Title: Novelleja I
Author: Suomalainen, Samuli, 1850-1907
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Novelleja I" ***


NOVELLEJA I

Kirj.

Samuli S.


K. E. Holm, Helsinki, 1876.



SISÄLLYS:

Näytelmä
Kaks kertaa kaks
"Tallellahan on!"
Kesäinen tarina
Kesäkylvyiltä
Hallayönä



NÄYTELMÄ.


-- "Mutta, _Michel_, milloinka sinä viimeinkin suostut viettämään
tyttäremme kihlajaisia? Kohta on koko vuosi kulunut siitä kuin paroni
Alfons pyysi Beatricen kättä ja sai lupauksen häneltä sekä meiltä.
Mutta miks'ei voi asiaa loppuun ajaa?" Näin puhui Rauhalinnan vanha
kreivinna miehellensä. Rauhalinnan vanhalle kreiville, aina kun he
illallisen syötyänsä olivat istahtuneet kamiinin eteen tai kesällä
kuistille. Ja Rauhalinnan vanha kreivi napsautti nuuskarasiaansa ja
vastasi:

-- "Kärsimystä, kärsimystä! Olenhan sanonut, että valmistan
odottamatonta huvitusta, surpriisia!"

-- "Mutta olisihan jo parhainkin surpriisi ennättänyt tulla vuodessa
valmiiksi. Ihmiset rupeavat jo puhelemaan yhtä ja toista, sillä kaikki
tietävät kumminkin heidän antaneen lupaukset toisillensa."

-- "Kärsimystä! Puhukoot nyt mitä hyvänsä; toista he sitten sanovat,
kun saavat osansa tuosta surpriisista." Ja hyvin salaperäisenä nuuskasi
kreivi uudelleen ja lisäsi:

-- "Kärsimystä, kärsimystä vaan!... Mutta nyt on aika, _mon ange_,
sinun mennä levolle, ja minua odottaa työ?"

-- "Mikä työ?"

Kreivi lähestyi rouvaansa, koetti tehdä kasvonsa veitikkamaisiksi,
napsautti sormillaan ja sanoi:

-- "Surpriisi!" Ja sitten hän nauroi, niin että peruukki oli päästä
pudota.

-- "Hyvää yötä, _Amelie_" sanoi hän sitten ja läksi työkammioonsa,
mutta ovella hän vielä seisahti, kääntyi ympärinsä ja heittäen
rouvallensa mitä makeimman heittosuukon, virkkoi:

-- "Kärsimystä!"

Ja salista kuului vielä selvään, kuinka kreivi pois mennessään
naurahteli.

Mutta kreivinna astui pahoilla mielin tyttärensä lepokammioon.

-- "No, _maman_, onko mitä uutta?"

-- "Ei muuta kuin 'kärsimystä ja surpriisia' vaan."

-- "_Fi donc_, kuinka pappa on" -- neiti yritti sanoa: paha, mutta hän
oli liian nöyrä lapsi, joka ainoastaan ajatteli niin, mutt'ei koskaan
sanonut pahaa isästään, sen vuoksi hän sanoi: "kummallinen."

-- "Hän on tosiaankin" -- kreivinna yritti sanoa: vanhuuden höperö,
mutta hän oli liian nöyrä aviopuoliso, joka ainoastaan ajatteli niin,
mutt'ei koskaan sanonut pahaa miehestänsä; sen vuoksi hänkin sanoi:
"kummallinen."

Ja kummallinenhan olikin Rauhalinnan vanha kreivi. Hän oli ylhäistä
sukua ja oli nainut ylhäisestä suvusta, ja tuon ylhäisen rakkauden
pantiksi oli heille syntynyt lapsi, jo ennen mainittu Beata, niinkuin
hän kasteessa nimitettiin, vaikka mamma aina sanoi lastansa
kauniimmalla nimellä: Beatrice. Tätä lastansa kreivi rakasti suuresti;
-- siinä ei mitään kummallista. Paljon hän rakasti vanhoilla päivillään
vanhaa rouvaansakin, -- eikä siinäkään mitään niin kummallista ole.
Mutta kummallinen hän oli sittenkin rakkaudessaan, sillä hän rakasti
lastaan liian lapsellisella tavalla, niinkuin kohta saamme kuulla.

Beatrice ei ollut kaunis, sillä hän oli isäänsä, ja isä oli niitä
ihmisiä, joita luodessaan luonto ei ole käyttänyt kaikista hienoimpia
työkaluja. Beatrice ei ollut kaunis, mutta oli kumminkin rikkaan
kreivin tytär, -- ja se on paha asianhaarain yhdistys. Hän oli tullut
jo siihen ikään, jolloin tyttönen ei enää tyydy nukkeihinsa, jolloin
kultainenkin koti tuntuu ahtaalta, jolloin hän, sanalla sanoen, toivoo
itsellensä kumppalia ilossa ja surussa, myötä- ja vastoin-käymisessä.
Mutta vähänpä oli toivoa elonkumppalin saamisesta, sillä, niinkuin
sanoin, Beata ei ollut kaunis ja kumminkin ylhäistä sukua. Oman pitäjän
ja ulkopitäjäinkin nuoret aateliset olivat kaikki esteellisesti
sivistyneitä. Jokainen heistä arveli itseksensä tällä tavalla: "Jos nyt
naisin jonkun, joka ei ole kaunis, niinkuin esimerkiksi Beatan, niin
mitenkäs kävisi? Ensimmäisenä iltana, kun astuisin rouvani kanssa
saloniin, nostaisivat kaikki lorgnettinsa meihin päin ja sanoisivat:
nuorella paronilla ei ole makua. Ja semmoista ei kunnon aatelismies voi
sietää." Niin he arvelivat, nuoret aateliset, sillä he olivat, niinkuin
minä jo sanoin, esteellisesti sivistyneitä miehiä. Siitäpä syystä ja
ainoastaan siitä Beata neitona eli, neitona vanheni. Mutta jospa nyt
neiti Beata olikin ulkomuodoltaan vähän epä-esteetillinen; jospa hänen
nivuksensa olivatkin punertavia (mamma sanoi niitä kultakutreiksi);
jospa hänen nenänsä muoto ei ollutkaan mikään laina maailman
kultuurikansoilta, vaan oli umpisuomalaisesti kippura; jospa hänen
suunsa olikin semmoinen, että hän harvoin uskalsi nauraa; jospa silmät
olivatkin taivas tiesi minkä väriset ja sitä paitsi peräti pienet;
jospa hän käyttikin sormikkaita n:o 7 3/4; -- niin eikö hänellä ollut
muita suloja, esimerkiksi sielun ja varsinkin varallisuuden? --
Herrainen aika! Oli kyllä paljonkin! Ja niillä argumenteilla kreivinna
koettikin kaikin mokomin saada aatelisnuorukaisten esteetillisiä
perusteita kumotuiksi, jos ei muuta, niin ainakin _hänen_ tyttärensä,
tuon kultakutrisen Beatricen, suhteen. Kreivinnalla, niinkuin
täysikasvuisten neitosten mammoilla aina, oli näet hartaimpana toivona,
saada hypittää polvillansa pieniä enkeleitä heidän lapsensa lapsen
haamussa. Ja tuossa todistustavassaan käyttihe kreivinna hyvin
hienosti. Kun oli vieraita heillä, ja puhe kääntyi joskus soittoon,
silloin kreivinna huokasi:

-- "Niin, mutta ei mikään ole niin kaunista kuin Mozartin Hugenotit."

-- "Ei, _maman_", oikaisi Beata. "Hugenotit on Meyerbeerin."

-- "Niin vainenkin; minä aina sekoitan Mozartin ja Meyerbeerin, sillä
minä ihailen heitä yhtä paljon kumpaakin: heillä on niin paljon
yhtäläisyyttä. Soitithan eilen meille Hugenotteja ja minä oikein
itkin."

Ja sitten kohteliaisudesta vieraat pyysivät Beataa heidänkin
tunteitansa liikuttamaan.

Ja Beata soitti ja soitti oikein hyvin. Tahtoisinpa nähdä mitenkä
pienikätiset neitoset ottavat allegrossa useampia oktaaveja peräkkäin;
Beatalta se sitä vastoin sujui aivan hyvin: ilmankos hänellä täytyikin
olla sormikkaissa n:o 7 3/4!

Kaikki olivat ihastuneet Meyerbeerin kappaleesta, ja vihdoin pyydettiin
kreivinnatakin soittamaan jotain, esim. Mozartilta.

-- "Ah, _messieurs_ ja _mesdames_", sanoi kreivinna ja loi silmänsä
maahan kuin seitsentoistavuotias tyttö, "minä olen jo unohtanut niin
paljon, minulla on näinä viime vuosina ollut paljon puuhaa, niin ettei
ole ollut aikaa soiton harjoittamiseen."

Tosiaankin kreivinnalla oli niin paljon toimitusta, ett'ei hän joutanut
soittamaan, ja kun hän joskus istahti pianon ääreen, silloin hän ei
muistanut muuta kuin "Ukko Noak" ja "Kukkuu, kukkuu," ja nekin soitti
hän yhdellä sormella.

Tuon tuostakin kreivinna kutsui mammoja katsomaan niitä sametti- ja
silkkikankaita, kulta- ja hopeakaluja, joita Beatrice taas oli saanut
isältään lahjaksi syntymäpäivänänsä. Ja mammat ihailivat ja ylistelivät
ja kotia tultuaan kertoivat rakkaille pojillensa niistä ihanuuksista;
mutta aatelisten nuorukaisten esteetilliset perusteet eivät
horjahtaneet. Sulhasta ei kuulunut, ja Beata oli jo kahdeksankolmatta
vanha. Epätoivo oli jo täyttää Rauhalinnan vanhan kreivin, vanhan
kreivinnan ja vanhaksi tulevan neiti Beatan.

Tulipa viimein pitäjään apulaiseksi nuori, vasta Porvoosta päässyt,
pappismies. Hänen ulkonäköänsä minun ei tarvitse erittäin ruveta
kuvaamaan. Hän oli aivan sennäköinen kuin nuoret apulaispapit
tavallisesti ovat: kalpeat kasvot, sileäksi kammattu vaalea tukka,
silmälasit, musta nuttu, valkea huivi ja musta huopahattu. Hän rupesi
käymään Rauhalinnassa, ja mitä useammin hän siellä kävi, sitä useammin
hän katseli Beataa. Kotiin tultuaan pastori laski kätensä sydämmelleen
ja kysäsi: "olenko rakastunut?" Mutta sydän ei vielä sykähtänyt mitään
vastaukseksi. Kerran -- vuosi oli jo kulunut -- oli hän ollut
Rauhalinnassa, jossa Beata jälleen oli soitellut Meyerbeerin
Hugenotteja ja ollut hänen mielestään tavattoman lempeä. Kun nuori
pastori nyt kotia tultuaan tapansa mukaan laski kätensä sydämelleen ja
oikein hartaasti kysäsi: "olenko rakastunut?" -- niin jopa sykähti
sydän, ja sitten se sykähti toisen kerran ja sitten vielä ja sitten ei
sykkinästä loppua tullutkaan: nuori sielunpaimen oli rakastunut
kultakutriseen Beatriceen. Nuori pappismies, niinkuin näkyy, ei ollut
mikään esteetillisesti sivistynyt mies.

Siitä pitäin kävi hän hyvin usein Rauhalinnassa, jossa vieraanvaraisuus
oli sanomattoman suuri, niinkuin Suomessa tapana on ollut maailman
alusta. Hän puheli Beatalle paljon kaunista ja käänsi aina puhettansa
rakkauteen. Beata tuon huomattuaan loi aina silmänsä neitsyeellisessä
kainoudessa maahan ja sanoi:

-- "No, mutta herra pastori!"

Ja herra pastori riemuitsi ja neiti Beata riemuitsi myöskin. Hän oli
tosin toivonut itselleen ensin kreivi Albrechtia, sitten vapaherra
Fritziä, sitten aatelismies Ruprechtia, mutta kun nämä toiveet eivät
olleet toteutuneet, niin rupesi hän huomaamaan nuoren papin olennossa
paljon hyvää, ja pastorinrouvan elämä alkoi haamoittaa hänen silmissään
varsin viehättävältä, ja kun hän sitten noin sattumalta muisti
täyttävänsä pian 30 vuotta, niin nuori pastori näytti vielä paremmalta
ja pastorinrouvana-olo vielä viehättävämmältä.

Kreivinna huomasi pian heidän sydämmiensä tilan, ja ken voi semmoista
tarkemmin huomata kuin mamma, joka toivoo saada polvillansa hypittää
pieniä enkeleitä lapsensa lapsen haamussa? Hän oli kyllä ensin hänkin
toivonut aatelisia syitä enkelihypitykseen, mutta nytpä huomasi hurskas
kreivinna, että sanan julistajalla ja enkelillä on hyvin paljon
likeistä yhteyttä. Senvuoksi hän nyt kaikin mokomin halusi, että
pastori ja kultakutrinen Beatrice mitä pikemmin astuisivat alttarin
eteen ja sitten -- Herra siunatkoon niitä pieniä enkeleitä!

Viikon perästä pastori tuli jälleen. Kaunis oli syksyinen ilta, tähdet
tuikkivat taivaalla, ja pastori istahti Beatan kanssa jasmiini-majaan.
Pastori nosti viimein kätensä ylös ja lausui:

-- "Neiti Beata!"

-- "Herra pastori!"

-- "Minä katselen noita tähtiä."

-- "Ja minä katselen myös."

-- "Ja minä ajattelen, miks'ei minun nimeni ole Beatus."

-- "Miksi niin? Teidän nimenne on Moses, ja se on hyvin kaunis," sanoi
neiti.

-- "Kiitos! Mutta Beatus merkitsee: autuas. Minä tahtoisin olla
autuas!"

-- "Kuinka ihana ajatus!"

-- "Niin! Ja Beata merkitsee myös: autuas. Ja silloin taivaan tähdet
näkisivät tässä kaksi autuasta ihmistä."

-- "Voiko autuaita olla maan päällä?"

-- "Voi kyllä, kun rakkaus heidän sydämmensä sitoo."

-- "No, mutta herra pastori!"

-- "Niin, neiti; autuuden esimakua tunnen aina, kun olen
läheisyydessänne, ja autuas olisinkin, jos -- --"

-- "Jos!?"

-- "Jos teidän sydämmessänne olisi samoja tunteita minua kohtaan kuin
minun sydän parassani on teitä kohtaan, neiti Beata."

Neiti ei vastannut, hän vain nypli hyppysillään kukkasta kädessään, ja
nyt vasta hänen mielessään oikein ihanalta näyttikin tulevaisuus papin
rouvana.

-- "Beata, sinä et vastaa!" kuiskasi pastori kotvasen kuluttua ja otti
neitoa kädestä.

-- "Beatus! Mitä vastaisin enää?" kuiskasi neiti, ottamatta kättään
pois.

-- "Minä uskallan siis toivoa, että taivaan tähdet näkevät tällä
hetkellä -- -- --"

-- "Kaksi autuasta!"

-- "Amen!" sanoi eräs ääni heidän takanaan. Sen sanoi Rauhalinnan vanha
kreivinna, joka aivan sattumalta oli lähestynyt jasmiini-majaa ja aivan
sattumalta kuullut heidän puheensa.

Ja sinä hetkenä kaksi autuasta olentoa vannoivat toisillensa ikuisen
rakkauden, ja sitä olivat todistamassa Rauhalinnan vanha kreivinna ja
taivaan kirkkaat tähdet.

Niin, rakkaus oli tunnustettu molemmin puolin ja vahvistettu kreivinnan
"amen" sanalla, mutta "pamaus" puuttui vielä; se piti saataman
Rauhalinnan vanhalta kreiviltä, ja -- sitä pamausta!

-- "Ei, ei, ja tuhat kertaa ei," sanoi vanha kreivi, kuultuaan
rouvaltaan koko asian. "Min'en salli mitään _mesalliance'a_, minä."

-- "Mutta pastorihan on oikein hyvä mies. Hän on nuori, hän on
sivistynyt, hän on oppinut, hän on..." ja nyt luetteli kreivinna
semmoisen rekisterin pastorin hyvistä avuista, että itse pastorikin
olisi ihmetellyt,

-- "Mutta vaikka hän olisi vielä enempi ja vielä sitäkin enempi, niin
hän on pappi ja torpan poika, _Mon Dieu_, kun ajattelen, mitä
sanoisivat sukulaisemme!"

-- "Mutta, _Michel_, muista toki, että Beatrice, näin meidän kesken
sanoen, on," -- kreivinna katsahti ympärilleen, eikö muka kuka
kuuntelisi -- "kohta 30 vuotta vanha."

-- "Vaikka 90!" kiljasi kreivi. "Minä vaan en salli, että tyttärestäni
tulisi nunna."

-- "Nunna!?"

-- "Niin, nunna jonkun pastorin kanssa."

-- "No mutta, _Michel_! Mieheensä kiinni-sidottu vaimo ja nunna: --
mikä eroitus!"

-- "_Amelie_, sinä saatat kärsimykseni katkeamaan! Viimeinen sanani on:
tuosta liitosta ei tule mitään." Ja kreivi raapasi päätään oikein
vihoissaan, niin että peruukki siirtyi toiselle korvalle. Oikein
aviollisella rakkaudella kreivinna korjasi sen entiselle asemalle ja
sanoi:

-- "Minä jätän siis lapsemme onnen sinun käteesi. Pastori tulee
piakkoin itse puhumaan asiasta, Mieti tarkoin, mitä teet," Kreivinna
meni.

Kohta senjälkeen ilmoitti palvelija kreiville pastorin tuloa.

-- "Pyydä sisään," käski kreivi.

Ja sisään astui pastori, kasvot entistä vaaleampina, ja luultavasti
siitä syystä näytti nuttukin mustemmalta. Arka hän oli luonnostaankin,
tuo nuori apulainen; kummakos olikaan, että hän, tullessaan pyytämään
ylpeältä kreiviltä hänen tytärtänsä, hieman vavahteli pelosta.

Kreivi pyysi istumaan.

Pastori istui, pyöritellen uutta huopahattuansa, uskaltamatta sanaakaan
virkkaa, ja mitä enemmin hän hattuansa pyöritteli, sitä enemmin
sekaantuivat hänen ajatuksensa; hän ei muistanut kuolemakseenkaan,
millä sanoilla hänen piti alkaman puheensa.

-- "Kuinka voitte, herra pastori?" kysyi viimein kreivi kohteliaasti.

-- "Kiitos! kyllä minä voin hyvin, se tahtoo sanoa minä en voi yhtään
hyvin, se tahtoo sanoa minä voisin oikein hyvin, jos minä voisin..." ja
nyt hän sekaantui taas ja pudotti maahan uuden huopahattunsa.

-- "Olettepa hajamielinen tänään."

-- "Niin, minun ilmoituksessani on sydän, se tahtoo sanoa minun
sydämmessäni on ... ymmärrättehän, herra kreivi?"

-- "Ymmärrän. Se tahtoo sanoa, minä en ymmärrä ollenkaan. Mutta jos
teillä on jotain sanomista, niin olkaa hyvä ja puhukaa rohkeasti vaan,
herra pastori," sanoi kreivi ystävällisesti.

Tämä rohkasi nuoren sielunpaimenen mieltä ja hän alkoi:

-- "Herra kreivi! Paavali sanoo: parempi on..."

-- "Niin, kyllä hän sanoo niin."

-- "Kuinka? Tiedättekö te, mitä Paavali sanoo?"

-- "En tiedä tarkoin, mitä Paavali sanoo, mutta minä arvaan, mitä Moses
tahtoo sanoa Paavalin sanoilla. Kreivinna on puhunut minulle kaikki."

Voi kuinka iloinen oli nyt pastori, kun kuuli tehtävänsä jo tehdyksi!
Tuntui hänestä kuin olisi taakka pudonnut hänen hartioiltaan. Koko
viime yön hän oli viettänyt unetta, ajatellen vaan, mitenkä saisi
asiansa oikein esitellyksi. Ja nyt oli jo kreiville koko asia tunnettu;
kreivinna oli siis käynyt miestänsä ennakolta valmistamassa: tuo hyvä
kreivinna, joka oli todistanut jasmiini-majassa kahden autuaan sielun
rakkauden! Nyt oli pastori rohkea.

Hän nousi ylös ja virkkoi:

-- "Herra kreivi! Te tiedätte siis, että minä rakastan neiti Beataa;
minä halajan häntä aviopuolisokseni ja minä halajan..."

-- "Mutta minä -- suokaa anteeksi -- en halaja," tiuskasi kreivi.

Ja nyt oli pastorin rohkeus jälleen haihtunut, kun hän näin äkki
arvaamatta kuuli tuon sanan; haihtunut oli rohkeus, ja uusi huopahattu
oli jälleen maassa.

-- "Herra kreivi, minä en ymmärrä oikein..."

-- "Vai niin? Ettekö ymmärrä sitä, että isän tahto vaikuttaa asiassa
jotakin ja että minä paneudun vastaan teidän ja Beatan naimista?"

-- "Mutta mistä syystä?" kysäsi pastori ihmetellen, "vaimonhan pitää
luopuman isästä ja äidistä ja mieheen kiinni sidottu oleman!"

-- "Mutta suutarin pitää pysyä lestissänsä."

-- "Jassoo!!" sanoi pastori. Hänellä ei ollut tapana sanoa tuota sanaa,
mutta milloin hän sen sanoi, silloin oli jotain merkillistä tapahtunut.
Hän oli toivonut saada omakseen naisen, jota hän rakasti, hän oli viime
yönä sielunsa silmillä nähnyt kauniin perhekuvan, hän oli nähnyt
provastin hyviä tuloja ja pullean provastinnan ja pulleaposkisia
provastin-alkuja, yhden, kaksi, kolme ja neljäkin ja kukaties kuinka
suuren siunauksen; kreivin ystävällisyys oli vielä enemmin rohaissut
häntä ja -- nyt oli kaikki kumossa. Senvuoksi hän vielä kerran sanoi
hyvin painavasti:

-- "Jassoo!! Nyt ymmärrän syyn kieltoonne. Voikaa hyvin, herra kreivi!"
Ja sen sanottuaan pastori meni, mutta ovelta hän kääntyi takaisin, hän
oli näet unohtanut uuden huopahattunsa lattialle ja ovessa hän vielä
sanoi itsekseen:

-- "Jassoo!!!"

Kuinka kauan pastori lie surrut ensimmäistä rakkauttaan, sitä en tiedä.
Mutta sen vaan tiedän, että hän piakkoin muutettiin toiseen pitäjään --
niinkuin apulaisia tavallisesti muutellaan, luultavasti sentähden, että
he oppisivat tuntemaan Suomenmaata, jonka maantietoa he eivät ole
ennättäneet heprean-kielen tähden lukea sittenkuin koulussa. Sen
myöskin tiedän, että hänellä oli vielä kerran tilaisuus sanoa
jassoo. Uudessa pitäjässä hän nimittäin rakastui -- ja nyt kauniit
lukijattareni oikein kuorissa veisaavat: voi noita miehiä! -- rakastui
erään kauppiaan tyttäreen. Myöntymyksen sai hän kohta neidolta
itseltään. Isän luo mennessään oli hän, nyt jo kokenut mies, hyvin
rohkea ja oli varustanut oikein mahtipontisen puheen. Mutta tuskin oli
hän ennättänyt sanoa vähän sinnepäinkään, niin isä lankesi hänen
kaulaansa ja riemuissaan huudahti: -- "Ottakaa hänet, hyvä pastori,
ottakaa Herran nimeen!"

Ja tämä vastustelemattomuus kummastutti pastoria, näissä asioissa
kokenutta miestä, niin kovin, että hän lausui sangen painavasti:

-- "Jassoo!"

Ja sitten hän nai ja oli onnellinen, ja kaikki entiset unelmat
provastin tuloista, pulleasta provastinnasta, pulleaposkisista
provastin-aluista j.n.e. toteutuivat.

Mutta miten kävi Rauhalinnassa? Beata suri kauan, kun taaskin hänen
toivonsa oli mennyt; kreivinna suri myös, kun enkelit jäivät
hypittämättä, ja kreivi oli pahoillaan, että joku pastori oli ollut
vähällä tulla hänen vävykseen. Mutta aatelista ei kuulunut, ja Beata
oli jo 30 vuotta vanha. Epätoivo rupesi taas valloittamaaan, mutta --
ah! niinkuin taivaasta pudonnut enkeli tuli nyt pitäjään muuan nuori
paroni Alfons, joka oli perinyt huononpäiväisen maatilan täällä. Tämä
Alfons herra oli ollut monta vuotta ulkomailla ja saanut siellä
kaikenlaisia valistuneita käsityksiä kaikenlaisista valistuneista
asioista. Hänen maatilansa oli huono, se piti siis saataman paremmalle
kannalle. Mutta mistä varoja? Luottamusta hänellä ei ollut, tilaan ei
kukaan kiinnikettä olisi ottanut? Tuosta pulasta pelastivat hänet
ulkomailla saamansa valistuneet käsitykset: hän päätti naida. Rikas
morsian kun oli tarjona Rauhalinnassa, teki kreivi itsensä tutuksi
taloon, ja pian sai hän valloitetuiksi kaikkien sydämmet puoleensa,
ensin kreivinnan, sitten kreivin ja sitten Beatan. Hän oli kaunis mies,
osasi puhua niin paljon kaunista ulkomailta, hänellä oli kaunis
barytoni-ääni ja hän soitti Meyerbeerin Hugenottejakin oikein
kauniisti. Entäs hänen käytöksensä? Kreivinna sanoi, että hän on koko
mies täynnä noblessia ja elegansia ja että hän on spirituelli ja --
sanalla sanoen hän oli gentleman. Ja kun he sitten noin illalla
soittivat Beatan kanssa Hugenotteja _à quatre mains_, ja kun paroni
tuon tuostakin loi Beataan katseen täynnä ihastusta, ja kun hänen
sydämmestään pääsi syvä huokaus, silloin kreivinna ja kreivi, istuen
sohvalla, katsahtivat toisiinsa säihkyvin silmin.

-- "Hän on _charmant_," kuiskasi kreivinna.

-- _"Charmant_!" kuiskasi kreivi.

Ja sitten he vielä yhdessä kuiskasivat:

-- "Oikein _charmant_!"

Ja niin tuli kerran kaunis ilta. Tähdet tuikkivat taaskin taivaalla;
paroni ja Beata istuivat jasmiinimajassa kahdenkesken. Ja siinä puheli
paroni kauan aikaa hyvin kauniisti. Viimein hän lausui:

-- "Ihana Beatrice! Usein olen kysynyt itseltäni, miksi elän vielä,
miks'en kuollut etelämaan hekumalliseen ihanuuteen tahi miks'en kuollut
taistellessani Algerian tiikerien kanssa. Miksi säästi minua kohtalo ja
viskasi minut tänne kylmään Pohjolaan? Ja minä olen saanut viimeinkin
vastauksen. Täällä kylmässä Pohjolassa olen löytänyt palavimman
rakkauteni esineen. Neiti" -- ja nyt laskeutui paroni polvillensa --
"minä rakastan teitä, niinkuin koskaan on voinut rakastaa nuorta
aatelisneitoa nuori aatelismies, joka" ... paroni yritti sanoa: joka on
saanut ulkomailla valistusta, mutta niin hän ei kumminkaan sanonut,
vaan jatkoi: "joka, nähtyänsä eteläisen ihanimpia kukkia, on täällä
kylmässä Pohjolassa kumminkin löytänyt kukan, jonka rinnalla eteläisen
ihanuudet kalpenevat, vaalistuvat, raukeavat tyhjään. Neiti, siinä
vilpitön rukoukseni; minä odotan mitä te siihen sanotte."

-- "Amen!" huusi nyt kuin kerran ennenkin eräs ääni heidän takanaan. Se
oli kreivinna, joka taaskin aivan sattumalta oli lähestynyt
jasmiinimajaa ja aivan sattumalta kuullut heidän puheensa.

-- "Amen!" riemuitsi hän, "niin sanoo tyttäreni, minä tiedän sen,
vaikka hänen kainoutensa ei salli sen sanan tulla sydämmestä ulos, ja
'amen' sanon minäkin!"

Ja niin sitten lupasivat sillä hetkellä kaksi autuasta sielua
toisillensa ikuisen rakkauden, ja sitä olivat todistamassa Rauhalinnan
vanha kreivinna ja taivaan kirkkaat tähdet.

Rakastuneet menivät sitten soittamaan Hugenotteja, mutta kreivinna,
onnensa tunteiden ylenpalttisuudessa, riensi kreivin kammioon ja tuskin
oli oven saanut auki, niin jo huudahti:

-- "Michel! Michel!_ Sanothan sinäkin amen!" ja kreivinna lankesi
miehensä kaulaan ja suuteli häntä, mitä ei ollut tehnyt 20:een vuoteen.
Kovin kummastui kreivi, keskeytettynä näin äkkiä. Hän pyykkäsi suutansa
ja oudostuneena kysyi:

-- "Pitääkö minun sanoman amen, ja mihin?"

-- "Mihin? Siihen kauniisen rukoukseen!"

-- "Herran tähden, _Amelie_, mitäs puhutkaan?"

-- "No, voi, voi, kun et sinä ymmärrä! Tiedä sitten, että minä omilla
korvillani kuulin, kuinka kauniisti hän rukoili. Hän sanoi ensin,
kuinka kuumassa etelän maassa on paljon tiikerejä ja jalopeuroja, ja
kuinka siellä kasvoi daadeleja ja palmuja ja muita Afrikan kukkasia ja
kuinka hän sitten oli tullut kylmään Pohjolaan, jossa oli niin lämmin
ja kaikista kauniimpia kukkia ja ... ja ... en minä osaa niin sanoa,
kuinka kauniisti hän rukoili, ja sitten hän kysyi mitä hän siihen sanoo
ja hän sanoi amen ja minä sanoin amen ja sinun pitää myös sanoa amen."

Jo nyt Rauhalinnan vanha kreivi säikähti. Kaksi neljättäkymmentä
ajast'aikaa oli hän elänyt Ameliensa kanssa onnellista avioelämää.
Kreivinna oli aina ollut niin lempeä ja hiljainen. Mutta nyt äkkiä hän
oli läähättäen tullut suutelemaan miestänsä, ja hänen silmänsä paloivat
niin kummallisesti ja tuo sekanainen puhe -- huh! Kreivin mielessä
heräsi hirveä ajatus: olisiko rakas Amelie yht'äkkiä tullut hupsuksi?
Kreivi hyppäsi tuoliltaan, hän vapisi, hänen silmissään musteni; hän
tarttui päähänsä molemmin käsin ja jupisi itsekseen:

-- "Mitäs tämä nyt merkitsee? Tiikerit ja jalopeurat ... Afrikan
kukkaset ... Pohjolan kylmä lämmin ... ja hän rukoili ja hän kysyi ja
hän sanoi amen ja hän sanoi amen ja minun pitää sanoa amen... _Amelie_,
kuinkahan on sinun laitasi taikka kuinkahan on minun laitani, mutta
jompikumpi on meistä hullu."

-- "Ei, ei, me olemme molemmat hulluja ja pelkästä ilosta; ah, jos sinä
vaan olisit kuullut..."

-- "Mutta selitä, hyvä ihminen, mikä sinun on!"

-- "Olenhan jo tuhat kertaa kahden minuutin kuluessa sanonut, että tuo
_charmant_ Alfons on tunnustanut rakkautensa!"

-- "Sinulleko?" ja taas musteni kreivin silmissä.

-- "_Michel_, sinä olet sukkela tän'iltana. Salli minun vielä suudella
sinua! Beatricelle hän sen tunnusti, Beatricelle!"

Nyt ymmärsi kreivi asian.

-- "Huh!" huokasi hän helpommin. "Minä luulin taivas tiesi mitä
tapahtuneeksi."

-- "Sanothan amen?"

-- "Olen valmis antamaan lapseni tuolle kunnon miehelle; mutta hän
tulkoon tekemään formaalisen pyynnön."

Ja huomenna paroni teki sen. Hän pyysi kreiviltä sanomattoman suurta
onnea itsellensä, saada ihanan Beatricen käden, Beatricen, joka oli
hänen sielunsa pyhyys j.n.e. j.n.e.

-- "Herra paroni!" sanoi kreivi juhlallisesti. "Te tahdotte ryöstää
pois minulta vanhain päivieni ilon, ainoan riemun, mun Beatrice
lapseni. Minun pitäisi oikeastaan kysymän teiltä: rakastatteko
vilpittömästi lastani? Mutta minä tunnen teidät kunnon mieheksi ja
senvuoksi en minä sitä kysy."

-- "Hyvä on, kun et kysy," ajatteli paroni, mutta ääneensä sanoi hän:
"Teidän hyvä ajatuksenne minusta on kallis aarre minulle."

Ja he puristivat toistensa kättä, tuleva appi ja tuleva vävy.

Ennenkuin he saliin läksivät, meni kreivi pöydän ääreen ottaakseen
nuuskarasiaansa. Samassa lankesivat hänen silmänsä eräälle kirjalle,
jonka selässä oli kultakirjaimilla: "Molière." Kreivi pysähtyi ja
lienee saanut jonkun äkkinäisen ajatuksen, sillä hän jäi seisomaan
paikalleen, eikä aikaakaan, niin nousi hymy hänen huulillensa, hänen
silmänsä välähtelivät, hän napsautti sormiansa ja lausuen: "tämä on
ihanata!" läksi paronin kanssa saliin.

