Title: Jaakko Juteini ja hänen kirjallinen toimintansa
Author: Talvioja, Kuuno A., 1865-1933
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jaakko Juteini ja hänen kirjallinen toimintansa" ***


JAAKKO JUTEINI JA HÄNEN KIRJALLINEN TOIMINTANSA

Kirj.

Kuuno A. Talvioja


A.G. Wäänäsen Kirjapaino, Heinola, 1915.



[Kuva: Juteini.]


SISÄLLYS:

      Alkulause.
I.    Johdatus.
II.   Juteinin elämänvaiheita.
III.  Juteini kääntyy kansansa puoleen suomenkielellä.
IV.   Juteini kääntyy aikansa sivistyneiden puoleen ruotsinkielellä.
V.    Juteinin mielipiteitä kasvatuksesta.
VI.   Juteinin kielioppi ja Valittuja Suomalaisten Sananlaskuja.
VII.  Lasten Kirja ja Lyhyt Neuwo Lapsen Opettajalle.
VIII. Juteini jättää kirjailemisen, mutta ei malta kuitenkaan kauan
      pitää päätöstään.
IX.   Anteckningar af Tankar uti Warianta Ämnen ja oikeuksien
      päätökset.
X.    Juteini kunniansa kukkuloilla.
XI.   Yleiskatsaus Juteinin kirjailijatoimeen:
      Juteinin runous.
      Kirjallisuusluettelo.
        A.) Juteinikirjallisuutta
        B.) Juteinia käsittelevää kirjallisuutta
        C.) Kirjallisuutta, jota J. on käyttänyt
      Liitteitä.



ALKULAUSE.


Kiitollisena muistelen, että prof. E.N. Setälä v. 1887 syksyllä--ollen
silloin nuori yliopiston opettaja ja v.t. professori--antoi minulle
»laudatur»-väitöskirjotusta varten hauskan aineen »Jaakko Juteini
kirjailijana». Kun sitten Yliopiston konsistoori seuraavana syksynä oli
palkinnut kirjotukseni tästä aiheesta, oli tuo väitöskirjani
tarkastuksen alaisena keväällä v. 1889 Kotikielenseurassa, jossa
esimiehyyttä hoiti prof. Kaarle Krohn--hänkin silloin nuori dosentti ja
v.t. suomenkielen professori yliopistossamme. Hän lausui
tarkastustilaisuudessa toivomuksen, että julkaisisin kirjotukseni,
sillä suomalaisen kirjallisuutemme historioitsijat olivat senlaisten
monografiiojen tarpeessa. Vuosikymmeniä kuitenkin vierähti, ennenkun
minulla oli tilaisuutta kirjani julkaisemiseen. Kun sitten kirjani
alkuosan (113 sivua) v. 1910 keväällä painatin Heinolan Alkeiskoulun
vuosikertomuksen yhteyteen ja samalla otin pienen ylipainoksen siitä,
oli se jo jonkun verran laajentunut; sen selostukset Juteinin teosten
sisällyksestä olivat näet laajenneet sen takia, että olin niihin
lainaillut paljoa runsaammin näytteitä hänen kielestään, jos kirjaa
mahdollisesti voitaisiin käyttää jonkinverran joissakin kouluissa
lukemisena suomalaisen kirjallisuushistorian tunneilla.--
Tänjälkeisenä aikana sain sitten tietooni muutamia seikkoja Juteinin
Anteckningar-kirjaa koskevasta jutusta. Näistä kävin ottamassa selkoa
prokuraattorinviraston- ja valtionarkistoissa sekä laajensin esitykseni
niistä ylipainoksessa ja painatin jäljennökset asiakirjoista teoksen
loppuun. Prof. Setälän erään lausuman johdosta ryhdyin sittemmin vielä
kirjottamaan Juteinin elämäkertaa--elämäkerrallisten tietojen puolesta
niin täydellistä kuin suinkin--ja matkustin sen takia Juteinin
kotipuolessa, sekä Viipurissa että Hattulassa, Hauholla ja
Hämeenlinnassa. Seurauksena matkasta oli, että sain julkisuuteen
Juteinin kuvan sekä yhtä ja toista hänen elämänsä taipaleelta ennen
julkaisematonta ja ennen julkaistuakin taas työni kestäessä
tarkistetuksi. Tämän elämäkerrallisen esityksen kautta kirjani
uudelleen laajeni tavattomasti, niin että se nyt, kun sen ensi osan
täten olen valmiiksi painattanut, muodostaa liitteineen noin 400 sivun
laajuisen teoksen. Tämä selitykseksi kirjani hieman omituisen
pagineerauksen johdosta. Syynä siihen, että tämän osan valmistuminen on
niin kovin viivähtynyt, on tietysti ensi sijassa ollut suurtöinen
virkani, mutta myöskin suuressa määrin sairaus. Toivon tulevaisuudessa
saavani tilaisuutta kirjani jatkon eli toisen osan julkaisemiseen.
Siinä esitän tarkemmin Juteinin mielipiteitä kasvatuksesta ja
tietoviisaudesta.

Olen työni kestäessä saanut arvokastakin apua muutamilta henkilöiltä,
minkä täten kiitollisena tunnustan; mutta ennen muita on minun
mainittava kaksi ystävääni_ prof. E.N. Setälä sekä toht. A.V.
Koskimies, joiden neuvot ja kehotukset ovat olleet tehokkaina
kannustimina työni kestäessä.

Heinolassa syyskuulla 1915.

K. A. T. O.



I.

JOHDATUS.


Voidaksemme ymmärtää ja oikealla tavalla arvostella Jaakko Juteinia
kirjailijana meidän täytyy tuntea aikakausi, jossa hän eli, tai ehkä
tarkemmin sanoen ne aatevirtaukset, mitkä 18:nnen vuosisadan
loppupuolella ja 19:nnen vuosisadan alkupuolella tunkeutuivat
Länsi-Euroopasta maahamme ja täällä etupäässä yliopistosivistyksen
välityksellä pääsivät valtaan.

Aikakauden, josta on puhe, tunnemme »valistusajan» nimellä ja sen
tunnuslauseenahan oli: kaikesta taikauskosta ja ennakkoluuloista
vapautunut, terve, mutta vilpitön ihmisjärki on oikeutettu tutkimaan ja
ratkaisevastikin tuomionsa lausumaan kaikista asioista, mitkä kuuluvat
inhimillisen ajattelemisen piiriin ja voivat joutua saman ajattelemisen
esineiksi. Auktoriteettiuskoa ei siis saanut olla. Uskonnonkin alalla
tuli kaiken alistua järjen arvostelun alaiseksi tai voi korkeintaan
niitä tämän alan ilmiöitä myöntää oikeutetuiksi ja tosiksi, joita voi
omassa mielessään kokea. Ihmekö siis, että monen monet sen ajan papit
ja oppineet, jotka halusivat valistuneen nimeä kantaa, häpesivät
raamatun tavoin puhua »rististä», joka puhe jo apostoli Paavalin
aikoinakin »oli kreikkalaisille hulluutta»! Taikka, jos raamatun
selvistä sanoista ei mihinkään päässyt, vaan täytyi puhua Kristuksen
uhrikuolemasta ja ylösnousemisesta sekä muistakin ihmeistä, niin oli
niitä sellaisella tavalla selitettävä, että järki ne voi hyväksyä. Että
yhden »uhrilla», yhden kuuliaisuudella saatettaisiin sovittaa monen
syntivelka, monen tottelemattomuus, oli silloin samoin kuin kaikkina
aikoina järkiniekoille »hulluutta». Emme sen vuoksi oudoksune, ettei
Juteininkaan teoksissa tämmöistä tavata.

Kun »järjen valo» milt'ei yksinomaan oli johtotähtenä,--kun ei
»gemyt'ille», tunne-elämälle tarpeellista oikeutusta järjen rinnalla
myönnetty, oli seurauksena, että »valistusmiesten» runoudesta puuttui
lämpöä, puuttui useimmiten arveluttavassa määrin kuvitusvoimaakin;--
niissähän ei saanut olla mitään »mystillistä», salaperäistä--;
mielikuvituksen lentoa ei niistä tarvinnut etsiäkään. Runouden
tarkotuksena, samoin kuin kaiken henkisen ja hengellisen kirjailemisen,
oli muka hyödyttää. Sen tuli siis olla tarkotuksellista, eikä
erikoisesti ilmaista syvintä, mitä ihmishengessä liikkui, tai tulkita
kaikkea jaloa, minkä tunne-elämä sydämessä herättää ja ajatus tunnetta
palvellen kokee muille selvittää. Ei edes luonnonkuvausta yritetty, ja
mitäpä tuosta, kun sen tarkotus olisi ollut puhua tunteelle eikä
palvella »järjen valistusta». Sanakuvia saatettiin koristeena kyllä
käyttää samoin kuin yleensä ulkonaisia runon ja kirjailemisen
kaunistuskeinoja, mutta nämä kuvat kalskahtivat useimmin onttoina, kun
niiden tarkotuksena vain oli selvittää asiaa, ja kuta pitemmiksi
tämänluontoisia runoja venytettiin, sitä enemmän sanatulva sanakuvineen
teki tyhjän sanahelinän vaikutuksen. Jos kuitenkin sukkeluus runoissa
yleensä, ja pistävä iva pilkkarunoissa eritoten oli laatuaan oikeata,
oli todellista, niinkuin »runoilijoissa Jumalan armosta» kuten
Kellgren'issä, Lenngren'issä, kauempaa esimerkkiä hakematta, niin kävi
tietysti tällainenkin runous laatuun ja sellaisten mestarien kädestä
luonnollisesti syntyi »kuolemattomia» tekeleitä. Mutta valitettavasti
Juteinin runotar ei ollut sukua näiden »esprit'ä», sukkelaa, iloista
henkevyyttä uhkuville »hengettärille». Kuitenkin tehtäköön täyttä
oikeutta Juteinillekin! Jos nykyään annetaan runoilijan nimi ja hyvän
runoilijan arvo ja kunnia henkilöille, jotka julkaisevat satoja runoja,
mutta tarkoin katsovat, ett'ei heidän »jouluksi» julkaisemassaan
vihkossa vain löytyisi erikoisesti arvokasta enemmän kuin muutama
prosentti, niin on meidän monin verroin suurempi syy antaa
tunnustuksemme Juteinille, jolla ei suomenkielellä ainoatakaan
esikuvaa maallisen taiderunouden alalla ollut, ja joka kuitenkin on
ala-arvoisten runojensa suuressa joukossa meille tarjonnut helmiä, ja
montakin helmeä, joiden arvo ei milloinkaan vähene, ja jotka ovat
muuttuneet toiset kansallekin niin rakkaiksi, kuin harvojen nykyajan
runoniekkojen, joiden kirjailemisesta ja runotuotteista taas 100 vuoden
päästä ehk'ei tiedä mitään kukaan muu, kuin kenties
kirjallisuudentutkija.

Yhteiskunnassa oli paljo epäkohtia: säätyero oli vielä suuri, tyhmän
ylpeä aatelisto ja useasti ahneuteen taipuva hengetön pappissääty
kohtelivat muita kansalaisryhmiä ilman arvonantoa ja epäinhimillisesti.
»Valistuksen miehet» kävivät sentähden aatelisten ja »hengellisten»
kimppuun. »Inhimillinen järki» ei voinut hyväksyä sellaisiakaan
»ennakko-otaksumisia», että joku pelkästään syntynsä kautta oli muita
muka jalompi, arvokkaampi; että joku vain syystä, että oli hengelliseen
säätyyn ruvennut, oli siitä arvokkaammaksi tullut, huolimatta onko
hänen elämänsä siveä, »hengellinen», huolimatta siitä, todistaako hänen
toimintansa, hänen ominaisuutensa henkevyyttä hänessä löytyvän. Koska
puolueeton arvostelu osottaa yhteiskunnan jäseniä yleensä yhtäläisiksi
sisällisten ominaisuuksiensa puolesta--ja niistä tietenkin ihmisarvon
tulisi riippua--, niin pitäisi luonnollisesti olla enemmän
yhtäläisyyttä ja tasa-arvoa ihmisten ulkonaisissakin olosuhteissa ja
oikeuksissa. Mitään sortoa ei saisi olla. Ei kansakuntainkaan sovi
toisia painaa alas, vaan tehdä heikommallekin, pienemmällekin oikeutta,
sillä »arvon mekin (suomalaiset) ansaitsemme», niinkuin Juteinikin
laulaa.

Mutta ihana sana vapaushan ennen muita kaikui valistusmiesten huulilta
ja kaikui kauvas, ja sen sanan kantavuus oli suuri. Se sanahan
väärinkäsitettynä oli saanut paljon aikaan, tuonut surkeuttakin
jäljissään muualla Euroopassa.--Juteini sitä sanaa esitti oikeassa
merkityksessä, henkisessä mielessä, esitti sitä vapautuksena intohimojen
orjuudesta, ja siitä syystä ei saakaan hänen vaikutustaan maassamme
aikansa valistajana suinkaan aivan vähäiseksi arvioida.

Suuri ihmisyyden aate, yleinen ihmisrakkaus tuli puheenaineeksi, ehkäpä
tuo puhe toisinaan aiheutuikin todellisuudessa harjotetusta
rakkaudentyöstä lähimmäisiä kohtaan. Se sai luonnollisesti Juteinista
ihailijansa ja sen ilkeä vastakohta moittijan. Etenkin eläimiä hän piti
ihmisen heikompina milt'ei veljinä, joita tuli niitäkin kohdella
hellyydellä. Rääkkääjä sai hänestä aina kostajan.

»Filantropistit» olivat äskenmainitun inhimillisyyden apostoleja
kasvatuksen alalla. Lapset olivat hyvyydellä taivutettavat hyvyyteen,
hyveeseen; opetuksessa kaikkia keinoja käytettävä oppimisen saamiseksi
huvittavaksi ja helpoksi; kartettava huolella kaikkea, mikä sen tekisi
vastenmieliseksi; ankara kuri sen vuoksi poistettava; muistia ei niin
paljon rasitettava, vaan sen sijaan ymmärrystä kehitettävä, ja
opetettava saatettava itsenäiseen asiain käsittämiseen. Juteinin
kasvatusta käsittelevissä kirjasissa tapaamme myöskin jossain määrin
tähän suuntaan meneviä periaatteita, kuten tulemme myöhemmin näkemään.

Valistusaikakauden vaatimus, että yhteiskunnallisen kehityksen tulisi
olla kansanvaltainen, johti hiljalleen luonnollisesti siihen, että
suurten sivistysmaiden kansat täysin vapautuivat muukalaisen kielen
ylivallasta. Kansankieli alkoi kelvata ilmaisemaan ajattelijain ja
runoilijain mietteitä ja tunteita, jopa siihen määrin, että suurinta ja
korkeinta, mitä kansanhenki milloinkaan näissä maissa oli yksilöittensä
kautta synnyttänyt ja ilmoille tuonut, silloin kansankielellä, s.o.
näiden ajattelijain ja runoilijain omalla äidinkielellä, esitettiin.
Kaikkihan tunnemme, miten esimerkiksi saksankieli sulavasti taipui
ilmaisemaan filosoofien Kant'in ja Fichte'n ajatuksia sekä suloisesti
sointui runoilijakuningasten Schiller'in ja Goethe'n runoissa. Tämä
kansallinen liike, joka antoi kansankielelle täydet oikeutensa, oli
kuitenkin vielä jonkun aikaa siksi itsetiedoton, ettei ymmärtänyt
kaikkia kansallishengen vaatimuksia toteuttaa. Vasta Hegel oli
kuunnellut Saksan kansallishengen sotahuutoa: pois kaikki vieras sorto,
missä ikänä se kansaa painaa, ja hän se vasta saattoikin saksalaiset
kansallisuusaatteen suurta merkitystä oivaltamaan kansan suurena
kasvattajana voimakkaaksi ja itsetietoiseksi, omaperäistä sivistystänsä
tuntevaksi ja arvossapitäväksi kansaksi.--Joskaan ei äskenmainittua
tämän aikakauden vaatimusta, että yhteiskuntaa olisi kehitettävä
kansanvaltaiseen henkeen, suorastaan tapaa mistään Juteinin kirjasta,
sillä hän ei esiinny suurpoliitikkona ensinkään, niin ovat kuitenkin
ajatukset Juteinilla yleensä kansanvaltaisia; talonpoikaisista
vanhemmista syntyneenä on hänen esityksensä kauttaaltaan kansanomaista,
suomalaista. Ja sehän nyt ainakin poliittisessa suhteessa jo tietänee
kansanvaltaisuuden vaatimusta, että hän ensimäisenä valittaa
suomenkielen sorrettua asemaa ja vaatii oppineita tätä suloista kieltä
viljelemään, vaikka hän ei vielä ymmärrä pukea vaatimustaan
suoranaisesti kansallisuusaatteen nimisiin pukimiin. Hän on siinäkin
itse asiassa aikansa lapsi, vaikka meidän maassamme aluksi vain
suomalaisuuden »huutavana äänenä» ruotsalaisuuden »korvessa», mikä
tietenkin tässä vertauksessa vastaa juuri ruotsalaistunutta
sivistynyttä säätyä. Juteinin rohkeimpiin toiveisiin kuului saada suomi
suloisesti helkkymään runoudessa, tietoviisauden, kasvatusopin ynnä
kaikilla muillakin maallisten tieteiden aloilla, niinkuin se Agricolan
päivistä saakka oli kaikunut saarnatuoleista, raamatusta ja
hengellisestä kirjallisuudesta yleensä. Suomalaisuus siis ikäänkuin
herää hänessä Suomen kansaa edustavana pitkästä ja sikeästä unestaan,
syvästä horrostilastaan ja alkaa pyrkiä alennuksestaan. Mutta
vasta J.V. Snellman ja hänen henkiheimolaisensa hankkivat paljoa
myöhemmin Suomessa kansankielen edustamalle kansallisuusaatteelle
täyden tunnustuksen sitkeän ja ankaran taistelun tuloksena, niinkuin
hänen oppi-isänsä Hegelkin oli Saksassa kohottanut korkealle
kansallisuusatteen lippua.


Ajatelkaamme kesäaamun ruskon koittavan, sen punertavan valon ja sen
säteiden leviävän seutujen yli! Jos kohta tämän valon ja näiden
säteiden lämpö ja valovoima eivät olekaan mainittavan voimakkaita, niin
ne kuitenkin ovat ikäänkuin enteinä siitä, että kirkas ja lämpöinen
päivä on niitä seuraava. Taivas on kaikkialla pilvessä paitsi
taivaankannen itäreunalla ja yön hämärä vastustaa päivänkoittoa. Tuo
ajatustemme kesäaamu vastaa Suomen onnellisempaa tilaa laajaa
sisällistä itsehallintoa omaavana valtiona viime vuosisadalla. Se on
antanut Suomen kansallisuudelle ja kansallishengelle tilaisuutta
kehittyä ja edistyä. Aamurusko taas on suomalaisuuden ensimäinen
heräys, sellaisena kuin se tapahtui meidän ensimäisen varsinaisen
suomenkielisen kirjailijamme Jaakko Juteinin kautta.

Äskettäin mainitut pilvisä taivas ja yön hämärä, jotka vastustivat
aamuruskoa ja päivän koittoa, olivat sivistyneiden ja vallassa olevien
säätyluokkien rakkaus muukalaiseen kieleen sekä liiallinen
vanhoillisuus, joka ylimalkaan rehotti. Rakkaus ruotsinkieleen
muuttui ruotsikiihkoisuudeksi, joka sittemmin esiintyi mitä
häikäilemättömimmällä tavalla viime vuosisadan keskipaikoilla,
jolloin muu suomenkielinen kirjailijatoimi kiellettiin paitsi
hengellinen ja taloutta koskeva. Konservativismi taas esiintyi
siinä suvaitsemattomuudessa, joka ylimalkaan oli sen ajan
tunnusmerkkinä, ja jota Juteini suuressa määrässä sai kokea.

Emme kuitenkaan saata olla huomauttamatta, ennenkun rupeamme puhumaan
hänestä ja erittäinkin hänen kirjailijatoimestaan, mitä tuo rakkaus
muukalaiseen kieleen, joka oli sivistyneissä yleinen täällä Suomessa,
olisi voinut vuosisatojen kuluessa saada aikaan, ell'ei mainittua
herätystä olisi tapahtunut. Suomen kansa olisi, näet, vieraantunut
omasta kielestänsä ja sen kansallistunne omituisen ja maassa yleisen
kielen puutteessa sitten myöskin heikentynyt. Emme sen vuoksi saata
olla kyllin iloisia siitä, että tämä ensimäinen heräys tapahtui. Sehän
koki pelastaa Suomen kansaa tulevasta mahdollisesta perikadosta
koettamalla auttaa sen kieltä oikeuksiinsa sekä tätä kieltä
viljelemällä.



II.

JUTEININ ELÄMÄNVAIHEITA.


Kaukana Rahkoilan kylän metsäkulmalla, Hauhon rajalla, on Hattulassa
Juutilan noin kolmannesmanttaalin talo. Siinä syntyi Jaakko Juteini
heinäkuun 14 päivänä 1781. Hänen äitinsä oli kahdesti naimisissa, ja
Jaakko, viides hänen lapsistaan, syntyi toisesta aviosta.

Kirkonkirjojen tietojen mukaan, jotka ovat viime vuosisadan alkuvuosien
aikuisia, oli Juteinin äiti Wesunnin kartanon Eerolan vuokraajan tytär
Elisabeth Juhontytär ja oli syntynyt 1751 sekä kuoli lokak. 22 p. 1816.
Hän vihittiin ensimäiseen avioliittoonsa tapaninpäivänä 1768 Rahkoilan
Juutilan talon lampuodin Yrjö (Jöran) Heikinpojan kanssa, joka oli
syntynyt v. 1740, ja oli heillä avioliitossaan pojat Antti, s. 25/11
1770, Henrik, s. 14/6 1773, ja Yrjö (Jöran), s. 22/1 1778.

Miehensä Yrjö Juutilan kuoltua halvaukseen helmik. 25 p. 1778 meni
leskeksi jäänyt Elisabeth Juhontytär uuteen avioliittoon helmik. 28 p.
1779 renkinsä Henrik Mikonpojan kanssa, joka oli syntynyt maalisk.
13 p. 1748 ja kuoli toukok. 11 p. 1790. Tästä aviosta syntyivät lapset:
Tuomas jouluk. 11 p. 1779, Jakob jo ennen mainittuna päivänä ja vuonna,
Anna heinäk. 28 p. 1783, Johan lokak. 24 p. 1787 ja Ulla tammik. 8 p.
1791; viimemainittu siis syntyi isän kuoleman jälkeen.

Kertoman[1] mukaan oli talo sittemmin, jaettu äitinsä kautta veljeksiä
olevien Antin ja Tuomaan välillä, jotka kumpikin olivat Elisabeth
Juutilan kahdesta eri avioliitosta syntyneistä lapsista vanhimmat.
Vieretysten olivat näiden talonpuoliskojen päärakennukset Valteenjoen
Hauhonpuolisella korkealla rantatörmällä.[2]

Kun talon näin piti joutua kahdelle vanhemmalle veljelle, oli
luonnollista, että Jaakko rupeaisi leipäänsä etsimään muualta. Mutta
ainakin vuoteen 1793:een asti oli hän kotonaan, toimien talon
paimenpoikana[3] »kolme kesäkautta» perätysten, kun oli tullut
sellaiseen ikään, että siihen kykeni. Ja vielä senkin ajankohdan
jälkeen hänen toimeentulonsa epäilemättä kokonaan kauan aikaa riippui
kodin ja äidin auliudesta, vaikk'ei hän suoranaisesti kotitalonsa
askareissa avustanutkaan, muuta kuin mahdollisesti kesäisin ehkä
vähemmässä määrässä.

Miehensä kuoleman jälkeen keväällä 1790 uudestaan leskeksi jäänyt
Elisabeth Juutila sai näet näihin aikoihin nähtävästi huolehtia
talonpidosta, vaikka ehkäpä vanhimman poikansa Antin avustamana, koska
tämä juuri silloin tuli täysi-ikäiseksi. Hallinta-oikeuttaan tilaan hän
luultavasti ei kuitenkaan vielä luovuttanut Antille, päättäen siitä,
että hän todennäköisesti aina vuoteen 1800 syksyllä kustansi
tiedonhaluisen Jaakko-poikansa kaikki opinnot. Tähän silloisissa
talonpoikaisissa oloissa vielä suhteellisesti harvinaiseen tekoon poika
taivutti äitinsä, koskapa hän elokuun 24 p:nä 1793 sai lähteä
Hämeenlinnaan kouluun tiedonjanoaan tyydyttämään ja siellä vielä
leipähuolilta rauhassa opiskelemaan. Tarmokas oli tosiaankin tämä äiti,
joka pienen talon emäntänä elätti ja kasvatti kahdeksan lastaan ja
niistä yhden ylioppilaaksikin koulutti.

Mutta jatketut luvut Turun lukiossa alkupuoliskolla vuotta 1800 täytyi
Jaakon kaikesta päättäen kuitenkin suorittaa tulisella kiireellä ja
lyhyessä ajassa hankkia itselleen yliopistotutkintoihin täydet
oikeudet, koska avustus kotoa nähtävästi lakkasi syksyllä samana
vuonna, kun Tuomas-velikin joulukuussa täytti 21 vuotta. Sillä
epäilemättä silloin, kun Elisabeth Juutila, ollen vasta 50:nnellä
ikävuodellaan, luovutti talonsa edellämainituille kahdelle pojalleen
jaettavaksi ja nähtävästi eleli elämänsä 16 loppuvuotta talosta
eläkettä nauttivana.

Hämeenlinnan koulussa Jaakko Juutilalle oli heti laitettu ajan
vaatimusten mukainen muukalainen sukunimi Judén, joka tietenkin saatiin
»Juutilasta». Mutta poika ei näytä aluksi sitä rakastaneen, koska
kouluaikana oppikirjainsa kansissa muodosti sen suomalaissointuiseksi
Juteiniksi.[4] Tässä koulussa hän harjotti opintoja rehtorien
Borenius'en ja Åkerman'in johdon aikana vajaata 6 1/2 vuotta ja alussa
vuotta 1800 hän, niinkuin jo edellä näimme, pääsi oppilaaksi Turun
kouluun sekä otettiin syyskuun 10 p.[5] viimemainittuna vuonna »Turun
Akademian Oppivaiseksi», kuten Sanan Saattaja Viipurista v:lta 1840
numerossaan 14 kertoo. Näin olivat nyt ne vaikeudet voitetut, mitkä
muukalainen koulukieli oli tuottanut, mutta mieleen oli jäänyt
katkeruutta tämän asiaintilan nurjuuden takia, ja se puhkesi myöhemmin
usein ilmoille, milloin ivana pilkkarunoissa, milloin vakavana
valituksena moniaissa muissa runoissa ja suorasanaisissa kirjotuksissa.

Huhtikuun 13 p:ään asti v:na 1812 eli siis alun toistakymmentä vuotta
Juteini sitten oli yliopiston kirjoissa. Mutta vähävaraisuus esti häntä
korkeakoulun opetusta hyväksensä käyttämästä muuta kuin ehkä noin
kolmanneksen koko tästä pitkästä ajasta. Hänen täytyi, näet,
toimeentullakseen olla kotiopettajana eri paikoissa maatamme ja yleensä
kaukana yliopistokaupungista. Mutta jos niin onnellisesti sattuikin
kuin ensimäisenä ja toisena opintovuotena, että tämä opetustoimi sitoi
hänet itse yliopistokaupunkiin--hän oli näet silloin opettajana erään
kapteeni Mesterton'in perheessä Turussa--, niin hän tietysti siinäkin
tapauksessakin voi yliopistollisia opintoja harjottaa ainoastaan
kotiopettajatehtäväinsä lomassa. Ja sehän tietenkin haittasi niiden
menestymistä.

Turusta pois Juteini joutui, vaikk'ei vielä varsin kauas, kun hän v.
1802 otti vastaan kotiopettajatoimen Nauvon pitäjässä kirkkoherran,
rovasti Mjödhen luona. Sekä rovasti itse että hänen koko talonväkensä
osottivat erikoista hyvyyttä nuorelle Juteinille, ja sitä tämä vielä
vanhoilla päivillään kiitollisuudella muisteli. Sieltäkäsin hän v. 1804
kävi Turussa jatkaen opintojaan kevätpuolella vuotta; mutta näyttää
siltä, kuin hän muun osan tätäkin vuotta olisi oleskellut Nauvon
pappilassa, päättäen siitä että hänen elämäkerrassaan edellämainitussa
Sanan Saattajan numerossa sanotaan hänen olleen Mjödhen luona vuosina
1802-1804, Nauvossa ollessaan hän oli tehnyt ilmatieteellisiä
havaintoja. Ne hän oli merkinnyt muistiin ja nähtävästi
edellämainittuna vuonna käydessään Turussa saanut niistä Suomen
talousseuralta mitalin. Tällöin on tietysti syntynyt Porthan'in
kuoleman johdosta se muistorunokin, jonka myöhemmin esitämme. Runo
sai sen kunnian osakseen, että oikein joutui ruotsinkieliseen Åbo
Tidning-lehteen.

Sittemmin Juteini siirtyi vielä kauemmas yliopiston lähettyviltä
Varsinais-Suomesta; sillä vuosina 1805-1806 hänet löydämme Savosta,
Juvan pitäjästä, missä hänelle taas opettaminen--tällä erää eversti
Grotenfelt'in lasten lukutielle ohjaaminen--tuottaa leivän, vaikka
tietenkään ei ylen runsasta. Kuitenkin näyttää siltä, kuin hän siellä
olisi voinut säästää jonkun verran varoja yliopisto-opintojaan varten,
koska etsiessämme tällä tavoin hänen jälkiään, retkillämme syksyllä
1806 ja keväällä 1807, tapaamme hänet Turusta. Mennessään Turkuun v.
1806 on hän arvatenkin poikennut synnyinpitäjäänsä Hattulaan, missä
lääninrovasti Polviander kauan sairastettuaan on heittänyt henkensä, ja
nähtävästi on Juteini silloin laulanut rakkaille »Hattulaisille» syvää
kaipausta osottavan, kauniin runonsa »Prowastin Polwianderin
muistoksi».[6]

Vuosina 1807-1808, siis Suomen sodan alkaessa, Juteinin ilmotetaan
olleen Ruokolahden pitäjässä Viipurin lääniä erään maanmittari
Stråhlman'in lasten opettajana; mutta muutti vielä samana sodan
alkuvuonna 1808 takaisin Juvalle maanjako-oikeuden tuomarille
Hamarin'ille, jonka luota hän jo v. 1809 siirtyi yhä samoissa
kotiopettajan toimissa sotaneuvoksen Forselles'en tykö Peippolan
kartanoon Elimäelle, ja sieltä taas jo seuraavana vuonna viimeiseen
kotiopettajapaikkaansa vapaaherra Gustaf Wreden luo Anjalaan, missä oli
vuoteen 1812.

Samoin kuin niin moni muukin köyhä ylioppilas oli siis Juteini, kuten
edellisestä näimme, ollut pakotettu hankkimaan elatuksensa
kotiopettajana. Niinkuin siihen jo viittasimmekin, hidastutti tietysti
tämä asianlaita sangen suuressa määrin hänen tutkintojansa
yliopistossa, jopa se sai senkin aikaan, että hän, vaikka olikin
ylioppilaskunnan jäsenenä niin kauan, ei ehtinyt sittenkään suorittaa
minkäänlaisia opinnäytteitä, ennenkun hän jo v. 1810 haki erästä
vakinaista virkaa. Sitä hän kyllä ei saanut, niinkuin alempana tulemme
näkemään, mutta kaksi vuotta myöhemmin hänestä kuitenkin tuli
virkamies, ja tutkintojen suorittamiset jäivät ikipäiviksi sikseen.--
Yksi etu hänellä toki tuosta kotiopettajan toimesta maamme eri puolilla
oli ollut: se, näet, että hän perehtyi useaan kansankielemme
murteeseen. Ja tämä taas avasi hänen silmänsä näkemään, minkä vaaran
murteellisuus tuottaisi yhteiselle kirjakielelle, jos se valtaan
pääsisi, kuten hän myöhemmin kielioppinsa esipuheessakin osotti;
sentähden hänen teoksensa yhä täydellisemmin vapautuivat niistäkin
vähistä hämäläisyyksistä, joita niissä alussa oli havaittavissa.
Juteinin kieltä ovatkin sen vuoksi kaikki myöhemmät tutkijat, jotka
ovat ottaneet arvostellakseen häntä julkisesti, tunnustaneet hyväksi,
murteellisuudesta vapaaksi.

Kun Juteinista, kuten jo näimme, v. 1800 oli tullut »civis academicus»,
oli luultavasti hänen aikomuksensa alkuaan pyrkiä hengelliseen säätyyn;
olihan se tavallistakin, että rahvaanlapset antautuessaan opintielle,
papeiksi rupesivat; tällaiseen aikeeseen saattoi ehkä olo Mjödhenkin
luona antaa Juteinille vielä yllykettä; ja jumaluusopillisiin lukuihin
arvelee J. Krohn[7]--jonka väitteeseen tässä kokonaan nojaamme--hänen
jo kuluttaneen paljon aikaakin. Mutta kun »valistusajan» viisaustiede
vielä tällöin oli vallalla Suomessa, niin ei Juteinikaan ollut
tunnoton sen vaikutuksille, vaan joutui sen ansoihin ja alkoi
nähtävästi jo ylioppilasvuosinaan epäillä jumaluusoppineitten ja
kirkkomme käsityskannan oikeutusta muutamiin opinkohtiin nähden,
etenkin mitä tuli kirkkokunnissa yleisesti hyväksyttyyn ristuksen
uhri- (eli sovitus-)oppiin. Tämän Krohn'in esityksen luulemme oikeaksi,
koskapa Juteini myöhemminkin esittää näissä kohdin kirkonopista hieman
eriäviä mielipiteitä. Ja ollen liian totuutta ja rehellisyyttä
rakastava teeskennelläkseen tunteita ja uskoa, joita ei hänessä ollut
olemassa--ainakaan kirkkomme opin vaatimusten mukaisia--, kääntyi hän
toiselle uralle.

Näin johdumme ajattelemaan, kun sekä professorin, sittemmin piispa
Frans M. Franzén'in että yliopiston konsistoorin todistuksista selviää,
että Juteini siihen saakka eli alkuvuoteen 1810 asti ahkerasti oli
harjottanut opintoja, jotka tarkottivat perehtymistä suomenkieleen ja
jälkimäisen todistuksen mukaan myös yleissivistäviin aineihin. (Franzén
lausuu: »että hän (J.) suomen kielessä on hankkinut itsellensä
harvinaiset tiedot ja taitavuuden», sekä Consistorium Academicum: »Että
hän täällä (yliopisto-)oloaikanansa ahkeruudella on opintojansa
harjottanut, jotka hän _etupäässä_ on sovelluttanut yleissivistäviin
aineisiin ja perehtyäkseen suomen kieleen»).[8] Kursivoimamme sana
konsistorin todistuksessa helmikuun 1 p:ltä 1810 oikeuttanee meitä
olettamaan, että Juteini aikaisemmin oli ehkä antautunut
jumaluusopillisia lukuja lukemaan J. Krohn'in väittämän mukaan, mutta
viimeksi ja pääasiallisesti olivat yleissivistävät (kaunotieteelliset,
viisaustieteelliset ja kielitieteelliset) opinnot hänen harrastuksensa
esineinä. Jonkun verran on nähtävästi myöskin historia häntä
huvittanut, kun se viisaustieteen rinnalla oli hänen opettajansa
Franzén'in aine ja koskapa hän jonkun aikaa myöhemmin Lähtölaulussaan
asiantuntemuksella puhuu virolaisesta Merkel'istä ja saksalaisesta
Rühs'istä, jonka viimemainitun Suomea koskevan historiallisen teoksen
hän myöhemmin (v. 1827) A.I. Arvidsson'in kääntämänä, uusimana ja
laajentamana laitoksena oli tilannutkin.[9] Tutustuminen näiden
tiedemiesten teoksiin on kuitenkin myöskin voinut johtua suomalaisista
kieli- ja kansatieteellisistä harrastuksista, joihin luultavasti
Porthan'in esimerkki ja ehkäpä tuttavuus juuri Franzén'in ja myöskin
Gustaf Renvallin kanssa yllyttivät; mutta näiden viimemainittujen
suhteista Juteiniin tulee vielä myöhemmin puhe.

Franzén opetti Turun akatemiassa juuri »humaniora»-aineita. Sen
vuoksi emme suinkaan erehtyne, kun oletamme, että tämä suuri
runoilijaklassikkomme on opetuksellaan ja lyyrillisellä runoudellaan
ehkä paljonkin vaikutteita antanut Juteinille, ainakin niinä lyhyinä
aikoina, jolloin tällä oli tilaisuus nauttia yliopisto-opetusta.
Mutta Juteinin kaunotieteellisiin opintoihin on nähdäksemme ehkäpä
vielä enemmän saksalainen klassikko, lyyrikkona eteväksi tunnustettu
runoilija G.A. Bürger vaikuttanut, luultavasti jo Juteinin
ylioppilasaikana, samoin kuin epäilemättä sekä kauno- ja
viisaustieteellisiin että nähtävästi myöskin kasvatusopillisiin toinen
saksalainen klassikko, monipuolinen kirjailija Jean Paul. Paitsi että
Juteini itse heidät mainitsee, on jälkiä heidän vaikutuksestaan
havaittavissa paljonkin hänen teoksissaan. Saanemme myös tästä vielä
puhua toisessa yhteydessä.

Milloin Juteini ennenmainitut jumaluusopilliset lukunsa jätti ja alkoi
lukea »humaniora»-aineita sekä tutkia äidinkieltänsä, suomen kieltä,
siitä ei meillä ole selvyyttä, mutta mahdollista ja todennäköistä on--
jos hän ensinkään teologina oli ollut--että tämä tapahtui hänen
ollessaan Juvalla eversti Grotenfelt'illa v. 1805-1806. Juteini
kukaties vasta ollessaan siellä syventyi Jean Paul'in ja ehkäpä
varsinaistenkin Valistusajan miesten, teoksiin. Ainakin äidinkielensä
hyväksi on Juteinin harrastukset jo tällöin ilmiliekkeihin leimahtaneet,
päättäen hänen yleisesti tunnetusta senaikuisesta kehotuksestaan vielä
poikaiässä olevalle C.A. Gottlund'ille, että tämä runojansa runoilisi
vain suomen kielellä, niinkuin hän (Juteini) itsekin nähtävästi näihin
aikoihin jo ensimäisiä suomalaisia runokokeitansa yritteli. Sellaisina
esitettäköön jo ennen mainitut runot: Porthan'in muistoksi v:lta 1804
ja Polviander'in muistoksi v:lta 1806, sekä Juteinin sepittämä ja
luultavasti hänen itsensä professorinrouva Lilli Franzén'in (o.s. Roos)
hautiaistilaisuudessa lausumakin muistoruno vuodelta 1806 syksyllä,
minkä runon hän sittemmin varusti otsakkeella: Nuoren rouwan haudalla,
josta jo ennen oli puhe. Näiden ohella ovat luultavasti senaikuisia
vielä Suomen Laulu (sama kuin »Arvon mekin ansaitsemme», mutta
8-säkeistöinen) ja runo Rupulista sekä Keisarille (ote laajemmasta
Suomalainen-runosta), mitkä kaikki kolme tapaamme liitettyinä erääseen
Juteinin hakemukseen, josta tässä nyt jo on aika puhua.

Olemme ennen nähneet, että Juteini kolme eri kertaa jo oli ollut
Turussa harjöttamassa akateemisia opintoja. Nyt hän kevätpuolella
vuotta, 1810 oleskeli siellä samassa tarkotuksessa neljännen ja
viimeisen kerran, ja silloin hän nähtävästi myös oli Frenckell'in
kirjapainossa painattanut ensimäisen runovihkonsa. Mutta hänellä oli
tällä erää vielä kolmaskin syy Turunmatkaansa. Edellisenä vuonna oli
perustettu Suomeen hallituskonselji ja siihen tarvittiin suomentaja.
Juteini pyrki mainittuun suomentajanvirkaan. Hän olikin siihen aivan
omiansa ja olisi luultavasti saanutkin sen--olipa se, niin J. Krohn
kertoo, hänelle puoliksi jo luvattukin--; hänhän oli suomeksi juuri
julkaissut aika näppärän runovihon ja aikaisemmin runon sanomalehdessä.
Siis jo vähin tunnettu suomalaisena kirjailijana. Ystävätkin tietysti
jo onnittelivat »translatoria». Silloin havaittiin hänet
»vallankumoushengen» saastuttamaksi. Tuo poloinen oli
onnettomuudekseen, niinkuin edellä näimme, runovihkoonsa unohtanut
liian vähän vanhaa oikeinkirjotusta, noita komeita x:iä ja z:oja, ja
korjausluvussa huomannut melkein poikkeuksetta panna niiden tilalle
ks:t ja ts:t, tehden siten suomenkielen oikeinkirjotuksen kirjassaan
liian itsenäiseksi, muista kielistä, eritoten ruotsista, poikkeavaksi
ja riippumattomaksi. Se ei konseljikielessä käynyt päinsä! Tietysti
suomalaisesta tekstistä selvään tuli ilmetä, että se oli palvelevassa
asemassa, välittämässä yhdeltä puolen korkeata ruotsinkielistä virastoa
ja ruotsalaista sivistystä sekä toiselta suomalaista kansanainesta
maassamme.

J. Krohn kertoo vielä, että Juteinia vaadittiin luopumaan noista
uudistuksista kirjotustavassaan, jos konseljitranslatoriksi halusi
päästä, mutta että tämä miehisenä miehenä ei siihen suostunut, kun tuo
olisi ollut vasten vakanmusta tehtyä tekoa, vaan mieluummin luopui
toiveistaankin saada virkaa. Miten sitten lienee! Joka tapauksessa on
Juteinin, tietysti ruotsalaiseen, hakemukseen liitetty suomalaisia sekä
käännös- että kirjallisia, niin hyvin runopukuisia kuin suorasanaisia,
näytteitä, joissa hän yrittää vaatimusta noudattaa, jopa niinkin että
kaikissa on x:ää käytetty ks-äännettä merkittäissä ja asetusten
käännösnäytteissä on koetettu niin paljon kuin suinkin suomalaista
vanhaa virkakieltä matkia. Niissä harvoissa kohdissa, missä
ts-äänneyhtymä on, hän tosin ei ole muistanut käyttää z:aa, mutta sen
sijaan hän kansliakieltä matkivissa käännöksissä sanoo esim.: »Sinä 25
päivänä Syyskuussa», »Armollisesa Reglementisämme», »joka kaikki
asianomaisille alamaisexi jälkeenelämisexi tulee», »Turusa», »Lugusa»
j.n.e. Ainoastaan jo ennestään valmiita runojansa ei hän ole voinut
enää mennä perin pilaamaan ruotsalaisuuksilla, turkulaisuuksilla y.m.
Mutta x:n hän niihinkin uskollisesti pisti ks:n paikalle. Emme sen
vuoksi luulisi, että Krohn'in--ehkäpä jonkinnäköiseen perinnäistietoon
nojaava--kertomus hakemuksen hylkäämisen syistä täysin pitää
paikkaansa.

Vaikka yhdeltä puolen kyllä voi olla mahdollista, että
hallituskonseljissa epäiltiin, ett'ei Juteini pitäisi, mitä hän näin
kielinäytteissään lupasi, kun hän kerran runovihkosessaan oli
kieliuudistuksiin ruvennut, niin toiselta, puolen oli kait
hallituskonseljin jäsenillä isäntinä epäilemättä tilaisuutta pitää
silmällä, että heidän alaisensa virkamies tekisi tehtävänsä heidän
tahtonsa mukaan virkaan päästyänsäkin. Ja olihan hän hyvää tahtoansa
osottanutkin jo hakupapereissaan. Ei tuo Krohn'in esittämä syy sen
vuoksi näytä täysin määräävältä, etenkin kun konseljin diariosta
päättäen luulisimme Juteinin olleen ainoana hakijana. Sen sijaan
otaksuisimme erään toisen määräävämmän syyn hylkäämiseen olleen
olemassa, vaikka Juteinille itselle ehkä suullisesti ilmotettiin vain
Krohn'in mainitsema. Tuon vaikuttavamman syyn esittämiseen tahdomme
palata vähän myöhemmin, kun olemme seuraavassa ensin esittäneet tässä
virkahakemusjutussa tarkoin kaiken sen minkä siitä varmasti tiedämme.

Kun Juteini alkupuolella vuotta 1810 oli lähtenyt
kotiopettajantoimestaan sotaneuvos Forselles'en luona Elimäen
Peippolasta ja hän oli saapunut Turkuun, niin näkyy hän jo tammikuun 27
päivänä käyneen opettajansa, professori Franzénin, luona ja näyttäneen
hänelle joukon runoja sekä luultavasti samalla kertoneen aikovansa
hakea edellämainittua kielenkääntäjänvirkaa. Silloin oli hän
mahdollisesti saanut ne ystävälliset neuvot Franzén'ilta, mitkä
J. Krohn mainitsee,[10] ja ehkäpä niistä rohkaistuna ja niitä hyväkseen
käyttäen ruvennut painattamaan ne 22 runoa, jotka sisältyvät jo edellä
mainitsemaamme Frenckell'in kirjapainossa painettuun runovihkoon. Mutta
pyynnöstään on Juteini samassa tilaisuudessa todistettavasti saanut
Franzén'ilta ainakin seuraavan kirjallisen suosittavan todistuksen
hakea aikomaansa kielenkääntäjänvirkaa varten. Todistus, josta jo
edellä lyhyen otteen julkaisimme, kuuluu kokonaisuudessaan
suomennettuna: »Että Ylioppilas Herra Jacob Judén, joka on esittänyt
minulle useita Suomalaisista runotuotteistaan, näyttää minusta omaavan
todellista kykyä (talang) runoiluun, joka ansaitsee isänmaallista
kehotusta, etenkin kun hänen (runo)kokeittensa myöskin aineiden
valinnan puolesta pitäisi voida melkoisesti vaikuttaa Suomalaisen
Yleisön sivistämisen hyväksi; sekä että hän Suomen kielessä on
itselleen hankkinut tavattomat tiedot ja taidon: siitä minä en ole
voinut häneltä evätä, hänen pyynnöstään, vaatimatonta arvolausettani.
Turussa tammikuun 27 p:nä 1810.
                                 Frans M. Franzén
                                   professori».[11]

Ehkäpä on oppilas opettajaltaan lisäksi saanut lupauksen, että tämä
Yliopiston Konsistorin kokouksessa tulisi puoltamaan sitä hänen
anomustaan, jossa hän pyytää Konsistorin puoltolausetta
hallituskouseljille kielenkääntäjänvirkaa varten. Meillä on syytä
olettaa sitä, koskapa Konsistorin todistus seuraavan helmik. 1 p:ltä
onkin suosittava. Julkaisemme siitä tässä vain sen kohdan
suomennettuna, jossa suositus on, ja viittaamme muuten Liitteiden LXXIX
sivuun, jossa todistus on kokonaisuudessaan painettuna. Kohta kuuluu:
»... ja alamaisesti sulkea hänet Keisarill. Hallitus Conseljin
täydelliseen suosioon ja suopeuteen.»

Näillä todistuksilla varustettuna sekä kirjotettuaan edellämainitut
käännös- ja muut kirjalliset näytteet, Juteini sitten helmikuun 10 p:nä
meni hallituskonseljiin jättämään hakupaperinsa,[12] niinkuin konseljin
diariosta on tilaisuus nähdä. Siinä sanotaan, näet, J:kirjaimen alla
»Helmikuun 10. Judén, Jacob, ylioppilas Turun Akatemiassa, pyytää
päästä Suomalaiseksi Kielenkääntäjäksi Keisarill. Hallitus
Conseljiin».[13] Ja seuraavalla rivillä:

»Canc: Exped. (Kansliatoimituskunta) esittänyt ja päätös lopullisesti
tehty Huhtikuun 7 p:nä. Asiakirja palautettu.»[14] Mutta kun huhtikuun
7 päivän pöytäkirjaa etsii, niin on Juteinin asiasta konseljin
kantakirjassa tyhjä kohta, pelkkää puhdasta paperia vaan.[15]

Kun hallituskonseljin puhtaaksikirjotettuun pöytäkirjaan ei ole
päätöksestä mitään merkitty, niin johtuu tämän nähtävästi tahallisen
laiminlyönnin syyksi ensiksi ajattelemaan, ett'ei asiaa ehkä katsottu
siksi tärkeäksi, että kannatti siitä tehdä oikea pöytäkirjaan otettava
päätös, vaan että arveltiin asian laadulle riittävän ratkaisu
pöytäkirjan ulkopuolella ja että puheenjohtaja sitten vain suullisesti
siitä asianomaiselle ilmotti. Taikka voipi sanotun laiminlyönnin
aiheuttajaksi myös arvella sen, että, kun konseljin mielestä Juteini ei
enää täysin kyennyt kirjotustavassaan palaamaan entiseen suomenkielen
kielikäyttöön--jos ainakaan vakaantuneesta sellaisesta ensinkään siihen
aikaan vielä saattoi puhua--ja kun ei virkaa sen vuoksi hänelle
tahdottu antaa, niin ei sitä kehdattu merkityttää hallituskonseljin
pöytäkirjaan, Juteini kun oli aikansa tunnetusti ja tunnustetusti
etevin suomenkielen käyttäjä, niinkuin vasta tulemme näkemään. Mutta
kuitenkin tekevät kaikki tällaiset syyt täysin verukkeitten vaikutuksen
ja, kuten jo ylempänä viittasimme, täytyi tekosyitten takana olla joku
toinen voimakkaampi vaikutin. Emme ole sen vuoksi voineet torjua
luotamme seuraavia ajatuksia.

(Tämän pitkän kappaleen tilalle voi ajatella seuraavan valtioneuvos
Danielson-Kalmarin olettamuksen:) Kun hallituskonseljin
puhtaaksikirjoitetussa pöytäkirjassa paikka on jätetty tyhjäksi, niin
tarkoitus ilmeisesti on ollut tehdä selkoa asian käsittelystä, mutta
pöytäkirjuri ei ole tiennyt mitä kirjottaa eikä myöhemminkään sitä ole
hänelle ilmotettu. Syytä kieltoon ei käynytkään mainitseminen
pöytäkirjassa, jos alempana esitetty oletus on oikea.

Näihin aikoihin kuullaan ensimäisiä kertoja puhetta »fennomaniasta».
Tukholmassa Carl Delén'in kirjapainossa painetussa, »Lyceum»
aikakautisessa kirjassa vuodelta 1810, ihan vuoden alussa, oli sivuilla
5 ja 6 seuraava lausunto, koskeva yliopistollisia lukuja, luentoja ja
väittelyjä, eli toisin sanoin yliopistollisia harrastuksia yleensä
Turun yliopistossa näihin aikoihin, minkä lausunnon suomennamme tähän
kokonaisuudessaan: »Täten liittyvät opinnot tässä (Upsalan) Akatemiassa
läheisesti niihin, joita etupäässä Turussa on harjotettu; sillä siellä
arvioitiin mainioimmiksi tiedot Isänmaan Historiassa. Sen ohessa on
ankaran viisaustieteen tutkimisen halu yleisimmin tässä yliopistossa
säilynyt, jonka ohella on ilmennyt runollisempi mieliala, ja sen vuoksi
on viisaustieteen kaunotieteellistä puolta etupäässä rakastettu,
niinkuin, mitä tulee uudenaikaiseen Kirjallisuuteen, Saksalainen
myöskin siellä, niinkuin Upsalassa, on enimmin vaikuttanut tieteitten
menettelytapaan, kun tanskalainen sitä vastoin Lund'issa lähinnä on
ollut arvossapidetty ja tunnettu. Mutta _Turun (Akatemiaan) hiipi
vähitellen, viimeisten vuosien kuluessa, yhä enemmän ja enemmän yltyvä
Suomikiihkoisuus (Fennomani), jonka vaikutuksia on myöskin ilmennyt
niin hyvin opiskelevien ajatustavassa kuin opintojen omassa
laadussa_.[16] Kun opintojen suunta ja luonne yliopistossa niin paljon
riippuu muutamien opettajien maineesta, niin aivan asian luonnosta
lankeaa, että sellaiset kuin Dahl, Afzelius, Nordmark, samoinkuin
Lundblad, Sjöberg ja Florman sekä Franzén, Porthan ja Calonius
tulisivat olemaan avullisia yleensä sen leiman antamisessa opiskelevien
ponnistuksille, mikä edellisessä on koetettu ilmaista, ja silloin on
tosiasioina oikeastaan tarkasteltu jokaisessa Korkeakoulussa ilmestyviä
Disputationes in genere, koska juuri väitelmien kautta sekä
opiskelevien että opettajien tiedot paljastuvat.»[17]

Edelläolevan lausunnon mukaan siis opinnoilla Turun yliopistossa oli
samat hyvät puolet kuin vastaavilla Upsalassakin: isänmaan historia,
tietoviisaus kaunotieteellisine puolineen saavat osakseen ahkeraa
tutkistelua; runollisen mielialan vallitessa harrastetaan
uudenaikaiseen, etenkin saksalaiseen kirjallisuuteen syventymistä, ja
muistuttaisimme, että yleensä vielä valistusmiesten ja saksalaisista
Wolffiaanien ja filantropistien ja etenkin ennenmainitsemiemme
Bürger'in ja Jean Paul'in monilukuiset teokset siellä saavat hartaita
lukijoita ja luullaksemme ihailijoitakin, mutta myöskin Kant on siellä
tunnettu. Ja tuo kaikki on vielä tukholmalaistenkin mielestä hyvää.
Mutta Turussa julkaistuista väitöskirjoista havaitaan vielä eräs
harrastus, joka ei ole hyvä, ja se on fennomania, suomikiihkoisuus.
Syynä sen syntyyn tietysti ovat eräät opettajat, joista se on
luonnollisesti tarttunut oppilaisiin, koska nuo opettajat useat ovat
mainehikkaita miehiä.

Oikein perikuvallinen esimerkki tällaisen suomikiihkoisuuden
tartuttamasta oppilaasta oli juuri Jaakko Juteini, joka ei tullut
ajatelleeksi, että siinä olisi kenenkään mielestä mitään pahaa, ja joka
epäilemättä ei myöskään aavistanut, että maassamme »fennomaniaa»
vastaan oli nähtävästi jo syntymässä »ruotsikiihkoisuutta».
Tämänhenkisille oli tietysti kuin punainen vaate härjälle Aleksanteri
I:sen ylistely ja sen silloisen tosiasian riemullinen julistaminen,
että Suomi oli yhdistämisen kautta Venäjän mahtavaan valtakuntaan
päässyt sodan jaloista ja saavuttanut mahdollisuuden voida rauhassa
kehittyä ja saada omakielisen sivistyksen. Se oli juuri viimemainittuja
mielipiteitä vierova ja niitä oudoksuva ruotsalainen yläluokka, jonka
edustajia enemmistönä v. 1810 istui hallituskonseljissa. Heissä
nähtävästi »Lyceum'in» äsken esittämämme sanat »fennomaniasta» löysivät
kiitollisen kaikupohjan. Ja Juteini joutui luullaksemme heidän
ruotsinmielisyytensä ensimäiseksi uhriksi ja on siten suomalaisuuden
ensimäinen »marttiira».[18]

Juteini oli, näet, ennenmainittuun virka-anomukseensa liitettyihin
suomalaisiin kielinäytteihin pannut myöskin erään runonsa, nimeltä
»Keifarille», ja erään sepittämänsä puheentapaisen varustettuna
otsakkeella »Suomen kansalle, wuonna 1810».[19] Edellisessä hän laulaa
Aleksanteri I:sen ylistystä ja jälkimäisessä hän taas julistaa
kansallensa myöskin muita sen aikuisen »fennomanin» mielipiteitä.
Puheen ajatukset luullaksemme eivät voineet miellyttää toisia
hallituskonseljin jäseniä, jossa silloin istuivat: R.V. De Geer, K. von
Troil, C. Fr. Rotkirch, C. Mannerheim, E.E. Tulindberg ja H.C.
Nordenswan. Puhe onkin siksi merkillinen, että me sen, lyhyt kun on,
painatamme tähän kokonaisuudessaan:

Rakkaat Suomalaiset! Nykyisillä ajoilla on tapahtunut meille suuri
tapaus. Jälkeentulevaiset saavat havaita, jos se on Suomalaisille onnexi
taikka onnettomuudexi. Hänen Keisarillinen Majesteetinsa Alexanderi
I:nen, joka on Itsevaldias Venäjäsä, on voiton kautta saanut Ruotsilda
koko Suuren Ruhtinaanmaan Suomen halduunsa. Hän on asettanut sen, aivan
rakkaasti meitä kohtaan, korkian ja laupiaan suojeluxensa ale. Se on
tosi, meillä oli ennengin hyvä, oikia ja armollinen hallitus, joka
vilpittömästi etsi meidän etuamme; ehkä se on myös tosi, _niin kauvan
kuin meidän kielemme on ylenkatseessa ollut, jonga perustus on kuitengin
aivan merkillinen, niin kauvan on yhteinen kansa ollut viellä paljon
hyvää paitsi; sillä omalla kielellänsä taita kukin kansa parhain
täydellisyyttänsä lähestyä. Nyt on meidän kuuluisa Pääkaupungimme, nyt
on meidän hyvä ja viisas Haldiamme omassa maassamme. Meillä on siis nyt
toivo, pikemmin kansain yhteiseen päämaaliin, nimittäin pysyväiseen
onneen ehtiä_. Mutta missä oli meillä ennen vakuutus tämän onnen
rauhallisesta nautinnosta? Totisesti, se oli meillä aina
huikendelevainen niin aukian Riikin rajan ohessa, kuin endinen Ruotsin
raja Suomessa oli. Se näkyy Suomenniemen rauhallisuuteen
_välttämättömäxi, että Pohjanlahden pitää oleman rajana Ruotsin ja
Venäjän valtakundain välillä_. Historian ja isäimme ilmoitusten kautta
on meille kyllä tietty, kuinga kauhistavaisesti meidän maamme ja
esivanhembaimme kanssa on muinen meneteldy niissä kapinoissa ja
riidoissa, jotka Ruotsin ja Venäjän kesken ovat ajoittain syttyneet
maata hävittämään. Koko Suomenmaan yhdistyxen kautta Venäjän valtakunnan
kanssa tulevat toivon jälkeen nämät hirmuisuudet tästäedes meidän
pääldämme poistetuixi. Se _isäimme verellä punattu maa, joka tähän asti
on sodan jaloissa verikangaana ollut, kukoistaa kuitengin viimmein
jälkeentulevildamme ilolla viljeldäväxi. Suomea valistuxen auringossa
myös vapaasti kulkea puolipäivään; sillä Alexanderi I:nen on nyt
Venäjässä Itsehaldiana, Joka meitä siitä vakuuttaa_.[20] Sama Alexander
on meidängin Valdiaamme, jonga sydän liekitsee rakkaudesta ihmisyyttä
kohtaan, Joka on meillekin armonsa niin runsaasti osottanut, että Hän on
Itse tullut meille Suurexi Ruhtinaaxi. Tämä Ruhtinas, Jonga valda
ulettuu maan ääriin, rakastaa oikeutta ja valvoo alamaistensa onnen
ylitse. Hän andaa järjellisiä asetuxia, perustaa Oppihuoneita, ja
kallistaa korvansa leskein ja orpolasten valitusääneen. Hän holhoo
ihmisyyden arvoa. Hän lunastaa orjat orjuudesta, jotka tähän saakka
turvatoina raskaasti huokailivat, mutta nyt siunailevat sitä hetkeä,
koska Alexanderi nousi Valdakunnan Keisarilliselle Hallitusistuimelle
uskollisten alammaistensa turvaxi ja Isäxi. Hän nousi ihanan valistuxen
ja ilon säteitä Isänmaansa hyväxi ja kunniaxi levittämään. Se on myös
Sinulle kunnia, o Suomenmaa! tulla Hänen kalliin Valdikkansa kautta
suojelluxi ja kutsua Händä Isäxesi, Hänen isällisen hailituxensa
alla--se on sinulle suurembi kunnia kuin itse Venäjälle, sillä Hän asuu
sinun luonasi Pietarin julkisissa muurissa Suomenlahden rannalla----,
rakastakan, kuulkan ja kunnioittakan siis Händä!

Emme muuta voi kuin otaksua, että tämä puhe Juteinin itsensä sitä
aavistamatta oli kuin korvapuusti hallituskonseljin joidenkuiden
jäsenten mielipiteille ja tunteillekin. Ja tämän eroavaisuuden
poliittisissa mielipiteissä ja näkökannassa yleensä luulisimme
pohjimmaiseksi syyksi Juteinin hakemuksen hylkäämiseen, vaikk'ei sitä
sopinut julkisuudessa ilmaista helposti ymmärrettävistä syistä. Ja sen
vuoksi ei myöskään jälkimaailmalla ole tilaisuutta ottaa selkoa
hallituskonseljin huhtikuun 7 p:nä 1810 tekemän päätöksen perusteluista
kielenkääntäjän ottamiskysymyksessä.

Olivatpa nyt nämät syyt Juteinin hakemuksen hylkäämiseen mitkä tahansa,
tosiasiaksi jää, että Juteinia ei hallituskonseljin kielenkääntäjäksi
otettu, vaikka hän siihen aikalaisistaan ansiokkain ollut olisi; hänet
päinvastoin »pudotettiin tika-puilda», kun hän »köyhyydessä koki leipää
kohden kuroitella», niinkuin hän katkerana laulaa runossaan
»Runolaisille Suomessa, kirjoitettu leiwättömyydessä» eli kaiketi juuri
tähän aikaan, vaikka se vasta v. 1816 on ilmestynyt painettuna
runovihkoon »Waikutuksia Suomalaisen sydämessä». Tämä runo on selvänä
todisteena hänen mielialastaan näihin aikoihin. Siinä arvellaan vanhan
Wäinämöisen jo niin köyhtyneen, ett'ei hän enää jaksa elättää
palvelijaansa, laulajaa, vaan tällä on »nälkä palkkana hengen
huvituksen» ja »kuiwan kunnian ohella», joka ei kuitenkaan »kelpaa
täällä ruumiin ravinnoksi». Sen sijaan omanvoiton pyytäjät, useinkin
mielettömät konnat, »itse äitinsä, isänsä kielen hyvängin» hyleksijät,
»miehet maassa muukalaiset» menestyvät hyvin ja voivat kiivetä
korkealle »pussi pohjaton kädessä.» Mutta siitä enemmän sivuilla 40 ja
41, jossa on tätä runoa vielä lyhyesti selosteltu.[21] Tämän runon
mukaan oli siis »muukalaisuuden» syy, että niin katkeria »vaikutuksia»
oli »Suomalaisen sydämessä», kun hänelle vääryyttä oli tehty. Ei
käytetä siinä suoraan »ruotsalaisuus»-sanaa, mutta itse asiassa juuri
sitä käsitettä tarkotetaan. Samoin seuraavienkin vuosien runoissa,
joissa näitä samoja »vaikutuksia» vielä monessakin tuntui. Muistutamme
vain yleisesti tunnettua Kiwipiirrosta Häpy-patsaassa Suomen Oppineille
v:lta 1817 ja samana vuonna myöskin julaistua runoa »Kolme aikaa»,
molemmat Ajan Wiete-nimisessä runokokoelmassa. Viime mainitussa,
vähemmän tunnetussa runossa kiitetään »ensimmäistä aikaa», esi-isiemme
aikaa, sillä he olivat

    »rohkeat ja rehelliset,
    kiitettäwät käytöksissä!
    werellä ja woimallansa
    suojeliwat sukuansa,
    wapautta warjelivat,
    koska Suomen koko seura
    piti onnen yhteisenä.»

Silloin olisi tietysti suomeksi runoilevainenkin leipänsä löytänyt.

Mutta

    »Sitte tuli toinen aika--
    aika muita awarambi,
    jossa Suomen joka sääty
    etsi omaa etuansa,
    hylkäs' toisen hyvän onnen--
    hylkäs' kansan kunniangin.
    Moni wailla miehen mieldä
    ylen kattoi koto-kielen
    walistuksen wahingoksi.»

Vieläpä niin myöhään kuin v. 1826 tuntui näitä samoja »vaikutuksia»
Juteinin sydämessä, sillä hän silloinkin Runotähteitä-nimisessä
runokokoelmassaan lauloi ivaa uhkuvat, katkerat sanansa, jotka tunnemme
J. Krohn'in usein mainitusta teoksesta, Suomal. Kirjallis. Vaiheet,
mutta joita tässä emme voi sivuuttaa silloisia nurjia kielioloja
kuvaavina:

    »Koskas kuulet kouluissamme
    taikka lain tulkinnoista
    oudon kielen kitisewän,
    naura Nationaliteelle,
    wirsku vieraille sanoille!»

Näin nyt nähtyämme miten syviä jälkiä kärsitty vääryys jätti Juteinin
mieleen pitkiksi ajoiksi tulisi meidän seurata hänen toimiansa senkin
jälkeen, kun hänen toiveensa v:na 1810 keväällä saada valtion virka
raukesi. Näitten toiveittensa raunioilla ei Juteini itkeä
ruikuttelemaan ruvennut, vaan kävi kesällä samana vuonna Tukholmaa
katsomassa, koska hänelle näyttää tarjoutuneen tilaisuutta siihen.
Ehkäpä haihtuisi matkalla mieliharmi!--Edellä mainitsemamme vääryys,
mikä näin oli Juteinille tapahtunut, oli kuitenkin siksi suuri
loukkaus, ett'ei hän enää, kun oli Tukholmasta palannut, pyrkinytkään
valtion virkoihin, vaan meni, kuten olemme jo edellä nähneet,
vapaaherra Wredelle Anjalaan--jälleen kotiopettajan toimiin--
loppuvuodeksi 1810 ja seuraaviksikin aina alkupuolelle vuotta 1812,
jolloin hän luultavasti itse pikimältään kävi taas Turussa hankkimassa
Yliopiston konsistorin todistuksen[22] hakeakseen erästä virkaa ja
tällä kertaa paremmalla menestyksellä. Lagus'en Matrikelin tiedonannon
mukaan on hän sellaisen todistuksen saanutkin konsistorilta huhtikuun
13 p:nä samana vuonna.[23]

Silloisiin postioloihin nähden emme luulisi hänen tätä todistusta
hankkineen valtakirjalla valtuutetun kautta, sillä edellä
mainitsemassamme hänen elämäkerrassaan Sanan Saattajassa sanotaan hänen
jo kaksi päivää myöhemmin eli huhtikuun 15 p:nä »tulleen» jo mainittuun
virkaan, jonka hän siis onnistuikin tällä kertaa saamaan. Tosin oli
virka vain sijaisuus Haminan kaupungin maistraatin sihteerin toimessa,
johon »notarius publicus»-virka oli yhdistetty; mutta se tuotti toki
leivän, vaikk'ei tietenkään ylen runsasta; ja samalla saavutti Juteini
ansioita virkauralla, jotka luonnollisesti jotakin merkitsivät toista
samallaista vakinaista virkaa tavotellessa.

Nähtävästi oli Juteini 1811 ja 1812 vuosien vaihteessa Hattulan
kirkkoherranvirastolle ilmottanut muutostansa synnyinseurakunnastaan,
koskapa hänen nimensä 1811 vuoden kirkonkirjassa vielä on merkittynä,
vaikkakin muistutuksella »oleskelee Venäjällä» (vistas i Ryssland),
mutta v. 1812 hänen nimeänsä sieltä ei enää löydä. Ehkäpä hän Hattulaan
taas on poikennut samalla matkalla, kuin hän edellä tekemämme
olettamuksen mukaan Turussakin kävi. Kirkonkirjassa ei tällöin tosin
ole tullut oikaistua tuo Sanan Saattajan elämäkerrallisten ja
epäilemättä sangen täydellisten tiedonantojen mukaan luultavasti väärä
ilmotus hänen oleskelustaan Venäjällä v. 1811, ehkäpä ei senkään
vuoksi, että hän kuitenkin Anjalassa on ollut sangen lähellä »Vanhan
Suomen» rajaa; mutta jos taas tämä otaksuma on oikea, lienevät toki
toiveet pääsemisestä Haminaan edellä viitattuun viransijaisuuteen jo
sanottujen vuosien vaihteessa olleet epäilemättä sangen suuret, koska
hänen nimensä on seuraavan vuoden kirkonkirjasta jo jätetty pois. Mutta
kun siinä taas ei sanota Juteinin mihinkään määrättyyn Suomen
seurakuntaan muuttaneen, niin voipi toiselta puolen olla mahdollista,
että Hattulan kirkkoherranvirasto on otaksunut hänen edelleen
oleskelevan Venäjällä ja ehkäpä sinne jäävän ja jättänyt sellaisen
olettamuksen nojalla hänen nimensä 1812 vuoden kirkonkirjasta pois.[24]

Mutta oli nyt näiden asiain laita miten oli, Turussa Juteini nähtävästi
siis kuitenkin kävi alkupuolella vuotta 1812 ja Haminaan hän heti sen
jälkeen maistraatin sihteerin sijaiseksi pääsi, niinkuin edellä näimme.
Tällaisena sijaisena hänen ei kuitenkaan kovin kauan tarvinnut olla,
sillä hän joutui jo joulukuun 2 p:nä 1813 Viipurin kaupungin
maistraatin vakinaiseksi sihteeriksi ja notarius publicus'eksi.
Luultavasti perinnäistietoon perustuvan tietämän mukaan väittää
J. Krohn Juteinin saaneen siihen virkaan sanotun kaupungin porvariston
yksimielisen kutsun. Kaksi kuukautta myöhemmin Juteinin nimi on
merkittynä Viipurin kaupunkiseurakunnan kirkonkirjoihin, mutta
nähtävästi ei seurakunnan paimen ole saanut muuttokirjaa, kosk'ei
syntymäpäivää ole merkitty ja vuosikin on väärä. Tämä on kuitenkin
eräässä myöhemmässä kirkonkirjassa oikaistuna.[25]

Kelpo virkamieheksi osottauduttuaan Juteini näkyy Viipurissa päässeen
kaupunkilaisten ja vallassaolevain kunnallisten viranomaisten suosioon,
niin että hän kesäk. 4 p:nä 1815 otettiin sanotun kaupungin
laivanmittaajaksi.

Ell'emme ota lukuun Juteinin lukuisia julkaisuja vuosien 1813 ja 1818
välisenä aikana, joita sekä suomen- että ruotsinkielisiäkin on painettu
yli parikymmentä ja joista esityksemme seuraavissa luvuissa on tarkempi
selostus, niin ei meillä hänestä ole mitään erikoista
elämäkerrallistakaan esitettävää, ennenkun saamme viimemainitulta
vuodelta muutaman tiedon, joka koskee yhdeltä puolen Juteinia
seuramiehenä ja toiselta muutamaa arvostelua hänestä suomenkielen
käyttäjänä ja tarkkana tuntijana.

Kun näin tulee puhe Juteinista seuramiehenä, niin nousee meissä ensin
ihan niinkuin itsestään kysymys, minkä näköinen Juteini oli. Ja siihen
antaa meille jo edellämainittu vanhus Henrik Joel Juutila eli Pätiälä
vastauksen, sillä hän tämän kirjottajalle kertoi jo aikaisemmin
esitetyssä tilaisuudessa, että »Juteini oli pitkä, solakka mies ja
sinisilmäinen», minkä viimeksi mainitun seikan vahvistaa Juteinin
kansallismuseossa nykyisin säilössä oleva kuvakin. Ja tämä kuva kertoo
vielä senkin, että hänellä oli tumman ruskeat kutrit, ihonväri puhdas
ja posket hieman punaiset. Siis kaikin puolin hauska ilmiö. Ja
sellaisena hänestä tietenkin paljon pidettiin seuraelämässä. Kun siis
miellyttävään ulkomuotoon lisäksi tuli, että Juteini jo nuorena
ylioppilaana, kotiopettajana ollessaan, oli oppinut »sivistyneen
käytöstavan», kuten J. Krohn kertoo, jota tiedonantoa tietenkään ei
ensinkään ole syytä epäillä, niin emme silloin suinkaan sitä ihmettele,
että hänet nähtiin nähtävästi niin mielellään seurusteluissa, ehkäpä
vieraana perheissäkin ja jäsenenä eräässä »klubissa», poikamies kun
vielä oli, että esim. tanskalaisen oppineen, professori Rasmus Rask'in
maaliskuun loppupuolella v. 1818 oli vaikea saada niin usein häntä
tavata, kuin olisi halunnut. Rask, näet, silloin oleskeli Wiipurissa ja
kävi Juteinia tervehtimässä sekä toivoi tämän ohjaamana oppivansa
puhumaan suomea, mutta lähti äskemnainitusta syystä sieltä pois
aikaisemmin, kuin alkuaan aikonut oli. Juteinin luona tällöin jo
ensi kerralla käydessään Rask sai 16 hänen julkaisemaansa kirjasta;
2 lastenopetusta käsittelevää tekelettä, jotka jo olivat loppuun
myydyt,[26] ei juuri tästä syystä voitu antaa. Juteinin silloin
nähtävästi tekeillä olevan kieliopin ja ehkäpä jo painatuksen alaisena
olevan kokoelman Valittuja Suomalaisten Sanan laskuja Rask tilasi.[27]

[Kuva: Tämä Juteinin kuva on taiteilija Tuhkasen tekemä jäljennös
Kansallismuseoon lunastetusta alkup. Jutein-kuvasta. Sen hän alkuaan
piirsi aikakauskirja »Aikaa» varten. Saman taiteilijan »Valvojaa» varten
piirtämä kuva on tämän kirjamme alussa.]

Nähtyämme Juteinin tässä vilahdukselta seuramiehenä tapausten valossa
vuodelta 1818, jolloin hän professori Rask'in kanssa joutui tekemisiin,
on meidän nyt edellä antamamme lupauksen velvottamina mainittava myös
ne arvostelut Juteinista suomen kielen käyttäjänä ja tarkkana
tuntijana. jotka lausuttiin samana vuonna, sekä näiden arvostelujen
yhteydessä olevat seikat.

Aikaisemmin eli jo kevättalvella tänä samana vuonna Turussa
tutustuttuaan yliopiston suomenkielen dosenttiin Gustaf Renvall'iin
sekä keksittyään hänen tavattoman työkykynsä sekä perinpohjaiset
tietonsa ja taitonsa suomen kielessä oli professori Rask toukokuun 17
päivänä kirjottanut hänelle, ehdottaen että hän rupeaisi suurta
suomalaista sanakirjaa toimittamaan etupäässä tieteellistä tarkotusta
varten, jota sanakirjaa Venäjän valtakunnan kansleri, kreivi Rumjanzow
Pietarissa aikoi kustantaa. Avustajaksi Renvall'ille tähän työhön hän
esitti taitavaa suomen kielen käyttäjää, yliopiston apulaista R. von
Becker'iä. Renvall sanoi ihastuvansa, jos tulisi saamaan suuremmoisen
sanakirjatyön suoritettavakseen, mutta Becker'iä työtoveriksi ei hän
halunnut. Siitä sanoi hän vastauksessaan toukokuun 30 p:nä: »Minä
tiedän kyllä että hän (Becker), syntyneenä Savossa, on kielenkäytössä
hyvä suomalainen, mutta onko hän kiinnittänyt kielen Kielioppiin y.m.
mitään huomiota sitä en tunne. Maisteri Savenius olisi sellaisessa
suhteessa ajatukseni mukaan parempi. _Ensimäinen kaikista on kuitenkin
Sihteeri Judén, kieltämättä yksi meidän parhaita Suomalaisia, sekä
tietopuolisesti että käytöllisesti»[28] Mutta sitä paitsi katsoi
Renvall, että sellaista työtä, kuin kyseessä oleva, oli mahdoton jakaa
kahden tai useamman tehtäväksi. Sillä jos yhtenäisyyttä mielipiteissä,
suunnitelmassa, työtavassa y.m. on aikoihin saatava, niin on yhden
miehen suoritettava koko työ, joka sitten voidaan jättää jo ennen
painatusta muiden tarkastettavaksi. Kuitenkin olkoon tekijällä vapaus
valita tarkastajain huomautuksista vain ne, mitkä hyväksi näkee.

Kun Renvall nähtävästi ei tiennyt, että professori Rask maaliskuun
loppupuolella oli käynyt Viipurissa Juteinin luona ja tilannut tämän
kieliopin ja sananlaskukokoelman, niin hän kirjeessä Rask'ille kesäk.
20 p:ltä eräässä kohdassa sanoo: »On hiljan minulle kerrottu, että
Herra Judén Viipurissa aikoo julkaista Suomalaisen Kieliopin ja
kokoelman Suomalaisia Sananlaskuja. Minä en kuitenkaan ole saanut
mitään tarkempaa tietoa siitä häneltä itseltä.» Ja taas ajatellen
suurta sanakirjatyötä, jota toivoi saavansa suoritettavakseen, sekä
kysymystä apulaisesta tähän työhön jatkaa hän vielä samassa
kappaleessa: »Jos hän (Juteini) olisi Turkua lähempänä, niin en
itselleni toivoisi mitään parempaa työtoveria, vaikk'ei hän tunne
Latinan kieltä.»[29] Tietysti tämä viimeinen arvostelu Juteinin
latinankielen taidosta tarkottaa kielen perinpohjaisempaa,
täydellisempää tuntemista, jommoinen luonnollisesti ainakin
päätoimittajan tuli omata osatakseen tieteellisessä sanakirjassa
tarkoin selittää sanojen merkitykset latinaksi.

Juteinin kieliopin sitten saatuaan syyskuun 14 päivään mennessä
professori Rask kysyi kirjeessä viimemainitulta päivältä Renvall'in
mielipidettä tästä kieliopista. Renvall kun itse juuri paraillaan
valmisti suomen kielioppia ja oli siis pätevimpiä sitä arvostelemaan.
Saman kuukauden 23 p:nä Renvall vastasi, ett'ei hän vielä ollut nähnyt
Juteinin kielioppia eikä nyt vielä voinut lausuntoansa siis sen arvosta
antaa.[30] Mutta jo lokakuun 15 p:nä 1818 Renvall Rask'ille kirjotti
äskettäin juuri Juteinin sekä kieliopin että sananlaskut saaneensa. Hän
ei kuitenkaan vielä ollut ennättänyt niitä silmäillä läpi, mutta
muutama vilkaisu kielioppiin hänen mielestään oli osottanut, että
Juteini asiaansa oli käsitellyt verraten »löyhästi» (löst).[31]
Nähtävästi Renvall arvostelussaan tarkotti etupäässä puheenaolevan
kieliopin kokoonpanon hataruutta, sen suuria puutteita systemaattisena
eli järjestelmällisenä esityksenä, jos hän ensinkään nyt vielä niin
äkillisen tarkastelun nojalla mitään tuomiota teoksesta tahtoi lausua,
teoksesta, jonka tekijää hän juuri vähää ennen oli esittänyt parhaiden
suomen kieltä tutkineiden teoreetikkojen joukkoon luettavaksi.[32]
Juteinin kielioppia ei tietääkseni vieläkään ole asianmukaisesti
tarkastettu, mutta toivokaamme, että joku tehtävään täysin pätevä
kielimies vielä ottaa perinpohjin tutkiakseen, muihin verratakseen ja
sen nojalla arvostellakseen Juteinin kielioppia.

Edellämainituista G. Renvall'in kirjeistä prof. Rask'ille ilmenee,
paitsi mitä nyt jo tässä olemme esittäneet, myöskin m.m. että Rask oli
ehdottanut hänelle, että hän suomalaisessa sanakirjassaan käyttäisi
samallaista ääntiöpituuden merkitsemistapaa, kuin unkarin kielessä oli
käytännössä, eli siis että vinopilkku ääntiön yläpuolella ilmaisisi
pitkää ääntiötä, jotta sen avulla päästäisiin Rask'in mielestä rumasta
kirjotustavasta, jossa vain kaksi ääntiömerkkiä ilmaisi pitkän ääntiön.
Renvall kyllä myönsi oikeaksi sen, että niin ääntiörikkaassa kielessä
kuin suomi alituiseen uusiintuvat pitkien ääntiöiden kaksoismerkit
olivat rumat silmälle nähdä, samoin kuin senkin vaatimuksen
oikeutuksen, että yksi ainoa äänne, vaikka olisikin pitkä, oikeastaan
olisi loogillisuuden, johdonmukaisuuden ja kieliopilliseltakin kannalta
myös merkittävä vain yhdellä ainoalla merkillä, mutta hän vastusti sen
käytäntöön ottamista sanakirjassa ensin sillä, että saksalaiset,
hollantilaiset, englantilaiset, jopa myöskin tanskalaiset itse
toisinaan merkitsevät pitkän vokaalin kahdella merkillä. Sittemmin hän
huomautti, ett'ei Turussa eikä Ruotsissakaan korkomerkillä varustettuja
kirjakkeita ollut saatavissa, vaikka arvelikin, että niitä ehkä
voitaisiin saada Saksasta. Eräässä myöhemmässä kirjeessä hän lisäksi
arveli vaikeaksi luopua vanhasta tavasta ja saattaa käytäntöön uuden,
jonka silloin tietenkin tulisi olla entistä ei ainoastaan paremman,
vaan myös sellaisen, että sen aivan yleisesti voi käytäntöön ottaa
ja että sitä myöskin sitten saattaa noudattaa. Ja ell'ei noita
korkomerkillä varustettuja kirjakkeita tarvita täällä (Suomessa) mitään
muuta kieltä varten, niin ei yksikään kirjanpainaja rupea niitä
hankkimaan suomea varten. Ja jos taas yksi tekisikin sen, niin ei
kaiketi kaikkia voitaisi saada siihen suostumaan. Sitten osotti hän
vielä monta uudesta merkitsemistavasta johtuvaa epäjohdonmukaisuutta.
Niiden joukossa ehkä pahimpia, että esim. ranskalainen ja muukalainen
yleensä uuden merkitsemistavan takia johtuisi varmaankin väärin
ääntämään sellaisia sanoja kuin _mutaa_ ja _pataa_ niitä merkittäissä
_mutá_ ja _patá_. Ja miten merkittäisiin uudella tavalla _puku, suku_
ja _luku_ taivutuksissa, koska niissä (siihen aikaan) k taivuttaissa
katosi![33] Saataisiinko niistä genetiivissä _puun, suun_ ja _luun_
sijasta (äännettyinä kahdella tavulla) _pún, sún_ ja _lún_, jotka
tietenkin myös olisivat genetiivejä _puu, suu_ ja _luu_ sanoille.
Lokakuun 14 päivän kirjeessä v. 1818 Renvall kuitenkin vihdoin lupasi
sanakirjatyössään koettaa totuttaa itseään tähän uuteen
merkitsemistapaan ja siten lähemmin koetella sen etuja, vihdoin sitten
puhtaaksikirjottaessaan ratkaistakseen, onko hän lopullisesti käyttävä
vanhaa vaiko uutta kirjotustapaa. Mutta niinkuin professori Setälä
esitelmässään »W. Kilpinen Suomen kielen uudistajana» sivulla 20
huomauttaa, juuri näitä asioita myöskin esittäessään, ei Rask'in
ehdotus kuitenkaan johtanut mihinkään tulokseen.

Olemme näinkin laajasti, jos kohta ei perinpohjaisesti, esittäneet
Rask'in oikeinkirjotusuudistusehdotuksen, mikäli siitä Renvall'in
kirjeistä selkoa saa, sillä Juteinille Rask luultavasti oli tehnyt
saman ehdotuksen, päättäen hänen esityksestään v. 1819 Lasten Kirjansa
toisessa painoksessa, että »latinaisia» eli antikva-kirjakkeita
käytettäissä suomessa sopisi merkitä pitkiä ääntiöitä korkomerkillä eli
vinopilkulla, niinkuin lukija esityksemme 76 ja 78 sivuilla on näkevä.
Rask'in Juteinille esittämän ehdotuksen tekee vielä uskottavammaksi
eräs Juteinin kirje Rask'ille maalisk. 5 p:ltä 1819, joka kirje
alkuperäisenä on säilyssä Kööpenhaminan yliopistonkirjastossa ja
käännöksenä kuuluu:

»Maanmainio ja korkeastioppinut Herra Professori!

Hartaimman kiitollisuuteni esitän minä kunnioittaen siitä että Herra
Professori on minulle osottanut suosiotansa ja minua muistanut erittäin
kiitettävällä teoksellansa. Minä en vielä ole ennättänyt selailla läpi
koko kirjaa, mutta mitä minä olen lukenut ja ymmärtänyt, on mainiosti
esitettyä. Minä en oikeastaan osaa arvostella, vaan ainoastaan ihailla
niin syvällistä kielten perusteiden tutkimista.--Mitä muuten tulee
Herra Professorin muistutuksiin pienen Kieliopillisen kokeeni johdosta,
näyttävät ne minusta, kirjainten suhteen, sangen oikeilta, ja olen minä
myös jotakin sellaista tuuminut, mutta en ole vielä uskaltanut panna
käytäntöön mitään uutta tapaa; en ole kuitenkaan unohtava ottaa asiaa
tarkemman harkinnan alaiseksi. Mutta, mitä tulee Teonsanoihin ja niiden
jakamiseen kolmeen Taivutusryhmään (_Conjugationer_) saman periaatteen
mukaan, kuin_ (nominien) Sijoittelussa, siihen en voi keksiä kyllin
tarkasti määrättyjä varmoja sääntöjä, enemmän kuin mitä minä niitä
kokeessani olen esittänyt. Tämä asianlaita täytyy minun jättää siis
sikseen kunnes asiaan--enempää selvitystä saatu on. Jakamattomalla
kiintymyksellä on minulla kunnia jatkuvasti olla

Maankuulun ja korkeasti Kunnioitettavan Herra Professorin nöyrin
palvelija      Jac. Judén».[34]

Tämän kirjeen mukaan on Juteini nähtävästi juuri hiljan saanut prof.
Rask'ilta erään teoksen, ehkäpä hänen islantilaisen kielioppinsa, josta
Renvall kirjeessään lokak. 14 pää 1818 sanoo Rask'ille, ett'ei se
silloin vielä ollut ostettavissa Turun kirjakaupasta. Samassa kirjeessä
hän (Renvall) muutamaa riviä aikaisemmin ilmottaa, että saman
professorin tutkielma »Pohjoismaisen kielen synnystä» ei ole myytävänä
siellä, mutta että Anglosaksilaista kielioppia on vielä saatavissa--
hänen näet piti lähettää nämä teokset Turun kirjakaupasta prof.
Raskille Pietariin, jossa Rask vielä v:na 1819-kin jonkun aikaa
oleskeli, matkustettuaan sinne jo kevätpuolella vuotta 1818. Kun
Renvall sitten kirjeessä tammikuun 2 p:ltä 1819 mainitsee prof. Rask'in
tutkimusta »Pohjolan vanhasta kielestä» Turussa luettavan
»mielihalulla», jopa niin että »Ehrström'in kappale (sitä) jo on
puoliksi kulunut»,[35] niin en voi näistä lauselmista johtua juuri
muuhun, kuin että Rask'in Juteinille lähettämä teos oli hänen islannin
kielioppinsa, vaikka Juteinin äsken esitetyn kirjeen puheesta
»syvällisestä kielten perusteiden tutkimisesta» voisi mahdollisesti
johtua ajattelemaan tutkielmaa »Pohjoismaisen kielen synnystä».

Toisesta kohdasta Juteinin edellä esitettyä kirjettä Rask'ille taas voi
meidänkin mielestämme, kuten prof. Setälä ennen mainitussa
esitelmässään siv. 20 tekee--vaikka hänkin varoen, käyttäen sanaa
»näkyy»--, johtua jokseenkin suurella varmuudella Rask'in Juteinillekin
tekemään edelläkerrottuun uudistusehdotukseen, kun ottaa huomioon hänen
esityksensä Renvall'ille ja Juteinin kokeilun juuri v. 1819, merkiten
ääntiöpituuden antikvatekstissä vinopilkulla Lasten Kirjan toisessa
painoksessa, kuten edellä näimme. Mutta--täytyy meidänkin lisätä!--
mahdollistahan on, että Rask'in »muistutukset kirjaintenkin suhteen»
sentään koskevat joitakin muita seikkoja.

Juteinin vastauksesta samassa kirjeessään prof. Rask'ille luulisimme
vielä olevamme oikeutetut tekemään sen johtopäätöksen, että Rask on
ainakin jonkillaista tunnustusta Juteinille hänen kieliopistaan
antanut, ehkäpä sitä arvokkaaksikin suomen kielen tutkijalle
tunnustanut, kuten Snellman'in äänenkannattajassa »Kallavedessä»kin,
niinkuin tulemme myöhemmin näkemään, eräässä arvostelussa tästä
kieliopista sanotaan. Sillä tuskinpa Juteini muuten olisi kirjottanut
tällaista vastausta, jossa yleensä on niin altisna ottamaan huomioon
Rask'in huomautuksia eli, niinkuin hän sanoo, »muistutuksia». Nämä
Rask'in ystävälliset neuvot näkyvät pääasiallisesti koskeneen
teonsanojen taivutuskaavoja eli niiden ryhmitystä, siis yhtä seikkaa
kieliopin järjestelmällisessä esityksessä, joka tällöin vielä näyttää
olleen sangen vaikea tehtävä. Kaiketi samallaista systemaattisen
esityksen heikkoutta arvelimme jo edellä Renvall'inkin arvostelullaan
tarkottaneen. Mutta tällaiset »muistutukset», huomautukset, neuvot,
millä nimellä niitä nyt nimittäneekin, eivät tietenkään vielä riistä
Juteinin kieliopin monilta tarkoilta ja usein oikeiltakin
kielitieteellisiltä havainnoilta ja niistä johtuneilta säännöiltä
arvoansa. Samalla tavalla oli Rask Renvall'inkin kielioppia varten
juuri ennen, kuin Juteinin kielioppi julkisuuteen laskettiin, antanut
neuvoja, joista Renvall häntä kiittää kirjeessä elok. 19 p:ltä
1818,[36] eikä tietenkään Renvall'in kieliopin arvo aikalaisten
silmissä olisi vähentynyt, jos hän sen olisi heti julkaissut, siitä
että hän olisi tunnustanut Rask'ilta saaneensa neuvoja kielioppiansa
varten. Mutta Renvall ei tullut pitkiin aikoihin sitä julkaisseeksi,
ehkäpä siitä syystä, että hän, niinkuin hänen ennenmainituista
kirjeistään näemme, Rask'in kautta sai usean kielen kieliopin
tutkittavakseen ja että hän, niihin syventyessään ja niiden kautta
yleisiin kielilakeihin; tahtoi vielä kypsyttää tekelettään, ennenkun
sen julkaisisi; sitä paitsi sanakirjatyö monena vuonna häntä siitä
esti, ennenkun tuo laaja sanakirja vihdoin v. 1826 ilmestyi; on
mahdollista myös, että von Becker'in v. 1824 julkaisema kielioppi,
kuten J. Krohn arvelee, oli syynä lykkäykseen.[37] Yhdelle osalle
kielioppiaan, Prosodialle eli runo-opille, joka oli niin laajaksi
paisunut, ett'ei hän katsonut sitä enää kieliopin yhteydessä voitavan
julkaista, oli hän jo v:na 1818 etsinyt kustantajaa sellaista saamatta,
koska epäilivät yrityksen kannattavaisuutta.

Suurta sanakirjaansa varten käyttämiensä lähteiden joukossa Renvall
mainitsee myös Juteinin julkaisuja, m.m. omien väitöskirjojensa
rinnalla hänen kielioppinsa v:lta 1818, josta hän epäilemättä on saanut
monen hyvän sanaselityksen. Tuohan jo on Renvallin puolelta aika
tunnustus Juteinille ja etenkin hänen kieliopilleen, että Renvall sitä
omien ansiokkaitten väitöskirjojensa ohella on voinut käyttää tärkeässä
tieteellisessä sanakirjatyössään ja mainitsee sen erittäin »uudempiin»
kuuluvana (recentiores).--Juteinin muka keräilemästä sanakokoelmasta
Renvall ei kirjeissään Rask'ille sano mitään, eikä Juteini itsekään
tietääkseni missään siitä puhu. Nähdäkseni on J. Krohn (Suom. Kirj.
Vaiheet siv. 198) ymmärtänyt Renvall'in sanat hänen sanakirjansa
alkulauseessa väärin.

Mutta etsiessämme näin Juteinin kieliopille tunnustusta ja puoltoa
johdumme vihdoin täysin pätevän ja puolueettoman arvostelijan
lausuntoon, joka julkisuudessa nähtiin v:na 1821 ja joka annettiin
juuri sensuuntaisena, kuin olemme olettaneet Renvall'in ja Rask'inkin
oikeastaan käyneen, jos ne yksityiskohtiaan myöten olisivat meille
tunnetut, toisin sanoen Juteinin kieliopillisille havainnoille hekin
varmaan ovat tunnustuksensa antaneet. Sanoimme lausunnon antajaa täysin
päteväksi, koska hän aikansa etevimpiin kielimiehiin kuuluvana itse
sittemmin julkaisi useita kielioppeja ja Iitistä kotoisin olevana
suomalaissyntyisenä kansanlapsena tietysti tunsi äidinkielensä
perinpohjin. Sanoimme häntä myös puolueettomaksi, sillä hän ei
Renvall'in tavoin ollut juuri aikeissa julkaista suomalaista
kielioppia. Tämä arvostelija oli, kuten ehkä lukija jo on arvannut, A.
J. Sjögren, silloin nuori 27-vuotias maisteri, tällaiseksi kahta vuotta
aikaisemmin seppelöitty, sittemmin akateemikko Pietarin akatemiassa.
Sjögren, näet, sanoo ennenmainitulle kreivi Rumjanzow'ille[38]
omistetussa kirjassaan »Ueber die Finnische Sprache und ihre
Literatur», painettu Pietarissa v. 1821 (5 arkkia 8:o): sivulla 12,
että Juteini on painattanut suomalaisen kieliopin, jossa on »monta
oivallista huomiota, kuitenkin ilman ankaraa systemaattista
järjestystä».[39]

Olemme näin Juteinin elämänvaiheita seuranneet vuosien 1818 ja 1819
vaihteihin saakka ja huomauttaneet muutamasta seikastakin jälkeiseltä
ajalta. Samalla olemme puhuneet niistäkin henkilöistä, joihin hän
erittäin näihin aikoihin oli jossain suhteissa eli toisin sanoen,
joiden kanssa hänen tiedämme olleen tekemisissä. Mutta ainoastaan tähän
asti mainittuihin ei nämä »suhteet» rajotu. Sillä myöhemmin tulemme
näkemään, että Juteini pilkkalauluillaan oli papiston keskuudesta
itselleen hankkinut vihamiehiä, jotka häväistysrunoja hänestä noin
vuoden 1819 seutuvilla ja sen jälkeisenäkin aikana levittelivät. Ja
kuitenkin hän meistä juuri näihin aikoihin ainakin ulkonaisesti näyttää
kirkollis- ja uskonnollismieliseltä, siitä päättäen että hän on mukana
Viipurin Pipliaseuraa perustamassa sekä valitaan sen toiseksi
sihteeriksi. Sanan Saattajan Viipurista jo ennen mainitsemassamme
kertomuksessa Juteinin elämänvaiheista, minkä kertomuksen tiedonannot
ovat siksi tarkkoja ja yksityiskohtiin meneviä, ett'eivät ne hevillä
voi olla kenenkään muun kuin juuri Juteinin itsensä antamia, sanotaan
tästä asiasta seuraavasti: (Juteini) »oli 2:sta päivästä Huhtikuuta
v. 1819 21:een päivään asti Tammikuuta v. 1822 Viipurin Apu-Biblia
Seuran Sihtierinä». Täydentääksemme tätä tiedonantoa liitämme tähän
toisenkin, jonka olemme saaneet siitä kertomuksesta, minkä Viipurin
Pipliaseuran nykyinen sihteeri, pastori J. Friman, esittää sanotun
seuran toissa vuonna (1912) painattamassa julkaisussa »Viipurin
Pipliaseura vuosina 1818-1912». Oli ehdotettu, kuten tunnettua on, että
Turussa olevalle Suomen Raamattuseuralle perustettaisiin Viipuriin
haaraosasto (eli juuri »Apu-Biblia Seura»). Sen jälkeen kertomuksessa
sanotaan: »Ehdotus sai----Viipurissa heti alussa hyväksymisen. Sen
toteuttaminen viipyi kuitenkin silloisen maaherran, Walléen'in,
sairauden vuoksi vuoden 1818 kevääseen, jolloin Viipurin Pipliaseura
huhtikuun 20 p:nä täydellisesti järjestettiin.--Seuran puheenjohtajaksi
valittiin silloin maaherra Carl Walléen, sihteeriksi kimnaasinopettaja
Fr. Rönnbeck,[40] varapuheenjohtajaksi valtioneuvos Nic. Jaenisch,
toiseksi sihteeriksi maistraatinsihteeri Jac. Judén,[41]
rahastonhoitajaksi pastori J. Stråhlman». Juteini oli näihin aikoihin
siis saman seuran sihteerinä, vieläpä raamatunlevittämistä tarkottavan,
jonka puheenjohtajana oli mies, mikä häntä sittemmin pahimmin
kerettiläisyydestä kaikissa oikeusasteissa ahdisti. Tosin tämä tietysti
tapahtui viran vaatimuksesta.[42]

Vaikka kuten edellä näimme Juteinista on tehty suurempi sankari x:n ja
z:n sekä vanhemman oikeinkirjotuksen vastustajana, kuin mitä hän
todella oli, niin on hän kuitenkin Renvall'in ja omienkin
mielipiteittensä toimeenpanijana ja lainakirjainten teoreettisenakin
vastustajana siksi merkittävä, että »Mnemosyne» v. 1820 »johtaa osaksi
hänestä suomen kielen oikeinkirjotuskriisin». Hän ei kuitenkaan
»Mnemosynessä» itse oikeinkirjotuskiistaan ottanut osaa.

Juteinilla oli jo, kuten olemme nähneet, monta tointa:
maistraatinsihteerin, notarius publicus'en, laivanmittaajan ja
raamattuseuran sihteerin. Tästä viimemainitusta sihteerintoimesta hän
kuitenkin edellisenä kuukautena luopui, kun hänelle vielä näiden muiden
tehtäviensä lisäksi helmikuun 28 p:nä 1822 uskottiin sihteerin toimi
Viipurin majotuslautakunnassa. Tämän lautakunnan kirjurina hän sitten
oli vähän päälle 10 vuotta eli toukokuun 18 p:ään 1832.[43]

V:na 1821 ilmestyi Viipurissa kuukauslehti Wiburgs Mancherley. Sen
palstoilta en ole mitään Juteinin kynästä lähtenyttä tavannut. Mutta
kun saksankielinen viikkolehti »Wiburgs Wochenblatt» ilmestyi vv.
1823-1832, niin Juteini sille v:na 1824 viehättyi antamaan yli 30 aika
pirteätä ja niistä monta kaunistakin runoaan, mitkä suomenkielisinä
painettiin 25 numeron lisälehteen hyvälle paperille. Niinkuin myöhemmin
näemme, Juteini niistä sekä uusista sepitelmistään sitten v:na 1826
muodosti runovihkonsa »Runon Tähteitä», mistä kaikesta näemme Juteinin
mielentilan taas täysin tasapainossa ja hänen runoilijamaineensa
korkeimmillaan.

»Ett'ei ihmisen ole hyvä yksinänsä olla», vaan että hän tarvitsee
»avun, joka on hänelle sopiva», se raamatun lausuma totuus näkyy
myöhään täysin Juteinille selvinneen, koska hän, jo kauan »avuttomana»
oltuaan, vasta 44 vuoden vanhana osasi sen omaan kohtaansa sovittaa,
poistaa tuon epäkohdan ja v. 1825 mennä naimisiin.[44] Hän solmi
silloin avioliiton itseänsä yhdeksän vuotta nuoremman, entisen
emännöitsijänsä Katharina Margaretha Blank'in kanssa. Tästä aviosta
heille syntyi marraskuun 18 p:nä 1827 heidän ainoa lapsensa: poika Joël
Jacob.[45]

Vähin oli haihtunut se mielipaha, minkä Juteinissa pappien kesken
levitetyt, jo edellä mainitut häväistysrunot herättivät; ja vähitellen
oli hän, avioliiton rauhaisaan satamaan elonsa purren ankkuroituaan ja
vähä sitä ennenkin, taas alkanut etsiä viihdykettä hänelle jo niin
rakkaaksi käyneestä kirjallisesta toiminnasta, kun jo uusi rajumyrsky
hänen elämänsä merellä juuri tästä kirjailemisesta johtuneista syistä
taas tätä elonpurtta tuiverrutti ja sai sekä hänet itsensä että
tietenkin myös hänen elämänsä kumppanin jo avioliittonsa alkuaikoina
arkaillen kysymään, miten heidän elämänsä onnen kävisi, kaikkoaisiko
ehkä heidän perheonnensa heidän luotaan nyt kokonaan, kun rajusää
vinhana vallitsi heidän odottaessaan juuri samana syksynä perillistä,
ja voisiko odotettu suuri perhetapahtuma ensinkään tällaisissa
olosuhteissa onnistua. Lukija voi vähin ehkä jo aavistaa mitä Juteinin
elämää synkistävää tapausta tarkotamme, kun edellä jo viittasimme
siihen, että maamme prokuraattorinvirkaa silloin hoitava, hänen entinen
kuvernöörinsä, Carl Walléen häntä vainosi kerettiläisyydestä hänen
vuonna 1827 julkaisemansa kirjan »Anteckningar af Tankar uti Varianta
Ämnen» johdosta. Tämän kirjan luvattomasta julkaisemisesta sekä siitä
tavattavista kerettiläisyyksistä käytiin kauan oikeutta Walléen'in
alotteesta tai ehkäpä, niinkuin tämä eräässä kirjeessä mainitsee,
kenraalikuvernööri Zakrewskyn käskystä. Tästä oikeusjutusta ja myöskin
lyhyesti kirjan sisällyksestä on meillä myöhemmin eri luvussa selostus,
joten ei tarvitse tässä yhteydessä sitä laajemmin esittää, mutta koska
tämän Juteini-elämäkerran kirjottajalla, vasta sen jälkeen kun hän jo
tuon selostuksen oli painattanut, oli tilaisuutta käydä Viipurissa itse
tapahtumain paikalla ottamassa sikäläisistä arkistoista tarkemmin
selkoa oikeudenkäynnistä siellä sekä Anteckningar-kirjan ennen
kuulumattomasta lopullisesta kohtalosta, niin suotakoon hänelle oikeus
tässä esittää se, minkä hän tuossa mainitussa luvussa, jo ennen esille
tuotujen tietojen lisäksi asian valaisemiseksi kertoa voi.

[Kuva: Tämä kuva on valokuvajäljennös kansallismuseon Juteini-kuvasta.
Kuvan vieressä oleva koriste nimikirjotuksineen on kuvan
norsunluulaatan takapuolelle tehty. (Vrt. A.V. Koskimiehen kirjotusta
näistä kuvista »Aika»-lehden maalisk. n:ssa 1913).]

Syyskuun 13 päivänä 1827 jätti kaupunginviskaali J.A. Krogerus Viipurin
kämnerioikeudelle Suomen prokuraattoriviraston ruotsinkielisen
memoriaalin,[46] jonka sisällyksen suomeksi selostamme täydellisesti
myöhemmin, sekä pyysi, että kämnerioikeus määräisi ajan (»Termin») sitä
oikeusjuttua varten, minkä hän aikoi Juteinia ja kirjanpainaja Anders
Cedervaller'ia vastaan nostaa Juteinin luvattomasti julkaiseman ja
Cedervaller'in samoin luvatta painattaman »Anteckningar af Tankar uti
Varianta Ämnen» nimisen kirjan johdosta. Tätä Krogerus'en pyyntöä
noudattaen oikeus päätti, että hänen virallisena syyttäjänä tulisi
saman kuun 18 päiväksi sanotussa suhteessa samaan oikeuteen kutsua
Juteini ja Cedervaller.

Kun sitten Juteini ja Cedervaller syyskuun 18 p:nä olivat oikeuden
edessä, luettiin heille edellisen istunnon pöytäkirja, mikäli se
heitä vastaan nostettua oikeusjuttua koski, sekä kehotettiin ensin
Juteinia jättämään selityksensä prokuraattorinviraston
virkamemoriaalissa esitettyihin syytöskohtiin. Juteini tunnusti
olevansa Anteckningar-kirjan tekijä; mutta koska sitä vastaan
syytteessä tehdyt muistutukset olivat sitä laatua ja sen arvoisia,
että ne vaativat vakavaa harkintaa, niin pyysi hän saada kirjallisesti
vastata niihin sekä, että kappale sanottua kirjaa, minkä
prokuraattorinvirasto virallisen syyttäjän kautta oli kämnerioikeudelle
jättänyt, annettaisiin hänelle apukeinoksi selityksen laatimista
varten.--Cedervaller vuorostaan ilmotti, että hän kirjapainostaan oli
julkaissut kaikki[47] Juteinin kirjottamat kirjat, ja että tämä
jokaisessa esiintyneessä tapauksessa oli sanonut Cedervaller'ille mikä
kirja olisi sensuroitava mikä ei. Kun Juteini oli painettavaksi
jättänyt kyseessäolevan kirjan, oli hän vakuuttanut, ett'ei se
sisältänyt sellaista esitystä, joka olisi alistettava sensuroitavaksi,
sekä luvannut vastata kaikista niistä seurauksista, joiden alaiseksi
Cedervaller saattaisi joutua. Ja tämä oli sitäkin vähemmän ruvennut
lukemaan käsikirjotuksen läpi, kuin hän otsakkeesta Anteckningar af
Tankar i Varianta ämnen ei mitenkään voinut aavistaa, että se
sisältäisi uskonnollista esitystä; minkä kaiken johdosta Cedervaller
pyysi saada lukea viattomuutensa hyväkseen.--Kun sitten Juteini oli
myöntänyt, että hän oli luvannut Cedervaller'ille vastata--ei
seurauksista, mutta kaikista niistä sakoista, joihin tämä voitaisiin
langettaa sanotun teoksen julkaisemisesta, niin oikeus päätti myöntää
hänelle lykkäystä kirjallisen selityksen antamista varten saman kuun 25
p:ään, jolloin hänen 20 hopeatalarin sakon uhalla oli annettava
selityksensä sekä samansuuruisen uhkasakon uhkaamana myös tuotava
takaisin nyt lainaksi saamansa kappale Anteckningar-kirjaa.

Kämnerioikeuden istunnossa syyskuun 25 p:nä jättikin Juteini tietysti
takaisin oikeudelle Anteckningar-kirjan sekä useita arkkia pitkän
»sanelun pöytäkirjaan» (Dictamen tili Protocollet!),[48] joka luettiin
julki. Virallinen syyttäjä Krogerus pyysi saada tämän tekeleen
perehtyäkseen siihen, koska hänellä sen laajuuteen nähden ei nyt ollut
siihen tilaisuutta, voidakseen tehdä niitä vaatimuksia, joihin hänellä
saattoi syytä olla. Juttu lykättiinkin seuraavan lokakuun 2 p:ään,
jolloin virallisen syyttäjän--hänenkin sakon uhalla--oli oikeudelle
tuotava takaisin Juteinin selitys sekä tehtävä loppuväitteensä.

Tässä selityksessään Juteini ensiksi huomautti, että häntä syytettiin
Anteckningar-kirjassaan esittäneen sellaista, joka muka olisi
ristiriidassa kristinopin periaatteiden ja dogmien kanssa. Siihen hän
pyysi esittää seuraavaa:

Mitään mikä soti meidän uskontunnustustamme ja puhdasta evankelista
oppia tai sen korkeaa henkeä vastaan, ei hän luullut koskaan
kirjottaneensa, sitä vähemmin, kuin sellainen jyrkästi poikkeaisi hänen
omasta käsityksestään siitä.[49] Hän oli ainoastaan hätäisesti
merkinnyt muistiin hetkellisiä ajatuksia, enimmin siveysfilosofiassa,
tahtomatta niissä esittää mitään ristiriitaista oikean uskonnon kanssa,
jota ainoastaan järjettömyys ahdistelee; jopa voi sanoa, että
saatanassa itsessä ilmeni tyhmyyttä ja ylpeyden henkeä, kun hän
antautui taisteluun korkeamman vallan kanssa. (Ilm. k. 12 v. 7.).

Hän ei ollut tahtonut esittää mitään uskonnonvastaista, ja jos jostakin
hänen monista vähäisistä kirjotuksistaan jotakin vain näennäisestikin
senlaatuista löydettäisiin, niin hän juhlallisesti sen peruuttaisi ja
jättäisi kaiken vakavasti kumottavaksi. Hän toivoi, ettei vilpitöntä
mieltä erehdysten takia leimattaisi rikolliseksi; sillä myöskin hyvässä
pellossa voi kasvaa rikkaruohoa. Hän ei koskaan ollut halventanut sitä,
mikä oli kunnioitettavaa yleisessä mielipiteessä; hän oli ainoastaan
koettanut ahdistaa ja kykynsä mukaan estää väärinkäytöksiä ja
väärinymmärrystä, koettanut poistaa vääriä ja vahingollisia käsityksiä,
joita ennakkoluulo oli omaksunut, siten myöskin poistaakseen
järjettömän suruttomuuden paheita harjotettaissa.

Toiminnassa sattuva hairahdus voi mahdollisesti löytää selityksensä
inhimillisestä heikkoudesta. Mutta tämän heikkouden puolustaminen tekee
anteeksiantamattomaksi hairahduksen, joka sen kautta saa tahallisuuden
leiman ja heikentää oikean periaatetta, minkä oikean kuitenkin aina
tulee olla meidän ojennusnuoranamme, meidän järkähtämättömänä
tarkotusperänämme, vaikkakin kyky sen ohella olisi puutteellinen; sillä
oikean ja toden tunnustaminen ainakin periaatteessa on jo eräs
täydellisyyden aste. Keksiä keinoja poiketakseen niistä on häpeällistä
ja avaa tien paheille,----ja ainoastaan omanvoitonpyyntö voi silloin
estää tai jouduttaa rikollisuutta.

Vilpittömän ja hyvän tarkotuksen ohjaamana valituksenalaista
lentokirjasta (Brochure) kirjottaessaan hän luuli nyt voivansa poistaa
kaiken luulotellun epäiltävyyden, mikä oli katsottu sisältyvän sen
syytteenalaisiin kohtiin.[50] Niinpä, kun hän siv. 21 puhuu uhreista,
joita ensimäiset kristityt eivät voineet unohtaa ja joita Kristuksen
tullessa juutalaisten keskuudessa paljon väärinkäytettiin, jota
lauselmalla: _tahtoneet lahjoa vanhurskauden_ tahdotaan sanoa,
tarkottaa hän uhraamisella sitä aineellista ja hyödytöntä, jopa
vahingollista, jonka Kristus itse tahtoi poistaa, ja jota vastaan hän
myöskin templissä kiivaili. Ja sittekun Vapahtaja oli toteuttanut
korkean päämääränsä sekä uhrannut henkensä ihmiskunnan edestä, niin
pitivät, ainakin raamatullisen lauseparren mukaan, nämä kristityt tätä
uhrautumista myöskin uhrina, jota kuvasi _pääsiäislammas_, mikä oli
uhrieläin, ja luultavasti eivät useimmat heistä siis vielä ymmärtäneet
sovitustyön salaisuutta ja korkeutta. Näinhän siis Kristuksen kuolemaa
verrattiin uhriin, ja tätä on hän kutsunut _uhrin allegoriiaksi_.

Ihmiset ovat jo pakanuudessa, aikaisempina aikakausina uhraamisella
koettaneet estää rikoksensa seurauksia (kohtaamasta itseään) ja pitivät
uhria sovituksena. Sitä hän on tarkottanut lauselmalla: _että muka
sovitus on saatu aikaan uhriverellä_, eikä tämä ollut tavatonta vielä
Vapahtajan tullessa. Siinä se, mitä hän oli tarkottanut; mutta ei hän
ole esittänyt Kristuksen ansiota väärinymmärretyksi allegoriiaksi, vaan
koettanut erottaa väärinymmärretyn allegoriian Kristuksen ansiosta.

