Title: Lukemisia lapsille 1
Author: Topelius, Zacharias, 1818-1898
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lukemisia lapsille 1" ***


LUKEMISIA LAPSILLE.


Kirjoitti
Z. Topelius.


Tekijän luvalla suomennettu.


Kuvilla varustettu painos.


1:nen osa.


Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1893.



VANHEMMILLE.


Viime jouluna oli 43 vuotta kulunut siitä, kuin ensimmäinen kokoelma
näitä satuja ja lauluja päästettiin julkisuuteen. Nyt ne leviävät jo
Suomen kolmannen lapsipolven käsiin. Niinkuin ne ovat lähteneet
rakkaudesta, on ne rakkaudella myöskin otettu vastaan. Onpa jo aika
tehdä tiliä niin kalliista perinnöstä, kuin lasten rakkaus ja vanhempain
luottamus on. Kerron siis, millaisiksi näitä lasten kirjoja ajattelin.

Ensimmäisillä saduilla ei ollut mitään muuta tarkoitusta kuin viaton
huvittaminen. Ja sepä se on vielä tänäkin päivänä monen sadun tarkoitus.
Minä en suosi siveysopillisia satukuvauksia. Pitää olla varoillaan eikä
tiputtaa katkeraa lääkettä lasten maitokuppiin. Silloin saattaisivat
lapset sylkeä pois sen sekamaidon. Mikä voidaan tehdä ja onkin tehtävä,
on ainoastaan pitää kuppi puhtaana ja maito nuorena. Hyvä ravinto tulee
silloin itsestään.

Minä olen yhtä vähän kuin kukaan muu voinut välttää erhetyksiä ja tämän
yksinkertaisen säännön rikkomisia. Minun lastenkirjoissani on kyllä
paljo, joka ei kestä koetusta ankaramman tuomion edessä. Mutta olen
koettanut oppia jotakin pitkästä ja likeisestä tuttavuudesta rakasten
lasteni kanssa.

Minä olen oppinut, että lapsen sydän on hedelmällisin kaikista
vainioista, kasvamaan hyvää tai pahaa sen mukaan, mitä siihen milloinkin
kylvetään.

Minä olen oppinut, että lapsi elää siinä, mitä kukin hetki häneen
vaikuttaa, ja että hyvän tai pahan esimerkki tulee näistä vaikutuksista,
ei neuvoista eikä siveyssäännöistä, koska lapsen elämän kehitys onkin
vain alinomainen luominen itselleen uusia mielikuvia.

Ja koska se tapahtuu mielikuvaus-voiman kautta, olen minä oppinut, että
sen terveellinen ravitseminen on ainakin yhtä tärkeä kuin ymmärryksen,
tahdon ja tunteen kasvattaminen. Jos laiminlyöt lapsen vilkasta
mielikuvitusta, joutuu koko lapsi arveluttaville harhateille.

Täten olen johtunut satuun. Kaikki lapset rakastavat satuja, koska
heillä niiden piirissä on täysi vapaus tehdä itselleen uusia mielikuvia.
Satu ja leikki ovat vain kaksi eri puolta samasta luonnonvietistä.
Leikissä sanoo lapsi: saattaahan tämä keppi olla minun hevosenani, tämä
männyn käpy lehmänäni, tämä nukke neitisenä, tämä kaarnan pala laivana,
tämä hieta kuoppa kaupunkina! Sadussa hän sanoo: saattaahan tämä vuori
avautua, tämän meren tai järven kätkössä olla timanttilinna, tämä lintu
puhua ja tästä köyhästä paimenpojasta tulla prinssi! Huomaa, että satu
ja leikki eivät lapselle ole mikään sepitelmä, vaan elävä todellisuus.
Siitä se riippuu niiden kasvattava vaikutus.

Osan saduista olen muuttanut leikeiksi, joissa lapset saavat itse olla
mukana toimivina henkilöinä. Silloin satu tulee ihka eläväksi. Ei vain
pidä sellaista leikkiä laitella suuripuuhaiseksi eikä koota vieraita
katsojia kuten teaatterissa. Leikittäköön niitä kotona tai koulun
juhlissa niin vaatimattomasti kuin mahdollista. Pöytä voi olla vuorena,
kuusen lehvä metsänä, puutuoli kuninkaan valtaistuimena ja paperikruunu
hänen korkean arvonsa merkkinä.

Sadun ja leikin esikuvien lisäksi tulevat sitte laulut kehittämään
tunteen hartautta, korvan tarkkuutta ja kielen puhtautta.

Esitystavasta olen oppinut, että aika ihmisten elämänviisaus ei kelpaa
lapsille. Eihän sovi kevään vihreiltä orailta pyytääkään valmiita
tähkiä. Jos tahdotaan puhua järkevästi lasten kanssa, niin puhuttakoon
heidän ymmärryksensä, eikä omansa mukaan. Täytyy siirtyä heidän
maailmaansa, jos tahdotaan, että he meitä ymmärtäisivät. Turmeltumaton
lapsi ei katsele meidän silmillämme eikä käsitä samalla tavalla kuin me.
Se kysyy, mutta ei pyydä ajatuksia, vaan tahtoo mielikuvia. Sillä
hänellähän ei ole vielä mitään kokemusta asetella yhteen tai tehdä
johtopäätöksiksi. On kyllä aikaisin kehittyneitä lapsia, joita aika
ihmiset ovat opastuksella tehneet pikkuvanhoiksi. Sellaiset saattavat
kyllä olla hyviä ja viisaita, mutta ei koskaan onnellisia, koska heidät
on temmattu pois heidän oman ikänsä maasta.

Sirkkalehdillä on oma, varrella oma, kukalla oma aikansa. Kyllä siitä
kasvi aikanaan valmistuu. Mutta sirkkalehtien aika tarvitsee auringon
paistetta ja aamukastetta. Sinitaivas ja iloista, raitista ilmaa pitää
olla lapsuuden maailmassa, pian unhottuvia kyyneliä, paljo vaihtelua,
merkillisiä seikkailuja ja varsinkin pojille välistä virkistävää
pauhinaa.

Mutta kaikessa tässä -- onko siinä sitte Jumalaa? Missä siinä on
Vapahtajamme? Missä se elävä usko, jota on niin tarpeellinen perustaa jo
aikaisin, että se voisi olla sitte turvanamme elämässä ja kuolemassa?
Minä vastaan: etsi! Ja jos niitä et löydä tästä kirjasta, niin heitä
pois koko kirja; ei se silloin kelpaa edes joutohetkien
huvitukseksikaan! Mutta jos niitä löydät sieltä, vaikkapa et sanoista
etkä itse seikkailuista, niin kuitenkin perusaatteesta,
elämänkäsitys-tavasta, niin älä vaadi enempää satukirjalta! Rukoile
lapsesi kanssa, tulkoot kodin rukous ja kodin usko elämän juuriksi;
silloin kasvaa myöskin hyviä hedelmiä elämän puun monissa tuulen
tuuditeltavissa oksissa. Hyvää tarkoittavat kristityt tahtovat tehdä
lapsensa jo aikaisin täys'kasvuisiksi uskossa ja unhottavat silloin
Jumalan ihan päinvastaisen kehoituksen heille itselleen: "olkaa niin
kuin lapset." Jumalan valtakunta ei ole opissa, vaan sydänjuurissa. Itse
kirkkokin lykkää rippikoulunsa kehittyneemmälle ijälle. Kuinka
kokematonta lasta, joka kyllä tietää vian ja anteeksi annon, mutta ei
yleisiä synnin ja armon käsitteitä, kuinka voitaisiin vaatia häntä
käsittämään esim. sovitusoppia samoin, kuin aika ihminen kristitty
kilvoitteluineen ja huolineen, kiusauksineen ja koetuksineen käsittää
sitä? Koetahan selittää lapselle näitä uskon korkeimpia salaisuuksia,
niin joko väsytät sitä tai teet sen teeskentelijäksi. Mutta opeta sille
Jumalan rakkautta koko luomakunnassa ja Jesuksessa Kristuksessa, lasten
ystävässä, joka itse kerran oli köyhänä lapsena; opeta sitä pelkäämään
kaikkinäkevän Herran Jumalan vihaa jokaista syntiä, jokaista pahaa tai
saastaista ajatusta kohtaan; opeta sitä itse puolestaan kiitollisuudesta
rakastamaan Jumalaa ja hänen kättensä tekoja sekä kaikkia ihmisiä --
niin siten olet opettanut lapsellesi kristillisyydestä melkein kaikki,
kuin se voi käsittää ja -- joka on vielä tärkeämpää -- kuin se voi
elämässään omistaa aikaisella ijällään.

Enempää ei voi tämäkään kirja luvata puhuessaan Jumalasta. Sehän kertoo
niin paljon muutakin, totta ja leikkiä lapsuuden maailmasta, mutta se
tahtoo kuitenkin säilyttää Jumalan ja ihmisten rakkautta kaiken
pohjalla. Jumalan, joka kaikki tutkii, tietää, että tämä on ollut
tekijän tarkoituksena. Mutta toista on, onko hän sitä saanut aikaan. Se
on Jumalan lahja. Kaikilla meillä on aarteemme heikoissa astioissa että
voima olisi Hänen eikä meidän. Hänelle olkoon kunnia!

Minä en sano, että minun käsitykseni tästä kaikesta on ainoa oikea;
saatan kyllä olla erehtynyt; mutta olen tahtonut lausua oman
kokemukseni, että ymmärtäisimme toisiamme. Täten minä pitkän elämän
iltana vielä kerran kiitän vanhempia heidän luottamuksestaan ja Suomen
lapsia heidän rakkaudestaan, jota ovat osoittaneet niin monta vuotta,
polvi, toisensa perästä. Olen kirjoitellut vanhoille ja nuorille, mutta
lapset ovat minun kansaani, he ovat olleet minun elämäni ilona; heille
olen minä tahtonut antaa parasta, kuin olen saanut Jumalaltani. Ei se
kuitenkaan ole muuta kuin vajavaista; lapset kerran antakoot puutteeni
anteeksi rakkauteni tähden silloin, kuin saavat mittakepin
arvostellaksensa niitä molempia. Pian tulee aika, jolloin he ovat tämän
maan elämä ja voima, niin kuin he nyt ovat sen toivo. Olkoot he silloin
vahvat taistelussa Jumalan ja isänmaan puolesta! Ja muistakoot silloin
lapsuuden rakkaudella yhtä kylvymiestä, joka ei ole koskaan tavoitellut
suurempaa kunniaa kuin olla

      heidän ystävänsä
      _Z. Topelius_.

      Koivuniemessä 23 p:nä Helmik. 1891.



MEIDÄN MAAMME.


[Kuva] Tuulen henki suhisee männikössä.

"Mistäs tulet, sinä tuulen vilpoinen viuhka?"

"Pohjosesta tulen, tuolta Lapin tuntureilta. Eilen synnyin synkässä
rotkossa, ikuisen lumen rajoilla, ja tänään ensi kerran koettelen
siipieni voimia tasamailla. Hei poika, pitkä oli matkani, sillä sinun
maasi on suuri! Levähdänpä vähäisen tässä männyn latvassa."

"Aivan niin, tuuloseni, maamme on suuri! Kerran seisoin tuolla korkealla
vuorella järven toisella puolella ja näin' ympärilläni äärettömän alan
kukkuloita ja laaksoja. Silloin sanoin itselleni: Kaikki tämä on meidän!
Tämä on oma maamme!"

"Niin onkin", humisi tuuli. "Mutta, poika parka, ei sinun silmäsi kauas
kanna. Paljon laajempi on maasi kuin se ala, jonka taivaan ranta
näköpiiriin sulkee. Eilen, ennen päivän nousua herättyäni, lainasin
aamuruskon siivet. Niillä lentelin Lapin avaroilla, autioilla rämeillä,
hajotin nevojen huurut ja tuiskutin lunta poron sarville, joka Inarin
järven jäätä juosta rapsutteli. Siitä lensin eteenpäin ja tulin siihen
maahan, jossa ohrat ensiksi itävät kuohuvien koskien reunoilla. Sitten
lensin isojen metsien ja ihanien järvien yli mesimarjojen kotimaahan,
niille seuduille, jossa ruis kasvaa. Siellä kuulin kirveen kalketta ja
sahojen suhinaa, ja näin taloja rakennettavan vieretysten, vastatusten
kaupungiksi, ja laivojen valkoiset purjeet satamoissa liehuvan."

"Mutta vasta olin suuren maasi alkupäässä. Lensin, lensin yhä, sinne
saakka, jossa pellavat kasvavat ja pähkinät tuleentuvat. Siinä oli maasi
keskikohta. Siitä oli vielä pitkä matka lennettävä, ennenkuin jouduin
etelämmille seuduille, jossa omenoita syksyllä puitten oksilla heiluu,
ja matkustajat päivän helteestä uupuneina lepäilevät vaahterain ja
niinipuitten vilpoisessa katveessa. Vihdoin tulin tänne, jossa tammi
kasvaa ja kirsimarjat kypsyvät, jossa suuret höyrylaivat suitsuttavat
savuansa, kulkiessaan rannasta rantaan, ja etelän lämmin hengähdys
tuulee mereltä. Katso! niin suuri on maasi, että kevään pääskyset kolme
viikkoa varhemmin tulevat sen etelimmille kuin sen pohjoisimmille
kukkuloille, ja milloin Heinäkuun yö jo pimenee kirsimarjojen maassa,
silloin öinen taivas vielä on valoisa kuin päivä mesimarjain maassa
pohjan perillä."

"Mutta nyt minulla ei ole aikaa viivytellä", jatkoi tuuli, "huomen
iltana jo aion olla Etnan juurella. Hyvästi, hyvästi!" Ja levittäen
suuret siipensä katosi hän pilviin.

Mutta minä katselin sinertävää järveä ja metsää sen toisella rannalla,
ja peltoa ja kylää ja kirkon tornia, joka kiilsi päivän koitteen
valossa. Ja järvi oli levenevinään ja jakaantuvinaan moneen tuhanteen
järveen ja lammikkoon, ja metsä muuttui moneksi metsäksi, ja minä olin
näkevinäni monta sataa peltoa, kylää ja kirkkoa. Ja jälleen virkoin:
"katso _meidän_ maamme! Mikähän lienee ollut Jumalan aikomus luodessaan
maatamme niin suureksi ja niin ihanaksi? Jospa sen ymmärtäisin!"

"Etkö sitä ymmärrä?" viserteli peipponen läheisellä puun oksalla.
"Suuren maan asukkaat pyytäkööt Jumalalta jaloja ajatuksia. Ja ihanan
maan asujamet olkoot hyviä ja nöyriä. Mutta totinen mielen ylevyys ja
sydämmen nöyryys ovat aina yhdistettyinä."

Nyt sen ymmärrän. Jos rupeisimme ylpeydessä, koreudessa ja turhassa
kunnian himossa isottelemaan, niin maamme sanoisi meille: "katsokaa!
minä olen nöyrä ja siviä; vihannat metsäni ovat kaikessa kauneudessaan
niin totiset kuin olisivat sarkaan puettuina. Vuoreni ovat päältä
harmaita ja sisältävät rautaa. Järveni heiastavat taivaan korkeutta
paremmin kuin maan ihanuutta. Niittyni ja laaksoni todistavat joka kevät
elämän voittoa kuoleman yli. Sellainen on totinen jalous. Olkaa minun
kaltaisiani!"

"Oikein, maani: minä tahdon olla sellainen kuin sinä olet."

Muistan pienen tarinan, mutta sen kertojaa en tiedä. Ehkä se kesäisenä
iltana lenteli puitten lehdissä, kuin meri nukkui ja tähdet taivaalla
kirkkaasti kimaltelivat. Tahdotko kuulla sitä?

Oli kerran jalo ja kaunis äiti, jolla oli monta pientä lasta. Hän kutsui
ne kaikki luoksensa, ojensi kätensä, siunasi heitä ja sanoi: "rakkaat
pienet lapseni, minä rakastan teitä sydämmestäni. Minä annan teille
vaatteita ja ruokaa, ja pienille kehdon, isoille asunnon ja pois
lähteville haudan. Pieninä ollessanne tuudittelin teitä, johdatin
ensimmäiset askeleenne ja opetin teille hyödyllisiä tietoja. Välistä
piditte minua kovana äitinä, ja se olikin tosi. En ole kasvattanut teitä
hekumassa ja ylellisyydessä, vaan olen opettanut, teitä tekemään työtä
ja kestämään vaivoja, ruumiinne ja sielunne puolesta voimallisiksi
tullaksenne. Lapseni, nyt vaadin teitä minua rakastamaan, niinkuin minä
olen teitä rakastanut. Auttakaa äitiänne, auttakaa häntä ja rukoilkaa
hänen edestänsä kaikkena elin-aikananne. Äitinne on köyhä, tehkää hänet
rikkaaksi; hän on murheellinen, ilahuttakaa häntä. Hänen on vilu,
lämmittäkää häntä -- hän asuu pimeydessä, virittäkää hänen ikkunallensa
kirkkaasti valaiseva kynttilä. Jos sen lupaatte tehdä, niin tahdon
pyytää kaikkivaltiaan Jumalan tekemään teitä viisaiksi ja onnellisiksi,
rakkautenne tähden."

"Lupaamme", vastasivat kaikki ja menivät sitten kukin työhönsä. Vaan
muutamat heistä olivat laiskoja, väsyivät ja uupuivat uneen. Toiset
olivat kevytmielisiä, jättivät työnsä sikseen ja viettivät aikansa
huvituksissa. Toiset häpesivät köyhää äitiänsä ja muuttivat pois
kodistansa rikkaampiin naapuritaloihin. Olivatpa vielä muutamat niin
kunnottomia, että vieraille kauppiaille tahtoivat myydä äitinsä talon,
niinkuin Jaakobin pojat myivät veljensä Joosepin Egyptin kauppamiehille.

Vaan toiset tekivät työtä aamusta iltaan ja kehdosta hautaan saakka
äitinsä kunnian ja onnen lisäämiseksi, ja muutamat ilolla panivat
henkensäkin alttiiksi, pelastaakseen häntä pahatekijäin käsistä.

Hetken aikaa kuluttua äiti vielä kerran kutsui heitä kaikkia luoksensa
ja sanoi heille: "Lapseni, nyt olen nähnyt työnne. Uskollisia lapsiani
tahdon rakkaudella syleillä, vaan uskottomat tahdon hyljätä. Jos
kaikille anteeksi antaen mielelläni unhottaisin rikoksianne, niin se ei
ole minulle sallittu, sillä vanhurskas Jumala itse on teitä tuomitseva.
Ja hänen tuomionsa on oikea. Katsokaa! tuossa hänen enkelinsä jo istuu
taivaallisella istuimella!"

Lapset katsahtivat kauhistuksella taivaasen, ja hyvätkin vapisivat
nähdessään tuomion kirjat pilvissä avattuina ja loistavan enkelin lehtiä
kääntelevän. Joka kerta, kuin enkeli lehden käänsi, valaisi kirkas
leimaus taivaan kannen. Ja enkeli lausui tottelemattomille lapsille:
"äitinne murhe on teitä tuomitseva. Te, jotka olitte laiskoja, tulette
köyhiksi; kevytmieliset katkerasti katukoot; ylpeät kärsikööt
ylenkatsetta; kavalat ja petturit tulkoot muille ihmisille kammoksi ja
inhoksi." -- Mutta hyville lapsille sanoi enkeli: "rakkautenne
palkinnoksi on teille suotu viisautta ja onnea eläissänne ja
kunnioitusta kuoltuanne, sillä äitinne siunaus on hyödyttävä teitä
kaikkena elinaikananne ja vielä kuolemankin jälkeen."

Silloin kysyivät tottelemattomat lapset: "kuka on äitimme? Emme tunne
häntä."

Enkeli vastasi: "_Isänmaanne_ on teidän jalo äitinne, joka teitä
kasvatti, rakasti ja paraat antimensa teille lahjoitti. Hänen mieltänsä
te pahoititte, mutta nämä toiset olivat hänelle iloksi. Lapset!
muistakaa, että Isänmaanne on todistava toimistanne nyt ja tulevinakin
aikoina!"

Tällainen se tarina oli. Mitä ajatuksia se meissä herättää? Päätämmekö
olla jalon äitimme tottelemattomia lapsia ja palkita rakkauttansa
kiittämättömyydellä? Vai tahdommeko olla hyviä, kuuliaisia lapsia, hänen
sydämmensä riemuna ja onnensa lisääjinä?

Ei, ei, hyvä äiti, oma maamme, isäimme maa, emme milloinkaan tahdo
mieltäsi pahoittaa! Tahdomme palkita hellyyttäsi, emmekä uuvu hitauden
uneen, kun sanot meille: "auttakaa minua!" Köyhyytesi tahdomme muuttaa
rikkaudeksi, murheesi iloksi. Jos olet kylmä ja viluinen, niin
lämmitämme sinua rakkaudellamme, ja pimeytesi tahdomme kirkkaalla
valolla valaista. Sinä, äitimme, olet jalo, siis pyydämme Jumalalta
jaloja ajatuksia. Sinä olet nöyrä, siis anomme Jumalalta nöyrää sydäntä.
Ja kaikkivaltias Jumala on kuuleva rukouksemme ja antaa meille viisautta
ja onnellisuutta rakkautemme tähden.

Ainoasti hetken me laaksoissasi työskentelemme ja kukoistamme; sitten
lakastumme, kuin kukkaset kedolla. Ja toiset kulkevat jälkiämme ja
tekevät työtä niinkuin mekin. Mutta sinä, jalo äitimme, elät
aikakaudesta aikakauteen. Ja sinä säilytät lastesi rakkauden kalliina
aarteena ja vartut Kaikkivaltiaan suojassa kunnioitetuksi ja suureksi.

Siis vartu, äitimme, vartu rakkaudessamme. Tule väkeväksi ja
voimalliseksi, tule jaloksi ja sivistyneeksi, tule rikkaaksi Jumalan
armosta!

Niin tulevina aikoina taidat meistäkin sanoa: "ne olivat hyviä lapsiani,
ne rakastivat isänmaatansa!"



[Kuva]



PIKKU VERNA.


[Kuva]

Hän oli kukka hieno
Maailman tarhassa,
Silmissä loiste vieno
Ja ruusut poskilla.
Kun keijui kukkamailla
Hän kera siskojen,
Niin siipiä vain vailla
Hän oli, pienoinen.

Kuin päivän säde hellä
Käy, kukkaa suudellen,
Niin taisi myhäellä
Hän yksin, kaunoinen.
Niin rauhaa kaikkialle
Hän tullessansa toi,
Surulle haikealle
Hän lievitystä loi.

Vaan nyt on Verna poissa,
Yletty taivaasen,
Siell' Luojan kukastoissa
On lilja valkoinen.
Ei siellä myrskyt pauhaa,
Ei siellä huolta näy,
Ei siellä puutu rauhaa,
Ei silmä itkuun käy.

Mutt' taivahalla illoin
Kun loistaa tähti tuo,
Niin siskosiinsa silloin
Hän sinisilmät luo.
Nyt onni taivahainen
On hällä ihanin,
Nyt saanut on hän vainen
Jo hohtosiivetkin.



[Kuva] SIITÄ KESÄSTÄ, JOKA EI KOSKAAN TULLUT.


Tiedättekö, pienet lapset, mikä kesä oli, joka ei koskaan tullut? Minä
kerron sen teille. Se on tosi satu, eikä se ole niin pitkäkään, kyllä
sen jaksaa kuulla.

Oli kerran Rafael niminen pieni poika. Hän oli terve, väkevä ja
kukoistava niinkuin pienoinen pihlaja, joka kerran kasvaa suureksi ja
jolla on valkoiset tuoksuvat kukat keväällä.

Mutta Jumala näki, että pieni poika suureksi tultuaan saisi osakseen
suuria murheita maailmassa ja joutuisi moneen viettelykseen, jotka
voisivat turmella hänen sydämmensä ja johdattaa sen syntiin ja
turhuuteen. Sentähden lähetti Jumala suuren, loistavan enkelinsä
Rafaelin, jonka jälkeen pieni poika oli saanut nimensä, ja sanoi
hänelle: "tuo poika minulle!"

Silloin sattui niin, että voimakas ja terve poika sairastui ja rupesi
kuihtumaan; ja tämä oli talvella. Mutta hänen vanhempansa ja pienet
siskonsa sanoivat: "odota vähän, kyllä Rafael kesän tultua tulee
terveeksi!"

Sitten tuli pitkä, valoisa kevät, jolloin linnut alkoivat viserrellä
puissa ja pensaissa. Ja lapsilla oli hamppulintu häkissä; sen kanssa
menivät he eräänä aamuna puistoon, ja laskivat sen vapauteen lentämään
toisten pikku lintujen luokse. Hamppulintu lensi; se oli niin iloinen,
ja lentäessään visersi se yhden ainoan sävelen, ja se sävel oli niin
täynnä iloa ja kiitollisuutta, ett'eivät lapset luulleet koskaan
kuulleensa sen kauniimpaa.

Kuin he tulivat kotiin, makasi pieni Rafael vielä sairaana vuoteellaan,
eikä hän ollut voinut olla mukana puistossa. Pienet sisaret taputtivat
hänen kalpeita poskiaan ja hänen kaunista ruskeata tukkaansa ja sanoivat
hänelle: "älä ole ikävissäsi, Rafael; kun kesä tulee, niin saat tulla
kanssamme: ja kuulla hamppulinnun laulavan. Sinulle tulee myös kesä ja
silloin tulet terveeksi."

Mutta Jumalan suuri loistava enkeli seisoi näkymättömänä pojan vuoteen
vieressä ja ojensi kauniit lumivalkeat siipensä hänen ylitsensä,
ikäänkuin varjellakseen häntä kaikesta pahasta maailmassa. Ja mitä
kauemmaksi enkelin siivet ylettyivät hänen ylitsensä, sitä kalpeammaksi
muuttui pienen poikasen poski ja sitä heikommaksi tuli hänen
hengityksensä. Hänen kirkkaat, ruskeat silmänsä katsahtivat vielä kerran
enkeliin, jonka hän yksin näki; -- sen jälkeen vaipuivat ne kiinni ja
pieni Rafael oli tauonnut hengittämästä. Mutta hänen pienillä, kalpeilla
huulillaan näkyi vielä rauhallinen ja onnellinen hymyily, jonka usein
tapaa pienillä lapsilla, kun he huomaavat enkelin seisovan heidän
vuoteensa vieressä.

"Katsokaa," lausuivat pojan vanhemmat pikku siskoille, "nyt on Rafael
onnellinen, hän on Jumalan luona. Niinkuin hamppulintu lensi häkistä
vapauteen, niin lensi Rafaelinkin viaton henki ikuiseen vapauteen; ja me
emme kuulleet hänen iloaan, niinkuin me kuulimme linnun viserryksen,
mutta me huomaamme sen hyvin hänen lempeästä hymyilystään, että hän
ylistää Jumalata, joka niin aikaseen on suonut hänelle autuuden
kruunun."

Silloin sanoi yksi sisarista: "mutta kesää ei tullutkaan, jolloin
Rafaelin olisi pitänyt parantua."

"Niin," sanoi toinen sisar, "Rafaelin kesä ei tullut koskaan."

Mutta vanhemmat pyyhkivät kyyneleensä ja lausuivat: "kyllä se on tullut.
Jos voisimme katsoa kauas sinitaivaasen, niin näkisimme nyt Rafaelin
leikkivän pienien enkelien kanssa Jumalan paratiisissa. Siellä on oikea
kesä, ja sen kesän jäljestä ei tule koskaan enää syksyä, eikä talvea."

Sitten veivät he pienen Rafaelin kirkkomaalle ja panivat hänet pieneen
hautaan, ja pappi luki ihania rukouksia hänelle ja lupasi hänelle
ijankaikkisen elämän. Mutta pojan äiti, joka seisoi haudalla, sanoi:
"nyt pitäisi meidän laulaa virsi, eikä täällä ole ketään, joka laulaisi
virren Rafaelin haudalla."

Samassa alkoi pieni lintu laulaa korkealta sinitaivaalta keväisen
auringon paisteessa ja kaikki ymmärsivät linnun ylistävän Jumalata.
Silloin sanoi kuolleen pojan isä: "kuulkaa, lintu tietää kyllä, kellenkä
se laulaa! Hamppulintu laulaa virren Rafaelin haudalla."

Mutta suuri loistava enkeli lentäen vie pikku Rafaelin sielun kauas
haudan mullasta ikuisen kesän helmaan Jumalan paratiisissa.



KUINKA METSÄN PIKKU LAPSET OPPIVAT LUKEMAAN.


Oli kerran suuri salo; metsän palo oli siellä raivonnut ja polttanut
kaikki vanhat puut niin, että oli jäljellä ainoastaan mustia, nokisia
kantoja paljaassa maassa, rosoisten kivien keskellä, jossa ei mitään
ruohoa enää kasvanut. Niin pitkälle, kuin nähdä saattoi, eli vähintään
peninkulman alalla joka taholle, ei ollut mitään muuta kuin samoja
rosoisia kiviä ja mustia kantoja. Maantie kulki siitä poikki, ja ken
sitä tietä matkusti yöllä, hän ei saanut olla arka, sillä jos hän
vähänkään pelkäsi pimeässä, näytti koko salo olevan täynnä kummallisia
pikku aaveita, jotka ojensivat myhkyräisiä käsivarsiaan, ja muutamilla
oli hevosen pää ja muutamilla sarvet ja muutamilla kuusi jalkaa kuten
kärpäsillä; mutta ne olivat vain kantoja, ne ne näyttivät niin
kummallisilta pimeässä.

Yksi ainoa puu seisoi jäljellä säästyneenä tulelta. Se oli hyvin vanha
mänty, ja juuri pitkän ikänsä tähden oli se niin korkea, että tuli ei
jaksanut sitä voittaa, kärvensi vain vähän sen tyveä ja jätti siihen.
Siinä se nyt seisoi yksinään kuin kansaton kuningas, ja hänen
valtakuntaansa oli koko se suuri salo, mutta eipä se juuri kannattanut
kehumista. Mitäpä hän teki kivillä ja kannoilla?

Oli siellä myöskin tupa ihan tien varrella. Se oli rakennettu silloin,
kuin vielä oli vihreätä metsässä sen ympärillä, mutta nyt se seisoi
siinä yksinään ja katseli mäntyä ja mänty katseli tupaa, ja siten heitä
olikin kaksi. Pitäähän olla jotakin seuraa tässä maailmassa.

Tuvassa asui vanha mummo, jolla oli pikku tyttö, ja se tyttö oli hänen
lapsenlapsensa, ja tytöllä oli raamatusta otettu nimi Ester. Koko
avarassa maailmassa heillä ei ollut muita sukulaisia kuin he kahden.
Harvoin oli Ester nähnyt muita ihmisiä kuin mummoansa ja
talonpoikaisukkoa, joka aina ohi ajaessaan toi jauhoja ja suoloja ja
pellavia mummolle. Sijaan sai hän kaikkein kauneinta valkoista rihmaa,
jota mummo oli kehrännyt rukillaan. Oli Ester sentään nähnyt myöskin
monta matkustavaista ajavan ohitse tietä myöten, mutta heillä kaikilla
oli oikein tulinen kiire joutua pois rumasta erämaasta, he ajoivat
täyttä kyytiä ohitse, paitsi milloin kesäkuumalla pikku lapsille tuli
jano matkavaunuissa. Silloin vaunut pysähtyivät ja lapset hyppäsivät
alas pyytämään raikasta vettä; se oli salon jaloa viiniä, niin kirkasta
kuin kristalli, sillä se tuli vuoren kuninkaan lähteestä, joka oli ihan
lähellä vanhaa mäntyä. Silloin pikku Ester toi vettä ja tavallisesti sai
vaivastaan vaskirahan, vaikka hän ei koskaan mitään pyytänyt, sillä
ilmaiseksihan Jumalakin antoi sitä kaunista vettä, ajatteli hän.

Eräänä päivänä heinäkuussa pysähtyivät taas vaunut tuvan kohdalle; herra
laskeutui maahan, nosti alas pikku pojan ja taluttaen häntä kädestä tuli
ovelle. "Saisiko täältä mitään juotavaa?" kysyi hän; "Ahasverusta
janottaa niin kovasti."

"Ester, menes tuomaan vettä lähteestä", sanoi mummo pikku tytölleen, ja
tyttö meni.

"Onko hänen nimensä Ester?" kysyi matkustavainen herra.

"On, herra, sen hurskaan Esterin mukaan, josta kerrotaan raamatussa",
vastasi mummo. "Onko teidän poikanne nimi Ahasverus?"

"On", vastasi herra, "saman kuningas Ahasveruksen mukaan, joka otti
Esterin puolisoksensa. Minun pojastani voi myöskin tulla suuren
valtakunnan kuningas." Ja samalla vieras herra löi ylpeästi vyötänsä,
joka oli täynnä kirkkaita kultarahoja. Kuin Ester palasi, antoi herra
hänelle vedestä sellaisen kultarahan, ja hän niiasi ihan yhtä syvään
kuin muulloinkin saadessaan vain vaskirahan; hän ei ollut koskaan nähnyt
kultaa eikä tiennyt, mitä se keltainen metalli merkitsi; se tuntui vain
niin raskaalta, vaikka raha olikin pieni.

"Sinä olet kiltti pikku tyttö", sanoi vieras herra; "tahdotko, pikku
Ester, ottaa minun Ahasverukseni sulhoksesi?"

Ester niiasi; hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan mitään sellaista.

"Rupeatko sinä hänen morsiameksensa?" kysyi vieras herra vielä.

"Kiitoksia paljon", sanoi Ester, niin kuin oli oppinut kiittämään
rahasta, ja hän niiasi taas, vaikka ei ymmärtänyt sanaakaan tuosta
puheesta.

Vieras herra nauroi ja taputti ystävällisesti tyttösen pitkätukkaista
pellavapäätä.

"Kuinka te näin yksinänne asutte tällaisella rumalla salolla?" kysyi hän
Esterin vanhalta mummolta.

"Ah, hyvä herra," sanoi mummo, "täällä oli suuri ja vihreä metsä, kuin
muutimme tänne, ja täällä minä tein oikein sieviä vastoja koivunoksista
ja koreja juurista ja pajun vesoista. Mutta eräänä kesäyönä matkusti
talonpoikia tätä tietä ja he tekivät meidän maatessamme tien varrelle
tulen. Silloin se levisi suureen metsään, niin että siitä tuli hirveä
savun tulva ja metsän palo, jota ei kukaan voinut sammuttaa, ja kuin
metsä paloi kolme viikkoa, silloin oli kaikki niin mustana ja tyhjänä,
kuin nyt näette. Minä jäin köyhäksi, mutta mihinpä olisin muuttanut?
Olihan minulla täällä ainakin katto pääni päällä."

"Mutta miten jäi teidän pikku tupanne palamatta, kuin metsä paloi sen
ympäriltä?" kysyi herra.

"Sen minä sanon teille", sanoi mummo. "Tässä seisoi neljä valkoista
Jumalan enkeliä, yksi kussakin nurkassa vartioimassa sitä, niin että ei
ainoatakaan kipunaa pudonnut katolle. Minä niitä en nähnyt, mutta Ester
ne näki, ja minä olen varma, että ne suojelivat tupaa hänen tähtensä,
sillä minähän olen viheliäinen syntinen, mutta pikku Ester on viaton
kuin itse enkelit."

Vieras herra tuli nyt ihan vakavaksi ja seisoi hyvän aikaa syvissä
aatteissa. Viimein hän sanoi: "Kuulkaas, hyvä mummo, ettekö ottaisi
minun Ahasverustani luoksenne yhdeksi vuodeksi? Hän on rikkaan miehen
poika ja vähän turmeltunut ylellisyydestä; hänelle tekisi hyvää olla
jonkun aikaa köyhäin ja Jumalaa pelkääväisten ihmisten tykönä. Minä
lähden nyt ulkomaille ja vaikea minun on kuljetella poikaa kanssani.
Mutta ensi kesänä palaan minä noutamaan häntä ja tässä minä annan kasan
kultarahoja maksuksi hänen hoidostaan."

"Voi, voi!" sanoi mummo, sillä niin hän hämmästyi tästä ehdotuksesta.
Mutta vieras herra taputti häntä olkapäälle ja sanoi: "Hoitakaa poikaa
hyvin ja katsokaa, että hänen ei tarvitse kärsiä puutetta, mutta älkää
lellitelkö häntä älkääkä antako hänelle muuta, kuin pikku Esterillenne
annatte. Kas niin, Jumala olkoon kanssanne. Hyvästi, poikaseni; tottele
kiltisti tätä hyvää mummoa ja laita niin, että hän on tyytyväinen
sinuun, kuin tulen ensi kesänä!"

Niin sanottuaan nousi hän vaunuihinsa ja ajoi pois.

Voidaan kyllä arvata, että siitä tuli iso ihmettely salolla ja yksin
vanha mäntykin näytti miettiväiseltä seisoessaan kannokossa. Pikku
Ahasverus oli ensin niin kummastuksissaan, että ei saanut sanaakaan
suustansa, mutta kuin vaunut vierivät pois ja hän jäi yksin vierasten
ihmisten luo, alkoi hän parkua ja juosta vaunujen jäljestä; ja kuin
mummo ja Ester juoksivat myöskin ja koettivat viedä häntä takaisin, löi
hän heitä, puri ja potki. Viimein hän väsyi ja nukkui istualleen
mättäälle tien varrelle. Silloin mummo ilman mitään vaivaa kantoi hänet
tupaan, ja Ahasverus makasi kuin porsas seuraavaan aamuun.

Ne teistä, hyvät ystävät, jotka olette lukeneet tai nähneet pienen
leikki näytelmän "Ole hyvä köyhille", muistatte ehkä vielä, miten vaikea
köyhän mummon on hyvästi kasvattaa sellaisia lapsia, jotka ennen ovat
turmeltuneet rikkaudesta ja ylellisyydestä. Esterin mummolla oli myöskin
ensi aikoina yllin kyllä tekemistä tästä pikku pojasta, joka heti ensi
aamuna herättyään kiljui sokurileipää ja tiuskuen pyysi kullattua
piiskaansa, lyödäkseen sillä hevosia. Ja kun ei saanut, mitä tahtoi,
kiljui ja parkui hän yhtä päätä, kunnes taas nukkui.

Mutta tulipa siitä muutos vähitellen. Ennen kolmannen viikon loppua oli
Ahasverus jo unhottanut vaunut, hevoset, piiskan, sokurileivät ja ruman
parkumistapansa; ja kolmen viikon päästä oli hän tottelevainen pikku
poika, joka viihtyi hyvästi köyhässä tuvassa.

Siihen vaikutti paljon myöskin pikku Ester. Hän oli neljän vuoden ja
pikku Ahasverus viiden vuoden ikäisen; he siis sopivat oikein hyvin
leikkimään yhdessä. Ester vei kumppaninsa vanhan männyn luo, jota hän
sanoi Viheröksi, koskapa se yksin koko salolla oli vihreänä kesät
talvet. Sieltä ottivat lapset vettä vuorenkuninkaan lähteestä ja siellä
he rakentelivat linnoja ja taloja kivistä, sillä niitä oli siellä yllin
kyllä. He kantoivat palaneita, mustia risuja ja puita tupaan
polttopuiksi, ja kuin nokesivat itseään, saivat itse myöskin pestä
vaatteensa puhtaiksi. Se alkoi huvittaa Ahasverusta aikaa myöten yhä
enemmän. Kuin kesä oli loppumaisillaan, kasvoi siellä täällä sentään
vähä puolukoita kivien välissä, ja syksyllä saivat lapset nauriita
talonpoika-ukolta, joka toi jauhoja. Ja talven tultua rakensivat he
lumesta linnoja, ja Ahasverus oppi vuolemaan jousia ja kiskomaan päreitä
ja antamaan ruokaa vuohille; sillä mummolla oli kaksi vuohtakin, jotka
eivät ollenkaan pahastuneet, kuin Ahasverus niitä hiljaa nyki parrasta
ja sanoi: "kili kili, älä päkkää, niin saat sokuria."

Kevään tultua ja lumen sulettua rosoisilta kallioilta, mustilta
kannoilta ja Viherön tummilta oksilta, ja vuoren kuninkaan lähteen
alettua porista kivien välissä, alkoi myöskin nousta vihreitä ruohon
taimia autiolle salolle, ja tuuli kuljetteli sinne koivun, haavan ja
pihlajan siemeniä, jotka itivät ja juurtuivat palaneesen maan pintaan.
Lapsista nyt salo näytti paljon vihreämmältä kuin edellisenä kesänä, ja
niin tosiaan olikin. Silloin he keksivät uuden leikin: kantoivat puita
yhteen paikkaan ja rakensivat linnan ja sen viereen navetan ja männyn
kävyt olivat lehminä ja lampaina, joilla oli oikeat jalatkin neljästä
puikosta ja sarvet kahdesta.

Kesä tuli, ja mummo alkoi odottaa vierasta herraa takaisin. Mutta
viikkoja ja kuukausia kului, eikä vieras herra tullutkaan. Kesä loppui,
syksy tuli, tuli talvi ja kevätkin; mutta vieras herra yhä oli poissa.
Vuosi kului toisensa perästä, mummo yhä vanheni, lapset yhä kasvoivat,
mutta herra ei palanut. Viimein mummo lakkasi häntä enää
odottamastakaan. Onneksi hänellä vielä oli jäljellä enin osa herran
antamista kirkkaista kultarahoista, sillä hän kehräsi yhä edelleen ja
osti vain silloin tällöin uusia vaatteita Ahasverukselle. Itse hän
opetti lapsia lukemaan raamatusta ja he kasvoivat kuin kaksi tuoretta
kaunista kukkaa salolla.

Mutta salolla tapahtui näinä vuosina suuri muutos. Jumalan siunaus
valisti sitä päiväpaisteen tavalla. Missä ennen oli kaikki ollut mustaa,
autiota ja hävinnyttä, siellä nyt vähitellen kaikki muuttui vihreäksi,
ja pikku puut, jotka olivat taimineet tuulen tuomista siemenistä,
kasvoivat yhä pitemmiksi, tulivat pikku metsäksi, joka tasalatvaisena
ulottui niin kauas, kuin silmä kantoi. Nyt oli siellä hyvä ja hauska
oleskella vanhan Viherön luona. Tuulen suhistessa sen tummassa latvassa
kuultiin sen sanovan pikku puille: "se on oikein, lapset, kasvakaa
Jumalan lempeän auringon valossa! Kasvakaa suoriksi ja pitkiksi;
näyttäkääpäs, että vanha kumminne saa teistä kunniaa!" Sen kuulivat
pikku puut ja kasvoivat hyvää vauhtia iloissaan; ja linnut alkoivat
laulaa niiden hennoissa latvoissa.

Silloin Ester ja Ahasverus ryhtyivät pitämään koulua puille ja
opettamaan niitä lukemaan. He kävivät istumaan keskelle nuorta metsää,
asettivat raamatun syliinsä ja tavailivat puille Jumalan pyhää sanaa. Ja
metsä kuunteli vakavasti, alkoi suhista ympärillä lehtien tuhansilla
kielillä, ja mitä enemmän lapset lukivat, sitä enemmän humisi metsä. Se
huvitti Esteriä ja Ahasverusta; polvillaan oli heillä raamattu ja
edessään Jumalan toinen suuri kirja, luonto, ja he opettivat suurta
luontoa lukemaan Jumalan sanaa. Ei ole koskaan nähty kauniimpaa koulua.
Puut olivat niin ahkerat, pikku kukat nyykyttivät niin iloisesti, linnut
lauloivat kauniita virsiä aamuin ja illoin, vanha Viherö kuunteli
miettivästi ja yksin nokiset kalliotkin näyttivät hartaasti kuuntelevan
uutta opetusta.