Siellä hän yhdisti sitten Beatan ja paronin kädet ja piti pienen
puheen. Vanha kreivi oli liikutettu ja hän olisi mielellään lausunut
jotakin jumalista tahi jonkun virren värssyn. Hän kyllä kävi kirkossa,
niinkuin kreiveillä meidän maassa on tapana, mutta nyt niinkuin
ihmeeksi hän ei muistanut muuta kuin: "Maa suur' ja avara, ja kaikk'
sen tavara." Mutta se ei nyt oikein olisi sopinut. Lopuksi kreivi
lausui:

-- "Lapset, te olette nyt kihlatut, mutta teidän kihlauksenne
pidämme kumminkin vielä salassa. Minussa on nimittäin herännyt kaunis
ajatus. Minä tahdon valmistaa teille ja koko pitäjälle surpriisin,
odottamattoman huvituksen. Se vaatii kumminkin aikaa; malttakaa siis
vähän ja luvatkaa, ett'ette puhu kihlauksestanne mitään kellenkään."

Kaikki lupasivat sen.

Parin päivän perästä kumminkin kreivinna uskoi tämän asian
kuiskuttamalla rouva A:lle, vaan ei kellenkään muulle. Parin päivän
perästä kertoi rouva A. sen rouva B:lle, vaan ei kellenkään muulle.
Tämä taas teki samoin rouva C:lle, ja niin kulki asia suurena
salaisuutena rouvalta toiselle, kunnes koko pitäjän aatelinen
rouva-aapelus oli läpikäyty.

Kului viikkoja, kului kuukausi, kaksi, jopa kolmekin, mutta kreivi ei
vieläkään sallinut kihlajaisia viettää. Joka ilta istui hän lukittujen
ovien takana hyvin myöhään saakka; kreivinna ei ollut utelias, mutta
sattumalta hän kumminkin usein hiipi oven taakse ja pilkisti avaimen
reiästä. Mutta kreivi oli, luultavasti myöskin sattumalta, tukkinut sen
puumulilla sisästä päin, niin ett'ei näkynyt mitään. Tuo nyt oli
harmillista! Kreivinna kuunteli, hengitystään pidättäen, mutta ei
kuulunut muuta kuin kynän rapinaa ja paperin kahimisesta. Ja kun
kreivinna joskus illalla käänsi puhetta sinne päin ja tiedusteli
mieheltään asiaa, silloin tämä hyvin salaisena virkkoi:

-- "Kärsimystä! Minä valmistan surpriisiä!"

Vihdoin ruvettiin pitäjässä jo vähitellen epäilemään koko asiasta.
Naurahdeltiin Rauhalinnan "tulevalle surpriisille, josta ei tule
mitään" j.n.e.

Viisi kuukauta oli ummelleen kulunut, niin eräänä aamuna tuli kreivi
aamias-pöytään erinomaisen iloisena. Hän hymyili, hän tervehti
rouvaansa sanomattoman lempeästi, hän suuteli tytärtänsä otsaan ja,
pitäen kultakutrista päätä käsissänsä, sanoi:

-- "Mun oma lapseni! Pian loppuu odottamisen aika, sillä surpriisi,
jota olen valmistanut, on jo..."

-- "Valmis!" riemuitsivat kuorissa mamma ja kultakutrinen Beata.

-- "Puoleksi jo!" sanoi kreivi riemuiten.

-- "Hm!" sanoi kreivinna, ja Beata sanoi myöskin:

-- "Hui!"

-- "Niin, se on puoleksi jo valmiina, ja toivon sen piakkoin saavani
aivan loppuun. Mutta minun on ensin pariksi päiväksi mentävä kaupunkiin
sitä varten. Minä lähden jo tänään. Sylvester seuratkoon minua."

Ja pian läksi kreivi kaupunkiin Sylvesterin kanssa.

Mutta kuka oli tämä Sylvester, jota ei edes karahteerattu millään
kunnianimellä, vaan sanottiin noin vaan yksinkertaisesti: Sylvester?
Hän oli kreivin kamaripalvelija, parran-ajaja, vouti, asiamies,
viinikellarin päällikkö, sanalla sanoen factotumi. Sylvester oli vanha
uskollinen palvelija, ja sen vuoksi kreivi aina otti hänet mukaansa
matkoille, sillä hän osasi aina kaikesta hyvin huolen pitää. Sylvester
oli vanha ukko, noin 60:n iässä, mutta erinomaisen ketterä vielä. Pieni
hän oli kasvultaan, peräti pieni, pienet oli hänellä silmät, pieni oli
pää, pienet kädet ja jalat; ihmiset sanoivat, että hänen älynsäkin on
pieni, mutta se oli vaan pelkkää parjausta. Kaikki oli miehessä pientä,
paitsi nenä, joka oli niin iso ja paksu, ett'en oikein osaa sanoakaan
kuinka iso ja paksu se oli. Kaiken isoutensa ja paksuutensa lisäksi se
vielä oli tumman punainen. Ihmiset sanoivat sen tulleen punaiseksi
viinan juomisesta, Sylvester kun muka oli kreivin viinikellarin
päällikkö, mutta se oli pelkkää parjausta sekin. Päinvastoin hän piti
oikein tarkan huolen isäntänsä viinistä. Joka päivä hän kävi kellarissa
kumminkin kolme kertaa katsomassa, oliko kaikki niin kuin olla piti.
Mutta ihmeellistä: vaikka hän niin uutteraan siellä kävi, hän ei voinut
estää rottia särkemästä viinipulloja; joka viikko meni niitä rikki pari
kolme kappaletta. Ja oikein sydämmen surulla Sylvester, antaessaan joka
kuukausi tiliä viinikellarista, valitti herrallensa:

-- "Armollinen herra, kaikki on hyvin, mutta rotat ovat taas särkeneet
20 putelia; oikein minua kummastuttaa se rottain voima."

Kreivi ei voinut olla nauramatta tuolle rottain voimalle, jonka hän
hyvin ymmärsi. Mutta mitä huoli rikas kreivi muutamista kymmenistä
puteleista? Kaikessa muussa tiesi hän Sylvesterin olevan oikein
esimerkillisen palvelijan. Leikillään hän kumminkin virkkoi:

-- "Pane sinä pyydyksiä niille hitoille."

-- "Olen pannut, armollinen herra; mutta ne mahtaa olla hirmuisia
rottia, kun eivät käy satimeenkaan, pulloja särkevät vaan, niin että on
oikein kauheata."

Niin uskollinen viininvartija oli Sylvester, mutta mitäs tehdä, kun
kellarissa oli niin pahoja rottia!

Sylvesterin nenä oli tunnettu ympäri koko pitäjän, ei ainoastaan
punaisuuden, vaan myös aivastamisen tähden. Harvoin tosin Sylvester
aivasti, mutta -- herrainen aika sitä aivastusta! Ensin rupesi nenä
juureltansa vähän värähtelemään hienoin värein, ne uudistuivat ja
tiheytyivät; vähitellen mutistui suukin, silmät menivät kiinni ja koko
Sylvester oli niin happamen näköinen kuin etikasta nostettu kurkku.
Tässä asemassa oli hänen naamansa hetkisen, vaan sitten alkoi tuo
jättiläinen ihmisellisten nenäin seassa kohota ylöspäin, verkalleen,
verkalleen, kunnes ei koko pienestä päästä näkynyt muuta kuin tuo
nenällinen jättiläinen. Pieni nykäys vielä, ja sitten kuului räjähdys
hirveä ja sitten semmoinen "peräkaneeti" "haa-ah!" Tämä räjähdys oli
niin kova, että kun kreivinna ensi kerran sen kuuli, niin hän pyörtyi
ja olisi kenties kauankin ollut pyörryksissä, mutta kohta aivasti
Sylvester jälleen ja kreivinna heräsi. Ja heräähän sitä semmoisesta.

Niinkuin sanottu, kreivi läksi kaupunkiin ja otti Sylvesterin mukaansa,
ja Sylvester läksi hänen kanssaan ja otti mukaansa kaikki pienuudet ja
ison nenänsä, joka oli niin tumman punainen ja joka aivasti niin
merkillisen kovaa.

Mitä asiaa oli kreivillä kaupunkiin? Hän oli näet tänä-aamuna tulleista
sanomalehdistä lukenut, että Suomalainen Teateri oli tullut läheiseen
kaupunkiin. Tuon luettuansa oli kreivi lausunut: "Tämä tulee kuin
taivaasta!" ja päättänyt paikalla lähteä matkalle. Kaupungissa hän oli
kaksi päivää ja istui innokkaimpana kuulijana ja innokkaimpana
taputtajana teaterissa. Hän tutustui regissöörin kanssa ja tiedusteli
häneltä tarkoin kaikenlaisia asioita. Kutsuipa hän koko teaterin
jäsenet pulskiin pitoihin ja tilasi teaterin osakkeita 20 kappaletta.

Lopuksi hän vielä pyysi regissöörin luokseen majapaikkaansa ja siellä
he juttelivat milt'ei aamuun asti. Suurimmalla ystävällisyydellä
saattoi kreivi viimein vieraansa pois ja oli niin iloinen, että kun
Sylvester tuli auttamaan häntä riisumassa, taputti kreivi häntä olalle
ja sanoi:

-- "Sinä vanha, uskollinen Sylvester."

-- "Armollinen herra!"

-- "Tähän asti ovat rotat särkeneet viinipulloja..."

-- "Oikein kauheasti."

-- "Eivätkä mene satimees?"

-- "Ei, jos halkeais!"

-- "Särje sinä tästä puolin itse jo ennakolta pari putelia, niin
ehk'eivät rotat enää särje."

-- "Jaa, mutta kenties se auttais!"

-- "Auttaa varmaan." Ja kreivi nauroi oikein sydämmen pohjasta ja
lisäsi:

-- "Sinä vanha, uskollinen Sylvester!"

Kreivillä oli lysti ja Sylvesterillä oli lysti. Mutta kaikkein lystintä
oli regissöörillä. Mikä häntä nauratti? Niin, kukas sen tietää, mikä
niitä herroja naurattaa, ne ovat jo sellaista nauravaa väkeä. Mutta
erinomaisen pilkalliselta vaan hänen naurunsa näytti.

Vaan koittipa viimeinkin merkillinen päivä Rauhalinnan kreivilliseen
taloon. Koko viime yön oli lampun nähty palavan kreivin kammiossa.
Aamulla hän oli kutsuttanut luokseen Sylvesterin ja käskenyt hänen
paikalla mennä kutsumaan paroni Alfonsia.

Alfonsin tultua kutsui kreivi saliin kreivinnan, Beatan, Alfonsin ja
Sylvesterin.

-- "Lapset," lausui hän juhlallisesti, "nyt on surpriisi viimeinkin
valmis." Niin lausui kreivi ja katsahti ylpeällä riemulla läsnäoleviin,
minkä vaikutuksen se muka tekisi heihin.

Kreivinna huokasi:

-- "No viimeinkin!"

Beata sanoi:

-- "Armas _papan_!"

Paroni Alfons ei tiennyt oikein mitä sanoa. Surpriisin odottaminen ei
ollut hänestä tuntunut yhtään ikävältä. Hän oli saanut kreiviltä,
tulevalta apeltaan, runsaasti varoja lainan nimellä, oli pannut
maatilansa hyvään kuntoon ja arveli -- ulkomailla saamainsa
valistuneiden käsitysten mukaan -- sopivaksi, että surpriisi viipyisi
vaikka hyvinkin kauan ja vaikka vielä sitäkin kauemmin. Mutta nyt näkyi
asiasta kumminkin loppu tulevan, sen ilmoitti kreivin sana. Paroni
ajatteli ensin, ett'ei hän sanoisi mitään, mutta kohteliaisuudesta hän
virkkoi, kumartaen:

-- "Mikä onni!"

Sylvester avasi silmänsä suuriksi, niin suuriksi kuin vaan pienuus
salli, ja sanoi hyvin painavasti:

-- "Soo-o!"

Kreivi katseli sanojensa vaikutusta ja varmemmaksi vakuudeksi sanoi
uudestaan:

-- "Niin, nyt on surpriisi valmis!"

Ja sitten hän sanoi sen vielä kerran.

Nyt vasta ryhtyi hän selittämään koko asian. Samana päivänä, jolloin
hän oli suostunut Alfonsin formaaliseen pyyntöön, oli hänessä herännyt
ajatus, viettää ainoan lapsensa, tuon kultakutrisen Beatricen,
kihlajaiset jollakin erinomaisella tavalla. Hän oli huomannut Molière'n
pöydällänsä ja siitä oli hänen mieleensä iskenyt toimittaa _näytelmä_
kihlajaispäiväksi. Ja sitten oli kreivi ruvennut haeskelemaan sopivaa
kappaletta, vaan viimein tullut siihen päätökseen, että hän itse
kirjoittaisi sopivan näytelmän. Hän kun oli sen saanut melkein
valmiiksi, niin oli Suomalainen Teateri tullut läheiseen kaupunkiin.
Sinne piti kreivin mennä saamaan "inspirationia" ja tiedustelemaan
regissööriltä, miten paraiten saisi seuranäytelmän pidetyksi. Ja nyt se
oli -- valmis! Kreivi oli kirjoittanut näytelmän. Määrättynä päivänä
kutsutaan koko pitäjän aatelinen herrasväki pitoihin, joissa heitä
aivan _à propos_ kutsutaan näytelmää katsomaan. Osallisiksi näytelmään
tulevat Beata ja Alfons, kreivi ja kreivinna sekä Sylvester, siis oman
talon väkeä vaan, jott'ei asia ennen aikojaan tulisi tietyksi. Näytelmä
loppuu, niinkuin kaikki näytelmät, rakastuneiden yhtymisellä ja isän
siunauksella, mutta näytelmällisen siunauksen perästä astuu kreivi
esille ja ilmoittaa, että tämä on todellinen kihlaus.

-- "Kuinka ihanata!" sanoi Beata.

-- "Tämä on gigantillinen aate!" huusi Alfons pathos'ella, siten jo
osoittaen, että hänessä oli kyllä näyttelijän kykyä.

-- "_Michel_, sinussa on Meyerbeerin nero!" lausui kreivinna.

Sylvester katsoi myöskin sopivaksi sanoa jotakin; hän lausui
juhlallisesti:

-- "Totisesti, tämä on enempi kuin Meienpeer!"

-- "Vaan, lapset," puuttui taas kreivi puheesen, "aika rientää, meidän
täytyy kiirehtiä saada valmiiksi kaikki viikon kuluessa. Uusi liiteri
tehdään väliaikaiseksi teateriksi."

-- "Jaa," tiesi Sylvester sanoa, "me olemme jo palkanneet paraimmat
timpermannit." Hänellä oli tapana, niinkuin vanhoilla palvelijoilla
aina on, puhuen toimistansa, käyttää "me" sanaa, niinkuin he ja isäntä
olisivat yksi ainoa eroittamaton persoona.

-- "Niin," jatkoi kreivi, "ja Alfons, joka sanoo käyneensä
maalauskoulua Düsseldorff'issa, auttaa meitä maalaamaan dekorationeja.
Eikö niin?"

-- "Mitä kernaimmin!" sanoi Alfons ja koetti muistella, milloin
ihmeeksi ja kummaksi mokoma vale häneltä oli päässyt.

-- "Esiripussa tosin on vaikein asia," sanoi kreivi, "mutta sen teemme
sinisestä kankaasta ja liimaamme siihen kultatähtiä. Sehän on
_superbe_!"

-- "Ja sitä varten toimme me riisin kultapaperia kaupungista," sanoi
Sylvester ja pyyhkäsi nenällistä ihmettänsä.

-- "Mutta roolit, roolit," lausui Alfons: "antakaa kirjoitettaviksi ne,
minä menehdyn halusta saada uudistaa näyttelijätaidettani."

-- "Kuinka? Te olette siis pelanneet?"

-- "Niin, vähäisessä seuranäytelmässä. Meitä oli Milanossa useampia
taideniekkoja ruhtinattaren Braganza Flagellinin luona. Siinä päätimme
pelata seuranäytelmää. Ja se onnistuikin vallan hyvin. Ruhtinatar itse
tuli minua kiittämään; komplimentteja sain myös herttualta della
Cruttacellalta ynnä monelta muulta. Sanoivat minun pelanneen hyvin
luonnollisesti."

-- "Mikä rooli teillä oli?"

-- "Italialaisen bravon elikkä rosvon."

-- "Niinkö!" kiljasi kreivi riemuissaan, "sitten on kaikki
_magnifique_! Teidän tulee nytkin pelata rosvoa."

-- "Ah!" sanoi Sylvester ihastuneena; "se sopii tosiaankin vallan
verrattomasti, koska nuori herra pelaa niin luonnollisesti ryöväriä."

Ylenkatseellisen silmäyksen loi paroni Alfons mokomaan komplimentin
tekijään, ja arveli itseksensä: "vanha höperö."

-- "Minä en ole säästänyt aikaa enkä vaivoja, lapseni," lausui kreivi.
"Roolitkin olen itse kirjoittanut." Ja nyt hän antoi kullekin hänen
roolinsa. Sylvester se kumminkin sai paksuimman pakan.

-- "Jaa, tämäkö minulle?" kysyi hän säikähtyneenä, luullen, että hänen
tulee lukea ulkoa koko tuo paksu kirja.

-- "Niin, sinun tulee olla nimittäin suflööri!" -- Ja nyt selitti
kreivi näytelmän sisällyksen.

Crescentia (Beata) on ihana ruhtinatar, joka rakastaa sanomattomasti
nuorta ruhtinasta Antoniota (Alfons). Mutta Antonio hänen mielestään on
liian hempeä, hänessä ei muka ole sitä keskiajan ritarillisuutta, jota
ruhtinatar usein romaaneissa on ihaillut. Hän tekeytyy tahallansa
kylmäkiskoiseksi sulhastansa kohtaan, herättääkseen vaan hänessä
suurempaa toimeliaisuutta. Kauan kestää sulhanen tätä, vaan viimeinkin
hän arvaa ihanan ruhtinattaren tahdon. Hän selittää asian salaa
morsiamen vanhemmille ja vihkii heidät salaisuuteen. Hän nimittäin
tahtoo kerrassaan poistaa morsiamestansa mokomat oikut. Heidän ja
sulhasen yhteisestä sopimuksesta ilmoittavat vanhemmat eräänä päivänä
morsiamelle sen sanoman, että he, nähtyänsä Antonion leväperäisyyden,
ovat päättäneet antaa hänelle kiellon. Ruhtinatar rukoilee hänen
puolestansa, mutta vanhukset eivät peräydy. Pian sen jälkeen tapaa A.
morsiamensa yksinään. Hänkin on saanut tiedon vanhempain kiellosta ja
nyt hän on aivan toinen ihminen. Nyt hän vasta osoittaa rakkautensa.
Vanhemmat ovat kieltäneet, mutta löytyyhän vielä keino jäljellä --
karata. Epätoivon riivaamana kysy hän, uskaltaisiko morsiamensa seurata
häntä. Haa! Kuinka ihanalta näyttää nyt neidon mielestä hän! Neito
suostuu, vavahtelevin sydämmin, ja ensi yönä he päättävät karata.
Siihen loppuu ensimmäinen näytös.

Seuraavassa näytöksessä ovat ruhtinas ja hänen morsiamensa synkässä
metsässä. Tuuli vinkuu ja ukkonen käy. Morsiamen mielestä tämä on aivan
kuin romaanissa ja hänestä tuntuu ihanalta. Sulhanen sanoo kumminkin
lähtevänsä katsomaan, eikö missään mökkiä näkyisi. Morsian jää
yksiksensä. Häntä rupeaa kauhistuttamaan, sillä A. viipyy kauan.
Viimein kuuluu oksain rapina ja esiin tulee -- hirmuista! --
partasuinen rosvo (sulhanen valevaatteissa.) Nyt vasta neitoselle hätä
käteen! Rosvo on oikein julma. Hän sanoo olevansa suuren rosvojoukon
päällikkö. Hän sanoo mieltyneensä näin kauniisen impeen ja tahtovansa
ottaa hänet aviopuolisokseen. Neito yrittää huutamaan, vaan rosvo
sanoo, että hänen maksaa vaan aivastaa, niin silloin tulee hänen
joukkonsa, ja kuka takaa sitten miten neidon käy? Neito vaikenee, mutta
kun rosvo tahtoo häntä suudella, rupeaa hän epätoivoissaan huutamaan.
Silloin rosvo täyttää uhkauksensa, hän aivastaa, ja samalla astuu esiin
metsästä -- morsiamen vanhemmat; samalla myös rosvo heittää pois
valepukunsa ja seisoo katuvaisen morsiamensa edessä. Nyt lupaa morsian
heittää pois mielestänsä kaikki ritarilliset oikut. Vanhemmat antavat
siunauksensa, ja siihen loppuu toinen näytös.

Mutta nyt ottaa isä (kreivi) rakastavien kädet ja julistaa kokouneelle
yleisölle, että hänellä muka on ilo tosiaankin antaa siunauksensa
paroni Alfonsille ja tyttärellensä Beatalle ja pyytää yleisön lähtemään
jälleen teaterista saliin ja juomaan siellä malja heidän onnekseen.

Semmoinen oli näytelmän sisällys, ja kaikkien mielestä se oli ihana.
Sylvesteriltä oikein silmät vettyivät.

Ja tästä puolin oli Rauhalinnassa puuhaa. Harjoituksia oli useampia
kertoja päivässä. Salvumiehet tekivät uudessa teaterissa näyttölavaa.
Alfons maalaili dekorationeja, ja milloin toiset eivät oikein
hyväksyneet hänen taideteoksiansa, silloin hän selitti tämän olevan
Düsseldorffin koulun mukaista. Sylvester liimaili paperisia kultatähtiä
siniselle esirippukankaalle. Kreivinna ja Beata lukivat roolejansa ja
pitivät huolta puvuista.

Viikon kuluttua oli kaikki valmis. Airuet kulkivat ympäri pitäjän
kunnioituksella kutsumassa koko pitäjän aatelista herrasväkeä tekemään
Rauhalinnalle sen kunnian, että kunnioittaisivat sitä läsnäolollansa
ensi keskiviikkona klo 8 illalla.

Samana aamuna oli Rauhalinnassa pidetty viimeinen harjoitus ja kaikki
käynyt hyvin. Vielä oli vähän laittelemista, liiterin ulkoseinä
koristettiin lipuilla ja kuusilla; sisään tuotiin tuoleja ja penkkejä,
seinille asetettiin kynttilöitä. Suflöörin koju päällystettiin
harmaalla paperilla. Sylvester tahtoi siihenkin liimaista pari
kultatähteä, se kun oli oleva hänen kunniasijansa, mutta ei sallittu.
Ja niin oli kello 7 aikana kaikki valmis. Odotettiin vieraita
sykkivillä sydämmillä. Beata osasi roolinsa ulkoa; hän laitteli
pukuaan. Kreivinna kävi käskyjä antamassa. Alfons seisoi peilin edessä
ja koetteli asettua oikein sopivaan pathos-asemaan. Mutta kaikista
rauhattomin oli Sylvester. Näytelmä taskussa käveli hän edestakaisin
perheentuvassa ja jos joku palvelija tuli häneltä jotain kysymään,
vastasi hän ylpeästi:

-- "Mene tiehes, tomppeli; minulla on tässä muutakin ajattelemista." Ja
tuon tuostakin poikkesi hän viinikellariin särkemään pullollisen,
ennenkuin rotat sen tekisivät.

Vaan jo kuului aisakello lehtokujalta. Rengit hyppäsivät vastaan.
Kreivi ja kreivinna juhlapuvuissa tulivat kuistille ja saattoivat
vieraansa sisään. Ensiksi tullut oli kreivi Kaarle, Rauhalinnan
kreivin veli, rouvansa kanssa. Tämä Kaarle kreivi oli täysi
vastakohta veljellensä. Suora mies hän oli, sanoi sanottavansa aina
vilpistelemättä, usein sievistämättäkin. Nauru oli hänen huulillaan
aina, sillä hänen puheenpartensa oli: "jok'ainoa naurettu hetki lisää
tuuman elonlankaan." Sanottiin hänen olevan sivistystä vailla, ja
saattoi ollakin niin: kova oli hänellä ollut pää, hän ei ollut mitään
oppinut; mutta rautaruukkiansa hän hoiti miehen lailla, saneli alinomaa
lystimäisyyksiä ja nauraa hohotteli. Ainoa vika hänessä oli se, että
hän, maisteltuansa vähän liiemmäksi, meni vähän liiallisuuksiin
lystimäisyyksillänsä. Usein saivat neitoset punastua hänen
sukkeluuksilleen, joille hän tavallisesti itse nauroi kaikista enimmin;
usein suututti hän pitäjän nuoria aatelisia, mutta kukaan ei voinut
olla häneen kauan suutuksissa. Etiketistä hän ei tiennyt mitään; suoraa
oli hänessä kaikki. Tämä oli ensimmäinen vieras.

Heti ensimmäisten tervehdysten jälkeen meni hän veljensä kanssa tämän
kammioon, ja piippuun pannessaan sanoi kovasti ja naurusuin kuin
ainakin:

-- "Kuule, Mikko, mitä hullutuksia sinä taas olet aikonut? Mutta missäs
tikut on? Ahaa, tuolla noin!"

-- "Kuinka niin?" kysyi veli.

-- "Niinpä niin! Teateriahan sinä aiot tänään pelata? Ei tule veikkonen
mitään! Hiis, kuinka sinun piippusi on tukossa!"

-- "Teateria? kuka niin sanoi?"

-- "Minä."

-- "Mistäs sen tiedät?"

-- "Tiedän, mitä koko pitäjä tietää; timpermannit kertoivat meidän
ruukkimiehille, ne minulle, minä muijalle, muija ystävälle ja yksi
sanoo ystävälle, ystävä koko kylälle! Hahaha!" ja Kaarle kreivi nauroi
entiseen tapaansa. "Mutta," lisäsi hän, "käskepäs Sylvesterin tuoda
tänne pullollinen hyvää Bordeaux'tasi. Käske tuoda tänne sinun
kamariisi vaan, minä täällä hiljalleen sitä tyhjentelen. Hahaha! Mutta
kas tuollahan Sylvester astuukin niin totisena, kuin ei olisi rotat
särkeneetkään tänään pulloja! Astu tänne sinä vanha, uskollinen
Sylvester, Rauhalinnan juomanlaskija! Käypäs mulle pullollinen vanhaa
Bordeaux'ta. Ei totta toisen kerran sinun nenäsi pienene ollenkaan!" Ja
Kaarle kreivi kaikessa ystävällisyydessä napsautti hyppysillään
Sylvesterin nenälliseen ihmeesen. Kaarle kreivissä oli erinomainen halu
napsauttaa siihen joka kerta kuin vaan sen näki.

Sylvester ei rakastanut Kaarle kreiviä juuri noiden ystävällisyyksien
tähden, jotka olivat liiankin käteen taikka oikeammin nenään tuntuvia.
Äkäisenä toi hän viinipulloja useampiakin.

Rauhalinnan kreivi tunnusti nyt veljellensä näytelmän olevan tosiaankin
hankkeissa ja pyysi veljensä olemaan tänä iltana jonkun aikaa isäntänä.

-- "Minnes sinua sitten viedään?"

-- "Minun täytyy olla mukana näyttelemässä."

-- "Sinunko? Sinäkö vanhoilla päivilläsi kometiantiksi? Juokse
järveen!"

-- "Ei nyt juosta järveen eikä suohon!" tiuskasi Rauhalinnan kreivi.
"Asia on nyt kerran niin, ja sinun pitää auttaa minua, jos olet veli!"

-- "No, no, Mikko, älä suutu! ilmanhan minä vaan sanoa päläyttelen." Ja
Kaarle kreivi otti veljeänsä kaulasta, suuteli häntä ja sanoi: "kyllä
sinä olet hyvä mies, Mikko, mutta lapsi sinä olet. Vaan sano, missä
voin auttaa; sen teen kernaasti."

-- "Vieraiden kokoonnuttua katoamme me vähäksi aikaa, Amelie, Beata,
Alfons ja minä. Me pelaamme, näet. Sylvesterillä lähetän tiedon,
milloin kaikki on valmis, ja sitten pyydät sinä kohteliaasti vieraita
astumaan teateriin."

-- "Liiteriin, niinkö, hahaha!"

-- "Teateriin! kuuletko, ihminen, teateriin?" tiuskasi jälleen veli.

-- "No, niin, niin, teateriin. Hyvä! Tehdään niin. Minä rupean
isännäksi. Mutta saakelin hyvää sinun viinisi vaan on. Hahaha!"

Vähitellen kokoontuivat vieraat, yksi toistansa aatelisempi. Rouvat
kuiskuttelivat keskenänsä, nuorukaiset samoin ja vanhukset myös, ja
kaikki puhelivat vaan näytelmästä, sillä kaikki tiesivät asian. Rouva
A. sanoi rouva B:lle, että seuranäytelmät kyllä ovat hyviä, mutta kun
on oltu esimerkiksi kuninkaallisessa teaterissa Tukholmassa, niin -- --
ja muuta hän ei sanonut, veti vaan alahuulensa vähän kurttuun. Rouva B.
oli samaa mieltä. Hän arveli, ken kerrankin on nähnyt Pietarissa
franskalaisia artisteja, niin sille on seuranäytelmä myöskin --
tuommoinen kurttu alahuulella.

-- "Minä puolestani luulen, että koko näytelmästä tulee _fiasco_!"
sanoi aatelismies Ruprecht ja kiinnitti lasiansa vasemmassa silmässä.

-- "Ei tee mitään, hyvät herrat, ei tee mitään; me saamme komediasta
komedian," sanoi Albrecht, pitäjän rikkain nuori herra.

-- "Te olette aina yhtä sukkela," sanoivat nuoret miehet kuorissa
rikkaimmalle herralle. Ja neitoset mutistivat suutaan ja lempeimmillä
silmäin siherryksillä sanoivat:

-- "Tosiaankin, sukkelasti sanottu!"

-- "Komedia komediasta," kertoi Albrecht entisen sukkeluutensa.

Vaan pianpa katosi talon väki.

Kaarle kreivi huomasi tuon, ja hänen sydämmensä vavahti: hän pelkäsi
veljensä joutuvan häpeään. Senvuoksi koetti hän lohdutella itseänsä
Rauhalinnan vanhalla Bordeaux'illa.

-- "Missäs kreivi on?" kysyi viimein joku.

-- "Anteeksi, herrat," sanoi isännän sijainen. "Veljeni meni liit ...
tuota noin, hän meni valmistamaan vähäistä huvitusta." Ja itsekseen hän
lisäsi: "Mikko parka!"

Äkkiä tuli Sylvester ja kuiskasi hänelle:

-- "Herra kreivi, nyt!"

-- "Mitäs nyt?" kysyi toinen ja jännitti jo keskisormensa peukaloa
vastaan.

-- "Kaikki on valmistettu," vastasi Sylvester, väistyen yhä kauemmaksi.

-- "Kuule Sylvester, sano oikein totta, ethän sinä isoine neninesi
suinkaan ota osaa komediaan?"

-- "Entäs jos otettais?" sanoi Sylvester ja ylpeänä läksi tiehensä.

-- "No nyt tulee maailman loppu," huusi Kaarle kreivi ja huusi niin
kovaa, että kaikki vieraat säikähtäneinä keräytyivät hänen ympärilleen.

-- "Mitä tulee? Mitä tulee?" kyseltiin.

-- "Maailman loppu tulee, tonttu olkoon!" huusi Kaarle kreivi vieläkin
vihoissaan.

Hänen rouvansa huomautti hänelle kumminkin salaa hänen unohduksensa.

-- "Hyvät herrat," sanoi kreivi viimein. "Veljeni pyytää, että te
tekisitte hyvin ja tarjoaisitte kätenne rouville ja neitosille,
saattaaksenne heidät Rauhalinnan liit ... tuota noin -- -- --
teateriin, jossa veljeni pyytää saada tarjota kunnioitettaville
vieraillensa vähän näytelmä-huvitusta."

-- "Tosiaankin?" huusivat kaikki, ikäänkuin eivät asiasta mitään olisi
tienneetkään.

Ja niin astuivat kaikki teateriin ja asettuivat istuimille. Satakunta
kynttilöitä paloi seinillä näyttölavan edustalla, ja tämän äärellä
kohoeli Sylvesterin suflöörikoju.

Sininen esirippu kultaisine tähtineen peitti vielä kaikkein pyhimmän.
Vieraat naurahtelivat hieman tuolle tähtitaivaalle Rauhalinnan
liiterissä, vaan -- vait! Näyttämön takaa kuuluu uvertyyri Meyerbeerin
Hugenotteihin. Beata ja Alfons soittavat sitä _à quatre mains_. --
Soitto loppui, kuului kellon kilinä, ja kahisten nousee esirippu.
Puoliväliin nousee se tasaisesti, mutta siitä lähtien nousee vaan
toinen puoli. Kauan hinaavat hinausniekat, mutta taivas on tän'iltana
itsepäinen, se tahtoo olla vinossa. Salissa rupeaa kuulumaan
pidätettyjä naurun tyrskäyksiä.