Muuten pitäisi koko esityksen, josta nämä lausunnot tavataan, todistaa
puhtaasta tarkotuksestaan, vaikka ajatukset ehkä sanojen kautta siellä
täällä ovat voineet tulla pimeästi ja vähemmän tavallisella tavalla
esitetyiksi sen sivistysmäärän mukaan, minkä hän suureksi osaksi itse
itselleen on hankkinut. Hän on joutohetkinä tutkinut kaikennäköisiä
aineita. Ellei hän ole kaikessa voinut saavuttaa selvyyttä, niin älköön
sitä valistuksen ja suvaitsevaisuuden aikakautena ankarasti
arvosteltako, vaan mieluummin annettakoon se anteeksi, koska tarkotus
on ollut hyvä.

Mitä siv. 37 eräässä, sanoisiko hän sitä siksi, puoliksi filosofisessa
kirjotelmassa _syntien anteeksi antamisesta_ esitetään, niin sillä ei
suinkaan väitetä Kristuksen ansiota tyhjäksi. Siitä olisi mieluummin
pitänyt johtaa sellainen ajatus: että niin kauvan kuin ihminen on
synnissä paatunut ja ylenkatsoo Kristuksen opetuksia, niin kauvan häntä
ei voida pitää Vapahtajalle uskollisena, eikä hän voi silloin lukea
Jumalan mielisuosiota itselleen kuuluvaksi, koska sellainen periaate
olisi yhtä paljon Jumalaa herjaava kuin ihmissuvulle vaarallinen.
Kristus kehotti aina ihmistä parannukseen ja nöyryyteen.
Anteeksiantamus Kristuksen tähden, jota hän ei ole tässä käsitellyt, on
lahja korkeudesta, jota ei järki eikä filosofia voi selittää
(»öfverstigande förnuft och filosofie»). Mutta, todistaakseen väitteensä
parannukseen tarpeellisesta mielenmuutoksesta oikeaksi, tahtoi
hän tässä viitata apost. Paavalin sanoihin Ebrealaiskirj. 10:
26:nnessa,[51] jotka koskevat paatuneitten synnintekijäin
vaaranalaisuutta: _Sillä jos me ehdollamme sitte syntiä teemme, kuin me
olemme totuuden tuntoon tulleet, niin ei meillä ole enää yhtään uhria
syntein edestä_.

Juurimainitussa esityksessä olisi myöskin huomautus siv. 40 voitu tehdä
muistutuksen arvoiseksi syyttämistarkotuksessa, koska hän siinä oli
sanonut Jumalan kaikkitietäväisyyden liian korkeaksi, jotta voisimme
sitä ratkaisevasti arvostella. Vastaus siihen olisi kuulunut: ett'ei
hän sen kautta suinkaan ole tahtonut loukata Jumalan
kaikkitietäväisyyttä, vaan ainoastaan epäillyt ihmisen kykyä voida
käsittää (»omfatta») tätä hänen korkeaa ominaisuuttansa; sillä
luulotella tietävänsä mitä Jumala tietää, on järjettömyyttä, koska
ihmisen siinä tapauksessa tulisi olla ainakin Jumalan vertainen
tiedossa.

Vielä siv. 45, mitä tulee _uskoon_ uskonnollisessa merkityksessä,
tarkottaa hän uskoa kaikissa kansoissa, viittaamatta mihinkään
määrättyyn uskontoon tai lahkoon, ja kutsuu sitä vain siksi
uskonnolliseksi, että jokaisella kansalla on uskoa Jumalasta (»tro om
Gud»), ja Jumala tietenkin (»visserligen») on päämääränä kaikessa
uskonnossa. Ja jos heidän uskonsa on vilpitön korkeimpaan olentoon
nähden, niin täytyy sen olla sielun sydämellinen mieltymys (Jumalaan)
ja luottava kunnioitus tätä olentoa kohtaan, elävä varmuus hänen
mielisuosiostaan parantunutta, hyveellistä ihmistä kohtaan. Johan uskoa
käsittelevän esityksen alkukin ilmaisee, että hän on tarkottanut uskoa
ylimalkaisesti, kun hän sanoo: _Harvoja sanoja ihmisten kielessä on
tärkeämpiä, ja kuitenkin merkitykseltään vaihtelevampia kuin usko_. Sen
sijaan sitä totista uskoa, jota kristinusko edellyttää ja joka on
pelkkää historiallista uskoa korkeampi, on hän ollut liian heikko
sanoin esittämään, ja sitä voitanee omaksua (»omfattas») vain
tunteella. Hän katsoo sentähden kohtuuttomaksi, että hän on joutunut
vastaamaan siitäkin, johon hän ei ollut kajonnut.

Mitä vihdoin tulee esitykseen siv. 54 ja seur. edempänä Mietelmässä
Vapaauskoisuudesta, niin siinä kristillistä uskonto-oppia ei
tietystikään tarkoteta. Tämä kyhäelmä on filosofinen tutkimus,
kirjotettu vain tarkotuksella koettaa kietoa kaikkien aikojen
vapaa-ajattelijoita heidän omiin sanoihinsa (»för att söka beslå alla
tiders fritänkare»), tai ainakin johtaa heidän mieltään hyveeseen, kuta
puhtaampaan sitä parempi, omanvoitonpyynnön (siihen) vaikuttamatta,
mikä heidän silloin on syrjäytettävä, vaikkakaan varmuus elämästä tämän
jälkeen, heidän todistelunsa horjuvaisuuden takia, ei heistä olisikaan
ehdoton. Jotavastoin hyvän vaikutin kristinuskossa, jota ei hän ole
käsitellyt, on sitä korkeampaa laatua, että se ylevyydessä kohoaa
hyvekäsitteen yläpuolelle, ja Kristuksen kautta yhdistää ihmisen
Jumalan kanssa, jolloin siveysperuste ei enää riipu, ei
omanvoitonpyynnöstä eikä -pyytämättömyydestä, vaan toiminnan hyvyys on
seurauksena puhtaasta mieltymyksestä taivaan ja maan hallitsijaan,
jolloin myöskin varmuus autuudesta on osotettu uskossa ja rakkaudessa
Kristukseen, niin myös usko ja rakkaus ovat kaiken kristillisen hyveen
perusteena; sillä ilman rakkautta ei ole mitään hyvettä olemassa, eikä
ilman hyveellistä mielenlaatua mitään rakkautta Jumalaan ja hänen
valittuihinsa.

Sanotussa kirjassansa ei hän ole tahtonut opettaa ketään kristittyä,
mitä tämän tulee uskoa, vielä vähemmän eksytellä häntä niin
arkaluontoisessa asiassa; hän on ainoastaan koettanut
vapaa-ajattelijalta tukkia julkeuden ja paheen tien, jolle tämä
helposti horjuvien periaatteittensa kautta voi suistua, ellei edes hyve
ole häntä pidättämässä perikadosta. Ell'ei hän sokeudessaan voi käyttää
kristinuskon valoa, on hyve hänellä kuitenkin ohjaajana elämän
sekasorron läpi, kunnes hänen silmänsä ennemmin tai myöhemmin
avautuvat. Tämän kohtalon alaisia olivat muinaisajan filosofit,
ennenkun evankelisen opin lämmittävä sarastus syttyi. Siinä missä hän
siv. 54 sanoo: _Joka hyväntahtoisuuden elähyttämänä voi palkkiosta
välittämättäkin harjottaa hyvettä, hänen sielunsa liitelee
aistillisuuden rajotetun näköpiirin yli_ y.m., ei sitä suinkaan ole
niin selitettävä, kuin voisi ihminen hyveellänsä asettautua
jumalallisuuden yläpuolelle tai ylenkatsoa Kristuksen ansiota;
sitenhän suhde tulisi käännettyä ylösalaisin; sellaisen järjettömyyden
kauttahan hyvekin menettäisi arvonsa ja ihmisen ylpeys olisi Saatanan
röyhkeyden kaltainen tämän luopumuksessa. Hyve tekee ihmisen vain
jalostuneemmaksi, rakastettavammaksi, ja ikäänkuin kelvolliseksi
tarkotukseensa.

Näin puolustettuaan itseään kantelukirjelmässä esiintyviä syytekohtia
vastaan Juteini toisessa osassa selitystään alkaa puolestansa hyökätä
ahdistajiensa kimppuun sanoen: »Edelläolevien lyhyitten ja
yksinkertaisten selitysten kautta lienee tullut toteen näytetyksi, että
minua syytekirjelmän esittämissä, pienestä teoksestani poimituissa,
kohdissa on surkuteltavalla tavalla ymmärretty väärin, sekä etteivät ne
mitään harhaoppista tai sopimatonta sisällä, vaikka ne yhteydestänsä
reväistyinä sen kautta ovat saaneet pahemman muodon, jota vastoin näen
itselläni olevan syytä vedota huhtik. 26 p:nä 1774 annetun kunink.
asetuksen 5 §:än, koskeva sanan- ja painovapautta, joka kohta
kuuluu:----_älköön kukaan paitse sen sananmukaista merkitystä millään
tavoin vääntäkö tai vääristelkö, vaan olkoon kaikki mikä ei selvästi
sodi sitä vastaan pidettävä luvallisena kirjottaa ja painattaa_.»
Juteini pyytää sentähden että oikeus hänet julistaisi syyttömäksi,
mikäli syyte koski kirjan sisällystä uskonnollisessa suhteessa. Ja sen
yhteydessä kysymys sen sensuroimisesta raukeaa itsestään, koska se
oikeastaan ei käsittele sitä uskontomme puolta, joka koskee oppia ja
kristillisen uskomme opinkappaleita, vaan siveysoppia yleensä, ja
etupäässä kristillistä, joka jalostuneena, perustuen hyväntahtoisuuteen
ja rakkauteen, kirkkaasti loistaa ennen kaikkia muita järjestelmiä
siinä. Tämän on hän kylläkin selvästi esittänyt siv. 12 (esityksessä):
Siveysfilosofian periaatteista. Ja se lämmin mieltymys, jolla hän aina
on suosinut tätä ihanaa siveysoppia, jonka hän aina luulee ohjanneen
mielialaansa, niin että hän uskaltaa vedota koko laajaan tuttavuuteensa
monissa paikoin maata todistamaan hänen inhimillisessä suhteessa
moitteettomasta vaelluksestansa ja niistä periaatteista, joita hän on
noudattanut esiin niinä monina vuosina, jolloin hän on harjottanut
lastenopetusta,----tämä lämmin harrastus on myös houkutellut häntä
filosofisen siveysopin kohottamiseksi tutkimuksissaan edistämään sitä
kristillisellä, jonka kautta hän on voinut aiheuttaa väärinymmärrystä.
Jos hänet näin havaitaan syylliseksi, niin lohduttaa häntä vain hänen
tarkotuksensa puhtaus; sillä hän toivoo ihmisen jalostumista ja
täydellistymistä jo tässä elämässä, siten valmistuakseen Vapahtajan
ansion osallisuuteen.

Kun Jumala lahjotti kyvyn osata erottaa hyvän pahasta, oikean väärästä,
antoi hän ihmiselle myös tahdon vapauden, täydellistyttääkseen
siveydellistä luomustansa maan päällä. Nyt riippuu ihmisestä etsiikö
hän edelleen kehittymistänsä vaiko turmelustansa; sillä siveydellistä
arvoa ei tässä elämässä voida luoda, se on kehitettävä. Ilman
hyväntahtoisuutta ja rakkautta, jopa riettauden tilassa kuitenkin
havitella nautintoa ja autuutta, se ei ole sopusoinnussa Jumalan meille
määräämän suunnitelman kanssa, koska hän on asettanut hyveen
sukulaisuuteen onnellisuuden kanssa, sillä muuten olisi ollut sangen
helppoa hänelle heti tehdä ihmisestä taivaan asukas.

[Kuva: Juutilan talo Valteenjoen puolelta.]

Muuten sanoo Juteini Anteckningar-kirjansa sisältävän eri aineista
lyhyitä tutkimuksia, jossa tapauksessa hän on katsonut sensuroimisen
tarpeettomaksi, siihen nähden että sensuuntaiset kirjotelmat harvoin
havaitaan saatetuiksi sensuroitaviksi, vaikka ne sangen usein koskevat
jumaluusopillisia ja uskonnollisia aineita, niinkuin hänenkin
kyseessäoleva vähäinen teoksensa, jossa hän kyllä siellä täällä on
käyttänyt kalliita nimityksiä _Jumala, Kristus_ ja _uskonto_, mitkä
muuten usein voidaan tavata mitä maallismielisimmästä kirjotelmasta,
mutta hän ei suinkaan vastustavasti ole kosketellut voimassa olevia
uskonlauselmia, vielä vähemmän alentunut sopimattomasti pilkkaamaan
(»till ovärdigheten af blasfemie»). Hän ei ollut jumalankieitäjä eikä
uskonnon ylenkatsoja, mutta hän ei myöskään ole mikään sokea muitten
mielipiteitten puolenpitäjä. 1 Tess. ep. 5: 21 sanotaan: _Koetelkaa
kaikkea, ja pitäkää se, mikä hyvä on_.

Kirjaa, jota näin niin paljon on väärinymmärretty, ja joka sen kautta
vielä tulevaisuudessa saattaisi antaa aihetta pahennukseen, vaikka
Juteini viime sivulla oikaisuissa mielestään koko selvästi on
ilmottanut, että erehdykset ovat siinä olleet mahdollisia, ei hän tahdo
pyytää vapaaksi takavarikkoon-otosta, joka jo onkin pantu toimeen,
ainakaan ei muulla tavoin, kuin sillä ehdolla, että tämä selitys vielä
lisäksi painetaan ja, enemmän väärinkäsityksen välttämiseksi, jokaiseen
kirjan kappaleeseen liitetään; sillä hän rakastaa järjestystä, rauhaa
ja sopua niin hyvin yksityisesti kuin julkisesti. Mutta hän jättää
sellaisen viranomaisten määrättäväksi ja pyytää ainoastaan
vapautustansa kaikesta enemmästä kanteesta, sekä ett'ei myöskään
kirjanpainaja Cedervaller'ille sen johdosta mitään viaksi luettaisi,
koska hän (Juteini), vaikka aikomuksetta ja vähimmässäkään määrin sitä
aavistamatta, yksin on ollut syypäänä kaikkeen siihen ikävyyteen, mikä
julkaistun teoksen kautta on syntynyt, ja jonka sisällystä Cedervaller
ei luullut kykenevänsä tarkastamaan ja arvostelemaan, vaan mukautui,
kuten tavallisesti hänen, (Juteinin) muitakin teoksia julkaistaissa,
enimmäkseen suomen kielellä, jota Cedervaller ei tunne, hänen
(Juteinin) siitä antaman lausunnon mukaan, niin sisällykseen kuin
muotoon nähden. Surettaisi Juteinia, jos hän olisi syypää
Cedervaller'in onnettomuuteen, niinkuin se jo pahottaa hänen mieltänsä,
että hän vähäpätöisellä teoksellansa on tuottanut niin paljon vaivaa
monelle arvon miehelle heidän virkatoimissaan; mutta jota hän,
murtuneessa mielentilassaan, on päättänyt tulevaisuudessa välttää.
karttamalla vaarallista kirjailijahuvia, joka sitäpaitse paljonkin
uutteruutta kysyvien virkatointen ohessa, joita hän ei suinkaan ole
laiminlyönyt, pitkä-aikaisuutensa kautta jo on vahingoittanut hänen
terveyttänsä ja milt'ei muuntanut hänen silmänsä valeikkunoiksi.

Juteinia ja Cedervaller'ia vastaan nostetun jutun jatketussa
käsittelyssä lokakuun 2 p:nä 1827 jätti virallinen syyttäjä Krogerus
edelläesittämämme Juteinin selityksen takaisin kämnerioikeudelle,
vaatien Cedervaller'ille edesvastausta siitä, että tämä ilman
asianomaisen konsistorin tarkastusta oli painosta julkaissut
Anteckningar-kirjan, joka kieltämättä kosketteli uskonnollisia aineita,
mutta hän jätti jutun muuten oikeuden arvosteltavaksi. Syytetyt uusivat
aikaisemmin lausumansa, ja kun ei mitään uutta lisätty, antoi oikeus
päätöksensä.

[Kuva: Juutilan talo pihan puolelta.]

Kämnerioikeuden mielestä oli Juteini kyseessäolevan kirjansa sivuilla
21 ja 37 Kristuksen ansiota esittävästä opista lausunut mielipiteitä ja
käyttänyt lauselmia, mitkä ovat niin pimeästi esitetyt ja niin vähän
yhtäpitävät sen opin kanssa, joka perustuu meidän pyhään raamattuumme
ja jonka meidän kirkkomme on omaksunut, tunnustuskirjoissamme, ett'ei
hän itse antamassaan selityksessä ollut osannut tyydyttävästi
selvitellä niitä, vaan on ollut pakotettu tunnustamaan, että hän, »joka
enimmäkseen saa sivistyksestään kiittää itseään, ei ollut voinut
saavuttaa selvyyttä kaikessa», minkä kautta hän siis itse tunnustaa
erehdyksensä. Edelleen on hän siv. 45 esittänyt ajatuksensa uskosta
uskonnollisessa merkityksessä tavalla, joka on ristiriidassa meidän
seurakuntamme opinkäsityksen kanssa, eikä ole selityksessään esitetyllä
väitteellä, että hän tarkottaa uskoa kaikissa kansoissa, voinut
puolustaa itseään, kun kristinuskoa tunnustaa suuri osa kansoja,
etenkin ne joille kirja täytyy olla kirjotettu paikkaan ja kieleen
katsoen, ja heidän uskonsa välttämättömästi myös sisältyy tähän
uskonnollisen uskon yleiseen määritelmään. Vihdoin ovat siv. 54
esitetyt väitteet meidän vastaisesta kohtalostamme ijäisyydessä, joskin
kuten hän selittää vain filosofisia, kuitenkin esityksensä kautta
ristiriitaisia kristinuskon ja meidän kirkkomme opin kanssa. Koska siis
sihteeri Judén tässä teoksessaan ei ollut merkinnyt ainoastaan
hetkellisiä ajatuksia siveysfilosofiassa, vaan monessa kohdin oli
antautunut mietiskelyihin uskonnollisista aineista, ja oli esittänyt
nämä tavalla, joka ei ollut yhtäpitävä meidän seurakuntamme
opinkäsityksen kanssa, niin katsoi kämnerioikeus, vaikka hän
juhlallisesti oli peruuttanut kaiken, jonka kautta joku uskonnollinen
ristiriitaisuus voi syntyä, koska tämä peruutus ei poistanut
rikollisuutta, mikä sen kautta oli tehty, että hän useinmainitun kirjan
oli painosta julkaissut, oikeaksi langettaa Juteini ja myöskin
Cedervaller sakkoihin, josta on tarkempi selostus myöhemmin. Tästä
tuomiosta ilmottivat sekä virallinen syyttäjä että vastaajat
tyytymättömyyttä.

Myöhemmin esityksessämme on selostettu täydellisesti myöskin Turun
hovioikeuden langettama tuomio marraskuun 19 päivältä 1828 Juteinin ja
Cedervaller'in valitusten johdosta, josta tuomiosta selviää, että
Juteini vapautettiin kaikesta edesvastauksesta ja Cedervaller'iin
nähden Kämnerioikeuden tuomio vahvistettiin. Kun ei Juteini ollut
valittanut kirjansa takavarikkoonotosta ja hävittämistuomiosta, niin ei
hovioikeus lausunut mitään päätöstä siinä kohdin. Samana päivänä on
hovioikeudesta lähetetty Viipurin maaherralle Carl August Ramsay'lle
kirje, jonka mukana lähetetään kappale hovioikeuden päätöstä
annettavaksi viralliselle syyttäjälle Krogerus'elle; samalla ilmotetaan
maaherralle valittajien takuusta, jonka he ovat hovioikeudelle
jättäneet heille tuomittujen sakkojen suorittamisesta, päätöksen
toimeenpanoa varten. Tämä kirje saapui maaherra Ramsay'lle saman kuun
22 p:nä.[52] Neljä päivää myöhemmin maaherra lähetti tämän hovioikeuden
päätöksen Viipurin maistraatille annettavaksi äskenmainitulle
viralliselle syyttäjälle. Edellämainittu takuu seurasi myös maaherran
kirjettä. Sen ohessa hän pyysi panemaan sanotun päätöksen lailliseen
täytäntöön sekä sellaisessa tarkotuksessa aikanaan ilmottamaan hänelle,
ovatko Judén ja Cedervaller itse kohtaansa antaneet sanotun päätöksen
saada lain voiman vaiko ei, jotta edellisessä tapauksessa takavarikkoon
otetut ja siellä säilytetyt kappaleet Juteinin tekemää kirjelmää
voitaisiin lähettää maistraatille.[53] Vielä saman kuun 29 p:nä
maistraatt ilmottaa maaherralle menetelleensä hänen määräystensä mukaan
sekä että Juteini ja Cedervaller läsnä ollen, kun hovioikeuden päätös
luettiin ja viralliselle syyttäjälle jätettiin, olivat selittäneet
tyytyvänsä päätökseen, jonka ohessa Juteini vapaaehtoisesti oli
maksanut Cedervaller'ille tuomitut sakot 96 hopearuplaa 288 ruplalla
pankkiosotuksia, mistä myös tultaisiin asianmukaisesti tilittämään.

[Kuva: Jaakko Juteinin ja hänen vaimonsa
 hautakivi Ristimäen suomalaisella
 hautausmaalla lähellä Viipuria.]

Kun maaherra Ramsay täten on saanut tietää, että Juteini ja Cedervaller
olivat ilmottaneet tyytyvänsä Turun hovioikeuden päätökseen,[53]
niin hän seuraavan joulukuun 6 p:nä lähettää uudelleen kirjeen
Viipurin kaupungin maistraatille ja sen mukana 190 kappaletta
Anteckningar-kirjaa, joista 163 kppl. vielä sitomattomia ja 27 kppl.
nidottuja, sekä pyytää maistraattia nyt lopullisesti ja täydellisesti
panemaan toimeen hovioikeuden päätöksen, mikäli se koskee
takavarikkoon-otettuja ja hävitettäväksi tuomittuja kirjoja.[53]

Tämän kirjeen saapumisesta on Juteini itse Viipurin raastuvanoikeudelle
ja maistraatille saapuneitten kirjeiden luetteloon vuodelta 1828
(tietysti ruotsiksi) merkinnyt: »(kirje) lähetetty Jouluk. 6, saap.
Jouluk. 8. Maaherran Viraston memoriaali, koskeva Turun Hovi Oikeuden
Päätöstä Judén'in ja Cederwaller'in valituksiin.--(saap. kirje n:ro
616). Toimeenpantu Tammikuun 8 p:nä 1829.»[53]

Sanotun jouluk. 8 p:nä 1828 saapuneen maaherran kirjeen johdosta piti
kunnallispormestari, kollegiasessori Buchman lauantaina saman joulukuun
13 p:nä maistraatin istunnon sekä oikeus- että kunnallisneuvosmiesten
saapuvilla ollessa, jossa istunnossa annettiin määräys v.t.
kaupunginvoudille vakaaja Andström'ille, että hänen yhdessä
kaupunginviskaali Krogerus'en ja poliisipäällysmies Strömberg'in kanssa
tulisi panna toimeen Juteinin Auteckningar-teoksen edellämainittujen
kappalten hävittäminen sekä siitä sitten maistraatille kertoa.[53]
Vielä samana päivänä Viipurin maistraatin oikeuspormestari Ekmark
maistraatin puolesta antoi kirjallisesti[53] tämän määräyksen v.t.
kaupunginvoudille Johan Jacob Andström'ille, joka _tammikuun 8 p:nä
1829_ pani samaisen määräyksen täytäntöön. Ja hänen kertomuksensa[53]
tästä »autodafé»sta, kirjotettuna edellämainitun määräyksen toiselle
puolelle paperia, kuuluu:

»Sittekun Kaupunginviskaali Krogerus pitemmän ajan sairastettuaan
nyttemmin on tervehtynyt ovat edellämainitut todistetut kappaleet hänen
ja poliisipäällysmies Strömberg'in läsnäollessa poltetut: todistaa
Viipuri 8. p:nä Tammikuuta 1829.
                                  J.J. Andström»[54]

Myöhemmästä esityksestämme on lukija sitten näkevä, miten prokuraattori
Walléen ei tyytynyt hovioikeuden vapauttavaan tuomioon Juteinin
sakkorangaistuksen suhteen, vaan valitutti asiasta senaattiin, sekä
miten asian senaatissa kävi, että, näet, Juteini kokonaan sielläkin
vapautettiin enemmistä ikävyyksistä.

Mitä Juteinin selitykseen hänen Anteckningar-kirjaansa vastaan
tehtyihin syytöksiin Viipurin Kämnerioikeuden edessä tulee, jota
selitystä liitettynä oikeuden pöytäkirjaan kutsutaan siinä »Dictamen
till protokollet,» niin ei voi kieltää, ett'eikö hän yleensä
selityksessään olisi onnistunut asiaansa koko hyvin puolustamaan: Häntä
on väärin ymmärretty, hänen sanojaan väärin selitetty. Hän ei ole
vanhurskauttamisopista, sovituksesta ja Kristuksen ansiosta sekä
anteeksiannosta tämän perusteella ensinkään puhunut. Ei hän ole
Kristuksen ansiota esittänyt väärinymmärretyksi allegoriiaksi. Hän on
vain hänen mielestään järjetöntä Kristuksen uhrin materialiseeraamista
sekä anteeksiantamusoppia ilman mielenmuutosta parannukseen vastustanut
ja tehnyt sitä järjen ja filosofian kannalta. Anteeksianto taas
Kristuksen ansiosta--hän sanoo--on lahja Korkeudesta, jota ei järki
eikä filosofia pysty selittämään. Usko-käsitettäkin on hän
esittänyt aivan yleiseltä kannalta. Tätäkin samoin kuin edellisiä
on hän tarkastellut siveysfilosofina. Niinikään ovat mietteet
vapaa-ajattelijoista täysin filosofisia. Muinaisajan filosofeille
esim., jotka eivät tunteneet evankelisen opin lämmittävää valoa, täytyi
hyveen olla johdattajana sekasortoisen elämän läpi. Kun Juteini näin
selittelee kirjansa esitystä, vie hän yleensä meidät mukaansa, ja
lukija tunnustaa mielellänsä, että hänellä on täytynyt olla oikeus
esittää uskonto- ja siveysfilosofiaa.--Vielä hän hyökkäävässä osassakin
selitystään saa lukijan puolelleen, kun hän vetoaa 5 §:än
kuninkaallisessa asetuksessa painovapaudesta, annettu huhtikuun 26 p:nä
1774, ja kun hän uskaltaa viitata inhimillisesti katsoen moitteettomaan
vaellukseensa, jonka pitäisi todistaa, että hänen lämmin harrastuksensa
todella kuuluu sanotulle ihanalle siveysopille, joka on hänen
mielialaansakin ohjaamassa. Mutta, sitten tulee heikko kohta. Hän
tunnustaa, että tämä lämmin myötätuntoisuus on houkutellut häntä
kohottamaan yleistä siveysfilosofista esitystään kristillisellä, jonka
kautta hän on voinut aiheuttaa väärinymmärtämistä. Jos hänet siis
havaitaan syylliseksi, niin on hänen lohdutuksenasn tarkotuksen
puhtaus. Ja mikä on tämä puhdas tarkotus? _Hän toivoo ihmisen
jalostumista ja täydellisentymistä jo tässä elämässä, jotta hän siten
valmistuisi osallisuuteen Vapahtajan ansiosta._ Ja tuolla lauselmalla
on Juteini kumonnut koko edellisen todistelunsa ja puolustelunsa tehnyt
tehottomaksi sekä antanut ahdistajilleen aseen käteen entistenkin
lauselmiensa sellaisiin selittelyihin, ett'ei hän niissä esitä
kirkkomme sovitusoppia oikealla tavalla, kun hän ei puolustelussaankaan
ole siinä kaikissa kohdin onnistunut. Sillä äskeisen lauseen ajatuksen
mukaan tulisi ihminen osalliseksi Kristuksen ansiosta--ja tietysti
siitä johtuvista hedelmistä--vasta, kun hän tässä elämässä, mikäli
voimme Juteinia ymmärtää, koko elinaikansa moraalisella (eli
siveellisellä) elämällä on siihen valmistautunut. Heti tämän lauselman
jälkeen seuraa toinen, jota kirkkomme opin kannalta myöskin voidaan
ahdistaa, kosk'ei Juteini sitä esittäessään ensinkään ota raamatun- ja
sitä selittävää kirkkoisä Augustinuksen oppia syntiinlankeemuksesta ja
sen seurauksista lukuun sanoessaan: _Kun Jumala lahjotti (ihmiselle)
kyvyn osata erottaa hyvän pahasta, oikean väärästä, antoi hän hänelle
myöskin tahdon vapauden, täydellistyttääksensä siveydellistä
luomustansa maan päällä_, puhumattakaan siitä, ett'ei Juteini tässä
kohdin näytä myöskään muistavan Luther'in esitystä hänen kirjassaan »De
servo arbitrio» eli orjuutetusta tahdostamme, jossa kirjassa Luther,
ollen jyrkästi deterministi, torjuu humanisti Erasmus Rotterdamilaisen
ja katolisen kirkonkin semipelagiolaisen, indeterministisen
katsantokannan. Luther'in mukaanhan luonnollinen ihminen on orjuutettu
eli epävapaa ja synnin orja, josta tilasta vasta Jumalan vapaa armo
Kristuksessa uskossa omistettuna vapauttaa ihmisen, niin että vasta
tällöin tuo Juteinin esittämä ihmisen täydellistyttäminen saa alkunsa.

Tarkastaessamme kämnerioikeuden tuomion perusteluja taas emme voi olla
huomiotamme kiinnittämättä siihen oikeuden perin heikkoon väitteeseen,
ett'ei muka kristillisellä alueella ja kristityille ihmisille voida
esittää yleistä uskonnollisfilosofista uskokäsitettä, vaan ainoastaan
kristillistä, koska heidän uskonsa muka välttämättä sisältyy myös
yleiseen määritelmään uskonnollisesta uskosta.

Ennenmainittu Henrik Joel Juutila eli Pätiälä kertoi jo aikaisemmin
myös esitetyssä tilaisuudessa tämän elämäkerran kirjottajalle, että
»Juteini työskenteli asianajajana, ja että hänellä oli (paljon) tuloja;
hyvin varakas hän oli». Myöskin ent. kirjakauppias Howing sen todisti;
asianajolla sanoi Juteinin »rikastuneen, niin että poikakin (sittemmin
kokonaan) eli isän kokoomilla varoilla». Ja todellakin on Juteinin
täytynyt asianajolla ansaita nämä varat, jotta hän jo näihin aikoihin
eli vuoden 1827 seutuvilla, joissa vasta olemme liikkuneet, on voinut
omistaa kivitalon Viipurin linnotuksen alueella eli kaupungin muurien
sisäpuolella, kuten myöhemmin tulemme näkemään, sillä hänen
varsinaisesta virkapalkastaan ei ole voinut liietä varoja muuhun, kuin
mahdollisesti riittää pienen perheen elatukseen. Tohtori J.W. Ruuth
»Wiborgs Stads Historia» nimisessä teoksessaan on sivulla 853 tehnyt
selkoa Viipurin maistraatin palkkaussäännöstä v:na 1827, »jonka mukaan
maistraatin sihteerillä, joka samalla oli notarius publicus, oli
palkkaa 166:66 2/3 hopearuplaa». Tämä palkkaussääntö oli silloin aivan
uusi sekä vahvistettu käskykirjeellä 21/3 1827; ja sitä ennen oli
palkka nähtävästi ollut pienempi. Vasta v. 1845, jolloin Juteini jo oli
sihteeritoimensa jättänyt, se taas kohosi. Joskin tähän palkkaan
Juteinin muista viroista jonkun verran tuloja tuli lisää, niin ne
epäilemättä eivät voineet olla ylen suuria, jotta hän niistä olisi
rikastunut. Me sen vuoksi täydellä syyllä luotamme Pätiälän ja
Howing'in kertomuksiin, että Juteini asianajolla rikkautensa kokosi.
Jos hän siis asianajolla aineellisesti vaurastui, niin hänen täytyi
olla hyvin käytetty asianajajana ja kaiketi myös verraten taitava tässä
toimessa. Jo edellä näimmekin, että hän koko hyvin omassa asiassaan
Viipurin kämnerioikeudessa osasi »Dictamen»illansa puolustaa itseään.
Eräs toinenkin Juteinin lausunto, joulukuun 4 p:ltä 1827----sillä
kertaa Viipurin maistraatin pöytäkirjaan on meillä tilaisuus esittää,
ja se koskee erästä talonomistajain yhteistä asiaa Viipurin
linnotusalueella.

Juteini oli nähtävästi juuri hiljan--ehkäpä sentään mahdollisesti jo v.
1826--ostanut itselleen talon N:o 109 Viipurissa,[55] päättäen siitä
ett'ei hän v:n 1825 kirkonkirjaan vielä ole merkitty talonomistajaksi,
mutta jo joulukuun 4 päiväksi 1827 hän kaupungin muitten
talonomistajien kanssa on kutsuttu Viipurin kaupungin maistraatin eteen
kuultavaksi edellämainitun saman vuoden maaliskuun 21 päivän
käskykirjeen määräyksestä, että Viipurin kaupunki saisi »oikeuden
paitsi paljoa muuta kantaa n.k. tonttiäyrejä.» Kutsua tähän maistraatin
istuntoon oli noudattanut 29 talonomistajaa, joista kymmenellä näyttää.
olleen talonsa linnotuksen alueella. Näistä, näet, yhdeksän ilmotti
toistaiseksi kieltäytyvänsä maksamasta tonttiäyrejä kaupungin
rahastoon, koska he ymmärsivät käskykirjeen sanamuodon niin, että sen
määrääminen, olisiko tonttiäyrejä maksettava vaiko ei, riippuisi
kokonaan talonomistajista, ja sitä suuremmalla syyllä saattoivat he
kieltäytyä maksamasta, kun kaupungin rahasto silloin oli siinä
kunnossa, ett'ei se tarvinnut muita tuloja kuin siihen asti tavallisia.
Näiden ajatusten esittäjänä esiintyi ensin suullisesti
kihlakunnantuomari, laamanni Adolf Krogius, joka lausuntoonsa lisäsi,
että hän omasta puolestaan tulevaisuudessa kernaasti olisi valmis
suorittamaan sanotun suorituksen, jos kaupungin rahasto sattuneista
syistä joutuisi suurempia tuloja tarvitsemaan. Näin kuuluvan lausunnon
taas pöytäkirjaan otettavaksi jätti maistraatin sihteeri Judén: »Kun
Ruotsin hallitus muinoin perusti Viipurin linnotuksen kaupungiksi, ei
tämä kaupunki voinut jäädä asukkaita ja tuloja vaille, jos
perustamiselle haluttiin pysyvää merkitystä. Sentähden osotetttin
tontteja linnotuksessa rakennettaviksi, ja maata kaupungin ympäriltä
varattiin käytettäväksi. Edellisellä (toimenpiteellä) saatiin kaupunki
syntymään, ja jälkimäisellä oli sama kaupunki kunnossapidettävä.
Varattu maa oli tarpeellinen, jotta sen tuotteista saaduilla tuloilla
voitaisiin suorittaa satunnaiset menot ja yhteiskunnalliset ulosteot
asukasten tarvitsematta rasittaa itseään tonttiäyrien maksamisella,
joita ei linnotuksen alueella olekaan koskaan kannettu. Mutta kun
esikaupungit sittemmin ovat syntyneet, on talonpaikat
(»Gårdsplatserne»), samoin kuin kaupungin muu käyttökelpoinen maa,
luovutettu halullisille asukkaille vuotuisesta vuokrasta, ja on
luultavasti maksuehdot silloin, joko kaupungille joutuvine
kauppahintoineen tai ilman hinnatta, määrätty suoritettaviksi
pinta-alan laajuuden mukaan, ja siis olemaan tonttiäyrejä mukavimpana
verotusperusteena sellaisessa suhteessa. Tämän väitteen varmuus ilmenee
selvästi siitä asianlaidasta, etteivät tontit linnotuksen sisäpuolella,
vaan ainoastaan esikaupungeissa ole olleet tonttiäyreillä rasitetut,
niinkuin kantoluettelot sen useina vuosina takaperin osottanevat,
vaikka tonttiäyrejä myöskin esikaupungeissa sittemmin solkenaan on
lakattu kantamasta, ainakaan ei niitä ole säännöllisesti kannettu.
Useat esikaupunkien asukkaista voinevat kuitenkin näyttää
tämäntapaisten ulostekojen kuitteja, joita vielä läänin palauttamisen
jälkeen muun Suomen yhteyteen on kannettu muutamilta talonomistajilta,
etenkin taloja myytäissä. Kaikki talonasemat linnotuksen muurien
sisäpuolella, esivallan rakennettaviksi antamina, ovat siis katsottavat
vapaatonteiksi, eikä niitä voida vastoin omistajain myönnytystä
maksuilla rasittaa, jonka he myöskään tuskin katsonevat oikeaksi, niin
kauan kuin he ymmärtävät naurettavuuden siinä, että syyttä suotta ja
ikäänkuin vain muiden neuvosta rupeaisivat tyhjentämään toista taskua
täyttääkseen toisen. Koska nyt sellaista maksua ei myöskään kaupungin
viimeistä järjestelyä vahvistettaissa ole otettu lukuun, vaan tuo on
jätetty asianomaisten itsensä määrättäväksi, eikä kaupunginrahastoa
muuten katsota olevan missään sellaisessa varojen puutteessa, että
ylimääräisiä verotuksia tarvitsisi vaatia; niin tulisi tonttien
linnotuksen sisäpuolella olla siitä solkenaan vapautettuja ja niin
sanottua taksotusta voida sovelluttaa ainoastaan esikaupunkien
tontteihin ja muuhun kaupungin käyttökelpoiseen maahan, siinä
tapauksessa että kaupunki näkee hyväksi näin käyttää tiluksiaan».

Kaikki muut läsnäolevat selittivät olevansa valmiit suorittamaan
taloistansa kyseessäolevan maksun; kuitenkin huomautti eräs sorvari
Stenberg, jonka talo nähtävästi myös oli linnotusalueella, että hänkin
kieltäytyisi maksamasta mainittua maksua, kuitenkin vain siinä
tapauksessa että linnotuksen sisäpuolella olevat talot vapautettaisiin
tästä maksusta. Maistraatti sitten julisti sellaisen päätöksen, ett'ei
ole kaupungin talonomistajain asia arvostella, onko kaupungin rahasto
suurempien tai pienempien tulojen tarpeessa; ja koska Viipurin
kaupungin edellämainitun käskykirjeen mukaan tulee kantaa kyseessäoleva
vero tonttiäyrin nimellä, niin maistraatti katsoo kohtuulliseksi käskeä
asianomaisia talonomistajia heti ehdottamaan sitä maksun määrää, mikä
kunkin talonomistajan tulee suorittaa. Laamanni Krogius ja ne, jotka
häneen olivat yhtyneet, ilmottivat päätökseen tyytymättömyyttä;
valitusaikaa kesti seuraavan vuoden tammikuun 3 päivään.[56]

Niinkuin liitteenä olevasta pöytäkirjasta näkyy, on Juteini neljäntenä
lueteltu kuultavaksi kutsuttujen talonomistajain luettelossa. Kun
tunnemme ajan luonteeseen kuuluvan, että se tarkkaan pitää kiinni
arvojärjestyksestä, niin luulemme olevamme oikeutetut tekemään sen
johtopäätöksen, ettei maistraatin sihteerinvirkaa siihen aikaan
pidetty niinkään alhaisena eli »matalana», niinkuin J. Krohn siitä
Juteini-elämäkerrassaan sanoo. Jo se, että se oli virka, antoi sille
arvoa virkapuvun ohella. Virkamies oli aina kauppiaita ja käsityöläisiä
eli ammattilaisia korkeampi. Muistan vielä kuinka n. 40 vuotta sitten
maistraatinsihteeri Carl Tollet Turussa oli korkea-arvoinen virkamies.

Mitä itse edellämainittuun Juteinin maistraatille jättämään lausuntoon
tulee, on esitys siinä selvä ja sitova sekä johdonmukainen, joskin se
alussa tuntuu jonkinverran naivilta.

Juteinin kuntoa virkamiehenä todistaa meistä muutama seikka, minkä
tunnemme juuri näiltä ajoilta. Itse hän, kuten muistamme,
puolustuspuheessansa Viipurin kämnerioikeudessa uskaltaa sanoa, ettei
hän suinkaan ole laiminlyönyt paljonkin uutteruutta kysyviä
virkatoimiansa, vaikkakin hän niiden ohessa on jonkun verran
harjottanut »kirjailijahuvia». Ja jos hän on tunnontarkka virkamiehenä
ja sellaisena myös ankara vaatimuksissaan itseänsä kohtaan, niin
näyttää siltä, ett'ei hän myöskään mitenkään suosi tai ainakaan hyväksy
ja salli peitellä leväperäisyyttä, oli se kenen viranhoidossa tahansa.
Sitä osottaa ainakin tavallaan seuraava tapaus tammik. 12 p:ltä 1829.
Oikeusneuvosmies Carl Öijer, näet, oli laiminlyönyt laatia maistraatin
politiapöytäkirjat täysin valmiiseen kuntoon ja jättää ne maistraatille
siltä ajalta, jolloin hän oli raastuvanoikeuden ja maistraatin v.t.
notariona Viipurissa eli heinäkuun 3 p:stä asti vuonna 1827 aina
edellämainittuun maistraatinistuntopäivään asti; siis noin puolentoista
vuoden aikana. Neuvosmies Öijer selitti, ett'ei hän ollut voinut
pöytäkirjoja täydentää, koska maistraatinsihteeri Judén muka oli
kieltäytynyt hänelle jättämästä maaherran maistraatille lähettämiä
useita aineita koskevia memoriaaleja, jotta hän kotonaan käyttäisi
niitä sanottuja pöytäkirjoja laatiessaan, sekä että sittekun[57] se oli
tapahtunut ja hän raastuvanoikeuden määräämänä saman kaupungin
kämnerioikeuden ylimääräisenä puheenjohtajana oli ennättänyt toimittaa
muutamia hänelle tällaisena kuuluvia tehtäviä, tahtoi hän kiireimmiten
luotaan jättää kyseessäolevat pöytä- ja asiakirjat. Juteini tämän
kuultuaan puolestaan huomautti, että Öijer joka kerta, kun maaherran
memoriaaleja oli maistraatissa esitetty, oli kuittausta vastaan juuri
sitä varten olemassa olevaan kirjaan saanut nämä memoriaalit
käyttääkseen niitä valmistaessaan pöytäkirjoja. Sittenkun nämä
memoriaalit vuodelta 1827 jo olivat jätetyt takaisin ja sittemmin
tulleet sidotuiksi, oli neuvosmies Ö. tahtonut ottaa memoriaalinidoksen
kotiansa, mutta ei hän (J.) ollut siihen voinut suostua muuta kuin
maistraatin siihen myönnytyksensä annettua. Maistraatti sitten päätti
10 hopearuplan: sakon uhalla vaatia, että Öijer kahden viikon kuluessa
laatisi valmiiksi ja jättäisi Maistraatille kaikki heinäkuun alusta
vuonna 1827 saman vuoden loppuun pitämänsä pöytäkirjat sekä niihin
kuuluvat asiakirjat; samoin määräsi maistraatti samansuuruisen
uhkasakon, ell'ei Öijer ennen seuraavan helmikuun 14 päivää jättäisi
Maistraatille täysin kunnossa vuoden 1828 pöytäkirjat niihin kuuluvine
asiakirjoineen ja sakkoluetteloineen kuluneen vuoden jälkimäiseltä
puoliskolta.[58] Toisessa pykälässä sitten määrättiin, että Öijer'in
piti seuraavaksi lauvantaiksi valmistaa kuluvan vuoden pöytäkirjat
tarkistusta varten ja sittemmin joka lauvantaiksi edellisen, kuluneen
viikon pöytäkirjat ja kuukausittain ennen seuraavan kuukauden 8 päivää
jättää arkistoon politiapöytäkirjat niihin kuuluvine asiakirjoineen.
Kun sitten Öijer'illä ei kuitenkaan ollut alkuvuoden 1829 pöytäkirjat
valmiina ja hän taas esitti verukkeita ja m.m. että hän pyytää
memoriaalinidettä vuodelta 1827, niin päätti maistraatti antaa
tulevaisuudessa lausuntonsa siitä, milloin ja minkä ajan sisässä sen
vuoden (eli alkuvuoden 1829) pöytäkirjain tulisi olla valmiita
tarkistusta varten, sekä määräsi samalla, että maistraatin sihteeri
kuittia vastaan jättäisi Öijer'ille pyydetyn memoriaaliniteen.

Olemme täten seuranneet Juteinin elämänvaiheita noin vuoden 1830
seutuville, ja olemme niin tehdessämme jo edellisessäkin esityksessä
nähneet hänellä kirjailijana enimmäkseen olleen vastuksia, jos kohta
näistä laajemmin puhumme vasta hänen kirjallisten julkaisujensa
yhteydessä ja näitä selostavissa luvuissa. Valistuspyrinnöissäänkin
Juteini oli etupäässä saanut kiittämättömyyttä niittää. Mutta nyt
näyttää lehti kääntyvän; hänen suuressa oikeusjutussaan julistaa
senaatti vapauttavan päätöksensä v:na 1831 sekä sakkoihin että
Walléen'in kerettiläisyyssyytöksiin nähden, johon jo edellä toisessa
yhteydessä lyhyesti viittasimme ja josta myöhemmin erikoisessa luvussa
vielä tarkemmin teemme selkoa. Onnen aurinko näkyy täydeltä terältään
rupeavan hänelle paistamaan. Hän alkaa saada kansalaisiltaan
myötätuntoa ja tunnustusta yhä yleisemmin osakseen ja siitä on
seurauksena, että hän vaikka jo käyden kuudettakymmentä silloin tällöin
taas helkyttelee kanneltaan julkaisten Sanan Saattajassa Viipurista
runoja, toisinaan uusiakin, vaikka vain W.S:n nimimerkillä
varustettuja, kuten eräässä myöhemmässä luvussa osotamme.
Myötätuntoisuutta, Juteinin hyvien pyrkimysten ymmärtämistä ja hänen
suomalaisuuden hyväksi uhrautuvaa työnsä tunnustusta esim. osottaa
seuraava »lähetetty» runo, nimeltä Toivo ja Kiitos, jonka lukija on
löytäviä Sanan Saattajan Viipurista 11 n:osta v. 1833 maalisk. 16 p.
Painatamme siitä Juteinia koskevan kohdan tähän:

    ------»Waan en taida taivutella
    Saataa olla sanomata
    Judén'ista julkisesta,
    Miehestä niin mainiosta.
    Se on selvä Suomalainen,
    Meidän kielemme kokia;
    Hän on paljon työtä tehnyt
    Vakaisesti valistanut
    Meidän kansan kalloloita,
    Aivan hyvyyden halusta,
    Vaan ei palkinnon perästä».------

Ihmekö, että Juteini, tämäntapaisen tunnustuksen saatuaan,
suomenkielestä laulaa lirittää leivon lailla: »Helisewä, hellä kieli,
soma niin kuin linnun soitto».

Ja jonkun aikaa myöhemmin tulee hänen osakseen, tietenkin etupäässä
hänen ruotsiksi suoritetusta tieteellisestä kirjailijatoimestaan, kuten
eräässä myöhemmässä luvussa likemmin saamme nähdä, taaskin julkinen
tunnustus, jonka vertaista hän ei aikaisemmin olisi voinut uneksuakaan.
Tarkotamme sitä tapahtumaa, kun hän yliopistomme 200-vuotisessa
riemujuhlassa v. 1840 seppelöidään kunniatohtoriksi.

Mutta jo vähän ennen tätä hän samana vuonna sai ensin runoilijana
kehotusta ja sitten virkatoimistaankin tunnustusta, joista nyt sananen.

Kehotus tuli taas, niinkuin edelläesittämämme runomuotoinen
tunnustuskin Sanan Saattajan palstoilta ja liittyi ennen mainittuun
vuonna 1840 julkaistuun elämäkertaan. Siinä annetaan täysi tunnustus
Juteinin tähänastisilla harrastuksille suomenkielen hyväksi ja
odotetaan vielä paljon hänen runottareltaan, kun hän maistraatin
sihteerivirkansa jättäneenä, kuten tulemme näkemään, on vapaa
antautumaan yksinomaan sen palvelukseen. Useissa kohdin
alkusoinnullinen ja kauttaaltaan runollinen kehotus kuuluu:
»Puolentoista kuukauden paikoille sitten päättyi siis J:nilta julkisen
viran toimitus. Ajatellessamme että hän, moninaisia esteitä ja
vastoinkäymisiä vastaan sotiessa ja tärkiäin viivyttämättömäin
virka-töidensäkin välillä säilytti halun ja rakkauden äidin kieleen
puhtaana ja palavana ja että hänen kanteleellansa oli heliä ääni ja
soittajalla silmä selkiä jo silläkin ajalla, kuin sormet melkein
lakkaamata olivat väsyttävissä virka-töissä kiini ja on taivas sangen
tymperä, niin lieneekin meillä syy toivoa häneltä Suomen kielelle uutta
ja runsasta vuoden tuloa nyt, kuin ei viran vaivat ja väsytykset enä
kiellä häntä Wäinämöisen kanteletta ylen-aikaa käsivarrella
kantelemasta, eikä elämän murheet estele häntä, sormet soittokielillä,
yhä ylös kirkkauteen katselemasta, josta valo alas-vaipuu soittajankin
sieluun selittämään hänelle oman sydämensä tuskin aavistettua syvyyttä,
ja nimeilemään nimettömiä ja sanoihin solmeilemaan tuolta ylhäältä
tuotettuja ihmet-ilmestyksiä, vähemmin näkeville kuolevaisuuden
matkakumppanille loisteeksi liikunnoillansa. Totta kyllä on meidän
mieheltä elämä-kulku jo kauvan puolen päivän paikkoja ohitse, mutta
kaukana on vielä hänestä elämän ehto-hämärä ja jokaiselle pohjan
pojalle tietty, että keski-illoista vasta alkaa taivas täällä oikein
seljetä ja sinertyä ja mieli mehuta ja liikunto oikein luokostua
liikkuvalta ja työ oikein käydä mieltä myöten työn tekevältä».--
Kuitenkin Juteinin tuotteliain ja tärkein työkausi kirjailijana oli jo
ohi, vaikkakin hän tuota kehotusta vielä jonkun verran noudatti.

Maistraatin sihteerin viran Juteini jätti helmikuun 17 päivänä 1840,
oltuaan sen haltijana 26 vuotta ja 2 1/2 kuukautta. Erotessaan hän oli
vanhin virkamies Viipurin maistraatissa ja jo ennen mainittu Sanan
Saattajan »Kertomus J. Juteinin elämän vaiheista» antaa hänestä
virkamiehenä sellaisen arvostelun ja tunnustuksen, että hän
toimekkuutensa kautta oli »viran toimituksissa ansaitun arvon voittanut
kaikilta----kaupungin asujamilta». Tämän arvonannon ja kiitollisuuden
näkyväksi osotteeksi »toimellisesta ja pitkällisestä palveluksesta»
lahjotti Viipurin kaupungin kauppias- ja porvarikunta Juteinille
sirotekoisen kannellisen hopeamaljan. Lahjan hän sai vastaanottaa itse
läänin herra kuvernöörin kädestä maistraatin huoneustossa saman vuoden
kesäkuun 26 päivänä. Malja, joka painoi 11 naulaa (eli noin 4,7 kiloa),
oli teetetty Pietarissa ja oli maksanut lähes 1,500 ruplaa. Se oli
sisältä kullattu, ja sen ulkopinta oli »paitsi muita kaunistuksia»
yhdelle puolelle koristeekseen saanut Viipurin kaupungin vaakunan ja
toisella luettiin seuraavat piirrokset:

        Jakob Juteinille.
  Wiipurin kaupungin Sihtierille,
    26 vuotisista vaivoistansa,
    Kaupungin kaupiaskunta.
             1840.

    Mitä hohtava kopia,
    Kuta kulta kiiltäväinen,
    Nepä muuttuvat moneksi.
    Muistosi on muuttumatoin.[59]

Tästä kunnianosotuksesta kertoo meille lauvantaina seuraavan heinäkuun
4 päivänä Sanan Saattaja Viipurista 27 numerossaan, eräässä
uutisentapaisessa tiedonannossaan, jonka jälkeen heti seuraa »_Jaakko
Juteinille_» omistettu pitkä ylistysruno.[59] Sen lopussa on merkki -g-
Runon luulisimme pastori K.H. Ignatius'en[60] sepittämäksi, johon
nimeen sen alla oleva merkkikin viitannee. Mainittu kunnianosotus onkin
se »uusi tilapää» (1. tilaisuus), kuten uutisessa sanotaan, joka on
panegyrisen runon aiheuttanut »puheen jatkannoksi» tuolle aikaisemmin
esitetylle hauskalle ja myöskin ylistävälle »Kertomukselle J. Juteinin
elämän vaiheista». Tämän taas Sanan Saattajan toimitus on aiheutunut
kirjottamaan, kuten edellä näimme, huhtikuun 4 p:n numeroon Juteinin
eroamisen johdosta maistraatin sihteerivirastaan. Ja tottahan se
(toimitus) »Sanoma-Seuransa»[61] jäsentäkin muistaa kirjotuksella
merkkitapauksen sattuessa. Ja jos ei enää »Sanoma-Seuraa» olisikaan
ollut olemassa entisen toimittajan, kappalaisen K.V. Virenius'en,
luovuttua lehden toimituksesta, niin täytyi uuden toimittajan,
nähtävästi juuri Ignatius'en, muistaa vanhaa ja monivuotista avustajaa,
Juteinia. Nuori ja innokas Ignatius onkin runollisesti hänestä puhunut,
kuten edellä näimme.

Mutta pelkkään myötäkäymiseen ei Juteini milloinkaan ollut tottunut.
Jos hänelle näihin aikoihin olikin ollut, mikäli tiedämme, kaikki
myönteistä ja hän osakseen olikin saanut paljon kunniaa ja tunnustusta,
niin tuli jo seuraavana vuonna (1841) aika kova isku, silloin sattui
miehelle onnettomuus sellainen, joka on pahimpia, mitä ihmistä kohdata
voi. Hän kadotti vaimonsa! Tästä tapauksesta hän laulaa Runon
Tähteissänsä (painettu 1844): »Sydän sula syttyneenä Luojan luoksi
ylenee», ja »Kunnolla kulkewan maailman matkat onni on oiwa: hänelle
kuoleman hetkellä Herran lohdutus loistaa». Sitten: »Luonnon luja
Ryöstö-wouti, kutsuttuna kuolemaksi, lainan[62] wiepi laksohonsa»;
mutta vaikka se näin tekeekin, niin se »waan ei vaadi arwoamme, eikä
kunniaa kukista». Tästä »ryöstömiehestä» hän samassa kohdassa
ajattelee: »Eipä luowu elämästä kuolo muita murtawainen; wasta loppu
wanhan luonnon kuolemangin kukistaapi.» Toisessa kohdassa samaa kirjaa
hän kuolemasta taas kirjottaa: »Itse kuolo ihmisellä taudin tuskan
liewitessä käypi kerran keweäksi; erittäissä elämästä hengi wielä
wirkistyypi niin kuin kytö kynttilässä loppuwana leimahdellen, illan
suussa päiwä pilwet purppurallansa punaillen». Ja eräässä toisessa
paikassa: »Elon uuden uskojalda, taikka toisen toiwojalda taudin nuolet
taitetaan, kuolon voima voitetaan».

On niinkuin hän omaa avioliittoansa olisi ajatellut, kun hän samalla
sivulla viimeistä edellisen runopätkän viereen sijottaa seuraavat
runopukuiset, oivalliset mietteet: »Siweys on side oiwa, wanne wahwa
ystäwyyden» ja »Syystä lapsen syndymässä awio on niin kuin aita
seisomassa säipäinensä (sic!), joita witsa, joka aika ymbärillä,
yhdistääpi». Ja ehkäpä hän oman vaimonsa suhteen on joutunut seuraavan
totuuden kokemaan, jonka hyvänä opetuksena tahtoo terottaa muiden
aviomiesten mieliin: »Waimoldasi waatiwainen kauan kestäwää hywyyttä!
ole itse oiwan lainen, etsi wirheissä wähyyttä; siitä nainen siwenee,
pahastakin paranee».

Mutta Juteinin surullakin oivan vaimon kuoltua täytyy olla rajansa,
siksi hän samassa runokirjassa laulaa: »Pilvi päiwän pimittääpi, murhe
muodon mustendaa, siksi että ennättääpi aika huolen huojendaa». Ja
muistellen raamatun lohdullista opetusta kuolleiden ylösnousemisesta
hän riemastuneena jälleennäkemisen iloa ajatellen huudahtaa:

    »Kuolewa manalan majohin kulkee,
    ystäwä hautansa huolella sulkee;
    waan vielä ystäwät yhtywät kerran
    heräten ilolla huudossa Herran».

Ja hänen poikansakin Joël Jacob voi äidin kuoltua lohdutella itseään
seuraavalla, »Hauta-piirroksia» nimisestä kokoelmasta otetulla,
säkeistöllä, joka sitten myöhemmin sopi hänelle lohdukkeeksi isänkin
mentyä manalaan

    »Lapsilla on huoli,
    kuin nyt isä (äiti) kuoli;
    mutta taiwahassa jälle tawataan,
    koska armon helma heille awataan».

Niinkuin aikaisemmin osotimme, oli Juteini tullut rikkaaksi
asianajolla. Mutta epäilemättä oli hän, sen ohella että hän hyviä
tuloja nautti, myös ollut kaikessa säästäväinen, samoin kuin
luultavasti hänen vaimonsakin. Heillä nähtävästi oli ollut ohjeena se,
minkä Juteini Runon Tähteissäänkin meille kaikille yleensä suosittaa:
»Joka on jalo ja toimesta tarkka, sillä on tallella taskussa markka:
toimella puutokset poistellaan, onnelle ohjakset laitellaan».

Niinikään näimme jo, että hän osakseen sai tunnustusta hyvistä
pyrkimyksistään ja suurta kunniaakin. Huolimatta kaikesta tästä on
hänen nähtävästi pohjaltaan vakava luonteensa kuitenkin, kaiketi
osaltaan sekä monista katkeroitumisista että kohdanneista suruistakin,
myöhemmällä iällä tullut vielä vakavammaksi ja milt'ei
uskonnollismieliseksi, niin että hänen runonsa sävel silloin usein on
tällainen:

    »Isän tykö ikäwöiten
    hengi harras halajaa,
    kiittäwänä kipinöiten
    Luojan luoksi palajaa».

Niinkuin eräässä myöhemmässä luvussa tarkemmin tulemme selostamaan, on
suomalaisuuden toinen heräys v. 1844 saanut Juteinin kirjalliset
harrastukset heräämään uudelleen eloon ja nyt hän omissa nimissään
lähettää julkisuuteen »Lauseita Jak. Juteinin Kirjoista» ja
»Sananlaskun Koetuksia ja Runon Tähteitä», josta juuri tässä edellä
lainasimme säkeitä, sekä 22 kappaletta arkkiveisun kokoisia vihkoja
runoja y.m.

Tohtori J.W. Ruuth kertoo Viipurin kaupungin, jo ennen mainitsemassamme
historiassaan,[63] että Juteini jo v. 1845 oli saanut luvan perustaa
toisen kirjapainon, mutta ett'ei hän sellaista kuitenkaan perustanut.
Sen sijaan Viipuri saikin toisen kirjapainon v. 1850 siten, että
kirjanpainaja C.V. Holmström sinne muutti kirjapainonsa Sortavalasta.

»Valistuksen virittäjänä», valon sytyttäjänä oli Juteini koko
miehuutensa ja tärkeimmän kirjailijaoloaikansa ollut. Sen vuoksi meitä
ihmetyttää suuresti, kun saamme tietää, että sama mies vanhoilla
päivillänsä, vaikka olikin varakas ja siis ilman sivutulojakin hyvin
toimeentuleva eikä ensinkään enää niiden tarpeessa, rupesi »valon
sammuttajaksi», painoasiamieheksi eli sensoriksi. Kuitenkin on hänen
kunniakseen mainittava, ett'ei hän kuuluisaa 1850-vuoden kieliasetusta
tai sen vaatimia samantapaisia kuristustoimenpiteitä koskaan alistunut
noudattamaan, kun sitä vaadittiin, vaan jo edellisenä vuonna luopui
sensorintoimesta. Kanavan lakkautuksen jälkeen, näet, oli Viipurissa
yritetty saada eloon aikaisempi Sanan Saattaja Viipurista. Mutta
Juteinin olisi pitänyt sensorina sitä ehkäistä. Tapauksesta kertoo
Europaeus Lönnrot'ille kirjeessä tammik. 31 p:ltä 1849 seuraavasti.
»Sanansaattajan ulosantamista kohtasi varsin outo este. Läänin
kuvernööri (Kasimir von Kothen) nimittäin antoi käskyn sensorille,
ett'ei hän saa painoon luvata lehteä, olkoon siinä kirjotukset mitkä
hyvänsä. Sensori Judén erosi järkiään virastansa. Sanansaattaja seisoo
valmiina kirjapainossa, mutta ei pääse hiiskumaan.».[64]

Näin kaikista muista viroistansa eronneena paitsi nähtävästi helposti
hoidetusta laivanmittaajatoimestaan, jonka hän näkyy kuolemaansa asti
pitäneen, jo hyvin ijäkäs Juteini ajatteli kaikkien lukemattomien
kirjotelmiensa yhteistä painosta, jota varten hän, kuten jo edelläkin
näimme, oli mahdollisesti aikonut oman kirjapainon hankkia. Koottujen
suomenkielisten teostensa laitosta hän nähtävästi 1840-luvulla olikin
puuhaillut, ehkäpä sentään enimmin vuosien 1844:n ja 1847:n välisenä
aikana, koska hän v. 1844 painatti jo edellä mainitut julkaisut,
suureksi osaksi vain uusittuina tai uudelleen muodosteltuina laitelmina,
ja v. 1847 pani »kuluneen runo-weitsensä tauluun» selvästikin merkiksi
siitä, ett'ei hän »hanhensulkaansa» enää kirjailijana terottaisi.
Kaiketi juuri noina vuosina hän järjesteli, tarkasteli ja muunteli
entisiä kirjotuksiaan sanotunlaista painosta varten, vaikka hänen
elämäkertansa kirjottaja on olettanut hänen siinä työssä viettäneen
kaikki loppuvuotensa, kunnes kuolema katkaisi vanhukselta elämän
langan vuonna 1855. Mutta onhan sentään mahdollista, että tuo
tiedonanto onkin totuuden sisältävä perinnäistieto eikä pelkkä
olettamus, että, näet, 70-74 vuotias ukko vielä kykeni kirjalliseen
työhön; sillä onhan niitä ollut kaikkina aikoina poikkeuksia
vanhustenkin joukossa, jopa jokunen sellainenkin, joka 80-vuotiaana
vielä on kyennyt luennoimaan ja siinä suoriutumaan hyvin. Kuitenkin
olisin hyvin taipuvainen uskomaan Juteinin omaa tiedonantoa, että hänen
»runoveitsensä» vuoden 1847 jälkeen on saanut levätä rauhassa
»taulussaan» sekä ett'ei hänen »suomenkielisten teostensa
parantelemisesta»[65] enää voinut olla puhetta ja tuskin
muuntelemisestakaan edes huonommiksi; siksi vanha ukko jo siihen oli.
»Järjestelemisestä» en sen sijaan tahdo mennä sanomaan mitään. Nämä
järjestetyt kirjotukset, Juteinin kootut teokset, eivät kuitenkaan
hänen eläissään nähneet julkisuutta; vasta hänen kuoltuaan ne
painettiin. Mutta saanemme tähän palata toisessa yhteydessä.

Renvall ja Juteini olivat suomenkielen oikeinkirjotuksen uudistajia,
edellinen etupäässä tietopuolisesti, jälkimäinen taas käytännössä.
Mutta Renvall meni pitemmälle uudistuksissa kuin Juteini ja hän niissä
sai yleisen käytännön lopulta puolelleen ja nykyään kirjotamme
jokseenkin hänen ehdotustensa mukaisesti. Juteini, vaikka olikin monia
tärkeitä uudistuksia rohkeasti ottanut käytäntöön, kuten jo
edellisessäkin näimme ja tulemme vielä edempänäkin näyttämään, ei
kuitenkaan tahtonut luopua b:stä m:n, g:stä n:n ja d:stä n:n ja l:n
jäljessä, koska hänestä tässä kansankielen käyttö antoi tukea
tällaiselle aikaisemman kirjakielen kirjotustavalle. Hän pysyi näin
aina kuolemaansa asti, niinkuin J. Krohn sanoo, »itsepintaisesti
vanhentuneen kirjotustavan ainoana viimeisenä mohikaanina». Tietysti
Juteinin mielen lopulta täytyi olla jonkun verran myrtynyt tästä,
vaikkakin vain osittaisesta, epäonnistumisesta oikeinkirjotustapaa
määräiltäissä ja siinä, että tässä yleinen käytäntö vähitellen yhä
enemmän ja enemmän muuttui hänen edustamastaan kannasta, kunnes hän
siinä oli yksin. Mutta toinenkin huolen aihe oli hänellä. »Murteitten
taistelua», joka aiheutui siitä, että kukin suomea käyttävä kynäniekka
käytti oman synnyinseutunsa kansankieltä, oli kestänyt jo vuosikymmeniä
eikä ollut vielä tauonnut, kun Juteini jo oli kirjailijauransa
lopputaipaleella. Juteini itse oli, kuten jo aikaisemmin näimme,
suomenkielen käytössä harvinaisen vapaa murteellisuudesta ja sen
kirjakieltäkin hän halusi siitä puhdistaa. Kun tämä ei onnistunut, niin
hän siitä v. 1844 valittaa, kuten tulemme näkemään vielä myöhemminkin
esittäessämme hänen kirjotustaan »Pari sanaa suomeksi 1844», joka
tietääksemme kuitenkin oli painettuna vasta hänen koottujen teostensa
4:nnessä osassa. J. Krohn sanoo kuulleensa »vastahakoisuuden tuota
kirjallisuudessa ilmaantuvaa kirjavuutta vastaan viimein tehneen koko
suomalaisuuden harrastuksen ukolle vastenmieliseksi». Ja toisenkin
suupuheen Krohn kertoo, vaikk'ei hän sen »luotettavaisuutta kuitenkaan
voi taata», ja sen mukaan »oli Juteini viime vuosinansa muuttunut
melkein suomalaisuuden vastustajaksi». Näillä vanhoilla päivillään,
joista tässä yleensä viimeksi on ollut puhetta, on Juteinilla toisinaan
vielä ollut kolmaskin syy suutahtaa, jotta hän äreänä joskus on jakanut
omankäden-oikeuttakin. Tarkotamme sitä, että hänen kerrotaan olleen
eläinsuojelija jo ennen, kuin maassamme eläinsuojelusasiaa oli aljettu
ajaa ja sen eteen järjestelmällisesti työtä tehdä. Jo v. 1810 hän
Kirjoituksia vihkoonsa ensimäiseksi pani runon Teurastamisesta elli
Lahtaamisesta, v. 1816 oli Pila-Kirjoituksia kirjassa pila Armeliaisuus
nimeltä ja v. 1817 oli Ajan Wiete runovihkosessa runo Kuoharista elli
Salwaajasta, joiden kaikkien sävy on eläimiä säälivä. Mutta
varsinaisemmin eläinsuojelusta tähtääviä jotkut hänen kirjotuksensa
ovat vasta hänen myöhemmällä ijällänsä. Ja se on epäilemättä myös vasta
tältä ajalta, kuin kertomukset hänen eläinsuojelusharrastuksestaan on
kotoisin. Tämän kirjottajalle esim. reistraattori O. Himmanen
Viipurissa (v. 1913) kertoi kuulleensa v. 1896 (siis: ennenkun Krohn'in
Suomal. Kirjallis. Vaiheet ilmestyi) silloiselta maistraatinsihteeri
Aschan'ilta, että ukko Juteini tullessaan Neitsytniemestä »Turun
sillalle» ja kohdatessaan markkinaväkeä, joka rääkkäsi hevosta, oli
kepistänsä »antanut» rääkkääjälle. Aschan oli sen kertonut osotteeksi
siitä, että Juteini oli vähän omituinen. Muuta »omituista» hän ei
sentään ollut kertonut. Kun ennenmainitulta ent. kirjakauppias
Howing'ilta kysyin: voiko tuossa kertomuksessa, jonka Krohn kertoo
vielä yleisemmässä muodossa, olla perää; saattoiko Juteini ilman
ikäviä seurauksia uskaltaa rangaista rääkkääjää, niin hän sanoi tuon
voineen olla hyvin mahdollista ja uskottavaa.[66] Ottaen huomioon
aikaisemmin esitetyt vastoinkäymiset, surun vaimon kuoleman johdosta ja
ehkäpä sensorina olonkin sekä vihdoinkin nuo pienemmät, viimeksi
kerrotut »kiusat», emme sitä ihmettelisi, joskin Juteinin luonne olisi
kehittynyt jonkun verran ihmisiä vierovaksi ja araksi, etenkin kun hän
voimansa päivinä kirjallisten harrastustensa takia paljon työskenteli
kirjojensa ääressä ja kynäänsä ahkerasti käytti, jotta, kuten
muistamme, hänen silmänsäkin liiasta rasituksesta vahingoittuivat, eikä
hän ehkä tarpeeksi paljon ehtinyt seurustelua harjottaa. Eikäpä tällöin
ollut myöskään mikään mahdottomuus, ett'eikö hän vanhoilla päivillään
voinutkin olla »vähän omituinen».

Kun Juteini otti eron sensorinvirasta v. 1849 Kothen'in rettelöimisten
takia, niin Europaeus siitä kirjotti Lönnrot'ille. Europaeus seurasi
siis valppaasti Viipurin, koulukaupunkinsa, tapahtumia ja Juteinia
etenkin tässä tapauksessa koskevaa. Sen vuoksi olisimme valmiit
otaksumaan, että juuri hän v. 1855 ensimäisenä uutisessa ilmottaa
Suometar-lehdelle Helsinkiin Juteinin kuolemasta, jos hän kesäk. 25 p:n
seutuvilla on ollut Viipurissa[67] ja uutisen loppuun merkitty -t.-s.
voisi sopia hänen nimimerkikseen.[68] Hauskasti kirjotettu uutinen
lehden 27 n:ossa kuuluu: »--Wiipurista 25 p. kesäk.»...--Viime
keskiviikkona, 20. p. t.k. muutti täältä maanalan majoihin vanhus, koko
Suomen kansalle tuttu nimeltänsä, entinen maistraatin sihteeri,
viisausopin tohtori Jaakko Judén, eli paremin tunnettu nimellä Jaakoppi
Juteini. Tämä kunnioitettu ja ylistetty mies ja runoilia kuoli, jonkun
ajan sairastettuansa, hiljalleen vanhuuttansa ja oli eläissänsä
epäilemättä ensimäisiä miehiä niistä, jotka ovat uutterat ja rehelliset
virassansa ja kantavat sitte harmaat karvat kunnialla. Kaikki
suomalaiset sen nyt tietänee muistuttamattakin, että tämä vainaja oli
aikoinaan armaan äitimme kielen kohotuksessa kanssa yhtenä
nurkkakivenä, »Arwon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa»,
lauletaan joka kulmalla ympäri maatamme ja tietänee sen kanssa kaikki,
että sen suositun laulun on tehnyt Jaakoppi Juteini, mainitsematta
monia muita tekemiänsä. Juteini on siis Suomen muistettavia miehiä,
jolle nyt siis toivottelemme kepiät mullat!»

Seuraavassa eli heinäk. 13 p:n n:ossa oli sitten Suomettaren osastossa:
»Kotimaalta» toimituksen omissa nimissä julkaistuna näin kuuluvia
»muistosanoja vainajasta», jotka nähtävästi lehden silloinen,
suomalaiseen kirjallisuuteen perehtynyt, päätoimittaja itse, Fredrik
Polén, oli kirjottanut: »--_Jaakko Judén_, tämä ikimuistettava ja
rakastettu kirjaniekka, jonka kuolemasta 20 p. kesäk. jo viime n:rossa
kerroimme Viipurista, oli talonpojan poika syntynyt 15 p. kesäk. 1781
Juutilan tilalla Hattulan pitäjässä Hämeetä. Omasta halustaan eikä
osaten muuta kuin äitinsä, suomen kieltä, tuli hän v. 1793 Hämeenlinnan
kouluun, kävi sitten koulua Turussa, kunne pääsi v. 1800 oppilaaksi
Turun yliopistossa, missä hän ensin aikoi lukea papiksi[69] vaan muutti
omantunnon syistä tämän aikomuksensa, ja alkoi valmistaa itsensä muihin
virkoihin. Vaan köyhyys pakoitti hänet lasten opettamalla hankkimaan
elatuksensa, ja näin sujui oman oppinsa hakeminen hitaasti. V. 1812
pääsi hän v.t. majistraatin sihtieriksi Haminassa, kunne 2 p. jouluk.
1813 sai, porvariston yksimielisestä kutsumuksesta,[70] voimistuskirjan
majistraatin-sihtieriksi Viipurissa, josta virasta hän v. 1840 otti
eronsa, ja vietti senperästä loppu-ikänsä suomalaisen kirjallisuuden
hyödyksi[71] ja rauhassa. V. 1810 painatti hän ensimäisen suomalaisen
kirjansa, nimeltä »Kirjoituksia», Turussa. Sitä ennen eli v. 1804 oli
hän ikimuistettavan Porthanin kuolemasta painattanut Turun
ruotsalaisiin sanomiin huolirunonsa, alkava sanoilla: »Mies on ollut,
mies on mennyt». Viipuriin tultuansa toimitti hän yhden suomalaisen
kirjaisen toisensa perään aina vuoteen 1827, jolloin häntä alkoivat
kovasti ahdistaa ja syyttivät hänen kirjassansa: »Anteckningar af
tankar i hwarjehanda ämnen» (Maineita kaikenlaisissa aineissa)
rikkoneen kirkon oppia vastaan, ja kirja tuomittiin julkisesti
poltettavaksi. Sittemmin lakastui hänen palava intonsa isänmaan
kirjallisuuden hyödyttämiseksi kirjain toimittamisella. V. 1844
toimitti hän kuitenki vielä kaksi teosta julkisuuteen, nim. »Lauseita»
ja »Sananlaskun koetuksia ja Runontähteitä».[72] Kuollessansa
likemmä[73] 74 vuoden ijässä, Jäi hänelle vaan yksi poika
perilliseksi.--Ruumis-arkun kannelle oli liitetty nämä vainajan omat
runon palaiset:

    »Uni ja kuolema, weljekset vanhat,
    Ehtiwät alati awuksi meillen
    Uni on virkistys wäsywän Warren,
    Kuolema uudistus uupuwan hengen».

»Me toivomme, että joku vainajan likimäisistä ystävistä ja tuttavista
toimittaa ansiollisen ja arvollisen kuvauksen tämän isänmaan uroon
kauniista elämästä ja vaikutuksesta, ja vakuutamme, että S:tar avoin
sylin tahtoo semmoisen julistaa lukijoillensa».

Niinkuin edelläolevista muistosanoista selviää, pidettiin Juteinia hänen
kuollessaan aito »isänmaan uroona»; hän oli »ikimuistettava ja
rakastettu kirjaniekka»; hän oli »vanhus, koko Suomen kansalle tuttu
nimeltänsä»; hän oli »kunnioitettu ja ylistetty mies ja runoilia»; hän
»oli eläissänsä epäilemättä ensimäisiä miehiä niistä, jotka ovat
uutterat ja rehelliset virassansa ja kantavat sitte kunnialla harmaat
hapsensa.» Hän »on Suomen muistet tavia miehiä», sillä »kaikki
suomalaiset sen nyt tietänevät muistuttamattakin, että hän oli
aikoinaan armaan äitimme kielen kohotuksessa kanssa yhtenä
nurkkakivenä».

Voikohan enempää tunnustusta pyytää! Onko monta Suomen miestä, jotka
eläessään ja kuollessaan ovat niin tunnettuja?! Kaiketi myöhempänä
aikana ja luultavasti Itä-Suomessa on syntynyt eräs Juteinia
kunnioittava runokin, joka alkaa sanoilla: »Jaakko Juteini jalo Herra
Viisas Viipurin isäntä». Sitä laulettiin aivan yleisesti vuoden 1876
seutuvilla Kirvussa, kertojani, opettaja ja maallikkosaarnaaja Pietari
Kuusan kotipitäjässä hänen poikavuosinaan (tiedonantaja on syntynyt v.
1864). Tästä päättäen on Juteini ollut itäisessä Suomessa vielä kauan
aikaa tunnettu ja kaiketi vielä tänä päivänä vanhimman sukupolven
tuntema. Pohjanmaalla hän oli myös Pietari Päivärinnan nuoruudessa
tunnettu »Pila Pahoista Hengistä» nimisen kirjansa kautta, koska sen
osasi jokainen P:n kotipitäjässä ulkoa (»Elämäni» siv. 28). Lopella
tapasi prof. Setälä, ylioppilasvuosinaan siellä liikkuessaan, myös
erään henkilön, joka osasi sen. Tästä kaikesta saanemme tehdä sen
johtopäätöksen, että Juteinin nimi todellakin aikoinaan on ollut
tunnettu kautta Suomen niemen ainakin hänen teostensa takia. Ja että se
myöskin on ollut kunnioitettu, siitähän on esitetty jo monta
todistetta, m.m. yliopiston osottama kunnia. Niinikään on hän
suomalaisuudestaan saanut tunnustusta niiltä, jotka sille ymmärsivät
arvoa antaa. Sanan Saattaja ja Suometarhan häntä tästä kiittivät, ja
v:na 1861 J.V. Snellman Litteraturblad'in kirjotuksessa »Hvad var
Porthan» sanoi kunnioittavasti, että Juteinissa, tuossa Porthan'in
aikuisessa ylioppilaassa, heräsi halu jäljittelemään Topelius'en
keräämiä Suomen kansan runoja ja luomaan uudenaikainen suomalainen
runous, sekä että Topelius'en ja Juteinin esiintyminen herätti taas
Gottlund'in toimintaan suomalaisen kirjallisuuden edistämiseksi, ja
vihdoin lisää Snellman tähän vielä, että Lönnrot Gottlundin »Otavasta»
ja Juteinin lauluista sai ensi sysäyksen tuomaan päivän valoon
»Kalevalan» ja »Kantelettaren».

Jo aikaisemmin olemme viitanneet siihen, että Juteini vanhoilla
päivillään oli järjestellyt, tarkastellut ja muunnellutkin entisiä
suomenkielisiä kirjotelmiaan uutta yhteistä painosta varten, vaikk'ei
niitä hänen eläissään enää painettu. Mutta isänsä kuoltua poika Joël
Jacob Judén[74] painatti nämä painokuntoon järjestetyt kirjotukset
vuosina 1856-1858 nimellä »Jak. Juteinin kirjoja», joita on kokonaista
9 osaa.

Kun Juteinin henki vuonna 1855 kesäk. 20 p:nä löysi levon haudan
hiljaisuudessa, niinkuin jo aikaisemminkin on viitattu, niin hänen
maallinen tomunsa kätkettiin maan poveen Ristimäen suomalaisella
hautausmaalla lähellä Viipuria. Viereiseen hautaan oli hän ennen
haudannut vaimonsa ruumiin. Haudalla on korkealla jalustalla suuri
kivilaatta, jolle on piirretty:--

»Tässä lepäävät Maallisen Viisauden Tohtori Jaakko Juteini syndynyt 15
päivänä Heinäkuussa 1781 kuollut 20 päivänä Kesäkuussa 1855

    ja

hänen puolisonsa Katharina Margaretha Juteini kuollut 7 päivänä
Kesäkuussa 1841.

    Tuskassa turva on tuonelan retki,
    huoleta haudassa huokaus hetki,
    jossa ei rasita rauhattomuus
    endisen elämän levottomuus».



III.

JUTEINI KÄÄNTYY KANSANSA PUOLEEN SUOMENKIELELLÄ.


Niinkuin lukija jo edellä huomasi, painaiti Juteini ensikerran jotakin
kynästään lähtenyttä v. 1804 salanimellä Hämäläinen. Kyhäelmä oli runo,
tehty hänen opettajansa Porthan'in muistoksi. Turun yliopiston
prosessori H.G. Porthan oli, näet, äskenmainittuna vuonna kuollut, ja
Juteini julkaisi sen johdosta »Åbo Tidningissä»[75] allaolevan surua
uhkuvan runon murheensa osotukseksi. Surun aihetta hänellä todellakin
oli, sillä opettaja oli opastanut ja kehotustakin antanut nuorelle
runoilemaan yrittelevälle.[76]

    »Mies on ollut, mies on mennyt
    ah! kuin rindani ahdistuupi.
    Tässä tosin tuhannetkin
    ovat syngeät sydämet,
    koska kuolema kowasti
    kutsui tääldä tuonelahan
    miehen kuuluisan kylissä,
    kaupungissa kuuluisamman,
    Walda-kunnissa walitun
    tähden oppinsa tukewan,
    hywän-suowan sydämensä,
    ymmärryksens' ylimmäisen,
    toimens' tarkan ja tulisen
    ilman järjen järkähdystä;
    sanall' yhdellä sanottu,
    taikka puolella puheella:
    eipä wertaista wedetä
    joka ajan andimista,
    eipä saata wuosi-sadat
    tänne wainajan tapaista.
    Tämä yksin yhtyänsä
    oli kaikki kaikillekin;
    oli siellä taikka täällä,
    aina oikaisi asian
    joka Opissa jalosti,
    sekä tiesi että taisi,
    sekä pyysi että pysty'
    tehdä tempungin todella
    selkeäksi syvimmängin
    warsin wiisaalla tawalla;
    aina omians' opetti,
    ohjas' wielä outojakin
    taidon tielle tasaisesti,
    walmisteli wakaisesti,
    johdatteli joukottaisin
    ymmärryksen ystäviksi;
    teki työtä työlähindä
    ahkerasti aikanansa.

    Tämän tiettäwän totuuden
    taitaa Turku todistella,
    jonne saatti Suomalainen
    muistomerkit muistettawat,
    Kirja-huoneet hywät täytti
    kaunihilla kappaleilla,
    wahwisteli wiisaudet
    luku-miehille lujille
    Auran Akatemiassa,
    jonga hän on isä ollut,
    ollut tuki, ollut turwa,
    aina etsinyt etua
    lähteissänsäkin lepohon,
    jold' on kowin kaiwattawa
    rauhin majoin mendyänsä.

    Nyt on näändynyt elosta
    mainittawa Mestarimme,
    niin kuin ruoko runnelduna.
    Oppi-isämme iloinen
    on jo jättänyt hywästi
    matkustajat maa-ilmassa,
    ----pois on mennyt Porthanimme!

    Eipä pojat Pohjanmaalda,[77]
    miehet muutkan Suomen maassa
    taida suullansa sanella,
    kuing' on kungin mieli karwas,
    mieli karwas, rinda raskas,
    koska saattawat surulla
    mustan murheensa sumussa,
    särjetyillä sydämillä
    sielun parhaan puetusta
    maaksi jäälle[78] maatumahan,
    jost' on aineemme otettu.
    Mutt' ei muutu nimi maaksi,
    nimi miehen mainittavaan,--
    wuodet tähän woimattomat
    owat ajassa alati;
    sill' ei kuollut kuolemassa
    sangen hywä sanomansa,
    ehkä ruumis raukeneepi
    mustan mullan muotoiseksi;
    ei se muutu muistossamme,
    lähde suomen sydämistä,
    ehkä sielu säilytetty,
    kaunistettu kunnialla,
    maasta warahin waelsi.»

Näin kaikui tämä Juteinin murheensävel uudessa painoksessa julkaistuna
»Lausumisia ja muita Wakaisia Runo-Kirjoituksia» nimisessä
runokokoelmassa, joka on »Wiipurissa Painettu And. Cedervallerin
tykönä, wuonna 1817.» Runo, joka alkuaan sanomalehdessä sai nimen:
»Edesmenneen muistoxexi,»[79] on tässä varastettu otsakkeella:
»Lausuminen Yli-Opettajan Porthanin muistoksi».[80]

Kuuteen vuoteen jälkeen vuoden 1804 ei Juteini painattanut mitään
kirjotusta, mutta v. 1810, kun Suomi jo oli saavuttanut etuisan
asemansa, alkoi hänen teoksiaan ilmestyä toinen toisensa perästä,
etenkin sittenkun hän oli päässyt vakinaiseen virkaan Viipuriin v.
1813.

Ensiksikin hän v. 1810 julkaisi siihen asti sepittämänsä runot nimeltä
»Kirjoituksia Jak. Juteinilda. Ensimmäinen Osa».[81] Kahdesta
viimeisestä sanasta päättäen Juteini aikoi jatkaa »Kirjoituksiansa»,
mutta jatkoa ei moneen vuoteen tullutkaan. Hän eli siihen aikaan
»leivättömyydessä», jonka takia ei voinut kustantaa kirjojensa
painattamista. Mutta, kuten näimme jo edellä, hän v. 1813 sai
toimeentulonsa turvatuksi ja silloin alkaa hänen runolähteensä
pulpahdella tavan takaa. »Åbo Allmänna Tidningiin» ilmestyy, näet,
jo sinä vuonna »Suomalaisten Laulu Suurelle-Ruhtinaallensa».[82] Tämä
oli tosin vain mukailu F.M. Franzénin ainoasta suomenkielisestä
runosta,[83] mutta siksi itsenäisesti Juteini uudisti ja muunti sitä,
että runo on katsottava hänen omaksensa. Siitä tulikin pian tunnettu ja
rakastettu kansanlaulu. Kauniin ja todellakin viehättävän runon otsake
»Kandeleen Kaksoisissa elli Laulu ja Runokokouksessa» kuuluu: »Laulu
Suurelle Ruhtinaalle ja Suomelle» ja itse laulu:[84]

    »Eläkön armias
    rakkahin Ruhtinas,
      rauhallinen!
    joka on onnemme,
    Suomessa luojamme,
    turwa ja toiwomme
      täydellinen.

    Lausuttu linnoissa,
    mainittu majoissa
      Suomengin maan
    hän isän innolla,
    järjellä jalolla
    walmis on walolla
      wallitsemaan.

    Murhe jo muuttunut,
    warjohon waipunut
      unhotellaan;
    mieldä nyt menoissa
    taitoa tawoissa,
    riemua rinnoissa
      uudistellaan.

    Wahwa on waaroissa,
    wakawa waiwoissa
      Suomalainen,
    uljas ja uudella
    urhollisuudella,
    uskollisuudella
      alammainen.

    Maassamme mainiot,
    wiljaiset wainiot
      walmistellaan.
    Toimella talossa,
    suossa ja salossa
    einettä elossa
      kaswatellaan.

    Ruhtinas rauhainen,
    Waldias wakainen
      ja werraton,
    onnessa ojennus,
    waarassa warjelus,
    pahasta pelastus
      paras hän on.

    Suomella suojana,
    tukena, turwana
      eläkön hän!
    Waeldain wieläkin
    tuonelan tielläkin
    muistossa meilläkin
      eläkön hän!»[85]

Onkohan kukaan hallitsija saanut osakseen syvemmin tunnettua ja
sievempää ylistyslaulua kuin jalo ensimäinen Aleksanterimme tässä;
suomalainen sydän siinä sykähtelee ja rakkautta sen syvyyksistä
uhkuilee ja yhdistää maamme ja sen ylevän Suuriruhtinaan
erottamattomasti toisiinsa. Mutta eipä ihmettä, että Suomessa keisaria
ylistettiin; olihan hän maaliskuun 15/27 p:nä 1810 antanut julistuksen,
joka alkaa näin: »Siitä hetkestä alkaen, jolloin Jumalallinen
Kaitselmus asetti käsiimme Suomen kohtalon, päätimme hallita tätä maata
vapaana kansana ja niitä oikeuksia nauttivana, jotka sen valtiomuoto
sille takaa.»

Jo seuraavana vuonna (1814) täytyi uusi painos tätä runoa,
toimittaa.[86] Ja ihmekös tuo! Kannattaisi Aleksanteri I:n muistoa
vielä meidänkin päivinämme uusia tuon ihanan laulun levittämisellä!

V. 1815 ilmaantui Juteinin ensimäinen kookkaampi runo: »Muisto-Patsas
Suomessa ALEKSANDERILLE! Keisarille ja Suurelle Ruhtinaalle. Koetus
Jac. Juteinilda».[87] Tähän oli liitettynä kolme pienempää runoa:
»Kiitos-Laulu Rauhan Rakendajalle,» »Laulu ALEKSANDERILLE I» ja
»Suomalaisten Laulu Suurelle Ruhtinaalle.» Viimeksimainittu sisälsi
kuitenkin ainoastaan 4 säkeistöä, niinkuin edellä viivanalaisesta
näimme. »Muisto-Patsas Suomessa j.n.e.» on kirjotettu Suomen vanhalla
runomitalla ja sisältää sekin keisari Aleksanteri I:n kiitosta. Hän
kuvataan siinä suureksi sankariksi, Napoleonin, »Ilmarisen pojan»[88]
voittajaksi.

    »Armas _Aleksanderimme_
    wiimein Woiton-Ruhtinaasta
    astui Rauhan-Ruhtinaaksi
    wapauden, walistuksen
    wahwimmaksi wakuudeksi
    Rauhan siemen siunattawa
    ombi onnen kynnöksessä
    kaswamahan kyhvettynä
    kautta kallihin Isämme,
    jok' on kerran joukkoinensa
    lopettanut julmat juonet,
    sodan wanginnut werisen,
    joka Kaupungit kukisti,
    liikutteli Linnain muurit,
    poltti kodot paljahaksi,
    käänsi nurjin nurkka-kiwet,
    ryösti, riisti riiwattuna
    maasta kaiken makeuden.

    Koska rauhan rakendanut
    oli Isä ihmisyyden,
    kansat kaikki keskenänsä
    yhdistänyt ystäwiksi,
    wasta säätti Walda-kunnat,
    wanhat Istuimet warusti,
    toiwon mukaan kungin kansan
    sitte Ruhtinaat sioitti
    Istuimille iäisille
    rauhan suojassa suloisen,
    jossa kaikki kukoistuwat,
    walistuskin walkeneepi;
    epä-luulon paksut pilwet
    kallistuwat, kukistuwat
    onnen (!) aamull' autuaalla,
    päiwän koittaissa pysywän;
    ilot, riemut ilmestywät
    waiwan woiteeksi elossa;
    siunaukset sadan kansan
    langeawat loppumata
    Rauhan Ruhtinaan ylitse.»

Runo Kiitos-Laulu. Rauhan Rakendajalle.» on aika sievä ja kuuluu:

    »Sota nosnut surkeambi,
          sortawambi
    Wallat rundeli rumasti,
    surun pilwi pimittäwä,
          peljättäwä
    meitä kauhisti kowasti.

    Mutta meille korkeimmalda
          Kaitsialda
    rauha annettiin anottu,
    joka särki sodan kilwet,
          käänsi pilwet;
    jo on kahleissa kirottu.

    Siit' on sulle rauhan Suoja,
          lewon Luoja
    kiitos kaikkuwa kylissä,
    kiitos kauan tulkittawa,
          tunnettawa
    sydämissäkin sywissä.»

Kolmas tähän vuonna 1815 julkaistuun runovihkoon sisältyvä runo oli,
kuten edellä näimme, »Laulu ALEKSANDERILLE I.» Sen 8 säkeistöä, mitkä
1856 vuoden painoksessa ovat supistuneet vain 5:en ja mil'tei
tuntemattomiin muuntuneet, kuuluvat alkuperäisessä muodossaan:

    »Sota särki surullinen
    ilon aiwan ihanan,
    _Aleksander_ armollinen
    päätti kansain kapinan.

    Walda-kundain wihat, wainot
    pakenewat peljäten,
    rauha, riemu, elon keinot
    ilmestywät iloiten.

    Kansoill' onnen osottaja,
    jota joukot kiittäwät,
    on nyt sotain sowittaja,
    jotka surman siittäwät.

    _Aleksander_ armollinen
    surman ombi surmannut,
    aina rakas, rauhallinen
    arwon itse ansainnut.

    Rauha taikka raudan terä
    Wenäjäll' on warjona,
    mutta muilla joka erä
    pelko, pako tarjona.

    Itse Isä ylistetty
    osti onnen werellä,
    Suomen maassa synnytetty
    käytti miehen kädellä.

    Koko maa on mainitsewa
    suuren suurta nimeä,
    jok' on joukot hallitsewa
    pitkin maamme piiriä.

    Eläkön nyt _Aleksander_,
    Woiton, Rauhan Ruhtinas!
    Elä, elä _Aleksander_,
    woimallisin Waldias!»

Samana vuonna Juteini myöskin julkaisi kokoelmaa omatekoisia »Uusia
Sanan Laskuja.»[89] Nämät tosiaankin ovat enemmän tai vähemmän
onnistumattomia, niinkuin Litteraturblat'issa A. Ahlqvist'kin
huomauttaa,[90] ja se onkin luonnollista, sillä ei viisaimmaltakaan
saata odottaa semmoista kokemusta, mikä on välttämättömän tarpeellinen
sille, joka koettaa sepittää sananlaskuja, sellaisia kuin kansan
sananlaskut ovat. Sillä niissä esiintuodaan vuosisatojen, saatammepa
melkein sanoa vuosituhansienkin kokemus; sentähden ne yleensä
osaavatkin sattuvasti kuvata ja lausua asian sellaisena, kuin se
todellisuudessa on.--Kaksi vuotta myöhemmin eli v. 1817 kuitenkin
»Toinen Parannettu ja lisätty ulos-ando»[91] näitä »Uusia Sanan
laskuja» seurasi ensimäistä painosta. Olivat siis toki saavuttaneet
kansamme suosiota, suomalainen kirjallisuus kun silloin vielä oli niin
tuiki köyhä.

Vuosi 1816 oli satoisa vuosi. Juteini silloin julkaisi koko kahdeksan
kirjotusta. Näistä oli neljä runopukuista. Ajan suhteen ensimäinen
lienee »Suomalainen, elli Runo Ahkeruudesta Suomessa»[92] ollut. Se on
pitempi Kalevalan runomitalla kirjotettu kertovainen runo, joka kuvaa
suomalaisen kestävyyttä ja kärsivällisyyttä vastoinkäymisissä ja
osottaa, kuinka »ahkeruus ja työ ja toimi» vihdoinkin »johdattawat
Suomen kansan kohden yldä-kylläisyytä.»[93] Juteinin isänmaallinen ja
kansaansa ihaileva sydän viekottelee häntä siinä laulamaan:

    »Suuri suku ihmisyyden,
    koko kansa ihmetteli
    mieldä miehen suomalaisen,
    pulskeutta puheen parren
    asioita ajaissansa,
    rohkeutta rinda-luissa
    merkillisihin menohin.»[94]

Suomalaisella ei ole ainoastaan tavallista ihmisarvoa, vaan hänen
ominaisuutensa monessa suhteessa kohottavat Juteinin mielestä hänet
vieläpä tavallista korkeammalle--vaikk'ei sitä juuri suorin sanoin
sanota--; hän on lyhyesti sanoen sangen arvokas mies, ja se kansa,
minkä tällaiset »urheat kasken kaatajat, korven raatajat, sotia, vihaa
ja vainoa kestävät» kansalaiset muodostavat, on hyvin arvossa pidettävä
kansa, kuten seuraavasta kuvauksesta selviää, jonka annamme etupäässä
Juteinin itsensä tehdä alkuperäisen runon mukaan.

    »Suku kunda suomalainen
    ombi onneensa herännyt
    lämbymillä laitumilla,
    iän syngeän sylissä;
    tullut ulos tyhjyydestä
    lailla kungin Kansa-kunnan,
    jotka aikansa alussa
    ensin kaitsiwat kedoilla,
    lapsiansa laumojansa,
    niin kuin wanhain wahwa luulo,
    ajan tieto todistaapi.»

Kun sitten niitä karttui niin, että asuntopaikat tulivat heille liian
ahtaiksi »luonnon lämbymän lähellä,» niin muuttaa heitä eri
ilmansuuntiin, jolloin

    »ombi tarwe yhden osan
    ------
    tulla kohden Kalnuakin.
    ------

    Mutta kuka kuljeskelle,
    sanoi kansa keskenänsä,
    kohden Otawan kotoa,
    wiljelemään woimallansa
    lumisia laitumia
    pohjan kylmillä kedoilla?
    Maa on siellä sangen saita,
    wilu kowin koskewainen,
    pitkä talwella pimeys.»

Nälkä siellä näannyttää ja kamalan hallan kanssa sota syntyy; petoja
vastaan on taisteltava »metsän mustan sywyydessä.»

    »Muiden kanssa keskustellen
    Suomalainen sorkeambi
    ajatteli arwoansa,
    tunsi luondonsa lujaksi;
    kielen kautta kiitettäwän
    itsestänsä ilmoittaapi
    nämät sileät sanansa:
    Minä lähden liikkehelle
    kohden kylmää Otawata,
    syngeyttä suuren metsän;
    työllä näljän nännyttelen,
    työllä hallangin häwitän.

    Tosin talwella pimeys
    pohjan maita peitteleepi,
    jonga kanssa walon kuwat,
    rewon tulet rohkeasti
    taistelewat taiwahalla;
    waan on siellä waloakin,
    jonga pidennän päreillä.
    Kesällä on päiwä pitkä,
    Suomen lämbymä suloinen;
    illassa on aamun alku,
    walo wiipyypi alati
    auringongin aletessa.»

Muut kansakunnat ihmettelivät suomalaisen rohkeutta ja

    »tuotti onnen toiwotukset
    waellukseen weljellensä.»

    »Aika kuluu kulkewainen,
    ero-päiwä ilmestyypi
    ------
    seura mieli matkallensa,
    ------
    Kansan kieli-kumppanina
    keskenänsä kuljeskellen
    moni suku, moni seura
    otti Ungeriin olonsa,
    moni kautta Kuurin maangin
    tuli Wiroon wiljaisehen,
    ehti myöskin Estin maahan,
    maassa Ingerin iloitsi.
    Kyllä maissa mainituissa
    oli einettä eloksi,
    mutta miehet miehewämmät,
    Newan rannoilla runoillen,
    ------
    yli wirrangin wäkewän;
    ------
    lewiäwät lapsinensa
    Suomalaiset Suomen maahan,
    jossa mäet murretahan
    metsät kaatuwat käsissä.
    Warhain owat onnen lahjat,
    elon keinot enennetyt
    Suomen suurissa majoissa,
    joissa ahkeruus asuupi,
    wapauskin wallitseepi,
    iloksemme iät, päiwät.»

Kuitenkaan ei kestä kauan onnellinen elämä Suomessa. Kateellinen
vihollinen väijyy; katovuodet tuovat seurassaan näljän, joka havittelee
talven turvissa. Ja silloin kysytään älyä ja kestävyyttä.

    »Kyllä suuri Suomalainen
    oli työssä toimellinen,
    wihollisen wastukseksi
    ahkeruudensa asetti;
    turwaksensa, tarpeeksensa
    kaiwoi soista mustan malmin;
    kautta pätsin kuumendawan,
    ahjon angaran awulla
    weteläksi wellottuna
    siitä rautansa silitti,
    teki kowan teräksensä,
    jolla kansan tarwe-kalut
    warhain owat walmistetut;
    puut ja kalliot kodatkin
    muuttelewat muotoansa,
    itse rauta, tehty teräs,
    kaikki myöndywät menoissa.»

Kansa saa maansa jälleen kynnetyksi, kylvetyksi ja kasvamaan. Silloin

    »kohta nälkä, kylmän kautta,
    hallan häijyn lähettääpi
    turmelemaan tuhansien
    wilja-pellot wainioilla.

    Halla, pahan harjoittaja,
    ilkeydestä iloitsi,
    pehtaroitsi pesässänsä
    korwen kylmemmän sisällä;
    sieldä nousi surman hengi
    sawun lailla salaisesti;
    pedon pahimman tawalla
    syöksi yöllä Suomen päälle,
    hywät hedelmät häwitti;
    oli paha ollessansa,
    paetessansa pahembi;
    tuotti tuskan tulduansa,
    jätti jälkeensä ahingon.

    Tosin täytyi toimellisten
    laihon, leiwän puuttehessa
    männyn kuoria kokoilla,
    syödä wehka-wellingiä
    pettu-leipänsä lisäksi,
    joka oli outo ruoka
    rawinnoksi ruumihissa,
    warsin huono wastukseksi
    näljän kurjan kowuudelle,
    joka aiwan angarasti
    käwi päälle pakkaisella,
    tarhat, aitat tyhjendeli;
    mutt' ei tunne Suomen miehet
    epäilystä elämässä;
    tottuneina tyhjyyteengin.
    puna-posket puutoksissa,
    kukin itse kohdastansa
    täytti tytywäisyydellä
    onnen osan waillisengin.(!)
    Kowin soti Suomalainen
    aina työllä, toimellansa
    näljän kanssa näändymätä.

    Kahden kauan keskenänsä
    woiton tähden taistellessa,
    riensi talwi, näljän turwa,
    paksu ukko pohjaisesta,
    Suomalaista sortamahan;
    lumi-lakki, puikko-parta,
    talvi, angara aroille,
    viluisille vihaisembi,
    hautas' hedelmät lumella,
    peitti kannella kalatkin,
    koski kaswoin, kylmäs kynttä,
    paukkui nurkissa pihalla.
    Mutta kesä kaunihimbi,
    viitta päällä ruohon-päinen,
    panda päässä kukkaisista,
    oli Suomen suojelia,
    hautoi pakkaiset pahatkin;
    järven jäätä pehmitellen,
    lunda liemeksi sulaten,
    teki talven tuskaiseksi,
    joka hiestä hikoili;
    päivä poltti ukon päätä,
    vesi virsuissa purisi;
    suvi tuli siunattava
    meille avuksi merestä,
    ajoi talven taka-perin,
    lisäs' leipämme varoja.

    Sitte woiton saatuansa
    vasta Suomi varomahan
    rupes' rauhaansa jalosti
    vasten wanhaa wihollista,
    jok' on nälkä nimeldänsä.
    Työllä walmistaa wäkevä
    kaskiksensa metsät kylmät,
    niitut perkaa pelloksensa,
    suot ja korwet kylmemmätkin
    leivän avuksi awaapi;
    toimen kanssa taitawasti
    osas' kaiwella ojatkin,
    jotka pojes juoksuttawat,
    wievät wirtaan hallan woiman.

    Tällä lailla työnsä kautta
    oli Suomi suuren arwon
    saanut kansahin seassa.
    Tällä lailla toimen kautta
    ombi nälkä näännytetty,
    häwitetään hallan pesät,
    joka soissa salaisesti
    mieli alati asua;
    ahkeruus ja työ ja toimi
    johdattawat kaiken kansan
    kohden yldä-kylläisyytä
    toiwon siiwillä suloisen.»

Vaikka nyt nälkä kostettuna on ajettu pois Suomesta, koska sen

    »jalo Suomalainen
    työllä peljätti pakohon
    ------
    kituwana kulkemahan
    erä-maihin edemmäksi,»

niin

    »eipä kulje kurjuus wielä
    kokonansa kotiansa;»

vaan

    »halla usein häwytöinä,
    aina yösillä ajoilla,
    pellot paneepi pahasti,
    turmeleepi täyden laihon
    monen murheeksi majoissa.

    Tukela (!) on totisesti
    peldo-miehen perheinensä
    nähdä aamun aljettaissa,
    punoittaissa päiwän portin,
    toiwon turhaksi tulewan;
    nähdä lasten lewätessä,
    kuinga halla hirmuisesti
    huurtehessa harmahana
    ombi yönä yhtenäkin
    vienyt eineet, elatukset,
    kadottanut kauheasti
    maasta makean rawinnon,
    jota warten joka päiwä
    aljettu on ahkerasti,
    wuosi wietetty hi-essä.

    Kyllä peldo kiitollinen
    olis' onnen lahjoittanut,
    waivat palkinnut wakaasti,
    mutta hallan haaskatessa
    wuoden warat wainioilla,
    hywät puidengin hedelmät,
    ehti nälkä erä-maista,
    Tapiolasta takaisin.
    Wielä wainonsa lisäksi,
    hallan kanssa kuljeskellen,
    teki nälkä lujan liiton
    kanssa petoen pahinden
    sekä suurten että pienden;
    kungin watsaan kulkeneena
    yllytteli yhtä, toista
    wainoamaan wihaisesti
    Suomen miestä miehuullista,
    waikuttamaan wahingoita,
    murha-töitä täyttämähän
    Suomen eläinden seassa.

    Karhu karjat turmeleepi,
    murtaa miehildä hevoiset,
    susi surmaa lammas-laumat.
    Wielä muiden mukaisena
    arka, juoksewa jäniskin
    kalwoi puita kuiwamahan,
    laihon oraatkin lyhensi.
    Hiiri leipää hiwutteli,
    hakkas waatteita wilussa;
    kauhtanat ja willa-waipat
    lewotoina läwisteli,
    laski lämbymän läpitse
    Kyhkyläinen, kurja lindu,
    paitsi muita mainitani,
    kynnnöksestä kylwettyinä
    kokos' siemenet kupuunsa.

    Waan ei nälkä, wanha wieras,
    halla, waarat, wahingotkan,
    saata Suomeen epäilystä;
    ------
    miehet maata wiljelewät,
    waimot waatteita kutowat,
    laulain pirtin lattialla
    lapset tekewät lapetta.
    Rakkaus se riemullinen
    lämmittääpi rinda-luita.
    Weisu kuuluu Wäinämöisen
    Suomen kansan kunniaksi,
    kaikkuu kandele iloksi,
    josta rinnat rohwaistuina
    saawat uutta uljautta;
    ------

    Weisun alla Wäinämöisen,
    laulun kautta kandelella,
    sydän pehmisi petoen,
    jotka kukin korwiansa
    kuroittiwat kuulemahan
    miehen soittoa suloista,
    unhoittiwat murhan menot
    koska kandele kumisi.
    Mutta jos ei joka peto
    taukoa jo tappamasta,
    muuta murha-menoansa,
    koska puutkin keskenänsä,
    kiwet suuret kallioilla
    itse liikkuiwat ilosta
    kautta soiton suloisimman,
    kyllä loukku likistääpi,
    kiristetään kindurilla
    karhun kämmenet kowatkin;
    susi raudoissa rumasti
    käpälänsä katkaiseepi;
    jänis wedetään wipuhun
    kaulastansa kamalasti;
    hiiri lepää laudan alla
    kitisewä kuollessansa;
    linnun pelko liikkuwainen,
    pandu pellon wartiaksi,
    karkoittaapi kyhkyläiset
    pahan juoniset pakohon.

    Woiton waatii wiimeiseldä
    Suomalainen susilda ja
    karhuildakin kauheimmilda,
    ------
    mutta turkit muutetahan
    täällä toisen hartioille.»
    ------

Kun pedoistakaan ei ollut apua eikä »nälkä» yksin tohdi tänne tulla,
hän luuli wielä

    »Suomen suuren woittawansa
    sodan sortawan awulla,
    jonga itse Ilmarinen
    Suomen kansaa koetellen
    andoi hänen halduhunsa.

    Sota, alku surkeuden,
    jolla owat julmat kaswot,
    tuli tuiskuu sieramista,
    surma silmistä näkyypi.
    Sota kaikki sortawainen,
    pellot polkeepi pahasti;
    jäljet sywät jättäissänsä
    weri purskuupi punainen.

    Suomalainen surman alla
    wasta arwonsa ylensi;
    waaran kaswoin katsellessa
    hänen luondonsa lujeni;
    yksi warjeli wahingot
    kilpi, keihäs käännettynä
    kansan suojaksi kädessä,
    toinen touko-pelloldakin
    otti nuijan olallensa,
    jolla soti Suomalainen,
    sulki sodan majoistansa,
    poisti maastansa pahuuden.

    Lewon alla Suomi leiwän
    jälle kaswatti jalosti,
    ------
    Itse wanha Wäinämöinen
    lepytteli lapsiansa
    kehoitteli kandeleella
    sekä sotaan että työhön
    onnen, elämän eduksi;
    lisäs' aina lohdutellen
    kärsimystä kowuudessa,
    tyhjässä tytywäisyyttä.
    Ukko lauloi lapsillensa
    riemun alla rakkahasti,
    käyrä polwilla kumisi;
    kiristeli kiitoksella
    kandeleessa kielet kaikki
    kungin hywän kunniaksi,
    jota harjoitti jokainen.
    Kieldä sormin soitellessa,
    Isän laulaissa lujasti
    tukka päässä tutiseepi,
    parta järisee jalombi,
    wieriääpi willa-waipan
    päälle paljon kyyneleitä,--
    Ukko itkeepi ilosta».[95]

Uusiintuvat sitten samallaiset onnettomuudet ja sodan melskeet Suomelle
ja suomalaiselle, kuin aikaisemminkin on kuvattu, mutta samoilla
tuloksilla, jonka vuoksi

    »koetellen konstiansa
    waati sota suuttuneena
    wiimein wanhan Ilmarisen
    pilwein luona puolellensa,
    joka julmasti jyristä,
    räjähteli rumemmasti,
    koska liekki leimahteli
    ilman sumuisen seassa.
    Ilmarinen iski tulda,
    ukko uhkaili kowasti;
    tulen nuolet tulisemmat
    maahan, mereen singoiliwat;
    tuli tuulessa wirinnyt
    poltti kirkot korkeammat,
    poltti majatkin monesti.»
    ------

Rakennettuaan kaikki kauniisti uudelleen turvautuu suomalainen
ukkosenjohdattimeen:

    »Wiimein ombi wiisas neuwo
    ilmestynyt ihmisille,
    tullut tiedoksi monelle,
    kuinga ilmassa isäisen,
    ukkoisemme uhatessa
    wähennetään nuolen woima,
    waikuttamata wahingon
    maahan käännetään katoista.»[96]

Tämä kuvaus rajuilmasta sekä siitä aiheutuneesta ukonjohdattimen
käytäntöönottamisesta on jätetty pois 1850-vuoden painoksen runosta ja
sitä seuraava kuvaus tavattomasti lyhennetty, menettäen sen kautta
eepillistä leveyttään ja selvyyttään. Runo päätetään mainitussa
painoksessa seuraaviin säkeihin:

    »Kansakunda kiitettäwä,
    lausuttu nyt laulamalla!
    arwos ombi aiwan suuri.
    Maksa arwost' ansaitusta
    wanha welka wanhemmilles,
    esi-isilles isoille;
    lahjoittele lapsilleskin
    warhain mielen wakaisuutta
    kestäwätä keskellänsä,
    jota ombi omaisilda
    polwl polwelda peritty;
    saata heitä tunnon tielle,
    rakkaudella rawitse,
    että wielä wiisauden
    nisät heruwat hywyyttä,
    että aina enendyypi
    wapaudessa walistus
    wahwistuupi wapauskin,
    jonga perustus ei petä,
    nuljahtele nurkka-kivi
    joskus ahtailla ajoilla.»[97]

Alkuperäisessä Juteini 40 vuotta aikaisemmin edellisten säkeiden
sijalla on runoansa jatkanut vielä neljänneksellä sen koko pituudesta
ja siinä on meistä runon ehkä hauskin kuvaus. Siinä »sodan isä
Ilmarinen» mietti itseksensä, olisikohan suomalainen yhtä rohkea
meritaistelussa, kuin hän oli taitoa osottanut kaikissa toimissaan
maalla, joista Juteini laulaa:

    »Ukko isä uljauden----
    ihmetteli iloisesti
    korkealla kotonansa
    miesten miehuutta jaloa,
    taitoakin toimellista
    kansan kaikissa menoissa.»

Kun ei tätä kuvausta, niinkuin jo edellisestä selvisi, ole Juteinin
kootuissa teoksissa, on meistä syytä ottaa siitä kohtia tähän:[98]

Sodan raju ja luonnostaan luja isä Ilmarinen, joka joutilaana yksin
ollessaan havaitsi turmeluksenkin toisinansa huvitukseksi, tutki
asioita »awaralda.»

    »Paksun pilwen patsahalla
    Ukko istui ajatellen:
    Ongo Suomessa olendo
    aina kowan kiiwauden?
    Maalla ombi sitä ollut;
    mutta mikä miesten mieli
    liene mendäissä merelle?
    mik' on meno sangarilla
    allon harjoilla ajellen?

