Title: Waffen nieder - Aseet pois!
Author: Suttner, Bertha von, 1843-1914
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Waffen nieder - Aseet pois!" ***


ASEET POIS!


Bertha von Suttner


Tekijän luvalla mukaellusta painoksesta suomentanut
Alli Nissinen


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1895.
Digitalisoitu kolmannesta painoksesta,
joka ilmestyi 1912.



Seitsentoista vuotiaana olin sangen haaveileva tyttö. Tämän olisin jo
varmaankin unhottanut, jollei minulla olisi tallella sen aikaisia
päiväkirja-muistoonpanojani. Mutta näissä muistoonpanoissa ovat entiset
haaveiluni, korkealle tähtäävät ajatukseni ja ylenpalttiset tunteeni
tulleet ikuistetuiksi, ja siten voin minä nyt lähemmin tarkastella sitä
kirjavaa ajatusten tulvaa, joka liikkui siinä tyhmässä, kauniissa
tytönpäässä. Tämän pään kauneuden kertovat minulle vanhat valokuvat,
vaikka kuvastimeni ei enää siitä mitään tiedä. Voin käsittää millainen
kadehdittava olento tuo nuori, ylistetty, kaiken komeuden ja loiston
pyörteessä elävä Martha Althaus lienee ollut. Punaiset
muistoonpanovihkoset kertovat kumminkin paljon runsaammin alakuloisia,
kuin rajatonta nuoruuden riemua ilmaisevia tunteita. Ja minä kysyn
itseltäni: olinko todellakin niin kiittämätön, että en huomannut onneani
ja mukavuuttani, joka oli osakseni tullut, tahi olinko niin typerä, että
luulin ainoastaan synkän alakuloisuuden olevan kyllin arvokasta
runollisin sanoin ilmaistavaksi ja ikuistutettavaksi vaikeneville
päiväkirjan lehdille.

Kohtaloni ei tyydyttänyt minua, sillä vihkoon olin kirjoittanut:

»Oi, Jeanne d'Arc, sinä taivaan suosima sankarinainen, jos minä olisin
sinun sijassasi! Saada heiluttaa valtioviiriä, saada kruunata kuninkaani
ja sitte -- kuolla -- kalliin isänmaan edestä! --»

Tilaisuutta näiden kainojen toiveiden täyttämiseen ei kuitenkaan,
valitettavasti kyllä, tarjoutunut. Ei minun myöskään sallittu
kristittynä marttyyrina tulla villien petojen raadeltavaksi ja siten
kuolla, toivomus, joka muistiin panojeni mukaan vuotena 1853 oli palavan
intoni korkeimpana päämääränä. Minun täytyi yhä edelleenkin huo'ata
tietäen, että ne työt, joita sieluni halasi, jäisivät tekemättä, ja että
elämäni pääpiirteissään olisi turhaan kulunut. Oi, miksi ei minusta
ollut tullut poika, silloin olisin voinut saada toimeen jotain suurta ja
ihanaa! Historia näyttää meille hyvin harvoja esimerkkejä naisten
urostöistä. Miten harvoin onkaan meillä Gracchoja poikina, miten harvoin
saammekaan kantaa miehiämme Weinsbergerporttien läpi, ja miten harvoin
huutavatkaan miekkoja-heiluttavat unkarilaiset meille: »Eläköön Maria
Teresia, meidän kuningattaremme!» Mutta kun on mies, niin ei tarvitse
muuta kuin tarttua miekkaansa ja rynnätä maailmaan saamaan kunniaa ja
laakereita, voittamaan maailmanvaltoja, niinkuin Bonaparte, tahi
valtaistuimia, niinkuin Cromvell. Muistan, että korkein ajatus, mikä
minulla oli inhimillisestä suuruudesta, oli sotaisa urhoollisuus.
Oppineita, runoilijoita ja muita suuria miehiä kohtaan oli minulla tosin
jonkun verran kunnioituksentunnetta, mutta varsinaista *ihailua*
herättivät minussa ainoastaan taistelukentän voittoisat sankarit. Ne
olivat historian etevimmät kannattajat, ne ohjasivat kansojen ja maiden
kohtalot, ne olivat merkityksen ja suuruuden puolesta yhtä korkealla
muiden ihmisten yli, kuin Alppien ja Himalajan huiput ovat yli laakson
ruohojen ja kukkaisten.

Tästä kaikesta en kuitenkaan tarvitse tehdä sitä johtopäätöstä, että
minulla olisi ollut erityinen sankariluonne. Asia oli yksinkertaisesti
sellainen, että minä olin haaveileva ja tulin hyvin helposti
hurmaantuneeksi, ja olihan silloin aivan luonnollista, että etupäässä
innostuin siitä, jota enimmän ylistettiin sekä oppikirjoissani että
ympäristössäni.

Isäni oli kenraali itävaltalaisessa armeijassa, ja hän oli ottanut osaa
taisteluun Custozzan luona »isä» Radetskyn johdolla, jota hän melkein
epäjumaloitsi. Millaisen joukon kertoelmia sotaretkestä sainkaan kuulla!
Minun rakas isäni oli niin ylväs sotaisista muisteloistaan ja puhui
sellaisella ihastuksella niistä sotaretkistä, joihin hän oli ottanut
osaa, että ehdottomasti tunsin sääliä niitä miehiä kohtaan, joilla ei
sellaisia muistelmia ollut. Ja miten alentavaa olikaan mielestäni
naissukupuolelle, ettei se saanut tuolla ylevimmällä tavalla tuoda
ilmoille isänmaanrakkauttaan ja kunniantunnettaan. Jos joskus kuulin
puhuttavan naisten pyrinnöistä päästä yhdenarvoisiksi miesten kanssa,
niin käsitin vapaudenaatteen vaan siten, että se tarkoitti naistenkin
pääsemistä aseilla varustettuna sotatantereelle. Miten kauniisti
kerrotaankaan historiassa Semiramiksesta tahi Katarina II:sta:

»Hän kävi sotaa sen ja sen naapurivallan kanssa -- -- -- hän voitti sen
tahi sen maan» --.

Ylipäänsä on historia, sellaisena kuin se nuorille esitetään, paras syy
siihen, että nuoriso ihailee sotaa. Historiallisissa oppikirjoissa
painetaan lasten mieleen, että sotajoukkojen päällikkö panee yhä toimeen
teurastuksia, että teurastukset niin sanoakseni ovat se vaikutin, jonka
nojalla kansojen historia vierii edelleen läpi aikojen; ne ovat
järkähtämättömän luonnonlain seurauksia ja niiden tulee aina uudistua
niinkuin myrskyjen ja maanjäristysten: niihin tosin yhtyy paljon kauhua
ja hirmua, mutta tämä tulee täydellisesti palkituksi yleisesti tärkeiden
seurausten ja sen kunnian ja kuuluisuuden kautta, jonka yksityiset sillä
tavoin voivat saavuttaa, ja vihdoin sen tietoisuuden kautta, että on
suuremmoisimmalla tavalla täyttänyt velvollisuutensa. Onko olemassa
mitään ihanampaa kuolemaa, kuin kuolo sotatantereella? Onko olemassa
kadehdittavampaa kuolemattomuutta, kuin se mikä tulee kaatuneen sankarin
osaksi? Tämä kaikki opetetaan selvästi ja varmasti kaikissa luku- ja
oppikirjoissa, jotka ovat kirjoitetut »koulua varten», ja joissa
varsinaisen historian rinnalla, joka ainoastaan kuvataan pitkänä
sotatapausten lankana, kerrotaan yksinomaan urhokkaista asetoimista.
Tämä kuuluu isänmaalliseen kasvatustapaan. Koska jokaisesta pojasta
aikaa myöten täytyy tulla isänmaan puolustaja, tulee lapsen ihastusta
tähän parhaimpaan kansallisvelvollisuuteen herättää ja muodostaa. Ja
voidaksensa karaista hänen aistiansa sitä luontaista inhoa vastaan, jota
sodan kauhut ehdottomasti herättävät, puhutaan niin huolettomasti kuin
mahdollista mitä hirveimmistä veritöistä, niinkuin jostain
välttämättömän tarpeellisesta, jostain aivan tavallisesta ja koetetaan
niin paljo kuin mahdollista tuoda esiin sodan ihanteellista puolta --
jos edes sellaisesta voipi puhua. Tällä tavoin onnistutaan kasvattamaan
taistelunhaluinen ja sotaisa suku.

Tytöt, joiden ei tarvitse »sotaan lähteä», saavat historialliset
tietonsa aivan samoista kirjoista kuin pojatkin. Siten muodostuu
naispuolisessa nuorisossa aivan sama käsitys, joka ilmenee sotilassäädyn
ihailuna ja kateellisena tunteena siitä, ettei voi taisteluihin osaa
ottaa. Mitä hirmuisia kuvauksia kaikenlaisista tappeluista, punilaisista
ja makedonialaisista, aina kolmekymmenvuotisiin ja napoleonilaisiin
sotiin asti meille kerrottiinkaan, meille pienille, helläsydämisille ja
hennoille neitosille, joita kaikessa muussa kehoitettiin hiljaisuuteen
ja lempeyteen. Kuinka saimmekaan nähdä kaupunkien palavan, asukkaiden
joutuvan hirmuisen murhan ja silpomisen uhriksi ja kuinka saimmekaan
tietää vankien julmasta rääkkäyksestä! Kun näin näkee julmuutta
julmuuden päälle, tylsistyy luonnollisesti tunne huomaamaan sitä
julmuudeksi. Kaikkea, mikä koskee sotaa, ei katsellakaan enää
inhimilliseltä näkökannalta, ja saapi se sen vuoksi jonkinlaisen
erikoisen salaperäis-historiallis-valtiollisen merkityksen. Sota täytyy
olla olemassa! Se on korkeimpien arvonimien ja korkeimman kunniansaannin
lähde. Sen käsittävät tytöt mainion hyvin, ja niin perustuu aikaisin se
käsitys, joka muinoin loi spartalaiset äidit ja meidän aikoinamme luo
mitä lapsellisimman miekkaa kantavien urhojen ihailun ja erikoislemmen.

       *       *       *       *       *

Minua ei ole, niinkuin monia minun säätyyni kuuluvia naisia kasvatettu
luostarissa, vaan olen tullut kasvatetuksi lapsuuteni kodissa, jossa
sitä varten pidettiin opettajattaria ja opettajia. Jo aikaisin jäin
äidittömäksi. Äidin sijassa oli minulla ja kolmella nuoremmalla
sisarellani eräs täti, muuan vanha aatelisneiti. Talvikuukaudet asuimme
Wienissä, mutta kesällä olimme sukukartanossamme Ala-Itävallassa.

Muistan tuottaneeni opettajilleni paljo iloa, sillä minulla oli hyvä
muisti ja minä olin ahkera sekä varsinkin kunnianhimoinen oppilas. Kun
minä en voinut tyydyttää kunnian himoani rientämällä Valkyrian tavoin
sotatantereelle, niin sain tyytyä siihen, että hankin itselleni hyviä
arvosanoja opinnoissani ja ahkeruudellani voitin ympäristöni ihailun.
Ranskan ja englannin kielen opin melkein täydellisesti; maantieteessä ja
tähtitieteessä omistin sellaiset tiedot, kuin ohjelman mukaan naisen
kasvatukselle oli tarpeellista, mutta historiassa opin paljo enempi kuin
minulta vaadittiin. Minä otin esille paksuja historiallisia teoksia
isäni kirjastosta ja luin niitä vapaahetkinä. Ja joka kerta kun painoin
mieleeni jonkun vuosiluvun tahi tapauksen, pidin itseäni kappaleen
viisaampana entistään.

Kasvatusaineisiini kuului myöskin pianonsoitto, mutta sitä vastustin
ankarasti. Minulla ei ollut taipumusta eikä halua soitantoon ja
sitäpaitsi tunsin, että en sillä alalla voisi voittaa laakereita. Minä
rukoilin ja pyysin niin kauvan, että saisin jättää joutavan
kilkuttamisen ja käyttää aikani muihin opinnoihin, että hyvä isäni
vihdoin vapautti minut soitannollisesta pakkotyöstä. Tämä oli kuitenkin
suureksi suruksi tädilleni, jonka mielestä nuorta tyttöä, joka ei
osannut soittaa pianoa, ei voinut pitää »sivistyneenä».

Maaliskuun 10 päivänä 1857 täytin seitsemäntoista vuotta. »Jo
seitsemäntoista vuotta!» ovat ensimmäiset sanat, jotka sinä päivänä
kirjoitin päiväkirjaani. Tuo sana »jo» on koko pieni runoelma. Siihen ei
tosin liity mitään selityksiä, mutta selvää on, että sillä tahdoin
sanoa: »Ja vielä ei ole mitään tehty kuolemattomuuttani varten.» Nuo
pienet punaiset vihkoset ovat minulle nyt, kun aijon kirjoittaa
muistojani, sanomattomasta arvosta. Niistä olen tilaisuudessa saamaan
tietoja entisistä tapahtumista pienimpiin yksityisseikkoihin asti ja
kertomaan kokonaisuudessaan kauan sitte unohdettuja ajatuksia ja
keskusteluja.

Seuraavana karnevaaliaikana tuli minun astua seuraelämään. Tämä ajatus
ei tarjonnut minulle, niinkuin nuorille tytöille tavallisesti, mitään
erityistä iloa. Henkeni pyrki johonkin parempaan kuin tanssisalin
voittoihin, mutta *mihin*, sitä en voinut sanoa.

Tänä kesänä määräsi lääkäri tätini Mariebadiin kylpemään, ja tätini näki
hyväksi ottaa minut mukaansa. Vaikka pääsemiseni suureen maailmaan
pitikin tapahtua vasta seuraavana talvena, sain kuitenkin luvan ottaa
osaa muutamiin pieniin iltamiin kylpylaitoksessa voidakseni edeltäpäin
tottua tanssiin ja keskusteluun, että en esiintyisi vallan ujona ja
kömpelönä ensimäisenä karnevaalikautena.

Mutta mitä tapahtuikaan ensimäisessä iltamassa, jossa olin. Niin, ei
mitään sen vähempää, kuin että rakastuin silmittömästi. Tietysti oli
rakkauteni esine eräs husaariluutnantti! Läsnäolevat siviiliherrat
näyttivät sotilasten rinnalla samanlaisilta kuin luusiivet perhosien
rinnalla. Sotilaspukuihin puettujen seassa olivat husaarit komeimpia ja
husaarien seassa oli kreivi Arno Dotsky kaikista komein. Yli kuusi
jalkaa pitkä, musta kihara tukka, ylöspäin taivutetut viikset, valkoiset
hampaat ja tummat silmät -- no siis, hänen kysyessään: »Onko teillä
kotiljonki vapaana, kreivitär?» tunsin, että on olemassa muitakin yhtä
yleviä voittoriemuja, kuin Orleansin Neitsyen miekan tai Katariina
II:sen valtikan pitely.

       *       *       *       *       *

Yhdeksäntenätoista syntymäpäivänäni olivat hääni kreivi Arno Dotskyn
kanssa. Sitä ennen olin jo astunut suureen maailmaan ja tullut
keisarinnalle esitellyksi kreivi Dotskyn morsiamena. Häittemme jälkeen
teimme matkan Italiaan, jota tarkoitusta varten Arno oli ottanut
pitemmän aikaa virkalomaa. Sotapalveluksesta eroamisesta ei ollut
koskaan ollut kysymystä. Olin ylpeä kauniista husaariupseeristani ja
toivoin ilolla sitä aikaa jolloin hän korkenisi ratsumestariksi --
everstiksi -- ja vihdoin kenraaliksi. Kukapa tiesi -- kenties oli hän
määrätty joksikin vielä korkeammaksi, kenties tulisi hänen nimensä
kerran loistamaan muiden suurien sotapäällikköjen nimien seassa isänmaan
historiassa. -- --

Se oli onnellinen aika, sillä me rakastimme toisiamme sanomattomasti.
Kuitenkaan ei minun punainen kirjani siitä mitään kerro. Suruilleni en
löytänyt kylliksi sanoja ja valitusvirsiä, ne täytyi säilyttää
jälkimaailmalle. Mutta minun uhkuvan nuoruuteni raitis onni ei saanut
sijaa päiväkirjani punaisien kansien sisällä. Se paikka jäi pitkäksi
aikaa unohduksiin.

Mutta odotas: täällähän löydän kuitenkin iloisen muistoonpanon.
Tammikuun 1 päivänä 1859 (sepä oli uudenvuoden lahja, joka kelpaa!)
syntyi ensimäinen poikamme. Tämä tapaus herätti meissä ylpeyttä ja
hämmästystä aivan kuin olisimme me olleet ensimäiset, joille jotain
sellaista tapahtui.

Siitä mahtoi olla seurauksena sekin, että minä taas rupesin muistamaan
päiväkirjaani. Tämä merkillinen tapaushan piti kaikella muotoa saada
jälkimaailman tiettäväksi. Meidän rakas, pieni Rurumme oli meidän
silmissämme merkillisin kaikista maailman ihmeistä. Me ajattelimme ja
toivoimme hänelle mitä suuremmoisinta tulevaisuutta. Mikä hänestä
tulisi? Tämä kysymys, joka tosin ei vielä tarvinnut olla hyvin
kiireellinen, lausuttiin kuitenkin usein Rurun kätkyen ääressä, ja
vastaus oli aina sama: sotilas. Joskus rohkeni hänen äitinsä panna
heikon vastalauseen: mutta ajatteles, jos hän kaatuisi sodassa! Tälle
arvelulle ei tietysti kukaan korvaansa kallistanut.

       *       *       *       *       *

Huhtikuun ensimäisenä päivänä, siis kolme kuukautta täytettyään, yleni
Ruru korpraaliksi. Mutta samana päivänä tapahtui jotain ikävätä, jotain,
joka teki sydämeni raskaaksi ja joka kehoitti minua uskomaan synkät
ajatukseni punaisten vihkojen huostaan.

Jo kauvan aikaa oli valtiollisella taivaalla näkynyt musta pilkku, jonka
johdosta keskusteltiin mitä vilkkaimmin sanomalehdissä ja seuroissa.
Tähän asti en ollut siihen paljo huomiotani kääntänyt; -- vaikkakin
mieheni tahi isäni usein olivat minun kuulleni sanoneet: »pian tulee
Italia näkemään toista», niin en kuitenkaan ollut sitä tullut
erityisesti huomanneeksi. Ja olisko minulla ollut aikaa valtiollisia
asioita ajattelemaan? Miten innokkaasti ympärilläni keskusteltiinkin
Sardinian asemasta Itävaltaan eli Napoleon III:een, jonka avun Cavour
oli hankkinut itselleen, ottamalla osaa Krimin sotaan, miten paljo
puhuttiinkin siitä jännityksestä, joka täten oli syntynyt meidän ja
italialaisten naapuriemme välille, -- en minä kuitenkaan ollut pannut
näihin keskusteluihin suurempaa arvoa. Mutta yllämainittuna huhtikuun 1
päivänä sanoi mieheni täydellä todella minulle:

-- Tiedätkös, aarteeni, pian se syttyy.

-- Mikä se on, joka syttyy? -- kysyin minä.

-- Sota Sardinian kanssa.

Minä säikähdin. -- Jumalan tähden -- sehän olisi hirmuista! Ja täytyykö
sinunkin mukaan?

-- Sitä varmasti toivon.

-- Kuinka voit sellaista sanoa? -- *Toivot*, että sinut otettaisiin
vaimoltasi ja lapseltasi?

-- Kun velvollisuus kutsuu -- --

-- Silloin voit sanoa, että sinun täytyy seurata velvollisuuden käskyä.
Mutta *toivoa* -- sehän on sama kuin haluta, että niin kova onni
kohtaisi sinua.

-- Kova onni? Sellainen raitis, iloinen sota täytyy olla jotain ihanaa!
Älä unohda, Martha, että olet sotilaan vaimo.

Vaivuin hänen kaulaansa.

-- Ole rauhallinen, Arno, minäkin voin olla urhokas. Kuinka usein
olenkaan kadehtinut historian sankareja ja sankarittaria, ja miten
ihanaa mahtaneekaan olla rientää taisteluun. Jos vaan saisin sinua
seurata ja voittaa tai kaatua sinun rinnallasi.

-- Hyvin puhuttu, rakkahani, mutta lapsellisesti! Sinun paikkasi on
poikamme luona, josta myös täytyy kasvaa isänmaan puolustaja. Sinun
paikkasi on kotilietemme luona. Suojellaksemme tätä kotiliettä
vihollisten hyökkäyksiltä, suojellaksemme kotejamme ja naisiamme, -- sen
vuoksi täytyy meidän miesten mennä sotimaan.

En tiedä, miksi nämät sanat, joita niin usein ennen olin kuullut ja
lukenut, tällä kertaa kuuluivat turhilta korulauseilta. Eihän ollut
mitään vaaran uhkaamaa liettä puolustettavana, eihän porttiemme
ulkopuolella seisonut mitään barbari-joukkioita. Tässä oli vaan
valtiollinen jännitys kahden hallituksen välillä. -- -- Jos siis mieheni
sellaisella innolla halusi sotaan, niin ei se ollut etupäässä sen
vuoksi, että hän tahtoi suojella vaimoaan, lapsiaan ja isänmaatansa,
vaan mieluummin sen vuoksi, että hän rakasti sotilaselämää, joka on niin
vaihteluista ja seikkailuista rikas, -- että hän toivoi mainetta, halusi
ylennystä. No niin, *kunnianhimoa* se on -- lopetin ajatukseni -- jaloa
ja oikeutettua kunnianhimoa ja halua näyttää urhoollisuuttansa ja
täyttää velvollisuutensa isänmaata kohtaan.

Se oli hänelle kunniaksi, että hän voi olla iloinen, koska hänen nyt
kerran täytyi lähteä sotaan, mutta vielä ei ollutkaan mitään varmasti
päätetty. Kenties ei sota lainkaan syttyisi, ja jos niinkin kävisi,
miksi juuri Arno tulisi sinne komennetuksi. Ei, tämä niin kokonainen ja
täydellinen onni, jonka kohtalo oli minulle suonut, ei varmaankaan
voinut niin täydellisesti murtua. -- --

Näitä ja samankaltaisia ajatuksia sisältää päiväkirjani näiltä päiviltä.

Mutta siitä lähtien muutamia aikoja eteenpäin sisälsivät punaiset
vihkoset joukon valtioviisastelua: Ludvig Napoleon on juonittelija -- --
Itävalta ei voi enää tyytyä päältä katsomaan -- -- sota tulee syttymään
-- -- Sardinian täytyy masentua ylivoiman alle -- -- rauha pysytetään --
--. Vaikka ihailinkin menneiden aikojen taisteluja, oli kuitenkin nyt
hartain toivomukseni, että rauha pysytettäisiin, mutta mieheni
toivomukset olivat selvästi päinvastaiset. Hän ei tosin sitä suoraan
sanonut, mutta kaikki tiedot, joita hän sai tuon mustan pilkun
kasvamisesta, kertoi hän minulle loistavin silmin, jota vastoin hän aina
jonkinlaisella tyytymättömyydellä huomasi silloin ja tällöin esiintyvät
rauhansanomat.

Isänikin oli tulisesti ihastuksissaan sodan syttymisestä.
Piemontilaisten voittaminenhan olisi vaan lastenleikkiä, ja tätä
todistaakseen antoi hän taas tulvailla Radetsky-historioita. Kuulin
uhkaavasta sotaretkestä puhuttavan vaan sodan johdannolliselta eli
strateegiselta kannalta, nimittäin miltä näkökannalta voitto oli
mahdollinen, missä ja miten vihollinen tulisi voitetuksi, ja ja mitä
etuja tämä sota meille tuottaisi. Mutta inhimilliseltä kannalta, siltä,
että jokainen taistelu, jos siinä saadaan voitto tai tappio, tuottaa
paljon veren ja kyynelten vuodatusta, ei asiaa koskaan katseltu. Nämä
kysymyksessä olevat harrastukset pantiin niin paljo ylemmäksi yksityisiä
harrastuksia, että oikein häpesin ahdasmielisyyttäni, kun mieleeni
tulivat tällaiset ajatukset: »voi, mitä hyödyttääkään voitto
kuollut-raukkoja, leskiä ja haavoittuneita, jotka kenties koko
elämäkseen jäävät vaivaisiksi». -- Vastaukseksi näille arkaileville
kysymyksille juolahti mieleeni sellaiset vanhat koulukirja-dityrambit
kuin »kunnia palkitsee kaikki». -- »Mutta kuinka silloin käy, jos
vihollinen saapi voiton?» -- kysyin kerran ääneen upseerituttavieni
seurassa. -- »Shh!» Minua kehotettiin kiihkeästi vaikenemaan. Jo
vähinkin epäilys meidän aseittemme voimattomuudesta pidettiin arkuutena
ja epäisänmaallisuutena. Sotamiehen velvollisuuksiin kuuluu, että täytyy
aina olla vakuutettu armeijansa voitosta. Kenties se kuuluu myöskin
lainkuuliaisen luutnantin rouvan velvollisuuksiin.

       *       *       *       *       *

Mieheni rykmentin olopaikka oli Wienissä. Näköala kodistamme oli
Praternille[1] päin, ja kun astuin avonaisen akkunan luo, hyväili
poskiani lempeä, lupauksista rikas kesäinen tuuli. Kevät oli ihmeellisen
ihana. Ilma oli leuto ja täynnä kukkien tuoksua, ja puut olivat
tavallista aikaisemmin pukeutuneet vaaleanviheriään verhoonsa. Iloitsin
sydämessäni ajatellessani kohta alkavia ajeluretkiä Praternilla. Sitä
tarkoitusta varten olimme hankkineet pienet, somat ajopelit, joihin
kuului sievät vaunut ja tulinen, unkarilainen nelivaljakko. Jo nytkin
huhtikuulla ajelimme joskus Praternin puistossa, mutta se oli vaan
esimakua niistä suurista nautinnoista, joita toukokuulla saisimme kokea.
Oi, jollei vaan sota jo silloin syttyisi! -- --

[1] Wienin komein puisto.

-- No, Jumalan kiitos, nyt vihdoinkin tulee loppu tästä ikävästä
epätiedosta, huudahti mieheni tultuaan kotia sotaharjoituksista
aamusella 19 päivä huhtikuuta. -- Loppuehdotus on annettu. --

-- Minä säikähdin. -- Mitä sinä tarkoitat -- loppuehdotus?

-- Niin, toisin sanoen, meidän valtiomiehemme ovat nyt vihdoinkin
sanoneet viimeisen sanan niissä keskusteluissa, jotka sodan julistuksen
edellä ovat tarpeelliset. Meidän loppuehdotuksessamme vaadimme, että
Sardinia riisuu aseet, jota se luonnollisesti ei tee, ja sitte marssimme
rajan yli.

-- Suuri Jumala, mutta kenties ne sentään riisuvat.

-- No, silloin peruutetaan sota, ja rauha tulee julistetuksi.

Minä lankesin polvilleni -- muuta en voinut.

Sanatonna ja kuitenkin huudon kaltaisena kiiti rukoukseni: rauha! rauha!
sydämestäni taivasta kohti.

Arno nosti minut ylös.

-- Mitäs teet, mieletön lapsi?

Kiersin käteni hänen kaulaansa ja aloin itkeä. Se ei ollut surun itkua,
sillä eihän asia vielä ollut ratkaistu, mutta hermoni olivat kauhean
uutisen vuoksi niin kiihoittuneet, että niiden täytyi saada tyyntyä
kyynelvirran avulla.

-- Martha, Martha, sinä saatat minut suuttumaan -- sanoi Arno nuhdellen.
-- Oletkos sinä sotilaan uljas vaimo? Unohdatko, että olet kenraalin
tytär, luutnantin vaimo ja -- lisäsi hän hymyillen -- korpraalin äiti?

-- En, Arno, en -- mutta minä en käsitä itseäni -- tulin vaan niin
liikutetuksi, mutta se on jo ohitse. Ihailen itse niin suuresti
sotilaskunniaa -- mutta en tiedä, miten se tuntui niin kummalliselta --
kun sinä äsken sanoit, että kaikki riippuu yhdestä sanasta, joka nyt
pian lausutaan -- myönnytys tahi kielto tuohon niin sanottuun
loppuehdotukseen tulee ratkaisemaan tuhansien kuoleman ja
verenvuodatukset, -- niin tuntui minusta kuin rauhansana *täytyisi*
tulla lausutuksi, ja minä en voinut muuta tehdä kuin langeta polvilleni
ja rukoilla -- --

-- Ilmoittaaksesi hyvälle Jumalalle asioiden tilasta, sinä pieni
hupakko.

Porstuvan kelloa soitettiin. Minä kuivasin nopeasti kyyneleeni. Kukahan
näin aikaisin mahtoikaan tulla? Se oli isäni.

-- No, lapseni -- huudahti hän hengästyneenä, heittäytyen nojatuoliin.
-- Oletteko jo kuulleet suuren uutisen -- loppuehdotus?

-- Kyllä, olen juuri kertonut kaikesta Marthalle.

-- Sano, isä, luuletko sodan siten tulevan ehkäistyksi? -- kysyin minä
vavisten.

-- En ole koskaan kuullut, että sota olisi tullut loppuehdotuksen kautta
ehkäistyksi -- sanoi isäni tyynnyttäen. -- Vaikka kyllähän kirottujen
italialaisten heittiöiden puolelta olisi viisainta myöntyä, eikä
antautua uudelleen Novaran -- -- -- Voi, kunhan ei isä Radetsky olisi
kuollut viime vuonna! Olen varma siitä, että hän, huolimatta
yhdeksästäkymmenestä ikävuodestaan, vielä olisi asettunut armeijansa
etunenään, ja totisesti olisin minäkin lähtenyt mukaan! Mehän olemme
molemmat jo kerran ennen näyttäneet miten italialaista roistoväkeä
kohdellaan, mutta ne eivät näy vielä saaneen kylliksi. Kernaasti minun
puolestani. Meidän lombardilais-venetialainen kuningaskuntamme tulee
saamaan sangen kauniin lisän piemontilaisesta alueesta. Jo näen
ajatuksissani, miten sotajoukkomme marssivat Turiniin.

-- Mutta, isä, sinä puhut aivan kuin sota olisi jo päätetty ja aivan
kuin iloitsisit siitä? Mutta ajattelepas jos Arnonkin täytyy lähteä
sotaan. -- Ja silmäni täyttyivät kyyneleillä.

-- Tietysti hänen täytyy, kadehdittavan miekkosen.

-- Mutta minun tuskani -- vaara --?

-- Loruja, vaara! Sodastakin tullaan takaisin, siitä olen minä
todistuksena. Minä olen ottanut osaa useampaan kuin yhteen taisteluun ja
tullut, Jumalan kiitos, haavoitetuksikin joskus, mutta tässä olen
kuitenkin hengissä, koska kerran oli määrätty, että saisin elää.

-- Mutta ajatteles, jos ei minun rykmenttiäni komennettaisikaan sotaan
-- sanoi Arno.

-- Oi, todellakin -- keskeytin häntä iloisesti -- siinähän on vielä
toivoa jälellä!

-- Silloin haen, jos mahdollista on, siirtoa.

-- Hyvä. Hess saapi ylipäällikkyyden, ja hän on hyvä ystäväni.

Sydämeni oli epätoivoa täynnä, enkä kuitenkaan voinut olla ihailematta
noita molempia miehiä. Millä ilolla he puhuivatkaan tulevasta
sotaretkestä, -- aivan kuin tavallisesta kävelymatkasta. Urhoollinen
Arnoni tahtoi vielä, jollei velvollisuus häntä kutsuisi, lähteä sotaan
vapaaehtoisena, ja minun ylevämielinen isäni piti tämän aivan
luonnollisena. Koetin rohkaista mieltäni. Täytyihän minun nyt näyttäytyä
rakkaitteni arvoisena eikä ajatella muuta kuin: mieheni on sankari.

Nousin reippaasti ja ojensin hänelle molemmat käteni:

-- Arno, olen ylpeä sinusta!

Hän painoi käteni huulillensa, sitte kääntyi hän isään päin ja huudahti
ilosilmin:

-- Sen tytön olet kasvattanut hyvin, appivaari!

       *       *       *       *       *

Loppuehdotus hyljätty! Se oli tapahtunut Turinissa huhtikuun 26 päivänä.
Arpa oli siis heitetty -- sota julistettu.

Jo viikon ajan olin valmistautunut siihen, mitä nyt oli tapahtunut,
mutta kuitenkin kohtasi sanoma minua kuin kova isku. Kun Arno ilmoitti
sen minulle, heittäysin itkien sohvalle ja kätkin pääni tyynyihin.

Hän istahti vierelleni ja lohdutti minua lempeästi sekä lopetti
sanoilla: -- Ja ajattelepas, kuinka hauskaa, kun tulen takaisin kolmas
tähti kauluksessa -- ja kenties risti rinnassani.

Mutta minä itkin vaan yhäkin. Kuinka vähäpätöiseltä tuntuivat minusta
sekä tähdet että ristit tällä hetkellä! Ei edes kymmenenkään ristiä,
jotka peittäisivät tuota kallista rintaa, voisi palkita minulle sitä,
että kuula mahdollisesti sen lävistäisi!

Arno nousi ja suuteli minua lempeästi otsalle.

-- Nyt minun täytyy mennä everstini luo. Itke nyt kylliksi, lapseni,
niin olet rohkea ja iloinen, kun tulen takaisin. Ei suinkaan pieni
vaimoni nyt, kun vaara on silmien edessä, tahtone ottaa minulta pois
kaikkea rohkeutta ja taistelunhalua. Hyvästi aarteeni! -- Ja hän meni.

Koetin tyyntyä. Niin, olihan velvollisuuteni rohkaista häntä, niin hyvin
kuin voin. Tämähän on ainoa keino, jolla me, naiset, voimme osoittaa
isänmaanrakkauttamme, ainoa keino, jolla me voimme tulla osallisiksi
siitä kunniasta, jonka miehemme voittavat taistelutantereella -- eli
oikeammin »tappotantereella». Sillä tapettuina jäävät tantereelle sotaan
pakotetut ihmisraukat -- avonaisine, verisine haavoineen -- -- -- ja
niiden sekaan ehkä -- -- -- ääneen nyyhkyttäen ajattelin aatokseni
loppuun.

Kamarineitsyeni, Betty, riensi sisälle säikähtyneenä. Hän oli kuullut
minun huudahtavan.

-- Jumalan tähden, rouva kreivitär, mitä on tapahtunut?

Katsoin tyttöön. Hänenkin silmänsä olivat itkusta punaiset, ja minä
ymmärsin syyn. Hänkin oli kuullut kauhean uutisen ja hänen sulhasensa
oli sotilas. Tunsin hartaan halun painaa kovan kohtalon alaista
sisartani sydäntäni vastaan.

-- Ei se ole niin vaarallista, lapseni, -- sanoin lohduttaen. -- He
menevät taisteluun, mutta he tulevat jälleen takaisin.

-- Eivät kaikki, kreivitär, -- huudahti hän nyyhkyttäen.

Nyt saapui huoneeseen tätini ja Betty poistui.

-- Tulin sinua lohduttamaan, Martha, -- sanoi hän syleillen minua, -- ja
pyytämään sinua, että kantaisit koettelemuksesi nöyryydellä.

-- Sinä tiedät siis kaikki -- --

-- Koko kaupunki sen tietää ja kaikkialla on suuri ilo. Tämä sota on
hyvin yleisesti tunnettu.

-- Ilo, täti Maria?

-- Tietysti, niiden seassa, joilla ei ole ketään sukulaista armeijassa.
Mutta minä tiesin sinun surusi ja senvuoksi tulin tänne. Pian tulee
sinun isäsikin, mutta ei lohduttamaan, vaan onnittelemaan sinua. Hänen
mielestään on se suuri onni Arnolle, että hän saa seurata mukana. Ja
onhan hän oikeassa. Eihän sotamiehelle ole mikään parempi kuin sota.
Sinunkin täytyy ajatella asiata siltä kannalta, velvollisuushan on
täytettävä ennen kaikkea! Se, minkä täytyy tapahtua -- --

-- Niin, sinä olet oikeassa, täti. Se, minkä täytyy tapahtua, se mikä on
välttämätöntä -- --

-- Jonka Jumala tahtoo, -- oikaisi täti.

-- Täytyy kestää lujuudella ja nöyryydellä.

-- Oikein, Martha! Kaikkihan käy niinkuin sen on kohtalo määrännyt.
Mutta meidän tulee rukoilla paljo ja hartaasti rakkaitten sotilastemme
puolesta.

Niin, koko sillä ajalla kuin mieheni olisi poissa, tahdoin minä
hartaasti rukoilla Jumalaa kääntämään kaikki kuulat pois rakastetustani.
-- -- Kääntämään? Minä säpsähdin ehdottomasti. *Kehen ne sensijaan
sattuisivat?* Kentiesi johonkin toiseen, jonka hengen puolesta yhtä
hartaat rukoukset olivat ylös kohonneet? Ja mitä olin
fysiikkatunneillani oppinut luonnonlakien järkähtämättömistä säännöistä?

-- Niin, täti, -- sanoin minä ääneen, keskeyttäen nuo vastakkaiset
lausunnot, jotka ajatuksissani risteilivät, -- niin, rukoilkaamme
ahkerasti, ja Jumala on kuuleva rukouksemme, Arno on palaava
vahingoittumatta.

-- Niin, lapseni, -- jatkoi täti Maria, -- onnen ja myötäkäymisen
päivinä unohtaa ihminen helposti vapahtajansa, mutta kun sairaus ja
kuolema uhkaavat meitä ja rakkaitamme, silloin olemme levottomia ja
surullisia -- -- --

-- Tässä keskeytti häntä isäni, joka riensi sisään, huudahtaen:

-- He tahtovat selkäänsä, sen lurjukset! No, selkäänsä he saavatkin niin
paljo kuin sietävät.

       *       *       *       *       *

Nyt seurasi myrskyinen aika. Sota »on syttynyt». Unohdetaan, että kaksi
ihmisjoukkiota rientää toisiansa vastaan tappaaksensa toisensa, ja
käsitetään asia aivan kuin joku korkeampi voima pakoittaisi molempia
joukkoja taisteluun. Edesvastaus jää kokonaan tuon korkeamman voiman
osalle, joka jälleen puolestansa antaa ainoastaan kansoille määrätyn
kohtalon tapahtua. Tällainen epäselvä, kunnioittava käsitys on
useammilla sodasta, ja tällainen oli minullakin. Minulla ei ollut mitään
erityistä inhon tunnetta itse *sotaa* vastaan, kärsimykseni oli vaan
seurauksena siitä, että rakkaan puolisoni täytyi antautua vaaralle
alttiiksi ja minun jäädä kotia epätietoon ja pelkäämään. Koetin
lohduttaa itseäni ajatellen, että Arnon tuli mennä täyttämään ihmisen
korkeinta ja ylevintä velvollisuutta, ja että hän siten vaan saavuttaisi
kunniaa ja mainetta. -- Siinä ajatuksessa, että nyt elin jonkun
erinomaisemman historiallisen tapauksen aikana, oli jotain omituisen
ylentävää, ja minä kuvittelin mielessäni, että tästä piti seuraaman
jokin yleismaailmallinen tapaus, jota tulevaiset historian kirjoittajat
käyttäisivät jonkun historiallisen kertomuksen nimikirjoituksena.

Tämä intoileva mielentila olikin tähän aikaan hyvin yleinen. Muusta ei
puhuttu huoneissa eikä kaduilla, muusta ei puhuttu sanomalehdissä,
muusta ei rukoiltu kirkoissa. Minne ikinä tulikin, näki aina samallaiset
liikutetut kasvonilmeet, ja kuuli samat vilkkaat keskustelut
sotatoiveista. Kaikki, mikä muutoin vetää ihmisten huomiota puoleensa:
teatteri, asioimiset, taide -- oli nyt vaan sivuasioita. Tuntui siltä
kuin ei olisi ollut oikeutta ajatella mitään muuta nyt, kun sellainen
suuri maailmanhistoriallinen asia tapahtui. Voitoistansa varmat armeijan
päälliköt, helkkyvän soiton mukaan pois marssivat sotajoukot,
isänmaallista innostusta uhkuvat puheet, alituiset vetoamiset hyveeseen,
kunniaan, velvollisuuteen, uljuuteen ja alttiuteen, molemminpuoliset
vakuutukset siitä, että kuuluttiin urhokkaimpaan, voittamattomimpaan
kansaan maailmassa, tämä kaikki levitti sotaan lähdön yli omituisen
sankarillisen tunnelman, joka kohotti koko kansan ylpeyttä ja herätti
jokaisessa yksityisessä sen tunteen, että hän oli suuri kansalainen
suuressa ajassa.

Sellaiset rumat ominaisuudet kuin saaliinhimo, viha, julmuus ja petos
pidettiin kyllä myöskin sodan ominaisuutena, mutta aina ainoastaan
vihollisen puolella, jonka kehnous oli päivän selvä. Jos jättää
huomioonottamatta sen, että taistelu, jonka nyt piti alkaa,
valtiolliselta kannalta olikin aivan välttämätön, niin oli vastustajan
voittaminen siveellinen velvollisuus, kuritus, joka sivistyneiden tuli
antaa noille italialaisille, noille kevytmielisille, petollisille,
irstaille roistoille! -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- Ja tuo Ludvig
Napoleon -- mikä kamalan kunnianhimoinen ja juonitteleva olento! Kun
hänen huhtikuun 29 päivänä antama julistuskirjansa julkaistiin sanoilla:
»*Adrian mereen asti vapaa Italia*», herätti se oikean suuttumuksen
myrskyn. Uskalsin tuoda esiin sen vaatimattoman muistutuksen, että
tuohan oli jalomielinen ajatus, jonka täytyy Italian isänmaanystävissä
herättää ihastusta, mutta ankaruudella käskettiin minun olla vaiti. Sitä
uskonkappaletta, että Ludvig Napoleon oli aika »konna», ei saanut, niin
kauvan kun hän oli meidän vihollisemme, millään tavalla moittia, sillä
kaikki mitä hän teki, oli jo edeltäpäin kirottua. Taas heräsi minussa
hiljainen epäilys. Kaikissa historiallisissa kertomuksissa, joita olin
lukenut, olin aina huomannut, että kertojan ihailu ja myötätunto oli
aina sen puolueen puolella, joka oli tahtonut taistella vapautensa
edestä ja poistaa yltänsä vieraan ikeen. En tosin voinut itselleni
oikein selvittää, mitä tarkoitettiin käsitteellä »ies» ja mitä
runoilijan aina ylistämällä sanalla »vapaus», mutta sen verran toki
käsitin, että vapauteen pyrkimys ja ikeen poistaminen tällä kertaa ei
ollut itävaltalaisten puolella, vaan italialaisten. Mutta näittenkin
arasti lausuttujen epäilysteni vuoksi tulin minä tykkänään maahan
masennetuksi. Olin onnettomuudekseni taaskin koskettanut yhtä
uskonsääntöä, nimittäin sitä, että meidän hallituksemme, s. t. s. se
hallitus, jonka alueella on sattunut syntymään, ei koskaan voisi tehdä
mitään, joka on väärin, vaan ainoastaan levittää siunausta; että ne,
jotka tahtoivat erota »meistä», eivät ole vapauden sankareita, vaan
kapinoitsijoita, ja että »me» kaikissa tapauksissa olemme oikeassa.

Toukokuun ensimmäisinä päivinä läksi se rykmentti liikkeelle, johon Arno
oli siirtynyt. Kello kuusi aamusilla kolkutettiin meidän ovellemme, ja
minä hypähdin ylös lyhyestä, levottomasta unesta, johon olin vihdoinkin
valvotun yön jälkeen vaipunut.

-- Kello on kuusi, herra luutnantti, -- ilmoitti palvelija, jonka oli
käsketty ajoissa herättää.

Arno nousi ylös. Nyt oli siis eronhetki tullut.

-- Ole nyt uljas, Martha, -- sanoi hän rohkaisten, -- tämä matka kestää
korkeintaan kaksi kuukautta, ja sitten olen jälleen luonasi. Mitä
hittoa, tuhannesta kuulasta sattuu vaan yksi, eikä suinkaan sen tarvitse
juuri minua kohdata. Ovathan muutkin palanneet sodasta, katsopas
esimerkiksi isääsi! Ja kerranhan sen kuitenkin täytyy tapahtua! Et
suinkaan ole mennyt naimisiin husaariupseerin kanssa siinä luulossa,
että hänellä olisi vaan toimena kaduilla marssiminen ja komealta
näyttäminen. Kirjoitan usein sinulle ja kerron, miten raikasta ja
iloista sotaelämä on. Jos jotain surullista olisi tulossa, ei
varmaankaan mieleni tuntuisi niin iloiselta kuin nyt, -- menen vaan
hankkimaan itselleni kunniamerkin, näetkös. Hoida nyt vaan itseäsi ja
Ruruamme, -- -- jos minä saan ylennystä, saapi hänkin pienen arvon
koroituksen. Sano terveisiä pojalle minulta, en halua enää uudistaa
eilistä hyvästijättöä. Ajatteles, kuinka hauskaa, kun hänen isänsä sitte
saa kertoa hänelle suurista voitoista Italian sodassa vuonna 59 -- --
--.

Kuuntelin hartaasti hänen puhettansa. Nuo lohduttavat lauseet tekivät
minulle niin hyvää. Menihän hän niin mielellään ja niin iloisena
taisteluun, -- eikös siis tuskani ollut itsekäs ja oikeudeton?

Taaskin kolkutettiin ovelle.

-- Aika kiirehtii, herra luutnantti.

-- Olen heti valmis. -- Hän avasi sylinsä: -- Nyt, Martha, lemmittyni,
vaimoni, jää hyvästi!

En voinut puhua, sana »jää hyvästi» ei tahtonut tulla huulieni yli.
Tunsin, että en voisi hillitä itseäni, jos lausuisin nuo sanat, ja minä
en tahtonut häiritä hänen levollisuuttaan tällä viimeisellä hetkellä.
Tahdoin antaa tuskalleni valtaa vasta sitte, kun olin yksin.

-- Voi hyvin, rakkaani, voi hyvin!

Näin hänen huulensa vapisevan, näin hänen povensa kohoilevan kuin kovan
tuskan käsissä, -- ja painaen molemmat kätensä kasvojansa vastaan,
nyyhkytti hän ääneen.

Tämä oli minulle liiaksi, luulin, että kadottaisin järkeni. Kiertäen
käteni hänen kaulaansa, huusin epätoivon tuskalla:

-- Arno, Arno, jää kotiin, jää kotiin! -- Tiesin pyytäväni mahdottomia
ja kuitenkin rukoilin uudelleen ja yhä uudelleen: jää kotiin!

-- Herra luutnantti, -- kuului ääni etuhuoneesta, -- pelkään, että
myöhästytte!

Vielä suudelma, viimeinen suudelma, ja hän riensi ulos.

       *       *       *       *       *

Liinan-nukan nyppiminen, molempien armeijan liikkeitten tarkastaminen
kartalta, sotaa koskevien kysymysten ratkaiseminen sakkilaudalla,
esimerkiksi: Itävalta koettaa ja tulee voitetuksi neljännellä
liikkeellä; kirkossa käyminen ja harras rukoileminen rakastettujen ja
isänmaan aseitten puolesta; keskustelu sotapaikalta tulevista tiedoista,
-- tämä täytti minun ja omaisteni koko elämän näihin aikoihin. Kaikki
muut asiat elämässä olivat aivan arvottomia. Kaikki kysymykset paitsi:
kuinka ja koska on sota loppuva? olivat aivan merkityksettä ja arvotta.
Syötiin, juotiin, luettiin ja tehtiin askareita, mutta huolimatta
niistä. Ainoat, joilla oli jotain arvoa, olivat Italiasta tulevat
sähkösanomat.

Parhaimmat ilon lähteeni olivat luonnollisesti ne tiedot, joita sain
Arnolta itseltään. Ne olivat tosin hyvin vaillinaisia; -- kirjeiden
kirjoittaminen ei ollut koskaan ollut hänen vahvin puolensa, -- mutta ne
täyttivät kuitenkin sydämeni sillä iloisella tiedolla, että hän vielä
oli hengissä ja vahingoittumatta. Säännöllisesti eivät nämä kirjeet ja
tiedonannot voineet tulla, sillä usein olivat kaikki liikeneuvot
keskeytetyt, tahi -- kun sattui taistelu -- sotaposti estetty.

-- Kun luettelo kaatuneista julkaistiin, ja minä en ollut muutamiin
päiviin kuullut Arnosta mitään, kuinka suurella tuskalla luinkaan
kaatuneitten nimet! -- -- Se oli yhtä jännittävä kuin arpajaislistan
tarkastaminen toivossa että on voittanut, mutta päinvastaisessa
tarkoituksessa. Mitä tässä listassa etsii, -- on kiitollinen Jumalalle,
jos ei sitä löydä.

Kun ensi kerran luin sellaista listaa, en ollut silloin saanut mitään
tietoja neljääntoista päivään -- ja kun huomasin, ettei nimi »Arno
Dotsky» ollut luettelossa, panin käteni ristiin ja huokasin ääneen:
»Jumalani, minä kiitän sinua!» Mutta tuskin olin tämän sanonut,
ennenkuin tunsin ikäänkuin vihlovan epäsoinnun kiitoksessani. Otin
listan uudelleen käteeni ja luin jälleen siinä olevat nimet. Siis
senvuoksi, että Adolf Schmidt ja Karl Müller sekä moni muu, -- mutta
*ei* Arno Dotsky, -- oli jäänyt taistelutantereelle, olin minä kiittänyt
Jumalaa. Sama kiitos olisi samalla oikeudella kohonnut taivasta kohden
niiden sydämmistä, jotka olivat olleet levottomia Schmidtin ja Müllerin
tähden, jos ne olisivat näiden nimien sijasta lukeneet nimen Dotzky. Ja
miksi olisi juuri minun kiitokseni taivaalle miellyttävämpi kuin heidän?
Minun ylpeilevä uskoni, että Arno olisi tullut pelastetuksi minun
tähteni ja itsekkäisyyteni, että kiitin Jumalaa siitä, että en *minä*,
vaan Schmidtin ja Müllerin vaimot vuodattivat katkeroita kyyneliä
lukiessaan tätä listaa, -- niin, juuri tuo oli se epäsointu, jonka
tunsin vihlovan sydäntäni kiitosta lausuessani.

Samana päivänä sain jälleen kirjeen Arnolta.

»Eilen oli kiivas ottelu. Valitettavasti, valitettavasti jouduimme
tappiolle. Mutta ole huoletta, rakas Martha, ensi taistelussa me kyllä
voitamme. Tämä taistelu oli ensimmäinen suuri tulikoetukseni. Minä
seisoin keskellä tiheää kuulasadetta -- -- omituinen tunne -- -- kyllä
se kuitenkin on hirvittävää. Mies raukat, jotka kaatuilevat ympärillä,
ja joiden täytyy antaa maata siinä huolimatta heidän valituksistaan ja
voivotuksistaan -- -- *c'est la guerre!*[1] Mutta, voi hyvin niin
kauvan, lemmittyni! Kun me kerran Turinissa teemme rauhanehtoja, silloin
tulet sinä minua sieltä hakemaan. Täti Maria on varmaankin niin hyvä ja
hoitaa sillä aikaa meidän pientä korpraaliamme.»

[1] Tämä on sota! Suomentaja.

Jos sellaiset kirjeet tuottivatkin valon hetkiä elämääni, niin olivat
yöt elämäni mustia varjopaikkoja. Kun silloin heräsin suloisista
unelmista, jotka hetken lohduttivat minua surussani, muistin taaskin
kauhean todellisuuden kaikkine mahdollisuuksineen, ja minä jouduin niin
hirveään epätoivoon, etten voinut uudelleen nukkua useaan tuntiin. En
voinut saada mielestäni sitä ajatusta, että Arno kenties juuri tällä
hetkellä lepäsi valittaen ja kuolemaisillaan jossain haudassa, haluten
pisaran vettä ja kaipauksella huutaen minua. Ja ainoastaan siten, että
koetin kaikin ajatuksineni mietiskellä hänen takaisin tuloansa tyynnyin
vihdoinkin. Olihan paljo luultavampi, että hän tulisi takaisin, kuin
että hän kuolisi, ja minä kuvittelin mielessäni pienimpiin
yksityiskohtiin asti jälleennäkemisen onnen.

Isäni oli hyvin alakuloinen. Surusanoma saapui toisensa jälkeen. Ensin
Montebella, sitte Magenta. Mutta ei ainoastansa hän, koko Wien oli
alakuloinen. Oli toivottu niin varmasti, että saataisiin ainoastaan
voitonsanomia, joiden johdosta vietettäisiin juhlia lippujen
liehunnalla, ja laulettaisiin kirkoissa Te Deumia.[1] Ja sen sijaan
olikin Turin se paikka, jossa liput liehuivat ja papit lauloivat: Herra
Jumala, ylistämme sinua siitä, että olet auttanut meitä voittamaan
ilkeitä *Tedeschiä*.

[1] Kiitos- ja ylistysvirsiä. Suomentaja.

-- Etkö luule isä, että tehdään rauha, jos meikäläiset vielä joutuvat
tappiolle? -- kysyin minä. -- Siinä tapauksessa minä melkein toivoisin
että -- --

-- Etkö häpeä puhua sellaista! Mieluummin tulkoon seitsenvuotinen, niin,
kolmenkymmenvuotinen sota, kunhan me vaan lopuksi voitamme ja saamme
määrätä rauhan ehdot. Mitä varten sinä luulet sotaan mentävän, jos niin
pian kuin mahdollista tahtoisi sieltä palata? Silloinhan voisi yhtä
hyvin olla sotaan lähtemättä.

-- Se olisikin paras, -- sanoin minä huoaten.

-- Mitä pelkurimaisia olentoja te, naiset, kumminkin olette! Ja sinäkin,
joka olet kasvatettu sillä tavoin, että sinulla olisi hyvät käsitykset
isänmaanrakkaudesta, ja kunniantunnosta, olet nyt aivan allapäin ja
asetat yksityisen rauhasi korkeammalle, kuin maan kunnian ja
menestyksen. Rakkaus puolisoon ja perheeseen on tosin hyvin hyvä, mutta
sen täytyy tulla vasta toiseen sijaan.

-- Täytyykö sen!?

Kaatuneitten luettelossa oli jo ollut useitten minun tuttujeni upseerien
nimiä. Muiden muassa erään minulle rakkaan vanhan naisen poika -- ainoa
poika.

Eräänä päivänä tahdoin mennä rouva-parkaa tervehtimään, vaikka se
tuntuikin kiusalliselta ja vaikealta. Lohduttaa en häntä varmaankaan
voinut, mutta olihan se sentään rakkaudenvelvollisuus -- ja minä menin.

Kun saavuin rouva Ulsmannin asunnolle, epäilin kauvan ennenkuin soitin
ovikelloa. Kun viimeksi olin tässä paikassa, oli täällä pienet, hauskat
tanssiaiset. Rakastettava, vanha emäntä oli silloin itse ilo. Illan
kuluessa sanoi hän kerran minulle: »Martha, me molemmat olemme koko
Wienin kadehdittavimmat naiset: sinulla on komein mies, ja minulla on
ihanaisin poika!» Ja nyt? Olihan minulla tosin vielä mies -- -- kuka
tiesi sitäpaitsi? Lenteleehän siellä alituisesti tulipommeja ja
kranaatteja, olenhan voinut juuri nyt tällä viime hetkellä jäädä
leskeksi. -- -- Rupesin katkerasti itkemään vanhan rouvan oven takana --
-- nyt olin juuri oikeassa mielentilassa sinne mennäkseni. Soitin,
kukaan ei avannut. Soitin uudelleen. Ei vieläkään.

Silloin pisti eräs nainen päänsä toisesta ovesta samassa porstuassa:

-- Soitatte turhaan, neiti, asunto on tyhjä.

-- Mitä? Onko rouva von Ullsmann matkustanut pois?

-- Hänet vietiin hulluinhuoneeseen kolme päivää takaperin. -- Ja samassa
paukahti ovi kiinni.

Pari minuuttia seisoin siinä kuin kivettyneenä. Sisällisen silmäni
edessä näin ne kohtaukset, joita täällä oli taisteltu. Kuinka
äärettömästi vanhusparka on saanut kärsiä, ennenkuin hänen tuskansa
muuttui hulluudeksi.

Ja isäni tahtoi, että sota kestäisi kolmekymmentä vuotta -- maan
hyväksi! Kuinka monta sellaista epätoivoista äitiä silloin olisikaan
Itävallassa?

Kovin liikutettuna laskeusin portaita alas. Päätin samalla kertaa käydä
tervehtimässä erästä ystävätärtäni, jonka mies samoin kuin minunkin oli
sodassa.

Matkallani kuljin sen rakennuksen ohitse »Herrengassenilla», jossa
»isänmaallisen hyväntekeväisyysyhdistyksen» huoneusto oli. Siihen aikaan
ei ollut vielä olemassa »Genèver-liittoa» eikä »Punaista ristiä», mutta
näiden ihmisystävällisten yhdistysten edeltäjäksi oli perustettu tämä
yhdistys, jonka tehtävänä oli vastaanottaa ja sotatanterelle toimittaa
kaikki ne raha-, liinavaate-, liinannukka-, ja side-lahjat, jotka
haavoitetuille annettiin. Kaikilta haaroilta tulvasi sellaisia lahjoja,
joita varten suuria makasiineja täytyi vuokrata. Ja tuskin olivat vanhat
tavarat tulleet lähetetyiksi, ennenkuin uusia heti kokoontui
makasiineihin.

Astuin sisään. Tahdoin jättää toimikunnalle sen rahasumman, joka oli
kukkarossani. Kenties voisi se tuottaa jollekin sotamies-raukalle
huojennusta ja apua, ja varjella hänen äitiänsä tulemasta hulluksi.

Tunsin johtajan persoonallisesti. -- Onko ruhtinas C. täällä? -- kysyin
portinvartijalta. -- Ei tällä hetkellä, mutta varapuheenjohtaja, parooni
S. on tuolla ylhäällä. -- Hän näytti minulle tien siihen huoneeseen,
jossa rahalahjoja otettiin vastaan. Kuljin monen salin lävitse, jossa
pitkät pöydät olivat tavarain peitossa; siinä oli kokoja liinavaatteita,
sikaareja, tupakkaa, ja varsinkin suuria vuoria liinannukkaa. Minua
värisytti. Miten paljo verta täytyikään vuotaa taistelutanterella, että
kaikki tuo liinannukka tulisi käytetyksi! Ja minun isäni tahtoisi --
ajattelin minä jälleen -- että sota kestäisi kolmekymmentä vuotta. Maan
hyväksi? Kuinka monen, maan parhaan pojan, onkaan silloin täytynyt
kuolla haavoihinsa?

Parooni S. otti kiitollisuudella vastaan lahjani ja vastasi kysymyksiini
yhdistyksen vaikutuksesta. Juuri meidän keskustellessamme tuli eräs mies
sisään ilmoittaen, että maaseudulta oli juuri tulossa kaksi kuormaa
lähetyksiä. Istahdin odottamaan näiden tuloa.

Samassa astui huoneeseen eräs hyvin vanha herra ja pani pöydälle sadan
guldenin setelin. -- Sallikaa minunkin antaa vähäinen korteni jaloon
toimeenne, herra parooni. Olen itse vanha sotilas ja tiedän sen vuoksi
kuinka siunausta tuottava teidän apunne on noille mies-paroille. Otin
osaa sotaretkiin vuosina 9 ja 13; silloin ei ollut vielä olemassa mitään
isänmaallista hyväntekeväisyysyhdistystä, silloin ei lähetetty täysiä
kirstuja sidevaatetta ja liinannukkaa haavotetuille. Kuinka monen
täytyikään silloin, sittekuin välskärien varastot loppuivat,
verenvuodosta kuolla! Te ette itse tiedä, miten paljo hyvää teette. --
Ja kaksi suurta kyyneltä vierähti vanhuksen valkoiselle parralle.

Ääniä ja astuntaa kuului toisesta huoneesta, ovet avattiin, ja eräs
kaartilainen ilmoitti: hänen majesteettinsa keisarinna.

Varapresidentti riensi ulos, tavallisten juhlamenojen mukaan vastaan
ottamaan korkeata vierasta portaiden edessä. Syrjäisestä paikastani voin
nähdä tuon nuorekkaan vartalon, joka yksinkertaisessa kävelypuvussaan
näytti vieläkin suloisemmalta kuin loistavissa hovijuhlien puvuissa.

-- Olen tullut tänne, -- sanoi hän kääntyen parooni S:n päin, -- koska
keisari on minulle kertonut kuinka hyödyllisiä ja tervetulleita teidän
yhdistyksenne lahjat ovat olleet. Tahdoin itse saada tietoja yhdistyksen
toiminnasta sekä sitäpaitsi tuoda sille ilmi keisarin kiitollisuuden.

Sen jälkeen antoi hän presidentin selittää itselleen tarkoin yhdistyksen
toiminta-tavan, ja katseli sitte tavaraläjiä.

-- Katsokaapas vaan, kreivitär, -- sanoi hän ylihovimestarinnalle, joka
häntä seurasi, -- miten kunnollinen ja hyvin ommeltu tämä paita on. --
Hän puheli tyytyväisesti kaikesta, ja pois mennessä kuulin hänen
sanovan: Se on kaunis, isänmaallinen yritys, joka sotamiespoloisille --
-- --

Loppua en voinut kuulla. »Sotamies-poloisille», ne sanat kaikuivat kauan
korvissani, hän oli lausunut ne niin lämpöisellä osanotolla. Niin,
todellakin *poloiset*! Ja kuta enempi heidän kohtaloansa koeteltiin
huojentaa, sitä parempi. Mutta -- välähti päähäni ajatus -- jollei noita
teurastusuhri-poloisia ollenkaan lähetettäisi taisteluun, eikö *se*
olisi vielä parempi?

Karkoitin tämän ajatuksen mielestäni -- -- senhän täytyy niin olla.
Eihän ole olemassa mitään muuta puolustusta sodan kauhuja vastaan kuin
tuo pieni sana »täytyy».

Sanoin jäähyväiset ja menin. Sivumennen pistäysin yhteen kirja- ja
taidekauppaan ostaakseni itselleni uuden Pohjois-Italian kartan. Paitsi
minua oli puodissa paljo muita ostajia, jotka kaikki halusivat karttoja
ja kuvia sotakentältä ja muuta sellaista. Nyt tuli minun vuoroni.

-- Kenties tekin haluatte sota-alueen karttaa?

-- Olette arvannut oikein.

-- Eipä se olekaan vaikeata. Ihmiset eivät osta nykyään juuri mitään
muuta. -- Ja kääntyen erääseen herraan päin, joka seisoi minun
vieressäni, sanoi hän: -- Nyt on huonot ajat kaikilla kustantajilla ja
kaunokirjailijoilla, ei kukaan huoli tiedollisista toiminnoista. Nyt on
huonot ajat kirjailijoilla ja kirjakauppiailla.

-- Ja kansalla myös, -- lisäsi puhuteltu, -- jolle tuollainen
välinpitämättömyys tuottaa henkisen rappiotilan -- -- --

Ja minun isäni tahtoisi, -- ajattelin kolmannen kerran, että sota
kestäisi kolmekymmentä vuotta maan hyväksi!

-- Siis käypi liikkeenne huonosti? -- kysyin minä ääneen.

-- Oo, ei ainoastaan minun vaan kaikkien, melkein kaikkien, -- vastasi
kirjakauppias. -- Poikkeuksena ovat ne kauppiaat, jotka toimittavat
armeijalle tarpeelliset varat, mutta kaikille muille tuottaa sota
sanomattoman vahingon. Kaikki pysähtyy: työ tehtaissa, työ vainioilla,
lukematon joukko ihmisiä jää työttömäksi. Arvopaperit kadottavat
arvonsa, korko kasvaa, kaikki työnhalu veltostuu, lukuisat liikemiehet
tekevät vararikon -- -- lyhyesti, kaikkialla on kauhea kurjuus.