-- "Vetäkää yht'aikaa tomppelit," kuuluu viimein niinkuin maan alta
Sylvesterin ääni.

Salissa räjähtää nauru, mutta viimeinkin katoaa ylä-ilmoihin
kultatähtinen sinitaivas Rauhalinnan liiterissä. Hiljaisuus vallitsee.
Näytelmä alkaa.

Esiripun kujeellinen nouseminen oli tehnyt näyttelijöille vähän
häiriötä. Alfons, jonka ensin piti olla esillä, unohti pathos-asemansa
ja esiripun noustua oli vielä samassa asemassa, jonka hän oli ottanut,
näyttääkseen hinausmiehille, miten yht'aikaa oikein hartaasti pitää
vetää. Vaan pian tointuu hän, ja näytelmä menee tavallista kulkuansa.
Sylvester tietää, kuinka tärkeä hänen toimensa on. Puikko kädessä
seuraa hän rivi riviltä tekstiä ja puhuu muistamattomuudessaan niin
kovaa, että salissa kuullaan aina samat lauseet kahdesti. Alfonsin ääni
voittaa kumminkin, mutta Beatan ja kreivinnan puhetta ei kuulu paljon
ollenkaan; hyvä siis, että Sylvester jo ennakolta ilmoittaa, mitä
heidän on sanottava. Kaikki menee hiljaa eteenpäin, kunnes tulee se
kohta, jossa Antonio rupeaa ehdottamaan neitoselle karkaamista. Silloin
on Alfons jälleen muistanut pathos-asemansa. Hän ei enää puhu, hän
huutaa; hän rupeaa pitkin askelin kävelemään näyttölavalla, mutta
unohtuu ja astuu liian lähelle Sylvesterin kunniasijaa. Sylvester osaa
väistää nenällisen ihmeensä paronin jalkain edestä, mutta hän ei osaa
väistää kirjaansa, jota hän pitää näyttölavan permannolla. Askele vielä
-- ja kirja lentää sähisten näyttölavan sivulle.

Nyt Sylvesterille hätä käteen; kauhistuneena sanoo hän aina vaan niin
kovaa, että saliin kuuluu:

"Kirja, kirja p----le lensi tuonne noin; potkaiskaa takaisin, muuten
hitto perii!"

Mutta Alfons on nyt innoissaan, improvisationi on hänelle
luonnonperäistä. Hän puhuu sanoja, joita ei tekstissä ollutkaan.

-- "Ei se ollut niin," huutaa Sylvester tuskissaan, ja kylmä hiki
peittää hänen nenällisen jättiläisensä. Vaan yhä puhuu Alfons outoja
sanoja; -- silloin Sylvester tekee huiman päätöksen ja nykäisee
nuorasta merkiksi esiripun vetäjille, ja sininen tähtitaivas laskeutuu
maahan, katkaisten Antonion innollisen puheen.

Ukkosena pauhaavat nyt salissa käsien taputukset: kukin katsoo
velvollisuudekseen täten palkita näyttelijöitä. Sinitaivas nousee
uudelleen, ja kumartaen kiittävät pelaajat. Tällä välin on Sylvester
ryömimällä kulkenut matalasta majastansa lavan lattian alatse ja
pölyisenä ilmaunut näyttämölle. Nyt kuuluu uudestaan taputuksia;
esirippu nousee, ja ensimmäisenä yrittää pölyinen Sylvester astua esiin
kiittämään hänkin kiitollista yleisöä. Mutta Alfons pidättää häntä
nutun liepeestä, niin että kulissien takaa näkyy katsojille ainoastaan
tuo koko pitäjässä tunnettu iso punainen nenä, ja bravo kaikuu salista
entistä raikkaammin.

Kovin ahdistettiin Sylvesteriä näyttämön takana. Häntä toruttiin
ankarasti siitä, että oli puhunut niin kovaa kojustaan, ja käskettiin
toisessa näytöksessä sopottamaan. Sylvester lupasi ja pistihe taas
kellariin pulloja särkemään.

Sillä välin kävivät palvelijat tarjoilemassa vieraille virvoituksia.
Rouvat puhelivat keskenänsä näyttelijättärien puvuista. Rouva X.
arveli, että barégeleninki olisi ollut sopivampi kreivinnalle.

-- "_Excusez moi_," väitti kreivinna Z. "musta silkkinen _moiré_ olisi
pukenut paremmin. Mutta Beatan _tournure_ oli liian pieni."

-- "Suokaa anteeksi," väitti jälleen rouva X, "nykyjään ei kanneta enää
niin isoja tournurejä."

-- "Älkää pahaksi panko, mutta viimeisessä numerossaan 'Die Modenwelt'
puhuu juuri ison tournuren puolesta."

-- "_Mille pardons, madame_, mutta 'Der Bazar' puhuu päin vastoin, ja
luulisin, että Bazar on isompi autoriteeti."

Ja rouvat X. ja Z. jäivät väittelemään, kumpika on etevämpi, "Die
Modenwelt" vai "Der Bazar."

Nuorilla miehillä oli jalompia väitöksiä, niinkuin sopii odottaa
esteetillisesti sivistyneiltä miehiltä. Yksi arveli, että Alfonsilla
oli liian iso pathos; toinen väitti, että pathos oli ollut liian
vähäinen.

-- "Hän ojensi kättään näin," sanoi Ruprecht, "mutta parempi olisi
ollut näin."

-- "Ei suinkaan," vastasi Albrecht. "Näin on liian tuhma gesti, parempi
olisi näin-ikään."

-- "Ei millään muotoa, _messieurs_," väitti eräs kolmas. "Kaikista
sopivinta olisi ollut tällä lailla näin."

Ja hän ojensi kätensä innoissaan, mutta vahingoissa sattui Ruprechtin
nenälasiin.

-- "Herra!" tiuskasi tämä. "Te annatte minulle tyydytyksen!"

-- "Määrätkää paikka, aika ja aseet," sanoi toinen hyvin
kylmäkiskoisesti.

Ja siinä oli duelli valmis. Pitäjän nuoret herrat -- aateliset
nimittäin -- pitivät usein kaksintaisteluja. Mutta ei ollut vielä veren
tilkkaakaan vuotanut niissä. Duellit kävivät päinsä tavallisesti tällä
lailla. Määräpäivänä tulivat riitaveljet sekundantteineen sovitulle
paikalle. Sekundantit mittasivat 20 askelta, ja pistoolit kädessä
asettuivat riitaveljet vastakkain, kuohuillen jalosta, aatelillisesta
harmista. Mutta ennenkuin taistelu alkoi, astuivat sekundantit väliin,
pyytäen heitä taivaan nimessä sopimaan. Ja jalosti sopivatkin he, ei
pelosta -- taivas varjelkoon! -- ei, mutta pelkästä aatelillisesta
jalomielisyydestä. He antoivat toisillensa kättä ja rupesivat sitten
yhdessä ampumaan variksia.

Mutta missä oli Kaarle kreivi? Hän ei ollut uskaltanut tulla koko
teateriin, hänellä oli niin pahoja aavistuksia veljensä joutumisesta
häpeään. Rauhatonna kävi hän pöydän äärestä, jossa jo kolmas
Bordeaux-puteli seisoi, loppumassa sekin, akkunan luo, nähdäkseen,
miten tuolla käy. Saatuaan tämän kolmannen pullon tyhjäksi, tunsi hän
vähän rohkeutta itsessään; hän rupesi ajattelemaan, että kenties
näytelmä menisikin hyvin. Kaarle kreivi alkoi neljännen "aktin
komediastansa," niinkuin hän sanoi, elikkä neljännen putelin ja --
merkillisen iloiseksi hän tuli. Hänen päätänsä huimasi hieman, mutta --
se oli iloa se.

-- "Olenpa vähän pelkuri, minä," arveli hän itsekseen. "Jahka menen
minäkin katsomaan teateria."

Ja iloisena -- kukaties liiankin iloisena -- astui Kaarle kreivi
teateriin juuri kuin ensimmäinen näytös oli loppunut. Hän sai kuulla
sen menneen hyvin, ja nyt nousi hänen ilonsa ylimmilleen. Silloin juuri
tapahtui hänen lähellänsä yllämainittu duellivaatimus.

-- "Oikein, hyvät herrat!" sanoi Kaarle kreivi. "Tulkaa jaloon
taisteluunne minun pellolleni; minä olen variksista aivan
pääsemättömissä. Hahaha!"

Tämä vähän loukkasi esteetillisesti sivistyneitä nuorukaisia, ja
jalolla harmilla kääntyivät he häneen selin. Mutta Kaarle kreivi ei
ollut tuosta tietääkseenkään. Hänen ilonsa kasvoi suunnattomasti. Koko
teateri kajahteli hänen raikkaista nauruistaan, neitosten täytyi monta
kertaa nostaa hienot hyvänhajuiset nenäliinansa silmilleen. Tuolla
kulki palvelija, kantaen tarjottimella omenia, apelsiineja ynnä muita
hedelmiä. Kaarle kreivi otti taskuihinsa pari kolme kutakin sorttia,
sillä hän arveli, että jos näytelmä tulee ikävä, niinkuin ne
tavallisesti ovat, niin on hänellä edes jotain työtä ajan kuluksi.
Varmemmaksi vakuudeksi kävi hän vaan pikimmältäin "lopettamassa
neljännen aktin komediastansa." Hän oli juuri ennättänyt valita
itselleen sopivan paikan aivan keskikohdalle ja paraiksi saanut
lausutuksi erinomaisen sukkelasti: "Kirkko keskelle kylää, hahaha!"
niin silloin kuului jälleen pianon säveleitä.

Ne loppuivat, kello kilisi ja tähtitaivas nousi jälleen.

-- "Aha!" julisti Kaarle kreivi yleisölle.

Metsäinen seutu näkyy katsojain edessä. Näyttämön takaa kuuluu tuulen
vinkuminen. Sinne oli pantu pari renkiä suullansa mukailemaan tuulen
vinkumista. Kuuluupa ukkonenkin: vanhaa tynnyriä kolhitaan kangella --
illusioni täydellinen!

Näytteleminen käy hyvin, sitä ei häiritse muu kuin Kaarle kreivin
selitykset: "oho" ja "aha" ja "äläppäs, poika," "kyllä kai" ynnä muuta
sellaista sukkeluutta. -- Sylvester kuiskuttaa aivan hyvin. Katsojatkin
ovat perehtyneet, he kuuntelevat hyvin tarkkaan. Kreivi Michel
näyttämön takana hieroo käsiänsä ja laususkelee itsekseen: _magnifique,
superbe_! Tuleepa viimein se kohtaus, jossa Antonio ilmautuu rosvona
valepuvussa oikullisen morsiamensa eteen. Kuinka häneltä sujuu nyt
puhe! Hän muistaa luultavasti rosvonrooliansa Milanossa, hänessä on
jälleen improvisationin into. Hän viuhtoo ja vauhtoo, ja koskena valuu
puhe häneltä. Kaikki ovat ihastuksissaan. -- Tätä olisi piisannut ehkä
kuinkakin kauan, mutta Kaarle kreivi, kovin ihastuneena, ei malttanut
olla huutamatta, suu täynnä apelsiiniä:

-- "Bravo, Alfons, bravo!"

Tämä sekaannus kumminkin sekoitti Alfonsin. Hän katsahti tuohon
sivistymättömään huutajaan ja -- nyt hänen hengettärensä oli jättänyt
hänen; pahempi vielä: hän ei enää muistanut rooliansa. Hän toivoi
kumminkin Sylvesterin kuiskaavan hänelle hänen sanottavansa, mutta
pitkään aikaan ei kuulunut kojusta mitään. Situationi oli tuskallinen.
Viimein päätti Alfons katsahtaa suflöörin kojuun, silmän-iskulla
käskeäksensä Sylvesteriä kuiskuttamaan. Hän katsahti sinne ja... Mutta
nyt kangistuu historioitsijan kynä, kirjoitusmuste hyytyy hirmusta, ja
vavahtelevin käsin piirtää historioitsija Rauhalinnan aikakirjaan
hirmun hirmuisimman, mitä koskaan on tapahtunut Rauhalinnan tyyneiden
vainioiden välillä.

Alfons huomasi, että Sylvesteriltä oli kirja jäänyt syrjälle ja hänen
nenänsä ruvennut vavahtelemaan juureltansa. Nyt oli aivastuksen henki
taas tullut Sylvesterin päälle Rauhalinnan teaterin suflöörikojussa.
Alfons tiesi, että nyt ei enää mikään voima maailmassa voi pidättää
lähenevän ukkosen repeämistä. Sylvester aivastaa pian kojustansa, ja
onkos se sitten inhimillistä aivastusta! Kreivinna pyörtyy, Beata
pyörtyy, kreivi saa varmaankin halvauksen, katsojat räjähtävät
pilkkanauruun, ja näytelmästä tulee täydellinen skandaali. Ja kuka
tietää kuinka käy koko kihlauksen? Se ei juuri vaarallista se, mutta
Alfonsille oli kreivi luvannut antaa tän'iltana 12,000 markkaa! Nyt hän
kenties suutuksissaan ei anna, ja huomenna protestataan kaupungissa
paronin vekseli! Huh! kylmä hiki peittää hänet. Tuskissaan kiertää hän
käsiänsä ja unohduksissaan parahtaa:

-- "Jospa manner mun allani halkeais!"

Katsojat ovat huomanneet jotain erinomaista; huumauksen henki lepää
koko aatelisen katsojajoukon päällä Rauhalinnan teaterissa. Kuultuaan
nuo kolkot sanat, katsojat säikähtävät. Kaarle kreivi oli juuri
puraisemassa apelsiinin puolikasta, mutta säikähtyneenä jää hän
liikkumattomaksi, apelsiini huulilla.

Silloin, ah, silloin sävähtää salamana Alfonsin aivoissa "gigantillinen
aate." Hän näkee pelastuksen edessään. Hän päättää aivastaa itse
samalla kertaa kuin Sylvester; sittenhän kenties katsojat eivät huomaa
Sylvesterin aivastusta. Niin! Ja kuuluuhan aivastus itse näytelmään, se
on merkkinä vanhemmille tulla esille. Tosin näytelmä vähän tulee
katkonnaista, mutta kunnia on pelastettu! Kreivinnan ja Beatan ei
tarvitse pyörtyä, kreivin ei huoli saada halvausta, katsojat eivät saa
syytä pilkkaan, skandaali päättyy loistavasti, ja vekseli tulee
maksetuksi.

Nyt on Alfons jälleen haltijoissaan, hän rupeaa puhumaan roolinsa
mukaan uhkauksia neidolle, hän puhuu aivastamisesta, katsoen toisella
silmällä morsiameensa, toisella Sylvesterin kojuun. Mutta vasta on
ennättänyt Sylvesterin aivastus happamuuden-stadiumiin. Nyt vasta
rupeaa nenällinen jättiläinen kohoilemaan, verkalleen, verkalleen
ylä-ilmoihin.

Katsojat ovat vielä entisessä tilassa, ja yhä on apelsiinin puolikas
Kaarle kreivin huulilla. Vaan -- nyt räjähtää nauru koko salissa.
Suflöörikojun alta nousee kuni aurinko meren takaa tuo ylt'ympäri
maailman tunnettu Sylvesterin nenällinen ihme, nousee nousemistaan, ja
satojen kynttiläin valo heiastuu sen kiiltävältä pinnalta.

Nyt luulee Alfons otollisen ajan tulleen ja aivastaa, mutta vielä yhä
kohoilee nenällinen jättiläinen Rauhalinnan suflöörikojusta, ja
raikkaammaksi käy nauru salissa.

Neuvottomina astuvat näyttämölle kreivi ja kreivinna, uskollisina
rooleillensa.

Kaarle kreivi ei ole ymmärtänyt vielä yleistä naurun syytä. Mutta jo
huomasi hänkin, huomasi pienen Sylvesterin ison nenän. Luullen tämän
kuuluvan näytelmään, riemastuu hän sukkelasta juonesta, ja -- häneen
nousee halu tavallisuuden mukaan saada napsauttaa tuota ihmeellistä
nenää, niinkuin ainakin. Mutta se kun nyt on kaukana, niin aivan
koneellisesti laskee hän huuliltaan alas apelsiinin ja -- Vilhelm Teli
ei olisi hävennyt tästä heitosta -- lipsaus kuuluu salissa, ja samassa
kajahtaa Kaarle kreivin ääni: -- "Sinä vanha, uskollinen Sylvester!"
Yleisö on kuolla naurusta. Neuvottomina vaan seisovat näyttelijät ...
mutta jalo harmi täyttää Sylvesterin. Hän on kuullut lipsauksen, vaan
mitä siitä? -- hän on _tuntenut_ sen, ja jalolla suuttumuksella
käännäkse hän kojussaan, sanoakseen hävyttömälle vieraalle, että tämä
menee liian pitkälle. Suuttumus on poistanut häneltä aivastuksen innon,
hän on unohtanut näytelmät, suflöörin kojut, koko maailman, hän muistaa
vaan nenällisen häväistyksen koko publiikin edessä. Hän kääntyy päin
katsojiin, mutta matala on liiaksi koju, hän ei ylety näkemään ketään,
nenä vaan majesteetillisesti verkalleen kääntyy kojun katolla, kantaen
vielä merkkejä apelsiinista. Nyt katsojat eivät enää kestä asemillaan,
he kimmurtelevat naurunsa tuskissa. Mutta silloin vihastuu Michel
kreivi palvelijaansa, joka on saattanut aikaan tällaisen skandaalin.
Hänkin unohtaa näytelmän, unohtaa katsojat, unohtaa kihlauksen ja koko
maailman, hän näkee vaan tuossa kojun katolla punaisen jättiläisen,
joka on tehnyt hänelle ikuisen häpeän, ja tuon jättiläisen hän päättää
hävittää. Hän astuu askeleen sinnepäin, mutta Kaarle kreivin onneton
apeisiini joutuu hänen jalkansa alle; kuuluu kumea tohaus, sen jälkeen
huuto: "alas esirippu," ja niin laskeutuu sininen tähtitaivas ja
peittää katsojilta näkymön Rauhalinnan teaterissa.

Vieraat astuivat pois teaterista, mutta kohta tuli tieto, että kreivi
on sairastunut vuoteen omaksi. Pian läksivät vieraat senvuoksi pois,
jatkaen nauruaan. Kaarle kreiviä harmitti vaan se, että illallinen jäi
syömättä: nyt on vielä ajettava kokonainen peninkulma, ennenkuin kotia
pääsee. Harmillista!

Mutta Rauhalinnassa oli itku ja hammasten kiristys. Beata itki eikä
voinut lohdutusta saada; kreivi Michel makasi vuoteellansa kalpeana.
Hän ei puhunut sanaakaan, hänen silmänsä vaan mulkoilivat. Kreivinna
istui hänen vieressään ja hieroi hänen ohimoisiaan odekolonilla. Alfons
käveli rauhatonna salissa, odottaen miten asia loppuisi. Mutta
Sylvester oli säikähdyksissään sytyttänyt lyhdyn ja mennyt
viinikellariin särkemään rotilta pulloja. Uskollinen palvelija!

Useampain tuntien kuluttua tointui kreivi. Hän nousi ylös ja kutsui
Alfonsin luokseen. Antaessaan hänelle setelipakan, hän sanoi:

-- "Paroni, tässä lupaamani laina, sen saatte, tytärteni ette. Vait! ei
sanaakaan enää. Voikaa hyvin!"

Hirmuisen kolkkoa oli kreivin puhe. Alfons lausui, pistettyään ensin
rahat taskuunsa:

-- "Herra kreivi, te murhaatte täten elämäni." Mutta poismennessään hän
naurahti ja sanoi:

-- "Hyvä juttu!"

Hän maksoi huomenna vekselinsä kaupungissa ja kertoi ystävilleen siellä
kaikenlaisilla koristuksilla skandaalista Rauhalinnan teaterissa.
Rauhalinnaan ei hän enää mennyt ja olikin hyvillään siitä, että hän oli
saanut toteutetuksi ulkomailla saamansa valistuneet aatteet maatilan
parantamisesta.

Mutta kreivi Michel möi pian tämän jälkeen maatilansa ja muutti
itäiselle maalle, sillä hän ei sietänyt pitäjäläisten naurua. Sinne
muuttivat myös kreivinna ja Beata, ja siellä oli Beata ikänsä loppuun
asti neitosena, muistellen pappia, ja Alfonsia ja väliin soitellen
Meyerbeerin Hugenotteja. Ja sitä kuullessaan kreivinna tavallisesti
aina itki.

Sylvesteristä tietävät aikakirjat kertoa, että Kaarle kreivi otti hänet
palvelukseensa, veljensä muutettua pois. Sylvester sittemmin ylisteli
aina uutta isäntäänsä, jolla vaan oli se paha tapa, että hän tuon
tuostakin napsautti Sylvesterin nenälliseen ihmeesen.



KAKS KERTAA KAKS.


Kaikki ihmiset pienessä H:n kaupungissa tiesivät Niilo Niemisen olevan
rakastuneen. Hän oli nuori mies, filosofian tohtori, historian ja
filosofian lehtori vast'ikään uudesti perustetussa seitsen-luokkaisessa
lyseossa. Hän oli tullut puoli vuotta sitten kaupunkiin, oli tutustunut
monen perheen kanssa kaupungissa ja useimmissa perheissä oli tyttäriä
parhaassa iässä; kuka ihmettelisikään, jos kaikki ihmiset (tyttäret
tietysti myöskin) arvelivat aivan asian-mukaiseksi, että nuori tohtori
ottaisi itselleen elon kumppalin ilossa ja surussa ja kaikessa
semmoisessa? H:n neitosissa oli monta kaunista ja hyväsydämmistä; --
sehän oli nyt varmaa, että nämä olivat vaikutuksensa tehneet tohtoriin,
aivan varmaan.

Hän oli rakastunut, -- siitä ei nyt mihinkään päässyt.

Mutta kehen?

Ensi alussa oli kukin mamma, jolla tyttäriä oli, arvellut ja
luonnollisestikin, että lehtori Nieminen rakasti hänen tytärtään; mutta
sen koommin kuin Niilo Nieminen rupesi yhä useammin käymään
kauppaneuvoksen Krysostomus Olkkosen talossa, täytyi kaikkien yhtyä
siihen ajatukseen, että Olkkosen talossa nuoren lehtorin tuleva
kainaloinen kana piili.

Niilo Nieminen pyysi kerran kaupungin nuoria herroja, ystäviänsä,
laulamaan serenaadiakin Olkkosen neitosille. Kumpaiselle tuo nimenomaan
oli tarkoitettu, siitä tosin ei tietoa saanut yksikään ihminen, mutta
jok'ainoa ihminen piti nyt uskonkappaleena, että lehtori Nieminen oli
rakastunut jompaankumpaan neiti Olkkoseen.

Mutta kumpaanko?

Siinäpä temppu ja pulma sekavan sekava.

-- "Tiedän kuin tiedänkin," sanoi pormestarin rouva, "hän on valinnut
tuon mustasilmäisen Lauran."

-- "Mistäpä sen niin varmaan tiedätte?" kysäsi viskaalin rouva. "Minä
päinvastoin luulen hänen pitävän hyvää silmää tuohon veitikkamaiseen
Ainaan."

-- "Voi serkku kulta!" vastasi toinen; "luuletteko minulla olevan niin
vähän huomausvoimaa? Osaan kyllä eroittaa, ketä nuori mies ainoastaan
kunnioittaa ja ketä hän oikein rakastaa."

-- "Myönnän kyllä teidän erinomaisen tarkkanäköisyytenne," sanoi
viskaalin rouva, "mutta ei liene minunkaan silmäni vielä niin vallan
vanhat. Muistaakseni oli häämme kaksi vuotta teidän häittenne jälkeen.
Minä näin aivan selvästi viime iltahuveilla, kuinka hän tanssasi
valssia kumpaisenkin kanssa. Ainan kanssa tanssiessaan nautti hän
sanomattomasti ja Aina nautti sanomattomasti, mutta Lauraa tanssitti
hän noin vaan _par gonnessangs_."

-- "_Par convenance_ tahdoitte sanoa."

-- "Niinhän minä sanoinkin."

-- "Suokaa anteeksi, te sanoitte..."

-- "Enpäs sanonut."

-- "Ette vainenkaan. Mutta kuulinpa minä, kuinka hän sanoi Lauraa
sinuksi, mutta Ainaa hän teititteli. Sen kuulin itse, -- eikä liene
minun korvani vielä niin vallan vanhat. Häämme oli tosin ennen teidän
häitänne, mutta ... hm! ... se ei todista mitään..."

Tuotiin samassa toinen kuppi kahvia.

-- "Olkaa hyvä, armahin serkkuni!" pyysi pormestarin rouva.

-- "Ei, paljo kiitoksia. Kahvinne on erittäin hyvää, mutta tiedättehän,
että minun hermoni ... ja sitä paitsi minun täytyy rientää kotia."

-- "Joko nyt?" huokasi toinen armas serkku hyvin huolestuneena.
"Tuhansia terveisiä kotianne, armas!"

-- "Paljo kiitoksia! Muistakaa meitä!"

Seurauksena oli, että pormestarin rouva ja viskaalin rouva eivät
kahteen kuukauteen käyneet toistensa luona, ja kaikkeen tuohon oli
syynä -- Niilo herran rakkaus.

Kuinka suurta huolta sentään pikku kaupungin asukkaat pitävät
lähimmäistensä onnesta! Ja sanotaan vielä, että kristillinen mieli on
laimistunut näinä aikoina!

Mutta kuinka nyt oikeastaan oli laita? Oliko Niilo Nieminen rakastunut?

Hän oli kirjoittanut kuukausi sitten ystävällensä muun muassa näin:
"Mitä taas tulee kysymykseesi: ovatko H:n neitoset jo saaneet pääni
pyörimään, niin täytyy tunnustaani, että onni alkaa minulle myhäillä.
Täällä on eräs kauppaneuvos Olkkonen, jolla on kaksi mitä armainta
tytärtä."

Muuta ei kirjeessä ollut tästä asiasta.

Hän oli siis rakastunut, sen hän tunsi itse, sen ilmoittaa tuo kirje,
ja sen tiesivät kaikki ihmiset.

Lauraanko vai Ainaanko?

Sitä eivät tienneet ihmiset, sitä ei ilmaissut kirje ja -- mikä
omituisinta oli -- sitä ei tiennyt Niilo herra itsekään.

Niilo oli lujaluontoinen mies, syväoppinen; oma vakava käsitys oli
hänellä kaikissa asioissa; sanalla sanoen häh oli oman kannan mies. Hän
saattoi teille puhua filosofiasta niin elävästi ja vakuutuksella, että
parissa tunnissa saitte tietää kaikki eri filosofilliset systeemat,
jopa vähän hänen omaansakin. Suomen kansallisuudesta oli hän kerran
väitellyt H:n kaupungin ruotsikiihkoisten kanssa puoli tuntia, ja
seurauksena oli se, että nuo H:n kaupungin kultuuriherrat sen koommin
pelkäsivät Niilo herraa kuin ruttoa. -- Metsäasiasta piti hän kerran
eräälle toiselle lehtorille, joka oli ollut suuri metsänhaaskaaja s.o.
tukinkauppias, semmoisen saarnan, että tämä säikähtäen heitti
metsäkaupat sikseen ja kustansi 10,000 kappaletta pikkukirjoja, jotka
selittävät metsän hyötyä. Kaikessa oli hänellä oma kantansa, ja vahva
se olikin. Mutta yhtä asiata maailmassa hän ei ymmärtänyt, ja se asia
on luokkauskivi monelle. Tuo oli -- naiset.

Naiset, naiset! Mitä ihmeellisiä olentoja lienettekään!

Niilo herra oli ennen Helsingissä ollessaan luullut tuntevansa
naisetkin! Hän oli kerran pitänyt luennonkin naisista ja puhunut heistä
oikealle ja vasemmalle, torunut heikoiksi ja ajattelemattomiksi ja --
en minä oikein muistakaan, mitä kaikkea pahaa hän oli heissä löytänyt,
mutta kyllä minun tätini ja kaikki hänen tuttavansa (ja niitä on
legiona) hyvin muistavat kaikki eri kohdat ja usein juttelevat suurella
"indignationilla" Niilo herrasta. Mutta rauhoittukaa, tätiseni ja koko
teidän tuttava-legionanne! Niilo laulaa nyt toista. Ja syynä siihen on
se, ett'ei hän ennen tuntenut naisia, nyt hän jo vähän tuntee. Ennen
oli hän katsonut naiseen kuin "katti kuninkaan silmiin uunin päältä;"
nyt hän on ollut heidän parissansa ja -- rakastunut.

Laura ja Aina olivat kaksosia; yhdessä olivat syntyneet ja yhdessä aina
eläneet; toista ei nähty siellä, missä ei toistakaan ollut. Mutta niin
erillaisia luonteiltaan! Laura oli tyyni, arvokas, ylevä kuni
kuningatar. Hänen suurista, samettiverhoisista silmistään loisti kirkas
äly; sydämmellinen hellyys, innostus paloi niissä kaikkeen hyvään,
mutta vastustamaton nuhde vähimpäänkin turhamaisuuteen. Aina taasen oli
niin sanoaksemme kerkeän keväimen lapsi. Hänen kasvoillaan oli jotakin,
joka poisti pilvet synkimmästäkin mielestä; hellä ääni se kajahti niin
lämpimästi jokaisen sydämmessä. Ja sitten nuo silmät! Viskaalin rouva
sanoi niitä veitikkamaisiksi, ja semmoisia ne olivatkin, nuo kauniit
siniset silmät. Koko hänen olennossaan oli niin paljon kevään-omaista
miellytystä, ett'ei ollenkaan ihme, jos jo monen nuorukaisen sydän oli
tuntenut tuommoista armaan armasta sulamista, jota seuraa haaveilu ja
lempi.

Semmoisia olivat ne sisarukset, joiden parissa Niilo tohtori oleskeli
varsin usein.

Ja mitä useammin hän heidän parissansa oleskeli, sitä enemmin hänen
täytyi luopua entisistä ajatuksistansa. Laura oli hänelle elävä
todistus naisen älystä, järjen jäntevyydestä, joka ei myönnä sitä, että
naisen tulee olla miehen orja, miehen mielivallan alainen.

-- "Sallikaa kysyäni, neiti, missä tapauksessa teidän mielestänne
sivistynyt mies on saanut semmoisen puolison, että hän voi olla
onnellinen?" kysäsi Niilo herra kerran.

-- "Tuossa nyt taasen miehen itsekkäisyys ilmoitaakse. Kysytte vaan,
milloin mies on onnellinen, vaimosta ette mitään puhu."

-- "Myönnän sen, ja siis kysyn, minkälaisena avioliitto teidän
mielestänne on onnellinen."

-- "Silloin kuin naisen sivistyskanta joissakin määrin vastaa miehen
sivistyskantaa. Katsokaas, nuo ensimmäiset riemastuksen hetket
avioliitossa haihtuvat pian; tuo hurmaavainen autuuden tunne siitä,
että on omaksensa saanut sen, jota on rakastanut, se tyyntyy vähitellen
hiljaiseen onnellisuuteen. Mutta tähän juuri vaaditaan, että vaimo
saattaa ymmärtää ja käsittää miestänsä ja päinvastoin. Kuinka paljon on
maailmassa kohtauksia, jolloin mies, väsyneenä töihin ja ponnistuksiin,
haluaa rauhaa, lievitystä vaimonsa luona! Millaistapa olisi tila, jos
vaimo silloin ei voisi asettua hänen kannallensa, tuntea samaa, kuin
hänkin tuntee; millaista olisi tila, jos mies tuon rauhan ja
lievityksen sijasta kohtaisi joko typerää haukottelemista tahi
mieletöntä turhamaisuutta?"

Niilo herra oli tuommoista usein ennenkin lukenut ja kuullut, mutta nyt
hän vasta käsitti sen, kuullessaan sitä viehättävän naisen huulilta.
Hän vaipui ajatuksiinsa, kuvaillen mielessänsä avioelämätä semmoisena,
kuin Laura vast'ikään oli esittänyt. Ihanalta se hänestä näyttikin, ja
silloin hänen teki mieli luoda Lauraan katse täynnä tuota tunnetta,
mutta hän ei uskaltanut: tunsiko Laura häntä vielä, eikö hän voisi
pitää sitä vain hetken tuomana?

Tällaiset keskustelut keskeytti hyvin usein Aina, joka, juostuaan
puutarhassa tai taitavana emäntänä muka kyökissä, pilkisti äkkiä ovesta
sisään.

-- "Onkos filosofeilla hyvinkin tärkeä asia esillä?"

Ja vastausta odottamatta sipsutti hän sisään keveänä kuin keijukainen
ja kukoistavana kuin ruusu.

-- "Mitä maailmaa mullistavia ajatuksia teillä on, herra tohtori ja
neiti tohtori, sillä kyllä Laurasta tohtori tulisi aivan varmaan, kun
hän vaan menisi Helsinkiin lukemaan, jos ei hän nimittäin sitä ennen
tulisi ...  hm! -- arvatkaas miksi?"

-- "Miksi?" kysyi Niilo herra.

-- "Jonkun tohtorin rouvaksi! Tralala-la!" Niin lauloi Aina, silitellen
pientä kissanpoikaa, joka alinomaa oli hänen sylissään.

