut suostua naimisiin. Se joka minulla oli
tarjona oli liian kunnon mies leikitelläkseni hänen kanssansa. Jos hän
olisi tahtonut ruveta minulle hyväksi sedäksi, olisin minä
sydämellisesti häntä lempinyt, pitänyt hänen kotinsa parhaimmassa
kunnossa ja nöyränä tyttärenä hoitanut häntä; olisin lukenut hänelle
ääneen, olisin laulellut ja ollut hänen paras _ystävänsä_, mutta hänen
_vaimoksensa_ en voinut ruveta. Kun vaan tällaista ajattelinkin kävi
tuo kunnon mies vallan inhoittavaksi silmissäni".

"Oletko koskaan puhunut isäsi kanssa tunteistasi?"

"Mitäpä minä siitä hyötyisin? Maailmassa löytyy ihmisiä, jotka eivät
laisinkaan voi ymmärtää toisiansa, ja jos minä isäni kanssa haastelisin
tunteiden maailmasta, niin emme ymmärtäisi toisiamme enemmän kuin jos
puhuisimme vieraita kieliä. Isäni kunnioittaa käytännöllistä kykyäni,
uutteruuttani ja taitavuuttani toimissa; joissakuissa aate-piireissä
olemme sentähden sangen yksimieliset. Hänen mielestänsä tein toki
varsin tyhmästi, kun en suostunut tuohon avioliittoon, ja hän ei voi
ymmärtää muuta, kuin että olen vähän kieropäinen; mutta hän ei virka
mitään. Hänen mielestänsä olen laskenut käsistäni ainoan tilaisuuden
päästä edulliseen avio-liittoon; mutta kun olen suureksi avuksi
kotonakin, on hän jo unhottamaisillansa koko asian. Varmaankin kaikki
ystäväni nyt surkuttelevat salaa hulluuttani; jos minä sitävastoin
olisin avioon suostunut, niin kaikki ylistäisivät ja kiittelisivät
minua. Eiköpä kuitenkin ole paljon rehellisempää, viisaampaa ja
tosi-naisellisempaa, jos minä itse raivaan tieni elämässä ja itse
valmistan itsenäisyyteni, niinkuin sinä aiot tehdä? Eipä todellakaan
ole kunniallista ja oikein, antautua asemaan, jossa emme voi täyttää
mitä meiltä pääasiallisesti vaaditaan, kun samalla ehkä estämme siitä
jonkun toisen, joka on sopivampi sillä paikalla kuin me. Hyljätty
kosijani on jo kyllin onnellinen; hän on valinnut itsellensä vaimon,
joka häntä jumaloitsee, ja jonka pitäisi olla kiitollinen minulle,
ett'en pitänyt kosijatani kiini sanoistansa".

"Mutta Karolina, joskus tulee tuo valittu, onnen määräämä ritarisi".

"Ja vapauttaa onnettoman hovineidon!" sanoi hän nauraen. "Tulkoonpa
vaan. Mutta, totta puhuen, serkkuni, ette te miehet tunne naisia.
Sanotaan että syntyy paljon enemmän naisia kuin miehiä; mutta ei tämä
tapahdu sentähden, että teillä olisi pitempi rivi, joiden joukosta
saisitte valikoida, eipä senkään tähden, että kukin leskimies saisi
oitis täyttää vajavaisuuden, -- ei, vaan sen tarkoituksena on, että
joillakuilla naisilla pitää oleman vaikutus-piiri muuallakin
maailmassa, kuin koti-lieden ympärillä. Tosin kyllä avio on korkein,
parain pyrittävä maailmassa; ja kun täytynee otaksua että yhteiskunnan
asetukset ja säännöt ovat enemmistölle laaditut, niin emmehän me,
eroavaisuudet, saane nureksia jos niissä löytyy monta kohtaa, jotka
meille ovat vastenmieliset. Minun tositukseni on kuitenkin että löytyy
toiminta ja eri tehtävä silläkin, joka ei voi, tahi joka ei tahdo mennä
avio-liittoon".

"Aivan päinvastoin saarnasi äsken juuri Jaakko-eno, nimittäin ett'ei
kukaan mies saata täydellisesti muodostua ilman vaimoa".

"Jaakko-sedällä on pää täynnä naimis-tuumia. Onpa toki onni ett'ei hän
ole itsevaltias keisari, sillä luulenpa, että hän yht'äkkiä, jos
tahtoisimme tahi ei, naittaisi kaikki miehet ja naiset keskenänsä.
Mielellänikin myönnän että oikea _tosi avio_, joita tapaamme ehkä yhden
sadasta, on miehen ja naisen oikea suhde elämässä; mutta siitä ei
seuraa, että kaikki avioliitot ovat onnellisia. Niin hellässä yhtiössä,
kuin avioliitto on, pitäisi löytymän täydellinen yksimielisyys ja
myötätuntoisuus. Kuta alhaisemmalla sivistyksen kannalla me olemme sitä
vähempi on luonteiden erinlaisuus. Renki ja piika tapaavat pikemmin
tyydyttävän yhtämielisyyden kuin korkeammalla sivistyksen portaalla
seisovat henkilöt, joissa kasvatus on muodostanut tuhansia eri
personallisia luonteita ja omituisuuksia. Historiassa kyllä luemme
miten Roomalaiset ryöstivät Sabinilaisia naisia ja miten nämät, tämän
rohkean petoksen kautta riistetyt naiset, mielistyivät miehiinsä niin
suuresti, ett'eivät enään tahtoneetkaan palata kotiansa. Tuollainen on
mahdollista ainoastaan silloin, kun yhteiskunnat vielä ovat varsin
alhaisella sivistyksen kannalla, kun eri luonteet ainoastaan
epäselvästi ovat muodostuneet. Koettaisivatpahan nykyaikaan ryöstää
naisia sivistyneistä luokista, niin luulenpa varmaan, että moni heistä
tappaisi miehensä, -- tiedän kumminkin _yhden_, joka sen tekisi", sanoi
hän salaman säihkyessä hänen kauniista silmistänsä, nyrkillänsä tehden
uhkaavan liikkeen.

"Mutta todellista avio-onneahan meidän on etsiminen", muistutin minä.

"Niinpä niin, sinun sitä kyllä kannattaa etsiä, sinun, jolle
synnynnältäsi jo on annettu oikeus hakea ja valita", vastasi hän. "Mitä
minuun tulee, jonka täytyy odottaa siksi, kuin tuo valittu minut
löytää, niin on mahdollisuuskin löytää todellinen avio-onni niin
epätietoinen ett'ei siitä ole puhumistakaan. Voinhan kyllä esimerkiksi
saada periä jonkun suuren omaisuuden ja kuolla miljonain omistajana,
eihän se ole perin mahdotointa, onhan se tapahtunut monelle muullekin,
joka on yhtä vähän sitä odottanut kuin minäkin; mutta eikö olisi varsin
hullua ruveta perustamaan laskujansa tuollaiselle mahdollisuuden
perusteelle? Ja kuitenkin on kaikki, mitä minun puolestani on tehty,
tehty ainoastaan siinä tarkoituksessa, että joutuisin naimisiin. Eräänä
päivänä menin Jaakko-sedän luo ja koetin saada hänet suostumaan
esitykseeni saada lukea itseni lääkäriksi, voidakseni tätä virkaa
oikein toimittaa; mutta en voinut saada häntä arvostelemaan esitystäni
asian vakavammalta puolelta enkä uskomaan, että todella tarkoitin mitä
puhuin. Hän luuli, että keinottelin valtion turvallisuutta vastaan, kun
ai'on omin päin tulla toimeen".

"Sinun täytyy suoda anteeksi, Karolina", sanoin minä, "jos minustakin
tuntuu aivan mahdottomalta, että sallittaisiin naisen, sellaisen kuin
sinä olet, jäädä naimattomaksi, ja varmaankin löydät vielä _joskus
jonkun_, joka sinua miellyttää -- tultuasi vähemmin vaativaiseksi".

"Vaativaiseksi! Miksi sinä käytät tuota sanaa, vaikka tiedät, ett'en
minä vaadi mitään? Minä en ole ideelli, olen ainoastaan individuelli;
minun täytyy sisimmässäni tuntea vastustamatoin voima, joka kiinittää
minut siihen mieheen, joka mahdollisesti voisi kelvata puolisokseni;
tuollaista tunnetta ei se mies, josta olen puhunut, voinut sydämessäni
herättää, vaikk'ei minulla ollut mitään muistuttamista hänen
personaansa vastaan; mutta oitis, kun vaan ajattelin itseäni hänen
vaimonansa, kävi hän varsin inhoittavaksi silmissäni. Minä en
varmaankaan ole luotu avio-liittoon sopivaksi. Ja kuitenkin täytyy
minulla olla jotakin omaa; minulla pitää oleman perus-aate, jonka
tahdon toteuttaa; en voi tulla toimeen ilman omaa kotia ja omia
varojani, joita saan käyttää mieltäni myöten; mutta kaikki näkyy olevan
ainoastaan esteenä aikeilleni. Kun mies tarvitsee kasvatusta, on
hänellä tarjona yliopisto, rikkailla varastoilla, joissa hän saapi,
suuritta kustannuksitta, opetusta kaikissa aineissa. Meillä naisilla ei
ole mitään tuollaisia oppi-laitoksia ja ne koulutkin, jotka naisille
löytyvät, ovat nykyisessä tilassansa paljoa köyhemmät, kuin ne, joissa
nuorukaiset saavat ensi opetuksen, ja kustannukset niissä ovat toista
vertaa suuremmat. Ja kun kysyn professorilta, tahtooko hän antaa
minulle erityistä opetusta kotonansa, lausuu hän pari kohteliasta
lausetta ja antaa minun mennä menojani, ajatellen, että olen
narrimainen, puolihassu tyttö-parka, tahi joku onnetoin kalastaja
naimavesissä. Hän luulee ett'ei maksa vaivaa opettaa minua, sillä
varmaankin juoksisin ensimmäisen perään, joka vaan minua viittaisi, ja
jättäisin opin siksensä. Tällaista luuloisuutta en todellakaan voi
kärsiä".

"Rauhoitu, Karolina; näetsen, nuot vanhat professorit ovat itse
onnellisia aviomiehiä, ja siitä syystä jumaloitsevat he naisia;
senpätähden eivät voi ymmärtää miten voipi löytyä naisia, jotka eivät
halua heidän paratiisiinsa".

"Minä en halveksi heidän paratiisiansa", sanoi Karolina, "päinvastoin
pidän _heidät_ onnellisina, jotka voivat sinne päästä; ja minun täytyy
samalla iloita ja ihmetellä, kun näen, miten onnelliset ja tyytyväiset
monet todellakin somat ja kauniit naiset ovat mennessänsä avio-liittoon
sellaisten miesten kanssa, joista ei luulisi kenenkään huolivan. Mutta
eikö sinun käy minua sääli, kun minun täytyy jäädä aivan osattomaksi,
syystä ett'en voi taipua tuollaiseen liittoon".

"Mutta ethän moittine Luojan töitä, Karolina?"

"Enpä juuri; en moiti Luojaa, joka minut naiseksi loi, en edes sydämeni
salaisimmassa kolkassakaan -- enkä myöskään tahdo olla epä-naisellinen.
En tahtoisi, jospa voisinkin, Georges Sand'in tapaan, pukeutua miehen
pukuun ja elää kuin mies. Tuollainen naisen käytös on minusta varsin
vastenmielistä; kuitenkin tahtoisin yhteiskunnan la'it ja tavat niin
paljon lievennetyiksi, että ne sallisivat naisen, joka ei tahdo
mennä naimisiin, itse hankkia muista riippumattoman toimeen-tulon
maailmassa. Sitten ei avio-liittoa enään pidettäisi ainoastaan jonakuna
toimeen-tulon välikappaleena. Itse luonto jo on tehnyt tilamme
vaivaloiseksi, senpätähden pitäisi lakien ja yhteiskunnallisien
asetuksien kokea meitä ylläpitää, laajentaa vaikutus-alaamme ja
innostuttaa pyrinnöitämme, juuri sentähden, että me, ollen heikompi
osa ihmiskunnasta, sitä tarvitsemme".

"Karolina", kysyin minä, "mitä sinä olisit pyytänyt, jos sinulle olisi
luvattu kaikki mitä haluat?"

"Ensiksikin aivan samanlaisen kasvatuksen, kuin veljeni ovat saaneet,
sillä olen jo kyllästynyt tuohon puoli-sivistykseen. Luonteeni on sitä
laatua, että aina tahdon perin pohjin tuta asian, johon kerran ryhdyn
ja tarkka kuin olen, tahdon aina toimittaa asian niin hyvin kuin sen
voi toimittaa. Minä en tarvitse mielistelemistä luonnollisesta
taitamattomuudestani, enkä armahtelemista hitaasta työstäni, sentähden
että minä olen nainen. Saatuani perinpohjaisen, yleisen kasvatuksen,
tahtoisin jatkaa oppiani erityis-tietojen hankkimisella. Minulla on
suuri halu lääkärin virkaan, luonnollinen taipumus sairaiden
hoitamiseen, ja nyt jo tulee ihmisiä likeltä ja kaukaa kysymään
neuvojani ja pyytämään apuani sairaiden hoitamisessa. En epäile
sentähden, ett'en tässä virassa voisi toimittaa paljon hyvää, ja varma
olen, että itse olisin varsin onnellinen, kun saisin oman soman kodin
ja toiminnan, joka minua tyydyttäisi; mutta puoli oppineena en tahdo
antautua tälle alalle, vaan tahdon toimittaa tehtäväni yhtä hyvin, kuin
mieskin, tahtoisin saada saman palkan, enkä huolisi ottaa muuta, kuin
minkä rehellisesti olen ansainnut".

"Mutta, Karolina, miehellä on paljon ja ankaraa työtä".

"Eikö minulla muka sitä olekaan? Etkö luule, että suuren talouden ja
karjan hoitaminen, että huolenpito kaikista isäni kotoisista toimista
on ankaraa työtä? Monta työtä saan itse toimittaa, kun en tyydy
kenenkään muun työhön, ja tämä on sitä ikävämpää, kun se estää kaiken
hengellisen sivistyksen edistymistä".

"Mutta eikö isäsi antaisi sinun tyydyttää lukuhaluasi?"

"Isäni riippuu ankarasti kiini vanhoissa tuumissansa ja vastustaa
kaikkia muutoksia. Minä olen anonut häneltä lupaa ruveta lukemaan,
siten tullakseni kelvolliseksi johonkuhun arvolliseen toimeen; mutta
hän on järkähtämätöin. Hän vaan sanoo, että minä tiedän paljon enemmän,
kuin useammat muut naiset ja enemmän kuin itse tarvitsenkaan, ja ett'ei
hän voi tulla minutta toimeen. Kun veljeni joutuvat yhdenkolmatta
vuoden ikään, ei hän enään voi heiltä vaatia mitään; heidän
alaikäisyytensä päättyy määrätyllä ajalla, -- minun ei koskaan".

Me kävelimme kuutamossa edestakaisin puiden varjossa, talon edustalla.
Äkkiä pysähtyi Karolina.

"Harry", sanoi hän, "jos sinä onnistut, jos sinusta, niinkuin minä
toivon, tulee suuri, etevä kirjailija -- puhu silloin vaitiolevien
puolesta, puhu meidän puolestamme, joiden elämä hiljaisuudessa ja
sorrettuna kuihtuu, palaa ja muuttuu tuhaksi".

"Sen tahdon tehdä", sanoin minä.

"Kirjoitathan minulle? Minä iloitsen saadessani sinun kauttasi kuulla
jotakin maailmasta, ja riemuitsen myös sinun menestyksestäsi".

"Karolina, etkö ole koskaan puhellut sydämesi salaisuuksista äitini
kanssa?"

"En; minä olen liian ujo sitä tekemään, ja sitä paitsi tiedän, että
tuollaisilla hellillä, lempivillä vaimoilla ja äideillä, kuin sinun
äitisi, on yksi ainoa lääke kaikille meidän suruillemme".

"Päinvastoin luulen minä, että äitini, jonka luonne on jalo ja vapaa
kaikesta turhamaisuudesta, käsittää asiat syvemmältä, kuin mitä
pinnalta näkyy. Varmaankin hän ymmärtäisi myös sinunkin surusi ja
ehkäpä hän voisi vaikuttaa jotakin eduksesi. Kerro hänelle samaa mitä
olet minulle nyt sanonut".

"Tee se itse, jos niin haluat; sitten minä puhelen hänen kanssansa,
ehkä hän tahtoo tehdä jotakin edukseni".



YHDESTOISTA LUKU.

Lisää Karolina serkusta.


Seuraavana päivänä puhelin Jaakko-enon kanssa Karolinan luku-halusta,
ja sanoin, että meidän jollakin tavalla pitäisi koettaman vapauttaa
hänet nykyisestä ahtaasta piiristänsä.

Hän katsahti minuun veitikkamaisesti ja sanoi: "Taivahinen kyllä raivaa
tien niin kauneille tytöille, kuin Karolina on. Hän on nyt vähän
levotoin ja on sentähden saanut päähänsä noita nykyajan liian korkealle
pyrkiviä, hulluja tuumia. Seikka on se, että meidän pieni kuntamme on
niin erillään muista, ett'ei hän varmaankaan löydä täällä ketään
sopivaa miestä itsellensä. Karolinan pitäisi päästä ulos maailmaan,
hänen pitäisi ensi kesänä lähteä johonkin kylpylaitokseen, että ihmiset
saisivat hänet nähdä. Ei löydy monta, joilla on somempi muoto, kuin
hänellä, ja voimmepa olla varmat, että monen silmät kääntyvät häneen.
Siten luulen hänen pian pääsevän asemaan, jonka luonto on hänelle
määrännyt".

"Mutta ettekö ole eno koskaan ajatelleet, että hän ehkä
inhoaa ajatellakin lähteä ulos maailmalle, saadaksensa useita
naimis-tarjouksia? Eikö sekin ole epä-naisellista, nöyryyttävää? Minä
tiedän varmaan, että hän on liian ylpeä, liian paljon kunniastansa
pitävä, lähtemään tuollaiselle matkalle. Ja miksi tuollaisilla
luonnonlahjoilla varustettu nainen pakoitettaisiin tukehuttamaan
luonteensa, sitomaan sielun-voimansa ja ainoasti _odottamaan_
päästäksensä tilaan ja asemaan, johon varsinaisesti pyrkiminen on yhtä
epä-naisellista kuin avio-tarjoukseen suostuminen, joll'ei se tapahdu
sydämen tunteen kiihoituksesta".

"Totta puhuen", sanoi enoni, taas veitikkamaisesti katsellen minua,
"minun mielestäni olisi Karolina varsin sopiva sinulle -- juuri
sellaisen vaimon sinä tarvitset -- jalon ja nerokkaan, mutta samalla
naisellisesti lemmittävän. En tiedä mitään, joka estäisi sinut
ottamasta häntä".

Vanhat hyväntahtoiset ihmiset päättelevät väliin erinomaisella
varmuudella nuorison asioita -- toisinaan varsin lystilliselläkin
tavalla. Enonikin vakuutti sellaisella varmuudella, ett'ei mikään
estänyt minua _ottamasta_ Karolinaa, että olisi voinut luulla Karolinan
kauppatavaraksi, joka vaan _oli otettava_.

"Mutta puhuttehan te, eno kulta, hänestä ikääskuin hän olisi kultainen
omena, jonka saamme ottaa, kunhan vaan ojennamme kätemme", sanoin minä.
"Ettekö ole koskaan tulleet ajatelleeksi ett'en minä _voisi saada_
häntä jos kuinkakin haluaisin?"

"Enpä todellakaan", vastasi Jaakko-eno, katsellen minua niin
ihailevasti, että olisin voinut rakastua itseheni. "Minulla on omat
mietteeni. Eipä hän ole ollut tilaisuudessa nähdä monta sinua etevämpää
miestä".

"Mutta otaksukaa että hän ei halua mennä naimisiin?"

Enoni hymyili ilkullisesti ja sanoi:

"Minä epäilen, että sellaisia naisia löytyy".

"Minusta nähden", muistutin minä, "on Karolina luotu lukemaan eikä
tavallisia nais-askareita toimittamaan, ja olenpa varma, että
ainoastaan erinomainen, personallinen taipumus, hellyys, joka voittaisi
kaikki muut tunteet, voisi tehdä koto-askareet hänelle suloisiksi.
Hänellä on varsin suuret vaatimukset ja vallan omituinen luonne;
tuskinpa siis voitane toivoakaan, että hän koskaan tapaa sellaisen,
jota hän oikein saattaa lempiä. Mielestäni on tuo otaksuminen, ett'ei
nainen kelpaa muuhun, kuin perheellisiin toimiin, vaikkapa hänellä
olisi mimmoiset luonnonlahjat tahansa, yhtä suuri vääryys meidän
sivistyneessä aikakaudessamme, kuin tuo tuhma tapa puolisivistyneissä
kansakunnissa, joka määräsi, että pojan aina täytyi antautua isänsä
ammattiin, vaikk'ei hänellä siihen olisi ollut laisinkaan halua eikä
taipumusta. Varsin raskaalta tuntuisi, jos minä esimerkiksi olisin
pakoitettu rupeamaan suutariksi, syystä että isäni olisi suutari".

"Mutta", sanoi enoni, "emmehän saata verrata näitä toisihinsa. Vaimona
ja äitinä vaikuttaa kodissa, joka on naisen oikea vaikutuspiiri, on
pyhä toiminta; -- korkeammalle nainen ei voi kohota. Senpätähden kukin
nainen, joka antautuu muulle toimelle, on verrattomasti alhaisemmalla
kannalla kuin nainen, joka pysyy kotoisissa toimissansa".

"Antakaa minun käyttää toinen vertaus", sanoin minä. "Isäni oli pappi
ja minä kunnioitan, melkeenpä jumaloitsen sellaista pappia ja
sielunpaimenta, kuin hän oli. Mutta jos minua pakoitettaisiin hänen
työtänsä jatkamaan, olisi se varsin raskasta, sillä siihen virkaan ei
minulla ole kykyä enkä olisi siihen soveliaskaan. Siinä en siis
onnistuisi, jotavastoin voin toisessa toimessa hyvinkin menestyä.
Samoin kuin ei miehen pitäisi ruveta papiksi maallisten etujen tähden
tahi omaan leipään päästäksensä vaan ainoastaan todellisen, sisällisen
kutsumuksen vaikutuksesta, samoinpa ei naisenkaan pitäisi mennä
avioliittoon päästäksensä huolesta elättää itseänsä tahi arvoon
päästäksensä, vaan ainoastaan tosi lemmen kiihoituksesta. Minun
mielestäni olisi yhteiskunta siten järjestettävä, että itsenäisellä
naisella olisi yhtä hyvä tilaisuus tietoja hankkimaan ja järkeänsä
vaurastuttamaan, kuin miehilläkin ja että yhteiskunta asetuksillansa
auttaisi naista omin voimin hankkimaan tavaraa ja sitä suojelemaan,
antaen naiselle saman arvon kuin miehellekin. Jos lakien
välttämättömästi pitää tehdä eroitus sukupuolien välillä, niin pitäisi
niiden pikemmin auttaa, kuin sortaa heikompaa sukupuolta. Olisihan tämä
miehellekin eduksi; sillä silloinhan hän voisi olla vakuutettu, että
vaimonsa ottaisi hänet ainoastaan puhtaan, korkeimman lemmen
kehoituksesta eikä ainoastaan saadaksensa oman kodin, tahi: _kun ei
enään muu auttanut_. Sitten ei naisen enään tarvitsisi pakoittaa
sydäntänsä lempimään sitä, jonka hän usein valitsee ainoastaan sen
tähden, että hänen _täytyy_ mennä naimisiin, vaan nainen liittyisi
lemmittyynsä sydämensä halusta, varmaan tuntien, että tämä oli ainoa,
joka hänelle oli kallein kaikista".

"No, no, en minä tahdo olla mikään avio-välittäjä", sanoi enoni,
äänellä, joka ilmoitti pettynyttä toivoa, "mutta mielestäni sopisitte
sinä ja Karolina varsin hyvin toisillenne; ja olenpa varma, että sinä,
jos vaan tahtoisit koettaa, pian karkoittaisit nuot uudet, oudot
mietteet hänen aivoistansa ja sydämestänsä ja anastaisit itse niiden
sijan".

"Mutta jos minä jo olisin koettanut ja huomannut että se on turhaa?"

"Ethän liene saanut rukkasia häneltä?" kysyi Jaakko-eno, hämmästyen.

"En suinkaan", vastasin minä, "Karolina on yksi näitä naisia, joiden
käytös tykkänään estää kaikki tuollaiset kokeet. Uskokaa minua, eno,
jos hän rakastaa minua yhtä totisesti ja sydämellisesti, kuin sisar
veljeään, niin tekee hän sen ainoastaan sentähden, että minä olen
välttänyt väärin käsittää hänen jaloa ystävyyttänsä ja kaikkea
sille perustuvaa luuloittelua. Hän on totinen ystäväni, kuni
ylioppilastoveri, eikä tarvitse peljätä että tämä tunne muuttuisi
miksikään hellemmäksi. Mahdollisesti kyllä löytyy tälle Dianalle joku
Endymioni; mutta ei se ole Harry Henderson".

"Hm!" sanoi enoni. "Pahoinpa pelkään vaan, että hänestä tulee
vanha-piika; ja täytynethän sinäkin myöntää, että naimatoin nainen
aina on kehkeymätöin, epätäydellinen olento".

"Eipä suuremmassa määrässä kuin naimattomat miehetkään", vastasin minä;
"sillä, niinkuin tiedätte eno, on löytynyt monta miestä, joiden
isän-rakkaus on ollut paljoa suurempi kuin useimmilla avio-miehillä.
Fenelon esimerkiksi, oli naimisessa koko ihmiskunnan kanssa ja
kukin ihminen, jonka hän tapasi, sai oitis lapsen sijan hänen
sydämessänsä. Samoinpa löytyy naimattomia naisiakin, hellemmillä äidin
tunteilla, kuin moni äiti. Sellaisia naisia tapaamme noissa monissa
laupeuden-siskojen yhtiöissä, joiden toimena on etsiä ja pelastaa
onnettomia, hyljätyitä lapsi-parkoja, joiden äideiksi he rupeavat.
Näetten siis, eno, että löytyy luonteita, jotka eivät tarvitse avioa
kehkeytyäksensä; mutta ne ovat, tosi kyllä, varsin harvinaisia".

"Kaikki tuo voi olla varsin hyvä, mutta ainoastaan poikkeuksena;
harmittaisipa se kuitenkin minua suuresti, jos niin pulska tyttö, kuin
Karolina on, kuihtuisi pois vanhana piikana".

"Niinpä luulen minä käyvänkin", sanoin minä, "joll'ette te, eno, ojenna
hänelle kättänne ja auta häntä, vapaasti seuraamaan sitä uraa jonka
luonto itse hänelle näkyy määränneen. Karolina ei koskaan lähde itse
miestä hankkimaan. Itse ajatuskin, että hän näyttelisi omaa kaunista
itseänsä, siinä epävakaisessa toivossa, että joku häneen mieltyisi,
olisi jo kylläksi karkoittamaan hänet kokonansa seura-elämästä. Hänen
itsenäinen luonteensa vaatii hänelle oman tien raivattavaksi ja hänen
on yhtä tukalata, kuin nuoren miehenkin olla muista riippuvainen. Hän
oppii kaikki erinomaisella helppoudella, hän on suuresti huvitettu
tieteellisistä tutkimuksista ja haluaa lääkäriksi, joka toimi onkin
erinomaittain sopiva naisille, sillä siinä pääsee naisen äidinluonne
ihanimmalla tavalla kehkeytymään. Antakaa te, eno, hänelle ensimäiset
perusteet ja puhutelkaa sitten hänen isäänsä, että hän suostuisi
valmistamaan Karolinalle tilaisuutta oppiansa jatkamaan".

"Totta kyllä on", sanoi enoni, "että Karolina on taitava
sairaan-hoitaja; hänellä on vahva ruumis ja suuri kestäväisyys,
rohkeutta ja älyä häneltä ei myöskään puutu ja erinomainen on hänen
taitonsa sairaita lohduttaa ja rauhoittaa. Järki hänellä samoin on
terävä, sen olen huomannut hänen muistutuksistansa moniaista kirjoista,
joita hän on minulta lainannut. Mutta kuitenkin on naisen lääkäriksi
rupeaminen aina ollut mielestäni niin narrimaista ja mahdotointakin,
ett'en ole koskaan häntä siihen yllyttänyt".

"Olkaa vakuutettu, enoni, että Karolina käy vaan yhä viehättävämmäksi,
kuta vapaammin ja enemmän oman mielensä mukaan hän saapi toimia sillä
alalla, johon luonto näkyy hänet määränneen. Koettakaapa sulkea
valkoinen, komea joutsen karjapihaan, ja pianpa käy sen käynti
epävakaiseksi, horjuvaksi, se kadottaa luonnollisen iloisuutensa ja
kadottaapa vihdoin valkeat höyhenensäkin; mutta laskekaapa se jällensä
luonnolliseen vapauteensa, niin pian on se yhtä ihana ja kaunis kuin
ennen. Nerokas, ihana nainen, jota joku korkea, jalo aate elähyttää, ei
koskaan vanhene; ei hän koskaan lakastu. Päin vastoin käy hän ajan
kuluessa yhä enemmän viehättäväksi, saadessansa vapaasti ja kokonansa
antautua toimelle, joka häntä enin miellyttää, ja monesti pysyy hänen
ihanuutensa kauemmin muuttumattomana, kuin perhehuolista ja
äidillisistä velvollisuuksista väsyneen emännän ja äidin".

"No hyvä", sanoi eno, "jahkapa mietin tuota asiaa. Mutta eipä teidän
toki pitäisi noilla uusilla mietteillänne noin äkkiä kumoaman meidän,
kuusikymmenvuotisien vakuutuksia. Koko nuoruutemme olemme uhranneet
ahkeroimisiin vakaantuaksemme tuumissamme ja kun kerran niin pitkälle
olemme joutuneet tulee uusi sukupolvi ja kumoaa kaikki. Onpa todellakin
ankaraa, että hävitätte rakennuksen, jota valmistaaksemme käytimme koko
nuoruutemme, että hävitätte sen juuri nyt, kun me tarvitsisimme lepoa
emmekä jaksa enään rakentaa sitä uudestaan".

"Mitä siihen taas tulee", sanoin minä, "niin löytyipä nykyajan
mietteet naisista jo vuosituhansia sitten. Eihän kreikkalaisilla ja
roomalaisilla ollut _yksi ainoa_ perikuva kaikille naisillensa.
Olihan heillä _Venus_ tuo viehättävä, lempivä nainen; _Diana_ tuo
kylmä, loistava, vapaa, muista riippumatoin; _Minerva_ tuo puhdas
aistillisuuden esikuva, joka ei toivonut eikä etsinyt avioa; _Juno_,
kodin ja kotoisen elämän hallitsijatar, ja _Ceres_, tuo viljan ja
hedelmän lahjoittaja. Sanalla sanoen, nuot muinaiskansat käsittivät
naisella olevan monta eri alaa, joissa heidän tulee vaikuttaa, mutta
me, me nykyajan ihmiset, me supistamme heidän alansa kiertävän kasvin,
orvokki kukan arvoiseksi -- ikääskuin kiertoheinällä ei olisikaan
yhtäsuuri oikeus kasvaa kuin tähdiköllä.

"Ja kuitenkin", muistutti eno, "on luonto määrännyt eri piirit
kummallekin sukupuolelle, lahjoittaen miehille voimaa ja saattaen
naisen, heikkoutensa kautta, muista riippuvaiseksi".

"Ei niin, eno, jos me tuossa kohden tarkastamme itse luontoa, niin
huomaamme, että eläinkunnan naispuolisessa osassa löytyy suuria,
mahtavia vaikkapa lempeitä ja muista riippuviakin eläimiä. Naaras
leijonat ja tiikerit ovat paljon vaikeammat kesyttää kuin koirakset.
Kreikkalaisien jumaluusoppi oli oiva heijastus itse luonnosta, sillä se
varusti naisen sekä mahtavuudella ja voimalla että myöskin suloudella.
Kuinka ihanaksi eikö Homero kuvaa Minervaa, kun hän taivaallisessa
sota-asussansa johdattaa Kreikkalaisia taisteloon. Kuinka voimakkaaksi
ja valtavaksi eikö Diana ole kuvattu, -- esikuva naisesta, joka on
kyllin voimakas jo itsessään, vapaa kaikista into-himoista, kauhea kun
häntä lähestyy hänen ihanuutensa loistossa ja kuolemalla rankaiseva
uteliasta, joka uskaltaa saastuttaa hänen pyhän temppelinsä! Tuossa
näemme _esikuvan_ mahtavasta naisesta, joka saattaa elää jaloa,
itsetyistä elämää miehestä riippumattomana. Tuskinpa roomalaiset ja
kreikkalaiset olisivat voineet kuvata tällaisia vaimoja, joll'eivät he
olisi joukossansa nähneet samanlaisia naisia ja meidän nykyinen
sivistynyt maailma on oleva askelen jalessä, kunnes mekin saamme
erityisen vaikutuspiirin tällaisille naisille; maailman kehittämiseksi
tarvitaan kaikenlaista väkeä; senpätähden pitäisi löytymän vapaa ura
kullekin, -- kullekin on annettava arvonsa.

"Varsin oivallisesti lausuttu, nuori herraseni", sanoi eno. "Varmaankin
piammiten kirjoitat jonkun leimuavan kirjoituksen johonkin varsin
yksipuoliseen sanomalehteen. Mutta te nuoret miehet, jotka tahdotte
kiivetä auringon vaunuun, ja itse ohjata virkkuja varsoja, pitäisipä
teidän miettimän asian painoa, ennenkuin sytytätte maailman liekkiin.
Mitä sinun Dianaasi tulee, niin olenpa varsin iloinen, ett'ei
tuollainen nainen ole _minun_ vaimonani ja taitaisipa olla kovin
viileätä elää yhdessä Minervasi kanssa".

"Suokaa eno, että lisään pari sanaa; ennen maailman loppua opimme
arvostelemaan naisia toisen mitan mukaan kuin tähän saakka, sillä nyt
ajattelemme vaan: onko tuo nainen sopiva vaimoksemme tahi ei; ja samoin
kuin nyt olemme vakuutetut siitä, että mies kyllä voipi naisettakin
kehkeytyä, samoin kerran vielä pidämme naisenkin kehkeytymisen miehen
avutta varsin mahdollisena".

"Ihan pakanallisia mietteitähän sinä tuot esiin".

"Suokaa anteeksi", sanoin minä, "mutta luulenpa että Paavali tarkoittaa
juuri samaa, sanoessansa että naimaton, joka pyhittäytyy korkeammalle
hengelliselle elämälle on avioliitossa, avion puhtaimmassa,
ihanteellisimmassa muodossa".

"Sinä seisot vaarallisilla perusteilla ja vajoat pian luostari elämän
mahdottomuuksiin".

"Korkeat perusteet ovat aina vaaralliset", sanoin minä, "sillä niistä
putoaa helposti rotkoihin ja pohjattomuuksiin. Mutta koska Luoja on
rotkoja ja pohjattomuuksia laatinut, niin täytynee niitä tutkia perin
pohjin, jospa usein olemmekin vaarassa taittaa oman niskamme. Hyvähän
on kutakin asiaa tähystää likeltä ja jatkaa tutkimuksiamme niin
pitkälle kuin vaan voimme".

"Tee niin sitten", sanoi enoni, "ja onnea vaan. Auringon vaunusta on
laaja näky-ala. Nouse niihin, poikani; matka on todellakin hupaisa ja
tekipä minunkin nuorempana mieleni yrittämään; mutta jos et tahdo tehdä
samanlaista vaarallista häränpyllyä kuin muinoin Phaëton, niin muistele
hänen isänsä neuvoja: 'Jos tahdot ohjata tulevaisuuden virkkuja
varsoja, niin muista, ettäs säästät ruoskaa ja pidät lujasti
ohjaksista'."

"Mutta eno, loppupäätteenä kaikesta tästä, tahdotteko auttaa
Karolinaa?"

"Tahdonpa kyllä, ja teen sen rehellisesti, parhaan taitoni mukaan.
Oitis kun sinä olet lähtenyt pois, tahdon mennä tytön luo puhelemaan
asiasta".

"Matta muistakaa, eno, jos tahdotte saada hänet mieltymään
ehdotuksiinne, niin varokaa ennen kaikkia, ett'ette puhu liian paljon
koru-sanoja, koristeita. Tutkikaa häntä tarkasti ja määrätkää ala,
jossa hänen sopii vaikuttaa, juuri niinkuin teillä olisi nuori mies
edessänne. Siitä hän varmaankin parahiten pitää. Hän on valmis työhön
ja ankariin tutkimuksiin; luonto on hänet varustanut taidolla ja
halulla perin pohjin tutkimaan kutakin asiaa ja voittepa olla varma,
että hän tuottaa kunniata teidän opetuksellenne".

"Mikä vahinko, ett'ei hän ole mies!" huudahti eno, huo'aten.

"Järjestäkäämme asiat ja suhteet niin tässä maailmassa, ett'emme enään
saa tilaisuutta huudahtaa naisesta, oi, mikä vahinko ett'ei hän ole
mies".

Sittemmin puhelin äitini kanssa samasta asiasta ja kerroin hänelle
keskusteluni Karolinan kanssa.

Luulenpa että hän sydämensä sisimmässä oli Karolinan ja minun suhteen
toivonut aivan samaa kuin Jaakko-eno. Karolina oli todellakin
erinomainen tyttö, oikea tähtyläinen tässä etäisessä maailman kolkassa.
Äitini oli kyllin huomannut, että Karolinalla oli luja luonne ja
erinomaiset luonnon lahjat, ehkä suurin osa Karolinan ajasta kului
koti-puuhissa. Karolinan ja äitini välillä oli tuo äänettömyys aina
vallinnut, joka on omituinen kahden herkkä-tuntoisen ujon ihmisen
välillä. Karolina kunnioitti äitini siveellistä voimaa niin suuresti
että hän melkeen pelkäsi äitiäni ja Karolinan terävä järki teki äitini
hieman araksi.

Löytyy henkilöitä, jotka eivät ymmärrä toisiansa ilman tulkitta ja
useasti saattaa vaimo uskoutua miehelle ja mies vaimolle paremmin kuin
jollekin omasta sukupuolesta, sillä monesti tapahtuu ett'ei
samansukuiset ymmärrä toisiansa yhtä hyvin kuin vastaiset sukupuolet.
Tässä tapauksessa olin minä metallilankana, joka johdatin
myötätuntoisuuden sähkö-kipinät toisesta toiseen.

Luonnoltansa oli äitini ujo ja kaino, ja niin herkkätuntoinen, että
veri nousi hänen kasvoillensa, kun hän minullekin selvitti
mielipiteitänsä; ja kuitenkin oli hänen luonteensa tuota syvää,
miettivää laatua, joka hiljaisuudessa punnitsee ja tuumii kutakin asiaa
ja tulee siten aivan omantakeisiin loppu-päätelmiin. Kuinka usein eikö
nämät syvämietteiset naiset ole hiljaisuudessa tarkastelleet ja
arvostelleet tätä tohuisaa maailmaa, ehk'eivät he usein lausu
päätelmiänsä, arvostelujansa. Äidilläni ei ollut minkäänlaisia turhia
luuloja; hän luki nykyajan luonteisfilosofisen koulun teoksia tyvenellä
uteliaisuudella, tyysti miettien kutakin oivaa muistutusta ja tarkasti
punniten kutakin uutta ko'etta, kutakin tosiasiain tutkimista. Hänen
uskonnollinen vakuutuksensa oli niin luja, että hän voi antautua näihin
tutkimuksiin, yhtä vähän peläten, että nykyajan tieteelliset keksinnöt
voisivat hänen uskontoansa häiritä, kuin että aurinko lakkaisi
loistamasta, tähteintutkijain eri mielipiteiden tähden.

"Minä olen myöskin aina ollut siitä mielestä, että kullakin ihmisellä
on eri vaikutus-piirinsä tässä maailmassa", sanoi äitini,
kuunnellessansa puhettani.

"Jospa Karolina olisi tuon tietänyt, niin hän varmaankin olisi
uskoutunut sinulle, armas äitini; mutta nyt hän pelkää, että sinä
pitäisit hänen tyytymättömyytensä onnehensa ja hänen kokeensa, kohoutua
sen yli, vallan jumalattomana".

"Kaukana siitä", sanoi äitini; "minä olen, päin vastoin, aivan samaa
mielipidettä, kuin hän. Ihmiset harvoin käsittävät miltä tuntuu, kun
sielu hitaasti kuihtuu ja kuolee nälkään, kun se ei saa elatusta, tahi
kun sielunvoimat sammuvat harjoituksen puutteesta. Tähän onnettomaan
tilaan on isän ankara tahto Karolinan saattanut ja Jumala tiesi jos
kenkään saapi hänet tuumistansa luopumaan".

"Sinä kyllä taidat sen tehdä, rakas äiti, siitä olen aivan vakuutettu".

"Mutta minä en luule voivani häntä taivuttaa; koko hänen olentonsa on
sitä laatua, että se jäädyttää kaikki lämpimimmätkin kokeeni, ehkäpä
hän kyllä kylmällä, omituisella tavallansa pitää hyvinkin paljon
minusta. Mutta kaikki kokeet muuttaa hänen mieltänsä ja tuumiansa,
tekevät hänet ainoastaan vielä ankarammaksi ja kovemmaksi".

"Tekisikö Karolina väärin, jos hän valitsisi elämänsä uran isänsä
suostumuksetta".

Äitini istui hetken ääneti, tuijoittaen yksivakaisesti eteensä; vihdoin
lausui hän hitaasti:

"Ei löydy mitään rajaa, joka olisi niin vaikea määrätä, kuin
itsensä-kieltämyksen raja on. Juhonkin määrään kohonneena on se avu,
avu mitä suurin; mutta löytyy erityis-oikeuksia, joista emme saa
luopua. Onnellamme on määrätty paikkansa ja enpä tiedä tarvitsemmeko
kärsiä vääryyttä enemmän itseämme kuin muitakaan kohtaan, jos vaan
voimme sitä estää. Luulenpa että Luojamme ja yhteiskunta voipi vaatia,
että pyrimme niin ylös kuin vaan pääsemme, ja että vaikutamme mitä vaan
voimme. Sokea ja väärä käsky, joka tätä estää, asettuupi korkeampaa
lakia vastaan".

"Etkö usko äiti sinäkin, että monen jalon luonteen hiljainen
itsensä-kieltämys on vaikuttanut paljon pahaa sen kautta, että se on
antanut itsekkäisyyden juurtua ja kasvaa ympäristössänsä?"

"Epäilemättä", sanoi äitini. "Moni vaimo tekee miehensä varsin huonoksi
ihmiseksi liiallisen nöyryyden ja taudintapaisen itsensä-kieltämisen
kautta, joka usein viekoittelee todella jaloja ja hyviä miehiäkin
lankeamaan itsekkäisyyden onnettomiin tapoihin".

"Eikö olisi parasta, että Karolina kokoaisi kaiken urheutensa ja
suoraan sanoisi isällensä, että hän tarvitsee toisen vaikutuspiirin?"

"Enpä tiedä", sanoi äitini; "hänellä on tapana katkaista kaikki
vastenmieliset keskustelut lastensa kanssa siten, että hän lyöpi
nyrkkinsä pöytään ja sanoo: 'nyt en salli kuulla enempää siitä
asiasta'. Minun kanssani hän myöskin pian lopettaa keskustelun lähtien
kiiruusti ulos huoneesta. Minä pahoin epäilen", jatkoi äitini hetken
ääneti oltuansa, "että hän pari vuotta sitten, Karolinan vielä ollessa
vallan nuori, musersi tykkänään itse elon-hermon hänessä".

"Sinä tarkoitat, että hänellä olisi ollut joku lemmitty, jota hän ei
saanut?"

"Niin, mutta minä toivon, että tämä lempi jo on haihtunut tykkänään
pois, tahi tukehtunut itsehensä; mahdollisesti niin onkin. Kuitenkin
luulen, että Karolina on niitä, joista tuollainen kokemus karkoittaa
kaiken mahdollisuudenkin mieltyä johonkin muuhun".

"Ken teille kertoi tuosta asiasta?"

"Ei kenkään; mutta minä itse huomasin sen sattumalta, saman tekevä
miten. Minulle ei siitä kerrottu mitään ja varsin vähän minä todellakin
tiesin itse asiasta, kyllin kuitenkin ihmetelläkseni sitä voimaa ja
sielun jäntevyyttä, jolla hän kohtalonsa kantoi ja sitä lempeyttä,
jolla hän täytti ankarat velvollisuutensa.

"Tahdonpa kuitenkin puhua Karolinan kanssa ja tehdä mitä voin; mutta
ennen kaikkia, jätä kaikki tuon Kaikkiymmärtävän haltuun, jonka kädessä
onnen ohjat ovat", sanoi äitini ja hänen silmistänsä säteili luja
vakuutus.

Tämä oli viimeinen ilta kodissani. Kauan istuin vielä ja kirjoitin
Karolinalle. Kirjeen jätin äitini haltuun, ja lähdin seuraavana päivänä
kotoani, matkustaakseni Europaan.



KAHDESTOISTA LUKU.

Minä lasken ensimmäisen peruskiven rakennukseeni.


Kertomukseni siirtyy nyt Newyorkiin, jonne minä tulin kirjailijana
onneani etsimään.

Koko sen vuoden kuin Europassa oleskelin, ko'in kaikin voimin saattaa
itseni tällaisen henkisen kauppatavaran valmistajana tunnetuksi
useimmissa sanomalehtien konttoreissa. Minä kirjoittelin kaikenmoisia
kyhäelmiä, kirjoittelin väliin vallattomasti ja iloisesti, väliin taas
yksivakaisesti ja juhlallisesti ja lähetin niitä useaan sanomalehteen,
vaatimatta niistä mitään palkkaa, ja seuraus siitä oli, että minä,
tullessani Newyorkiin, olin tunnettu kirjailija, jonka nimi jo alkoi
kaikua tutulta. Jalkani oli, tosin kyllä, vielä alhaisimmalla
portaalla, mutta portaalla olin jo kumminkin ja ylöspäin päätin
rientää.

Ylöspäin! -- niin mihin? Siinä vastimessa, jonka nuori mies antaa tälle
kysymykselle, ilmaantuu koko hänen vastaisen työnsä luonne. Jos pyrimme
ylöspäin ainoastaan saavuttaaksemme kuuluisan nimen, hankkiaksemme
elatusta ja varoja, valmistaaksemme perheellemme mukavan ja huolettoman
elämän, on tuo kysymys, vaikka siinä silloinkin on vaikeuksia, hyvin
käytännöllistä laatua ja verraten varsin helppo vastata. Mutta jos me
samalla tahdomme kasvattaa itseämmekin jonkun idealisen mallin mukaan,
yhtä huolekkaasti ja tarkasti kuin jos me rakentaisimme temppeliä,
jonka pitäisi ikuisesti seisoman, jos tahdomme lainata kättämme avuksi
pystyttämään tuota suurta, elävää temppeliä, jonka Jumala valmistaa
ihmiskunnassa, silloin on kysymys vaikeampi vastata.

Luulenpa, että moni ihana lukijattareni jo on tuskastumaisillaan, kun
ei ole vielä näkynyt vilaustakaan "_vaimostani_". Heitä rauhoittaakseni
tahdon nyt ilmoittaa, että hän silläkin hetkellä, kun minä eräänä
sateisena, kolkkona Joulukuun iltana saavuin Newyorkiin, oli siellä,
ihanana kuin tähti, ehk'en minä vielä tietänyt hänestä mitään. Samahan
voipi tapahtua minkä nuoren miehen kanssa tahansa. Jos hän joskus aikoo
mennä naimisiin, on hänen tuleva vaimonsa varmaankin jo maailmassa, ja
ehkä hänen läheisyydessäkin; -- olkoon tämä sanottu ainoastaan
valaistakseni oppia edeltäpäin-määräyksestä. Mutta vaikka kysymyksessä
oleva nainen juuri tähän merkilliseen aikaan, josta nyt puhun, olikin
elävitten joukossa ja vaikkapa hän katselikin samoja tähtiä, hengitti
samaa ilmaa ja polki samoja katuja kuin minäkin, en luule olleeni siitä
viisaampi enkä parempi.

Vaikkapa hän suureksi osaksi olikin näkymätöin vaikutin ja perus-syy
kaikkiin toimiini, tarvitsin kuitenkin tähän aikaan kaikki voimani
elämäni aineellisen osan perustamiseksi, niin että juuri tähän aikaan
ajattelin naimista vähemmin kuin koskaan ennen. Newyorkissa ei minulla
ollut ainoatakaan tuttavaa, eikä ollut aikaa niitä hankkiakaan.
Matkoillani olin käynyt monessa kaupungissa. Olin ollut Parisissa,
Roomassa, Florens'issa ja Neapelissa; mutta en nähnyt missään muualla
paitsi Lontoossa niin epä-idealista ja epä-runollista kaupunkia kuin
Newyorki on. Lontoo, rasittavalla kolkkoudellansa ja pyrinnöillänsä
hämmästyttää, mutta masentaa ja jäädyttää sielumme; Newyorki sitä
vastoin oli mielestäni kuin palava uuni, jossa kaikki silmänräpäyksessä
palaa poroksi. Oitis tänne tultuani päätin kätkeä ja sulkea sydämeni
sisimpään kaikki mitä mielestäni oli pyhää, arkaa ja hentoa,
suojellakseni, ett'ei tuo kuuma liekki sitä kärventäisi, turmelisi ja
kuihduttaisi. Balzac on lyhyellä, terävällä tavallansa lausunut
Newyorkista, että se on kaupunki, jossa "ei ole uskoa, toivoa eikä
armeliaisuutta;" ja kun hän ei ole koskaan itse siellä käynyt, arvelen,
että hän oli saanut tämän käsityksen jonkun onnettoman maamiehensä
kertomuksesta, joka outona tänne tultuaan oli joutunut masentavan
itsekkäisyyden ja onnettoman huolettomuuden kurimukseen. Parisissa
kyllä löytyy paljon itsekkäisyyttä, paljon oman voiton pyyntöä, mutta
siellä kaikki piiloutuu siveellisyyden huntuun. Parisi hymyilee meille
kuin koti, tarjoopi maalaus-näyttelöitä, ruiskulähteitä, puistoja ja
käytäviä sekä hyvän tahtoisia, tyhjäntoimittavia ihmisiä, joiden ainoa
toimi on -- miellyttää muita.

Myöntää minun täytyy, että ensimmäinen tunne, joka valtasi minut, kun
aivan outona tunkeuin eteenpäin Newyorkin kaduilla, oli jonkunlainen
kumma kauhu, juuri sellainen kuin luulisin tuntevani, jos äkkiä tulisin
survaistuksi ihmissyöjäin joukkoon, jotka, vähimmästä loukkauksesta,
olisivat kohta valmiit nylkemään minut ja sitten kalvamaan lihat
luistani. Kaikki ilmoitti vaan armahtamatointa kiiruhtamista, ja
ankara: "pysy mukana, tahi hitto sinut vie, jos viivyt", oli luettavana
kunkin kasvoilla, etenkin ajurien ja kuskien; tämäpä teki, että luulin
olevani huonosti hallitussa eläintarhassa, jossa joka hetkellä saa
varoa, ett'ei peto hyökkää päällemme. Jouduttuani tuttavuuteen niissä
piireissä, joissa eri sanomalehtien toimittajat ja kirjailijat
seurustelivat, tunsin kylmän tuulen jähmetyttävän koko olentoni ja
minusta näytti juuri kuin olisivat he kaikki pukeutuneet rautapaitaan
omia sisimpiä ja kalliimpia tunteitansa vastaan ja ikääskuin olisivat
varustautuneet kynsillä, tarttuaksensa ja rikki ruhjoaksensa kaikki,
mikä heidän eteensä vaan tuli. Kilpailu sanomalehtien välillä oli niin
suuri, että oli mielestäni yhtä turhaa tarjota heille mielenkuvittelon
tahi tunnon kukkia kuin tarjota teeruusua jollekin meluavalle ajajalle.

Kaikki elämässä ja kuolemassa, tässä maailmassa ja tulevaisuudessa,
kaikki taivaassa ja helvetissä, näkyi olevan sopiva keskustelu aine.
"Tarjoa kehuen tavaraasi kaupaksi, ilmoita niistä komeilla lauseilla
sanomalehdissä ja katso mitä ne sinulle tuottavat!" näkyi olevan lakina
kaikelle kaupalle, jonka lain mukaan fantasian hienoimmat kuteet ja
tunteiden herkimmät hermotkin, piti merkittämän ja hinnoille pantaman.

Sanalla sanoen, Newyorki on turhamaisuuden suuri markkinapaikka, jossa
kaikkia saa rahalla ostaa; tästä ei edes uskontokaan eroa, sillä
nykyaikaan pidetään sitä arvossa ainoastaan siinä määrässä, kuin siitä
on aineellista hyötyä.

Äitini viimeiset sanat, hänestä erotessani, olivat: "jos mitä yrität,
jos rikastut tahi et, niin elä aina nöyränä ja Jumalata pelkäävänä
äläkä unohda käydä kirkossa". Ne olivat aina mielessäni ja elähyttivät
minua varsin usein.

Näyttipä vallan lystilliseltä ja naurettavalta olla nöyränä ja samalla
pyrkiä eteenpäin yhteiskunnassa, jossa ensimmäinen velvollisuus on
kukkua aamusta iltaan ja kehua, kerskata ja ylistää omaa puoluettansa
niin paljon kuin keuhkot vaan kestävät.

Juhlallisen lupauksen mukaan, jonka minä tein äidilleni, annoin oitis
kirjoittaa itseni kristilliseen seurakuntaan.

Tässä lienee oikea kohta lausua, että nuorelle miehelle, joka tarvitsee
suojelusta ja eläkettä jalon luonteen kehkeytymiseksi, joka tarvitsee
aallon-murtajan, joka estää materialismin aaltojen hyökkäämästä hänen
ylitsensä ja hukuttamasta hänen jalomman elämänsä, sille ei löytyne
mitään oivallisempaa, kuin antautuminen seurakuntaan, jossa Jumalan
sanaa saarnataan ja sakramentteja, Kristuksen sanan ja säädännön
mukaan, jaetaan.

Ehkä minun täytyykin myöntää että näissä yhtiöissä varsin usein,
seurauksena ihmisellisestä heikkoudesta, löytyy ymmärtämättömyyttä,
harha-luuloja, teeskenteleväisyyttä ja erehdyksiä, niin on kirkollinen
yhtiö toki aina, mielestäni, paras tähän saakka löytyvä piiri, jossa
todellinen, siveellinen kehkeytyminen voipi tapahtua ja sitä paitse
emme voi olla, ennenkuin joku muu, samaa tarkoitusta täydellisesti
vastaava, ja yhtä kauan koeteltu yhtiö asetetaan sijaan. Kirkollinen
yhtiö on matka-joukkio, joka samoaa elämän kuuman hietaerämaan läpi; ja
jospa siinä joskus syntyykin riitoja ja jospa sen asioita väliin
hoidetaankin huonommin kuin toivottava olisi, niin se toki aina pääsee
matkansa perille varmemmin, kuin yksityinen matkaaja, joka on
ainoastaan pieni pilkka laajassa erämaassa ja joka varsin usein
puhalletaan pois ja häviää tuntemattomiin.

Olen jo kanan huomannut että sen, joka aivoillansa työskentelee joka
päiväisen leipänsä edestä, jos hän ei tahdo tätä elintänsä saada
piammiten kulutetuksi, täytyy asettaa sunnuntai-päivän täydelliseksi
unohduksen välimuuriksi itsensä ja työpäiväin puuhain ja rauhattomuuden
välille. Ja eihän unohdus koskaan voi olla täydellisempi kuin silloin,
kun me hartauden siivillä kohoonnumme korkeuteen, jossa ihminen tuntee
syntyperänsä Jumalasta.

       *       *       *       *       *

Minulla oli monta edullista tarjousta usealta sanomalehden
toimittajalta Newyorkissa. "Siveellisen aarreaitan" omistaja oli
puhellut kanssani ehdotuksistansa ja mietteistänsä. "Suureen
kansanvaltaan" olin lähettänyt moniaita kirjeitä, ja sen toimittaja
kutsui minut päivällisille luoksensa, luultavasti aikomuksessa
tähystellä minua ja tutkiaksensa mihin oikeastaan kelpaisin, ennenkuin
hän päättäisi käyttää voimiani.

Herra Goldstick oli parhaassa ijässänsä oleva mies, kaljulla päälaella,
kohteliaalla käytöksellä sekä tuolla omituisella katsannolla, jonka
usein huomaamme niillä ihmisillä, jotka ovat omin voimin kohonneet
maailmassa, kun puhuttelevat vasta-alkavaista. Hän kohteli aina
vastatullutta iloisella, kumppalintapaisella vapaudella, jonka kautta
hän luonnollisesti paremmin voikin oppia tuntemaan heidän luonteensa ja
huomaamaan missä määrässä he voivat kelvata hänen tarkoituksiinsa ja
olla hänen vaatimuksiensa mukaisia. Seurauksena hänen käytöksestänsä
oli, että päivällinen oli varsin hupaisa. Hänen miellyttävä
ystävällisyytensä poisti pian luontoperäisen ujouteni ja aterian
lopulla olisin ollut valmis uskoutumaan hänelle melkeen yhtä vapaasti
kuin äidilleni. Puhelimme päivän tärkeimmistä kysymyksistä,
filosofiasta, historiasta, tieteistä, uskonnosta, elämästä, kuolemasta
ja kuolemattomuudesta ja kaikesta puhelimme erinomaisella innolla ja
hämmästyttävällä yhtäpitäväisyydellä mietteissämme -- yhtäpitäväisyys,
jonka tapaamme keskustelussa, kun toinen aina kokee olla samasta
mielipiteestä kuin toinenkin. Kun sieluni hänen ystävällisen luonteensa
lämpöisessä päivänpaisteessa oli avautunut ja luottamukseni oli
täydessä kukoistuksessa kiertyi puhe itse asiaamme.

"Olenpa iloinen", sanoi herra Goldstick, "kun tässä epä-uskon ja
epäilyksen-aikakaudessa tapaan nuoren miehen todellisella
uskonnollisella vakuutuksella. Itse en tosin kuulu uskovain joukkoon,
sen tunnustan mielipahalla; mutta, herra Henderson, minä pidän uskontoa
arvossa, yhteis-elämämme välttämättömimpänä alku-aineena".

Herra Goldstick huokasi tätä lausuessansa, loi silmänsä kattoon ja
kaatoi viiniä lasiin.

Hänen seurassansa tulin pian niin elähytetyksi, että rupesin tekemään
tiliä minun ehkä liiaksi idealisista mietteistäni, jonka ohessa myöskin
selvitin, että sanomalehtien toimittajain pitäisi tunteman itsensä
sidotuksi yhtä pyhältä siveelliseltä valalta, kuin pappi, joka
toimittaa virkaansa alttarin edessä.

Herra Goldstick alkoi erinomaisella ihastuksella ja innolla puhella
mietteistäni; hänen puheensa oli niin voimakas ja sana-rikas ja hän
sommitteli siihen sellaisia mielen-kuvaelmia, että minä tunsin jääväni
varsin takapajulle; mykkänä ja hämmästyneenä katselin minä häntä
ihmettelevällä kunnioituksella.

"Herra Henderson", jatkoi hän, "'Suuri kansanvalta' ei ole alkujansa
mikään yritys rahan keinottelemiseksi, vaan se on suuri siveellinen
höyrykone. Se on suuren amerikalaisen kansan äänen-kannattaja, jonka
tarkoitus on yhteiskunnan perinpohjainen uudestaan synnyttäminen".

Tässä uskalsin huomauttaa, että "Siveellinen aarreaitta" oli sanonut
pyrkivänsä aivan samaa päämaalia kohti, jolloin herra Goldstick'in
kasvoille kuvautui sisässänsä valtaava harmi.

"Onko mahdollista", huudahti hän, "että tuo ulkokullattu on koettanut
saada teidät verkkoihinsa? Nuori ystäväni", jatkoi hän ystävällisellä
äänellä ja tuli aivan eteeni, "minä en todella koskaan tahtoisi lausua
mitään pahaa virkaveljestäni sanomakirjallisuudessa, ja voinhan olla
varma, että se, jonka nyt ai'on lausua, on yhtä varmassa tallessa, kuin
jos en olisi laisinkaan sitä sanonutkaan".

Minä vakuutin, että hän voipi olla varma, ett'ei se joudu minulta sen
edemmäksi.

"Näin meidän kesken", lausui hän, "voin teille vakuuttaa, että
'Siveellinen aarre-aitta' on ainoastaan ulkokullattu narri -- ja
tarkemmin miettiessäni", lisäsi hän, "huomaan, että on velvollisuuteni
lausua vielä enemmän, ja voinpa sanoa -- mutta se on luonnollisesti
suurimmassa salaisuudessa, -- että 'Siveellisen aarre-aitan' toimittaja
on suuri petturi".

Olipa mielestäni varsin omituista, että "Siveellisen aarre-aitan"
toimittaja, kaikessa salaisuudessa luonnollisesti, oli lausunut saman
arvostelun "Suuresta kansanvallasta", mutta vaikka olinkin varsin
herkkäpuheinen tämän miellyttävän ystävän parissa, olin kuitenkin niin
varovainen, ett'en maininnut siitä mitään.

"Huomatkaa, nuori ystäväni", sanoi hän, "että palvelette Jumalaa ja
ihmiskuntaa enemmän kuin pappi koskaan voi sitä tehdä. Luonnollisesti
on tuollaisen lehden toimittajalla kauhea edesvastaus niskoillansa,
kauhea!" kertoi hän syviin tuumiin vaipuneena, sill'aikaa kuin minä
katselin häntä pelvolla, -- "ja senpätähden vaadin niiltä, jotka minua
työssäni auttavat, ennenkaikkia mitä puhtainta ja lujinta siveellistä
vakuutusta".

Hetken vallitsi juhlallinen hiljaisuus, jolla välin kuului ainoastaan
lasien ja pullojen kilinä, kun isäntä kaasi uutta viiniä lasihin.

"Suuri on edesvastaus", lausuin minä huo'aten.

"Erittäin suuri", vakuutti hän kolkolla äänellä. "Ajatelkaapa minkä
kauhean paheen tuo hieno, perinpohjin turmeltu kirjallisuus, joka
nykyään tulvaa yhteiskuntaan, matkaan saattaa. Herraseni, meillä on
tärkeä kohta historiassamme nyt elettävänä; kansa on vajonnut syvään
turmioon ja kiiruhtaa perikatoansa kohti -- se on surkea tosi-asia.
Yleisö on herätettävä, sen silmät ovat avattavat tekemään eron hyvän ja
pahan välillä, sille on siveellinen mittapuu tarpeen -- ja juuri
sellaiseksi aikoo lehtemme tarjoutua".

Olin varsin iloinen huomatessani, että hänen käsitteensä olivat niin
yhtäpitäväiset omien aatteiteni kanssa ja vakuutin hänelle, että olin
varsin onnellinen, kun saan, voimani mukaan, auttaa tämän jalon tuuman
toteuttamista.

"Tähän saakka olemme olleet varsin tyytyväiset teidän kirjoituksiinne",
sanoi hän. "Niissä löytyy aina korkea, siveellinen henki ja yleisö on
ollut niihin varsin ihastunut. Tahdomme yhdistää teidät toimehemme
toisen luokan vakinaisena kanssa-toimittajana, toivoen teistä
tulevaisuudessa oivaa kirjailijaa. Mielellämme tahtoisimme maksaa
teille suuremman palkan kuin nyt voimme tehdä; mutta teidän tulee
muistaa, herra Henderson, että suurien siveellisien yrityksien menestys
aina rippuu niiden edistäjäin itsensäkieltämisestä".

Tässä muistui isäni elämä mieleeni ja ihastuksella otin hänen
ehdotuksensa vastaan, vakuuttaen, että varsin mielelläni tahdon yhdessä
hänen kanssansa työskennellä niin ylevän päämaalin saavuttamiseksi ja
uhrata sille toimelle kaikki voimani, kunhan vaan ansaitsen mitä
välttämättömästi tarvitsen.

"Teillä on oikea käsitys asiasta, nuori mies", sanoi hän. "Onpa
erinomaisen hauskaa huomata tuollaista raittiutta siveellisissä
mietteissänne".

Ennenkuin keskustelumme päättyi, olin siis kirjoittanut välikirjan
alle, jonka kautta sitouin hyvin vähäisellä palkalla palvelemaan herra
Goldstick'iä, mutta sydämeni oli täynnä ihastusta ja intoa
ajatellessani kaikkia niitä etuja, joita tämä toimeni voisi tuottaa.

Minä olin tähän aikaan nuori ja varsin vilkas luonteeltani, enkä
ajatellut niin paljon rahan hankkimista kuin yleisen maineen
voittamista. Tunsin Phaëton'in hengen valtaavan itseni ja halasin
innokkaasti tarttua suitsiin, napsahuttaa piiskalla ja ajaa edistyksen
virkkua valjakkoa eteenpäin.

Minä olin kirjoittanut kertomuksia ja sepittänyt runoja, mutta siihen
en ollut tyytyväinen; tunsin sisällisen halun olla tuhansien ihmisien
alituisena näkymättömänä johtajana heidän jokapäiväisissä toimissansa.
Herra Goldstick'in tarjous, niinkuin minä sen käsitin, antoi minulle
tilaisuutta siihen ja minä päätin ansaita hänen luottamuksensa, kaikin
voimin edistämällä sanomalehden toimintaa ja toivoin, että hänen
mahtinsa aukaisisi minulle tien edemmäksikin.



KOLMASTOISTA LUKU,

Nuoren mielien kumppalit.


Pian tutustuin sanomalehden toimittajain kanssa. Heidän
joukossansa tapasin, suureksi ihastuksekseni, vanhan ystäväni
ja ylioppilas-kumppalini, Jim Fellows'in.

Jim oli hyvä poika, vaikka hänellä olikin syntyperäinen taipumus laskea
loru-puheita. Hän oli statistiko ytimeensä saakka ja nopealla ajullansa
tutustui hän pian oloihin ympärillänsä. Yliopistossa ollessansa tunsi
Jim kunkin yliopistolaisen ja kunkin muun tuon pienen kaupungin
asukkaan suhteet. Hän tunsi heidän nimet, elämäkerrat, luonteet ja
toimet sangen tarkoin, eikä koskaan hä'ät tahi hautiaiset olleet
hänelle odottamattomia, -- hän tunsi kaikki jo kauan ennen.

Jim oli erittäin hyvänluontoinen mies; aivan mahdotointa oli suututtaa
häntä tahi saattaa hänen vilkas luonteensa levottomaksi.

"Tämäpä oli oikea onnen sallimus", sanoi hän kun hän ensi aamuna
ystävällisesti puristi kättäni 'Suuren kansanvallan' toimitushuoneessa;
"tuletpa aivan kuin kutsuttu. Juuri sellaisen huoneen, jollaisen sinä
tarvitset, on vanha Style tänä aamuna jättänyt tyhjäksi. Se on valoisa,
kaunis huone -- -- akkunat ovat etelää kohti -- -- se on tässä aivan
lähellä -- vettä, kaasua ynnä kaikkea muuta löytyy siellä -- ja parhain
kaikesta on, että -- saat _minut_ kumppaliksesi viereiseen huoneesen".

Minä seurasin häntä huonetta katsomaan, olin tyytyväinen siihen ja
muutin oitis huoneesen asumaan, jossa toimessa Jim auttoi minua samalla
hyväntahtoisuudella, kuin ennen yliopistossa ollessamme. Me kävimme
kaikissa huutokauppa-paikoissa, ostimme puoleksi pidettyjä huonekaluja
ja puuhasimme sellaisella innolla, että minulla yön tullessa oli oma
koti järjestettynä. Keitimme oitis teevettä Jim'in patenteeratussa
nuoren-miehen teekeittäjässä ja puhelimme vanhain, hyväin ystäväin
avosydämisyydellä asioistamme. Jim kysyi ujostelematta ehdoistani herra
Goldstick'in kanssa ja lausui:

"Nyt poikaseni; nyt sinun täytyy saada vanhalta vaariltasi joitakuita
neuvoja näissä maallisissa asioissa. Paljonko, ensiksikin, tuo vanha
kettu maksaa sinulle?"

"Tarkoitatko herra Goldstick'iä?" kysyin minä.

"Tarkoitan", vastasi Jim; "minä kutsun häntä ketuksi lyhyyden vuoksi.
Tarjosiko hän edes sinulle kunnon palkan?"

"Palkkani tosin ei ole niin suuri, kuin olisin toivonut; mutta koska
sanomalehti, niinkuin hän vakuutti, ei ole mikään raha-yritys, vaan
ainoastaan siveellinen pyrintö, niin lupasin tyytyä vähempäänkin".

"Rehellisen tätini nimessä!" huudahti Jim harmistuneena. "Miten Harry,
eikö kulmahampaasi vielä ole puhjenneet? Etkö huomaa että tämä lehti on
oikea kultakaivos sen toimittajalle? Hän asuu palatsissa ja ajelee
omissa vaunuissansa".

"Jos oikein käsitin hänen sanansa, niin ei sanomalehti taloudelliselta
kannalta ole mikään voittoa tuottava yritys".

"Tuo kettu kutsuu kaikkia asioita huonoiksi, jotka eivät tuota sataa
prosenttia. Puhu sinä siveellisistä pyrinnöistä! Mitä hän lupasi
sinulle palkkaa?"

Minä mainitsin summan.

"Kuinka kauaksi?"

"Vuodeksi".

"Sitten et voi muuta tehdä, kuin palvella vuotesi umpeen. Mutta älä
vast'edes enään sitou mihinkään toimeen neuvottelematta vaarisi kanssa.
Näetsen minulle hän maksaa kaksivertaa enemmän, ja tiedäthän kuinka
vähäpätöinen kirjailija minä olen sinun rinnallasi, Harry. Mutta minun
toimeeni ei sinulla olekaan taipumusta".

"Mikä se on?"

"Minä olen kehumis-ilmoituksien päätoimittaja", vastasi Jim. "Maailma
ei voi tulla toimeen niitä paitse -- ja minä olen erittäin nerokas
niitä sepittämään. Minä pakoitin kettumme maksamaan runsaasti, uhaten
muutoin mennä 'Siveellisen aarre-aitan' palvelukseen, sillä sinne ei
hän minua päästä. Näetsen, minä olen kulkenut heidän sala-portaitansa
ja tunnen heidän salaisuutensa. 'Aarre-aitta' antaisi mielellänsä
vaikka omat kulmahampaansa saadaksensa minut palvelukseensa. Eikö tuo
ole varsin lystillistä", lisäsi hän ja nojautui nauraen istuimellensa.

"Onko nämät sanomalehdet riitaveljeksiä", kysyin minä.

"Ole vakuutettu siitä", vastasi hän ja katseli minua pilkallisesti.
"Etkö ymmärrä, poika, että se omituisuus, jonka tähden minua
erittäinkin pidetään arvossa, on, että hyvin tiedän millä voin
kiusoitella 'Aarre-aitan' toimittajia. Minä tiedän aina säntillensä
mille kohdalle pistos on annettava ja lehtemme pää-pyrintöjä on: aina
näyttää, että 'Aarre-aitta' on väärässä. Sama se onko asia painava tahi
vähäpätöinen, -- minä tartun heti siihen ja vetäyn aina onnellisesti
rettelöstä. Näetsen, 'Aarre-aitta' on kansalle mieluinen, sen
toimittajat ajavat kultaa lapiolla, niinkuin sanotaan, ja juuri sitä
emme me voi kärsiä. Tässä meidän yläpuolellamme", lisäsi hän osoittaen
kattoon, "asuu lehtemme etevin mies -- Bolton. Hänen sanotaan olevan
aikakautemme paraimpia kirjailijoita, ja taitava hän kieltämättä onkin;
hän on sangen oppinut ja on sitäpaitsi oikea _gentleman_, sanan
jaloimmassa merkityksessä. Me puhuttelemme häntä nimellä "_Dominus_".
Bolton kirjoittaa kaikki meidän suuret, mahtavat pää-kirjoitukset, hän
kirjoittaa kaikista tärkeistä aineista ja haastelee Europan ja koko
maailman politikasta. Kun joku kapina syttyy Europassa, silloin on
Bolton varsin oivallinen, sillä hän saattaa heittää silmäyksen kaikkiin
kapinoihin, jotka ovat syttyneet aina Kristuksen ajoista saakka. Hän
voipi säntillensä sanoa mitä ranskalaiset toimittivat vuonna 1700
ja mitä saksalaiset tekivät vuonna 1800, ja monesti sanoo hän
hämmästyttävällä varmuudella, mitä vast'edes tulee tapahtumaan".

"Hän saapi varmaankin hyvän palkan", sanoin minä.

"Näetsen, Bolton on hieno mies, joka vihaa kaikkia lörpötyksiä ja
loru-puheita, ja joka sitä paitsi tyytyy vähään; senpätähden saavatkin
he hänet pysymään toimissaan puolella siitä palkasta, jonka minä hänen
sijassansa vaatisin. Mutta Bolton on varsin tyytyväinen. Saathan nähdä,
että sinä oitis mielistyt häneen, Harry. Minä menen ylös kutsumaan
hänet tänne, saadakseni esitellä teidät toisillenne".

Ennenkuin minä ennätin käskeä tahi kieltää, juoksi Jim portaita ylös.
Kuulin hänen hetken puhuvan innokkaasti Bolton'in huoneessa ja sitten
palasi hän saaliinsa kanssa takaisin.

Herra Bolton oli noin kolmenkymmenen vuotias mies, pitkä ja soma
vartaloltansa; hänen silmänsä olivat tummat ja säteilevät; kasvonsa
olivat miehekkäät ja päänsä jalosti muodostettu. Koko olentonsa herätti
kunnioitusta vaikka käytöksensä olikin yksinkertainen ja ujo. Veri
punasi hänen poskensa, kun Jim esitteli hänet ja vähäinen väristys
hienoilla huulillansa ilmoitti suurta tunteellisuuttansa. Hänen äänensä
oli vieno ja erittäin miellyttävä, ja vaikka hän oli ujo ja kaino
mielistyin kuitenkin oitis häneen.

Kun hän haasteli tuon lörpöttelevän, vilkkaan ystäväni kanssa,
ihmetytti minua enin hänen katsantonsa, joka samalla ilmoitti iloista
mieltymystä ja tyyntä kärsivällisyyttä. Näytti siltä kuin hän jo olisi
huomannut, mitä elämällä oli tarjottavaa; hän ei enään odottanut eikä
vaatinut mitään, vaan eli päivänsä loppuun yhtä kärsivällisesti, kuin
odottaissaan ikävän näytelmän loppua. Hän ei koskaan tuntenut itseänsä
petetyksi, eikä suuttunut koskaan, mutta ei hän myöskään uskoutunut
kenellekään. Vaikka hän olikin varovainen oli hän erittäin ystävällinen
minua kohtaan.

"Herra Henderson", sanoi hän, "olen varsin iloinen, jos saan kestittää
teitä sillä, mitä yksinkertainen kotini voipi tarjota. Jos joskus voin
olla teille avuksi, niin käyttäkää minua milloin vaan haluatte. Ehkä
teitä huvittaa nähdä kirjastoani? olen iloinen jos saan tarjota sen
teidän käytettäväksenne".

Me nousimme portaita ylös ja tulimme ullakkokamariin, jonka kaikki
seinät olivat peitetyt kirjoilla; ainoastaan kaksi etelänpuoleista
akkunaa, joista kaupunki näkyi, olivat vapaina.

"Niinkuin huomaatte, olen mielelläni korkealla maailmassa", sanoi hän
hymyellen.

Huone ei ollut suuri. Sen keskessä seisoi laaja, pyöreä pöytä kokonansa
peitetty kirjoilla ja papereilla. Iloinen tulennos leimueli pienessä
pesässä, jonka edessä seisoi nahalla peitetty istuin; paitsi näitä,
ynnä kahta tuolia, ei huoneessa löytynyt mitään muita huonekaluja.
Avoinna olevasta ovesta näkyi pieni suoja, jossa ei ollut muuta kuin
yksinkertainen vuode.

Siellä näkyi olevan kaksi asukasta, jotka olivat aivan kuin kotonansa
ainakin. Lihava kissa, suurilla, keltaisilla, täysikuun kaltaisilla
silmillä, istui toisessa nurkassa, yksivakaisesti katsellen valkeaan,
ja toisessa kolkassa lepäsi rauhallisessa unessa ruma, takkukarvainen
koira, joka näkyi saaneen kokea elämän huonompiakin puolia.

Nähtävästi olivat nämät huone-jumalat niin vakuutetut
omistusoikeudestansa asumukseensa, että meidän tulomme ei laisinkaan
häirinnyt niitä. Koira aukaisi silmänsä ja heitti meihin torkkuvan
silmäyksen, mutta ummisti ne oitis, kun huomasi, että kaikki oli
entisellänsä.

Bolton käski meidät istumaan ja täytti kohteliaan isännän
velvollisuudet sellaisella hienoudella, että se olisi sopinut missä
hovissa tahansa. Oitis kun olimme käyneet istumaan, hyppäsi kissa
pöydälle ja asettui Bolton'in viereen, silitellen päätänsä Bolton'in
hihaa vastaan.

"Tässä saan esitellä vaimoni", sanoi Bolton, silitellen kissan päätä.
"Mitä nyt, Jenny?" jatkoi hän, kun kissa leikitellen asetti päänsä ja
etukäpälänsä Bolton'in käteen. "Vaikka se, niin kuin näette, käyttääkin
avioliiton aseita, ja vaatii kohteliaisuutta, on se oivallisin
seura-kumppani; sille minä aina ensin luen kaikki kyhäelmäni, enkä saa
koskaan ansaitsematointa moitetta".

Kissa hyppäsi pian pöydältä Bolton'in syliin, ja minä aloin tutkia
hänen kirjastoansa. Kirjasto todisti omistajan erinomaista ja
monipuolista aistia. Useimmat kirjoista olivat harvinaisia ja
arvollisia.

Keskustelun kestäessä vertailin mikä yhtäläisyys löytyisi Bolton'in ja
Jim Fellovs'in välillä, ja huomasin sen olevan melkeen yhtä suuren kuin
yhtäläisyys filosofin ja juonikkaan oravan välillä on.

Hänen seurassansa ei Jim laisinkaan hillinnyt luontoansa, vaan
lörpötteli yhtä vapaasti ja hurjasti, kuin minunkin kanssani.

"Paljonko luulet meidän vanhan kettumme maksavan Harrylle?" kysyi hän.
"Arvaapas, hän ei maksa kuin -- -- --" ja hän nimitti summan.

Suuresti hämmästyin, kun kuulin asioistani noin kursastelematta
puhuttavan; mutta kun uusi ystäväni katsahti minuun silmäyksellä,
täynnä tyyntä leikillisyyttä, maltoin heti mieleni. Hän piti Jim'iä
ilmiönä, jota ei voi välttää tässä maailmassa.

"Eikö Harryä ole hävyttömästi petetty?"

"Onpa todellakin", sanoi herra Bolton, hymyillen; "mutta kullakin
asialla on aikansa. Tämä paikka on ainoastaan askel parempaan. Tämän
vuoden kuluessa herra Henderson varmaankin löytää paremman kauppapaikan
kirjallisille tuotteillensa. Luulenpa", sanoi hän, ja pune nousi taas
hänen poskillensa, "voivani vähän vaikuttaa monessa kirjallisessa
piirissä, ja olisipa suurin iloni jos voisin hankkia teidän kynällenne
sopivan toiminnan, sillä ei kaikki aikanne mene meidän sanomalehteen".

"Koko maailmassa huomattava tosi-asia on", sanoi Jim, "että se, joka
kylvää ja viljelee jotakin, voittaa vähimmän. Maanviljelijämme, jotka
ovat työssä aamusta varhain iltaan myöhään, eivät rikastu maansa
tuotteista; -- asiamiehet ja kauppiaat niillä rikastuvat. Niinpä on
kirjallisuudessakin; kuta paremmin kirjoitamme, kuta enemmän vaivaa
näemme työstämme, sitä vähemmin saamme palkkaa siitä. Näetten,
esimerkiksi minä", sanoi hän ja istautui kahdenreisin tuolillensa;
"minä olen oikea kirjallinen _humbugi_; mutta tohdinpa lyödä veikkaa,
että ansaitsen enemmän rahaa, kuin kumpikaan teistä, syystä ett'ei
minulla ole häpyä eikä omaatuntoa. Hitoille kaikki tuollaiset! Ne ovat
koristeita, joita köyhän ei kannata pitää. Minä olen kuin kilisevä
kello ja kaikuva metalli; mutta juuri sellaisia maailma tarvitseekin,
ja olisinpa todella huono mies, joll'en kiskoisi hyvää maksua! Lyöttekö
veikkaa, niin kirjoitan sellaisen kirjan, jota ei kumpikaan teistä,
maksunkaan edestä kyhäisi, myyn satatuhatta kappaletta siitä, pistän
rahat taskuuni ja nain Newyorkin kauniimman, rikkaimman ja parhaiten
kasvatetun tytön, sill'aikaa kuin te huokailette ja teette orjan tavoin
työtä saavuttaaksenne korkean päämaalin, niinkuin te sanotte".

"Muista meitä testamentissasi", sanoin minä.

"Sen kyllä teen, ole huoletta vaan", vastasi Jim; "Ai'on perustaa
turvapaikan vanhoille, voimattomille, arvollisille kirjailijoille --
jonkunlaisen kirjallisen invalidi asunnon".

Me nauroimme oikein makeasti näille hänen mietteillensä ja ilta kului
erittäin hupaisasti. Kun poislähtiessäni pudistelin kättä Bolton'in
kanssa, tapahtui se iloisella, äänettömällä vakuutuksella, että olimme
henki-heimolaisia.

Suloista on matkoillansa tavata jonkun puun, kukan tahi maiseman, jota
voimme jäljestäkinpäin ilolla muistella. Mutta vielä paljon
onnellisemmalta ja ihanammalta tuntuu oudolla seudulla tavata jonkun
henkilön, jonka siveellisestä ja henkisestä ylevyydestä yhdellä tahi
toisella tavalla tulemme vakuutetuiksi ja jonka luonnetta kannattaa
tarkemmin tutkia. Elämämme käypi usein niin jokapäiväiseksi, ja
ihmiselliset olennot, joita me tavallisesti tapaamme, ovat kaikki niin
toistensa kaltaisia, että tuttavuus jonkun uuden, vähän omituisemman
luonteen kanssa on erittäin virkistyttävää.



NELJÄSTOISTA LUKU.

Myötä- ja vastoin-käymisiä.


Suurella innolla antauin uusiin toimiini ja kirjoitin monta kappaletta,
joita herra Goldstick kehui hyviksikin.

"Juuri tällaisia kappaleita me tarvitsemme!" sanoi hän; "luja
siveellinen henki ja vahva uskonnollinen vakuutus; ne sopivat vanhalle
lipullemme".

Tämä rohkaisi minua ja aloin kirjoituksillani vastustaa erästä
todellista väärinkäytöstä Newyork'in hallinnossa, joka oli oitis
parannettava. Jos joskus piti siveelliseen torveen puhallettaman niin
oli se tehtävä juuri tässä tilaisuudessa. Kirjoitukseni luin ääneen
Bolton'ille, sillä olin jo tottunut vetoamaan hänen arvosteluunsa,

"Sinä olet varsin oikeassa tuossa asiassa", sanoi hän, lukuni
lopetettuani ja nojautui istuimellensa, kissaansa silitellen; "mutta ei
tuo kirjoituksesi koskaan tule lehteemme painetuksi".

"Miten?" kysyin minä; "jos epäkohdat yleensä ovat julkisuuteen
saatettavat niin on kumminkin tämä julkaistava".

"Aivan niin", sanoi hän.

"Miksi aina saarnaisimme siveyttä yleensä, koskaan sovittamatta sitä
erityisiin suhteisin?"

"Siksi että se lisää tilaajoiden lukua ja miellyttää kaikkia ihmisiä;
sitävastoin vähentää sen sovittaminen erityisiin suhteisin tilaajoita
ja hankkii lehdelle vihollisia", sanoi Bolton tyvenesti.

"Uskotko todellakin ett'ei tätä kirjoitustani oteta lehteemme?" kysyin
minä.

"Siitä olen aivan vakuutettu", vastasi hän. "Seikka on näetsen se, että
herra Goldstick on ystävällisimmässä suhteessa niiden kanssa, joilla on
etua siitä, että väärinkäytöstä jatketaan".

Minä hämmästyin suuresti.

"Herra Goldstick on siis teeskentelijä?" kysyin minä.

"Siitä ei hän itse tiedä mitään", vastasi Bolton vakavana.

"Jos olisit kuullut kun hän puheli kanssani, niin varmaankin uskoisit,
että hänen hartain pyrintönsä on yhteiskunnan siveellinen
kehkeytyminen, jonka edestä hän olisi valmis vaikka henkensä
heittämään".

"Etkö ole koskaan nähnyt naista, joka luulee olevansa kaunis, vaikk'ei
hän olekaan, tahi miestä, joka luulee olevansa sukkela, vaikka hän on
varsin tyhmä ja hävytöin?" kysyi Bolton hymyillen. "Etkö ole koskaan
kuullut ihmisten kerskaavan teeskentelemättömyydestänsä, kun ovat
äreitä ja nokka-viisaita? voitko ymmärtää, että löytyy henkilöitä,
jotka luulevat olevansa suuria ihmisystäviä, kun he palvelevat
kultaista vasikkaa? Tällä kultaisella vasikalla on suurin seurakunta
maailmassa", lisäsi hän, silitellen kissaansa, joka kehräsi hänen
sylissänsä.

"Kaikessa tapauksessa tahdon jättää sisään kirjoitukseni", lausuin
minä.

"Sen voit kyllä tehdä, mutta sitten et sinä sitä enään näe etkä kuule.
Näetsen, minäkin olen joskus kokenut kulkea tuota tietä, mutta olen jo
oppinut säästämään aikaa ja työtä, jota siihen kuluu aivan turhaan".

Seuraus oli aivan sellainen kuin Bolton oli ennustanut.

"Tällaisista erityis-kohdista puhuessamme tulee meidän olla varsin
varovaiset", sanoi herra Goldstick. "Ne saattavat olla likeisessä
yhteydessä niin monen muun suhteen kanssa, että on parasta olla niistä
mitään virkkamatta; senpätähden tahdon ystävällisesti neuvoa teitä
pysymään ainoastaan siveellisissä peri-aatteissa. Kohoittakaa
pelkäämättä korkean siveellisyyden lippua, ja jos te tahdotte sitä
sovitella erityis-kohtiin, niin puhukaa esimerkiksi epäkohdista
Englannissa. Sillä olisi erinomainen siveellinen vaikutus, etenkin nyt
kun meidän politikimme vaatii, että mukiloimme Englantia niin paljon
kuin vaan voimme".

Pari päivää tämän jälkeen jouduin todelliseen epäsuosioon. Minun
toimenani oli nimittäin tehdä arvostelu päivän uusista kirjallisista
tuotteista. Bolton, Jim ja minä hoidimme tätä osaa lehdestä, ja pian
jouduin minä teen-koettajain vertaiseksi, jotka turmelevat
ruoansulatuksensa sen kautta, että alituisesti maistelevat eri
tee-lajia. Tuo kauhea paljous aikakaus- ja muita kirjoja, jotka olivat
minun arvosteltavinani, saattoi minut sellaiseen tuskaan, että toivoin
kaikki kirjat punaiseen mereen. Eräänä päivänä, kun tarkastin
joitakuita kirjoja, sattui käsiini muuan nykyajan tunteisoppinen
romaani, jossa esitellään yhteiskunnan täydellistä hajoamista
tarkoittavia mietteitä kauniin hunnun ja jonkunmoisen uskonnollisen
valhe-puvun alla. Nytpä oli sopiva tilaisuus asettaa sulku tuohon
turmion virtaan, josta herra Goldstick niin juhlallisesti oli minua
varoittanut. Kirjaa arvostellessani paljastin kaikki ne huonot
perus-aatteet, joita se koetti tyrkyttää mieliin ja varoitin yleisöä
huonoa kirjallisuutta lukemasta. Kirjoitukseni vietiin painoon ja
painettiin lehteemme. Pari päivää sen jälkeen tuli herra Goldstick
toimitus-huoneesen varsin äkäisenä, avonainen kirje kädessä.

"Mitä tämä merkitsee?" lausui hän. "Tässä kirjeessä Sillery & Peacham
moittivat meitä ankarasti siitä, että olemme lausuneet liian ankarasti
heidän kirjoistansa ja uhkaavat lakata lähettämästä ilmoituksiansa
lehteemme".

Ei kenkään näkynyt tietävän siitä mitään; vihdoin ilmaisin minä itseni
kirjoituksen sepittäjäksi.

"Se oli huono kirja, herra Goldstick", sanoin lujuudella, "ja olettehan
suostuneet, että ko'en saada tarkan, siveellisen arvostelun toimeen".

"Mene hitoille, poika!" sanoi herra Goldstick, äänellä, jota en ollut
koskaan ennen kuullut. "Eikö teillä ole laisinkaan eroittamis-kykyä?
'Suuri kansanvalta' on, niinkuin jo olen sanonut, suuri siveellinen
konehisto, mutta selväähän on, että Sillery & Peacham'in kirjoja täytyy
varovasti arvostella".

"Kuulkaapa patruuna", sanoi Jim, joka nyt tuli luoksemme, "antakaapa
tämä asia minun huostaani; minä kyllä selvitän tämän vyyhden. Sillery &
Peacham tuntevat minut ja minä lupaan saattaa asian selville. Tule
kanssani nyt, Harry poikaseni", lisäsi hän tarttuen käsivarteeni ja
talutti minut ulos.

Me menimme yhdessä kotiin. Minä olin varsin harmissani koko matkan,
mutta Jim nauroi niin makeasti, että kyyneleet vierivät hänen
poskillensa.

"Voi sinua viatointa lasta", sanoi Jim, kun saavuimme huoneeseni;
"rauhoitu veikkoseni! Minä istaun paikalla alas ja kirjoitan kirjeen
Boston'ista, jossa kerron, että sinun kirjoituksesi on herättänyt
suuren huomion Boston'in kirjallisissa piireissä ja on saanut kaikki
ihmiset rientämään kirjakauppaan, voidaksensa arvostella kirjaa. Vaiti
nyt, ystäväiseni, lepää sinä rauhassa, kyllä minä pidän huolen tästä
asiasta".

"Mitä, ai'otko lähteä Bostoniin?" kysyin minä.

"Ainoastaan hengessä, sinä viatoin lapsi. Luuletko todellakin, että
kirjeiden kirjoittajat ovat siellä, jossa he sanovat olevansa?
Sanoinhan jo sinulle että olen 'humbugien' päätoimittaja. Tämä pieni
asia kuuluu aivan minun ammattini piiriin".

"Jim", sanoin minä juhlallisesti, "en tahdo kietoutua tuollaisiin
juonitteluihin".

"Kas niin, Harry! eipä yleensä kenkään tahtoisi olla juuri siinä, missä
hän on; mutta jos tarkemmin mietimme tätä asiaa, niin ei sinulla ole
enään mitään sen kanssa tekemistä. Bolton ja sinä olette verrattavat
suuriin kanuuniin, joilla, kun kerran saamme teidät käännetyiksi
oikealle suunnalle, on lupa paukkua niin paljon kuin vaan haluatte, ja
varmaankin lähtee erinomainen siveellinen vaikutus paukkumisestanne.
Minä olen kevyt tykkiväestö, joka ajelee sinne tänne taistelu-kentällä,
-- pih, pah, puh -- ja taas eteenpäin; mitä sinä huolit siitä mitä
minä teen? Näetsen, Harry, sinun täytyy pystyttää joitakuita yleisiä
raja-pyykkiä, tietääksesi kuinka pitkälle saat mennä. Minun olisi jo
ennen pitänyt antaman sinulle moniaita ohjeita. Sillery & Peacham'in
kirjoja täytyy meidän aina ylistää, siinä emme saa erehtyä, ja jos joku
sellainen kirja, jota ette tahdo ylistää, joutuu sinun tahi Bolton'in
käsiin, niin jättäkää se minulle. Sitä vastoin tulee meidän aina
moittia Burill & Bangem'in kirjoja. Kun viime vuonna olimme riidassa
heidän kanssansa ottivat he ilmoituksensa pois lehdestämme ja antoivat
ne 'Aarre-aittaan'. Jos sattumoilla saat käsiisi jonkun huonon kirjan,
joka on heidän kustannuksella painettu, niin iske siihen armahtamatta
ja saarnaa niin paljon kuin vaan tahdot, sillä silloin olet oikealla
radalla. Näetsen, jos vaan saamme teidät oikealle suunnalle, niin te
voitte tehdä ihmeitä".