Vieras herra ei palannut. Ahasverus, joka jo oli suuri poika,
lähetettiin kaupunkiin kouluun, mutta ei hän mielellään lähtenyt Esterin
luota eikä pois salolta; kesiksi hän aina palasikin sinne takaisin.
Vuosia kului, Ahasverus tuli ylioppilaaksi ja sanoi itseään Saloseksi,
koska hän oli kasvanut salolla. Hän oli nyt kahdenkymmenen vuoden
ikäinen, ja silloin tapahtui jotakin merkillistä.

Kauniina kesäpäivänä, juuri viidentoista vuoden kuluttua tämän
kertomuksen alusta, ajoi vanha herra taas entistä saloa ja katseli
kummastellen ympärilleen, sillä kaikki oli nyt toisin ja paljon
kauniimpaa kuin ennen. Nuori metsä oli kasvanut, vihantana oli koko
seutu, ja matkustavainen töin tuskin tunsi tupaa metsikön sisältä.
Vaunut pysähtyivät, herra laskeutui maahan ja astui vapisevin askelin
kysymään tuvan mummoa. Pitkä, kaunis tyttö tuli hänelle vastaan; se oli
Ester, mutta herra ei tuntenut häntä. Hän vei herran sisään mummon luo,
joka nyt istui uunin vieressä vanhana ja harmaana ja melkein sokeana
vanhuudesta. Vieras alkoi kysellä pikku poikaa, Ahasverusta, oliko hän
vielä elossa. Hänen äänensä silloin vapisi, ja hän otti taskustaan
suuren silkkisen nenäliinan ja pyyhki sillä hikeä otsastaan.

Mummo ymmärsi vieraan herran nyt tulleen viemään pois hänen rakasta
poikaansa ja alkoi itkeä niin, että ei voinut vastata. Ester itki
myöskin, sillä hän tiesi, mitenkä nyt asiat olivat; mutta hän kuitenkin
heti vastasi, että Ahasverus oli vain lähtenyt metsästämään ja että hän
kyllä pian tulee. Silloin vieras herra suuteli häntä otsaan ja syleili
mummoa ja kiitti heitä kyynelsilmin. Hän oli kauppias ja oli matkustanut
kauas pois vieraihin maihin, maapallon toiselle puolelle asti, ja oli
joutunut merirosvojen käsiin eikä ennen päässyt palaamaan, kuin
viimeinkin sai vapautensa. Mutta nyt hän aikoi vanhuutensa ajaksi
asettua rauhaan suurine rikkauksineen. Kohta sitte palasi Ahasverus
metsältä, laukku täpö täynnä teyrejä ja jäniksiä. Onhan helppo arvata,
että siitä tuli ilo ja ihmetteleminen, kun hän niin odottamatta sai
takaisin isänsä, jota ei ollut enää koskaan toivonut näkevänsä.

Vieras herra viipyi tuvassa kolme päivää, ja pitkät neuvottelut siinä
oli, mitä nyt olisi tehtävä. Ahasveruksella oli suunnitelma heti
valmiina, ja vähän arveltuaan suostui siihen hänen isänsäkin. Ja
tällainen se oli:

Jo samana kesänä osti vieras herra koko sen entisen salon ja toi sinne
monta sataa työmiestä louhimaan kiviä, kaivamaan perustusta ja
rakentamaan kartanoita. Vuoden päästä oli siinä suuri, kaunis rakennus,
jota kyllä kävi verrata ruhtinaalliseen linnaan, ja ympärillä pieniä,
punaisiksi maalattuja tupia, jossa ahkerat työmiehet asuivat vaimoineen
ja lapsineen. Suureen kartanoon muutti ensin se vanha herra ja sitte
Ahasverus ja Ester, joista nyt oli tullut herra ja rouva; mutta mummo ei
tahtonut muuttaa, hän mieluisemmin asui vanhassa tuvassaan, jossa nyt
olikin paljon lämpimämpää, parempaa ja mukavampaa kuin ennen. Siellä he
kaikki elivät hyvin onnellisina ja elävät vielä tänäkin päivänä.
Ahasveruksesta on tosiaankin tullut suuren valtakunnan kuningas,
nimittäin koko sen avaran salon, mutta se salo on nyt kukoistavana
maana, jossa pellot, niityt ja kylät ihastuttavat matkamiehen silmää.
Vanha Viherö seisoo siellä vielä yhtä jäykkänä, viheriänä ja vakavana,
kuin aina oli ollut, ja sen juurelta kuohuu vuoren kuninkaan lähde, joka
nyt on kauniina suihkukaivona, ja ympärillä seisoo nuori, kaunis metsä,
joka oli kasvanut yhdessä Esterin ja Ahasveruksen kanssa.

Äskettäin ajoin minä siitä ohitse, ja olisipa teidän pitänyt olla
mukana. Mummo istui ihan valkopäänä auringonpaisteessa vanhan tuvan
edessä, ja vieras herra istui ruohopenkillä hänen vieressään ja luki
raamattua. Ahasverus juuri tuli suurelta suolta, joka nyt oli kaikkein
kauneimpana viljavainiona, ja Ester istui kahden pikku lapsen kanssa
niin iloisena ja levollisena talon rappusilla. "Katsokaas, lapset,"
sanoi hän, "tämä on se suuri metsä, jota me ennen lapsina opetimme
lukemaan Jumalan sanaa. Jumalan suuri kirja on edessämme avoinna kesän
vihreydessä; hänen pyhä sanansa on kirjoitettuna sekä raamatussa että
myöskin puiden lehdillä, lähteen kirkkaassa vedessä, järven pikku
laineissa ja taivaan purjehtivissa pilvissä. Kas, nyt kumartelee ja
humisee taas nuori metsä aamutuulessa. Ymmärrättekö sen tarkoitusta? Se
kiittää ja ylistää Jumalaa."



KAKSI PUROA, TOINEN KOVAAN KOHISEE, TOINEN SIEVÄÄN SOHISEE.


"Puro on niin kummallinen", sanoi Juhani; "näyttää ihan kuin hänellä
olisi jotain minulle sanomista. Joka kerta kuin teen salpauksen häneen
pienillä kivillä, saadakseni laivani syvempään kulkuväylään, räiskyttää
hän vettä silmilleni, lorisee, ihan kuin hän tahtoisi sanoa: kuule
minua! kuule, mitä minulla on sanomista! Niin, hyvä on haastella, kun
puhuu kieltä, jota ei kukaan ymmärrä."

"Tiedätkö", sanoi Hilja, "juuri niin on minunkin puroni laita. Kuin minä
pasikoin siinä ja pesen nukkeni vaatteita, niin näkyy minusta niinkuin
joku kurkistaisi vedestä minulle vastaan, nyykähyttäisi päätään ja
sanoisi: "minä tiedän jotain, jota sinä et tiedä!"

"Sinä näet oman kuvasi vedestä", sanoi Juhani.

"Niinkuin en minä sitä tietäisi", vastasi Hilja närkästyneenä. "Mutta
sen sanon sinulle, että purossa on ihan eri tyttö, ja minusta tuntuu
niinkuin olisimme sisaria. Kuin minä avaan suuni, niin tekee hän samoin,
mutta kuin minä sanon jotain, on hän vaiti."

"Se on Ahdin pieni tytär", sanoi Juhani. "Varo itseäsi. Jos hän on
isäänsä, ottaa hän sinua jalasta kiinni ja vetää sinun veteen."

Hilja ei tähän vastannut mitään; hän oli pahoillaan.

"Elä toki ole pahoillasi, Hilja", sanoi Juhani. "Meidän puromme ovat
niin lähellä toisiansa, että ne varmaan tulevat samasta lähteestä. Ne
ovat kenties sisaruksia. Minun puroni on isompi ja voimakkaampi kuin
sinun, ja kohisee välistä rajusti; sentähden annan minä sille nimen:
_Kohiseva_."

"Minun puroni on pienempi ja sävyisempi", sanoi Hilja. "Se sohisee niin
lempeästi, kuin ilta on tyyni ja hiljainen, ja sentähden olkoon nimensä:
_Sohiseva_."

"Se on hyvä!" sanoi Juhani. "Kohiseva on minun veljeni ja Sohiseva sinun
sisaresi. Lysti on, kun molemmilla on nimet."

"Tiedätkö", sanoi Hilja, "Kohiseva ja Sohiseva ovat ihan kuin kaksi
pientä lasta. Mihinhän ne sentään joutuvat, kuin täältä lähtevät!"

"Ne menevät avaraan maailmaan", sanoi Juhani. "Tule, niin seuraamme
heitä matkallansa. Sinä käyt pitkin Sohisevan rantaa ja minä taas
seuraan Kohisevan rantaa, ja kuin niitten tiet loppuvat, palajamme
takaisin."

"Mennään, mennään! Odota vain, jahka minä hyppään kotia ja noudan
voileivän", sanoi Hilja.

"Tuo minulle sitte myöskin!" sanoi Juhani.

Hetken kuluttua tuli Hilja takaisin voileivät muassaan. "Hyvästi nyt",
sanoi hän. "Hyvästi, hyvästi", sanoi Juhani. Ja niin he läksivät
matkalle kumpikin seuraten oman puronsa vartta, Juhani Kohisevan ja
Hilja Sohisevan rantaa.

Mutta nyt jakaantuu satu kahteen kertomukseen, toinen Sohisevasta ja
toinen Kohisevasta. Minkä näistä ensin kerromme? Kenties Hiljasta ja
Sohisevasta?

Hilja meni ja puhui purolle: "sinä pieni lapsi, joka vielä makaat
kehdossasi, mitä sinustakin maailmassa tulee? Kulje hiljaan ja kiltisti,
rakas puroni, ja anna minun tietää kohtalosi, kuin kasvat isoksi."

Hilja kulki yhä eteenpäin ja puro juoksi hiljaan räiskyttäen kirkasta
vettänsä rantojen kukkasille. Sill'aikaa joi se niittyjen nesteitä ja
söi kukkasten juuria ja kasvoi niin yhä isommaksi. Ja mitä isommaksi se
tuli, sitä kirkkaampi ja tyynempi sen vesi, sitä kauniimpi sohinansa ja
sitä vihreämmät rantansa. Viimein laski se tyyneen ja kirkkaasen
järveen. Siellä rehotti koivuja ja pihlajoita pitkin rantoja, ja taivaan
aurinko katseli syvälle tyyneen järveen, ja lumivalkoiset joutsenet
uiskentelivat iltaruskon säteilevässä valossa.

Silloin pani Hilja kätensä ristiin ja sanoi purolle: "Onnellinen sinä,
pieni, rakas puroseni! Koko tielläsi olet levitellyt siunausta ja
vihreyttä ympärillesi, ja kuin vaelluksesi on loppunut, antaa hyvä
Jumala sinun niin ihanasti vaipua kirkkaan järven helmaan iltaruskon
valossa. Hyvä Jumala, anna minunkin elää ja kuolla, niinkuin pieni
puroseni!"

Sitten palasi Hilja takaisin kiitollisena ja iloisena, ja ennen yön
tuloa, oli hän taas kotona. Mutta Juhani ei ollut vielä kotona. Hän
tulee kai, ajatteli Hilja.

Mutta Juhania ei kuulunut. Hän ei tullut sinä iltana, eikä seuravana
päivänä; hän ei tullut moneen vuoteen. Juhani parkaa, ajatteli Hilja;
hänellä ei ollut enempää kuin yksi voileipä eväänä!

Vihdoin luulivat kaikki, että Juhani oli kadonnut ikuiseksi, ja surivat
sitä kovasti. Ainoastaan Kohiseva ja Sohiseva kohisi ja sohisi ihan
selvään kesäiltoina: odottakaa, odottakaa, kyllä hän vielä tulee! Mutta
heitä ei uskonut kukaan.

Niin kuluivat ajat. Hilja kasvoi isoksi ja unohti pestä nukkien
vaatteita Sohisevan purossa, ja unohti myöskin nyykähyyttää päätänsä
puron pienelle tytölle, joka ennen muinoin oli hänen paras kumppaninsa.
Vihdoin unohti hän melkein surra Juhania; paljo muita ajatuksia tuli ja
peitti unohduksen verholla entiset muistot. Mutta Sohiseva ja Kohiseva
yhä lorisivat: kyllä hän vielä tulee; odottakaa vaan, kyllä hän tulee!

Eräänä päivänä tuli vieras herra, jolla oli pitkä musta parta, ja
tiedusteli nuorelta tytöltä puutarhassa erästä lasta, nimeltä Hilja.
Mutta tyttö, jolta tätä tiedusteli, oli juuri Hilja itse. Hän ei
vastannut mitään, vaan kainosteli ja oli hämillään, kun ei voinut
ymmärtää, mitä vieras herra täällä tahtoi.

Silloin kävi vieras hyvin murheelliseksi ja sanoi: "ei kukaan tunne
minua enään täällä, ja Hilja, minun sisareni, on poissa nyt. Tahdonpa
mennä Kohisevan ja Sohisevan luo kysymään heiltä, missä sisareni Hilja
on."

Tästä Hilja kohta huomasi, että vieras olikin oma kaivattu veljensä
Juhani, ja eipä paljon puuttunut, että hän kohta olisi lentänyt veljensä
kaulaan ja sanonut: älä sure, Juhani, tässähän minä olen, oma rakas
sisaresi, ja nyt me emme koskaan enään eroa! Mutta hän malttoi mieltänsä
ja sanoi: "tulkaa, niin menemme purojen luo!"

Ja niin he menivät. Purot olivatkin lähellä toisiansa; oli ainoastaan
pieni vihreä kukkula niitten välillä. "Minä tunnen puroni", sanoi
vieras. "Nuori tyttö, tahdotko kuulla puroni historian?"

"Niin, kerro se", sanoi Hilja sykkivällä sydämmellä. Ja Juhani alkoi:

"Hyvin pieni olin, kuin läksin kotoa ja sisareni luota katsomaan, miten
puron kävisi, kuin se tulee isoksi. Kohiseva oli alussa kiivas ja raju,
niinkuin vallaton poika, eikä kärsinyt esteitä tiellänsä. Kuin se
kohtasi kiven, meni se kuohuen vihasta ja vieritti kiven pois tieltään;
mutta kuin tuli kallio eteen, taistelivat kumpainenkin ylivallasta, ja
usein voitti kallio. Mutta mitä kauemmalle Kohiseva ehti, sitä isommaksi
se kasvoi; pienempiä puroja ja ojia laski vetensä siihen, ja niin tuli
siitä joki.

Minä seurasin sen tietä yhä; kuin tuli nälkä, pyysin ruokaa taloista
joen rannalta, ja kuin janotti, join vettä joesta, ja kuin väsytti,
panin levolle rannan pehmeälle nurmikolle. Mutta Kohiseva kävi yhä
isommaksi ja hurjemmaksi. Se ei enää välttänyt kallioita, vaan karkasi
niitten yli kohisevana koskena, ja lepäsi sitten taas tyynemmässä
vedessä, hakien voimia uusiin taisteluihin. Sen rannikolla oli myllyjä;
se teki ahkerasti työtä, käytti myllyjen pyöriä ja jauhoi jauhoja
monelle kylälle. Sahoja rakennettiin sen varsille. Kohiseva sahasi
lankkuja ja lautoja yöt sekä päivät. Suuria tukkilauttoja ui sen
hartioilla ja purjeveneitä piirsi nopeasti sen pintaa. Se kasvoi
kasvamistaan ja vihdoin tuli siitä hyvin iso joki, isoimpia kuin
maailmassa löytyy. Minä seurasin sen rantaa vuosia ja kuukausia, ja näin
suuria virtoja ja jokia tuon tuostakin laskevan vetensä siihen. Siitä
tuli Kohiseva yhä voimakkaammaksi. Minä näin sen kantavan hartioillansa
suuria laivoja, ja näin sen virtaavan rikkaitten kaupunkien läpi, joissa
asui tuhansia ihmisiä. Usein kysyttiin minulta: "oletko nähnyt niin
mahtavaa jokea?" "En ole", sanoin minä, "mutta minä olen sen nähnyt
pienenä lapsena, minä olen tehnyt pienillä kivillä salpauksia siihen sen
alkulähteen luona, ja ensimmäinen laiva, jota se kantoi, oli minun
herneenpalosta tehty pikku veneeni."

Mitä isommaksi Kohiseva kasvoi, sitä tarpeellisemmaksi, mutta samalla
vaarallisemmaksi tuli se ihmisille. He rakensivat mahdottoman isoja
salpauksia sen rannoille, voidaksensa hillitä sen pahaa luontoa, joka
välistä ajoi sen karkaamaan yli laitojensa ulos oikeasta väylästään.
Kerran keväällä paistoi aurinko kuumasti, niin että paljon lunta suli
vuorilla ja juoksi voimakkaissa puroissa isoon jokeen. Siitä tuli
Kohiseva mielivaltaiseksi ja rajuksi. Minä näin sen paisuvan kovin,
hyökkäävän salpausten yli ja murtavan ne sekä tulvallansa peittävän
monen peninkulman alan hedelmällistä ja tiheästi asuttua maata.

Mutta kerran kohtasi se vuoren joka esti häneltä tien: ja mitä Kohiseva
silloin teki? Se kokosi vetensä suureksi järveksi vuoren eteen ja
taisteli sen kanssa, mutta vuori ei väistynyt paikaltaan. Järvi nousi
nousemistaan, tuli vihdoin vuoren huipun tasalle ja rupesi tulvaamaan
sen yli, muodostaen suurimman ja kauniimman köngäksen, kuin koskaan on
nähty. Jyrinä kävi, vesi kuohui ja nousevassa höyryssä kuvastuivat
taivaankaareen kaikki värit, ja niin vyöryi Kohiseva enemmän kuin sadan
kyynärän korkeudelta alas, pyrkien matkansa perille, joka oli kaukainen
maailman valtameri.

Sinne sillä vielä oli pitkä matka, ja vihdoin se uupui omaan
suuruuteensa ja jakaantui kolmeen haaraan, joissa matala vesi hitaasti
virtasi liejuisen maan läpi. Nyt oli Kohiseva vanha; sen elämä oli
kulkenut liian nopeasti ja sentähden kävi se vanhoilla päivillään
raihnaaksi. Ihmiset ottivat taas valtoihinsa jakaantuneen virran ja
tekivät salpauksia täällä siellä, miten tahtoivat. Ja kuin vihdoin aika
lähestyi, jolloin sen piti katoaman valtamereen, hiipi Kohiseva hiljaan
ja väsyneenä monen pienen lasku-ojan kautta ijankaikkiseen kuoleman
syvyyteen.

Mutta minä sanoin itsekseni: Hyvä Jumala, nyt olen Kohisevan kohtalossa
nähnyt kuvan ihmiselämästä sen jaloudessa, kauneudessa,
hyödyllisyydessä, uhkamielisyydessä ja vihdoin sen raihnaisuudessa. Ja
nyt tiedän, ett'ei mikään voima, ei mikään suuruus maan päällä ole
ijankaikkista laatua, vaan suuri valtameri odottaa meitä kaikkia. Anna
meidän sentähden hakea jalouttamme ja ijankaikkista tarkoitustamme
ainoastaan sinussa, meidän Herrassamme ja Jumalassamme! Opeta meitä jo
ajoissa taivuttamaan uhkeata mieltämme nöyryyteen, niin että meistä
tulisi hyvät lapset sinun sekä taivaissa että maan päällä olevaan
valtakuntaasi!"

"Nyt", sanoi Juhani, "on kertomus Kohisevasta loppunut. Minä olen tullut
takaisin viisaampana kuin läksin, mutta Hilja sisartani en löydä, ja
niin muodoin olen yksin maailmassa kaiken viisauteni kanssa."

"Et olekaan", sanoi Hilja; "sinä et ole yksin enää, sillä nyt lepäävät
sisaresi käsivarret kaulasi ympärillä, sinä tunnet sisaresi suudelman
huulillasi ja sisaresi kyynelet pyrkivät sinun lämpimäin kyyneliesi
parveen. Nyt rakennamme itsellemme asunnon tähän niitylle Kohisevan ja
Sohisevan välille, niin että yhä näemme kumpaisetkin ja muistamme
kumpaisenkin eri vaiheet. Tahdotko niin, Juhani? Sano, tahdotko?"

"Tahdon", sanoi Juhani, suudellen Hiljan poskea. Ja sitte he rakensivat
itselleen tuvan Kohisevan ja Sohisevan välille ja muistelivat aina
Jumalan hyvää tarkoitusta, kun hän on ihmisen silmäin eteen levittänyt
ihanan luonnon rikkaat kuvat.

Hilja ja Juhani vanhentuivat vähitellen, mutta purot olivat aina yhtä
nuorina. Ne olivat yhä samat pienet lapset, joitten kirkkaassa pinnassa
Hilja ennen muinoin oli nähnyt Ahdin tyttären nyökkäävän päätään, ja
joitten virtaa myöten Juhani pani herneenpalko-veneensä uimaan. Sohiseva
sohisi yhä hiljaan kesäilloin; Kohiseva kohisi yhä yhtä vallattomasti
hiekan ja kivien yli. Niistä ei kumpainenkaan tiennyt tulevata
kohtaloansa, mutta Hilja ja Juhani ne kyllä tiesivät, ja heillä oli
oppia siitä koko elin ajaksensa.


[Kuva]



MITÄ EMMA AJATTELI SYKSYLLÄ.


Olethan syksy kalju
Ja harmaa, sokea!
On hengitykses valju
Ja raskas huo'unta.
Nyt kyynelehtii kukka
Ja päivä peitäksen,
Mut en sua syksy rukka
Mä sentään moiti, en.

Mä muistan äitin armaan,
Hän harmaantuu, kuin sä,
Vaan mieleltänsä varmaan
Hän ain' on lempeä.
Ol' isoisän' hänkin
Sokea vanhana,
Mut voitti näkevänkin
Sielunsa valolla.

Oot omaisteni lainen,
Se mieltän' iloittaa,
Kun valo armahainen
Kesk'yöllä pilkuttaa.
Kas tähtein valon esti
Kesäinen aurinko,
Sä tulit, leppyisesti
Katselee tähdet jo.

Mä ajattelen illoin:
Ei valo sammukaan;
On syksy, mietin silloin,
Kuihtunut kevät vaan.
Niin, äiti, tahdon antaa
Mä arvon vanhallen,
Kun povessaan se kantaa
Nuoruuden keväimen.



VUOKKO.


Oli kerran vuokko puistossa. Se ei ollut kalpeampi eikä rumempi kuin
muut vuokot, ja koska kaikki vuokot ovat kauniit keväällä, niin oli
sekin valkoinen ja kaunis kuin kaikki muut. Kenties oli se hiukan
kauniimpikin, en osaa sitä niin tarkkaan sanoa.

Missä kukkia kasvaa, siellä lentelee perhosia; missäpä ne muuten
lentelisivät? Se on vanha historia ja siitä on niin paljo lauluja, että
kyllä niitä riittää.

Apollo oli suurimman perhosen nimi. Sillä oli valkoiset siivet ja niissä
keltaisia kunniarahoja. Perhoset ovat, kuten tietty, vähän turhamaisia;
ne mielellään käyttävät kaikenlaisia koristeita. Ei se kuitenkaan ole
heidän vikansa, että ovat niin kauniit; he eivät ole näet itse
teettäneet vaatteitansa räätälillä. He ovat luonnostaan sellaiset kuin
ovat.

Kerran Apollo tuli vuokon luo ja sanoi hänelle: "jos sinä rakastat
minua, niin rakastan minä sinua."

"Kyllä minä sinua rakastan", sanoi vuokko, sillä hän tosiaankin rakasti
Apolloa eikä osannut teeskennellä.

"Onko se oikein tosi?" sanoi perho.

"Mitäpä se muuta olisi?" vastasi vuokko.

"Se on hyvä, se", sanoi perho ja imi pois kaiken hunajan vuokon kukasta.
Perhoset rakastavat hunajaa, mutta eivät osaa sitä säästää kuten
mehiläiset. Niin se tapahtui ja Apollo lensi tiehensä.

"Kyllä hän palaa", ajatteli vuokko. Mutta siinä hän pettyi, sillä Apollo
pysyi poissa, hänellä kun näet oli muuta ajattelemista.

Eräänä päivänä hän kuitenkin sattui liitelemään toisen kukan ympärillä
ihan lähellä. "Nyt minä pidän varani", ajatteli vuokko. Hän nosti vähän
kukkalehtiänsä, jotka jo olivat hiukan kalvenneet, ja huusi niin kovaan,
kuin vuokko voi huutaa: "jos sinä rakastat minua, niin minä rakastan
sinua."

"En, en minä suinkaan", vastasi perho, eikä ollut siitä niin
millänsäkään.

"Mutta minä rakastan sinua", sanoi vuokko.

"Se on kyllä mahdollista", vastasi perho ja lensi taas pois. Nyt hän
pysyikin kauan poissa. Vuokko seisoi siinä yksinään ruohokossa, aika
alkoi tuntua pitkältä ja vuokko rupesi lakastumaan.

Viimein tuli Apollo taas sattumalta sinne vielä kauniimpana kuin ennen
ja vuokko taas kysyi: "rakastatko sinä minua?"

"En, en vähintäkään", vastasi perho.

"Mutta minä rakastan sinua", sanoi vuokko.

"Mitä se minuun koskee!" sanoi perho. "Sehän on tuo vanha juttu, jota
olen kuullut kyllä satakin kertaa jo ennen." Ja samaa tietään lensi hän
pois.

"Kuulepas, vuokko", sanoi kyhmyräinen kataja, joka seisoi siinä lähellä,
"onko tuo nyt sopivaa, puhua tuolla tavalla ilmi sydämmensä tunteita?
Täytyy pitää nokkansa pystyssä, jos on mitään nokkaa. Kun saa kuulla
ylpeää puhetta, pitää puhua samalla tavalla takaisin, ja kun sinua
halveksitaan, niin näytä, kuka olet. Katsopas minua, uskaltakootpahan
varpuset tehdä pilaa minusta! Ei, vuokko, täytyy olla itsetuntoa; ei nyt
enää ole tapana palkita halveksimista rakkaudella."

"Mutta en minä sille mitään voi", vastasi vuokko. "Minunhan täytyy
rakastaa häntä niin kauan kuin elän."

"Sinä olet sieni", sanoi kataja, ja se oli pahinta, kuin hän tiesi,
sillä sienet ovat siinä huudossa, että eivät pidä varsin tarkkaa lukua
mistään, ja kataja oli ylpeä suuresta maailman tuntemisestaan.

Aurinko paahtoi ja vuokko tuli hetki hetkeltä yhä valkoisemmaksi ja
kalpeammaksi. Sitte tuli sinne poikia puistoon leikkimään. Eräällä
heistä oli haavi pyytää perhosia, ja hän huomasi kauniin Apollon. "Tuopa
on kaunis pistää neulaan hyönteislaatikkoon", sanoi poika ja alkoi
juosta pitkin nurmikkoa.

Nyt tuli Apollolle hätä. Miten hän lensi, koettaen paeta! Huh! haavi
heilahti ja tapasi häntä siipeen, ja perho putosi suin päin ruohokkoon
juuri vuokon viereen.

"Tässä se lensi", sanoi poika ja kumartui etsimään perhoa. Mutta kun ei
häntä löytänyt, juoksi hän tiehensä ajelemaan toisia.

Eipä ollutkaan helppo löytää Apolloa, sillä vuokko oli kätkenyt hänet
lehtiensä alle, ja siinä oli hyvä piilopaikka. Mutta vuokkoa itseään oli
poljettu varrelle, ja nyt hän makasi taittuneena muiden vihreäin korsien
seassa.

"Olipa hyvä, että kuitenkin pääsin", sanoi Apollo ja kömpi ylös tiheäin
lehtien alta.

"Rakastatko minua?" kysyi vuokko, kuoliaaksi lakastumaisillaan, kun
varsi oli poikki.

"Vai niin, sinäkö se olit!" sanoi perho. "Katsohan, miten kaikki
kunniamerkkini hirveästi turmeltuivat! Mitenkä nyt enää voin
näyttäytyäkään hienoissa seuroissa."

"Rakastatko minua?" kysyi kuoleva vuokko.

"Ja miten pölyssä ovat frakkini liepeet", puhui Apollo omiansa. "Hyvä
vuokko, jos sinulla on pisaraakaan kastetta lehtiesi välissä, niin anna
minulle vähä pesuvettä; aivanhan minä olen myyrän näköinen."

"Rakastatko minua?" kysyi vuokko kolmannen kerran.

"No, hyvä ystävä, ei minulla nyt ole aikaa sellaisiin joutaviin
asioihin", vastasi perho. "Niin, sitä juuri luulinkin, kaulusröyhyni on
ihan rypyssä! Mitähän minusta nyt sanotaankaan ruusujen hovissa?"

"Mutta minä rakastan sinua", sanoi vuokko ja siihen hän kuoli, sillä
kaikki lehdet putosivat hänen terästään.

"Kas tuota raukkaa", sanoi perho, sillä häijy hän ei ollut, vaan
ainoastaan kevytluontoinen kuten kaikki muutkin perhot. "Nyt en
varmaankaan saa mitään pesuvettä ennen, kuin iltasella tulee kastetta.
Totisesti olen minä oikein onneton perho! Frakkini on turmiolla,
kaulukseni rypyssä ja kunniamerkkini näyttävät vanhoilta vaskirahoilta.
Mikä hirveä tapaus! Mutta se herättää suunnatonta huomiota maailmassa,
kaikki rupeavat minua säälimään, ja onpa sekin sentään jotakin. Minä
ainakin tulen yleisen huomion esineeksi. Mitähän minusta nyt
sanotaankaan ruusujen hovissa?"

Niin sanoen lensi Apollo tiehensä, mutta eipä hän pitkälle ehtinyt, kuin
joutui varpusen nokkaan, joka oli kauan lähimmällä aidalla väijynyt
häntä. Naks vain, niin kaunis Apollo oli varpusen suussa ja yhtenä
suupalana nieltynäkin, vaikka hän koettikin herättää niin suurta
huomiota.

Kataja näki tuon kaiken ja ajatteli omaan tapaansa. "Syy oli se", sanoi
hän, "että vuokko oli kerrassaan liian ponneton. Täytyy pitää puolensa
ja vastata ylpeästi, niin saavutetaan arvoa ja kunnioitusta tässä
maailmassa. Kuten minä esimerkiksi."

Mutta eivät kaikki ajatelleet samoin. Kuin iltatuuli liiteli pitkin
ruohokkoa, kuului vielä kauan kuiskaileva puhe muiden vuokkojen kesken.
He sanoivat toinen toiselleen: "jos sinä rakastat minua, niin rakastan
minä sinua." Taikka sanoivat he: "jos sinä et minua enää rakasta, niin
minä kuitenkin rakastan sinua."

Se oli hyvin vanha ja tavallinen historia, mutta vuokot arvelivat, että
sitä kyllä sentään kannatti kertoa vielä jonkun kerran.



HÖYTIÄINEN.


Perillä laajan Karjalan,
Vesistä Saimaan pohjoiseen,
Näit Höytiäisen kirkkahan
Sataisin saarineen.
Rannoilla koivut, pihlajat
Ja tummat hongat nuokkuivat
Katsellen järven syvyyteen,
Ja niitty, kumpu vihannoi,
Lehdossa karjan kellot soi,
Ja töllin savu verkalleen
Kohosi kohden pilviä
Metsikön rinteessä.

Koetti kerran ihminen
Vedeltä alaa anastaa
Ja etuansa etsien
Laineita laskettaa.
Ja pieni ura kaivettiin,
Ja varustukset laitettiin,
Mut Iki-Turso ilkkuen
Se mursi patosen.

Kun kala-ukko purressaan
Eräänä päivän' istuen
Taas Höytiäisen lapsillen
Viritti siimojaan;
Hän silloin huomas ihmehen;
Tuo järvi äsken hiljainen
Nyt vieree, juoksee virtanaan.
Ei suinkaan! Tää lie unta vaan!
Vaan kuin hän katsoi, kuin hän sous,
Niin rajummaks se virta nous,
Ja aallot näkyi hyökyvän
Päin rantaa metsähän.

Kiiruusti sousi kalamies
Selältä kotilahdelmaan,
Vaan sitä tuskin tuns ja ties,
Kun laht' ei ollutkaan.
Miss' äsken selkä loistava
Kuvasti hänen kotinsa,
Siin' näkee lietetasangon,
Mi sillä aikaa tullut on,
Ja ranta kaunis entinen
On kovin kolkko, liejuinen.
Ja loitoks oli jäänytki
Se laitur, johon kiinnitti
Hän ilomielin purtensa
Viel' eilisiltana.

Se syvä virta vierien,
Ukkosen lailla pauhaten,
Nyt metsän poveen kaukaiseen
Rynnisti kuohuineen.
Ja loitos etelähän päin
Sen hyökyaallot ryski näin,
Ne Pyhäselkään ryntäili,
Vimmassaan rajusti
Temmaisten hongat juureltaan
Ja pyörtehensä pauhinaan,
Ja pelloillen ja niityillen
Soraa ja hietaa työntäen.

Ja kalastaja ylös päin
Katsahti sekä virkkoi näin:
Suo Herra, kaikkivaltias,
Taas meille apuas?
Sä sääsit rajat vesillen.
Siis anna tulvan vaieten
Tuhoisen tiensä sulkea,
Ja kunnialla kulkea!
Kun taas ne kedot vihannoi,
Nyt joille tulva tuhon toi,
Uus Höytiäisen rantamaa
Maatamme kaunistaa.



[Kuva: Wadelma-mato.]



VADELMAMATO.


"Hyi! huusi Teresia.

"Hyi! parkasi Aina.

"Mikä nyt?" huudahti iso sisar.

"Mato!" kirkasi Teresia.

"Vadelmassa!" huusi Aina.

"Lyö se kuolijaaksi!" kiljasi Lauri.

"Ja tuommoinen meteli pikkusen matoparan tähden!" sanoi iso sisar
harmistuneena.

"Niin kun me puhdistimme vadelmia", sanoi Teresia.

"Silloin se kömpi esiin kaikkein suurimmasta", jatkoi Aina.

"Ja jos joku olisi syönyt sen marjan", pitkitti Teresia.

"Niin olisi hän syönyt madonkin", vastasi Aina.

"No entä sitte?" kysyi Lauri.

"Syödä mato!" huudahti Teresia.

"Ja purra se kuolijaaksi!" huokasi Aina.

"No mitäpä siitä", nauroi Lauri.

"Nyt se matelee pöydällä", parkasi Teresia jälleen.

"Puhalla se pois!" sanoi iso sisar.

"Polje kuolijaaksi!" ivasi Lauri.

Mutta Teresia otti vadelman lehden, lakasi varovasti madon lehdelle ja
kantoi sen pihalle. Silloin huomasi Aina varpusen istuvan aidalla ja
ahneena väijyvän matoa. Heti otti hän lehden matoineen, vei sen metsään
ja kätki sen vadelmapensaiden alle, niin ett'ei ilkeä varpunen voinut
löytää madon piilopaikkaa.

Niin, mitäs muuta olisi kerrottavaa vadelmamadosta? Kuka tahtoo panna
tikkua ristiin tuommoisen pienen madon tähden? Jospa vaan saisi asua
niin kauniisti kuin hän sellaisessa tuoreelta tuoksuvassa
tummanpunaisessa tupasessa, kaukana hiljaisessa metsässä kukkien ja
viheriäisten lehtien keskessä!

Oli päivällisen aika ja silloin söivät he kaikki vadelmia maidon kanssa.
"Sirota sokeria kohtalaisesti, Lauri", sanoi iso sisar. Mutta Laurin
talrikki oli kuin luminietos talvella, josta kuumotti vähän punaista.

Heti päivällisen jälkeen sanoi iso sisar: "Nyt olemme syöneet vadelmat,
emmekä ole keittäneet ollenkaan talven varaksi. Olisi hyvä, jos nyt
olisi kaksi korillista tuoreita marjoja; ne puhdistaisimme kaikki
illalla, ja huomenna keittäisimme ne suuressa malmipadassa, ja sitte
söisimme vohvelia ja vadelmahilloa!"

"Tule, niin menemme metsään poimimaan", sanoi Teresia. "Sen teemme",
vastasi Aina. "Ota sinä keltainen kori; minä otan viheriäisen."

"Älkää eksykö, ja tulkaa kauniisti kotiin illalla", sanoi iso sisar.

"Tervehtikää vadelmamatoa", sanoi Lauri pilkaten. "Ensi kerran kuin
tapaan hänet, saan kunnian syödä hänet suuhuni."

Nyt menivät Aina ja Teresia metsään. Voi, sepä oli niin kaunis, niin
ihana! Tosin oli välistä vaikea kiivetä kaatuneiden puiden yli ja
tarttua kiinni oksiin, sekä riidellä katajien kanssa ja tapella hyttysiä
vastaan, mutta mitäs se teki? Tytöt astuivat rivakasti kohottaen
helmansa, ja niin he joutuivat kauas metsään.

Täällä oli paljo harakanmarjoja, mustikoita ja kornelimarjoja, mutta
aivan vähä vadelmia. Tytöt kulkivat yhä kauemmaksi ja vihdoin he tulivat
... ei, tuota ei voi kukaan uskoa ... he tulivat suureen
vadelmapensastoon. Täällä oli ennen ollut kulovalkea ja nyt oli kasvanut
vadelmapensas toisensa viereen, niin pitkältä kuin silmä kantoi.
Jokainen pensas oli notkistunut maahan suurien tummanpunaisten ja mitä
kypsimpien vadelmain painosta, niin että sellaista marjojen paljoutta ei
vielä koskaan ollut kaksi marjanpoimijatyttöä nähnytkään.

Teresia noukki, Aina noukki; Teresia söi, Aina söi. Hetken perästä oli
heidän korinsa täynnä. "Nyt lähdemme kotiin," virkkoi Aina. "Ei,
noukkikaamme vielä vähän enemmän", sanoi Teresia. Sitte panivat he
korinsa maahan ja alkoivat noukkia esiliinoihinsa, eikä kauan
viipynytkään, niin oli esiliinatkin täynnä.

"Nyt lähdemme kotiin", lausui Teresia. "Niin nyt menemme", vastasi Aina.
Molemmat tytöt ottivat korinsa toiseen käteen; ja toisella he
kannattivat esiliinojaan. Ja niin alkoivat he kulkea kotiinsa.

Vaan tuo oli helpommin sanottu kuin tehty. He eivät koskaan olleet
kulkeneet niin kauas suureen metsään, siellä ei löytynyt teitä eikä
polkuja ja pian älysivät tytöt eksyneensä. Pahinta oli se, että puiden
varjot pitenivät pitenemistään ilta-auringon paisteessa, linnut
rupesivat lentelemään kotia pesiinsä, ja kaste laskeutui. Vihdoin laski
aurinko petäjäin latvojen taakse, ja isossa metsässä tuli hämärä ja
viileä.

Tytöt tulivat pahoillensa, mutta kävivät yhä eteenpäin ja odottivat,
että metsä loppuisi ja savu heidän kodistaan näkyisi.

Kun he niin olivat käyneet ison aikaa, tuli pimeä. He tulivat nyt isolle
tasangolle, jossa kasvoi pensaita, ja kun he katsoivat ympärilleen, niin
paljon kuin taisivat pimeässä, huomasivat he, että he olivat kulkeneet
ympäri ja että he jälleen olivat joutuneet noiden monien, ihanien
vadelmapensaiden keskeen, josta he olivat noukkineet korit ja esiliinat
täyteen. Täällä he istahtivat väsyneinä kivelle ja rupesivat itkemään.

"Minulla on niin nälkä", virkkoi Teresia.

"Voi", sanoi Aina, "oi, jospa meillä nyt olisi suuret voileivät, ja
lihaa päällä."

Sen sanottuaan tunsi hän jotakin helmassaan, ja kun hän siihen koski,
oli se suuri näkkileivästä tehty voileipä ja lintupaistia sen päällä.
Samassa sanoi Teresia: "olipa kummallista: minulla on voileipä
kädessäni."

"Minulla on myöskin", lausui Aina. "Tohditko syödä?"

"Tohdin kyllä", vastasi Teresia. "Voi kun nyt olisi lasillinen hyvää
maitoa!"

Kun hän sen oli sanonut, tunsi hän, että suuri maitolasi oli hänen
sormiensa välissä. Heti sen jälkeen huusi Aina: "Teresia! Teresia!
Minulla on lasi maitoa kädessäni! Tämäpä on varsin kummallista."

Mutta kun tytöillä oli nälkä, niin he söivät ja joivat erittäin
halukkaasti. Sen tehtyään haukotteli Aina, ojensi käsiään ja lausui:
"voi, jospa olisi pehmeä vuode maatakseni!"

Tuskin oli hän sen lausunut, niin hän tunsi vieressään hienon, pehmoisen
sängyn, ja saman huomasi myös Teresia. Tytöistä oli tämä hyvin
kummallista, mutta kun heitä nukutti ja he olivat väsyksissä, niin eivät
he ajatelleet enempää, vaan kömpivät vuoteille, lukivat iltarukouksensa
ja vetivät peitteet yllensä. Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin kumpikin
oli unen helmassa.

Kun he heräsivät, oli aurinko jo korkealla taivaalla, oli ihana kesäaamu
metsässä ja linnut lensivät iloisina puiden oksilla ja latvoissa. Nyt
vasta tuli tyttöjen kummastus sanomattoman suureksi, kun he huomasivat
maanneensa metsässä, vadelmapensaiden keskellä. He katselivat toisiansa,
he katselivat vuoteitaan, jotka olivat hienointa pellavavaatetta,
levitettynä pehmeiden lehtien ja karhunsammalien päälle. Vihdoin sanoi
Teresia: "oletko valveilla, Aina?"

"Olen", vastasi Aina.

"Mutta minä näen unta vielä", lausui Teresia.

"Ei", vastasi Aina. "Mutta täällä asuu varmaankin hyvä henki näiden
vadelmapensaiden seassa. Oi, jos meillä nyt olisi lämpöinen kuppi kahvia
hyvän sämpylän kanssa, kahviin kastaaksemme!"

Tuskin oli se lausuttu, niin heidän vieressään oli pieni hopeainen
tarjotin, ja sen päällä kullattu kannu, kaksi kuppia parasta posliinia,
hieno kristallinen sokuriastia, hopeainen kerma-astia ja muutamia
erittäin hyviä, vielä lämpöisiä vehnäleipiä. Tytöt kaasivat kuppeihin
oivallista kahvia, siihen sitte panivat sokuria ja kermaa ja joivat
hyvillä mielin. He eivät olleet koskaan juoneet niin hyvää kahvia.

"Nyt tahtoisin kernaasti tietää, kuka meille on kaikkea tätä antanut",
sanoi Teresia kiitollisen näköisenä.

"Sen olen minä tehnyt, pikku tyttöseni", lausui samassa ääni pensaista.

Tytöt katsoivat sinne jotenkin hämmästyneinä, ja huomasivat pienen
ystävällisen valkeatakkisen ukon, jolla oli punainen lakki päässä ja
joka tuli ontuen esiin pensaiden takaa, sillä hän arasteli vähäsen
vasenta jalkaansa. Ei Teresia eikä Ainakaan voineet hämmästyksestä
virkkaa sanaakaan.

"Älkää peljästykö, pikku tytöt", sanoi ukko ja irvisti ystävällisesti
heille, sillä nauraa ei hän oikein taitanut, hänen suunsa oli vinossa.
"Terve tultuanne valtakuntaani! Oletteko maanneet hyvästi ja syöneet ja
juoneet hyvästi?" kysyi hän.

"Olemme, hyvin olemmekin", vastasivat molemmat tytöt, "mutta sanos
meille..." ja sitten tahtoivat he kysyä, kuka ukko oli, mutta eivät
uskaltaneet.