-- "Sinä olet aina yhtä kevytmielinen," virkkoi Laura.

-- "Entä sitten?"

-- "Me keskustelimme," virkkoi Niilo väliin, "siitä, millaiseksi
onnellinen avioelämä on ajateltava."

-- "Ahaa!" huudahti Aina, "kuuluuko sekin filosofiaan? Tiedättekös,
mitä minä ajattelen avioelämästä? Minun mielestäni on avioliitto
pelkkää suurta, suurta tanssia. Ah! kuinka onnelliseksi minä laittaisin
kotini, jos minusta joku huolisi..."

Ja Ainan silmät olivat niin täynnä mitä hilpeintä veitikkamaisuutta,
että se hurmasi Niilo herraa.

-- "Niin tietäkääs," jatkoi Aina. "Aamulla varhain minä jo menisin
kyökkiin, sillä minä en antaisi kenenkään muun keittää kahvia hänelle;
itse sen aina tekisin. Sitten minä laittaisin kukkia kahvipöydälle ja
varustaisin hänen piippunsa jo valmiiksi; kahvia juotuamme me
istuisimme sohvalla ja minä itse sytyttäisin hänen piippunsa. Ja kun
hän sitten lähtisi virka-toimiinsa..."

-- "Millaisiin?" kysyi Laura.

-- "Esimerkiksi -- hm! -- esimerkiksi, jos hän olisi tilan-omistaja,
niin lähtisi hän katsomaan peltojansa, ja sitten minä sanoisin: 'Suo
anteeksi, kultaseni, minulla ei ole aikaa seurata sinua, minulla on
niin julman paljon työtä maito-kammarissa.' Ja sitten -- jaa, mutta
yksi asia jäi pois! Ennenkuin hän lähtisi, niin me ensin tanssisimme
pienen polkan."

-- "Ja kissa soittaisi pianoa," liitti Laura.

-- "Ole niin hyvä ja anna kissani olla rauhassa. Me tanssisimme aivan
hyvin ilman pianoakin. Ja sitten..."

Tuolla lailla jutellen soinnukkaalla äänellään, oli Aina pian luonut
esiin erinomaisen ihanan, hymyilevän eidyllikuvan. Ja siinä aurinko
niin heleästi paistoi, ja tuulet niin armaasti suhahtelivat. Kukkaset
kaikki nyökyttelivät päitään niin onnellisina purosen laineille, ja
kaukaa hongat ikivanhoja taruja kertoilivat.

Ja keskellä tuota eidyllistä kuvaa Niilo tohtori näki Ainan hymyilevät
kasvot ja -- hän ei malttanut olla luomatta häneen katsetta, joka
ilmaisi hänen tunteensa.

-- "Ai, minua houkkaa!" katkaisi Aina äkkiä äänettömyyden; "olin
kokonaan unohtaa! olkaa hyvä ja tulkaa puutarhaan juomaan kahvia."

-- "Sinunko se on keittämääsi?" kysyi Laura verkalleen.

Aina punastui hetkiseksi, mutta virkkoi pian jälleen entisellä
hilpeydellään;

-- "Arvaapas, filosofi, arvaapas!"

Kotia tultuaan täten vietettyjen hetkien perästä oli Niilo herran
mahdoton ryhtyä mihinkään muuhun työhön kuin ajattelemiseen. Niin
Lauran kuin Ainankin luomat kuvat vaihtelivat hänen edessään
vuorotellen. Kumpainenko häntä enemmän miellytti, kumpaisessako hän
kauemman aikaa viipyi taikka -- kysykäämme suoraan -- kumpaisenko
luonne, Lauran vaiko Ainan, sai hänen sydämmessään lämpimämpiä tunteita
sykkimään?

Siinä juuri Niilo herran ajatusten aine, siinä hänen miettimistensä
ainainen määrä. Ajatteli hän kuinka kauan hyvänsä, vietti hän kuinka
monta levotonta hetkeä tahansa, -- seuraus oli aina yksi ja sama: hän
oli mieltynyt molempiin.

Sillä kannalla olivat asiat, kun viimein taivas lähetti hänen avukseen
erään olennon, joka nähtävästi oli selvittävä koko tämän pulman.

       *       *       *       *       *

Eräänä aamuna, Niilo herran vielä maatessa, astui hänen mataminsa
elikkä emäntäpiikansa ensimmäiseen kamariin, jossa varpaillaan hiipien
ryhtyi huoneen korjaamiseen. Pianpa kuului ulkoa kovia askeleita, eikä
aikaakaan, niin astui sisään muuan nuori, pulska herrasmies, joka
nähtävästi ei ollut H:n kaupungin asukkaita. Korkealla äänellä kysäsi
vieras:

-- "Täälläkö tohtori Nieminen asuu?"

-- "Täällä," kuiskasi matami.

-- "Onko hän kotona ja missä hänen huoneensa?"

-- "Kotona hän on," vastasi matami entistä hiljemmin.

-- "Mitä varten te sopotatte, matami?"

-- "Hiljaa, hyvä herra, hiljaa Herran tähden; tohtori makaa vielä, hän
valvoi koko yön."

-- "Se ei ole totta."

-- "Ihan toden totta; puhukaa hiljaa, olkaa niin hyvä."

-- "No minä olen valmis vaikenemaan, kun vaan sanotte, missä hän sitten
on."

-- "Hän makaa."

-- "Mutta minun täytyy päästä sisään!"

-- "Mutta olenhan, hyvä herra, sanonut jo monestikin, että tohtori
valvoi koko yön ja tarvitsee sen vuoksi unta."

-- "Mahdotonta, tohtori ei ole koskaan valvonut koko yötä."

-- "Mutta nyt valvoi. Hän on monta aikaa ollut hyvin kummallinen, aina
ajatuksissansa ja hajamielinen."

-- "Hän ei siis ole oikein terve, ja minun pitää välttämättömästi
päästä hänen luokseen; minä olen tohtori, en sielun tohtori, niinkuin
Niilo herra, mutta ruumiin tohtori."

-- "Niin mutta..."

-- "Ettekö usko? Soisinpa sairastuvanne koleraan."

-- "Taivaan tähden! Minäkö koleraan?" kiljasi matami.

-- "Niin, parantaakseni teidät heti paikalla. Uskoisittenhan sitten.
Sanokaa nyt piammiten, missä hänen kamarinsa. Mutta arvaanhan sen
itsekin, tuossahan se on."

Ja vieras herra yritti mennä sinne.

-- "Mutta, minä sanon..."

-- "Mutta saakeli, nyt minua jo harmittaa," tiuskasi vieras ja
kursailematta otettuaan matamia vyötäisistä, hennosti kumminkin kuin
tanssiin viedäksensä, kiepsautti häntä pari kerrosta ympäri ja astui
perähuoneesen.

Matami jäi keskelle lattiata eikä hämmästyksissään osannut muuta kuin
siunata itseänsä hätimmiten.

-- "Mitä minun pitää näkemäni!" sanoi vieras, tultuaan Niilo herran
makuuhuoneesen, jossa Niilo herra vielä oli vuoteellaan. "Makaatko
sinä, sinä, joka olit valppain mies yliopistossa? Onko sinut tämä
viheliäinen kaupunki kokonaan riivannut? Oletko sinä ruvennut pidoissa
käymään? Niistähän aina ennen muinoin minulle saarnoja pidit. Oletko
sinä... Mutta hiis! Unohdanpa sanoa sinulle hyvää huomenta."

Ja ennenkuin Niilo herra oli ennättänyt oikein saada untakaan
karkoitetuksi silmistänsä, oli vieras rientänyt hänen luokseen,
tarttunut hänen käteensä, puristanut sitä ja sitten istahtanut vuoteen
laidalle.

-- "Ja kerro, kerro nyt juurta jaksain," jatkoi vieras yhteen menoon,
"mikä sinua vaivaa."

-- "Oma Yrjö ystäväni," pääsi viimein Niilo puhumaan. "Oikeinhan teit
minulle sydämmellisen ilon, kun tulit. Kuinka kauan emme ole toisiamme
nähneet! Kuinka voit?"

-- "Kuinka voin? Hyvin! Kaksi vuotta olin ulkomailla, suoritin sitten
tohtori-väitökseni ja ensi työkseni riensin tänne, -- siinä minun
historiani. Mutta sinä?"

-- "Hm! Annas kuu nousen ylös, ennättäähän tuota puhua sittemmin."

-- "Ei maar; lepää vaan ja kerro, mikä sinun on. No, mutta hiidessä,
missä minun muistini? Kirjoitithan olevasi rakastunut? Kuinka on
käynyt? Oletko kihloissa, olethan kanalja kihloissa! Ja häät?"

-- "Kihloissako ja häät?" kysyi Niilo puoleksi säikähtäneenä.

-- "Se on tietty! Rakastumista seuraa kihlaus ja sitten tule häät,
sehän on asiain tavallinen järjestys. Mutta virkas nyt kumminkin ensin,
onko hän kaunis ja armas."

-- "On ystäväni, on; ja toinen on myöskin kaunis ja armas."

-- "Kuka toinen?"

-- "Hänen sisarensa."

-- "Ahaa, sinä veitikka! Ymmärränpä yskän. Sinä muka pidät huolen
toisesta ja toisen suhteen muistit hyvänä ystävänä minua. Sepä
ystävyyttä, totta tosiaan!"

-- "En, ystäväni, en ollenkaan," kiirehti Niilo selittämään.

-- "No selitä sitten! _Musa mihi causas memora!_ Ei se nyt oikein
tainnut sopia, mutta muuta latinaa en muista."

-- "Kerronpa sitten. Tule lähemmäs ja anna kätes tänne. Ystäväni!
Täällä on kaksi sisarusta."

-- "Ymmärrän sen."

-- "Ja minä," Niilo herra punehtui kuin impi, "olen rakastunut..."

-- "Toiseen; senkin ymmärrän," keskeytti Yrjö.

-- "Ja toiseen kanssa."

-- "Mutta sitä en ymmärrä. Ihminen saattaa tosin olla rakastunut
tavallansa useampiinkin neitosiin, sen minä tiedän omasta
kokemuksestani; mutta sinun tapasi ei ole meidän muiden tapaa. Sinä et
huikentele, sinä vakaana tietäsi kuljet. Siis en ymmärrä."

-- "Oma ystäväni, en minäkään oikein ymmärrä, miten tästä pulasta
pääsen; asia vaan on se, että olen rakastunut kahteen."

-- "Yhtä haavaa?"

-- "Niin."

Suurin silmin katseli Yrjö ystävätänsä.

-- "Kuules," sanoi hän viimein, "aiotkos naida?"

-- "Hm. Niinhän on aikomus."

-- "No?"

-- "No?"

-- "Katsos, ystäväni, jos me kumpikin nyt olisimme Suolajärven rannalla
Pohjois-Amerikassa ja sinä sekä minä kuuluisimme kunnioitettavan
Smithin lahkoon, ja nuo kaksi eivät olisi sisaruksia, niin ymmärtäisin
sinut; mutta mehän olemme evankelis-lutherilaista seurakuntaa ja...!"

-- "Sinulla on aina irvistelemisiäsi; mutta minua ei naurata
ollenkaan."

-- "Minua vielä vähemmin. Nähdessäni sinussa, ennen niin vakaassa
miehessä, tuommoista kaksinaisuutta, joka on minusta niin vento
vierasta, täytyy minun suuresti ihmetellä, kummastella, hämmästyä..."

-- "Äimästyä, oudostua j.n.e. Sen kyllä uskon ja sitä olen itsekin
tehnyt. Ainoa toivoni olet nyt sinä."

-- "Millä lailla?"

-- "Aioin jo kirjoittaa sinulle, mutt'en tahtonut häiritä sinun
väitöspuuhiasi. Aioin kutsua sinua tänne, sillä sinä yksinäsi saatat
ohjata minua, sinä yksinäsi saatat osoittaa minulle onnellisen pääsyn
tästä epätietoisuuden labyrintistä."

-- "Bravissimo!" huudahti Yrjö. "Nyt ymmärrän, ja olisihan minun
pitänyt ymmärtää se heti paikalla. Luota minuun, ystäväni; tässä on
toinenkin käteni ja tässä olen minä kokonani. Käytä minua, käske minua,
minä tottelen, ja sepä merkillistä, ett'en ennen lähtöäni tanssisi
sinun kihlajaisissasi. Eläköön rakkaus!

    Oi rakkaus, oi rakkaus...

En muista enempää, kuinka sanat sitten kuuluu, mutta eläköön rakkaus!"

Kuului koputus ovella.

-- "Kuka siellä?" kysyi Niilo.

-- "Kaks kertaa kaks!" kuului oven takaa. "Uskaaltako tulla sisään?"

-- "Ole niin hyvä."

Sisään astui vanhanpuolinen pikkuinen mies, hattu ja hopeaponsinen
sauva toisessa ja iso nuuskarasia toisessa kädessä.

Niilo esitti ystävällensä lehtorin Sylvester Sylvestrius'en
matematiikin opettajan lyseossa.

-- "Hauskaa, hauskaa," puheli Sylvestrius. "Mutta, kaks kertaa kaks,
onkos meidän Niilo lehtori sairas?"

-- "En suinkaan. Kuinka niin?"

-- "Muutoin vaan arvelimme sitä siellä, kosk'et tullut opistoon
tänään."

-- "Herran tähden, mitäs kello on?" huudahti Niilo.

-- "Kaksitoista se on."

Niilo kalpeni; hän ei osannut sanoa enää mitään. Hänelle oli ensi
kertaa hänen elämässään tapahtunut se seikka, että oli huolimatonna
laiminlyönyt velvollisuutensa.

-- "Ei se vaarallista ole," lohdutteli Sylvestrius. "Minä otin tuntisi,
ja sillä se oli tehty. Tulethan iltapäivällä?"

-- "Kyllä hän tulee," vastasi Yrjö.

-- "No niin. Kyllä minä arvaan, mikä nuorta lehtoria vaivaa, mutta asia
ei koske minuun, ei ollenkaan, kaks kertaa kaks. Tänäänhän on
iltahuvit. Tulettehan, hyvät herrat? Ennen vanhaan pelasit siellä minun
kanssani shakkia, Niilo, mutta nyt en pyydäkään. Minä tiedän, ettäs
koetat saada mattia toisella tavalla. No niin, nyt täytyy lähteäni.
Voikaa hyvin."

Tän'iltana siis menevät Niilo ja Yrjö iltahuveihin; siellä tapaavat he
Olkkosen neidot, ja Yrjö herra saattaa asiat selville. Niin päätettiin.

Kaupungin paremman ravintolan sali oli tän'iltana kirkkaaksi valaistu.
Paremman, sanoin, sillä H:n kaupungissa oli kaksi ravintolaa, toisessa
kävivät, niinkuin sanottiin, "huonommat," toisessa "paremmat" ihmiset.
Ja tän'iltana oli paremmilla ihmisillä oleva kirjallis-soitannolliset
iltahuvit. Ravintolan isäntä kävi tarkastelemassa kaikki paikat, oliko
muka kaikki, niinkuin olla piti, ja torui palvelijata siitä syystä,
että tämä oli nostanut liian ison liekin erääsen lamppuun. Tuo
tomppeli, palvelija nimittäin, ei ymmärtänyt, että liian suuri liekki
vaikuttaa liian paljon kuumuutta. Typerä palvelija! Ei hän myöskään
osannut lukuun ottaa sitä, että raffineerattu petroleumi maksaa paljon.

Odoteltiin vieraita.

Ensimmäisenä tuli muutamia oppilaita lyseon korkeimmalta luokalta,
jotka heti paikalla menivät sivuhuoneesen kampaamaan tiellä
pörröttynyttä tukkaansa niin viehättävän valloittavaiseksi kuin
mahdollista. Kaksi heistä olivat erinomaisen hyviä ystäviä: heillä
molemmilla kun oli ainoastaan yksi pari sormikkaita, niin päättivät he
tanssia vuorotellen.

-- "Minä tanssin ensimmäisen françaisen Alma Parviaisen kanssa," sanoi
yksi.

-- "Minä kanssa."

-- "Minä myös. Saa nähdä, kuka pikemmin ennättää."

-- "Vaiva turha," virkkoi vanhin joukosta, muuan lihava oppilas, joka
iän puolesta jo aikaa sitten olisi saattanut olla apulaispappina.
"Vaiva turha'" kertoi hän vielä.

-- "Kuinka niin?" kysyivät muut.

-- "Olen pyytänyt hänet jo ennakolta. Tänään tapasin hänet
laivasillalla ja pyysin."

-- "Joka paikkaan sinäkin kerkeät."

-- "Vaikk'ei tuota uskoisi, kun olet niin paksu."

-- "Mitä!?" kysyi paksu painavasti.

-- "Muutoin vaan."

Tulipa sitten kruununvouti Parviainen yhden rouvansa ja seitsemän
tyttärensä kanssa, joista nuorin oli Alma, lyseolaisten silmäterä ja
alituinen riidan kapula. Oppilaiset hyökkäsivät auttamaan
päällysvaatteita heidän päältään, joka mies tietysti Alman luo; mutta
paksu lykkäsi heidät kaikki sivulle ja yksinänsä teki tuon ritarillisen
palveluksen. Hän oli diplomaati, sen huomasivat toverit nyt liian
myöhään. Tuo veitikka, näet, auttaessaan Alma neitiä riisumassa, kuului
nyt vasta kohteliaasti pyytävän saada tanssia hänen kanssaan
ensimmäisen françaisen.

Sen jälkeen tulivat kauppiaat, veljekset Forsblomit. Vanhempi oli
hirveän laiha, nuorempi kammottavan lihava. Heistä kulki kummallinen
juttu.  Nuorempi oli lihava siitä syystä, ett'ei tehnyt paljoa mitään;
vanhempi taas oli laiha sentähden, että teki työtä vieläkin vähemmin.

Pormestarin herrasväki ja viskaalin herrasväki tulivat yht'aikaa.

-- "Hm!" sanoi pormestarin rouva; "eivätköhän H:n kaupungin asukkaat
voisi toimittaa itsellensä kerrankin oikeata seurahuonetta?"

-- "Älkää muuta sanoko," vastasi viskaalin rouva. "Täällä ollaan niin
saamattomia, niin _indisbonibel_."

Kauppaneuvos Olkkonen tuli tyttärineen hänkin, mutta saatettuaan
tyttärensä sisään, kääntyi hän tapansa mukaan ja meni sivuhuoneesen,
jossa vanhat herrat viettivät iltansa toti-pöydän ääressä.

Vähitellen keräytyi muitakin vieraita. Tuli Niilo herrakin Yrjö
ystävänsä kanssa.

Niinkuin tapana on pikkukaupungeissa tällaisissa tilaisuuksissa,
kokoontuvat naiset saliin, vanhat herrat toiseen ja nuoret toiseen
sivuhuoneesen. Salissa vallitsee ensin juhlallinen hiljaisuus;
sopottomalla mammat ja tädit juttelevat keskenään päivän tärkeimmistä
tapauksista, kihlauksista ja häistä tavallisesti. Neitoset vieläkin
hiljemmin haastelevat keskenään -- luultavasti samoista asioista.
Kerran kun kysyin eräältä nuorelta neitoselta, mikä tämmöisissä
tilaisuuksissa on heillä puheen-aineena, niin vastasi hän nauraen:
"kaikkiapa tahtoisittekin tietää." Minulla on senvuoksi oma ajatus
asiasta.

Vanhain herrain kamarissa keskustellaan painavista asioista sielläkin.

-- "Sen minä sanon," virkkaa pormestari. "Jos hän nyt myöpi Seppolan
kartanon niin vähästä, niin on hän tuhma kuin pässi."

-- "Niin, arvatkaas, semmoinen metsä, kuin siinä on!" sanoo tuomari.
"Norjalainen voittaa pelkällä metsällä 40,000 markkaa heti paikalla."

-- "Hiis kun ei ihmiset osaa käyttää rikkauttaan hyödykseen," sanoi
nimituomari Hakanen.

-- "Minä hänen sijassaan rakentaisin tilalle sahan."

-- "Ja myllyn."

-- "Ja tampin."

Nuorten herrain puolella on puheen aineena vähän runollisempia asioita.

-- "Kas kuinka uusi frakkisi istuu hyvin! Missäs teetit sen?"

-- "Blomqvist'illa."

-- "Kuules, veikkonen," kuiskaa nuori kollega toiselle, "onkos sinulla
lainata vähän rahaa minulle?"

-- "Ei, veikkonen, ole," kuiskaa toinen vielä hiljemmin, "ei minulla
ole kuin pari markkaa."

-- "Onko sinulla vis-à-vis'tä"? kysyy tuomarin apulainen.

-- "Olishan niitä, mutta minä en voi tanssia tänään."

-- "Miks'et? Onko käsniä jaloissa?"

-- "Jaloissa sekä jalkineissa."

Vähitellen astuu rohkein joukosta salin ovelle ja vaihtaa salavihkaa
lempeän silmäyksen Dulcineansa kanssa. Toinen rohkea asettuu hänen
selkänsä taakse, ja kotvasen kuluttua on oven suu täynnä mustatakkisia
herroja, joitten siinä-olo vaikuttaa neitosissa vähäisiä liikahduksia:
ken koettaa asettua profiliin, ken taas "_en face_," aina sen mukaan
kuin ... tietysti sen mukaan, kuinka sopiva on istua.

Tämmöinen joukko oli jo kokounut oven suuhun, kun Yrjö tuli Niilon
kanssa sisään. Kohta pyysi Yrjö Niilon esittämään häntä Olkkosen
neitosille.

Niilo saattoi hänet saliin Lauran ja Ainan luokse.

-- "Sallikaa esitelläni," virkkoi hän, "paras ystäväni, tohtori Yrjö
Anttola."

Yrjö teki kumarruksen taiteellisesti.

-- "Hauskaa varsin," virkkoi Laura, kohottautuen sijaltaan.

Aina tervehti ääneti ja puuttui pian Niilon kanssa puheluun.

-- "Helsingistäkö tulette, tohtori?" kysäsi Laura.

-- "Viimeksi sieltä."

-- "Kuinka onnellisia ne, jotka saattavat asua Helsingissä!"

-- "Mitenkä niin?"

-- "Siellähän on niin paljon hyvää ja kaunista, jota me pikku kaupungin
asukkaat ainoastaan kangastuksena ihailemme."

-- "Ja päin vastoin myöskin, sen vakuutan. Maaseutujen pikku
kaupungeissa kohtaa pääkaupunkilainen puolestaan usein semmoista, mitä
hän kotonansa ei edes kangastuksenakaan näe."

-- "Esimerkiksi?"

-- "Esimerkiksi," puhui Yrjö, yhä enemmin vilkastuen, "kun kasvien
tutkija salolla kulkiessaan yht'äkkiä huomaa mäen rinteellä ihanan
liljan..."

-- "Suokaa anteeksi, liljoja ei kasva metsässä."

-- "Tavallisesti ei, mutta ken tietää, neitiseni, mitä lämmin
etelätuuli saattaa kantaa sylissään! Se tuo joskus liljan siemenen,
pudottaa sen kainoon paikkaan, ja siemen..."

-- "Surkastuu ja kuolee, ennenkuin on itämäänkään ruvennut."

-- "Ei, neiti, ja tuhat kertaa ei!" huudahti Yrjö.

-- "Mutta mitä tämä kasviopillinen esitelmä oikein tarkoittaa?"

-- "Se on kokemustani vaan. Katsokaas, neitini, luonnon ikuinen kukka
on nainen, se on Luojan jaloin työ. Ja minä olen nähnyt noita useita,
loistavia kukkia muilla mailla, isoissa ansareissa, ja sen vuoksi,
tultuani maan sydämmeen, olen suuresti ihastunut, huomattuani siellä
liljan, ylevän ja viehättävän."

-- "Tosiaankin!"

-- "Neitini," virkkoi Yrjö, "tuo oli ihailemani liljan kaunista
kieltä."

Laura katsahti terävästi nuoreen tohtoriin ja virkkoi:

-- "Te olette Helsinkiläinen. Puhukaamme jostakin muusta."

Tuo katse se nöyryytti häntä, mutta veti samassa niin
vastustamattomasti puoleensa, että nuori tohtori tunsi olevansa hyvin
hankalassa asemassa.

-- "Neitini," jatkoi hän viimein, "sallitteko minulle kunnian saada
tanssia teidän kanssanne ensimmäinen françaisen?" Hän olisi kenties
lisännyt: "ja niin kernaasti tanssisin teidän kanssanne jok'ainoan
françaisen," mutta hän ei sanonut sitä.

-- "Kiitos," virkkoi Laura.

Vaan Niilo tohtori astui puhelavalle esitelmää pitämään. Hän jutteli
Kiven "Seitsemästä Veljeksestä," tuosta monen riidan ja väitöksen
alaisesta suomalaisesta teoksesta. Myöntäen sen monet vaillinaisuudet,
selitti hän sen kansallista arvoa, kertoen montakin ihanan ihanata
paikkaa siitä.

Ja hartaasti kuunteli häntä erittäinkin Laura, jopa niinkin hartaasti,
että Yrjö tohtori -- en tiedä mistä tuo tuli -- olisi kernaasti
tahtonut olla Niilona, tietääksensä vaan, että Laura häntä tarkasti
kuuntelee.

-- "Kuulkaas, kuinka kauniisti hän puhuu," sanoi kerran Laura hänelle
hiljaa.

-- "Se on totta se," vastasi Yrjö, jotain vastatakseen, mutta hän ei
ollenkaan ymmärtänyt, minkätähden Niilo juuri tän'iltana niin
viehättävästi puhui. Ylipäänsä arveli Yrjö, että koko tuo esitelmä
olisi saanut olla pois, jotta pikemmin alkaisi tanssit.

Esitelmän loputtua alkoivat lyseolaiset taputtaa, ja siihen muutkin
yhtyivät. Kauppias Forsblom, laiha veli, arveli, että olisi sopinut
mainita veljesten tappelua jouluyönä; se muka on loistavin kohta koko
kirjassa.

Viskaalin rouva sattui istumaan juuri Yrjö tohtorin toisella puolella.
Hän kysäsi:

-- "Kukas se on kirjoittanut tuon kertomuksen, josta puhuttiin?"

Yrjö herra oli hyvin ärsytetyillä hermoilla. Hän vastasi
lakonillisesti:

-- "Walter Scott."

-- "Ah niin, se armas Walter Scott," huokasi viskaalin rouva. "Hän ei
voi kirjoittaa muuta kuin _delicatesse_."

Laura kuuli tuon.

-- "Olettehan veitikka," sanoi hän hiljaa Yrjölle ja katsahti häneen.

Taivas, tuota katsetta!

Ensimmäinen française alkoi viimein. Yrjö Lauran ja Niilo Ainan kanssa
tanssivat vastatusten.

Mitä keskusteluja Lauralla ja Yrjöllä oli, siitä ei ole varmaa tietoa.
Sen tiedän vaan, että Yrjö tanssin jälkeen oli kuin haltioissaan.
Mennessään nuorten herrain kamariin astui hän epähuomiossa lihavan
Forsblomin jalalle ja pyysi -- myöskin epähuomiossa -- anteeksi
laihalta. Bufetissa aikoi hän käskeä itsellensä putelin seltterivettä,
mutta ajatuksissaan käskikin voileivän. Hän läksi viimein kuistille
vilvotteleimaan. Vähän ajan perästä tuli Niilo sinne, haettuansa häntä
turhaan joka paikasta.

-- "No viimeinkin tapasin sinut," sanoi Niilo.

-- "Hm," vastasi Yrjö ajatuksissaan.

-- "Mitäs sinä täällä teet?"

Yrjö ei kuullut.

-- "Mitäs sinä täällä teet?" toisti Niilo kysymyksensä.

-- "Mitäkö teen? Minä ... ja mitäs se sinuun koskee?"

-- "Kuinka?"

-- "Oletpa vähän hajamielinen, ystäväni," sanoi Niilo tyyneesti.
"Laurako sinut semmoiseksi saattoi?"

Lauran nimen lausuminen koski Yrjöön kuin sähkövirta. Hän heräsi
ajatuksistaan ja kiihkeänä tarttui Niilon käteen:

-- "Laura, niin kyllä, tuo ihmeellinen tyttö. Haa, hän saattaa tehdä
ihmisen hulluksi."

-- "Sepä se," naurahti Niilo.

-- "Älä naura, rakas ystäväni, älä naura. Sinä luultavasti et oikein
tunne häntä. Sinä et ole koskaan katsonut noihin silmiin."

-- "Monta kertaa."

-- "Ja mitä sanot?"

-- "Kauniit silmät."

-- "Voi sinua, kylmäveristä, rautahermoista! Kauniit! Voiko semmoisia
silmiä sanoa kauniiksi vaan, sinä hidas flegma!"

-- "Eiköhän?"

-- "Älä sano enää niin, älä, rakas ystäväni, sano enää niin, muutoin
ystävyytemme hajoaa. Ne ovat taivaalliset! Taivaalliset ne ovat,
kuuletko!" ja Yrjö puristi ystävänsä käsivartta.

-- "Oikein, ystäväni, oikein. Olet siis vakuutettu, että hän voi tehdä
ihmisen onnelliseksi."

-- "Haa! Hän vie ihmisen taivaasen, taivaan iloa imehtimään, niin
ystäväni," ja Yrjö syleili innostuksissansa ystävätään.

-- "Sinä arvelet siis, että jos minä kosin, niin..." virkkoi Niilo.

Yrjö säpsähti. Hän ei ollut muistanutkaan Niiloa.

-- "Kuules, ystäväni," puhui Yrjö: "minä arvelen että ... että ...
jätetään huomiseksi."

-- "Kuinka tahdot vaan. Olenhan jättänyt asian sinun haltuusi."

Niilo meni takaisin saliin.

Yrjö rupesi ajattelemaan ystävyyden velvollisuuksia ja oikeuksia.

-- "Niilo on ainoa ja paras ystäväni," arveli hän itsekseen, "se on
kyllä totta se. Mutta mitä ihmettä hän antoi asiansa minun haltuuni?
Miten minä suorian tästä pulasta? Taivas, onkohan onni niin hänen
kanssaan, että Laura ... vaan ei, minä tulen mielipuoleksi..."

Enempää hän ei saanut jatketuksi, sillä Niilo tuli hyvin kiireisesti
hänen luoksensa.

-- "Ystäväni," huusi hän, "joudu pian, sinua tarvitaan, tarvitaan
lääkäriä, hän pyörtyi vast'ikään!"

-- "Kuka?" kysäsi Yrjö kalpeana.

-- "Joudu, oma ystäväni: Aina on sairastunut!"

Yrjö riensi heti paikalla naisväen sivuhuoneesen, jossa Aina makasi
tunnotonna sohvalla. Äkillinen pahoinvointi ja kuumuus olivat
saattaneet hänelle hetken pyörtymisen; sen vaarallisempaa tuo ei ollut,
sen huomasi taitava lääkäri paikalla. Pian sai hän sairaan tointumaan,
ja määräsi hänelle rauhaa ja lepoa. Isä hyppäsi hätäyneenä kammioon.

-- "Mitä taivaan tähden on tapahtunut? Onko mun silmäteräni kipeä ja
miks'ei ole lääkäriä menty hakemaan? Sakari tohtori istuu tuolla
perähuoneessa, mutta se kanalja on kiintynyt preferanssiinsa; no, mutta
ettekö te mene hakemaan toista, tuota, mikä sen nimi taas on, en muista
mitään. Ja mitäs te, nuori herra, täällä teette seisomassa ristissä
käsin? Näette, että ihminen on haudan partaalla, ja katsotte noin
kylmästi. Voi minua poloista!..."

Ja hätäynyt isä olisi jatkanut tätä kuinka kauan hyvänsä, jollei Laura
ja Ainakin olisi tulleet hänen avukseen.

-- "Mutta, isä kulta," sanoi Aina, "enhän minä enää ole kipeä; sain
vaan äkillisen pyörrytyksen, ja tätä nuorta tohtoria on minun
kiittäminen pikaisesta avusta."

-- "Oma lapseni, oma pikku tyttöni, -- no Jumalan kiitos! Säikähdinpä
oikein niin, että täytyy istuani. Hyvä herra," lisäsi hän Yrjölle, "en
tunne teitä, mutta minä näen teidän olevan kunnon miehen ja olettehan
pelastaneet oman kultusen tyttöni. Mutta onko hän nyt sitten jo ihan
terve, niin ett'ei mitään vaaraa enää ole? Sanokaa, olkaa hyvä, sillä
tunnettehan te ruumiin kaikki suonet ja muut semmoiset hermot. Olenpa
oleva teidän ikuinen velallisenne."

-- "Hyvä herra," vastasi Yrjö tyyneesti, "te olette liian
hyväntahtoinen. Vakuutan, ett'ei tyttärellänne ole mitään vaaraa;
levollisen yön kuluttua tervehtii hän teitä yhtä kukoistavana kuin
tänäkin aamuna."

-- "Ja minä," virkkoi Aina, "minä vakuutan, että jaksan heti paikalla
tanssia valssia kolme täyttä kierrosta. Vai mitä sanotte tohtori?"