Ja minun isäni tahtoisi -- -- uudistin itsekseni jättäessäni
kirjakaupan.

       *       *       *       *       *

Tapasin ystävättäreni kotona. Kreivitär Lori Griesbach oli enempi kuin
yhdessä asiassa toverini onnettomuudessa. Kenraalin tytär, niinkuin
minäkin, upseerin vaimo, niinkuin minäkin, ja nyt »elävän miehen leski»,
niinkuin minäkin. Yhdessä suhteessa voitti Lori minut, hänellä ei ollut
sodassa ainoastaan miehensä, vaan myöskin kaksi veljeänsä. Mutta hän ei
ollut niin hätäinen luonteeltaan. Hän oli täydellisesti vakuutettu, että
hänen rakkaansa olivat erään, hänen hyvin kunnioittamansa pyhimyksen
suojeluksen alla, ja toivoi heitä siis varmasti takaisin.

Hän otti minun vastaan avoimin sylin.

-- No, Jumala siunatkoon sinua, Martha, olipa se kiltisti, että tulit
minua tervehtimään! Mutta sinä näytät niin kalpealta ja riutuneelta, et
suinkaan liene saanut ikäviä tietoja sodasta?

-- En, Jumalan kiitos, mutta onhan kaikki niin surullista.

-- Niin, minä ymmärrän, sinä tarkoitat tappioita. Mutta ei ole syytä
surra sitä aivan paljo, ensi sanoma voipi tuoda tiedon voitosta.

-- Voitto taikka tappio, -- onhan sota itsestänsä jo niin hirvittävä.
Eikös olisi parempi, jos ei sotia olisi lainkaan?

-- Mitävarten olisi sitte sotilaita?

Mietin hetkisen. -- Niin, silloin ei niitä varmaan olisikaan.

-- Miten lapsellisesti sinä puhut? Sepäs olisi suloista elämää. Vaan
siviiliä, hui, minua värisyttää, kun sitä ajattelen. Mutta se on onneksi
mahdotonta!

-- Mahdotonta? Niin, sinä olet varmaankin oikeassa, *tahdon* sen uskoa.
Muutoin en voisi käsittää, miksi se ei olisi tapahtunut jo kauan
takaperin.

-- Mikä olisi tapahtunut?

-- Sodan poistaminen. Mutta -- -- yhtä hyvin voisin puhua
maanjäristyksien poistamisesta.

-- En ymmärrä sinua. Mutta itse puolestani olen iloinen tämän sodan
syttymisestä, koska toivon Ludvigin saavan siellä tilaisuutta kunnostaa
itseänsä. Ja veljillenikin on se hyvä asia. Olen aivan tyyni heidän
puolestaan; heillä on kaikilla kolmella siunattu lumouskalu -- -- äiti
on itse ripustanut ne heidän kaulaansa.

-- Millaiseksi sinä sitte ajattelet tuollaista sotaa, Lori? Uskotko,
että, jos jokaisella miehellä on lumouskalu, kuulat, jotka molemmilta
puolin ammutaan, katoavat pilviin, tekemättä mitään vahinkoa?

-- En ymmärrä sinua. Sinä olet niin laimea uskossasi, sitäpä täti
Mariakin valittaa -- --

-- Miksi et vastaa kysymykseeni?

-- Siksi, että se sisältää ivaa sellaisista asioista, jotka ovat minulle
pyhiä.

-- Ivaa? Kaukana siitä. Tahdon vaan, että ottaisimme asian mietittäväksi
järkevästi.

-- Mutta sinä tiedät kyllä, että on synti antaa järjen tuomita
sellaisissa asioissa, jotka ovat niin paljoa ylempänä meitä.

-- Sinä voit olla oikeassa, Lori, ja minä vaikenen. Mitä auttaakaan
tuumaileminen ja miettiminen. Joku aika sitte on epäilyksiä entisten
vakaumusteni oikeudesta ruvennut tulemaan mieleeni ja ne ovat tuottaneet
minulle kärsimyksiä. Jos en enää voisi uskoa sitä, että tämän sodan
aloittaminen oli välttämättömän tarpeellista ja edullista, niin en voisi
koskaan antaa anteeksi niille, jotka -- -- --

-- Sinä tarkoitat Ludvig Napoleonia -- niin, hän on tosiaankin aika
vehkeilijä!

-- Hän, taikka joku muu, sehän on aivan yhden tekevä. Mutta minä
tahtoisin olla varmasti vakuutettu siitä, etteivät ylipäänsä ihmiset ole
alkaneet tätä sotaa, vaan että se on puhjennut itsestään -- -- niinkuin
lavantauti tahi tulirokko -- --

-- Kuinka kiihoittunut sinä olet, ystäväni. Puhelkaamme järkevästi, ja
kuuntele sinä nyt tyynesti minua. Sota on pian lopussa, ja silloin
tulevat meidän miehemme takaisin ratsumestareina. Ja minä aijon
houkutella Ludvigin tulemaan minun kanssani johonkin kylpylaitokseen, se
tekee hänelle hyvää kestettyjen vaivojen perästä ja minulle myös pitkän
ikävän ja epätoivon jälkeen. Sillä älä luulekaan, etten minä olisi
levoton ja epätoivossa. Voisihan Jumala tahtoa, että joku rakkaistani
kaatuisi, -- ja jos se onkin ihana ja kadehdittava kuolema -- kunnian
tanterella -- keisarin ja isänmaan edestä -- --

-- Sinähän puhut niinkuin paras armeijakäsky.

-- Niin olisi se kuitenkin hirmuista. Ajatteleppas vähän äiti-raukkaa,
jos Kustaalle tai Kaarlelle jotain tapahtuisi -- -- mutta älkäämme
puhuko enää siitä. Siis virkistyäksemme kaikista rasituksista, koetan
saada toimeen hauskan kylpyretken johonkin -- mieluimmin Karlsbadiin --
--

Tässä tulimme keskeytetyksi. Palvelija tuli sisään tuoden kirjeen.

-- Kustaalta! -- huudahti Lori iloisena, rikkoen sinetin.

Luettuaan muutaman rivin huudahti hän tuskan murtamana, kirje putosi
hänen kädestään, ja hän heittäysi itkien kaulaani.

-- Lori, ystäväni, mitä on tapahtunut? -- kysyin liikutettuna. --
Miehesi? --

-- Oi Jumalani, Oi Jumalani! -- valitti hän. -- Lue itse!

Otin ylös kirjeen ja aloin lukea. Voin aivan tarkalleen kertoa sen
sisällön, sillä joku aika myöhemmin pyysin Lorilta kirjeen lainaksi
saadakseni mukailla sen päiväkirjaani.

-- Lue ääneen -- pyysi Lori -- minä en ole vielä lukenut loppuun.

Tein niinkuin hän käski.

Kirje kuului:

»Rakas sisar! Eilen oli tulinen ottelu, siitä tulee pitkä tappiolista.
Mutta että äiti ja sinä ette vasta siitä saisi tietää, mikä vahinko
meitä on kohdannut, ja että sinä vähitellen voisit valmistaa äitiä
vastaan ottamaan sanomaa, tahdon heti sinulle ilmoittaa, että niiden
joukossa, jotka ovat kaatuneet isänmaan puolesta, on myöskin meidän
uljas veljemme Kaarle.» -- Keskeytin tässä syleilläkseni Lori-parkaa.

-- Siihen asti olin ehtinyt -- sanoi hän hiljaa.

Minä luin eteenpäin: »Miehesi on vahingoittumatta ja minä myöskin;
kadehdin Kaarlen sankarikuolemaa! Hän kaatui taistelun alussa ja ei siis
onneksi saanut tietoa siitä surullisesta asiasta, että olemme jälleen
joutuneet tappiolle. On se sangen katkeraa. Näin hänen kaatuvan, sillä
ratsastimme vieretyksin. Laskeusin heti alas hevosen seljästä
auttaakseni häntä. Yksi ainoa katse -- ja hän oli kuollut. Kuula oli
luultavasti lävistänyt sydämen tahi keuhkon -- hän kuoli äkkiä, ilman
tuskia. Kuinka monen täytyykään maata tuntikausia tuskissansa kauheassa
sotamelussa, ennenkuin kuolema heidät vapauttaa! Se oli kauhea päivä;
ystäviä ja vihollisia, enempi kuin tuhat ruumista lepäsi sotatanterella.
Kuolleitten seassa löysin monta tuttavaani, myöskin -- (tässä minun piti
kääntää lehteä) -- Arno Dotzkyn -- --» tainnuksissa vaivuin lattialle.

       *       *       *       *       *

-- Nyt on kaikki ohitse, Martha. Solferino on ratkaissut kohtalomme, me
olemme voitetut!

Näin sanoen riensi isäni eräänä aamuna siihen paikkaan puutarhassa,
jossa istuin työskennellen varjoisten lehmusten alla.

Olin palannut pikku Ruruni kanssa nuoruuteni kotiin, ja kahdeksan päivän
kuluttua siitä tapauksesta, joka oli kohdannut minua, muutti perheeni
Grunitziin, Ala-Itävallassa olevalle maatilallemme, ja minä seurasin
mukana. Yksinäisyydessä olisin vaipunut hirveään epätoivoon, mutta nyt
olivat he kaikki ympärilläni, samalla tavoin kuin ennen naimisiin
menoani, isä, täti Maria, pieni veljeni ja kaksi melkein täysikasvuista
sisartani. Kaikki koettivat he tehdä mitä voivat huojentaakseen suruani,
ja kaikki kohtelivat he minua jonkinlaisella kunnioituksella, joka teki
minulle hyvää.

Lähempiä tietoja Arnon kuolemasta ei minulla silloin ollut. Hänet oli
löydetty kuolleena, hänet oli tunnettu ja haudattu -- siinä oli kaikki,
mitä olin saanut tietää. Hänen viimeinen ajatuksensa lensi kyllä minun
ja hänen pienen poikansa luo, ja hänen lohdutuksensa viimeisellä
hetkellä oli varmaankin: olen tehnyt velvollisuuteni -- *enempi* kuin
velvollisuuteni.

-- Me olemme voitetut -- uudisti isäni synkästi, istuutuen vierelleni.

-- Siis ovat ihmiset uhratut turhaan -- keskeytin minä huoaten.

-- Kaatuneet ovat onnellisia, koska ne eivät tiedä siitä häpeästä, joka
meitä on kohdannut. Mutta me tulemme kyllä kostamaan, vaikka nyt onkin
tilapäisesti tehty rauha.

-- Oi, Jumalalle olkoon kiitos, -- huudahdin minä. -- Minulle se on
liian myöhään -- mutta tuleehan tuhat muuta säästetyksi.

-- Sinä ajattelet ainoastaan itseäsi ja yksityisiä henkilöitä. Mutta
tämä asia koskee Itävaltaa.

-- Ja eikös Itävalta ole muodostunut vaan yksityisistä?

-- Lapseni, katsos, valtakunnan, valtion elämä on pitempi ja
merkillisempi kuin yksilön. Nämä katoavat, polvi polvelta, mutta
valtakunta elää edelleen ja kehittyy, kasvaa voimassa ja arvossa, tahi
kutistuu ja menee takaperin, jos toiset valtakunnat saavat siitä voiton.
Siksi on valtakunnan menestys ja voima suurin ja pyhin tarkoitusperä,
mihin isänmaan ystävän tulee pyrkiä ja jonka edestä hänen milloin
hyvänsä tulee olla valmis uhraamaan henkensä.

Minä teroitin nämät sanat muistooni voidakseni myöhemmin kirjoittaa ne
päiväkirjaani. Sillä niissä tuli mielestäni niin voimakkaasti esiin
juuri ne aatteet, joita oppiajallani olin historian oppikirjoista
saanut, ja jotka nyt pitkällä tuskan ja surun ajalla olivat mielestäni
unohtuneet. Mutta nyt tahdoin uudelleen tarttua niihin kiinni saadakseni
lohdutusta siitä ajatuksesta, että puolisoni oli kaatunut taistelussa
hyvän asian puolesta, ja että oma onnettomuuteni oli osa samasta
suuresta asiasta.

Kuinka mieltä ylentävästi, joskin tuskallisesti, oli minuun vaikuttanut
se suuremmoinen surujuhla, joka päivää ennen pois matkustamistamme
vietettiin Stephanin tuomiokirkossa! Se oli sielumessu kaatuneille.
Keskellä kirkkoa oli korkea katafalkki, joka oli kaunistettu sodan
tunnusmerkeillä: lipuilla ja sota-aseilla. Urkulehteriltä tulvailivat
ihanan »reqviemin» sävelet, jota siellä laulettiin, ja melkein kaikki
läsnäolevat, suurimmaksi osaksi mustiinpuettuja naisia, itkivät ääneen.
Ja jokainen niistä ei itkenyt ainoastaan sitä ainoaa, jonka oli
kadottanut, vaan kaikkia muitakin, jotka olivat saaneet saman kuoleman.
Nehän olivat kaikki, nuo nuoret ihmisraukat, uhranneet henkensä meidän
edestämme, se tahtoo sanoa, isänmaan kunnian ja menestyksen edestä.
Eloon jääneet sotilaat, kaikki Wienissä olevat kenraalit ja upseerit,
olivat läsnä ja täyttivät koko kirkon peräalan, ja kaikki olivat he
valmiit seuraamaan kaatuneita tovereitansa epäilemättä, pelkäämättä.
Pyhänsavunhöyryjen, pauhaavien urun sävelten, yhteisen tuskan tuottamien
kyynelten mukana kohosi varmaankin mieluisa uhri taivaaseen, ja
sotajoukkojen herra oli varmaankin antava siunauksensa jokaiselle
niistä, joiden edestä tämä surujuhla vietettiin.

Niin ajattelin silloin, ainakin olen näillä sanoilla juhlallisuuden
päiväkirjaani kirjoittanut.

Noin pari viikkoa Solferinon tappion jälkeen tuli tieto siitä, että
rauhansopimus oli allekirjoitettu Villafrankassa. Isäni koetti kaikilla
tavoin selittää minulle, että tämä rauhanteko oli valtiollisessa
suhteessa aivan välttämätön, jonka jälkeen minä vakuutin, että minä
kaikissa tapauksissa olin iloinen, että taistelu ja murhaaminen nyt oli
loppunut. Mutta hyvä isäni ei tästä hämmästynyt, vaan jatkoi
puolustelevia selityksiään.

-- Älä luule, että me pelkäämme! -- Vaikka näyttääkin nyt siltä kuin
myöntyisimme, niin emme kuitenkaan unohda, mitä arvomme vaatii. Me
luovumme nyt tilapäisesti Lombardiasta, mutta pidämme Venedigin ja
varjelemme siten etelä-italialaiset valtiot ja pyhän istuimen. Aivan
valtiollisista syistä ja eurooppalaisen tasapainon vuoksi olemme me --
--

       *       *       *       *       *

Neljä vuotta on kulunut. Molempien nuorten sisarteni -- seitsenmäntoista
ja kahdeksantoista vuoden vanhojen -- oli vuoro tulla esitellyksi
hovissa, ja sen johdosta päätin minä jälleen näyttäytyä seuraelämässä.

Suuri lääkäri, aika, oli tehnyt tehtävänsä ja vähitellen huojentanut
tuskani ja kaipaukseni.

Epätoivo muuttui suruksi, suru vienontui, vieno suru muuttui
kärsivällisyydeksi ja tämä vaihtui jälleen uudistuvaan elämänhaluun.
Eräänä aamuna huomasin, että olinkin ylipäänsä hyvin kadehdittavassa
asemassa: kahdenkymmenkolmen vuoden vanha, kaunis, rikas, ylhäinen,
pienen soman pojan äiti, lemmekkään perheen jäsen -- eikös siinä
kaikessa vielä ollut syytä iloitsemaan elämässä.

Lyhyt avioelämäni oli takanani menneisyydessä niinkuin unelma. Olin
ollut hyvin onnellinen, puolisostani eroaminen oli tuottanut minulle
katkeraa surua, hänen kuolemansa raivoisaa tuskaa -- mutta tämä kaikki
oli nyt ohitse. Rakkauteni ei ollut niin kovin kiinni kasvanut
sisällisen ihmiseni kanssa, etten olisi voinut kestää vahinkoa, joka
minua oli kohdannut, sillä yhteiselämämme aika oli ollut niin lyhyt.
Enkä minä myöskään ollut hänelle ollut *kaikki*, sillä jos olisin sitä
ollut, ei hän olisi niin iloisella mielellä minua jättänyt ilman mitään
pakkoa -- hänen komppaniansa ei tullut lainkaan sotaan komennetuksi.
Sitä paitsi olin minä niiden neljän vuoden kuluessa paljo muuttunut,
henkinen näköpiiri oli laajentunut, olin saanut toisia mielipiteitä ja
hankkinut uusia tietoja. Ja siten olisi hän -- jos hän olisi voinut
jälleen eloon herätä -- monessa suhteessa ollut nykyiselle elämälleni
vieras.

-- Miten oli tämä muutos minussa tapahtunut? Niin, seuraavalla tavalla.

Vuosi oli kulunut Arnon kuolemasta. Epätoivo -- ensimäinen aste -- oli
muuttunut suruksi, syväksi sydäntä polttavaksi suruksi. En tahtonut
kuulla puhuttavankaan siitä, että haihduttaisin suruani seuraelämässä.
Ainoa, minkä tähden tahdoin elää, oli pieni poikani. Voidakseni kerran
olla hänelle hyvänä opettajana tahi ainakin seurata hänen opintojansa,
tahdoin hankkia itselleni tietoja niin paljo kuin mahdollista ja
senvuoksi antausin taas tarkastamaan niitä aarteita, joita löytyi linnan
kirjastossa. Varsinkin ikävöin saada jälleen alkaa vanhoja, rakkaita
historian-opintojani. Viime aikoina, jolloin sota oli vaatinut minulta
ja ystäviltäni niin suuria uhreja, oli entinen innostukseni sangen
suuressa määrässä laimentunut, ja nyt toivoin saavani sitä jälleen
virkistää sopivan kirjallisuuden avulla. Ja todellakin: kun olin lukenut
muutamia sivuja voittorikkaista taisteluista, urhollisuudesta ja
sankarikuolemasta ja muusta sellaisesta, oli minusta monta kertaa oikein
lohdullista ajatella, että Arnon kuolema ja minun oma suruni olivat osa
sellaisen suuren historiallisen tapauksen sisällöstä. Sanoin »monta
kertaa» -- ei aina. Sillä en voinut enää koskaan kokonaan antautua
sellaiseen tunnelmaan, jossa muinoin toivoin voivani olla Orleansin
neitsyen asemassa. Niissä kiihkeissä, kehuvissa kirjoituksissa sodan
urhotöistä oli minusta nyt paljo, paljo petollisuutta ja tyhjyyttä,
varsinkin kun samalla kertaa mieleeni muistuivat kaikki ne onnettomuudet
ja kauhut, jotka sotaa seurasivat.

Pian olin lukenut kaikki kirjastossamme löytyvät historialliset teokset.
Pyysin sen vuoksi kirjakauppiastamme lähettämään jotain uutta
historiallista teosta katsottavaksi. Hän lähetti minulle silloin
»History of Civilization in England»[1]. »Teos ei ole täydellisesti
valmis», kirjoitti kirjakauppias, »mutta tähän liitetyt kaksi nidosta,
jotka ovat sille johdantona, ovat itsessänsä kokonaisuus ja ovat koko
sivistyneessä maailmassa herättäneet suurta huomiota. Sanotaan, että
kirjoittaja on tässä laskenut peruskiven aivan uuteen historian
ymmärtämiseen.»

[1] Englannin sivistyshistoria. Suomentaja.

Niin, todellakin, kokonaan uuteen. Kun olin lukenut ja uudestaan lukenut
nämä kaksi nidosta, tuntui minusta kuin olisin ollut henkilö, joka on
elänyt koko elämänsä ahtaassa laaksossa ja tulee ensi kerran viedyksi
korkealle vuoren kukkulalle, josta hän voi vapaasti nähdä laajalle
maiden ja merien yli. En tahdo sanoa että minä, kolmenkolmatta vuotias,
joka olin ainoastaan saanut tavallisen, pintapuolisen tyttö-kasvatuksen,
ymmärsin kirjan kaikessa laajuudessaan, mutta sen viehätys valtasi
minut. Huomasin, että minun ahtaan laaksoni ulkopuolella oli suuri,
suuri maailma, josta en tähän asti ollut mitään aavistanut. Vasta sitte
kun viidentoista, kahdenkymmenen vuoden kuluttua jälleen luin tämän
kirjan, ja sitte kun olin tutkinut muutamia muita samassa hengessä
kirjoitettuja teoksia, voin ehken rohjeta sanoa, että olin sen
ymmärtänyt. Mutta *yksi* asia selveni minulle jo silloin: ihmiskunnan
historiaa eivät määrää, niinkuin ennen ajateltiin, kuninkaat ja
valtiomiehet, sodat ja valtioliitot, vaan ihmisälyn vähitellen tapahtuva
kehitys. Polvesta polveen kulkeva *ihailu*, jolla muut historian
kirjoittajat olivat tavallisesti kuvanneet mahtavien valloittajien ja
maanhävittäjien elämänvaiheita, puuttui kokonaan Bucklen historiasta,
päin vastoin näyttää hän toteen, että sotilassäädyn arvo on
päinvastaisessa asemassa jonkun kansan sivistyskantaan: kuta lähempänä
barbari- eli raakalaistilaa ollaan, sitä useammin tavataan
molemminpuolista taistelua, sitä ahtaammat ovat rauhan rajat: maakunta
maakuntaa, kaupunki kaupunkia, perhe perhettä vastaan. Hän panee
erityisesti painoa siihen, että ihmiskunnan edistyessä on *rakkaus*
sotaan enempi, kuin itse sota, vähentymässä. Olinhan minäkin lyhyellä
kehitysajallani ehtinyt huomata, miten tuo rakkaus ja ihailu yhä enempi
oli alkanut muuttua vastenmielisyydeksi. Ja jos olinkin usein koettanut
ehkäistä tätä vastenmielisyyttä, ajatellen että se on arkamaista ja
oikeudetonta, niin huomasin nyt, että se oli vaan kaiku ajan hengestä,
sekä että monella oppineella ja ajattelevalla oli sama käsitys kuin
minullakin.

Siis olin minä Bucklen *History of Civilization*'issa löytänyt juuri
päinvastaisia ajatuksia kuin mitä olin etsinyt, ja kuitenkin pidin tätä
löytöäni voittona. Tunsin että tämä minua jalostutti ja tyynnytti.
Kerran koetin isäni kanssa puhua tästä asiasta, mutta hän ei minua
lainkaan ymmärtänyt. Hän ei tahtonut tulla kanssani vuorelle -- se
tahtoo sanoa, hän ei tahtonut lukea kirjaa, ja olihan silloin turha
keskustella niistä mielipiteistä, joita siinä esille tuotiin.

Nyt seurasi toinen aste mielentilassani, jolloin suru alkoi muuttua
alakuloisuudeksi. Silloin luin ja tutkin vielä hartaammin. Bucklen
teoksesta olin saanut halua miettimiseen ja sitä lukiessani olin saanut
oppia tuntemaan ylevämpiä ajatuksia maailmasta ja siinä olevista
esineistä. Tahdoin yhäkin vielä tällaista nautintoa ja sen vuoksi annoin
monen samallaista henkeä sisältävän kirjan seurata tätä ensimäistä.
Hartaus, jolla antausin lukemiseeni, ja hupi, jonka se minulle tuotti,
vaikutti suuresti siihen, että alakuloisuus katosi ja neljäs aste
valloitti mielentilani. Mutta samalla kuin aloin jälleen saada takaisin
entisen elämänhaluni, tunsin, etteivät kirjat minua enää täysin
tyydyttäneet, ja että minun tulisi elämästä, todellisesta elämästä etsiä
ja löytää tukea uudelle katsantotavalleni ja saada vapaampi ala
edistyvälle kehitykselleni. Katsoen minun kasvatukseeni ja suku-asemaani
ei minulla ollut muuta tilaisuutta siihen kuin -- seuraelämä.

Siis talvella 1863 päätin minä jälleen ottaa siihen osaa ja samalla
saattaa sinne molemmat nuoret sisareni.

       *       *       *       *       *

Sisareni ja minä huvittelimme oikein sydämen pohjasta, minä en suinkaan
vähemmin kuin he. Olihan erinomainen nautinto että, sitte kun oli
viettänyt neljä vuotta mitä yksitoikkoisinta maailmasta eroitettua
elämää, yhtäkkiä tulla iloisten juhlien pyörteen keskukseen, saada
puhella etevien henkilöiden kanssa sekä saada vastaanottaa paljo -- niin
miksi en sanoisi sitä -- ihailua ja hellyyttä. Minun ympäristössäni oli
useamman kuin yhden kerran tehty viittauksia siihen suuntaan, että minun
pitäisi mennä naimisiin, mutta kaikissa niissä nuorissa herroissa, jotka
ympäröivät minua ja sisariani, ei ollut yhtäkään, joka olisi tehnyt
mitään syvällisempää vaikutusta minuun. Tunsin, että niiden ja minun
välillä oli aita, jonka opiskeluni ja miete-elämäni niinä neljänä
yksinäisenä vuotena oli muodostanut. Kaikilla noilla loistavilla
nuorilla herroilla, joiden suurin harrastus oli urheilu, peli, tanssi,
kurtiisi ja kunnianhimo, ei ollut vähintäkään käsitystä niistä asioista,
joihin minun ajatukseni olivat kiintyneet ja joista minun henkeni oli
saanut niin runsasta ravintoa. Tunsin, että jos sydämeni vielä kerran
tuntisi rakkautta, tulisi rakkauteni esineen täydellisesti vastata minun
vaatimuksiani.

Mutta minä työskentelin paljo pikku Rudolfini ja omien opintojeni
kanssa. Mihinkään erityisen laajoihin erikoistutkimuksiin en ryhtynyt,
mutta koetin aina pitää kehitystäni ajan henkisten virtausten tasalla.
Hankin itselleni etevimmät maailmankirjallisuuden tuotteet, ja luin
kaikki tieteellisetkin kirjoitukset »Revue des deux mondes»issa ja
muissa samanlaisissa aikakauskirjoissa. Näistä opinnoista oli tosin
seurauksena, että juopa samanikäisteni ja minun välilläni yhä kasvoi ja
suureni, mutta sitä ei voinut auttaa. Olisin mielelläni avannut oveni
muutamille kirjallisuuden ja tieteen etevimmille edustajoille, mutta se
ei voinut käydä päinsä; »porvarillisia» aineksia ei otettu vastaan
Itävallan hienoimmassa niin sanotussa »seuraelämässä». Tämä tapa on
sittemmin muuttunut, mutta siihen aikaan, josta minä nyt puhun, oltiin
vielä hyvin tarkkoja tässä suhteessa; se joka ei ollut tullut
esitellyksi hovissa tahi voinut esiintuoda vähintään kuuttatoista
sukupolvea, suljettiin ilman enempää pois seuraelämästä. Ja toiselta
puolen en tahtonutkaan tuoda älyn ja tiedon miehiä näiden kreivittärien,
kenraalien ja vanhojen aatelisneitien sekaan, jotka eivät puhuneet
muusta, kuin siitä missä eilen tanssittiin ja missä huomenna tultaisiin
tanssimaan, kuinka monta maatilaa ruhtinas Croy omistaa, josko rouva X:n
äiti on syntyjään Wenkheim tahi Khevenhüller ja niin edespäin. Myöskin
ajattelevat, tietorikkaat ja älykkäät miehet, joita oli sangen monta
meidän piirissämme, pitivät velvollisuutenansa puhella samallaisia
sisällyksettömiä ja mitättömiä puheita meidän, tanssivan nuorison
kanssa. Kuinka mielelläni olisinkaan päivällisen jälestä vetäytynyt
johonkin huoneen nurkkaan, jossa muutamat paljo matkustaneet tahi muuten
oppineet ja etevät miehet keskustelivat vakavia kysymyksiä, mutta tämä
olisi ollut rikos vallitsevaa tapaa vastaan, joka rautakourallansa
piteli meitä nuoria erillään kaikesta itsenäisyydestä, ja varoitti meitä
ettemme vapautuisi ennakkoluuloista. Ja jos olisinkin lähestynyt noita
herroja, olisi tuo mieltäkiinnittävä keskustelu Byron'ista, Strauss'ista
ja Renan'ista heti loppunut ja sen sijaan olisin heti kuullut: »Oi
kreivitär, kuinka ihana te olitte eilen», tahi »te tulette kai Venäjän
ministerin iltamaan?»

       *       *       *       *       *

-- Sallitko, Martha -- sanoi serkkuni, Konrad Althaus, tanssiaisissa
kreivitär L:n luona -- että esittelen sinulle everstiluutnantti, parooni
Tillingin.

Minä kumarsin. Serkkuni poistui, ja luullen että esitelty tahtoi tanssia
kanssani, nousin tuoliltani ja laskin käteni hänen käsivarrelleen.

-- Suokaa anteeksi, rouva kreivitär -- sanoi parooni hiukan hymyillen --
minä en osaa tanssia.

-- Ahaa, sitä parempi -- sanoin minä ja istahdin jälleen. -- Vetäysin
juuri tänne syrjään saadakseni levätä hiukkasen.

-- Ja minä pyysin saada tulla esitetyksi voidakseni ilmoittaa teille
tärkeän asian.

Katsoin ylös hämmästyneenä. Parooni näytti hyvin vakavalta. Hän ei ollut
enää nuori, noin nelikymmenvuotias; hänellä oli muutamia hopeahivuksia
ohimoilla, mutta ylipäänsä näytti hän sangen miellyttävältä.

Everstiluutnantti von Tilling ei istunut vierelleni, vaikka häntä siihen
kehoitin.

-- En tahdo vaivata teitä kauemmin, kreivitär. Asia, joka minulla on
teille ilmoitettava, ei sovellu puheaineeksi tanssiaisissa. Pyytäisin
vaan luvan tulla käymään luonanne; tahtoisitteko olla hyvä ja määrätä
päivän ja hetken, milloin saisin puhua kanssanne.

-- Otan vastaan joka lauantai kahden ja neljän välillä.

-- Silloin on luonanne luultavasti suuri joukko vieraita. Minun täytyy
saada puhua teidän kanssanne kahden kesken.

-- Te kiihoitatte uteliaisuuttani. Määrätkäämme huomenna, tiistaina,
samaan aikaan. Olen kotona teitä enkä ketään muita varten.

Hän kiitti kumartaen ja poistui.

Seuraavana päivänä annoin käskyn, että ei ketään muuta otettaisi vastaan
kuin parooni Tilling. Sisareni eivät olleet kotona, ja täti Maria,
heidän väsymätön *garde dame*'nsa[1], oli seurannut heitä
luistinradalle.

[1] Vanhempi seuralaisnainen. Suomentaja.

Kun määrähetki lähestyi, otin erään kirjan ja istuin odottamaan pieneen
salonkiini. En tarvinnut odottaa kauvan. Kello kymmenen minuuttia yli
kaksi saapui parooni Tilling.

-- Kuten näette, kreivitär, olen minä täsmällinen -- sanoi hän
tervehtien kunnioittavasti.

-- Onneksi -- sanoin minä hymyillen -- sillä muutoin olisin menehtynyt
uteliaisuudesta.

-- Siis sanon teille heti ilman pitkiä esipuheita sanottavani. Eilen en
sitä tehnyt, syystä, että en tahtonut synkentää iloista mielialaanne.

-- Te peljästytätte minua.

-- No niin: minä otin osaa Magentan taisteluun.

-- Ja te näitte Arnon kuolevan! -- huudahdin minä kiivaasti.

-- Se on totta. Voin kertoa teille hänen elämänsä viimeisistä
silmänräpäyksistä.

-- Puhukaa! -- sanoin minä vavisten.

-- Älkää peljätkö, kreivitär. Jos teidän puolisonne viimeiset
silmänräpäykset olisivat olleet niin hirmuiset, kuin monen muun
toverini, en olisi niistä koskaan teille kertonut; ei ole mitään
katkerampaa, kuin tietää jonkun meille rakkaan kuolleen tuskaisen
kuoleman.

-- Nostatte kiven sydämeltäni. Kertokaa.

-- En tahdo uudistaa tuota sisällyksetöntä lausetta, jolla koetetaan
lohduttaa niitä, jotka ovat taistelussa kadottaneet jonkun rakkaan
sukulaisen: »hän kuoli kuin sankari», sillä minä en oikein käsitä mitä
sillä tarkoitetaan -- mutta todellisen lohdutuksen voin teille tarjota:
hän kuoli, ajattelematta kuolemaa. Hän oli alusta pitäen vakuutettu
siitä, ettei hänelle mitään pahaa tapahtuisi. Me olimme paljo yhdessä,
ja hän puhui usein minulle kodistansa ja rakkaistansa, näytti minulle
nuoren, kauniin vaimonsa ja lapsensa valokuvat, sekä pyysi minua sodan
loputtua käymään hänen kodissaan. Magentan taistelussa satuin sattumalta
olemaan hänen vierellään. Jätän kertomatta, mitä sitä ennen tapahtui --
sitä on mahdoton kertoa. Miehet, jotka jo luonteeltaan ovat sotaisia,
tulevat taistelun pauhinassa ja kuulasateessa sellaiseen kiihkoon,
etteivät he oikein tiedä mitä heidän ympärillänsä tapahtuu. Sellainen
mies oli Dotzky. Hänen silmänsä leimusivat, hän tähtäsi varmasti, hän
oli aivan kun juopunut sotainnosta, sen voin minä, joka olin selvä,
nähdä. Silloin tuli pommi suhisten ja putosi maahan vähän matkan päähän
meistä. Kun kummitus räjähti kaatui kymmenen miestä maahan, niiden
joukossa myöskin Dotzky. Kauhea epätoivon huuto kuului haavoitettujen
suusta, mutta Dotzky ei huutanut: hän oli kuollut. Minä ja pari toveria
koetimme auttaa haavoitettuja, mutta se oli mahdotonta, ne taistelivat
kaikki kuoleman kanssa, olivat hirveimmällä tavalla haavoittuneet ja
kärsivät kauheita tuskia -- -- --. Ainoastaan Dotzky, jonka vierelle
laskeusin polvilleni, oli jo herennyt hengittämästä; hänen sydämensä ei
sykkinyt ja hänen rikkiammutusta kyljestänsä pulppusi veri esiin
sellaisella voimalla, että jos hän olisikin ollut vaan tunnotonna ja ei
kuolleena, ei olisi tarvinnut peljätä, että hän virkoaisi --

-- Peljätä? -- keskeytin minä häntä itkien.

-- Niin, sillä meidän täytyi antaa heidän levätä siinä auttamatta:
edessämme kaikui taas murhaan käskevät »hurraa»-huudot ja meidän
takanamme riensi ratsuväki, joka armahtamatta kulkisi noitten kuolevien
ylitse -- onnellinen se joka jo oli kuollut! Hänen kasvoillansa lepäsi
tyyni, levollinen ilme, ja kun me taistelun jälkeen etsimme meidän
kuolleitamme ja haavoitettujamme, löysin minä hänen samasta paikasta
sama rauhallinen ilme kasvoillaan. Tämän asian olen tahtonut teille
ilmoittaa, kreivitär. Tosin olisin voinut tehdä sen jo monta vuotta
sitte -- ainakin kirjeellisesti -- mutta tulin ajatelleeksi sitä vasta
eilen, kun serkkuni sanoi, että hän muiden muassa odotti vieraakseen
Arno Dotzkyn leskeä. Suokaa anteeksi, jos olen mieleenne tuonut
surullisia muistoja, luulen kuitenkin täyttäneeni velvollisuuteni, koska
olen vapauttanut teidät kiusallisesta epätiedosta.

Hän nousi ja minä ojensin hänelle käteni.

-- Kiitän teitä, parooni Tilling -- sanoin minä vapisevin, huulin -- te
olette todellakin antanut minulle arvokkaan lahjan: tiedon, että mieheni
kuolema oli tuskaton ja kivuton. Mutta jääkää vielä hetkeksi --
tahtoisin kuulla teidän puhuvan enempi -- puhuessanne äsken lausuitte
sanasen, joka sai tunteen sielussani värisemään. Sanokaa minulle
kiertelemättä: inhoatteko sotaa?

Tillingin kasvot muuttuivat synkiksi.

-- Suokaa minulle anteeksi, rouva kreivitär, jos en voi lausua
mielipidettäni tässä asiassa. Sitäpaitsi en voi pysähtyä kauvemmin,
minua odotetaan toisaalla.

-- Silloin en tahdo pidättää teitä, parooni Tilling -- vastasin minä,
jonka jälkeen hän, pyytämättä saada uudistaa käyntiänsä, kumarsi ja
poistui.

       *       *       *       *       *

Karnevaali oli ohitse. Molemmilla nuorilla sisarillani oli ollut
tavattoman hauskaa, ja he olivatkin rientäneet huvista huviin nuoruuden
väsymättömällä huvitteluhalulla. Mitä minuun tulee, olin tehnyt
päiväkirjaani seuraavan muistoonpanon:

»Olen iloinen, että ikuinen tanssiminen on ohitse. Se alkoikin jo tulla
kovin sisällyksettömäksi. Ei yhtä ainoata hauskaa ihmistä koko tuossa
joukkiossa, aina samat kasvot, samat keskusteluaineet, samat imartelut
ja joutavat »kurtiisit». Ainoa, joka olisi voinut tehdä nämä seurat
vähän hauskemmiksi -- no niin, hänestä emme huoli puhua, hän ei tule
kenties koskaan enää tielleni --»

Laskiaisen aikaan pysyin poissa melkein kaikista iltamista ja
seurusteluista, sillä olin aivan äkkiä kadottanut halun niihin.
Mieluummin jäin montakin kertaa kotia Rudolfin kanssa, ja kun hän oli
pannut maata, otin minä jonkun kirjan ja rupesin lukemaan. Joskus tuli
isäni luokseni vieraaksi ja me puhelimme jonkun tunnin. Luonnollisesti
oli puheaineenamme parhaastaan sotaiset muistot. Olin kertonut hänelle
Tillingin kertomuksen Arnon kuolemasta, mutta se ei näyttänyt tekevän
häneen mitään vaikutusta. Jos joku oli kuollut tuskallisesti tai ilman
tuskia, oli hänelle aivan yhdentekevä. Hänen mielipiteensä mukaan oli
kuolema sotatantereella niin suuri kunnia, ettei siihen kuuluvia tuskia
saanut ollenkaan ottaa lukuun.

Se tapa, millä hän puhui ylpeydellä itsestään ja kunnioituksella muista,
jotka olivat siinä tahi siinä taistelussa haavoittuneet, saattoi
kuuntelijan unhoittamaan, että tuollainen kuolema ja sattumus
saattaisikaan tuottaa tuskaa. Kuinka toisenlaisen vaikutuksen Tillingin
kertomus oli tehnyt; kuinka syvää osanottoa osottikaan hänen
kertomuksensa niistä kymmenestä onnettomasta, jotka räjähtäneen pommin
runtelemina päästivät sydäntäsärkeviä valitushuutoja. En kertonut
Tillingin sanoja isälleni, sillä tunsin vaistomaisesti, että ne olisivat
hänen mielestään olleet sotilaalle sopimattomia ja vähentäneet hänen
kunnioitustansa niiden lausujaa kohtaan, ja se olisi minusta ollut
ikävätä. Sillä juuri se vastenmielisyys, jolla Tilling oli nähnyt ja
kertonut sotatoveriensa kuoleman ja joka kenties ei juuri sotilaalle
soveltunut, mutta aivan varmaan oli todistus siitä, että kertojalla oli
jalo ja ihmisrakas luonne -- juuri se oli tunkenut sydämeeni ja
herättänyt minussa mieltymystä häneen.

Kuinka mielelläni olisinkaan tahtonut puhua Tillingin kanssa enempi
tästä asiasta, mutta hän ei näkynyt olevan halukas tuttavuutemme
jatkamiseen. Hänen viimeisestä käynnistään oli kulunut neljätoista
päivää, jolla ajalla olin ainoastaan nähnyt häntä pari kertaa, etäällä
teaatterissa ja kadulla. Miksi oli sydämeni sykkinyt niin kiivaasti
silloin, miksi oli minun sitte niin vaikea saada ajatukseni hänestä
erilleen?

Eräänä päivänä tuli isäni luokseni.

-- Rakas lapsi, minulla on sinulle yksi pyyntö. -- Hän piti kädessään
erästä kääröä.

-- Tässä on minulla sinulle jotain, -- sanoi hän laskien käärön
pöydälle.

-- Pyyntö ja lahja! Sitähän voi sanoa lahjomiskoetukseksi! -- sanoin
minä nauraen.

-- Kuule nyt pyyntöni, ennenkuin avaat käärön, ja lahjan komeus sinut
häikäisee. Minulla on tänään hyvin ikävät päivälliset -- -- --

-- Tiedän, kolme vanhaa kenraalia rouvineen.

-- Ja kaksi ministeriä rouvineen, lyhyesti, juhlallinen, jäykkä,
unta-antava tilaisuus.

-- Sinä et suinkaan halunne, että -- -- --

-- Niin, sitä minä juuri haluan. Sillä koska naiset vielä kunnioittavat
minua käynnillään, täytyy minulla olla myös joku nainen, joka pitää
emännän virkaa.

-- Mutta täti Mariahan on luvannut tehdä sen.

-- Hänellä on tänään tavallinen, kova päänsärkynsä; minulla ei ole siis
muuta neuvoa -- -- --

-- Kuin uhrata tyttäresi, niinkuin monet muut isät muinais-aikaan
tekivät -- -- -- esimerkiksi Agamemnon Iphigenian. Olkoon menneeksi,
minä suostun kohtalooni.

-- Sitä paitsi on vierasten joukossa pari nuorempaakin: tohtori Bresser,
joka viimeisen sairauteni aikana hoiti minua niin mainiosti ja jolle
tahtoisin mielelläni olla vähän kohtelias. Vielä on everstiluutnantti
Tilling -- -- -- mutta sinähän tulet aivan punaiseksi, mikä sinua
vaivaa?

-- Minua? Oi, varmaankin vaan uteliaisuus, sillä nyt en voi enää
pidättää itseäni, nyt minun täytyy katsoa mitä olet tuonut minulle. --
Ja minä aloin avata kääröä.

-- Ei se ole sinulle -- -- -- älä odotakaan mitään helmikoristetta -- --
-- se on Rudille.

-- Vai niin, kyllä näen, leikkikaluja. Tinasotamiehiä! Mutta, isä, ei
suinkaan nelivuotias lapsi -- -- --

-- Minä aloin jo kolmivuotisena leikkiä sotamiehenä. Sitä ei voi kyllin
aikaisin alottaa. Ensimäiset havaintoni olivat rumpuja, sapeleja,
äkseeraus- ja komentosanoja. Sillä tavoin herää rakkaus sotilastoimeen
-- -- --

-- Minun Rudolfistani ei tulekaan sotilasta -- keskeytin minä häntä
kiivaasti.

-- Martha! Minä tiedän, että hänen isänsä toivoi -- -- --

-- Hänellä ei ole enää isää. Rudolf on yksin minun omani, ja minä en
tahdo -- -- --

-- Että hän antautuu ihanimpaan ja kunniakkaimpaan kaikista toimista?

-- Ainoan lapseni henkeä en pane sodalle alttiiksi, -- sanoin minä
päättäväisesti.

-- Minäkin olin vanhempieni ainoa lapsi, ja minusta on sentään tullut
sotilas. Arnolla ei ollut, ainakaan minun tietääkseni, sisaruksia, ja
veljesi Otto on samoin minun ainoa poikani. Ja siitä huolimatta olen
hänen pannut sotakouluun. Meidän sukujemme perintötapa vaatii, että
Dotzkyn ja Althausin perilliset antautuvat isänmaan palvelukseen.

-- Isänmaa tarvitsee häntä vähempi kuin minä.

-- Jos kaikki äidit ajattelisivat niin!

-- Silloinpa ei olisi mitään paraadeja ja sotakatselmuksia, eikä mitään
alas ammuttavia ihmismuureja. Ei mitään »kanuunanruokaa», niinkuin
sattuvasti sanotaan. Eikä se olisikaan mikään onnettomuus.

Isäni kasvot saivat hyvin tyytymättömän leiman.

-- Voi, teitä naisia! -- sanoi hän halveksien. -- Kaikeksi onneksi ei
pojan tarvitse pyytää sinulta lupaa saada tulla sotilaaksi, sillä
sotilaan verta virtailee hänen suonissaan. Ja sitäpaitsi ei hän
varmaankaan tule olemaan ainoa poikasi. Sinä menet kai uusiin naimisiin,
Martha?

-- Mihin aikaan ovat päivälliset, milloin pitää minun tulla? -- kysyin
minä vaihtaakseni keskusteluainetta.

-- Kello viisi. Mutta tule puoli tuntia aikaisemmin. Nyt minun täytyy
mennä, tervetultua jälestä. Ja tervehdi Rurua, Itävallan armeijan
tulevaa päällikköä!

Juhlallinen, jäykkä, unta-antava tilaisuus, -- niin oli isäni nimittänyt
tulevaa päivällistään. Ja sellainen olisi se varmaankin ollut minunkin
mielestäni, jollei vierasten joukossa olisi ollut eräs henkilö, joka
suuressa määrässä herätti mielenkiintoani.

Parooni Tilling tuli juuri ennen päivällisen alkua, ja minä olin siis
ollut tilaisuudessa vaihtamaan hänen kanssaan vaan pari välinpitämätöntä
sanaa, silloin kun hän tervehti minua. Ja pöydässä, jossa minut oli
asetettu kahden vanhan, harmaapäisen kenraalin väliin, istui Tilling
niin kaukana minusta, että minun oli mahdoton saada hänet ottamaan osaa
siihen keskusteluun, jota meidän pöydän päässämme pidettiin. Lohdutin
itseäni, ajatellen sitä hetkeä, jolloin jälleen palaisimme salonkiin.
Siellä pyytäisin Tillingin viereeni istumaan ja koettaisin saada hänet
vielä tarkemmin kertomaan tuosta tapauksesta taistelutanterella. Halusin
jälleen kuulla sitä äänenvärettä, joka ensi kerran oli minua niin
myötätuntoisesti liikuttanut.

Mutta, alussa en ollut lainkaan tilaisuudessa panna toimeen aikeitani.
Molemmat harmaapäät olivat ympärilläni, vielä päivällisenkin jälkeen, ja
asettuivat vierelleni istumaan, kun rupesin kahvia (»café noir»)
tarjoamaan. Seurueesemme yhtyi pian isäni, ministeri X., tohtori Bresser
-- ja myöskin Tilling, mutta keskustelu, joka nyt syntyi, oli yleinen.
Muut vieraat, muun muassa kaikki naiset, istuivat huoneen toiseen
nurkkaan, jossa ei poltettu, kuin sitävastoin meidän nurkassamme
polttaminen oli sallittu.

-- Saas nähdä, eiköpäs taaskin pian syttyne sota, sanoi eräs
kenraaleista.

-- Hm, -- arveli toinen, -- tuleva sota tulee olemaan Venäjää vastaan,
luullakseni.

-- Täytyykö sitte aina olla »tuleva sota?» -- keskeytin minä, mutta
kukaan ei sitä huomannut.

-- Mieluummin Italiata vastaan, -- arveli isäni. -- Meidän täytyy kai
saada Lombardia takaisin -- -- -- Sellaisen tulon Milanoon kuin oli
vuonna 49, vanha Radetzky etunenässä, -- sellaisen tahtoisin vielä
elämässäni nähdä. Oli kirkas aamupäivä -- -- --

-- Oi, kertomuksen Milanoon tulosta tunnemme kaikki, -- keskeytin minä
häntä.

-- Myöskin kertomuksen uljaasta Hupfaufista?

-- Tietysti, ja se on minun mielestäni hyvin inhoittava.

-- Mitä sinä siitä ymmärrät?

-- Kerro, Althaus, sitä historiaa emme ole kuulleet, -- kehoittivat
molemmat harmaapäiset.

Isäni ei antanut pyytää itseänsä kahdesti.

-- No niin, Hupfauf oli tyrorilainen ja mainio pyssymies. Jokaisessa
maaliin-ammunnassa satutti hän pilkkuun joka ainoa kerta. Mitä teki mies
nyt, kun milanolaiset nostivat kapinan. Niin, hän pyysi luvan saada
mennä neljän toverin kanssa tuomiokirkon katolle ja sieltä ampua
kapinoitsijoita. Hän sai luvan. Ne neljä toveria, joilla kullakin oli
pyssy muassaan, saivat koko ajan ladata kiväärejänsä ja ojentaa ne
Hupfaufille, ettei häneltä menisi yhtään aikaa hukkaan. Ja tällä tavalla
ampui hän yhdeksänkymmentä italialaista, toisen toisensa jälkeen.

-- Inhoittavaa! -- huudahdin minä. -- Jokaisella noilla
italialais-raukoilla oli kotona äiti tahi joku muu, jota hän rakasti ja
joka nyt kenties oli kadottanut ainoan tukensa.

-- Jokainen heistä oli vihollinen, lapseni, ja se muuttaa koko asian.

-- Aivan oikein, -- sanoi tohtori Bresser, -- niinkauvan kuin käsite
vihollinen hyväksytään ihmisten kesken, eivät ihmisrakkauden käskyt voi
saada suurempaa valtaa.

-- Mitä te sanotte, parooni Tilling? -- kysyin minä.

-- Olisin tahtonut antaa miehelle kunnian merkin, jolla hän olisi saanut
koristaa urhoollista rintaansa, mutta samalla olisin tahtonut ampua
kuulan hänen kovan sydämensä läpi. Molemmat oli hän yhtä hyvin
ansainnut.

Minä loin kiitollisen katseen puhujaan, mutta toiset, lukuun ottamatta
tohtoria, näyttivät tulevan lausutuista sanoista vastenmielisesti
liikutetuiksi. Siitä seurasi pieni, kylmä äänettömyys, jonka jälkeen
keskustelu siirtyi kirjallisille ja tieteellisille aloille.

Noin kello kahdeksan läksivät kaikki vieraat pois. Isäni ei tahtonut
heitä vielä päästää, ja minäkin mutisin pari vieraanvaraista lausetta,
että »eikö vielä joku kuppi teetä», mutta turhaan. Jokaisella oli jotain
syytä poistua.

Tilling ja tohtori Bresser, jotka olivat nousseet samalla kuin
toisetkin, jättivät viimeiseksi hyvästi.

-- Ja mitä tärkeää tehtävätä teillä molemmilla on? -- kysyi isäni.

-- Minulla ei suinkaan ole juuri mitään, -- vastasi Tilling hymyillen,
-- mutta kun kaikki muutkin lähtevät, niin olisi ehkä vähemmin sopivaa
-- -- --

-- Samaa minäkin tahdoin sanoa, -- keskeytti tohtori.

-- No, silloin en päästä teitä kumpaakaan.

Vähän ajan kuluttua oli isäni ja tohtori asettuneet peli-pöydän ääreen
ja antautuivat siinä pelaamaan, mutta parooni Tilling istui minun
vierelleni kamiinin kupeelle. »Juhlallinen, jäykkä, unta-antava
tilaisuus?» Ei, miellyttävämpää ja hauskempaa iltaa olin tuskin voinut
mielessäni kuvitella, tuli äkkiä mieleeni. Ääneen sanoin:

-- Oikeastaan pitäisi minun torua teitä, parooni Tilling, että olette
ensimäisen käyntinne jälkeen unohtanut tien minun luokseni.

-- Te ette kehoittanut minua tulemaan jälleen.

-- Kyllä varmaan, sanoinhan, että lauvantaisin --

-- Kahden ja neljän välillä! *Sitä* ei teidän pidä vaatia minulta,
kreivitär. En tiedä mitään ikävämpää kuin nuo yleiset vastaanotot. Tulla
huoneeseen, joka on täynnä aivan tuntemattomia henkilöitä, kumartaa
emännälle, istahtaa viideksi minuutiksi, kuulla syvämietteisiä
lausuntoja ilmasta ja, jos sattumalta sattuu istumaan jonkun tuttavan
vieressä, saada itsekin sanoa sanan tai pari tästä huvittavasta asiasta;
-- olla vihdoinkin niin onnellinen, että saada yksi kysymys emännältä,
jota vastaamaan heti rientää toivossa, että vihdoinkin saapi keskustelun
alkuun sen kanssa, jonka luokse on oikeastaan tullut, -- turhaan, --
juuri samassa silmänräpäyksessä astuu sisälle uusi vieras, jota
tervehditään ja joka istuu alas seuraavalle tyhjälle paikalle
puoliympyrässä, tehden jälleen uuden huomautuksen ilmanlaadusta. Ja niin
yhä uudelleen ja uudelleen. Ei, rouva kreivitär, tämä käy kokonansa
muutoinkin ei liian loistavien seurustelulahjojeni ylitse.

-- Te ette näy olevan huvitettu seuraelämästä, -- hymyilin minä. --
Teitähän ei näe juuri koskaan. Oletteko kenties ihmisvihaaja? Mutta ei,
sen kysymyksen otan takaisin. Kaikesta, mitä olen nähnyt ja kuullut
teistä, luulen huomaavani, että rakastatte kaikkia ihmisiä.

-- Rakastan *ihmiskuntaa* -- mutta kaikkia ihmisiä? En. Löytyy niin
monta mitätöntä, itsekästä, sydämetöntä, julmaa ihmistä -- niitä en voi
rakastaa, mutta minusta on valitettavaa, että huono kasvatus ja
epäsuotuisat olot ovat tehneet heidät sellaisiksi, ja ettei heistä ole
tullut hyviä ja rakastettavia ihmisiä.

Vähäisen äänettömyyden jälkeen sanoin minä:

-- Olen kiitollinen siitä, mitä äsken sanoitte Hupfaufista.

-- Oletteko? Te olette siis ainoa, joka mielipiteeni hyväksytte. Heidän
ylhäisyyksiänsä, herroja, tietysti sitävastoin loukkasin keisarilliselle
everstiluutnantille sopimattomalla puhetavallani. Sanoa sillä olevan
kovan sydämen, joka kylmäverisesti ampuu vihollisia -- mikä herjaus!
Kuta sydämettömämpi sotilas on, sitä »hyväntahtoisempana veitikkana»
häntä pidetään. Ei löydy mitään kummallisempaa olentoa sotanäyttämöllä,
kuin taisteluissa harmaantunut, helläsydäminen sotilas, jolla ei ole
rohkeutta loukata kärpäistäkään.

-- Miksi on teistä tullut sotilas?

-- Tämä kysymys osoittaa, että olette katsonut sydämeeni. En minä, ei
tämä kolmikymmenvuotias Fredrik Tilling, joka on ottanut osaa kolmeen
sotaretkeen, ole valinnut tätä tointa, vaan yhdeksän -- tai
kahdentoistavuotias pieni Fritz, joka oli kasvatettu tinasotilasten,
rumpujen, pajunettien ja muiden sotaisten lelujen seassa. Kun hänen
isänsä, tähdillä koristettu kenraali, ja hänen setänsä, uljas
luutnantti, häneltä kehoittavasti kysyivät: No, pikkuinen, miksikä
*sinä* aijot? vastasi hän tietysti yllytetyllä itseluottamuksella:
Oikeaksi sotilaaksi, jolla on oikea sapeli ja elävä hevonen.

-- Tänään sain minäkin laatikollisen tinasotamiehiä pientä poikaani
varten, mutta minä en aijo antaa niitä hänelle. Mutta -- minä kysyn
vieläkin -- kun pojasta oli tullut mies, miksi ette jättänyt tointa,
joka oli teille inhoittava?

-- Inhoittava on liiaksi sanottu. Minä inhoon olojen laatua, joka
tuottaa meille ihmisille niin julman velvollisuuden, kuin sodan käynti
on. Mutta kun nyt kerran olot ovat sellaiset, en voi vihata niitä, jotka
ottavat tehtäväkseen nämä olojen tuottamat velvollisuudet ja koettavat
niin tunnollisesti kuin mahdollista on ja parhaimpien voimiensa mukaan
niitä täyttää. Ja luuletteko, että sodat vähenisivät senvuoksi, että
minä jättäisin sotapalveluksen? Valitettavasti eivät. Mutta kenties voin
tällä paikalla vaikuttaa hiukan siihen suuntaan, että sydämettömän
päällikkökunnan julmuudet vähän lieventyvät.

-- Ettekö voisi enempi hyödyttää kanssaihmisiänne, jos kuuluisitte
johonkin muuhun säätyyn?

-- En tiedä. Olen saanut sellaisen kasvatuksen, joka tarkoittaa
yksinomaan sotapalvelusta, enkä ole oppinut mitään muuta perin pohjin.
Mutta mitä ikinä ihminen onkin, voipi hän aina tehdä jotain hyvää, ja
minä koetan keventää niiden taakkaa, joiden päällikkö olen. Mitä minuun
itseeni tulee, niin saan sen arvonannon, jonka asemani sotilaana minulle
tuottaa, olen sangen nopeasti ylentynyt virkaurallani, toverini pitävät
minusta, -- ja minulla ei sitäpaitsi ole yksityisomaisuutta, jolla
voisin kanssaihmisiäni hyödyttää. Miksi siis vaihtaisin
elämäntoimintani?

-- Siksi, että teistä on vastenmielistä ampua ja lyödä kuoliaaksi
ihmisiä.

-- Kun minun täytyy puolustaa henkeäni toista vastaan, joka ampuu ja lyö
kuoliaaksi, katoaa persoonallisen vastuunalaisuuden tunne. Sotaa on
usein sattuvasti sanottu joukkomurhaksi, mutta yksityinen ei pidä
senvuoksi itseään murhaajana. Että sota kumminkin on minulle
vastenmielinen, että taistelutantereen kauheat näytelmät tuottavat
minulle tuskaa ja vaikuttavat minussa inhoa, on kyllä totta. Minä kärsin
siitä, kärsin syvästi. Mutta samalla tavoin voipi myöskin merimies
kärsiä meritaudista; kuitenkin täytyy hänen, jos hän on jotakuinkin
rohkea mies, uskaltaa olla kannella ja vielä, jos niin täytyy, uudelleen
lähteä merelle.

-- Niin, jos niin täytyy! Mutta *täytyykö* sitte olla sotia?

-- Se on toinen kysymys. Mutta sotaan *täytyy* yksityisen mennä, jollei
hän pane omaa persoonaansa isänmaan edelle.

Tällä tavoin keskustelimme hyvän aikaa hiljaisella äänellä, etteivät
pelaajat keskusteluamme kuulisi. Tilling kertoi vielä muutamia tapauksia
sotatantereelta ja kuvasi inhoa, jota hän oli niitä nähdessään tuntenut.
Ja minä kerroin hänelle Bucklen opista; tämä ei sopinut sotaisten
kenraalien kuultavaksi. Ymmärsin, että Tilling osoitti suurta
luottamusta minulle, kun hän näin avonaisesti minulle kertoi
mielipiteistään, -- se oli myötätuntoisuuksien virta, joka kävi sielusta
toiseen.

-- Teidän keskustelunnepa näyttää vilkkaalta, -- huusi isä kerran
meille. -- Mitä vehkeitä teillä oikeastaan on?

-- Minä kerron kreivittärelle juttuja sotaretkiltä.

-- Vai niin. Niihin hän on lapsuudesta asti tottunut. Joskus kerron
minäkin niitä -- -- --

Isäni ja tohtori lopettivat pelinsä, ja me sanoimme kaikki hyvästi.
Tilling seurasi minua vaunuuni. Hän oli käärinyt takin huolellisesti
ympärilleni ja puristi kättäni hyvästiksi erityisellä sydämellisyydellä,
joka kohotti veren poskilleni. Koska saan tulla luoksenne? -- kysyi hän.

-- Olen kotona joka lauvantai --

-- Kotona? Ymmärrän, te ette siis lainkaan tahdo ottaa vastaan minua.

Hän kumarsi ja meni.

Olisin tahtonut huutaa hänelle vielä jonkun sanan, mutta palvelija
paiskasi samassa vaunun oven kiinni, ja me ajoimme pois.

Nojasin vaunun nurkkaan ja olisin mieluimmin tahtonut itkeä. Kuinka olin
voinut olla niin tyly ja ajattelematon sellaista ihmistä kohtaan, joka
herätti minussa niin suurta myötätuntoisuutta? Olikohan se vaan
myötätuntoisuutta? Eiköhän joku lämpimämpi tunne vetänyt minua tuon
miehen luo, joka oli niin jalo, niin ylevä, niin erilainen kuin
*kaikki*, joita tähän asti olin tavannut?

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä kirjoitin nämä sanat punaisiin vihkoihini:

»Se, mitä vaununpyörät ja kaasulyhdyt eilen illalla minulle sanoivat, ei
ole totta, tahi ainakin on se hyvin liioiteltua. Myötätuntoisuutta jaloa
ja etevää henkilöä kohtaan -- kyllä! Mutta rakkautta? ei! Hänkin tuntee
myötätuntoisuutta, me ymmärrämme toisiamme monessa asiassa. Kenties olen
minä ainoa, jolle hän on ilmaissut mielipiteensä sodasta, mutta siitä ei
suinkaan tarvitse olla seurauksena, että hän minua rakastaisi. Olin
varmaankin hänen mielestään hyvin ynseä, kun en kutsunut häntä luokseni
jonakin muuna päivänä kuin yleisinä lauvantaina -- mutta ehkenpä oli
parasta, että kävi kuten kävi. Kun muutamia viikkoja on kulunut,
kohtaamme kenties taas toisemme ja minä saan jälleen nautinnon
keskustella hänen kanssaan. Sillä onhan tosiaankin hyvin hauska olla
hänen seurassaan, hän on niin toisenlainen kuin kaikki muut. Olen
todellakin oikein iloinen, että tänä päivänä niin tyynesti ja kiihkotta
voin kaiken tämän tunnustaa; -- eilen pelkäsin melkein, että rauhani
olisi mennyt.»

Useita päiviä kului enkä Tillingiä kohdannut. Joka päivä menin ulos
tavatakseni häntä, kävin teaatterissa ja tanssiaisissa, mutta turhaan.
Luonnollisesti ei hän myöskään tullut vastaanottopäivinä luokseni; eihän
olisi ollut hänen kaltaistaan, että varmasti sanottuaan: *sitä* ei
teidän pidä odottaa minulta, kreivitär, -- kuitenkin tulla luokseni
sellaisena päivänä. Olin loukannut häntä, se oli varma, ja hän vältti
tavata minua. Mutta mitä minä sille voin? Minua kalvasi polttava kaipaus
saada häntä jälleen nähdä, saada palkita tylyyteni häntä kohtaan ja
saada taaskin viettää niin viehättävä hetki hänen seurassaan, kuin
äskettäin isäni luona.

Eräänä lauvantaina tapasin hänen serkkunsa, saman naisen, jonka luona
olin tullut tutuksi Tillingin kanssa. Kun hän astui huoneeseeni, rupesi
sydämeni kiivaasti sykkimään. Nyt voin ainakin saada kuulla jotain
siitä, joka niin yhä oli ajatuksissani. En voinut kuitenkaan suoralla
kysymyksellä johtaa puhetta häneen, sillä tunsin, että en voisi lausua
hänen nimeänsä punastumatta, ja senvuoksi puhuin sadasta eri asiasta,
toivossa, että ystävättäreni mahdollisesti itsestään antaisi minulle
tietoja serkustansa.

Tämä tapahtuikin. Kerran keskustelun pysähtyessä sanoi hän vilkkaasti:
-- Se on totta, Martha, minulla on asiaa sinulle, tervehdys serkultani
Fredrikiltä. Hän matkusti toispäivänä.

Tunsin kuinka veri poistui poskiltani.

-- Matkusti? Minne sitte? Onko hänen rykmenttinsä muutettu täältä?

-- Ei, hän on vaan pyytänyt lyhyen virkavapauden matkustaakseen
Berliniin, jossa hänen äitinsä lepää kuolinvuoteellaan. Fredrik-parka,
minulla on sääli häntä, sillä tiedän kuinka hän jumaloipi äitiänsä.