"Minä kerron teille kuka minä olen", sanoi ukko. "Minä olen
vadelmakuningas, joka vallitsen koko tätä vadelmapensas-valtakuntaa, ja
täällä olen asunut jo monta tuhatta vuotta. Mutta suuri henki, joka on
metsän, meren ja taivaan hallitsija, ei ole tahtonut, että ylpeilisin
kuninkaallisesta vallastani ja pitkästä elinajastani. Sentähden on hän
määrännyt, että minun pitää muuttua yhtenä päivänä, aina sadan vuoden
kuluessa, pieneksi vadelmamadoksi ja elää sellaisena heikkona ja
turvattomana olentona, auringon noususta sen laskuun saakka. Sen
muutoksen kestäessä on elämäni riippuvainen pienen madon elämästä, niin
että lintu voi syödä minut suuhunsa, lapsi voi poimia minut marjoissa ja
tallata jalallaan tuhatvuotisen elämäni. Nyt oli eilen juuri yksi
muutospäiviäni ja tulin poimituksi vadelmassa ja olin lähellä tulla
kuolleeksi poljetuksi, joll'ette te, hyvät lapset, olisi minua
pelastaneet. Auringon laskuun saakka makasin turvatonna ruohossa, ja
silloin, kun tulin puhalletuksi teidän pöydältänne, nyrjähti jalkani
sijaltansa ja suuni on mennyt säikähdyksestä vinoon. Mutta kun ilta
tuli, ja minä sain oikean muotoni takaisin, haeskelin teitä,
kiittääkseni ja palkitakseni teitä. Ja silloin löysin teidät täällä
valtakunnassani ja otin teidät vastaan niin hyvin kuin taisin, teitä
kovin säikähdyttämättä. Nyt tahdon lähettää linnun metsästäni,
osoittamaan teille tietä kotiinne. Hyvästi, rakkaat lapset, kiitos
lempeästä sydämmestänne, vadelmakuningas tahtoo näyttää, ett'ei hän ole
kiittämätön."

Tytöt ojensivat nyt ukolle kätensä ja kiittivät häntä, sydämmellisesti
iloisina, että he eilen olivat armahtaneet pientä vadelmamatoa. Nyt
tahtoivat he mennä, mutta samassa kääntyi ukko vielä kerran, irvisti
pilkallisesti vinolla suullaan ja sanoi: "tervehtikää Lauria ja sanokaa
hänelle, että kun ensi kerran tapaamme toisemme, niin on minulla kunnia
syödä hänet suuhuni."

"Voi, älkää sitä tehkö, herra vadelmamato", huudahtivat molemmat tytöt
yht'aikaa, kovasti säikähtyneinä.

"No teidän tähtenne olkoon se anteeksi annettu", vastasi ukko; "en ole
kostonhimoinen. Tervehtikää Lauria ja sanokaa, että hän myös saa odottaa
lahjaa minulta. Voikaa hyvin!"

Nyt ottivat tytöt marjansa ja kiiruhtivat eteenpäin metsässä iloisilla
sydämmillä, sitä tietä kuin lintu lensi. Niin näkivät he vähäsen hetken
perästä metsän harvenevan ja ihmettelivät kovin, että eilen taisivat
käydä niin pitkiä kierroksia. Ja sen saatte uskoa, että kotona syntyi
ilo, kuin he kumpikin tulivat takaisin. Siellä olivat kaikki odottaneet,
kaikki hakeneet heitä, iso sisar ei ollut saanut unen rahtuistakaan
silmiinsä, hän luuli niin varmaan, että sudet olivat syöneet hänen
rakkaat pikku siskonsa. Mutta Lauri tuli heitä vastaan kantaen koria ja
huusi: "tulkaa katsomaan, tässä on jotakin teille, jonka tänne äsken toi
eräs vanha ukko!"

Kun tytöt avasivat korin, katso, siellä oli kaksi paria mitä kauniimpia
rannerenkaita, tummanpunaisista kypsän vadelman näköisistä
kiiltokivistä, ja niissä oli päällekirjoitukset: Teresialle ja Ainalle;
ja niiden vieressä oli timanttinen rintaneula, joka oli tehty
vadelmamadon muotoiseksi, päällekirjoituksella: "Lauri, älä tapa koskaan
turvatonta!" Lauri tuli jotenkin hämillensä: hän käsitti kyllä
tarkoituksen, mutta kuitenkin oli ukko hänen mielestään kostanut niin,
kuin ainoastaan hyvät henget kostavat. Ja vadelmakuningas oli myös
muistanut isoa sisarta, sillä kuin hän meni päivällispöytää kattamaan,
löysi hän kaksitoista suurta korillista mitä punaisimpia ja makeimpia
vadelmia, kuin koskaan on metsästä noukittu, eikä kukaan tietänyt,
mitenkä ne sinne olivat tulleet, mutta kaikki arvasivat sen. Ja sitten
tehtiin hilloa ja keitettiin sokerissa, ja syötiin maidon kanssa, jonka
vertaista ei ole koskaan nähty, ja jos tahdot, niin menemme sinne
auttamaan heitä hillon keittämisessä, jolloin voi tapahtua, että mekin
saamme osamme, sillä he keittävät luultavasti vielä tänäänkin.



KOULUPOJAN KESÄLAULU.


Talvella läksyt osasin,
Kiel'opin, kertotaulunkin,
Sen kaikki kuuli, näki.
Vaan silloin pääni tyhmistyy,
Kun koivut, lepät lehdittyy,
Ja kukkiin metsän käki.

Ja läksyt käy päin seiniä,
Mä höpsin puita heiniä,
Voi kummallista seikkaa!
Jokainen rivi visertää,
Jokainen kirjain myllertää
Iloisna kuperkeikkaa!

Maantiedettä on läksynäs!
Arhangel? Pariis? Näytäpäs!
Kiivaasti maister huutaa.
Ken Pariisia muistelis,
Arhangelia aattelis,
Kun miel' on täynnä muuta!

Mut kuink' on, poika, laskentos?
Sä lurjus, tuskin tiedät, jos
Kaks kertaa kaks on neljä!
Ah armoo, herra maisteri,
Paraikaa ajatukseni
Ne leikki pallopeliä!

Vai armoo! Tänne kämmenes,
Saat parannusta muistilles,
Ja nurkkaan laiska lotka!
Ah maister, älkää hutkiko,
Uneksin lentäväni jo
Korkeella niinkuin kotka.

Niin silloin. Vaan nyt riemuitsen,
Kuin lintu laulan, leikitsen,
Niin että rannat raikaa.
Oi kirkas ilma, kaunis sää,
Järv' välkkyy, taivas sinertää!
Oi kesän armast' aikaa!


[Kuva]



KOULUPOJAN TALVILAULU.


Nyt talvella muistaa
Taas poikaset luistaa,
Ja suksilla suistaa
Sievästi näin.
Ja hanki se nauskaa,
Ja jäätikkö rauskaa,
Ja kulku on hauskaa,
Heh, edespäin!

Lum'hiukehet välkkää,
Ja kulkuset helkkää,
On riemua pelkkää,
Nyt hulmutaan!
Mä valjastan varmaan
Nyt varsani harmaan,
Vien siskoni armaan
Kanss' ajamaan.

Taas kirkkaalla säällä
Me luistinten päällä
Niin lennämme jäällä
Kuin tuulispää.
Nyt uljahin alkaa
Jo syöstellä jalkaa,
Nyt kaikk' ylimalkaan
Jo ennättää?

On koululla lupa,
Nyt lumesta tupa,
Siin' istua hupa
On muutamain.
Vaan toiset ne ryskää
Ja viskaa ja jyskää,
Siit' ei tule yskää,
Miehuutta vain.

Nyt taas sota suuri
Jo alkavi juuri,
Kuin lumesta muuri
On valmisna.
Nyt palloset tuiskaa,
Ne tuiskaa ja luiskaa,
Ja poikaset huiskaa
Niin nopsana.

Hei uljahat veikot!
Nuo kömpelöt peikot,
Nuo hölmöt ja heikot
Kiin' ottakaa!
Te säästäkö elkää
Sen kuhnurin selkää,
Ken sodassa pelkää,
Se löylyn saa.

Sill' into ja kunto,
Ja tahto ja tunto,
Ja rohkea luonto
Tarvitahan,
Kun puolesta valon.
Ja oikean, jalon,
Ja myös kotitalon,
Taistellahan.

Kun maan lumi peittää,
Ja tuisku kun heittää
Jo kasvoihin meitä
Niin hauska on.
Kun joutuvi joulu,
Ja loppuvi koulu,
Niin kaikuvi laulu
Taas suruton.


[Kuva]



[Kuva]



ARMELIAS ON RIKAS.


Järven rannalla on iso kylä, ja toisella puolella järveä pieni torppa.
Järvi oli tätä nykyä jäässä ja lumi pyrysi valkeana pilvenä sen yli,
sillä nyt oli talvi ja joulun aika.

"Vaari", sanoi rikkaamman talon emäntä ukollensa, "emmekö aseta muutamia
lyhteitä puimatonta otraa varpusille jouluksi?"

"Ei kannata", vastasi isäntä.

"Mutta niinhän olemme tehneet joka vuosi, ja siitä on siunausta."

"Ei ole varaa", ärjäsi ukko.

"Mutta tuolla torpassa näen lyhteen katolla, ja torppari kylvää
peltoonsa kuusi kappaa, kun sinä kylvät kuusitoista tynnyriä."

"Lorua!" sanoi ukko. "Minulla on väkeä kylläksi elättää, enkä rupee
heittämään Jumalan viljaa kaikenmoisten elukkojen eteen."

"Niin on", huokaili vaimo. "Jumalan viljahan se on, mutta varpuset
kuuluvat myöskin Jumalan luomakuntaan."

"Leivo sinä joulukakkusi, ja pidä huolta siitä, että joulukinkku on
kelvollinen; mitä me varpusista huolimme", tuumaili ukko.

Niin päätettiin. Rikkaassa talossa valmistettiin kaikenlaista ruokaa ja
juomaa komeita joulupitoja varten, mutta varpuset lentelivät ulkona
nälkäisinä pyryilmassa.

Torpassa oli samaan aikaan köyhyys. Katon päällä on ainoastaan rikkaus;
sillä siellä liehuivat taivaan linnut iloisina otralyhteen ympärillä, ja
lapsetkin iloitsivat katsellen varpusten pieniä jälkiä lumessa ja
kuunnellen niitten iloista viserrystä katon harjalta.

"Jos olisimme puineet tuon otralyhteen, jonka heitimme varpusille, olisi
meillä nyt tuores kakku lapsille jouluksi", huokaili torpparin vaimo.

"Etkö tiedä, että armelias on rikas?" sanoi hurskas vanha torppari,
hyväntahtoisesti silmäillen huolestunutta vaimoansa.

"Mutta taivaan linnut syövät meidän leivän!" sanoi vaimo.

"Mitäpä siitä, vaikka olisi metsän pedot", tuumaili torppari. "Sitä
paitsi olen säästänyt niin paljon, että voimme ostaa neljä tuoresta
joulukakkua ja yhden kannun maitoa. Me lähetämme lapset kelkan kanssa
kylään poikki jään; iltaan ne kyllä ennättävät takaisin."

"Kunhan vaan ei olisi susia jäällä!" arveli vaimo.

"Minä annan Tanelille hyvän sauvan", sanoi ukko. "Kyllä hän pitää
puolensa."

Niin kävikin; pikku Taneli läksi siskonsa Annin kanssa kylään ostamaan
leipää ja maitoa. Mutta lumi oli pyrynnyt jäällä kinoksiin ja lapsilla
oli sangen vaivaloinen paluumatka, kun piti vielä vetää kelkkaa
perässään. Tämä esti matkaa, niin että alkoi jo tulla pimeä
jouluaatto-ehtoolla. Kumpaisetkin astuivat reippaasti eteenpäin paksussa
lumessa, mutta yhä pimeämmäksi tuli, ja vielä oli hyvän matkaa jäljellä.

Silloin liikkui jotain pimeässä. Se tuli yhä lähemmäksi, ja lapset
huomasivat vastaansa suden tulevan.

"Älä pelkää", sanoi Taneli siskollensa. "Minulla on hyvä sauva." Näin
lausuen kohotti hän uhkaavasti sauvaansa.

Susi lähestyi, mutta ei tehnyt lapsille mitään pahaa. Se ainoastaan
ulvoi. Se ulvoi niin kummallisesti, että oli ihan kuin olisi lausunut
sanoja, joita lapset ymmärsivät. "On niin pakkanen, kovasti pakkanen",
sanoi susi, "ja minun pienillä pojillani ei ole mitään syötävää. Antakaa
minulle Jumalan tähden vähän leipää!"

"Koska niin on", sanoi Anni, "annamme sinulle kaksi kakkua ja syömme
itse kovaa leipää tänä iltana. Isän ja äidin pitää kumminkin saada
joululeipänsä."

"Paljon kiitoksia", sanoi susi ja läksi tiehensä saatuansa kaksi
tuoresta joulukakkua. Lapset astuivat eteenpäin, mutta vähän ajan
perästä kuulivat he taas jotain sipsutusta takanansa. Kun kääntyivät
katsomaan, huomasivat karhun.

Karhu mörisi jotain omalla kielellänsä, jota eivät lapset oikein
ymmärtäneet; vihdoin he käsittivät, että sekin pyysi jouluapua. "Nyt on
pakkanen", sanoi se, "ja kaikki lähteet ja järvet ovat jäässä; minun
poika paroillani ei ole mitään juotavaa. Antakaa minulle Jumalan tähden
vähän maitoa!"

"Kuinka?" sanoi Taneli. "Minkätähden sinä et makaa pesässäsi niinkuin
muut karhut talvisaikaa? Mutta olkoon se oma asiasi. Me annamme sinulle
puolet maidostamme. Anni ja minä voimme tän' iltana juoda vettä, kunhan
isä ja äiti vaan saa jotain parempaa jouluksi."

"Paljon kiitoksia", sanoi karhu ja vastaanotti maidon tuohiseen, jota se
kantoi etukäpälillänsä. Sen jälkeen astua lönkytteli se tiehensä
pimeässä. Lapset rupesivat nyt tiukkaamin astumaan, sillä kodin
ikkunasta huomasivat jo valkean siellä iloisesti leimuavan; äkkiä
rapisteli ilkeä huuhkain siipiänsä heidän ympärillään.

"Minä tahdon leipää, minä tahdon maitoa! Leipää ja maitoa!" huusi
huuhkain, uhaten lapsia terävillä kynsillänsä.

"Vai niin", sanoi Taneli, "sinä olet sitä laatua, kyllä minä sinun
kohteliaaksi opetan." Ja samalla sivalsi hän huuhkainta aika tavalla
kepillänsä, niin että se kirkuen lensi tiehensä.

Lapset olivat nyt paluumatkansa perillä ja iloisina tömistelivät lunta
jaloistansa ja vaatteistansa pienessä porstuassa.

"Me olemme antaneet ruokaa sudelle!" huudahti Anni.

"Ja maidolla juottaneet karhua", lisäsi Taneli.

"Mutta huuhkain sai maistaa sauvaa!" sanoi Anni iloisesti.

Sitten he kertoivat koko tapauksen. Heidän vanhempansa katsoivat
kummastuneena toisiansa. Mitähän tämä merkitsee, ajattelivat he, kun
lapsemme ovat olleet armeliaita metsän petoja kohtaan?

Ilta oli; torpan väki asettui hiljaisuudessa raamattua lukemaan,
raamattua, jossa sanotaan, että armeliaisuutta täytyy osoittaa halvinta
ja pienintäkin kohtaan, vieläpä vihollisiansa ja eläimiäkin kohtaan,
sekä että antajan sydän määrää lahjan arvon. Mutta joka antaa, hänen
täytyy antaa köyhille, jotka tarvitsevat hänen lahjaansa eikä tuhlata
sitä laiskoille ja vähemmän tarvitseville.

Kun lukeminen oli loppunut, asettui torpanväki ruoalle. He lausuivat
rukouksen ja söivät tyytyväisinä yksinkertaista kestitystä, jonka lapset
olivat kylästä tuoneet. Lapset eivät tahtoneet muuta kuin kovaa leipää
ja vettä, sillä he soivat niin mielellänsä vanhemmille paremman ruoan.
Mutta vanhemmat eivät sitä tahtoneet, vaan jakoivat ilomielin lapsille
niistä kahdesta tuoreesta leipäkakusta ja maidosta.

Mutta syödessään huomasivat he jotain ihmeellistä. He taittoivat
taittamistaan leipää ja söivät, mutta kakut eivät vähentyneet ollenkaan,
ja vaikka vähän väliin kaatoivat maitoa vatiin, eipä se näkynyt leilistä
yhtään vähenevän. Kun tätä juuri ihmettelivät, kuului jotakin rapinaa
pienen ikkunan takana, ja sielläpä seisoi sekä susi että karhu,
etukäpälät ikkunata vastaan. Molemmat näkyivät hymyilevän ja nyykyttivät
päätään osoittaen sillä sydämmellistä kiitollisuuttaan; mutta niitten
takana kuului huuhkain rapistelevan siipiänsä pimeässä ja huutavan
käheällä äänellänsä: uhuu, vitsa viisaan kasvattaapi, uhuu! uhuu!

Silloin ymmärsi ukko, akka ja lapsetkin, että heidän pienelle
ruokavarallensa oli siunaus suotu. He panivat sentähden kätensä ristiin
ja kiittivät Jumalata siitä.

Mutta joulupäivänä, kuin palasivat kirkosta kotiin, eivätkä tienneet
itsellensä olevan muuta ruokaa, kuin mitä edellisestä päivästä oli
jäänyt, huomasivat he ihmeekseen että molemmat leipäkakut olivat
samankokoisia ja leili ihan yhtä täynnä maitoa kuin aattoiltana. Ja niin
jäikin olemaan yhä eteenpäin. Niin kauan kuin mökki seisoi ja nuo hyvät
ihmiset siinä elivät, löytyi heillä aina sama joululeipä ja maito
vähentymättä. Mutta varpusten iloinen viserrys houkutteli joka vuosi
päivän paistetta torpan pienelle pellolle, niin että otra tuotti siellä
viidennentoista ja kahdennenkymmenennen jyvän, vaikka katovuosi oli
monen muun sadon hävittänyt. Menestys ja siunaus asui torpparin
matalassa majassa, samalla kuin rukous, ahkeruus, armeliaisuus ja
tyytyväisyys siellä vallitsi.

Mutta rikas isäntä söi jouluaattona liian paljon lihavata kinkkua ja
rupesi siitä voimaan pahoin. Ilahuttaaksensa mieltään joi hän sitä
enemmän olutta, mutta tuli yhä pahemmalle päälle. Aurinko ei siitä lähin
lämmittänytkään niin iloisesti hänen isoja peltojansa kuin ennen, sadot
kävivät huononpuoleisiksi, ja hinkalot sekä heinäladot alkoivat
tyhjentyä. "Se tulee siitä, että liian paljon autamme köyhiä", sanoi
hän. "Meillä ei ole siihen varaa, akkaseni; ei ole varaa; aja pois
kaikki kerjäläiset!"

Niin tehtiin, mutta sittenkin kävivät hinkalot ja ladot yhä tyhjemmiksi.
Me syömme liian paljon, tuumasi ukko, ja niin päätti hän jättää yhden
ruoka-atrian syömättä. Mutta ei siitäkään ollut apua. Sudet ja karhut
raatelivat hänen hevosensa, lehmänsä ja lampaansa; köyhyys seisoi
ovella, mutta ukko ei voinut ymmärtää kuinka tämä oli mahdollista, kun
taloutta niin hyvin ja tarkasti hoidettiin.

"Ei, me syömme varmaan liian paljon", arveli hän. "Seoittakaa leipään
survotuita männynkäpyjä ja keittäkää lientä puolan varsista. Mutta
kaikin mokomin, akkaseni, älä anna mitään elukoille eikä kerjäläisille.
Meillä ei ole varaa olla armeliaita."

"Minä menen torpan väen luo tuonne järven toiselle puolen, kysymään
heiltä, kuinka heillä aina riittää leipää, kun muut kärsivät nälkää",
arveli akka.

"Mene vaan", vastasi ukko. "Minä olen varma siitä, että ne ovat
tarkemmat taloudenhoidossaan kuin me."

Akka meni ja palattuaan kertoi hän ukolle, että torpanväki usein
lahjoittaa viimeisenkin leipänsä köyhille, eikä kumminkaan kärsi nälän
hätää, sillä Jumalan siunaus antoi sen heille kymmenkertaisesti
takaisin.

"Sepä olisi merkillistä", tuumasi ukko. "Ota, tuossa on viimeinen
leipämme, heitä se ulos kerjäläisroistoille tuonne maantielle ja käske
niitä sitten menemään hiiteen!"

"Ukkoseni", sanoi emäntä, "tähän vaaditaan vielä jotain muuta, se
nimittäin, että annat hyvästä sydämmestä."

"Mitä vielä?" vastasi ukko. "Noh, anna sitten hyvästä sydämmestä, mutta
sillä ehdolla, että Jumala antaa, meille kymmenkertaisesti takaisin.
Meillä ei ole varaa lahjoittaa mitään ilmaiseksi."

"Mutta täytyy antaa ilman mitään ehtoa", sanoi emäntä.

"Kuinka? Eikö siitä saisi kiitostakaan?"

"Usein saadaan kaikkia muuta kuin kiitosta, vaan annetaan kumminkin."

"Sepä on kummallista", arveli ukko ja pudisteli päätään. "Kuinka
semmoinen kannattaisi?"

Emäntä sanoi: "kuningas Taavetti sanoo 37 virressään: Minä olin nuori ja
vanhennuin, enkä ole koskaan nähnyt vanhurskasta hyljätyksi, enkä nähnyt
hänen lapsiansa olevan ilman leipää."

"Kuule, vaimoseni", sanoi ukko, "riihessä on vielä yksi lyhde puimatonta
otraa. Sen me säästämme ensi jouluksi varpusille. Olkoon se alku uuteen
elämään."



VILHON MIETTEET VAPUNPÄIVÄNÄ.


Nyt kirkkaast' aurinko armas loistaa,
Nyt säteet lämpimät hangen poistaa,
Nyt leivo hellästi laulelee,
Nyt kevät luoksemme rientelee.
Viel' äsken pilvinen taivas, ilma,
Nyt sininen on kuin siskon silmä
Niin hellä kuin emon rukous
On taivaan juhliva kauneus.

Mä läksin portille suotta luulen,
Ja tunsin vilposen aamutuulen,
Ja kuulin laulavan leivosen,
Ah kuinka siit' olin riemuinen!
Mä keikuin, unhotin kaiken kurin,
Mä toimin ukot ja ämmät nurin,
Mä kumoon porsaat ja miehet sain,
Ja kansa virkkoi: kas tuota vain!

Mä kiihdyn totta, en sitä salaa,
Ken jäätyis silloin, kuin sydän palaa?
Ken silloin suojassa viihtynee,
Kun maa ja taivaskin hymyilee?
Mä juoksin siis yli vuorten, laksoin,
Ja niittyin, kunnasten, minkä jaksoin,
Ja raikui huutoni rajaton:
Nyt kevät on jo, nyt kevät on!

Ja vanha Stiina, mi kevään tullen
Keritsi lampaita, virkkoi mullen:
Kyll' aika villoja kasvattaa,
Ja huimat pojatki parran saa.
Hups, syöksin villoihin kuperkeikkaa,
Ja Stiina siunaili mointa seikkaa,
Mä nousin pörröisnä maailmaan,
Mut leuass' ollut ei karvaakaan.

Saan paljon puuroa vielä syödä,
Saan läksyt lukea, tehdä työtä,
Kunnekka partani orastaa,
Sentähden tahdon nyt mellastaa.
Nyt mikä estäisi riehumasta,
Olenhan rikkaampi kuningasta,
Miel' uljas, raitis ja riemuinen,
Mä tiedän maailman omaksen'.

Mut aikaa ei tule koskaan toista,
Ei koskaan aurinko silleen loista,
Ei linnun laulu niin hellin soi,
Se riemuun kivenki saada voi!
Ei simaa sellaista kukaan maista,
Sellaist' ei kakkua kukaan paista,
Ei nälkää sellaista tunne kai,
Kuin Vapunpäivänä Vilho sai.



ELISA.


Oli kerran lapsi pyhässä maassa, siinä seudussa, jota sanotaan
Galileaksi, jossa Jesus itse oli asunut ja elänyt lapsuutensa ajan.

Se oli pieni lapsi, mutta ei kukaan tiedä, kuinka vanha se oli, ehkä
kolme tai neljä vuotta. Eikä kukaan tiedä, oliko se poika vaiko tyttö,
ei myöskään, mikä sen nimi oli. Mutta uskokaamme me, että se oli
_Elisa_, joka merkitsee _Jumalan autuus_. Sillä totisesti tämä lapsi oli
autuas Jumalan lapsi jo maan päällä, ja vielä enemmin taivaassa.

Elisa oli _köyhä_ lapsi. Ei hänellä ollut kauniita vaatteita eikä hän
ollut kastanut vehnäleipää maitoon, ei kiukutellut rusinoita, torttuja
eikä piparkakkuja. Elisa oli _nöyrä_ lapsi; hän ei koskaan luullut
olevansa parempi eikä viisaampi muita lapsia. Elisa ajatteli aina: minä
olen vain pieni lapsi parka, jolla on paljo vikoja ja joka ei tiedä niin
mitään; miksipä minä siis olisin itserakas ja murhetuttaisin Jumalaa?
Elisa oli myöskin _tottelevainen_ lapsi; hän mielellään meni, minne
vapahtaja häntä käski; ja tietty se, että Elisa oli tottelevainen
isälleen ja äidilleen muutenhan ei olisi koskaan tapahtunutkaan, mitä
nyt tapahtui.

Eräänä päivänä astui Herramme ja vapahtajamme tietä myöten Kapernaumin
luona. Silloin hänen opetuslapsensa tulivat hänen luoksensa ja olivat
vielä niin ymmärtämättömät, että kiistelivät keskenänsä, kuka heistä
olisi suurempi ja parempi kuin toiset Jumalan valtakunnassa. Sen tähden
he nyt tulivat ja kysyivät Jesukselta; "Mestari, sanos meille, kuka on
suurin taivaan valtakunnassa!"

Silloin Jesus kutsui tykönsä lapsen ja asetti sen heidän keskellensä. Ja
otettuaan sitte lapsen syliinsä sanoi hän heille: "_Totisesti minä sanon
teille: ell' ette käänny ja tule niin kuin lapset, niin ette suinkaan
tule sisälle taivaan valtakuntaan. Sen tähden joka itsensä alentaa niin
kuin tämä lapsi, se on suurin taivaan valtakunnassa._"

Olipa se hyvin kummallisesti sanottu pienestä lapsesta. Kukapa kuningas
tai keisari on koko avaran maan päällä koskaan päässyt niin suureen
kunniaan, että Jesus itse olisi sanonut hänestä: Katso, tuollainen on
se, joka on suurin taivaan valtakunnassa! Kaikkein viisain, paras ja
pyhin ihminen ei koskaan ansaitsisi niin suurta armoa; mutta Herramme ja
vapahtajamme valitsi siksi pienen, köyhän lapsen. Miksi teki hän niin?
Minkä tähden korotti hän tämän lapsen ylemmäksi kaikkein rikkaimpia ja
mahtavimpia, jopa myöskin kaikkein viisaimpia ja pyhimpiä ihmisiä?

Syyn hän itse sanoo meille: sen tähden, että tämä lapsi oli niin
kerrassaan nöyrä sydämmestä, että se tiesi olevansa niin köyhä ja
taitamaton ja täynnä vikoja hyvän ja täydellisen Jumalan edessä ja että
ei lainkaan ajatellut omaa kiitosta, vaan kiitollisella mielellä otti
Jumalan armon vastaan suurena ja ansaitsemattomana lahjana. Katso, sen
tähden Jesus otti sen lapsen taivaalliseen syliinsä, ja silloin se lapsi
oli onnellinen ajassa ja ijankaikkisuudessa.

Kukapa tietää? Ehkä Elisalla ei ollut isää eikä äitiä, ei veljeä eikä
sisarta, ei leipää syödä eikä sänkyä missä maata, ei kotoa eikä
vaatteita suojelemassa auringon paahteen kuumuudelta eikä sateen
kylmyydeltä. Ehkä kovasydämmisiä ihmisiä ja turmeltuneita lapsia astui
ohitse tietä myöten ja katseli halveksien pikku Elisaa. Mutta hän oli
onnellinen, hän oli rikas, sillä hyvä Herra Jesus oli ottanut Elisan
syliinsä ja Elisa tuli siitä vain yhä nöyremmäksi. Elisa ajatteli:
kuinka ihmeellisen hyvä onkaan meidän Herramme ja vapahtajamme, enkä
minä, köyhä lapsi, ole koskaan ansainnut niin suurta hyvyyttä!

Katsos, sellaisia ne ovat suurimmat taivaan valtakunnassa. Joka kerran,
kuin luulet olevasi parempi ja viisaampi muita, ajattele pikku Elisaa,
joka omasta mielestänsä oli kaikkein pienin, köyhin ja taitamattomin
lapsi koko avarassa maailmassa, ja kuitenkin sai hän olla Jesuksen
sylissä, levätä hänen kaunista, pyhää ja viatonta sydäntänsä vasten.
Siinähän sinäkin tahtoisit mielelläsi olla; ja jos se ei tapahdu täällä
maan päällä, niin voi se tapahtua taivaassa. Ole vain nöyrä, niin kuin
pikku Elisa oli.

Ehkä olet myöskin lukenut, kuinka äidit pyhässä maassa kerran toivat
lapsiansa Jesuksen tykö, että hän panisi kätensä heidän päällensä ja
rukoilisi. Mutta se oli opetuslasten mielestä vaivalloista heidän
mestarillensa ja he tahtoivat estää lapsia tulemasta hänen tykönsä.

Silloin sanoi Jesus: "_Sallikaa lasten tulla minun tyköni älkääkä
kieltäkö heitä, sillä sen kaltaisten on Jumalan valtakunta._"

Ja hän otti heitä syliinsä ja pani kätensä heidän päällensä ja siunasi
heitä.

Katsos, silloin sinä varmaan olisit tahtonut olla niiden lasten
joukossa, että hyvä Herramme ja vapahtajamme olisi pannut kätensä
sinunkin pääsi päälle ja rukoillut sinun kanssasi ja siunannut sinua.
Mutta kyllä hän tekee sitä vielä nytkin, hän näkymättömänä tekee sitä
joka päivä, jos sinä vain tulet hänen tykönsä niin nöyränä sydämmesi
syvyydestä saakka, kuin pikku Elisa oli. Sinä et kyllä nyt näe hänen
käsiänsä etkä kuule hänen ääntänsä, mutta sinä tunnet, miten hän kantaa
sinua pyhässä sylissänsä ja panee kätensä sinun päällesi ja siunaa
sinua. Silloin sinäkin sanot samoin, kuin pikku Elisa sanoi: o, miten
hyvä on Herramme Jesus minua köyhää lasta kohtaan!

Vapahtajan opetuslapset olivat hyviä ja hurskaita ihmisiä eivätkä he
suinkaan tarkoittaneet mitään pahaa lapsille. He vain ajattelivat
itsekseen näin: lapset eivät ymmärrä mitään, he ovat vain muiden tiellä
ja haittana mestarilla.

Mutta Jesus tiesi paremmin kuin opetuslapset. Hän tiesi, että Jumalan
valtakunta ei ole sellainen, että meidän ymmärryksemme voisi sen
käsittää; vaan Jumalan valtakunta on ihmisessä sisällisesti, se on
ihmisen rakkaus ja usko. Pikku lapset ymmärsivät niin vähän maailmassa;
tuskinpa he osasivat lukea edes kahteenkymmeneen. Mutta he ymmärsivät
sitä, joka oli parempaa: että Jesus rakasti heitä ja he puolestaan niin
sydämmestänsä rakastivat häntä. He tulivat niin sydämmestänsä iloisiksi,
kuin hän kauneilla, hyvillä silmillään katsoi heihin: se tuntui ihan
siltä, kuin Jumala itse olisi taivaastaan katsellut heitä, ja niin se
kaiketi olikin. Kuin he kuulivat hänen ystävällisen äänensä, tiesivät he
varsin hyvin, vaikka ei kukaan ollut sitä heille sanonut, että se, jota
hän puhui, oli Jumalan omaa sanaa, joka on täynnä armoa ja ijankaikkista
totuutta. Ei kukaan pikku lapsi kysynyt Jesukselta niin, kuin
ijäkkäämmät ihmiset useinkin kysyivät: kuka sinä olet? mistä sinä tulet?
kuka sinut lähetti? Kuin Jesus sanoi: "Minä olen tie, totuus ja elämä;
joka minuun uskoo, hän elää, ehkä hän olis kuollut!" silloin lapset
sukeutuivat yhä likemmäksi häntä ja ajattelivat itseksensä ainoastaan:
niin, niin, herra Jesus! Ja kuin he kuulivat hänen sanovan: "sen
kaltaisten on Jumalan valtakunta", silloinkin ajattelivat he ainoastaan:
niin, niin, herra Jesus!

He eivät ajatelleet itseänsä; he uskoivat ihan varmaksi, että Jesus oli
Jumalan poika ja maailman vapahtaja ja että hänen sanansa oli
ijankaikkisen elämän sana. Tuotahan luulisi olevan helppo uskoa, ja
kuitenkin siinä on enempi, kuin maailman viisas ja oppinut tietää. Usko
vain se koko sydämmestäsi, niin sinulla on kaikki, kuin tarvitset,
kuuluaksesi Jumalan valtakuntaan.

Mutta moni muuten hyvä ihminen tekee samoin, kuin opetuslapset tekivät,
ja estää lapsia tulemasta vapahtajan Jesuksen tykö. He ajattelevat: mitä
ne lapset ymmärtävät? Vaurastukoot ensin vähän vanhemmiksi ja lukekoot
katkismusta.

Katso, siitä sanoo Jesus vielä tänäkin päivänä raamatun sanoilla:
"sallikaa lasten tulla minun tyköni älkääkä kieltäkö heitä, sillä sen
kaltaisten on Jumalan valtakunta!" -- Ja niin se on. Jumalaa
vapahtajaasi pitää sinun rakastaa aina siitä asti, kuin voit sopertaa
hänen nimeänsä, jopa ihan siitä päivästä asti, jona tulit maailmaan. Ei
pikku lapsi tiedä, minkä tähden pappi kasteessa panee vettä sen päähän,
ja kuitenkin on Jumalan valtakunta jo sen oma.

Kuin, kasvat suureksi, tulee niin helposti paljo syntisiä ajatuksia
sydämmeesi. Silloin on hyvä, jos Jesus on ollut lapsuutesi ystävä, sillä
lapsuutensa ystäviä ei vähällä, eipä koskaan unhoteta.

Tapahtuu usein niinkin, että Jesus ottaa lapsia pois maan päältä, heidän
vielä ollessaan pieniä. Silloin hän heitä ottaa taivaalliseen syliinsä,
ja he saavat nojata hänen pyhää sydäntänsä vasten ijankaikkisesti.
Onnelliset pikku lapset! Pitäisihän meidän, jotka jäämme tänne, iloita
siitä eikä surra. Mutta ah, eipä ole niinkään helppo, kuin luulisi,
antaa rakastansa Jesukselle. Silloin tuntuu usein siltä, kuin pakahtuisi
koko sydämmemme. Mutta meidän ei pitäisi katsella alas pimeään hautaan,
vaan pikemmin ylös Jumalan valoisaan taivaasen. Miksipä tekisimme
opetuslasten tavalla ja estäisimme lapsia pääsemästä Jesuksen syliin?

Mutta muistelkaamme nyt pikku Elisaa Olisipa merkillistä nähdä se lapsi.
Me kysyisimme: Elisa, sanopas, miltä tuntui päästä Jesuksen syliin.

Ja silloin Elisa vastaisi: Etkö sitä tiedä? Eikö Jesus ole sinua
ottanutkaan syliinsä silloin, kuin vielä olit pieni maan päällä?

Ei, Elisa, sanoisimme me. Onhan siitä jo hyvin pitkä aika, kuin Jesus
eli ihmisten seassa.

Silloin Elisa hymyilisi enkelin tavalla ja sanoisi: Etkö tiedä, että
Herramme ja vapahtajamme sanoi: "missä kaksi tai kolme teistä kokoutuu
minun nimeeni, siellä olen minä teidän keskellänne!" -- Niin hän vielä
tänäkin päivänä näkymättömänä liikkuu ihmisten keskellä ja puhuu heille
pyhää sanaansa ja tarjoaa heille avointa syliänsä. Ja pikku lapsille
sanoo hän vielä joka päivä: Tulkaa minun tyköni! Tulkaa Jumalan
valtakuntaan!

Kyllä me tulemme, herra Jesus, me tulemme mielellämme, kun sinä otat
meitä sinne vastaan!



LASTEN RUKOUS ISÄNMAAN EDESTÄ.


Ota suojahas, Luoja laupias,
Tämä kallis synnyinmaa!
Ain' turvaa, varjele voimallas
Kotirantoa rauhaisaa!
Isän, äidin maa sekä meidänkin,
Täss' synnyimme, tässä kasvammekin.
Maan Luoja ja taivasten,
Ole Suomelle armoinen!

Sodan pauhut ja surmat suistele
Ja nälkä ja hallayöt,
Pois taudit ja turmiot poistele,
Pois vihan ja vainon työt!
Suo, Luoja, voimasi vahvistaa
Ain' Suomen kansaa, hallitsijaa!
Sä suojahas, armohos
Meit' aina sulkeos!

Olemme hennot kukkaset juur' --
Mitä muuta me voimmekaan
Kuin etehes langeta, Luoja suur',
Ja rukoilla Sua vaan?
Olet aina heikkojen uskallus;
Ole meille voima ja lohdutus,
Tuki, turva myös tiellämme!
Oi siunaa maatamme!

Ja suo meidän kasvaa, vahvistua
Aina suojaksi synnyinmaan!
Meit' opeta hädäss' ja onnessa
Isänmaatamme rakastamaan!
Isän, äidin maa sekä, meidänkin,
Täss' synnyimme, tässä kasvammekin.
Meit' auta, oi Taivainen,
Kautta poikasi Jesuksen!



[Kuva]



MUSTI.


Tuoll' liepeess' suuren hongikon
Lähellä kylää mökki on.
Kaks hyvää lasta armaineen
Siell' asui äitineen.

Nuo Kaarlo, Hilma olivat
Maan päällä lapset parhaimmat.
Ne köyhät oli pienoiset
Ja orvoiks' jäänehet.

Näkyipä hovi kaunoinen
Tuolt' yli metsäin, järven.
Siell' oli lapset kasvaneet
Ja suurest' eläneet.

Mut Jumal', isä ihmisten,
Tät' ei näe hyväks' lapsillen;
Hän antoi heidän koitella
Kurjuutta, puutetta.

Heilt' isä kuoli. Talokin
Veloista pian myytihin,
Ja äiti vihdoin torppaseen
Sai muuttaa lapsineen.

Tuo hurskas äiti, hyvillään
Hän lausui kesken köyhyyttään:
"Vaikk' isän meiltä kuolo vei,
Ei Luoja hylkää, ei!"

Hovissa suurest' elettiin,
Nyt puutett', tuskaa kärsittiin;
Tuo rikas naapur' armoton
Ja tyly heille on.

Kuin kallis sentään verrattain
On mökin tunnon rauha vain,
Ja luja, harras usko sen
Rikkauteen verraten!

Viel' yhden näät sä toverin,
Nälkäinen vatsa silläkin,
Ja hampaat suussa välkähtää, --
On villakoira tää.

Tää vanha Musti hyvänen
On peru aikain entisten;
Hän kotoisin on Spanjasta,
Ties' äiti kertoa.

Sen näkikin jo turkistaan,
Kuin mörisi hän nurkassaan;
Mut miten Pohjolaan hän sai,
Ei kenkään tiennyt kai.

Kyll' oli vainen hänkin vaan
Voileipää syönyt aikoinaan,
Mut nyt hän tyytyi vähempään,
Mörisi näljissään.

Niin kauan, kuin sen voimat soi,
Hän metsämailta usein toi
Muassaan kotiin jäniksen
Tai teiren-poikasen.

Ja huiski häntää hyvillään,
Ja suutaan nuoli mielissään;
Kuin paisti valmiiks' saatihin,
Ties' saavans' Mustikin.

Mut vanhapa on Musti nyt
Ja jalat sen on jäykennyt,
Hämillä suutaan nuolla saa,
Kuin paistit katoaa.

Sen sijaan susi vihainen
Käy salaa häntä väijyillen,
Mut paistiks' tulla Musti hän
Ei näytä kärsivän.

Se loukkaa hänen arvoaan,
Ja liki jos käy susi vaan,
Sen kyllä pörhöiseks' saa pää,
Kuin Musti höyhentää.

Nyt Mustin ruoka niukall' on,
Mut tover' on hän verraton;
Hän seurass' ain' on lapsien
Näljissään möristen.

He nyppii hänen turkkiaan,
Hän silloin kättä nuolee vaan;
Sit' armahda, ken ilkeissään
Käy mökkiin pyrkimään.

Ja jos ties' Musti, että ken
On ollut paha lapsillen,
Hän kursaamatta niskahan
Käy häijyn veitikan.

Mut äiti park' on lohduton,
Kun itse leivän puutteess' on
Ja näkee Mustin näljissään
Vanhoilla päivillään.

Ja vaikka kauan arvelee,
Ja vaikka sydän kirvelee,
Hän ottaa Mustin mukanaan
Ja lähtee kulkemaan.

Ja hoviin tultiin: "herrasen',
Mun koiraniko tahdotten?
Hän viisas on, mut leipäähän
Ei oo', mill' elätän."

Ja rikas herra hymähtää:
"No, koiran voin kyll' elättää,
Tuoss' saatte rahaa; tiehenne!
Muut' asiaako, he?"

Äit' itkein läksi kotiin nyt,
Ja lapset, yksin jätetyt,
Ovella tuvan nyyhkyttää,
On sija Mustin tää.

"Itkusta, lapset, tau'otkaa,
Nyt Musti herran' elää saa,
Sen maito, puuro ruokan' on
Ja leipä hapaton."

Ja äiti vielä jatkoikin,
Kuin rapsutusta kuultihin
Ja tuttavata mörinää,
Ett' ... onko totta tää?

Se Musti on, jok' ilmaantuu,
Hän itse, eikä kukaan muu!
Voit, maidot jätti, päästäkseen
Kotihin vaivaiseen.

Niin, runsaat ruuat heitti hän
Ja herkut, hyvän elämän.
Ja palas' nälkään, puutteesen,
Köyhyyteen jällehen.

Uskollisuutens' tähden vaan
Hän laihaks' saattoi ruumistaan,
Ja ennen kärsi nälkää hän
Kuin jätti ystävän.

Ja lapset hyppi riemuissaan,
Ja Musti möris' iloissaan;
Mut silmäst' äiti kyynelen
Nyt pyyhkäs' lausuen:

"Pois, Musti, jälleen talohon
Sen luo, ken ostanut sun on.
Ei auta; hoviin jälleen vaan
Taas Musti saatetaan."

Mut Musti palas', takaisin
Hän kolme kertaa vietihin,
Sai leipää, selkääns' vuorottain;
Mut -- _siell'_ ei pysy vain.

Ja kuin hän kerran kolmannen
Taas raapi tuvan ovehen,
Koir' uskollinen tupahan
Toi leivän suussahan.

Ja lasten eteen vei sen, näin
Mielt' äidin niinkuin lepyttäin,
Ja lausuin: huolet' olkaa vaan!
Kyll' leipää hankitaan.

Nyt veet tul' äidin silmihin.
Hän heti läksi hovihin
Ja sanoi: "sekää rahat nää,
Mut meille Musti jää."

Mut kunpa rikas kuuli tän,
Niin heltyen näin lausui hän:
"Uskollisuutt' ei voita vain
Ei kullat maailmain."

Ja lausui vielä lisäksi:
"Nyt tulen teille hyväksi,
Nyt teille kultaa, ruokaa suon
Vaan Mustin tähden tuon."

Ja koissakos nyt riemuitaan,
Ja Musti möris' iloissaan;
Ja nyt on Musti päättänyt,
Ja satu loppui nyt.



RINALDO RINALDINI

ELI

ROSVOLIITTO.