-- "Neitini," sanoi Yrjö, katsoen kaunista tyttöä, joka oli sohvalla
puolilepäävässä asemassa, pää käden nojassa ja hiukset vallattomasti
pudonneina otsalle, "jos en olisi lääkäri, niin ensimmäisenä rientäisin
pyytämään itselleni kunnian ja ilon saada tanssia teidän kanssanne nuo
kolme täyttä kierrosta, mutta -- mieleni on paha -- minun täytyy
esittää teille lepoa ja rauhaa ja, jos tämä esitykseni saapi
suosiollisen myöntymisenne, niin huomenna..."

-- "Niin, mutta se on vasta huomenna," virkkoi Aina vähän suuttuneena.

-- "Kas niin lapseni, nytpä tottelevaisena sairaana lähdet koreasti
kotia, ja te, tohtori, käytte, toivoakseni, huomenna sairastanne
katsomassa. Eiköhän kumminkin olisi tarpeen keittää selja-teetä tai
panna sinappia jalkapohjille, että hän oikein lämpiäisi. Vai ei
tarvitse mitään? No niin, te ymmärrätte paremmin ne asiat, mutta olkaa
hyvä ja koettakaa pulssia vielä kerran, sillä pulssi on hyvin tärkeä
asia."

-- "Mutta, isä kulta," lausui Laura, "johan tohtori vakuutti..."

-- "Koettakaa vaan, olkaa niin hyvä," sanoi Aina vielä vähän
nureillaan; "kenties huomaatte, ett'en huomennakaan voi tanssia."

-- "Aina, Aina, mitäs sanotkaan?" puuttui isä puheesen. "Hyvä tohtori,
älkää uskoko, että hän oikein toden perästä vihoittelee; hän on minulla
vallaton semmoinen. Lauraseni, pidäpäs huolta, että Aina pukee
lämpimästi päällensä."

He lähtivät etuhuoneesen.

Tohtorin auttaessa Ainaa pukeumassa, virkkoi hänen sorea sairaansa yhä
vaan totisena:

-- "Tohtorit ovat kaikki pahan-ilkisiä."

-- "Minäkin?"

-- "Etupäässä."

-- "Masentavaista kuulla tuota," sanoi tohtori hyvin alakuloisena.

Niilo tuli sanomaan jäähyväisiä. Hänen äänensä värähteli, kun hän
hellästi kysyi Ainalta, luoden häneen lempeän katseen:

-- "Kuinka voitte nyt, Aina?"

-- "Kiitos, hyvin," vastasi Aina ja, ojentaessaan Niilolle kätensä,
punehtui hieman.

Ovella kysäsi Yrjö vielä Ainalta:

-- "Sanotteko vieläkin, että _kaikki_ tohtorit ovat pahan-ilkisiä?"

-- "Panitteko pahaksenne?"

-- "Ken voisi panna pahaksensa teidän viehättäviä sanojanne?"

-- "Kenties kaikki eivät olekaan pahan-ilkisiä, mutta..."

-- "Mutta?"

-- "Mutta te olette. _Au revoir_!"

Keijukaisena sipsautti Aina kynnyksen yli ja meni Lauran ja isänsä
kanssa kotio.

       *       *       *       *       *

Kummallinen oli seuraava yö Niilon talossa. Unta ei saanut silmäänsä
filosofi enempää kuin lääkärikään. He kävelivät ääneti pitkin lattiata,
hyvin totisina, miettiväisinä. Iltahuveista tultuansa olivat he ensin
vilkkaasti keskustelleet ja seurauksena siitä kai oli tämä
molemmanpuolinen rauhaton kävely, ajatteleminen ja äänettömyys.

-- "Mutta tästä pitää saada loppu," sanoi viimein Yrjö ja seisahtui.

-- "Pitää," sanoi Niilo juhlallisesti ja seisahtui myös.

-- "Mutta miten?"

-- "Sepä se."

Ja ystävät astumaan taas.

-- "Ken olisi voinut aavistaakaan tätä!" lausui Niilo kotvasen
kuluttua.

-- "Minä kaikista vähimmin; mutta semmoiset olennot saattavat tehdä
mahdottomatkin mahdollisiksi."

Äänettömyys jälleen.

-- "Kuules ystäväni," virkkoi Niilo uudelleen. "Ottakaamme nyt järki
avuksi, älkäämme antako tunnon yksistänsä vallita."

-- "Tehkäämme niin!"

-- "Mitä sanoo tuntosi?" kysyi Niilo.

-- "Se sanoo, että olen rakastunut kumpaankin, aivan kuin sinäkin."

-- "Entäs järkesi?"

-- "Järkeni ... järkeni ... sanoo samaa. Sinun laitasi kai on päin
vastoin?"

-- "Mitä tarkoitat?"

-- "Sitä, että ensin sanoo järkesi ja sitten tuntosi aivan samaa."

-- "Totta kyllä."

-- "Siltä puolen siis asia selvänä. Mutta nyt on kysymys, kelle
kenenkin luonne paremmin sopii. Sinä olet hidas flegma."

-- "Ja Laura on samallainen. Aina taas on vilkas, hetken tunteitten
lapsi, sangvininen."

-- "Ja semmoisen sanovat minunkin olevan."

-- "Aivan oikein. No?"

-- "Samallaiset luonteet eivät sovellu yhteen."

-- "Päinvastoin, nehän juuri sopivatkin. Kant sanoo..."

-- "Heitä, veli kulta, Kantit syrjään nyt, sillä Kant ei ollut nainut
eikä siis ymmärtänyt oikein näitä asioita. Luonteitten vastakohtaisuus
puolisojen välillä näes synnyttää ihanan sulosoinnun, joka on
avioelämän onni. Toisen herkkätuntoisuus tasautuu toisen tyyneydessä,
ja toisen hitaisuutta elvyttää toisen vilkkaus. Kun taasen molemmat
ovat aivan samallaisia luonteiltaan, niin heidän hyvät puolensa tosin
astuvat esiin kaksinkertaisessa valossa, mutta samapa on laita hyväin
puolten vastakohtienkin."

-- "Hm! Melkeinpä sinä olet oikeassa. Mutta mitä apua meillä on näistä
filosofioimisista?"

-- "Nyt on vielä yksi asia selville saatava: kumpainenko, Laura vai
Aina, sinua rakastaa."

-- "Ja kumpiko sinua," lisäsi Niilo.

-- "Ah, ystäväni!" huokasi Yrjö, ja nyt hän oli hellätuntoinen. "Mitä
syitä minulla olisi ajatella semmoista? Sinua ovat he tunteneet kauan
aikaa, mutta minä olen vaan yhden illan ollut heidän parissansa.
Minulla ei ole toivoja."

Ystävykset heltyivät ja läksivät kävelemään huoneessa käsityksin.

-- "Niin minä teen," päätti Yrjö; "menen sinne, sairastani katsomaan,
ja jos en aivan ymmälle käy, niin luulenpa voivani huomata, kenen sydän
sinulle sykkii."

-- "Kiitos, ystäväni, kiitos!"

Aamulla meni Niilo opistoon. Yrjö läksi Olkkosen taloa kohti, mutta
ennenkuin hän pääsikään sinne, tapahtui muuan seikka, joka pakoitti
hänet palaamaan kotio takaisin. Jotakin omituista oli tapahtunut, sillä
Yrjö oli palatessaan aivan läpi märkä, vaatteista vuosi vesi virtana.
Hän pukeutui kotona uudestaan ja läksi nyt nuoren sairaansa luokse.

Sairas oli kaikkea muuta kuin sairas. Yrjö oli ennustanut oikein: Aina
oli yhtä kukoistava ja viehättävä kuin ennenkin. Pian olivat tohtori ja
hän puuttuneet vilkkaasen keskusteluun.

-- "Niin, minä en milloinkaan unohda sitä baalia ylioppilashuoneessa.
Muistatteko, tohtori, kuinka viehättävältä tuo valssi 'An der schönen
blauen Donau' kajahtelee orkesterin soittamana? Ensin noin hiljaa
la-la-la ja sitten pieni crescendo tam-tam..."

-- "Niin kyllä ja sitten forte trala-la-trala-la."

-- "Niin ja sitten vähäinen ikäänkuin vaikeroiva sävel ja..."

-- "Ja sitten riemuisa, hurmaava fortissimo trallalla-la."

-- "Mieleni tekisi heti paikalla..."

-- "Ja mikä estäisi! Sallitteko?"

Ja tohtori sairaansa kanssa tanssivat, tohtorin lallattaessa ja
rallattaessa kaikki nuo Straussin pianot ja fortet, vaikeroivat ja
hurmaavat sävelet.

Heidän tanssinsa keskeytyi sillä välin huoneesen tulleen isän
taputuksista;

-- "Bravo, sairas ja tohtori, bravo! Oikeinhan te tanssitte _avec
blessir_, kuten viskaalin rouva sanoo."

-- "Suokaa anteeksi," virkkoi Yrjö, "mutta Aina neidellä oli niin
hauskoja muistoja eräistä tanssiaisista Helsingissä, ja kun minäkin
olen suuri tanssin ystävä..."

-- "Niin pistitte tanssiksi, aivan oikein. Niin, muistan minäkin ne.
Siellähän myös ensi kerran näimme Niilo tohtorin. Hänen uusi teoksensa
oli ilmaunut silloin, ja hänestä puhuttiin paljon juuri sinä iltana.
Emme kumminkaan tutustuneet vielä silloin."

Aina löyhytti liinallaan vilvoitusta kasvoille, joille oli hehkuvan
punan nostanut -- luultavasti äsköinen vilkas tanssi.

Yrjö ajatteli toisin.

Laura tuli kutsumaan puistoon suurukselle.

Isä läksi sieltä pian kauppatoimillensa. Lauran mentyä emännän puuhille
sisään, virkkoi tohtori Ainalle:

-- "Tuo baali Helsingissä on siis teille hauskojen muistojen ilta?"

Aina katsahti häneen terävästi.

-- "Kuinka te niin omituisesti sitä kysytte?"

-- "Siellähän soi tuo viehättävä 'An der schönen, blauen Donau?' ...
Sen vuoksi minä vaan ... mutta _à propos_ tansseista! Eilen te
pyörryitte juuri, kun soitettiin valssia 'Tuhat ja yksi yötä'. Ja
tiedänpä erään olennon, jolle eiliset iltahuvit ovat tuskallisten,
rauhattomain muistojen hetki."

-- "Kuka se on?"

-- "Saanko sanoa?"

-- "Sanokaa vaan, tai -- ette saa sanoa."

-- "Uskokaa, neitini, että eräs, joka niin suurella huvituksella
muistelee 'An der schönen blauen Donau,' on vaikuttanut eräässä
toisessa ja vast'edeskin on vaikuttava 'tuhannen' rauhatonta yötä,
epätietoisuuden tuskallista yötä."

Aina vaipui ajatuksiinsa; rinta aaltoeli. Hän ei kuullut, kuinka
puiston portti narahti; hän ei nähnyt niinkuin Yrjö, että Niilo astui
puistoon. Yrjö viittasi häntä lähenemään hiljaa.

-- "Tohtori," virkkoi Aina viimein, silmiään nostamatta. "Minkätähden
olette niin paha?"

-- "Samaa sanoitte eilenkin, ja niin ikävätä kuin onkin kuulla tuota,
niin hauska mun on muistaa sanoneenne, ett'eivät _kaikki_ tohtorit
kumminkaan ole pahoja. Ja hän ei ole paha."

-- "Kuka?"

-- "Saanko sanoa?"

Aina peitti korvansa käsiinsä. Se oli samaa kuin "sanokaa."

-- "Hän on sama, jonka muisto teissä niin miellyttävänä sekaantuu
muistoon noista tanssiaisista Helsingissä."

Hiljainen kaste kimalteli purpuraisilla kukilla.

Yrjö nousi hiljalleen. Niilo oli saapunut aivan lähelle. Yrjö otti
ystäväänsä kädestä ja viitaten Ainaan, kuiskasi:

-- "Hän."

Niilo istahti Ainan viereen...

Salissa, jonne Yrjö meni, istuivat isä ja Laura, kuunnellen Sylvester
Sylvestrius'en puhetta. Vanhalla lehtorilla näkyi olevan jotakin hyvin
tärkeätä kerrottavana. Yrjön astuessa sisään, huudahti hän: "Kas
tuossa, tuossa tulee hän, tuo jalo mies, ylevä nuorukainen! Sallikaa
puristaa kättänne!"

-- "Mutta mitä tarkoitatte, lehtori?" kysyi Yrjö, hämmästyneenä
katsellen ympärilleen.

-- "Sitä tarkoitan, että te olette jalo mies. Ja minä kerron tässä
ystävilleni koko asian. Älkää kieltäkö minua, älkää kieltäkö. Niin,"
jatkoi lehtori, "sillalla näkee hän, että Kuitusen pieni tytär oli
pudonnut laiturilta veteen, ja silloin hän, mitään muuta miettimättä,
syöksyy sillalta, kolmen sylen korkeudesta, suin päin veteen,
ajattelematta, että saattaisihan pohjalla olla kiviä, joihin hän
helposti musertuisi. Tuokion ajan ovat hän sekä lapsi veden alla, mutta
pian nousee hän, käsissään kallis taakka. Hän ui rannalle, laskee
lapsen hätäyneen äidin syliin ja, ennenkuin tämä ennättää sanoa
sanaakaan, on hän jo kaukana poissa. Äiti ei häntä tuntenut, mutta
onneksi satuin minä sillan toisesta päästä näkemään, ja minä
olen valmis koko maailmalle kertomaan, että vielä on jaloutta,
altiiksi-antaumista maailmassa, on, kaks kertaa kaks, niinkin! Ja tämä
jalo mies olette te tohtori, te itse!"

-- "Hyvä herra," virkkoi Yrjö; "te liioittelette: mitä minä tein, olisi
kuka hyvänsä tehnyt."

-- "Ei olisi joka mies tehnyt, kaks kertaa kaks!"

Laura katseli nuorta tohtoria ihastunein silmin; viimein hän nousi ja,
ojentaen hälle kätensä, sanoi:

-- "Kiitos, jalo herra; kiitos monin kerroin: te olette pelastaneet
ristityttäreni!"

-- "Mikä onni!" huudahti Yrjö ja puristi pehmoista kättä ja puristi
sitä kauan.

Heidän katseensa kohtasivat tosiaan...

       *       *       *       *       *

Kului kuukausi. Olkkosen talossa oli muutamia vieraita. Yrjö ja Niilo
olivat myös siellä.

Kauppaneuvos piti vieraille pienen puheen, jota seurasivat lasien
helähdykset ja kaksinkertaiset onnentoivotukset.

-- "Kukas oli oikeassa?" kysäsi pormestarin rouva hiljaa viskaalin
rouvalta.

-- "Jaa, sitä oli minun mahdoton arvata, _imbossibel_!"

Sylvester Sylvestrius tarttui lasiinsa ja rupesi pitämään puhetta.

-- "Hyvä herrasväki," lausui hän. "Kaks kertaa kaks on neljä, sen
tietää kukin. Ja tän'iltana on tapahtunut juuri semmoinen kombinationi.
Mutta onnellisuuden maailmassa käy laskut toisin kuin tavallisessa. Nyt
on ilmeisesti todistettu, ja minunkin vanha sydämmeni tuntee, että kaks
kertaa kaks onnellista on sittenkin ainoastaan kaksi onnellista, sillä
kaksi ovat onnellisia silloin, kun tuntevat itsensä _yhdeksi_
onnelliseksi olennoksi. Niin aina olkoon ja siihen maljan juon!"

Muutamat vieraista arvelivat Sylvestrius'en puhetta näppäräksi;
muutamat eivät arvelleet mitään; viskaalin rouva arveli, ett'ei
tässä ollenkaan olisi huolinut astua esiin "geografillisilla
kvantiteeteilla."

Mutta kaikki kilistelivät laseja ja sanoivat:

-- "Onneksenne!"



"TALLELLAHAN ON!"

(Lääkärin päiväkirjasta.)


       *       *       *       *       *

"Pikku Emmi on hyvin kipeänä: jos suinkin voit, niin riennä meille." --
Näin kirjoitti minulle kaupungin pastori X.

Pikku Emmi, hänen viisi-vuotias tyttärensä oli aina ollut lemmikkini.
Sattumus oli ohjannut minut hänen terveytensä hoitajaksi hamasta hänen
synnyinhetkestään saakka. Hänen syntymisensä oli ollut raskasta ja
pitkällistä, jonka vuoksi minut kutsuttiin avuksi, ja -- lääkärin
taidonko vaiko sattumuksen avulla, en tiedä, vaan -- pikku Emmi jäi
eloon. Lääkäri tuntee -- hetkeksi ainakin -- tavallista suurempaa
kiintymystä sitä kohtaan, jonka hengen hän on pelastanut tai jonka
pelastukseen hän kumminkin on ollut välikappaleena, mutta erinomaista
on ollut kiintymykseni tähän lapseen. Usein olen kuullut jonkun tunteen
kuiskaisevan minulle: "tuo lapsi tekee käänteen elämässäsi" ...
Ennetunteita en usko, niille mä nauran. Aina tyyten mietittyäni tätäkin
asiaa, on järki tuonut esiin tukevia syitä tuommoisten ennetunteiden
mahdottomuudesta, vaan juuri kun olen suuni vetänyt nauruun niille,
juuri silloin on taas kuulunut kuiskaus: "tuo lapsi tekee käänteen
elämässäsi..."

Ainoa talo täällä, jossa minulla, paitsi sairaiden luona, on tapana
käydä, on pastori X:n. Siellä on minusta aina ollut niin kodikasta,
niin lämmintä, jopa onnellistakin, ja tuohon on ollut syynä aina pikku
Emmi. Kesäiseen aikaan kun heidän taloansa lähenen, kuulen jo kaukaa:
"Emmin tohtori tulee, Emmin tohtori tulee!" -- niin on pienonen minua
aina nimittänyt -- ja katsahdettuani ylös avonaisiin akkunoihin, olen
nähnyt lapsen ihanat kasvot kukkasten keskellä. Sisään tultuani ja
istahdettuani on pienonen kiivennyt polvelleni ja siinä haastellut,
naurellut tuolla raittiilla, viattomalla ja sydämmelle käyvällä
tavalla, jolla ainoastaan lapsi voi haastella ja naurella. Ja silloin
on Emmi aina vienyt minut ajatusten maailmaan, ei noiden yksivakaisten,
jännittäväisten, vaan vienojen, unohduksissa olleiden, kaukaisten
ajatusten. Silloin minä, Emmi polvillani, olen haaveillut kuni lapsena
muinoin, ja sydämmeeni on saanut rauhaa, on tullut tyyneyttä, jotka
maailman myrskyt ja pauhut olivat sieltä karkoittaneet. Olen silloin,
lapsi sylissäni, muuttunut lapseksi minäkin; olen laulellut hänelle
samoja lauluja, joita lapsenakin muinoin vierittelin; olen kertonut
hänelle satuja, pienenä kuulemiani, olen leikkinyt lapsen kera, ja
lapsi on ollut iloinen, onnellinen, ja hänen iäkäs ystävänsä on ollut
iloinen, onnellinen hänkin.

Mutta äkkiäpä tuo onnellisuus on kadonnut, haaveillut haamuina
haihtuneet, kuultuani Emmin yskäisevän. Huu! minä tunnen tuon yskän,
kolkon kalman-yskän! Ja silloin, painaen suudelman noille hehkuville
poskusille, ja, estääkseni häntä väsyttämästä itseänsä, olen laskenut
lapsen polviltani pois.

Kaksi viikkoa sitten olin taas ollut siellä, taaskin ollut onnellinen
ja taaskin herännyt uinailuistani Emmin yskäyksestä. Virkani toimet
olivat vaatineet minun olemaan kaupungista poissa kaksi viikkoa, ja
juuri kotiin palattuani sain pastorilta kirjeen: "Pikku Emmi on hyvin
kipeänä, jos suinkin voit, niin riennä meille."

Minä kiiruhdin paikalla sinne.

       *       *       *       *       *

En kuullut nyt ulos Emmin iloista ääntä, en nähnyt tällä kertaa
pienosen kasvoja akkunassa, ei tullut tuttuni salissa vastaani, ei, hän
makasi nyt sairasvuoteella! Pastorin vaimo tuli vastaani ja hätäyneenä
virkkoi: "jos taitonne voi, niin pelastakaa mulle enkelini!" -- Me
astuimme sairaan kammioon.

-- "Kas niin," huudahti Emmi, nähtyään minut, "tulettehan te, Emmin
tohtori; minun rintaani ahdistaa niin kovasti, ja tämä peitekin painaa
niin paljon; isä ja äiti eivät sitä usko, mutta Emmin tohtori sen kyllä
uskoo. -- Painaahan tämä?" lisäsi hän ja tarttui käteeni.

-- "Kyllä se painaa, lapseni," vastasin minä, "mutta koetahan olla
kärsivällinen vielä vähän aikaa; huomenna olet jo terve."

-- "Huomenna jo!" huudahti hän, ja kesken kyyneleitänsäkin koetti hän
naurahtaa. Mutta samassa tuli ankara yskän-kohtaus, joka pani sydämmeni
vavahtamaan.

Minun ei huolinut kauan tutkistella taudin laatua; se, mitä jo aikaa
sitten olin pelännyt, oli valitettavasti nyt käynyt toteen. Emmin
rintaan oli hänen elämänsä ensi hetkestä saakka sijoittunut vamma,
tauti, joka on pilkaksi tehnyt lääketieten taisteluja sitä vastaan,
vamma, joka kaataa verkalleen, mutta kaataa varmaan ja joka,
pienoseen sijansa otettuaan, tekee elon-aamusta illan ennen aikojaan.
Minun poissa ollessani oli Emmi vilustunut ja tauti muuttunut
n.s. pikaiseksi. Raskaalla sydämmellä istahdin pöydän ääreen,
kirjoittaakseni hänelle helpoittavia rohtoja. Emmin äiti ei nähnyt
käteni vavistusta: se olisi kertonut hänelle, että tämä oli viimeinen
lääkekirje, mitä hänen lapselleen kirjoitin.

Vähitellen taukosi taudinpuuska, Ahdistus alkoi lievetä; valitus
vaikeni, ja vähemmin temmotellen kohoeli rinta. Emmi nukahti...

Hetken kuluttua hän avasi silmänsä jälleen. Ne olivat entistä
kirkkaammat nyt, nuo kauniit, suuret silmät; entistä valkoisempi oli
kasvojen iho ja entistä kirkkaampina hehkuivat poskipäät.

-- "Äiti, nyt on Emmi jo terve; niin, Emmin tohtori se antaa aina niin
hyviä rohtoja."

Niin virkkoi lapsi, kääntyen minuun päin, ja veti suunsa hymyyn...
Tuota hymyä en unohda milloinkaan.

Iloissaan likisti äiti lastaan rintaansa vastaan; mutta lieneekö
samassa joku aavistus, vai minun kasvoniko ilmaisseet hänelle jotain
kamalata, en tiedä, mutta kyyneliä rupesi hänen silmistään putoelemaan
lapsen pielukselle. Kalpeana seisoi isä vuoteen ääressä: hänelle olin
sanonut totuuden.

-- "Mitäs itket, äiti?" kysyi Emmi nähtyään äitinsä kyyneleet. --
"Enhän minä enää ole kipeä. Nyt olen taas niin terve. Enkös ole?"
liitti hän sitten, mutistaen pienen suunsa niin vakuutetun totiseksi ja
myhähtäen jälleen, ja totuttuun tapaansa ojensi minulle kätensä
koeteltavaksi.

Hiljaa, tuskin tuntuvasti tykytti enää valtasuoni... Pitikö minun
ilmoittaa lapselle, mitä tiesin? Pitikö minun karkoittaa ennen aikojaan
tuo viaton, viimeinen hymy hänen huuliltaan? Vai pitikö minun pettää
lasta, joka niin luottavana odotti minulta myöntävää vastausta?
Miksipäs, arvelin sitten itsekseni, miksipäs murheeksi muuttaisin Emmin
ilon? Elämä ei ole ennättänyt tarjota hänelle vielä muuta kuin onnea;
tiensä, tuo lyhyt tiensä maailmassa on kulkenut kukkapolkuja myöten;
nyt väsyi pieni matkamies ja istahti kukkainsa keskeen ... niinpä
nukkukoonkin sitten niiden pariin, näkemättä tuonen toukkaa, joka on
matanut häneen. Hiljaa se on jäytänyt hennon taimen juuret; hiljaa
suhahtakoon sitten lännen tuuli ja taivuttakoon taimen, uuvuttakoon
kuni ilta-uneen vain... Minä vastasin: "terve olet, pienoseni, ja
huomenna olet ihan terve."

-- "Tiesinhän sen; kuulithan, äiti, mitä Emmin tohtori sanoi!" huudahti
hän iloissaan. -- "Mutta," lisäsi hän vähän ajan perästä, "minua rupeaa
nukuttamaan. Minä laskeun levolle. Kukkaset ne jäävät nyt kastelematta,
mutta kastele, äiti, sinä ne tän'iltana."

Ja totuttuun tapaansa pani pienonen kätensä ristiin ja rupesi lukemaan
iltarukoustansa. Rukous oli noita yksinkertaisia lasten rukouksia,
mutta se tuntui niin tutulta minusta. Niin, se oli sama, jota äitini
minulle, pienenä ollessani, oli opettanut. Tietämättänikin menivät
käteni ristiin, ja jok'ainoa lapsen lausuma sana kajahti niin armaalta
sydämmessäni...

Rukouksen päätettyänsä Emmi sanoi jäähyväiset äidilleen ja isälleen,
pyytäen, että hänet kaikin mokomin herätettäisiin aamulla varhain
ruokkimaan kanarianlintua; tän'aamuna hän ei ollut jaksanut sitä tehdä.
-- "Hyvää yötä, Emmin tohtori," virkkoi hän viimein minulle. Hänen
äänensä oli heikonnut heikkonemistaan; viimeinen sana oli pelkkää
kuiskausta vaan. Minä lähenin vuodetta, otin lasta kädestä kiinni ja
suutelin häntä. Samassa tunsin vähäisen puristuksen kädessäni. Se oli
viimeinen kuolon tempaus... Lännen tuuli oli suhahtanut, taimi
taipunut, kukka nukkunut uneen iäiseen...

Tuommoisessa tilassa en ollut ensi kertaa. Usein olen seisonut
kuolinvuoteen vieressä, nähnyt useain kuolintuskat, painanut monen
silmät kiinni. Minua ovat liikuttaneet sairaan kärsimiset ja vaivat;
mutta nähtyäni niiden loppuneen kalman unessa, olen levollisena aina
lausunut itsekseni: "Nythän on _kaikki_ lopussa. Hän _oli_, häntä _ei
ole_ enää"... Mutta toisin oli nyt. Min'en voinut irroittaa kättäni
vainajan kädestä, en kääntää silmiäni pois hänen kasvoistansa, joille
_oli_ jäänyt tuo hymy, ja nyt ensi kertaa pyrki huulilleni kysymys:
"Virka, vainaja, mitä näet nyt?"

Surun sortamana oli äiti laskeunut tuolille vuoteen ääreen. Pastori
istahti hänen viereensä. Vasemmalla kädellään hän syleili vaimoaan,
oikealla silitteli hänen armaita suortuviansa.

-- "Tallellahan on!" virkki viimein pastori.

Kului hetkinen... Äiti nosti silmänsä ylös, pyyhkäsi pois kyynelensä ja
toisti:

-- "Tallellahan on!"

Vait! Salista rupesi nyt kuulumaan laulu. Siellä lauloi Emmin
kanarianlintu. Mitä visersi se? Visersikö se kuolinvirttä vainajalle;
lauloiko lohdutusta vanhemmille, vai kertoiko se mulle armaita, kauan
unohduksissa olleita seikkoja? Minä luulen, että sen lauluun olivat
yhdistettyinä kaikki nämä asiat. Vielä kerran katsahdin vainajaan.
Lännen mereen laskeuva aurinko heitti kultaisia säteitänsä Emmin
kasvoille. Ne olivat vielä kuni elossa olevan. Samassa sai syömmeeni
sykkeitä, niin outoja ja kumminkin niin tuiki tuttuja; pian tunsin
silmässäni jotain himmeätä: se oli kyynel, kyynel kuivana, jäykkänä
oleessa silmässäni, ja nyt -- ensi kertaa kakskymmenvuotisten riitain
ja taistelujen perästä omassa itsessäni, vakauneena virkoin minäkin:

-- "Tallellahan on!"



KESÄINEN TARINA.


Päivä oli kovin helteinen, se paistoi koko terältä, eipä ihmekään siis,
että koko luonto oli kuin uneen uupunut. Pilviä, ei valkoisiakaan
hattaroita, jaksanut kohota taivaalle, linnut eivät laulaneet, eivät
äännelleetkään, liikkunut ei lehtikään puussa, tuskinpa haavankaan.
Keltainen maantie yksin ei saanut maata. Mäeltä laskivat alas rattaat,
kolisten kovalla hiekalla. Kolinasta heräsi lintu oksalla, jänis
pensaan takaa hyppäsi maantien poikki korvat sojossa, pari hiekkajyvää
sinkosi pyöristä tienviereiseen lammikkoon; se röyhelsihe tuokioksi,
vaan pian oli sen pinta jälleen tyyni, pian oli jänis pensaan takana
taaskin rauhassa, lintu painanut päänsä siiven alle: rattaat olivat
kaukana, ne nousivat tuolla verkalleen ylös mäkeä.

Lähdemme seuraamaan rattaita.

Niillä istui nuori mies ajatuksissaan. Mitä hän mietti, sitä ei niin
varmaan tiedä, mutta monenlaista hän vaan näkyi miettivän. Hevonen
juoksi joutuisaan.

-- "Mitäs sitä elukkatasi rääkkäät?" sanoi herra; "ennätetään tässä
vähemmälläkin. Anna käydä!"

Kyytipoika katsahti kiitollisena herraan ja pysäytti juoksun. Hiljaa
kulkivat rattaat. Aurinko paahtoi jälleen, rattaiden ritinä se oli niin
yksipuolista, aina yhtä ja samaa, yhtä ja samaa. Hevonen kulki
puolitorkuksissa, kyytipoika oli koko torkuksissa. Äkkiä äänsi herra:

-- "Ei tässä nyt makaamaan ruveta maantielle. Anna jaosta!"

Kyytipoika käski hevostaan; tämä puisteli vähän päätään ja läksi
jolkottamaan. Jott'ei torkku taaskin valtaa saisi, rupesi kyytipoika
ensin hyräilemään, koroittaen hyräilyänsä vähitellen lauluksi. Eikä
ollutkaan hänen laulunsa pelkkiä "rekiviisuja"; yksinkertainen se oli,
mutta sisälsi niin paljon totuutta, että se olisi antanut aihetta
paksulle filosofilliselle teokselle. Poika lauloi:

    "Makkarass' on kaksi päätä:
    Toinen pää ja toinen pää."

Laulettuaan sen kerran, lauloi hän sen vielä kerran ja sitten vielä
monta kertaa, niin että tuo ajatuksiinsa vaipunut herrakin rupesi
kuuntelemaan sitä. Ja mitä enemmin hän sitä kuunteli, sitä enemmin hän
huomasi laulun totuuden. Mitä tarkemmin hän ajatteli omaa elämäänsä ja
tilaansa, sitä selvemmin huomasi hän, että makkarass' on kaksi päätä:
toinen pää ja toinen pää.

Hän oli nuori maisteri, tiedonhalukas, oli päättänyt lukea
yliopistossa, -- siinä toinen pää. Mutta varat loppuivat, maaseudulla
oli kelpo kotiopettajan paikka tarjona, sinne hän nyt meni varoja
hankkimaan, -- siinä toinen pää.

Hän oli oppinut ja taitava, hän tulee siis toimeen uudessa virassaan,
-- siinä toinen pää; mutta hän ei ole ylhäisissä seuroissa ollut ja
semmoisiin hän nyt oli menossa; mitenkä hän tulee toimeen siellä? --
siinä jälleen toinen pää.

Ja tämä viimeksi mainittu seikka huoletti maisteria kaikista enimmin.
Talo, johon hän nyt menee, on hänelle umpi outo. Isäntäväki on ylhäistä
herrasväkeä, aristokraatillista. Isäntä itse kuuluu olevan suora mies,
emäntä vanha hyvä-sydämminen rouva, -- heidän kanssaan siis pian
perehtyy; oppilaansa kanssa, joka oli 13-vuotias poika, hän kohta tulee
tuttavaksi. Siltä puolen siis asia suoritettu. Mutta sitten kuuluu
talossa olevan tytär, kaunis ja nuori, oleskellut ulkomailla...
Mitenkäs maisteri hänen kanssaan tulee toimeen? Sitten kuuluu heillä
käyvän paljo vieraita, niiden joukossa tietysti runsas määrä nuoria
neitosia -- siinä tulee seurustelemiset, siinä leikit, siinä monet muut
semmoiset, joista maisteri kernaasti olisi poissa, mutta sehän ei sovi,
joukkoon täytyy mennä. Ja hiis! Siinä sitten satut sanomaan sanan vähän
toisapäin kuin olla pitäisi, siitä he sitten nauravat ja... Mutta
mitäpäs minä heidän nauruistaan? Olen semmoinen kuin olen, teen
tehtäväni rehellisesti; vähät minä ihmisten naurusta...