"Mutta Jim", sanoin minä, "tätenhän sorramme kaiken todellisen
arvostelun, ja teemme sen aivan arvottomaksi".

"No eipä niillä suurta arvoa olekaan", sanoi Jim miettien. "Väliin
tulee minun surku noita vasta-alkavia, joiden ensimmäisiä kirjoja
moititaan varsin mitättömiksi, ainoastaan siitä syystä, että herra
Goldstick on ollut riidassa kirjan kustantajan kanssa. Lohdutuksena
on kuitenkin, että 'Aarre-aitta' ylistää kaikkia, joita me sorramme
ja moitimme. Onhan meillä sitä paitsi aikakaus-kirjamme. Nyt on
'Särmä-kallio' ystävämme; pari vuotta sitten olimme riidassa sen kanssa
ja moitimme sen kirjoituksia pahan päiväisiksi; mutta nyt olemme
jälleen sovinnossa ja kun sääntönämme on aina alkaa alusta, niin voit
kehua kutakin vihkoa ensimmäisestä alkaen -- sillä reitillä et joudu
karille. Sitten on meillä 'Pacific'. Sitä lehteä saat nokkiloida niin
paljon kuin itse vaan tahdot, -- mutta ehkä kuitenkin on parasta, että
jätät sen minun huostaani; minulla on erinomainen kyky lausua pieniä
purevia lauseita, jotka ärsyttävät ihmisiä ja joihin ei voi vastata
mitään. Seikka on näetsen se, että 'Pacific' on nostettava ylpeiltä
hevosiltansa, ennenkuin voimme olla kohteliaat sitä kohtaan".

"Jim -- --" koetin alkaa puhua.

"Kas niin; mene sinä ja aukaise sydämesi Bolton'ille, jos sinulla on
jotakin lisäämistä", jatkoi hän; "minun täytyy nyt kirjoittaa kirjeeni
Boston'ista. Saathan nähdä, Harry, eitä päästin sinut tästä rettelöstä
heiluvin lipuin ja kaikuvin soitoin, ja että hankin kirjalle paljon
enemmän lukijoita, kuin sillä olisi jos et olisi tuota arvosteluasi
kirjoittanut".

"Mutta Jim; onko tämä oikein tehty?"

"Ah, sinä hurskas sielu! Miten luulet päiväsi päättyvän, kun puhut
tuolla tavalla täällä Newyork'issa? Minä en ole luonut maailmaa, enkä
myöskään hallitse sitä, mutta sen täytyy kumminkin elättää minut. Mene
sinä nyt Bolton'in luo ja jätä minut työhöni. Minulla on monta palstoa
kirjoitettavana lehteemme ja sitten täytyy minun mennä katselemaan
tuota hiton vesimaalaus-näyttelöä, olen, näet, luvannut Snookille
ylistää hänen näyttelöänsä. En luule joutuvani levolle ennenkuin puolen
yön aikaan".

Minä riensin ylös Bolton'in luo. Veri kiehui suonissani; mutta kun
aukaisin oven Bolton'in kamariin, rauhoituin pian, sillä kuva, joka
avautui eteeni oli läpensä tyyni ja rauhallinen. Bolton istui ja luki
lamppunsa ääressä, -- kissa nukkui hänen polvellansa. Ennen
mainitsemani ruma, takku-karvainen koira istui hänen vieressänsä, turpa
pystyssä katsellen Bolton'ia sellaisella ihmetyksellä ja ihastuksella,
että se oli ehkä liikuttavin olento tässä ryhmässä. Kyyrysillänsä
laattialla istui pieni, ryysyihin puettu, kirpula-naamainen poika,
uutterasti laskien taulullansa.

"Snubby!" sanoi Bolton minut huomatessansa; "mene sinä nyt nurkkaan
makaamaan ja anna herran istua alas! Sinä näet minut tässä perheeni
ympäröimänä. Odota hiukkasen", lisäsi hän ja kääntyi poikaan päin.
jonka rihvelitaulua hän katseli. "Aivan oikein, Bill; katsos tässä on
kirjasi".

Näin puhuessansa otti hän pöydältä vihon kirjasta: "tuhat yksi yötä" ja
antoi sen pojalle, joka jällensä istautui laattialle lukemaan
Sindbad'in kohtaloista. Hetkisen katseli hän poikaa ja kääntyi sitten
hymyillen minuun.

"Uskallanpa lyödä veikkaa, ett'ei hän nyt kuule sanaakaan, jospa kuinka
huutaisit hänen korvaansa, kun hän kerran on vaipunut lukuunsa; Eikö
maksa vaivaa tässä maailmassa luoda itsellensä näin täydellisen
nautinnon, etenkin kun sen voipi tehdä näin vähällä vaivalla? Itse en
saata enään lukea 'tuhat yksi yötä', mutta minua huvittaa nähdä tuon
pojan sitä lukevan".

"Ken hän on?" kysyin minä.

"Hän on pesijäni poika. Tuo raukka kärsi ennen paljon kurjuutta; nyt on
hänellä vähäinen sisääntulo sanomalehtien myymisestä. Niinkuin näet,
ko'en aina noukkia jonkun pienen jyväsen onnettomuuden rikkakasasta ja
asettaa sen ilon kukkulalle, niinkuin Newton sanoo".

Harmi, joka kuohui rinnassani, tulvasi vihdoin yli ja minä kerroin
hänelle kaikki päivän onnettomuudet.

"Ystävä armas, älä anna tämän mieltäsi karvastuttaa", sanoi hän.
"Meidän on tyytyminen maailmaan sellaisena kuin se on. Aina kuluu joku
aika ennenkuin huomaamme kuinka vähän voimme auttaa ja estää. Etpä voi
ottaa askeltakaan elämässä, tätä huomaamatta, ja osa elämän viisaudesta
onkin juuri, että opimme käsittämään mikä on oman edesvastauksemme
piirissä, ja että annamme kunkin ihmisen kulkea omaa uraansa.
Sanomakirjallisuus on nykyaikaan lisääntynyt niin suunnattomasti, että
on mahdotointa varmuudella sanoa mikä on hyvää, mikä huonoa. Minä olen
esimerkiksi yhteydessä erään sanomalehden kanssa, jonka ainoana
pyrintönä on hankkia rahaa. Sen omistajat ovat kyllä kunnon miehiä ja
tahtoisivat mieluummin hyvän kuin pahan vallitsevan. He toivoisivat
mielellänsä, että kaikki väärinkäytökset poistuisivat, että kukin hyvä
asia edistyisi, jos se vaan voisi tapahtua häiriöttä heidän omille
pyrinnöillensä. Minä en ole sanomalehden omistaja, olen ainoastaan sen
palvelia; mutta jos minä heidän suosiotansa voittaakseni lausuisin mitä
en ajattele tahi kehuisin sitä, joka mielestäni on moitittavaa, niin
olisin huono heittiö. He tietävät ett'en minä sitä koskaan tee,
senpätähden eivät sitä vaadikaan, mutta heitä, jotka siihen antautuvat,
käyttävät he mielellänsäkin. Tämä ei ole minun syyni enemmän kuin
muukaan, mitä Newyork'issa tapahtuu. Minä saan vapaasti valita ne
kirjat, joita arvostelen, enkä koskaan kehoita yleisöä lukemaan teosta,
ennenkuin olen itse parhaimman taitoni mukaan sitä arvostellut, sekä
kauno-kirjalliselta että siveelliseltä puolelta. Sellainen on minun
asemani ja jos se sinua miellyttää voit sinä tehdä samoin".

"Mutta minua harmittaa kun kuulen herra Goldstick'in puhuvan suuresta
siveellisestä yrityksestä! varmaankin hän tietää olevansa valehtelija".

"Niinkö luulet?" kysyi Bolton; "minä en usko, että hän siitä tietää
mitään. Goldstick on sangen tunnokas; hän edistää mielellänsä kaikkia
jaloja pyrinnöitä ja puhelee niistä usein ihastuksella. Hän on
todellakin huvitettu monen hyvän muutoksen toimeen saamisesta, --
niinkauan kuin ne eivät maksa hänelle mitään. Ihminen on aina
tyytyväinen kun hän huomaa itsellänsä jonkun hyvän ominaisuuden; eikö
siis ole aivan luonnollista, että herra Goldstick luulee olevansa
oivallisempi, kuin hän todella onkaan".

"Sinä puhelet ikääskuin ihmisellä ei olisi lupa halveksia kaikkea
huonoa".

Hän tuijoitti surullisesti tuleen.

"Auttakoon meitä taivahinen!" sanoi hän; "me pyrimme ja kamppailemme
vedessä, johon painamme toinen toisemme. Suurimmat ansiomme eivät paina
höyhenenkään vertaa vaa'assa, ja päälliseksi -- onhan meillä malka
omassakin silmässämme!"

Syvä tunne välähti hänen tummista silmistänsä tämän sanoessansa; mutta
äkkiä kääntyi hän ympäri, hymy valaisi hänen kasvonsa ja hän katseli
kasvatteihinsa näin lausuen:

    "Mitäs siitä mietit kissasein
    Ja mun rakas koirasein?"



VIIDESTOISTA LUKU.

Minä näen ilmestyksen.


"Kuules, Harry, tahdotko tutustua Newyorkin kauniiden impein kanssa?
Jos tahdot, niin minä saatan sinut jäljille".

"Todellaki?"

"Niin, todella; tänä ehtoona menen taloon, jossa niitä löytyy suuri
paljous -- -- se on kaunis rakennus Fifth Avenue'lla -- -- siellä on
paljon kauniita, viehättäviä neitosia. En tiedä vielä kenen heistä minä
_otan_. Tahdotko tulla kanssani heitä katsomaan?"

Jim seisoi peilin edessä, hiuksiansa silitellen ja kaulahuivinsa solmua
parannellen.

"Sinä olet itserakas keikari, Jim!" sanoin minä.

"Ja miksikä en olisi keikari? Naiset juoksevat melkeen syliini ja
ainoastaan keikastelijaa arvostelevat he. Tule pois nyt, äläkä istu
siinä ja kirjoittele kaiken iltaa. Tule kanssani, niin näytän sinulle
Newyorkin kaasun-valossa".

"En joudu nyt; minun täytyy ensin lopettaa tämä kirjoitukseni
'Talvitiehen'. Saammepa olla ahkerat jotakin ennättääksemme. En uskalla
vielä ruveta neitosia katselemaan sillä ensin täytyy hankkia varoja
joilla vaimonsa voipi elättää".

"Enpä voi ymmärtää, miks'ei nuori mies ko'e käyttää kauneuttansa
hyväkseen niin paljon kuin mahdollista! Minä voin vakuuttaa, että tässä
kaupungissa löytyy viehättäviä impyeitä, jotka voivat auttaa sinua
paljoa enemmän kuin kymmen-vuotinen kirjoittelemisesi. Mikä hulluus
istua ja hikoilla jonkun raskaan työn ääressä mieluummin kuin tehdä
jonkun ihastuttavan tytön onnelliseksi!"

"Minä en koskaan nai rahan tähden, Jim, ole vakuutettu siitä".

"Hä, hä!" sanoi Jim. "Ken puhuu naimisesta rahan tähden? Eihän kaunis
nainen siitä pahene, että hänellä on viisikymmentätuhatta dollaria. --
Voinpa antaa sinulle luettelon kahdestakymmenestä naisesta, joiden
rivin läpi saat kulkea kunnes rakastut, ja vakuutan, että saat kenen
heistä vaan tahdot".

"Joudu, Jim", sanoin minä, "ja mene, jos olet aikonut. Minä en moiti
_naisia_ jos he menevät naimisiin rikkaiksi tullaksensa, koska koko
maailma yksimielisesti sulkee heiltä kaikki muut tiet itsenäisyyteen;
mutta että _mies_, jolle on kaikki tiet avoimina, kurkistelee rikasta
vaimoa, on mielestäni varsin huonoa".

"Siitäpä tulisi kaunis pykälä lehtemme siveelliseen osastoon", sanoi
Jim, minuun kääntyen. "Säästä neuvosi mainittuun tarpeesen, äläkä
tuhlaa sitä liian paljon minun päälleni, sillä silloin joutuu myllysi
kuivalle maalle. Saathan nähdä, että on erittäin vaikeata koko vuoden
pitkään pitää hereillä tuollaista moraalia".

"Minä ko'en", jatkoin minä ajatusteni juoksua, "vaimolleni perustaa
kodin rehellisellä ja uutteralla työllä, senpätähden minulla ei olekaan
aikaa tuhlattavana seuraelämään".

"Kun sen saat valmiiksi", sanoi Jim, "niin varmaankin odotat vaimoasi
taivaasta".

Tämän keskusteluni Jim'in kanssa olen kertonut sentähden, että se
selvittää lausetta: _ihminen ei voi edeltäpäin määrätä kohtaloitaan_.
Kun olemme tehneet jonkun vakavan päätöksen tahi asettaneet korkean
silmä-määrän elämällemme, näyttää väliin siltä kuin sallimat
tahtoisivat ilvehtiä kanssamme, asettamalla meidät suhteisin, jotka
viekoittelevat meitä tekemään juuri sitä, jota olemme päättäneet aina
olla tekemättä. Usein voivat aivan vähäpätöiset seikat murtaa kaikki
hyvät päätöksemme. Viatoin sateenvarjoni oli syy siihen että minunkin
mieleni pian muuttui.

Seuraavana aamuna oli minulla jotakin toimitettavana kaupungin
äärimmäisessä osassa; ja vaikka taivas oli melkeen selkeä otin
kuitenkin sateenvarjon mukaani, sillä pelkäsin taivaan rannalla näkyvää
pientä pilveä. Sateenvarjoni oli pieni ja hieno, taidokkaasti tehdyllä
varrella. Sen olin matkoillani ostanut Dieppe'stä.

Oli muuan noista vaihettelevista, juonikkaista huhtikuun päivistä,
jolloin luonto, herkkä-luontoisen kaunottaren tavoin, ei näy tietävän
mitä se tahtoo, vaan nauraa väliin ja väliin itkee.

Aamupuolella oli ystävällinen, hymyilevä luonne valtaavana, ja
melkeenpä kaduin, että olin tuolle pitkälle matkalle kaupungin läpi
varustanut itseni liiallisella sateenvarjolla. Tätä ajatellessani
ajuri-vaunussa, jonka oitis piti lähteä liikkeelle, astui äkkiä nuori
nainen vaunuun ja istahti minua vastapäätä.

Kirjailijana olin usein, matkoillani edes-takaisin kaupungissa, varsin
levollisena tutkinut ruusuja Newyorkin hienosta maailmasta. Tuskinpa
missään maassa maan päällä olemme niin hyvin tilaisuudessa matkoillamme
joutua yhteyteen hienojen ja sivistyneiden naisten kanssa, kuin
Amerikassa. Englannissa on tämä luokka varjeltuna uteliailta katseilta
yhteis-elämän sääntöjen kautta. Hienot naiset siellä ajavat omissa
vaunuissansa, kulkevat rautateillä yksityisissä vaunuissa ja
hotelleissa he syövätkin eri huoneissa, ikääskuin olisivat kotonansa.
Ranskassa on nuori, naimatoin nainen vielä ankaramman varjeluksen alla,
sillä häntä pidetään melkeen luostarimaisessa yksinäisyydessä, kunnes
avioliitto avaa vankihuoneen portit. Nuoren Amerikalaisen naisen,
paraimmista ja ylhäisimmistä luokistakin tapaamme kaikkialla. Hän
liikkuu ruhtinattaren varmuudella, eikä ymmärrä mitä hänen tarvitsisi
pelätä. Hän katselee ympärillänsä olevia hallitsijattaren silmällä ja
vaatii, että kaikki poistuu hänen tieltänsä, joka yleensä tapahtuukin
meidän vapaavaltaisessa yhteiskunnassamme.

Koko ajan, kun Newyorkissa olin oleskellut, olin pysynyt erilläni
kaikesta seura-elämästä. Äänetöin tuttavuus, jonka matkoillani
yhteisissä ajurinvaunuissa tein maani naisten kanssa, oli sentähden
suuri ja vahingoittamatoin ilon-lähde. Ei ainoatakaan muotoa jäänyt
huomaamattani, tutkiessani näitä hienon maailman ruusuja, eikä
untuvatakaan muotin höyhentöyhtössä jäänyt tarkkaamattani. Tarkastin
kunkin käytöstapaa ja luonnetta ja suunnittelin mielessäni uutta
romania, jossa ne muodot, joita olin tutkinut, ilmaantuisivat. Älä toki
usko, että töllistelin suu auki ja silmät seljällään kaikkia, joita
tapasin. Harjoittelin itseäni ahkerasti tarkastelemaan muiden
huomaamatta ja näkemään muiden näkemättä.

Ilman liikanaista uteliaisuutta huomasin siis nytkin, että minua
vastapäätä istui nainen erinomaisilla luonnon lahjoilla. Ensi
silmäyksessä huomasin, että edessäni oli muuan Newyorkin
ruhtinattarista, jotka ovat tottuneet aina kävelemään pehmeillä
matoilla ja hengittämään kukkain tuoksua. Oitis voi nähdä, että hän
tiesi miten hänen tuli käyttää itseänsä. Hän istahti vaunun istuimelle,
niin arvokkaana, kuin se olisi ollut hänen valta-istuimensa, ja
pieninkin liikkeensä osoitti hillittyä elävyyttä. Tämä minua miellytti,
niinkuin yleensä ihmiset meitä miellyttävät samassa määrässä kuin
heissä huomaamme elävyyttä, virkeyttä.

Kukin tietää, että löytyy henkilöitä, jotka aina, vaikka he istuisivat
kuinkakin hiljaa, vaikuttavat ympärillänsä oleviin ja saattavat heidät
tuntemaan läheisyytensä. Tällainen vastustamatoin vaikutus veti
minunkin silmäni naapuriini. Hän oli nuori, tavallisen pitkä, hoikka ja
soma vartaloltansa; kasvonsa eivät olleet ihanat mutta miellyttävät ja
tunnokkaat. Näin parin kauniita, tummia silmiä, jotka näyttivät vielä
tummemmilta sen kautta, että hiuksensa olivat aivan kullan-keltaiset.
Tummat silmät ja silmä luomet, yhteydessä kauniin tukan kanssa,
tekevät tavallisesti erinomaisen vaikutuksen. Hän oli puettuna kuni
naisen Fifth Avenue'stä sopii, uusimman muodin mukaan. Hieno
kasimiri-kaulahuivi oli vallattomasti heitetty hänen hartioillensa ja
hänen pienet kätensä olivat erinomaisen hienoissa hansikkaissa. Hänen
sormellansa riippui pieni kullalla ja helmillä kudottu kukkaro, josta
hän alkoi hakea pientä-rahaa maksaaksensa ajo-lippunsa, jota tehdessä
hänen kasvoillensa kuvautui harmillinen hämmästys, vaihetellen hymyn
kanssa. Minä huomasin heti asian laidan. Tragi-komillisella katseella
tarkasteli hän kymmendollari-seteliänsä ja käänteli turhaan kukkaronsa
nurin löytämättä pientä-rahaa tahi ajo-lippua. Minä kumarruin ja
tarjosin, niinkuin herrasmiehen tulee tehdä, lipun hänenkin puolesta.
Hän antoi minulle kainosti kymmendollari-setelinsä ja näytti hymyellen
tyhjää kukkaroansa.

"Suokaa että minä suoritan tämän asian", pyysin minä.

Hän hymyeli ja punastui. Minä annoin lipun meidän kumpaisenkin edestä,
annoin setelin takaisin, kumarruin ja käänsin silmäni -- aivan toiselle
suunnalle.

Suurin karttavaisuus on tarpeen, jott'ei naiselle käy inhoksi olla
vähimmässäkään kiitollisuuden velassa miehelle, jota hän ei tunne.
Huomasin kyllä, missä tuskassa kaunis naapurini oli, vaikk'ei hän
jäänyt minulle velkaa enemmän kuin tuon lipun hinnan. Mutta mitäpä hän
teki, asiain näin ollessa.

Tämä hänen pieni onnettomuutensa äköitti kyllä minua hieman hänen
tähtensä, mutta kuitenkaan en voinut olla pitämättä tätä pientä
tapausta jonkunmoisena onnen kolauksena itselleni. Vaunut kulkivat
eteenpäin. Vuoroon katselimme salaa toisiamme, kunnes vaunut kääntyivät
ylös Park Row'iin päin, Astor House'n edutse, jolloin immyt antoi
merkin vaunujen knlettajalle, että hän pyrki ulos. Nyt vasta huomasin
miksi sallima pakoitti minut ottamaan sateenvarjon mukaani.

Juuri kun vaunut seisahtuivat, tuli nimittäin yksi noista ankarista
rankkasateista, joilla vaihetteleva huhtikuu häiritsee ja kiusaa
varomattomia jalkamiehiä. Tämä ei ollut tavallinen, sävyisä sade; vesi
tulvaili niinkuin saavista kaadettuna. Minä hyppäsin oitis ulos,
kiiruhdin hienon naapurini sivulle ja pyysin saada pitää sateenvarjoani
hänen ylitsensä. Hän ilmoitti aikoneensa poiketa moneen paikkaan, mutta
kun satoi näin ankarasti, sanoi hän olevansa varsin kiitollinen jos
tahtoisin seurata häntä ajuri-vaunuun, joka meni Fifth Avenue'hen. Me
astuimme siis yhdessä eteenpäin, tunkeutuen vaunujen, hevosien ja
rattaiden välitse, jotka parveilivat joka haaralla ympärillämme. Ihana
seurakumppanini oli kokonansa minun hoidettavanani, kunnes sain hänet
talteen Fifth Avenue'hen menevään ajurinvaunuun. Minun tieni oli, ihme
kyllä, aivan samaan suuntaan. Kun kerran olimme tutustuneet, maksoin
nytkin hänen puolestansa; siitä sain ystävälliset kiitokset ja ujon
anteeksi pyynnön. Kaunottareni astui vaunusta erään komean kartanon
edessä Fifth Avenue'ssä ja kun sadetta kesti vieläkin, oli minulla
kyllin syytä tarjota hänelle käsivarteni ja taluttaa hänet ylös
portaille. Minä soitin portinkelloa, ja odottaessamme portin
avautumista, lausui hän miellyttävimmällä tavalla kiitollisuutensa ja
pyysi minua astumaan sisään.

Hämmästyneenä ja varsin iloisena pyysin anteeksi, ett'en voinut seurata
kutsumusta, syystä että minun _täytyi_ rientää toiselle suunnalle,
mutta jätin hänelle nimikorttini ja sanoin vast'edes kernaasti tulevani
häntä tervehtimään, jos hän sen sallii.

Viehättävästi hymyellen ja hieman punastuen antoi hän minulle
nimi-korttinsa, jonka hän otti kauniisti ommellusta muisti-kirjastansa,
ja jossa seisoi "Eva van Arsdel" sekä yhdessä kulmassa "keskiviikko".

"Keskiviikko on meidän vastaanotto-päivämme, herra Henderson", sanoi
hän; "äitini varmaankin suurella ilolla tahtoo päästä tuttavuuteenne".

Nyt avautui portti ja ihana seuralaiseni katosi sen taakse hymyellen ja
ystävällisesti nyökäten. Minä jäin sateesen ja rapakkoon, toimittamaan
raskasta, jokapäiväistä työtäni.

Tämä kartano oli oikea hovi. Suurien, kirkkaiden akkunoiden läpi,
joissa oli ainoastaan yksi lasi-levy, näkyi ihastuttavia, kauniita
kukkapöytiä, jotka olivat ympäröityt hienoilla pitsi-kartiineilla. Se
oli varmaankin yksi noista lumotuista hoveista, joissa rikkaan ja
loistavan Newyorkin viehättävät tyttäret kävelevät samettimatoilla,
liikkuvat soiton sävelten mukaan, elävät kukkien tuoksussa ja viettävät
päivänsä viattomassa tietämättömyydessä kaikista elämän vaivoista,
vastoinkäymisistä ja huolista.

Miksi menisin tuohon taloon, ajattelin itsekseni, ja seuraisin ihanata
ilmestystä hänen omaan kotiinsa? Yhtä hyvin olisi Aeneas voinut seurata
Venusta tuoksuaviin seutuihin Idalian lehdoissa, joissa ikuinen tuli
leimuelee alttareilla ja kukat ikuisesti kukoistavat.

Mutta minä en ollut viisaampi kuin muutkaan miehet kahdenkymmenenkolmen
vuoden ijällä, ja tuo pieni kortti, jonka olin pistänyt liivini
taskuun, tuntui levittävän ihanaa, sähköntapaista lämpöä, joka aina
muistutti sen siellä löytyvän. Minä otin sen taskustani ja katselin
sitä. Tavailin nimeä, tarkastaen kutakin kirjainta. Tuolla ihanalla
naisella huomasin niin itsenäisen luonteen ja niin silmiinpistävän
individualiteetin, että se vähä, jonka hänestä opin tuntemaan, oli
ikääskuin olisin lukenut ensimmäisen sivun erittäin miellyttävästä
romanista, enkä voinut salata itseltänikään, että uteliaisuuteni
kiihoitti minua lukemaan jatkoa siihen. Tänäpäivänä on maanantai.
Keskiviikkona on heidän vastaanotto-päivänsä. Menenkö minä sinne?

Järkeni sanoi: Älä, -- sinä olet nuori mies, jonka pitää luoda
tulevaisuutensa, ainoastaan itsehensä luottaen. Sinä olet köyhä; ei
sinulla ole aikaa auttaa rikkaita, työttömiä ihmisiä perhosien
pyytämisessä ja kukkakiehkurain sitomisessa. Jos astut tuon
lumous-hovin kynnykselle, jossa rikkaus ja työttömyys istuvat
käsikädessä, niin tulevat silmäsi häikäistyiksi ja sinä itse käyt
heikoksi ja kelvottomaksi kaikkeen korkeampaan työhön. Sinusta
tulee laiskuri, tyhjäntoimittaja; voima uutteraan työhön ja
itsesi-kieltämiseen poistuu sinusta ja hengästyneen palvelijan tavoin
riennät sinä turhamaisuuden ja rikkauden triumfi-vaunun jäljessä.

Mutta toiselta puolen, kun tuo lumottu pieni kortti poltti taskussani,
kuulin toisen äänen kuiskaavan: Miksi olisit noin kohtelematoin? Onhan
velvollisuutesi, gentleman'ina, kiittää kohteliaasta kutsumuksesta. Ja
täytyyhän sitäpaitsi kirjailijan, joka aikoo jotakin vaikuttaa
yhteiskunnassa, tuntea siinä eläviä ihmisiä; kuinka sinä voisit oppia
niitä tuntemaan tutkimatta niitä? Eräkäs majassansa on huono tuomari
maallisissa asioissa -- ja sitä paitsi, emme voita maailmaa sitä
pakenemalla, vaan siten että katselemme sitä rohkeasti silmiin, ja
pelkurimaisiapa olemme jos emme uskalla kohdata ylöllisyyttä ja
rikkautta niiden omalla alalla.

Tätä kaikkea ennätin ajatella kotiin mennessäni, jossa oitis riensin
ylös Bolton'in luo, hänen kirjastostansa ottaakseni erään kirjailijan
teoksen, jota tarvitsin kirjoittaessani vanhain kreikkalaisten
koti-elämästä. Bolton oli tehnyt minut niin tutuksi kirjastossansa,
että minä pidin sitä aivan kuin omanani.

Hakiessani kirjain joukosta sitä, jota tarvitsin, ja ottaessani kirjan
toisen perään hyllyltä, putosi eräästä pienestä loukosta valokuva
tahi paremmin valokuvan haamu. Se putosi suorastansa minun käsiini,
niin etten voinut olla näkemättä ken se oli, ja oitis tunsinkin
Karolina-serkkuni, en sellaisena kun hän nyt oli, vaan sellaisena kuin
hän oli muistossani niiltä ajoilta, kun yhdessä kävimme koulussa.

Tällaisissa tilaisuuksissa tavallisesti huudahdamme vastustamattomasti:
"Ken tämä on?" Mutta Bolton oli niin itsehensä sulkeutunut, ett'en
tahtonut tehdä hänelle kysymystä, joka suorastaan koski häntä itseänsä.
Löytyy ihmisiä, jotka samalla voivat suuresti meitä miellyttää ja olla
aivan itsehensä sulkeutuneita. He saavat meidät puhumaan, voittavat
meidän luottamuksemme, he ovat huvitetut seurastamme, mutta eivät kysy
meiltä mitään eivätkä usko meille mitään omista salaisuuksistansa.
Bolton auttoi aina Jim'iä ja minua, mutta ei hän koskaan kysellyt
meiltä vähintäkään. Rajattomalla luottamuksella uskoimme hänelle kaikki
salaisuutemme, joita hän suurella osan-otolla kuunteli. Bolton
puolestansa ei toki koskaan lausunut vähintäkään, joka olisi antanut
meille tilaisuutta heittää silmäyksen hänen omaan sisäiseen elämäänsä.

Tämän pienen muiston keksintö vaikutti sentähden minuun samoin, kuin
jos olisin nähnyt oven avautuvan erityiseen huoneesen, jonne minulla ei
ollut oikeutta katsoa, tahi kuin jos avonainen kirje, jota en saisi
lukea, olisi joutunut käsiini. Minä katsahdin Bolton'iin, joka istui
kumarruksissaan kirjan ylitse, josta hän urkki neuvoja, kynä kädessä ja
kissa vieressä. Mutta kysymys, jonka halusin tehdä, tarttui kulkkuuni
ja ääneti asetin valokuvan paikallensa. Ne aatteet, joita tämä tapaus
herätti yhteydessä sen kanssa, mitä itselleni päivän kuluessa oli
tapahtunut, saattoivat minut sellaiseen levottomaan tilaan, että minun
täytyi, niistä päästäkseni, päättää valmistaa määrätty luku sivuja
kirjoituksessani. Ehtoolla, kun Jim tuli sisään, kerroin hänelle
tapahtumani ja näytin nimikortin, jonka päivällä olin saanut. Hän
katseli sitä, pitkään viheltäen. "Vai niin, sinä olet _tämän_ saanut
onnettaren erityispostilla, huomaan minä".

"Keitä nämät van Arsdels ovat, Jim?" kysyin minä.

"Oh! he ovat kaikkein hienoimpaa taikinaa", sanoi Jim jyrkästi. "He
eivät ole ensimmäisestä leivoksesta vaan toisesta; he eivät ole noita
vanhoja sukuja Knickerbocker, Vanderhoof, Vanderhyde ja Vanderhorn,
joista Irwing puhuu, vaan he ovat nykyajan ylimyksiä. Vanha ukko van
Arsdel on erittäin suurissa asioissa -- -- jaa, hän on varmaankin
miljonan omistaja -- -- hänellä on viisi tytärtä -- kaksi on jo ulkona
maailmassa ja kaksi on valmiina kodista lähtemään ja näitä paitsi on
hänellä yksi läpi-oppinut tytär, joka on vetäytynyt pois maailmasta
eikä näyttäy koskaan. Se oli Eva, jonka sinä näit; kerrotaan että
hänen pitäisi mennä naimisiin Wat Sydney'n kanssa -- se on rikkain
avio-liitto koko Newyorkissa. No, miten ai'ot tehdä? Ai'otko mennä
sinne keskiviikkona?"

"Tunnetko sinä heidät?"

"Mitenkäs muutoin, tottakai. Alice van Arsdel on vallan oiva tyttö; me
olemme erittäin hyvät ystävät ja minä pyörähdän joskus sisään heitä
tervehtimään, ainoastaan heidän huviksensa, näyttääkseni omaa
miellyttävää personaani heille. He pyytävät aina minua johtamaan
tanssia heidän pidoissansa, mutta sille toimelle minä annan hitot!
Tanssia kaiken yötä, kunnes päivä valkenee, on enemmän kuin ihmiskurja
jaksaa, etenkin, kun hänellä on kyllin toimittamista kaiken päivää. Se
maksaa enemmän kuin se maistaa".

"Niinpä luulen minäkin".

"Näetsen", jatkoi Jim, "noilla naisilla ei ole tikkua ristiin
asetettavana koko päivänpitkään, ja kun he ovat ensin tanssineet kaiken
yötä, menevät he levolle ja makaavat yhteen tahi kahteen päivällä, jota
vastoin muiden onnettomain, niinkuin minunkin, täytyy olla konttorissa
jo kello 8 aamulla. Pari kertaa sitä kyllä voipi kestää; mutta ajan
pitkään se sortaa meidät kuitenkin, sillä voimaimme ylläpitämiseksi
rupeamme juomaan, ja hitto tiesi kuinka pitkälle sitten voimme
joutuakaan".

"Onko van Arsdel'in tytöt tuota huikentelevaista lajia?" kysyin minä.

"Eivät he oikeastaan ole huikentelevaisia; he ovat hyväntahtoisia,
hyvin kasvatettuja tyttöjä. He ovat käyneet Newyorkin parahimmissa
kouluissa, joissa heille opetetaan kaikkia, mistä suinkin vaan olemme
kuulleet puhuttavan, kunnes he ovat seitsemäntoista vuoden vanhat.
Sitten he ovat käyneet Parisissa, Saksanmaalla ja Italiassa ja oppineet
kaikki näiden maiden kielet, niin että he voivat valita neljän kielen
välillä, kun he tahtovat jotakin lausua".

"Onko heillä sitte jotakin sanottavaa noilla neljällä kielellä, jota
kannattaisi kuunnella?"

"Tottakaiketi, ihmeen kauniita kertomuksia. Alice van Arsdel on
kunnianhimoinen kuni pikku pejuoni, mutta kuitenkin hyvä ja
lämpö-sydäminen tyttö ja -- sukkela; se on totta".

"Entäs hän?" kysyin minä ja kääntelin nimi-korttia hyppysissäni.

"Evako? Oh, häntä on paljon mielistelty ja sanotaan, että hän tekee
kaikki miehet mielettömiksi. Kaunis hän on, sitä ei kenkään saata
kieltää, ja luulenpa hänen sisimpänsäkin sisältävän paljon hyvää".

"Ja hän on kihloissa -- kenen kanssa sinä sanoitkaan?"

"Herra Sydney'n kanssa".

"Mikä mies hän on?"

"Mikä mies? Hän on _rikas_ mies, hänellä on kultakaivoksia
Kaliforniassa, vaski-kaivoksia Yläjärven luona, suola-kaivoksia ja
rautateitä siellä täällä -- niin, pianpa voisi kysyä mitä hänellä _ei_
ole. Hänellä on erinomainen taipumus suuriin asioihin, pää terävä kuni
partaveitsi, eikä ole hyvä mennä hänen kanssansa sormikoukkua
vetämään".

"Varsin oivallisia etuja hänen tulevalle kainalokanallensa!" sanoin
minä.

"Niin, enpä luule siinä olevan mitään moitittavaa. Wat on varsin
sävyisä ja kohtelias omaisillensa. Kerrotaan hänen olevan varsin hyvän
äitiänsä ja paria naimatointa tätiänsä kohtaan, jota pidetään erittäin
suurena avuna, syystä että hän on rikas. Minua ei kenkään ylistä siitä,
että elätän äitini ja Saara-tätini. Näetsen, yleisö tarvitsee
mikroskopin, joka tekee esineen miljonia kertoja suuremmaksi,
nähdäksensä hyviä avuja".

"Onko herra Sydney kaunis?"

"Se on sen mukaan, mitä kukin kutsuu kauniiksi. Jos hän olisi köyhä,
niin eipä varmaankaan huolittaisi paljon hänen ulkonäöstänsä. Jos
hänellä olisi ainoastaan pari sataa tuhatta niin pidettäisiin hänen
muotoansa välttävänä. Mutta nyt ovat kaikki tytöt vallan hurjasti
häneen mieltyneet. Hän on nyt puolen vuotta liehinyt Evan ympäri;
senpätähden muut naiset mielellänsä repisivät silmätkin Evalta. Kihlaus
ei ole vielä julkaistu, ja minä puolestani uskon, että Eva koettelee
totuttaa itseänsä häntä kärsimään".

"Eikö siis Eva häntä lemmikään?"

"Näetsen, hän on niin kauan ollut ruhtinattarena kaikissa hienoissa
seuroissa täällä, että hän jo on kyllästynyt mielistelemisiin ja on
käynyt kiukkuiseksi; hän leikittelee kalansa kanssa ennenkuin hän vetää
sen maalle, -- mutta luonnollisesti Eva hänet vihdoin ottaa. Sellaiset
naiset kuin hän on, tarvitsevat paljon rahaa tyydyttääksensä tapojansa.
-- Nykyajan rikkaat miehet elävät todellakin niin raivokkaasti, että
Eva hyvin voipi kymmenestä saada yhdeksän huonompaa kuin Wat.
Päälliseksi on hän jo kolme vuotta ollut seura-elämässä. Alice, joka
vasta nyt on astunut seura-elämään, on viehättävä ja on jo voittanut
monen miehen sydämen. Sitten seuraa järjestyksessä Angelique, kaunis,
viehättävä lumotar, joka repii ja kiskoo tukkaansa malttamattomuudesta,
odotellessansa että hänenkin vuoronsa tulisi, ja nuorin joukossa on
Maria, jolle on luotu hurmaavan kaunis silmäpari. Huomaat siis, ett'ei
enään ole muuta keinoa, kuin että neiti Eva poistuu ja antaa sijaa
häntä seuraaville nuoremmille".

"No, miten minä nyt teen, menenkö vai enkö mene?"

"Mene, mene veikkoseni", sanoi Jim. "Sepä on varsin hupaista. Minä
seuraan kanssasi. Meillä on nyt paaston aika -- kiitos taivaalle siitä!
-- Siis ei siellä ole tanssia, ainoastaan tyyni ilta-huvi, sillä --
ymmärräthän -- me kadumme nyt syntiämme ja valmistaumme alkamaan
uudestaan pääsiäisen jälkeen. Nyt voimme siis mennä vieraisin, tulla
ajallansa kotiin ja levätä yömme rauhassa ja naiset ovat nyt
tilaisuudessa puhella vähän järkevästikin. He kyllä sen voivat tehdä,
jos vaan tahtovat, vaikk'ei sitä kukaan usko. Minä otan sinut mukaani
sinne keskiviikkona, mutta ole varoillasi poikaseni!"

Näin sanoen riensi Jim portaita myöten alas vihellellen ja jätti minut
lopettamaan kirjoitukseni kreikkalaisten koti-tavoista.

Muistan, että sinä iltana varsin usein aivan tietämättäni kirjoittelin
paperilleni: Eva, Eva, Eva van Arsdel, Eva. Ja tämä nimi alkoikin
ilmestyä jok'ainoalle paperin palaselle, jolle vaan kynääni koettelin.

Kysymys menenkö tahi en van Arsdel'in pitoihin, oli siis päätetty.
Mikäpä esti minua puhtaalta, filosofiselta kannaltakin heittämästä
silmäystä keijuis-maailmaan. Ei todellakaan mikään! Jos hän oli
kihlattu, niin ei hän enään ollut minulle mistään arvosta; -- siispä ei
mitään vaaraakaan, -- sehän oli selvä.



KUUDESTOISTA LUKU.

Nykyajan tytöt.


Kirje Eva van Arsdel'ilta Rouva Courtney'lle.

Lemmitty ystäväni ja opettajattareni!

Tuskinpa enään uskallan katsoa miltä päivältä teidän ystävällinen
kirjeenne on. Onko todellakin mahdollista, että kokonainen vuosi on
kulunut siitä ilopäivästä, jona minä sain tämän kirjeen, ja olenko
todella voinut olla kokonaisen vuoden vastinta kirjoittamatta? Voi,
armas ystäväni! ollessani johdantonne alla olin minä paljon parempi,
kuin nyt olen. Silloin täytin velvollisuuteni, enkä koskaan jättänyt
toistaiseksi, mitä oli tehtävänä ja olinpa väliin sangen tyytyväinen
itseheni. Nyt minä elän alituisessa huvien hälinässä, -- hälinässä,
joka ei koskaan lopu. Siinä kuluu minulta päivä päivän, viikko viikon
ja kuukausi kuukauden perään, eikä minulla ole muuta nautintoa kuin
nuot "hyvät päivät", joiksi nykyajan tytöt niitä nimittävät. Jos luen
jotakin, niin luen aina romaneja; minä en lue, en kirjoita, en ompele,
en piirusta, soita tahi laula toden perästä -- minä elän vaan "maailman
tohussa", niinkuin sanotaan. Minä olen laiska, enkä kelpaa muuhun, kuin
koristamaan sitä kotia, jossa laiskureita suurella vieraanvaraisuudella
kestitään. Siinä on kaikki.

Nyt on paaston aika ja minä olen hyvin iloinen, että saan vähän
levähtää kesteistä ja tansseista; mutta tämä aika tekee minut toki
alakuloiseksi, sillä se antaa minulle tilaisuutta vähän _ajatella_;
-- ja sitäpaitsi kun kaikki nämä hurmaukset ovat hetkeksi lakanneet,
tunnen kuinka väsyneeksi ne ovat minut saaneet. Ja sitten muistuu
mieleeni kaikki mitä te sanoitte minulle elämän todellisesta
päämaalista, kaikki mitä minä koulu-ajallani päätin tehdä ja toimia --
silloin rupean epäilemään omaa voimaani!

Nyt on kolme vuotta kulunut siitä, kun pääsin seura-elämään. Silloin
olin paljon onnellisempi, kuin sittemmin olen ollut, sillä silloin olin
tyytyväinen itseheni. Te sanoitte aina, rakas ystäväni, että olin hyvä
oppilas, ja että tyysti toimitin velvollisuuteni; siihen aikaan, kun
minulla oli määrätty toimitus joka tunnille, ja kun tein tehtäväni
hyvin, olin paljon onnellisempi, kuin nyt. Silloin olin huvitettu
lukemisesta. Nautin myöskin kolmevuotisesta matkastani Europassa,
sillä, vaikka minulla sielläkin oli paljon vaihetusta ja monta huvia,
jatkoin toki aina säännöllisesti lukujani. Minä todella opin jotakin ja
silloin tunsin etten ollut ainoastaan tyhjäntoimittaja.

Mutta sitte, kun jouduin n.k. suureen maailmaan, olen tuskaantunut
itseheni. Ensi vuonna oli se minulle uutta, outoa; minä olin
ajattelematoin ja tuo oli mielestäni erittäin hauska ajan-vietto.
Todella olikin varsin miellyttävää pukeutua, matkata, katsella, tulla
ihmetellyksi ja keikailla. Tunnustan, että kaikki tämä miellytti minua
ja minä antauin siihen luonteeni koko vilkkaudella -- kestiä, tanssia,
näytelmiä, soittajaisia koko talven ajan Newyorkissa ja huvi-matkoja,
tansseja y.m. kesä-ajalla kylpy-paikoissa. Minä olin ikääskuin
pyörryksissä. En laisinkaan pysähtynyt, vähänkään _ajatellakseni_ ja
elin, perhon tavoin, ainoastaan hetken huvia nauttien. Oi mitä
hulluuksia puhelin ja tein! Minä punastun kun niitä ajattelen -- mutta
te tiedätte, että innostun pian ja joudun väliin niin huumauksiin,
ett'en jäljestäpäin tiedä mitä olen sanonut tahi tehnyt.

Mutta tämän _pitää_ loppuman, tavalla tahi toisella; täten seurata
seura-elämää ei voi ijän kaiken kestää. Meidän täytyy mennä naimisiin
-- se on meidän määräyksemme, niinhän sanotaan, ja tuo on vihdoinkin
lopettava kaiken tämän pukeutumisen, tanssimisen ja liehakoitsemisen;
senpätähden ovatkin äitini ja Maria tätini kuni kuumilla kivillä,
ennenkuin pääsevät minusta erille ja saavat minut hyvään kotiin. Minä
olen kolmena kesänä ollut kylpypaikoissa ja olen kolmenkolmatta vanha.
Alice on nykyään päässyt seura-elämään, ja luonnollisesti toivotaan
minun kunnialla poistuvan hänen tieltänsä. Sanomattanikin arvaatte,
että olen antanut rukkaset tuolle tavalliselle määrälle kosijoita,
jotka pyörivät asemallani olevien tyttöjen ympärillä, ja kuitenkaan en
ole vielä nähnyt ainoatakaan, joka olisi minua vähääkään miellyttänyt.

Herra Sydney on nyt jällensä täällä; hänelle minä viime syksynä annoin
rukkaset, ainoastaan sentähden, ett'en häntä lempinyt, joka silloin
olikin mielestäni riittävä syy rukkasien antamiseksi. Nyt ovat äitini
ja Maria tätini uudestaan ryhtyneet asiaan ja vakuuttavat, että minä
olin varsin typerä tyttö, kun hylkäsin sellaisen tarjouksen, hylkäsin
sävyisän miehen, jolla on hyvä luonne ja hyvä asema yhteiskunnassa,
miehen, joka on erinomaisen taitava asioitsija ja joka sitä paitsi on
varsin rikas. Minä vastasin, ett'en minä häntä lempinyt; mutta silloin
he vakuuttivat ett'en minä ollut vielä oikein koittanutkaan sitä tehdä,
ja että minä varmaan kyllä _voisin_ lempiä häntä jos vaan _tahtoisin
koettaa_ ja, arvelivat he, eihän löydy mitään syytä, miksi en kokisi.
Sitten tuli isäni, jolla muutoin on varsin harvoin jotakin sanottavaa
meille tytöille, ja vakuutti suuresti ihastuvansa, jos hän saisi nähdä
minut naituna miehelle, joka saattaisi tarjota minulle sellaisen aseman
kuin herra Sydney. Täten joka haaralta kiusattuna lupasin minä
_ystävänä_ kärsiä hänen kohteliaisuuttansa, totuttaakseni itseäni häntä
rakastamaan. Siitä ajasta on kukkia ja makeisia satamalla sadellut
ympärilläni, ja joka päivä olemme tulleet aina ystävällisempään
suhteesen toisiemme kanssa.

Lemminkö häntä todella? En laisinkaan. Totta puhuakseni, armas
ystäväni, en tahdo salata tuota kauhistuttavaa totuutta, ett'en
viitsisi koskaan häntä ajatellakaan, ell'ei hän olisi niin _rikas_. Jos
hän olisi köyhä, vasta-alkava, nuori mies, niin en hetkeäkään muistaisi
häntä, eikä varmaankaan äitini, tätini eikä kenkään muukaan meistä sitä
tekisi. Mutta nyt tulevat kaikki nämät maalliset edut kysymykseen, ja
myöntää täytyy, että ne ovat minut so'aisseet. Minä olen ymmärtämätöin,
heikko ja kunnian himoinen. Minä tahdon mielelläni voittaa huvi-ajan
korkeimman palkan, korkeimman hinnan markkina-paikalla! Minä tiedän,
että moni kadehtii minua, ja vaikkapa onkin varsin väärin, olen
kuitenkin siitä iloinen. Sitä paitsi, vaikk'en lemmi häntä, niin en
lemmi ketään muutakaan. Minä kunnioitan ja pidän häntä arvossa
tyvenellä, vakavalla tavalla ja äitini sekä Maria tätini vakuuttavat,
että lempi kyllä tulee -- häiden jäljestä. Mahtaako niin käydä? Teenkö
oikein? Onko tämä tosi avioliitto?

Kuitenkin, näetten, täytyy minun mennä naimisiin _jonkun_ kanssa; sehän
on selvä. He näkyvät pitävän minua jonkunlaisena kauppa-tavarana, joka
vanhenee ja sentähden on myytävä mitä pikemmin, sitä parempi; joka
päivä kuulen heidän hokevan: jos sinä hylkäät tuon tarjouksen, niin
sinä kadut sitä kaiken ikäsi.

Väliin toivon todellakin, että löytyisi luostareita, joihin saisi
vetäytyä pois maailmasta. Serkkuni Sofia Sevell on ruvennut
Juhana-siskoin liittokuntaan ja vakuuttaa olevansa hyvin onnellinen.
Hän on aina onnellisen näköinenkin, on toimessa aamusta iltaan ja tekee
niin paljon hyvää suurelle joukolle köyhiä lapsia, että oikein kadehdin
häntä.

Mutta minä en voi ruveta "siskoksi". Mitähän äitini sanoisi, jos hän
tietäisi, että olen ajatellut edes sinnepäin? Kaikki ihmiset pitäisivät
minua hulluna.

Tiedättehän, armas ystäväni, kuinka suuresti Ida-siskoni itsepäinen,
harvinainen käytös äköittää äitiäni; mutta minä en todella voi muuta
tehdä, kuin ihmetellä ja kunnioittaa Idaa ja hänen luonteensa lujuutta,
joka minulta puuttuu. Hän oli ainoastaan lyhyen ajan tässä iloisessa
kirjavassa seura-elämässä, ennenkuin hän sen jätti, niinkuin minä
luulen, varsin tukevista syistä. Hän sanoi, että tuollainen elämä
heikontaa sekä ruumiin että sielun voimia, ett'ei siitä ole mitään
hyötyä, että se piakkoin tekisi hänet sekä ruumiillisesti että
hengellisesti voimattomaksi, jos hän siinä eläisi ja että hän sentähden
tahtoo elää jonkun korkeamman päämaalin saavuttamiseksi. Hän tahtoi
lähteä Parisiin, lukeaksensa itsensä lääkäriksi, mutta ei isä, ei äiti
eikä kukaan koko perheestä tahtonut sitä kuullakaan. Hän pysyi
kuitenkin päätöksessänsä ryhtyä johonkin ja vihdoin antoi isäni kaiken
ulkomaalaisen kirjeenvaihdon hänen hoidettavaksensa, jonka hän tekeekin
erinomaisen hyvin, käyttäen hyväksensä kieli-taitojansa. Isäni maksaa
hänelle ensimmäisen kirjan-pitäjän palkan ja nämät rahat panee hän
säästöön, -- vihdoinkin täyttääksensä aikeensa.

Ida on hyvä, jalo nainen, suurella mielen lujuudella ja itsenäisyyden
halulla, joka minulta kokonansa puuttuu. Minä olen heikko ja
horjuvainen päätöksissäni, minut voipi saattaa mihin toimeen tahansa,
ilman että minä voin sitä vastustaa.

Mutta minun onkin vaikea yksin pysyä lujana omaa sydäntäni ja
perhettäni vastaan, etenkin kun en monessa tapauksessa tiedä mikä on
oikein mikä väärin. Maria-tätini on kaikessa hyväntahtoisuudessansa
pitänyt minussa hereillä turhamaisuutta ja loiston halua. Hänen hartain
toivonsa on aina ollut, että minä olisin etevin, enin suosittu koko
yhteiskunnassamme, että minua ihmeteltäisiin ja mieliteltäisiin ja että
vihdoin joutuisin rikkaasen, loistavaan naimiseen; jos minä nyt Idan
tavoin vetäytyisin pois maailmasta, sortuisi varmaankin sekä hänen että
äitini sydän.

Ida sanoo olevan väärin valvoa yöt tansseissa ja sitten, invalidin
tavoin, maata vuoteellansa koko seuraavan päivän, olevan väärin panna
henkensä alttiiksi, ilman mitään järjellistä tarkoitusta -- ja
kuitenkin teemme me tytöt niin. Me riennämme toiselta huvimatkalta
toiselle, soittajaisista tansseihin ja tansseista taas muihin huveihin.
Me tanssimme kolme, neljä kertaa viikossa ja kun sunnuntai tulee,
menemme kirkkoon huveista ja valvomisista väsyneellä ajatusvoimalla,
jaksamatta ottaa osaa Jumalan palveluksen korkeaan totuuteen.

Mutta minä palaan takaisin aviooni. Herra Sydney ei ole mikään Jumalata
pelkäävä mies: hän elää ainoastaan tämän maailman tähden ja enpä luule,
että minä tämän yhdistyksen kautta parantuisin vähääkään.

Toivon varsin hartaasti, että löytyisi joku, joka voisi herättää ja
ylläpitää jalompaa puolta minussa -- --. Minä uneksin jalosta,
ylevästä, Jumalisesta miehestä. Häntä tahtoisin minä seurata, vaikkapa
jättäisinkin kaiken muun! Mutta, valitettavasti ei löydy ketään
sellaista näillä seuduilla, en minä kumminkaan ole tavannut ketään --
ja kuitenkin tunnen, että minä voisin lempiä, lempiä kuolohon saakka,
jos vaan löytäisin jalon esineen lemmelleni. Tuonoin luin seuraavan
mietelmän: "ei ole niin vaikeata kuolla jonkun edestä, kuin löytää
joku, jonka edestä kuolisimme".

Nyt arvaan, että huomaatte miten kaikki tämä vihdoin on loppuva. Seikat
ja suhteet työntävät meitä yhä edelleen, enkä laisinkaan hämmästyisi
jos tulisin pakoitetuksi menemään tähän avio-liittoon. Minä näen kaikki
jo edeltäpäin: loistavat häät, jotka saattavat koko Newyorkin
liikkeelle; kalliita kiviä, kasimiri huivia ja äärettömän paljouden
kukkia; kaikki huoneet ylös alasin; soittoa, hälinää ja meteliä;
triumfi-retkiä kaikkiin kylpy-laitoksiin; matkan Europaan ja sitten
takaisin Newyorkin seura-elämään.

Voi armas ystäväni! Jospa vaan voisin totuttaa itseäni lempimään häntä!
Minusta hän kyllä pitää, mutta ei samoista esineistä kuin minä, ja
sentähden on varsin vaikea seurustella hänen kanssansa. Mutta kun
kerran olemme naituna, niin emme varmaankaan näe paljon toisiamme; --
me elämme niinkuin muutkin. Äitini ja isäni näkevät harvoin toisiansa
ja siinä he ehkä tekevätkin oikein. Maria-tätini väittää, että loppu
aina on samanlainen jos menemme naimisiin lemmen vaikutuksesta tahi
lemmettä. Mies hoitaa asiat ja ylläpitää perheen. Siinä kaikki.

Ida sanoo -- mutta minä en tahdo kertoa, mitä hän sanoo, sillä hänen
sanansa tekevät aina minut synkkämieliseksi.

Kirjoittakaa nyt minulle kirje, täynnä nuhteita; häväiskää minua,
puhukaa ankarasti minulle ja koetelkaa saada minut parantumaan. Ehk'ei
se vielä ole liian myöhäistä.

                                      Nöyrin, pahankurinen tyttönne
                                                    Eva.

Kirje Rouva Courtney'ltä Eva van Arsdel'ille.

Rakas lapsukaiseni!

Sinä saatat minut varsin tukalaan asemaan pyytäessäsi lausuntoani
asiassa, jossa vanhempasi jo ovat lausuneet mielipiteensä.

Kuitenkin täytyy minun, Eva, muistuttaa Sinua, että olet yhtähyvin
taivaallisen kuin maallisenkin isän lapsi ja että Sinun näin painavassa
asiassa pitää ottaman tuntosi neuvonantajaksesi, ja muistaa kuinka
tärkeä se lupaus on, jonka Sinä nyt ai'ot tehdä.

Muistuu mieleeni, että nuorena ollessani luin Charles Grandison'in
teoksia ja kirjoitin muistoon esimerkkinä pidettävän Harriet Byron'in
kirjeestä lauseen, jossa hän puhuu jostakin kosijastansa. Näin hän
lausuu:

"Häneltä näkyy puuttuvan niitä ominaisuuksia, joita minä vaadin siltä
mieheltä jota lupaan rakastaa, kunnioittaa ja tehdä onnelliseksi.
Minä ai'on olla hyvä ja uskollinen vaimo, kun minä kerran menen
naimisiin. Senpätähden en millään ehdolla tahdo mennä miehelle, jonka
ymmärryksen ja älyn puute voisi saattaa minut epäilemään täyttäessäni
velvollisuuksiani häntä kohtaan; enkä myöskään mene miehelle, joka ehkä
jonkun oikun kautta voisi pakoittaa minut tekemään sitä, jota en itse
voisi hyväksyä".

Minä mainitsen tämän syystä, että se mielestäni on hyvin järkevä
päätös. Päättäen siitä kuvauksesta, jonka viime kirjeessäsi annoit
herra Sydney'stä, luulen, että häneltä puuttuu juuri ne ominaisuudet,
jotka Sinun miehelläsi ovat tavattavat ja joiden puute tekisi Sinulle
vaikeaksi, melkeenpä mahdottomaksikin täyttää velvollisuutesi
aviopuolisona. Selvää on, ett'ei hänen mielipiteensä vaikuta sinuun ja
ett'ei teidän välillänne löydy mitään sielun heimolaisuutta.

Ei ole kylliksi, että mies on hyvä asioitsija, ja että hän taitaa hyvin
asettaa rahansa. Ajattele, lapseni, että tämä mies, jonka seura Sinua
väsyttää, on juuri se, johon olet aikeessa kiintyä koko ijäksesi ja
jolle alttarin edessä ai'ot luvata lempiä myötä- ja vastoinkäynnissä.
Voitko Sinä tämän tehdä?

Sinä vakuutat, ett'et vähintäkään lemmi tätä herra Sydney'tä, ja
kuitenkaan et suunnittelekaan minkä kaltaisen sen miehen pitäisi oleman
jonka edestä voisit jättää kaiken muun maailman, ja jota lempisit aina
kuolohon saakka.

Juuri tuollaiset avioliitot, kuin se, jonka Sinä nyt ai'ot solmita,
matkaansaattavat nuot onnettomuudet, jotka nykyaikaan saattavat
avioliitot niin pahaan maineesen. Tyttö menee ajattelemattomasti ja
tunnottomasti naimisiin miehen kanssa, jota hän ei vähintäkään lemmi,
toivossa vast'edes _ehkä_ voivansa oppia häntä lempimään, -- kumminkin
yhtä paljon kuin muut vaimot miehiänsä. Sitten sallima johtaa
seura-elämässä hänen tuttavaksensa miehen, jota hän taitaisi
innostuksella rakastaa ja jonka kanssa hän itse miehen tähden olisi
mennyt naimisiin -- miten silloin käypi? Nykyajan romaanit ovat täynnä
kurjia, huonoja kertomuksia tällaisista suhteista, ja nyt huutavat
kaikki vapaata avioliiton rikkomista, purkaaksensa yhdistyksiä, joita
ei koskaan olisi pitänyt solmittaman.

Mutta kaikessa tässä hämmennyksessä löytyy toki yksi kiinne-piste; se
on uskonto. Se varoittaa meitä tekemästä kevytmielisiä ja
ajattelemattomia valoja, ja minä en voi muuta tehdä, kuin neuvoa Sinua
sen äidillisiä opetuksia seuraamaan. Avioliiton lupaukset ovat pyhiä
ja meidän tulee tarkasti ajatella mitä ne sisältävät ennenkuin me
niitä teemme. Sentähden toivon, lapsukaiseni, että Sinäkin,
tarkkatuntoisuudellasi, hyvällä päätös-voimallasi, ja jalolla
luonteellasi teet mitä arvosi vaatii.

Vielä toinenkin seikka on tässä huomattava; herra Sydney on
varmaankin kunniata-ansaitseva, rehellinen mies, -- hänellä on siis
myöskin oikeuksia. Hänellä on oikeus vaatia sen naisen sydämen
kokonaisuudessaan, jolle hän alttarin edessä kokonansa antaa itsensä,
ynnä kaiken omaisuutensa. Vaimo, joka oikein miestänsä lempii, voipi
tehdä hänet vallan oivalliseksi. Hän voipi antaa miehen viat anteeksi,
voipi innostuttaa, johtaa ja jalostuttaa häntä. Mutta ilman tätä
todellista lempeä ei hän saa mitään toimeen; -- ja mies, joka häiden
jälkeen huomaa tämän tunteen vaimoltansa puuttuvan, on kurjasti
petetty.

Sentähden, jos Sinä, saavuttaaksesi miehen omaisuutta, arvoa ja asemaa
yhteiskunnassa, menet naimisiin, voimatta miehellesi lahjoittaa
sydäntäsi kokonansa, niin teet vallan väärin. Sinä otat vastaan ja
nautit, voimatta millään sitä palkita. Ja tämä ei ole ainoa epäkohta;
sinä ryöstät häneltä myöskin autuuden olla todellisesti lemmitty, joksi
ehkä joku toinen nainen tekisi hänet.

Sinä olet saanut hyvän kasvatuksen ja sinun mielesi on kääntynyt
taiteisin ja kirjallisuuteen. Hän sitävastoin on kaiken ikänsä
liikkunut käytännöllisessä elämässä, asioitsemisessa; häneltä siis
puuttuu kaikki hienompi sivistys, kaikki itsenäiset mielipiteet, jotka
olisivat sinun mietteesi kanssa sopu-soinnussa.

Täten en millään tavoin tahdo halventaa voimallisen ja asioihin
ryhtyvän miehen arvoa; ja löytyyhän naisia, jotka ihailevat juuri näitä
ominaisuuksia. Sinulla on toisellainen luonne -- hän ei siis sovi
sinulle.

Epäilemättä löytyy naisia, joiden vaatimuksia hän täydellisesti
tyydyttää, ja jotka hänessä löytävät miellyttävän aviomiehen, jotka,
sanalla sanoen, voivat rakastaa häntä -- jota Sinä et voi tehdä; ja
_sellaisia_ vaimoja miehet tarvitsevat. Ainoastaan suvaitsevaisuus ei
ole kyllin avioliiton vaivain kannattamiseksi ja -- minä uudistan
vieläkin sanani -- me emme ole rehellisiä, vaan teemme varsin väärin,
jos menemme naimisiin todellisetta rakkaudetta. Muista sentähden, että
mitä aiot tehdä, sitä et enään voi saada tekemättömäksi, ja että koko
elämäsi onni riippuu tästä päätöksestä. Tämän lausun suoraan, kaikitta
mutkitta, sillä olen ja olen aina oleva,

                               Sinun todellinen ja uskollinen ystäväsi
                                             O. Courtney.

Kirje Ida van Arsdel'ilta Rouva Courtney'lle.

Lemmitty ystäväni!

Minä olen varsin iloinen, että olette kirjoittaneet Evalle, juuri
niinkuin te kirjoititte, sillä hän on suuresti muuttunut Europasta
palattuansa. Tuo loistava elämä, täynnä huveja, jota hän, suuren
seura-elämän ryöpyssä, on elänyt, on heikontanut hänen ruumiinsa ja
sielunsa voimia sangen paljon. Ennen hän luki mielellänsä ja
harjoitteli luonnonlahjojansa, ja minä toivoin paljon hyvää hänestä;
mutta näinä kolmena viimeisenä vuonna ei hän ole tehnyt muuta kuin
hävittänyt terveyttänsä ja kuluttanut turhamaisuuksiin parhaat
voimansa. Hän ei enään ole puoleksikaan sama kuin ennen koulussa, ei
ruumiillisessa, eikä hengellisessäkään suhteessa; minua sekä surettaa
että harmittaa nähdessäni hänet kuihtuvan. Ainoa pelastuksensa tuosta
tilasta on naiminen todella jalon ja järkevän miehen kanssa.

Mutta miten hän voisi edes sitä toivoakaan, kun ensimmäinen ehto on,
että hänen miehensä pitää oleman rikas?

Rikkaat miehet Amerikassa ovat joko rikkaiden isäin poikia -- jotka,
kumminkin ne, joita minä olen nähnyt, ovat sangen arvottomia, tahi
myöskin asioitsijoita, jotka oman työnsä kautta ovat varallisuutensa
hankkineet. Mutta kuinka moni löytyy heidän joukossansa, joka ei
rikkauksia kerätessänsä olisi uhrannut jaloimman luonteensa? Kuinka
moni heistä eikö pidä rikkauksien hankkimista elämänsä pää-määränä? Ja
kuinka sellaiset miehet voisivat ylläpitää ja kohoittaa vaimon jalompia
ominaisuuksia.

Herra Sydney ottaa sielulla ja mielellä ja kaikilla voimillansa osaa
tuohon suureen onnenpeliin, jonka kautta Amerikassa varoja ko'otaan.
Hän on rautatien kuningas, pörsi-prinssi, mies, jonka laivat
neljänkymmenentuhannen hevosen voimalla viiltävät Newyork'in vesiä. Hän
tarvitsee kauniin, loistavan ja ihastuttavan vaimon järjestämään ja
kaunistamaan kotiansa ja nyt hän on Evan jalkojen edessä, sillä Eva --
sitä ei voi kieltää -- on tähän aikaan etevin kaunotar seuroissamme.
Hän on niin rakastunut Evaan, kuin tuollainen mies voi olla; mutta hän
ei tunne Evaa, ei edes niin paljo, että hän voisi aavistaa kuinka
vaarallista on mennä naimisiin tuollaisen tytön kanssa. Minne hän
joutuu kaiken sen lämmön, tunnollisuuden, kaipauksen, ihastuksen ja
niiden tuhansien ristiriitaisien tunteiden kanssa, jotka Evan sydämessä
löytyvät? Sen miehen, joka Evan naipi, pitäisi tunteman hänet paremmin,
kuin Eva tuntee itsensä, mutta herra Sydney ei koskaan opi ymmärtämään
Evaa, jospa he eläisivätkin ikäkauden yhdessä. Hänellä ei ole mitään
mitta-puuta, jonka mukaan hän Evaa arvostelisi; ja parahin loppu tälle
aviolle olisi että he suostuisivat olla riitelemättä keskenänsä ja
kulkea kukin tietänsä, hän maailmassansa -- ja Eva samoin -- tällaista
pidetäänkin nykyaikaan loistavana avioliittona!

Mutta minä jo tuskaannun Evan kanssa, ja sen teen hänen avujensa
tähden. Hänellä on luonnonmukainen tarve miellyttää ja aina olla
myöntyväinen; kun äitini ja Maria täti kerran ovat saaneet tämän
avioliiton päähänsä, eikä kenkään muu vielä ole anastanut Evan sydäntä
ja hän sitä paitsi jo on väsynyt ja tuskaantunut kaikkeen, niin
pelkään, että Evalta puuttuu voimia vastustamaan heidän houkutuksiansa.
Tämä tunne tekee hänet vielä heikommaksi; hän epäilee, mutta ei voi
päättää mitään. Hänen luonteensa on juuri sellainen, että se saattaa
hänet levottomaksi, mutta ei voi päästää häntä siitä. Muuan ihmistuntia
lausui hänestä, että häneltä puuttuu hävittämis-elin, ja se onkin aivan
totta. Taito saattaa muillekin tuskaa on todellakin aivan väittämätöin
täydelliselle olennolle. Emme voi ryhtyä mihinkään tosi-toimeen jos
meiltä puuttuu rohkeutta joskus olla miellyttämättä; -- minulla on
paljon tätä rohkeutta. He eivät enään ko'ekaan ohjata eikä orjuuttaa
minua. Miksi? Siksi että olen tehnyt itseni muista riippumattomaksi,
siksi, että aina olen valmis taisteloon. Taistelo tosin ei ollut
miellyttävä; mutta nyt on rauha varma; minä olen aivan vapaa, jota
vastoin kukin sekaantuu Evan asioihin. Häntä he pitävät voittomaan
vertaisena, jolla ei ole mitään oikeuksia. Tämä harmittaa minua. Vielä
minä uudistan sydämelliset kiitokseni niistä vakavista opetuksista ja
neuvoista, joita Te viime kirjeessänne Evalle annoitte ja toivon että
ne saattavat hänet miettimään etuansa.

                                        Teidän nöyrin ja kiitollisin
                                                    Idanne.

Kirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.

Armas Bellani!

Tuhansia kiitoksia ystävällisestä kirjeestäsi, sekä onnen
toivotuksistasi ja kysymyksistäsi, joita siinä teet; minä kiitän sinua
niistä vaikk'ei edellisiin löydy mitään syytä eikä jälkimäisiin mitään
vastausta.

Ei, Bella, vielä saat jonkun aikaa pitää ystäväsi omanasi. Herra
Sydney, sen kyllä myönnän, on varsin kohtelias minua kohtaan, mutta
kihloja _en_ ole häneltä ottanut, äläkä usko mitään tuollaista,
ennenkuin sen kuulet minulta itseltäni, omalla nimikirjoituksellani ja
sinetilläni varustetussa kirjeessä. Sinä saat siis huoletta kaikkialla
vastustaa tuota kulku-puhetta.

Monta kihlausta on tänä talvena tapahtunut piirissämme. Lotta
Trevillian menee naimisiin Sim Carrington'in kanssa ja Betty Somers
on viimeinkin päättänyt ottaa vanhan Watkins'in, vaikka hän on
viittäkolmatta vuotta vanhempi kuin Betty. Mutta serkkuni Maria
Elmore'n naiminen nuoren Rivingston'in kanssa on toki vuoden loistavin
liitto. Häpeänpä todellakin, asiain näin ollessa, istua ääneti,
voimatta julistaa omaa menestystäni. Mutta, näetsen, tuo onnetoin
päättämättömyyteni vaivaa minua yhä vielä ja minä luulen varmaankin,
että tulen elämään peloittavana esimerkkinä kaikille muille tytöille.

Kuitenkin sattui minulle, joku aika sitte, omituinen kohtaus.
Muistathan että minä viime kesänä, ollessani luonasi Englewood'issa,
ihailin noita sonetteja Italiasta, joita nimi-merkki "X" oli
kirjoittanut "Talvitiehen". Muistanethan vielä tuon runoelman, nimellä
"Fra Angelico", vai kuinka? No hyvä! Nyt olen keksinyt ken tämä "X" on.
Se on eräs herra Henderson, joka nyt on Newyork'issa, suuren
kansanvallan aputoimittajana. Me siskot olemme nähneet hänen usein
kävelevän Jim Fellows'in kanssa -- muistathan ken se on? Jim sanoo,
että herra Henderson on oikea eräkäs, joka ei tee muuta kuin lukee ja
kirjoittelee aina vaan, ottamatta osaa seura-elämään! Eikö ole
omituista ystäväiseni, että kohtalo johdatti tämän eräkkään minun
tielleni?

Kun joku päivä sitten, palatessani Brooklyn'ista, jossa olin kolme
päivää Sofian luona, astuin ajurin-vaunuun, niin kenen luulet siinä
nähneeni ellen juuri -- itse herra Henderson'in, joka istui aivan minua
vastapäätä. Levollisesti katselin minä häntä ja pari sä'että hänen
soneteista muistui mieleeni. Hän on kaunis -- s.t.s. hän on miehekkään
näköinen, kauneilla tummilla silmillä. Mutta arvaapas harmiani! minulla
ei ollut ajo-lippua eikä pientä rahaa. En voi ymmärtää miten olin niin
ajattelematoin, ett'en varustaunut noilla; ei äitinikään ole asiaa
parantanut vakuuttamalla, että se oli aivan minun kaltaistani. Herra
Henderson auttoi minua hienoimmalla tavalla kiipeleestäni. Aikomukseni
oli mennä Jennings'iin, Astor House'n tuolla puolla, pitsijäni
katselemaan; mutta juuri kun ajurin-vaunu pysähtyi alkoi sataa,
kuin taivas olisi ollut avoinna, enkä voinut muuta tehdä, kuin
kiiruhtaa, niin pian kuin mahdollista, Broadway'n yli Fifth Avenue'n
ajurin-vaunuun ja jättää pitsiasiani toistaiseksi. Juuri seisoessani
tuossa rankkasateessa, huomasin vieressäni mainitun herran, joka piti
sateenvarjoansa ylitseni. Heti huomasin hänen sateenvarjonsa olevan
varustetun tuollaisella konstikkaasti tehdyllä varrella, joita
Dieppessä valmistetaan. Rattaiden, hevoisien ja kansan paljouden läpi
saattoi hän minut onnellisesti ajurin-vaunun luo, ja minä olin hänelle
siitä varsin kiitollinen.

Minä luulin tässä eroavamme, mutta hämmästyksekseni astui hänkin
vaunuihin! Olkoonpa menneeksi, ajattelin itsekseni; ehkä hänen matkansa
on ylös kaupunkiin päin, niinkuin minunkin. -- Hänen olennossansa ei
ollut mitään luuloittelevaisuutta; hiljaa ja ääneti hän istui, lausuen
ainoastaan, "sallikaa minun antaa" ojentaessansa vaunun johtajalle
ajo-lipun minunkin edestäni, joten pääsin tuosta tukalasta
välttämättömyydestä vaihettaa suurta hankalaa seteliäni. Tosin kyllä
olin vähän nöyryytetty, mutta tietäessäni ken hän oli, toivoin joskus
voivani hänelle osoittaa kiitollisuuttani ja päätin oitis kutsua hänet
pitoihimme ja vaatia Jim'iä kehoittamaan häntä niihin tulemaan. En
tiedä mitään varmempaa merkkiä oikealle _gentleman'ille_, kuin se tapa
miten hän auttaa tuntematointa naista, jonka onnetar on saattanut hänen
suojeltavaksensa. Moni herra Henderson'in sijassa olisi käynyt
inhoittavasti luulokkaaksi ja rohkeaksi, mutta hän oli tyyni,
levollinen ja sävyisä, ja kuitenkin niin kohtelias!

Aivan ääneti istui hän lopun matkaa; mutta kun vaunu pysähtyi meidän
porttimme edessä oli hän jällensä sateenvarjonsa kanssa luonani ja
saattoi minut portille saakka, jossa hän odotti kunnes minä pääsin
sisään. En voinut olla käskemättä häntä sisälle, kiittäessäni häntä;
mutta hän antoi ainoastaan nimikorttinsa ja lupasi joskus vast'edes
tulla käymään meillä, kuulustellaksensa terveyteni tilaa. Minä annoin
hänelle nimikorttini, jossa myöskin seisoo vastaanotto-päivämme ja
sanoin että äitini varmaankin mielellänsä tahtoisi tutustua hänen
kanssansa.

Saas nähdä, tuleeko hän keskiviikkona? Jim Fellows sanoo hänen olevan
varsin ujon, eikä koskaan käyvän vieraiden luona; niinkuin tiedät, on
kullakin asialla sitä suurempi arvo, kuta vaikeampi se on saavuttaa;
senpätähden olemmekin kaikki varsin utelijaat, nähdäksemme tuleeko hän
tahi ei, ja äiti on hyvin levotoin ennenkuin hän saapi pyytää häneltä
anteeksi sekä kiittää häntä kaikesta vaivasta, jonka hänelle
matkaansaatoin.

Onpa tuo varsin somaa -- vai kuinka. Omituinen kohtalo vanhassa,
prosaisessa Newyork'issa! Olenpa melkeen vakuutettu ett'ei _hän_ enään
muistakaan koko tapausta, eikä halua tulla meidän, vähäpätöisten
tyttöjen seuraan. Mutta jos hän tulee, niin saat sinä siitä tiedon.

                                                  Aina uskollinen
                                                       Evasi.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Minä joudun seura-elämään.


Bolton'illa ja minulla oli täysi työ vasta ulos tulleiden kirjojen
kanssa, joita parina päivänä olimme koonneet ympärillemme. Ne olivat
lehdessämme ilmoitettavat ja minä kääntelin niiden lehtiä, haukoitellen
väsymyksestä.

"Minä olen aivan perin väsynyt! Mikä ijankaikkinen romu-kasa! Kaksi
tahi kolme melkoista mietettä, kyhättynä ja sommiteltuna laveaksi
kirjaksi, leveillä reunusteilla -- se on nykyaikaisen kirjan malli.
Tahtoisinpa mieliäni olla ankara halla, joka yhtenä yönä palelluttaisi
kaikki nuot".

"Päivällisesi ei näy sinua maittaneen", sanoi Bolton katsahtaen ylös
tieteellisestä teoksestansa, jota hän ihmeteltävällä kärsivällisyydellä
tutki, tehden muistutuksiansa reunusteihin. "Jätä nuot kirjat Jim'ille
hän kyllä taitaa ne ilmoittaa. Hänellä on pari tusinaa malleja, joihin
ei tarvitse muuta lisätä kuin kirjan ja kirjoittajan nimen -- ja työ on
tehty".

"Mikä ilveilys", sanoin minä.

"Arvostelut ovat yhtä hyviä kuin kirjatkin", sanoi Bolton, "ja jotakin
niistä on lausuttavaa, tyydyttääksemme kirjan tekijää ja kustantajaa.
Arvostelumme on yleensä ainoastaan ilmoitus, että sellaista tavaraa
löytyy kaupaksi ja minä luulen, että meidän arvostelumme varsin vähän
vaikuttavat yleisön mielipiteisin".

"Uskotko", kysyin minä, "että voimme koskaan toivoa oikeata
tunnon-mukaista arvostelua, joka voisi olla todellisena johdatuksena
yleisölle ja neuvona kirjailijoille".

"Tähän kysymykseen on vaikea vastata", sanoi Bolton, "ja me vaadimme
liian paljon ihmisluonteelta, jos aina vaadimme puoluetointa ja
todellista lausuntoa. Jos tähän lisäämme nykyajan kiiruun ja häiriön,
sekä kirjallisien tuotteiden paljouden, joka alinomaa vaan lisääntyy,
ja muistamme, että sanomalehtien toimittajat ja kritikoitsijat ovat
kuolevaisia ihmisiä hekin, jotka ovat uupumaisillansa väsymyksestä ja
liiallisesta työstä, niin emme saa ihmetellä, jos useimmilta puuttuu
voimia läpilukemaan ja huomaamaan oikean tarkoituksen ja hengen yhdessä
kirjassa sadasta. Paraimmissa lehdissämme saamme toki lukea
huolellisesti ajateltuja ja tunnon mukaisesti kirjoitettuja
arvosteluja, jotka voivat lukevalle yleisölle antaa todellisen
johdatuksen, ja jos en pety niin kirjailijain joukko, joka antautuu
puolueettomalle arvostelulle, enenee".

Keskustelumme keskeytti Jim, joka tuli jyristen portaita myöten ylös,
laulellen täyttä kulkkua.

"Taivahan nimessä, Jim, mitä elämää sinä pidät", sanoin minä; "mitä nyt
on tapahtunut?"

"No taivahan nimessä, Harry, miks'et sinä pukeu? Etkö tule mukaani
yrttitarhaan nähdäksesi vaimon ja käärmeen ja kaiken muun?" kysyi hän
ja tarttui kursastelematta kaulukseeni. "Tule nyt häkkiisi ja soristele
suortuvasi sillä:

    'Ketään odota
    Ei aika kiireinen! --
    Pois joutuun kiiruhda
    Luo neitoin kaunoisten'."

Näin laulellen ahdisti Jim minut alas portaita myöten, työnsi minut
huoneeseni ja riensi itse omaan suojaansa, jossa minä kuulin hänen
säveltävän pukemistemppujansa joillakuilla makupaloilla viimeiseksi
näytetystä operasta, johon hän löi tahtia hivusharjallansa.

Jim oli todella luonnon ihmeellisimpiä ilmiöitä, sillä hän oli aina
iloinen ja hänen henkiset haltijansa olivat alituisessa liikkeessä,
joka hetki tuottaen pinnalle mitä hulluimpia ja naurettavimpia
ilve-kuplia. Oli aivan yhdentekevää olipa hänen seurassansa kuinka
yksivakainen tahansa -- hänen kestäväisyytensä ja kokkapuheittensa
vaihettelevaisuus olisi voinut häiritä synkimmän erakonkin juhlallisen
totisuuden.

Bolton oli tottunut näkemään hänen syöksyvän sisään koska tahansa,
sellaisella vauhdilla, että kaikki hänen paperinsa lentelivät ympäri
laattiaa. Hän nojautui silloin istuimellensa ja sanoi ystävällisellä
hymyllä, tulipa häiriö sitte kuinka sopimattomalla hetkellä tahansa:
"vai niin, Jim'kö se on?"

"Nyt on aika lähteä", huusi Jim, kolkutellen harjallansa oveeni,
pukeutumisensa loputtua. "Tule pois nyt poikaseni; rientäkäämme!"

Minä aukaisin oven ja Jim tarkasti minua oikein isällisesti kireestä
kantapäähän saakka ja käänteli minua joka taholle, ikääskuin olisin
ollut lasten-kodin poika, puettu näytettäväksi.

"Noilla tyttö-lapsilla on niin mainion tarkat silmät", muistutti hän;
"kas niin, kyllä sinä kelpaat, ja oikein tarkoin katsellen etpä olekaan
aivan ruma", lisäsi hän mielistellen. "Tule pois nyt. Minä olen saanut
kuulla koko joukon uutisia, joilla ai'on nostaa huomiota tänä iltana
tyttö-parvessa".

"Mitä ne siis?"

"Oh, minä olen saanut tietää moniaita huvittavia erityiskohtia tuossa
uudessa kihlauksessa, joka vasta julkaistiin. Minä tiedän mistä
kihlasormus ostettiin, mitä se maksoi, tiedän mistä morsiamen kalliit
kivet ovat ostetut, ja minkä näköiset ne ovat -- salaisuuksia, näetsen,
jotka ovat varsin suuresta arvosta, -- mutta Jim ne tuntee, hänpä ne
tunteekin! Saathan nähdä mikä elämä nousee kyyhkyis-parvessa. Minä
lupaan, jos tahdot jatkaa tuttavuuttasi neiti Evan kanssa, pitää kaikki
muut niin ympärilläni kiinnitettyinä, ett'eivät he sinua muistakaan".

Täytyy myöntääni, että olin vähän hämilläni, ajatellessani että saan
heittää silmäyksen seura-elämän salaisuuksiin, ja katselin vähäisellä
kateudella Jim'in liikuntojen mukavuutta ja varmuutta. Hän oli
mielestäni oikea keikailija ja senpätähden antauin hänen suojeluksensa
alle puoleksi ilolla, puoleksi kärsivällisyydellä.

Kun nuori mies, jonka täytyy itse raivata tiensä elämän läpi ja olla
säästäväinen, joutuu nuorten ja rikkaiden nykyajan naisien pariin,
tuntuu juuri kuin hän olisi äkkiä muutettu Novaja Semliasta kuumaan
ilman-alaan. Hän on joka-päivä ankarassa työssä ja suuressa
itsensäkieltämisessä, jota vastoin nuoret Amerikan naiset, jotka
kansallisessa suhteessa ovat hänen vertaisiansa, jotka hänet lumoavat
ja joiden seuraan hän pyrkii, elävät kuin linnut ilmassa ja kukat
maassa ajattelemattakaan työtä, vaivaa tahi vastoinkäymistä. He ovat
iloisia, huolettomia olennoita, jotka elävät ainoastaan nauttiaksensa,
huvitellaksensa, tullaksensa hyvin kasvatetuiksi, vaatetetuiksi,
elätetyiksi ja mielistellyiksi ja herkku-päiviä pitääksensä.
Englannissa syntyvät _miehet_ tuollaiseen asemaan, rikkauksien
perillisiksi, työttömyyteen ja velttouteen ja heistä tuleekin sentähden
usein laiskureita, jotka elävät ainoastaan tuhlataksensa ja
nauttiaksensa. Mutta Amerikassa, jossa eivät mitkään lait pidätä
rikkauksia yksinomaan joissakuissa erityisissä perheissä, on yleinen
sääntö, että kukin saapi itse hankkia rikkautensa, ja sen, joka niitä
tahtoo hankkia, täytyy alkaa jo nuoruudessansa. Ainoa ylimys-sääty,
joka täällä löytyy, on nuori naimatoin nainen, jolla on oikeus odottaa,
kunnes velvollisuutensa tulevat hänen luoksensa.

Talo, jonne tänä iltana tulin, oli yksi näitä Newyorkin palatseja,
jotka ovat mitä hienoimmasti varustetut parahimpain europalaisten
mallein mukaan, ja joissa huone-rivit aukaisevat eteemme mitä ihanimmat
näyt. Kallis-arvoiset maalaukset kaunistivat seiniä ja silminnähtävästi
oli sillä, joka oli koonnut tämän suuren paljouden taide-teoksia,
erinomainen kauneuden-tunne. Tämä ei ollut mikään tavallinen rikkauden
loisto, vaan näkyi olevan tarkkuudella valikoittu kokoelma.

Jim, joka toimitti seremonia-mestarin virkaa, esitteli minut herra ja
rouva van Arsdel'ille ja nuorille naisille, joiden huulilla välähti
vaarallinen hymy, kun minä kumarsin heidän edessänsä.

Herra van Arsdel oli yksinkertainen, hiljainen ja harvasanainen
mies, joka ei huomannut eikä pitänyt suurta lukua niistä taide- ja
koriste-teoksista joita hänen vaimonsa ja tyttärensä kokosivat hänen
ympärillensä, vaan myöntyi tyvenesti heidän tahtoonsa ja pyyntöihinsä,
salaa ollen kyllä ylpeä heidän korkeammasta sivistyksestänsä.

Pörsissä oli herra van Arsdel mahtava ja hänen sanansa painoivat siellä
paljon. Siellä hän oli kuin itsevaltias, sillä hän seisoi tunnetulla
pohjalla, mutta kodissansa, ympäröittynä suurien mestarien teoksilta ja
oppineilta tyttäriltänsä, jotka puhuivat "monilla kielillä", oleskeli
hän hiljaa ja oli varsin nöyrä ja vaatimatoin.

Rouva van Arsdel oli nuoruudessansa ollut kaunotar ja oli vieläkin
sangen kaunis nainen, hyvin tottunut hienoon kohtelemis-viisauteen,
tuohon äärettömään taitoon, jolla Aatamin poikia ohjataan.

Eipä konsanaan joutsen, kauniin poikueensa etupäässä purjehdi eteenpäin
pöyhkeämmin, kuin hän, johdattaessansa ihania tyttäriänsä tyttö-vuosien
ahtaan salmen läpi avioliiton korkeille kummuille.

Hän huomasi heti ensi silmäyksellä hänelle esitellyn nuoren
miehen arvon, ja asetti hänet määrättyyn luokkaan, ilman että
tämä arvosteleminen vähääkään häiritsi hänen ystävällistä
kohteliaisuuttansa. Hän oli vilkas luonteeltansa ja varsin miellyttävä;
piti mielellänsä loistavaa hovia, hyvin tietäen minkä loisteen joukko
liehakoivia ihmettelijöitä tuopi mukanansa.

"Herra Henderson", sanoi hän pehmeällä, kauniisti soivalla naurulla,
"tässä olen juuri sanonut Evalle, ett'ei niin pahaa, jota ei seuraisi
jotakin hyvää, sillä Evan tavallista ajattelemattomuutta meidän nytkin
tulee kiittää siitä, että saamme päästä teidän tuttavuuteenne".

"Äiti tavallisesti puhuu meistä tytöistä varsin hirvittävällä tavalla",
sanoi Eva; "jos kerran satumme olemaan hieman muistamattomat tahi
huolimattomat, niin äiti puhuu siitä niinkuin me aina olisimme
huolimattomat. Minä olen kumminkin sata kertaa matkannut Brooklyn'ista,
enkä ole vielä koskaan ennen ollut ilman pientä rahaa".

"Senpätähden saanen pitää tämän varsin onnellisena sallimana
_minulle_", sanoin minä, häntä lähestyen, kun rouva van Arsdel kääntyi
muita vieraita ottamaan vastaan.

Tänä iltana olin tilaisuudessa ihmetellä, millä miellyttävällä
keveydellä Jim piti lupauksensa ko'ota kaikki nuoret naiset
ympärillensä, joten sain tilaisuutta olla kahden kesken uuden tuttavani
kanssa.

Näin hänen istuvan sohvalla neiti Alice'n ja hänen kahden nuoremman
siskonsa kanssa, jotka viimemainitut eivät vielä olleet seura-elämään
lentäneitä, ja jotka kaikki kolme olivat eri suhteissa varsin
ihastuttavia; he huusivat kilpaa: "ah, herra Fellows, teidän täytyy
kertoa miten se oli!" -- -- "minä olen aivan hulluna uteliaisuudesta!"
-- "Kuinka _te_ saitte sen tietää?"

Jim ymmärsi yhtähyvin, kuin nykyajan romaninkirjoittaja, kuinka
suuresta painosta himmeä salaisuus on, ja antoi sentähden uteliaisuutta
kiihoittavimmalla tavalla tuon tuostakin ainoastaan niin monta
uutis-kipinää lentää tyttö-parveen, että uteliaisuuden liekki yhä pysyi
eleillä ja kuulijat kiintyivät hänen ympärillensä. "Voih -- te olette
varsin julma, herra Fellows", huudahti yksi. -- "Onpa todellakin julmaa
kiusoitella meitä täten", lausui toinen. -- "Minä rikon ystävyyteni
kanssanne", sanoi kolmas uhkaellen, jolloin Jim kävi varsin surullisen
näköiseksi, laski kätensä sydämellensä ja vakuutti, että hän on
kertoja-marttiira, kunnes vihdoin syntyi sellainen sekamelske naurusta
ja puheesta, ett'ei sieltä eroittanut yhtään mitään.

Että ihmiset kahdeksantoista ja kahdenkymmenen ikävuoden välillä, ja
vielä vanhemmatkin, voivat noin kauan olla innoissansa mitättömän asian
tähden, herättää aina vanhain taitavain ihmisten ihmetystä, jotka eivät
muista kerran olleensa tuossa onnellisessa ijässä, jolloin kaikki
naurattaa.

Pian enentyi hälinä ja into tuossa pienessä piirissä vielä suuremmaksi,
kun pari uutta nuorta herraa tuli lisää ja nousi vihdoin niin
korkealle, että minä jäin aivan sivulle. Tämä ei huolettanut minua,
sillä neiti Eva otti ihastuttavalla suloisuudella ja hempeydellä
seurustellaksensa kanssani ja täyttääksensä emännän velvollisuudet,
johon meidän amerikalaisilla naisilla on erinomainen taipumus.

"Tiedättekö, herra Henderson", sanoi hän, "me tuskin uskalsimme
odottaakaan teitä, sillä olemme kuulleet, että te pysytte aivan
erillänne seura-elämästä".

"Todellakin?" sanoin minä.

"Niin; teidän ystävänne, herra Fellows on kuvannut teidät todelliseksi
Diogeneeksi, joka on niin mieltynyt tynnyriinsä, ett'ei hän millään
ehdolla tahdo sitä jättää!"

"Minä en ole aavistanutkaan", vastasin nauraen, "että nimelläni on
ollut kunnia tulla mainituksi seurassanne".

"Oh, herra Henderson, te herrat kirjailijat, jotka teette itsenne
lukijainne uskollisimmiksi ystäviksi, olette paljon paremmin tunnetuita
kuin aavistattekaan. Minä olen jo kauan ollut tuttu monen teidän
mietteenne kanssa".

Kuka kirjailia olisi tunnotoin tuollaisia kiitoksia kuullessansa,
etenkin noin ihanilta huulilta! Minä tunnustan, että otin ne mielelläni
vastaan ja olisin ollut valmis ottamaan vielä enemmän, jos niitä vaan
olisi tarjottu; minä olin sanomattomasti ihastunut tavatessani
kauneuden yhdistyksessä kirjallisen aistin kanssa.

"Herra Henderson", jatkoi hän, huoneiden täyttyessä vierailla, "tulkaa
kanssani ja suokaa minun näyttää teille, jos olen oikein käsittänyt
teidän makunne. Tulkaa 'Italiaani', niinkuin minä sitä kutsun".

Hän nosti, tämän sanoessansa, ovi-peitteen ja me astuimme pieneen,
ihastuttavaan huoneesen, jonka huonekalut olivat päällistetyt
siintävällä silkki-damastilla. Seinät olivat kaunistetut kopioilla Fra
Angelico'n enkeleistä. Marmori pesän yläpuolella riippui myöskin oiva
kopia "Paratiisista".

"Katsokaa", lausui hän iloisella hymyllä, "olenko oikein käsittänyt?"

"Olette todella, neiti van Arsdel. Mitkä ihanat maalaukset! Ne
muuttavat minut jällensä Florenz'iin".

"Katsokaa", lisäsi hän, avaten sametti-kotelon, "tässä on varmaankin
jotakin, jonka hyvin tunnette, sillä minä olen lukenut teidän
mietteenne siitä".

Se oli oiva kopia Fra Angelicon ihanimmasta kuvasta "neitsy Marian
kuolin-vuode", jonka joskus, kau'an aikaa sitte, olin ottanut pienen
runoelman esineeksi ja jonka neiti Eva nyt niin kohteliaasti muistutti
mieleheni.