_Kolmenäytöksinen seikkailu. Ensimmäisessä näytöksessä kaksi kuvaelmaa._


Henkilöt:

Maisteri Bas, opettaja.
Rouva Streng, opettajatar,
Koulupoikia, jotka päättävät ruveta rosvoiksi:
Robert Friman...............Rinaldo Rinaldini.
Kaarle Kronfelt.............Kaarle Moor.
Frans Boström...............Mazarino.
Frits Anckarström...........Gronzalov.
Knut Seger..................Lassemaija.
Josef Forsberg..............Musta Joonas.
Koulutyttöjä, edellisten sisaria, jotka rupeavat mustalaistytöiksi:
Augusta Friman..............Esmeralda.
Sofia Kronfelt..............Preciosa.
Maria Boström...............Terzerola.
Lotta Anckarström...........Tintomara.
Viktoria Seger..............Kanonada.
Roosa Forsberg..............Mogrebina.
Nimismies Black.
Talonpoikais-ukko ja talonpoik.-mummo.
Kerjäläispoika ja kerjäläistyttö.
Poliisimies.
Vanginkuljettaja.

Rosvoja ja mustalaistyttöjä voi muuten olla kuinka monta hyvänsä, kunhan
vain ottavat urheita ja merkillisiä nimiä, niin kuin Hirmu, Kerberos,
Polyfemus, Xantippa, Viarda, Bobelina j. n. e. Seikkailut tapahtuvat
ensin kaupungissa, sitte vähän matkan päässä maalla.



Ensimmäinen näytös.

Koulu.



Ensimmäinen kuvaelma.

_Poikien kouluhuone_.

_Lomahetki, maisterin poissa ollessa. Pojat meluavat._ *Seger* ja
*Kronfelt* vetävät sormikoukkua. *Boström* ja *Anckarström* lukevat
ääneen Euklideesta läksyänsä. *Friman* lukee jotakin kirjaa, huomaamatta
mitään muuta, ja *Forsberg* lukee hänen takaansa samaa kirjaa kovalla
äänellä.

*Forsberg* _(lukien)_. "Sitte urhollinen Rinaldo Rinaldini meni
Apenniini-vuorille, kutsui kokoon väkensä ja sanoi heille"... Oletteko
hiljaa, pojat!

*Boström*. Lukekaammepas läksyämme.

*Anckarström*. Varo sormiasi, Josef. Muistatko, mitä maisteri lupasi,
jos emme nyt osaa viidettä...

*Forsberg*. Minä todistan Euklideesta sinulle, että sinä olet pelkuri
raukka. Kuule nyt! Sitte sanoi Rinaldo Rinaldini... _(Pojat meluavat.)_
Oletteko hiljaa!

*Friman*. Mene tiehesi. Anna minun lukea.

*Forsberg*. Näin se sanoi, se urhollinen Rinaldo: Pojat, sanoi hän,
meitä maailma vainoaa, meidän täytyy vihata ihmisiä. Ruvetkaamme
rosvoiksi!

*Kronfelt* ja *Seger*. Oikein sanottu, ihan oikein!

*Forsberg* _(lukien)_. Mutta, sanoi Rinaldo, älkäämme ruvetko
sellaisiksi rosvoiksi, jotka ryöstävät köyhiltä, ja tappavat viattomia.
Se on halpamaista...

*Kronfelt*, *Seger* ja *Boström*. Niin, se olisi halpamaista. Mutta
kuinka sitte kävi? Mitä hän vielä sanoi?

*Forsberg* _(lukien edelleen)_. Ei, sanoi Rinaldo, me emme saa ryöstää
muilta kuin rikkailta, jotka ovat anastaneet rikkautensa köyhiltä. Ja
sitte me annamme saaliistamme osan köyhille. Sillä tavalla me jälleen
tasoittelemme kaikki oikein maailmassa.

*Kaikki pojat paitsi Friman*. Sepä oli hyvin sanottu. Olipa se kelpo
mies. Mitenkä sitte kävi?

*Forsberg*. No, hän sitte rupesi rosvoksi... Pojat _(kuten äsken)_. No,
se oli hyvä.

*Forsberg* _(Frimanille)_. Annas tänne kirja ja anna minun lukea. Sinä
olet aina tuollainen jöröjukka, istut ja mietit vain yksinäsi. Mitä sinä
mietit?

*Friman*. Minä aion ruveta rosvoksi.

*Forsberg* _(halveksivasti)_. Sinäkö! Kyllä kai.

*Friman* _(ottaa häntä kiinni nutun kauluksesta)_. Nauratko sinä minua?

*Kronfelt*. Heitä jo, Robert. Eihän hän kuitenkaan ole muuta kuin
paikattu lapanen sinun käsissäsi. Tietäähän koko koulu, että sinä olet
väkevin meistä kaikista.

*Friman* _(pudistelee Forsbergia)_. Vai niin, tekeekö mielesi vielä
nauramaan?

*Forsberg*. Anna minun olla. Nauroinko minä sinua?

*Friman*. Sinä nauroit, ja sen tähden minä työnnän sinut penkin alle.
_(Kaataa hänet. Kaikki pojat Kokoutuvat ympärille. Samassa tulee
maisteri.)_

*Bas*. Mitä nyt, veitikat? Mitä te tuolla lailla meluatte koulussa!
Käykää paikoillenne. Friman, tule tänne. Löitkö sinä Forsbergia?

*Friman*. Hän nauroi minua ja minä kaadoin hänet maahan.

*Bas*. Forsberg! Ärsytitkö sinä Frimania lyömään itseäsi?

*Forsberg* _(itkien)_. Hyvä maisteri, viaton minä olen, ihan viaton, en
minä tehnyt mitään.

*Bas* _(nipistää häntä korvasta)_. Niin, niin, kyllä minä sinut
tunnen... Aina sinä olet viaton... Menkää paikoillenne. Olkaa toiste
tappelematta koulussa. Tällä kertaa jääköön nyt sikseen. Ottakaas liitu
käsille. Etteköhän nyt jo ole saaneet Euklidesta päähänne. Koko viikon
on mennyt kaikki päin mäntyyn, eikä se kelpaa. Minä en suvaitse
laiskistelemista. Anckarström, miten kuuluu viides väitelmä?
_(Anckarström lukea änkyttää ulkoa.)_ Piirusta se, Boström. _(Boström
piirustaa vallan nurin päin.)_ Se on väärin. Näin se on. _(Piirustaa
itse.)_ Todista, Forsberg.

*Forsberg* _(tavoitellen sanoja)_. Koska sivu AB on yhtä suuri kuin sivu
BA ... ja sivu BA on yhtä suuri kuin AB...

*Bas*. Mitä tyhmyyksiä se on! Kronfelt!

*Kronfelt* _(tavoitellen hänkin)_. Koska kulma ABC, ja kulma ABC on yhtä
suuri...

*Bas*. ...kuin ABC? Et sinä näy päässeen sen pitemmälle
mittaustieteessäsi. Seger!

*Seger* _(yhtä tavoitellen)_. Koska ABC on yhtäkylkinen kolmio, ja
kaikki sivut yhtäkylkisessä kolmiossa ovat yhtä suuret...

*Bas*. Vai niin. Kyllä sinä itse olet yhtäkylkinen kolmio, ja
samanlaisia te näytte olevan kaikki tyyni. Todista, Friman! Sinä olet
aina ennen ollut sukkela poika, vaikka nyt viime aikoina olet saanut
kaikenlaisia hullutuksia päähäsi.

*Friman*. Minä en osaa läksyä.

*Bas*. Mitä uskallat..? Oletko sairas?

*Friman*. En. Minä en osaa läksyä, enkä huoli valehdella osaavani.

*Bas*. No, olkoonpa sinussa muuten mitä vikoja hyvänsä, niin et ainakaan
valehtele, sen minä tiedän. Mutta läksysi sinun pitää osata. Sinä olet
luokan ensimmäinen, sinä kaikkein vähimmin saat laiskutella.

*Friman*. Minä lupaan maanantaiksi lukea kaksinkertaisen läksyn ja osata
kuin vettä.

*Bas*. Ei, hyvä herra, ei käy tinkiä läksyjänsä. Sensori ... tuo vitsat!
_(Forsberg tuo vitsakimpun ja näyttää maisterin seljän takaa Frimanille
pitkää nenää.)_ Sano nyt heti, mitä olet tehnyt koko aamupäivän.

*Friman*. Lukenut minä olen ... mutta en läksyäni. _(Ojentaa kätensä
lyötäväksi.)_

*Bas* _(panee pois vitsat)_. Sinusta tulee joko tavattoman hyvä mies,
Friman, tai tavattoman suuri konna. Sinun itsesi se on valittava, ja
suokoon Jumala, että valitsisit sen, joka parempi on. Tällä kertaa annan
sinulle anteeksi suoran puheesi tähden. Käy istumaan ja lue maanantaiksi
kaksi läksyä. Forsberg ... mikä se kirja oli, jonka pistit penkin taa?

*Forsberg* _(viattoman tavalla)_. Se oli kielioppi, herra maisteri.
_(Lähettää kirjan kulkemaan kädestä käteen.)_

*Bas*. Tuo tänne. Minä tahdon sen kirjan.

*Forsberg* _(tavoitellen)._ Se ... se taisi pudota penkin alle. Joku
lienee sen ottanut sieltä.

*Bas* _(ankarasti)._ Tuokaa se tänne, sanon minä, olkoonpa se kellä
hyvänsä. No? _(Kaikki pojat, paitsi Friman, nousevat ja näyttävät tyhjiä
käsiään. Kirja putoaa lattiaan Segerin polvilta.)_

*Bas* _(tuimasti)._ Tuokaa se tänne! Kyllä minä opetan teitä ilvehtimään
koulussa.

*Friman* _(ottaa kirjan ja vie maisterille)._ Herra maisteri, ei
toisissa ole syytä. Minä se toin tämän kirjan kouluun ja siis minä yksin
ansaitsen rangaistusta.

*Bas* _(avaa kirjan)._ "Rinaldo Rinaldini, kukistumaton, rosvojen
päällikkö Apenniinein vuorilla." -- Pojat, mitä tämä on! Tämän tähden te
siis olette koko viikon laimiin lyöneet läksyjänne -- änkytelleet --
vastanneet päin mäntyyn ja saaneet sormillenne, kaikki vain tuon vanhan
kelvottoman ja tyhmän jutun tähden! Ennen minä olen saanut kunniaa
kolmannesta luokasta; ei mikään muu luokka osannut niin hyvin. Nyt te
tuotatte vain häpeää, sanon minä, ja mitenkähän vielä käyneekään kahden
viikon päästä tutkinnossa? Laiskureja vetelyksiä teistä tulee; sitä ne
romaanit opettavat. Ole vaiti, Friman; ei maksa vaivaa sinun ottaa syytä
niskoillesi. Tänään on lauantai. Huomenna sunnuntaina iltapuolella on
teidän kevätjuhlanne, jolloin koko koulu on lyömässä palloa
Lukkarinmäellä.

*Friman*. Niin, lupasittehan...

*Bas*. Kyllä minä lupasin sinne teidätkin. Mutta kun tänään olette
olleet sellaiset, ei siitä enää puhettakaan. Te ette pääse kevätjuhlaan,
vaan sen sijaan koko kolmas luokka marssii tänne koululle arestiin.

*Friman*. Minä pyydän, herra maisteri, määrätkää minut yksinäni
arestiin, koska minä yksin olen syyllinen.

*Bas*. Koko luokka arestiin. Saammepahan nähdä, eikö läksy sitte suju
paremmin. _(Menee.)_

*Kronfelt* _(kuin on vähä aikaa oltu hämmästyksissään vaiti)._ Täytyykö
olla menemättä kevätjuhlaan! Seger. Jossa on koko koulu leikkimässä!

*Anckarström*. Ja kaikki tyttökoulun tytöt tulevat katsomaan meidän
pallon lyöntiämme!

*Boström*. Ja siellä on simaa ja piparkakkuja!

*Kronfelt*. Sen sijaan astua arestiin!

*Seger*. Koko koulu nauraa meille.

*Anckarström*. Neljäs luokka, joka niin ylvästelee, pääsee näyttämään
meille pitkää nenää.

*Boström*. Kaikki tytöt pilkkaavat meitä.

*Forsberg* _(innoissaan)._ Pojat! Meitä ihmiskunta vainoo! _(Avaa kirjan
ja lukee.)_ Ihmiset ovat meitä kohtaan olleet julmemmat kuin tiikerit.
Haa, urholliset ritarit, meidän täytyy kostaa noille pedoille, jotka
sanovat itseään ihmisiksi... Mitä minä sanon? Ihmisiäkö? Ei, pyövelejä
he ovat, tyranneja ihmishaamussa! Meidän pitää mennä
Apenniini-vuorille...

*Kronfelt*. Se on: Vasikkamäen kiviröykkiön luo, jonne on pari virstaa
matkaa tai puoli kolmatta. Siellähän on kolo, jota sanotaan
rosvoluolaksi.

*Forsberg* _(samalla äänellä)._ Niin, urholliset ritarit, ihmiskunnan
puolustajat, siellä me rupeamme.

*Kaikki muut*. Rosvoiksi! rosvoiksi!

*Friman*. Kello kolme iltapuolella.

*Kaikki muut*. Kello kolme, kello kolme.

_(Esirippu putoaa.)_


Toinen kuvaelma.

_Tyttökoulu_.

Lomahetki. Opettajatar on poissa. _Augusta Friman_ syö riisiryynejä.
_Roosa Forsberg_ huvikseen pureksii ja syö rihveliä. _Viktoria Seger_
leikkelee paperinukkeja. _Fanny Boström_ piirustaa. _Lotta Anckarström_
ompelee. Kaikki kuuntelevat ja katselevat _Sofia Kronfeltiä_, joka
näyttelee erästä kohtaa Preciosasta.

*Sofia* _(sanellen)._

      Sun toivos taivahasen kiinnä,
      Sä parhaan turvan saatkin siinä.

Ja sitte hän menee Alonson luo ja sanoo hänelle: antakaas kätenne,
armollinen herra; minä näen siitä, että teidän rakkahin toivonne tulee
täytetyksi. -- Nuori ritari tietysti kiittää, ja katsoo häneen, niin hän
katsoo häneen -- näin -- ja hän katsoo alas -- näin -- ja niiaa hyvin
syvään -- näin -- ja sitte he riemuiten kantavat pois hänet, ja hän
istuu kuin prinsessa valtaistuimella kukkaispuvussa.

*Augusta*. Ah, miten kaunista, niin kaunista!

*Sofia*. Ja sitte hän istuu yksinään kalliolla metsässä, ja kuu paistaa
pitkäin puiden päällitse, ja silloin hän ajattelee nuorta ritaria ja
näpähyttelee kitaraansa ja laulaa näin: Yksinäisyys eipä illoin...

*Lotta*. Älä laula, hyvä Sofia; rouva Streng saattaisi kuulla.
Tiedäthän, että hän ei ole hyvillään siitä, että usein käymme
teaatterissa.

*Sofia*. Ja sitte, kuin Preciosa tulee linnaan ja uhkaa ampua
mustalaispäällikköä -- näin, puh! -- mutta ei hän sentään ampunutkaan!
-- ja koko puisto oli valaistu ja linna paistoi kuin aurinko, ja silloin
hän tunsi vanhempansa...

*Roosa*. Ah, miten kaunista, niin kaunista! Jospa olisin mustalaistyttö!

*Augusta*. Ja saisin joka päivä kävellä vihreässä metsässä ja katsella
kuuta.

*Lotta*. Mitäpä siinä olisi huvia, siitä vain tulee nälkä.

*Viktoria*. Mutta kun saisi katsoa kättä!

*Fanny*. Ja soittaa kitaraa ja tanssia helistimien kanssa! Tottahan
Preciosa osasi tanssia?

*Sofia*. Tietysti, kyllä hän osasi. Näin... Mutta ei muut osaa tanssia
niin kuin mustalaistytöt. Tiedättekö, että ne raukat ovat kärsineet
paljon vääryyttä ihmisiltä tuolla Espanjassa.

*Lotta*. En minä ole vielä kuullut, että sellaisista syistä tanssitaan.

*Sofia*. Kyllä -- toivottomuuden pakosta. Ette usko, miten suloista on
olla toivottomana. Mutta malttakaahan, nyt minä rupean viardaksi. Kas
niin, nyt käykää lattialle piiriin istumaan. _(Tytöt istuutuvat.)_ On
pimeä yö. Pata on tässä tulella kiehumassa _(panee ompelukorin
lattialle)._ Minä hämmennän pataa _(heilauttaa linjaalia)._ Ja minä
sanon _(karhealla äänellä)_: Preciosa, sokuriseni, sommitteletko taaskin
runoja kuulle? _(Tavallisella äänellään:)_ Sitte minä näen Alonson
ratsastaen tulevan kuutamassa. _(Taas karkealla äänellä:)_ Ah, teidän
armonne, miten meitä peljästytitte!

_(Viime sanain aikana tulee rouva Streng huomaamatta ja jää hetkiseksi
kuuntelemaan.)_

*Rouva Streng*. Niinpä tosiaankin. _(Tytöt peljästyvät ja juoksevat
paikoilleen.)_ Johan teillä taas on ne teaatterikujeenne mielessä. Hyvät
lapset, joka asia ajallaan, leikki silloin, kuin sopii, ja vakavina
ollaan, milloin sen aika on. Minä kuitenkin annan teille nyt tuon
anteeksi, jos osaatte läksynne paremmin, kuin koko tällä viikolla olette
osanneet. Ryhtykäämme nyt maantieteesen. Boström... Mikä tämä meri on?
_(Näyttää kartalta.)_

*Fanny* _(havahtuen)._ Pohjois-tanssimeri.

*Rouva Streng*. Houritko sinä! Pohjois-tanssimeri!

*Fanny* _(hämillään)._ Jäämeri, aioin minä sanoa.

*Rouva Streng*. Ja tuo suuri saari tuolla ylhäällä.

*Fanny*. Huippuvuoret.

*Rouva Streng*. Ja mikä on tämä maa tässä alhaalla, Friman?

*Augusta* _(havahtuen)._ Preciosa.

*Rouva Streng*. Missä sinun ajatuksesi ovat? -- No, Anckarström.

*Lotta* _(säikähtäen)._ En minä ole häntä nähnyt, kun en ole käynyt
teaatterissa.

*Rouva Streng*. Mitä sinä et ole nähnyt. _(Lotta hieroo itkua.)_ Käy
istumaan. Mikä sen maan nimi on, joka on Jäämeren eteläpuolella, Seger?

*Viktoria* _(hypähtäen)._ Espanja.

*Rouva Streng*. Sepä kummallista! Mikä kansa siellä asuu? Puolivilli
kansa, joka käyttää pukiminaan eläinten taljoja ja oleksii teltoissa.
Tietääkö kukaan?

*Roosa* _(hyvin iloisesti)._ Siellä asuu mustalaisia.

*Rouva Streng* _(närkästyneesti)._ Hm!... Siellä asuu lappalaisia ja
lännempänä on Norja. Mutta tässä on pitkä maa Norjaa itäpuolella. Sieltä
tuli se kuningas, joka ensin valloitti Suomen. Mikä hänen nimensä oli,
Kronfelt?

*Sofia* _(hämillään)._ Hänen nimensä oli ... Alonso.

*Rouva Streng*. Tyttö, mitä sinä ajattelet? Voiko kukaan Suomen lapsi
koskaan unhottaa Ruotsia? Se kuningas oli Erik Pyhä, ja minua oikein
hävettää, hyvät lapset, että olette niin kokonaan laimiin lyöneet
historiaa ja maatiedettä. Ehkä ette muista sitäkään, mikä maa se on
tässä tämän merenlahden itäpuolella.

*Kaikki yhteen ääneen*. Se on Suomi.

*Rouva Streng*. No, olipa aika hyvä, että sain edes yhden järkevän
vastauksen. Te tiedätte, että suomalaisilla ja ruotsalaisilla on
vanhimmista ajoista asti ollut keskenään liikeyhteyttä. Kuka se
suomalainen noita oli, joka ennusti Ynglinga-suvun kukistumisen.

*Kaikki yhteen ääneen*. Viarda.

*Rouva Streng*. Viardako? Kuka se on? Tiedättekö te mitään muuta
Viardasta? _(Kaikki ovat vaiti.)_ Eikö kukaan tiedä mitään hänestä?

*Roosa* _(hämillään)._ Kyllä, hän keitti puuroa...

*Rouva Streng*. Itselleen kaiketi vai mitenkä?

*Roosa* _(itkien)._ Ei, vaan mustalaisille.

*Fanny* _(puolustautuen)._ Hän osasi katsoa kättä, ja sen tähden me
luulimme...

*Rouva Streng*. Hyvät tytöt, kyllä minulla on kärsivällisyys venyväinen
kuin gummi, mutta katkeaa se sentään sekin viimein. Tässä te koko päivän
vastaatte minulle vain tyhmyyksiä. Mitä hullutuksia te olettekaan
saaneet päähänne? Jos tekisin oikein, pitäisi minun määrätä koko luokka
istumaan laiskuudesta ja huomaamattomuudesta.

*Sofia*. Minun syyni se on kaikki tyyni...

*Rouva Streng*. Hyvä, hyvä, Kronfelt; kyllä se on oikein, että tunnustat
vikasi, mutta kaikki te ansaitsette rangaistusta. Minä tiedän, että
olette iloinneet huomisesta kevätjuhlasta ja poikien leikeistä. Nyt
rangaistukseksi ei kukaan teistä saa mennä sinne. Huomatkaa tarkoin: ei
kukaan teistä saa mennä sinne. Ja kuin olemme maanantaina täällä koossa,
niin toivoakseni te silloin osaatte läksynne paremmin. Hyvästi nyt tällä
kertaa! _(Menee.)_

_(Tytöt hämillään yksiksensä.)_

*Augusta*. Tässä nyt seisomme häpeissämme.

*Viktoria*. Eikä päästä näkemään kevätjuhlaa! Se on tosiaan surkeata!

*Fanny*. Puoli kaupunkia menee Lukkarinmäelle.

*Roosa*. Ja siellä on simaa ja piparkakkuja, ja kolmas luokka aikoo
tarjota meille simakakkuja, sen kertoi, minulle veljeni.

*Sofia*. Enkä saa nähdä Robert Frimanin lyövän palloa. Minä kerran näin
hänen lyövän niin korkealle, että palloa tuskin näkyikään enää.

*Lotta*. Ja, kaikkeen siihen on syynä Preciosa. Olisipa parempi, ett'
emme olisi koskaan kuulleet hänestä niin mitään.

*Sofia*. Kuulkaapas, tytöt! Preciosaa myöskin ihmiset syyttömästi
vainosivat. Hänethän varastettiin pois vanhempiensa luota.

*Roosa* _(viattomasti)._ Ah, jospa joku olisi niin hyvä, että varastaisi
meidätkin pois.

*Sofia*. Ei, hyvä lapsi, se on niin harvinaista meidän aikoinamme. Mutta
meille on tehty hirveää vääryyttä.

*Kaikki tytöt*. Niin juuri, vääryyttä meille on tehty.

*Sofia*. Ja sen tähden mekin voisimme ruveta mustalaisiksi.

*Viktoria*. Ah, se olisi erittäin hauskaa!

*Lotta*. Mutta se ei käy päinsä. Rouva Streng ei suvaitse sellaista.

*Sofia*. Olemmeko me orjia? Emmekö ole vapaita kuin ilman linnut
silloin, kuin on lupa koulusta.

*Roosa*. Mekö saisimme paljain jaloin juoksennella metsässä?

*Fanny*. Paljainko jaloin? Ei, siitä me emme huoli. Mutta leveälaitaiset
olkihatut päässä.

*Augusta*. Ja laulelemme kuutamassa.

*Roosa*. Ah, juuri niin. Ruvetkaamme mustalaisiksi. Onhan meillä lupa
koko iltapäivän.

*Sofia*. Rupeammeko? No niin, me rupeamme mustalaisiksi. Pukeudumme heti
syötyämme. Sitte tulette minun luokseni ja sieltä menemme Vasikkamäelle.

*Roosa*. Mutta, hyvä Sofia, tottahan se on vain leikkiä, sillä muuten
isä ja äiti pahastuisivat.

*Sofia*. Jos pahastuvat, niin saattavathan ryöstää pois meidät.

*Viktoria*. Ah, miten hauskaa siitä tulee!

*Kaikki tytöt*. Ah, miten hauskaa, miten hauskaa, nyt saa meidät viedä
kuka hyvänsä!

*Sofia*. Tulkaa pois nyt. Syötyä siis tulette meille.

*Kaikki tytöt*. Ah, miten hauskaa, niin hauskaa!

_(Esirippu laskeutuu.)_



Toinen näytös.

Rosvoluola.


Metsämäki tien varrella, kaupungin ulkopuolella, ja kaupunki näkyy vähän
matkan päässä. Vasemmalla on suuri kivi rosvoluolan ulkoseinänä. Katsoja
tietää, että maantie käy oikean puolitse näyttämön seinän taitse.

Kaikki pojat, rosvoiksi pukeutuneina tekevät kivistä muuria rosvoluolan
suulle. Rinaldo on vielä poissa.

*Musta Joonas*. Kas niin, rosvot, jo se saa riittää. Nyt levähdämme.

*Mazarino*. Mutta kapteeni käski meidän tehdä muurin valmiiksi, että
rosvoluola olisi turvattu.

*Musta Joonas*. Kapteeniko? Mikä kapteeni hän on. Me olemme vapaita
kansalaisia, eikä kellään ole täällä oikeutta käskeä meitä.

*Kaarle Moor*. Kyllä Rinaldo on meidän kapteenimme ja hän on säätänyt
lakeja rosvojoukolle. Varo itseäsi, jos rupeat kapinoimaan lakeja
vastaan.

*Musta Joonas*. Mitä lakia? Emme me suvaitse mitään sellaisia. Me
teemme, mitä vain tahdomme. Me olemme rosvoja, pojat, ja sen tähden
meillä on oikeus kapinoida. Eikö ole, sanokaa? Jokaisella on oikeus
sanoa vapaasti ajatuksensa, mutta ken sanoo muuta kuin minä, hän saa
selkäänsä.

*Lassemaija*. Niin, kyllä se on niin, kuin Forsberg sanoo.

*Musta Joonas*. En minä ole Forsberg, tolvana, vaan Musta Joonas. Sinä,
Seger, olet Lassemaija sen tähden, että sinun oikeastaan pitäisi
pitääkin hameita. Sinä, Kronfelt, olet Kaarle Moor sen tähden, että olet
aatelismies, ja sinä, Boström, olet Mazarino sen tähden, että et ole
aatelismies. Sinä, Anckarström, olet Gonzalov sen tähden, että joku
nimihän sinullakin pitää olla, ja Friman olkoon vain Rinaldo
Rinaldinina, koskapa hän ensin toi sen kirjan kouluun. Mutta minä se
teille, pojat, annoin nimenne ja näytin teille tien kunnian kukkuloille,
tänne Vasikkamäen rosvoluolaan. Sen tähden minun pitäisi ollakin teidän
kapteeninne.

*Kaarle Moor*. Sinäkö, pelkuri jänis! Jos vielä uskallat sanallakaan
narrata joukkoamme kapinaan kapteenin poissa ollessa, niin minä nuoralla
vedän sinut tuonne kuusen latvaan variksen pesän tasalle.

*Musta Joonas* _(peloissaan)._ No, no, enhän minä mitään sano. Minä
sanon vain, että me olemme vapaita rosvoja, ja... _(Kaarle Moor uhkaa
häntä)_ enhän minä sano mitään, en.

*Mazarino*. Älkää nyt siinä riidelkö, vaan ennemmin laulakaamme uusi
sankarilaulumme. _(Kaikki laulavat.)_


      Rosvoliiton sankarilaulu.

      _Sävel_: "Kulnev."

      Nyt lähtään veikot retkellen!
      Maailma onkin urhojen.
      Edestä maineen, kunnian
      Me taistelemme ainian.
      Euklides jääköön ohjeineen,
      Kiel'oppi nurkkaan sääntöineen.
      Kornelius Nepos opettaa
      Jotakin parempaa.

      Me Roomaan, Roomaan kuljemme,
      Me Cæsaria haemme.
      Ja Hannibalin lailla me
      Voitamme vastustajamme.
      Leonidas on meidän mies,
      Epaminondas elää ties,
      Ja Aleksander Suureksi
      Rinaldo kelpavi.

*Kaarle Moor*. Niin, taistella meidän täytyy, kumppanit, mutta ketä
vastaan? Siinäpä se temppu onkin.

*Gonzalov*. On melkein liian pitkä matka astua tallustella Roomaan.

*Mazarino* _(käy istumaan ja ottaa esiin voileivän)._ Minulle aina tulee
nälkä tapellessa, ja sen tähden taitaa olla parempi syödä ensin vähän.

*Lassemaija* _(ottaa esiin maitopullon)._ Niin, onpa oikein merkillistä,
miten rosvoilla aina on nälkä ja jano.

*Gonzalov*. Hyvä Frans, annas minullekin pala.

*Musta Joonas*. Tuopas tänne maitoasi, Lassemaija. Rosvoilla on kaikki
yhteistä, tiedän minä.

*Mazarino* _(Gonzaloville)._ Tässä on sulle puoli voileivästä.

*Lassemaija* _(Mustalle Joonaalle.)_ Minä en aio panna maitoani
yhteiseksi kenenkään kanssa. Jos sinulla on nälkä, niin ryöstä itsellesi
syötävää.

_(Kerjäläispoika tulee hiljakseen.)_

*Kerjäläispoika*. Hyvät, armeliaat herrat, antakaa minulle roponen rahaa
tai pala leipää.

*Musta Joonas* _(ottaen häneltä pussin.)_ Sinäpä tulit juuri paraiksi.
Tiedä, että me olemme rosvoja.

*Kerjäläispoika*. Hyvä, armelias herra, älä tee minulle pahaa. Minä
kerään ruokaa sokealle isälleni.

*Mazarino*. Anna, Joonas, pojan olla rauhassa.

*Musta Joonas* _(kaataa pussista leipäpalaset)._ Mitä sinä lörpöttelet?
Rosvo ottaa, mitä vain saa. Kas, tuollaisia leivänkuoria vain!
Uskallatko sinä tarjota tuollaista hiiren ruokaa kunniallisille
rosvoille, hä?

*Kaarle Moor*. Etkö anna olla pojan pussin rauhassa?

*Lassemaija*. Joonas on oikeassa. Mitäpä muuta varten me olisimme
rosvoja.

*Mazarino*. Hyi, sitte minä en enää huoli olla rosvona teidän kanssanne.

*Gonzalov*. En minäkään. Mutta tuossapa tulee Rinaldo.

*Rinaldo* _(rosvon puvussa, höyhentöyhtö hatussa)._ Mitä minä näen? Kuka
minun väestäni uskaltaa ryöstää mitään kerjäläispojalta?

*Kaarle Moor*. Musta Joonas se sitä tekee. Jos sinä sitä sallit,
kapteeni, en minä enää huoli olla rosvojoukon palveluksessa.

*Musta Joonas* _(uhkamielisesti)._ Minä olen rosvo ja teen siis, mitä
tahdon.

*Rinaldo* _(ankarasti)._ Mitä sinä uskallat puhua, mies? Etkö kuullut
meidän lakejamme? Etkö tiedä, että on kuoleman rangaistus köyhän tai
turvattoman ryöstämisestä? Millaisia konnia minulla on palveluksessani?
Mutta kyllä minä karsin pois sellaisen rikkaruohon. Polvillesi heti,
sinä Musta Joonas!

*Musta Joonas* _(polvillaan)._ Armoa, herra kapteeni, armoa!

*Rinaldo*. Nouse ylös. Tällä kertaa saat armon, mutta en minä enää huoli
sinusta meidän joukkoomme. Anna heti pojalle takaisin, mitä olet häneltä
ottanut, ja mene sitte matkoihisi.

*MustaJoonas* _(kokoilee leipäpalaset.)_ Heti, herra kapteeni. _(Mutisee
itsekseen.)_ Maltahan, kyllä sen saat maksaa. Minä sanon maisterille...
_(Ääneen)_ Hyvästi, suuri Rinaldo -- suuri herra Aleksander Suuri!
_(Menee.)_

*Rinaldo*. Etkö jo joudu tiehesi... _(Kerjäläispojalle)_ Älä ole
pahoillasi. Tästä saat hopearahan, muuta minulla ei ole tällä kertaa.
Mutta kuin tulen rikkaaksi, saat palata ja silloin saat lisää.

*Kerjäläispoika*. Kiitoksia, hyvä, armollinen herra rosvo. Miten isä nyt
tulee iloiseksi! Ja miten nämä rosvot ovat hyväntahtoisia! _(Menee.)_

*Rinaldo*. Ei, pojat, me olemme ihmiskunnan vapauttajia. Meidän täytyy
puolustaa, viattomia. Meidän pitää sotia kaikkea vääryyttä vastaan, kuin
tapahtuu maailmassa.

*Kaarle Moor*. Se on oikein, kapteeni. Neuvo vain meille, ketä vastaan
saisimme taistella.

*Rinaldo*. Kyllä minä neuvon. Tuolla maantietä myöten ajaa eräs
hirmuvaltias.

*Mazarino*. Haa, hirmuvaltias! Onpa hauska nähdä kerran sekin!

*Lassemaija*. Onko se jättiläinen? Eihän vain liene jättiläinen?

*Gonzalov*. Tai turkkilainen? Ihmissyöjä?

*Rinaldo*. Ei, talonpoika se vain on, tyly ja häijy mies. Hän vie
lanttuja kaupunkiin ja piiskaa hevostaan armottomasti. Äläpäs lyö
hevostasi tuolla tavalla, sanoin minä; -- sillä nähkääs, pojat, kyllä
minäkin osaan sivaltaa, milloin tarvitaan, mutta lyödä sellaista laihaa
ja uupunutta konia, joka tuskin jaksaa nostella jalkojaan, se on minusta
hirmuvaltaisuutta. Arvatkaapa, mitä hän vastasi. Mitä se sinuun koskee?
sanoi hän. Se on minun hevoseni, ja koska hän on ruvennut hevoseksi,
niin hevonen sen pitää ollakin. Miksipä hän on ruvennut hevoseksi?

*Kaarle Moor*. Se on konnamaista. Häntä pitää rangaista rikoksestaan
ihmiskuntaa kohtaan.

*Rinaldo*. Niin minäkin ajattelen. Tulkaa, pojat. Hänellä on iso ruoska,
ja kyllä hän pitää puoliansa. Mutta sitä kunniakkaampi on sitte
voittomme.

*Gonzalov*. Niin, tulkaa, ryöstäkäämme hänen lanttunsa. Meillä ei
olekaan mitään ruokaa.

*Lassemaija*. Kyllä minä osaltani syön lanttuja.

*Rinaldo*. Kas, tuossa hän juuri ajaa ohitse. Tulkaa, pojat. _(Rosvot
marssivat pois taistelujärjestyksessä, laulaen ensimmäistä värssyä
sankarilaulusta.)_

_(Musta Joonas hiipii esiin kiven takaa.)_

*Musta Joonas*. Olipa hyvä, että jäin tänne kivien taa piiloon ja kuulin
kaikki tyyni. Taitavat ruveta ryöstämään talonpoikaa. Se heille käy
kalliiksi. Nimismiehen asunnolle ei täältä ole pitkä matka. Minä juoksen
sinne ja kerron hänelle, mitä he aikovat. Sitte minä menen ja kerron
maisterille kaikki tyyni. Minä sanon, että he olivat äkeissään arestista
ja että minä yksin olin maisterin puolella. Saavat sitte nähdä, mitä
siitä tulee, että ajoivat minut pois seurastaan. Kuulehan! _(Melua
kuuluu tieltä.)_ Tuossa he jo palaavat. Minun pitää vielä vähän
kuunnella, mitä he puhuvat. _(Peittäytyy kiven taa.)_

_(Toiset pojat palaavat, kantaen lanttuja ja taluttaen talonpoikaa,
jonka silmät on sidottu nenäliinalla ja kädet köytetty seljän taa.)_

*Rinaldo*. Oikein, pojat, minä olen hyvin tyytyväinen teihin. Saimme
tosin muutamia aimo sivalluksia, mutta me voitimme, vihollinen on
vankina ja koko hänen leirinsä valloitettuna. Sotaneuvottelu nyt: mitä
teemme vangille?

*Lassemaija*. Hirtetään, se on minun neuvoni.

*Kaarle Moor*. Ole sinä vaiti, Lassemaija, sinä menit ojaan piiloon
siksi aikaa, kuin me muut hyökkäsimme viholliseen käsiksi. Me päästämme
hänet vapaaksi, neuvon minä.

*Gonzalov*. Vähän selkäänsä tarvitsisi hän kuitenkin. Hän löi minua
piiskan varrella pitkin selkää.

*Mazarino*. Vastaa, vanki: tahdotko selkääsi vai menetkö ennemmin
hirteen?

*Talonpoika*. Perhana teidät sitokoon, pojan veitikat. Ettekö yhtään
häpeä? Hyi, hyökätä ihmisten päälle maantiellä ja sitoa minut, Matti
Matinpoika Leppäkoski, vaikka olen kuudennus ja kylänvanhin, ja viemässä
kaupunkiin ihan omatekoisia talvilanttujani! Mitä olette te, kaalimadot,
tehneet minun lantuilleni?

*Mazarino*. Tahdotko selkääsi vai menetkö hirteen?

*Talonpoika*. Minä teidät hirtän, minä, kunhan vain pääsen nimismiehen
luo, te pannukakun popsijat, puuromyyrät, lemmon livekalat!

*Rinaldo*. Vaiti, vanki, äläkä ärsytä meitä. Sinua on rangaistu syystä
kyllä, kun löit hevostasi kuin mikähän pahin julmuri. Mutta nyt olet
vankina ja aseetonna; saat mennä nyt, olet vapaa. Emme me sodi
voitettuja vihollisia vastaan. Mene nimismiehesi luo ja sano hänelle,
että Rinaldo Rinaldini, ihmiskunnan vapauttaja, käy sotaa ainoastaan
väkivaltaa ja vääryyttä vastaan. Kaarle Moor, taluta vanki maantielle ja
anna hänelle takaisin kärrinsä, mutta hevonen päästä vapaaksi, menemään
mihin tahtoo.

*Talonpoika* _(pois vietäessä.)_ Ahti teidät liistaroikoon, te
kirjatoukat, sylttykoivet, nahkiaiset, vaapukkamadot, kotihiiret,
leivospedot...

*Kaarle Moor* _(vetäen häntä pois.)_ Etkö lähde jo?

*Talonpoika* _(ponnistellen vastaan.)_ ...te herasilmät,
variksenvarpaat, jänönkäpälät, ruusuntulimmaiset, perunannuput
_(näyttämön ulkopuolelta, kunnes ei enää kuulu)_, omenankuorijat,
pöllöprinssit, lippujunkkarit, töhrystäjät, murjaanit...

*Rinaldo*. Murjaanit! Hah hah, mies parka antaa meille nimen joka
lantusta, kuin häneltä otimme. Ripustakaa hänen piiskansa voiton
merkiksi rosvoluolan suulle. Tulkaa, pojat, meidän pitää olla valmiit
kestämään piiritystä. Vahvistakaamme luolaa joka taholta. Onneksi meillä
nyt on kylliksi muonaa. _(Menevät rosvoluolaan.)_

*Musta Joonas* _(hiipii esiin ja juoksee pois näyttämön poikki)._
Onneksi minulla nyt on aika joukko kertomista!

_(Kaikki tytöt tulevat mustalaispuvussa ja korit kädessä, laulaen:)_


      Mustalaistyttöjen laulu.

      (_Sävel:_ "On mennyt aika vielä.")

      Nyt lähtekäämme lehtoon,
      Siell' on niin vilpoinen;
      Varjoiseen viitakehtoon,
      Siimekseen koivujen.
      On mätäs istuimemme,
      Ja lähde peilimme,
      Ja pilvi purjehemme,
      Täht' aurinkoisemme.

      Iloisna vaellamme
      Vihreessä lehdossa.
      Meill' onhan kotinamme
      Avara maailma.
      Keveesti kiiruhdamme,
      Olemme riemuiset.
      On linnut veikkoinamme,
      Siskoina kukkaset.

*Preciosa*. Hyvä, hyvä, reippaat mustalaistyttöseni. Nyt lepäämme vähän
aikaa tällä romantillisella Vasikkamäellä. _(Käyvät istumaan.)_

*Kanonada* _(Mogrebinalle)._ Hyvä Roosa, anna minulle vähän marjoistasi;
minua niin väsyttää ja minulla on niin nälkä.

*Mogrebina*. En minä löytänyt muuta kuin kaksi vanhaa kurtistunutta
karpaloa, mutta tässä saat nekin. Muuten minä sanon sinulle, Fanny, että
minun nimeni ei nyt ole Roosa, vaan Mogrebina.

*Kanonada*. Niin, tosiaankin. Sinä olet Murrebina ja minä olen Kanonada.
Puh!

*Esmeralda*. Sinä, Lotta, olet Tintomara...

*Tintomara*. Hyi, en minä huoli sellaisesta nimestä.

*Esmeralda*. Pidä sinä vain se, Tintoseni, niin jätämme pois tuon
rumemman loppupuolen. Viktoria Seger on Terzerola, se kuuluu siltä kuin
pih, pah, puh! Minä olen Esmeralda ja minulla pitäisi olla muassa vuohi.
Minä olisin ottanutkin mukaan vanhan tallipässimme, mutta se on niin
pahan halukas päkkäämään.

*Tinto*. Sofia Kronfelt on Preciosa. Hänen pitää ruveta meidän
apetissaksemme.

*Preciosa*. Ei, ei apetissaksi...

*Esmeralda*. No, miksi meidän sitte pitää sanoa sinua? Eihän sovi sinua
kuitenkaan sanoa kapteeniksi eikä kapteenittareksi.

*Preciosa*. Ei, ei se sovikaan, ei lainkaan. Olkoon sitte apetissa. No,
lapset, mitä nyt teemme?

*Kanonada*. Minun luullakseni me lähdemme takaisin kotiin. Minulla on
niin nälkä.

*Tinto*. Ja minua niin pelottaa täällä salolla. Varmaankin täällä
asuskelee rosvoja.

*Esmeralda*. Sepä olisi hauskaa, jos saisimme nähdä rosvoja! Ja jos ne
sitte ryöstäisivät meidät ja veisivät pois! Sitähän usein tapahtuu
mustalaistytöille.

*Mogrebina*. Ei, nyt minä en enää uskalla olla täällä. Ne varmaan
tappaisivat meidät ja paistaisivat meidän sydämmemme hehkuvilla
hiilillä, kuten sadussa kerrotaan...

*Kanonada*. Ja haukkaisivat meiltä pois nimettömän sormen, ja sitte
lennettäisiin suuren vesikorvon taa.

*Esmeralda*. Älä tuollaisia usko. He veisivät meidät kultalinnaan
metsään. Siellä Preciosa korotettaisiin kuningattareksi, ja me muut
pääsisimme prinsessoiksi.

*Preciosa*. Ja kuivaneiden karpaloiden sijasta me söisimme kultaomenia
hopeatalrikeilta. Sitte me katsoisimme heiltä kättä... Mutta tuossa
tulee jokin olento...

*Terzerola*. Täällä on olentoja metsässä!

_(Kerjäläistyttö tulee hitaasti.)_

*Kerjäläistyttö*. Hyvät, armeliaat pikku neitiset ja mamselit, antakaa
minulle vähä rahaa, minä olen menossa kaupunkiin ostamaan itselleni
katkismusta.

*Preciosa*. Tules tänne. Etkö katsota kättäsi?

*Tyttö*. En, minä tahtoisin vain rahaa.

*Preciosa*. Me olemme mustalaistyttöjä ja sen tähden meidän pitää saada
katsoa kättäsi ja ennustaa sinulle. Kas niin, anna nyt kätesi, se maksaa
vain yhden kultakolikon.

*Tyttö*. Hyvä, armelias neiti, ei minulla ole yhtäkään kolikkoa.