Kaksi päivää myöhemmin sain kirjeen, jonka kuorella oli tuntematonta
käsialaa ja Berlinin postileima. Jo ennen avaamistani tiesin, että kirje
oli Tillingiltä. Sen sisältö oli seuraava:

                                        Berlinissä 30 p. Maaliskuuta 1863.
                                                Kello 1 yöllä.

      Kallis kreivitär!

Minun täytyy avata sydämeni jollekin. -- Miksi juuri teille? Onko
minulla mitään oikeutta siihen? Ei -- mutta tunnen vastustamattoman
tarpeen puhua teidän kanssanne. Te olette ymmärtävä minua, sen tiedän.

Jos olisitte tuntenut kuolevan, niin olisitte rakastanut häntä. Tuo
hellä sydän, tuo selvä äly, tuo tyyni, iloinen luonto, tuo jalo ja hieno
mielenlaatu. Ja kaiken tuon täytyy nyt hautaan -- mitään pelastusta ei
löydy.

Olen viettänyt koko päivän hänen sänkynsä vieressä ja jään tänne
yöksikin -- hänen viimeiseksi yökseen.

Hän on kärsinyt uskomattomasti, äiti raukkani, nyt on hän sangen tyyni
-- -- -- voimat loppuvat, suoni on melkein herennyt sykkimästä. -- -- --
Paitsi minua, valvoo hänen sisarensa ja yksi lääkäri sairashuoneessa!

Voi, tuota kauheata eroa, kuolemaa! Tiedämmehän, että se odottaa
kaikkia, ja kumminkaan emme koskaan voi oikein käsittää, että se
irroittaa meistä nekin, jotka ovat meille rakkaat. Mitä äitini on
minulle ollut, sitä en koskaan voi sanoin ilmoittaa.

Hän tietää, että kuolema on lähellä. Kun tulin tänä aamuna, otti hän
minut vastaan ilohuudolla:

-- Siis saan nähdä sinua vielä kerran, Fredrikini, rakas poikani!
Pelkäsin, että tulisit liian myöhään.

-- Tulethan jälleen terveeksi, äiti! -- huudahdin minä liikutettuna.

-- Ei, ei, älä puhu enää siitä, rakas poikani. Älä riistä tältä
viimeiseltä yhdessä-olon hetkeltä sen pyhyyttä puhumalla tavallisia
sairas vuoteen ääressä käytettyjä lohdutussanoja. Sanokaamme jäähyväiset
toisillemme.

Lankesin itkien polvilleni vuoteen viereen.

-- Itketkö, Fredrik? Niin, minäkään en tahdo sanoa sinulle tavallista:
älä itke. Se on minulle rakasta, että ero parhaasta vanhasta ystävästäsi
surettaa sinua. Tiedän, että olen kauan pysyvä muistossasi -- --

-- Niin kauan kuin elän, äiti!

-- Muista myös silloin, että minulla on ollut paljo iloa sinusta. Lukuun
ottamatta sitä levottomuutta, jota lapsuutesi aikaiset sairaudet minulle
tuottivat ja sitä epätoivoa, jossa olin, kun olit sodassa, olet sinä
tuottanut minulle ainoastaan iloa ja auttanut minua niitä koettelemuksia
kantamaan, joita kohtalo on pannut hartioilleni. Minä siunaan sinua
siitä, rakas lapseni!

Nyt sai hän taas yhden vaikeista kohtauksistaan. Oli sydäntäsärkevää
nähdä hänen kärsivän niin. Niin, kuolema on hirmuinen vihollinen, ja
kuolintaistelu muistutti mieleeni kaikki, mitä sellaista olin
taistelutantereella ja sairashuoneissa nähnyt. -- -- Kun ajattelen, että
me ihmiset joskus itsekkäästi ja kevytmielisesti kiihoitamme toisiamme
kuolemaan, että me kehoitamme elinvoimaista nuorisoa antautumaan
vapaasti surman suuhun, tuon vihollisen, jota vastaan heikoin ja
väsynein vanhuskin vielä epätoivoisesti taistelee -- niin -- niin se on
-- kurjaa!

-- Tämä yö on kauhean pitkä! Jos vaan rakastettu sairas saisi nukkua,
mutta hän makaa tuossa avoimin silmin. Puoli tuntia kerrallaan istun
hänen sänkynsä vieressä, sitte hiivin kirjoituspöydän luo
kirjoittaakseni muutamia rivejä tähän kirjeeseen -- ja sitte taas
jälleen hänen luokseen takaisin. Näin on kello vihdoinkin joutunut
neljään. Olen juuri kuullut nuo neljä kellonlyöntiä läheisistä
kirkoista.

Tuntuu niin kylmältä ja tunteettomalta, kuin ajattelee, miten
väsähtymättä aika rientää ijankaikkisesti edelleen, juuri samalla kuin
jonkun rakastetun olennon aika on pysähtymäisillään. Mutta kuta
kylmemmältä ja tunteettomammalta kaikki tuntuu tuskassamme, sitä
hartaammin pakenemme jonkun toisen ihmissydämen luo, jonka uskomme
sykkivän meille osanottavasti. Sen vuoksi olenkin käyttänyt sen
paperiarkin, jonka tohtori on unohtanut pöydälle ja lähetän teille nämä
rivit --

Kello on seitsemän. Se on ohitse.

»Voi hyvin, rakas poikani!» Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Sitte
sulki hän silmänsä ja nukkui. Nuku suloisesti, rakas vanha äitini!

Itkien suutelen teidän käsiänne. Teidän syvästi surullinen

      Fredrik Tilling.

Tämä kirje on minulla vielä tallella. Miten rutistunut ja muuttunut se
nyt onkaan! Tätä eivät ole ainoastaan 25 vuotta tehneet, vaan myöskin ne
kyyneleet ja suudelmat, joilla silloin tämän rakkaan käsialan peitin.
»Syvästi surullinen» -- niin, mutta äärettömän onnelliseksi tunsin minä
itseni, kun olin kirjeen lukenut, vaikka siinä ei ollut sanaakaan
rakkaudesta, en voinut kuitenkaan ajatella mitään parempaa todistusta
siitä, että hän rakasti minua eikä ketään muuta. Että hän tuollaisena
hetkenä, äitinsä kuolinvuoteen vieressä, tahtoi itkeä tuskansa minulle,
siitä sain varman ja suloisen tiedon, että minä olin hänelle enempi kuin
kaikki muut.

Lähetin samana päivänä seppeleen, joka oli sidottu sadasta suuresta
valkoisesta kameeliasta ja niiden seassa oli yksi puoleksi puhjennut
punainen ruusu. Käsittäisikö hän, että valkoiset, tuoksuttomat kukkaset
olivat poismenneelle surun vertauskuvana, mutta että punainen ruusu oli
häntä varten? --

       *       *       *       *       *

Kolme viikkoa oli kulunut.

Konrad Althaus oli kosinut sisartani Lilliä, mutta oli saanut rukkaset.
Hän ei kuitenkaan ottanut asiaa raskaammin, vaan kävi yhäkin meillä
samoin kuin ennen.

Lausuin kerran hänelle ihmettelyni hänen horjumattomasta
vasalli-uskollisuudestaan.

-- Minusta on hyvin hauska, -- sanoin minä, -- ettet tunne itseäsi
loukatuksi, mutta samalla osoittaa se, että tunteesi Lilliä kohtaan ei
ole ollut niin syvä, kuin olet vakuuttanut, sillä hyljätty rakkaus on
tavallisesti vihaava ja kostonhaluinen.

-- Sinä erehdyt, rouva serkku, minä pidän äärettömästi Lillistä. Ensin
luulin pitäväni sinusta, sitte haaveksin jonkun aikaa Rosasta, mutta
sitte huomasin lopuksi, että Lilli se olikin, jolle olin antanut
sydämeni. Ja hänelle olen oleva uskollinen kuolemaan asti.

-- Mutta kun hän nyt ei huoli sinusta, Konrad-parka?

-- Luuletko kenties, että minä olen ensimäinen, joka on kosinut kolme
kertaa samaa tyttöä ja saanut neljännellä kerralla myöntävän vastauksen;
-- jollei muun tähden, niin sen, että tunkeilevaisuus loppuisi? Lilli ei
tosin rakasta minua, -- ja se on minusta aivan selittämätöntä, mutta
vähitellen tulee rakkauteni liikuttamaan häntä ja herättää hänessä
vastarakkautta, ja silloin sinusta kerran tulee minun kälyni, suloinen
Martha. Ethän vaan aijo vastustaa aikeitani?

-- Minäkö? En, ole rauhallinen. Panen päinvastoin suurta arvoa
kärsivällisyydellesi ja toivon sinulle kaikkea menestystä, sinä
rehellinen veijari!

Olin kuullut kerrottavan, että Tilling oli palannut Wieniin jo
neljätoista päivää sitte, mutta minun luonani hän ei ollut vielä käynyt.
Seuraelämässä en häntä tietysti voinut tavata, mutta olin toivonut, että
hän tulisi käymään minun kodissani tahi ainakin kirjoittaisi minulle.

-- Oletko saanut pääsylippuja jalkojenpesemisjuhlaan? -- kysyi täti
Maria minulta eräänä päivänä.

-- Kyllä, isä hankki minulle muutamia, mutta en minä todellakaan tiedä,
jos menen.

-- Voi, kyllä sinun täytyy välttämättömästi mennä! Ei ole mitään
ihanampaa ja mieltä ylentävämpää kuin tämä seremoniia.[1] Nähdä keisarin
ja keisarinnan lattialla ryömien pesevän köyhäinkodin ukkojen ja akkojen
jalkoja, -- eikös se ole kaunis vertauskuva maallisen majesteetin
pienuudesta ja vähäpätöisyydestä jumalallisen edessä.

[1] Meno, tapa.

-- Voidakseen ihmisten eteen polvistumalla tahtoa näyttää nöyryyttä,
täytyy tuntea itsensä jokseenkin ylennetyksi. Minun mielestäni ei ajatus
tässä juhlamenossa ole erittäin nöyrä.

-- Sinulla on kummallisia mielipiteitä, Martha. Niinä kolmena vuotena,
jotka olet viettänyt yksinäisyydessä kirjojesi seassa, olet saanut
joukon ikäviä aatteita.

-- Niinkö? -- hymyilin minä. -- Mutta mitä me niistä asioista puhumme,
rakas pieni täti, salli minun mieluummin kertoa mitä pikku Rudolf teki
eilen. -- --

Ja siten olin johtanut puhelun onnellisesti kiitollisempaan
keskusteluaineeseen, jossa ei meillä ollut eroavia mielipiteitä. Sillä
että pikku Rudolf oli somin, omituisin ja ikäisekseen kehittynein lapsi
maailmassa -- siitä olimme molemmat yhtä mieltä.

Päätin kuitenkin seuraavana päivänä mennä jalkojenpesemis-juhlaan. Heti
kello kymmenen jälkeen menimme me, sisareni Rosa ja minä, mustiin
puettuina, linnan suureen juhlasaliin.

Yhdellä juhlalavalla oli paikkoja ylimyksille ja lähettiläskunnalle.
Myöskin gallerialla[1] oli paljo väkeä, mutta yleisö oli siellä
»sekavampaa», ei kuulunut aivan hienoimpaan »kermaan», niinkuin me
alhaalla estraadillamme. Tässä nöyryyden juhlassa oli säätyeroitus ja
sukuedut yhtä tarkasti huomioonotetut kuin muutoinkin.

[1] Yläparveke.

En tiedä, josko muut olivat uskonnollisessa mielentilassa, mutta minä
ainakin odotin mitä tuleman piti, yhtä uteliaasti, kuin teaatterissa
odotetaan esiripun alhaalla ollessa. Katsoin yhä sinne päin, mistä
esiintyvien henkilöiden piti tulla; kaikki teaatteri-koristukset olivat
jo kunnossa, s. t. s. se pitkä pöytä, jonka ääressä niiden kahdentoista
ukon ja akan tuli istua.

Olin melkein iloinen, että olin tullut tänne, sillä tämän näytöksen
odottaminen käänsi ajatukseni tavallisesta surullisesta kiertokulustaan,
ja minä istuin nyt ja odotin suurella jännityksellä keisariparin ja
köyhäin tuloa. Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin en yhtään ajatellut
Tillingiä, huomasin hänet äkkiä. Hän oli juuri tullut sisään
hovinvirkamiesten ja kenraalikunnan mukana -- annoin katseeni kulkea
välinpitämättömästi noiden loistaviin pukuihin puettujen vartalojen yli
-- eihän näiden pitänyt näytellä pääosia, vaan olla ainoastaan äänetönnä
jäsenenä eli statistina, -- kun yhtäkkiä huomasin Tillingin, joka oli
asettunut vastapäätä meidän parveamme. Tunsin omituisen piston, aivan
kuin sähkötäräyksen. Hän ei katsonut sinne päin, missä me olimme. Hänen
kasvoissaan näkyi jälkiä siitä murheesta, joka häntä oli kohdannut;
hänen kauniilla otsallaan oli syvän surun leima. Kuinka mielelläni
olisinkaan äänettömästi, hellästi puristanut hänen kättään osoittaakseni
hänelle osanottoani!

-- Ne tulevat, ne tulevat! -- huudahti Rosa nykäisten minua. -- Ei,
katsos miten kauniita -- aivan kuin joku taulu!

Ukot ja akat, puettuina muinais-saksalaisiin pukuihin, tuotiin nyt
sisälle. Sanottiin, että nuorin noista naisista oli kahdeksankymmentä
kahdeksan vuotta, ja nuorin miehistä kahdeksankymmentä viisi. Ryppyisiä,
hampaattomia, kumaroita, -- en tosiaankaan voinut pitää Rosan
huudahdusta: miten kaunista! oikeutettuna. Mutta hänestä olivat
varmaankin näyttäneet kauniilta puvut, jotka täydellisesti sopivat koko
tämän keskiajan-hengen mukaisen juhlallisen menon kanssa yhteen.
Anakronismia eli vääräaikaista olimme täällä vaan me muodikkaine
pukuinemme ja käsityksinemme, -- me emme soveltuneet tähän kuvaan.

Sitte kun nuo kaksikymmentäneljä vanhusta olivat istuneet paikoilleen
pöydän ääreen, astui saliin joukko kullalla ja kunniamerkeillä
koristettuja vanhoja herroja. Ne olivat salaneuvokset ja kamariherrat;
niiden seassa näin monet tutut kasvot. Viimeiseksi tulivat hengellisen
säädyn jäsenet, joiden piti tehdä virantoimitusta juhlatilaisuudessa.
Nyt olivat siis statistit tulleet kaikki sisään, ja yleisön odotus oli
hyvin kiihkeä.

Katseeni irtausivat sentään alituisesti tästä näytelmästä hiipiäksensä
Tillingin luo. Nyt oli hänkin huomannut minut ja tervehti.

Rosa pani jälleen kätensä käsivarrelleni.

-- Martha, voitko pahoin, koska olet niin kalpea? Katsos nyt, katsos. --

Ja todellakin. Ylimäinen juhlamenojen-ohjaaja antoi merkin, että
keisarilliset lähestyivät. Tästä näytti tulevan jotakin oikein kaunista,
sillä sekä keisari että keisarinna olivat kauniimpia ihmisiä, mitä nähdä
voi. Samalla astui myöskin sisään muutamia arkkiherttuoita ja
herttuattaria, ja nyt voi juhla alkaa. Juomanlaskijat ja hovipassarit
kantoivat esiin täysinäisiä lautasia, jotka keisaripari asetti
vanhuksien eteen. Mutta tuskin oli tämä tehty, ennenkuin pöytä jälleen
tyhjennettiin, jonka työn -- myöskin nöyryyden osoitukseksi -- tekivät
arkkiherttuat. Sitte kannettiin pöytä ulos, ja varsinainen
jalkojenpesemis-juhlallisuus alkoi. Tämä oli, samoin kuin
ruoka-ateriakin ainoastaan ilveilyä. Polvistuen lattialle kosketti
keisari yhdellä pyyhinliinalla aivan kevyesti ukkojen jalkoja, sitte kun
apuna oleva pappi oli ollut ensin kaatavinaan vettä niiden päälle. Ja
tällä tavalla teki hän kaikille kahdelletoista ukolle samalla kuin
keisarinna samanlaisessa nöyrässä asennossa, mutta jättämättä hituakaan
arvostansa, teki samat temput kahdelletoista muorille. Säestyksenä
kaikelle tälle oli päivän evankeliumi, jonka hovisaarnaaja luki
juhlamenojen aikana.

Olisin mielelläni tahtonut olla muutamia silmänräpäyksiä noiden vanhojen
sijassa, saadakseni tietää, mitä he ajattelivat istuessaan harvinaisissa
puvuissansa, majesteettien palvelemina ja loistavan seurueen
katselemina. Varmaankin tuntui se heistä ihmeelliseltä unelta, samalla
kuin se teki heihin kiusallisen ujouden vaikutuksen ja vaikutti
täydellisen seisauksen heidän muutoinkin jäykässä ja vanhuudenheikossa
ajatuskoneistossaan. Ainoa, minkä he selvästi käsittivät oli varmaankin
se pieni kolmekymmentä hopearahaa sisältävä silkkikukkaro, jonka
jokainen heistä sai heidän armollisten majesteettiensä kädestä
vastaanottaa, sekä se ruokatavaroilla täytetty kori, jonka he saivat
ottaa mukaansa kotia.

Koko juhlallisuus oli pian ohitse, ja heti sen jälkeen tyhjeni sali.
Ensin läksi sieltä hovi, sitte poistuivat muut osanottajat ja vihdoin
yleisö lavoilta ja parvekkeilta.

-- Kaunista se oli! -- kuiskasi Rosa ihastuneena.

Minä en vastannut mitään. Ajatukseni olivat jo kaukana poissa
juhlallisuudesta ja miettivät yksinomaan kysymystä: odottaakohan hän
minua ovella?

Mutta me emme ehtineet ovelle niin nopeasti kuin olisin toivonut. Joukko
tuttavia tunki luoksemme tervehtimään, ja kysymyksiä ja kohteliaisuuksia
sateli ympärillämme. Ei kukaan olisi voinut luulla, että me palasimme
uskonnollisesta juhlasta.

Vihdoin tulimme kuitenkin portille, jossa meidän vaunumme odottivat.
Paikan ympärillä seisoi joukko ihmisiä, jotka muun puutteessa tahtoivat
ainakin nähdä muutamia niistä onnellisista, jotka olivat saaneet olla
läsnä itse juhlallisuudessa.

Tuskin olimme ehtineet portista ulos, ennenkuin Tilling lähestyi meitä.
Hän kumarsi.

-- Pyydän saada kiittää teitä, kreivitär, siitä kauniista seppeleestä.

Ojensin hänelle käteni, mutta en saanut sanaakaan lausutuksi.

Vaunumme odottivat jo meitä, ja Rosa kiirehti minua, että joutuisimme
lähtemään.

Tilling nosti kätensä lakkiin ja aikoi poistua. Suurella ponnistuksella
sain lausutuksi äänellä, joka itsestänikin tuntui oudolle:

-- Olen kotona kahden ja kolmen välillä sunnuntaina.

Hän kumarsi ääneti ja me nousimme vaunuun.

-- Ethän vaan ole vilustanut itseäsi, Martha, -- arveli Rosa kotiin
ajaessamme; -- äänesi kuuluu niin omituisen käheältä. Ja miksi et
esitellyt minua tuolle surumieliselle upseerille? Olen harvoin nähnyt
jäykempiä kasvoja.

       *       *       *       *       *

Määrätyllä ajalla ilmoittautui Tilling luonani.

Kodissani, jossa hän viipyi noin puoli tuntia, oli hän koko ajan kylmä
ja vierastava. Hän pyysi minulta anteeksi, että oli kirjoittanut
minulle. Minun pitäisi lukea tuo tapaus niihin ajattelemattomuuksiin,
joita sellainen henkilö voi tehdä, joka juuri on kadottanut yhden
rakkaimmistaan. Sitte kertoi hän minulle yhtä ja toista äidistänsä ja
hänen viimeisistä hetkistään, mutta siitä, jota olin odottanut, ei hän
maininnut sanaakaan. Ja niin tulin minäkin kylmäksi ja jäykäksi. Kun hän
nousi pois lähteäkseen, en koettanutkaan häntä pidättää enkä pyytänyt
häntä tulemaan takaisin.

Ja kun hän oli mennyt, pakenin taas punaisten vihkojeni luo, jotka
olivat auki pöydällä, ja kirjoitin seuraavaa:

»Tunnen, että kaikki nyt on lopussa, että olen katkerasti pettynyt, että
hän ei rakasta minua ja luulee nyt vuorostaan, että minä en hänestä
välitä. Olen ollut melkein kylmäkiskoinen. Tunnen, ettei hän koskaan
enää palaja. Eikä kuitenkaan löydy koko maailmassa yhtään ihmistä, joka
on minulle niin kallis kuin hän. Eikä ketään niin hyvää, niin jaloa,
niin lempeätä kuin hän.

Tämän jälkeen en tahdo enää rakastaa yhtään miestä, ainoastaan
äidinrakkaus täyttäköön sydämeni. Rudolfini on oleva ainoa lohdutukseni
ja iloni. Jos minun onnistuu kerran kasvattaa hänestä niin jalo mies,
kuin Fredrik Tilling -- silloin olen saavuttanut elämäni päämäärän.»

Oikeastaan on hyvin hullua pitää päiväkirjaa. Tahtoa ikuistuttaa noita
vaihtelevia vaikutuksia, mielialoja, toivomuksia, jotka sieluelämässä
liikkuvat, on väärästä päästä alkamista, ja sellaisten muistiinpanojen
johdosta saapi myöhemmällä iällään hävetä omaa epävakaisuuttaan.

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä myöhemmin saapui Tilling luokseni puolenpäivän aikana.
Hän ei tavannut minua kuitenkaan yksin kotona. Isäni ja täti Maria
olivat tulleet luokseni vieraaksi, samoin Rosa ja Lilli, Konrad-serkku
ja yksi isän vanhoista ystävistä, ministeri »Totisesti», joksi häntä
nimitimme sen vuoksi, että hän aina käytti tuota sanaa.

Sain ponnistaa kaikki voimani hillitäkseni iloista huudahdusta, hän tuli
niin odottamatta ja se seikka herätti minussa raivoisan riemun. Mutta
iloni katosi pian, kun Tilling tervehdittyään läsnäolevia ja istuttuaan,
sanoi:

-- Olen tullut luoksenne hyvästijätölle, rouva kreivitär. -- Jätän
Wienin muutamien päivien kuluttua.

-- Kuinka kauaksi? -- Minne matkustatte? -- Ja miksi? -- kysyivät kaikki
vilkkaasti ja yhtä aikaa, mutta minä olin vaiti.

-- Kenties ainiaaksi. Unkariin. Tullakseni siirretyksi toiseen
rykmenttiin. Siksi, että minulla on erityinen rakkaus unkarilaisia
kohtaan -- vastaili Tilling eri kysymyksiin.

Sillä välin olin minä ehtinyt tointua.

-- Sepä oli nopea päätös, -- sanoin minä niin tyynesti kuin
mahdollisesta. -- Mitä on pääkaupunki teitä vastaan rikkonut, koska niin
äkkiä aijotte sen jättää?

-- Täällä on aivan liian iloista ja eloisaa minulle, ja minä olen
sellaisessa mielentilassa, että haluan tulla yksinäisille Unkarin
aroille.

-- Mitä joutavia! -- sanoi Konrad. -- Kuta synkemmäksi tuntee mielensä,
sitä enempi täytyy koettaa huvitella. Yksi ainoa ilta Casinoteaatterissa
on virkistävämpi kuin koko viikon mietiskelevä yksinäisyys.

-- Parhain keino alakuloisuuttanne poistamaan, paras Tillingini, --
sanoi isäni -- olisi varmaankin raikas ja iloinen sota. Mutta
valitettavasti ei nykyään ole sellaista toivottavissa. Rauha uhkaa vielä
kestää kauan.

-- Sellaisia omituisia ristiriitaisuuksia! -- täytyi minun muistuttaa:
sota ja »iloinen», rauha ja »uhkaa».

-- Totisesti -- vakuutti ministeri -- valtiollisella taivaalla ei näy
nykyään yhtään mustaa pilkkua. Mutta myrsky voipi siitä huolimatta äkkiä
nousta raivoamaan, ja ainahan voi löytyä mahdollisuuksia sodan
syttymiseen. Sen sanon lohduttaakseni teitä, everstiluutnantti.

-- Sallikaa minun, teidän ylhäisyytenne, -- keskeytti Tilling häntä,
puolestani panna vastalause sitä käsitystä vastaan, että toivoisin
sotaa. Me, sotilaat, olemme olemassa puolustaaksemme isänmaata, kun
vihollinen sitä uhkaa, samoin kuin palokunta on tulipalon sammuttamista
varten. Molemmat tapaukset ovat onnettomuuksia, suuria onnettomuuksia,
eikä kukaan ihminen saa iloita lähimmäisensä onnettomuudesta.

-- Sinä ylevä mies! -- ajattelin minä itsekseni. Tilling jatkoi:

-- Tosin tiedän, että tilaisuutta persoonallisen maineen saavuttamiseen
harvoin muuten tarjoutuu kuin sodissa ja tulipaloissa. Mutta miten
itsekäs ja ahdasmielinen sellaisen ihmisen täytyy olla, joka toivoo
persoonallista kunniaa tuhansien ihmisten surun ja kurjuuden
kustannuksella! Rauha on suurin onni, mitä maa voi toivoa, tahi,
niinkuin äsken sanoitte, ainoa tila, jolloin asukasten hyötyä katsotaan,
ja kuitenkin tahdotte antaa vähäiselle osalle näitä asukkaita,
armeijalle, oikeuden toivoa, että tämä onnellinen tila pian loppuisi, ja
kaikki sodan onnettomuudet tulisivat sijaan. Saada toimeen sota sitä
varten, että armeija saisi työtä ja tulisi tyydytetyksi, olisi
mielestäni aivan sama kuin sytyttää tuleen joku talo, että palokunta
saisi työtä.

-- Teidän vertauksenne ontuu, paras everstiluutnanttini -- keskeytti
isäni, käyttäen vastoin tavallista tapaansa Tillingin arvonimitystä,
kenties siten huomauttaaksensa, etteivät hänen mielipiteensä soveltuneet
hänen asemansa kanssa yhteen. -- Tulipalot tuottavat ainoastansa
onnettomuutta, kuin sitä vastoin sota voipi tuottaa maalle suurta voimaa
ja suuria etuja. Miten ovat valtakunnat muodostuneet ja kasvaneet,
jolleivät voittorikkaitten taistelujen kautta? Persoonallinen
kunnianhimo ei suinkaan ole ainoa, joka herättää sotilaan halua sotaan;
se on ennen kaikkea isänmaallinen ylpeys eli toisilla sanoilla
patriotismi.

-- Se tahtoo sanoa: kodin rakkaus, -- keskeytti Tilling. -- En ymmärrä,
miksi me sotilaat alituisesti tuomme esiin, että meissä, ennen muita, on
vallalla tuo tunne, joka kuitenkin on hyvin luonnollinen useimmille
ihmisille. Jokainen rakastaa sitä turvetta, jossa on kasvanut, jokainen
toivoo maallensa edistystä ja onnea, mutta sen voi saavuttaa aivan
toisella tavalla kuin sodan kautta. Muistakin asioista voi ylpeillä, ei
ainoastaan aseteoista. Minä esimerkiksi tunnen itseni paljoa ylpeämmäksi
Anastasius Grünin, kuin yhdenkään kenraalin tähden.

-- Kuinka voipi runoilijaa ja sotapäällikköä verrata toisiinsa? --
huudahti isäni harmistuneena.

-- Saman kysymyksen tahtoisin minäkin tehdä -- vastasi auttamaton
Tilling. -- Onhan veretön laakeri kaikista ihanin.

-- Mutta, paras parooni, -- keskeytti nyt täti Maria -- en ole koskaan
kuullut kenenkään sotilaan puhuvan teidän tavallanne, jos kaikki
ajattelisivat niinkuin te, kuinka sotilasinnon ja urhoollisuuden silloin
kävisi?

-- Ne eivät ole minulle outoja tunteita, teidän armonne. Niiden
hurmaamana riensin yhdeksäntoista vuotiaana nuorukaisena ensi kerran
taisteluun. Mutta kun omin silmin sain katsella verikylvyn kaikkia
kauhuja, kun sain nähdä siellä vapaasti raivoavan eläimellisen
raakuuden, silloin intoni loppui, ja seuraaviin taisteluihin en enää
mennyt halulla vaan alamaisuudella.

-- Kuulkaapas, Tilling, minä olen ottanut osaa useampaan taisteluun kuin
te ja myöskin nähnyt tarpeeksi monta hirmutapausta, mutta intoni ei ole
kuitenkaan laimennut. Kun minä vuonna 49 jo vanhempana miesnä marssin
Radetzkyn kanssa, tunsin samaa iloa kuin ensi kerrallakin.

-- Suokaa minulle anteeksi, teidän ylhäisyytenne, mutta te kuulutte
vanhempaan sukupolveen, sukupolveen, jossa sotaisa henki oli
voimakkaampi ja enemmin kehittynyt kuin meissä, ja jolle yleinen
ihmisyydentunne, joka vaatii kaiken muinaisen julmuuden, kaiken
kurjuuden poistamista, ja joka nyt yhä enempi saavuttaa alaa, on melkein
vieras.

-- Mitä varten sellaista vaaditaan? Kurjuutta tulee kaikkina aikoina
löytymään, sitä ei voi poistaa, enempi kuin sotaakaan.

-- Katsokaa, kreivi Althaus, noilla sanoilla tuotte te ilmi entisen,
nykyään paljo muuttuneen katsantotavan, jota aina ennen maailmassa
käytettiin kaikkia sosiaalisia epäkohtia vastaan, nimittäin altistumisen
katsantotavan, jonka kannalta tuota välttämätöntä, pakollista
katsellaan. Mutta jos jotain ääretöntä kurjuutta katsellessa tunkee
mieleen tuo epäilevä kysymys: täytyykö se niin olla? -- silloin ei voi
jäädä välinpitämättömäksi, vaan tuntee kummallista vaikutusta, jota
tahtoisin nimittää ajan omantunnon ääneksi.

-- Tuo on liian korkeaoppista minulle -- sanoi isäni ja nosti
olkapäitään. -- Voin vakuuttaa teille, että emme ainoastaan me vanhat
ajattele ylpeydellä ja ilolla niitä sotaretkiä, joihin olemme osaa
ottaneet, vaan että useimmat nuoremmista ja nuorimmistakin, jos heiltä
kysyisi tahtovatko lähteä sotaan, vastaisivat iloisesti: kyllä
mielellämme, mielellämme!

-- Niin, nuorimmat aivan varmaan, sillä niillä on vielä tallella niihin
istutettu innostus. Ja muilla on se käsitys, että se osoittaisi
arkuutta, jos vastaisi toisella tavalla, joskin ei tämä »mielellämme»
ole niin todenperäisesti tarkoitettu.

-- Huu, -- sanoi Lilli vähän vavahtaen -- minuakin pelottaisi. -- Kyllä
mahtaa olla hirveätä, kun kuulat suhisevat ympärillä, eikä tiedä, jos on
seuraavalla hetkellä enää hengissä.

-- Tuo tuntuu sangen luonnolliselta naisen suusta vastasi Tilling --
mutta meidän miesten täytyy hillitä itseylläpidon-vaisto, -- sotamies ei
saa näyttää mitään myötätuntoisuutta kaikelle tuolle kauhealle
kurjuudelle, jota sekä ystävät että viholliset saavat runsaasti tuntea,
sillä lähinnä pelkoa ei ole mitään, jota meissä niin paljo moititaan,
kuin juuri tunteellisuutta.

-- Sodassa, rakas Tilling, sodassa -- sanoi isäni. -- Rauhan aikana
voimme mekin olla helläsydämisiä.

-- Niin, sen tiedän. Mutta sodanjulistuksen jälkeen sanotaan kaikesta
julmuudesta: olkoon menneeksi kunnian tähden! Murhaaminen ei silloin ole
murha, ryöstö ei ole ryöstö, palavat kylät eivät ole murhapolttoja.
Mutta kun sotainto hetkiseksi laimentuu, kun sovinnainen käsitys joskus
katoaa mielestä ja tulee näkemään ja huomaamaan nuo hirveät tapaukset
täydellisessä todellisuudessaan, silloin löytyy ainoastaan yksi keino,
jonka avulla voi päästä siitä hirvittävästä tuskasta ja niistä
kalvaavista omantunnon vaivoista, joita tämä näkö tuottaa, ja se keino
on -- kuolema.

-- Se on totta -- sanoi täti Maria miettien, -- sellaiset käskyt kuin:
ei sinun pidä tappaman -- ei sinun pidä varastaman -- sinun pitää
rakastaman lähimmäistäsi, -- kaikilla näillä käskyillä --

-- Ei ole mitään merkitystä sodassa -- keskeytti häntä Tilling. -- Ja
ne, joiden velvollisuus on näiden käskyjen opettaminen ja valvominen,
että niiden mukaan eletään, ne ovat ensimäisinä siunaamassa meidän
aseitamme ja anovat taivaan siunausta meidän tappotyöllemme.

-- Ja siinä tekevät he oikein -- sanoi isäni. -- Jo raamatun Jumala oli
sodan Jumala, sotajoukkojen herra. -- Se on hän, joka käskee meidät
taisteluun, se on hän --

-- Jonka tahtoa ihmiset aina koettavat selittää omien toivomustensa
mukaan, -- keskeytti Tilling. -- Aivan yhtä raaka, epäjohdonmukainen ja
lapsellinen, kuin ihminenkin, on se Jumala, jonka ihminen on
asianhaarojen mukaan itselleen muodostanut. Ja nyt, kreivitär, -- sanoi
hän nousten ylös, suokaa anteeksi, että olen tuhlannut aikaa niin vähän
miellyttävään aineeseen, ja sallikaa minun sanoa jäähyväiset.

Sisälläni liikkui myrskyisiä tunteita. Kaikki, mitä hän nyt oli sanonut,
oli tehnyt hänet vielä kalliimmaksi sydämelleni. -- Ja nyt piti minun
erota hänestä kenties ikuisesti. Se ei ollut mahdollista; kun ovi hänen
jälkeensä olisi sulkeutunut, olisin minä puhjennut itkemään. Se ei
saanut tapahtua. Minä nousin, koettaen näyttää tyyneltä.

-- Vielä hetkinen, parooni Tilling -- sanoin minä niin tyynesti kuin
mahdollista. -- Minulla on pari sanaa sanottava teille »entre nous».[1]
Tahdotteko olla hyvä ja seurata minua.

[1] Meidän kesken. Suom.

Hän katsoi minuun hämmästyneenä, mutta seurasi minua sitte salin toiseen
nurkkaan, josta eivät muut voineet meitä kuulla.

-- Parooni Tilling -- sanoin minä kiirehtien ja vapisevin huulin --
tällä tavoin en voi antaa teidän matkustaa, minun täytyy saada vielä
puhua teidän kanssanne. Teidän täytyy tulla vielä luokseni -- huomenna
tähän aikaan.

Hän näytti epäilevän.

-- Pyydän teitä tulemaan, äitinne muiston tähden jonka vuoksi olen
teidän kanssanne itkenyt.

-- Oi, Martha!

Kuullessani tämän nimen, joka oli tahtomatta tullut hänen huuliensa
välistä, tunsin raivoisan, selittämättömän ilon täyttävän sydämeni.
Mutta minun täytyi hillitä itseni ja sanoin sen vuoksi tyynesti: -- siis
huomenna.

-- Tähän aikaan, niin.

Olimme yhtä mieltä. Minä palasin toisten luo, ja Tilling meni.

-- Kummallinen ihminen -- sanoi isäni, puistaen päätään. -- Mitä hän
täällä sanoi, sitä ei korkeammissa paikoin hyväksyttäisi.

       *       *       *       *       *

Kun määrätty hetki lähestyi seuraavana päivänä, annoin, samoin kuin
edelliselläkin kerralla käskyn, ettei ketään muuta päästettäisi sisään
kuin Tilling.

Mitä sanoisin hänelle? Oi, sitä en tiennyt, tiesin vaan, etten olisi
voinut nähdä hänen matkustavan sanomatta hänelle vielä yhtä sydämellistä
sanaa, saamatta vielä häiritsemättä jättää toisillemme jäähyväiset. Kun
vaan ajattelinkin hyvästijättöä, täyttyivät silmäni kyynelillä.

Juuri silloin astui odotettu sisään.

-- Kuuliaisena teidän toivomuksellenne, kreivitär, ja -- mutta mikä
teidän on -- keskeytti hän puheensa. -- Te olette itkenyt? Te itkette
vieläkin?

-- Minäkö? Oi en -- sanoin hämilläni. -- Mutta olkaa hyvä ja istukaa,
parooni; olen iloinen, että tulitte.

-- Ja minä olen onnellinen, että olette käskenyt minun tulla,
muistatteko, käskenyt minut äitini muiston tähden. Tällä perusteella
olen minäkin nyt päättänyt sanoa teille kaikki, mitä minulla on
sydämelläni.

-- No, miksi ette jatka?

-- Minun on vaikeampi sitä sanoa, kuin luulinkaan.

-- Te osotitte kumminkin niin suurta luottamusta minua kohtaan -- tuona
epätoivon yönä, kun valvoitte äitinne kuolinvuoteen ääressä. Miksi
olette nyt kadottanut kaiken luottamuksen?

-- Tuona juhlallisena hetkenä kuoleman läheisyydessä en ollut
kaltaiseni, mutta sitte olen jälleen tullut luontaiseen ujouden tilaani.
Huomasin, että olin silloin mennyt yli oikeuksieni, ja voidakseni
karttaa toiste samallaista tapahtumasta, olen teitä välttänyt --

-- Olen huomannut sen ja kummeksinut sitä.

-- Oletteko? Niin, minä olen välttänyt teitä, siksi että -- minä
rakastan teitä.

En vastannut mitään ja salatakseni liikutuksen käänsin pois pääni.
Myöskin Tilling oli ääneti.

Vihdoinkin toinnuin ja sanoin:

-- Ja miksi tahdotte jättää Wienin?

-- Samasta syystä.

-- Ja päätöksenne on peräytymätön?

-- Ei, siirtoni ei ole vielä ratkaistu.

-- Silloin jäätte.

Hän tarttui käteeni. -- Martha! Toisen kerran lausui hän nyt nimeni, ja
se äänen väre, jolla hän tuon ainoan sanan sanoi, hyväili korvaani ja
sydäntäni ihanammin kuin mikään, mitä ennen olin kuullut. Ilman että
ajattelinkaan, tuli hänen nimensä huulilleni värähtäen ja hellästi.

Samassa aukeni ovi ja isäni astui sisään.

-- Kas, täällähän sinä olet: palvelija vastasi juuri, ettet sinä ole
kotona, mutta minä sanoin, että odottaisin sinua. Hyvää päivää, Tilling.
Eilisen hyvästijättönne jälkeen hämmästyn nähdessäni teidät täällä.

-- Matkani on peruutettu ja siksi --

-- Tahdoitte ilmoittaa tyttärelleni tuon ilosanoman. Hyvä. Ja nyt saat
sinä, Martha, tietää miksi minä olen tullut. Käyntini koskee
perheasioita.

-- Silloin ehkä minä häiritsen -- sanoi Tilling ja nousi.

-- Oi, minun uutisellani ei ole niin kiirettä.

Toivoin, että isä olisi ollut perheasioineen toisella puolen maanpalloa,
sillä sopimattomampaan aikaan hän ei olisi voinut tulla. Tillingillä ei
ollut muuta neuvoa kuin poistua. Mutta sen jälkeen, mitä äsken oli
meidän välillämme sanottu, ei hänen lähtönsä merkinnyt eroamista.
Ajatuksemme, sydämemme olivat toistemme luona.

-- Koska saan nähdä teitä jälleen? -- kysyi hän hiljaa, kun hän puristi
kättäni hyvästiksi.

-- Praternilla huomisaamuna kello yhdeksän, -- vastasin minä yhtä
nopeasti.

Isäni sanoi sangen kylmäkiskoisesti jäähyväiset Tillingille.

Kun ovi oli suljettu hänen mentyään, kysyi hän ankaralla äänellä: --
Mitä tämä merkitsee, Martha? Sinä annat ilmoittaa, ettet ole kotona, ja
sitte löydän sinut kahden kesken tuon miehen kanssa.

Punastuin sekä harmista että ujoudesta.

-- Mikä perheasia se on, jota sinä...

-- Se on juuri tämä. Tahdoin vaan karkoittaa ihailijasi voidakseni sanoa
sinulle ajatukseni. Minun mielestäni on se hyvin tärkeä asia meidän
perheellemme, että sinä, kreivitär Dotzky, syntyisin Althaus, et pane
mainettasi alttiiksi.

-- Rakas isä, parhaimman kunniani ja maineeni vartijan olen saanut
pienessä Rudolf Dotzkyssä, ja mitä kreivi Althausin isälliseen valtaan
tulee, niin rohkenen kaikella kunnioituksella huomauttaa sinulle, että
olen jo kauan sitte siitä asemasta vapautunut. Tarkoitukseni ei ole
ollenkaan panna mainettani alttiiksi, mutta jos päättäisin mennä
naimisiin, niin tahdon vapaasti seurata sydämeni valintaa.

-- Mennä naimisiin Tillingin kanssa! Mitä ajattelet? Sehän olisi oikea
perheonnettomuus. Silloin tahtoisin melkein mieluimmin -- mutta,
totisesti puhuen, ei suinkaan sinulla ole sellaisia aikeita?

-- Mitä sinulla olisi sitä vastaan? Sinähän olet juuri ehdotellut
minulle yhtä luutnanttia, yhtä kapteenia ja yhtä majuria, Tilling on
everstiluutnantti.

-- Niin, sepä juuri pahin. Jos hän olisi muu virkamies, niin voisi
hänelle kenties antaa anteeksi sellaiset mielipiteet, joita hän eilen
täällä esille toi, ja jotka sotilaan suussa ovat melkein kuin petos. Hän
ottaisi kyllä kernaasti eron virastaan päästäkseen sotaretken vaaroista,
jonka rasituksia ja vastahakoisuuksia hän nähtävästi pelkää. Ja kun
hänellä ei ole mitään omaisuutta, niin onhan sangen viisaasti hänen
puoleltaan tehdä rikas naimiskauppa. Mutta minä toivon Jumalaan, ettei
vanhan sotamiehen tytär, sotamiehen, joka on taistellut neljässä
sodassa, ja joka vielä tänäänkin olisi valmis ilolla antamaan henkensä
isänmaansa puolesta, ja uljaan nuoren upseerin leski, upseerin, joka
sotatanterella on saanut kunnialla kuolla, ettei hän, sanon minä,
antaudu tuollaisiin kurjiin vehkeisiin.

Isäni oli tulipunainen mielenliikutuksesta, kävellessään suurin askelin
edes ja takaisin huoneessa. Minäkin olin hyvin kiihoittunut. Nuo ontot
sanat, nuo tyhjät lauseet olivat minulle vastenmielisiä, mutta en voinut
niihin vastata; tunsin, ettei minun puolustukseni millään tavoin voisi
puhdistaa Tillingiä tästä väärästä ja halventavasta syytöksestä, joka
juuri oli häntä vastaan lausuttu. Mutta seisoessani tuossa niin
äänetönnä, että isäni varmaan luuli saaneensa minut katumaan
aikomuksiani, tunsin vielä varmemmasti rakastavani tuota väärintunnettua
miestä ja lujemmaksi kehityin päätöksessäni tulla hänen omakseen.
Olinhan onneksi vapaa ja itsenäinen. Isäni tyytymättömyys voi tosin
osaksi surettaa minua, mutta se ei voisi koskaan estää minua
noudattamasta sydämeni kehoitusta. Enkä ollutkaan juuri todellisesti
surullinen: tuo onnen voimakas virta, joka oli vallannut sydämeni, oli
liian vuolas salliakseen vierellään sijaa vähäisellekään
surumielisyydelle.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna yhdyimme Tilling ja minä ratsastaen ihanassa
Pratern-puistossa. Oli tyyni, vieno pilvinen kevätaamu; ilma oli raitis
ja tuoksuva niinkuin tunteet ja toiveet, jotka nyt elpyivät onnellisissa
sydämissämme. Puisto oli täynnä ratsastavia ja käveleviä, niin ettei
meillä ollut tilaisuutta puheluun. Mutta ne harvat sanat, joita
vaihdoimme, ja katseittemme äänetön puhelu, oli kyllin luotettava osoite
siitä, että nyt olimme toistemme omat.

-- Mutta miksi rakastat minua oikeastaan? -- kysyi Fredrik leikillisesti
-- sinähän tunnet minut vasta niin pintapuolisesti.

-- Niin, miksi? Siksi, ettet sinä rakasta sotaa, ja siksi, että sinä
rohkenet sen vapaasti tunnustaa, ja siksi, että sinulla on niin ylevä
sydän ja että olet niin paljon jalompi kuin muut sinun säädyssäsi. Ja
siksi, että sinulla on niin rehelliset silmät ja niin miellyttävä
ulkomuoto, niin tuntehikas ja miehekäs ääni ja niin -- mutta, miksi sinä
sitte rakastat minua? -- keskeytin itseäni.

-- Tuhansista syistä.

-- No, kerropas.

-- Sinun jalo sydämesi -- ihanat silmäsi -- lahjakas henkesi -- suloinen
hymysi -- selvä ymmärryksesi -- vastenmielisyytesi sotaan -- ylevä,
arvokas käytöksesi --

-- Ei, pysähdy jo! Pian voit saada tuhannen täyteen. Sano minulle
mieluummin paras, todellinen syy.

-- Se on hyvin yksinkertainen, sillä se sisältää kaikki toiset. Rakastan
sinua, Martha, siksi että ... rakastan sinua -- niin, juuri sen vuoksi.

       *       *       *       *       *

-- Praternilta menin suoraan isäni luo. Se uutinen, jonka hänelle
toisin, antaisi luonnollisesti aihetta ikävään keskusteluun, sen tiesin
kyllä. Mutta minä tahdoin niin pian kuin mahdollista saada tuon ikävän
ohitse ja antausin siihen sen vuoksi mieluummin nyt, kun olin vielä
juuri voitetun onneni hurmauksessa.

Isäni istui vielä aamiaispöydässä lukien sanomalehtiään kun astuin
sisään. Täti Maria oli myös läsnä ja luki sanomalehtiään.

-- Martha? Näin varhain ulkona! Ja ratsastuspuvussa; mistä sinä tulet?

-- Tulen Praternilta, jossa on tapahtunut jotakin, jonka tahdoin heti
teille ilmoittaa, ja sen vuoksi en malttanut mennä kotia pukeutumaan.

-- Soo, -- onko se niin tärkeätä? -- kysyi isäni sytyttäen sikaarin. --
Kerro kaikella mokomin, me kuulemme hartaasti.

En huolinut käydä kiertoteitä, vaan heittäysin suoraapäätä asiaan,
niinkuin ponnahduslaudalta hypätään veteen.

-- Olen kihlautunut.

Täti Maria löi kätensä yhteen hämmästyksestä, ja isäni rypisti otsaansa.

-- Tahdon kuitenkin toivoa, alkoi hän.

Mutta minä en antanut hänen puhua loppuun. -- Olen mennyt kihloihin
sellaisen miehen kanssa, jota rakastan ja ihailen koko sydämestäni ja
jonka tiedän tekevän minut täysin onnelliseksi -- olen mennyt kihloihin
parooni Fredrik von Tillingin kanssa.

Isäni hyppäsi ylös tuoliltaan.

-- Enkös sitä luullutkin! Ja senkin jälkeen, mitä minä sinulle eilen
sanoin --

Täti Maria puisti päätänsä.

-- Olisin mieluummin tahtonut kuulla jonkun toisen nimen, Martha.
Ensiksi ei Tilling ole sinulle sovelias; hänellähän ei ole niin mitään,
ja toiseksi ovat minusta hänen ajatuksensa ja mielipiteensä --

-- Hänen ajatuksensa ja mielipiteensä soveltuvat aivan minun ajatuksieni
kanssa yhteen, ja varallisuuden tähden en ole koskaan aikonut naimisiin
mennä. Isä, rakas isä, älä näytä niin suuttuneelta, älä katkeroita sitä
onnea ja iloa, jota tällä hetkellä tunnen! -- Rakas, hyvä, vanha isäni!
--

-- Mutta, lapsi -- sanoi hän vähän lauhtuneemmin, sillä vähäinen hellyys
tyynnytti hänet heti -- sinun onneasihan juuri ajattelen. Minä en voisi
tulla onnelliseksi sellaisen sotamiehen kanssa, joka ei sekä ruumiiltaan
että sielultaan *ole* sotamies.

-- Sinunhan ei tarvitsekaan mennä naimisiin Tillingin kanssa, --
muistutti täti Maria sattuvasti. -- Jos hän on sotilas tahi ei, on
vähäpätöisempää, mutta minä en voisi koskaan olla onnellinen sellaisen
miehen kanssa, joka puhuu korkeimmista asioista niin arvottomalla
tavalla, kuin hän tuonnoin -- --

-- Salli minun, paras täti, muistuttaa sinua, ettei sinunkaan tarvitse
mennä naimisiin Tillingin kanssa.

Isäni huokasi istuen jälleen alas. -- Luonnollisesti tulee Tilling
ottamaan virkaeron, -- sanoi hän.

-- Sitä en tiedä, siitä emme vielä ole puhuneet. Kyllähän minä siitä
enemmin pitäisin, mutta pelkään, ettei hän aijo sitä tehdä.

-- Kun ajattelen, että olet antanut yhdelle ruhtinaalle rukkaset! -- --
huokasi täti Maria. -- Ja että sinä nyt, sen sijaan, että pääsisit
ylöspäin sosiaalisella portaalla, laskeudut alaspäin. --

-- Miten kylmiä te molemmat olette! Ja kuitenkin vakuutatte te pitävänne
minusta. Ensimäisen kerran Arnon kuoleman jälkeen tulen minä nyt
luoksenne ja kerron olevani täydellisesti ja sydämen pohjasta
onnellinen, ja sen sijaan, että iloitsisitte siitä, koetatte hakea
kaikenlaisia syitä katkeroittaaksenne onneani. -- Ja millaisia syitä?
Halpoja, pintapuolisia.

Noin puolen tunnin keskustelun perästä olin kuitenkin onnistunut saamaan
nuo molemmat vanhukset vähän lauhkeammalle tuulelle. Olin todellakin
luullut, että vastustus isäni puolelta tulisi olemaan kiivaampi kuin se
olikaan. Hän huomasi varmaankin, että se ei olisi mitään auttanut, koska
asia jo oli päätetty. Tahi mahtoiko se olla minun loistavien silmieni ja
minun onnesta väräjävän ääneni vuoksi kuin hänen tyytymättömyytensä
hälveni ja hän rupesi ottamaan osaa ilooni. Kuinka lienee ollutkaan,
mutta kun nousin lähteäkseni, suuteli hän minua sydämellisesti otsalle
ja lupasi jo samana iltana tulla luokseni tervehtiäkseen siellä tulevaa
vävyänsä.

Miten loppupuoli tästä päivästä ja sitä seuraava ilta kului -- vahinko,
etteivät punaiset vihkoni siitä mitään kerro. Yksityisseikat ovat pitkän
ajan kuluessa kadonneet muistostani, muistan vaan, että ne olivat
suloisia hetkiä.

Teenjuonnin aikaan olin koonnut ympärilleni koko perhepiirin ja
esittelin omaisilleni Fredrik von Tillingin sulhasenani.

Rosa ja Lilli olivat ihastuksissaan. Konrad Althaus huudahti: »Hyvä,
Martha! -- ja sinä Lilli, ota tästä hyvä esimerkki!» Isäni oli voittanut
vastenmielisyytensä, tahi onnistui hänen peittää se, ettei loukkaisi
minua. Täti Maria oli hellä ja hiukan liikutettu. Rudolfkin esiteltiin
tulevalle uudelle isälleen, ja minut valtasi omituinen, juhlallinen ilon
tunne, kun rakastettu mies otti poikani syliinsä ja sanoi: »Sinusta,
pienokainen, kasvatamme me molemmat kunnon miehen!»

Illan kuluessa sanoi isäni: -- Nyt kai jätätte virkanne, Tilling? Tehän
ette ole mikään sodan ystävä.

Fredrik katsahti äkkiä ylös hämmästyneen näköisenä.

-- Jätänkö virkani? Eihän minulla ole mitään muuta. Ja eihän tarvitse
olla sodan ystävä tehdäkseen sotapalvelusta, yhtä vähän kuin -- --

-- Niin, niin -- keskeytti isäni häntä, -- senhän sanoitte jo, yhtä
vähän kuin tarvitsee rakastaa tulipaloja tullakseen palosotilaaksi.

-- Mutta minun mielestäni voisitte säästää vaimonne kasarmielämän
ikävyydestä -- ja tuskasta, jonka uuden sodan syttyminen tuottaisi.

-- Esitetyt syyt ovat tosin hyvin painavia, ja tahtoisin mielelläni
pitää rakkaan vaimoni niin etäällä kuin mahdollista kaikista elämän
ikävyyksistä, mutta hänelle itselleen olisi vielä ikävämpi, jos hänellä
olisi viraton, toimeton mies, kuin että hän elää kasarmielämää. Ja
paljoa vaikeampi kuin sotaretki, olisi epäilys, että olisin
raukkamaisuudesta tahi mukavuuden vuoksi ottanut eron virastani.
Sellaista en tosiaankaan ole koskaan ajatellut. Ja toivon ettette
tekään, Martha.

-- Mutta jos asettaisin sen ehdon?

-- Älkää sitä tehkö. Siinä tapauksessa täytyisi minun luopua
korkeimmasta onnestani. Te olette rikas -- minulla ei ole mitään muuta
kuin sotilas-toimeni ja toivo ylentyä, ja tätä omaisuutta en tahdo
jättää. Se sotisi kunnian ja velvollisuuden käsitteitäni vastaan.

-- Hyvin puhuttu, poikani! -- huudahti isä ihastuneena. -- Nyt olen
sovitettu. Olisi suuri vahinko, jos jättäisitte uranne, koska teillä ei
ole enää pitkältä everstin arvoon päästäksenne ja varmaankin tulette
ylennetyksi kenraaliksi. Lopuksi voi teistä tulla kuvernööri tahi
sotaministeri, ja silloin tulee vaimollenne sangen miellyttävä asema.

Minä pysyin vaiti. Kuvernöörin vaimoksi pääseminen ei minua yhtään
miellyttänyt. Mieluimmin olisin tahtonut elää Fredrikin kanssa
yksinäisyydessä maalla, ja kuitenkin olin iloinen hänen päätöksestään.
Sillä tämä poistaisi ainakin epäilykset, joita isälläni ja monella
muulla oli häneen nähden.

-- Niin, -- jatkoi isäni, -- olen todellakin iloinen päätöksestänne,
sillä minä luulin totta puhuen, että tahdoitte erota virastanne vaan sen
-- -- että -- -- että -- -- no niin, ei teidän tarvitse sentään näyttää
niin vihaiselta -- tarkoitan vaan, että aijoitte tehdä sen
vetäytyäksenne takaisin yksityiselämään, mutta siinä olisitte tehnyt
väärin. Väärin Marthaakin kohtaan, joka nyt kerran on sotilaan lapsi,
sotilaan leski. Luulenpa tuskin, ettei hän voisi rakastaakaan edelleen
siviili-pukuista miestä.

Nyt täytyi Tillingin nauraa. Hän loi minuun katseen, joka selvästi
sanoi: tunnen sinut paremmin, ja vastasi ääneen:

-- Sen uskon minäkin; hän on varmaankin rakastunut ainoastaan minun
sotilaspukuuni!

       *       *       *       *       *

Samana vuonna syyskuussa vietettiin meidän häämme.

Fredrik oli ottanut kahden kuukauden virkavapauden hääretkeämme varten.
Ensin kävi tiemme Berliniin, jossa tahdoin laskea seppeleen Fredrikin
äidin haudalle. Ja sitte oli meillä siellä kuolleen sisar, Kornelia von
Tessow, lahjakas ja rakastettava nainen, jonka suosion olin onnellinen
saavuttamaan heti ensi tuttavuutemme ajalla. Hänen ja hänen nuoren,
yhdenkolmatta vuotisen, kauniin poikansa välillä, oli mitä parhain
myötätuntoisuus, jonka voi verrata ainoastaan siihen suhteeseen, mikä
oli ollut olemassa Fredrikin ja hänen äitinsä välillä. Minä en vaan
voinut ymmärtää, kuinka äiti, jolla oli vaan yksi ainoa, jumaloitu
poika, koskaan voi antaa hänen valita niin vaarallisen toimen kuin
sotilaan.

Berlinistä matkustimme saksalaisiin kylpylaitoksiin. Minä, joka en juuri
koskaan ollut ollut poissa kotoa, nautin äärettömästi kaikesta uudesta
mitä näin ja sain kokea, kaikki uudet tuttavat olivat minusta
miellyttäviä ja hauskoja, kaikki luonnon- ja taiteen kauneudet olivat
minusta kaksinkerroin kauniita, kuin sain nauttia niistä Fredrikin
seurassa, joka erittäin valppaalla kauneudenaistillaan oli kaikesta
tuollaisesta suuresti huvitettu.

Nuo kaksi kuukautta kuluivat siis aivan liian nopeasti. Fredrik anoi
pidennettyä virkavapautta, mutta ei saanut. Kun tuo ikävä, virallinen
kirje tuli ja määräsi meidät kääntymään takaisin, tunsin itseni ensi
kerran vähän tyytymättömäksi.

-- Tuota sanovat ihmiset *vapaudeksi*! -- huudahdin minä harmistuneena,
heittäen tuon katalan paperin pöydälle.

Kotia tultuamme asetuimme asumaan yhteen pieneen mähriläiseen kaupunkiin
-- Olmütsin linnoitukseen, jonne Fredrikin rykmentti oli sijoitettu.
Mistään seurustelusta ei voinut tulla kysymystäkään tässä pesässä, ja
siten elimme me parhaastaan vaan kodissamme kahden kesken. Rykmentin
upseerien rouvien luona kävin kuitenkin tavallisilla velvollisuuden
kyläilyillä, mutta lähempään tuttavuuteen en heidän kanssansa tullut.
Minulla ei ollut vähääkään halua ruveta heidän kahvikekkereissään
kuuntelemaan tavallista pienenkaupungin juoruilemista, ja Fredrik pysyi
yhtä etäällä upseerien peli- ja juomaseuroista. Se maailma, jossa me
elimme, kun iltaisin istuimme kiehuvan teekeittiön ääressä, oli
äärettömän kaukana Olmützin asukasten maailmasta, todellakin, niin
»äärettömän kaukana», sillä me luimme joukon tieteellisiä teoksia,
kuljeksimme maanpallon ja tähtikartan halki, tutkimme avaruuden
ääretöntä syvyyttä, tunkeusimme mikroskoopin salaisuuksiin ja
opiskelimme fyysillisiä ja kemiallisia lakia, jotka luonnon kulkua
ohjaavat. Ja kuta suurempi se maailma oli, joka leveni ihastuneitten
silmiemme eteen, sitä vähäpätöisemmältä näytti meistä vähäisen
linnoituskaupunkimme henkinen aatepiiri. Tutkimuksemme eivät ainoastaan
koskeneet luonnontietoa, vaan myöskin muita ajatusten ja tutkimuksen
haaroja. Minä tein Fredrikin tutuksi rakkaan Buckleni kanssa, jota hän
sitte ihaili yhtä paljo kuin minäkin. Sitä paitsi luimme muidenkin
kirjailijain ja runoilijaan teoksia, ja siten muuttuivat yksinäiset
iltamme puhtaan onnen todellisiksi juhlahetkiksi.

Fredrikistä ja Rudolfista tuli minun suureksi ilokseni parhaimmat
ystävykset maailmassa. Heidän leikkiessään oli Fredrik kenties
lapsellisin heistä molemmista, ja usein saivat he minutkin leikkeihinsä.
Tosin sanoi Fredrik, ettei hän luonnostaan ollut erityisesti lapsirakas,
mutta ensiksikin oli Rudolf hänen rakkaan Marthansa poika, ja toiseksi
oli poika itse niin soma ja kiltti, ja piti äärettömästi isintimästään.

Puhuimme usein siitä, mikä Rudolfista tulisi. Sotilas? Ei. Siihen hän ei
kelpaisi, sillä meidän kasvatustavassamme ei tuo vanha uskonkappale
sotilassäädyn kunniasta saisi sijaa. Valtiomies? Kenties. Mutta
luultavasti maanviljelijä. Dotzkyjen maatilojen tulevana perillisenä,
jotka kerran lankeaisivat hänen omakseen, kun Arnon enemmän kuin
kuudenkymmenenkuuden vuoden vanha setä kuolisi, olisi hänellä kylliksi
tehtävää, jos aikoi kunnollisesti näitä hoitaa. Sitte saisi hän omakseen
pienen vaimon ja tulisi onnelliseksi ihmiseksi.

Joulun aikaan kävimme Wienissä viettääksemme juhlapäivät sukulaisteni
luona. Isäni oli nyt kokonaan sopinut Fredrikin kanssa, kun hän huomasi,
että hänen entiset epäilyksensä olivat turhia; mutta sekä hänen että
täti Marian mielestä olin vielä yhäkin »huonoissa» naimisissa. Kuitenkin
huomasivat he, että mieheni teki minut täydellisesti onnelliseksi, ja
eivät siis voineet olla lukematta sitä hänen hyväkseen.

       *       *       *       *       *

Joulupäivänä kokoontui koko perhe isäni luo päivälliselle. Ainoat
vieraat, joita oli pyydetty, olivat hänen ylhäisyytensä »Totisesti» ja
tohtori Bresser. Kun nyt jälleen istuimme pöytään tuossa vanhassa
tutussa ruokasalissa, muistin niin elävästi ne päivälliset, jolloin me
molemmat ensi kerran tulimme selville molemminpuolisesta rakkaudestamme.
Tohtori Bresserin mieleen tulivat samat muistot.

-- Muistatteko vielä sitä kertaa, kun minä pelasin »pikettiä» isänne
kanssa, ja te istuitte ja puhelitte Tillingin kanssa uunin luona? --
kysyi hän minulta. -- Eikös silloin näyttänyt aivan siltä, kuin minä
olisin ollut innostunut pelaamiseen, ja kuitenkin pidin teitä silmällä
ja kuulin äänenne soinnun -- sanoja en voinut eroittaa. Ja jo silloin
sain sen käsityksen että: noista kahdesta tulee pari. Kun nyt näen
teidät yhdessä, tulen uudelleen vakuutetuksi yhdestä asiasta: nuo
molemmat ovat ja tulevat olemaan onnellinen pari.

-- Ihmettelen teidän tarkkanäköisyyttänne, tohtori. Niin, me *olemme*
onnelliset. Tulemmeko myös sitä olemaan? Se ei valitettavasti riipu
meistä, vaan kohtalosta. Jokaisen onnen ajalla on aina vaara tarjona, ja
kuta suurempi edellinen on, sitä kauheampi on jälkimäinen.

-- Mitä teidän sitte tarvitsee peljätä?

-- Kuolemaa.

-- Oi, se ajatus ei juolahtanut mieleenikään. Lääkärinä olen tosin
sangen usein tilaisuudessa tekemään tuttavuutta tuon vihollisemme
kanssa, mutta minä en sitä koskaan ajattele. Onhan hän vielä niin kovin
kaukana noin nuorten ja terveiden ihmisten luota, kuin te olette.

-- Mitä nuoruus ja terveys hyödyttävät sotilasta?

-- Antakaa tuollaisten synkkien ajatusten haihtua mielestänne,
paroonitar, eihän nyt ole sotaa kuuluvissakaan. Eikö totta, teidän
ylhäisyytenne, -- kääntyi hän ministerin puoleen, eihän valtiollisella
taivaalla nykyään näy mitään mustaa pilkkua.