"Tiedättekö", lausui hän, "että ainoa tunne, joka voipi häiritä
ihmetystämme, kun luemme runoa, jossa omat aatteemme lausutaan, on
kateus, joka synnyttää sydämessämme ajatuksen: miksi en minäkin voinut
lausua samaa?"

"Neiti van Arsdel", sanoin minä, "muistatteko Longfellows'in runoa: 'Mä
nuolen ilmaan lennätin'?"

"En; miten se kuuluu?"

Minä lausuin:

    "Mä nuolen ilmaan lennätin,
    Se putosi maahan takaisin;
    Mut missä?... Se lens' välehen;
    En lentoa sen nähnyt, en!

    Mä taivoon laulun lähetin --
    Se laski maahan takaisin,
    Mut missä? ... silmä kellä on,
    Mi seurais' lentoo laulelon?

    Sen jälkeen -- Onnen leikkiä! --
    Nuol' löyttiin tammest' eheä. --
    Mut laulu?... Sekin löydetään
    Syvältä povest' ystävän!"

"Tietäkää", lisäsin minä, "että tämä tarkoittaa juuri sitä, mitä
runoilija tarvitsee: ei ihmettelemistä, vaan myötätuntoisuutta.
Runot ovat koe-kirjoituksia, jotka lähetetään elämän avaruuteen,
hankkiaksemme juuri tuota ominaisuutta. Niiden kautta voimme saada
selville kenen tunteet todellakin ovat samanlaatuiset kuin meidän omat,
ja ne, ne ovat meidän todellisia ystäviämme, olkootpa he sitte etäällä
tahi lähellä. Tällaisien ystävien hankkiminen on runoilijan suloisin
palkinto".

"Luulenpa, että olette väärässä herra Henderson, sanoessanne
'_hankkiaksemme_' ystäviä", lausui hän; "ystäviä ei _hankita_, niitä
ainoastaan _löydetään_, sillä löytyy ihmisiä, jotka itse luonteensa
kautta ovat ystäviä, vaikk'eivät he tunne toisiansa; mutta eräät
esineet, niinkuin runot, soitto, maalaukset, ne ovat ikääskuin salaisia
merkkejä, jotka saattavat salaisuuden tuntijat toistensa tuttaviksi".

Täten kului aika miellyttävien keskustelujen kestäessä, katsellessamme
kokoelmia ja piirroksia, jotka aina antoivat meille uutta
keskustelu-ainetta. Ajatuksissamme vaelsimme läpi loistoisan Italian,
uneksimme, että olimme vanhan Pietarin-kirkon kupu-katon alla ja
kuljeskelimme Kapitolium'in raunioiden yli; sanalla sanoen, me vietimme
yhdessä moniaita noista ihanista hetkistä, jolloin pari kiihkoista
nuorta muistelee muutamia elämänsä onnellisimpia ja iloisimpia päiviä.

Päätäni huimasi. Kultainen utu ympäröi minut, enkä tiennyt varmaan
olinko elossa, tahi en. Tuntui juuri kuin olisimme aina olleet
tuttavia, niin helposti ja luonnollisesti kävi aatteiden vaihtaminen
välillämme ja niin nopeasti ymmärsimme toisiamme.

"Mutta", sanoi hän äkkiä ja kavahti seisomaan, "jos me täten jatkamme,
niin eivät keskustelu-aineet ikinä lopu, ja minä lupasin Ida-siskolleni
tuoda teidät tänä iltana hänen kirjastoonsa ja esitellä teidät
hänelle".

"Täällä on niin varsin viehättävää", uskalsin lausua, sillä en ollut
laisinkaan tyytyväinen kovaan kohtaloon, joka tempasi minut
unelmistani.

"Oh, te ette tiedä, herra Henderson, mikä suosio, armo sille
osoitetaan, jonka Ida-sisareni antaa esitellä itsellensä. Minä
vakuutan, että se on kunnia, jota tuskin koskaan osoitetaan
vieraillemme. Saan ilmoittaa teille, että Ida-sisareni on tykkänänsä
vetäytynyt seura-elämästä; hän aina vaan työskentelee opin hakemisella
ja se on varsin harvinaista, että hän sallii jonkun vieraan tulla
luoksensa".

"Sepä oli kovin miellyttävää minulle", sanoin minä, ja seurasin neiti
Evaa erääsen varsin yksinkertaiseen työhuoneesen, jonka yksinkertaisuus
tuntui vielä suuremmalta verratessani sitä muiden huoneiden
loistoisuuteen ja kauneuteen.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Nuori tieto-viisas.


Nuori nainen, joka istui ja luki kirjoitus-lampun ääressä, katsahti
ylös meihin. Koko hänen olentonsa osoitti voimaa ja yksivakaisuutta.
Hänen kastanjan ruskeat hiuksensa olivat lyhyiksi leikatut, à la Rosa
Bonheur, hänen poskillansa hohti terveyden pune ja nuot suuret, harmaat
silmät osoittivat tyyntä päättäväisyyttä ja suurta tarkastus-voimaa.
Kasvultansa oli hän keskinkertaista lyhempi.

Huoneen yksinkertaiset huonekalut näkyivät olevan sopu-soinnussa tuon
nuoren tieto-viisaan luonteen kanssa. "Herra Henderson", sanoi neiti
Eva, esiteltyänsä minut ja istuttuamme, "te olette nyt neiti Ida van
Arsdel'in vastaan-otto huoneessa, jossa isäni ja Ida yhdessä pitävät
valtikkaa, ja niinkuin näette, on se pyhitetty menneiden aikojen
muistolle. Täällä on kaikki ne vanhat huonekalut, jotka isällä oli
naimisiin mennessänsä. Isä parka! Hän on askel askeleelta pakoitettu
koristeihin ja ylellisyyteen, kunnes nämät olivat ainoat jäännökset
hänen vanhoista huonekaluistansa, ja niille valmisti Ida turva-paikan.
Uskotteko, että tämä on ainoa huone, jossa isämme viihtyy! Näette,
hän on syntynyt maa-kartanossa, ja häneen on tuo taipumus
yksinkertaisuuteen aivan juurtunut. Mutta eikö tämä Idan pyhyys ole
mielestänne aivan kuin säästö-huone vanhoille huonekaluille?"

"Ei, täällä on hyvin miellyttävää", vastasin minä.

"Minä rakastan näitä vanhoja huonekaluja", sanoi Ida. "Rakastan kaikkea
yksinkertaista ja olen aivan kyllästynyt hentouteen, ylöllisyyteen ja
liialliseen mukavuuteen. Me naiset kuihdumme höyhen-polstarilla ja
tukehdumme nykyajan ylellisyydestä. Mutta minä tahdon pitää ruumiini ja
sieluni terveenä niinkau'an kuin elän, voidakseni toimittaa jotakin;
sentähden en tahdo itse, enkä salli muidenkaan hemmoitella itseäni. --
Tuosta muistuu mieleeni, herra Henderson", jatkoi Ida, "sallikaat minun
kiittää teitä kirjoituksestanne 'Talvitiessä' 'nykyajan naisista'. Se
on oivallinen kappale ja vaikuttaa varmaankin paljon".

"Ja minä", sanoi Eva leimuavalla vilkkaudella, "minä tahdon sanoa
teille, ett'ette laisinkaan tunne meitä suuren-maailman tyttöjä. Emme
me ole tuollaisia surkeita höpäköitä, joina te meitä pidätte ja siinä
teette vallan väärin, että ajatte meidän syyksi kaikki seura-elämän
hulluudet".

"Minä vakuutan, neiti Eva", sanoin minä ihmetellen hänen intoansa,
"ett'en tiedä lausuneeni mitään, joka antaisi teille oikeutta
tuollaiseen otaksumiseen".

"Ette, luonnollisesti! Te olette ainoastaan käyttäneet noita
läpikuluneita lause-parsia, samoin kuin muutkin moralin saarnaajat,
jotka ovat niin tottuneet esittelemään meitä tyttö-parkoja viallisiksi,
ett'eivät he enään huomaakaan koska sen tekevät. 'Muotinukkeja',
'perhosia', ynnä monta muuta kauniisti sointuvaa lausepartta, käytetään
moralin ja kielen kiihoittavana kaunistuksena ja me, nykyajan tytöt, me
olemme syypäät kaikkeen pahuuteen, joka tapahtuu maailmassa. Mutta minä
väitän, että nykyajan naiset eivät ole hituakaan huonommat nykyajan
miehiä ja enpä todellakaan ymmärrä miks'ei moralin-saarnaajat yhtähyvin
valitse heitä saarnainsa esineiksi".

"Mutta minä en voi muistaa sanoneeni mitään tuollaista", sanoin
hämmästyneenä.

"Olette kyllä. Ette ainoastaan te, vaan jokainen muukin, joka
istuu kirjailemaan ja saarnaajan äänellä koettaen parannella
yhteiskunnan vikoja, puhuu meidän ylellisyydestämme puvussa, meidän
tuhlaavaisuudestamme, meidän hulluuksistamme ja sydämettömyydestämme.
Me, muka, petämme ja saatamme mies-parat perikatoon! Se on tuo vanha
kertomus Aatamista: 'Eva minut petti!'"

"Huomaattehan", sanoi Ida, "että Evalla on paha omatunto; sepä hänet
tekeekin niin arkatuntoiseksi".

"Se on kyllä totta", vastasi Eva. "Minä elän maailman tohussa; Ida on
siitä vetäynyt pois, senpätähden hän voipi istua levollisena ja matkia
aina vaan: 'johan minä sen sanoin teille'. Mutta minä, joka elän ulkona
maailmassa, olen vakuutettu, ett'ei puolikaan siitä, mitä meistä
sanotaan, ole totta, ja juuri tämä vakuutus saattaa minut niin
ankarasti vastustamaan kaikkea, mitä meistä lausutaan liiaksi. Mutta
jospa kaikki olisikin totta, niin me emme ole siihen syylliset.
Suuressa maailmassa kuljemme eteenpäin aivan kuin rautatien-vaunussa,
ja emme voi estää, että väliin matkustamme sellaisienkin seutujen läpi,
jotka eivät meitä miellytä".

"Voisittehan te nousta pois jossakin pysähdys-paikassa", lausui Ida.

"Niinpä kyllä; mutta siihen vaaditaan lujaa päättäväisyyttä, kun kaikki
muut vaunussa varoittavat meitä ja nauravat meille. Minä en luota
kyllin itseheni voidakseni tätä tehdä, ja pysyn sentähden alallani
vastoin tahtoanikin, vaikka kyllä toivon, että kaikki olisimme
paremmalla uralla, kuin olemme".

"Tämä on seuraus pintapuolisesta kasvatuksesta, joka jo lapsuudessa
opettaa naiselle, että hänen tulee ainoastaan olla kaunis ja viehkeä,
ja joka totuttaa hänet pitämään itseänsä kukkana, jonka korkein
tarkoitus on miellyttää, ihastuttaa".

"Minä myönnän, että olemme heikkoja, että rakastamme kauneutta,
rikkautta ja ylellisyyttä", sanoi Eva, "mutta meidän sisimmässä löytyy
toki jotakin parempaakin, enemmän kuin miehet tahtovat myöntää. Muistuu
mieleeni, että muuan kirjailija sanoo tekevämme väärin, jos väitämme,
että huvin ja palkinnon toive innostuttaa miestä sankaritöihin.
Vähimmälläkin kuolevaisella on aina jotakin jalompaa. Köyhimmällä
sotilaallakin, joka palkan edestä antaa tappaa itsensä, on
sotilas-kunniansa, joka hänet kohoittaa yli jokapäiväisen orjallisen
työn, huonon voiton tähden. Väärin on väittää, että mukavuus ja
ylellisyys houkuttelee miestä, sillä hän antautuupi vaivoihin ja
itsensä-kieltämiseen, jos vaan hänen sisempi, korkeampi henkinen
elämänsä on herätetty. Sytytä tämä kipinä, ja huomaa miten siitä pian
syttyy liekki, joka polttaa tuhkaksi kaikki huonot perusteet! Tämän
voimme yhtä hyvin sanoa naisista kuin miehistäkin", jatkoi neiti Eva,
hehkuvin poskin, "sillä vaimo voi yhtä hyvin kärsiä vastuksia kuin
mieskin, ja _tosi-naista_ ei houkuttele mukavuus eikä ylellisyys. Kukin
_tosi-nainen_ tunteekin tämän sydämensä sisimmässä ja tämä tukahdutettu
tunne onkin syynä moneen suruun naisen elämässä. Te miehet olette
tilaisuudessa tätä ilmaisemaan -- se on teillä suuri etuus. Te olette
kutsutut sankareiksi, teidän aikanne tulee ennemmin tahi myöhemmin,
mutta me hautaannumme jokapäiväisyyden ja vähäpätöisyyksien alle".

"Ja kuitenkin, neiti Eva", sanoin minä, "en usko että me olemme paljoa
onnellisemmat kuin te naiset. Useimmille miehille on elämä täynnä
halpoja pyrinnöitä, jotka eivät itsessänsä sisällä mitään suurta,
ylevätä, jalostuttavaa, ja jos emme opi itse jalostamaan
jokapäiväisyyttä ja siihen vuodattamaan jaloa henkeä, niin täytyy
meidän kulkea elämän läpi, voimatta saattaa tätä jalompaa halua ilmiin.
Tässä nainen onnistuu paremmin kuin me miehet ja huomattava etuus on
naisella tuo kyky tehdä elämän ja vieläpä itse sen vähäpätöisyydetkin
idealisiksi".

Keskustelumme keskeytyi, kun herra van Arsdel astui huoneesen, joukko
sanomalehtiä kädessä.

"Nuorisolla on varsin hupaista tuolla sisällä", sanoi hän ja asetti
silmä-lasit nenällensä; "senpätähden tulin tänne saadakseni rauhassa
lukea lehteni".

"Samaapa isä sanoo jok'ainoa ilta", muistutti Eva.

"Niin, herra Henderson", sanoi herra van Arsdel ystävällisesti,
"näetten, Ida ja minä viihdymme täällä erittäin hyvin, sillä tässä
pienessä sopessa on juuri samat huonekalut, jotka vaimollani ja minulla
olivat, kun häitämme vietimme. Nämät huonekalut ovat minun vanhoja
ystäviäni, minä pidän niistä varsin paljon, enkä tahdo lähettää niitä
huutokaupalla myytäviksi, vaikkapa ovatkin vähän kömpelömäisiä".

"Ja pidäthän ne aina, rakas isäni?" sanoi Eva ja kietoi hyväellen
käsivartensa hänen kaulallensa. -- "Mutta tulkaa nyt herra Henderson;
tuo iloinen seura varmaankin kaipaa meitä".

Minä nousin ylös, jäähyväiset jättääkseni.

"Herra Henderson", sanoi Ida, "minä en tahdo kauemmin pidättää teitä
salonki-elämästä; mutta muistakaa, että te voitte tulla tänne koska
vaan haluatte saada rauhallisesti keskustella. Meistä pian tulee hyvät
ystävät", sanoi hän ojentaen minulle kätensä ruhtinattaren tavoin.

"Te suotte minulle liian suuren kunnian, neiti van Arsdel", vastasin
minä.

"Tulkaa, tulkaa herra Henderson", sanoi Eva; "me emme voi sallia että
meidän etevä kirjailija piileilee erityisessä huoneessa. He odottavat
teitä, sillä olen luvannut esitellä teidät kumminkin parille tusinalle
tyttöjä".

Äkkiä olin tämän iloisen, viehättävän ruusutarhan loistavassa
keskuudessa, jossa kauneus ja ihanuus olivat vallan päällä. Vieraissa
maissa olin isänmaallisella ylpeydellä nauttinut siitä ihastuksesta,
jonka maani naiset ovat herättäneet. Amerikan naisien kauneus on
sanan-parreksi joutunut, ja Newyorkin nuorien naisien seurassa
hurmautuu silmämme nähdessään heidän suloutensa ja ihanuutensa.

Ulkomaalaiset moittivat meidän naisiemme käytöstapaa; mutta itse
luonne vapaa-valloissa antaa naisillekin suuremman vapauden kuin
perustus-laillisissa valtioissa. Ei löydy mitään hovia eikä mitään
ylimys-säätyä, joka säätäisi lakia Amerikan hienoimmille perheille.
Itseomaista vapautta arvosteluissa ja toimissa opimme joka koulussa,
sitä me hengitämme ilmastakin. Kukin amerikalainen nainen tuntee
sisällisen ylhäisyytensä, voimansa ja mahtinsa ja uskaltaa sentähden
tehdä paljon, jota muiden maiden naisille ei sallita.

Mutta jos ken tahtoisi väärinkäyttää tätä teeskentelemätöintä vapautta,
niin piankin huomaisi, että Dianalla on nuolensa tallella, ja että
hänen käyntinsä on vapaa ainoastaan sentähden, että hän on voimakas,
tuntee itsensä ja asemansa yhteiskunnassa.

Keskustelu oli vilkkaimmallansa. Siinä viskeltiin kaikki mitä taivaassa
ja maan päällä löytyy toiselta kauniilta huuli-parilta toiselle,
lhanimmalla ja miellyttävimmällä logikalla keskusteltiin tässä
saarnoista, seuraelämästä, köyhäin-kouluista, teaterista, vaimon
oikeuksista, muoti-väristä ja monesta muusta päivän tärkeimmästä
kysymyksestä. Kello 11 olin jällensä kadulla tuon väsymättömän Jim'in
kanssa, joka laulellen ja vihellellen käveli vieressäni, valppaana
ja raittiina kuin aamu-rastas. Päätäni huimasi, nyt olin joutunut
seura-elämään -- onnekseniko tahi onnettomuudekseni? sen pian
huomaamme.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU,

Liehakoitsemista.


"Katsos tuossa", sanoi Jim Fellows, heittäen hansikkaparin pöydälle,
"ne ovat tuolta jumalaiselta Alicelta".

"Lahjako?"

"Ei, veikan-lyönnillä ne voitin".

"Näyttääpä siltä, kuin aikoisit koettaa onneasi siellä päin".

"Niin, minä teen päiväni mitä hupaisimmiksi, ihailen ja lemmin j.n.e,"
sanoi Jim. "Ihastuttava Alice on aivan kuin madonna; me notkistamme
polvemme hänen edessänsä, vannomme ja teemme lupauksia, mutta emme voi
saada häntä omaksemme. Kuitenkin käytän nyt tilaisuutta hyväkseni ja
huvittelen itseäni niin kauan kuin taidan. Me olemme parhaimmat ystävät
maan piirillä ja minä kannan aina hänen väriänsä -- -- -- katsopas
tänne".

Tämän sanoessansa aukaisi Jim nuttunsa ja näytti kauniin,
heleän-punaisista nauhoista tehdyn sidelmän.

"Joku aika sitte puhelit sinä juuri kuin saisit heistä -- kenen vaan
tahtoisit ottaa".

"Ken uskaltaa väittää, ett'en nytkin saisi? Sanoohan kuolematoin
Shakespearekin: 'Hän on nainen, sentähdenpä voimme hänet voittaakin'.
Ethän aikone ruveta epäilemään Shakespeare'n sanoja?"

"Jatka, jatka ystäväni!"

"Niin, näetsen, me viisastumme enemmän ja enemmän joka päivä -- se on:
minä viisastun -- ja minä olen yhä enemmän vakaantunut päätöksessäni,
ett'ei meidän pidä ottaman noin rikkaita tyttöjä, vaikka heidät
saisimmekin".

"Mutta onhan heillä todellisia aatteita, tunteita ja todellista
sivistystäkin", sanoin minä innokkaasti.

"On -- yhtäpaljon kuin kasvihuoneen viini-rypäleissä on todellista
mehua. Mutta jos minä huomenna saisin kasvi-huoneen lahjaksi, milläpä
sitä ylläpitäisin? Nuot naiset ovat kasvatetut ruhtinattarien tavoin,
samoilla tavoilla ja samoilla vaatimuksilla; mitä me heillä tekisimme
jos voisimmekin heidät saada? Meillä ei ole mitään parlamenttia joka
määräisi meille elatus-rahaa tuhlaavien vaimojemme elättämiseksi.
Olisitpahan kuullut mitä tytöt tuona iltana, muistathan, lausuivat, kun
he kuulivat tuosta kihlauksesta; siinä sain kuulla mitä he vaativat kun
heidän vuoronsa tulee. Tiedätkö mitä on olla kihloissa?"

"Minun täytyy tunnustaa, ett'en ole ollut tilaisuudessa oppia sitä",
vastasin minä.

"No, kuule sitte. Ensin on kihla-sormus ostettava -- ei rakkauden
merkiksi, vaan esineeksi, josta puhellaan, ja jota verrataan kaikkiin
muihin kihla-sormuksiin. Sitte tulee hää-lahjat, hää-kustannukset, ja
häämatka kaikkein kalliimpiin seutuihin, mitä vaan löytyy. Tähän,
näetsen, tarvitaan pieni rikkaus, sillä nuot ihastuttavat olennot ovat
varsin rajattomia vaatimuksissansa. Sitte tarvitaan loistava asunto,
parhaimmassa kaupungin osassa, joka maksaa noin viisikymmentä tuhatta
dollaria ja siihen tarvitaan sitte huonekalut, hevoiset, vaunut, eri
teateri-sijat, -- -- -- niin, vanha van Arsdel'in perhe tulee hätimiten
toimeen miljonan koroilla. Perheessä löytyy kuusi lasta ja kukin heistä
tarvitsee tullaksensa toimeen elämässä, yhtäsuuret tulot. Mutta siinäpä
juuri tulee kysymykseen miten yksi miljona on jaettava kuuteen osaan
siten, että kukin osa on yksi miljona. Se on toki varsin helppoa; kukin
poika ja tytär on naitettava -- miljonan kanssa ja sitä seuraa sitte
sellainen mies tahi vaimo, kuin taivas heille suo".

"Mutta otaksu, että joku heistä lempisi miestä tahi vaimoa enemmän kuin
hopeaa ja kultaa ja haluaisi mieluummin lempeä kuin rahaa", sanoin
minä.

"Niin, no, voisihan sekin tapahtua", vastasi Jim; "nuot tytöt ehkä
kyllä olisivat valmiit sitä tekemään, mutta olisipa kuitenkin kovin
ankaraa pitää heitä sanoistansa kiini. Mitä he tietävät talouden
hoidosta? Ainoa taito keitto-mysterioissa, jonka meidän kätevimmät
naiset joskus aikovat saavuttaa, on sokuri-kakkujen leipominen. Uskonpa
että he, kun aikovat mennä naimisiin, paistavat tuollaisen kakun ja
valmistavat jonkun salaatin, jonka niin ja näin tehtyänsä pitävät
itsensä kypsyneinä vaimon ja äidin tärkeään ammattiin, josta nykyaikaan
niin paljon puhutaan. Tuo ruhtinaallinen Alice on varsin oiva tyttö;
hän haastaa ranskaa, saksaa ja italian kieltä, mutta hänen tietonsa
esimerkiksi luonnon-tieteissä on varsin vähäinen. Hän varmaankin
luulee, että hansikkaita kasvaa niputtain puissa, että taiteellisesti
tehdyt kukat kasvatetaan siemenistä ja että uudet vaatteukset
muodostuvat luonnon muuttumattomien lakien mukaan kolme, neljä kertaa
vuodessa. Jospa minä saisinkin tuon ihastuttavan olennon lentämään
syliini, ja ukko antaisi hänelle sellaiset myötäjäiset, kuin hänen
varansa kannattavat, niin miten minä sitten häntä lohduttelisin kun hän
saisi tietää mitä hansikkaat, jalkineet ja muut elämän tarpeet
maksavat? Luulenpa melkeen, että tuo tyttö-parka silloin olisi valmis
henkeni riistämään siitä hyvästä, että autoin häntä saamaan itseni,
tahtonsa mukaan. Tästä kaikesta huomannet, ettei kihla-sormus kiiltele
Jim'in sormella tänä vuonna". Vastaukseksi hyräilin itsekseni:

    "Näki liukas kettu ennen
    Marja-tertun sivumennen;
    'Hapanta' hän irvistellen
    Kiljasee, kun hyppiellen
    Niitä ei voi saavuttaa".

"Laula, laula ystäväni", sanoi Jim. "Olkoonpa menneeksi, että minä olen
kettu, mutta minäpä olenkin liian viisas pistämään pääni ansaan. Sen
miehen täytyy olla rikas, joka naipi Alice'n, tahi jonkun hänen
vertaisensa. Nykyaikaan maksaa vaimo enemmän kuin vaunut ja omatunto,
ja molemmat nämät ovat liian kalliita ylellisyyksiä Jimille".

"Jim! Jim!!" huudahdin minä nuhdellen; mutta tuo parantamatoin Jim
rupesi rallattamaan säveleitä jostakin operasta ja teki moniaita
hyppyjä, jotka panivat ilman sellaiseen liikkeesen, että paperini
lentelivät ympäri laattiaa.

"Ja nyt, jäähyvästi sä jumalainen Alice; Jim'in täytyy palata työhönsä.
Minä menen nyt palvelemaan vanhaa Mam'ia".

"Ken tuo vanha Mam on?" kysyin minä.

"Mitä, etkö sinä sitä siedä? Se on sinun ja minun haltijatar, tuo vanha
valheen Mammona, jonka me olemme tehneet naispuoliseksi. Hänen
valtikkansa alla on kaikki täällä maan päällä. Sinun täytyy hyväillä
vanhaa Mam'ia, muutoin menee kaikki nurin. Jim tekee uutterasti työtä
hänen palveluksessansa ja Mammonan täytyy sentähden hankkia Jimille
eläkkeen".

"Mutta löytyyhän monta jotka ovat onnensa saavuttaneet, häntä
palvelemattakin".

"Löytyy kyllä; mutta he ovat varsin harvinaisia ja hitaasti se heiltä
käypi. Jim ei jouda odottamaan. Hän palvelee Jumalaa tahi Mammonaa aina
sen mukaan, kuka paremmin vaan maksaa".

"Ole nyt jo vaiti, ilkeä harakka", sanoin minä ja panin käteni hänen
suullensa: "älä tee itseäsi huonommaksi kuin olet".

       *       *       *       *       *       *

Kirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.

Rakas Bellani!

Viime kirjeessäni lupasin Sinulle kertoa lopun pienestä novellistani ja
tuliko "eräkäs" tahi ei. Niin, armas ystäväni, hän tuli todella ja sekä
äiti että me kaikki muutkin pidimme varsin paljon hänestä, hän oikein
valloittamalla voitti meidät kaikki. Idakin, joka muutoin ei suvaitse
vieraita luonansa, oli niin armelias, että laski hänet pyhyyteensä,
sillä hän on ankara nykyaikaisen ylellisyyden vastustaja. Oletko
"Talvitiessä" lukenut kirjoituksen "nykyajan naisista?" Se on hänen
kirjoittama ja oli aivan Idan mieleen, mutta monias kohta tuossa
kirjoituksessa harmittaa minua sangen suuresti; "Muoti perhoset" ja
monet muut samanlaiset sanat ovat liian tosia, ollaksensa mieleemme.
Minä en laisinkaan välitä, vaikka Ida lausuu samoin, sillä hänkin
on nainen ja täytyyhän tunnustaa, että meissä todella onkin
turhamaisuutta. Jos meitä väliin huvittaa keskenämme jutella
siitä, teemme sen yhtä salaa kuin jos perhe-piirissä puheleisimme
suku-salaisuuksistamme; mutta kun "luonnon herra" rupeaa niitä
tuomitsemaan ja latelee esiin vikaluettelomme, niin silloin minua,
harmittaa. Minä ottelin vähän hänen kanssansa sukupuoleni
puolustukseksi ja keskustelumme kestäessä loi hän usein hämmästyneenä
silmänsä minuun, (näin meidän kesken voin sinulle ilmaista, että
hänellä on sangen kauniit silmät). Hän oli, viattomana muka,
hämmästyvinään, kun minä niin ankarasti ahdistelin häntä ja vaadin
häntä edesvastaukseen lauseistansa. Näetsen, nämät herrat lausuvat
varsin ankarasti meistä, silloin kun he eivät meitä näe eikä kuule,
vaikk'eivät vähintäkään tunne meitä; mutta kun he kohtaavat jonkun
todellisen, elävän naisen, joka vaatii heitä tilille perusteista,
joiden johdosta he moittivat naisia, niin silloin joutuvat hämille.
Minun täytyy toki myöntää, että kysymyksessä oleva herra _voipi_ puhua
hyvin, kun hän vaan tahtoo. Hän on tyyni, vakava ja jalo mies, joka
lausuu hyvin ja jonka silmät puhuvat, kun suu on vaiti! Alku-osan
illasta puhelimme taiteista, Italiasta ja Jumala tiesi mistä, ja meillä
oli aivan samat mieli-piteet -- olipa se todellakin kummallista!

Mutta samahan se on; me emme luultavasti enään häntä näe. Äitini kyllä
vaati häntä tulemaan luoksemme joka keskiviikko, mutta "eräkäs"
vakuutti, ett'eivät hänen ankarat työnsä sitä myönnä. Siinä kohden,
näetsen, miehillä on suuri etuus meidän tyttöjen suhteen. Heillä on
jotakin määrättyä, jolla he viettävät aikansa, täyttävät sydämensä ja
ajatuksensa -- meillä ei ole mitään. Sentähdenpä _me_ ajattelemmekin
heitä, -- ainoastaan työttömyytemme tähden, ja _he_ unhoittavat meidät
-- töittensä paljouden tähden. Olenpa melkeen varma, ett'ei hän ikinä
enään palaa tänne. Ja miksi hän sen tekisikään? Jos minä olisin hänen
sijassansa niin enpä varmaankaan tulisi. Hän ei tanssi, eikä hän ole
tyhjäntoimittaja, joka huolettomana viettää päivänsä, ja ehkäpä hän
päälle päätteeksi pitää meitä, nykyajan naisia, varsin ikävinä
seurusteltavina. Mutta olenpa vakuutettu, että hän ihmettelee Idaa ja
Ida olikin niin kohtelias häntä kohtaan, että oikein hämmästyn, kun
muistan että Ida on Ida --; Ida salli hänen päästä pyhyyteensä, jossa
ei muuta puhuta kuin järjellisiä asioita.

Mutta saammepahan nähdä!

Minua suuresti harmittaa, että ihmiset yhä vielä luulevat olevani
kihloissa herra Sydney'n kanssa mutta minä vakuutan vielä kerran,
ett'en minä ole kihloissa, en, en, en! Johan minä sanoin sen viime
kirjeessänikin sinulle ja nyt minä lisään siihen vielä enemmän, ett'en
minä _voi_, enkä _tahdo_ koskaan mennä kihloihin hänen kanssansa. Tämän
olen itsekseni päättänyt; mutta miten pääsen siitä verkosta, joka on
ympärilleni punottuna, -- sitä en ymmärrä. Minun asemani on varsin
tukala ja vaikea, ja käypi vielä vaikeammaksi sen kautta, että
omaisillani on aina ollut suuret toiveet tästä avio-liitosta. Mutta en
minä voi, enkä uskalla valhetella Jumalani edessä, en tahdo, kaiken
maailman rikkauksiakaan voittaakseni, tehdä väärää valaa alttarin
edessä.

Nyt olemme tuossa tavallisessa kevät-kuumeessa pukujemme tähden.
Kodissamme ei nyt enään muuta kuule puhuttavan, kuin hatuista, kukista,
hameista, koristeista ja muista turhuuksista.

Usein ajattelen: miksikähän annamme murheet pu'uistamme niin tykkänänsä
vallata meidät ja anastaa kaiken huolemme, jopa koko elämämmekin. Onhan
se turhamaista ja surkeata!

Meillä erittäinkin on aina kauhea puuha tähän aikaan vuodesta. Joshan
edes olisi ainoastaan oma itse tyydytettävä, -- joka ehkä joskus kävisi
vaikeaksi sekin, -- mutta siinä ei ole kyllin; äiti ja kaikki tytöt,
joilla kullakin on omat mietteensä kustakin eri asiasta, ovat
tyydytettävät, ja kun heidän tahtonsa ovat yhteen sommitellut niin
tulee Maria-täti, juhlallisempana ja jyrkempänä kuin kukaan muu ja
väittää, ett'ei mikään kelpaa, kunnes vihdoin väsymme ja tuskaunnumme
niin, että pidämme vaivana elääkin.

Mainittuna iltana sanoin herra Henderson'ille keskustellessamme, että
minä kadehdin miehiä syystä, että he voivat elää suurta, jaloa
sankarin-elämää, jota vastoin meidän elämämme kuluu vähäpätöisyyksissä
ja jokapäiväisyydessä, mutta hän väitti miehen elämän olevan kovaa ja
vaivaloista, ja sanoi että nainen voipi tehdä elämän idealiseksi,
jalon hengen vuodattamisella jokapäiväisyyteen. Enpä luule, että
hänellä tässä on aivan oikein, mutta kyllä haa monessa kohden puhui
tottakin. Hän puhui ihastuksella monesta naisesta, joiden jalo, puhdas
luonne sulostutti koti-elämän. Ehkä hän tällä tarkoitti äitiänsä.
Varmaankin hän tunsi jonkun jalon naisen, sillä hänen silmänsä
säteilivät tästä puhuessansa. Voi kuinka kirjeeni on venynyt
ja mitä sekamelskaa se sitte on! Minä en uskalla lukea sitä
läpi, sillä olenpa varma, että se silloin joutuisi tulen
omaksi. Kirjoita piakkoin, armas ystäväni, uskolliselle
                                                         Evallesi.



KAHDESKYMMENES LUKU.

Minä pääsen ystäväksi perheessä.


Tähän aikaan elämästäni luulin olevani täydellinen filosofi, joka jo on
päässyt nuoruuden hulluuksista ja viettelyksistä; -- luulin kyllin
voivani hallita itseäni, tunteitani ja himojani.

Se aika, jonka suuressa viisaudessani olin päättänyt olevan sopivimman
ruveta naimis-tuumiin, ei ollut vielä tullut. Kumminkin päätin, niin
paljon kuin mahdollista, nauttia tuota suloista ja miellyttävää
suhdetta, jota ystävyydeksi kutsutaan, sillä mikä on nuorelle miehelle,
noin parin ja kahdenkymmenen ikäiselle, joka ei vielä voi ajatella
avio-liittoa, mieluisampaa ja ihanampaa, kuin olla uskottuna ystävänä
vilkkaiden, miellyttävien, nuorien naisien piirissä, jotka elävät
palatsissa, ympäröittyinä elämän kaikelta mukavuudelta, hienoudelta ja
ylöllisyydeltä!

Kuu kohtelias äiti käskee nuoren miehen "olemaan kuin kotonansa", ja
vakuuttaa, että häntä kohdellaan kuni perheen jäsentä ainakin, niin tuo
äiti luonnollisesti otaksuu, että tämä mies ansaitsee sellaisen
luottamuksen. _Luonnollisesti_ hän ei saa asettautua minkään
hyväksyttävän avio-tarjouksen tielle, mutta sill'aikaa kuin tätä
odotetaan, voipi hän miellyttää tyttäriä niin paljon kuin hän voi. Hän
saapi kaunottarille antaa hyviä neuvoja kirjojen valitsemisessa, hän
saapi, jos niin tarvitaan, olla seuran huvina ja hauskuttaa jonkun
ikävän iltahetken ääneen lukemalla; sanalla sanoen: hän saapi olla
"juuri kuin veli".

Tällainen asema on nuorelle miehelle yhtä viettelevä kuin kynttilän
liekki kärpäsille. Vaikkapa tuhannet näistä huolettomista hyönteisistä
polttavatkin siipensä joka ilta, rientää kumminkin tuhat ensimmäinen
samaa kohtaloa kohti keveällä sydämellä ja yhtä onnellisena, kuin minä
olin rouva van Arsdel'in hyvä-sydämellisimmällä, äidillisellä äänellä
lausuessa:

"Minä kyllä ymmärrän kuinka yksin nuoren miehen täytyy olla,
tullessansa outoon kaupunkiin. Te olette tottuneet koti-elämään,
äitiinne ja siskoihinne; olonne täällä tuntunee siis varsin
yksinäiseltä, autiolta. Minä pyydän teitä sentähden pitämään kotoamme
aivan kuin omana kotonanne. Tulkaa koska vaan haluatte; huoneemme ovat
aina avoinna ja aina meistä joku on kotona. Mutta jos sattuisimme
olemaan kaikki yhtaikaa poissa, niin onhan teillä maalaukset ja
kirjasto ajanvietoksi odottaessanne".

Miten olisi ollut mahdollista nuoren miehen kääntyä pois kaikista
näistä viettelyistä?

Rouva van Arsdel ja hänen molemmat sisarensa olivat nuoruudessansa
olleet kaunottaria ja neiti Askott'in kauneudesta puhuttiin pienen
syntymäkaupunkinsa ulkopuolellakin. Heidän isänsä oli alhaisempaa sukua
ja tyttärien kauneus oli perheen ainoa rikkaus.

Vanhin sisarista, Maria, naitiin erääsen Newyorkin n.k. parhaimpaan
perheesen. Tätä liittoa pidettiin aikanansa mitä loistavimpana. Tom
Wouverman oli rikas ja tuhlaavainen; senpätähden olivatkin, moniaan
vuoden kuluttua, rikkaudet ja terveys lopussa ja nyt hän jätti vaimonsa
niskoille ankaran huolen vähillä varoilla pitää hienoa taloutta.

Toinen siskoista, Ellen, meni naimisiin herra van Arsdel'in kanssa,
hänen vielä ollessa varsin vähissä varoissa. Kauppa-neronsa kautta
kohosi hän kuitenkin vähitellen Newyorkin korkeimpiin piireihin.

Niinkuin useimmissa Amerikalaisissa perheissä, oli van Arsdel'inkin
perheessä koti-valtikka vaimon kädessä. Herra van Arsdel, hiljainen,
ujo mies, jonka koko sielu ja mieli oli asioihin kiinnitettynä, jätti
vaimonsa huostaan talouden hoidon ja lasten kasvatuksen.

Mutta rouva van Arsdel puolestansa oli taas vanhemman sisarensa silmäin
alla. Monet ihmiset ovat jo synnynnältänsä varustettuina taidolla
hallita muita, jota vastoin toiset eivät voi tulla toimeen, ell'ei joku
toinen aina johda heitä.

Ensin mainitut anastavatkin pian oikeuden jyrkimmällä tavalla päättää
sekä omia että muiden asioita. Siellä, jossa tuollainen henkilö löytyy
siellä varmaankin tapaamme sellaisia jotka pitävät itsensä varsin
onnellisina, kun tulevat johdetuiksi, jotka mielellänsä tottelevat ja
seuraavat johtajan tahtoa. Tuollainen perheen-hallitsija oli rouva
Maria Wouverman, van Arsdel'in perheessä, jossa häntä tavallisesti
kutsuttiin Maria-tädiksi, johon nimeen oli liitetty sellainen voima ja
mahtavuus, että kukin mielellänsä vetosi siihen kaikissa yleisissä,
perheesen kuuluvissa asioissa.

Mutta omituista on, että nämät henkilöt, jotka anastavat koti-poliisin
aseman, usein eivät ole erittäin voimakkaita eipä älykkäitäkään. Ei se
aina ole paras ja älykkäin henkilö, joka vaikuttaa muiden päätelmiin ja
käytökseen, vaan se on se, joka paraiten saattaa kieltänsä käyttää. Jos
katselemme ympärillemme maailmassa, niin huomaamme sen lystillisen
seikan, että ihmisiä usein arvostellaan sen mukaan, miten he itse
itseänsä arvostelevat. Henkilöt, joilla aina on päätös valmiina ja
jotka eivät itse laisinkaan epäile tämän päätöksen erinomaisuutta,
ovat juuri tämän ominaisuutensa kautta luodut hallitsijoiksi.
Perustautukoonpa heidän varmuutensa sitte heidän omiin himmeyden
läpitunkemiin aate-voimiinsa, tahi ei, aina se kuitenkin vaikuttaa
sangen paljon. Monet ihmiset, syvemmällä käsitysvoimalla ja laajemmalla
tajulla, horjahtelevat usein sävyisyydestä, he punnitsevat syyt ja
etsivät niihin selvitystä; senpätähden he eivät vaikutakaan niin
suuresti muihin, kuin nämät jokapäiväiset, tunnottomat luonteet, jotka
johdattavat muita ainoastaan sen kautta, että he oitis huomaavat mitä
juuri sillä hetkellä on tarpeen, voimatta nähdä eteenpäin edes
seuraavaan silmän-räpäykseen.

Rouva Wouverman oli jo kehdosta saakka järkähtämättä luottanut
itsehensä. Hänen käskyjänsä aina toteltiin, ja kun nuorempi sisar,
rouva van Arsdel, aina oli samasta mielipiteestä kuin hän, oli tuo
kotoinen kaksio varsin sopusointuisa. Rouva Wouverman ei tosin
onnistunut miehensä hallitsemisessa; mutta onnellisesti saatuansa
miehensä hautaan, kokosi hän rikkauksiensa jätteet, omistaaksensa lopun
elämäänsä "Ellille ja hänen tyttärillensä." Itse järjesti hän kotonsa
suurimmalla säästäväisyydellä niin, että kaikki oli hienoa ja siistin
näköistä mitä vähimmillä kustannuksilla, ja kuitenkin oli hänellä aina
joku hetki Elli-sisarelle ja hänen tyttärillensä käytettävänä.

Hänen käytöksensä oli miellyttävä ja sisarensa lapset olivat todellakin
hänelle rakkaat; nämä taas tottuivat aikaisimmasta lapsuudesta saakka,
nähdessänsä äitinsäkin neuvottelevan Maria-tädin kanssa, pitämään
Maria-tätiä tuomarina, jonka päätökseen oli tyytyminen. Hän oli
naimisensa kautta joutunut vanhaan, rikkaasen perheesen; senpätähden
luultiin hänellä olevan melkeen saavuttamatoin kokemus elämästä, ja
hänen arveltiin jo aikaisin päässeen salaisen neuvokunnan jäseneksi
tuohon ihanaan, kaikkivaltiaasen senaatiin: "niin nyt käytetään", ja
"niin ei enään käytetä", tuohon mainioon senaatiin, joka säätää lait
muoti-maailmalle. "Tuollaisia päähineitä ei enään käytetä". -- "No,
rakas ystävä, nyt käytetään sormikkaita eri-värisillä neuloksilla".
"Ei millään muotoa enään pussi-hihoja, niitä ei käytetä enään". Kaikki
nämät jyrkät päätelmät teki hän tyvenellä juhlallisuudella, joka ei
voinut olla suuresti vaikuttamatta kuuntelevaan nuorisoon. Maria-tädin
johdolla oli talo Fifth Avenue'lla ostettu, varustettu ja kaunistettu
ja rouva van Arsdel pyrki hänen vaikutuksensa alla ylhäisien perheiden
johto-tähdeksi. Ei kenenkään talo saanut olla niin loistava, niin
miellyttävä, eikä kenenkään tyttäret niin hyväiltyjä, kuin hänen.
Luonto oli jalomielisesti huojentanut hänen pyrinnöttänsä, sillä kaikki
hänen tyttärensä olivat rikkaasti varustetut sekä ulkomuodon, että
sielun-lahjain puolesta.

Aivan mahdotointa on kertoa Maria-tädin ja rouva van Arsdel'in
kauhistusta, kun he, heti Idan tultua seura-elämään, huomasivat, että
heillä nyt oli tekemistä nykyaikaisen nuoren, itsepäisen, muista
rippumattoman tytön kanssa; kun huomasivat, että edessänsä oli henkilö,
joka ei laisinkaan välittänyt ulkomuodosta, joka aina seurasi
ainoastaan omaa mieltänsä, hyväksyen tahi hyljäten, kysymättä neuvoa
entisiltä tavoilta, ja kun Ida vakuutti, että hän järkähtämättä oli
päättänyt antautua lukemiselle, silloin ei Maria-tädin harmi ja
ylenkatse tuntenut mitään rajaa. Hän tosin koetti saada tämän, hänen
mielestänsä hurjan, päätöksen peruutetuksi, mutta kun ei mikään
auttanut, tähtäsi hän toiveensa ja tarkastuksensa Evaan, jonka kummi
hän oli, ja jolle hän päätti, maksoipa mitä maksoi, hankkia loistavan
avio-liiton.

Minä jouduin heidän perheensä keskuuteen varsin tärkeällä ajalla.

Muoti-maailman valtikan pitämisessä oli rouva van Arsdel'illa
kilpailija, jonka menestys oli erittäin harmittava.

Kaiken sen huvin, jonka rikkaus ja triumfit hankkivat rouva van
Arsdel'ille, katkeruutti muuan nainen, joka aina asettautui askelta
ylemmäksi. Tämä seikka oli sitä katkerampi, raskaampi kärsiä, kun nuot
molemmat naiset olivat alkaneet elämänsä yhdessä ja sitäpaitsi olivat
etäiset sukulaiset.

Nuorempana oli rouva van Arsdel kuullut toisinaan puhuttavan eräästä
etäisestä sukulaisesta, nimellä Polly Sanders, jota kehuttiin erittäin
kauniiksi. Polly oli varsin terävä-järkinen ja sukkela, eikä laskenut
koskaan käsistänsä tilaisuutta pyrkiä eteenpäin maailmassa. Hänen
kauneutensa oli toki vähempi kuin neiti Askott'in ja hänen
varallisuutensa paljoakin vähempi, mutta hän oli päättänyt, kynsin
hampain, pyrkiä eteenpäin maailmassa, -- tapa, joka väliin onnistuu
erittäin hyvin. Ensin työskenteli hän eräässä tehtaassa, hankkien siten
itsellensä niin paljon varoja, että hän voi käydä koulussa, jossa hän
edistyi erinomaisesti ja kohosi ylöspäin ilmapallon tavoin. Sitten meni
hän naimisiin miehen kanssa, jolla oli samanlainen nero tunkeutua
eteenpäin maailmassa; hän lähti Parisiin ja palasi sieltä naisena, joka
matkojensa kautta muka oli saanut täydellisen kokemuksen maailmasta.
Elmore'n perhe kohosi sitten etevimmiksi Newyorkin hienoissa seuroissa
ja Maria-tädin suureksi harmiksi alkoi rouva Polly Elmore pitää
itseänsä erhettymätöintä rouva Wouverman'ia etevämpänä ja rohkeni
ruveta kilpailemaan rouva van Arsdel'in kanssa.

Mikä nainen kristillisillä perus-aatteilla voisi tätä kärsiä? Ei mikään
saattanut Maria-tätiä niin suuresti huomaamaan tämän maailman
syntisyyttä, kuin Polly Elmore'n pöyhkeä käytös; ja kun vihdon tämän
vanhin tytär joutui kihloihin nuoren Rivingston'in, Rivingston Manor'in
herran, kanssa, silloin oli mitta täynnä.

"Elli", sanoi Maria-täti, "Evan ja Wat Sydney'n kihlaus on
välttämättömästi julistettava. Minua harmittaa nähdä näiden Elmore'n
inhoittavasti ylpeilevän tyttärensä kihlauksesta ... ja eivätkö he ai'o
pitää häitä, joiden vertaisia ei vielä ole Newyorkissa nähty! Eipä
siksi että kadehtisin heiltä Sam Rivingston'ia, ei, ei laisinkaan,
sillä kauheita kertomuksiahan hänestä on liikkeellä. Sanotaan että hän
on täydellinen juoppo-ratti, ja että poliisin useana yönä on täytynyt
saattaa hänet kotihinsa. Miten Polly, huolimatta kaikesta
turhamaisuudestansa, voipi noin uhrata tyttärensä, sitä minä en voi
ymmärtää. Sydney, sitä vastoin, kuuluu elävän varsin siivosti; siispä,
Elli, meidän _täytyy_ saada tämä kihlaus julkisuuteen!"

"Mutta, rakas Mari, Eva on niin varsin kummallinen tyttö! Hän ei tahdo
laisinkaan myöntää, että he olisivat kihloissa".

"Hänen _täytyy_ se myöntää, Elli; hänen _täytyy_. Ida varmaankin
istuttaa hänen päähänsä noita omia hurjia mietteitänsä ja saas nähdä,
niin hän lopuksi saapikin Evan samanlaiseksi, kuin hän itsekin on.
Mutta tässä olen miettinyt toistakin asiaa! Onhan meillä tämä nuori
mies -- -- -- tämä Henderson; miksi emme käytä häntä hyväksemme tässä
asiassa? Ida, olen minä kuullut, pitää paljon hänestä, ja se meille
juuri onkin tarpeen. Jospa vaan voisimme saada Idan ajatukset sujumaan
tuota suuntaa, niin hän varmaankin jättäisi Evan rauhaan ja lakkaisi
hänen päähänsä ajamasta noita hulluuksiansa. Henderson on oikea
'gentleman' ja olisi varsin sopiva Idalle. Hän on kirjailija, samoin
kuin Idakin. Hän on noiden uusien nykyajan mietteiden haaveksiva
puolustaja, ja niinhän on Idakin. Niin, minä tahdon kaikin voimin
kiihoittaa Idaa siihen. Sepä oli oiva aate!"

Ja Maria-täti nyökkäsi ylpeästi ja tyytyväisesti viisasta päätänsä.



YHDESKOLMATTA LUKU.

Minä huomaan ystävyyden suloisuuden.


Paljon on nykyaikaan kirjoitettu ystävyydestä miehen ja naisen välillä.
Moni on ajatellut ja lausunutkin, että amerikalaisessa yhteis-elämässä
löytyy muuan vielä tutkimatoin ala, ja ovat maininneet matami
Recamier'in esimerkkinä siitä kuinka koko lauma miehisiä ystäviä voi
suosia kaunista naista, vähintäkään häiritsemättä kumpaisenkaan
perheellisiä suhteita, Ihailtu Julie on samalla Montmorency'n,
Chateaubriand'in ja monen muun taiteilijan ja kirjailijan ystävä, jotka
kaikki kunnioittavat ja suosivat häntä, saaden palkkioksi lämpimimmät
ystävyyden vakuutukset. Chateaubriand on joka aamupäivä Julie'n luona
ja joka ilta hellänä avio-miehenä kivuloisen vaimonsa luona, ja niin
kuluu vuosi vuodelta ilman minkäänlaista huolta tahi moitetta.

Joku tällainen jalo esikuva oli minullakin edessäni, kun sallin itseni
lankeamaan tuohon miellyttävään kiusaukseen, joka ilmaantui eteeni
tutustuessani Eva van Arsdel'in kanssa. Otaksuen, Jim'in sanain mukaan,
että hän jo oli kihloissa, ja kun en itse saattanut ajatellakaan
naimista, en huomannut mitään joka olisi estänyt minut nauttimasta
hänen seuraansa. Enhän itse ollut laisinkaan vaarassa ja olisihan ollut
varsin narrimaista luulla hänenkään olevan vaarassa. Jospa tuo muotin
ruhtinatar, jonka jalkain edessä koko maailma makasi, jospa hän
pitäisikin arvonsa mukaisena ystävällisesti ajatella kirjailija-parkaa,
mikäpä vaara siinä olisi? Jospa kuitenkin olisin ollut viisas, olisin
varmaankin antanut sen seikan varoittaa itseäni, että minä koko yön,
ensi esittelyn jälkeen, olin unta saamatta, muistissani kertoen joka
sanan, jonka hän lausui, ja että minä alituisesti luin päivät ja tiimat
tulevaan keskiviikkoon. Enpä olisi millään ehdolla sallinut, että Jim
arvaisi tunteitani ja mietteitäni ja suurella vaivalla ko'in pettää,
nukuttaa ja levoituttaa itseänikin, ikääskuin olisin ollut joku vieras
henkilö.

Varhain eräänä sumuisena aamuna heräsin unesta, jossa näin Evan, ja hän
oli niin elävänä ja luonnollisena edessäni, että minä karkasin ylös ja
luulin vieläkin näkeväni hänen kasvonsa edessäni.

Äkkiä kuulin soitettavan eräässä läheisessä kirkossa ja nyt muistui
mieleeni, että Eva oli sanonut aina käyvänsä aamu-kirkossa.

Mikäpä esti minua sinne menemästä ja häntä näkemästä! Olisihan tuo
virkistyttävä kävely, jo sekin olisi hyvä asia, ja sitte vielä
hartauden-hetki aamusella -- olisipa tuo todellakin niin sopivaa, että
ihmettelin miten nyt vasta tämän huomasin. Minä pukeuin kiireesti ja
riensin "Pyhän haudan kirkkoon", jossa uusi pappi, jota Eva kehui
hyväksi saarnamieheksi, piti aamurukouksia paaston aikana.

Minusta tuntui omituiselta olla noiden harvain kuulijoiden joukossa,
jotka tänä varhaisena aamu-hetkenä olivat kirkkoon kokoontuneet.
Aamu-aurinko säteili kirkon monivärisistä akkunoista sisään. Uruista
kaikui hiljaiset säveleet. Eräässä penkissä, aivan lähelläni istui Eva,
yksinkertaisessa mustassa puvussa, hartauteen vaipuneena.

Kun jumalan-palvelus loppui ja nuot harvat kuulijat riensivät kukin
haarallensa, asetuin minä kirkon ovelle Evaa tavatakseni.

"Hyvää huomenta, neiti van Arsdel," sanoin minä.

Hän säpsähti, katseli hämmästyneenä minuun ja punastui ankarasti.

"Herra Henderson! minä hämmästyin suuresti."

"Miksi niin?"

"Harvat ihmiset ovat näin aikaisin liikkeellä ja -- -- -- minä en
luullut teidän käyvän kirkossa".

"Käynpä kyllä, neiti Eva, vaikk'en ennen ole käynyt aamu-kirkossa, --
enkä juuri tässä kirkossa".

Neiti Eva oli varsin iloisella tuulella ja me jatkoimme keskusteluamme
kotimatkalla, puhellen vähäisistä asioista, jolloin suurimmaksi
ilokseni huomasin, että mielipiteemme olivat yhtäläiset varsin monessa
kohdassa. Aika kului täten hyvin pian, minun mielestäni liiankin
nopeasti, ja pian olimme neiti Evan kodon luona. Kun me erosimme
hymyili hän viehättävästi; kumma loihtuvoima tällä hymyllä oli! Kaikki
työni kävivät sinä päivänä niin helposti -- kaikki oli niin hauskaa
mielestäni.

Tuntuipa juuri kuin olisi uusi elo virtaillut suonihini. Lukijani
älköön sentähden ihmetelkö, että osoitin ymmärtäväni ihaella kauniita
aamu-saarnoja, säännöllisesti käymällä joka aamu niitä kuulemassa -- --
ja yhtä säännöllisesti saattamalla ihastuttavaa seurakumppaliani
kotiinsa.

Suuresti hämmästyin, huomatessani kuinka viehättäväksi prosaillinen,
vanha Newyorki oli käynyt näinä aamu-hetkinä. Me olimme nyt
huhtikuussa. Puitten nuput paisuivat, hento heinä pyrki esiin
katu-kivien välistä, pienet varpuiset visertelivät ja valmistelivat
pesiänsä kirkon räystähissä -- kaikki oli silmissäni niin uutta, niin
oudosti ihanaa.

Joka päivä vakuutin itselleni ett'en rakastanut Evaa, ja ett'en koskaan
rakastuisikaan häneen. Minä otin itseni todistajaksi, että
keskustelumme liikkuivat varsin tyvenellä, kaikesta tunnollisuudesta
vapaalla alalla, eikä laisinkaan kallistunut hellempään suhteesen.
Sittemmin olen huomannut, että Eva oli sellainen nainen, että
keskustelu-aine oli aivan yhden tekevä. Olipa puhe uskonnosta,
politikasta tahi jostakin muusta, tuo elähyttävä henki oli aina sama ja
koko hänen olennossansa oli jotakin magnetillista, joka teki kunkin
asian huvittavaksi. Keskustelun aine ei tehnyt näitä aamu-hetkiä niin
sanomattoman suloisiksi, vaan sen teki sulo-huvi olla yhdessä hänen
kanssansa, sillä me puhelimme kaikesta mitä auringon alla löytyy,
ihmetyttävällä yhtäpitäväisyydellä mielipiteissämme.

Jim'iltä salasin enenevän ystävyyteni Evan kanssa. Hän ei mielellänsä
noussut aikaisin ylös; ja sepä ilahuttikin minua suuresti, samoin kuin
sekin seikka -- häpeänpä sitä tunnustaa -- että niin harva kävi
kirkossa tänä aikaisena aamu-hetkenä. Vähitellen kävin niin varovaksi,
että menin sala-portin kautta ulos ja olin menevinäni varsin toiselle
suunnalle, sillä pelkäsin, että ehkä alituinen kulkuni samalle
suunnalle voisi herättää epä-luuloja. Sitten tein pienen mutkan
seuraavaan kulmaan, jossa käännyin toiselle suunnalle ja satuin Evan
tielle. Tämän hän kyllä huomasi ja katseli minua väliin hyvin
veitikkamaisesti. Varmaan oli hän nähnyt monen muunkin kalan
uiskentelevan hänen kultaisen verkkonsa ympärillä, yhtä
teeskentelemättömänä kuin minäkin.

Keskiviikkoa odotin koko viikon niinkuin kukko päivän nousua. Kun
vihdoin tuo toivottu ilta tuli, riensin Jim'in kanssa van Arsdel'in
pitoihin. Kun huoneet täyttyivät vierailla, ei Eva ollut minua
huomaavinansa enkä minä häntä. Väliin vaihdoimme toki silmäyksiä, jotka
olivat mielestäni paljon herttaisempia kuin kauniimmat sanat.

Suuren osan illastani olin Idan huoneessa, luultavasti Maria-tädin ja
rouva van Arsdel'in suureksi huviksi. Evakin kävi usein Idan huoneessa,
mutta katosi sieltä yhtä pian kuin oli tullutkin; hän välähti vaan
silloin tällöin, kuni kiilto-mato niityllä, ja vei sydämeni mukanansa
kaikkialle minne hän meni; minä olin toki niin varovainen, ett'ei
päällepäin näkynyt miten oli rinnassani laita.

Ida oli yksi näitä vakavia maltillisia naisia, joiden kanssa mies
saattaa ruveta ystävyyden liittoon, ilman että hellempää suhdetta
kumpaiseltakaan puolelta voi tulla kysymykseen. Koko hänen luonteensa
oli niin omantakeinen, että ystävyyden rajain yli meneminen oli aivan
mahdotointa. Luulenpa että hän piti sangen paljon minusta, mutta hän
arvosteli minua ainoastaan Evan vuoksi, ja suositteli tyvenellä
kestäväisyydellä hellyyttä, jonka hän huomasi lisääntyvän Evan ja minun
välillä. Hänen maalinsa oli jo kauan sitte määrättynä; hän oli
antautunut toimeen, josta ei kenkään mies saisi häntä luopumaan; mutta
Eva oli hänen silmäteränsä ja luulenpa että hänellä oli omat mietteensä
Evan tulevaisuudestakin -- sanalla sanoen, Ida oli paras liittolainen,
kuin minulla saattoi olla.



KAHDESKOLMATTA LUKU.

Minä pääsen salaisuuden tuntijoiden joukkoon.


Nuori mies, joka alkaa elämänsä rupeamalla eteenpäin-pyrkijäin
edustajaksi ja sitä tehdessänsä lausuu mitä parasta hän tietää, ja
työskentelee tarpeellisimpien muutoksien saavuttamiseksi, on usein
samassa tilassa kuin se, joka on vetänyt voimakkaan ruisku-kylvyn
tangosta. Hän tarvitsi kylmää vettä, mutta sitä valuukin hänen
päällensä paljon enemmän, kuin hän tarvitseekaan; hän hämmästyy, on
tukehtumaisillaan ja odottaa vesi-tulvan lakkaamista. Kirjoitukseni
"Talvitiessä", "nykyajan naisista", oli tehnyt minut tunnetuksi monessa
naisten oikeuksia kiihkeimmästi puolustavassa piirissä, ja pian olin
ympäröittynä kirjeiltä, aikakaus-kirjoilta ja sanomalehdiltä jotka
kaikki vaativat minulta suurinta ja nopeinta tarkkaavaisuutta
ja pyysivät minua tuon "hyvän asian" nimessä mitä pikemmin
hyväntahtoisesti kirjoittamaan siihen tahi siihen sanomalehteen,
levittämään sitä tahi sitä aikakaus-kirjaa, suotuisasti ilmoittamaan
sitä tahi sitä teosta, ja oitis hankkimaan hyvää palkkaa tuottavan
sijan suurelle joukolle kurjia naisia, jotka olivat väsyneet
koti-elämän yksitoikkoisuuteen ja tahtoivat saada jonkun arvollisen
toimen, jossa olisi vähän työtä, mutta paljon palkkaa. Koko lauma
köyhiä, sokeita, ontuvia, halvatuita, hyljätyitä ja onnettomia
näkyivät kaikki valitsevan minut johtajaksensa ja asettautuvan lippuni
alle. Kuuluessani "Suuren kansan-vallan" toimitukseen pitivät
he velvollisuutenani antaa mainitun lehden joko kaikin voimin palvella
heitä tahi kokeissansa hukkua.

Ystävälläni, Ida van Arsdel'illa, ei ollut suurta sympatiaa siinä
säädyssä, johon hän kuului ja varsin vähän omassa perhe-piirissänsäkin,
jos emme ota herra van Arsdel'ia lukuun, joka piti vanhinta tytärtänsä
arvossa hänen todellisien avujensa tähden, ja joka oli erittäin
iloinen siitä että hän kotonansa sai seurustella jonkun kanssa, "joka
ymmärsi asioitsemista", niinkuin hänellä oli tapana lausua. Aivan
luonnollistahan siis oli, että Idan, jonka mietteet saivat niin vähän
suosiota hänen omassa säädyssänsä, täytyi hakea seuraa tuossa yhä
enemmän laajenevassa emansipeerattujen naisten piirissä, jossa löytyi
paljon hyvää ja käytännöllistä, vaikkapa luonnollisesti paljon
vajanaista ja liiallistakin.

Idan pyynnöstä seurasin häntä ja Evaa n.k. "salonkiin", joka kerran
viikossa oli auki rouva Stella Cerulian'in luona. Rouva Stella Cerulian
oli kaunis ja nerokas nainen, täynnä intoa ja itsehensä luottamista --
ihastuttavin kaikista puhujattarista, lumoavin kaikista naisista.
Aikaisimmasta nuoruudestansa saakka oli hänen elämänsä ollut täynnä
noita loistavia menestyksiä, joita kauneus yhdessä neron kanssa aina
tuottaa. Näitä kumpaisiakin ominaisuuksia oli hänellä juuri niin
paljon, kuin hän tarvitsi tehdäksensä kaikki ne miehet hulluiksi,
jotka joutuivat hänen tuttavuuteensa. Nuorena tyttönä oli hän
matkaillut Europassa ja tähtenä loistanut Ranskan ja Venäjän hoveissa.
Hän, niinkuin kauniit naiset yleensä, kuuli miehiltä ainoastaan
mielistelemistä -- joka aina huvitti häntä. Hän tunsi varsin hyvin,
mikä hurmaava voima hänen personallansa oli, ja koki sentähden tuolla
voimallansa kaikkia hallita, ihastuttaa ja miellyttää. Hän luuli
saaneensa toimeksensa tässä maailmassa yhteiskunnan uudestaan
synnyttämisen ja ryhtyikin sentähden tähän toimeensa, luonteensa koko
innostuksella ja tuolla menestyksen varmuudella, joka on seuraus
käytännöllisyyden täydellisestä tuntemattomuudesta. Väitteitä, joita
vanhat valtioviisaat epäellen ovat miettineet ja jotka ovat olleet
monen vuosisadan ratkaistavina, ratkaisi hän hämmästyttävällä
nopeudella.

Hänellä oli yksi ainoa lääke yhteiskunnan parantamiseksi, eikä hän
pitänyt sen toimeenpanemista laisinkaan mahdottomana. Tää lääke oli
aivan yksinkertaisesti se, että maailman hallitseminen on tästä lähin
jätettävä naisien käsiin. Ne joiden pyrintönä ainoastaan oli saada
naiset miesten vertaisiksi, olivat hänen mielestänsä suuresti jäljessä.
Vaimohan on ylevämpi sukupuoli, jumalallista synty-perää. Eikö joka
ainoa mies, jonka hän tunsi, ollut vakuuttanut hänelle juuri samaa,
kumminkin mitä häneen itsehensä tuli? Eivätkö aina olleet vakuuttaneet,
että hän voipi oppia kaikki lukemattakin, ainoastaan vaimollisen
kykynsä kautta? Eivätkö he tuhansin kerroin olleet vakuuttaneet että
hän, salaman nopeudella, voipi tehdä päätelmiä, ajattelemattakin,
ainoastaan salamoivain silmäinsä säihkyn kautta? Eivätkö he olleet
vannoneet, että kukin hänen juonensa on jumalallinen lahja?
Luonnollisin seuraus tästä oli, että yhteiskunnan haavain
parantamiseksi ei tarvita mitään muuta, kuin että _hän_, ja joku muu
yhtä innostunut nainen, itse ottaisi ohjat käsiinsä ja _hallitsisi_.
Kaikki tämän kurjan maailman haavat parannettaisiin silloin valkealla
laastarilla, kaikki taakat silloin kevennettäisiin, silloinpa kaikki
yhteiskunnan rumat haavatkin pestäisiin ruusuvedellä! Sellainen oli
rouva Cerulian'in ohjelma maailman pelastamiseksi perikadosta, ja tätä
autuuden aikaa odotellessansa teki hän siihen valmistuksia taitonsa
mukaan, joka viikko pitämällä luonansa n.k. "salonkia", jossa suuri
ihmis-paljous tuli ko'olle, nähtävästi tuon suuren pelastamis-aatteen
elähyttäminä, mutta aivan erimielisinä tavasta miten tämä maali oli
saavutettava.

Idaa pidettiin tässä seurassa sangen suuressa arvossa, ja vaikkapa hän
olikin hyvä ja järkevä tyttö, ei iän kuitenkaan voinut olla aivan kylmä
sille ihmetykselle, jonka hän herätti.

Tässä seurassa tutkittiin korkeimpia ja jaloimpia aatteita, joita
ihmishenki voipi käsittää ja koko seura oli elähytetty marttiiran
rohkeudella, voimatta toki selvästi käsittää miten he joutuisivat
todellisiksi marttiiroiksi. _Siinä_ toki olivat kaikki yksimielisiä,
että nykyisessä yhteiskunnassa oli kaikki takaperäistä, joka mitä
pikemmin oli muutettava. Mutta mitkä seuraukset tällä muutoksella
olisi, siitä löytyi yhtä monta eri mieltä kuin henkilöäkin, joista
kukin ihmeteltävällä jäykkyydellä ja innolla puolusti omia
mietteitänsä. Siinä kohden toki olivat kaikki yksimielisiä, että kun
tuo suloinen aika kerran joutuisi, niin kukin heistä tekisi mitä vaan
kulloinkin päähän pistäisi, sillä elämän päämääränä nähtävästi on
vapauttaa itsensä kaikesta, mikä on hankalaa ja vaikeata.

Täytyy myöntää, että rouva Cerulian'in "salonki" oli varsin huvittava
tänä iltana. Täydellisesti emansipeerattujen naisien keskustelu on niin
omituista ja vaihettelevaa laatua, että se saapi tunnit katoamaan
erittäin nopeasti ja miellyttävästi. Kukin läsnä-oleva oli erittäin
vilkkaalla ja iloisella tuulella eikä kenkään epäillyt suoraan lausua
ajatuksiansa. Näyttipä siltä kuin ei löytyisi ainoatakaan kysymystä,
aina maailman luomisesta saakka, jossa ei vielä olisi ollut näille
haastelemisen sijaa. "No, herra Henderson", kysyi Ida kotiin
palatessamme, "mitä te piditte heistä?"

"Varsin paljon; mutta minun täytyy toki tunnustaa, että olen vielä
tuota vanhanaikaista mielipidettä vaimon vaikutus-piiristä".

"Mitä, kuinka herra Henderson?"

"Niin, todellakin, neiti Ida, ja aina vakaammin silloin, kun joudun
etevien ihmisten pariin, jotka tahtovat kääntää kaikki maailman lait
ylösalaisin, asettaaksensa naisen kyllin korkealle alustimelle".

"Vai niin?" sanoi Ida. "Minäkin puolestani olen jo kauan sitten tullut
siihen vakuutukseen, että jos naisten asian maailmassa pitää edistymän,
niin se ei voi tapahtua kokouksien ja keskustelujen kautta, vaan siten,
että kukin nainen erikseen päättää ryhtyä johonkin sukupuolellensa
hyödylliseen työhön, että hän sen _alkaa_ kärsivällisyydellä ja
hiljaa työskentelee sen täyttämiseksi. Tämä on _minun_ käsitteeni
asiasta, vaikkapa varsin mielellänikin väliin kuuntelen näiden
keskusteluita, sillä ne ovat todellakin elähyttävänä vastakohtana
nykyajan seura-elämän inhoittavalle, tyhjänpäiväiselle lörpötykselle.
Monella heistä tapaamme sellaisen elävyyden, vilkkauden ja voiman, että
sen täytyy meitä huvittaa, ja minulle tuo aina antaa uusia mietteitä".

"Mitä minuun tulee", sanoi Eva, "niin tiedän varsin hyvin, että olen
työtöin nais-parka; mutta jos minä ryhtyisinkin johonkin toimeen naisen
puolesta, niin varmaankin sen tekisin kodissani. Sielläpä luulen
voivamme vaikuttaa paljon hyvää ja sitä paitsi varjelemme silloin
itsemme joutumasta mihinkään liiallisiin houreisin".

"Minä en vaadi muuta, kuin että nainen toimii edes _jotakin_", sanoi
Ida; "ett'ei tyttö aina siitä asti kun hän koulusta pääsee, aina
siihen saakka, kun hän joutuu naimisiin, kuluta ikäänsä aivan
turhamaisuuksiin. Vaikka en todella voi oikein luottaa mihinkään niistä
teorioista joita tähän asti olen kuullut, olen siitä kuitenkin
vakuutettu, että meistä naisista _voisi_ tulla paljoa hyödyllisempiä
ihmisiä, paljon enemmän itsehemme luottavia, kuin tähän asti olemme. Me
_voimme_ ja meidän _täytyykin_ toimia paljon enemmän tässä maailmassa.
_Minä_ olen tieni määrännyt ja ai'on jatkaa matkaani sitä pitkin -- ja
luulenpa, että nainen, joka _todella_ raivaa tien itsellensä, tekee
juuri samoin kuin se, joka aukaisee ensimmäisen polun metsässä; hän
valmistaa tietä, jota myöten muut sitte voivat kulkea".

"Sen sinä kyllä voit tehdä", sanoi Eva; "mutta minä olen liian heikko
kokeakseni aukaista ensimmäistä polkua".

Minä tunsin hänen kätensä hieman tärisevän kainalossani hänen tätä
sanoessansa. Oli pilkkoisten pimeä, ja tietämättäni, luulen minä,
asetin käteni hänen kädellensä -- ja aivan ajattelematta suljin tuon
pienen, lämpimän esineen käteeni, juuri kuin se olisi ollut pieni
linnun poikanen. Tämähän on seikka, joka usein tapahtuu ennenkuin
arvaammekaan. Mutta minä huomasin, ett'ei hän vetänytkään pois kättänsä
ja minä pidin sitä siis suljettuna käteeni; itsekseni arvelin: olikohan
tämä joku ystävyyden etuuksista. Mutta ennenkuin ennätin tulla siitä
selville, erosimme toisistamme heidän portillansa.



KOLMASKOLMATTA LUKU.

Minä saan moralisen niskalöylyn.


Pari päivää tämän jälkeen istuin huoneessani, kiiruusti kirjoitellen;
äkkiä kuulin keveitä askeleita rappusissa ja äänen, joka lausui: "Aivan
oikein! tämä on herra Henderson'in huone; paljon kiitoksia!" ja samalla
astui huoneeseni nuori nainen, täynnä vilkkainta elävyyttä, rohkeilla
sini-silmillä, kähäräisillä, ruskeilla hiuksilla ja pienellä
veitikkamaisella hatulla, jossa heilui höyhen viipotin toisella
korvalla. Hän tuli suorastansa minun kirjoituspöytäni ääreen ja
istautui viereheni. Minä katselin häntä suurimmalla ihmetyksellä ja
kummastuksella. Tämä ilmiö lehahti nauruun, tarttui käteeni ja lausui:

"Katsos tänne nyt Harry, etkö tunne minua? No, jos niin on,
ystäväiseni, niin olet sinä nyt tilaisuudessa päästä tuttavuuteeni.
Minä olen lukenut viimeisen sekamelskasi 'Talvitiessä' ja olen nyt
tullut oppiakseni tuntemaan sinut itsesikin".

Minä yhä tuijoittelin häneen, äänettömällä ihmetyksellä.

"Kuules nyt, armas veikkoni, minä olen tullut sinua opettamaan", jatkoi
hän ja siirsi istuimensa vielä lähemmäksi, laski kätensä ystävällisesti
olalleni ja katseli mielistellen silmiini. Minun kauhistusta ilmoittava
katseeni näkyi suuresti naurattavan häntä.

"Ha, ha, ha", nauroi hän; "no, johan minä sen heille sanoin? Sinä et
vielä ole puoleksikaan kuorestasi päässyt, etkä siis vielä hetkiin tätä
kuortasi jättävä. Sinä puolustat nais-emansipationia, mutta, voi poika
parka! sinä et aavistakaan mitä sillä tarkoitetaan; et rahtuakaan sinä
siitä ymmärrä, poikaiseni! Myönnä se", sanoi hän taputellen olkaani ja
silitellen hiuksiani.

"Se on kyllä totta, rouvaseni, minä sen kyllä myönnän. Mutta minulla ei
ole kunnia -- -- --" sanoin minä epäillen.

"Sinulla ei ole kunnia tuntea minua, oli aikomuksesi sanoa; no hyvä,
juuri tuon opin saat sinä nyt. Minä luin kappaleesi 'Talvitiessä' ja
ajattelin itsekseni: tuo poika on vielä pakanallisessa pimeydessä,
mutta minä tahdon oitis rientää häntä valaisemaan. Sinun aikeesi on
hyvä, Harry, mutta aine on niin laaja, ett'et sinä ole voinut sitä
läpitunkea. Huomaa lapsukaiseni! Sinä et ole nainen, niinkuin minä
olen; siinä on eroitus".

Nyt kysyn kultakin lukijalta, mitä ujon nuoren miehen, joka on oppinut
kunnioittamaan naista melkeen Jumaluutena, tulee tehdä, kun hän äkkiä
sattuu naisen pariin, noin hämmästyttävässä suhteessa. Olin kyllä
kuullut puhuttavan Audacia Dangereyes'tä aivan merkillisen omituisena
olentona, mutta en kuitenkaan luullut joutuvani noin kursastelematta ja
ilman mitään valmistusta hänen tuttavuuteensa.

"Ota vaari nyt, poikaseni", sanoi hän, "viidessä minuutissa tahdon
todistaa, että olet puhunut asiasta, jota sinä et vähintäkään ymmärrä.
Olet sokealla tavallasi vaatinut naisille vapautta ja yhden-arvoisuutta
-- sanalla sanoen samaa vapautta naisille kuin miehilläkin on. No
hyvä! Nyt tulee luoksesi nainen, joka _käytännöllisesti_ käyttää
oikeuksiansa, juuri samoin kuin mieskin tekisi. Minä vaadin itselleni
oikeutta polttaa tupakkaa ja ryypätä, tulla luoksenne teitä
tervehtimään ja viettämään hupaista hetkeä kanssanne, milloin vaan
tahdon, käskeä teitä tulemaan minua tervehtimään asunnossani j.n.e.
Tässä on nimikorttini. Kutsu minua Dacia'ksi, jos vaan tahdot, minä
inhoan kaikkea kursastelemista. Tule luokseni tupakoimaan tänä iltana!
Etkö tahdo tulla? Minä asun mitä somimmassa, pienessä huoneessa. Mitä
maksat huoneestasi? No, tahdotko tulla?"

"Todella, -- neiti, -- kiitoksia -- -- --"

"Kutsu minua Dacia'ksi vaan, mutkistelematta. Niinkuin jo sanoin,
inhoan kaikkea kursastelemista. Kohtele minua aivan kuin toveriasi.
Mutta myönnä nyt, että sinua sitovat vielä nuo inhoittavat, vanhat
tavat, jotka sortavat naisia niin, että heidän voimansa vihdoin
uupuvat. Sinä kuulut tuohon teeskentelevään joukkoon, joka saarnaa
naisen vapaudesta, mutta joka toki pitää naista vangittuna kultaisissa
häkeissä, kanarialinnun tavoin, ja sinä peljästyt omia mietteitäsi, kun
näet _todella vapaan_ naisen käytännöllisesti panevan ne toimeen.
Näetsen, minä olen nainen, jolla on uskallusta ei ainoastaan puhua,
vaan myöskin toimia. Miksi ei nainen saisi käydä miehiä tervehtimässä
aivan yhtähyvin kuin he saavat kodissansa odottaa kunnes miehet tulevat
heidän luoksensa. Minä tiedän ett'et hyväksy tätä, minä kyllä näen
ett'et sitä tee; mutta se on vaan seuraus siitä että vielä olet vanhain
tapain orjana. Mutta minä _pakoitan_ sinut pitämään minusta, vastoin
tahtoasikin. No, älä nyt luovu perus-aatteistasi, vaan myönnä minulle
oikeuteni naisena ja ihmisenä."

Minä olin niin hämmästynyt ja harmistunut, että jouduin aivan hämille.
Ovi aukeni ja Jim astui nyt sisään. Ensi silmäyksellä huomasi hän
tilani, ja erinomaisen veitikkamaisella, ilveellisellä katsannolla teki
hän pienen pyörähdyksen naisen seljän takana. Tämä kääntyi ympäri, kun
Jim häntä läheni.

"Ihanin suvustanne, -- moniaita vähäpätöisiä poikkeuksia lukuun
ottamatta, -- mikä onnellinen sattumus sallii meille tämän miellyttävän
kohtauksen?"

"Oh, katsos Jim'iä, sinäkö se oletkin?" vastasi nainen.

"Olen kun olenkin" sanoi Jim, ja istahti ystävällisesti hänen
viereensä. "No, mitäs kuuluu naisellisuuden loistavimmalle edustajalle
-- kiiluvalle pohjan-tähdelle -- Aurora Borealis'elle -- ihanimmalle
kaikista ihanista? Onko tuo pieni sydän-parka jo saavuttanut kaikki
oikeutensa? Ryypynkö vai sikarin saan tarjota? Tulkaa nyt otteloon
Jim'in kanssa niin saamme lystin kukontaistelun."

"Pysy alallasi hieno herraseni", sanoi Audacia, ja lahjoitti Jim'ille
mitä somimman, pienen korvapuustin; "minä mieluimmin hyväilen itse.
Minä olen juuri ystävällenne tässä todistanut, kuinka vähän hän
ymmärtää vaimon todellisesta yhdenarvoisuudesta ja noista ihanista,
autuaista ajoista, jolloin meidän oikeutemme yleisesti tunnustetaan ja
me, niinkuin miehetkin, saamme toimia, mitä vaan itse tahdomme.
Uskaltaisinpa lyödä veikkaa, ett'ei yksikään noista van Arsdel'in
neideistä uskaltaisi tehdä, mitä minä nyt teen. Mutta me aukaisemme
tien, herraseni, me aukaisemme tien. Vielä tuleepi aika, jolloin kaikki
naiset ovat yhtä vapaita kuin miehetkin, ja voivat elää yhtä
ujottomasti, etsiä samoja huvia ja tehdä itsensä onnellisiksi, juuri
samoin kuin miehetkin."

"Jumala meitä varjelkoon!" sanoin hiljaa itsekseni.

"Rakas Audaciani", sanoi Jim, "suothan minun muistuttaa ensiksikin,
että miehillä myöskin pitää oleman vapautensa etsiä huvia, ja suothan,
lumoava kaunotar, minun huomauttaa, ett'ei pidä kaataa uutta viiniä
vanhaan astiaan, niinkuin raamattu sanoo. Nyt on asian laita sellainen,
että Harry ystäväni -- suo anteeksi sanani -- on vanha astia, johon,
luullakseni, olet nyt jo kaatanut niin paljon uutta viiniä kuin hän
sietää. Kun me kumpainenkin sitäpaitsi elämme ainoastaan paperin
tahraamisella, kirjoittamisella, ja meillä nyt on sanomalehteemme
kirjoitettavana pari kappaletta, joilla on kiire, ja hiisi aina, niin
sanoakseni, on niiden kannoilla, jotka ovat sanomalehden toimituksessa,
niin täytyy minun nöyrimmästi anoa, että te hetkeksi käännätte meistä
pois teidän silmäinne lumoavan valon, ja että muutatte taivaallisen
olentonne muille markkinoille."

Näin sanoessansa kietoi Jim käsivartensa Audacian vyötäryksille,
talutti hänet ovelle, jonka hän paiskasi auki ja saattoi siten Audacian
ulos varsin juhlallisesti, nöyrällä kumarruksella.

"Seis!" huusi hän, "ette lykkää minua noin helposti pois tieltänne.
Enhän vielä ole toimittanut asiaanikaan, jonka vuoksi oikeastaan tänne
tulin. Teidän täytyy kumpaisenkin tilata minun sanomalehteäni:
'Emansipeerattu nainen'".

"En voi sitä tehdä, sä taivainen lumotar", sanoi Jim; "olen liian köyhä
-- mylly ei käy, -- vesi on varsin vähässä -- vähiä vaativa ansioni on
vielä palkitsematoin! Odota kunnes laivani tulee valkamaan, silloin
tilaan mitä vaan haluat".

"Ohhoo, luuletko niin vähällä minusta pääseväsi. Ohoh! Johan minä
sanoin sen; minä olen tullut tänne saadakseni yhden tilaajan lisää,
enkä todellakaan ai'o hievahtaakaan täältä ennenkuin olen onnistunut.
No nyt Harry", sanoi hän käteeni tarttuen, "kirjoita nyt nimesi tuohon,
niin olet oikein hyvä poika".

Tuskissani kirjoitin nimeni ja Jim seisoi vieressäni nauraen.

"Joudu, Jim, kirjoita nimesi tähän, jotta kerrankin pääsemme tästä
kiipeleestä", sanoin minä. "Hyvä! 'helisevät' pöytään, -- viisi
dollaria kummaltakin!"

Koneen tapaisesti tottelimme kumpainenkin.

"Hyvä, hyvä!" sanoi hän ystävällisesti; "olkoonpa tämä nyt kylliksi
tällä kertaa. Hyvästi, hyvästi herrat!"

Tämän sanoessansa liiteli hän huoneestani, päätänsä nyökähyttäen niin,
että höyhen-töyhtö heilahti.

Jim sulki äkkiä oven hänen jälkeensä.

"Jumala varjelkoon, Jim!" sanoin minä; "ken ja mikä on tämä olento?"

"Siinä näit erään tämän _uuden yhteiskunnan_ edelläkulkijan", vastasi
Jim. "Eikö ole hupaista, kun kaikki tytöt tulevat hänen
kaltaisiksensa?"

"Mutta silloin meidän täytyy pitää ovemme suljettuina".

"Jim, onko mahdollista, että tämä on kunnon nainen?"

"Hän on juuri sellainen kuin näet hänen olevan", sanoi Jim. "Jos hän on
kunnon nainen, se riippuu kunkin katsanto-tavasta. Löytyy naisia, jotka
rehellisellä aikomuksella kulkevat ja hääräävät kaikkialla, missä vaan
miehiä löytyy. Tämä nainen on kovasti vakuutettu siitä, että hän voipi
tehdä kaikkia, mitä nuori mies Newyorkissa tekee".

"Voi taivahinen!" sanoin minä, "mitä van Arsdel'in perhe arvelisi
meistä, jos se tietäisi, että hän on täällä käynyt?"

"Kaikeksi onneksi he eivät saa sitä tietää", vastasi Jim. "Tämä kaikki
on seuraus siitä, että sinä olet noiden uusien mietteiden edustaja ja
pyrit saamaan vaimon samalle kannalle, kuin mies on".

"No pojat, mikä nyt on tapahtunut?" kysyi Bolton, joka juuri astui
sisään.

"Eipä juuri mitään; -- Dacia Dangereyes on ollut täällä", vastasi Jim,
"ja Harry-parka on pyörtymäisillänsä ja vaipuisi mielellänsä laattian
alle. Hänellä ei vielä ole oikeaa rotua itsessänsä, vaikkapa hän
kirjoittaakin muhkeat kirjoituksensa yhdeksännestätoista vuosisadasta".

"Minä olen kirjoittanut _naisista_", sanoin minä, "enkä tuollaisista
olennoista. Jos olisin vakuutettu, että suuremman vapauden myöntäminen
ja paremman kehkeytymis-tilaisuuden hankkiminen naiselle muuttaisi
hänet tuollaiseksi hirviöksi, kuin neiti Dacia on, niin olkaa varmat,
ett'ette koskaan näkisi minun sitä edistävän".

"No, rauhoitu nyt, Harryseni", sanoi Bolton; "sinä et ole ensimmäinen
edistyksen sankari, jolla on ollut syytä huudahtaa: Jumala varjelkoon
meitä ystävistämme! Kaikkialla, missä vaan jalon innostuksen virta
valuu eteenpäin ja paisuu laitojensa yli, kaikkialla se kuljettaa
mukanansa romupuita ja roskiakin. Mitä neiti Audaciaan tulee, niin on
hän omituinen ilmiö nykyaikaan, jolloin kaikki kokeet elämässä ovat
tehtävät ja jotka sitte pysyvät tahi lankeavat omien ansioittensa
mukaan. Älä häpeä puhua totuuden puolesta sentähden, että puolihullut
ja hengellisesti vaivaiset tekevät sen naurettavaksi. Totta kyllä on,
niinkuin olet sanonut, että meidän pitäisi antaa naiselle vapaampi,
perusteellisempi ja tarpeenmukaisempi kasvatus ja koettaa enemmän
kehkeyttää hänen henkisiä voimiansa, ja totta on myöskin, että hänen
pitäisi saada samat oikeudet kuin miehelläkin on; -- tämä on aina yhtä
totta, vaikkapa jotkut mielipuolet naiset tästä tekevätkin vääriä
päätelmiä".

"Luuletko Jim", sanoin minä levottomasti, "että tämä nainen vielä
toisen kerran vaivaa meitä täällä käymisellänsä?"

"Kun olemme tilanneet hänen sanomalehteänsä, niin luulen, että hän
jättää meidät rauhaan, kunnes hän taas saapi jonkun hurjuuden päähänsä,
jota hän tahtoo edistää".

"Tilannutko!" sanoin minä; "sen minä tein aivan pakosta, hänestä
päästäkseni, sillä tilani oli mielestäni varsin tukala. Mutta minä en
huoli hänen lehdestänsä enkä sallisi nimeänikään hänen listallensa.
Ajatteles jos van Arsdel'in perhe saisi vihiä tuosta! Ihmiset ovat aina
niin valmiit uskomaan, että perus-aatteemme menevät ylellisyyksiin. Jos
rouva Wouverman, heidän Maria-tätinsä, sattumoilta saisi tuon tietää,
ja meidän kohtalomme tulisi tunnetuksi heidän seurassansa, kuinka
harmillista eikö tuo olisi meille!"

"Oh, älä siitä huoli", sanoi Jim. "Luulenpa että voimme pitää
salaisuutemme peitossa ja sitäpaitsi ei voine tulla kysymykseenkään,
että joku heistä näkisi tahi kuulisi puhuttavankaan tuosta lehdestä.
Enpä usko, että he pihdilläkään uskaltaisivat siihen koskea".



NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Maria-täti.


Maria-täti tuli huoneesen, jossa Eva ja Alice istuivat neulomassa.
Oitis näkyi päältäkinpäin, että hän oli puuhassa, tuon järkevän,
nykyaikana suuresti arvossa pidetyn mallin mukaan ylläpitääksensä
tuota yhteiskunnallista avua, jota kutsutaan "vieraissa käynniksi".
Hän oli aivan uupumaisillansa plyymien, kukkien, pitsien ja muiden
heloittimien alla ja hänen kasvoillansa oli vielä tuo omituinen
vieraissa-käynti-katsantokin. Selvään huomasi, että hän oli hymyellyt,
niiannut, kysellyt "mitäs kuuluu?" ja sanonut kauniita, mielisteleviä
lauseita, kunnes hän varsin oli väsynyt vaivoistansa. Myöntää täytyy,
että tuo on varsin väsyttävä kristillisen hyväntahtoisuuden
täyttäminen: muistaa kysellä kustakin enosta, tädistä, äidinäidistä,
kustakin kapalolapsesta, kustakin nuoresta herrasta ja naisesta
kolmensadan tuttavan joukossa: "miten hän jaksaa?" "mitä hänelle
kuuluu?" Maria-täti täytti kuitenkin tämän velvollisuutensa sellaisella
tarkkuudella, että jokaisen täytyi myöntää rouva Wouverman'in olevan
erittäin miellyttävän naisen.

"No, nyt olen vihdoinkin taas täällä", lausui hän istautuen
noja-tuolille. "Minä olen käynyt melkeen läpi koko tuttava-listani,
taivas olkoon ylistetty!"

"Monenko luona kävitte, täti kulta?" kysyi Eva.

"Määrällensä kolmen tusinan luona, lapseni. Näetsen, minä valitsen
juuri tällaisen päivän, jolloin voipi otaksua, että jokainen on poissa
kotoansa. Se vähentää vaivaa varsin paljon. Tiedättekö, tytöt, minä
kävin Elmore'ssakin. Näkisittepä miten he pöyhkeilevät! Enpä ole
eläissäni nähnyt niin ylen onnellisia ihmisiä, kuin he ovat. Jos minä
olisin heidän asemassansa, niin kokisin toki vähän iloani salata".

"Varmaankin he nyt katselevat alas meihin vielä suuremmalla
suojelevalla hyväntahtoisuudella, kuin tätä ennen", sanoi Alice.

"Suojelevalla hyväntahtoisuudella! Toivonpa että olisit nähnyt Polly
Elmore'n ylpeää käytöstä; no, vähintäinkin hänet olisi voinut pitää
Faubourg S:t Germain'in herttuattarena. Hän oli niin liukastelevainen
ja kysyi niin alentavaisesti: 'miten teidän hyvät tytöt jaksavat? Koko
maailma odottaa uutisia neiti Evasta. Emmekö piakkoin saa toivottaa
onnea?'"

"Ois! tuollaista puhetta, täti!" sanoi Eva levottomasti; "mitäs te
vastasitte?"

"Minä sanoin hänelle, ett'ei Evalla ole mitään kiirettä, että hän pitää
omat personalliset suhteensa salassa, ja pitää sitä halpana ja
alentavaisena, kaikille niistä puhua. 'Vai niin', sanoi hän, 'jotakin
siis on tekeillä. Olen juuri sanonut tyttärilleni, että asia ehkä oli
paljasta puhetta vaan. Ihmiset puhuvat niin paljon. Mariastakin
sanottiin, että hän oli kihloissa jo kauan ennenkuin se oli
hankkeissakaan'. Sitte jatkoi hän puhettansa kertomalla miten ihaeltu
Maria oli ja kuinka monta kosijata hänellä oli ollut, joiden joukossa
hän mainitsi herra Sydney'nkin; 'mutta Maria ei saattanut suvaita häntä
ja tiedäthän', lisäsi hän tunnokkaalla äänellä, 'tuollaisissa asioissa
on _sydämen_ päätös painavin'".

"Kuinka narrimainen hän on", sanoi Eva.

"Minä tiedän", sanoi Alice, "että Wat Sydney oikein inhoaa Maria
Elmore'a; hän juuri olikin varsin hurjasti rakastunut Wat Sydney'hin ja
käytti itseänsä usein niin, että oikein hävetti nähdä".

"Voi kuinka kaikki tuollainen puhe on inhoittavaa", sanoi Eva.
"Ken suvaitsee, että tuollaiset tyhjäntoimittajat, joilla ei ole
muuta tekemistä, haastelevat oman sydämemme salaisimmista ja
arkatuntoisimmista asioista?"

"Sitä emme voi auttaa, Evaseni. Kaikkialla, minne vaan tulin, kyseltiin
kihlauksestasi Wat Sydney'n kanssa; huomaat siis, ett'et voi sitä enään
pitää salassa. Sinä kuulut maailmalle ja se vaatii sinulta, ettäs teet
samoin kuin kaikki muutkin. Minä tosin en puhunut mitään sinun
kihlauksestasi, kun minulle ei ole annettu siihen lupaa, mutta asia on
yhtä tunnettu kuin jos olisitte julki-kihloissa".