    Ukko, töitä tutkistellen
    päällä ison Itä-meren,
    korkeuden katon alla,
    osas' nähdä Näkin märjän
    päänsä alloist' ylendäwän.
    Näkin posket pullistuiwat,
    pärähtiwät paksut huulet,
    wesi sumus' sieramista;
    walo näytti partaa wasten
    siinä seitsemän wäriä
    taiwaan kaaren kuwaisia.

    Lainaa mulle wanha waldas,
    kuului alhalle anomus,
    iso ääni Ilmarisen,--
    lainaa mulle wanha waldas,
    woimas wesillä wäkewä,
    ettän kerran koettaisin
    mik' on luondo Suomen miehen
    metelissä merelläkin.

    [99]Saatuansa Suomen lahden
    tätä warten waldahansa,
    Ilmarinen iloisena,
    niin kuin lapsi lahjan saanut,
    laski kohta Laiwa-Linnat
    kahden wahwan Walda-kunnan
    ulos wäljälle wedelle.

    Siitä saatuna sanoma,
    ett' on wainoja wesillä,
    wieras meidän merellämme,
    jok' on pyhä, niin kuin peldo,
    kansan oma kynnettäwä,
    Ruhtinaamme rohkeambi,
    woiton halun waikutellen
    meri-miesten sydämissä,
    ilme andoi aiwoituksen,
    ett' on meri estettäwä
    wihollisen wallan alda,
    Suomen arwo ansaittuna
    pelastettawa pahasta.

    Miehet kohta miehuudella
    lewittäwät liinat kaikki,
    seilit ilmaan sowittawat
    touwit terwatut, tukewat,
    niin kuin kielet kandeleessa,
    kiristäwät keskenänsä,
    joissa tuulet juoksewaiset
    niin kuin huilut huminalla
    woiton virttä weisailewat.

    Laiwat suuret, siipiseljät,
    waot walkoiset wetäwät
    pitkin merta purjehtien,
    aldo pieksee rinda-päitä
    luowattaissa lainehilla.
    Linnat puiset, liikkuwaiset
    halkaisewat allon harjat
    watsa-kedellä kowalla.

    Koska wiimein wiholliset
    toinen toisensa tapaawat,
    kohta nousee kauheasti
    sota, surma surkeambi;
    sauwun paksun pöllytessä
    malmi mylwiipi merellä,
    lähettelee leimahdellen
    kuolemia kidastansa
    wierahalle wieressänsä;
    laistot(!) Laiwoista konista
    singoilewat säjrettyinä,(!)
    laudat lastuina säristen
    lendelewät lainehille,
    mastot kaatuwat merehen,
    wesi kuohuu werisenä
    Laiwa-Linnahin siwuilta.

    Rehellisin Ruhtinoista
    voitti wiimein wihollisen
    Suomen suureksi hywäksi,
    llmarisen ihmeheksi,
    joka muutti mielellänsä
    wihat, wainot suosioksi;
    rauha tehtiin riemullinen,
    lepo lewisi merille.
    Eipä enää wainon tähden
    laiwat laineita likistä;
    kaupan tähden kyndelewät
    aina aldoja alukset,
    joita Saksat juoksuttawat,
    waan ei Ukko Ilmarinen,
    joka pilwissä pysyypi»

Kun sitten arwokkuus täten on Suomessa »säilytetty, leipä lisätty
lewossa,» niin »nälkä» koettaa »tuoda Suomeen turmeluksen», mutta ei
tuo »konna» jaksa, vaikka saa apulaisekseen »julman juopumuksen» ja
»pahat käytökset», sillä

    »ei tainneet tyhmyytehen
    Suomen miehet mielistyä,
    eikä tottua tapohin(!)
    wasten järjen johdatusta».---
    »Suomalainen syöksi näljän
    tosin työllä, toimellansa
    majoistansa Lapin maahan
    kylmän kanssa kitumahan;
    Suomalaisen sukulainen,
    Lappalainen lapsinensa
    karkoittaapi kulkiamen
    wiimein wilun kukkuloille,
    jään ja kiwen kappaleita
    kaivelemaan kallioilla
    pohjan pakkaisten parissa,
    jost' ei jaksa jäätyneenä
    kauas maahan kuljeskella;
    mutta halla, hävittäjä,
    jok' on näljän juoksulainen,
    joka kulkee kesälläkin
    yöllä yöttyrin tawalla,
    surman tuopi Suomen päälle
    petoksella pesästänsä,
    turmeleepi toisinansa
    wielä hywät wilja-pellot;
    waan ei koskaan wainollansa
    woita suurta Suomalaista,
    joll' on rinda rehellinen
    ruumihissa rautaisessa,
    sydän palawa powessa
    kohden kaikkea hywyyttä,
    joka rauhan, riemun alla
    ahkeruuden arwonansa
    pyhitettynä pitääpi.»

Tähän »Suomalainen»-runoon Juteini oli liittänyt erään nykyään vielä
hyvin paljon lauletun ja kauniin lyyrillisen runon »Laulu
Suomessa»,[100] joka on yleisemmin saanut nimen ensimäisestä säkeestään
ja joka vielä ikäänkuin täydentää ja varmentaa todistelua suomalaisen
arvokkuudesta. Sillä

    »arwon mekin ansaitsemme
    Suomen maassa suuressa,
    ehk'ei riennä riemuksemme
    laiho miesten maatessa;
    leipä kaswaa kyndäjälle,
    onni työnsä täyttäjälle.

    Suomen poika pellollansa
    työtä tehdä jaksaapi,
    korwet kylmät woimallansa
    pelloksensa perkaapi;
    rauhass' on hän riemullinen,
    mies sodassa miehuullinen.

    Opin teillä oppineita
    Suomessa on suuria,
    Wäinämöisen kandeleita
    täällä tehdään uusia;
    walistus on wiritetty,
    järki hywä herätetty.

    Suomen tytön poski-päihin
    weri waatii kukkaiset,
    hall' ei pysty harmaa näihin,
    näit' ei pane pakkaiset;
    luonnossa on lembeyttä
    sydämessä siweyttä.»

Suomalainen-runoa seurasi »Wenäläinen elli Runo Pohjan Sodasta, Aljettu
Wenäjässä ja Päätetty Parisissa Yhteiseksi Rauhaksi.»[101] Tämä on
myöskin Kalevalan runomitalla kirjotettu pitkä kertovainen runo, joka
kuvaa Wenäjän sotaa Napoleonia vastaan. Siinä Juteinilla taas on
tilaisuus ylistellä silloista keisaria Aleksanteri I:tä, jonka »armo
koitti kansoille Wenäjän», niinkuin »kirkas toivon tähti». Kun hän oli
hallitusohjaksissa, »pilwet, syngeät, sumuiset waiwuit warjoon
unhotuksen; laulellen lumengin maissa, töistä toisinans' wapaana,
lepäs' kukin leiwän luona ynnä yldäkylläisyyden; järjen walo
walistuskin, loistawainen lembeästi aamu-ruskonsa ylensi».

Muuten tästä niinkuin monesta muustakin hänen runostaan näkee, että
Aleksanteri I:en viisas politiikka oli vaikuttanut lähentävästi, koska
hän täydestä sydämestä voi laulaa:

    Näitä surman sanomia,
    menon julman mainioita
    mielin minä muistutella
    _weljilleni_ Wenäjässä
    Suomalaisten suosiolla,
    niinkuin muisto mieleen tuopi,
    sydän tulkitsee sanoiksi;
    sillä suuressa sodassa
    oli onni molemmilla[102]
    _isän yhteisen_[103] iloksi.

Vielä hän pyytää Wäinämöistä apuun, jotta »soitto kandeleessa» ja
»sulka kädessä»[104] tulisi yhtä hyvin käytetyiksi tässä
ylistyslaulussa venäläisten taidosta ja urheudesta,

    »(niin) kuin weljen Wenäläinen
    käytti miekan kiildäwäisen,
    koska welwollisuus waati
    warjelemaan wäkewästi
    walda-kunnan wapautta.»

Hän tekee laulunsa alkupuolella sen johtopäätöksen, ettei

    »wainon hengi suonut
    lewon aina lepäilewän
    wilja-pellolla Wenäjän,
    joss' ei wielä wieras jalka
    ole käynyt kostamata»,

se herätti sotaisan innon suuressa sotasankarissa,

    »Napoleon nimeldänsä,
    joll' on ollut onni, woitto
    werisinä weljeksinä,»

niin että hän voitetuista kansoista muodostetuilla sotalaumoilla
ryntäsi Wenäjälle aina »Muskowaan» saakka, mutta

    »eipä tainnut miehen mieli
    olla täällä tytywäinen
    sadan woiton saallisihin:
    miehen tahdon tarkoitusta,
    onnen, woiton wietellessä,
    awaruuskin ahdistaapi.»

Sitä suunnatonta suuruutta Venäjän maa käyttääkin kostajana
»wainolaiselle.» Sodan nurmi on jo niellyt kyllä werta, kyyneleitä.
Huudosta: »Muskowa on murrettuna, hywä Kaupungi häwäisty!» herää toinen
huuto, joka vaatii kostoa. Ja vihdoin Venäjän kauan kärsinyt kotka
kostaa kovasti, kuten historiasta tunnemme. »Leipsin lakealla
laitumella» pantiin vielä ranskan keisari ahtaalle ja voitettiin.
Rauhan ehdot määrää Parisissa

    _Aleksander_ armiaambi
    rakastettu Ruhtinoilda,
    ihmisyydellä ilona,
    joka woitti woittajangin,
    lahjoitteli lembeästi
    wapauden wainotuille.

Hänen ansionsa se on, että

    »rauha riemullinen
    ombi kauas karkoittanut
    sodan, wainon waikutukset,

ja että

    »ystäwyys jo yhdistääpi
    Kansa-kunnat keskenänsä;
    lewon engelit lepääwät
    Walda-kundahin wälillä
    wapauden wartioina;
    konstit, opit keskenänsä(!)
    (walistuksen suuret soitot
    kungin wahwassa kädessä)
    johdattawat joka maahan
    onnen lahjat laweammat
    ihmisyydelle iloksi.»

Samaan vihkoon kuin runo »Wenäläinen» Juteini oli painattanut myöskin
erään viisisäkeistöisen lyyrillisen runon: »Walitus-laulu sodan
ylitse»,[105] mikä alkuperäisessä muodossaan kuuluu:

    »O! Sota, surma suuri,
    kauhistus kanhela,
    ett' julma olet juuri,
    todistaa tuonela.

    Ei käy, ei käänny kielen
    tunnustaan tuskassa,
    kuinga on karwas mielen
    murheessa mustassa.

    Turhasti tuiskuu tulda
    kapinan kangaalla,
    werellä musta mulda
    punataan parhaalla.

    Ei maksa miesten murha
    wainojan waiwoja;
    sandahan työ on turha
    kaiwelia kaiwoja.

    Yks' woittaa yhden kerran
    taas toinen wuoronsa,
    ja saawat saman werran
    kuolossa kuoppaansa».[106]

Juteini painatti v. 1816 vielä kaksi runokokoelmaa: »Waikutuksia
Suomalaisen sydämessä» ja »Pila-kirjoituksia».[107]

Edelliseen kokoelmaan hän pani viisi pienempää runoelmaa:
»Aleksanderille I. Keisarille ja Suurelle Ruhtinaalle Suomen Kansalda»,
»Suomalaisille», »Turun uuden Akatemian rakennuksesta», »Runo-niekoille
elli Runolaisille Suomessa. Kirjoitettu leiwättömyydessä» ja »Laulu
Elämän nautinnosta».[108] Viimeksimainittu näistä on tunnetuin sekä oli
aikanaan hyvin rakastettu kansan kesken.[109] Ensinmainitussa taas
Juteinilla vieläkin kerran on tilaisuus, kuten tämän runon otsakkeeseen
on 1856 vuoden painoksessa lisätty, kantaa »Kiitos-Uhri» Aleksanteri
I:lle. Alkuperäisen otsakkeesta viitataan viivanalaiseen, jossa
sanotaan: I anledning af Hans Kejserliga Majestäts Nådiga Kungörelse,
dat. den 9 (21) Februarii 1816. (Hänen Keisarillisen Majesteettinsa
Armollisen Julistuksen johdosta, päivätty 9 (21) p:nä Helmikuuta 1816.)
Syystä Juteini tässä runossaan iloisena laulaa Aleksanteri I:lle:

    »Woittajana wihollisen
    saatoit sinä lohdutuksen
    koko kansalles kotia,
    muutit Suomen suloisesti
    ilon maaksi ihanaksi,
    jossas wielä wahwistanut
    olet lakimme lujasti,
    wvarustanut wapauden
    pysywäiseksi pyhästi.»

Sillä mainitussa armollisessa julistuksessa keisarimme ja
hyväntekijämme Aleksanteri I palattuaan voitollisena sodasta Napoleonia
vastaan on »uudestaan mitä juhlallisimmin ja sitovimmin omaksi ja
kaikkein seuraajiensa hallitusajaksi vahvistanut Suomen itsenäisen
aseman, sen erinäisen oman hallituksen, sen valtiomuodon.[110] Ne
kohdat tätä Suomen »Magna Chartaa», joihin sanottu vahvistus sisältyy
ja joihin kaikkien suomalaisten ja _oikeamielisten_ venäläistenkin
kannattaa tutustua, kuuluvat:

»Ollen vakuutettuina, että sitä valtiomuotoa ja niitä lakeja, jotka,
Suomen kansan tapoihin, sivistykseen ja henkeen sovitettuina,
ammoisista ajoista ovat perustaneet sen yhteiskunnallisen vapauden ja
laitokset, ei voida, saattamatta niitä häiriöön, vähentää eikä muuttaa,
olemme Me, ottaessamme vastaan tämän maan hallituksen, ei ainoastaan
mitä juhlallisimmasti vahvistaneet tämän valtiomuodon ja nämät lait
ynnä niitten nojalla itsekullekin Suomen kansalaiselle tulevat
erikois- ja etuoikeudet, vaan myös asettaneet, siitä ensin
keskusteltuamme tämän maan kokoutuneitten säätyjen kanssa, erityisen
Hallituksen, joka, Hallituskonseljin nimellä, synnynnäisistä
suomalaisista kokoonpantuna, tähän saakka on toimittanut tämän maan
siviilihallintoa ja ratkaissut oikeusasiat korkeimpana ylioikeutena,
riippumatta mistäkään muusta kuin lakien vallasta ja Meidän, niihin
perustuvasta, hallitsija-tahdostamme. Sillä tavoin osotettuamme sen
hyväntahtoisuutemme, jota olemme tunteneet ja jota vastakin tunnemme
uskollisia suomalaisia alamaisiamme kohtaan, toivomme Me, että kylliksi
olemme vahvistaneet ikuisiksi ajoiksi antamamme lupauksen tämän maan
erinäisen valtiomuodon pyhästä säilyttämisestä Meidän sekä Meidän
seuraajiemme hallitessa. Mutta nyt, liittolaisvaltojemme kanssa Jumalan
avulla onnellisesti päätettyämme ne toimet, joilla Meidän valtakuntamme
on turvattu ja koko Europan rauha saavutettu, ja saatuamme kauvan
kaivatun tilaisuuden, ulkonaisten huolten estämättä, käyttää
toimintaamme Valtakuntamme sisäisten, muun muassa Suomeakin erityisesti
koskevain asiain hoitoon, pidämme Me sopivana, paremmin näyttääksemme,
mitä Me tämän maan mainitulla Paikallisella hallituksella olemme
tarkottaneet, ja osottaaksemme sen välitöntä suhdetta Meidän
persoonaamme, antaa Suomenkin Korkeimmalle Hallitukselle, niin
Keisarikuntamme kuin myös siihen nykyisin yhdistetyn Puolan
kuningaskunnan Korkeimman Hallituksen nimityksen mukaan, nimen: Meidän
Suomen Senaattimme, kuitenkaan muuttamatta sen nykyistä järjestystä ja
vielä vähemmin sitä valtiomuotoa ja niitä lakeja, jotka Me Suomelle
olemme vahvistaneet ja tämän kautta uudelleen kaikin puolin
vahvistamme. Samalla kuin Me juhlallisiimmasti lupaamme, että tämän
Meidän Suomen Senaattimme jäsenet vastedes, samoin kuin tähänkin asti,
ovat valittavat ainoastaan synnynnäisistä suomalaisista tai Suomeen
asettuneista ja Suomen kansalaisoikeuden saaneista miehistä, käskemme
Me kaikkia uskollisia suomalaisia alamaisiamme kuin myöskin muita,
joihin tämä koskee, täyttämään kaikkia niitä määräyksiä, jotka
Keisarillinen Suomen Senaatti, joka tähän asti on ollut
Hallituskonselji, Meidän nimessämme ja Meidän puolestamme on
julkaiseva, ja tätä Meidän määräystämme tarkoin noudattamaan.»[111]

Kun lukija on tutustunut edelläolevaan julistukseen, ei se häntä
ensinkään ihmetytä, että Juteini taas on puhjennut ylistysvirttä
laulamaan Aleksanteri I:lle. Myötätunnolla seuraakin tätä hänen
runoansa, joka alkuperäisenä kuuluu:

    Rakas Suuri Ruhtinaamme,
    Suomen wahwa suojelia!
    joka istut Istuimella
    wanha Waldikka kädessäs,
    niin kuin wielä wihertäwä
    palmu wuoren patsahalla!
    sadat kansat kiitoksella
    lausuwat sun laupiuttas,
    joka sytytät sydämet
    aina uhri-alttarina
    palamahan puuttumata
    joka jo, kuin auringoinen,
    puoli-päiwään ehtineenä,
    annat armos ja hywyydes
    wielä wuotaa Suomen päälle.

    Walistuksen waikuttaja,
    rakendaja rauhan, riemun!
    maassa kaikki kansa-kunnat
    owat sinulle omaiset;
    sinä Suomea rakastat,
    ilahutat ihmisyyttä;
    sinä syöksit wainon hengen
    epäluulon erä-maihin
    muukalaistengin majoista.

    Isä koko ihmisyyden!
    jolla owat kansain ohjat
    kaikki yhdessä kädessä,
    perä-mela Suomen maangin
    onnen merta meloissamme
    kohden satamaa suloista,
    sinä woitit wasta-tuulen,
    joka oli wanhat Wallat
    haksi-rikkoon hukuttanut,
    wältit mustat waaran myrskyt,
    koska wahwat Walda-kunnat
    kukin selkäns' kumarsiwat
    turmelian tika-puiksi
    Wenäjätä wainotessa.

    Woittajana wihollisen
    saatoit sinä lohdutuksen
    koko kansalles kotia,
    muutit Suomen suloisesti
    ilon maaksi ihanaksi,
    jossas wielä wahwistanut
    olet lakimme lujasti,
    warustanut wapauden
    pysywäiseksi pyhästi.

    Suomen lapset lepytetyt,
    unhotellen wanhat waarat,
    sodan jäljet surkeatkin,
    sinua nyt siunailewat;
    sydämissä syttyneissä
    kiitos-uhrimme kyteepi;
    lasten lastengin hyminä
    kuuluwa on kunniakses,
    koska kaatuu kallis pääsi,
    wanhuudesta waljenneena,
    heldywät hopea-hiukses.
    ----Kuitengin! pimeä päiwä
    pojes pysykön ajasta;
    kauan wiipykön kamala
    hetki tämä tuonelassa
    elämäskin ehtoholla.

    Sinä, joka jalommasti
    olet leskein lohduttaja,
    olet isä orpo-lasten,
    olet turwa tuhansille!
    wietä ikääsi ilolla,
    jossa on nyt joukon toiwo.
    onni kansan olewaisen,
    tuki wasta tulewangin.
    Menestykön menos, neuwos
    wartiana Walda-kunnan,
    kaikkein onnen kandajana!
    Tunne tundos todistukset
    harjoitetusta hywästä
    eritessäs elämästä!
    Elä jälken elämäskin
    Suomalaisten sydämissä!

Tämän runon alkuun on Juteini 1856-vuoden painoksessa pannut seuraavat
kauniit säkeet:

    Kiitollinen Suomen kansa
    Ruhtinasta rakastaa,
    uskollisna uhriansa
    Waldiaalle walmistaa,
    joka ijän ihanalla
    lailla lapset lepyttää,
    armollansa awaralla
    sydämiä sytyttää.

Koska runoja »Suomalaisille» ja »Turun uuden Akatemian rakennuksesta»
ei ole otettu Jak. Juteinin kirjojen yhteiseen painokseen vuodelta 1856
ja niitä sen vuoksi on vaikea saada nähtäväksi, painatamme ne tähän,
varsinkin kun niitä lukee mielellään eikä kumpikaan ole pitkä;


    SUOMALAISILLE.

    Nyt on käyty Ruotsin koulu,
    nähty aika armollinen
    Wenäjängin wallan alla.
    Aina kullakin ajalla
    ombi sulla, Suomalainen,
    osa arwon ansiossa.
    Sinä näytit Naapurilles,
    Wenäjälle wäkewälle,
    että mies on miehuullinen
    sotimahan Suomessakin,
    maansa wakaa warjelia;
    näytä jälle nykyiselle
    Waldiaallas (!) wiisahalle,
    jok' on saanut suojatansa
    armon siiwillä sinungin,
    sekä sinun että Suomen,
    lapset, lesket lohdutella,--
    näytä, ett' on Esiwalda
    saanut sinuss alammaisen
    urhollisen, uskollisen.
    jok'ei ole orja ollut,
    arka waaran asioissa,
    niin kuin wanha Saksan sota,
    moni surkea sanoma
    tästä wielä todistawat.

    Kansa aina kiitettäwä!
    anna arwo lapsilleskin,
    jongas olet omaisildas
    polwi polwelda perinyt;
    maksa arwost' ansaitusta
    wanha welka wanhemmilles,
    esi-isilles isoille.

    Älä sure, Suomalainen,
    yli kärsityn kowuuden
    muilla mustilla ajoilla;
    onni, ilo ihanainen,
    karkoitetut kulkuwille,
    kerran tulewat takaisin;
    eipä riemu rinnoillemme
    ole wielä wierastunut,
    ehkä sota surmallansa
    meitä muinen peljätteli,
    musta tietämättömyyskin
    olostamme, onnestamme
    maalas' kaikki kauheinmaksi;
    aika ajalda monesti
    syöksi waara wihaisena,
    niin kuin peto pesästänsä,
    täyttämähän murha-töitä
    Suomen suruisen majoissa,
    kulki kurjalla tawalla
    pitkin pohjan mandereita,
    sekä uhkas' että pieksi
    witsallansa werisellä.
    ----Mutta, muista lohdutusta,
    muista, ettäs murha-raudan
    auras kynneksi asetat,
    kosk' on lepo lahjotettu
    meille murheemme perästä,
    jotka sodan sortawaisen
    astin lautana asuimme.
    Nälkä, taudit tarttuwaiset,
    sodan saastaiset sikiät,
    peljätettiin pesihinsä
    kautta rauhan rakkahamman;
    sota kahleissa kirottu
    talutettiin taka-perin
    Suomen maasta siunatusta.
    Pellot punatut werellä
    wielä kyllä wihertäwät,
    kaswawat ja kukoistuwat
    lewon tuldua tykömme,
    enenewät elon keinot,
    wiisauskin wiriääpi.

    Isän maani mainittawa!
    wanhat unhota wahingot,
    murheelliset mustat päiwät;
    Haldiasi hywyydessä
    löytywä on lohdutukses.
    Kansain kalliilla isällä,
    jong' on maja mandereellas,
    Linna Lahtes liepehellä,
    paljon ombi oikeutta,
    josta wääryys wäriseepi,
    lembeyttä lapsillensa
    Suomessakin suloisessa,
    jossa syttywät sydämet
    händä kohtan kiitolliset.

    Warhain owat waljenneina
    päiwät Suomessa suruiset;
    toiwo koittaa korkealle
    kaiken hywän kyllyydestä,
    että walkenee enemmän
    aika toinen tulewainen
    syngeästä sumustansa.


    TURUN UUDEN AKATEMIAN RAKENNUKSESTA.

    Aika kaikki kadottawa
    kaikki jälle kaswattaapi.
    Auran wanha Oppi-huone,
    muinen wahwa, warustettu,
    josta lähti monda miestä
    waikuttamaan walistusta
    kansan luona kiitollisen,
    rupes' wiimein riutumahan
    alla wuosien ajoissa,
    ahdistumaan Opillekin,
    joka kerran juurtuneena
    lewiääpi loppumata
    lasten lastengin hywäksi.
    Nyt on nurkka-kiwillensä
    Yli-Koulu ylennetty,
    Akatemia awara,
    jossa wanhat wiisaudet,
    Opit saawat uuden woiman,
    niin kuin neste wanhan puungin
    lakastuwan lahowaisen
    ombi uusi uuden luona.

    Wasaran ja wisa-nuijan
    nuotti kuului kestäwäinen
    kallioilla Kaupungissa,
    koska Suomi kuuluisasti
    laski lujan perustuksen
    maansa wiisasten majalle.
    Wasaran ja wisa-nuijan
    nuotin kauas kuuluessa
    puut ja kiwi-pilaritkin
    tanssasiwat tasaisesti.
    Konsti Suomessa kotoinen
    halkoi kowat kalliotkin;
    kilkutellen, kalkutellen
    wuoli, hiersi, hiwutteli
    kiwen kyljet kiildäwiksi.
    pyöritellen pystyssäkin
    teki peiliksi pilarit,
    nosti peilit paistawaiset
    korkeuden kannatteiksi;
    peitti katon pilwein alla
    warsin waskella kowalla;
    sisä-puolda silitellen
    muutti seinät marmoriksi,
    täytti lowet taitawasti
    Suomen suurilla kuwilla.

    Auran uusi Oppi-huone
    näin nyt endisen nojalla
    waski-harjan wälkkywäisen
    yli Kaupungin ylensi.
    Selwä taito Suomen maassa,
    Opit oikeat Turussa,
    wasta saiwat lujan Linnan--
    arwon, ansion mukaisen.
    Siellä saawat Suomalaiset
    neuwot, taidot tarpeelliset;
    pojat polwissa paraten
    wiljelewät wiisautta,
    jotka jälle kotonansa
    järjen kalliin kipinällä
    wirittäwät walistuksen,
    wäärät menot wähendäwät
    sytyttäwät hywän suonnon
    kungin onneks', kunniaksi,
    Isän maan ja ihmisyyden
    arwon ainaisen lisäksi.

Hauskassa runossa »Runo-niekoille elli Runolaisille Suomessa», jonka
Juteini oli kirjottanut nähtävästi jo vuoden 1810 vaiheilla,[112]
vaikka se vasta edellämainitsemaamme vihkoon »Waikutuksia» painettiin,
hän valittaa, että

    »nälkä sotii Suomen maassa
    vasten lahjaa Wäinämöisen.
    Onneta on Runolainen
    nähty täällä taistelewan
    kanssa puutosten pahinden,»------

kun sen sijaan

    »miehet mutka-seljät,
    orjat oman woiton pyynnön,
    kumarrellen kokoilewat
    onnen yksin osaksensa.»

Nämä »miehet maassa muukalaiset» omaavat kyllä »luonnolliset lahjat,»

    »waan ei weljeinsä hywäksi,
    eikä kansan kunniaksi.»

Heillä on pää vailla viisautta, täynnä tyhmyyden tomua, »rinda paljon
paisuneena ylpeyden tuulda täynnä.» He

    »järjen pilkkana pitäwät
    hulluutena hywän suonnon,
    itse äitinsä, isänsä
    kielon hylkääwät hywänkin.(!)»

Niinkuin ei kukaan »irwistämätä» katso aurinkoon; »niinkuin huilun
huminassa koirat ulwowat kowasti,

    »niinbä pahat panetellen
    pahaksiwat paatuneina,
    koska kaikkuu kaunihimbi
    Suomen kieli suloisesti.»

    Kateus kalwawainen käärme,
    »syöksee suusta, sydämestä
    pahennuksen paisuwaisen
    koto-kielengin ylitse.»

Mutta »Rakastetut Runolaiset», joilla on runsaasti kärsimyksiä
osananne,

    »jos te Isän maalle,
    itse onnela elossa,
    mielitte onneksi olla,
    perustatte puheen parren,
    kielen kalliin kaunistatte[113]
    walistukseks' Walda-kunnan,
    kulkekai siis kunniaanne
    järjen kautta korkealle,-----
    kielellänsä kukin kansa
    walistuksen wirittääpi,
    wasta walistus wirinnyt
    lämmittääpi rinda-luumme,
    niin kuin päiwä puolellansa
    luonnon kaiken lämmittääpi.»

Kun te, runolaiset, valistuksen viritätte, niin

    »Eipä jaksa epä-luulon
    tuulet sammuttaa sumulla
    walistuksen walkeata,
    waan se siitä wiriääpi,
    että loiste lewinneenä
    ylendyen yhdistyypi
    kanssa walon kirkkahamman
    tuolla taiwasten takana.»

Runovihko »Waikutuksia Suomalaisen sydämessä» sisälsi vielä, kuten
edellä on mainittu, seuraavan soman »Laulun Elämän nautinnosta».

    Luonnon suuren lapsukaiset awaruuden alla,
    nautitkamme elämätä iloll' ihanalla;
        pois, pois karwaus,
        wältä, weljen', huolet,--
        pois, pois walitus,
        taita tuskan nuolet.

    Rakkaus on tuskan alla rinnassamme[114] täällä
    aina niin kuin päiwän paiste syksyisellä säällä:
        pois, pois wihainen
        wälildämme waino,--
        pois, pois salainen
        kateuskin kaino.

    Ilon aamu autuas on nytkin alkawainen,
    riemun päiwä ruskottaapi kaunis, koittawainen;
        pois, pois turmelus,
        hywin hywä käytä,--
        pois, pois huokaus,
        toiwoll' onni täytä.

    Hywä, niin kuin kuutamolla kuljeskellessamme,
    ombi toiwo, sielun walo, waelluksessamme;[114]
        pois, pois epäilys
        erhetyksen yöstä,--
        pois, pois pimeys
        tunnosta ja työstä.

    Kyllä kalma ennustaapi, ettäs olet mulda,
    että kaikki katoaapi kauneus ja kulda;
        pois, pois kuitengin
        kuolon pelko peitä,--
        pois, pois pikemmin
        murhe musta heitä.

    Mistä liene muuttumaton olo maamme päällä?
    tytywäisyys ombi wasta onnen täyte täällä;
        pois, pois wiipykön
        murhe-päiwä meildä,--
        pois, pois pysykön
        itku ilon teildä.

Pila-Kirjoitukset sisältävät 31 pilkka-runoa ja muuta laulua,[115]
joista moni mielestämme on hauska ja sukkela, vaikkei kärki niissä
ylimalkaan ole sanottavan terävä. Monessa niistä on kuitenkin ivaa koko
runsaasti, niinkuin runoissa: Lääkitykset. Armeliaisuus, Kysymys,
Lahjain ottamisesta, Uutena vuotena, Nuuskasta, Wiinasta, Maailman
turmeluksesta, Nuorasta, Almusta y.m.

»Lääkitykset»-runossa itse »Luoja, paras parandaja» estääkseen
tarttuvain tautien leviämistä

    »ombi kolmessa osassa
    määrännyt metikamentit,
    lähettänyt lääkitykset
    toinen toistansa paremmat.
    Nämät owat nimeldänsä
    ensin: köyhyys, toinen: tauti,
    kolmas: kuolo kolkuttawa.
    Köyhyys estää ylpeyden,
    tauti tuottaa tunnon lahjan,
    kuolo kuolemattomuuden.»

»Armeliaisuudessa» laulaa Juteini, ivaten eläimille muka armeliasta:

    »Arwe oli armelias
    eläissänsä eläwille,
    hywille ja huonoillekin
    sukuns' suuren kunniaksi;
    kerran haukan kynsistäkin
    päästi wapaaksi wariksen,
    jonga kunniaan koroitti,
    ripusti nyt riistan syöjän
    muille peloks' pellollensa
    maan ja taiwahan wälille:
    hirtti warpaista wariksen
    pitkän seipähän siwulle
    waakkumahan wainiolla.
    ----Piru kiitti kulkeissansa
    händä hywän tapaiseksi,
    armeliaaksi alati,
    kiitti konstia jaloksi,
    lupas' kerran kotonansa
    ripustajat ripustella.»

Runossa »Kysymys» saapi hevosenrääkkääjä osansa:

    »Mitä sanois' mielipuoli,
    hullu hewoisen ajaja,
    jok'ei laske laupiaasti
    toisen tuskaa tundohonsa,
    jospa Luojamme lupaisi
    tehdä muuton tuonelassa,
    muuttaa mieheksi hewoisen,
    miehen hullun hewoiseksi?»

»Lahjain ottamisesta»-runo sisältää m.m. seuraavat pilat:

    »Raha muuttaa miehen mielen,
    lahja liikuttaa sydämen,
    ehkä sarwesta sahatun.

    Härkä hännin häiläseepi
    talon-pojan taluttaissa
    selwän silmän Tuomarilda.

    Woilla Pappi woiteleepi
    ilon, autuuden awaimen,
    lukun raswalla lujemman.

    Sielun laskeepi sisälle
    iän-kaikkiseen ilohon,
    kosk' on hinda hyppysissä.

    Komendanttikin kowembi
    paiskaa auki Linnan portit,
    kosk' on kulda kukkarossa.»

»Uutena wuotena» Juteini mielellään sanoo jakavansa seuraavaa:

    »Pistäsin mä piwon täyden
    järjen lahjaa juomarille.

    Sille jok' on siiwotoina
    hywän sukunsa häwäistys,
    kaksi kouraa kunniata.

    Waiwansa walittajalle,
    joka ruikuttaa rumasti,
    kapallisen kärsimystä.

    Mitan muutaman älyä
    lääkitykseks' tyhmän miehen;
    jok' on turmellut tapansa.

    Helmen werran häpyäkin
    kerjäläisen kepin päähän,
    jok' on tuhlaja tawaran.

    Pienen palan puhtautta
    toimituksissa tytöille.

    Sitte wielä siweyttä
    naulan, pari naitawille
    lukuks' lijoille tavoille.

    Wiisi tuumaa wireyttä
    joka laiskan lapa-luihin.

    Syldä seitsemän totuutta
    joka walheen walajalle.

    Nelikon nöyryyttä niille,
    joill' on enin ylpeyttä.

    Mielelläni minä soisin
    wielä waroista jaella
    Sielun paimenden powehen,
    esi-merkiks' opetusten,
    runsaasti rehellisyyttä.

    Tynnyrittäin Tuomarille
    ostamatond' oikeutta.

    Rohkeutta rinda-luihin
    Sota-miehelle monelle
    itse miehuuden mitalla.

    Kuorman, kaksi köytettynä
    riemullista rakkautta
    pari-kunnille pahoille.

    Paljon puhdasta hywyyttä
    koko kansan sydämehen.»

»Nuuskasta (Yli-maan miehelle»[116] sekä sen käyttäjistä Juteini antaa
niin räikeän kuvauksen, ettei luulisi »yli-maan miehen» uskaltavan
nuuskaa ruveta käyttämäänkään. Sillä

    »koskas joskus joukon silmät
    tahdot puolees taiwutella,
    etsit kunniaa elossa,
    wedä wäljästä powestas
    välähyttäin wäärä sarwi,
    päätä peukaloos kolista.
    Nenäs sonnita sininen,
    kanna kärsäs kätkettynä
    kuiwan tupakan tomussa.
    Täytä sinä tupakalla
    lijat läwet Luojan töissä.
    Se on kunnia sinuse,
    koska suuret sieramesi
    owat lijaksi likaiset,
    joista ruskea, rutainen
    neste huulilles heruupi.»

»Wiinasta» ja sen vaikutuksista Juteini opettaa näin:

    »Wiina, neste woimallinen,
    pyörryttäwä pisarainen,
    liemi tehty leiwäksistä
    waikuttaapi wäkevästi
    meissä monella tawalla;
    yhden tekee terweheksi,
    toisen rundelee rumasti;
    wiepi mielen miehen päästä,
    kielen tyhmäksi tekeepi;
    kehoittaapi riidan kautta
    ratkaisemaan riidat suuret,
    tappeluksella toratkin;
    yllyttääpi ystäwäiset
    riita-miehiksi rumiksi;
    katkaiseepi kielen paulat,
    sanat päästää saastaisimmat
    siiwollisuuden siteistä.

    Mitata ja määrätöinä
    wiina järjen jähdyttääpi,
    sorkat saattaapi monelle,
    muuttaa miehen mullikaksi,
    ehk' on halpa härjäksikin,
    hännättömäin hyljättävä,
    hännällisille häwäistys.»

»Maa-ilman turmeluksesta» on Juteinin mielestä se seuraus, ettei enään
tahdota uskoa mitään todeksi. Jos ennen oltiinkin liian herkkiä
uskomaan »asian, oli tosi taikka walhe», niin nykyään sen sijaan
kysytään kaikesta:--_mingätähden?» joten

    »tästä nähdään neuwot nurjat,
    wammat valistuksestakin;
    mist' on _sillä_ siepattawa,
    waikka selwä _sembä tähden_
    joka totuuden tueksi,
    jos ei estä uskon kilpi
    kysymystä kelwotonda?----

    Nyt on usko upotettu
    epäilykseen elämässä;
    ei nyt wiekkaan waimon miestä
    luulla lasten isäksi.
    Ei nyt luulla luiskaria
    wirassansa wakaiseksi,
    totiseksi Tuomaria,
    eikä Pappia pyhäksi.

    Sielun paimen siunattawa
    kandoi muinen pitkän kaawun,
    ett'ei ensingän näkynyt
    suden händä häily vainen;
    mutta nyt on liewe lyhyt,
    lyhyt saarnakin suloinen.----

    Muinen ratkaistiin rahalla
    sielu synnin sitehistä;
    nyt on pitkäkin parannus
    harvoin hywä, otollinen,
    koska wiisaus, walistus
    kajahtelee korwissamme.

    Muinen oman voiton pyyndö
    harjoitettaissa hyvyyttä
    wanhat Taivaaseen talutti;
    nyt on sula hyvän-suondo
    aina autuuden perustus,
    ehkä harwa elämässä
    tälle työnsä rakendaapi.----

    Puolin kuuluu puhuttaman,
    että isännän, emännän
    saapi kuolema kituwan,
    mutt'ei Pappi mullikkaansa.

    Niin kuin koira kalikkahan
    usein wieraan wiskatessa
    hambain hyökkyää kowasti,
    niimbä syndinen sokea,
    paha lammas laumassamme.
    panettelee paimendansa,
    koska Herra hengellinen,
    karkoittaisi kansan tyhmän
    mammonata maistamasta,
    estäis' ehdon syndisiä
    opettajansa osalda.»

»Nuorasta» on se hyöty Juteinin mielestä, että

    »tällä kuormat köytetähän,
    ett'ei hukkahan hajoile;
    nälkä nuoran pätkäisellä
    vähennetään vatsassamme
    kiristettäissä kupeita;
    tämän kautta tyhmä mieskin,
    joka tuhlaa tawaransa,
    pääsee awun anomata
    pian pitkästä pahasta,
    kosk' on pannut paulan mutkan
    kahden kerran kaulahansa.»

Kun lukkari »lukialda» kysyy huoneentaulu-läksyä ja samassa
tiedustelee, onko hänelle palkan ohessa almuakin annettava, saapi hän
Juteinin »Almusta»-nimisen pilarunon mukaan vastauksen, joka joskus on
kaikunut kirkkoherran saarnasta ja »selkeästi sanottuna ombi
taulussakin tässä»:

    »ett'ei suuta sidottaman
    pidä harjan hännällisen
    riihen työssä raskahassa;
    Herra! vieläpä vähemmän
    saapi härjän hännättömän,
    joka ammuupi alati,
    suuta sulkea siteellä.»

Viekkaalle luikertelijalle, joka omaksi edukseen ja lähimmäisen
vahingoksi koettaa »yleistä mielipidettä» muodostaa panettelulla,
omistaa Juteini pilkkarunon


    PAHENNUS JA KIITOS.

    Kalle moitti kaiken päiwän,
    kateutta kandaissansa,
    Matin taitawan tekoja.
    Mutta Matti kiitti händä
    muille monella tawalla.
    Yksi muistutti Matille:
    kuinga sinä händä kiität,
    joka soimaa sadatellen,
    paljon pahendaa sinua?
    Matti mainitsi hänelle
    solmituilla sanoillansa:
    ei se paha paljon haita;
    minulla on miehen arwo
    aina muita moittimata;
    mutta huonoa monesti
    tarwitseepi totisesti
    kaunistella kiitoksella.

Pilakirjotuksessa »Kukkarosta» antaa Juteini seuraavan hyvän »opin»:

    »Älä kulje kullan tähden
    tyhmän turhilla poluilla,
    älkä hae harha-teildä
    onnen viekast' olendoa,
    ett'ets endistä kadota.»

»Pila-Kir|oituksia»-runovihkosen loppuun oli Juteini liittänyt
lystikkäät »Juoma-Laulun» ja »Kesti-Laulun», jotka tähän painatamme.


    JUOMA-LAULU.

    Juoma janon sammuttaa,
    janotakin juoda saa
        kuiva-kaulainen.
    Poika-joukko, laula, juo;
    kallis ombi kannu tuo
        vahto-harjainen.

    Olut onnen vahvistaa,
    kannu kestin kaunistaa
        hurratessamme.
    Riemu rinnat ylendää,
    vaivammekin vähendää
        lorutessamme.

    Kyllä joskus seura suo,
    että poika-joukko juo
        ämbäristäkin.
    Älä näänny, naapurin,
    laula, laula, toverin,
        näändyneenäkin.


    KESTI-LAULU.

    Nautitte, Naapurin, ilolla aina
      elämän autuutta enendäin,
    maljasta hunaja huulilles paina
      waiwangin tundoa vähendäin.

    Päivämme julkiset, juhliksi pannut,
      viettäkän riemua rakastain;
    pöydäld' ei puutu nyt kinkut ei kannut
      iloa elämän ennustain.

    Kannusta pojes on kaadettu kalja
      kunniaa oluen kuuluttain.
    Kannata käslläs makea malja
      olutta huulilles heruttain.

    Unhota, ystäwän', murheetkin mustat
      pikarit, pokaalit pyllistäin;
    Kuoleta kannuhun tuimatkin tuskat,
      oluell' upota vähittäin.

    Sauvamme nojalla, seuramme tähden
      juokan me tynnyrit tyhjendäin
    juokan näin julkisen tytöngin nähden
      sydämet seurassa yhdistäin.

Jossakussa pilkkarunossa taas valuu melkein enemmän suuttumusta kuin
pilaa eikä silloin haukkumanimiäkään puutu. Lausuntomme todisteeksi
mainittakoon runo »Kehoitus tupakkaa polttamaan».[117] Siinä lukija on
huomaava, kuinka Juteini on sattunut näkemään nuoria poikia
tupakoitsemassa. Hän laulaa vihoissaan:

    »Piippu tekee poika-nulkin
    mieletäkin miehewäksi,
    koroittaapi kunniahan,
    koska paksu sauwu-pilwi
    kuiwat posket pullistaapi,
    pöllyäsipi puhaldaissa
    ulos suusta, sieramista.
    Kanna, poika, pienyydestä
    piippu-nysä nyrkkisessäs
    kotona ja kylässäkin.
    Vietä aikas weitses kanssa
    lehtisiä leikatessas.
    Anna nenäs alttarina
    olla aina pyhän sauwun,
    ehk' ei mieldä miehen päähän
    tule turhasta tomusta,
    eikä öljystä älyä:
    mutta mies on merkillinen,
    jok' on silmäns' sauwuttanut;
    kaunis myös on katseldawa,
    kuinga kallis omaisuudes
    sauwuna nyt sakeana
    kymmenessä kiekurassa
    kohden pilwiä katoopi».

Jo ennenkun Juteini oli julkaissut »Pila-Kirjoituk»sensa, hän oli
painattanut kaksi pienempää kirjotusta: »Lyhyt Neuwo Lapsen
Opettajalle» ja »Lasten Kirja. Koetus Jak. Juteinilda.»[118]



IV.

JUTEINI KÄÄNTYY AIKANSA SIVISTYNEIDEN PUOLEEN RUOTSINKIELELLÄ.


Jo edellä mainittuna vuonna (1816) Juteini toimitti painosta vielä
kaksi suorasanaista kirjotelmaa ruotsinkielellä: »Anmärkningar uti
Finska Skaldekonsten» (Muistutuksia suomalaiseen runotaitoon) ja
»Kritik öfver Lån-Bokstäfverna uti Finska Språket»[119] (Arvostelua
lainakirjaimista suomenkielessä). Näillä hän nähtävästi tahtoi herättää
harrastusta maamme sivistyneissä suomenkielen hyväksi. Edellinen
kirjanen on vähäarvoinen eikä mitenkään ansaitse runousopin nimeä. Kun
Juteini ei ollut taipeeksi perehtynyt runousoppiin, niin hän ei kyennyt
laatimaan mitään täydellistä runousoppiakaan. Parissa kohdin hän
»Muistutuksissaan» suorastaan erehtyykin. Hän m.m. ei hyväksy taiteen
kaunistuskeinojen käyttämistä muuta kuin aniharvoin, sillä »kauneus
paraiten säilyttää arvonsa ihmisten silmissä harvinaisuudellaan.» Sen
takia hän ei sanottavasti suosi esim. kertoa. Mutta vastoin suomalaisen
runon luontoa hän sen sijaan sallii kahdeksantavuisen sanan muodostaa
runosäkeen ja painattaa runousoppiinsa näytteeksi hyvästä säkeestä
sanan; »tytymättömyydessänsä.» Suomen vanha runomitta ei kuitenkaan
siedä tätä, vaan rakentaa säkeen joko 2:sta taikka useammasta
sanasta.[120] Liian vähän kauneutta tuottaa myös kuusimitalle Juteinin
mielestä tavallinen suomalainen sointu (nähtävästi hän tässä tarkottaa
alkusointua), »ell'ei tahdota käyttää ainakin kolme samoin alkavaa
sanaa tahi kaksi »apaarttisointua» samassa säkeessä, sillä sointujen
tavallinen lukumäärä ei saata riittää heksametrin monitavuisiin
säkeisiin.»[121] Juteini käyttääkin itse kuusimitassa liiallisesti
alkusointua, kuten esim. seuraava säe hänen runostaan »Nuija-sota
Suomessa 1597» osottaa:

    »Kuin kovat koivut ja korwes'a korkeat karsikko-kuuset.»[122]

Jälkimäisessä kirjasessaan Kritik öfver Lån-bokstäfverna uti Finska
Språket Juteini tarkastaa, mitkä kirjaimet suomenkielessä ovat
lainattuja muukalaiskielistä. Hän tulee siihen johtopäätökseen, että
b, c, d, f, g, x ja z ovat lainakirjaimia. Mottona tähän kirjaseen hän
käyttää lausetta: »Bruket är heligt, men missbruket bör rättas.» (Käyttö
on pyhä, mutta väärinkäyttö on korjattava.) Ensiksikin hän huomauttaa
siinä, kuinka kirjaimia äännetään eri tavalla suomen- ja
ruotsinkielissä. Ruotsalainen ääntää esim. p:n toisen konsonantin
jäljessä yhtä kimeästi kuin suomalainen pp:nsä. Verratkaamme sanoja
_harpa_ ja _harppu_, joista edellinen on ruotsalainen ja jälkimäinen
suomalainen. Juteinin tarkka korva on vielä huomannut, että suomalainen
ääntää p:n, kun m sitä edeltää, melkein yhtä pehmeästi kuin ruotsalainen
b:nsä; esim. wampa-sanan ruotsalainen kirjottaisi wamba, kun hän
kuulisi suomalaisen ääntävän sen huolimatta siitä, voiko suomalainen
ensinkään ääntää b-äännettä yksinään. Sama on d:n laita l:n ja n:n
jäljessä sekä g:n n:n jäljessä. »On, näet, luultu, että d ruotsalaisen
ääntämisen mukaan olisi paremmassa sopusoinnussa l:n ja n:n kanssa kuin
t sekä g n:n kanssa kuin k; mutta niinkuin jo on viitattu, l, m ja n jo
itsestään vaikuttavat pehmennystä seuraavan kerakkeen ääntämisessä, jos
tämä on yksinkertainen ja kuuluu seuraavaan tavuuseen, kun sitävastoin
l, m ja n kuuluvat edelliseen; esim lampaan, valta, kanto ja lanka.
Toisin käy, jos jälkimäiset konsonantit ovat kaksinkertaiset, niinkuin
sanoissa: lamppu, waltti, wantti ja lenkku, sillä silloin ne aina ovat
kovia sekä äännetäänkin silloin kovemmin, kuin jos toinen tavuun
sulkemisen takia on poisheitetty: esim. lampun, valtin, wantin ja
lenkun.»[123]

Että Juteinin väitteellä todellisuudessa on johonkin määrin perää, sen
huomaamme kohta, mutta saatamme toiselta puolen kysyä, tokkohan
suomalainen ääntää p:tä, t:tä ja k:ta edellä mainittujen kerakkeiden
jäljessä kuitenkaan siten, että olisi syytä ruveta kirjakielessä
käyttämään vastaavia b:tä, d:tä ja g:tä, joita Juteini koki saada
kirjakielessä käytäntöön.[124] Tähän kysymykseen on meidän vastaaminen:
ei; sillä, niinkuin nykyajan kehittynyt kirjakieli ja äänneoppikin
todistavat, oli Juteinin kritiikki tässä kohdin vienyt hänen askeleen
taaksepäin. Hänen aikalaisensa G. Renvallkin pani tähän jyrkän
vastalauseen ja teki päteviä muistutuksia tällaista oikeinkirjotustapaa
vastaan.[125] Mutta sitävastoin on eräs toinen huomautus hänen
Kritiikissään oikeutettu, vaikk'ei hänen parannusehdotuksensa olekaan
hyväksyttävä. Siihen aikaan, näet, kun Juteini kirjotti tämän
Kritiikkinsä, käytti moni kahden (samallaisen)[126] vokaalin heikossa
asteessa k:n vastineena g:tä, niin että saatiin esim. sanasta suku
genitiivissä _sugun_. Juteini sitävastoin huomautti, ett'ei g:tä
koskaan kuulu Suomen kielessä kahden vokaalin välissä. Hän vaati
sentähden, että tuosta väärästä tavasta luovuttaisiin. G:n asemesta hän
suosi tavumerkin käyttämistä, mutta ei sekään hänestä olisi
välttämättömän tarpeellinen, saattaisipa vielä senkin jättää pois.

Samoin hän väittää d:nkin kahden vokaalin välissä kuuluvan puheessa
ainoastaan niissä Suomen maakunnissa, joissa kieli jo on ehtinyt
pilaantua. »Niin esim. kuuluu d monessa pitäjässä Hämeenlinnasta
itäänpäin joko r:ltä, t:ltä taikka l:ltäkin. Mutta osaksi Pohjanmaalla,
Pohjois-Hämeessä, koko Savossa, Karjalassa ja Inkerissä ei koko tätä
äännettä tunnetakaan jokapäiväisessä puheessa. Kirjotuksessakin on d
viimemainittujen maakuntien murteen mukaan luettava t:ksi, joka tapa
olisikin hyväksyttävä niin puheessa kuin kirjotuksessa, joll'ei d:tä
kahden vokaalin välissä tykkönään poisteta.[127] Niinmuodoin saataisiin
_meidän_ ja _pöydän_ asemesta, ei _meiän_ ja _pöyän_, vaan _meitän_ ja
_pöytän_.»

C-merkkiä Juteini pitää aivan tarpeettomana niissä kielissä, joissa k:n
ja s:n avulla saattaa merkitä c:n näitä vastaavia äänteitä.

F:n Juteini poistaa siitä syystä, että suomalaisen on vaikea sitä
ääntää, sekä että sen äänteen asemesta saattaa hyvällä menestyksellä
käyttää joko v-keraketta taikka hv-kerakkeita yhdessä.

Samoin ei koskaan välttämättömästi tarvita x:ää ja z:aa suomenkielessä,
sillä edellistä vastaa täydelleen ks ja jälkimäistä ts, niinkuin jo
ennen olemme maininneet. Vaikka kohta kielitieteissä pidetäänkin
yleisenä sääntönä, että kaksi äännettä merkitään yhdellä merkillä, kun
suinkin vaan käy laatuun, niin on kuitenkin tarpeeksi syytä jättää pois
nämät kirjaimet suomenkielestä, kosk'ei mitään alkuperäistä suomalaista
sanaa ole olemassa, joka alkaisi kahdella kerakkeella. Tähän Juteini
vielä lisää kummastuksensa siitä, että monessa vieraassa kielessä
merkitään ainoastaan ks:n ja ts:n yhtymät yhdellä ainoalla merkillä
eikä samassa ole keksitty kaikille muillekin kerakeyhtymille eri
merkkejä. Johdonmukaisuus olisi sen vaatinut. Hän huomauttaa vielä
loppupuolella kritiikkiään, kuinka suomenkieli ainakin suureksi osaksi
kadottaisi omituisuutensa, jos kahta keraketta käytettäisiin sanojen
alussa. Se olisi haitallista erittäinkin runoudelle ja soinnulle, sillä
vokaalien säännöllisyyshän se on, joka kielen tekee heleäksi ja
sointuvaksi.

Niinkuin jo tästä esityksestämme käyneekin selväksi, on Juteini monessa
kohdin Kritiikissään sattuvasti ja todenmukaisesti kuvannut
äänneopillisia seikkoja. Tähän pieneen kirjaseensa hän liitti runon:
»Suoneen Kielestä, elli Sana-Armeijan Kokous, Perustus-suomeksi», jossa
hän pilkka suomenkielen lainakirjaimia ja jättääkin siinä ne kaikki
pois. Hän huomauttaakin kohta alussa tästä, sillä hän lisää runon
nimeen: »Yli-maan puheen parrella» 1856 v:n painoksessa.

    »Moni sana Suomen kielen
    ompi Ruotsin rupulista
    taikka muista tarttumista.»

Näin Juteini laulaa ja antaa loppupuolella runoa suomenkielen
sana-armeijan korkeana kenraalina lausua surullisesti

    »Kyllä minä kokouksen
    olen oikean pitänyt;
    mutta kuka, kulta veljen',
    liene luja luonnostansa,
    joka olin apunani,
    joka taitais' johatella
    sanat jälle Suomen tielle
    kautta oppimme omaisen,
    perustella puheen parret
    kauan jalon kunniaksi,
    walistuksemme waroksi?
    --jo on kuollut Konaateri,
    pois on mennyt Porthanimme.
    Älä sure Suomen kieli!
    sanoin minä miehuueella,
    ehkä epäilyksen tähen
    murhe munkin mielessäni;
    joskus jalot johattajat,
    parantajat puheen parren,
    ilmestyvät Ijän maassa.»

Hänen toiveensa ovatkin sittemmin toteutuneet ja kirja-kielemme
vakaantunut.

V. 1817 Juteini taas julkaisi saman määrän kirjasia, kuin edellisenakin
vuotena, mutta kaikki suomeksi. Näistä sisälsi kolme runoja ja virsiä;
muut viisi taas suorasanaista esitystä. Edelliset olivat: »Lausumisia,
ja muita Wakaisia Runo-Kirjoituksia», »Wilpittömiä Kirjoituksia» ja
»Ajan Wiete, elli Moninainen Runo-kokous.[128]

Ensinmainittu sisältää »lausumisia» muutamien vainajien muistoksi ynnä
muita vakavia runoja. Näiden joukkoon Juteini pani tuon jo v. 1804
painattamansa runon Porthan'in muistoksi. Mainittakoon tästä
runokokoelmasta myös eräs pitempi runo »Uusi Luominen,» joka on
kirjotettu Suomen vanhalla runomitalla, sekä runovihon viimeinen hellää
tunnetta ilmaiseva ja hieno runo: »Lapsen Laulu Leskelle, Isän
kuoldua», johon on lukijan syytä tutustua sen kauneuden tähden:

    Älä itke, äitini,
    älä, äiti kulda,
    ett' on kuollut isäni,
    puoliso myös sulda.

    Älä muista murhetta;
    tuoll' on kirkas taiwas.
    Poikas torjuu puutetta,
    wähendää sun waiwas.

    Kätyläiset lapsella
    wielä wahwistuwat,
    miehuus, woima warrella
    kerran kukoistuwat.

    Anna ajan ehtiä,
    huoles minä maksan;
    leipä paisuu lewiä,
    koskan kyndää jaksan.

Juteinin Wilpittömät Kirjoitukset taas sisältävät koko joukon hyveisiin
kehottavia virsiä, jotka hän kirjotti deistisen maailmankatsomuksen
läpitunkemana.[129] Niissä löytyy monta oikein kaunista virttä,
niinkuin Litteraturbladetkin[130] huomauttaa. Voimme osiksi yhtyä saman
aikakauslehden mielipiteeseen, että esim. »Katumus-Wirsi» on
mestariteos verrattuna moneen virteen sen aikuisessa eli vanhassa
virsikirjassa. Me panisimme vaan »muutamaan»-sanan »moneen» sanan
sijaan tuossa arvostelussa. Katumus-Wirsi[131] kuuluu:

    »O, Herra, hurskas Waldias
    ei rietas riemu kestä.
    Ah, mutta auta, Armias!
    syndistä syistä estä.
    Me neuwos, jälkes jätimme,
    sielumme surmaan syöksimme,
    hekuman hulluudessa.

    Jo muisto menon ilkeän
    raskaasti rasittaapi
    ja syillä synnin syngeän
    tundoja tulistaapi.
    Me kyyneleillä kastamme
    nyt rauhattoman rindamme,
    hawaiten halwat työmme.

    Waan estä, Isä wakainen,
    epäilys eksyneildä;
    suo meille armos ainainen
    palata pahain teildä.
    Huojenna huoli hätäisen
    ja wiimein itkun iäisen
    syyt poista sydämestä.

    Siis, kuin on tullut turmelus,
    josta on murhe musta,
    hywästi uusi hartaus
    loistakon lohdutusta,
    niin että lewon löydämme
    ja uskon kilwen käännämme,
    turwaksi oman tunnon.

    Wirheinen waan on heikkous;
    nöyrille Luojan laupius
    awaapi armo-helman.
    Niin kurja kuin on paatumus
    tunnossa tuomiolla,
    niin wäärä ombi waatimus
    autuutta ansiolla.

Näemme jo tuostakin, samoin kuin esim. »Wirrestä Tuomarille», jos
lukija ottaa vaivakseen lukea sen Jak. Juteinin kirjoista, että Juteini
on usein virsissään sattunut kuvaamaan totuuden oikeassa muodossaan:
mutta sen sijaan niistä ei löydä sitä palavaa rakkautta Vapahtajaan ja
luottamusta hänen ansioonsa, joka käy ikäänkuin punaisena lankana
kaikkien kristillisten virsien läpi.

Kolmas laji näitä Juteinin 1817 painattamia runoja: »Ajan Wiete, elli
Moninainen Runo-kokous,» sisältää pilkka- ja leikkilauluja suureksi
osaksi Kalevalan runomittaan puettuina. Onpa toki joku lyyrillinenkin
niiden joukossa, vaikk'ei sellaisten lukumäärä ole suuri, Tässä
runokokoelmassa on monta hauskaa ja kaunista runopätkää sekä
erittäinkin muudan merkillinen, vaikka aivan lyhyt runo »Kiwi-piirros
Häpy-patsaassa Suomen Oppineille,»[132] joka on siitä huomattava, että
se ilmaisee Juteinin ajatukset suomenkielen asemasta maassamme. Hän
valittaa sitä ylenkatsetta, jolla maamme oppineet ja sivistyneet
kohtelivat kansan kieltä »walistuksen wahingoksi, häpiäksi
kansa-kunnan.» Tätä hänen valitustaan oli jo parina vuonna
aikaisemminkin kuultu.

Vaikka Juteinin runoissa ja suorasanaisissakin kirjotuksissa on niin
tavattoman paljon siveellisyyteen kehottavaa ja on ankaraakin
siveellisyyttä vaativaa, niin on kuitenkin kuullut jonkun väittävän,
että hän muka epäsiveellisyyttä edistäisi runolla sellaisella kuin
»Hulivili,» joka kuuluu juuri tähän kokoelmaan »Ajan Wiete,» ja ehkäpä
jollakin muullakin, jonka aihe on mahdollisesti vähemmän onnistuneesti
valittu, kuten esim. runo niin surkeasta aiheesta kuin »Kuoharista elli
Salwajasta» samassa kokoelmassa. Mutta lukiessaan sanottuja runoja,
huomaa heti, että näilläkin on tarkotuksena paheen vastustaminen
osottamalla sitä ilkeäksi, vaikkakin esitys on realistinen ja esim.
edellisessä runossa aste asteelta osotetaan miten himo syttyy ja sen
kanssa leikiteltäissä johtaa syntiin. Runon loppuun onkin juuri siitä
syystä liitetty varotus. Moniaita »Ajan Wietteessä» olevia kauniita
runoja emme tähän painata, vaan arvelemme lukijan hankkivan itselleen
tilaisuuden tutustua niihin.



V.

JUTEININ MIELIPITEITÄ KASVATUKSESTA.


Mainitsimme Juteinin v. 1817 painattaneen paitsi yllämainittuja
runokokoelmia vielä viisi suorasanaistakin kirjotusta: »Puhe Lapsen
kaswatuksesta», »Tutkinnon Aineita», »Tutkindo kuolewaisuudesta»,
»Perhe-Kunda. Pila-Kirjoitus Epä-luuloista, Kolmessa osassa» ja »Pila
Pahoista Hengistä, Kolmessa Kanssa-puheessa, Uskon
Wahwistukseksi».[133]

Ensinmainitussa hän antaa ohjeita lapsen kasvatuksesta. Saatamme löytää
sen päämäärän, johon hänen mielestään kasvatuksen on vieminen, näistä
sanoista, jotka hän on pannut tämän kirjasen nimilehdelle: »Siweys ja
Jumalan tundo onnen tuowat». Esitämme tässä Puheen Lapsen Kaswatuksesta
pääkohdissaan 1858-vuoden painoksen mukaisesti. »Alkusanoissa» Juteini
sanoo »Suurembi hywän tekiä lapselle on se, joka hänen kaswattaa
ihmiseksi, kuin se, joka hänen maailmaan saattaa. Ei huone ole wielä
walmis, ehkä seinät nousewat». Ihmisessä ei ole ainoastaan »ilkeyden
alku», vaan myös »ehdon wapaus, josta taitaa sekä hywää että pahaa
ilmestyä». »Sen tähden ei pidä ihmisen luondoa yleti moittimalla
häwäistämän eikä lapsen kaswatusta laimiin lyötämän».----»Syytöinä
syndyy lapsi elämään. Lapsukaiset owat wielä puhtaat esimerkiksi
wiekkauden saastaisuudesta, ennen kuin he maailmalda owat tulleet
turmelluiksi. Heillä hawaitaan hywän suowuutta ja taipuwaisuutta
rakkauteen, ennen kuin elämän harha-tiet heitä hämmendävät.» Ensi askel
vääryyteen on vaikeampi kuin seuraavat, ensi kerralla on ikäänkuin
irrotuttava »rehellisyyden siteistä». Tällaista »wasta-hakoisuutta»
pahaan nähden ei hänessä olisi eikä hän sitä häpeisi, »jos ei hänessä
hywyyttä olisi.»

Vaikka »ihmisellä on monda hyvää omaisuutta», niin »nämät omaisuudet
taidetaan wäärin käytettää.»----»Paratiisin kielletystä puusta on tehty
meille ehdon waaka: meille on wapaus suostua hywään taikka ryhtyä
pahaan, niin totisesti kuin hywästä on sydämen riemu ja pahasta tunnon
rasitus».----»Oman hyödyn halu----liikana vaikuttaa wiheliäisyyttä:
järjen johdattamata wetää se vääryyteen». Kun ei sitä hillitä, seuraa
siitä kateuskin ihmisyyden häpeäksi.

Syynä kaikkeen väärinkäyttöön on »ihmisen heikko mieli». »Jolla on
wähän wiisautta, ei se tunne hekuman waarallisuutta, ei se taida walita
hywiä esimerkkiä seuratansa, niin kauan kuin tottumus on tullut
työläästi wastaan seisottawaksi tawaksi». »Hembeys» on ihmisessä
perintönä, mutta viisautta oppii ankaralla ahkeruudella ja tutkinnolla.
»Ei tuhma taida ajatella itseänsä toisen tilaisuuteen; hän näkee
wääryydessä ainoastansa oman hyötynsä. Ei hän tunne edellä päin, kuinga
welwollisuuttensa laimiin lyöjän sydändä kerran rasitetaan
lewottomuudella. Ei hän huomaitse saastaisuuden häpiällisyyttä, eikä
sitä raskasta oman tunnon tuskaa, kuin syndiä wiimein seuraa; sillä jos
hän tämän täydellisesti tundisi, ei luottaisi hän tehtäwään
parannukseensa, eikä muihin tietämättömiin pelastuksen neuwoin; jos hän
näkisi, mitä peljättäwää pimeyttä, mitä syngeää sywyyttä kohden hän
pyrkii, niin riendäisi hän totisesti aiwoituksestansa ja wapisisi joka
askeleella synnin tietä polkeissansa.

Järki pitää siis walistettaman, se pitää walistettaman
johdatus-tähdeksi tunnolle ja tahdolle ihmisen waelluksessa, että ei
kukaan eläisi paatuneena luondo-kappaleen wertaisesti, oikeuden
unhotuksessa ja huolimatoina hywyydestä; sillä oikeus on ihmisen arwo
ja hywyys, sulana sydämessä, hänen kunniansa.»

Onni saavutetaan sitä mukaa kuin lähestytään täydellisyyttä; kuta
aikaisemmin ruvetaan siihen pyrkimään, sitä pitemmälle ehditään.
Viisautta, joka ei ihmisessä ole synnynnäistä, on etsittävä. Ja sen
vuoksi lapsen kasvatuksesta seuraavat neuvot: Lapselle on jo varhain
annettava tieto Jumalasta ja hänen hyvistä töistänsä, jotta aikaisin
tottuisi Jumalan kasvoin edessä vaeltamaan. Mitä ruumiillisiin
tarpeisiin ja terveyteen tulee, niin järjellinen ymmärtää, että
»puutosten poistaminen ja puhtaus kaikista»----»owat ruumiin terweys ja
sielun wirwoitus; että ylen-paldisuus ihmisen turmelee ja kohtuus
kaikista kaikki woittaa. Mutta lasten wiattomuuden wartioitsemisessa,
tapain taiwuttamisessa ja järjen walistuksessa tarwitaan suurembi
tarkkaus ja wäsymätön huolen pito». Hyvä on, että vanhemmat valvovat
lastensa parasta, mutta vielä tärkeämpi on, ett'eivät omalla
käytöksellään »waiwaansa tyhjäksi tekisi ja täytyisi wiimein omia
wikojansa lasten wirheinä witsalla parandaa.»

Ensimäisiä tehtäviä hyvässä kasvatuksessa on, »että lapset taiwutetaan
kuuliaisuuteen ja siiwolliseen nöyryyteen, ilman orjallista mieldä.
Joka ei ole tottunut näihin lapsuudesta, se on onneton olendo.»
Kuuliaisuutta ei ole sellaisessa, joka on saanut »irtaisuudessa ja
käskiänä» kasvaa. Sellaisesta tulee muille rasitus ja häntä tulee
maailmassa kohtaamaan »wastaisuutta» joka askeleella.

Kun lapsi siivosti eikä röyhkeydellä jotakin pyytää, niin sen »mieldä
mahdetaan noudettaa». Jos kuitenkaan ei lasten toivomusta, täytetä,
niin »ei heidän kiiwaan walituksensa pidä ikänänsä liikuttaman
wanhemman sydändä turmelewaiseen helleyteen». Lapselle ei sovi antaa
järjettömiä käskyjä, sillä »ne tuottawat siemenen tottelemattomuuteen».
»Irtaisuus pitää estettämän, vaan ei kuitengan kaikkea wapautta heildä
kiellettämän; he ovat ihmisiä, heidän luondonsa waatii vapautta; he
etsiwät sitä kuitengin salaisuudessa, joka andaisi alun
ulkokuldaisuuteen ja silmäin palwelukseen. Ei heildä pidä waadittaman
ylellisyyttä, ei mahdottumuutta.(!) Mutta mitä myös, kungin lapsen
käsityksen ja voiman mukaan tehtäwäksi määrätään, siinä ei mahda
wiekkaus eikä uppiniskaisuus estää käskyn wilpitöndä täyttämistä.»

Lapset ovat myös kasvatettavat totuudessa ja »oikeudessa.----Jokaisen
pitää estämän wiattomia sydämiä wiekkauden ja petoksen, valheen ja
vääryyden myrkystä, joka on ihmisyyden häwäistys ja elämän kirous.»

»Sen jälkeen pitää siitä wisu vaari otettaman, että lasten sydämissä
löytyy laupius ja hywänsuomuus kaikkia kohtaan. Heille pitää annettaman
wahwa tieto siitä, että ei ihminen luonnostansa ole ihmistä ylembi,
waan että heidän alkunsa ja loppunsa owat yhtäläiset maan päällä, että
elämän wirwoitus kuohuu heille yhteisestä armo-lähteestä. Eroitus
heidän wälillänsä on ainoastansa ulkonaisessa elämässä, säädyissä,
wiroissa ja toimituksissa, mutta oikea arwo sydämen siweydessä. Ei pidä
sallittaman lapsen huonoakan ylenkatseella kohtaawan, ei käskewän
kowuudella, ennen kuin hän itse on tottunut kuuliaisuuteen; vaan sen
siaan neuwottoman(!) toisen apu ja hywät työt aina kiitollisuudella
muistamaan.»

Tässäkin suhteessa on kuitenkin kasvattajan oma hyvä esimerkki
tehoisin.

»Hyvän-suonnon ihanaisuutta» on lapselle kyllä sanoinkin esitettävä,
mutta paraiten tätä tunnetta kehittää heissä se, että he itse saavat
tutustua köyhyyden ja murheen koteihin. »Älkön (silloin) peljätkö äiti,
että hänen hedelmänsä sydän tulee surkeudelda särjetyksi, että sen
kyyneleet armeliaisuudesta wuotawat,----riemuitkai, vanhemmat! koska te
nämät kyyneleet lastenne silmistä hawaitsette; ne owat ihmisyyden
kunnia. Puettakai sanalla ja käytöksillänne kaikki julmuus
luondo-kappaleitakin kohtaan kauhistuksella heidän tunnoisansa, että ei
he eläwäistengän kärsimistä mitätöinä pitäisi ja paatuneilla sydämillä
näiden tuskalla joskus huwitustansa perustaisi: sillä nekin owat Jumalan
omaiset ja yhteisestä hengestä osalliset.»

Lapsia on saatava harjaantumaan työhön, toimekkuuteen ja järjestykseen.
»Tällä lailla tulewat he (m.m.) estetyiksi hekuman turmioista, jotka
nuoruuden hembeys wiettelewäisyyden haamulla puettaa.»

Jo varhain on meitä totutettava miehuullisuuteen ja siksi on meidän
raskaita ja vaivalloisiakin askareita suoritettava ja vaivoja
kestettävä. Jos joku pieni vahinko lastamme kohtaa, niin ei siitä pidä
asiaa tehdä; sillä sen mitättömänä pitäminen huojentaa lapsen
mielikarvautta. »Wähäinen wahingo on (sille) myös niin kuin waroitus
suurembia karttamaan. Muistuttakai heille, että ihminen taitaa
tuskastakin, sydämensä pehmitykseksi, hywyyttä oppia».

Tähän selostamaamme »Puheeseen Lapsen kaswatuksesta» on liittynyt
1858-vuoden painoksessa »Muutama tutkinnon aine lapsen kaswatuksessa»,
»Opettajan alkusanat lapsille koulusta» ja »Opettajan Sanat kuritusta
tarwittaissa». Ensinmainitussa onkin 13 hyvää neuvoa eli »tutkinnon
ainetta» kasvatusta varten. Esitämme niistä tässä muutaman: »Joka
esimerkillänsä mielii lasta hyödyttää, sen pitää ensin lapsen rakkauden
puoleensa wetämän. Tämä on suuri kehoitus hywässä, mutta waarallinen,
jos esimerkit wäärät ovat».

»Kilwan teko opittaissa ei ole lapsille hyödyllinen; voittaja saa siitä
usein siemendä ylpeyteen ja woitetulda arwon tundo häwiää. Työ
tapahtukon siis waan hyödytyksensä tähden, ei muussa innossa sielua
turmellen.

»Palkata lasta siweyteen, joka on hänen welwollisuudensa, on opettaa
händä myymään hywät työnsä.»

Molemmat seuraavat Juteinin suorasanaisista vielä v. 1817 julkaisemista
kirjoista »Tutkinnon Aineita» ja »Tutkindo Kuolewaisuudesta» ovat
laadultaan myöskin opettavaisia. Ne ovat ensimäiset suomenkieliset
yritykset filosoofisella (tietoviisauden) alalla, jotka ovat nähneet
päivän valon.[134] Edellisessä Juteini selittää ensin sielutieteellisiä
seikkoja ja rupeaa sitten tutkimaan ihmisen ominaisuuksia sekä tulee
seuraavaan loppupäätelmään: »Tytywäiyys hywässä, kärsiwällisyys pahassa
ja turwa Jumalassa owat wiisaan wäli-kappaleet onnelliseen elämään ja
lohduiliseen kuolemaan.»

»Tutkindo Kuolewaisuudesta» on saanut nimilehdelleen »moton»: »Elämän
toiwo Kuolemangin woittaa». Tässä Juteini kokee lohduttaa hyveisiin
taipuvaista ihmistä ja kehottaa tällaista urheasti »katsomaan kuolemaa
silmäterään». Sellaiselle ihmiselle on mitä riemuisin asunto
valmistettuna »pyhien olendojen parissa armo-istuimen edessä». Mutta
paheisiin taipuvaisia ihmisiä hän koettaa kaikkein kammottavimmilla
kertomuksilla niistä vaivoista, jotka heitä odottavat, herättää
synteinsä tuntemiseen ja parannukseen. Hän sanoo esim. näin: »synnin
kirous on kerran, jos ei tässä niin toisessa elämässä loppumata
liehuwaksi tuleksi wiriäwä. Silloin herää paatuneengin oma tundo ja
muuttuu pimeyden hengeksi, joka wainoo hänen sieluansa, tätä surkeasti
onnetonda sielua, painuen rikosten raskaan kuorman alla kohden
kadotusta, jonga kita on ammollansa nielemään händä sywvyyden
pimeyteen».

»Perhe-Kunda» ja »Pila Pahoista Hengistä» sotivat sen aikuista
taikauskoa ja epäluuloja vastaan, jotka suuressa määrin vallitsivat
kansassa. Ne ovat ensimäisiä suomenkielisiä kokeita draamallisella
alalla, vaikk'eivät tietysti täytä niitä vaatimuksia, joita dramatiikka
näytelmälle asettaa. Edellinen on kolmeen »Osaan» jaettu näytelmä ja
jälkimäinen puettu dialoogin (keskustelun) muotoon ja sisältää kolme
»Kanssa-puhetta». Edellisessä Juteini antaa muutaman nuoren kansakoulua
käyneen talollisen pojan talon rengin kanssa pilkata kahden vanhan
naishenkilön taikauskoa. Renki pukeutuu naisvaatteisiin ja matkii
naisen ääntä. Sitten mennään talon tupaan, missä vanhat eukot par-aikaa
oleskelevat, toinen veisaten virttä ja toinen nakellen kortteja,
itsekseen noituen. Nuorukaiset--toinen naispuvussa--antautuvat
kiistelemään vanhojen akkain kanssa. Vanhukset väittävät aaveita olevan
ja uskovat taikatemppuja tehokkaiksi apukeinoiksi hämäriä asioita
selitettäissä, kun sitä vastoin nuorukaiset väittävät kaiken sellaisen
valheeksi ja todistavatkin sanansa, niin ett'eivät akat saata
puolustautua. Vihdoin vapauttaa renki itsensä valepuvusta ja
hämmästyttää siten eukkoja, jotka luulevat häntä paholaiseksi. Tapaus
päättyy kestiin, missä juodaan »walistuksen ja Suuren Ruhtinaan» malja
pihaan tehdyssä lehtimajassa, johon on saapunut naapureita vieraisiin.
Viimeinen »Näyttö» loppuu kauniiseen Talon-pojan Lauluun.

»Pila Pahoista Hengistä» näkyy aikanaan olleen arvossa pidetty siitä
päättäen, että sitä v. 1827 ilmestyi uusi painos.[135] Tämä
näytelmäntapainen esittää kahden paholaisen keskustelua ja heidän
retkeänsä yhdessä ilman halki maata kohti. Tultuansa maan päälle erään
pajan tienoille he pyytävät, että seppä, joka on tullut ulos katsomaan,
mitä kummallista ilmassa huhuilee, antaisi heille »luwan lewätä» hänen
ahjossaan »tulevaan puoli-yöhön asti,» aika kun »jo on niin kulunut».
Seppä suostuu, mutta käskee paholaisten odottaa ulkopuolella, kunnes
hän on tulistanut ahjonsa kuumaksi ja pannut kaikki kuntoon karvaisten
herrain vastaanottamista varten. Pahat henget odottavat ulkona. Seppä
sulkee sill'aikaa oven, panee naulan lukon reikään, niin ett'ei avain
ota lukkoa auki, lataa pyssyn ruudilla ja huutaa paholaisia
ulkopuolelta avaamaan ovea, koska sitä on mahdoton sisäpuolelta saada
auki. Nämä koettavatkin aukaista ovea, mutta kokeet loppuvat siihen,
että avain katkee. Silloin seppä keksii keinon. Hän lupaa polttaa
raudalla reijän oveen, niin että paholaiset sen kautta pieniksi
muuntuneina pääsisivät pajaan. He suostuvatkin siihen. Seppä polttaa
läven, mutta pistää samassa ruudilla ladatun pyssynsä putkenaukon läven
eteen ja käskee heitä kiipeämään sen kautta pajaan. He tekevätkin niin.
Pyssynputkessa ollessansa paholaiset kummastelevat, kuinka reikä on
niin pitkä, ja mitenkä ruudin »hajsu» heitä vastaan lemuaa. Kun seppä
kuulee paholaisten olevan pyssynputkessa, niin hän laukaisee pyssyn ja
paholaiset työnnetään ruudin voimalla kauas pois pajan tienoilta.
Matkallaan he kiroilevat ja toivovat »murha-miesten pesään tuhannen
tuhatta Paawia».



VI.

JUTEININ KIELIOPPI JA WALITTUJA SUOMALAISTEN SANAN LASKUJA.


V. 1818 ilmestyivät Wiipurissa Juteinin tekemä Julius Krohnin mielestä
vähäarvoinen[136] Suomen kielioppi ja hänen kokoomansa suomalaiset
sananlaskut. Ensinmainittu on kirjotettu ruotsinkielellä eikä näy
tahtovankaan käydä täydellisestä kieliopista, koska Juteini on antanut
sille nimeksi: »Försök till utredande af Finska Språkets Grammatik»
(Suomen kieliopin selittämisen koe).

Vaikkei sillä tietysti nykyään enää ole suurtakaan arvoa, niin siinä
kuitenkin on moniaita omituisuuksia, joiden tähden tässä kannattaa
kertoa sen pääpiirteet ja erittäinkin omituisuudet, koska ne saattavat
huvittaa nähdessämme, kuinka alkuperäisellä kannalla kielitutkimus
vielä Juteinin kieliopissa on.

Juteini puhuu mainitun kirjan esipuheessa siitä, miten välttämättömän
tarpeellista on, että suomenkielen eri murteet yhdistetään yhdeksi
kirjakieleksi, jota on puheessakin noudatettava. Kirjakieli on
muodostettava niiden sääntöjen mukaan, jotka ovat yleisiä
suomenkielelle, ja se, joka on säännöllisintä ja parasta eri murteissa,
on kirjakieleen otettava.

Kielioppinsa Juteini alkaa vokaaliopilla ja jakaa siinä vokaalit
kolmeen ryhmään:

    1:o. vocales majores = a, o, u.
    2:o.    »    minores = ä, ö, y.
    3:o.    »    mediae  = e, i.

Toisessa kappaleessa hän selittää konsonanttien vaihtelut (»muutokset»)
ja määrää niille neljäneljättä sääntöä.

Sitten hän puhuu deklinatsiooneista ja sanoo, että on syytä olettaa
suomenkielessä kolme deklinatsioonia, joiden mukaan kaikki sekä
substantiiviset että adjektiiviset sanat helposti taivutetaan.

_I:seen_ dekiinatsiooniin hän lukee kaikki ne sanat, joihin pääte
lisätään vartalon »muuntumatta»: esim. »kala, kalan, kalalle; keli,
kelin, kelille; tuonela, tuonelan, tuonelalle; nepaa, nepaan,
nepaalle».

_II:seen_ hän sovittaa kaikki ne kaksitavuiset vokaaliin päättyväiset
sanat, jotka taivutettaissa »muuntavat» toisen tavun kerakkeen »joko
pehmentämällä tai tykkänään poisheittämällä»; esim. »rako, raon; mäki,
mäen; lakki, lakin; parta, parran; pöytä, pöydän».

_III:teen_ hän taas latoo kaikki muut sanat. Näille sanoille on se
omituista, että niillä yksikön »Accusativus Partialis» sijassa on joku
päätteistä ta, tä, da, dä, sekä ett'eivät ne koskaan »Genetivissä»
vähennä äänteiden lukumäärää, vaan päinvastoin usein lisäävät; esim.
»käsi, käden, kättä; warras, wartaan, warrasta; side, siteen, sidettä;
wiikate, wiikatten, wiikatetta; kuusi, kuusen, kuusta; ihminen,
ihmisen, ihmistä; hirsi, hirren, hirttä; sydän, sydämen, sydändä;
kysymys, kysymyksen, kysymystä».

Paitsi kaikkien deklinatsioonien monikon datiivi ja siitä muodostuvat
sijat, jotka »muuntavat» nominatiivin viimeisen a:n oi:ksi eli i:ksi,
o:n oi:ksi, u:n ui:ksi, (i pysyy muuntumatta), ö:n öi:ksi eli i:ksi,
ö:n öi:ksi, y:n i:ksi, ja genitiivin aa:n ai:ksi, e:n i:ksi, ee:n
ei:ksi, muodostetaan kaikki sijat _ensimäisessä deklinatsioonissa
nominatiivista, toisessa joko nominatiivista taikka genitiivista ja
kolmannessa nominatiivista, genitiivista ja partitiivista (»Accusativus
Partialis»).

Juteini on kieliopissaan määrännyt suomenkielelle seuraavat
seitsemäntoista sijaa:

  »Nominativus» vastaa Genetz'in nominatiivia.
  »Genetivus»,    »        »     genttiiviä.
  »Dativus»,      »        »     allatiivia.
  »Accusativus Partialis   »     partitiivia.
        »      Totalis     »     akkusatiivia.
  »Vocativus    vastaa     »     nominatiivia.
  »Ablativus»,    »        »     elatiivia.
  »Locativus Inesse        »     inessiiviä.
       »     Superesse     »     adessiivia.
  »Possessivus» vastaa     »          »
  »Mediativus»,   »        »          »
  »Privativus»,   »              ablatiivia.
  »Negativus»,[137]        »     abessiivia.
  Mutativus»,      »       »     translatiivia.
  »Nuncupativus»,  »       »     essiiviä.
  »Penetrativus»,  »       »     illatiivia,
  »Descriptivus»,  »       »     instruktiivia.

Ainoastaan kolmelle sijalle on Juteini muodostanut sääntöjä, jotka
kuuluvat näin:

»Locativus Superesse'ä saattaa käyttää ainoastaan sellaisista sanoista,
jotka merkitsevät jotakin esinettä, jonka pinnalla jotakin voi olla.»

»Sanoja taivutettaissa huomataan selvästi, että Descriptivus muodostuu
monikosta, mutta käytetään myöskin yksikössä. Tätä sijaa ei myöskään
saa käyttää mistä sanasta tahansa, niinkuin peldo, seinä j.n.e., jotka
ovat joko mahdottomia saada liikkeelle taikka muutoin sopimattomia
pidellä.»

»Kaikilla niillä sanoilla, joilla on Genetivus-sijassa viimeinen tavu
pitkä, on -seen päätteenä Penetratiivissa».[138]

Tuossa kaikki, mitä hän määrä sijoista!

Päästyään substantiiveista Juteini tulee pronomineihin. Hän taivuttaa
erikseen nämä kaikki, kosk'ei, niinkuin hän sanoo, niitä käy
taivuttaminen samojen sääntöjen ja kaavojen mukaan kuin substantiiveja.

Lukusanojen taivutuksessa on huomattava, että kardinaaliset taipuvat
sen deklinatsioonin sanojen tapaan, jonka sanojen muotoisia ne ovat,
mutta kaikki ordinaaliset taipuvat kolmannen luokan sääntöjen mukaan.

Merkittävä on myöskin, että hän käyttää yksitoista kymmenes pro
yhdestoista j.n.e., kaksi kymmenes pro kahdeskymmenes j.n.e. (esim.
viisi kymmenes).

Juteini panee merkille vielä senkin, että seitsemän, kahdeksan,
yhdeksän ja kymmenen eivät ole nominatiivimuotoja.

Lukusanojen jälkeen hän selittää adjektiivin taivutuksen. Positiivi
taipuu niinkuin substantiivikin joko I, II taikka III deklinatsioonin
mukaan. Mutta komparatiivi ainoastaan II deklinatsioonin sanain
taivutusta noudattaen (»kun vaan m ja b tavallaan vaihtelevat») ja
superlatiivilla on samallainen taivutus kuin III deklinatsioonin
sanoilla »paitsi sanasta paras, joka on irregulare». Samalla Juteini
muistuttaa, että superlatiivin nominatiivi on aina päätteensä puolesta
samallainen kuin positiivin »Descriptivus», sekä että komparatiivi aina
säännöllisissä adjektiiveissa muodostetaan positiivin yksikön
genitiivistä.

Seuraa sitten verbi. Juteini sanoo jokaisella täydellisellä verbillä
suomenkielessä olevan neljä pääluokkaa; jokainen näistä luokista on
jaettu aktiiviin ja passiiviin. Ne sanat, jotka kuuluvat näihin
luokkiin, taivutetaan kaikki pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta niiden
sanain mukaan, jotka kuuluvat ensimäiseen luokkaan.

Luokat ovat: 1:o. »_Verbum Primitivum_»; 2:o. »_Verbum
Fregventativum_»; 3:o. »_Verbum Mediativum_»; 4:o. »_Verbum
Freqventative s. Diminutive Mediativum_».

Verbien konjugatsioonin esittäminen on jokseenkin sekava Juteinin
kieliopissa. Verbinaikamuodot eli tempporit ovat harvalukuisia, sillä
niitä ei finiitti-verbissä ole muuta kuin kaksi: preesens ja
imperfekti.--Moodeja on oikeastaan myöskin vaan kaksi: indikatiivi ja
konjunktiivi.--Infinitiivi ja partisiippi ovat jonkinlaisia moodin
tapaisia muotoja, vaikk'ei Juteinin esityksestä saa oikein selvää
käsitystä, minä hän niitä pitää.--Imperatiivin asema on varsinkin
epävakava, sillä vaikka hän asettaa sen preesensin ja imperfektin
jälkeen, ikäänkuin se olisi kolmas temppori, niin hän ei kuitenkaan näy
lukevan sitä verbin-aikamuotojen joukkoon, koska hän sanoo
suomenkielessä olevan ainoastaan kaksi sellaista, eikä imperatiivi
myöskään näy olevan moodi, koska hän jakaa sen kahteen moodiin,
»Indicative» ja »Conjunctive».--Infinitiivin hän jakaa seitsemään
muotoon: »Praesens», »Imperfectum» »Praeteritum», »Futurum», »Supinum»
ja »Gerundium», jonka hän myöskin jakaa seitsemään muotoon.--
Partisiipille hän taas saa kuusi muotoa: »Praesens», jota on kaksi
muotoa, »Participium commune», »Praeteritum», jota myöskin on kaksi
muotoa, ja »Futurum».

Selvyyden vuoksi liitämme tähän taulun, josta lukija saa käsityksen
hänen kielioppinsa konjugatsioonista. Juteinin kieliopin ja Genetz'in
kieliopin II:n painoksen muodot panemme rinnakkain:

    Juteinin                          Genetz'in

  Praesens indic.              vastaa praesens indic.
      »    conj.                  »       »    konjunkt.
  Impergfectum ind.               »   impf. ind.
        »      conj.              »     »   conj.
  Imperativus ind:ve & conj:ve    »   praesens imperat.
  Infinitivus praes. vastaa       »   I inf. lyhyempää muotoa.
        »     impf.               »   I partis. genit.
        »     praet.              »   II   »      »
        »     futur.              »   III infin.
        »     supin.              »   I     »    pitempää muotoa.
        »     gerund. 1.          »   III   »    illat.
        »        »    2.          »    »    »    elat.
        »        »    3.          »    »    »    iness.
        »        »    4.          »    »    »    adess.
        »        »    5.          »    »    »    ablat.
        »        »    6.          »    »    »    abess.
        »        »    7.          »   I partis. essiiv.
  Participium praes 1.            »   II inf. instrukt.
        »       »   2.            »    »  »   iness.
        »     commune             »    »  » partis. part. pass.
                                            (esim. hakattua).
        »     praeter. 1.         »    »  » partis. part. aktiv.
        »        »     2.         »   III inf. nomin.
        »     futurum             »   I partis. nomin.

»Verbum auxiliare» taivutetaan samoin kuin yleensä muutkin verbit.

»Verbum negativum»ia Juteini kommenteeraa seuraavasti; eivät-muotoa ei
käytetä, siis ei myöskään pidä käyttää emme- ja ette-muotoja, vaikka en
ja me vierekkäin hätäisessä puheessa kuuluvat kuin »emme», niinkuin »en
minä»kin kuuluu »emminä»ltä.

Partisiipit ovat sukua adjektiivien kanssa ja niitä käytetäänkin
niinkuin adjektiiveja. »Participium praesens» ja »commune» tekevät
kuitenkin tässä suhteessa poikkeuksen.

Sitten hän eri kappaleessa selvittää, mitä hän tarkottaa affikseilla.
»Ne ovat enkliitikan tapaisia partikkeleja--niitä sanotaan myöskin
suffikseiksi--, joilla yksinään seisovina ei ole mitään merkitystä,
mutta liitettyinä sanain loppuun ne merkitsevät persoonia,
konjunktsiooneja, kysymyksiä y.m.» Tämän jälkeen hän luettelee
erilaisia affikseja. Näistä ovat seuraavat »persoonaa merkkiviä
affikseja»: -n, -s (-si), -nsa t. -nsä, jotka ilmaisevat yksikköä, -me,
-ne,
-nsa t. -nsä, jotka viittaavat monikossa olevaan sanaan. Tähän hän
lisää sen huomautuksen, ett'eivät persoona-affiksit vaikuta
»konsonantin pehmennystä», mutta kuitenkin hän kirjotuksissaan niiden
edessä aina käyttää t:n sijalla d:tä, kun t on kahden vokaalin välillä,
joista edellinen on pitkä (-uu-, -yy-, -au-,
-ey-, -ou- j.n.e.) ja jälkimäinen on lyhyt (-e-): esim.
»welwollisuudeni», »kirkkaudes», »tytywäisyydensä», »kiitollisuudemme»,
»welwollisuudenne», »siweydensä» j.n.e.

Muut affiksit ovat:

    -kin t. -gin, -kan t. -gan, -kän t. -gin
    -ka t. -gä, -ko t. -go, -kö t. -gö;
    -han t. -hän; -pa t. -ba, -pä t. -bä;
    -pi; -ma t. -mä; -n ja -s.

Muoto-oppinsa lopetettuaan hän lisää siihen osaksi sääntöjä, osaksi
muitakin havaintoja ja kutsuu tätä kielioppinsa toista osaa näin:
»Utredningar i blandade ämnen» (Sekalaisten aineiden selityksiä).

Siinä osassa hän mainitsee, kuinka ja mitkä sanat ensinnä ovat
syntyneet kieleen. Ensimäiset ovat interjektsioonit, sitten seuraa joku
osa verbejä, sittemmin taas substantiiveja ja adjektiiveja--
onomatopoieettiset näistä tietysti ensin.

Seuraa sitten muutamia havaintoja ja oikaisuja kielenkäyttöön.

Juteini esim. pitää oikeampana sanan »aiwoitus kuin »aikoitus», ja sen
johdosta hän vaatii myöskin kirjottamaan »aiwoa, aiwon» eikä »aikoa».

»Niin myöskin on aihetta kirjottaa sydämen sydänsanasta, ei sydämmen,
samoinkuin kirjotetaan kuusan, kuusamen: särwin, särpimen j.n.e. eikä
kuusammen, särpimmen.»

»Weljen-sanan nominatiivi on tavallisten muodostuslakien mukaan oleva
welji, ei veli t. welii.»

»Elli-sanasta (sama kuin nykyisen kirjakielen eli) ja negatsiooneista
en, et, ei muodostetaan sanat ellen, ellet, ellei, jotka merkitsevät
samaa kuin jos en, jos et, jos ei.»

»Nurjin, Descriptivus nurja-sanasta, on parempi kuin nurin ja nuriin,
joilla ei ole mitään derivatsiooni-perustetta.»

Jo näistäkin muutamista säännöistä huomaamme, että Juteini koki
perustaa kirjakieltä vankalle ja säännölliselle pohjalle, mutta useat
hänen muodostamistaan sanoista ovat sittemmin kuitenkin kirjakielessä
muuntuneet, kun niitä kansankieli ei käyttänyt.

Juteini jakaa kielioppinsa vielä kolmanteenkin osaan, joka on
selvittävinään lauseopillisia seikkoja, ja jolle hän on pannut nimeksi
»Några reglor till syntaxen» (Muutamia lauseopillisia sääntöjä).

Tässä lauseopillisessa osassa on sääntöjä tähän suuntaan: »Koska meidä
ja teidä ovat todellisia substantiiveja, sekä voidaan kääntää
ruotsiksi: »vårt hem» ja »edert hem» (kotomme ja kotonne), vaikka ne
johtuvat pronomineista meidän ja teidän, niin ei kuitenkaan saa koskaan
liittää persoona-affiksia niiden »kanssasubstantiiveihin» (s.o.
pääsanaan), muulloin kuin meidän ja teidän pronomineina ollessa. Meidän
isändä on siis ihan toista kuin meidän isändämme».

Kanssa-postpositsioonin Juteini sanoo vaativan totaaliakkusatiivia ja
kirjottaa sen hyvin usein yhdellä s:llä.

»Olla-apuverbin »persoona», samoin kuin tavallisten aktiivisten
verbienkin, on nominatiivi, esim. hän on tehnyt, hän on luvannut tehdä.
Mutta kaikki muut apuverbit (»Auxiliaria») vaativat persoonan
totaaliakkusatiiviin, esim. minun tarvitsee tulla, miehen sopii mennä,
hänen sanotaan tekevän,[139] sinun pitää tekemän».

Viittaamme tässä vielä kolmanteenkin sääntöön, jotta lukija saattaisi
nähdä, millainen käsitys Juteinilla oli partisiipi-järjestelmästä. Hän
sanoo, näet, näin: »verbin, joko finitum'in taikka infinitum'in, ja
infinitiivin imperfektin keralla on ensinmainitun verbin »persoona»
nominatiivissa ja imperfektin »persoona» taas totaaliakkusatiivissa,
mutta niiden »kasus» on tavallisuuden mukaan partsiaaliakkusatiivi,
esim. minä luulin hänen puhuvan pahaa».

Mainittakoon vielä, että Juteini sanoo postpositsioonien ja
prepositsioonien vaativan joko partsiaali- taikka totaaliakkusatiivia.

Juteinin kielioppi on tietysti kaikkina aikoina saava tunnustusta siitä
syystä, että se oli ensimäisiä suomenkieltä käsitteleviä uusia
yrityksiä. Ennen häntä olivat, näet, ainoastaan E. Petraeus, M.
Martinius, B. Vhaël ja J. Strahlmann raivanneet tietä tällä alalla.

Että Juteinin kielioppia aikanaan pidettiin tutkijalle arvokkaana
lähteenä, todistaa jo muuan arvostelukin, jonka lukija on löytävä
»Kallavedestä» v:lta 1846. Se, näet, kuuluu: »myöskin Juteinin------
teos (tässä tarkotetaan hänen kielioppiaan) sisältää tutkijalle
arvokkaita tietoja ja tutkimuksia».

Jo aikaisemmin mainitsimme, että Juteini v. 1818 painatti myöskin
kokoelman »Walittuja Suomalaisten Sananlaskuja, Jotka on kokoillut ja
ulos andanut Jak. Juteini». Niitä on kaikkiaan 1140. Näiden
sananlaskujen joukossa on tietysti paljon sellaisia, joita löytää
Lönnrotinkin sananlaskukokoelmasta, mutta myöskin moni Lönnrotin
kokoelmalle tuntematon.[140]

Sananlaskujensa jälkipuheessa Juteini kehotti isänmaallismielisiä
kansalaisia kokoilemaan sananlaskuja ja lähettämään hänelle keräilynsä
tulokset uutta lisättyä laitosta varten. Hänen kehotustaan
noudatettiinkin[141] ja hän saikin lisiä sananlaskuihinsa. Parannettu
ja lisätty kokoelma näkyy olleen valmiina painatusta varten jo v. 1842
toisen painoksen jälkipuheesta päättäen, mutta tämä »Toinen painando,
parannettuna ja runsaasti lisättynä», ei ilmestynytkään, ennenkun v.
1858 yhteydessä »Jak. Juteinin Kirjain» kanssa.



VII.

LASTEN KIRJA JA LYHYT NEUVO LAPSEN OPETTAJALLE.


Niinkuin jo ennen on esitetty, julkaisi Juteini jo vuonna 1816 aapisen
alkuopetusta varten nimellä Lasten Kirja ja opettajalle ohjeeksi
kirjasen: Lyhyt Neuwo Lapsen Opettajalle. Niillä näkyy olleen hyvä
menekki, koska hän jo vuonna 1819 sai julkaista uuden laitoksen.
Pääjulkaisuna on tietysti »Lasten Kirja» ja siihen liitteenä yhdistetty
»Lyhyt Neuvo Lapsen Opettajalle». Kirjanen on 52 sivun laajuinen ja
otsakkeeseen on jokseenkin suurella painettu: Toinen paino, jonga on
Parannettuna ja lisättynä ulos andanut Jak. Juteini. Porvoon
tuomiokapituli on sen hyväksynyt painettavaksi 24 p. helmik. 1819.

Kolmannella sivulla lapselle opetetaan »Perustussuomen puustawit» ja
»perustussuomea» käytetään sitten oikeinkirjotuksessakin aina 11 sivun
loppuun saakka. Kirjaimista luetellaan »äänelliset» ensin: sitten
»yksinänsä äänettömät» ja nimiksi on näille tietysti annettu: ällä,
ämmä, ännä, ärrä, ässä, ho, ko, pe, te, je, we.

»Pitkä-äänelliset puustawit» merkitään joko kahdella kirjaimella tai
korkomerkillä varustetulla yhdellä: siis esim. á, ó j.n.e.

»Kaksi-äänelliset puustawit» eli diftongit luetellaan sitten.

Koko neljäs sivu omistetaau tavuille, jotka muodostetaan niin, että
a:han liitetään vuoroon kaikki konsonantit; tästä muodostuu ensimäinen
rivi tavuja. Muihinkin vokaaleihin liittämällä samat konsonantit
saadaan 8 riviä tavuja, mitkä kaikki alkavat vokaalilla ja kukin rivi
samalla vokaalilla. Kun toisapäin tarkastetaan eri vokaalilla alkavien
rivien lukua, on niitä 9, riippuen siitä, että näin monella
konsonantilla »perustussuomeksi» sanojen tavuja muodostetaan. Toisessa
puoliskossa neljättä sivua muodostetaan sama määrä tavurivejä
asettamalla vokaalit toiselle sijalle: esim. la, lo, lu, le, li, lä,
lö, ly; mutta konsonanteilla alkavia rivejä ylhäällä alaspäin lukien
saadaan nyt 11, koska nyt voidaan ottaa lukuun j:llä ja w:llä alkavat
tavutkin.

Viidennellä ja kuudennella sivulla on »yhteentavausta» ja sitä varten
muodostettujen kappaleiden otsakkeeksi on merkitty: »Al=ku
lu=ke=mi=seen». Havainnollisia kertomuksia ei Juteini ole niitä varten
muodostanut tai etsinyt, vaan päin vastoin hän niissä esittelee
mietelmiään. Seuraavat kuusi ajatelmaa ovat niissä tavuttain
esitettyinä: »Lapsi on pieni ihminen, jolla on ehto sekä hywään että
pahaan; hywästä on hänellä onni ja pahasta wahinko.»

»Ihminen on wapaa olento maan päällä, jolla on sielu ja ruumis. Ruumis
elää ja kuolee, mutta sielu on järjellinen olento, jota ei kuolema
käsitä.»

»Maa on kaikkein eläwäin, sekä suurten että pienten yhteinen
asumapaikka; mutta ihmisen oikea koto on taiwaassa.»

»Taiwas merkitsee pysywäistä iloa ja autuutta. Taiwaan perilliset ovat
ne, jotka täällä nuhteetoina eläwät, ja hywyyttä rakastavat, Jumalan
mielen jälkeen, joka on herättänyt kaikki henkellänsä.»(!)

»Jumala on korkein hywyys, joka on perustanut maan ja valmistanut
aurinkon.(!) Hän on rakentanut koko luonnon eläwäin hywäksi, ja
ihmisten onneksi, josta seuraa hänelle määrätön kiitos ja kunnia.»

»Silloin Jumalaa oikein kiitoksella kunnioitetaan, koska hänen
hywyyttänsä kohtuullisesti ja sowinnossa ilolla nautitaan, pyhästi
muistellen Herran korkeutta ja armoa.»

Seuraavatkin »perustussuomeksi» esitetyt sivut esittävät vielä asioita
(esim. Juteinin omia »tutkinnon aineita»), jotka eivät suinkaan ole
helppotajuisia lapselle.

Kahdennellatoista sivulla vasta esitetään »Nykyiset suomen puustawit».
Konsonanttien joukkoon on näissä merkittynä myöskin k:n rinnalla g, p:n
vieressä b ja t:n vastineena d.

Samalla sivulla hän vielä esittää »Uudet latinaiset puustawit» ja niissä
on ä merkitty ae:ksi ja ö oe:ksi kirjotettuina yhdeksi merkiksi.
Latinaisten pitkiä vokaaleja ei hän ensinkään ehdotakaan kahdella
kirjaimella merkittäväksi, vaan ainoastaan korkomerkillä
varustettaviksi. Tästä seikasta sekä ä:n ja ö:n merkistä »latinaisia»
kirjaimia käyttäissä suomenkielessäkin hän viivanalaisessa sanoo:
»Monia-päin asiaa ajatellen, ja etsien puhtautta, selkeyttä ja lyhyyttä
Suomen kielestä ja kirjoituksen muodossa, olen minä tämän muutoksen
latinaisten äänellisten puustawien seassa hyväksi hawainnut, ja tuotan
sen tässä Kirjaisessa, eniin wähäin esi-merkkien kautta, wiisasten
miesten tutkinnon alle.»

Sivuilla 13-19 esitetään 7 hauskaa »juttua» hänen käyttämällään
tavallisella kielellä ja joka jutun loppuun on pantu äsken mainittuja
»wähäisiä esi-merkkiä» »latinaisten» kirjainten ja korkomerkin
käytöstä; painatamme tähän yhden lyhyen näytteen:

    Ystævýs ja yksi mieli
    mássa paljon matkán sáwat.

20:nnella sivulla ovat »Sekoitetut puustawit», joissa on myöskin c:t,
q:t, x:t ja z:tkin mukana.

Sivuilla 21-27 on »Lyhykäinen Uskon-Opin Historia Lapsille
Kristi-kunnassa», josta ei suinkaan voi mitään pahaa sanoa. Tätä
raamatuahistorian-tapaista seuraa Jumalan Kymmenen Käskyä, Herran
Rukous, Synnin Tunnustus, rukouksia ja siunauksia, niinkuin muissakin,
sen ajan aapisissa ja vähässä katkismuksessa.

35:nnelle sivulle on painettu 9 hyveeseen kehottavaa sananlaskua ja
seuraavalle kaunis 6-säkeistöinen »Laulu Lapselle». Tätä seuraa
»Nummerot elli Luku-merkit». Numeroista Juteini ei vielä tunne
miljoonaa, vaan puhuu »tuhannen tuhannesta». Luvun 123'456,789 hän
sanoin esittää näin: »Sata kaksi kymmendä kolme (kertaa) tuhannen
tuhatta, neljä sataa viisi kymmendä kuusi tuhatta, seitemän sataa
kahdeksan kymmendä yhdeksän».

Niinkuin edellä olevasta luvusta näkyy, on miljoonamerkki asetettu
yläreunaan. Lukujen rinnalle on asetettu »Tawalliset Kirjoitus-merkit»
eli välimerkit. Ja seuraavalle sivulle »Luku-laskun Taulu»
(Kertotaulu).

Huvittanee lukijaa ehkä tietää, mitä nimiä hän eri välimerkeille antaa.
Pilkku = »eroitus-merkki»; puolipiste = »wäli-m.»:[142] kaksoispiste
»seuraus-m.»; piste = »päätös-m.»; ? = »kyymys-m.»; huutomerkki =
»liikutus-m.»; korkomerkki = »pitkennys-m.»; lainaus-merkki =
»lainna-m.»; poisheittomerkki = »pois jättö-m.»: sulkumerkki =
»sulkiat»; ---- = »ajatus-m.»; ... = »taukous-m.»; - = »yhdistys-m»;
= = »tawaus-m.»; ;:; = »kertaus-m.»: § = »jako-m.».

39 ja 40 sivu uhrataan »Kirjoituksen Oppiin».

Sivut 41-51 neuvovat opettajaa alkeita lapselle opettaissa, niinkuin jo
aikaisemmin on huomautettu Lasten Kirjan liitteestä puhuttaissa.

»Neuvot» käyvät tähän suuntaan:

»Ei tarwitse lukemista lapsen kanssa kowin warhain alkaa, jos ei
lapsella siehen (!) erinomaista halua ja taipumusta ole, ja sittekin
pitää sitä ensinmäldä wähitellen ja huwitukseksi tehtämän; sillä aiwan
nuorukainen on tähän työhön, koska se on pälle (!) pandu ja
rasittawainen, pikaisesti kylläyndywä. Se on melkein wälttämätön
parhaangin Opettajan johdatuksen alla. Ei taito ole lapselle niin
hyödyllinen kuin tahto ja halu taitoon. Sitte kuin lapsi on jo opetettu
ja tottunut kirjaa lukemaan, ei muulla kuin hywän ja kauniin puheen
tapaisella äänellä, aljetaan ulkoa lukeminen, sillä tawalla, että joka
kappale, kuin ulkoa lukemiseksi lapselle määrätään, pitää ensin
puhtaasti kirjasta luetettaman, ja sen sisällä pito hänelle niin
selitettämän, että hän asian itse hywin ymmärtää, ja taitaa kysymyksiin
oikein wastata.»

»Opetuksen järjestyksestä» on kymmenen neuvoa. »_Ensiksi_, pitää
lapselle puustawien nimet selkeässä järjestyksessä, niin kuin
huwitukseksi, ulkoa opetettaman, joita on Suomen kielessä omasta kohden
19, mutta g, b, d ja pienen s kanssa 23, nimittäin: a, o, u, e, i, ä,
ö, y, l, m, n, r, vanha-s, s, h, k, g, p, b, t, d, j, w. Tämä järjestys
on endistä keweämbi, jossa äänelliset puustawit owat ensimmäiset, ja
yksinänsä äänettömät seuraawat sitte aina sen mukaan ja siinä
järjestyksessä kuin niistä äänellisiä puustawia tarvitaan.»

Tähän huomautukseen liittyy pitempi selvittely lainakirjaimista, minkä
jo ennestään tunnemme hänen »kritiikistään lainakirjaimista».

_Toisessa_ neuvossa kehotetaan »näyttämään lapselle puustawien muoto ja
tunnus-merkit»,----»sitte kuin nimet jo muistossa owat». Lapsi, näet,
ei saa tottua kirjasta »puustawia tundo-merkitä luettelemaan, jonga
kautta tarkkaus niiden eroituksessa tulisi wähennetyksi. Ihminen
käsittää ja oppii myös parhain yhden asian erällänsä.--Puustawit
opetetaan lapselle kirjasta ensin wähissä osissa, sitte kaikki yhteen,
wuorottain alusta loppuun ja lopusta alkuun.»

_Kolmas_ neuvo koskee »tawaamista», joka oli tuota entis'ajan tavausta.

Kun se on lapsella jo taitona, niin annetaan sille _neljänneksi_ tieto
»puustawien luonnosta» ja osiksi samoista
 asioista, joita äsken mainitussa »Kritiikissäkin» on esitetty.

»_Wiidenneksi_, tavataan ja yhteen sanotaan muu
tämä tawaus-merkitön lehti, niin että ne taitaan selkeästi yhteen
luettaa, ennen kuin ne siksensä jätetään. Tämä järjestys on seurattawa
niin kauan kuin yhteen lukeminen rupee käymään joksikin huokeasti.
Täydellisyys seuraa sitte itsestänsä ahkeruuden kautta.--Tawaaminen ja
yhteen lukeminen ovat itsestänsä melkein yhtä; edellisessä eroitetaan
puustawit ja tawaukset toinen toisestansa nimityksellä, jälkeisessä
silmä-näöllä.»

»_Kuudenneksi_, annetaan lapselle tieto nummeroista elli
luku-merkistä.»

»_Seitsemänneksi_, koska selkeästi, äändä meiningin mukaan taiwuttain,
lukea mielitään, on tieto tawallisista kirjoitus-merkistäkin sangen
hyödyllinen», jonka takia ne luetellaan ja niiden käyttöä tarkemmin
selitetään. »Puolipisteestä» esim. on seuraava huomautus:
»; _Wäli-merkki_. Tässä pisätetään enemmän, ja ääni alennetaan. Tätä
tarwitaan meiningien wälissä, enemmittäin koska _sillä_ seuraa taikka
seuraaman pitäisi. Niin myös joskus koska _mutta_ seuraa». Huomautukset
muihinkin välimerkkeihin ovat sangen huvittavia. Kaksoispisteen jälkeen
esim. »toisella nuotilla aljetaan». Kysymysmerkki oikeutta myöten olisi
Juteinista pantava lauseen alkuun.

_Kahdeksanneksi_ pitää alkavan lukemisen tapahtua opettajan kuullen.
Luonnolliset syyt tähän mainitaan. Koska lapsen tarkasti tulee täyttää,
mitä hänelle määrätään, niin »ei pidä händä mahdottomuudella
wäsytettämän».

_Yhdeksänneksi_ on vähän vokaalioppia esitettävä, kun lapsi jo osaa
lukea. »Eroitusta (vokaalien) välillä ei tarwitse sen tietää, joka
ei kirjoittaa ja uusia sanoja kokoon panna mieli. Mutta koska
kirjoitus-konsti on aivan hyödyllinen, ja moni talon-poikakin on jo
ruwennut sitä harjoittelemaan, niin ei ole neuwo turha tässäkän
asiassa». Vokaaliharmoniiaa esitetään useammassa kappaleessa ja
»_kymmenenneksi, on muistettawa, että suuret puustawit tarwitaan
ainoastansa, meiningiä, nimiä ja muita suuria sanoja aljettaissa, ja
pieni s tawauksia ja erinomattain sanoja lopetettaissa». Tätä seuraa
lämmin ja lasta kohtaan rakkautta uhkuva »Jälki Puhe».



VIII.

JUTEINI JÄTTÄÄ KIRJAILEMISEN, MUTTA EI MALTA KUITENKAAN KAUAN
PITÄÄ PÄÄTÖSTÄÄN.