*Preciosa*. Samapa se, kyllä minä köyhille teen sen maksuttakin.
Katsotaanpas... Tässä on suuri viiva ja se piilottuu pienien keskeen. Se
merkitsee, että sinä olet prinsessa, vaikka nyt oletkin kerjäläisen
valepuvussa.

*Tyttö*. Olenko minä prinsessa?

*Esmeralda*. Niin, hyvä lapsi, tietysti sinä olet se. Etkö kuullut, että
Preciosa niin sanoi?

*Preciosa*. Ja tuo pitkä, pitkä viiva merkitsee, että prinssi tai
kuningas rakastaa sinua ja kerran tekee sinut kuningattareksi...

*Tinto*. Niin, ehkäpä keisarinnaksikin.

*Tyttö*. Tuleeko minusta keisarinna? No, silloinpa tädin silmät
suurenevat. Tuossapa täti tuleekin.

*Talonpoikais-mummo* _(tulee)._ Siinä sinä vetelehdit, laiska tyttö,
etkä riennä kaupunkiin! Onko sinulla aikaa siinä seisoa laiskottelemassa
keskellä päivää?

*Tyttö*. Täti, täti, nuo sanovat, että minä olen prinsessa!

*Mummo* _(äkäisesti)._ Mitä sinä loruat?

*Esmeralda*. Niin, Preciosa, meidän apetissamme, sanoi, että hän on
prinsessa, vaikka hän nyt on kerjäläistytön valepuvussa.

*Mogrebina*. Niin, ettekö ole lukenut Cendrillonia?

*Tyttö*. Ja kun kuningas rakastaa minua, tekee hän minut keisarinnaksi.

*Mummo*. Mitä nyt vielä? Keisarinnaksiko?

*Kanonada*. Niin, kyllä sellaista on ennenkin nähty.

*Preciosa*. Antakaapas tänne kätenne, hyvä mummo, niin minä ennustan
teillekin.

*Mummo*. Tämäpä hullua. Te muka olette olevinanne tattarilaisia, arvaan
minä. Tuollaisia mieronkiertäjiä! Moista häijyä joukkiota! Ne juuri
keväällä varastivat minun paraan kanani. Ja yksi siitä joukkiosta sai
mustassa patsaassa selkäänsä kaksi viikkoa sitte. Ja tekö olisitte
sellaisia tattarilaisia, te? _(Tytöt katsovat peloissaan toinen
toiseensa)._

*Terzerola*. No, hyvä mummo, mehän vain olemme olevinamme...

*Tinto*. Niin, näet tehän, se on vain leikkiä.

*Mummo*. Kaunista leikkiä tosiaankin! Eikö herraslapsilla ole mitään
muuta tekemistä kuin pukeutua mustalaisiksi ja mieronkiertäjiksi ja
uskotella köyhäin lapsille sellaisia hullutuksia prinsessoista ja
keisarinnoista? Tiedättekö, mitä minä sanoisin teille, jos olisin teidän
äitinne?

*Preciosa* _(uhkamielisesti)._ Kyllä, että te olette yksinkertainen
vanha mummo, joka ette yhtään ymmärrä romantillisuutta...

*Mummo*. Eipäs, vaan minä sanoisin: kas niin, pian takaisin kotiinne, ja
sitte kouluun, te laiskat, tyhmät lapset! Lukekaa läksyjänne ja ommelkaa
ompeluksianne, niin teistä tulee ihmisiä, älkääkä juoksennelko pitkin
maanteitä ilvehtimässä sellaista, joka voisi tuottaa nimismiehen
vastuksiksenne ja raudat käsiinne ja jalkoihinne. Niin minä sanoisin. Ja
hyvästi nyt. Tule pois Stiina. _(He menevät.)_

_(Tytöt istuvat vähän aikaa hämillään ja vaiti.)_

*Tinto*. Nimismies! mutta sehän on hirmuista!

*Kanonada*. Raudat! Se on kauheata!

*Mogrebina*. Ei, minä lähden kotiin isän ja äidin luo.

*Terzerola*. Minä myös.

*Tinto* ja *Kanonada*. Me lähdemme myös.

*Esmeralda*. Mitä sinä arvelet, Preciosa?

*Preciosa*. No, voitteko ollakin niin tyhmiä, että annatte itseänne
yksinkertaisen mummon säikyttää.

*Kaikki muut*. Ei, me lähdemme kotiin. Nyt heti.

_(Täll' aikaa tulee rosvojoukko heidän taaksensa ja asettuu vartioimaan
kaikkia poismenoteitä.)_

*Rinaldo*. Kuka siellä? Täältä ei kukaan pääse pois.

*Kaikki tytöt* _(peittäen käsillään kasvonsa.)_ Rosvoja! rosvoja!

*Rinaldo*. Kuka uskaltaa passitta ja tunnussanatta tulla peljättävän
Rinaldo Rinaldinin alueelle Apenniinein vuoristoon?

*Tytöt* _(kasvot peitossa.)_ Armoa, armoa, herra rosvo! Emme me koskaan
enää toiste tule. Lähtekäämme nyt kotiin isän ja äidin luo!

*Rinaldo*. Kaarle Moor, Gonzalov, Mazarino, Lassemaija, vartioikaa
vankeja ja katsokaa, ett' ei kukaan pääse pois! Sotaoikeus tuomitsee
heidät.

_(Näytös päättyy siten, että mustalaistytöt laskeutuvat polvilleen ja
rosvot uhkaavat aseillaan heitä. Esirippu laskeutuu)_



Kolmas näytös.

Laki ja vapaus.


Sama metsämäki kuin toisessa näytöksessä. Mustalaiset istuvat piirissä
padan ympärillä, jossa Esmeralda keittää lanttuja rosvoille. Preciosa
vähän etäämpänä kalliolla laulaa, säestäen kitarallansa. Kaarle Moor ja
Lassemaija vartioivat kumpikin puolellansa. Aurinko laskeutuu metsämäen
taa, tehden kaikki punaiselta hohtavaksi.


      Kuutamolaulu.

      Yksinäisyys eipä illoin
      Mulle ikävyyttä tuo:
      Ukko kun mua katsoo silloin,
      Säteitänsä minuun luo.

_(Tämän värssyn aikana tulee kuu ukkoineen hiljaa esiin vuoren takaa.)_

*Kanonada*. Mitä hän nyt laulaa tuolla?

*Mogrebina*. Hän laulaa, että kuun ukko katselee häntä. Eikö se ole
hirmuisen kaunista?

*Kanonada*. Mutta, hyvä Roosa, eihän nyt voi olla kuutamoa kirkkaalla
päivällä. Ei aurinko vielä ole oikein laskeunut.

*Mogrebina*. Niin, näetkös. Preciosa ei voi olla oikea Preciosa, jos ei
laula kuulle. Ja kun me emme voineet odottaa kuun tuloa oikeaan
aikaansa, käski Rinaldo sitä paistamaan pari tuntia aikaisemmin.

*Kanonada*. Niin, nyt minä sen ymmärrän. Mutta hiljaa nyt, hän alkaa
taas laulaa.

*Preciosa* _(laulaa)._

      Kuu se kuiskaa: tyttö kulta,
      Tule luoksein tanssimaan!
      Hyvän hyppypaikan multa
      Saatkin, riennä joutuisaan!

*Terzerola*. Kuulehan, Tinto, minulla on niin kova nälkä.

*Tinto*. Olehan hiljaa, niin saat kuulla. Kuun ukko pyysi Preciosaa
tanssimaan. Mitähän hän vastaa?

*Preciosa* _(laulaa)._

      En voi tulla; tiedätkö sa,
      Mik' on huoli rinnassa:
      Vankina nyt Preciosa,
      On Rinaldon linnassa.

_(Kuu katoaa.)_

*Kanonada*. Niin, kyllä on kauheata vankina olla rosvojen luona.

*Mogrebina*. Älä ole milläsikään, Fanny. Preciosa on vain olevinaan.
Kyllä hän tietää, että Rinaldo on Robert Friman, ja tuossa seisoo hänen
oma veljensä Kaarle Kronfelt, ja tuossa seisoo pelkuri Knut Seger, jota
he nyt sanovat Lassemaijaksi. Aimo rosvoja, joita muka oikein pitää
peljätäkin!

*Tinto*. Niin, tiedäpäs, kyllä minä ensin peljästyinkin aika lailla;
oikein sydämmeni hypähti. Mutta kuin sitte tunsimme omat veljemme...

*Terzerola*. Silloin Preciosa ja Esmeralda tahtoivat leikkiä leikin
loppuun asti.

*Tinto*. Meidän olisi kuitenkin pitänyt pyytää lupa rouva Strengiltä.
Minulta ei lähde mielestä tuo, mitä se mummo puhui nimismiehestä ja
raudoista. Jospa olisimme kunnialla jälleen koulussa!

*Esmeralda* _(karhealla äänellä.)_ Preciosa, sokuriseni, sepitsetkö
taaskin lauluja kuulle? Tule, lapseni! Lantut ovat jo valmiit.

*Lassemaija* _(tullen lähemmäksi.)_ Kas, se minuakin miellyttää.

*Kaarle Moor*. Seiso paikoillasi, Lassemaija, jos henkeäsi rakastat.
Etkö muista kapteenin käskyä?

*Lassemaija*. Hyvät tytöt, antakaa vähä minullekin!

*Preciosa* _(tultuaan alas.)_ Malttakaas, tytöt. Minä lauloin kuulle,
nyt on teidän vuoronne ja velvollisuutenne laulaa auringolle.

*Tinto*. Niin, saatammepa laulaa sill' aikaa, kuin lantut jäähtyvät.

*Lassemaija* _(hiipii esiin, sieppaa muiden huomaamatta yhden lantun
sapelinsa kärkeen ja polttaa kuumalla lantulla suunsa.)_ Oi-voi-vooi!

*Kaarle Moor*. Varo itseäsi, kapteeni tulee! _(Lassemaija pistää lantun
nuttunsa alle, mutta se polttaa sielläkin.)_

_(Rinaldo tulee ja jäljestä Gonzalov ja Mazarino.)_

*Rinaldo*. Mitä melua täällä on? Jos vangit rupeavat kapinoimaan, niin
ampukaa heidät siihen paikkaan.

*Preciosa*. Ei tarvista, kapteeni. Me vain laulamme laulun auringolle...

*Tinto*. Sill' aikaa, kuin lantut jäähtyvät.

*Rinaldo*. Olkoon menneeksi, minä sallin, ja me laulamme mukaan.


      Aurinkolaulu.

      (_Sävel:_ "Preciosasta".)

      Aurinko nyt
      On ylennyt...

*Tinto* _(keskeyttäen)._ Ei, ei se nyt nouse, vaan laskeutuu.

*Preciosa*. Oh, ole sinä vaiti, sama se ihan on, nouseeko se vaiko
laskeutuu. Mutta nyt sotkeutui laulumme. Meidän pitää alkaa alusta
uudestaan.

      Nyt aurinko
      Laskeepi jo
      Ja sammuvi pilvien taa.
      Ja vuori, maa
      Nyt ruskottaa,
      Yön tuloa ilmoittaa.

      Kun tähtönen
      Taas tuikkaen
      Jo taivaalle pilkuttaa,
      Niin metsähän
      Me lähtähän
      Ja seuraamme Preciosaa[1].

      [1] Huom.! Kaikki rosvot laulavat: Ja seuraamme Rinaldoa.

*Preciosa*. Hyvää yötä, rosvot. Tulkaa, tytöt, nyt lähdemme kotiin.

*Rinaldo*. Ah, unhotathan, kaunis Preciosa, että olet minun vankinani.
Etkö tahtoisi syödä näitä lanttuherkkuja minun ja joukkoni kanssa?

*Preciosa*. En, kiitoksia, Rinaldo. Aurinko jo laskeutuu, ja meidän
pitää joutua kotiin.

*Kanonada*. Tulkaa, rosvot, niin me mustalaistytöt seuraamme teitä. Ei
kukaan saa sanoa meistä, että me olemme jättäneet reippaat
mustalaistytöt suojeluksetta.

*Kaarle Moor*. Varsinkaan, jos he tapaavat tiellä neljännen luokan.

*Mazarino*. Tai talonpojan, jonka me ryöstimme.

*Gonzalov*. Tai nimismiehen.

*Esmeralda*. Oh, kyllä me pidämme huolen itsestämme. Hyvää yötä, hyvää
yötä nyt.

*Kanonada*. Ei, hyvät pojat, tulkaa te myös, minä niin hirveästi pelkään
nimismiestä.

*Preciosa*. Mitä me huolimme nimismiehestä! Tulkaa pois vain!

_(He asettuvat marssijärjestykseen lähtemään. Samassa astuu sisään
nimismies Black, jäljessä talonpoika-ukko ja vanginkuljettaja, sekä
asettuu pois lähtevien eteen.)_

*Nimismies*. Seis vähän. Minulla on myös jotain sanomista tästä asiasta.

*Kanonada* _(perin peloissaan.)_ Nimismies tulee!

*Mogrebina*. Juoskaa, tytöt, pian pois!

*Lassemaija*. Juoskaa, pojat! Nimismies tulee!

*Rinaldo* _(Kaarle Moorille.)_ Joudu nyt, vie pian kaikki väkemme
rosvoluolaan, minä sen aikaa viivyttelen nimismiestä. Meidän pitää
puolustautua viimeiseen veripisaraan asti. _(Kaarle Moor työntää
edellään kaikki luolaan, paitsi Lassemaijaa, joka piilottuu kiven taa.)_

*Rinaldo* _(nimismiehelle)._ Kuka uskaltaa uhata Rinaldo Rinaldinia
täällä hänen omalla alueellaan?

*Nimismies*. Kyllä sitä minä teen, nimismies ja toimitusvouti Simo
Black. Mitä sinä tässä toimittelet, hyvä herra? Kyllä minä opetan sinut
hätyyttämään ihmisiä vallan-maantiellä! Tiedätkö, mitä minä nyt aion
tehdä?

*Rinaldo*. En, mutta olisipa tuota hauska kuulla.

*Nimismies*. Niin, minä aion nyt viedä sinut ja muut vekkulit suoraa
päätä putkaan. Totta totisesti yksi onkin tuossa kiven takana. _(Vetää
korvasta Lassemaijan esiin.)_ Tule pois, myyrä, niin näemme, minkä
näköinen sinä oikeastaan olet.

*Lassemaija*. Ai-ai ... päästäkää, ei minussa ole yhtään syytä; Rinaldo
se on syy kaikkeen.

*Nimismies*. Vanginkuljettaja, pistäppä tuo pojan naskali tyhjään
lanttusäkkiin.

*Rinaldo* _(sivaltaa sapelinsa ja vapauttaa Lassemaijan.)_ Älkää koskeko
minun väkeeni, sanon minä... Kas niin... Luolaan sinä, Lassemaija, ja
lykkää sitte syy Rinaldon niskoille, jos sinua vielä haluttaa. Hyvästi,
poliisi! _(Peräytyy Lassemaijan jäljestä luolaan.)_

*Nimismies*. Ota kiinni! Ota kiinni!... Mihin hän hävisikään tähän
kivien väliin?

*Talonpoika* _(huomaa piiskansa luolan suulta ja ottaa sen alas.)_
Katsohan vain, tästä minä löydän ihan omatekoisen ruoskani! Te
palsternakat, porkkanat, kalalokit, männynkävyt, vekkulit, suppupaarmat,
kivennuoliaiset, sopulit...

*Kaarle Moor* _(kalliolta)._ Mitkä vielä? Onko sinulla nälkä ukko? Etkö
tahdo lanttua?

*Talonpoika*. Muurahaisnielijät, vasikantanssit...

*Nimismies*. Pitäkää pienempää suuta, hyvä isä. Ja te, siellä sisällä,
antaudutteko hyvällä vai mitä?

*Kaarle Moor*. Emme.

*Nimismies*. Sittepä minun täytyy käyttää väkivaltaa.

*Kaarle Moor* _(jännittää jousensa.)_ Kuka hyvänsä tulee lähelle, sen
minä ammun.

*Nimismies* _(peräytyy)._ Miten hurjia pahuksia! Vanginkuljettaja, tuo
tänne suuri paloruisku ja komenna kuusi miestä pumppuamaan vettä noiden
päälle!

*Kanonada* _(luolassa)._ Hyvä Robert, lähtekäämme kotiin, minua pelottaa
niin hirveästi.

*Tinto* _(luolassa)._ Tämä on hirmuista. Tulkaa, niin menemme pyytämään
armoa.

*Lassemaija* _(luolassa)._ Niin, tulkaa pyytämään armoa! _(Hälinää ja
kiistaa luolassa.)_

*Nimismies*. Minä annan armon teille kaikille, te saatte kaikki mennä
kotiinne, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että luovutte johtajastanne ja
annatte hänet minulle.

*Rinaldo* _(kalliolta)._ Kuuletteko, rosvot ja mustalaistytöt? Te saatte
kaikki armon ja anteeksi ja saatte mennä kotiinne, jos vain luovutte
minusta ja annatte minut viholliselle. _(Hälinää luolassa. Kuuluu
huutoja: ei, ei!)_

*Kaarle Moor* _(kalliolta[1])._ Me rosvot emme koskaan luovu
johtajastamme. Me olemme vannoneet uskollisuutta hänen lipullensa ja me
pysymme hänelle uskollisina viimeiseen veripisaraan asti.

[1] Huom.! Kalliolle nousee vain yksi kerrassaan silloin, kuin toinen
aina laskeutuu pois.

*Preciosa* _(kalliolta)._ Me mustalaistytöt emme koskaan hylkää ystävää
hädässä. Kurjan kurjaa on kavaltaa toista itsensä pelastukseksi.

*Nimismies*. Vai niin, vai niin, silläkö tavalla? Se on hyvin sanottu,
lapset; tuosta minä pidän. Valaansa ja esivaltaansa ei saa koskaan
pettää. Eikä koskaan saa pettää ystäväänsä hädässä. Uskollinen sydän on
paljon parempi kuin mikään muu maailmassa.

*Preciosa*. Rinaldon pitää päästä vapaaksi ensinnä meistä kaikista.

*Nimismies*. Rinaldo pääsee vapaaksi ja te kaikki. Tulkaa nyt vain ulos
ja olkaamme hyvät ystävät.

*Preciosa*. Jospa te petätte meitä?

*Rinaldo* _(tulee ulos.)_ Ei, Preciosa, ei hän saata pettää meitä. Tässä
minä olen. Nyt saatte ottaa minut, jos sydämmenne sallii sitä tehdä.

*Nimismies*. En minä petä teitä. Kaikki olette vapaat. _(Rosvot ja
mustalaistytöt tulevat kaikki ulos.)_ Mutta yksi asia minun pitää sanoa
teille, pojat, koska te sanotte itseänne rosvoiksi. Paljo vääryyttä voi
tapahtua täällä maailmassa, mutta ei kellään ole lupaa ruveta
tasoittelemaan sitä väkivallalla eikä oman päänsä mukaan. Se on
jätettävä _lain_ asiaksi, ja lakia on toteltava vapaasta tahdosta, sillä
laki on oikea. Mutta laki sanoo, että kukaan ei saa ryöstää toiselta
hänen omaisuuttansa. Sanokaas, oliko oikein, että otitte talonpojalta
hänen lanttunsa?

*Talonpoika* _(mutisten)._ Te, sen retiisit...

*Nimismies*. Ei, olkaa te vaiti, ukko, ja antakaa poikain vastata. Oliko
oikein ottaa talonpojalta hänen omaisuuttansa?

*Kaarle Moor* _(hämillään)._ Kun hän piiskasi hevostaan...

*Rinaldo*. Ei, pojat; hevonen on ihan eri asia. Kun oikein ajattelen,
mitenkä olemme käyttäytyneet, niin emmepä ole olleet paljon paremmat
oikeita varkaita.

*Kaikki rosvot*. Varkaita! Hyi!

*Rinaldo*. Niin se on, vaikka käytimme urhollisempaa nimeä. Tästä saatte
minun kelloni, ukko. Tyydyttekö siihen maksuun lantuistanne?

*Kaikki rosvot*. Niin tässä saatte kaikki kellomme ja kaikki rahamme.

*Preciosa*. Ja tästä saatte minun sormukseni.

*Kaikki tytöt*. Niin, saatte meidänkin sormuksemme.

*Talonpoika*. Kiitos, kiitos. Enpä totisesti ole ennen nähnyt moisia
rosvoja.

*Nimismies*. Hyvä, hyvä, se on oikein, niin pitääkin aina sovittaa
rikoksensa. Mutta pitäkää te vain kellonne ja sormuksenne. Ukko saa ne
lantut, jotka vielä on jäljellä, ja loput saatte hänelle maksaa huomenna
kaupungissa. Kuulkaas, lapset, mitähän luulette opettajanne sanovan
tällaisista vehkeistä?

*Kaarle Moor*. Meistä tuntui olevan väärin saada arestia huomenna
kevätjuhlan ajaksi, ja siitä me uhalla rupesimme rosvoiksi. Vapaita me
tahdoimme olla. Vapaus, se on sentään jotain, se.

*Esmeralda*. Niin, meistä tuntui olevan väärin, että kiellettiin
menemästä katsomaan kevätjuhlaa, sen tähden me uhalla rupesimme
mustalaisiksi.

*Nimismies*. Etteköhän ehkä ollut ansainneetkin rangaistustanne?

*Rinaldo*. Kyllä me sen hyvinkin ansaitsimme. Olimmehan koko viikon
olleet huolimattomat läksyistämme.

*Preciosa*. Ihan samoin mekin.

*Nimismies*. No, mitä te nyt aiotte tehdä? _(Kaikki ovat vaiti.)_ Minun
mielestäni _ei kukaan ole todella vapaa muu kuin se, joka vapaasta
tahdosta taipuu lain alaisuuteen._

*Rinaldo*. Kyllähän se on niin, mutta...

*Kaarle Moor* _(huoaten)._ Mutta olla huomenna poissa kevätjuhlasta...
Kas, tuossa tulee Musta Joonas.

*Musta Joonas* _(tulee hyvin hämillään.)_ Hyvää iltaa. Minä luulin
rosvojutun olevan jo lopussa.

*Mogrebina*. Missä sinä olet ollut niin kauan, Josef? _(Nimismiehelle)_
Se on minun veljeni Josef, vaikka he nyt sanovat häntä Mustaksi
Joonakseksi.

*Musta Joonas*. Se on niin, että -- että -- että minä kävin maisteri
Basin luona, ja hän käski minua tulemaan tänne.

*Rinaldo* _(katkerasti)._ Vai olit sinä maisterin luona?

*Musta Joonas*. En minä sille mitään voi. Älä nyt rupea tappelemaan,
Robert. Luuletko minun tulleen tänne vapaasta tahdosta?

*Rinaldo*. Mitä sinulla oli asiaa maisterille?

*Musta Joonas*. Se oli niin, että -- sinä et saa nyt suuttua, Robert! --
minä menin maisterin luo ja sanoin: nyt ne ovat Vasikkamäellä rosvosilla
ja ryöstivät ohi ajavan talonpojan, sanoin minä...

*Kaarle Moor*. Kavaltaja!

*Rinaldo*. Vaiti siinä, anna hänen kertoa. No, mitä sanoi maisteri?

*Musta Joonas*. Niin tuota -- silloin maisteri ajoi minut ulos ja sanoi:
etkö häpeä kannella kumppaneistasi? Tiedäthän, että minä en koskaan
kärsi kantelemista koulussa. Mene heti pyytämään kumppaneiltasi
anteeksi, sanoi hän; muuten ole valmis ottamaan huomenna selkääsi.

*Rinaldo*. Kuuletteko, pojat, eikö maisteri tehnyt oikein hyvästi! Ja me
kun luulimme kärsineemme vääryyttä häneltä.

*Kaarle Moor*. Me olemme käyttäytyneet oikein sopimattomasti ja
tyhmästi. Jättää läksyt lukematta!

*Mazarino*. Kun meillä on niin hyvä opettaja.

*Gonzalov*. Ja siitä kiitokseksi olemme tuottaneet hänelle vain huolia.

*Lassemaija*. Kyllä tuo oli tyhmää, että maisteri sai tietää mitään koko
asiasta.

*Rinaldo*. Ole vaiti. Me ansaitsisimme tulla ammutuksi jok' ainoa. Me
olemme nousseet kapinaan oikeaa päällikköämme vastaan. Mutta sitä ei
pidä enää vast' edes tapahtuman niin totta, kuin minä nyt olen Rinaldo
ja teidän kapteeninne. Herra armahtakoon sitä, joka ei täst' edes osaa
Euklidesta kuin vettä eikä tottele maisterin pienintäkin viittausta. Ken
ei sitä tee, hänet minä Rinaldo kyllä opetan.

*Kaikki rosvot*. Niin, niin!

*Musta Joonas*. Sitte kävin minä myöskin rouva Strengin luona...

*Preciosa*. Kävitkö sinä rouva Strengin luona?

*Musta Joonas*. Kävin kyllä. Tytöt juoksentelevat pitkin maantietä ja
ovat pukeutuneet mustalaisiksi, sanoin minä.

*Mogrebina*. Hyi sinuasi, etkö häpeä, Josef.

*Musta Joonas*. Minun pitää kertoa teille kaikki tyyni, muuten en tohdi
huomenna tulla kouluun. Rouva Streng pahastui niin, että minä heti
jouduttauduin likemmäksi ovea. Minä en huoli kuulla tytöistäni mitään
kantelemisia, sanoi hän. Kyllä minä tiedän, että he saattavat välistä
olla ymmärtämättömiä, sanoi hän, mutta kyllä he katuvat ja tulevat
jälleen hyviksi.

*Preciosa*. Kuuletteko, tytöt! Ja me kun saatoimme tehdä hyvälle
opettajallemme sellaista kiusaa!

*Esmeralda*. Jättää historiamme ja maantieteemme lukematta! Kyllä me
olisimme ansainneet paljon kovemman rangaistuksen kuin olla huomenna
kotona.

*Tinto*. Meidän pitää pyytää rouva Strengiltä anteeksi.

*Mogrebina*. Ja luvata, että emme koskaan enää tee niin.

*Terzerola*. Minä luen, minä luen historiaa niin, että korvat surisevat.

*Kanonada*. Ja minä luen valtameret niin, että nurkat vinkuvat. Minä
sullon päähäni kaikki maanosat ja kansat, niin että osaan ne kuin vettä.

*Nimismies*. Pitäkää sananne, rosvot ja mustalaistytöt! Tiedättekö mitä?
Minä menen maisteri Basin ja rouva Strengin luo ja pyydän heitä
päästämään teitä huomenna kevätjuhlaan. Ja kyllä he ihan varmaan antavat
anteeksi koko rangaistuksen.

*Lassemaija ja Kanonada*. Niin, hyvä herra nimismies...

*Rinaldo*. Ei, kiitoksia tarjouksesta, me emme huoli siitä. Nyt on
meidän vuoromme kärsiä vapaasta tahdosta rangaistus, jonka olemme
ansainneet. Jos te, pojat, ajattelette kaikki samoin kuin minä, niin
pyydämme arestia, vaikka emme sitä tarvitsisikaan. Lakia pitää totella.
Laki on oikea.

*Preciosa*. Niin ajattelemme mekin, mustalaistytöt. Me olemme ansainneet
rangaistusta ja sen tähden me olemme vapaatahtoisesti poissa
kevätjuhlasta.

*Nimismies*. No, se on rehellistä ja oikeaa puhetta, te reippaat pojat
ja tytöt! Ajatelkaa niin ja toimikaa niin koko elinaikanne, silloin ei
laki koskaan tunnu pakolta eikä työ vaivalta. _(Rinaldo pudistaa hänen
kättänsä.)_

*Musta Joonas* _(itkeä nyyhkyttäen.)_ Minä tahdon myöskin kärsiä
rangaistukseni ja totella lakia.

*Rinaldo*. Sinun rangaistuksesi, Musta Joonas, olkoon se, että me
annamme sinulle anteeksi -- ja pääsethän sitä paitsi arestiin meidän
kanssamme. Rinaldo Rinaldini, ihmiskunnan vapauttaja, antaa nyt pois
rosvovaltikkansa. Teitä, urholliset rosvot, tulee minun kiittää kaikista
voitoistani. Me olemme vapauttaneet hevosen, valloittaneet koko joukon
lanttuja, jotka sitte saamme maksaa, ja sitte olemme vielä
sankarillisesti puolustaneet rosvolinnaamme. On siinä kunniaa kyllä
yhdeksi illaksi. Rinaldo on tyytyväinen. Meidän urhoutemme maine säilyy
ainiaan.

*Preciosa*. Meidän vaelluksemme on päättynyt, mustalaistytöt! Minä
kiitän teitä, että autoitte minua hamettemme helmojen rikki
poljeksimisessa täällä metsässä ja laulujen laulamisessa auringolle,
kuulle ja tähdille. Vahinko, että saimme niin vähän harjoittaa
kädenkatsontaa ja ennustusta. Mutta malttakaas _(osoittaa katsojia)_,
onhan tuolla vielä koko joukko rosvoja ja mustalaisia. Ja ne näyttävät
niin anteliailta; ehkä tässä vielä voisi jotakin ansaita. Toivoakseni
te, armollinen herrasväki, annatte meidän ennustaa tulevaisia
kohtalojanne. Ei se paljoa maksa, _(niiaten)_ pienen, iloisen
nyykäytyksen vain merkiksi, että emme ole olleet ikäväksi teille.

*Rinaldo*. Tulkaa, nyt palaamme kaupunkiin. Mutta ennen lähtöämme
laulamme vielä kerran pikku laulumme uudestaan.

*Esmeralda*. Ei, ei sitä, vaan laulamme uuden laulun Rinaldosta ja
Preciosasta.


      Laulu Rinaldosta ja Preciosasta.

      On kuningas
      Mies urhokas
      Rinaldo taisteleva.
      Preciosakin
      Se seppelin
      Hänt' uljast' on kaunistava.

      Kun lehdikko
      Ja nurmikko
      Taas illalla tuoksuelee,
      Niin taivaskin
      Ja tähdetkin
      Lapsuuttamme onnittelee.

_(Esirippu laskeutuu.)_


[Kuva]



[Kuva]



PIENI RESSU ELI RYPPYINEN ESILIINA.


Vähäinen köyhä tyttönen
Käv' ahkerasti kouluansa;
Ihana kirkassilmäinen,
Uus röijy, huivi ruutuinen,
Ja sukat omat kutomansa.

On nöyrä hän myös tavoiltaan,
On puku puhdas, siisti nenä,
Mut _Ressuks_ häntä sanotaan,
Kun esiliina ainiaan
Hänellä on niin ryppyisenä.

Tavata sekä yhtehen
Lukea "Luonnon kirjaa" kyllä
Hän taitaa, oikein tarkaten.
Mit' auttaa, kun tuo ryppyinen
Es'liinansa on hällä yllä.

Miks esiliinas semmoinen?
Opettajatar puhutteli.
Kannoitko tuhkaa liesien?
Vai veitkö ruokaa porsaillen?
Mik' esiliinas rypisteli?

Ja pieni Ressu kuunteli
Pahoilla mielin tämän nuhteen,
Mut ensi kerran kuitenki
Hän oli niinkuin ennenki
Tuon esiliinasensa suhteen.

Täm' ei käy laatuun, Ressunen,
Opettajatar torui vähän.
Huomenna, jos on semmoinen
Sun esiliinas ryppynen,
Niin nurkkaan joudut häpeemähän.

Jo lyhyt juttu päättyi näin,
Ja muutosta ei siihen tullut.
Ja Ressu parka kotiin päin
Ves'silmin astui nyhkyttäin,
Ikäänkuin yskä olis ollut.

Ens aamuna kuin rantahan
Opettajatar varhain kävi,
Niin näkee Ressun ahkeran
Lastuja siellä poimivan,
Ne äidilleen hän lennättävi.

Niin teki Ressu muulloinkin,
Ennenkuin kouluun oli tullut,
Hän haki puita varahin,
Niin ettei äiti armahin
Vilussa toki olis ollut.

Sen seikan siinä nähtyään
Opettajatar meni lymyyn,
Ei vihastunut ensinkään,
Päin vastoin oli mielissään,
Ja suunsa vetä'ysi hymyyn.

Kuin Ressu tuli kouluhun,
Peloissaan, punaisena nenä,
Alkoivat lapset kuiskailun:
Nyt Ressu nurkkaan joutuhun,
Hävetä saa se ryppyisenä.

Opettajatar virkkoi nyt:
Tulepas tänne, lapsi kulta!
On esiliinas ränstynyt,
Mut syyn jo olen älynnyt,
Ja nurkass' olo jääpi sulta.

On _puhdas puku_ arvoinen,
Ja hyvä kaiken ikäisille:
Paremp' on _sydän_ semmoinen,
Mi sopiva ja mieluinen
On Jumalalle, ihmisille.

Rypistyi esiliinasi,
Kun puita kannoit äidillesi.
Täss' uusi sulle parempi,
Mut mieles olkoon alati
Ennellään sekä sydämesi.

Ett'ei se enään rypistyis,
Niin äidilles mä puita laitan.
Jos Ressu nimeks pysähtyis,
Se kunniaks vaan ilmestyis.
Kas täten poistan koko haitan.

Niin virkkoi. Lapset joukossa
Kaikk' olivat myös samaa mieltä.
Ja siistinä ja puhdasna,
Uus esiliina verhona,
Jo Ressu kotiin meni sieltä.



[Kuva: Räätäli, joka ompeli yhteen Suomen ja Ruotsin.]



RÄÄTÄLI, JOKA OMPELI YHTEEN SUOMEN JA RUOTSIN.


Se tapahtui noin 30 vuotta sitte, tahi ehkä enemmänkin, en muista niin
varmaan, mutta hauska juttu se oli. Tikka oli räätälin nimi; hän oli,
niinkuin tiedät, pieni, iloinen mies, joka asui Kartanonkylässä,
muutamia peninkulmia Porin kaupungista. Vanha, rappeutunut tupa tuolla
järven rannalla oli hänen omansa; -- niin, ai'oin sanoa, että se ennen
oli variksenpesän näköinen, mutta nyt se on punaiseksi maalattu, siinä
on suorat nurkat, pärekatto ja varjostimet ikkunassa. Kaikki muuttuu; se
on hyvä, kun vaan muutos tapahtuu parempaan päin.

Tikka oli kylän räätäli ja taitava räätäli olikin, joka osasi ommella
napit niin, ett'eivät ratkenneet, kun rehellinen talonpoika oli syönyt
kiiskiä sekä puuroa ja pannukakkua päivälliseksi lukukinkerillä. Tikka
oli sitä paitsi siivo nuori mies, josta kaikki pitivät, ahkera ja
iloinen, tarkka ja raitis: ei voinut parempaa räätäliä toivoakaan. Mutta
yksi vika oli Tikka-paralla, ja siihen hän ei mitään voinut: hän oli
pienin mies kylässä, vieläpä niin pieni, että tuskin ulottui pitkän
Pietarin tuppivyöhön. Kerrottiin, että Anttilan rikas isäntä kerran oli
punninnut Tikan puntarilla ja silloin oli Tikka painanut yhtä paljon
kuin pihakoira. Oliko tuo totta, sitä en voi varmaan vakuuttaa, mutta
pieni hän oli, pieni ja tuima; kyllä hän sentään miehenä meni. Ei hän
metsässä sutta säikähtänyt, mutta ihmisten kesken oli hän suora ja
hyvänluontoinen ja nauroi mukana, kuin laskettiin leikkiä hänen
pienuudestaan. Mutta ilolla piti olla määränsä, sillä ei tuo kunnon
Tikka kaikkea kärsinyt. Harjun Martti, joka oli harteva ja vahva mies,
oli kerran syyttänyt Tikkaa siitä, että hän muka oli varastanut 2
kyynärää sarkaa palasta, josta oli tehtävä takki, ja hänet oli Tikka
halolla ajanut ulos tuvasta sillä kyydillä, että Martti, ennenkuin
arvasikaan, oli nelinkontin lumihangessa.

Löytyipä vielä toinenkin, joka ei oikein voinut suvaita Tikkaa, ja se
oli Niku, kylän soittoniekka, joka tahtoi olla koko kylän mestari
musiikissa. Tikka sattui yhtä vikkelästi soittamaan harmonikkaa kuin
Niku viulua vingutteli. Tikka oli ostanut soittonsa kaupungista kolmella
markalla ja oppi tarkalla korvallaan lauluja ja tanssimusiikkia
soittamaan. Kun sitte kylän pojat sunnuntai-iltapäivinä löivät kiekkoa
maantiellä ja tytöt olivat leikkisillä nurmikolla Tikan tuvan
läheisyydessä, istui Tikka petäjän kannolla rannalla ja soitti niin,
että kaikui katajapensaissa. Harmonikassa oli 8 läpäkettä, sitä voi
vetää ulos tai painaa kokoon ja Tikka veti sen milloin villasukan
pituiseksi, milloin taas työnsi hän sen kokoon, niin että se oli kuin
kinnas. Kyllä siitä soittoa tuli, ja tahtia myöskin, niin että kaikki
jalat liikkuivat nuottien mukaan, kiekko mennä hurisi kuin komennettu ja
Viitalan muorin punainen kukko levitti siipensä aivan, kuin olisi
aikonut lentoon. Niku istui siinä, kateudesta punaisena, ja pihkasi
joustaan, odottaessaan, että kaikkein nöyrimmästi häneltä pyydettäisiin
kelpo polskaa. Vaan ei kukaan sitä häneltä pyytänyt, kaikki pitivät
enemmän Tikan harmonikasta.

Eräänä suvi-iltana istui Tikka näin soitellen kylän tytöille, kuin hänen
juolahti mieleensä, että hän jo oli 30-vuotinen, että näppärällä
neulallaan oli saanut säästäneeksi 500 markkaa ja että hyvin voisi
elättää vaimon. Miksi hän olisi naimatta? Tytöt tosin tekivät vähän
pilaa tuosta iloisesta räätälistä, mutta itse asiassahan kaikki hänestä
pitivät. Nyt hänen vaan tuli valita viisaasti, eikä Tikka tuota kauvan
arvellutkaan. Hänellä oli kaksi tyttöä ehdolla: joko pienin tai suurin
kylän tytöistä; jommankumman hän ottaisi. Viitalan ruskeasilmäinen,
kiltti Maiju oli pienin tyttö, hän ei ollut pitempi kuin Tikkakaan; he
olivat olleet ystävyksiä siitä saakka, kuin Tikka ompeli pienelle
seitsenvuotiselle Maijulle tilkkuvauvan, jolla oli kaunis punainen hame
ja silkkimyssy päässä. Anttilan isännän pitkä, valkotukkainen Nilla oli
taas pisin tyttö kylässä; Tikka ulottui, kuin oikein suorana seisoi,
juuri hänen vyötäisiinsä, ja olivatpa hekin olleet hyviä ystäviä.

Tikka valitsi ja valitsi, ja kävi niin kuin maailmassa usein käy. Pienet
miehet pitävät pitkistä tytöistä, se hankkii heille enemmän arvoa. Tikka
päätti kosia Nillaa: olisipa tuo jotakin, kun saisi noin ylpeän vaimon,
ja rikas hän oli kaupan päälliseksi.

Tikka pukeutui siis paraihin sunnuntaivaatteihinsa, pisti suuren
auringonkukan napinläpeen, sai Leivonmäen torpparin puhemieheksi --
Leivonmäki oli Tikalle velkaa 30 markkaa uudesta sarkatakistaan -- ja
meni kauniina pyhä-aamuna Anttilaan. Puhemies selitti asian pitkällä
ylistyspuheella; jos voi luottaa häneen, niin ei löytynyt koko
pitäjäässä muhkeampaa miestä kuin tuo pieni räätäli. Anttilan isäntä
kuunteli hetken tuota pitkää puhetta, koputti tuhan piipustansa,
purskahti sitte iloiseen nauruun ja vastasi, että Tikka voisi koettaa
onneansa kysymällä Nillalta, sillä tämä oli kauvan toivonut pientä
koiraa, joka osaisi hyppiä kepin yli, ja Tikka sopisi siihen yhtä hyvin
kuin joku muukin.

Tikka ei tuosta huolinut, meni yksin Nillan luo ja esitti asiansa. Nilla
katsoi häneen niinkuin kirkontorni korkeudestaan katsoo alas
heinäsuovaan, taputti häntä sitten ikäänkuin pientä poikaa olkapäälle ja
kysyi hymyillen, mitä hän tahtoisi tehdä, ansaitakseen hänen
suosiotansa. -- Kaikki! vastasi Tikka. -- No hyvä, sanoi Nilla, minä
tarvitsen pehmeät nahkaset, kuin menen kirkkoon; tapa 14 kettua ja
ompele minulle nahkaset, niin tahdon asiata ajatella.

Tikka oli näppärä metsästäjä, hän viritteli ketun pyydyksiä metsään ja
myrkytti kissoja. Muutaman ajan kuluessa oli hän saanut nuo 14 kettua,
ompeli niistä nahkaset ja vei ne Nillalle. Kaikki hyvä, vastasi tämä,
mutta nyt tarvitsen vielä ryijyn morsiuspeitteeksi; tahdon, että se
olisi oikein hienon hieno ja valmistettu kauniista linnunhöyhenistä.
Mene siis pyytämään 300 tikkaa, koska nimesikin on Tikka, ompele niiden
pyrstöhöyhenistä minulle ryijy, niin tahdon asiata ajatella.

Niin Tikka meni, hankki nuo 300 tikkaa, ompeli niiden pyrstöhöyhenistä
mitä pehmeimmän ryijyn ja vei sen Nillalle. Se on todellakin kaunis,
vastasi Nilla, mutta voithan ymmärtää, että minun tulee pukeutua
hienoksi vihille vietäessä. Mene etsimään simpsukoita jo'ista ja tee
minulle helminauha, joka ulottuu kahteen kertaan kaulani ympäri, niin
tahdon asiata ajatella.

Tikka katsoi Nillaan, niinkuin heinäsuova katsoo kirkontorniin, tuumaili
hetken, sillä tämä tehtävä oli vaikeampi kuin molemmat edelliset, mutta
sitte hän meni. Kahtena kauniina kesänä oli pieni räätäli poissa
kylästä. Hän kaiveli kuin ankerias jokien mudassa, hän huuhtoili kuin
kullankaivaja järvien hiekkaa, ja viimein oli hän koonnut helminauhan,
joka ulottui kahteen kertaan kaulan ympäri. Tahdotko nyt asiaa ajatella?
kysyi hän, viedessään sen Nillalle.

Nilla punnitsi helminauhaa kädessään, koetti sitä kaulaansa ja vastasi
viimein: "nyt menen kysymään isältä."

Isä ja tytär pitivät neuvoa, kuinka paraiten pääsisivät tuosta
pääsemättömästä räätälistä.

Tikka, sanoi Anttilan isäntä, neuvoteltuaan tyttärensä kanssa, sinä et
ole niinkään hullu mies, olet uuras ja voit vielä toimittaa suuria
asioita. Nyt minulla, näet, sattuu olemaan sisar, joka on naituna
Ruotsiin, ja tahtoisin mielelläni tietää, kuinka hän siellä menestyy,
mutta matka sinne meren poikki on liian pitkä ja vaivaloinen. Koska olet
niin näppärä räätäli, niin ompele kokoon Suomi ja Ruotsi Pohjanlahden
yli, että voin pakinoida sisareni kanssa ilman tuota vaivaloista matkaa,
sitte tahdon antaa Nillan vaimoksesi.

Tikka tuumaili taas hetken, heinäsuova katsoi vielä kerran
kirkontorniin, ja koska se ei ollut mikään tyhmä heinäsuova, niin se
varsin hyvin ymmärsi, mitä tuommoisella pyynnöllä tarkoitettiin. Tikka
tuumaili vielä kerran, puri hampaitansa ja vastasi tahtovansa koettaa.