-- Pilkku on liian vähän sanottu, vastasi hän. -- Siellä on suuri, musta
pilvi!

Minä säpsähdin. -- Mitä tarkoitatte? -- kysyin pelolla.

-- Tanska alkaa mennä liian pitkälle --

-- Vai niin, Tanska! -- huudahdin minä, mieli keventyneenä. -- Pilvi ei
siis uhkaa meitä. Kaikissa tapauksissa on minusta hyvin surullista kun
jossain kuulen sodan alkavan, mutta koska ne nyt ovat tanskalaiset
eivätkä itävaltalaiset, niin herättää se minussa osanottoa, mutta ei
pelkoa.

-- Ei sinun tarvitse peljätä, jos Itävaltakin ottaisi osaa sellaiseen
sotaan -- sanoi isäni vilkkaasti. -- Jos puolustamme
Schlesvig-Holsteinin oikeuksia Tanskan ylivoimaa vastaan, niin emmehän
pane mitään vaaralle alttiiksi. Eihän se silloin koske mitään Itävallan
aluetta, jonka kadottaminen voisi tuottaa onnettoman sotaretken -- --

-- Isä, luuletko, että minä, jos meidän joukkojemme täytyisi lähteä
taisteluun, ajattelisin sellaisia vähäpätöisyyksiä kuin Itävallan
alueita, Schlesvig-Holsteinin oikeuksia ja tanskalaista ylivoimaa! Minä
ajattelen silloin vaan yhtä asiaa: sitä hengen vaaraa, jossa meidän
rakkaamme olisivat. Ja tuo vaara on yhtä suuri, alettiinpa sota siitä
tahi siitä syystä.

-- Yksityisen kohtaloa ei voi ottaa lukuun, lapseni, kun on kysymys
maailmanhistoriallisista tapauksista. Kun sota syttyy, niin katoaa
kysymys yksityisen elämästä tuon paljoa tärkeämmän kysymyksen vuoksi:
voittaako meidän maamme tahi joutuuko tappiolle. Ja niinkuin sanoin, jos
joudummekin riitaan tanskalaisten kanssa, niin emmehän kadota mitään,
mutta saamme vaan tilaisuuden laajentaa valtiovoimaamme
saksalaisliitossa. Minun lempiunelmani on, että Habsburgilaiset kerran
saisivat takaisin saksalaisen keisariarvon, joka oikeastaan kuuluu
heille. Minun mielestäni ei sota Tanskan kanssa ole ainoastaan sopiva
tilaisuus poistaa vuoden 1859 häpeää, vaan myöskin vahvistaa meidän
asemaamme saksalaisliitossa ja saattaa meitä tilaisuuteen saavuttaa
korvausta Lombardian menettämisestä -- ja -- kuka tietää, antaa meille
sellaisen vallan, että on pieni asia valloittaa jälleen takaisin tuo
alusmaa. --

Fredrik ei ollut ottanut osaa tähän keskusteluun, vaan puheli iloisesti
Lillin kanssa. Katsoin häneen, ja hirveä tuska vihloi sydäntäni. Sota!
-- Ja hänen, joka oli minulle kaikki, täytyi myös mennä mukaan.
Ajattelin hänet haavoitettuna, rikki-ammuttuna -- ja meidän lyhyen
onnemme raunioina, ennenkuin se oli ehtinyt kukoistaa. -- Pieni
lapsemme, joka pian tulisi maailmaan, -- syntyisikö se isätönnä? -- Ja
kaikki tuo vaan voidakseen vahvistaa »Itävallan asemaa
saksalaisliitossa», puolustaa »Schlesvig-Holsteinin oikeuksia», ja saada
»tuores laakeri Itävallan sotajoukon kunniaseppeleeseen». Asia joka ei
ollut ollenkaan varma, sillä mehän voisimme yhtä hyvin joutua tappiolle
kuin voittaa. Eikä ainoastaan minulle toisi tuo isänmaan luuloiteltu
kunnia kauheata kärsimystä, vaan tuhannet ja jälleen tuhannet niin hyvin
meidän omassa, kuin vihollisenkin maassa saisivat kärsiä samaa tuskaa
mikä nyt vapisutti minua. Eikö olisi sitte mahdollista estää tahi
poistaa tätä sotaa? Jos kaikki yhtyisivät, kaikki hyvät, oikein
ajattelevat, ymmärtäväiset ihmiset -- ja koettaisivat estää tuota
uhkaavaa onnettomuutta --

-- Sanokaa minulle -- lausuin, kääntyen ministeri »totisesti'n» puoleen,
-- ollaanko jo niin pitkällä, että sodan syttymistä ei enää voisi estää?
Oletteko te, valtiomiehet ja valtioviisaat, tehneet mitä olette voineet
estääksenne levottomuutta tuottavia ristiriitoja?

-- Luuletteko te, paroonitar, että meidän tehtävänämme on ihmisten
rauhan ylläpitäminen? Se olisi totisesti ihana tehtävä, mutta aivan
mahdoton täyttää. Meidän tehtävämme on valtioittemme ja
hallitsijasukujemme hyödyn valvominen, maan kunnian suojeleminen,
jokaisen häpeän kostaminen, joka sitä kohtaa --

-- Lyhyesti -- keskeytin minä häntä, -- niiden sotaisten periaatteitten
toteuttaminen, että, niin paljo kuin mahdollista, vahingoittaa
vihollistansa sekä kivenkovaan väittää olevansa oikeassa, vaikka
huomaisikin olevansa väärässä?

-- Totisesti. --

-- Ja tuolla tavoin viekoitella kaksi kansaa sotimaan toisiansa vastaan?
Se on inhoittavaa.

-- Se on kuitenkin ainoa keino.

-- No, mutta kuinka ratkaistaan kahden yksityisen, säädyllisen ihmisen
riidat?

-- Antamalla ne tuomioistuimen ratkaistavaksi. Mutta tähän eivät valtiot
alistu.

-- Enempi kuin raakalaisetkaan, -- keskeytti tohtori Bresser. -- Kestää
varmaankin vielä kauan, ennenkuin kansat tulevat niin sivistyneiksi,
että muodostavat kansainvälisen sovinto-oikeuden.

-- Se ei tule koskaan tapahtumaani -- huudahti isäni. -- On olemassa
eräänlaisia riitoja, jotka täytyy miekoin ratkaista. Jos
tahdottaisiinkin saada toimeen tuollainen tuomioistuin, eivät
voimakkaammat valtiot alistuisi sen alle, enempi kuin kaksi
aatelismiestäkään antaisi välillään tapahtunutta kunnianloukkausta
minkään tuomioistuimen ratkaistavaksi. He valitsevat aivan
yksinkertaisesti varamiehet ja taistelevat sitte urhokkaasti.

-- Mutta kaksintaistelukin on raaka, sivistymätön tapa.

-- Niin, vaan te ette voi muuttaa sitä, tohtori.

-- Minä en ainakaan koskaan sitä *hyväksy*, teidän ylhäisyytenne.

       *       *       *       *       *

Jäimme vielä Wieniin neljäksitoista päiväksi, mutta se ei ollut minulle
hauska aika. Uhkaavat sotahuhut, jotka täyttivät kaikki sanomalehdet ja
olivat kaikkialla keskustelun aineena, poistivat minulta melkein kaiken
elämän ilon. Joka kerta kun tulin ajatelleeksi, miten onnellinen olin,
oli minun myöskin pakko muistaa, kuinka hauras tämä onni oli. Mitä
liikutti meitä Schlesvig-Holstein ja tanskalaiset asetukset? Mitä se
koski meitä, jos »protokolla-prinssi» peräytti tahi vahvisti vuoden 1863
perustuslain? Ainoa, mikä minusta oli järjellistä koko tässä syiden ja
todisteitten sekasorrossa oli, että meidän tuli taistella ahdistettujen
saksalaisten »veljiemme» oikeuksien puolesta. Jos olisin voinut aavistaa
miten tuo »veljellisyys» kaksi vuotta myöhemmin muuttuisi katkerimmaksi
vihollisuudeksi, miten viha Preussiä vastaan silloin olisi vielä
kiivaampi kuin nyt Tanskaa vastaan, silloin olisin huomannut, että
kaikki syyt, joilla sodan syttymistä koetettiin selittää oikeutetuiksi,
eivät olleet muuta kuin turhia juttuja, verukkeita ja juttuja.

Uudenvuoden iltana olimme taas isäni luona. Kun illallista syödessä
kello löi kaksitoista, kohotti isä lasinsa aseittemme kunniakkaalle
menestykselle. Laskin lasini pöydälle koskematta.

-- Ja säilyköön rakkaittemme henki! -- lopetti hän.

Nyt vasta kilistin lasiani.

-- Miksi et kilistänyt lasiasi puheeni ensi puoliskolle, Martha? --
kysyi hän.

-- Siksi, ettei minulla ole muuta toivomusta sotaretken suhteen, kuin
ettei siitä mitään tulisi.

Kun olimme myöhemmin kahden kesken hotellissa, kiedoin käteni Fredrikin
kaulaan ja puhkesin itkuun.

-- Mitä nyt, Martha, miksi itket? Älä aloita uutta vuotta 1864
kyyneleillä, armaani! Etkö ole onnellinen? Olenko jollain tavoin
pahoittanut mielesi?

-- Sinäkö? Oi, ei, ei! Sinä teet minut vaan liian onnelliseksi, liian
onnelliseksi -- ja juuri siksi olenkin niin levoton.

-- Oletko taikauskoinen, Martha? Kuvitteletko mielessäsi, että on
olemassa kadehtivia jumalia, jotka haluavat hävittää kovin suuren
ihmisonnen?

-- Ei, jumalat eivät sitä tee, vaan ajattelemattomat ihmiset tuottavat
itse onnettomuutensa.

-- Sinä ajattelet uhkaavaa sotaa. Eihän ole vielä mitään päätetty, ja
onhan turha liian aikaisin huolehtia. Kuka tietää, tuleeko sotaa
ollenkaan, ja tarvitseeko minun lainkaan mennä mukaan. Tule tänne,
ystäväni, istukaamme tähän, -- hän veti minut viereensä sohvalle, -- älä
tuhlaa kyyneleitäsi ainoastaan mahdollisuuden vuoksi.

-- Jo mahdollisuus minua peloittaa, Fredrik. Jos se olisikin varmaa, en
itkisi näin tyynesti ja hiljaa vaan huutaisin epätoivosta. Mutta jo tuo
mahdollisuus, että sinut tulevana vuonna riistetään minun sylistäni ja
viedään mitä suurimpiin vaaroihin, herättää minussa surua ja epätoivoa.

-- Mutta ajatteles, Martha, sinähän käyt itsekin vaaraa kohden, emmekä
kumminkaan ajattele sitä hirveätä »mahdollisuutta», joka siten meitä
uhkaa. Iloitkaamme elämästä, ja älkäämme ajatelko kaikkien päiden yli
väijyvää kuolemaa.

-- Sinähän puhut kuin täti Maria -- hymyilin minä läpi kyynelten. --
Aivan kuin ei kohtalomme riippuisi omasta tyhmyydestämme,
lyhytnäköisyydestämme, varomattomuudestamme ja julmuudestamme. Miksi on
nyt tämä sota Tanskan kanssa niin välttämättömän tärkeä?

-- Sehän ei ole vielä päätetty, vielähän...

-- Niin, minä tiedän, -- vielähän voi joku sattumus estää onnettomuuden.
Tuollaisessa kauheassa kysymyksessä ei minun mielestäni pitäisi sattuman
saada ratkaista, vaan ihmisten lujan, todellisen *tahdon*. Mutta mitä
auttaa puhua »pitämisestä» ja »ei pitämisestä» -- minähän en kuitenkaan
voi mitään muuttaa, ainoastaan surra olojen järjestystä. Auta minua
siinä, Fredrik! Älä koetakaan lohduttaa minua noilla tavallisilla
turhilla lauseilla! Sinä et itsekään niitä usko -- sinä itsekin vapiset
jalosta harmista. Ainoa lohdutukseni on, että sinäkin kanssani tuomitset
tuon pahan, joka on tekevä minut ja tuhannet muut niin sanomattoman
onnettomiksi.

-- Niin, ystäväni, jos tuo onnettomuus todellakin tapahtuu, en ole
salaava sitä inhoa ja vastenmielisyyttä, jonka tunnen tuollaista
joukkomurhaa vastaan. Mutta siihen asti iloitkaamme elämästä, onhan
meillä toisemme -- mikään ei meitä eroita, ei ole pienintäkään juopaa
sielujemme välillä. Nauttikaamme onneamme, niin kauan kuin voimme,
älkäämme ajatelko niitä mahdollisuuksia, jotka voivat sen turmella.
Vielä ei voi ikuinen rauha maailmassa olla vallalla. Sadan vuoden
kuluttua on aivan sama, olemmeko eläneet kauan tahi emme. Älkäämme panko
niin suurta arvoa onnellisten päivien lukuun, kuin niiden sulouden
äärettömyyteen. Kätkeköön tulevaisuus helmassaan mitä hyvänsä, rakas
vaimoni, -- nykyisyys on niin ihana ja onnellinen, etten voi tuntea
muuta kuin ääretöntä kiitollisuutta.

Puhuessaan veti hän minut hellästi luoksensa ja suuteli päätäni, joka
lepäsi hänen rintaansa vasten. Ja hetkeksi katosivat mielestäni
tulevaisuuden ajatukset, ja minä antausin kokonaan kestävän hetken
suureen ja syvään onnellisuuteen.

       *       *       *       *       *

Sen ajan kuluessa, joka nyt seurasi, elin alituisessa epätoivossa.
Tammikuun 16 päivänä asettivat liittovallat sen vaatimuksen, että
Tanskan tuli kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa poistaa eräs asetus,
jota vastaan Holsteinin säätykokous ja ritaristo pyysi
saksalais-liitolta suojelusta. Tanska kieltäysi. Ja kuka antaisikaan
*käskeä* itseään sellaiseen? Tämä kielto oli tietysti edeltäpäin
aavistettu, sillä preussiläisiä ja itävaltalaisia sotajoukkoja oli
edeltäpäin asetettu rajan luo, ja Helmikuun 1 päivänä menivät ne Eiderin
ylitse.

Verinen arpa oli siis heitetty ja sota alkanut. Tämän johdosta sai
isämme syytä lähettää meille onnittelukirjeen. Mutta hänen ja koko
upseerikunnan suureksi pettymykseksi ei sitä rykmenttiä, johon Fredrik
kuului, vielä komennettu taisteluun. Tämä taaskin tuotti kohta sen
jälkeen valittavan kirjeen isältäni.

-- Onko sinusta, Fredrik, niin kovaa jäädä tänne kotia minun luokseni?
-- kysyin, luettuamme kirjeen. Hän painoi minut sydäntään vastaan, ja
tuo äänetön vastaus oli kylliksi.

Mutta rauhani oli kuitenkin lopussa. Tehdäkseni jotakin, rupesin
tutkimaan Holsteinin historiaa, voidakseni mahdollisesti muodostaa
itselleni mielipiteen siitä »historiallisesta oikeudesta», jonka
hyödyksi nykyinen sota oli julistettu.

Huomasin silloin, että kysymyksessä oleva maa-alue jo vuonna 1027
luovutettiin Tanskalle. Siis on oikeus tanskalaisten puolella, he ovat
maan laillisia herroja.

Mutta kaksisataa vuotta myöhemmin jätetään maa eräälle kuningassuvun
nuoremmalle haaralle ja sitä pidetään silloin Tanskan vasallivaltana.
Vuonna 1326 luovutetaan Schlesvig kreivi Gerhard af Holsteinille ja
juhlallinen asiakirja vahvistaa »ettei sitä koskaan enää sillä tavoin
yhdistetä Tanskaan, että sama mies hallitsee molempia valtioita». Vai
niin, silloinhan on oikeus saksalaisten liittovaltioitten puolella!

Vuonna 1448 vahvistaa luovuttamisen vielä kerran kuningas Kristian I.

Kaksitoista vuotta myöhemmin kuolee Schlesvigin hallitsija lapsetonna,
ja maansäädyt julistavat Tanskan kuninkaan Schlesvigin herttuaksi, ja
hän lupaa heille, että molemmat maat tulevat olemaan ikuisesti
yhdistetyt ja jakamattomat. Tästä tulen minä jälleen pyörälle. Ainoa,
josta nyt voin kiinni pitää on, että »ne tulevat olemaan ikuisesti
yhdistetyt».

Mutta kuta pitemmälle luen, sitä sekavammaksi muuttuu tietoni näistä
historiallisista asioista. Sillä vaikka oli sanottu »ikuisesti
yhdistetyt», alkaa nyt maan ikuinen hajoitus ja jakaminen kuninkaan
poikien välillä. Seuraava kuningas yhdistää jälleen eroitetut osat, ja
lopuksi tulee uusia haaroja: Holstein--Gottorp ja Schlesvig--Sonderburg,
jotka uusien lahjoitusten ja luovutusten kautta jälleen jakautuvat
haaroihin: Sonderburg--Augustenburg, Beck--Glücksburg,
Sonderburg--Glücksburg, Holstein--Glückstadt. Se siinä vaan on, etten
voi tulla selville kaikista noista »burgeista».

Mutta minä jatkan. Kenties löydän tuonnempana sen »historiallisen
oikeuden», jonka tähden meidän maamme poikien nyt täytyy verensä
vuodattaa.

Tanskan kuningas Kristian IV:s sekoitettiin kolmekymmenvuotiseen sotaan,
jonka jälkeen ruotsalaiset ja keisarilliset syöksevät herttuakuntiin.
Nyt tehdään jälleen liitto Köpenhaminassa 1658, jonka mukaan Schlesvigin
herruus annetaan Holstein--Gottorpin suvulle, ja nyt on vihdoinkin
Tanskalaisten herruus, Jumalan kiitos, loppunut.

Mutta mitä tapahtuu jälleen elokuun 22 päivänä 1721? Niin,
gottorpilainen Schlesvigin osa yhdistetään jälleen Tanskan
kuningaskuntaan. Ja kesäkuun 1 päivänä 1773 jätetään myöskin Holstein
Tanskan kuninkaan hallittavaksi -- kokonaisuudessaan pidetään nyt maita
Tanskan maakuntina.

Tämä muuttaa asian. Nyt näen, että tanskalaiset ovat oikeassa.

Mutta eivät täydellisesti. Sillä Wienin kongressissa vuonna 1815
julistetaan Holstein yhdeksi saksalais-liiton osaksi. Tämä suututtaa
tanskalaisia. He keksivät lauseen: »Tanska Eideriin asti» ja koettavat
saada Schlesvigin omakseen, jota he nimittävät »Söndergyllanniksi».
Kaksi vuotta myöhemmin julistaa Tanska, että tämä yhdistys on saatu
toimeen, ja nyt on saksalaisten vuoro vihastua. Nyt alkaa taistelu
todellisesti; joskus voittavat tanskalaiset, joskus saksalaiset.
Preussiläiset voittavat Dybbölin kukkulat, mutta sota ei tästä lopu.
Preussi ja Tanska tekevät rauhan; Schlesvig-Holsteinin täytyy nyt yksin
taistella Tanskaa vastaan ja tulee voitetuksi Istedissä.

Saksalais-liitto vaatii nyt kapinallisia sotaa lopettamaan, jonka he
tekevätkin. Itävallan sotajoukot miehittävät Holsteinin, ja molemmat
herttuakunnat eroitetaan. Kuinka on nyt käynyt tuon »ikuista yhteyttä»
lupaavan kirjallisen vakuutuksen?

Mutta vieläkään ei asia ole ratkaistu. Eräässä Lontoolaisessa toukokuun
8 päivänä 1852 tehdyssä pöytäkirjassa määrätään Schlesvig
perinnölliseksi ruhtinas Kristianille Glücksburgista. Nyt tiedän
myöskin, mistä nimitys »protokollaprinssi» tulee.

Vuonna 1854 saavat molemmat herttuakunnat omat asetuksensa ja tulevat
»tanskalaistutetuiksi». Mutta jo vuonna 1858 täytyy Holsteinin
tanskalaistuttaminen lopettaa.

Nyt olen tullut sangen lähelle nykyistä aikaa, mutta vieläkään en ole
saanut selville kumpaiselleko nuo molemmat maat oikeastaan kuuluvat, ja
mistä parhaallaan kestävä sota oikeastaan on seurauksena.

1863 hyväksyy valtioneuvosto kuuluisan »perustuslain Tanskan ja
Schlesvigin yhteisiä asioita varten». Kaksi päivää myöhemmin kuolee
kuningas. Hänen kanssansa loppuu jälleen yksi suku,
Holstein-Glückstadtilainen, jonka jälkeen Fredrik Augustenburgilainen
esiintyy valtioistuimen tavoittelijana ja pyytää saksalaisliitolta apua.

Tämä antaa heti miehittää Holsteinin saksalaisilla ja hannoverilaisilla
ja julistaa augustenburgilaisen herttuaksi. Miksi?

Mutta Preussi ja Itävalta eivät siihen suostu. Miksi? Sitä en vielä
tänäänkään käsitä.

Sanotaan, että Lontoolaista pöytäkirjaa tulee pitää arvossa. Miksikä
niin? Ovatko sellaisia asioita koskevat pöytäkirjat, jotka eivät
ollenkaan liikuta meitä, niin pyhiä, että niitä täytyy puolustaa omien
poikiemme verellä? -- Uskonsääntönä täytyy pitää että: mitä herrat
viheriän diplomaattipöydän ääressä päättävät, on korkeinta viisautta, ja
että sen päämääränä on vaan isänmaan kunnia ja menestys. Lontoolainen
pöytäkirja täytyy pitää voimassa, mutta tanskalainen perustuslaki
vuodelta 1863 täytyy lakkauttaa, ja sen tulee tapahtua
kahdessakymmenessä neljässä tunnissa. Siitä riippui Itävallan menestys
ja kunnia! Ja kun miekka kerran on paljastettu, ei ole muuta tehtävää
kuin pyytää Jumalan siunausta taistelulle. Sillä täytyyhän sen
epäilemättä olla hyvälle Jumalalle hyvin tärkeää, että toukokuun 8:n
päivän pöytäkirja pidetään voimassa ja marraskuun 18:n päivän laki
lakkautetaan. Hänen tulee pitää huolta siitä, että juuri niin ja niin
moni henkilö vuodattaa verensä, ja niin ja niin moni kylä poltetaan, --
joka tarvitaan siihen, että Glückstadtin suku tahi Augustenburgin suku
saa hallita jotain määrättyä maapalukkaa.

-- Oi, sinä mieletön, nuorasta talutettava, ajattelematon maailma! --
*Se* oli historiallisten tutkimusteni tulos.

       *       *       *       *       *

Sotatantereelta tuli hyviä tietoja, meikäläiset voittivat kerta kerran
perästä. Jo ensimäisen kohtaamisen jälkeen täytyi tanskalaisten jättää
koko Dannevirke; Schlesvigin ja Juutinmaan miehittivät meikäläiset aina
Limvuonoon asti, ja tanskalaiset voivat pysytellä vaan Dybbölin ja Alsin
kukkuloiden ympäristöllä.

Tästä oli minulla hyvä selko, sillä minä olin jälleen hankkinut
itselleni karttoja, joihin nuppineuloilla merkitsin sotajoukkojen
liikuntoja ja asentoja tulevien tietojen mukaan.

Korkein toivoni oli, että meikäläiset niin pian kuin mahdollista
ryntäisivät Dybböliin ja siten lopettaisivat surmaamisen, ennenkuin
Fredrikin rykmentti ehdittäisiin taisteluun käskeä.

Oi, tuota Damokleenmiekkaa! Joka aamu kun heräsin, odotin saavani
kuulla: tänään täytyy meidän lähteä marssimaan. Fredrik oli siihen
valmistautunut, hän luuli, että niin tulisi käymään.

-- Totuta itseäsi niin ajattelemaan, lapseni, -- sanoi hän, -- eihän
vastustaminen auta. Enkä luule sodan loppuvan, vaikka Dybböl
valloitettaisiinkin. Sinne lähetetty armeija on liian pieni voidakseen
pakoittaa tanskalaiset ratkaisevaan päätökseen. Me tulemme lähettämään
sinne useita joukkoja, eikä minunkaan rykmenttiäni siinä tapauksessa
säästetä.

Sotaretki oli jo kestänyt yli kaksi kuukautta, ilman mitään tulosta.
Vihdoinkin huhtikuun 14 päivänä valloitettiin Dybbölin linnoitus.

Tämä tieto otettiin vastaan sellaisella riemulla, kuin jos itse
paratiisi olisi valloitettu. Ihmiset syleilivät toisiansa kadulla:
»Tiedättehän jo, Dybböl?» Kirkoissa laulettiin tedeumia, ja musiikin
harrastajat sävelsivät Dybbölin marsseja ja Dybbölin galopaadeja. Enempi
kuin itse voitosta, iloitsin minä aselevosta, joka vähän aikaa sen
jälkeen Lontoossa välitettiin. Kuinka vapaasti minä hengitin, kuinka
vapaasti mahtoi koko maailma hengittää, ajattelin kirjoittaessani
punaisiin vihkoihini nämä iloiset toiveet. Mutta myöhemmin olen siihen
vierelle sulkumerkkien väliin kirjoittanut: »Tuulentupia!»

En epäillyt hetkeäkään, ettei Lontoon rauhankongressi tekisi loppua
sodasta. Sitä kauheampi oli pettymykseni, kun kahden kuukauden
keskustelujen jälkeen tuli se tieto, ettei kongressi ole saanut mitään
toimeen, vaan on jälleen hajonnut.

Ja kaksi päivää myöhemmin sai Fredrik käskyn lähteä sotaan!

Hän sai kaksikymmentäneljä tuntia valmistuakseen ja jättääkseen
jäähyväisiä.

Syvin sydämen suru täytti nämä kaksikymmentäneljä tuntia. En tiedä,
kumpiko meistä molemmista enempi kärsi, mutta molemmat ansaitsimme yhtä
suurta sääliä. Tiesin, että puolisoni meni veriseen työhönsä inholla, ja
että mahdollinen arvonkorotus oli hänelle hyvin vähäpätöinen palkinto
siitä tuskasta, että hänen *nyt* täytyi minut jättää. Ja hän tiesi että
olisin antanut vuosia elämästäni voidakseni saada onnen pitää hänet
luonani sinä vaikeana aikana, joka nyt oli minulle tulossa -- ja hän ei
voinut jäädä. Oi, miksi, miksi pakoitetaan sotamiestä, paitsi oman maan
puolustukseen, -- sillä sehän olisi vielä oikeutettua ja luonnollista,
-- vielä hyökkäämään toiseen maahan ja panemaan *kaikki* alttiiksi,
elämän, terveyden, kodin, vaimon ja lapset vaan muutamien ulkovaltojen
välillä olevien riitojen tähden? Miksi täytyi nyt esimerkiksi Itävallan
sotajoukon mennä otteluun asettaakseen augustenburgilaisen vieraalle
hallitusistuimelle? Niin, miksi, miksi -- siinäpä kysymys, jota yhdeltä
puolelta pidetään synnyinmaan kavalluksena ja toiselta puolelta Jumalan
pilkkaamisena, ja johon ei senvuoksi koskaan tarvitse vastata...

Kello kymmenen aamulla piti rykmentin lähteä. Me olimme valvoneet koko
yön. Emme olleet tahtoneet kadottaa minuuttiakaan siitä lyhyestä ajasta,
joka meillä oli jälellä. Meillä oli niin paljo toisillemme sanottavaa,
ja kuitenkin puhuimme tuskin ollenkaan. Oli niinkuin varma aavistus
siitä, ettemme koskaan tulisi enää näkemään toisiamme, olisi
vastustamattomasti hiipinyt meidän mieliimme ja estänyt meitä puhumasta
sanaakaan uudelleen näkemisestä. Useimmin puhui Fredrik siitä, mitä
silloin pitäisi tehdä, jos ei hän tulisi takaisin.

-- Pieni lapseni, jota en kenties koskaan saa sydäntäni vasten painaa,
minkä nimen se on saava?

-- Fredrik tahi Fredrika. --

-- Ei, Martha on kauniimpi. Jos se on tyttö, niin anna hänelle se nimi,
joka oli hänen kuolevan isänsä huulilla viimeisellä -- --

-- Fredrik, miksi puhut aina kuolemastasi? Kun tulet takaisin --

-- Niin, *kun* -- kertoi hän hiljaa.

       *       *       *       *       *

Monta viikkoa sairastin elämän ja kuoleman vaiheella. Lapseni oli
kuollut heti synnyttyään. Tuska, jonka ero rakkaasta puolisostani tuotti
minulle juuri siihen aikaan, kun olisin tarvinnut kaiken voimani
kestääkseni taistelussa ruumiillista kipua vastaan, oli tykkänään
heikontanut minut ja melkein ottanut hengen minulta. Lääkärin oli
täytynyt luvata miehelleni antaa hänelle tietoja tapauksesta, ja hänen
täytyi nyt lähettää tuo ikävä sähkösanoma, että lapsi oli kuollut heti
synnyttyään ja että äiti oli hengenvaarassa.

Minä sitävastoin en saanut pitkään aikaan mitään tietää Fredrikistä. En
tuntenut ketään ja hourailin yöt ja päivät. Olin keskellä tulisinta
taistelua, näin luotien lennon ja tunsin pajunetin pistot rinnassani.
Näin sotamiesten kaatuvan ympärilläni, näin heidän ruumiinsa tulevan
silvotuksi ja kuulin heidän kauheat valitushuutonsa. Heidän kohtalonsa
säälitti minua sanomattomasti, ja niidenkin kohtalo, joiden täytyi
heidän tähtensä kärsiä ja surra. -- Varmaankin löytynee joku, joka voisi
auttaa ja tehdä lopun tästä kaikesta, joku, joka voimallisella sanallaan
voisi vierittää tuon painon minun ja koko ihmiskunnan sydämeltä, ja minä
halasin hartaasti heittäytyä tuon tuntemattoman jalkoihin ja rukoilla:
Auta tästä kurjuudesta -- armollinen, vanhurskas, auta! Aseet pois, --
aseet pois!

Tuo huuto huulillani heräsin eräänä päivänä tiedottomuudesta. Isäni ja
täti Maria seisoivat sänkyni vieressä, ja edellinen sanoi minulle
tyynnyttäen:

-- Niin, lapseni, ole rauhallinen, pian pannaan kaikki aseet pois.

Tunsin kummallisen tunteen herätessäni tuosta kauan aikaa kestäneestä
tiedottomuudesta. Ensin tuo iloinen, omituinen havainto, että on vielä
elossa, ja sitte tuo jännittävä kysymys: kuka minä sitte oikeastaan
olen?

Vastaus tähän kysymykseen, joka äkkiä selvästi tuli mieleeni, muutti
tuon juuri heränneen elämän ilon katkerimmaksi tuskaksi. Oi, minähän
olin sairas Martha Tilling, jonka pieni lapsi oli äsken kuollut, ja
jonka mies oli sodassa. -- Kuinka kauan oli hän ollut poissa? Sitä en
tiennyt.

-- Elääkö hän? Onko häneltä tullut kirjeitä ja sähkösanomia? -- olivat
ensimäiset kysymykseni.

Kyllä. Kirjoituspöydälläni oli kokonainen pieni kasa molempia, jotka
olivat tulleet sairauteni aikana. Suurimmaksi osaksi vaan kysymyksiä
*minun* voinnistani, pyyntöjä, että joka päivä, ja jos mahdollista joka
tunti saada tietoja terveyteni tilasta. Tätä luonnollisesti ainoastaan
niin kauan kuin Fredrik oli sellaisissa paikoin, jossa hän voi saada
sähkösanomat.

En saanut heti lukea Fredrikin kirjeitä, koska ne olisivat voineet
liiaksi liikuttaa mieltäni. Mutta niin paljo sain tietää, että hän vielä
oli vahingoittumatta ja oli ottanut osaa useihin onnellisiin
taisteluihin. Sota loppuisi varmaankin pian. Vihollinen pysytteli Als'in
ympäristöllä, ja jos se vaan voitaisiin valloittaa, niin palajaisivat
sotajoukkomme voittoisina.

Nämät tyynnyttävät tiedot sain isältäni, ja täti Maria kertoi minulle
sairaudestani. Hän oli nyt ollut luonani useita viikkoja, aina siitä
päivästä, jolloin lapseni syntyi ja kuoli. Tämän voin vielä muistaa,
mutta mitä sitte seurasi, isäni tulo, tiedot Fredrikiltä, sairauteni eri
tilat, -- kaikesta tuosta en mitään tiennyt. Nyt vasta sain tietää, että
tilani oli ollut niin arveluttava, että lääkäri oli jo jättänyt kaiken
toivon ja isäni oli kutsuttu »näkemään minua viimeisen kerran».
Fredrikille oli tarkasti lähetetty kaikki nuo surulliset tiedot, mutta
myöskin hyvät. Muutamia päiviä takaperin oli lääkäri jälleen ruvennut
toivomaan, ja otaksuttiin Fredrikin jo saaneen tuon iloisen uutisen.

-- Lieneeköhän hän itse vielä elossa -- sanoin minä huoaten.

-- Älä epäile, Martha, kehoitti täti Maria. -- Hyvä Jumala ja hänen
pyhänsä eivät olisi säästäneet häntä tähän asti meidän esirukoustemme
vuoksi, sitte heti koetellaksensa sinua niin ankarasti. Miehesi pelastuu
kyllä sinulle, sillä minä olen rukoillut yhtä lämpimästi hänen kuin
sinunkin puolestasi -- olenpa vielä lähettänyt hänelle siunatun
lumouskalun. -- Niin, niin, puista sinä vaan päätäsi, -- sinä et yhtään
luota tuollaisiin, mutta ne nyt eivät ainakaan vahingoita. Ja kuinka
usein on nähtykään, että ne todellakin ovat auttaneet. Sinä itsekin olet
todisteena siitä, mitä pyhien esirukoukset vaikuttavat, sillä sinä olit
jo kuolemaisillasi, kun minä käännyin sinun suojelijasi, pyhän Marthan
puoleen...

-- Ja minä -- keskeytti häntä isäni, joka ei juuri ollut yhtä mieltä
sisarensa kanssa, minä annoin kutsua tänne tohtori Braunin Wienistä ja
hän pelasti sinut.

Seuraavana päivänä sain hartaasta pyynnöstäni lukea Fredrikin kirjeet,
jotka suurimmaksi osaksi olivat ainoastaan lyhyitä kysymyksiä tahi
lakoonisia tietoja, niinkuin: »Eilen taistelu, vahingoittumatta». --
»Marssimme tänään eteenpäin. Lähettäkää sähkösanomat ***n.» Yhdellä
kirjekuorella, joka sisälsi pitemmän kirjeen, seisoi: »Ei saa antaa,
ennenkuin kaikki vaara on ohitse.» Tämän kirjeen luin ensiksi.

»Marthani. Saanetko koskaan lukea näitä rivejä? Viimeinen tieto, jonka
sinusta sain, kuului: »Sairaalla kova kuume, tila arveluttava.» *Jos*
tämä kirje tulee käsiisi, niin tiedät tosin, että olen pelastunut
vaarasta, mutta tiedä myös minun tilani, kun minä -- taistelun
edellisenä iltana -- kuvittelin mielessäni, että rakastettu vaimoni
lepäsi kuolemaisillaan. Että hän huusi minua, ojensi käsivartensa
kaivaten puoleeni! -- Emmehän olleet edes oikein saaneet sanoa hyvästiä
toisillemme. Ja lapsemme kuollut, ja minä itse kenties kuollut huomenna
-- jos joku luoti minuun sattuu. Jos tietäisin edeltäpäin, ettei sinua
enää ole, olisi kuolettava luoti minulle onnellisin sattuma. Mutta jos
sinä olet pelastunut -- ei, silloin en vielä tahdo ajatella kuolemaa.

»Tänään on meillä ensimmäinen taistelu. Tähän asti oli tiemme kulkenut
voitettujen alueitten läpi, joista tanskalaiset olivat vetäytyneet pois.
Palavia kyliä, tallattuja vainioita, ympäri heiteltyjä aseita ja
päähineitä, kranaatinpalaisten repimiä maakokoja, verilätäköitä,
kuolleita hevosia, joukkohautoja; sellaisilta näyttivät ne maisemat,
joiden läpi riensimme voittajien jäljessä, saavuttamaan, jos
mahdollista, yhä uusia voittoja, se tahtoo sanoa, sytyttämään uusia
kyliä ja niin edelleen. Niin olemme tehneet tänäänkin. Asema on meidän.
Takanamme seisoo yksi kylä tulessa, mutta kaikeksi onneksi olivat
asukkaat siitä paenneet. Erääseen talliin oli kuitenkin unohdettu yksi
hevonen. Kuulin miten hevosraukka hyppi ja hirnui. Tiedätkö, mitä minä
tein -- siitä en varmaankaan saisi kunniamerkkiä, jos se tulisi
asianomaisten korviin -- niin, sen sijaan, että olisin tappanut pari
tanskalaista, tunkeusin talliin päästääkseni hevosraukan irti.
Mahdotonta! Tuli oli tarttunut jo seimeen, kavioiden alla oleviin
olkiin, hevosen harjaan. -- Silloin ammuin kaksi revolverin laukausta
sen päähän; se kaatui heti ja pelastui siten tuskallisesta kuolemasta
liekkeihin. Sen jälkeen takaisin taisteluun, ruudin ja veren
murhanhajuun, räiskyvien kanuunain hirveään meteliin, kaatuneihin
hirsikasoihin, raivokkaisiin sotahuutoihin. Useimmat minun ympärilläni,
sekä ystävät että viholliset, näyttivät olevan raivoisassa sotainnossa,
minä yksin olin tavattoman tyyni. Minä en voinut kiihoittaa itseäni
minkäänlaiseen tanskalaisvihaan -- mitä ihmettä tekivätkään urhokkaat
tanskalaiset, kun he taistelivat meitä vastaan? Ei mitään muuta kuin
velvollisuutensa. Ajatukseni olivat sinun luonasi, Martha. -- Näin sinut
kuolinvuoteellasi, ja ainoa toivoni oli, että luoti minua kohtaisi.
Mutta näitten synkkien ajatusten väliltä pilkoitti kuitenkin joskus
esiin toivon ja kaipauksen säde: Ajatteles, jos hän elää! Ajatteles, jos
minä tulisin takaisin!

»Ottelu kesti kaksi tuntia, ja me tulimme voittajiksi. Vihollinen pakeni
ja me emme häntä seuranneet, meillä oli kylliksi työtä
taistelutanterella. -- Muutamia satoja askeleita kylästä ja tulipalon
säästämänä on eräs suuri talonpoikaistalo, jossa on suuri joukko tyhjiä
asuinhuoneita ja talleja. Täällä tulemme viettämään yömme ja tänne
olemme tuoneet haavoitettumme. Huomisaamuna hautaamme kuolleet.
Varmaankin silloin tavallisuuden mukaan pannaan hautaan useita
eläviäkin, sillä harvinaista ei suinkaan ole, että haavakuume muuttuu
jäykistäväksi suonenvedoksi. Monet, jotka ovat unohtuneet
taistelutanterelle, kuolleina, haavoitettuina, jopa
haavoittumattominakin, täytyi meidän jättää oman onnensa nojaan,
nimittäin sellaiset, jotka ovat tulleet haudatuiksi kaatuneitten
huoneiden raunioihin. Siellä voivat ne, jotka ovat kuolleet, hitaasti
maatua; haavoitetut voivat vähitellen vuotaa kuiviin ja
haavoittumattomat hitaasti kuolla nälkään. Ja me voimme -- hurrata! --
rientää eteenpäin »raittiissa, iloisessa sodassa».

»Kun ensi kerran vihollisten kanssa yhdytään, syntyy varmaankin oikea
taistelu. Kaikesta päättäen tulee silloin kaksi suurta armeijaa
seisomaan toisiansa vastaan, ja kuolleitten ja haavoitettujen luku
saattaa kohota kymmeneentuhanteen ja enempäänkin. Sillä kun kanuunat
alkavat hävittävän työnsä, silloin katoavat ensimäiset rivit molemmilta
puolin niinkuin akanat. Eikö se ole suurenmoinen keksintö! Mutta vielä
paremmin tulee käymään, kun on tultu niin pitkälle ampumatekniikissä,
että kumpaisenkin armeijan tarvitsee ampua vaan yksi laukaus, joka heti
kukistaa koko vihollisen armeijan. Kenties silloin kokonaan heretään
sodan käynnistä, kun ei sodan voitto enää riipu ylivallasta, vaan edut
ovat taistelevien välillä tasan jaetut. Miksi kirjoitan kaiken tämän
sinulle? Miksi en, niinkuin sotilaan tulee, puhkea ylistysvirsiin
verisen toimeni ihanuudesta? Siksi, että janoan totuutta, että
peittelemättä haluan lausua minkä pidän totena. Siksi, että aina olen
vihannut valheellisia korupuheita, ja varsinkin nyt, kun seison kasvot
kasvoja vastaan kuoleman kanssa. Ja kun puhun sinulle, joka kenties
myöskin olet kuolemaisillasi, tunnen vielä syvempää tarvetta puhua
avonaisesti kaikki, joka on sydämelläni. Muut ajatelkoot toisella
tavalla ja puhukoot toisella tavalla kuin ajattelevat, mutta minun
täytyy, minä *tahdon* sanoa vielä kerran, ennenkuin joudun sodan
uhriksi: *minä vihaan sotaa!* Jos jokainen, joka tuntee samoin kuin
minä, uskaltaisi lausua sen ääneen -- mikä kauhea vastalause
kaikuisikaan taivasta kohden! Kaikki ne hurraahuudot, jotka nyt kaikuvat
taistelutanterilla, ja kaikki se kanuunanjyrinä, joka säestää noita
huutoja, tulisi voitetuksi, kun armoa janoava ihmiskunta huutaisi:
»*Aseet pois!*»

»Kello puoli neljä aamulla.»

»Yllä olevan kirjoitin viime yönä ja sitte heittäysin heinäsäkille ja
nukuin pari tuntia. Puolen tunnin perästä lähdemme jälleen liikkeelle,
ja tämä kirje täytyy minun sitä ennen jättää sotapostiin. Kaikki ovat jo
valveilla ja varustautuvat lähtemään. Mies raukat! Hyvin vähä ovat he
saaneet levätä eilisen kovan työn jälkeen. Kuinka he voinevat jaksaa
tänään.»

»Äsken kävin katselemassa tilapäistä sairaalaamme, jonka jätämme tänne
jälkeemme. Haavoitettujen ja kuolevien joukossa näin pari, joille olisin
tahtonut tehdä saman ystävyydentyön, kuin olin tehnyt hevosraukalle:
antaa heille kumpaisellekin vapauttavan luodin. Siellä lepää yksi, jonka
koko alaleuka on pois ammuttu, ja toinen, joka -- mutta kylliksi jo...
Minä en voi heitä auttaa, kukaan muu kuin kuolema ei voi heitä auttaa.
Mutta kuolema tulee valitettavasti usein niin hitaasti. Kun joku
epätoivossa huutaa häntä, on hän tavallisesti kuuro. Hänellä on niin
paljo työtä toisaalla. Hän poimii pois niitä, jotka niin hartaasti
haluaisivat parantua, jotka rukoillen häneltä anovat: »Oi, säästä minua,
säästä minua!»

»Hevoseni on satuloitu, minun täytyy lopettaa nämä rivit. Elä terveenä,
Martha! -- *Jos* vielä elät.»

       *       *       *       *       *

Kirjeiden seassa löytyi myöhäisempiäkin kuin tämä edellinen. Tuon suuren
taistelun jälkeen, johon Fredrik edellisessä kirjeessään viittasi,
kirjoitti hän seuraavaa:

»Päivä on meidän. Olen vahingoittumatta. Siinä kaksi hyvää uutista,
ensimäinen isällesi, toinen sinulle. Että sama päivä on tuottanut
tuhannelle muulle sanomatonta surua ja tuskaa, sitä en *minä* voi olla
ajattelematta.»

Eräässä toisessa kirjeessä kertoi Fredrik, että hän oli kohdannut
serkkunsa Gottfriedin.

»Kuvittelepas, millainen hämmästys! Kenen näen ratsastavan ohitseni
yhden osaston etunenässä? Täti Cornelian ainoan pojan. Ajatteles, missä
epätoivossa hänen äitiraukkansa lienee. Reipas poika itse oli sangen
iloinen ja ihastunut saadessaan olla mukana. Hän sanoi minulle: Kuinka
suloista on taistella saman asian puolesta, serkku, ja rinnatuksin. Eikö
sitä voi kutsua onneksi, että sattuu olemaan sota samana vuonna, kuin
minä saan luutnantti-valtakirjani? Olen nyt tilaisuudessa hankkimaan
itselleni kunniamerkin urhoollisuudesta. -- Ja äitisi, -- kysyin minä,
-- miltä hänestä tuntui sotaan lähtösi? -- Samalta kuin kaikista
muistakin äideistä; hänkin vuodatti katkeria kyyneleitä, joita hän
kuitenkin koetti peittää, ettei häiritsisi minun iloani. -- Ja miltä
sinusta itsestäsi tuntui, kun ensi kerran otit osaa tappeluun? -- Oi
ihanalta, minä olin aivan hurmautunut! -- Sinun ei tarvitse sanoa muuta
kuin mitä ajattelet, poikani, -- sanoin minä, -- kysymystä ei nyt tee
sinulle päällikkösi, vaan ihminen ja ystäväsi. -- En voi sanoa muuta,
kuin että olin ihastunut ja hurmautunut. Olihan se tosin hirmuista
joskus, mutta samalla suurenmoista. Tieto siitä, että täytän ihmisen
parhainta velvollisuutta: taistelen kuninkaan ja synnyinmaan puolesta,
ja sitte se että kuolema, jota niin paljo peljätään, täällä on niin
lähellä minua ja mitä tuhansia ympärilläni -- niin, heiluttaa
viikatettaan minunkin pääni ylitse -- kaikki tuo panee minut niin
omituisen ylevään ja eepilliseen mielialaan. -- Tunnen, kuinka historian
hengetär liikkuu ylitsemme ja antaa miekoillemme voittoihin voimaa.
Sydämeni täyttää jalo vihastus noita hävyttömiä vihollisia kohtaan,
jotka tahtovat jalkojensa alle tallata Saksan kansan oikeuksia, ja minä
tyydytän kostonhimoani melkein juhlallisella tunteella.» --

»Näin puhui nuorukainen ja minä annoin hänen puhua. Olinhan minäkin
jotain senkaltaista tuntenut, kun sodan pauhu ensi kerran jyrisi
ympärilläni. »Eepillinen» oli juuri oikea sana, sillä koulussahan meidät
kasvatetaan sotilaiksi sen hengen avulla, jonka imemme historiallisista
oppikirjoista. Mutta minä opin jo kyllin aikaisin huomaamaan, ettei
sodanhalu ole mitään kaunista ja jaloa, vaan on ihmisen arvoa alentavaa,
muinaisen eläimellisyyden uudelleen heräämistä. Ainoastaan se, joka
voipi tulla raivoisan murhanhalun hurmaukseen, ainoastaan se, joka --
niinkuin olen nähnyt monen tekevän -- voimakkaalla lyönnillä halkaisee
aseettoman vihollisen pään, ainoastaan se, joka on alentunut
verenhimoisen tiikerin asemaan, ainoastaan se voipi nauttia »sodan
hurmauksesta». Mutta minä en koskaan. -- Marthani, usko minua, -- minä
en koskaan.»

»Gottfried on ihastuksissaan siitä, että me itävaltalaiset taistelemme
saman oikean asian puolesta kuin preussiläisetkin. (Aivan kuin ei
*jokaista* asiaa armeijakäskyissä esitettäisi oikeaksi!) -- Niin, me
saksalaiset olemme kaikki yksimielistä veljeskansaa, -- huudahti hän.
Kyllä, kyllä, se näkyi kolmekymmenvuotisessa sodassa ja myöskin
seitsenvuotisessa, -- sanoin minä puoliääneen. Mutta Gottfried ei
kuunnellut minua, vaan jatkoi: -- Toistemme tähden ja toistemme kanssa
voitamme jokaisen vihollisen. -- Mutta ajatteles, poikaseni, jos
preussiläiset ja itävaltalaiset joutuisivat riitaan keskenänsä ja
seisoisivat vihollisina toisiansa vastaan. -- Sitä ei voi ajatella. Nyt,
kun veremme on vuotanut saman asian tähden, ei mitään sellaista voi enää
koskaan tapahtua. -- Varoitan sinua käyttämästä sanoja »ei koskaan» ja
»ikuisesti» sellaisissa kysymyksissä, jotka koskevat valtiollisia
asioita. Samanlainen kuin päivänkorento on elävien olentojen maailmassa,
on myös ystävyys tahi vihollisuus kahden kansan välillä.»

»Minä en kirjoita tätä, Martha, senvuoksi että luulen sen huvittavan
sinua sairaana ollessasi, mutta minua aavistuttaa, että tulen kaatumaan
ja silloin en tahdo, että ajatukseni menevät kanssani hautaan
lausumatta. Kirjeenihän voipi löytyä, ja sen voi lukea joku muukin
paitsi sinä. Ja mikä liikkuu ilman ennakkoluuloja ajattelevain ja
inhimillisesti tuntevain sotilasten sydämen syvyydessä, sitä ei saa
ikuisesti kätkeä ja vaitioloon peittää.»

Viimeinen saapuneista kirjeistä oli lähetetty viisi päivää takaperin.
Mitä kaikkea oli voinutkaan tapahtua näinä viitenä päivänä, -- viitenä
päivänä sodassa! Minut valtasi kauhea epätoivo. Miksi en ollut eilen
enkä tänäänkään saanut mitään tietoja. En luule kuumesairaan kiihkeämmin
haluavan vettä, kuin minä halusin kirjettä tahi sähkösanomaa.

Isäni täytyi matkustaa Grumitziin ja hän voikin jo nyt jättää minut,
sillä kaikki vaara oli ohitse. Niin pian kuin olin koonnut vähä voimia,
matkustaisin minäkin sinne pikku Rudolfin kanssa. Raittiissa maaseudun
ilmassa oleminen virkistäisi minut vasta perinpohjin, ja olisi hyvä
pojallekin. Täti Maria jäi vielä luokseni ja hänen piti seurata minua
Grumitziin, jonne myös Rosa ja Lilli olivat edeltäpäin menneet. Minä
annoin heidän määräillä miten tahtoivat, mutta kaikessa hiljaisuudessa
päätin itsekseni, että niin pian kuin suinkin voin, matkustan
Schleswig-Holsteiniin.

Missä Fredrikin rykmentti nykyään oli, emme tienneet! Se oli minulle
kova koetus, sillä minä olisin mielelläni tahtonut joka tunti lähettää
sähkösanoman kysymyksellä: Elätkö vielä?

-- Koeta vähä hillitä levottomuuttasi -- sanoi isäni eräänä päivänä, --
muutoin voit helposti uudelleen sairastua. Mitä merkitseekään kaksi
päivää ilman tietoja -- turhia! Sodassa ei kaikkialla löydä
kirjelaatikoita ja sähkösanomatoimistoja. Sotaposti ei kulje
säännöllisesti ja helposti voipi tapahtua, ettei saa neljääntoista
päivään mitään tietoja, eikä se kuitenkaan tarvitse merkitä mitään
ikävää. Minun aikanani oli kirjeiden kulku joskus hitaampaakin, eikä
minun tähteni sentään oltu levottomia.

-- Kuinka sinä sen tiedät, isä? Olen varma siitä, että sinun omasi
pelkäsivät yhtä paljo sinun henkesi tähden, kuin minä nyt mieheni. Tahi
kuinka, täti Maria!

-- Me luotimme enempi Jumalaan, kuin sinä, -- vastasi täti. -- Me
tiesimme, että jos Luoja oli niin määrännyt, tulisi isäsi kyllä
takaisin, saimmepa tietoja tahi emme.

-- Ja jos en olisi tullutkaan takaisin, niin olisitte te kyllä
rakastaneet tarpeeksi isänmaatanne havaitaksenne, ettei yksityisen
henkilön elämä merkitse mitään verrattuna siihen suureen asiaan, jonka
edestä hän on henkensä uhrannut. Sinä, Martha, et ole oikea isänmaan
ystävä. Mutta en tahdo nyt riidellä sinulle. Pääasia on, että jälleen
paranet ja säästyt pojallesi, että voit kasvattaa hänestä kunnon miehen
ja innokkaan isänmaan puolustajan.

       *       *       *       *       *

En parantunut niin nopeasti kuin ensin oli toivottu. Kun ei tietoja
vieläkään kuulunut, tulin niin kiihkeään mielentilaan, etten päässyt
vapautumaan kuumeesta, joka minua ahdisteli. Yöllä näin kauheita unia ja
päivällä vaivasi minua levoton kaipaus ja synkät mietelmät. Asiain näin
ollen, ei ollut ihmeellistä, jos eivät voimat palanneet.

Kerran, yhden yön jälkeen, jolloin hirveät näyt enemmän kuin tavallista
minua vaivasivat -- näin Fredrikin elävältä haudattuna suuren ihmis- ja
hevosjoukon alle -- tulin todellakin uudelleen sairaaksi ja aivan
hengenvaarallisesti. Täti Maria-raukalla ei ollut helppo tehtävä. Hän
piti velvollisuutenaan alituisesti lohduttaa minua ja kehoittaa minua
nöyryyteen, mutta hänen lohdutuksensa, varsinkin hänen vakuutuksensa,
että se ja se oli ennalta »määrätty», herätti minussa vaan suurta
harmia. Ja sen sijaan, että olisin antanut hänen tyynesti saarnata,
kiihoituin häntä vastustamaan, vakuuttaen, että hänen puheensa oli vaan
tuhmuuksia! Kaikki tämä luonnollisesti loukkasi hyvää täti Mariaa, jota
vielä huolestutti kapinoitseva sieluntilani ja tämän kiihoituksen
tuottamat huonot seuraukset.

Oli ainoastaan yksi keino, jolla vähän tyynnyin: kun pikku Rudolf sai
tulla luokseni. Mutta hän ei viihtynyt hyvin synkässä, pimeässä
sairashuoneessa, ja hänestä oli varmaankin surullista nähdä muutoin niin
iloinen äitinsä alituisesti vuoteen omana, itkenein silmin ja kalpeana.
Hän tuli itsekin alakuloiseksi, ja senvuoksi en koskaan hennonut pitää
häntä kauan luonani.

Isäni lähetti usein kirjeitä ja kyselyjä. Hän oli kirjoittanut sekä
Fredrikin everstille että muutamille upseereille, mutta ei ollut saanut
vielä vastausta. Kun luettelo kaatuneista julaistiin, lähetti hän aina
minulle sähkösanoman: »Fredrik ei ole kaatuneitten joukossa.»

-- Mutta jos te petätte minua, -- sanoin eräänä päivänä täti Marialle:
-- Jos hän on jo kauan ollut kuollut, ja te vaan koetatte sitä minulta
salata.

-- Minä vannon sinulle. --

-- Uskosi, -- sielusi autuuden kautta?

-- Sieluni autuuden kautta.

Sellainen vakuutus teki minulle sanomattoman hyvää, ja nyt toivoin
jälleen hartaasti. Joka tunti, joka minuutti odotin sähkösanoman tuloa.
Jokaista liikettä huoneessa luulin kirjeenkantajan tai sähkösanoman
tuojan askeleiksi. Oi, kun luon katsahdukseni niihin päiviin, ovat ne
minusta kuin pitkiä, tuskallisia vuosia.

Seuraava valonsäde surullisessa tilassani oli tieto, että jälleen oli
saatu toimeen aselepo -- tällä kertaa se kaiketi oli rauha. Kun tämä
iloinen uutinen oli saapunut, sain heti toisena päivänä olla ensi kerran
vähän aikaa jalkeilla. Rauha! Mikä suloinen, tyyneyttä tuova ajatus!
Kenties liian myöhäiseen minulle -- mutta sama se, tunsin nyt ensi
kerran pitkään aikaan itseni jälleen tyynemmäksi. Ainakaan en tarvinnut
enää joka hetki ajatella sitä kauheata taistelua, joka kenties juuri
parhaallaan Fredrikin ympärillä raivosi.

-- Jumalalle olkoon kiitos, nyt sinä alat jo parantua, -- sanoi täti
Maria eräänä päivänä autettuaan minua ikkunan vieressä olevaan
nojatuoliin istumaan. -- Ja sitte me matkustamme Grumitziin.

-- Niin pian kuin olen saanut vähä enempi voimia, matkustan minä --
Alsiin.

-- Alsiin! Mutta, lapseni, mitä sinä ajattelet?

-- Tahdon siellä hakea sen paikan, jossa Fredrik on tullut haavoitetuksi
tahi -- -- minä en voinut lopettaa lausetta.

-- Tuonko pikku Rudolfin tänne? -- kysyi täti Maria hetken kuluttua. Hän
tiesi tämän keinon parhaaksi poistaakseen minulta hetkeksi synkät
ajatukseni.

-- Ei, ei nyt, tarvitsen levätä ja olla yksin. Teet minulle hyvän työn,
täti, jos menet vähäksi aikaa sivuhuoneeseen -- koetan nukahtaa
hiukkasen -- olen niin väsynyt.

-- Hyvä ystäväni, jätän sinut rauhaan. Tässä pöydällä vieressäsi on
soittokello, jos minua tarvitaan.

-- Joko kirjeenkantaja on käynyt täällä?

-- Ei. Ei ole vielä postin aika.

-- Kun hän tulee, niin herätä minut.

Nojausin tuolin selkää vastaan ja suljin silmäni. Täti läksi hiljaa
huoneesta. Kaikki liikkuivat ympärilläni varpaillaan, etteivät minua
häiritsisi.

En tahtonut nukkua, vaan halusin olla yksin ajatuksineni. Olin samassa
huoneessa ja samalla paikalla kuin sinäkin päivänä, jolloin Fredrik tuli
ja sanoi minulle: »Nyt meidänkin täytyy lähteä sotaan!» Niinkuin
silloinkin, tuntui nytkin ilma tukehduttavalta ja ruusut levittivät
voimakasta tuoksuaan, ja minä luulin kuulevani sotatorven ääntä, joka
kiirehti matkaan joutumaan. Minä voin kuvitella täydellisesti mielessäni
sen mielentilan, jossa silloin olin -- uneksin, että ovi aukeni ja
Fredrik hiipi sisään sanoakseen minulle jäähyväisiä. Vähitellen tunsin
kadottavani tietoisuuden nykyisyydestä, ja elin vaan tuota tuskallista
eronhetkeä: -- Kaikki, mitä sen jälkeen oli tapahtunut unohtui ja tuo
päähänpisto, joka oli minut vallannut, tuli yhä voimakkaammaksi. Odotin
vaan, että ovi avautuisi ja rakastettuni astuisi sisälle. Mutta
voidakseni sitä nähdä, täytyi minun uneksia, että pidin silmäni auki.
Tämä oli tosin vähä rasittavaa, mutta onnistui kuitenkin -- avasin
hiuskarvan verran silmänluomiani, ja... Ja tuossa oli suloinen
näköhairahdukseni, kaivattuni. Ääneen nyyhkyttäen peitin kasvoni
käsilläni.

-- Oi, Fredrik, Fredrik, kadotettuni! -- nyyhkytin minä, voimatta
hillitä epätoivoista itkuani.

-- Martha, vaimoni!

Mitä se oli? Todellinen ääni -- hänen -- ja todelliset käsivarret, jotka
syleilivät minua myrskyisesti. --

Unelma se ei ollut, lepäsin puolisoni sylissä.

       *       *       *       *       *

Silloin kuin viimeisen eromme hetkellä tuskamme ilmeni vaiti-olona ja
kyyneleinä, enempi kuin sanoina, samoin nytkin ilmeni ilomme tänä
jälleennäkemisen hetkenä. Tunsin selvästi, että voisin tulla hulluksi
ilosta, kun jälleen suljin syliini tuon niin kauan kaivatun, kuolleeksi
luullun.

Kuultuaan ensimäisen riemuhuutoni riensi täti Maria huoneeseen.
Hänelläkään ei ollut vähintäkään aavistusta Fredrikin takaisin tulosta,
ja kun hän sai nähdä hänet heittäysi hän tuolille huutaen: -- Jesus,
Maria ja Josef!

Kauan kesti ennenkuin ensimäinen ilon-huumaus oli senverran asettunut,
että molemminpuoliset kysymykset, ilmoitukset ja kertomukset voivat
alkaa. Silloin saimme tietää, että Fredrik oli haavoitettuna jäänyt
makaamaan yhteen talonpoikaistupaan, mutta hänen rykmenttinsä oli
rientänyt eteenpäin. Hänen haavansa ei ollut vaarallinen, mutta
kuitenkin oli hän saanut useita päiviä maata tunnotonna kuumeessa.
Kirjeitä ei hän ollut saanut pitkään aikaan, eikä hän ollut myöskään
voinut sellaisia lähettää. Hänen parannuttuaan oli jo aselepo tehty, ja
sota oli melkein lopetettu! Mikään ei pidättänyt häntä rientämästä
kotiin, ja hän matkusti yöt ja päivät joutuakseen perille niin pian kuin
mahdollista. Jos minä olin hengissä, jos minä olin pelastettu, sitä ei
hän tiennyt. Hän ei edes koettanutkaan saada sitä tietää, hän tahtoi
vaan rientää kaivattua päämäärää kohti.

Pian matkustimme kaikki isäni maatilalle. Fredrik oli pyytänyt ja saanut
pitemmän aikaa virkavapautta hoitaakseen terveyttänsä. Ja missä voisi
hän tehdä sen paremmin kuin raittiissa, puhtaassa maan-ilmassa
Grumitzissa.

Se oli onnellinen jälkikesä, en muista yhtään aikaa elämässäni, joka
olisi ollut ihanampi. Me olimme kaikki Grumitzissa, viisitoista vuotias
veljeni Ottokin vietti lupa-aikansa siellä. Hän oli iloinen ja eloisa,
samoin kuin Rosa ja Lillikin. Nuo kolme täyttivät koko talon nuoruuden
ilolla. Konrad serkku, jonka rykmentti oli sijoitettu Grumitzin lähellä
olevaan linnoitukseen, tuli usein luoksemme ja otti kaikin voimin osaa
vallattomain nuorten ilveilyihin ja leikkeihin. Vanhoilla, joihin kuului
isä, täti Maria ja muutamia isäni vanhoja ystäviä, oli peliseuransa ja
valtiolliset keskustelunsa. Fredrik ja minä elimme tämän ajan
parhaastansa kahden kesken, me luimme, kävelimme, puhelimme kaikesta,
mitä olimme kokeneet. Ja Fredrik kertoi usein, äänessä inhon ja tuskan
väritys, niistä sotatapauksista, joita hän oli nähnyt, kertoi niin
elävästi, että minun kauhulla täytyi pyytää häntä lopettamaan.

Olin vihdoinkin onnistunut taivuttaa Fredrikin ottamaan eron
sotapalveluksesta. Se seikka, että hän vielä naimisiin menonsa jälkeen
oli ollut sotapalveluksessa yhden vuoden ja kunnialla ottanut osaa
yhteen sotaretkeen, suojeli häntä nyt niistä epäilyksistä, että hän
olisi mennyt naimisiin minun kanssani ainoastaan päästäkseen irti
sotapalveluksesta. Tosin tuntui Fredrikistä johonkin määrin
vastenmieliseltä erota sotapalveluksestaan ja tuloistaan sellaista
tarkoitusta varten, »ettei mitään tehdä, eikä mitään omistaa» niin kuin
hän sanoi, mutta hänen rakkautensa minuun oli kuitenkin voimakkaampi
kuin hänen ylpeytensä, eikä hän tahtonut vielä kerta saattaa meitä
molempia sellaiseen tuskaan, jota vasta olimme kärsineet. Niinpä hän
siis lupasi minulle ensi syksynä -- siksi pitäisi rauhankeskustelujen
ainakin olla lopussa -- anoa eroa virastaan.