Tuolla tavalla hän aina lohdutteli itseään, mutta yhä suuremmalla
voimalla tunkivat entiset ajatukset jälleen esiin. Uudet olot ... uudet
toimet ... uudet seurat ... uudet ... hm... Ja maisteri tunsi tuossa
sydämmen alla semmoista kummallista puristusta. Hän sytytti papirossin,
mutta se vaan pahensi asiata. Oikein rupesi vatsaa kivistämään, ei
juuri kivistämään, mutta se tuntui vaan niin kummalliselta, ja yhä
kummallisemmalta se tuntui, kuta lähemmäs tultiin kestikievaria. Siitä
ei enää ole kuin pyssyn kantama siihen hoviin, johon hänen matkansa
piti. Voi jos olisi vielä edes parinkaan peninkulman päässä, niin
ennättäisi vielä oikein tarkasti miettiä! Niin ajatteli maisteri, mutta
sitten johtui hänelle taas mieleen, että parempihan on mitä pikemmin
pääsee perille, sillä tehtävähän mikä tehtävä. Kyytipoika ikäänkuin
arvasi hänen ajatuksensa; hän lauloi nyt niin, että vuoret vastaelivat:

    "Makkarass' on kaksi päätä:
    Toinen pää ja toinen pää."

-- "Niin on, poikaseni, niin on! Kohtakos tullaan kestikievariin?"

He käänsivät samalla oikeaan.

-- "Tuoss' on!" sanoi poika, viitaten ruoskan varrella punaista taloa
mäen alla.

-- "Jumalan kiitos! Viimeinkin!" sanoi maisteri.

Kestikievarin pihan poikki kulki samassa muuan nais-ihminen
kaupunkilaisessa palvelustytön puvussa. Ehdottomastikin säpsähti
maisteri:

-- "Tuo mahtaa olla hovin piikoja!"

Ja entistä pahemmin kivisti sydän-alusta, ei juuri kivistänyt, mutta
tuntui vaan niin kummalliselta.

-- "Tarvitsetteko hevosta, herra?" kysyi kestikievari.

-- "Tarvitsen kyllä, taikka ... en tarvitse vielä; niin no, odottakaa
nyt vähän!" Ja maisteri meni vierastupaan.

       *       *       *       *       *

Kului hetki, eikä maisteri vieläkään vaatinut hevosta; hän virui
sohvalla ja ajatteli vaan, mitenkä hän nyt ensin tulee sisään uuteen
taloon ja tekee ensimmäiset tuttavuudet. Ja yhä vaan tuntui
kummalliselta tuo sydän-alus, niinkuin ainakin, kun hermot kiihtyvät
epätietoisessa odotuksessa. Viimein nousi hän ylös, otti hattunsa ja
meni ulos kävelemään, vähän virvoittuakseen, ennenkuin hoviin lähtisi.

Parinkymmenen sylen päässä alkoi männikkö; sinne hän meni, yhä
syvemmälle ja syvemmälle. Löysipä hän lähteen, ja kivelle sen viereen
istahti hän. Puiden humina, lähteen lirinä -- nuo olivat vanhoja
tuttuja hänelle, ne saivat hänet rauhoittumaan. Hän rupesi
mietiskelemään tulevaista oloansa yliopistossa: siellä hän taas pääsee
rakkaiden Romalaistensa ja Kreikkalaistensa pariin, nauttimaan hengen
ravintoa, jommoista ei enää nykyaika voi luoda. Ja kuinka lavealle
leviää sitten hänelle vaikutusala! Edistystä tieteelle, hyötyä ja
kunniaa isänmaalle! Kuinka ihanata!... Maisteri ei istunut enää kivellä
metsässä, hän istui yliopistossa, opetus-istuimella, hän puhui
hartaille kuulijoille, niin innollisesti, niin...

Samassa kuului vähän matkan päässä pyssyn laukaus.

Koneen-omaisesti läksi maisteri kulkemaan sinnepäin, josta laukaus oli
kuulunut. Hän astui puoleksi ajatuksissaan muutamia askeleita, mutta
äkkiä hän pysähtyi, sillä hänen eteensä aukeni kuva, jota hän ei enää
milloinkaan unohtanut.

Viiden kuuden sylen päässä näki hän ison hongan, sen juurella oli iso
kivi, ja kivellä seisoi nuori neitonen. Nuori oli tuo neitonen ja
kaunis kuin kevät-aamu. Vaaleat kiharat laskeutuivat punanauhaisen
olkihatun alta ja tuuheina valuivat hartioille. Kasvot tosin eivät
olleet säännölliset, mutta joka ainoa piirre niissä oli hentoutta,
armautta, ja pitkäin ripsien alta näkyi -- silmät, niinkö luulette? ei!
-- taivas sieltä näkyi, ei taivas, mutta kaksi taivasta; ja suu -- vaan
ei, se on liian lauha sana -- suukkonen, tuommoinen pikkuruinen, täynnä
vallattomuutta!... Sininen hame, lumivalkoiset sukat, ja kengät
pienoiset kuin keijukaisen. -- Selässä riippui neitosella pieni pyssy.

Maisteri ei voinut liikahtaa paikaltaan. Taanoiset klassilliset
ajatukset olivat hänellä vielä jäljellä: hän luuli tosiaankin näkevänsä
itse Dianan. -- Vaan mitä katselee metsän mieluinen emäntä niin
lakkaamatta ylös honkaan? Vait! Hän liikahtaa, hän kurottaa kätensä
alimmaista oksaa kohti, pieni hyppäys, -- ja kauniit kädet saivat
kiinni oksasta, ja niin siinä riippuu Diana. Ja yhä ylemmäs on hänellä
mieli, käsi kurotakse seuraavaan oksaan, mutta liian se on korkealla.
Vaan kas tuossahan pistää ulos sopiva oksa toiselta puolen puuta. Hips!
Siinä riippuu neitonen, entistä pikkuisen ylempänä, mutta ei enää ole
kiven kohdalla. Yhä vieläkin ylemmäs on hänen halunsa, mutta
harmillistahan on, että juuri tämä honka on niin oudosti luotu,
etteivät kauniit, huimapäiset Dianat pääse ylemmäksi: seuraava oksa on
liian korkealla, sinne ei yrittämistäkään. Alas siis! Vaan voi!
Alhaalla on juuri lähteen silmä: märäksi käyvät sorjat kengät, kastuvat
valkoiset sukat ja sitten vielä on lähteen vesi niin kylmää -- brrr!

Siinä riippuu metsän mieluinen emäntä maan ja taivaan välillä, milloin
harmilla silmäisten ylös, milloin kauhulla katsahtaen alas.

-- "Ah!" kiljaisee hän viimein. Maisteri seisoi tuolla huomaamatonna
entisellä paikallaan, lumottuna, ihastuneena. Entäs sitten tuo "ah!"?
kuinka ihanalta se kuului, raikkaana, hopeankirkkaana! Ja hiljalleen
kertoi metsän kaiku: ah! Ja sitten vielä järven toinen ranta kuiskasi
niin armaasti: ah! -- Niin ihanata oli tuo maisterin mielestä, että hän
olisi kernaasti tahtonut olla koko ikänsä metsässä, katsella salaa
kaunista Dianaa ja kuulla sen huutelevan: ah!

Kului muutama silmänräpäys, niin jo äänsi neitonen;

-- "Aih!"

Ja kun vielä silmänräpäys oli kulunut, niin häneltä kuului:

-- "Voih!"

Ja tämä ei enää ollutkaan niin heleätä; siinä kuului jotakin
pelon-alaista. Pian herätti maisterin hänen makeista unelmistaan kimeä:

-- "Auttakaa!"

Ja nyt vasta huomasi hän neitosen huutelevan vaarassa. Pari hyppäystä
-- ja hän oli Dianansa luona. Hellästi tarttui hän lumoajattareen ja
nosti hänet vielä suuremmalla hellyydellä alas kivelle.

-- "Herra, kuinka olen teille kiitollinen," lausui neitonen,
laskeumatta kiveltä alas. "Katsokaas herra," lisäsi hän osoittaen ylös
puuhun, "tuota oravaa teki mieleni saada: minä ammuin sen, mutta
nähtävästi vaan haavoitin poloisen. Katsokaas, kuinka se raukka tuolla
istuu hyyristyneenä oksain juureen. Voi, voi jos minä sen saisin!" Ja
pienoinen jalka polkasi sammaleiseen kiveen kaksi kolme kertaa
peräkkäin.

-- "Te tahdotte tuota oravaa, niinkö?" sanoi maisteri. "Heti paikalla!"

Nämä viimeiset sanat kuuluivat jo hongasta. Harvoin on orava niin
nopeasti kiivennyt puuhun, kuin maisteri nyt.

Silmänräpäyksessä oli immen sylissä pienoinen orava.

-- "Ty-ty-ty!" puhui Diana otukselleen. "Poloinen, kuinka sun jalkasi
on käynyt pahoin; mutta älä huoli, kyllä se parannetaan. Herran tähden,
kuinka sinä olet sorja! Katsokaas, herra, eikö se ole kaunis?"

Maisteri katsoi ihastuksella, ei kumminkaan oravaan, vaan kauniisin
kätösiin, jotka oravaa hyväilivät.

-- "Ne ovat erinomaisen kauniit," sanoi hän ihastuksensa
ylenpalttisuudessa.

-- "Kauniit? Mitkä niin?" kysäsi neiti ihmetellen.

-- "Kaunis, kaunis," selitti maisteri nolostuen, "kaunis on, nimittäin
tuo orava, oikein totta minä tarkoitin oravaa."

Pitkät ripset kohosivat puolilleen ja kaksi taivasta katseli niiden
alta niin veitikkamaisesti tuohon nolostuneesen Apollonin poikaan.
Mutta äkkiä purskahti tyttönen nauruun, heleään, kirkkaasen.

-- "Herra, voi kuinka te olette lystin näköinen?"

-- "Kuinka? Minäkö?" änkytti maisteri aivan neuvotonna.

-- "No, taivas, pikkuruinen käpy on tarttunut teille tuohon noin!"

Maisteri pyyhkäsi käpysen parrastansa, jota hän piti _à la Napoléon_,
ja kirosi mielessänsä kaikki semmoiset kävyt, jotka saattavat nuoren
miehen noloksi.

-- "Ty-ty-ty!" puhui Diana jälleen oravalle. Hän hyväili sitä,
silitteli sitä, jopa suutelikin niin armaasti ja viehättävästi, että
maisteri kesken nolouttaan unohti kaikki klassilliset unelmat ja toivoi
olevansa tuommoinen pikkuinen, haavoitettu orava.

-- "Antakaas kätenne, herra," sanoi neitonen, "minä hyppään alas."

Maisteri otti kädestä, neitonen hyppäsi maahan. Ja mikä hyppäys! Niin,
täynnä suloutta! Se viehätti maisteria niin, ettei hän muistanut
päästää pois Dianan kättä omastaan, ja -- ihmeellistä! -- ei Dianakaan
sitä vetänyt pois. Ja niin he seisoivat tuossa, sanaakaan virkkamatta:
kaksi taivasta ja kaksi klassillista silmää vastatusten. Vaan pian
laskeutuivat taivaan kannet, ja hehkuva puna lensi immen kasvoille.

-- "Herra," kuiskasi; hän kainona, vetäen hiljaa kätensä pois. "Minä
kaiketi näytän teistä hyvin kummalliselta, minä ... minä..." Neitonen
kävi hämille.

-- "Ty-ty-ty," lisäsi hän, kääntyen oravan puoleen.

-- "Neitoseni," vastasi maisteri, "jos uskaltaisin sanoa, niin näytätte
te ... te..." ja hänkin sekottui ja kävi hämille.

-- "Ty-ty-ty," lisäsi hän, kääntyen myöskin oravan puoleen.

Pian toipui Diana.

-- "Kummallisesti olemme tutustuneet. Sallikaa esitteleidäni: nimeni on
Anni, Koskelan herran tytär."

-- "Kosk... Kosk...?"

-- "Koskelan."

-- "Herran tähden!" äänsi äkkiä maisteri ja samassa johtui hänelle taas
mieleen kyytipojan laulu.

-- "Kuinka te sanoitte?" kysäsi toinen kummastellen.

-- "Minä sanoin: 'Herran tähden!'"

-- "Miksikä niin?"

-- "Näettekö, neitiseni, nimeni on Lauri Leinola..."

-- "Lein...?"

-- "Leinola."

-- "Herran tähden!" äänsi vuoroansa Anni. "Sittenhän olette sama
maisteri, jota olemme odottaneet veljeni opettajaksi?"

-- "Niin juuri," sanoi maisteri huoaten.

-- "Jesta! kuinka hauskaa, kuinka erinomaisen hauskaa, että minä
ensimmäisenä saan sanoa teille terve-tultuanne!"

Ja neitonen ojensi Laurille kätensä ja puristi oikein sydämmellisesti.

-- "Kiitos!" virkkoi Lauri ja -- en tiedä mistä se tuli, mutta --
hänkin puristi oikein sydämmellisesti.

Ja siinä he nyt jälleen seisoivat käsi kädessä, vaan sitten jälleen
lankesivat katseet maahan. Taas oli orava hyvään tarpeesen.

-- "Ty-ty-ty!" sanoi sille Anni.

Ja maisteri sanoi myöskin:

-- "Ty-ty-ty!"

Kohta he läksivät metsästä ulos.

Tiellä kertoi hänelle Anni lähteneensä tän'aamuna pikku veljensä kanssa
kirkonkylään rattailla. Takaisin lähdettäessä oli hän lähettänyt
veljensä ajamaan yksin, itse sitä vastoin oli hän tullut oikotietä,
soutanut veneellä Vellamonlahden poikki, kulkenut ruuhella Sinisalmen
yli ja sitten metsikössä ampunut oravia: hän muka rakastaa
erinomaisesti metsästämistä.

Maantiellä oli veli jo odottamassa rattainensa.

Anni käski pojan mennä jalkaisin kotia, hyppäsi rattaille ja pyysi
maisterin istumaan viereensä; kaikki tuo tapahtui niin pikaisesti, että
maisteri tuskin oli istahtanut Dianan viereen, niin jo läksivät rattaat
liikkeelle. Valkoiset kädet olivat ohjaksissa, Lauri oli saanut
hoidettavikseen pyssyn ja armaan oravan.

Ja huimaa menoa tuossa mentiin.

-- "Ajakaa varovasti, neitiseni," sanoi maisteri säikähdyksissä, "täss'
on pahoja kiviä,"

Vastaukseksi helähti heleä nauru.

-- "Pelkäättekö?" kysäsi Anni, veitikkamaisesti katsoen vieressään
istuvan Adoniin, jolla oli työ ja tuska, pidellessään pyssyä, oravaa ja
-- hattuansa. "Kiire ajaminen on parhaimpia huvituksiani. Hips!"

Ja kivet iskivät tulta.

Lauri herra oli kuin puolipyörryksissä. Hän istui mukavasti keijuvilla
rattailla, ihana Diana ohjasi virkkua juoksijata, ja puut ja pensaat
kiitivät heidän ohitsensa, ja tuolta näkyi jo hovikin, ja nyt ajettiin
sillan yli...

-- "Tpruu!" Nyt oltiin päärakennuksen portaiden edessä.

       *       *       *       *       *

Olipa sekin yö, minkä maisteri nyt ensi kertaa vietti uudessa talossa!
Oikeastaan ei se olut mikään yö eikä se ollut päiväkään: yöllä ihmiset
makaavat, päivällä he valvovat, mutta Lauri maisteri ei maannut eikä
valvonut tänä yönä, olihan tuommoisessa unen ja valveen sekaisessa
olossa, jota ei oikein osaa nimittääkään. Eilispäivän tapaukset
ilmautuivat tuhansissa ja tuhansissa eri muodoissa hänen sielunsa
silmäin eteen. Hän näki ukko Ciceronin, niin vanhan ja vakaan näköisen;
hän ihaili vanhaa puhujaa, mutta kun hän tarkemmin katseli, niin
huomasi hän Ciceronin harmaassa parrassa pienen männyn-kävyn. Ja vähän
matkan päässä seisoi Diana, nauraen käpyjutulle, nauraen niin, että
Laurin kävi oikein sääli vanhaa miestä. Toisinaan hän taas oli
kiipeevinänsä korkeaan puuhun, ylemmäs, vielä ylemmäs, ja sieltä puhui
hän hartaille kuulijoille, joiden joukossa hän näki kaunokaisen immen,
orava sylissä. Toisinaan hän seisoi tuon immen kanssa, piti häntä
kädestä, ja kaikki oli niin suloista ja hiljaa ympärillä. Lauri oli
niin merkillisen rohkea, hän puhui neitoselle niin hyvästi ja
kauniisti, ja neitonen hymyili vielä kauniimmin, ja -- Lauri nosti tuon
pienosen käden huulillensa ja oli painaa siihen palavan suudelman,
mutta silloin näki hän, että hänen edessään seisoikin ukko Ciceroni,
parrassa pieni männynkäpy.

Tuollaisia kuvia hän näki koko pitkoisen yön, käännellen itseänsä
kupeelta toiselle.

Hänen herätessään oli aurinko ollut ylhäällä pari hetkeä. Aamu oli
kaunis. Minä kernaasti kertoisin ja kuvailisin tuota aamun ihanuutta,
mutta kyllähän lukijattareni ja lukijani itsestänsäkin tietävät kuinka
ihmeen ihanata kesäinen aamu on Suomessa (nimittäin kun ei ilma ole
paha). Lauri nousi, avasi akkunan ja rupesi, niinkuin sanotaan, täysin
hengähdyksin nauttimaan raikasta ilmaa. Maisterin asunto oli
pihanpuoleisessa rakennuksessa, ja sieltä hän nyt katseli pulskaa
päärakennusta, jonka asukkaat vielä näkyivät olevan unen vallassa.
Mutta vähän ajan perästä liikahtivat kartiinit eräässä akkunassa, ne
vetäysivät syrjään ja akkunassa näkyi -- Anni, keveässä aamupuvussa,
ihanana, viehättävänä.

-- "Tipu, tipu, tipu, kuli, kuli, kuli," huuteli Anni akkunastaan, eikä
aikaakaan niin lensi akkunan alle koko joukko kyyhkysiä, joille Anni
heitteli herneitä ja jyviä. Kasvoipa siivekästen vierasten joukko: pian
tuli sinne varpusiakin. Taampaa nämä ensin katsoivat kyyhkysten makean
leivän juhlaa, ja sitten pienin hyppäyksin uskalsivat vähitellen
lähestyä isoisten ateriaa. Karjapihalta kurkisti kukkokin kateellisin
silmin tätä mässäämistä, mutta pian tuo mahomettilainen kutsui monen
monet puolisonsa ympärilleen, nämä taas monen monet poikansa ja
tyttärensä, ja ylpeesti johdatti pappa kukko ne Annin akkunan alle.
Olipa tuossa nokkinaa! Kyyhkysistä oli eräs valkoinen vallan rohkea: se
lentää leyhytteli ensin Annin pään kohdalla, vaan viimein laskeusi
hänen olallensa, ja huuliltansa syötti Anni lempilintuaan. Lauri
ei ollut jouten hänkään. Hän oli hiljalleen ottanut esille
piirustusvihkonsa ja yks kaks pannut paperille tuon kauniin kuvan
kauniina kesä-aamuna (paitsi muita taitoja oli näet hänellä myös
tavattoman hyvä piirustamisen taito). Hän oli koko ajan ollut
näkymättömissä, mutta saatuaan valmiiksi kyyhkysen Annin olalle, hän
ihastellen työtään, ojensi sitä vähän kauemmaksi ja katseli sitä,
päätään kallistellen. Kyyhkysen varvas oli vielä korjattava; hän
katsahti alkuperäiseen kuvaan, mutta samassa huomasi Anni hänet.

-- "Ai!" kiljasi hän jälleen hopeankirkkaalla äänellään ja veti
kartiinit eteensä, niin ettei niiden takaa näkynyt muuta kuin ihana pää
ja kauniit suortuvat.

-- "Hyvää huomenta, maisteri!" sanoi hän ja hymyili, Laurin mielestä,
niinkuin Rafaelin enkeli.

-- "Jumal'antakoon!" vastasi Lauri ja koetti piiloittaa piirustansa.

-- "Näittekö kaunista unta ensimmäisenä yönä uudessa talossa?" kysyi
Anni.

-- "Erittäin kaunista!"

-- "Kestä te unta näitte?"

-- "Teistä," sanoi maisteri viattomasti.

-- "Minustako? Hahaha! Hyvästi!"

Ja Rafaelin enkeli katosi akkunasta.

-- "Nyt hän varmaankin suuttui," arveli Lauri ja oli hyvin pahoillansa.

En tiedä, oliko Anni suuttunut, mutta sen varmaan tiedän, etteivät
Annin siivekkäät ystävät tykänneet yhtään hyvää ateriansa
keskeyttämisestä. Varpuset eivät uskaltaneet tosin muuta kuin tehdä
pari pientä epäkohteliasta hyppäystä, kyyhkyset päätänsä kurottaen
lausuivat vain parilla kolmella sanalla paheksumisensa, mutta kukko se
piti aika melua, kaakatti ja leyhytteli siipiään ja viimein loukatulla
ambitionilla kutsui perheensä pois epäkohteliaan vieraan näkyvistä.

-- "Kyllä hän varmaan suuttui," lausui Lauri jälleen. "Ei olisi pitänyt
noin suoraa päätä sanoa hänelle, mitä unta minä näin. Paha onkin sanoa
sellaista nuorelle tytölle, jota tuskin vielä tunteekaan."

Aamiaisen jälkeen kohtasi hän Annin yksin.

-- "Neitini," yritti hän puhumaan ja pysähtyi, sillä kaksi taivasta
näkyi jälleen.

-- "Herrani?" vastasi toinen.

-- "Te olette luultavasti ... hm..."

-- "En ole ensinkään hm."

-- "Ei, mutta minä tarkoitan sitä, että te..." ja Lauri nolostui yhä
enemmin.

-- "Mitä niin?"

-- "Että aamulla, kun teidät näin..."

-- "Niin mitä sitte?"

-- "Niin minä tulin sanoneeksi teille jotakin..."

Kirkas puna lensi Annin kasvoille, mutta hän, niinkuin neitoset aina,
osaavat sen jälleen poistaa, kun tahtovat. Hän sanoi huolimattomasti:

-- "Mitäs te sitten sanoitte?"

-- "No, mutta," arveli maisteri itsekseen, "pitääkös minun nyt uudistaa
taanoinen tuhmuus?"

-- "Mitäs se sanoittekaan? Kertokaa."

-- "Sanoin, että unissani olin nähnyt teitä."

-- "Entäs sitte?"

-- "Ei muuta mitään."

-- "Hm."

-- "Hm."

-- "Mutta mitäs te nyt oikeastaan tarkoitatte?" kysäsi Anni, ja suu,
tuo pieni ruusuinen suu, oli taas niin vallaton.

-- "Minä näette pelkään..."

-- "Nähdä minua unissanne, niinkö?"

-- "Niin juuri," sanoi maisteri, huomaamatta Annin ansaa.

-- "Ha-ha-ha! Kuinka te olette kohtelias!"

-- "Voi, voi, neitini," vaikeroi Lauri tuskissaan, "minä tarkoitin ihan
toista. Minä näette pelkäsin teidän suuttuneen, kun sanoin nähneeni
teistä unta."

-- "Vai niin, te siis vain narrasitte?"

-- "En narrannut, en," vakuutti Lauri.

-- "No mutta minkätähden minä olisin suuttunut siitä?"

-- "En minä tiedä, minä päätin vaan siitä, kun te niin vetäysitte
akkunasta pois ja sanoitte: hyvästi."

-- "Herran tähden, kuinka te vielä olette naiivi ja ujo, voi, voi!"

Tuossa hän seisoi Lauri parka punaisena ja neuvotonna noin suorasta
puheesta. Anni huomasi sanoneensa liian paljon ja hänenkin oli hankala
olla ja kun hän tarkemmin katsoi Lauriin, niin tuli hänen vielä
hankalampi olla, sillä kaikessa noloudessaan oli Lauri kaunis mies.
Anni koetti naurahtaa, mutta se ei onnistunut. Vaan milloin on nainen
kauan ollut neuvotonna?

-- "Ai, ai, kelvoton Ponttu, kun taas ahdistaa Mirriäni," kiljasi hän
äkkiä, ja "hush, Ponttu!" kuului kohta sen jälkeen tuolta pihan perältä
Annin ääni.

Lauri meni kammioonsa. "Te olette vielä niin naiivi ja ujo": -- tuo
lause ei antanut hänelle rauhaa. Hän päätti olla tästä puolin toisin.
Mutta miten? Keltä kysyisi hän neuvoa? Lauri aprikoi kauan tuota asiaa
ja viimeinkin näkyi keksineen keinon. Hän istahti ja kirjoitti
paraimmalle ystävällensä Helsinkiin seuraavan kirjeen:

  "Oma Ystäväni!

  Heti kun olet saanut tämän kirjeen, niin mene kirjakauppaan ja osta
  mulle eräs kirja, jonka nimeä en minä itsekään tiedä, mutta jotain
  tuollaista se on; 'Gentilhomme' tai 'Das Gesellschaftsleben,' --
  sanalla sanoen osta semmoinen kirja, jossa on hyviä neuvoja
  seuraelämää varten. Osta se kiiresti ja vielä kiireemmästi lähetä
  se ystävällesi

                  _Laurille_.

  _P. S._ Ensi kirjeessä laveammalta itsestäni. Älä unohda:
  'Gentilhomme' tai jotakin sellaista."

Syystä tai toisesta kirja viipyi kaksi viikkoa, ja näiden kahden viikon
aikana oli maisterilla useampiakin kohtauksia, jotka saattoivat hänen
suuresti kaipaamaan tuota "Gentilhommea" tai jotakin sellaista. Vaan
niistä kertoileminen ehkä väsyttäisi lukijata.

       *       *       *       *       *

Huolimatta veitikkamaisuudestaan oli Anni helläsydämmisin neitonen
maan päällä. Usein sattui niin, että koko talon herrasväki meni
illanpuhteella järven yli huvitteleimaan. Maisteri tietysti oli mukana
oppilaansa kanssa. Kaikkialla oli hovin tiluksia, ja hovinherra, kuten
kunnon isäntä konsanaankin, piti hauskimpana työnään kävellä peltojaan
ja niittyjään katsomassa. Hyvällä aviopuolisolla ei voi olla muuta kuin
myötätuntoisuutta miehensä kanssa: peltoja ja niittyjä rakasti rouvakin
katsella. Niinpä kävikin usein noilla mainituilla huvimatkoilla, että
pappa tarjosi mammalle kätensä, ja niin he menivät. Lauri, Anni ja
Annin veli jäivät kolmen kesken, mutta maisterin johdolla oli pojasta
tullut uuttera kasvien tutkija: hänkin katosi metsään hakemaan
harvinaisempia kasveja, -- ja niin jäivät Anni ja Lauri yksikseen.
Silloin he istahtivat jollekin kauniille paikalle.

-- "Kertokaa, maisteri, nyt jotakin."

-- "Mitäpä minä osaisin kertoa?"

-- "Noin te aina sanotte, mutta kun kerran vaan pääsette alkuun, niin
sitten kerrotte niin kauniisti."

-- "Te luulette?"

-- "Ihan totta." Ja Anni katsoi suurilla silmillään Lauriin niin
vilpittömästi ja pyytämällä, että olisipa ollut hyvin kova sydän sillä,
joka olisi voinut kieltää.

Lauri kertoi, ja hän sitä osasikin tehdä. Milloin otti hän puheeksi
luonnontieteiden suuren edistymisen, hän jutteli milloin
tähtitieteestä, milloin kemiasta, milloin taas runoudesta. Hän puhui
aina kernaasti Shakespearen Hamletista, tuosta kohtalon vainoamasta,
joka on kutsunut hautain maailmasta yllykettä kostolleen, jota huutaa
hänen isänsä veri; Hamletista, joka aina vain epäilee, jonka innollinen
puhkuaminen raukenee ja mieli ei kykene työhön; Hamletista, joka näkee
_kohtalon_ joka paikassa, arvellen: mikä huomenna tapahtuu, ei tapahdu
tänään.

Hän ei ollut kaunopuhelias, Lauri maisteri, hän istui hiljaa
asemillaan, viuhtomatta, vauhtomatta, mutta ääni se oli niin
soinnukasta, niin sydämmen pohjasta lähtenyttä, ja silmissä paloi
innostuksen tuli. Ja Anni kuunteli häntä hartaasti, innostuen hänen
kanssaan, heltyen hänen kanssaan. Tuolloin, kuullessaan Laurin puhetta,
hän tunsi itsensä nöyryytetyksi, Lauri oli hänen mielestänsä jotain
tavallista enempi, ja usein Annissa arkana heräsi ajatus, olla usein,
hyvin usein Laurin kaltaisen olennon luona, hyyristyä hänen syliinsä
myrskyssä ja iloita hänen kanssaan silloin kuin sydän tuntee rauhaa,
onnea, voimatta selittää syytä siihen. Mutta kun oli nuoria neitosia
samassa seurassa, silloin oli hän jälleen entinen huimapäinen Anni,
jossa Laurin neuvottomuus isoissa seuroissa herätti sanomatonta iloa.

       *       *       *       *       *

Olipa taaskin kaunis aamu. Lauri meni ulos kävelylle, mukana nyt,
niinkuin ainakin, piirustusvihkonsa. Mutta ihmeellistä! Sen koommin
kuin kuva Annista ja kyyhkysestä oli valmistunut, oli Lauri piirustanut
useampia muitakin, mutta kaikkiin niihin kuvasi hän ehdottomastikin
joko Annin ja kyyhkysen tai kyyhkysen ja Annin. Niin kävi tänäkin
aamuna. Tultuaan metsään ohjasi hän askeleensa -- tietämättänsä, sehän
on arvattava -- sille paikalle, jossa hän ensi kerran oli kohdannut
Annin. Hän istahti sen kiven juurelle, jolla Anni oli seisonut silloin,
ja -- tämäkin tietysti tapahtui hänen tietämättänsä, aivan kuin
romaaneissa on tavallista. Siinä hän otti esille piirustusvihkonsa, ja
rupesi piirustamaan, päästäen huolimattomasti kynän kulkemaan
paperilla. Kului tuokio, niin ilmausi paperille järvi, järvelle ruuhi,
pienonen tietysti, ruuhen perälle neitonen, Anni tietysti. Jo ilmautui
osa kyyhkystäkin olalle, mutta nyt vasta rupesi maisteri ajattelemaan,
sopiiko muka kyyhkystä nyt tuohonkin panna. "Kenties olisi sentään
parempi, jos laittaisi oravan, kesyn oravan; niin, mutta..."

Ja hän ajatteli, kumpiko olisi luonnollisempi, oravako vai kyyhkynen.
Ties kuinka kauan hän olisi siinä istunut, jollei häntä olisi
keskeyttänyt heleä ääni hänen takanaan.

-- "Miks'ette jatka eidyllistä kuvaanne?"

Herran tähden: Annihan se oli! Hän oli hiljaa hiipinyt luokse ja
katsellut olan ylitse maisterin työtä.

-- "Miks'ette jatka?" kysyi Anni toistamiseen.

-- "Siks' että te niin äkkiä..."

-- "Häiritsin teitä, niinkö?"

-- "Ette millään muotoa, mutta..."

-- "Ketä olette tahtoneet piirustaa tuohon?"

-- "Tahtonutko? Eikö se ole onnistunut? Ettekö tunne, kuka ruuhessa
istuu? Malttakaas! Pari piirrettä vielä. Kas näin. Tunnetteko nyt?"

Anni punastui.

-- "Kuka teille on antanut luvan piirustella minun muotokuviani?" sanoi
hän hyvin äkäisenä.

Voi neitosia, voi ihmeellisiä olentoja! Kun sattumalta, äkkiä kosketat
heidän herkkään hermoonsa, sanot heille jotakin miellyttäväistä, jonka
äkkinäisyys estää heidät kohta vastausta löytämästä, niin he joko
itkevät tahi ovat suuttuvinansa!

Säikähtäneenä vakuutti Lauri:

-- "Tuhannesti anteeksi, neiti: minä en tiennyt tämän olevan teidän
mieltänne vastoin. Minä vakuutan, ett'en tästä puolin enää kertaakaan
sitä tee."

Lauri parkaa! Hän oli niin viaton vielä. Kaikesta näkyi, ettei hän
vielä ollut lukenut Gentilhommea tai jotakin sellaista. Gentilhomme ei
olisi puhunut noin vilpittömästi.

Vähäinen harmin, nimittäin oikean harmin, väre lehahti Annin kasvoilla.

-- "Sallitteko minun edes säilyttää tämän kuvan itselleni?" kysyi
vilpitön Lauri.

-- "En."

-- "Minä revin sen siis rikki. Tahdotteko sitä?"

-- "En."

-- "Mutta kuinkas sitten?"

-- "Antakaa minulle tuo lehti."

-- "Kuinka?"

-- "Luonnollisesti siten, että repäisette sen irti vihostanne ja
annatte minulle."

-- "Mutta, neitini..."

-- "Mutta, herrani, tahdotteko taas suututtaa minua?" ja pieni jalka
yritti polkea pienen lemmikin, joka sattui olemaan sen kohdalla.

-- "Taivas varjelkoon!"