Eipä kauvan viipynyt, ennenkuin hänen tuumansa oli valmis. Hän meni
kaikkein kylän akkojen luo tilaamaan koukun siimaa. Akat kehräsivät koko
pitkän talven: viimein he olivat kehränneet niin monta ja niin suurta
siimakimppua, ett'ei mikään vene niitä kaikkia kantanut, Tikan täytyi
vourata kaljaasi. Kauniina kesä-aamuna oli hän sitonut pitkän siimansa
toisen pään suureen petäjään Suomen rannalla ja päätti sitoa toisen pään
Ruotsin rannalla kasvavaan petäjään. Mutta ollakseen näkemättä näin
suurta vaivaa aivan turhaan, oli hän hankkinut viisitoista tuhatta lohen
koukkua, joihin pantiin silakoita syötiksi: hän toivoi siimastansa
suurta kalansaalista.

No niin, Tikka lähti kaljaasillaan merelle laskemaan pitkää siimaansa.
Hänellä sattui olemaan hyvä onni, tuo muuten niin myrskyinen meri oli
koko viikon tyynenä kuin viilipytty, ja yritys onnistui niin hyvin, että
Tikka muutaman päivän kuluttua oli sitonut siimansa toisen pään petäjään
Ruotsin rannalla. Takaisin tullessa käytti hän tilaisuutta kokeaksensa
koukkujaan ja sai niin paljon lohia, turskia, kampeloita, haukia,
simppuja ja ahvenia, että Porissa pidettiin suuret kalamarkkinat ja
Tikka sai siimansa maksetuksi.

Nyt Tikka meni Anttilan isännän luo ja sanoi hänelle: "hyvää päivää,
appivaari! nyt olen ommellut yhteen Suomen ja Ruotsin; antakaa nyt Nilla
vaimokseni!"

Anttilan isäntä kovin hämmästyi, mutta hän oli viekas mies, joka pian
keinon keksi. "Voihan tuo olla varsin hyvä," vastasi hän, "että olet
ommellut meidät kiinni Ruotsiin, mutta yksi asia vielä puuttuu: enhän
saata kysyä siimaltasi, kuinka sisareni voi."

"Missä hän asuu ja mikä hänen nimensä on?" kysyi Tikka.

"Sisareni, matami Andersson, asuu Öregrundin kaupungissa tässä
vastapäätä meren toisella puolella. Voithan laskea hänellekin koukun:
ehkä hän tarttuu onkeen."

"Ja jos nyt ompelen meidät kiinni Ruotsiin, niin että saatatte kysyä,
kuinka sisarenne voi ja saada vastauksen kysymykseenne, saanko sitte
Nillan vaimoksi?"

"Se on varma asia, joka on tapahtuva tulevana Mikonpäivänä," sanoi
Anttilan isäntä tyytyväisesti hymyillen, sillä nyt hän tiesi varmaan
voivansa narrata räätäliä.

Tikka arveli tahtovansa todistajia lupaukseen.

"Vaikka kaksikymmentä, jos tahdot," sanoi Anttilan isäntä. Tupa on
täynnä ihmisiä, jotka tulevat kirkosta. -- Ja nauraen kertoi hän koko
kirkkoväelle, mitä hän oli Tikalle luvannut.

Harjun Martti, joka vähän oli Nillaa mietiskellyt ja sattui olemaan
kirkkoväen joukossa, sanoi Nikulle, soittoniekalle: pitäkäämme vaaria,
kuin Tikka Mikonpäivänä tulee kosimaan. Silloin minä otan Nillan ja sinä
soitat morsiusmarssilla Tikan ulos tuvasta. -- Tietysti Niku näin
hauskaan kepposeen suostui, ja Tikan molemmat vihamiehet päättivät
tavata toisiaan määrättynä päivänä.

Tikka lähti synkeällä mielellä, ajatellen mitä nyt tuli tehdä. Ei hän
voinut siimallaan pyytää matameja Öregrundista; ei hän voinut matkustaa
sinne, sitoa ukon sisarta siimaansa ja vetää häntä Suomeen. Mutta Tikka
oli kuullut puhuttavan eriskummallisesta, uudesta laitoksesta, jota
sanottiin sananlennättimeksi ja jonka avulla ihmiset voivat puhutella
toisiaan pitkäin matkain päästä lankaa myöten. Jos hän nyt voisi saada
semmoisen langan meren yli Ruotsiin, niin hän olisi voittanut pelin.
Eihän mikään saattanut olla mahdotonta niin uljaalle räätälille, joka jo
oli parsinut kokoon kaksi maata liinanuorasella. Pistetäänpä vielä
kerran! arveli Tikka.

Hän päätti lähteä Turkuun, saadakseen tietää, kuinka hänen tuli tehdä.

Enhän minä voi kysyä ja saada vastausta kalastuslangan kautta, ajatteli
hän. Tuo, jota he lennätinlangaksi sanovat, mahtanee olla joku ontto
putki.

Tikka lähti, tuli Poriin, tuli Raumalle, ja kysyi kaikilta räätäleiltä,
joita kohtasi matkallaan, mitä sananlennätin oli. Muutamat vastasivat:
se on noitakalu. Toiset sanoivat: se on mustia nahkapalloja, joita
nostetaan ylös riuun nenään. Sillä siihen aikaan, kuin Englantilaiset
vihollisina tulivat tänne laivoillaan, oli ollut tapana nostaa mustia
merkkejä riukujen neniin rannoille, vihollisten tulon ilmoittamiseksi.

Tikka kulki edelleen, tuli Uuteen-kaupunkiin ja kyseli jälleen
ystäviltään räätäleiltä. Yksi heistä vastasi: "mene satamaan, sieltä
lähtee huomenna höyrylaiva sananlennätintä viemään."

Tikka meni satamaan, löysi höyrylaivan ja näki suuria
vaskilanka-kääryjä, joita valmistauttiin laskemaan mereen. "Saanko
lähteä mukaan?" kysyi Tikka. Laivan katteini sattui olemaan leikkisellä
tuulella, katseli hetken pientä, laihaa räätäliä ja vastasi: "sinäpä
voisit kelvata kohoksi, sinä. Lyönpä vetoa, että kellut veden päällä
kuin korkki."

"Kellunhan yhtä hyvin kuin joku toinen veneessä," vastasi Tikka. "Minä
olen räätäli ja olen kerran ennen harsinut yhteen Suomen ja Ruotsin."

"Onpa sitä siinäkin!" arveli katteini. "Sinä olet miehekkään näköinen,
lähde matkaan, niin saat tehdä sen urhotyön uudestaan."

Tikka sai lähteä mukaan ja olla avullisena langan purkamisessa. Laiva
kulki länttä kohti, milloin tyynellä milloin isojen aaltojen
keinuttamana ja antoi sanomalangan juosta rullilta mereen sikäli kuin
matka joutui. Se ei ollut mitään helppoa työtä, siihen tarvittiin
taitava räätäli. Kuin laiva kulki hiljaa eteenpäin, meni kaikki
helposti, mutta välistä sattui se ottamaan parempaa vauhtia, niin että
rullat höyrysivät varista ja lanka uhkasi katketa. Tikka oli väsymätön:
hän piti tarkkaa huolta toisesta suuresta räätälinpistoksestaan ja se
meni kuin englantilainen silmäneula sertinkivuorin läpi. Kolmantena
päivänä oli lanka laskettu ja Ruotsi niin lujasti ommeltu Suomeen
kiinni, että sauma vielä tänäkin päivänä pitää.

"Se oli siunattu asia, että meillä oli räätäli mukana," sanoi laivan
katteini. "Reipas Tikka, sinä olet ansainnut palkinnon: mitä pyydät?"

"Minä pyydän," sanoi Tikka, "saada olla ensimmäinen, joka lähettää
lennätinsanoman Uudesta-kaupungista Öregrundiin."

"Myönnetään," oli vastaus. "Niin kohtuullista vaatimusta ei voi
kieltää."

Höyrylaiva palasi jälleen Uuteen-kaupunkiin ja Tikka lähetti näin
kuuluvan sähkösanoman: "Anttilan isäntä kysyy, kuinka hänen sisarensa,
matami Andersson, voi Öregrundissa?"

Hetken kuluttua tuli vastaus: "Matami Andersson kiittää ja lähettää
terveisiä. Hän on saanut lohenruodan kurkkuunsa ja tulee lääkärin luota,
mutta nyt hän voi hyvin ja on kutsunut Rörstrandin matamin luoksensa
kahvia juomaan."

"Antakaa minulle todistus tästä ja että minä olen ommellut
sananlennättimen," pyysi Tikka.

Todistus annettiin; Tikka lähti jälleen Kartanonkylään. Kun hän kulki
Viitalan torpan ohi, seisoi Maiju puron reunalla maitoastioita
pesemässä. Hän seisoi siinä niin ahkerana ja ilomielisenä, hän näytti
niin somalta ja miellyttävältä halvassa puvussaan ja katsoi niin
hellästi ja ystävällisesti Tikkaan, kuin tämä tomuisena ja hikisenä
tuli, kulkien pitkin tietä.

"Oi, kuinka näytät väsyneeltä," sanoi hän. "Etkö tahdo vähän kirnumaitoa
virvoitukseksi?"

Tikalla ei ollut mitään sitä vastaan sanottavaa, ja Maiju juoksi
hakemaan tuopin hyvää, virvoittavaa kirnupiimää, sillä heillä oli
lehmäkin torpassa. -- "Mistä tulet?" kysyi Maiju.

"Tulen Uudesta-kaupungista, olen harsinut yhteen Suomen ja Ruotsin, ja
nyt menen pyytämään kuulutusta Anttilan Nillan kanssa."

"Minä tiedän sen," huokasi Maiju. "Onnea vaan, hyvä Tikka! Sinä saat
rikkaan morsiamen."

"Maiju", sanoi Tikka, "jos joku sinua kosisi, vaatisitko morsiuslahjaksi
ketunnahkaisen rekipeitteen, linnun höyhenistä tehdyn ryijyn ja
kallisarvoisen helminauhan?

"Mitäpä minä niillä koristeilla tekisin?" kysyi Maiju kummastellen.

"Mutta jos joku sinua kosisi, lähettäisikö äitisi hänet narrina ulos
maailmaan, ompelemaan yhteen suuriruhtinaskunnan ja kuningaskunnan?"

Maiju nauroi. Äitini lähettäisi hänen puhdistamaan saappaitaan ja
harjaamaan tukkaansa, sanoi hän, leikillisesti viitaten Tikan ulkonäköön
tuon pitkän matkan jälkeen.

"Hyvästi, Maiju!"

"Hyvästi, Tikka! Onnea vaan!"

Tikka meni yksinäiseen tupaansa eikä sinä yönä ummistanutkaan silmiänsä
vaan noitten kosimistuumien tähden. Seuraavana aamuna, joka oli
Mikonpäivä, pukeutui hän hienoihin vaatteisin, pani todistuksensa
taskuun ja meni Anttilaan. Harjun Martti ja Niku olivat jo siellä, viulu
oli viritetty morsiusmarssia varten ja kaikki odottivat jotakin oikein
hauskaa, kun Tikka soitettaisiin ulos tuvasta pitkillä, pilkallisilla
rukkasilla. Nilla yksin ei ollut iloinen: isä tahtoi naittaa hänet
Harjun Martille, jota hän ei voinut kärsiä, ja silloin Nilla arveli
kuitenkin tulevansa onnellisemmaksi tuon pienen, hyvänluontoisen
räätälin vaimona.

Tikka tuli reippaasti tupaan ja pudisti Anttilan isännän kättä. --
"Hyvää huomenta, isäntä! Nyt olen täällä vaatimassa lupauksenne
täyttämistä. Koko kirkkoväki on todistajanani, että Nillan täytyy tulla
vaimokseni."

"Vai niin," arveli Anttilan isäntä viekkaasti katsoen, samassa kuin Niku
jo alkoi viulua, näpähytellä. -- "Vai niin, no sitte sisareni
Öregrundissa on varmaankin tarttunut onkeen. Onpa oleva oikein hauska
kuulla, kuinka tuo kunnon ihminen voi Öregrundissa."

Tikka otti lennätinsanoman taskustansa ja luki: "Matami Andersson
kiittää ja lähettää terveisiä. Hän on saanut lohenruodan kurkkuunsa ja
tulee lääkärin luota, mutta nyt hän voi hyvin ja on kutsunut Rörstrandin
matamin luoksensa kahvia juomaan."

"Mitä tämä merkitsee?" huusi Anttilan isäntä, harmista punaisena,
samassa kuin Niku huomaamatta viritti viuluansa niin että kvintti
katkesi. -- "Etkö häpeä tehdä minusta pilaa?"

"Tässä on todistukseni," vastasi Tikka, ojentaen paperinsa Anttilan
isännälle. Kaikki tunkeusivat tämän ympärille, saadakseen tietoa tuosta
merkillisestä asiakirjasta. Harjun Martin täytyi kysyä muilta, mitä
siinä oli, sillä hän ei osannut lukea kirjoitusta. Siinä luettiin
todellakin, että Tikka sillä ja sillä tavalla oli sanomalangalla
ommellut yhteen nuo molemmat maat, että hän omakätisesti oli langan
kautta kysynyt, kuinka matami Andersson voi, ja siihen saanut
myötäseuraavan vastauksen. Siinä ei ollut sanan sijaa: tuo viekas
Anttilan isäntä oli joutunut omaan ansaansa, hän ei voinut kieltää niin
monen todistajan läsnäollessa tekemäänsä lupausta ja hänen täytyi siis
myöntää räätälin vaatimukset oikeiksi. Niku pisti särkyneen viulun
kainaloonsa ja hiipi pois; mutta Harjun Martti ilmoitti ylpeästi, että
hän ei aikonut väistyä tuommoisen pienen tikan tähden, olihan
Nillallakin jotain sanomista asiassa.

Nilla tahtoi todellakin lausua sanasen, mutta räätälin eduksi.
Kirkontorni katsoi nyt mitä lempeimmillä silmillä heinäsuovaan ja ojensi
käsivartensa, pitkät kuin tangot, kaapsahtaaksensa Tikan kaulaan, kun
tämä astui askeleen taaksepäin, sanoen:

"Kiitoksia vaan, Anttilan isäntä, siitä, että nyt tahdotte antaa Nillan
vaimokseni. Mutta nyt on asian laita niin, että en tahdo häntä. Olen jo
kylliksi kauan juossut kuin narri hänen ja teidän tähtenne. Hän on kovin
pitkä niin pienelle miehelle kuin minä olen, antakaa hänet jollekin,
joka paremmin täyttää mitan ja paremmin osaa juosta maailmaa pitkin
teidän asioillanne. Hyvästi, isäntä! Hyvästi Nilla! Eihän siltä hyvä
sopu välillämme lopu?"

Pian oli heinäsuova ikäänkuin tuulen kautta pois puhallettu ja
kirkontorni seisoi siinä yksinäisessä suuruudessaan. Kirkkoväki supisi
ja nauroi keskenään, ja tuopa niin harmitti Anttilan isäntää, että hän
löi parhaan piippunsa rikki, koputtaessaan sitä pankkoon. Harvoinpa
vahinko yksin tulee.

Koko kylä tiesi, että Tikka oli kosinut, mutta eivätpä kaikki tietäneet,
että hän oli antanut morsiamellensa rukkaset. Mikonpäivän jälkeisenä
sunnuntaina heräsi paljon kummastelemista kirkossa, kun avioliittoon
ilmoitettiin räätäli, kunniallinen ja hyvämaineinen Josua Tikka, sekä
torpparintytär, kunniallinen ja siveä Maria Viitala. Se on
hampunsiementä, arveli kirkkoväki hyväksyen: eihän hampunsiemen ja
männynkäpy olisi sopineet samaan linnunpesään.

Tikasta ja Maijusta tuli onnellinen pariskunta: he olivat yhtä pitkiä,
toisen ei tarvinnut katsoa alas toiseen, yhtä rikkaita ja yhtä ahkeria
olivat he sitä paitsi. Vanha, rappeutunut tupa korjattiin ja maalattiin,
balsamiineja kukki ikkunassa, ja kolme lihavaa lehmää hankki perheelle
voita ja maitoa. Nilla, kirkontorni, oli harmissaan mennyt naimisiin
Harjun Martille, mutta eipä auttanut että Niku oli soittanut heille
saman morsiusmarssin, jota hän ei saanut soittaa Tikalle: Martti tuhlasi
vaimonsa perinnön Anttilan rikkaan isännän jälkeen, pani Nillan
helminauhan Tikalle pantiksi sarkatakista; Nillan linnunryijyä käytettin
variksenpelottimena ja koi söi hänen ketunnahkaisen rekipeitteensä. --
"Älä itke, Nillaseni," sanoi Maiju, "minä olen ommellut uuden hameen
vanhemmalle tytöllesi ja tulevana sunnuntai-iltana sinun pitää ottaa
lapset mukaasi meille; silloin saavat he hypätä polskaa Tikan soittaessa
harmonikkaa."

Mitä siitä sitte muuta sanottavaa, kuin että kirkontornista tuli
heinäsuova, vaikk'ei heinäsuovasta koskaan tullut kirkontornia? Ja kun
ihmiset näkivät Tikan ja Maijun, pieninä ja sievinä, kuin oikein
silmillä varustetut nuket, tepsuttelevan kirkkokankaan poikki, sanoivat
he toisilleen:

"Vakka kantensa hakee."

Mutta Suomi ja Ruotsi ovat yhteen ommellut tunturien kautta pohjoisessa,
Tikan langalla ja paljolla muullakin.



AURINKOKUNINKAAN KRUUNU.


Kohoa, kotka sä, päivään päin,
Kun kunnon siipesi kantaa!
Kas, myrsky riehuvi rynnistäin,
Pilv' etsii taivahan rantaa.
Vahv' ollos, kuin hän, ja tarmokas,
Ja voita maailman matkallas
Vastukset, jotk' elo antaa.

Kas köyhä poikanen lehmiä
Hän metsän helmassa johtaa,
Hän kysyy koivuilta, männyiltä:
Miss' oikein kunnian kohtaa?
Ja koivut, männyt ne kuiski vaan:
On kruunu aurinkokuninkaan,
Mi kirkkahimpana hohtaa.

Ja poika näin: kuningasta mä
Sit' olen palvelevainen
Kaks vuosikymmentä; sittenpä
Hält' anon kruunua vainen,
Jos ei hän suo mitä pyytelen,
Mä häntä vastahan taistelen,
Saan suuren kunnian maineen.

Ja poika tornihin kiipes jo,
Näk' kylät, kaupungit silloin,
Tuoll' liikkui viljava vainio,
Kuin tuuli hengitti milloin.
Hän pyrki auringon uljaan luo,
Mut halki taivahan kulki tuo
Ja laski pilvehen illoin.

Nous vuoren korkean huipullen,
Siell' lunta, talvea kyllä,
Ja kesän pilvi se kultainen
Virvoitti maan hymyilyllä.
Tult' iski pauhaten ukkonen,
Täristi jalkoja poikasen,
Vaan aurinko pysyi yllä.

Näin poika: aurinko kultainen,
On juoksu ylhäinen sulla,
Sä kuljet tietäsi rientäen,
En voi mä luoksesi tulla;
Sun tiesi käy yli taivahan,
Ah kuinka kruunusi saavutan?
Ei mitään keinoa mulla.

Hohoi! Nyt soi yli kaiken maan!
Tuprahti tomu ja sauhu.
Vihollisjoukot ne ryntäs vaan
Ja kaikkiall' oli kauhu.
Mut poika isänsä miekalla
Löi, hakkaa urohon innolla,
Ja voittoon päättyiki pauhu.

Jo uupui poikanen verihin,
Mi äsken taistella tohti;
Ja auringon säde loistavin
Kimmelsi kuollutta kohti.
Ja päässä poikasen tosiaan
Jo kruunu aurinkokuninkaan
Nyt hellin kirkasna hohti.

Se armas kruunu ol' auringon,
Mi välkkyi päässä nyt tuolla.
Se maineen seppele verraton,
Sen vuoksi täytyvi kuolla.
Oi, poika, olkohon intos vaan
Taistella parhaaksi Suomen maan,
Sen puolest' elää ja kuolla!



TAIVAAN LAPSET.


Hän, kirkas iltarusko;
On enkelpoikanen.
Punaisin perhosiivin
Hän lentää ladellen.
Illanpa hän
Levittää yli meren, maan,
Rauhoittaa myrskyn pauhun,
Saa vaivat vaipumaan.

Ihana aamurusko
On enkeltyttönen.
Jo varhain hällä yllä
On hame punainen.
Päivänpä hän
Herättää työhön, toimehen,
Hivukset pilven sukii
Tuulessa läntisen.

Molemmat taivaan lapset,
Suloiset, pienoiset,
Rakastaa toisiansa,
Vaikk' ovat kaukaiset.
Huntunsa yö
Välille lapsukaisten luo,
Ja kirkkaat illan tähdet
Valonsa heille suo.

Mut kun on kukkais-aika
Ja viherjä on maa,
Yö synkkä mereen silloin
Huntunsa pudottaa.
Lapsoset nuo
Rientävät silloin yhtehen,
Kaunonen enkelpoika
Ja sulo tyttönen.



CHARLES GORDON.


Kuka hän oli, tuo merkillinen sankari, jolla ei ole vertaistaan meidän
aikanamme ja joka on saanut osakseen maailman ihailemista, vaikka ei
kukaan sitä vähemmin tavoitellut kuin hän?

Hän oli Englantilainen, joka rakasti ja palveli isänmaatansa, rakasti ja
palveli koko ihmiskuntaa, mutta ennen kaikkea rakasti ja palveli
Jumalaa. Hän oli kristitty sankari, joka aina tunsi olevansa Jumalan
kaikkivaltiaan käden suojassa eikä sentähden peljännyt mitään vaaraa.

Varreltaan oli hän pieni ja hento; hänellä oli vaaleat hiukset, lempeät
siniset silmät ja koko hänen olennostaan säteili hyvyys ja lempeys.
Mutta tässä vähäpätöisessä ulkomuodossa, joka oli enemmän lapsen kuin
sankarin, asui rautainen tahto, sotapäällikön nero ja pelkäämättömin
uljuus. Hän, tuo lempeä mies, taisi olla peljättävä, ja hänen katseensa,
joka usein näytti niin uneksivan lempeältä, taisi masentaa jalopeuroja.

Charles Gordon, ollen syntyisin soturisuvusta, tuli itsekin soturiksi.
Hän oli neljäs yhdestätoista sisaruksesta ja oli nuoruudessaan heikko ja
kivuloinen. Sotaopistosta hän ei saanut loistavia todistuksia; siitä
pojasta ei suuria toivottu. Hänen ollessaan 22-vuotias syttyi tuo suuri
sota keisari Nikolain viimeisinä vuosina, jossa toisella puolella
taisteli Venäjä, toisella Englanti, Ranska, Turkinmaa ja Italia. Tässä
sodassa Gordon sai Sebastopolin juoksukaivannoissa osoittaa kuntonsa.
Missä ei kukaan uskaltanut astua esiin pahimmassa luotituiskussa, siinä
seisoi Gordon kiikarillaan vakoellen vihollisen liikkeitä. Hän oli
insinööri-upseeri; hyvin mahdollista on, että joku Suomalainenkin häneen
ampui, sillä monta suomalaista upseeria palveli Sebastopolissa olevassa
venäläisessä armeijassa.

Englannilla oli kaikkialla maailmassa jotakin tekemistä. Gordon,
palveltuaan jonkun aikaa läntisessä Aasiassa, lähetettiin 1860 Kiinaan,
joka siihen aikaan soti Englannin kanssa. Kiina voitettiin, mutta Gordon
jäi sinne rauhanteonkin jälkeen ja sai hallitukseltaan luvan palvella
Kiinan keisaria. Matkustettuaan läpi suurimman osan Kiinan mahdottoman
suurta aluetta, nimitettiin hän 1863 tämän maan koko sotavoiman
ylipäälliköksi, hillitsemään hirmuista kapinaa, joka oli levinnyt yli
puolen valtakuntaa; 19:ssä kuukaudessa voitti hän nuo hirveät
kapinoitsijat, Taipingit, joita ei kukaan voinut vastustaa, pelasti
valtakunnan ja monta sataatuhatta ihmistä perikadosta. Kiinan keisari
jakeli pelastajalleen ylenmäärin aarteita ja kunnianosoituksia. Hän
tahtoi tehdä Gordonin lähemmäksi mandariinikseen, mutta tämä kieltäysi
kaikista aarteista ja kunniaviroista ja palasi köyhänä katteinina
Englantiin. Muistona Kiinasta vei hän ainoastaan kultaisen kunniarahan,
joka siellä lyötiin hänen kunniaksensa sekä muutamia sotalippuja, jotka
hän taistelussa oli kapinoitsijoilta valloittanut. Niihin hän ei pannut
suurta arvoa, sillä hän halveksit voitonmerkkejä ja ihmiskiitosta.
Kunniarahan hän myi eräänä päivänä, kuin hänellä ei ollut rahoja ja hän
tahtoi auttaa erästä onnetonta; liput hän lahjoitti muutamille pojille,
joita hän elätti ja itse opetti perustamassaan koulussa Thems'in
varrella. Se oli hänen onnellisin aikansa; hän rakasti noita poikia ja
lähetti heidät sitte merelle, jotta heistä tulisi kelpo merimiehiä.

Sittemmin oli hän jonkun ajan Englannin konsulina Tonavan tienoilla; hän
oli kohonnut everstin arvoon ja lähetettiin Ylä-Egyptiin hävittämään
orjakauppaa. Tämä oli vaikea työ, sillä saaliinhimoiset Arabilaiset
ajoivat Neekereitä takaa ikäänkuin kesyttömiä ja myivät heidät sitte
suurella voitolla orjiksi. Kaksi vuotta Gordon oli Ylä-Niilin varrella
olevan laajan Sudanin erämaan maaherrana; hän tekin lopun orjakaupasta
ja vakautti rauhan ja oikeuden tämän onnettoman kansan keskellä, jota
siihen asti Egyptiläiset, Arabialaiset ja Turkkilaiset olivat mitä
hävyttömimmällä tavalla ryöstelleet.

Mutta orjakauppaa suosivien turkkilaisten pashojen toimesta Gordon
kutsuttiin pois 1879. Sen jälkeen hänet lähetettiin milloin Indiaan,
milloin Kap-koloniiaan. Hän läksi ajaksi Jerusalemin läheisyyteen,
saadakseen siellä hiljaisessa rauhassa tutkia Raamattuaan, tuota rakasta
kirjaa, joka aina oli ollut hänen muassaan hänen pitkillä matkoillaan.
Silloinpa nousi Egyptissä vaarallinen kapina, ja eräs väärä profeetta,
joka nimitti itsensä Mahdiksi, Muhammedin seuraajaksi, valloitti
suurimman osan onnetonta Sudania, joka Gordonin sieltä lähdettyä jälleen
oli vajonnut entiseen kurjuuteensa. Englanti sai ylivallan Egyptissä,
voitti kapinoitsijat ja lähetti Gordonin takaisin Sudaniin.

Vastustelematta Gordon totteli, sillä hänen tuli sääli onnetonta maata,
-- hän totteli, ollen siitä vakuutettu, ett'ei hän milloinkaan sieltä
palaisi. Helmikuussa 1884 hän tuli Sudanin pääkaupunkiin Khartumiin,
jossa sininen ja valkoinen Niili yhtyvät. Asukkaat ottivat hänet vastaan
pelastavana enkelinä. Rauha ja oikeus vakuutettiin jälleen; Gordon
koetti kaikkea, mitä kunnia ja omatunto salli Mahdia lepyttääkseen. Tämä
vastasi: rupea muhamettilaiseksi, niin minä, profeetta, säästän henkesi.
Olkoon menneeksi, sanoi Gordon, jos olet profeetta, niin käske Niilin
kuivettua, tule sen yli Khartumiin ja minä otan sinut vastaan!

Mahdi ei voinut kuivata Niiliä, vaan hän piiritti Khartumin
Arabialaisillaan ja Neekereillään, ja Arabialaiset ovat nyt, kuten
ainakin, rohkeinta, enin kuolemaa halveksivaa ja enin uskonkiihkoista
kansaa. He tekivät rynnäkön ja heidän riveistään kajahti sotahuuto:
"Jumala on yksi ja Mahdi on hänen profeettansa!" Gordon otti heidät
siten vastaan, että he joka kerta palasivat päät verissä. Pitkä ja
ankara taistelu syttyi silloin ristin ja puolikuun välillä. Gordon oli
pienen, uskollisen sotilasjoukkonsa ja kaupungin asukasten kanssa, jotka
menivät vaikka kuolemaan hänen tähtensä, niin yksinään, siihen määrin
koko maailman hylkäämä, että usein kului kuukausia, joina ei kukaan
Egyptissä eikä Europassa tiennyt, elikö hän vai oliko hän kuollut.
Siellä hän oli kolmen tai neljän Europpalaisen keralla, Mahdin
puoluelaisia kaupungin sisässä ja sen ulkopuolella, ilman muita
apukeinoja kuin ne, joita hän itse taisi hankkia. Mutta kaikkeen hän
keksi keinoja: hän rakensi linnoja ja laivoja, valmisti ruutia ja
aseita, kaivoi ruutihautoja, joilla räjähytti vihollisia ilmaan,
retkeili pitkin virtaa hankkimassa elatusvaroja nälkää kärsivälle
kaupungille. Öisin hän ei enää nukkunut; hän tarkasteli joka aamu
kiikarillaan Niilin sinistä juovaa pohjoisessa, nähdäkseen savun
englantilaisista laivoista, jotka tulisivat hänen avukseen. Turhaan; ei
savua, ei apua; ainoastaan harmaat krokotiilit näyttivät rannan savesta
julmia hampaitaan. Aina kuului kuitenkin Gordonin lähettämä lyhyt
sanoma, jota salavihkaa kuljetettiin Mahdin leirin läpi postimerkin
kokoisille paperipalasille kirjoitettuna: "Khartum, all right."
(Khartum, kaikki hyvin).

Vihdoin Tammikuun 28:na päivänä 1885 näkyi Khartumin edustalla kaksi
englantilaista venettä, jotka lordi Volseleyn lähestyvät apujoukot
olivat sinne lähettäneet. Niitä tervehti hurja tuli kanuunista ja
käsikivääreistä. Khartumissa virtaili veri; vihollinen oli valloittanut
sen. Muuan kavaltaja oli Tammikuun 26:na päivänä aamun koitteessa
avannut erään portin Mahdin väijyville joukoille; kaikki Gordonin
uskolliset seuraajat ynnä onnettoman kaupungin asukkaat, miehet, vaimot
ja lapset oli surmattu ja sama kohtalo oli saavuttanut sankarin
itsensäkin. Ei vielä varmuudella tiedetä, että hän kaatui
kuolemattomalla kunnialla. Tuskin voi toivoa, että hän, niinkuin monet
luulevat, joutui Mahdin vangiksi tahi taistellen raivasi tiensä
Abyssiniaan päin.

Englanti antaisi nyt miljoonia kultaa, jos se siten voisi ostaa takaisin
edes ainoan niistä kuukausista, joita se ei käyttänyt Gordonin
pelastukseen. Gordon itse ei pitänyt henkeään kallisarvoisena. Valmis
hän oli palvelemaan ihmiskuntaa, niin kauan kuin Jumala katsoi sen
tarpeelliseksi valtakunnalleen maan päällä, mutta hänen palveluksensa
oli kova ja hän toivoi vapautustaan. Kentiesi juuri hänen kuolemansa on
avannut laajan tien kristinuskolle ja sivistykselle Afrikan sydänmaihin.

Mikä on ihmisille kelpaava suuruus? Itsensä-kieltäminen jalon
tarkoituksen saavuttamiseksi. Mikä on Jumalalle kelpaava suuruus?
Kristuksen vanhurskaus, sillä sen kautta ihminen oppii taivuttamaan
tahtonsa Jumalan tahdon alaiseksi ja antamaan Hänelle kunnian. Charles
Gordonissa olivat nämä molemmat suuruudet yhtyneet. Hänellä oli ollut
onni nauttia jumalisen äidin kasvatusta ja hän ei peljännyt mitään
vaaraa sentähden, että hän pelkäsi Jumalaa.

Nuorukainen, sinä, joka uneksit sankarien mainetta, huomaa tämä! Ei
löydy mitään todellista rohkeutta eikä mitään todellista kunniaa ilman
todellista jumalanpelkoa. Ole siinä Charles Gordonin kaltainen, niin
olet tuleva hänen vertaisekseen, joll'et maineessa, niin kuitenkin
sisällisessä ja inhimillisessä suuruudessa!



TOININ JOULUAATTO.


Parahin Emmi!

                      Äitini
Kun äitilles nyt kirjoittaapi
Lohista, juustoist', tietysti,
Niin kirjoitanpa minäki,
Yhdessä sekin mennä saapi.

Mä toivon hyvin vointia,
Hauskuutta sulle yhtä myötä.
Meill' joululuvan saatua
Toint' ollut monta laatua,
On leikitty, on tehty työtä.

Jo jouluaatton' aikaisin
Silmissä meill' ei ollut unta,
Huusimme: tul'pas joulukin,
Ja päivä ol'kin ikävin,
Ja sitten alkoi sataa lunta.

Vaan vuoteelta me oitistaan
Iloisna ylös keikahdimme.
Ja äiti puuhas toimissaan,
Ja renki Matti niskassaan
Myttyä kantoi, huomasimme.

Nyt kirkastettiin hopeat
Ja pestiin posliinitkin kaikki.
Tuvasta tuoksui suloisat
Vehnäisten hajut ihanat,
Ja tortut paistoi vanha Maikki.

Ol' aamupuoli pitkä niin,
Ja iltapäivä samanlainen.
Yhäti juostiin, puuhattiin,
Kuin milloin ovi aukaistiin,
Niin ilo syntyi kaikuvainen.

Mut ovi pantiin lukkohon,
Avaimen reiäst' tirkistimme.
Se tavattoman ahdas on,
Ja selvän saanti mahdoton,
Me kokeemme tok' uudistimme.

Jo ovi aukes vihdoinkin,
Salissa seisoi joulukuusi,
Säteili valo ihanin,
Oksissa loisti tähdetkin,
Aiottiin alkaa leikki uusi.

Vaan siellä seisoi lasta kuus,
Ne tulleet oli jostain kaukaa,
Niill' enkelin ol' ihanuus,
Ja vienous ja iloisuus,
Ne oli kuusi orpo raukkaa.

Iloisna lapset lauloivat.
Olimme kaikki riemuissamme,
Betlehemistä kertoivat:
Jos pieni Jeesus, sanoivat,
Ois meidän jouluvieraanamme!

Koht' ovi aukes naristen,
Ja joulupukki astui tuosta,
Mokoma suurisarvinen,
Ja kookas, harmaaturkkinen,
Taa äidin Roosa aikoi juosta.

Hän kysyi niinkuin torvella
Het' äreällä äänellänsä:
Onk' olleet lapset siivoja?
No niin ja näin, vaan vihdoinpa
Hän mumis jotain mielissänsä.

Hän meni, palas jällehen,
Ja Roosaltakin loppui pelko.
Se oli Matin kokoinen,
Mut mikä pukiks teki sen,
Siit' ei nyt vielä ollut selko.

Ja nytkös mytyt, tukut jo
Toisensa perään saliin kulki,
Yks ensin, toinen, kolmas, no,
Jo taas, jo taaskin, kummako
Jos ilo oikein puhkes julki!

Kuin peltokanat lensimme,
Lu'imme kirjoitukset kaikin.
Paketin tyhjän löysimme.
Mut sormus oli minulle,
Ja tanssipojan Roosa saikin.

Nytp' oikein mytyt sinkuivat
Helmasta vanhan joulupukin!
Ne kaikki kovin mieluisat,
Ja tavattoman arvoisat,
Osamme niistä saimme kukin.

Ol' ihmeen kaunis kuusikin
Ja paljo myöskin jouluruokaa,
Ja niistä puuro herkkuisin,
Me lähetimme niillekin
Puutteessa jotka raukat huokaa.

Me kiittäkäämme Jumalaa
Kaikista armolahjoistansa.
On jouluaamu juhlivaa,
Kun varhain kellot kaikuaa,
Ja kirkkoon rientää harras kansa.

Kauniisti siellä urut soi
Ja juhlallinen kaikk' on toimi.
Te maalla käsitätte, oi!
Sen rauhan, minkä joulu toi,
Paremmin kuin sun siskos
                        Toini.



[Kuva]



MIKÄ METSÄSSÄ ON KAIKKEIN KAUNIINTA.


Niin, sen saat uskoa, että aamu oli kaunis, ja varhainen oli myös; enpä
luule, että kello oli enempää kuin viisi, sillä aurinko oli vielä
alhaalla ja koivujen varjot olivat niin pitkät heinikossa. Isä ja äiti
eivät sallineet meidän kanan maata aamusilla, ja oli vielä vanha
kalastaja, joka aina huusi kello neljän aikana kammarimme ikkunan
edustalla: "ylös reivaamaan, ylös reivaamaan!" sanoi hän, kuten
merimiehet huutavat toisillensa, kuin yöllä tuulee, ja niin me nousimme
nopeasti sängystä kuin nuoli sinkoaa jousipyssystä, ja alussa kyllä
tuntui vaikealta, mutta viimein me ymmärsimme todeksi mitä vanhat
ihmiset sanoivat että: "aamuhetki kullan kallis." No niin, sittepä
pitääkin mennä koreasti: levolle jo kello yhdeksän aikaan illalla.

Usein olen ajatellut, ett'ei ollenkaan pitäisi makaaman noina kauniina
ihanoina valoisina kesäöinä, jotka loistavat valosta, kuin kaste päilyy
nurmella ja linnut laulelevat. Sehän on monen tunnin makaamista
ihanimmasta ajasta koko elämässänsä. Mutta niin se nyt on, eikä sitä saa
muutetuksi. Maata jokaisen täytyy. Preussin kuningas toinen Freedrikki
oli hyvin ahkera mies ja häntä harmitti, että hänen piti makaaman kolmas
tai neljäs osa elämästänsä. Sentähden hän kerran päätti vierautua
sellaisesta vahingollisesta pahasta tavasta. Ensimmäisen yön hän teki
työtä ja se kyllä kävi päinsä. Toisena yönä hän myöskin teki työtä,
makaamatta vähääkään, ja nyt hän luuli toimittaneensa jotakin varsin
merkillistä. Mutta mitenkäs kävikään? Kuin hän sen jälkeisenä päivänä
istui suuren hallituspöytänsä ääressä ja valtakunnan korkeimmat
virkamiehet alkoivat puhua tärkeistä asioista, huomasivat he, että
kuningas alkoi nyökkäellä -- -- ja siihen hän nukkui istualleen
kuninkaallisessa arvokkaisuudessaan.

Sentähden minä arvelen, että meidän pitää tehdä niinkuin luonto tahtoo.
Ja onpa uni tosiaankin kallis lahja väsyneelle, sairaalle ja
surevaiselle; mutta ei sen vaoksi saa laiskotella kauniina aamuna, vaan
täytyy ajatella, että vanha kalastaja seisoo ikkunan ulkopuolella
huutamassa: "ylös reivaamaan! ylös reivaamaan!"

Mutta minun piti kertoman, miten oli aamulla metsässä. Niin, siellä oli
viheriäistä ja raitista ja hyvin ihanaa. Siellä oli paljo monenlaisia
puita aina pilviin ulottuvasta hongasta alkaen, joka vielä kerran
tuumasi tulla mastopuuksi, pieneen nystyräiseen katajaan saakka, joka
lohdutteli itseään sillä, että hänkin voisi tulla puuksi, kuin hänet
karsittaisiin ja sidottaisiin paaluun; mutta siitäpä minä en pidä lukua,
sanoi hän, minusta on hauskempi olla omassa vapaudessani. Ajatteleppas,
jos olisin puu, niin eivät lapset ulottuisi minuun, kuin he tulevat
katajan havuja riipimään, levittääksensä niitä tuvan lattialle
sunnuntaiaamuina!

No, sehän onkin ainoa, johon sovellut tässä maailmassa, sanoi kuusi,
joka niin ylpeänä seisoi hänen rinnallansa. Sinä olet ihan omiasi
tallattavaksi, pikku raukka, saneli kuusi.

No mitäpä siitä? sanoi katajapensas; johan siinäkin on paljo, että
ilahutan ihmisiä tuoreella tuoksullani metsästä. Sitä paitse minä
kelpaan hyttyisten savustamiseen ja kelpaanhan minä jouseksi poikien
nuolipyssyihin, ja keitetäänpä minun marjoistani keitevettä ja niistä
valmistetaan myöskin siirappia ja sitte vielä -- -- --

Ole nyt jo vaiti, sanoi pihlaja, sillä tuohan kuuluu hirveän
itserakkaalta, kuin tuolla tavoin luettelee omia ansioitansa. Olisi maar
minun hauska tietää, kuka täällä metsässä on kaunein. Mitäs siihen
sanot? -- Ja samalla ravisteli pihlaja somasti tuuheita valkoisia
oksiansa, sillä se oli paraillaan täydessä kukassa, kun nyt oli
sydänkesä.

No niin, on maar sekin kysymys! huusi tuomi, sillä se oli niin
valkoisena, kuin jos se vastikään olisi ollut lumisilla; se kukki
myöskin. Miettikäämme tarkoin, kuka meistä mahtaa olla kaunein, sanoi
hän. Ja samalla sen lumivalkoisista kukista levisi mitä ihanin tuoksu.

Koivun mielestä tämä oli varsin ymmärtäväisesti puhuttu, sillä se oli
sykertänyt pitkät vihreät hiuksensa kähäriksi ja heilutteli nyt kiharia
hiussuortuviansa hiljaisessa aamutuulessa. Minä olen varmaan kauniin,
arveli hän salaa itsekseen.

Mutta leppä, joka seisoi järven rannalla, katseli lakkaamatta kuvaansa
vedessä ja arveli olevansa niin sinertävän vihreä ja viehättävä, ett'ei
kukaan voinut olla häntä kauniimpi. Sentähden nyökkäsi se päätään ja
sanoi: niin, olipa siinä tosiaankin arveluttava kysymys!

Haapa seisoi hänen vieressään ja vapisi kauhistuksesta, että joku voisi
olla sitä kauniimpi. Aina se haapa raukka vapisi, sillä vaikka se oli
korkea ja iso, niin sillä oli pelkuri sydän ja hauraat oksat. Lehmus
nyökkäsi; se ei myöskään ajatellut huonoa itsestään. Halava ja
pajupensas seisoivat siinä vieressä, mutta olivat ääneti, sillä heillä
oli omat ajatuksensa.

Meidän pitäisi kysyä kukkasilta, sanoi vaahtera, joka levitti viileää ja
tuuheaa lehtivarjoansa yli mättäiden, joissa kasvoi vuokkoja ja muuramen
kukkia.

Sitä ei ollenkaan tarvita, intti petäjä äreästi. Ollaksensa kaunis
täytyy olla suuri ja vahva. Katsokaa minua; enkö minä ole komean
näköinen? Kuin minä ravistelen itseäni, niin pudotan tuhansia neulasia
maahan; ja muurahaiset poimivat ne, käyttääksensä niitä keihäinä; kuin
marssivat sotaan. Olen maar minä komea vesa, sitä en luule kenenkään
voivan kieltää. Ja sitte hän julmisti itsensä, saadaksensa toiset
peljästymään.

Tammi seisoi hyvin tyynenä kuunnellen pakinaa. Tyhmää on tuomita omassa
asiassa, arveli hän. Minä olen varma siitä, että jokainen teistä arvelee
itseänsä kaikista kauniimmaksi. Kysykäämmepä siis peipposelta, joka on
tuolla koivun latvassa. Hän ei pidä kenenkään puolta; hän voi parhaiten
sanoa kuka metsässä on kauniin.

Siihen suostuttiin ja peipposen mieltä kysyttiin. Mutta tämä arveli ja
mietti kauan eikä tahtonut visertää suoraa totuutta.