Me aijoimme ostaa maatilan, jonka hoitamisessa Fredrikillä olisi työtä.
Toistaiseksi emme näistä aikeistamme puhuneet kenellekään, pidimme sen
vaan omana rakkaana salaisuutenamme. Ja tulevaisuus, joka meille oli
äsken näyttänyt niin uhkaavalta, loisti nyt kuin rusoisin päivä. Niin,
uudistan sen vielä: se oli herttainen aika!

Meidän pieni Rudolfimme oli nyt seitsenvuotias nuorukainen ja hänen tuli
oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Hänen opettajansa olin minä. En olisi
hennonut antaa minkään kotiopettajattaren nähdä tuon pienen sielun
alkavaa kehitystä ja neuvoa sille tiedon ensimäisiä salaisuuksia. Meillä
oli poika usein mukanamme kävelyretkillä ja emme väsyneet kykymme mukaan
vastaamasta kaikkiin niihin kysymyksiin, joita hänen heräävä
tiedonhalunsa eteemme asetti. Emme koskaan antaneet hänelle muita kuin
tosi vastauksia, emmekä epäilleet suoraan vastata »en tiedä», sellaisiin
kysymyksiin, joihin ylipäänsä ei kukaan ihminen voinut vastata. Silloin
tapahtui usein, ettei Rudolf siihen tyytynyt, vaan kysyi äidinisältään,
täti Marialta, tahi hoitajaltaan, ja silloin sai hän tietysti
erinomaisen valaisevia selityksiä. Sitte tuli hän loistavana luoksemme:
-- Te ette tiedä kuinka vanha kuu on, mutta minäpä tiedän: kuusi tuhatta
vuotta. -- Fredrik ja minä vaihdoimme katseen, joka enempi kuin sanat
lausui kaikki ne kasvatusopilliset huolet, joita meille jo alkoi tulla.

Varsinkin oli minusta ikävätä, kun isäni ja veljeni aina pojan kanssa
leikkiessään yksinomaan leikkivät sotilasta. Käsitteet »vihollinen» ja
»sota» istutettiin jo aikaisin häneen, en käsitä miten. Eräänä päivänä
näimme Fredrik ja minä miten Rudolf ratsastuspiiskalla armahtamatta löi
kahta ulvovaa koiranpenikkaa.

-- Tuo on kavala italialainen, -- sanoi hän, lyöden yhtä eläinraukkaa
aika tavalla, -- ja tuo -- uusi lyönti -- on ilkeä tanskalainen.

Fredrik kiskaisi ruoskan poikasen kädestä:

-- Ja tämä on sydämetön itävaltalainen -- sanoi hän, lyöden pari kertaa
aika lailla Rudolfia selkään. Italialainen ja tanskalainen juoksivat
tyytyväisinä tiehensä ja jättivät urhollisen kansalaisemme jatkamaan
ulvomista.

-- Oletko suuttunut minulle, Martha, että löin poikaasi? En ole muutoin
selkäsaunan ystävä, mutta julmuutta eläimiä vastaan en voi kärsiä.

-- Sinä teit oikein, -- sanoin minä.

-- Saapiko olla julma vaan ihmisiä vastaan? -- kysyi poikanen itkien.

-- Ei suinkaan, ei saa olla julma mitään elävää olentoa vastaan.

-- Sinähän olet itse lyönyt italialaisia ja tanskalaisia?

-- Ne olivat maani vihollisia.

-- Niitä saa siis vihata?

-- Ja tänään taikka huomenna, -- sanoi Fredrik minulle puoliääneen,
tulee pappi opettamaan hänelle, että meidän pitää rakastaman
vihollisiamme. Oi, sitä logiikkaa! Sitä johdonmukaisuutta! -- Sitte
sanoi hän Rudolfille: -- Me emme saa lyödä vihollisiamme sen vuoksi,
että ne vihaavat meitä, vaan senvuoksi, että ne tahtovat meitä lyödä.

-- Ja miksi ne tahtovat lyödä meitä?

-- Siksi, että me -- ei, ei, -- keskeytti hän puhettaan, -- tästä
kehäkulusta en koskaan pääse irti. Mene leikkimään, Rudi, me annamme
sinulle anteeksi, mutta älä tee toiste niin.

Aterioidessa puhuttiin parhaastaan valtiollisista asioista. Häilyvät
rauhan keskustelut tarjosivat aina siihen runsaasti ainetta. Joskus
sanoi joku vanhoista kenraaleista kohteliaisuudesta minulle: nämä asiat
eivät varmaankaan huvita meidän nuorta paroonitartamme, -- mutta minä
pyysin aina hartaasti, että keskustelua jatkettaisiin. Minä olin
todellakin huvitettu, enemmän kuin naiset tavallisesti, valtiollisen
maailman tapauksista. Olin päättänyt seurata tanskalaista kysymystä sen
loppuun asti, nähdäkseni, mitä noilla molemmilla herttuakunnilla lopuksi
tehtäisiin. Olikohan nyt tuo kuuluisa Augustenburgilainen, jonka tähden
olimme tarttuneet aseisiin, saanut oikeudellisen asemansa? Kaukana
siitä. Paitsi kaikkia noita vanhoja ehdokkaita esiintyi nyt vielä yksi,
Oldenburgilainen, jota Venäjä suositteli, tehden vaatimuksiaan. Mutta
sodan seurauksena oli tähän asti ollut se, ettei Schlesvig-Holstein
tulisi kuulumaan Glücks- -- tahi Augusten- -- tahi Olden- -- tahi
jollekin muulle »burgilaiselle», vaan liittoutuneet saksalaiset
pitäisivät sen hyvänään.

-- Mitä uutta teillä on tänään kerrottavana Schlesvig-Holsteinista? --
kysyin minä eräänä päivänä pöytänaapureiltani.

-- Tuorein uutinen on, -- vastasi isäni, että herra von Beust on
asettanut liittovaltiopäiville kysymyksen, millä oikeudella
liittoutuneet ovat *pakottaneet* kuninkaan, jota yhdistys ei ole
hyväksynyt oikeutetuksi hallitsijaksi, heille luovuttamaan
herttuakunnat.

-- Sehän oli älykäs väite, -- huomautin minä, -- koska ei
»protokollaprinssi» taida olla saksalaisten maakuntien laillinen
haltija, ja te annatte Kristian IX:n --

-- Tuota sinä et ymmärrä, lapseni, -- keskeytti minua isäni. -- Se on
rohkeutta, verratonta hävyttömyyttä tuon herra von Beustin puolelta.
Herttuakunnat kuuluvat luonnollisesti meille jo siitäkin syystä, että
olemme ne voittaneet.

-- Mutta tehän ette valloittaneet niitä itseänne vaan
Augustenburgilaista varten?

-- Sitä sinä et myöskään ymmärrä. Ne syyt, joiden nojalla hallitus näkee
parhaaksi alkaa sodan, kadottavat merkityksensä niin pian kuin sota
kerran on loppunut.

-- Silloin tulee voitoista ja tappioista aivan toiset seuraukset kuin
ennen on ajateltu. Silloin tulee uusia valtakuntia, muutamat pienenevät,
muutamat suurenevat, niin on valtioseikkojen kulku.

-- Siis oli syynä viimeisen sodan alkuun vaan tekosyy, -- huudahdin minä
harmistuneena.

Isäni ei vastannut minulle, vaan jatkoi:

-- Jos minulla olisi jotain sanottavaa, niin en olisi Dybbölin ja Alsin
voittojen jälkeen antautunut mihinkään rauhankeskusteluihin, vaan
ottanut samalla koko Tanskan.

-- Ja mitä sinä sillä olisit tehnyt?

-- Yhdistänyt sen saksalais-liittoon.

-- Sinä, joka muutoin olet niin vasituinen itävaltalainen
isänmaanystävä, isä, mitä huvia sinulla on Saksan suurentamisesta?

-- Oletko unohtanut, että Habsburgilaiset olivat saksalaisia keisareja,
ja ne voivat jälleen siksi tulla?

-- Olisiko se sinusta niin hauskaa?

-- Kenen itävaltalaisen sydäntä ei tämä täyttäisi ylpeydellä ja ilolla.

-- Mutta ajatteles, -- keskeytti Fredrik -- jos toisella saksalaisella
suurivallalla olisi samallaiset unelmat?

Isäni nauroi ääneen.

-- Pyhän roomalais-saksalaisen valtakunnan kruunu protestanttisen
pikkukuninkaan päässä? Oletko aivan mieletön?

Tohtori Bresser yhtyi nyt myöskin keskusteluun.

-- Kunhan ei nyt vaan nuo molemmat valtakunnat joutuisi sotaan toisiansa
vastaan juuri samasta asiasta, jonka puolesta ovat yhdessä taistelleet!
Helppo asia oli *valloittaa* Elbemaakunnat, mutta vaikeampi asia on
*pitää* ne. Sota antaa aina aihetta toiseen sotaan, ja se on aivan
luonnollista, koska sota aina sortaa jonkun oikeuksia. --

Muutamia päiviä myöhemmin saimme taas tietää yhden uutisen. Preussin
kuningas Wilhelm kävi vierailemassa meidän keisarimme luona
Schönbrunnissa. Hyvin sydämellinen vastaanotto, syleilyjä y. m. Preussin
kotka liehui kaikkein rakennusten katolla, Preussin kansallislaulua
soittivat kaikki sotilassoittokunnat. Hurraahuutoja ja riemua.

Nämät tiedot ilahduttivat minua, sillä eivät suinkaan nuo valtakunnat
näin sydämellisen mielialan vallitessa, voineet ajatella sotaa
välillänsä.

Isänikin oli iloinen Schönbrunnin ystävyydestä, mutta ei rauhan vaan
sodan kannalta. -- Olen iloinen, että Itävalta nyt on saanut
liittolaisen. Preussin kanssa yhdessä voimme kyllä valloittaa takaisin
Lombardian.

-- Siihen ei Napoleon III:s suostu, ja hänen kanssaan ei Preussi tahdo
tulla vihollisen kannalle -- sanoi joku kenraaleista. -- Ja sitä paitsi
on se hyvin huono merkki, että Itävallan ankarin vihollinen Benedetti on
lähettiläänä Berliinissä.

-- Mutta -- huudahdin minä pannen käteni ristiin, -- minkätähden, Herran
nimessä, eivät kaikki sivistyneet valtakunnat Euroopassa tee liittoa?
Sehän olisi varmaan kaikista yksinkertaisinta! --

Herrat kohottivat olkapäitään, hymyilivät ylenkatseellisesti, eivätkä
vastanneet minulle. Minä olin varmaankin jälleen tehnyt itseni
syylliseksi johonkuhun niistä tyhmyyksistä, joita »naiset» tavallisesti
lausuvat, kun he rohkenevat astua korkeamman valtiotiedon, heidän
suvulleen luoksepääsemättömälle alalle.

       *       *       *       *       *

Syksy oli tullut. Lokakuun 30 päivänä allekirjoitettiin rauha Wienissä,
ja nyt oli siis se aika käsissä, jolloin lempiunelmani, Fredrikin
eroaminen sotapalveluksesta, piti täyttymän.

Mutta -- ihminen päättää, Jumala säätää. Sattui tapaus, joka kerralla
teki tyhjäksi meidän ilolla valmistellut aikeemme. Tapaus oli seuraava.
Se pankki, jossa koko yksityinen omaisuuteni oli tallennettu, teki sodan
tähden konkurssin. Pommien ja kartessien tieltä kauppahuoneet, pankit,
krediitti-yhtiöt, -- kaikki häviävät sodan hirmumyrskyn tieltä.

Tosin en minä, niinkuin moni muu, joutunut keppikerjäläiseksi, sillä
isäni ei antaisi minulta mitään puuttua. Mutta Fredrikin
eronpyyntiaikeista ei nyt mitään tullut. Emme olleet enää varakkaita;
Fredrikin palkka oli meidän ainoa itsenäinen avunlähteemme. Nyt en
voinut kehoittaa häntä ottamaan eroa, sillä millaiseksi hänen asemansa
isääni kohtaan silloin olisi tullut?

Meidän täytyi tyytyä kohtaloomme. Yksi asia lohdutti minua: ei ollut
olemassa pienintäkään mahdollisuutta sodan syttymiseksi. Nyt voi
kaikella varmuudella toivoa kymmenen tahi kahdenkymmenen vuotista
rauhaa, sitte kun Schlesvig-Holstein ja Lauenburg lokakuun 30 p:nä
tehdyn sopimuksen kautta lopullisesti oli tullut Preussin ja Itävallan
käsiin. Siis sen seikan suhteen voi ainakin olla tyyni.

Asetuimme talveksi Wieniin ja vuokrasimme itsellemme pienen huoneuston
Frans-Josefinsatamassa. Mieheni sisääntulot sekä se kuukausiraha, jonka
sain isältäni, riittivät hyvin yksinkertaisessa elämässämme. Tosin
täytyi meidän luopua tilatuista operalooseista, hovitanssiaisista,
ylenkomeista puvuista ja osanotosta seuraelämän huveihin. Mutta miten
helposti kannoimmekaan nuo kieltäymykset. Vieläpä tuntui
miellyttävältäkin olla tällä tavoin pakoitettu elämään muista
eroitettuna. Mutta kumminkin olivat ovemme yhäkin auki vähäisemmälle
ystäväpiirille.

Onnettomuus tulee harvoin yksinänsä, ja minä olen merkinnyt punaisiin
vihkoihini, että minä tämän aineellisen onnettomuuden tapauksen jälkeen
tulin jälleen vuoteenomaksi kuusiviikkoa kestävään lavantautiin, jolla
ajalla henkeni väikkyi elämän ja kuoleman välillä. Mutta kuinka rikas
onnellisista muistoista olikaan tuo aika, ja kuinka lujasti mieheni ja
minä kiinnyimmekään toisiimme, peljätessämme kadottavamme toisemme.

Kun vaara oli ohitse, mikä ilojuhla meillä oli molemmilla! Se muistutti
vähän sitä onnea, jota olimme tunteneet yhdyttyämme Tanskan sodan
jälkeen, mutta oli kuitenkin toisenlaista. Silloin tuli ilo yht'äkkiä;
nyt se tuli vähitellen -- ja sitä paitsi olimme siitä ajasta tulleet
paljoa lähemmäksi toisiamme.

Isäni oli sairauteni aikana käynyt luonani joka päivä ja ollut hyvin
levoton. Kuitenkin tiesin, ettei kuolemani olisi häneen kovinkaan
koskenut. Molemmat nuoremmat sisareni olivat hänelle rakkaammat kuin
minä, ja rakkain meistä kaikista oli hänelle veli Otto. Molempien
naimisteni ja varsinkin viimeisen, ja kenties myöskin hänen
mielipiteistään eroavien mielipiteitteni ja ajatustapojeni tähden olin
tullut hänelle vähän vieraaksi. Kun olin parantunut, muutti hän
Grumitziin ja kehoitti minuakin tulemaan sinne pikku Rudolfin kanssa.
Mutta kun Fredrik ei virkansa vuoksi voinut kaupunkia jättää, jäin
mieluummin kesän ajaksi asumaan Wienin läheisyyteen, että mieheni voisi
joka päivä käydä luonani, ja niin vuokrasimme itsellemme maapaikan
Hietzingin läheisyydessä.

Sisareni matkustivat Marienbadiin täti Marian kanssa. Täti kirjoitti
siitä seuraavaa:

»Rakas lapseni! Tämä talvi on ollut väsyttävä. Iloni ei ole vähäinen,
kunhan Rosa ja Lilli kerran päättävät mennä naimisiin, sillä silloin
pääsen edesvastauksesta. Nyt alkavat vaivat taaskin Marienbadissa!
Olisin mielelläni tahtonut matkustaa Grumitziin tahi sinun luoksesi,
mutta sen sijaan täytyy minun yhä edelleen näytellä »esiliinan»
vaivaloista osaa noiden huvinhaluisten tyttöjen mukana.

Iloitsen suuresti siitä, että olet jälleen terve! Ei ollut, Jumalan
kiitos, määrätty, että sinun piti kuoleman, vaikka olimmekin hyvin
levottomia sinun tähtesi. Hyvä Jumala on säästänyt sinut pikku
Rudolfille. Sano pienokaiselle minulta sydämellisiä terveisiä ja käske
hänen edistyä aika tavalla. Lähetän tässä hänelle kaksi kirjaa: »Hyvä
lapsi ja hänen suojelusenkelinsä» -- eräs ihmeellisen kaunis kertomus --
sekä »Isänmaan urhoja», kokoelma sotakuvia lapsille. Ei voi koskaan
tarpeeksi aikaisin herättää pienten poikien taipumusta sellaiseen.

Olen kuullut, että aiot kesäksi jäädä Wienin läheisyyteen. Mutta siinä
teet hyvin väärin. Grumitzin raikas ilma tekisi sinulle paljo parempaa
kuin tomuinen Hietzing. Ja isäraukalle tulee kovin ikävä itsekseen.
Minun mielestäni ei sinun pitäisi aivan laiminlyödä tyttären
velvollisuuksia.

Miehelläsihän on sukulaisia Preussissä. Pyydä häntä kysymään, mitä
siellä ylipäänsä ajatellaan valtiollisesta asemasta. Sehän kuuluu olevan
hyvin arveluttava. Sinun tätisi

      *Maria*.»

       *       *       *       *       *

Olin kauan unohtanut, että valtiollista asemaa oli olemassakaan, kunnes
tätini kirje muistutti minua siitä. Nyt päätin jälleen ottaa selkoa
asioista, jota en ollut pitkällisen sairauteni aikana jaksanut tehdä.

-- Mitähän täti Maria tarkoittaa sanalla »arveluttava»? -- kysyin minä
mieheltäni, ojentaen hänelle kirjeen. -- Onko nyt ylipäänsä olemassa
mitään »valtiollista asemaa?»

-- Valitettavasti on sellainen aina, samoin kuin aina on ilmakin. Ja
valtiollinen asema on sen lisäksi yhtä oikullinen ja muuttelevainen kuin
huhtikuun ilmakin.

-- Mutta sano minulle -- puhutaanko vieläkin noista siunatuista
herttuakunnista! Eikö sitä asiaa ole vieläkään saatu ratkaistuksi?

-- Niistä puhutaan nykyään enempi kuin koskaan ennen, eikä vähintäkään
ole vielä saatu päätetyksi. Schlesvig-Holsteinilaisilla on suuri halu
päästä jälleen vapaaksi noista »röyhkeistä preussiläisistä», joiksi he
meitä nyt nimittävät. »Mieluummin Tanska kuin Preussi» on nykyään heidän
tunnussanansa.

-- Ja kuinka on Augustenburgilaisen laita -- hänethän heillä on? Oi, älä
sano Fredrik, *ettei* heillä häntä ole. Sillä juuri hänen tähtensähän
tuo onneton sota alkoi, jossa olin vähällä sinut menettää.

-- Siitä huolimatta, Martha parka, ei ole nyt enää vähintäkään puhetta
Augustenburgilaisesta ja hänen vaatimuksistaan, muuta kuin hänen omalta
puoleltaan. Onpa menty niinkin pitkälle, että kun ruhtinas kerran kävi
herttuakunnissa, ja hänen puoluelaisensa kunnioittivat häntä, saattoi
hallitus hänen tietoonsa, että jos hän vielä kerran luvatta näyttäytyisi
maan rajojen sisäpuolella, täytyisi hänet vangita. -- Preussin ja
Itävallan väli on nykyään hyvin jännittävä; toinen epäilee toistansa
väärien etujen anastamisesta. »Itävalta koettaa valloittaa jälleen
Schlesiata», -- »Preussi koettaa miellyttää Ranskaa», -- sellaisilla
syytöksillä kiihoitetaan mielet, ja tällaista juoruamista ei
innokkaammin harrasteta pienten kaupunkien kahvikekkereissä, kuin
suurivaltojen virkahuoneissa.

Talven alussa palasi koko perheemme Wieniin. Rosalla ja Lillillä oli
ollut hyvin hauska böhmiläisessä kylpylaitoksessa. Konradin osakkeet
olivat hyvässä arvossa. Vaikkei vielä mitään ratkaisevaa sanaa ollut
Lillin ja hänen välillään lausuttu, olivat molemmat nuoret kumminkin
sisällisesti vakuutetut siitä, että heistä olisi tuleva pari.

Huolimatta isäni hartaista kehoituksista, en ollut tullut Grumitziin
syys-metsästyksienkään ajaksi. Fredrik ei ollut saanut virkavapautta, ja
hänestä eroaminen oli minulle kärsimys, johon en ilman pakkoa
antautunut. Toinen syy, jonka vuoksi vältin pitemmäksi aikaa jäädä
Grumitziin oli, että vastenmielisesti jätin pikku Rudolfini isäni
vaikutuksen alaiseksi, sillä pelkäsin, että isä herättäisi liiaksi pojan
intoa sotilastoimeen, jota en aikonut hänen antaa valita. Tätä
taipumusta olin jo hänessä huomannut, luultavasti se oli jo veressä.
Monien sotaisten esi-isäin perillinen oli luonnollisesti saanut sotaiset
taipumukset.

Rudolfin syntymäpäivänä antoi isäni hänelle sapelin.

-- Sinähän tiedät, isä, -- sanoin minä, -- ettei pojastani koskaan tule
sotilasta. Pyydän sinua vakavasti...

-- Siis aijot tehdä hänestä »äidin pojan». Toivon, ettei se sinulle
onnistu, sillä hyvä sotilas-veri ei hukkaan mene. Kun poika on kasvanut
suureksi, saa hän itse valita itselleen tien -- ja onko olemassa mitään
ihanampaa, kuin se -- jonka sinä tahdot häneltä kieltää?

-- Martha pelkää panna ainoata poikaansa sodan vaaroille alttiiksi,
muistutti täti Maria, joka oli kuullut keskustelumme. -- Mutta hän
unohtaa, että jos kerran on määrätty, että jonkun tulee kuolla, niin
voipi se tapahtua hänelle yhtä hyvin omassa sängyssänsä kuin sodassa.

-- Jos siis satatuhatta ihmistä tapetaan sodassa, niin arvelet sinä,
että heille rauhan aikana olisi käynyt samoin?

Täti Marialla oli vastaus valmiina:

-- Oli juuri määrätty, että niiden sadantuhannen ihmisen tulisi kuolla
*sodassa*.

-- Mutta jos ihmiset olisivat niin viisaita, etteivät ne enää alkaisi
sotaa? -- jatkoin minä itsepäisesti.

-- Se on mahdotonta -- sanoi isäni, ja siten oli keskustelu jälleen
tullut vanhoille poluilleen, jotka aina antoivat aihetta sanan vaihtoon
hänen ja minun välillä. Isälläni oli muutamia lempitodisteita sodan
hyväksi, joita oli aivan mahdoton kumota:

1. Sodat ovat itse Jumalan, sotajoukkojen herran määräämät -- katso
pyhästä raamatusta.

2. Sotia on *aina* ollut olemassa, ergo, siis tulee sotia *aina*
olemaan.

3. Kansanluku lisääntyisi liiaksi ilman semmoista tarpeellista
vähennystä.

4. Pitkällinen rauha veltostuttaa ja hennontaa kansoja ja sen
seurauksena on tapainturmelus.

5. Sota tarjoaa parhaan tilaisuuden itsensä uhraavaisuuden ja
urhollisuuden osoittamiseen -- lyhyesti, on parhain keino luonteen
lujentamiseen.

6. Ihmiset tulevat aina taistelemaan; täydellinen yksimielisyys on
käsittämätön. Erilaisten harrastusten täytyy aina tulla ristiriitaan
toistensa kanssa. Siis on ikuinen rauha aivan mahdoton.

Ei yksikään näistä mielipiteistä pidä paikkaansa, jos tarkastaa sitä
lähemmin, mutta jokainen niistä kelpaa tueksi puolustajalle, kun hänen
täytyy antaa toisten tulla kumotuksi. Kun hänet esimerkiksi pakoitetaan
myöntämään, että rauha on enemmän onnea tuova, enemmän sivistystä
edistävä ja enemmän ihmisarvolle sopiva kuin sota, niin sanoo hän: no
niin, sota on tosin onnettomuus, mutta välttämätön onnettomuus, sillä
n:o 1 ja n:o 2 --. Jos hänelle nyt osottaa, millä tavoin sotia *voi*
välttää, esimerkiksi siten, että kaikki valtiot yhtyisivät liittoon
toistensa kanssa, tahi panisivat toimeen kansainvälisiä tuomioistuimia
y. m., niin sanoo hän: no niin, mahdollisesti *voipi* niitä välttää,
mutta sitä ei pidä tehdä, sillä: n:o 4 ja n:o 5. -- Nyt kumoaa
rauhanystävä nämä väitteet ja todistaa, että ihmiset sodassa tulevat
raaoiksi ja julmiksi: no niin, hyvin mahdollista, mutta n:o 3. Myöskin
tämä väite kumotaan, sillä luonto pitää kyllä itse huolta siitä
»etteivät puut saa kasvaa taivaaseen asti», eivätkä suinkaan hallitsijat
pidä tätä silmämääränään, kun aloittavat sotaa. Myönnetään: mutta n:o 1.
-- Ja näin ei riita koskaan lopu. Sodanystävä on aina oikeassa, hänen
keskustelunsa liikkuu kehässä, jossa tosin voipi juosta hänen jälestään,
mutta ei voi koskaan saada häntä kiinni. Sota on hirveä onnettomuus --
mutta sen täytyy olla olemassa. Sen ei tosin täydy olla olemassa, mutta
se on suuri hyvätyö.

Tällaisia loogillisia virheitä tekevät kaikki ne, jotka aivan syyttä
tahi vaistomaisesti puolustavat jotain asiaa ja tähän tarkoitukseen
käyttävät kaikkia niitä korulauseita ja yleisiä puheenparsia, joita ovat
sattuneet kuulemaan. Jos nuo todisteet kumoavatkin toisensa, on se
tuollaisista ihmisistä aivan samantekevä.

Luonnollisesti ei tämä vielä ollut minulle selvillä silloin, kun
keskustelin isäni kanssa sodasta ja rauhasta. Muistan vaan, että olin
aina väsynyt ja uupunut näiden keskustelujen jälkeen, jotka tavallisesti
loppuivat siihen, että isäni sääliväisesti olkapäitään kohottaen sanoi:
»Tuota sinä et ymmärrä.» Lause, joka tuntui hyvin oikeutetulta
tällaisessa asiassa, varsinkin kun sen lausui vanha kenraali nuorelle
rouvalle.

       *       *       *       *       *

Uusi vuosi 1866. Istuimme kaikki jälleen isäni pöydän ympärillä, joimme
viiniä ja söimme torttuja, kun tämän onnettoman vuoden ensimmäinen tunti
löi. Se oli iloinen juhla, sillä paitsi uudenvuoden juhlaa vietimme
myöskin Konradin ja Lillin kihlajaisia.

Kun viisari näytti kahtatoista ja kadulla ammuttiin muutamia
ilolaukauksia, syleili iloinen serkkuni nuorta morsiantaan, pyörähti
ympäri hänen kanssaan ja kysyi häneltä kaikkien ihmeeksi:

-- Tahdotko tulla vaimokseni nyt alkavan vuoden kuluessa?

-- Kyllä, tietysti sen tahdon, -- nauroi Lilli, ja sitte alkoi
loppumatoin onnittelu. Kaikki olimme liikutettuja ja iloisia.

Isäni teki lopun onnittelumellakasta naputtamalla pöytään
nimisormuksellaan, siten pyytäen sananvuoroa.

-- Rakkaat lapseni -- sanoi hän -- vuosi kuusikymmentä kuusi alkaa
onnellisesti. Jo heti sen ensi hetkellä on yksi rakkaimmista
toivomuksistani toteutunut. Toivokaamme nyt myöskin, että meidän Rosamme
tämän uuden vuoden ajalla saisi elämän toverin ja te Fredrik ja Martha,
saisitte onnenne vielä täydennetyksi. Suokoon uusi vuosi teille tohtori
Bresser, paljo sairaita, ja sinulle, Maria, korkeimman voiton
arpajaisissa, tahi mitä muuta nyt mieluimmin toivot. Ja Otto, sinulle
toivon, että saisit parhaat todistukset tutkinnossasi ja saavuttaisit
kaikki parhaimmat sotilaalliset tiedot ja hyveet, että sinusta kerran
tulisi isäsi ylpeys ja armeijamme kaunistus. -- Ja koska tahdon toivoa
itsellenikin jotain, mutta en halua mitään hartaammin, kuin Itävallan
menestystä ja kunniaa, niin toivon, että tuleva vuosi tuottaisi
maallemme suuren voiton -- Lombardian, tahi -- kukapa tietää Schlesian
maakunnan. Eihän kaikkea voi tietää, mitä tulee tapahtumaan! Ja
mahdotointa ei ole, että otamme takaisin julkeilta preussiläisiltä sen
maan, joka on meidän suurelta Maria Theresialtamme varastettu.

Loppupuoli isäni puheesta tuotti ikävän mielialan. Meidän seassamme ei
varmaankaan ollut yhtään ainoata, joka ajatteli Lombardiaa tahi
Schlesiata. Ja tuo otaksuminen, joka tähän Itävallan onnentoivotukseen
oli kätketty, nimittäin: sota! -- se on, uusi epätoivo, uusi kurjuus, --
ei soveltunut ollenkaan yhteen niiden rauhan ja ilon tunteiden kanssa,
jotka nyt vallitsivat mielissämme. Lausuin senvuoksi vähän vastaan:

-- Ei, rakas isäni, myöskin italialaisilla ja preussiläisillä on uusi
vuosi tänään, ja silloin emme suinkaan toivota heille mitään pahaa. Vaan
tulkoot ihmiset paljo viisaammiksi, rauhallisemmiksi ja onnellisemmiksi
vuotena kuusikymmentäkuusi ja kaikkina sitä seuraavina vuosina!

Isäni kohotti olkapäitään: -- Oi sinä haaveilija! -- sanoi hän säälien.

-- Fredrik tuli avukseni. -- Ei suinkaan, -- sanoi hän -- Marthan
lausuma toivomus ei suinkaan ole haaveilua, sillä sen täyttämisen
todellisuudesta on meillä tieteellisiä todisteita. Viisaammaksi,
rauhallisemmaksi ja onnellisemmaksi on ihmissukukunta alituisesti
muuttunut, mutta se käy niin hitaasti, ettei niin lyhyt ajanjakso, kuin
yksi vuosi, voi osoittaa mitään edistystä.

-- Jos niin varmasti uskotte alituiseen edistykseen, miksi siis yhä
valitatte taantumista ja raakuuteen palajamista?

-- Siksi -- sanoi Fredrik -- että sota aina peräyttää sivistyksen
kappaleen taaksepäin sekä siveellisessä että aineellisessa suhteessa.

-- Sinä et puhu niinkuin sotilaan tulee, paras Tilling.

-- Puhun yleisestä asiasta, paras appeni. Mielipiteeni siitä voi olla
oikea tahi väärä; jos se sopii sotilaalle, on toinen kysymys. Totuus on
kuitenkin aina *yksi*. Jos jokin on väriltään punainen, tuleeko sitä
silloin kutsua siniseksi, jos on puettu siniseen univormuun, tahi
mustaksi, jos on puettu mustaan kaapuun?

-- Mitä ihmettä, jos --? -- Isäni oli aina vähäkuuloinen, kun keskustelu
tuli hänelle vastenmieliseksi. Mutta Fredrik ei huolinut uudistaa, mitä
oli sanonut, vaan jätti mieluummin keskustelun siksensä.

Kun me iltasilla tulimme kotiin, otin mieheni kuulusteltavaksi.

-- Mitä sinä sanoit isälle? Että näyttää siltä kuin tänä vuonna alkaisi
uusi sota? Minä en tahdo enää päästää sinua sotaan, minä en *tahdo*.

-- Mitä auttaa vastustuksesi, ystäväni? Sinä olisit varmaankin
ensimäinen ottamaan sanasi takaisin, jos sota syttyisi. Kuta lähempänä
sellainen mahdollisuus on, sitä mahdottomampaa on minun pyytää eroa
virastani. Heti Schlesvig-Holsteinin sodan jälkeen olisin sen voinut
tehdä. --

-- Voi, sitä kurjaa pankki-iskua!

-- Mutta nyt kun uusia pilviä kokoontuu...

-- Luuletko todellakin, että --?

-- Toivoin pilvien jälleen haihtuvan. Kyllä kai suurvallat sentään
miettivät, ennenkuin ryhtyvät toistensa kanssa taisteluun vähäpätöisten
maakuntien vuoksi. Mutta kun asema nyt todellakin näyttää uhkaavalta,
näyttäisi hyvin pelkurimaiselta, jos nyt eroaisin palveluksesta. Sen
sinäkin kyllä huomaat?

Minun täytyi myöntää hänen olevan oikeassa. Mutta minä riipuin vielä
kiinni noissa: toivon pilvien jälleen haihtuvan.

Jännityksellä seurasin tästälähtien valtiollisten tapausten kulkua ja
niitä koskevia lausuntoja, joita kuulin ympärilläni. »Varustaa»,
»varustaa» oli nyt kaikkien tunnussana. Preussi varustautuu
hiljaisuudessa. Itävalta varustautuu hiljaisuudessa. Preussiläiset
sanovat, että *me* varustaudumme, mutta se ei ole totta, *nehän*
varustautuvat. Ne valhettelevat -- ei, se ei ole totta, että me
varustaudumme. -- Jos he varustautuvat, täytyy meidänkin varustautua. --
Jos me riisumme aseet, kuka tietää, tekevätkö ne sitä sentään. --
Tällaista melua kuulin ympärilläni, minne ikinä tulin. -- Mutta mitä
varten tehdään kaikkia noita valmistuksia, jollei aijoittaisi tehdä
päällekarkausta? -- kysyin minä kerran, johon isäni vastasi sanoen
vanhan sananlaskun: *si vis pasem, para bellum*: mehän varustaudumme
vaan varovaisuuden vuoksi. Ja toiset? -- Hyökätäkseen meidän kimppuumme.
-- Mutta nehän sanovat myöskin, että he vaan varustautuvat
puolustautumaan meidän hyökkäystämme vastaan? -- Se on vaan petosta. --
Ja ne sanovat, että me olemme petollisia. -- Sen he sanovat vaan
tekosyynä voidaksensa paremmin varustautua.

Molemmin puolinen varustautuminen kesti lakkaamatta uuden vuoden
ensimäisinä kuukausina. Maaliskuun kahdentenatoista päivänä tuli isäni
ilosta loistaen huoneeseeni: -- Hurraa! Hyviä uutisia!

-- Aseitten riisuminen? -- kysyin minä iloisesti.

-- Vielä vain! Päin vastoin. Eilen oli suuri sotaneuvottelu -- meillä on
todellakin loistava sotavoima, sitä vastaan ei röyhkeä Preussi voi
kestää. Me olemme valmiit milloin tahansa lähettämään taisteluun
kahdeksansataa tuhatta miestä. Ja meidän etevin strateekimme Benedek
tulee sodanylipäälliköksi, jolla on rajaton valta. -- Näin meidän kesken
puhuen lapseni, Schlesia on meidän, jos vaan tahdomme.

-- Jumalani, Jumalani, huokasin minä, -- tuleeko tuo vitsaus jälleen
ylitsemme? Kuka on siis niin tunnoton, että kunnianhimosta, maan
voittamisen halusta...

-- Rauhoitu! *Me* emme ole niin kunnianhimoisia, eikä meillä ole
myöskään maan voittamisen halua, me tahdomme -- se tahtoo sanoa,
hallitus tahtoo säilyttää rauhan. Itse puolestani ei minulla olisi
mitään Schlesian takaisinvalloittamista vastaan. Armeijamme ääretön
suuruus on herättävä muissa valtakunnissa tarpeellista kunnioitusta ja
pelkoa. Jos Preussi yhä edelleenkin käyttäytyy hävyttömästi ja tekee
siten sodan välttämättömäksi, niin, niin silloin on voitto meidän ja sen
kanssa saamme arvaamattomia etuja. Toivoisin melkein, että sota
syttyisi.

-- Niin, sitä sinä varmaan toivotkin, isä, ja se on varmaan
hallitsevienkin toivo. Silloin olisi minun mielestäni paljoa parempi
sanoa asia suoraan, eikä koettaa uskotella kansalle, että varustuksia
tehdään vaan rauhan säilyttämiseksi. Jos te näytätte hampaita ja
puristatte nyrkkiä, niin älkää ainakaan kuiskutelko petollisia rauhan
sanoja, -- jos te todellakin haluatte vetää miekan tupesta, niin älkää
olko pitävinänne vaan varovaisuudesta kättänne miekan kahvassa.

Puhuin näin värisevällä äänellä ja enenevällä lämmöllä ja puhkesin
lopuksi itkuun. Hämmästynyt isäni ei löytänyt sanaakaan vastaukseksi.

       *       *       *       *       *

Nyt seurasi aika, jolloin pelko ja toivo vaihtelivat. Yhtenä päivänä
sanottiin: »rauha on jokseenkin varma», toisena päivänä: »sota on
välttämätön». Useimmat olivat jälkimäistä mielipidettä.

Tein joka päivä muistiinpanoja punaisiin vihkoihini, häilyvän kysymyksen
kaikista vaihteluista ja sain siten selville, miten tuo onneton sota
valmistettiin ja lopullisesti puhkesi ilmi.

Maaliskuun 24 p. lähettää Preussi kiertokirjeen, jossa se valittaa
Itävallan uhkaavia varustuksia. -- Miksi emme siis riisu aseita,
jollemme aijo hyökätä?

Maaliskuun 31 päivänä. Jumalalle olkoon kiitos! Itävalta selittää, että
huhut salaisista varustuksista ovat kokonaan tuulesta temmattuja.
Itävallan päähän ei voisi pälkähtää käydä Preussin kimppuun. Se asettaa
sen vuoksi vaatimuksen, että Preussi lopettaisi varustautumisensa
mahdollista sotaa varten.

Preussi vastaa: sillä ei ole vähintäkään aikomusta hyökätä Itävallan
kimppuun, mutta mainitun valtakunnan varustuksien tähden on se
pakoitettu varustautumaan voidakseen puolustaa itseään.

Tällä tavoin laulavat molemmat valtakunnat loppumatonta vuorolaulua:

      -- -- -- -- -- -- -- --
      Mä varustaun kun sinäkin,
      Sun tähtes teen sen minäkin;
      Näin varustaen molemmat,
      Olemme rauhan vartiat,

Vihdoinkin huhtikuun 25 päivänä selittää Itävalta olevansa taipuvainen
riisumaan aseet, jos Preussi tekee samoin.

Preussi suostuu siihen.

Kuinka vapaasti hengitinkään! Siis saamme kuitenkin rauhan, huolimatta
uhkaavista huhuista.

Mutta iloni oli liian aikainen. Uusia selkkauksia syntyy. Itävalta
selittää, että he voivat riisua aseet ainoastaan pohjoisessa, mutta ei
etelässä, sillä siellä uhkaa jälleen Italia.

Tähän vastaa Preussi: jollei Itävalta riisu aseitansa, niin täytyy
meidänkin olla varustettuna.

Nyt kohottaa Italiakin äänensä. Luonnollisesti ei tämä maa aio rynnätä
Itävaltaa vastaan, mutta Itävallan viimeisen selityksen johdosta näkee
se olevansa pakotettu myöskin varustautumaan.

Ja niin alkaa kaunis riita valtojen välillä. Annan jälleen tuon suloisen
soiton vaivuttaa itseni lepoon. Mutta äkkiä ilmestyy uusia myrskypilviä,
ja valtiolliset tapaukset vaihtelevat nopeasti. Yleinen mieliala on
hyvin kiihoittunut, ja kaikki sanomalehdet julistavat: *sota tulossa*.
Minusta tuntuu kuin olisin merellä, ja myrsky tulossa.

Kesäkuun 11 päivänä tekee Itävalta ehdotuksen, että liiton pitäisi käydä
vastustamaan Preussin itsevaltaista menettelyä Holsteinissa, ja että
koko liittoutuneitten armeija pitäisi käskeä aseisiin. Tästä tulee
äänestys ja ehdotus hyväksytään yhdeksällä äänellä kuutta vastaan. Oi,
noita kolmea, ratkaisevaa ääntä, minkä tuskan huudon ne tuottavatkaan!

Asia on päätetty. Lähettiläät saavat passinsa. Kesäkuun 16 päivänä
kehoittaa liitto Itävaltaa ja Bayeria auttamaan hannoverilaisia ja
saksilaisia, joita vastaan preussiläiset jo ovat hyökänneet.

Kesäkuun 18 päivänä julkaistiin preussiläinen sotajulistus. Kuningas
Wilhelm sanoo siinä:

»Itävalta ei tahdo unhottaa, että sen ruhtinaat ovat ennen hallinneet
Saksanmaata ja ei tahdo pitää nuorta Preussiä ystävänään vaan
vihollisenaan. Se tahtoo estää Preussiä kaikissa toimissa, sillä se mikä
Preussiä hyödyttää, se vahingoittaa Itävaltaa. Tuo vanha, onneton
kateellisuus on jälleen leimahtanut ilmi. Minne ikinä katsommekin
Saksanmaalla, on ympärillämme vihollisia, joiden sotahuuto on: Preussin
halventaminen. Aina viimeiseen hetkeen asti olen kaikella tavoin
koettanut hyvällä tasoittaa riitaisuudet, mutta -- Itävalta ei ole sitä
tahtonut.»

Itävallan keisari, Frans Josef, sanoo:

»Viimeiset tapaukset ovat nyt selvästi osoittaneet, että Preussi asettaa
väkivallan oikeuden edelle. Siten on onnettomin kaikista sodista --
saksalaisten sota saksalaisia vastaan -- tullut välttämättömäksi. Kutsun
ne, jotka ovat tämän sodan aikaan saaneet, historian tuomioistuimen ja
ijankaikkisen, kaikkivaltiaan Jumalan edessä vastaamaan kaikista niistä
onnettomuuksista, joita sota tulee tuottamaan yksityisille, perheille,
maille ja kansoille.»

Aina on se vaan »toinen» joka toivoo sotaa, »toinen», joka tuottaa
kaikki onnettomuudet. Onnettomin kaikista sodista, »saksalaisten sota
saksalaisia vastaan». Aivan totta: onhan se jo korkeampi katsantokanta,
että käsite Saksa pannaan Preussin ja Itävallan edelle. Vielä askel
eteenpäin, ja silloin tultaisiin siihen, että pidettäisiin kaikkia sotia
ihmisten sotina ihmisiä vastaan, niinkuin onnetonta veljessotaa. Mutta
mitä hyödyttää se, että kutsutaan ne, jotka ovat sodan aikaansaaneet,
vastaamaan siitä historian tuomioistuimen eteen? Ei ole vielä langetettu
yhtään historiallista tuomiota, joka ei olisi ollut voittajan eduksi. Ja
eikös samaa Jumalaa aseteta taistelujen ohjaajaksi ja puolueiden
tuomariksi? Oi, vastaväite vastaväitettä kohtaan? Mutta aina on
vastaväite seurauksena, kun koettaa peittää totuuden ulkokultaisuudella,
kun tahtoo pitää kaksi toisiansa kumoavaa periaatetta: sota ja
ihmisoikeus, rakkauden ja taistelun Jumala, yhtä pyhänä.

Suurin kaikista onnettomuuksista oli tullut, ja kansa tervehti sitä
tavallisella riemulla. Eri rykmentit marssivat pois, -- tulisivatkohan
ne takaisin? -- Onnentoivotukset, siunaukset ja hurraata huutavat
katupojat seurasivat heitä tiellä.

Fredrik oli jo ennemmin tullut sijoitetuksi Böhmiin, joten tällä
kerralla pelastuin sydäntä-särkevistä jäähyväisistä. Kun isäni iloiten
ilmoitti minulle tuon surullisen uutisen: nyt tulee sota, olin ollut
yksin jo neljätoista päivää. Niinkuin pahantekijä, joka on kuullut
kuolemantuomionsa julkiluettavan, kumarsin päätäni, mutta en vastannut
mitään.

-- Ole levollinen lapseni, tällä kertaa ei sota tule kauan kestämään,
sillä lähimpinä päivinä marssivat meikäläiset Berliniin. Ja samoinkuin
Fredrik palasi Schlesvig-Holsteinilaisesta sodasta, palajaa hän
täältäkin, mutta paljo tuoreemmilla laakereilla seppelöitynä. Tosin
voipi hänestä olla vastenmielistä taistella preussiläisiä vastaan, koska
hän itse on preussiläistä perijuurta, mutta hän ei varmaankaan voi muuta
kuin vihata noita kirottuja preussiläisiä, jotka tahtovat karkoittaa
meidät pois saksalaisliitosta. Sitä he saavat totisesti vielä katua, kun
Schlesia jälleen on meidän ja habsburgilaiset...

-- Isä, sananen: jätä minut yksin! -- Hän luuli varmaankin, että
tarvitsin itkeä, ja koska hän inhosi kaikkia liikuttavia kohtauksia,
meni hän mielellään tiehensä.

Mutta minä en itkenyt. Minusta tuntui kuin musertava isku olisi minua
kohdannut. Istuin pitkän aikaa aivan liikkumatonna ja tuijotin
toivottomasti eteeni. Sitte menin kirjoituspöytäni luo ja kirjoitin
punaisiin vihkoihini seuraavaa:

»Kuolemantuomio on julistettu, nyt jälleen otetaan satatuhatta ihmistä
hengiltä. Tuleekohan Fredrik olemaan niiden joukossa? Siinä tapauksessa
minäkin! Miksi en minäkin saisi samaa kohtaloa, kuin nuo satatuhatta?
Oi, toivoisin jo olevani kuollut.»

Samana päivänä sain Fredrikiltä muutamia kiireessä kirjoitettuja riviä:

»Rakas vaimoni! Ole rohkea! *Me olemme olleet* onnellisia, sitä ei
kukaan voi meiltä riistää, jos kaikki nyt olisikin ohitse. Tänään
marssimme »vihollista» vastaan. Kenties tulen preussiläisissä riveissä
kohtaamaan yhden tai toisen sotatoverin Dybbölin ja Alsin ajoilta,
kenties serkku Gottfriedin! Täst'edes ei minulla ole aikaa kirjoittaa,
älä siis odota kirjettä; korkeintaan lähetän joskus jonkun rivin
ilmoittaakseni, että elän. Tahtoisin löytää yhden ainoan sanan, joka
sisältäisi kaiken rakkauteni sinuun, voidakseni, jos se olisi viimeinen
kerta, tähän sen kirjoittaa. Mutta en löydä muuta kuin tämän: *Martha!*
Sinä tiedät, mitä tämä sana minulle sisältää.»

Myöskin Konrad Althausin piti nyt lähteä. Hän oli tulisesti ihastunut
sotaan, mutta kuitenkin tuntui hyvästijättö hänestä raskaalta. -- Oi,
Lilli, Lilli, sanoi hän surullisesti, jättäessään morsiamelleen
jäähyväisiä, -- miksi annoit ajan kulua niin kauan, ennenkuin minut
otit? Kukapa nyt tietää, jos koskaan palajan?

Lilli-parka oli itse vaipunut katkerimpaan katumukseen. Vasta nyt tunsi
hän, kuinka sydämellisesti hän rakasti tuota, jota hän oli niin kauan
ylenkatsonut.

Omaiseni muuttivat nyt Grumitziin, ja minä suostuin tulemaan sinne
perästäpäin pikku Rudin kanssa. Kun Fredrik oli poissa, tuntui kotini
minusta niin sietämättömän yksinäiseltä. Tuntui aivan siltä kuin olisin
jättänyt elämälle hyvästit, kun tieto sodan syttymisestä olisi tuonut
myöskin tiedon Fredrikin kuolemasta. Joskus keveni synkkä mielentilani
kuin ajattelin: mutta *voihan* hän tulla takaisin. Mutta heti sen
jälkeen palasi tuo kauhea ajatus, että hän kenties nyt parhaallaan lepää
kauheimmissa tuskissa -- että hän nääntyy haudassa -- että raskaat
vaunut vierivät hänen haavoitetun ruumiinsa ylitse ja kärpäset kaivavat
hänen avonaisissa haavoissansa -- että kuolleita keräävät miehet
luulevat häntä kuolleeksi, kun hän lepää jäykistyttävässä suonenvedossa,
ja panevat hänet kuolleiden mukana veriseen hautaan -- siellä tulee hän
tuntoihinsa ja -- -- --

Kovasti parkaisten heräsin kauheista unelmistani.

-- Kuinka sinun laitasi nyt jälleen on, Martha? -- kysyi isäni
nuhdellen. -- Jos noin antaudut sureksimiseen, voipi se lopuksi olla
järjellesi vahingollista. Se on synti ja sitäpaitsi on se sopimatonta.
Se on sodan häväisemistä, kun ei katsele sitä suurelta kannalta, vaan
huomaa yksityisseikkoja. Ja niitä ei ylipäänsä pidä ajatella.

Ei, ei, niitä ei saa ajatella, se on kaikkina aikoina ollut ihmisten
tapa kaikkea inhimillistä kurjuutta vastaan.

Kotilääkärimme, tohtori Bresser, oli yhtynyt terveyshoitokuntaan ja oli
nyt matkalla sotapaikalle. Minussa oli syntynyt ajatus: eikö minunkin
pitäisi lähteä sinne sairaanhoitajaksi? Niin, jos olisin voinut olla
varma siitä, että olisin saanut olla Fredrikin läheisyydessä, saanut
auttaa häntä, jos hän olisi tullut haavoitetuksi, en olisi hetkeäkään
epäillyt. Mutta muiden tähden? Ei, siihen puuttui minulta rohkeutta.
Nähdä haavoitettujen kuolintaistelua, kuulla niiden viimeisiä
hengenvetoja voimatta sillä hyödyttää Fredrikiä -- ei, niin ihmisrakas
en valitettavasti ollut ja etupäässä en niin voimakas.

Sisareni ja minä nyhdimme liinannukkaa ja järjestimme sideliinoja niin
paljo kuin ehdimme. Kun hienot rihmat kokoontuivat pehmeiksi
nukka-joukkioiksi, tahi kun me huolellisesti käärimme kokoon pitkiä,
kauniita liinahihnoja, niin tuntui se nuorista tytöistä kuin olisivat he
ottaneet osaa sairashoitoon, huojentaneet tuskia ja estäneet
verenvuotoa. Heille muodostui siten vähitellen melkein miellyttävä
ajatus siitä, miltä tuntui olla haavoitettu. He olivat näkevinään miten
haavoitetut, hyvin sidottuina, lepäsivät puhtaissa, pehmeissä
vuoteissaan ja kuinka heitä kaikilla tavoin huolehdittiin ja hoidettiin,
kunnes tulivat aivan terveiksi ja voivat palata koteihinsa mukanansa se
iloinen tieto, että he X:n taistelussa olivat saaneet kunniakkaan
haavan.

Isäni vahvisti usein tätä heidän lapsellista käsitystänsä. -- Hyvä,
hyvä, tytöt, -- sanoi hän, -- ajatelkaapas kuinka tarpeen tämä on
uljaille puolustajoillemme. Ette voi uskoa, kuinka suloiselta tuntuu
saada panna tuollainen tukku liinannukkaa vuotavan haavan päälle. Mutta
minä tiedän sen. Silloin, kun Palestrassa tulin haavoitetuksi sääreeni
... ja niin edespäin.

Minä en sanonut mitään. Minä olin kuullut toisenlaisia kertomuksia
haavoitetuista, kuin ne, mitä isäni kertoi.

       *       *       *       *       *

Ensimäinen taistelu meidän joukkojemme ja vihollisen välillä oli
Liebenaussa kesäkuun 25 päivänä. Vanhaan riemulliseen tapaansa ilmoitti
isämme meille tämän uutisen:

-- Sitä voi sanoa komeaksi aluksi, -- sanoi hän, selvästi näkyy, että
taivas on kanssamme. Mutta vielä upeammaksi kuin pohjoisessa, näyttää
sota etelässä käyvän. Custozzan luona ovat meikäläiset saaneet erityisen
loistavan voiton. Niin, seikka on niinkuin olen sen monesti sanonut:
meidän *täytyy* saada Lombardia omaksemme. -- Ettekö ole iloisia,
lapset? Pidän nyt sodan melkein loppuneena. Ja tässä saatte kuulla, mitä
eräs kirjeenvaihtaja sanoo muutamassa Wienin lehdessä tämän kuun 24
päivänä. Kas, niitä vasta sopii sanoa hyviksi uutisiksi:

»Preussiläisessä Schlesiassa on ruvennut raivoamaan eläinrutto hyvin
uhkaavassa määrässä...»

-- Eläinrutto -- uhkaavassa määrässä -- hyviä uutisia? keskeytin minä
pudistaen päätäni. -- Todellakin jotain, josta voi sota-aikana iloita.

Mutta isäni ei kuunnellut minua, vaan luki edelleen:

»Niiden preussiläisten sotajoukkojen kesken, jotka ovat Neissestä,
raivoaa ankaria kuumetauteja. Epäterveellinen suoseutu ja huono ruoka
tuottaa sellaista...»

-- Sanomalehdet ovat aivan täynnä hyviä uutisia, -- jatkoi isäni. --
Sinun pitäisi tallentaa nämä sanomalehdet, Martha.

Ja minä olen ne tallentanut. Kun uusi riita kansojen välillä alkaa, niin
ei lueta uusia sanomalehtiä, vaan niitä, joita on säilytetty edellisen
sodan ajalta, ja silloin saadaan nähdä kuinka paljo arvoa tulee panna
niihin kehuviin tietoihin, ennustuksiin ja uutisiin. *Se* on
opettavaista!

Etelä-armeijan voiton johdosta Custozzan luona lähetti pohjois-armeijan
ylipäällikkö voiton saaneelle armeijalle seuraavan
onnittelu-sähkösanoman:

»Tykistöpäällikkö ja koko pohjois-armeija lähettää täten voittorikkaalle
etelä-armeijan päällikölle sydämellisimmän onnentoivotuksen Custozzan
kunniakkaan päivän johdosta! Uudella kauniilla voitolla ovat meikäläiset
aloittaneet sotaretken etelässä. Voittorikas Custozzan taistelu loistaa
keisarillisen sotajoukon vaakunakilvessä. Eläköön keisari!

      *Benedek*.»

Veronasta tuli seuraava vastaus:

»Etelä-armeijan ja sen päällikön sydämellinen kiitos entiselle
rakastetulle sotapäällikölle ja hänen uljaalle armeijallensa. Olemme
vakuutetut siitä, että mekin pian saamme onnitella teitä samanlaisen
voiton johdosta.»

Vakuutetut!

Isäni oli aivan ihastuksissaan.

-- Kun saa lukea tuollaista, tekee se hyvää sieluun asti. Ettekö nyt voi
millään tavoin kohota suurempaan isänmaalliseen innostukseen, te Martha
ja Lilli, ja unohtaa, että rakkaanne ovat vähäpätöisille vaaroille
alttiina, joista he kyllä pääsevät ehyvin nahkoin? Ja jos he
kaatuisivatkin taistelossa, olisi se vaan heille kiitokseksi ja
kunniaksi. Ei löydy yhtään sotilasta, joka ei mielellään tahtoisi
kuolla, huutaen: isänmaan edestä!

-- Mutta se sotilas, joka kadotetun taistelun jälkeen jää makaamaan
veriinsä rikkiammutuin jäsenin ja saapi maata siinä neljä tahi viisi
päivää kauheimmissa tuskissa, kylmään ja janoon nääntyen, kunnes hän
lopullisesti mätänee ja kuolee -- tietäen, ettei hänen kuolemansa
vähintäkään hyödytä isänmaata, mutta saattaa hänen rakkaansa hätään ja
kurjuuteen -- en luule, että hän »mielellään kuolee» sellainen huuto
huulillansa.

-- Sinä puhut syntisiä sanoja, jotka ovat kerrassaan sopimattomia
naisellekin.

-- Luonnollisesti! Peittämätön totuus on aina »sopimaton» ja ilkeä
kuulla. Ainoastaan vanhat, polvesta polveen kulkevat valheet, joita on
vuosisata toisensa jälkeen uudistettu, ovat sopivia lausua!

       *       *       *       *       *

Tappio toisensa perästä -- se on suunnatonta! Ensin rynnätään Padolin
kylään, jossa Clam-Gallas on pysytellyt, ja valloitetaan se yöllä kuun-
ja tulenvalolla. Sitte voitetaan Gitschim. Kirottu sytyteneulakivääri
kaataa meikäläisiä rivittäin. Molemmat viholliset armeijakunnat, joita
perintöruhtinas ja ruhtinas Fredrik Karl johtavat, ovat yhdistyneet ja
marssivat nyt Münchengrätziä kohti. --

Nämä masentavat tiedot antoi meille isämme yhtä suurella surulla, kuin
hän joku aika takaperin oli suurella ilolla ilmoittanut Custozzan
voitosta. Mutta vieläkään hän ei ollut kadottanut toivoa.

-- Antaa niiden vaan tulla Böhmiin. Siellä he tulevat viimeiseen mieheen
asti kaadetuiksi! Kiukustunut maalaiskansa pehmittää ne kyllä. -- Ei ole
edullista toimia vihollisen maassa, sillä siellä on, paitsi itse
armeijaa, koko maalaiskansa vastustamassa. -- Huoneista Trautenaussa
kaatoivat asukkaat kiehuvaa vettä ja öljyä preussiläisten päälle. --

Minä huudahdin inhosta.

-- Niin, mitä sinusta sitte olisi tehtävä? Se on tosin julmaa, mutta --
sellaista on sota.

-- Mutta älä sitte koskaan sano, että sota jalostuttaa ihmiset, myönnä,
että se tekee ne villipedoiksi, paholaisiksi. -- Kiehuvaa öljyä -- oi
sehän on kauheata.

-- Rakas Martha, itsepuolustus ja oikeutettu kosto on sallittu. Luuletko
kenties, että heidän sytyteneulakiväärinsä ovat tehneet meidän
sotilaillemme hyvää? -- Niinkuin turvattomien tappoeläinten täytyy
meidän urhollisten sotilastemme kaatua tuon murhaavan aseen edessä.
Mutta meitä on kaikissa tapauksissa niin paljo, ja me olemme niin
hyvästi opetetut, että kyllä lopuksi tulemme noiden »räätälinkisällien»
herroiksi.

Tähän astihan vaan on ollut muutamia valmistavia otteluja, mutta nyt
kokoomme me voimamme Königgrätzissä ja odotamme siellä sadantuhannen
miehen kanssa vihollista. Siellä tulee pohjoinen Custozzamme olemaan.

Siellä piti myöskin Fredrikin ottaa osaa taisteluun. Hänen viimeinen
kirjeensä, jonka sain samana päivänä kuin tuo taistelu oli, sisälsi
tiedon:

»Marssimme Königgrätziin.»

Olen säilyttänyt muutamia niistä pienistä kirjelapuista, joita Fredrik
kirjoitti minulle suurimmassa kiireessä, joskus levätessään teltissään,
joskus hevosen selässä lyijykynällä. Useat sai hän heti lähetetyiksi,
toiset jälleen tulivat käsiini vasta sotaretken loputtua. Kas, tässä
muutamia niistä:

»Bivuakissa. Ilman telttiä. On lempeä, suloinen kesäyö ... taivas, tuo
suuri, välinpitämätön taivas, on miljooneja tähtiä täynnä... Väsyneinä
rasittavista marsseista makaavat sotamiehet siellä ja täällä kentällä.
Ainoastaan päällys-upseereille on pystytetty muutamia telttoja. Minun
teltassani on kolme telttasänkyä. Molemmat toverini nukkuvat. Oman
sänkyni päälle olen pannut pikku Puxlin ... voi kuinka väsynyt se
koiraparka oli. Kadun, että otin hänet mukaani. Nyt hän nukkuu tyynesti
ja hyvin ... luulen että hän uneksii ystävästään ja suojelijastaan, setä
Rudolf Dotzkystä. Ja minä uneksin sinusta, Martha.

Meillä on ollut kauhean kuuma marssiessamme tänään. Aurinko poltti,
aivan kuin olisi tahtonut saada aivomme kiehumaan ... ja kantaa
sellaisessa kuumuudessa raskasta pääkoppaa ja raskasta kivääriä olalla!
Kuitenkaan ei ole yksikään valittanut. Mutta pari kaatui matkalla,
eivätkä nousseet enää... Muutamat saivat auringonpiston ja kuolivat
heti. Heidän ruumiinsa pantiin kulkulasaretti-vaunuun.

Tähtienloistosta, kuunvalosta ja lempeistä tuulista huolimatta puuttuu
kuitenkin tältä kesäkuun yöltä kaikki runollisuus. Ei mitään satakieliä,
ei mitään siriseviä heinäsirkkoja, ainoastaan levottomien hevosten
kavioiden töminää ja hirnumista, keskustelevien sotilasten ääniä ja
yövahtien astuntaa. Ruusujen ja jasminien tuoksun sijaan on täällä
nahkan ja hihnojen haju. Mutta eihän tämäkään ole vielä mitään ruudin,
veren ja mätänevien ruumisten hajua vastaan... Ihmeellistä, miten
sokeita ihmiset ovat! Kun he lukevat tahi kuulevat puhuttavan niistä
rovioista, joita ennenaikaan poltettiin »Jumalan kunniaksi», tuomitsevat
he niin julmaa ja mieletöntä menettelyä, mutta meidän aikamme
ruumiilla-täytettyjä taistelutantereita ihailevat he suuresti...
Kynttilä on palanut loppuun ... minä paneudun hetkeksi levolle pienen
Puxlin viereen.»

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

»Kylä on meidän ... ei, se on vihollisen ... ja jälleen meidän ... ja
jälleen vihollisen ... mutta kylä se ei enää olekaan, on vaan kasa
savuavia raunioita.

Asukkaat olivat jo joku aika ennemmin muuttaneet tiehensä. Se oli hyvä,
sillä sota asutussa seudussa on jotain kauheata. Silloin lentävät kuulat
sekä ystävien että vihollisten puolelta asutuihin tupiin ja tappavat
vaimot ja lapset. Yksi perhe oli kuitenkin jäänyt jälelle tuohon kylään,
jonka eilen voitimme ja jälleen menetimme, se oli vanha pariskunta ja
heidän tyttärensä, jonka mies palveli meidän rykmentissämme. Kun
lähestyimme kylää, sanoi hän minulle: »Tuolla punakattoisessa huoneessa
asuu vaimoni ja hänen iäkkäät vanhempansa. He eivät ole voineet paeta,
molemmat vanhukset ovat melkein rampoja, ja vaimoni ei tahtonut heitä
jättää... Jumalan tähden, herra everstiluutnantti, komentakaa minut
sinne!»... Mies parka! Hän joutui juuri parahiksi näkemään vaimonsa
kuolevan. Pommi oli pudonnut hänen vierelleen. Miten vanhuksien oli
käynyt, en tiedä. Luultavasti ovat he hautautuneet raunioihin: heidän
huoneensa oli ensimäisiä, joita sytytettiin. Taistelu aukealla
tanterella on jo kylliksi hirvittävää, mutta taistelu ihmisasumusten
keskellä on paljo hirmuisempaa. Kaatuvia hirsiä ... leimuavia liekkiä
... tukehduttavaa savua ... tuskasta raivostuneita eläimiä ... jokainen
muuri varustus, jokainen ikkuna ampuma-aukko... Olen nähnyt
rintavarustuksen, joka oli tehty ruumiista ... tuota näköä en koskaan
unhoita. Yksi tuon muurin »tiilikivistä» eli vielä ja liikutti
käsivarsiansa...

Eli vielä ... se on tila, jota sodassa näkee tuhannessa eri muodossa ja
joka sulkee itseensä hirmuisimmat kärsimykset. Jos olisi olemassa yksi
laupeuden enkeli, joka liikkuisi taistelutantereitten yli, olisi hänellä
kylliksi tehtävää antaessaan armonpistoja noille onnettomille olennoille
... ihmisille ja eläimille ... jotka »vielä elävät».