Ja Anni sai mitä oli tahtonut. Hän kumartui, otti tuon korean lemmikin
ja tarjosi sen ääneti Laurille, joka otti sen yhtä ääneti vastaan.

-- "Mitäs tämä nyt merkitsee?" arveli Lauri itseksensä. "Ensin
suututaan kuvasta ja sitten se otetaan ja pannaan koreasti povelle ja
sitten annetaan lemmikki. Hiis! Eiköhän tuommoisesta olisi selitystä
Gentilhommessa?"

He läksivät kulkemaan kotiapäin.

Anni oli suutuksissaan koko matkan, hän puhuikin koko matkan selvällä
suuttumuksen äänellä. Hän rupesi kyselemään, oliko Laari jo kauan
harjoitellut piirustusta; ilmoitti sitten itsellään olevan suuren halun
oppia piirustamaan ja lopuksi, aina vaan suuttuneella äänellä, kysäsi:

-- "Tahtoisitteko ruveta opettamaan minulle piirustusta?"

-- "Teillekö!"

-- "No onko se niin ihmeellistä?"

-- "Ei suinkaan."

-- "Tahdotteko, minä kysyn?"

-- "Vallan kernaasti."

He olivat juuri tulleet päärakennuksen portaiden kohdalle.

-- "Alkakaamme jo tänään," sanoi Anni.

-- "Niinkuin käskette."

-- "Nyt juuri, käykäämme saliin."

-- "Suokaa anteeksi, nyt en voi; Kaarlo veljenne odottaa minua. Meidän
pitää lukea."

-- "Miks'ei hän saata mennä kukkia hakemaan?"

-- "Meidän pitää ensin tutkia eilen kootut kukat?"

-- "Tutkikaa illalla vasta."

-- "Ne näivettyvät siksi."

-- "Herran tähden, kuinka olette itsepäinen!"

-- "Suokaa anteeksi, minä vaan tiedän velvollisuuteni," vastasi Lauri
vakaasti.

-- "No niin, minä ymmärrän sen," lausui Anni sulattavalla äänellä,
leppyneenä. "Mutta sitten eikö niin?" liitti hän, ojentaen Laurille
kättä.

-- "Heti kuin olemme lopettaneet."

Lauri meni oppilaansa luo.

Taivas, sitä kukkain paljoutta, minkä poika oli koonnut eilen! Niitä
tutkiessahan menee pari tuntia! Mutta onneksi olivat useimmat jo
ennättäneet näivettyä. Tuoreet tutkittiin, siihen kului puoli tuntia,
joka maisterista tuntui iankaikkisuudelle. Hän istui rauhatonna,
teroittaen valmiiksi kaksi lyijykynää.

-- "Maisteri," sanoi Kaarlo, "tästä kukasta en voi saada selkoa, se
näkyy olevan _cruciferi_."

-- "Ai, se on hyvin vaikea _cruciferi_; menehän nyt hakemaan muitakin
samallaisia, niin tutkimme ne yhdessä."

Kaarlo meni kukkia hakemaan, mutta pian palasi hän jälleen.

-- "Maisteri, tässä tuli teille kirja ristisiteessä."

Se oli -- "Gentilhomme," tuo kauan ikävällä odoteltu Gentilhomme, mutta
nyt ei Lauri olisi malttanut ruveta lukemaan oman veljensäkään
kirjettä, niin kiire oli hänellä.

Anni odotti häntä, ja odottaessaan oli myöskin teroittanut valmiiksi
kaksi lyijykynää.

       *       *       *       *       *

Anni oli hyvin ahkera oppilas ja edistyi hyvin, vaikka hän joskus,
harmissaan onnistumattomasta piirteestä, repäsi koko lehden tuhansiin
palasiin.

-- "Mitäs varten te nyt repäsitte sen?" sanoi Lauri silloin aivan
tyyneesti.

-- "Mitä vasten! Minua harmittaa, kun ei saa, mitä tahtoo."

-- "Maailma ei olisikaan maailma, jos täällä kaikki saisi heti paikalla
ilman mitään vaivaa."

-- "Mikäs se sitten olisi?"

-- "Onnen taivas."

-- "Hm."

Ja Anni piirusti jälleen tyyneenä.

Jos oli oppilas hyvin innollinen, niin ei opettajakaan ollut vähemmin
innollinen. Ja tuo molemmanpuolinen into kasvoi päivä päivältä.

Entäs "Gentilhomme?"

Laurilta oli suurissa määrin kadonnut halu saamaan Gentilhommen
viisaita neuvoja. Hän selaili sitä kumminkin joskus. Muun muassa sai
hän tietää, että gentilhomme, astuessaan ulkona naisten luokse, ei
ainoastaan ota hattua päästänsä, vaan pitää sitä kädessään, kunnes
naiset pyytävät hänen panemaan sen jälleen päähän.

-- "Jospa koettaisi," arveli hän.

Sattui kerran olemaan vieraita heillä, neitosia suuri joukko. Lauri
kutsuttiin puistoon, jossa immet istuivat. Hän meni ja tultuaan heidän
luokseen teki kuin gentilhomme. Annia ei ollut siinä. Puhe alkoi
kauniista ilmasta ja loppui pahaan ilmaan, ja alkoi jälleen kauniista
j.n.e. Annin tultua muuttui puheen-aine vilkkaaksi, huvittavaksi. Mutta
aina vaan piti Lauri hattua kädessään -- uskollisena Gentilhommen
seuraajana. Hän rupesi jo vähitellen pitkästymään paljain-päin-oloon.
Hän nosti hattuansa, päähän pannakseen, vaan laski sen jälleen alas.

-- "Mikäs teillä nyt on?" kysäsi viimein Anni.

-- "Kuinka niin?"

-- "Miksi olette paljain päin, vaikka aurinko paahtaa niin
sanomattomasti? Miks'ette pane hattua päähänne?"

-- "Teidän luvallanne," virkkoi opettelevainen Gentilhomme ja teki kuin
oli käsketty.

-- "Kuinka? Ha-ha-ha!" helähti Anni nauramaan. "Mistä saakka te olette
ruvenneet seuraamaan joutavan päiväisiä etiketin sääntöjä? Minä en
ainakaan niitä siedä, ja pahimpia vihollisiani ovat hienot
gentilhommet."

-- "Gentilh...?" kysäsi Lauri, arvellen itsekseen: "tietäisikö hän
minun lukeneen tuota kirja-repaletta?"

Vieraiden kesken nousi väittelyä etiketin tarpeellisuudesta ja
tarpeettomuudesta, ja sillä välin maisteri mitään virkkamatta riensi
kamariinsa, jonka uuni pian oli täynnä revityn Gentilhommen palasia. Ja
ensi yönä nousi sakea savu piharakennuksen uuninpiipusta: koko
Gentilhomme haihtui hiljaiseen yön ilmaan.

-- "Minä en tahdo olla hänen vihollisensa." oli Lauri arvellut,
sytyttäessään paperiroviotansa.

       *       *       *       *       *

Mutta kesä kuluu. Elokuu on jo puolessa, ja loppuhunsa juoksee kesäinen
tarina.

Jos joku lukijoista paheksuu sitä, etten ole mitään puhunut Annin
vanhemmista, niin pyydän heidän muistamaan, että vanhemmat, joilla on
jo tyttäriä, tuommoisia kesäisiä kukka-olentoja, kuuluvat syksypuoleen,
ja niihin ei kesäinen tarina ulotu.

Piirustustunnit tulivat viimein Annille ja Laurille joksikin
välttämättömän tarpeelliseksi asiaksi. Sunnuntait olivat heistä
ikävimpiä päiviä, sillä silloin ei piirustettu.

Oliko Annissa herännyt niin sanomattoman suuri piirustamisen into?

En tiedä varmaan. Mutta yksinänsä hän ei piirustanut koskaan, aina piti
Laurin olla ohjaamassa. Ja sitä paitsi oli hänen niin peräti hauskaa
haastella Laurin kanssa kaikellaisista asioista ja kuulla hänen
huvittavia puheitaan. Lauri kertoili taiteen historiasta kertoi
Titianista, Rafaelista, kertoi yksinkertaisella tavallaan, mutta
lämpimästi, innostunein katsein. Taiteesta Lauri ei voinut kauan puhua,
kääntämättä puhettansa kansalliseen taiteesen, ja voi kuinka kauniisti
hän siitä puhui! Usein silloin luisui kynä hiljaa, huomaamatta Annin
kädestä; hän kuunteli hartaasti, kauniin silmin lakkaamatta katsoen
puhujaan. Ja yhä useammin nousi hänen mieleensä ajatus, saada olla
usein, hyvin usein Laurin kaltaisen olennon rinnalla, iloita, innostua
hänen kanssaan, ja niin luottavaisena hyyristyä hänen rintaansa vasten,
kun myrsky käy ja ukkonen pauhaa. Mutta ei! Lauri seisoi hänen
mielestänsä liian korkealla hänestä, ja sitä paitsi: mitä sanoo isä?
Harvemmin ja harvemmin kajahteli metsä Annin iloisista lauluista; usein
aamulla jäivät siivekkäät ystävät unhotuksiin: Annin oli mieluista
uinailla olennosta, johon voisi täydellä luottamuksella kiintyä.

Lauri oli muuttunut hänkin. Samassa määrässä kuin Annin rajuus väheni,
väheni Laurin ujous. Usein hän piirustustunnilla ihaili kaunista
oppilastansa, joka tuossa niin uutterana piirteli, niin lapsellisen
totisena. Keskusteluissaan Annin kanssa oli hän tullut huomaamaan hänen
puhtaan sydämmensä. Annin vilkkaus oli hänestä vaan "keväisen
virvoittavia tuulahduksia keskellä elämän syksyistä kolkkoutta,"
niinkuin Lauri itsekseen sanoi. Ja tuon tuostakin arveli Lauri, kuinka
hauska olisi usein, hyvin usein nauttia noita tuulahduksia, imeä niistä
jälleen uutta virkeyttä uupuneesen mieleen. Mutta ei! Anni oli
korkeammalla asemalla kuin hän, ja sitä paitsi: mitä sanoo Annin isä?

Mitä Annin äitiin tulee, niin oli Lauri hänen kultapoikansa, sen tiesi
Lauri. Senvuoksi he eivät ollenkaan kysyneet: mitä sanoo äiti? He
olivat vain epätiedossa siitä, mitä isä sanoisi.

Erään kerran oli Anni piirustanut veneen, joka teloillansa seisoo
järven rannalla. Illemmalla olivat kaikki puutarhassa teetä juomassa.
Anni toi piirustuksensa, joka oli hänen mielestänsä onnistunut paremmin
kuin muut, ja näytti sitä isälle.

-- "Hm," sanoi isä, "varsin somasti tehty, kunnia opettajallesi!
Mutta," lisäsi hän, naurahtaen: "tiedätkös mitä tämä oikeastaan
merkitsee?"

-- "Mitäs se merkitsee?"

-- "Kuvan alle sopisi kirjoittaa":

        "Vesille venosen mieli
        tervatuiltakin teloilta."

-- "Ai; kuinka kaunista!" huudahti Anni, ja paikalla oli kaunis lause
kuvan alle kirjoitettu.

-- "Onpa tuohon vielä jatkoakin," nauroi isä ja katsahti maisteriin,
joka oli kuin tulisilla hiilillä.

-- "Jatkakaa isä."

-- "Tahdotko?"

-- "Minä pyydän."

Isä nousi, lähestyi tytärtänsä ja nipistäen häntä poskesta sanoi: se
kuuluu näin:

        "Neidon mieli miehelähän
        kultaisestakin kodista."

Sen sanottuaan meni isä pois. Anni punastui ja painoi päänsä äidin
syliin. -- Tuo kuva oli maisterista milt'ei kauniimpi kuin kyyhkyskuva.

       *       *       *       *       *

Oli elokuun 31:s päivä. Anni ja Lauri tulivat saliin piirustustunnille.
Ensi kertaa ei Anni uskaltanut katsoa Lauria silmiin, hän oli
hämillänsä aivan kuin Laurikin.

Kuva, jota Annin nyt oli piirustaminen esitti nuorta naista kutomassa.

Kauan oli kumpainenkin ääneti.

-- "Mitä ajattelette maisteri?"

-- "Muistuu mieleeni Schillerin lause, katsoessani tuota kuvaa."

-- "Mikä niin?"

-- "Tämä":

        "Kunnia naisten! he kutovat
        meille Taivahan ruusuja elomme teille."

-- "Min'en ymmärrä," sanoi Anni, vaikka ymmärsi vallan hyvin.

Taas äänettömyys.

-- "Voi, voi kuin tuo paikka on vaikea!" sanoi jälleen Anni. "Auttakaa
minua, maisteri! Ottakaa kädestäni kiinni ja taivuttakaa sitä tekemään
tuo vaikea kohta."

Lauri istahti hänen viereensä, ja hänestä tuntui niin omituiselta, niin
ihanan omituiselta.

-- "Kas niin, tuossa on käteni teille," sanoi Anni.

-- "Kätennekö minulle?" kysäsi maisteri ja katsahti kahteen taivaasen.

-- "Niin juuri. Miksi niin kummallisesti katsotte minuun?" vastasi
Anni, ja ruusupilviä näkyi ympäri taivasten rantoja.

Lauri otti Annia kädestä. Taivas, sitä sähkövirtaa, mikä nyt
virtailemaan Laurin suonissa! Hän piti kauan kädestä kiinni.

-- "Miks'ette opeta mua piirustamaan?"

-- "Siks'että, siks'että..." hän ei saanut muuta sanotuksi, sillä,
näettehän, tuo sähkövirta...

Viimein joutui hän niin kokonaan tunteittensa valtaan, ettei muistanut
mitä teki. Hän nosti tuon kauniin, pehmosen käden ja suuteli sitä
kerran, kaksi ja vielä monta kertaa.

-- "Herra!" huudahti Anni, "mitä tämä merkitsee?" Lauri ei laskenut
häntä.

-- "Tahdotko," kuiskasi hän, "tahdotko kutoa taivahan ruusuja elämäni
tielle?"

-- "Päästä, Lauri, sinä olet niin liian runollinen tänään," sanoi Anni,
riuhtasihe irti ja juoksi ovelle. Pysähtyen siellä, kääntyi hän
maisteriin ja entisellä veitikkamaisuudellaan sanoi:

-- "Enemmin runoa, Lauriseni! Luulenpa, että minäkin sain runonhengen."

-- "Oi, virka," lausueli Lauri innoissansa, "Sä kiellätkö pyyntöni,
kiellätkö sen?"

-- "Sun pyyntöäs? ... en!"

-- "Sen tahdot siis täyttää!"

-- "Siltä se näyttää," liitti Anni ja juoksi ilmoittamaan papalle ja
mammalle uutista, jota pappa ja mamma jo kauan olivat odottaneet.

       *       *       *       *       *

Huomenna...

Mutta huomenna oli jo syyskuun 1 päivä, ja kesäinen tarina ei kerro
syksyn ajoista.



KESÄKYLVYILTÄ.


Kun tulee kesä, niin silloin Helsinkiläiset, kuka vaan voi, kiirehtivät
maalle -- terveyttä hakemaan, sillä kaupungin kuumuus, pöly ja tomu on
niin hankalata, vahingollista. Maalla taas arvellaan toisin: nyt tulee
kesä, pitää mennä Helsinkiin -- terveyttä hakemaan, siellähän on
höyrykaapit, massagit, puolikylvyt, kokokylvyt, dushit, istuinkylvyt,
jalkakylvyt, hikikylvyt ja -- taivas tiesi mitä kaikkea.

Jos siis herra Rikkinen, rikas maatilan omistaja Sortavalan tienoilta,
tuli nuoren Amelie rouvansa kanssa Helsinkiin, ja jos herra Nikkisien,
rikas maatilan omistaja Porin tienoilta, tuli nuoren Emelie rouvansa
kanssa Helsinkiin, -- niin siinä ei ole mitään kummallista, sillä
kumpaisellakin oli silmämääränä: "Jolla raitis ruumis on, terveys
kanss' hyvä" j.n.e.

Herrat Nikkinen ja Rikkinen olivat olleet koulutovereita, hyviä
ystäviä, mutta, niinkuin usein tapahtuu, olivat he eronneet eri
haaroille, muistellen tosin toisiaan, mutta tietoja toisistansa
saamatta. Sortavalan ja Porin väli onkin jota kuinkin pitkä ja
hankalakin, ennenkuin kaikki aikeissa olevat emä- ja haararadat meidän
maassa alkavat siunatun vaikutuksensa. Toisistansa mitään tietämättä jo
kymmeneen vuoteen, olivat he kumpikin rouvansa kanssa tulleet
Helsinkiin.

Muutamia päiviä Helsinkiin tulonsa jälkeen istui herra Nikkinen
kylpylän salissa, odotellen vuoroansa ja sillä välin lukien
sanomalehteä. Kotvasen kuluttua tuli sinne herra Rikkinenkin. Hän
istui, ympärilleen katsahtamatta, toisen pöydän ääreen ja, odottaessaan
vuoroansa, rupesi hänkin lukemaan sanomalehteä.

Kului vähän aikaa, niin tuli matami ilmoittamaan, että nyt pääsee
kylpemään herra ... kas niin, hän oli unohtanut, kummanko vuoro olisi
ensin Nikkisenkö vai Rikkisenkö. Asia on nimittäin se, että joka
kylpymatamilla on määrätyt alituiset kylpyvieraansa, ja Rikkinen sekä
Nikkinen sattuivat saamaan saman, tietysti itse siitä vielä mitään
tietämättä. Matami sekoitti nuo niin läheiset nimet ja oli kotvan aikaa
neuvotonna, mutta pian hän keksi keinon. Hän lausui kovaa:

-- "Nyt on amme valmiina, herra ... hm ... ikkinen."

-- "Jaha! Jaha!" vastasi salista yhtä haavaa kaksi henkeä, jotka myös
samalla kiiruhtivat ovea kohti käytävään ja sieltä ammehuoneesen.

-- "Suokaa anteeksi," sanoi Rikkinen, kummastellen toisen röyhkeyttä.
(Hän ei vielä tuntenut ystäväänsä). "Minun on vuoroni."

-- "Ei mitään anteeksi pyytämistä," vastasi Nikkinen, "mutta minunpa
vuoroni nyt onkin."

-- "Ei suinkaan; sanoihan matami selvään minua nimeni."

-- "Mikäs teidän nimenne sitten on?"

-- "Rikkinen."

-- "Mitä?!"

-- "Rikkinen se on, teidän palvelukseksenne. Entäs teidän?"

-- "Nikkinen."

-- "Mitä?!"

-- "Nikkinen se on, teidän palveluksenne."

Ja kaksi -ikkistä katselivat toisiinsa tarkasti.

-- "No, koira vieköön, sinäkös se olet?" huudahti viimein Rikkinen.

-- "Ihan oikein, mutta jollet sinäkin ole sinä, niin annan sormen
kädestäni!"

-- "Ystäväni armas!"

-- "Oma viljon veljyeni!"

Ja kaksi -ikkistä syleilivät toisiaan.

-- "Kuinka ihmeellisesti olemme tulleet yhteen näin monen vuoden
perästä?" lausui Nikkinen. "En luullut Porista lähtiessäni saavani
täällä niin suurta iloa. Kuinka ihmeellistä!"

-- "Ihmeellistä," arveli Rikkinen. "Sinä tulet Porista, minä
Sortavalasta."

-- "Mutta kerro, veliseni, kerro..."

-- "Anteeksi, hyvät herrat," virkkoi matami. "Paljo kylpyvieraita on
odottamassa minua. Ettekö suvaitsisi kylpeä pikemmin?"

-- "Matami kulta," sanoi Nikkinen, "menkää, menkää ja pitäkää huolta
muista, kyllä minä itse valelen ystävääni."

-- "Kukas teitä sitten valelee?"

-- "Minä, minä, arvattavasti minä," lausui Rikkinen.

Matami meni nauraen pois. Ystävykset jäivät kahden kesken. Ja
kylpymatami ei ole kuuna päivänä niin hartaasta kädestä valellut
kylpyvierasta, kuin nyt Nikkinen Rikkistä ja Rikkinen Nikkistä.

-- "Veliseni," virkkoi Nikkinen, sittenkuin kumpikin oli tarpeeksensa
valellut ja valeltu. "Tohtorin määräystä myöten pitää nyt kävellä
kokonainen tunti. Emmekö menisi Alppilaan? Sinne on pari virstaa,
takaisin toinen mokoma, siinähän saisimme jutella yhtä ja toista."

-- "Sehän sopii vallan hyvin."

Ystävät läksivät astumaan Alppilaan päin.

-- "Paha juttu, kun tohtori on kieltänyt tupakkaa polttamasta," arveli
toinen vähän ajan kuluttua.

-- "Hyvin se on paha."

-- "Minä arvelen kumminkin, ettei kelpo sikari juuri mitään vaaraa
tekisi. Minulla taitaa vielä olla mukana matkaltani muutamia."

-- "Taitaapa minullakin vielä olla pari kappaletta."

Molemmat ottivat taskustansa sikarikotelot, jotka kummallakin olivat
täynnä kelpo havannoja. Sikarit pantiin tulelle ja käsi kädessä
astuivat ystävykset, vilkkaasti puhellen keskenänsä.

-- "Ystäväni Nikkinen!" sanoi toinen kotvasen kuluttua.

-- "Ystäväni Rikkinen!"

-- "Tiedäs, mitä ajattelen?"

-- "Melkeinpä arvaan. Sinun mielestäsi matka kai tuntunee pitkältä näin
jalan astua."

-- "Aivan niin. Mitäpäs jos otamme hevosen?"

-- "Entäs tohtorin käskyt?"

-- "Mutta onhan niitä vielä aikaa seurata; ystäväänsä ei tapaa kymmenen
vuoden perästä joka päivä."

-- "Samaa minäkin, ystäväni Rikkinen."

-- "Ei siis muuta kuin: isvossikka!"

Ei viipynyt montakaan minuutia, niin istuivat -ikkiset Alpin
verandalla, viinilasit edessä.

-- "Vai niin, vai niin," virkkoi Nikkinen ja löi ystävätänsä olalle,
"vai olet sinäkin siis nainut! No, ei muuta kuin morjens! Ollos
onnellinen, niinkuin lauletaan Preciosassa."

-- "Kiitos; samaa sulle! Kuinka olet tyytyväinen avioliittoosi?"

-- "Älä, veliseni, kyselekään! Nyt minä vasta oikein elämätä nautin,
onnea nautin, autuutta nautin. Minun Amelieni se vasta enkeli on:
hiljainen, lempeä -- ja kuinka hän rakastaa minua! Ajatteles, eikös tuo
ole ihanata, kun tulet kotia, niin sulla on tuommoinen pikkarainen
mustasilmä vastassa. Se tulee ovella jo luoksesi, suikkaa suuta ja
sanoo: armaani, kultaseni..."

-- "Niin juuri: armaani, kultaseni, miksis viivyit kauan ulkon'?"

-- "Niin lempeästi, niin hiiden lempeästi! Entäs sitten, kun mieli
tekee uutta hattua tai parasollia ja niin edespäin, niin voi vietävä
kuinka kauniisti hän pyytää! Olispa peto, joka kieltäisi. -- Ei,
veikkoni, toista on nainen miehen elämä, toista. Vaan kuinka on sinun
laitasi?"

-- "Aivan sama. Sanon kuin ennen muinoin Väinämöinen: kaikkea mies
katuu, vaan ei nuorra naimistaan. Enkeli on minunkin Emelieni. Ja niin
hellä niin hellä! Kun joskus tuhmuudessani satun kieltämään häneltä
jotakin, niin hän rupeaa itkemään, ja kyyneleitä valuu silloin
silmistä..."

-- "Onko ne mustat?"

-- "Siniset, veikkonen, siniset ihan kuin taivas! Niin, silloin itkee
hän ja sanoo: ah! ja jos kuulisit tuon: ah! niin heltyisitpä,
heltyisitpä paikalla."

Ja ystävykset ylistelemään vaimojensa hyviä avuja ja sitä onnea, jonka
avio-elämä tuo mukanaan. He muistelivat muun muassa niitä, toisinaan
hyvinkin kuivia, päiviä, joita olivat saaneet ennen vanhaan Helsingissä
viettää. Esimerkiksi nuo aterioimiset siellä ravintolassa. Toista muka
on nyt, toista, koira vieköön, kun tuommoinen musta- tai sinisilmäinen
kaataa lautasellesi lientä, sanoen: "tässä, kultaseni."

-- "Apropos liemestä," lausui äkkiä herra Nikkinen. "Mitäs arvelet,
emmeköhän söisi aamiaista täällä?"

-- "Samaa yritin sanoa minäkin."

Teetettiin kelpo aamiainen ja nautittiin se, höystäen sitä kelpo
viinillä ja nuoruuden muistelmilla.

Sittenkuin kaikki avioelämän runolliset puolet oli kuvailtuina selvää
selvemmiksi, kääntyi puhe yksivakaisemmille aloille.

-- "En saata kieltää," lausui Nikkinen, "kyllä minulla on turvallinen
asema. Rikas minä en juuri ole, mutta onhan minulla talo, kelpo talo
onkin; sitä paitsi olen osakkaana parissa kolmessa tehtaassa, parissa
laivassa ja Porin teateriyhtiössä. Asiani käyvät hyvin. Mutta näes olen
joskus arvellut sitäkin, että vasta maailmassa ehkä ilmautuu
tuommoisia, hm..."

-- "Niin, minä ymmärrän, tuommoisia pikku Nikkisiä, he-he-he!"

-- "Niin juuri, ja tietysti niistä on huolta pitäminen. Senvuoksi
joskus tuntuu kuin en eläisi oikein säästäväisenä. Usein olen päättänyt
edes osaksi vähentää menoja, mutta..."

-- "Mustat silmät..."

-- "Niin kyllä, sääli on näet kieltää. Muija on vielä niin nuori,
tahtoo huvituksia, ja tiedäthän, etten minäkään niitä juuri hylji, ja
senvuoksi jäävät säästämis-aikeet aina siksensä."

-- "Samaa olen minäkin ajatellut, aivan samaa kuin sinäkin. Ja, näin
meidän kesken sanoen, kyllä se on varmaa, että nuoren muijan kanssa
menot kasvavat puolta suuremmiksi."

-- "Se on ihan varmaa."

-- "Vaikk'en minä sitä suinkaan sano millään pahalla tarkoituksella."

-- "Enempää kuin minäkään."

-- "Minulla on nyt varoja, Luojalle kiitos, runsaasti, kauppa-asiani
Pietarissa käyvät vallan hyvin. Mutta näes, kun ajattelen..."

-- "Pikkisiä Rikkisiä, he-he-he!"

-- "... niin tuntuu toisinaan, etten ole minäkään oikein säästäväinen.
Otetaan nyt esimerkiksi tämä kylpymatka."

-- "Niin, tämä kylpymatka."

-- "Mitä se nyt oli tarpeen? Emelie on terve, minä itse en ole tautia
tuntenut koskaan, ja," lisäsi Rikkinen, lyöden vatsaansa, "terveys
kasvaa kasvamistaan. Mutta hän arveli sen olevan niin hauskaa, ja pyysi
ja pyysi: mennään, kultaseni, Helsinkiin, mennään, lintuseni! -- No,
mitäs tuohon voi muuta sanoa kuin: mennään, mennään. Mutta kyllä
tämäkin matka maksaa kauniin summan."

-- "Maksaa maar."

-- "Ei tämä kylpeminen juuri, mutta otapa lukuun muut menot. Asunnot
kallistuvat Helsingissä sitä myöten kuin uusia taloja rakennetaan
(täällä näet kaikki käy nurin niskoin), osta mitä hyvänsä, kaikki on
niin hirveän kallista. Tämä viiniputeli esimerkiksi, maksaa ravintolan
isännälle 6 markkaa, mutta hän ottaa siitä 12."

-- "Sata prosenttia!"

-- "Sitten on Emeliellä paljon tuttavia, ja minne mennään, niin kohta
sanoo hän: rakkaani, käskepäs à la glacea tai muuta semmoista. Arvaahan
sen mikä summa siihen menee!"

-- "Mutta tiedätkös, Rikkinen, mitä?" sanoi äkkiä Nikkinen. "Minä olen
saanut ihanan ajatuksen."

-- "Minkä niin?"

-- "Koska me kumpainenkin olemme tahtoneet olla säästäväisiä, mutta se
ajatus on jäänyt aina sikseen, niin tehdäänpäs nyt oikein luja päätös:
ei tehdä kaikkea mitä muijamme tahtovat, nimittäin semmoista, johon
rahaa menee."

-- "Tuohon käteen!"

-- "Ja jos horjumme, niin silloin aina kehoituksilla autamme
toisiamme."

-- "Olkoon menneeksi! Siten säästyy varoja noiden pikkisien Nikkisien
ja Rikkisien varalta."

-- "Aivan niin."

-- "Maltas, milläs me ensinkin aloitamme? Otetaanpas vähän järjen
jännitystä. Poika! Puteli Champagnea!"

Ystävykset tekivät säästäväisyys-liiton, jonka ensimmäinen hedelmä
olisi se, ettei kumpikaan mene rouvansa kanssa huomenna
soitannollisille iltahuveille Runnipuistoon: siellä menee näet niin
paljon rahaa, kun Ameliella sekä Emeliellä on paljon tuttavia, ja niitä
tietysti täytyy kutsua teelle ja illalliselle, eikä sitä huonoa
illallista ilkeä teettääkään. Riemuissansa liitostaan päättivät
ystävykset olla koko tämän päivän yhdessä: syödä päivällistä
Runnipuiston table-d'hôtessa ja illemmällä pistäytyä Wiaporia
katsomassa. Hauska tuota tosin olisi, arvelivat he, ottaa muijat
mukaan, mutta saahan heidän kanssaan aina olla yhdessä, lapsuuden
ystävää ei tapaa kymmenen vuoden perästä joka päivä.

-- "Täytyy kumminkin käydä sanomassa, etteivät odota meitä
päivälliselle," sanoi Rikkinen.

-- "Hm. Se on vähän vaikeata."

-- "Kyllä se on vaikeata."

-- "Minä tiedän, mitä tehdään. Kirjoitetaan pieni kirje ja lähetetään
se vaikka ravintolan pojalla heille."

-- "Sinä olet yhtä kekseliäs kuin ennenkin."

Herrat Nikkinen ja Rikkinen ilmoittivat mitä kauniimmilla sanoilla
kumpikin rouvallensa, ettei heitä huoli päivälliselle odottaa, sillä --
no niin, sitten he panivat pienen valheen, en muista varmaan minkä.
Mutta jos joku tahtoo siitä tietoa saada, niin kysyköön ensimmäiseltä
mieheltä, jolla on tuommoinen musta- tai sinisilmäinen, joka sanoo:
armas ukkoseni, taikka huokaa: ah!

Voi rouva parkoja, kun jäivät koko päiväksi yksinänsä ikäviin! -- niin
huokaa ehkä joku. Ei heillä ollut hätääkään. Ihmeellinen sattumus
laittoi näet asiat niin, että rouvat Nikkinen ja Rikkinen olivat
vanhoja koulukumppaleja ja -- mikä vielä kummallisempaa -- olivat
kohdanneet toisensa myöskin kylpylaitoksessa. (Aseta nyt tuommoinen
sattumus esim. näytelmään taikka novelliin, niin on varma, että useakin
Tuomas epäilee ja sanoo: ei ole totta). Arvattavasti oli näillä
naispuolisillakin ystävyksillä ollut julman paljon kertomista
toisilleen, kenties vielä enemmin kuin heidän miehillänsä. Senvuoksi
olivat hekin päättäneet viettää tämän päivän yhdessä, käydä
Runnipuistossa, Alppilassa, Wiaporissa j.n.e. Rouva Nikkisellä oli eräs
kaukainen sukulainen Helsingissä, ylioppilas. Rouva Rikkisellä taas oli
täällä setä, virkamies erityisiä asioita varten tai jotakin sellaista.

Ystävykset tapasivat ylioppilaan ja virkamiehen esplanaadilla, ja nämä
tuskin olivat saaneet kuulla rouvien kauniin päätöksen, niin jo
tarjoutuivat heti paikalla ciceroneiksi. Heillä olikin hyvä aika.
Ylioppilaat tekevät lukukauden aikana hirveän paljon työtä, -- sitähän
ei kukaan epäile; ei siis kummakaan, että he kesällä lepäävät
vaivoistansa. Virkamiehet erityisiä asioita varten taas ovat sellaisia,
jotka erityisesti tekevät sangen vähän ja ylipäänsä ei mitään.

Niin, sitten läksivät he katsomaan Helsingin ihania seutuja.
Sattumuksesta olivat he päättäneet käydä samoissa paikoissa kuin heidän
miehensä, mutta aivan toisessa järjestyksessä vaan -- taas sattumus.
H:rat Nikkinen ja Rikkinen olivat aamiaisella Alppilassa, päivällisellä
Runnipuistossa ja illalla kävivät Wiaporissa. Rouvat taas kävivät
aamulla Wiaporissa, söivät aamiaista Runnipuistossa, päivällistä
Alppilassa ja -- se sanottakoon heidän kunniaksensa -- viettivät illan
kotonansa, odotellen miehiänsä kotia.

Vaan lähdemmepä seuraamaan herroja -ikkisiä, aion päätöksen tehneitä
ystävyksiä.