Silloin tuli metsään kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat
pienessä tuvassa. Kuin he menivät ulos varhain kauniina kesäaamuna,
panivat he kätensä ristiin ja sanoivat: "Hyvä Jumala, kuinka sinun
metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala, kuinka sinun maailmasi on ihana! Hyvä
Jumala, anna meidän pienten köyhäin lasten kasvaa sinun viisaudessasi ja
todistaa sinun voimastasi ja kiittää sinun armoasi kaikkina
ikäpäivinämme!"

Kuin puut metsässä kuulivat lasten rukouksen, jäivät ne ihmettelystä ja
liikutuksesta äänettömiksi; niiden humina vaikeni hiljaiseksi
kuiskaukseksi ja voitiin helposti kuulla peipposen liverrykset, kuin se
lauleli koivun latvassa:

Kaunis, kaunis on viheriäinen metsäni, ja koko Jumalan luonto on kaikki
kaunista. Mutta minä sanon teille, te puut, jotka kyselette, mikä on
kauniinta metsässä, että kaikesta kauniista ja ihanasta, minkä Jumala on
antanut kasvaa tälle seudulle, ei ole mitään niin rakastettavaa ja hyvää
eikä viattoman suloista kuin nuo kaksi lasta, jotka ylistävät Jumalan
hyvyyttä kirkkaana kesäaamuna. Sillä kauneus ja voima ja viisaus ja
suuruus, se on kaikki tyyni tyhjää, joll'ei siinä ole nöyrää sydäntä,
joka unhottaa itsensä, antaaksensa kaiken kunnian ainoastaan Jumalalle.
Katsokaa, puut ojentavat käsivartensa taivasta kohti, kukat saavat
värinsä auringolta ja lintuset laulelevat luonnon ylistysvirttä. Sillä
sama ikuinen henki elää ja puhuu meissä kaikissa. Me kasvamme kaikki
Jumalan armosta kirkkaassa päivän paisteessa; mutta lasten rukous
Jumalan tykö on parempi kuin lintujen laulu ja puiden vihannuus ja
kukkaisten tuoksu. Jumala siunatkoon teitä, pienet kukkaset elämän
suuressa metsässä, ja antakoon teidän kasvaa viisaudessa ja armossa
ijankaikkisesti!



LAULU PIKKU MAIJASTA.


Oi äiti, tänään varahin
Kuin kouluun käyskentelin,
Mä pikku tytön kohtasin,
Hänt' oikein ihantelin;
Niin sievä, armas, suloinen,
Niin hellä, ystävällinen.

Tukassa hällä vuokkoja,
Rinnassa neilikoita,
Täys kori käsivarrella
Kukkia ihanoita,
Ja kukat hänen käydessään
Korista tippui yhtenään.

Hän sanoi: tule leikkimään,
Nyt lehto vihannoipi,
Ja puro rientää retkeään,
Ja leivon sävel soipi.
Mä sanoin: toisen kerran, oi!
On pitkä läksy, en nyt voi.

Mä kysyin: mikä nimesi?
No Maija, niin hän vastas.
Ken äitis? Lie hän rouvaki?
Ei, hän on laulurastas.
Ken isäs? -- Länsituulonen.
Ken siskos? -- Poski ruusuinen.

Oletko köyhä? -- Enpä, en,
Mä elän päivän voimin.
Koulua käytkö? -- Iloiten
Mä kukkia vaan poimin.
Miss' asut? -- Yli laajan maan.
Ja menet? -- Kylmään pohjolaan.

Hän niijas, lähti tiehensä
Kirkkaalla katsannolla.
Mä menin kouluun, mietinpä,
Ken Maija mahtaa olla?
Niin äiti, tänään läksyni
Sentähden sujui huonosti.

Se Maija multa levon vei,
Se mua mielistytti.
Vaan, äiti, jospa Maija lie
Se kevään kaunis tytti!
Oi tule pikku Maija vaan
Minua kohta katsomaan!



SATU NELJÄSTÄ, JOTKA YLISTIVÄT JUMALATA.


Olipa kerran mökki pienenläntä,
Siin' asui eräs vanha vaari.
Hän oli rampa, köyryssä kuin kaari,
Mut muutoin mieheks mainittihin häntä.

Ja vanha eukko onnettomaks luultu
Siin' asui umpisokeana aivan;
Silmänsä nähneet valoja ei taivaan,
Mut nurinaa ei koskaan hältä kuultu.

Ja pieni, pieni tyttö oli heillä,
Hän oli kuuro eikä voinut kuulla,
Enin kevätlinnut lauloi sulosuulla,
Ja lehto täyttyi riemusäveleillä.

Ja pieni poika siinä myöskin eli,
Hän oli mykkä, puheenlahjaa vailla;
Hän Luojaa kiittää laululintuin lailla
Ei voinut, vaiti aina oleskeli.

Viel' oli koira, Halli nimeltänsä,
Se nopsa, terve, kuuli sekä näki,
Se haukkui milloin tuli vieras väki,
Kuutakin joskus haukkui leikillänsä.

Niitylle kerran kaikki käyskenteli
Varaksi talven tekemähän heinää,
Se rampa ukko, eukko myös, jok' ei nää,
Ja kuuro tyttö ja sen mykkä veli.

Iloisna Halli sinne tänne tuiski,
Mut eukko sattui rotkoon lankeemahan,
Myös ukko lankes, kuin men' auttamahan,
Ja Halli raukan häntä vaan nyt huiski.

Ei tyttö kuullut heidän huutoansa,
Ei mykkä voinut avuks ketään huutaa,
Nyt Halli parhaaks näki, mitäs muuta,
Ruveta äänen heidän puolestansa.

Ja Hallin äänen matkamies jo kuuli.
Hält' avun saikin vanha kurja väki.
Sokea! Rampa! -- Kuin hän heidät näki,
Niin onnettomiks kovin heitä luuli.

"Jumalaa täss' on varmaan moittiminen,
Kun ihmiselle sallii tuskaa moista,
Teist' ei voi toinen turvaella toista,
Kurjuutta, hätää vaan on kärsiminen."

"Jumal' on väärä, teidät jättää tuskaan,
Noin ihmiseltä kieltää kaiken armon,
Koiralle antaa terveyden, tarmon,
Mit' auttaa usko, mitä rukouskaan?"

Mut ukko virkkoi: "Siten mieti emme.
Jumalan kiitos, jok' on kaikki luonut,
Ja uskollisen koiran meille suonut,
Se kutsui sinut hätään avuksemme."

"Jos rasittaakin meitä moni puutos,
Niin tiedän varmaan, jos on tahto Herran,
Hätämme riemuks' hänpä kääntää kerran,
On helppo hälle semmoinenkin muutos."

Hellästi heihin katsoi matkustaja.
Mut ukko, eukon, pojan tytön kanssa,
Jo teki heinää siellä nurmellansa,
Ja Hallin iloll' oli tuskin raja.

Olihan kesä. Metsä vihantana,
Ja puiden yllä oli juhlaverhot,
Ja kukastoissa liipoitteli perhot,
Ja vilja kellastui jo koreana.

Niin eukko sanoi: "Lauluun yhtykäämme
Ylistäin Herraa! Vaikk' on vaillinaista
Näentä, kuulo, puhe puuttuvaista,
Jumala kuulee, häntä kiittäkäämme!"

He kaikki virttä veisaavansa luuli,
Vaikk' ainoastaan vanhat sanoin kiitti,
Ja nuoret sydämmensä tunteet liitti,
Niin Herra kaikkein neljän äänen kuuli.

Tapahtui jotain. Virren lopuss' aivan
Kirkaisee eukko sokeana ollut:
"Jumala, mulle näkö taas on tullut,
Mä näen vuoret, metsät, maan ja taivaan."

Ja tyttö huusi iloss' ihmetyksen:
"Oi äiti, äiti, nyt mä äänes kuulen!
Hyttyisen hyrryn, suhinan myös tuulen,
Ja pikku linnun vienon viserryksen!"

Ja rampa ukko riemuisena juoksi
Ikäänkuin terve, reipas nuorukainen,
Hän eukon kaulaan kiepsahti nyt vainen,
Pyöritti häntä kovin huvin vuoksi.

Mut heidät kaikki kummastukseen saiki
Nyt mykkä poika, kuin se selvin kielin
Jo lauluun yhtyi innoll' ilomielin:
"Jumalan kiitos, hält' on apu kaikki!"

Niin illan suussa kaikki mielissänsä
Ylisti Luojaa yhdestä he suusta,
Mut Halli parka tietänyt ei muusta,
Kuin katseli ja huiski hännällänsä.

Ja silloin Luojaa kiitti metsät, vuoret,
Siell' enkeli ol' loistava kuin päivä
Herralle virttä viemään ennättäivä,
Nyt jota lauloi vanhat sekä nuoret.



[Kuva]



KUKKASET KEDOLLA JA LINNUT TAIVAAN ALLA.


[Kuva]

Eikös ole ihmeellistä, että keskellä talvea ajatellaan kevättä, että
juuri vuoden pimeimpänä aikana niin kernaasti muistellaan yötöntä
päivää? Niin rakkaani, mikäpä olisikaan ihmeellisempää kuin että
keskellä maailman murheita voidaan ajatella iloa Jumalassa.

Nyt joulunaikana ovat laululintuset kaukana Afrikan palmulehdoissa, ja
kedon kukkaset ovat hautautuneina valkean lumivaipan alle. Ei kukaan
niitä näe, pimeys peittää ne, pakkanen puree niitä, harakka hyppiä
teputtelee kevein askelin niiden lumisella haudalla. Harakka ei tiedä,
että hangen alla on jotakin, jossa kerran oli eloa ja riemua, mutta joka
nyt on kadonnut. Me tiedämme sen, ja sentähden me nyt ajattelemme ja
muistelemme sitä, joka on ollut ja kadonnut, vaan joka on taaskin kerran
tuleva. Juuri nyt pimeänä, kylmänä ja kolkkona aikana, jolloin kaikki
näyttää niin toivottomasti kuolleelta, mutta jolloin kaikki kuitenkin
elää ja toivoo, nyt tahdomme me ajatella ylösnousemisen päivää. Onkos
ihme jos kiitetään Jumalaa kauniina keväänä, jolloin maa, taivas ja meri
ylistävät hänen kirkkauttansa? Paljon suurempi kiitos ja sydämellisempi
ylistys on uskoa ja palvella kuihtumuksen, yön ja kuoleman keskellä.

Minä tunsin muutaman köyhän kodin. Oli eräs vahtimestari, joka asui
vaimoinensa ja monine lapsinensa erään kruunun suuren huoneuston
maakerroksessa, jota huoneustoa hänen tuli lämmittää, pitää puhtaana ja
hoitaa. Tämä asunto oli matala, mutta päivän puolella oli akkuna, josta
virtasi valoa huoneesen. Akkunalla oli häkissä kanaarilintuja ja häkin
vieressä muutamia kukka-astioita, varta vasten niin asettuina, että ne
saivat kaiken sen valon, joka lyhyenä Joulukuun päivänä oli tarjona.
Muutamassa astiassa oli kieloja, joita harvemmin kukka-astioissa
kasvatetaan, sillä ne vaativat paljon puuhaa ja vaivaa menestyäksensä
sisällä. Mutta mitäpä ei rakkaus saisi aikaan.

Vahtimestari ja hänen vaimonsa olivat, niinkuin ihmiset enimmäkseen,
tavallansa nuhteetonta väkeä, tavallansa Jumalaa pelkääväisiä,
sunnuntai-kristityitä, jotka otaksuivat, että kun he uhraavat pari kolme
tuntia viikossa kirkonkäymiseen ja muutamia minuuttia aamu- ja
iltarukouksiin, niin pitäisi Jumalan olla heihin tyytyväinen. Jumalalle
kuului seitsemäs osa ja tämän elämän huolille kuusi seitsemättä osaa.
Jonkun aikaa oli tultu kaikinpuolin hyvin toimeen, mutta kun lasten luku
lisääntyi ja heidän kouluttamisensa alkoi maksaa, tuli jokapäiväinen
leipä vähitellen yhä niukemmaksi. "Mitä me nyt syömme ja mitä me
juomme?" kysyi mies. "Niin, ja millä me itsemme verholtamme?" kysyi
vaimo. Mies hankki sivutoimia, ja vaimo sivuansiota; molemmat riehuivat
ja raastoivat voimiensa mukaan, mutta yhtä kaikki eivät tulot tahtoneet
menoille riittää. Viimein sairastui vaimo, ja silloin tuli huolia ja
murheita sekä ovista että ikkunoista. Napinaa alkoi kuulua, niinkuin
tavallisesti aina tapahtuu, kun oma voima ja oma nero ovat näyttäytyneet
riittämättömiksi. Pitihän Jumalan olla heihin tyytyväinen: mintähden hän
salli heidän kärsiä nälkää?

Onneksi oli heillä Elsa.

Hän oli vanhin tytär ja 14 vuotias; häneen eivät pystyneet nälkä eikä
huolet; askareiden toimittaminen oli hänestä yhtä helppoa kuin
leikkiminen. Hän ennätti kaikkeen, ja kaikki kävi reippaasti, niin että
helisi vaan. Iloinen lapsuuden kevät vaikutti tähän suuresti, mutta kun
muutamat lapset jo silloinkin saattavat väsyä, niin ei ollut muuta
selitystä hänen iloisuuteensa ja väsymättömyyteensä kuin se, minkä äiti
oli mielessään otaksunut, että tyttö oli Jumalan lapsi kehdosta saakka.

Ja onhan sellaisiakin lapsia olemassa. Syntiä on heissä, niinkuin
kaikissa muissakin; sillä kukaan ei ole niin lumivalkoinen Jumalan
edessä, ettei _hän_ näkisi heissä jotakin saastapilkkua, josta synti ja
lankeemus saattaa kehittyä. Mutta nämä lapset ovat saaneet hienomman
aistin, niin että he näkevät enkelin, jonka Jumala on asettanut
vartioimaan kutakin lasta, ja kuulevat sen kuiskaukset. Näin tulee
lapsen ja vartijan välille tuttavallisempi suhde, joka vaikuttaa, että
lapsi kuulee enkelin äänettömän vastalauseen jokaista syntistä ajatusta
ja jokaista pahaa aikomusta vastaan. Ja näin kiinnittyy näiden lasten
sydän aikaisin Jumalan valtakuntaan. Kun sitte Vapahtaja tulee heidän
tykönsä, ei hänen tarvitse sanoa mikä nimi hänellä on katkismuksessa. He
vastaavat nöyrästi: "niin, tule, Herra Jesus, me tunnemme sinut, me
olemme sinun omiasi."

Isä sanoi tyttärellensä tuon tuostakin:

"Elsa, sinun täytyy lopettaa koulunkäyntisi; meillä ei ole enää varoja
pitää sinua siellä."

"Aivan niin, isäni. Saanenhan kumminkin sitte lukea kotona.

"Elsa, meidän täytyy eroittaa palvelustyttö luotamme ja tyytyä
ainoastaan lapsentyttöön. Sinun tulee nyt tehdä kaikki talouden toimet."

"Kyllä, isäni. Minä tahdon koettaa parastani."

"Elsa, nyt täytyy meidän eroittaa lapsentyttömmekin. Sinun tulee tästä
lähtein hoidella pieniä siskojasi."

"Oikein, isäni; sen tahdon mielelläni tehdä."

"Elsa, äiti on sairas. Sinun tulee hoidella häntäkin."

"Niin, isäni, miks'en hoitelisi omaa äitiäni?"

"Elsa, minä en jaksa enää toimittaa virkaani, vilutauti vaivaa minua.
Nyt täytyy sinun hoitaa minun tehtäviäni suuressa huoneustossa."

"Mielelläni isäni; ja sinua myöskin tahdon hoidella."

"Elsa, meidän täytyy olla säästäväiset! Mitä sinä teet noilla
piipittävillä linnuilla ja noilla hyödyttömillä kukilla, jotka ovat
akkunalla?"

Elsa vaikeni.

"Myy ne! Sinä kenties saat 10 tai 15 penniä kustakin kukasta ja 2
markkaa linnuista. Me tarvitsemme joka pennin."

Elsa pullahti itkemään. -- "Tosin, jos niin tahdot, isäni. Mutta salli
minun pitää ne!"

Isä katsoi häneen ihmetellen. Elsa itki tavallisesti sangen harvoin; hän
oli aina kaikissa toimissaan ja kaikissa vastoinkäymisissään iloinen
kuin lintunen. -- "Meidän tulee kysyä äidin mielipidettä."

He menivät äidin luo. -- "Sanoppa äiti, eikö Elsamme ole kuitenkin
oivallinen tyttönen? Hän on huoneuston vahtimestari ja vielä enemmänkin.
Hän kerkii kaikkeen, tekee kaikki säännöllisesti ja on aina tyytyväinen,
aina nöyrä ja aina iloinen. Mutta katso, nyt itkee hän, kun minä sanoin,
että hänen täytyy myydä hyödyttömät lintunsa ja kukkasensa."

Äiti vastasi: "lapsi raataa kuin orja kaiket päivät; tuleehan meidän
suoda hänelle hiukan iloakin."

"_Senkö_ tähden sinä itket?" kysyi isä.

"En, nyyhkytti tyttö vastaukseksi. Minulla ei ole koskaan aikaa käydä
kirkossa."

"Mitä yhteyttä kirkolla on lintusten ja kukkasten kanssa?"

"Ne saarnaavat minulle Matheuksen evankeliumin 6:sta luvusta."

Isä ja äiti katselivat ihmetellen toisiinsa. Mitähän siinä Matheuksen
evankeliumin kuudennessa luvussa sanottaneenkaan. He olivat kenties
kuulleet siitä, mutta jo aikoja sitte unhottaneet sen. Lapsi, joka ehti
kaikkeen, oli kerinnyt lukea tämänkin.

"Lue minulle se 6:des luku!" sanoi äiti, joka tunsi itsensä ihmeen
liikutetuksi.

Elsa luki, alkaen 25 värsystä luvun loppuun saakka: "Älkää murhehtiko
teidän henkenne tähden, mitä te syötte ja mitä te juotte, eikä teidän
ruumiinne tähden, millä te teitänne verhotatte ... katsokaa taivaan
lintuja ... katsokaa kukkasia kedolla... Etsikää ensin Jumalan
valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki nämä teille
annetaan..."

"Mutta mistä ihmeestä sinä olet löytänyt tuon paikan?" kysyi isä. "Sehän
on aivan kuin meille kirjoitettu."

"En tiedä, vastasi tyttö. Se avautui itsestänsä."

"Ei, sanoi äiti, se ei avautunut itsestänsä, sinun enkelisi on kääntänyt
lehtiä pyhässä kirjassa. Katso, kuinka kauvan me olemme puuhanneet,
uurastaneet ja kyyneleitä vuodattaneet tämän elämän huolien tähden, ja
kaikki työ, kaikki viisaus on ollut turhaa! Nyt tulee lapsi kukkasineen
ja lintuineen ja kääntää meidän viisautemme hulluudeksi. Isä, isä,
Jumalalla on ollut liian pieni osa meissä, hän tahtoo saada meidät
kokonansa, hänen tulee saada kaikki!"



RUUSUHELMET.


Kun viisas siskon' taittaa
Pienoisen ruususen,
Sen lehdet survoo, laittaa
Taikinan pienoisen.
Kädessään vanuttaapi
Ne pikku helmiksi,
Säikeesen pujottaapi,
Kaulassaan kantaapi.

Mitenkä hentoo tehdä
Hän siten ruusuillen?
Ei kaunist' ole nähdä
Pöperö semmoinen.
Niin, sisko sanoo: tuoksu
Helmillä hyvä on,
Ei sitä ajan juoksu
Karkoita pakohon.

Kakskymment' ajast'aikaa
Hän niitä kantelee,
Mut tuoksua kuin taikaa
Ne aina antelee.
Kun vanhuus joutuu hällen,
On ruusu lauhtunut,
Niin jää nuo kukat jällen
Helmiksi survotut.

Niin, saattaa olla vainen
Sen tuoksu jälellä,
Mut ruusu ihanainen
On itse mennyttä.
Iloiten eikö näkis
Hänt' aikaa lyhempää?
Miks sotkemalla tekis
Hänestä kestävää?



HOPEARAHAN KERTOMUKSET.


[Kuva] Sangen myöhäiseksi oli uudenvuoden aatto-ilta jo vierähtänyt
Kaarlo Kustaan istuessa yksin kamarissansa rahakokoelmaansa
järjestelemässä. Ahne hän ei ollut, päinvastoin oli hän valmis
lahjoittamaan nutun päältään, kun joku köyhä, vilusta värisevä poika
tuli kyökkiin ja rukoili jotakin ruumiinsa verhoksi. Mutta hän oli monta
vuotta kokoellut säästölippaasensa vanhoja rahoja, joita ei nyt enää
käytetä, ja joita hän oli saanut milloin mistäkin, välistä makson
edestä, välistä ilmaiseksi. Useimmat niistä olivat vaskisia, vieläpä
rumia ja ruosteisia kun hän ne sai, mutta Kaarlo Kustaa oli osannut
tuli-öljyllä tehdä ne uudennäköisiksi. Joukossa oli monta Kaarlo XII:nen
aikaista, kummallisilla merkeillä varustettua, ja monta vieläkin
vanhempaa, mitkä lukkari oli valikoinut niistä rahoista, joita
talonpojat olivat panneet kirkonkukkaroon, olipa joukossa useita
ulkomaankin rahoja outoine reunakirjoituksineen, joita ei kukaan
ymmärtänyt. Viisi taikka kuusi kappaletta oli oikeata käypää hopearahaa,
jotka Kaarlo oli saanut syntymäpäivinänsä ja muissa juhlallisissa
tiloissa; ja nyt hän par'aikaa järjesti niitä erääsen laatikkoon, jonka
hän vartavasten oli laittanut rahakokoelma-huoneeksi ja jakanut moneen
monituiseen eri ruutuun ja pieneen laatikkoon. Olipa siinä muuan raha,
jota hän ei voinut kylliksensä katsella; se oli vanha roomalainen
hopearaha, jonka iso-isä oli antanut joululahjaksi, ja joka oli Neron
ajoilta asti. Se oli peräti pieni ja pahoin kulunut raha, mutta
kuitenkin saattoi toisella puolella vielä eroittaa tuon julman keisarin
muotokuvan. Kaarlo Kustaa katseli rahaa puolelta ja toiselta, arvellen
sitä oikein eriskummaiseksi rahaksi, kun se niin kauan oli ollut tässä
maailmassa. Jospa tuo raha osaisi puhua, ajatteli hän itseksensä, niin
olisi sillä paljonkin kertomista. Mutta raha oli aivan ääneti eikä
hiiskunut sanaakaan, ja kynttilä pöydällä paloi pitkälle karrelle Kaarlo
Kustaan istuessa ja miettimistään miettiessä muinaisia aikoja, joita
raha oli nähnyt. Silloin kuului hänestä kuin olisi hopearaha ruvennut
kummallisesti kilisemään; syytä siihen hän ei tiennyt, mutta tuon
laatikossa soivan äänen hän kuuli, ja taisi aivan selvästi eroittaa
hiljaisia sanoja, vienosti helähteleviä kuin hopeakellon ääni. Ja raha
rupesi puhumaan. Kaarlo Kustaa kuulteli sitä ihmetellen, mutta vastata
hän ei voinut sanaakaan. Hän kuulteli vaan; ja silloin rupesi keisari
Neron aikuinen hopearaha kertomaan seuraavalla tavalla:

"Nyt on kello 12, ja ihmiset kirjoittavat vuosiluvun 1858 Vapahtajansa
syntymän jälkeen. Me rahat olemme pakanoita, jotka lähdemme maailmaan
sekä hyvyydeksi että pahuudeksi. Minun hopeani on muinaisina aikoina
tuotu Iberian vuorista, siitä maasta, jota nyt nimitetään Espanjaksi.
Nyt on tasan 1800 vuotta siitä ajasta kulunut, jolloin minä Roomassa
rahaksi lyötiin, ja joka sadas vuosi minä taidan puhua. Omia
elämänvaiheitani en tahdo sinulle kuitenkaan liioin kertoa. Välistä olen
maannut pitkät ajat maassa; välistä ollut piilossa saiturin kellarissa
Ja rikkaan silkkikukkarossa, välistä köyhänkin tyhjässä taskussa. Se
saattaa kaikki olla yhden tekevää; ihmiset häviävät polvi polvelta, vaan
hopea ei ruostu, raha elää kaikkina aikoina. Ja kuitenkin minä kadehdin
ihmisten onnea, sillä kun oikein asiaa harkitsen, ovat he minua
kuolemattomammat. Kun hopea ja kulta sekä koko maailman loisto häviää,
elävät vielä ihmisten sielut ijankaikkisesti toisella puolen hautaa.

Koska nyt olen osunut sinun luoksesi, poikaseni, tahdon sinulle kertoa
vuosisata vuosisadalta mitä olen nähnyt ihmisten parissa niinä aikoina,
jolloin he ovat kirjoittaneet vuosiluvun 58, jolloin minä aina olen
tainnut puhua. Kun makaa minun tavallani sata vuotta, niin tahtoo
mielellään avata sydämensä, sen vähän aikaa kun siihen onkin
tilaisuutta. Siitä syystä aloitan nyt

_Vuodella 1758_. Preussin suuri sotaherra, kuningas Fredrik II, istui
teltassaan Silesiassa. Hän oli hiljakkoin saanut suuren ja verisen
voiton Itävaltilaisista Leuthen'issä; oli haudattu monta tuhatta
kaatunutta soturia ja toisten haavat vuosivat verta; monta leskeä itki;
moni orpolapsi oli kadottanut tukensa. Vaan uljas ja saaliinhimoinen
kuningas pesi veren pois käsistänsä ja katsellen pöydälle eteensä
levitettyä Silesian karttaa sanoi hän ylpeällä luottamuksella, tämä maa
on nyt minun! Hän unhoitti, että hän oli sen voittanut vääryydellä ja
ihmisten verellä. Mutta ihminen voi unhoittaa paljon, kun voitonpyynti
ja kunnianhimo ovat saaneet hänen valtaansa! Maailma kiitti suuren
kuninkaan tekoja, ja imartelijat rohkenivat nimittää häntä "ainoaksi;"
mutta minä makasin maan alla ja kuulin sinne hänen omantuntonsa äänen,
joka sanoi hänelle: "väärin! väärin! väärin Jumalan ja ihmisten edessä!"

_Vuonna 1658_. Englannin mahtava suojelija Oliver Cromvell makasi
kuolinvuoteellansa. Hänen ympärillänsä seisoi vääriä ystäviä, jotka
olivat itkevinänsä ja surevinansa, ja hänen vieressään seisoi hänen
ainoa poikansa, joka riemuitsevalla sydämellä ajatteli itseksensä: "nyt
minä pääsen valtaan isäni jälkeen!" Tuo suuri mies oli ollut olevinansa
hyvin jumalinen ja pidettiinkin aikanansa kovin hurskaana miehenä, mutta
kun hänen piti elämästä erota, muistui hänen mieleensä, että hän oli
tehnyt monta suurta pahaatekoa ja mestauttanut herransa ja kuninkaansa
Kaarlo I:sen. Ja vaikka Cromvell monessa kohden oli ollut viisas
hallitsija, havaitsi hän, että hänen tekonsa eivät voineet kestää
Jumalan edessä, ja se valta, jota hän maailmassa, halusi, oli ollut
ainoastaan särkyvä vesikupla. Minä makasin tosin maan alla, mutta kuulin
sinne asti hänen omantuntonsa äänen, joka sanoi hänelle: "väärin!
väärin! väärin Jumalan ja ihmisten edessä!"

_Vuonna 1558_. Toinen suuri mies, joka aikanansa oli ollut maan mahtavin
ja jonka valtakunnassa aurinko ei milloinkaan laskenut, makasi nyt
vanhana, voimatonna ja hyljättynä kuolinvuoteellansa Pyhän Justin
luostarissa Estremadurassa Espanjan maalla. Se oli Kaarlo V, entinen
Rooman keisari, Espanjan ja molempain Indiain kuningas, hän, joka kaksi
vuotta sitten oli kyllästynyt valtaansa ja kunniaansa ja luopunut
kaikista kruunuistansa sekä ruvennut munkiksi erääseen luostariin.
Siellä seisoi muita munkkeja, mustiin puettuina, palavat vahakynttilät
kädessä, veisaten hänen ympärillänsä pyhiä virsiä ja ylistäen häntä
autuaaksi katumuksiensa ja hurskaiden töittensä tähden. Mutta
kuolemaisillaan olevasta keisarista ei tämä kaikki ollut kylliksi
Jumalan edessä, vaan hän seurasi surumielin tuntiviisarin kulkua siinä
kellossa, jonka hän itse pitkäin päivinsä kulukkeeksi oli tehnyt.
Vallan, kunnian ja maailman aarteet oli hän vapaa-ehtoisesti hyljännyt.
Mutta siinä ei ollut kylliksi. Hän muisti, kuinka hän oli vainonnut
Lutherusta, ja kuinka hän oli sallinut Espanjalaisten tappaa onnettomia
Indiaaneja Mexikossa, ja kaikki munkkien vakuutukset eivät voineet saada
hänen omatuntonsa ääntä vaikenemaan. Minä makasin maan alla, mutta minä
kuulin sinne asti äänen, joka sanoi hänelle: "väärin! väärin! väärin
Jumalan ja ihmisten edessä!"

_Vuonna 1458_. Don Henrik, Portugaalin prinssi, istui Terzanabal
nimisessä linnassaan ja kuulteli uutisia niistä tapauksista, jotka
olivat maailman uudeksi muodostava. Pohjoisesta kuuli hän kerrottavan
Mainzin ihmeellisestä Guttenbergistä, joka oli keksinyt kirjainpainamis
taidon. Idästä tuli hämmästyttäviä sanomia Turkkilaisten etenemisestä,
sitten kun he viisi vuotta takaperin olivat valloittaneet
Konstantinoopelin, ja kreikkalaiset oppineet pakenivat levittämään
viisauttansa länsimaihin. Etelästä kuuli Don Henrik sen uutisen, että
hänen laivansa olivat purjehtineet Guineaan saakka Afrikan
länsirannalle, joka oli pisin matka, mitä siihen asti oli kuljettu.
Silloin tuo viisas ja jalo ruhtinas loi linnansa ikkunasta silmänsä
lännessä lainehtivalle suuren suurelle Atlannin valtamerelle, pudisteli
miettiväisesti harmaata päätänsä ja sanoi: "tuolla valtameren toisella
puolella on epäilemättä maata; voi, jospa silloin eläisin, kun se maa
löydetään!" -- Ja minä hopearaha makasin maan alla, mutta minä kuulin
hänen äänensä, ja kaiku vastasi siintäviltä sinilainehilta: on, on,
siellä on maata, siellä on Ameriika, ja Kristoffer Columbus käy
par'aikaa koulua Genuassa.

_Vuonna 1358_ makasin minä erään ritarin arkussa. Hän puki kultaisen
sota-asun päällensä ja ratsasti turnajaisiin. Kentän ympäri oli
rakennettu purppuravaatteella päällystetty aitaus ja ylt'ympärillä oli
laitettu parvia katselijoille. Ritari kynnätti tanteren kahdellatoista
härkäparilla ja kylvi vakoihin kolme tuhatta hopearahaa, joiden joukossa
olin minäkin. Senjälkeen ratsasti monta loistavaa ritaria aitankin
sisään ja hyökkäsivät toinen toistansa vastaan täyttä lentoa, niin että
heidän peitsensä taittuivat kiiltäviä haarniskoita vastaan, ja moni
uljas taistelija kaatui nurinniskoin hevosen selästä maahan. Kuninkaat
ja ruhtinaat katselivat parvelta tätä, ja kauniit neitoset viittasivat
liehuvilla vöillänsä, liput hulmusivat, sotatorvet soivat, kypärit
välkkyivät, hevoset karkasivat pystyyn ratsastajien kannustaessa ja
kiilloitetut kypärit välkkyivät auringon paisteessa. Mutta kaikki tämä
oli vaan leikkiä, sillä ihmiset ovat isoja lapsia ja joka ajalla on omat
leikkitapansa.

_Vuonna 1258_ makasin minä matkustavaisen kauppiaan kukkarossa. Hän
purjehti tavaroinensa pitkin leveätä kaunista Rhein-virtaa, jonka
rannoilla heleän-viheriä viiniköynnös verhoilee harmaita vuoria. Koko
luonto heloitti rauhallisena, aurinko valaisi ritarilinnan huippuja ja
sen juurella lauloi trubaduuri laulujansa nuorelle tytölle, joka
kuunteli niitä pienestä avonaisesta linnan ikkunasta. Laivassa oli
munkki, yhtä musta kuin nimensäkin, sillä hänen nimensä oli Barthold
Schwarts; hän näytti kauppiaalle hyppysellisen mustaa jauhoa, jota ei
kukaan tuntenut. Katsokaa, sanoi hän, tämä on tekevä vahvan ja heikon
yhdenväkisiksi! Ohoo, sanoi kauppias, mitä se lieneekään? Se on ruutia,
sanoi munkki, ja sanoessaan nauroi hän niin kummallisesti, kuin olisi jo
edeltäpäin tiennyt, mitä melua hänen keksintönsä oli saava aikaan
maailmassa. Heidän puhuessaan lähti rannasta vesille vene, joka oli
täynnä julmia rosvoja, sillä melkein kaikki linnat Rheinvirran varsilla
olivat siihen aikaan rosvolinnoja. Nuo julmat miehet panivat kauppiaan
vankeuteen, ryöstivät hänen tavaransa ja pakoittivat hänen vielä lisäksi
lupaamaan heille suuria lunnaita. Sillä väkivalta oli oikeuden sijassa,
ja koska jokainen luotti omaan nyrkkiinsä, nimitettiin tätä aikaa
nyrkki-oikeuden aikakaudeksi.

_Vuonna 1158_. Hurskas piispa Henrik, kristinuskon apostoli Suomessa,
matkusti talvi-aikana Satakunnan harvaan asutuissa sydänmaissa ja hänen
seurassansa oli munkkeja ja palvelijoita. Kun nälkä rupesi heitä
vaivaamaan, pyysivät he ruokaa rikkaan Lallin talosta. Lalli itse oli
poissa ja kun hänen häijy vaimonsa Kerttu ei tahtonut suoda heille
mitään syötävää, niin ottivat he leipää uunista ja heiniä hevosille,
maksaen kaikesta täyden hinnan. Minä olin yhtenä niiden hopearahain
joukossa, jotka annettiin tuolle häijylle vaimolle. Senjälkeen he taas
lähtivät pois. Mutta kun Lalli tuli kotiin, vihastui hän julmasti, ajoi
heitä takaa ja löi hurskaan piispan Henrikin kuoliaaksi Köyliönjärven
jäällä. Jonkun ajan perästä näin minä Lallin tulevan kotiin; hänen
mielensä oli synkkä ja raivokas, ja kun hän otti lakin päästänsä, lähti
koko tukka mukana. Silloin minä ymmärsin, että hän oli tehnyt jonkun
kovan rikoksen, eikä hänellä sen perästä ollut koskaan enää mitään iloa.
Mutta piispa Henrik sai suuren kunnian sentähden, että hän oli
vaikuttanut Jumalan valtakunnan hyväksi Suomessa. Nyt on seitsemänsataa
vuotta kulunut hänen kuolinvuodestansa, ja Tammikuun 19 päivä on Pyhän
Henrikin päivä, sillä silloin Lalli hänet surmasi.

_Vuonna 1058_. Siihen aikaan olin Roomassa, paavin aarre-aitassa, ja
näin munkin, nimeltä Hildebrand, joka toimillansa koetti saattaa paavin
maailman herraksi. Kuulinpa usein tosin oman-tunnon äänen, joka
kuiskutti tuolle mahtavalle papille, ett'ei Kristuksen valtakunta ole
tästä maailmasta; mutta silloin Hildebrand vastasi omalletunnollensa:
etkös näe, että maailma on täynnä sotaa ja syntiä, että keisarit ja
kuninkaat surmaavat toisiansa, ja että saaliinhimoiset ritarit ryöstävät
kirkkoja? Julistakaamme paavi sentähden kaikkien herraksi ja
esimieheksi, niin eivät he enää voi turvata kilpeen ja keihääsen,
Goliatin tavalla sotiaksensa Israelin Jumalaa vastaan. Tämä onnistuikin
Hildebrandille monen taistelun perästä, ja hän tuli itse kaikkein
mahtavimmaksi paaviksi. Mutta sitten kun paavinvallan aika oli mennyt,
kutsui Jumala Lutheruksen kristittyä kirkkoa puhdistamaan, ja tätä nykyä
on paavi ainoastaan entisen mahtavuutensa varjokuva.

_Vuonna 958_. Keisari Otto suuri oli kolme vuotta sitten voittanut
raa'at Unkarilaiset Augsburg'in luona ja matkusti nyt saksalaisessa
valtakunnassansa teroittamassa lakia ja oikeutta. Kuninkaat ja ruhtinaat
notkistivat polvensa hänen istuimensa edessä, ja hänen valtakuntansa
ulottui kauas Euroopan emämaiden rajojen yli ja minä makasin hänen
suunnattomassa aarrevarastossaan. Kerran näin hänen alakuloisena astuvan
makuukamariinsa ja murheellisena paljastavan päänsä Vapahtajan kuvan
edessä, tunnustaen itsensä kaikkein vähäpätöisimmäksi ja halvimmaksi
ihmiseksi. Sillä hän oli saanut tietää, että hänen rakas poikansa Ludvik
oli kuollut nuoruutensa keväällä, ja hän sanoi itseksensä: "mitä on
minun valtani Jumalan vallan rinnalla?" Nyt elossa olevista ihmisistä
olen minä mahtavin, ja kuitenkin olen heikon ruovon kaltainen, jonka
kaikkivaltias Jumala minä päivänä ja minä hetkenä hyvänänsä voi
surkastuneena painaa maahan.

_Vuonna 858_ makasin uhri-arkussa eräässä luostarissa Ranskanmaan
ihanalla rannikolla, ja munkit lukivat hartaudella uutta
litania-rukousta: "Normannien vihasta varjele meitä, laupias Herra
Jumala!" Mutta heidän rukouksensa eivät tällä kertaa olleet Jumalalle
ollenkaan otolliset, sillä varmaankin nämät munkit olivat tehneet syntiä
ylenpaltisella herkuttelemisella ja ahneudella. Ennenkuin rukous vielä
oli lopetettukaan, juoksivat raa'at pohjois-maiden viikingit
laivoistansa rannalle. He olivat hirvittävät muodoltaan, siivelliset
kypärit päässä ja suuret iskumiekat kädessä ja hävittivät koko seudun,
polttivat luostarin, ryöstivät kaikki sen aarteet ja purjehtivat sitten
suuren saaliinsa kanssa pohjoisille maille. Silloin seisoi viimeinen
jäljelle-jäänyt munkki yksinänsä rannalla ja nähdessään viikinkien
purjeiden katoavan näkyvistä kaukana siintävällä merellä, pani hän
kätensä ristiin ja sanoi: "Jumala, me emme ansaitse muuta kuin
rangaistusta, mutta säästä kuitenkin meidän jälkeläisiämme, ja anna
Ansgariuksen, kristityn apostolisi, pohjoisilla mailla saarnata rauhaa
ja laupeutta!" -- Niin tapahtuikin.

_Vuonna 758_. Kaukana eräässä Skottlanninmaan luostarissa istui kaksi
munkkia hämärässä luostarikammiossa, jossa oli pieni puolipyöreä ikkuna
kirjoituspöydän yläpuolella. Toinen kirjoitteli siroja kirjaimia
sileille nahkalehdille, joita kutsuttiin pergamentiksi, ja toinen
maalasi kauniita kullalla ja hopealla kirjailtuja kuvia erääsen kirjaan,
jonka hän ihan äskettäin oli valmiiksi kirjoittanut. Minä makasin
kätkettynä munkkien arkussa, sillä eräs vieras munkki oli tuonut minun
ynnä joukon muita hopearahoja yhden kirjoitetun kirjan hinnaksi. Nyt on
minun Ciceroni valmis, sanoi toinen munkki; oikein ihastuttavaa on
lukea, mitä vanhat pakanat ovat kirjoittaneet, vaikka he vielä elivät
suuressa pimeydessä eivätkä tunteneet Kristusta, maailman valkeutta.
Niin kyllä, sanoi toinen munkki; mutta Jumalan sana on voimaltaan ja
kirkkaudeltaan kaikkia muita ylevämpi. Katso, nyt minä maalaan kauniita
kuvia kirjaani, johon olen jäljentänyt evankeliumit. Kirjain
jäljentäminen on tosin hyvin vaivaloista, ja tämä kirja maksaa
kaksisataa hopearahaa. Mutta siitä onkin sitten ihmisille ikuista iloa.
Oi, milloinka se aika tullee, jolloin ei tarvita rikkauksia voidaksensa
ostaa Jumalan sanaa? Kärsivällisyyttä! sanoi taas toinen munkki. Jumala
vielä senkin ajan suopi, vaikka me emme silloin enää elä. Sillä raamattu
sanoo meille: "köyhille saarnataan evankeliumia."

_Vuonna 658_. Kuuman erämaan halki vaelsi lukuisa joukko päivettyneitä
sotamiehiä, valkoiset turbaanit päässä ja valkoiset, pitkäliepeiset
vaipat yllä, muutamat kameeleilla ratsastaen, mutta usiammat kulkien
jalkaisin. Aurinko paahtoi ja tulikuuma erämaantuuli kulki äärettömän,
punaisen hietalakeuden yli. Moni mies kaatui maahan kuumuudesta ja
janosta, mutta muut kävivät eteenpäin, ja kun heitä käskettiin
lepäämään, vastasivat he: "Paratiisissa me saamme levätä!" Silloin tuo
ylevä Ali kaliifi ratsasti eturivien eteen ja huusi: "Ainoastaan yksi on
Jumala ja Muhammed on hänen profeetansa!" Kohta heittäysi koko joukko
maahan ja rukoili, kasvot käännettyinä itään päin, Mekan pyhää kaupunkia
kohden. Rukoiltuansa nousivat he seisaalle ja kohtasivat vihollisten
sotajoukon, joka tahtoi puolustaa maata. Mutta kaliifi ja hänen väkensä
ajoivat viholliset pakoon ja tappoivat kaikki, jotka eivät tahtoneet
tunnustaa Muhammedia Jumalan profeetaksi. Sen perästä he ryöstivät koko
maakunnan ja hävittivät kaupungit, ja minun he löysivät maakunnan
aarrevarastosta. Sitten läksivät he jälleen levähtämättä matkaan
kuumalle hietakankaalle, valloittamaan yhä enemmin ja käännyttämään koko
maailmaa Muhammedin uskoiseksi. Mutta Jumala salli heille menestystä
vaan ajaksi, sitten Jumala antoi heidän valtansa rau'eta ja vanhentua,
sillä se oli tästä maailmasta. Mutta kristinusko, joka ei ole tästä
maailmasta, ei vanhene milloinkaan eikä myöskään häviä, vaan kestää aina
aikojen loppuun asti.