Vuonna 1819 ilmestyi Juteinilta 6 vihkoa, osaksi runoutta, osaksi
proosaa. Näistä on »Uusia Lauluja, Perustus-kielellä»[143] pieni
laulukokoelma, johon hän oli valikoinut 14 hauskinta ja,
lukuunottamatta pahennusta herättäneitä Juomalaulua ja Kestilaulua,
myöskin kauneinta runoa ennen julkaisemistaan teoksista.--
»Huvitus-Sanomia» taas on kokoelma suomennettuja[144] hauskoja
suorasanaisia tarinoita, jotka mainiosti sopivat »Kaikellaisiksi»
sanomalehtiin. Niitä tuli v. 1827 »Toinen Ylöspanokin». Tässä
painoksessa on kuitenkin kieli hutiloitua eikä korrehtuuri myöskään
niin huolellista, kuin ylimalkaan Juteinin on. Sen vuoksi tekisi mieli
epäillä sitä Juteinin kynästä lähteneeksi, etenkin kun hän ei kirjan
nimilehdelle ole nimeänsä painattanut, ell'ei sitä ensimäisen painoksen
otsakelehdessä olisi ja ell'eivät Huvitussanomat kolmannen kerran
esiintyisi hänen poikansa toimesta julkaistuina Jak. Juteinin Kirjojen
IX:ssä osassa v:na 1858 nimellä »Tarinoita».--Kolmas Juteinin kirjanen
samalta vuodelta (1819) oli »Kummituksia, elli Luonnollisia
Aawis-Juttuja, Walistuksen lisäksi. Lyhykäisesti ja wapaasti Saksan
Kielestä Suomeksi tulkitut J. J----da».[145] Niinkuin nimi ilmottaa, on
kirjasessa joukko hupaisia saksankielestä käännettyjä kertomuksia
nähdyistä aaveista. Samalla selitetään luonnollisella tavalla, miten
»aawis-juttu» on syntynyt. Saatamme kyllä arvata, että nämä kertomukset
aikanaan olivat omiaan poistamaan syvällekin juurtunutta taikauskoa ja
epäluuloja, ja ovat ne vielä meidän päivinämmekin sopivia siihen.--
Neljäs saman vuoden tuote oli 26 sivun laajuinen »Neuwo-Kirja, elli
Lyhykäinen Oppi Hywiin ja Siiwollisiin Ihmisten Tapoin; Nuoruudelle.
Toinen Paino, jonga on parannettuna toimittanut Wanha
Suomalainen».[146] Tässä kirjasessa on Juteini uusinut vuonna 1761
ilmestyneen teoksen _Lyhykäinen Neuwo, Hywihin Ja Siiwollisihin
Ihmisten Tapoin; Nuorudelle_,[147] minkä esipuheessa sanotaan Erasmus
Rotterdamilaisen kirjottaneen latinaksi kirjasen samasta aineesta.[148]
Juteinin ansiot »parantajana» supistuvat kirjan suomalaiseen
kielelliseen asuun; mutta se oli siihen aikaan ansiota kylläkin!
»Neuvoista» painatamme tähän näytteeksi »2. Luwusta» seuraavat: »Kuinga
pitää puheen ulos toimituksen oleman?

Lyhykäisen. Joka on aina pitkä-puheinen, ja yhtä asiaa niin kauan
jarmuttaa, että ei siehen ikänänsä tahdo loppua tulla, sitä on juuri
tukela kuullella. Mitäs ajattelet ja sanoa tahdot, sano lyhyeldä; sillä
se on wiisaille otollinen.

Samalla muotoa langee järjelliselle ihmiselle juuri ikäwäksi sitä
kuullella, kuin yksi ja sama asia tulee monda kertaa matkituksi ja
kerroituksi. Kuins asian kerran sanonut olet, niin anna sen olla
sillänsä, ja älä sitä enää sitte monitellen kerro.»

Yleensä lukee näitä neuvoja mielihyvällä emmekä ensinkään ihmettele,
että Juteini niitä painatti uuden painoksen, tahtoen niidenkin avulla
sivistää maamiehiään, ollen jo mielestään tarpeeksi »vanha» heille
opettajaksi, kuten nimimerkkikin kirjasen nimilehdessä ilmaisee.
Nykyaikaisessa asussa nämä neuvot olisivat myöskin hyödylliset
julkaista ja tekisivät esim. sanomalehdet yleisölle hyvän palveluksen
ottamalla sopivia neuvoja näistä palstoihinsa.--Uudelleen painettiin
»neuvot» Juteinin koottuihin teoksiin v:na 1858.

Niinkuin sivulla 76 näimme; oli viides kirjanen, jonka Juteini v. 1819
julkaisi, Lasten Kirjan toinen painos. Samana vuonna hän vielä ilmotti
päättäneensä lakata kaikesta runoilijatoimesta julkaisemalla runon
»Lähtö-Laulu, elli Hywästi-Jättö Wäinämöiselle.»[149] Syynä päätökseen
oli se, että hän pilkka- ja leikkilauluissaan pisteltyään eräitä
virkamiehiä, etenkin pappeja ja tuomareita, sai toisia heistä
suutuksiin, jotta rupesivat häntä vainoamaan. Sivuilla 41-46
julkaisemissamme »Pila-Kirjoitusten» otteissa olemme paitsi Krohn'in
esittämiä, pappeja koskevia, vielä nähneet esim. seuraavat pahasti
asianomaisia virkamiehiä ärsyttävät lauselmat: »Raha muuttaa miehen
mielen, lahja liikuttaa sydämen, ehkä sarvesta sahatun. Härkä hännin
häiläseepi talonpojan taluttaissa selwän silmän Tuomarilda. Noilla Pappi
woiteleepi ilon autuuden awaimen, lukun raswalla lujemman.------
Komendanttikin kowembi paiskaa auki Linnan portit, kosk'on kulda
kukkarossa» (Lahjain ottamisesta), »Mielelläni minä soisin----Sielun
paimenden powehen, esimerkiks' opetusten, runsaasti rehellisyyttä.
Tynnyrittäin Tuomarille ostamatond' oikeutta» (Uutena vuotena) ja »Ei
nyt luulla luiskaria wirassansa wakaiseksi, totiseksi Tuomaria, eikä
Pappia pyhäksi.----Puolin kuuluu puhuttawan, että isännän, emännän saapi
kuolema kituwan, mutt'ei Pappi mullikkaansa. Niin kuin koira kalikkahan
usein wieraan wiskatessa hambain hyökkyää kowasti, niimbä syndinen
sokea, paha lammas laumassamme, panettelee paimendansa, koska Herra
hengellinen, karkoittaisi kansan tyhmän mammonata maistamasta, estäis'
ehdon syndisiä opettajansa osalda»[150] (Maa-ilman turmeluksesta). Kun
kokonaisia virkamiesluokkia näin syytettiin lahjusten ottamisesta y.m.,
niin ei voi ihmetellä, että syntyi katkeruutta, etenkin kun ei
nimenomaan oltu syytöksiä kohdistettu joihinkuihin kelvottomiksi
tunnettuihin, vaikka ehkä vielä yleisöltä rauhassa oleviin virkamiehiin.
Niiden nimeä ei tietenkään olisi tarvinnut mainita, mutta olisi selvään
runoista pitänyt ilmetä, että runoilija kyllä uskoi, että oli olemassa
vielä paljon rehellistä väkeä virkamiehissäkin: että oli harvassa
tuomareita, joilta »härkä hännin häiläseepi selvän silmän», ja yhtä
harvassa pappeja, jotka olivat »runsaasti» rehellisyyden tarpeessa,
kuten Juteini Lähtörunossa kyllä sitten myönsikin. Kun ei näin ollut
tapahtunut pilkkarunoissa, kävi niinkuin aina käy, kun ammutaan yli
maalin eikä osata sydämeen, uhri rupeaa hyökkääjäksi ja kääntää kyntensä
ampujaa vastaan. »Waino-miehiä, sala-purioita» ilmestyikin.
Käsinkirjotettuja, varsinkin Juteinin runoilua moittivia runoja
leviteltiin ympäri maata ja hänen tietoonsa tulleiden runojen
sisällyksestä ja muodosta oli selvää, että ne olivat kotoisin samasta
lähteestä. »Kateus on»--Juteinin luulon mukaan--»oudon pahendajan
yllyttänyt ynseäksi». »Kaukaa haukkuu huono koira, salaa pelkuri
pureepi; näin on nytkin pahendaja salaisesti, saastaisesti,
panetellut----sekä pila-puheitani epäluulon esteheksi, että töitä
tarkembia huwitukseksi hywille. Kieli-lakkari lewoton pimeästä
pesästänsä----pappein puolesta puhuupi,----huulillansa koston huuto».
Wirolahden kappalainen F.J. Ahlqvist oli tuo sala-ampuja. Hänen
moiterunoansa: »Voi sun juttujas, Juteini! Villitsijä vejsujaisi!»[151]
kopioitiin ja levitettiin, väliin toisinnettunakin ja suorasanaisilla
lisäyksillä; ja vaikka näissä toisinnoissa syytettiin Juteinia pappien
aiheettomasta pilkkaamisesta, väärän opin levittämisestä ja juoppouden
edistämisestä juuri juomalauluilla, niin muudan sapekas moittija itse
liittää suorasanaisella parannussaarnalla jatkettuun moiterunoon erään
paljoa siivottomamman juomalaulun »Ucko Noal», jossa raamatullista
aihetta suorastaan vedetään lokaan, vaikkakin ehkä tarkotuksettomasti.
Näistä moiterunoista Juteini suuttui ja lähetti julkisuuteen
Hyvästijättönsä, jossa arvelee hänen suomalaisista runoistaan olleen
edes se hyöty, että muukalaisen valittajan (ruotsin kieltä käyttävä
Suomessa) »awara kita on awattu edes kerran koto-kieldä» käyttämään
tuskissansa. Totta tämä kyllä puhuu siinä, että hänen kynänsä on tylsä,
eikä sen vuoksi ole vahinkoa siitä, että hän nyt on päättänyt tehdä
»uhrin ajastansa ja onnestansa äidinkielen alttarille». Ja hänen
työtänsäpä suomenkielen hyväksi ei enää tarvitakaan, kun Väinämöinen on
herättänyt rakkautta rikkaassa ja mahtavassa venäläisessä kreivi
Rumjanzow'issa kansaamme kohtaan, jotta hän kustantaa suomalaista
sanakirjaa ja »etsii jälkiä isäimme etelästä ja itä-mailla», jonne hänet
on »oikein osoitellut» tiedemiehet virolainen Merkel ja saksalainen
Rühs, molemmat ansioistansa Suomen historian alalla suomalaisten
kiitollisuuden ansainneina suuremmassa määrin kuin moni synnynnäinen
suomalainen. Kun vielä tämä Hyvästijättölaulu aiheutti Ahlqvist'in uuden
ivarunon »Wäinämöisen Onnentoivotus Juteinin Lähtöön»,[152] jossa
Ahlqvist on unessa kuulevinaan Wäinämöisen ivaavan Juteinia hänen
runoistaan ja »lähdöstään», niin tämä taukosi vähäksi aikaa kaikesta
kirjallisesta toiminnasta. Hyvästijättö-runoonsa hän liitti
»Sowindo-Laulun» sekä ruotsinkielisen suorasanaisen kirjotuksen: »Min
Öfvertygelse, eller Reflexion om Fritänkeri» (Vakaumukseni eli mietelmä
vapaa-ajattelusta). Viimemainitun, jonka hän sanoo kirjottaneensa
edellämainitun häväistysrunon (»pasquillen») johdosta, hän julkaisi
vielä toisenkin kerran ruotsinkielisessä teoksessa »Anteckningar af
Tankar uti Warianta Ämnen» (Muistiinpantuja mietelmiä eri aineista). Kun
myöhemmin tästä teoksesta tulee puhe, saamme silloin esittää myöskin
sanotun kirjotuksen.

Kirjailemisesta taukoaminen ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä Juteini
oli auttamattomasti rakastunut runoilijatoimeen ja kirjottamiseen.
Hänen suuri halunsa saikin hänen sen vuoksi luopumaan v. 1819 tehdystä
päätöksestään, ja hän rupesi seuraavana vuonna taas runoilemaan. Hänen
runotuotteensa vuodelta 1820 oli »Huilun Humina, elli Takaisin Tulo
Wäinämöisen Hywästi Jätöstä»,[153] jossa hän ilmaisi mielenmuutoksensa.
Juteini kertoo siinä Kalevalan runomitalla, kuinka hän kääntyi
»kulkemasta runon tietä tappuraista» ja kantoi kanteleensa »luoksi
wanhan Wäinämöisen». Hän tulee siitä kuitenkin vain onnettomaksi,
niinkuin kansakuntakin, joka »ei palwele----wiisautta Wäinämöisen»;
sillä

    »oma arwo ombi kallis,
    toisen hyödytys hupainen,
    joita wailla waiwaisena--
    onnetoina kukin kanta
    ombi niin kuin orpo-lapsi.
    Orwot owat Suomalaiset,
    jos ei palwele poloiset
    wiisautta Wäinämöisen,
    seuraa jalon johdatusta,
    opetusta oikeata
    kukin hywyyden halulla.
    Orpo olen myöskin minä
    wäsytetty waiwan kautta,
    erinneenä, eksyneenä
    Jumalasta julkisesta,
    _Wäinämöisestä_ wakaasta,
    jonga luona lohdullinen
    meno löytyy loppumata,
    juodaan mettä, mahalata,
    kallihista kaukalosta,
    järjen maljasta jalosta,
    jonne minä mielitellen
    soisin jälle joutuvani,
    waan en jaksa woimatoina
    tulla enää Isän tykö[154]
    päästä pilwen pienderälle,
    piendäräldä patsahalle
    lähes Laulajan kotoa,
    joss' on lepo leiwätöngin
    itsestänsä ihanainen;
    siell' on aina onnen pouta,
    huwitusten päivän paiste,
    siellä itketään ilosta,
    niin kuin its' Isä suuri,--
    näytti muinen esi-merkin,
    koska wuoti kyyneleensä
    silmä-lähteistä sywistä--
    kaseammat karpaloita,
    pyyngin munaa pyleämmät,
    paljon wesi-pilareita
    rippui silmä-ripsehissä,»------

Hän saakin sentähden Wäinämöiseltä »laupiaasti» seuraavan varotuksen:

    »Joll' on lahja joukon luona,
    tehkön lahjasta tilinsä,--
    joll' on vara muita warten,
    siitä laskekon lukunsa;
    mutta älköt älyänsä
    luulko täydeksi lujatkan
    paitsi pyyndöä hyvyyden».[155]

Tämän varotuksen Juteini käyttikin opikseen. Hän ei kirjottanut enään
pilkkarunoja ja koetti välttää yleistä pahennusta. Kyseenalaisessa
runossa hän myös vähän väliä muistelee äidinkielensä unohdettua tilaa
ja lähettää muiden muassa seuraavan kehotuksen kansalaisilleen, etenkin
niille, »jotka palwelevat Wäinämöisen wiisautta»

    »suojatkai jo suomen kiellä,
    uudistakai unhotettu
    laulun konstikin kotoinen».

Sivulla 45 Huilun Humina-runossa hän tuohon tunnettuun valitakseen
»muukalaisesta Akatemiasta», »vieraista Kouluista» ja »lujasta
umbinaisesta Laista» viivanalaisessa esittää seuraavan ruotsinkielisen
ehdotuksen, jonka toteutumiseen on kokonainen vuosisata
kielitaisteluineen ollut tarpeellinen: För att småningom upphjelpa
finska språket, som ännu är fattigt för Wettenskaper, wore det nödigt,
att dels odling wid Finlands Lärosäten med mera allmänt interesse (!)
omfattades, och för att engång bilda det äfven till juridiska
afhandlingar, borde det wara Finnarne obetagit, att t.e. vid Landets
Instancer få göra sina skrifteliga andraganden jemwäl på Nationens
modersmål, som är dess heligaste egendom och öfvergår i arf till
efterwerlden.--Skole wi då längre wanwårda de tillkommande
generationernas så dyrbara tillhörighet? (Jotta vähitellen
kohotettaisiin suomenkieltä, joka vielä on köyhä tieteille, olisi
tarpeellista, että sen käyttöä Suomen oppilaitoksissa yleisemmin
harrastettaisiin, ja jotta se myös muodostuisi sopivaksi lainopillisia
esityksiä varten, pitäisi suomalaisilla olla oikeus saada esim. maan
oikeusasteissa esittää kirjalliset lausuntonsa myöskin kansan
äidinkielellä, joka on sen pyhintä omaisuutta ja menee perinnöksi
jälkimaailmalle.----Sopiiko meidän silloin kauemmin olla vaalimatta
tulevien sukupolvien erittäin kallista omaisuutta?)

Ennen mainittuun Huilun Humina-runoon hän liitti 16-säkeistöisen
kauniin laulun »Elämän Muoto».

Tämän jälkeen Juteinin teoksia alkoi ilmestyä harvemmalta kuin ennen.
Sattui monesti Juteinin viimeisenä kolmenakymmenenäviitenä ikävuotena
kulumaan useita vuosia, jolloin hänen kirjotuksiaan ei lainkaan
ilmaantunut. Niin nytkin vuoden 1820 jälkeen. Hän ei painattanut mitään
ennenkun v. 1824. Silloin hän, näet, julkaisi suorasanaisen kertomuksen
»Nimi-Päiwä, elli Hywä Elämä Howissa, jonka on kirjoittanut joutilaana
Jak. Juteini». Tämä kertomus eli »jutelma»[156] on keskustelun muotoon
puettu sekä on läpeensä opettavainen laadultaan. Siitä löytää paljon
hyödyttävää opetusta ja se kuuluukin hauskimpien ja viehättävimpien
kyhäelmien joukkoon, mitä Juteini ikinä on kirjottanut. Kertomuksen
sisällys on seuraava: Erään maatilan emäntä, jonka puoliso aikanaan on
ollut sotapäällikkönä (katteinina), mutta nyt elää maatilallaan
maanviljelijänä, on miehensä tietämättä kutsunut vieraita tämän
nimipäivää viettämään. Hän on myöskin valmistanut pienet kestit
puolisonsa kunniaksi ja odottamattomaksi iloksi. Mutta kun mies ei
tiedä mitään pidoista, niin hän menee tavallisuuden mukaan pyssy
olalla, aamupäivällä kävelemään metsään eikä saavu sieltä kotiin,
ennenkun vieraat jo ovat melkein poismenossa. Sill'aikaa kun isäntä oli
metsässä, syötiin kuitenkin päivällinen ja pidettiin pidot, vaikka
emäntä oli kovin mielipahoillaan siitä, ett'ei hän ollut ilmottanut
puolisolleen, että hän odotti vieraita. Päivällis- ja kestipöydässä
puhuttiin yhtä ja toista, kiitettiin talon isäntää ja emäntää sekä
juotiin heidän maljansa. Kohta päivällisen jälkeen isäntä tuli kotiin
ja näytti hyvin murheelliselta, vaikka hän koetti peitellä murhettaan
iloisella tervehdyksellä ja kasvojenilmeellä. Jättäessään pyssyn
palvelijan huostaan hän sanoi: »tämä ase on tänä päivänä _puolitoista
hengeä_ pelastanut». Kun kaikki läsnäolijat ihmettelivät tätä puhetta,
niin isäntä selitti, että hän metsässä pyssyllään oli pelastanut oman
henkensä sekä torpparinsa ja vanhan sotatoverinsa Hurtin pahoin
haavotettuna »karhun kourista». Hurtti oli kerran ennen sodassa
pelastanut nykyisen herransa ja silloisen _päällikkönsä_ varmasta
kuolemasta ja isäntä oli nyt iloinen siitä, että hän oli saattanut
maksaa Hurtille vanhan velkansa. Hurtti kuoli kuitenkin haavoistansa,
ja isäntä otti hänen lapsensa, kasvattaaksensa niitä kelpo ihmisiksi.
»Nimi-Päiwä» kertomuksen loppuun Juteini painatti »Työ- ja Ilo-Laulun»
sekä »Sota-Laulun».

Samana vuonna eli siis v. 1824 oli Juteini ruvennut runoja antamaan
edellisenä vuonna ilmestyä alkaneelle saksankieliselle Wiburgschen
Wochenblatt'ille. Koska nähtävästi kaikki viipurilaiset säätyläiset
(niihin luettuina saksalaiset ammattienharjottajatkin) ymmärsivät
suomea, kuten J.W. Ruuth'kin Viipurin kaupungin historiassaan
huomauttaa, niin painettiin Juteinin runot lehteen suomenkielisinä;
kuitenkin niin, että liitettiin lehteen runo tai runot (joskus 2 pientä
yhtä haavaa) lisälehtenä; tämä usein pienempää kokoa kuin itse lehti,
mutta paremmalle paperille. Tällaisen »Beilagessa» olevan runon alla--
ja, jos niitä oli kaksi, jälkimäisen--oli aina merkki J--i. Vuosikerran
52 numerosta on 25 saanut tällaisen lisälehden. Näissä 25 lehtisessä on
kaiken kaikkiaan 32 suurempaa ja pienempää runoa ja laulua, toisissa
lauluissa aina 17 säkeistöön asti ja jokunen runo, niinkuin »Luonnon
kurjuus Luojata», neljättä sivua pitkä; toisissa taas vain 4 á 6
säkeistöä ja runoissa alle 10:kin säettä. Mutta järjestään Juteini
niissä tarjosi lukijoilleen uutta ja hauskaa, vaikka kyllä vakavaa
opetusta, eikä kertaakaan kehdannut uusia entisiä aikaisemmista
runovihkoista. Katsoi kait niiden vielä olevan tuoreessa muistissa.
Kuitenkin hän kaksi vuotta myöhemmin nämät painatti kaikki uudestaan.

Vuonna 1826 hän, näet, julkaisi 96 sivun laajuisen kirjan »Jak.
Juteinin Runon Tähteitä», jossa uudelleen teemme tuttavuutta näiden
runojen kanssa. Niihin on johonkuhun jokin aivan pieni muutos tehty,
jota ei aina voi parannukseksikaan sanoa. Paitsi näitä, niinkuin siihen
jo viittasimme, yleensä hyviä runotuotteita on kirjan sisällystä
rikastuttamassa ja sen arvoa kohottamassa 12 uutta kirjallista lisää.
Huomattavin ja merkillisin näistä on kirjan alussa oleva pitempi runo
»Epäilys ja toiwo Suomesta», jossa esim. sivulla 15 lauletaan:

    »Olkon myöskin oma kieli
    kansan wäli-kappaleena
    walistukselle wakuutus.
    Eihän olo orjallinen
    kielen wieraan kitinässä
    walmistele walistusta,
    eikä edestakaisesti
    waadi kukaan wapauden
    töitä orjuuden tawoista;
    eihän ennen siemendänsä
    maassa laihokan menesty.»

    »Lennä maassa matalalla,
    koska luulee kansakunda,
    joll' on wielä wieras indo,
    walistuksen walkenewan
    kautta menon muukalaisen,--
    koska kestää keskellämme
    on päiwä pimeänä--
    koska owat kurjuudeksi
    juuret ilman Suomen kieldä,
    meikäläiset mieldä wailla,
    epä-luulot, erhetykset
    säilyttäwät seassansa
    paremmin kuin pahat henget,
    sika-laumaan laskettuina,
    muinen säilyiwät meressä.»

    »Toiwo, wiekas towerini!
    joka lennät löyhytellen,
    yksin ylenet lumesta,
    wältä wielä Wäinämöistä,
    tule taiwaasta takaisin,
    kansa jäänyt jäätyneeksi
    ombi hänelle häwäistys.
    _Koskas kuulet Kouluissamme,
    taikka lain tulkinnoista
    oudon kielen kitisewän
    ----naura nationaliteelle,
    wirsku wieraille sanoille!»

Viimeiset säkeethän ovat tuttuja Krohnin Suomal. Kirjall. Vaiheista.

Viimemainittuna vuonna, siis: v. 1826, Juteini julkaisi myöskin
suorasanaisen »Wiisauden Waellus Maan päällä».

Kertomuksessa Wiisaus vaeltaa ympäri maailmassa. Ulkomailla kulkeissaan
joutuu hän »Ajatusten waldakundaan». Rohkeitten neuvojensa takia hän
joutuu epäluulon alaiseksi, että hän muka on vaarallinen hallitukselle.
Hallituksen pitäjät: »Syndi, Oman woiton pyyndö, Ylpeys, Epä-luulo,
Hekuma, Wiekkaus, Waino ja Ahneus», päättävät kukistaa Wiisauden
väärällä tuomiolla. Erityinen oikeus asetetaan häntä tuomitsemaan;
tuomariksi siihen tehdään »Tyhmyys», Yleiseksi syyttäjäksi otetaan
»Wääryys» ja todistajiksi saadaan »Walhe» ja »Walapatto».

Vaikk'ei Wiisautta voitukaan todistaa mihinkään rikokseen syylliseksi,
niin hän kuitenkin tuomittiin »maankulkeuteen». Maanpakolaisena hän
tapaa »Narrin». Kun Narri kuulee Wiisauden vaiheet Ajatusten
valtakunnassa, niin hän vakuuttaa Wiisaudelle, ett'ei tällaista
tuomiota olisi langetettu, jos hän olisi ollut kotona, hän kun oli
sukua tuomari Tyhmyyden kanssa. Tuosta Wiisaus tiesi hänet Narriksi,
jota ei ensin ollut huomannut, ja sanoi, ett'ei hänestä olisi ollut
»puolen pitäjää» sekä lisäsi:--»Narri hellä, heiluwainen, keweästi
keikkuwainen tawoistansa tunnetaan, luiskariksi luetaan» ja käänsi
hänelle selkänsä. Wiisaus neuvoo ihmisiä halajamaan »sisällistä
kunniaa» ja ihmisarvoa ja Juteini soisi sen »ehtiwän Suomengin
mandereille».

Samana vuonna (1826) Juteini painatti myöskin runon »Kissan Poika»,
joka on Kalevalan runomitalla kirjotettu ja osottaa, miten Juteini
luontokappaleita lempi. Niitä hän usein runoissaan kehottikin
kohtelemaan hellästi ja suojelemaan. »Lisäys» ja »Huokaus» ovat
täytteenä samassa runovihossa.[157]

Ennen mainittujen lisäksi Juteini v. 1826 vielä julkaisi: »Lasten
Kirja. Kolmas paino,----Parannettuna toimittanut Jak. Juteini.» Kirja
oli noin puolta pienempi edellistä painosta.

Seuraa nyt vihdoin Juteinin myöskin v. 1826 julkaisema runo: »Sangari
Sionissa, elli Walistuksen Woitto Pimeyden Wallan ylitse», pitkä
trokeisella runomitalla kirjotettu runo, joka esittää Vapahtajan
elämäkertaa. Tähän Juteini liitti tutkimuksen »Lisäys, Tutkinnoksi
Uskon laadusta Autuuden Opissa.»[158] Tämä tutkimus an epäilemättä
sama tai on ainakin ollut samansisältöinen kuin järjestysnumerolla
»31» merkitty, suorasanaiseksi ilmotettu, teos »Tutkindo uskon
laadusta».[159] Tänniminen kirja, näet, esitetään Juteinin
kirjottamaksi siinä hänen teostensa luettelossa, joka on liitettynä
hänen elämäkertaansa Sanan Saattajan Wiipurista 14 n:ossa v:lta 1840,
mutta sennimistä eri teosta emme ole tavanneet yliopiston- emmekä
ylioppilaskirjastosta tai toisaaltakaan. Ei myöskään sitä ole
Pipping'in Luettelossa eikä tietääksemme missään muuallakaan eri
teoksena mainittu. Sen vuoksi katsomme sen olevan saman kuin »Sangari
Sionissa» nimiseen runoon liitetty äskenmainittu »Lisäys», joka
Juteinin koottujen teosten v. 1857 painetussa V:ssä osassa on nimellä
»Tutkindo Uskon Tundo-merkistä Kansain Autuuden Opista.»



IX.

ANTECKNINGAR AF TANKAR UTI WARIANTA ÄMNEN JA OIKEUKSIEN PÄÄTÖKSET.


Vuonna 1827 seuraavat Juteinin kirjailijatuotteet ilmestyivät painosta:
»Laulu Elämän Nautinnosta». »Erhetyksen Waikutus elli lapsen
Murha»[160] ja ruotsiksi »Anteckningar af Tankar uti Warianta
Ämnen».[161] »Laulun Elämän Nautinnosta» Juteini oli jo aikaisemmin
painattanut runovihkoon »Waikutuksia Suomalaisen sydämessä». Luultavaa
on, että tästä laulusta pidettiin, koska Juteini painatti sen nyt
erikseen ja seuraavana vuonna vielä julkaisi kaksi uutta laitosta
siitä.[162] Ei olekaan ihmeellistä, että se tosirunollisena ja sievänä
herätti suurta mieltymystä aikana, jolloin runous suomenkielellä oli
vasta alullaan, kosk'emme vielä nykyäänkään voi siltä kieltää kauniin
ja herttaisen laulun nimeä.

»Erhetyksen Waikutus elli lapsen Murha» on suorasanainen kertomus
nuoren, viattomuudessa kasvatetun tytön lankeemuksesta. Hourupäissään
hän oli tukehduttanut lapsensa ja kuoli kivuistansa muutaman päivän
kuluttua sangen surkeassa, tilassa, sillä hän piti »syndinsä Jumalan
armoa» suurempana. Juteini liitti tähän kertomukseen runon »Oma tundo».

Sanoimme jo, että v. 1827[163] Juteinin kädestä lähti myöskin
ruotsinkielinen kirja »Anteckningar af Tankar uti Warianta Ämnen».
Tämän pääasiallinen sisällys oli osiksi filosofinen, ossksi
uskonnollinen; ja Juteinin siinä lausumat mielipiteet oikeasta
kristillisyydestä ja tavaksi käyneestä opetuksesta kristikunnassa sekä
ennen kaikkea se, ett'ei kirjaa ennen sen ilmestymistä ja levittämistä
jätetty Porvoon tuomiokapitulille tarkastettavaksi, saivat aikaan sen,
että 99 sivun laajuisen kirjan julkaisemisesta syntyi monivuotinen
oikeusjuttu ja että se, kuten Juteini itse kertoo, v. 1829 poltettiin.
Koska tapaus on varhaisemman kirjallisuutemme historiassa ainoa
laatuaan, käymme sen vaiheita tarkemmin kuvaamaan sekä sittemmin
myöskin sen sisällystä esittämään.

Suomen prokuraattoriviraston lähetekantakirjassa olevista useista, tätä
asiaa koskevista kirjeistä ilmenee, että maamme silloinen prokuraattori
Carl Walléen oli kirjan varsinainen vainooja, joka oikeuslaitoksemme
kaikissa asteissa yritti hankkia Juteinille vielä muutakin rangaistusta
kirjan luvattomasta ilmestymisestä, vaikka hän jo nähtävästi ensi
asteessa oli saanut sen tuhotuksi ja vaikka olisi luullut siinä jo
olevan rangaistusta tarpeeksi. Merkillisintä on, että prokuraattorin
huomion kirjaan oli kiinnittänyt itse kenraalikuvernööri Zakrewsky,
päättäen Walléen'in kirjeestä tälle syysk. 5 p:ltä 1827.[164] Kuka
ilmiannon kirjan sensuroimattomuudesta oli tehnyt, joku tuomiokapitulin
jäsenkö vaiko joku Juteinin pappisvihollisista, siitä en ole voinut
saada selkoa. Olen johtunut ajattelemaan pappeja, koskapa he niin
halusta levittelivät Ahlqvist'in ennenmainittuja pilkkarunoja ja koska
näissä syytettiin Juteinia väärän opin levittämisestäkin ja mainittiin
sellaisia kohtia hänen pilakirjotuksistaan, joissa oli väitetty pappien
myyvän autuutta rahasta, sekä vihasta kuohuvin sanoin kysyttiin,
milloin sellaista oli tapahtunut. Hänen ruotsinkielisille, opetusta
sisältäville teoksilleen taas kyllä oli sanotuissa moiterunoissakin
annettu tunnustusta. Mutta kun nyt tässä ruotsalaisessakin
»Anteckningar» nimisessä kirjassa oli yhtä ja toista, johon voi
jumaluusoppinut takertua, niin ilmianto nähtävästi tehtiin, etenkin kun
ei kirjanpainaja ollut kirjaa käyttänyt konsistoriossa tarkastamista
varten.

Zakrewskyn kirje Walléen'ille kirjaa koskevista seikoista oli päivätty
syysk. 4 p:nä ja jo seuraavana päivänä saamme taas Walléen'in kirjeestä
edelliselle tietää mihin toimenpiteihin hän oli kirjan ilmestymisen
johdosta ryhtynyt.

Ensiksikin sai Wiipurin läänin silloinen maaherra August Ramsay häneltä
käskyn[165] ensi tilassa ottaa takavarikkoon sanotun teoksen kaikki
kappaleet, kunnes nostettava oikeusjuttu tekijää Juteinia ja
kirjanpainajaa A. Cedervalleria vastaan lopullisesti päättyisi.
»Saatuaan tietää painoksen suuruuden oli hänen takavarikkoonotto
pantava toimeen siten, ett'ei ainoastaan kirjanpainajalla ja tekijällä
olevat, vaan vieläpä mahdollisesti yksityisille henkilöillekin läänissä
jaetut tai myydyt kappaleet otettaisiin talteen ja sinetillä
varustettuina säilytettäisiin joko maaherran luona tai muussa yleisessä
paikassa». Vihdoin prokuraattori kirjeessään myöskin pyysi aikanaan
tietoa maaherran toimenpiteistä asiassa, kirjan painajan ja tekijän
ilmottamasta painoksen kappalemäärästä sekä takavarikkoon saatujen
kappalten lukumäärästä.

Toinen henkilö, jolle Walléen tätä kirjaa ja sen tekijää vainotessaan
oli myöskin käskyjä antanut toimenpiteitä varten jo syyskuun 3 p:nä
päivätyllä memoriaalilla, oli Viipurin kaupunginviskaali J.A.
Krogerus.[166]

Memoriaali sisältää jo täydelliset ohjeet[167] syytteen tekoa varten
Viipurin kämnerioikeudessa: ja täytyy myöntää, että maamme silloisella
prokuraattorilla memoriaalissa olevista syytekohdista päättäen oli
erinomainen kirkkomme opin tuntemus ja tarkka oikeaoppisuuden vainu,
ell'ei kuten edellä sanoimme ilmiantoa teologiselta taholta tapahtunut
tai hän käyttänyt asiantuntijan apua.[168] Memoriaalissa nimittäin
sanotaan: »Ant.----nimisenä on kirjanpainaja A. Cedervaller'in
kirjapainosta Wiipurissa kuluvana vuonna ilmestynyt teos, joka muun
muassa sisältää kaikennäköistä uskontoa ja autuudenoppia koskevaa
esitettynä tavalla, joka ei pidä yhtä sen uskon kanssa, johon
seurakunta maassamme tunnustautuu ja johon minä sentähden en ole voinut
olla viran puolesta huomiotani kiinnittämättä. Niinpä lausuu tekijä
siv. 21. »Ensimäiset kristityt eivät voineet kokonaan unohtaa
uhraamista, jolla olivat tahtoneet lahjoa vanhurskauden----He ovat
aineellistuttaneet uhrin, jota Kristuksen kuolema ainoastaan kuvaa,
vakuudeksi siitä, että muka sovitus on saatu aikaan uhriverellä[169]
----Niin myöskin seuraavat kristityt; sen sijaan että Kristus autuaaksi
tekevän oppinsa kautta on jumalallinen välittäjä, ja unohtaen raamatun
allegoriian viimeisestä suuresta uhrista, allegoriian, joka lienee
ollut tarpeellinen heikoille mielille vielä pienessä seurakunnassa,
ovat he tehneet hänen ainoastaan ruumiilliseksi uhriksi»----jonka
kautta oppi lunastuksesta Kristuksen verellä ja ansiosta käsitetään
ainoastaan väärinymmärretyksi allegoriiaksi; samoinkuin sama oppi
selvästi hyljätään esityksessä »Syntein anteeksi antamisesta» siv. 37
ja seur., jossa ainoastaan siveellinen mielenmuutos (»mielenparannus»)
käsitetään ainoaksi Jumalan armon ja laupeuden mahdolliseksi
aiheuttajaksi. Tämän mukaisesti selitetään myös, siv. 45, Uskoa
uskonnollisessa mielessä »sielun sydämelliseksi mieltymykseksi Jumalaan
ja luottavaksi kunnioitukseksi häntä kohtaan sekä eläväksi varmuudeksi
hänen mielisuosiostaan, joka mielisuosio perustuu parantuneen ihmisen
siveelliseen tilaan ja vilpittömään pyrkimykseen hyvässä,»[170]
vaikk'ei, seurakunnan opinkäsityksen mukaan, mitään totista uskoa
kuitenkaan ole ilman luottamusta (l. »lujaa uskoa» l. »vakaumusta»)
Kristuksen ansioon ja sovitukseen, mutta tämä vakaumus ei, yllämainitun
lausunnon mukaan, sisälly tekijän uskonnolliseen uskoon, sellaisena
kuin se on tullut esitetyksi ja edelleen ilmenee siv. 54, missä
»epätietoisuus hyveen palkitsemisesta» katsotaan »kohottavan ihmisen
siveellistä arvoa» ja missä etempänä seuraava lausunto löytyy: »Joka
hyväntahtoisuuden elähyttämänä voi palkkiosta välittämättäkin harjottaa
hyvettä----hänen sielunsa liitelee aistillisuuden rajotetun näköpiirin
yli. Hän voi suloisin toivein levollisesti kuvitella mielessään
vanhurskauden tuomioistuimen ihanteen, jonka edessä heikot voivat
turvautua laupeuteen. Hän voi ihmiselle kaikkein ratkaisevimpana
hetkenä, joka on kuolema, luottamuksella lähestyä kohtaloaan
ijäisyydessä, kun häntä yhdeltä puolen eivät vaivaa ansaitsemattoman
nautinnon vaatimukset, ja hän toiselta puolen löytää vaatimattoman
lohdutuksensa rehellisten tekojensa tarkotuksesta, jotka ovat
lähteneitä periaatteesta, mistä hän ei pelosta eikä etujenkaan
houkuttelemana ole voinut poiketa. Hän odottaa tulevaa kohtaloaan
toivossa, koska todistelun (aikaansaama) vakaumus on horjuva»----minkä
esityksen mukaan käsityksellä meidän tulevasta kohtalostamme
ijäisyydessä ei siis ole muuta perustusta kuin horjuva toivo, eikä
ihmisellä kuolinhetkellä mitään muuta lohdutusta kuin rehelliset
tekonsa, päin vastoin kuin mitä kristinusko siinä kohdin opettaa ja
seurakunta järkkymättömäksi uskonkappaleeksi on hyväksynyt.

Tähän nähden ja koska yllämainittu ynnä useat kyseessäolevan teoksen
kappaleet riidattomasti koskevat oppia ja meidän kristinuskomme
opinkappaleita, mutta teosta siitä huolimatta tässä suhteessa ei ole
alistettu asianomaisen Konsistorion tarkastettavaksi, taikka sen
luvalla julkaistu, olen täten tahtonut Teille jättää viran puolesta
tehtäväksi laillisessa järjestyksessä syyttää Wiipurin
kämnerioikeudessa maistraatinsihteeri Judén'ia ja kirjanpainaja
Cedervaller'ia, edellistä sanotun kirjan tekijänä ja jälkimäistä sen
julkaisijana». Kanteessa oli nojauduttava 1 §:ään kuninkaallisessa
asetuksessa painovapaudesta, annettu huhtik. 26 p:nä 1774.[171] Tämän
memoriaalin ohella lähetti prokuraattori saamansa kappaleen kyseessä
olevaa kirjaa määräten samalla, että kaupunginviskaalin tulisi hänelle
kertoa ei ainoastaan jutun lopullisesta päättymisestä, vaan myöskin sen
lykkääntyessä joka kerta kuin juttu oli sanotussa oikeudessa ollut
käsittelyn alaisena, mitä siinä oli saatu aikaan sekä miksi se
lykkääntyi. Kirjan kaikkien ilmestyneiden kappalten takavarikkoon ottoa
tulisi Krogerus'en myös vaatia sekä lähettää saamansa kappale takaisin
prokuraattorille, kun hän sitä oikeudenkäyntiä varten ei enää
tarvitsisi.

Hallussani olevista Walléen'in muiden läänien maaherroille lähettämien
kirjeiden jäljennöksistä käypi selville seuraavaa, kuten näkyy
Liitteistä: Ennenkun aikaisemmin mainittu, prokuraattorin kirjelmässä
oleva määräys Anteckningar-kirjan takavarikkoon otosta oli saapunut
Viipurin maaherralle, oli Juteini lähettänyt, tälle tekemänsä
ilmotuksen mukaan, 50 kappaletta tätä teostaan meritse kirjansitoja
Holmström'ille Ouluun oululaisen prikin Carl Alexander'in mukana, jota
alusta johti laivuri Mathias Löthman Raahesta. Prokuraattorin käskystä
Oulun varamaaherra tutki asiaa. Holmström ei kuitenkaan myöntänyt
tilanneensa kirjan sanottuja kappaleita, eikä myöskään sellaisia
saaneensa. Laiva purjehti Köpenhaminan kautta ja kirjalähetys oli
nähtävästi silloin vielä matkalla, kun maaherra Holmström asiaa tutki.
--Myös oli Juteini lähettänyt 1 kappaleen kirjaansa Kuopioon
kimnaasinopettaja Wegelius'elle, mutta asiasta selkoa otettaissa
saatiin tietää, että tämä oli lainannut sen velipuolelleen
filosofianmaisteri Fabritius'elle, joka asui Kiteen pitäjässä Kuopion
lääniä. Kuopion maaherra sai määräyksen ottaa takavarikkoon sanotun
kappaleen. Heinolan maaherra Gustaf Langenskjöld taas määrättiin
vaatimaan parooni Wredeltä Anjalassa[172] hänen saamaansa 1 kappaletta.
Turun maaherra Erik Wallenius'en piti vaatia ja prokuraattorille
lähettää Turun läänissä olevat 2 kappaletta, joista toinen oli Uskelan
kirkkoherralla, provasti ja professori Gustaf Renvall'illa, toinen taas
Mynämäen kirkkoherralla, tohtori Rönnbäck'illä. Walléen'in kirjeessä
syyskuun 5 p:ltä 1827 kenraalikuvernööri Zakrewskylle kerrotaan
aikaisemmin esittämäni lisäksi, että kirjaa oli painettu oli painettu
250 kappaletta, joista 189 oli saatu takavarikkoon jo v. 1827. Marrask.
13 p:nä s.v. Walléen vielä kertoo, miten kirjan oli Viipurin
kämnerioikeudessa käynyt ja Juteinille tuomia langennut.

Miten sitten Krogerus Viipurin kämnerioikeudessa prokuraattorin
määräämää kannetta ajoi ja minkälaisen tuomion tämä oikeus langetti,
sitä olisi nyt hieman esitettävä. Siitä pöytäkirjasta, minkä olen Turun
hovioikeuden arkistosta saanut,[173] käypi selville, että
»kaupunginviskaali Julius Adolph Krogerus, Suomen Keisarillisen
Senaatin Prokuraattorin hänelle antaman käskyn mukaisesti» nosti
kanteen ja Viipurin kämnerioikeus julisti jutussa lokakuun 2 päivänä
1827 päätöksensä, jonka mukaan maistraatinsihteeri Judén ennen
mainitun painovapausasetuksen 1 §:n nojalla tuomittiin oikean
uskontunnustuksemme ja puhtaan evankelisen opin vastaisten
mielipiteiden esittämisestä 300 hopeatalarin, muutettuna 144
hopearuplan, sakkoihin ja kirjanpainaja Cedervaller saman lakipykälän
nojalla edellisen kirjottaman kirjan »Anteckningar j.n.e.» luvattomasta
julkaisemisesta 200 talarin, muut. 96 hopearuplan, sakkoihin, joista
sakoista kaksikolmattaosaa oli lankeava Viipurin kaupungille ja
kolmannes syyttäjälle, kaupunginviskaali Krogerus'elle, taikka, varojen
puutteessa sakkojen korvaamiseen, kumpikin pidettäväksi 28 päivää
vesileipävankeudessa, jonka ohessa kämnerioikeus muuten määräsi, että
kaikki kappaleet sanottua kirjaa, joiden etsinnässä valtion huostaan
ottoa varten prokuraattori oli ryhtynyt erityisiin toimenpiteihin, oli
otettava takavarikkoon ja hävitettävä. Tästä päätöksestä--nähtävästi
kuitenkin vain, mikäli se sakkoja koski--valittivat Juteini ja
Cedervaller Turun hovioikeuteen, asettaen takuun sakkojen
suorituksesta. Takuumiehinä olivat kupariseppä Johan Lydeken ja
kelloseppä Carl Elfström Viipurista.

Kun hovioikeus oli vaatinut ja saanut Krogerus'en selityksen sekä
prokuraattorin toimesta kappaleen kyseessä olevaa kirjaa, antoi se
marraskuun 19 p:nä 1828 päätöksensä. Siinä sanottiin että hovioikeus
oli havainnut, samoin kuin kämnerioikeuskin ennenmainitun, Juteinin
kirjottaman ja kirjanpainaja Cedervallerin painosta toimittaman teoksen
käsitelleen m.m. myöskin sellaisia aineita, jotka koskivat uskontoa ja
meidän kristinoppimme opinkappaleita, eikä sitä siis, kämnerioikeuden
osottaman §:n mukaisesti 1774-vuoden asetuksessa kirjotus- ja
painovapaudesta, olisi saanut, niinkuin tapahtunut oli, ilman
asianomaisen konsistorion tarkastelua ja myönnytystä, painattaa. Koska
kuitenkin kunink. julistus ja käskykirja,[174] annettu toukokuun 6 p:nä
1780 ja koskeva kirjanpainajain vastuuta rikoksista ja rikkomuksista
sanottua asetusta vastaan, sääsi, että kaikki rikkomukset, jotka
tehtiin samaa asetusta vastaan, lukuunottamatta niitä, jotka sen 2 §:ää
sekä 3:nnen §:n 1 ja 2 kohtaa vastaan voitiin tehdä, ja joista ei ollut
kysymys, olivat luettavat yksin kirjanpainajan syyksi, niin että hän
oli tuomittava sanotussa julistuksessa määrättyyn rangaistukseen, mutta
tekijä sen sijaan olisi oleva vapaa kanteesta ja rangaistuksesta; niin
katsoi hovioikeus oikeaksi »vapauttaa Juteinin kaikesta vastuusta
asiassa, ja sen sijaan, siihen nähden ett'ei kirjanpainaja Cedervaller
puolestansa ollut esittänyt riittävää syytä kämnerioikeuden päätöksen
muuttamiseen eikä siitä yleinen syyttäjäkään ollut valittanut, jättää
asian sanotulla päätökselle, mikäli se koski Cedervaller'ia, sekä,
koska Juteini ei ollut valittanut kämnerioikeuden lausunnosta valtion
haltuun otetun (kirjan) painoksen takavarikkoon ottamisesta ja
hävittämisestä, vaan päinvastoin sellaiseen toimenpiteeseen puolestaan
myöntynyt, jäi lausunnon antaminen siitä hovioikeudessa sikseen.

Hovioikeuden päätöstä olivat kenraalikuvernööri ja prokuraattori jo
nähtävästi kärsimättömästi pitkin vuotta odottaneet, koska sen
viipyminen aiheutti kirjeenvaihtoakin. Zakrewskyn kirje on päivätty
heinäkuun 3/15 ja prokuraattorin siitä aiheutuva kyselymemoriaali
hovioikeuden kanneviskaali A.G. Barck'ille saman kuun 28 p:nä. Tämän
memoriaali taas, jossa hän ilmotti, ett'ei hovioikeus vielä ollut
juttua ratkaissut, oli elok. 1 p:ltä. Saman kuun 11 p:nä prokuraattori
lähetti virkamemoriaalin kanneviskaali Barck'ille, jossa pyysi tätä
muistuttamaan hovioikeutta kiireellisen ratkaisun tarpeellisuudesta
tässä asiassa sekä sen jälkeen lähettämään hänelle jäljennöksen
hovioikeuden päätöksestä, minkä hän samana elok. 11 päivänä päivätyssä
kirjeessä lupasi lähettää kenraalikuvernöörille, ilmottaen samalla
Barck'ille tekemästään pyynnöstä. Tämän prokuraattori sitten lähettikin
tammik. 15 p:nä 1829, kun oli saanut jäljennöksen äsken esittämästämme
Turun hovioikeuden päätöksestä marraskuun 19 p:ltä 1828. Samalla hän
ilmotti määränneensä, että asianomaisen (siis: Krogerus'en) tuli tehdä
siitä alamainen valitus laillisen ajan kuluessa »siihen vapautukseen
nähden asiassa, minkä Juteini oli samaisen päätöksen kautta nauttinut.»
Samana päivänä kuin prokuraattori oli kenraalikuvernöörille nämä
lähettänyt, meni hänen määräyksensä valituksenteosta Krogerus'elle,
joka häneltä myöskin taas sai viittauksen, mihin voimassa olevan
asetuksen pykäliin hänen oli nojauduttava. Mutta nähtävästi epäili
prokuraattori Krogerus'en kykyä toimia tarpeeksi nopeaan--valitusaikaa,
näet, oli enää lyhyeltä--, koska hän viisi päivää myöhemmin eli tammik.
20 p:nä lähetti Krogerus'elle uuden memoriaalin. Tämän yhteydessä
ohimennen huomautettakoon, että prokuraattori oli juuri näihin aikoihin
antanut maaviskaali A.H. Aschan'ille määräyksen olla samalla
varakaupunginviskaalina Viipurissa, koska Krogerus jo oli kovin vanha.
Tästä Krogerus'en iästä nyt tosin ei puhuttu tammik. 20 p:n
memoriaalissa mitään, mutta voi olla että prokuraattori sitäkin
ajatteli syyksi puuttuvaan innokkuuteen monesti mainitussa
valitusasiassa, ell'ei hän jo tykkänään epäillyt Krogerus'en enempää
halua rettelöimisiin Juteinin kanssa, koska hovioikeus oli hänet
vapauttanut ja hän oli selittänyt, ett'ei hän kirkkoa ollut tahtonut
soimata eikä väärää oppia tarkottanut esittää. Ehkäpä hän vielä oli
maistraatin sihteerin hyvä ystäväkin. Oli nyt miten oli; Krogerus sai
vapautuksen valituksen teosta, ja prokuraattori vaati häneltä selitystä
hänen hidasteluunsa, sen jälkeen kun hovioikeuden päätös oli langennut.

Tuo merkillinen memoriaali tammik. 20 p:ltä 1829, joka meidät
tällaisiin mietteihin on saanut, kuuluu: »Tämän kuun 15 päivänä
lähettämässäni kirjelmässä olen minä tosin käskenyt teitä laillisen
ajan kuluessa tekemään alamaisen valituksen keis. Turun hovioikeuden
viime marraskuun 19 päivänä antamasta päätöksestä teidän syyttäjänä
toimeenpanemassanne jutussa----: mutta katsoen jäljelläolevan
valitusajan lyhyyteen ja jottei määräaika _teidän laiminlyöntinne_[175]
takia ennemmin alamaisuudessa ajaa Hänen Majesteettinsa luona asia
perille menisi umpeen, eikä hovioikeuden päätös siis voittaisi lain
voimaa, olen minä nyttemmin ryhtynyt siihen toimenpiteeseen, että
valituskirjelmän on laatinut erityinen sitä varten määrätty julkinen
syyttäjä, ja on se eilispäivänä jätetty keis. senaattiin, joten kaikki
enempi toiminta teidän puoleltanne tässä suhteessa raukeaa: Ollen
teidän velvollisuutenne ainoastaan viipymättä ilmottaa ja selittää,
milloinka te hovioikeuden päätöksestä tiedon saitte, sekä mistä syystä
te tähän asti olette laiminlyönyt tehdä ilmotusta sen sisällyksestä
minulle, taikka kysyä minun mieltäni siitä, onko valitusta siitä
tehtävä vai eikö, kun te, kuten näyttää, ette omasta puolestanne ole
luullut uskaltavanne samaan päätökseen hakea muutosta, siitä huolimatta
että teidän, minun määräykseni mukaan, nostamanne kanne sen kautta on
hyljätty ja Judén kaikesta vastuusta jutussa vapautettu.»

Tuoksi erityiseksi »julkiseksi syyttäjäksi» oli Walléen jo saman
tammik. 17 p:nä määrännyt prokuraattorin sihteerin, tuomari N.E
Rancken'in, joka laati valituskirjelmän, nojautuen siinä samoihin
lainkohtiin, joihin prokuraattori Krogerus'elle saman kuun 15 p:nä
osottamassaan kirjeessä viittasi. Valituksissa huomautettiin, mitenkä
julistus ja käskykirja toukok. 6 p:ltä 1780, johon hovioikeus
vapauttaessaan Juteinin oli nojautunut, oli kumottu myöhemmän
asetuksen, Kunink. Majesteetin armollisen varotuksen kautta
rikkomuksista Hänen 11 p:nä heinäkuuta 1792 julistamaansa asetusta
vastaan, koskeva yleistä kirjotus- ja painovapautta, annettu saman
vuoden joulukuun 21 p:nä, mutta että taas samainen kunink. varotus[176]
oli saattanut jälleen täyteen voimaan ja vahvistanut 1774-vuoden
huhtikuun 26 p:n painovapausasetuksen kaikki kohdat.

Senaatin istunnoissa huhtikuun 11 ja 16 päivinä 1829 oli Juteinin asia
Rancken'in valitusten johdosta esillä, mutta lykättiin takaisin
hovioikeuden tarkempaa käsittelyä varten osiksi Rancken'in
valituskirjelmässään esittämistä syistä, osiksi senaattorin,
esittelijäsihteeri de la Chapellen lisähuomautuksella, ettei hovioikeus
ollut tutkinut, oliko kirjan sisällys, niinkuin oli väitetty,
rikollinen vai eikö. Samainen esittelijäsihteeri--johon muut
mielipiteensä lausuneet senaattorit yhtyivät--ei katsonut olevansa
velvollinen suoraapäätä tästä seikasta lausuntoa antamaan, vaan piti
oikeana kumota hovioikeuden valituksenalaisen päätöksen, mikäli se
koski Juteinin väitettyä rikollisuutta, ja tässä kohden palauttaa asian
hovioikeuteen, jonka ilmotuksen saatua taas tulisi sitä käsitellä ja
sanotussa suhteessa lain ja asianlaadun mukaisesti uudelleen antaa
lausuntonsa. Saman vuoden kesäkuun 25 p:nä päivätyssä kirjeessä
prokuraattori tekikin »ilmotuksen» hovioikeudelle senaatin päätöksestä
ja pyysi samalla presidenttiä ja hovioikeutta uudelleen ryhtymään
kiireellisiin toimenpiteihin jutussa sekä, sittekun lopullinen päätös
asiassa oli tehty, lähettämään hänelle siitä oikeaksi todistetun
jäljennöksen.

Turun hovioikeuden uuden käsittelyn tulos ilmenee sen päätöksestä
syyskuun 18 p:ltä 1830. Sen mukaan ei hovioikeus ollut havainnut
Juteinin kirjottamien ja edellä mainittuun kirjaan sisältyvien
esityksien, jotka koskivat uskontoa ja kristinopin kappaleita, olleen
sen luontoisia, että Juteini niiden takia olisi tehnyt itsensä
edesvastaukseen vikapääksi, jonka vuoksi hovioikeus kumosi
kämnerioikeuden päätöksen, mikäli se koski Juteinille vaadittua
rangaistusta.

Tämän päätöksen lähetti prokuraattori kaksi päivää myöhemmin kirjeessä
N:o 229 Krogerus'elle Viipuriin, jotta hän »laillisessa järjestyksessä
valittaisi Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen»: valituskirjelmän
saisi hän lähettää prokuraattorille jätettäväksi senaattiin. Nyt ei
ollut valitusajan ennenaikaisesta umpeenmenosta pelkoa; siksi
kelpasikin Krogerus tekemään valituksen. Hän laati ja lähetti sen
määräpaikkaan, mutta nähtävästi unohti hän lähettää sen mukana
saamaansa hovioikeuden päätöstä, koska prokuraattori kirjeessä N:o 242
vähäistä jälkeenpäin vaati sitä häneltä, liitettäväksi
valituskirjelmään, mikä prokuraattoriviraston toimesta sitten ajoissa
jätettiinkin senaattiin.

Krogerus'en valituksen johdosta sai Juteini tilaisuuden antaa
selityksensä ja hovioikeudelta vaati senaatti vielä lausuntoa. Nämä
saatua käsitteli senaatin oikeusosasto asiaa lokakuun 20 ja 21 päivinä
1831 lopullisesti.[177] Istunnossa olivat läsnä: todellinen
valtioneuvos, vapaaherra Mellin, varapresidentti Avellan, todellinen
valtioneuvos Edelheim, valtioneuvokset Fabritius, Hising ja Richter
sekä hovioikeudenneuvos Winter.

Hovioikeudenneuvos Winter oli Turun hovioikeudessa ottanut osaa tämän
jutun käsittelyyn ja nousi sen vuoksi paikaltaan ja poistui istunnosta
tämän jäävillisyytensä takia. Varapresidentti Avellan ei käsittelyssä
ollut hänkään osallisena, hän kun ei alunpitäen ollut kuulemassa
jutussa syntyneiden asiakirjain lukemista. Asiaa esitteli
protokollasihteeri Lethin.

Itse käsittelyssä ilmeni erimielisyyttä senaattorien kesken, jonka
takia ryhdyttiin äänestykseen, jolloin senaattori Richter ensin lausui
mielipiteensä. Koska hänen mielestään kyseenalaisessa kirjassa olevat
kirjotukset uskonnosta ja kristinopista olivat »niin pimeästi ja
epäselvästi» esitetyt, ett'ei niistä saattanut päättää, mitä tekijä
niillä tarkotti, sekä Juteinin kämnerioikeudelle autamasta selityksestä
kirjan sisällystä vastaan tehtyihin muistutuksiin näytti siltä, kuin ei
hänellä olisi ollut tarkotusta sen julkaisemisella levittää
mielipiteitä, jotka olivat evankelisluterilaisen uskontunnustuksen
vastaisia, ja etenkin kun ilmestyneet kappaleet jo olivat hävitetyt
eikä tiettävästi mitään vahinkoa kirjan julkaisemisella ollut
tapahtunut, niin ei senaattorin mielestä näin ollen mitään
edesvastausta tai enempää seuraamusta tässä asiassa voitaisi Juteinille
määrätä, vaan tulisi sen jäädä hovioikeuden päätökselle.

Senaattorit Hising, Fabritius ja Edelheim yhtyivät Richter'in
lausuntoon.

Ainoastaan vapaaherra Mellin oli toista mieltä, vaikka myönsikin, että
»kirja kyllä on pimein ja epäselvin sanoin kirjotettu». Hän katsoi
oikeaksi kumota hovioikeuden valituksenalaisen päätöksen ja langettaa
Juteinin kämnerioikeuden määräämiin sakkoihin.

Näistä esittämistämme oikeuksien pöytäkirjoista sekä Juteinin v. 1844
julkaiseman, »Lauseita» nimisen kirjasen esipuheesta voimme vähin
seurata sekä johonkin määrin päättää hänen mielialastaan näinä
vastoinkäymisen vuosina. Ilmiannosta syksyllä v. 1827[178] sekä
Krogerus'en kämnerioikeudessa tekemästä syytteestä oli Juteini jo
ilmeisesti peloissaan ja masentunut, niin että hän selityksessään tälle
oikeudelle väitti, ett'ei hän kirjallaan tarkottanut levittää
evankelisluterilaisen uskontunnustuksen vastaisia mielipiteitä.[179]
Kuten on meille ennestään tunnettua, ei selitys auttanut, vaan Juteini
tuomittiin sakkoihin ja hänen kirjansa takavarikkoon otettavaksi ja
hävitettäväksi päätöksellä lokak. 2 p:ltä viimemainittuna vuonna.
Nähtävästi saman tuomion nojalla oli kirja sitten seuraavana vuonna eli
1829 poltettu,[180] kun Viipurin läänin maaherra otaksuttavasti oli
saanut tarpeeksi suuren kappalemäärän sitä takavarikkoon otetuksi.
Vaikk'emme prokuraattorinviraston lähetekantakirjasta tapaakaan mitään
kirjettä v:lta 1829, joka koskisi sen polttamista, niin teemme tämän
johtopäätöksen, koska Juteini itse yllämainitun »Lauseita» nimisen
kirjansa esipuheentapaisessa siitä puhuu ja samalla kertoo, että hän
»murtuneella mielellä» oli »käyttänyt myöskin jätteet muista
virkahuolten lomassa syntyneistä lentokirjasista polttouhriksi.»[181]
Ja hän on selvästikin vielä muutaman vuoden ajan niin pahoillaan siitä,
että on tullut kirjottaneeksi, tai ainakin julkaisseeksi tämän
kirjansa, ett'ei valituksessaan Turun hovioikeuteen, kämnerioikeuden
hänelle tuomitsemista sakoista, valita valtion huostaan otetun kirjan
painoksen takavarikkoonotosta ja hävittämisestä, vaan päin vastoin
sellaiseen toimenpiteeseen puolestaan myöntyy»,[182] kuten sanat
hovioikeuden pöytäkirjassa 19 päivältä marrask. 1828 kuuluvat, eikä
vaadi, niinkuin varmaankin olisi tehnyt, jos olisi katsonut vääryyttä
tässä suhteessa tapahtuneen, kirjojaan takaisin, saadakseen levittää
niitä. Merkillistä kyllä näyttää siltä, kuin hän vielä lisäksi kauan
aikaa olisi oikein hävennyt koko kirjaansa. Hän, näet, ei siitä
mainitse missään kirjotuksessaan eikä minkään kirjotuksensa yhteydessä
mitään vuoden 1833:n jälkeisenä aikana, jolloin hän Sanan Saattajassa
Viipurista taas julkaisi runojaan, sekä vanhoja että uusiakin. Koska
Juteini aikaisemmin Lähtölaulussaan sekä ylä- että alapuolella viivan
ja siihen liitetyn »Min Öfvertygelse eller Reflexion om Fritänkeri»
nimisen filosofisen kirjotelman viivanalaisessa huomautti, että
Ahlqvist'in jo ennenmainittu häväistysruno oli aiheuttanut nämä
kirjotukset, ja puolustautui niissä sen kohtuuttomuuksia vastaan, kun
ei katsonut mitenkään kirjailemisessaan kellekään vääryyttä tehneensä,
niin ajattelen, että hän olisi myöskin nyt julkaissut jonkun
puolustuksen Anteckningar-kirjalleen tai ainakin samanluontoisia
kirjotelmia kuin siinä oli, ell'ei olisi vielä senaatin vapauttavan
päätöksen jälkeenkin ollut häpeissään koko kirjastaan. Nämä ajatukset
tunkevat esille sitä suuremmalla voimalla, kun näemme tämän hänen
kirjansa jätetyn kokonaan mainitsematta siinä hänen teostensa
luettelossa, minkä, samoin kuin elämäkerralliset tiedotkin, hän
nähtävästi itse oli antanut »Sanan Saattajan Viipurista» 14 numeroon
4 p:ltä huhtik. 1840. Oletan, että näistä oli tietoja tahdottu sitä
promotsioonia varten, joka samana vuonna vietettiin Yliopiston
200-vuotisen olemassaolon riemujuhlan juhlistamiseksi ja jossa
Juteinilla oli tohtorinvihkiäisissä 6:s kunniasija, ja että
Sanansaattajan toimittajakin niitä pyysi, kun hän tahtoi lehdessään
jalkaista Juteinin elämäkerran tämän erottua saman vuoden helmikuun 17
p:nä maistraatin sihteerin toimesta.

Niinkuin tästä kaikesta näemme, on kuin ei Juteinin
Anteckningar-kirjasta tiedettäisi mitään näihin aikoihin, vaikka
meistä etupäässä sen olisi pitänyt aiheuttaa juuri esitetyn
kunnianosotuksen. Kirjaa ei mainita edes F.W. Pipping'in yleensä sangen
täydellisessä _Luettelossa Suomeksi präntätyistä kirjoista_ v:na 1857,
sillä Pipping tietenkään ei ollut saanut sitä käsiinsä,[183] vaikka hän
mainitsee Juteinin muut ruotsinkieliset teokset. Ja _Jak. Juteinin
Kirjoja_-nimisessä Juteinin teosten kokoelmassa ei siitä myöskään
mitään mainita. Vuonna 1844 ilmestyneen _Lauseita_-teoksensa
esipuheentapaisessa Juteini sen tosin kyllä mainitsee, kun hän esittää
»puolustuksensa» sen johdosta, että hän 16 vuoden perästä taas
julkaisee teoksen, kuten sivuilla 110 ja 111 tulemme näkemään, mutta
tällä Lauseita-teoksella ei ollut mitään uutuuden viehätystä ja jäi
nähtävästi sen vuoksi huomaamattomuuteen ja unohdukseen, kun siinä
julkaistiin uudestaan vain vanhoja, ennestään tunnettuja runoja.
Eikä Juteini itse asiassa näyttänyt haluavankaan pelastaa
Anteckningar-teostaan unohduksesta. Siihen otaksuisin syyksi seuraavan:
Juteini oli runoilijana ja kirjailijana yleensäkin tietysti arka.
kunniastansa. Vaikka hovioikeus ja senaatti hänet vapauttivatkin
sakoista, niin oli senaattorien tuomion perusteluissa kuitenkin
Juteinin etevyyttä ja mainetta kirjailijana loukkaava lausunto.
Tarkotan sitä, että kaikki joko väittivät tai myöntäen yhtyivät siihen
lausuntoon, että kirjassa olevat kirjotukset uskonnosta ja
kristinopista olivat »niin pimeästi ja epäselvästi» esitetyt, ett'ei
niistä saattanut päättää, mitä tekijä niillä tarkotti. Voi kyllä olla,
että tämä oli lausuttu etupäässä sitä varten, että voitaisiin hänet
helpommin vapauttaa vastuullisuudesta väärän opin levittäjänä, etenkin
kun päätökseen vielä lisättiin, että kirjan ilmestyneet kappaleet jo
olivat hävitetyt eikä tiettävästi mitään vahinkoa kirjan
julkaisemisella ollut tapahtunut sekä että hänen selityksestään
kämnerioikeudelle ilmeni, ett'ei hän tarkottanut kirjallaan levittää
harhaoppia. Mutta oli noiden sanojen takana varmaan niillä ilmaistu
käsityskin kirjan kirjotuksista; sillä täytyyhän puolueettoman joka
tapauksessa myöntää, että esityskin sanotussa kirjassa monessa kohdin
on kaikkea muuta kuin helppotajuista.

Mutta vaikka Juteini 1827-vuoden ikävän tapahtuman jälkeen olikin kauan
aikaa masennuksissa, niin näyttää toiselta puolen hänen mieleensä aikaa
myöten tasapaino palajavan, ehk'ei kuitenkaan siihen määrään, että
hänen enään olisi tehnyt mieli filosofoida uskonnollisista
kysymyksistä. Ja sitä paitsi ennätti hän tuona pitkänä (16 vuoden)
»mykkyytensä» aikana--ajattelen tässä kirjajulkaisuja--jo siksi paljon
vanheta, ett'ei hänen ajatuksensa siihen enään olisi ollut tarpeeksi
terävä. Hengen joustavuutta ja mielen herkkyyttäkään ei tietysti enää
ollut samassa määrässä kuin ennen. Ja olihan tuo luonnollistakin!
Valittihan hän jo edelliselläkin kerralla, jolloin ajaksi taukosi
runoilustaan, että runoilukyky aleni[184] harjotuksen puutteesta. Sama
oli epäilemättä tällöin ajattelun terävyyden laita. Ja hallayönä hänen
runoilulleenkin oli tuo onneton aika ollut. Sen huomaa selvään, jos
vertaa sen tuotteita kummankinpuoliselta ajalta, puhumattakaan siitä
että, kuten aikaisemmin jo olemme huomauttaneet, ne hänen runonsa
kootuissa teoksissaan, jotka ovat alkuperäisistä pitemmiksi venyneet
tai hänen vanhoilla päivillään muuten enemmän muuntuneet, ovat
kokolailla vetistyneet ja menettäneet alkuperäistä runollista voimaa
ja tenhoa.--Mutta me sanoimme jo äsken, että Juteinin mielipaha
1827-vuoden tapahtuman johdosta ajan oloon ennätti haihtua; siihen
olisi meidän nyt hetkiseksi huomiomme kiinnitettävä.

Niinkuin aikaisemmin näimme, oli senaatti Krogerus'en valitusten
johdosta vielä »kuullut» Juteinia, joka »alamaisuudessa selitteli»
asiaansa.[185] Minkälainen selityksen sisällys oli, sitä emme tunne.
Mutta on mahdollista, että hän rohkaistuna Turun hovioikeuden
kummastakin vapauttavasta päätöksestä, etenkin jälkimäisestä, syyskuun
18 p:nä 1830 annetusta, tunsi asiansa oikeammiksi kuin aikaisemmin oli
tuntenutkaan eikä sen vuoksi esiintynyt. niin »katuvaisena» kuin
ilmeisesti ensimäisessä, kämnerioikeudelle jättämässään selityksessä,
jolla tavallaan oli peruuttanut erehdyttävät lauselmansa
Anteckningar-kirjassaan. Tällaista peruutusta hän myöhemmin ei enää näy
muistavankaan, kun hän v. 1844 Lauseita-kirjan alkuun painetussa
»puolustuksessa» m.m. sanoo näin:----»minut----on (v. 1831)----kokonaan
julistettu vapaaksi----syytteestä, ilman että minun vapauttamiseni
olisi perustunut sellaiseen ajattelemattomaan _katuvaisuuteen».[186] Ja
vasta tähän aikaan, kun hän jo on 65 vuoden ikäinen vanhus, hän sanoo
saaneensa »mielen rauhan», sillä hän jatkaa samassa paikassa:
»nyttemmin saavutettuani jälleen mielen rauhan, kaikki parantavan ajan
vaikutuksen tuloksena,----tunnen----itseni kehotetuksi antaa nyt
siipeenammutun suomalaisen Pegasukseni taas nähdä päivänvalon». Mutta,
niinkuin jo äsken huomautimme, hänen sillä ratsastamisensa ei enää
sanottavaa huvia tuottanut muille kuin ehkä hänelle itsellensä; olihan
se kuitenkin todisteena saavutetusta »rauhasta». Anteckningar-kirja jäi
kuin jäikin sentään hautaansa ja sentapaiset kirjotukset, kuin siinä
oli, myös syntymättä.

Tulemme sitten kysymykseen: olivatko Juteini ja Cedervaller tietoisia
siitä, että Anteckningar-kirja sisälsi luvatontakin julkaistavaa, vai
oliko se päässyt julkisuuteen »kaikessa viattomuudessa», s.o. olivatko
he siinä luulossa, että kirjan hengellisen osan sisällys kaikin puolin
oli kirkkomme opin mukainen, taikka ett'ei teokset yleensä Suomessa
siihen aikaan »imprimatur'ia» tarvinneet. Niinkuin edellä olemme
nähneet, sisälsi 1774-vuoden asetus, koskeva paino- ja sananvapautta,
sen määräyksen, ett'ei kirjallisuutta, jossa kosketeltiin »oikeata
kristillistä uskoamme ja puhdasta evankelista oppia» yleensä, saanut
julkaista ilman edelläkäyvää asianomaisen konsistorion tarkastelua sekä
että tarkastelusta johtunut lupa kirjan painattamiseen oli myös kirjaan
painettava. Tämä täytyi Juteinin ja Cedervaller'in tuntea, koska he jo
v. 1817, julkaistessaan Jak. Juteinin Vilpittömiä Kirjoituksia sekä v.
1819 Lasten Kirjan toisen painoksen,[187] olivat hankkineet niiden
julkaisemiseen luvan asianomaisilta virastoilta. Ainakin sen tiesivät
siis sekä Juteini että Cedervaller, että Anteckningar-kirja oli
lähetettävä tuomiokapituliin tarkastettavaksi; mutta otaksuttavasti
olivat he selvillä siitäkin, ettei se tarkastelussa tulisi
kokonaisuudessaan hyväksytyksi painattamista varten, koska se sisälsi
»oikeasta kristillisestä uskostammo» poikkeavaa, Tähän otaksumaan
johdumme siitä, että he näkyvät karttaneen tuomiokapitulin »sensuuria»
ja yrittäneen saada kirjan ihmisten luettavaksi samaa tietä kuin olivat
lähettäneet Juteinin maallisetkin kirjailemisen tuotteet.

Mutta oliko nyt sitten Juteinin esitys Anteckningar-kirjassaan niin
poikkeavaa »meidän oikeasta uskontunnustuksestamme ja puhtaasta
evankelisesta opista», että kirja ehdottomasti oli hävitettävä, ja
oliko tuo hävittäminen sopusoinnussa oikean suvaitsevaisuuden kanssa?
Viimeistä osaa kysymystämme tahdomme harkita ensin ja sitten siitä
johtuvaa esitystä käyttää perusteena vastauksellemme kysymyksen
edelliseen osaan. Jos menisi väittämään, että oli oikein, että tuo
kirja hävitettiin, sekä ett'ei siitä suvaitsevaisuus mitään kärsinyt,
jos näin väittäisi meidän päivinämme, jolloin niin paljon
tunnustuksestamme ja evankelisesta opista suurestikin poikkeavaa sekä
kirjallisesti että etenkin suullisesti esitetään, niin sille
epäilemättä hymyiltäisiin tai ehkäpä oikein suututtaisiin--ja
syystäkin; sillä ajatuksen- ja sananvapaushan ovat siksi kallisarvoisia
kansalaisoikeuksia, että kannattaa suuttua ja vaikkapa--ainakin hengen
aseilla--taistella niiden puolesta, kun niitä poljetaan tai sorretaan.
Mutta Juteinin ja sitä edellisenä aikana ei vielä ollut niin.
Muistakaamme vain miten Ranskan parlamentti vähän enemmän kuin 60
vuotta aikaisemmin oli tuominnut Rousseau'n Émile-kirjan poltettavaksi
ja sen tekijän vangittavaksi. Rousseau'n aatteethan taas osaltaan
valmistivat Ranskan vallankumousta, joka suurin piirtein katsottuna
ikäänkuin pyyhkäisi pois uskonnollisen suvaitsemattomuuden hänen
isänmaastaan ja valmisti alaa sekä saattoi voittoon suvaitsevaisuuden
siunauksen muuallakin Euroopassa. Meidän maassamme näkyvät suurten
aatteitten hyökyaallot kuitenkin tuntuvan milt'ei poikkeuksetta paljoa
myöhemmin kuin muualla. Siksipä saattoi vielä niin myöhään kuin v. 1829
Émile'ä kohdannut tapaus meillä osiksi uusiintua Anteckningar-kirjaan
nähden ja--merkillistä!--kohdata miestä, joka tavallaan meidän
nähdäksemme oppi-isänsä, saksalaisen Jean Paulin kautta oli juuri
Rousseaun hengenheimolainen. Neologia, tuo deistinen »uusi valistus»,
oli kyllä jo koko paljon vaikuttanut yliopistomme miesten, yksinpä
teologienkin uskonnolliseen katsantokantaan, jonka takia emme voi
otaksua Turun yliopiston miehiä ja hiippakunnan johtajia, sellaisia
kuin Tengström'iä, Gadolin'ia, Melartin'ia y.m.:kin,
suvaitsemattomuuden edustajiksi ja Juteinin ilmiantajiksi, vaikka
hekään eivät suinkaan suvainneet, että papit opetuksessaan kirkkomme
vahvistetusta opista poikkesivat tai että lahkolaisuus häiriöitä
seurakunnissa synnytti. Mutta sen sijaan ei meillä ole yhtä hyvää
ajatusta Porvoon piispasta J. Molander'ista, joka oppineisuudessakaan
ei ollut edellisiin verrattava ja jolta puuttui laajanäköisyyttä ja
itsenäisyyttä. Tämä mies näkyy piispanakin olleen oikein »virkamies»,
siihen nähtävästi jo tottuneena oltuaan sitä ennen parikymmentä vuotta
tavallisena pappina (tosin kirkkoherrana) syntymäpitäjässään
Ilomantsissa. Senpä vuoksi ajattelemmekin, että hän se juuri olisi
_voinutkin_ olla tuo virkaintoinen, joka toimi Zakrewskyn luona
ilmiantajana Juteinin Anteckningar-kirjan suhteen, kun ei sitä Porvoon
tuomiokapitulille oltu jätetty tarkastettavaksi. Tähän ajatukseen
johtuu sitä kernaammin, kun näkee miten tuomiokapituli hänen
piispuutensa aikana kiertokirjeissään papistollekin, esim. juuri v.
1827, »kumartaa» Zakrewsky'a.[188] Edellisenä vuonna sama
tuomiokapituli tiedusteli lääninrovastein kautta kuuluivatko papit
vapaamuurareihin tai muihin salaisiin seuroihin, joita samoin kuin
uskonnollisia seuroja ja kokouksiakin silloin kovin peljättiin.
Molander'in kovuus Renqvist'iä kohtaan hengellisten kokousten
pitämisestä on myös tunnettu. Sehän epäilemättä johtui siitä, että
hallitsevissa piireissä oltiin epäluuloisia niitten suhteen. Kun näin
oli hiippakunnassa laita, niin ihmekö silloin, että ehkä löydettiin
Juteininkin kirjasta kerettiläisyyttä.--Puolueettomia ollaksemme täytyy
meidän kuitenkin tunnustaa, että Juteinin kirjasta Walléen'in
syytekirjelmään poimitut lauseet ovat kirkkomme opin vastaisia ja
ainakin irtireväistyinä yhteydestään tekevät kerettiläisyyden
vaikutuksen, mutta harva kirkkomme »maallikko» huomaisi nykyaikana
kirjassa mitään kirkkomme opista sanottavasti poikkeavaa, niinkuin
kirjasta käytyjen oikeusjuttujen aikana hovioikeuden, enemmän kuin
senaatin jäsenetkään eivät sitä huomanneet, paitsi että uskontoa
koskevat lauselmat olivat »pimeästi ja epäselvästi» esitetyt. Ja sen
vuoksi, kun »ei Juteinin mietteet» (tässä kirjassa), niinkuin J. Krohn
sanoo, »kuitenkaan olleet millään muotoa pilkkaavaiset, vaan ilmaisevat
totuutta etsivää henkeä, jota olisi ollut kunnioittaminen, vaikka
arvelisikin hänen olevan muutamissa kohdin eksyksissä»,[189]
vastaisimme edellä tekemäämme kysymykseen empimättä kieltävästi, ja
katsomme sitä häpeätahraksi, jota ei voida poistaa, että kirja
kämnerioikeuden tuomion nojalla hävitettiin.

Mutta jo on aika tarkastaa harhaoppiseksi tuomitun kirjan sisällystä.

Kirjan Juteini alkaa sananlaskuntapaisilla mietelmälauseilla
(»Tänke-Språk»), joista moni on hauska ja sisältää monta hyvää
opetusta. Seuraa sitten kirjotus Siveysfilosofian perusteista (»Om
Grundsatser i Moralfilosofien»). Sen sisällystä emme tässä esitä, koska
se on aivan lyhyt ja sisältää osiksi toisistaan riippumattomia
lauselmia sekin, vaikkakin hyvin ihania totuuksia.

Mutta kristinuskon viittausta parannuksen kautta Jumalan laupeuteen
(»Christendomens hänvisning genom bättring till Guds barmhertighet»)
käsitellessään hän tutkii ainettansa selvästi ja usein hauskalla
tavallakin, jotta lukijalle saattaa olla hupaista tutustua sen
pääkohtiin. »Väärinkäytökset ovat etupäässä ihmisen suurimmat viat.»
Ihminen on olemassa kohotakseen aineellisuutta korkeammalle
»siveelliseen sivistykseen ja täydellisyyteen». Hänen tulee
välttämättömästi jo täällä maailmassa karttaa paheita ja rakastaa
hyvettä, jota hänen pitää myöskin harjottaa, niin ett'ei hän anna
synnin voittaa siveellistä tunnetta.

Mutta vaikka ihminen on »begåfwad med begrepp om fullkomlighet uti
föreställningen, är hon bristfällig i werkligheten, ofta begråtande sin
swaghet. Wi warseblifwa dygden endast i föresatsen och afsigten med
handlingen. Menniskan känner vägen----utan att kunna ernå
fullkomligheten här i lifwet.» (Mutta vaikka ihmisen ajatus on
varustettu käsityksellä täydellisyydestä, on hän puuttuvainen
todellisuudessa, usein surren heikkouttansa. Me huomaamme hyveen
ainoastaan hänen tekonsa aikomuksessa ja tarkotuksessa. Ihminen tuntee
tien----voimatta saavuttaa täydellisyyttä tässä elämässä.)

Mutta kun ei ihminen edes tahdo tehdä sitä, mikä on oikein, niin
Juteini näkee ihmiskunnan jo kadotettuna; ei mikään omateko auta sitä
enää. Silloin ilmestyy Vapahtaja, joka ilmottaa, että armoa ja
laupeutta vielä on saatavissa Jumalan luona, jos ihmiset vaan tekevät
parannuksen. Siitä saakka toivo taas herää ihmisessä.

Tämän jälkeen Juteini esittää, kuinka Kristus on vapahtanut ihmisen,
kuinka apostolien innostus saavutetusta hengen valosta uudistuu maan
päällä, mutta kuinka myöskin ne, jotka Vapahtajaa kuulivat, erehtyivät,
sillä autuudenoppi ei silloin perustunut hyväntahtoisuuteen ja
hyveeseen, vaan se oli »palkkio-järjestys»,[190] joka enemmän muistutti
korkolaskua kuin autuudenoppia.--Kristus opetti tavan, millä lähestyä
Jumalaa; hän se myöskin muunti vanhan testamentin uhrimääräyksen
sydämen parannusvaatimukseksi. Mutta tottumuksesta on vaikea luopua.
Sen vuoksi ensi kristityt aineellistuttivat uhrin allegoriian
Kristuksen kuolemassa ja kutsuivat sitä uhriveren takeeksi ilman
vaatimusta, että ihmisen myöskin on elämällään seuraaminen Vapahtajaa.
Ihmiset, jatkaa hän, ovat tehneet Kristuksen ruumiilliseksi uhriksi,
joka sovittaa heidän törkeimmätkin syntinsä, jos kohta ovatkin
paatumuksen tilassa. He halajavat kyllä vapahdusta, mutta eivät
kuitenkaan kadu syntejänsä eivätkä myöskään harjota hyvettä.
Anastaessansa maallisia etuja he unohtavat taivaan eikä pahe inhota
heitä. Helvettiä he varmaankin kunnioittaisivat, jos he sillä voisivat
ansaita autuuden.

Koska nyt ihmisellä on syntejä kosolta, ja koska hänen sydämensä on
taipuvainen paheisiin, kuinka hän asiain näin ollen saattaa luullakaan
saavansa osakseen säteitä armon auringosta tahi konsanaan saavuttavansa
Jumalan suosiota tekemättä samassa Häntä rikokseensa osalliseksi?

»Vapise, eksynyt ihmissuku! Niin kauan kuin sinä olet kylmänä pysyvä
säälimättä eläimiä ja ihmisiä, omaa parastasi katsova aina
petollisuuteen saakka, niin kauan on sinun uskontosi jumaluuden
pilkkaamista. Tukehdutetulla siveydentunnolla ihminen on kelvoton
kantamaan nimeänsä ja kuvaansa; autuus on hänelle mahdoton.»

Jos emme suosi totuutta, oikeutta, hyväntahtoisuutta ja keskinäistä
rakkautta, niin emme ole kristittyjä, eikä meillä ole mitään osuutta
taivaassa, sillä sen portit ovat suljetut omanvoitonpyynnön orjilta,
joilla ei ole oikeutta päästä sinne.

Jos niin sattuisi, että Vapahtaja vielä esiintyisi maan päällä, niin
hän varmaankin hämmästyisi ajan kylmästä valistuksesta, jolta puuttuu
rakkautta, niinkuin revontuleltakin lämpöä. Rakkauden tulee voittaa
viha, samoin parannuksen pahennus, niinikään ennakkoluulojen pimeys on
poistettava ja totuuden valo sytytettävä ihmisyyden johtamiseksi
tarkotustansa kohti, joka on siveellinen täydellisyys siihen kuuluvine
etuineen nykyisyydessä ja ijankaikkisuudessa.

Lopuksi Juteini sanoo suovansa, etteivät ihmiset antaisi sydämensä
jäykistyä vuorta kovemmiksi, joka kuitenkin näkyy murenevan ja
vähitellen muuntuvan hedelmälliseksi maaksi. Hän toivoo parannuksen ja
hyväntahtoisuuden nopeata syntymistä sydämmissämme sekä kehottaa
ihmiskuntaa iloitsemaan saavutetusta hyvityksestä, samoin kuin
toivottomuudesta vapautettu äiti, joka näkee lapsensa pelastuvan
perikadosta. »Äidin kiitollisuudentunne pelastuksen hetkenä, Danielin
ylistysveisu jalopeurain luolassa olkoon meille herätyksenä
kiitollisuuteen Laupeuden istuimen edessä, niin syvään kiitollisuuteen,
että me innokkaasti seuraamme oppia, joka valaisee tietä autuuteen.»

Näin ylevillä sanoilla Juteini lopettaa tutkimuksensa Kristinuskon
viittauksesta j.n.e. Hän on osannut panna tähän kirjotukseensa niin
paljon viehättävää tosirunollisuutta ja käsitellyt ainettansa
kaunopuheisesti, niin että se suuresti huvittaa lukijaa eikä
likimainkaan tunnu yksitoikkoiselta ja kuivalta, kuten mahdollisesti
joku muu hänen kirjotuksistaan.

Ehkä yhtä hauska ja miellyttävä kuin edellinenkin on sitä seuraava
esitys Järjestä ja uskonnosta (»Förnuft och Religion»). Siinä on
seuraavallaisia ajatuksia: Järki on säde jumaluuden valosta, joka
valaisee totuuden uskonnollisissakin asioissa, ja uskonto on
turvautuminen Jumalaan, jota kunnioittaaksensa ihmiset ovat keksineet
jumalanpalveluksen ulkonaiset tavat ja juhlalliset menot. Näiden tulee
herättää tunne, jossa vasta todellinen jumalanpalvelus syntyy.
Näinmuodoin on ihmisellä järjen valistamana ja tunnon lämmittämänä
hyötyä uskonnosta.

Juteini esittää samassa kirjotuksessa vielä katolisen uskonnon virheitä
mainitessaan, että pyhäin- ja muinaistarut eivät ole todenperäisiä,
sillä ne ovat joko järjettömyyden, ennakkoluulon, omanvoitonpyynnön
taikka petoksen keksimiä. Historiallinen totuus vaatii
traditsiooniltakin luonnollisuutta, jonka vuoksi se on ainoastaan
silloin luotettava, kun se ei sodi kokemusta ja tervettä järkeä
vastaan, joka on meille annettu johdattajaksi elämän läpi
vaeltaissamme. Kaikesta tästä seuraa siis, että järjen valo valaisee
meille kaikki, jopa totuuksien pyhyydenkin. Mutta kun ei järki johdata
ihmistä. joka kaipaa onnellisuutta ja on taipuvainen ennakolta arvaamaan
tulevaisuutta, niin hän lankee haaveksimisen ja ennakkoluulon synteihin
ja vaipuu aina syvemmä. Päästäksensä taas levollisuuteen ja varmuuteen
tulevaisuudestaan on ihmisen kohoaminen synnin syvyydestä lohdulliseen
järjen valistamaan uskontoon, joka tekee hänet levolliseksi
tulevaisuudestaan ja opastaa häntä taivaan kunniaan.--Luottavainen
kunnioitus Jumalaa kohtaan, oikeuden ja velvollisuuden tunto sekä
hyväntahtoisuus toiminnassa--kas, siinä on oikea kaikkialla
noudatettava uskonto, joka on meidän opastajanamme kadotuksesta, samoin
kuin enkeli muinoin oli Loth'in opastajana Sodomasta.

Esityksessämme on nyt vuorossa Juteinin kirjottama »Religion och
Ceremonierna» (Uskonto ja kirkolliset menot). Tämä kirjotus näkyy
aiotun kaikkien uskontojen puolustamiseksi, mutta erittäinkin se kokee
todistaa, että näiden eri menot ja tavat Jumalaa palveltaissa ovat
Jumalan silmissä yhtä oikeutetut. Hän sanoo sentähden yhtä
mahdottomaksi kuin vääräksikin sen vaatimuksen, ett'ei saisi olla
olemassa muuta kuin yksi ainoa uskonto maailmassa, vaikka tavat ja
käsitykset ovatkin niin erilaisia, sillä eihän yksi ainoa
monarkkiakaan, joka olisi koko maailman suuruinen, kuulu
mahdollisuuksiin.

Tutkimuksessa Syntein anteeksi antamisesta (»Om synders förlåtelse»)
Juteini vieläkin kerran ottaa tutkiakseen uskonnollista kysymystä ja
tulee seuraaviin johtopäätöksiin: katumus ja parannus ovat syntein
anteeksi saamisen ensimäisinä ehtoina. Anteeksi antaminen on taas eri
asia, joka riippuu Jumalan omasta ratkaisusta ja Hänen täydellisten
ominaisuuksiensa: vanhurskauden ja armahtavaisuuden, suhteista
rikokseen. Se, jolla ei ole taipumusta hyvään (t. hyveeseen), on jo
tuomittu ja erotettu yhteydestä jumaluuden kanssa, joka on hyvyyden ja
autuuden alku. Lopuksi hän lisää: »meidän on siis----uudestaan
kääntyminen----puhtaaseen hyveprinsiippiin, joka hyve säteilee valoa,
lämpöä ja autuutta.»

Jätettyään uskonnolliset kysymykset luopi Juteini Katsahduksen
historiaan (»En blick på Historien»), jossa hän tutkii, mihinkä määrin
muinaistarulla on todenperäisyyttä, koska historiaa on uskominen, ja
koska sen antamat tiedot ovat luotettavia. Hän on sitä mieltä, että
välttämättömänä ehtona tässä suhteessa on, että terve järki saa niitä
tutkia ja tutkimuksen suoritettuaan joko hyväksyä taikk'ei. Vasta
järjen hyväksyminä ovat ne uskottavia. Muinaistarun pyhimysten tekemät
ihmetyöt ovat ennen kaikkea historiasta poistettavat, koska niiden
tarkotuksena todellisuudessa on ainoastaan pyhimysten ansion kuvaaminen
siveelliseen hyveeseen katsoen. Sentähden historia mahdollisten
erehdysten takia on epävarma pohja ihmisten autuuttamisopille. Sille on
pohja löydettävä lähempänä itse omissatunnoissamme.

»Tärkeätä ja vaihtelevaa sanaa usko» Juteini eri kirjotuksessa[191]
rupeaa selittämään ja huomaa tuolla pienellä sanalla olevan koko viisi
eri merkitystä. 1:o Historiallinen usko, joka perustuu joko kokemukseen
taikka muinaistaruihin, on ainoastaan silloin hyväksyttävä, kun se on
yhtäpitävä tapahtumain mahdollisuuden kanssa. 2:o. Usko, joka käsillä
olevan todisteluainehiston avulla on muuttunut vakaumukseksi, on vielä
ehdottomampi, on tietoa, koska jokaisella on oikeus tarkastella sitä.--
3:o. Usko uskonnollisessa mielessä on olemassa siinä, missä sielu
kokonaan on antautunut Jumalan haltuun ja kunnioittaa Häntä.--4:o.
Usko, joka pitää totena mielikuvituksessa kuvattuja yliluonnollisiakin
asioita, on arvelu, joka lähenee usein ennakkoluuloa. (utgör werkan af
en sannolik ansedd förmodan, men närmar sig till fördom, ju mera
widsträckt och grundlöst dess område utwidgas.)--5:o. Vieläkin on
eräänlainen usko olemassa; tämä on vakaumus, joka on syntynyt tunteen
selityksestä. Tämä usko on ainoastaan siveellisesti sitova ja on
ihmiseen luotu sen vuoksi, että hän helpommin huomaisi oikeus- ja
velvollisuussuhteensa Luojaan.

Kirjotuksessaan Yliluonnollinen (»Det öfvernaturliga») Juteini arvelee
yliluonnollisen olevan ulkopuolella inhimillisen kokemuksen piiriä.
Kuitenkin on ihminen halukas luomaan salaopillisia järjestelmiä
siitäkin, jota hän ei käsitä; tämä tapahtuu useinkin siitä syystä, että
on helpompi uskoa mahdottomuutta kuin tarkastella todellisuutta.

Jo ennemmin olemme maininneet, että Juteini yhteydessä »Lähtö-Laulunsa»
kanssa v. 1819 painatti kirjotuksen »Min Öfvertygelse eller Reflexion
om Fritänkeri». Tämän hän nyt melkoisesti muunnettuna ja uudistettuna
liitti kirjaan »Anteckningar af Tankar etc.» sekä pani sille nimeksi:
»Betraktelser om Fritänkeri» (Mietelmiä vapaauskoisuudesta). Sen
sisällys on pääasiallisesti seuraava: sana vapaa-uskoja ajatuksen
pysyessä terveen järjen rajottamana sisältää ylevämmän käsitteen, kuin
moni, joka luulee olevansa vapaa-ajattelija, saattaa ymmärryksellään
käsittääkään: sillä oikean vapaa-uskojan päämääränä on totuuden
tutkiminen ihmiskunnan hyödyksi. Jalomielisyys ja ajatuksen voima ovat
todellisen vapaa-uskojan tunnusmerkkejä, kun sitävastoin
ajattelemattomuus ei sovellu hänelle, koska ajattelematon pian
paljastaa tuhmuutensa; rehellinen vapaa-ajattelija on aina rehellinen,
siveellinen ja totuutta rakastava: hän ei viisastele eikä kiellä
todellista olemassa oloa siltä, jonka olemista hän ei selvillä
todistuksilla voi kumota, sillä kun hänen ajatuksiinsa johtuvat
käsitteet: alku l. synty ja ijankaikkisuus, missä tapauksessa kaikki
todistaminen on mahdoton, niin hän seisahtuu hämmästyneenä näiden
äärettömyyksien välillä ja kummastuneena hän kääntyy takaisin, hän
palaa »om ej med begreppets, dock med känslans öfwertygelse om
Allmaktens tillwarelse» (ellei käsityksessään, niin ainakin tunteessaan
vakuutettuna Kaikkivallan olemassa olosta). Ihmisen järki on liian
heikko käsittääksensä loppumatonta ja ijankaikkista, jonka
ihmeellisistä vaikutuksista ainoastaan me luulemme voivamme muodostaa
jonkinlaisen ajatuksellisen käsitteen, ja jonka tarkotustaan
vastaavasta vaikutuksesta me päätämme järjellisen syyn olemassa olon.

Tämä Juteinin filosoofinen kyhäelmä on monessa kohdin hyvinkin
viehättävä ja meidän mielipiteemme mukaan sopiva kelle hyvänsä
nautittavaksi sekä syvällisen aatteellisuutensa että mietiskelevän
järjellisyytensä vuoksi. Hän lopettaa mietelmänsä vapaauskoisuudesta
sillä kehotuksella, että jokaisen tulee rehellisesti tutkia
pyrkiessänsä vakaviin mielipiteisiin; niinikään toivoo hän, että
ijankaikkisuudessa on tili tehtävä uskosta, sekä että jokaisen on
korjaaminen oman käytöksensä hedelmät. Jos kohta ajatellaankin
erilailla tulevaisuudesta, niin ei kenenkään sentähden sovi vaikeuttaa
nykyisyyttä.

Juteinin tutkimishalu kääntyy sitten luontoon ja kirjotuksessa
»Naturens Daningskraft» (Luonnon luomis- l. muodostamisvoima) hän
kuvaa, kuinka kaikki eläimet ja luodut ylimalkaan ovat kokoonpantuja
niistä aineksista, joista ne saavat elatuksensa. Hän väittää tämän
aatteen myöskin hyvin soveltuvan uskonnon ja kuolemattomuuskäsitteen
kanssa.

Seuraavassa tutkimuksessaan hän taas rupee mietiskelemään jokseenkin
syvämielisesti: onko itsemurha rikollinen teko vai ei. Hän alkaakin
sentähden kirjotuksensa, jota hän kutsuu »Utkast till Afhandling om
Sjelfmord», kysymyksellä: »onko maailman Luoja antanut meille elämän
lahjaksi vai lainaksi? Lahjana», jatkaa hän, »se olisi ilman
vastuunalaisuutta ihmisen vapaasta tahdosta riippuva, ja sen lainana
ollen se taas voitaisiin jättää takaisin, kun huomaamme, ett'emme enää
hyödy siitä.» Asiain näin ollen ei itsemurhassa saattaisi löytää mitään
rikoksellista, kosk'emme saata sanoa rikokselliseksi sitä, joka karttaa
sellaista, joka ei hyödytä häntä tahi suorastaan ole hänelle haitaksi.
Mutta itsemurhan rikollisuus ilmenee vasta silloin, kun tiedämme,
ett'ei elämä ole annettu lainaksi eikä lahjaksi yksityiselle hänen
itsekkyytensä tyydyttämiseksi, vaan ihmissuvulle kokonaisuudessaan sen
auttamista varten täydellisyyteen ja onnellisuuteen. »Yksityishenkilö
on renkaana pitkässä ketjussa ja sentähden ei tätä rengasta saa koko
ketjun vahingoksi katkaista.» Mutta ei myöskään tule unohtaa niitä
vaatimuksia, joita Luoja on meille määrännyt täytettäviksi, sillä tämän
täyttämisen laiminlyöminen on yhtä suuri rikos kuin itsemurha. Näistä
mietteistä ja todistuksista Juteini päättää, ettei ihminen luonnon lain
mukaan saa murhata itseään, sillä se on luonnotonta, vaan hänen tulee
pitää elämää rakkaana velvollisuutenaan.

Juteinin väitteet tässä kirjotuksessa ovat väliin kummallisiakin, niin
esim., kun hän pitää itsemurhaa sankarillisena tekona eikä johda sitä
pelkurimaisuudesta, jota se meistä ennemmin on, sillä eihän se ole
sankari, joka pelkää kärsimistä.

Yhteiskunnallinen pahe, jota vastaan hän taisteli kynällään kirjotellen
sekä suorasanaisia että runon muotoon puettuja kirjotuksia, oli
eläinten rääkkääminen. Tätä epäkohtaa poistaaksensa hän nytkin kirjotti
esitelmän »Om wåld emot djuren». Muun muassa hän siinä väittää
yksipuoliseksi sitä käsitystä, että ainoastaan ihmiset ovat
kuolemattomia ja jatkavat elämäänsä ijankaikkisuudessa, sekä vertaa
tätä käsitystä siihen kuluneeseen vaatimukseen, että muka aatelismiehet
yksinomaan ovat oikeutetut omistamaan veroista vapautettuja tiluksia.
»Edellinen» (se on ihmisten kuolemattomuus), sanoo hän, »riippuu
Jumalasta ja jälkimäinen hallitsijoista ja lainsäädännöistä». Jos
eläimillä oletettaisiin siveellistä tuntoa, ja jos niiden eläminen
tuolla puolen hautaa pidettäisiin mahdollisena, niin moni ajattelematon
luultavasti muuttaisi käytöstään niitä kohtaan, kun hän, näet,
muistaisi, että kova oikeus kostaa väkivallan, joka kohdistuu
heikompaan ja yleensä sellaiseen, joka ei saata puolustaa itseään.

Armeliaisuudestakin (»Om Wälgörenhet») Juteinilla on vakavat ja--täytyy
myöntää se--hyvät ajatukset, mutta vaikeata ja milt'ei mahdotontakin on
niitä toteuttaa; niinikään on keino, jonka avulla armeliaisuutta
kehotetaan harjottamaan, jokseenkin epäkäytännöllinen. Sillä sen
järkevä ihminen kohta on huomaava, ett'ei ole mahdollista aina ottaa
selkoa, koska almunanoja on todellakin köyhä, koska ei. Juteini, näet,
on sellaista almunantamista vastaan, kun ei oteta selkoa syystä anojan
köyhyyteen, vaan annetaan umpimähkään almuja, sillä siten laiskuus saa
kehotusta. Hän puolestaan vaatii, että ihmistä lapsuudesta saakka
totutetaan ahkeruuteen; mutta ahkeruus tietysti ei kuitenkaan aina estä
kovan onnen kohtauksia, jonka vuoksi hän kehottaa ihmisiä auttamaan
niitä, jotka ovat joutuneet kovan onnen vainonalaisiksi.

»Contraster i Prädicater»-kirjotuksessa Juteini selittää »von»-sanan
merkityksen, kieliopillisen aseman, ja kuinka sitä meillä myöskin
käytetään »predikaattina» aatelisten liikanimien edessä. Mutta siitä,
että nykyään aatelittomillakin on maatiluksia eikä monella aatelisella
olekaan sellaista, johtaa hän tuon »predikaatin» tarpeettomuuden.
Samoin ovat hänestä »epiteetit»: välboren, högvälboren, ädel ja högädel
oikeudettomia siinä merkityksessä kuin niitä yleensä käytetään.

Kiihkeätä pelaajaa Juteini kyhäelmässään »Om Spelare af profession»
vertaa mieheen, joka menee kauppakumppaniksi tyhmälle »Hazardille»,
joka, näet, antaa pettäväisen ja sokean onnen johdattaa itseänsä. Se ei
vielä ole mennyttä miestä, joka menettää omat tavaransa. mutta se, joka
hakee koronkiskoja »Risquen» takuuta voittaaksensa itselleen omaisuutta
ja sentähden panttaa oman ja omaistensa »maallisen onnen», kuuluu
hulluinhuoneeseen. Ennenkun joku muuttuu pelaajaksi ex professo,
hakekoon ajoissa itselleen meidän häviävistä metsistämme hyvän
kerjuusauvan, sillä muutoin saattaa olla liian myöhäistä.

»Tankar om Poesie» (Mietelmiä runoudesta) on kirjotus, jossa Juteini
kuvaa runoilijaihannettansa. Hän vaatii, että järkeä ja kaikkea totta,
ylevää ja korkeata rakastavaa tunnetta pitää olla runossa, jos sitä
lainkaan voidaan sanoa onnistuneeksi. Seuraa sitten monta
definitsioonia runonkaunistussanoille, joista määritelmistä
mainittakoon seuraava: Järjellisyys, hyödyttäväisyys ja hauskuus
runoudessa pysyttää aina arvonsa, niinkauan kun järjellisiä ihmisiä on
olemassa maailmassa.

Tutkimuksessaan »Om Finska Språket» (Suomen kielestä) Juteini surkeilee
suomenkielen unohdettua tilaa sekä suomalaisen kansallisuuden
hajaantumista omituisen yhtenäisen kirjakielen puutteesta. Hänestä tämä
kieli toki ansaitsisi paremman kohtalon, sillä sehän on niin suloista,
sopusointuista ja erinomaisen säännöllistä. »Yksinkertainen oli
tosiaankin Wäinämöisen kannel,--vertauskuva meidän yksinkertaisesta ja
sointuvasta kielestämme.» Käännämme vielä sanasta sanaan seuraavan
kappaleen, joka on täynnä totuutta ja osaksi vieläkin soveltuu
oloihimme. »Ruotsin kieli on nykyään kirjakielemme. Me olemme siis
niiden työmiesten kaltaisia, jotka työskentelevät vieraalla maalla.
Sadosta on ainoastaan vähäinen osa tullut kansan osaksi. Kieli on
kansan pyhin omaisuus: kieli on valistuksen soihtu, jota meillä ei
vielä ole viritetty.» Kas, tuossa sanoja, jotka kaikuvat samoin kuin
Adolf Ivar Arvidsson'in ja sittemmin Joh. Wilh. Snellmanin!

Nämät mielipiteensä lausuttuaan hän kääntyy äänneopillisiin seikkoihin,
joita hän selittää kirjotelmassaan »Apologie för de såkallade blöta
bokstäfverna uti Finska Språket» (Suomen kielen pehmeiden äänteiden
puolustus). Pehmeiksi äänteiksi Juteini tässä puolustuskirjotuksessaan
kutsuu konsonantteja b:tä, d:tä ja g:tä. joita hänen arvelunsa mukaan
alkuaan ei ole suomenkielessä ollut olemassa, ja joita kokemus on
havainnut liian pehmeiksi suomalaisen kielelle. On tahdottu säilyttää
d-kirjainta, vaikka b ja g ovat tulleet poistetuiksi, mutta tällainen
menettely on hänestä kuitenkin ihan väärä. Hänestä ovat joko kaikki
poistettavat taikka kaikki säilytettävät. Ei d:tä tarvitse säilyttää
sen paremmin kuin b:tä ja g:täkään, sillä eihän sisämaissakaan
säilytetä d:tä, vaan jätetään pois ja sanotaan siis esim. pöyän.
Kummalliselta senvuoksi tuntuu, että d on säilytetty sellaisissa
tapauksissa, joissa suomalaiset eivät oikeastaan saata käyttää sitä, ja
päinvastoin jätetty pois tapauksessa, »joka olisi omansa opettamaan
meille sen oikeata puhdasta ääntymistä.» Tämä tapahtuu, kun d seuraa
konsonantteja l:ää tahi n:ää, jotka äänteet yhtyvät t:n kanssa ja
pehmentävät sen kovuutta, niin että se johonkin määrin kuuluu yhtä
pehmeältä kuin d esim. sanoissa »walda ja lindu». Koska tämä pehmeämpi
äänne kerran on kielessä olemassa ja koska sitä »pakosta» on
säilytetty, niin miksi sitä silloin asiain näin ollen mielivaltaisesti
jätetään pois l:n ja n:n jäljestä, vaikka suomalainen jokseenkin voi
lausua sitä pehmeästi tahi kuitenkin tottua siihen, niin että sitä
kuitenkin saattaa kuulla, jos kohtakin kärsimällä, kun se on yksinänsä
vokaalien välillä, tahi kun t taivutettaissa muuntuu d:ksi; esim.
laudan sanasta lauta.

Juteinin mielestä ei ole oikeata, että muutamain murteitten
»värinkäyttöä noudattaen koetetaan antaa d:lle d:n ja r:n sekaista
ääntä, sillä se ei konsonantteihin nähden ole sopusoinnussa kielen
yksinkertaisuuden kanssa, kosk'ei kahta konsonanttiäännettä
suomenkielessä koskaan satu yhteen.[192] Kun d:tä tavallisen vienosti
äännetään, niin ei tällaista kekselijäisyyttä tarvita.»

Jos nyt d siis yleisesti voisi saada kannatusta l:n ja n:n jäljessä,
niin johdonmukaisuus vaatii, että b m:n ja g n:n jäljessä tulevat
yleisiksi kirjakielessä, sillä näiden vierekkäin seisovien
konsonanttien mb:n ja ng:n suhde toisiinsa on aivan sama kuin l:n tahi
n:n d:hen. Näiden perusteiden nojalla on hänestä kaikkein näiden
konsonanttien (b, d, q) käyttäminen suomenkielessä oikeutettu ja
vieläpä parempikin kuin kovien konsonanttien (p:n, t:n ja k:n)
käyttäminen m:n, l:n ja n:n jäljessä, kun näet nämät kerakkeet (p, t,
k) ovat lyhyitä. Jos ne taas ovat pitkiä, niin niitä pehmennetään
tavua suljettaissa ainoastaan lyhentämällä, esim. lanttu: lantun,
loukkaan: loukata. Näytteeksi ja samassa myöskin ikäänkuin todisteeksi
siihen, kuinka välttämättömän tarpeellinen g on suomenkielelle, Juteini
esittää seuraavan pienen jutun, joka oli painettuna Turun
Wiikkosanomien ensimäisessä vuosikerrassa. Oli, näet, kirkossa kerran
pieni kello sattunut haavista putoamaan lattialle, ja lukkari oli
matkinut sitä helinää, joka siitä syntyi, sanoilla: pingin-pingin.
Tämän onomatopoieetisen sanan oli silloinen lehdentoimittaja
kirjottanut g-merkillä n:n jäljessä, vaikkei hän ylimalkaan käyttänyt
suomenkielessä sitä kirjainta.--»Näin vaatii luonto oikeutta», lisää
Juteini, »myöskin silloin, kun sitä vastaan soditaan».

Juteini jättää sitä paitse »tarkastajain» tutkinnon alaiseksi sen
seikan, tokkohan k:ta saa käyttää n:n jäljessä nominatiivissa ja
infinitiivissä muuttamalla sitä g:ksi genitiivissä ja indikatiivin
preesensissä sekä näiden johdannaisissa: esim. »Henki hengen, vanki
vangin, lanka langan, tanko tangon, onkia ongin, wonkua wongun».
Tavallisten konsonanttimuutosten sääntöjä saattaa pitää tukena
tällaiselle menettelylle, mutta vaikeata on tehdä sitä yleiseksi
säännöksi, »koska monta muuta sanaa on olemassa, jossa tätä suhdetta ei
tarvitse eikä saakaan ottaa huomioon; esim. tarha tarhan, kallo kallon,
killun killua.

Runouden tutkiminen huvitti Juteinia ja hän antautui taas tälle alalle.
Ennen olemme nähneet, että hän kirjotti Muistutuksia suomalaiseen
runotaitoon, nyt hän ilmotti havaintonsa ja mielipiteensä Suomalaisen
runouden loppusoinnusta (»Om rimslut uti finsk poesie»). Hän väittää
sellaista käsitystä vääräksi, jopa vallan aiheettomaksikin, joka
arvelee loppusointua eli riimiä sopimattomaksi suomenkielelle. Tosin
ovat alkusointu eli alliteratsiooni ja poljento eli rytmi alkuaan
suomalaiselle runoudelle ominaisia, mutta väärin kuitenkin on hyljätä
loppusointua suomalaisesta runoudesta ainoastaan sentähden, ett'ei se
ole alkuperäisesti suomalainen. Loppusointukin korottaa runon sointua
heleämmäksi ja tekee sen täyteläisemmäksi.

Anteckningar-kirjansa loppuun Juteini vielä pani erään
keskustelunmuotoon puetun kertomuksen, joka sotii eläinrääkkäystä ja
tällä kertaa erittäinkin koirain upottamista vastaan. Kirjotuksen nimi
on Koiran maailmastaero eli Schatten kuolema (»Hund-Hädanfärd, eller
Schattes död») ja siinä kuvataan erään koiranomistajan
omantunnonvaivoja siitä, että hän oli upottanut koiransa.

Niinkuin osiksi jo ennen on esitettykin ja monesti mainitun »Lauseita»
nimisen kirjan 3:nnelta sivulta ilmenee, poltti Juteini painamatta
olevat »jätteet lentokirjasistaan»[193] ja »sanoi luopuvansa
kirjailijatoimesta», kun tuo onneton ja häpeällinen tapaus sattui hänen
Anteckningar-teoksellensa. Ja niin näkyy noina oikeudenkäyntivuosina
tapahtuneenkin, sillä ei »Wiburgschen Wochenblatt»kaan saanut enään
ainoatakaan runoa. Mutta 1832-vuoden viimeinen »Beilage zum Wiburgs
Wochenblatt N:o 52» sisältää seuraavan suomenkielisen tiedonannon,
jonka nähtävästi Juteinin kynä on kirjottanut, vaikka se esiintyykin
kirjanpainajan nimissä; siihen on otsakkeeseen painettu: »Aviisin
alku-sanat» ja sen perästä aito juteinilainen »motto»: »Kielellänsä
lindukin laulaa». Sitten seuraa: »Jokaisen kansan kieli on kungin paras
tavara ja kallein perindö jälkeen tulevaisille. Sen kautta sytytetään
Suomessakin järjen valistus lämbymäksi loisteeksi, jossa hyödytys ja
hyvä elämä meillä menestyvät; sen kautta on tie täydellisyyteen onnessa
ja hengen valossa. Sitä kohden kilvoitellen on myös Viipurin
kaupungissa yhdistynyt Sanoma-Seura, jolla on aivoitus, allekirjoitetun
kautta, alkain tulevan vuoden alusta Hänen Keisarillisen Majestetinsä
armollisella luvalla ulosandaa, puolen arkin päällä kerran viikossa,
suomalaisen Aviisin eli Lendo-lehden, Sanan Saattaja nimeldä, jossa
saavat siansa ei ainoastansa otolliset järjen hedelmät ja hengelliset
harjoitukset, vaan myös tiedot luonnon moninaisista vaikutuksista,
olkot kappaleet valmistetut joko tavallisella kielellä, taikka runon
solmituilla sanoilla. Tähän Lendo-lehteen vastaan otetaan
kiitollisuudella Maakunnasta kaikkinaisia hyviä aineita Suomen
kielellä, Ainoastansa tutkinnot Uskon Opin perustuksissa ja
epä-tietoiset asiat Valdakundain välillä ovat siitä ehdolla eroitetut.
Vahingoa vältellen, vaan ei voittoa etsien, on tämän Lehden
vuosi-kertainen hinda määrätty olemaan kaksi Rublaa ja 50 kopeikkaa
Venäjän Paperi Rahassa, johon vielä tulee luettavaksi vähäinen lisäys,
koska Aviisia Postin kautta lähetellään. Viipurissa 29 päivä
Joulu-Kuuta vuonna 1832.
                          Andreas Cederwalleri,
                            Kirjan Painaja.»