"Mutta täti", sanoi Eva, harmista punastuen, "tämä kulku-puhe on aivan
perätöintä! Te kihlaatte ja naitatte minut huolimatta kiellostani. Minä
en ole kihloissa Wat Sydney'n kanssa, enkä ai'o koskaan mennäkään hänen
kanssansa kihloihin. Hän on nyt pitkällä matkalla; senpätähden toivon,
että ihmiset piankin lakkaavat tuosta asiasta puhumasta".

"Eipä sinun todellakaan, rakas Evani, pitäisi noin pahasti kohteleman
siivoa miestä".

"Kohteleman! mitä täti tarkoittaa?" kysyi Eva.

"Niin, tarkoitan vaan, ett'ei sinun pitäisi antaa hänen olla
tuollaisessa epätietoisuudessa, antamatta hänelle varmaa vastinta".

"Hän olisi voinut koska tahansa näinä kolmena viimeisenä kuukautena
saada sellaisen, jos hän vaan olisi pyytänyt; mutta eihän minun
tarvinne vastata, kun ei minulta kysytä".

"Ethän tarkoittane, Eva, että hän lähti matkallensa mitään varmaa
vastinta pyytämättä -- -- ilman että hänellä oli asia selvillä?"

"Juuri sitä minä tarkoitan, tätiseni, ja vieläpä enemmänkin -- minä
iloitsen, että niin on ja toivon, että hän, ennenkuin hän palajaa, on
tavannut jonkun, josta hän pitää enemmän kuin minusta, ja silloinhan on
kaikki lopussa. Siispä, rakas täti, jos joku vielä puhelee teidän
kanssanne tästä asiasta, niin olenpa hyvin kiitollinen jos vastaatte,
ett'ei konsanaan ole ollut puhettakaan koko asiasta".

"No ei, sitäpä en toki sano. Minä sanon sinun antaneen hänelle
rukkaset".

"Miksi niin? Minä en tahdo tuota kunniaa itselleni. Sitäpaitsi on
mielestäni naisen varsin huonoa ja sopimatointa kopeilla sillä, että
joku nuori mies on hänelle osoittanut suurimman kunnian ja luottamuksen
mitä mies naiselle voipi tehdä".

"No, no Eva; älä nyt sanokaan ett'ei siitä liitosta koskaan mitään
tule. Tämä on seikka, jossa tytöt saavat muuttaa mielensä".

"Minä puolestani", sanoi Alice, "toivon, että hän rakastuisi minuun;
minä ottaisin hänet oitis. Näittekö, tätiseni, tuon pienen, erittäin
soman vaunun, jolla hän ajeli puistossa päivää ennen poislähtöänsä
-- -- entäs hevosensa sitte ja tuo valkoinen, pitkä-karvainen peite,
pitkillä hopeanhohtavilla karvoillansa? Täytyypä sanoani, että sinä
olet pieni hupsu, Evaseni".

"Minulla ei ole mitään vaunuja, hevosia ja peitettä vastaan
muistuttamista; mutta, näetsen, enhän minä niiden kanssa menisi
naimisiin".

"Mutta Eva", sanoi Maria-täti, "jos et sinä pidä sellaisesta miehestä
kuin Wat Sydney on, niin kenestä sinä sitte huolit? Hän on siivo mies,
joka ei elä irstaisesti, ja samaa emme voi sanoa puolestakaan nykyajan
nuorista miehistä".

"Mutta eihän naisen tarvinne ottaa miestä uskollisimmaksi ystäväksensä
elämässä, ainoastaan sen vuoksi, ett'ei hän ole juoppo?" sanoi Eva.

"Mutta hän on kaunis".

"Niinpä kyllä sanotaan, mutta minä en ole samasta mielipiteestä.
Sanalla sanoen täti, _minä en rakasta häntä_, enkä tee sitä ilmoisna
ikänäni, ja jos tulisin sidotuksi häneen kiinteimmillä siteillä, luulen
varmaan, että vihaisin häntä; niinkuin nyt on, toivon, että voimme
keskenämme olla hyvät ystävät".

"Tahtoisinpa varsin mielelläni tietää, ken sinua kerrankin miellyttää,
Eva", sanoi Maria-täti.

"Oh, sellainen kyllä tulee vielä kerran; älä siitä ole huolissasi,
täti. Minä varmaankin tunnen hänet heti, kun vaan saan hänet nähdä; ja
olenpa varma että kaikki ihmiset ihmetellen lausuvat: mikähän hänelle
nyt tuli? mutta _minä_ olen tyytyväinen, onnellinen".

"Mutta, Eva, sinun täytyy muistaa yksi asia. Ei löydy monta miestä,
jotka voivat pitää sinua sillä asemalla, johon olet tottunut".

"Sentähden tahdon, kun tuo oikea tulee, elää hänen varainsa mukaan".

"Ja asua kolmessa pienessä huoneessa muka? Siihenpä sinä juuri
taidatkin kelvata!"

"Niinpä kyllä ja ai'onpa itse laittaa ruokammekin. Minä pidän varsin
paljon tuosta toimesta ja minulla on varmaankin taipumusta siihen.
Kysykääpäs Johannalta alhaalla kyökissä enkö taida valmistaa oivallisia
kakkuja? Näetten, täti, minä tunnen sisimmässäni niin yltäkyllin
voimaa ja toimeliaisuutta, että todellakin olisi vahinko jättää
minut rikkaalle miehelle. Köyhä maapappi, tummilla silmillä,
niinkuin Longfellow; katso siinä on minun ihanteeni. Minä kutoisin
alttari-peitteitä ja pitäisin pappilan niin siistinä ja somana. Voi,
miksi ei tuollainen mies tule minua kosimaan! Minä oikein toivon
joutuvani tuollaiseen asemaan, saadakseni näyttää mihin oikeastaan
kelpaan".

"Mutta minua ei kenkään naita köyhän miehen kanssa", sanoi Alice.
"Älköon köyhä pappi, tahi joku alakuloinen taiteilija koettakokaan".

"Kuules, Eva", sanoi Maria-täti, "onpa kyllä hyvä sinun asemallasi
uneksia ainoastaan 'mökistä ja sydämestä'; mutta jahkapa olet nähnyt
yhtäpaljon maailmaa kuin minä, niin varmaankin pidät rikkautta arvossa.
Vaikea on meidän luopua niistä tavoista, joihin kerran olemme
tottuneet".

"Minä uskallan koettaa kumminkin, täti. Olkaa siis varallanne, kun
jonakuna päivänä näette ihmisien lyövän käsiänsä yhteen ja
hämmästyksellä huudahtavan: mitä, onko Eva van Arsdel todellakin
kihloissa _hänen_ kanssansa! Mikä Evalle nyt on tullut? Juuri noin
kuulin Lotten Simmons'in puhuvan Bella S:t Johns'in kihlauksesta!"

"Oh, tuostapa muistuu mieleeni", sanoi Maria-täti, "miten ai'ot
pukeutua häihin? Alkaapa jo olla aika tuota miettiä ja sinun pitää
siksi saada uusi hame".

"Enpä todellakaan siitä huolisi nyt. Onhan minulla kyllin hameita ja
minä olen sitäpaitsi aivan kyllästynyt koreuksiin. Nämät nykyajan
meteliset häät ovat mielestäni varsin ikäviä. Luulenpa melkeen että
jään pois koko huvista Alice'n eduksi. Hän on nykyään tullut ulos
seura-elämään ja minä olen melkeen hyljätty".

"Älä puhu noin, Eva, sitä en salli kuulla", sanoi Maria-täti. "Mutta,
tarkemmin sinua katsellessani huomaan ett'et ole oikein terveen
näköinen. Sinun pitää ottaa hermoja vahvistavaa lääkettä näin
kevätpuoleen ja etenkin varoa, ett'et vaivaa itseäsi".

"Minä luulen", sanoi Alice, "että Eva vaivaa itseänsä käymällä niin
usein aamu-saarnassa".

"Niin, aivan oikein lapseni. Miten sinä tuollaista voit ajatellakaan,
Eva?"

"No, jättäkää nyt, täti kulta, tämä asia ja kertokaa, mitä Elmore'ssa
näitte. Luultavasti teille näytettiin kaikki hää-varustukset?"

"Niin tekivätkin, ja kuulkaa nyt mitä näin: vihkiliinikon ensin, joka
maksoi kaksituhatta dollaria; se oli toki mielestäni varsin tavallisen
näköinen ja oli liian raskas ja kankea liiallisen kuteensa tähden".

"Minä en siitä huolisi, vaikka saisin sen lahjaksi", sanoi Eva.
"Tuollaiset liiallisuudet ovat mielestäni huonon maun osoitteita".

"Jatkakaa, jatkakaa täti!" pyysi Alice.

"Niin, sitte näin morsius-puvun, joka oli valmistettu uusimman muotin
mukaan ja todellakin loistava, se täytyy myöntääni ja muut varukkeet
olivat kuni ruhtinattarelle. Enpä ole koskaan nähnyt niin turhamaisia
ihmisiä, kuin nämät Elmore'n ovat. Mutta, Eva, nyt muistuu mieleeni,
että sinulla on 'kalterit' uudessa popelini-hameessasi; niitä ei nyt
enää käytetä. Nyt käytetään franssuja -- sen näin heidän komeista
hameistansa, jotka juuri olivat tulleet Parisista".

"Ja mitä täti luulee minulle tapahtuvan, jos minä käyttäisin
kaltereita, vaikk'ei muut niitä enää käytäkään".

"Ethän, rakas lapseni, voi niitä käyttää kauemmin kuin niitä
_yleisesti_ käytetään. Minä sanon neulojalle että hän muuttaa hameesi,
ja katson itse perään, että se tehdään, niinkuin sen pitää oleman;
suostutko siihen?"

"Tehkää, täti, mitä vaan haluatte, kunhan ette naita minua jonkun
kanssa", sanoi Eva. "Muotin pitäisi mielestäni kumminkin kestämän niin
kauan, että edes ennättäisimme kääntyä, ennenkuin se taas muutetaan".

"Eva, oletko kirjeen-vaihdossa herra Sydney'n kanssa?" kysyi
Maria-täti, hetken ääneti oltuansa.

"Kirjeen-vaihdossa? En, en todellakaan ole. Miksipä sen tekisin?"

"Äidillemme hän kumminkin kirjoittaa", sanoi Alice nauraen.

"Se on hänen oma asiansa, jos hän sen tekee, mutta minä sanoin hänelle
lähtiessänsä, ett'en tahdo olla kirjeen-vaihdossa herrain kanssa; enkä
ai'o sitä tehdäkään, ell'en tapaa miestä, jonka kirjeet erittäin minua
huvittavat."

"Mitä sinä pidät nuoresta Henderson'ista?"

"Idan ihailijasta?" kysyi Eva, punastuen, "meidän mielestämme hän on
kyllin miellyttävä, vai miten Alice?"

"Vieläkö Ida on hänelle suopea?"

"Tottakai; he ovat mitä parhaimpia ystäviä", vakuutti Eva. "Hän on
todellakin kunnon mies. Hän lukee runonsa ensin Idalle ja kysyy hänen
mielipidettänsä niistä."

"Hän tulee aina yhdessä Jim Fellows'in kanssa", sanoi Alice, "ja
mielestäni ovat he kunnon miehiä molemmat -- todellakin paljoa
kunnollisempia kuin useimmat muut. Henderson tosin ei ole yhtä lystikäs
kuin Jim, mutta häneen voi paremmin luottaa".

"Minä en pidä niistä, jotka yhä ilveilevät", sanoi Eva. "Miehen, joka
ei milloinkaan ole totinen, pitäisi kantaa kilistimiä lakissansa,
niinkuin hovinarreilla entiseen aikaan oli tapana".

"Jopa järki! Sehän on juuri Jim'in tapaista. Hän saa minut aina
nauramaan ja minä nauran mielelläni".

"Etkö usko Eva, että herra Henderson hyvin sopisi Idan mieheksi?" kysyi
Maria-täti.

"Mitä siihen tulee", väitti Alice, "niin on hänestä yhtävähän kuin
Jim'istä mieheksi. Tiedättehän, että he ovat varattomia kumpainenkin,
eivätkä tosiaan voi ajatellakaan naimista".

"Mutta olisihan", sanoi Maria-täti, "Ida sopiva vaimoksi köyhälle
miehelle. Hänellä on taipumusta säästäväisyyteen, eikä hän huoli
koreista vaatteista ja voisi ehkä vähän ko'otakin perheen
ylläpitämiseksi. Hän näkyy todellakin rakastavan työtä itse työn
tähden. Toivon sydämestäni, että hän menisi naimisiin, jotta hän
pääsisi kaikista noista kummallisista ajatuksista, jotka nyt pyörivät
hänen päässänsä. En tiedä milloinkaan, mitä vastaisin ihmisille, kun he
kysyvät miksi hän ei ota osaa seura-elämään".

"Miks'ette sano suoraan, että hän mieluummin auttaa isäämme hänen
toimissansa?" sanoi Eva.

"Sentähden, ystäväiseni, että se on niin outoa. Ihmiset eivät voi
ymmärtää sitä".

"He eivät siis voi ymmärtää, että nainen voi kyllästyä joutilaasen
elämään ja tahtoo käyttää sielunsa voimia. Mutta _minä_ ymmärrän sen.
Tahtoisinpa antaa kaikki maailman hyvyydet jos voisin olla yhtä
hyödyllinen jollekulle, kuin Ida on isällemme. Ja luulen varmaan että
se on mieliksi vanhalle isä-raukalleni, joka tekee työtä orjan lailla
meidän edestämme. Tahtoisinpa mielelläni minäkin auttaa häntä".

"Sitä voit, lapsi-kultani, tehdäkin, jos vaan tahdot", sanoi
Maria-täti.

"Millä tavalla sitte?"

"Menemällä naimisiin Wat Sydney'n kanssa".

"Täti-kulta, miten se isään voisi kuulua?"

"Se kuuluu häneen enemmän kuin luuletkaan", sanoi Maria-täti,
umpisalaisesti nyökähyttäen päätänsä.



VIIDESKOLMATTA LUKU.

Naiskysymys, kaikin puolin tarkastettuna.


Neiti Audacia Dangereyes'in käytös luonani oli minulla sangen
inhoittavana mielessäni. Tämä vastenmielisyyteni häntä kohtaan ei
kadonnut sittekään, kun sain hänen sanomalehtensä, joka oli täynnä
esityksiä kommunismin hurjimmista perus-aatteista. "Emansipeerattu
nainen" tähtäsi hyökkäyksellään kristinuskoa, avioliittoa, järjestystä
ja kaikkea ihmisellistä lakia vastaan, ollen samaa laatua kuin ne
kirjoitukset, joitten oppia ennen ensimmäistä vallankumousta Ranskassa
levitettiin kansaan, joka kyllä sitte kantoikin verisiä hedelmiä.
Silloin, samoin kuin nyt, leikiteltiin näillä opeilla kirjallisissa
salonkeissa ja ylimys-seuroissa, joissa niiden uutuus antoi
miellyttävää kiihoitusta horroksellisessa jokapäiväisyydessä. Silloin
tulivat ne, samoin kuin nykyäänkin, innostuksella suosituiksi kauneilta
illuminateilta, jotka niissä luulivat näkevänsä päivän-koin tulevaan
onnellisuuteen, ja jotka, rouva Rolandin tavoin, herätettiin unestaan
guillotinin juurella ja siellä, taivuttaen päätänsä kuolemaan,
huudahtivat: "ah, vapaus, mitä ei sinun nimessäsi tehdäkään!"

Suurin eroitus "Emansipeeratun naisen" ja Ranskan illuminatein välillä
oli siinä, että nämät ranskalaiset esikuvat olivat hienoja miehiä ja
naisia, älykkäitä ja hyvin kasvatettuja, jota vastoin amerikalaiset
jätkyttelijänsä olivat, vaikk'ei juuri ilman voimaa ja kykyä, raakoja
puheessaan, ilman kasvatuksetta ja vajaalla sopivaa esitystapaa
mielipiteensä julistamisessa.

Se minulle oli erittäinkin inhoittavaa, että tämä sanomalehti kaikessa
raakuudessaan ja törkeydessään ilmaantui muka etevimpänä naisen
oikeuksien puolustajana ja piti rääkkyvän äänensä naisen äänenä. En
myös ollut tyytyväinen siihen tapaan, jolla tulin pakoitetuksi
tilaamaan tätä sanomalehteä ja niinmuodoin sekä nimelläni että
rahallani edistämään sen levenemistä.

Asia minun silmissäni sai vieläkin suuremman painon, kun ajattelin,
että tämä nainen, kun hän _kerran_ oli tullut, voisi vieläkin tulla ja
samalla tavoin veroittaa minua mielensä mukaisella pakko-verolla. Mutta
kaikkein enemmin pelkäsin, että huhu tästä jollakin tavoin voisi tulla
herra van Arsdel'in korviin. Ja kuvitelkaa hämmästystäni, kun samana
iltana, istuessani Idan luona, herra van Arsdel ihan odottamattomasti
rupesi puhumaan tästä aineesta.

"Oletteko herra Henderson", sanoi hän, "tilanneet 'Emansipeerattua
naista', tätä naisen oikeuksien uutta äänen-kannattajaa?"

"Mutta, isä", virkahti Ida, "se on väärin kutsua sitä niin! Sanomalehti
kyllä sanoo olevansa naisen oikeuksien äänen-kannattaja, mutta me emme
ole sitä siksi tunnustaneet"

"Oletteko nähneet tuota sanomalehteä, herra Henderson?" kysyi herra van
Arsdel.

Amerikalaisen tavoin koetin välttää vastausta tekemällä toisen
kysymyksen:

"Oletteko _te_ tilanneet sitä, herra van Arsdel?"

"Olen", vastasi hän nauraen; "tunnustan niin tehneeni ja olen sen
kautta joutunut somaan pulaan. Se lehti on sellainen, ett'ei sitä
kenkään kunnon mies tahdo huoneesensakaan. Mutta sen toimittajatar tuli
itse konttoriini ja kiusasi minua siksi, että minun oli myöntyminen. En
päässyt hänestä muulla tavoin, enkä tietänyt, mitä olisin pitänyt
tehdä. En ole koskaan ollut pahemmassa pulassa, ja päästäkseni hänestä
annoin hänelle viisi dollaria. Jos hän olisi ollut mies, niin olisin
heittänyt hänet huoneestani ulos".

"Ah, isä, tiedän mitä sinun olisi pitänyt tehdä. Olisit kutsunut minua,
-- minulta hän ei olisi saanut rahaa eikä nimeä, eikä myös sinultakaan,
jos olisin ollut saapuvilla".

"Onko hän ollut teidän luonanne, herra Henderson?"

"Onpa kylläkin", sanoin, "ja minä tein ihan samoin kuin tekin, tilasin
tuskissani lehteä".

"Herra Henderson", sanoi Ida, "tämän naisen ja hänen kaltaistensa
käytös on suuresti harmittava ja inhoittava, kun se suorastaan
solvaisee ja väärin esittää kaikkia naisia, jotka tahtovat tulla
itsetyisiksi ja omavaltaisiksi. Se hävittää sen hellätuntoisuuden, jota
miehet, erittäinkin amerikalaiset, osoittavat naiselle, ja tekee tien
itsenäisyyteen paljon vaikeammaksi sille naiselle, joka tahtoo
itsenäisyyden uraa kulkea. Ei ole pienintäkään syytä, joka vaikuttaisi,
että nainen lakkaa olemasta nainen, sen vuoksi, että hän pyrkii
itsenäiseksi ja tahtoo itse pitää huolta toimeentulostansa. Vaatia
naisille oikeutta saada heittää naisellisuutensa ja olla kuin mies, on
yhtä naurettavaa kuin jos mies vaatisi oikeutta saada käydä naisen
puvussa. Jospa yhteiskunta niin muodostuisikin, että nainen saisi samat
lailliset ja yhteiskunnalliset oikeudet kuin miehellä on, jospa
yhteiskunnallinen tapa antaisi hänen toimeen-tulemiseksensa tehdä
kaikkea mitä vaan keksisi, niin olisi kuitenkin nainen aina oleva
heikompi puoli ja aina tarvitseva samaa hellää ja hienoa kohtelemista
kuin nytkin. Nämä raivottaret tekevät kaikkia mitä voivat,
haihduttaaksensa sen ritarillisuuden ja hieno-tuntoisuuden, jota mies
tähän asti on naiselle osoittanut. Se on varsinkin harmillista ja
äkäyttävää minulle, joka olen määrännyt itselleni tien, toisenlaisen
kuin minun kaltaiseni naiset tavallisesti käyvät; ja sellaiset ihmiset,
kuin Maria-tätini ja kaikki hänen tuttavansa, eivät tee eroitusta neiti
Audacian ja minun käytös-tapani välillä, vaan pitävät meitä kaikkia
yhtäläisinä. Mielipiteittensä puolesta on Audacian sanomalehti kyllä
vaarallinen, pääasiallisesti niiden puoli-totuuksien tähden, joita
siinä esiintuodaan. Jos ei yhteiskunnassa löytyisi todellisia vikoja ja
erehdyksiä, jotka tarvitsevat oikaisemista, niin ei senkaltaisella
sanomalehdellä olisi minkäänlaista vaikutusvoimaa, mutta kun niin ei
ole, niin en ensinkään epäile, ett'ei se voita kansan suosiota ja tule
matkaan saattamaan paljon pahaa. Pelkään että sekasorto ja petokset
lisääntyvät meidän tasavallassamme yhtä onnettomuutta tuottavina kuin
Ranskassa ennen vallankumousta!"

"Jaa, kun kaikki ympäri käydään", sanoin minä, "ovat tasavallat vaan
jonkunlaisia koetuksia. Meidän kokeemme ei ole vielä edes kahdensadan
vuoden vanha, ja nyt jo kokoontuu kaikenlaisia pilviä ja myrskyjä
päällemme. Työväen-kysymys, siirtolais-kysymys, naiskysymys -- kaikki
kysymykset näyttävät uhkaavilta."

"Näettekös, herra Henderson", sanoi Ida, "mitä naiskysymykseen tulee,
niin se on kohtuullinen puolue, johon minäkin kuulun, joka on tukalassa
tilassa ja jonlaiseen aina joutuu, kun ilmaantuu rinnalle toinen
puolue, joka on ottanut muutamia toisen mielipiteistä, mutta tahtoo
viedä ne varsin mahdottomiin. Minä puolestani en voi muuta tehdä kuin
tyynenä pysyä siinä, minkä pidän oikeana; sillä se, mikä on _oikea_,
pysyy oikeana, vaikka sitä ylenpalttiset kuinkakin vääntävät."

"Niinpä kyllä, tyttäreni", sanoi herra van Arsdel, "mutta mitä tulisi
meidän maastamme, jos kaikki naiset saisivat ääntö-vallan, ja Audacian
kaltaiset naiset astuisivat esille vaali-kokelaina?"

"Varmaankin olisi se sangen inhoittavaa ja me saisimme nähdä paljon
sellaista, joka olisi loukkaavatakin", sanoi Ida.

"Siinä ei ole kyllin", lisäsi herra van Arsdel, "sellaiset naiset
tulisivat vaikuttamaan nuoriin miehiinkin sangen pahentavasti."

"Kun ajattelen kaikkia näitä vaaroja", sanoi Ida, "olen ylimalkaan
hyvin tyytyväinen, ett'ei naisella ole mitään toivoa saada
ääntö-valtaa, ja toivon ett'ei se tulisi kysymykseenkään ennen,
kun uusi suku-polvi paremmalla kasvatuksella, suuremmalla
mielenvakavuudella ja yhtäpitäväisemmällä ajatuksen juoksulla, on
kasvanut joukkoomme."

"Mistä täällä puhutte niin vilkkaasti", kysyi Eva, joka juuri tuli
huoneesen. "Äiti ja Maria-täti ovat ihan pyörryksissä erään
sanomalehden tähden, jonka isä on äsken saanut kotia. He sanovat lehden
sisältävän ilettävimpiä asioita, herra Henderson, ja että se on sen
puolueen äänen-kannattaja, johon te ja Ida, sekä kaikki edistyksen
taistelijat, kuulutte."

"Se on ainoastaan pidettävä kasvannaisena, tautina", sanoin minä, "eikä
neiti Ida, enemmän kuin minäkään, hyväksy tämän lehden mielipiteitä,
vaikka ne ovat vähän sinnepäin."

"Ah", sanoi Eva, "olen varsin utelijas saadakseni nähdä sitä lehteä, ja
juuri senvuoksi, kun eivät tahdo sitä minulle antaa. Mitähän siinä
onkaan, joka on niin huonoa."

"Älä siitä välitä, tyttäreni", sanoi herra van Arsdel ja silitteli
hänen hiuksiansa. "Ja nyt, Ida, tahdon minä suoraan sanoa sinulle
ajatukseni. Todellisille naisille ei ole sopivaa hallita maailmaa,
koska te ette tunne ettekä saakaan tuntea kaikkea sitä huonoutta ja
kurjuutta, jota saisitte vallitaksenne. Meidän miesten pitää tietää,
että löytyy roistoja, pettäjiä, tasku-varkaita, tappelijoita ja paljon
muuta viheliäisyyttä; meidän täytyy käydä koviksi, ankaroiksi, ja
lopuksi sellaisiksi, ett'emme usko ketään. Ja useammissa tapauksissa
voimmekin pitää sääntönä ja varmana asiana, että jokainen, jonka kanssa
meillä on tekemistä, tahtoo pettää, ainoastaan pettää, jos hän vaan voi
sitä tehdä. Tämä on kyllä pahasti; mutta jos tulisimme niin pitkälle,
että huomaisimme jokaisen _naisen_ tahtovan pettää, jos hänellä on
siihen tilaisuutta, näkisimme naisen tulevan kovaksi ja ankaraksi kuin
mies, silloin sanon minä: pitäköön taivas meitä hänestä erossa."

"Tulethan, isäni, oikein kaunopuhelijaaksi", sanoi Eva. "En ole koskaan
ennen kuullut sinun niin paljon puhuvan. Pitäisi menemäsi 'Vaimon
oikeuksia puolustavien' ensi kokoukseen, ja pitämäsi siellä heille
oikein hyvän saarnan".

"Kiitoksia; mutta minä jätän heidät mielelläni rauhaan", sanoi herra
van Arsdel. "En tahdo joutua minkäänlaiseen yhteyteen heidän kanssansa,
enkä myös soisi että tyttärenikään seurustelisivat heidän kanssansa.
Tosin ei minulla ole mitään sitä vastaan, mitä Ida aikoo tehdä; sillä
luulen hänen tekevää viisaasti, vaikka äitinsä ja Maria-täti pitävät
sitä hirvittävänä. Minua miellyttää, kun näen naisella olevan rohkeutta
ryhtyä johonkin kelvolliseen toimeen. En käsitä miks'ei meillä myös
saattaisi olla nais-lääkäreitä; niitä juuri pitäisi löytymänkin;
mutta asettaa naista johdattamaan valtiota, antaa hänelle sija
la'in-säädännössä, asettaa hänen vaalikokelaaksi presidentin vaaliin,
ja tiesi taivas mihin vielä -- siihen en minä saata suostua!"

"Mutta onhan hallitsevia kuningattariakin", muistutin minä.

"Tosin kyllä; mutta se on ihan toista; he tulevat hallitukseen kaikessa
hiljaisuudessa, sillä he syntyvät siihen; mutta se, joka pyrkii
kokelaaksi Yhdysvallan presidentin virkaan, saapi olla varma siitä,
että jokainen mitätöin sanomalehti koko maassa rupeaa hänen
luonnettansa solvaisemaan ja tahraamaan. Jos maailma olisi toisin
muodostunut kuin se on, niin ei mikään olisi herttaisempaa kuin se,
että antaa kauniin ja miellyttävän naisen, esimerkiksi sellaisen kuin
Idan ystävä rouva Cerulian on, hallita meitä; mutta nyky-oloilla täytyy
meidän olla tuota huvia vailla."

Tässä keskeytti puheen Jim Fellows, joka tuli sisään hengästyneenä ja
riemuissaan. Tuskin oli hän tervehtinyt kun jo istui viereeni ja sanoi:

"Tiedätkö, Harry, minä tulen suorastaan polisikamarista; siellä vasta
oli aika hälinä! Ystävämme Dacia Dangereyes on haastettu petoksesta ja
muista konnantöistä ja siellä paraillaan pestään likaista kangasta
oikein aikalailla. Minä tulin ihan paraiksi saadakseni lehteemme siitä
tuoreita uutisia."

"Se oli onnellinen tapaus, että tuo kelvotoin vihdoin tuli kiinni",
sanoi herra van Arsdel.

"Älkää luulkokaan että hän joutuu kiinni", sanoi Jim; "hän on yhtä
sitkeähenkinen kuin kissa. Häntä eivät he koskaan saa kiinni. Hän puhuu
pussiin kaikki tyyni."

"Se on ilettävää", huudahti Ida.

"Niin", sanoi Jim, "se on ainoastaan näytteeksi, miten käypi täällä
maailmassa. Hän epäilemättä pääsee onnellisesti tästä pulasta, ja sitte
hän rupeaa käymään vielä enemmin niska kenassa kuin ennen."

"Tämä on oikein inhoittavaa", sanoi Eva, "että sellaisia naisia löytyy!
Pitää ihan sukupuoltansa häpeämän."

"Minun luullakseni ei meidän ollenkaan tarvitse olla levottomia hänen
tähtensä, sillä hänessä on niin vähän todellista naisellisuutta,
ett'emme voi häntä lukea joukkoomme", sanoi Ida.

"Kuitenkin", sanoi Jim, "jos minua uskotte tahi ette, aikoo rouva
Cerulian, ja kaksi tahi kolme naista hänen seurastansa, kutsua Dacian
seuraan ja ottaa hänet suojeluksensa alle."

"Se on mahdotointa", lausui Ida, punastuen ruusun punaiseksi, "se ei
ole mahdollista."

"Te ette näy tuntevan rouva Cerulian'ia", sanoi Jim. "Dacia kävi
sanomalehtensä kanssa hänen luonansa ja oli niin nöyrä ja
mielinkielinen kuin mahdollista, heittäytyi rouva Cerulian'in jalkoihin
ja pyysi hänen suojelustansa. Ja rouva Cerulian, joka katselee kutakin
asiaa noiden silmälasien lävitse, jotka tekevät kaikki kohdat varsin
ihaniksi, otti hänen heti syliinsä, pitäen häntä sellaisena, josta on
suuret toiveet tuleville ajoille."

"Oh", sanoi Ida, "onko mahdollista, että sellaiset naiset, kuin rouva
Cerulian on, saattavat hyväksyä tämän sanomalehden mielipiteitä?"

"Senpä he juuri tekevätkin", sanoi Jim. "Rouva Cerulian aikoo itse
kirjoittaa lehteen, ja hän luulee, että se paljon kohottaisi lehden
arvoa, jos siihen otettaisi muutamia sieviä värsyjä samaan nuottiin
kuin "_Jos enkeliksi voisin tulla_!'"

"Tämä tekee kerrassaan lopun seurustelemisestani rouva Cerulian'in
kanssa", sanoi Ida, punastuen ja nousten seisomaan.

"Mutta", sanoi Eva, "häpeän, tästä oikeuden käymisestä, pitäisi
kumminkin aukaiseman heidän silmänsä."

"Saattepahan nähdä" sanoi Jim, "että rouva Cerulian juuri tästä syystä
vielä enemmin liittyy häneen. Tämä on vainoamista, ja avuja on kaikkina
aikoina vainottu: sentähden ovat kaikki vainotut hyvä-avuisia. Eikö
tämä teidänkin mielestänne ole ihan järjellistä?"

"En ymmärrä", sanoi Ida, "kuinka hän saattaa käyttää itseänsä näin,
vallan vasten selvää järkeä."

"Selvää järkeä?" sanoi Jim; "Rouva Cerulian ja hänen seuransa on jo
kauan sitte mennyt selvän järjen rajojen ylitse."

"Rouva Cerulian on kuitenkin avullinen nainen, hyvästä perheestä",
sanoi herra van Arsdel, "mutta Dacia on kelvotoin olento, joka ylpeilee
lainatuilla höyhenillä. Se on ihan mahdotointa, että rouva Cerulian
tietää minkälainen henkilö on hänen edessänsä."

"Minä uskalsinkin hienostaan huomauttaa rouva Cerulian'ia samasta
asiasta", sanoi Jim, "mutta olisittepahan kuulleet miten hän silloin
alkoi soimata meitä miehiä ja sanoi, ett'emme koskaan tarkemmin tutki
niiden henkilöiden luonnetta, joiden kanssa yhdymme johonkin
yritykseen, ja että me liitymme kenen kanssa tahansa, joka vaan tahtoo
auttaa meitä, ilman tutkimatta hänen edellistä elämäänsä."

"Siinä hän on väärässä", lausui herra van Arsdel, "sillä me miehet
olemme hyvin varovaisia ja katsomme paljon niiden henkilöiden
maineesen, joiden kanssa yhdymme asioihin. Rahan-kauppijaat eivät
suinkaan ota joukkoonsa epä-rehellistä miestä, lääkärit eivät tunnusta
puoskaroitsijaa tiedekuntansa jäseneksi, ja papit eivät ota
virkaveljekseen sellaista, jonka maine sanoo siveettömäksi. Jos naiset
tahtovat seurustella sellaisten naisten kanssa, joiden mielipiteitä ja
tapoja eivät laisinkaan tunne, menettelevät he niin kehnojen
perusteiden mukaan, ett'ei kukaan mies tee samoin".

"Ilman sitä", muistutin minä, "sortaa tällainen välin-pitämättömyys
itse naiskysymyksen perusteita, sillä pää-perusteena siihen, että
koetetaan hankkia naiselle sijaa valtiossa, on, että sen kautta
hankittaisiin myös siihen samankaltaista hienoutta ja puhtautta,
kuin naisen kautta ilmaantuu perheessä; mutta jos nainen unhoittaa
säädyllisyyden ja astuu esille sellaisella hävyttömyydellä
kuin -- -- --"

"Lopettakaa kaikin mokomin", pyysi Eva; "aine rupeaa tulemaan järin
ikäväksi. En kestä sitä ajatellakaan. Ruvetkaamme sen sijaan,
siitä päästäksemme, pelaamaan 'vistiä'. Tulkaa nyt, ja olkaamme
seura-mielisiä."

Menimme saliin ja istuimme peli-pöydän ympärille -- Alice Jim'in
kanssa, Evaa ja minua vastaan -- ja pelasimme halveksimalla kaikkia
sääntöjä, kuten nuoret tavallisesti ilahuttamiseksensa tekevät. Otimme
kanssa-pelaajamme rouvan valtilla sekä teimme kaikenlaisia hullutuksia,
samalla kun pakinoimisemme oli mitä vilkkainta.

Jos nuori mies haluaa tulla tuntemaan jonkun henkilön kasvoja, niin
siihen ei hänellä ole missään muualla parempaa tilaisuutta kuin
peli-pöydän ääressä kun hän asettaikse vastakkaiseksi sille, jota hän
tahtoo tulla tunteman.

"Herra Henderson", sanoi Alice, "ai'omme tehdä teistä oikein hurskaan
hengen-miehen."

"Sehän on ihastuttavaa", vastasin minä; "tehkää mielenne mukaan; minä
olen kuuliainen."

"Me ai'omme pestata teidän ja herra Pellows'in kirkon palvelukseen",
jatkoi Alice.

"Minä olen erittäin kiitollinen!" sanoi Jim. "Jos kirkko olisi tuntenut
minun kykyni, olisi se jo aikaa halunnut minua palvelukseensa."

"Koska ei teillä ole mitään esitystämme vastaan", sanoi Eva, "niin
tulkaa huomena kanssamme koristamaan kirkkoa pääsiäis-aamuksi. Ah, te
ette edes saata arvatakaan, kuinka kauniiksi ai'omme sen koristaa!
Meidän pitää tekemän ahkeraa työtä koko huomispäivän ja sitoman
kukka-seppeleitä; mutta itse koristeleminen on jätettävä niin myöhään
kuin suinkin, ett'eivät kukat kerkiäisi lakastua. Meidän täytyy saada
kaikki valmiiksi ennen aamu-saarnaa; ahkeruutta siinä kyllä kysytään".

"Mutta siitähän tulee vallan oivallinen huvi", sanoin minä.

"Aivan niin; uskonnollinen huvi, ymmärrättekö?" kysyi Alice.

"Niin, minkätähden emme voisi yhtä yötä valvoa kirkkoa koristaissamme,
yhtähyvin kuin kulutamme monta yötä tansseissa?" sanoi Eva. "Ida sanoo
kumpaistakin hulluudeksi, sillä hän oikein kiihkoaa sen perään, että
ihmiset hoitaisivat terveyttänsä".

"Se on kyllä hyvä", sanoin minä, "mutta jos on ylimalkaan varovainen,
niin saattaahan siitä joskus, hyvän tarkoituksen tähden, tehdä
poikkeuksenkin".

"Niin ajattelen minäkin", sanoi Eva. "Te ja herra Fellows juotte
niinmuodoin huomen-ehtoona teetä meillä ja autatten meitä koristeiden
kantamisessa kirkkoon".



KUUDESKOLMATTA LUKU.

Taaskin Karolina-serkku.


Kotiin tullessani oli pöydälläni kirje Karolina-serkultani. Sen sisältö
oli seuraava:

"Armas Harryseni!

"Viime vuonna ei minulla ollut aikaa olla kirjeenvaihdossa kenenkään
kanssa. Isäni terveyden tila vaati yöt ja päivät siihen määrään kaiken
huomioni, ett'en vähintäkään joutunut muuta ajattelemaan. -- Kuusi
kuukautta makasi hän aivan avuttomana säilö-taudissa. Hänen
kärsimisensä olivat pitkälliset ja vaikeat, ja kaikki minun koetukseni
taudin lievittämiseksi eivät voineet paljon vaikuttaa. Kun vihdoinkin
kuolema tuli ja katkasi isäni elämän-langan, oli se vaan hyvä-työ,
sillä se lopetti hänen kärsimisensä.

"Väsyneenä valvomisesta ja huolesta, olin minä kokonaisen kuukauden
isäni kuoleman jälkeen varsin voimatoin sekä ruumiini että sieluni
suhteen. Isä-vainajani oli kaltaisensa aina viimeiseen asti --
kuuliainen, kärsiväinen, hiljainen ja harva-puheinen. Olisin tahtonut
antaa kaiken maailman hyvyyden hänen yhdestä ainoastakin hellästä
sanastaan! Minä säälin häntä ja rakastin häntä, jota kumpaakaan en
tohtinut hänelle näyttää, ja hänen kärsimisensä musersi minun
sydäntäni; mutta hän ei sanonut ainoatakaan myötätuntoista sanaa, vaan
oli kylmä ja hiljainen aina viimeiseen. Ja kuitenkin minä luulen, että
hän rakasti minua ja että hänen sielunsa, häntä ympäröivän kylmän
jää-siteen alla, oli yksinäinen vanki, joka halusi ilmoittaa
ajatuksiansa, halusi valoa ja lämmintä siltä rakkaudelta, joka ei
koskaan voinut tunkeutua tämän jää-haarniskan lävitse.

"Nyt on kaikki ohitse. Minä olen yksin ja voin vapaasti määrätä
toimeni.

"Perinnöksi minulle jäi muutama tynnyrin-ala metsää, muutama
tynnyrin-ala viljelemätöintä, kivistä maata ja sata dollaria vuotista
sisääntuloa. Kun tämä on varsin riittämätöin toimeen-tulemisekseni,
täytyy minun ryhtyä johonkin ammattiin. Aina siitä saakka, kun sinä
lähdit täältä, olen lukenut Jaakko-enon edessä, joka on ollutkin
erittäin hyvä minua kohtaan; luulenpa varmaan, että sinun keskustelusi
hänen kanssansa on tämän vaikuttanut. Kuitenkin on lukemiseni usein
keskeytynyt muitten toimien kautta, varsinkin viime vuonna, kun minun
täytyi hoitaa sairasta isääni.

"Nyt toivon, että jollakin tavoin voisin ansaita niin paljon, jotta
saattaisin matkustaa Franskaan jatkamaan siellä lukujani,
harjaantuakseni täydellisesti lääketieteessä. Nyt kysyn sinulta, jos
sinä, joka täydellisesti tunnet minun kykyni, luulet, että voisin
Newyorkissa, kirjoittamisella sanomalehdille, yhtenä eli kahtena
vuotena ansaita niin paljon kuin tarvitsisin tuumaini toteuttamiseksi?
En tahdo toimittaa sanomalehteä, sillä se tulisi järin väsyttäväksi;
mutta jos voisin kirjoittaa ainoastaan jostakin eri aineesta, johon
minulla mahdollisesti on kykyä, niin ehkä onnistuisin.

"Minä voin elää pienillä sisään-tuloilla, osaan jotenkin helpolla pukea
itseni sievästi ja asun mielelläni halvassa asunnossa, ja kestän
yleisesti mitä itseni-kieltämisiä tahansa, tarkoitukseni voittamiseksi.
Minä luotan sinun ystävyyteesi ja luulen, että sinä tahdot auttaa minua
niin paljon kuin voit."

Tässä hän alkoi puhua perheellisistä suhteista, joita ei tarvitse
luetella. Päätin näyttää kirjeen Bolton'ille. Ajattelin, että se voisi
minulle nostaa sitä salaisuuden huntua, johon hänen aikaisempi
tuttavuutensa Karolina-serkkuni kanssa oli kätketty. Täydellinen
vaiti-olonsa tästä ystävyydestä, vaikka hän vieläkin aarteena säilytti
Karolina-serkkuni muotokuvaa, näytti minusta yhdellä tahi toisella
tavalla olevan yhteydessä sen tapauksen kanssa, jota äitini tarkoitti
kun hän sanoi, että Karolinan onnellisuuden on hänen oma isänsä kerran
polkenut jalkojensa alle.

Kas, sinä viekas, vanha kettu, ajattelin itsekseni, joka saat minun
puhumaan kaikki tyyni, samalla kun et itse virka mitään siitä, mikä
sinua koskee! Minä kyllä tiesin, kuinka tunnotointa ja sopimatointa oli
kysellä tahi urkkia häneltä sitä, jota hän tahtoi salata; mutta tämä
tilaisuus, jonka Karolinan kirje tarjosi minulle tukahdutti sekä
kunniantuntoni että omantuntoni. Bolton oli kauemmin kuin minä
työskennellyt kirjallisella alalla, ja vaatimuksiinsa verraten oli
hänellä kuitenkin suuri mahtavuus. Itsellensä ei hän näyttänyt toivovan
mitään, mutta minä tiesin omasta kokemuksestani, ett'ei se ollut
paljasta kehumista, kun hän minulle ystävyytemme alussa sanoi, että hän
ehkä voi väliin vaikuttaa kirjallisissa seuroissa. Hän oli jo minulle
hankkinut tointa eräässä mahtavassa aikakaus-lehdessä, johon minä
kirjoitin useoita kirjoituksia; tämä oli sekä imartelevaa ylpeydelleni
että tuottavaa kukkarolleni. Tämän kautta lisääntyivät sisääntuloni
melkoisesti; ja se olikin aivan tarpeellista, sillä palkkani "Suurelta
Kansanvallalta" oli ihan riittämätöin.

Minä päätin kun päätinkin mennä Bolton'in luo ja näyttää kirjeen
hänelle. Minä naputin oveen, mutta kun ei kukaan vastannut, niin
aukasin minä sen ja menin sisälle.

Bolton ei ollut kotona, mutta täällä kohtasi minua odottamatoin näky.
Valkean edessä istui sama kirpula-kasvoinen poika, jonka ennenkin olin
Bolton'in luona nähnyt, ja pieni, vähän nuorempi tyttö, jotka molemmat
hoitivat pientä terveen näköistä kapalolasta, joka oli heidän
keskellänsä.

"Mitä nyt", sanoin minä, "mitä tämä on, mitä täällä teette?"

Juuri samassa, ja ennen kuin lapset ehtivät vastata, kuulin Bolton'in
askeleet rappusista. Hän astui huoneesen ja nähtyään minut sekä
lapsijoukon uunin edessä, punastuivat hänen poskensa.

"Mitä tämä on Harry?" kysyi hän hymyillen.

"Mitä tämä tahtoo sanoa, Bolton?" matkasin minä; "Oletko tänne
laittanut löytölasten-huoneen?"

"No, no", sanoi Bolton, "annapa olla ja älä ole milläsikään. Tässä
lapset," jatkoi hän ja otti lakkaristaan pienen mytyn leivoksia.
"Syökää nyt, ja kun pienokainen on nukkunut, niin laskekaa se vuoteelle
tuonne sisähuoneesen; sitte saat sinä lukea ääneen sisarellesi. Nyt,
Harryseni, olen vapaa. Toivotko jotakin minulta? Tahdon tulla kanssasi
alas huoneesesi; siellä saamme puhua ketään häiritsemättä."

Tämän sanottuaan tarttui hän käteeni ja me menimme alas portaita; kun
olimme tulleet minun huoneeseni, sulki hän oven ja sanoi:

"Näet Harry, asia on se, että minä hoidan vähän pesijättäreni perhettä.
Rouva Molloy-raukka; hänellä on mies, joka noin kerran kuukaudessa elää
kuin hiisi itse; silloin lapset ovat pakoitetut pelosta pakenemaan
piiloon, sillä hän saattaisi lyödä heidät kuoliaaksi. Hän on tottunut
lähettämään lapsensa luokseni ja minä olin juuri luonansa katsomassa
onnetointa miestänsä."

"Jumalani", sanoin minä, "kuinka naiset voivat elää sellaisten kanssa?"
Bolton istahti ja nojausi tuolin selkälautaa vasten; hänen kasvoillansa
vaihetteli katkeruus ja leikillisyys.

"Asia on se, näetsen, että hän rakastaa miestänsä."

"Mutta hänen ei pitäisi rakastaman häntä", sanoin minä.

"Ehk'ei; mutta niin hän tekee kuitenkin", lisäsi Bolton. "Hän rakastaa
Pat Molloy'ta niin suuresti, että hänen on yhtä mahdotoin vihastua
häneen kuin sinun oikean kätesi vasempaasi. Otaksu, että vasemmassa
kädessäsi olisi suuri haava; voiko oikea silloin tehdä muuta kuin
odottaa kärsivällisesti siksi, kun vamma on ohitse? Näet, sen tekee
rakkaus, ja missä sitä löytyy, siinä ei voi vaimoa eroittaa
miehestänsä."

"Mutta se on ihan kohtuutointa että vaimo on kiinnitetty sellaiseen
mieheen", sanoin minä.

"Minkätähden? Kolme viikkoa kuukaudesta on Pat ystävällisin ja hellin
puoliso ja isä, mitä voipi olla; mutta neljännellä viikolla saapi
juopumus vallan, ja silloin muuttuu hän perkeleeksi. Vaimonsa puolustaa
häntä kuitenkin aina, ja sanoo että Pat ei itse voi sille mitään, ja
pitää lapsia piilossa, kunnes tuo raivo on ohitse. Jos hän hylkäisi
Pat'in, niin taivas tiesi miten Pat lopettaisi päivänsä."

"Mutta eikö hänen pitäisi lastensa tähden eroaman?" sanoin minä.

"Miksi niin? Nuot pienokaiset ovat jo oppineet äidistänsä auttamaan
toinen toistansa ja rakastamaan isäraukkaansa, juuri kuin äitinsäkin
tekee. Minä ajattelen samoin kuin rouva Molloy'kin, että Pat on liian
hyvä vaipumaan pahuuden lokaan, ja sentähden tahdon minä kantaa edes
vähän osan rististänsä, jos voin."

Bolton puhui vakavasti ja kolkolla, surullisella äänellä, ikääskuin hän
olisi ollut liikutettu syvältä, sisälliseltä tunteelta. Hetken
äänettömyys seurasi. Vihdoin huokasi hän syvästi ja sanoi:

"Harry, mitä olikaan, kuin sinä tahdot?"

"Minä olen saanut eräältä ystävältäni kirjeen, jota tahtoisin sinulle
näyttää, jos sinä voisit tehdä hänen eduksensa jotakin", vastasin minä
ja annoin kirjeen hänelle.

Hän siirtyi lähelle lamppua sitä lukeaksensa. Kun hän näki käsi-alan,
säpsähti hän. Suuret, mustat silmänsä samosivat pian koko kirjeen läpi,
ja joutuin käänsi hän sen nähdäksensä allekirjoituksen. Sanomatoin
hämmästys kuvautui kasvoillansa, ikääskuin olisi hän peljännyt
horjahtavansa jonkun äkkinäisen mielenliikutuksen tähden; mutta
nähtävän ponnistuksen perästä hallitsi hän liikutuksensa, ja alkoi
vitkaan lukea kirjettä. Hän luki pari kolme kertaa sen lävitse, käänsi
sen kokoon ja antoi minulle, muistutusta tekemättä, jonka tehtyä hän
nojautui pöytää vasten ja peitti käsillään kasvonsa.

"Serkkuni on varsin erinomainen luonteeltaan", sanoin minä, "ja kuten
huomaat kirjeestä, on hänellä myös kirjailijan kykyä."

"Minä tunnen hänet", sanoi Bolton lyhyesti ja huiskautti äkkiä
kättänsä.

"Tunnetko? missä olet tullet hänen tuntemaan?"

"Siitä on monta vuotta", vastasi hän viipyen; "ollessani opettajana
eräässä koulussa oli hän minun oppilaani. Minä tiedän että hän on
hyvä-päinen."

Tämä vastaus oli niin lyhyt ja varovaisesti lausuttu, että näytti siltä
kuin olisi hän peljännyt sanoa enemmän kuin tahtoikaan.

"Näytin tämän kirjeen sinulle sen vuoksi, kun tiedän, että sinä voit
tehdä enemmän hänen eduksensa kuin minä. Sitä parempi jos tunnet hänet,
sillä sittehän voit itse päättää voipiko hän täällä saada sopivaa
toimipaikkaa ja maksaako ollenkaan vaivaa hänen tulla tänne koettamaan.
Minulla on aina ollut se ajatus, että hän on varustettu rikkailla
luonnonlahjoilla."

"Siitä ei olekaan epäilemistä", sanoi Bolton kiiruusti; "hän on
erinomainen nainen."

Hän nousi ylös ja otti kirjeen minulta. "Jos suvaitset minun vähän
aikaa pitää tätä", sanoi hän, "niin tahdon katsoa, mitä voisin tehdä.
Tällä hetkellä on minulla työtä, joka on lopetettava; huomenna saamme
siitä puhua enemmän."

Samana ehtoona puhuin minä ystäväni Ida van Arsdel'in kanssa ja kerroin
hänelle Karolina-serkkuni elämän. Hän mieltyi oitis serkkuuni ja toivoi
innokkaasti, että aivottu tuuma toteutuisi.

"Toivon hänen tulevan Newyorkiin", lausui hän, "jotta tulisimme hänen
tuttavuuteensa. Pyydän teidän, herra Henderson, antamaan minulle heti
tieto, kun hän tulee tänne, sillä oikein ikävöitsen tullakseni hänet
tuntemaan."



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Pääsiäisliljoja.


Puheen mukaan menimme, Jim ja minä, seuraavana ehtoona van Arsdel'iin.
Sali oli siellä muutettu oikein kukkatarhaksi. Kukka-kiehkuroita,
seppeleitä, ja kukkakääryjä osaksi valmiita, osaksi puolivalmiita oli
pitkin salia. Me rupesimme oitis työhön auttamaan nuoria naisia;
kokosimme ja valikoitsimme liljoja, joista he sitte sitoivat mitä
somimpia koristeita. Kun olimme juoneet teetä, lähdimme kirkkoon
viemään koristeitamme. Kukkien paljouden tähden ajoimme kahdella
vaunulla. Kirkon eteen tultuamme olikin meillä koko työ kukkien
kuljettamisessa kirkkoon. Täällä tapasimme paljon auttajia, ja nyt
alkoi koristaminen. Jim ja minä teimme työtä urhokkaasti ihanien
nais-ystäviemme johdolla. Puolen yön aikaan saatiin työ loppuun; kirkko
oli muuttunut suureksi, tuoksuavaksi lehtimajaksi. Saarnastuoli oli
kuin liljoista tehty vuode, kastemalja oli kokonansa päällistetty
haju-orvokeilla ja sen sisässä oli komea kukkakääry, tehty valkoisista
liljoista, sellaisista kuin puutarhurit tavallisesti pääsiäisiksi
kasvattavat.

Eva ja minä olimme kaiken ajan työskennelleet vierekkäin ja minä en
koskaan ollut tuntenut sydämessäni sellaista ystävyyden tunnetta
häneen, kuin silloin. Niiden monien vaarallisten tilaisuuksien
joukossa, joihin nuori mies voipi joutua, ei varmaankaan ole mikään
houkuttelevampi, kuin yön hiljaisina, pyhinä hetkinä ottaa osaa kirkon
kaunistamiseen. Päätä tuntuu huimaavan; kaikki maallinen varovaisuus
katoaa ja on kuin olisi muutettu ihaniin ylä-ilmoihin, joissa
sopusointuisia sieluja ei koskaan eroiteta. Niin tuntui minusta
kumminkin kun, työn loputtua, Evan kanssa vetäysin varjoisaan penkkiin
istumaan, sieltä paremmin nähdäksemme, miltä tekemämme koristukset
näyttäisivät. Olimme antaneet sytyttää muutamia kaasu-tulia, joista
säteilevä valo, liljojen ja pyhien muistomerkkien ylitse, oli melkeen
taivaallinen. Taas, kuten kerran ennenkin, tunsin hänen pienen kätensä
kädessäni, ja me puhuimme hiljaa, kuiskuttaen toisillemme, kuinka
suloista on yhdessä tehdä sellaista työtä kuin nyt juuri lopetettu työ
oli.

Myöhään yöllä menin kotia ajattelemaan ja uneksimaan Evasta ja
heräämään aamun ensi koissa tavatakseni häntä kirkolla.

Jim -- joka Alice'n kysymykseen, aikoiko hän tulla aamu-saarnaan,
vakuutti seuraavansa häntä aina, olkoonpa se sitte aikaiseen eli
myöhään -- ei nousnutkaan, vaikka minä häntä herätin, vaan katsoi
kelloansa ja sanoi hänellä vähintäänkin vielä olevan puolen tuntia
aikaa nukkua. Suloista on aamulla varahin, ennenkuin ihmisiä on
liikkeellä, tulla ulos raittiisen ilmaan. Kellot, jotka kutsuivat
aikaiseen Jumalan palvelukseen, kajahtelivat juhlallisesti. Muratin
oksilla, joka kasvoi pitkin kirkon seinää, hyppeli viserteleviä
varpusia, ja kirkas aamutaivas lupasi ihanaa auringon nousua. Minä
seisoin kirkon ulkopuolella odottaen ja olin melkein yksinäni, siksi
kun vähitellen, joukko toisensa perästä, naisia ja nuorukaisia, virtasi
kirkkoon kaikilta haaroilta.

Eva tuli ensimmäisten joukossa; toisten tyttöjen piti tuleman perässä,
sanoi hän. Me menimme kirkkoon ja istuimme erään muurin-kulman varjoon,
odottaen että näkisimme aamu-auringon ensi-säteiden loistavan
monivärisien akkunain lävitse. Emme virkkaneet sanaakaan toisillemme;
mutta se ei ollut paljasta tyhjää äänettömyyttä, sillä elämässä on
hetkiä, jolloin äänettömyys ilmoittaa paljon enemmän kuin kauniimmat
sanat.

Vähitellen täyttyi kirkko kuulijoista ja kun nousevan auringon valo
virtaili akkunoista sisään ja valaisi valkoisia liljoja, alkoivat
lapset urku-parvella laulaa kiitoslaulua, joka näytti tunkeuvan
kaikkein sydämiin.

Jumalan palveluksen päätettyä tervehtivät ystävät ja tuttavat toisiansa
kävellessänsä ympäri kirkkoa koristuksia katsellen.

       *       *       *       *       *

Kirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.

Rakas Bellani!

Olen ollut varsin huolimatoin ja antanut kirjeesi olla näin kauan
vastaamatta. Mutta siihen ei ole se ollut syynä, jota Sinä viime
kirjeessäsi viittaat, että sisarellinen ystävyys, joka meidät yhdisti
koulussa, olisi ruvennut laimistumaan, ja ett'en minä enää kohtelisi
Sinua uskollisena ystävänäni. Minä vakuutan, armas ystäväni, ett'ei
niin ole laita. Kallis Bella, se päivä ei koita koskaan, jolloin
lakkaisin Sinulle ilmoittamasta sisimpiä tunteitani.

Ja tullakseni kohta "tuohon herra Henderson'iin", saan sanoa, että
erehdyt suuresti. Tosin kyllä hän, minun suureksi ihmeekseni, on
ruvennut meillä ystävän tavoin käymään vieraisilla, ja on tullut koko
perheen lemmikiksi; mutta Sinun pitää muistaa, että häntä yleisesti
pidetään Idan ihailijana. Ainakin ovat Ida ja herra Henderson
keskenänsä hyviä ystäviä, ja kun hän on meillä, viettää hän suurimman
osan iltaansa Idan työhuoneessa. He juttelevat ylentäväisellä tavalla
"naisen oikeuksista", ja kaikesta muusta, mikä koskee uudempia
aatteita. Yksi asia on minusta kuitenkin vähän merkillinen, sen
tunnustan, ja se on se, että hän huomaa kaikki mitä sanon -- en ole
koskaan nähnyt toista niin tarkkaa! Esimerkiksi, kun eräänä ehtoona
tulin sanoneeksi, että käyn paaston aikana aamu-rukouksissa, niin --
voitko uskoa? -- tuli hän myös sinne ja seurasi minua sitte kotia.
Tiellä puhuimme ainoastaan vakavista aineista; toivon että Sinäkin
olisit kuullut häntä! Hän näyttää olevan vakava-luonteinen ja
syvä-mietteinen. Mutta erittäinkin pidän sen vuoksi paljon hänestä,
ett'ei hän koskaan imartele eikä sano mitään kuluneita, mauttomia
sanoja eikä lörpöttele turhanpäiväisiä, jota useimmat miehet pitävät
ainoana aineena, millä voipi naisia huvittaa. Ei hän koskaan puhu noin
halveksivalla tavalla, kuten toisinaan mahtavat miehet tekevät,
puhuessaan meidän naisten kanssa. Olen kerran lukenut jossakin, että
voimme päättää mitä ihmiset ajattelevat meistä, siitä tavasta, jolla he
puhuttelevat meitä; ja jos niin on, niin voin olla hyvin tyytyväinen
siihen tapaan, jolla herra Henderson puhuttelee minua, sillä hän
näyttää melkein yhtä innokkaasti kuulevan minun arveluitani asiasta,
kuin Idankin. Ehkäpä Sinusta näyttää hiukan kummalliselta, kun sanon,
että hän, aina ensimmäisestä aamusta alkaen, kun tapasimme toisemme
kirkolla, on käynyt yhtä säännöllisesti aamu-rukouksissa kuin minäkin,
ja että hän aina sen loputtua on saattanut minua kotia. Tällä tavoin on
välillämme syntynyt varsin ystävällinen tuttavuus. Mutta, Bella, älähän
nyt luule, että tällä olisi erinäistä merkitystä, sillä _itse asiassa
ei kaikki tämä merkitse mitään_. Sinä hämmästyisit, jos kuulisit kuinka
vakavasti ja filosofillisesti me puhumme.

Etkö Sinä, Bella, myös ole siitä mielestä, että meitä, niin sanotuita
hienoja naisia, kohtaan tehdään väärin, kun otaksutaan, ett'emme kykene
ajattelemaan mitään vakavampaa ja päätetään, että meitä enin miellyttää
ne miehet, joiden puhe on paljasta turhanpäiväistä imartelemista? Se on
juuri sentähden, kun minä pidän herra Henderson'in ystävyyttä arvossa,
että hänellä on syvä ja vakava käsitys elämästä ja että hän arvostelee
ja saapi hereille minun jaloimpia tunteitani. Minä sanon ehdolla
_ystävyys_, armas Bellani, sillä luulen että puhdas ja pelkkä ystävyys
voipi kyllä syntyä naisen ja miehen välillä, -- ja mitä meihin
molempiin tulee, on se _ainoastaan ystävyyttä_, eikä mitään muuta.

Tällä kertaa täytyy minun lopettaa, sillä on tullut vieraita.

_Keskiviikko-iltana_.

Olen antanut kirjeesi, Bellaseni, olla muutaman päivän valmistamatta,
syystä että täällä on ollut niin paljon meneviä ja tulevia ja aika
on kulunut -- tiesi kuinka. Tällä ajalla on herra Henderson'kin
ollut hyvin usein meillä. Minä olen keksinyt jotakin, joka koskee
häntä. Hänellä on kaunis serkku, jota hän suuresti pitää arvossa,
"Karolina-serkku", joka mahtaa olla erinomainen nainen. Tästäkin nyt
näet kuinka turhamaiset Sinun epäilyksesi ovat. Luulenpa varmaan, että
hän on kihloissa tämän Karolina-serkkunsa kanssa, joka luullakseni
kohta tulee tänne Newyorkiin. Minä olen varsin utelias saadakseni
tavata häntä, ymmärrettävästi ainoastaan sen vuoksi, että saisin nähdä,
jos hän minuakin miellyttää. Hän luultavasti on sopiva herra
Henderson'ille ja _toivon_, että minäkin voisin mielistyä häneen. Ida
luulee varmaan mielistyvänsä häneen. Maria-täti, joka aina tahtoo olla
kuolevaisten onnen jakajana, on päättänyt, että Henderson'in _pitää_
ihaella Idaa -- sanalla sanoen, että heistä, Idasta ja Henderson'ista,
pitää tuleman avio-pari.

Ida katselee kaikkea tätä rauhallisella välin-pitämättömyydellä. Hän
halveksii sitä niin täydellisesti, ett'ei hän edes viitsi olla
harmissaankaan siitä. Hän pitää paljon herra Henderson'ista ja kohtelee
häntä rehellisellä ja vilpittömällä ystävyydellä, eikä vaivaa aivojansa
sillä, mitä ihmiset puhuvat.

_Lauantai-aamuna_.

Meillä on kaikilla nyt aika kiire kirkon kaunistamisella pääsiäisiksi.
Olemme tilanneet suuren joukon kukkia, sillä ai'omme kaunistaa vanhan
kirkkomme oikein somaksi. Tilaamme avuksemme kaikki kädet, mitä voimme
saada. Herra Henderson ja Jim Fellows tulevat meille tänä iltana, ja
sitte kun olemme teetä juoneet, käyvät he kanssamme kirkkoon, auttamaan
meitä kaunistus-työssä.

_Maanantai-aamuna_

Minä olen vallan väsyksissä! Olimme valveilla melkein koko
lauantai-yön, ja menimme sitte pääsiäis-aamuna sangen varhain
aamu-saarnaan. Siellä olikin erittäin herttaista ja ihanaa! Mutta kun
joskus vietämme iloisia hetkiä täällä maailmassa, niin täytyy niistä
toisinaan maksaa kalliisti -- minä olen aivan voimatoin väsymyksestä!

Herra Henderson oli kanssamme kaiken aikaa. Minä pudotin hansikkaani
kukkain joukkoon, kun ripustin ylös erästä lilja-seppelettä, ja
huomasin salaa, kuinka hän vikkelästi otti sen ja kätki sen taskuunsa.
Hetkisen kuluttua tulin sinne ja sanoin: "Pudotin tähän hansikkaani;
missä se lienee?" Tuo veijari auttoi minua innokkaasti hansikkaan
hakemisessa, mutta ei antanut sitä takaisin. Kaikki tämä tapahtui
hiljaa ja salavihkaan. Kuten tiedät tahtovat muutamat herrat väliin
puoli-julkisesti anastaa naiselta joko hansikkaan, nauhan tahi jotakin
muuta muistoksi; sillä muka osoittaakseen että he ihailevat näitä
naisia, -- mutta herra Henderson teki pienen näpistyksensä niin salaa
kuin mahdollista. Varmaankin hän luuli ett'ei kukaan sitä nähnyt. Mitä
sinä tuollaisesta ajattelisit?

                                  Evasi.



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Lumous ja todellisuus.


Koko kuukauden pääsiäisen jäljestä olin minä melkein kuin lumottuna;
koko tämä maallinen elämä näkyi loihdutun hunnun lävitse; yksin vanha,
kuiva, ykstoikkoinen Newyorkikin loisti yht'äkkiä, kaikkine
ikävyyksineen, kirkastetussa valossa.

En oikein tiedä mikä minuun tuli, mutta tuntui kuin olisin nauttinut
elämän-vettä ja hengittänyt ijäistä nuoruuden ilmaa. Joka kerta kun
istuin kirjoittamaan jotakin, tunsin itseni innostuneeksi. Tunsin
ett'en enää ollut yksin ajatuksissani; minä kirjoitin toiselle sielulle
-- sielulle, jonka tiesin tuntevan minut, ja jätin työni sitte Ida van
Arsdel'in arvosteltavaksi. Ida oli taitava kritikoitsija ja oli
hyväntahtoisesti luvannut auttaa minua sillä alalla. Mutta oliko se
Ida, joka minua innostutti?

Sellaisissa tilaisuuksissa tuli Eva silloin tällöin sisälle, tahi istui
viereemme, nojautuneena korko-ompelunsa ylitse, samalla kun minä luin
ääneen. Toisinaan oli hän ajatuksissansa, toisinaan iloinen ja
veitikkamainen, toisinaan juonikas ja äkeä, mutta aina ihastuttava ja
elähyttävä. Tämä lukemiseni johdatti ystävällisiin keskusteluihin
kaikenlaisista aineista, sillä yksi kysymys antoi aina syytä toiseen ja
täten kesti meillä kanssapuhetta jos kuinka paljon; saadaksemme jatkaa
näitä keskustelujamme oli meillä hyvin usein tuollaisia pieniä
ilta-seuroja.

Minä olin joka päivä kävelemässä "Central Parkissa" ja siellä ajoi myös
van Arsdel'in perhe vaunuissansa, niillä tunneilla kun ylhäiset olivat
ulkona. Kävellessäni ulkona jäljestä puolen päivän tapasin aina
useimmin ja useimmin neiti Eva van Arsdel'in. Tosin kyllä oli hänellä
aina kumppalia, väliin Ida, väliin Alice, toisinaan taas koko joukko
iloisia ystäviä; mutta se ei vaikuttanut mitään, kun Eva vaan oli
joukossa.

"Central Park" on täydellinen Arkadia -- sen uskallan sanoa, sillä olen
nähnyt useimmat puistot tähän saakka tunnetussa maailmassa. Varsinkin
kaikkein rakastajien pitäisi myrteillä seppelöitsemän niitä, jotka ovat
tämän puiston perustaneet, sillä se on niin sopiva herättämään ja
ylläpitämään rakkautta, että saattaa melkein ihmeeksi sanoa, jos joku
nuori mies jää vanhaksipojaksi, joka kerrankin on tässä puistossa
käynyt.

Tähän aikaan nautin minä kumminkin oikein ahmaamalla sitä suloutta,
jota "Central Park" tarjosi. Ei ollut sitä nurkkaa, sitä soppea, jossa
istuttamattomat kukat tuoksuivat, jossa valkeavartiset koivut
kuvastuivat hiljaisessa, tyvenessä vedessä tahi muratit kiertäin
kasvoivat vuoren kupeilla, jota minä en tuntenut.

Väliin tuli Eva koko lapsi-lauman kanssa vaunuissa tänne puistoon,
näitten pienten iloisten olentojen seurassa viettääksensä kaunista
iltaa. Sellaisen _sattumuksen_ kautta saimme usein tilaisuutta olla
kahden kesken, ilman että olimme sitä hakemalla etsineet. Toisten
läsnäolo oli kuin lievitys omalletunnolleni, sillä minä aina pidin Evaa
toisen kihlattuna, ja varoin sen vuoksi sangen tarkkaan, ett'en
käytökseni kautta siirtyisi "sopivan" rajain ylitse. Ymmärrykseni kyllä
sanoi minun seisovan sellaisella alueella, joka kentiesi saattaisi
häiritä omaakin rauhaani, mutta minä tukin korvani ymmärryksen
huudoille, kuten nuoret miehet tavallisesti tällaisessa tilaisuudessa
tekevät. Mitä se tekee, vaikka hän onkin kihloissa! ajattelin minä.
Minkätähden en minä saattaisi kunnioittaa häntä ja jumaloita hänen
kuvaansa? Niinhän teki Dante Beatrix'en ja Tasso Leonora'n kanssa! Minä
kyllä ymmärsin, että hän aina on oleva ainoastaan loistavana tähtenä
taivaallani, mutta sainhan minä kunnioittaa ja jumaloita häntä samoin
kuin jumaloitsen kaikkea muutakin kaunista, ja olihan minulla häneen
sama oikeus kuin kukkasiin kedolla, siintävään taivaan-lakeen
korkeudessa ja säteilevän auringon valoon avaruudessa. Tiesin kyllä,
että minulla, salaisimmassa piilopaikassani, oli hänen pudottamansa
hansikka, johon ei minulla ollut vähintäkään omistus-oikeutta; -- mutta
jos lehti putoaa ruususta, kuka voipi kieltää minua sitä poimimasta?
Minulla oli sitäpaitsi vielä muuan noista pienistä esineistä, joita
Evan tyttäret kutsuvat nenäliinoiksi. Minä olin niin viatoin, ett'en
tietänyt varkauden olevan syntiä, sentähden varastin senkin ja kätkin
sen kalliimpana omaisuutenani lompakkooni. Nyt aloin käsittää, mikä
loihtu-voima pyhillä jäännöksillä voipi olla, sillä tunsin, että jos
joutuisin johonkin tuskaan ja kiusaukseen, niin en tarvitsisi muuta
kuin asettaa nämät pienet esineet sydämelleni saadakseni lievitystä ja
lohdutusta.

Huolimatta kaikesta tästä hoin lakkaamatta itselleni, ett'ei tunteeni
häntä kohtaan ole _rakkautta_, -- ei mitenkään; se on _ystävyyttä_,
korkeaa, harvinaista ystävyyttä, eikä mitään muuta. Mielelläni olisin
toki uhrannut vaikka elämänikin hänen edestänsä. Minulla oli vilkas
kuvitus-voima, ja öisin, kun en saanut unta, ajattelin kaikenmoisia
vaaroja, saadakseni edes ajatuksissani tilaisuutta pelastaa häntä. Minä
olin sytyttävinäni van Arsdel'in talon tuleen, olin syöksyvinäni sisään
ja kantavinani hänet liekkien keskitse ulos. Kuvittelin mielessäni
kauheata salaliittoa, joka uhkaisi hänen isänsä henkeä ja juuri
viimeisessä silmänräpäyksessä olin pelastavinani isänsä, josta sitte
palkinnoksi sain nauttia Evan iloa. Kuvittelin, että sain äkkiä periä
rikasta enoani Indiassa, tulin miljonain omistajaksi ja kiiruhdin
kantamaan kaikki aarteeni Evan jalkojen eteen.

Sitä vastoin olin erittäin tunnotoin ja rauhallinen, kun luulin
näkeväni herra Sydney'n joutuvan haaksirikkoon tahi musertuvan
rautatiellä, samalla kun minä riensin Evan luokse lohduttavana
ystävänä. Todellisuudessa en olisi suonut sellaisien hirveiden
tapauksien tapahtuvan, mutta oli kuitenkin lohduttavaa ajatella, ett'ei
tuollainen ollut aivan mahdotointa.

Näin kului muutamia viikkoja. Mutta kun nuori mies on kauan kulkenut
tällaisessa suloisessa unelmassa, sattuu toisinaan, että äkkinäinen
leimaus todellisuudesta tapaa hänet aavistamattomalla hetkellä. Ja
tällainen hetki tuli vihdoin minullekin.

Eräänä ehtoona, kun menin vieraisiin van Arsdel'iin, olivat kaikki
nuoret naiset menneet soittajaisiin, mutta rouva van Arsdel oli kotona,
ja jostakin tuntemattomasta syystä oli hän erittäin lempeä ja
ystävällinen minulle.

"Hyvä herra Henderson", sanoi hän, "todellakin kova kohtaus teille, kun
nyt nuoruuden ja kauneuden sijasta saatte tyytyä tällaisen vanhan eukon
seuraan. Kuitenkin en ole pahoillani, vaikka tyttöni ovatkin poissa,
sillä haluan saada hetkisen puhella vapaasti ja ystävällisesti
kanssanne. Meidän seurustelemisemme on ollut mitä ystävällisintä ja
minä pidän teidät, sen tiedätte, kuin perheesen kuuluvana".

Minä vastasin, että olin sanomattomasti mielissäni ja kiitollinen hänen
hyvyydestänsä, ja vakuutin hänelle innolla ja, jos en pety, kyyneleet
silmissäni, että hän on saattanut minun unohtamaan olevani vieras
Newyorkissa, ja lisäsin, että olen aina unohtumattomana muistissani
säilyttävä sitä ystävyyttä, jolla minua on hänen perheessänsä kohdeltu
sekä ne iloisat hetket, jotka olen hänen huoneessansa viettänyt.

"Minua ilahuttaa, että ajattelette niin, sillä minä soisin nuorten
miesten kotiutuvan luonamme. Mutta", jatkoi hän, "minä tulen
alakuloiseksi kun ajattelen, ett'ei aina voi pitää perhe-piiriä
rikkoontumattomana. En todella voi ymmärtää, kuinka monet äidit
saattavat iloita siitä, että ovat saaneet tyttärensä naitetuiksi, niin
kuin esimerkiksi rouva Elmore tekee".

Vakuutin olevani ihan samasta mielestä kuin hänkin.

"Ja nyt", sanoi hän, "kun tuo aika lähenee, jolloin minun täytyy ruveta
ajattelemaan eroamistani Evasta, niin tuntuu hyvin raskaalta, vaikkapa
annammekin hänet miehelle mitä paraimmalle".

Huomasin kyllä, että keskustelumme rupesi minulle käymään sangen
tuskalliseksi ja vastenmieliseksi, mutta minä ponnistin kaiken
sisällisen voimani, ollakseni niin levollisen näköinen kuin suinkin.

"Neiti Eva on siis kihlattu herra Sydney'n kanssa", sanoin väkisten
hymyillen.

"Niin on. Mutta Eva pelkää niin julkisuutta, ett'ei hän mitenkään
tahtoisi kihlauksensa julkaisemista; mutta ymmärrättehän, herra
Henderson, että löytyy muitakin liittoja, jotka ovat samanarvoiset kuin
kihlauskin".

Näin sanoessaan nojautui rouva van Arsdel taaksepäin sohvassa ja otti
taskustansa kirjeen. Minä istuin paikallani hämmästyneenä ja voimatta
sanoa sanaakaan.

"Asia on se, herra Henderson, että tänään sain kirjeen herra
Sydney'ltä", sanoi hän ja käänteli juvelisormuksia hienoilla
sormillaan. "Hän on jalo mies", lisäsi hän innolla.

Minä toivoin itsekseni tätä jaloa miestä aina Kamtschatkaan.

"Hän tulee kohta tänne Newyorkiin ja minä luulen, että kaikki vihdoin
saadaan selville", pitkitti hän. "Tunnustan teille heikkouteni, että
ahdistaa sydäntäni, kun ajattelen sitä kaipausta, jonka äiti tuntee
erotessaan rakkaasta tyttärestään".

"Ennen kaikkea toivon", sanoin minä, "että herra Sydney on arvollinen
saamaan neiti van Arsdel'in omaksensa, vaikka", lisäsin innolla, "sitä
ei kenkään saata olla täydellisesti".

"Eva on hyvä tyttö", sanoi rouva van Arsdel, "ja eroamiseni hänestä
tuleekin olemaan suurin koetus, mitä minulla tähän asti on ollut. Mutta
minä katsoin tarpeelliseksi sanoa teille miten asian laita on, sillä
luotan teihin sanomattomasti".

Minulla oli tarpeeksi mielen malttia, voidakseni kohteliaasti lausua
kiitokseni minulle osoitetusta kunniasta. Rouva van Arsdel jatkoi,
leikitellen sormuksillaan:

"Kentiesi täytyy minun vielä sanoa yksi asia, herra Henderson. Vaikka
teidän ystävällinen seurustelemisenne meidän perheessä on ja on aina
ollut sellainen, kuin olen toivonut, niin löytyy, kuten itse tiedätte,
turhamaisia ihmisiä, jotka saattavat puhua ihan mahdottomia asioita, ja
sen vuoksi ei liene liiaksi, jos kehoitan varovaisuuteen. Ymmärrätte
ett'ei mielellään tahtoisi antaa syytä huhuun, josta voisi olla ikäviä
seurauksia ... eli johonkin sellaiseen, joka voisi tulla herra Sydney'n
korviin ... te ymmärrätte".

"Hyvä rouva van Arsdel, onko mahdollista että on sanottu jotakin...?"

"No, no, herra Henderson, älkää noin innostuko! Tiedän mitä ai'otte
sanoa -- ei, ei mitään. Mutta, näettekös, me vanhat, jotka tunnemme
maailmaa ja tiedämme kuinka helposti turha huhu saadaan liikkeelle,
katsomme toisinaan velvollisuudeksemme antaa siitä nuorille pieniä
viittauksia. Teidän suhteenne meidän perheesen on ollut erittäin
kiitettävä ja kelpaisi esikuvaksi muillekin ja, herra Henderson, me
olemmekin suuresti luottaneet teihin. Minä pyydän sen vuoksi, että
pidätte kaiken sen, jonka nyt olen lausunut, ainoastaan suurimman
ystävyyden osoitteena".

"Sen tahdon tehdä", sanoin nousten istualtani ja ai'oin jättää hyvästi,
melkein samalla kiireellä, kuin jos olisin noussut ylös hammaslääkärin
tuolilta, vaikean hammasleikkauksen perästä.

Nyt kuulin kotia palaavien tyttöjen ääniä ulkoa, mutta minä sanoin
tärkeiden töiden pakoittavan minua joutumaan kotiin, jonne oitis
kiiruhdinkin sellaisessa tuskassa, ett'ei pahin vihollisenikaan olisi
voinut toivoa minulle pahempaa. Rouva van Arsdel, kuten hellätuntoinen
neuvonantaja ainakin, joka pelkää loukkaavansa tunteitamme, ei sanonut
mitään varmaa, mutta kuitenkin kylläksi, saattaaksensa minut
levottomaksi. Mitä hän oikeastaan tarkoitti? Oliko huhu noussut? Oliko
tämä ehkä viittaus Evalta itseltä? Olikohan Eva kertonut tunteistani
äidillensä ja hänen kauttansa tahtonut varoittaa minua vaarasta?

Pieni romanini oli nyt kerrassansa katkaistu. Rakkauden haaveksimisia
vartioitsee, samoin kuin salaisia aarteita, kauheat peikot, joista
saduissa puhutaan. Ne katoavat kun sanankin vaan lausumme. Ne ovat
ihanien unien kaltaisia, jotka katoavat samalla kuin heräjämme, samalla
kun luomme silmämme auki. Levottomana kääntelin itseäni koko yön
vuoteellani ja päätin olla aivan menemättä van Arsdel'in perheesen,
välttääkseni, ett'en Evaa näkisi -- joka oli hyvin tyhmästi tehty,
asiain näin ollessa.

Seuraavana aamuna huomasin toki, ett'ei sopinut näin yht'äkkiä lopettaa
käymistäni van Arsdel'in perheessä, jos tahdoin välttää Jim Fellows'in
muistutuksia ja kysymyksiä. Päätin sentähden vähitellen luopua
tavoistani.

       *       *       *       *       *

Kirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.

Rakas Bellani!

Omituisia muutoksia on täällä tapahtunut sitte kun Sinulle viimeksi
kirjoitin. Enpä todella tiedä mitä minun pitää ajatteleman. Muistathan
mitä kerroin pääsiäisillasta, _eräästä henkilöstä_, hansikkaastani ynnä
monesta muusta asiasta. Loppupäätös, jonka sinä kaikesta tuosta teit,
oli luultavasti juuri samanlainen kuin minunkin tekemäni. Minä en
voinut selittää kaikkea tuota muulla kuin yhdellä tavalla, ja jos sinä,
rakas Bellani, olisit täällä, niin voisin kertoa monta vähäpätöistä
kohtaa, jotka toki yhteenlaskettuina todistavat, että hänen tunteensa
minun suhteeni eivät ole ainoastaan ystävyyttä. Minä luulin, ett'en
voisi siinä erehtyä. Tuskinpa kului ainoatakaan päivää, häntä
näkemättäni. _Hän_ oli kumminkin yhden päivän viikossa Jim'in kanssa
luonamme, ja sattumoilta me tapasimme toisemme lukemattomia kertoja.
Kun me esimerkiksi päivällisten jälkeen olimme tavallisella
ajomatkallamme "Central Park'issa" istui hän aina Jim'in kanssa eräällä
penkillä meitä odottamassa, ja kun vaunumme pysähtyivät ja me astuimme
ulos kävelläksemme, olivat he aina meitä auttamassa vaunuista pois.
Alice ja Jim kävelivät yhdessä ja herra Henderson seurasi minua noiden
somain lehtimajain ja rotkojen läpi, jotka ovat niin erittäin
miellyttäviä. Minä en ole tuntenut kaikkia niitä ihanuuksia, joita
"Central Park'issa", löytyy, ennenkuin vasta tänä keväänä! Arvaathan,
että me täten olemme tulleet hyvin tuttaviksi toistemme kanssa. Hän on
kertonut minulle kaikki itsestänsä, kodistansa, äidistänsä -- koko
elämänsä on hän kuvannut eteeni. Ystävä ei voi avo-sydämellisimmin
puhua ystävällensä, kuin hän puhui minulle ja minäkin, rakas Bellani,
olen haastellut hänen kanssansa aivan ujostelematta. Nyt tunnemme me
toinen toisemme aivan perin pohjin. Parin viikon ajalla olen joka päivä
odottanut jotakin ratkaisevaa tapausta; olen vaan odottanut, että hän
sanoilla lausuisi sen, jonka hänen katseensa ja käytöksensä jo kauan
ovat ilmoittaneet. Mutta kunnes hän puhuu, olen minä varallani; minä en
millään ehdolla tahdo hänelle näyttää kuinka paljon minä pidän hänestä,
sillä, niinkuin tiedät, rakas Bellani, olen ylpeä ja olen aina
säästänyt sydämeni vapautta pyhimpänä aarteenani. Ystävyytemme on
erittäin hauska, miellyttävä, mutta en ai'o antaa sen käydä aivan
välttämättömäksi itselleni. Tahtoisinpa sangen mielelläni tuntea hänen
tunteensa -- en juuri sentähden, että minä niistä niin suuresti
välitän, mutta niinkuin tiedät, olemme aina uteliaat oppiaksemme
tuntemaan huvittavia ilmiöitä. Kun pääsiäis-iltana näin tuon pienen
kujeen hansikkaani kanssa, ajattelin: no nyt on kala verkossani, mutta
mitä vielä; ihmeekseni ei siitä ole tullut sen enempää ja myöntää minun
täytyy ett'en nyt enää tiedä mitä minun tulee ajatella. Väliin olen
ajatellut, että hänellä ehkä on joku este, joku vanha lupaus jollekin
naiselle, ehkä tuolle "Karolina-serkulle;" mutta hänestä hän haastelee
kanssani suurimmalla tyyneydellä. Väliin taas ajattelen: ehkä on hän
kuullut huhua kihlauksestani herra Sydney'n kanssa; mutta jos niin on,
miks'ei hän saata kysyä? Olen aina valmis sanomaan hänelle, miten asian
laita on jos hän kysyisi, mutta minä en ala puhua. Ehkä hän, niinkuin
Ida luulee, on ylpeä ja köyhä eikä tahdo kosia rikasta, kelvotointa
tyttöä. Mutta tässä ei auta mikään; hänen _täytyy_ kosia, jos hän
tahtoo saada minut omaksensa, sillä minä en ai'o sitä tehdä. _Hänen_
täytyy kosia, _minä_ en sitä tee. Jos hän kosisi niin _ehkä_ sanoisin
kuinka paljon enemmän minä pidän jalosta, uskollisesta sydämestä, kuin
kaikesta siitä, mitä herra Sydney'llä on tarjottavaa. Väliin minua
melkeen harmittaa kun hänen silmänsä ilmoittavat niin paljon ja hänen
suunsa niin vähän. Tekeepä mieleni ruveta liehakoitsemaan jonkun toisen
edessä pakoittaakseni häntä avaamaan suuria silmiänsä vielä enemmän ja
käyttämään puhe-voimaansa. Väliin taas leimahtaa sisimmässäni joku
vähäinen koston tunne ja silloin tekee mieleni käyttää kynsiäni, noita
hienoja sametti käpälöitämme, jotka meillä ovat piilossa.

_Keskiviikko iltana_.

En tiedä mikä kumma lie tapahtunut _eräälle_ henkilölle, sillä olomme
ovat nyt tykkänään muuttuneet. Tuskinpa olen nähnyt häntä kertaakaan
koko viikon ajalla. Hän tuli tosin Jim Fellows'in kanssa tavalliselle
viikko-kestillemme, mutta hän ei mennyt Idan luo, eikä lähestynyt
minua, vaan näytti koko illan olevan kauheassa tuskassa päästäksensä
pois. Hänkin oli Elmore'n häissä, mutta sielläkään emme vaihtaneet
sanaakaan. Minä kyllä huomasin kuinka hän seurasi kutakin liikettäni ja
katseli minua etäältä; mutta niinpian kun minä tulin siihen huoneesen,
jossa hän oli, siirtyi hän seuraavaan huoneesen ja asettui aina niin,
että hän sai katsella minua. Tuopa harmitti minua, ja arvelin: koska
ylpeä herrani haluaa tarkastella mitä teen, niin tahdon antaa hänelle
jotakin katsottavaa, ja aloin liehakoida Jerrole Rivingston'in edessä,
josta en pidä vähintäkään lukua, ja koetin tahallani viehättää noita
viiksi-huulisia keikareita, joita tavallisesti huvikseni ärsyttelen.
Minä kyllä huomasin että hän oli onnettoman näköinen -- ja se oli
minulle suuri huvi -- mutta ei hän sittenkään lähestynyt minua ennen
kuin juuri poislähtiessämme, jolloin hän tuli luokseni ja pyysi minua
vähän viivähtämään, sanoen, ett'ei hän ole koko iltana nähnyt minua
vilahdukseltakaan. Sepä toki oli liian paljon. Aivan viattomana ja
teeskennellyllä hämmästyksellä kysyin minä: "Katsokaas herra
Henderson'ia, oletteko tekin täällä? Missä te olette kaiken iltaa
olleet?" jonka lausuttuani riensin ulos, ylpeänä. Hänen viimeinen
silmäyksensä, kun portahilla katsahdin taakseni, oli todella
tragillinen. Hän on aivan kuin arvoitus; mutta minä en tahdo enää pitää
lukua hänestä. Vapaehtoisesti hän tuli, vapaehtoisesti hän myös saapi
mennä. Mutta eikö ole harmillista, ett'ei hän tällaisessa tilaisuudessa
voi tehdä yhtä ainoata kysymystä, kun sillä pääsisimme koko rettelöstä!
Ystävyys miehen ja naisen välillä on ainoastaan puheen-parsi, eikä
mitään muuta. Nuot miehet ovat niin paljon meitä etevämmät. He voivat
tulla aina lähemmäksi ja lähemmäksi meitä, miellyttävät meitä ja
saattavat meitä sellaiseen tilaan, ett'emme enää voi olla niitä paitse,
mutta sitte he kääntyvät meistä pois ja me emme saa kysyä miksi he sen
tekevät, emme edes olla huomaavinammekaan tätä muutosta. Ei, naisen,
joka menee ystävyyden-liittoon miehen kanssa, täytyy tehdä itsensä
sydämettömäksi, voidaksensa kääntyä sinne tahi tänne, aina sen mukaan
miten tuo ystävä kääntyy. -- Kuitenkin olen pahoillani hänen tähtensä,
mutta omahan hänen on syynsä -- miks'ei hän ollut suora käytöksessänsä?

Sinä olet varsin väärässä jos luulet hänen olevan noita ylellisesti
kiihkoisia, jotka pauhaamalla vaativat eteenpäin-pyrkimistä nykyaikaan.
Niinkuin kaikki jalot ja ylevät miehet, puolustaa hänkin heikkoja
vaimoja, kun heitä sorretaan; tämän täytyy sanoani hänen kunniaksensa,
vaikka minulla muuten kyllä on syytä olla tyytymätöin hänen kanssansa.

Sinä kysyt miten Alice'n ja Jim Fellows'in laita on. Heidän välillä ei
voi olla mitään hellempää suhdetta. He viihtyvät hyvin toistensa
seurassa ja sopivatkin hyvin yhteen -- sillä he ovat vaihettelevia,
epävakaisia olennoita kumpainenkin, eivätkä luota laisinkaan
toisihinsa. Alice'n luonne on kerroksittain, niinkuin vuolu-kivi.
Päällimäinen kerros on loistava pinta vaan, mutta kaiva syvemmältä,
niin löydät lämpöisen maa-lajin, jossa jalommatkin kasvit voivat
juurtua. Nykyään on hän ainoastaan pintana vaan, hänen täytyy
keikailla, seurata "muotia", ja tällä hetkellä ei hän toivo muuta kuin
rikasta avioa. Luonteensa pohjalla löytyy toki rikkaita aarteita ja
minä toivon, ett'ei hän mene naimisiin ennenkuin hän on tunkeutunut
sisimpäänsä ja oppinut tuntemaan mitä aarteita siellä löytyy. Nyt hän
purjehtii myötätuuleen, liehakoitsee oikealle ja vasemmalle ja saattaa
monen miehen mielettömäksi.

Kirjeeni on kyllä jo liiaksikin pitkä, mutta en voi sitä lopettaa,
lausumatta pari sanaa hää-kemuista. Kuvaa eteesi kaikki se loisto ja
komeus, jonka rikkaus saattaa hankkia! Kuvaa eteesi kaikki miehet
päihtyneinä sampanjasta! Kuvaa eteesi, jos voit, sulhanen, joka
kantamalla vietiin maata! Mitkä häät! Mutta mitäs tuo kaikki merkitsee?
Morsiamella oli kolme tahi neljä koristetta puhtaista kalliista kivistä
ja suuri paljous muita kaunistuksia. Kauanpa taitaa kulua, ennenkuin
jällensä pääsen tuollaisiin häihin. Minä olen aivan kyllästynyt
liialliseen komeuteen.

                         Oma Evasi.

J. K. Vielä sananen, armas ystävä -- oikea tunnon kysymys -- olisiko
tuo syntiä jos minä liehakoitsisin vähän herra Sydney'n edessä -- juuri
niin paljon kuin tarvittaisiin harmittaakseni _erästä_ henkilöä?
Sydney'n niin kutsuttu rakkaus ei käy syvälle. Hän varmaankin ottaisi
minut sentähden, ett'en ole niin aivan helppo saalis, ja että olen
jonkun aikaa ollut nuorten miesten lemmikkinä, mutta en usko että herra
Sydney'n sydän sortuisi kenenkään naisen tähden. Mutta kun tarkemmin
ajattelen asiaa en tahdo kuitenkaan liehakoida, tahdon koettaa toista
keinoa.

       *       *       *       *       *

Keskusteluni rouva van Arsdel'in kanssa murti tykkänään kaikki
tuulentupani!

Emme arvaa kuinka kauas kuvittelon kentille olemme joutuneet, ennenkuin
heräjämme. Nyt tunsin selvään, että minä lemmin Eva van Arsdel'ia, --
lemmin häntä niin suuresti, ett'en enää saattanut nukuttaa omaatuntoani
_ystävyys_ sanalla. Tämän olisi minun pitänyt huomaaman jo alusta, ja
nyt minä nuhtelin itseäni, ett'en ennen ollut tuota tunnustanut.
Ystävänä oli minua kohdeltu perheessä, sen parain aarre oli usein
jätetty johtoni alle, ja vaikka tiesin että tämä aarre oli toisen, olin
toki niin heikko, että mielistyin siihen. Minä en voinut onnitella
häntä toisen morsiamena, ja kun katsahdin takaisin tuohon ystävälliseen
suhteesen, joka välillämme oli syntynyt, huomasin, että oli parasta
pysyä hänestä erillä, niin paljon kuin mahdollista. Kaksi luonnetta,
joilla on aivan samat mietteet, samat tunteet, huomaavat tämän sangen
pian ja tuntevat, että he eivät voi elää eroitettuina toisistansa.
Selväähän oli, että jos Eva menisi naimisiin Wat Sydney'n kanssa, en
voisi vaaratta jatkaa sitä ystävyyttä, josta olin nauttinut näinä
viimeisinä viikkoina.