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

»Tänään on meillä ollut pieni ratsuväki-miekkailu. Yksi preussiläinen
rakuunarykmentti tuli laukaten vastaamme. Me emme odottaneet hyökkäystä,
vaan riensimme vihollista vastaan. Emme ampuneet laukaustakaan.
Muutamien askelten päässä toisistaan kajahuttivat molemmat armeijat
kaikuvan hurraahuudon ... sotahuuto voipi innostuttaa, sen tietävät
intiaanit ja Zulu-kafferit vielä paremmin kuin me ... hyökkäsivät sitte
toisiansa vastaan, hevonen hevosta ja polvi polvea vastaan. Sapelit
välkkyivät ilmassa ja iskeytyivät vastustajain päihin. Pian olimme niin
lähellä toisiamme, ettemme enää voineet käyttää aseitamme, vaan
taistelimme rinta rintaa vastaan. Säikähtyneet hevoset nousivat pystyyn
ja peräytyivät nopeasti. Minä putosin kerran maahan ja näin raivokkaasti
potkivia hevosen kavioita aivan lähellä päätäni.»

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

»Taaskin on päivä kulunut; olemme marssineet ja onpa meillä ollut pari
otteluakin. Minua on kohdannut suuri suru, joka tuottaa minulle tuskaa,
vaikka minun pitäisikin olla tottunut tämänkaltaisiin tapauksiin. Mutta
minä en voi sille mitään, että onnettomuus on niin syvästi koskenut
mieleeni, etten voi olla sitä ajattelematta... Puxl, meidän pieni
iloinen Puxl ... voi, jos olisin antanut hänen jäädä pikku Rudolfin
luo!... Puxl juoksi tapansa mukaan jälessämme. Äkkiä kuulen sen
ulvahtavan tuskasta ... yksi kranaatin-siru oli läpäissyt siltä oikean
jalan... Se ei voi juosta enää ... yksin ja hyljättynä jää se jälkeen ja
»elää vielä». Kaksikymmentäneljä, neljäkymmentäkahdeksan tuntia kuluu ja
yhä vieläkin se elää. Se huutaa valittaen jälkeeni: »Oi, isäntäni, hyvä
isäntäni, älä jätä pikku Puxl raukkaa jälkeesi!» Ja sen pieni sydän
halkeaa surusta... Se ajatus katkeroittaa minua enimmin, että kuoleva,
uskollinen olento tuomitsee minua väärin. Se näki minun katsovan
jälkeeni, kuulevan valituksensa ja kuitenkin sydämettömästi sen
jättävän. Tuo pieni eläinraukka ei ymmärrä, että eteenpäin ryntäävä
rykmentti, jonka rivistä taistelutoverit kaatuvat ja jäävät tielle, ei
voi pysähtyä pienen haavoitetun koiran vuoksi. Sen korkeamman
velvollisuuden täyttämisestä, jota minä noudatin, ei sillä
luonnollisesti ollut aavistustakaan, siksi syytti tuo rakas, uskollinen
koiransydän nyt minua armottomuudesta...

Voida tuollaisten suurten tapausten keskellä surra pientä koiraa!...
niin huudahtaisi moni, mutta et sinä, Martha. Tiedän, että sinunkin
silmääsi samentaa kyynel ajatellessasi meidän rakkaan Puxlimme
surullista kohtaloa.»

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

»Mitä tuolla tehdään? Ulosottokomppania asettuu puoliympyrään. Onko
saatu kiinni joku vakooja?... Ei *yksi*, vaan *seitsemäntoista*...
Tuolla ne tulevat, neljään riviin järjestettyinä ja päät alaspäin.
Niiden jälestä tulee vaunu, jossa makaa ruumis, ja sen viereen sidottuna
istuu kaksitoistavuotias poika, kuolleen poika...

En voi katsoa heidän kuolemaansa ja poistun sen vuoksi. Mutta laukaukset
kuulen ... kahdeksantoista kappaletta... Muurin takaa kohoaa savupilvi
... kaikki ovat kuolleet ... poikakin...»

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

»Vihdoinkin mukava yöpaikka eräässä pienessä kaupungissa, hyvä yösija ja
hyvä illallinen. Ja kuule vielä:

Olin juuri paneutumaisillani sänkyyn, kun käskyläiseni ilmoitti, että
yksi mies meidän rykmentistämme pyysi hartaasti päästä puheilleni, koska
hänellä oli jotain mukanansa, jonka hän välttämättömästi itse tahtoi
minulle jättää. Annoin hänen tulla sisään.

Ja kun hän jälleen meni takaisin olin hänet runsaasti palkinnut,
luvannut pitää huolta hänen vaimostaan ja lapsistansa, jos hänelle
jotain tapahtuisi.

Sillä se, mitä tuo kunnon mies minulle antoi, päästi minut suuresta
tuskasta, joka oli vaivannut minua kolmekymmentäkuusi tuntia. Se oli
minun Puxlini. Tosin haavoitettuna ... kunniakkaasti haavoitettuna,
niinkuin sanotaan ... mutta vielä hengissä ja rajattoman iloisena siitä,
että jälleen oli isäntänsä luona. Hän huomasi varmaankin nyt, että hän
oli väärin tuominnut minua kovuudesta... Niin, kohdatessamme toisemme
valtasi meidät molemmat suuri riemu. Annoin hänelle heti kulauksen vettä
... oi, kuinka se mahtoi maistaa, sillä varmaankin kymmenen kertaa
keskeytti hän ahnaan latkimisensa ilmoittaakseen iloisella haukunnalla
tyytyväisyytensä. Sitte sidoin hänen jalantynkänsä, annoin hänelle hyvän
illallisen ja panin hänet maata sänkyyni. Nukuimme molemmat hyvin. Kun
aamusilla heräsin, nuolasi hän vielä kerran kiitollisena kättäni, ojensi
jalkansa, hengitti syvään ja -- oli mennyt suloisiin rauhanmajoihin.
Pikku Puxl, se oli onnellisinta sinulle!»

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

»Mitä kaikkea olenkaan tänään nähnyt! Kun suljen silmäni, astuvat
näkemäni tapaukset kauhean selvinä sisällisten silmieni eteen. Kuinka on
mahdollista, että muut saavat niin »raikkaita, iloisia muistoja»
sodasta? Niin, he eivät puhu mitään niistä hirmutapauksista ja siitä
kurjuudesta, jota ovat nähneet, he pitävät kaiken sellaisen omana
salaisuutenaan.

Kerron sinulle nyt kaksi tapausta, jotka ovat syvästi painuneet
muistooni.

Jyrkkiä, kallioisia vuoria ja sotamiehiä, jotka notkeina kuin kissat
kiipeävät niitä ylös. Kallioiden huipuilta ampuu vihollinen hyökkääjiä.
Näen, miten kuulat niihin sattuvat, miten he äkkiä ojentavat molemmat
kätensä, pudottavat kiväärin ja putoavat korkeudesta alas -- porras
portaalta, kunnes aivan musertuvat.

Vähän matkan päässä luotani näen yhden ratsastajan, jonka vierellä yksi
kranaati lentää pirstoiksi. Hänen hevosensa hyppää sivulle ja hyökkää
ohitseni. Mies istuu vielä satulassa, mutta kranaatin-siru on repäissyt
auki hänen vatsansa ja sisälmykset ovat kiskoutuneet pois. Hänen
ruumiinsa yläosaa pitelee kiinni alaosassa ainoastaan selkäranka, koko
etupuoli on suuri, verinen aukko. Vielä muutamia hetkiä ja hän putoaa
satulasta, mutta jääpi riippumaan jalustimeen ja peljästynyt hevonen
vetää häntä pitkin kivistä maata.»

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

»Jyrkkää ja sateen-liuottamaa tietä pitkin tulee tykistöväestön osasto.
Kanuunavaunut ovat uponneet syvään liejuiseen maahan, ja märät
hevois-raukat saadaan vaan pieksämisen ja lyönnin kautta eteenpäin
kulkemaan. Yksi, joka on jo kuolemaisillaan väsymyksestä, ei voi enää
kulkea eteenpäin; ei auta, jos häntä lyödään, hän tahtoisi mennä
eteenpäin niin mielellään, mutta hän ei jaksa. Eikö tuo mies, joka
lakkaamatta lyöpi eläinraukkaa päähän, sitä huomaa? Jos tuo raaka
heittiö olisi ollut tavallinen ajuri, joka noin olisi rääkännyt
hevostansa, olisi poliisi hänet heti ottanut kiinni. Mutta tuo
kanuunankuljettaja, joka on saanut käskyn kuljettaa tuota murhaavaa
kapinetta eteenpäin, täyttäähän hän vaan velvollisuutensa. Sitä ei
rääkätty hevosraukka voinut tietää, hänen täytyi ihmetellä tuollaista
kovuutta ja armottomuutta. Ihmetellä! -- Niin, sillätavoin kuin eläimet
ihmettelevät, ei sanoilla ja käsitteillä, vaan tunteilla, jotka ovat
sitä syvemmät, koska ei niitä voida ilmaista. Ainoastaan yksi
ilmaisukeino on heillä tuollaista kärsiessä, tuskan huuto. Ja
hevosraukka huusi myöskin kaatuessaan vihdoin, huusi niin
sydäntävihlovasti ja valittavasti, että se vielä nytkin kaikuu
korvissani, ja koko seuraavan yön vaivasi minua unissani. Kauhea uni
sitäpaitsi! Mielestäni olin, en yhden, vaan satojen tuhansien sellaisten
tykistö-hevosten surutunto, -- sillä uneksiessani olin nopeasti laskenut
niiden hevosten luvun, jotka sodassa nääntyvät... Ihmiset *tietävät*
ainakin, miksi heidän henkensä pannaan vaaralle alttiiksi, he ymmärtävät
ainakin syyn ja tarkoituksen. Mutta me, hevois-raukat, emme tiedä
mitään, kaikki ympärillämme on vaan pimeyttä ja kauhua. Ihmiset menevät
ilolla vihollista vastaan, mutta meidän ympärillämme on joka puolella
vihollisia -- omat isäntämme, joita niin uskollisesti rakastamme, ja
joiden palveluksessa ponnistamme viimeisetkin voimamme, ne lyövät ja
rääkkäävät meitä ... ja jättävät meidät auttamattomina makaamaan sinne,
jonne kaadumme. Ja kuinka paljo saammekaan kärsiä: pelkoa, niin että
tuskan hiki vuotaa virtana koko ruumiistamme ... janoa, sillä meillä on
alituinen kuume!... Oi, kuinka tuo jano kiduttaa meitä, vertavuotavia,
kurjia hevosia, meitä sataatuhatta!... Tässä heräsin ja tartuin
kiihkeästi vesipulloon -- minulla itselläni oli polttava kuume.»

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

»Eräältä korkealta kukkulalta voivat upseerit nähdä vaihtelevia
tapauksia. Niinpä näki sieltä, miten eräs silta rysähti rikki juuri kuin
pitkä rivi vaunuja ajoi sen ylitse. Oliko noissa vaunuissa
haavoitettuja? En tiedä, näin vaan, miten kaikki, vaunut, hevoset,
ihmiset syöksyivät syvään, valtavaan koskeen ja katosivat sinne. Onhan
tuo onnellinen tapaus, koska vaunut olivat »mustien» omat. Minä
kuvittelen nimittäin mielessäni, että taistelu tapahtuu sakkilaudalla,
jossa me olemme valkoiset nopat ja viholliset mustat. Silta ei sortunut
sattumuksesta; valkoiset olivat sahanneet sillan nojapuut poikki, koska
he tiesivät, että mustien piti kulkea siitä ylitse; -- kaunis ajatus
siis!

Toinen tapaus, jonka myös voi nähdä kukkulalta oli eräs, jossa valkoiset
olivat suuresti erehtyneet pelissä. Yksi meidän rykmenteistämme
komennetaan erehdyksessä suoraan yhteen lammikkoon, josta se ei voi enää
palata, vaan tulee melkein miespuuttoon ammutuksi. Ne, joita vihollisen
luoti kohtaa, kaatuvat liejuun ... vaipuvat syvempään ja syvempään ...
tukehtuvat likaan, joka tunkeutuu nenään ja suuhun, eivätkä voi edes
huutaakaan. No niin, se oli sen erehdys, joka komensi ne sinne, mutta
vahinkohan ei ole niin suuri, vastaa suunnilleen kaatunutta talonpoikaa.
Seuraava taidokas peli tornilla tahi ruhtinattarella, ja kaikki on
jälleen palkittu. Lieju on tosin vielä jälellä kaatuneiden silmissä ja
suissa, mutta sehän on sivuseikka. Päävirhe on -- tehty asetelmallinen
erehdys.

Joku aika sitte tapahtui jotain samankaltaista. Meidän
jääkäripataljoonamme ampui yön pimeydessä useita tuntia lakkaamatta yhtä
meidän omaa rykmenttiämme kohti, kunnes päivän vaietessa huomasivat
erehdyksen; ja erään toisen kerran jälleen komennettiin toinen
joukko-osasto yhteen lammikkoon, jonne moni hukkui. Mutta sellaisia
vähäisiä erehdyksiä voipi tapahtua parhaimmallekin pelaajalle.»

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

»Horjumaton päätökseni on, että jos palajan tältä sotaretkeltä, otan
eroni sotilasammatista. Kun kerran on saanut sellaisen inhon sotaa
kohtaan, kuin minä, niin olisi tuon asian palveleminen loppumaton valhe.
Kuten tiedät, on minulla aina ollut vastenmielisyys sotaan menoa
vastaan, mutta nyt on se niin suurentunut, että kaikki ne syyt, jotka
ennen saattoivat minut jäämään virkaani, nyt eivät enää minua sinne
sido.»

       *       *       *       *       *

Königgrätzin taistelu oli ollut. Taaskin tappio, ja tällä kertaa
ratkaiseva, siltä ainakin näytti. Isäni ilmoitti meille tämän tiedon
sellaisella tavalla, kuin olisi ilmoittanut meille maailman lopusta.

Eikä mitään kirjettä eikä mitään sähkösanomaa Fredrikiltä! Konrad
ilmoitti morsiamelleen olevansa vahingoittumatta, -- mutta Fredrik,
oliko hän haavoitettu tahi kuollut? Tappioluettelot eivät olleet vielä
saapuneet, mutta kerrottiin, että mieshukka oli Königgrätzissä ollut
tavattoman iso: neljäkymmentätuhatta kuollutta ja haavoitettua.

Kolmantena päivänäkään ei vielä mitään tietoa. Minä itken ja itken koko
päivän. Juuri siksi, etten ole vielä kadottanut *kaikkea* toivoa, voin
vielä itkeä. Isänikin on hyvin alkuloinen, mutta Otto on kiihkoissaan
kostonhimosta. Kerrotaan, että Wienissä pannaan toimeen vapaaehtoinen
joukko, ja siihen aikoo hänkin yhtyä.

Muutamien päivien perästä tuli kirje tohtori Bresseriltä, joka oli
taistelutantereen läheisyydessä. Hätä oli ääretön ja aivan mahdoton
kertoa. Hän oli liittynyt erääseen tohtori Braueriin, joka oli lähetetty
ottamaan oloista selkoa ja lähettämään tietoja. Myöskin odotettiin sinne
erästä saksilaista naista -- rouva Simonia, uutta Nightingalea, joka oli
sodan alusta asti toiminut Dresdenin hospitalissa ja nyt tarjoutunut
matkustamaan böhmiläisille taistelutantereille auttaakseen haavoitettuja
ympärillä olevissa sairaaloissa. Tohtorit Bruauer ja Bresser aikoivat
mennä tuota uljasta naista vastaan Königinhofiin, viimeiselle asemalle,
joka vielä oli rautatie-yhteydessä Wienin kanssa. Bresser pyysi meitä,
jos mahdollista lähettämään sidetavaroita ynnä muuta sellaista
mainitulle asemalle, jossa hän itse olisi niitä vastassa.

Tuskin olin lukenut tämän kirjeen, ennenkuin päätökseni oli tehty. Minä
veisin itse sidetavara-kirstun Königgrätziin. Voisihan olla mahdollista,
että Fredrik makaisi juuri jossain niistä sairashuoneista, joissa rouva
Simon aikoi käydä... Minä yhtyisin häneen, ja löytäisin ja pelastaisin
Fredrikin, maksoi mitä maksoi.

Ilmoittamatta aikomustani kellenkään omistani, joilla olisi ollut
tuhatkin muistutusta sitä vastaan, lähdin matkalle pari tuntia tohtori
Bresserin kirjeen tulon jälkeen. Päästäkseni helposti Grumitzista
sanoin, että tahdoin itse Wienissä hankkia ja lähettää ne tavarat, joita
tohtori toivoi. Wienistä aijoin vasta ilmoittaa isälleni, että olin
matkustanut sotatanterelle. Tosin tuli mieleeni epäilyksiä siitä
sopisinko tuollaiseen toimeen: taitamattomuuteni ja kokemattomuuteni,
inhoni haavoja, verta ja kuolemaa kohtaan -- mutta minä karkoitin nuo
epäilykset, minunhan täytyi tehdä mitä tein. Olin näkevinäni mieheni
rukoilevan ja kehoittavan katseen; hän ojensi käsivartensa minua kohti
sairasvuoteeltaan, ja ainoa mitä voin ajatella oli: minä tulen, minä
tulen!

Wienissä vallitsi ääretön hämmästys ja suru. Vaununi ohitse ajoi useita
vaunuja, jotka olivat haavoitettuja täynnä -- koetin katsoa noihin
vaunuihin, olisiko Fredrik haavoitettujen joukossa, mutta en voinut. Jos
hän sitäpaitsi olisi tuotu Wieniin, olisimme kyllä saaneet siitä tiedon.

Menin erääseen hotelliin, järjestin ja panin kokoon ostamani tavarat,
kirjoitin kirjeen isälleni, puin itseni yksinkertaiseen ja
käytännölliseen matkapukuun ja läksin pohjoiselle asemalle. Aivan kuin
jostain päähän pistosta toimitin kaikki tehtäväni.

Asemalla oli suuri liike. Kaikki odotussalit, porraskäytävät,
asemasillat olivat haavoitettuja täynnä. Muutamat niistä olivat juuri
kuolemaisillaan. Kaikkialla vilisi ihmisiä, sairaanhoitajia,
terveys-sotamiehiä, laupeudensisaria ja lääkäreitä. Miehiä ja naisia
virtaili salin läpi, etsien haavoitettujen seasta sukulaisiaan, tahi
jakaen viiniä, sikaareja ynnä muuta haavoitetuille.
Rautatien-henkilökunta koetti estää liiallista tungosta; minuakaan ei
tahdottu päästää eteenpäin.

-- Mitä te tahdotte? On kielletty antamasta sairaille ruoka- ja
juomatavaroita. Kääntykää komitean puoleen, siellä otetaan kaikki lahjat
vastaan.

-- Ei, ei, -- sanoin minä, -- minä matkustan täältä. Milloin menee
seuraava juna?

Pitkän odotuksen perästä sain tietää, että useimpain junien kulku oli
lakkautettu, koska rata piti pitää vapaana haavoitettujen kuljettamista
varten. Tänään ei mennyt mitään matkustajajunaa. Ainoastaan kaksi junaa
menisi Königgrätzin läheistöön, yksi reserviväen kanssa ja toinen vieden
lääkärejä, sairaanhoitajia ja sidetavaroita.

-- Enkö minä saisi seurata jotakuta niistä?

-- Se on mahdotonta! -- Olin epätoivossa. Silloin näin äkkiä parooni
S:n, isänmaallisen hyväntekeväisyysyhdistyksen puheenjohtajan, saman,
jonka tunsin jo vuoden 1859 sodan ajoilta. Riensin hänen luoksensa.

-- Parooni S., auttakaa minua Jumalan tähden! Te tunnette varmaankin
minut?

-- Minulla on kunnia. Paroonitar Tilling ... kuinka voin teitä palvella?

-- Te lähetätte yhden junan Böhmiin -- sallikaa minun seurata mukana.
Kuoleva puolisoni kaipaa minua. -- Jos teillä on sydäntä, niin älkää
hyljätkö rukoustani!

Monien epäilysten jälkeen myöntyi hän lopullisesti pyyntööni. Hän kutsui
yhden niistä lääkäreistä, joiden piti seurata junaa, ja jätti minut
hänen suojeluksensa alaiseksi.

Oli vielä kokonainen tunti ennenkuin junan piti lähteä, ja minä hain
paikkaa istuakseni. Jok'ainoa nurkka oli täynnä haavoitettuja, ja minä
pelkäsin, että niiden näkeminen vaikuttaisi pahoin hermoihini ja
riistäisi minulta osan sitä voimaa, jota niin hyvin matkaani varten
tarvitsin. Mutta ei löytynyt yhtään ainoata nurkkaa, jossa ei olisi
ollut surkeutta nähtävänä! Menin junasillalle, mutta siellä sain nähdä
vielä pahempaa. Yksi juna oli juuri saapunut haavoitettuja täynnä.
Vähemmin haavoittuneet kömpivät itse eteenpäin, mutta useimpia piti
auttaa ja kantaa. Kaikki paarit olivat täynnä, ja kurjimmat niistä
haavoitetuista, joita ei heti voitu pois kuljettaa, täytyi panna
junasillalle odottamaan, kunnes ne voitiin kantaa pois. Olin juuri
istuutunut yhdelle kirstulle, kun jalkojeni juureen laskettiin eräs
haavoitettu raukka, jonka kurkussa alituisesti kurisi ja korisi.
Kumarruin alas lausuakseni jonkun osaa ottavan sanan hänelle, mutta
peräysin säikähtyneenä takaisin ja kätkin kasvoni käsiini; -- näkö,
jonka olin nähnyt, oli kovin kauhistava. Ne eivät olleet enää mitkään
inhimilliset kasvot -- alaleuka oli pois ammuttu ja toinen silmä pois
revitty; -- sitä paitsi kohtasi veren ja lian tukehduttava haju. Olisin
tahtonut nousta heti ylös ja paeta tästä kauheasta paikasta, mutta
tunsin itseni kuolemansairaaksi, ja pääni retkahti taaksepäin seinää
vastaan. -- Voi minua arkaa, heikkoa olentoa! -- sanoin itsekseni --
mitä mitä teen tässä kurjuudessa, kun en voi kuitenkaan mitenkään auttaa
-- ja koska jo tunnen sellaista inhoa kaikkea tätä nähdessäni? --
Ainoastaan Fredrikiä ajatellessani sain vähä rohkeutta. Hänen tähtensä
voisin kestää kaikki, vaikka olisikin hän sellaisessa tilassa kuin tuo
onneton jalkojeni juurella.

Kauhistuttava ajatus välähti aivoihini: mitä jos tuo olisi Fredrik?
Kokosin kaiken rohkeuteni ja tarkastin vielä kerran tuota hirveästi
haavoitettua: Ei, se ei ollut hän.

       *       *       *       *       *

Pitkä tunti loppui vihdoinkin. Haavoitettu raukka oli viety pois:
»Pankaa hänet tuonne etäämmä penkille», kuulin lääkärin sanovan, »häntä
ei tarvitse viedä sairaalaan, hän on jo melkein kuollut». Sotamiesparka
kuuli varmaankin nuo sanat, sillä epätoivoisesti ojensi hän molemmat
kätensä taivasta kohti.

Nyt istuin junassa kahden lääkärin ja neljän laupeuden-sisaren kanssa.
Siellä oli tukehduttavan kuuma, ja ilma karboolilla ja savustuksilla
täytetty. Tunsin itseni hyvin pahoinvoivaksi, nojausin nurkkaani ja
suljin silmäni.

Juna läksi liikkeelle. Yksi lääkäreistä kääntyi ystävällisesti puoleeni:
-- Luulen, että olette itse sairas, tehän näytätte niin kalpealta ja
voimattomalta.

Katsoin ylös. Puhuja oli viehättävä-kasvuinen nuori mies.

-- Ei, -- vastasin minä, -- en minä ole kipeä, ainoastaan hiukan
väsynyt.

-- Parooni S. sanoi minulle, että matkustatte miehenne luo, joka on
tullut haavoitetuksi Königgrätzissä. Tiedättekö, missä ympärillä
olevista kylistä häntä hoidetaan?

-- Ei, sitä en tiedä. Mutta Königgrätzissä odottaa minua ystäväni ja
kotilääkärini, tohtori Bresser.

-- Vai niin, hänet kyllä tunnen. Hän oli niinkuin minäkin kolme päivää
sitte apulaisena taistelutantereelta etsittäessä.

-- Taistelutantereelta etsittäessä, -- kerroin minä säikähtyen, --
kertokaa...

-- Niin, herra tohtori, kertokaa, -- pyysi yksi laupeudensisarista. --
Mehän voimme toimessamme tulla tilaisuuteen saada auttaa sellaisessa
etsimisessä.

Ja nuori lääkäri kertoi. Minä kirjoitin sitte hänen sanansa, jotka
painuivat syvälle mieleeni, punaisiin vihkoihini.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- Kulkulasaretti on asetettu suojelevien mäkien taakse. Toisella puolen
raivoaa sota. Maa vapisee ja hehkuva ilma vapisee -- suuria savupilviä
kohoaa, laukaukset paukkuvat. -- Nyt täytyy lähettää kulkuvahtia
etsimään haavoitettuja ja viemään niitä suojapaikkaan. Löytyykö mitään
vaikeampaa tehtävää kuin murhaavan luotisateen keskellä, alttiina sodan
kaikille vaaroille, kerätä haavoitettuja ja viedä ne turvaan? Ja
kumminkin luetaan tämä toimi sota-aikana vähäpätöisimpien joukkoon.

Terveyskorpraali komentaa pienen laumansa vesiperäiselle maalle, jonne
päin vihollinen juuri ampuu luotejansa. Siellä löytävät he heti muutamia
helpommin haavoitettuja, jotka omin voiminsa voivat kömpiä
kulkulasarettiin, ja jatkavat siis matkaansa eteenpäin.

Erään mäen rinteellä on verinen läjä. Siinä on tusina sotamiehiä.
Terveysupseeri pysähtyy ja sitoo muutamia.

Mutta eteenpäin menee kulkuvahti, yhä lähemmä taistelupaikkaa. Yhä
suurempia joukkoja haavoitettuja kohdataan; ne koettavat pyrkiä itse
eteenpäin tahi auttaa toisia. Ne ovat sellaisia, jotka vielä voivat
käydä. Jaetaan heille vähä raitista vettä, vähä siteitä, ja mennään
eteenpäin, ruumiskasojen ohitse, joissa monen kasvojen ilme osoittaa
kauheinta kuoleman tuskaa.

Tulemme sotatielle. Täällä lepää rivittäin kuolleita ja haavoitettuja.
Viimemainitut tervehtivät pelastavaa kulkuvahtia ilonhuudoilla ja
kerjäävät apua. Edes pisara vettä! Oi, mikä työ harvalukuiselle
terveysjoukolle! Jokaisella pitäisi olla sata kättä voidaksensa auttaa
kaikkia niitä, jotka epätoivoisina odottavat vuoroansa. Silloin kaikuu
terveyshoitokunnan pitkä merkkisoitto, ja miehet keskeyttävät työnsä.

-- Älkää jättäkö meitä! Älkää jättäkö meitä! -- huutavat onnettomat,
mutta merkkisoitto kajahtaa uudelleen. Eräs ajutantti tulee kiitäen: --
Nopeasti, seuratkaa minua!

Luultavasti joku haavoitettu kenraali. Silloin täytyy totella ja jättää
kaikki muut. -- Rohkeutta, toverit, me tulemme jälleen! -- Ne, jotka
sanovat tämän, ja ne, jotka sen kuulevat, tietävät, ettei se ole totta.

Ja jälleen riennetään eteenpäin nopeassa marssissa ajutantin jäljestä,
joka ratsastaa edellä osoittaen tietä. Valituksia ja avunhuutoja kaikuu
oikealla ja vasemmalla, mutta joukko ei saa seisahtua, ei edes
silloinkaan, jos joku terveyshoitokunnan miehistöstä tulee ammutuksi ja
kaatuu maahan; yhä vaan eteenpäin. Kauheimmissa tuskissa vääntelevien
ohitse, ohi sellaisten onnettomien, jotka jäävät eteenpäin rientävien
hevosten kavioiden runneltaviksi tahi musertuvat kanuunavaunujen pyörien
alle, ja jotka, nähdessään pelastuskunnan, koettavat vielä kerran nousta
ylös, vaikkakin ovat rikkirunneltuja, mutta ohitse, ohitse!

-- Te voitte pahoin, rouvaseni, -- keskeytti kertoja puhettaan. -- Panen
kenties hermonne liian kovaan koetukseen.

Mutta minä vakuutin, että tilapäinen heikkouteni oli ainoastaan seuraus
kuumuudesta ja onnettomasta yöstä ja pyysin tohtorin jatkamaan
kertomustansa. Kun jano hirmuisuuksien kuulemiseen kerran on herännyt,
ei voi saada mitään rauhaa, ennenkuin se on tullut sammutetuksi
kauheimmalla mitä kuulla voi. Ja todellakin on olemassa jotain vielä
hirmuisempaa kuin taistelutantere sodan aikana, ja se on taistelutanner
sodan *jälkeen*.

Ei mitään kanuunan jyrinää, ei mitään räikyviä toitotuksia, ei mitään
rummunpärinää enää, -- ainoa mitä voi kuulla, on haavoitettujen
voihkamista ja kuolinkorahduksia. Siellä ja täällä maassa näkyy
punertavia lätäköitä, verilätäköitä. Kaikki viljat ovat tallatut ja
hävitetyt, ainoastaan siellä ja täällä näkyy vähäinen turmeltumaton
maapalukka. Varakkaat kylät ovat muuttuneet raunioiksi, metsän puut
poltetut ja taitellut, kaikkialla vallitsee sekasorto ja hävitys.

-- Ja tanterella lepää tuhansittain kuolleita ja haavoitettuja -- ja --
kuolevia, miekkojen, pääkoppien, painettien, kaatuneiden vaunujen,
ruutikärryjen, kanuunien ja taittuneitten kanuunatelojen keskellä.

-- Kanuunain lähinen maa on veren vallassa. Siellä lepäävät useimmat ja
kauheimmalla tavalla silvotut kuolleet ja puolikuolleet, sanalla sanoen
aivan palasiksi revittyinä. -- Täällä on myöskin kuolleita tahi
puolikuolleita hevosia, sellaisia, jotka vielä koettavat nousta niille
jaloille, jotka heillä on jäljellä, kaatuakseen taas uudelleen maahan
sydäntä särkevästi valittaen. -- Yksi tie on aivan täynnä likaan
tallattuja ruumiita. -- Nuo raukat olivat varmaankin paenneet tänne
ollaksensa paremmassa turvassa, mutta yksi kanuunavaunu on ajanut heidän
ylitsensä, hevosenkaviot ja kärryn pyörät ovat heidät rusentaneet. Moni
heistä elää vielä -- inhoittava, verinen läjä, -- mutta »elää vielä».

-- Ja kuitenkin on olemassa jotain vielä kauheampaa kuin tämä kaikki: ne
ovat taistelutanteren hyenat, nuo ihmiskunnan hylkiöt: ruumiinrosvot. Ne
hiipivät ympäri siellä missä luulevat ruumiita löytyvän, kumartuvat
kuolleiden ja vielä elävien ylitse ja ryöstävät heiltä säälimättä
vaatteet. Saappaat kiskaistaan vertavuotavista jaloista, sormukset
haavoitetusta kädestä -- ja, missä ei tämä voi kyllin nopeasti tapahtua,
leikkaa ilkiö ilman muita mutkia koko sormen poikki. Ja jos uhri tahtoo
puolustaa itseänsä, ottaa hyena siltä hengen tahi pistää hirviö, --
estääkseen uhria häntä tuntemasta, -- silmät puhki haavoitetulta.

Minä huudahdin kauhistuksesta. Kertomusta kuullessani näin nuo kauheat
kuvat elävinä edessäni, ja silmät, nuo puhkaistut silmät oli Fredrikini
siniset, lempeät, rakastetut silmät...

-- Suokaa anteeksi, rouvaseni, mutta tehän itse tahdoitte, että
jatkaisin kertomustani.

-- Niin, niin -- tahdon kuulla kaikki. Nyt te olette kertonut yön ajan,
mutta miltä näyttää taistelutanner seuraavana aamuna?

-- Vieläkin kauheammalta. Lempeän päivänvalon ja kauhean ihmistyön
välillä oleva vastakohta vaikuttaa valoisena aikana kaksinkerroin
tuskastuttavasti. Yön aikana näytti kaikki tulisoihtujen valossa
aavemaiselta, haaveelliselta, -- päivällä näyttää kaikki aivan
lohduttomalta, auttamattomalta. Vasta nyt voipi saada oikean käsityksen
kuolleiden mahdottomasta paljoudesta. Teillä, ojissa, kentillä,
kaatuneiden muurien takana -- kaikkialla, kaikkialla kuolleita.
Ryöstettyjä, usein aivan alastomia. Samoin haavoitetutkin. Nämä, jotka
terveyshoitokunnan väsymättömästä työstä huolimatta lepäävät suurissa
joukoissa ympäri kenttää, näyttävät väsyneiltä ja kurjilta ja katselevat
ympärilleen veltoilla, kelmeästi kiiluvilla silmillään. Tahi vääntelevät
he äärettömissä tuskissa ja rukoilevat jokaista, joka tulee heidän
läheisyyteensä, antamaan heille kuoliniskun. Joukko raatolintuja oleksii
ympärillä kasvavissa puissa ilmoittaen kovalla kirkumisella iloansa
tulevaisen juhla-aterian suhteen. Nälkäisiä koiria tulee autioista
kylistä nuolemaan verisiä haavoja. Vieläkin on liikkeellä muutama hyena,
joka hätiköiden jatkaa hävytöntä työtänsä. Ja nyt tulee suuret
hautajaiset -- --

-- Kuka ne panee toimeen? Terveyshoitokuntako?

-- Oi ei, se ei ehtisi sellaista jättiläistyötä toimittaa. Sillä on
kylliksi tehtävää haavoitetuissa. Ei, joukko joutilaita, joita on
erityisesti sitä varten hankittu tahi jotka vapaaehtoisesti ovat tulleet
auttamaan: maankulkijoita ja muuta irtonaista väkeä, joka tavallisesti
oleksii sotaravintolan ja tavaravaunujen luona. Nämä saavat nyt kaivaa
haudat, hyvin suuret haudat, -- s. t. s. leveät, sillä syviksi niitä ei
kaiveta. Siihen ei ole aikaa. Ja noihin hautoihin heitetään sitte
kuolleet ruumiit sikin sokin, aivan niinkuin sattuu. Tehdäänpä niinkin,
että ruumisläjän päälle heitetään multaa noin kahden jalan paksuudelta.
Parin päivän kuluttua tulee sade, joka juoksettaa mullan pois
mädänneiden ruumiiden päältä -- mutta mitä se tekee? Reippaat ja iloiset
haudankaivajat eivät sitä ajattele. He tekevät työnsä nopeasti ja
laulavat työtä tehdessään kaikenlaisia iloisia ja epäiltäviä lauluja, ja
joskus tanssivat he piirissä haudan ympäri. Jos jossakin noista monista
ruumiista sattuisi vielä olemaan elonkipinä jälellä, siitä he eivät
välitä. Ja sellainen on mahdollista, sillä haavoitetut saavat useinkin
jäykistyttävän suonenvedon ja näyttävät silloin kuolleilta. Monet, jotka
jonkin sattumuksen avulla ovat pelastuneet, kertovat tuosta vaarasta,
miten ihminen voi helposti tulla elävältä haudatuksi. Mutta ne, joiden
päälle jo pari jalkaa multaa on heitetty, -- ne saavat kyllä luvan
vaijeta.

Sellaiselta näyttää siis taistelutanner seuraavana aamuna, -- lopetti
tohtori kertomuksensa. -- Kerronko vielä mitä seuraavana iltana
tapahtuu?

-- Sen sanon minä teille, -- keskeytin häntä. -- Voittajien
pääkaupunkiin saapuu sähkösanoma kunniakkaasta voitosta. Edellä puolen
päivän lauletaan Tedeumia kaikissa kirkoissa, kenties juuri samalla
hetkellä kun haudankaivajat taistelutantereella tanssivat haudan
ympärillä; ja iltasilla asettaa jonkun elävänä haudatun äiti tahi vaimo
palavan kynttilän ikkunaansa, sillä kaupunki on kokonaan valaistu.

-- Niin, rouvaseni, sellainen ilveily tapahtuu tavallisesti kotona.
Mutta taistelutantereella ei murhenäytelmä ole vielä loppunut. Paitsi
niitä, jotka ovat viedyt sairaaloihin ja heitetyt hautoihin, on vielä
*sellaisiakin, joita ei vielä ole löydetty*. Pensaiden taakse,
korkeisiin ruispeltoihin tahi kaatuneiden puiden alle piiloutuneet,
joita eivät terveyshoitokuntalaiset eivätkä haudankaivajat ole
löytäneet, niille alkaa nyt kauhein kuolintaistelu, mikä useinkin kestää
monia vuorokausia. Siellä saavat he levätä polttavan kuumassa
puolipäivän paisteessa ja jääkylmässä yö-ilmassa ohdakkeisella ja
kivisellä vuoteella, saavat hengittää ympärillään mätänevien ruumiiden
ja omien haavojensa ilettävää hajua ja saavat nähdä, miten ahnaat korpit
sammuttavat nälkäänsä raatelemalla vielä väriseviä ihmisruumiin-osia...

       *       *       *       *       *

Tohtori oli lopettanut kamalan kertomuksensa, mutta sisällisten silmieni
edessä näin vielä kauan hänen kertomuksensa tuottamat kuvat. Se oli
kauhea matka! Saadakseni vähän lohdutusta katsoin vaunun ikkunasta
maisemaa, jonka läpi kiidimme. Mutta sielläkin näin kuvia sodan
surkeudesta. Tosin ei täällä näkynyt vielä vihollisen hävityksen jälkiä,
mutta tiet olivat täynnä pakenevia, jotka kaikkine omaisuuksineen
jättivät kotinsa vihollista peljäten. Talouskaluilla, sänkyvaatteilla ja
ruokavaroilla täytettyjä vaunuja, joihin tavarat oli nähtävästi suurella
kiireellä koottu, ajoi sisämaahan päin. Kokonaiset perheet pienine
lapsineen riensivät eteenpäin kauhu kasvoillansa. Minne nuo ihmisraukat
joutuisivat? Sitä he tuskin itsekään tiesivät, ainoastaan pois, pois,
»preussiläisiä» pakoon.

Tällä tavoin paetaan raivoavaa tulta tahi paisuvaa jokea.

Usein kiiti juna ohitsemme -- haavoitettuja, vaan haavoitettuja.
Tuhkanharmaita kasvoja, sidotuita päitä ja käsivarsia. Pysäkeillä oli
hyvä tilaisuus nähdä kaikkea tuota kurjuutta monissa eri muodoissa.
Asemasillat olivat täynnä maassa makaavia tahi kokoonkyyristyneitä
olentoja. Ne olivat haavoitettuja sotilaita, jotka odottivat tullaksensa
viedyksi sairashuoneeseen. Tällä tavoin saavat he maata useita tunteja,
ja kuka tietää, kuinka monta kertaa heitä on jo kuljeteltu. Tunsin syvää
sääliä noita ihmisraukkoja kohtaan! Olisin tahtonut laskeutua polvilleni
jok'ainoan viereen ja kuiskata heille lohdutuksen sanoja. Mutta tohtori
ei sallinut minun sitä tehdä. Niin pian kuin saavuimme asemalle, saattoi
hän minut asemapäällikön virkahuoneeseen sekä toi minulle viiniä ja
muita virvoituksia. -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Myöhään illalla saavuin Königinhofiin; matkatoverini olivat lähteneet
junasta jo edellisellä asemalla. Olin yksin pelkoineni, epätoivoineni.
Mihin joutuisinkaan, jos tohtori Bresser ei olisi voinut saapua? -- Juna
pysähtyi. Vavisten nousin jaloilleni vaunussa ja otin alas tavarani.
Minulla oli vaan mukanani matkalaukkuni ja vähäinen säiliö, jossa
minulla oli muutamia sadan-guldenin seteliä.

Vaikka olikin myöhäinen, vallitsi täällä sama sekasorto kuin muillakin
asemilla, ja yhä vaan sama nähtävä: haavoitettuja, haavoitettuja. Ei, ei
aivan sama näky: Königinhof oli aivan *täynnä* noita onnettomia. Koko
läheisyydessä ei ollut yhtään ainoata sopivaa huonetta ja senvuoksi oli
haavoitettuja tuotu suurissa joukoin asemalle, jossa ne, huonosti
sidottuina, makasivat hajallaan kaikkialla, maassa ja kivien päällä.

Oli pimeä ja kauhea yö. Paikkaa valaisivat vaan muutamat lyhdyt, joita
oli siellä ja täällä pylväiden päässä. Väsyneenä ja levon tarpeessa
vaivuin alas penkille ja laskin tavarani eteeni lattialle. Yritykseni
näytti minusta nyt yhä hullummalta. Kukaties oli Fredrik nyt
kotimatkalla, tahi oli hän kuollut. Toinen ääni rupesi nyt yhä
voimakkaammin kuulumaan: äidinrakkauden. Miksi olin jättänyt pienen
poikani? Kuinka hän mahtoikaan itkeä kuullessaan, että olin matkustanut,
ja miten vaikea hänen olikaan nukkua ilman äitinsä hyvänyönsuudelmaa. --
Minne joutuisinkaan täällä, jollei tohtori Bresser tulisi -- ja toivoni
hänen tulonsa suhteen oli nyt supistunut hyvin vähiin. Onneksi oli
minulla rahalaukkuni: *seteleillä* pääsee kyllä eteenpäin maailmassa.
Tunnustelin sitä paikkaa, jossa laukun piti riippua -- suuri Jumala,
hihna oli katkaistu, laukku poissa -- kadotettu! Mikä onnettomuus? Ja
kumminkaan en kovin tämän tähden huolehtinut. Mitä merkitsikään rahojen
kadottaminen tällaisina henkilöiden kadottamisen aikana.

Tarkastin kaikkia ohi kulkevia. Tohtori Bresseriä ei näkynyt. Mitä
pitäisi minun tehdä? Kenen puoleen pitäisi minun kääntyä? Kysyin eräältä
ohikulkevalta:

-- Missä saan tavata asemapäällikköä?

-- Tuolla hän seisoo.

Aijoin juuri mennä häntä puhuttelemaan, kun eräs herra riensi hänen
luoksensa. Tuo herra oli tohtori Bresser. Ihastuksissani vaivuin tuon
vanhan ystävän kaulaan.

-- Te täällä? Paroonitar Tilling? Mitä ihmettä te täällä teette?

-- Olen tullut etsimään -- hoitamaan... Onko Fredrik jossain
sairashuoneessa täällä?

-- Minä en ole nähnyt häntä.

Mitä vaikutti tuo vastaus minuun? Olinko iloinen vai pettynyt? En tiedä.
Hän ei ollut täällä, oli siis joko kuollut tahi vahingoittumaton, --
mutta eihän tohtori Bresser ole mitenkään voinut nähdä kaikkia
haavoitettuja tällä seudulla. Minun täytyy itseni etsiä kaikista
sairashuoneista.

-- Ja rouva Simon? -- kysyin minä vielä.

-- Hän tuli jo monta tuntia sitte. Kunnon nainen! Päättäväinen ja
kuitenkin varovainen. Nyt hän parhaallaan antaa muuttaa täällä olevia
haavoitettuja tyhjiin rautatievaunuihin. Hän on kuullut, että hätä on
suurin Horonevosissa, vähän matkan päässä täältä. Hän aikoo mennä sinne
ja minä olen päättänyt seurata häntä.

-- Minä myöskin, tohtori Bresser! Antakaa minun tulla mukaan!

-- Mitä te ajattelette, paroonitar? Te, joka olette niin arka ja
tottumaton niin rasittavaan, niin kovin rasittavaan työhön?

-- Mitä minä sitte täällä teen? Jos olette ystäväni, niin auttakaa minua
aikomuksessani. Tahdon olla avuksenne kaikessa, tahdon tehdä
kaikenlaista työtä. -- Esitelkää minut rouva Simonille vapaaehtoisena
sairaanhoitajana ja -- ottakaa minut mukaan! Armahtakaa minua, ottakaa
minut mukaan!

-- Olkoon menneeksi; teen niinkuin tahdotte. Tuolla on urhokas rouva!
Seuratkaa minua.

       *       *       *       *       *

Kun tohtori Bresser vei minut rouva Simonin luo ja esitteli minut
hänelle vapaaehtoisena sairaanhoitajana, nyökäytti hän vaan päätänsä ja
kääntyi jälleen antamaan käskyjänsä. Hämärässä en voinut eroittaa hänen
kasvonpiirteitään.

Viisi minuuttia myöhemmin olimme me matkalla Horonevosiin. Me ajoimme
häkkivaunuissa, joilla oli juuri kuljetettu haavoitettuja. Sotilas, joka
istui ajajan vieressä, piti kädessään lyhtyä, josta leveni tielle
himmeä, väikkyvä valo. Minusta tuntui kuin olisin nähnyt jotain pahaa
unta, ja ainoa, joka minua vähä tyynnytti, oli tohtori Bresserin
läsnäolo. Olin pannut käteni hänen käteensä, toisella kädellään tuki hän
minua.

-- Nojatkaa minuun, lapsi raukka, -- sanoi hän lempeästi.

Mitä sainkaan kärsiä tällä matkalla! Kun on koko elämänsä ajan tottunut
lepäämään pehmeillä, peräänantavilla alustoilla, -- kuinka vaikealta
tuntuukaan silloin väsyttävän rautatiematkan jälkeen istua tärisevissä
kärryissä, joissa ei ole mitään linjaaleja ja joiden puinen pohja on
vaan peitetty vähillä, verin kostutetuilla oljilla! Enkä minä kuitenkaan
ollut haavoitettu. Mutta kuinka kauhealta mahtaakaan tuntua sellaisista,
joiden täytyy rikkirunneltuine jäsenineen matkustaa tällä tavoin kivien
ja kantojen yli.

Rasittava uneliaisuus rupesi vaivaamaan minua, ja silmäluomeni olivat
lyijynraskaat. Mutta kuinka olisin voinut nukkua niin epämukavassa
asennossa ja niin hermostuneessa tilassa. Kauheat kuvat, joista juuri
olin kuullut kerrottavan, lensivät päässäni kuin kuumeiset unelmat,
mutta en voinut kuitenkaan olla kuuntelematta matkatoverieni puhelua.

-- Kurjuus Horonevosissa kuuluu olevan kauhistuttava, -- kuulin rouva
Simonin sanovan. -- Asukkaat, sekä rikkaat että köyhät, ovat jättäneet
kaikki! Useimmat talot ovat haavoitettuja täynnä. Kuinka tervetullut
tuleekaan meidän apumme olemaan, -- mutta voi, se on aivan riittämätön!

-- Niin, -- vastasi tohtori Bresser, -- meitä pitäisi olla ainakin sata
voidaksemme auttaa jossain määrin. Sekä koneita että kääretavaroita
puuttuu, -- mutta jos meillä olisi niitäkin, niin on koko tienoo niin
täynnä haavoitettuja, että joku vaarallinen kulkutauti voipi helposti
niiden seassa puhjeta raivoamaan. Ne pitäisi saada sieltä pois niin pian
kuin mahdollista, mutta useimmat niistä ovat niin heikkoja, ettei kukaan
uskalla lähteä niitä pois kuljettamaan. Ja jos ne jätetään sinne, niin
saavat ne tavallisesti haavakuumeen. Mitä näinä päivinä olen
Königgrätzin taistelun jälkeen nähnyt, sitä on mahdoton kertoa. Teidän
täytyy olla valmis näkemään pahinta, rouva Simon.

Koetin nousta ylös saadakseni mukavamman asennon. Tuo puolinainen
horrostila, jonka ajalla ajatukset epäselvinä kiitivät aivoissani, oli
kovin vastenmielinen. Mieluummin tahdoin koettaa ottaa osaa toisten
keskusteluihin ja siten päästä omista mielikuvituksistani.

Mutta tohtori ja rouva Simon olivat vaijenneet. He katselivat molemmat
sinne päin, mistä täysi kuu juuri nousi, ja vähän ajan kuluttua
painuivat silmäni taaskin kiinni. Tällä kertaa oli todellinen uni minut
vallannut. Samassa silmänräpäyksessä, kun tunsin nukkuvani ja kun
levottomat ajatukset herkesivät minua vaivaamasta, tunsin sellaisen
sulouden tunteen, että kuolemakin olisi ollut tervetullut.

En tiedä miten kauan olin tuossa mieluisassa tilassa, mutta äkkiä
hyppäsin kiivaasti ylös. Minua ei herättänyt mikään jyrinä eikä kärryn
tärähtäminen, ei, minut herätti inhoittava, myrkytetty ilma.

-- Mitä tämä on?

Matkatoverini tekivät samalla aikaa saman kysymyksen. Vaunu kääntyi
eräässä kulmassa, ja tien vierestä löysimme vastauksen.

Kuu valaisi siellä valkoisen kirkkotarhan aidan, jota oli varmaankin
pidetty etuvarustuksena, ja tämän vierellä oli joukko toistensa päälle
ladottuja ruumiita. Noiden mätänevien ruumiiden haju oli herättänyt
minut unestani. Kun ajoimme muurin ohitse, lensi suuri joukko rääkyviä
korppia ja variksia ruumiskasalta, lenteli hetken ilmassa ja laskeusi
jälleen alas jatkaakseen keskeytettyä juhla-ateriaansa.

-- Fredrik, voi, Fredrik! -- huudahdin minä ehdottomasti.

-- Tyyntykää, paroonitar, miehenne ei voi mitenkään olla näiden
joukossa, -- lohdutti tohtori minua.

Sotamies, joka ajoi, kiiruhti hevosia nopeaan juoksemaan, että
voitaisiin, niin pian kuin mahdollista, päästä noiden myrkyllisten
kaasujen ohitse. Vaunu ratisi ja horjui aivan kuin olisimme paenneet
hurjaa vauhtia. Minä pitelin kovasti kiinni tohtorin käsivarresta, ja
kauhea epätoivo valtasi minut. Sisällinen voima pakoitti minut
alituisesti katsomaan tuonne kammoittavaan muuriin päin, ja -- liekö se
ollut kuun petollinen valaistus tahi petolintujen liikkeet, -- mutta
minusta näytti kuin kaikki nuo kuolleet olisivat nousseet ja ojentaneet
käsiänsä meitä kohti... Tahdoin huutaa, mutta tuska ahdisti kurkussani
äänen kuulumattomiin.

       *       *       *       *       *

Taaskin kääntyivät vaunut eräässä kulmassa.

-- Nyt olemme perillä, tämä on Horonevos, -- kuulin tohtorin sanovan,
jonka jälkeen hän käski ajajan pysähdyttää.

-- Minne me joudumme tämän nuoren rouvan kanssa -- sanoi rouva Simon. --
Hän tulee olemaan meille enempi vastukseksi kuin avuksi.

Kokosin kaikki voimani.

-- Ei, ei, -- sanoin minä. -- Minä voin nyt paremmin. Tahdon auttaa
teitä niin hyvin kuin voin.

Olimme nyt erään autioksi jätetyn linnan portin edustalla.

-- Katsokaamme ensin, mitä täällä voimme tehdä, -- sanoi tohtori, --
linna kuuluu olevan kellarista kattoon asti haavoitettuja täynnä.

Me nousimme kärryistä. Tuskin pysyin jaloillani, mutta ponnistin kaikki
voimani, ettei kukaan sitä huomaisi.

-- Ja nyt eteenpäin! -- komensi rouva Simon. -- -- Onko meillä kaikki
tavaramme? Tuomiseni tulevat virkistämään noita ihmisraukkoja.

-- Minunkin matkakirstussani on lääkkeitä ja sidetavaroita, -- sanoin
minä.

Tohtori antoi meitä seuranneille sotilaille käskyjänsä. Kahden heistä
piti jäädä hevosten luo, toisten piti seurata meitä.

Astuimme linnan portista sisään. Puoleksi tukehtuneita valitushuutoja
kuului joka haaralta. -- Kaikkialla pimeää. --

-- Valoa! Sytyttäkää nopeasti kynttilä! -- sanoi rouva Simon.

Oi, voi, kaikkea muuta oli meillä mukanamme, mutta ei kynttilöitä. Oli
siis mahdotonta saada valoa tuohon pimeyteen, joka ympäröi sekä meitä
että noita onnettomia. Tulitikkulaatikko, joka tohtorilla oli
taskussansa, oli ainoa keino, jonka avulla saimme vähän silmätä noita
kauhistuttavia kuvia, joita tässä kurjuuden ja surkeuden paikassa oli.
Jalka luisti verin tahratulla lattialla. Mitä olisi tehtävä? Näiden
satojen onnettomien luo tulimme me, itsekin neuvotoinna ja valittaen:
mitä olisi tehtävä?

Rouva Simon suoriutui ensimmäisenä pulasta. -- Minä menen etsimään
pappilaa tahi hankin apua jostain muualta, -- sanoi hän. -- Tulkaa,
tohtori, ja näyttäkää minulle tulitikulla tietä portille. Te, Martha
rouva, voitte sen aikaa odottaa täällä.

Täällä, -- yksin pimeässä, näiden valittavien ja voihkavien ihmisten
keskellä? Tässä tukehduttavassa ilmassa. Väristys kävi läpi olentoni,
mutta minä en pannut vastaan.

-- Ei, -- sanoi tohtori Bresser ja laski minun käsivarteni omaansa, --
tulkaa mukaan, te ette saa jäädä yksin tänne, tähän helvettiin, näiden
kenties jo kuumeessa riehuvien ihmisten pariin.

Olin syvästi kiitollinen tuolle uskolliselle ystävälle ja pidin kiinni
hänen käsivarrestaan. Pelkään, että olisin tullut hulluksi tuskasta, jos
minun olisi ollut pakko jäädä näihin huoneisiin. Oi, mikä arka, avuton
raukka olinkaan! En ollut ollenkaan sovelias siihen toimeen, jonka olin
ottanut täyttääkseni.

Me menimme ulos. Vaunut seisoivat vielä siinä, johon olimme ne
jättäneet, ja tohtori pyysi minua nousemaan niihin ja odottamaan siellä,
kunnes rouva Simon ja hän tulisivat tuoden apua.

Taivuin mielelläni hänen tahtoonsa, sillä jalkani eivät tahtoneet voida
minua kantaa. Tohtori koetti saada minulle niin mukavaa kuin mahdollista
oli, sekä jätti kaksi sotilasta suojakseni, ja sitte he menivät.

Noin puolen tunnin kuluttua tulivat he takaisin -- tyhjin käsin. Koko
pappila oli hävitetty, niinkuin kaikki muutkin paikat, ja kaikki
asukkaat olivat paenneet. Useimmat talot olivat raunioina, mistään ei
voinut saada kynttilänpalaista. Meillä ei ollut siis mitään muuta keinoa
kuin odottaa päivän valkenemista. Kuinka moni noista onnettomista,
joissa tulomme oli herättänyt toivoa ja uutta kärsivällisyyttä,
kuolisikaan yön aikana?

Kuinka äärettömän pitkä yö! Nuo muutamat tunnit, jotka olivat jälellä
auringon nousuun, olivat mielestämme loppumattomat, sillä niiden
kulumista muistuttivat kärsivien valitushuudot kellon lyönnin asemasta.

Vihdoinkin koitti aamu ja työ voitiin alkaa. Rouva Simon ja tohtori
Bresser menivät vielä kerran etsimään, jos voisivat saada käsiinsä
paenneita kylän asukkaita, ja se onnistui heille. Raunioista tuli siellä
ja täällä joku talonpoika ryömien esiin, epäilevän näköisenä. Mutta kun
tohtori puhutteli heitä heidän äidinkielellään ja rouva Simon sanoi
heille muutamia ystävällisiä sanoja, taipuivat he vihdoin meitä
auttamaan. Ensiksi täytyi heidän etsiä toisetkin piiloutuneet, että
nekin voisivat työssä auttaa.

Ja tehtävä työ ei ollutkaan vähäinen. Täytyi haudata hajallaan makaavat
ruumiit, saada kaivot kuntoon, että saataisiin vettä elossa oleville,
etsiä teiltä sinne hukatut kenttäkattilat taloudenkapineiksi ja lopuksi
kerätä kaikki liinavaatteet, jotka löytyivät kaatuneitten pääkopsissa,
siteiksi haavoitetuille. Samassa saapui myös eräs preussiläinen
esikuntalääkäri miehistön ja apuvarojen kanssa, ja nyt voi siis
varsinainen pelastustyö alkaa.

Rouva Simon ja preussiläinen lääkäri menivät linnaan, jossa useimmat
haavoitetut lepäsivät. Tohtori Bresser aikoi tutkia kylän muut talot, ja
minä liityin häneen. Ettei Fredrik ollut linnassa, sen oli tohtori jo
ehtinyt saada selville.

Emme olleet kulkeneet montakaan askelta, kun kuulimme kovia
valitushuutoja. Ne tulivat pienen kyläkirkon avonaisesta ovesta.
Astuimme sisälle. Enempi kuin sata ihmistä makasi siellä kovalla
kivilattialla, silvottuina ja pahoin haavoitettuina. Kuumeesta hehkuvin
poskin valittivat he, pyydellen edes vähän vettä. Olin vähällä kaatua
maahan jo kynnyksellä, mutta rohkaisin itseäni. Etsinhän minä Fredrikiä.
-- Mutta häntä en täältä löytänyt.

Bresser ja hänen väkensä laittautuivat kuntoon auttaakseen noita
onnettomia. Nojauduin erästä pylvästä vastaan ja katselin tuskan
valtaamana kauheata kurjuutta, mikä oli ympärilläni.

Ja tämä oli ikuisen rakkauden Jumalalle rakennettu huone! Nuo olivat
kuuluisat ihmeitä tekevät pyhimykset, jotka siellä ja täällä seinämillä
lempeinä ja autuaina panivat kätensä ristiin ja kohottivat päätänsä
kullalle hohtavan kunniakehän alla!?

-- Oi, Jumalan äiti, pyhä Jumalan äiti, pisara vettä! -- kuulin erään
haavoitetun rukoilevan. Näin oli hän kenties jo useita päiviä rukoillut
tuota kuuroa kuvaa. -- Oi, teitä onnettomia ihmisiä. Niin kauan kuin
olette tottelemattomat sille rakkauden käskylle, jonka Jumala on
painanut sydämiimme, niin kauan kuin olette julmat toisianne kohtaan,
niin kauan ei teillä ole mitään taivaalliselta armahtavaisuudelta
odotettavissa.

       *       *       *       *       *

Mitä kaikkea sainkaan nähdä ja kokea tuona samana päivänä! Jättää
tuollaiset kertomatta, olisi tietysti parasta, sulkea silmänsä ja
kääntää pois päänsä, kun sellaista näkee. Mutta minusta tuntuu kuin
olisi velvollisuuteni kertoa kaikki, mitä noina kauheina päivinä sain
kokea. Enkä kerro ainoastaan sitä, mitä *minä* sain kokea, vaan myöskin
tohtori Bresserin, rouva Simonin ja tohtori Naundorffin kertomuksille
annan tässä sijaa.

Samoin kuin Horonevosissa, oli helvetillä haaraosastoja useissa
muissakin ympärillä olevissa kylissä, Svetissä, Hradeckissa, Problussa.
Vieläpä Pardubitzissakin, jossa silloin, kun ensimmäiset preussiläiset
joukot sen valloittivat »enempi kuin tuhat pahoin haavoitettua,
ruhjottua ja repeytynyttä sotilasta lepäsi kentällä osaksi kuolevina,
osaksi jo kuolleina. Monella niistä ei ollut päällänsä muuta kuin
verinen paita, niin ettei edes voinut tietää mitä kansallisuutta he
olivat. Kaikki, joissa vielä oli kipinäkään henkeä jälellä, huusivat
vettä ja leipää, vääntelivät itseään kauheissa tuskissa ja rukoilivat
kuolemaa hyväntekijänään.»

»Rossnitzissa», niin kirjoittaa tohtori Bresser, »vallitsi
kauhistuttavin kurjuus, mitä inhimillinen kuvitusvoima voipi ajatella.
Löysin siellä kuusisataa viisikymmentä haavoitettua, sullottuina kurjiin
latoihin ja talleihin, joissa olivat maanneet useita päiviä ruuatta ja
juomatta ilkeän likaisina, ja kuolleiden ja puolikuolleiden seassa.
Täällä jouduin sellaisen tuskan valtaan, että kokonaisen tunnin ajan
vuodatin katkeria kyyneleitä, ja ponnistuksistani huolimatta tuskin voin
tyyntyä. Vaikka olinkin lääkärinä tottunut näkemään inhimillisen
kurjuuden kaikissa muodoissansa ja kuulemaan kärsivän ihmisluonnon
huokauksia ja tuskanhuutoja, täyttyivät silmäni kuitenkin yhäti
kyyneleillä. Täällä Rossnitzissa se oli, jossa huomasin, että meillä oli
liian vähä voimia tätä kurjuutta auttamaan, täällä kadotin kokonaan
rohkeuteni ja herkesin enää sitomasta...»

»...Maslovedissa -- kertoi rouva Simon, -- lepäsi kahdeksan päivää
taistelun jälkeen seitsemän sataa haavoitettua. Enempi kuin heidän
valitushuutonsa, musersi sieluani heidän lohduton tilansa. Yhdessä
ainoassa ladossa oli kuusikymmentä onnetonta, jotka hoidon puutteessa
nyt olivat melkein toivottomassa tilassa. Useimpain haavat olivat
palohaavojen kaltaisia, heidän rikkiammutut jäsenensä olivat vaan
verisiä lihamöhkäleitä, ja heidän kasvonsa olivat kuin hyytynyt
verijoukkio, jossa musta aukko osotti suunpaikkaa. Mätänemisen kautta
erkani näistä kurjista ruumiista kokonaisia kuihtuvia osia. Elävät
makasivat kuolleiden vieressä, joiden ruumiit jo alkoivat täydelleen
mädäntyä...

Nuo kuusikymmentä ihmistä olivat kokonaisen viikon ajan maanneet samassa
paikassa. Heidän haavojansa ei oltu ollenkaan, tahi aivan väliaikaisesti
sidottu. Siitä päivästä, jolloin taistelu oli, olivat he maanneet
täällä, liikkumaan kykenemättä, lian ja veren vallassa. Eläviä ruumiita,
joiden suonissa myrkytetty verivirta hitaammin ja hitaammin lopetti
kiertokulkuaan. He eivät olleet vielä voineet kuolla, ja kumminkin ...
kuinka he rohkenivat toivoa jälleen tulevansa eläviksi? Mikä on enempi
ihmeteltävää -- lopetti rouva Simon kertomuksensa, -- ihmisluonnon
ääretön elinvoima, joka kestää kaiken tämän ja kuitenkin voipi
hengittää, tahi riittävän avun puute?»

Ihmeteltävimmältä minusta näyttää se, että ihmiset saattavat toisensa
sellaiseen tilaan ... etteivät ne, jotka ovat nähneet tuollaista
kurjuutta, lankea polvilleen ja vanno pyhää valaa, että tästä lähtien
käyvät sotaa ainoastaan sotaa vastaan, etteivät ne heitä miekkaa
luotansa kauas ja sen sijaan antaudu koko toiminnallaan sanoissa ja
kirjoituksissa, ajatuksissa ja opissa, työssä ja toimessa palvelemaan
tuota suurta päämäärää: *Aseet pois!*

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Rouva Simon -- häntä kutsuttiin »sairaalan äidiksi» -- oli todellinen
sankarinainen. Pitkän aikaa oli hän näillä tienoilla, kestäen
kaikenlaisia kärsimyksiä. Sadoittain ihmishenkiä on hänen kauttaan
pelastunut. Hän teki työtä, järjesti ja ohjasi yöt ja päivät. Milloin
teki hän alhaisimpia askareita sairasvuoteiden äärellä, milloin oli
jonkin kuljetusjoukon päällikkönä, milloin matkusteli ympäri hankkimassa
elintarpeita. Hän oli toinen Florence Nightingale, yhtä toimelias, yhtä
uhraavainen ja yhtä jumaloitu kuin hänkin.