Cederwaller ja luultavasti Juteinin muut viipurilaiset vanhat, hyvät
suomalaismieliset ystävät ovat ilmeisesti saaneet hänen kirjottamaan
»alku-sanat». Mutta eipä hänen runoilijaluontonsakaan enään sallinut
hänen pitää edellämainittua »luopumistansa» kauemmin kuin vuoteen 1833.
Olihan senaatin päätöskin pari vuotta aikaisemmin ollut vapauttava,
aika hälvensi mielen harmin ja juurimainittuna vuonna ilmestymään
ruvennut suomenkielinen lehti, Sanan Saattaja Viipurista, tarvitsi
suomeksi kirjottamaan kykenevän kynän apua. Mitä syytä oli silloin
kauemmin panna salpaa runosuonelle! Olihan se jo tarpeeksi kauan
»saattanut hänen onnensa vaaranalaiseksi».[194] Mutta eipä siitä
suonesta enää ylen paljo herunut! Muutamia kokonaan uusia runoja vain!
Koska sentään auttaa halusi, niin täytyi nyt käyttää tarpeeseen
vanhoja, muodostamalla niitä, sekä muuntamatta entisiäkin. Sanotuista
syistä Juteini rupesi mainitulle lehdelle tavan takaa antamaan ennen
julkaisemiaan runoja, mutta myöskin joitakin uusia, aluksi enimmäkseen
vakavia. Uusia ovat vuonna 1833: »Kirkon Rakennus Helsingin
Kaupungissa» ja »Vartian yö-huuto kellon lyötyä» sekä lystikäs
leikkilaulu »Maljan Juomingi». Jokunen pieni ennen julkaisematon runo
on nimenomaan mainittu syntyneeksi jo aikaisemmin, niinkuin esim.
»Kunnian Osotus Wäinämöisen Kuwalle Wanhassa Wiipurissa vuonna 1831»,
kirjotettu nähtävästi kuvapatsaan pystyttämisen johdosta. Vuonna 1834
sai lehti monen hengellisen virren ohella jo useita maallisia runoja ja
laulujakin Pilakirjoituksista ja Ajan Wietteestä; näihin maallisiin on
lisätty v. 1824 Wiburgschen Wochenblatt'in 9 n:on lisälehdessä ensi
kerran ja sitten v. 1826 Runon Tähteitä-nimisessä teoksessa ollut
17-säkeistöinen: »Lähetys-Kirja Hekumaiselle Tytölle», ja se vakava
ja varottava. Vuosina 1835 ja 1836 oli Sanan Saattajassa monta ennen
julkaistua ja m.m. seuraavat uudet runot: »Turun ja Oulun
Wiikko-Sanomain Muisto. Sanan Saattajalda Wiipurissa»,[195] »Tulipalo
Wiipurin Linnassa kewäillä 1834», »Keisarinnalle Aleksandralle»[196] ja
»Toistain heränneelle Oulun Wiikko-Sanomalle Sanan Saattajalda
Wiipurissa».[197] jotka ovat siitä huomattavat, että esittävät »päivän
tapahtumia», sekä kaunis ja reipas leikkilaulu, jolla on otsakkeena
vain »Laulu». ja alkaa sanoilla: »Kyllä on Suomessa luminen luondo,
vaan hyvän suondo riemulla rindoja lämmittää»; v. 1844 julkaistussa
arkkiweisun kokoisessa vihkosessa N:o 2 ja 1856-vuoden painoksessa se
on saanut nimekseen »Menestys Suomessa». »Leikki-Laulu Saksan viinasta
ja kaljasta» oli toinen v:na 1835 syntyneitä uusia leikkilauluja ja
kolmas »Neitoisen Laulu Merimiehelle». Vielä neljäskin samanluontoinen
ilmestyi, mutta vasta seuraavana vuonna, nimellä »Wanhan Pijan Laulu».
Samana vuonna nähtiin myös »Linnun Pesä» ensi kerran. »Äidin Helma»
niminen ihana laulu on vakavaluontoinen ja oli luettavana 1835-vuoden
Sanan Saattajassa, oltuaan jo sitä ennen v. 1824 Wiburgschen
Wochenblatt'in 23 n:on lisälehdessä ja v. 1826 Runon Tähteissä.
Vaikk'ei siis enään uusi, mainittakoon se suloisuutensa takia tässä.
Sen nimenä kootuissa teoksissa on »Äidin sydän».

Kun Sanan Saattaja v. 1836 taukosi »viestiään viemästä», ei
Juteininkaan ääntä kuultu, ennenkun saman lehden jälleen herättyä eloon
v. 1840, jolloin hän julkaisi kaksi verraten huomattavaa runotuotetta,
siihen nähden, näet, että hän jo oli vanha. Vasta lehden 41 n:ossa oli
»Höyry-laiwa Wiipurissa 1839»[198] aika reipas ja sievä laulu, jossa on
8 säkeistöä ja jota ei suinkaan tarvitsisi hävetä missä
laulukokoelmassa tahansa, sekä 50 n:ossa »Nuijasota Suomessa 1597»,
kuusimitalle rakennettu kertova runo. Muuten näkyy vuosi 1840 jo olevan
perin köyhä Juteinin runoista ja v. 1841 samoin, ainakin runoina
huomiota ansaitsevammista.[199] Neljä näiden kahden vuoden runoista
esittävät jonkin tapauksen Juteinin elämästä. Runopätkä »J----n wanha
kynä-weitsi tauluun liitettynä 1840» on sinä vuonna viimeinen avustus
lehdelle kaikkiaan 4:stä ja se kertoo, miten Juteini panetti tauluun
lasin alle kynäveitsen, jolla yli 26 vuotta oli terotellut itselleen
hanhensulkia sihteerivirkansa kirjotustöitä varten, mutta nyt »vanhat,
vailla wiran töitä, lewon löysiwät molemmat». Seuraavan vuoden
avustuksista kiintyy huomiomme ensiksi sellaiseen runonotsakkeeseen
kuin: »Herran Tohtorin Lönnrot'in tuldua Wiipuriin 27 p. Toukokuuta
1841»; runossa mainitaan Lönnrot arvotusten, sananlaskujen, runojen ja
laulujen kerääjänä ja lisätään, että Wiipurissa on »joka suomalaisen
sydän syttyneenä händä kohtahan kohoillen». Saman vuoden tuote on myös
»Tanssi-Laulu». 10 vuoden vanha tapahtuma, josta luultavasti jo
silloin, kun se tapahtui, oli syntynyt runo, esitetään sitten kolmessa
lyhyessä eri runossa; otsake kuuluu: »Kivi-piirros Suomen Kirkolle
Wiipurissa 1831». Runoissa sanotaan vanhan »manasterin muutetun»
Ruotsin vallan aikana »temppeliksi», josta nyt oli »kirkko kaunistettu»
ja »uskolle uudistettu». Yhtä vanhan tapauksen kertoo Juteini viimein
runossa »Wanha muiste», jonka otsakkeeseen 1856-vuoden painoksessa on
lisätty: »koska suomen kirkkoa Wiipurissa toistain rakennettaissa 1831
etelä puolella muurin sisään suljettuina ihmisen raajat löydettiin».
8-säkeisessä runossa Juteini otaksuu ensin, että »harhailewa
kanssa-welji» oli muinen kauheaksi kostoksi »synnin syystä surkeasti
kirkon seinään suljettu» ja siten haudattu elävänä. Mutta
viivanalaisessa hän lisää: »Taitaisi niingin olla, että joku, waliten
pyhitetyn paikan, on suonut ruumiinsa kirkon seinään suljettaa.»

Vuonna 1856 painetussa Jak. Juteinin Kirjojen I osassa olevista
muutamista runoista, joita ei ole julaistu Sanan Saattajassa
Wiipurista, opimme tuntemaan muutamia henkilöitä, joiden kanssa Juteini
oli vuosien 1835 ja 1847 välillä joutunut tekemisiin. »Kynäyksessä
Yli-Opettajan ja Tähti-miehen Herran Sjögren'in Muisto-kirjaan 1835»
ylisti Juteini tätä etevää suomalaista tiedemiestä ja akatemikkoa
seuraavin sanoin: »Weljeni wakainen! taiwahan tasainen kunnias Suomesta
kuumoittaa, arwoas alati ilmoittaa». Kaksi vuotta myöhemmin oli Juteini
tilaisuudessa tutustumaan kuuluisaan saksalaiseen »nuotittajaan»
Kaufmann'iin ja kirjottamaan neljä säettä hänenkin »muistokirjaansa».
Seuraavana vuonna juo Juteini neljäsäkeistöisen, kaunissisällyksisen
»Muisto-maljan Herran Tohtorin, Pispan ja Tähti-kunnan jäsenen
Ottelinin lähteissä Wiipurista 1838». Ennen mainitun »Höyry-laiwa
Wiipurista 1839» nimisen runon viimeisessä säkeistössä taas Juteini
tutustuttaa meidät neljään etevään, hänen aikuiseen viipurilaiseen
kauppiaaseen: »Rosenjus, Seseman, Hakmanni, Heino», joista ainoastaan
Hackmann'in suku enään on edustettuna Viipurissa. Heinon
»vihkimysjuhlaankin» hän näkyy v. 1847 kutsutun, jolloin hän on
kirjottanut ja ehkä häissä lausunutkin seuraavan pienen, soman runon:
»Etsien hywässä elämän wettä maistakat suosion maljasta mettä, jonga
nyt rakkaus riemulla tuo, ja onni tarjoten teillekin suo.»

Nähtävästi on eräs ranskalainen oppinut, joka on Juteinin Wiipurissa
näihin aikoihin tavannut, pyytänyt häneltä suomenkielistä kirjotusta,
koska on syntynyt vielä kolmaskin »Kynäys Oppineen Waeldajan Parisista
Herran Gaimardin Muisto-kirjaan 1839». Kynäilyn nimi on »Sangarin hauta
Helenan saaressa» ja sen alla on lyhyt runo Napoleon'ista, joka on 8
säkeestä 11:ksi laajennettu pieni runo, alkuaan v. 1824 painettuna
Wiburgschen Wochenblatt'in 25 n:on lisälehteen ja sitten myös v. 1826
Runon Tähteisiin. V. 1840 vaiheilla Juteini yrittää puoskaroida ja
auttaa hammastaudista »Pekkoa Parkalasta» voiteella, jonka latinaisen
reseptin ja suomalaisen käyttöneuvon hän Pekolle kirjottaa, mutta
runosäkeissä osottaa reseptin kera apteekkiin. Parkalan Pekko oli
»vaatinut tietoa hammas-taudin woiteesta». Ja hän näkyy olleen
Juteinille tuttu runoniekka; sillä Juteini alkaa runonsa sanoilla:
»Rakas, runsas runoniekka, Pekko paras Parkalasta!» Vuonna 1841 Juteini
on tavannut »Suomessa waeldajan, Herran Regulin», joka »kuuluisana
kulkewainen» on »uusi weikko _Ungerista!_» Muistorunossaan hänelle hän
vielä sanoo: »Näöstäsi nähtäwästi olet Suomen sukulainen». Teemme
sitten pitkän hyppäyksen ajassa, aina vuoteen 1847, ennenkun taas
tapaamme taipaleellamme Juteinin runon, joka vasta tällöin oli
kirjotettu, »Endisen Lehtorin, Herran Rowastin _Alopaeuksen_ lähteissä
Wiipurista Juwan Pitäjääseen Kirkko-herraksi.» Runo on lyhyt, 14
säettä, mutta varsin sydämellinen. »Kauppa-Kirjaajan Herran Aatami
Wilken Hauta-piirros 1847» on sangen kunnioitusta herättävä
viipurilaista koulunperustajaa kohtaan. Koruton runo kuuluu:
»Tawaroilla tallellansa Wilkke wielä kuollessansa pyysi kansan
kaswatusta, suomen kielen suojelusta, autti muita ainiaan, kulki itse
kunniaan.»

Näyttää siltä kuin mainittu vuosi 1847 olisi ollut viimeinen, jolloin
hän enää mitään uutta kirjotti, koska löytyy pieni runo, jonka nimenä
on »Runo-weitsi taulusta 1847» ja jossa luemme: »Kuin on weitsi
kuluneena, miehen mieldä palwelleena kauan työssä kandeleen, niin on
huono halwenneena, pännän päitä leikanneena laulun lainen lauhtuneen.»



X.

JUTEINI KUNNIANSA KUKKULOILLA.


Jos edellämainitut ikävät tapaukset vuosilta 1827 ja 1828 olivat
omiansa masentamaan Juteinin mieltä, oli sen sijaan niin suuri se
kunnia, jonka Yliopistomme riemujuhlassa vuonna 1840 filosofinen
tiedekunta hänelle osotti, kun se hänet seppelöi kunniatohtoriksi,[200]
että se monin verroin korvasi ja saattoi varjoon tuon vanhan häpeän. Ja
kunnianosotus oli sitäkin huomiotaherättävämpi, kun ei Juteini
ylioppilaaksi tultuaan ollut suorittanut mitään tutkintoa Yliopistossa.
Tästä seikasta merkki A. A(hlqvist) huomauttaa esitelmässään
Litteraturblad'issa v:lta 1852 sekä väittää sitä »tavattomaksi
tunnustukseksi Juteinin suomalaisille harrastuksille». Kuitenkin hän
sentään olettaa kunnianosotuksen osiksi johtuneen Juteinin ruotsiksi
suoritetusta kirjailemisesta.[201] Ja sen mekin uskomme, ajatellen
silloin hänen laajanlaista kielioppiaan, johon hän oli liittänyt
myös runo-oppinsa ja »Kritiikkinsä lainakirjaimista». Mutta
Anteckningar-kirja ei meidän nähdäksemme, kuten aikaisemminkin jo on
käynyt esityksestämme selväksi, ole sitä aiheuttanut; sillä jos niin
olisi ollut laita, niin Juteini siitä jossain varmaankin jollain tavoin
huomauttaisi, tuntien tätä asianlaitaa silloin jonkinlaiseksi
»lohdukkeeksi» ja »hyvikkeeksi» aikaisemmista kärsimyksistänsä, jotka
Anteckningar-kirjaa koskevasta oikeudenkäynnistä johtuivat. Sen sijaan
on hänen kielioppinsa epäilemättä aikoinaan ollut arvossapidetty ja
voinut etupäässä juuri olla syynä edelläesittämäämme kunnianosotukseen;
tämän päätämme paitsi »Kallaveden» vuonna 1846 antamasta arvostelusta
jo siitäkin, että sekin erikoisesti mainitaan suomenkieltä koskevan
kirjallisuuden joukossa saksalaisen professorin Friedr. Rühs'in Suomea
ja sen kansaa esittävässä siinä historiateoksessa, jonka Arwidsson oli
kääntänyt ruotsiksi (Kts. siv. 81 teoksessa: »Finland och dess
invånare. Af Friedr. Rühs. Öfversättning. Andra Upplagan, tillökt och
omarbetad af Adolf Ivar Arwidsson. Andra Delen. 1827»). Kuitenkaan emme
tahdo kieltää Juteinin suomenkielisenkään kirjailijatoimen merkitystä
oppineen maailman silmissä; sillä juuri mainitussa teoksessa esitetään
lukijalle sivulla 80 myöskin hänen Uudet Sanan Laskunsa ja Valittuja
Suomalaisia Sananlaskuja, ja sivulla 83 luetaan vielä eräs lauselma,
joka suomennettuna kuuluu: »Sitäpaitsi on Jak. Judén julkaissut
suuremman määrän erilaatuisia pieniä kirjasia». Ja luonnollistahan on,
että häntä Renvall'in rinnalla kunnioitettiin nykyisen
oikeinkirjotuksemme niin sanoaksemme isänä. Heistähän sanoo meidän
päivinämmekin prof. Setälä: »Nykyisen kirjoitustavan varsinaiset
toimeenpanijat ovat kuitenkin Judén (Juteini) ja Renvall» (Kts.
Yhteissuomalaisten Klusiilien historia siv. 177. Vertaa saman teoksen
siv. 11). Mutta tämä jo viittaa tieteellisyyteen; ja että v. 1840
Suomen yliopistopiireissä oppineisuutta osottavan työn rinnalla olisi
erikoisesti tahdottu antaa »tunnustusta suomalaisille harrastuksille»
sellaisinaan, sitä emme kernaasti ottaisi uskoaksemme, vaan pidämme
tätä väitettä Ahlqvist'in todistamattomana olettamuksena ylioppilaana
kirjottamassaan esitelmässä; tosin Ahlqvist--ohimennen sanoen--sitä,
julkaistessaan oli ollut sellaisena jo 8 vuotta, mutta näistä vain 6
viimeistä omistanut yliopistollisilla tutkimuksille, joiden hedelmänä
seuraava vuosi kyllä tuotti filosofian kandidaattiarvon.

Riemujuhlan jälkeisenä aikana näemme, että se uusi suomalaisuuden
herätys, jonka Snellman'in julkaisema aikakauslehti Saima sai aikaan,
niin suuresti innostutti vanhaa Juteinia, joka jo oli yli 60 vuoden
ikäinen, että hän v. 1844 painatti uudelleen omatekoiset sananlaskunsa,
kuitenkin koko joukon lisäiltyinä, ja tavattoman suuren määrän pieniä,
sieviä runopätkiä yhdessä kirjassa nimellä »Sanan Laskun Koetuksia ja
Runon Tähteitä» sekä toisenkin pienemmän kirjan »Lauseita Jak. Juteinin
Kirjoista».[202] Paitsi näitä hän vielä samana vuonna julkaisi painosta
suuren joukon--koko 22 numeroa--pieniä, ainoastansa puolen arkin
kokoisia, 8-taitteisia kirjasia, jotka sisältävät suurimmaksi osaksi
runoutta, mutta jokunen myöskin proosaa.[203]

Kuten esityksemme alkupuolella näimme oli Juteini v. 1815 julkaissut
pienen kokoelman, ainoastaan puolen painoarkkia 8-taitteista kokoa,
omatekoisia sananlaskujaan. Jo v. 1817 uusi painos sisälsi niitä kaksi
kertaa enemmän eli täyden painoarkin 8-taitteista kokoa, luvultaan 148
kappaletta. Ylläesittämiämme »Sanan Laskun Koetuksia», jotka
muodostivat kolmannen painoksen näitä hänen sepittämiänsä sananlaskuja,
oli jo 34 sivua eli 255 kappaletta. Kun ne sitten neljännen kerran
painettiin v. 1858, ei niiden lukumäärä ollut lisääntynyt enempää kuin
viidellä ja teki siis silloin kaiken kaikkiaan 260 sananlaskua. Tässä
viimeisessä painoksessa ne käyvät »Ajatuksen Alkeitten» nimellä, vaikka
muodostavat aivan saman kokoelman kuin 1844-vuoden painoksessakin:
sillä tuon pienen lukumäärän lisäyksen ohella niissä näkee vain jonkin
aivan pienen ja mitättömän muutoksen, joka ei aina tiedä
parannustakaan. Niin esim. v. 1844 eräs sananlasku kuuluu: »Haittana on
huoli häissä, kiwi kengässä kiwuksi»; mutta v. 1858: »H. o. h. h., kipu
kieldona ilolle». Edellinenhän kuulostaa oikein Suomen kansan
sananlaskulta; jälkimäisestähän on osiksi tuo kuulakas selkeys
kadonnut. Jokunen näistä 1844-vuoden sananlaskuista on sattuva ja
hauskakin. Monias vaikuttaa lystikkäästi; niinkuin esim: »Kaunis ombi
kallon halla, jos ei jähdy järki alla.» Eiköhän tuosta kaljupäät saane
lohduketta, jos muuten tietävät ansaitsevansa arvonantoa!

Näiden Sanan Laskun Koetusten yhteyteen painettuja »Runon Tähteitä» ei
saa mitenkään sekottaa v. 1826 julkaistuihin Runon Tähteihin. jotka
olivat täydellisiä runoja ja lauluja ja joista useimmat olivat jo ennen
olleet »Wiburgschen Wochenblatt»in lisälehdessä painettuina, kuten
aikaisemmin on selvitetty. Sillä nämä v. 1844 painetut »Runon Tähteet»
olivatkin oikeita »runontähteitä», runopätkiä, jotka olivat ainoastaan
muutaman säkeen pituisia--muodostaen tosin kokonaisuuden, pienen runon,
mutta pienen pienen--ja varustetut alku- ja toiset loppusoinnullakin.
Niiden lukumäärä oli--voipi huoleti sanoa!--suunnattoman suuri; sillä
se lähentelee 600. Vaikka 1858-vuoden painoksesta on jokunen määrä
1844-vuoden painoksessa löytyvistä jätetty pois (niin että esim.
1858-vuoden painoksen 20 alkusivulta puuttuu 8, mitkä vielä löytyvät
1844-vuoden painoksen vastaavilla 26 sivulla), niin on niitä siinä
sittenkin vielä 562 kappaletta. Milt'ei muuntamatta ovat ne myös
painetut v. 1858. Näissä Runon Tähteissä on tavattoman monta kauniisti
ja sattuvasti lausuttua ajatusta sekä olisi mielestämme sula voitto
sivistykselle, että niitä sopivissa kohdin ruvettaisiin käyttämään
»mottoina» kirjotuksille tai ainakin että ne saisivat päästä
»deviisien» (useasti huonosti tekaistujen parin säkeisien
runopahaisten) tilalle, joita tapaa sokurileivoksiin käärityissä
papereissa ja joiden tarkotus nähtävästi on perhejuhlissa kohottaa
tunnelmaa.[204]

Esimerkkinä näiden Runon Tähteiden joukossa olevista runollista
tunnetta ja henkevyyttä sisältävistä pikku runoista mainittakoon
seuraava mietelyriikkaan kuuluva säkeistö suvaitsevaisuudesta:

    »Joka järwi jäätä wailla
    kuwan andaa auringosta,
    waikka waan on auringoinen
    yksi aina ylähällä.
    Juuri näin nyt Jumalansa
    kuwailewat uskokunnat
    kukin sielussa sulassa.[205]

Vakavan totuuden sanoo seuraava:

    »Kuningas on kungin turva,
    kukin turwa Kuningaalle
    waldakunnassa wapaassa.»

Lystikkäällä tavalla ilmottaa seuraava Runon Tähde totuuden:

    »Hyvä lapsi lauhkeaugin
    neuwon älyää äkisti,
    waan ei paha pauhatengan,
    jos ei paita pamahtele.».[206]

Vieläkin yhden sukkelanlaisen esitämme lukijalle. Se pilkkaa
kirjailijain tapaa esipuheessa puolustaa, jopa miltei kiittääkin omaa
teostaan:

    »Kerskaten ja kehumalla
    esipuhe ensin tehty
    kiitokseksi kirjaiselle
    muistuttaapi kuinga kukko
    siiwin suotta paukutellen,
    kaaristellen kaulahansa
    laulunsa on laskewainen
    warsin vanhalla tavalla.»

Loppusoinnullisista otettakoon tähän vain seuraava lyhyt »Tähde»

    »Miehien kilwalla käänellen (!) muldaa
    pellolda perivät kallista kuldaa.».[207]

Mainitsimme jo edellä, että Juteini v. 1844 vielä julkaisi 22 numeroa
puolenarkin kokoisia, siis hyvin pieniä 8-taitteisia kirjasia, joita
nähtävästi oli tarkotus myydä kuljeskelevien kirjasten kauppaajain
kautta, samalla tavoin kuin arkkiveisujakin. Näihin hän painatti ennen
julkaisemiaan runoja, lauluja tai virsiä sekä johonkuhun
proosakappaleitakin Tutkinnon Aineistaan (N:o 17) ja kokoilemiaan
»Seka-Sanomia» (N:o 18). Mutta näkyypä tuo vanhus vielä saaneen aikaan
uusiakin runotuotteita, niinkuin näissä vihkosissa osottavat sellaiset
kuin esim. kaunis virsi »Kuolemattomuus», eläinsuojelusta tarkottavat
runot »Jäniksen valitus syksyllä», »Hewoisen huokaus Luojalle»,
»Kannustajat» ynnä joku muu. Todisteena siitä, että Juteini vielä näin
vanhana verraten kaunista saattoi luoda, esitämme tässä äskenmainitun
virren:

        Kuolemattomuus

    Niinkuin sen toiwo todistaa
    ja usko warsin wahwistaa
    ei haita hauta meitä.
        Waiwat waan
        woitetaan;
        kalma kungin
        wangitungin
        paulat päästää,
    sielun säilytetyn säästää.

    Nyt kuljeskellen kuolemaan
    ja tullen tääldä tuonelaan
    juon wirwoitusta wielä;
       autuaan aamun saan,
       koska kerran
       huuto Herran
       korwin kuullaan
    tuonen tieldä jälle tullaan.

    Siis syy on syitä estämään,
    pyhyyttä aina pyytämään
    matkalla maailmassa.
        Hyödyttäin
        nöyrä näin
        laihon lailla,
        waikka wailla,
        kaswun kandaa,
    joka arwon jalon andaa.

Jo ennen mainittuun »Lauseita» nimiseen teokseen on Juteini ottanut
runon »Kiitos-Uhri ALEKSANDERILLE I:selle», kauniin »Laulun Suomelle»,
runon »Muisto-Patsas Suomesta ALEKSANDERILLE I:selle», »Laulun Rauhan
Ruhtinaasta», »Runon Pohjan Sodasta, Aljettu Wenäjässä ja Päätetty
Parisissa Yhteiseksi rauhaksi» sekä »Kiitos-weisun rauhasta», kaikki
meille ennestään tuttuja julkaisuja. Mutta mikä tässä kirjassa enin
herättää huomiota, on alkusanaseksi tarkotettu 3 ja 4 sivuilla oleva
kirjotus »APOLOGIE för Återtagen afsägelse från författareyrket».

Annamme Juteinin tässä esittää »puolustuksensa» (Apologie).

»Hemsökt om hösten år 1827 med en för mig vådlig riktning af
angifvelse, som, föranledd af min då utgifne och följande året
förbrände Brochure med rubrik Anteckningar af tankar i varianta ämnen,
antydde förbrytelse emot skrif- och tryck-friheten i Finland, har jag i
en förkrossad sinnesstämning användt qvarlefvorna jämväl af mina öfriga
emellan tjensteomsorger uppkomna ströskrifter till bränneoffer, och
låtit undfalla mig afsägelse från författareyrket, hvarigenom jag
äfventyrat min välfärd. Men som jag medelst Hans Kejserliga Majestäts
nådiga Utslag af den 21 October 1831 blifvit ifrån detta åtal slutligen
med allone frikänd, utan att mitt frikännande grundats å sådan
förhastad botfärdighet, och jag, vid numera återvunnet lugn, såsom en
verkan af den allt helande tiden, vågar anse en fruktlös tystnad,
döljandet äfven af ett ringare pund, för ett felsteg; så finner jag mig
anmanad, att nu, efter utverkadt afsked ifrån tjensten och derigenom
yppad ledighet till tidsfördrif, låta min vingskutne (!) finska Pegasus
återse dagsljuset.

Häfvandet af min förenämnde afsägelse torde sålunda vara nog väl
motiveradt, då dessutom kärleken till modersmålet uppväger all vidare
betänklighet dervid, och härtill ännu kommer känslan af gammal finsk
tacksamhet emot en välgörande, redan till evigheten hädan gången, men i
minnet oförgänglig hög monark». (Kun minua kohtasi syksyllä v. 1827
minun vahingottamistani tarkottava ilmianto, joka, johtuneena minun
silloin julkaisemastani ja seuraavana vuonna poltetusta kirjasestani
Anteckningar af tankar i varianta ämnen, viittasi rikkomukseen
sanan- ja painovapautta vastaan Suomessa, olen minä murtunein mielin
käyttänyt myöskin jätteet muista virkahuolten lomassa syntyneistä
lentokirjasista polttouhriksi, ja olen tullut sanoneeksi luopuvani
kirjailijatoimesta, jonka kautta olen saattanut oman onneni
vaaranalaiseksi. Mutta koska minut Hänen Keisarillisen Majesteettinsa
armollisen ratkaisun kautta, päivätty 21 päivänä lokakuuta 1831, on
vihdoinkin kokonaan julistettu vapaaksi tästä syytteestä, ilman että
minun vapauttamiseni olisi perustunut sellaiseen ajattelemattomaan
katuvaisuuteen, ja minä, nyttemmin saavutettuani jälleen mielen rauhan,
kaikki parantavan ajan vaikutuksen tuloksena, uskallan pitää turhaa
vaitioloa, vähäisemmänkin leiviskän kätkemistä, hairahduksena; niin
tunnen minä itseni kehotetuksi antamaan nyt siipeenammutun suomalaisen
Pegasukseni taas nähdä päivänvalon, saatuani eron virastani ja sen
kautta ilmestyttyä joutoaikaa ajanvietteeseen.

Edellämainitun luopumukseni peruuttaminen lienee siis tarpeeksi hyvin
perusteltu, kun sitä paitsi rakkaus äidinkieleen sen ohessa poistaa
kaiken enemmän epäröimisen, ja tähän vielä tulee vanhan suomalaisen
kiitollisuuden tunne hyväntekeväistä, jo ijäisyyteen mennyttä, mutta
muistista katoamatonta korkeata hallitsijaa kohtaan.)

Kuu suomalaisen kansallishengen toinen heräys tapahtui, tarttui
Juteinikin kynään sen valtaamana, kuten kirjotus »Pari sanaa suomeksi
1844» todistaa. Kirjotus on siksi merkillinen, että kannattaa siihen
tutustua. Siinä hän sanoo: »Näihin aikoin on aljettu enemmän kuin ennen
puhumaan suomen kielestä, jota moni moittaa, useambi kiittää, niin että
jo kuitengin on tullut tutkindoon sen sopiwaisuus yhteisille
klrjallisuuden töille. Tätä yksi toiwoo Suomalaisten hywäksi, tietäin
oman kielen olewan kullekin kansakunnalle walistuksen ja onnen
wälikappaleen, ja toinen pelkää Suomessa asettunetten Ruotsalaisten
puolesta. Mutta sekä toiwo että pelko owat tässä molemmat kyllä
puolinaiset. Edellisen täytyy siihen tytyä, että tämä kieli, sitte kuin
se maan osain laweuden tähden ja lähemmän kanssakäymisen puutteesta
kansan kesken on erinäiseksi tullut, ja nyt ei missäkän maan paikassa
ole virheistä vapaana, ei suingan yhteiseksi kirjoituskieleksi
nykyisessä tilassansa wielä hywin kelpaa, niin kauan kuin kirja-miehet
sitä eri-tavalla, kukin oman puheensa parren mukaan ja siihen tutkimata
tottuneena, ilman yhteyttä kirjoittawat. Ei kuorma kulje matkan päähän,
jos ei wetäjät yhtä pidä. Taas jälkeinen, joka luulee siitä wääryyttä
maan Ruotsalaisille tapahtuwan, jos suomen kieli wiimeingin wallan
saisi ja arwoonsa ylennettäisi, muistakon eniksi, että wirka-miehet
täällä kyllä kauan sengin jälkeen ruotsin kielen osaawat, ja että se
rasitus Ruotsalaisilda poistuu, jota Suomalaisilda tähän asti on
kärsitty, koska ei kaikki palkan ottajat ja syöjät Suomen leipää ole
suomea ymmärtäneet eikä huolineet ymmärtää. Toiseksi, ja sitte kuin
muutos tapahtuu, on hänellä se lohdutus, että wiisas ja armollinen
Hallitus woi asettaa ruotsin kielessä tarkasti koetellut wirka-miehet
niille maakunnille, joissa se kieli on tawallinen, ehkä hekin suomeksi
työnsä toimittavat. Näin on kaikki aiwan oikein; waan ei ollut muinen
niin oikein, kuin ei waadittu wirka-miehildä suomen kielen oppia
suomalaisen kansan hyödyksi, jonga luku on meillä suurin muiden
suhteen. Ei ole siis Ruotsalaisillamme ensingin syytä näissä asioissa
wääryyttä walittaa, eikä Suomalaisilla, ehkä owat maan alkuasujamet,
suurta toivoa, ennen kuin he kielensä moninaisen murteen parandawat ja
auttawat sen kirjalliseen yhteyteen, selwistäin meille puhtaan ja
suloisen kirjakielen omalle perustuksellensa, niin että lapsemme
woisiwat joskus laulella:

    Kauan on jo Suomen kansa
    ollut wailla onneansa
    walistusta waljennetta,
    kanssa kielen karttunetta;
    mutta nyt on muuttuneena
    aika, toiwo alkaneena,
    että riemu rinda-päällä
    nähtäwänä on mailla näillä;
    nyt on kohta koto-kieli
    selvä niin kuin miesten mieli,
    walmis walistuksen töille,
    sielun, hengen sikiöille.



XI.

YLEISKATSAUS JUTEININ KIRJAILIJA TOIMEEN.


1. _Juteinin runous_. Niinkuin jo edellisestä olemme nähneet, oli
Juteini sisäisestä halusta pakottunut runoilemiseen. Yleensä
runottomana aikana maassamme hän tarttui Väinämöisen kanteleeseen ja
lauloi ilmoille ilojansa kansansa kunnosta ja äidinkielensä
suloisuudesta, surujansa kaikellaisesta raakuudesta ja kehnoudesta,
missä niitä vain vielä ilmeni, sekä suomenkielen sorretusta asemasta ja
aivan yleisestä halveksimisesta; hän lauloi, hän loihti sydämensä
syvyydestä kumpuilevaa rakkauttansa kansansivistyksen hyväksi, hän
oikein raivostui laulamaan vihaansa ja kirousta sille, joka heikompaa
sorti; sanalla sanoen: hän ihaili hyvettä, kaikkea jaloa ja hyvää, joka
voi hänen kansaansa nostaa alennuksen tilasta ja kohottaa sivistykseen
muiden sivistyskansojen rinnalle, sivistykseen, johon hän itse oli
kansan »syvistä riveistä» noussut.

Ett'eivät Juteinin työ ja ponnistukset runollisella alalla kuitenkaan
aina onnistuneet, ett'eivät toiset hänen runoistansa meistä tunnu
huvittavilta eikä siis nautittaviltakaan, siihen saanemme hakea syitä
monesta seikasta, mutta erittäinkin siitä, ett'ei suomenkieltä silloin
vielä oltu kirjallisesti käytetty runoudessa muuta kuin hengellisessä;
toiseksi hän nähtävästi ei hyväksynyt Porthan'in »De Poësi Fennicassa»
antamia ohjeita, jotka tämä oli määritellyt tutkimustensa tuloksina
Suomen vanhaa runomittaa varten, vaan hänellä oli aivan omat sääntönsä
tällä runoillessaan, kuten näemme hänen runo-opistaan »Anmärkningar uti
Finska Skaldekonsten».[208] Ja kolmanneksi ei hänessä useissa
tapauksissa ollut riittävää mielikuvitustakaan sekä korkealle
ihannemaailmoihin pyrkivää henkeä, jotka ovat välttämättömän
tarpeellisia lyyrilliselle runoilijalle ja varsinkin sellaiselle kuin
Juteini, joka usein yritti muillakin lyriikan aloilla kuin
tunnelyriikan. Hänen kertovaa laatua olevissa runoissaan taas ei
neljänneksi tapausten lukuisuus ja esityksen vilkkaus ole riittävä, jos
ankarasti näitäkin arvostelemme. Sitä paitsi on meidän viidenneksi
huomauttaminen, että hänen tavaton taitonsa loppusoinnun sepittäjänä ja
nähtävästi siitä johtunut halu täydellisen loppusoinnun käyttämiseen
taiderunoudessa useinkin ovat liiaksi vetäneet hänen huolellista
huomiotansa puoleensa tietysti esityksen sisällyksen tappioksi.[209] Ja
vihdoin hän kuudenneksi ei myöskään suuresti ole pitänyt lukua
runoaiheittensa huolellisesta valinnasta, joten tietysti on käynyt
vaikeaksi, uskallammepa sanoa miltei mahdottomaksikin niistä luoda
mitään ihanteellisia kuvia, oikeita taideluomia.

Vaikka me siis Juteinin arvostelijoille myönnämmekin, ett'ei useissa
hänen runoistaan ole oikeata tenhoa, lumoavaa kuvausvoimaa, niin on
sitä toisissa, jos niitä arvostellaan myötätuntoisuudella ja
ymmärtämyksellä, ja asettumalla Juteinin aikalaisten kannalle.
Mainitunlaista tenhoa tahtoisimme väittää toisissa hänen runoistaan
olevan, etenkin niiden aikaisimmassa muodossa, runovihkojen
ensimäisissä painoksissa, joissa ne nähtävästi esiintyvät sellaisina,
kuin ne ovat lähteneet suoraan runoilijan runosuonesta. Niitä vieläkin
varsin mielellään lukee, vaikk'ei niistä ole olemassa oikein
onnistunutta valikoimaa nykyaikaisessa, nautittavassa asussa.
Sellaisista olemme edellisessä painattaneet useita näytteitä ja toisiin
vain viitanneet. Viimeisten väitteittemme tueksi--samoin kuin senkin,
että Juteini oli närkästynyt kielellisestä sorrosta sekä siitä
johtuneesta ymmärtämättömyydestä antaa arvoa omalle kielelleen--otamme
tähän vielä muutamia otteita m.m. hänen kertovasta runostaan
Lähtö-Laulu, jonka olemme jo ennen maininneet v. 1819 ilmestyneeksi:

    »Kansa kylmä-kiskoisena
    ylen katsoo koto-kielen,
    puheen parren puhtahamman,
    johon jääpi suljettuna
    joukon viisaus, valistus,
    niin kuin sato siemenehen,
    laiho juurtuva jyvähän.

    Missä taikka millä lailla
    ombi Suomi siemenensä,
    kielen siemenen kotoisen
    kasvon kautta kartuttanut
    silitellen sanat suuret
    kaunistellut kandeleelle
    kunniaksi luonnon luojan,
    kirkkauden kiitokseksi,
    mainitamme mainioita
    kaiken kansamme seassa.

    Kalliolle kallis kieli,
    siemen kielen suloisimman
    kylvetty on kuivamahan,
    katoamaan kansan luona,
    muuttumahan muistossamme
    muiden kielden mukaiseksi,
    että Suomen suuret sanat
    ovat oudot omaisille,
    vierahat ja virheelliset,
    joit' ei tunne tuttavatkan
    murteen tähden moninaisen,
    tähden turmellun näkönsä.

    Katsos, moni _huono Herra_
    häpeääpi hävytöinä
    taitoansa tavallista,
    että osaa oikeasti,
    niin kuin moni meikäläinen,
    kiellä kaunista puhua.
    Moni tyhmä talon-poika,
    suuta väärin väännistellen,
    tahtoo olla taitavambi
    muita miehiä kylässä,
    kiskoo kielensä kapulan
    poikki puolin poskillensa,
    että saisi puheen parren
    käändymähän karkeaksi,
    sanat selvät saastumahan
    vendo-vierasten vioilla.

    Viisas, vanha Väinämöinen,
    Laulu-Jumala jalombi!
    näin on laatu Suomen lasten,
    tapa, tundo turmelduna.
    Kerran tosin _katoaapi
    sekä kieli että kansa,
    jos et_ auta armos kautta,
    tule turvaksi pikemmin,
    _herätä Herraingin luona
    rakkautta rehellistä
    kohden kieldä kallihinda,
    kohden kansaamme kotoista_.[210]
    Voimas kautta, Väinämöinen!
    tulisesta taivahasta
    luja vaikutus lähetä,
    niin kuin nuoli Ilmarisen,[211]
    herättämään huolettomat
    muukalaiset tällä maalla,
    oman kansan kasvattamat,
    unhotuksensa unesta,
    pelastamaan paatuneetkin
    oman onnen orjuudesta,
    että aina ja enemmin
    kukin etsis' yhteyttä,
    hyödytystä ja hyvyyttä,
    eikä hylkäis' hyvää kieldä,
    miesten kieldä miehuullista--
    miehuullista, merkillistä,
    kansan väli-kappaletta
    valistukseen vaeldaissa.
    Miss' on kieli keveämbi,
    sopivambi, suloisembi,
    kuin on kieli Suomen kansan?
    ehkei konnat, kaihi-silmät,
    tunne päivää paistehesta,
    eikä sanain sileyttä
    niiden nuotista havaitse;
    kalvehessa kulkevalla
    silmä-terät ovat oudot,
    kirkkautta katsellessa
    näkö pimenee peräti.

    Totisesti toinen aika,
    toinen meno, toinen mieli
    oli muinen Suomen maassa
    ennen esi-isillämme,
    koskas, vanha _Väinämöinen!_
    Valda-kunnassas vaelsit
    villa-vaippa hartioillas,
    kallis kandele kädessäs,
    jotas aina joka kerta,
    kumautit kuuluisasti
    koska oli kansan luona
    joko ilo taikka itku;
    sinä lauloit laupiaasti,
    lepytellen lohduttelit,
    ilon enensit elossa.
    Aina laulaissas lujasti
    leukas liikkui lembeästi,
    pääs ja partas järisivät,
    paadet paukkuivat kovemmat
    kallioilla kaljamilla,
    randa-kivet rakoilivat,
    kajahteli ilman kansi,
    pohjan porttikin tärisi.
    Hyödytyksen hyvän tähden
    soitit sinä kandeletta,
    ilahutit ihmisyyttä,
    itkit itsekin ilosta,
    että kyllä kyyneleitä,
    linnun munan muotoisia,
    kaseammat karpaloita,
    vieris silmistäs sinungin,
    vuoti maahan mandereelle
    läpi viiden villa-vaipan,
    kautta sarka-kauhtanasi,
    niin kuin kallis aamu-kaste
    runon kuivalle kedolle.
    Silloin kansan kovemmangin,
    kuullellessa kandelettas,
    suli sydän suosioksi,
    mieli muutettiin medeksi;
    itse vedengin Emändä
    riensi randaan riemuisesti,
    rinnoin ruohoille rojahti,
    linnut siivin sipsuttivat
    yli pääs ja ymbärilläs,
    kurkotellen, kotkotellen
    nokka kotkangin norisi,
    pirahteli pienen linnun;
    meren peikot, metsän pedot,
    murha-töihin mieldyväiset,
    taukosivat tappamasta,
    raatelemasta rumasti.
    Kondiot ja karva-hassut--
    karva-hassut hallavammat,
    kaikki pedot pahimmatkin,
    kallistellen korviansa,
    kuroittivat kurjan kaulan,
    kita auki kiskottuna,
    josta valui veri vielä,
    kuuldelemaan kuminata,
    sitä soittoa suloista,
    jok' on tuotu taivahasta
    lisäilemään lohdutusta,
    kutsuttu korkeudesta
    enendämään iloamme.
    Silloin soiton helinässä,
    tassutellen tasaisesti,
    kouri maata korven poika
    koveroilla kämmenillä,
    käyden taka-käpälöillä
    karhu aidalla kavahti.
    Silloin kannot ja kivetkin
    tepersivät tandereella,
    lehdet puissa liehuttivat,
    oikenivat oksat väärät,
    ruohot maassa riemastuivat,
    liikkui luondokin ilosta.»[212]

Miten kuulakan kirkkaat ovatkaan kaikki tässä esittämämme säkeet! Eikä
tarvitsisi rajottua näihin, jos haluaisimme tällaisia säkeitä
enemmänkin esittää sekä tästä että muista Juteinin kertovista runoista!
Mutta riittäköön! Sen sijaan on syytä tutustua vielä muutamiin hänen
uudemmalla runomitalla sepittämiinsä lauluihin, joista esim. seuraava
Lähtö-Lauluun liittyvä kuuluu mietelyriikkaan ja on sangen soma ja
sujuva:

        »Sovindo-Laulu.

    Rauhan, riemun runsas valo
      olkon meillä osana,
    kosk' on sodan, surman palo
      kadonnut ja kaukana,--
    virittäkön viisautta,
    vahvistakon vapautta
      nyt ja aina edespäin,
      elon keinot enendäin.

    Sovinnoll' on suloisuutta,
      riita rinnat raatelee;
    veljen', vältä kavaluutta,
      vaino tunnon turmelee.
    Jätä vihat, heitä vainot,
    heitä riidat, rumat, kainot,
      syngeyteen syvyyden,
      pimeyteen pahuuden.

    Ah! ett' olis' onnen tiellä
      suosiohon Suomessa
    aina portit auti (!) vielä
      säätyemme seassa;
    sillä kerran korkeudet,
    luonnon pohjat, laveudet,
      niin kuin ne nyt näkyvät,
      silmistämme siirtyvät.

    Rinda, hyvän rakastaja,
      jossa pyhyys palaapi,
    ombi onnen ammendaja,
      hyödytystä halaapi.
    Sovindo on hyvä hetki,
    rehellisyys paras retki,
      joka iloon johdattaa,
      vanhanakin virvoittaa.

    Valistuksen viritessä
      paetkon jo pahennus,
    hyvän suondo, syttyessä,
      olkon tunnon ojennus,
    että kävis' koittavainen
    ylös päivä paistavainen
      iloksemme iäti,
      autuudeksi alati.

    Suosiossa maa ja mulda
      lisää onnen laihoa.
    _Ilmarinen!_ iske tulda,
      välähytä valoa.
    Soita, soita, _Väinämöinen!_
    jo nyt lepy, _Joukkavainen!_
      käyden käsi kädessä
      ystävyyteen yhdessä.»

Saman luontoinen on Äidin sydän-niminen hieno ja syviä tunteita
osottava laulu, jonka kolme ensimäist säejaksoa kuuluvat:

    »Syvembää ei salaisuutta
    syngeyskän synnytä,
    suurembaa ei suloisuutta
    koko luondo käsitä,
    kuin on kungin syndymä,
    äidin sydän syttyvä.

    Rikas ombi äidin rinda
    synnyttäissä sikiän,
    jaa, sen suhteen halpa hinda
    ombi kullan kiildävän:
    heikkokin ja hembeä
    lapselle on lembeä.

    Tunne tuosta kuolevainen,
    onnen osa äidillä,
    kuin on lapsi kuuliainen
    iän pienen päivillä:
    siitä sydän suloinen,
    rakas ombi riemuinen.»[213]

Tunnelyriikkaan kuuluvista Juteinin lauluista on usea hyvin onnistunut
ja niistä hän v. 1819 julkaisi valikoiman, johon otti muutamia muitakin
lauluja, niinkuin ennen mainitsemamme: »Eläkön armias», »Kesti-Laulun»,
»Juoma-Laulun» y.m.. Kokoelman parhaita on ennen esittämämme »Laulu
Elämän nautinnosta», »Pojan Laulu Tytöllensä», »Laulu Rakkaudesta» ja
»Naima-Laulu». Kaikilla näillä on kyllä oma sulonsa, mutta painatamme
tähän vain »Pojan Laulun Tytöllensä» ja Juteinin myöhemmällä ijällä
(v. 1835) syntyneen sievän, eloisuutta uhkuvan »Menestys Suomessa»,[214]
joka on otettu hänen koottuihin teoksiinsa ja kuvaa elämän suloisuutta
rakkaassa isänmaassamme. Pojan Laulu Tytöllensä on alkuaan ollut
kokoelmassa »Ajan Viete»[215] ja kuuluu:

    »Tule tänne, tule tänne, tyttö toivovainen,
    onnen aika ombi meillä aivan ihanainen:
        rind' on rakas minulla,
        sydän sula sinulla.

    Ikävä on yksinänsä olo maamme päällä,
    kumppanita kuljeskellen turha kaikki täällä;
        tule tänne, tuttavan',
        jota ratki rakastan.

    Sydämessä suloisessa, armas ystäväisen'
    kannan minä sinun kuvas kauan kestäväisen;
        rindas on kuin rakkaus,
        nimes huulden huvitus.

    Minun majan ombi tuolla tosin matalainen,
    mutta sydämen' on täällä varsin sulavainen;
        mesi-marjat kasvavat
        majan luona makeat.

    Koivistokin siellä kaunis ombi kasvavainen,
    jossa ilo aldis meille ain' on ihanainen;
        onnen vesat venyvät
        lumessakin leveät.»


        »Menestys Suomessa.

    Kyllä on Suomessa luminen luondo,
            vaan hyvän suondo
    riemulla rindoja lämmittää.
    Kulkekon talvella kylmänä kuukin
            lämmin on luukin
    kuin veri ystävät yhdistää.

    Kesällä leikkivät linnut ja karjat,
            makeat marjat
    varsista valmiina taitellaan;
    kedolla kestävät lapset ja laumat,
            pellolle aumat
    korkeat, laveat laitellaan.

    Miehiksi nousevat poikamme norjat,
             suorat ja sorjat,
    miehinä mieldänsä kiitellään.
    Pienestä pijasta paisuupi nainen,
             jaa, saman lainen
    kuin marja kukasta viljellään.

    Naitavan neitoisen lembeä laatu,
             simasta saatu,
    aina on sulava suosioon.
    Ei ole elämä onnea vailla
             Suomengan mailla;
    avoina ovi on nautindoon.»

Niinkuin jo yllä esitimme on Juteini monen monituisen tällaisen hauskan
ja onnistuneen runon ja laulun rinnalle runovihkoihinsa sepittänyt tai
--voisipa milt'ei sanoa--»laatinut» sangen proosallisia kappaleita
runomuotoon, tuo muoto kun on niin täysin ollut hänen vallassaan.
Niistä emme silloin tietenkään tapaa sitä miellyttävyyttä, sitä
lumoavaa voimaa, kuin äsken esittämissämme on, emmekä siis voi antaa
niille samaa arvoakaan, ne kun useastikin--etenkin kertovaiset runot--
ovat pitkäveteisiä ja toisin paikoin lapsellisen yksinkertaisia; niissä
ei muuta kuin aniharvassa kohdin vallitse ylevää mielikuvitusta, eikä
lukija niitä lukiessansa voi ihailla runon sankaria, vaikka
hyväntahtoisuudesta sitä koettaisikin. Sellaisten joukkoon lukisimme
pitemmistä kertovaisista runoista »Muisto-Patsaan Suomessa»,
suurimmaksi osaksi »Runon Pohjan Sodasta», »Nuija-sodan Suomessa»,
»Sangarin Sionissa» ynnä jonkin muun. Juteinin pienemmistä runoista ja
lauluista tuskin tarvinnemme esimerkkejä esittää, sillä niitä on
kosolta.

Pääsyynä tähän epäonnistumiseen runoilussa, niin ett'ei meidän
päivinämme enää voida useastakaan tällaisesta runosta nauttia, on
varmaankin, kuten jo aikaisemmin olemme huomauttaneet, ollut se, että
suomea niin perin vähän oli ennen Juteinia käytetty maallisessa
runoudessa[216] ja yleensä kirjallisesti: mutta eipä myöskään suuresti
voi kummeksua sitä, ett'ei Juteini ole ihanaa runoa saanut syntymään
aiheista sellaisista kuin esim. »Rupuli» (kirjotettu jo »Ruotsin vallan
aikana», siis hänen ylioppilasvuosinaan), »Vilutauti», »Pullo», ja jo
ennen mainitut »Kuohari», »Hulivili» y.m.m.

Koska juuri edellä on kielenkäytöstä puhe, sopii meidän tässä
yhteydessä mainita, että Juteini varmaankin olisi voinut saada aikaan
jotain erikoista ja etevääkin runollisella alalla, jos hän olisi
tarkemmin tutkinut kansanrunouttamme, joka oli jo hänen päivinään
samoin kuin meidän aikanamme täyteläistä, tosirunollista ja kaunista
sekä tietysti käytti kieltä erinomaisesti, ja jos hän lisäksi olisi
käyttänyt hyväkseen Porthan'in mainioita tutkimuksia kansanrunoudesta
teoksessa »De Poësi Fennica».

Näin mielestämme uskallamme väittää, sillä Juteini oli aikansa
etevimpiä suomen kielen käyttäjiä, ehkä etevinkin--hänhän oli
syntyperältään suomalaisesta kodista, ja hänestähän G. Renvallkin
sanakirjansa alkulauseessa mainitsee, että »Secretarius Wiburgi urbicus
Jac. Judén» oli »linguae Finnicae cultor nostri temporis dexterrimus.»
Hänelle ei sen vuoksi Kalevalan runomitan oikea käyttäminen olisi
pitänyt olla vaikeata, jos hän olisi sen todellisen luonteen tuntenut,
tai--ehkäpä on varovaisinta sanoa--jos hän olisi Porthan'in ohjeita
hyväksynyt.

Mutta syytös, ettei Juteini Porthan'in runo-opin neuvoja noudattanut
eikä yleensä Suomen vanhaa runomittaa varten siinä määriteltyjä
sääntöjä tarkannut, vaatii myöskin todistelua, koska Juteinin nimellä
suomalaisen kirjallisuuden historiassa on kunnioitettu sija. Pääsisimme
tosin vähemmällä vaivalla vain viittaamalla prof. Ahlqvistin
tutkimuksiin julkaisussa »Suomalainen runous-oppi kielelliseltä
kannalta», jossa hän sanottua asiaakin pohtii, mutta ei liene syytä
jättää esitystämme tässä suhteessa vajavaiseksi.

Juteini, näet, hyvin usein tekee virheen sitä suomalaisen kansanrunon
sääntöä vastaan, _ett'ei pidä pääkorollista lyhyttä tavua käyttää
nousuna edempänä ensimäistä runojalkaa_. Hän rakentaa runonsa
tavallisesti niin, kuin lukija on näkevä runosta: »Suomen Kielestä elli
Sana-Armeijan Kokous Perustus-suomeksi», josta aiempaan esitykseemme
olemme lainanneet kokonaista 19 säettä keskeytymättömässä jaksossa sekä
kursivoineet ne tavut, joista mainitun virheen löytää. Näistä 19
säkeestä on ainoastaan 6 sanotussa suhteessa virheetöntä, jota vastoin
kaikilla muilla on joko yksi taikka kaksi sellaista virhettä. Ja
tällaisia säkeitä on hänen Kalevala-runomittaisissa runoissaan ylen
runsaasti.

Toinen virhe, jonka Juteini myöskin tekee, vaikk'ei niin usein kuin
juuri mainittua, on oikeastaan sama kuin edellinen, mutta sopii mainita
tässä erittäin, »De Poësi Fennicassa» kun, näet, on erikoinen neljäs
sääntö, joka kieltää asettamasta säkeen loppuun kaksitavuiaia sanoja,
joiden molemmat tavut ovat laajuudeltaan lyhyitä. Esimerkkeinä
mainittakoon vain seuraavat säkeet:

    »Kuivakon jo kurja _käsi_.»

    »Sekä suuri Saksan _sota_.»

    »Jonga perustus ei _petä_,
    nuljahtele nurkka-_kivi_.»

Mainittua »De Poësi Fennican» neljättä sääntöä vastaan Juteini tekee
vielä muitakin virheitä, jotka tosin eivät ole suuria eivätkä aina
nykyisen kehittyneemmän runo-opin kannalta virheitäkään. Näihin
kuuluvat laajuudeltaan lyhyitten kolmitavuisten sanojen käyttäminen
säkeen lopussa. Tätä kuitenkaan ei ole virheeksi katsottava, sillä
sellaisia säkeitä löydämme Kalevalastakin, Erään toisen virheen suhteen
sanottua Porthan'in runo-opin neljättä sääntöä vastaan joudumme myöskin
epäilevälle kannalle onko sitäkään oikeastaan virheeksi katsottava,
kosk'ei sitä Kalevalassa karteta ja koska sitä runoilussa lieneekin
milt'ei mahdoton välttää, vaikk'ei se oikeastaan hyvään runoon sovi.
Tarkotamme sen säännön syrjäyttämistä, että runo rakastaa pitempiä
sanoja säkeen loppupuolella. Selvyyden vuoksi liitämme tähän »De Poësi
Fennican» neljännen säännön: »Olletikin pitää runoilijan sovittaa
sanansa niin, että viimeisen edellinen tavu säkeessä (s.o. viimeisen
jalan nousu) on pitkä, sillä laulettaessa viipyy laulu tällä tavulla
kauimmin. Kuitenkin voivat sellaiset sanat, joissa on neljä tavua eli
useampi, sovelijaasti seisoa säkeen lopussa, myöskin vaikkapa viimeisen
edellinen tavu olisikin lyhyt ja sen edellinen pitkä, sillä syrjäkorko
(euphonicus) viimeisen edellisellä tavulla antaa sille kumminkin
tarpeellisen pituuden. Ja tässä kohdin muistetaan, että runo rakastaa
pitempiä sanoja säkeen loppupuolella.»[217]

Tämän yhteydessä on meidän vielä mainittava muutamia puutteellisuuksia,
jotka ovat havaittavissa Juteinin runoissa. Hän, näet, ei ylimalkaan
sanottavasti tahi ei ainakaan riittävässä määrin toista samaa ajatusta
eri sanoilla, s.o. hän ei käytä paljon kertoa eli parallelismia, kuten
jo aikaisemminkin olemme huomauttaneet. Tämä mitä tulee yksinkertaiseen
kertoon. Mutta vielä vähemmin löydämme hänen runoistansa puolisäkeisiä
kertopareja, joita kansanruno viljelee.

Viittasimme aiemmin jo erääseen Juteinin kuusimitan vikaan, mikä on
aivan yleinen Juteinin muissakin runoissa. Samasta seikasta huomauttaa
jo prof. Ahlqvist ronous-oppinsa 40 sivulla. Asia koskee liikanaisen
alkusoinnun käyttämistä, johon Juteinin on houkutellut hänen tavaton
kykynsä helposti löytää soinnullisia sanoja, niin hyvin alku- kuin
loppusoinnullisia. Etenkin alkusoinnun käyttämisessä hän menee
sopivaisuuden rajan yli, sillä usein tapaamme kolme, jopa neljäkin
samalla äänteellä alkavaa sanaa säkeestä. Esimerkkeinä mainitsemme
muutamia säkeitä:

     »Vaivutettu vieras valda.»

     »Jännittävät--joutsen jäykän.»

     »Kansa-kunnat kaukaisetkin.»

    »Leipsin laajan laitumella
     joukot jalot juondehissa.» »Koska kukin kansa-kunda.»

(Ter!) »Näin nyt näändyi Napoleon.»

    »Kätki kannella kalatkin,
    koski kasvoin, kylmäs kynttä.»

    »Sekä suuri Saksan sota.»

    »Kerran kohen koto-kieltä.»

    »Moitin minä maani miestä.»

    »Saa se siellä selvän muodon». j.n.e.

Esitetyt säkeet riittäkööt todistamaan äskeisen huomautuksemme
todenperäisyyttä. Kun lukija runoa lukiessa tapaa tällaisia säkeitä,
vetää liikanainen alkusointu hänen huomionsa puoleensa, niin että
sisällys jää sivuasiaksi, joka tietenkään ei ole ollut runoilijan
tarkotus.

Mikä myöskin vaikuttanee, ett'ei Juteinin runo aina ole niin
nautittavaa, kuin kansanruno on, on se, ett'ei hän ole runoillessaan
käyttänyt »runojen kieltä», joka johonkin määrin eroaa kirjakielestä.

Sanoimme aikaisemmin, että Juteinilla runoillessaan Suomen vanhalla
runomitalla oli aivan omat sääntönsä, jotka poikkesivat »De Poësi
Fennicassa» annetuista ohjeista. Niitä tulisi meidän tässä sen vuoksi
hieman tarkastaa:

Huvin vuoksi ensin huomautettakoon, että Juteini ennen mainitussa
runo-opissaan »Anmärkningar uti Finska Skaldekonsten», puhuessaan
suomalaisen runouden nimestä (»Om Finska Poesiens namn»), vielä uhraa
fennofiilien »vertailevan» kielitutkimuksen alttarille. Hän puhuu
erilaisista laulun nimityksistä ja määrittelee erittäin hyminä sanan
merkityksen seuraavasti: »Hyminä, hiljainen enimmin nenästä kuuluva
jymy eli ääni, joka sana monien yhtäläisyyksien takia kreikan ja Suomen
kielissä myöskin lienee johdannainen »hymn» sanasta, joka merkitsee
ylistyslaulua».[218]

Mainittuaan otsakkeen alla »Om Runrimmets natur» (runon soinnun
luonteesta), miten suomalaisten vanhoissa runoissa vähintäin kaksi
sanaa säkeessä »alkaa samalla kirjaimella, jonka takia niitä on
helpompi muistaa, kun toinen sana joka rivissä ikäänkuin vaatii
toisen», Juteini lisää, että nämä samoin ääntyvät äänteet »oikeutta
myöten ovat runojalkojen alussa».--Miten erehdyttävä tämä vaatimus on,
huomaa heti sellaisesta Kalevalan mallisäkeestä kuin: »Miele/ni mi/nun
te/kevi». Juteini ei itsekään tarkoin voi tätä noudattaa, vaan
kirjottaa usein tähän tapaan: »Vaati/onnel/da o/sansa».

Samassa luvussa Juteini vielä sanoo »runon olevan suomen kielen
tavallisen ja sen luonteelle sopivimman runolajin, muodostuen
kahdeksasta tavusta, jotka jakautuvat neljälle runojalalle, ja
muodostavan, varsinaisen kertovan runomitan». Tämän jälkeen hän neuvoo
»vaihteluna runotyylissä», ja kun tahtoo »esitykselle antaa suuremman
painon», käyttämään n.s. »meleerattua runoa» eli sitä tapaa, että
lisätään säkeen alle »nelitavuinen täyte» tai »puoli säettä», joka on
alkusoinnillinen loppupuoliskolle edellistä säettä tai
loppusoinnullinen edellisen säkeen viimeiselle runojalalle, jos se on
eri sanana; seuraava säe silloin päättyy kolmitavuiseen sanaan. Esim.:

    Pohjan poika Suomalainen
    vasta työllä, toimellansa
                   taitavalla
    vaati onnelda osansa.

Tai

    Siitä sulle, rauhan luoja,
                  levon suoja
    kiitos kaikkukon kylissä?[219]

Niinkuin lukija heti huomaa, on tämä jo taiderunoa eikä enää Suomen
vanhaa runoa. Mutta Juteini sanookin nimenomaan, että tätä lajia
koristetta ei sovi käyttää säännöllisesti suomalaisessa runossa.

Porthan'in ohjeista poikkeaa Juteini siinäkin, että hän arvelee
hyväksyttäväksi sellaisen säkeen, joka muodostuu yhdestä ainoasta
sanasta; ja tällaisen säkeen kauneutta kohottaa muka se, että muutamat
tavut ovat soinnullisia.

Että Juteini halusi karttaa sananjakoa runossa, jota taas Porthan
puolsi, näkyy seuraavasta lausunnosta luvussa Runon rakeenteesta (»Om
Runans mekanik»): Kun ensimäinen sana on kolmitavuinen, toinen kaksi ja
kolmas kolmitavuinen säkeessä, niin sellainen runonsäe kyllä käy
laatuun, mutta on sellaisia harvoin käytettävä; sillä tässä asemassa
tulee joka sana jaetuksi, kun niiden tavut ovat jaettavat
runojalkoihin, mikä (seikka) tekee säkeen raskaaksi, aina sitä myöten
kuin on suuri lukumäärä sanoja, mitkä eivät luonnostaan sovellu säkeen
tahtiin, erittäinkin jos kaksitavuisen sanan edellinen tavu on
painollisempi------. Sitä paitsi eivät sanojen (alku-) soinnut tässä
koskaan sovi runojalkojen soinnuiksi, mikä on pääasia ja muodostaa
poljennon säkeessä.[220]

Jos sananjakoa ei voi karttaa, niin tulee sanojen järjestyä niin, että
joka runojalka sanajaossa muodostaa trokeen. Kaksi- ja nelitavuiset
sanat ovat sopivimmat ja soinnukkaimmat runoihin. Jos sellaisia sanoja
käytetään ensimäisessä ja toisessa säkeessä ja niihin liitetään kolmas
ajatusta täydentämään, mikä säe on muodostunut kaksitavuisesta ja
kahdesta kolmitavuisesta sanasta, joista viimeisen sanan keskitavu on
painollinen (s.o. pitkä joko positsioonin tai vokaalin kautta), niin ei
säkeiltä puutu soinnukkuutta, esim.

    Kohta koitti onnen päivä
    ihanainen ihmisille,
    riemu ruskoitti enemmän.

Kun Porthan sanoo, ett'ei säe saa päättyä yksitavuiseen sanaan, niin
Juteini on sitä mieltä, että se joskus, vaikka »harvoin», voi tapahtua;
yksitavuisten sanojen »lausunta on silloin ainakin oleva sangen lyhyt,
niinkuin: _se_ ja _jo_, ei suinkaan niinkuin: _me, te_ ja _he_,[221]
tai _on_, kun konsonantti seuraa».

Vielä Juteini varottaa alottamasta säettä samallaisella tavulla, kuin
edellinen päättyy lauseissa, jotka ovat lähemmässä yhteydessä tai ilman
välimerkkiä; sillä muuten muuttuu siirto säkeestä toiseen
yksitoikkoiseksi. Jopa sitä on kartettava sanojen välisissä
suhteissakin.

Esityksen tekee voimakkaammaksi se, että uusitaan seuraavan säkeen
alussa edellisen tärkein sana, tavallisesti viimeinen, joka siihen
soveliaimmaksi katsotaan, esim.

    Turha työksi tyhmän sota--
    sota surkeus sukumme.

Tätä uusittua sanaa voi joskus seurata toinenkin, esim:

    Sulla on nyt suurin voima--
    suurin voima, vahvin valda.

Juteinin mielestä on vielä seuraavat kaikessa kirjotuksessa tavalliset
seikat runoillessakin huomioonotettava: 1:o Kun tahtoo tehdä
kertomuksen eloisammaksi, esitetään presensissä jo tapahtuneita
tapauksia, johon esimerkkejä kyllä löytyy. 2:o Usein käytetään
yksikköä, vaikka ajatus lauseessa tähtää useihin tai kokonaiseen
sukuun, esim.: Ihminen on siitä laadusta, jolla tarkotetaan koko
ihmiskuntaa. 3:o Antaakseen enemmän merkitystä esitykselle,
muodostetaan myöskin silloin tällöin monikkomuotoja sanoista, joilla
oikeastaan voi olla ainoastaan yksiköllinen merkitys, esim.: iäisyydet,
ajat etc.

Tällaisista säännöistä ja niiden mukaisesta menettelystä runoillessa ei
Porthan eikä Kalevalakaan tiedä mitään.

Seuraavat Juteinin huomautukset runon rakenneoppiluvussa ovat ehkä
vielä erikoisuutensa vuoksi tässä esitettävät: »Muuten on taiteen
muodostamia kauneuksia, kuten etenkin sanan uusimista, käytettävä
harvoin, ainoastaan erittäin tärkeissä asioissa.» Runo on somnukkaampi
ja helpompi muistaa, jos käyttää sekä alku- että loppusointua. Näiden
takia ei kuitenkaan pidä ikävällä tavalla typistää sanoja tai yleensä
kieltä eikä jättää »naivia» lausetta käyttämättä loppusoinnun takia;
tämä koskee etenkin runoa, jonka säkeissä on pieni määrä tavuja. Ja jos
käyttää alkusointua myöskin muullaisessa runoudessa kuin suomalaisessa
runossa, niin voi loppusointua mielin määrin olla käyttämättä, niinkuin
muissakin kielissä. Sitten Juteini lisää: »Mutta minun täytyy tässä
tunnustaa: laulukappaleissa, joissa on useita säkeistöjä ja jotka ovat
muodostetut muiden kansojen laulutaiteen mukaan, on sangen vaikeata, ja
milt'ei mahdotonta, ell'ei silloin tällöin joko tapa ylevänlaista
ajatusta, tai pilaa kieltä, loppusoinnulla, ja vielä vaikeampaa
kummallakin soinnulla, aivan tarkoin, vääntämättä sanoja, saada
sopimaan joka tavu runomittaan kaikissa vastaavissa säkeissä,
nimittäin: aina voida löytää niille soinnullisia sanoja. Niin erilaisia
ovat suomenkielen tavallisesti pitkät sanat tavukorkonsa puolesta.
Kuitenkin on tärkeätä, että etenkin laulettaviksi tarkotetuissa
kappaleissa valitaan sanat niin, että tavu-korko niin paljon kuin
mahdollista sopii laulun tahtiin.»[222]

Yleensä hyvänä suomen kielen käyttäjänä ja omatessaan todellisen
runosuonen ei Juteinilla tunnu olleen vähintäkään vaikeutta runon
rakentelussa kielen puolesta. Sen vuoksi hän runo-opissaan myös näyttää
olevan sangen vaativainen kielikäytön suhteen eikä runoilijoille myönnä
tässä suhteessa suuriakaan »vapauksia». Alottaessaan lukua näistä
vapauksista hän on sangen ankara sen suuntaisiin nähden, joita
aikaisemmin Petraeus ja Martinius kieliopeissaan olivat puoltanet
tehdäkseen runoilemisen suomen kielellä helpoksi. Juteini sanoo
sanotussa kohdassa: »Liiaksi runoudessa typistellä kieltä, ilmaisee
runoilijan heikkoa ja harjaantumatonta kykyä. Mutta ei mikään enemmän
runouden arvoa alenna, kuin pakottaa säkeeseen sanoja, etenkin vain
soinnun (»rimmets») takia.» Sitten hän kuitenkin luettelee koko joukon
vapauksia, joita hän ei itse sentään runoillessaan myöhemmin paljon
käytä. Yksi tällainen vapaus, jommoista emme muista hänen omissa
runoissaankaan tavanneemme ja jota nähdäksemme ei Porthankaan
hyväksynyt, on, että runossa voi käyttää pakeneen, anoon j.n.e.
pakenemaan- ja sanomaan-muotojen sijasta. Lähes kuusi sivua sanallisia
runonvapauksia esitettyään hän lopussa varottavasti sanoo: »Mutta näitä
vapauksia on viljeltävä säästeliäästi; sillä ne ovat aina vahingoksi
kielelle. Kielentaitava runoilija niitä tuskin tarvitsee, tai niitä
niin vähän käyttää, kuin jokaista muutakin pahaa, vain karttaaksensa
suurempaa».

Runo-oppinsa luvussa Laulutaidosta Juteini aivan vähän selvittelee
suomalaisen runon sävelmää sen muunnelmineen, koska hän sen olettaa,
kuten hän sanoo, kansallisena yleisesti tunnetuksi. Hän arvelee runon
sävelmän kuuluvan kauneimmalta kahdella äänellä, kun jälkimäisellä,
vähän yleinmällä äänellä, ikäänkuin vastataan, edelliseen. Tämä
tapahtuu niin, että siinä aina uusitaan sama säe. Myöskin voidaan
vaihtelun vuoksi joka toinen rivi eli säe vastauksena uusia. Nähtävästi
oli Suomen kansan runojen laulaminen Juteinin aikana vielä aivan
yleiseen tapana, koska hän olettaa runon sävelmää kansallisena
tunnetuksi. Epäilemättä hän samalla sävelmällä on ajatellut omat
kansanrunomitalla kirjotetut runonsakin laulettaviksi. Mutta hänellä on
ehdotus edellämainitun uusimisen välttämiseksi vastauksena. Hän luulee
laulaessa syntyvän enemmän viehätystä, jos »vastaaja» laulaa joka
toisen tai joka kolmannen säkeen, minkä hänestä silloin tulee päättyä
kolmitavuiseen sanaan, kuten:

    Tukela on tuonen woima
    synnin orjalle elossa.

Tai:

    Tukela on tuonen woima
    kuolon kowan kolkuttaissa
    synnin orjalle elossa.

Jos molemmat nämä viimeiset säkeistölajit asetetaan määrättyyn
järjestykseen kautta koko runon, voitaisiin epämääräisyyttä
tavallisessa runosävelmässä osiksi välttää, esim.

      Minä laulan lapsilleni
    ihmisyydestä ilolla,
      jolle omhi onni suotu,
    toiwo, täyte puutostengin,
    waiwan woiteeksi warottu.

      Ilo, riemu ruskoittiwat
    onnen aamulla alusta.
      Isä, äiti ensimmäinen,
    wanhembamme wakaisimmat,
    tunsit onneksi olonsa.

»Viimeisissä säkeissä on tahtia korotettava asteettain, mutta
reippaasti, tai ikäänkuin hetkuttain,[223] nimittäin kolmannessa
enemmän kuin toisessa. Mutta jos säkeistön muodostaa vain kaksi riviä,
niin pitää jälkimäinen koko painon». Näiden ehdotusten ja järjestelyjen
mukaanhan toki runosta muodostuisi jonkillaista taiderunon tapaista.--
Säe, joka kuuluu toiseen lauseeseen kuin edellinen, ei kelpaa
vastaussäkeeksi laulaessa. Eri lauseen muodostava säe on siis aina
erikseen uusittava vastauksena laulaessa. Runo-oppinsa lopussa Juteini
puhuu vielä sananlaskuista,[224] koska, kuten hän sanoo, »ne osiksi
ovat kokoonpannut soinnulla» (med rim). Ne hän jakaa: »varsinaisiin»,
»vähemmän varsinaisiin» ja »epävarsinaisiin» (oegentliga). Niiden
luonnetta hän myös esittelee.

Juteinin runoudesta tässä puhuttaissa sopii myös selvitellä hänen
suhdettaan runoilijaesikuviinsa Franzén'iin ja Bürger'iin lyyrikkona
ynnä mahdollisesti myös Anna Maria Lenngren'iin satiirikkona sekä
muuten kaunokirjailijana yleensä ainakin saksalaiseen Jean Paul'iin,
eli, niinkuin hänen täydellinen nimensä kuuluu, J.P. Fr. Richter'iin,
mutta mahdollisesti ja luultavastikin myös ruotsalaisiin J.H.
Kellgren'iin sekä muihinkin Kustaa III:nnen aikuisiin ja sitä
seuraavankin ajan kirjailijoihin; sillä selvää on, että hän yleensä on
niiden teoksia tuntenut. Muuta tuskin voi odottaa Porthan'in ja
Franzénin oppilaalta sekä »valistusajan» mieheltä maassamme yleensä.

Niinkuin siihen jo aikaisemmin Juteinin elämänvaiheita esittäessämme
viittasimme, on selvän selvää, että hänellä on ollut Franzén'in
hauskat, mutta kohtuutta juomatavassa vaativat juomalaulut mielessään
kirjottaessaan samannimisiä laulujaan ja ehkäpä Lenngren'in pistävät
satiiriset runot omia »Pilakirjoituksiaan» tekaistessaan. Ell'emme
uskaltaisikaan väittää, että Juteinin runotar rakkauslauluissa--
pelkästään niiden sisällystä silmälläpitäessämme--on suoranaisesti
sukulaisuussuhteissa Franzén'in viattomaan ja rakkaudesta ylen ylevästi
ajattelevaan runohenkeen, vaikka Juteini sitä epäilemättä on oikein
ihanteellisena ihaillut, niin hän meistä eroottisissa lauluissaan ja
runoissaan sen sijaan ilmeisesti on paljonkin sukua Bürger'ille, tuolle
muotovalmiille saksalaiselle klassikolle, jota tunnustetaan aivan
yleisesti »yhdeksi Saksan suurimmista lyyrikoista», vaikkakin
myönnetään, että Bürger'in suhteen Schiller'in väite, että häneltä
puuttuu ihanteellinen käsitys rakkaudesta ja kauneudesta, ei ole
kokonaan epäoikeutettu. Mitä taas tulee runon muotoon, niin on
Juteinilla se vallassaan yhtä hyvin kuin Franzén'illa ja
Bürger'illäkin, ell'emme ota lukuun lauluihin nähden sen suurempaa
vaihtelevaisuutta ja moninaisuutta. Että Schiller'in äskenmainitulla
väitteellä Bürger'iin nähden, joka jonkun aikaa kuten tunnettua eli
kaksinnaimisissakin kälynsä Auguste Leonhart'in (»Molly'n») kanssa
vaimonsa Dorette'n suostumuksella, on jonkun verran perää, todistaa
meistä esim. hänen muotokauniit runonsa »Golkondan kuningatar»,
»Lenardo ja Blandine» y.m., joissa on rakkaudella monessa kohden varsin
aistillinen, jopa hekumoiva ja lihallinen sävy. Kun Juteinilla
nähdäksemme Bürger on ollut runoilijaesikuvana ainakin aikaisempina,
vuosina, niin ei ole ihmeteltävää, että hän hekumallisuudesta
puhtaampienkin rakkauslaulujen rinnalle on luonut rivon runon
»Hulivili», vaikka hän sillekin on opettavaisen leiman tahtonut antaa
loppuun liitetyllä varotuksella. Mutta kouraantuntuvampikin todistus on
meillä siitä, että Bürger on Juteinille hyvin tuttu. »Anteckningar af
Tankar uti Warianta Ämnen» kirjansa erääseen kirjotukseen »Om våld emot
djuren» (Väkivallasta eläimiä kohtaan) Juteini, näet, lainaa neljä
säettä eräästä Bürger'in runosta »Der wilde Jäger».[225] Säkeet
kuuluvat:

    »Lasz ab, lasz ab von dieser Spur!
    Entweyhe Gottes Freystatt nicht!
    Zum Himmel ächzt die Creatur
    Und heischt von Gott dein Strafgericht».

Tämä runo, »Der wilde Jäger», on muuten nähdäkssemme ainoa Bürger'in
runoista, mikä tavallaan eläinsuojelusajatuksen sisältää, koska siinä
»villiä» eli »hurjaa metsästäjää», erästä »Wild- und Rheingraf»ia,
ensin varottaa pyhäpäivänä lähtemästä jahtiin hänen oikealla
puolellaan oleva ratsastaja, »hyvä enkeli». Vasemmalla puolella oleva
taas vain kehottaa ja ollen luultavasti hänen intohimonsa voittaa
joka kerta kehotuksillaan »Wildgraf»in, niin että tämä tekee
sunnuntai-metsästysretkellään vain pahoja tekoja, huolimatta ensinkään
hyvän enkelin uusiintuvista varotuksista. Niinpä esim. sittemmin, kun
metsästykseen mentäissä valkoinen komea saksanhirvi etsii erään
talonpojan viljavainiosta suojaa sekä talonpoika sen takia nöyränä
rukoilee, ett'ei hänen viljaansa, hänen, köyhän miehen, »hien» ja työn
tulosta tallattaisi, yhtyen talonpojan anomukseen tuo hyvä enkeli taas
varottaa kreiviä väärin tekemästä; vielä kolmannen ja neljännenkin
kerran kieltää oikeanpuolinen ratsastaja »villikreiviä» väkivallan
töistä, kun häntä eräs paimen polvillaan pyytää armahtamaan hänen
karjalaumaansa, johon hirvi on paennut, ja kun sitten vielä eräs pyhä
erakko, jonka metsän keskellä olevaan »Jumalanmajaan» »otus» on
piiloutunut, lempeänä ja kauniisti esiintyy kreiviä viimeistä kertaa
varottaen vetämästä Jumalan tuomiota ylitsensä Juteininkin kirjaansa
lainaamilla ylläesitetyillä sanoilla. Kreivi ei kuitenkaan tottele
näitä, vaan noudattaa vasemmanpuolista neuvojaansa; ja silloin seuraa
tätä viimeistä tottelemattomuutta hirvittävä rangaistus,
»Jumalantuomio» toteutuu.

Saksalainen kuuluisa kirjailija Jean Paul Richter on nähdäksemme
monessa suhteessa ollut Juteinin kirjailijaesikuvana. Juteini kyllä ei
hänen kirjotuksiinsa viittaa muuta kuin yhdessä ainoassa paikassa, ja
sen hän tekee Anteckningar-kirjassaan, mutta monet merkit meistä
viittaavat siihen, että hän Jean Paulin tuotantoa on ihaillut ja
tahtonut olla niin sanoaksemme toinen Jean Paul, joskin suomenkielinen.
Tätä todistaa esim. se, että Jean Paul on satiirikko ja monessa
kaunokirjallisessa tuotteessaan sangen hauska humoristi oikein
ranskalaisen »Aufklärung»in malliin. Sitähän Juteinikin yrittää paitsi
runomuotoisissa »Pilakirjoituksissaan» myöskin muutamissa
suorasanaisissa kynäilyissään, niinkuin esim. »Pila Pahoista Hengistä»
ja »Perhe-Kunda. Pila-Kirjoitus Epä-Luuloista» osottavat. Jean Paul on
kasvatusta harrastanut erittäinkin Levanassaan, mutta hän on
kokemuksiaan alkuopetuksenkin alalla sovittanut käytäntöön
aapisentapaisessa julkaisussa, jonka löytää hänen kootuista
teoksistaan. Olojen pakosta oli Juteini jonkun aikaa kasvattajana,
niinkuin Jean Paulkin; mutta varmaankin sisällinen halu hänet myöhemmin
sai julkaisemaan kasvatusopillisia »neuwoja» ja »Lasten Kirjan», kuten
hänen esikuvansakin oli tehnyt. Jean Paul oli viisaustieteellisiä
opintoja harjottanut ja julkaissut filosofisen kirjansa »Clavis
Fichtiana», jossa hän Fichten aatteita yleistajuisesti selvittelee;
Juteini on myös joukon filosofisia kirjotelmia julkaissut. Jean Paul'in
opetuksen yhtenä juonena oli, niinkuin W. Rein'in pedagogisesta
encyklopediastakin näemme, opettaa lasta jo koko aikaisin esittämään
»Witzejä», s.o. elämänviisautta sisältäviä iskulauseita (»Bildung zum
Witz», niinkuin »Levanassa» sanotaan). Tällaisia mietelmiä on Jean
Paulin kootuissa teoksissa useissa kohdin paljonkin: väliin
»Polymeter'in», väliin »Impromtü's» nimisinä, toisinaan taas ollen
otsikon alla: »Vermischte Gedanken», tai »Meiner abgerissener
Gedanken», »Meiner abgerissener Einfälle» tai ilman otsaketta.
Elämänviisautta pyrkivät Juteininkin »Sananlaskun Koetuksia ja Runon
Tähteitä» nimisen kokoelman mietteet esittämään, samoinkuin hänen
koottuihin teoksiinsa lisäksi kerätyt vakavat »Piirroksia» ja
»Ajatuksia» sekä hilpeämmät »Hupailemia» nimiset mietelmät. Juteinin
ajatelmat ovat enimmäkseen runopukuisia, kun sen sijaan Jean Paul'in
ovat järjestään suorasanaisia. Mutta tapaamme Juteinin filosofisista
teoksista suorasanaisiakin.

Vaikka myöhemmin esityksessämme eri luvussa on tarkotuksenamme
tarkastaa Juteinin filosofisia mielipiteitä, jolloin luonnollisesti
samalla tulee erikoisesti puheeksi hänen filosofinen tyylinsä, niin
sopinee tässä, kun hänen kirjailijaesikuvistansa kerran puhe on,
ohimennen mainita, että hänellä filosofisissa kirjotelmissaan lähinnä
tyylillisenä esikuvana luultavasti on ollut Kellgren, kuten Aarne
Anttila huomauttaa kirjotuksessaan »Juteini filosofina».[226] Salaman
tavoin iskevä esitystapahan muuten oli valistusajan kirjallisuudessa
yleinen. Eipä sen vuoksi siis ihme, jos Juteinikin vielä sen ajan
miehenä sitä jonkun verran matki etenkin filosofisissa kirjotelmissaan.

Kirjassaan »Kasvatusopilliset virtaukset ja koululaitoksen kehitys
Suomessa vuosina 1801-1843» Jaakko Pärssinen sivuilla 188, 396, 443-448
ja 476 ensin ohimennen kertoo Juteinin kirjallisesta toiminnasta
Viipurin sanomalehdessä Wiburgs Wochenblatt ja sitten mainitsee miten
Viipurin kymnaasin kirjastossa oli »oppilaille ja opettajille
suomenkielistäkin Juteinin julkaisemaa kirjallisuutta, kuten Ajan
viete, Uusia sananlaskuja, Tutkinto kuolevaisuudesta, Pila pahoista
hengistä, Huvitussanomia., Uusia lauluja, Lähtölaulu, Valittuja
sananlaskuja», mutta myös että tätä kirjastoa vahingoitti tulipalo v.
1834, jolloin siellä myös oleva Juteinin kielioppi sekä edellä
luetellut kirjatkin paloivat. Sitten hän (Pärssinen) vielä
suhteellisesti laajasti selostaa Juteinin pieniä kirjasia: »Lyhyt Neuwo
Lapsen Opettajalle» sekä »Puhe Lapsen kaswatuksesta». Ja lopuksi hän
tekee johtopäätöksiä siitä, mitä vaikutuksia Juteini on saanut
uudemmista pedagogisista virtauksista, mitä suuntaa hän edustaa:
Juteini on muutamassa suhteessa »varsin lähellä valistusfilosofiaa» ja
Rousseaun oppia sekä (näiden yhteismuodostumaa)[227] filantropinismia
ynnä Ewald'in käsityskantaakin huolimatta siitä, että hänen
kirjotuksistaan tapaa mielipiteitä, joita Kant ja Fichte sekä heitä
seuraileva Herbart ynnä Suomessa Viipurin kymnaasin yliopettaja G.K.
Girgensohn edustavat. Nähdäksemme Pärssisen käsitys on myöskin se, että
näiden (paitsi luonnollisesti Girgensohn'in) aikaansaamat henkiset
virtaukset Ruotsin kautta tunkeutuivat maahamme. Saanemme Juteinin
kasvatusopillista kantaa koskevia seikkoja lähemmin käsitellä kirjamme
II:ssa osassa.

Kun Juteinin runoutta tavalla tai toisella koskevaa tässä luvussa
pääasiallisesti olemme tutkistelleet, johdumme vihdoin kysymyksiin:
onko Juteinin runoelmia paljonkin levinnyt ja keihin niiden vaikutus on
ulottunut?

Arvostellessaan Juteinin kirjailijatointa teoksessaan Suomalaisen
Kirjallisuuden Vaiheet sanoo J. Krohn sivulla 216 kahden vierekkäisen.
kappaleen alkusanoissa näin: »Juteinin runoelmia, niinkuin hän usein
valittaa, ei ostettu paljon», ja »hänen kirjansa ylipäätään eivät ole
voineet paljoa vaikuttaa kansaan». Mutta olemme Juteinin kirjoista
turhaan etsineet edes yhtä sellaista »valitusta», ettei hänen
runoelmiaan »ostettu»; ja tietysti on silloin vielä mahdottomampi
löytää »useita». Luulemmekin väitteen olevan ainoastaan otaksuman, joka
ehkä on johtunut aikaisin kirjotetusta, Juteinin »leivättömyyden»
aikuisesta runosta »Runolaisille», missä puhutaan runoilijain
ohdakkeisesta tiestä; ja mahdollisesti on tuo olettamus myös voinut
aiheutua v. 1820 painetusta Huilun Humina runosta, jossa taas parissa
kohden kerrotaan ajasta, jolloin Juteini vielä oli »onnen outo
poika-puoli», vastoinkäymisiä kokenut, nuori ja otaksuttavasti silloin
vielä köyhä runoilija. Mutta tahtoisimme kysyä: milloinka maassamme
ylimalkaan runoilijain--ja miks'ei sanottaisi kirjailijain yleensäkin!
--alkutaival ja vieläpä useimmissa tapauksissa koko elämänpolkukin on
ollut muuta kuin ohdakkeinen ja köyhyyden katkeroittama. Suurtakaan
eroa ei luullaksemme ole nykyisyyden ja menneisyyden välillä siinä
kohden. Mutta tämä kaiketi ei vielä tiedä sitä, ett'ei heidän kirjansa
olisi mennyt kaupan, vaikk'ei tietysti näin nuoressa sivistysmaassa
suuria painoksia niistä uskalleta ottaa. Ja mitä erikoisesti Juteinin
teoksiin tulee, niin ovat nähtävästi--päinvastoin kuin mitä Krohn on
olettanut--hänen kirjastensa (runoja sisältäväinkin) ensimäiset
painokset yleensä kyllä loppuunmyydyt; siitä on meillä mielestämme
todisteita, suoranaisiakin hänen myöhemmältä ikäkaudeltaan, mutta
myöskin välillisesti todistavia aikaisemmilta ajoilta. Mitäpä muuta
merkitsee esim. se, että kaikki hänen tärkeämmät runonsa ensimäisestä
runovihkosesta ovat ainakin kolmesti painetut, lukuunottamatta runoa
Turun uuden Akatemian rakennuksesta, joka on vain kahdesti julkaistu.
Samoin on yleisölle kolmesti tarjottu luettavaksi useimmat vuosina 1815
ja 1816 julkaistuissa runovihkoissa olevat runot, sellaiset kuin
Muisto-Patsas ja siihen liittyvät kaikki kolme laulua, Laulu Suomessa,
Wenäläinen lauluineen ja Kiitos-Uhri; muut kahdesti. Nimissä on joku
muunnos ja sisällyskin on osiksi muuntunut. Laulu Elämän Nautinnosta on
tietääksemme kuudesti painettu. Näytelmäntapaista runoelmaa Pila
Pahoista Hengistä on otettu aikaisemmin kaksi painosta ja sitten
kolmannen kerran vielä painatettu koottuihin teoksiin. Kysymme sen
vuoksi vielä kerran: Mitäpä muuta merkitsee tuo kaikki, kuin että
runoelmilla on ollut sen aikuisiin oloihin nähden menekkiä?! Toinen
asia on sitten, jos kysytään painosten suuruutta ja siitä johtuvaa
runoteosten leviämismahdollisuutta. Tätä kysymystä tahdomme pohtia
vasta vähän myöhemmin. Nyt on meidän ensin esitettävä edellä
lupaamiamme suoranaisiakin todisteita vielä Juteinin runotuotteitten
menekistä. Sanan Saattajassa olevassa Juteinin elämäkerrassa v. 1840
(Kts. Liitteitä) sanotaan: »J----n kirjapainosta ilmauntuneita
toimituksia ei ole enä kirja-kauppioilla eikä hänellä itsellä». Tämä
lause nyt ilmeisesti todistaa, että v. 1840 _kaikki_ Juteinin siihen
asti painosta julkaisemat _teokset, siis runoelmatkin, olivat
loppuunmyydyt_. Ja että hänen kirjoilleen arvoakin annettiin ja niillä
niin ollen silloin oli tilaisuutta vaikuttaa lukijoihinkin, joihin on
luettava varmaan rahvaanmiehiäkin--jos Krohn »kansa» sanalla juuri
rahvasta tarkottaa--, siitä on todisteena samassa elämäkerrassa vähän
aikaisemmin esitetty näin kuuluva lause: »----hän (Juteini) ei ole
ainoastaan toimellisuudensa suhteen viran toimituksissa ansaitun arvon
voittanut kaikilta meidän kaupungin asujamilta, vaan myöskin monelle ja
opäilemätä vielä usiammalle, Suomen kielen ystävälle mahtaa olla vanha
tuttu ja rakas sieluheimo Suomen kieltä ja kirjallisuutta
kunnioittavien kirjoitustensa ja toimitustensa kautta,----». Ja A.J.
Sjögren sanoo v. 1821, että suomalaisen kirjallisuuden suhteen erittäin
ansiokas Juteini on suomalaisen talonpoikaissäädyn sivistämistä
uutterasti edistänyt kirjailijatoimellansa.[228] Että kansa, itse
talonpoikainen väestö, Juteinin teoksia luki ja, kuten jo edellä
väitimme, itse asiassa niitä arvossa piti, sitä todistaa vielä seuraava
P. Päivärinnan lausunto syntymäpitäjänsä maallisesta kirjallisuudesta
hänen nuoruutensa aikana, vaikk'ei hän itse ikämiehenä, ja kirjailijana
mainitsemaansa Juteinin kirjaa enää sivistävänä pitänyt. Tähän
lausuntoon jo siv. 12 viittasimme toista tarkotusta varten ja se
kuuluu: »Ainoat kirjat siihen suuntaan (edellä puhutaan sivistyttävästä
maallisesta kirjallisuudesta) lienevät olleet siihen aikaan: Jutén'in
»Pila pahoista hengistä» ja »Hoberg'in äijä», jotka jokainen osasi
ulkoa».[229] Samansuuntaisen tiedon Lopelta juuri mainitusta Juteinin
kirjasta antoi tämän kirjottajalle kerran eräässä suullisessa
keskustelussa myöskin prof. Setälä ylioppilasajaltaan, johon tietämään
jo viittasimme samalla kertaa, kuin Päivärinnan tiedonannosta puhuimme,
vaikka tätäkin tietoa käytimme silloin todistaaksemme, että Juteinin
nimi aikoinaan oli tunnettu ympäri koko Suomen niemen. Vielä
viidennenkin todistuksen kansan arvonannosta, mutta tässä tapauksessa
Juteinin kirjasiin nähden _yleensä_, luemme merkin A. A(hlqvist'i)n jo
ennenmainitusta esitelmästä 1852-vuoden Litteraturblad'issa. Siinä
sanotaan, näet:»----(Juteini) on julkaissut joukon kirjotuksia,
varustettuina moninaisilla nimityksillä, joiden sekä sisällys että
ulkonainen asu ilmaisevat, että ne ovat aijotut kansalle. Tämä seikka
ei kuitenkaan estänyt niitä tulemasta tunnetuiksi ja arvossa pidetyiksi
myöskin säätyläishenkilöitten keskuudessa, joista moni silloin vielä
osotti myötätuntoisuuttaan samalle kirjallisuudelle kuin kansakin eikä
voinut siihen määrin, kuin nykyisin on laita, tyydyttää lukuhaluansa
ulkomaisella kirjallisuudella. Tämä seikka, että Judén'in kirjoja
levisi myöskin maan sivistyneemmän väestön keskuuteen, hankki hänelle
myös sen _yleisen arvonannon_,[230] minkä hän kirjailijana on osakseen
saanut.----».[231] Vähän aikaisemmin sama merkki sanoo samassa
esitelmässä vieläkin suoranaisemmin Juteinin (sekä Gottlund'in ja
Korhosen) _vaikutuksestakin kansaan_, että he ovat ennen muita
kirjailijoita huomiotaherättävällä tavalla vaikuttaneet osiksi
_kansaan_[230] sivistävästi, osiksi _sivistyneihin_[230]
kansallistunnetta eloonherättävästi ja kohottavasti. Ehkä kaikkein
pätevimmät todistukset Juteinin laulujen arvokkuudesta olemme kuitenkin
säästäneet tähän viimeiseksi. Todistukset ovat J.V. Snellman'in ja
lukija löytää nekin Litteraturblad'ista (v:lta 1856) siv. 368 ja (v:lta
1858) sivv. 447, 448. Ne kuuluvat: »Juteinin lauluja laajalti maassamme
tuntee, lukee ja laulaa--Suomen kansa, vaikka niitten tekijän
sivistyneitten enemmistö tuntee vain nimeksi»;[232] sekä »myöskin on
tunnettua, että Juteinin kirjotukset, levinneinä arkkikirjallisuutena,
ovat saavuttaneet sangen laajan lukijakunnan rahvaan joukosta eivätkä
varmaankaan ole olleet vaikuttamatta sen älylliseen ja siveydelliseen
sivistykseen. Ei yhtä sadasta niitä, jotka maailmassa loistavat
ylhäissukuisuudella, viroilla, arvonimillä ja ritarimerkeillä, voida
verrata vaatimattomaan maistraatinsihteeriin Viipurissa, eikä yksikään
noita samoja äskenmainittuja ole saava nimeänsä säilytetyksi
samallaisessa kiitollisessa jälkimaailman muistossa.»[233]

Mitä tulee Juteinin runoelmien painosten suuruuteen ja niiden siitä
johtuvaan leviämismahdollisuuteen, emme me tunne hänen alkuperäisten
runovihkostensa painosten kappalemäärää. Mutta hänen ruotsiksi
kirjottamansa Anteckningar-kirjan painoksen suuruus on meillä tiedossa
samoin suunnilleen myös hänen koottujen teostensa, sekä sekin, että
painos ruotsiksi painettuja »Anmärkningar uti Finska Skaldekonsten» ja
»Kritik öfver Lån-Bokstäfverna uti Finska Språket» oli pieni
(»obetydlig»).[234] Juteinin koottujen teosten painoksesta tiesi
ennenmainittu ent. kirjakauppias Howing sanoa, että 1856-vuoden painos
Jak. Juteinin Kirjoja oli 500 kappaletta, 1857-vuoden »luultavasti
200» ja »viimeiset 200 kappaletta».[235] Anteckningar-kirjaa painettiin
vain 250 kappaletta, niinkuin jo edellä selvisi. Teoshan kuitenkin
olikin selvästi tarkotettu vain sivistyneitä varten, päättäen sekä sen
kielestä että yleensä vaikeatajuisemmasta sisällyksestä. Kansalle
tarkotettuja teoksia taas (juuri noita runoelmia sisältäviä kirjasia)
otaksuisimme painetun paljoa enemmän, kuitenkin huomioonottaen että
yleensä kestävä painopaperi, jota kauttaaltaan olemme Juteinin
kirjasissa tavanneet, tietenkin oli siihen aikaan suhteellisesti
kallista niinkuin painatuskin. Jos siis saanemme olettaa, ett'ei
näitäkään, kansalle, näet, tarkotettuja kirjasia, painettu niin suuria
painoksia kuin meidän päivinämme huomattavain kaunokirjailijain
teoksia, niin ei meillä kuitenkaan liene syytä luulla, että yleensä
lukutaitoinen Suomen kansa olisi niitä paljokaan vähemmän lukenut tai
toisten ääneen lukiessa kuulemallakin niiden sisällyksen omaksunut,
kuin mitä nykypäivinä itse rahvaassa parempien kirjailijaimme teosten
suhteen tapahtuu. Sjögren'in, Sanan Saattajan, Ahlqvist'in, Snellmanin.
Setälän ja Pietari Päivärinnan edellä esittämämme lausunnot ovat meistä
takeena siitä.

       *       *       *       *       *

Niinkuin edellisestä jo on selvinnyt, oli Juteini sangen tuottelias
runoseppä; tuleva tutkimus on luullaksemme osottava, että hän sekä
runoissaan että muissakin suomenkielisissä kirjotelmissaan on
osottautunut myöskin onnistuneeksi _sanasepäksi_ ja että saamme häntä
kiittää monesta sattuvasta alkuperäisesti suomalaisesta sanasta,[236]
ainakin sellaisesta, jonka ensimäisenä hän on kansankielestä siirtänyt
kirjakieleen, mutta epäilemättä myöskin hänen itsensä muodostamasta.
Myöskin meille meidän päivinämme oudonlaisia mytologisia sanoja voimme
Juteinin kielestä tavata koko paljon, etenkin hänen runoistaan. Pariin
sellaiseen viittaa Setälä tutkimuksessaan »Studien aus dem Gebiet der
Lehnbeziehungen» (v. 1912) sivv. 24 ja 34 s., ja Virittäjässä v. 1911
merkki K. N(ieminen). sivv. 61 ja 62 luettelee eräitä poimimiansa
sanoja J. Juteinin runoista sekä selittelee useampien merkitystä
Lönnrot'in sanakirjan avulla. Nämä sanat K.N. on esittänyt »näytteeksi,
että Juteinin kielestä voitaisiin ehkä saada poimintoja, jotka
valaisisivat mytologistenkin sanain käyttöä ja merkityksiä».[237]

Kun tässä kerran Juteinin kielestä puhe on, sopinee tähän myös liittää
hänen kirjoistaan poimituista sanoista tehty luettelo, joka sisältää
nykyisestä kirjakielestä eroavaisimmat sanat--olkootpa ne sitten
nominativissa taikka jossakin muussa sijassa, presensin 1 personassa
tahi jossakin muussa verbimuodossa. Luettelo on myöskin selittävä
näiden sanojen merkitykset. Kuitenkaan emme ota niitä lukuun, jotka
ennen mainittujen sääntöjen takia poikkeavat nykyisestä kirjakielestä,
emmekä niitäkään, jotka arvelumme mukaan ovat painovirheen kautta
erilaisiksi muodostuneet.[238]

  Juteini.   Nyk. kirjakieli.

  Aiwoi = aikoi.
  aiwoituksemme = aikomuksemme.
  aiwuissa = aivoissa.
  aldis = alttiiksi; alttiit.
  alennessa = aletessa.
  ales = alas.
  alensa = allensa.
  allo = aalto. Jos kaksi samanlaista vokalia nykyään merkitään
                sanan ensi tavussa eli se siis on pitkä, niin
                J. usein lyhentää tuon tavun poistamalla toisen
                vokalin.
  ambuan = ammun.
  ambusi = ampui.
  andakon = antakoon. J. lyhentää myöskin aina imperativin oo:n o:ksi
                      ja öö:n ö:ksi.
  aroistaapi = aristaapi.
  awoina = avoinna. Tässä on huomautettava, että J. sietää -ime
                    päätteisten adjektivien nominativista muodostetussa
                    essivissä ainoastaan yhtä n:nää; sama on
                    karitivisten adjektivien essivin laita, esim.
  awutoina = avutonna.
  Ehkän = ehkä + 1 pers. typist. suff.
  elli = eli.
  empä = enpä. N muuntuu aina m:ksi p:n edellä ja p vuorostaan taas
               b:ksi, niinkuin esim. sanassa ombi; mutta empä-sanassa
               J. ei ole sääntöään seurannut.
  enemmäldä = enemmän, enempää.
  enin = (luult.) enimmiten.
  ensimmäldä = ensin, ensinnä.
  ensingän = ensinkään. J. lyhentää alinomaa liitepartikkeleita -kaan
                        ja -kään poistamalla toisen vokaalin.
  että ei = ettei.
  etuutta = etua.
  Hara-huuli = (luult.) haarahuuli, jänis. Samoin esimerkki ensi tavun
                                           lyhentämisestä.
  hedelmöitkäi = hedelmöitkää. Päätteet -kai, -käi ovat saaneet -kaa,
                               -kää-päätteitten sijan imperat. mon. 2
                               personassa.
  hulluudena[239] = hulluutena. Kahden samallaisen (eli siis pitkän)
                                vokaalin jälkeen J. välistä panee
                                d-äänteen t:n asemasta, jos lyhyt
                                vokaali seuraa.
  huojistaa = huojentaa.
  Ilme = ilmi.
  iäinen = ijäinen.
  iän-kaikkisuudesta = ijäisyydestä.
  Jokuu = joku (murt.).
  juljistettu = julistettu, julaistu. L:n jälkeen i väliin paisuu
                ji:ksi; esimerkkejä vielä tähän on velji = veli;
                seljitti = selitti, selvitti.
  juotsinensa = joutsinensa, jousinensa.
  jälle = jälleen.
  Kaitsialda = kaitsijalta. Tekijän päätteestä J. antaa j:n kadota -i
               ja -e-päätteisistä vartalosanoista, mutta -e muuntuu
               kuitenkin ensin i:ksi -e-päätteisissä.
  kallaiseksi = kaltaiseksi (murt.).
  kamoittaa = kammottaa. Väliin hän antaa vartalon alkupuolella
              kahdesta samanlaisesta kerakkeestakin toisen kadota
              (siis: pitkän lyhetä).
  kansakundahin = kansakuntain. H äänteen J. usein pistää kahden
                  vokaalin väliin viime tavussa, sekä monik. 1
                  genetivissä, nk tässä tapauksessa, että yksikön
                  partitivissä, esim. valdaha = valtaa. Olemme ennen
                  jo puhuneet tästä h:sta ja silloin viitanneet
                  Vhaël'in kielioppiin.
  kasvoin = kasvoihin.
  kaswoen = kasvojen. Mon. illativissa ja 2 genet. J. joskus taas
            jättää pois päätteitten kerakkeet, h:n ja j:n. Vielä esim.
            sikoin = sikoihin.
  katsokat = katsokaat. Mon. 2 p:n imperativin pääte -kaat, -käät
             lyhennetään aina -kat, -kät-päätteiksi.
  kihdyttäissä = kiihdyttäissä.
  kihoittaapi = kiihottaa. Taas esim. siitä, mitenkä J. usein ensi
                tavussa lyhentää pitkän vokalin.
  kiinitti  = kiinnitti. Taas esim. toisen kerakkeen katoamisesta sanan
              vartalosta, kun siinä on 2 samanlaista.
  kuins = kuin + typist. sinä l. sä.
  kuljeskiipi = kuljeksiipi.
  kustä = kusta. Seuraava sana on sattunut alkamaan ä:llä.
  Laimiin = laimin.
  laksot = laaksot. Taas esim. ensi tavun lyhentämisestä.
  leijoni = leijona.
  lieska = liekki (murt.).
  lietsari = saattaja, opas (murt.).
  lijan = liian. Kahta i:tä J. ei mielellään käytä vierekkäin, kun
                 vokali niitä seuraa, vaan muuntaa jälkimäisen i:n
                 j:ksi; esim. pijasta = piiasta.
  lijoista = ilkeistä.
  luolda (luult.) abl. sanasta luo = luota.
  lämpymänä = lämpimänä.
  löynynee = löytynee.
  Mahdata = mahdeta.
  miitteleepi = miettiipi.
  mitän = (luult.) mitä + minä tai mitä + nyt.
  moittaa = moittii.
  moitettiin = moitittiin.
  mureeksi = murheeksi.
  mängäi = menkää.
  Ojennustie = oikotie.
  onnesti = onnistui.
  otrista = ohrista.
  Perehet = perheet.
  pidembää = pitempää.
  pikuuden = piikuuden. Taas esim. siitä, kuinka hän lyhentää pitkän
                        vokaalin ensi tavussa.
  pisareet = pisarat = kyyneleet.
  pojes = pois.
  purta = purra.
  purten = purren. J. ei yleensä assimileraa t:tä r:ksi r:n jäljessä.
  puumulia = puuvillaa.
  pääsnyt = päässyt. Hän ei myöskään assimileraa n:ää s:ksi s:n
                     jäljessä; syösnyt = syössyt.
  Rindu-luin = rinta-suin = vastapäätä. Olisimme halukkaita otaksumaan,
               että u sanassa luin on vaikuttanut a:n muuntumisen
               u:ksi sanassa rinta.
  Saakais = saakaa = ottakaa.
  saalita = saaliita.
  sarannot = saranat.
  sauvun = savun.
  semmengin = semminkin.
  sialla = sijalla.
  siaan = sijaan.
  siivistystä = sivistystä (murt.)
  sioitti = sijotti.
  suomuus = suonto.
  suurennut = suurentunut.
  säätettiin = säädettiin.
  säättänyt = säätänyt.
  Taindiomaksi l. taindiotoimaksi = tainnottomaksi.
  taiten = taitaen = taitavasti. II inf. instr. J. ylimalkaan muodostaa
                     panemalla -en-päätteen typistyn. vartaloon tieten
                     = tietäen.
  toinansa = toisinansa.
  tyvenään = tyveneen.
  työllähämbi = työläämpi.
  täytyvät = täyttyvät.
  Urho = uros.
  uunna = uutena.
  Waldikat = valtikkaat.
  wamba = vamma.
  vapa-sukuisten = vapaa sukuisten.
  warahin = varhain.
  waremmin = varhemmin, varhaammin (murt.)
  warteni = vartaloni.
  wierillekin = läheisyyteenkin.
  wiljemmäldä = koso(mma)lta.
  välein = väleen.
  Ylenpaldisuus = ylenpalttisuus.
  ylpäilee = ylpeilee.
  Älkä = älä.

Lauseita, jotka eroavat nykyajan kirjotustavasta, löytää sellaisia kuin
esim.:

  Alkaa lahomaan = alkaa lahota.
  Ei händäkän haittaa = ei haita häntä.
  eikö lienee = eikö liene.
  en taida me muuta ajatella = emme taida muuta ajatella.
  että hänen piti riemun tuhlaamaan = että hänen piti tuhlaaman
      (l. tuhlata) riemun.
  Hän meni siis metsään luulossa ei vielä synnyttämään = hän meni
      siis metsään luullen ei vielä synnyttävänsä (l. ettei vielä
      ssynnyttäisi.)
  Jolle asia näytti pimeäksi = jolle asia näytti pimeältä.
  Siunaten ruoka istukai päin pöytään = siunaten ruoan istukaa
      pöydän ääreen.
  Vaille paremman tietoa = parempaa tietoa vailla.
  woidaan estettää = voidaan estää.
  Älkä sinä luulko = älä sinä luule.[240]

       *       *       *       *       *

Juteinin elämänvaiheita esittäessämme huomautimme, mitenkä hän sai
runokokeistansa hyvän arvostelun runoilija Franzén'ilta. Tämän mielestä
näytti hän »omaavan todellista kykyä runoiluun». Hän oli esittänyt
Franzén'ille »useita Suomalaisista runotuotteistaan», varmaankin
useimmat, ehkä kaikkikin vihkosessa Kirjoituksia samana vuonna 1810
julkaisemistaan 22 runosta ja niiden lisäksi nähtävästi vielä
m.m. Suomen Laulun (Katso Liitteitä), jonka iloluontoisen
isänmaallismielisen hymnin Suomalaisen kunniaksi hän v. 1816 julkaisi
painosta uudessa muodossa Suomalainen nimisen runon yhteydessä. Hän,
näet, jätti siitä pois neljä lystikkäintä säkeistöä, antoi neljälle
jäljellejääneelle uudistamalleen vakavalle säkeistölle uuden nimen
Laulu Suomessa ja sai siten syntymään tuon yleisesti suositun laulun,
tunnettu ensimäisen säkeistön sanoilla: »Arvon mekin ansaitsemme».
Tämän jo siis noin sadan vuoden vanhan laulun säkeitä sanoo
vielä meidän päivinämme runoilija Eino Leino »liikuttaviksi,
patriarkallisiksi», joissa »Juteinin huomio käytännöllisenä miehenä on
enemmän keskittynyt itse kansaan» kuin maahan ja sen ihanaan luontoon.
Sen ohella Eino Leino tunnustaa runon olevan siitä merkillisen, että
isänmaallinen tunne siinä esiintyy jo ainakin yhtä voimakkaana kuin
»Maamme»-laulussa, vaikka se onkin niin paljon ennen sitä kirjotettu.
Ja hän väittää vielä, että se (Laulu Suomessa) puhtaasti suomalaisena
isänmaallisena hymninä (Kallion Oman maan ohella, jossa taas runollinen
ihailu kohdistui maamme luontoon) aivan erinomaisesti olisi sopinut
kansallislauluksemme, jonka ruotsinkielinen vallas-säätymmekin olisi
voinut Flora-juhlassa v. 1848 sydämensä pohjasta kaiuttaa.[241] Vuonna
1910 julkaisemassaan Suomalaisen kirjallisuuden historia-nimisessä
teoksessa Eino Leino myös mainitsee, että sanottu Juteinin »laulu ja
Luonnon suuret (pitää tietenkin olla: suuren!) lapsukaiset» ovat
hänelle ikuisen muistomerkin suomalaisen taiderunouden pyhäkössä
pystyttäneet, vaikkapa hänen »pääasiallinen tuotantonsa tosin lienee
kansaa-valistavaan kirjallisuuteen luettava», tarkottaen sillä
etupäässä hänen runouttaan. Ja luullaksemme J. Krohn'in vaikutuksesta
Eino Leino yleisarvostelussaan sanoo Juteinia järkeileväksi,
ratsionalistiseksi hengeksi. Tästä viimeisestä arvelusta huolimatta
tuntuu kuitenkin edellisistä Eino Leinon lausunnoista siltä, kuin hän
antaisi Juteinille runoilijana kylläkin tunnustusta.