Kullakin kunniallisella miehellä on suuri edesvastaus siitä, jos hän
ryhtyy hellempään tuttavuuteen, jonka nuoren naisen kokemattomuus ja
viattomuus voipi hänelle tarjota. Miehen luonne, kasvatus ja asema
yhteiskunnassa tekee, että hän paremmin, kuin nainen, voipi kyllin
korkealle arvostella avioliiton tärkeyttä. Kukin mies tuntee
aistin-tapaisesti, että avioliitto tuopi myötänsä yksinomaisen
omistusoikeuden aviopuolisoon -- mutta miten silloin käypi jos tunteet,
ajatus ja koko olemus vaikuttavat, että joku muu henkilö miellyttää
enemmän kuin oma puoliso?

Pian huomaa mies henki-heimolaisuutta itsensä ja jonkun naisen välillä;
silloin vaatii hänen kunniansa ja omatuntonsa että hän tutkii tunteensa
ja päättää, mikä luonnon lakien mukaan on oleva tuon välttämätöin
seuraus. Minä olin laimiinlyönyt tuon varovaisuuden, sokeasti
antautuessani tämän uuden tunteen suloiselle lumousvoimalle,
senpätähden olinkin nyt sellaisessa tilassa, ett'en tietänyt miten
voisin astua eteen tahi taaksepäin.

Miten voisin äkkiä lopettaa tämän tuttavuuteni, joka oli niin
vaarallinen rauhalleni, selittämättä syytä, miksi sen tein, ja minkä
sanoisin syyksi? Voisin kyllä heittäytyä hänen jalkainsa eteen ja
tunnustaa kaikki -- mutta otaksu, että hän, naisen oman voiton
pyytämättömyydellä, ottaisi rakkauteni mieluummin, kuin arvoa ja
rikkautta; mitä minä silloin tekisin?

Jos minulla olisi ollut edes puoli Wat Sydney'n rikkaudesta, tahi jos
minulla edes olisi ollut vakinainen asema tarjota hänelle, niin olisin
häikäilemättä tunnustanut hänelle lempeni ja jättänyt onnemme hänen
päätettäväksensä. Mutta minulla ei ollut mitään vakituista asemaa, olin
köyhä enkä omannut muuta tarjottavaa, kuin oman itseni, ja kuka on
kyllin itserakas, että hän luulee voivansa vastata kaikkia maallisia
etuja? Eva oli sitäpaitsi rikkaan miehen tytär ja koko maailma pitäisi
minua turhanpäiväisenä onnen-hakijana, eikä minua kenkään uskoisi,
vaikka vakuuttaisin, että rakastan häntä ainoastaan oman itsensä
tähden. Mutta ennen kaikkia vastusti ylpeyteni minua köyhänä kosijana
menemästä rikkaasen perheesen! Jospa tietäisinkin, että Eva rakastaisi
minua, niin en sitä sittekään tekisi! Eikö koko maailma sanoisi, että
minä käytin tilaisuutta vetääkseni hänet loistavasta asemastansa alas
köyhyyteen ja halpaan kotiin? Ja olisiko tuo edes omasta mielestäni
oikein tehty häntä kohtaan?

Kun mies tekee työtä tullaksensa toimeen elämässä, oppii hän tuntemaan
rahan arvon. Franklin on sanonut: "Jos tahdot oppia tuntemaan rahan
arvon, niin koeta lainata rahaa". Minä mieluummin lausuisin: koeta itse
hankkia rahaa ja elää ainoastaan sillä mitä ansaitset.

Oma kokemukseni tässä suhteessa saattoi minut vakavammin ajattelemaan
tuon suuren edesvastauksen painoa, jonka mies ottaa päällensä, kun hän
saattaa hienon, ylellisyyteen tottuneen naisen omaan alhaiseen
asemaansa. Sivistys ja hienous ovat tuoneet mukanansa monta tarvetta,
ja sanottakoonpa mitä tahansa rakkaudesta ja myötätuntoisuudesta
onnellisen avioliiton pääperusteena, varma on kumminkin, että joku
määrä aineellista omaisuutta myöskin on tarpeen elämän sulostamiseksi.
Mies ja vaimo, jotka ovat aivan väsyneet päivän töistä, eivät jaksa
miellyttää toisiansa. Kysyin itseltäni, eikö minun, Evan todellisena
ystävänä, pitänyt toivoa, että hän menisi naimisiin jonkun kunnon
miehen kanssa, joka saattaisi pitää hänet sillä asemalla, johon hän oli
tottunut, tahi pitikö minun, jos voisin, anastaa tuon miehen sijan
hänen sydämessänsä.

Kun mies huomaa itsellänsä jonkun onnettoman kiihkon, on kunnon
miehellä, kaikeksi onneksi, aina lohdutusta tämän kadotetun ilon
sijassa siinä, jota hän toivoo elämässä saavansa toimeen.

Olipa siis onni, että Bolton'in ystävyys juuri tähän aikaan hankki
minulle vakinaisen kirjallisen toiminnan.



YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Uusia toiveita.


"Henderson", kysyi Bolton eräänä päivänä, "kuinka kauaksi olet 'Suuren
kansan-vallan' palveluksessa?"

"Ainoastaan tämän vuoden", vastasin minä.

"Tämän kysyn syystä, että minulla on sinulle tarjottavana vielä
edullisempi paikka. Hesterman ja kumpp. kutsuivat minut eilen salaiseen
kokoukseen. Heidän sanomalehtiensä ja aikakaus-kirjainsa pää-toimittaja
lähtee nyt matkalle Europaan ja he pyytävät sentähden minua tuohon
toimeen".

"Iloitsen sydämestäni, että saat itsellesi arvollisen paikan, sillä
nykyinen vaikutus-alasi on liian vähäinen", sanoin minä. "Otathan
vastaan tuon toimen?"

"Otanko tahi en, se riippuu sinusta", vastasi hän.

"En ymmärrä mitä tarkoitat".

"Asia on näetsen aivan yksinkertaisesti se, että tuo toimi on niin
vaikea, ett'en minä uskalla siihen ryhtyä, ell'ei minulla ole
kanssa-toimittaja, johon voin luottaa, niinkuin itseheni -- minä
tarkoitan _enemmän_ kuin itseheni", lisäsi hän.

"Sinä olet liian hyvä, Bolton", sanoin minä, "eikä minua mikään
miellyttäisi niin suuresti kuin tuollainen työ. Mutta minä melkeen
häpeän, kun kuulen miten sinä arvostelet kykyäni. Uskotko, että minä
kelpaan tuollaiseen toimeen?"

"Sitä en epäilekään", vastasi hän, "ja tässä tapauksessa olen minä
paras tuomari. Tämä paikka tarjoaa sinulle juuri mitä tarvitset --
vakavan paikan, vapautta lausua ajatuksesi ja hyvän palkan. Hesterman
ja Kumpp. ovat rikkaita ja tietävät kyllä, että ainoastaan runsaalla
palkalla saapi hyviä työntekijöitä".

"Mutta sinuahan he ovat toimeensa pyytäneet, eikä minua".

"Niinpä kyllä; minä olen jo vanhastansa tuttu heidän kanssansa, mutta
olen puhunut sinustakin heille; huomenna täytyy sinun seurata kanssani
sinne, päästäksesi heidän tuttavuuteensa. He ovat antaneet minulle
täydellisen vapauden tehdä liiton kanssasi ja jättäneet minulle
raha-summan, jota saan käyttää mieleni mukaan. Sanalla sanoen", jatkoi
hän hymyillen, "minä rupean pastoriksi ja sinä apulaisekseni.
Luonnollisesti tarvitset aikaa, ajatellaksesi ehdotustani. Tässä on
suunnitelma ehdoistamme; ota se mukaasi, mieti asiaa ja ilmoita
huomenna minulle päätöksesi".

Minä riensin huoneeseni, katselin ehtoja, jotka paperille olivat
kirjoitetut ja huomasin, että ne olivat paljon paremmat, kuin olin
toivonutkaan. Pää-tulo oli minulle ja ainoastaan vähäinen summa
Bolton'ille.

Seuraavana iltana, kun menin hänen luoksensa lausuin:

"Kuules, ystäväni! Nämät ehdot ovat aivan liiallisia!"

"Kuinka niin?" kysyi hän tyvenesti, katsahtaen ylös kirjastansa. "Mikä
siinä on liikaa?"

"Annathan minulle koko tulon".

"Odotahan kunnes näet mitä sinulta vaadin; ai'on kyllä käyttää sinua
niin paljon kuin maksankin".

"Tuskinpa saat itse mitään",

"Saan niin paljon kuin tahdon, ja siinä on kyllin. Minä olen, kuten
tiedät, kirjallinen eräkäs; minulla ei ole muuta perhettä kuin kissani
ja Stumpy-parka, minä en siis paljon tarvitse".

Kuullessansa nimeänsä mainittavan pystytti Stumpy korviansa ja heilutti
häntäänsä.

"Stumpy-parka", sanoi Bolton, "et tiedä, että olet rumin koira koko
Newyorkissa, mutta toki olet hyvänluontoisin kaikista".

Stumpy näytti erittäin onnelliselta tätä kuunnellessansa ja asetti
rumat käpälänsä Bolton'in polville.

"Ihminen on niin sanoakseni koirain Jumala", jatkoi Bolton, "enkä minä
voi ymmärtää miten ihminen voi olla kova koiraa kohtaan. Koira", lisäsi
hän silitellen Stumpy'n takkuisia selkä-karvoja, "on neljällä jalalla
kulkeva rakkaus, rakkaus suljettuna karvaiseen ruumiisen, rakkaus, joka
mielellänsä menisi vaikka kuolemaan lemmittynsä edestä, mutta jonka
ainoa vika on, ettei se taida haastaa -- ja sepä onkin kaikkein
liikuttavinta! Stumpy'kin mielellänsä puhuisi; sen rinta paisuu
tunteista, joita se tahtoisi ilmoittaa, mutta ei taida. Eikö niin
Stumpy?"

Stumpy katseli vakavasti Bolton'in silmiin. "Kauniit ovat silmäsi, sitä
ei voi kieltää! -- Ehkäpä ruma haukuntasi haudan tuolla puolen muuttuu
puheeksi -- ken tiesi! Tunnustan, että olen samasta luulosta Indianin
kanssa, joka luuli tuonelassa tapaavansa koiransa. Miksi noin paljon
rakkautta haihtuisi aivan tyhjään. Ei, Stumpy, me tapaamme toisemme
tuonelassa, eikö niin?"

Stumpy haukkui hiljaa vastaukseksi. "Sinun pitäisi olla perheen-isä,
Bolton. Miksi olet tuollainen eräkäs ja tuhlaat rakkautesi kissoihin ja
koirihin?

"Sinun, Harry, täytyy mennä naimisiin ja minä lupaan rakastaa lapsiasi
aivan kuin omiani. Senpätähden tahtoisinkin sinulle hankkia vakaan
aseman mitä pikemmin. Näetsen, koira kuolee ja se koskee kipeästi
sydämeeni. Jos sinulla nyt olisi poika mielistyisin minä häneen".

"Miks'et hanki omaa poikaa itsellesi, jota voisit lempiä?" kysyin minä.

"En, en voi; onni on määrännyt minut vanhaksi pojaksi".

"Älä puhu tuollaisia. Miksi aina pysyt tässä sopessasi, etkä liiku
mihinkään? Mikset ota osaa seura-elämään, vaan elät aivan kuin erakko
majassaan? Jospa kerran joutuisit maailman tohuun, niin varmaankin
mielelläsi jättäisit yksinäisyytesi".

"Etkö luule minun sitä koettaneen? Unohdat, että olen moniaita vuosia
vanhempi kuin sinä".

"Sinä olet vielä nuori ja kaunis; pitäisipä sinun käyttää sitä
hyödyksesi, Miksi jätät minulle koko palkan tuosta toimesta, etkä itse
pidä mitään?"

"Sentähden, että olen laiska -- tahi paremmin sanoen, ai'on antaa sinun
niskoillesi koko kuorman".

"Miksi sanot olevasi laiska, vaikka rakastat työtä itse työn tähden".
Kysymykseen vastaamatta lausui Bolton:

"Toinenkin syy, jonka tähden iloitsen tästä toimestasi, on se, että
toivon sen kautta voivani vaikuttaa jotakin hyvää Jim Fellows'illekin,
josta tahtoisin tehdä kunnon miehen. Nyt hän on oikea hulivili, joka
seuraa ainoastaan hetken halua ja antaa käyttää itseänsä mihin toimeen
tahansa".

"Hän on hauska seurakumppali, mutta järkevää ajatusta ei hän näy
tuntevankaan".

"Ja kuitenkin on maailmamme semmoinen, että Jim tulee paljon paremmin
toimeen kuin sinä tahi minä. Hänen vilkas narrimaisuutensa huvittaa
kaikkialla, ja nyt hän saapi lausua melkeen mitä hän itse vaan tahtoo.
Minä en kuitenkaan saata tulla toimeen häntä paitsi ja pidänkin sangen
paljon hänestä. Makea nauru on aina mieleeni, ja jospa olisin hyvällä
tahi huonolla tuulella saapi hän aina minut nauramaan", sanoi Bolton.

"Se toki on myönnettävä hänen kunniaksensa, että hänellä on hyvä sydän.
Ei hän koskaan tahdo loukata muita sukkeluuksillansa ja kiistoissa
puolustaa hän aina heikompaa. Vaikka hän onkin noin ylen iloinen ottaa
hän aina osaa toisen onnettomuuteen, ja auttaa mielellänsä köyhiä".

"Jim ei laisinkaan pidä väliä, mitä maailma hänestä lausuu", sanoi
Bolton. "Mutta", lisäsi hän äkkiä, "emmehän ole vielä keskustelleet
mitään serkkusi kirjeestä. Minulla on hänelle tarjolla paikka eräässä
viikottain ulostulevassa sanomalehdessä. Tahdotko kirjoittaa hänelle
siitä?"

"Suo anteeksi", sanoin minä, "mutta etkö tahdo itse kirjoittaa hänelle,
koska olet tuttu hänen kanssansa. Siinähän on syytä kyllin uudistaa
tuttavuutenne".

Bolton punastui ja istui hetken ääneti. Vihdoin lausui hän:

"Harryseni, surulliset seikat ovat yhteydessä tuttavuutemme kanssa. En
tahtoisi koskaan nähdä häntä jällensä, enkä uudistaa tuttavuuttamme.
Vast'edes tahdon sanoa miksi", lisäsi hän.

Seuraavana aamuna oli kirje pöydälläni. Se oli Bolton'ilta ja sisälsi
seuraavan:

"Henderson ystäväni!

Arvelematta voit ottaa vastaan toimen, jonka olen Sinulle tarjonnut,
sillä jos siinä on etuja on siinä vastuksiakin, joista et ole voinut
uneksiakaan; sillä ai'on vaatia Sinulta sellaistakin työtä, jota ei voi
rahalla palkita, ja ennenkuin opin sinut tuntemaan, en tuntenut ketään,
jolta olisin voinut niitä vaatia. Minä tarvitsen rohkean, tyynen ja
rehellisen ystävän, joka saattaa ajatella selvään ja tunnon-mukaisesti,
ystävän, joka voipi aina olla itseni sijasta, väliinpä johtajananikin.

Minä arvaan, että suuresti hämmästyt tätä lukiessasi. Mutta minä tunnen
Sinut aivan väärin, jos et ole ainoa tuhansien joukossa, johon voin
näin täydellisesti luottaa.

Sinä olet usein naureskellut minun eräkäs-tavoilleni, ja minun
velttoudelleni. Mutta minä olen aivan kuin murrettu laiva, jolle
valkama ja ranta ovat parhaimmat turva-paikat. Minä en enää luota
itseheni, omiin voimiini, enkä uskalla lähteä merelle, jos ei ystävän
luja käsi ole mukanani, johon saatan luottaa.

Minä astuin ensin elämään suurella itseeni-luottamuksella. Minä olin
vilkas luonteeltani, terveyteni oli hyvä ja minä opin kaikki helposti.
Ruumiini voimia karkaisin nurjimmalla tavalla. Minä ratsastin, soudin
ja painiskelin, ja vaikka olin kaikkien huvien toimeenpanijana, olin
toki aina etevimpiä yliopistossa. Minä luulin voimani ja terveyteni
olevan loppumattomia. Voimiani lisätäkseni rupesin nauttimaan väkeviä
juomiakin. Minä elin juuri kuin se, joka elää rahojensa nojalla, eikä
huomaa, että pää-oma kutistuu yhä pienemmäksi. Mutta kun olin kolme
vuotta ollut yliopistossa huomasin mitä tällainen elämä vaikutti. Minä
kävin voimattomaksi, en voinut enää hillitä itseäni -- minä eksyin
tieltäni. Minä kävin äreäksi, enkä sallinut kenenkään neuvoa itseäni --
vaikka kyllä huomasin kuinka vaivuin vaipumistani. Sisäisen tuntoni
ääniä tukahuttaakseni antauin turmiollisiin huveihin ja yliopiston
opettajat vihastuivat minuun. Vihdoin jouduin kiini eräästä pienestä
kahakasta ja tulin eroitetuksi yliopistosta.

Silloin jouduin Sinun kotiseudullesi lukeakseni ja opettaakseni.
Yliopiston opettajat antoivat mielellänsäkin hyviä lauseita opistani,
siten hankkiaksensa minulle tilaisuutta jällensä kohoamaan
turmiollisesta elämästäni. Nyt päätin muuttua tykkänänsä ja elinkin
sentähden erittäin siivosti. Samaan aikaan tutustuin serkkusi kanssa ja
silloin vietin pari unhottumatointa kuukautta, nauttien mitä puhtainta
onnea eläissäni olen nauttinut. Minä rakastin häntä koko sieluni
kiihkolla, rakastin häntä lemmellä, joka ei koskaan kuole. Hänkin
rakasti minua, ehkä enemmän kuin hän uskalsi tunnustaakaan, sillä hän
oli vielä aivan nuori, ainoastaan kuusitoista vuotta vanha. Mutta
ennenkuin ennätimme tunnustaa rakkauttamme toisillemme eroitti hänen
isänsä meidät toisistamme. Hän kuului sen koulun johtokuntaan, jossa
minä olin opettajana. Meidän välillämme nousi riita, jossa hän kohteli
minua niin ylpeästi, ett'en minä sitä voinut kärsiä. Minulla oli oikein
ja kun selitin perusteeni muille johtokunnan jäsenille myönsivät he
kaikki, että minä olin oikeassa -- mutta tätä voittoani ei Karolinan
isä voinut koskaan unhoittaa.

Ennenkuin tämä riita alkoi, olin ystävän tavoin käynyt hänen
kodissansa. Karolina ja minä saimme aivan vapaasti olla yhdessä.
Tavallisesti saatoin häntä kotiin koulusta ja samoin tein mainittuna
iltanakin, jolloin olin hänen isänsä kanssa riidellyt. Portilla tuli
hän meitä vastaan ja, estäen minua astumasta sisään, sanoi hän äreällä
äänellä, ett'ei hän enää kärsi nähdä minua talossansa ja sulki äkkiä
portin edessäni.

Joku aika tämän jälkeen jouduin minä keskusteluun hänen kanssansa,
jolloin hän moitti minua siitä että petoksella olin pyrkinyt toimeeni,
vakuuttaen ett'en koskaan olisi päässyt koulun opettajaksi enkä heidän
perheisinsä jos he olisivat tunteneet miten yliopistossa olin elänyt.
Turhaa oli puolustaa itseänsä. Minä kyllä tiesin, että olin tuntoni
mukaan täyttänyt virkani ja ett'ei oppilailla eikä heidän
vanhemmillansa olisi mitään minua vastaan moittimista; mutta joku
vihamieheni oli saattanut yliopisto-elämäni hänen korviinsa ja nyt hän
mieluummin näkisi tyttärensä haudassa, kuin minun vaimonani.

Seuraavana päivänä ei Karolina tullutkaan kouluun; hänen isänsä oli
lähettänyt hänet viidenkymmenen englantilaisen penikulman päähän
toiseen kouluun.

Minä en seurannut Karolinaa enkä kirjoittanutkaan hänelle. Mieleni kävi
hyvin synkeäksi. Entinen kurja elämäni asettui myöskin nyt eteeni ja
saattoi kauheat tuskat sydämelleni. En ollut ennen ajatellutkaan kuinka
vaarallista on herättää lemmen tunteita nuoren naisen povessa. Vasta
kun Karolinan isä niin ankarasti moitti minua siitä, huomasin kuinka
väärin olin tehnyt, mutta tämän vikani ko'in parantaa sillä, että
vast'edes pysyin kaukana hänestä, enkä häirinnyt hänen rauhaansa.

Nyt päätin, ett'ei hän saisi kuulla mitään minusta, ennenkuin olisin
kyllin vahvalla perusteella, voidakseni tarjota itseni hänen
suojelijaksensa. Mutta niinkuin moni muukin huomasin, että olin tehnyt
päätöksiä, joita en voinut täyttää. Mies, joka väkevillä juomilla
tahtoo virkistyttää voimiansa, ei tiedä kuinka vaarallisella pohjalla
hän seisoo, -- hän ei koskaan voi luottaa itsehensä. Hän on ottanut
palvelijan, joka pian muuttuu hirmu-haltijaaksi. Hän kyllä kokee
karkoittaa sen luotansa mutta huomaa, ett'ei hän enää voi tulla toimeen
sitä paitsi.

Sanalla sanoen, väkevien juomien käyttäminen hermojen vahvistamiseksi
matkaan saattaa taudin, jonka raivotessa ihminen ei voi hallita
itseänsä enemmän kuin kuumeen houreissa -- taudin, jota ei muut ymmärrä
ja jota ei kenkään sääli.

En voi sanoilla selittää sitä kauheata epä-toivoa, joka valtasi minut,
kun väliin jouduin tuollaiseen tautiin, jolloin ystäväni ja omatuntoni
aina minua soimasivat ja jolloin luulin tulleeni hulluksi. Muistan
nuorena poikana lukeneeni kertomuksen eräästä hää-seurasta, joka
iloisesti purjehteli Norjan rannalla ja joka vähitellen, mutta
auttamattomasti, tuli vedetyksi Mal-virran kurimukseen. Mikä kauhea
hetki eikö se lie ollut kun perämies ilmoitti, ett'ei laiva enää
tottele peräsintä, ja kuinka kauhea eikö se tunne mahtanut olla, joka
anasti koko seuran, kun he huomasivat, että he vastustamatta olivat
kuoleman omia! Kirkkaana loisti vielä aurinko siintävältä taivaalta ja
ranta, viheriöine puineen, visertelevine lintuineen ja tuoksuvine
kukkineen oli aivan lähellä, mutta virta kuljetti heitä kauhealla
vauhdilla yhä pienenevissä pyörteissä rannalla seisovain ystäväin,
vanhempain, veljien ja sisarien sivutse, jotka varoitellen huusivat,
voimatta auttaa heitä. Toivottomina, pelastamattomina veti kurimus
heitä syvyyteen, vaikka koti ja ystävät ja kaikki, jotka tekevät elämän
suloiseksi, olivat niin lähellä.

Aivan tuollaisia hetkiä olen minäkin saanut kokea, kun minä jo luulin
pääseväni toivojeni perille, kun luulin saavani oman kodin, lempivän
puolison, suuren maineen ja rikkauksia -- mutta jotka kaikki menetin
samalla kun tunsin, että kohtaloni kuljetti minua tuon näkymättömän
kurimuksen pohjattomuuteen.

Kuta lujaluontoisempi mies on, sitä suuremmat ovat hänen tuskansa; kuta
suurempi hänen kunnian-tunteensa on, sitä katkerammat ovat vaivat ja
monesti olen kiittänyt Jumalaani, ett'en ole myrkyttänyt naisen elämää,
pakoittamalla häntä läheisyydessäni huomaamaan kuinka yhä enenevä
synkeys on kietoutunut sieluni ympäri.

Mutta maailma vaatii, että aina pysymme mukana, muutoin jäämme jälkeen.
Ainoa, joka minulla nyt oli tehtävänä, oli ryhtyä johonkin työhön, joka
poistaisi mieleni heikkouden. Nykyaikaan pidetään ajatusten pukemista
sanoihin suurena taitona, josta maksetaan sangen hyvin. Tämän kautta
olen minäkin hankkinut itselleni nimen ja sijan maailmassa -- vieläpä
enemmänkin, sillä toivon tehdä jotakin hyvääkin.

Minä päätin siis parantaa hulluuteni, ja ensimmäiseksi ehdoksi määräsin
ankaran työn. Minä toivon, että minussa löytyvä terve puoli vähitellen
poistaa kaikki sairaat ja epäraittiit osat, ja luonto on laupias, se
antaa vikamme anteeksi ja parantaa kaikki vammat. Siitä saakka kun opit
minut tuntemaan olet huomannut, että teen säännöllisesti ja ahkeraan
työtä, että vältän kaikkia vietteleviä seuroja, ja ett'en maista mitään
väkevää. Omituinen seikka tässä kohden on se, että kauan aikaa olemme
aivan vapaat tuosta vaarallisesta halusta, jopa väliin kammoammekin
kaikkia väkeviä juomia; mutta tämän petollisen tyyneyden takana on aina
vaara valveilla. Pari kolme pisaraa alkoholia lääkkeessä, jonka
lääkärit pelkäämättä meille tarjoavat, voivat saada hulluuden
uudistumaan. Hetken varomattomuus voipi turmella monen vuoden ankaran
työn. Ennenkuin tämän huomasin, jouduin aina uudestaan hulluuteeni,
sillä minun kaltaisilleni on maailma täynnä ansoja ja muu ei niitä
pelasta kuin pako.

Nyt olen kauan aikaa ollut vapaa taudistani, niin että voisin luulla jo
päässeeni siitä kokonaan, ell'en niin usein ennen olisi jällensä
langennut tällaisten petollisten luulo-parantumisten jälkeen.

Nuori Hesterman oli kumppalini ja uskottu ystäväni ylioppilas ajalla;
myötä- ja vastoin-käymisissä on hän aina ollut ystäväni. Minä olen
tahtonut palkita hänen ystävyyttänsä, vaikka voimia väliin on
puuttunutkin.

Ainoa syy, jonkatähden nyt otin tämän toimen, oli, että toivon tekeväni
tulevaisuutesi vakavammaksi ja luulen voivani auttaa Karolinaa.

Tämän uskallan tehdä ainoastaan siinä toivossa, että saan palkkioksi
Sinulta ystävyyttä, joka ei ole tuota tavallista laatua -- sanalla
sanoen veljellistä rakkautta. Jos kiusaus tulisi päälleni, niin et saa
antaa minun turmella sekä itseni, että sinut, vaan Sinun pitää viedä
minut johonkin sairas-huoneesen kunnes paranen.

Kun pyydän Sinulta tuollaista ystävyyttä, olen iloinen, että voin
palkita Sinua, tarjoamalla Sinulle sellaisen palkan, että tulet muista
riippumattomaksi, että voit hankkia itsellesi oman kodon -- autuus,
jota minä en voi toivoa itselleni. Kerran minäkin pääsen voitolle, sen
tunnen sisimmässäni, joko tässä tahi tulevassa elämässä. Minä luotan
Jumalan isälliseen rakkauteen ja olen vakuutettu siitä, että hänellä on
oma tarkoitus silläkin, kun hän antaa meidän sokeasti hoiperrella
elämän läpi, niinkuin me teemme. Minä tunnen, että koko kiusaus on
aivoissa ja hermostossa. Tuo aivo-parkakin pääsee kerran rauhaan,
levoittuu, kylmettyy ja minä saan vapaasti ajatella miksi minun tuli
kamppailla tämä kova taistelu. Niin, _kuolemattomuus_ antaa meille
toivon, joka palkitsee elämän selittämättömän katkeruuden.

Nyt ymmärrät miks'en tahdo joutua sen naisen pariin, joka on ainoa,
jota olen rakastanut, ainoa, jota voin rakastaa ja jonka rauhaa pelkään
häiritä. Suurin iloni on kuitenkin tehdä jotakin hänen eduksensa; mutta
ymmärräthän, ett'ei _hänen_ pidä koskaan saaman siitä tietoa.

Suo vielä sanoani, että olet paljon läpikuultavampi, kuin itse
luuletkaan. Ystävyyden tarkat silmät pian huomaavat, että Sinä lemmit,
mutta että kainostelet ja viivyt, syystä ett'et tahdo tarjota
lemmityllesi alhaista asemaasi; mutta etkö pidä sitä kohtuullisena,
että annat hänelle tilaisuutta valita _miehen_ ja _rikkauden_ välillä?
Ja jos suostut minun ehdotukseeni, niin saat sitä paitse sangen
arvollisen aseman yhteiskunnassa ja hyvät tulot. Mene sentähden hänen
luoksensa, sano miehen vakavuudella, että lemmit häntä -- ja jos hän on
sinulle ansiollinen, saat Sinä hänet omaksesi.

Antakoon taivahinen Sinulle oman kodin ja oman lieden, Harry;
vanhuksena tahdon minä lämmitellä itseäni koti-onnesi ääressä. Aina
olen oma

            Boltonisi".



KOLMASKYMMENES LUKU.

Levottomuutta.


Edessämme on Idan työ-huone. Ida istuu kirjoitellen eräästä kirjasta;
Eva neuloo. Äkkiä lausuu Eva:

"Voi, kuinka kauheasti ikävää kaikki on! Minä olen väsynyt huveihin,
väsynyt Newyork'iin, joka on niin yksitoikkoinen kuin mahdollista.
Olisinpa edes mies, niin ottaisin matkalaukun käteeni ja lähtisin oitis
Europaan. Rakas Ida, pane nyt pois tuo työsi ja haastele hetkinen
kanssani!"

Ida asettaa kirjan ja kynän pois ja kysyy:

"Mistä sinä nyt haluat haastella?"

"Sen kyllä tiedät! Tahtoisin mielelläni tietä mikä _erästä_ vaivaa. Hän
ei tullut eilenkään luoksemme ja kun kysyn Jim Fellows'ilta, miks'ei
hänen ystävänsä tullut, vastasi Jim että Henderson on viime aikoina
käynyt niin alakuloiseksi, eikä enää käy missään".

"Mutta enhän minä, rakas Evani, voi antaa mitään selvitystä tässä
asiassa, enhän minä tiedä enemmän kuin sinäkään".

"Tiedätkös, Ida, kun me tänään jälkeen puolen päivää pysähdyimme
puistossa ja menimme lehtimajaan, tuolla mäen kummulla, näin minä hänen
kiiruhtavan ulos toiselta puolelta, kun me astuimme sisään toiselta
puolen, juuri kuin olisi hän peljännyt tavata minua".

"Sepä oli kummallista!"

"Kummallista! Niinpä se olikin, mutta mikä oli vielä oudompaa oli se,
että hän istui niin lähelle meitä, toiseen lehtimajaan, että hän aivan
voi nähdä meidät ja kuulla mitä puhelimme. Bella Forester ja Wat
Jerrold olivat kanssani ja me naureskelimme ja olimme erittäin
vilkkaalla tuulella. Enpä muista aikoja koska olisin nauranut niin
paljon ja ollut niin vallatoin kuin tänään; kuinka narrimaista eikö
siis ollut, että hän istui ja katseli meitä, kuin huuhkaja pensaasta,
eikä tullut ottamaan osaa ilosta! Minä aivan tuskaannun häneen; enpä
kärsi nähdä, että hän käyttää itseänsä tuolla tavalla."

"Se on kyllä harmillista, Eva, mutta miksi sitä ajatteletkaan kun et
sille taida mitään tehdä kumminkaan?"

"Siksi, etten voi olla sitä ajattelematta. Jos joku henkilö on
ystäväsi, jos olet huvitettu hänen seurastansa, etkö pidä laisinkaan
väliä pakeneeko hän sinua tahi ei? Sitä et suinkaan voi. Me olimme
ystäviä, sangen hyviäkin ystäviä, ja enpä häpeä tunnustaa, että
kaipaan häntä sangen paljon -- ja sitte tuo hänen omituinen
käytöksensä! Minä luulin että sinäkin kaipaisit häntä?"

"Kaipaanpa minäkin häntä vähän, mutta niinkuin tiedät on minulla paljon
muuta ajattelemista, minulla on määrätty työni joka päivä".

"Mutta, Ida, eikö hän mielestäsi käyttänyt itseänsä juuri
kuin -- -- --"

"Juuri kuin hän rakastaisi sinua, ai'ot sanoa".

"Hm -- -- niin".

"Niin se minustakin näytti, jos saan päältäpäin päättää. Mutta, rakas
Eva, miehet usein mielistyvät naisiin, ilman että he aikovat naida
heidät".

"Kukapa ajattelee naimista hänen kanssansa? sepä olisi hauskaa tietää.
Minä en kumminkaan sitä tee".

"Ehkä hän on huomannut, että _hän_ mielellänsä naisi sinut, ja ehkä
jostakin syystä pitää sitä mahdottomana ja sentähden koettaa välttää
seuraasi".

"Siinä hän tekisi sangen tyhmästi. Toivonpa ett'en olisi ikänäni häntä
nähnytkään".

"Miehellä on tällaisessa kohdassa se etuus, että hänellä on määrätyt
pyrintönsä, joihin hän saapi kokonansa antautua".

"Aivan totta, Idaseni; mutta mikä pyrintö voipi meillä tytöillä olla,
meillä, jotka saamme ilman vaivaa kaikkia mitä tarvitsemme -- niinkuin
esimerkiksi minäkin?"

"Mutta näethän, että minulla on pyrintöni!"

"Sen kyllä tiedän, että sinulla on, mutta sinä ja minä olemme aivan
erinlaatuiset. Minulle olisi yhtä mahdotointa elää sinun tavallasi,
kuin kalalle uida kuivalla maalla".

"Näetsen, Eva, tuo työtöin, pintapuolinen elämäsi on syynä kaikkiin
suruihisi. Te nykyajan naiset ette tee muuta kuin huvittelette
itseänne. Seurauksena siitä on, että te pian väsytte kaikkiin
huveihin ja että pieninkin kohteliaisuus miehen puolelta näyttää
silmissänne erinomaisen suurelta. Senpätähden on varsin vaarallista,
että ajattelet -- --"

"Älä nyt saarnaa enää, Ida! Minä _en tahdo_ enää ajatella häntä
vähintäkään ja siten pääsen siitä asiasta! Minä ajan hänet oitis ulos
aivoistani ja suljen oven. Anna, Ida, minulle joku sinun ikävimmistä
kirjoistasi, niin koetan tehdä otteen siitä, niinkuin ennen koulussa
teimme. Kas! tässähän on 'Ihmisen synnystä'. Minä ryhdyn oitis työhön."

Eva otti kynän ja paperia ja alkoi käännellä kirjan lehtiä.

"'Luonnollinen valikoitseminen'. Hyi, kuinka ikävää! 'Hänen apinan
kaltainen ruumiinsa'. Häpeäisinpä puhua noin esi-isistäni. Apinoita!
miks'ei joku jalompi eläin ole valittu esi-isäksemme, esimerkiksi
jalopeura tahi hevonen? Eikö tämä ole hyvin ikävä kirja, Ida?"

"Ei se minun mielestäni kumminkaan ole ikävä. Minä luen sitä suurella
mielihalulla, mutta myöntää täytyy, että sitä on vaikea ymmärtää".

"Minä en ole kirjaa lukenut, mutta herra Henderson antoi minulle siitä
niin selvän kuvauksen, että hyvin tunnen sen sisällön. Hän kuorii aina
kerman kustakin kirjasta ja antaa sen minulle, niin ett'en tarvitse
maitoon kajotakaan. Muistuu mieleeni viimeinen keskustelumme. Me
haastelimme Darwin'ista ja minä sanoin, että tämä uusi oppi mielestäni
aivan vastustaa raamatun oppia. Me emme siis olisikaan _langennut_
suku, vaan _edistyvä_, joka nyt on korkeimmallansa; ja minne 'paratisin
yrttitarha' sitte joutuisi? Minä ilmoitin herra Henderson'ille, ett'en
minä ai'o luopua Milton'in ja raamatun ihanasta runollisuudesta
sentähden, että Darwin on saanut päähänsä, että esi-isämme
seitsemänkymmentäviisi miespolvea taaksepäin ehkä oli paksu,
leveänenäinen babiani, huippu-korvilla".

"Eva kulta, sinulla on suuria syitä uskoa ja olla uskomatta. Usko sitä
vaan, joka on mielestäsi miellyttävintä ja runollisinta".

"Aivan niin, Ida; ja niin teenkin etenkin mitä tulee noihin aikoihin
kuusitoista miljonaa biljonaa vuotta takaperin? Kenpä tietää mitä
silloin tapahtui? Kenpä oli näkemässä miten koko näkyväinen maailma
syntyi alkusolukkeesta? Paljoa helpompi on uskoa paratiisin löytyneen,
sillä se on paljon runollisempaa ja kauniimpaa, mutta herra Henderson
sanoo, että vaikka uskommekin tätä uutta teoriaa, on tuo pyhä kirja
kuitenkin aina yhtä tosi. Enpä ole koskaan tavannut miestä, joka
samalla olisi niin syvä-mietteinen ja Jumalaa pelkäävä, kuin hän on".

"Minä luulin, että sinä luet Darwin'ia, etkä ajattele herra
Henderson'ia".

"Edellistä minä teenkin; mutta miten lienekään, kaikki muistuttaa minua
hänestä, sillä olemme haastelleet melkeen joka aineesta -- ja, totta
puhuakseni, luulenpa että olen laiska. Minä en rakasta kovaa, ankaraa
työtä; minä tarvitsen jonkun joka koko teoksesta noukkii parhaimmat
kohdat ja asettaa ne eteeni. Mielelläni kuulen pää-sisällön kirjasta,
esiteltynä harvoilla, selvillä sanoilla, voidakseni päättää onko sitä
uskominen tahi ei. Eikö sentähden ole harmillista, että tämä maailma on
niin järjestetty, ett'ei meillä saa olla järkevä, viisas mies
johtajanamme, ilman että tuo ijankaikkinen kysymys naimisesta asetetaan
etupäähän? Jos nainen koettaa olla järkevän miehen ystävänä, huudetaan
paikalla, että hän kokee hankkia miestä itsellensä. Nyt tuo Henderson
parka on aivan onnetoin, hän on laihtunut, käynyt kalpeaksi ja
synkkämieliseksi; mutta minä en saa kirjoittaa riviäkään hänelle,
pyytääkseni häntä tulemaan lopettamaan esityksensä Darwin'in opista.
Mutta enpä minä sitä tahdokaan tehdä, sillä olenpa liian ylpeä ottamaan
ensi askeletta tahi antamaan pienintäkään viittausta siitä, ett'ei
hänen poissa-olonsa ole yhtä hauska kuin hänen läsnä-olonsa."

"Eva, minä kirjoitan hänelle, ja pyydän häntä tulemaan _minua_
tervehtimään. Minä en ensinkään pelkää mitä hän minusta ajattelee."

"Älä, älä, Herran nimessä, sitä tee, Näyttäisipä siltä kuin me
kaipaisimme häntä -- älä kirjoita. Miehet käyvät hyvin itserakkaiksi
jos huomaavat, että me kaipaamme heitä".

"Mutta en ole koskaan huomannut rahtuakaan itserakkautta herra
Henderson'issa."

"Ehk'ei. -- Mutta, Ida, eikö tuo ole varsin kummallinen, tuo
naimis-kysymys? Kaikki ihmiset vakuuttavat, että me elämme ainoastaan
joutuaksemme naimisiin; kaikki romanit loppuvat naimisella, useimmat
runot tarkoittavat jotakin sinnepäin, kaikkialla kuulemme siitä
puhuttavan ja kuitenkin täytyy meidän teeskennellä, ett'emme laisinkaan
pidä siitä lukua. Jos joku miellyttävä mies kokee voittaa meidän
suosiota täytyy meidän teeskennellä täydellistä kylmyyttä, kunnes hän
tekee tuon tärkeän kysymyksen."

"Minä myönnän, että se on epäkohta elämässämme; mutta minä vältän sitä
kulkemalla omaa polkuani. Minulle avio olisi este; se kumoaisi kaikki
entiset suunnitelmani ja pakoittaisi minut tekemään uusi ohjelma
elämälleni, ja sitä minä en viitsisi."

"Oletko järkähtämättömästi päättänyt aina elää naimattomana?"

"En; mutta en ai'o mennä naimisiin ennenkuin löydän jonkun, joka on
minulle kalliimpi kuin kaikki muu maailmassa. En kaipaa avioa ollakseni
onnellinen. Minä en tarvitse apua toimeen tullakseni ja sitäpaitsi on
minulla määrätty pyrintöni, nimittäin aukaista tietä, jolla moni muukin
nainen voi päästä itsenäisyyteen ja varallisuuteen."

"Hartaasti toivon että voisin olla kaltaisesi, Ida! mutta minä en voi.
Näyttää siltä kuin avio-liitto olisi ainoa pyrintö, jonka tähden meidän
tulee elää. Sitte vasta maailma lakkaa yhä meistä puhumasta. Siinäpä
syy miksi minäkin kerran olin aivan vähällä joutua naimisiin Wat
Sydney'n kanssa. Maria-täti taisteli niin urhollisesti minua vastaan ja
lateli eteeni sellaisia loistavia etuja, ett'en oikein tietänyt, mitä
minun piti tehdä. Mutta tuttavuuteni herra Henderson'in kanssa on
vakuuttanut minua siitä, että olisi ollut kovin tuskallista elää
yhdessä miehen kanssa, jolle en voisi lausua kaikki ajatukseni. Nyt en
saa puhella herra Henderson'in kanssa, enkä tahdo mennä naimisiin Wat
Sydney'n kanssa; mitä minun siis tulee tehdä? Pitääkö minun pukeutua
viheriäiseen pukuun, lukea Darwin'ia, tutkia sanakirjoja ja käydä
läpi-oppineeksi naiseksi? tahi menenkö laupeuden sisarien joukkoon,
rupeanko käymään valkoisessa päähineessä ja harmaassa hameessa, saaden
siten koko maailman uskomaan, että teen siten, syystä ett'en voinut
saada Wat Sydney'tä miehekseni, (sillä niin he varmaankin luulevat),
tahi mitä minun pitää tehdä? Vaikein pula on äitini ja Maria-tädin
kanssa. Onpa kyllä ihme että äitimme elää, vaikka sinä olet valinnut
noin omituisen polun elämässä; mutta jos minäkin kokisin asettaa eteeni
itsenäisen 'silmä-määrän', niin pelkään, että äiti-parkamme kuolisi
surusta".

Nyt astui Alice sisään nopein askelin ja lausui vilkkaasti:

"Tytöt hoi! Nyt on Wat Sydney palannut takaisin ja aikoo laittaa suuren
croquet-huvin Clairmont'issa. Me olemme luonnollisesti kaikki,
kultareunuksisilla kutsumus-kirjeillä, pyydetyt sinne tulemaan.
Höyry-alus, soiton kanssa, kuljettaa vieraita sinne ja kemut tulevat
mitä loistavimmiksi. Siellä poltetaan ilo-tulia ja sitte matkustetaan
kotia kuutamossa -- eikö tuo ole hupaista ja miellyttävää? Mielestäni
on Wat Sydney erinomainen -- ja kaiken tämän tekee hän sinun tähtesi,
Eva; sen tiedän varmaan."

"Ole vaiti, narrimainen lapsi, sitä en uskokaan. Luulenpa varmaan, että
hän pitää nämät huvit ilmoittaaksensa, että hän on kihloissa jonkun
toisen kanssa."

"Eipä varmaankaan!" vastasi Alice; "äsken tapasin Jim Fellows'in, joka
kertoi, että kaikki ihmiset ovat aivan kuin hulluja saadakseen olla
mukana tällä huvimatkalla, sillä siitä toivotaan jotakin varsin
erinomaista, jotakin aivan tavatointa!"

"Tuleeko Jim sinne?"

"Tulee; hän näytti sekä omansa että Henderson'in kutsumus-kirjeen ja
sanoi ottavansa Harryn mukaansa, tahtoipa hän tahi ei. Hän sanoi että
Henderson kirjoittelee, lukee ja tekee työtä kuin hullu, ja hän lupasi
väkisin tuoda hänet mukaansa, jos hän ei tule mielisuosiolla. Tule
kanssani, Eva, niin mietitään miten pukeumme sinne. Meillä ei ole
kumpaisellakaan sopivaa pukua sitä varten".



YHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Kohtalo.


Bolton'in kirje sai tunteet rinnassani kauheaan liikkeesen. Jo heti
ensi hetkestä olin häntä ihmetellyt, ja tämä ihmetykseni eneni päivä
päivältä. Hänen perinpohjainen oppinsa ja hänen tarkkuutensa herättivät
ihmetykseni samalla, kuin hänen ystävyytensä minua kohtaan sai sydämeni
sykkimään kiitollisuudesta. Tuo salaisuus, joka häntä ympäröitsi, antoi
tälle ihmetykselleni vielä enemmän kiihoketta. Tämä hänen kirjeensä,
jossa ilmestyi niin paljon synkkämielisyyttä ja rehellistä totisuutta,
salli minun heittää silmäyksen hänen sisimpäänsä. Tämä kirje oli
avaimena tuohon tyveneen kärsivällisyyteen, jolla hän maailmaa katseli.

Tuo heikkous, jonka hän niin kaunistelematta oli minulle tunnustanut,
on pidettävä ainoastaan nuoruuden varomattomuutena; sillä ken voi
edeltäpäin arvata niiden seurauksia. Kymmenestä nuoresta miehestä,
jotka antautuvat väkevien juomien nauttimiseen, löytyy ehkä viisi,
joiden rinnassa väijyy tuo käärme, joka vasta on oleva heidän
leppymätöin hirmu-haltijansa, jota ei kyyneleet, ei rukoukset, ei
sielun tuskakaan voi sovittaa, ja jonka kanssa he saavat taistella yhtä
turhaan kuin muinoin Laokoon. Mutta laulut, seppeleet ja runous
ympäröivät maljaa, ja pilkka ja ylenkatse on sen palkkana, joka ei
uskalla siihen kajota.

Tämä kirje liikutti minua sangen suuresti, sillä se ilmoitti niin
paljon kärsivällistä arvollisuutta, niin suurta vakavuutta tuon kovan
totuuden esittelemisessä ja niin paljon oman voiton pyytämättömyyttä.
Mielestäni tuomitsi hän toki liian ankarasti itseänsä ja ajattelin,
että tässä olisi naisella hyvä tilaisuus vaikuttaa paljon hyvää,
tekemällä hänen luontonsa lujemmaksi ja siten voiton varmemmaksi.

Minä riensin, kirje kädessäni, hänen huoneesensa. Oli hämärä ja hän
istui akkunan luona tuijoittaen pimenevää taivasta, vaikk'en minä
voinut eroittaa hänen kasvojansa. Löytyy asioita, joista mieluummin
haastelemme pimeässä, joista puhuessamme näkyväiset esineet ovat
haitaksi, sillä pimeässä puhuttelee sielu enemmän välittömästi sielua.

"Bolton!" huudahdin minä, "olen _ystäväsi_ kaikissa elämän vaiheissa,
olen ystäväsi elämässä ja kuolemassa".

"Kiitos Harry", lausui hän vakavasti, hiljaisella äänellä, "sen kyllä
tiesin".

"Mutta, Bolton, sinä tuomitset itseäsi liian ankarasti. Miksi sinä
hylkäät sen ilon, jonka muut miehet, jotka eivät läheskään voi asettua
rinnallesi, vaativat itsellensä? Olisinpa minä nainen, niinkuin
Karolina, niin eläisin mieluummin kanssasi, ottaen osaa vaaroihisi ja
levottomuuteesi, kuin eläisin rauhallisesti jonkun toisen miehen
kanssa".

Hetken istui hän syvissä mietteissä; vihdoin lausui hän hitaasti:

"Karolina onnekseen ei ajattele samoin kuin sinä; varmaankin on hän jo
unhottanut minut, ja minä en tahtoisi millään ehdolla herättää hänen
rinnassansa uudestaan niitä tunteita, joita hän ennen tunsi minua
kohtaan".

Kun ajattelin Karolinan elämää, huomasin kuinka kova naisen kohtalo on,
kun hän on vangittuna sillä seudulla, josta hänen pitäisi päästä
surullisia muistoja pakoon. Ajattelin yksitoikkoista hiljaisuutta siinä
pienessä kaupungissa, jossa Karolina oli kaiken ikänsä elänyt;
ajattelin hänen tuskaansa ja levottomuuttansa, haluansa päästä muihin
suhteisin, muihin oloihin, jonka hän lausui minulle ennen Europaan
lähtöäni. Hän oli kertonut minulle elämäkertansa, mutta jätti
mainitsematta tärkeimmän kohdan siitä. Muistui mieleeni kuinka
huolettomasti, melkeen pistelevästi, hän puhui sydämen asioista. Tekikö
hän niin sentähden, että hän oli unohtanut? Tahi oliko isänsä kuvannut
hänen rakastajaansa niin kurjaksi, että hän luuli tämän ei ansaitsevan
muuta kuin ylenkatsetta? Ehkä Karolina piti Bolton'in ylpeän vaiti-olon
kylmäkiskoisuutena; ehkä hän, muistellessansa tuttavuuttansa Bolton'in
kanssa, harmilla ajatteli, että tuo hurjapäinen ylioppilas,
joutohetkien hauskuudeksi oli leikitellyt hänen kanssansa, niinkuin
leikki-kalun kanssa. Edellisissä kirjeissäni olin Karolinalle puhunut
paljon Bolton'ista ja kertonut että löysin hänen valokuvansakin
Bolton'in säästöissä. Vastaukseksi tähän oli eräässä kirjeessä, jossa
hän haasteli yhtä ja toista, seuraava lyhyt jälki-kirjoitus; "Tuo herra
Bolton, josta puhut oli, siihen aikaan kun Sinä olit yliopistossa,
täällä opettajana ja minä olin hänen oppilaansa; mutta sitte en ole
häntä nähnyt enkä kuullut hänestä mitään. Minä olin silloin vielä aivan
nuori ja pidin häntä oivallisena miehenä, mutta olin silloin niin
kokematoin, ett'en voinut tehdä omantakeista arvostelua". -- Kaikkea
tätä ajattelin, istuessani pimeässä Bolton'in huoneessa.

"Luuletko tehneesi oikein, niinkuin teit?"

Syvä hiljaisuus vallitsi; vihdoin vastasi hän, huoaten raskaasti.

"Luulen; sillä olen vakuutettu siitä, että kuta vähemmin Karolina
muistaa minua, sitä parempi".

"Mutta etkö luule, että äänettömyytesi, että tuo teeskennelty
välinpitämättömyytesi on koskenut kipeästi hänen sydämeensä?"

"Ehkä; mutta sitä helpomminhan hän on minut unohtanut, ja sehän oli
aivan välttämätöintä".

"Bolton, sinä arvostelet aivan väärin itseäsi".

"Sinä et tunne kaikkia, Harry. Kauaksi merelle tulin temmaistuksi,
vaivuin syvälle aaltojen alle, jotka kohisten peittivät minua".

"Mutta nyt, Bolton, nyt sinä taas olet kuivalla maalla".

"Ja toki voin silmänräpäyksessä olla uudestansa samassa kadotuksessa",
lausui hän kauhistuksella. "Joku päivä sitte, kun olin päivällisellä
Hesterman'in luona oli hänellä erittäin hienoja viinejä, joita hän
sydämellisellä ystävyydellä tarjosi minulle, mutta joiden paljas
hajukin teki minun levottomaksi. Katselin tuota pientä lasia, johon
hän oli kaatanut erittäin hienoa sherryä ja se näytti silmissäni
sydän-vereltä. Jos olisin maistanut ainoankin pisaran siitä, ainoankin,
niin olisin monta viikkoa ollut halveksittava ja kelvotoin kurja. Mutta
Hesterman ei sitä ymmärtänyt -- sitä ei voi kenkään muu ymmärtää kuin
se, jolla on sama katkera kokemus kuin minulla on. Se olisi tulena
hyökännyt aivoihini ja silloin olisi pelko, kunniantunto ja kaikki
hyvät päätökseni haihtuneet tuuleen ja olisin vastustamattomasti
tyhjentänyt kaksikymmentä lasia, enkä yhden lasin, ja silloin olisit
saanut etsiä minua jostakin noista kurjuuden luolista, joihin
paholaisen vallitsemat pakenevat, kun vimma tulee heidän päällensä, ja
jossa he turmelevat ja raatelevat itseänsä kunnes raivo on ohitse. Tämä
on usein tapahtunut minulle, suuren itsenikieltämisen ja petollisen
toivon jälkeen. Kova, leppymätöin kohtalo näkyy tuominneen minut tuon
tuostakin kärsimään hukkuvan ihmisen kaikki tuskat -- syöksyn
syvyyteen, taistelen vimmatusti, olen tukehtumaisillani, tunnen kauhua,
kuolon tuskaa, tartun rantaan, kiipeän jyrkkää kalliota pitkin ylös,
toivon pelastuvani, pelastun -- mutta vaivun uudestaan, syöksyn
takaisin mereen, taistelemaan, tukehtumaan ja hukkumaan."

Hän puhui kolkolla, liikutetulla äänellä; minä kuuntelin häntä niin
tarkkaan, että tuskin uskalsin hengittää; haudan hiljaisuus vallitsi
hetken.

"Harry", jatkoi hän hetken ääneti oltuansa, "eikö ole omituista, että
me nuoruuden kokemattomuudessa ja ajattelemattomuudessa itse luomme
kohtalomme, joka turmelee koko miehuuden ijän; eikö ole outoa että
laulu, runollisuus ja seura-elämän huvit ja nautinnot kaunistavat sen
pohjattomuuden reunoja, jossa kiusaus väijyy. Tuskin löytyy operaa,
jossa ei löytyisi jotakin juomalaulua. Muistanpa hyvin sen ajan,
jolloin minun täytyi joka tilaisuudessa laulaa juoma-lauluja -- mutta
sellainenhan tämä maailma on! Ihminen ylpeilee ja iloitsee kulkiessansa
kohtaloa kohden, johon verrattuna kuolema ei ole mitään! Jos olisin
kuolleena kaatunut ensi lasini ääreen olisi sitä pidetty kauheana
tapauksena, ja kuitenkin olisi se ollut parempi, kuin että olen elänyt,
niinkuin olen."

"Älä, älä, Bolton, puhu noin; sinä menet liiallisuuksiin. Älä enää
ajattele tätä asiaa, joka sinua noin liian liikuttaa."

"Niin sinä puhut, Harry, syystä ett'et tunne tuota tilaa yhtähyvin kuin
minä. Tämä kirous, joka lepää päälläni on tehnyt elämän raskaaksi
kuormaksi, rangaistukseksi nautinnon sijaan, se on pettänyt ystävieni
toiveet ja saattanut minulle sanomattomia nöyryytyksiä ja suurta tuskaa
-- ja pää-syynä siihen oli ainoastaan ajattelemattomuus ja
kokemattomuus, Minä olin kadotettu ennenkuin itse aavistinkaan,"

"Sinä et ole kadotettu, etkä ikinä joudu kadotukseen!" huudahdin minä.
"Sinä käyt voittajana taistelusta; sinä voitat tämän kirouksen."

"En koskaan! Aina olen haljennut astia."

"Mutta hieno porslini-astia, vaikka siinä onkin pieni vika, on parempi
kuin savi-astia ehjänäkin, sanoin minä.

"Jos en olisi niin usein pettynyt, luulisin olevani parannettu. Mutta
paljas näky ja haju Hesterman'in viinistä huimasi päätäni ja muistutti,
ett'en vielä ole vaaratta. Sinun täytyy sentähden olla vartianani.
Sinun hermostosi on terve, ne ovat vaurastuneet ilman ulkonaista
kiihoketta ja sinulla on sentähden voimaa meidän kumpaisenkin edestä."

"Suokoon Jumala, että niin olisi!" sanoin vakavasti.

"Mutta minä varoitan sinua jo edeltäpäin, ett'et luota minuun, kun
kirous tulee päälleni. Selvällä päällä ollessani olen kunnon mies,
mutta yksi ainoa viini-lasi voipi tehdä minusta aivan vastakohdan. Minä
valehtelen, keinottelen, petän vaikka enkeleitä, saadakseni tyydyttää
herätettyä himoani, ja silloin löytyy hetkiä, jolloin olen niin
kiihkoisessa tilassa, että joka silmänräpäys pelkään ottavani askeleen
sille tielle, jolta en enää voisi kääntyä takaisin. Se on kauhea, se on
tuskallinen kiusaus. Mutta kun meillä on vieressämme tyyni ystävä,
ystävä, joka kaikki tuntee, silloin olemme paljon rauhallisempia;
tieto, että aina olet luonani, auttaa minua pysymään lujana."

"Bolton, oletko muistanut, että se virka 'Nais-maailman' toimituksessa,
jonka Karolinalle tarjoat, pakoittaa hänet tulemaan Newyorkiin? Sinä
tapaat häntä ja sinun täytyy uudistaa tuttavuutesi hänen kanssaan."

"Sitä en tahdo tehdä", vastasi hän epävakaisella äänellä.

"Mutta sinä et voi sitä välttää; sinun täytyy puhella hänen kanssansa
viran eduista ja ehdoista."

"Sekin tulee sinun monien toimiesi lisäksi. Kaikki mikä häntä koskee
täytyy sinun ottaa toimeksesi. Mutta nyt meidän täytyy vähän
keskustella sanomalehtemme toimista tällä vuodella. Miksi sinä, Harry,
tuhlaat kaikki voimasi pienien, vähäpätöisien kertomuksien
kirjoittamisella? Miks'et kirjoita pitkää romania? Kuules nyt,
poikaseni, minä olen päättänyt, että piakkoin on ilmestyvä Harry
Henderson'in kirjoittama romani."

"Ja minä ehdoittelen sille loistavan nimen", lisäsi Jim Fellows, joka
tuli huoneesen Bolton'in lausuessa viimeiset sanansa, ja asettui
istuimeni taakse. "Kutsukaamme hänen taide-teostansa 'Henderson'in
kauhu, eli verisen portinavaimen salaisuus.' Kas siinä päällekirjoitus,
joka miellyttää yleisöä! Sanomalehti-romanien lukijat ovat tavallisesti
tyttöjä, kahdentoista ja kahdenkymmenen ikävuoden välillä, jotka,
hajalla hapsin, laiskoitellen viruvat sohvalla, lukien jonkun kappaleen
sanomalehdestä, ennenkuin nukkuvat päivällis-uneensa. Näissä romaneissa
täytyy löytyä paljon verta, tappeluita, murhia, avioliiton rikkomisia
ja suuri joukko salaisuuksia, muutoin eivät nämät ihastuttavat olennot
voi lukea puolta tuntiakaan yhtämittaa."

"Luulenpa, että sanomalehti-romanit jo ovat kadottaneet arvonsa
nykyaikaan", sanoin minä.

"Eipä varmaankaan. Nella-sisareni ei lue mitään muuta. Hän saattaa
lukea viittä eri romania, sekoittamatta niiden sisällystä, ja hän
vakuuttaa, että kaikki hänen tuttavansa yhtä-ikäiset tytöt tekevät
samoin. Täytyy todellakin hämmästyä, kun huomaamme kuinka hyvin he
oppivat tuntemaan ihmisiä ja maailmaa juuri tuon kautta. Nykyään on
Nella-siskoni erittäin huvitettu eräästä nuoresta lady'sta, joka on
liitossa kamaripiikansa kanssa, miestänsä väijyäkseen, ja joka sivulla
löytyy siinä kertomuksessa vääriä valoja ja valheita, puhumattanikaan
kaikista muista huvittavista asioista. Luonnollisesti tahdotaan tämän
kautta ainoastaan opettaa nuoria naisia, ett'ei heidän pidä tehdä
samalla tavalla. Kaikki tämä, näetsen, vaikuttaa hyvin jalostuttavasti
kasvavaan sukuun."

"Mutta, vakavasti puhuaksemme, Bolton, eikö lehtesi ole kyllä vahva,
voidaksensa johdattaa ja muuttaa yleisön makua, sen sijaan, että se nyt
sitä seuraa vaan."

"Kyllä kaiketi; ja jos lehti olisi minun, tahtoisin koettaa", sanoi
Bolton. "Mutta kun Hesterman antaa minun toimittaa sitä aivan vapaasti,
vaatii hän, että minä toimitan sitä niin, että se miellyttää yleisöä.
Kasvava polvi on huoletoin ja ajattelematoin, se tarvitsee jotakin
höystettyä, purevaa, pistävää -- sama se mitä. Mutta löytyyhän
romaneihin muutakin höystettä, kuin salaliittoja, valheita, murhia ja
muuta tuon kaltaista. Ja jos ajattelemattomat lukevat romaneja, miks'ei
ajattelevaiset niitä heille kirjoittaisi?"

"Sitä heidän pitäisi tehdäkin", sanoi Jim, sytyttäen valkean, jonka
kirkas loiste äkkiä valaisi pientä seuraamme. "Mutta kuulkaa nyt, niin
kerron teille päivän tuoreimpia uutisia", jatkoi hän, heittäen pöydälle
pari kutsumus-kirjettä. "Me, sanomakirjallisuuden lapset, totuuden
julistajat, olemme kutsutut läsnä-olollamme kunnioittamaan Wat Sydney'n
juhlaa ensi tiistaina. Kaikki Newyorkin rikkaimmat ja hienoimmat
perheet tulevat sinne. Se tulee olemaan erittäin loistava, ja tiedänpä
monta, jotka antaisivat vaikka pikkusormensa, sinne päästäksensä.
Tahdotko tulla mukaan, Bolton?"

"En, minä en ole tuollaisiin tottunut", vastasi Bolton.

"Harryn nyt kaikessa tapauksessa täytyy tulla sinne, sillä olen
luvannut kauniille Alice'lle, että tuon sinut sinne, vaikkapa
raastaisinkin sinua tukastasi."

Mielelläni olisin kieltänyt, sillä ajattelin, ett'ei se ollut viisaasti
tehty; mutta toiselta puolelta taas en ollut koskaan nähnyt Wat
Sydney'tä, ja minun teki suuresti mieleni nähdä häntä yhdessä Evan
kanssa. Kuinka olikaan, niin sain itseni vakuutetuksi, että minulla oli
monta syytä mennäkseni sinne.



KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Croquet-huvi.


Kaikille niille, jotka aina vaan ovat viisaita ja varovaisia, täytyy
minun antaa se neuvo, ett'eivät seuraa minua nyt, sillä olen aikeessa
tehdä jotakin, jota ei kenenkään varovaisen nuoren miehen, minun
asemallani, pitäisi tehdä. Miehelle, joka vastustamattomasti ja
toivottomasti rakastaa ihanaa naista, joka on toisen oma, ei löydy
mitään muuta pelastusta, kuin paeta hänen seuraansa ja tehdä niin
paljon työtä, ett'ei hän jouda mitään muuta ajattelemaan.

Tätä viimeistä keinoa olisin minäkin kyllä voinut seurata, sillä
minulla oli yltäkyllin kirjoittelemista, ja kaikki pienet työt olivat
ensin lopetettavat, voidakseni sitte käyttää kaikki voimani uuteen
toimeemme. Narrimaista olikin sentähden mielestäni, että halusin
Croquet-huviin, jonne minulla ei ollut mitään muuta syytä mennä, kuin
se, että siellä oli nainen, jota minun piti paeta. Koetin uskoittaa
itseäni ett'en voisi olla noin tyhmä, ja menin sentähden Bolton'in
huoneesen kirjoittamaan, vaikka kyllä arvasin, että Jim minut sieltäkin
löytäisi ja iskisi koukkunsa kaulukseeni, niinkuin hän tekikin.

"Tule nyt Harry", huusi Jim, tullen kiiruusti huoneesen. "Lupasin
ihanimmalle naiselle koko maan piirillä tuoda sinut mukanani."

"Älä häiritse minua, Jim. En minä saata sinne tulla, sillä minun täytyy
lopettaa tämä kappaleeni."

"Mene pellolle kappaleesi kanssa! Tule nyt, sanon minä. Ei se käy
laatuun, että nuori mies pysyy aina huoneessansa, vanhojen kirjain
keskellä. Sen minä sanon sinulle, Harry, jos ai'ot ihmisille
kirjoittaa, niin sinun täytyy nähdä näitä ihmisiä ja olla heidän
seurassansa. Etkö ymmärrä mikä kunnia sinulle tapahtuu? Seura on
tarkasti valittu ja sinne tulee kauneimmat tytöt ja kaikki hienot
perheet Newyorkista. Jo paljas croquet-kenttäkin ansaitsee nähdä. Se on
virran rannalla ja sitäpaitse kerrotaan, että kihlaus julistetaan
siellä; kaikki ihmiset ovat aivan kuin hulluja uteliaisuudesta
nähdäksensä tuleeko tuosta mitään tahi ei. Kaikki tytöt ovat teettäneet
fantastisia croquet-pukuja itsellensä; Alice näytti vilahdukselta vaan
minulle pukuansa ja se oli niin soma, että se pian tekee kurjan
syntisen hulluksi. Kas niin, tule pois nyt", sanoi Jim, sysäten
paperini syrjään, ja tarttuen käsivarteeni. "Meidän täytyy hankkia
hansikkaat itsellemme ja tehdä itsemme mitä hienoimmiksi. Muista, että
me olemme sanomakirjallisuuden edusmiehiä siellä, ja että meidän täytyy
olla erittäin hienoja, maksoipa mitä maksoi! Tule pois nyt, äläkä sure
huomisesta päivästä."

Kaikkia näitä houkutuksia auttoi vielä tuo onnetoin halu ihmisellä,
joka pakoittaa meitä näkemään ja maistamaan vähän enemmän sitä, jota
olemme jo liiaksikin nähneet ja maistaneet. Sitäpaitse halusin nähdä
Evaa Wat Sydney'n seurassa, omin silmin vakuuttaakseni itseäni, että he
ovat kihloissa, ja että Eva todella rakastaa häntä. Jos niin on,
ajattelin itsekseni, on hän varmaankin läpi-liukas keikailija ja
vaarallinen nainen, jonka seuraa tahdon välttää.

Kun minä, rouva van Arsdel'in äidillisen kanssapuheen jälkeen,
ajattelin seurustelemistani hänen kanssansa, tuntui väliin kuin hän
ainoastaan huviksensa, ikäviä hetkiä hauskuuttaaksensa, olisi koettanut
herättää minussa tunteita, joita hän ei aikonut vastata. -- Ja
katsellessani asiaa tältä kannalta tunsin sisimmässäni vihaa ja
ylenkatsetta, jonka tähden päätin näyttää kaunottarelleni, että minä
olin yhtä kylmä kuin hänkin. Väliin minua vaivasi ajatus, että rouva
van Arsdel hänen käskystänsä oli haastellut kanssani, ja että hän tämän
kautta tahtoi huomauttaa minua, että hän oli keksinyt tunteeni ja
päättänyt tehdä niistä lopun. Mutta luonnollisesti en ajatellutkaan
tuota yksinkertaisinta ja järkevintä keinoa epäilyksistä päästäkseni,
nimittäin pyytää selvitystä häneltä itseltänsä. Sitäpaitse oli
ystävyytemme, viimeisen keskusteluni jälkeen rouva van Arsdel'in kanssa,
käynyt yhä kylmemmäksi ja oli nyt ainoastaan tavallinen tuttavuus. Hän
oli kylmä, melkeen ylpeä ja minäkin olin niin jäykkä ja kylmä kuin
mahdollista. Kun muistin kuinka vapaita ja ujottomia olimme ennen
olleet, tuntui varsin kummalliselta kun huomasin, kuinka vähän iloa me
nyt tunsimme, tavatessamme toisemme, ja kuinka vähän meillä oli
sanottavaa toisillemme. Näytti siltä kuin ilkeä noita olisi koskettanut
meitä noita-sauvallansa ja tukehduttanut meissä kaikki ilon tunteet.
Ennen odotin hauskoja, suloisia hetkiä, kun toivoin tapaavani häntä
seura-elämässä -- nyt oli toisin; ja kuitenkaan en voinut vastustaa
haluani tavata häntä, maksoipa se vaikka henkeni, vaikka kyllä
tiesin ett'ei tästä kohtaamisesta ollut muuta toivottavaa kuin
tyytymättömyyttä ja tukaluutta. Mutta tänään, sanelin itselleni, tahdon
taittaa kaikki kuvittelujen ruusupensaat ja astua todellisuuteen. Jos
hänen kihlauksensa tänään julkaistaan, tahdon miehen tavalla tyytyä
kohtalooni ja käydä luoksensa, toivottaakseni, kuten tapa on, hänelle
onnea, ja niinhän meidän tuttavuutemme sitte haihtuu hääkynttiläin
loistossa ja juhla-torvien raikuessa, ja sitte -- pois viheriöille
kentille ja tuoreille laitumille!

Sanalla sanoen, kun salaisesti haluamme jotakin, silloin haemme koko
joukon järkeviä ja vastustamattomia syitä käytöksemme tueksi, ja niinpä
minäkin määrättynä päivänä astuessani höyry-alukseen, joka oli
täpötäynnä iloisia ja komeita vieraita. Matka pitkin Hudson-virtaa
kevät-aamuna, hyvässä seurassa, on mitä ihaninta voi toivoa. Mitä
luonnon ihanuuteen tulee, on Rein-virta paljon jäljessä Hudson'ia, ja
meidän amerikalaiset höyry-alukset ovat varmaan yhtä paljon etevämmät
Rein-virralla kulkevia virkaveljiänsä, kuin Aladdin'in palatsi
tavallisia rakennuksia. Komein höyry-alus oli vuokrattu tätä
tilaisuutta varten, ja muuan soittokunta piti valveilla iloa tässä
kieltämättä hupaisessa ja komeassa seurassa.

Wat Sydney oli mitä kohteliain isäntä. Hän liikkui kaikkialla, piti
huolta vieraittensa huvista ja mukavuudesta, ja erittäin osoitti hän
innollista huomiota tuolle kirjavalle ja komealle lintuparvelle, jonka
hän täksi päivää oli saanut huostaansa. Jim esitteli minut hänelle, ja
minulla oli tilaisuus havaita, ett'ei hänellä, ell'emme ota lukuun
hänen äärettömiä rikkauksiansa, löytynyt mitään sellaisia personallisia
etuuksia, jotka olisivat tehneet hänet etevämmäksi satoja muita miehiä.
Hänen pukunsa oli soma ja niin huolellisesti valittu, että kyllä voi
huomata hänen koettaneen tehdä personansa niin miellyttäväksi kuin
mahdollista. Hän oli ko'oltaan keskinkertainen, vaaleilla hiuksilla ja
vaaleansinisillä silmillä ja hänen ihonsa oli tuota hienoa laatua, joka
miehillä tavallisesti muuttuu liian punertavaksi.

Ensimmäinen ajatukseni olikin siis, lyödessäni kättä hänelle, ett'ei
Eva, jos hän todella rakasti häntä, sitä suinkaan tehnyt hänen
kauneutensa tähden. Ja kuitenkin näin minä monen, kieltämättä kauniin
silmäparin luovan häneen sellaisia silmäyksiä, että meidän on antaminen
hänelle anteeksi, jos hän itse oli siinä luulossa, että olentonsa oli
mitä viehättävin. Herra Sydney ei ollut ensikertaa säteilevien
nais-silmäysten esineenä, ja hyvin tuntien tämän seikan, käveli
hän nytkin edestakaisin pitkin laivan-kantta, sellaisen miehen
vakavuudella, joka varmaan tietää miellyttävänsä. Rikas ja säädyllinen
nuori mies, joka aina pitää loistavia juhlia, joka lahjoittaa kukkia ja
makeisia melkein satamalla nais-tuttavillensa, ja joka veikan-lyönnistä
antaa kalliita kiviä ja helmiä, ei tarvitsekaan olla niin idealisesti
kaunis eikä niin korkeasti sivistynyt, ollaksensa miellyttävä. Kaikki
huolelliset äidit olivatkin siitä ajatuksesta, ett'ei korkeampaa onnea
voisi tapahtua heidän tyttärilleen, kuin päästä hänen vaimoksensa ja
hänen tavaroittensa haltijaksi. Herra Sydney tiesikin tämän sangen
hyvin. Hän oli liian tottunut vanhain rouvain hellään huomaavaisuuteen
ja mitä noihin nuoriin, ihaniin naisiin tulee, niin oli hän varma
heidänkin suosiostansa. Hän oli vakuutettu menestyksestä ja olikin
yleensä päässyt toiveittensa perille maailmassa. Neiti Eva van Arsdel
oli ensimmäinen nuori nainen, joka antoi hänen oppia vastoinkäymisen,
hänelle ennen ihan tuntemattomia, alkeita, ja siitä päivin oli Eva koko
hänen huomionsa esineenä. Huolettoman ja suopean pinnan alla piileili
hänessä syntyperäinen itsepäisyys, hellittämättömyys, joka olikin
monesti tuottanut suuren menestyksen hänelle asioimis-elämässä. Hän
kuului niiden joukkoon, jotka innostuvat vielä enemmän esteistä
ja vaikeuksista ja joiden uutteruus saa uutta kiihoketta
vastoinkäymisestä. Hän oli varovainen, terävä-jarkinen ja aina valmis
odottamaan sopivampaa tilaisuutta hyökkäyksilleen, mutta ei milloinkaan
peräytymään pyrinnöistään. Hänen itseensä-luottamus lisääntyi joka
kerta kun hän onnistui, ja jota vaikeampi hänen oli saada jotakin, sitä
suuremmasta arvosta oli se hänelle.

Jo ensi tunnin kuluessa sain vakuutuksen siitä, ett'ei kihlausta vielä
oltu julkaistu. Rouva van Arsdel ja Maria-täti olivat tosin sangen
helliä herra Sydney'tä kohtaan ja keskustelivat hänen kanssansa,
ikääskuin heillä muka olisi ollut suuria salaisuuksia toisillensa
uskottavina, ja koettivat saada seuraa siihen luuloon, että juhla oli
laitettu heidän perhettänsä varten. Mutta näihin heidän kokeisinsa ei
Eva ottanut millään tavalla osaa. Hän oli ihmeen kaunis, sinisessä
croquet-puvussansa, joka antoi vielä somemman vaikutuksen hänen
vaaleille, kullanvärisille hiuksillensa ja hienolle punalle hänen
poskillansa. Tavallisuuden mukaan oli hänellä suuri seura ympärillänsä,
ja koko hänen käytöksensä varmuus osoitti, että hän oli tottunut
olemaan ikääskuin seuran johtajana.

Eva ei miellyttänyt ainoastaan miehiä, hän taisi ilahuttaa myös
nais-tuttaviansakin, joka ominaisuus harvemmin tavataan tällä
sukupuolella; ja sentähden kokoontuikin tavallisesti hänen ympärillensä
suuri parvi ihmetteleviä tyttöjä, ikääskuin henkivartijoiksi,
muodostaen siten loistavan piirin, joka oli täynnä suloa ja eloa.
Hänen luonnollinen hyväsydämisyytensä, ja taipuvaisuutensa
ihmettelemään muita ja auttamaan jokaista saamaan pienen osan siitä
suosion-osoituksesta ja ihmetyksestä, jota seura-elämässä aina ollaan
valmiit antamaan, kaikki tämä teki hänet miellyttäväksi. Kun minä
lähestyin tuota ryhmää, keskustelivat he innokkaasti kilpapelistä, jota
oli ehdoteltu tänään pidettäväksi Clairmont'illa.

"Kas tuossa tulee herra Henderson", sanoi Eva lähestyessäni,
"kysykäämme häneltä. Eikö herra Sydney teidänkin mielestänne ole
tuuminut mukavasti siinä, että ensimmäisten pelien jälkeen valitaan
neljä taitavinta pelaajaa, kilpailemaan kaksi kahta vastaan?"

"Siitähän tuo yksitoikkoinen croquet-peli saa vähän
vaihettelevaisuutta", vastasin minä.

"Onko kummempia kuultu!" huudahti hän iloisesti; "te siis pidätte
croquet-peliä yksitoikkoisena? Minun mielestäni on siinä alati kyllin
vaihettelevaisuutta; ei kaksi peliä ole toistensa kaltaiset."

"Minun ajatukseni on", lausuin minä, "että kyllin harjaantuneet tulevat
siinä melkein aina samaan loppuseuraukseen."

"Kuulkaas tytöt", huudahti hän, "minä huomaan, että herra Henderson on
tottunut aina onnistumaan! Hän on kentiesi niin taitava pelaaja, että
hän ensi lyömävuorollansa menee kaikkien kaarien lävitse."

"En suinkaan", vastasin minä. "Päin vastoin olisi ihme, ell'ei minulle
heti ensi lyönnillä kävisi onnettomasti."

"Ei se seikka asiaa pahenna", sanoi Sydney; "minä olen monesti lyönyt
harhaan pelin alussa, mutta kuitenkin voittanut lopulta. Kun kerran
innostumme, tahdomme väkisinkin onnistua."

"Mitä minuun tulee", virkki neiti Alice, "niin, jota innostuneempi
olen, sitä huonommin pelaan. En voi tähdätä, käteni vapisee ja minulle
käy huonosti."

"Onni ei ole milloinkaan niin juonitteleva, kuin croquet-pelissä",
sanoi Eva. "Väliin voin minä monen viikon ajat lyödä säntillensä ja
alati voittaa; mutta äkkiä teen minä mitä hulluimpia virheitä, ja
tavallisesti juuri silloin, kun minulla olisi voitosta kunniaa."

"Tahdon muistella, neiti Eva", lausui herra Sydney, "että te olitte
taitavin croquet-pelaaja Newport'issa viime kesänä."

"Se seikka ei estä minua tänään joutumasta hirveästi tappiolle",
vastasi Eva.

"Kuitenkin toivon minä, että meillä kaikilla on tilaisuutta näyttää
taitoamme", lausui herra Sydney. Olen teettänyt neljä croquet-kenttää
ja viidennellä, joka on kilpapeliä varten, on pitemmät matkat kaarien
välillä ynnä muita vaikeuksia, saadaksemme kilpailun sitä vaikeammaksi.
Voittaja saapi palkinnoksi..."

"Sepä oli oivaa! Mikä on tuo palkinto sitte?" huudahtivat nuoret tytöt.

"Katsokaat tänne, hyvät naiset", lausui herra Sydney, ottaen
taskustansa sametti-kotelon, jossa oli kullasta tehty rinta-neula,
pienen croquet-nuijan kaltainen, neljällä alasriippuvalla
kulta-ketjulla, joihin kuhunkin oli pieni pallo kiinnitetty. Nämät
neljä palloa olivat smaragd'ista, rubin'ista, ametist'ista ja
topas'ista.

"Ah, kuinka erinomaista, kuinka viehättävää, kuinka kaunista, kuinka
ihanaa!" kaikui kaikkialta tuosta loistavasta piiristä, joka oitis
riensi aarretta katsomaan.

"Te teette heidät aivan hulluiksi, herra Sydney", sanoi rouva van
Arsdel. "Croquet-peli on jo itsessänsä niin elähyttävä, että usein
innostumme liiaksikin."

"Ah, äiti, teidän pitäisi nähdä rouva van Duzen'in ja Maria-tädin
pelaavan; silloinpa näkisitte oikean mieltäylentävän pelin!" huudahti
Eva nauraen. "Se on erittäin hauskaa nähdä! He ovat varsin kohteliaita
ja varovat, ett'eivät turmelisi toistensa peliä; ja kuitenkin tiedämme
kaikki, että croquet on mitä itsekkäimpiä peliä."

"Mutta eikö tuo ole hyvin kovaa", lausui rouva van Arsdel, "että me,
kauan koeteltuamme saada pallomme kaaren läpi, tulemme karkoitetuksi
siitä parikymmentä kertaa?"

"Se tapahtuu ainoastaan sentähden, että olisimme tilaisuudessa näyttää
kristillistä kärsivällisyyttä", muistutti Eva. "Croquet on elämän
peli".

"Se on totta", sanoi herra Sydney, hieroen käsiänsä, "se opettaa meitä,
miten meidän tulee käyttää ystäviämme, auttaaksemme ensin itseämme
eteenpäin ja sitte saattaaksemme heitä sellaiseen tilaan, joka on
edullisin meille itsellemmekin; sillä sanotaanhan: käyttäkää
ystäviänne, niinkauan kuin te heitä tarvitsette, ja lähettäkää heidät
sitte..."

"Sinne missä pippuria kasvaa", huudahti Jim, jolla aina oli sana
valmiina täyttämään aukkoa keskustelussa.

"Sitä en minä sanonut", lausui Sydney.

"Mutta te tarkoititte sitä, ja se on melkein yhdentekevä. Onhan se
sitäpaitse pää-summa elämän filosofiasta", vastasi Jim.

"Niin, croquet on todellakin kuvaus elämästä", lisäsin minä. "Toiset
kulkevat eteenpäin määrättyä maalia kohden vakavilla lyönnillä,
kulkevat kaarien lävitse ja tapaavat palloihin, mutta tulevat
karkoitetuiksi ja kadottavat pelin, jota vastoin toiset voittavat
etuuksia erhetyksiensäkin kautta ja pääsevät taitavampien
kanssapelaajainsa avulla paraimpiin paikkoihin."

"Meidän tyttöjen joukossa löytyy hyvin harvoja, jotka itse voivat
kulkea elämän kaarien läpi", sanoi Eva; "isät ja äidit meitä auttavat
eteenpäin."

"Ja nerokas vaimo auttaa monta miestä eteenpäin", muistutti Sydney.

"Mutta vielä useammin auttaa nerokas mies naisia eteenpäin", sanoi
rouva van Arsdel.

Näiden lauseitten johdosta jatkettiin keskustelua tuolla
vilkkaudella, joka aina syntyy, kun kumpaisenkin sukupuolen avut ovat
keskustelu-aineena.

Siinä keskusteltiin ja naurettiin iloisesti, kunnes saavuimme perille.



KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.

Kilpailu.


Clairmont'in ruoholakea, monella croquet-kentällänsä, näytti varsin
loistavalta. Ruoho oli kuin sametti, ja joka kentän luona oli kaunis
teltti, jossa naiset saivat parannella pukujansa. Moniväriset liput
heiluivat näiden telttien yli, tehden näyn mitä vilkkaimmaksi ja
kirjavimmaksi. Heti lakealle tultuamme, asetuimme croquet-kenttäin
ympärille, ja peli alkoi. Oli määrätty, että ensimmäiset pelit
alkaisivat oitis ja kilpailu-peli vasta sitte, kun olimme vähän
virvoittaneet itseämme ruoalla ja juomalla.

Pelaavien vaihettelevat ja omituiset puvut, joita säteilevä aurinko
valaisi, ja jotka viheriällä ruohokentällä vielä paremmin pistivät
silmiin, muodostivat loistavan ja vilkkaan kuvan, jota ne, jotka eivät
pelanneet, istuessansa ruohopenkeillä ja puiden alla, suurella
mielihyvällä katselivat. Pelaajat olivat erittäin innokkaita ja peliä
jatkettiin tavallisella menestyksellä ja onnettomuudella; "hei!" ja
"voi!" huutoja kaikui yhä. Kaksi kertaa perättäin kävi minulle varsin
huonosti, ja se tapahtui niin omituisella tavalla, että olisi luullut
kovan onnen minua vainoavan. Mutta äkkiä, onnettarien suosimana, kulki
palloni yhdellä lyönnillä kahden kaaren läpi, sattui vastustajani
palloon ja seurasi yhdessä sen kanssa suorastansa kääntä-paaluun, josta
se poukahti takaisin keskimmäisen kaaren läpi, jossa se tapasi
kanssa-pelaajani palloon. Tämä oli muuan noita erittäin onnellisia
lyöntiä, jolloin pallomme kulkee juuri sinne, jonne sitä tähtäämme ja
pysähtyy oikeassa paikassa. Vaikka tämä pää-asiallisesti oli ainoastaan
onnellinen sattuma, hankki tämä menestys minulle suurta kunniaa ja
monta onnen-toivotusta. Minun kanssa-pelaajani, neiti Sofie Elmore,
joka itse oli oiva pelaaja, lausui suuren ihmetyksensä taidostani,
etenkin kun meidän puolueemme tämän kautta sai hetkeksi täydellisen
voiton.

Neiti Sofie, joka oli pieni, miellyttävä, tummanhiveinen nainen somassa
croquet-puvussa, pelasi tuolla innolla ja vilkkaudella, joka tekee
naiset niin vaarallisiksi taistelijoiksi.

"Voi, jospa saisimme ottaa osaa kilpa-peliin!" huudahti hän
miellyttävällä vallattomuudella. "Minä ihastuisin suuresti, jos voisin
voittaa Eva van Arsdel'in! Nuot van Arsdels'it luulevat menestyvänsä
kaikkialla, ja se äkäyttää minua, sen myönnän. Mutta teidän avullanne
herra Henderson luulen varmaankin voittavamme."

"Älkää luottako liian paljon onneeni", vastasin minä; "yksi pääsky ei
tee kesää."

"Olenpa aivan varma, nähtyäni miten äsken pelasitte, ett'ei se ollut
ainoastaan onnellinen sattumus. Tahtoisinpa mielelläni kilpailla Eva
van Arsdel'in kanssa, sillä viime suvena, ollessamme Newport'issa,
pidettiin meitä taitavimpina croquet-pelaajoina, mutta hän voitti minut
viimeisessä pelissämme, jonka siellä pelasimme. Se oli erittäin
harmittavaa -- nuijani luiskahti vähän ja tuotti minulle tappion!
Olette kai huomanneet, että nuija väliin vääntyy vähän kädessä ja
luiskahtaa. Juuri samoin luiskahti se minultakin, ja pallo lensi
väärään suuntaan, mutta se ei saa enää tapahtua."

Tästä keskustelusta huomasin, että neiti Sofie tällä hetkellä ei
ajatellut muuta, kuin voittoa croquet-pelissä. Nyt heitettiin arpaa,
ketkä saisivat ottaa osaa tuohon päättävään kilpailuun. Arpa lankesi
neideille Sofie Elmore'lle ja Eva van Arsdel'ille sekä herra Sydney'lle
ja minulle.

"Neiti Eva van Arsdel", lausui herra Sydney, "teidän täytyy tulla
kanssa-pelaajakseni, sillä nähtyämme teidän sekä herra Henderson'in
taitavuuden edellisissä pelissä, emme voi antaa teidän pelata samalla
puolella."

"Se saattaa olla varsin yhdentekevää", sanoi Eva, "sillä minä tiedän
ennestään, että Sofie on vaarallinen vastustaja, ja kun hän _tuolla_
tavalla vetää croquet-hansikkaat sormillensa, merkitsee se taistelua
elämästä ja kuolemasta -- hän ei ai'o sääliä. Mutta niinkuin tahdotte
-- ja nyt, alkakaamme taistelu."

Kaaret tällä kentällä olivat kauempana toisistansa kuin tavallisesti,
sentähdenpä ei ollut hyvä lennättää palloansa kahden läpi peräkkäin.
Mutta neiti Sofie, joka pelasi vähän vallattomasti, löi palloansa niin
ankarasti, että se lensi kahden kaaren läpi ja meni niin etäälle,
ett'ei hän voinutkaan päästä seuraavan kaaren läpi.

"Voih, kuinka harmillista!" huudahti hän, "vaikka kyllä saankin lyödä
kaksi kertaa perättäin, kun yhdellä lyönnillä pääsin kahden kaaren
läpi; mutta siitä ei minulla ole hyötyä."

Näiden kahden lyönnin perästä asettuikin neiti Sofie'n pallo juuri
sille kohdalle, jossa seuraavan pelaajan pallo paraiten siihen sattui.

Yhdellä lyömällä pääsi neiti Eva kahden kaaren läpi ja uudestaan
lyötyänsä sattutti hän pallonsa neiti Sofie'n palloon.

"Oih! nyt on hän minut jo saavuttanut, ja ken tietää, missä hän
pysähtyy!" huudahti neiti Sofie tuskissaan.

Eva leikitteli Sofie'n pallon kanssa samoin kuin kissa saaliinsa
kanssa, ennenkuin se sen tappaa. Hän käytti taitavasti kaikkia etuja ja
osoitti tässä tilaisuudessa kaiken neronsa, kulki loistavalla
menestyksellä läpi kaaren toisensa perään, tapasi kääntö-paalun ja
palasi takaisin keskimmäiseen kaareen, jossa onni hänet jätti.

Nyt oli minun vuoroni. Minäkin pääsin kahden ensimmäisen kaaren läpi,
kosketin hänen palloansa, jota käytin, päästäkseni kanssa-pelaajani
luo, jolloin lennätin Evan pallon kauaksi kentälle, jonka tehtyä autoin
kanssapelaajani palloa kaarensa läpi ja asetuin sitte niin, että hän
seuraavalla lyönnillä saavuttaisi palloni.

Nyt tuli herra Sydney muutamilla voimallisilla lyönneillä, karkoitti
Sofie'n ja minun palloni erihaaroille ja kiiruhti sitte
kanssapelaajansa avuksi.

Nyt kävimme innokkaiksi, ja taistelu oli, niinkuin Eva oli ennustanut,
elosta ja kuolemasta. Mohawks-indianit eivät voi armahtamattomammasti
vainota ja vahingoittaa toisiansa, kuin me; ja hetken ajan näytti
siltä, kuin meillä ei olisi ollut muuta tehtävänä, kuin ahdistaa
toisiamme ja karkoittaa vastustajamme pallot kentän äärimmäiseen
reunaan. Kaikki olimme melkein yhtä taitavia ja kun alituisesti
karkoitimme vastustajamme pallon kentältä pois, näytti peli hetken
aikaa seisovan aivan samalla kannalla. Vihdoin pääsimme me, sen kautta,
että vastustajamme tekivät moniaita onnettomia lyöntiä, voiton
puolelle, ja neiti Sofie käytti tätä etuamme hyödyksensä, lyöden
kummankin meidän pallomme kolmen kaaren läpi kääntö-paaluun ja sieltä
takaisin, kunnes tuo harmittava keski-kaari esti häntä pitemmälle
pääsemästä.

Iloisella huudolla toivotettiin onnea hänen menestyksellensä. Tuo pieni
nainen hehkui kuin tuli, ja luulenpa, että hänen silmänsä säihkyivät,
kun hän karkoitti Evan pallon kauas kentältä.

Wat Sydney teki onnellisen iskun nuijallansa ja muutti kokonansa pelin
aseman. Nyt jouduimme me voittajat ahdinkoon, ja karkoitettu ruhtinatar
pääsi jällensä valtakuntaansa.

Vilkkaat huudahdukset raikuivat joka kerta, kun onni näkyi
muuttuvan tahi kun teimme kauniin lyönnin, ja katsojien into nousi
korkeimmallensa. Naiset olivat niin innoissaan, että he olivat kuin
palavat tulet. Joka jänne, joka hermo oli heillä pingoitettuna ja me
miehet olimme heidän rinnallansa, kuin tunnottomat koneet, joita
ainoastaan heidän kiihkoinen tuli sai liikkeelle. Vihdoin teki neiti
Sofie onnellisen lyönnin, kiiruhti keskimmäisen kaaren läpi, karkoitti
Evan pallon kauas kentälle ja herra Sydney'n pallon lähelle
päätö-paalua, vei palloni läpi kaaren toisen perään, melkeen koko
kentän ympäri, jätti minut hetkeksi ja ajoi sitte herra Sydney'n pallon
päätö-paaluun kiini ja "kuoletti" sen.

Yleinen ihastus-huuto kaikui ympärillämme ja "voitto" sanakin kuului
katsojain joukosta.

"Nyt luulen voivani pitää meitä voittajoina, sillä ensi lyönnillä
toivon pääseväni loppuun", lausui neiti Sofie riemuiten, ja asetti
pallonsa palloni viereen. "Toivoakseni ei Eva tapaa pallojamme näin
pitkän matkan päästä."

"Voinhan toki koettaa", vastasi Eva, mennen kentän yli, ja asettui
kalpeana ja tyynenä pallonsa viereen.

Hän katsahti Sofie'n palloon, punnitsi nuijaa kädessänsä, tähtäsi ja
teki oivan lyönnin. Nuolen nopeudella kiiti pallo kentän yli, ja
rientäen viimeisen kaaren läpi tapasi se Sofie'n palloon. --
Hurraa-huuto kaikui katsojain joukosta ja voittajatar meni varovasti
täyttämään työnsä, lyöden Sofie'n pallon kauas kentälle. Sitte kosketti
hän minun pallooni, jonka avulla hän kulki niiden kahden kaaren läpi,
jotka hänellä vielä oli kuljettavina. Tämän tehtyänsä, kosketti hän
jälleen minun palloani.