Runnipuistossa söivät he pulskan päivällisen, saivat paljon uusia
tuttavia ja, ruoan sulamisen edistämiseksi, menivät heittämään keiloja.
Kello oli 10 j. pp., kun tuo Olympian leikki päättyi. Kaikki olivat
peräti iloisella tuulella, herrat Nikkinen ja Rikkinen kaikista
iloisimmalla. Tekipä heidän mielensä vielä pistäytyä Wiaporiin, ja niin
he tekivätkin: katsoivat Ehrensvärdin hautapatsasta ja moittivat
Wiaporin huonoa champagnea.

-- "Aika olisi jo kotiakin," arveli toinen.

-- "Aikapa olisi."

He menivät rannalle, mutta -- ah! Hyöryveneet eivät kuljekaan
yösydännä! Mitä tehdä? Höyryvene oli rannassa, mutta makeinta unta
lepäsi kokassa penkin alla masinisti. Ei muuta neuvoksi kuin
röykytettiin masinisti ylös.

-- "Laita kaupunkiin meidät," sanoi Nikkinen, ja Rikkinen sanoi samalla
lailla.

-- "Kuka hullu sinne yöllä menee? Minä tahdon maata. Hyvää yötä,
herrat!" vastasi masinisti haukotellen ja, käännyttyään toiselle
kupeelle, nukkui kuin tallukka.

Kauan aikaa olivat ystävykset neuvottomina, mutta viimeinkin saivat
erään venäläisen sotamiehen soutamaan heidät kaupunkiin.

Yö oli kirkas ja ihana. Tuulonen puhalteli niin armahaisesti,
leyhyttäen vilvoitusta ystävysten tulistuneille kasvoille. He riisuivat
palttoot pois ja nauttivat ihanata yöilmaa, yhä enemmin käyden
runolliselle tuulelle.

-- "Pysähdy, veikkonen," sanoi Rikkinen sotamiehelle. "Älä souda!"

-- "Ne ponimaju."

-- "Stoi! Ymmärrätkös nyt?"

-- "Aha!"

Ja vene keijuili hiljaa.

-- "Ystäväni," sanoi Nikkinen Rikkiselle jotenkin kankealla kielellä,
mutta sitä suuremmalla hartaudella. "Oletkos lukenut 'Margaretaa'?"

-- "Sitäkö, joka on ollut Kuukauslehdessä?" kysyi toinen yhtä
kankeasti.

-- "Ei, mutta sitä toista."

-- "Kivenkö kirjoittamaa?"

-- "Niin."

-- "Olen kyllä lukenut."

-- "Muistatkos, siinä on eräs kaunis kohta."

-- "Siinä on montakin kaunista kohtaa."

-- "Kyllä minäkin sen tiedän. Mutta siinä on eräs, joka sopisi tähän."

-- "Veneesenkö?"

-- "Ei, mutta tähän tilaisuuteen. Se on niin ihmeen ihana kohta."

-- "Kuinkas se kuuluu?"

-- "En muista kuolemaksenikaan. Vaan maltas, kielelläni pyörii... Jo
muistan; se kuuluu: Vait..."

-- "Entä sitten?"

-- "En muista muuta, mutta näin se alkaa: vait! -- Ihmeen ihana kohta."

-- "Totisesti. Mutta aika kuluu, ja luulenpa muijain ikävöivän meitä;
kello onkin 1/2 3."

-- "Onko se niin paljo jo? Souda, veikkonen, souda!" lisäsi hän
kääntyen sotamieheen.

-- "Ne ponimaju."

-- "Marsh! Ymmärrätkös nyt?"

-- "Aha!"

Kaupungin rantaan tultuansa, he maksoivat runsaalla mitalla
soutomiehelle ja olivat jo mennä pois, kun sotamies huudahti:

-- "A paljtoo, hospodaa!"

-- "Kas saakeli," sanoi Nikkinen, "kun olivat jäädä veneesen meidän
palttoomme. Rehellinen mies, tuo soutaja. Vot!" lisäsi hän ja antoi
miehelle juomarahaa.

Näin nyt olivat ystävykset viettäneet hauskasti päivän ja yön yhdessä.
Tämän ajan kuluessa olivat he muistelleet yhtä ja toista niin runsaissa
määrin, että päätä huimasi aika lailla. Kankeana oli kummallakin kieli
ja siitä syystä ei mielikään enää ollut täysissä höyryissään.

-- "Hyvästi nyt, rakas ystäväni," sanoi Rikkinen, "minä käännyn tästä
kotia."

-- "Jumalan haltuun, makaa makeasti ja muista päätöstämme."

-- "Mitä päätöstä?"

-- "Säästäväisyyden päätöstä."

-- "Niin, no se on tietty."

Emelie rouva heräsi miehensä tullessa kotia ja, arvattavasti, huokasi:
ah! kun mies näin kauan oli ollut poissa. Nikkinen ei kumminkaan
ruvennutkaan puolusteleimaan, vaan pani kaikessa äänettömyydessä maata.

Amelie rouva heräsi myöskin.

-- "Armaani, onko tämä laitaa, että nuori vaimo jätetään yksiksensä?
Kaarle, Kaarle, missä on sinun entinen hehkuva rakkautesi?"

-- "Lapsukaiseni," lausueli Rikkinen, joka oli oikein runollisella
tuulella ja puhui suurella pathosella, "sinä sanot rakkaus. Haa, mikä
on rakkaus? Rakkaus, rakkaus se on semmoinen ... joka rakastamansa
olennon tähden ei mitään säästä... Ei, ei, minun ei niin pitänyt
sanoani. Minä tarkoitin: joka rakastamansa tähden säästää, hyvin paljon
säästää. Haa! Rakkaus, se on, se on, niin sanoakseni ... tunto ...
sanalla sanoen se on rakkaus!"

Ja Rikkinen nukkui kesken luentonsa rakkaudesta.

       *       *       *       *       *

Aamulla vallitsi puolisojen välillä entinen rauha ja sovinto. Jalo
säästäväisyyden päätös oli miehisillä puolilla tarkassa muistissa.
Naispuolisilla oli myöskin tarkassa muistissa jotain: he näet olivat
päättäneet lähteä tänä iltana Runnipuistoon iltahuveille. Niin olivat
ehdottaneet ylioppilas ja tuo virkamies erityisiä asioita varten ja
rouvat olivat ilomielellä siihen suostuneet.

Kahvipöydässä lausui rouva Nikkinen miehellensä:

-- "Tiedäs, Fredrik, kuinka kauniita hattuja minä näin Fontellin
akkunassa!"

-- "Vai niin?"

-- "Ne olivat niin erinomaisen sieviä, ja niin helppoja kuin kuuluvat
olevan!"

-- "Soo-o!"

-- "Mitäs arvelet, Fredrik?" kysyi Emelie vähän ajan kuluttua.

-- "Että tänään on kaunis ilma."

-- "Ei, mutta niistä hatuista?"

-- "Hattu mikä hattu," arveli Fredrik ja päätti olla lujana.

-- "Katsos nyt, kultaseni, tuota minun hattuani. Katsos!"

-- "Katson."

-- "Mitä arvelet siitä?"

-- "Hm. Hattu mikä hattu."

-- "Niin, mutta minä arvelen," sanoi Emelie rouva, jolta kärsimys jo
rupesi loppumaan, "minun mielestäni se ei ole mikään hattu, onhan
tuommoinen lällä."

-- "No olkoon vaikka lällä."

-- "Ja senvuoksi ostat sä minulle uuden hatun."

-- "Hm."

-- "Ostathan?"

-- "En tiedä."

-- "Mitä? Etkö tiedä? Sinä siis kiellät! Fredrik, ensi kertaa kuulen
sinulta kiellon pyynnölleni, nyt jo, kun vasta olemme pari kuukautta
olleet yhdessä!"

-- "Kokonaista seitsemän."

-- "Vai niin, siis on aika ruveta olemaan vaimonsa tyrannina!"

Emelie rouva jatkoi vielä vähän aikaa samalla nuotilla, jonka loppuna
oli sydäntä särkevä: ah! siihen kuuluvain kyynelten kanssa silmissä,
jotka olivat siniset kuin taivas.

Muuta ei tarvinnut. Jutun loppu oli se, että herra Nikkinen heltyi, ja
loppujen loppu oli se, että hän lupasi ostaa rouvalleen kauniimman
hatun.

Voi kuinka kaunis oli Emelie, kun hän nyt hymyili kesken kyyneleitään!
Se oli niin kaunista, että herra Nikkinen vastustelematta lupasi
illalla lähteä Runnipuistoon.

-- "Mutta," arveli hän sitten itsekseen, "en puhu Rikkiselle mitään.
Hän tietysti ei tule sinne, sillä hän on paljoa lujempi mies kuin
minä."

Aivan samalla lailla oli käynyt aamulla Rikkisenkin luona. Amelien
parasolli oli viikon kuluessa käynyt huonoksi; siis: ensin makeat
pyynnöt, sitten vähän kieltoa, sitten pikkusen itkua ja huokauksia,
sitten anteeksi pyynnöt ja lopuksi lupaus sekä ostaa parasolli kuin
myöskin mennä Runnipuistoon.

-- "Mutta," arveli hän, annettuaan tämän jälkimmäisen lupauksen, "en
puhu Nikkiselle mitään. Hän varmaankin on jyrkästi kieltänyt eikä
suinkaan tule sinne, sillä hän on lujempi minua."

Ystävykset rouvinensa tapasivat toisensa Fontellin puodissa.

Nikkinen otti ystävänsä sivulle ja kysäsi:

-- "Kuules, ethän sinä suinkaan mene Runnipuistoon tän'iltana?"

-- "Ja niin, minäkö?"

-- "Niin, sinä."

-- "Tuota ... niin, en minä mene, ja niinhän me päätimmekin. Entäs
sinä?"

-- "Jaa niin, minäkö?"

-- "Niin, sinä."

-- "En minäkään mene, muistanhan minäkin päätöksemme."

Kumpikin tunsi sanomattoman helpoituksen: nythän sopii kainostumatta
tehdä mieliksi musta- tai sinisilmäiselle, joka sanoo: "kultaseni" tahi
huokaa: ah!

Illalla istui Runnipuiston verandalla erään pöydän ääressä herra
Nikkinen rouvansa kanssa; pian liittyi seuraan myöskin ylioppilas ja
virkamies. Herra Nikkinen oli peräti hyvällä tuulella. Emelie pyysi
à la glacea, ja herra Nikkinen rientämällä riensi sitä käskemään, mutta
ei malttanut odottaa palvelijaa, vaan itse läksi tuomaan sitä
rouvallensa. Tällä välin oli paraikaa saapunut herra Rikkinenkin
rouvinensa ja asettunut saman pöydän ääreen.

Herra Nikkinen tuli à la glacen kanssa. Kovinpa hän säikähti,
huomattuaan Rikkisen, joka puolestaan ei uskaltanut katsoa häntä
silmiin. Herra Nikkinen nolostui nolostumistansa ja pysähtyi viimein
pöydän ääreen, suu auki tuijottaen eteensä.

-- "Mitä perk..." rupesi hän sanomaan, mutta pysähtyi kumminkin, ja
purskahti viimein kovaan nauruun, johon pian yhtyi Rikkinenkin.

-- "Mitä kuuluu, ystäväni?" sanoi Nikkinen nauraen Rikkiselle.

-- "Kiitos, hyvin vain, kuinka itse jaksat?"

Ilta vietettiin varsin hauskasti. Ylioppilas oli oikein sukkela, ja
virkamies osasi jutella sanomattoman paljon hauskaa ulkomaisista
kylpylaitoksista, joissa hän joskus oli käynyt erityisiä asioita
varten. Hän kertoi niin perin viehättävästi, että herrat Nikkinen ja
Rikkinen lupasivat ensi kesäksi lähteä rouvainsa kanssa Baden-Badeniin
kesäkylvyille.



HALLAYÖNÄ.


Niin tuskallisen kolkkoa oli kaikki...

Kesä oli mennyt menojaan, sen mukana kirkkaat päivät ja valoisat yöt.
Myöhäistä oli kesä ollut tänä vuonna: ruis oli vielä monessa kohdin
leikkaamatta, vaikka jo oli syyskuu. Myöhään illalla saavuin erääsen
kestikievariin matkoillani. Matkoillani ... paremmin sanoen
harharetkillä; matkalla on aina joku määrä, tarkoitus, -- minä samoilin
seudusta toiseen. Olin kadottanut jotain ja haeskelin sitä,
tietämättäni mistä sen löytäisin. Olin lähtenyt jotain pakoon, --
mieletön työ! -- se seurasi mua kaikkialla. Rauhan olin kadottanut,
surua pakenin; toista en löytänyt, toisesta en päässyt.

Äitini oli otettu minulta pois... Minä ymmärsin nyt runoilijan sanat:

    "Se lohduttaa, kun tiettynä on mailla
    Joku, ken haavat sitoo, hellä on, --
    Vaan ilman haut' on sydän puoltaan vailla,
    Se itkee verta ja on rauhaton."

Ja minä vaelsin ulos uusiin seutuihin, oudoille aloille, kuljin sinne,
missä sanoivat Suomen aukenevan silmäin eteen ihanimmassa puvussaan,
sinne, missä jylhää oli ja kolkkoa ... kaiken tuon näin, mutta rauhaa
ei ollut missään.

Sillä tapaa saavuin kerran syys-illalla myöhään erääsen kestikievariin
pohjoisessa Satakunnassa.

 -- "Jäättekö yöksi?" kysyi kestikievari.

-- "En jää."

-- "Kiire mahtaa olla?"

-- "Kuinka niin?"

-- "Kun lähdette tuonne kylmään yön selkään."

Minä arvelin itsekseni: ei mahda ulkona olla kylmempi kuin
rinnassanikaan.

-- "Valjastakaa!" sanoin isännälle.

Hän raapasi päätään ja virkkoi verkalleen:

-- "Hevoset vietiin niitylle tuonne kauas."

-- "Haettakaa; minä odotan."

Isäntä läksi.

Minä heittäysin puiselle sohvalle. Pöydällä paloi talikynttilä. Kauan
aikaa, kykenemättä mitään varsinaista ajattelemaan, katselin kuinka
karsi kynttilässä kasvoi kasvamistaan, taivuttaen verkalleen punaista
päätään. Harmaat seinät puhuivat mulle jotain, -- en ymmärtänyt mitä;
tyhjyyttä kai puhuivat tyhjään sydämmeen. Pienestä akkunasta välähti
joskus tähtikin; kyllä sekin jotain puhui, mutta en ymmärtänyt tähden
kieltä ... kenties ei puhunutkaan mitään. Sirkka uunin raossa sirkautti
pari kertaa, mutta lakkasi jälleen, -- paras olikin, sillä tuskin sun
kotoista ääntäsi olisin ymmärtänyt, sirkka. Mutta kynttilässä kasvoi
karsi yhä pitemmäksi ... minä tuijotin siihen. Ajatusvoima koetteli
työtään tehdä: ajatus syntyi, kasvoi vähän, vaan keskosena katosi,
uudestaan syntyäkseen ja jälleen keskeytyäkseen, kunnes kokonaan
vaivuin ajatusten ja tunteiden maailmasta. Mielenkuvailu heräsi.

Kaukana täältä pienessä kamarissa seisoin pikku poikana. Äitini tuli,
pani kirjat kainalooni ja lapaset käteeni; korjasihan vielä huivia
kaulassani ja sanoi sitten naurahtaen:

-- "Voi pikkuista koulupoikaani!"

Piti näet ensi kertaa lähteäni kouluun.

Minä suutelin äitiäni ja olisin hänen rinnoillaan tahtonut ikäni
riippua, unohtaa kaikki ja tietää vaan, että _äiti_ on olemassa; mutta
hän sanoi: mene lapseni, mene!

Ma läksin...

Mutta ovella käännyin ja tahdoin vielä kerran katsahtaa äitiin... Häntä
ei enää ollut, eikä ollut päiväkään nyt, vaan pimeä oli. Harmaat seinät
puhuivat minulle jälleen jotain tyhjyyttä... Tähti loi minuun taaskin
mykkää valoansa... Sirkka äännähti kerran, sitten vielä kerran, ja
vaikeni kokonaan. Mutta karsi oli kynttilässä kasvanut hyvin
pitkäksi...

Askeleita kuului ulkoa. Ovi aukeni ja isäntä astui sisään.

-- "Hevonen olis valmis," sanoi hän.

Mä läksin tuvasta ulos ja nousin rattaille. Yö oli synkkä, mutta taivas
tähdessä ja kirkas, isäntä tuvan ovelta katseli kohti pohjoista ja
sanoi:

-- "Halla on tänä yönä, Jumal' armahtakoon!"

Hevonen läksi liikkeelle; rattaat alkoivat yksitoikkoisen litinänsä.
Yölepakko lensi äänetönnä riihen katolle. Naapuritalosta kuului koira
unisena haukahtavan pari kertaa veltosti. Tie kääntyi pian metsään.

Niin tuskallisen kolkkoa oli kaikki... Yö oli tyyni, kamalan tyyni.
Tähdet paistoivat kirkkaasti, mutta niin omituista oli niiden kirkkaus,
-- tuntui, kuin olisivat ne paistaneet jonkun verhon läpi, loistoaan
kumminkaan kadottamatta. Niin, jäisen verhon kautta ne paistoivat,
sillä tänä yönä oli halla. Voi, olento Tuonen maasta, niin tuiki tuttu
ja vieras sittenkin! Onkohan missään suomalaista sydäntä, jota ei halla
sana saisi säpsähtämään? Puhu muukalaiselle pakkasesta kesä-yönä, niin
hän joko päätään puistelee uskomatonna tahi korkeintaan kouraan
puhaltaa, kylmää muka poistaakseen. Mutta meillä on halla sana pitkän
pitkä aave-tarina pettyneistä toiveista, kurjuudesta, viheliäisyydestä,
jonka tie päättyy kalman ovelle, joskus rikokseenkin. Halla on meillä
peikko, joka kivikalliotakin kulkien on jättänyt siihen jäljet. Ja
vuosia kuluu, ennenkuin aika saa ne poiskuluttaneeksi. Vihollista ei
ole Suomalainen ikinä pelännyt, mutta suora hän on ja rinta rintaa
vastaan hän taistella tahtoo; salaa-väjyvän kanssa hän ei osaa
taistella, sitä hän pelkää. Kummakos sitten, jos hän, halla sanan
kuultuaan, säpsähtää: ei tiedä, milloin vihollinen on asettunut selän
taakse ja ampuu sieltä nuolensa.

Ja tänä yönä oli kova halla.

Kyytiin oli minulle annettu vähäinen tyttö.

-- "Eikö sinun ole kylmä?" kysäsin vähän ajan perästä häneltä. "Aika
halla nyt onkin."

-- "Hallapa tuntuu olevan," vastasi tyttö, vetäen lapaset povestansa.
Hän jatkoi: "Ei se sentään rukiille enää mahda juuri paljoa, mutta
touot ovat vielä arkoja."

Tyttönen näytti minusta vielä niin pieneltä, mutta hänen äänessään asui
aika ihmisen totisuus ja vakavuus.

-- "Kuinka vanha sinä olet?" kysäsin.

-- "Mikon päivänä tulee kolmetoista."

Tuo kummastutti minua.

-- "Etkö pelkää takaisin tullessasi näin yösydännä?"

-- "Mitäpäs minä pelkäisin? olenhan jo niin monta kyytiä vienyt."

-- "Oletko talon lapsia?"

-- "Kasvatti minä vaan olen."

-- "Ovatko vanhempasi kuolleet?"

-- "Isä on elossa vielä; sydänmaalla tervaa polttaa."

-- "Entäs äitisi?"

-- "Äitini kuoli silloin köyhänä vuonna."

-- "Nälkäänkö äitisi kuoli?"

-- "Eikä hän niin nälkäänkään kuollut. Viikon sairasti ja sitten
kuoli."

Tyttönen puhui yksitoikkoisella, vakavalla äänellään. Ja ympärillä oli
kolkko metsä; pimeä oli, niin että tuskin hevosen päätä näkyi. Ilma oli
jäistä, mutta kamalan hiljaista: murhamiesihän hiipien kulkee.

-- "Muistatko äitiäsi vielä?"

-- "Miks'enpäs muistaisi? Iso tyttöhän jo olin silloin."

-- "Kerros, kuinka hän kuoli."

-- "Mitäpäs siinä paljon kertomista! Oli näin niinkuin tänään
lauantaina. Aamulla minä menin paimeneen naapurin lehmiä ja illalla,
kun kotia tulin, seisoi isä minua odottamassa. Tule, tule, sanoi, kyllä
nyt taitaa loppu jo olla. Mökissä makasi äiti viimeisillään. Kova jano
oli hänellä ollut koko päivän. Ei taida olla maitoa, sanoi äiti. --
Mistäpä sitä maitoa otti siihen aikaan? -- Onko sinun yhtään helpompi?
kysyi isä. -- Eikä ole helpompikaan; kyllähän kuolemalla on kovat
kourat, mutta sitten tulee helppo. Älä sinä minua itke; itke noita,
sanoi hän isälle ja osoitti veljeäni ja minua. Otas, sanoi hän sitten
minulle, raamattu ja lue se eilinen paikka. Isä otti valkeata päreesen
ja minä luin. Kun olin lopettanut, virkkoi äiti: kyllä _Hän_ murheen
pitää. Enempää hän sitten ei puhunutkaan. Vähän ajan perästä kun
katsottiin, niin oli hän jo kylmä."

Tyttö vaikeni.

Kuu nousi metsän takaa ja loi hopeata härmään.

-- "Kuinka sitten kävi?"

-- "Kolmen päivän perästä hän sitten haudattiin. Kestikievari otti
minut luokseen, ja hyviähän he ovat minulle olleetkin; veli joutui
kaupunkiin oppiin. Isä meni sydänmaalle tervaa polttamaan. Juhannuksena
kävi hän täällä, huivin toi minulle ja rusinoita."

Ja yhä vaan yksitoikkoisena puheli tyttö: en kuullut värähdystäkään
hänen äänessään.

Kuinka hätä ja puute tekee lapsesta pian aika ihmisen, sen saatoin
vielä ymmärtää. Mutta kuinka saattoi tyttö olla niin tyytyväinen? ei
sanaakaan valitusta, ei moitetta! Ma katsoin tyttöön; suuret mustat
silmät olivat niin levolliset, -- ja kumminkin oli hän nyt juuri
jutellut tapauksen samallaisen, kuin mikä minut oli syössyt syvälle
epätoivoon, ja hän oli lapsi, minä mies. Levollisina katsoivat suuret
silmät, -- ja hän oli halla-yönä kyyditsemässä outoa kautta synkän
salon ja tiesi, ettei hänellä ole omaa kotia.

-- "Suritko kauan äitiäsi?" kysyin.

-- "Itkin minä ensin paljonkin, mutta silloin muistui mieleeni... Vaan
kas tuossa on Toriseva."

Olin taas tuon kuuluisan järven rannalla, jossa aina mieleeni on
muistunut muukalaisen runoilijan sanat:

    Sun kauneutees kolkkohon
    Pysähtyy katse ihamiellä:
    Kivisten päälle vuorten on
    Kiviset vuoret syösseet siellä.

Äkkijyrkkänä laskee vuoren seinä parin virstan matkalla röyhyisenä,
jylhänä kapeaan järveen, tyyneesen ja mustaan, ja jatkaa siellä
kulkuansa yhä alas, yhtyen hopeiseen kuutamo-taivaasen. Ja vesi on
järvessä syvää, kerrotaan, hirmuisen syvää, ja siellä kummalliset oudot
kalat asuntoaan pitävät. Niitä eivät enää nykyajan ihmiset saa nähdä,
mutta vaarin aikoina niitä vielä nähtiin joskus. Ja Juhannus-yönä aina
sadan vuoden perästä nousee aave järven pohjasta.

Minä pysäytin hevosen ja äänettönnä katselin Torisevaa.

-- "Tuo on Inkerin kallio," sanoi tyttöni, osoittaen kädellään
ulospistävää vuoren laitaa.

-- "Minkätähden sitä Inkerin kallioksi sanotaan?"

-- "Siitähän Inkeri järveen heittihe."

-- "Kukas se Inkeri oli?"

-- "Niin ainakin vanhat ihmiset kertovat; talvi-iltoina äiti vainaja
usein jutteli sitä; mummolta sanoi kuulleensa lapsena ollessaan."

-- "Mitäs se oli sitten?"

-- "Tuolla puolen vuoren, sanovat, oli ennen vanhaan suuri kartano
elikkä linna semmoinen, jossa suuri ritari asui, ja hänellä oli tytär,
Inkeri nimeltään, niin kaunis, niin kaunis, ettei missään ollut niin
kaunista. Sulhanen oli hänellä, nuori Lalmanti ritari, josta hän oli
pitänyt jo pienestä saakka. Olis häätkin tulleet kohta, mutta syttyi
suuri sota Saksanmaalla ja sinne täytyi Lalmantinkin lähteä kuninkaan
kanssa; sillä kuningas sanoi, että kaikkien ritarien pitää lähteä
sotimaan uskon edestä Turkkilaisia ja murjaaneja vastaan. Tuolla
kalliolla he sitten istuivat yhdessä viimeisen illan ja lupasivat olla
uskollisia toisillensa. Lalmanti läksi ja oli poissa monta vuotta.
Sillä välin tuli heidän taloonsa ruma Eerikki ritari ja kosi Inkeriä;
mutta kun ei häntä saanut, niin kirjoitti hän valheellisen kirjeen
semmoisen, jossa sanottiin, että Lalmanti muka oli kaatunut sodassa.
Kun nyt ensimmäinen sulhanen oli kuollut, niin pakoitettiin Inkeri
menemään Eerikki ritarille. Väen vietiin tyttö parka vihille; mutta kun
hää-iltana morsianta piti morsiuskamariin saatettaman, niin hän oli
kadonnut kokonaan, ei löydetty mistään. Inkeri oli paennut tuolle
kalliolle. Siinä istui hän ja katsoi alas Torisevaan, katsoi, katsoi ja
itki. Kyyneleet putosivat rotkoon tuonne ja helmiksi muuttuivat, ja
siellä ne vielä tänäänkin ovat, mutta sinne ei kukaan voi päästä niitä
noutamaan. Kaikki kyyneleet putosivat rotkoon, paitsi yhtä, jonka tuuli
kantoi järveen. Se ei helmeksi muuttunutkaan, mutta siitä Vellamon
neitonen syntyi. Tämä istahti lumpeen lehdelle kiikkumaan ja lauloi:

    "Tule, tule neiti nuori,
    Tule, Inkeri ihana!
    Armas ompi Ahdin mailla
    Olo oiva Aaltolassa;
    Tääll' on vuoret, kullan vuoret,
    Tääll' on laaksot, lemmen laaksot,
    Täält' ei nouda nuodemiehet,
    Raasta rautaiset ritarit
    Väen vienoa vihille,
    Pakon sulhasen sylihin.
    Tääll' on vuode, puhdas vuode
    Puhtahalle pulmuselle,
    Tehty lemmen lehtisistä,
    Sotkan uuden untuvista;
    Veden väki, Vellamoiset,
    Aallotarten armas kansa
    Sua siinä tuudittavi,
    Unten maille uuvuttavi.
    Siitä Koittaret koreat,
    Päivän tyttäret soreat
    Kutsuilevat karkeloihin,
    Lemmen leikin lyöntilöihin.

"Ja sitten nousi järven pintaan suunnaton joukko pieniä Vellamoisia,
jotka ulpukoista portaat laittoivat semmoiset aina kallioille saakka ja
saattoivat Inkerin alas.

"Silloin oli Juhannus-yö.

"Eipä aikaakaan, niin palasi Lalmanti ritari Saksanmaalta ja kuultuaan
morsiamensa hukkuneen ja saatuaan tietää Eerikki ritarin viekkauden,
vaati hän Eerikin miekkasille ja tappoi hänet. Hän riensi takaisin
muille maille ja sanotaan saaneen surmansa kaukana itäisellä maalla,
toisella puolen Arapian korpea. Mutta aina sadan vuoden perästä
Juhannus-yönä Lalmanti ritari tulee tänne valkoisen ratsun selässä; hän
rientää Inkerin kalliolle, ja sinne Inkerikin nousee Torisevasta
Vellamon neitona. Siinä he käsityksin istuvat, kunnes Juhannus-aurinko
nousee; silloin he eroavat taas sadaksi vuodeksi. Mutta Eerikki ritari
ei ole saanut rauhaa haudassaan: hän samoilee vuorella tuolla ja niin
kolkosti vastaa, kun paimenet tältä rannalta sinne huutelevat."

Tyttö vaikeni...

Puolivälissä kalliota ja järven pintaa kasvaa petäjä, moni mutkainen
tarupetäjä. Kauan vielä ajattelin: olisikohan tuo voinut estää Inkeriä
putoamasta...

Kuu kumotti niin kirkkaasti Inkerin kalliolle; minä laskin katsettani
alemmas, nähdäkseni paikkaa, missä Vellamo lumpeen lehdellä oli
laulellut; mutta usmaa oli Toriseva ruvennut nostamaan. Järven pintaa
ei näkynyt enää; näin vaan, että

    Kivisten päälle vuorten on
    Kiviset vuoret syösseet siellä.

Ja Eerikki ritari rauhatonna vaeltaa vuorella. Miltähän kuuluu
rauhattoman haamun huuto, ajattelin. Minä äänsin, ja Eerikki ritari
vastasi.

Huh! Tuo oli kamalaa.

       *       *       *       *       *

-- "Eiköhän tule kylmä?" kuulin tyttöseni viimein sanovan. "Hevonenkin
rupeaa jo värisemään."

Me nousimme rattaille. Sääli minun oli tyttöä; ma heitin villavaippani
hänen ylitsensä ja otin itse ohjakset.

Pian tulimme kestikievariin.

-- "Suuri kiitos, hyvä herra, paljon kiitoksia," sanoi tyttönen,
tultuamme vierastupaan ja pantuaan vaippani tuolin selkämykselle.

Minä käskin valkeata uuniin ja istuin sitten hänen kanssaan
lämmittelemään,

-- "Puhaltakoonhan hevonen vähän," sanoi tyttönen, ojentaen pieniä
käsiänsä lähemmäs valkeata; "pian lähden takaisin. Paljon nyt kulkee
matkustajia, ja huomen-aamulla tulee postikin."

-- "Ei suinkaan sinua tänä yönä enää kyytiin panna?"

-- "Molemmat rengit on kipeinä meillä, isännän täytyy odottaa postia,
kukas sitten muuta kyytiä veisi jollen minä? Hollinpito on meillä
urakalla: hollimiehiä ei ole. Saanhan huomenna sitten levätä."

Miks'et valittanut, lapsi, miks'et? Moni sinun sijassasi olisi tehnyt
niin.

-- "Mikä sinun nimesi on?"

-- "Maija Leena. Äiti vainaja sanoi Lienuksi vaan."

-- "Jäipä puheemme taanoin kesken. Suritko kauan äitiäsi?"

-- "Itkin ensin monta päivää, mutta sitten muistin sen virren, mitä
äiti vainaja niin mielellään aina oli laulanut, ja sitten en itkenyt
enää."

-- "Mikä se oli?"

-- "Olipahan vaan Virsikirjasta virsi semmoinen."

-- "Laulas, tyttöni, se."

Tyttö katsahti minuun, arveli vähän ja lauloi sitten:

    "Hän tietää oikean avun-ajan,
    Hän toimittaa kaikk' parahin."

Lienu pysähtyi. Hän huomasi äänensä olevan sorroksissa; hän punastui
vähän ja äänetönnä katsoi leimuavaan takkaan.

Mutta takkavalkea se loisti nyt niin kirkkaasti harmaille seinille.

Kotvasen kuluttua nousi hän tuolilta.

-- "No kyllä nyt taas tarkenee," sanoi hän. "Jumalan haltuun, herra.
Vaan kas kuinka tuo on pitkä," lisäsi hän ja niisti kynttilästä pitkän
karren mennessään.

Hän meni ulos. Minä kiiruhdin hänen jälkeensä, auttaakseni häntä
hevosta kääntämässä kapealla pihalla, mutta tyttönen oli jo portilla.

-- "Hyvästi!" huusi hän vielä kerran ja katosi hallaiseen usmaan.

       *       *       *       *       *

Taas olin yksinäni kestikievari-tuvassa, mutta nyt siellä oli valoisa
ja lämmin. Lienu oli niistänyt karren kynttilästä ja uuni liehtoi
lämmintä.

Kauan vielä istuin uunin ääressä ja ajattelin pientä Lienua, kunnes
viimein itsekseni rupesin hyräilemään:

    Hän tietää oikean avun ajan.

Tuntui, kuin ei sydän enää olisikaan puoltaan vailla.

Huomenna jatkoin matkaani; mutta määrätön se ei enää ollut: kotiani
kuljin.

Aamu oli lämmin ja kaunis. Halla oli tehnyt paljon vahinkoa, mutta
kulkeissani V:n kappelin kirkon ohitse, lauloivat siellä ihmiset:

    Hän toimittaa kaikk' parahin.

-- "Hallainen maa tarvitsee kyntäjiä," lausuin itsekseni ja riensin
kotia.

Rauhaa olin saanut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Novelleja I" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.