Jos sitten kolmanneksi tarkastelemme August Ahlqvist'in arvostelua
Juteinin runoudesta jo ennen mainitussa esitelmässä v:lta 1852, niin
hän alussa puhuu uranuurtajista kansallisrunouden alalla, varottaen
tuomitsemasta kirjailijoita, jotka ovat esiintyneet aikana, jolloin
luonnonrunouden kaiku vasta hiljan on tauonnut ja laulun alue on
muuttunut taistelutantereeksi erilaisille aineksille ja voimille, koska
vieraat katsantotavat ja uudet muodot koettavat saada jalansijaa
kansallisrunouden pyhäkössä. Tällöin tehdään moni epäonnistunut koe,
syntyy moni muodoton luomus, jopa voidaan sanoa, että milt'ei kaikki,
minkä sellainen alkava aika runoudessa synnyttää, on »hallaista tai
muuten vähemmän kaunista». Vaikkakaan tällaisen ajan kirjailijain
kirjallisesta tuotannosta jälkimaailma ei voi nauttia, niin on se
kuitenkin muodostanut täyteaineksen siihen suureen kuiluun, joka
luonnon- ja taiderunouden erottaa toisistaan, sekä sen pohjan, jolle
onnellisemmat nerot sittemmin nostattavat laulun temppelin. Ja vähän
edempänä Ahlqvist arvelee Juteinin runottaren pääominaisuuden olevan
tyyntä ja selkeää järkevyyttä. Hänen päämääränänsä ei ole kauneus, vaan
mieluummin hyvyys, ja harvoin hän antaa mielikuvituksensa kohota
jokapäiväisyyttä korkeammalle. Sitä vastoin on hänen varsinainen alansa
alemmat runouden lajit, pilkka- ja opetusrunous, joissa mielikuvituksen
ja kauneudenaistin toiminta on vähempiarvoinen ja järjen sen sijaan
vallitsevana. Hänen pilkka- ja opetusrunonsa huokuvat lämmintä
totuuden- ja isänmaanrakkautta, oikeudentuntoa ja uskonnollista mieltä,
ja vaikka hänen pilkkarunonsa kärki »ei ole niinkään harvoin
tylsänlainen», miellyttää tuo alkuperäinen ja useimmiten hyvälaatuinen
sävy miltei aina hänen lukijaansa, etenkin tämä täytyy tapahtua
lukijalle kansasta, jonka naurettavien puolien ja ennakkoluulojen
kimppuun hän käy sen omalta kannalta. Ja vieläkin edempänä Ahlqvist
sanoo taas, että monet hänen opetusrunoistaan ovat erinomaisia jalojen
ajatustapojen takia, joita niistä löytää, useat uhkuvat lämmintä
isänmaanrakkautta, niinkuin yleisesti pidetty laulu: _Arvon mekin
ansaitsemme_, toiset taas ovat syvemmin uskonnollisia ja lähentelevät
virttä, kuten laulu _Kirkkotarha_. Lopuksi Ahlqvist on sitä mieltä,
että Juteinin runomitta on yleensä moitteetonta, ja hänen kielensä on
joskus epämääräistä, mutta harvoin typistettyä ja aina sujuvaa ja
selvää. Niinkuin näemme: Paljonkin tunnustusta siis uranuurtavalle
taiderunoilijalle, varsinkin opettavaisen runouden alalla!

J.V. Snellman'in arvostelut Juteinin runoudesta ovat Litteraturblad'in
kolmessa vuosikerrassa: vuosina 1856, 1857 ja 1858. Niissä hän
arvostelee vuosina 1856 ja 1857 ilmestyneitä Jak. Juteinin Kirjoja
sivuilla 366-368, 329 ja 93. Ja vuonna 1858 painetut osat VI-IX samojen
»kirjojen» jatkoa arvostellaan saman aikakauskirjan lokakuun vihkossa
N:o 10 samana vuonna sivuilla 446-448, mutta nimimerkkiä ei tämän
kotimaisen kirjallisuuskatsauksen lopussa ole, jonka katsauksen yhtenä
arvostelevana osana sanottu kyhäelmä on. Kuitenkin tuntuu sekä sisällys
ylimalkaan, edellisiä arvosteluja suurimmaksi osaksi uusivana, että
kirjotustapakin ja vielä jokunen viittauskin edelliseen kirjotukseen
osottavan, että tämäkin arvosteleva kirjotus on lähtenyt
Litteraturblad'in silloisen päätoimittajan taitavasta kynästä ja siis
olevan sekin Snellman'in. Ensinmainitussa arvostelevassa kirjotuksessa,
Litteraturblad'issa vuodelta 1856, on tarkimmin Juteinin runoutta
tarkasteltu, ja tämän tarkastelun tuloksia tahdomme tässä esittää.

Ensin huomauttaa Snellman ohimennen, että »hän (Juteini) on vaeltanut
rauhaan täältä tuo vanhus, joka puolivuosisataa aikaisemmin oli
laulanut ensimäisiä suomalaisia laulujaan, ja jonka rakkaimpana
askaroimisena vielä hänen elämänsä iltana suomalaisen laulun
harjotteleminen oli». Sitten seuraa lause, josta selviää, että Juteini
vanhoilla päivillään, niinkuin me jo ennenkin olemme kertoneet,
kokoili, järjesteli, muunteli ja kirjotti uutta, hänen kuolemansa
jälkeen julkaistavaksi. Nämä kootut teokset olivat nyt päässeet
julkisuuteen. Ensimäinen osa sisälsi vakavia lauluja sekä kansan- että
uudemmalla runomitalla. Ja myöskin toisessa on kylläkin niin vakavia
kappaleita, jott'ei niitä juuri voi kutsua leikillisiksi tahi
lystikkäiksi. Ja niidenkin joukosta, jotka voitaisiin lukea
jälkimäisiin, kuuluu harva hauskoihin. Tuskin iloisimmat saavat
lukijassa hereille hiljaista hymyä. Huomaa selvästi, että Juteini
tahallaan on hyvin varovainen, niin että hän otsakkeesta »Leikki
lauluja» on etsinyt puolustusta ei ainoastaan lauluille, joiden
aineesta laulaminen voitaisiin katsoa vanhan miehen arvoa alentavaksi,
esim. viinistä ja rakkaudesta, vaan myöskin jokaiselle vapaammalle
käsitykselle mitä vakavimmista asioista. Monesta kohdin vilahtaa
näkyviin luonnostaan iloinen luonne; mutta on selvää, että laulaja,
harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, on sen purkauksille pannut lujia
salpoja. Lukiessa vakavia laulujakin saa usein vaikutelman niiden
pakonalaisuudesta. Ja sille, jolla esittäjän (J.V. S:n) tavoin on ollut
tilaisuutta kuulla tuon vapaamielisen ja vielä myöhäisessä
vanhuudessaan hilpeän ja iloisen miehen puhuvan, on tämä kokemus
näyttävä todeksi sen, minkä laulujen lukeminen ainoastaan antaa
aavistaa. Häntä olikin kohdannut sellainen tässä maassa ainoalaatuinen
varotus, että eräs ruotsalainen, hänen kädestään lähtenyt kirjallinen
esitys oli laillisen oikeudenkäynnin ja tuomion nojalla poltettu.[242]
Esittäjän (J.V. S:n) mielipide on sen vuoksi se, että toisenlaisten
yksityisten ja yleisten ulkonaisten olosuhteitten vallitessa Juteinin
laulut olisivat olleet jotakin paljoa enempää, kuin mitä ne nyt ovat.

Snellman jatkaa: Runoilijalahjaa sanan korkeimmassa merkityksessä ei
voida myöntää Juteinin omanneen. Hänen laulunsa on siihen liiaksi
mietiskelevä ja tarkotuksellinen. Mutta hän _onnistuu usein erinomaisen
hyvin laulunesittäjänä, ja olisi epäilemättä onnistunut vielä
useamminkin, jos hän olisi antanut mielikuvituksensa toimia vähän
vapaammin ja laulanut täysin arastelematta ilmoille sen, minkä jo
luulee olevan hänen huulillaan. Myöskin ulkopuolella laulurunoutta on
hän[243] kirjottanut suomalaisessa runoudessa harvinaisen kauniita
lyyrillisiä kappaleita. Nuoremmille laulajille tuntemattomalla
keveydellä liikkuu hän kaikellaisissa runomuodoissa, luullaksemme
sellaisissakin, joita ei tavata kellään muulla_.[244] Tämän perästä
Snellman huomauttaa, että tähän »esteettömään liikuntoon»
(kaikennäköisissä runomuodoissa) on pääasiallisesti syynä se, ett'ei
Juteini luultavastikaan ole ottanut tarkemmin selkoa niistä kahleista,
joista sidotuksi nuorempi sukupolvi on joutunut omaksumansa
konstikkaan, vanhan kansanrunon mukaan muodostaman runomitan kautta.
Mutta, jatkaa Snellman eräässä seuraavassa kappaleessa, _Juteinin
laulun eivät kuitenkaan muodosta ainoastaan runomittaiset tai
soinnilliset mietelmät. Sitä tekee eloisaksi moni mielijohde ja sillä
on usein runsaasti määräyssanoja, kuvia ja vertauksia, mutta
yksinkertaisia ja luontevia_.[244] Ja vieläkin etempänä Snellman
väittää, että Juteinikin toisinaan, samoinkuin Kalevala ja hänen (S:n)
aikansa kansanrunonkirjottajat vanhalla runomitalla kirjottaessaan,
unohtaa kaiken muun runopuvun käytön paitsi runomitan, samoin kuin
myöskin hänen lyyrillisissä kappaleissaan tapaa kohtia, joissa
yhtenäisyys ei vaatisi juuri niitä sanoja, mitkä siinä kyllä tekevät
itse runomitan ja soinnun virheettömiksi. Mutta kuten edellä
mainituista esimerkeistä voidaan nähdä, _on hänen runorakentelunsa
tavattoman sujuva eikä hänen kykyänsä keksiä sointuja tapaa_, niin
pitkälle kuin Snellmanin tuntemus ulottui, _kenessäkään muussa
suomalaisessa runoilijassa. Hänen kielensä on puhdasta ja
rikasta_,[244] vaikka hän oikeinkirjotuksessa pysyttelee lähemmin
»raamatun suomessa» eikä ole omaksunut uudenaikaisen suomen sanoja ja
lauseparsia.

Mainitessaan Jak. Juteinin Kirjojen 3:nnen ja 4:nnen Osan ilmestymisen
Snellman kertoo, että niissäkin olevien laajempien runojen sisällys
enimmäkseen on opettavaista, kehottaen isänmaalliseen henkeen ja
lauluun, rauhalliseen ja siveään elämään j.n.e., myöskin lempeään
mielenlaatuun lähimäisiä ja eläimiä kohtaan. Viimemainitussa suhteessa,
kun oli kysymyksessä kotieläinten hellä kohtelu, oli, näet, Juteini
jalo kiivailija, ja, sanoo Snellman, hän lienee joskus,[245] kun eivät
suusanalliset huomautukset auttaneet, pahoinpidellyn eläimen puolesta
kostanut sen kiusaajalle.[246]

Jo v. 1881 painetussa »Kymölän seminarin opettajain albumissa I» on
merkki K. R(aitio) sivuilla 77-96 julkaissut Jaakko Juteinista
esitelmäntapaisen kirjotuksen, joka näkyy arvosteluissaankin perustuvan
J. Krohn'in esitykseen[247] Biografisessa Nimikirjassa sekä Ahlqvist'in
huomautuksiin hänen runousopissaan. Tästä syystä, ja jos ne (Raition
arvostelut) vielä, kuten mahdollista ja luultavaakin on, myöskin
nojautuvat Snellman'in edelläesittämiimme lausuntoihin
Litteraturblad'issa, emme tässä rupea niitä selostamaan; mainitsemme
vain sen, minkä Raitio esittää uutta ennen esitettyjen tietojen
lisäksi, että, näet, »Juteinin muista (juuri edellä on kerrottu laulun
»Arvon mekin ansaitsemme» käyneen Suomen kansalle rakkaaksi)
monilukuisista lauluista ovat jotkut muutkin vielä tänään suosittuja.
Niin muutamat lastenlaulut, esimerkiksi »Lapsi olen laulavainen», »Älä
itke äitini» ja »Isän ja pojan laulu». Tähän Raitio vielä lisää: »Laulu
»Elämän nautinnoista» (tulee tietenkin olla: nautinnosta!) oli aikanaan
hyvin rakastettu», sekä kiittää omasta puolestaan sitä hyvänä runona ja
painattaa sen esitykseensä kokonaisuudessaan Jak. Juteinin Kirjoista.

Biografisessa Nimikirjassa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Vaiheet
nimisessä teoksessa Julius Krohn arvostelee Juteinia runoilijana
osittain samoin kuin Snellman, mutta osiksi myöskin paljoa ankarammin.
Krohn sanoo jälkimäisessä teoksessa: »Niinkuin hänen teostensa
luettelosta ja parista esimerkistä on näkynyt,[248] oli Juteinin
runotar pääasiallisesti opettavainen. Se enimmiten saarnasi hyviä
tapoja ja taisteli turhia ennakkoluuloja vastaan. Yhtähyvin ei se ollut
mikään yksivakainen itkusuu, vaan salli leikkiäkin toden vaiheella,
salli viatonta iloa, vaikkapa oluthaarikan ja viinalasinkin ääressä,
hyväin ystäväin seurassa. Ja opetuksissansa, saarnoissansakin se
kaikkein mieluimmin aina käytti aseinaan pilkan teräviä nuolia. Näissä
pilkkarunoissaan ei Juteini säästänyt ketään, milloin tuomaria tokaisi,
milloin pisti pappiakin.» Ja toisessa kohtaa: »Todellista runoniekkaa
hänessä ei ollut: pikemmin oli hän luotu filosoofiksi ja
puhetaituriksi. Suorasanaiset kirjoituksensa------ovat hyvin
miellyttävät lukea, sen puolesta että niissä ajatus ilmautuu hyvin
omituisessa, välähdyksen tavoin valaisevilla vertauksilla kaunistetussa
muodossa. Mutta runoelmissa sitä vastaan on äly liiaksi
yksinvaltiaana.» Ja sitten taas vähän myöhemmin Krohn edelliseen vielä
lisää: »------hänen runoelmansa enimmäkseen ovat runomittaan puettua
proosaa, vaikka kyllä innokasta, kuvilla ja vertauksilla koristettua
proosaa. Aine niissä on enimmiten aivan ajatteellinen, filosoofinen, ja
opettavainen tarkoitus silmäänpistävä. Niinkuin olemme nähneet,
ilmautui tämä opettavainen tarkoitus alussa paraiten pilkan muodossa.
Se oli usein kehoittavinansa pahaan tapaan, tehdäksensä sitä oikein
naurettavaksi ja inhoittavaksi. Muutamat näistä pilkkarunoista ovat
jokseenkin onnistuneita. Mutta ylimalkaan ei Juteinin pilkka kuitenkaan
ollut oikein terävä; sen kärki oli useimmiten tylsänlainen. Myöhempinä
aikoina ei hän enää kirjoittanutkaan mitään pilkkarunoja, vaan antoi
opetuksensa aivan yksivakaisessa muodossa. Seurauksena Juteinin
runottaren filosoofisesta, opettavaisesta luonteesta oli myös sen
taipumus lyhyihin aforismeihin ja epigrammeihin.»

»Runoissansa on Juteini sotinut kaikkia paheita ja pahoja tapoja
vastaan, mutta useimmin ja innokkaimmin moitti hän aina näitä
kolmea: omanvoiton-pyyntöä, taikauskoa ja eläintenrääkkäystä.
Omanvoiton-pyynnön syyksi hän luki senkin, että ylhäiset säädyt
Suomessa olivat hylänneet kansan kielen. Uskoa taikoihin ja
kummituksiin pilkkasi ja moitti hän yhtenään ja ylimalkain ei hän
uskonnonkaan suhteen sallinut sokeaa, ajattelematonta uskoa.»

»Toinen puoli Juteinin runoilijaluonteessa on lapsellinen, viaton
iloisuus. Yksi hänen periajatuksiansa oli, että tässä mailmassa hyvää
ja pahaa on tasan, ja jos jälkimmäistä toisinaan tahtoo ollakin
enemmän, niin pitää tyytyväisyydellä ja toivolla jälleen saattaa vaaka
tasapainoon.»

»------Muutamat (Juteinin runoista) ovat levinneet ympäri koko maan ja
tulleet kansan yhteiseksi omaisuudeksi enemmän kuin tuskin minkään muun
runoilijainme teokset tähän asti. Semmoisia ovat varsinkin
_Suomalaisten laulu Suurelle Ruhtinaalle, Laulu Suomessa (Arvon mekin
ansaitsemme)_ ja _Laulu elämän nautinnosta_, jotka aikanaan olivat
lauletut ja rakastetut, niin avaralta kuin suomenkieli kaikui.»

»------Yhdessä kohdin Juteinin kirjallinen vaikutus on ollut
silminnähtävä ja suuri, nimittäin siinä että hän herätti
talonpojissamme kansallistunteen, näyttäen monessa runoelmassansa, että
Suomen kansa ei olekaan se halpa, mitätön rahvas, jona sitä on pidetty,
vaan että »Arvon mekin ansaitsemme». Myöskin oli hän melkein ainoa,
joka ennen vuotta 1844 suomenkielellä katkerasti moitti maassamme
vallitsevaa muukalaisuutta kielen suhteen ja innokkaasti vaati
suomenkielen koroittamista valtakieleksi. Sen ajan suomalaisissa
sanomalehdissä näkyy tosin joskus joku ainoa kirjoitus tästä aineesta,
mutta ne harvatkin ovat erinomaisen miedot ja varovaiset. Sentähden
sopinee pääasiallisesti Juteinin ansiona pitää, että jo kolmansilla
kymmenillä kieliliikkeen ensimäinen alku ilmausi talonpojissakin,
niinkuin näkyy tunnetusta Korhosen runosta.»

Kun vertaa näitä arvosteluja keskenänsä, huomaa heti, että Julius Krohn
on ylipäänsä nojannut Snellman'iin. Juteinin laulu on kummankin
mielestä liian ajatteellinen ja tarkotuksellinen. Ja enimmin hänen
runoelmistaan tapaa opettavaisia, jota mieltä Ahlqvistkin oli ollut.
Mutta kun Snellman antaa Juteinille runoilijana yleensä tunnustusta,
joskin hän siirtää hänet niin sanoaksemme toisluokkaisten kykyjen
joukkoon, niin Krohn hänelle ei sitäkään tunnustusta suo, sanoo hänen
vain erinäisissä pilkka-runoissa ja muissakin runoelmissa jotakuinkin
onnistuneen ja luetteleekin niistä toisia, joiden ilmottaa tulleen
»kansamme yhteiseksi omaisuudeksi enemmän kuin tuskin minkään muun
runolijamme teokset tähän asti».--Snellman pitää tosin, ettei voi
tunnustaa Juteinilla olleen runoilijalahjaa sanan korkeimmassa
merkityksessä, mutta hän onnistuu usein erinomaisen hyvin laulujen
laulajana ja olisi epäilemättä sen tehnyt vieläkin useammin, jos olisi
antanut vapaamman vallan mielikuvitukselleen ja laulanut täydestä
sydämestään sen, minkä jo luulee ikäänkuin olevan hänen huulillaan: ja
Snellman esittää Juteinin lyyrillisistä runoista myöskin näytteitä,
joita hän ei enää lue laulurunoihin kuuluviksi ja jotka kuitenkin ovat
suomalaiseen runouteen kuuluvina harvinaisen ihania. Joka kirjottaa
suomalaista runoa, sellaista kuin Juteinin tunnetussa laulussa. »Arvon
mekin» tai »Luonnon suuren j.n.e.», voi, jos sisällyskin on arvokasta,
katsoa lahjottaneensa isänmaalliselle kirjallisuudelle katoamattoman
lahjan. Krohn taas väittää, ett'ei Juteinissa todellista runoniekkaa
ollut, vaan että hän pikemmin oli luotu filosofiksi ja puhetaituriksi;
hänen runoelmissaan on äly liiaksi yksinvaltiaana; ja luultavasti hänen
suurin ja tiettävästi pysyväisin ansionsa oli siinä, että hän viime
vuosisadan alkupuolella esiintyi kansallisena herättäjänä.--Snellman'in
mielestä Juteinin laulua eivät muodosta ainoastaan ranomittaiset tai
luppusoinnulliset mietteet, vaan sitä elähyttää moni mieleenjohtunut
kaunis ajatus, ja sillä on usein ylen runsaasti määräyssanoja, kuvia ja
vertauksia, mutta yksinkertaisia ja luontevia. Ja joskin täytyy
tunnustaa, että hänen kykynsä helposti keksiä sointuja--jonka vertaista
suomenkielistä ei toista löytyne--ja sujuvasti käyttää, runomitallista
kieltä ovat toisinaan häntä houkutelleet runon pukuun pukemaan
kaikenkaltaista yksitoikkoista, jokapäiväistä prosaa, etenkin kun hän
Suomen vanhalla runomitalla kirjottaa, mutta joskus myös lyyrillisissä
kappaleissa, niin on toiselta puolen hänen runonmuodostuksensa
harvinaisen sujuvaa ja luontevaa sekä hänen kielensä puhdasta ja
rikasta. Krohn taas katsoo puolestaan Juteinin runoelmain enimmäkseen
olevan runomittaan puettua prosaa, vaikka kylläkin innokasta, kuvilla
ja vertauksilla koristettua, eikä hän näytä tekevän eroa Juteinin
vanhalla runomitalla ja uudenaikaisemmilla kirjotettujen runojen
välillä. Tämä hänen viime mielipiteensähän menisi muuten milt'ei yhteen
Snellman'in juuri edellä selostamamme esityksen kanssa, jos tuo
Krohn'in käyttämä »enimmäkseen» sana hänen esityksessään saisi
tarkottaa samaa kuin sana »toisinaan» referaatissamme Snellman'in
mielipiteistä. Mutta sitä se ei kait tehne, ja silloin ei Krohn
myöntäne hyvän runoilijan arvoa ja kunniaa Juteinille.--Omat
mielipiteemme Juteinin runoudesta on lukija jo tämän luvun alkupuolella
nähnyt. Siinä esittämämme todistelun perusteella, samoin kuin juuri
kertomamme Snellman'in arvostelun nojalla sekä vielä Ahlqvist'in
antaman tunnustuksen johdosta uranuurtavalle taiderunoilijalle,
voinemme hyvällä syyllä väittää, että Franzén oli täysin oikeutettu
29-vuotiaalle runoilevalle Juteinille antamaan tuon ennen mainitsemamme
hyvän todistuksen, jossa hän tunnusti Juteinin omaavan todellista kykyä
runoiluun sekä että hän suomenkielessä oli hankkinut itselleen
tavattomat tiedot ja taidon. Huolimatta siis siitä, että J. Krohn
ymmärtääksemme ei hyvän runoilijan kunniaa Juteinille myönnä eikä
runoilijalahjojakaan sanan varsinaisessa merkityksessä tunnusta hänellä
olleen, vaan tuntuu pikemmin pitävän häntä vain jonkinlaisena riimi- ja
säeseppänä, joka tosin joskus on onnistuneenkin runon kirjottanut,
täytyy meidän noihin muihin arvostelijoihin vedoten väittää Juteinin
olleen hyvän runoilijan, joskaan ehk'ei ensiluokkaisen, ja
runoilijalahjoja hänellä oli, jos kohta osiksi olosuhteet ja tietysti
monet vaikeudet, jotka hänellä ensimäisenä varsinaisena suomenkielisenä
taiderunoilijana oli voitettavana, estivät häntä kehittymästä niin,
kuin hän suotuisammissa suhteissa olisi voinut. Myöskin olisi hänen
kootuille runoilleen ollut eduksi hyvin paljoa ankarampi valinta, kuten
1858-vuoden Litteraturblad'in arvostelukin arvelee. Ja mekin olemme jo
ennen viitanneet siihen, että Juteinin runoista voitaisiin saada aika
hyvä valikoima, josta saattaisivat meidän päiviemmekin ihmiset nauttia,
kun se julkaistaisiin ajanmukaisessa asussa.

Näin olemme Juteinin elämänvaiheita esittäneet ja sen jälkeen
tarkastelleet hänen vaikutustansa maassamme kirjallisella
toiminnallaan, etenkin runoilijana. Olemme nähneet, ett'ei tuo iloinen
ja hilpeäluontoinen mies tosin ollut loistavassa yhteiskunnallisessa
asemassa, ei hän ollut maamme mahtavia ja siinä mielessä suuria. Eikä
hänen suuruutensa runoilijana ja kirjailijana yleensäkään tietysti vedä
vertoja maamme runoilijaruhtinaille ja kirjallisuuden sankareille,
sellaisille kuin Runeberg'ille, Topelius'elle ja Aleksis Kivelle. Mutta
suuruutta hänessäkin oli, ja suuria sai hänenkin isänmaallinen
kirjallinen toimintansa aikaan, mitkä ehdottomasti vaativat meidän
syvintä kunnioitustamme ja ihmettelevää ihailuamme. Hänessä oli se
suurta, että hän sitkeästi totuutta etsi, totuuteen ja tietoon pyrki ja
niitä julisti kansaansa valistaakseen, huolimatta häväistyksistä,
vastoinkäymisistä lannistumatta. Ja suuria sai hän isänmaallisella
kirjallisella toiminnallaankin aikaan. Paitsi ett'ei se
sellaisenaankaan silloisissa oloissa suinkaan ollut eikä vieläkään ole
mitätön (ajattelemme tässä varsinkin koko suurta määrää onnistuneita
runoja), niin olivat Juteinin suomalaista mieltä uhkuvat kirjaset
kansallistunnettamme herättämässä niin säätyläisissä kuin rahvaassakin
aikana, jolloin suomalaisuutta, rakkautta suomen kieleen oli tuskin
nimeksikään, joskopa juuri ensinkään, ja jolloin Suomessa muuta
sivistystyötä kuin hengellistä välitti kansan suurelle enemmistölle
muukalainen kieli. Että kansanmiehet nyt alkavat herätä, vaatia
kielelleen oikeuksia sekä sitä runoiluun käyttää, siitä kertoo meille
Paavo Korhonen. »Otava»nsa esipuheessa tunnustaa taas Kaarle Aksel
Gottlund, yksi sivistyneiden edustajia, saaneensa herätteitä Juteinilta
runoilemaan suomeksi. Jo poikana Elias Lönnrot lauloi Juteinin
lauluja[249] ja tämän kirjat sekä R. von Becker'in Turun Viikkosanomat
ne ensin hänessä halua herättivät äidinkielensä viljelemiseen.[250]
Suuria täytyy meidän myöskin väittää Juteinin saaneen aikaan sillä,
että hän kirjotuksisssan käytti suomen kieltä--ja käytti sitä hyvin--
aikana, jolloin ei juuri kukaan muu sitä maallisessa kirjallisuudessa
tehnyt. Samalla kun nämä hänen kirjotuksensa herättivät nukkunutta
kansallistunnetta, levittivät ne valistusta, yrittäen juurruttaa
pois kansasta ennakkoluuloja, taikauskoa ja huonoja tapoja sekä
kylvää siihen tosisivistyksen siemeniä. Sen vuoksi voimme täydellä
syyllä yhtyä J.V. Snellman'iin, kun hän sanoo, että »Suomen
kirjallisuudenhistoria on kiitollisena säilyttävä Juteinin
muiston»[251] ja toisessa kohdassa: »Tämän nimen on hän (Juteini)---
häviämättömästi piirtänyt Suomen kirjallisuus- ja sivistyshistoriaan.»
[252]



KIRJALLISUUSLUETTELO.


A) Juteinikirjallisuutta:

1804.  1. _Åbo Tidning_, N:o 26, d. 31 Mars 1804. Edesmenneen
          muistoxexi. Hämäläinen.

1810.  2. _Kirjoituksia Jak. Juteinilda_. Ensimmäinen O ja... TURUSSA
          Painettu Frenckellin Kirjapainossa Wuonna 1810. 3 a. 8.

1813.  3. _Suomalaisten Laulu Suurelle-Ruhtinaallensa_. (på ton af
          Folksången.) Painettu lehdessä Åbo Allmänna Tidning. No 8.
          Tisdagen den 19 Januarii 1813.

1814.     a. _Suomalaisten Laulu Suurelle Ruhtinaallensa_. Weisatan
          kuin: Bewara, Gud, wår Kung. Ur Åbo Tidning. Turusa 1814,
          Prändätty J.C. Frenckellin tykönä. 1-1/4 a. 8.

1815.  4. _Muisto-Patsas Suomessa ALEKSANDERILLE I Keisarille ja
          Suurelle Ruhtinaalle_. Koetus Jac Juteinilda. TURUSA, 1815.
          Painanut J.C. Frenckell ja Poika. 1-1/4 a. 8.

1815.  5. _Uusia Sanan Laskuja_. Jak. Juteini. Wiipurissa, Walmistettu
          A. Cederwallerin Kirja-painossa wuonna 1815. 1/2 a. 8.

1817.     a. _Uusia Sanan Laskuja_. Toinen Parannettu ja lisätty
          ulos-ando Jak. Juteinilda Wiipurissa. Painettu And.
          Cederwallerin Kirja-painossa wuonna 1817. 1 a. 8.

1816.  6. _Suomalainen_, elli _Runo Ahkeruudesta Suomessa_. Jak.
          Juteini. Wiipurissa, Walmistettu A. Cederwallerin
          Kirja-painossa wuonna 1816. 2 a. 8.

1816.  7. _Wenäläinen_, elli _Runo Pohjan Sodasta_, Aljettu Wenäjässä
          ja Päätetty Parisissa Yhteiseksi Rauhaksi. Jak. Juteini.
          Wiipuriswa, Walmistettu A. Cederwallerin Kirja-painossa
          vuonna 1816. 2 a. 8.

1816.  8  _Waikutukiia Suommalaisen sydämessä_. Jak. Juteini.
          Wiipurissa, Painettu A. Cederwallerin tykönä vuonna 1816.
          1 a. 8.

1816.  9. _Lyhyt Neuwo Lapsen Opettajalle_. Jak. Juteini. Wiipurissa,
          ----Kirja-painossa wuonna 1816. 1 a. 8.

1816. 10. _Lasten Kirja_. Koetus Jak. Juteinilda. Wiipurissa,
          Walmistettu A. Cederwallerin Kirja-painossa wuonna 1816.
          1-1/2 a. 8.

1819.     a. _Lasten Kirja_. Toinen paino, jonga on Parannettuna ja
          lisättynä ulos andanut Jak. Juteini. Wiipurissa, Painettu
          And. Cederwallerin tykönä vuonna 1819. 3-1/4 a. 8.

1826.     b. _Lasten Kirja_. Kolmas Paino,----Parannettuna toimittanut
          Jak. Juteini. Wiipurissa A. Cederwallerin Kirja-painossa
          wuonna 1826. 1-5/6 a. 12.

1816. 11. _Pila-Kirjoituksia_. Jak. Juteini. Wiipurissa, Painettu
          A. Cederwallerin tykönä vuonna 1816. 3-1/2 a. 8.

1816. 12. _Anmärkningar uti Finska Skaldekonsten_ af Jac. Judén.
          Wiborg. 1816. Tryckt bos And. Cedervaller. 2-1/2 a. 8.
          Jälkipuhe Kirjoittajalle (suomeksi). Elmgren'in mukaan:
          2-3/4 a. 8. (Eroavaisuus ehkäpä »Jälkip:sta» johtunut!)

1816. 13. _Kritik över Lån-Bokstäfverna uti Finska Språket_ af Jac.
          Judén. Wiborg. 1816. Tryckt hos And. Cedervaller. 1-3/4 a. 8.
          Lopussa: Suomen kielestä, elli Sana-Armeijan Kokous,
          Perustus-fuomeksi. »Koska minä koulun kautta».

1817. 14. _Lausumisia, ja muita Wakaisia Runo-Kirjoituksia_. Jak.
          Juteini. Wiipurissa. Painettu And. Cederwallerin tykönä,
          wuonna 1817. 2 a. 8.

1$17. 15. _Jak. Juteinin Wilpittömiä Kirjoituksia_. Wiipurissa.
          Painettu A. Cederwallerin Kirja-painossa wuonna 1817. 1 a. 8.

1817. 16. _Ajan Wiete_, elli _Moninainen Runo-kokous_. Jak. Juteini.
          Wiipurissa, Ulos annettu And. Cederwallerin Kirja-painosta,
          vuonna 1817. 3-1/4 a. 8. Elmgr. muk. 3 a. 8:o.

1817. 17. _Puhe Lapsen kaswatuksesta_. Siweys ja Jumalan tundo onnen
          tuowat. Jak. Juteini. Wiipurissa. Painettu A. Cederwallerin
          Kirja-painossa wuonna 1817. 1 a. 8.

1817. 18. _Tutkinnon Aineita_. Jak. Juteini. Wiipurissa. Painettu
          A. Cederwallerin Kirja-painossa wuonna 1817. 1-1/2 a. 8.

1817. 19. _Tutkindo Kuolewaisuudesta_. Elämän toiwo Kuolemangin
          woittaa. Jak. Juteini. Wiipurissa. Painettu A. Cederwallerin
          Kirja-painossa wuonna 1817. 3/4 a. 8.

1817. 20. _Perhe-Kunda. Pila-Kirjoitus Epä-Luuloista_, Kolmessa Osassa,
          Jak. Juteinilda. Wiipurissa. Painettu A. Cederwallerin
          Kirja-painossa vuonna 1817. 2 a. 8. Elmgr. muk. 1-1/8 a. 8:o.

1817. 21. _Pila Pahoista Hengistä_, Kolmessa Kanssa-puheessa, Uskon
          Wahwistukseksi. Jak. Juteini Wiipurissa, Ulos annettu And.
          Cederwallerin Kirja-painosta wuonna 1817. 1-1/8 a. 8.

1827.     a. _Pila_----Juteini. Toinen Ylöspano. Wiipurissa,----A.----
          1827. 1 a. 12.

1818. 22. _Försök till Utredande af Finska Språkets Grammatik_. Jac.
          Judén. Wiborg, Tryckt hos And. Cederwaller, 1818. 10 a. 8.

1818. 23. _Walittuja Suomalaisten Sanan laskuja_, Jotka on kokoillut
          ja ulosandanut Jak. Juteini. Wiipurissa. Painettu And.
          Cederwallerin Kirja-painossa wuonna 1818. 5-1/2 a. 8.

1819. 24. _Uusia Lauluja Perustus-kielellä_. Walitut Jak. Juteinin
          Teoista. Wiipurissa. A. Cederwallerin Kirja-painosta annettu
          wuonna 1819. 1-1/2 a. 12.

1819. 25. _Huwitus-Sanomia_, jotka on kokoillut Jak. Juteini.
          Wiipurissa And----1819. 1 a. 12.

1827.     a. _Huwitus-Sanomia_,----kokoillut Toinen Ylöspano.
          Wiipurissa----Kirja-painosta annettu----1827. 1 a. 12.

1819. 26. _Kummituksia_, elli _Luonnollisia Aawis-Juttuja, Walistuksen
          lisäksi_. Lyhykäisesti ja vapaasti Saksan Kielestä Suomeksi
          tulkitut J. J-------da. Wiipurissa And. Cederwallerin
          Kirja-painosta annettu wuonna 1819. 2 a. 12. Elmgr. muk.
          1-1/3 a. 12:o.

1819. 27. _Neuwo-Kirja_, elli _Lyhykäinen Oppi Hywiin ja Siiwollisiin
          Ihmisten Tapoin; Nuoruudelle_. Toinen Paino, jonga on
          parannettuna toimittanut Wanha Suomalainen. Wiipurissa
          And. Cederwallerin Kirja-painosta annettu wuonna 1819.
          1-3/4 a. 12. (Uusi, kielen puolesta korjattu laitos toisen
          henkilön v. 1760 julkaisemaa kirjaa).

1819. 28. _Lähtö-Laulu_, elli _Hyvästi-Jättö Wäinämöiselle_. Jak.
          Juteinilda. Annettu Wiipurissa A. Cederwallerin
          Kirja-painosta wuonna 1819. Tähän liittyy: Min Öfwertygelse_,
          eller _Reflexion om Fritänkeri_. Yhteensä: 2-3/4 a. 8.

1820. 29. _Huilun Humina_, elli _Takaisin Tulo Wäinämöisen Hywästi
          Jätöstä_. Jak. Juteini. Wiipurissa, Annettu And.
          Cederwallerin Kirja-painosta wuonna 1820. 3-1/4 a. 8.
          Elmgr. muk. 3 a. 8:o.

1824. 30. _Nimi-Päiwä_, elli _Hywä Elämä Howissa, jonga on
          kirjoittanut joutilaana Jak. Juteini. Wiipurissa,
          And. Cederwallerin Kirja-painosta wuonna 1824.
          1-1/6 a. 12.

1824. 31. »Beilage zum Wiburgschen Wochenblatt» sisälsi sinä vuonna
          25 numerossa Juteinin aivan uusia runoja, kaikkiaan yli
          30 kappaletta. Luettelemme ne tässä (n:o tarkottaa W.
          Wochenblatt'in numeroa): N:o 9. _Lähetys-Kirja hekumaiselle
          Tytölle_. N:o 10. _Elämän vaikeudesta_. N:o 11. _Haudan
          kaiwajan Laulu_ ja _Ensimmäinen Rikos_. N:o 12. _Luotuen
          Arwo_. N:o 14. _Kirkko-tarha_ ja _Tähdein syndy_. N:o 15.
          _Neuwoksi Herran elämässä_ ja _Siunaus_. N:o 17. _Elämän
          muoto_. N:o 20. _Toiwo_. N:o 22. _Ystäwyyden Muisto-merkki
          Appellöwille_, j.n.e. N:o 23. _Äidin helma_. N:o 24. _Sairaan
          Laulu_. N:o 25. _Hauta-Piirroksia_ (4 kpl.) ja _Napoleon'in
          hauta_. N:o 27. _Luonnon kurjuus Luojata_. N:o 29. _Luondo
          hywä lapsillensa_. N:o 31. _Kellon lyöminen_ ja _Ahneelle
          wanhalle_. N:o 34. _Ihmisen arwo_. N:o 36. _Äidin hartaus_
          ja _Sanan laskuja_. N:o 38. _Hupauksia_. N:o 40 _Laulu
          Ruhtinoille_. N:o 43. _Wiheliäisen Laulu_. N:o 46. _Mieli
          maan-kulkeudessa_. N:o 48. _Elämän juoksu_. N:o 50. _Wiinan
          syndy_. N:o 51. _Hautajaiset_. N:o 52. _Wainotun Testamentti_
          ja _Tutkinnon aineita_ (4 kpl; hyviä suorasanaisia neuvoja
          kaikki tyyni.)

1826. 32. _Jak. Juteinin Runon Tähteitä_. Wiipurissa A. Cederwallerin
          Kirja-painosta, 1826. (F.W. Pipping'in mukaan vain 4 a. 12;
          mutta Yliopiston kirjastossa olevassa kappaleessa on 96 siv.,
          siis:) 6 a. 12.

1826. 33. _Wiisauden Waellus Maan päällä_. Jak. Juteinin Kirjoittama.
          Wiipurissa----Kirja-painosta wuonna 1826. 1 a. 12.

1826. 34. _Sangari Sionissa_, elli _Walistuksen Koitto Pimeyden Wallan
          ylitse. Jak. Juteini. Wiipurissa,----Kirja-painosta 1826.
          1-2/3 a. 12.

1826. 35. _Kissan Poika_. Jak. Juteinilda. Wiipurissa,----
          Kirja-painosta wuonna 1826. 1 a. 12.

1827. 36. _Laulu Elämän Nautinnosta_.[253] Lauletaan kuin: Poschaluite
          Sudarina. Wiipurissa, Painettu A. Cederwallerin tykönä; 1827.
          1/4 a. 8.

1827. (?) a. _Laulu_----Sudarina. Präntätty tänä (Sic!) Wuonna.
          1/4 a. 8.--

1828.     b. _Laulu----nautinnosta_. 1/4 a. 8. (vasta lopussa:)
          Wiipurissa 1828.

1827. 37. _Erhetyksen Waikutus_ elli _lapsen Murha_. Jak. Juteini.
          Wiipurissa, And. Cederwallerin Kirja-painosta Wuonna 1827.
          5/6 a. 12.

1827. 38. _Anteckningar af Tankar uti Warianta Ämnen_ af Jac. Judén.
          Wiborg, hos And. Cederwaller år 1827. 6-1/4 a. 8. Elmgr. muk.
          4 a. 12:o.

1832. 39. »Beilage zum Wiburgs Wochenblatt N:o 52» sisälsi »_Awiisin
          Alku-sanat_», minkä kirjotuksen epäilemättä Juteini on
          kirjottanut, vaikka alla on Cederwallerin nimi. Kirjotuksen
          mottona on: »Kielellänsä lindukin laula».

1833. 40. »Sanan Saattajassa Wiipurissa» oli v:na 1833 ja seuraavina
          vv:na seuraavat Juteinin runot, toiset vanhoja, toiset uusia:
          »_Laulu Suurelle Ruhtinaalle. Kirkko-Tarha. Talonpojan Laulu.
          Elämän Juoksu. Kirkon Rakennus Helsingin Kaupungista_ ja
          _Toinen_ (samasta). _Miehen Arwo. Herran Rukous. Elämän
          muoto_ ja _toiwo. Julkinen Jumalan kiitos. Huokaus. Yhteinen
          Siunaus. Usko Jumalaan. Laulu Rakkaudesta. Wartian yö-huuto
          kellon lyötyä. Wilu-Taudista. Laulu Elämän Nautinnosta.
          Maljan Juomingi. Sanan Walo. Kunnian Osotus Wäinämöisen
          Kuwalle Wanhassa Wiipurissa vuonna 1831. Kerjupoika. Uhri
          Luojalle. Kysymys. Lääkitykset_».

1834.     V:na 1834 oli »Sanan Saattajassa» seuraavat runot: _Julistus
          Jumalan kunniasta. Saarna-Wirsi. Päätös-Wirsi kirkossa.
          Kehoitus tupakkaa polttamaan. Nuuskasta. Rukouksen jälkeen.
          Hauta-Piirroksia (6 kppl.) Isän ja Pojan Laulu. Naima-Laulu.
          Lähetys-Kirja Hekumaiselle Tytölle. Kesti-Laulu. Imatran
          Koski, Ruokolahden Pitäjässä, Wiipurin Lääniä. Sota-Laulu.
          Työ ja Ilo-Laulu. Hauta-Piirroksia. Alexanderille I j.n.e.
          Wiheliäisen wirsi. Wiinasta. Näkö Wiimeisestä Tuomiosta
          ajatuksen silmillä. Sowindo-Laulu. Laki ja Armo-liitto_.

1835.     V:na 1835 oli »Sanan Saattajassa» seuraavat: _Uuden wuoden
          lahja. Luojan Kiitos. Katumus-Wirsi. Turun ja Oulun
          Wiikko-Sanomain Muisto_. Sanan Saattajasda Wiipurista.
          _Tulipalo Wiipurin Linnassa_ kewäillä wuonna 1834. _Wiinan
          Syndy. Tytywäisyydestä. Laulu_ (»Kyllä on Suomessa luminen
          luondo, waan hywän suondo riemulla rindoja lämmittää»).
          _Laulu Suomessa_ (»Arwon mekin anfaitfemme»). _Äidin Helma.
          Lapsen laulu_ (»Lapsi olen laulawainen»). _Leikki-Laulu
          Saksan wiinasta ja kaljasta. Neitoisen Laulu Merimiehelle_.

1836.     V:na 1836 »Sanan Saattajassa» oli seuraavat: _Keisarinnalle
          Aleksandralle. Toistain heränneelle Oulun Wiikko-Sanomalle_
          Sanan Saatajalda Wiipurista. _Wanhan Pijan Laulu. Laulu
          Lasten Kirjasia. Mies. Rukous Nuorukaisen haudalla. Järjestä
          ja Tyhmyydestä. Äidin Hartaus. Lapsen Laulu. Juoma-Laulu.
          Ihmisen Arwo. Ruumiin Haudalla. Laulu Wiisaudesta. Lapsen
          Laulu Leskelle. Isän kuoldua. Laulu Lapselle ja Opettajalle
          Koulusta. Haudan Kaiwaja. Lohdutus kuolemasta. Linnun Pesä.
          Hautaus-Wirsi. Suosio. Sielusta_.

1840.     V:na 1840 oli uudestaan eloon heränneen »Sanan Saattajan»
          41 n:ossa: _Höyry-laiwa Wiipurissa_ 1839. Alla: Wsnha
          suomalainen. N:ossa 46: _Kysymys_. Toistain tehty. Alla:
          W-S-. N:ossa 50: _Nuija-sota Suomessa_ 1597. N:ossa 51:
          _J------n wanha kynäweitsi_ tauluun liitettynä 1840.

1841.     V:na 1841 oli »Sanan Saattajassa» seuraavat: _Löytö-lapsi.
          W-S-. _Hopia-häissä_. W-S-. _Wanha ystäwä kaukaa ystäwälle_.
          W.-S-. _Herran Tohtorin Lönnrotin tuldua Wiipuriin 27 p.
          Toukokuuta 1841. Tuonelasta tulleen tarina Suomen kielestä_.
          W-S-. _Elämä_. W-S-. _Palkollisen laulu_. -W.S-.
          _Tanssi-laulu_. W-S-. _Wanha ystäwä kaukaa ystäwälle_. W-S-.
          _Kiwipiirros Suomen Kirkolle Wiipurissa 1831_. (Toinen ja
          Kolmas myös). _Wanha muiste_ j.n.e. W-S-. _Julkinen Jumalan
          kiitos_, eli Latinaksi Te Deum laudamus.

1844. 41. _Sanan Laskun Koetuksia ja Runon Tähteitä_. Jak. Juteini.
          Wiipurissa. Cederwallerin Lesken ja Pojan Kirja-painosta,
          wuonna 1844. 10 a. 8.

1844. 42. _Lauseita Jak. Juteinin Kirjoista_. Wiipurissa Cederwallerin
          Lesken ja Pojan Kirja-painosta, wuonna 1844. 3-1/2 a. 8.

1844. 43. N:o 1. _Neljä Wirren Koetusta_ Jak. Juteinilda. Wiipurissa--
          1844. Usko Jumalaan. Julkinen Jumalan kiitos, elli _Leksi_
          Te Deum laudamus. Kirkko-tarha elli kalmisto. Armon owi.--
          N:o 2. _Wiisi Laulun Laitosta_ J. J--da----1844. Laulu
          Suomelle (Endinen aika). Laulu Suomessa (Arwon mekin
          ansaitsemme). Menestys Suomessa (Kyllä on Suomessa luminen
          luondo). Laulu elämän nautinnosta (Luonnon suuren
          lapsukaiset). Tanssi laulu (Miesten, naisten merkillisten).--
          N:o 3. _Hengen Herätyksiä_. Jak. Juteini. Wiipurissa,----
          1844. Huokaus. Katumus-wirsi. Murhe ja lohdutus. Sairaan
          wirsi. Kuolemattomuus.--N:o 4 Jak. Juteinin _Pieniä
          Piirroksia. Wiipurissa.----1844. Piirroksia Kirkon Asioissa
          (nk. Kirkolle. Saarna-tölkille. Alttarille. J.n.e.). Hauta
          Piirroksia.--N:o 5. _Wakaifia Wärsyn Päitä_ Jak. Juteinilda.
          Wiipurissa.----1844.--N:o 6. _Leikillisiä Wärsyn Päitä_ Jak.
          Juteinilda.---1844.--N:o 7. _Kaksi Wakaista Runoa_. Jak.
          Juteini. Wiipurissa.----1844. Mainio teurastamisesta.
          Kerju-poika.--N:o 8. _Kaksi Leikillistä Runoa_. Jak.
          Juteini.----1844. Wilu-taudista. Wiinan syndy.--N:o 9.
          _Wakaisia Runon Päitä_. Jak. Juteini.----1844. (Esim. »Joka
          järwi jäätä wailla»).--N:o 10. _Leikillisiä Runon Päitä_.
          Jak. Juteini.----1844.--N:o 11. Jak. Juteinin _Hupauksia_.
          Wiipurissa----1844.--N:o 12. Jak. Juteinin _omatekoisia
          Sanan-Laskuja_. Wiipurissa----1844. Ensimmäinen----kolmas
          lai.--N:o 13. _Pieniä Runoja_. Jak. Juteinin Kirjoista.
          Wiipurissa.--1844. Lääkitykset. Ensimmäinen rikos. Waroitus
          Matka miehistä, Jäniksen walitus sykfyllä. Hewoisen huokaus
          Luojalle. Kysymys. Kannustajat.--N:o 14. _Huwitus-Lauluja_.
          Jak. Juteini. Wiipurissa.----1844, Työ ja ilolaulu. Mies.
          Isän ja pojan laulu. Elämä. Suosio.--N:o 15. _Rakkauden
          Lauluja_. Jak. Juteini. Wiipurissa----1844. Laulu
          Rakkaudesta. Naiman neuwo. Naima-laulu. Pojan laulu
          tytöllensä. Vanhan pijan laulu.--N:o 16. _JuomaLauluja_.
          Jak. Juteini. Wiipurissa.----1844. Maljan juomingi. Saksan
          wiinasta ja kaljasta. Laulu syötäissä ja juotaissa.
          Juoma-laulu. Kesti-laulu.--N:o 17. _Muutama ajatus_ Jak.
          Juteinin _Tutkinnon Aineista_. Wiipurissa----1844.--N:o 18.
          _Seka-Sanomia_, Joita on kokoillut Jak. Juteini. Wiipurissa.
          ----1844.--N:o 19. _Sydämen Sulatuksia Ihmiselle_. Jak.
          Juteini. Wiipurissa.----1844. Kehoitus armahtamaan
          kanssa-luotuja. Ihmisen arwo. Luotuen arwo. Linnun pesä.--
          N:o 20. _Kissan Poika_. Heikommatkin hengiwäiset, epä-pienet
          eläwäiset owat Herran heimolaiset, Luojan suuren sukulaiset
          armon kautta kaswaneina. Jak. Juteini. Wiipurissa.----1844.--
          N:o 21. _Markkinat_. Tullen, mennen tiedä ties, ostain,
          myyden ole mies. Tiedä ties, ole mies. Jak. Juteini.
          Wiipurissa.----1844.--N:o 22. _Mainioita Suomessa_. Jak.
          Juteini. Wiipurissa.----1844.--Suomen Puku. Wiipurin pamaus
          1495. Nuija-Sota Suomesssa 1597. Kukin 1/2 a. 8.

1856. 44. _Jak. Juteinin Kirjoja_. Ensimmäinen Osa. Tällä teoksella
          alkaa Juteinin koottujen teosten sarja, jonka J. itse
          painattamista varten oli järjestänyt, mutta hänen poikansa
          hänen kuolemansa jälkeen painoon saattanut, Sen nimi oli:
          _Kandeleen Kaksoiset_ elli _Laulu ja Runo-Kokous_. Jak.
          Juteini. Wiipurissa. J. Alfthanin Kirja-painosta, wuonna
          1856. 9 a. 8.

1856. 45. _Jak. Juteinin Kirjoja_. Toinen Osa. _Leikki-Lauluja_ ja
          _Pila-Puheita_. Jak. Juteini. Wiipurissa. J. Alfthanin
          Kirja-painosta, wuonna 1856 8 a. 8.

1856. 46. _Jak. Juteinin Kirjoja_. Kolmas Osa. _Runo-Wihko_. Jak.
          Juteini Wiipurissa. J. Alfthanin Kirja-painosta, wuonna 1856.
          8-1/4 a. 8.

1857. 47. _Jak. Juteinin Kirjoja_. Neljäs Osa. _Jak. Juteinin
          Huwitus-Kirja_. Wiipurissa. J. Alfthanin Kirja-painosta,
          wuonna 1857. _Nimi-päivä. Jutelma Hywästä elämästä Howissa.
          Wiisauden Waellus Maan päällä. Perhe-kunda. Pila-kirjoitus
          Epä-luuloista Kolmessa Jaossa. Matkalaiset. Pila Pahoista
          Hengistä_ Kolmessa Kanssa-puheessa.----Toistain tehty.
          _Lisäys_ (sisältää useita runoja sekä:) _Runon aineita ja
          Pari sanaa suomeksi_ 1844. Vastoin tavallisuutta on tässä
          vihkossa myös lopussa lueteltu »_Paino-wirheitä_».
          10-1/4 a. 8.

1857. 48. _Jak. Juteinin Kirjoja_. Wiides Osa. _Kirja Wakaisissa
          Aineissa_ ja _Piirroksia_. Jak. Juteini. Wiipurissa.
          J. Alfthanin Kirja-painosta, wuonna 1857. _Tutkinnon Aineita.
          Erhetyksen Waikutus_, elli _Lapsen Murha. Tutkindo Uskon
          Tundo-merkistä. Tutkindo Kuolevaisuudesta. Kehoitus
          armahtamaan kanssa-luotuja. Tuomarin sanat kansakunnalle
          Oikeuden istundoa aljettaissa y.m.. 7-1/4 a. 8.

1858. 49. _Jak. Juteinin Kirjoja_. Kuudes Osa. _Kynä-Kokeita_ ja
          _Kirja-Kokous_. Jak. Juteini. Wiipurissa. J. Alfthanin
          Kirja-painosta, wuonna 1858. _Wirsiä. Sangari Sionissa.
          Lasten Kirja. Lyhyt Neuwo Lapsen Opettajalle. Neuwo-Kirja_,
          jossa on _Lyhykäinen johdatus Tapain siiwollisuuteen_.
          Wanhasta parannettu. _Puhe Lapsen Kaswatuksesta. Muutama
          tutkinnon aine lapsen kaswatuksessa. Opettajan alku-sanat
          lapsille koulusta. Opettajan sanat kuritusta tarwittaissa.
          10-3/8 a. 8.

1858. 50. _Jak. Juteinin Kirjoja_. Seitsemäs Osa. _Ajatuksia_ ja
          _Hupailemia_. Jak. Juteini. Wiipurissa. J. Alfthanin
          Kirja-painosta, wuonna 1858. 10-3/8 a. 8.

1858. 51. _Jak. Juteinin Kirjoja_. Kahdeksas Osa. _Ajatuksen Alkeita_
          ja _Runon Tähteitä_. Jak. Juteini. Wiipurissa. J. Alfthanin
          Kirja-painosta, wuonna 1858. 7-1/2 a. 8.

1858. 52. _Jak. Juteinin Kirjoja_. Yhdeksäs ja wiimeinen Osa. _Tarina
          ja Kummitus-Kirja. Suomalaisten Walittuja Sanan Laskuja_.
          Jak. Juteini. Wiipurissa. J. Alfthanin Kirja-painosta, wuonna
          1858. 8-3/4 a. 8.

Jak. Juteinin Kirjoja yhteen sidottuina, joko kahteen nidokseen tai
kolmeen: 80-1/2 a. 8. Elmgren'in muk. 79 a.


Valikoimia Juteinin runoista ovat julkaisseet:

T.K. Forstén. _Juteinin eläinsuojelusta_ koskevia.

V(uoritsal)o. _Valikoima Jaakko Juteinin Runoja_. Kuuluu sarjaan:
Humoristinen Kirjasto II. Helsingin Kustannusosakeyhtiö 1907.
2-1/2 a. 8. Useita J:n »pilakirjoituksia» on siihen painatettu.


Pseudojuteinilaisen kirjasen on »Suomen Raittiuden seura» kustantanut.
Kirjan kieltä tarkastaissa sen helposti huomaa »purjehtivan väärällä
lipulla». Kirjan nimilehti kuuluu: »_Eikö tämä ole kekäle, joka tulesta
temmattu on_,» Sakarias 3:2. Ruotsinkielestä suomentanut _J. Juteini_.
Turussa, Turun Kirjapainon Osakeyhtiö, 1883. Suomen Raittiuden Seuran
kustantama, 63 siv. l. siis: 4 a. 12.


Muutamat laulukirjat, kuten Hannikaisen »Sirkkunen» ja »Valistuksen
Laulukirja» ovat lainanneet moniaan kauneimpia Juteinin lauluista ja
näihin lukeneet ja hänen sepittämäkseen merkinneet laulun Kotomaamme,
joka alkaa sanoilla: Täällä pohjantähden alla». Niin kaunis ja
muotovalmis kuin tuo laulu onkin, ei se kuitenkaan ole Juteinin
teoksista tavattavissa.--Joistakin vakavista julkaisuista olen myöskin
tavannut Juteinin erinäisiä runoja, kuten »Jäniksen walitus syksyllä»
sekä eräästä pornografisesta pääsiäispilalehdestä »Huliwilin» ja
»Juomalaulun».


B.) JUTEINIA KÄSITTELEVÄÄ KIRJALLISUUTTA:

_Biografisessa Nimikirjassa_ oleva J. K(rohn'i)n kirjotus.

_Valvojassa_ 1891. »Jaakko Juteini». Kirjoittanut Julius Krohn. Sivv.
259-277. Sama kirjotus on osiksi toisin järjestettynä teoksessa

_Suomalaisen Kirjallisuuden Vaiheet_. Kuvaeli Julius Krohn.
Helsingissä, Suomal. Kirjall. Seuran Kirjapainon Osakeyhtiö, 1897.

Vielä kolmannen kerran on sama kirjotus, hajalle sirotellut kohdat ja
joku muukin poisjättämällä, painettu suurteokseen

_Oma Maa_, Tietokirja Suomen Kodeille III Nidos. Kesäkuun 20 päivän
kirjotus. Sivv. 662-671. Porvoossa. Werner Söderström Osakeyhtiö. 1908.

_Jaakko Juteini Kirjailijana_. Kirjottanut Kuuno A. Talvioja.
Heinolassa. A.G. Wäänäsen Kirjapainossa 1910.

_Valvojassa_ 1913. »Juteinia Etsimässä». Kirjoittanut Kuuno A.
Talvioja.

_Valvojan_ helmik. vihossa 1913 siv. 150 on E.N. Setälän kirjotus
Juteinin kuvasta.

»_Aika_», 1913. A.V. Koskimiehen kirjotus »Jaakko Juteinin kuva».

_Toukokuun 12 p. 1881_. »Suomalaisuuden ensimmäinen heräys».
J. K(rohn).

_Kymölä_. Kymölän Seminaarin Opettajain Albumi. I. Sortavalassa 1881.
Sisältää myös kirjotuksen: »Jaakko Juteini». K. R(aitio).

_Litteraturblad_ för Allmän Medborgerlig Bildning, Sjette Årgången.
1852. »Några drag ur Finska litteraturens historia, af A. A(hlqvist).
Föredrag, hållet i akad. Läseföreningen den 22 okt. 1852.»

_Litteraturblad_ j.n.e. vuosik. 1856-58. Sisältää arvosteluja »Jak.
Juteinin Kirjoista».

_Kallavesi_. 1846. Arvostelu: »Inhemsk litteratur».

_Oppikirja Suomalaisen Kirjallisuuden Historiassa_. Kirjoittanut B.F.
Godenhjelm. Helsingissä 1887.

Luettelo enimmistä Juteinin teoksista on myös S.G. _Elmgren'in
kirjallisuuden historiassa_.

_Luettelo Suomeksi Präntätyistä Kirjoista_. F.W. Pipping. 1857.

Muut varsin lyhyet esitykset Juteinista sekä pelkät hänen nimensä
mainitsemiset monen monessa teoksessa (n.k. E.N. Setälän, K. Raition,
Eino Leinon, J.J. Meyer'in, O.A. Kallion, V. Tarkiaisen y.m. m.)
sivuutamme tässä.

_Suomi_. Kirjoituksia isän-maallisista aineista. 1863. Sisältää myös
Juteinista moniaita tietoja sivv. 223-249 kirjekokoelmassa »_Bref_
ifrån _Gustaf Renvall_ till _Rasmus Rask_, åren 1818-1819.» Meddelade af
R.A. Renvall.

Wiborgs Stads Historia. J.W. Ruuth. Tietää myös moniaita asioita
Juteinista. Mutta siinä tavattava tieto, että Schröder'in runojen
rinnalla olisi »Kanavassa» vuosina 1845-1847 tavattavissa Juteinin
runoja, on luullakseni »tuulesta temmattu».


C.) Kirjallisuutta, jota Juteini todistettavasti on käyttänyt, paitsi
luonnollisesti G. Renvall'in, R. von Becker'in y.m., julkaisemaa sekä
Lönnrot'in Juteinin miehuuden aikana toimittamaa:

Finnland und Seine Bewohner. Friedr. Rühs. 1809. Arvidsson'in suorittama
ruotsalainen käännös tästä Rühs'in teoksesta, jota hän Suomea koskevana
historiana korjasi sekä paljon laajensi ja jonka hän painatti v. 1827.

G.A. Bürgers sämmtliche Werke. I-IV osaa.

Jean Paul's sämmtliehe Werke. 1-XXXIII osaa.



LIITTEITÄ.



»Anteckningar»-kirjan juttua Viipurin Kämneri
oikeudessa koskevia asiakirjoja:


»Vid Kämner Rättens i Wiborg session (År 1827 den 16 Januarii) voro
närvarande: Ordförande Justitiae Rådmannen A. Stråhlman, handlanden
Nicolaj Seliwerotoff och Guld och Silfver arbetaren Eric Stormgren. (Ja
tietysti sitten samat pitkin vuotta, kosk'ei muissa pöytäkirjoissa enää
mainita oik:n jäseniä).


Den 13 Sept. 1827.

    6 §.

Stadsfiskalen J.A. Krogerus ingaf härå till K:r R(ätte)n följande af
Högloft. Kejserl. procurators Embetet i finland till Stadsfiscalen
aflåtne

    Memorial--Jns.

(Sama, joka tässä myöhemmin seuraa).

anhöll att K.R. ville utsätta »Termin» till företagande af det mål----
han ämnade mot Judén och Cedervaller utföra, i anl. hvaraf

    _Beslöts_:

Aktor Krogerus äger till den 18:de dennes kl. X f.m. i förberördt
afseende till denne Rätt uppkalla J. & C.


Den 18 September.

    § 10.

Uppå anmälan af Stadfiscalen J.A. Krogerus och uti öfvervaro af
Magistrats Secreteraren Hr. Jacob Judén samt Boktryckaren Hr Anders
Cedervaller företog K:r R:n nu till åtgärd det af Stadsfiscalen vid
sammanträdet den 13:de dennes § 6 anhängigt gjorde mål om ansvars
påstående emot------och enär nu protokollet för sedn. sammanträdet
uppläst blifvit, samt H:r Secreterarn Judén blifvit anmant att lemna
dess förklaring öfver de i Höglofl. Kejserl. proeurators Embetets
Memorial anmärkte punkter, erkände H:r secreterarn sig vara författare
till ifrågavarande Skrift, men emedan de emot den samme gjorde
anmärkningar vore af den beskaffenheten och den vigt att de erfordrade
ett moget öfverläggande, så anhöll H:r secreterarn att skrifteligen få
bemöta dem och att det Exemplar af skriften hvilket Höglofl. Kejserl.
procurators Embetet genom actor tillställt K:r R(ätte)n honom till
hjelpreda vid förklaringen måtte lemnas.

H:r Boktryckarn Cedervaller tillkännagaf härå uppå gifven anledning att
han från dess Boktryckerie utgifvit alla de skrifter H:r secreterarn
Judén författat, och att denne vid hvarje förefallande tillfälle
tilllagt Cedervaller hvilken bok borde undergå Censur eller ej; enär
H:r secreterarn till trycket lemnat ifrågavarande skrift, har han
försäkrat att den ej innehöll sådane ämnen som voro underkastade
Censur, samt lofvat ansvara för alla de följder som möjligen kunde
drabba Cedervaller, hvilken så mycket mindre genomläst manuseriptet som
han af Titeln Anteckningar af Tankar i Varianta ämnen alldrig kunnat
ana att den skulle innehålla religieusa ämnen, i anledning af hvilket
allt Cedervaller anhöll att njuta sin oskuld till godo. Sedan Hr
Magistrats Secreterarn erkänt det han lofvat Hr Boktryckarn C. att vara
ansvarig icke för följderna men för alla de böter som kunde drabba
honom för ifrågavarande skrifts utgifvande, samt för öfrigt återhemtat
sitt förra, tillsades V:de afträda, emedan i R:n

    _Beflöts_:

K:r R:n finner skäligt bifalla till H:r secreterarn Judéns gjorda
anhållan att skrifteligen få bemöta de emot meranämnde dess skrift
gjorda anmärkningar och i grund deraf väckte ansvars påståenden och
skall H:r secreterarn i anledning deraf varda försedd med utdrag af
protocollet, i följe hvaraf med målets vidare handläggning uppskjutes
till den 25 dennes kl. X. f.m. då H:r secreterarn vid vite af 20 D.s.m.
äger inlemna den äskade förklaringen och vid samma vite återlemna det
K:r R:n inhändigade Exemplar af oftanämde skrift, hvilket nu till honom
utlemnas. afs. å ink.--


Den 25:te September 1827.

    § 2.

Enär K:n R:n till vidare åtgärd företog det från sammanträdet den 18:de
dennes § 10 härtill uppskjutne mål angående det ansvarspåstående
hvilket stadsfiscalen J.A. Krogerus väckt emot Magistrats secreterarn
H:r Jacob Judén att hafva författat samt B:n H:r A:s C:r att genom
trycket hafva utgifvit en bok under titel Ant. a. t. i V. Ä. som ibland
annat innehåller åtskilligt rörande Religion och salighetsläran,
framställt på ett sätt som ej öfverensstämmer med den Tro hvartill
församlingen i vårt land sig bekänner; infunno sig härvid ej mindre
actor Krogerus än tilltalte Judén och Cedervaller, af hvilka den förre
till Rätten ingaf det honom till hjelpreda vid förklaringen lemnade
Exemplar af ifrågavarande arbete, jemte ett så lydande Dict.--

Jns (Dictamen till Protocollet!)

efter hvilkets uppläsande Actor Krogerus anhöll att detsamma erhålla
till påögnande, emedan han i anseende till dess vidlyftighet nu ej vore
i tillfälle att gjöra (!) de påståenden hvartill han kunde äga fog,
hvarå Vederbörande afträdde, emedan i Rätten

    _Beslöts_:

Handläggningen uppskjutes till den 2:dra instundande October. Aktor får
Judéns förklaring mot att vid 20 D.s.m. vite återlemna den samt bör då
»gjöra» sina slutpåståenden.


Kämner Rätten den 25 Sept. 1827.

    2 §.

Dictamen till Protocollet.

Till bemötande och upplysande af de, enligt Högvällofliga Prokurators
Embetets förordnande, utaf Herr Stads Fiscalen Adolph Julius Krogerus
vid Loflige Kämner Rätten såsom anklagelse-punkter emot mig anmärkta
ställen uti det af mig ifrån trycket utgifna lilla arbete under
rubrique: Anteckningar af Tankar uti warianta Ämnen, liksom vore de
stridande emot den Christna Lärans grundsatser och dogmer, får jag
ödmjukast anföra följande:

Något som strider emot vår Trosbekännelse och den rena Evangeliska
Läran eller dess höga anda, tror jag mig aldrig hafva skrifvit, så
mycket mindre, som sådant högeligen skulle strida emot min egen
öfvertygelse derom. Jag har endast antecknat flygtiga tankar, mäst uti
Moralfilosofie, utan att deri vela yttra någon stridighet emot den
sanna Religionen, som endast af oförnuftet antastas och Satan sjelf
röjde dumhet och högmods anda, då han gaf sig i strid med en högre
Makt. Uppenb. B. 12 v. 7.

Jag har icke velat yttra någon Religionsstridighet, och finnes uti
någon af mina många smärre skrifter något blott till utseende af denna
beskaffenhet, så återkallar jag det högtidligen, och öfverlemnar allt
till en alfvarlig vederläggning. Jag hoppas, att ett uppriktigt sinne
för misstag icke skall stemplas med brottslighet; ty äfven en god åker
kan växa ogräs. Jag har aldrig förklenat det vördnadsvärda uti den
allmänna öfvertygelsen, jag har endast sökt antasta och efter min
förmåga förebygga missbruk och missförstånd, beifra de oriktiga och
skadliga begrepp, som fördomen fattat, för att såmedelst afvända den
oförnuftiga säkerheten vid utöfvandet af laster.

Förseelse i handlingen kan möjligen finna sin ursäkt uti den menskliga
svagheten. Men att söka försvar för denna svaghet, gör förseelsen
oförlåtlig, som derigenom får utseende af uppsåtlighet och försvagar
principen om det rätta, hvilket dock alltid bör vara vårt rättesnöre,
vårt oryggliga syftemål, om ock förmågan dervid skulle vara bristande;
ty det är redan en grad i fullkomlighet, att åtminstone i princip
erkänna det rätta och sanna. Att söka utvägar till afvikelse derifrån,
är vanhedrande och öppnar banan för lasterna,----och endast egen
vinning kan då afhålla eller påskynda brottsligheten.

Ledd af uppriktighet och god afsigt vid författandet af den
öfverklagade Brochuren, tror jag mig nu kunna upplösa all den förmenta
tvetydighet, som blifvit tillagd de till anklagelse deri anmärkta
ställen. Sålunda, då jag pag. 21 talar om offer, som de första Christne
icke kunde förgäta och som vid Christi ankomst hos Judarne mycket
missbrukades, hvilket med uttrycket: _welat muta rättfärdigheten_
åsyftas, menar jag med offrande det materiela och onyttiga, ja
skadliga, som Christus sjelf ville afskaffa, och hvaremot han äfven i
Templet ifrade. Och sedan Frelsaren uppfyllt sin höga bestämmelse samt
uppoffrat sig för menskligheten ansågo, åtminstone efter benämning i
Bibeln, desse Christne detta uppoffrande äfven för offer under
allegorie af _Påskalamb_, hvilket var ett offerdjur, och troligen
förstodo de fleste af dem således ännu icke hemligheten och höjden af
Försoningsverket. Sålunda liknades ju Christi död vid offer, och detta
har jag kallat _offrets allegorie_.

Menniskorna hafva redan i hedendomen, i de äldre tidehvarven medelst
offrande sökt förebygga brottets följder och ansågo offret för en
försoning. Derpå har jag syftat med uttrycket: _den förmenta
försoningen genom offerblod_, och detta var icke ovanligt ännu vid
Frelsarens ankomst. Se der det hvad jag menat; men icke har jag
framställt Christi förtjenst såsom en missförstådd allegorie, utan sökt
skilja en missförstådd allegorie ifrån Christi förtjenst.

För öfrigt torde hela afhandlingen, der dessa utlåtelser förefalla,
bära vittne om sitt rena syftemål, ehuru ideerna genom ord här och der
kunnat blifva mörkt och på ett mindre vanligt sätt framställde efter
den bildning jag till en stor del mig sjelf förvärfvat. Jag har vid
lediga stunder anställt forskningar uti hvarjehanda ämnen. Har jag uti
allt icke kunnat hinna till klarhet, må sådant uti upplysningens och
tolerancens tidehvarf, för en god afsigt, hellre ursäktas än hårdt
bedömmas.

Hvad å pag. 37 uti en, om jag så må kalla det, half filosofisk
afhandling _om synders förlåtelse_ anföres om den moraliska
sinnesförfattningen, så bestrides dermed ingalunda Christi förtjenst.
Deraf hade hellre bordt slutas till sådan mening: att sålänge menniskan
är förhärdad i synden och föraktar Christi lärdomar, så länge kan hon
icke anses vara Frelsaren tillgifven, icke kunna tillräkna sig Guds
välbehag, emedan en slik princip vore likaså försmädlig emot Gud som
vådlig för menskligheten. Christus anmanade alltid menniskan till
bättring och ödmjukhet. Förlåtelsen för Christi skull, som jag icke har
afhandlat, är en skänk ifrån höjden, öfverstigande förnuft och
filosofie. Men, för att bestyrka mitt påstående om den nödvändiga
sinnesförändringen till bättring, får jag här åberopa Aposteln Pauli
ord uti Ebr: 10:26: rörande vådligheten för förhärdade syndare: _0m vi
sjelfviljande syndom, sedan vi förstått hafve sanningen, då står oss
intet offer igen för synden_.

Uti nyssnämnde afhandling hade ock noten å pag. 40 kunnat anmärkas till
anklagelse, emedan jag der anfört att Guds allvetenhet är för hög, att
af oss afgörande bedömmas. Svaret derå skulle blifvit: att jag
derigenom ingalunda velat förnärma Guds allvetenhet, utan endast hyst
misstanka till menniskans förmåga, att kunna omfatta denna hans höga
egenskap; ty att tro sig veta hvad Gud vet, är vanvett, emedan
menniskan i sådant fall borde vara åtminstone Guds vederlike i
vetandet.

Ytterligare å pag. 45, hvad som angår _tro_ i religieust hänseende,
menar jag tro hos alla folkslag, utan afseende å någon viss Religion
eller Sect, och kallar den endast derföre religieus, emedan hvarje folk
har tro om Gud, och Gud visserligen är huvudmålet uti all Religion. Och
är deras tro uppriktig i anseende till det högsta Väsendet, så måste
den bestå uti själens innerliga tillgifvenhet och förtröstande vördnad
för detta Väsende, uti en lefvande visshet om hans välbehag till den
förbättrade, dygdiga menniskan. Första början till afhandlingen om tro
ger ju redan tillkänna, att jag menat tro i allmänhet, då jag säger:
_Få ord finnas i menniskornas språk af mera vigt, och likväl af mera
varierande betydelse än tro_. Deremot den sanna tro, som Christendomen
förutsätter, och som är högre än den blott historiska, har jag varit
för svag att med ord beskrifva, och torde endast med känslan kunna
omfattas. Jag anser derföre för obilligt, att ställas till ansvar äfven
för det jag icke vidrört.

Slutligen, och hvad som beträffar anförandet å pag. 54 och vidare
framåt uti _Betraktelsen om Fritänkeri_, finnes deri den Christna
Religions Läran visserligen icke åsyftad. Denna uppsatts är en
filosofisk afhandling, skrifven allenast för att söka beslå alla tiders
fritänkare, eller för att åtminstone leda deras håg till dygden, ju
renare ju bättre, utan inverkan af all egennytta, som de då böra
åsidosätta, om ock vissheten om ett lif efter detta, i anseende till
deras vankelmod i bevisningen, för dem ej vore absolut. Hvaremot
bevekelsegrunden til det goda uti den Christna Religionen, som jag icke
afhandlat, är af den högre beskaffenhet, att den i det sublima öfvergår
begreppet om dygd, och genom Christus förenar menniskan med Gud, då
moral-principen icke mera beror hvarken af egennytta eller icke
egennytta, utan det goda i handlingen blir en följd af den rena
tillgifvenheten för himmelens och jordens Beherskare, då ock vissheten
om salighet är ådagalagd genom tro och kärlek till Christus, äfvensom
tro och kärlek utgöra grunden för all Christlig dygd; ty utan kärlek
finnes ingen dygd, och utan en dygdig sinnesförfattning ingen kärlek
till Gud och hans Utkorade.

Uti omförmälde afhandling har jag icke velat lära någon  Christen hvad
han tro skall, än mindre förleda honom uti en så grannlaga punkt; jag
har endast för en fritänkare sökt stänga fräckhetens och lastens bana,
dit han genom vacklande grundsatser lätteligen kan störta, om ej helst
dygden skall afhålla honom ifrån förderfvet. Om han i sin blindhet icke
kan begagna Christendomenss ljus, är dygden honom dock en ledare genom
lifvets chaos, intill dess hans ögon förr eller senare öppnas. Detta
öde voro forntidens Filosofer underkastade, innan den Evangeliska
Lärans värmande ljusning antändes. Der jag å pag. 54 säger: _Den som är
upplifvad af välviljan, så att han äfven utan belöning kan utöfva det
goda, hans själ sväfvar öfver sinnlighetens inskränkta synkrets_ m.m.:
bör det ingalunda så tagas, som kunde menniskan genom sin dygd sätta
sig öfver gudomligheten eller förakta Christi förtjenst; derigenom
bleve ju förhållandet upp och nedvändt; genom slikt oförnuft skulle ju
äfven dygden förlora sitt värde och menniskans högmod likna Satans vid
dess affall. Dygden gör menniskan endast mera förädlad, mera
älskansvärd, och liksom qualificerad till sin bestämmelse.

Genom föregående korta och enfalldiga commentarier torde det vara
utredt, att jag uti de angifne punkterne af mitt lilla arbete
beklagligen blifvit missförstådd, och att de ingenting irrlärigt eller
anstötligt innehålla, ehuru de såsom ryckta utur sitt sammanhang
derigenom fått ett svårare utseende, hvaremot jag ser mig föranlåten
åberopa 5 § uti Kongl: Förordningen af den 26 april 1774, angående
Skrif- och Tryckfriheten, der det heter:------_må ingen utom dess
bokstafliga innehåll på något sätt draga eller förtyda, utan bör alt
hvad deremot icke klarligen strider anses lofgifvit att skrifva och
trycka_. Anhållande fördenskull jag, att varda frikänd från klagomålet,
rörande bokens innehåll i religieust hänseende. I sammanhang hvarmed
ock frågan om dess censur af sig sjelf förfaller, emedan den egentligen
afhandlar icke den delen af vår Religion, som angår Läran och våra
Christendoms Stycken, utan moralen i allmänhet, och företrädesvis den
Christna, som förädlad, byggd på välvilja och kärlek, lyser klart
framför alla andra systemer deri. Detta har jag nogsamt uttydt pag. 12:
Om grundsatser i moral-filosofien. Och den varma tillgifvenhet, hvarmed
jag alltid omfattat denna sköna moral, som jag tror hafva riktat min
sinnesstämning, så att jag vågar åberopa all min vidsträckta bekantskap
å många orter i landet, att vitsorda om min i menskligt hänseende
klanderfria vandel och de grundsatser jag beföljt t.e: under de många
år jag befattat mig med barna-undervisning,----denna varma
tillgifvenhet säger jag, har ock förledt mig, att till upphöjande af
den filosofiska moralen uti mina forskningar understödja densamma genom
den Christna, hvarigenom jag kunnat gifva anledning att bli
missförstådd. Finnes jag sålunda felaktig, så äger jag tröst endast uti
uppsåtets renhet; ty jag önskar menniskans förädling och fullkomnande
redan här i lifvet, för att sålunda förberedas till delaktighet uti
Frelsarens förtjenst.

Då Gud begåfvade med förmåga, att kunna inse skilnaden emellan godt och
ondt, rätt och orätt, gaf han henne jemväl viljans frihet, för att
fullkomna sin moraliska skapelse på jorden. Det beror nu af menniskan,
att söka antingen sin vidare utbildning eller sitt förderf; ty det
moraliska värdet här i lifvet kan icke skapas, det måste utvecklas. Att
likväl, utan välvilja och kärlek, ja, uti ett lastfullt tillstånd
trakta efter njutning och salighet, är ej öfverensstämmande med den
plan Gud oss förelagt, i det han ställt dygden i förvandtskap med
sällheten, emedan det annars kunnat vara för honom en stor lätthet, att
göra menniskan genast till en himmelens innevånare.

För öfrigt är bokens innehåll bestående af varianta ämnen, uti korta
afhandlingar, i hvilket fall jag ansett censuren öfverflödig, emedan
skrifter af dylik beskaffenhet sällan finnas dertill befordrade, ehuru
de ganska ofta angå theologiska och religieusa ämnen, liksom mitt
ifrågavarande obetydliga arbete, deri jag väl här och der anfört de
dyra benämningar Gud, Christus och Religion, som annars kunna ofta
förefalla uti den måst profana skrift, men ingalunda motsägande vidrört
de gällande dogmerna, än mindre förnedrat mig till ovärdigheten af
blasfemie. Jag är hvarken atheist eller Religions föraktare, men jag är
ock ingen blind anhängare af andras meningar. Det heter uti 1 Thess: 5:
21: _Pröfver allting, och behåller det godt är_.

Boken, som sedan blifvit så mycket missförstådd, och derigenom än
framdeles kunde gifva anledning till förargelse, ehuru jag å sista
sidan, vid rättelserna, icke otydligen gifvit tillkänna, att mistag
deri varit möjliga, vill jag icke begära fri ifrån sequestern, som alla
redan blifvit verkställd, åtminstone icke annorlunda, än med det
förbehåll, att denna förklaring jemväl tryckes och, till undvikande af
vidare missförstånd, hvarje exemplar af boken bifogas; ty jag älskar
ordning, lugn och sämja så i enskilt som allmänt afseende. Men jag
lemnar sådant till vederbörandes godtfinnande och anhåller endast om
mitt befriande ifrån allt vidare åtal, och att jemväl Boktryckaren Herr
Anders Cederwaller i följd deraf ej måtte något till last räknas,
emedan jag, ehuru sjelf utan afsigt och den ringaste aning derom,
allena varit upphof till all den obehaglighet, som genom det utgifna
arbetet blifvit väckt, och hvars innehåll han icke tilltrott sig att
granska och bedömma, utan rättade sig, som vanligt vid utgifvandet af
mina öfriga arbeten, mäst på finska språket, det han icke känner, efter
min utsago derom, så i anseende till ämnen som deras utförande. Det
skulle smärta mig att vara en orsak till hans ofärd, liksom det redan
smärtar mig, att genom det anspråkslösa arbetet hafva vållat så mycket
besvär för många värdiga Män uti deras Embets befattning; men hvilket
jag, under min krossade sinnesstämning, föresatt mig att framdeles
undvika medelst undvikande af ett vådligt författare-nöje, som dessutom
vid ganska trägna tjenstegöromål, dem jag icke försummat, genom
långvarighet redan skadat min helsa och sånär förvandlat mina ögon till
blindfenster.
                Jac. Judén.


Den 2:dra October 1827.

    1 §.

Med föranledande af denne Rätts den 25:te sistlidne September § 2
fattade Beslut uti det af Stadsfiskalen J.A. Krogerus emot Magistrats
Secreterarn H:r J. Judén och Boktryckarn H:r Anders Cederwaller
anhängigt gjorde mål, emot den förre att hafva författat och emot den
sednare att genom trycket hafva utgifvit en bok under Titel
»Anteckningar af tankar i Varianta ämnen», som ibland annat innehåller
åtskilligt rörande Religion och Salighets Läran framställt på ett sätt
som icke öfverensstämmer med den Tro hvartill församlingen i Vårt Land
sig bekänner, företog K:r R:n nu sagde mål till vidare handläggning uti
öfvervaro af ej mindre Actor Krogerus, än tilltalte Judén och
Cederwaller; och återlemnade nu Krogerus den honom till påögnande
lemnade förklaringen, jemte det han å Boktryckaren Anders Cederwaller
yrkade ansvar för det han utan vederbörande Consistorii granskning
genom trycket utgifvit ifrågavarande skrift hvilken onekligen rörde
religieusa ämnen, men öfverlemnade den öfriga delen af målet till
Domstohlens bepröfvande. Sedan de tilltalte återhemtat sitt förra, och
ej vidare tillades, afträdde vederbörande, emedan i Rätten öfverlades
till följande

    Utslag:

Förevarande mål har K:r R:n under öfvervägande tagit, och funnit att de
af författarn till ifrågavarande skrift H:r Magistrats Secreterarn J.
Judén pag. 21 och 37 yttrade åsigter och nyttjade uttryck rörande Läran
om Christi förtjenst äro så mörkt framställde och så litet
öfverensstämmande med den i Vår heliga skrift grundade och i våra
symboliska böcker af vår kyrka antagna Lära, att Hr Magistrats
Secreterarn sjelf i dess aflemnade förklaring ej kunnat nöjagtigt
utreda dem, utan nödsakats tillstå att han »som mäst förtackade sin
bildning sig sjelf, icke kunnat hinna till klarhet uti allt» hvarigenom
han således sina misstag sjelf erkänner. Vidare har Hr Magistrats
Secreterarn pag. 45 framställt sina tankar om tro i religieust
hänseende på ett med de af vår församling antagna Lärobegrepp stridande
sätt, och har icke genom genom det i sin förklaring uppställda
påstående att mena tro hos alla folkslag, kunnat ursägta sig, då
Christna Religionen af en stor del af folkslag bekännes, i synnerhet af
dem för hvilka boken i hänsigt till Localen och språket måste vara
skrifven, och deras tro nödvändigt under denna allmänna Definitionen om
religieus tro med inneslutes. Sluteligen äro de pag. 54 uppställda
satser om vårt förestående öde i evigheten, om ock som Hr Magistrats
Secreterarn förklarar sig, blott philosophiska, ändock genom deras
framställning stridande emot Christendomen och Vår Kyrkas Lära. Då
således Hr Magistrats Secreterarn Judén i detta arbete icke endast
antecknat flygtiga tankar i moralphilosophien, utan å flera ställen
inlåtit sig i betraktelser om religieusa ämnen, och framställt dessa på
ett sätt som icke är öfverensstämmande med Vår församlings Lärobegrepp,
fördenskull pröfver K:r R:n oagtadt Magistrats Secreterarn Judén
högtidligen återkallat allt hvarigenom någon Religions stridighet
uppkomma kan, då denna återkallelse ej utplånar brottsligheten, som
derigenom blifvit begången att han oftanämde Skrift genom trycket
utgifvit, skäligt, fälla honom Hr Magistrats Secreterarn Judén att
jemlikt 1 § af Kongl. Tryckfrihetsförordningen af den 26 Aprill 1774.
böta 300 D.S.M. eller 144. Rub. S:r, till treskiftes, deraf 2 delar
tillfaller denne stad och 1/3 del Actor Stadsfiscaln Krogerus, och
hvilka vid bristande tillgång böra försonas med 28 dagars fängelse vid
vatten och bröd, hvarutom alla Exemplaren af ifrågavarande skrift böra
confisceras och förstöras; beträffande åter Boktryckarn Hr Anders
Cederwaller, så ock emedan han emot tydliga stadgandet i sednare
momentet af nyss åberopade paragraph och kongl. förordning utan
vederbörande consistorii tillåtelse genom trycket utgifvit oftnämde
skrift som ostridigt angår Vår Lära och Christendomsstycken,
fördenskull fällas Cederwaller i stöd af meranämde Kongl. förordning
att derföre böta 200 D.S.M. eller 96 Rub S:r likaledes till treskiftes,
och hvilka i brist av botum jemväl böra försonas med 28 dagars fängelse
vid vatten och bröd. Som å inkallandet af sades hvaröfver S:derne
äfvensom Actor gåfvo missnöje tillkänna och fördenskull underrättades
att häröfver får besvär anföras uti Högl. Kejs. Åbo Hof Rätt innom 45
dagar härefter, denne dock oräknad och således sikt den 16:de
instundande November Kl:n före XII om middagen; etc. etc.


Ank. den 22 nov. 1828.

Wi, Adolph Fredric von Willebrand, President utii Kejserlige Åbo Hof
Rätt, Riddare af Kejserlige S:t Vladimirs Ordens Andra Class med stora
Korsset och Kejserliga S:t Annae Ordens Första Class; Vice President,
Ledamot uti Kejserliga Senaten för Finland, Riddare af Kejserlige S:t
Annae Ordens Andra Class; Hofrätts-Råd och Assessorer: Helse Herr
Landshöfdingen och Riddaren af Kejserlige Annae Ordens Andra och S:t
Vladimirs Ordens Fjerde Class, Välborne, Carl August Ramsay, med Gud
allsmäktig vänligen! Af Kejserliga Hof Rättens i dag gifne Utslag på
Magistrats-Secreteraren Jakob Judéns, och Boktryckaren Anders
Cedervallers besvär uti ett emot dem angifvet mål om brott emot
skrif- och tryckfriheten, bifogas härhos ett exemplar, för att
tillställas Actor i målet, Stads-Fiscalen Julius Adolph Krogerus,
hvarjemte den af Besväranderne hit ingifne borgen för de dem ådömde
böter, i afseende å Utslagets befordrande till verkställighet. Herr
Landshöfdingen meddelas. Kejserliga Hof Rätten befaller Herr
Landshöfdingen och Riddaren Gud allsmäktig vänligen. Åbo, den 19
November 1828.

På Kejserliga Åho Hof Rätts vägnar.

A.F. v. WILLEBRAND.    Torsten Molander.


Lofl. Magistraten i Wiborg.

Af. H. K. Åbo Hof Rätts den 19 dennes meddelade utslag på
Magistratssecreteraren Jacob Judéns och Boktryckaren Anders
Cedervallers besvär uti ett emot dem angifvet mål om brott emot
skrif- och tryckfriheten, bifogas härhos ett exemplar, för att
tillställas Actor i målet stads-Fiscalen Julius Adolf Krogerus; Och
jemte det den af bemälde Besvärande uti H. K. Hof Rätten praesterade
borgen för de dem ådömda böter härhor jemväl bilägges, har jag skolat
anmoda Tit. att sagda Utslag till Laga verkställighet befordra, samt
att i sådant afseende i sinom tid hos mig anmäla, huruvida Judén och
Cedervaller låtit sagde Utslag emot sig vinna laga kraft, eller icke,
på det, i förra fallet, de confiscerade och härstädes förvarade
exemplaren af den utaf Judén författade skrift, må kunna Tit.
tillsändas. Wiborg å Ls. den 26 November 1828.

A. RAMSAY.    G.C. Ekeblom.


Ödmjukt Memorial!

Vid det Magistraten, till följe af Högvälborne Herr Landshöfdingen
och Riddarens Memorial af den 26 dennes N:o 5350, tillställt Actor
Stads-Fiscalen Adolph Julius Krogerus dess med Memorialet i sådant
afseende, äfvensom till verkställighet, hit ankomna exemplar af
Högloflige Kejserlige Åbo Hof Rätts den 19 i denne månad meddelade
Utslag, på Magistrats Secreteraren Jacob Judéns och Boktryckaren Anders
Cedervallers besvär uti ett emot dem angifvit mål om brott emot
Skrif- och Tryckfriheten, hafva jemväl de sistnämnde tillstädes varit
och förklarat sig belåtne med Utslagets innehåll, hvarvid ock
Magistrats Secreteraren Judén sjelfmant afbördat de Boktryckaren
Cedervaller ådömde böterne Nittio sex Rubel Silfver med Tvåhundrade
åttatio åtta Rubel Banco Assignationer, hvarföre ock i Räkenskaperne
behörigen redovisas skall: hvilket allt Magistraten får hos Högvälborne
Herr Landshöfdingen och Riddaren härigenom ödmjukast tillkännagifva.
Wiborgs Rådhus den 29 November 1828.

På Magistratens vägnar

PEHR EKMARK.    B. Gottf. Sandberg.


Till Lofl. Magistraten i Wiborg.

I anledning af Tit. memorial af den 29 nästvikne November N:o 1370,
angående verkställighet af Högl. K. Åbo Hof Rätts den 19 i nämnde månad
meddelade Utslag uppå Magistrats Secreteraren Jacob Judéns och
Boktryckaren Anders Cedervallers besvär uti ett emot dem angifvet mål
om brott emot skrif- och tryckfriheten, har jag skolat anmoda Tit, att
nämnda Utslag, i hvad det rörer de confiscerade och härstädes förvarade
Exemplaren af den utaf bemälde Magistratssecreterare författade skrift,
jemväl till verkställighet befordra, i hvilket afseende sagde Exemplar,
utgörande (Etthundrade nittio (190) till antalet, deraf) 163 st.
obundna och 27 st. häftade, härjemte till Tit afgå. Wiborg å Ls. den 6
December 1828.

A. RAMSAY    G. C. Ekeblom.


I »Förteckning öfver alla de till Wiborgs Rådstuvu Rätt och Magistrat
ankomna Bref för år 1828» står: »afs. Decemb. 6 anl. Decemb. 8. L:E:m:
rörande verkställigheten af Åbo Hof Rätts Utslag å Judéns och
Cederwallers besvär.--(anl. bref n:r 616) Werkstäldt den 8 Januarii
1829». (Tämä on kirjotettu Juteinin omalla käsialalla.)


År 1828. Den 13 December Lördag, närvarande i Magistraten Politiae
Borgmästaren Collegii Assessoren och Riddaren Buchman Justitiae
Rådmännen Hällström och Öijer samt Politiae Rådmännen Ivanovsky och
Zincke.

Protokollet fördes af undertecknad Rådman.

    § 6.

Jemte memorial af den 6 dennes har Herr Landsh:gen i Länet tillsändt
Magist:n 163 sty. oinbundna och 27 sty. häftade exemplar af den utaf
Magistrats Secret. Judén författade och Confiscerade Skrift med anmodan
att i enlighet med höglofl. Kejserl. Åbo Hof Rätts Utslag af d. 19
sistl. November, låta desamma förstöra. Och utfärdades nu ordres för
t.f. Stads Fogden Justeraren Andström, att med biträde af Stads
Fiscalen Krogerus och Police uppsyningsmannen Strömberg förstörelsen
verkställa, samt derom sedan till Magistraten inberätta.

    § 7.

Magistraten åtskiljdes.

                          In fidem
                         CARL ÖIJER.


Ordres!

Tjenstförrättande Stadsfogden Johan Jacob Andström äger från
Magistraten uttaga de uti omstående Memorial omnämnde confiscerade
Etthundrade sextio tre stycken obundne och tjugu sju st. häftade
Exemplar af den, utaf herr Magistrats Secreteraren Jacob Judén
författade skrift, och de samma, i närvaro af Stadsfiscalen Krogerus
och Police Uppsyningsmannen Strömberg, genast förstöra, samt om
värkställigheten deraf sedermera skyndesammast till Magistraten
inberätta, Wiborgs Rådhus den 13 December 1828.

På Magistratens vägnar

PEHR EKMARK.    B.G. Sandberg


Sedan Stadsfiscalen Krogerus efter en längre tids sjukdom nu
tillfrisknat äro förestående styrckta exemplar i hans och qvartal
uppsyningsman Strömbergs närvaro uppbrände: intyga Wiborg den 8:de
Januarii 1829.
                 J.J. Andström.



LIITTEITÄ.



I. Turun Hovioikeuden päätös Juteinin valituksiin Wiipurin
Kämnerioikeuden langettaman tuomion johdosta hänen kirjastaan
»Anteckningar af Tankar uti Warianta Ämnen» kuuluu jäljennettynä
seuraavasti:

  Kejserlige Åbo Hof-Rätts, i Storfurstendömet Finland, Utslag på de
  besvär, MagistratsSekreteraren i Wiborg Jakob Judén och Boktryckaren
  Anders Cedervaller anfört öfver Kämner-Rättens i nämnde Stad den 2
  Oktober sistlidet år afkunnade Utslag i anledning af Stads-Fiskalen
  Julius Adolph Krogeri, enligt Prokuratorns i Kejserlige Senaten för
  Finland honom meddelte befallning, vid Kämner-Rätten utförda
  påstående om ansvar såväl å Magistrats-Sekreteraren Judén, för det
  han uti en sagde år ifrån Cedervallers tryckeri i Wiborg utkommen
  bok, under titel: Anteckningar af tankar i varianta ämnen, af Jakob
  Judén, hade framställt satser, som vore stridande emot vår rätta
  trosbekännelse och den rena evangeliska läran, såsom ock å
  Boktryckaren Cedervaller, för det han utan vederbörande Consistorii
  tilllåtelse genom trycket utgifvit nämnde arbete, ehuru detsamma i
  särskilta delar rörde Religionsläran och våra christendomsstycken;
  medelst hvilket Utslag Kämner-Rätten förklarat
  Magistrats-Sekreteraren Judén och Boktryckaren Cedervaller om
  nyssberörde förseelser förvunne, samt fördenskull, med åberopadt
  stöd af 1 §: uti Kongl. förnyade Förordningen och Påbudet angående
  skrif--och tryckfriheten, dat. den 26 April 1774, dömt Judén och
  Cedervaller att böta, den förre Trehundrade daler silfvermynt med
  Etthundrade Fyratio Fyra Rubel silfver, och den sednare Tvåhundrade
  daler med Nittio Sex Rubel silfver, af hvilka böter två-tredjedelar
  skulle tillfalla Wiborgs stad och en tredjedel åklagaren,
  Stads-Fiskalen Krogerus, eller att, vid bristande tillgång till
  böternas gäldande, hvardera hållas Tjugu Åtta dagar i fängelse vid
  vatten och bröd, jemte det KämnerRätten i öfrigt förordnat, att alla
  exemplar af omförmälte skrift, om hvilkas seqvestrering Prokuratorn
  vidtagit särskild författning, borde confisceras och förstöras; uti
  hvilket utslag Magistrats-Sekreteraren Judén och Boktryckaren
  Cedervaller, på ställd borgen för böterna, utgifven af
  Kopparslagaren Johan Lydeken och Urmakaren Carl Elfström i Wiborg,
  om ändring och rättelse anhållit, hvaröfver Stads-Fiskalen Krogerus
  blifvit hörd och sig förklarat, äfvensom ett exemplar af förenämnde
  bok blifvit, efter derom vidtagen författning, af Prokuratorn
  Kejserlige Hof Rätten meddeladt; Gifvet i Åbo, den 19 November 1828.

Kejserlige Hof Rätten har låtit handlingarna i målet sig
föredragas, och finner, lika med Kämner-Rätten, ofvannämnda af
Magistrats-Sekreteraren Judén författade och af Boktryckaren
Cedervaller genom trycket utgifna arbete afhandla, bland annat, äfven
sådana ämnen, som angå Religionen och våra christendoms-stycken, och
således, enligt den af Kämner-Ratten åberopade §: uti 1774 års
Förordning om skrif- och tryckfriheten, icke hafva bordt, på sätt som
skett, utan vederbörande Consistorii granskning och tillstånd till
tryckning befordras. Dock som Kongl. Majestäts den 6 Maj 1780 utfärdade
Kungörelse och Påbud angående Boktryckares ansvar för brott och
förseelser emot berörde Förordning stadgar, att alla förbrytelser emot
samma Förordning, med undantag af dem, som emot dess 2 §: samt 1 och 2
mom. 3 §: begås kunna, och om hvilka nu ej är fråga, böra stanna
Boktryckaren allena till last, så att han skulle komma att beläggas med
det i berörde Kungörelse utsatte ansvar, men författaren deremot vara
för tilltal och straff fri; alltså pröfvar Kejserlige Hof-Rätten
rättvist befria Magistrats-Sekreteraren Judén från allt ansvar i saken,
och deremot, såvida Boktryckaren Cedervaller för sin del ej företett
skäl till ändring uti Kämner-Rättens Utslag och detsamma icke blifvit
af Actor öfverklagadt, låta vid sagde Utslag, såvidt det Cedervaller
angår, bero; äfvensom, då Magistrats-Sekreteraren Judén icke klagat
öfver Kämner-Rättens yttrande om den i beslag tagna upplagans
confiscation och förstörande, utan fastmer en slik åtgärd å sin sida
medgifvit, vidare utlåtande derom i Kejserlige Hof-Rätten förfaller.



II. Prokuratorinviraston läheteluettelossa vuodelta 1827 on useita
kirjeitä, jotka koskevat Juteinin kirjaa Anteckningar af Tankar uti
Warianta Ämnens ja joista tähän painatamme seuraavat kolme jäljennöstä
sekä lyhyesti mainitsemme muiden sisällyksen:


Till Landshöfdingen i Wiborg Riddaren af s:t Annae Ordens andra och s:t
Wladimirs fjerde Class August Ramsay, att med seqvester belägga ett
ifrån Boktryckeriet i Wiborg utkommet arbete.

Hörsamt memorial.

Ifrån A: Cedervallers Boktryckeri i Wiborg har, innevarande år,
utkommit ett arbete, under titel: Anteckningar af Tankar i varianta
ämnen, af Jac: Judén 99 sidor in 8, som, ibland annat, innefattar
åtskilligt rörande religions och salighets läran, framställdt på ett
emot vår trosbekännelse stridande sätt, och som, i allt fall, enligt
Författningarne, bordt, innan tryckningen, af vederbörande Dom Capitel
granskas, men hvilket likväl icke skedt, och hvarigenom ej mindre
författaren, än Boktryckaren, gjort sig till ansvar skyldige. Jemte det
jag derföre nu anbefallt Stads-Fiscalen Krogerus att målet emot dem i
laga ordning utföra, har jag ansett alla exemplaren af ifrågavarande
arbete genast böra indragas och med seqvester beläggas, intill dess
Domstoln sig sluteligan yttrat; och får jag altså, i stöd af 8 §: uti
Kongl: Instructionen af den 23 Februarii 1802 anmoda Herr
Landshöfdingen och Riddaren, att efter inhemtad underrättelse om
upplagans storlek, med möjligaste första låta berörde seqvester sålunda
verkställa, att ej mindre de hos Boktryckaren och Författaren
befintelige Exemplaren än de som till äfventyrs redan blifvit till
enskilde personer inom Länet utdelte eller försålde, varda indragne
och, under försegling i förvar satte antingen hos Herr Landshöfdingen,
eller å annat publikt ställe, intill dess Domstolen utlåtit sig
angående deras confiscation, hvarom påstående äfven kommer att göras.--
Om hvad Herr Landshöfdingen härvid tillgör, anhåller jag att blifva
underrättad, såsom ock om antalet af de exemplar, hvaraf upplagan,
enligt Boktryckarens och Författarens uppgift, bestått, samt huru många
som kunnat öfverkommas och med den begärdta seqvestern beläggas.
Helsingfors, af Procurators Embetet i Kejserl: Senaten för Finland, den
5 september 1827.

CARL WALLÉEN.    G.A. Wetterhoff.



III. Till Stads-Fiskalen i W. J.A. Krogerus att vid Kämners-Rätten
derstädes tilltala Magistratss. Jac Judén och Boktr. A. C., den förre
såsom Författare och den senare såsom Utgifvare af ett, utan föregången
Theologisk Censur, tryckt Arbete, kalladt----, hvari åtskilligt rörande
Religionen och salighets Läran förekommer.

Memorial.

Under titel af Ant.----har ifrån Boktryckaren A. Cedervallers Tryckeri
i Wiborg, innevarande år, utkommit ett arbete, som, ibland annat,
innehåller åtskilligt rörande Religion och salighetsläran, framställts
på ett sätt som icke öfverensstämmer med den tro, hvartill Församlingen
i vårt Land sig bekänner, och hvarvid jag derföre icke kunnat undgå att
fästa min Embets uppmärksamhet. Sålunda yttrar sig Författaren pag. 21.
»De förste Christne kunde icke med allone förgäta offrandet, hvarmed de
velat muta rättfärdigheten----De hafva materialiserat offrets allegori
i Christi död till underpant för den förmenta försoningen genom
offerblod----Så äfven de följande Christne; i stället för en gudomlig
medlare genom den saliggörande läran, och förgätande Skriftens
allegorie om det sista stora offret, en allegorie, som torde varit
nödvändig för de svaga sinnen i den ännu späda församlingen, hafva de
gjort Christus endast till ett lekamligt offer»----hvarigenom läran om
återlösningen genom Christi blod och förtjenst föreställes endast såsom
en missförstådd allegori; äfvensom samma lära icke otydligen förkastas
i afhandlingen om »Syndens förlåtelse» pag. 37 och följ. der endast den
moraliska sinnesförbättringen föreställes såsom en möjlig anledning
till vinnande af Guds nåd och barmhertighet. I öfverensstämmelse härmed
förklaras äfven, pag. 45., Tro i religiöst hänseende såsom »själens
innerliga tillgifvenhet och förtröstande vördnad för Gud och en
lefvande visshet om hans välbehag med den förbättrade menniskans
moraliska tillstånd och uppriktiga framsträfvande uti det goda», då
likväl, enligt församlingens lärobegrepp, ingen sann tro utan
öfvertygelse om Christi förtjenst och försoning finnes, men hvilken
öfvertygeise, enligt ofvannämnde yttrande, icke ingår i Författarens
religiösa tro, sådan den har blifvit framställd och vidare yttrar sig
pag. 54., der »ovissheten om belöning för dygden» anses »upphöja
menniskans moraliska värde» och der, längre fram följande yttrande
förekommer: »Den som upplifvad af välviljan, så att han äfven utan
afseende på belöning, kan utöfva det goda----hans själ sväfvar öfver
sinnlighetens inskränkta synkrets. Han kan, under ljufva förhoppningar,
med lugnt sinne föreställa sig idealet af rättfärdighetens domstol
inför hvilken de svaga hafva sin tillflygt i barmhertigheten. Han kan i
den för menniskan mest kritiska tidpunkt som är döden, med förtröstan
nalkas sitt öde i evigheten, då han på ena sidan icke besväras af
pretensioner till oförtjent njutning, och på den andra finner sin
anspråkslösa tröst i afsigten af sina redliga handlingar, härrörde af
grundsatts, derifrån han hvarken för fruktan eller fördelar kunnat
afvika. Han emotser sitt instundande öde uti hoppet, emedan
bevisningens öfvertygelse är vaklande»----enligt hvilken framställning
begreppet om vårt förestående öde uti evigheten således icke äger någon
annan grund än en vacklande förhoppning, och menniskan, i dödsstunden,
ingen annan tröst än sina redlige handlingar, tvärtemot hvad
christendomen i denna del lärer och församlingen, såsom oryggelig
trosartikel, antagit.

I anseende härtill och då ofvannämnde jemte flere stycken af
ifrågavarande Arbete ostridigt angå Läran och våra Christendomstycken,
men Arbetet, sådant oaktadt, i denne del, icke undergått vederbörande
Consistorii granskning, eller med dess tillåtelse blifvit utgifvit, har
jag härmedelst velat uppdraga Eder, att å Embetets vägnar, inför
Kämners Rätten i Wiborg, i laga ordning tilltala magistrats
secreteraren Judén och Boktryckaren Cedervaller, den förre såsom
Författare och den sednaro såsome utgifvare af omförmålte Arbete, med
påstående om det ansvar å dem 1 §: i Kungl: Tryckfrihets Förordningen
af den 26. April 1774 utsätter; i hvilket afseende det mig tillhanda
komne exemplar af sagde Arbete härhos bilägges: åliggande Eder att
målet, efter utverkad stämning till Kämners Rättens åtgärd oförtöfvadt
anmäla samt sedan icke allenast om dess slutliga utgång till mig
inberätta, utan ock, i händelse af uppskof, hvarje gång målet vid
bemälte Rätt förevarit hos mig tilkännagifva (!) hvad deri blifvit
tillgjordt och orsaken till uppskofvet. Immellertid (!) anmodar jag nu
Landshöfdingen i Länet att genast låta med seqvester under försegling
belägga alla exemplar af merberörde Arbete som kunna öfverkommas, och
hvilkas confiscation I, vid Kämners Rätten jemväl ägen yrka. Efter
slutad rättegång, och sedan behofvet af medföljande exemplar vid
Domstolen upphört, bör detsamma af Eder hit återsändas. Helsingfors, af
Procurators Expeditionen i Kejs. Senaten för Finland, den 3. sept.
1827.



IV. Till H.E. Herr General-Gouvernouren General-Adjutanten och Riddaren
m.m. Zakrewsky, med underrättelse om åtgärd, som i anledning af
skriften: Anteckningar af Tankar i varianta ämnen af Jac. Judén,
blifvit vidtagen.

I följd af Eders Exellens förliden gårdag till mig aflåtne skrifvelse
angående det hos Boktryckaren A. Cedervaller i Wiborg, innevarande år,
utkomna arbete, under titel: Anteckningar af Tankar i varianta ämnen af
Jac. Judén, har jag genom afgående bref icke allenast anmodat
Landshöfdingen i Länet att genast låta indraga och med seqvester
belägga alla exemplar af berörde Arbete, som antingen hos Författaren,
Boktryckaren eller andre personer kunna öfverkommas, utan ock anbefallt
vederbörande Stads-Fiskal att vid Kämners Rätten i Wiborg i laga
ordning tilltala Magistrats Secreteraren Judén och Boktryckaren
Cedervaller, den förre för innehållet af sagde arbete, i de delar
detsamma strider emot vår antagna Christna troslära, och den sednare
för det han, utan föregången tillåtelse af närmaste Dom Capitel, der
Arbetet, så vidt detsamma angår Religion och Salighetsläran, bordt
granskas, detsamma tryckt och utgifvit. Skolandes jag, efter sakens
slut, icke underlåta att om utgången deraf till Eders Exellence i
ödmjukhet inberätta. Helsingfors, af Procurators Expeditionen i Kejs.
Senaten för Finland, den 5 September 1827.

CARL WALLÉEN.    G. A. Wetterhoff.


Ennenkun edellämainittu, prokuraattorin kirjelmässä oleva määräys oli
saapunut Viipurin maaherralle, oli Juteini lähettänyt, tälle tekemänsä
ilmotuksen mukaan, 50 kappaletta teostaan meritse kirjansitoja
Holmström'ille Ouluun oululaisen priki Carl Alexanderin mukana, jota
alusta johti laivuri Mathias Löthman Raahesta. Prokuraattorin käskystä
Oulun varamaaherra tutki asiaa. Mainittu Holmström ei kuitenkaan
myöntänyt tilanneensa sanottuja kappaleita mainittua kirjaa, eikä
myöskään sellaisia saaneena.--Myös oli Juteini lähettänyt 1 kappaleen
kirjaansa Kuopioon kimnaasin opettaja Wegelius'elle, mutta asiasta
selkoa otettaissa saatiin tietää, että tämä oli lainannut sen
velipuolelleen filosofianmaisteri Fabritius'elle, joka asui Kiteen
pitäjässä Kuopion lääniä. Kuopion maaherra sai määräyksen ottaa
takavarikkoon sanotun kappaleen. Heinolan maaherra Gustaf Langenskjöld
taas määrättiin vaatimaan parooni Wredeltä Anjalassa hänen saamansa 1
kappaleen. Turun maaherran Erik Wallenius'en piti vaatia ja
prokuraattorille lähettää Turun läänissä olevat kaksi kappaletta,
joista toinen oli Uskelan kirkkoherralle, provasti ja professori
Renvall'illa, toinen taas Mynämäen kirkkoherralla, tohtori
Rönnbäck'illä. Sen jälkeen kertoo prokuraattori kenraalikuvernööri
Zakrewskylle miten Viipurin kämnerioikeudessa oli kirjalle käynyt ja
Juteinille tuomio langennut. Kirjeistä saamme myös tietää, että kirjaa
oli painettu 250 kappaletta, joista 189 oli saatu takavarikkoon jo v.
1827, jolloin kaikki nämä kirjeet syksyllä vaihdettiin.



V. Protokoll i Kejserl. Senat. Just. Depart. för ÅR. 1831. siv. 2323.

Den 20 October.

»Sedan HofRätts Rådet Winter, som i Åbo Hof Rätt deltagit uti
pröfningen af nästföljande mål för sådan jäfvighet uppstigit och
afträdt, föredrog Protokolls Secreteraren Lethin i underdånighet.

De besvär Stads Fiscalen Julius Adolph Krogerus, å tjenstens vägnar, i
underdånighet anfört deröfver, att sedan Kämner Rätten i Wiborgs Stad,
i anledning af Krogeri åtalan, medelst Utslag den 2 October 1827:
förklarat, magistrats Secreteraren Jacob Judén vara öfvertygad att
hafva, uti en samma år från Boktryckaren Anders Cedervallers tryckeri i
berörde Stad utkommen bok, under titel: »Anteckningar af tankar i
varianta ämnen af Jacob Judén», framställt satser, som vore stridande
emot Landets trosbekännelse, den Evangeliska Lutherska läran, samt
förty, och jemte det utlåtande blifvit meddeladt, rörande Boktryckaren
Cedervallers ansvar, för det han, utan vederbörande Corsistorii
tillåtelse, genom trycket utgifvit nämde arbete, dömt Judén, i stöd af
1 §: uti Kongi. Förnyade Förordningen och Påbudet, angående Skrif- och
Tryckfriheten, daterad den 26 April 1774, att böta Tre hundrade Daler
Silfver mynt med Ett hundrade fyratio fyra Rubel Silfver, hvarhos
Kämner Rätten förordnat att den i beslag tagne upplagan af i fråga
varande arbete skulle föstöras; så har Hof Rätten i Åbo, dit målet
genom besvär inkommit, efter den omgång handlingarne närmare utvisa,
medelst Utslag den 18: September sistlidet år, funnit de af magistrats
Secreteraren Judén författade och uti ofvanberörde bok införda
afhandlingar, som röra Religionen och Christendomens stycken, icke vara
af sådan beskaffenhet, att Judén för de samma gjort sig till ansvar
skyldig, kvarföre Hof Rätten upphäfvit Kämner Rättens Utslag, så vidt
det samma angår det å Judén yrkade ansvar, samt honom från allt tilltal
i målet befriat: Deruti Stads Fiscalen Krogerus om ändring i
underdånighet anhållit, i anledning hvaraf Magistrats Secreteraren
Judén blifvit hörd och i underdånighet sig förklarat, samt Hof Rätten
med affordradt underdånigt utlåtande inkommit.

Läsningen af handlingarne börjades, men dermed hanns ej i dag till
slut. Kejserliga Senatens Ledamöter nedgingo klockan Ett.

Den 21 Oktober, Fredag, klockan x: f:m: tillstädeskommo uti Kejserliga
Senatens Justitiae Departement: verkelige Stats Rådet Friherre Mellin,
Vice Presidenten Avellan, Werkeliga Stats Rådet Edelheim, Stats Råderne
Fabritius, Hising och Richter samt Hof Rätts Rådet Winter.