"Nyt on teidän vuoronne", lausui hän, asettaen pienen, punaisella
silkkikengällä varustetun jalkansa palloni päälle, ja kauas lensi
palloni, samalla kun hänen oma pallonsa tapasi päätö-paaluun ja
taistelu oli voitettu.

Riemu-huutoja raikui ympärillämme ja kolmenkertainen hurraa-huuto
tervehti voittajaa, jonka ympärille katsojat nyt kokoontuivat.
Notkistaen toisen polveni, laskin minä nuijani hänen jalkainsa eteen ja
lausuin:

"Ihana impi, voitettu vihollisenne odottaa tuomiotansa."

"Nouse ylös, jalo ritari", vastasi hän nauraen. "Minä tuomitsen teidän
kirjoittamaan runon tästä taistelosta; ja sinä Sofie," lisäsi hän
ystävällisesti, "tule lyömään kättä kanssani taistelon loputtua. Ensi
suvena saat kostaa minua Newport'issa." Ja riitasisaret löivät
ystävällisesti kättä.

Wat Sydney lähestyi nyt ja antoi nöyrällä kumarruksella voiton
palkinnon, jonka Eva lempeästi otti vastaan ja kiinnitti liinaan, joka
liehui hänen hartioillansa. Sitte siirtyi seura kentän toiseen päähän,
jossa tanssi-asema oli valmistettu. Soiton miellyttävät sävelet
kaikuivat pian ja suurella vilkkaudella ja mielihalulla otimme osaa
tanssiin.

Näin päättyi päivä Clairmont'issa ja me palasimme kotiin ihanassa
kuutamossa, kuunnellen soiton kaikua yön hiljaisuudessa.



NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Vihdoinkin.


Kirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.

Rakas Bellani!

Kummallisia tapauksia on tapahtunut sitte kun viimeksi Sinulle
kirjoitin, ja niitä en voi olla Sinulle kertomatta.

Aluksi ilmestyi herra Sydney jällensä näky-alallamme, loistavana kuin
pyrstö-tähti. Ennenkuin hän itse oikeastaan tuli näkyviin, ilmestyi
kutsumus-kirjeitä croquet-huviin Clairmont'issa, joka oli mitä
loistavimpia huvia voi toivoa. Herra Sydney näkyy huomanneen minkä
loiston kullatut raamit antavat kuvalle, senpätähden ilmestyikin hän
joukossamme Clairmont-huvin loistossa.

Kerrottiin, että seura oli tarkoin valittu hienoimmista piireistä;
senpätähden halusi kukin päästä sinne. Elmore'n perhe oli niin utelias
saada tietää olimmeko me saaneet kutsumus-kirjeet ennen heitä, että
Sofie ainoastaan sentähden tuli vieraisiin meidän luoksemme. Huviksemme
saimme ilmoittaa, että olimme saaneet kutsumus-kirjeet paria päivää
ennen, kuin he. Maria-täti antoi hänen ymmärtää, että herra Sydney oli
valmistanut tämän juhlan ainoastaan minun tähteni; mutta se on
luullakseni liikaa luuloa. Minä olen jo kyllästynyt tähän kilpailuun
perheittemme välillä.

Luullaan, että Sofie Elmore on rakastunut herra Sydney'hin. Sofie on
miellyttävä, nerokas tyttö, hyvällä ja jalolla sydämellä, ja olisipa
todellakin vahinko ell'ei hän saa herra Sydney'tä, jos hän häntä
rakastaa.

Mutta palaan kertomukseeni. Minä olin hyvin utelias saamaan tietää,
tulisiko _eräs_ sinne tahi ei. Meidän seurustelemisemme on näinä viime
aikoina käynyt niin juhlalliseksi ja kankeaksi, että minua harmittaa.
Hän on karttanut kaikkea, joka näyttäisi sydämellisemmältä ystävyydeltä
ja pelkää lähestyä minua, mutta ei voi kuitenkaan olla seuraamatta
minua silmäyksillänsä; senpätähden olinkin utelias näkemään oliko hän
siellä tahi ei.

Olen kyllä nähnyt monta loistavaa juhlaa, mutta täytyy myöntää, että
tämä herra Sydney'n juhla oli niin loistava ja hieno, kuin voipi
toivoa. Herra Henderson oli myös siellä, ja kun hän ensimmäisissä
pelissä kunnosti itseänsä, tuli hänkin osalliseksi kilpa-peliin.
Omituista kyllä oli hän Sofie'n kanssa toisella puolella, herra
Sydney'tä ja minua vastaan. Sofie on taitava pelaamaan, mutta niinpä
olen minäkin, ja voinpa vakuuttaa, että pidimme herrat lämpöisinä.
Sofie ja minä komensimme, kumpikin puolellamme, ja luulenpa, että
herrat huomasivat, että nais-johtajat taitavat pitää miehiä työssä.

Olipa hyvin innostuttavaa pelata toisiansa vastaan, niinkuin me teimme.
Voit olla varma siitä, että minä ahdistin _hänen_ palloansa, karkoitin
sen pois kaarista ja ahdistin sitä hämmästyttävimmillä iskuilla. Sofie
taisteli vimmatusti toisella puolella, ja vihdoin näytti siltä kuin
voitto olisi heidän, sillä heillä ei ollut kuin yksi isku jäljellä. He
olivat "kuolettaneet", herra Sydney'n pallon, ja minun palloni oli
kentän toisella laidalla. Äitini aina vakuuttaa, että minulla on
syntyperäinen taito päästä vaikeista suhteista, ja kumma kyllä, nytkin
lensi palloni yli kentän, sattui Sofie'n palloon, jonka karkoitin kauas
kentän ulkopuolelle, sitte tapasin _hänen_ palloansa, jonka avulla
pääsin kahden viimeisen kaaren läpi, jonka tehtyä karkoitin _hänet_
kauas kentälle ja pääsin itse loppuun. Ukkosen kaltainen käsien-taputus
palkitsi onneni. _Hän_ ei näyttänyt minkäänmoista harmia, vaan,
notkistaen toista polveansa, laski hän nuijansa eteeni, sanoen olevansa
voitettu vankini, jonka tähden minä tuomitsin hänet kirjoittamaan runon
tuosta taistelusta. Hän sulki itsensä hetken ajaksi telttiin, josta
tullessansa hän ihastuneille kuulijoillensa luki erittäin soman ja
vallattoman runon, jossa taistelumme kerrottiin.

Yleensä täytyy toki myöntää, että herra Henderson'illa oli siellä hyvä
menestys, sillä kuulin monen ihmettelevän häntä suuresti, ja Elmore'n
perhe oli erittäin innokas pyytämään häntä ilta-huveillensa. Rouva
Elmore ylisti hänen runoansa niin pilviin saakka, että minua oikein
nauratti, sillä kyllä tiedän mitä _hän_ pitää tuollaisista
ylistyksistä. En tunne ketään, jota olisi niin vaikea imarrella, ja
joka niin pian huomaisi naurettavan puolen asiassa, kuin hän. Rouva
Elmore'n kohteliaisuudet satelevat sitäpaitsi aivan kuin kaataisi
hedelmiä jonkun pään yli, tarjoamatta niitä syötäviksi, -- mutta
huomaan innostuvani niin, muita moittiessani, että unohdan sanoa, että
voitin croquet-palkinnon, rintaneulan, joka juhlallisesti jätettiin
minulle. Mutta kun minä huomasin, että tappio kävi kovin Sofie'n
sydämelle, liikkui hellä luonteeni ja minä tarjosin hänelle sovinnon
merkiksi tuon palkintoni. Aluksi ei hän sitä tahtonut ottaa; mutta minä
olin itsepäinen ja todistin, niin hyvin kuin taisin, että hän, jos
taidon mukaan tuomitaan, voitti pelin, ja että minun voittoni oli
ainoastaan seuraus onnellisesta kohtauksesta. Niinkuin tiedät, voin
yleensä saada ihmisiä taipumaan melkeen mihin vaan tahdon, ja kun
imartelin Sofie'ta kunnioittamalla hänen taitoansa, ja rinta-neula
sitäpaitsi oli hyvin kaunis, sain hänet vihdoin sen ottamaan. Minä olen
jo saanut kyllin tuosta riidasta EImore'n ja meidän perheiden välillä,
enkä ai'o enää sitä jatkaa, sillä Sofie on todellakin hyvin miellyttävä
tyttö, eikä ole kujeellisempi kuin me muutkaan, vaikka häntä kyllä
kodissaan on järjettömästi kasvatettu, ja me olemme päättäneetkin
vast'edes olla ystäviä, tapahtuipa mitä tahansa.

Vieläpä oli toinenkin syy, jonkatähden en tahtonut pitää omanani tuota
lahjaa, se nimittäin, ett'en ole koskaan ennenkään ottanut Sydney'ltä
lahjoja enkä siis tahtonut nytkään sitä tehdä. Jos voisin antaa hänen
sydämensäkin Sofie'lle, niin tekisin sen varsin mielelläni, sillä
luulen, että Sofie siitä suuresti ihastuisi. Koko päivän kartoin,
ett'en joutuisi kahden kesken herra Sydney'n kanssa, ja kun hän pyysi
minua kävelemään kanssansa, käskin aina Amy'n ja Jannen mukaani. --
Mitä taas _erääsen_ tulee, niin koetti hän koko ajan pysyä kaukana
minusta, vaikka hän seurasi minua silmillänsä minne vaan menin.
Luulevatkohan miehet, että me tytöt emme huomaa heidän katseidensa
suuntaa, ja että emme näe päältäpäin heidän tunteitansa. Olenpa varma,
että hänkin ajattelee minua nyt, yhtäpaljo kuin ennenkin, olkoonpa syy
hänen nykyiseen kummalliseen käytökseensä mikä tahansa.

Kuu kumoitti niin ihanasti tummalta taivaalta kotiin palatessamme ja
soittokunta soitti Schubert'in ja Beethoven'in kauniimpia kappaleita.
Koko ajan vaivasi Wat Sydney minua tyhjänpäiväisillä lörpötyksillänsä,
kun halusin kuunnella soittoa. Hän ei laisinkaan rakasta soittoa, ja
sellaiset ihmiset ovat aivan kuin kärpäset, ne eivät anna meille
hetkeksikään rauhaa. _Tuo toinen_ vetäytyi syrjään, katseli kuuta ja
kuunteli soittoa, ja oli aivan lumotun näköinen.

       *       *       *       *       *

Näin pitkälle ennätin kertomuksessani, kun minun eilen täytyi lopettaa,
mutta nyt minulla onkin kerrottavana Sinulle jotakin erittäin
kummallista, joka vasta on tapahtunut.

Kun eilen lakkasin kirjoittamasta ajoin Idan kanssa puistoon. Hän oli
luvannut Effie St. Claire'lle piirustaa kuvat moniaista puiston
penkeistä, jotka sopisivat Effie'n uuteen huvilinnaan Fern Valley'hin
ja minä päätin sill'aikaa kulkea yksin ympäri puistossa virvoittaakseni
sydäntäni ja aivojani.

Sitäpaitsi olin edellisellä kerralla, puistossa ollessani, eräältä
sillalta nähnyt etäällä kauniin vesiputouksen, joka kuohuen syöksyi
pieneen järveen. Nyt päätin mennä tuon vesiputouksen luo, joka oli
kaukana, kiertelevien metsä-polkujen sisällä.

Päivä oli loppumaisillaan ja ilta läheni; käytävät olivat aivan autiot,
sillä en tavannut ainoatakaan ihmistä. Olisin voinut luulla, että olin
jossakin etäisessä, synkässä vuori-seudussa, sillä tämä osa puistosta
oli niin jylhä ja autio. Pensaiden välistä kuulin kosken kohinan, mutta
en voinut vielä nähdä sitä. Väliin kuului se aivan läheltä, väliin taas
etempää, ja vihdoin luulin löytäneeni mutkaisen, kaitaisen polun, joka
johdattaisi minut sinne. Kun tulin erään kallion sivu, huomasin
pauhinasta, että olin aivan lähellä koskea. Minä olin hyvin vallatoin
ja juoksin iloisena eteenpäin. Äkkiä seisoinkin kosken rannalla, mutta
samalla huomasin eräällä penkillä nuoren miehen, -- se oli herra
Henderson.

Hän nousi seisomaan kun hän huomasi minut ja oli hyvin kalpea, mutta
ilon salama valaisi hänen kasvonsa kun hän huomasi, että minä
pysähdyin.

"Neiti van Arsdel!" huudahti hän, "mikä suosiollinen onnetar on
johdattanut askeleenne tänne?"

Minä olin hyvin totisen näköinen ja sanoin ett'en huomannut siinä
mitään onnea.

"Ehk'ei teille", sanoi hän, "mutta minulle tämä on onni. En ole kaukaan
aikaan nähnyt teitä vilahdukseltakaan", lisäsi hän surullisella
äänellä.

"Enpä tiedä mikä olisi estänyt teitä minua näkemästä", sanoin minä.
"Mutta jos herra Henderson tahtoo olla outo ystävillensä, on se hänen
oma syynsä."

Hän oli hämmästyneen näköinen ja puhui jotakin paljosta ja ankarasta
työstä.

"Suokaa anteeksi herra Henderson", lausuin minä, "mutta kun teitä aina
on kodissani kohdeltu uskollisena ja arvossa pidettynä ystävänä, tuntuu
vähän omituiselta, että te viime aikoina käytte meidän luonamme aivan
kuin outo muukalainen."

"Te teette väärin, kun moititte minua noin, neiti van Arsdel", sanoi
hän innokkaasti. "Te epäilemättä arvaatte tunteeni ja teidän täytynee
myöntää, että syyt, jonka tähden teen näin, enkä voi tehdä muulla
tavalla, ovat kyllin riittäväiset."

"Minun täytyy myöntää, ett'en niistä tiedä mitään," vastasin minä,
"enkä voi ymmärtää miks'ei suhteemme voisi olla yhtä ystävällinen nyt,
kuin ennen. Viime aikoina olette käyttäneet itseänne, aivan kuin
olisitte peljänneet minua, ja syytä siihen en voi arvata. Mikä on syynä
siihen, että niin olette tehneet?"

"Siksi -- siksi, että rakastan teitä, neiti van Arsdel, siksi, että
rakastan teitä niin sydämellisesti, ett'en voi nähdä teitä toisen
morsiamena -- toisen vaimona", lausui hän, nähtävästi suuressa
tuskassa.

"Sitä ette tarvitse tehdäkään, herra Henderson, sillä en minä
kumminkaan tiedä olevani kenenkään vaimo enkä morsiankaan", vastasin
minä.

Hän seisoi aivan kuin ukkosen lyömänä.

"Mutta minä olen kuullut, että niin olisi laita, henkilöltä, jonka
pitäisi tunteman asian tarkalleen."

"Keltä niin?" kysyin minä, "sillä väitän sen valheeksi."

"Äidiltänne."

"Äidiltäni!"

Nyt minä vuorostani seisoin kuin ukkosen lyömänä. Siinäpä siis syy
hänen käytökseensä. Äiti parka! Nyt huomaan kaikki.

"Äitinne ilmoitti minulle", jatkoi hän, "että te olette salaisesti
kihloissa herra Sydney'n kanssa, ja että kihlauksenne julkaistaisiin
oitis kun herra Sydney palaisi kotiin ja varoitti minua liiallisesta
ystävyydestä kanssanne."

"Äitini on kyllä tehnyt mitä hän on taitanut, saadaksensa minua tuohon
liittoon", sanoin minä. "Alussa annoin herra Sydney'lle rukkaset, kerta
kerran perään, mutta äitini melkeen pakoitti minua antamaan hänen
jatkaa kosimistansa, toivoen, että mieleni muuttuisi, mutta se ei ole
muuttunut."

Hän tuli liikutetuksi ja puhui hyvin innokkaasti.

"Neiti van Arsdel, sanokaa, uskallanko toivoa, että voisin voittaa
lempeänne."

"En hämmästyisi, jos sen voisitte tehdä", vastasin minä.

Nyt seurasi joukko sekanaisia, kummallisia sanoja, joista, armas
Bellani, en enää muista mitään, -- hetki, josta en voi Sinulle kuvausta
antaa. Sen muistan vaan, että hetken kuluttua astuimme käsi kädessä
käytävää pitkin. -- Oi, mikä keskustelu syntyi välillämme! kuinka
suloiset hetket ne olivat, joita nyt vietimme, kävellessämme varjoisaa
käytävää pitkin, puhellen lemmestämme! Hämäräinen valo ympäröi meidät
ja hopeainen kuu nousi taivaalle. -- Äkkiä kuului Idan ääni, joka huusi
nimeäni. Hän tuli meitä vastaan, piirustusvihko kainalossa.

"Ida, Harry ja minä olemme kihloissa", huusin minä jo kaukaa.

"Niin olen aina toivonut käyvänkin", lausui hän hellästi, ojentaen
meille kumpaisetkin kätensä.

Minä tartuin toiseen, Harry toiseen.

"Luuletteko, että vanhempanne tähän suostuvat?" kysyi Harry.

"Vakuutukseni on, että he ensin vastustavat; mutta luottakaa Evaan, hän
ei anna perään. Tule nyt, Eva, meidän täytyy rientää kotiin."

"Niin, mennään nyt kauniisti kotiin, ett'ei myrsky heti alussa pääse
valloilleen", vastasin minä.

Päätettyämme, että minä koettaisin ensin kaunopuheliaisuuttani äitini
luona, ja että Harry sitte puhuisi isäni kanssa, erosimme ja me
palasimme kotiin.

Nyt, Bella, nyt on kaikki tuo salaisuus lopussa, nyt ei minun enää
tarvitse taistella tuon voiman kanssa, joka kielsi minua ensi askeletta
ottamasta. Eikö ole omituista, että avio-liitto, joka on niin
personallista ja yksityistä laatua kuin mahdollista, on asia, jossa
kukin ystävämme vaatii, että tekisimme heidän mielensä mukaan! Äitini
varmaan tunsi isääni kohtaan samat tunteet, kuin minä nyt tunnen, mutta
olenpa varma, että hän on aivan vimmattu, kun hän huomaa, ett'en voi
katsella Wat Sydney'tä hänen silmillänsä, vaan katselen mieluummin
Harry'a omilla silmilläni. Mutta eihän äitini tule elämään hänen
kanssansa, vaan minä; minun elämänihän siinä on kysymyksessä, eikä
hänen, ja minähän juuri annan tälle henkilölle oikeuden omistaa minut
kuolinpäivään asti. Kun ajattelen tätä, ihmettelen, että laisinkaan
uskallan antautua tällaiseen tilaan jonkun miehen kanssa -- mutta hänen
kanssaan minä uskallan. Minä tunnen hänet ja luotan häneen
täydellisesti.

Et voi ajatella, kuinka minä sain hänet nauramaan, kuvaillessani
hänelle, kuinka hullumainen hänen käytöksensä oli ollut. Hän ei pahaksu
laisinkaan, että vähän teen pilaa hänestä, eikä voi kyllin ihmetellä,
kuinka minä taisin päästä hänen tunteittensa perille. Miehet, rakas
Bellani, ovat tällaisissa asioissa, niin naurattavan yksinkertaisia!

Kuitenkin, ell'en pettyne, erosin hänestä eilen illalla onnellisimpana
kuolevaisten joukossa, jota onnea ei sekään poistanut, että pelkäsin
"kovia vanhempiani."

Mutta mikä lörpöttelijä olenkaan! Näet toki sentään, Bellani, että olen
pitänyt sanani. Olenhan aina sanonut, että Sinun ensimmäiseksi pitää
saada tiedon kihlauksestani, ja nyt olet saanut sen. Sinä saat kertoa
siitä muillekin, jos tahdot, sillä minä olen luja päätöksessäni.

                                                            Oma Evasi.



VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.

Mitä perhe neuvottelee.


Seuraavana iltana croquet-huvin jäljestä, vetäytyivät Maria-täti ja
rouva van Arsdel talon äärimmäiseen huoneesen, salaisuudessa
neuvotellaksensa.

"No, Elli", kysyi Maria-täti, "miltä näytti asiamme sinun mielestäsi
eilen illalla?"

"Minä vaan yhä vartosin, että jotakin piti tapahtuman, mutta tuon tytön
kanssa ei pääse häistä läksijäisiin. Hän ei antanut Sydney'lle
vähintäkään kosioimis-lomaa, vaan karttoi häntä aina ehdollaan. Pari
kolme kertaa koetin asettaa asiat niin, että he jäisivät kahdenkesken;
mutta Eva pääsi aina pakoon ja kuljetti mukanansa Seaton'in tyttöjä,
ikääskuin ne olisivat olleet kiini-kasvaneina häneen."

"Tuo oli harmillista", sanoi Maria-täti, "sentähden että Elmore'n perhe
oli siellä. Tuo Elmore'n joukko pöyhkeilee heidän perheessään
tapahtuneesta naimisesta niin, että luulisi heillä olevan prinsin
vävynä. He kuiskuttelevat ja jaarittelevat, ikääskuin me olisimme
koettaneet saada Sydney'tä verkkoomme, vaan emme olisi onnistuneet, ja
tuopa juuri äkäyttää minua! He kuuntelivat aina, korvat sojossa, ja
ottivat vaarin pienimmästäkin tapahtumasta, niin että minun olisi
tehnyt mieleni hämmästyttää heitä kihlauksella. Kuinka on tuon Evan
laita oikein? Luonnollisesti mielii hän ottaa Sydney'n; jokainen tyttö
hänen ijällään ottaisi avoimin sylin sellaisen tarjouksen vastaan; sinä
tiedät, että hän on vasta kolmenkolmatta vuotias".

"Niin, se on totta; mutta oletko kummempaa kuullut! Croquet-palkinnon,
jonka hän sai Sydney'ltä, antoi tuo veitikka Sofie Elmore'lle. Minä
kuulin, kuinka hän tyrkytti sitä Sofie'lle, ja Sydney kuuli sen myös,
ja minä huomasin, ett'ei se seikka häntä laisinkaan miellyttänyt, sillä
se herätti suurta huomiota, ett'ei Eva pitänyt mitä oli saanut."

"Antoiko Eva kultaneulan Sofie Elmore'lle? Onko tyttö hullu! Hänpä nyt
voi katkeruuttaa ihmisen sisimpää. En saata ymmärtää, Elli, miksi sinun
tyttäresi ovat niin omituisia."

Rouva Wouverman oli, kuten näkyi, yksi niistä sävyisistä ihmisistä,
jotka aina hakevat tilaisuutta näyttääkseen, kuinka tyhmiä lähimäisensä
ovat heihin itsiinsä verrattuina. Syynä kaikkiin harmillisiin
tapauksiin sanoi hän aina olevan sen, että oli menetelty toisin, kuin
hän sellaisessa kohdassa olisi menetellyt. Vaikka rouva van Arsdel
yleensä myönsi, että Maria-sisarensa oli häntä etevämpi, tunsi hän
kuitenkin väliin kapinallista henkeä sydämessänsä tuon alinomaa
kerrotun väitöksen tähden, että hän olisi syypää kaikkiin perheen
epäkohtiin.

"Minä puolestani en laisinkaan", vastasi hän sentähden, "pidä
tyttäriäni muita ihmisiä omituisempina. Väittäväthän kaikki, että
harvoilla äideillä on niin viehättäviä tyttäriä kuin minulla."

"Mutta minä sanon, Elli, että ne ovat omituisia", vakuutti rouva
Wouverman. "Käyhän Ida omaa tietänsä, ja neiti Eva sitte. No olkoonpa
kuinka hyvänsä, minussa ei ole mitään vikaa. Minä olen koettanut
taitoni mukaan kasvattaa heitä, mutta tämän omituisuuden täytyy
riippua van Arsdel'in suvusta, sillä meidän perheessämme eivät
tytöt milloinkaan matkaan saattaneet tällaista mielen-harmia.
Meitä kasvatettiin ymmärtäväisiksi, me otimme vastaan parhaan
naimis-tarjouksen, tulimmekin sentähden naiduiksi ja täytimme
huolellisesti velvollisuutemme, emmekä koskaan nostaneet mitään
rettelöitä, vaikk'ei meille luonnollisesti koskaan tehty niin eteviä
tarjouksia, kuin Sydney nyt tekee Evalle."

"Minua ei laisinkaan kummastuttaisi, jos Sydney kääntyisi Sofie
Elmore'n puoleen, joka silminnähtävästi on ihastunut häneen! Miehet
rupeavat usein kosimaan toista, harmissaan, että ovat tulleet
hyljätyiksi."

"Aivan totta", vastasi Maria-täti; "en minäkään ihmettelisi, jos Sydney
mielistyisi Sofie'en, samoin kuin Mac Gerald Blanche Sinclair'iin, kun
Edith Enderly oli niin epävakainen häntä kohtaan. Hän ei olisi
milloinkaan ajatellutkaan Blanche'ia, ell'ei Edith olisi hyljännyt
häntä. Edith oli sittemmin kyllä harmissaan, mutta katumus oli silloin
liian myöhäinen."

"Ei huolista tiedetä mitään ennen, kuin tyttäret ovat joutuneet
naima-ikään", virkki rouva van Arsdel.

"Se on oma vikasi", muistutti Maria-täti; "sinä olet ollut liian hellä
heille. Minä puolestani", jatkoi hän, "suostun ranskalaisten tapaan
yhdistää avio-liittoja. Avioliiton ei pitäisi riippuman nuorten
tyttöjen omasta kokemattomasta vaalista. Vanhempain pitäisi sada
päättää heidän puolesta ja panna asian toimeen ilman mitään
vastustamista tyttöjen puolelta. Luonnollisesti voivat ijäkkäämmät
ja kokeneemmat henkilöt paremmin, kuin tyttö itse, valvoa hänen
naimis-etujansa. Meidän amerikalaisilla tytöillä on liian paljon
vapautta, ja jos minulla olisi tyttäriä, kasvattaisin minä ne niin,
ett'ei heidän koskaan tekisi mielensä vastustaa minun tahtoani".

"Niin sinä aina puhut, Maria", sanoi rouva van Arsdel, "ja helppoa
onkin sinun sanoa, kuinka sinä menettelisit tyttäriesi kanssa, kun ei
sinulla sellaisia ole, mutta minun kanssani on toisin laita.
Toivoisinpa todella, että sinulla olisi Ida ja Eva hoitosi alla."

"Niin, siinä tapauksessa", huudahti Maria-täti, "olisivat he jo aikoja
sitte naituina. Tuollainen järjettömyys, jota sinä heissä suvaitset, ei
silloin olisi tullut kysymykseen. Minä olisin polkenut jalkaani
permantoon ja sanonut: minä en _tahdo_ tietää mitään tuosta, ja minun
tyttärieni olisi ollut _totteleminen_. Sinä annat heidän tehdä
kanssasi, mitä tahtovat."

"Sinä luotat aina itseesi liian paljon, Maria, ja moitit minua
kaikesta, mikä tapahtuu. Ah, jospa Jumala olisi suonut sinulle lapsia,
niin tietäisit, mikä vaiva heistä on! Lapsettomat henkilöt ovat aina
tyytyväisiä itseensä ja moittivat alati niitä, joilla on lapsia. Jospa
sinulla olisi lapsi-parvi ympärilläsi, saisit kyllä kovat kokea."

"Jatka sinä vaan tällä tavalla, Elli-kulta, niin saat koko joukon
vanhoja piikoja niskoillesi", sanoi Maria-täti. "Idasta meillä ei ole
enää mitään toivoa, eikä piakkoin Evastakaan. Tytöt, jotka ovat liian
itsepintaisia ja haaveksivia ja jotka eivät tiedä mitä tahtovat, jäävät
varmaan naimattomiksi. Elli Gelliflower'illa ja Jane Seabright'illa
esimerkiksi olisi nyt oma koto, hevosia ja vaunuja, jos he olisivat
suostuneet heille tehtyihin naimis-tarjomuksiin."

"Mutta muistathan, että Jane kadotti sulhasensa."

"Niin, hän kuoli muistaakseni, vai kuinka? Jane ei siis voinut päästä
naimisiin hänen kanssansa, mutta eihän se voinut estää häntä menemästä
naimisiin toisen kanssa. John Smithson tahtoi tehdä hänet Newyork'in
melkein rikkaimmaksi rouvaksi, ja hänellä olisi ollut omat hevoset ja
vaunut, aivan kuten nykyisellä rouva Smithson'illa on. Mutta kaikki
tämä on seuraus tuosta narrimaisesta mielentilasta, jota sanotaan
rakkaudeksi. Minä vakuutan sinulle, että tytöt voivat mieltyä keneen he
tahtovat, ja jos minulla olisi tytär, mielistyisi hän siihen, kuin minä
tahtoisin."

"Jumala tiesi, onko sinulla oikein, Maria, vai ei", sanoi rouva van
Arsdel. "Ei se ole leikintekoa, pakoittaa tyttöjä lempimään ketä
tahansa, tukahduttaa tyttöjen omaa taipumusta."

"Omaa taipumusta! turhia puheita, Elli; älä nyt sinäkin rupea
tuollaisesta puhumaan. Minä tuskaannun kuullessani tuollaista. Rikkaat
ihmiset aina rakastavat _kyllin_ toisiansa, ja joka ainoa tyttö voipi
elää onnellisena sen miehen kanssa, joka antaa hänelle hyvän aseman
elämässä ja jolla on kyllin rikkautta komeaan talouden pitämiseen. Jos
Idaa, oitis koulusta päästyänsä, olisi pakoitettu naimisiin jonkun
_rikkaan_ ja muutoin kunnon miehen kanssa, niin ei hän varmaankaan
olisi joutunut tuollaisiin hulluihin houreisin, jotka häntä nyt
vaivaavat, vaan eläisi tyytyväisenä ja onnellisena, ja samoin kävisi
Evankin. Meidän olisi pitänyt pakoittaman häntä naimisiin Wat Sydney'n
kanssa, sillä onhan aivan jumalatointakin näin viivytellä. Jos Sydney
olisi Sam Rivingston'in kaltainen, niin en virkkaisi sanaakaan. Polly
on oikein inhoittavasti tyhmä, ja jos Sam rupeaa juomaan vielä enemmän
ja tekee kotinsa kurjuuden pesäksi, niin syyttäköön Polly itseänsä,
sillä hän tiesi mimmoinen Sam oli. Mutta toista on Evan ja Wat Sydney'n
avioliiton kanssa."

Portinkello soi, ja hetkisen kuluttua tulee palvelija sisään, kantaen
kirjettä hopea lautasella. Naiset rientävät kumpainenkin palveliaa
vastaan ja Maria-täti huutaa: "se on Sydney'ltä sinulle", samalla kun
hän aukaisee kirjeen ja alkaa lukea.

"Luulisinpa, siskoseni", sanoi rouva van Arsdel loukattuna, "että itse
saisin ensimmäisenä lukea kirjeeni."

"Älä nyt ole lapsellinen", vastasi Maria-täti ja viskasi kirjeen
kädestänsä. "Jos et pidä väliä osanottavaisuudestani, niin en enää
tahdo pitääkään lukua asioistasi. Hoida nyt itse asioitasi, minä menen
tieheni!"

"Mutta, rakas Maria, täytyyhän sinun myöntää, että mielellämme luemme
ensin itse kirjeemme", sanoi rouva van Arsdel-parka anteeksi anoen.

"No, no, rakas lapsi, rauhoitu, rauhoitu", vastasi Maria-täti; "nythän
sinulla on kirjeesi, lue, ja pian huomaat, että minä olen oikeassa.
Tyttö on loukannut häntä ylpeydellään, ja nyt hän aikoo lopettaa
kosioimisensa."

"Päinvastoin pysyy hän vielä avio-tarjouksessaan", sanoi rouva van
Arsdel lukien kirjettä; "mutta kun Eva on niin tyly häntä kohtaan, ei
hän tahdo enää ottaa rukkasia."

"Nythän huomaat", muistutti Maria-täti, "että Eva on tilaisuudessa itse
päättää onnestansa. Jos hän vaan tahtoisi olla kohtelias ja sallisi,
että sinä kutsuisit Sydneyn tänne, jotta he saisivat keskustella
asiasta, niin luulen, että kaikki vielä saataisiin selville. Annapas
kun katson... Kirje on todellakin selvä kosimis-kirje. Elli, nyt täytyy
Evan olla järkevä. Soisinpa, että olisit vähä ankarampi hänen
kanssansa."

"Siitä ei asia paranisi; sinä et tunne Evaa. Monessa asiassa on hän
hyvinkin taipuvainen, mutta luja on hänen luonteensa yleensä.
Ainoastaan lempeydellä voipi häntä saada taipumaan, enkä minä ole
tahtonutkaan kiusata häntä, sillä hän on aina ollut hyvä lapsi".

"No hyvä, kerro hänelle sentähden lempeästi kuinka tukala koko perheen
asema on, sano, että hän voipi pelastaa isänsä perikadosta, ja että hän
on tilaisuudessa päättää kaikkein meidän elosta ja kuolosta. Laske
sanasi oikein hänen sydämellensä. Olisihan kauheata, jos hänen,
kujeensa kautta, täytyisi kaikkein meidän kanssa muuttaa toisen luokan
asuntoon ja elää siellä niinkuin muut tavalliset ihmiset, sen sijaan,
että hän nyt voisi päästä Clairmont'in ja Newport'in omistajaksi.
Peloita häntä, Elli; kuvaa asemamme kauhistuttavilla värillä ja vetoa
hänen hellätuntoisuuteensa."

"Kyllä ko'en tehdä parastani", vastasi rouva van Arsdel.

"Missä Eva on nyt? anna _minun_ puhua hänen kanssansa", lausui
Maria-täti.

"Hän lähti Idan kanssa ajelemaan puistoon; mutta kun oikein asiaa
mietin, niin luulen olevan parasta, että minä puhun itse Evan kanssa.
Tiedän varmaan, että hän tekee enemmän minun, kuin muiden puolesta,
sillä hän pitää paljon minusta."

"Voisiko hän rakastaa ketään toista, kuin Sydney'tä?" kysyi Maria-täti.
"Olipa tuo vähän varomatointa, että otitte tuon Henderson'in ystäväksi
perheesen; mutta näinä viime aikoina näkyy hän lakanneen täällä
käymästä."

"Luulenpa poistaneeni kaiken vaaran siltä puolelta", vastasi rouva van
Arsdel tyytyväisesti. "Minä annoin hänelle pienen äidillisen
varoituksen, jolla oli omituinen vaikutus. Olihan se velvollisuuteni
häntä, poika-parkaa, kohtaan. Eva on hyvin miellyttävä ja minä
huomasin, että Henderson alkoi olla liiaksi huvitettu hänen
seurastansa. Tuo Henderson on kuitenkin hyvin siivo mies."

"Minun aikomukseni oli saada hänet mieheksi Idalle", sanoi Maria-täti.
"Se olisi ollut erittäin sopivaa".

"Maria kulta", lisäsi rouva van Arsdel, "etkö jo huomaa, ett'eivät
kaikki ihmiset kulje sitä uraa, jonka sinä heille määräät?"

"Se olisi kuitenkin parempi heille", vastasi Maria-täti. "Jos lapsiesi
kasvatus olisi alusta pitäin ollut minun käsissäni, luulenpa, että
olisit nähnyt parempia hedelmiä, kuin nyt koskaan saat nähdä. Kumma
kyllä, ett'ei luonto lahjoita lapsia sille, joka taitaisi niitä
paraiten kasvattaa. Tee mitä voit! Mitäs kello on? Nyt minun täytyy
rientää kotiin. Minulla on uusi piika ja minä pelkään, että hän kääntää
koko talon ylösalaisin; minä tulen huomenna takaisin, saadakseni nähdä
miten asiat ovat muodostuneet."



KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.

Rikkaus ja rakkaus vastakkain.


Eva van Arsdel istui huoneessansa, vavisten ja punastuen, onnellisena
ja täynnä toivoa. Hänen rinnassansa tulvailivat nuot omituiset,
sekanaiset tunteet, joita nuori tyttö tuntee, ajatellessansa, että
elämänsä onni on onnellisesti päätetty, että tuo tärkeä askel on
otettu.

"Niin", lausui hän itsekseen, "minä lemmin häntä, ja lemmin häntä aina,
sanoipa äitini ja Maria-täti ja koko maailma mitä tahansa. Uskollisena
tahdon häntä seurata elämässä ja kuolemassa."

Hänen äitinsä astui nyt huonneesen.

"Herra varjele, Eva, etkö jo ole mennyt levolle? Miten on laitasi? Voi
kuinka poskesi ovat punaiset! Olet aivan kuin olisit kuumeessa."

"Olenko niin", kysyi Eva, melkeen tietämättä mitä hän vastasi. "Eikö se
kaunista minua?"

"Etkö ole terve?" kysyi äitinsä, "Kivistääkö päätäsi?"

"Todella -- -- niin vähän -- mutta en ole koskaan voinut paremmin kuin
nyt, rakas äitini", sanoi Eva, istahtaen äitinsä polvelle ja kietoen
kätensä hyväellen äitinsä kaulalle; "en ole koskaan ollut terveempi,
raittiimpi, äiti."

"Se on huvittavaa kuulla, lapseni. Mielelläni haastelisin hetken
kanssasi tänä ehtoona. Minulla on jotakin sinulle kerrottavaa", lausui
hän ja otti kirjeen taskustansa. "Tämä kirje on Sydney'ltä; minä
tahtoisin lukea pari riviä siitä sinulle."

"Voi äiti, miksi? kirjeiden lukeminen on kauheasti ikävää!"

"Rakas lapseni", jatkoi rouva van Arsdel, "Sydney on niin erittäin hyvä
mies ja rakastaa sinua sanomattomasti."

"Se on varsin oivallista, että hän on hyvä mies; pysyköön aina vaan
sellaisena. Mutta mitä hänen rakkauteensa minuun tulee, niin olen siitä
hyvin pahoillani."

"Lue edes, Eva, tämä kirje, niin huomaat kuinka jalo hän on."

Eva otti kirjeen ja silmäili nopeasti sen läpi.

"Se on yhdentekevää, rakas äitini", sanoi hän antaen kirjeen takaisin.
"Minä en tahtoisi hänelle tuottaa minkäänlaista tuskaa; mutta olenpa
varma, että hän pääsee tästä, aivan yhtä helposti kuin rokko-taudista.
Seikka on se, armas äitini, että herra Sydney ei voi kärsiä, ett'ei hän
onnistu siinä, jonka hän kerran on päättänyt tehdä; eikä hän tahdo
minua vaimoksensa sentähden, että hän rakastaa minua noin innokkaasti,
vaan sentähden, että hän on kerran saanut päähänsä, että hänen pitää
voittaa minut. Jos hän olisi minut oitis saanut, olisi hän jo aikoja
sitte kyllästynyt minuun. Olen kuullut hänen itsensä vakuuttavan,
ett'ei hän pidä lukua naisesta, jonka hän voisi helposti saada
omaksensa; ja se onkin ainoastaan sentähden, että minä olen häntä
karttanut ja ollut vaikea voittaa, kun hän näin kiihkoisesti haluaa
minua vaimoksensa. Olenpa varma että hän oitis, jos hän saisi minut,
kääntäisi mielensä johonkin muuhun esineesen, jota hän ei voi saada.
Sellainen on hänen luonteensa, äiti."

"Mutta, Eva, hän on kunnon mies."

"Ei hän minun mielestäni ole mikään erinomainen."

"Eikö? Katso vaan noita nuoria miehiä, joiden kanssa naiset nykyaikaan
menevät naimisiin!" jatkoi rouva van Arsdel. "Katsos nuorta
Rivingstone'ia; kerrotaan, että hän on juopuneena kumminkin kolme iltaa
joka viikko. Ja vielä kauheampiakin kerrotaan hänestä. Hän elää ja on
aina elänyt hyvin irstaisesti, ja kumminkin on Polly Elmore aivan
hulluna ihastuksesta, että hän on saanut sellaisen vävyn. Herra Sydney
sitä vastoin elää, kuten kaikki tiedämme, hyvin siivosti."

"No, rakas äitini, jos ainoastaan vaadit, että mieheni tulee olla
siivo, niin onhan tässä herra Henderson, joka on yhtä siivo ja
sitäpaitsi paljon sivistyneempi ja miellyttävämpi."

"Mitä mielettömiä ajatuksia sinulla on! Eihän herra Henderson'illa ole
mitään, millä hän vaimonsa elättäisi. Hän on kyllä hyvänluontoinen,
siivo nuori mies, sen myönnän mielellänikin, ja sitäpaitsi nerokas ja
miellyttävä; mutta, rakas lapseni, et sinä voi elää köyhänä. Sinun
täytyy mennä naimisiin rikkaan miehen kanssa, joka voi pitää sinut
sillä asemalla, jolla nyt olet."

"Onko sama äiti, rakastanko häntä tahi enkö?"

"Eva kulta, täytyyhän sinun rakastaa miestäsi; sillä täytyyhän sitä
miestä rakastaa, joka meille antaa arvoa ja rikkautta, kaikkia mitä
vaan haluamme."

"Aivan oikein äitini; ja nyt kun meillä on mies, joka pitää huolta
meistä, ja antaa meille kaikki mitä tarvitsemme, niin enhän tarvitse
muuta miestä. Isäni kyllä elättää minut, senpätähden, kun menen
naimisiin, tahdon itselleni sellaisen miehen, joka minua miellyttää.
Minulla on jo kyllin rannerenkaita, kalliita-kiviä ja sormuksia,
kaikkia mitä vaan voin toivoa, ja jos tahtoisin vielä enemmän, niin ei
minun tarvitse muuta kuin hyväillä isääni, kunnes hän antaa niitä. Hyvä
isäni antaa aina, mitä vaan tarvitsen; senpätähden en ymmärrä mitä minä
tarvitsen herra Sydney'ltä."

"Pieni Evaseni, minun täytyy puhua pari vakavaa sanaa kanssasi. Siinä
olet jo niin vanha ett'ei minun tarvitse puhella kanssasi niinkuin
lapsen kanssa. Seikka on se, ett'ei löydy mitään niin epävakaista
täällä maailmassa kuin meidän elämämme. Isääsi pidetään paljon
rikkaampana kuin hän onkaan, ja meidän täytyy ylläpitää tätä luuloa,
sillä se on eduksi hänen asioillensa. Mutta näinä parina, kolmena
viimeisenä vuonna on hänellä ollut suuria tappioita ja usein olen minä
nähnyt hänen niin syvästi murheellisena menekkien tähden, että iloni
elämästämme on sangen vähäinen. Tätä naimistasi olemme aina toivoneet
ja olemme olleet vakuutetut, että siitä vihdoin jotakin tulisi,
sillä jos sinä pääset noin rikkaan miehen vaimoksi, auttaisi se
hyvin paljon isäsi asioita. Herra Sydney on jalo mies ja hänen
rikkautensa antaisivat isällesi erittäin suuren luottamuksen
asioitsemis-maailmassa. Ja sitäpaitsi, ajatteles lapseni minlaisen
asunnon saisit. Eipä löydy koko maassa sellaista kartanoa kuin hänen
Clairmont'issa on. Näithän sen eilen. Voitko enempää toivoa? Ja sitte
hänen kaunis huvilinnansa Newport'issa! Siellä voisit oleskella suvella
ja kutsua kaikki sisaresi luoksesi. Hänellä on sitäpaitsi erinomainen
maku ajo-kaluin, huonekaluin ja muiden sellaisten valitsemisessa. Ja,
niinkuin ennen olen sanonut -- hän on hyvä mies."

"Mutta, rakas äiti, ei se sittekään käy päinsä, vaikka hänellä olisikin
koko itä ja länsi-Intia. Kaikella tällä ei _hän_ voi ostaa pientä
Evaasi. Sanopas, arvoisa äitini, oliko isäni rikas, kun menit naimisiin
hänen kanssansa? -- minä tarkoitan silloin, kun rakastuit häneen?"

"Hm, eipä juuri paljon, mutta sanottiin, että hän on mies, joka voipi
päästä vielä kerran korkeallekin maailmassa."

"Mutta silloin et, äiti, asunut tällaisessa kartanossa, kuin nyt. Sinä
aloit alusta ja autoit häntä minkä jaksoit, etkö tehnyt niin?"

"Niin lapseni, me aloimme aivan vähällä ja ensi vuosina olimme hyvin
vähissä varoissa. Minä tein ankarasti työtä ja tiedän sentähden mitä
työnteko on, senpätähden tahtoisin, ett'ei sinun tarvitsisi kokea
samaa."

"Mutta jos minä saisin tehdä työtä, niin ehkä tulisin sinun
kaltaiseksesi, äiti. Mutta, totta puhuen, jos isäni varat ovat vähässä,
miksi me elämme näin ylellisesti? Miks'emme elä säästävämmin? Minä
puolestani suostuisin siihen hyvin mielelläni."

"Ah, rakas lapseni, se ei käy laatuun! Me emme saa muuttaa elämätämme;
sillä jos kerran ruvettaisiin epäilemään isäsi varallisuudesta,
karkaisivat kaikki velkojat isääsi kiini. Meidän täytyy siis elää
samoin kuin tähänkin asti, meidän täytyy levittää kaikki purjeet,
muutoin voisi huhuja levitä, jotka vahingoitsisivat isäsi arvoa
asioitsemis-maailmassa ja estäisi häntä saamasta rahoja toimiinsa. Hän
on nyt suurissa asioissa, jotka, jos ne onnistuvat, tuottavat
miljonia."

"Ja jos hän häviää, kadotamme miljonia -- eikö niin?" kysyi Eva.

"Niin teemme, Evaseni, ja, niinkuin jo olen sanonut, me rikkaat, me
elämme hyvin liukkailla perustuksilla, senpätähden tahtoisin nähdä
tyttäreni vakavalla asemalla."

"Arvaas äiti, mitä ajattelen? Ajattelen, että koska rikkaudelle pian
kasvaa siivet, joilla se lentää matkoihinsa, miksi aina haluamme mennä
naimisiin miehen kanssa, jonka ainoa hyvä ominaisuus on, että hän on
rikas? Se on ainoa etuus, joka tällä hetkellä tekee herra Sydneyn
paremmaksi kuin herra Henderson ja moni muu kunnon mies tuttaviemme
joukossa on. Jos minä nyt menisin naimisiin herra Sydney'n kanssa, jota
minä, totta sanoakseni, en vähintäkään voi lempiä, vaan joka päin
vastoin on mielestäni varsin ikävä, ja jonakuna päivänä hänen pankkinsa
lakkauttaisi liikkeensä, hänen rautatiensä purettaisiin, hänen kaunis
huvi-linnansa Newport'issa myytäisiin ja minun täytyisi asua yhdessä
hänen kanssansa vähäpätöisessä asunnossa ja pienillä varoilla, miten
silloin kävisi? Niin, silloin toivoisin, että olisin valinnut
seura-kumppalikseni elämän läpi jonkun hauskemman, miellyttävämmän
miehen, sillä hänen kanssansa en voisi keskustella mistään joka minua
huvittaa. Huomaat siis, rakas äiti, että me, koska emme tiedä milloin
onnen pyörä kääntyy, pian voimme joutua sellaiseen tilaan, ett'ei
meillä ole muuta jäljellä, kuin mies itse. Senpätähden, niin minusta
kumminkin näyttää, pitäisi meidän suurella varovaisuudella valita
puolisomme. Miehemme täytyy olla sellainen, että voimme elää
onnellisena, vaikka menettäisimmekin kaiken muun, ja kun minä kerran
menen naimisiin, äiti, valitsen sellaisen miehen joka minulle on kaikki
kaikessa."

"Se on kyllä hyvä, Eva, mutta mistä sinä löydät sellaisen miehen?"

"Ajatteles äiti, jos olisin löytänyt hänet jo!"

"Mitä tarkoitat lapseni?"

"Äiti, minä olen löytänyt miehen, jota rakastan ja joka rakastaa minua,
ja me olemme jo kihloissakin."

"Eva lapseni! Tuota en olisi odottanut sinulta. Miks'et ole virkkanut
tuosta ennen minulle sanaakaan?"

"Siksi, että vasta tänä iltana sain tietää, että _hän_ rakastaa minua
ja tahtoo minut vaimoksensa."

"Ja uskallanko kysyä, ken tuo onnellinen on?" kysyi rouva van Arsdel,
vähän pistelevästi.

"Rakas äiti, se on Harry Henderson."

"Herra Henderson! No täytyypä sanoani, että hänen käytöksensä on
kaikkea muuta paitsi rehellinen, sillä minä olen ilmoittanut hänelle
suhteestasi herra Sydney'hin."

"Niin äiti, sinä olet sanonut hänelle, että minä olen kihloissa herra
Sydney'n kanssa, mutta minä olen sanonut hänelle tänä iltana, ett'en
ole kihloissa, enkä koskaan ai'o mennä kihloihin herra Sydney'n kanssa.
Harry on käyttänyt itseänsä aivan rehellisesti. Siitä saakka kun hän
puhui kanssasi, on hän väistellyt minua. Minä olin onnetoin ja hän oli
onnetoin, mutta kun tänä iltana tapasin sattumalta hänet puistossa, en
laskenut häntä käsistäni, ennenkuin sain tietää, miksi hän pelkäsi
minua. Vihdoin sainkin sen tietää ja sitte pääsimme selville asiassa.
Nyt ymmärrämme toisiamme aivan hyvin, eikä kenkään voi enää meitä
eroittaa. Äiti, minä tahdon seurata häntä vaikka maailman äärimäiseen
päähän! Ei löydy mitään, jota en voisi tehdä tahi kärsiä hänen
edestänsä, ja olen iloinen ja ylpeä siitä, että voin häntä rakastaa
niin suuresti."

"Voi rakas lapseni, mitä meidän nyt tulee tehdä?" kysyi rouva van
Arsdel, alakuloisena.

"Rakas äitini, minä tahdon tehdä mitä vaan voin isäni ja sinun
puolestasi, ja luulenpa varmaan, että me kaikki sisarukset tahtoisimme
tehdä samoin. Onpa kyllä totta, mitä Ida usein on sanonut, että olisi
parempi jos meillä olisi vähemmän varoja, että oppisimme paremmin
luottamaan itseemme ja enemmän käyttämään voimiamme. Veljemme, jotka
ovat yliopistossa, eivät tarvitse tuhlata niin paljon rahaa, ja olenpa
vakuutettu, että jos isä ilmoittaisi heille surunsa, tekisi se heistä
_miehiä_, niinkuin se minusta on tehnyt vaimon."

"Näistä asioista en nyt tiedä mitään aivan tarkkaan", lausui rouva van
Arsdel. "Isäsi ei ole sanonut mitään varmaan, mutta minä huomaan aivan
selvään, että hän on suruissaan ja minä tunnen hänet jo niin hyvin,
että huomaan jo päältäpäin koska asiansa häntä surettavat... Mutta Eva,
minulle tämä on kova isku."

"Se surettaa minua suuresti, armas äitini, mutta sille en voi nyt enää
tehdä mitään. Olisihan hyvin huonosti tehty minulta, jos menisin
naimisiin jonkun toisen kanssa, vaikka rakastankin Harryä. Rakkaus ei
ole kuin hansikka, että voisin vetää sitä kädelleni ja kädeltäni pois,
oman mieleni mukaan; ei, kaukana siitä. Näetsen äiti, Harryn seurassa
ei minulla ole koskaan ikävä; sillä suurin huvini on hänen kanssansa
haastella. Hän ei väsytä minua koskaan, enkä soisi hänen milloinkaan
poistuvan luotani. Me ymmärrämme toisiamme erittäin hyvin ja me
varmaankin elämme onnellisina yhdessä. Kas niin äitini, ole nyt
iloinen, ja anna minun olla onnellinen tavallani."

"Täytynee niin tehdä", lausui rouva van Arsdel, syvällä huokauksella,
ja tarttui lamppuun mennäkseen pois. "Sinä olet aina kulkenut omaa
tietäsi, Eva."

"Rakas äitini, toivon että kerran vielä iloitset tästä. Hyvää yötä!"



SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Uusia neuvotteluja.


Äidin mentyä pois, koetti Eva turhaan saada unta. Hänen poskensa
hehkuivat, ja hänen päässänsä pyörivät tuhannet eri ajatukset. Rouva
van Arsdel oli puhunut kylliksi perheen varallisuuden tilasta,
saadakseen hänet hiukan pelkäämään. Hän käveli levottomana edestakaisin
huoneessansa, jossa kaikki todisti rikkautta ja ylellisyyttä, ja
katseli melkein vastenmielisesti tauluja, veistokuvia, kauniita
huonekaluja ja kaikkea sitä ylellisyyttä, jota hän tähän asti oli
koonnut ympärillensä ja joiden ostamiseksi isänsä aina oli antanut
hänelle kyllin varoja. Nyt hän katui, että hän, kaikkia näitä
ylellisyyksiä hankkiaksensa, oli ainoastaan seurannut mielen-tekoansa,
huolimatta siitä, mitä ne maksoivat ja katsomattakaan hinta-kuitteja;
ja nyt hän oli kihloissa miehen kanssa, jolla ei ollut muita varoja
kuin ne, joita hänen neronsa ja säästäväisyytensä voivat hankkia.
Toiselta puolelta oli hänellä tarjolla toinenkin avio-liitto, joka
olisi antanut hänelle tilaisuutta vast'edeskin elää ylellisyydessä,
joka aina toki on sangen viehättävää. Ei hän kuitenkaan hetkeäkään
ajatellut myydä itseänsä, näitä etuja saavuttaaksensa. Mutta kun hän
ajatteli Harry'ansa, niitä vaikeuksia, joita hän saisi kärsiä ja sitä
huolta ja surua, jonka hän hänelle saattaisi, kysyi hän itseltänsä:
"enkö tee väärin, kun saatan Harry'n elämään yhdessä niin kelvottoman
ja hyödyttömän vaimon kanssa, kuin minusta varmaankin tulee?"

"Mutta minä _en ole_ kelvotoin _enkä tahdo_ olla hyödytöin", jatkoi hän
itseksensä. "Voimia minulla kyllä on; niitä minä tahdon käyttää ja
näyttää, että minäkin voin jotakin toimittaa. Olisipa hauskaa tietää
onko isäni asiat todellakin niin huonolla kannalla kuin äiti kuvasi
niiden olevan! Ah, jospa hän luottaisi meihin ja sanoisi suoraan, miten
asia on, niin me mielellämmekin auttaisimme häntä ja eläisimme
säästävämmin!"

Kaikki nämät ajatukset pitivät häntä hereillä, vaikka hän koetti
rauhoittua, voidaksensa nukkua, mutta siinä hän ei onnistunut. Vihdoin
meni hän Idan huoneesen. Ida oli tavalliseen aikaan mennyt levolle ja
jo kauan nauttinut makeata unta.

"Herää, rakas Ida, herää", kuiskasi hän kumartuen sisarensa yli.

Ida aukaisi silmänsä ja nousi istumaan vuoteellensa.

"Mitä nyt, Eva? Etkö jo, rakas lapsi, ole mennyt levolle? Miten on
laitasi? Turmelethan itsesi, kun valvot näin kauan öillä."

"Voi, Ida, minä olen niin levotoin, minä en voi saada unta! Minun on
kyllä vaikeata herättää sinua, mutta minun täytyy puhua kanssasi
eräästä asiasta, joka tekee minut niin murheelliseksi, ja, niinkuin
tiedät, olet sinä jo aamusilla mennyt ulos ennenkuin minä herään."

"Mikä se on sitte, Eva?" kysyi Ida, silitellen Evan otsaa.

"Äitimme oli vast'ikään luonani ja näytti minulle erästä kirjettä herra
Sydney'ltä. Hän jatkaa yhä vielä vanhaan lapaan ja nyt hän on
kirjoittanut äidillemme, joka puhui minulle niin mieltä-liikuttavasti,
että olisin valmis itkemään. Tiedäthän mitä tapahtui Henderson'in ja
minun välillä eilen puistossa", sanoi Eva, "emmekö ole kihloissa?"

"Tottakai te kihloissa olette", vastasi Ida vakavasti.

"Mutta äitini vihastui siitä suuresti ja sanoi pettyneensä
toiveissaan."

"Sinä kerroit hänelle siis, että...?"

"Minä kerroin hänelle kaikki, mutta voi Ida! silloin ilmoitti äiti,
että isämme asiat ovat hyvin huonolla kannalla ja että perikato uhkaa
meitä kaikkia jos en minä pelasta häntä, menemällä naimisiin herra
Sydney'n kanssa. Olisiko se mielestäsi oikein tehty? Eihän se liene
velvollisuuteni? Eikö olisi huonosti tehty, jos menisin naimisiin
toisen kanssa, kuin sen, jota rakastan?"

"Vaatia naiselta, että hän menisi naimisiin miehen kanssa, jota hän
ei rakasta, ainoastaan pelastaaksensa vanhempansa mahdollisesta
onnettomuudesta, on samaa, kuin vaatia, että hän varastaisi rahaa tahi
kirjoittaisi vääriä velka-kirjoja heitä pelastaaksensa. Eva, sinä et
voi sitä tehdä."

"En voikaan; sen sanoin äidillenikin", virkki Eva. "Mutta sano armas
Ida, onko isämme asiat niin perin huonolla kannalla?"

"Isämme ei puhu naisien kanssa asioistansa", vastasi Ida, "ei edes
minunkaan kanssani; mutta tiedän, että hän on vaarallisissa
kauppa-yrityksissä ja minä puolestani en laisinkaan hämmästyisi, jos
koko tämä tuulentupa, jossa nyt elämme, haihtuisi kuin sumu ja jättäisi
meidät tyhjälle kadulle. Ainoa, jonka voin sanoa, on, että minä koko
ikäni olen odottanut tällaista muutosta. Senpätähden en olekaan antanut
tehdä itsestäni tuollaista nukkea, kuin tytöt meidän asemallamme
yleensä ovat, vaan olen päättänyt pitää sekä ruumiini että sieluni
terveenä, enkä ole totuttanut itseäni ylellisyyteen, voidakseni, jos
niin vaaditaan, elättää sekä itseäni että muitakin. Jos onnettomuus
sentähden kohtaa meitä, olen _minä_ varallani."

"Mutta, Ida, eikö olisi parasta, että me nyt oitis vähentäisimme
menekkiämme ja eläisimme toisin, kuin nyt? Minä puolestani kyllä
muuttaisin halvempaankin asuntoon ja olisin mielelläni hevosia ja
vaunuja paitse. Voisimmehan elää paljon helpommin ja rauhallisemmin,
kuin nyt, ja kuitenkin omata kaikki, mikä meille on rakasta. Minä
puolestani möisin mielelläni kaikki maalauksetkin -- paitse joitakuita
-- ja olisin kuitenkin onnellisempi, ollessamme muista riippumattomia,
kuin nyt, eläessämme tällaista loistavaa, epävakaista elämää, josta
päästäksemme minun täytyisi mennä naimisiin rikkaan miehen kanssa, jota
en rakasta."

"Voi, ystäväiseni; Maria-täti ei voi koskaan sallia, että äitimme
lakkaa kilpailemasta Elmore'n perheen kanssa, ennenkuin viimeinen
tykkimme on haljennut ja laiva on uppoamaisillaan! Ajatus _mitä ihmiset
sanoisivat_, pelko että tuttavat surkuttelisivat meitä, ja että
tulisimme voitetuiksi kilpailussa, ylläpitää heidän voimiansa
viimeiseen saakka. Jos puhut elämämme muuttamisesta, vakuuttavat
he, ett'ei se käy päinsä -- se vahingoittaisi isämme luottamusta
asioimis-maailmassa. Minä tiedän mitä tämmöinen elämä maksaa, ja täytyy
sanoani, että tuhlaamme kauheasti. Jos meillä olisi kanta-varasto,
jonka korot nousisivat kahteen tahi kolmeen sataan tuhanteen dollariin
vuosittain, silloin voisimme elää, niinkuin nyt teemme; mutta kun koko
varallisuutemme riippuu asioista, jotka tänään kohoavat, mutta huomenna
vähenevät, niin voipi pian onnettomuus tapahtua. Isällämme oli hyvä
onni, ostaessaan osakkeita, jotka kohosivat monenkertaiseen arvoon;
mutta nyt ne ovat alenemassa ja, niinkuin jo sanoin, en laisinkaan
hämmästyisi jos äkkiä olisimme aivan köyhiä."

"Harry-parka!" lausui Eva; "hän pelkäsi pyytää minua vaimoksensa
sentähden että olin rikas. Ehkä hän nyt saapikin minut köyhänä. Mutta,
Ida, enkö tee väärin kun rupean hänen vaimoksensa näin hyödyttömänä
olentona, kuin olen? Minä olen aivan kelvotoin, enkö ole Ida?"

"Etpä toki, lemmikkini", vastasi Ida. "Päinvastoin toivon paljonkin
hyvää sinusta; sillä nainen, joka on voinut uskollisesti lempiä, vaikka
häntä on kaikkialta ahdistettu, niinkuin sinä olet, hän voipi varmaan
täyttää velvollisuutensa puolisonakin. Luonnollisesti täytyy sinun
tottua käytännölliseen elämään enemmän kuin tähän saakka. Sinä tulet
elämään aivan erinlaisissa suhteissa, kuin tähän asti, ja sinun täytyy
oppia laskemaan, mitä kukin esine maksaa. Ensiksikin täytyy sinun
luopua nykyajan loistavasta seura-elämästä ja sinun täytyy kärsiä,
että sinua surkutellaan onnettomana, joka on alentunut korkeasta
suku-piiristänsä. Hienot tuttavasi lakkaavat seurustelemasta kanssasi;
et ole tilaisuudessa ajella puistossa; sinun täytyy asua pienessä
talossa, vähäpätöisen kadun varrella; sinun täytyy pitää huolta
taloudestasi ja pitää vaari, että menot ja tulot ovat yhtäsuuria."

"Kaikki tuo on hyvin vähäpätöistä, Ida. Minä en vähintäkään pidä lukua
siitä, mitä nuot hienot ystäväni sanovat ja ajattelevat; ja mitä siihen
tulee, että minun täytyy asua pienessä talossa, niin on se mielestäni
ainoastaan etua, sillä helpompihan sitä on hoitaa, kuin suurta, enkä
pelkää edes sitäkään, että minun täytyisi asua vähäpätöisen kadun
varrella. Kaikki ne, joita lemmin, varmaankin tulevat luokseni, asuinpa
sitte missä tahansa. Harry ja minä olemme tässäkin suhteessa aivan
samasta mielestä. Me emme ai'o elää maailman ja ystäviemme tähden, vaan
toinen toisemme tähden. Me valmistamme itsellemme mitä somimman, pienen
kodin, jossa todelliset ystävämme perehtyvät yhtä pian kuin me itse. Ja
etkö usko, Ida, että minusta tulee hyvä emäntä? Minä tunnen hyvin, että
voin vähillä varoilla valmistaa soman miellyttävän kodin; se on varsin
hauskaa! Minä en toivo, että isäni asiat kävisi onnettomasti; mutta
siinä olen vähän kaltaisesi, ett'en nyt enää pelkää, jos onnettomuus
kohtaisikin meitä, sillä onhan minulla Harry tukenani. Hiljaa me alamme
ja valmistamme onnemme vähitellen. Minä tiedän monta asiaa, joissa voin
häntä auttaa. Kuules, Ida -- mutta sinä naurat varmaankin minulle --
minä otin hänen hansikkaansa kotiin ja paikkasin niitä tänä iltana.
Lupasin nyt jo pitää huolta hänestä; kaikin tavoin ko'en minä vähentää
hänen menekkiänsä. Minä en tahdo olla hänelle vaivaksi. Olenpa oikein
malttamatoin, kunnes saan näyttää mitä kaikkea taidan tehdä."

"Ensin täytyy sinun, Eva kulta", sanoi Ida, "pitää vaari terveydestäsi.
Älä valvo suotta, se heikontaa aivojasi! Sentähden on parasta, että nyt
oitis menet levolle ja nukut makeasti."

"Ah, Ida, tästälähin ai'on olla hyvin kiltti ja säännöllinen, mutta
ymmärräthän, että tämä ilta on eroavaisuus. Emme mene kihloihin joka
ilta elämässämme, sentähdenpä sinun täytyy suoda anteeksi, että tulin
lepoasi häiritsemään. Seikka on se, että kaikki mitä puhuin Harry'n
kanssa tänä iltana, kuin myös keskustelu äitini kanssa, ovat pitäneet
silmäni niin auki, ett'en varmaankaan luule saavani unta, jospa
koettaisinkin. Oi, Ida! Harry puheli paljon äidistänsä ja tuosta
Karolina-serkusta, jota minä hullu niin suuresti pelkäsin! Luulin
varmaan, että hän oli anastanut Harryn sydämen. Mutta kuules Ida,
hänkin aikoo lähteä Ranskaan oppia hankkimaan, juurikuin sinäkin; eikö
teidän sopisi matkustaa yhdessä?"

"Se olisi erittäin hupaista", vastasi Ida. "Täytyy tunnustaani, ett'en
matkusta mielelläni yksin; ja kun eroan sinusta, pieni lemmikkini,
tarvitsen jonkun, jonka kanssa saan vaihtaa ajatuksiani. Mutta nyt,
pieni, rakas siskoseni, nyt sinun täytyy mennä maata, lukea
iltarukouksesi ja koettaa nukkua."

"Voi, pieni, rakas tohtorini", sanoi Eva, "onhan se hyvin pahasti
tehty, että pidän sinut valveilla! No, nyt tahdon olla hyvä tyttö --
huomaa kuinka olen tottelevainen! Hyvää yötä rakas sisko", lisäsi hän
suudellen Idaa, ja meni sitte huoneesensa.



KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.

Minä kosin appia.


Elämässä löytyy monta porrasta lumouksesta todellisuuteen, jotka eivät
ole niin varsin helppoja kulkea. -- Jok'ainoa ihastus, jok'ainoa
miellyttävä tapaus tässä maallisessa elämässämme on ylellisyys,
jonka meidän täytyy maksaa jollakin vastaavalla surulla tahi
kärsimyksellä. Saksalainen kirjalija Tieck kertoo kauniin sadun
lumotusta seudusta, ihmeellisillä kultaisilla linnoilla, lähteillä,
kukilla ja kulta-siipisillä keijukaisilla, jotka elävät alituisessa
onnellisuudessa. Mutta tätä ihanuutta eivät nähneet muut, kuin
salaisuuden tuntijat -- kaikkien muiden silmissä oli tämä keijukaisten
maailma autio erämaa. Parina päivänä olin minäkin nähnyt tämän
ihme-maailman, olin kulkenut sen lumotuissa lehdoissa, tietämättä
olinko elävien joukossa tahi en. Noina ensimmäisinä, sanomattoman
suloisina hetkinä, jolloin kukin sumu haihtui lemmen-maailmasta,
jolloin kaikki oli selkeyttä, sopusointua ja rauhaa, tuntui elämä
muuttuvan aivan kokonansa. Mutta kuljettuani tässä autuuden maassa ja
puhuttuani enkelien kielillä, täytyi minun palata takaisin
jokapäiväisyyden maailmaan, koettaakseni kuolevaisen kielellä tulkita
näitä ihmeitä ja salaisuuksia -- sanalla sanoen, minun täytyi mennä
herra van Arsdel'in luo, pyytämään hänen tytärtänsä omakseni.

Niin viehättävää kuin onkin menestyksellä kosia ihanaa naista, niin
tukalaa on sama tehtävä vastaisen apin luona.

Tavallisesti ei miehet katsele suopeilla silmäyksillä, kun joku toinen
rakastaa viehettävää naista heidän tuttavistansa, he harmistuvatkin kun
kuulevat, että _tuo toinen_ on onnistunut kosimisessaan. "Mikähän
ominaisuus tuolla miehellä tyttöä miellytti?" on aina ensimmäinen
kysymys tällaisissa tilaisuuksissa. Ja ne, joilla on tyttäriä, vihaavat
jo edeltäpäin kaikkia, jotka haluavat heidän tyttäriänsä omiksensa.
Tämän kyllä tiesin edeltäpäin aistin-tapaisesti, ja jos minulla olisi
sellainen tytär kuin Eva oli, olisin valmis ampumaan sitä otsaan, joka
tulisi ryöstämään häntä minulta.

Herra van Arsdel oli tosin kyllä tyvenellä tavallansa tähän saakka
ollut minulle hyvin suosiollinen. Mutta kuitenkin olin vähän levotoin,
pelonalainen, kun pyysin saada puhua erittäin hänen kanssansa Idan
työhuoneessa.

"Minä olen puhunut äidin kanssa, Harry", kuiskasi Eva, "ja _hän_ rupeaa
jo tointumaan hämmästyksestänsä."

Rouva van Arsdel kohteli minua tyvenellä kärsivällisyydellä, ikääskuin
olisin ollut hammastauti, tahi joku muu elämän karttamattomista
rasituksista. Neiti Alice oli hyvin kylmä minua kohtaan, ainoastaan Ida
oli ystävällinen.

Herra van Arsdel oli myöskin kylmä, kuiva ja varovainen, ja näkyi
karttavan kaikkea, joka antaisi minulle syytä tunteitani selittää;
senpätähden päätin ruveta kiertelemättä puhumaan asiastani, yhtä
suoraan, kuin jos juttelisimme jostakin kauppa-asiasta.

"Herra van Arsdel, minä rakastan teidän tytärtänne. Hän on luvannut
puolestansa myöskin rakastaa minua ja hänen luvallansa pyydän nyt
teidän suostumustanne avio-liittoomme."

Hän otti silmä-lasit käteensä, pyyhki niitä hitaasti minun puhuessani,
yskäsi ja lausui:

"Herra Henderson, minä olen aina kunnioittanut teitä; mutta minun
täytyy myöntää, ett'en tiedä miksi antaisin teille tyttäreni."

"Aivan yksinkertaisesti sentähden, että teidän, hyvä herra, luonnon
lakien mukaan, täytyy antaa hänet jollekulle, ja _hän_ on valinnut
minut."

"Mutta hänen äitinsä mielestä olisi Eva kyllä voinut valita
paremminkin."

"Minä kyllä tiedän, että neiti van Arsdel voisi mennä naimisiin jonkun
rikkaamman miehen kanssa, kuin minä olen, mutta sen takaan, ett'ei hän
koskaan löydä miestä joka hellemmin häntä lempisi, tahi pitäisi enemmän
huolta hänen onnestansa kuin minä. Sitä paitse on minulla ollut kunnia
tulla valituksi häneltä itseltä ja olettehan huomanneet, että Eva pysyy
lujana siinä, johon hän kerran on kiintynyt."

Hän hymyili, katseli minua ja iski veitikkamaisesti silmäänsä,
lausuessansa:

"Eva on aina seurannut omaa päätänsä."

"Suokaa sanoani, että naisen, valitessansa kumppalia elämän läpi, aina
täytyy saada seurata omaa mieltänsä."

"Teillä on kyllä oikein, herra Henderson, mutta eiköhän hänen
vanhemmillansakin ole oikeus kieltää häntä menemästä epä-vakaiseen
avio-liittoon."

"Herra van Arsdel, minä en tiedä, että tarjoan hänelle mitään
epä-vakaista avio-liittoa. Minulla tosin ei ole rikkauksia
tarjottavina, mutta minä toivon toki voivani hyvin elättää vaimon ja
perheen. Minä olen terve, jaksan kyllin tehdä työtä, ja virkani lupaa
minulle hyvän palkan ja arvollisen aseman yhteiskunnassa."

"Mitä te kutsutte viraksenne?"

"Kirjalliset toiminnot."

Hän katseli minua, hymyellen epäilevästi.

"Niin, herra van Arsdel", lisäsin minä. "Nykyaikaan on työ
kirjallisella alalla virka, joka hankkii meille sekä mainetta että
varoja."

"Mutta eikö se ole hyvin epä-vakainen virka?"' kysyi hän.

"Sitä en usko. Työ, jonka, tarkoitus on tyydyttää suurta, yhä
lisääntyvää tarvetta, on mielestäni sangen edullinen. Lukemisen
tarve on yhtä-laajalle levinnyt ja yhtä vakava, kuin kaikki muutkin
tarpeet elämässä ja niillä, jotka tätä tarvetta tyydyttävät, on yhtä
varma toimi, kuin niillä, jotka hankkivat meille kankaita ja
rautatien-kiskoja. Nykyaikaan on kirjailijain onni kohoamassa."

Ajatuksiinsa vaipuneena naputteli herra van Arsdel pöytää sormillansa.

"Suokaa", jatkoin minä, "että ko'en käytännöllisesti esitellä
tätä asiaa. Jos nuorella miehellä, joka on hyvä ja siivo
käytökseltänsä, jolla on oivallinen terveys ja hyvät perus-aatteet,
on seitsemänkymmentä tuhatta dollaria hyvässä asiassa, voipiko hän
elättää perhettä?"

"Kaiketi", vastasi herra van Arsdel, ja alkoi tarkastaa puhettani; "se
olisi kyllä hyvä alku."

"No hyvä", pitkitin minä, "terveyteni, kasvatukseni ja kirjallinen
taitoni vastaavat tätä summaa ja tuottavat minulle ensi vuonna yhtä
paljon, kuin seitsemänkymmentä tuhatta dollaria kymmenen prosentin
jälkeen. Mielestäni on tuo summa _miehessä_ yhtä varmana kuin jossakin
kauppa-yrityksessä. Minusta nähden on _mies_, joka säästää
terveyttänsä, maassamme paljon varmemmalla perusteella, kuin mikään
kanta-varasto."

"Se on kyllä totta sekin", vastasi herra van Arsdel.

"Niin onkin, isä kulta", virkki Eva, joka nyt tuli sisään, eikä voinut
hillitä haluansa lisätä jonkun sanan keskusteluumme; "jos otamme
kiinityksen omaisuuteen, josta emme voi luopua koko ikänämme, niin on
aina parasta, että valitsemme sellaisen omaisuuden, joka voi meitä
miellyttää."

"Niinkö luulet olevan laidan tässäkin tapauksessa, pieni tyttöseni?"
kysyi isänsä, nipistäen hänen poskeansa.

"Olenpa melkeen varma siitä. Herra Henderson on vähin ikävä
seurakumppali kaikista tuttavistani, ja muutoin, onhan jo aika, että
otan jonkun; sillä ethän tahtone, että menen luostariin?"

"Mutta miten käy tuolle herra Sydney-paralle?"

"Herra Sydney-parka kävi vast'ikään täällä. Minä pyysin saada lausua
hänelle pari sanaa kahden kesken, ja vakuutin hänelle, ett'en minä
millään tavoin voisi tehdä häntä onnelliseksi, ja hän asettaa aina oman
onnensa etupäähän.

"Hyvä, hyvä! Varmaankin olette, herra Henderson, huomanneet, että
naiset hallitsevat tässä talossa. Te ja Eva saatte sentähden päättää
tästä asiasta Evan äidin kanssa."

"Saan siis otaksua, että te puolestanne..."

"Minä puolestani suostuu siihen", keskeytti herra van Arsdel.

"Minä siis olen voittanut", huusi Eva iloisesti.

"Siitä en voi olla aivan varma, nuori neitini", sanoi herra van Arsdel,
"jos saan päättää jotakin siitä tavasta, jolla äitisi valitti
käytöstäsi eilen illalla."

"Nyt on Maria-täti ainoastaan voitettava. Näetsen, isä, nyt on
vallan-kumouksien aika. Maria-tädinkin valta on nyt kumottava. Hän on
jo kyllin kauan johdattanut äitiämme ja meitä kaikkia, mutta nyt on
hänen luopuminen vallastansa ja minä ai'on astua hänen sijaansa. Harry
ja minä ai'omme alkaa uuden hallitus-suvun. Minä kruunaan hänet
kuninkaaksi ja hän kohottaa minut kuningattareksi ja sitte me
hallitsemme omassa valtakunnassamme. Maria-tädin täytyy lohduttaa
itseänsä, sillä meitä ei nyt enää voi kenkään estää. Me tahdomme elää
onnellisina omalla tavallamme, kysymättä heiltä neuvoa."

"Hyvä, hyvä!" lausui herra van Arsdel ja katseli iloisesti niitä
vallottomia hyppyjä, joita Eva teki, viimeisiä sanojansa lausuessaan.
"Nuoret ihmiset ovat hyvin uskaliaita."

"Joka ei uskalla mitään, se ei mitään voitakaan", sanoin minä, melkeen
itsekseni.

"Eva ei ymmärrä rahan arvosta enemmän kuin vastasyntynyt peipon poika",
sanoi hänen isänsä.

"Mutta nuot vastasyntyneet peipon pojat taitavat toki laittaa pesiä
itselleen, kun heidän aikansa tulee", vastasi hän. "He eivät vaivaa
aivojansa kiinityksien hankkimisella, eikä korkojen laskemisella, vaan
laulelevat ja ovat aina iloisia, ja kuitenkin käy heille aina hyvin;
samoin toivon itsellenikin käyvän."

"Mutta sinulla on suuri taipumus miellyttävimmällä tavalla menettää
rahoja, sen minä kyllä tiedän", muistutti herra van Arsdel.

"Kuinka voit, isä, noin moittia omaa tytärtäsi! Minulle ei anneta sitä
arvoa, jonka ansaitsen. Sisimmässäni löytyy oikea nerollisuus talouden
hoitoon. Harry on luvannut opettaa minulle kauppa-kirjan pitoa ja kun
kuulun tuohon sukuun, joka aina voittaa opettajansa, niin luulen, että
voin kuuden kuukauden kuluttua tuoda esiin jonkun uuden tavan kirjan
pidossa. Jahkapa saan oman kodin niin varmaankin tulette minua
tervehtimään; minä tahdon tehdä sen mitä hauskimmaksi, iloisimmaksi ja
valoisimmaksi ja kestitän teitä aina hyvällä ruo'alla. _Minun_
kodissani saapi kukin mitä vaan haluaa, siellä saapi kukin huvitella
itseänsä miten vaan tahtoo, siitä ihmiset pitävät."

"Senpä kyllä uskon, mutta taloja ei kasva puissa, niinkuin itse
tiedät", sanoi herra van Arsdel.

"Mutta onhan minulla kuusi tuhatta dollaria, jotka isän-äiti lahjoitti
minulle."

"Ja kuinka suuren talon luulet sillä voivasi ostaa?"

"Ehkäpä niin suuren kun se oli, jossa sinä ensin asuit äidin kanssa."

"Sinä et tyydy sellaiseen asuntoon."

"Miksikä en? Olemmeko me paremmat kuin te?"

"Ette olekaan, mutta nykyaikaan ei mikään nuori pariskunta tahtoisi
tehdä niinkuin me teimme."

"Sittepä saat, isä kulta, nähdä jotakin varsin outoa auringon alla,
sillä Harry ja minä ai'omme olla esikuvia tyytyväisyydessä ja
onnellisuudessa. Me ai'omme elää niinkuin muinaisessa kultaisessa
ajassa elettiin. -- Vaan, mitä näen! Eikö Maria-täti tule tuolla
kadulla? Nyt, Harry, nyt saamme tulisimman taistelun. Minä riennän
edelläpäin valloittamaan äitiä ja julistamaan, että vallankumous on
hankkeissa." Näin sanoessaan kiiruhti hän ulos huoneesta.

"Herra Henderson", lausui herra van Arsdel, Evan mentyä ulos,
"näyttääpä siltä kuin todella joutuisitte jäseneksi perheessämme.
Sentähden tahdon olla rehellinen teitä kohtaan, ett'ette joudu
perheesen suljetuin silmin. Yleensä luullaan, että tyttäreni perivät
suuria rikkauksia; mutta nyt kallistuvat asiat sille suunnalle, että
piakkoin saatan olla samalla asemalla, josta aloin, niin että saan
alkaa jällensä aivan alusta. Tyttäreni eivät saa mitään, sillä näen
vaaran uhkaavan, jota en voi torjua."

"Arvoisa herra van Arsdel", sanoin minä, "vaikk'en teidän tähtenne
soisi tuollaisen onnettomuuden tapahtuvan -- ja sydämestäni toivon
ett'ei se tapahdukaan -- niin haluaisin toki tilaisuutta näyttää,
kuinka suuresti rakastan Evaa."

"Nähtävästi on hänen sydämensä teihin kiintynyt, ja, totta puhuen,
sehän onkin tosi onnemme, kun saamme sen, jonka sydämemme on omaksensa
valinnut. Itse puolestani en minä, herra Henderson, rakasta
liiallisuutta, huvimatkoja ja kaikkea tuollaista, jota naiset niin
paljon ajattelevat, ja luulenpa, että Eva siinä kohden on vähän
kaltaiseni. Minä puolestani olisin mieluimmin suvella vanhassa
kodissani, söisin mansikoita ja maitoa, istuisin isä-vainajani vanhassa
nojatuolissa, ja katselisin kun karja palaa laitumelta. Jos muut
ihmiset olisivat samasta mielestä kuin minä, ei olisi niin vaikeata
elää tässä maailmassa. New Hampshire'ssä, josta minä olen syntyisin,
tuskin löytyy ainoatakaan perhettä, joka tarvitsisi enemmän kun viisi
tuhatta dollaria vuodessa ja kuitenkin on heillä kaunis talo, hyvä
pöytä, he voivat antaa almuja köyhille ja elää sangen iloisesti."

Näissä, tuon kunnon miehen sanoissa, oli jotakin hyvin liikuttavaa, ja
ehkä olin minä ensimmäinen, jolle hän tunnusti salaiset vaaransa,
joiden kanssa hän kamppaili.

"Näette, herra Henderson, raha-asioista emme voi koskaan puhua
varmuudella mitään. Pankit, joiden perustuksia luulisi yhtä
järkähtämättömiksi kuin maan, jonka päällä seisomme, samat pankit,
joihin viisaimmat ja varovimmat asioitsijat panevat rahansa, menevät
kumoon, ja sitte ei meillä ole niistä mitään hyötyä, ymmärrättehän?
Tahtoisinpa mieluummin olla isä-vainajani maa-tilalla, viiden tuhannen
dollarin vuotisella tulolla, kuin olla kaikkien rikkauksieni
omistajana, kaikkine niitä seuraavine murheineen. Minä olen onnistunut
toimissani tähän asti, mutta nyt voi onni kääntyä ja onnettomuus astua
sijaan."



YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Kihlattu.


Nyt minä siis olin kihloissa Evan kanssa!

Morsiameni perheessä oli tunteet minua kohtaan hyvin erinlaatuiset.
Rouva van Arsdel näkyi kärsivällisesti tyytyvän kohtalon tutkimattomiin
töihin ja herra van Arsdel näkyi vähitellen muuttuvan ystäväkseni. Ida
oli yhtä ystävällinen kuin ennenkin ja Alice'kin yhtyi vihdoin meidän
puolueesen, joka olikin luonnollista, sillä iloiset, jalot, nuoret
tytöt ovat aina taipuvaisia katselemaan elämää sen valoisalta puolelta
ja suosivat aina nuorien rakastavien onnea.

Minä kirjoitin kaikesta mitä oli tapahtunut äidilleni, joka, jos hän
teki päätelmiä minun kirjeeni mukaan, olisi voinut luulla, että
"Hesperian sadut" ovat todellisuudeksi muuttuneet, ja että todellakin
löytyy naisia, jotka ovat muodostetut ainoastaan hyvistä
ominaisuuksista. Sekä lapsuuteni morsian, että nuoruuteni uni-morsian
ilmaantuivat elävinä, liikkuivat ja hengittivät tässä lumoavassa,
todellisessa morsiamessani. Minä koetin muilta salata onneani, koetin
olla maailman silmissä tyyni ja levollinen, koetin uskottaa muita, että
olin järkevä ja kylmä enkä sokaistu ja lumottu, niinkuin todella olin.
Kaikki ihmiset näyttivät nyt erittäin ystävällisiltä silmissäni, ja
toivoin oikein sydämestäni, että kaikki ystäväni joutuisivat kihloihin.
Kuinka ihminen voisi olla onnellinen, ellei hän nauti samaa onnea kuin
minä? Mutta eipä kenkään voinut olla _yhtä_ onnellinen kuin minä, sillä
eihän löytynyt kuin yksi Eva, ja hän oli minun!

Joka aamu, kun heräsin, tunsin omituisen ilon väristyksen ruumiissani.
Oliko tämä kaikki todellakin totta? Vieläkö _hän_ oli tässä maailmassa,
tahi oliko tuo sanomattomasti suloinen kangastus sumuna kohonnut
taivaasen? Minä vapisin kun ajattelin ihmis-elämän katoavaisuutta.
Oliko mahdollista, että _hän_ voisi kuolla? Oliko mahdollista, että
onnettomuus rautatiellä, että varomatoin askel, että lääkärin hairahdus
voisi saattaa tämän kalliin elämän murtumaan kuin vesi-kuplan, voisi
saada Evan katoamaan maan päältä? Rakkauteni tuimuus johdatti
ajatukseni kaikkiin niihin onnettomuuksiin, jotka ihmis-elämää
uhkaavat. Kuhunkin iloon on suljettuna yhtäsuuren surun mahdollisuus.
Rakkaus, jos ei mikään muu, saapi meidät huomaamaan oman heikkoutemme
ja sentähden rukoillen laskemaan aarteemme taivaallisen isämme
varjeluksen alle.

Väliin tuntui liian rohkealta toivoa, että hän todella eläisi niin
kauan, että saisin häntä kerran vaimokseni kutsua. Joka aamu vein
hänelle tuoreen orvokki-kääriön ynnä sydämellisiä tervehdyksiä,
vakuuttaakseni itseäni, että hän vielä eli maan päällä. Sitte tein
väsymättä työtä koko päivän, ajatellen aina vaan tuota miellyttävää,
pientä kamaria, jossa tapasin hänet, kun ilta tuli. Ken uskaltaa
väittää että nyky-aika on prosaillinen? Kuolematoin poesia naisen ja
miehen välillä on yhtä elävä, yhtä tuores nyt, kuin se oli edenin
kukka-tarhassa.

Muuan mainio kirjailija puhuu siitä vapaudesta, jonka mies saavuttaa,
kun hän on löytänyt elämänsä johdattajan. Hänen ei tarvitse enää olla
kohtelias ketään muita kohtaan kuin _häntä_, hänen ei tarvitse pitää
lukua muiden hymyistä tahi harmista. Lempeni ihana ruhtinatar oli
valinnut minut kumppaliksensa, ja kun hän rakasti minua, niin mitä minä
välitin muusta maailmasta!

Se ei minua laisinkaan surettanut, että hänen äitinsä ja tätinsä
pitivät minua karttamattomana onnettomuutena, jota täytyy kärsiä,
tahtoipa tahi ei. Vähät minä pidin lukua noista kylmistä katseista ja
pistävistä lauseista, niinkauan kuin kulta-kähäräinen Ariadne'ni piti
kiini siitä langasta, joka johdatti minut tämän labyrintin läpi, ja
joka antoi minulle sen taika-avaimen, jonka avulla sain oven auki. Kun
kerran jälleen pääsin hänen pieneen "Italiaansa", -- tuohon
miellyttävään kamariin, jossa ensin tutustuimme -- naureskelimme,
puhelimme ja teimme muistutuksiamme kaikesta muusta maailmasta.
Keskustelun aineista ei ollut koskaan puute, eikä kenkään voinut olla
onnellisempi kuin me.

"Etpä arvaa, Harry, mikä työ meillä on ollut Maria-tädin kanssa",
sanoi Eva eräänä iltana, sitte kun kihlauksemme oli julkaistu.
"Tiedäthän, että hän on äitini vanhin sisar ja kun äitini on ollut
pehmeäluontoinen, on Maria-täti aina hallinnut sekä häntä, että meitä.
Hän päättää niin jyrkästi kaikista äitini asioista, että varmaankin
luulen äitini pelkäävän häntä. Ei Maria-täti ole paha-luontoinen, ei
suinkaan; mutta hän pitää aivan luonnollisena asiana, että hänen tulee
hallita koko maailmaa, ja hän hämmästyy aina suuresti, kun hän huomaa,
ett'ei hän taida sitä tehdä. Minä en ole koskaan vastustanut häntä,
sillä on aina paljon helpompi antaa perään, kuin vastustella; ja
sanoohan katekismuksemme sitä paitsi: olkaat kuuliaiset teidän
opettajillenne ja isännillenne."

"Mutta nyt luulit tulleesi asemaan, jossa myöntyväisyys ei enää ole
mikään avu."

"Aivan niin. Ida saarnasi aina, että meillä täytyy löytyä rohkeutta
olla väliin mielistelemättäkin, jos tahdomme saada jotakin toimeen
tässä maailmassa; senpätähden minäkin istuin korkeille hevosilleni ja
peloitin Maria-tädin myöntyväisyyteen."

"Silloin lienet todella ollut peloittava", muistutin minä nauraen.

"Olisitpahan nähnyt minua vaan! Oikein minä hämmästyin itsekin. Minä
sanoin hänelle, että hän on tähän asti hallinnut äitiäni, mutta että
hänen nyt täytyy jättää äitini rauhaan; ja mitä minuun itseeni tulee,
vakuutin olevani nainen, enkä mikään lapsi ja sanoin tahtovani itse
valita osani elämässä, sillä se oli oikeuteni. Voinpa vakuuttaa, että
se oli kiivas taistelu, mutta minä jäin toki voittajaksi."

"Selvä kapinahan se oli", lausuin minä.

"Niin, se oli oikein tuima taistelu, mutta seuraus siitä oli, että uusi
hallitus julistettiin vanhan sijaan. Äitini hallitsee nyt
valtakunnassaan ja minä olen hänen ensimmäinen ministerinsä. Äitini on
myöskin sangen iloinen, että hän pääsi Maria-tädin hirmu-hallituksesta
vapaaksi sen kautta, että minä päätin itse valita tieni elämässä.
Maria-täti on peloitellut minua kauheimmilla ennustuksilla ja
uhkauksilla ja on ladellut eteeni pitkän rivin esimerkkejä naisista,
jotka ovat menneet naimisiin rakkauden vaikutuksesta ja sentähden
joutuneetkin onnettomuuteen. Olisipa voinut luulla, että kerjäläissauva
ja nälkään nääntyminen on ainoa tulevaisuutemme; ja kuta enemmän minä
nauroin, sitä kauheammaksi kävi hän. Hän ei säälinyt minua ja antoi
minulle hyvin huonon päästö-kirjan. Minä olin muka kasvatettu siten,
ett'en kelvannut mihinkään, en taitanut mitään, en ymmärtänyt mitään ja
hän vakuutti olevani aivan kykenemätöin työhön. Sanalla sanoen, hän
kuvasi kelvottomuuteni niin perinpohjaiseksi, että olisit varmaankin
vavissut, jos olisit kuullut kaikki mitä hän sanoi."

"En minä vähintäkään vapise", sanoin minä, "toivoni on vaan, että jo
huomenna voisimme saada oman kodon itsellemme."

"Maria-täti sanoi minun tehneen kunnottomasti siinä, että menin
kihloihin varattoman miehen kanssa, sitä enemmän, kun isän rikkaus
nyt on joutunut rappio-tilaan, ja hänellä ei ole varoja suuriin
kustannuksiin minun tähteni. Ymmärräthän, että Maria-tädin
silmä-määränä ovat häät, puolta komeammat ja myötäjäiset kahta
muhkeammat kuin Elmore'n, palatsi, toista vertaa laajempi kuin
Rivingston'in, ja päälliseksi puolta suurempi määrä vaunuja, hevosia ja
ajokaluja, kuin Maria Rivingstone saapi; ja jos isäni laittaisi minulle
kaikkia näitä, olisi hän köyhä mies, sanoi hän."

"Sinä kaiketi vakuutit hänelle, ett'emme kaipaa laisinkaan tuota
ylellisyyttä", vastasin minä.

"Luonnollisesti tein minä niin. Minä sanoin hänelle, ett'emme huoli
tuollaisista hälisevistä ja kalliista häistä, ett'en minä aikonut
tuottaa hääpukuani Parisista, että nuorella naisella, joka on vähänkin
säästäväinen, on kylliksi vaatteita mennäksensä naimisiin, ett'ei
meillä ole aikomus asua palatsissa ja että me tulemme toimeen
vaunuittakin. Minä sanoin myöskin hänelle, että löytyy halpoja
asunnoita, vähäpätöisemmillä kaduilla, että se, jota haluttaisi, kyllä
tulisi meitä tervehtimään, vaikka asuisimme missä hyvänsä, ja että se,
joka ei sitä tekisi, voisi pysyä poissa."

"Oivallisesti, Evaseni, ja sinä olisit samassa voinut kertoa hänelle,
kuinka rouva Recamier viekoitteli koko nerokkaan ja loistavan maailman
Parisissa pieniin halpa-arvoisiin huoneisinsa Abbaye-aux-Bois'in
vanhassa luostarissa Sèrnes-kadun varrella. Ihmiset tahtovat aina tulla
sinne missä sinä olet."