Ja minä sitte? Ruumiin ja sielun puolesta murtuneena, tuskan ja inhon
vallassa, en ollut kyennyt vähintäkään auttamaan. Kirkossa -- jonne
ensin pysähdyimme -- vaivuin voimatonna erään Marian alttarin juurelle,
ja tohtori Bresserillä oli aika suuri vaiva saada minut sieltä pois
viedyksi. Minä kuljin hänen käsivarteensa nojaten vähän matkaa eteenpäin
ja me tulimme erääseen latoon, joka oli aivan samankaltainen kuin se,
josta rouva Simon oli kertonut. Kirkossa oli ainakin hyvä tila, ja
sairaat voivat levätä toisensa vieressä, mutta täällä lepäsivät ne
toistensa päällä, aivan kuin jättiläis-suuret, punaiset kerät. Kirkossa
oli niillä edes jommoinenkin, joskin vaillinainen hoito, mutta täällä
olevat olivat kokonaan jääneet unohduksiin, ne olivat vaan kiemurteleva,
hiljaa valittava, puoleksi mädännyt ihmisjäännös... Tukehduttava inhon
tunne kuristi kurkkuani, ja katkerin tuska täytti sieluni. Tuntui kuin
sydämeni olisi tahtonut pakahtua, ja minä kirkaisin ääneen. Tämä huutoni
on viimeinen mitä muistan tästä kauheasta paikasta.

       *       *       *       *       *

Kun jälleen toinnuin, huomasin olevani rautatienvaunussa. Vastapäätä
minua istui tohtori Bresser, joka, nähtyään että avasin silmäni ja
hämmästyneenä katselin ympärilleni, tarttui käteeni ja sanoi:

-- Niin, te ette uneksi, paroonitar, tämä on toisen luokan
matkustajavaunu, ja me olemme matkalla Wieniin.

Niin olikin asian laita. Tohtori oli saanut tehtäväkseen seurata
sairasten vientiä Wieniin, ja hän oli ottanut minut, poloisen, mukaansa
viedäkseen minut kotiini. Minä olin ollut aivan kykenemätön, ja olin
ainoastaan ollut tiellä ja vaivaksi, että rouva Simon oli ollut hyvin
iloinen, kun Bresser oli lähtenyt viemään minua pois. Ja minun täytyi
myöntää, että se olikin paras.

Mutta Fredrik -- minä en ollut löytänyt häntä, Jumalan kiitos, siis ei
kaikki toivoni ollut vielä loppunut. Jos joku noista kurjista,
silvotuista olennoista olisi ollut Fredrikini, olisin varmaankin tullut
mielipuoleksi. Kenties oli kotona minua odottamassa joku kirje. Tämä
toivo, tämä *mahdollisuus* vuodatti palsamia haavoitettuun sieluuni.

Nukuin melkein lakkaamatta koko matkan. Kun saavuimme Wieniin, seisoi
isäni junasillalla minua vastaanottamassa. Tohtori Bresser, joka
ajatteli kaikkea, oli sähköittänyt Grumitziin. Hänen itsensä täytyi heti
jälleen palata takaisin Böhmiin.

Isäni syleili minua ääneti, enkä minäkään saanut sanaakaan suustani.
Sitte kääntyi hän Bresseriin päin ja sanoi: -- Kuinka voin teitä kyllin
kiittää siitä, että olette pitänyt huolta tästä pienestä seikkailijasta?
--

Mutta tohtori puristi vaan kiireessä käsiämme. -- Minun täytyy lähteä,
-- sanoi hän, -- minulla on paljo tehtävää, -- onnellista matkaa! Nuori
rouva tarvitsee sääliväisyyttä ja lepoa, teidän ylhäisyytenne, ja --
lepoa, -- hän on kärsinyt paljo. Ei torumisia, ei kysymyksiä -- nopeasti
sänkyyn, -- oranssinkukkaisvettä ja -- lepoa. Hyvästi! -- ja hän oli
poissa.

Kun ajoimme vaunuissa kotia kohti, en jaksanut kestää hiljaisuutta, vaan
rohkenin kysyä, oliko jotain tietoa saapunut Fredrikistä.

-- Eilisiltana emme vielä olleet mitään kuulleet, ja tänä aamuna
matkustin heti kun olin sähkösanoman saanut. Oi millaiseen epätoivoon
olet meidät saattanut, ajattelematon lapsi! -- Mutta tohtorihan kielsi
minua sinua torumasta.

-- Kuinka pikku Rudolf voipi? --

-- Se herra huutaa ja ulvoo päivät päästään, etsii sinua joka paikasta,
eikä ota uskoakseen, että sinä olet matkustanut pois antamatta hänelle
erosuukkoista. --

-- Kuinka toiset voivat? Onko Konrad kirjoittanut?

-- Kaikki ovat terveenä, ja Konradkin on vahingoittumatta. Lilli on
seitsemännessä taivaassa ihastuksesta. Saatpas nähdä, että saamme
Fredrikiltäkin hyviä tietoja. Mutta valitettavasti ei meillä ole mitään
hyvää odotettavana valtiollisesti. Olet kai kuullut siitä suuresta
onnettomuudesta?

-- Mistä? -- En ole pitkiin aikoihin kuullut muusta puhuttavankaan kuin
suurista onnettomuuksista.

-- Tarkoitan Venedigiä -- meidän kaunista Venedigiämme, joka on myyty
polkuhinnasta tuolle Louis Napoleon vehkeilijälle! Ja sellaista on
voinut tapahtua sellaisen kuin Custozzan taistelun jälkeen! -- Sinä et
vastaa? No, minä jätän kai sinut rauhaan, kuten Bresser sanoi.

Kun ajoimme Grumitzin pihaan, juoksivat molemmat sisareni riemuiten
minua vastaan.

-- Martha, Martha, -- huusivat he jo etäältä, -- hän on täällä!

Ja vielä kerran vaununovella: -- Hän on täällä. Martha!

-- Kuka?

-- Fredrik, miehesi.

       *       *       *       *       *

Se oli todellakin totta. Edellisenä iltana oli Fredrik tuotu
haavoitettujen mukana Wieniin ja sieltä tänne. Hän oli saanut luodin
sääreensä, ei voinut vielä käydä, mutta voi toivoa pian olevansa terve.

Ilo oli liian vaikea kantaa. Se vaikutti minuun samalla tavoin kuin
viimeisten päivien hirmukuvatkin, se teki minut tiedottomaksi.

Minut täytyi kantaa pois vaunuista ja laskea sänkyyn, missä lepäsin
useita tunteja tajutonna. Kun jälleen heräsin, luulin että kaikki oli
ollut unta ja etten lainkaan ollut käynyt poissa Grumitzista. Katsoin
ylös. Vuoteeni vieressä seisoi kamarineiti Netti.

-- Onko kylpyni kunnossa? -- kysyin minä.

-- Tahdon nousta.

Täti Maria tuli nopeasti eräästä huoneennurkasta luokseni.

-- Martha, rakas lapseni, Jumalalle olkoon kiitos, että olet jälleen
tunnoissasi! Niin, nouse nyt vaan kylpemään, se tekee sinulle hyvää. Kun
on niin rautatien tomun peitossa, kuin sinä...

-- Mitä sinä tarkoitat? Rautatien tomun --?

-- Niin, niin, joudu nyt vaan. Netti järjestää kaikki. Fredrik palaa
kaipauksesta saada sinua nähdä.

Fredrik, minun Fredrikini!

Miten usein olinkaan näinä viime päivinä tuskalla huutanut tuota nimeä,
mutta nyt oli se riemun huuto -- nyt olin käsittänyt kaikki: se ei ollut
mikään unelma, olin ollut poissa ja tullut kotia ja saan nyt jälleen
nähdä rakkaan puolisoni!

Neljännestunnin kuluttua riensin hänen luoksensa, -- yksin -- sillä tätä
yhtymistämme ei minusta kukaan saanut olla näkemässä.

-- Fredrik! Martha! -- Kiiruhdin vuoteelle, jossa hän lepäsi ja
nyyhkytin nyt hänen rinnoillaan.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- Oi, Fredrik, olenko saanut sinut vihdoinkin takaisin?

-- Ja sinä tahdoit etsiä ja hoitaa minua! Niin urhokasta ja niin
ajattelematonta, Martha!

-- Niin, käsitän, että se oli ajattelematonta, mutta urhokasta? Ei! Jos
tietäisit, miten raukkamainen olin nähdessäni tuota kauheata kurjuutta.
Olen nähnyt kauheita asioita, Fredrik, asioita, joita en koskaan voi
unhoittaa. Kuinka voidaan sillä tavoin turmella meidän ihanata
maailmaamme?

-- Minäkin olen nähnyt jotain kauhistuttavaa Martha, jotain, jota en voi
koskaan unhoittaa. Ajatteleppas, eräässä ratsuväen taistelussa Sadovan
luona tulee eräs nuori mies hyökäten luokseni kohotettu miekka kädessä.
Voitko arvata kuka se oli? Gottfried von Tessow!

-- Täti Cornelian poika?

-- Niin. Mutta hän tunsi minut viime hetkessä ja laski alas miekan,
jonka hän jo oli kohottanut minua surmatakseen. --

-- Silloin hän oikeastaan menetteli vastoin velvollisuuttaan, vai miten?

-- Poika raukka! Tuskin oli hänen kätensä ehtinyt vaipua alas, ennenkuin
miekka suhisi ilmassa hänen päänsä päällä. -- Se oli sivusmieheni, eräs
nuori upseeri, joka tahtoi varjella everstiluutnanttiaan ja...

Fredrik peitti kasvonsa käsiinsä.

-- Surmasiko hän Gottfriedin? -- kysyin minä vavisten.

Fredrik nyökäytti päätään.

-- Äiti, äiti! -- kuului viereisestä huoneesta, ja samassa lennähti ovi
auki. Lilli tuli sisälle taluttaen pikku Rudolfia kädestä.

-- Suokaa anteeksi, että tulen teitä häiritsemään, mutta tämä nuori mies
ei voinut millään tavoin tyyntyä.

Painoin poikani kiihkeästi rintaani vastaan. --

Voi onnetonta täti Cornelia raukkaa!

       *       *       *       *       *

-- Yhä enemmän näyttää lähestyvän se vaara, että rauha solmitaan, --
valitti veli Otto eräänä päivänä.

Istuimme jälleen pöydän ympärillä salissa, Fredrik lepäsi
lepotuolissaan, ja joku oli juuri lukenut sanomalehdestä uutisen siitä,
että Benedetti oli saapunut Böhmiin rauhanehdoista sopimaan.

Otto ei nykyään peljännyt mitään niin paljo kuin sitä, että sota
loppuisi, ennenkuin hän olisi ehtinyt ottaa siihen osaa.
Wiener-Neustadtin sota-akatemiasta oli saapunut se tieto, että jos
taistelu uudelleen alkaisi, kahden korkeimman luokan oppilaat heti
saisivat astua vakinaiseen sotapalvelukseen, ja tämäpä saattoi nuoren
urhon aivan ihastuksiinsa. Ajatelkaapas, akatemiasta suoraan taisteluun,
mikä ilo!

Isäni oli luonnollisesti kovin ihastuksissaan rakkaan poikansa
sotaisesta innostuksesta.

-- Ole rauhallinen, rakas poikani, -- sanoi hän, -- sinulla on pitkä
elämä edessäsi. Jos sota nyt loppuisikin, niin kyllä me pian aloitamme
sen jälleen.

Minä jatkoin hiljaa lukuani, koska olin tottunut siihen, että
tuollaisiin asioihin sekautumiseni oli aivan turhaa. Luin taaskin tapani
mukaan sanomalehteä, joka oli täytetty sotatantereen tapahtumilla.

-- Täällä on sisältörikas kertomus, jonka on kirjoittanut eräs lääkäri,
joka on seurannut sotajoukkojamme heidän palausmatkallaan. Luenko sen
ääneen? -- kysyin minä.

-- En tahtoisi kuulla mitään paluumatkasta, -- keskeytti Otto.

-- Järjestetty palausmatka ei ole vielä mikään pako, -- huomautti isäni.
-- Muistan, miten me kerran vuonna neljäkymmentä yhdeksän -- Radetzkyn
aikaan...

Estääkseni tuon hyvin tunnetun kertoelman uudelleen esittämistä, aloin
minä myöntymystä odottamatta lukea seuraavaa:

»... Kello neljä alkoivat joukkomme peräytyä. Meillä lääkäreillä oli
yhäkin täysi työ haavoitettujen sitomisessa, sillä niitä oli noin sadan
paikoille, jotka olivat kauan odottaneet vuoroansa. Äkkiä hyökkäsi muuan
ratsurykmentti suoraan meitä vastaan ja riensi kumpujen ja kenttien yli
Königgrätziä kohti. Monet ratsuväen sotilaat kaatuivat satulasta ja
tulivat kuoliaiksi poljetuiksi ja sullotuiksi eteenpäin rientävien
hevosten jalkoihin. Meille huudettiin: Pelastakaa itsenne! Ja noiden
huutojen seasta kuulimme vielä kanuunanjyrinää, ja kranaatisirpaleita
lenteli ympärillämme. Joukot kiiruhtivat meitä eteenpäin, ilman että
tiesimme minne menimme. Olin suorittanut laskuni tälle maailmalle...
Äkkiä näimme vettä edessämme; oikealla oli rautatien sulku, vasemmalla
solatie, joka oli aivan täynnä vaunuja, joissa oli tavaroita ja
haavoitettuja, ja takanamme oli ääretön joukko ratsumiehiä. Meidän
täytyi mennä veteen. Nyt annettiin käsky, että hevoset piti pelastaa,
päästää irti valjaista, ja jättää vaunut siihen. Nekin vaunut, joissa
oli haavoitettuja? Niin -- nekin. Me jalkamiehet olimme aivan
epätoivossa. Me kahlasimme polven yläpuolelle ulottuvassa vedessä ja
pelkäsimme joka hetki, että uppoaisimme syvyyteen. Vihdoin saavuimme
eräälle rautatieasemalle, joka oli aivan rovituksilla suljettu. Moni
tunkeutui rovituksien läpi, toiset juoksivat ohitse -- minä juoksin yhä
eteenpäin ja takanani oli tuhat jalkaväen soturia. Nyt tulimme eräälle
joelle, jonka ylitse meidän täytyi kahlata, sitte kiipesimme
paalutuksien yli, kahlasimme jälleen erään joen yli, kapusimme ylös
korkeita rinteitä, kompastuimme kaatuneihin puihin ja tulimme vihdoin
kello yksi yöllä pieneen metsään, jonne vaivuimme levähtämään
väsymyksestä ja polttavasta kuumeesta nääntyneinä. Kello kolme marssi
osa meistä eteenpäin; -- toiset eivät kyenneet liikkumaan. Ne, jotka
läksivät liikkeelle, olivat läpimärissä vaatteissa ja värisivät sen
vuoksi vilusta. Kaikki kylät olivat autioina, -- ei ihmisiä, ei
elintarpeita, ei edes juomavettäkään, -- ilmakin oli saastutettu.
Tallatut viljavainiot olivat täynnä kuolleita, mustuneita ruumiita,
joiden silmät olivat valuneet pois silmäkuopista...

-- Riittää, riittää! -- huusivat tytöt.

-- Sensuurin ei pitäisi päästää tuollaisia kertomuksia julkisuuteen, --
muistutti isäni. -- Tuollaiset jutut voisivat ehkäistä monenkin halun
ruveta sotamieheksi.

-- Ja varsinkin halun sodankäyntiin, ja se olisi todellakin vahinko, --
sanoin minä pisteliäästi.

       *       *       *       *       *

Tulevaisuutemme suhteen olimme Fredrik ja minä päättäneet seuraavalla
tavalla:

Sodan loputtua ottaisi Fredrik eron virastaan, jonka jälkeen me
asettuisimme johonkin pieneen halpaan seutuun, jossa Fredrikin
everstin-eläke ja se summa, jonka minä isältäni vuotuisesti sain,
riittäisivät toimeentullaksemme. Me iloitsimme ajatellessamme tuota
yksinäistä, vapaata elämää, jonka päätehtävänä oli pikku Rudolfin
kasvattaminen kunnon mieheksi. Fredrik aikoi sitäpaitsi opiskella, ja
varsinkin aikoi hän antautua kansaoikeusopin tutkimiseen. Bucklen ja
muiden tutkijoiden teoksia lukiessaan oli hän tullut siihen
vakuutukseen, että maailma astuu uutta käsitystapaa kohti, ja tuohon
käsitystapaan kiintyminen näytti hänestä tarjoavan kylliksi
elämäntehtävää...

Isäni, jolle emme vielä olleet kertoneet mitään aikeistamme, oli
ajatellut tulevaisuudestamme toisin.

-- Sinä olet sangen nuori eversti, Tilling, ja kymmenen vuoden perästä
olet varmaankin kenraali. Ennen sitä syttyy varmaankin uusi sota, ja
sinä voit päästä kokonaisen armeijakunnan päälliköksi, kukapa tietää --
ehkä sotamarsalkaksikin. Kunhan kerran olemme saaneet uudenaikaiset
kiväärit, annamme preussiläis-herroille aika lailla selkään.

-- Kukapa tietää, -- keskeytin minä, -- kenties vihollisuus meidän ja
heidän välillään ennen sitä lakkaa, ja me teemme jälleen liiton Preussin
kanssa.

Isäni kohautti olkapäitään.

-- Jos te naiset pysyisitte valtioasioista erillänne -- sanoi hän
halveksivasti. -- Etkö käsitä, että meidän *täytyy* kurittaa niitä
ylpeitä roikaleita ja auttaa valloitettuja -- sanon, *ryöstettyjä*
alueita syvästi loukattujen oikeuksiensa saavuttamiseen? Ystävyys, --
liitto noiden konnien kanssa? Ei koskaan. Jolleivät tule nelinkontin
ryömien sitä pyytämään.

-- Jos he sen tekisivät, pantaisiin varmaan heti jalka heidän niskaansa,
-- sanoi Fredrik. -- Liitto tehdään vaan sellaisten kanssa, jotka
vaikuttavat kunnioitusta mieliin, tahi jotka voivat auttaa yhteistä
vihollista vastaan taistellessa. Valtiotaidossa on itsekkäisyys etevin
perusjohde.

-- No niin, -- sanoi isäni, -- kun isänmaan etu on kysymyksessä, on
sellainen itsekkäisyys oikeutettu ja sallittua on kaikki, joka isänmaan
parasta tarkoittaa.

-- Se olisi onnellista, -- muistutti Fredrik, -- jos sama jalo
ajatustapa, joka yksityisten seurusteluista on poistanut muinaisen,
raa'an itsekkäisyyden, pääsisi vallalle myöskin valtioiden
yhteiselämässä. Jos tultaisiin huomaamaan se seikka, että omia etuja
paljo enempi edistetään siten, että yhdistetään ne toisten etuihin, kuin
että ne niistä eroitetaan.

-- Mitä sinä sanoit? -- sanoi isäni ja pani kätensä korvan taa.

Fredrik ei huolinut uudistaa pitkää lausettansa, ja niin loppui
keskustelu.

       *       *       *       *       *

»Tulen huomenna kello yksi Grumitziin. Konrad.»

Selvää on, minkä ilon tämä sähkösanoma tuotti Lillille. Sellaisella
riemulla otetaan varmaankin vastaan ainoastaan se, joka palajaa sodasta.

Kaikkialla ympäristössä asui preussiläisiä, ja nyt oli tullut Grumitzin
vuoro. Vaikka aselepo oli jo vahvistettu ja rauha melkein tehty,
pelkäsivät ja epäilivät asukkaat kuitenkin suuresti tätä majoitusta.
Talonpoikien päästä ei mitenkään voinut saada pois sitä ajatusta, että
nuo huippulakkiset tiikerit repisivät kyllä heidät palasiksi, kun vaan
saisivat käsiinsä. Ja oli useita, jotka eivät ainoastaan peljänneet vaan
vihasivatkin heitä, ja luulivat tekevänsä isänmaallensa palveluksen, jos
yhdellä tahi toisella tavoin voisivat jotain preussiläistä vahingoittaa.
Ja sattuipa usein, että he jostain piilopaikasta ampuivat luodin noiden
vihattujen preussiläisten sekaan, ja kun syyllinen sitte saatiin kiinni,
tuli hän ilman armoa ammutuksi. Näistä esimerkeistä oli kuitenkin se
seurauksena, että talonpojat koettivat salata vihaansa ja julkisesti
nurisematta ottivat majoitusväen luoksensa. Ja kohta he huomasivat
ihmeeksensä, että »viholliset» olivat aivan hyvänsuopia, ystävällisiä
ihmisiä, jotka maksoivat kunnollisesti kaikki mitä saivat.

Istuin eräänä aamuna -- elokuun alkupäivinä -- ja katselin ulos
kirjaston avonaisesta akkunasta, josta oli laaja ja komea näköala.
Minusta näytti, kuin olisi etäältä haamoittanut joukko ratsastajia, joka
liikkui linnaa kohden.

-- Preussiläinen majoitusväestö, -- ajattelin minä ja menin hakemaan
kiikaria. Oikein. Noin kymmenen ratsastajaa huojuvat mustanvalkeat
viirikkeet keihäiden kärjissä. Ratsastajien joukossa näin yhden
metsästyspuvussa olevan jalkamiehen. Miksi kulki hän noin hevosten
välissä? Olikohan hän kenties joku vanki? -- Kiikari ei ollut kyllin
voimakas, en voinut oikein selvästi eroittaa, eikö luultu vanki ollut
joku meidän metsänvartijoistamme.

Riensin ilmoittamaan isälle ja täti Marialle vieraitten tuloa.

-- Preussiläiset tulevat, preussiläiset tulevat! -- huusin minä
hengästyneenä. Onhan ihminen tavallisesti aina iloinen, kun voi
ensimäisenä kertoa tärkeän uutisen.

-- Vieköön heidät paholainen! -- kuului isäni sangen vähän
vierasvarainen ääni.

-- Annan heti rouva Walterille käskyn heidän vastaanotostaan, -- sanoi
täti Maria.

-- Missä Otto on? -- kysyin minä. -- Häntä täytyy varoittaa, ettei hän
anna preussiläis-vihansa hyvin paljo näkyviin tulla.

-- Otto ei ole kotona. Hän meni tänä aamuna ulos ampumaan peltopyitä.

Talossa syntyi nyt kuitenkin puuhaa. Kuului nopeita askelia ja
levottomia ääniä.

-- Ne tulevat jo, sen vintiöt, -- sanoi isäni huoaten. Ovi lensi auki,
ja Frans, palvelija, riensi sisälle.

-- Preussiläiset, preussiläiset! huusi hän niin hätäisellä äänellä kuin
olisi tuli ollut irti.

-- Eivät suinkaan ne meitä syö, -- sanoi isäni kärtyisesti.

-- Mutta heillä on mukanansa yksi -- jatkoi palvelija vapisevalla
äänellä -- yksi Grumitzista, en tiedä kuka, joka on ampunut heitä, ja
kukapa ei mielellään ampuisi noita lurjuksia? -- mutta hän on hukassa.
--

Nyt kuului hevosten kavioiden kopinaa ja vilkkaita ääniä. Me menimme
porstuaan ja katselimme pihaan päin olevasta ikkunasta. Ulaanit
ratsastivat juuri pihaan ja heidän keskellään näin minä Oton -- kalpeana
ja uhkamielisenä.

Isäni huudahti kiihkeästi ja riensi pihalle. Tämähän oli kauheata. Jos
Otto todellakin oli ampunut preussiläisiä -- ja se olisi ollut hyvin
hänen kaltaistaan, -- niin -- niin, minä en uskaltanut ajatellakaan
seurauksia.

Minulla ei ollut rohkeutta seurata isää, vaan riensin Fredrikin luo.
Mutta ennenkuin olin sinne ehtinyt, näin isäni palaavan Oton kanssa, ja
huomasin heidän kasvojensa ilmeestä, että vaara oli ohitse.

Kuulustelussa oli tullut ilmi seuraavaa: Pyssy oli lauennut
sattumuksesta. Kun ulaanit lähestyivät, tahtoi Otto nähdä ne lähempää;
hän juoksi kentän yli, mutta kompastui ja putosi ojaan, jolloin pyssy
laukesi. Alussa eivät preussiläiset olleet tahtoneet luottaa nuoren
metsästäjän selitykseen, vaan ottivat hänet vankina mukaansa linnaan.
Mutta kun he huomasivat, että nuori mies oli kenraali Althausin poika ja
itsekin sotaopistolainen, hyväksyivät he hänen anteeksi pyyntönsä. Isäni
lausuttua: -- Sotilaan poika ja itse tuleva sotilas voipi tosin
rehellisessä taistelussa ampua vastustajansa, mutta ei aselevon aikana
eikä salaisesti, -- oli preussiläinen aliupseeri päästänyt Oton.

-- Oletko sinä todellakin viaton? -- kysyin minä häneltä. -- Sinä, joka
niin vihaat preussiläisiä, et hämmästyttäisi minua...

Hän pudisti päätään.

-- Toivon vielä eläessäni tulevani tilaisuuteen saada ampua muutamia
heistä, mutta ei salaisesti, ei muulla tavoin kuin siten, että oma
rintani on heidän kuulilleen altis.

-- Hyvin puhuttu, poikani, -- huudahti isäni ihastuneena.

Minuun vaikutti lausunto ikävästi. Kuulla tuollaisen nuoren henkilön
käyttävän noita vanhoja lauseparsia ja puhuvan siitä, miten hän
halveksii itsensä ja muiden henkeä, on aina ollut minusta
vastenmielistä. Mutta olin sydämestäni iloinen siitä, että asia oli näin
hyvin päättynyt.

Yllä mainittu preussiläinen ratsujoukon osasto oli tullut edeltäpäin
hankkimaan asuntoa kahdelle everstille ja kuudelle muulle upseerille
Preussin sotajoukosta. Miehistön tuli majoittua kylään.

Pari tuntia sen jälkeen kuin ilmoitus oli tullut, saapuivat nuo
vastentahtoiset ja kutsumattomat vieraat luoksemme. Rouva Walter ja
kokki olivat pitäneet huolta siitä että huoneita ja ruokaa oli kylliksi.
Preussiläiset vieraamme eivät ainakaan tulisi kärsimään puutetta siinä
suhteessa.

       *       *       *       *       *

Loistava oli seura, joka päivälliskellon soidessa kokoontui Grumitzin
saliin. Kaikki herrat, paitsi ministeri »Totisesti», joka sattui olemaan
vieraanamme, olivat virkapuvussa ja naiset myöskin juhlapuvussa. Ensi
kerran pitkään aikaan olimme mekin somistaneet hiukan itseämme,
varsinkin Lori, koreileva Lori, joka oli juuri samana päivänä saapunut
Wienistä useita komeita pukuja mukanaan. Lillillä oli vaaleansininen
puku, Rosalla vaaleanpunainen, ainoastaan minä, jonka mielestä sota-aika
oli surun-aika, olin mustaan puettu.

Minun sisälle astumiseni keskeytti hetkiseksi sen vilkkaan hälinän, joka
salissa oli, sillä preussiläisten vieraittemme tuli nyt tehdä
tuttavuutta minun kanssani. Siinä oli joukko hienolta kajahtavia nimiä,
jotka päättyivät »ow» ja »wits», monta joilla oli »von» mukanaan,
vieläpä oli siellä prinssi -- Henrik -- en muista kuinka mones,
Reussiläinen.

Nämä olivat siis vihollisiamme! Täydellisiä gentlemanneja, tavoiltaan
tottuneita ja hienokäytöksisiä. Mieliala pöydässä oli hyvin iloinen;
preussiläiset olivat nähtävästi hyvin ihastuneita, kun saivat
kestettyjen rasitusten jälkeen istua jälleen mukavasti hyvillä ruuilla
täytetyn pöydän ääressä. Ja tieto siitä, että he olivat sodassa
voittaneet, kohotti varmaankin vielä heidän iloista mielialaansa.

Mekin, voitetut, koetimme niin paljo kuin voimme, osoittaa
kohteliaisuutta ja peittää kaikki nöyryytyksen ja mielipahan tunteet.
Isälleni oli tämä suuri rasitus ja Otto kärsi nähtävästi tästä
pakollisesta kohteliaisuuden osottamisesta. Huolellisesti vältettiin,
ettei puhe joutuisi sota-asioihin, me kohtelimme vieraita aivan kuin
olisivat he olleet matkailijoita, jotka sattumuksesta saapuivat
tienoillemme, ja itse he välttivät huolellisesti kaikkea, mikä olisi
voinut muistuttaa meille, että he olivat täällä voittajinamme.

Päivällisen jälkeen menimme jälleen saliin, missä sytytetyt kruunut
levittivät loistavan valomeren. Ovet seisoivat auki verannalle, ja
ulkona kuvastui kuutamo laajoihin puiston lammikoihin. Oliko se
tosiaankin sama kuu, joka vähän aikaa takaperin oli näyttänyt minulle
nuo kirkkotarhan aitaa vasten ladotut, petolintujen ympäröimät
ruumisläjät?

Hetken kuluttua tulivat prinssi Henrik ja Rosa verannalle. He eivät
huomanneet minua pimeässä verannan kulmassa. He näyttivät iloisilta ja
onnellisilta ja nuori prinssi piti sisareni kättä kädessään. He puhuivat
kuiskaten, ja minä kuulin joskus muutaman sanan, joka ilmaisi, että
heidän välillään oli lämpimämpiä tunteita. Minusta oli vaikea näin
tahtomattani syrjästä kuulla heidän keskusteluaan, ja minä tein sen
vuoksi liikkeen huomauttaakseni heitä läsnäolostani.

-- Oi, oletko sinä täällä, Martha?

Rosa oli huomannut minut; -- ensin hän hyvin peljästyi, kun hän näki,
että joku oli heidät huomannut, mutta tyyntyi, kun huomasi, että se vaan
olin minä.

Prinssi Henrik oli hyvin hämillään ja hämmästyneenä. Hän lähestyi minua
sanoen:

-- Olen juuri tarjonnut käteni sisarellenne, rouva paroonitar. Puhukaa
hyvä sana minun puolestani. Menettelyni näyttää teistä varmaankin hyvin
äkkipikaiselta ja kiirehdityltä, mutta minä olen tottunut aina kulkemaan
eteenpäin nopeasti ja rohkeasti -- hidastelu ja epäily eivät ole
sallittuja minun toimessani -- ja, samoin kuin olen menetellyt sodassa,
olen myöskin tässä menetellyt sisartanne kohtaan. -- Antakaa se minulle
anteeksi ja älkää suuttuko minuun. -- Te vaikenette, kreivitär, -- sanoi
hän, kääntyen Rosan puoleen, -- te ette siis tahdo lahjoittaa kättänne
minulle?

Riensin Rosan avuksi.

-- Sisareni ei luonnollisesti voi noin nopeasti kohtaloansa ratkaista.
Ja kuka voi tietää, jos isämme myöntyy siihen, että hän menee naimisiin
»vihollisen» kanssa -- tahi kenties ei Rosa voikaan vastata noin
äkkipikaiseen ihastukseen.

Rosa oli seisonut silmät maahan luotuina ja posket punasina, mutta nyt
hän katsahti äkkiä ylös:

-- Minä voin sen tehdä, -- sanoi hän ja ojensi molemmat kätensä prinssi
Henrikille, joka raivoisan onnellisena sulki hänet syliinsä.

-- Voi, teitä, mielettömät lapset! -- sanoin minä ja asetuin salin
ovelle estääkseni ainakin tällä hetkellä kenenkään menemästä verannalle.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä julaistiin kihlaus. Ihmeellistä oli, ettei isäni
ollut asiaa vastaan. Mahtoiko se nyt olla sen vuoksi, että isäni osasi
eroittaa henkilön ja asian, tahi että liitto Reussin suvun kanssa
hyväili hänen itserakkauttaan, tahi että hän oli liikutettu nuorten
rakkaudesta, joka oli syttynyt näin romantisissa oloissa. Pääasia oli,
että hän taipui sangen mielellään antamaan heille siunauksensa.

Täti Maria ei ollut niin helppo taivuttaa. Hän sanoi.

-- Mahdotonta, prinssihän on lutherin uskolainen.

Mutta hänkin tyyntyi siinä toivossa, että Rosa kyllä voi puolisonsa
käännyttää.

Otto pani enimmän vastaan ja sanoi lopuksi:

-- Jos sota preussiläisten kanssa jälleen alkaa, kuinka minä silloin
voin ajaa lankoni pois maasta? -- Mutta hänelle selitettiin tuo
ihmeellinen oppi kansasta ja yksilöstä, ja hän käsitti sen suureksi
hämmästyksekseni -- sillä *minä* en ole sitä koskaan käsittänyt.

Kuinka helposti unohtuukaan ohi mennyt suru ilon päivinä. Kaksi
joukossamme olevaa vasta kihlattua paria teki mielialan siellä
miellyttäväksi ja iloiseksi. Vähitellen tunsin minäkin, että kuluneiden
viikkojen hirmuiset muistot alkoivat hälvetä ja huomasin kalvaavalla
omallatunnolla, että säälin tunteeni alkoivat laimeta.

Ulkomaailmasta tunkeusi kyllä aika ajoin surullisia kuulumisia
korviimme. Sanottiin, että kolera oli ruvennut raivoamaan preussiläisten
sotilasten keskuudessa, kerrottiin, että meidänkin kylässämme oli ollut
yksi kohtaus. Mutta me emme ottaneet sitä korviimme. Se on vaan
punatautia, lohdutimme me itseämme, sehän liikkuu joka kesä. Ja
itsekkäällä välinpitämättömyydellä pudistimme luotamme vastenmieliset
kertomukset.

Grumitzissa oli jälleen hiljaista. Vieraittemme täytyi lähteä pois ja
Konradkin sai käskyn palata rykmenttiinsä. Molempien sisarteni häät
määrättiin pidettäväksi lokakuussa, heidät piti vihittämän samana
päivänä Grumitzissa. Prinssi Henrik aikoi ottaa eron sotapalveluksesta,
voidakseen sitte levätä laakereillaan. Viimeisen kunniarikkaan
sotaretken jälkeen hän kyllä helposti voisi sen tehdä.

Rakastavien ero toisistaan oli samassa surullista ja iloista. He
lupasivat joka päivä kirjoittaa toisilleen, ja tulevan onnen varmuus
poisti eron katkeruuden.

Mutta oikeastaan ei tuleva onni ole koskaan varma -- ja kaikista
vähimmin on se sota-aikana. Silloin liikkuvat onnettomuudet ilmassa kuin
heinäsirkkaparvet, ja toivo oman pienen piirin säästymisestä on sangen
vähäinen.

Sota oli tosin ohitse ja rauha oli tehty. Mutta siemenet, joita
edellinen oli mukanansa tuonut, rupesivat nyt itämään ja nousemaan, ja
niiden nimet olivat: kurjuus, raakuus, kulkutaudit. Ei auttanut enää
korvien sulkeminen ja asian tyhjäksi tekeminen: kolera raivosi maassa.

Oli elokuun 8 päivän aamu. Me istuimme kaikki verannalla aamiaispöydän
ympärillä ja luimme juuri tullutta postia. Molemmat morsiamet rupesivat
riemulla lukemaan kirjeitänsä ja minä katselin sanomalehtiä. Yhdessä
näistä luin:

»Koleraan kuolleiden luku lisääntyy huolestuttavasti sekä sotilas- että
siviilisairashuoneissa. Tauti on huomattu oikeaksi *cholera
asiaticaksi*. Lujiin toimenpiteisiin on ryhdytty taudin levenemisen
estämiseksi.»

Aijoin juuri lukea ääneen tämän uutisen, kun täti Maria, joka oli saanut
kirjeen eräältä ystävättäreltään muutamasta naapurilinnasta,
kauhistuneena huudahti:

-- Tämä on kauheata! Betti kirjoittaa, että kaksi henkeä heidän
talossaan on kuollut koleraan ja että hänen miehensäkin on nyt
sairastunut.

Samassa ilmoitti sisälle astunut palvelija, että koulunopettaja halusi
saada puhua kenraalin kanssa. Hänen jälestään astui sisälle ilmoitettu,
joka näytti kalpealta ja väsyneeltä.

-- Teidän ylhäisyytenne, pyydän saada ilmoittaa teille, että minun
täytyy sulkea koulu. Eilen sairastui kaksi lasta, ja tänään -- ovat ne
kuolleet.

-- Kolera! -- huusimme me.

-- Pelkään, että meidän todellakin täytyy käyttää sitä nimeä. Tuo niin
sanottu punatauti, joka rupesi raivoamaan täällä majailevien
preussiläisten sotilasten seassa, ja johon on jo kymmenen miestä
kuollut, oli koleraa. Kylässä vallitsee suuri pelko, sillä tohtori
luulee, että tuo kauhea tauti on alkanut raivota talonpoikiemmekin
seassa.

Minusta tuntui kuin olisin kuullut jotain ääniä ja kuulostin tarkemmin.

-- Kuolinkellot soivat, rouva paroonitar, -- sanoi koulunopettaja kun
näki kysyvän katseeni. -- Varmaankin joku taas tekee lähtöänsä. Tohtori
kertoi, että kaupungissa kuolinkellot soivat lakkaamatta. --

Me katsoimme toisiimme äänettöminä ja kalpeina. Hän oli siis jälleen
täällä, kuolema, ja meistä näytti, kuin olisi se heiluttanut uhkaavaa
viikatetta päittemme yli.

-- Paetkaamme niin pian kuin mahdollista, -- ehdoitti täti Maria.

-- Paetkaamme, minne? -- sanoi opettaja, onhan tauti jo levinnyt
kaikkialla tässä tienoossa.

-- Tarkoitan, kauas pois, maan rajojen ulkopuolelle.

-- Sinne on jo pantu sulkuja, jonka ylitse ei kukaan pääse.

-- Sehän on kelvotonta! Ei suinkaan ihmisiä voida estää jättämästä
maata, jossa kolera raivoaa?

-- Kyllä voidaan. Sellaisesta maasta ei päästetä ketään maahan, jossa ei
koleraa vielä ole.

-- Mitä meidän sitte tulee tehdä? -- huudahti täti Maria ja väänteli
käsiään epätoivosta.

-- Taipua Jumalan tahdon alle, -- sanoi isäni syvään huoaten. --
Luotathan sinä Maria tavallisesti niin lujasti Luojan suojelukseen,
miksi tahdot nyt paeta? Ihminen ei voi koskaan kohtaloansa välttää,
missä ikinä hän lieneekin. -- Mutta minä tahtoisin, että te
matkustaisitte, lapset. Ja sinä, Otto, älä vaan maista mitään hedelmiä.

-- Minä sähköitän heti Bresserille, että hän lähettää meille
desinfektsioni-aineita, sanoi Fredrik.

Mitä sitte tapahtui, sitä en voi tarkasti kertoa, sillä tämän aamun
tapaukset olivat viimeiset, jotka kirjoitin punaisiin vihkoihini. Pelko
ja epätoivo täytti rintamme. Ja kenpä ei tuntisi pelkoa nähdessään
itsensä tahi jonkun rakkaistansa joutuvan noin kauhean ja hyödyttömän
kuoleman uhriksi? Henkilön rohkeus ilmenee vaan siinä, että voi olla
vaaraa *ajattelematta*.

-- Paeta? -- Niin minäkin olin tullut ajatelleeksi, pääasiallisesti sen
vuoksi, että saisin pikku Rudolfin suojelluksi.

Isäni vaati, että toisten piti matkustaa. Seuraavana päivänä pitäisi
koko perheen olla poissa. Itse tahtoi hän jäädä tänne, sillä hän ei
tahtonut hädän hetkenä jättää alamaisiaan. Fredrik sanoi myöskin
tahtovansa jäädä tänne, ja silloin oli minunkin päätökseni tehty:
puolisoni luota en enää vapaatahtoisesti poistuisi.

Siis päätettiin, että täti Maria, molemmat tytöt, Otto ja pikku Rudolf
matkustaisivat pois niin pian kuin mahdollista. Minne? Toistaiseksi
Unkariin, niin kauas kuin mahdollista. Kumpikaan morsiamista ei
vastustanut tätä päätöstä, vaan auttoivat hartaasti lähdön puuhissa.
Kuolla -- silloin kuin rakkahimmat toivomukset pian toteutuisivat,
silloin kun koko elämä näytti niin rikkaalta ja ihanalta -- sehän olisi
kuolla kymmenkertaisesti.

Että tavarat saataisiin nopeammin kokoon, kannettiin matkakirstut
ruokasaliin, ja kaikki olivat auttamassa. Minä tulin juuri alas, joukko
Rudolfin vaatteita käsivarrellani.

-- Miksi et anna kamarineitisi auttaa itseäsi? -- kysyi isäni.

-- Netin, niin, en tiedä missä hän oikeastaan lienee. Olen soittanut
monta kertaa, mutta häntä ei näy, eikä minulla ole aikaa etsiä häntä.

Isäni käski erään palvelijoista Nettiä etsimään ja heti tuomaan tänne.

Hetken kuluttua palasi palvelija takaisin kauhistuneen näköisenä.

-- Netti makaa huoneessaan, hän on ... hänellä on ... hän on --

-- Etkö voi sanoa suoraan? -- ärjäsi isäni. -- Mikä hänen on?

-- Hän on jo -- aivan musta.

Me huudahdimme kaikki kauhistuksesta. Siis oli tuo kauhea vieras jo
saapunut meillekin.

Mitä nyt piti tehdä? Voiko tyttö-raukan antaa kuolla ilman että
koettaakaan häntä auttaa? Mutta se, joka lähestyisi häntä, saisi
tarttuman, eikä ainoastaan se, vaan kaikki muutkin.

-- Tuokaa heti lääkäri, -- käski isäni. -- Ja te, lapset, joutukaa
matkalle niin pian kuin mahdollista.

-- Tohtori matkusti tunti sitte takaisin kaupunkiin, -- sanoi palvelija
isälleni.

-- Minusta tuntuu ... niin kummalliselta, -- sanoi Lilli äkkiä ja
nojausi kauhean kalpeana tuolin selkänojaa vastaan.

Riensimme hänen luoksensa.

-- Kuinka sinä voit? -- Älä ole lapsellinen, -- se on vaan pelkoa...

Mutta se ei ollut »vaan pelkoa», ei ollut epäilystäkään siitä, mitä se
oli. Veimme onnettoman hänen omaan huoneeseensa, jossa hän heti rupesi
kiivaasti oksentamaan ja osotti tavallisia kolera-vaivoja. Se oli toinen
kolerakohtaus kodissamme sinä päivänä.

Oli kauheata nähdä miten Lilli raukka kärsi. Eikä ollut lääkäriä
saatavissa! Fredrik oli ainoa, joka osotti jonkinmoista taitavuutta ja
koetti olla lääkärin sijassa. Hän määräsi lämpimiä hauteita,
sinappitaikinaa vatsan ja jalkojen päälle, -- jäätä ja samppanjaa
sisällisesti, -- mutta ei mikään auttanut. Nämä keinot, jotka helpoissa
kolerakohtauksissa auttavat, eivät tässä mitään vaikuttaneet. Mutta ne
lohduttivat ainakin sairasta ja hänen ympärillänsä olevia sillä
tiedolla, että jotain tehtiin sairaan hyväksi. Kun kohtaukset
lakkasivat, alkoi suonenveto; sairaan ruumis riuhtoi ja heitteli, niin
että jäsenet nauskoivat. Hän tahtoi valittaa, mutta ei saanut ääneen. --
Iho muuttui siniseksi ja kylmäksi, -- hengitys heikkoni.

Isäni juoksi edes ja takaisin, väännellen käsiään epätoivosta. Kerran
asetuin hänen eteensä.

-- Isä, *se on sota* -- sanoin minä. -- Sano, etkö sitä nyt kiroa?

Hän työnsi minut syrjään eikä vastannut.

Kymmenen tunnin kuluttua oli Lilli kuollut. Netti oli kuollut ennemmin
yksin huoneessaan. Me olimme kaikki olleet Lillin ympärillä, eikä kukaan
palvelijoista ollut uskaltanut lähestyä häntä, joka jo oli »aivan
musta».

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Sillä välin oli tohtori Bresser saapunut, tuoden tarvittavia lääkkeitä.
Olisin tahtonut suudella tuon uskollisen ystävän kättä, kun hän aivan
odottamatta saapui meitä auttamaan. Hän otti heti asiat talossa
johtaakseen. Molemmat ruumiit antoi hän viedä yhteen etäällä olevaan
huoneeseen, eroitti huoneet, joissa sairaat olivat kuolleet, ja antoi
meidät kaikki mitä huolellisimmin puhdistaa. Voimakas karboolinhaju
täytti kaikki huoneet, ja vielä nytkin juohtuvat mieleeni koleran
kauheat ajat, kun tunnen karboolin hajua huoneissa.

Aijottu pakomatkamme täytyi vielä kerran peruuttaa. Lillin kuoleman
jälkeisenä päivänä seisoivat jo vaunut portaiden edessä, kun kuskin,
näkymättömän hirmun valtaamana, täytyi laskeutua alas ajajan istuimelta.

-- Mutta minä tulen itse ohjaamaan, -- sanoi isäni päättäväisesti. --
Onko kaikki kunnossa?

Silloin astui Rosa hänen luoksensa:

-- Matkustakaa te, -- sanoi hän, -- minun täytyy jäädä, minä -- seuraan
Lilliä.

Ja hän puhui totta. Aamun koittaessa vietiin tämäkin nuori morsian --
ruumishuoneeseen.

Matkamme tuli luonnollisesti jälleen siirretyksi. Suuressa surussani
valtasi minut jälleen katkeruus tuota jättiläishulluutta kohtaan, jonka
seurauksena kaikki tämä kurjuus oli.

Kun Rosan ruumis vietiin pois, lankesi isäni polvilleen ja painoi päänsä
seinää vastaan.

Astuin hänen luoksensa ja panin käteni hänen käsivarrelleen.

-- Isä, *se on sota*.

Hän ei vastannut.

-- Kuuletko, mitä minä sanon, isä? Nyt tahi ei koskaan: *tahdotko*
kirota sodan?

Hän nousi ja vastasi:

-- Tämä onnettomuus täytyy kantaa sotilaan miehuudella, lapseni. En minä
yksin -- vaan koko isänmaa on saanut uhrata verta ja kyyneleitä -- --

-- Minkä vuoksi? -- keskeytin minä. -- Mitä hyötyä on isänmaalla ollut
kärsityistä tappioista, surman saaneista sotureista. Oi, isä, kiroa sota
-- minun tähteni! Katso, -- jatkoin minä, vetäen hänet ikkunaan; pihalla
tuli eräs mies vetäen kärryissä mustaa ruumiskirstua; -- katso tuo on
meidän Lillillemme -- huomenna tuodaan samanlainen Rosalle -- ja
ylihuomenna kenties kolmas -- ja miksi -- miksi?

-- Koska se on Jumalan tahto, lapseni.

-- Ei, tuhat kertaa ei! Ihmeellistä on, että ihmisten kaikki
hullutukset, kaikki raakuuden työt, kaikki väkivaltainen menettely ja
kaikki erehdykset aina peitetään tuon kilven taakse, joka kuuluu:
»Jumalan tahto.»

-- Älä herjaa, Martha, tällä hetkellä, jolloin Jumalan rankaiseva käsi
on ojennettu ylitsemme.

Samassa hetkessä astui eräs palvelijoista sisälle.

-- Teidän ylhäisyytenne, puuseppä ei tahdo kantaa kirstua siihen
huoneeseen, missä neidit lepäävät.

-- Etkö sinäkään, pelkuri raukka.

-- En voi yksin.

-- Silloin autan minä sinua -- minä itse.

Hän meni oveen päin.

-- Mene takaisin! -- huusi hän minulle, kun minä tahdoin seurata häntä.
-- Sinä et saa heitä seurata -- sinä et saa kuolla pois luotani, et --
ja sinun tulee ajatella lastasi!

Mitä minun tuli tehdä. Kaikista kiusallisinta on sellaisella hetkellä
se, että ei näe edessään velvollisuuden tietä selvänä. Jos osoittaa
sairaille ja kuoleville rakkauttansa, niin kuljettaa taudin siemenen
heidän luotansa terveiden sekaan. Kyllä mieluisasti *uhraisi itsensä*,
mutta samassa tietää uhraavansa toisetkin. Yksi ainoa keino löytyy.
Täytyy panna alttiiksi itsensä ja kaikki muutkin ja pysyä yhdessä,
oikein yhdessä tuossa vajoavassa laivassa aivan viimeiseen
silmänräpäykseen asti. Ja sitte -- ihana maailma, jää hyvästi!

Sellainen alttiuden tunne oli vallannut meidät kaikki ja pakenemisen
aikeet olivat jo aikoja sitte jätetyt. Me kuljimme vaan kuolinvuoteelta
kuolinvuoteelle, eikä tohtori Bresserkään enää meitä tästä estänyt.
Hänen läsnäolonsa, hänen väsymätön, luja toimintansa vaikutti meissäkin
turvallisuuden tunteen: uppoavassa laivassamme oli ainakin kapteeni.

Oi tätä koleraviikkoa Grumitzissa! -- Siitä on jo kulunut enempi kuin
kaksikymmentä vuotta, mutta vieläkin käyvät kylmät väreet läpi luun ja
ytimen, kun ajattelen sitä aikaa. Kyyneleitä, valitushuutoja,
sydäntäsärkeviä kuolemankamppauksia, karboolinhajua, kuolevien kauheita
suonenvetokohtauksia, kuolinkellojen alituista soittoa, hautajaisia --
ei, multaan pistämisiä, sillä tällaisessa tapauksissa ei pidetä mitään
hautajaismenoja. Koko elinjärjestyksemme oli ylös alaisin käännetty.
Mitään kunnollisia aterioita ei ollut -- keittäjä oli kuollut, -- yöllä
ei tullut nukutuksi, -- söi palan silloin kuin sattui ja nukahti
hetkisen aamupuolella.

Ja tämän kauhean ajan kuluessa oli ulkona mitä ihanin kesä-ilma. Rastaat
lauloivat puistossa, kukkaispenkit loistivat selittämättömän komeina.
Tämä oli kuin välinpitämättömän luonnon ivaa.

Kylässä sattui yhä uusia kuolemantapauksia. Kaikki tänne jääneet
preussiläiset olivat kuolleet. Yksi palvelijoista kertoi: -- Kohtasin
tänään haudankaivajan, joka palasi hautausmaalta tyhjine vaunuineen.
Oletteko taas pistänyt multaan muutamia? -- kysyin minä häneltä. --
Olen, kuusi tahi seitsemän kappaletta taas, -- joka päivä on niitä
ainakin puoli tusinaa, usein enempikin. Kyllähän joku joskus liikkuu
vielä vaunussa -- mutta ei se mitään tee. Pian multaan preussiläiset!

Seuraavana päivänä kuoli tuo ihmispeto, ja toisen piti astua hänen
sijaansa, joka olikin vaivaloisimpia toimia tähän aikaan. Posti toi
ainoastaan surullisia tietoja koleran levenemisestä muualla, ja
rakkaudenkirjeitä, -- joihin ei koskaan tulisi vastausta, -- mitään
pahaa aavistamattomalta prinssi Henrikiltä. Konradin olin valmistanut
surusanomaa vastaanottamaan siten, että olin ilmoittanut hänelle Lillin
olevan hyvin sairaana, mutta hän ei voinut viraltansa päästä heti
tulemaan. Vasta neljäntenä päivänä Lillin kuoleman jälkeen tuli hän
rientäen huoneeseen, jossa istuimme.

-- Onko totta että Lilli? -- huusi hän.

Vastasimme hänen kysymykseensä myöntävästi.

Hän vastaan otti sanoman kauhealla levollisuudella ja ulkonaisesti surua
osottamatta.

-- Olen rakastanut häntä niin monta vuotta, -- supisi hän itsekseen ja
sanoi sitte ääneen:

-- Missä hän lepää? -- Tahdon käydä hänen luonansa. -- Voikaa hyvin, --
hän odottaa minua.

Tulenko kanssasi? -- ehdotti joku.

-- Ei, menen mieluimmin yksin.

Hän meni -- ja me emme nähneet häntä koskaan enää. Lemmittynsä haudalla
ampui hän kuulan otsaansa.

Jolloinkin muulloin olisi tämä surullinen tapaus herättänyt suurta
huomiota, mutta nyt oli niin moni nuori upseeri välittömästi joutunut
kuoleman omaksi sodassa -- ainoa erotus oli, että Konrad välillisesti
joutui saman kohtalon alaiseksi. Ja kun me saimme tiedon tästä
surullisesta tapauksesta, oli kotiamme juuri kohdannut uusi
perheonnettomuus, joka tuotti meille kaikille suurinta tuskaa. Otto,
isän ainoa, jumaloitu poika, oli myöskin joutunut kauhean murhanenkelin
käsiin.

Koko yön ja seuraavan päivän elimme me toivon ja levottomuuden
vaiheella. Kello seitsemän illalla hän vaipui kuolemaan.

Isäni heittäytyi kuolleen yli huutaen sydäntä vihlaisevasti; huuto
kajahti läpi koko talon. Suurella vaivalla saimme me hänet pois poikansa
luota. Mitä epätoivoisen surun purkauksia nyt seurasikaan! Vanhus
vääntelihe aivan kuin ruumiillisten tuskien käsissä ja vaikeroitsi kuin
lapsi. Hänen Ottonsa, hänen rakkaansa, hänen kaikkensa...

Jäykkä ja äänetön tylsätuntoisuus seurasi näitä surunpurkauksia. Hän ei
jaksanut olla läsnä poikansa hautajaisissa, hän lepäsi sohvallansa
liikkumatta ja nähtävästi tiedotonna. Tohtori käski meidän toimittaa
hänet levolle.

Hetken kuluttua näytti hän jälleen heräävän. Fredrik, täti Maria ja minä
olimme hänen luonansa. Hän katseli ympärilleen kysyvästi, nousi sitte
istumaan ja koetti puhua. Mutta hän ei voinut saada sanaakaan suustansa,
hengitti vaan raskaasti. Äkkiä rupesi hän tutisemaan ja vapisemaan aivan
kuin suonenvedosta, ja minä ymmärsin hänen huuliensa epäselvästi
lausuvan: Martha!

Laskeusin polvilleni hänen vuoteensa viereen.

-- Isä, rakas, oma vanha isäni!

Hän kohotti ylös toisen kätensä ja pani sen pääni päälle. --
Toivomuksesi -- sanoi hän vaivaloisesti -- olkoon -- täytetty -- minä --
kiroan --

Hän ei saanut lausetta lopetetuksi, hänen päänsä vaipui raskaasti
takaisin tyynylle. Tohtori Bresser, joka oli sillä välin tullut sisään,
todisti, että henki oli eronnut, että isäni oli kuollut
sydämenkouristukseen.

Kun palasimme hautajaisista, nyyhkytti täti Maria liikutettuna: --
Kauheinta kaikista on, että hän kuoli kirous huulillaan.

-- Älä ole levotoin siitä, täti, -- sanoin minä. -- Jos sellainen kirous
tulisi jokaisen suusta, niin olisi se ihmiskunnalle suurimmaksi
siunaukseksi.

       *       *       *       *       *

Sellainen oli koleraviikko Grumitzissa. Seitsemän päivän ajalla oli
kokonaista kymmenen henkeä linnan omista asujamista mennyt manalan
majoille: isäni, Lilli, Rosa, Otto, Konrad, kamarineitini, keittäjä,
kuski ja kaksi tallirenkiä. Kylässä oli saman ajan kuluessa kuollut yli
kahdeksankymmentä henkeä.

Kun sen näin kertoo, tuntuu se kuivalta, tilastotieteelliseltä laskulta.
Kun se on romaanissa luettavana, pitää sen liioitellun mielikuvituksen
tuotteena. Mutta se ei ole niin kuivaa kuin ensinmainittu eikä niin
liioitellun romantillista kuin viimemainittu -- se on yksinkertaisesti
vaan kylmä, paljas, surullinen todellisuus.

Grumitz ei ollut ainoa paikka tässä seudussa, joka joutui näin kovan
kohtalon alaiseksi. Stockernin linnassa, pienen Horn kaupungin lähellä,
kuoli yhdessä perheessä viiden päivän kuluessa neljä henkeä:
kaksikymmenvuotias Rudolf, hänen sisarensa Emilia ja Bertha ja heidän
setänsä sekä sitäpaitsi viisi palvelijaa. Nuorin tytär, Paulina von
Engelshofen säästyi kuolemalta ja tuli sittemmin naimisiin erään parooni
Suttnerin kanssa. Hänkin kertoo vielä nytkin vavistuksella
koleraviikosta Stockernissa.

Minut oli vallannut sellainen kuolemanvelttous että joka hetki odotin
kuolemaa, jonka piti tulla ottamaan pois minut ja rakkaimpani. Itkin
heidän kuolemaansa jo edeltäpäin. Mutta he säästyivät ja suuressa
surussani oli minulla onnellisiakin hetkiä, jolloin sain nojata päätäni
uskollisen puolisoni rintaa vastaan ja siinä surra surujani ja itkeä
kiitollisuuttani. Miten hellästi ja lempeästi hän minua puhuttelikaan ja
miten nämät sanat lämmittivät ja keventivät sydäntäni. -- Ei, maailma ei
ole niin huono, täytyi minun ajatella, maailmassa ei ole yksinomaan
kurjuutta ja valitusta, siellä on myöskin myötätuntoisuutta ja
rakkautta. Ja yksilöiden tunteet ovat tulevaisuudessa koko yhteiskunnan
ja ne tulevat olemaan ojennusnuorana ihmisten välillä olevissa asioissa.
Hyvyys on oleva tulevaisuuden tunnussana.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Me vietimme lopun kesästä Genèven lähistössä. Fredrik tahtoi oppia
tuntemaan ne miehet, jotka olivat panneet toimeen »punaisen ristin» ja
ottaa heiltä selkoa seuran tarkoituksesta ja toiminnasta. Hän oli
pyytänyt eroa sotilas-virasta ja saanut lomaa siksi, kunnes hänen
eronhakemukseensa oli ehditty suostua.

-- Minusta oli nyt tullut rikas, hyvin rikas. Isäni, veljeni ja sisareni
kuoleman kautta olin perinnyt Grumitzin ja koko sukuomaisuuden.

Kun näytin Fredrikille paperit, jotka asian vahvistivat, ja jotka
notaarioni oli antanut minulle, sanoin surumielisesti leikkiä laskien:

-- Mitä sanoisit nyt, jos ylistäisin sotaa, jonka kautta kaikki tämä on
tullut osakseni?

-- Silloin et olisi minun Marthani, -- vastasi hän hellästi.

Me asuimme pienessä huvilassa Genèvejärven rannalla ja elimme hiljaa ja
yksinäisyydessä. Mieleni oli niin kiihoittunut kaikesta, mitä äsken olin
kokenut, että en tahtonut nähdä ketään vieraita ihmisiä. Tarvitsin lepoa
ja tyyntä, yksitoikkoista elämää, saadakseni hermoni vähitellen
levollisiksi.

Fredrik meni usein kaupunkiin saadakseen tarkkoja tietoja kaikesta, mikä
koski »punaista ristiä». En muista selvästi, mikä oli tuloksena näistä
tutkimuksista. Siihen aikaan en tehnyt päiväkirja-muistoonpanoja, ja
siksi olen unohtanut suurimman osan siitä, mitä Fredrik minulle
kokeistansa kertoi. Yksi ainoa asia on kumminkin selvästi painunut
muistooni tältä ajalta: se tyyneys, se ennakkoluulottomuus, se iloinen
toiminta, joka vallitsi niiden ihmisten kesken, joiden yhteyteen
sattumalta jouduin. Tuntui kuin olisimme eläneet onnellisimmassa,
rauhallisimmassa aikakaudessa. Ei missään kuulunut ohimenneen sodan
kaikua, jollei joskus leikkipuheissa. Koko sotaa pidettiin vaan mieltä
kiinnittävänä tapauksena ja sopivana puheaineena muun valtiollisen
lorupuheen seassa. Aivan kuin ei kauhistuttava kanuunanjyrinä
böhmiläisillä taistelutantereilla olisikaan sisältänyt mitään
surullisempaa kuin joku uusi Wagnerin ooppera!

Lokakuun keskipaikoilla palasimme Wieniin, jossa minun täytyi olla läsnä
perintöasioiden selvittelyä varten. Kun ne olivat selvillä, päätimme
asettua Parisiin pitemmäksi ajaksi. Fredrik tahtoi kaikin voimin
työskennellä rauhanaatteen eteen ja uskoi että lähestyvä
maailmannäyttely olisi sopiva tilaisuus rauhanystävien kongressin
kokoonkutsumiselle. Sitäpaitsi oli Parisi hänen mielestään juuri se
paikka, missä hän parhaiten voisi työskennellä tämän suuren
kansainvälisen kysymyksen hyväksi.

-- Oi, -- huokasin minä, -- mitä voit sinä yksin vaikuttaa tuohon
mahtavaan, tuhatvuotiseen, miljoonien ihmisten puolustamaan
varustukseen?

-- Vaikuttaa? Minä? Ei, niin ajattelematon en toki ole, että toivoisin
itse persoonallisesti voivani saada toimeen muutosta asioiden suhteen.
Tahdon vaan asettua rauhan armeijan *riviin*. Olenko koskaan sotilaana
ollessani luullut yksin voivani pelastaa isänmaan, tahi voittaa jonkun
provinsin? Ei, yksityinen voi ainoastaan palvella, ja jos niin
vaaditaan, uhrata henkensä sen asian hyväksi, jota hän tahtoo edistää.

Wienistä tein pyhiinvaelluksen Grumitziin, jonka hallitsijaksi nyt olin
tullut. Mutta minulla ei ollut voimaa mennä linnaan; laskin vaan neljä
seppelettä rakkaitteni hautakummuille ja matkustin jälleen takaisin.

Sitte kun tärkeimmät asiani olivat järjestetyt, ehdoitti Fredrik, että
matkustaisimme Berliniin tervehtimään täti Cornelia raukkaa. Rudin
jättäisimme siksi aikaa täti Marian hoidettavaksi. Grumitzin kauheat
päivät olivat vaikuttaneet häneen siten, että hän oli tullut kovin
alakuloiseksi, ja koko hänen rakkautensa, koko hänen huolenpitonsa
kohdistui nyt minun pikku Rudolfiini. Toivoin senvuoksi, että se
vaikuttaisi häneen virkistävästi ja rohkaisevasti, jos poika olisi
jonkun ajan hänen luonaan.

Mutta tuskin olimme ehtineet olla muutaman päivän Berliinissä ja käydä
surullisella vierailullamme rouva von Tessovin, Gottfriedin äidin luona,
ennenkuin äkillisesti saimme kutsumuksen palata takaisin Wieniin. Minä
sain nimittäin sähkösanoman, että täti Maria oli äkkiä sairastunut ja
toivoi saada meitä tavata. Lääkärit olivat jo jättäneet kaiken toivon
sairaan paranemisesta.