Efter det Hof Rätts Rådet Winter för förut i Protocollet antecknad
jäfvighet uti nästföljande mål uppstigit och afträdt, fortfors med
läsningen af handlingarne hörande till Stads Fiscalen Julius Adolph
Krogeri nästleden gårdag härstädes förevordne underdåniga besvär; och
sedan dermed hunnits till slut, yppades skiljaktighet i meningarne
Kejserliga Senatens Ledamöter emellan, hvarföre skreds till omröstning,
då Stats Rådet Richter först yttrade sig:--Och emedan de uti i
frågavarande Bok förekommande afhandlingar rörande Religionen och
Christendomens stycken, enligt Stats Rådets tanke, äro så mörkt och
otydligt framställde, att af de samma ej kunde slutas till författarens
dermed åsyftade mening, samt af Magistrats Secreteraren Judéns inför
Kämner Rätten afgifne förklaring öfver de emot bokens innehåll gjorde
anmärkningar, syntes som Judén ej haft för afsigt att genom densammas
utgifvande utsprida meningar som vore stridande emot den Evangeliska
Lutherska trosbekännelsen; ty och då enligt hvad handlingarne i målet
utvisade, de utkomne exemplaren redan blifvit förstörde samt någon
skada genom bokens utgifvande veterligen icke skett, ansåg Stats Rådet
vid sådan beskaffenhet något ansvar eller vidare påföljd för Judén i
denna sak ej äga rum, utan komme det Hof Rättens deri gifne Utslag att
bero.

Stats Råderne Hising och Fabritius äfvensom Werkelige Stats-Rådet
Edelheim instemde hvar i sin ordning uti förestående utlåtande.

Vice Presidenten Avellan deltog ej uti pröfningen af detta mål, såvida
Vice Presidenten icke från början öfvervarit läsningen af handlingarne
deri.

Werkelige Stats Rådet Friherre Mellin ansåg i frågavarande bok väl vara
i mörka och otydliga ordalag författad; men som flere satser deri
likväl förekomme, hvilka, enligt Baron och Werkelige Stats Rådets
tanke, icke öfverenstämde med Evangeliska Lutherska Religionens
lärobegrepp; altså pröfvade Baron och Werkelige StatsRådet rättvist
att, med ändring af Hof Rättens öfverklagade Utslag, i stöd af den utaf
Kämner Rätten åberopade Förordning, fälla Magistrats Secreteraren Judén
att för meranämnde boks utgifvande genom trycket, böta Trehundrade
Daler Silfver mynt med Ett hundrade fyratio fyra Rubel Silfver, hvaraf
två delar skulle tillfalla Wiborgs Stad och en tredje del Actor Stads
Fiscalen Krogerus; och som de af sagde bok utkomne exemplar, redan
blifvit confiscerade och förstörde, förfölle vid sådan beskaffenhet
utlåtande i denne del. Skolande Utslag i målet, jemlikt fleste
rösterne, uppsättas och Actors exemplar deraf Landshöfdingen i Wiborg
tillsändas».



VI. Julkaisemme tässä seuraavan »Kertomuksen J. Juteinin elämän
vaiheista», joka löytyy N:osta 14 sanomalehteä Sanan Saattaja
Viipurista, päivätty 4 päivänä huhtikuuta 1840:

»Edesmänneen Helmi-kuun 17:tenä päivänä pääsi vanhin virkamies meidän
kaupungin Magistratissa, Magistratin Sihtieri ja Notarius Publicus
Jacob Judén (Juteini), anottuansa, vapaaksi mainitusta virastansa.
Koska hän ei ole ainoastaan toimellisuudensa suhteen viran
toimituksissa ansaitun arvon voittanut kaikilta meidän kaupungin
asujamilta, vaan myöskin monelle ja epäilemätä vielä usiammalle,
Suomenkielen ystävälle mahtaa olla vanha tuttu ja rakas sielu-heimo
Suomen kieltä ja kirjallisuutta kunnioittavien kirjoitustensa ja
toimitustensa kautta,[254] niin tahdomme me, tätä varmaan heitä kaikkia
mokomin kuin itsiämme ilahuttavaista sanomaa ilmoittaissa, niille
maanmiehillemme tiedoksi, joilla tähän (!) asti ei liene ollut
tilapäätä saada häntä tuntemaan, lyhykäisyydessä tiettäväksi saatta
hänen elämänsä menon ja vaiheet.

Jacob Judén, isänsä tolo-pojan (!) Heikki Jutilan 6:desta pojasta ja
2:desta tyttärestä ijän suhteen 5:des, syntyi Jutilan perintö-tilalla
Rahkoilan kylässä, Hattulan pitäjää 15:tenä päivänä Heinä-kuuta vuonna
1781, tuli kolme kesäkautta kotona paime-poikana oltua 24 p. Elokuuta
v. 1793 Hämeenlinnan kouluun, josta hän, niiden aikuisten koulun
hallitus-miesten (Rehtorien) Boreniuksen ja Åkermannin käden alla
kasvanut ja oppia halulla harjoitettua, vuoden 1800 alusta tuli Turun
kouluun ja siinä kevät-puolen vuotta oltua, otettiin 10:tenä päivänä
Syyskuuta samana vuonna Turun Akademiaan Oppivaiseksi, josta hän
erkani vasta 1:senä p. Helmi-kuuta vuonna 1810. Mutta kuin hän
vähä-varaisuudensa tähden ei voinut ylen-aikaa itsiänsä siellä
ylöspitää, niin täytyi hänen antaa itsensä välistäpäin muiden lapsia
opettamaan, ja joutui niin ensistikin jo kohta Akademiaan tultuansa
Turun kaupungissa asuvan Kapteni Mesterton'in taloon, sitten v.
1802-1804 Navon (Nagu) pitäjän Kirkkoherran, Rovasti Mjödhen tykö,
(jonka omaa ja hänen talo-väkensä hyvyyttä hän vielä nytkin
kiitollisuudella muistelee), siintä v. 1805-1806 Juvan (Jockas)
pitäjään Evesti Grotenfeltille, 1807-1808 Maamittarin Stråhlmannin tykö
Ruokolahdelle, 1808-1809 Maa-jako Oikeuden Tuomarille Hamarinille Juvan
pitäjässä, 1809-1810 Sota-Raadin (Krigs-Råd) Forselleksen tykö
Peippolan kartanoon Elimäen pitäjässä, 1810-1812 Baroni Gustaf Wreden
tykö Anjalaan. Ainoastaan väli-aikoina sai siis J. Akademian tienoissa
oppia harjoittaa, nimittäin: 1:i Kapteni Mesterton'illa ollessa, 2:i
1804 kevät-puolla vuotta, jona vuonna hän myös sai Suomen Huone
hallitus Seuralta metalin luonnon vaikutuksia merkitsemästänsä (för
Meteorologiska Observationer) 3:i 1806 syksyllä ja 1807 keväällä ja 4:i
tultuansa kevät-puolla v. 1810 Turkuun pyytämään Suomen kielen
kääntäjän (Translatorin) virkaa Suomen Hallitus Hallitus-oikeudessa
(Regerings-Conseil).--Samana vuonna kesällä kävi hän Tukholmia
kotsomassa(!). Vuonna 1812 15:tenä p. Huhti-kuuta Magistratin Sihtierin
siaiseksi Haminan kaupunkiin tultua, pääsi hän siintä 2:sena p.
Joulu-kuuta v. 1813 Magistratin Sihtieriksi Viipuriin, niin kuin myös
4:tenä p. Kesä-kuuta v. 1815 Laivan-mittaajaksi, oli 2:stä (!) päivästä
Huhti-kuuta v. 1819 21:een päivään asti Tammi-kuuta v. 1822 Viipurin
Apu-Biblia Seuran Sihtierinä ja Helmi-kuun 28:stä päivästä v. 1822
hamaan Toukokuun 18:een päivään asti v. 1832 Viipurin
Korttieri-komitietin Sihtierinä.

Puolen toista kuukauden paikoille sitten päättyi siis J----nilta
julkisen viran toimitus. Ajatellessamme että hän, moninaisia esteitä ja
vastoin-käymisiä vastaan sotiessa ja tärkiäin viivyttämättömäin
virka-töidensäkin välillä säilytti halun ja rakkauden äidin kieleen
puhtaana ja palavana ja että hänen kanteleellansa oli heliä ääni ja
soittajalla silmä selkiä jo silläkin ajalla, kuin sormet melkein
lakkaamata olivat väsyttävissä virka-töissä kiini ja on taivas sangen
tymperä, niin lieneehän meillä syy toivoa häneltä Suomen kielelle uutta
ja runsasta vuoden tuloa nyt, kuin ei viran vaivat ja väsytykset enä
kiellä häntä Wäinämöisen kanteletta ylen-aikaa käsivarrella
kantelemasta, eikä elämän murheet estele häntä, sormet soitto kielillä,
yhä ylös kirkkauteen katselemasta, josta valo alas-vaipuu soittajankin
sieluun selittämään hänelle oman sydämensä tuskin aavistettua syvyyttä,
ja nimeilemään nimettömiä ja sanoihin solmeilemaan tuolta ylhäältä
tuotettuja ihmet-ilmestyksiä, vähemmin näkeville kuolevaisuuden
matka-kumppanille loisteeksi liikunnoillansa. Totta kyllä on meidän
mieheltä elämä-kulku jo kauvan puolen päivän paikkoja ohitse, mutta
kaukana on vielä hänestä elämän ehto-hämärä ja jokaiselle pohjan
pojalle tietty, että keski-illoista vasta alkaa taivas täällä oikein
seljetä ja sinertyä ja mieli mehuta ja liikunto oikein luokostua
liikkuvalta ja työ oikein käydä mieltä myöten työn tekevältä».--Tämän
jälkeen on viittaus viivanalaiseen, jossa sanotaan: »Maininnemme myös
tässä, että meillä on toivona saada jonkun ajan perästä uusi tilapää
puheen jatkantoon samasta aineesta». Ja sitten julaistaan saman vuoden
Sanan Saattajan Viipurista 27 numerossa Lauvantaina Heinäkuun 4 päivänä
seuraava tiedonanto: »Viipurista. Äskettäin mainitsimme tässä Lehdessä,
että Magistraatin Sihtieri J. Juteini edesmenneen Helmi-kuun 17 p.,
anottuansa, vapautettiin pitkällisestä virastansa, jossa myös hänen
elämänsä meno ja vaiheet lyhykäisyydessä tiettäväksi tehtiin, jonka
lisäykseksi tällä kertaa ilolla panemme, että Juteini 26 p.
edesmennyttä Kesä-kuuta Magistraatissa vastaanotti Läänin Kupernöriltä
yhden aivan kauniisti raketun kansiniekan Hopia-maljan, jonka tämän
kaupungin Kaupias- ja Porvari-kunta hänelle lahjoitti kiitollisuudensa
osoitukseksi hänen pitkällisen ja toimellisen palveluksensa edestä.
Tämä malja, tietetty Pietarissa lähes 1500 Ruplalla, paina (!) 11
naulaa, on sisältä kullattu ja ulkoa, paitsi muita kaunistuksia,
yhdellä puolella varustettu Viipurin kaupungin vaakunalla ja toisella
luettaan seuraavaiset piirrokset:

          Jakob Jutelnille.
    Wiipurin kaupungin Sihtierille,
    26 vuotisista vaivoistansa,
    Kaupungin kaupiaskunta.
              1840.

    Mitä hohtava hopia,
    Kuta kulta kiiltäväinen,
    Nepä muuttuvat moneksi.
    Muistosi on muuttumatoin.

Heti tämän jälkeen seuraa »Jaakko Juteinille» omistettu pitkä
ylistysruno, jonka lopussa on merkki -g- ja jonka nähtävästi on
aiheuttanut juuri edellä mainittu »uusi tilapää puheen jatkantoon».
Se kuuluu näin:


    JAAKKO JUTEINILLE.

    Pelto-maata pehmennyttä
    Sekä auran terän alla,
    Että astoimen ajolla,
    Muokattua monistellen,
    Peri-pohjin perattua
    Vaotessa varsin totta
    Kyllä kysyttänee vielä
    Kaksi kättä kääntäjeltä(!),
    Miehen kättä, miehen mieltä,
    Eikä lainkaan lapsellista;
    Muutoin aura ajaissansa,
    Herja tämä heitteleepi
    Monet polvet poikki kylvön,
    Monet sikkelot sisähän,
    Saarten kolkat konkkelille,
    Luiskuu viintoon viskomalla,
    Vellomalla Veteläisen,
    Ruman rusko-mullan kanssa
    Ruoka-mullan mullin mallin,
    Kaatomalla kahden puolen.
    Kivet, ravat raunioista.

    Mutta sinä siivon suopa,
    Sinä jäykkä-jäseninen,
    Suomalainen syntymästä,
    Meidän mielenkin halusta.
    Ennen muinon elämäsi
    Laittelit keväällä kerran
    Kaikki kalut taitavasti,
    Kävit sitten vaan kädellä
    Yhdellä ja yksinäsi
    Oman nerosi ojassa,
    Varustukset jo varana,
    Yhdellä yrityksellä
    Tuosta noin vaan tunkemahan
    Auraa ahkerikko-maahan.
    Mehuttomaan meidän kielen--
    Siksi sitä moni luuli--
    Urhollinen. uuras miesi!
    Vaikka totta toinen käsi
    Kiini oli oikeuden
    Lento-kirjan kiehkeroissa,
    Vaikka varsin terä toinen,
    Toinen terä, toinen varsi,
    Toiset tavat työ-kaluille,
    Eväs-kontit erilaiset
    Molempihin, mokomihin,
    Miestä kyllä kysyvihin
    Töihin totta tarvitaankin.
    Niin nyt työtä tehtyäsi
    Kahdenlaista, kahden miehen
    Harteet heti hellimähän
    Sekä käsnätkin käsihin
    Saattavata saitpa Sinä
    Pellon pinnan piirretyksi,
    Turve-käntit käännetyksi,
    Kuohkiaksi kovan kuoren,
    Sekä pellon pehmiäksi,
    Viljan kauniin kasvavaksi
    Aivan vähässä ajassa;
    Ettei keksiä kerinnyt
    Mitä moni niittäjistä,
    Moni myöskin myöhästyypi
    Kaahiessa katsomaan ja
    Kuulustamaan kuinka kummat
    Toimeen saatti Suomalainen
    Nurmen nurin kääntäissänsä
    Oman korven kasvamilla,
    Veitsen oman vuolemilla,
    Oman pajan paahtamilla
    Kestävillä kaluillansa.

    Jaakko, jalo viran töissä,
    Laulun latoja Juteini!
    Selvä seppä Wiipurissä,(!)
    Sinä kalun kaunihimman
    Sekä terien tekiä
    Harvinainen, Hattulasta!
    Kauvan nähnyt nuhjumista,
    Kauvan kuullut kalkkumista,
    Paljon palkeen pauhumista
    Viipurista, viimein kerran
    Kyllästyneenä kysyypi
    Suomen suku jo Sinulta:
    »Mitäs miitit, mies, niin kauvan?
    Kyllä on jo odotettu
    Saita saavan säästöstäsi
    Rikkahasta riemuksemme,
    Näpistäsi nähdäksemme
    Oman pellon, perkaamasi,
    Kaunihia kasvannoita.
    Sillä vaikka kalut kaikki,
    Vaiva, vahvuus käsi-varren
    Sinun ovat osinkota,
    Ystävämme, yhteisestä
    Pelto-maasta maksettava
    Ompi toki osa-lyhde.
    Siihen päälle päätteheksi
    Maksa poispa maksettava
    Vero vielä viivytetty.
    Miittimälla mitä voitat?
    Pääset paremmin pahasta
    Tulos', Jaakko, jakamalla
    Koko suomen suvullesi.
    Jopa siltä joutusasti,
    Kohta tulee korjatuksi
    Anti köyhällä ajalla,
    Niin kuin nisu lintuisilta
    Kylvettynä kynnykselle
    Taka-talvena kovana.
    Alä suutu Suomen maahan
    Suomen kansaan suloisehen.
    Maa on mettä makiampi,
    Kansa koko kiitollinen,
    Vaikka vuosien perästä
    Sydämensä sytyttyä
    Vasta saapi sanomahan
    Poika täällä pohjan maalla,
    Mitä mielessä makaapi.
    Onnellisna ollessasi
    Isiä ja ihmisiä,
    Oivallisen osan saanut
    Sekä riemun rikkahimman
    Luojan meille lohkoessa
    Kullekin oman osansa,
    Empä tiedä toivotella
    Sitä suurempaa Sinulle;
    Olkoon vaan nyt olevainen
    Puuttumata pysyväinen!--
    Mutta vielä viimmeheksi
    Toivot tuotan maakuntamme
    Sanoillansa sanoessa:
    Jutuistapa nyt Juteini.
    Vierallista vihkamoista
    Kerran kätesi molemmat
    Irti saanut itsellesi,
    Koettele kyntöäsi
    Kerran kahdella kädellä.
    Tuota toinen kynä-veitsi,[255]
    Vanha veitsi vaivoistansa
    Lasin ala laskettua:
    Vuole sillä Suomen sulka,
    Sulka suihkuva, teräinen,
    Jolla taidat taivutella
    Uudet vaot vainiolle,
    Ajamalla aika-miehen
    Ajolla juur ahkerasti.
    Ja jos pääsi palavahan
    Tuosta tullut poltteleepi
    Taikka kulkku kuivettuisi,
    Eli kieli kiprimöissä
    Kita-lakeen kiinittyisi,
    Maistelekas maljastasi
    Ryypyn reunasta repäise,
    Aika-miehen astiasta.
    Tohvisesta toimen miehen,
    Jonkun kerran,--joudukkeeksi
    Valmis tuossa vaollasi
    Kaupunkimme kiitollisen,
    Viipurin kalja-kapassa
    Vesi, meteen verrattava,
    Meistä maistava medelle,
    Hunajalle huulissamme.
    Sitten vielä siitönäkin
    Kärkemmästi kyntö käypi,
    Juosten jalan, juotuasi,
    Että vaahti varsastasi
    Vieressäsi vierteleipi.--
    Kyllä kynnät, kyntänetkin
    Ilman muiden muistutusta,
    Itse pellolle isäntä,
    Eikä paha palkollinen,
    Mutta, tiedät, tekeväistä
    Kaikki kilpaan kiihkottavat
    Laiskan aina laskemalla
    Joutilaana juoksemahan
    Mihin mieli vetäneepi.--
    Sanottua sanomalla,
    Kerrattua kertomalla
    Minäkin siis mielestäni
    Toivottelen tuota vielä
    Halun oman osottaissa:
    Kynnä kelpo kyntäjämme,
    Aja aina siihen asti
    Että Sinun, elämäsi
    Aurinkoinen alaville,
    Laineisehen läskeissänsä,
    Aina vielä ajamasta
    Löydettyä löysänneepi!--



VII. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjastossa on seuraavat
käsinkirjotetut kappalainen EY. Joh. Ahlqvistin runot:

[Ahlqvist, Fr. JJ [_Jälkipuhe_--] Yhtä ja toista Sihterille Jacob
Juteinille hänen kelvottomain ja usein juuri hävyttömäin Runoinsa
päälle.--Kirjoitettu [mukaillen] Parickalassa sinä 8 päivänä
Maaliskuussa vuonna 1830 Manus Birkmannilda. Viito. 12 s.

Ahlqvist, Fr. J. _Jälki-Puhe_ muutamista Sihtierin Jakob Juteinin
pilkka-Kirjoituxista, mainitulle Herralle, hyvässä aiwoituxessa
omistettu.--Tämä jälki-puhe on parannus Fr. J. Ahlqvistin
samannimisestä Jälki-puheosta kyhäilty hänen ystävältänsä Olli
Pesoniukselta. IV:o, 16 s.--A.E. Bernerin lahj. P.k.l. IX. 1858.

[Ahlqvist, Fr. JJ »_Jälkipuheita_» Sihterin Jacob Juteinin muutamista
sopimattomista runoista ja kirjoituxista». VIII:o, 23 s.--»Af Kapellan
Aurén i Jääskis». Pk. 5. XII. 1849.

[Ahlqvist, Fr. JJ 1) [_Jälkipuhe_, M. Birkmannin (?) mukaelma]. »Yhtä
ja Toista» Sihterille Jak: Juteinille vastauxexi hänen kelvottomain ja
usein juuri hävittömäin Runoinsa päälle.--IV:o, 19 s.--2) Suorasan.
lisäys ed:seen ss. 20-23. 3) »Ucko Noal, Ucko Noal oli mjehen mjel» ss.
24-28. Toht. Th. Sehwindt lahj. 95-96.

Näistä Suomal. Kirjallis. Seuran hallussa olevista, kaikkiaan 5:stä
toisinnoista me painatamme vain seuraavan 32 sivua käsittävän
käsinkirjotetun kirjasen, joka ehkä enin lähentelee alkuperäistä:


    JÄLKI-PUHEITA

Sihtjerin Jakob Juteinin muutamista sopimattomista Runoista ja pilka
Kirjoituxista, mainitulle Herralle hyvässä aivoituxessa sanotut.

(Toisellaisella käsialalla:)

    Fr. Joh. Ahlqvistilta.
    Kapp. Wirolahdessa.

    Siv. 2

    Voi sun juttujas, Juteini!
    Villitsiä vejsujaisi!
    Mitäs konna kirjoittelet?
    Mitä leuvoistas laseksit
    Aivan ilman ajatusta?--

    Mitäs Pappeja paneksit
    Koiran hampailla kaluilet
    Valat paksulta valetta?
    Eikös muistu mjelehesi,
    Vain ett tjetäne todella.
    Mitä Suomi seuranneepi
    Mikä oppi, lje otettu?
    Lukeneeko Lutherusta
    Vain pitänee Paavin uskon?
    Kuka voilla voiteleepi
    Saarnamjestemme seassa
    Koko Suomen seurakunnas
    Ilon autuuden avaimen?
    Voita Pappi palkaksensa
    Saapi Sihtjerin suruksi.
    Voi on voide voimallinen
    Rasva ravinnoks hyväkin
    Rakas myöskin riivarille,
    Liukas, joka liikuttaapi,
    Liikuttaapi, lijottaapi
    Sihtjeringin kuivan kjelen,
    Että vastaapi vakaasti,
    Liukkahasti liehakoitsee,
    Käändääpi kans kaunihiksi
    Varsin väärängin asian.
    Totta Sihtjeri, sinäkin
    Jollonkullon joutessaisi
    Olet ottanut halulla
    Pappilassa pöydän päässä
    Voita vahvasti tygöhös
    Rasvaa vatsahas valanut--
    Kukin kiittääpi tavallans
    Seuraa luondonsa lakia--
    Porsas paiskaapi kumohon
    Kylläisenä kaukalonsa.
    Koira nurkat kasteleepi
    Saatuansa suuruksensa,
    Kissa kiittääpi hajulla
    Jongan jättääpi jälelle,
    Paha ihminen puheilla
    Että töillä törkehillä.
    Kuka hitto hinnan tähden
    Sjelun laskeepi sisälle
    Jjankaikkiseen ilohon?
    Älä Sihtjerin elosta
    Päätä Pappejen menoihin.
    Hinta hyvä hyppyisihin
    Pitää pistettää pivohon
    Kärkkään Sihtjerin kätehen
    Puheen pjenengin edestä,
    Jongan suustansa sanoopi
    Taikka paperill' paneepi;
    Vaikka vjelä vjekkasti
    Aivan petoksell' peräti
    Jonguun asiat ajaisi,
    Eli paperill' paniisi
    Kehnomangin kirjoituksen.
    Vain vejsaatkot vjerahille
    Puhut Paavin uskoisille?
    Miks sit' Suomeksi sanelet
    Suomen mjestä suututtelet?
    Mitä Paavista puhunen,
    Tjerait etehes vetelen?
    Totta joutses jännittelet
    Kohden Suomen Saarnaita;
    Nuoles myrkyiset moniat,
    Joita ambuilet alati,
    Suomen Saarnaaihin satutat.
    Paljon muutakin pappeista
    Puhut pahoja sanoja,
    Myrky hambaitas hivoksit
    Ikeniäs irvistelet,
    Saarnastakin soimaelet,
    Kyllä kaappua hyväilet
    Mullikkaasta muistuttelet
    Muutta etten mainitsisi.
    Pidä sinä pitkä saarna
    Pidä pitkä ja suloinen.
    Jos on otsassas älyä,
    Toinda toiselle tarita
    Ettes unehen upota
    Laske wäkiä levolle.
    Pahoin peljättäp' olisi
    Ettei alla ensimäisen
    Ikävästä ihmisille
    Torku tarjoksi tuliisi.
    Jopa joksikin nukutti
    Haikiasti haukotteli,
    Varsin vaipunut olisin,
    Koska katselin puheitas
    Luin Lasten kasvatuksest,
    Ellen tappuroit tavannut,
    Joihin tartuin ja takistuin
    Noita suorin ja selitin,
    Silmät selkeemään rupeisiit.
    Viimein (!) päästyän peräti
    Pistin tappurat tulellen
    Torkun humahus hävitti,
    Silmät selkeni unesta.
    Jospa ottaisit opiksi
    Saarnan lyhvengin sanaiset;
    Myrky mjelestäs meniisi
    Sydämestäs häjy hengi,
    Etkä soimaisi enembi
    Kjelell' kärmehen kiduttais
    Ilman syytä ihmisiä.
    Mitäs mullikkaast muriset?
    Mullikas on mjehen muona
    Pandu palkaksi Papille
    Perheen Haldiain perästä.
    Mullikasta mjeli tekis
    Saada kyllä Sihtjeringin,
    Vaikka harvoin vasikkakin
    Hänell' teuraaksi tuleepi.
    Oikein on tämä asia,
    Pala suuri suun repiipi
    Pian pjeneltä pedolta.
    Älvös suotta soimaele
    Panetuksilla pureksi
    Koko Säätyä kovasti;
    Itse ihmisten Isältä
    Sääty sanans saattajaksi
    Ihmisyydelle iloksi;
    Vielä siitte vahvistettu.
    Myöskin Riikin Ruhtinaita
    Kautta Lakien lujasti
    Kautta käskyn kaunehimman:
    Muutoin taitaisi tavata
    Paitsi häpiät häjyä,
    Raukka päälles rangaistuskin,
    Viha Herran Hallitsian.
    Älä leukojas levitä
    Pahat paljasta ikenes,
    Kisko pilkahan kitaasi,
    Ettes heikkoa herätä
    Pahuutehen paisuttaisi,
    Huonot veljesi vihoita,
    Saattais sanan kuulioille
    Paljon luuloja pahoja,
    Väärät luulot, villitykset
    Opistakin oikiasta.
    Laske leukasi levolle
    Hampaat höllitä häjyimmät
    Päästä Herra Hengellinen
    Kateutta on jo kyllä
    Maassa määrätä monella
    Pappeistakin aivan paljon.
    Sama kalvaava kateus
    Ombi sinungin sisässäs,
    Koskas näitä kirjoittelet
    Lanttaat läkkiäs loputa
    Veden vuodatat tavalla
    Härskyt peräti hävytä.
    »Hyvä toista on torua,
    Paha panna itsiänsä»,
    Sen nyt sinusta näemme,
    Paljon Pappeja paneksit
    Panettelet pahan suopa,
    Vjelä muitakin muriset
    Virkamjehiä mitata,
    Kaikki haudan kaivajatkin
    Saavat kiukkuas kokea;
    Mutta Sihtjerin sinänsä
    Jätät järin koskemata.
    Kyllä haapun tarvitsisi
    Sihtjerikin selkänänsä,
    Jolla haisevan häpiän
    Silloin peittäisi poloinen,
    Koska tuhman talonpojan
    Joll' on taskussa jotakin
    Vejvihinsä vjetteleepi;
    Johon peittäisi peräti
    Suden kidan kelvottoman,
    Joka aina ahnehtiipi
    Saada salista (!) sisäänsä.
    Ja on Sihtjerill' sopiva,
    Peittäis hambahat peräti
    Vahvast vatsahan vetävät.

    Vjelä sanaisen sanoisin
    Ehkä parikin puhuisin
    Jos ej juttuni jaloksi
    Vejsun pitkäksi venyisi,
    Ja niin mainittais minusta
    Mitä soimataan sinusta:
    Ett' on pitkäldä puhetta
    Raipan kaltaiset runotkin,
    Mutta meiningit vähäisen.
    Tapahtukoon kungin tahto.
    Kyllä sinä selkiästi
    Ruotsin kjelellä kehoitat,
    Että pitää pännä mjehen
    Joka laskeepi lukuja
    Taikka lauluja latoopi,
    Joko neuvoa jotakin,
    Joko johdattaa hyvähän
    Taikka huvittaa hyvästi
    Ilman virhetä iloittaa,
    Taikka molemmat tarita.
    Tosin sinä myös tätäkin
    Tolsinansa toimittelet
    Toimellisella tavalla:
    Mutta mikäs mjelessäsi?
    Mikä silloin meiningisi?
    Mikä päässäsi poloinen,
    Koskas Kestikin kehoitat
    Juoma Lauluja latelet?
    Kuhun tuhmia talutat?
    Kuhun heikkoja kuletat?
    Tunne ensin tarkemmasti
    Kansa kulle kirjoittelet.
    Kyll' on Suomessa kyliä
    Pitäitä sangen paljon,
    Joissa miehet joukottaisin
    Ynnä pöydän ymbärillä
    Istuuvat ilolla mjelin
    Pöydän äärtä paineleevat
    Kyynysvarsilla vakaasti,
    Putelita palveleevat
    Kapan kunnias pitäävät;
    Joksikin jo olven juovat
    Vjelä viinankin vetäävät
    Nahkallansa narrin palat,
    Pyllistäävät suuren pullin
    Kohden kattoa kumoohon,
    Kortelingin kumaiseevat
    Aivan ahnaahan kitaahan,
    Pulputtaatpa putelista
    Kulkuhunskin kohdastansa,
    Njelaiseevat norri kupin
    Nappiansa nuoleskellen,
    Paikoin punsinkin paneevat
    Vatsahansa mjehet vahvat.
    Piippu pjeni hambahissa,
    Josta sauvua sysäävät
    Karvahinta, katkerinta,
    Puhaltaavat paksun pilven.
    Posket joteskin punaiset,
    Punaiset ja pullollansa,
    Viinan karvaiset vihannat:
    Tupakasta vahva tuppu
    Häijy pallo hambahalla
    Myrky-lehdeistä mädistä
    Saksan vesiset vedestä,
    Joita jauhaavat halulla,
    Märehtiivat, mökeltäävät,
    Että kuola konnain suusta
    Vesi ruskia valuupi.
    Nenä nuuskalla noettu
    Sian siivo sjeramissa,
    Räsähtelee räkä reijät,
    Joita korjaavat kädellä
    Pyhkäiseevät peukaloonsa
    Hihan suuhun hivuttaavat,
    Housut, helmat saastuttaavat.
    Silmät pjenet sihkurassa,
    Veren karvaiset, vesiset,
    Huulet höpisee jalosti
    Äändä kantaavat kovasti.
    Vjelä vejsungin repäisee
    Rölähyttää raskas rinda.
    Jopa kortitkin kovasti
    Paikoin pöytähän läjähtää,
    Kortit viinasta vetelät
    Ohran ljemestä lihavat
    Tupakalla tuhratuna.
    Tekeevät siit' toisinansa
    Tappelungin taidottomat,
    Että jyskinä, jytinä,
    Kauvas kuuluupi kumina,
    Äänen möyke ja älinä.
    Tapa hyvä tappelussa
    Lyöpi kuka kerkiääpi
    Eikä vuoroa eroita.
    Nyrkit niskahan lusahtaa
    Kyllä korvillen kajahtaa,
    Kannuustaavat kanta päillä
    Kintut rikki kumpaneilta.
    Piiput seinihin sirisee,
    Ruki ruskaavat jaloissa
    Poudat heiluuvat hädässä
    Penkit paukaavat pakossa
    Kovin keikkuuvat kapatkin.
    Putelit ja pulli parat
    Saavat lopun surkehimman;
    Juoma juokseepi kapasta
    Laviasti lainehtiipi
    Viina virtaapi sekaahan,
    Että kortitkin koriast
    Pöydällä siit' purjehtiivat.
    Muoto muuttumaan rupeepi
    Kasvo käändyy kalveheksi
    Nenää valkiaks vetääpi.
    Monet viinasta väsyneet
    Oluesta onduvana
    Sekä rauvenneet sodasta
    Painuuvat siit' pöydän ala
    Lopuks lijalle menolle.
    Tuonne syökseevät sisunsa
    Olven ulos oksentaavat
    Viinan koirille kokoovat.
    Saavat saappahat osansa
    Kauhtanatkin kauniit merkit
    Pöksyt parahan tavaran.
    Tuolta hiljangin heräävät
    Tuolta viimein vilpastuuvat
    Ylös kömpiä kokeevat
    Mjehet pohmeloll' pahalla
    Taudill' tehdyllä kovalla,
    Miehet hyvin merkitytkin
    Kauniit katsella peräti.
    Paitsi kauhtanan koreutt'
    Millä mustelma nenässä
    Nocka nosnut korkialle,
    Kulla kallo paljahana
    Hiukset revityt hitollen,
    Millä otsassa omena
    Kulla kuhmu kulman päällä,
    Millä huulikin halaistu
    Kulta hammas kolistettu,
    Millä silmäkin sininen
    Kulta kasvot raamittuna.
    Näitä tapahtuu todella
    Suomen mjestenkin seassa.
    Pitäävät näin pitkät kestit
    Kapakoiskin kaiket päivät,
    Ratki räyhäävät rajusti
    Juoma penkissä pelaten,
    Kuluttaavat kukkaronsa
    Ajan aivan tarkiangin,
    Pöksyt pantiksi paneevat
    Kosk' on tuhlattu tavara.
    Mitä mjehist' muistuttelen?
    Monen pojatkin poloiset
    Korvat vjelä kostiana,
    Maitosuiksi mainittavat,
    Kyll' jo kauniisti osaavat
    Panna leuvan parrattoman
    Kenohon ja keikallensa
    Ottaa ryypyt oivalliset
    Pullin pohjat paljastella,
    Kyllä konnat kuola leuvat
    Viinalla jo viruttaavat
    Maito-hambahans halulla,
    Viinan kulkuhuns valaavat
    Veden vertana pitäävät,
    Oppineet on olven juojat.
    Ej siis tarvitse enembi
    Kirjoitella Kesti Laului
    Juoma Lauluja latoa,
    Pyytää pahuutta enätä
    Juopumukseen johdatella.
    Kyllä mjehet meidän maassa
    Juoma konstin jo osaavat
    Ilman vejsun vjetellystä
    Kirjan pahan kehoitusta,
    Joka pahan pahemmaksi
    Tuhman tekee turmelluksi.
    Vjelä veikkonen kysyisin,
    Kuingas kokonans unohdat
    Säännöt suuren Hallitsian?
    Käsky käypi korkialta
    Esivallalta varoitus
    Vastoin juopumust vakaasti;
    Käsky pappejen kätehen,
    Että estellä visusti
    Tätä ilkiät eloa.
    Sinä toista toimittelet
    Painetuilla paperillas,
    Joilla juuri julkisesti
    Kestin pitoihin kehoitat
    Vjetät viinahan vasetin
    Juopumukseen johdattelet.
    Vastoin vahvoja Lakeja
    Säännön selkeitä sanoja.
    Kuingas rohkenet ruveta
    Näitä vastusta vapaasti?--

    Mitäs luulet mjesi parka?
    Onkos oikenin asia
    Sekin tehtynä sinulda,
    Vähitellen, vähätellen
    Levitellä oudot opit
    Edestuoda erhetykset
    Suomen mjesten sydämmihin?
    Pidät järjen parembana
    Ilmoituksia isoja,
    Pyydät helvetin hävittää,
    Ottaa pojes perkeleengin.
    Tulla töillä Taivahaasen.
    Kuingas Raamatun kukistat,
    Sanan selkiän sokaiset
    Jutut jaloimman Jumalan
    Itse Herran Ilmoitukset?
    Vjelä syitä selviäkin
    Joita Järki johdattaapi
    Voidaan vastahas vedellä.
    Kuhun järki kuljettaapi
    Ilman Herran Ilmoitusta?
    Opin peräti pimiän
    Tjedon Luojasta lokaisen,
    Uskon uudesta elosta
    Sangen heikon, häälyväisen,
    Kehnot hyvään kehoitukset
    Lopen huonon lohdutuksen
    Kovan kuolemaa käsissä
    Järki saattaapi sinulle
    Paitsi Juttuja Jumalan.
    Tähän todistus totinen
    Ovat vanhat viisahimmat
    Kansat kaikkein kuuluisammat;
    Vanhat vahvat Ruomalaiset
    Kerkiätkin Krekiläiset
    Että Egyptin eläjät.
    Ota helvetti häjyltä
    Kjellä perkele peräti--
    Etten petoksest' puhuisi
    Engä suuresta surusta,
    Vaivastakaan vaikiasta,
    Johon joutuupi jokainen
    Viimein tuolla tuonelassa,
    Joka juttuhis, Juteini,
    Suostuu, niitä seuraileepi--
    Kuingas tahdot tuhman kansan
    Estää pojes pahuudesta
    Turmelluksesta takaisin?
    Ej vjel pimeys peräti
    Ole hajonnut, hävinnyt,
    Ej vjel' valkeuus valaisnut,
    Loistanut kyll' lämbymästi,
    Että tavat toimelliset
    Paitsi muuta pakotusta
    Kautta oman kauneuudens,
    Tähden toimens ja hyvyydens
    Suomalaisten sydämmissä
    Aina saisivat siansa.
    Jos sä helvetin hävität,
    Pidät narunna pirungin;
    Kussas palka on pahalle
    Makso mjehelle häjylle,
    Joka estetä eläissä
    Paljon veljijäns vihaapi
    Retket riivattuin kuleksii,
    Istuu pilkaitten parissa,
    Pitää pettäjät hyvinä
    Pettää itsekkin ilolla,
    Seuraa halujans häjyjä,
    Synnis suruta makaapi,
    Joist' ej erkane elossa
    Joit' ej kadu kuolessakaan?
    Pitääks vaivoista vapaaksi
    Piinast' pääsemän peräti?
    Kussa hurskaus on Herran.
    Totuus Tuomarin totisen?--
    Päästä töillä Taivahasen
    Anna autuuden perustus
    Olla hyvän omatunnon,
    Kuhun joutuu kurja mjesi,
    Jok' on eksyksiin erennyt
    Pojes totuuden poluilta
    Haihtunut on harhateille?
    Mistä toivo on tuleva,
    Kusta löytänee lepoa?
    Eli pitääkös poloisen,
    Ett' on tundo tahrattuna,
    Ensin epäilys elossa,
    Sitten peljästys pimiä
    Osa kuolessa oleman?
    Eli kussas kurjan luulet
    Saavan viimeingin siansa?
    Pitääks loppuman peräti,
    Vaikka retkensä vihaapi
    Kauhistuupi käytöstänsä
    Vaikka andeeksi anoopi,
    Vaikk' on palainnut pahasta?
    Kussa kärsimys Karitsan?
    Kussa armo Armahtajan,
    Armo Autuaks tekiän?--
    Jos et peljänne pirua
    Etkä huoli helvetistä,
    Jos et peljänne pahuutta,
    Tuimaa Lakien totuutta
    Raskahasta rangaistusta,
    Joka seuraapi jokaista,
    Joka julki johdattaapi
    Kansan tuhman kuljettaapi
    Haihduttaapi harha teille
    Oppiin väärähän vetääpi;
    Kuingas tundos tahraelet,
    Saatat sydämmes suruuhun,
    Levon karkotat kotoas
    Että eksynnein tygöä,
    Joita kirjoillas, Juteini
    Poika parka, pahendanut?
    Vjelä kertojen kysynen:
    Kuingas tundos tahraelet,
    Joka viimeingin vihassa
    Sulle soimaapi surulla,
    Sinun sisukses repiipi,
    Ettäs kansaa eksyttänyt,
    Olet ottanut käsistä
    Parhaan autuuden avaimen
    Mjehen monenkin mukoman
    Olet turmellut todella?--
    Jos on pännälläs pituutta
    Kyllä kynäsi terävä
    Jos sen annat juoksennella
    Päällä paperin pelata;
    Jos on tölkis täytetynnä
    Mustalla muillengin asti,
    Jos on syyhy sormissasi,
    Taikka kutku kukkarossa,
    Jos on halu huudetuksi
    Tulla kyllä kuuluisaksi
    Kyllä saada kunniata;
    Kirjoittele kaunihisti,
    Toru turhia tapoja
    Pane pahoja tekoja,
    Jotka kansassa jotengin
    Ovat ottaneet asunnon.
    Naura nurjalle menolle
    Näytä hambahas häjylle
    Ilkivallalle ikenes
    Pilkka kirves pahuudelle;
    Anna oppi oivallinen,
    Neuvo, nuhtele välistä.
    Paikka paras on sinulla
    Räntin vjeressä valittu,
    Panna paperill' kokohon
    Opit ojentaa paremmat,
    Tjedot tarita hyvätkin.
    Käännä kirjoja hyviä,
    Joita kansa käsittääpi
    Suomen kjelelle sovita.
    Anna suomeksi Aviisi,
    Jolla saattaisit sanomit'
    Että tjetoja enemmin
    Suomen mjehille monia,
    Sanomita muilta mailta,
    Että omasta ololta.
    Kyllä kartuisi kalua,
    Ainehita aivan paljon
    Mjehelt' muultakin monelta
    Lehden täytöksi leveimmän.
    Olispa myös ottaita,
    Löytyis lukioit' lujasti
    Suuren Suomen maan kylissä.
    Hyvä hyödytys perässä
    Olispa teollas tällä.
    Monet tjedot tarpeelliset,
    Neuvot, opit, ojennukset
    Tuliis kansalle tutuiksi,
    Valo koittaisi väkevä.
    Vaikkas olet virren sepäks
    Runonjekaksi ruvennut,
    Älä turhia taritse,
    Joist' ej ensingään etua,
    Niinkuin nimeltä tämäkin:
    Saatat armejat sanoista
    Kutsut mynstrinkiin kokohon.
    Mitkä selkähän sovitat.
    Määräät mjehiksi hevoisten
    Kutka jalkaisin kuletat.
    Ylös Nominat ylennät
    Annat Komannon käsiihin
    Ronominat reserviksi
    Varamjehiksi varustat,
    Verboiss herroja herätät.
    Nauru estääpi enemmin
    Näitä mainimast nimeldä.
    Kulle hyväksi kulutus
    Läkin tuhlaus tämäkin?
    Vjelä puuttuupi vähäisen
    Sanais joukosta jotakin:
    Kersantit ja Keppi mjehet,
    Välskäärit ja väntrikitkin,
    Vaanuin kantajat vakavat,
    Rumpuin pjeksäjät rutevat,
    Pillein soittajat soriat
    Muonan mukomat vetäjät.
    Älä älytä ärise,
    Luvattomia lorise,
    Virkamjehetkin vihoita.
    Joita vastaan vanhuudesta,
    Vaikka vjelä virhettömät,
    Kansall' ovat kurjat luulot
    Epäilykset, epäuskot.
    Pidä suusi pjenembänä
    Kyllä kynääsi kurita,
    Puhu, poikanen, puheita
    Joitas vastaavas varonet.
    Ota itsehes opetus
    Jotas toisille tukitset,
    Lahjas lahjoitan takaisin;
    Syldä seitsemän totuutta
    Joka valheen valajalle.
    Kasvaispa kirjoja maahan
    Sattuisipa sangen paljon,
    Jos sais kaikki kirjoitella,
    Jos sais kaikkia sanoa,
    Mitä sylki suuhun tuopi
    Vesi kjelelle vetääpi.

    Paljon sinulla sanoja
    Monet myöskin puheen parret,
    Aineet tutkia tarittu
    Kokonaiset kappaleetkin,
    Joit' ej tutki tuhma mjesi,
    Tunne selvä Suomalainen
    Yksinkertainen käsitä,
    Vaikkas vjelä vaskessakin
    Ulosantaisit asian;
    Kysyy kohta kumpaniita
    Vaikka ilman vastausta
    Esimerkiksi sanottu:
    Mikä toipa muisto Patsas
    Kirjan muotoinen mukoma?
    Kuka raamu Kivipiirros?
    Kuka Pappi Pää Rovasti?
    Mitä Pila merkinneepi,
    Taikka Tappurat elämän?
    Ketä Kehto koskenneepi?
    Kuinga Kirjat painettanee? ¦
    Sinä painatat paperis
    Paremmat ja pahematkin
    Paitsi perään katsomusta,
    Paitsi pjenintään luvata
    Sedervallerill' vapaasti;
    Minä pöksyt painattelen
    Housu vaatteet ja hamehet,
    Painattelen kangas pankat
    Liina vyhdit, villa langat,
    Painatan myös puumulliset
    Painajan väri padassa.
    Räntti runot ränttäileepi
    Sitä varten valmistetut.--

    Jo nyt lauluni lopetan,
    Toimen neuvolla torani,
    Armas Herra, Herr Juteini,
    Runonjekka rohkiambi,
    Lauluin kuuluisa latoja
    Ota ojennus hyväksi
    Otolliseksi opetus.
    Jos on mjelestäs jotakin
    Kovan kaltaisest' sanottu:
    Totuus kynääni kuletti
    Saattoi suuhuni sanoja
    Joihin juttus joutavimmat
    Mjelen murheella vetiivät,
    Paniit kuria perähän
    Luokse löylyä lisäisiit.
    Etpä siivosti sinäkään
    Ole punninut puheitas
    Edes vääryyttä vetäissäs.



VIII. Niinkuin edellä näkyy, on Birkman toisintoonsa liittänyt
seuraavan suorasanaisen »lisäyksen» ja »Ucko Noal» runon:

Joka päivä istut sinä ojkeudessa ja kirjoitelet Lain duomioita sinä
siis mahdat tjetä, toivoisin minä, mitä se Laki jongan jälken Suomenmaa
nyt hallitan sisälläns pitäpi. Sinä mahdat tjetä mitä se määrä nijlle
jotka julkisesti yxinkertaiselle kansalle julistavat oppia jotka ovat
vastoin Pyhän Raamatun selkeitä todistuxia ja meidän maassa perustettua
Uskoa, Mahdat tjetä mitä niillä on odotettava, jotka perustamattomilla
ja häpemättömillä soimauxilla pytävät häväistä sitä säätyä joka
korkeimman Esivallan asetuxen jälken ja Hänen suojeluxensa alla Saarna
ja opetta meidän pyhän Christillisen uskon totuxia, mahdat myös ymärtä
mikä edesvastaus niillen edesseisopi, jotka julkisilla kirjoituxilla
ylöskehoittavat kansaa juopumuxen juuri silla ajalla koska Juhlina
julkisesti julistetsn meidän armollisimman Kejsarimme Isällisiä
varoituxia juopumusta vastaan, joka on yltymäisillänsa, ja koska Hänen
Maiiestetinsä oman käskyn jälken opetus Viralle vahvasti vaaditan,
neuvolla, opetuxilla ja omalla elämän esimerkillä, tätä ilkeyttä vastan
seisoman. Näitä tjetäissäs, Lacka jo oman ajallisen Rauhallisudes
tähden, edesvastaustas enendämästä. Alaspaina tykönäs turha kunnian
pyyndö ja häjy kateus. Se edellinen on jo vjedellyt monda, kunniata,
vahingollistein oppein ja muiden soimausten kautta etsimän. Ej tunnu
hyvä ystävä sinun pännäs niin leikatuxi, että se sinulle suurta
kunniata tuotais, lijatengin Runoilla, mitä protocolleilla tehne? sitä
en mahda tjetä. Se jälellinen taas, nimittäin kateus, ej vähenä toisen
etuja vaan enendä oman sisällisen vajvan. Älä sijs viisastele turhilla
puheilla Pyhän Raamatun todistuxia vastan. Älä ryvettele muiden
kunniata perustamattomilla soimauxilla: älä myös yllyttele
yxinkertaisia pahuteen. Joka tahto hyviä päiviä nähdä, hän hillitkön
kjelens sanoo yxi pyhä kirjoittaja. Tämä vaaroitus taidetan tähän
tilaan sovitetta, sillä muutoxella, hän hillitkön sormens ja pännäns.
Ja jäkät hyvästi nyt! hyvästi jääkät hyvä Herra Herr Siihteri!


    Ucko Noal, Ucko Noal
            oli mjehen mjel
    Kuin hän läxi arkist
    istutti hän tärkist
    Viina puita, viina puita
            joita kasva vjel.

    Noak sousi, Noak sousi
            ulos arkistans
    Teki viina leilin
    Näköisen kuin keilin
    juodaxensa, juodexensa
            maalle pästyäns.

    Noak arwais, Noak arwais
            että ihminen
    Monest janostupi
    niin että hän juopi
    paljast viina, paljast viina
            pienen tuopisen.

    Ucko Noak, Ucko Noak
            asiansa tjes
    Hän joi pito paikois
    Eikä vjettäin ajkans
    turhil puheil, turhil puheil
            niinkuin moni mjes.

    Eucko Noan, Eucko Noan
            kiitettävä työs,
    Hän soi mjehens juowan
    Ajoi poiat tuoman
    toista viina, toista viina
            monaist läpi yön.

    Ei hän sanon, ei hän sanon
            Ucko pane pois
    jo tuo viina leilis,
    ei van näytti peilis
    kuinga kaunist, kuinga kaunist
            ukon kasvot loist.

    Noak oli, Noak oli
            Perukitoin mjes
    Pujo parta Ucko
    punainen kuin kucko
    joi hän aina, joi hän aina
            pohjan joka tjes.

    Siilon sopi, silloin sopi
            elä Mailmas
    Silloin oli otta
    vähintäkin oltta,
    ejkä janost, ejkä janost
            tjetty koko maas.

    Muiston juonti, Muiston juonti
            ei ol' tuttu heil',
    Vaan sellainen malja
    jossa nyt on kalja
    juotin pohjan, juotin pohjan
            varsin tällä lail'.



IX. Toinen kappalaisen A:n kirjottama häväistysruno, joka myös on
Suomal. kirjallis, seuran hallussa, kuuluu:


VÄINÄMÖISEN ONNEN TOIVOTUS JUTEININ LÄHTÖÖN.

Virolahden kappalaiselta Fredrik Johan Ahlqvistilta.

    Halttuun Jumalan, Juteini,
    Onnee matkalles osaksi,
    Lykkyy lähtöhös luvattuun
    Runonjekka reisulleisi.
    Näitä vanha Väinämöinen
    Seisoisansa silmissäni
    Sanoi suulla nauravalla
    Pilkan pisteli sanoilla
    Kerran korvissan' unessa.
    Väliin seuraksi sanoille
    Nytkähytti niskojanskin
    Painoi päätänsä kumarten.
    Vjelä puheitans venytti
    Jatkoi sanojans jalosti;
    Nauru huulilta hävisi
    Kulmat kurttuhun kokoonnuit
    Ääni karkiast' ärisi
    Jutut juoksivat visusti:
    Onhan ottanut eronsa
    Mjeskin moni merkellinen
    Lauluin hyväkin latoja
    Virren seppä voimallinen;
    Mutta muodolla hyvällä
    Paitsi pitkiä puheita
    Vaikiata valitusta
    Hiljaa jättänyt hyvästi
    Siivost laulusta lakannut;
    Vaikka vahvasti veteli
    Lahjaks lauluja lateli
    Soiton sorjasti sovitti.
    Paljon itsestäs pitävä
    Että konstistas kovasti
    Sinä kehut, kerskaelet
    Paljon palvellees minua
    Suotta virsiä vetänees
    Paitsi palkata peräti,
    Joka, mjelessäs makaapi
    Särkee sydämmes suruisen.
    Mutta meiningit poilla
    Sangen harvasti sopiivat
    Ajatuksiin aika mjesten.
    Minun mjelessan' makaapi
    Tämä ajatus totinen:
    Pitäis palkoja oleman
    Kokoon ajettu kovasti,
    Vara vahva palkinnoista
    Tosin tuhlaten jaella:
    Jos kaikk' huonotkin hörnäti
    Ruman kanteleen räminät
    Lahon käyrängin kominat
    Kjelten katkennein kirinät
    Äänen sortuneen ärinät
    Rinnan raskahan rötinät
    Veisut vjetteliät pahimmat
    Pitäis palkituiks tuleman.
    Pian aivanpa pitäisi
    Palka oleman pivossa;
    Vaikka vjeläkin välistä
    Soitto jokuu sorjemmasti
    Laulu laadullens käviisi
    Vejsu viiltäiskin sydändä.
    --Tässä vanhan Väinämöisen
    Parta pöyhiä tärisi
    Tukka hallava tutisi
    Silmät kulmista säteili.
    Vasta laulu liikuttaapi
    Veisu käypi kaunihisti
    Soitto sorjasti helisee
    Voidaan palkasta puhua,
    Lausui vanha Laulun Herra,
    Koska kantele kovimpi
    Tehty hongasta hyvästä
    Ranta lepästä rakettu,
    Taikka vanhojen tavalla
    Tehty harppu hauvin luusta
    Kantele kalan evästä,
    Kjelet vahvat kanteleessa
    Joko jouhista orihin,
    Joko kullan karvalliset
    Taikka teräksen näköiset
    Päälle kinnatut kovasti
    Kimahtaavat, kajahtaavat
    Heliästi heliseevät,
    Koska hengi höltiästi
    Kulkee rinnasta kovasta
    Ääni kaikuu kaunihisti
    Paitsi pakota mäneepi
    Taipuu huilujen tavalla,
    Milloin matalast' mataapi
    Höriseepi, möriseepi
    Ukon muodolla urohon,
    Kullon nousee korkialle
    Vinkiästi vinkaiseepi
    Pjenten piikaisten tavalla;
    Kosk' on aine kelvollinen;
    Puhdas, viatoin valittu,
    Paha jaaritus jätetty,
    Koska sanat selkiästi
    Paitsi pakota sidotut,
    Eikä väännetyt väkisen
    Varsin kulkeevat vapaasti,
    Milloin ryöhäävät runossa
    Kosken kuohuvan tavalla,
    Niinkuin varsin vahtoaapi
    Vesi pöllyllä putoopi
    Vuoksen koskessa kovassa
    Iharissa ilkiässä
    Kalarissa karkiassa
    Rutiaii koskessa rumassa;
    Milloin jouten juokseleevat
    Niinkuin niitulla joessa
    Hannun vjenossa vedessä
    Tyvenessä Tynkylässä,
    Pellon pjenessä ojassa
    Vesi virtaava mäneepi.

    Mitkä onnet, omaisuudet,
    Taikka tavarat hyvätkin,
    --Sanoi vjelä vjekkahasti,
    Sinä, poikainen poloinen,
    Ljenet laskenut avuksi
    Suomen kjelen saalihiksi
    Suomen suvulle valoksi
    Sepä varsin vanhatessa
    Yli käypi ymmärryksen
    Mänee mjeleni ohitse.

    Arvo korkia, avara
    Raadi Sihtjerin ramakkaan
    Aina paikallans pysyypi,
    Eikä kateus kavala
    Sitä suuresti sureile
    Eikä paljongaan paheksi
    Siitä pyydäkkään palaista.
    Ole sentähden sinäkin
    Tästä täydessä levossa
    Hyvin huoleta, suruta,
    Pidä arvoskin alati.
    Usko, poikanen, puheeni,
    Usko ukkoa totista.
    Mutta mjehengin mukoman
    Arvo pelehtyy piangin
    Kaunis sanoma katoopi,
    Koska kirjoja pahoja
    Vejsujakin vjekkahita
    Kansan käsihin paneepi:
    Sillä kirjasta kokoopi
    Lujan päätöksen lukia
    Pännä mjehen mjelestäkin,
    Eikä ensin tutkistele:
    Ljekkö leikki leuvoisansa
    Vainko valanee vakuutta;
    Tavan tottuneen pitääpi
    Seuraa vanhojen sanoja.
    Työstä tekiä havaitaan
    Kirjastansa kirjoittaja,
    Suuhan selittää sydammen.
    Jolla korvat kuulon tähden
    Vaarin ottakaan visusti.

    Voi sä kurja Suomen kansa,
    Sanoi samalla tavalla--
    Kansa kylmäksi kovonnut.
    Kuin et kirkkaasta valosta
    Etkä onnestas omasta
    Ota vaaria visusti,
    Jonga pannut on ovelles
    Jalo tarjoksi Juteini,
    Juoma Laulussa jalossa
    Perhekunnassa paraassa,
    Lahjain oivassa otossa
    Joissa juuri kuin nisuja
    Pyytää seuloa sinua,
    Valon taritsee väkevän
    Onnen oikian jakaapi.
    Voi te kivet kelvottomat
    Kannot Suomessa kovimmat
    Paadet paattuneet lopetin,
    Oksat kankioiks kovenneet
    Lehdet ilman liikutusta,
    Voi teit' Emännät vesissä
    Pedot metsissä pahimmat
    Linnut tylyt latvoissanne
    Miksi muuttuneet olette!
    Etten soittoa suloista,
    Kainata kauniimbata
    Veisun äändä Viiburista
    Laske luondonne iloksi.
    Pahat yksinäns penikat
    Vjelä vanhuuden pitäävät.
    Soitto korvihin sopinnut
    Laulu luontoa lykännyt
    Äänen antaavat avuksi
    Ynnä yhtehen vetäävät
    Sekä riukuttaat sekaahan;
    Vaikka varsin työlähästi
    Tästä taidetaan lukea
    Enää soitolle etua
    Kanteleelle kunniata
    Hyvää veisulle vähääkän
    Mettä soittajan sydämmeen
    Laulajalle lohdutusta:
    Sillä koirat kelvottomat
    Pahat penikat nykyiset
    Usein ulvovat vavisten
    Myöskin seuraksi susille
    Karvat siirassa selässä
    Ikenetkin irvellänsä
    Karhun ääntä kauhistuuvat
    Pahan paiskaavat pärinän.
    --Nauru rätkähti, remahti
    Itse Laulujen Isältä
    Vatsa tukeva tutisi
    Parta keikistyi kenoohon.

    Turha pelko on povessas
    Suomen kjelestä suruinen,
    Kjelen sotkusta kotoisen,
    Sanoi vanha Suomalainen.
    Suomen kjeltä selvimbätä
    Paitsi muutosta puhuttu
    Sangen selvillä sanoilla
    Ombi pitkäldä peräti.
    Aina hamasta ajasta
    Koska minä kanteletta
    Soitin sormilla omilla
    Vedin virttä suomalaista
    Ombi sjemen suomen kjelen
    Aikaa monta ja monoista
    Aina puhtaana pysynyt.
    Jos vjel' joku huono Herra
    Hävennellen häpiäisi
    Oikein osaavans puhua
    Suomen kjeltä selkiästi;
    Taikka taitteliis sanoja
    Kaunistellen, koristellen
    Kädet puuskassa pidellen,
    Murtais mutkilla monilla,
    Sekoitteliis, sokerteliis
    Mjesten muodolla merellä
    Kjeltä seitsemän sekaisin;
    Jos taas jokuu talonpoika
    Tyhmä, taidotoin, pönäkkä
    Lästä kaupungit' kotoisin,
    Taikka teitä kuljeskellut
    Matkustellut maita paljon
    Aina rahtia ajannut;
    Eli uuden maan eläjä
    Ranta kansojen rajoilta,
    Kääntäis kjelensä kalikan
    Pitkin taikka poikki puolin
    Vaikka vyöllensä vetäisi,
    Pullistelis poskiansa,
    Vääntäis leukansa levälle
    Ryyppy kynnyksen repiisi
    Sinne, tänne sioiltansa
    Huulet ryttyhyn rypistäis
    Saadaksensa sanat oudot
    Koto kjelen koreudeks
    Suomen kjelehen sekaahan;
    Eihän sentähden sekaannu
    Suomi kokonans sekaisin
    Vjelä vähemmin katoa.
    Järin jäänyt on sinänsä
    Tämä tapaus takaisin
    Eikä edespäin tapahdu
    Aivan aikoihin monihin.
    Mäne maahan karjalaisten
    Taikka Savohon syvähän
    Taikka Hämehen taloihin,
    Sjellä kjelen kelvollisen
    Sanat selvät suomalaiset
    Paitsi vjerasta puhetta
    Suulta täydeltä sanotut
    Laviasti laaittavan
    Kuulet korvillas omilla.
    Sjellä havaitset hävyllä
    Kjelen kokonans kotoisen
    Ylenkatseesta kovasta
    Varsin olevan vapaana;
    Sjeltä taitaisi todella
    Teikäläinengin tavata
    Vjelä vähän viisautta
    Puheen puuttuvan avuksi.
    Paha Baabelin rakennus
    Torni Taivaaseen tapaava
    Kerran kjelen ensimäisen
    Puhtahimman puheen parren
    Pojes peräti sekoitti.
    Tätä työtä työlähintä
    Rohkehinta rakennusta
    Täytyi tehdä ahkerasti,
    Että torni taivahaasen
    Pistäis pilvien läpitse.
    Totta tuossa huiskittiingin,
    Mitkä muuria kutoivat
    Kutka sotkivat savia
    Mitkä tiiliä tekiivät
    Kutka kantoivat kiviä.
    Työtä tehdessä parahin
    Päin hiessä huiskatessa
    Varsin hartiat varinna
    Kävi lustikin lusahus
    Mjehet ällistyit äkisti.
    Murre muuttui muuraailta
    Sanat saven sotkioilta
    Kjeli kiven kantailta
    Outo tiilinkin tekiät
    Puhe peräti sekoitti--
    Suuta aukoivat sanoihin
    Tahtoit tarpeitans anoa;
    Mutta mjehet työn tekiät
    Kohta hämmästys käsitti
    Sanat oudoimmat sanoovat
    Varsin vjeraita puheita,
    Eikä ensingään eroita
    Toinen toisensa sanoja.
    Mjehet silmiäns mulistens
    Suut selälläns kuuldeleevat
    Työhön tahtoovat tavoittaa;
    Mutta kjelen muutoksesta
    Toista kokonans tekeevät:
    Tuovat toisensa avuksi
    Kiven siahan savia
    Saven siahan kiviä
    Vettä tiilistä vetäävät.
    Tuohon kohta tuskaantuvat
    Mjehet tyhmän työn tekiät
    Siihen paikkahan paneevat
    Työnsä tyhmimmän käsistä
    Alas muurilta mäneevät
    Kaikki heittäävät hitolle
    Kalut viskoovat vesiihin
    Että tuiskiivat tuleehen,
    Kaikki hajoovat hajalle
    Kjelinensä kuljeskellen
    Kukin kulmalle omalle.
    Tätä tornia tylyä
    Rohkiata rakennusta
    Taikka mukoman tapaista
    En nyt luulisi enemmin
    Suomen kansan kaahittavan.
    Jää siis kansa kaahituksen
    Myöskin seuratkin sinänsä.
    Tästä pelvosta pahasta
    Myöskin mjelellä hyvällä
    Ole oivassa levossa
    Varsin murheesta vapaana.
    Usko ukkoa totista
    Ukon lujaa lohdutusta.

    Missä taikka millä lailla
    Ombi Suomi sjemenensä
    Kjelen sjemenen kotoisen
    Kasvon kautta kartuttanut?
    Kysymykset merkilliset
    Tyhjän tynnyrin kuminat.
    Jollon kullon joutessasi
    Taikka leivästä levota
    Surullisna suuruksesta
    Ljenet joutunut jotenkin
    Käymään kirkonkin läpitse
    Seurakunnan suomalaisten.
    Mitäs mjelestäs havaitsit
    Sjellä viipyissäs vähäisen?
    Mitäs korvissas kumahti,
    Mitä silmäs selittivät?
    Mitä mjehet veisaisiivat
    Ukot römisiit uroosti,
    Mitä mujat vinkaisivat
    Neidot nuoremmat kimahti;
    Lauloivatko latinata
    Vainko Grekata vetiivät?
    Eikö Saimit suomalaiset
    Silloin korvissas kumisseet?
    Mitä lukiivat lujasti
    Puhuit Herralle pyhälle?
    Eikö kjeltänsä kotoista
    Suomen selviä sanoja?
    Mistä virttänsä vetiivät
    Luku sanojans lukiivat?
    Eikö kirjoista käsissä
    Suomen räntätyt sanoilla?
    Joutunut on jollon kullon
    Raamattukin räntättynä
    Suomen kjelellä käsiihis
    Aivan kourihis koviihin.
    Eikö kjeltä kartutettu
    Siliteltykin sanoja,
    Koska vaivalla kovalla
    Ajatellen ajut läpi
    Kirjaa kallista tätäkin
    Suomen käännettiin sanoille?
    Eikö kjeltä kartutettu
    Sanojakin silitelty
    Ilo-Laulussa isossa,
    Vjelä veisussa monessa
    Kirjassakin kauniimmassa
    Sekä hengelle hyväksi
    Että ruumiinkin eduksi
    Laki Kirjassa kovassa
    Asetuksilta tuettu.
    Kaikki kansalla käsissä
    Laviasti levitetty
    Kauvangin jo räntin kautta.
    Myöskin muitakin runoja
    Veisujakin vahvojakin
    Maassa löytyypi monia.
    Jotka jätetyt järingin
    Pojes paperin parista
    Vjelä sallittu vähemmin
    Kaunistelta räntin kautta
    Ainoastansa asuuvat
    Otsa luussa laulaitten
    Mjesten muistossa iloisten,
    Sillä laadut laulumjehet
    Virren sepät siivolliset
    Tämän täytenä lakina
    Aina päässänsä pitäävät:
    Pysy pannasta erässä
    Taikka toimella kynäile.
    Toisin ylpiät tekeevät
    Mjelestänsä Mestaritkin.
    Työllä, tuskalla kokoovat
    Saavat sanoja siteisin,
    Jopa kiiruusti kynäävät
    Päälle paperin paneevat
    Jopa juokseevat ilolla
    Kyllä ränttiä kysyyvät
    Painattaavat paperinsa.
    Sitten paisunneet peräti
    Kyllä pönäkät kovinkin
    Vähän vertanans pitäävät
    Tuskin tunteevat nenäänsä.
    Kaikki aivan kaunihiksi
    Lopen lustiksi lukeevat
    Mitä milloingin, mitengin
    Päästäns purkaavat omasta
    Laskeevatkin leuvoildansa
    Kulkee kynästä kovasta;
    Eivät luulekkaan enemmin
    Maassa mjehiä olevan,
    Joiden myöskin joten kuten
    Sanat solmehen sopiivat,
    Pännä pyöriipi käsissä
    Kynä viiruja vetääpi.
    --Tässä vanha Väinämöinen
    Rykäis rinnasta kovasta,
    Sylki suihkaisi sivulle.

    Jos se nuori Joukavainen
    --Lausui Laulujen Isäntä--
    Muinen murisi minulle
    Pyysi pulkailla pahasti
    Tahtoi taistella halulla
    Kansanikin kilvoitella
    Vanhaa mjestä vastustella;
    Vaikka minä mjelestäni
    Koska Lauluja latelin
    Aina asjoja valitsin
    Sanojakin sovittelin,
    Engä piikkiä pidellyt
    Engä jousta jännittänyt
    Engä ensinkään kävellyt
    Neljäjalkaisten jälillä
    Virkaa pyytänyt pedoilta
    Valpahilta vartioilta,
    Engä syytä soimaellut
    Ketään puheilla pahoilla,
    Annoin kaikkein kaunihisti
    Ratki rauhassa asua:--
    Koska kuitengin minulle
    Yhtähyvin ylpiältä
    Tätä toisinans tapahtui;
    Mitäs sinä siit muriset
    Valitat niin vaikiasti,
    Jos nyt nuoret Joukavaiset
    Mjehet mjelestäns viata
    Syystä tarttuuvat sinuuhun
    Koiran ruoskahan rupeevat
    Pojes pääldänsä hosuuvat
    Pedon pahan nukuttavan,
    Alas arvopatsahalta
    Pahan juonisen paueevat
    Johon järin huokiasti
    Pääsnyt mjekkonen piangin
    Kyllä kiiruusti kipunnut
    Olis vaivalla vähällä;
    Josta juttujans jakaisi
    Pahat juonensa julistais,
    Soimaais suulla rohkialla
    Huutais häjyllä tavalla?
    Otat oudoksi kovingin
    Asian aivan luonnollisen
    Seurat selvät Suomessakin:
    Joka mjekalla mehuupi,
    Saman saapi vastahansa,
    Joka piikillä pelaapi
    Piikki pistetään eteehen.
    Pane mjelehes paremmin
    Tämä tarkia asia
    Älä kovin koirittele
    Kelpo mjestä kelläele,
    Ohhottele, hohhottele
    Kateuudesta kovasta,
    Koska kovilla puheillas
    Juonikkahilla jutuillas
    Kovan vastahas vetänyt
    Olet syystä oikiasta,
    Joka sotiipi samoilla
    Ajaa päälliänsä aseilla
    Joilla kohden karkaelet.

    Mitä kateuus kaluupi
    Mitä muuta murhehtiipi,
    Ellei etuja hyviä
    Korkiata kunniata,
    Konstiakin kuuluisata
    Muita lahjoja monia,
    Joita jollenkin, jotenkin
    Lykky lykännyt osaksi?
    Tästä lähteepi totinen
    Seuraavainen selvä päätös:
    Missä ej mitäkän näistä
    Löydy lahjoista hyvistä
    Siintä Kateuus katoopi.
    Nyt on sinulda sanottu
    Suulla omalla surulla,
    Että onnes omaisuudes
    Suomen kjeltä kartuttaaxes
    Olet uhrannut uroosti;
    Eipä kauppakaan kovinkaan
    Painettujen paperien
    Kulu kulkevan jalosti.
    Kadonneet siis ovat kaikki
    Tästä kynnet kateuuden.
    Eikä kuulu kunniata
    Suurta tulevan teoistas.
    Harvoinpa se horjahtaapi
    Palkaks kirjoille pahoille.
    Ainoastansa aviisin
    Tyhjän lehden täytökseksi
    Kerran kirjojas nimeldä
    Nimitettiin, poika parka;
    Aine aivan kehnokainen
    Kärsimätöin koskemista
    Järin jätetty sinänsä
    Kokonansa koskemata.
    Kadonneet siis ovat kaikki
    Tästä kynnet kateuuden.
    Saman konstistas sanonen
    Laulujes latomisesta
    Jonga yksinäs ylennät
    Aivan korkiaks korootat.
    Se nyt selvästi näkyypi
    Sinun suuresta surustas
    Huudostaskin huikiasta
    Vaikiasta valituksest'
    Kateuttakin kovinta.
    Luulet kaiken luonnon lahjan
    Sinun saanehes osakses
    Jota kuitengin jotengin
    Vähän veisuisas näkyypi.
    Luulet lopetin vähäisen
    Maassa mjehiä olevan
    Jotka verrakses vetäisit.
    Juuri jutuistas näemme,
    Ettäs ylpiä, ylennät
    Itses ilman perustusta
    Myöskin rinnalle minungin.
    Toi on tarjonna poille,
    Jotka rohkeevat ruveta
    Vanhoillengin vastukseksi.
    --Tässä vanha virren Seppä
    Näytti nyrkkiä kovinta
    Polki jalkaansa jalointa.

    Pahin kaikista pedoista,
    --Puhui vanha halli parta--
    Salan puriat pahempi
    Kaukaa haukkujat häjymbi
    Ombi tuulen tavoittaja
    Villi, kelvotoin, kamala.
    Joka syytä, syyttömästi
    Haukahtelee, houkahtelee,
    Päälle karkaapi piangin
    Tuttuakin tavoittaapi,
    Vaikka täytyypi väkisen
    Mjestä kovaa kohdatessa
    Varustettua vavalla
    Häjymmängin hämmästyä
    Kohta syrjätä sivuuhun
    Ääri puoleen älinällä.
    Niinkuin muutamat nykyiset
    Runonjekat rumemmat
    Itse mjelestäns ihanat,
    Mitä suustansa sanoovat
    Leuvoistansa laseksiivat
    Siihen suostuman pitäisi
    Sitä siunaaman ilolla
    Koko maakunnan majoissa.
    Koska nyt kokonans toisin
    Näille toisinans tapahtuu
    Koska joitakin jotakin
    Vastoin veisujans sanotaan;
    Puheet mjelestäns paraatkin
    Sukkelatkin laulun sanat
    Vitkelätkin lakin viirut
    Jokuu selvä Suomalainen
    Siksi selvästi sanoopi
    Kuin ne kokonans ovatkin,
    Kateuuden karvaat jutut
    Pahan juoniset pärinät
    Pilka sanatkin pahimmat
    Vjetellykset vjekkahimmat
    Vaikka kohta vaan kynällä
    Ombi ratoksi omaksi
    Muistohon paperiin pannut:--
    --Koska nyt nämät näkeepi,
    Saapi korvihins kehuja;
    Kohta ylpiä kamoopi
    Hämmästyypi huono hengi
    Sangen heicko säikähtääpi;
    Kohta harmissa kerääpi
    Mitä suingin saada voipi
    Murhe mjelensä iloksi;
    Kohta aineensa kynääpi
    Panee paperill' sanansa
    Mitä tuska tuotteleepi
    Mitä mjelehen herääpi
    Hämmästynyt houraileepi
    Niitä, näitäkin vetääpi
    Syytä kaiken karvallista:
    --Suotta nuorna soittaneensa--
    Ikään kuin iälle sille
    Kaikki sallituks sopiisi,
    Eikä enää vanhembana
    Niitä tarvitsiis nurista;
    --Pilkkaa Raamatun pyhimmän ¦¦
    Työläästi totuttu tapa
    Pojes pannuksi tuleepi;
    Lausuu kjeli lakkariksi
    Nimittämätä nimensä.
    Joka juttuns, jaarituksens
    Panetuksensa pahimmat
    Morkkaa loppuhun lopetin
    Juurta myöden juurittaapi
    Valheen valheeksi sanoopi.
    Kumpi syyssä suuremmassa,
    Joka päälle pöyhähtääpi
    Vainko vastahan hotia?
    Joka kellätä kovasti
    Ensin alkaapi asian
    Vainko vastahan sanoja?
    Voispa nimittää nimensä
    Paitsi pelvota, hävytä
    Jälki puheenkin peräähän
    Kova vastahas kokia,
    Jos se tyhmien tavalla
    Tahtois tulla kuuluisaksi
    Turhan kauttakin tutuksi.
    Voispa vastata sanansa
    Näyttää todeksi toransa.
    --Vjelä siivota sanoopi
    Laulaneensa luulon tähden
    Kirjoittaneensa todella
    Epäluulon estehexi--
    Mitä luuloja lopetin
    Ombi antanut opiksi,
    Sepä selvästi näkyypi
    Kirjoistansa kehutuista,
    Valituista veisuistansa.
    --Kehtaa kehua, sanoa,
    Arvon saavan Sioninkin
    Vaikka varsinkin kovasti
    Panee kirjoissans pahoissa
    Sättii sättimättömätkin.--
    Koska saanut on kokoohon
    Näitä juttuja näpeitä
    Puhdistuksia paraita,
    Kohta juokseepi kovasti
    Kiivahalla kiirehellä
    Rientää ränttihin ilolla
    Sedervallerill' visusti,
    Painattaa taas paperinsa
    Kirjoitukselle tutulle
    Jälkipuheelle järingin
    Sortamiseksi somaksi;
    Jolla tyhmällä teolla
    Näyttääpi närkästyneensä.
    Varsin syttynens vihankin.
    Tässä vihansa väessä
    Panee pakkoans minulle
    Suiskii tuskassans kovasti
    Vaikka paitsi perustusta.
    Vjelä päällen päätteheksi
    Aivan pianpa paniisi
    Lukiis leikillä lopetin
    Minun mjehen voimallisen
    Vaikka vanhan Väinämöisen
    Raajarikkojen ratiihin
    Ruho rampojen sekaahan,
    Vanhan kalun vartiaksi
    Ramun kaiken korjaajaksi
    Vanhan kanteleen vähiksi.
    Tähän sanonen sinulle
    Neuvoks nuorille pokeille
    Varsin vanhojen tavalla:
    Jos on laulustas lopetin
    Tuska tuonistas kovista,
    Soittos soimaapi sydändä:
    Heitä rampasi hitolle
    Mitäs minulle taritset;
    Iske kantelees katuhun
    Kivi katuuhun kovaahan
    Niveräiset nappulatkin
    Rinki portihin rimaise
    Vallin kylkehen kovasti
    Linnan muurihin muserra.
    Kaikki kappaleet kokoa
    Poimi pjenetkin palaiset,
    Visko vesiihin syviihin
    Linnan sillalta sivalla
    Paiskaa Papulan veteehen
    Puna lähteeseen pudota.
    Jos nyt loppu liaksikin
    Tämä tuimaksi näkyisi,
    Värkis vahva ja valittu
    Varsin vaivatuks tuliisi
    Alas mjeleskin maniisi;
    Jos taas jotakin etua
    Vjelä värkistäs vähäisen
    Saada tahtoisit todella,
    Pane pätsihin omahan
    Tulen tuiman saalihiksi,
    Siinä selkäs lämmittele
    Käändele myös kylkiäskin
    Vatsas varista hyvästi
    Paista polvias paremmin,
    Tuosta säästetyks tuliisi
    Halko hyväkin halaistu
    Taikka kyntilä kytevä.
    Taikka toisella tavalla
    Ehkä enemmin etua:
    Lasi ruukkihin lähetä,
    Jossa tämänkin tulella
    Parhaan kappaleen palaissa
    Vjelä Mestari mukoma
    Vahva hengensä vedossa
    Konstin oppinut osaapi
    Taikka puhaltaa puteliin
    Laskun lasista paraasta
    Taikka pullin puhtahimman
    Kirkahimman, kiiltävimmän.

    Halttuun Jumalan, Juteini,
    Onnee matkalles osaksi
    Lykkyy lähtöhös luvattuun
    Runonjekka reisulleisi.
    Ota hijestä hevonen
    Varsa vuoresta valitse
    Jong' ej jalat jäällä nulja
    Kaviat räisky kalliolla.
    Mäne matkahas majoille
    Työstä turhasta levolle,
    Jonga varsin vaatimata
    Olet ottanut etehes.
    Näitä wanhan Wäinämöisen
    Lawiasti lausuessa.
    Itse ilmestyi Juteini
    Seisoi myöskin silmissäni
    Melkein mjelellä pahalla.
    Nenä näytti venynneeksi
    Tahtoi tawata napaahan,
    Pilka huulilta häwinnyt,
    Sanat suuhun sammununna;
    Silmät häwyltä sowaistut
    Katsoit maahan kantapäihin
    Wartioiwat warpahia,
    Polwet pelwosta tutisi
    Housut konnalla höpötti.
    Koska wiimein kuuloitettu
    Loppu kurja kanteleelle
    Jalo tuomio jaettu.
    Lykky suotu lähtewälle,
    Minä makoosta heräisin
    Silmät selkeni unesta.
    Panin ylös paperiihin
    Unen, uuden, merkillisen
    Joka nähty on nykyisin
    Sekä kirjaan kirjoitettu
    Pimiässä pirttisessä
    Säkiässä sauwusessa
    Matti Maksasen majassa
    Nauris Niileksen tygöna
    Lauri Lantusen kotona
    Pekko Piranan talossa
    Tampu Tuomahan tuwassa
    Kaali housun kammarissa.



X. Näillä sivuilla esitämme Juteinin hakemuksen kielenkääntäjän virkaan
Hallituskonseljissa sekä kaikki hakemukseen liitetyt kielinäytteet ja
todistukset,


Stormägtigste, Allernådigste Kejsare och Stor-Furste!

Genom annoncen uti Åbo allmänna Tidning underrättad, att en finsk
Translators sysla vid Eders Kejserliga Majestets Regerings-Conseil uti
Storfurstendömmet Finland skall inrättas, vågar jag i djupaste
underdånighet anhålla, att till denna sysla blifva befordrad, hvarjemte
jag i lika underdånighet får bifoga ett bevis och några profstycken på
min kännedom af finska språket.

Förtröstande mig på Eder Kejserliga Majestets nåd framhärdar med
djupaste vördnad, trohet och nit

Stormägtigste, Allernådigste Kejsare och Stor-Furste!

                    Eders Kejserliga Majestets
         allerunderdånigste och tropligtigste undersåte

                          Jacob Judén
                      Studerande vid Kejserl:
                      Universitetet i Åbo.


  Hovirätille ja Yli-Oikeuxille yhteisesti, kuinga käytettämän pitää,
  koska soimausanoja Kuningaallista Majestetiä ja Hallitusta kohtaan
  ilme annetaan. Sinä 25 päivänä Syyskuussa 1777.

Gustas etc: Sitte kuin Me Hallituxen vastaanotimme, on jo monda kertaa
Oikeuxilda tutkinnoita ja tuomioita niiden ihmisten ylitse Meille
ilmoitettu, joidenga päälle pahendavaisten soimausten ja siivottomain
puheitten tähden Meitä ja Hallitusta kohtaan on tullut kannetuixi. Jos
Me olemme yhdeldä puolen näitä asioita tutkittaisa mielisuosioxemme
havainneet enemmän mielen malttamattomuutta kuin pahaa sisua, usiasti
yxinäisen kateuden, mutta aina taitamattomuuden elli tyhmyyden niisä
ilme annetuisa soimauxisa; niin on se jällensä toiselda puolen aina
ollut meille mielikarvaudexi, havaita senkallaisten soimausten kanssa
niin angarasti menetetyxi, yxinkertaiset alamaiset rasittavaisiin
vangihuoneisiin sisälle suljetuixi ja pitkälle sen Oikeuden-käymisen
alla niin köyhtyneixi, että koska he kerran Meidän Armomme kautta
tulevat Lain rangaistuxesta vapautetuixi, on heidän kunniansa,
omaisuudensa ja terveydensä kadotus ollut kuitengin usiasti heidän
rangaistuxensa; Tätä liikuttavaisesti tutkiesamme, emme ole Me taineet
myöskään unhottaa, kuinga vihasa ja kiukusa taitaan senkallaisten
rikosten tähden vähimmästäkin syystä päälle kannattaa, sanan ja
meiningin väärän selityksen, vääräin todistusten ja muiden ilkiäin
neuvojen kautta vahvistettaa, myöskin niinmuodoin syyttömän vihamiehen
päälle, kiivauden muodon-alla Hallituxen puolesta, tuomio langetettaa:
ja viimexi kuinga Tuomarit, jotka vähemmän tundevat Meidän luondomme,
kuin he ovat kiindiät Lain sanasa ja alamaisellisesa nöyryydesä,
luulevat Meidän suosiomme ja heidän velvollisuudensa angaruuden kautta
asian tutkimisesa ja valvomisesa parhain täytetyixi.

Se on armeliaisuuden ja oikeuden kautta kuin Me toivomme tehdä
uskollisten Alamaistemme sydämet Meille rakkaixi ja Asetustemme
vaikutuxen kautta vakuuttaa heitä sekä niiden hyödyllisyydestä että
Meidän väsymättömästä huolen pidostamme yhteisestä hyvästä.

Wäkivalda ja kosto ei ole koskaan ne välikappaleet, joilla Me sen
hallituxen varustamme, jonga Me itse vapaudella ja vaarattomuudella
perustaneet olemme; ja koska Me sillä omantunnon rauhalla kuin
senkallaista päälletarkoitusta seuraa, annamme Meidän toimituxemme sen
korkeimman Tuomarin tutkinnon ale, emme pahoita Me mieldämme
vieteldyjen ja taitamattomain alamaisten soimausten ja
kiittämättömyyden tähden.

Me olemme sentähden havainneet Hallituxemme kanssa yhteensopimattomaxi,
otta nimitettyjen rikosten ilme andamisista niin tarkkaa vaaria kuin
tähän asti; ja koska Me Itse parhain taidamme tutkia, kuinga tarkasti
niistä pitää vaari otettaman, niin olemme Me myös Armosa päättäneet,
että niin pian kuin jokuu senkallainen rikos josakin Oikeudesa ilme
annetaan, pitää Tuomarin, paitsi vähindäkän viivytystä, jutun
Justitiä-Revisionille tiedoxi andaman, misä rikos löytyy ja kuka sen
ilme andanut on; jonga jälkeen Me myös kohta tahdomme Armosa tietä
andaa, kuinga niiden läsnäolevaisten asiain laadun jälkeen asia
kokonansa unhotuxeen jätetään taikka sitä vielä tutkitaan; ja Me teemme
sen tämän kautta Teille Armosa tiettäväxi, sillä käskyllä, että Te
niille Teidän allanne olevaisille Oikeuxille seu myös ilmoitatte. Me
käskemme etc:
                Ösversatt as
                   Judén.


    KEISARILLE.

(Fragment as ett längre Stycke kalladt: Suomalainen.]

    Pari vuott' on vietettynä
    sitte kuin sota suruinen
    meitä peljätti pahasti.
    Ruoisin valda vaipui meildä,
    vanha varjelus pakeni.
    Kauhistus povessa kungin,
    aivan musta epätieto
    onnestamme elämässä
    malas' kaikki kauheimmaxi.
    Vaara kulki vaunuillansa
    pitkin pohjan mandereita,
    sekä uhkas' että piexi
    vitsallansa verisellä.
    Ilo katos' kaikki meildä
    isätöinnä ollessamme.
    ----Mutta vielä vaarassakin,
    ah! ah! armas Isänmaja!
    löytyi lohdutus sinulle,
    oli onni orvollakin.
    Viellä päivät valkenivat
    syngiästä sumustansa,
    koska rauha rakettihin,
    koska korkein Keisarista
    tuli Itse lsäxemme,
    Suomen Suurex' Ruhtinaaxi,
    jok' on Suomessa sijinnyt,
    kasvanut kotokylässä--
    Kaupungissa kuulusassa
    Suomen lahden liepehellä.
    Terve kallis Kaitsiamme--
    terve tulduas' tykömme!
    Hyvin me havaitsemme
    sinun vahvan viisaudesi,
    joka tunnet tarpehemme--
    hyvin me jo havaitsemme
    hyvänsuovan sydämmesi,
    joka kaikki kaunistaapi
    ltsevaldiaan viraassa
    kaikkein onnen kandajana.
    ----Mutta mitä on hyvyyttä
    korkeimmasta kunniasta?
    vaivat ovat sangen suuret
    arvon kanssa yhdistetyt;
    työ on raskas, rasittava
    tämän viraan valvojalla.
    Kuuliaisuus kiitollinen,
    tahto, toimi uskollinen
    joka poikamme povessa
    huojendakoot helpommaxi
    kovan kuorman Haldiamme.
    Olkoon ilo omantundos',
    muistos' meidän mielessämme,
    rakkauskin rinnoissamme
    panttina myös palkastasi.
    Suomen vahva Suojelia!
    itse Isä valistuxen!
    orjain Ostaja vapaaxi!
    joka olet saanut ohjat--
    ohjat onnemme käteesi
    ole leskein Lohduttaja,
    ole Isä orpolasten,
    ole turva turvattoman!
    Saata Suomi siunatuxi,
    Ihanax' ilon majaxi!
    Suomen lapset siunailevat
    sitte suuria tekojas',
    lausuvat lastengin lapset
    viisaita neuvojas' viellä--
    viellä illalla ikäsi,
    koska kaatuu kallis pääsi
    vanhuudesta vapiseva
    koska kaatuu kallis pääsi,
    heldyvät hopiahiuxes'
    ----kuitengin pysyköön pojes
    kauvan tämä karvas hetki!
    vietä ikääsi ilolla,
    jossa on nyt joukon toivo,
    onni kansan olevaisen,
    vapaus vasta tulevan!
    vietä ehtoota elämäs'
    maassa varsin monda vuotta
    turvana monen tuhannen!
    Elä jälkeen elämäskin
    Suomalaisten sydämmissä!


    RUPULISTA.

    Suurin surmaaja sukumme,
    päästyänsä vallan päälle,
    rusikoitsi Ruotsiakin,[256]
    suomi suurta Suomenmaata.
    Kuka täällä kotoperän
    tienne tämän halvattavan?
    mutta kurjax' kutsutahan,
    rupulixi rumemmaxi,
    jok' on kauan kauhistellut
    ihmisiä ilman syytä.
    Tämä taimet terveimmätkin
    suurest' ihmisen sugusta
    niinkuin naatit nahistutti.
    Kuori kaiken kauneuden
    punertavan poskipäistä
    naurusuitten nuorukaisten.
    Aina turmeli tuhannet,
    salvas' sadat tuonen teille
    ihmisistä Isänmaassa.

    Mutta, viellä vihollisen
    Herra löytyi laitumella,
    jonga taas on totisesti
    nimi vakaa: (vaccinatio)--
    vahva varjelusrupuli,
    jok' on taistellut todella
    rokon kanssa rohkiasti;
    tahtoi kohta kokonansa
    pojes julman juuritella;
    solmis' sanansa sopivat,
    sanoi kovin ja kopeesti:
    Sinä rivo rokkotauti!
    rokkotauti raateleva!
    kuka pahendaman pannut
    on sun Luojan laitoxia?

    Kohta vitsa vierahalda
    heldis' kourista kovembi
    peljästyxessä pahassa.

    Voittaja saatuans' voiton
    moitti viellä murhamiestä,
    nuhteli näillä sanoilla:

    Sinä korvesta kotoisin,
    peto julma, peljättävä!
    Kuinga monda murhatyötä
    olet sinä sivullasi
    tehnyt kaikissa kylissä?
    Kuinga monen mieli karvas
    ombi kyllä kasvoistansa,
    viellä kahta karvahambi
    jäsenistä jäätyneistä?
    Mutta nyt on mulia valda,
    sun on valdas' vaipuneena;
    vastus on jo kyllä vahva
    vasten julmuuttas' varottu.
    ----Anna edes armostasi,
    itse armoton aneli
    seljän kaari kiperänä,
    koko Häme halduhuni,
    taikka puoli Pohjanmaata.
    Eipä iäisnä ikänä
    aikain aikaini aluusta,
    västas' tähän (Vaccinatio)--
    vahva Varjelusrupuli,
    ole sulla sanomista
    Suomen maidengan majoissa,
    kussa köykäinen ikeeni
    ombi vastaan otettuna.

    Näin on valda vahvistunut
    tämän hyvän hyödyttäjän,
    jok' on rauhan rakendaja
    ihmisille ilman alla
    kohta koko maailmassa.


    SUOMEN LAULU.

    Aine on nyt aivussani
    Suomenmaata mainita.
    Väinämöinen, veisussani
    itse solmet sovita,
    ett' se olis' otollinen,
    kaikumahan kelvollinen.

    Tääll' on leipää tarpehexi
    Suomenmaassa suuressa,
    ehk' ei elo einehexi
    kasva miesten maatessa,
    ilman sitä ilo suuri
    juhlina on jalo juuri.

    Silloin kestiin kutsumata
    ovat olven jakoiset,
    laulu kuuluu lakkaamata,
    posket ovat punaiset.
    Veljein malja maistettava
    täysi ain' on tarjottava.

    Suomalaisten suututtajat
    saavat pahan palkkansa,
    vihollisix' vihvoittajat
    syystä kovan surmansa,
    koska pyssyt pauhailevat,
    tykit liiax' laukeilevat.

    Suomen poika pellollansa
    miestä monda vastaapi,
    korvet kylmät voimallansa
    niitux' pellox' perkaapi.
    Töissä on hän toimellinen,
    onnest' aina osallinen.

    Opin teillä oppineita
    Suomessa on suuria,
    Väinämöisen kandeleita
    valmiina on uusia.
    Valistus on viritetty,
    järki hyvä herätetty.

    Suomen tytön poskipäissä
    marja pysyy punainen;
    hal' ei viivy harmaa näissä,
    näit ei pane pakkainen.
    Likat kauniit kukoistavat,
    joihin rinnat rakastuvat.

    Kestiss irtain iloisena
    juo hän joka kannusta,
    yxin kannun kumppanina
    maistaa harvoin herkusta.
    Ain' on ollut Suomalainen
    tavoissansa taitavainen.


  Hänen Keisarillisen Majestetinsä Armollinen Asetus, niistä
  ulosteoista kuin Wirkamiesten silloin maxaman pitää, koska heitä
  Wirkaan saatetaan. Annettu Turusa 5 (17) päivänä Marraskuusa 1809.

Me Alexander I:nen Keisari ja Itsevaldias kaikkein Wenäläisten
ylitse etc: etc: Suuri Ruhtinas Suomesa, teemme tiettäväxi: että
niinkuin päähuolenpito yhteisestä vaivaisten holhouxesta on määrätty
Huonenhallitus-Departementin Cancellie-Expeditionille Meidän
Suomenmaahan asetetusa Hallitus-Raadisamme, niinkuin 4:jäs Momenti,
1:nen Luku, 3:mas Osa Meidän Armollisesa Reglementisämme osottaa, joka
on nimitetylle Hallitus-Raadille 6 (18) päivänä edesmenneesä Elokuusa
ulosannettu, ja jonga johdatuxesta, 9:nen Momentin jälkeen samasa
Lugusa ja Osasa, pitää todistuskirjat niistä vaivaisten holhouxexi
määrätyistä ja maxetuista ulosteoista, kuin Wirkamiehet heitä Wirkaan
saatettaisa maxavat, nimitetysä Expeditionisa kirjaan pandavaxi
näytettämän; niin tahdomme me vielä tämän kautta säätää ja käskeä:
1:xi että kaikki Wirkaan saattamisisa ennen tavalliset ulosteot, niin
hyvin Sotamiehen huoneeseen ja Lasarettiin, kuin myöskin se niin
kutsuttu Charta Sigillata recognitioni (elli vissi ulosteko Charta
paperista Wirkamiehen palkan suuruuden jälkeen) pitää siinä Maaherran
Läänisä, josa se Wirkaan saatettu tulee palvelustansa tekemään, Maan
Ränterihin sisälle pandaman, ja todistuskirjat sen päälle niildä,
joille joko Me itse, taikka Meidän Suomeen asetettu Hallitus-Raadimme
jonguun Wiraan Kruunun palkalla suoneet olemme, edellä nimitetysä
Cancellie-Expeditionisa kirjaan merkittää annettaman, jota vastaan taas
niiden virkamiesten, jotka Hovrätildä ja muilda Oikeuxilda ja
Wirkamiehildä ovat Kruunun palkalla Wirkaan saatetuixi tulleet, pitää
todistuskirjat niistä ulosteoista, kuin he Wirkaan saatettaisa maxavat,
sielä näyttämän, kusa he Wirkansa valan tekevät; ja 2:xi että ei
yhtäkän Wirkamiestä pidä hänelle eteenkirjoitetulle valalle
laskettaman, viellä vähemmän palvelusta tekemään, ennen kuin hän tällä
tavalla on osottanut, että ne velvolliset ja täsä ennen nimitetyt
Wirkaan saattamisen ulosteot häneldä täydellisesti maxetut ovat; joka
kaikki asianomaisille alamaisexi jälkeenelämisexi tulee. Turusa 5 (17)
päivänä Marras-kuusa 1809.

Hänen Keisarillisen Majestetinsa korkian nimen puolesta:

Hänen asetetun Hallitus-Raadinsa Huonenhallitus-Departementti:

Robert Wilh. De Geer.           Knut von Troil.
C. Fr. Rotkirch.                C. Mannerheim.
Erik E. Tulindberg.             H.C. Nordenswan.
                  Carl J. Idman.


Suomea Kansalle, vuonna 1810.

Rakkaat Suomalaiset!

Nykyisillä ajoilla on tapahtunut meille suuri tapaus. Jälkeentulevaiset
saavat havaita, jos se on Suomalaisille onnexi taikka onnettomuudexi.
Hänen Keisarillinen Majesteetinsä Alexanderi I:nen, joka on Itsevaldias
Venäjäsä, on voiton kautta saanut Ruotsilda koko Suuren Ruhtinaanmaan
Suomen halduunsa. Hän on asettanut sen, aivan rakkaasti meitä kohtaan,
korkian ja laupiaan suojeluxensa ale. Se on tosi, meillä oli ennengin
hyvä, oikia ja armollinen hallitus, joka vilpittömästi etsi meidän
etuamme; ehkä se on myös tosi, niin kauvan kuin meidän kielemme on
ylenkatseessa ollut, jonga perustus on kuitengin aivan merkillinen,
niin kauvan on yhteinen kansa ollut viellä paljon hyvää paitsi; sillä
omalla kielellänsä taita kukin kansa parhain täydellisyyttänsä
lähestyä. Nyt on meidän kuuluisa Pääkaupungimme, nyt on meidän hyvä ja
viisas Haldiamme omassa maassamme. Meillä on siis nyt toivo, pikemmin
kansain yhteiseen päämaaliin, nimittäin pysyväiseen onneen ehtiä. Mutta
missä oli meillä ennen vakuutus tämän onnen rauhallisesta nautinnosta?
Totisesti, se oli meillä aina huikendelevainen niin aukian Riikin rajan
ohessa, kuin endinen Ruotsin raja Suomessa oli. Se näkyy Suomenniemen
rauhallisuuteen välttämättömäxi, että Pohjanlahden pitää oleman rajana
Ruotsin ja Venäjän valtakundain välillä. Historian ja isäimme
ilmoitusten kautta on meille kyllä tietty, kuinga kauhistavaisesti
meidän maamme ja esivanhembaimme kanssa on muinen meneteldy niissä
kapinoissa ja riidoissa, jotka Ruotsin ja Venäjän kesken ovat ajoittain
syttyneet maata hävittämään. Koko Suomenmaan yhdistyxen kautta Venäjän
valtakunnan kanssa tulevat toivon jälkeen nämät hirmuisuudet tästäedes
meidän pääldämme poistetuixi. Se isäimme verellä punattu maa, joka
tähän asti on sodan jaloissa verikangaana ollut, kukoistaa kuitengin
viimmein jälkeentulevildamme ilolla viljeldäväxi. Suomen valistuxen
auringo saa myös vapaasti kulkea puolipäivään; sillä Alexanderi I:nen
on nyt Venäjässä Itsehaldiana, Joka meitä siitä vakuuttaa. Sama
Alexander on meidängin Valdiaamme, jonga sydän liekitsee rakkaudesta
ihmisyyttä kohtaan, Joka on meillekin armonsa niin runsaasti osottanut,
että Hän on Itse tullut meille Suurexi Ruhtinaaxi. Tämä Ruhtinas, Jonga
valda ulettuu maan ääriin, rakastaa oikeutta ja valvoo alamaistensa
onnen ylitse. Hän andaa järjellisiä asetuxia, perustaa Oppihuoneita, ja
kallistaa korvansa leskein ja orpolasten valitusääneen. Hän holhoo
ihmisyyden arvoa. Hän lunastaa orjat orjuudesta, jotka tähän saakka
turvatoina raskaasti huokailivat, mutta nyt siunailevat sitä hetkeä,
koska Alexanderi nousi Valdakunnan Keisarilliselle Hallitusistuimelle
uskollisten alammaistensa turvaxi ja Isäxi. Hän nousi ihanan valistuxen
ja ilon säteitä Isänmaansa hyväxi ja kunniaxi levittämään. Se on myös
Sinulle kunnia, o Suomenmaa! tulla Hänen kalliin Valdikkansa kautta
suojelluxi ja kutsua Händä Isäxesi, Hänen isällisen hallituxensa alla--
se on sinulle suurembi kunnia kuin itse Venäjälle, sillä Hän asuu sinun
luonasi Pietarin julkisissa muurissa Suomenlahden rannalla------
rakastakan, kuulkan ja kunnioittakan siis Händä!


Att Studeranden Herr Jacob Judén, som meddelat mig åtskilliga af sina
Finska skaldestycken, synes mig äga en verklig talang för poesien, som
förtjenar en patriotisk uppmuntran, helst hans försök äfven genom
ämnenas val torde kunna betydiigen verka på den Finska Allmänhetens
odling, samt att han i Finska språket förvärfvat sig en ovanlig
färdighet och insigt: derom har jag ej kunnat vägra honom, på hans
begäran, mitt anspråkslösa vitsord. Åbo d. 27 Januarii 1810.

                                               Frans M. Franzén.
                                                   Professor.


Rector och samtelige Professorer vid kejserl. Academien i Åbo göre
vitterligt: Att hos Consistorium Academicum har Studeranden af
Tavastländska Nationen Jacob Judén anmält, det han skall vara sinnad
att göra ansökning om Finska Translators Sysslan vid Kejserliga
Regerings Conseilen i Åbo, och i sådant ändamål om Academiskt
vittnesbörd anhållit: Och alldenstund Consistorium Academicum inhämtat,
att bemälde Judén den 10 September 1800 blifvit vid härvarande Academie
inskrefven: Att han under sitt vistande härstädes med flit idkat sine
Studier, dem han till Litterae humaniores och kännedomen af det Finska
Språket förnämligast lämpat, samt tillika städse betygat ett i allo
måtto ärbart och anständigt förhållande; Fördenskull har Consistorium
Academicum bordt sådant Honom, Studeranden Judén, till Bevis deröfver
härigenom meddela och Honom derjemte hos Kejserl: Regerings Conseilen
till all ynnest och bevågenhet underdånigt anmäla. Till yttermera visso
varder detta med vanlig underskrift och Kejserl: Academiens Sigill
bekräftadt. Åbo den 1 Februari 1810.

På Consistorii Academici Vägnar
       Gustaf Gadolin.
Kejserl. Acad:s n.w. Rector.
          (Sigill.)

                                     L.S.
                                     Joh; Fredr; Ahlstedt.

Vittnesbörd för Studeranden Jacob Judén, Tavastensis.



VIITESELITYKSET:


[1] Kertojamme on Hauhon Pätiälässä vielä nykyään (v. 1913) elävä
vanhus, yli 80 vuoden ikäinen, entinen talonisäntä Henrik Joel Juutila.
V. 1862 myi hän perimänsä osan Juutilan taloa vanhemman sisarensa
miehelle Antti Antinpoika Juutilalle, joka oli Juutilan talon nykyisen
omistajan Kustaa Antinpojan isä. Henrik Joel Juutila taas osti Pätiälän
talon Hauholla. Tämä vanhus, Pätiälän entinen isäntä, joka eläkkeen
varassa elää huvilassaan aivan lähellä taloa, minkä nykyään ent.
senaattori Charpentier omistaa, on kertonut tämän kirjan tekijälle
tapahtumia ynnä asioita, joita ylläolevassa elämäkerrallisessa
esityksessä, suoraan Juteinia koskevina, lukijalle tarjoamme, sekä sen
lisäksi hänen veljistänsä, edellä mainitsemistamme talonjakajista,
seuraavat tiedonannot, jotka välillisesti Juteinin elämäkertaa jollain
tavoin voivat valaista. Juutilan nykyisen isännän isoisä Antti, Jaakko
Juteinin velipuoli, oli ollut »hyvin puuhaava mies»; aivan toista maata
kuin kertojan Henrik Joel Pätiälän isän kasvatusisä Tuomas, Juteinin
vanhempi täysiveli, joka taas »oli enemmän viinaanmenevä»; olipa
»melkein oikein alkoholisti, kuitenkin vasta vanhoilla päivillä», kuten
sanat kuuluivat. Esimerkkinä Antti Juutilan toimekkuudesta mainittiin,
että, vaikk'ei paasikiveä ole lähitienoilla saatavissa, Antti oli
erästä kellaria varten, jonka hän rakensi talonsa päärakennuksen toisen
pään alle, hankkinut ja vuorannut sen takaseinän paadella, joka oli
»neljä kyynärää kanttiinsa», ja »kellarin halssin» kattoon käytti hän
myös paasia.

Esitämme edellisen yhteydessä vielä muutamia muitakin Henrik Joel
Juutilan eli Pätiälän antamia tietoja: »Juteinin sisar Anna joutui
Tyrvännössä naimisiin Suotaalan kylän Mattilan taloon ja eli
myöhemmällä ajalla köyhyydessä ja puutteessa ja kävi Viipurissa
muutaman kerran ja sai Juteinilta aikaisemmin apua, mutta tuli
uudestaan pyytämään; silloin J. oli kiivastunut, niin että ajoi hänet
pois, eikä antanut edes yösijaa.» Tämän oli Juteinin täysiveli Tuomas
kertonut Henrik Joel Juutilalle, joka oli Tuomaan kasvattipojan poika
(Tuomaalla ei ollut omia lapsia). Pätiälän tietämiä ovat seuraavatkin:
»Yhden kerran olivat veljekset, velipuoli Antti ja veli Tuomas käyneet
Juteinin luona Viipurissa».--»Kun Juteini parin ja kolmen vuoden
väliajoilla--etupäässä talvisin omalla kuomureellä--kävi Hattulassa,
niin toi hän mukanaan muistoksi paljon lahjoja, etenkin kirjoja.»
Sellainen muistolahja oli esim. kertojan kehtolapsena saama hopeinen
helistin. »Juteini toi vasaroita ja kerran yhden näverin, jonka varsi
oli mahongista hienosti tehty.» Juteinin käyntien muistoina näytettiin
Juutilassa tämän teoksen tekijälle hänen käydessään siellä tämän vuoden
(1913) tammikuulla erästä vanhaa peiliä, jossa oli tahkottu lasi ja
koristeinen kehys mahonkia; samoin vanhaa kelloa ja hopeasankaisia
silmälaseja sekä sievää säilytintä: posliinista kanankuvaa.

Niinikään näytettiin J:n aikana jo kodissa luultavasti ollutta suurta,
vanhaa oudonnäköistä kaappia, joka oli varustettu omituisella
kirjotuksella (Kats. saman vuoden Valvojan kirjotusta »Juteinia
etsimässä»). Samoin näytettiin tekijälle maanviljelijä Pätiälä
nuoremman leskellä Hämeenlinnassa J:n antamaa suurta peiliä, jonka
kehykset olivat mahongilla vaneeratut ja lasi tahkottu, sekä Juteinin
norsunluulle maalattua medaljonkikuvaa, jonka luultavasti on maalannut
taidemaalari Le Moine, joka oli ranskalaista sukujuurta ja Ruotsista
kotoisin sekä kävi täällä Suomessa ynnä Venäjällä viime vuosisadan
alkupuolella. (Kts. Valv. helmik. 1913 siv. 150 E.N. S(etälä)n kiij.)
Tämä Juteinin muotokuva on sittemmin lunastettu Kansallismuseolle
Helsingissä ja säilytetään siellä.

Juutilan nykyinen isäntä Kustaa Antinpoika, edellämainitun Juteinin
velipuolen Antin pojanpoika, kertoi, että hänen isänsä Antti
Antinpoika, joka ei itse ollut mikään ryyppymies, usein sanoi, kun näki
toisen ryyppivän: »Juoden janottaa, sanoi Juteini», tarkottaen sillä,
että väkijuomat synnyttävät himon. Kustaa Juutila on 8 lapsesta (4
poikaa ja 4 tyttöä) nuorimmasta edellinen ja on hänellä vain yksi
poika.

[2] Jos nykypäivien Juutilan ulkomuodosta saa johtopäätöksiä tehdä,
olisivat vielä jaon jälkeenkin ainakin piha ja kaivo olleet yhteisiä,
mutta mahdollisesti yhtä ja toista muutakin, niinkuin karjapiha,
karjakeittiö y.m..

[3] Katso Liitettä VI.

[4] Tätä suomalaista nimeä hän sittemmin aina käytti esiintyessään
suomenkielisenä kirjailijana; muuten hän sekä virkamiehenä että
ruotsinkielisissä teoksissaan oli sukunimeltään Judén.

[5] Lagus'en Matrikelin tieto siv. 834: »Student 15/9 1800,», on
epäilemättä väärä. Hänen nimestään on siinä myös seuraavasti: »Judin
[Judén, Juteni], Jakob Tavastens.» En ole tavannut Judin ja Juteni
hänen nimensä muotoja missään, mutta kyllä P. Päivärinnan teoksesta
»Elämäni» siv. 28 Jutén.

[6] Kts. »Kirjoituksia Jak. Juteinilda. Turussa 1810» sivv. 23 s.

1817-vuoden painoksessa »Lausuminen Pää-Rowastin Polwianderin
muistoksi. (Hattulaisille).»

1856-vuoden painoksessa »Lause Pää-Rowastin Polwianderin Muistoksi
1806.» Selvin, paras ja oikein kaunis on alkuperäinen 1810-vuoden
painoksessa oleva runo. Näille muille painoksille emme tahtoisi antaa
samaa runollista arvoa.--Tämän yhteydessä huomautettakoon, että paitsi
jo mainittua kahta Porthan'ille ja Polviander'ille omistettua runoa,
joiden syntymävuosi on ilmotettu, otaksuisimme vielä ainakin kolme
Kirjoituksia-vihkosen huomattavaa runoa syntyneen aikana ennen vuotta
1806, mutta mahdollisesti kaikki muut saman runovihkon 22 runosta sitä
jälkeisenä aikana vuoteen 1810 mennessä, jolloin ne painettiin. Tämä
olettamus johtuu siitä, ett'ei muissa ole vanhan kirjotustavan
merkkiäkään, kun sitä vastoin noista kolmesta niitä voi vielä löytää
muutamia 1810-vuoden painoksessa. Tämä meistä todistaa niiden
vanhemmuutta noiden toisten rinnalla, tai ainakin että ne ovat alkuaan
kirjotetut aikana, jolloin Jutein vielä käytti vanhaa oikeinkirjotusta.
Kuten esityksemme sivulla 14 tulemme näkemään, oli v. 1804 Åbo
Tidning'issä oleva runo Porthan'in muistoksi vielä kokonaan kirjotettu
vanhaa oikeinkirjotusta noudattaen x:ineen y.m., mutta 1810-vuoden
painoksessa on siinä oikeinkirjotus jo kauttaaltaan uusittua. Samoin on
yritetty tehdä siinä 1810-vuoden painoksen runossa, joka on v. 1806
kirjotettu ja Polviander'in muistolle omistettu; mutta kuitenkin on
siihen vielä yksi merkki jäänyt vanhasta kirjotustavasta. Loppupuolella
runoa on, näet, sanamuoto sellainen kuin _hywyydensä_, mikä ilmeisesti
vielä on jäännös aikaisemmasta kirjotustavasta. Runot _Rupulista,
Wilutaudista_ ja _Nuoren Rouwan haudalla_ ovat nuo ennenmainitut kolme,
joissa myöskin olemme huomanneet vanhemman kirjotustavan merkkejä.
Rupulista-runon viivanalaisessa sanotaan nimenomaan, että se on
kirjotettu »Ruotsin wallan aikana», ja on siinä ainakin yksi selvä
vanhan oikeinkirjotustavan merkki jäljellä. Runon alkupuolella on sana
_sugusta_, jossa sanan sisässä suljetun tavun alussa on vokaalin
jäljessä puheäänellinen g. Wilutaudista-runossa on sanaan
_ryppykynnöxen_ vielä jäänyt x, vaikka muualla runossa tämä äänneyhtymä
jo onkin merkitty ks:llä, ja loppupuolella runoa on sanamuoto _kaawut_
(1817-v:n pain:ssa: _kaakut_), ehkä ex anal. nk. _ruuvan_. Runossa
Nuoren rouwan haudalla, joka 1817-vuoden painoksessa on jonkinverran
muuntuneena saanut nimen Lausuminen Nuoren Rouwan haudalla ja
1856-vuoden laitoksessa vielä enemmän muutettuna otsakkeen Lause nuoren
äidin haudalla, on ensimäisessä painoksessa seuraavat aikaista
syntyperää todistavat merkit. Alkupuolella on sana _ildaha_, joka
viittaa aikaan, jolloin vielä noudatettiin Vhaël'in Suomalaisen
kieliopin sääntöä, että sai h:lla erottaa pitkät vokaalit useissa
nominien ja verbien päätteissä. Toisessa kohdassa noin keskellä runoa
on ensin _syöxi_, mutta sitten vähän alempana _syöksit_. Ihan runon
lopussa on sana _pugun_. Muuten koko tämä runo alkuperäisessä
muodossaan on liikuttavan kaunis.

[7] Teoksessa Suomal. Kirjallis. vaiheet s. 204.

[8] Franzén'in lausunto kuuluu alkuperäisenä ruotsinkielisenä: »att han
i Finska Språket förvärfvat sig en ovanlig färdighet och insigt», ja
konsistorin: »Att han under sitt vistande härstädes med flit idkat sine
Studier, dem han till Litterae humaniores och kännedom af det Finska
Språket förnämligast, lämpat.» Lagus'en Matrikelin tieto, »hvilket
språk (finskan) jemte humaniora han i sht studerat», perustuu
nähtävästi juuri konsistorin pöytäkirjaan.

Katso tarkemmin näitä todistuksia »Liitteissä».

[9] Finland och dess invånare af Friedr. Rühs. Öfvers. Andra Upplagan,
tillökt och omarbetad af Adolf. Iwar Arwidsson. Stockholm. 1827.
Siv. VII.

[10] Suomal. Kirjall. Vaiheet siv. 206.

[11] Katso Liitteitä.

[12] Juteinin hakesnus ja näytteet Liitteissä.

[13] Februarii 10. Judén, Jacob, Studerande vid Academien i Åbo,
anhåller att blifva befordrad till Finsk Translator vid Kejserl.
Regerings Conseilen.