"Minä en tahdo olla rouva Recamier'in vertainen", huudahti hän; "mutta
uskallan kuitenkin väittää, että ystävät aina tulevat iloiseen ja
hauskaan kotiin, jossa heitä mielihyvällä otetaan vastaan; ja muista
emme pidä lukuakaan, kuin ystävistä."

"Niin, me tahdomme näyttää heille, kuinka suloiseksi koti voidaan
muodostaa", lausuin minä.

"Sen me tahdomme tehdä", vastasi Eva; "toivoni on aina ollut saada
pieni soma huone, joka olisi minun omani, ja jossa minä voisin näyttää
kaiken kuntoni. Minulla on koko joukko mieli-kuvitteluja, jotka tahdon
toteuttaa omassa kodissamme, ja luuloni onkin, että voin tehdä sen
hauskaksi."

"Ell'et sinä voi, ken sitte voisi sen tehdä?" kysyin minä ihastuneena.

"Katsos tänne, Harry", lisäsi hän, "minulla on jo alku tiedossa.
Kaikki taulut tässä pienessä huoneessa ovat minun, ostetut minun
kuukaus-rahoillani; ne kuuluvat kokonaan minulle, ja ajattelepas,
kuinka taulut somentavat huonetta! Sinä tiedät myös, että meillä on
kuusi tuhatta dollaria, jotka isäni äiti lahjoitti minulle!
Päälliseksi, huomaapas herraseni, koko hopeainen kermakulppo ja kuusi
ruokalusikkaa! No, Harry, eikös minulla ole oivallisia perinnöitä,
vaikka isäni kadottaisikin kaiken omaisuutensa?"

Tässä oli jotakin, joka muistutti minua lapsuuteni, aikoja sitte
kuluneista päivistä, kun Susie ja minä laitoimme pienen pesämme suuren
vahterin alle ja kokosimme kastanja- ja pähkinä-varastojamme, sekä
tuumimme yksivakaisesti vastaisesta elämästämme, yhtä viattomina, kuin
kaksi oravaa, ja minä hymyilin kyyneleet silmissä. Minä juttelin Evalle
pienen eidyllini, ja sanoin, että se varmaan oli kangastus hänestä, ja
että minun pieni lapsuuden-enkelini oli johtanut minut hänen luokseen.

"Sinun pitää kerran viedä minut sinne ja näyttää minulle ne paikat,
joilla te yhdessä leikitte, ja siellä me noukimme mansikoita ja kukkia
ja kuuntelemme peipon viserrystä", sanoi hän. "Ah, maailma ei ymmärrä,
kuinka vähällä voidaan olla onnellisia!"

"Niin, ne, jotka ymmärtävät hakea onnea", vastasin minä.

"Ihmiset koettavat hankkia rahoja, saadakseen esineitä, joita he eivät
tarvitse, sillä tarpeettomiahan ovat nuo suuret kutsumukset ja kemut,
ja kaikki niitä seuraava ylellisyys, turhamaisuus ja kuolettava
ikävyys; sillä maksaahan yksi ainoa niistä yhtä paljon, kuin
tarvittaisiin koko perhekunnan vuotiseksi elatukseksi New
Hampshire'ssa. Minä toivon, että asuisimme siellä."

"Sitä minäkin toivon kaikesta sydämestäni, mutta minun työni
pakoittavat minut olemaan täällä; sentähden täytyy meidän laittaa
itsellemme pieni koti Newyorkissa. Minun täytyy aina olla
kirjanpainajain läheisyydessä ja näiden juoksupoikain kiusattavana,
jotka käyvät käsikirjoituksia vaatimassa; mutta kesällä lähdemme New
Hampshire'en äitini luokse ja elämme oman päämme mukaan."

"Tiedätkös, Harry", sanoi Eva hetken ääneti oltuaan, "minä olen
huomannut, että Sofie Elmore todella on ihastunut Sydney'hin. Minä en
käsitä, kuinka se voi käydä laatuun, mutta niin on kuitenkin asian
laita. Toivotko, että he joutuisivat kihloihin?"

"Totta kaiketi", vastasin minä. "Minä toivon, että kaikki kunnon
ihmiset menisivät kihloihin ja tulisivat yhtä onnellisiksi kuin me.
Sillä tavalla minä selvitän nais-kysymyksen."

"Tiedäpäs, minä annoin Sydney'lle, kun hänet viime kerran tapasin,
pienen viittauksen Sofie'sta. Saas nähdä, enkö minä lennättänyt hänen
sydäntänsä, croquet-pallon tavoin, Sofie'n puoleen."

"Miten menettelit sitte?"

"Oh, anna minun olla siitä kertomatta. Tuollaisia miehiä voimme johtaa
tavalla, jota on vallan mahdotoin selittää, ja tahdonpa panna
hansikka-parin vetoon kanssasi, että Sydney kääntyy Sofie'n puoleen.
Sydney ei todella ansaitsisi saada häntä, mutta Sofie pitää hänestä ja
tulee kyllä hyväksi vaimoksi. Mutta kuinka on silloin Maria-tädin
laita! Se on oleva hänen viimeinen katkera palansa, jos Sydney joutuu
Elmore'n perheesen."

"Niin kauan, kun hän ei vaan saa sinua, olen minä tyytyväinen", sanoin
minä.

"Ajattelepas", lisäsi hän, "kuinka vähältä piti, ett'en viime keväänä
joutunut kihloihin tämän miehen kanssa juuri sentähden, että olin
väsynyt ja suuttunut koko maailmaan, ett'en tietänyt, mitä minun oikein
piti tekemän, kun ei minulla aina ollut voimaa antaa kieltäviä
vastauksia äidilleni, Maria-tädille ja kaikille muille."

"Mutta mistä sait sitte voimaa?"

"Niin, herraseni, minä satuin näkemään, kuinka muuan joutui
joutumistaan pauloihini, ja minä tahdoin filosofin tarkkuudella ottaa
vaaria, kuinka piti käymän, kunnes ... minun tuli sääli sinua."

"Ja sitte?"

"Sitte rupesin minä huomaamaan, ett'en olisi voinut sopia kenenkään
muun kanssa, ja, kuten tiedät, oli minun joku ottaminen."

"Vai niin, minun kanssani sinä sovit; kiitos siitä sanastasi."

"Niin, Harry, sinä olet minun mielestäni hauskuttavakin. Sydney'n
kanssa ei minua koskaan olisi miellyttänyt istua koko iltaa, kuten
sinun kanssasi. Minä otin aina turvani whistiin ja muihin seurapeliin,
huvittaakseni häntä. Ei minun päähäni milloinkaan juolahtanut ajatus,
rientää akkunan ääreen, katsoakseni, josko hän tulisi, enkä tuntenut
vähintäkään kaipausta, kun hän oli matkustanut seudultamme pois.
Päinvastoin luulen minä, että olisin toivonut hänen matkojensa yhä
kestävän. Mutta Sofie tekee toisin. Mies-rukka! jonkun toki täytyy
häntäkin kaivata, sillä hän ei ole tyytyväinen, ell'ei lemmittävänsä
ihaile häntä. Minä sanoin hänelle, että hän tarvitsee vaimon, joka
uhraisi itsensä hänelle suuremmassa määrässä kuin minä, ja mielistelin
häntä hiukan -- se oli niin tuon hupsun mieleen! Hetken kuluttua
mainitsin minä ikääskuin sattumalta kohteliaan lausunnon, jonka hänestä
oli antanut muuan nainen, jota ei muka olisi niin helppo miellyttää, ja
sinä et voi arvata hänen ihastustaan! Hiiri, joka on keksinyt paistetun
juuston-palasen, ei voi olla ihastuneempi. Minä en tahtonut sanoa, kuka
tuo nainen oli, mutta minä johdatin hänet niin selville jäljille, että
hänen täytyy arvata ketä tarkoitin. Sitähän minä tarkoitin, kun sanoin
työntäneeni hänen sydämensä, croquet-pallon tavoin, Sofie'n puoleen.
Saatpas nähdä, että heillä on komeat häät samalla kertaa kuin meillä
yksinkertaiset."



NELJÄSKYMMENES LUKU.

Onnentoivotuksia.


Minun kihlaukseni julkaiseminen matkaansaattoi, niinkuin tavallista on,
pitkän sarjan onnentoivotuksia, sekä suullisia että kirjallisia.
Bolton'in ilo oli syvä ja vakainen; hän pusersi isällisesti kättäni ja
lupasi jättää erakko-komeronsakin, tullaksensa kanssani van Arsdel'in
perheesen.

Mitä Jim'iin tulee, hyppeli hän niin rajusti että hän sai paperit
lentämään aika tuulella.

"Kihlattu! sinä viekas kettu!" virkki hän. "Jos jätämme nuo
tuntehikkaat herrat itsekseen, niin saamme pian havaita, mitä vehkeitä
heillä on tekeillä. Sinä et siis turhanpäiten huokaillut, runoillut,
puhunut ystävyydestäsi, voiton-haluttomuudestasi ynnä muusta. Niin, nyt
nähdään, mikä sinun tarkoituksesi oli. Kuitenkin olet sinä ottanut
oivallisen askeleen. Van Arsdel'in tytöt vastaavat jo sataa tuhatta ja
lisää seuraa testamentissa. Siis, ei muuta kuin onnea sinulle,
poikaseni! äläkä unhoita vanhaa vaariasi".

Ei olisi maksanut vaivaa puhua Jim'ille jalommista syistä käytökseeni,
jonka tähden minun täytyikin ottaa hänen onnittelujansa vastaan
onnenhakijana, vaikk'eivät minun mielipiteeni sekä ylpeyteni nyt,
enemmän kuin muulloinkaan, sitä olisi suvainneet. Päältä katsoen
näytinkin tosin onnenhakijalta, ja Jim'in mielestä oli asia päivää
selvempi.

"Täytyy myöntääni, Harry, että tuommoiset seikat saattavat tällaisen
raukan yksitotiseksi", sanoi hän ja asettui kahdenreisin tuolille.
"Emme tiedä koskaan, koska oma vuoromme tulee. Ei kukaan ole varma;
tänään sinä, huomenna minä. Kentiesi olen minä ennen viikon loppua
kihlattu, minäkin -- ken tiesi!"

"Ell'ei mitään pahempaa tapahdu sinulle, ei sinulla ole syytä pelkoon",
sanoin minä. Koetapas onneasi, sinäkin; minun mielestäni ei sitä ole
raskas kantaa".

"Mutta ajattele seurauksia, mies! Hää-reisu, hatturasiat ja sateen- ja
auringon-varjot huolenasi, paistia ja kahvia kahdelle; hyyry ja
henkirahat, torirahat, puotimaksut, kaikkia sataa sinun päällesi kuin
tiilikiviä! Ja sitte, 'armahani, etkö tahtoisi ottaa selvää tästä?' ja,
'ystäväni, oletko pitänyt huolta tuosta?' tai, 'armas ystäväni, miksi
annat sataa?' tai, 'käpyseni, kuinka monta kertaa tarvitsee minun sanoa
sinulle, ett'en huoli liiasta lämmöstä?' ja, 'rakas ystävä, etkö tahdo
mennä noutamaan kuuta ja seulaisia minun hattuuni?' Niin, kas tuossa on
kylliksi työtä miehelle! Minä sanon sinulle, Harry, ett'ei naiminen ole
leikintekoa!"

"Jos se voipi saattaa sinut yksitotiseksi, Jim, niin uskon, että niin
on laita", vastasin minä.

"No, koska vietät häitäsi? Koska tulee tuo autuas päivä?"

"Aikaa ei ole vielä määrätty".

"Miks'ei? Sinun pitäisi kiiruhtaa. Ei siinä ole mitään viivyttämistä,
ell'et juuri Parisista tuota hääkoristeita. No, minun täytyy myöskin
lähteä sinne. Jos neiti Alice huolisi minusta, voisi meistäkin tulla
pariskunta; tuohan olisi hupaista! Sanopas Harry, millä tavalla sinä
suorit itsesi pulasta?"

"Mistä pulasta?"

"Niin, tuosta kosimisesta".

"Sen saat arvata, -- en muista enää".

"Minä sanon sinulle, Harry, minä en koskaan tohdi kosia tyttöä, josta
en ole varma. Minä tutkisin hänet ensin juurtajaksain, saadakseni
tietää, huoliiko hän minusta vai ei".

"Jos sinä käytät tätä keinoa neiti Alice'n kanssa, niin saat
luullakseni vertaisesi kanssa tekemistä. Minä arvelen, että hän osaa
vaihtaa kielto- ja myönnytyslauseitansa yhtä hyvin kuin ranskalainen
nainen".

"Oh, ei mikään ranskalainen nainen vedä vertoja sille lapselle", sanoi
Jim, "vaikka ei voi kieltää, että hän onkin harakka; mutta, vakaasti
puhuen, on Alice yksi Newyorkin suloisimmista tytöistä. Jim'in aika ei
ole sentään vielä tullut. Älä siis häiritse minua, Harry, tuollaisilla
joutavilla puheilla. Minun täytyy tänään ilmoittaa kolme kirjaa, ja
minulla on vaan puolentoista tuntia aikaa".

Minä rupesin salaisesti toivomaan, että se onnettomuuden-pilvi, joka
oli asettunut van Arsdel'in huoneen yli, pian puhkeaisi ja että asiat,
tavalla tai toisella, tulisivat ratkaisevaan tilaan, jotta meidän
asentomme tulisi maailmalle näkyviin sellaisena, kuin se todella oli.

Herra van Arsdel'in ilmoitukset minulle olivat sanotut kahden kesken,
kuin ystävälle, niin ett'en minä voinut antaa niistä vihiä lähemmille
ystävillenikään. Samassa kun kaikki katselivat minua rikkaan perillisen
tulevana miehenä, teimme minä ja Eva huolella ja säästäväisyydellä
arviolaskuja vastaisuudellemme, ja kun kaikki muut ajattelivat
ainoastaan koristuksia ja komeutta, tuumimme me, kuinka me hylkäisimme
maailman komeuden ja loiston, ja käsikädessä vaeltaisimme
yksinkertaisuuden ja kohtuuden tiellä.

Viikko tämän jälkeen sain minä Karolinalta kirjelippusen, jolla hän
minulle ilmoitti tulonsa kaupunkiin. Minä kävin oitis hänen luonansa ja
sain häneltä onnentoivotuksia kihlaukseeni. Eva ja Ida van Arsdel
kävivät myös piakkoin häntä tervehtimässä, ja näiden kolmen naisen
kesken syntyi ystävyys, joka kasvoi tuolla ihmetyttävällä vilkkaudella
ja voimalla, joka on niin omituista naisen luonteelle. Ida ja Karolina
tulivat heti hyviksi ystäviksi.

"Minä olen niin iloinen siitä, että Ida on tavannut Karolinan", sanoi
Eva. "Kun sinä ja minä nyt olemme niin usein yhdessä, pelkään, että
yksinäisyys ikävystyttää Idaa, sillä hän on aina suosinut minua ja
käyttänyt minua apunansa. Päälliseksi on minulla yhtäläisyyttä
äitinikin kanssa, niin että minä voin olla yhdys-siteenä hänen ja Idan
välillä. Molemmilla on täysi luottamus minuun ja he uskovatkin
sentähden minulle kaikki salaisuutensa, eikä kumpikaan voi tulla
minutta toimeen".

"Sen kyllä uskon", vastasin minä, "sen tiedän omasta kokemuksestanikin.
Mutta nyt olen minä tullut ikääskuin kolmanneksi aineeksi, vetääkseni
sinua pois tuosta, niin sanoakseni, kemiallisesta yhdistyksestä. Varsin
luonnollista on, ett'ei se heitä miellytä".

"No, tuohan on luonnon järjestyksen mukaan! Äitini luopui äidistänsä
isäni tähden, mutta, mitä Idaan tulee, olen minä iloinen, että hän on
saanut ystävän, jolla on samat mielipiteet kuin hänelläkin. Toivoni on,
että hän ensi vuonna lähtee Karolinan kanssa Parisiin, siellä
lukeaksensa yhdessä hänen kanssaan. Kuules, Harry, minä luulin sinun
olleen kihloissa hänen kanssaan? Kaiketi olitkin?"

"Hän ei olisi koskaan huolinut minusta -- hän oli antanut sydämensä
toiselle".

"Miksi hän siis ei ole naitu?"

"Hm! Hänen rakkaudellensa kävi niin, kuin usein käy totiselle
rakkaudelle".

"Kerro minulle jotain siitä".

"Hän ei ole tehnyt minua uskotuksensa", vastasin minä välttäen.

"Sano minulle toki, ketä hän rakasti", pyysi Eva.

"Bolton'ia".

"Mitä, tuota vakaata, hienoa ja sävyisää Bolton'iako, joka oli kanssasi
tuonnoin iltasella täällä! Me pidimme hänestä paljon! Minun mielestäni
on hän pulskea mies, ja Karolina olisi varsin sopiva hänen vaimoksensa.
Mistä syystä meni tämä liitto mitättömiin?"

"Sanoinhan sinulle äsken, ett'ei Karolina ole tehnyt minua
uskotuksensa".

"Eikö Bolton'kaan edes".

"Evaseni", sanoin minä, tunteissani joutuneeni ahdinkoon; "minä vetoan
sinun jalomielisyyteesi. Tämä on toisen salaisuus, jota en saa
ilmaista, mutta jos sinä pyydät minua, niin en voi olla sitä
tekemättä".

"Olkoonpa se sitte oikein tai väärin?"

"Niin, kaunis Eva, aivan samoin kuin Adam söi omenasta; siis, ole
varovainen".

"Minä melkein kuolen halusta saada tietää, mutta ell'ei sinulla ole
lupa puhua sitä, niin en tahdo kiusata sinua. Mutta, Harry, mieleeni
juolahti muuan seikka; sinun sijassasi toimittaisin minä heidät
pariksi".

"Olisiko sinulla todella rohkeutta naittaa kaksi henkilöä toistensa
kanssa?"

"Olisi varmaan; minä en ole pelkuri, minä".

"Minulla ei ole sinun rohkeuttasi", sanoin minä, "mutta jos olet
huvitettu siitä, tahdon ilmoittaa, että Bolton on uudistamaisillaan
tuttavuuttansa, vaikk'ei hän ensin aikonut sitä tehdä".

"Sinä voit luullakseni kumminkin jutella minulle, mikä on syynä
_siihen_".

"Sen teen mielellänikin. Siihen on syynä, samoin kuin moniin muihinkin
hirvittäviin tapauksiin, kohtaus -- ajajan-vaunussa".

"Vai niin!" sanoi hän nauraen.

"Niin; hän ajoi taannoin illalla pitkin Sixth Avenue'ta, kun hän äkkiä
sai kuulla erään juopuneen vaunun johtajan käyttävän itseänsä hyvin
sopimattomasti kahta naista kohtaan. Bolton riensi väliin, antoi
miehelle nuhteita ja saattoi näitä molempia naisia kadun poikki heidän
portillensa -- samoin kuin eräs toinenkin kerran teki -- kun samassa
toisen naisen huntu poistuu naisen kasvojen edestä, valo katu-lyhdystä
valaisee heitä ja toinen lausuu 'herra Bolton!' toinen 'neiti Simmons!'
ja niin on romani alkanut".

"Ah, kuinka hauskaa! Luonnollisesti käypi Bolton Karolinaa
tervehtimässä. Hänen _täytyy_ niin tehdä, ymmärräthän?"

"Niin täytyi minun kumminkin tehdä samallaisessa tilassa".

"Ja sitte käypi asia itsestään. He ovat luodut toisilleen. Ida raukka,
hän ei saakaan Karolinaa kanssaan Parisiin".

"Eikö? Minä luulen päinvastoin. Minä arvelen, että Karolinallekin olisi
matkustus edullisempi".

"Niinkö luulet? Sinä et siis tahdo, että he tulevat naiduiksi?"

"En tiedä. Minä en tosin uskalla sanoa mitä tahtoisin, mutta en minä
millään muotoa tahtoisi itselleni mitään edesvastausta seurauksista".

"Oi, Jumala! Tässä on jokin salaisuus, este, jotain tuntematointa,
hirmuista, etkä sinä voi kertoa, mitä se on, enkä minä kysyä! Tämähän
on hirveätä! Olleeko Bolton'issa mitään suurta vikaa?"

"Bolton on kunnianarvoisin mies kaikista niistä, joita minä tunnen",
sanoin minä.

"Mitähän se siis on?"

"Emmekö jättäne tätä seikkaa salliman ja tulevaisuuden haltuun",
lausuin minä.



YHDESVIIDETTÄ LUKU.

Rikki-räjähdys.


"Harry, sepä nyt vasta on kirottua!" sanoi Jim Fellows, syösten sisään
huoneeseni. "Sinä olet polttanut puitasi turhaan. Salama on iskenyt van
Arsdel'in perheesen. Ukon miljonat ovat menneet Lightning rautatien
velkojille, ja siinä seisotte te kaikki nyt tyhjin käsin! Menkää nyt jo
kaikki hirteen! Minuakin tämä asia surettaa sangen suuresti".

Ja totta puhuen, ilmaisivatkin Jim'in kasvot niin paljon surua, kuin
oli mahdollista hänen kasvoillensa. "Mutta sinä näyt aivan
rauhallisesti kuuntelevan tätä hirmuista uutista", lisäsi hän.

"Katsos, Jim, minä tunsin aseman jo siiloin, kun kosin. Minä tiesin
mitä piti tapahtuman ja olen iloinen, että se on tapahtunut, koska ei
sitä kumminkaan olisi voitu välttää. Herra van Arsdel sanoi minulle
vilpittömästi, mitä minulla oli odotettavana, naidessani hänen
tyttärensä".

"Ja sinä ai'ot kuitenkin tanssia neiti Eva van Arsdel'in kanssa läpi
elämän, ja elää päivänpaisteesta ja kauniista ilmasta?"

"Ei niin", sanoin minä; "meillä on aikomus näytellä tuota hauskaa
näytelmää _mies ja vaimo_. Minä teen työtä Evan edestä ja annan kaikki,
mitä ansaitsen, hänen huostaansa".

"Kuinka! Ell'ei tuosta vaan syntyisi toista virttä, kun menojen ja
tulojen pitäisi käydä yhteen".

"Sitä me emme laisinkaan pelkää, sen saat nähdä".

"Eva on tähtyläinen tyttöjen joukossa", sanoi Jim, "juuri sitä parasta
lajia. Ja Alice, sitte! Minun tulee kovin sääli häntä! Juuri kun hän
oli astunut ulos maailmaan -- ja niin pulskea tyttö sitte! Mikä
vahinko!"

Tällä hetkellä tuli konttoripoika kirjeen kanssa.

"Evalta", sanoin minä ja avattuani sen, luin siinä seuraavat rivit:

Rakkaani! Myrsky on päässyt valloilleen, mutta ei kukaan meistä vielä
ole joutunut kuolon uhriksi. Isäni ilmaisi tämän äidilleni eilen
illalla, ja äiti meille tänään. Me olemme kaikki päättäneet olla
rohkeita ja levollisia, jott'emme saattaisi vielä enemmän surua
isällemme. Armas isämme! Meidän puolestamme hän ahkeroitsi, meidän
tähtemme oli hän murheellinen, ja nyt me puolestamme olemme näyttävät
hänelle, että me taidamme tyytyä uuteen asemaamme. Tule joutuun tänne.
Äiti sanoo, että hän voi uskoutua sinulle, niinkuin pojallensa. Eikö
tämä ole ystävällistä?

                          Oma Evasi.

"Minä menen heti sinne", sanoin minä.

"Minä tahtoisin myös jollakin tavalla näyttää sääliväisyyttäni", sanoi
Jim, "mutta mitenkä? Äläpä huoli, minä ostan kukka-kiehkuran Alice'lle,
ja sinä viet sen mennessäsi, monien terveisten kanssa".

Ja tämän sanottuaan juoksi Jim alas minun kanssani, syöksyi kadun
poikki kukka-kauppaan, josta hän kukka-aarteiden joukosta valitsi
suurimman ja kauniimman.

"Minä en millään muotoa olisi tahtonut lähettää hänelle näin
hurjamaista kukka-kiehkuraa silloin, kun hän vielä oli kaikkein
suosimana, mutta nyt olisin valmis tekemään mitä tahansa".

"Jim", sanoin minä, "sinä et ole ainoastaan ystävä myötäkäymisessä".

"En, minä tuen aina heikompaa, se on minun perus-aatteeni; mutta
mene nyt, ja viivy kuinka kauan tahdot. Minä kirjoitan sinun
kirja-ilmoituksesi. Minä tiedän varsin tesmälleen, mitä sinä niistä
lausuisit ja minä teen arvosteluni niin syvämietteisiksi, ett'et sinä
voi eroittaa niitä omistasi".

Kun minä tulin van Arsdel'in taloon, luulin heti ilmassa tuntevani,
että jotain ratkaisevaa oli tapahtunut; sillä siellä tuntuu
tavallisesti omituisemmalta, missä jotain merkillistä on tapahtunut.
Tuo kulta-nauhoilla varustettu palvelija, joka aukaisi oven minulle,
oli niin yksitotisen ja surullisen näköinen, kuin hautiaisvieras.
"Neiti Eva on kamarissaan", sanoi hän, "mutta neiti Alice ei ole vielä
tullut alas".

Minä lähetin hänelle kukka-kiehkuran sekä terveisiä herra Fellows'ilta,
ja riensin Evan luo.

Minä tapasin hänet pienessä "Italiassaan". Hän oli hiukan vaalea ja
hyvin totisen-näköinen, mutta ylipäänsä sangen hyvällä mielellä.

"Pahemmin ei juuri voi olla asiain laita kuin meillä nyt on", sanoi
hän. "Isälläni oli osakkeita eräässä rautatie-yhtiössä, ja kun tämä
yhtiö nyt on mennyt kumoon on hän joutunut kauheaan tappioon. Minulla
ei ole käsitystä tästä, mutta loppu-päätös siitä on kuitenkin se, että
isän täytyy luopua tavarastaan ja alkaa aivan alusta. Tämä talo,
huonekaluineen päivineen, ilmoitetaan nyt myytäväksi, ja kaikki taulut
viedään Goupil'in taulumakasiiniin; siitähän syntyy kaunis kokous".

"Mutta sinun taulujasi tässä huoneessa ei kaiketi lueta niiden
joukkoon?" sanoin minä.

"Ah! minä kyllä luulin, että me saisimme pitää ne, mutta isäni tahtoo
tarkkuudella ylös-antaa kaikki, mitä todella kuuluu hänelle -- ja
ovathan nämä taulut oikeastaan hänen. Minä ostin ne hänen rahoillansa.
Menköötpä samaa tietä kuin muutkin; me emme kaipaa niitä, vai kuinka?"

"Emme, niin kauan kuin me omistamme toinen toisemme", vastasin minä,
"ja mitä minuun tulee, niin siunaan minä tätä tapausta, joka jouduttaa
yhtymistämme, vaikka se minua surettaakin sinun vanhempiesi tähden.
Näetsen, meidän täytyy heti laittaa itsellemme uusi koti, eikös niin?
Kuules, Eva, viettäkäämme häämme kesäkuussa, joka on vuoden ihanin
aika, ja meidän hääretkemme olkoon sitte käynti äitiäni katsomassa.
Tuolla vuoristossa on viehättävän ihanaa. Kuinka tuumit?"

"Kuten tahdot, Harry. Se ehkä onkin sopivin aika senkin vuoksi, että
Ida nyt lähtee Parisiin, ennenkuin hän oli aikonut".

"Minkä tähden?"

"Idalla, näetsen, on kolmena viimeisenä vuonna ollut isäni koko
ulkomainen kirjeen-vaihto hallussaan, josta isäni on maksanut hänelle
jotenkin suuren palkan, jota hän ei laisinkaan ole käyttänyt, vaan
säästänyt matkaansa varten. Hän on nyt tarjonnut isälle nämät rahat
takaisin, mutta isä ei ota niitä vastaan sanoen, että Idan, ell'ei hän
tahdo saattaa häntä kovin mielipahoilleen, tulee pitää ne ja matkustaa
Parisiin, ja jos hän heti matkustaisi, voisi hän järjestää muutamia
isän ulkomaisia asioita. Siis viipyy Ida täällä ainoastaan siksi, että
häämme ovat pidetyt, ja heti niiden jälkeen lähtee hän".

"Me varmaankin vihitään samassa pienessä kirkossa, jota me koristimme
pääsiäis-liljoilla", sanoin minä.

"Niin; kuinka vähän aavistimme me tätä silloin", vastasi hän; "mutta
tästä juolahtaa mieleeni kysyä teiltä, herraseni, mitä te olette
tehneet minun hansikkaallani, jonka samassa tilaisuudessa varastitte
minulta? Sinä poika ilkiö, sinä et luullut kenenkään näkevän, mutta
joku näki kumminkin".

"Sinun hansikkaasi on hyvässä säilyssä minun pyhimys-arkussani, useain
muiden aarteiden kera".

"Sinä vilpillinen olento! Mitä olet sinä ottanut? Tunnusta!"

"Olkoon menneeksi, yhden nenäliinasen".

"Kurja! Mitä vielä".

"Kaksi hiusneulaa, yhden lakastuneen ruusun, kaksi helmeä, jotka
putosivat sinun croquet-puvustasi ja yhden mansetin-napin. Lisäksi
löytyy siellä kuiva myrtin-oksa, jonka sinä pudotit -- äläs huoli,
huhtikuun neljäntenätoista päivänä, istuessasi eräässä lehti-majassa
puistossa".

"Vai niin; silloin kun sinä huuhkaimen tavoin töllistelit meihin. Minä
muistelen nähneeni sinut siellä".

Nyt huomasimme me, että nauroimme kovemmin, kuin tilamme oikeastaan
olisi sallinut; äkkiä kuului Evan isän askeleet ja silloin koetimme
olla nauramatta.

"Tuolla tulee isä-raukkakin. Onko häpeällistä, että nauramme? Kyllähän
meidän pitäisi olla totisia nyt, mutta minä en voi. Sisäinen
vilkkauteni ei anna tukehduttaa itseänsä".

"Yhtähyvin voimme nauraa kuin itkeä, kaikissa kohtaloissa", sanoin
minä.

"Se onkin monta vertaa parempi", vastasi hän. "Mutta, vakavasti puhuen,
luulenpa että isämmekin nyt, kun kaikki on ohitse on tyytyväinen.
Silloin kärsi hän enin, kun hän teki työtä ja pelkäsi onnettomuutta,
eikä uskaltanut sanoa meille miten asiain laita oikeastaan oli".

"Ei löydy onnettomuutta, joka olisi niin kauhea, kuin pelko siitä",
sanoin minä, "ja Pandoran rasian pohjalla löytyy aina joku toivo
jäljellä".

"Aivan niin, herra kirjailija, ja tämän selvittämiseksi minä tahdon
kertoa erään uutisen. Viime viikolla kirjoitimme, Ida ja minä,
veljillemme, jotka ovat Cambridge'ssä ja kerroimme heille kaikki
pelkomme ja pahat aavistuksemme, ja tänä aamuna saimme heiltä hyvin
järkeviä kirjeitä kumpaiseltakin. Katsos tässä mitä Tom kirjoittaa",
sanoi hän aukaisten erään kirjeen. "'Sano isälle, että minä kyllä
luulen voivani pitää huolta itsestäni. Minulla on ainoastaan tämä vuosi
jäljellä täällä oltavana ja minä en ai'o alkaa toista lukumäärää, sillä
minulle, ja asuinkumppalilleni, on tarjottu paikka rautatiellä. Minä
ai'on tehdä työtä kuin viisi miestä, ja teen itseni niin
välttämättömäksi heille, ett'eivät he voi tulla toimeen minua paitsi ja
kun ensikerran kirjoitan teille, saan varmaankin kertoa, että olen
koroitettu jonkun osaston pää-mieheksi. Olkaa huolettomia minusta'. --
Ja tässä on kirje Will'iltä, joka kysyy miks'ei isä ole ennen asiata
ilmoittanut. 'Me olemme tuhlanneet enemmän rahaa, kuin olisimme
tarvinneet, mutta nyt ai'omme olla säästäväisiä. Viime viikolla olin
kilpa-soutua katselemassa Worcester'issa ja kirjoitin, omaksi
hauskuudekseni vaan, kertomuksen siitä 'Argus'-lehteen. Oitis sain
kirjeen, jossa minua pyydetään sanomalehden kirjeenvaihtajana
matkustamaan kaikkiin suuriin vaali-kokouksiin. Saan kolmekymmentä
dollaria viikossa, paitsi matka-kustannuksia ja ruoka-rahaa. Huomaat
siis, että olen yht'äkkiä joutunut kirjailijaksi. Me ai'omme myydä
kaikki maalauksemme ja huone-kalumme jollekin vastatulleelle ja
asetamme menekkimme niin, ett'ei isän tarvitse lähettää meille
vähintäkään rahaa, ennenkuin hän pääsee noista ikävistä asioistaan.
Sano äidillemme, ett'ei hänen tarvitse olla murheellinen; me kyllä
pidämme huolta hänestä, ja sekä Tom että minä teemme voimaimme mukaan
työtä hänen edestänsä'."

"Oivallisia poikia!" sanoin minä. "Onnettomuutta mielellänsäkin kärsii,
nähdäkseen kuinka hyvin he käyttävät itseään. No", lisäsin minä, "mikä
päivä määrätään hää-päiväksemme? esimerkiksi neljästoista päivä
kesäkuuta?"

"Siihen kysymykseen en minä voi varmuudella vastata, sillä minun täytyy
ensin neuvoitella äitini kanssa. Älkäämme vielä määrätkö päivää, sillä
se haihduttaa toivon poesian".

"No, kesäkuun kuluessa me varmaan kuitenkin vietämme häämme?"

"Niin, jos sallima sen myöntää", vastasi hän, "nimittäin jos äiti, Ida,
Maria-täti ja kaikki muut siihen suostuvat".



KAHDESVIIDETTÄ LUKU.

Ilta ennen häitämme.


Jos romanit ovat kuvauksia todellisesta elämästä, täytyy meidän tulla
siihen päätökseen, että askel rikkaudesta köyhyyteen ei ole Amerikassa
yhtäsuuri onnettomuus, kuin muualla maailmassa.

Jos miljonain omistaja Englannissa esimerkiksi äkkiä joutuu köyhyyteen,
on sen seuraukset melkeen samat, kuin jos hän olisi tehnyt jonkun
häpeällisen rikoksen. Jos jonkun vanhan mies-paran äkkiä täytyy jättää
kaiken omaisuutensa velkojilleen, lopettavat kaikki tuttavat
kanssakäymisensä hänen kanssaan. Ei kukaan käy enää hänen vaimoansa
tervehtimässä, eikä ole häntä tuntevinansakaan kadulla, ja se perhe,
joka hyväili tytärtä ja suuteli maata hänen jalkainsa alla, saadaksensa
hänet poikansa puolisoksi, pakoittavat tämän poikansa luopumaan
kaikesta tuttavuudesta tuon tyttären kanssa, ja jos hän kuitenkin ottaa
hänet vaimoksensa, karkoittavat he poikansa pois kodistaan.

Amerikassa on päinvastoin. Mies voipi asioissansa köyhtyä, mutta ei hän
sentähden kadota ystäviänsä, kunniatansa ja arvoansa yhteiskunnassa.
Hän muuttaa pienempään asuntoon, saapi jonkun toimen, jolla hän voipi
kunniallisesti elättää itseänsä, ja tuttavat ja ystävät käyvät
tervehtimässä hänen vaimoansa aivan kuin ennenkin. Ystävät ja naapurit
auttavat heitä kukin voimainsa mukaan, ja nuori mies, joka tuollaisen
onnettomuuden tapahtuessa murtaisi liittonsa tyttären kanssa, olisi
pian kaikkien pilkkana.

Newyorkin arvokkaimmat miehetkin kunnioittivat suuresti herra van
Arsdel'ia. Hänen luusimatoin kunniantuntonsa ja järkähtämätöin
rehellisyytensä vaikuttivat, että kukin otti osaa hänen
onnettomuuteensa. Yhdistetyillä voimilla hankittiin hänelle paikka
tulli-virastossa, josta hän voisi saada riittävät tulot. Sanalla
sanoen, siihen aikaan kun häitäni varustettiin oli van Arsdel'in perhe
joutunut rikkaudesta asemaan, jossa he auttavasti tulivat toimeen. Tuo
komea kartano Fifth Avenue'llä oli jo myytäväksi ilmoitettu ja meidän
häiden piti olla tämän perhe-draman viimeinen näytös, tällä
näyttämöllä. Oitis häittemme jälkeen oli aikomuksemme lähteä äitini luo
New Hampshire'n vuori-seutuun ja herra van Arsdel aikoi perheineen
muuttaa kesäksi tuonne vanhaan kartanoon, jossa hänen äitinsä vielä
asui.

Häitämme valmistettiin kuitenkin sangen suurella ilolla, ja monet
ystävät ja sukulaiset näyttivät suurta osan-ottavaisuutta. Avio-liitto,
jonka tosi lempi solmii, herättää aina aistinmukaista hellyyttä ja
osan-ottoa muiden puolelta. Evasta oli kaikki hänen tuttavansa pitäneet
hyvin paljon, senpätähden saikin hän suuren joukon lahjoja kaikkialta.

Vihdoin läheni tuo tärkein kaikista päivistä ja minä astuin van
Arsdel'in palatsin portaita ylös, viettääkseni viimeisen illan Eva van
Arsdel'in kanssa. -- Hän tuli minua vastaan kamarinsa ovella.

"Sepä oli hyvä että tulit, Harry", sanoi hän; "Minulla on niin paljon
sinulle kerrottavaa. Portin kello on soinut alituisesti kaiken päivää
ja lahjoja on oikein satamalla satanut. Meillä on kaksittain talouden
välttämättömimpiä tarpeita. Suola-astioitakin on semmoinen paljous,
ett'en ole joutunut niitä lukemaankaan."

"Tuo on kaikki varsin hyvin! Suola on kuvaus vieraanvaraisuudesta",
sanoin minä. "Suola-astioita siis ei voi koskaan olla liiaksi."

"Ja katsos tänne, Harry", jatkoi hän, "hää-hame on jo tullut. Tullery on
tuskin koskaan ennen niin tarkkaan täyttänyt lupaustansa. Katsos tänne
nyt!"

Erään istuimen yli oli levitetty aivan kuin pilvi hienosta kankaasta.

"Kaikki tämä on lahja Idalta. Hän on lahjoittanut minulle
koko morsius-puvun ja Tullery-parka on tehnyt parastansa sen
valmistamisessa, vaikka hän neuloikin sitä kyynelet silmissään. Hänellä
on hyvä sydän ja näkyy todella kiintyneen minuun, ehkä sentähden ett'en
koskaan torunut häntä, vaikk'ei hän aina pitänytkään sanaansa. Meidän
tyttöjen kautta on hänellä aina ollut hyvät tulot; eipä ihme jos hän
vähän sureekin meitä. Uskotko Harry, tuo vanha vaimo oikein suuteli
minua!"

"Se ei minua laisinkaan ihmetytä", vastasin minä.

"Minäkin olin hyvin hellä hänelle. -- Mutta mitä pidät
morsius-puvustani?"

"Mitäkö pidän siitä? se on kuin aamu-pilvi, kuin pyhyyden puku, kuin
joku selittämätöin autuudensalaisuus! Tuntuupa juuri kuin se mielisi
haihtua ilmaan, ennen huomeista päivää."

"Hui, kuinka kauheata, Harry! Sinä et saa ajatella noin synkästi,
kaikista esineistä, joita näet. Aukaise silmäsi ja huomaa, että Tullery
sulasta armosta on kaunistanut hameeni aivan uusilla koristeilla,
jommoisia muut tytöt eivät vielä ole nähneetkään. Se on hänen omaa
keksintöänsä. Sano, eikö se ole viehättävä?"

"Erittäin viehättävä!" vastasin tottelevaisesti.

"Sinä et ihmettele -- sinä et ole oikein herännyt vielä, luulen minä."

"Minä ihmettelen, minä ihailen, teen mitä vaan tahdot; mutta en voi
estää, että tuntuu juuri kuin sinä haihtuisit, katoaisit näissä
pilven-tapaisissa koristeissa."

"Mitä? Kylläpähän pian huomaat, että minä sekä näyn, että tunnun
pienenä, pistäväisenä okana kyljessäsi. Mutta katsos nyt tänne, täällä
ovat jalkineeni!" ja tämän sanoessaan asetti hän eteeni pienet,
teräväkärkiset, miellyttävät jalkineet, valkoisesta silkki-kankaasta,
korkeilla koroilla ja säihkyvillä helmi-soljilla.

"Mutta tule nyt, Harry", jatkoi hän vilkkaasti; "minä olen vähän
levotoin huomeisen päivän tähden. Sinä et ole koskaan ennen ollut
naimisissa, senpätähden on parasta, että saat vähän opetusta, miten
sinun tulee käyttää itseäsi huomenna."

"Myönnän", vastasin minä, "että olen hyvin outo tuossa asiassa."

"Luonnollisesti; mutta minä olen ollut morsiusneitsyeenä monta
monituista kertaa ja olen nähnyt kaikki, joka voipi tapahtua
tuollaisissa hupaisissa tilaisuuksissa. Minä olen nähnyt kuinka monet
miehet ovat kömpelöitä, kuinka he aina astuvat jonkun esineen päälle,
jonka kanssa heidän jaloillansa ei pitäisi olla vähintäkään tekemistä,
kuinka he nyppilöivät sormusta ja kuinka heillä aina on vaikea saada
hansikkaat käsistään. Kaikki tämä on hyvin tukalaa, ja nyt täytyy sinun
luvata, ett'et saata minulle häpeätä tuollaisien kömpelyyksien kautta."

"Hyvä, hyvä, neuvo minulle tarkasti miten minun tulee tehdä, ja minä
lupaan oppia kaikki aivan ulkoa."

"Kuule sitte, ystäväni", lausui hän. "Kaikki on jo valmistettu
huomeseksi; vaunut tulevat kello kymmenen ja juhla-menot alkavat kello
yksitoista. Kirkon ovella muodostuu seura seuraavalla tavalla. Ensin
käypi Jim Fellows ja Alice, sitte äiti ja sinä, sitte isä ja minä, ja
kun me tapaamme toisemme altarin luona, niin ota vaari minne asetat
jalkasi, ett'et astu liinikolleni etkä tylli-liepeilleni, sillä vaikka
ne ovatkin utu-pilvien kaltaiset, et sinä toki voi astua niiden läpi.
Laita myöskin niin, ett'eivät hansikkaasi istu kovin lujassa, ja että
sinulla on sormus oitis käsillä. Nyt ystäväni, kertokaamme vihkimisen
kaikki kysymykset ja vastaukset."

Me luimme ne tarkasti läpi; äkkiä osoitti Eva sormellansa erästä sanaa
ja katseli minua silmiin.

"_Totella_, Harry", lausui hän, "eikö tuo ole omituinen sana sinun ja
minun välillä? Minä en voi sitä ymmärtää. Tähän saakka olet _sinä_ aina
totellut minua."

"Niin, näetsen, Eva, aina siitä saakka kun Aatami otti omenan Evalta on
mies totellut vaimoa; senpätähden ei sana _totella_ olekaan tarpeen
heidän lupauksessaan. Muu ei auta, vaimojen täytyy luvata totella,
sillä heidän hentoja, hienoja olentojansa ei voi sitoa mihinkään
lakiin."

"Mutta, Harry, tästä sanasta voin järkevästikin kertoa sinulle jotakin.
Tytöt ovat usein hyvin vallattomia! Jane Seymour esimerkiksi kertoi,
että hän lausui 'olla iloinen' 'totella' sanan sijaan ja Maria Elmore
jätti koko sanan mainitsematta. Mutta kun seisomme Herran alttarin
edessä ja teemme lupauksen, niin tulee meidän käsittää mitä sanomme ja
pitää kaikki mitä lupaamme."

"Kultaseni, jos pelkäät tätä juhla-menoa, niin jätetään se tykkänänsä
pois. Sivili-aviot ovat nykyaikaan hyvin tavallisia."

"Älä puhu tuosta mitään, Harry! Minäkö menisin naimisiin ilman
vihkimistä kirkossa. Mitäs ajattelet? Minä puolestani en voi
siihen myöntyä; enpä pitäisi siinä tapauksessa itseäni oikeana
avio-puolisonasi."

"Niinkuin tahdot, pieni kuningattareni, tehdään niinkuin tahdot. Jos
lupaat totella minua olen varsin kiitollinen tästä kunniasta; ja jos
tuo lupaus antaisi minulle joitakuita oikeuksia, niin saat sinä niitä
antaa minulle; minä en vaadi mitään."

"Mutta mitä nainen lupaa, kun hän alttarin edessä lupaa totella?"

"Hän lupaa totella miestänsä kaikessa, joka ei sodi jumalallista lakia
vastaan."

"Mutta tarkoitetaanko sillä, että hänen joka tapauksessa kun mies ja
vaimo ovat eri mieltä, täytyy mukautua miehensä mielen mukaan?"

"Jos hän on tehnyt niin tyhmästi, että hän on antanut tuollaisen
lupauksen miehelle, jolla ei ole järkeä eikä kunniantuntoa ja joka
vaatii että hänen tahtonsa on vallitseva kaikessa, niin en voi ymmärtää
muuta, kuin että hänen on totteleminen."

"Mutta sellaisien henkilöiden välillä kuin sinä ja minä olemme, Harry?"

"Meidän kaltaisten henkilöiden välillä, armahani, ei tuolla sanalla,
minun ymmärtääkseni ole vähintäkään arvoa. Totteleminen ei voi tulla
kysymykseen muualla kuin siellä, jossa käsketään, ja mitä siihen tulee,
että minä käskisin sinua, niin voisin yhtähyvin käskeä aurinkoa ja
kuuta."

"Mutta, tiedäthän Harry, että me emme aina voi ajatella aivan samoin
jokaisessa eri asiassa."

"Silloin keskustelemme asiasta, ja se, joka esittää parhaat syyt
puolustukseksensa, vallitkoon. Olkaamme niinkuin kaksi hyvää ystävää,
jotka kokevat edistää jotakin pyrintöä; tutkikaamme asiaa joka
kannalta, siten saapi väliin toinen, väliin taas toinen asian oman
mielensä mukaan."

"Mutta, Harry, tämä ei ole aivan selvänä minulle. Miksi raamatussa
seisoo, että vaimon aina tulee totella? Perhe-asioissa tietää vaimo
enin, hän voipi siis arvostella kutakin perhettä koskevaa asiaa
paremmin, kuin mies."

"Tämä määräys on, minusta nähden, yksi noista laajoista määräyksistä,
jotka ovat selvän järjen avulla tulkittavat. Alhaisemmissa
kansan-luokissa, jossa raaka voima on vallan päällä, on vaimo aivan
kokonansa miehensä alamainen, ja ainoastaan kuuliaisuudella ja
nöyryydellä saattaa hän ylläpitää rauhan kodissaan. Mutta ihmiskunnan
korkeimmissa piireissä, joissa mies ja vaimo ovat toistensa uskollisia
seurakumppalia ja vertaisia, siellä ei tuo käsky vaikuta mitään pahaa,
sillä ei mies koskaan tahdo käyttää sitä hyväksensä, yhtävähän kuin
ruumiillista voimaansa."

"Nyt ymmärrän", virkki Eva, "tämä käsky on samaa laatua kuin se, joka
käskee lasten tottelemaan vanhempiansa. Kun lapset ovat kasvaneet
suuriksi, joutuneet naimisiin ja saaneet omat kodit, silloin ei
vanhemmat enää muistakaan koko käskyä."

"Aivan niin, ystäväni", vastasin minä; "sinä ja minä olemme
kristillisen kirkon täysikasvuisia lapsia, ja käsky totella on tuo
vanha kuori, jonka sisällä lemmen kukka kasvoi, mutta kun tämä on
puhjennut, kun täydellisyys on astunut esiin, katoaa se, mikä on
vaillinaista."

"Siispä, Harry, saan minä vapaasti lausua ajatukseni, ja ehkäpä
joskus saan karkoittaa pallosi kentän ulkopuolelle, niinkuin kerran
croquet-pelissä tein, muistathan?"

"Se on varma. Käytöksesi tuossa pelissä, kaunis Evaseni, muistutti
hyvin paljon perheen-emännän ankaruudesta; ja kun huomasin millä
innolla sinä ahdistit palloani aloin jo toivoa, ett'et ole aivan
huoletoin minusta."

"Täytyy tunnustaa, että oli erittäin hauskaa ahdistaa sinun palloasi --
mutta tuosta muistuu mieleni suuri uutinen, jota en vielä ole kertonut.
Sofie ja Sydney ovat jo kihloissa! Sofie tuli tänään edellä puolen
päivää luokseni ja toi minulle tämän soman ametistiristin lahjaksi. Hän
on oikein hurjasti rakastunut Sydney'hin ja Sydney on niin ihastunut,
että hän vakuuttaa, ett'ei hän koskaan ennen ole rakastanut ketään
muuta, kuin Sofie'ta."

"Tuo tuuli-kela! Mitä hän ajattelee?" kysyin minä.

"Niin, hän on kertonut Sofie'lle, että tuo pieni noita Eva van Arsdel
oli niin lumonnut hänet, että todella luuli rakastavansa häntä, mutta
että tuo noita ei toki voinut saada hereille niitä syviä rakkauden
tunteita, joita hän nyt tunsi Sofie'ta kohtaan."

"No, kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin", sanoin minä.

"Ja näyttääkseen, ett'ei hän vihaa minua, on hän lahjoittanut minulle
hää-lahjaksi vieras-huone koristeita, pöytä-kellon, kukka-vaasia,
kynttilänjalkoja ja paljon muuta. Eikö se ole oivallista?"

"Varsin oivallista!" vastasin minä. "Varmaankin ne suuresti kaunistavat
huoneitamme! Eipä todella ole niin aivan paha, että löytyy hyljätyltä
kosijoita."

"Ei suinkaan; mutta nyt minun täytyy näyttää sinulle Bolton'in lahja,
jonka sain tänä iltana."

Näin sanoen talutti Eva minua kauniiden hyllyjen eteen, joilla seisoi
Longfellow'in, Whittier'in, Lowell'in, Holmes'in ja Hawthorn'in kaikki
teokset, nidottuina kauniisiin kansiin.

"Eikö tuo ollut hyvin tehty häneltä?" kysyi Eva; "Kuinka monta hupaista
hetkeä eikö hän ole tämän kautta valmistanut meille!"

"Oi, jalo ystäväni!" huudahdin minä, ja tunsin kyyneleen kostuttavan
silmiäni; "löytyykö maailmassa ketään ihmistä, joka niin vähän pitää
omasta hyödystänsä, kuin Bolton!"

"Ah, Harry! miks'ei hän saata mennä naimisiin ja olla yhtä onnellinen
kuin me?"

"Ehkä hän sen kerran vielä tekeekin!" vastasin minä. "Mutta, herranen
aika! Ken on antanut sinulle tuon kummallisen muste-astian?"

"Etkö arvaa? Ken muu kuin Jim Fellows; eikö se ole aivan Jim'in
kaltaista?"

"Olisihan minun pitänyt huomaaman, että se ei voi olla muilta kuin
Jim'iltä", vastasin minä.

"Tiedä, Harry, minä pelkään kauheasti, että tuo kujeilija Jim rupeaa
huomenna ilveilemään ja saattaa minut katsahtamaan häneen, tahi
häiritsee minua; sillä kun olen hyvin liikutettu rupean pian joko
itkemään tahi nauramaan ja jos minä näen Jim'in edes vilahdukselta
vaan, niin olen varmaankin hukassa."

"Toivokaamme, ett'ei mitään tuollaista tapahdu", sanoin minä. "Jos minä
sanallakaan varoittaisin häntä kävisi hän vaan kymmentäkertaa
kujeellisemmaksi. Hän on täynnä hulluuksia, eikä voi olla yhä
ilveilemättä."

"Alice torui häntä siitä eilen illalla, ja ainoa seuraus tuosta oli,
että olimme vähällä kuolla naurusta; mutta kuitenkin täytyy meidän
pitää Jim'istä. Aina siitä saakka kun onnettomuus kohtasi meitä on hän
ollut mitä hellin, kohteliain ja osanottavin ystävä. Tuskin odotin
tuollaista häneltä. Mitä arvelet, Harry, tahtoisitko, että Alice ja Jim
mielistyisivät toisihinsa? Onko hän kyllin vakava mieheksi?"

"Jim on omituinen ilmiö", vastasin minä. "Ensi katsahduksella voisi
luulla, että hän on paljaita kujeita ja ilkkuja täynnä, että hänen
ainoa huvinsa on kumota kaikki kunnioitettavat, vanhat säännöt, ja että
hän kokee tekeytyä huonommaksi, kuin hän on, tahi koskaan aikoo tulla.
Mutta, katsoen siihen, että hän on nuori mies, ei Jim'illä ole mitään
pahoja tapoja. Hän ei juo, eipä edes poltakaan. Hän on laadussaan
uutterin ja tarkin työntekijä kaikista Newyorkin sanomalehtien
toimittajista. Hän on myöskin hyvä poika ja hellä veli."

"Mutta, tuosta huolimatta, ei hänellä mielestäni ole todellisia,
vakavia perusteita."

"Jim on nykyaikaisen Newyorkin lapsi, oppilas sen koulusta. Hyvä vaimo
ja hyvä koti voisivat tehdä paljonkin hyvää hänestä, mutta aina hän
toimii enemmän hyvän sydämensä kiihoituksesta, kuin vakavien
perusteiden johdosta."

"Ennen vanhaan, tuon hyvän ajan kestäessä, kun Alice vietti voittojaan
suuressa maailmassa, en koskaan ajatellutkaan, että tuo olisi
mahdollista", virkki Eva; "vasta sitte kun onnettomuus kohtasi meitä,
ja Jim on osoittanut meitä kohtaan niin paljon ystävyyttä ja
hyväntahtoisuutta, olen tullut ajatelleeksi heidän liittymistä yhteen."

"Jättäkäämme se suosiollisien onnettarien käsiin, Evaseni", vastasin
minä; "sitä asiaa emme voi edistää emmekä estää; mutta jos heistä
kerran tulee pariskunta iloitsen minä sydämellisesti Jim'in tähden,
sillä minä pidän hyvin paljon hänestä. Ja nyt, rakas Evani, jos sinulla
vielä on joitakuita neuvoja tahi varoituksia huomiseksi annettavina,
niin tee ne sukkelaan, sillä jo alkaa olla myöhä ja sinun täytyy mennä
levolle ja maata oikein makeasti."

"Voi, olen unohtanut sanoa sinulle, ett'en ai'o käyttää uutta
matka-pukuani, enkä hattuani, enkä mitään, joka ilmaisisi, että olen
vastanaitu! Ja kuules, Harry, sinunkin täytyy opetella käyttämään
itseäsi vanhan, vakaantuneen aviomiehen tavoin. Varokaamme ett'eivät
ihmiset oitis huomaa, että olemme vastanainut pariskunta."

"Tuleeko minun kääntää selkäni sinulle ja lukea sanomalehtiä? Olen
huomannut, että monet naineet miehet tekevät siten."

"Niin; ja jos voisit hyvin ystävällisesti pudistella tomua saappaistasi
minun hameeni-liepeellä, niin auttaisi se hyvin paljon ihmisiä
luulemaan, että olemme jo kauan olleet naimisissa. Sinä voit lukea
sanomalehdet _ensin_ ja antaa minulle ne sitte -- se on myöskin tärkeä
huomattava."

"Pelkäänpä, että minä, jos ohjeitasi seuraisin, menisin liian pitkälle
kömpelyydessäni", sanoin minä. "Ethän tahtone, että minä olisin niin
kohtelematoin tuota kaunista tyttöä kohtaan, että muut gentlemannit
pitäisivät velvollisuutenaan tulla häntä lohduttamaan?"

"En suinkaan; mutta löytyyhän aina keski-suunta. Voimmehan olla
ikääskuin kaksi sukulaista, jotka matkustavat yhdessä."

"Pelkäänpä, että ihmiset sittekin huomaavat oikean suhteen välillämme.
Ensimmäisen päivän matka kulkee samaan suuntaan kuin hää-matkat
yleensä, ja olenpa varma, että me joka kolmannella tahi neljännellä
pysähdys-paikalla näemme jonkun ihastuneen avioparin, josta voimme
ottaa esimerkkiä jos tahdomme, ja, kaikessa tapauksessa, tiedäthän,
lemmittyni, ett'ei siinä yleensä ole mitään pahaa, että ollaan
vastanaineita.

"Eipä olekaan, mutta se on paha jos käytämme itseämme typerästi, jota,
toivoakseni, me emme tee. Tahdon, että olemme esimerkkinä järkevyydessä
ja hyvissä tavoissa."

Kello löi nyt kaksitoista ja ilmoitti että Eva van Arsdel'in viimeinen
päivä oli lopussa.



KOLMASVIIDETTÄ LUKU.

Bolton.


Keski-yön jälkeen palasin siis kotiin, iloisena ja unettomana. Kun
huomasin valon loistavan ra'osta Bolton'in kamarin ovessa, menin minä
ylös, naputin ovelle ja sain astua sisään. Hän istui lamppunsa luona,
käännellen paperia ja kirjeitä eräässä kirjoitus-laukussa; moniaat
kirjeet olivat auki hänen edessänsä ja paperia oli siellä täällä hänen
ympärillänsä. Oitis ensi katsahduksella huomasin, että niissä oli
Karolinan käsi-alaa. Minä katsahdin hänen silmiinsä, samalla kun hän
loi silmäyksensä minuun, ja hieno pune nousi hänen poskillensa.

"Olen tässä katsellut kokoelmaa kirjoituksia, joita serkkusi
yksinäisyydessään maalla on kyhäellyt", lausui hän.

"Mitäs pidät niistä?"

"Tämä on kirjallinen aarre!" sanoi hän vilkkaasti. "Olen vakuutettu,
että ne hankkivat hänelle hyvän nimen ja antavat hänelle tilaisuutta
hankkia itsellensä niin paljon varoja, että hän voipi saada halunsa
päästä Parisiin lukemaan tyydytetyksi. Hän lähtee oitis teidän
häittenne jälkeen neiti Ida van Arsdel'in kanssa. Minä olen hankkinut
hänelle varoja siihen sen kautta, että onnistuin saada hänelle sangen
edullisen paikan 'Cronicle' sanomalehden kirjeen-vaihtajana. Huomaat
siis, että hänellä on tie avoinna."

"Mutta miten teemme 'nais-maailman' kanssa?"

"Sitä saamme hoitaa yhdessä. Karolina kirjoittaa silloin tällöin jonkun
kappaleen siihen."

"_Karolina_!" Kun Bolton lausui tämän nimen, huomasin oitis syvän
tunteellisuuden hänen äänessänsä. Monet ihmiset voivat ainoastaan
nimen lausumisella ilmoittaa yhtäpaljon tuntoa, kuin joku toinen
innokkaimpien lauseiden kautta. Minä olin tuossa omituisessa
mielen-tilassa, joka varmaankin anastaa kunkin nuoren miehen, iltana
ennen kauan odotettua hää-päivää. Minä olin onnellinen; senpätähden
suretti minua tuo syvän surun värähdys, jonka huomasin Bolton'in
äänessä.

"Bolton", lausuin minä hellästi, "miksi panet itsesi ja hänet altiiksi?
Hän rakastaa sinua, sinä rakastat häntä. Miks'emme saa nähdä vielä yhtä
avio-paria, vielä yhtä kotia?"

Hänen kasvonsa vapisivat hetken mielen-liikutuksesta; mutta pian
levoittui hän ja lausui hymyillen:

"Harry, ystäväni, aivan luonnollista on, että sinä et ajattele tällä
hetkellä mitään muuta, kuin naimista. Mutta kaikilla naisilla ja
miehillä, jotka rakastavat toisiansa, ei ole _oikeutta_ mennä naimisiin
toistensa kanssa. Hän rakastaa minua", lisäsi hän melkeen
läähättämällä, "ja hän jaksaa kantaa kaiken sen itsensä kieltämyksen,
joka tekee naiset elämämme enkeleiksi."

"Siinä tapauksessa, miks'et -- -- -- --"

"_Siksi, että rakastan häntä_ liian suuresti voidakseni ottaa tuota
uhria vastaan. Minä en jaksa ajatella, että hän ehkä turmelisi elämänsä
minun tähteni. Se suru, jonka hän nyt tuntee minusta erotessansa,
haihtuu pian, kun hän ihastuu uusiin toimiinsa. Jumalan kiitos, nyt
koittaa jo aika, jolloin naisella, yhtä hyvin kuin miehelläkin, on
toinenkin tie elämässä kuin sydämen. Anna hänen tutkia ammattiansa,
muodostaa luonnollista taipumustansa, laajentaa ajatus-voimaansa, anna
hänen kohota niin korkealle kuin hän voipi. Se ei estä häntä matkallaan
muistelemasta, että hänellä on ystävä, joka aina rakastaa häntä yhtä
hellästi; ja tieto että _hän_ rakastaa minua, pelastaa minut -- jos
enää voin pelastua."

"Jos -- -- oi Bolton, ystäväni! _Miksi_ sanot sinä _jos_?"

"Sillä vaara, joka minua aina uhkaa on sellainen, ett'en minä voi
poistaa sitä. Kirous _ehkä_ ei enää tule päälleni -- rukoile Jumalaa,
että hän tukee minua -- mutta jos niin kävisi, että se jällensä alkaisi
vaivata minua, en tahdo musertaa samalla toisenkin sydäntä."

"Bolton, kuinka voit ajatella noin, kun tiedät, että hän rakastaa
sinua?"

"Nyt ei hän rakasta minua niinkuin hän rakastaisi, jos hän olisi
vaimoni. Hänen kohtalonsa ei nyt ole niin kiinitetty minun kohtalooni,
kuin se olisi jos olisimme avio-liitossa. Sitäpaitsi jos veressäni ja
aivoissani on kätkettynä siemen tuohon onnettomaan himoon, niin
uskallanko minä antautua mahdolliseen vaaraan jättää tämä kirous
perinnöksi pienelle lapsi-paralle? Tuleeko minun antaa tuollaisen
vaimon kärsiä uudestaan samoja tuskia äitinä, kuin hän jo on saanut
kärsiä puolisona? Ei, niin totta kuin Jumala on tuomarini, en tahdo
antaa vielä toisen vaimon kärsiä samoja tuskia, kuin äitini sai kärsiä
tähteni."

Hän puhui innokkaasti ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta. Hetken
kuluttua levoittui hän jälleen ja lausui ystävällisesti:

"Älä, Harry, rakenna minulle mitään tuulen-tupia. Minä toivon kyllä
hyvin tulevani toimeen. Ja nyt, katsokaammepa, ennenkun lähdet
matkallesi, mitä voin tehdä edestäsi. Jim ja minä käymme kaikkialla
hakemassa sinulle tuollaista pientä taloa, jossa on monta suurta
huonetta, juuri sellaisia, joita vastanaineet aina haluavat. Kaikki
ilmoitukset tahdon minä leikata irti sanomalehdistä ja lähettää sinulle
ynnä tiedon, mitä kukin maksaa. Minä kyllä luen korrekturia
kappaleihisi 'Talvitiessä' ja kirjoitan puolestasi 'Suureen
kansanvaltaan.' Sen sijaan täytyy sinun olla meidän kirjeen vaihtajamme
edenin kukka-tarhoista, sieltä voit lähettää meille matka-kertomuksia."

"Kiitoksia", sanoin minä. "Sinä kyllä saat kirjeitä minulta, mutta
luultavasti et saa painattaa niitä 'Suureen kansan-valtaan'."

"Kun palaat takaisin matkoiltasi", lisäsi Bolton, "luulen varmaan
ett'et saa paljon jouto-aikaa töittesi paljouden tähden, senpätähden:
matkusta nyt ja nauti elämää, niin paljon kuin taidat. En minäkään ole
aivan ilman kotoista huvia. Finettani on lahjoittanut koko sarjan
miellyttäviä kissanpoikia. Katsos tänne vaan!"

Korissa, uunin edessä, makasi lömpöisellä vuoteella emä-kissa ynnä
neljä silkki-karvaista pienokaista. Bolton otti lampun, istahti
laattialle ja näytteli niitä suurimmalla ihastuksella. Stumpy'kin tuli
korin luo ja katseli mielihyvällä tuota pientä perhettä korissa. Mitä
Finettaan tulee, aukaisi se keltaisia silmiänsä ja oikaisi uneliaasti
käpälöitään, haristeli kynsiänsä ja kehräsi ilonsa ja ylpeytensä
osoitteeksi.

"Harry, minä säästän yhden näistä kissanpojista sinulle, sillä ei
mikään perhe ole täydellinen, ell'ei siinä ole kissaa. Koiran sinun
myöskin tulee hankkia itsellesi; mutta Stumpy'stä en minä voi luopua.
Enpä luule koko maailmassa löytyvän sen vertaista koiraa."

"Sen kyllä uskon", vastasin minä. "Stumpy'n hyvät ominaisuudet ovat
täydellisesti moraliset, jotta pelkään ett'ei niitä koskaan kyllin
arvostella. Sitäpaitsi jos minä lahjoittaisin hänet jollekin toiselle,
luulen minä varmaan, että hän kuolisi rakkaudesta minuun. Se on siinä
kohden niin täydellinen, että harvat ihmiset ovat sen kaltaisia. Mutta,
mene levolle nyt, Harry, muutoin olet huomenna liian väsynyt. Jumala
siunatkoon sinua!"



NELJÄSVIIDETTÄ LUKU.

Hää-matka.


Hää-matka -- mikä se on? Se on matka kaikkiin kalliimpiin ja komeimpiin
ravintoloihin ja kylpy-paikkoihin, se on huolenpito matka-laukuista ja
hattu-koteloista, se on uusien pukujen näytteleminen, joita tätä
tilaisuutta varten on valmistettu kolme aivan erinlaatuista joka päivän
varaksi. -- Tuo on kaikki sangen oivallista, ja tosi-rakkaus ehkä sopii
hyvinkin yhteen sen kanssa. Monet, jotka todella ovat rakastaneet
lämpimästi, ovat tehneet tällaisen matkan, eivätkä ole siitä
pahentuneet, sillä kaikki muu on sangen vähästä arvosta siinä, jossa
tosi-rakkautta löytyy.

Mutta, kun halu saada näytellä noita eri pukuja on ainoa peruste
avio-liittoon, tahi kun tällaisella matkalla tuhlataan niin paljon
varoja, kuin tarvittaisiin kotoisen onnen perustamiseksi, silloin ovat
tuollaiset matkat ainoastaan puhdasta onnettomuutta.

Mutta tästäkin huolimatta on mielestäni halpaa panna kalliimmat ja
juhlallisimmat päivät ihmis-elämässä altiiksi jokapäiväsyyden
uteliaille katseille. Yhdistys vaimon ja miehen välillä on mielestäni
niin pyhä, että sen ensi hetket vaativat hiljaista yksinäisyyttä,
kaukana jokapäiväisen elämän hälinästä.

Näille molemmille, joista toinen on toisellensa kalliimpi kuin koko muu
maailma, on luonnon hiljaisuus paras seura. Turve-penkit ovat heille
mieluisammat kuin komeimman ravintolan hienot huone-kalut ja oravat
ja peipposet sopivat heille paremmin seuralaisiksi kuin meluava
"hieno-maailma,"

Ilo ja tyytyväisyys vallitsi meidän häissämme. Monet ystävälliset kädet
olivat koristaneet kirkon ihanilla, hyvän-hajuisilla kukilla. Jim
Fellows ja monet muut perheen ystävät olivat tehneet parastansa, ja
olivat onnistuneetkin saada kirkon erittäin komeaksi. Hää-vieraina oli
ainoastaan sukulaisia ja parhaimpia ystäviämme, ja kaikki liiallinen
komeus ja ylellisyys oli vältetty. Kaikki vanhemmat sukulaiset itkivät,
niinkuin he tavallisesti tekevät tuollaisissa tilaisuuksissa, mutta
enimmät kyynelet valuivat toki Maria-tädin silmistä, sillä hän katseli
yhä vaan yhdistystämme synkimmältä kannalta. Aina siitä saakka, kun tuo
onnettomuus kohtasi herra van Arsdel'ia, oli hänellä kauheimpia
ennustuksia tulevasta kohtalostamme, ja hän piti kaikki ilon ja
tyytyväisyyden osoitteet sopimattomana ilveenä kovan onnen kanssa.

Mutta Maria-tädin hautiais-naama ei voinut häiritä iloamme, ja Jim
Fellows oli tavallista oivallisempi ilon ja naurun matkaan saamisessa,
ja päivä olikin mitä hupaisimpia voin muistaa.

Ainoastaan päivän matka oli Newyorkista tuohon vanhaan, yksinkertaiseen
asema-paikkaan, josta tie poikkesi New Hampshire'en. Rautatiellä täytyi
minun olla koko päivän, ruhtinattareni tahdon mukaan, niin jäykkä kuin
mahdollista. Tuskin sain istua hänen vieressänsä, ja kun varoimme, että
muut voisivat kuulla keskustelumme, puhelimme mitä jokapäiväisimmistä
asioista.

Meidän häämme pidettiin tuossa varsinaisessa hääkuukaudessa, ja tiemme
kulki samaa suuntaa kuin kaikki muutkin vastanaineet matkustavat;
senpätähden näimmekin alituisesti ylen onnellisia nuoria pariskuntia,
joiden liialliset hyväilykset melkeen inhoittivat Evaa. Penkillä meidän
vastapäätä nojasi onnellinen avio-mies päänsä puolisonsa olkaa vastaan
ja vieressämme istui nuori morsian, joka autuuden hurmaamana painoi
kähärähivuksisen päänsä sulhonsa rinnalle.

"Kuinka ilettävältä ja vastenmieliseltä tuo näyttää!" kuiskasi Eva
korvaani.

"Armahani", vastasin minä, "emmehän voi sille mitään."

"Emme, tosin kyllä; mutta en ymmärrä miten järjelliset ihmiset voivat
tuolla tavalla käyttää itseänsä!" lausui hän.

"Ollaan me järkevämpiä!" lohduttelin minä.

Iltapuolella saavuimme vuoriseudun laidalle, jossa erosimme
rautatiestä, ja josta jatkoimme matkaamme posti-vaunussa. Me saavuimme
tuohon ihanaan seutuun, jossa tiet kulkevat kovalla kalliolla, jossa
kuuset ja muratit kasvavat vuorien rinteillä, jossa hopeankirkkaat
kosket hyppelevät kivien välissä ja kristalli-puhtaat purot lirisevät,
ja jossa kansa on yksinkertainen tavoiltansa, mutta sydämellisesti
ystävällinen. Pian huomasimme, että olimme kaukana tuosta
teeskennellystä maailmasta. Me istuimme vieretysten posti-vaunun
katolla ja kuljimme eteenpäin kuin lintupari puiden oksain läpi,
katsellen alas varjoisiin metsä-polkuihin laaksossa. Eteenpäin yhä
riensimme, vapaina teeskennellyn maailman pakosta. Me välitimme yhtä
vähän puvustamme kuin orava- tahi peippos-pari. Me unhotimme, että
löytyykään maailmaa katsojineen, me olimme kuin kotonamme vapaassa
luonnossa, jonka vieraan-varaisuutta mielimme nauttia.

Highland, jossa äitini asui, oli päivän matkan päässä, valko-vuorien
kauniimmassa seudussa.

Hiljaa kuljimme eteenpäin ja nautimme ihanasta matkastamme.
Iltapuolella saavuimme äitini hiljaiseen kotiin. Säteilevin silmin
riensi hän meitä vastaan tervehtimään uutta tytärtänsä, jonka minä
ihastuneena laskin hänen syliinsä.

Pieni kylämme oli niin hiljainen ja aivan entisellään! Tuolla oli
kirkko, jossa isäni ennen saarnasi; tuossa seisoivat vielä samat talot,
siellä elivät vielä samat henkilöt, joita minä lapsuudessani olin
tuntenut; tässä vanha tavara-aitta ja tuossa ravintola, jonka kyltti
kiikkui kitisten tuulessa. Ja, parhaimpana kaikista, tuossa oli
Jaakko-enon kartano, jossa löytyi kirjoja joka sopessa, hiljaisilla,
mukavilla huoneillansa, tutulla vieraan varaisuudellaan ja
juhlallisella rauhallisuudellaan. Tämä oli paratisi, jonne sain viedä
Evani lepoon ja rauhaan.

En voi kertoa kuinka ihania ne päivät olivat, joita me nyt vietimme
kodissamme! Koulu-lasten tavoin kuljimme käsi-kädessä kaikkialla ja
kävimme kaikissa lapsuuteni mielikki paikoissa. Siellä, jossa pienen
lapsuuteni morsiamen kanssa olin poiminut keltaisia liljoja ja punaisia
mansikoita, siellä mekin noukimme niitä nyt. Sama peipponen, istui
vieläkin tuon vanhan puun korkeimmalla oksalla, liverrellen laulujansa,
aivan samoin kuin muinoin, kun Susie'n kanssa makasimme heinikossa ja
kuuntelimme sen laulua. Luulinpa itseni äkkiä muutetuksi poika-vuosieni
onnellisiin päiviin, niin elävästi herätti nuori puolisoni muistojani
aikaisimman lapsuuteni pienestä morsiamesta. Me olimme aivan kuin
lapsia, jotka elävät nauttien valoisasta nykyisyydestä, vähintäkään
pelkäämättä tulevaisuutta.

Joka kerta, kun palasimme matkoiltamme, otti äitimme, ilosta säteilevin
kasvoin, meitä vastaan, hän hymyili aina niin sydämellisesti ja otti
osaa iloomme. Jaakko-eno oli yhtä kuiva ja satirinen kuin ennenkin,
mutta katseli kuitenkin onneamme teeskentelemättömällä ihastuksella.

"Nyt olet oikean löytänyt, Harry", sanoi hän minulle. "Hänestä tulee
oivallinen puoliso. Sinä olet onnen poika, kun kaupungin tyttöjen
joukosta tapasit sellaisen naisen."

Pian laittoi Eva itsellensä soman ja hyvin mukavan vuori-puvun, joksi
hän sitä kutsui, ja johon puettuna hän kiipeili kanssani kaikkialla
vuoristossa. Me tunkeusimmekin kaikkialle, tutkimme rotkojen ja metsäin
salaisuudet.

Eno lainasi meille hevosensa ja vaununsa ja äitimme varusti meitä
hyvällä eväällä, niin että me usein matkustimme pari päivää
vuoristossa, jolla ajalla haimme ja ihailimme kauniimpia näky-aloja.
Kun täten nautimme vapaassa hiljaisessa luonnossa luonnon ihanuutta,
opimme aina tuntemaan kumppalimme perinpohjaisemmin, kuin seura-elämän
teeskennellyissä piireissä. Kun olemme kaukana maailman tohusta, kun
puhdas, ihana tuoksu ympäröi meitä, silloin kohoaa sisimmässämme
piileilevät jalot ja puhtaat tunteet pinnalle, ja mietteitämme
vaihtamalla tuomme silloin esiin parhaimmat sielumme ominaisuudet.

Kun Evan kanssa olin kaukana ikivanhan metsän siimeessä, jossa jalkamme
vaipui mattoon, joka oli taidokkaammin tehty, kuin paras taideteos,
jossa nuot ikivanhat puiden rungot olivat päällistetyt hienolla
sammal-kuteella, jossa linnut lauloivat joka oksalla -- silloin tuntui
ikääskuin olisimme olleet pois koko maailmasta, ikääskuin olisimme
muutetut paratiisiin, ja täällä tumman vehreäin kuusten suojassa voimme
vapaasti tehdä päätelmiämme muusta maailmasta.

Tuo rohkea yritys päättää käsi-kädessä elää erillään tämän maailman
turhuudesta ja loistosta, elää ainoastaan sydämen todellisen onnen
vuoksi, sai täällä uutta virkistystä, uutta voimaa. Luonto hymyili
suopeasti liitollemme. Kukin heinän korsi, jota tuuli tuuditteli, kukin
tuoksuva kukka-pensas, kukin visertelevä lintu, kuului kukin tavallansa
kuiskaavan meille: "se on oikein tehty!"

"Luulenpa varmaan", sanoi Eva, kun kerran istuimme eräällä autiolla
paikalla, josta komea koski näkyi etäällä, "että löytyy sangen monta,
jotka suuresti surkuttelevat minua. Isäni on kadottanut rikkautensa,
minä olen mennyt naimisiin miehen kanssa, jolla ei ole muita rikkauksia
kuin sisäiset, ja meillä ei ole varaa oleskella Niagaran luona tahi
jossakin muussa loistavassa seudussa, jossa rikkaat vastanaineet
viettävät lempiviikkonsa, emmekä myöskään voi oitis Newyorkiin
tultuamme itse pitää suuria pitoja, emmekä käydä sellaisissa."

"Voi Eva van Arsdel parka, miltä onnen kukkulalta etkö sinä ole
vaipunut!" huudahdin minä.

"Maria-täti parka!" jatkoi Eva. "Minua todellakin surettaa hänen
tähtensä. Hänkin rakasti minua tavallansa -- samoin kuin kaikki muut
ihmiset rakastavat, se on, he tahtovat, että olisimme onnellisia sen
kautta, että teemme mitä he tahtovat. Hän oli määrännyt minulle rikkaan
naimisen ja kuvitellut mielessään, että minä, häiden vietettyä, jotka
olisivat komeammat kuin mitkään tähän asti vietetyt häät, olisin
loistavana tähtenä Newyorkin loistavissa piireissä. Nyt on kaikki nämät
hänen toiveensa menneet mitättömiin. Arvaas kuinka katkeralta se mahtaa
tuntua! Minä mielelläni lohduttaisin häntä ja sopisin hänen kanssaan,
mutta hän ei voi antaa minulle anteeksi mitä olen tehnyt. Kun hän
lähtiessämme suuteli minua, luin selvään hänen kasvoillansa sanat: 'Jos
tahdot mennä perikatoon, niin mene, minä en sitä voi enää estää'."

"Mutta ehkä hänen mielensä muuttuu, kun hän näkee kuinka onnellisia me
olemme", sanoin minä.

"Minä pelkään ett'ei hän sitä tee. Maria-täti ei voi käsittää, että se
voisi olla onnellinen, jonka täytyy alkaa taloutensa yksinkertaisella
villa-matolla laattialla. Hän pitää sitä varsin sopimattomana ja
ymmärryksen puutteena, että olemme onnellisia sellaisessa tilassa. Minä
ai'on juuri tuollaisessa tilassa olla hyvin onnellinen; luonnollisesti
tulen minä alati loukkaamaan hänen moralista tunnettansa, ja, niinkuin
jo äsken sanoin, tahtoisin välttää sitä, sillä minä pidän paljon
Maria-tädistä, ja se huolettaa minua, ett'en voi tehdä hänen mielensä
mukaan."

"Arvattavasti on mahdotoin saada häntä käsittämään, mikä aarre
meillä on toisissamme ja rakkaudessamme tähän iloiseen, raittiisen
luonto-elämään", sanoin minä.

"Niin, se on mahdotointa. Maria-tädin käsitys matkasta vuoristossa on
se, että istumme hienoimmassa puvussamme ravintolan akkunan luona ja
katselemme vuoria. Hän ei varmaankaan viitsisi kastella kenkiänsäkään
nähdäkseen näitä kauniita maisemia. Varmaan tuo hyvä sielu nyt valvoo
kaiket yöt surren onnettomuuttani, ja vaivaa aivojansa ajattelemalla
kuinka voisimme helpoimmalla tavalla viettää loistavaa elämää."

"Ja sinä olet vapaa ja iloinen kuin rastas."

"Niinpä olenkin. Minä en toivo mitään hartaammin, kuin että voisimme
asua jossakin näistä pienistä vuorikaupungeista, niinkuin äitisi ja
enosi tekevät. Minä rakastan näitä yksinkertaisia, ystävällisiä luonnon
lapsia."

"Mutta kun emme voi asua täällä, täytyy meidän koettaa valmistaa
itsellemme Newyorkissa pienen, yksinkertaisen, ystävällisen ja
vilpittömän kodin, samallaisen, kuin kodit täällä ovat."

"Niin, sen kyllä teemmekin", vastasi hän; "kun vaan päätämme olla
vapaita, niin olemmekin vapaita. Tämäpä onkin avio-liiton etuja. Yksin
eläessämme olemme jäsenenä jossakin perheessä, ja meidän täytyy seurata
sitä, minne se matkustaa. Mutta nyt kun olemme naineet, voimme aivan
seurata omaa tahtoamme, sillä olemmehan kuningas ja kuningatar omassa
valtakunnassamme. Oman kotimme saamme järjestää miten itse tahdomme ja
hallita aivan yksivaltaisesti siinä."

"Se on aivan totta", vastasin minä. "Tästä lähin kutsutaan sinua ja
minua Henderson'in perheeksi, ja ihmiset kertovat että Henderson'illa
tehdään niin tahi niin, ja Henderson'illa ei tehdä niinkuin muualla.
Meitä tutkitaan aivan kuin jotakin uutta valtiota."

"Niin kai!" sanoi Eva innokkaasti; "ja kun he ovat kyllin tutkineet
leveys- ja pituus-asteemme, maanlaadun ja tavat valtakunnassamme
päättävät he, voivatko käydä meitä tervehtimässä tahi ei."

"Ja sinä et laisinkaan pelkää vaikka meistä sanottaisiin: 'voi kuinka
nuot Henderson'it ovat omituisia ihmisiä!'"

"En vähintäkään, niinkauan kuin tuo ihmeteltävä omituisuus on
ainoastaan joku omituisempi mukavuus", vastasi Eva. "Jokapäiväis-huone,
esimerkiksi sellainen kuin Jaakko-enosi, räiskyvällä tulellaan pienessä
uunissa, kirjoillaan ja yksinkertaisilla aterioillaan, olisi jotakin
varsin outoa Newyorkissa, jossa ei tulla toimeen ilman suuria peilejä,
marmori-levyjä, silkki-tupsuja, damastikartiineja ja ilman suurta
joukkoa mukavia ranskalaisia nojatuoleja, joita ympäröi ylellisyyden
haudankaltainen pimeys. Nyt minä ai'on asettaa kotini aivan samalle
yksinkertaiselle kannalle, kuin kodit täällä ovat; meidän
vierashuoneemme on oleva valoisa, vilkas, laaja ja vapaa ylellisistä
koristeista, kullattuna ainoastaan auringon kultaisilta säteiltä, aivan
niinkuin äitisi vieras-huone on. Kuinka ihanasti miellyttävältä eikö
kaikki näytä äitisi kodissa hämärässä, kun me kaikki istumme valkean
ympärillä ja liekki valaisee tauluja ja kirjoja ja antaa niille
tuollaisen uneksuvan hohteen."

"Sinä olet pieni runoilija, lemmittyni; sinun toimenasi on nyt muuttaa
elämän prosan runoudeksi."

"Niin, ja sitä kutsun minä naisen tehtäväksi maan päällä. Meidän
naisien 'kutsumus' tässä maailmassa on, minun ajatukseni mukaan, tehdä
elämän suloiseksi, salata, peittää kaikki mikä on kovaa, kuivaa ja
prosaillista elämässämme ja tuoda esiin sen runolliset, valoisat
puolet. Minun mielestäni pitäisi naisen olla, niinkuin Hawthorne sanoo,
'elämän sulostaja'."



VIIDESVIIDETTÄ LUKU.

Vaimoni vaatteet.


Lukija älköön luulko, että vaimoni unohti ottaa sopivia pukuja mukaansa
matkallemme, vaikk'emme matkustaneetkaan Saratogaan tahi Niagaralle.
Niin vähiä vaativa kuin nuori puolisoni olikin, oli hänellä toki täysi
varustus vuori-matkallemme.

Michelet'in opetuksien mukaan pidin avio-miehen velvollisuutena
olla vaimonsa kamari-piikana. Minä laitoin hänen vaatteensa
matka-arkkuihimme ja otin ne jällensä ylös niistä. Nöyränä ja suurella
kunnioituksella pitelin minä kaikkia näitä omituisia, kummallisia
vaatteuksia, joista moni näytti silmissäni selittämättömästi lumotulta.

Tuntuipa oikein kauhealta, kun joku aika sitte luin erään kirjoituksen,
jonka muuan hyvin etevä nainen oli kirjoittanut tuon jumalaisen suvun
pukujen muuttamisesta.

Löytyy todella niitä, jotka tahtoisivat muuttaa naisien puvut yhtä
jokapäiväisiksi ja prosaisiksi kuin meidän, tomun kömpelöin poikain on.
Minulle oli toki vaimoni puku joka päivä uusi runo, ja kun minä
näin _hänen_ kantavan näitä eri pukuja, sai moni ajatus, joka oli
aivoissani piileillyt, äkkiä siivet, aivan samoin kuin hyönteinen
levittää hieno-verkkoiset siipensä kovan kuoren alta. Kun Venedig'in
maalaus-kokouksissa katselin Paulo Verones'en ja Titian'in maalauksia,
nureksin minä aina nykyajan tapaa, joka lähettää miehen ulos elämän
merelle, niinkuin mustan venheen, joka on pakoitettu aina kantamaan
samaa väriä. Kaikki nämät sametti-puvut, taivaan-kaaren eri väreissä,
nämät oivalliset pitsit, nämät kalliit helmet, joita miehet muinoin
saivat käyttää pukuinansa, ovat aivan kadonneita, meidän miehien
puvuissa ei nyt enää löydy mitään runoutta. Räätäli tekee vaatteemme
kaikki toisensa näköisiksi. Vaimoillamme olemme toki vielä
tilaisuudessa ihaella tuota vaatteiden vaihettelevaisuutta. Minä
mielelläni yhdyn siihen väitteesen, että miehien ihmetys herättää
naisissa halun pukeutua komeasti. Se on totta -- sen tunnustan
kyynel-silmin -- että se vilkas mielen-kuvittelu ja runous, joka
ilmaantuu naisen puvussa, lumoaa ja miellyttää meitä.

Naisen silmissä ei toisen naisen puku ole yhtä viehättävä, yhtä
hurmaava kuin miehien silmissä.

Vaimoni johdon alla opin minä miten nuot utu-pilven kaltaiset
vaatteukset ovat käännettävät ja levitettävät, vaikka kyllä monesti
sain nuhteitakin kömpelyydestäni. Hänellä oli suuri paljous kirjavia
nauhoja, kimelteleviä helmi-koristeita, kolibri-linnun siipiä ja muita
koristeita, joista hän otti milloin yhden milloin toisen, ja asetti ne
väliin hiuksiinsa, väliin kaulallensa, väliin taas johonkin pukuunsa,
ihmetyttävällä taidolla, ja seuraus tuosta oli, ett'ei hän koskaan
kahtena päivänä ollut aivan samanlainen. Somasti ja miellyttävästi oli
hän aina puettu; se ei maksanut paljon, mutta oli meille aina uutena
ilon lähteenä. Hän oli hyvin tyytyväinen, kun minä ensin ihmettelin
häntä ja sitte äitini, Polly-täti ja Jaakko-eno kääntelivät ja
katselivat häntä joka sivulta, aivan kuin hän olisi ollut joku outo,
etelämainen kukka. On vaadittu, että vaimon puvun pitäisi olla hyvin
yksinkertaisen ja työn-tekoon soveltuvan; onpa vaadittu, että se olisi
tehtävä aivan miehen puvun kaltaiseksi. Mutta jo itse luonto näkyy
vaativan, että naisen puku on oleva erillainen kuin miehen, samoin kuin
luoja on muodostanut hänen jäsenensä hienoimmiksi ja hänen hiuksensa
soreammiksi kuin miehen. Naisen päämaali on korkeampi kuin työn-teko;
nainen on luotu elämän sulostuttajaksi, sen lumottareksi, ja siinä on
syy, jonka tähden naiset aina ovat huolellisempia pukunsa suhteen kuin
miehet.

Epäilemättä ovat monet hurjuudet ja liiallisuudet seurauksena siitä,
mutta sitä emme voi auttaa tavan poistamalla, vaan siten, että
johdatamme sen paremmalle suunnalle.

Kauniin vaimoni soma puku herätti tässä pienessä seurassamme suurta
huomiota, jota vastoin tuskin kukaan olisi häntä ihmetellyt Saratogassa
tahi Newport'issa. Hän teki tämän pienen piirimme ihanaksi, melkein
loistavaksi, ja ihmettelevät katseet seurasivat häntä kaikkialla.

Vaimollani oli syntyperäinen taipumus pukea itsensä miellyttävästi.
Jos hän olisi elänyt Robinpoika Crusoe'n autiolla saarella, jossa
hänellä ei olisi ollut muita katsojia, kuin papukaijoja ja marakattia,
ja jossa hänellä ei olisi ollut muuta peiliä, kuin kirkas vesilammikko,
olisi hän varmaankin pukenut itseänsä huolellisesti, ainoastaan
kauneuden-tunteensa kiihoituksesta. Tällä kauneuden-tunteellansa
muodosti hän pian äitini kodista pienen edenin.

Äidilläni kyllä myöskin oli taipuvaisuutta kaikkeen siistiin ja somaan,
mutta hän oli köyhä papin vaimo, hänen siis täytyi luopua kaikesta
koreudesta. Olipa hauskaa nähdä, kun nuot vanhat harmaa-hapsiset
naiset, äitini ja tätini, istuivat matka-arkkujen päällä huoneessamme,
kuin kaksi kyyhkyistä, sill'aikaa kun nuori vaimoni levitteli heidän
eteensä kaikki koristuksensa; he haastelivat silloin niin innokkaasti,
että olisi voinut luulla koreuksien olevan elämän pää-maalina.

Joka päivä olimme tilaisuudessa ihmetellä kuinka sopivasti vaimoni oli
valinnut jonkun soman kukan pukuunsa. Hän rakasti suuresti kukkia, ja
pian olivat kaikki äitini huoneet aivan kuin kasvi-tarhat.

Väliin näin nuoren vaimoni, puettuna puuvillahameesen ja valkoiseen
esiliinaan, hääräävän suuressa, valoisassa kyökissä, jossa hän sai
opetusta äidiltäni ja tädiltäni emännän-viran salaisuuksissa. Yhdessä
neuvoin onnistui näille kolmelle naiselle, suurimmalla huolella ja
juhlallisuudella loihtia esiin kummallisia, hyvän makuisia kakkuja ja
sylttyjä, joiden valmistaminen oli perhe-salaisuus, joka kulki suvusta
sukuun.

Vähitellen sai Evakin tuollaisen perhe-äidin juhlallisen vakavuuden;
hänellä oli pitkiä kanssa-puheita äitini ja tätini kanssa
kaikenmoisista talouden hoitoon kuuluvista asioista; he näyttivät
hänelle kaikki ruoka- ja vaate-kaappien salaisuudet, ja eroittivat
liina-vaatteista paraimpia esineitä, joita he lahjoittivat meidän
uuteen kotiimme.

Ennenmuinoin olivat kaikki morsiamen liina-vaatteet hänen omia
kehräämiänsä ja kutomiansa tahi myös hänen äitinsä tai jonkun muun
naispuolisen sukulaisen valmistamia, joten jok'ainoaan lankaan niissä
oli yhdistetty joku rakas muisto. Täytyy otaksua, että suloiset unet
liikkuivat sen vuoteen ympärillä, jonka valmistamiseen niin moni rakas
ja kunnioitettava käsi oli ottanut osaa. Äitini lahja nuorelle
vaimolleni oli tuollainen aarre, jossa kullakin palasella on oma
historiansa. Tämän silmiliinan oli tuo rakas Annie-täti kehrännyt ja
kutonut, nuot tyynyn-päällysteet olivat äitini-äidin työtä. Ne olivat
kulkeneet polvesta polveen, ja kun me ne saimme, lehahti niistä vanha
satu meitä vastaan, ja me pitelimme niitä kunnioituksella, juuri kuin
ne olisivat olleet pyhien jätteitä.

Sitte seurasivat perhe-kirjat, joissa oli sääntöjä ruo'an laittamisessa
ja muissa talouden asioissa, joilla myöskin oli oma runollisuutensa.
Minä puolestani katselin aina hellyydellä noita kellastuneita vanhoja
kirjoja, joihin äitimme ja äiteimme äidit ovat kirjoittaneet
kokeistansa, miten elämä on tehtävä mukavaksi ja terveelliseksi.
Näiden kirjojen lukeminen herätti sentähden aina muistoja vanhasta
koti-elämästä. Tämän arvokkaan, rakkaan kirjan lahjoitti äitini nyt
Evalle, joka oitis päätti saman mallin mukaan valmistaa uuden, omista
kokeistansa.