-- Nyt on tullut minun vuoroni, -- sanoi hän, kun istahdin hänen
vuoteensa viereen, -- ja minä jätän sangen mielelläni tämän elämän. Sen
jälkeen kun veli raukkani ja sinun sisaresi niin äkillisesti kutsuttiin
manalan majoihin, ei minulla ole ollut mitään oikeata iloa -- en ole
koskaan voinut saada surulleni lohdutusta. -- Tuolla ylhäällä saan
heidät kaikki nähdä. -- Konrad ja Lilli ovat siellä yhdistettyinä, -- he
eivät saaneet yhdistyä täällä alhaalla, niin oli määrätty. --

-- Se on minulle suuri lohdutus, että sinä olet onnellinen, rakas
Martha, -- jatkoi täti Maria. -- Miehesi on palannut kahdelta
sotaretkeltä, kolera on teidät säästänyt, kaikesta huomaa, että Luojan
tarkoitus on antaa teidän vanhentua toistenne rinnalla. Koettakaa nyt
vaan kasvattaa pikku Rudolfista hyvä kristitty ja kelpo sotilas, että
hänen isoisänsä tuolla ylhäällä saa iloita hänestä. --

Luonnollisesti en maininnut mitään siitä, että olin päättänyt, ettei
pojastani koskaan tulisi sotilasta.

-- Alituisesti olen rukoileva teidän puolestanne ... että saisitte elää
kauan ja onnellisina.

Pyysin, ettei tätini rasittaisi itseänsä liiallisella puhelemisella.
Huvittaakseni häntä kerroin hänelle, mitä olimme nähneet Schweitzissä ja
Berlinissä. Kerroin muun muassa, että olimme tavanneet prinssi Henrikin,
ja että hän oli antanut linnansa puistoon pystyttää marmoripatsaan
nopeasti voitetun ja nopeasti kadotetun morsiamensa muistoksi.

Kolmen päivän kuluttua vaipui tätini rauhallisesti kuolemaan,
nautittuansa kuolinsakramentin. Ja nyt olivat kaikki omaiseni, kaikki
ne, joiden seassa olin kasvanut, maailmasta pois lakaistut.

Täti Maria oli testamentissaan määrännyt Rudolfin koko pienen
omaisuutensa perilliseksi, ja omaisuutta hoitamaan oli hän määrännyt
ministerin »Totisesti».

       *       *       *       *       *

Toukokuussa matkustimme Parisin näyttelyyn. Minä en ollut vielä nähnyt
Seinen rannoilla olevaa maailmankaupunkia ja silmiäni häikäisi se elämä
ja loisto, jota siellä näin. Parisi ei varmaankaan koskaan ole
näyttäytynyt niin edullisessa valossa kuin nyt, keisarikunnan ollessa
suurimmassa loistossansa ja Euroopan kaikkien itsevaltiasten täällä
kokoontuessa. Kaikki Euroopan kansat olivat tulleet rauhalliseen
kilpataisteluun Marskentän suuressa palatsissa. Rikkauksia,
taideteoksia, teollisuudentuotteita oli tänne koottu semmoisia joukkoja,
että katselijan täytyi hämmästyä. Tyyneys ja iloisuus valtasi mieleni,
sillä kaikessa tässä näyttäytyi minusta rauhan vertauskuva, rauhallisen
edistyksen ihanimmat hedelmät. Koko tämä loistava, häikäisevä näyttely
oli mielestäni takeena siitä, että sovinnollisuuden ja yhteistyön uusi
aika oli alkava maailmalle.

Asuimme Grand Hotellissa Capusinikadun varrella. Tässä hotellissa kävi
parhaastaan englantilaisia ja amerikalaisia. Me kohtasimme aniharvoja
omia maanmiehiämme, sillä itävaltalaiset eivät rakasta matkustusta.
Vierailuilla emme käyneet missään, minä käytin vielä surupukua, ja me
emme lainkaan kaivanneet mitään seuraa.

Rudolf oli nyt kahdeksan vuoden vanha ja tavattoman viisas poika. Olimme
ottaneet hänelle opettajaksi erään nuoren englantilaisen, joka oli
seurana pojallemme silloin kuin emme voineet ottaa häntä mukaamme
matkoillemme.

Maailma, joka täällä avautui silmieni eteen, oli minulle aivan uusi.
Nämä maailman kaikilta haaroilta kokoontuneet ihmiset, tämä
juhlallisuus, tämä loisto, tämä vilinä -- olin melkein tukahtua kaikesta
mitä näin ja kuulin. Ja kuitenkin pysyimme loitolla varsinaisesta
suuresta maailmasta, olimme olleet ainoastaan parilla vierailulla, esim.
kerran meidän lähettiläämme, ruhtinas Metternichin luona. Mutta
sitävastoin tutustuimme useihin kirjallisesti ja valtiollisesti
merkillisiin henkilöihin ja sen teimme etupäässä Fredrikin »tehtävän»
vuoksi. Sillä vaikka hänellä olikin vaan hyvin vähäinen toivo
pyrkimystensä onnistumisesta, emme kuitenkaan asiaa koskaan syrjään
jättäneet. Meillä oli erityinen kirja, jonka nimitimme
»rauhanpöytäkirjaksi», ja johon me jäljensimme kaikki kirjoitukset,
todistuskappaleet ja uutiset, jotka jollain tavalla koskivat rauhaa.
Sinne kirjoitimme myöskin »rauhanaatteen historian», niin lavealta kuin
onnistuimme saamaan tietoa siitä, ja lisäksi filosoofien, runoilijoiden,
lainoppineiden, ja valtiomiesten lausuntoja asiasta. Täten kasvoi näistä
muistiinpanoista pian paksu nidos, -- minä jatkan niitä vielä nytkin, --
johon kuuluu useita pienempiä siteitä.

Kuinka vähäistä on kuitenkin se, mitä kirjoitetaan sotaa _vastaan_,
verrattuna niihin tuhansiin niteisiin, joita on kirjoitettu sen
_puolesta_. Mutta jos ajattelee, että pienestä siemenestä voi kasvaa
suuri metsä, niin ei myöskään tarvitse olla huolissaan siitä, ettei
tällainen jalo aate edistyisi maailmassa, vaikka se alkaisi miten
vaatimattomasti tahansa.

       *       *       *       *       *

Lokakuun 2 p:nä 1867 syntyi ensimmäinen pieni tyttäremme, joka kasteessa
sai nimen Sylvia. Tämä oli meille suuri ilo, ja suurempi oli onnemme
vielä sen vuoksi, että saimme sen yhdessä vastaanottaa.

Miten lapsellisia me vanhat ihmiset olimmekaan tämän pienen lapsen
kehdon vierellä, miten paljo me leikimme ja puhelimmekaan, sitä ei voi
sanoin selittää! Sitä ei voi käsittää kukaan muu kuin onnelliset
vanhemmat, ja kaikki ne ovat varmaankin olleet yhtä lapsellisia ja
hulluja kuin mekin.

Miten onni tekee ihmisen itsekkääksi! Tähän aikaan unohdimme me
todellakin kaikki, joka ei kuulunut omaan pieneen onnelliseen piiriimme.
-- Koleran kauhistavien päivien muisto haihtui haihtumistaan niinkuin
ilkeä unelma, ja Fredrikinkin into rauhanasian ajamisessa laimeni
hiukan. Se ei ollutkaan mitään innostuttavaa työtä. Kaikkialla
vastaanotettiin hänen ehdotuksensa ja viittauksensa hymyilyllä,
olannostoilla, niin, joskus moitteellakin. Maailma näkyy haluavan tulla,
ei ainoastaan onnettomaksi, vaan petetyksikin. Jos ehdoitetaan keinoja
kurjuuden ja onnettomuuden poistamiseksi, vastataan siihen: ilmalinnoja,
lapsellisuuksia j. n. e. eikä tahdota mitään kuulla.

Mutta Fredrik ei kuitenkaan koskaan unohtanut tarkoitusperää, johon hän
tahtoi pyrkiä. Hän syventyi yhä enempi ja enempi kansaoikeuden
tutkimiseen ja muihin opiskeluihin, ja minä otin mielelläni osaa hänen
luonnontieteellisiin tutkimuksiinsa. Hän aikoi kirjoittaa isomman
teoksen »Sota ja rauha», ja sitä varten hän nyt luki niin paljo.

Talven Sylvian syntymisen jälkeen vietimme kaikessa hiljaisuudessa
Wienissä ja matkustimme seuraavana keväänä Italiaan. Olimmehan vapaita
ja kyllin varakkaita voidaksemme tyydyttää toivomuksemme saada nähdä eri
maita ja kansoja. Tosin ei matkustaminen pienten lasten kanssa ole
mukavaa, mutta kun voipi pitää tarpeellisen määrän palvelijoita, niin
käypi se kuitenkin päinsä. Olin ottanut palvelukseeni erään vanhan
palvelijan, joka oli hoitanut minua ja sisartani meidän ollessamme
pieninä, mennyt sitte naimisiin erään meidän alustalaisemme kanssa,
mutta oli nyt jo leski. Luotin täydellisesti tähän »Anna rouvaan», ja
voin tyynesti jättää Sylvian hänen huostaansa silloin, kun Fredrik ja
minä, pääasuinpaikastamme käsin, teimme pitempiä matkoja ympäristöön.
Rudolf oli yhtä varmasti tallessa englantilaisen opettajansa luona,
mutta usein otimme hänet mukaammekin matkoillemme.

Mikä ihana, suloinen aika! Vahinko vaan, että silloin laiminlöin
punaisiin vihkoihin kirjoittamisen, sillä juuri nyt olisin voinut
kirjoittaa muistiin niin paljo ihanaa, mieltäkiinnittävää ja
hyödyllistä!

Talvella 1868 palasimme Pariisiin, ja tällä kerralla heittäysimme
huvitusten pyörteeseen, sillä halusimme tuntea elämää siltäkin puolelta.

Tämä aika oli hyvin väsyttävä, mutta olihan se hetkiseksi sekä
viehättävää että hupaista. Olimme vuokranneet hotellin Champs Elyséen
luona, jossa me puolestamme olimme tilaisuudessa osoittamaan
vieraanvaraisuuttamme ystäviämme kohtaan, jotka melkein joka päivä
pyysivät meitä johonkin juhlatilaisuuteen. -- Meidän lähettiläämme
esitti meidät hovissa, ja sitte tulimme pyydetyiksi keisarinna Eugenien
maanantai-vastaanottoihin. Sitä paitsi olivat kaikkien vieraitten
lähettiläitten salit meille avoinna, ja mieluisia vieraita olimme
myöskin prinsessa Mathildan, herttuatar Mouchyn, ruhtinatar Isabellan
y. m. sellaisten luona. Samoin tutustuimme moneen kirjallisuudessa
kuuluisaan henkilöön, joista mainitsen esim. Renan, Dumas vanhempi ja
nuorempi, Octave Feuillet, George Sand, Arséne Houssage y. m.

Samoin olimme ahkeroita teatterissa kävijöitä: vähintäänkin kolme kertaa
viikossa kävimme oopperassa tahi teatterissa.

On ihmeellistä, miten tärkeänä pitää tuota pientä »suurta maailmaa»,
eläessään huvien ja juhlien pyörteisessä virrassa. Mitenkään ei olisi
voinut käydä päinsä istua jollain muulla paikalla oopperassa kuin ensi
rivillä, tahi ajaa Boulognen metsään kaksivaljakolla, joka ei olisi
ollut puhdasrotuinen, tahi mennä joihinkin hovitanssijaisiin ilman
kahdentuhannen francin maksavaa pukua, tahi istuutua pöytään kotona
ilman tavallista lakeija- ja palvelijajoukkoa, joka tarjoili parhaimpia
herkkuja ja hienoimpia viinejä. Ei, se olisi ollut suuri rikos etikettiä
vastaan.

Helposti tapahtuu silloin, kun joutuu tällaiseen huvien pyörteeseen,
että unohtaa aivan seurata niitä asioita, joita *todellisessa* »suuressa
maailmassa» tapahtuu. Siten olisi ehkä käynyt minullekin, jollei Fredrik
olisi ollut vierelläni. Hän ei antanut tämän sisällöttömän elämän
häiritä itseänsä, hän ei unohtanut lukujaan enempi kuin kotiaankaan sen
maailman vuoksi, jossa me elimme. Samoin kuin ennenkin opiskelimme ja
olimme me lastemme kanssa muutamia tuntia päivässä, ja emme siis täten
laiminlyöneet kotiamme emmekä huvituksiammekaan.

Meille itävaltalaisille osotettiin suurta ystävyyttä ja meitä tahdottiin
miellyttää sillä, että yhä moitittiin Preussiä ja kehotettiin meitä
kostosotaan. Tuollaisia lohdutuksia kuullessamme vakuutimme lujasti,
että emme mitään hartaammin toivoneet, kuin rauhan säilyttämistä.

Tämä oli myöskin oikeastaan keisari Napoleonin hartain toivomus, niin
kuulimme henkilöiltä, jotka olivat hyvin lähellä keisaria. Hän ei
ainoastansa toivonut tilapäistä rauhaa, vaan hänellä oli vielä päälle
päätteeksi mielessä tuuma *ehdoittaa valloille yleistä aseitten
riisumista*. Tämä herätti kansassa suurta tyytymättömyyttä, ja
valtaistuimen läheisimmässä lähistössä oli voimakas puolue, joka teki
kaikki todistaakseen, että ainoastaan onnellinen ulkonainen sota voisi
tyynnyttää kansaa ja lujentaa keisarin voimaa.

-- -- -- Aavistuksia? Niitä ei ole olemassa. Sillä muutoin ei olisi
Parisi voinut tehdä niin hymyilevää ja iloista vaikutusta minuun, kun
me, vietettyämme yhden kesän Schweitsissä, palasimme sinne maaliskuussa
1870. Nyt tiedetään, mitkä kauheat onnettomuudet tätä kaupunkia
uhkasivat, mutta minä en voinut mitään sellaista aavistaakaan.

Olimme jo eteltäpäin vuokranneet saman pienen hotellin, jossa olimme
edellisenä vuonna asuneet, ja minä tunsin melkein lapsellista iloa
asettuessani jälleen tänne asumaan. Tällä kerralla vetäysimme niin paljo
kuin mahdollista seuraelämän meluavista huvituksista ja vietimme
enimmittäin aikamme keskenämme tahi lähimpien ystävien pienessä
piirissä.

Mitä meidän aikomuksiimme keisari Napoleonin aseitten-riisumis-aatteen
johdosta tulee, eivät ne nyt näyttäneet lainkaan voivan onnistua.
Sanottiin, ettei aika ollut sovelias tämän aatteen toteuttamiselle, ja
valtaistuimen lähistössä tiedettiin, ettei itse valtaistuinkaan seisonut
varmoilla jaloilla. Kansan seassa vallitsi suuri tyytymättömyys, ja että
saataisiin se estetyksi ilmi puhkeamasta, laadittiin yhä ankarampia
poliisi- ja sensuuriohjeita, eikä tämä menettely suinkaan ollut omiansa
mieliä tyynnyttämään.

Huhuja siitä, että ulkonainen sota lujentaisi valtaistuimen arvoa,
kuului tuon tuostakin. Mutta valtiollisella taivaalla ei näkynyt mitään
sopivaa syytä sodan alkamiseen. Yleinen aseiden riisuminen olisi
kuitenkin nyt ollut hyvin ajattelematonta. Preussissä ja Itävallassa
vahvistettiin kaikin voimin maavartioväkeä, ja silloin voipi käsittää,
että puhe aseiden riisumisesta kajahtaisi niinkuin kauhea epäsointu.

-- Aika ei ole vielä kypsynyt, -- sanoi Fredrik, -- sen osottaa
parhaiten se seikka, että voimme saada sellaisia tietoja. Ja luultavasti
täytyy minun jättää kaikki toivo voida itse persoonallisesti olla mukana
aatteitteni toteuttamisessa. Onhan se niin kovin vähä, mitä minä voin
tehdä. Mutta siitä hetkestä kuin rupesin tuota vähää pitämään
velvollisuutenani, on se tullut minulle suuremmaksi -- ja siksi aijon
ollakin kestäväinen.

Mutta vaikka aseitten-riisumis-aate nyt olikin mahdoton toteuttaa, oli
meillä kuitenkin jälellä se lohdutus, ettei sotaa ollut kuuluvissa.
Sotapuolueen, joka toivoi »onnellista ulkonaista sotaa», ja piti
tärkeänä, että ranskalaisten tulisi niittää uusia sotaisia laakereja,
sen täytyi nyt jättää hyökkäystuumansa ja »viekoitteleva pieni
sotaretkensä Reinille». Ranskalla ei nimittäin ollut mitään
liittolaisia; maassa vallitsi suuri kuivuus ja eläimenruuan puute.
Rykmentin hevoset piti myydä ja vähentää rekryyttien lukua.
Päiväjärjestyksessä ei ollut mitään »epävarmaa kysymystä» -- lyhyesti,
Euroopan rauha oli turvattu, niin selitti ainakin Ollivier puhuja
lavalta.

*Turvattu*. Kuinka iloitsinkaan tuosta sanasta. Se kerrottiin kaikissa
sanomalehdissä, ja tuhannet iloitsivat kanssani. Mutta mistä arvosta oli
tämä turvallisuus, jonka ranskalainen valtiomies vakuutti kesäk. 30 p:nä
1870, sen tiedämme nyt kaikki. Ja meidän olisi jo silloin pitänyt
tietää, ett'eivät sellaisten valtiomiesten vakuutukset, joita yleisö
aina kuuntelee samalla lapsellisella luottamuksella, ole vähäisenäkään
takeena rauhan pysymisestä.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Jälleen hajosivat pariisilaiset pois kaupungista kesäksi, mutta me
jäimme sinne asioiden vuoksi. Me olimme nimittäin ostaneet yhden pienen
puolivalmiin hotellin Avenue de l'Imperatrisen varrella, ja tahdoimme
nyt itse valvoa sen kuntoonpanemista. Oman kodin somistaminen on
sitäpaitsi niin rakas työ, että senvuoksi mielellämme pysähdyimme
kesäksi kaupunkiin.

Sitä paitsi emme suinkaan olleet huvituksien ja huviretkien puutteessa.
Useiden tuttaviemme kesäasunnot olivat lähellä Pariisia, ja pari kertaa
viikossa matkustimme aina jonkun luokse.

Muistelen, että se oli prinsessa Mathildan linnassa, S:t Gratien'essa,
jossa ensi kerran kuulin puhuttavan siitä »kysymyksestä», joka
lähimmässä tulevaisuudessa luettaisiin »epävarmoihin» kysymyksiin.

Seurue istui aamiaisen jälkeen terassilla, josta oli laaja näköala
puistoon päin. Ketä meitä oli, sitä en enää muista, muistan vaan että
Taine ja Renan olivat läsnä. S:t Gratien'en linnan hienosti sivistynyt
hallitsijatar halusi mielellään nähdä ympärillään kirjallisuuden ja
tieteen suuria henkilöitä.

Keskustelu oli hyvin vilkasta, ja minä muistan, että nerokas ja sukkela
Renan puhui parhaastansa koko ajan. Renan oli erinomainen esimerkki
siitä, miten joku henkilö voipi samalla kertaa olla arvaamattoman ruma
ja samalla erinomaisen viehättävä.

Puhuttiin valtiollisia asioita ja arveltiin, kuka mahtoikaan tulla
Espanjan hallitsija-ehdokkaaksi.

-- Eräs prinssi Hohenzollerin suvusta saapi varmaankin kruunun, -- sanoi
joku.

Kuuntelin tuskin mitä sanottiin, sillä mikään ei minua vähempi
liikuttanut kuin se, kuka Espanjan hallitusistuimen saisi.

Mutta silloin sanoi joku:

-- Hohenzollerilainenko? Sitä ei Ranska tule koskaan sallimaan.

Nämä sanat saivat minun säpsähtämään, sillä tiesin mitä ne merkitsivät,
ja näin aatoksin Ranskan uhkaavin otsin laskevan kätensä miekan kahvaan.
Vielä kauan aikaa sen jälkeen kuin tämä puheenaine oli vaihdettu
toiseen, kaikuivat soraääninä korvissani sanat: Sitä ei Ranska tule
sallimaan!

Tästä lähtien tuli kysymys espanjalaisen kruunun perimisestä yhä enempi
esiin. Sanomalehdissä oli palstanpituisia lausuntoja asiasta, ja
seurapiireissä puhuttiin tästä kysymyksestä sellaisella suuttumuksella,
kuin olisi se ollut suuri häväistys Ranskalle. Moni piti sitä peiteltynä
sotajulistuksena Preussin puolelta. Mutta Berlinistä saimme tyynnyttäviä
kirjeitä, joissa kerrottiin, ettei siellä korkeimmissa piireissä
lainkaan kiinnitetty huomiota siihen, kuka espanjalaisella
valtaistuimella istuu.

Mutta tähän aikaan rupesimme huomaamaan muutamia omituisia merkkejä,
jotka ennustivat sotaa. »*Nous aurons la guerre*»[1] -- nämä sanat
tuntuivat kaikuvan Pariisin ilmassa, ja minut valtasi kauhea epätoivo.
Ei omieni vuoksi, sillä olimmehan me itävaltalaiset toistaiseksi leikin
ulkopuolella. Mutta me olimme oppineet katselemaan sotaa
yleisinhimilliseltä katsantokannalta -- ja tiedämmehän kuinka paljo
inhimillistä sodassa on.

[1] "Tulee sota." Suom.

Kun tuli tieto siitä, että kenraali Prim oli tarjonnut prinssi
Leopoldille kruunun, piti herttua de Grammont parlamentissa suurella
mieltymyksellä vastaanotetun puheen, joka kuului melkein näin:

»Me emme tahdo sekaantua vieraan valtion asioihin, mutta me emme usko,
että kunnioitus naapurivaltion oikeuksia kohtaan pakoittaa meitä
sallimaan, että vieras valtio asettaa yhden prinsseistänsä Kaarle V:n
istuimelle ja siten häiritsee Euroopassa vallitsevan tasapainon sekä
saattaa Ranskan edut ja kunnian vaaran alaiseksi.»

Olen lukenut erään kertomuksen nimeltä Gribouille, jonka on kirjoittanut
George Sand. Tällä Gribouillellä on se ominaisuus, että kun hän huomaa
sateen olevan tulossa, hyppää hän jokeen, ettei kastuisi. Kun kuulen
aloitettavan sotaa vaarojen estämiseksi, ajattelen aina Gribouillea.
Koko Hohenzollerin suku olisi voinut asettua Kaarle V:n ja useille
muille valtaistuimille, eikä Ranska sittekään olisi kärsinyt
tuhannesosaa siitä tappiosta, jonka sota sille tuotti.

»Olemme lujasti vakuutetut», -- jatkoi puhuja, -- »ettei tämä tule
tapahtumaan. Mutta -- jos se vastoin luuloamme tulisi tapahtumaan --
*silloin*, herrani, tulee meidän ilman epäilyä täyttää velvollisuutemme,
tietäen teidän ja koko kansan olevan puolellamme.» (Voimakkaita
hyvä-huutoja.)

Tästä hetkestä alkaa sanomalehdistössä täydellinen kiihotuskilpailu.
Varsinkaan ei Emile de Girardin voi kyllin kehoittaa maanmiehiään
kurittamaan sellaista rohkeutta, joka tahtoo asettaa hohenzollerilaisen
Espanjan hallitusistuimelle. Ranskan kansan kunnia olisi ikuisesti
tahrattu, jollei se tätä estäisi. J. n. e. J. n. e.

Samaan tapaan jatketaan yhä.

Sillä välin lähetetään Benedetti Preussin kuninkaan luo kehoittamaan
häntä kieltämään prinssi Leopoldin vastaanottamasta espanjalaista
kruunua. Odotan vavistuksella mikä tästä on seurauksena.

Kuninkaan vastaus on yksinkertaisesti se, ettei hänellä ole oikeutta
kieltää lailliseen ikään tulleelta prinssiltä mitään.

Sotapuolue riemuitsee. Asiaa tahdotaan kiihoittaa kireimmilleen. No
niin, mekin tiedämme, mitä kunnia ja isänmaan rakkaus meiltä vaatii.

Yhä kovemmilta ja hirmuisemmilta alkavat myrskyn enteet kuulua. Silloin
tulee heinäkuun 12 p:nä tieto, joka täyttää mieleni sanomattomalla
ilolla. Don Salusto Olozaga ilmoittaa virallisesti Ranskan
hallitukselle, että prinssi Leopold Hohenzollerilainen luopuu hänelle
tarjotusta kruunusta senvuoksi, ettei hän tahdo antaa aihetta sodan
syttymiseen.

-- No, Jumalan kiitos, nyt on se riita ratkaistu -- ajattelin minä.

Mutta samana päivänä kun prinssi Leopoldin kruunusta luopuminen luettiin
ranskalaisessa kamarissa, esiintuo Clement Duvernois seuraavan
mietinnön:

»Mikä takaa meille sen, ettei Preussi jolloinkin toiste tule esiin
samankaltaisilla tyhmyyksillä kuin Espanjan kruununperimys-ehdokkaan
asettaminen oli? Tämä täytyy meidän estää.»

Minä ajattelin jälleen Gribouillea. Kenties voisi -- mahdollisesti --
jolloinkin -- sataa riputella niin, että hiukkasen kastuisimme, siis:
nopeasti joen aaltoihin!

Heinäkuun 15 p:nä pyytää Ollivier valtiovaroista viisi sataa miljoonaa
sotavarustuksia varten. *Thiers äänestää vastaan*, mutta Ollivier
vastaa, että hän lupaa ottaa itselleen kaiken edesvastuun jälkimaailman
edessä. Enemmistö myöntää summan, ja tuollainen isänmaallinen
uhraavaisuus, joka arvelematta myöntyy turmion tuottamiseen, herättää
luonnollisesti ääretöntä ihailua, ja sitä ylistetään pilviin asti.

16 p. heinäkuuta. Englanti koettaa estää sodan syttymistä. Mahdotonta.
Ajatelkaas, jos olisi ollut olemassa kansainvälisiä tuomioistuimia,
miten helposti olisi tuollainen vähäpätöinen riita ratkaistu!

19 p. heinäkuuta. Berliinissä oleva Ranskan lähettiläs jättää
sotajulistuksen Preussin hallitukselle. Siis alkoi myrsky tällä kerralla
valtioistuimen perimiskysymyksen ja kahden hallitsijan välillä olleiden
neuvottelujen johdosta. Mahtoikohan Kant olla oikeassa, kun hän
ikuisesta rauhasta puhuessaan sanoo: »Jokaisella valtiolla pitäisi olla
tasavaltalainen hallitusmuoto?»

Tosin tämä poistaisi monta sodansyytä -- mutta -- tasavallat ovat
myöskin sotaisia. Vanha, raaka henki kansoissa haluaa sotaa ja
verenvuodatusta, olkoonpa sitte hallitusmuoto mikä tahansa.

       *       *       *       *       *

Kun sota syttyy, jakaantuvat kaikki, jotka kuuluvat neutraalistin
kansoihin, kahteen puolueeseen: puolustajiin ja vastustajiin.

Kumpaiselleko puolelle me menisimme, kumpaiselleko me, Fredrik, ja minä,
toivoisimme voittoa? Itävaltalaisina olisi meidän tehnyt mieli
toivomaan, että voittajamme joutuisivat tappiolle. Mutta Fredrik oli
preussiläistä sukuperää, ja minäkin pidin itseäni tavallaan
preussiläisten sukulaisena, joiden äidinkieli oli minunkin äidinkieleni.

Sitäpaitsi olivat ranskalaiset julistaneet sodan -- ja sen he olivat
tehneet vähimmin sanoen mitättömästä syystä -- ei, *verukkeita*. Eikö
meidän tullut ajatella, että preussiläiset olivat oikeassa, ja että ne
menivät sotaan pakosta ja puolustaakseen itseään? Minne päin kallistui
siis myötätuntoisuutemme? Jos on meidän tavoin oppinut inhoamaan jo itse
sotaa, niin ei voi tuntea mitään erityistä persoonallista harrastusta
sodan yhtäänne tai toisaanne päin päättymisestä. Ainoa toivomus on,
ettei sota olisi koskaan alkanut, ja että se pian loppuisi.

Olisimme mielellämme jättäneet Pariisin, sillä asukasten innostus
vaikutti meihin kiusallisesti. Mutta itäänpäin vievä tie oli suljettu,
ja rakennuspuuhammekin estivät meitä pois lähtemästä. Mitään seurapiiriä
ei meillä enää ollut. Kaikki, jotka olivat voineet, olivat paenneet
Pariisista, eikä niillä, jotka olivat jälellä, ollut halua
seurustelemiseen. Ainoat, joita joskus tapasimme, olivat muutamat
kirjailija-tuttavamme, ja Fredrikille olikin juuri nyt tärkeätä oppia
tuntemaan etevien miesten mielipiteitä alkavasta sodasta. Eräs nuori
kirjailija, Guy de Maupassant, joka sittemmin on tullut niin
kuuluisaksi, lausui yhtä ja toista, joka täydellisesti sopi yhteen minun
omien mielipiteitteni kanssa, ja jonka sen vuoksi kirjoitin muistoon
punaisiin vihkoihini:

»Sota -- kun vaan ajattelen sitä sanaa, valtaa minut kauhu, aivan kuin
kuulisin puhuttavan noidista, kidutuksesta tahi jostain muusta kauan
sitte poistetusta inhoittavasta raakuudesta. Sotia: -- surmata, kuristaa
ja hakata palasiksi toinen toisiaan. -- Ja meillä on vielä korkeine
sivistyksinemme ja valistuksinemme oppilaitoksia, joissa meitä opetetaan
tappamaan etäältä, tappamaan suurin joukoin ihmisiä yhdellä kertaa.
Ihmeellisintä on, etteivät kansat nouse sitä vastustamaan, ettei koko
yhteiskunta vavahda kuullessaan jo sanan sota.

Jokainen hallitsija on yhtä hyvin velvollinen välttämään sotaa, kuin
jokainen kapteeni laivallaan on velvollinen välttämään haaksirikkoa. Jos
kapteeni on antanut laivansa joutua haaksirikkoon, täytyy hänen tulla
asiasta vastaamaan oikeuden eteen ja saapi tuomionsa, jos on
huolimattomuudesta ollut syypää onnettomuuteen. Miksi ei sellaista
hallitusta tuomita, joka on alkanut sodan? Jos kansa vaan oppisi
havaitsemaan, mitä etua sellaisesta menettelystä olisi, jos se
kieltäytyisi menemästä ammuttavaksi ilman syytä -- silloin olisi sota
lopussa.»

Olin myöskin tilaisuudessa lukemaan erään kirjeen, jonka Gustave
Flaubert oli kirjoittanut George Sandille heinäkuun alkupäivinä, jolloin
sota oli juuri alkanut. Kirje kuului:

»Olen epätoivossa maanmiesteni tyhmyyden tähden. Ihmiskunnan
parantumaton raakuus täyttää mieleni syvällä surulla. Tämä innostus,
jota ei elähdytä mikään aate, saattaa minut niin masennetuksi, että
toivoisin kuolemaa, päästäkseni pois sitä näkemästä. Hyvät ranskalaiset
tahtovat taistella: 1) koska he luulevat, että Preussi on heitä
taisteluun vaatinut; 2) koska ihmisten luonnollinen tila on raakuus; 3)
koska sota on jotain mystillisen salaperäistä, joka hurmaa ihmisten
mielet. Pelkään, että pian tulee jälleen alkamaan sota eri kansanrotujen
välillä, sillä näille kauheille valmistuksille ei ole mitään selittävää
syytä. Taistellaan taistelun vuoksi. Mutta ajattelepas miten paljo
työtä, miten monia siltoja, tunneleja ja teitä täten turmellaan. Oletko
nähnyt, että yksi edusmies on ehdottanut, että mentäisiin ryöstämään
Bayeria?! Oi, että ei saa elää beduinien seassa!»

-- Oi, -- huudahdin minä luettuani tämän kirjeen, -- ettemme ole
syntyneet viisisataa vuotta myöhemmin, se olisi vielä parempi, kuin
beduinien seassa eläminen.

-- Niin pitkää aikaa eivät ihmiset tarvitse ymmärtäviksi tullakseen, --
sanoi Fredrik vakuutuksella.

       *       *       *       *       *

-- *O, monsieur et madame*[1], mikä onni, mikä iloinen uutinen! -- Näin
huutaen tulivat kokki ja kamaripalvelija eräänä päivänä huoneeseemme. Se
oli päivää ennen Wörthin taistelua.

[1] Oi, herra ja rouva. (Suom.)

-- Mitä nyt?

-- On tullut sähkösanoma, että me olemme voittaneet. Preussin kuninkaan
armeija on miltei masennettu. Kaupunkia koristetaan kolmivärisillä
lipuilla, -- illalla on ilotulitus.

Päivän kuluen saatiin kuitenkin tietää, että tämä sanoma oli väärä, --
se oli vaan pörssikeinottelua.

No niin, sitä parempi, silloinhan ei tarvinnut panna toimeen
ilotulitusta.

Elokuun 7 p:nä saapui surusanoma. Vihollinen oli tunkeutunut maahan.
Sanomalehdet olivat täynnä suuttumusta tuollaisen maahanhyökkäämisen
vuoksi. Ei kukaan ajatellut, että Ranska oli aikonut samaa Preussin
suhteen.

Sotaministeri lähettää julistuksen, että kaikkien sotaankelpaavien
kansalaisten, jotka ovat ijältään kolmen- ja neljänkymmenen vuoden
välillä, on kokoonnuttava lippujen alle. Sotaa varten luvattu valtioapu
koroitetaan viidestä sadasta tuhanteen miljoonaan. On oikein virkistävää
nähdä millä varmuudella ihmiset määräävät toisten hengestä ja rahoista!

Nyt saavat saksalaiset voiton toisensa jälkeen.

Pariisi ja sen asukkaat muuttavat kokonaan muotoa. Hämmästys ja katkera
mieli tulee nyt alussa olleen vaativan ja taistelunhaluisen mielialan
sijaan. Onhan tuo jotain ennen kuulumatonta, että tämä vandaalijoukkio
on uskaltanut pakkautua ihanaan Ranskaan. Että Ranska itse juuri pani
sodan alkuun, sen ovat kaikki unohtaneet.

Metz menetetty! -- Tämä tieto kajahtaa kaupungissa kuin tuskan huuto.

Minulle on aina tieto jonkin linnoituksen antaumisesta ilon sanoma,
sillä minä toivon aina, että tämä kenties ratkaisee asian, ja verinen
leikki on lopussa. Mutta ei, vielä ei ole asia ratkaistu, onhan olemassa
useampia linnoituksia. Tappion perästä jännitetään voimia vielä enempi,
ja -- onni voipi vaihdella.

Nyt on kysymys koko Pariisin linnoittamisesta. En voinut käsittää tätä
ajatusta. Pariisi -- kaiken sivistyksen ja tieteen aarteiden
kokouspaikka, -- huvien, loiston, nautinnon Pariisi -- linnoitukseksi!
Kuumeentapaisella kiihkolla ryhdytään työhön. Valleja luodaan ja
ampumaluukkuja muurataan, hautoja kaivetaan kaupungin porttien
ulkopuolelle, nostosiltoja rakennetaan, varusteita kokoonpannaan,
rintavarustuksia ja ruutimakasiineja valmistetaan. Mikä kiire, mikä
vilkkaus, mitkä äärettömät kustannukset! Miten hyödyllistä ja siunausta
tuottavaa olisikaan tämä toiminta ollut, jos se olisi tapahtunut
rauhallista edistystä varten!

Kaupunki hankkii ruokavaroja voidakseen kestää piiritystä, joka
varmaankin tulee olemaan pitkällinen. Myllyjä rakennetaan ja
karjatarhoja perustetaan, mutta vihdoin täytyy kuitenkin sen hetken
tulla, jolloin vilja loppuu ja liha on syöty. Mutta niin pitkälle ei
ajatella. Kaikki, jotka osaavat kivääriä käyttää, rupeavat sotilaiksi,
palosotamiehet, merimiehet, työmiehet, ja uusia uusinimisiä sotajoukkoja
muodostuu joka päivä....

       *       *       *       *       *

Tästä päivästä lähtien seuraavat tapaukset toisiansa yhä nopeammin.
Kauheimman vihan myrsky kiihtyy kovimmilleen; se ei ole vielä puhjennut
ilmoille, mutta voipi jo kuulla sen kiihtyvän kohinan. *Kuolema
preussiläisille!* on päivän tunnussana. Mekin jouduimme tapausten
pyörteeseen, me emme voineet ajatella ollenkaan omaa onneamme, rakasta
kotiamme, lapsiamme ja lämpöistä keskinäistä lempeämme. Me emme
uskaltaneet nauttia tästä nyt, kun kaikki ympärillämme kärsi ja vapisi,
huusi ja raivosi. Se olisi ollut aivan kuin koettaa hukkuvan laivan
kannella valmistaa itselleen iloisen ja mukavan olinpaikan.

Elokuun 28 p:nä tuli tieto, että kaikkien *saksalaisten* piti jättää
Pariisi kolmen päivän kuluttua.

Niillä, jotka tämän käskyn olivat kirjoittaneet, ei varmaankaan ollut
mitään aavistusta siitä, mikä viha, mikä kalmainen viha täten kylvettiin
kahden kansan, ranskalaisten ja saksalaisten välille. Miten kauan sodan
jälkeen tämän vihan surulliset hedelmät tulivat näkyviin, sen tiedän
nyt. Tästä hetkestä lähtien eivät nuo kaksi suurta, ihanata, kukoistavaa
maata, Ranska ja Saksa, olleet enää kaksi kansaa, jotka ritarillisella
tavalla taistelivat toisiansa vastaan, vaan koko kansa oli vihan
vimmassa koko vihollisen puoleista kansaa vastaan.

Olin tilaisuudessa näkemään, miten ankarasti tämä pois-käsky-määräys
kohtasi monta kunniallista, rehellistä ja ahkeraa perhettä. Niiden
työmiesten joukossa, jotka laittoivat kotiamme kuntoon, oli monta
saksalaista, verhoilija, taideveistäjä, vaunumestari ynnä muita. Nämä
olivat asuneet Pariisissa kaksikymmentä vuotta, tehneet naimisliittoja
ranskalaisten perheiden jäsenien kanssa, saaneet oman kodin ja omat
asioimis-sitoumukset. Ja nyt täytyi heidän poistua -- kolmen päivän
kuluessa jättää kotinsa ja kaiken sen, mikä oli heille tullut rakkaaksi,
menettää omaisuutensa ja kauppatuttavansa. Nämä ihmisraukat tulivat
luoksemme surun murtamina ja kertoivat mikä onnettomuus heitä oli
kohdannut. Työt, joita olimme heiltä tilanneet, ja jotka nyt olivat
juuri valmistumaisillaan, täytyi jättää kesken, sillä heidän
työhuoneensa piti suljettaman. Kyynelsilmin valittivat he hätäänsä
meille, ja me lohdutimme ja autoimme heitä niin hyvin kuin voimme.

Ja *miksi* oli tällainen kova kohtalo tullut näiden ihmisraukkojen
osaksi? Siksi, että he sattuivat kuulumaan kansaan, jonka armeija oli
menestyksellä täyttänyt velvollisuutensa -- tahi -- tarkemmin
selitettynä, siksi että *voisi* ehkä tapahtua, että joku
hohenzollerilainen kukaties tulevaisuudessa voisi vastaanottaa hänelle
tarjotun espanjalaisen hallitsija-ehdokkuuden.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

*Sédan!* Keisari Napoleon on jättänyt miekkansa!

Tämä tieto valtasi meidät. Nyt seisoimme todellakin suuren,
historiallisen tapauksen ääressä. Ranskan armeija lyöty, kuningas
vankina, täydellinen tappio. Saksa oli saanut loistavan voiton.

-- Loppunut, loppunut! -- iloitsin minä, -- nyt voivat ihmiset kernaasti
panna toimeen ilotulituksia, sillä nyt tulee surmaamisesta loppu.

-- Älä riemuitse liian varhain, -- sanoi Fredrik. Yhden voitetun
armeijan sijaan kohoaa maasta kymmenen uutta.

Syyskuun 4 p:nä. Jälleen väkivaltainen teko, keisari pannaan pois
viralta. Ranska julistetaan tasavallaksi. Kaikki mitä Napoleon III on
tehnyt, julistetaan kelvottomaksi ja tuomitaan. Nyt tahtoo *maa* itse
käydä sotaa, jos Saksa vielä rohkenee jatkaa halpamielistä
maahanryntäämistään.

Minun täytyi pian jättää rauhantoiveeni. Kaikki näytti sotaisemmalta
kuin koskaan ennen. Ilma oli täynnä raivoa ja kostonhalua, sekä
vihollista että eroitettua keisaria kohtaan. Oli inhoittavaa kuulla sitä
pilkkaa ja niitä häväistyksiä, joita sekä puheissa että kirjoituksissa
sateli keisarillisen huoneen ja onnettomien kenraalien yli.

Linnoitustöitä jatketaan suurella kiireellä. Kaupungin ympäristöt
muutetaan erämaiksi, ja ihmiset muuttavat sieltä kaupunkiin. Mitä
surkeita jonoja vaunuja ja muuttokuormia, mitä joukkoja raskaita
taakkoja kantavia ihmisiä, jotka kuljettavat muassaan kotiensa viimeiset
pirstaleet! Olin nähnyt saman näytelmän kerran ennen, Böhmissä, kun
maalaisväestö pakeni voittavaa vihollista, mutta täällä iloisessa,
loistavassa maailmankaupungissa teki se vielä surullisemman vaikutuksen.

Vihdoinkin iloinen uutinen! Englanti koettaa olla välittäjänä ja saada
toimeen yhtymystä Jules Favren ja Bismarckin välillä. Kenties siitä nyt
tulee loppu.

Päin vastoin. Nyt vasta voipi nähdä miten kuilu levenee. Saksalaiset
sanomalehdet ovat joku aika takaperin ehdoittaneet Elsass-Lothringin
takaisin ottamista, joka kerran on ollut saksalainen, ja pian seisovat
saksalaiset Pariisin porttien ulkopuolella, vaatien julkisesti
Elsass-Lothringin luovuttamista.

Ranska vastaa uhalla: *pas un pouce -- pas une pierre!* (Ei tuuman
leveyttä maata, ei kiveäkään.)

Niin, niin, mieluisasti tuhansien ihmisten henki, mutta ei tuumaakaan
maata. Tämä on isänmaallisuuden perusajatus. Meitä tahdotaan
nöyrryyttää, huutavat Ranskan isänmaanystävät, mutta mieluummin
hautautuu katkeroittunut Pariisi omiin raunioihinsa!

Nyt vihdoinkin päätimme jättää Pariisin. Miksi jäisimmekään saarrettuun
kaupunkiin, koska emme olleet pakoitetut siihen. Miksi kauemmin
pysähtyisimme ihmisten seassa, jotka katselivat meitä vihaisin
silmäyksin ja puristivat meille nyrkkiänsä, kun kuulivat meidän puhuvan
saksan kieltä? Olihan tosin monessa suhteessa vaikeata nyt päästä pois
Pariisista ja Ranskasta, eikä ollut hauska jättää rakasta, puoleksi
valmista kotiammekaan, mutta kaikkien esteiden täytyi poistua, me emme
voineet enää ajatellakaan, että jäisimme tänne. Olimme jo viipyneet
täällä liian kauan. Ne mielenliikutukset, joita olin saanut kokea,
olivat niin tärisyttäneet hermojani, että usein sain vaikeita
hermovavistuksia ja pari kertaa itkutaudinkin.

Olimme jo järjestäneet tavaramme matkakuntoon, ja kaikki oli valmiina
matkalle lähtöä varten, kun minä jälleen sairastuin, ja niin kovasti,
että minun täytyi antautua vuoteen omaksi. Lääkäri selitti, että
hermokuume oli tulossa, ja ettei minua mitenkään saanut panna matkan
vaivoille alttiiksi.

Monta pitkää viikkoa lepäsin vuoteessani. Muistan vaan himmeästi tätä
aikaa, mutta suloisena muistuu mieleeni se hellä hoito, jota sain
nauttia. Rakas Fredrikini istui vierelläni öin ja päivin. Usein toi hän
lapsetkin luokseni. Heidän lorunsa ja juttelunsa kaikui korvissani kuin
kaunis soitto. Ja me, Fredrikin kanssa, laskimme leikkiä kuin
huolettomat lapset, ajattelematta niitä surullisia asioita, joita
ympärillämme tapahtui. Millä ihastuksella nautinkaan niitä
virvoitusjuomia, joita hän minulle ojensi, ja millä suloudella
laskinkaan joka ilta pääni tyynylle, varmana siitä, että Fredrik istui
päänaluiseni vierellä, ja että minä tulisin nukahtamaan lapsellisen
hyvin. Tunsinhan nyt, että minä vähitellen saisin palata takaisin
elämään ja -- onneen.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Onneen? Ei. Sillä tervehtymisen mukana palasi jälleen tajuntaani tieto
kaikesta kauheasta, mikä meitä ympäröi. Olimmehan nälkää-näkevässä,
palelevassa, valittavassa kaupungissa, ja sota jatkui yhtä kiihkeällä
raivolla kuin ennenkin.

Talvi oli tullut ja sen mukana kova kylmyys. Nyt vasta sain tietää
kaikki, mitä pitkällisen sairauteni aikana oli tapahtunut.

Strassburg on pommitettu, sen kirjasto on hävitetty.

Strassburg valloitettu! Maa joutuu rajattomaan epätoivoon ja raivoaa
kuin mieletön.

-- Oi, jospa saisin palata unelmien maahan, valitan minä. -- Nyt olin
terve, ja minun täytyi seurata asiain juoksua.

Joulukuun 1 p:nä. Trochu linnoittaa Champignyn kukkulat.

Joulukuun 2 p:nä. Kovapintainen tappelu Brien ja Champignyn luona.

Joulukuun 5 p:nä. Pakkanen kovenee. Oi, niitä vertavuotavia, vapisevia
ihmisraukkoja, joiden täytyy kuolla tuolla ulkopuolella lumeen ja
kylmyyteen! Kaupungissakin tuottaa pakkanen kauheita kärsimyksiä.
Polttopuita ei ole lainkaan saatavissa. Mitä antaisikaan, jos voisi
saada pari laudanpalaista lämmittääkseen huonettaan.

Joulukuun 21 p:nä. Ulosryntäys Pariisista.

Joulukuun 25 p:nä. Erästä pientä preussiläisen ratsuväestön osastoa
tervehditään kylien Troo ja Sougè taloista pyssynlaukauksilla. Kenraali
Kraatz käskee sytyttää kylät tuleen. Liekit kohoavat kohti korkeutta, ja
köyhät majat rysähtävät kokoon miesten, vaimojen ja lasten yli,
pakenevien, itkevien, valittavien ja palavien ihmisten ja eläinten yli.
--

»Oi, sä riemuisa, oi, sä autuisa, armon tarjoova joulujuhla! -- --»

       *       *       *       *       *

Tyydytäänkö Pariisin nälkään näännyttämiseen, tahi pommitetaanko
kaupunki myöskin?

Se ei voinut olla mahdollista; koko puolueeton sanomalehdistö nousee
tätä otaksumista vastaan. Mutta sotapuolueen sanomalehdet Berliinissä
kehoittavat tätä tekemään. Se olisi ainoa keino, miten sota saataisiin
loppumaan. Ja mikä riemuisa voitto olisikaan -- voittaa Seinen kaupunki!

Joulukuun 28 p:nä kirjoitin:

»Se on täällä... Taaskin jymeä laukaus ... hiljaisuus, ja jälleen
yksi...

Istuimme aamiaispöydässä, se tahtoo sanoa, söimme leipää ja juustoa.
Ruokatarpeista oli jo puute. Silloin jymisi ensimäinen laukaus. Me
katselimme toisiamme kauhistunein, kysyvin katsein. Olisiko se ehkä?...

Ei, se oli varmaankin joku portti, joka paukahti kiinni, tahi jokin muu
sellainen kolahdus. Kaikki oli jälleen hiljaista, ja me jatkoimme
keskeytettyä puhettamme. Mutta parin minuutin kuluttua kuului jälleen
sama jymeä ääni. Fredrik riensi ikkunaan.

-- »Pommitus» se on, -- sanoi hän.

Kadulta kuului hälinää. Joukko ihmisiä oli kokoontunut sinne ja he
seisoivat parvittain ja kuuntelivat jyrinää tarkkaavasti ja
levottomuudella.

Nyt riensi palvelijamme joutuisasti sisälle ... ja samassa paukahti uusi
laukaus.

-- *Oh, monsieur et madame, c'est le bombardement!*[1]

[1] Oi, rouva ja herra, se on pommitus! (Suom.)

Avonaisesta ovesta tulivat kaikki palvelijamme sisälle, yksin
kokkipoikakin. Tällaisina hetkinä ... sodassa, tulipalossa tahi tulvassa
... katoaa kaikki säätyeroitus, ja jokainen hakee turvaa yhtymällä
toisiinsa.

-- *C'est le bombardement! Cest le bombardement!* huusi jokainen
sisääntulija vuorostaan.

Se oli kauheata. Ja kuitenkin muistan, että samalla tunsin kauhun
sekaista ihastusta, tyytyväisyyttä siitä, että sain olla mukana näin
suuressa ja monivaiheisessa tapauksessa, »pommituksessa», -- enkä
kuitenkaan tarvinnut peljätä hengen vaaraan joutumista. Tunsin jotain,
jolle tahtoisin antaa nimen ... »miehuuden ylpeys».

       *       *       *       *       *

Piiritys ei kuitenkaan itse asiassa ollut niin kauhea, kuin voisi
luulla. Ei näkynyt palavia taloja, ei epätoivosta valittavia ihmisiä, ei
läpi ilman kiitäviä kartesseja, kuului ainoastaan tuo kaukainen,
yksitoikkoinen, pitkien väliaikojen perästä kumiseva jyleä jyminä.
Vähitellen alkoi siihen tottua, ja ne paikat, missä kanuunain jyrinän
parhaiten kuuli, olivat suosituimpia kävelypaikkoja. Siellä ja täällä
putosi joku pommi kadulle ja räjähti, mutta tavattoman harvoin tapahtui,
että ihmisiä olisi sattunut olemaan lähellä. Itse pommitus ei tuottanut
pariisilaisille niin kovin paljo huolta ja kauhua, mutta nälkä, kylmyys
ja työnpuute tuottivat suurimmat kärsimykset. -- Syvästi liikutti minua
kuitenkin eräs sanoma, joka kertoi muutamasta tuhoa tuottaneesta
laukauksesta.

Sain nimittäin eräänä päivänä mustareunaisen kirjeen eräältä tuttavalta
perheeltä:

»Herra ja rouva N. ilmoittavat täten surulla, että heidän molemmat
lapsensa, Francois (kahdeksan vuotta) ja Amelie (neljä vuotta) ovat
saaneet surmansa pommista, joka on ammuttu sisään ikkunasta.»

Luin tiedonannon kauhulla ja hämmästyksellä. Salaman tapainen ajatus
osotti minulle niiden vanhempien surun laajuuden, jotka sen näillä
yksinkertaisilla riveillä ilmoittivat. Näin *meidän* molemmat lapsemme,
Rudolfin ja Sylvian -- ei, minä en voinut ajatella ajatustani loppuun.

Tiedot, joita voi saada, olivat luonnollisesti harvinaisia ja niukkoja.
Kaikki postiliike oli keskeytetty, ja muun maailman kanssa oltiin
yhteydessä ainoastaan kirjekyyhkyisten ja ilmapallojen avulla. Mitä
vastakkaisimpia huhuja liikkui alituisesti. Joskus puhuttiin
voittorikkaista uloshyökkäyksistä, joskus siitä, että vihollinen aikoo
jo kaupunkiin hyökätä ja sytyttää sen tuleen. Toiste jälleen
vakuutettiin, että ennenkuin sallittaisiin ainoankaan saksalaisen tulla
muurien sisäpuolelle, räjähdyttäisivät linnastonpäälliköt itsensä ja
koko Pariisin ilmaan. Vielä kerrottiin, että maalaisväestö hyökkäisi
piirittäjien niskaan, katkaisisi heidän paluumatkansa ja hävittäisi
heidät viimeiseen mieheen.

Päivä päivältä kävi elintarpeiden saaminen yhä vaikeammaksi.
Lihavarastot olivat tyhjennetyt, jo kauvan sitte olivat raavaseläimet ja
lampaat loppuneet karjametsiköistä. Pian olivat hevosetkin syödyt ja nyt
tuli koirien, kissojen, rottien ja hiirien vuoro. Vihdoin viimeinkin
täytyi ottaa eläimet »*Jardin des plantes*» puistosta; näiden seassa oli
tuo kaikkien ihmettelemä elefantti-raukkakin, joka nyt myös täytyi ottaa
ihmisille ruoaksi. Leipää oli melkein mahdotonta saada. Väki sai seisoa
tuntikausia rivissä leipurin puodin edustalla, ja useimmat saivat
kuitenkin palata tyhjin käsin. Taudit niittivät runsaita uhreja. Kun
Pariisissa tavallisissa oloissa kuoli 1,100 ihmistä viikossa, kuoli nyt
4 à 5,000. Siis joka päivä noin 400 luonnotonta kuolemantapausta, -- tai
oikeammin sanottuna: *murhaa*. Sillä vaikkei murhaaja ollutkaan mikään
yksityinen henkilö, vaan tuo persoonaton sota, niin oli murha kuitenkin
murha. Ja kelle tuli edesvastaus? Kenties niille valtiollisille
suurisuille, jotka kiihoittavissa puheissaan selittivät, että he
»vastaisivat sodan syttymisestä historian edessä»? Ovatko yhden ihmisen
hartiat kyllin voimakkaat tällaista edesvastausta kantamaan? Varmaankaan
eivät. Eikä kenenkään mieleen juolahdakaan pitää tuollaisten suurisuiden
sanoista kiinni.

Eräänä päivänä tammikuun keskipaikoilla tuli Fredrik liikutettuna
huoneeseeni.

-- Ota esille muistoonpanokirjasi, sinä pieni, harras
historiankirjoittaja. Tänään saat kirjoittaa muistoon jotain hyvin
tärkeätä.

-- Mitä merkillistä nyt on tapahtunut?

-- Kuule! Preussin kuningas Wilhelm on Versaillessa huudettu Saksan
keisariksi. Nyt on olemassa *yksi* Saksa -- yksi *yksimielinen* Saksa.
Tämä muodostaa uuden jakson niin kutsutussa maailmanhistoriassa. Ja
voithan ajatella, miten suuressa arvossa sotaa tullaan pitämään
valtakunnassa, joka saa kiittää sotaa synnystänsä. Kätke
rauhan-pöytäkirjasi, Martha, me tulemme nyt pitkän aikaa eteenpäin
olemaan Marssin verisen, raudankovan merkin alaiset.

-- Olen melkein iloissani tästä, Fredrik, -- sanoin minä. -- Tämä
surmaaminen ei siis ole mennyt aivan hukkaan, kuin sen seurauksena on
ollut uuden, suuren valtakunnan perustaminen.

-- Ranskalaisille on tappio täten kaksinkertainen, ja saksalaisviha
tulee tästedes kukoistamaan yhä paremmin.

Minua värisytti.

-- Jo yksin sana »viha» täyttää mieleni kauhistuksella.

-- Niin, sinä olet oikeassa. Niin kauan kuin tämä sana pysyy ihmisten
oikeuskäsitteessä, niin kauan ei ole olemassa mitään inhimillistä
ihmisyyttä. Täällä maan päällä on vaan olemassa yksi ainoa jalostuttava
ja onnelliseksi tekevä tunne, ja se on rakkaus. Tästä voimme me kaksi
kertoa yhtä ja toista, Martha.

Minä nojasin päätäni hänen rintaansa vasten, ja hän siirsi kädellään
hellästi hiukset pois otsaltani.

-- Me tiedämme, miten iloista on, kun sydämissämme asuu lämpöä ja
hellyyttä rakkaitamme kohtaan, veljiämme ja sisariamme kohtaan suuressa
ihmiskuntaperheessä...

-- Ei, Fredrik, *niin* laaja ei minun rakkauteni ole. En voi rakastaa
kaikkia noita ihmisiä, joiden sydämen täyttää viha ja verenhimo.

-- Mutta sääliä heitä varmaankin voit?

Muistan niin hyvin tämän keskustelumme, sillä paitsi sotaisia seikkoja,
kirjoitin päiväkirjaani myöskin keskusteluja näistä asioista. -- Sinä
päivänä puhuimme myöskin tulevaisuudesta. Pian täytyy Pariisin antautua,
sodan täytyy loppua, ja sitte voimme jälleen hyvällä omallatunnolla
nauttia onnestamme.

Kävimme läpi sen ajan muistojen, jonka olimme yhdessä eläneet. Näiden
kahdeksan vuoden kuluessa emme olleet vaihtaneet epäystävällistä sanaa,
me olimme kärsineet ja nauttineet niin paljo yhdessä, ja meidän
rakkautemme ja välillämme oleva myötätuntoisuus oli sillä ajalla
lujentunut niin lujaksi, ettei sen heikontumista voinut ajatellakaan.
Päinvastoin kiinnyimme yhä hellemmin toisiimme. Jokainen uusi tapaus,
jonka yhdessä saimme kokea, solmisi uuden yhdyssiteen välillemme. -- Kun
olimme tulleet vanhoiksi ja valkopäisiksi, millä ilolla silloin
katselisimmekaan takaisin menneitä vuosia, ja mikä tyyni ja onnellinen
elämän ilta meitä odottaisikaan. Sen onnellisen, vanhan parin kuvan,
joksi me kerran tulisimme, olin niin usein ja elävästi mielessäni
kuvitellut, että se joskus näyttäytyi minulle unessakin, kuin jokin
todella eletty aika. Muutamat erityiskohdat ovat varsinkin jääneet
muistooni. Näin Fredrikin samettikalotti päässä ja puutarhasaksit
kädessä -- miksi, sitä en tiedä, sillä hän ei ollut koskaan osottanut
mitään halua puutarhan hoitoon, ja kalotista ei ollut koskaan ollut
mitään puhetta -- ja itseni musta pitsimyssy päässä, hopeanhohtavien
hiusteni peittona. Me istuimme laskeutuvan auringon viimeisten säteiden
valaisemassa puistossa ja puhelimme menneistä ajoista. »Muistatko sinä
silloin, kun...?»

       *       *       *       *       *

Monen edellä olevan sivun kirjoittaminen on vaatinut minulta suurta
itseni voittamista. En voinut vavistuksetta kertoa niistä tapauksista,
joita sain kokea matkallani Böhmiin ja koleraviikolla Grumitzissa, mutta
tein sen täyttääkseni velvollisuuteni. Rakastettu puoliso on antanut
minulle tehtävän: jos kuolen ennen sinua, täytyy sinun ottaa minun
tehtäväni, toimia rauhan aatteen hyväksi. Jollei minulla olisi ollut
tämän toivomuksen täyttäminen, niin ei mikään maailmassa olisi voinut
saada minua armahtamatta auki repimään tuskallisten muistojeni haavoja.

Mutta nyt olen tullut tapaukseen, jonka tosin tulen kertomaan, mutta
jota en voi enkä tahdokaan tarkemmin kuvailla.

Ei, minä en voi, en voi!

Olen koettanut sitä tehdä kerta toisensa jälkeen. Kymmenen puoleksi
kirjoitettua, rikki revittyä paperiarkkia makaa lattialla
kirjoituspöytäni vierellä -- sydäntäni kouristi, ajatukseni sekaantuivat
-- minun täytyi heittää kynä pois ja itkeä, itkeä kiivaasti ja
katkerasti kuin lapsi.

Muutamien tuntien kuluttua koetan jälleen. Mutta minun täytyy jättää
kaikki erityiskohdat, -- tapahtuman sanominen on kylläksi.

Fredrik -- lemmittyni -- tuli, erään hänen luonansa löydetyn,
Berliinistä tulleen kirjeen johdosta, syytetyksi vakoilemisesta; --
hurjistunut roskaväen joukko ympäröi hänet: *à mort, à mort, le
prussien!*[1] Hänet kuljetettiin erään isänmaallisen tuomioistuimen
eteen -- ja helmikuun 1 p:nä 1871 -- sotalakien mukaan ammuttiin.

[1] Kuolema, kuolema preussiläiselle! (Suom.)

       *       *       *       *       *

Kun tulin jälleen tuntoihini, oli rauha tehty ja kommunin päivät ohitse.
Monta kuukautta olin maannut sairaana, ja minua oli hellästi ja
huolellisesti hoitanut uskollinen Anna-rouva. Mitä tautia oikeastaan
sairastin, sitä en vielä tänäänkään oikein tiedä. Ympärilläni olevat
olivat kyllin hienotunteiset nimittäessään sitä lavantaudiksi, mutta
minä luulen yksinkertaisesti, että se oli mielipuolisuutta.

Siitä, että en tuntoon tultuani ja tapahtumat muistettuani ottanut
itseäni hengiltä, tahi ettei suru minua surmannut, on minun kiittäminen
lapsiani. *Ne* tekivät elämiseni mahdolliseksi.

Jo samana päivänä kun tuo kauhea tapahtui, ja ennenkuin sairastuin, piti
Rudolf minua hengissä. Olin vaipunut maahan polvilleni ja huusin
raivoisasti: kuolla, kuolla! Minun *täytyi* kuolla! Silloin tunsin kaksi
käsivartta kaulani ympärillä, ja rukoilevat, tuskallisesti vakavat,
ihmeellisen suloiset pojan kasvot katselivat minuun.

-- Äiti!

Tähän asti oli poikani aina nimittänyt minua mammaksi. Että hän nyt
tässä tuskan hetkessä lausui sanan »äiti», se ilmoitti minulle selvästi:
sinä et ole yksin, sinulla on poika, joka rakastaa ja kunnioittaa sinua,
joka jakaa tuskasi, jolla ei ole maailmassa ketään muuta kuin sinä. Älä
hylkää lastasi, äiti!

Painoin armaani sydämelleni ja näyttääkseni, että ymmärsin häntä,
kuiskasin minä: poikani, poikani!

Samalla muistin pienen tyttöseni -- *hänen* tyttösensä -- ja päätökseni
jäädä elämään oli tehty.

Mutta tuska oli sietämätön ja ymmärrykseni himmeni, ei yhden kerran, ei,
monta kertaa tulevien vuosien kuluessa. Nyt olen ollut jo monta vuotta
terveenä. Kahdeksantoista vuotta on kulunut helmikuun 1 p:stä 1871.
Mutta sitä pohjatonta surua, jonka sen päivän tapaukset painoivat
sieluuni, sitä ei voi aika hälventää, vaikka eläisinkin sata vuotta. Jos
vähitellen voisinkin työntää tuskalliset muistot syrjään, niin että
voisin iloita lasteni kanssa ja joskus tuntea jotain uuden elämänhalun
tapaista, niin ei kuitenkaan kulu yhtään ainoata yötä, jolloin en
tuntisi surun kauheata taakkaa. Se on kuin sielun kaksoiselämää. Joka yö
samaan aikaan herään sanomattoman surun tunteella. Sydän kutistuu
kokoon, ja minusta tuntuu kuin täytyisi minun puhjeta katkeraan,
valittavaan itkuun. Seuraavassa silmänräpäyksessä valtaa minut hellä
myötätuntoisuuden tunne koko kärsivää, onnetonta ihmiskuntaa kohtaan.
Oi, te poloiset ihmisraukat! Nyt näen, miten he kaatuvat surmaa
tuottavien kuulien silpomina, kuulen hirmustuttavia huutoja -- ja
muistan, että *minunkin* rakkaimpani kuoli samoin...

Mutta ihmeellistä on: unessa en koskaan tiedä mitä olen menettänyt.
Usein tapahtuu, että unessa puhelen Fredrikin kanssa, aivan kuin hän
vielä kävisi vierelläni. Tapauksia menneisyydestä, mutta ei koskaan
surullisia, näen silloin: yhtymisemme Schlesvig-Holsteinilaisen sodan
jälkeen, loruamisemme Sylvian kätkyen luona, tyynet opiskelu-hetkemme,
kävelyretkemme Schweitsissä ja tuon tuostakin jo edellä mainitsemani
kuvan iltavalaistuksessa, kun valkotukkainen rakastettu puolisoni
leikkaa ruusupensaita puutarhasaksillansa. -- -- -- »Eikö totta?» sanoo
hän minulle hellästi hymyillen, »me olemme onnellinen vanha pari?»

Voi minua!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Waffen nieder - Aseet pois!" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.