[14] Canc: Exped. föredragit och resol. finaliter den 7 April. Acten
återld.

[15] Näin valtioarkistossa! Minua neuvottiin tässä asiassa kääntymään
ministerivaltiosihteerinviraston arkivarion puoleen, minkä parissa
kirjeessä teinkin, kun en senaatin arkistostakaan mitään selvyyttä
asiaan saanut. Mutta Arkivario siellä ei löytänyt sieltäkään mitään
tiedonantoa Juteinin hakemuksen hylkäämisen syystä.

[16] Meidän kursivoimaa.

[17] »Härigenom sluta sig studierna vid denna Akademi nära till dem,
som förnämligast vid Åbo varit gängse; ty här värderades ypperst
kunskapen i Fäderneslandets Historia. Derjemte har under denna tiden
smak för det stränga filosofiska studium allmännast vid detta
universitet blifvit bibehållen, hvarvid en mera poetisk stämning röjt
sig, och således den estetiska delen af filosofien förnämligast
älskats, liksom, hvad den moderna Litteraturen angår, den Tyska äfven
här, såsom i Upsala, haft det mesta inflytande på vettenskapernas
behandlingssätt, då den danska deremot i Lund närmast varit aktad och
känd. Men vid Åbo insmög sig, småningom, under de sednare åren, en allt
mer och mer tilltagande Fennomani, som äfven yttrat sin verkan så väl
på de studerandes tänkesätt som på studiernas eget skaplynne. Då
studiernas riktning och lynne vid ett universitet så mycket beror af
vissa lärares anseende, så låter det naturligt sluta sig, att en Dahl,
en Afzelius, en Nordmark, liksom en Lundblad, Sjöberg och Florman samt
en Franzén, Porthan och Calonius skulle bidraga att i allmänhet gifva
de studerandes bemödanden den karakter, som man i det föregående sökt
att uttrycka, och hvarvid man som facta egentligen betraktat de vid
hvarje Högskola utkommande Disputationes in genere, emedan det är genom
Disputationer, som både de lärandes och lärarnes kunskaper läggas för
en dag.»

[18] Miten lienee asian ollut? Eiköhän Franzén seuraavana vuonna (1811)
muuttanut Suomesta osiksi myöskin siitä syystä, että häntä näin
epäiltiin »fennomaniasta» ja leimattiin »fennomaniksi».

[19] Katso Liitteitä.

[20] Kaikki  tässä puheessa meidän.

[21] Kun Juteini tässä runossa sanoo: »Kyllä minä köyhyydessä/ olen
kolmesti kokenut / leipää kohden kuroitella, / kolmesti myös olen minä
/ tika-puilda pudotettu», niin emme tiedä selvitellä, mitkä nuo muut
kaksi kertaa olivat, sillä ei ole meillä tiedossa muuta kertaa, jolloin
hän virkaa tai tointa olisi hakenut sellaista saamatta.

[22] Edellisestä Konsistorin todistuksesta, josta jo aikaisemmin on
ollut puhetta, sekä tästä toisesta viivan yläpuolella juuri mainitusta
on Lagus'en Matrikelissa e.m.p. seuraava tiedonanto: »Betyg 1/2 1810
_att söka finska translatorstjensten_ vid reger. konselj., åter 18/4
1812 till befordran.»

[23] Saman Matrikelin tieto, että Juteini v. 1812 olisi ollut
Hämeenlinnan maistraatin sihteerinä perustuu nähtävästi erehdykseen ja
tarkottaa hänen Haminan aikuista sihteerinäoloaan. Ettei Hämeenlinnan
maistraatin pöytäkirjat tiedä mitään Juteinista sihteerinä siellä,
siitä on hyväntahtoisesti Tohtorinrouva Verna Koskimies hankkinut
minulle varmuuden, samalla kuin hän on Juutilan talostakin kuvia
valokuvauttanut, minkä kaiken kiitollisena täten mainitsen.

[24] Hattulan nykyinen (v. 1913) kirkkoherra J.J. Westerlund on
ystävällisesti paitsi edellä esittämiämme Juteinin sukua selvittäviä
kirkonkiijojen tiedonantoja kirjallisesti myöskin kertonut seuraavan,
johon jo viivan yläpuolella viittasimme: »Milloin ja mihin yllä
mainittu Jakob (Jaakko Judén) on Hattulasta muuttanut ei ole merkitty
kirkonkirjaan. 1811 vuoden kirk. kirjassa hän vielä on muistutuksella
»vistas i Rysslad», mutta 1812 vuoden kirk. kirjassa ei hänen
nimeänsä enää löydy.» Viivan yläpuolella olevan perustelun ja siitä
johtuneiden johtopäätösten tueksi on vielä mainittava, että Viipurin
lääni v. 1811 palautettiin muun Suomen yhteyteen.

[25] »Viborgs stads Kommunionbok 1813-25» sisältää seuraavan tiedon
Juteinista: »Secr. Herr Jacob Judén / Födelsedag och år /.
               Att. pr. 2/2 1814            1782

»Viborgs stads svenska församlings Kommunionbok. 1835-45» taas esittää
meille Juteinin seuraavasti: »Magistr. Secret. Philosophiae Doctor
(syrjässä:
Enki.) Judén, Jacob.          / Födelsedag och år /
Egen gård N:o 109 i staden.»          1781

[26] Nämä kirjat olivat epäilemättä Juteinin v:na 1816 julkaisemat
Lyhyt Neuwo Lapsen Opettajalle ja Lasten Kirja.

[27] Prof. Setälältä olen ystävällisesti käytettäväkseni jäljentämistä
varten saanut seuraavan otteen R. Rask'in päiväkirjasta maalisk. 23
p:ltä 1818: »Ankom jeg dog med elendig Skyds, især paa sidste
Stationen, til Viborg, hvor jeg hilsede paa Sekretær _Iudén_,
subskriberte paa hans Grammatik (10 Ark.) og hans Samling af Ordsprog;
(8 Ark) og fik til Foræring 16 af hans smaa finske Pjeser, 2 vare
udsolgte nemlig Barneböger. Han introducerte mig i Klubben; hvor vi
drak Te; men han var engageret i Kortspil, hvorover jeg gik hjem. Næste
Dag afleverte jeg en Pakke fra Dr Haartman till Landshövdingen Vallén,
samt et Brev fra Vulfart til Baron Nikolay; dog uden at göre Lykke med
nogen af Delene; jeg havde siden et Besög af Sekr. Iudén, som jeg viste
mine Sager og ny Böger. Ieg kjedede mig hjemme især da Iudén ikke kom
som han havde lovet at öve mig i at tale Finsk, besluttede derfor, at
rejse og inviterte ham skriftlig (den fjerde gang som jag sögte ham
forgjæves) til om Aftenen kl. 6. og at blive til Aften hvilket han og
gjorde og gav mig en Del Hjælp og Oplysning i Finsk med det samme.»----
Niinkuin näkyy, on sananlaskukokoelman arkkimäärä tässä liian suureksi
ilmotettu.

Juuri esittämämme Rask'in päiväkirjaotteen sanamuodosta mielestämme voi
päättää, että Juteini luultavasti jo aikaisemmin oli lupautunut
osanottajaksi korttipeliin »Klubissa», ennenkun hän sinne vei mukaansa
Rask'in, ja että hän nähtävästi yhteisen teenjuonuin jälkeen liittyi
pelaajiin, mutta myöskin että Rask, joka ei näyttänyt haluavan pelata,
koko tähän joukkoon nyt ikävystyneenä ja toiveissaan hauskasta
illanvietosta pettyneenä meni kotia, kun »Klubissa» ei hänen mielestään
ollut tilaisuutta mihinkään henkevään seurusteluun. Tämä kohtaus johtaa
mieleemme Franzén'in v. 1801 runoileman Studentvisa-nimisen kauniin ja
perin hauskan laulun. Rask on tullut tähän seuraan, ehkä sellaisia
seurustelutapoja mielessä väikkyen, kuin Franzén'in juomalauluissa
»Till en yngling» ja »Glädjens ögonblick» kuvataan; ja luultavasti
näiden vaikutuksesta Juteini itse pari vuotta aikaisemmin, juoma- ja
Kesti lauluissaan oli esittänyt. Ja ne Rask epäilemättä oli juuri
lukenut, koska oli Juteinin Pilakirjoituksia-kirjankin hiljan saanut.
Saatammekin senvuoksi ajatella kuinka pettyneeksi R. tunsi itsensä, kun
Klubissa vallitsi toisellainen katsantotapa kuin se, mikä ilmenee
Juteinin omissa seuralauluissa sekä Franzén'in sepittämissä
samanhenkisissä, jotka varmaan olivat Rask'ille tunnetut, ja olivat
sopusointuiset hänen omien mielipiteittensä kanssa. Vertaa esim.
seuraavia kohtia:

    »Hvar dag med ädel visdomstörst
      stå främst vid Mimers källa»,

ja

    »Från skum skilj drycken som från stoft,
      Sky sprätten som pedanten.
    Bär på din frack ej cedrodoft,
      ej dam af folianten!»

ja

    »För moln af rök, der ruset bor,
      fly alla gracer unnan.
    Den Bacchus, som var Febi bror,
      är icke den på tunnan.
    Drick vid en högtid ett glas eller par
      för att glädjas, ej blott för att dricka;
    drick som du drucke, om munskänken var
      din i brudstolen rodnande flicka!»

Mutta Klubissa ollessa korttipelin aljettua kaikuvat saman laulun
säkeet:

    »Svär till allt spel ett osläckeligt hat,
      båd' din tid och din själ det föröder.»

ja Rask jätti illatsun.

Epäilemättä Juteinilla nuorena ylioppilaana oli ollut samat mielipiteet
jalostavasta ja henkevästä seuraelämästä, kuin hänen opettajallaan
Franzén'illakin oli; mutta nähtävästi olosuhteet ehkä jo hänen
kotiopettajana ollessaan saivat hänet seurapiirinsä makuun
mukaantumaan. Samoin kuin meidän päivinämme tähän asti on ollut, oli
näet varmaankin Juteininkin aikana aatelisten, laki- ja
sivilivirkamiesten piireissä korttipeli herrain kesken sangen
tavallisena seurahuvina.

[28] »Suomi», Toinen jakso I:nen osa; sivuilla 225-226 kuuluu sanottu
kohta: Jag vet väl att han, såsom barnfödd i Savolax, är en god Finne
ex usu, men om han fästat någon uppmärksamhet vid språkets Grammatik
m.m. känner jag icke. Magister Savenius vore i sådant afseende enligt
min tanke bättre. _Den första af alla är dock Secreteraren Judén,
onekligen en af våra bästa Finnar, både i theoretiskt och praktiskt
hänseende_. (Kursivointi meidän!)

[29] »Suomi», e.m. jakso ja osa siv. 229. Viime kohta kuuluu
alkuperäisenä: »Vore han närmare till Åbo, så önskade jag mig icke
någon bättre medarbetare, ehuru han icke känner Latinska språket.»

[30] E.m.t. siv. 232.

[31] E.m.t. siv. 238.

[32] Niinkuin myöhemmin Juteinin kielioppia selostaissamme mainitsemme,
on J. Krohn'in arvostelu siitä Biogr. Nimikirjassa, että se »ei ollut
suuren-arvoinen». 1891-vuoden Valvojaan painetussa esitelmässä taas,
samoin kuin vähän lyhennetyssä muodossa v. 1897 julkaistussa Suomal.
Kirjall. Vaiheet-nimisessä teoksessa, J. Krohn'in arvostelu kuuluu:
»Hänen kielioppinsa näet ei millään muotoa ansaitse sijaa Beckerin ja
Renvallin teosten rinnalla, sillä se on suureksi osaksi vaan
järjestämätön kieliopillisten vaarin-ottojen ja ainesten kokoelma.
Mutta yhtä hyvin on sillä se ansio, että melkein sadan vuoden päästä
oli ensimmäisiä uusia yrityksiä ja että se Vhaël'in kieliopin perästä
oli askel eteenpäin.» »Oman Maan» Juteinia koskevasta kirjotuksesta tuo
arvostelu on poistettu ja kappale kieliopin esipuheesta pantu tilalle.

[33] Nykyään sanottaisiin: koska niissä vahvan asteen k:ta heikossa
asteessa vastasi _kato_.

[34] Ylläolevan kirjeen on prof. Setälä kopioinut Kööpenhaminan
yliopistonkijastossa ja kyväntahtoisesti antanut minun jäljentää se.
Ruotsinkielisenä se kuuluu: »Wiborg 21 Febr. / 5 Martii 1819.
Vidtberömde och Höglärde Herr Professor!

Min lifligaste tacksamhet har jag äran aflägga för Herr Professorns mig
bevista ynnest och hogkommelse med dess högst berömvärda arbete. Jag
har ännu icke hunnit genombläddra hela Boken, men hvad jag läst och
förstått, är förträffeligen afhandladt. Jag kan egenteligen icke
bedöma, utan allenast beundra en så djup forskning af språkens
grunder.--Hvad för öfrigt Herr Professorns anmärkningar öfver mitt
lilla Grammaticaliska försök beträffar, finner jag dem, angående
bokstäfverna, ganska riktiga, och har jag äfven haft sådant i project,
men ännu icke vågat införa något nytt bruk; jag skall likväl icke
glömma att taga saken i närmare bepröfning. Men, rörande Verberna och
deras indelande i tre Conjugationer efter samma grund, som i
Declinationerna, dertill kan jag ej finna nog bestämda reglor, mer än
jag dem i mitt försök företedt. Denna omständighet måste jag således
lemma derhän tills vidare upplysning i saken erhållits. Med odelad
tillgifvenhet har jag äran framhärda

Vidtberömde och Högädle Herr Professorens

                                 ödmjukaste tjenare
                                    Jac. Judén.»

[35] »Herr Professorns afhandling om Nordens gamla språk läses här med
begärlighet. Ehrströms exemplar är redan halfslitet». Ehrström, jota
Renvall kirjeissään joskus sanoi maisteriksi ja jota hän
venäjänkielisistä teksteistä ja sanoista selkoa ottaissaan käytti
apunaan, oli tällöin jo yliopiston dosentti ja lehtori venäjän kielessä
ja kirjallisuudessa.

Prof. Rask'in näihin aikoihin julkaisemia teoksia ovat: » Vejledning
til det Islandske eller gamle Nordiske Sprog» (56 + 282 siv.), 1811,
»Undersögelse om det gamle Nordiske eller Islandske Sprogs Oprindelse»,
1818, käänteentekevä »Angelsaksisk Sproglaere», 1817 ja »Anvisning till
Isländskan». Stockholm 1818 (28 + 298 siv.), hänen itsensä ruotsiksi
suorittama uusittu laitos »Vejledning»'iä v:lta 1811.

[36] »Min Finska språklära är numera till det mesta utarbetad, till och
med Prosodien. Jag bör tacka Herr Professorn för de nya
denominationerna på språkets casus, hvilka jag vid närmare pröfning
funnit vara lämpeligare, än de af mig förut i min disputation
föreslagna. För öfrigt har jag i det mesta bibehållit den af ålder
brukliga Grammatikaliska terminologien.» Renvall julkaisi kielioppinsa
kuitenkin vasta vuotta ennen kuolemaansa eli v. 1840. Sen esipuheessa
hän vain mainitsee Juteinin kieliopin 5:ntenä suomen kieltä
käsittelevänä.

[37] Suomal. Kirjall. Vaiheet siv. 196.

[38] Kirjeessä 24/4 1819 Renvall suosittaa Sjögren'iä sopivaksi
lähetiksi suonialaissukuisten kansojen kieliä Venäjällä tutkimaan,
koska hän oli kuullut, että kreivi Rumjanzow oli ehdottanut, että prof.
Rask sinne lähtisi, mutta tämä taas oli katsonut siihen sopivammaksi
jotain suomenkielentaitoista ja tarkkaa tuntijaa.

[39] Kohta kuuluu alkuperäisenä: (Judén) »hat----im Jahr 1812 in Wiburg
einen Versuch Zur Erörterung der finnischen Grammatik drucken lassen,
die viele treffliche Bemerkungen, jedoch ohne streng systematische
Ordnung enthält». Painatusvuoden on Sjögren muistanut väärin; sehän oli
1818. Kirjansa ensimäisillä sivuilla Sjögren puhuu samaan suuntaan kuin
Jutein puheessaan »Suomen Kansalle, wuonna 1810». Ajatukset ovat aivan
samoja.

[40] Nähtävästi sama mies, jota myöhemmin (v. 1827) sanotaan, tällöin
prokuraattorina olevan Carl Walléen'in eräässä virkamemoriaalissa Turun
maaherralle, Mynämäen kirkkoherraksi, tohtori Rönnbäck'iksi, vaikkakin
nimen oikeinkirjotus on, kuten näkyy, hieman erilainen, (Kts!
Liitteitä.) Rönbäck'in nimen on Friman tässä kirjottanut väärin (katso
»Bibel Sällskapets i Wiborg protokoll» sivu. 54 ja 55!)

[41] Sanan Saattajan Viipurista ensimäisessä päivämäärässä on
painovirhe: pitää olla 2 sijasta 20 p:stä huhtikuuta; ja Friman'in
kertomukseen on väärinymmärryksestä tullut väärä vuosiluku: Viipurin
Pipliaseura alkoi toimintansa varsinaisesti vasta 20 p:nä huhtik. 1819,
pidettyään helmik. 12 p:nä samana vuonna juhlallisen kokouksen
raatihuoneen salissa. (Kts. E.m. lähde!)

[42] Ehkäpä Jutein oli lähettänyt erään sensuroimattoman
Anteckningar-nimisen kirjansa v. 1827 prokuraattori Walléen'illekin,
niinkuin eräässä edellisessä viivanalaisessa mainitulle Rönnbäck'ille,
minkä arvelun näin edellisen yhteydessä tahdomme esittää.

[43] Kts. Liitteitä.

[44] Ent. kirjakauppias Walter Howing'in Viipurista tiedonanto.

[45] Koska »Viborgs stads Kommunionbok 1813-1825», niinkuin jo
aikaisemminkin näimme, ei tiedä vielä mitään Juteinin aviosta, niin on
mahdollista, että Howing'in tiedonannossa on muistiereys kysymyksessä
ja että puheena ollut liitto solmittiin vasta v. 1826. »Viborgs stads
svenska församlings Kommunionbok. 1835-45» tietää Juteinin vaimosta ja
pojasta seuraavaa, jonka tässä esitämme sen lisäksi, mitä sen mukaan
aikaisemmin olemme J:sta itsestä erääseen viivanalaiseen merkinneet:
»H:stru Cathr. Margr. Blank. f. 1790 död den 7 Junii 1841.--son Joël
Jacob Judén f. 18/11 1827». Sitten seuraa 14 täyttä ristiä (X)
lukemisen taidossa ja kristinopin tiedossa sekä sanat: »adm. med nöje
1844».

[46] Katso Liitteitä.

[47] Hän nähtävästi ei tuntenut, että Frenckell Turussa aikaisemmin oli
painattanut muutaman Juteinin julkaisun.

[48] Katso Liitteitä.

[49] »så mycket mindre, som sådant högeligen skulle strida emot min
egen öfvertygelse derom».

[50] »--upplösa all den förmenta tvetydighet, som blifvit tillagd de
till anklagelse deri anmärkta ställen.»

[51] Juteini oli kuten näkyy yhtä mieltä usean jumaluusoppineen kanssa
siitä, että Heprealaisepistola olisi ap. Paavalin kirjottama.

[52] Kats. Liitteitä.

[53] Kats. Liitteitä.

[54] J. Krohn kirjassaan Suomal. Kirjall. Vaiheet siv. 212 sanoo, että
Anteckningar-kirja »seuraavana vuonna (tarkottaa v:na 1828)
hovioikeuden päätöksestä poltettiin----julkisesti Turun torilla
pyövelin käden kautta». Nähtävästi tieto perustuu perinnäistietoihin.
Tuo »pyöveli» tässä nyt oli v.t. kaupunginvouti J.J. Andström; vuosi
taas oli Krogerus'en sairauden takia vasta 1829 ja tuosta »Turun
torista» tahdon esittää seuraavan arvelun, jonka esitti Viipurin
lääninkanslian vahtimestari. Hänen kanssaan, näet, jouduin tästä
asiasta keskusteluun, kun Viipurissa ollessani tammikuussa 1913 kävin
ottamassa selkoa maaherra Ramsayn ylläesittämistäni kirjeistä
sikäläisen lääninkanslian suuressa ja hyvin järjestetyssä arkistossa,
jossa sanottu vahtimestari oli opastajanani. Hän sanoi, että pitkää
siltaa, joka alkaa pienestä rantatorista, jolla Torkkeli Knuutinpojan
patsas on, ja johtaa Viipurinlinnan alueelle, kutsutaan Turun sillaksi
ja että epäilemättä tätä pientä toria sitten myös on sanottu »Turun
toriksi». Mahdollistahan siis on, että Andström kirjan painoksen poltti
tällä »Turun torilla» Viipurissa.

[55] Niinkuin myöhemmistä (vv. 1835-45) kirkonkirjoista näkyy, on
Juteinin talo aikoinaan merkitty numerolla 109. Howing'in tiedonannon
mukaan on Juteinin talona ollut nykyinen viljakauppias ja
myllynomistaja Mielck'in talo n:o 19 Katariinankadun varrella, minkä
talon nykyisen (v. 1913) omistajan Mielck'in isä oli vaihtanut Juteinin
pojan kanssa. Jo ennenmainitussa tilaisuudessa tammikuulla v. 1913 kävi
tämän kirjottaja katsomassa tätä taloa ja oli hänellä opastajanaan
talon monivuotinen talonmies, jonka vaimo oii läheistä sukua
(muistaakseni: tytär) Juteinin ent. palvelijattarelle. Tämän
talonmiehen esittelyä sekä kirjottajan omia huomioitakin esitetään
tässä. Pituuttaan koko tontin mittainen kivirakennus antaa
Katariinankadulle päin. Holviportin yläpuolella kivitalon
linnanpuolisessa päässä oli rakennusta pihanpuolelta levitetty, ja
porstua pihan puolella portin vieressä uusittu. Tämä oli muistaakseni
tapahtunut sen takia, että sisäänkäytävä oli laitettu kadunpuolelta ja
rappuset olivat ylösjohdettaissa vaatineet sen laajennuksen. Juteinin
aikana oli heti pihan takana ollut muuri (näet linnotusmuurin yksi osa;
kaupungin taloja oli muurin sisäpuolella); tämän muurin päällä oli
Juteinin puutarha ollut. Nyt oli puutarha hävitetty ja muurissa olevaa
kalliota louhittu ja sinne tilalle rakennettu suuri jauhomakasiini,
talli ja vaunuliiteri, jonka yksi seinä vielä muodostui entisestä
munrista. Sen kiviäkin vielä oli näkyvissä.

[56] Koko tämä pöytäkirja kuuluu alkuperäisenä:

»Den 4 December 1827.

§ 3.

Sedan Hans Kejserliga Majestät genom nådigt rescript af den, 21 Martii
innevarande år i nåder lemnat Wiborgs Stad rättighet att utom åtskiligt
annat uppbära så kallade Tomtören, hafva Stadens gårdsägare till i dag
blifvit uppkallade för att i ämnet höras. Och infunno sig nu af desse
Herr Lagmannen och Häradshöfdingen Adolf Krogius, Herr Lagman Anders
Malm, Herr vice Landskamreraren Eric Johan Bäck, Herr Magistrats
Secreterarn Jacob Judén. Herr Collegii Rådet och Riddaren Christian
Jaenisch, Herr Collegii Asessoren Johan Thesleff, Notarien Henrik
Sylviander, Handlanderne Johan Tuderman, Filip Listvennikoff, Henrik
Heitman, och Jemelian Koscheloff, Commerce Rådet Timofei Tichanoff,
Handlanderne Merculei Schussin, å fru Consulskan Maria Hackmans vägnar
dess Son Handels Bokhållaren Fredric Hackulan, Handlanderne Dimitri
Alenoff, Jonas Wrigstedt, Ivan Scorneikoff, Nicolaj Wlassoff, Andrej
Tschusoff, Michaila Budanoff, Commerce Rådet Andreas Jaenisch,
Grosshandlaren Guftaf Johan Heyno, Bokbindaren Eusebius Suppius.
Kopparslagaren Carl Baltrusch, Uhrmakarene Johan Aqvilander och Carl
Elfström, Kakelungsmakaren Thomas Backström, och Svarfvaren Daniel
Stenberg och Färgaren Guftaf Nyman.

Härå och sedan ofvanberörde Nådiga Rescript blifvit uppläst och
följande deraf här intagit:------

3:o det samtlige ifrågavararande Städer utom de här ofvanföre
uppräknade afgifter och de som bero af Städernes eget bestämmande och
taxation, såsom Tomtören, Burskaps afgift, Tracteurs och
Näringsidkareafgift, Muhlbetespenningar samt Bodrums och Marknadsstånds
penningar m.m.: jemväl äga att------förklarade Herr Lagman Krogius sig
af ordalydelsen häruti finna att det helt och hållet berodde af
gårdsägarene att bestämma om Tomtören böra utgå eller icke, hvarföre
och då Stads Cassan för närvarande vore i det skick att den icke
behöfde andra inträder än de hitintills vanlige, Herr Lagmannen jemväl
tills vidare undandrog sig sagde afgift, men i händelse Stads Cassan
framdeles genom tillftötande omständigheter komme i behof af större
inkomster ville Herr Lagmannen för sin del gerna erlägga ifrågavarande
afgift.

Häruti förenade sig Herr Lagman Malm, vice Landskamreraren Bäck,
Collegii Rådet Jaenisch, Asessoren Thesleff, Handlanderne Tuderman,
Listvennikoff, Heitman och Koscheloff samt Magistrats Secreterarn Judén
hvilken sistnämnde derhos ingaf ett sålydande andragande till
Protocollet:

»Då Svenska Regeringen fordom anlade Fästningen Wiborg såsom Stad,
kunde denna Stad icke bli utan innevånare och inkomster, om
anläggningen skulle äga bestånd. Derföre anvistes Tomter i Fästningen
till bebyggande, och jord kring Staden anslogs till begagnande. Genom
det förra tillskapades en Stad, och genom det senare skulle Staden
vidmakthållas. Den anslagne jorden var nödvändig, för att med inkomsten
deraf kunna bestrida de förefallande kostnaderne och borgerliga onera
utan att innevånarne behöfde belasta sig sjelfve med betalning af
Tomtören, hvaraf och uppbörden inom Fästningen aldrig existerat. Men då
förstäderna sedermera tillkommit, hafva Gårdsplatserne i likhet med
Stadens öfriga användbara mark, blifvit upplåtne till hugade bebyggare
emot årligt arrende, och hafva förmodligen vilkoren dervid antingen med
eller utan köpeskilling till Staden, bestämts att utgå efter areal
widd, och således bestå i Tomtören såsom den beqvämaste norm till
debitering i sådant afseende. Wissheten af detta påstående framlyser
klarligen af den omständigheten att icke Tomterne inom Fästningen, utan
endast i Förstäderna varit med Tomtören belastade, såsom uppbörds
Längderne för åtskilliga år tillbaka torde sådant utvisa, ehuru
uppbörden af Tomtören äfven i Förstäderne sedermera alldeles upphört,
åtminstone hafva de med regelbundenhet icke blifvit indrifne.
Åtskillige af Förstädernas innevånare böra likväl kunna uppvisa
Quittencer å denna sorts utbetalning som ännu efter Länets förening med
det öfriga Finland, af en och annan Gårdägare blifvit uppburen,
synnerligen vid försäljningen af gårdarne. Alla Gårdsplatser inom
Fästningens murar, såsom förlänte af Öfverheten till bebyggande, äro
således att anse såsom Fritomter, och kunna emot ägarenas samtycke med
afgifter icke betungas, hvartill de och svårligen torde finna sig
befogade, sålänge de inse löjligheten af att utan anledning och liksom
blott på andras inrådan tömma den ena fickan för att fylla den andra.
Då nu en slik afgift äfven vid stadfästelsen af Stadens senaste
organisation icke blifvit påräknad utan sådant öfverlemnats till
vederbörandes eget godtfinnande och Stads Cassan för öfrigt icke finnes
vara i någon sädan brist af medel, att extraordinaira debiteringar
skulle behöfva påkallas; så torde Tomterne inom Fästningen vara
derifrån alldeles befriade och så beskaffad taxering kunna tillämpas
endast Förstädernas Tomter och annan Stadens brukbara jord, i händelse
det kan af Staden godtfinnas, att sålunda begagna sina ägor».

Som upplästes; hvaremot alle öfrige närvarande förklarade sig villige
att ifrågavarande afgift för sine gårdar erlägga; dock anmärkte
Svarfvaren Stenberg, att han endast i den händelse de inom fästningen
belägne gårdar blefve befriade för denne afgift, jemväl undandrog sig
betalningen deraf.

Wederbörande tillsades härå afträda, medan öfverläggning skedde till
följande

    Utslag:

Hvad af vederbörande anfördt och påstått blifvit har Magistraten i
öfervägande tagit; och alldenstund Hans Kejserliga Majestät, genom
ofvanomförmäldte Nådiga Rescript i Nåder funnit godt förordna att
Wiborgs Stad äger uppbära ifrågavarande afgift under namn af Tomtören;
fördenskull, och då det icke tillkommer Stadens Gårdsägare att pröfva
Stads Cassans behof af större eller mindre inkomster, ty finner
Magistraten skäligt ålägga vederbörande Gårdsägare att genast skrida
till förslag af bestämmande utaf det belopp, hvartill sagde afgift bör
af hvarje Gårdsägare utgå: Hvilket å inkallandet afsades då Herr Lagman
Krogius och de hvilka med honom sig förenat emot Utslaget anmält
missnöje, som de underrättades att fullfölja medelst skriftliga besvär,
hvilka, åtföljde af detta Protocoll, böra till Herr Landshöfdingen i
Länet ingifvas inom trettio dagar härefter, denne dock oräknad och
således sist den tredje (3) Januarii nästkommande år 1828; Och kommer
emellertid med vidare åtgärd i ärendet att anstå, tills erfaras får om
vederbörande fullfölja sitt missnöje, samt i sådan händelse intilldess
ärendet blifvit å vederbörlig ort sluteligen afgjordt».

[57] Maistraatin pöytäkirjassa, jonka kyseessä olevaa asiaa koskevassa
kohdassa kunnallispormestari ja kollegiasessori Buchman itse on
kirjottanut, on sana »inan» (sic!), vaikka tietenkin tulisi olla
»sedan».

[58] »Den 12 Januarii Måndag närvarande i Magistraten Politiae
Borgmästaren Collegiiass. o. ridd. Buchman; Justitiae Borgm. o. ridd.
Ekmark Justit. Rådmännen Hällström och Öijer samt Politie Rådmännerne
Ivanoffskij och Zincke. Prot. fördes af Öijer». (Tämä on sitten
laatinut 7 §:ä, joiden jälkeen on pöytäkirjaan liitetty 1 1/2 arkkia
samalle päivämäärälle ja merkitty §§:llä 1 ja 2:) »1829 den 12 Januarii
Pol: Prot:

Politiae Borgmästaren etc. Buchman amnälte huruledes tjenstförrättande
Notarien vid Rådstuvu Rätten och Magistraten Justitie Rådmannen Öijer
oaktadt af Borgmästaren tid efter annan gjorde påminnelser och derpå af
Rådmannen gifne löften, ännu icke utlemnat Politiae Protocollerne från
den tid, förningen af desamma honom blifvit ombetrodd, eller från den 3
Julii år 1827 till och med år 1828 äfvensom alla dertill hörande
Handlingar och Diarier. Rådmannen Öijer härom tillspord uppsteg i från
dess i Rätten innehafda säte och förklarade att protocolerne icke
kunnat af honom Coumpletteras i saknad af Herr Landshöfdingens till
Magistraten i åtskillige ämnen aflåtne Memorialer som Magiftrats
secreteraren Judén skulle hafva vägrat till honom lämna, för att hemma
hos sig begagnas till Protocollernas deducerande, och att inan (!)
sådant skedt och han såsom af Rådstufvu Rätten tillförordnad Extra
Ordförande vid Kämner Rätten här i staden, hunnit verkställa några i
sådan egenskap honom åliggande göromål, ville han skyndesammast från
sig lemna ifrågavarande Protocoller och handlingar. Magistr. Secr.
Judén detta förebärande åhörande, förklarade att hvarje gång då Herr
Landshöfdingens Memorialer blifvit Magistraten föredragne, har Rådman
Öijer emot qvitto, uti en dertill inrättad Bok, erhållit Memorialerne
för att begagnas vid deduceringen af Protocollerna; sedan desse
memorialer för år 1827 blifvit återlenmade och sedermera inbundne, har
Rådmannen velat taga Memorial Bandet hem till sig, men M. Secr. har
dertill icke kunnat bifalla med mindre Magistraten för godt finner,
sådant tillåta.--Rådmannen Öijer tilllades att afträda hvarefter
uppstod skiljaktighet uti meningen Ledamöterne emellan och yttrade
Extra Rådmannen Zincke att Rådmannen Öijer med fästadt afseende å
särskilda gifne Förordnanden att handleda mål vid Kämner R:n borde
åläggas att aflemna Protocollerne och handlingarne för år 1827 till den
26 dennes, fallit för år 1828 till den nästkommande 14 Febr. vid vite
af 10 Rubel Silfver, Rådman Ivanoffsky deremot ansåg Öijer, som haft
mera än tillräckelig tid och tillfälle, att deducera Protocollerne och
i behörigt stånd sätta handlingarne och Diarierne, böra åläggas af (!)
aflemna desamma för år 1827 inom åtta och för 1828 inom fjorton dagar
härefter vid berörde vite, Justitiae Rådm. Hällström och Justit Borgm.
Ekmark förenade sig med Extra Rådmannen Zincke, samt Pol: Borgm.
Buchman med Rådnmannen Ivanoffsky; I anledning hvaraf

    Beslöts:

Som herr Justitiae Rådmannen Öijer åtagit sig tillsvidare förrätta
notarie Tjensten i denne Rådstuvu Rätt och Magistrat emot åtnjutande af
den dertill anslagne lönen; men alltifrån dess antagande eller från och
med Julii månads början år 1827 intill närvarande tid ehuru särskilde
gånger derom påmind, åsidosatt till Magistraten aflämna de dervid förde
Protocoller; alitså varder han Justitiae Rådmannen Öijer ålagd att vid
vite af 10 Rubel i s:r, sist inom den 26:te i denne månad till
Magistraten hafva ingifvit alla de från Julii månads början år 1827
till sagde års slut förde Protokoller uppsatte jemte alla de dertill
ingifne hörande handlingar; äfvenledes åligger det herr Justitiae
Rådmannen vid enahanda vite att inom den 14 nästkommande februarii
aflämna alla de vid Magistraten för sistlidet år förde Protocoller
behörigen uppsatte jemte dertill hörande handlingar tillika med saköres
Längden för senare hälften af sistlidet år, hvilket efter inkallandet
afsades».

[59] Katso Liitteitä.

[60] Ignatius, Kaarlo Henrik Jaakko, kirjailija, s. 23/12 1809.
Yliopistossa opintonsa lopetettuaan I. vihittiin papiksi 1533, tuli
vankilansaarnaajaksi Viipuriin 1836, työ- ja ojennuslaitoksen
saarnaajaksi samassa kaupungissa 1838. V. 1841 nimitettiin I.
apulaiseksi Viipurin lukioon. Hän kuoli 11/10 1856. Vaikka heikko ja
kivulloinen ruumiiltaan, työskenteli hän innolla kansan valistamiseksi,
jota todistaa hänen painattamansa _Lukemisia Suomen kansalle_. Tätä
teosta ilmestyi 1845 ainoastansa kaksi vihkoa, edellinen käsittävä
alkuperäisen novellin »Harjulan onnettomuus», toinen Martti Luther'in
elämäkerran. (Biogr. Nimikirja).

[61] Katso tämän teoksen siv. 108.

[62] Meidän kursivoima.

[63] J.W. Ruuth. Wiborgs stads Historia. siv. 900. Ruuth mainitsee myös
»Kanavasta, Sanansaattajasta Viipurista 1845-1847», puhuessaan, että
»sen sisällyksen muodosti aluksi enimmäkseen kansantapain kuvaukset,
vaihdellen Juteinin ja Schröder'in runojen kanssa». Mutta mitään
Juteinin runoja ei ole siinä; ainoastaan Schröder'in.

[64] Kaarle Krohn. Mikä oli Kalevalan palkka. »Otava», kuvall. kuuk.
lehti 1914. Siv. 56.

[65] J. Krohn. Suom. Kirj. Vaiheet. Siv. 213.

[66] Viipurin raastuvanoikeuden arkistonhoitaja, eräs vanha neiti
Svetichin kertoi myös kuulleensa, että Juteini oli ollut omituinen,
mutta mitään erikoisen omituista ei hän sentään tietänyt mainita.

[67] Samana vuonna hän muuten oli matkoilla Skandinaaviassa.

[68] Ehkäpä näin: D(avid) E.D. Europaeus.

[69] Tämä lause tukee koko lailla J. Krohn'in väitettä ja meidän
aikaisemmin epäillen lausumaa arvelua Juteinin jumaluusopillisista
luvuista, vaikk'ei sekään tietysti varmaksi todista asiaa. Ellei
Krohn'in tiedonanto ole perinnäiskertomaa, on se kotoisin tästä
lähteestä.

[70] Ellei J. Krohn'in tästä asiasta edellä esittämämme tiedonanto ole
taaskin perinnäiskertomaa, niin on sekin kotoisin tästä lähteestä.

[71] Tämän epäkriitillisen lauseen löytää järkevämmässä muodossa
J. Krohn'in Juteini-elämäkerrasta. Siitä on jo edellä puhe.

[72] »Suomettaren» toimituksella on nähtävästi kyllä ollut kirjanen
»Lauseita», mutta ei »Anteckningar» kirjaa, koska sen nimen on hieman
väärin esittänyt: käyttää, näet, »hvarjehanda» sanaa »varianta» sanan
sijasta, vaikka sen kyllä sanallisesti oikeana olisi saanut »Lauseita»
kirjan esipuheesta, mutta ei ole huolinut siihen katsoa, vaan on sen
siitä luultavasti ennen lukeneena muistista esittänyt.

[73] Viisi päivää ennen kuolemaansa Juteini jo täytti 74 ikävuotta.

[74] Tässä sopinee täydennykseksi erääseen edelliseen viivanalaiseen
lisätä, että Mielck'in talo, jonka Joël Jacob Judén sai vaihtoon
isältänsä saamaansa taloa N:o 109 (nyk. Katariinank. 19) vastaan,
sijaitsi Neitsytniemen esikaupungissa Viipurissa ja että vaihto ehkä
oli tapahtunut jo isän eläissä, koska Aschan'in kertomuksessa mainitaan
»ukko J:n tulleen Neitsytniemestä».--Joël Jacob Judén oli Howingin
tiedonannon mukaan naimisissa suomalaissyntyisen palvelijansa kanssa ja
muutti Ruotsiin 1860-luvulla. Saman tietämän mukaan ei hän ollut mikään
»kielten opettaja», kuten J. Krohn mainitsee, vaan eli isänsä
keräämillä varoilla, niinkuin eräässä kohdin aikaisemminkin kerromme.

[75] Åbo Tidning,--N:o 26, d. 31 Mars 1804 ja V.W. Pipping'in Luettelo.
Kerron tässä, että tohtori A.V. Koskimies on huomauttanut minulle, että
Åbo Tidning'issä oleva tämän runon otsake »Edesmenneen muistoxexi,» on
siksi niin omituinen, että se on runomittaiseksi laadittu.

[76] J. Krohn'in »Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet» siv. 206.

[77] Tämä wainaja oli itse Pohjalainen. (Juteinin oma muistutus!)

[78] Nähtävästi painovirhe pro »jälje».

[79] F.W. Pipping'in Luettelo ja Åbo Tidning 1804 nr. 26 sekä Valvoja
v:lta 1882 siv. 373 Aug. Hjelt'in kirjotus, jossa viivanalaisessa
muistutuksessa kerrotaan Åbo Tidningin toimituksen seuraava arvostelu:
»runo on sekä vilpitön uhri yli koko maata kaivatulle opettajalle, joka
sen ohessa itse suojeli piakkoin kuoloon joutuvia suomalaista
mnotaitoa, että ilahuttava runollisen kyvyn osote, josta voipi
tulevaisuudessa odottaa monta onnistuvaa yritystä mainitun runouden
hyväksi.»

[80] Jotta lukija voisi saada oikean käsityksen siitä, miten vähän
Juteini _oikeinkirjotustaan_ muutti koko pitkänä kirjailijatoimintansa
aikana, mutta taas miehuutensa päivinä _paljonkin_ oli antanut
»valistuksen aikakauden» _runoiluunsa_ vaikuttaa, painatamme tähän
ensin tohtori Aug. Hjeltin »Åbo Tidningistä» lainaamat 17 säettä tästä
Juteinin runosta vuodelta 1801 nekä sen jälkeen vertailtavaksi koko
runon 1856-vuoden painoksesta. Viimemainitun painoksen runot tuntuvat
yleensä venytetymmiltä, vetisemmiltä sekä (sallittakoon pieni pila!)
»järjen valon» valtaamilta.

»Åbo Tidningin» äsken mainitut säkeet kuuluvat:

    »Mies on ollut, mies on mennyt!
    Ah! kuin rintan ahdistuupi!
    Täst on täynnä tuhannetkin
    syystä syngiät sydämmet.------

    Sanall yhdellä sanottu,
    puhuin puolella puheella:
    eipä wertaista wedetä
    joka ajan antimista,
    eipä saada sadoissakan
    wuotten wuosissa tapaista.
    Tämä yxin yhtyänsä
    oli kaikki kaikillengin.------

    Pois on mennyt Porthanimme!
    Eipä pojat Pohjanmaalta,
    yli suuren Suomenmaankan,
    taida suullansa sanella,
    murhettansa mainitakkan.

1856-vuoden painos tätä runoa kuuluu: Lause Yli-Opettajan Porthanin
Muistoksi 1804. [Kursivoinnit meidän.]

    Täysi tundo,
    kelpo kundo,
    Oppi oiwa,
    sana soiwa
    walmistuiwat wainajalla,
    joka kuoli kunnialla.

    Mies on ollut, mies on mennyt,
    ah, ah! kuinga ahdistuupi
    rinda kungin riemutoina.
    Kalma, tullut tuonelasta,
    Oppi-isän otti meildä.

    Tuosta tosin tuhansilla
    syngeys on sydämessä,
    rajittawa raskahasti,
    koska kuolema kowasti
    kutsui pojes kunnon miehen,--
    miehen kuuluisan kylissä,
    kaupungissa kuuluisamman,
    waldakunnissa walitun,
    jolta oli opin teilä
    järjen jalon johdattaissa
    neuwo nuorten ystäwäinsä
    hywän-suonnossa sulasta.

    Sanalla on sanottawa
    taikka puolella puheella
    oiwallisen olennosta,
    miehen mennehen menosta:
    Eipä wedä wertaistansa
    joka aika andimeksi,
    eikä jaata wuosi-sadat
    tänne wainajan tapaista.
    Tämä yksin yhtyänsä;
    ilman innon järkähdystä
    oli kaikki kaikillekin;
    oli siellä taikka täällä,
    aina ajoi asioita
    opit korkeat ojaillen;
    sekä tiesi että taisi,
    pyysi, aina pystywäinen,
    temput selvittää sywätkin,
    _käytti järjen käsitykset
    epä-luulon esteheksi,
    walistukselle waroksi_.
    Opettaissa omiansa
    pohjan maiden mandereilda
    ohjaili hän outojakin
    taidon tielle tasaisesti,
    warustellen, walmistellen
    johdatteli joukottaisin
    ymmärryksen ystäwiksi,
    wartioiksi wakaisuuden,
    teki työtä työlähindä
    ahkerasti aikanansa
    warsin wiisaalla tawalla.

    Tämän tunnetun totuuden
    _Turku_ taitaa todistella,
    jonne kaukaakin kokoili
    opit, oiwat ohjaukset,--
    jonne saatti Suomalainen
    muisto-merkit muilda mailda,
    Kirja-huoneet hywät täytti
    tunnon, taidon tawaroilla,
    wirwoitteli wiisautta
    Oppilaisille omille
    _Auran_ Akatemiassa,
    jonga hän on isä ollut,--
    ollut tuki, ollut turwa,
    tehden sille testamentin
    koki opin koroitusta
    lepohongin lähteissänsä,
    rauhan riemuisen majoille.

    Nyt on näändynyt elosta
    mainittawa Mestarimme
    niin kuin ruoko runnelduna.
    _Wainaja on waloilansa_
    ollut hywä, _hyödyllinen_,
    mutta kynttilän mukainen:
    _walistusta waikutellen_
    oman olennon menetti.
    Oppi-isämme iloinen,
    walpas, wirkku, walwowainen
    on jo jättänyt hywästi
    matkustajat maailmassa,
    --pois on mennyt Porthan'imme.

    Suomessa on käynyt surma
    murtawainen murehella.
    Eipä oiwat oppineetkan,
    horjuwaiset huolessansa,
    taida suullansa sanella,
    kuinga ombi huoli kurja,
    mieli musta, rinda raskas
    katkerasti karvastellen,
    koska saattavat surulla,
    suuren murehen sumussa,
    särjetyillä sydämillä
    sielun parhaan puetusta
    maatumahan jälle maaksi,
    josta alkoi ainehensa
    hywän hengensä majaksi.

    Waan ei muutu nimi maassa,
    muisto miehen merkillisen.
    Wähät owat wuosikunnat
    tätä täyttämään ajassa;
    mainittua Mestaria
    kuolduakin kutsutahan
    miesten mieheksi jaloksi.
    Eipä kuollut kuolemana
    sangen suuri sanomansa,
    ehkä ruumis raukeneepi
    mustan mullan muotoiseksi;
    muistohomme muuttaneena
    ei se mene mieleltämme,
    eikä erkane elosta,
    ehkä sielu säilytetty,
    kaunistettu kunnialla
    maalda warahin waelsi.

[81] F.W. Pipping'in Luettelo.

[82] Ibid. Sen hän lähetti Haminasta tammikuussa, siellä vielä
ollessaan v.t. maistr. sihteerinä.

[83] Biograf. Nimik.

[84] Jak. Jut. Kirj. I, siv. 1.

[85] Miten tavattoman paljon Juteini eri painoksissa muutteli runoja,
niin etiä ne tulivat miltei tuntemattomiksi tai suoraan sanoen aivan
toisiksi runoiksi, siitä on ylläoleva 1856 vuoden painoksesta otettu
runo mitä selvin todistus, sillä 1815 vuotien painoksessa »Suomalaisten
Laula Suurelle Kuhtinaalle» kuuluu:

    Eläkön armias,
    rakkahin Ruhtinas
      rauhallinen!
    jossa on onnemme,
    jossa on ilomme,
    turwa ja toiwomme
      täydellinen!

    Osottain armonsa
    wahwisti waldansa
      Wartiamme;
    on lewinnyt,
    walistus wirinnyt,
    elatus enennyt
      majoissamme.

    Suojeldu sodassa
    riemuitkon rauhassa
      Suomalainen,
    ollen taas uudella
    uskollisuudella,
    urhollisudella (!)
      alammainen.

    O! Luoja laupias,
    wahwista woimallas
      Ruhtinaamme!
    Aamuja enennä,
    päiwiä pidennä,
    waiwatkin wähennä
      Waldiaamme!

[86] F.W. Pippingä'in Luettelo.

[87] F.W. Pipping'in Luettelo ja »Muisto-Patsas j.n.e. TURUSA, 1815.
Painanut J.C. Frenckell ja Poika.» Tässä painoisessa muutama
oikeinkirjotusseikka vetää huomiomme puoleensa. Kolmessa säkeessä runon
alkupuolella on s-kiriainta käytetty toisin kuin muualla; ehkäpä niissä
on painovirhe. Säkeet kuuluvat: »mutta koska kuuluisasti / nosti päänsä
Pietarista»------»nosti päänsä paistawaisen.»

[88] Mnisto-Patsas j.n.e. 1815 s. 5.

[89] F.W. Pipping'in Luettelo.

[90] »Några drag etc.» Litteraturblad'issa v:lta 1852.

[91] F.W. Pipping'in Luettelo.

[92] Suomalainen, elli Runo j.n.e. Wiip. 1816.

[93] Suomalainen j.n.e. Wiip, 1816 s. 11.

[94] Suomalainen j.n.e. Wiip. 1816 s. 5.

[95] Siinä kappaleessa tätä runoa vuodelta 1816, jonka olen lainannut
ylioppilaskirjastosta, on joku lyijykynällä klrjottanut sivun
alareunaan juuri tämän kuvauksen alle sanan: Ukkonen. Ehkäpä Juteini
»ukonilmaa» ja ukkosen virvottavaa sadetta tässä tahtookin kuvata,
vaikka, kuten toisista kohdin näkyy, hän antaa Ilmarisen »jylistää» ja
»iskeä tulda» l. salamoida. Olemme tästä monessa kohdin hauskasta
runosta esittäneet niin paljon ja etenkin juuri sellaista, josta
selviää minkälainen käsitys Wäinämöisestä ja Ilmarisesta ja heidän
toiminnastaan ia tehtävistään Juteinilla oli jo v. 1816 eli siis paljon
ennen, kuin Kalevala ilmestyi.

[96] Koko tähänastinen kuvaus on otettu Juteinin kirjasesta Suomalainen
j.n.e. Wiip. 1816 ss. 1-22.

[97] Jak. Juteinin Kirj. I s. 99.

[98] Suomalainen j.n.e. Wiip. 1816. siv. 23 seur.

[99] I saknad af orginal händelse till följande målning af en
sjöbatalj, behagade läsaren anse den blott som fyllnad tili tavlan.
(Alkuperäisen tapahtuman puutteessa seuraavaa meritappelun kuvausta
varten, pitaköön lukija sitä vain kuvauksen täytteenä.) (Juteinin oma
huomautus!)

[100] Snomalainen, j.n.e. Wiip. 1816 s. 31.

[101] F.W. Pipping'in luettelo ja Wenäläineu j.n.e. Wiip. 1816.

[102] Venäläisillä ja suomalaisilla, näet, yhteinen.

[103] Aleksanterin.

[104] Hanhensulka, jolla bän kirjotti.

[105] Wenäläinen j.n.e. Wiip. Ibid.

[106] Tässä Juteinin kirjasessa »Wenäläinen» on nimilehdessä
epäjohdonmukaisesti käytetty kirjaimia s+vanha-s pitkää s-äännettä
merkittäissä, vaikka hän itse runossa kauttaaltaan sen merkitsee
vanha-s+vanha-s, joten otsakkeessa luemme »Wenäjäsfä», »Parisisfa ja
Wiipurisfa», »Walmistettu A. Cederwallerin kirjapainosfa wuonna 1816».
Tiedonannossa painatuspaikasta 1816 painetun runon »Suomalainen»
nimilehdessä on samoin sf, mutta muuten on samaisen runon otsakkeessa
esim. »Suomeffa» ja johdonmukaisesti koko runossa, samoin
kuin samana vuonna painetussa »Waikutukfia Suomalaifen fydämeffä»,
pitkä s-äänne merkittynä ff-merkeillä. Yhteen aikaan vuonna 1816
Juteini siis käytti yhdistettyinä ff-kirjaimia.

[107] F.W. Pipping'in Luettelo ja Waikutuksia j.n.e. Wiip. 1810
sekä Pila-Kirjoituksia. Wiip. 1810.

[108] Waikutuksia j.n.e. Jak. Jut. Wiip. 1810.

[109] Biograf. Nimik.

[110] Joh. Rich. Danielson. Suomea yhdistäminen Venäjän valtakuntaan,
s. 13.

[111] Joh. Rich. Danielson. Suomen yhdistäminen j.n e. ss. 189-191.

[112] J. Krohn Suomal. Kirjallis. Vaiheet, s. 206.

[113] Niinkuin Juteini itse runoilullaan oli tehnyt!

[114] Juteini on jakanut kahdelle riville sanat: rinnassamme ja
waelluksessamme: siksi oikeinkirjotus nähtävästi tällainen; muuten
olisi sanoissa ff.

[115] Pila-Kirjoit. Jak. Jut. Wiip. 1810.

[116] Joka tietenkään ei ennen ole sitä ymmärtänyt käyttää. (Meidän
huomautuksemme!)

[117] Jak. Jut. Pila-Kirjoituksia. Wiip. 1816 s. 20.

[118] F.W. Pipping'in Luettelo.

[119] Anmärkningar etc. ja Kritik etc. Viborg. 1816.

[120] Suomalainen runousoppi j.n.e. A.E. Ahlqvist siv. 29.

[121] Anmärkningar etc. Wiborg 1810.

[122] Jak. Jut. kirj. I, siv. 108.

[123] Kritik öfver Lån-Bokst. etc. Wib. 1810.

[124] Hän on johdonmukaisesti käyttänytkin tätä kirjotustapaa paitsi v.
1819 julkaisemassaan ranovihkossa »Uusia Lauluja Perustuskielellä» ja
siinä runossa, jonka hän liitti oheenaolevaan Kritiikkiinsä. Runon nimi
on »Suomen kielestä elli Sana-Armeijan Kokous Perustus-suomeksi», josta
vastedes tulee puhe.

[125] Liitämme tähän Renvall'in omat sanat, jotka otamme hänen
kirjottamastaan: »Lexicon linguae finnicaen» esipuheesta. Hän, näet,
sanoo: »Littera Consonans ubi sit aut simplex scribenda, aut
duplicanda, facile dijudicit auris in Finnicis teres, neque in ea re
inter nostrates unquam fuit dissensus, nisi in usu litterarum k, p, t
post m, n, l, utrum scil. mp, nk, nt. It, an ex imitatione exterorum
mb, ng, nd, ld, exaranda, e.c. utrum _rampa, lanka, ranta, silta_, an
_ramba, langa, randa, silta_. Diligentius vero vocem Finnorum exanimans
quisque, sine dubio judicet, p in _rampa, lampaan_ eodem modo
pronuntiari ac in _rapa, tapaan, halpa, warpaan, ylpiä_, it. k in
_lanka, henki_ haud aliter sorare qvam in _loka, lohko, alku, solki,
härkä, walkia_, it. t in _ranta, häntä, ilta, pelto_ ita efferri ac in
_rata, hätä, wirta, pirtin, vihta_, it. pp in _hamppu, kimppu_ ejusdem
esse soni atqve in _loppu, wilppi, kirppu_, it. kk in _lenkki, renkku,
lonkka, penkki_ ita sonare ac in _leikki, arkku, kirkko. nilkka,
sorkka_, it. tt in _kinttu, paatti, kiltti, waitti_ non dfferre a tt in
_matti, juttu, pirtti, karttaan_. Quae vero voce consentiunt,
consentiant etiam, necesse est, scriptura. Nos igitur analogiae rerum
analogarum studente semper scripsimus _rampa, lampaan, lanka, henki,
ranta, häntä, silta, pelto.» Tähän liittää Renvall muistutuksen: »Qvi
namque scribere amat _ramba, langa, randa, silda_, scribat etiam,
necesse est, si sibi contentiat, _raba, tabaan, halba, warbaan, ylbiä:
loga, algu, solgi, härgä, walgia: rada, hädä, wirda, parda, pirdin_.
Qvod vero a nemine huc usque est usurpatum. Differentia autem speciosa
soni k in _hanki_ et _halki, henki_ et _härkä, lanka_ et _loka_, non
est sita in k, sed in antecedente n nasali (ng), qvod k emollire
videtur.--De cetero facile patet, p, k, t in _rampa, lanka, ranta,
silta_ alio plane a Finnis genuinis efferri sono duriore, qvam b, g, d
in Svec. _vimba, ringa, landa, vilda_, mitiori tamen quam svec. p, k,
t, in _lumpor, lunka, lunta, salta»--»In Genit. tamen pinximus _langan,
hengen_, nam ibi excidit k (aeque ac in _jalka jalan, wirka wiran_
etc.) nec restat nisi n nasale, qvod, deficiente typo alio aptiore, ope
litterarum ng designavimus. Eadem de causa scripsimus e.c. _kangas,
penger, ongin, langeta_ etc., quia in illis solum n nasale occurrit,
sed contra, accedente k, exaravimus _kankaan, penkereen, onkia,
lankean_ etc. haud aliter ac in _porras portaan, kinner kinteren, rewin
replä, rupean ruweta.» Näistä Renvall'in todistuksista ja
muistutuksista käyneekin selväksi, että Juteini oli erehtynyt, mitä
b:n, d:n ja g:n käyttämiseen m:n, l:n ja n:n jäljessä tulee.

[126] Meidän lisäämä sana.

[127] Juteini ei ole huomannut, ett'ei d:tä itämurteissa käytetä
myöskään esim. myöskin esim. h:n ja vokaalin välillä.

[128] F.W. Pipping'in Lutttelo sekä itse kirjaset.

[129] Biogr. Nimik.

[130] Litteraturbladet v. 1858.

[131] Jak. Juteinin Kirj. VI v. 1858 s. 27 ja 28.

[132] Ajan Wiete, j.n.e. Jak. Jut. Wiip. 1817, ss. 22, 23.

[133] F.W. Pipping'in Luettelo sekä itse kirjaset.

[134] Biograf. Nimik.

[135] F.W. Pipping'in Luettelo.

[136] Biograf. Nimik.

[137] Huomattava on, että Juteini antaa tälle sijalle päätteen -ta.

[138] Tuosta olisimme halukkaat päättämään, ett'ei Juteininkaan aikana
kansankieli käyttänyt illatiivissa »sen»-päätettä.

[139] Tämän esim. J. on pannut väärään paikkaan, sillä sen asema olisi
ennemmin oleva vasta seursavassa säännössä.

[140] Litteraturbladet v:lta 1858.

[141] Jak. Jut. Kirj. IX, siv. 137.

[142] Lyhennämme joka kohdassa merkki-sanan näin.

[143] F.W. Pipping'in Luettelo ja itse 24 siv. käsittävä teos.
Mainittakoon tämän yhteydessä että J. Krohn teoksessaan Suomalaisen
Kirjallisuuden Vaiheet sivulla 193 sanoo Juteinin painattaneen tämän
vihkosen v. 1817; aikamääräys mainitussa kohdassa on kuitenkin
nähtävästi syntynyt painovirheen kautta, koska Krohn myöhemmin sivulla
209 samassa teoksessa ilmottaa oikean painatusvuoden. Kun 1891-vuoden
Valvojassa oleva J. Krohn'in esitys Jutelnista on siirretty jo
mainittuun teokseen Suomalaisen Kirjallisuuden Vaiheet ja samaisessa
esityksessä (Valvojan siv. 267) löytyvä kappale lainakirjainten
poistamisesta suomenkielestä vähän muunnettuna sijotettu irralleen
Juteinin elämäkerrasta toiseen kohtaan sanottua teosta (Oman Maan
Juteini-elämäkerrasta se on kokonaan jäänyt pois, vaikka siihen eräässä
kohdin esitystä viitataankin!), niin edelläminittu virhe olisi myöskin
voinut syntyä siten, että useinmainitun teoksen toimittaja alkuaan oli
tarkottanut viitatussa kappaleessa »Uusien Laulujen» asemesta mainita
runon »Suomen Kielestä, elli Sana-Armeijan Kokous», joka myöskin on
julkaistu oikeinkirjotuksen puolesta »Perustus-suomeksi, niinkuin
edellämainittu teos »Uusia Laulujakin», ja joka runo liittyy vuonna
1816 painettuun kirjaseen »Kritik öfver Lån-bokstäfverna», mutta sitten
hän muistiereyksen takia oli tullutkin maininneeksi perustuskielellä
lauletut »Uudet Laulut», jotka tässä kieliasussa, niinkuin esipuheessa
sanotaan, »taipuvat huokeasti nuotille». Asia ei muuten olisi
huomauttamisen arvoinen, ell'ei samassa paikassa (Suomal. Kirjallis.
Vaiheet siv. 193) oleva hieman erehdyttävä esitys Juteinin kannasta
lainakirjainten b:n. d:n ja g:n käytön suhteen tavallaan saisi tukea
tämän virheellisen tiedon kautta. Krohn, näet, siinä sanoo Juteinin
ehdottaneen juurimainitussa Lainakirjainten kritiikissään b:n, d:n ja
g:n hyljättäviksi, kosk'ei niitä »vastaavia äänteitä löytynyt
alkuperäisessä suomenkielessä», ja painattaneen v. 1817 vihkosen
laulujansa tällä »perustuskielellä», ilman b:tä, d:tä ja g:tä. »Mutta
myöhemmin hän ne» muka »otti jälleen armoihin ja piti niistä sitten
lujasti kiinni, kirjoittaen: parembi, rauda» (pitää tietenkin olla
randa), »kuitengin, ikänsä loppuun asti». Näin Krohn! Tästä voi lukija
saada sen käsityksen, että Juteini kirjailijana jonkun aikaa hylkäsi
sanottujen kirjainten käytön, vaikka myöhemmin otti ne armoihin.
Kuitenkin on asian laita sellainen, että Juteini, mikäli ymmärrämme,
oikeastaan ei muuttanut tässä asiassa kantaansa; sillä ensiksikin tuo
hänen »hylkäämisehdotuksensa» kuului: »Minä esitän tässä------
tarkastajain vastattavaksi kysymyksen: Eikö Suomen kieli voi mitään
varsinaista kotimaista tietä täydellistyä ilman ulkomaisia merkkejä ja
vieraita kaavoja? Epävarmana siitä, kuinka vastaus tulevaisuudessa
tulee kuulumaan, en ole uskaltanut sovelluttaa kaikkia tämän Kritikin
tuloksia muihin kokeihini Suomen kielellä, kuin mitä tämän (kirjan)
lopussa esimerkkinä esitetään» (Kritik öfver Lånbokstäfverna sivv. 5 ja
6 sekä Försök till Utredande af Finska Språkets Grammatik sivv. 142 ja
143). Ja toiseksi hän v:na 1819 julkaisi kaikki muut teoksensa
tavallista oikeinkirjotustaan noudattaen paitsi Uudet Laulunsa ja jo
ennen mainitut muutamat sivut Lasten Kirjan toisessa painoksessa.
Edellisen mukaan siis Juteini kaipaa keinoja suomenkielen
kehittämiseksi usein mainittujen äänteiden oikeata ja johdonmukaista
merkitsemistä varten, niinkuin näkyy vielä hänen puolustuksestaankin
vuonna 1827 kirjotuksessa »Suomen kielen pehmeiden äänteiden puolustus»
(kirjassa »Anteckningar etc.» Katso tämän esityksemme sivuja 104-106!),
joka nähtävästi aiheutui Renvall'in muistutuksista edellisenä vuonna
hänen ja entisaikain tavasta käyttää b:tä, d:tä ja g:tä, eikä uskalla
sen vuoksi parempien välikappalten puutteessa vielä niistä luopua,
vaikka katsookin ne oikeutta myöten poistettaviksi. Yhden esimerkin hän
sentään esittää ikäänkuin koetteeksi, miltä suomenkieli näyttää ilman
lainakirjaimia, nimittäin ennenmainitun runon »Suomen Kielestä», mutta
karttaa siinä, vaikka se on 9 sivun laajuinen, huolellisesti
sanamuotoja, joissa olisi merkittävä suljetun tavun alussa tai edessä
vahvan asteen nk ng:llä ja samoin suljetun tavun alussa vahvan asteen t
d:llä lyhyen vokaalin jäljessä. Sen sijaan tapaamme 3 vuotta myöhemmin
Uusien Laulujen »Kewät-Laulussa» sanamuodon sellaisen kuin _aurinkon_
ja laulussa »Hiljain naineille» sanan _hetelmöitkäi_. Ett'ei Uusien
Laulujenkaan julkaiseminen »perustuskielellä» tietänyt mitään
kannanmuutosta, sen näemme niiden esipuheesta, jossa syy »syvän ja
suloisen koto-kielen» (suomen kielen) käyttämiseen tässä asussa
ilmotetaan. Paitsi että laulut näin helpommin sujuvat laulaissa, niin
»on sen (suomen) helisevä puhtaus» vielä »säilytettävä muistoksi
jälkeentulevaisille, jotka kerran ihmetellen havaitsevat siinä monta
etusuutta, joita he muissa kielissä turhaan etsivät». Kirja on siis
oleva kielellisenä muistomerkkinä »perustussuomesta» eli puhtaasta
suomesta aikoina, jolloin suomi on oleva vallan pilaantunutta.
Sellaista aikaa Juteini ennustaa, sen vuoksi että »Suomen kieli on
Ruotsin monen wuosisataisen wallan aikana unhotettu ja suuresti
turmelluksi tullut», ja kun »sitä on työläs nytkin, _Wenäjän_
hallituksen alla, ojentaa ja ylös auttaa, koska kansan lain käyminen ja
walistuksen menot owat meillä wieraisiin kieliin suljettuina», ja koska
kolmanneksi SSuomen kieli on siis (muukalaisen sivistyksen takia)
wieläkin waipuwainen, eikä jaksa tästä tilasta oikeaan ja omaan
arwoonsa ylentyä» ja--huudahtaa Juteini--»kuka woine sitä enää koskaan
wanhalle perustukselle kokonansa parantaa!» Lopuksi sanoo Juteini kyllä
tietävänsä, ett'ei tämä julkaiseminen »perustuskieleilä» »niille
otolliseksi näytä, jotka ennen opitun ja wieraan turmeluksen parempana
oman kielen puhtautta pitäwät; mutta, kuin yksikin wiisas asiaan
suostuu, siinä ei kymmenenkän tyhmän mieltä noutaa tarvitse». Että
Juteinin kanta pysyi muuttumattomana kautta hänen elämänsä b:n, d:n ja
g:nkin merkitsemisessä, samoinkuin se oli järkkymätön muiden
lainakirjainten täydellisessä poistamisessa, todistavat vielä seuraavat
otteet hänen Lasten Kirjaansa liitetystä »Lyhyestä Neuwosta Lapsen
Opettajalle», jotka ovat lainatut esitykseemme kirjasen kahdesta eri
painoksesta. D-äänteen äänneopillisessa tutkimisessa vain huomaa
jonkinlaisen kehityksen. Otteet otamme Lasten Kirjan 1819- ja
1858-vuoden painoksista ja kuuluvat: »Wieraista kielistä lainnattuja
puustawia on------: b, c, d, f, g, x ja z, joita ei suuresti, eikä
ensingän Suomessa tarwita; waan ne owat rasitukseksi kielelle, ehkä b,
d ja g, niin kuin wähemmän rasittawaiset, owat minuldakin endisen tawan
jälkeen tähän asti säilytetyt, koska d on kuitengin, nykyisen
kirjoituksen mukaan, t (teen) muutoksissa, useasti tarpeellinen,
esimerkiksi: _pöytä, pöydän_, joka on perustus-suomeksi: _pöytä,
pöyän_. Wiimeisiä (b, d, g) ei taida peri-suomalainen tässä, eikä
yksittäin koskaan selkeästi ulos sanoa, ehkä niihin muiden puustawien
seurassa, l, m ja n jäljessä, jotka itsestänsä niiden äänen
pehmittäwät, kieli joksikin taipuu, niin kuin näissä sanoissa: _kangi,
parembi, silda ja kando_. Muutoin perustus-suomeksi: kanki, parempi,
silta_ ja _kanto_» (Lasten Kirja. 1819. siv. 42.). Toinen ote:
»Wieraista kielistä lainattuja kirjaimia on----: b, c, d, f, g, x ja z,
joita ei suuresti eikä ensingän suomessa tarwita, waan owat outoja
kielelle, ehkä g, b ja d, _niin kuin puheen pehmittäjät, omaisten
merkindöen puutteessa, owat minuldakin endisellä tawalla tähän asti
säilytetyt_», (Meidän harventamaa!) »joista erittäin d on kuitengin,
nykyisen kirjoituksen mukaan, sanan wäändeissä ja t (teen) muutoksissa,
useasti tarpeellinen ja niistä kuuluwa niin kuin kielen kärjen hellä
täräys etu-hammasten juurella yli-ikenässä_,» (Meidän harventamaa!)
»esimerkiksi: _pöytä pöydän_, joka muutoin olisi _pöytä pöyän_. Ei
wiimeisiäkän (g, b, d) taida peri-suomalainen yksittäin warsin
pehmeästi äändää, ehkä niihin sanain sisällä, l, m ja n jäljessä, jotka
itsestänsä waatiwat seurawaisen kirjaimen laukkeutta, luondewasti kieli
taipuu, niin kuin näissä sanoissa: _kangi, wamba, silda_ ja _kando_.
Muutoin: kanki, wampa, silta ja kanto.» (Jak. Juteinin kirjoja. VI osa.
Sivv. 108 ja 109).

[144] Biogr. Nimik. ja itse teos.

[145] Itse teos.

[146] Itse teos.

[147] Samoin ja J. Krohn. Suomal. Kirjallis. Vaiheet. s. 153.

[148] Erasmuksen kirja käännettiin suomeksi v. 1670. Kuten G. Palander
kirjottamassaan Porthan'in elämäkerrassakin ilmottaa, piti tämä
luentojakin siivoista tavoista.

[149] F. W. Pipping'in Luettelo ja itse teos.

[150] Tämä viimeinen lauselma on muodostettu eri runoksi 1856-vuoden
painoksessa nimellä »Paha lammas» eikä siis vielä sen nimellisenä ja
siinä muodossa ollut 1819 olemassa, niinkuin Krohn ennen mainitussa
teoksessa s. 210 mainitsee. Mutta pääasiassahan tuo lause muodostaa
koko runon.

[151] Merkki A.A. = August Ahlqvist Litteraturblad'issa v:lta 1852
sanoo tämän runon alkaneen sanoilla: »Voi Juteini juttujasi, Jaakko
jaarituksiasi». Katso kuitenkin Liitteitä tämän kirjan lopussa.

[152] Katso Liitteitä.

[153] F.W. Pippinng'in Luettelo ja itse kirja.

[154] Huilun Humina s. 13. Tällä kohdalla on viivan alla seuraava
huomautus: Det will säga, den upphöjande kraften och inre njutande
känslan wid snilleöfningar hafva hos författaren aftagit (Se tahtoo
sanoa, kohottava voima ja sisällinen nautintoa tuottava tunne
neroharjotukslssa ovat tekijässä vähenneet.)

[155] Jak. Jut. Huilun Humina s. 36.

[156] Jak. Jut. Kirj. IV, s. 5.

[157] Kissan Poika. Jak. Jut. Wiip. 1826. Mitä tulee itse kirjaan, on
se myöskin mainittuna F.W. Pipping'in Luettelossa.

[158] Sangari Sionissa, j.n.e. Jak. Jut. Wiip. 1826.

[159] Katso Liitteitä.

[160] F.W. Pipping'in luettelo.

[161] Biograf. Nimik. ja itse kirja Ant. af Tank. etc. Jac. Judén.
Wib. 1827.

[162] F.W. Pipping'in Luettelo.

[163] Merkki A. A(hlqvist) Litteraturblad'issa vita 1,452 sanoo
Anteckningar-nimisen kirjan ilmestyneen jo v. ,SiS, mikä tiedonanto
kuitenkin on väärä.

[164] Katso Liitteitä.

[165] Katso Liitteitä siv. IV N:o II.

[166] Että kirje Krogerus'elle on päivätty jo 3 p:nä, vaikka
kenraalikuvernöörin kirje mainitaan Walléen'ille saapuneeksi vasta 4
p:nä, riippunee kait siitä, että tämä oli ryhtynyt toimiin jo
suusanallisen keskustelun nojalla odottamatta kirjallista määräystä.

[167] Katso Liitteitä.

[168] Että prokuraattori W. mahdollisesti oli uskonuollismielinen,
todistaa seuraava piispa H. Råbergh'in lausunto kirjeessä minulle:
»Prokuraattori Walléen'in uskonnollisista suhteista tiedän minä, että
hänen tytärpnolensa, sittemmin Aurora Demidoff-Karamzine harjotti
jumalisuutta, pitäen polvistuneena iltarukouksia aina lapsuudesta asti:
että hänen vaimonsa, Aurora K:n äiti, aikaisemmin naimisissa maaherra
Stjernvall'in kanssa, piti jumalanpalveluksia kodissaan. Yleensä olivat
useat sen ajan ylhäisöön kuuluvat Suomessa hurskaita. Vaan heidän
uskonnollinen suuntansa oli ankaraa kirkollista laatua. Sentähden
heillä oli usein epäluuloja pietistejä kohtaan. Epäuskonnollisia
mietteitä he kokonaan hylkäsivät. (Katso Råhergh'in kirj. Aurora K:n
elämäkertaan K.F.F.K:n kalenterissa »Ljus» v:lta 1911.) Piispa R. on
myöskin ystävällisesti auttaakseen minua käynyt läpi Porvoon
Konsistoorin pöytäkirjain luettelon niiltä vuosilta, jolloin ilmianto
olisi voinut tapahtua, »mutta ei löytänyt mitään tietoja Juteinista».
Hän arvelee vielä: On mahdollista, että, jos Cons. Eccl:lla on ollut
osallisuutta toimenpiteessä, tämä on tapahtunut yksityisesti piispan
puolelta eikä sen vuoksi ole otettu pövtäkitjoihin.

[169] »De hafva materialiserat offrets allegori i Christi död till
underpant för den förmenta försoningen genom offerblod. (Katso
Liitteitä.)

[170] ----»och en lefvaade visshet om hans välbehag med den förbättrade
menniskans moraliska tillstånd och uppriktiga framsträfvande uti det
goda.»

[171] Sanottu pykälä tässä asetuksessa kuuluu alkuperäisenä
seuraavasti: »Ingen vare tillåtit något skrifva eller genom Trycket
utgifva, som strider emot vår rätta Tros Bekännelse och den rena
Evangeliska Läran; Hvar, som dermed beträdes, vare til Tryhundrade
Daler Silfvermynts böter förfallen.

Innehåller skriften smädelse emot Gud, varde dömd efter almän Lag. Och
på det irrige Lärosatsers insmygande des bättre förekommas må, skola
alla Manuscripter, som i någor måtto angå Läran och våra Christendoms
stycken, förut af närmaste Consistorio öfverses, och ingen Boktryckare,
vid Tuhundrade Dal. S:mts vite, sig fördrista, at utan Consistorii
påskrifne tillåtelse, hvilken ock tillika tryckas bör, sådana skrifter
genom trycket utgifva.»

[172] Anjala samoin kuin Elimäkikin oli Juteinin aikana Lovisan
kirkkoherrakunnan kappeli, mutta molempia nimitetään sen aikuisissa
asiakirjoissa pitäjiksi. Vapaaherra Gustaf Wreden maatila, missä
Juteini vuosina 1810-12 oleskeli kotiopettajana, oli juuri Anjalassa,
eikä Elimäellä, niinkuin Krohn sanoo e.m.t. sivuilla 204 ja 205.
(Katso Liitteitä N:o VI). Elimäellä Juteini oli ollut vähän
aikaisemmin eli vv. 1809-1810 sotaneuvos Forselles'en luona Peippolan
kartanossa. Tästä kotiopettajanpaikasta oli hän juuri keväällä 1810
lähtenyt Turkuun pyytämään hallituskonseljin kielenkääntäjän virkaa, ja
kun ei sitä saanut, meni hän Wredelle Anjalaan kotiopettajaksi.

[173] Katso Liitteitä. Asessori K.E. Raade on ystävällisesti minulle
etsinyt tämän pöytäkirjan hovioikeuden arkistossa, minkä täten
kiitollisena mainitsen.

[174] Tämä julistus kuuluu alkuperäisenä: »Den 6 Maji 1780. Kongl.
Maj:ts Kungörelse och Påbud, angående Boktryckares ansvar för brott och
förseelser emot Kongl. Maj:ts Förordning om Skrif- och Tryckfriheten.

Wi Gustaf &c. Göre veterligt: at som Wi utaf åtskillige tid efter annan
utkomne tryckte skrifter med missnöje förnummit, huru Wår nådiga
Förordning om skrif- och tryckfriheten af den 26 April 1774, emot des
rätta förstånd, samt sanskyldiga ändamål, i flerehanda slags måtto, så
i anseende till ämnen, som skrifsätt, öfverskriden och missbrukad
blifvit; Hvilket Oss desto mera misshageligt förekommit, som Wi funnit
orsaken dertil förnämligast härröra från en del Boktryckares
öfverdrifne egennytta, i det de, för at öka sin afsättning och vinning,
oförsynt emottaga och nästan trycka alt, hvad dem i sådant afseende
tilställes; Altså och på det en sådan deras tiltagsenhet hämmas och
förekommas må, samt tryckfrihetens rätta bruk icke uti missbruk af
ofvannämde orsak vidare förfalla; ty hafve Wi i nåder velat förordna,
at Boktryckarne ej mindre än Auctorne skola ansvara, och på sätt
Tryckfrihets Förordningen bjuder, straffas för de brott och förseelser,
hvilka emot des 2. § samt 1. och 2. mom. 3. § begås kunna; men i alt
öfrigt, som emot berörde Förordning brytes, skall Auctoren för tiltal
och straff vara fri, och Boktryckaren allena til ansvar stånda, samt på
det sättet anses, at han första gången skal böta ethundrade riksd.,
andra gången dubbelt: men förbryter han sig tredje resan, vare icke
allenast sin Boktryckare-rätt förlustig, utan och derjemte skyldig, at
på minst tio eller flere år hållas på någon fästning, med eller utan
arbete, efter personens och brottets beskaffenhet. Det alle som
vederbör, o.s.v.»

[175] Meidän kursivointimme!

[176] Kunink. Majest arm. varotus, annettu jouluk. 21 p:nä 1792,
kyseessä olevassa kohdassa kuuluu: »------at vederbörande skulle ställa
sig til obrottslig efterrättelse, hvad vi i samma förordning tydeligen
undantagit, såsom otillåteligt at skrifva och trycka, nemligen: alt
det, som är anstöteligt, stridande och smädeligt emot det Högsta
Väsendet, emot vår rätta trosbekännelse och den rena Evangeliska läran,
emot regeringssättet, emot moralen och goda seder, samt emot utrikes
Hof och Magter; men som Vi med högsta missnöje förnummit, huru som
åtskillige antingen oförståndige eller kitslige författare vågat, at
uti deras skrifter drifva och försvara sådane förgripelige satser,
hvilka icke mindre påsyfta än uphäfvandet af regeringssättet, af den i
samfundet faststälde ordningen, och af det lugn och den säkerhet, som
hvar man i samhället och under lagen njuta bör, så hafve Vi, likmätigt
Vår Konungsliga plikt, ansett Oss icke längre kunna upskjuta med at
öfverlemna slika fredsförstörande och uproriske skrifter til lagens
alfvarsamma åtgärd och straff.

Sorgfällige derom, at denna af Oss utstakade Skrif- och Tryckfrihet
icke må yttermera dragas till något skadeligt och oanständigt missbruk,
vädeligt för allmänna lugnet och den medborgerliga förtroligheten,
hafve Vi tillika å nyo velat varna samt derjemte alfvarligen befalla
dem af Våre trogne undersåtare, hvilka vilja nyttja denna tryckfrihet,
at afhålla sig från sådane ämnen, hvilka Vi i meranämnde Vår Förordning
så tydeligen undantagit, och som icke til tryckning kunna tillåtas,
ehvad de äro här i landet författade eller från fremmande språk
öfversatte; skolandes den som häremot bryter, utan skonsnål anses med
de böter och det straff, sona Vår Högstsalig Herr Faders, Konung Gustaf
III. förnyade Förordning och Påbud, angående Skrif- och Tryckfriheten
af den 26 April 1774 förrgår och stadgar i 1, 2 och 3 §§, hvilka till
deras innehåll och efterlefnad i alla delar Vi härmedelst fastställa,
med den tilläggning, at Boktryckaren skal lika anses med Författaren om
den tryckte skriften innehåller försök til Grundlagarnes tadlande och
angripande.»

[177] Katso Liitteitä.

[178] Katso esityksemme sivuja 110 ja 111.

[179] Katso Liitteitä.

[180] Katso esityksemme sivuilla 110 ja 111 olevaa tietoa. Luultavasti
on B.F. Godenhjelm Suomalaisen kirjallisuuden historiassaan oikeassa
siinä, että Anteckningar-kirja poltettiin Viipurin torilla. J. Krohn'in
tiedonanto (Suomal. Kirjallis. Vaiheet siv. 212), että se vasta
hovioikeuden päätöksestä olisi poltettu Turun torilla, on epäilemättä
väärä.

[181] Katso taas esityksemme sivuja 110 ja 111.

[182] Katso Liitteitä.

[183] Tätä merkillistä, hävitettyä kirjaa on nykyisin yksi kappale
yliopistomme kirjastossa ja prof. Setälällä toinen. Olen yliopiston
kappaleen itselleni kokonaisuudessaan kopioinut.

[184] Katso esityksemme sivua 86.

[185] Katso Liitteitä.

[186] Meidän kursivointimme!

[187] _Lasten Kirjan_ ensi painos näkyy kyllä painetun ilman
»imprimatur'ia», riippuen kaiketi siitä, ett'ei siinä oikeastaan ollut
muuta hengellistä kuin »Isä meidän» rukous.

[188] Till ödmjukaste följe af h. exc. generalgouverneuren m.m.
högvälborne Arsenii Zakrewskys till cons:m vördade skrifvelse.
Hornborg: Circulärbref siv. 142.

[189] Valvoja 1891 siv. 273.

[190] Katolisuskoisten (luultavaeti).

[191] »Om ordet tro». Kts. Anteckningar j.n.e.

[192] Luultavasti Juteini tässä tarkottaa, ett'ei kahden konsonantin
sulautumista yhdeksi ainoaksi äänteeksi lainkaan ole suomenkielessä
olemassa; mutta siinä kohden hän on erehtynyt, sillä ng-äännehän on
juuri sellainen äänne. Sitä paitse on huomattava, että »suomen d on
pehmeä, heikon r:n kaltainen ja vienoon äänelliseen s:ään vivahtava
äänne, siis toisellainen kuin ruotsin ja muiden vierasten kielten kova
d». (Genetz).

[193] J. Krohn sanoo (e.m.t. siv. 212) Juteinin polttaneen »kaikki,
mitä hänellä oli painamattomia runoelmia», nmtta Juteini itse käyttää
yllämainitussa kohdassa sanoja: »qvarlefvorna af mina öfriga----
_ströskrifter_» (Meid. kurs.!).

[194] Katso taas sivv. 110 ja 111.

[195] 1856-vuoden painoksessa lisäys: »1835».

[196] 1856-vuoden painoksessa lisäys: »Käytyä Suomessa 1833».

[197] 1856-vuoden painoksessa lisäys: »1836».

[198] Laulun alla on: Wanha suomalainen». Tämän merkin hän yhdessä
saman vuoden ja useissa seuraavan vuoden runoissa lyhentää »W-S-»:ksi.

[199] J. Krohn (e.m.t. siv. 213) sanoo: »Useammat hänen (Juteinin)
rakkaus----lauluistansa ovat tällä ajalla syntyneet; eikä hän voine
tarkottaa muuta kuin aikaa, jolloin Juteini antoi runojaan Sanan
Saattajaan. Mutta mitään uusia, varsinaisia rakkauslauluja en ole
lehdestä löytänyt, ellei »Vanhan Pijan laulua» ja »Neitoisen laulua
Meri-miehelle», molemmat pieniä leikkilauluja, sellaisiksi katsottaisi,
vaikka sisältävät pikemmin pilaa ja ivaa kuin erotiikkaa».

[200] Promotori Carolus Reginaldus Sahlberg sanoo sivulla 11 heinäk. 20
p:nä 1840 päivätyssä kutsumuskirjassaan: »I Philosophiae doctores
honorarii creandi». (Seuraa sitten kunniatohtorien luettelo, jossa
Israel Hwasser on 5:nä ja seuraavana:) »Jacobus Judén, Senatus
Friderico-Hafniensis antehac Secretarius urbisqve Notarius Pnblicus»,
Erehdyksestä on siinä »Haminan», vaikka tulisi tietenkin olla
»Viipurin».

[201] Kuten ennenkin jo on mainittu, löytyy Aug. Ahlgvist'in esitelmä
»Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning» nimisen
aikakauslehden n:ossa 8 elokuulla 1852. Sen täydellinen nimi on: »Några
drag ur Finska litteraturens historia. Föredrag, hållet i akad.
Läseföreningen den 22 okt. 1852». Esitelmä oli nähtävästi
aikakauslehdelle annettu, ennenkun se todella oli »pidetty».--Koska
tässä tullaan viittaamaan ylläesitettyyn esitelmänkohtaan, niin
painatamme sen kohdan kokonaisuudessaan tähän. Se kuuluu:

----det vackraste beviset är, att han (Judén) vid filosofiedoktors
promotionen under jubelfesten 1840 blef promoverad till
honorarie-doktor, ett ovanligt erkännade af Judéns finska sträfvanden,
helst han icke hade tagit någon examen vid universitetet. Den
uppmärksamhet, hans författarskap sålunda ådrog sig, var dock till en
del förorsakad genom de skrifter, han på svenska språket utgaf, och bar
i detta hänseende äfven bittra frukter för författarn, i det han för
några uttryck i en samling af aforismer kallad: _Anteckningar af tankar
i warianta ämnen_, som utkom 1818, invecklades i en process, hvilken
slutades dermed, att skriften blef i högsta instansen dömd att
uppbrännas. Denna skrift, hvars bedömande är utom detta föredrags
gränsor och enskildt för mig äfven omöjligt, emedan arbetet, till följe
af den deröfver fällda domen, är sällsynt, denna skrift tyckes hafva
innehållit åtskilliga skarpa utfall mot presterskapet och för dessa
ådragit sig denna dom. Det kränkta ståndet försmådde dock icke heller
att bekämpa Judén på hans eget fält och angrep sin motståndare i föga
valda uttryck, såsom synes af den bekanta runon: _Voi Juteini
juttujasi, Jaakko jaarituksiasi!_ Bland hans öfriga, oantastade
skrifter finnas några mot presterna riktade satirer på finska språket,
hvilka utvisa, att han syftat åt embetets svagaste sidor, och häraf
blir det också lätt förklarligt, huru ett stånd, som helst öfverlemnar
sig åt lugna och ostörda betraktelser, kunde till en sådan grad oroas
genom några vanvördiga uttryck af en simpel satirförfattare.» Jo
aikaisemmasta esityksestämmekin monessa kohdin selviää, että useat
Ahlqvist'in väitteet tässä ovat erehdyttäviä. Eikä ihmekään. Hänhän
nähtävästi ei ollut saanut käsiinsä Anteckningar-kirjaa, koska hän
sanoo kirjan arvostelemisen itselleen mahdottomaksi, se kun, näet,
polttamistuomion johdosta oli harvinainen. Kuitenkin katsomme
velvollisuudeksemme selvittää lukijalle ne nähdäksemme kuusi kohtaa,
joissa Ahlgvist'in edellä oleva esitys on harhaanvievä. Ja silloin emme
ota lukuun sitä seikkaa, josta esityksessämme viivan yläpuolella
mainitaan. 1. Vuosiluku on luultavasti vain _arvailtu_ samaksi kuin
kieliopin julkaisuvuosikin. 2. Ei Anteckningar-kirjaa »korkeimmassa
oikeusasteessa tuomittu poltettavaksi». 3. Ei Anteckningar-kirjassa ole
»monia ankaria hyökkäyksiä papistoa vastaan», vaan päinvastoin Juteini
siinä sellaisia karttaa, saatuaan tarpeekseen mieliharmia v. 1819
kappalaisen Ahlgvist'in häväistysrunoista. 4. Ei kirja siis näiden
(oletettujen) »hyökkäystensä johdosta saanut tuota (korkeimman
oikeusasteen) tuomiota osakseen», kun ei siinä erityisesti pappien
kimppuun käytykään, vaan kuten jo tunnemme aivan toisista syistä. 5. Ei
tietysti »loukattu (pappis)säätv» _sanotun kirjan johdosta_ »katsonut
arvolleen sopiuiattomaksi taistella Juteinia vastaan hänen omalla
taistelutanterellaan» runossa: »Voi sun juttujas, Juteini! Villitsijä
vejsujaisi!» (Emme ole Aug. Ahlgvist'in esittämillä sanoilla alkavaa
toisintoa runosta ensinkään nähnyt!). 6. Aug. Ahlqvist'in esityksestä
lainaamaamme viimeistä lausetta johtuu lukija lauseyhteyden johdosta
jatkamaan ajatuksessaan jotenkin niin, kuin me sulkumerkkien välissä
tulemme sen esittämään, vaikka kuten ennestään tunnemme tällaista
ajatusta vastaava teko kuuluu ainoastaan tähän asti todistamattomiin
mahdollisuuksiin: »Bland hans öfriga, oantastade skrifter finnas några
mot presterna riktade satirer på finska språket, hvilka utvisa, att han
syftat åt embetets svagaste sidor, och häraf blir det också lätt
förklarligt, huru ett stånd, som helst öfverlemnar sig åt lugna och
ostörda betraktelser, kunde till en sådan grad oroas genom några
vanvördiga uttryck af en simpel satirförfattare» (att det angifvit
denne, hvarigenom han blifvit »invecklad i en process» o.s v.).

Sanoimme aiemmin, että on kuin ei Anteckningar-kirjasta v. 1840 ja sitä
seuraavana aikana yleensä mitään tiedettäisi, ja mielestämme näytimme
jo siinä toteen, että näin voi sanoa, huolimatta siitä että Juteini
itse Lauseita-kirjasessaan v. 1844 sen kohtalosta puhuu. Kun kuitenkin
vielä Aug. Ahlqvist'kin v. 1852 sen mainitsee, niinkuin edellisestä
selviää, niin heikentää tämä tieto ensi näkemältä tietysti lukijan
mielestä tuon väitteemme todenmukaisuutta. Mutta itse asiassa pidämme,
että Ahlgvist'in esitys vain vahvistaa käsitystämzne tässä asiassa,
sillä hänen tietonsa siitä, niinkuin edellä osotimme, ovat osiksi
vääriä otaksumia, osiksi nähtävästi myös lapsuudessa tai poikavuosina
kuulemia, jotka nyt tarvittaissa, kun hän 26 vuoden vanhana kirjottaa
esitelmänsä, hämärinä muistoina ensin palautuvat mieleen, mutta joita
hän sitten väkevällä kuvausvoimallaan saattaa tietoisuudessaan
ilmieläviksi ja selviksi tapauksiksi syineen ja seurauksineen. Hän ei
näytä tunteneen Juteinin Lauseita-kirjasta ja sen esitystä
Anteckningar-kirjan kohtalosta eikä myöskään katsoneen »akateemisessa
Lukuseurassa» pidettävää esitelmäänsä siksi tärkeäksi, että olisi sitä
varten tarkemmin tiedustellut vanhalta Juteinilta »kuulemiensa» ja
muistamansa oikeata suhdetta todellisuuteen, vaan luottaneen nähtävästi
hyvänkin muistinsa pettämättömyyteen. Millä seurauksella sen olemme
edellä nähneet.

[202] F.W. Pipping'in Luettelo ja itse teokset, toinen 158 ja toinen 56
sivua laaja.

[203] F.W. Pipping'in Luettelo. Yliopiston kirjastossa ovat nämä
vihkoset sidotut yhdeksi 11 painoarkkia laajuiseksi kirjaksi. Luettelon
näistä pienistä arkkiveisujen kokoisista kirjasista olemme liittäneet
kirjotuksemme lähdeluetteloon.

[204] Tällaista tarkotusta varten olisi vielä Juteinin kootuissa
teoksissa vakavia »Ajatuksia» 635 ja hieman hilpeämpiä »Hupailemia» 508
kappaletta.

[205] Sanan Laskun Koetuksia ja Runon Tähteitä. Jak. Juteini.
Viipurissa, 1844. Sivu 38. Tarkotetaan luonnollisesti kristittyjä
»uskokuntia».

[206] Kaksi viimeksi esitettyä löytyy Juteinin e.m.t. siv. 59.

[207] Molelmmat viimeksiesitetyt löydetään Juteinin e.m.t. siv. 50.

[208] Tämän hän olikin laatinut siinä olevista lukuisista esimerkeistä
päättäen yksinomaan pitäen esikuvina omia runojaan, jotka kuitenkin
runomitan puolesta olivat virheellisiä.

[209] Nykyisten runolakien mukaan hän on liiankin paljon pitänyt
loppusoinnun täydellisyyttä silmällä.

[210] Meidän kursivoimaa!

[211] Ilmarinen föreställes i Finska Mythologien såsom luftens, åskans
och vindarnas beherrskare. (I:ta Suomen jumalaistaruissa esitetään
ilman, ukkosen ja tuulien hallitsijana.) (Juteinin oma huomautus!)

[212] Lähtö-Laulu sivv. 5-12.

[213] Jak. Jut. Kirj. I, siv. 9.

[214] Jak. Jut. Kirj. II, siv. 2.

[215] Ajan Viete, siv. 47.

[216] Tosin olivat jo edellisellä vuosisadalla Gabriel Calamnius,
Henrik Lilius ja Juhana Frosterus kirjottaneet muutamia tällaisiakin
runoja ja niiden joukossa toisia onnistuneitakin, mutta niiden
lukumäärä oli pieni; ja Kristfrid Ganander'inkin Kalevalan runomitalla
sepitetyt runot, vaikka tosin runomuodoltaan parempia kuin Juteinin,
olivat kuitenkin sisällykseltään siksi arkipäiväisiä, ett'eivät
Juteinin runoille voineet sen takia olla minään hyvinä esikuvina.
Calamnius'en kaunista Ilolaulua Jesuksesta on Juteini nähtävästi
käyttänyt esikuvanaan sepittäessään Sangarinsa Sionista, mutta huonolla
menestyksellä.

[217] A.E. Ahlqvist. »Suomalainen runous-oppi j.n.e.» siv. 5. Olemme
tässä viitanneet »De Poësi Fennicaan», koska se oli Juteinin
käytettävissä.

[218] Hyminä, ett sakta mest genom näsan sjungande dån eller läte,
hvilket ord för de många likheter emellan Grekiska och Finska språken
torde äfven vara en derivation af Hymn, som betyder en lofsång.

[219] Edellisen yhteydessä Juteini viittaa Cajanuksen kauniiseen
virteen »Etkös ole ihmis-parka» etc. Muuten ainoa kohta, jossa hän
esittää muiden runoista esimerkkiä.

[220] »Första ordet af tre, andra af två, och tredje af tre stafvelser,
såsom:

    Mainitun ilon majoissa,
              och
    Hellittäin hyvän hedelmän,

låta ock säga sig, men böra nyttjas sällan; ty i denna ställning kommer
hvarje ord att _söndras_, [meidän kurs.] då deras stafvelser skola
afdelas till pedes, hvilket gör versen tung, allt efter mängden af de
ord, som ej af naturen passa till tonfallet, i synnerhet om förra
stafvelsen af det tvåstafviga ordet är vigtigare än uti de anförde
verserne. Dessutom passa _ordens rim_ [meidän kurs.] här aldirg till
rim för pedes, som _är hufvudsaken_, [meidän kurs.] och utgör rythmen i
versen.»

[221] Juteinin aikana siis äännettiin me, te, he pitkiksi, kuten vielä
muutama vuosi sitten kuulin vanhan rovasti A.E. Tarenius'en
säännöllisesti saarnoissaan tekevän. Hän kuoli Heinolan kirkkoherrana
v. 1909 ja oli enemmän kuin 30 vuotta aikaisemmin tullut Heinolaan
kotipitäjästään Mäntsälästä.

[222] »Men jag måste här tillstå: i sångstycken af flere strofer,
bildade efter andra Nationers Sångkonst, är det ganska svårt, och
nästan gränsande till omöjlighet, om man ej då och då antingen dödar en
sublimare tanke, eller råbråkar språket, att med ändelse-rimmet, och
ännu svårare med dem bägge, alldeles noga, utan vridning af ord,
afpassa hvarje stafvejse efter metern i alla motsvarande rader,
nämligen: att alltid kunna finna till dem lika fallande ord. Så
skiljaktiga äro de vanligtvis långa finska orden i deras stafvelse
vigt. Likväl är det nödigt, att, i synnerhet uti stycken, ämnade till
sång, välja orden så, att stafvelse-vigten, så mycket möjligt är,
öfverensstämmer med sjelfva tonfallet».

[223] Juteinin oma ehdottama sana, jolla »svigtande» sana olisi
käännettävä.

[224] Tämän yhteydessä huomautettakoon, että K.H. Asp'in kirjeen mukaan
Lönnrotille 1/11 1840 on Juteini sananlaskujulkaisussaan käyttänyt
Porthan'in sananlaskukoelmia hyväkseen.

[225] G.A. Bürger's sämmtliche Gedichte herausgegeben von Eduard
Grifebach. I. Berlin. G. Grote'sche Verlagsbuchhandlung. 1889. s. 236.
Taikka: Bürgers sämtliche Werke in vier Banden. Mit einer Einleitung
und Anmerkungen herausgegeben von Dr Wolfgang von Wurzbach. Erster
Band. Leipzig Max Hesses Verlag. (Elämäkerran lopussa vuosiluku:) 1902.
Siv. 165.

[226] Anttila sanoo eräässä viivanalaisessa: »Selvimmin ilmenee
vaikutus kirjotelmissa »Tankespråk. (tulee tietenkin olla:
»Tänkespråk»!) ja »Tutkinnon aineita.» Osa tätä Anttilan »laudatur»
arvosanaa varten tekemää kirjotusta on painettuna »Virittäjän»
kaksoisvihkoon (N:ot 5 ja 6) toukokuulla 1913.

[227] Meidän sulkujen väliin lisäämät sanat. Vertaa: Th. Ziegler,
Kasvatusopin historia siv. 314 seur.

[228] E.m.t. »Ueber die finnische Sprache und ihre Literatur» siv. 11:
»----der um die finnische Literatur hoch verdiente Jak. Judén,
Magistrats Secretär in Wiburg, welcher durch verschiedene, mit
Rücksicht auf sowohl seine eigene als seines Publicums äussere Lage,
einzeln herausgegebene kleine Gedichte und vermischte Aufsätze auf die
Bildung des Bauernstandes in Finnland thätig gewirkt hat».

[229] P. Päivärinta, »Elämäni» siv. 28 ja Eino Ieino, »Suomalaisia
Kirjailijoita» siv. 108. Mitenkä erilailla sivistävää kirjallisuutta
arvostellaan, riippuen siitä, osataanko asettua historiallisten
olosuhteitten kannalle vai ei, siitä ovat yllämainitut Sanan Saattajan
toimituksen (luultavasti pastori Ignatius'en, kuten ennen olemme
osottaneet) ja Sjögren'in lausunnot yhdeltä sekä Päivärinnan toiselta
puolen todisteena. Sillä Päivärinnan esitys on edellä mainitussa
kohdassa seuraavanlainen: Hänen nuoruutensa aikana olivat hänen
kotipitäjässään kortinlyönti, juominen ja tappelu yleisiä. Ja kuu hän
oli joutunut vieraille ihmisille palvelukseen, niin hänkin joutui
niitä harjottamaan muka miehuutta osottavina hyveinä, joita pyhäöinä
ja -päivinä niin suosittiin, ett'ei silloin muuta ennätetty. Sitten hän
lisää:

»Semmoinen se koulu oli, johon nyt jouduin.--Se ei ole kummakaan että se
niin oli, sillä siihen aikaan ei ollut vielä mitään sivistyttävää
maallista kirjallisuutta eikä kansallisia sanomalehtiä, ei
minkäänlaisia kouluja j.n.e., eikä hengelliset kirjat ja kristillisyys
yksistänsä voineet tyydyttää nuorison kaipaavaa henkeä, täytyi hakea
huvitusta jostakin, ja se meni paremman ohjauksen puutteessa väärälle
uralle. Ainoat kirjat siihen suuntaan lienevät olleet siihen aikaan:
Jutén'in »Piia pahoista hengistä» ja »Hoberg'in äijä», jotka jokainen
osasi ulkoa, mutta jotka taikamaisen ja kelvottoman sisältönsä puolesta
eivät liene kansaa paljon sivistäneet. Kun näin oli asiat, ei ollut
kansassa mitään kansallishenkeä, ei mitään käsitettä oikeuksistaan ja
velvollisuuksistaan, elettiin vaan melkein niin kuin luontokappaleet--
semmoinen aikakausi se oli». (Kuten näkyy, on Lagus'en matrikelin
tietoon Juteinin nimien eri muodoista vielä lisättävä P:n käyttämä:
Jutén!)

[230] Meidän harventamaa.--

[231] »(Judén) har utgifvit en mängd skrifter under mångahanda
benämningor, hvilkas både innehåll och yttre utstyrsel antyda, att de
äro ämnade för folket.--Denna omständighet hindrade dem likväl icke att
blifva kända och värderade äfven bland ståndspersonerna, af hvilka då
ännu många delade folkets litterära sympatier och icke kunde till den
grad, som fallet nu är, tillfredsställa sin läslust med utländsk
litteratur. Denna omständighet, att Judéns skrifter blefvo spridda
äfven bland landets mer bildade befolkning, förskaffade också honom den
allmänna aktning, han såsom litteratör åtnjutit,------».

[232] Judéns sånger äro vida kring landet kända, lästa och sjungna--af
Finska folket, ehuru deras författare af flertalet bland de bildade är
känd endast till namnet.

[233] »Också är det kändt, att Judén's skrifter, spridda i
arklitteratur, tillvunnit sig en ganska vidsträckt krets af läsare
bland allmogen och säkert icke varit utan inflytande på dess
intellektuella och moraliska bildning. Icke en bland hundra af dem, som
i verlden lysa med börd, embeten, titlar och ordnar, kan i nyttig
verksamhet jemföras med den anspråkslösa magistratssekreteraren i
Wiborg, skall icke heller få sitt namn bevaradt i samma tacksama minne
hos efterverlden».

[234] Katso Juteinin kieliopin sivulla 118 olevaa viivanalaista, jossa
hän selittää, miksi hän uudelleen painatti kielioppinsa yhteyteen nämä
kirjaset.

[235] Ylläesitetyn lisäksi kertoi Howing: »Kun kansa osti virsikirjan
tai hiukankaan isomman kirjan 1/2 ruplan tai parin markan arvosta, niin
saivat he arkkiveisun kaupanpäällisiksi. Ja sellaista he pyysivät».
Tämän ohella hän muisteli, että »Europaeus painatti (Pientä)
Runoseppäänsä 30,000 kappaletta. Hän myi koko painoksensa, sen
myymättömän osan (näet), Clouberg'ille (kirjakauppiaalle--Howing oli
tämän luona silloin kauppa-apulaisena) käärepaperin hinnasta sillä
ehdolla, että jos hän tahtoisi jotakin siitä, niin saisi hän samasta
hinnasta. (Herra Howing) vei sitten kerran Europaeus'elle 3 markan
arvosta suuren paketin, runsaasti 10 naulaa, (siis yli 4 kiloa)».

[236] B.N. Setälä on esitelmässään »W. Kilpinen Suomen kielen
uudistajana» huomauttanut sivv. 9 ja 10, mitenkä Virolahden kappalainen
Fr. J. Ahlqist tunnetussa moiterunossaan teki pilkkaa »useista Juteinin
käytäntöön ottamista sanoista» niiden outouden vuoksi, vaikka ne
»meille nykyään ovat aivan jokapäiväistä leipää».

[237] Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran käsikirjotuskokoelmien joukossa
on myös kokoelma Juteinin suomenkielisistä kirjoista poimituita sanoja,
mitkä on koonnut maisteri Väyrynen. Siis on jo esitöitä tehty sellaisia
vastaisia tutkimuksia varten, mitkä osottanevat Juteinin osuuden
suomenkielen uudistajana ja mytologistenkin sanojen käyttäjänä.

[238] Luettelo on laadittu poimimalla sanat »Jak. Juteinin Kirjoista»
jo v. 1888 ja sen vuoksi selitykset myöskin ovat annetut siihen aikaan
käytännössä olleen Genetz'in kieliopin mukaan eikä nykyaikaistettu.

[239] Jak. Jut. Kirj. III, siv. 43.

[240] Tässä sopinee vihdoin huomauttaa, että Juteinin alussa
epäsäännöllinen pitkän s:n (f) käyttö hyvin pian tasaantui sellaiseksi,
kuin se nykyäänkin »fraktura»-kirjasinlajissa on, ja kaksinkertaista
v:tä (w) hän tietysti frakturassa aina käytti.

[241] Eino Leino Suomalaisia kirjailijoita. Pikakuvia. Helsingissä.
1909. Sivut 155 ja 156.

[242] J.V. S. nähtävästi muistaa tapauksen A. A:n esitelmästä.

[243] Tässä viittaa Snellman jälkeenpäin kirjotuksessaan näytteinä
esittämiinsä otteihin ja kokonaisiin lainaamiinsa kauniisiin runoihin,
joita hän monella sattuvalla kehuvalla sanalla kiittää, sellaisia ovat
Luonnon suuren lapsukaiset, Menestys Suomessa, Lapsen laulu leskelle,
Levottomuus ja Panettelijalle.

[244] Meidän kursivoimaa!

[245] Snellman esittää tässä paljoa uskottavammassa muodossa kuin
J. Krohn Juteinin eläinsuojelusharrastuksen; sillä K. käyttää
vastaavassa kohdassa sanaa »usein».

[246] Edellämainitun 1858-vuoden Litteraturblad'in arvostelun Jak.
Juteinin Kirjojen Osista VI-IX painatamme tähän verrattavaksi
ylläolevaan Snellmanin arvosteluun ja luulisimme, että lukija
verrattuaan niitä toisiinsa tulee samaan johtopäätökseen kuin mekin eli
siis siihen, että tämäkin on Snellmanin kynästä lähtöisin. Arvosteleva
kohta siv. 447 kuuluu: »Hvad man i Judéns skrifter öfverallt
återfinner, är en tänkande ande. Ett långt lifs erfarenhet i förening
med ett klart förstånd har ingifvit honom reflexioner, öfver alla
menskliga förhållanden, de betydelsefullaste som de mest hvardagliga.
Dessa reflexioner äro väl sällan snillrika och nya; men de äro alltid
frimodiga och sunda. Han skref för folket, och han skrifver nästan
alltid för att upplysa och lära. Hans poesi är derföre med få undantag
didaktisk. Någon friare fantasins flygt och innerligare känsla får man
icke i den söka. Likväl egde han fantasi nog, för att åtminstone ofta
ikläda sin lefnadsvishet bildens drägt. Beundransvärd är den lätthet,
hvarmed han behandlar språket; och vi tro icke, att någon Finsk poetisk
författare eller öfversättare från nyare tid öfverträffar honom i
versens ledighet och lättheten att finna rim. Det bör dock medgifvas,
att han icke alltid tager det så noga med rythmen, metern och språkets
klang. Der finnes i hans vers ringa omsorg och konst, och den uthärdar
icke jemförelse med t.ex. Kiljanders genomarbetade, fina versifikation.
Judéns vers hvilar uppenbart endast på språkgehör, utan medvetande om
den moderna striden mellan accenten och qvantiteten, men bryter sällan
svårare mot någondera.

Mycket bland de didaktiska styck ena kan med nöje och uppbyggelse läsas
äfven af den mest bildade; mycket af all ungdom. Men isynnerhet för
menige man och dess barn finnes i Judéns skrifter en rik visdomsskatt.
Äfven de prosaiska uppsatserna hafva såsom läsning för folket ett stort
praktiskt värde. I både prosa och vers råder det bestämdaste syfte att
föra läsaren till frihet från fördomar, till ett rent menskligt
tänkesätt, och ett stilla, sedligt lefverne». (Edellämainittu Kaarle
Martti Kiljander, synt. 22/9 1817, Nilsiän kirkkoherra ja Kuopion
tuomiokapitulin asessori, kuoli 6/9 1879, suomentanut Stagnelius'en,
Nikanderin ja Runeberg'in runoelmia, joista ansioista v. 1877 vihittiin
filosofian tohtoriksi Upsalan yliopiston 400-vuotisessa riemujuhlassa,
missä itse oli läsnä. Biogr. Nimik.).

[247] Niin tarkkaan on Raitio seurannut Biografisen Nimikirjan esitystä
(tai ehkäpä J. Krohn'in luentoja, koska Biogr. Nimik. ilmestyi vv.
1879-1883), että on joutunut sen virheellisvydetkin painattamaan,
joista kuitenkin olisi vapautunut, jos olisi Juteinin alkuperäisistä
runovihkoista lainojaan tehnyt eikä Jak. Juteinin Kirjoista. Biogr.
Ninlikirjasta on, näet, kotoisin tieto, että Huilun humina ilmestyi v.
1819, vaikka se todellisuudessa julkaistiin vasta seuraavana. Samasta
lähteestä on myös juhlallinen juttu »pyövelin kädestä» ja
painamattomien runojen polttamisesta, minkä Juteinin »Lauseita» nimisen
kirjan esipuheesta jo aikaisemmin näimme vääräksi. Mutta eihän Raition
esitys tahdokaan käydä tutkimuksesta!--Tämän yhteydessä sopii
huomauttaa, että uusi suurisuuntainen Tietosanakirjamme esittää
Juteini-artikkelissa useimmat Biografisen Nimikirjan Juteini-artikkelin
ja Suomal. Kirjallis. Vaiheitten Juteini-elämäkerran virheet ja on
niitä vielä lisäillyt väärinymmärrysten ja usean painovirheen kautta.

[248] J. Krohn on juuri edellä luetellut Juteinin teokset sekä
esittänyt muutamia hänen runojansa, joissa moititaan suomenkielen
halveksijoita ja kiitetään oman kielen lämmintä loistetta ja valistusta
vaikuttavaa voimaa.

[249] J. Krohn. Suomal. Kirjall. Vaiheet siv. 294.

[250] J. Krohn. E.m.t. siv. 216.

[251] Litteraturblad 1856, siv. 354.

[252] Litteraturblad 1856, siv. 368.

[253] O1i ensi kerran v. 1816 painettuna Juteinin _Waikutuksia
Suomalaisen sydämessä_ nimisessä runokokoelmassa.

[254] Kuin J------n kirja-painosta ilmauntuneita toimituksia ei ole enä
kirja-kauppioilla eikä hänellä itsellä, niin lienee soveljas niitä
tässä ehkä nimeltä luetella(!). Niitä oli: A.) _Suomen kielisiä_ a)
Runo-sanoilla: 1 Kirjoituksia 1:nen Osa (ilman jatkantoa). 2
Muisto-patsas Aleksanderille 1:selle. 3 Suomalainen. 4 Wenäläinen. 5
Vaikutuksia Suomalaisen sydämessä. 6 Lausumisia ja muita vakaisia
runoja. 7 Vilpittömiä kirjoituksia. 8 Pila kirjoituksia. 9 Ajan viete,
eli moninainen Runo-kokous. 10 Lähtö-Laulu eli Hyvästi jättö
Wäinämöiselle. 11 Huilun Humina. 12 Uusia Lauluja perustus-kielellä. 13
Sangari Sionissa. 14 Kissan Poika. 15 ja 16 Uusia Sanan Laskuja, l:nen
ja 2:nen ulos ando.--b) Tavallisella kielellä: 17 Valittuja
Suomalaisten Sanan Laskuja. 18 ja 19 Lasten kirja, I:nen ja 2:nen pano.
20 Puhe Lapsen kasvatuksesta. 21 Tutkinnon Aineita. 22 Tutkindo
kuolevaisuudesta. 23 Perhekunda. 24 ja 25 Pila pahoista hengistä, 1:nen
ja 2:nen paino. 6 Huvitus-Sanomia. 27 Aavis-juttuja. 28 Nimipäivä. 29
Viisauden vaellus maan päällä. 30 Neuvo-kirja (uudistama). 31 Tutkindo
uskon laadusta. 32 Erhetyksen vaikutus eli Lapsen murha.--B)
Ruotsinkielisiä: 33 Anmärkningar uti Finska Skaldekonsten. 34 Kritik
öfver lånbokstäfverne 1 Finska Språket. 35 Försök till utredande af
Finska Språkets Grammatik.

[255] Virasta vapaaksi päästyä panetti J----i vatihan kynä-veitsen,
joka oli häntä palvellut piammasti kaiken sen ajan kuin hän itse piti
Magistraatin Sihtierin virkaa Viipurissa, lasin ala seinälle, jossa
myös lyhyt Runo ilmoittaa syyn tähän erinomaiseen kunnianosotukseen.

[256] Detta försök blef författadt under Svenska tiden.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jaakko Juteini ja hänen kirjallinen toimintansa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.