Seurauksena kaikesta tästä oli se, että Eva, kun palasimme täältä,
luuli olevansa täydellisesti koti-elämän salaisuuksien perillä. Minua
kohteli hän aina vähän ylpeästi, kun noista asioista tuli puhe, ja
todisti aina, että miehet eivät noista asioista ymmärrä mitään. Eva oli
tavallansa aivan kuin äiti minulle.

Äitini ja tätini olivat vakuutetut, että hän hyvin menestyisi uudessa
valtakunnassaan. Vaikka hän olikin kaupungin tyttö ja rikkauden ja
ylellisyyden hennoiteltu lapsi, huomasivat äitini ja tätini,
luonnollisesti, hänessä suurta taitoa talouden hoitamiseen ja kodin
sulostuttamiseen. Eva oikein kiihkoisesti halusi päästä Newyorkiin
saadaksensa siellä perustaa oman valtakuntansa.



KUUDESVIIDETTÄ LUKU.

Kirjeitä Newyorkista.


Tähän aikaan saapui Jim'iltä muuan kirje, joka antaa hyvin selvän
kuvauksen hänestä. Sen sisältö oli seuraava:

Rakas veliseni!

Minun pääni kuhisee kuin mehiläispesä. Voi kuinka paljon olen saanut
toimeen sitte kun sinä lähdit täältä! Van Arsdel'in perhe on nyt aivan
valmis lähtemään matkalle, ja minä olen luonnollisesti auttanut heitä
niin paljon kuin olen voinut. Olen ollut tuon jumaloittavan Alice'n
juoksupoikana ja palvelijana. Tuo tyttö on kallis helmi! Enpä ole
koskaan pitänyt hänestä niin paljon kuin nyt -- hän on todella oikein
oivallinen. Hän käsittää kaikki asiat ja suhteet niin hiton järkevästi
ja säntilleen. Minä oikein kunnioitan häntä -- saat olla vakuutettu
siitä, ett'ei tässä puheessani ole vähintäkään ilvettä, se on pelkkää
totuutta joka sana. He lähtevät kaikki herra van Arsdel'in isän luo
kesää viettämään, ja ensi syksynä toivotaan, että herra van Arsdel
saapi pienen viran, jonka tuloilla perhe voipi tulla toimeen. Syksyllä
vuokraavat he täällä pienen talon itsellensä, ja luulenpa, että he
tulevat elämään sangen onnellisina; mutta ajatteles mikä muutos tämä
kaikessa tapauksessa on Alice'lle!

Niin, olinpa unhoittaa, nyt minun täytyy kertoa Sinulle, että hiisi
taas on ollut liikkeellä. Kun eilen istuin ja kirjoitin niin
uutterasti, kuin olisi henkeni ollut kysymyksessä, purjehti arvoisa
ystävämme Dacia huoneeseni, kukon-höyhenet hatussa, juhlallisena ja
majesteetillisena, kuin tavallisesti. Hän oli taaskin rahoja
hankkimassa; mutta tällä kertaa vaati hän minua tilaamaan hänen uutta
kirjaansa. Hän ilmoitti, että tämän kirjan tarkoituksena on
yhteiskunnan uudestaan synnyttäminen, ja vaati siitä ainoastaan viisi
dollaria. Kirjan nimi on:

    Yleinen empyreal-harmoniadi
    joka selvittää ijankaikkisuuden
    Dual-Triplicat-Conglomerationia.

Katsos, siinä on kirja sinulle!

Dacia oli erittäin miellyttävällä tuulella, vapaa ja ujotoin kuin
tavallisesti. Hän ilmoitti minulle, että tuo tuhat-vuotinen valtakunta
jo oli lähestymässä, ja huvitti minua kertomalla, miten hän ja hänen
vertaisensa aikoivat hallita sitte, kun tuo autuuden aika joutuu.

Nykyään, sanoi hän, ovat nuot omistavaiset asemasanat kaikkein
harmittavimmat; hän ja hänen vertaisensa aikovat kokonansa hävittää ne.
Tästä-lähin ei pidä enää löytymän mitään _sinun_ tahi _minun_. Kunkin
pitää oitis saada, mitä hän tahtoo, sitä ei kenkään saa estää.
Avio-liitto on vanha, kulunut laitos, jäte entisistä sivistymättömistä
ajoista. Vast'edes ei pidä löytymän mitään _minun_, miehien, vaimojen
eikä lapsienkaan joukossa. Valtion tulee kasvattaa kaikkia lapsia,
aivan samoin kuin nauriita kasvatetaan suurissa kasvihuoneissa, ja ne
ovat olevat kaikkien yhteisenä omaisuutena. Rakkaus, niin vakuutti hän,
on silloin oleva vapaa kuin ilma, ja kukin saa seurata omaa tahtoansa
-- oikeus, jonka hän nyt jo sanoi anastaneensa. "Jos näen miehen, joka
minua miellyttää", lisäsi hän, "en minä ai'o kysyä papilta enkä muilta
lupaa, saanko minä ottaa hänet, tahi en." Tämän hän lausui niin
rohkealla katsannolla, että minä melkein vapisin, mutta hän rauhoitti
minua sanoilla: "Älä pelkää, sinuun en ole luonut silmiäni. Sinusta en
huoli, et sinä kelpaa minulle. Sinulta en tahdo muuta kuin rahaa", ja
sitte hän jällensä puheli raha-asioistaan.

Jok'ainoan sanan tässä kirjassa, niin vakuutti hän, on henki
kehoittanut häntä kirjoittamaan, kun se tuli hänen päällensä. Kirjan
tekijöinä ilmoitti hän Sokrateen, Pauluksen, Ching-Ling'in ja Jim
Crow'in olleen, niin että olemme siinä tilaisuudessa verrata eri
kirjailijain kykyä eri aikoina. Hän luki minulle kappaleita
teoksestaan, joista minä tulin siihen vakuutukseen, että on parasta
elää niin kauan kuin mahdollista, jos me tuollaisia kirjoittelemme
kuolemamme jälkeen.

Oli todellakin hauskaa kuunnella hänen puhettansa, sillä siinä ei ollut
päätä eikä perää. Mutta kun uudestaan nousi kysymys kirjan tilaamisesta
ja rahojen hellittämisestä, kävin minäkin jäykemmäksi. Minä sanoin
Dacia'lle, että minä olen aivan samasta mielestä kuin hän, mitä noihin
omistaviin asema-sanoihin tulee, ja ko'in selvittää, että seurauksena
siitä oli se, ett'ei hänellä ole suurempaa oikeutta kirjaan kuin
minullakaan, sillä onhan jokaisella ihmisellä yhtäsuuri oikeus
totuuteen. Siispä, jos tuossa kirjassa löytyisi jotakin totta, oli se
minun yhtä hyvin kuin hänen, ja kun minä tarvitsin viisikon paremmin
kuin hän, ehdoittelin, että hän ostaisi kirjan minulta. Hän ei ollut
aivan samasta mielestä ja me jouduimme sentähden riitaan, jossa hän
antoi suuren paljouden kohteliaita loukkauksia ja solvauksia sadella
vasten silmiäni; tämä ei kuitenkaan estänyt minua kiireimmän kautta
rientämästä ulos ja kohteliaasti pyytämästä, että hän hyväntahtoisesti
sulkisi oven, kun hän on kyllin saarnannut, ja päättänyt lähteä pois.

Eikö hän ole erinomainen ilmiö? Dominus istui komerossaan, ja pahoin
pelkään, että Dacia meni hänen luoksensa, sitte kun minä lähdin
huoneestani. Kuinka hän pääsi erilleen Dacia'sta, sitä en tiedä, sillä
hän ei virka siitä sanaakaan. Dominus tekee työtä varsin kauheasti ja
hänen pieni perheensä on mitä miellyttävin. Pienet kissanpojat
juoksentelevat ympäri huonetta ja tekevät niin somia hyppyjä kuin
keijukaiset, ja usein olen kuullut hänen aivan yksinänsä nauravan
niiden somille kujeille. Me olemme käyneet katsomassa kymmenkuntaa
taloa ja olemme ilmoittaneet sanomalehdissä, mutta emme ole vielä
löytäneet sellaista, kuin Sinä haluat. Joka päivä olemme liikkeessä,
löytääksemme sopivan asunnon Sinulle, ja luulenpa varmaan, että piankin
löydämme sellaisen, kuin tarvitset.

Heheijaa, Harry! Sinä olet oikein onnettaren kultapoika. Minä kävelen
kuni vanha kimo laihalla laitumella, ja katselen aidan yli sinua, joka
seisot heinikossa korviasi myöten. Jos kahden henkilön ateria voisi
kiehua padassani, niin tekisipä mieleni tehdä pieni ko'e omistavaisten
asema-sanain kanssa. Totuuden tunnustaakseni, olen jo aivan kyllästynyt
noihin _minä_ ja _minun_ ja tahtoisin mieluummin käyttää _me_ ja
_meidän_ -- jos vaan uskaltaisin.

Riennä pian tänne, laita majasi täällä ja anna kurjan kuleksijan
lämmitellä itseään lietesi luona.

                                         Nöyrin orjasi
                                             Jim.

Bolton'in kirjeellä oli seuraava sisällys:

Rakas Harryni!

Minä lupasin Sinulle perhe-kissan, mutta minä en ai'okaan supistaa
lahjaani niin vähään. Pari kissanpojistani ovat niin ylen hauskoja,
että ne voisivat saada kuolevan erakonkin hymyilemään. Tuskinpa löytyy
kujeellisempia, iloisempia ja vilkkaampia olennoita, jotka ovat
lihasta, verestä ja karvaisesta nahasta, kuin nämät kissanpojat. Ken
viitsisi maksaa dollarin nähdäksensä yhden ainoan ilveilyksen, kun
perhe-kissa vuosittain lahjoittaa meille kahdeksan hauskaa
kissanpoikaa? Olenpa vakuutettu, että nämät kaksi kissanpoikaa voisivat
parantaa kauheimmankin raskasmielisyyden, ja ajatteles, nämät
kumpaisetkin lahjoitan minä Sinulle! Niiden nimet ovat Visky ja Frisky,
ja niiden suloutta on kynäni kykenemätöin kuvaamaan.

Emme ole vielä löytäneet sitä taloa, jossa kultaisen ajan paimen-runo
on esitettävä. Se on jossakin keijukaisten maailmassa ja ilmaantuu
varmaankin eteesi yhtä äkki-arvaamatta, kuin kultaiset linnat muinoin
hurskaille ritareille lumotuissa metsissä.

Eilen menin Jim'in kanssa alas höyry-aluksen luo, nähdäksemme neiti van
Arsdel'in ja serkkusi lähtevän Europaan. He näkyivät olevan hyvin
iloisia ja täynnä rohkeaa luottamusta. Serkkusi kirjoitukset ovat
herättäneet suurta huomiota, ja lukeva yleisö haluaa niitä yhä enemmän.
Kaikki on siis hyvin täällä. Viivy siellä vaan kuukautesi loppuun,
poikaseni, ja nauti niin paljon kuin voit, ennenkuin palaat tähän
kauheasti meluavaan Newyorkiin.

                                  Aina olen oma
                                    Boltonisi.

J. K. Sill'aikaa kun minä olen tätä kirjettäni kirjoittanut ovat
Visky ja Frisky tanssineet korrekturiarkilla Sinun kertomukseesi
"Talvitiehen", niin että se nyt on sangen kurjan näköinen. Vahinkoa ei
toki ole tapahtunut, sillä sitä voi vielä lukea aivan hyvin. -- Eilen
tapasin Hesterman'in, joka kehui erästä kappalettasi "Suuressa
kansan-vallassa;" minä käytin oitis tilaisuutta ja kerroin hänelle,
että minulla oli ollut onni hankkia Sinut hänen toimeensa ensi
vuodeksi. Huomaat siis, että onnesi tähti on ylenemässä. Hesterman
maksaa runsaasti kaikille apulaisillensa, ja paikka, joka Sinulla nyt
on, on yhtä varma kuin englannin pankki. Tästä huomaat, että Sinulla on
hyvä kappale maallista pohja-perustusta jumalaiselle eidyllillesi.

Seuraava kirje oli Alicelta.

Rakas sisareni!

Minä olen vallan uuvuksissa matkaan-valmistuksesta ja monista muista,
huolenani olevista toimista. Tiedäthän, että äiti on sangen heikko, ja
nyt kun sekä Ida että Sinä olette poissa, olen minä muka vanhin tytär
talossa ja täytyy minun sentähden ottaa kaikki huolet hartioilleni.
Maria-täti käy meillä jokapäivä, kolkon näköisenä kuin ruumis-vaunu.
Luulenpa hänen todellakin noilla alituisilla vaikeroimisillaan enemmän
lisäävän äidin surua, kuin lohduttavan häntä. Täti, sen tiedät, on
hyvin äreä-luontoinen. Vakuuttamalla vakuuttaa hän aina, että äitimme
on ymmärtämätöin, ja että hän on syypää kaikkiin onnettomuuksiin. Kun
Maria-täti on päivän meillä, niin voimme olla vakuutetut, että äidillä
on iltasella pään-kivistystä. Muutoin olen huomannut itselläni enemmän
voimaa, kuin tähän saakka olen voinut aavistaakaan. Minä olen ottanut
toimekseni eroittaa myytävät kappaleet niistä, joita talossa tarvitaan,
sekä ne esineet, jotka otamme mukaamme maalle, niistä, jotka jätämme
tänne Newyorkiin. Kaikissa näissä toimissa on Jim Fellows ollut minulle
suurena apuna; hän on sekä hyvä että ymmärtäväinen ystävä. Isällä on
täysi työ omien asioittensa järjestämisessä, senpätähden emme tahdo
vaivata häntä, ainakaan sellaisella, jota me itse voimme toimittaa. Jim
auttaa meitä oikein veljellisesti; hän on hankkinut talletuspaikan
tavaroillemme, hän hankki miehen, joka vie ne sinne hevosella, hän on
myöskin auttanut minua arkkujen pakkaamisessa. Senpätähden täytyikin
minun lopulta sanoa hänelle, ett'ei hän saa uhrata meille sitä aikaa,
jonka hän tarvitsee omaa itseänsä varten. Muutoin on kaikkein näitten
tehtäväin kestäessä naurettu ja ilveilty, niin että on samalla ollut
hyvin hauskaakin; tämä tietysti ei ole ollut Maria-tädin mieleen, sillä
hän yhä tahtoo, että meillä vallitseisi sellainen mieli-ala, kuin jos
löytyisi ruumis talossa.

Jim-veitikka matkii yhä tätiä, ja vaikka minä torun häntä siitä, niin
onpa tuo hänen ivansa, näin meidän kesken puhuen, Eva, mitä
naurettavinta. Hän käy, hän silmäilee ympärillensä, hän puhuu,
juurikuin täti, ja kun joku meistä toruu häntä siitä, niin sanoo hän:
"Kuinka? Mitä te nyt taas torutte! Enhän minä edes ajatellutkaan häntä,
jota tarkoitatte!" Hän on aika veitikka, eikä häntä saa paranemaan;
mutta enpä todellakaan tiedä, miten olisimme tulleet toimeen hänen
avuttansa.

Sofie Elmore kävi tuonoin meillä ja kertoi naimisestaan Sydney'n
kanssa. Hän tuottaa Parisista hääpukunsa. Häät pidetään lokakuussa, ja
sitte tekevät he huvimatkan Europaan. Oi, olisitpa nähnyt Maria-tädin
otsaa, kuinka synkeä se oli, kun Sofie jutteli tästä! Jos tuo onni
olisi tapahtunut jollekin muulle kuin Elmore'n perheelle, olisi täti
kentiesi voinut sitä kärsiä, mutta Elmore't ovat aina olleet raiskoja
hänen silmissään. Muutoin puhelee täti meistä, kuin kokonaan perikatoon
joutuneista, josta syystä minä tuonoin sanoin hänelle huomanneeni
perikadon raunioita mukavimmiksi ja paremmiksi, kuin alussa luulinkaan,
ja tätä sanoessani katsahti täti minuun, kuin kadotettuun syntiseen,
huokasi raskaasti, eikä puhunut sanaakaan. Tätiparka! Minun ei pitäisi
oikeastaan nauraman, mutta hän ärsyttelee minua noilla voivotuksillaan
niin, että minun tekee todellakin mieli kostaa häntä pienellä
naurun-myhäyksellä.

Joku päivä sitte kertoi Jim minulle eräästä kartanosta, jota hän oli
käynyt katsomassa teidän asunnoksenne. Maria-täti kuunteli puhetta
juhlallisen totisena ja virkki tuosta viimein: "Sillä kadulla ei
luonnollisesti kenkään saata asua. Eva varmaankin pyörtyisi pelkästä
ajatuksestakin jo; koko siinä kaupungin-osassa ei asu yhtäkään hienoa
perhettä."

Minä puolestani arvelin siihen, ett'et Sinä huoli asua muodinmukaisessa
kaupungin-osassa, mutta silloin katsahti täti minuun sangen tuimasti ja
lausui: "Minä toivon, ett'en tarvitse nähdä Evan asuvan siellä; sen
kadun varrella ei asu muita, kuin halpaa kansaa." Ajattelepas vaan,
Eva! jos sinä joutuisit asumaan sellaisen kadun varrella, jossa asuu
ainoastaan halpaa kansaa? Eikö se olisi hirveätä! Enempää en nyt tällä
kertaa, lemmikkini, jaksa kirjoittaa; käteni ovat vielä tomussa päivän
töistä, ja tätä kirjettä kirjoitan erään laatikon päällä, odottaessani
tavaran-kantajia. Me voimme kaikki hyvin, ja mitä siskoihin tulee, niin
ovat he niin sieviä ja avuliaita, kuin tytöt suinkin saattavat olla.
Äiti sanoo nyt vasta tuntevansa minkä ilon lapset voivat vanhemmillensa
tuottaa.

Jumala siunatkoon Sinua, rakas Eva! Voi hyvin!

                                                Sinun hellä. Alice'si.



SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU.

Maria-tädin viimeinen ehdoitus.


Ihana kuukautemme oli jo loppumaisillaan, ja se aika läheni, jolloin
meidän piti, niinkuin muinoin Aatamin ja Evan, kääntää selkämme
paratiisille ja lähteä ulos maailman kamppailuun.

Koko avara maailma oli meille avoinna! Juuri tähän aikaan saimme
Maria-tädiltä näin kuuluvan kirjeen:

Rakas Eva!

Enpä saata, huolimatta siitä, mitä on tapahtunut, olla sinulle
kirjoittamatta pari riviä, sitä enemmän kun minulla, sinun äitisi
sisarena ja sinun kumminasi, mielestäni on oikeus tuntea sinun asiasi;
ja, vaikka minä tiedän, ett'ei minun neuvoistani juuri paljon lukua
pidetä, niin pidän kuitenkin velvollisuutenani lausua ajatukseni, ja
minä lausun sen nyt tässä.

Saattaa kentiesi näyttää siltä, kuin minä tahtoisin sekaantua teidän
asioihinne, sitä enemmän, kun te ette ole kysyneet minulta neuvoa,
ettekä muutoinkaan tehneet minua osalliseksi luottamuksestanne; mutta
minä kuulin herra Fellows'in kertovan Alice'lle, että hän haki teille
sopivaa kartanoa, joka olisi myytävänä, ja minun täytyy tunnusta, että
suuresti hämmästyin, kun kuulin teidän mointa ajattelevankaan. Oma
taloudenpito käy nykyään hyvin kalliiksi, jos vaan vähääkään välitätte
siitä, minlainen se on, jota vastoin hyyryllä-olo jossakin perheessä on
paljoa halvempi. Mitä taasen siihen tulee, että ai'ot käyttää tuon
pienen, äidin-äitisi lahjoittaman summan talon ostoon, niin on se sulaa
lapsellisuutta, enkä siihen nähden voi muuta kuin surkutella sinua.
Minä arvaan, ett'et sinä, eikä liioin sinun miehesikään, tiedä mitä
David & Saul ottavat huonekaluista. Eipä teillä sitäpaitsi liene mitään
aavistusta siitäkään, kuinka paljon kaikki nuot pienet talontarpeet
maksavat. Sinun mielessäsi kuvittelee talo, joka on varustettu isäsi
talon mukaan, mutta et ota ollenkaan lukuun, ett'ei sitä seikkaa
sinun nykyinen asemasi salli sinun edes ajatellakaan sellaisia
koru-tavaroita. Mitä muutoin itse kartanoon tulee, niin eipä nuot
pienet raha-varasi riittäisi likimainkaan sellaisen talon ostoon, joka
olisi sinulle sopiva.

Newyorkissa on kyllä myytävänä pieniä taloja halvastakin hinnasta,
mutta millä paikoilla, minkä katujen varrella ne sitte ovat! Ethän
aikone asua käsityöläisten, rihkamakauppijoiden ja sellaisten parissa?
Vasta-naineiden tulee heti alusta alkaen ottaa arvonsa mukaisen aseman
elämässä. Tuosta isäsi onnettomuudesta alkaen -- josta minä en suinkaan
tahdo sinua moittia, vaikka kyllä sinäkin puolestasi olisit voinut sitä
estää -- tulee olla entistä varovaisempi. Minä olen jo puhunut teidän
puolestanne rouva Mivarts'in kanssa siitä, että te muuttaisitte hänen
luoksensa asumaan. Tietystihän tulee Teidän ensin antaa suostumuksenne
siihen. Mainittu talo on sellainen, että siitä kyllä sopii puhua sillä
siinä ei käy kuin hienointa väkeä. Rouva Mivarts on minun vanha
ystäväni ja suostuu antamaan Teille hyvin helposta vuokrasta yhden
huoneen, jonka akkunat ovat pihaan päin. Tällä lailla ei tule sinulle
liikoja huolia, eikä mitään emännän velvollisuuksia, ja siten voit
käyttää aikasi ja varasi pukuihin; niihin tarvitaankin nyt paljon
varoja, sillä kaikki välttämättömimmät esineet niinkuin esimerkiksi
silkit, hansikkaat, kengät y.m. ovat nykyaikaan hyvin kalleita.

Tämä ulkonaisen komeuden ylläpitäminen on erittäin suuresta arvosta
Alice'n tulevaisuudelle. Mieleni on vieläkin raskautettu tuosta isäsi
onnettomuudesta, joka hävittää kaikki Alice'nkin tulevaisuuden toiveet.
Vuosi sitte oli Alice'lla parhaimpia avio-liittoja tarjona, ja me
saatoimme silloin toivoa hänelle sitä onnea, jota hänen kauneutensa
ja luonnonlahjansa kyllin ansaitsisivat. Uskallanpa kuitenkin lohduttaa
itseäni sillä, että hän kentiesi vielä joutuu hyviin naimisiin,
vaikka hänen, vähiin varoihinsa katsoen, tietysti täytyy tehdä
ahkerasti työtä, voidaksensa pysyä hänelle sopivalla asemalla, mutta
uutteruudella ja kestäväisyydellä saamme paljon toimeen. Minä tunnen
tyttöjä, jotka taitavat itse tehdä niin kauniita vaatteita ja hattuja,
että luulisi niiden lähteneen etevimpien ompelijoiden käsistä. Tuo soma
tylli-hame, joka Sellie Morton'illa oli viime tanssi-huvissa päällänsä,
oli kokonansa hänen omaa työtänsä -- tämän ilmoitti hänen äitinsä
kaikessa salaisuudessa minulle, sillä hän tiesi, ett'ei kukaan
muu saisi sitä tietää. Mutta varma on, että jäät kokonaan pois
seura-elämästä ja halvennat koko sukuasi ihmisien silmissä, jos
asetut asumaan johonkin hökkeliin, halpa-säätyisten ihmisten keskelle
ja jos elät niukasti. Minä olen varma siitä -- ja sen minä jo sinun
äidillesikin olen sanonut -- että kaikki tuollaiset tuumat tulevat
vaan sinun kokemattomuudestasi. Miehesi joka on kirjailija, ei voi
käsittää tuommoisia asioita. Minä olen nähnyt paljon maailmaa ja olen
havainnut erittäinkin kahden asian vaikuttavan paljon meidän arvoomme
seura-elämässä, nimittäin: sen kaupunginosan, jossa asumme, ja sen
kirkon, jossa käymme. Minä toivon, ett'et lakkaa käymästä siinä
kirkossa, jossa parhain osa Newyorkin asukkaista käypi. Yleensä ei
miehen tule laisinkaan sekaantua naisen uskonnollisiin asioihin. Samoin
toivon minä, ett'et lapsellisessa tietämättömyydessäsi pane rahojasi
kartanon ostoon, sillä sinä tarvitset korkoja noista rahoista
vaatteisin, vaunuihin ja moneen muuhun välttämättömään tarpeesen.

Kaiketikin olet kuullut, kuinka Elmore'n perhe tekee suunnattomia
varustuksia Sofie'n häihin ensi syksynä. Kun minä ajattelen tämän
maailman tavaran turhuutta ja katoavaisuutta, niin enpä voi olla
iloitsematta siitä, että löytyy toinen parempi maailma; aika väliin on
uskonnollinen lohdutus ainoana lohdutuksenamme. Hoida tarkoin
terveyttäsi, lapseni, äläkä anna jalkojesi kostua, sillä kotiisi
lähettämästä kirjeestäsi huomaan sinun käyskentelevän, ilman aikojaan,
kosteilla paikoilla. Kirjoita pian, mitä minun on Mivarts'ille
sanominen. Aina suopea tätisi,

                                 Maria Wouverman.

Olipa lystiä nähdä kuinka vaimoni kasvot, hänen lukiessaan tätä
kirjettä, lensivät punaisiksi, ja kuinka hän kärsimättömyydellä polki
pientä jalkaansa.

"Tämäpä nyt on aivan Maria-tädin tapaista, tämä", huudahti hän ja
heitti minulle kirjeen, jota minä luin suurella huvilla.

"Meidän tulee saada oma talo, niinpian kuin mahdollista", sanoi hän.
"Minä kuvittelen jo itseni muka istuvana muiden hyyryläisten kanssa,
kuiskaten puhellen muiden ihmisten vioista ja salaa ompelevani
tylli-hameita, ja vaivaavani itseäni näyttämällä olevani muka yhtä
rikas, kuin nekin, joilla on viittä kertaa suuremmat tulot. Jos joku saa
Eva van Arsdel'in tekemään tuollaista, silloin olen minä suuri narri!"

"Eva van Arsdel on jo ollut ja mennyt, ja se on kaikki minun onnekseni,
armaani".

"Hyvä, olkoon sitte Eva van Arsdel-Henderson", sanoi hän. "Tuo
kaksoispersoona on paljon voimallisempi ja voipi paljoa helpommin
vastustaa maailman turhuuksia, kuin tuo vanha Eva taisi tehdä".

"Minun luullakseni ei tätisi voi aavistaakaan mikä muutos Alice'ssä
parhaillaan on tapahtumassa".

"Tietysti ei vähääkään. Alice on ylpeä ja ymmärtäväinen -- minä
tarkoitan jalosti ylpeä, -- hän ei milloinkaan alenna itseään siihen
määrään, että hän tahtoisi näyttää rikkaalta, vaikk'ei hän olekaan. Ei
hän rupea koskaan _etsimään_ rikasta miestä, ei. Minä olen aina sanonut
Alice'n luonteen olevan kahdessa eri kerroksessa; ylimmäisessä on
turhamaisuutta, joutavuutta, alimmaisessa jaloutta, ylevämielisyyttä.
Meidän köyhtyminen on ollut maanjäristys, joka on ruhjonut koko
ylikerroksen ja jättänyt alimmaisen jäljelle. Alice on kyllä näyttävä
olevansa sekä vankka että jalomielinen vaimo. Meidän kihlauksemme ja
meidän häämme ovat perin pohjin hänet muuttaneet".

"Entäs tuo kirje...?"

"Sinun tulee kirjoittaa vastaus siihen! Onpa jo aika että Maria-täti
saapi huomata, että miehen tulee olla johtajanamme; sinua tuo kirje ei
harmita, vaan ainoastaan naurattaa, senpätähden voitkin tyvenenä kyhätä
oivallisen vastimen".

"Ja sanoa hänelle kaikella kunnioituksella, nöyrästi ja sydämellisesti,
ett'ei asia kuulu häneen laisinkaan", vastasin minä.

"Niinpä juuri; mutta luonnollisesti nöyrimmästi vakuuttaen häntä sinun
sydämellisestä kunnioituksestasi. Kirjoita myös, että kyllä voimme
hankkia oman talon itsellemme. Minun luullakseni voimme kesäksi saada
vuokrata jonkun pienen maa-talon lähellä Newyorkia, joten sinä pääsisit
iltasin tulemaan maalle ja olemaan siellä kaiken sunnuntaipäivän".

"Ihan niin, ystäväiseni. Minä olen jo aikoja sitte arvellut samaa
asiaa ja olenpa jo vähän toimiinkin ryhtynyt. Minä tunnen erään
sievän kweekari-perheen, jolla on maa-talo, jossa sinä saat sekä
hyvän-makuisia hedelmiä että hyviä ihmisiä kumppaliksesi ja päälle
päätteeksi sellaisesta hinnasta, ett'ei se meidänkään varoihin katsoen
ole liian kallis".

"Ja syksyksi luulen kyllä löytävämme sopivan talon itsellemme", sanoi
hän.

"Varmaankin", vastasin minä. "Minä uskon sellaisen talon jo odottavan
meitä jossakin".

"Katsopas vaan", sanoi vaimoni, "tuota Maria-tätiä, joka tahtoisi
asettaa meitä hyyryllä asumaan, jotta pääsisimme vieraan-varaisuuden
velvollisuuksista! Mutta kovinpa tukalalta tuntuisi elämä, ell'emme
voisi kerätä omia ystäviämme ympärillemme ja antaa heidän nauttia
koti-onnestamme oman kattomme alla".

"Kenpä pitää lukua niistä rahoista, joita vieraanvarasuuteen menee?"
lausuin minä.

"Ja kuitenkin löytyy sellaisiakin ihmisiä, jotka tahallaan laittavat
niin, ett'ei heillä ole huonetta vieraittensa varaksi", jatkoi Eva.
"Maria-täti ylisteli kerran rouva Jacobs'ia pilviin saakka juuri
tällaisesta tarkkuudesta".

"Ja tuolla tarkkuudella saa hän ehkä säästetyksi rahoja muhkeisiin
vaatteisiin ja komeilun pitoihin, arvelen minä".

"Luultavasti", vastasi Eva. "Mutta minun mielestäni pitää kodin oleman
sellaisen, että siellä käypi ystäviäkin, ja että siinä on jokaiselle
sinun ja minun omaiselle edes lämmin nurkka tarjona. Sehän se juuri
onkin miellyttävää meidän tulevaisuuden toiveissamme, että ystävämme
myöskin saavat nauttia meidän onnestamme. Vaan tiedätkös mitä, minulla
on jo tiedossa hyvä apu koti-toimessamme. Joku vuosi sitte meni muuan
piika vanhempieni palveluksesta naimisiin. Hän piti hyvin paljon
minusta ja kehoitti minua useasti menemään naimisiin, jotta hän saisi
tulia minun piiakseni. Nyt hän on leski, hänellä on kahdeksan vuotinen
tytär ja hän tarvitsee sellaista paikkaa, jossa hän saapi pitää
tyttärensä luonaan. Meille ovat he varsin sopivia. Tytön voisin opettaa
palvelemaan ruokapöydässä ja tulemaan saapuville kellon soidessa, ja
Mary voisi olla minulle monessa asiassa äitinä, sillä varmaan olen
hyvin kokematoin talouden hoitamisessa".

"Sepä on oivallista!" sanoin minä. "Minä olen varma siitä, että onnemme
tähti on yhä kohoamassa, ja että jo ennen kesän loppua saamme oman
talon itsellemme".

Eräänä sunnuntaipäivänä, vähän ennen lokakuun alkua, ollessani pienellä
maatilallamme, sain Jim'iltä näin kuuluvan kirjeen:

"Vanha, kelpo ystäväni!

Nyt luulen löytäneemme sopivan talon Teille. Minä en tiedä mitä vaimosi
siitä sanoo, mutta eilen tapasin sattumalta neiti Alice'n ja hänen
mielestään on se Teille hyvin sopiva. Kuule päälle nyt!

Eilen, kun menin kaupungille, ostin Herald-lehden ja luin siinä
suureksi ilokseni, että Jack Fergus on määrätty konsuliksi Algier'iin.
Suoraan sanoen, luultiin Jack-paran pian muuttavan Tuonelan tuville,
sillä hänen keuhkonsa kävivät yhä vaan huonommiksi. Luettuani tuon
uutisen, iloitsin hänen puolestaan, koska tuo virka sopii hänelle
erinomaisen hyvin. Oitis riensin sentähden toivottamaan hänelle onnea;
siellä oli jo edelläni kolme, neljä toveria, jotka olivat tulleet sinne
samassa tarkoituksessa, kuin minäkin. Jack oli kyllä tyytyväinen uuteen
virkaansa, mutta pian huomasin, että joku epäkohta suretti häntä; kun
toisten toverien lähdettyä jäin kahden kesken hänen kanssaan, pääsinkin
hänen huolensa perille. Hän tunnusti suoraan iloitsevansa tuosta
uudesta virastaan, hänelle sopivamman ilman-alan tähden, mutta valitti
samalla ett'ei hänellä ollut tarpeeksi rahaa; tuo virka Algier'issä ei
kuulu elättävän miestä, ja ell'ei hän saisi talonsa vaihdetuksi
puhtaaksi rahaksi, niin ei hän voisi ottaa tuota paikkaa vastaan. Minä
en ole tähän asti edes tiennyt hänellä taloa olevankaan. Minä kysyin
häneltä, miksikä hän ei myy taloansa, johon hän vastasi, ett'ei ole
ketään ostajaa. Arvaathan, että sinä ja vaimosi muistuitte oitis
mieleeni.

Minä kysyin häneltä missä tuo talo on. Eräällä Varick-katuun
yhtyvällä poikkikadulla, vastasi hän. Mutta tuskinpa sinä tiedät missä
Varick-katu onkaan? Uskallanpa panna tusinan hansikkaita vetoon, ett'ei
ainakaan rouva Henderson sitä tiedä. Mentiinpä tuosta taloa katsomaan.
Talo on S:t George-kadun varrella! Mitä arvelet? Luulenpa Teidän
mielistyvän siihen. Mainittu talo on kulma-kartano. Katu on tosin
hieman sivussa, mutta sen varrella asuu hiljaista ja siivoa väkeä.
Rouva Wouverman pitäisi sitä varmaankin mitä suurimpana onnettomuutena
asua tämän kadun varrella, ja hän ei luonnollisesti voi ajatella muuta,
kuin että kaikki naapurit täällä ovat pelkkiä noitia, poppa-miehiä ja
heidän jälkeisiään. Muutoin on kartano somempi ja parempi muita saman
kadun varrella olevia, sillä näet, tuo vanha täti Martila tahi van
Beest tahi mikä hänen nimensä lie ollutkaan, on rakennuttanut sen omaa
itseään varten. Se on rakennettu tiilistä, puolitoista kerrosta korkea,
akkunat pienelle kirkkomaalle päin, jonka perällä näkyy S:t John'in
puisto. Jack ja hänen vaimonsa ovat paljon somistaneet taloa. Soisinpa
voivani ostaa sen ja viedä sinne vaimoni, jos vaan minulla olisi --
rahaa ja vaimo. Jack myypi kartanonsa kahdeksasta tuhannesta
dollarista, joista neljä tuhatta tulee maksaa nyt oitis, mutta loppu
neljä tuhatta saavat olla kiinitystä vastaan vastaiseksi. Minun
mielestäni on tämä oikein polkuhinta ja Irvingstone, meidän vanhin
kirjanpitäjämme, joka ennen teki talonkauppoja, sanoo hinnan olevan
tavattoman huokean ja vakuuttaa, että voit milloin hyvänsä saada siitä
monta vertaa enemmän. Minä olen pyytänyt Jackia odottamaan vastausta
kolme päivää; tulkaa siis molemmat maanantai-aamuna tänne ja katsokaa
itse ostettavaanne".

Ja me tulimme, näimme ja ostimme sen. Muutaman päivän kuluttua
seisoimme me kartanon portilla, avaimet kädessä, valmiina astumaan
"omaan taloomme".



KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU.

Oma talomme.


Löytyy muutamia paljon merkitseviä sanoja, jotka aina viehättävät
ihmissydäntä, ja viehättävin näistä viehättävistä on tuo kaksois-sana
"oma talomme". Se ei ole minun oma, sinun oma, mutta "_meidän_ oma
talomme". Nuot kauniilta sointuvat -- _me_ ja _meidän_, ne antavat
niille liitetyille sanoille sen lumousvoiman, joka tekee ne joksikin
pyhäksi symboliksi.

Niinkuin yksityisillä ihmisillä, on taloillakin oma, erityinen
muotonsa. Niinpä on yksinkertaisia taloja, miellyttäviä taloja, synkkiä
ja lumoavia taloja, juuri niinkuin ihmisiäkin. On taloja, joiden
akkunat näyttävät juurikuin haukoittelevan ikävästä ja onpa taas
toisia, jotka kolkolla näöllään peloittavat ja karkoittavat meitä
kauhulla pois luotansa; onpa myös sellaisiakin taloja, joiden akkunat
ja ovet tuntuvat aukeavan niin sanoakseni ystävällisesti ja
vieraanvaraisesti, ja jotka juurikuin levittävät kätensä meitä vastaan,
ystävällisesti syleilläksensä ja sisään pyytääksensä meitä.

Kun vaimoni ja minä panimme avaimen lukon reikään, aukaisimme portin ja
astuimme taloon, joka nyt kivi-jalasta katon-rajaan asti oli meidän
omamme, sanoimme heti toisillemme: oi kuinka tämä on miellyttävä! Se
oli rakennettu vanhaan tapaan, jolloin vankat seinät ja laajat,
pieniruutuiset akkunat olivat tavallisia; mutta kaikki näytti
kotoiselta, mukavalta. Salissa oli vanha uuni, yltäympärinsä muurattu
omituisilla hollantilaisilla kivillä. Fergus'in perhe oli teettänyt
taloon sekä vesi- että kaasu-putkia; mutta uunit olivat useammissa
huoneissa vielä entisellään.

Nuot suuret, valoisat akkunat, jotka olivat S:t John'in puistoon päin,
tekivät huoneet hauskoiksi ja valoisiksi, ja akkunan ulkopuolella
seisovan lehmuksen lehdet, jotka kimaltelivat syys-auringon valossa,
heittivät varjonsa huoneisin, muistutellen siten meille, jotka olimme
juuri palanneet maalta, maa-elämän ihanuutta. Olipa tuo oikein
viehättävää!

Huoneet olivat hyvin mataloita, tuskin yhdeksän jalkaa korkeita. --
Huoneista puhuessani tahdon sanoa, että minun luullakseni on se juuri
tuo omituisuus englantilaisessa ja hollantilaisessa rakennustavassa,
joka tekee huoneet niin kotoisiksi, niin miellyttäviksi. Matalat
huoneet pysyvät paremmin lämpöisinä, ja tuo seikka on erinomaisen
tärkeä meidän ilman-alassa, jossa valkea palaa uunissa kokonaista
yhdeksän kuukautta vuodessa. Yleensä olen huomannut, että huoneen
viehätysvoima vähenee samassa suhteessa, kuin sen korkeus enenee, ja
kaksi- tahi viisitoista jalkaa korkeat huoneet saattavat olla hyvinkin
kauniita ja komeita, mutta eivät koskaan tunnu kodikkailta. Niiltä
puuttuu tuo vetovoima, joka löytyy mataloilla huoneilla, jotka
juurikuin kutsuvat meitä äidilliseen syliinsä.

Minun vaimoni juoksi oitis vallattomasti koko uuden valtakuntansa läpi,
katsoi tuota, katsoi tätä, tarkasteli, mittaeli ja selitteli hyvin
innokkaasti millä lailla hän järjestää tuon ja millä tavalla tämän.
Vaimoni oli todellakin kuningatar valtakunnassansa; hänen jalkansa
polki tuttua, omaa maata, ja hänellä oli oikea taiteilijan silmä
näkemään miten somaa tuosta kaikesta voisi tulla.

Tuleepa minun tässä huomauttaa, ett'ei se minusta ole aivan
yhdentekevää, missä kylkeni lepää, missä asun ja miten asun. En tahdo
kieltää, että me sangen mielellämme olisimme asettuneet vaikka heti
asumaan johonkin palatsiin, jonka akkunat olisivat Newyorkin Central
Park'iin päin ja jossa olisimme olleet ympäröittyinä mitä hienoimmilla
huonekaluilla. Kaikki se olisi kyliäkin ollut mielemme mukaista, mutta
kun emme me voineet niitä saada, niin olipa meille yhtäsuuri ilo nähdä,
miten me voimme tulla toimeen ilman kaikkia näitä rikkauksiakin.

Luulenpa varmaan, että tuollaiset pienet keksinnöt ja sinne tänne
laskemiset ja aprikoimiset, joita pienet tulot vaativat meitä tekemään,
tuottavan meille paljon mielihyvää, jota ne eivät tunne, jotka helposti
voivat kaikkia näitä saada. Jospa esimerkiksi noilla pikku lintusilla,
jotka pesiivät ikkunan edessä kasvavaan lehmukseen, olisi alusta alkaen
ollut valmis, muurattu, sisustettu ja kaikilla tarve-aineilla
varustettu pesä, eikä niiden olisi tarvinnut tehdä muuta, kuin astua
siihen asumaan, niin kuinka paljon lentämistä ja puuhaa, kuinka paljon
viserrystä ja piiperrystä eikö muuttopäivänä kaivattaisi!

Aamun vietimme oikein hauskasti, vaikk'emme tehneetkään mitään muuta,
kuin käyskentelimme huoneesta huoneesen, tuumiskellen miten ne
varustaisimme ja järjestäisimme, ja aikaväliin kehuimme toinen
toisillemme, minkä hyvän kaupan olimme tehneet. Tuolla oli kaunis
näkö-ala, tuolla pieni puisto, joka oli ainakin suurta nenäliinaa
suurempi ja johon herra Fergus oli kylvänyt ruusuja ja geraniumeja
kylläksi yhtä kukkakimppua varten päivässä; tässä oli viiniköynnös,
jonkun vanhan tädin istuttama, josta Jack Fergus oli laittanut jotakin
lehtimajan tapaista, ja jolla oli purppuran punaisia rypäleitä. Me
söimme niistä ja tuntuipa siltä, kuin olisimme olleet Aatami ja Eva
paratiisissa. Mitä siitä, josko meidän pieni edenimme olikin
vähäpätöisessä kaupungin-osassa ja josko, niinkuin Maria-täti sanoi, ei
ollut yhtään elävää ihmistä monen peninkulman matkalla? Olihan tuo
kuitenkin meidän kaunis yrtti-tarhamme, jonka Herra Jumala oli
istuttanut itäänpäin edenistä. Sen ostaminen, se on kyllä totta, vei
koko vaimoni pienen omaisuuden, ja saattoipa meidät päällepäätteeksi
vielä velkaankin -- mutta me lohdutimme itseämme sillä, että olihan
tämä yhtähyvin helpoin vuokraus-laatu Newyorkissa; "sillä näetsen",
sanoi vaimoni minulle hyvin opettavasti, "isä sanoo meidän panneen
rahat hyvään talteen, sillä kartanon hinta kyllä kohoaa, niin että me,
jos myymme sen, saamme siitä paljon enemmän kuin itse maksoimmekaan."

"Äkkiä sinusta tulee tarkkasilmäinen, pieni asioitsija!" sanoin minä,
ihmetellen vaimoni älyä raha-asioissa.

"Sepä minä olenkin nyt jo, ja kuulepas, Harry ystäväni, älkäämme
kuluttako rahoja huonekaluihin, ennenkuin olen näyttänyt sinulle, mitä
minä puolestani voin saada toimeen. Minä tiedän keinon, millä lailla
huone vähillä menekillä saadaan soman näköiseksi. Esimerkiksi tämä
pieni huone täällä; siihen ostan huonekalut yhdeksällä tahi kymmenellä
dollarilla."

"Sinäkö?"

"Niin minä, Maryn avulla -- saatpahan nähdä. Ne ajavat saman asian kuin
sellaiset huonekalut, joista maksetaan kahdeksan-, yhdeksän-kymmentä
dollaria ja nämä kahdeksan-, yhdeksän-kymmentä dollaria säästyvät
meille toisiin tarpeisin. Stewarts'illa olen nähnyt hyvin kaunista
kangasta, leveillä tummanpunasilla reunuksilla. Minun luullakseni on
parasta ostaa koko pakka kerrassaan, siitähän sitte riittää päälliseksi
kaikkiin huone-kaluihin. Maltapas vaan! Akkunoihin ostan minä
draperiat, tuolit minä päällistän ja sitte emme tarvitse muuta, kuin
ostamme pari, kolme suurta, pehmeätä nojatuolia, niihinkin laitan itse
päällykset samasta kankaasta -- ah, saat nähdä, mitä ihmeitä minä saan
aikaan. Kaikki tulee niin somaksi ja siistiksi, että ihmiset oikein
hämmästyvät."

"Hyvä, hyvä, muurahaiseni, minä jätän kaikki sinun haltuusi; nuot
toimet kuuluvat sinun piiriisi, sinä saat hoitaa kaikki sisä-asiat."

"Luonnollisesti; sinulla on työtä kylliksi lehden toimituksessakin
noiden pääkirjoitusten kanssa ja sen ohessa, ystäväni, vaikka oletkin
viisas, niin etpä kuitenkaan tällaisista asioista ymmärrä juuri mitään.
Älä siis vaivaakaan itseäsi niillä. Meidän pienen valtakuntamme
sisäiset asiat ovat siis minun hoidettavinani. Ja nyt ei äiti, eikä
Maria-täti saa tulla tänne, ennenkuin kaikki on järjestyksessä. Alice
saa olla jonkun aikaa auttamassa minua, ja kun minä tarvitsen sinua,
niin sanon sinulle siitä edeltäkäsin, ja jos ei minulla olekaan taitoa
kirjoittaa pää-kirjoituksia, niin onpa minulla taitoa johonkin muuhun,
sen saat nähdä".

"Oletpa sinä pikku lumooja", sanoin minä hänelle, "ja tämä huone on
tuleva vast'edes rajamaaksi nykyisen ja vielä lumoavamman maailman
rajalla. Iloiset, leikkivät keijukaiset ottavat vast'edes sen haltuunsa
ja heidän pikku kätösensä jatkavat sitä työtä, jota sinä olet
aloittanut."



YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU.

Pieni kotimme.


Pian huomasimme, että tämä koti oli _meidän_, sillä nuot uskolliset,
hyvät ystävämme Jim ja Bolton pitivät sitä aivan kuin omanansa. He
olivat meillä joka päivä, väliin melkeen joka tuntikin. He
neuvoittelivat ja tuumailivat kanssamme, ja ihmettelivät vaimoni
erinomaista kykyä kodin järjestämisessä. Jim joutui kaikkialle. Väliin
puuhasi hän paita-hihasillaan naulaten mattoja kiini, väliin lateli hän
laatikoista kaikki mitä niissä oli tuotu; väliin taas makasi hän jonkun
suuren laatikon päällä ja kirjoitti kappaleitaan sanomalehteen.
Alituisesti pyörähti hän pikimältään luonamme, ilmoittaakseen, että hän
matkoillaan kaupungissa oli keksinyt sen tahi sen helppo-hintaisen
esineen.

Ensi-aikoina elelimme uudessa kodissamme aivan kuin matka-majassa,
aivan kuin huvi-retkeläiset ulkona luonnossa.

Kotimme oli kehittymis-tilassaan, ja me söimme ateriamme miten
kulloinkin oli sopivinta, jonakuna joutohetkenä, ja se tapahtui oikein
paimenen-tapaisella yksinkertaisuudella. Tällaisissa tilaisuuksissa
vallitsi joukossamme sellainen eloisuus, vallattomuus ja vapaus,
jonkamoista emme tapaa järjestettyjen aterioiden ääressä. Kun me kaikki
kokoonnuimme Mary'n keitto-arinan ympärille kyökkiin, ja söimme
paistettua kalaa ja voileipää, huolimatta erittäin varustetusta
pöydästä, niin olimme lähemmässä liitossa, kuin kuukauden ajalla
olisimme olleet, jos taloutemme olisi ollut oikein tavanmukaisesti
järjestetty.

Keitto-arinamme oli Bolton'in erityisen suojeluksen alla. Hän oli
ylistettävällä innolla tutkinut tätäkin tieteen haaraa, ja filosofisen
tutkimuksen jälkeen kehoitti hän meitä ostamaan tämän keitto-arinan,
jota hän katseli oikein isällisellä hellyydellä, ja josta hän toivoi
saavansa kunniaa sen oivallisuuden tähden. Minä näen hänet vieläkin,
kun hän istui kyökissä vakavana kuin tavallisesti, joku oppi-kirja
ruo'an laittamisessa kädessään, lukien ja selvittäen meille sen
salaisuuksia, sillä välin kun joukko pehmeätä tee-leipää paistui
uunissa. Nämät tee-leivät olivat vallan oivallisia, ja me söimme niitä
lämpöisinä, oitis kun ne uunista otettiin; syödessämme iloitsimme
oikein sydämellisesti, yksinkertaisella tavallamme, ja tulimme siihen
päätökseen, että keitto-arina ja uuni olivat varsin oivallisia.

Vaimoni ensi-toimia oli ruoka-huoneen somistaminen. Kaaren-tapainen
kesku-akkuna oli hyvin kaunis ja viini-köynnös oli somasti kietoutunut
sen ympärille, mutta tapetit olivat hyvin rumat ja huonot tässä
huoneessa. Seinäin ala-osat olivat katetut tumman värisillä laudoilla,
niin että se osa seinästä, joka oli tämän laudoituksen ja matalan katon
välillä, ja jota nuo harmittavat tapetit peittivät, oli ainoastaan
neljän ja puolen jalan korkuinen.

Kun ajattelin niitä monia toimia, joita meillä oli, saadaksemme kotimme
järjestetyksi, olisin mielelläni antanut näiden tapettien olla
koskemattomina.

"Evaseni", sanoin minä, "miks'emme anna niiden olla paikallansa?"

"Rakas lapseni", vastasi vaimoni, "nämät tapetit ovat kauhistuttavia."

"Ei ne tosin ole kauniita, mutta kukapa niitä katseleekaan?" lausuin
minä. "Sinä hankit itsellesi suotta niin paljon työtä, että aivan
väsytät itsesi."

"Se minua väsyttäisi, jos minun täytyisi katsella noita tapettia;
sentähden, Harry, ole nyt kiltti poika, ja tee mitä käsken. Mene nyt
Berthold & Capstick'in puotiin ja osta minulle käärö aivan mustia
tapettia, ja kuusi tahi kahdeksan kääröä karmosini-punaisia, sitte saat
nähdä mitä saan toimeen."

Pari päivää myöhemmin oli ruoka-huoneemme muuttunut pompejiläisen
huoneen kaltaiseksi. Pohja oli karmosini-punainen, jolla oli
siellä täällä mustia pilareita, joita puolitoista jalkaa korkeat,
valkoiset kuvat kaunistivat. Nämät kuvat oli vaimoni leikannut
kivi-piirroksistaan.

"Muistatko tuota helppo-hintaista neapelilaista
kivipiirros-kokoustani?" kysyi vaimoni. "Sano, enkö ole käyttänyt
niitä hyvään tarpeesen?"

"Sinä olet pieni velho", sanoin minä; "sillä tuskinpa sinä taidat itse
asettaa tapettia seinille."

"Enkö taida! Eikö minulla ole yhtä monta sormea kuin äidilläni? ja hän
on tehnyt samoin monta monituista kertaa. Tämä huone on hyvin pieni.
Jim'in ja Alice'n avulla olen tämän tehnyt tänä päivänä ja se olikin
oikein hauskaa työtä."

"Jim'inkö?" kysyin minä veitikkamaisesti iskien silmää.

"Niin, Jim'in", vastasi vaimoni hymyellen.

"Näyttääpä siltä, kuin..."

"Niin, siltä se näyttää", sanoi vaimoni, "mutta tuo poika on sekä
hyödyllinen, että hupaisa. Etpä voi arvata kuinka hauskaa meillä oli
tätä työtä tehdessämme."

"Mutta ystävyys Jim'in ja Alice'n välillä rupeaa näyttämään
toden-teolta", lisäsin minä.

"Älä virka siitä sanaakaan", sanoi vaimoni, naurahtaen; "se on
ainoastaan ystävyyttä, eikä mitään muuta."

"Ja ystävyys Alice'n kaltaisen tytön ja nuoren miehen välillä, on,
kumminkin jälkimmäisen puolelta..."

"Olkoonpa mitä tahansa", sanoi vaimoni. "Heillä on niin hauskaa
yhdessä, ja mikä on vielä parempi, sitä ei huomaa kukaan muu, kuin sinä
ja minä. Ei kukaan vaivaa Alice'ä kysymällä, onko hän kihloissa, ja hän
kokee aina selvittää minullekin, että hän pitää Jim'istä, ainoastaan
niinkuin veljestänsä. Huomaat siis, että on etua sekin, asua vieraiden
ihmisten keskellä; täällä ei kukaan tunne meitä ja saamme siis elää
aivan miten itse haluamme. Tämä pieni talo on meidän Crusoe'n saari
keskellä suurta Newyorkia. Mutta, Harry, jotakin puuttuu meiltä vielä.
Meidän täytyy saada hieno kulta-liista tuonne katon rajaan. Mene
Berthold & Capstick'in puotiin ja osta pari kyynärää, niin olet oikein
hyvä poika. Katsos tässä", lisäsi hän näyttäen taskukirjaansa, "tässä
olen laskenut kuinka paljon tarvitsemme."

"Mutta taidammeko itse kiinittää sen seinään?"

"Enpä usko; mutta pyydä että Tim Brady, joka nyt on heidän
palveluksessansa, tulee auttamaan meitä. Tim oli ennen juoksupoikana
isäni konttorissa ja tulee varmaan hyvinkin mielellään. Saatpa nähdä,
että huone yht'äkkiä on aivan kuin nuken-kaappi."

Sillävälin kun minulla oli täysi työ kirjoitusteni kanssa, kasvoi ja
kehkeytyi pieni kotimme, lehti lehdeltä, ja kukka puhkesi kukan perään
armaan puolisoni lempeän hoidon alla.

Aika ja tila ei salli laveammin kertoa miten pieni vaimoni järjesti ja
somisti kotoamme. Vähitellen sain sellaisen luottamuksen hänen
voimaansa, että olisin ollut valmis uskomaan hänen voivan vaikka
muuttaa kotimme Japaniin, jos hän olisi sanonut tahtovansa tehdä sen.
Kotimme oli kuvaus vaimoni luonteesta, samoin kuin maalauksessa
huomataan taiteilijan luonne.

Monessa kodissa emme voi huomata mitään, joka ilmoittaisi sen
asukkaiden eri luonnetta. Mutta meidän kotimme muodostui Evan ympärille
samoin kuin kuori simpsukan ympärille. Minun kotini oli Eva -- hän oli
tuo luova, elähyttävä henki, joka siinä vallitsi. Eikö sekin ole ihana
taide, jonka kautta talo, itsessään kylmä ja kuollut, muuttuu
lämpimäksi, miellyttäväksi ja eri luonteiden elähyttämäksi? Tapetit,
huonekalut ja taulut ovat sellaisen taiteilijan kädessä aivan kuin nuot
maalatut lasin-palaiset koru-kiikarissa; nainen luopi niistä meille
kodin.

Kun iltasella palasin kotiini väsyneenä päivän töistä, ja Eva näytteli
minulle riemulla mitä hän päivän ajalla oli saanut toimeen, silloin
aloin käsittää vanhaa kreikkalaisten jumaluus-oppia, enkä enää
ihmetellyt, että he pitivät koti-jumaliaan niin suuressa kunniassa.

Mielestäni taisi Eva luoda aivan tyhjästä. Kodissamme ei löytynyt noita
mukavuuksia, joita pidetään aivan välttämättöminä, ja joita paitse
paremmat perheet eivät voi olla, ja kuitenkin oli kotimme niin
miellyttävä ja mukava, sillä kaikki osoitti hienoa makua ja suurta
kauneuden-tuntoa. Vaimollani oli erittäin tarkka silmä, kun hän osti
tarpeitaan; kukin esine oli niin sopiva paikallansa, kuin jos se olisi
ainoastaan sitä varten luotu.

Hänen retkensä Newyorkin suurella merellä ja ne saaliit, jotka hän aina
toi mukanansa, muistuttivat minua suuresti siitä, miten Robinpoika
Crusoe valmisteli kotiansa autiolla saarella, käymällä useoita kertoja
noutamassa tarpeitaan laivasta, joka rannalla oli joutunut
haaksirikkoon.



VIIDESKYMMENES LUKU.

Naapurimme.


"Harry", lausui vaimoni minulle eräänä päivänä, kun tulin kotiin
päivällistä syömään, "minä olen tehnyt mieluisan keksinnön."

Vaimoni oli muuan noita vilkkaita, ahkeroita ja uutteroita naisia,
jotka aina hämmästyttävät sekä itsiään että ystäviään; ja joka päivä
kun väsyneenä ja uupuneena töistäni palasin kotiin, mietin jo matkalla
itsekseni, mitä hänellä taas olisi minulle kerrottavana, kun saavuin
kotiin, ja tavallisesti kiiruhtikin hän vastaani ja kertoi ihastuksella
mitä hän oli tehnyt, muuttanut ja järjestänyt.

"No", kysyin minä, "mikä suuri keksintö se nyt on?"

"Kuules vaan; muuan näistä naapuri-taloista, joka tähän asti on ollut
aivan kuollut silmissäni, on nyt käynyt eläväksi, sillä minä olen
saanut tuttavan siinä."

Minä tiesin jo entuudestaan, että vaimoni oli niin seuramielinen, että
hän, jos hän olisi ollut Robinpoika Crusoe'n autiolla saarella, olisi
tekeynyt tuttavaksi apinain ja papukaijain kanssa mieluummin, kuin
olisi ollut ilman kumppalia, jota hän voisi puhutella. Senpätähden en
nyt hämmästynyt vähintäkään, oli vaan hauskaa nähdä, että vaimoni sai
tuttavia naapuri-talossa.

"Ethän aikone ruveta seurustelemaan ihmisten kanssa, jotka asuvat näin
kaukana hienon maailman keskuksesta?" kysyin piloillani.

"Ai'onpa kyllä; minä olen löytänyt aarteen aivan naapuri-talosta."

"Saanko olla niin utelias, että kysyn miten tuon löytösi teit?"

"Totta puhuen, Harry, niin olen aivan kykenemätöin teeskentelemään
liikaa hienoutta, enkä ole koskaan voinut elää aivan tietämättömänä,
mitä ihmisiä asuu naapuri-taloissa. Otaksupa, että äkkiä
sairastuisimme, tahi että joku onnettomuus tapahtuisi meille, niin ei
meillä olisi ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa saisimme puhella;
oikeinpa kauhistuttaa kun ajattelen tuollaista. Sentähden olin utelias
saamaan tietää, mitä ihmisiä asui naapuri-talossa. Minä menin
makuu-huoneemme akkunan luo, josta näin heidän pihaansa ja pian
huomasin, että heillä, asuipa siellä ken tahansa, oli pieni, soma
kukka-tarha, jossa kasvoi krassia, geranioita, asteria ja muita
kauniita kukkia. Tänä aamuna huomasin kukkatarhassa mitä somimman
kyyhkyn, pienen kweekarivaimon, puettuna harmaaseen hameesen ja
valkoiseen myssyyn. Minä mielistyin oitis häneen ja mietin vaan keinoa
miten pääsisin hänen tuttavuuteensa."

"Sepä on juuri sinun tapaistasi", sanoin minä. -- "No, varmaankin
juoksit oitis alas ja lankesit hänen kaulallensa?"

"Enpä tehnyt aivan niin. Mutta meillä oli kaikki akkunat auki, huoneita
tuulettaaksemme, ja nenä-liinani oli pöydällä akkunan vieressä. Äkkiä
tempasi tuuli sen ulos akkunasta ja kiidätti sen tuonne alas
kukkatarhaan. -- 'Katsos', sanoin Alice'lle, 'tuopa on varmaankin
onnettaren viittaus; minä riennän oitis sinne ja kysyn minne
nenä-liinani joutui.' -- Minä kiiruhdin siis hänen portillensa ja
soitin portti-kelloa. Sillävälin luin portin päällä löytyvällä
nimi-lipulla nimen Baxter. Ja kenen luulet avanneen portin minulle; se
oli itse tuo pieni kyyhkyläinen, kauniina kuin ruusu, valkoisessa
myssyssään ja harmaassa hameessaan. Tekeepä mieleni, Harry, valmistaa
itselleni kweekarin-puku. Se somistaa varmaankin meitä enemmän, kuin
kaikki koristukset."

"Armahani", sanoin minä, "tämä näkyy olevan alku johonkin suurempaan
tapaukseen. Olenpa utelias saamaan tietää mitä sitte seurasi."

"Sitte aloin näin: 'Suokaa anteeksi hyvä rouva Baxter; mutta minä olin
niin varomatoin, että annoin tuulen viedä nenä-liinani akkunasta ulos,
ja se putosi teidän kukka-tarhaanne.' -- Olisitpa nähnyt mikä
ihastuttava pune nousi hänen poskillensa, kun hän vastasi kohteliaasti:
'Minä riennän oitis noutamaan sen sinulle!' -- 'Ei suinkaan', vastasin
minä, 'älkää vaivatko itseänne. Jos suvaitsette niin menen itse
mielelläni alas pieneen kukka-tarhaanne.' -- Ja loppu-seuraus oli se,
että menimme yhdessä tarhaan, jossa puhelimme kauan kukista ja
muistakin asioista. Hän poimi minulle ison kääriön kauniita kukkia
ja minä kerroin hänelle meidän pienestä kukka-tarhasta, mitä ai'on
kylvää ja istuttaa siihen, vaikka myönsin olevani aivan outo
sellaisissa toimissa, mutta pyysin, että hän hyväntahtoisesti opettaisi
minua siinä. Sitte vei hän minut mitä miellyttävimpään, pieneen
vieras-huoneesen, jossa sekä matto, että istuimien päällisteet olivat
verasta, ja akkunat täynnä kukkia. Siinä oli monta kirjavaakin kukkaa,
vaikka se oikeastaan kuuluu heidän uskontoonsa, että kaikki kirjavuus
on vältettävä. Monta hyvää opetusta sain minä häneltä, ja hän lupasi
tulla tänne opettamaan minua miten järjestäisin kasvini ja kasvattaisin
murattiani niin, että se peittäisi koko tämän akkunan. Hänen murattinsa
muodostaa oikean lehti-majan."

"Ja loppu-päätöksenä kaikesta tästä oli se, arvaan minä, että vannoit
hänelle ikuista ystävyyttä, se on aivan Evani kaltaista."

"Aivan niin."

"Etkä ollut laisinkaan ylpeä suku-perästäsi?"

"En vähintäkään. Minä inhoan kaikkea ylpeyttä."

"Ehk'et edes tiedä mikä hänen miehensä on?"

"Tiedänpä kun tiedänkin; hän on kello-seppä. Sen sain tietää sen
kautta, että hän näytti minulle erästä hyvin taitavasti tehtyä,
omituista kelloa, jonka hänen miehensä oli valmistanut."

"Tämä on varmaankin kauheasti alentavaista Maria-tätisi silmissä."

"Minä en pelkää Maria-tätiä, en pelkää koko maailmaa! Minä olen nyt
naimisissa, ja teen kaikkia mitä itse pidän parhaimpana. Tiedäthän
sitäpaitsi, että kweekarit eivät ole maailman lapsia. He ovat astuneet
erilleen maailmasta eivätkä kuulu siihen enää. Tuon pienen olennon
seura on todellakin virvoittava; hän lausuu niin sydämellisesti 'sinä'
ja 'sinun.' He ovat vastanaineita, niinkuin mekin. He eivät ole asuneet
täällä kuin yhden vuoden ja kuitenkin tuntee hän jo kaikki tämän kadun
varrella, ymmärrettävästi ei maallisella tavalla, mutta hän on käynyt
katsomassa mitä hän voisi tehdä heidän edukseen ja tarjoamassa heille
apuaan ja ystävyyttään. Eikö tämä ole tavallansa pieni Arkadia?"

"Onpa kyllä, mutta mitä sait tietää muista naapureistamme?"

"Hän sanoi, että tämän kadun varrella löytyy koko joukko siivoa väkeä.
Minä en nyt taida kertoa kaikkia mitä hän jutteli, mutta muutamien
kanssa on meidän koettaminen päästä tuttavuuteen. Tuossa syrjin
vastapäätä kolmannessa kerrassa asuu köyhä ranskalainen, joka
valtiollisista syistä pakeni tänne Newyorkiin ja toivoi täällä voivansa
antaa opetusta kielessään, mutta hänellä ei ole kykyä päästä yleisön
huomioon. Hänellä on pieni, hieno ja hellä vaimo sekä vähäinen lapsi,
ja he ovat sangen köyhiä. Minä menen hänen kanssaan jonakuna päivänä
heitä katsomaan. Minä luulen, että tuo pikku sievä Ruth -- niin on
minun kweekari-vaimoni nimi -- oli lapsen syntyessä tuon rouva-raukan
luona. Minua ihmetytti kuullessani, kuinka kaikki ihmiset tämän kadun
varrella hänen mielestään ovat sävyisiä."

"Siihen on syynä se, että ihmis-rakkaus on hänen katsantotapansa
perusteena."

"Ja kuules, Harry, tuo pieni, miellyttävä vaimo on yksi niistä, joita
Maria-täti pitää halpa-arvoisina! Hän ei ole rikas, eikä ylhäinen, hän
ei kuulu 'suureen maailmaan', mutta hän on niin lempeä, miellyttävä ja
hieno, kuin joku voi olla. Tuo hänen yksinkertainen, suora tapansa on
oikein viehättävä. Tunnemmepa itsemme paljon tutuimmiksi niiden kanssa,
jotka koreilematta puhuttelevat meitä ristimä-nimellämme. Hän nimittää
minua Evaksi ja minä häntä Ruth'iksi, ja tuntuupa minusta siltä, kuin
olisimme jo kauan olleet tuttavia."

"Minä tahtoisin mielelläni nähdä hänet", sanoin minä.

"Siinä tekisit oikein. Miellytpä varmaan sinäkin häneen nähdessäsi
hänen katselevan sinua vakaalla, tyynellä silmäyksellään, ja
kuullessasi hänen kutsuvan sinua Harry Henderson'iksi. Onpa tuolla
omituinen vaikutus, kun kuulemme itseämme puhuteltavan omalla
nimellämme, ilman mitään arvonimiä!"

"Niin, minä muistan, kuinka kauan minä sydämessäni kutsuin sinua
Evaksi, silloin kun puheessani mainitsin sinua neiti van Arsdel'iksi."

"Harry, se oli Central Park'iin, kun me ainaiseksi hukkasimme 'herrat'
ja 'neidit'."

"Onpa kummallista", jatkoin minä, "että kweekarien suora lausumis-tapa
tapahtuu jonkinmoisella arvoisuudella. Jos muut oudot ihmiset
nimittävät meitä ainoastaan ristimä-nimellämme, pidämme sitä heti
häväistyksenä, raakana röyhkeytenä, mutta näiden tarkoituksena näyttää
olevan toteuttaa kristillisen yksinkertaisuuden ja vilpittömyyden
aatetta, sitävastoin kuin nämä seikat melkeen kokonaan jäävät
takapajulle seura-elämässä."

"Harry, emmekö voisi kuulustella tuttaviltamme, eivätkö he voisi saada
oppilaita tuolle onnettomalle ranskalaiselle? Minä ai'on käydä hänen
vaimonsa luona, ja tiedäppäs, minun luuloni mukaan on se meidän oma
vikamme, ell'ei meillä ole tuttavia naapuriemme joukossa. Enkö minä saa
tiedustella, onko minun naapurini sairas; tahi kuollut, sen takia, että
sattumalta kuulun siihen luokkaan, joka asuu kaupungin toisessa
päässä?"

"Armas Evaseni, sinä tiedät, että minä jo syntyni puolesta olen
kansan-mielinen, mutta minua ilahuttaa, että sinä omantakeisesti olet
muodostanut mielipiteesi. Ystäviesi mielestä olin jo tarpeeksi pahoin
tehnyt, kun ryöstin sinulta rikkaan avioliiton ja palatsin Central
Park'in läheisyydessä, sentähden en suinkaan päälliseksi tahtoisi viedä
sinua muka 'sekanaiseen seuraan'; mutta minne sinä menet, sinne menen
minäkin."



YHDESKUUDETTA LUKU.

Vaimoni ehdottelee pitojen pitämistä.


"Harry, ystäväni", sanoi vaimoni minulle suuruspöydässä, "nyt on
kotimme järjestetty. Tosin puuttuu muutamia vähäpätöisiä kapineita,
joita en vielä ole voinut saada, mutta meillä on sentään jotenkin
siistiä, enkä minä hetkeäkään epäilisi näyttää sitä äidilleni,
Maria-tädille tahi kenelle hyvänsä."

"Luuletko, että tuo viimemainittu arvoisa henkilö taipuisi käymään
meitä tervehtimässä, kun meillä on ainoastaan halpa-arvoinen villamatto
vierashuoneemme laattialla ja asumme kaupungin-osassa, jossa ainoastaan
halpaa kansaa asuu?"

"Ihmis-parka!" sanoi Eva, "hän varmaankin lukee sen elämän koetuksien
joukkoon ja hakee lohdutusta uskonnosta. Mutta, Harry, minä olen oikein
ylpeä vierashuoneestamme! Meillä oli todellakin hyvä onni, saadessamme
hää-lahjoiksi niin paljon kauniita koristeita, ja vaikk'ei meillä
olekaan sitä, kuin rikkailla tavallisesti on, niin näyttää täällä
sentäänkin hauskalta ja siistiltä."

"Oikein ihanalta", vastasin minä. "Kotimme on minulla aina mielessäni.
Minä muistelen sitä joka päivä työssäni ja ikävöin aina takaisin,
nähdäkseni sitä uudestaan ja ihastuakseni jostakin muutoksesta, jonka
sinä tietämättäni olet valmistanut minulle. Tällä uralla onkin sinulla
ollut loppumattomia triumfia, ja parahin kaikista on, että koko huone
on niin sinun luonteesi mukainen!"

"Siinä tapauksessa ei minun sitte tarvitse olla laisinkaan
mustasukkainen siitä, että se niin miellyttää sinua. Kuitenkin
ehdoittelen minä, että me, ennenkuin kutsumme tänne äitini, Maria-tädin
ja muut ystävämme, pidämme pienet hauskat tulijaiset meidän omalle,
uskotulle piirillemme, joka ymmärtää arvostella meitä."

"Siihen suostun", vastasin minä. "Bolton, Jim, Alice, sinä ja minä
syömme juhlallisen päivällisen yhdessä. Nuo ystävämme näyttävät
kiinittävän yhtä paljon huomionsa tähän huoneesen, kuin jos se olisi
heidän omansa."

"Minä tiedän sen", sanoi hän, "ja onpa oikein hauskaa nähdä Bolton'in
isällistä huolenpitoa meidän keitto-arinastamme, mutta se keittääkin
oivallisesti, ja minä olen varma siitä, että päivällinen tulee
makeaksi. Kuules, minä ai'on paistaa kananpoikia tuolla uudella
tavalla, jonka olen _itse_ keksinyt."

"Ja joiden valmistusta me tahdomme kutsua à la Eva", virkin minä.

"Minä olen jutellut Mary'n kanssa päivällisestä, ja hän puolestaan on
siihen hyvin taipuvainen. Mary väittää, ett'ei hän koskaan ole nähnyt
niin sieviä poikia, kuin herra Bolton ja herra Jim ovat, ja hän on siis
laittava päivällistä oikein sulasta suosion-osoituksesta. Minä olen
myöskin ahkeraan opettanut hänen pientä tyttöänsä palvelemaan
päivällis-pöydässä."

"Kuinka?" sanoin minä; "eihän tuo tyttö-raiska vielä ylety edes pöydän
tasalle!"

"Älä millään muotoa haastele tällaisia hänen kuullen. Hän luulee
olevansa jo sangen ko'okas ja tuntee kahdeksalla ikävuodellansa jo
lepäävän suuren edesvastauksen. Minä olen laittanut hänelle valkoisen,
taskuilla varustetun esiliinan, johon hän on erinomaisesti ihastunut,
ja hänen äitinsä on kangistanut ja silitellyt sen oikein kiiltäväksi.
Hän opettelee nyt kirkastamaan veitsiä ja vaihettamaan lautasia, ja
tekeekin ne toimet sievästi ja melkein naurattavalla vakavuudella."

"Oivallista!" sanoin minä. "Koska pidämme pitomme?"

"Vaikka jo huomenna."

"Se on siis päätetty huomiseksi. Minä ilmoitan ystävillemme, että heitä
on kohtaava täällä oikea hämmästyttävä komeus, ja meidän on kaikin
voimin koettaminen näyttää kotimme parhaimmassa loistossa, joka ei
olekaan vaikeata monilukuisten ystäviemme anteliaisuuden kautta. Minun
mielestäni on tuo häälahjojen antaminen hyödyllinen tapa, kumminkin
mitä meihin tulee."

"Niin, vaikka meillä onkin useita herkku-astioita, mutta herkkuja sen
sijaan vähän", sanoi vaimoni, "seikka, joka luultavasti usein on
tapahtuva meidän kodissamme."

"Kuitenkin löytyy meidän hää-lahjojemme joukossa monta, jotka antavat
kokonaan toisen muodon halvalle kodillemme, kuin sillä olisi ollut, jos
meidän itse olisi täytynyt ostaa kaikki."

"Niin", vastasi vaimoni, "ja sellaiset lahjat kuin pöytä-kello ja
haaralliset kynttilän jalat antavat koko huoneelle ikääskuin
vivahduksen rikkaudesta. Sitä paitsi on meidän vierashuoneellamme
lämmön väri -- tummanpunainen matto, tummanpunaiset kartiinit, kaikki
lämmintä ja hehkuvaa, ja kun vaan kaikki on somaa ja siistiä, niin ei
ole suurta väliä, onko matto maksanut kolme ja puoli dollaria kyynärä
tahi seitsemänyhdeksättä centimiä, tahi ovatko kartiinit damast'ista
tahi punaisesta puuvilla-kankaasta. Kaunis on aina kaunista ja tekee
saman vaikutuksen, olkoonpa se sitte helppoa tahi kallista."

"Ja me miehet", sanoin minä, "emme pidä lukua esineiden kalleudesta,
vaan niiden somuudesta. Minä katselen huonetta, kuin taulua,
miettimättä, kuinka kallis tahi halpa se on, vaan huomaan vaikuttaako
se minuun miellyttävästi tahi ei, ja sinä olet antanut kodillemme juuri
sellaisen miellyttävän muodon. Minun mielestäni on huone miellyttävä
silloin, kun se sekä päivän valossa että puhteella tuntuu yhtä
hauskalta, niin että me mielellämme viivymme siellä, ja halajamme
takaisin sinne, kun lähdemme sieltä."

"Niin", sanoi vaimoni, "minä kerskailen siitä, että huoneistamme saa
sen ajatuksen, että näissä asuu onnellisia ihmisiä; ja mitä erittäin
minuun tulee, viihdyn minä niissä erinomaisen hyvin. Kaikki nuot
ilta-pidot, tanssi-huvit ja vieraissa käymiset, joihin ennen kulutin
aikaani, ovat nyt mielestäni varsin ikäviä. Minä tahtoisin, että
sinäkin, Harry, käsittäisit, ett'ei se ole mikään itseni-kieltämys,
että luovun 'suuresta maailmasta'. Päinvastoin olen hyvin onnellinen
kun saan olla siitä erilläni."

"Se huvittaa minua suuresti", vastasin minä; "ja saammehan me perustaa
täällä oman, pienen maailman itsellemme. Ne, jotka todella rakastavat
meitä, ja joita me rakastamme, tulevat kyllä tännekin luoksemme. Paras
seurusteleminen on mielestäni se, että pidämme kanssakäymistä
ainoastaan niiden harvojen kanssa, joiden seura meitä täydellisesti
miellyttää, ja jotka ovat huvitetut seurastamme."

Täten puhelin minä vaimoni kanssa noina uuden koto-elämämme
ensimmäisinä suloisina päivinä. Keskustelu-aineista ei ollut koskaan
puutetta. Pienimmätkin muutokset kodissamme antoivat syytä pitkiin
keskusteluihin. Ensin ripustimme taulumme yhdellä tavalla ja pidimme
niitä erittäin hyvin asetettuina, mutta äkkiä muuttui mielemme ja sitte
muutimme niitä jälleen. Tauluista puhuessani täytyy minun tunnustaa,
että minäkin tein itseni syypääksi tuollaiseen hulluuteen, joita
onnelliset avio-miehet väliin tekevät. Minä ostin kaikki ne taulut,
jotka ennen olivat kaunistaneet Evan pientä kamaria. Seikka oli se,
että herra van Arsdel'in onnettomuus herätti suurta osan-ottavaisuutta,
ja muuan velkojista, jonka kanssa olin ennestään tuttu, laittoi niin,
että nämät taulut myytiin niin halvasta hinnasta, että minä voin ostaa
ne. Ne olivat alituisena, suurena ilon lähteenä sekä vaimolleni että
minulle. Kumminkin neljä kertaa, neljänä eri päivänä, otin ne alas
seinältä ja ripustin ne taas uudestaan, ennenkuin löysimme niille aivan
mieluisan paikan.



KAHDESKUUDETTA LUKU.

Valmistukset pitoihimme.


"Kuules Harryseni", sanoi vaimoni sen päivän aamuna, jolloin pitomme
olivat pidettävät, "vielä puuttuu meiltä jotakin".

"Mitäpä sitte, armas ruhtinattareni?"

"Näetsen, vaikk'et sinä enkä minäkään pidä lukua viinistä, eikä meillä
ole varaa sitä joka päivä asettaa pöydällemme, täytyy meillä kuitenkin
juhlallisissa tilaisuuksissa olla viiniäkin tarjottavana, jotta saamme
tuoda kauniit pullomme ja pikarimme pöydälle. Etkö siis tahdo olla hyvä
ja mennä ostamaan pari pulloa viiniä?"

Oitis muistui mieleeni Bolton ja tuo onnetoin vaikutus, jonka viini
Hesterman'in päivällisissä hänessä teki. Minä päätin sentähden, ett'ei
pöydällämme saisi löytyä pisaraakaan viiniä, mutta miten voisin
selittää syyn siihen, julkaisematta Bolton'in salaisuutta! Koko
vastainen seurusteleminen Bolton'in kanssa oli asetettava sen mukaan,
mitä tunsin hänen kiusauksistaan ja entisistä kamppailuksistaan. Mutta
nyt, niinkuin vastakin, täytyi vaimoni täydellisesti käsittää, miksi
tein niinkuin tunsin täytyväni tehdä. Emmehän, Eva ja minä, enää olleet
kaksi vaan yksi, ja olihan sentähden velvollisuuteni rajattomasti
uskoutua hänelle, sellaisissa tapauksissa, jolloin käytökseni oli
ristiriidassa hänen tahtonsa ja toiveittensa kanssa.

"Eva, lempi-lintuseni", sanoin minä sentähden, "muistathan, että kerran
juttelin sinulle, että joku salaisuus eroittaa Bolton'in ja Karolinan
toisistaan?"

"Muistan", vastasi hän hämmästyneenä, "mutta mitä yhteyttä sillä voisi
olla meidän viinimme kanssa?

"Enemmän kuin luuletkaan", vastasin minä, mennen kirjoituspöytäni luo,
josta otin Bolton'in kirjeen ja annoin sen Evan käteen. "Lue tämä
kirje, ystäväiseni, ja sano sitte miten teemme".

Hän otti kirjeen ja alkoi lukea sitä naisellisella uteliaisuudella;
minä menin ulos huoneesta. Hetken kuluttua tuli hän luokseni, laski
kätensä olalleni ja lausui:

"Rakas Harry, minä tahdon auttaa sinua, minkä voin. Hänen salaisuutensa
on oleva pyhä minullekin ja minä tahdon valmistaa hänelle varman
valkaman luonamme, niin että hän pelvotta voipi pitää kotoamme omana
kotonansa!"

"Sinä olet enkeli, Eva".

"Täytyy tunnustaani, että minäkin välin pelkään tarjota viiniä
joillekuille nuorille miehille, joiden pitäisi pysyä siitä erillä,
mutta en ole koskaan ajatellutkaan, ett'en uskaltaisi tarjota sitä niin
vakavalle ja kunnon miehelle kuin Bolton on".

"Emme saata koskaan tietää kelle se on vahingollista. Se riippuu
ihmisien sairaasta, heikosta hermostosta, joka voi olla syntyperäistä,
ja jota on yhtä vaikea selvittää, kuin taipumus hulluuteen tahi
kaatuvaiseen tautiin".

"Enpä olisi koskaan voinut suoda itselleni vikaani anteeksi, jos olisin
asettanut viiniä pöydällemme".

"Seuraus siitä olisikin ollut, ett'ei Bolton olisi koskaan enää syönyt
päivällistä luonamme", sanoin minä, "sillä hän on päättänyt välttää
kaikkia seuroja, joissa tämä kiusaus on hänelle tarjona".

"Me emme tarvitse viiniä, emmekä hankikkaan sitä. Mary keittää vallan
oivallista kahvia ja se on paljon parempaa, kuin viini. Se asia siis on
päätetty ja olenpa oikein iloinen, Harry, ettäs ilmaisit miten asian
laita oikein on. Minä ihmettelen Bolton'ia suuresti. Tuossa hänen
kamppailuksessaan on jotakin surullista ja samalla jaloa".

"Moni mies, joka lankeaa tuon kiusauksen uhriksi, saapi kuitenkin kokea
enemmän itsensä-kieltämistä, kuin kukaan aavistaakaan".

"Mutta minä en tiedä itseni-kieltämisestä mitään ja teen yleensä juuri
mitä sydämeni käskee minut tekemään", lausui Eva.

"Sydämesi käskee sinua aina tekemään sitä, joka on oikeaa, hyvää ja
jaloa", sanoin minä.

"Luulenpa kuitenkin", lisäsi Eva vakavasti, "että minun
itseni-kieltämys on siinä, ett'en tee mitä ihmiset tahtovat minua
tekemään, sillä mielelläni tahtoisin olla kunkin ihmisen mielen mukaan,
ja olipa melkein kuin tarve aina miellyttää äitiäni ja Maria-tätiä..."

"Ja olit sentähden vähällä mennä naimisiin miehen kanssa, jota et
lempinyt, ainoastaan tehdäksesi ihmisten mielen mukaan".

"Niin, ell'et sinä olisi pelastanut minua", vastasi hän nauraen.
"Mutta, Harry, minä tahdon kuitenkin saada jotakin omituisempaa
päivällispitoihimme, minä tahdon tehdä jonkun pienen kujeen,
ymmärräthän. Kun emme saa viiniä, niin osta kauniimpia viini-rypäleitä
ja hedelmiä, kuin löydät -- minä valmistan pienen hedelmävadin keskelle
pöytää".

"Rakas ystäväni, minä tuon sinulle niin paljon rypäleitä ja hedelmiä,
kuin vaan voit toivoa".

"Pieni naapurini, Ruth, lähetti minulle tämän astian omena-hyytelöä.
Näetsen, eilen puhuin hänen kanssansa omena-hyytelön keittämisestä,
jossa minä olen aivan vasta-alkavainen, mutta hän on oikea taiteilija.
Katsos vaan tätä, kuinka aurinko kuultaa sen läpi! Ja, arvaas, tuo
hyväsydäminen vaimo lähetti minulle puolen tusinaa tällaisia
omena-hyytelöllä täytetyitä astioita!"

"Hän on täydellinen pyhimys!" huudahdin minä.

"Ja minä saan kaikki kukat hänen kukka-tarhastaan. Hän sanoo, että
halla ne hävittää parin päivän kuluttua, ell'en minä poimi pois
niitä. Ensi suvena täytyy meidän, Harry, ottaa oppia häneltä pienen
kukka-tarhamme hoitamisessa. Enpä ole nähnyt kenenkään voivan niin
vähällä maa-tilkalla kasvattaa niin paljon kukkia".

"Hän varmaankin mielellään opettaa meitä", sanoin minä.

"Kas niin, ystäväni, muista nyt, että tulet kotiin kello viisi.
Tahtoisin mielelläni, että heittäisit silmäyksen ruokapöydälle,
ennenkuin ystävämme tulevat, nähdäksesi olenko saanut sen niin somaksi
ja miellyttäväksi, kuin se voi olla".

"Saavatko vieraamme kulkea juhla-kulussa läpi kaikkien huoneiden,
nähdäkseen sinisen huoneen, punaisen huoneen, vieras-huoneen ja kaikki
muut?"

"Niin, tahdon, että he näkevät kuinka somat ja miellyttävät huoneemme
ovat. Mutta mene nyt, Harry, ja tule aikaisin kotiin!"



KOLMASKUUDETTA LUKU.

Ensimmäiset pidot kodissamme.


Vaimoni oli kaunistanut kaikki huoneet kukilla, joita pieni,
hyväsydäminen naapurimme oli lahjoittanut meille. Minä palasin kotiin
tuntia aikaisemmin kuin määrä olikaan, sillä arvelin, että vaimoni ehkä
tarvitsisi jotakin vielä.

"Harry", sanoi vaimoni, tullen kiiruusti vastahani, kasvot aivan
punaisina puuhasta, "nytpä luulen huoneemme olevan likimmittäin
täydessä asussaan. Asetupa tuohon oven luokse, että näet, miltä näyttää
kun ensin astuu sisään. Huomaatko, että olen asettanut ainoastaan
krassia noihin pronsi-vaaseihin, sillä nuot vehreät lehdet näyttävät
vielä vehreimmiltä tummaa pronsia vastaan. Valkoisia neilikoita olen
asettanut tuohon, vastakohdaksi punaisille kartiineille. Mutta
tule nyt ruoka-huoneesen pöytää katsomaan! Mitäs pidät tuosta
pöydän-koristeesta, jonka olen valmistanut rypäleistä ja hedelmistä?
eikö se ole viehättävä?"

Minä suutelin häntä ja vakuutin, että se oli hyvin viehättävä, mutta
sanoin hänen itsensä olevan vielä viehättävämmän; sanoin, että hän on
pieni lumooja, keijukainen, enkeli ja mitä kaikkea lienen sanonutkaan.

Nyt saapui Alice, puettuna juurikuin valloitusta varten, ja kaunis hän
olikin kuin ruusun nuppu. Kun kello löi kuusi ja vieraittemme askeleet
kuuluivat rappusista, sytytimme tulen pesään. Kuinka ihastuneita emmekö
olleet, kun tuo liekki omassa uunissamme leimuten valaisi huonetta,
heittäen punertavan valonsa tauluille ja seinille, muodostaen niille
haaveellisia valoja ja varjoja! Vaimoni oli nähtävästi hyvin
tyytyväinen ja Jim vakuutti, että huoneemme näyttivät niin lämpöisiltä,
että luulisi niiden voivan herättää vaikka kuolleenkin eloon. Bolton
istui, niinkuin sopikin, suuressa, pehmeässä nojatuolissa, jonka
sanoimme olevan varta vasten ostetun hänen tähtensä, ja nurkkaa, jossa
hän istui, päätettiin täst'edes kutsua Bolton'in nurkaksi.

"Katsokaas tässä", sanoi hän juhlallisesti, vakavasti, ja nähtävästi
suurella tyytyväisyydellä, "tässä on minun pieni apuni teidän
talouteenne"; ja tämän sanoessaan veti hän laajoista nuttunsa taskuista
kaksi somaa kissanpoikaa, jotka hän asetti matolle uunin eteen. "Katsos
tässä, Harry, tässä saat kaksi baletti-tanssijaa, jotka ilmaiseksi
tanssivat koska tahansa."

"No, voi katsos noita pieniä velhoja, kuinka somia ne ovat", huusivat
vaimoni ja Alice, kiiruhtaen kissanpoikia hyväilemään.

Samalla vakavuudella otti Bolton nyt taskustansa kaksi pitkää rihmaa,
joihin kumpaiseenkin oli korkki kiinitetty ja pani ne riippumaan; mutta
nytkös tanssi alkoi, jota me kaikki katselimme suurella mieli-halulla.
Me ihmettelimme näiden pienien taiteilijain omituisia hyppyjä ja
miellyttäviä pyörähdyksiä, kunnes ilmoitettiin, että päivällinen oli
valmis.

"Harry", sanoi vaimoni, "meidän täytyy panna nämät kissan pojat piiloon
päivällisen ajaksi, sillä jos meidän pieni piika-tyttömme näkee ne nyt
ennen päivällistä, niin hän ei voi muuta ajatella, eikä muistakaan
palvella meitä pöydässä."

Harvoin lienee päivällis-ateriaa syöty niin iloisina ja onnellisina,
kuin me nyt teimme, ja syynä siihen oli varmaankin se, että olimme
kaikki kuin kotonamme ainakin. Koti oli _meidän_ ja päivällinen oli
_meidän_, me olimme kaikki niinkuin samaan perheesen kuuluvat. Kukin
sai osan kiitoksista, joita tässä runsain määrin jaeltiin. Mary'a
kiiteltiin ruoista ja Bolton'ia ylistettiin pilviin saakka
keitto-arinamme oivallisuudesta, ja Jim, Alice ja vaimoni ylistelivät
toisiansa ruoka-huoneen somasta ulkomuodosta. Oikein kauhistuimme, kun
muistelimme noita vanhoja tapettia ja kehuimme taiteilijoitamme, jotka
niin vähästä saivat näin kaunista kokoon. Huomautettiin mikä suuri
vaikeus oli tapettien kokoon panemisessa, jolloin Alice ja Jim
veitikkamaisesti muistuttivat toisiaan hauskoista erityiskohdista tätä
työtä tehdessä. Päivällistä syötyämme, joimme varsin oivallista kahvia,
ja palasimme sitte vierashuoneesen yhtä iloisina, kuin jos olisimme
juoneet hienoimpia viinejä. Nyt olivat kissanpojatkin jo perehtyneitä
ja tekivät niin somia, naurettavia hyppyjä, että katsojain täytyi
ilmoittaa niin suurta mieltymystä, että se olisi imarrellut suuria
taiteilijoitakin. Alice lupasi kutsua niitä Toglioni'ksi ja Pepita'ksi,
ja sitoi niiden kaulalle punaisen ja sinisen nauhan, joita ne oitis
rupesivat repimään ja raastamaan irti. Hiljainen vinkuminen kuului nyt
porstuasta; Eva aukaisi oven ja siellä istui Stumpy, alakuloisena ja
kärsivällisen näköisenä.

"No, katsos Stumpy-parkaakin", sanoi hän.

"Älkää olka sitä huomaavinannekaan", lausui Bolton. "Minä olen käskenyt
sitä istumaan hiljaa siellä ulkona matolla. Se on kyllä tyytyväinen kun
se tietää, että minä olen täällä sisällä."

"Mutta koira-parka", virkki Eva, "se näyttää pyrkivän sisään."

"Sillä on kyllä hyvä olla siellä ulkonakin", sanoi Bolton hieman ujona.
"Tyhmäpä olin, kun otin sen mukaani, mutta sillä on niin ikävä, kun
minä lähden kotoa ja jätän sen yksin."

"Totta sen täytyy päästä sisään", lisäsi Eva. "Tule sisään vanha,
uskollinen, nukkavieru lemmikki", sanoi hän, "tänä iltana kun vietämme
ensimmäisiä pitoja omassa kodissamme, ei pidä edes koirankaan olla
tyytymättömän, senkin täytyy ottaa osaa iloomme."

Stumpy laskettiin sisään, ja asettui Bolton'in viereen nurkkaan, jossa
se istui niin onnellisen ja tyytyväisen näköisenä kuin koira voipi
olla.

Ja nyt, kun kaikki näyttelijämme ovat näyttämölle astuneet, ja
loppu-näytös on valmis; kun istumme ko'ottuna koti-lieden ympärille ja
kun luonamme ovat nuot eläin-paratkin, jotka iloitsevat onnestamme, on
sopiva hetki antaa esiripun langeta ja tehdä lopun kertomuksesta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.