_Vuonna 558_. Kauas Bosporan sinisen vedenpinnan ylitse loisti suuren
Sofiankirkon kullattu kupukatto Konstantinoopelissa. Keisari Justinianus
istui valta-istuimellansa ja kantoi veroa monelta hänen allensa
kuuluvalta kansakunnalta. Hänen rahavartijansa kokoili suuret maljat
täyteen kultarahoja rikkaasta Aasiasta; mutta tuosta onnea niin kopeasta
Roomasta tuli hänelle vaan pieni maljallinen hopearahoja. Minä olin
siinä maljassa ja kuulin keisarin sanovan: missä on nyt Rooman loisto,
koska ei minulle tuoda sieltä suurempia aarteita? Herra keisari, sanoi
palvelija, Rooman loisto on mennyt, barbaarit ovat hävittäneet sen
aarteet ja repineet maahan kauniit hovilinnat siinä kaupungissa, jota
mainittiin maailman pääkaupungiksi. Keisari kääntyi pahoilla mielin pois
ja näki kaksi munkkia, jotka tulivat, matkasauvat kädessä, vierailta
mailta. He lankesivat polvillensa keisarin eteen ja tarjoten hänelle
sauvojansa sanoivat: "herramme, me pyydämme sinun katsomaan, mitä nämät
sauvat sisältävät." Keisari avautti nuo ontelot sauvat ja löysi niistä
aivan pieniä madonmunia. Silloin kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän
sanoi munkeille: "Te olette tehneet sangen hyvän työn, ja minä tahdon
antaa teille suuren palkinnon, sillä näissä sauvoissa olette tuoneet
silkkimadon munia Itämailta, joten me nyt voimme kutoa kotona kaikki nuo
kauniit ja kalliit silkkikankaat, jotka meidän tähän asti on täytynyt
ostaa ahneilta Persialaisilta." Ja keisari sekä kaikki kansa ylisti
munkkeja tästä hyödyllisestä lahjasta. Sillä ihmisten valta on
katoavainen, ja suuret sotasankarit jättävät jälkeensä verta ja
raunioita; mutta rauhalliset keksinnöt ja hyödylliset toimet, joita
ahkerat ihmiset maan päällä saavat aikaan, kantavat pitkiksi ajoiksi
hedelmiä, tuottaen varallisuutta ja menestystä.

_Vuonna 458_. Suuri joukko niitä julmia pakanoita, jotka nimitettiin
Hunneiksi, kulki hävitetyn Euroopan halki takaisin itäisille maille, ja
minä olin heidän saaliinsa joukossa. He olivat hävittäneet mahdottoman
suuret alat Europan kukoistavimpia maita, niin ett'ei siellä enää
löytynyt kaupunkia, tuskinpa kylääkään jäljellä; joku aika sitten olivat
he haudanneet rajuluontoisen kuninkaansa, Attilan, erään virran pohjaan.
Jumalan aurinko paistoi kirkkaana poltetuilla autiomailla, ja nuo julmat
litteänaamaiset miehet astuivat maahan hevostensa seljästä, ruvetaksensa
aterioitsemaan. He ottivat esiin raakaa lihaa, jonka olivat panneet
satulan ja hevosen seljän väliin, jotta se ratsastaessa möyhistyisi, ja
istuutuivat syömään; mutta muutoin he hyvin harvoin astuivat maahan,
sillä he makasivatkin yöt hevosten seljässä. Heidän näin syödessänsä
nurmikolla eräässä paikassa, missä Attilan hevonen ei ollut astunut, --
sillä mihin Attilan hevonen kerran astui, siihen ei enää mitään ruohoa
kasvanut -- syöksi heidän päällensä joukko sitä germaanilaista kansaa,
jota nimitettiin Länsigööteiksi, ja tappoi Hunnit viimeiseen mieheen
asti ja otti heidän saaliinsa. Mutta tuskin olivat Länsigöötit
hengähtäneet taistelun jälkeen, kun jo joukko Burgundeja vuorostansa
karkasi heidän päällensä ja löi heidät; ja kun Burgundit pitivät
voittonsa taattuna, hyökkäsi kolmas germaanilainen kansa, nimeltä
Svevit, heidän päällensä, otti heidän saaliinsa ja vei sen
maanmiehellensä, Rikimer'ille, joka siihen aikaan hallitsi Roomassa,
asettaen virkaan sekä eroittaen virasta Rooman keisareita. Mutta
Rikimer'in hallussa eivät nämät aarteet kauan olleet, ennenkuin ne
ryösti neljäs kansa, jota nimitettiin Vandaaleiksi, ja joka kuninkaansa
Geiserik'in johdolla kulki rosvolaivoillansa ympäri merta. Minne nyt
matkustamme? kysyivät Geiserik'in merimiehet merellä ollessaan. Ajakoon
tuuli meidät sille maalle, jota taivas on päättänyt rangaista! vastasi
kuningas; ja silloin hänen laivastonsa saapui Itaalian rannikolle ja
anasti koko Rikimer'in saaliin. Kaiken tämän näin minä, pieni hopearaha
rukka, joka kuljin kädestä käteen näiden Barbaarein kesken. Ja he
hävittivät maailmaa ja toisiansa, se oli todellakin hirveä aika, jolloin
toinen kansa alinomaa hyökkäsi toisen päälle, asuen milloin siellä,
milloin täällä näillä autioilla mailla. Mutta Jumalan aurinko lämmitti
niitä ja herätti eloon uusia aikoja ja uusia ajatuksia tällä
sekaannuksen aikakaudella. Ja kaikki mikä vanhaa oli, raukesi tomuksi,
ja kristinusko työskenteli vuosisadan toisensa perästä, saadaksensa
kaikki nämät pakanakansat, nämät sinun esi-isäsi, hyviksi ja
valistuneiksi ihmisiksi.

_Vuonna 358_. Minä näin miehen, nimeltä Juliaanus; minä olin nimittäin
silloin hänen aarteittensa joukossa. Hän oli maaherrana Galliassa, jota
nyt nimitetään Ranskanmaaksi; ja kolme vuotta senjälkeen tuli hän koko
Rooman valtakunnan keisariksi. Hän eli turmeltuneena aikakautena, mutta
oli kuitenkin jalo mies, jonka hyviä tapoja ylistettiin aivan avaralta.
Mutta hänellä oli yksi vika, suuri vika, hän oli pakana sydämmeltänsä
eikä uskonut Kristukseen, vaikka Jumalan sanaa jo silloin saarnattiin
kaikkialla hänen valtakunnassansa. Hän uskoi Jupeteriin ja Minervaan ja
muihin pakanuuden jumaloihin. Kerran kutsui hän luoksensa juutalaisen ja
kristityn ja sanoi heille: "mitä teidän profeetanne sanovat Jerusalemin
kaupungin temppelistä?" Juutalainen sanoi: "Messias sen on jälleen
rakentava." Kristitty sanoi: "Jerusalemin temppeli ei pääse koskaan
entiseen kunniaansa, sillä Vapahtajamme on sanonut, ett'ei siitä pidä
jäämän kiviä kiven päälle." "No, sanoi Juliaanus, minä tahdon uudestaan
rakentaa temppelin ja todistaa ennustukset vääriksi." -- Kun Juliaanus
sitten tuli keisariksi, lähetti hän monta sataa työmiestä, uudesta
rakentamaan Jerusalemin temppeliä entiseen loistoonsa. Ja työmiehet
aloittivat työnsä, ja keisari nauroi sydämmessänsä, sillä nyt hän luuli
varmaan tekevänsä kristittyjen Jumalan valehtelijaksi. Mutta katso,
silloin rupesi maa tärisemään työmiesten jalkojen alla, tulta leimahti
maasta ja kaikki väki heitti työnsä; ja keisari Juliaanus ihmetteli ja
hämmästyi; mutta Vapahtajan ennustus oli käynyt toteen.

_Vuonna 258_. Siihen aikaan oli suuri sekasorto Rooman valtakunnassa, ja
lukuisat barbaarikansat ahdisti sitä joka haaralta, niin että kaikki
näytti menevän pirstaksi. Eräs keisari, nimeltä Valeriaanus, rupesi
vainomaan kristityitä. Karthagossa, Afrikan länsirannalla, oli siihen
aikaan kristitty kirkko. Nuori korkeasukuinen roomalaistyttö, nimeltä
Placidia, maaherran tytär, vei minun säästölippaassansa kristittyyn
kirkkoon köyhäin almuksi. Kun hän oli polvillansa alttarin edessä ja
rukoili maailman Vapahtajaa omalla pyhällä uskollansa valaisemaan häntä,
tulivat hänen isänsä lähettiläät julman vihaisina ja polttivat kirkon.
Toisia kristityitä he tappoivat, toisia laahasivat piinapenkille,
kauheilla kidutuksilla pakoittaaksensa heitä uhraamaan epäjumalille.
Mutta kun kristityitä tulisilla raudoilla poltettiin ja heitettiin
petojen raadeltaviksi isolle taistelukentälle, huusivat he kaikki
rohkeasti, että Kristus, heidän Herransa, oli kärsinyt ja kuollut heidän
edestänsä, ja nyt he tahtoivat mielellänsä kärsiä ja kuolla hänen
tähtensä. Placidia oli vankien joukossa. Silloin sanoi hänelle maaherra,
hänen isänsä: "etkös ole tyttäreni, jonka pitää totteleman isäänsä?
Uhraa siis nyt Jupiterille, ja kiellä Kristus, niin tahdon jälleen sinua
kohdella isällisellä rakkaudella, ja sinä saat asua kaunihimmassa
linnassani ja käydä kallihimmissa vaatteissa ja valita puolisoksesi sen,
jotas kaikkein enimmän rakastat." Mutta Placidia vastasi: "isäni, minä
olen valmis tottelemaan sinua kaikessa, pyytämättä siitä mitään palkkaa,
sillä tiedän kyllä, että lapsen pitää totteleman isäänsä. Mutta Herra
Jumala on meidän kaikkien isä ja häntä meidän pitää rakastaman ja
totteleman yli kaiken muun maailmassa. En siis voi milloinkaan kieltää
Herraani, Kristusta." Silloin maaherra julmistui ja antoi heittää
tyttärensä jalopeurain eteen eläintarhassansa, mutta ne laskeusivat
lauhkeina maahan hänen jalkainsa juureen, eivätkä koskeneet häneen.
Tämän näki hänen isänsä ja tunsi piston sydämmessänsä, purskahti
itkemään ja sanoi: "en, en voi enää epäillä, minä näen nyt selvästi,
että kristittyjen Jumala on ainoa ja totinen Jumala." Sitten hän tuotti
tyttärensä luokseen ja sanoi: "lapseni, sinun uskosi on pelastanut sekä
sinun että minun!" Ja siitä hetkestä tuli hän kristityksi.

_Vuonna 158_. Keisari Antonius Pius istui kultaisella istuimellansa
Roomassa, ja koko tunnetusta maailmasta tuli lähettiläitä, kantaen
hänelle aarteita ja lahjoja. Minä makasin hänen isossa kulta-arkussaan
ja kuulin kaiken kansan ylt'ympärillä ylistävän häntä jaloimmaksi ja
parhaimmaksi ruhtinaaksi, mikä ikinä on hallinnut suurta valtakuntaa.
Kaikkialla hänen ympärillänsä kohosi mainion Rooman marmorilinnat ja
korkeat voittokaaret; monta tuhatta ritaria seisoi valta-istuimen
ympärillä, puettuina kultaan ja hopeaan, ja Kreikanmaan oppineet ja
runoilijat pitivät kiitospuheita keisarille, ja sinä päivänä antoi
keisari armon kaikille pahantekijöille. Kun sitten koko kansa, ylhäiset
ja alhaiset, rikkaat ja köyhät, oppineet ja oppimattomat ylistivät
keisaria jumalaksi, pimeni hänen otsansa, ja minä kuulin hänen sanovan
vävyllensä ja jälkeläisellensä, Markus Aureliukselle: "Miksikä ihmiset
ylistävät minua jumalana? Minä olen vaan heikko kuolevainen ihminen, ja
tämä hopearahanen on elävä maan päällä paljon kauemmin kuin minä.
Ilmoittakaatte kansalle, ett'ei se minua palvele, vaan totista Jumalaa,
joka on meidän kaikkien valtijas. Oi, jospa itse oikein tietäisin, mikä
hän on!"

_Vuonna 58, Kristuksen syntymän jälkeen_. Minä halpa hopearaha olin
hiljakkoin lyöty rahaksi rikkaan Rooman keisarillisessa rahapajassa.
Toisella puolellani oli keisarin muotokuva kirjoituksella _Nero Claudius
Cæsar_, ja kaikki omistajani katselivat salaisella pelolla hänen
kuvaansa. Hän oli ollut hyvä nuorukaisena, sanottiin, ennenkuin hän tuli
valta-istuimelle; mutta valta ja onni kiusaavat ihmistä pahaan, ja
Nerosta tuli hirmuhallitsija, joka on ollut kaikkien aikakausien
kammona. Kerran lahjoitti hän minut lemmityllensä, Poppæalle. Nero,
sanoi vaimo hänelle, sinä olet suuri mies, onpa vahinko, että annat
äitisi hallita itseäsi. Anna senvuoksi tappaa hänet. -- Nero oli vaiti;
tämä oli hänestä hirmuista. Mitä, sanoi taas Poppæa; etkös jo ole
antanut myrkyttää velipuoltasi? -- Silloin Nero rakennutti laivan, joka
oli tehty niin, että se halkeaisi merellä, ja sitten hän kutsui äitinsä
Agrippinan tekemään huviretken laivalla, ja hän lähtikin. Laiva halkesi,
mutta Agrippina ui vahingoittumatta rantaan. Silloin Nero pelkäsi
kohdata häntä ja käski tappaa hänet. Mutta siitä hetkestä alkaen hänellä
ei enää ollut rauhaa. Historia on täynnä hänen rikoksiansa, ja hänen
monien uhriensa joukossa oli myöskin Poppæa. Eräänä päivänä näin koko
Rooman kaupungin ilmi tulessa, sillä Nero oli käskenyt sytyttää tulen,
saadaksensa ihailla liekkien loistetta. Kun tämä tuli tietyksi, vapisi
Nero, peljäten kansan raivoa, ja julistutti, että kristityt olivat
virittäneet kaupungin palamaan. Siihen aikaan oli vielä kristityitä
vähän, ja he kokoontuivat metsiin ja yksinäisiin vuorenrotkoihin
pitämään jumalanpalvelustansa. Nero antoi ottaa kiinni niin monta kuin
vaan käsiinsä sai, ja muutamat hän ompelutti petojen vuotiin ja antoi
viskata koirien eteen, toisia hän taasen käski ommella säkkeihin, ja
säkit voideltiin pi'illä ja sytytettiin palamaan tulisoihtuina
julkisissa näytelmissä. Silloin, niin kerrotaan, joutui myöskin apostoli
Paavali tyrannin lähettiläiden käsiin ja kärsi martyrikuoleman Herransa
Kristuksen, sekä suuren ja jalon käännytystoimensa tähden pakanain
seassa. Mutta kristityt kärsivät ilolla kuoleman, ja ylistivät keskellä
vaivojansa Jumalaa, joka oli katsonut heidät mahdollisiksi kärsimään
Hänen pyhän totuutensa tähden. Mutta keisari Nero tuli tästä lähin yhä
raivokkaammaksi, ja vihdoin teki sotajoukko kapinan häntä vastaan.
Silloin hän muutamana yönä pakeni kauhistuneena erään orjansa
maatilalle, ja paetessansa vei hän minut mukanansa kullan-kudotussa
kukkarossaan. Minä kuulin ukkosen jyrisevän hirmuhaltijan pään päällä,
minä näin taivaan leimausten salamoivan hänen ympärillänsä. Hänen
hevosensa pelkäsi, ja matkustajat, jotka kohtasivat hänen yön pimeydessä
tuntematta häntä, huusivat: Oletkos nähnyt Neroa? Neron pitää kuoleman!
Ja Nero vapisi niin, että me rahat hänen kukkarossansa kilisimme, eikä
hän uskaltanut mennä portin kautta maataloon, vaan kätkeysi ruovostoon,
ja kun häntä janotti, ammensi hän kädellänsä vettä sadelätäköstä.
Vihdoin viimein antoi orja murtaa muurin ja päästi hänet sisään; mutta
samassa tuli sanoma, että hänen vihollisensa olivat portin ulkopuolella
ottaaksensa hänet kiinni ja mestauttaaksensa hänet kaiken kansan nähden.
Tämän kuullessansa tuli Nero kalpeaksi ja yritti itse lopettamaan
elämänsä, vaan hän ei voinut, ja lopuksi orjan täytyi auttaa häntä
pistäissään tikaria kurkkuunsa. Näin hirmuisella tavalla loppuu
tyrannien elämä, sillä Jumalan viha musertaa heidät, ja ihmisten kirous
seuraa heidän muistoansa suvusta sukuun.

Katso, sanoi hopearaha, nyt olen kertonut sinulle kertomuksen jokaiselta
menneeltä vuosisadalta siihen aikaan asti, jolloin Vapahtajan
opetuslapset elivät ja kuolivat maan päällä, sitten noustaksensa hänen
kanssansa ijankaikkiseen elämään. Enkä itse ole muuta kuin aine maan
tomusta, joka kulkee kädestä käteen vuosituhansien vieriessä, mutta
sinun kuolematoin sielusi, joka elää niin lyhyen ajan maan päällä, on
kuitenkin elävä äärettömät ajat minun jälkeeni, aina -- ijankaikkisesti.
Sentähden, poikaseni, sinä joka käyt maailmaan kasvattamaan sieluasi
ijankaikkiseen elämään, muista silloin, mitä olen sinulle kertonut
niiden ihmisten synnistä ja uhkamielisyydestä, jotka elivät menneinä
aikoina, ja elä niin, että Jumalan armo ja ihmisten siunaus seuraavat
sinua, kun eroat maan päältä. Ehkä vielä tuhannen vuoden kuluttua olen
jonkun pojan rahakokoelmassa muistona entisiltä ajoilta. Tee niin, että
silloin voin hänelle sinusta jotakin hyvää kertoa sinun vuosisadaltasi
ja sanoa hänelle: sen ajan pojat tulivat rehellisiksi kelpo miehiksi,
jotka pelkäsivät Jumalaa ja rakastivat isänmaatansa ja elivät ja
kuolivat totuuden ja oikeuden edestä.



SUVELAN SYYNE.

_(Kevätsatu)._


Suvelan kylässä suosittiin koreita nimiä. Kun suutari sai kuulla, että
räätäli oli nimittänyt poikansa Ahasveerukseksi, kävi hänen kateeksi ja
hän pani poikansa nimeksi Hapakuk. Sitten sai räätäli tytön ja nimitti
hänet Eufrosyneksi. Suutarinpa taas kävi kateeksi ja hän tuumi
itsekseen: jo nyt on saapas, ellen keksi parempaa nimeä! Hänkös nyt
hakemaan allakasta, kunnes löysi syyskuun kahdeksannen päivän kohdalla
Marianmessun. Sepä vasta nimi oli, ei kellään kristityllä ole sellaista
nimeä ollut. Sillä 8:na päivänä Syyskuuta pidettiin muinoin Jumalan
äidin neitsyt Maarian muistoksi messu ja sentähden nimitettiin päivä
Marianmessuksi.

Suutarin mielestä oli nimi vallan eriveikeä ja tyttönen sai kuin saikin
nimekseen Marianmessu. Mutta luuleekos kukaan kyläläisten ruvenneen
lausumaan niin pitkiä ja vaikeita nimiä? Ahasveerusta sanottiin lyhyesti
Veeruksi, Hapakuk'ia Kukoksi ja Eufrosyyneä Syyneksi ja Marianmessusta
tuli Marssu. "Messu" tuntui jollaintapaa viittaavan kirkkoon eikä siis
oikein sopinut ihmisen nimeksi.

Jonkun ajan kuluttua sattui suutari kuolemaan ja pian sen jälkeen kuoli
räätälin vaimo. Lesket tuumivat nyt, että heidän sopisi mennä naimisiin
ja niin menivät räätäli ja suutarin leski keskenään naimisliittoon.

Siten joutuivat kaikki nuo neljä lasta Veeru, Kukko Syyne ja Marssu
yhteen ja heistä tuli tavallaan siskot, mutta eihän se sukulaisuus niin
hääviä ollut, koska kullakin siskoparilla oli eri vanhemmat.

Olisihan sitä sentään tultu toimeen, ellei suutarin leski, jonka
arvonimenä nyt oli räätäliskä, olisi ollut sellainen kiukkupussi.
Räätälin entinen emäntä oli ollut nöyrämielinen, mutta nyt oli räätäli
joutunut akkavaltoihin tai oikeammin polvihihnan vallan alle, jonka uusi
vaimo oli tuonut mukanaan suutarin tehtaasta. Se oli kauhea hihna, se
koroitti pian räätälin uuden vaimon talon pääksi.

Ei voi aina niin tarkoin sanoa kehen lapset tulevat. Räätälin lapsista
oli Veeru äkäluontoinen ja Syyne hiljainen; suutarin lapsista taas Kukko
hiljainen ja Marssu äkäinen. Nuo kaksi hiljaista pysyivät yhdessä ja
tulivat hyvin toimeen; toiset äkäiset tappelivat enemmästä päästä
keskenään, toisinaan taas pitivät yhtä puolta tehdäkseen kiusaa
hiljaisille siskoilleen.

Uusi räätälinmuija, -- Priska oli hänen nimensä, olihan sekin korea
nimi, -- höyhensi lapsiaan, milloin väsyi pöllyyttämästä ukkoaan. Nuo
kaksi äkäistä olivat hänen lemmikkiään; heissä hän tunsi juoksevan omaa
vertaan. Toiset kaksi saivat selkäänsä ja kärsiä nälkää, kun äiti näki
hyväksi huomata heissä jotain virhettä. Syyneä ei hän voinut kärsiä
silmäinsä edessä, olihan aivan sietämätöntä, ettei tuo lapsi milloinkaan
niskotellut, vaan aina totteli kärsivällisesti, ollen ahkera kaikissa
askareissaan. Marssu oli sen sijaan osa äitiään; hän kyllä saattoi
kynsiä, laiskotella samoin ja vähän valehdellakin joskus; se kaunistaa
puhetta, arveli Priska-eukko.

"Nyt on sinun mentävä paimentamaan rusthollarin lehmiä", sanoi Priska
Syynelle. Silloin oltiin vasta alussa kevättä, eikä maakaan ollut vielä
perin paljas, tuskin viheriää korttakaan tapasi niityillä, mutta
rusthollarin ladoista oli heinät lopussa ja lehmät olivat jo parin
viikon ajan pureskelleet olkia.

"Kyllä menen, äiti", sanoi Syyne.

"Saat leipäpalan mukaasi ja sen pitää riittämän iltaan asti."

"Riittää kyllä, äiti."

"Ja sinun pitää lainata nuttusi Marssulle, hän raukka tarvitsee jotakin
lämmintä mennessään kouluun kylmässä tuulessa."

"Kyllä, äiti."

"Kyllä ja kyllä", mutisi Priska, "ei koskaan saa kuulla muuta! Eikö
sinua itseäsi palella, vätys?"

"Minä juoksen itseni lämpimäksi", sanoi Syyne.

"Koetappas juosta pois lehmien luota. Sinun täytyy kaiken päivää pysyä
paikallasi!"

"Kyllä tahdon koettaa, äiti."

Tuo tyttö oli aivan auttamaton, aina vaan "kyllä", "kyllä."

Marssu puolestaan selitti, ettei mikään hänen mielestään ollut niin
vastenmielistä, kuin koulunkäynti. Mutta sinne pantiin kuitenkin hän ja
Veeru. Toiset kaksi eivät saaneet oppia mitään.

Syyne läksi paimeneen; hän oli silloin kahdeksan vanha. Kenkiä ei hän
saanut jalkaansa, sillä nehän olisivat kuluneet metsässä, eikä sukkia
liioin, mitä hän sukilla teki, kun ei kenkiäkään ollut? Lyhyt villahame
oli hänen päällään ja sen alla paljas paita. Siinä koko puku, Priskan
mielestä oli siinä kyllin.

Syyne tuli rusthollarin navetalle. Hänellä oli kädessään lyhyt
pihlajakeppi, mutta vain näöksi, hän ei koskaan lyönyt eläimiä. Hän
houkutteli lehmät mukanansa ja tämä oli hyvin vaivaloista alussa. --
Eläimet pääsivät nyt ensi kerran näkemään auringon valoa ja haistamaan
raitista kevätilmaa oltuaan kuusi kuukautta teljettynä pimeään
navettaan. Niiden hämmästystä ja iloa oli hauska katsella. Ne katsoa
töllistelivät päivän valoa, ne hyppivät pää pyörällä ja häntä suorana,
tietämättä minne. Karjassa oli kaksi vasikkaakin, nepäs vasta pistivät
sorkat allensa oikaisten koipikolonsa. Oli karjassa härkäkin, yksi
härkä, seitsemän lehmää ja kaksi vasikkaa, tämä piti Syynen panna
muistiinsa, ettei yksikään pääsisi metsässä eksymään. Härkä olikin
ainoa, joka säilytti arvollisuutensa kunnioittaessaan Jumalan vapaata
luontoa korkealla läsnäolollaan. Hän päästi ilmoille pitkäveteisen
muuuun todistukseksi armollisesta mielihyvästään.

Kylläpä siinä oli puuhaa aikalailla, ennenkuin sai nuo tanssivat naudat
liikkeelle hyvässä järjestyksessä kellokas etunenässä, mutta onnistuihan
se vihdoin ja Syyne ajoi lehmät niitylle metsäisen mäenrinteen juurelle.
Kesäiseen aikaan oli mäen rinteessä punaisenaan mansikoita, mutta nyt
oli siinä vielä lumikasoja kuihtuneen syysruohon seassa ja aivan kuin
hämähäkin seittiä niissä paikoissa, missä suuret lumikinokset olivat
olleet. Kovin vähän siinä oli purtavaa; muun paremman puutteessa kuivia
koivun lehtiä ja mustikan varsia. Osa lehdistä oli mustunut, eikä
kelvannut syötäväksi, toiset, kellertävät ja punertavat, saattoivat
juuri hätätilassa mennä mukiin. Lehmät koettelivat mustikan varsia,
olivatpa ne sitkeitä pureskella; se oli samaa, kuin köyhillä ihmisillä
perunankuorten syönti.

Huu, kuinka tuuli oli kylmä! Se tarttui tuohon ohueen ja lyhyeen
hamerisaan ja puhalsi köyhää Syyne rukkaa paljaalle iholle. Saatuaan
lehmät aituuseen, etsi hän mäelle itselleen hyvän paikan, josta saattoi
lukea karjansa ja olla tuulen suojassa suuren kiven takana. Nyt söi hän
puolet leipäpalastaan suurukseksi; mitähän, jos hän nyt tekisi tuohisen
ja lypsäisi jotain lehmää, niin saisi pidot keskellä mäkeä? -- Ei,
tänään tahtoi hän antaa vasikkain imeä emojaan, olihan se niiden
luonnollinen oikeus. Ei hän tahtonut varastaa vasikoiden ruokaa. Hän oli
kyllä kuullut, etteivät vasikat saa imeä emoaan, sillä silloin
tahtoisivat ne aina tehdä niin ja mistä sitten ihmiset saisivat maitoa?
Mutta Syyne parka tuumi kaikessa yksinkertaisuudessan, että Jumala oli
ihmiskuntaa viisaampi ja hän oli antanut vasikoillekin, samoin kuin
ihmislapsille, äidin.

Aika kävi pitkäksi hänen istuessaan kiven takana; hänellä ei ollut
mitään kirjaakaan, kosk'ei hän osannut lukea; jotakin hänen piti
kumminkin tehdä. Hän löysi puun kappaleita, männyn kuoria ja käpyjä. Hän
rakensi itselleen tupasen kiven juureen, teki aidan, veräjän ja navetan
ja pisti neljä tikkua kunkin kävyn alle ja sai siten seitsemän oikein
lihavaa lehmää. Härällä piti oleman myöskin sarvet, no, ne se kyllä sai,
sillä tikkuja oli kylliksi. Syyne puki kaarnankappaleen punertavista
lehdistä tehtyyn hameeseen, teki pään männynkävynpuoliskosta, silmät,
nenän ja suun ylivuotisista puolukoista. Kädet ja jalat tehtiin
tikkusista. Selväähän se, että lehmien piti saaman ruokaa ja juomaakin:
olihan siellä sammalia heiniksi ja lumentähteitä suuren kiven alla.
Syyne pani kourallisen lunta lehmien eteen, niiden piti hiukan odottaa,
kyllä lumi sulaisi.

Mutta eihän se ollut talo, eikä mikään, jossa ei isäntää ollut; Syyne
päätti tehdä kannosta isänsä, räätälin; hänen piti tuleman isännäksi
taloon ja oleman muita hienompi. Hän saisi istua pöydällä neulomassa,
sakset, neulat ja rässirauta vieressä. Kas, siinäpäs oli temppu saada
kasaan niin mutkikkaita kapineita, eikä kiven vieressä ollut mitään
niiksi sopivia aineita. Syynen täytyi mennä kappaleen matkaa metsään
niitä hakemaan, muttei suinkaan kauas, olihan hänen pidettävä lehmiä
silmällä.

Sitten astui hän muutamia askeleita poispäin ja haeskeli puiden välistä.
Tuollahan oli jotain kanervien seassa, korkean kuusen alla. Mitä se
mahtoi olla? Pieni harmaa lintu, ja se oli kuollut, kuoliaaksi
paleltunut! Syyne otti linnun konttaiseen kouraansa ja hohotteli siihen.
Se oli kylmä ja kuollut. Mutta entäs, jos hän panisi sen paitansa alle
ja lämmittäisi sitä povessaan. Sopihan koettaa. Lintu tuntui niin
kylmältä kuin jääpalanen, kun se koski pikkaista tytön sydäntä. Kylmää
päältä ja kylmää sisältä, huu! Syyne alkoi väristä vilusta. Mutta kun
lintu oli muutamia minuuttia lämmitellyt niin lähellä hänen lämmintä
sydäntänsä, alkoi se liikutella siipiään. Se elää, se elää!

Syyne riemastui oikein sydämen pohjasta, otti taas linnun käteensä ja
suuteli sen höyheniä. Sinä pieni, viaton ystävä, kiitos, kiitos siitä,
että elät. Kerro minulle kuka sinä olet ja kuinka olet paleltunut
kuoliaaksi!

Lintu räpytteli pari kertaa kuoleentuneita siipiään, ojensi ne suoriksi
ja lensi visertäen tiehensä.

Se oli leivonen, -- huudahti Syyne, sekä iloissaan että suutuksissaan.
Kas vain sellaista pientä kiittämätöntä veitikkaa, vaan se ei tee
mitään, kun ei vaan toiste palella kuoliaaksi.

Nyt oli Syynellä oma talo. Isännän piti nyt olla olevinaan hänen isänsä,
räätäli, mutta mistä saisi hän nyt hyvän räätälin keskellä metsää?

Syyne alkoi hakea korkeiden puiden seasta. Silloin huomasi hän äkkiä
erään lumikinoksen alla jotakin niin parahultaista, ettei sopivampaa
voinut toivoa.

Se oli vanha, hoikka, katkennut ja kumoonkaatunut männynkanto, jonka
oksat ja juuret pörhistelivät joka taholle. Siinä oli kädet ja jalat ja
pään kohdalla oli sillä paraiksi suuri pahka, jossa oli harmaa parta,
sekä jotain silmäin, nenän ja suun tapaista. Syyne laahasi kannon
suurella vaivalla talolleen, pyyhki sen puhtaaksi sammalilla ja asetti
sen veräjälle. Eihän se tupaan mahtunut, koska se ulottui paljoa
ylemmäksi kattoa, mutta yhtä hyvä se siltä oli. Semmoinen oiva mies! Ja
miten ihmeesti se oli Syynen isän näköinen. Puuttui vaan rässirauta ja
sakset, mutta ne saattoi tehdä tikkusista. Syyne tahtoi itse olla
Priskamuorina ja olla oikein kiltti hyvää ukkoaan kohtaan.

Mutta kauheata, hän oli unhottanut elukat tuolla niityllä! Kymmenen
niitä piti oleman, hän osasi laskea juuri kymmeneen. Yksi, kaksi, kolme
... hän ei voinut nähdä useampaa kuin yhdeksän, yksi, kaksi ..., missä
oli punanen vasikka? Nyyrikki! vasikka oli poissa.

Nyt oli hyvä neuvo tarpeen. Syyne juoksi niitylle ja kysyi kellokkaalta,
jonka muka piti oleman maitten poliisina. Kellokas kääntyi häneen päin
ja katsoi nuhtelevasti, kuin olisi tahtonut sanoa: jos sinä juuri olet
vasikkain täti, niin tuo minulle takaisin punaisin lapsoseni!

Syyneä rupesi peloittamaan. Hän etsi niityltä, aituuksesta mäeltä, hoi!
Ei jälkeäkään punaisesta vasikasta. Hän etsi puiden ja kivien alta, hän
kurkisti ylös puihinkin, siltä varalta, että vasikka mahdollisesti oli
piiloutunut sinne tehdäkseen kiusaa hänelle. Ei hän voinut keksiä
punaista karvaakaan; mutta punaisen hännän hän näki, se liikkui
vikkelään oksien välissä. Orava! Mitä hän sillä tekisi? Ei hän saattanut
viedä sitä kotiin ja sanoa: "tämä on vasikka!"

Syyne istui kivellä. Mitä nyt oli tehtävä, itkeäkö, vai syödä
päivällistä?

Mutta missä oli se leivänpalan puolikas, jonka hän oli säästänyt
päivälliseksi? Poissa kuten vasikkakin. Leipä oli pudonnut sammalelle,
orava luikahti alas puusta, istuutui takajaloilleen ja otti leivänpalan
etukäpäliinsä, näykkäsi sitä etuhampaillaan, nyykäytti päätään ja piti
herkun hyvänään. Syyneä rupesi naurattamaan, vaikka olikin niin
murheissaan. Semmoinen mokoma ahmari, se syö minulta päivälliseni ja
minä vaan katselen syrjästä. No, pidä hyvänäsi! Kyllä minun on nälkä,
mutta ehkä sinun on vielä kovempi nälkä, kuin minun.

Kaiken kiusan lisäksi näkyi tuo ilkeä Veeru suuntavan kulkuansa
tännepäin.

"Äiti lähetti minut katsomaan miten sinä hoidat elukoita. Missä ne ovat?
Jaha, niityllä. Kymmenen niitä sanottiin olevan; yksi, kaksi, kolme ...
kahdeksan. Minne sinä olet vasikat hukuttanut?" -- "Vasikat?" kysyi
Syyne pelästyneenä. -- "Niin, molemmat vasikat. Kenties on susi ne
syönyt."

"Rakas Veeru, auta minua etsimässä."

"Hae itse!" sanoi Veeru.

"Veeru kulta, pyydä Kukkoa tulemaan heti minulle avuksi niitä etsiessä!"

Veeru nauroi. -- "Kukko istuu kellarissa siitä hyvästä, että kaatoi
maitopurtilon hakiessaan linkkuveistään hyllyltä. Äiti pisti hänet lukon
taakse ja illalla, kun tulet vasikoitta kotiin, pääset sinäkin sinne.
Hyvästi nyt. Mitä rojua sinulla on tuossa kiven juuressa?"

Ja mennessään potkaisi Veeru kumoon uuden vastarakennetun kauniin talon,
aitoineen, veräjineen ja kaikkine lehmineen navetassa.

Syyne katseli taloaan ja yksin jälelle jäänyttä harmaata kantoa,
miettien mielessään: jos olisit isäni ihka elävänä, niin auttaisit
minua, mutta sinä olet vaan vanha kaatunut puuraukka.

"Älä itke, kyllä minä autan sinua", sanoi käheä ääni aivan hänen
vieressään.

Syyne katseli kummastellen ympärilleen. Niin pitkältä, kuin hän saattoi
nähdä niityn, maantien ja mäen yli, ei näkynyt mitään elävää olentoa,
paitsi hyttysparvea, joka tanssi katrillia tuolla aidan vieressä. Olihan
nyt kevät; mutta Syyne pahan suruisessa sydämessä oli syksy.

"Tässä minä olen", sanoi taasen ääni. Ja nyt huomasi Syyne kauhukseen,
että kantohan se puhuikin, kanto, joka oli olevinaan hänen isänsä,
räätäli!

"Miksi minua pelkäät?" jatkoi kanto. "Olenhan vain vanha kaatunut puu.
Ymmärrätkö mitä sanon?"

"Kyllä", sanoi Syyne. Hän oli huomaavinaan, että ääni kävi sitä
selvemmäksi, mitä enemmän kanto puhui. Tämän laita oli samoin, kuin tuon
kuolleen leivonkin, joka ensin siipiään räpytettyään rupesi vihdoin
visertämään.

"Se on hyvä", sanoi kanto. "Kuules nyt, mitä minä sanon! Sinä olet
lämmittänyt paleltunutta leivoani lapsensydämelläsi ja herättänyt sen
jälleen henkiin. Sinä olet suonut vasikkain nauttia maitoaan, vaikka
sinun itsesikin oli jano, ja oravan syödä leipäsi, vaikka sinun
itsesikin oli nälkä. Etkö luule kaikkein eläinten ja kasvien, vieläpä
metsän enimmin halveksittujen kantojenkin käsittävän, mitä se on, että
joku tekee heille hyvää. Tottahan toki, luota siihen! Ja etkö tiedä,
että kaikissa kasveissa ja eläimissä on elävä henki? Kyllä se on niissä,
mutta se on kuin kahleissa, se ei ole vapaa, kuten sinun henkesi. Se on
saman Luojan luoma ja elää omaa elämäänsä, niinkuin sinäkin elät omaa
elämääsi. Se puhuu omaa kieltään, mutta ihmiset eivät ymmärrä sitä.
Siksi sanovat he: kasvi ei osaa puhua, eläin ei osaa puhua. Se tulee
siitä, että aikaihmiset ja pikkuvanhat lapset ovat vieraantuneet
luonnosta. Hyvät, viattomat lapset ymmärtävät luonnon kieltä, mutta
toiset tuumivat sen olevan vaan kuvittelua ja nimittävät sitä taruksi.
Niin, sano sitä vaan taruksi, mutta muista, että se on tosi taru, siinä
on enemmän totuutta kuin ihmiset aavistavatkaan."

Syyneä ei ollenkaan enään peloittanut, hän oli vain iloissaan ja
ihmeissään. Hän kyllä tiesi saduista, että koko luonto osaa puhua, mutta
ett'ei kaikki sitä käsitä! Hänhän käsitti kyllä joka ikisen sanan. Hän
vain kummasteli kuka kanto oikeastaan oli.

Ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa, jatkoi kanto.

"Sinä kummeksit kuka minä olen? Vanha kanto raukka, enkä mitään muuta.
Minä olen ollut suuri puu, käynyt vanhaksi kuin muutkin puut ja
taittunut myrskyssä. Jos heität minut tuleen, niin palan, jos hakkaat
minut palaisiksi, niin on minusta vaan lastuja jälellä. Mutta miten
kurja ja katoovainen olenkin, niin olen kumminkin kappale tuota suurta
ja elävää luontoa. Ja kaikki se voima, mikä Jumala on luontoon pannut,
on minussakin. Minä en voi enempää, kuin mitä luonto voi, mutta sen,
mitä se voi tehdä, sen voin minäkin. No niin, sinä olet hyvä lapsi, sinä
olet kiskonut minut esiin lumikinoksesta, pyyhkinyt minut puhtaaksi ja
asettanut talosi kunniavahdiksi. Minä tahdon palkita hyvyytesi. Kuinka
monta sormea sinulla on?"

Sitä ei Syyne tiennyt. Mutta hän osasi laskea kymmeneen, hän alkoi
laskea sormiansa ja vastasi: kymmenen.

"Hyvä", sanoi kanto. "Satujen hyvien haltijain tapana on täyttää kolme
toivomusta, mutta minä tahdon olla jalomielisempi, minä täytän niin
monta toivomusta kuin sinulla on sormia molemmissa käsissä yhteensä, ja
niin suuressa mitassa kuin voimani myöntävät. Huomaa, että voin antaa
sinulle ainoastaan sitä mitä luontokin, mutta minä en voi muuttaa
Jumalan tahtoa, enkä ihmisten sydämiä. Kukin sellainen toivomus on samaa
kuin hukkaan mennyt sormi. Punnitse siis tarkoin ja valitse viisaasti!
Nyt aletaan. _Oikean käden peukalo!_"

"Että saan vasikkani terveenä takaisin!" toivoi Syyne punnitsematta.

Kanto taittoi kuivan oksan rosoisesta rinnastaan, pani sen suuhunsa ja
puhalsi kuin pilliin. Heti näkyi Syynen suureksi iloksi ensin punainen
ja sitten valkea vasikka kompuroivan esiin pitkillä koivillaan kivien
lomitse. "Miksi olette karanneet?" kysyi kanto. "Miksi olette tuottaneet
tälle kiltille paimentytölle niin paljon huolta?"

"Susi vei meidät", vastasivat vasikat. Ne oikein vastasivat. Nekin
osasivat puhua?

"Susiko; eikö se repinyt teitä palasiksi?"

"Se oli kyllä tarkoitus, mutta se sattui näkemään sinut mäellä ja
silloin pelästyi se aikalailla."

"Hyvä. Menkää nyt äitienne luo niitylle, älkääkä enää koskaan täst'edes
karatko!"

Vasikat läksivät noloina matkaansa ja kanto jatkoi: »_oikean käden
etusormi!_»

"Jospa saisin hiukan ruokaa, minä olen niin nälissäni ja viluissani."

Uusi ääni pilliin. Pian ilmestyi höyryävä vadillinen makkarasoppaa,
puulusikka laidalla. Kanto katseli tyytyväisesti, miten nälkäinen
lapsiraukka söi vatsansa täyteen. Jott'ei mitään puuttuisi, ilmestyi
vielä kupillinen lämmintä maitoa. -- »_Oikean käden keskinen_», jatkoi
kanto Syynen syötyä.

"Anna härän, lehmäin ja vasikkain myöskin syödä tarpeekseen!" pyysi
Syyne.

Pilli soi ja pianpa peitti koko niittyä rehevä heinä; nälkäiset elukat
kahlasivat polviaan myöden pitkässä heinässä ja polkivat jalkoihinsa
enemmän, kuin ennättivät syödä. Syyne taputteli käsiään ihastuneena.
Nyyrikki -- onpa tämä vähän toista kuin mustikan varret! -- »_Oikean
käden nimetön!_»

"Anna kaikkien ihmisten ja eläinten aina saada kyllikseen ruokaa!"
huudahti Syyne iloissaan ja innoissaan toivoen kaikille yhtähyvää, kuin
itse oli saanut.

"Lapsoseni, minun käy sääliksi", sanoi kanto, "että olet menettänyt
yhden sormen. Luonnon ja ihmisten ikihyvä Isä, joka ruokkii kaiken,
missä vaan eloa on, on nähnyt hyväksi joskus koetella lastensa uskoa
kieltämällä heiltä joksikin aikaa jokapäiväisen leivän. Tätä toivettasi
en voi täyttää. _Oikean käden pikkusormi!_"

Hiukkasen alakuloisena vastasi Syyne vähän mietittyään: "että äiti olisi
hyvä isää kohtaan."

"Taaskin meni sormi hukkaan, lapsoseni; rukoile Jumalaasi, että hän
kääntäisi äitisi pahan mielen rakkaudeksi, niinkuin hän itsekin on
lempeä kaikkia luotujansa kohtaan. En tätäkään pyyntöäsi voi täyttää.
Nyt olet toivonut koko oikean kätesi sormilla. Punnitse nyt tarkoin!
_Vasemman käden peukalo!_"

Itku kurkussa vastasi Syyne: "Minä tahtoisin niin mielelläni, että äiti,
Veeru ja Marssu olisivat hyviä ja tulisivat onnellisiksi, mutt'en
uskalla sitä toivoa. Saanko toivoa pääseväni kouluun?"

"Saatpa kyllä. Huomis-aamuna saat alkaa koulunkäyntisi: »_Vasemman käden
etusormi!_»

"Ja oikein painetun aapiskirjan, jossa on kukkokin!"

"Saatpa kyllä painetun aapisen kukkoineen, sinä pikku narri, sen olisit
saanut minun avuttanikin. Elä tuhlaa kalliimpia toiveitasi näin
mitättömiin. _Vasemman käden keskisormi!_»

"Ei, kanto, nytpä ei olekaan minulla enää mitään toivomista ... vaan
odotapas sentään! Isä käy kankeaksi paljosta pöydällä istumisesta jalat
ristissä. Hänen pitäisi ratsastaa. Lähetä hänelle kaunis hevonen!"

"Ai, ai, se on vaarallista huvia hoikkakinttuiselle räätälille. Onko
isäsi koskaan ennen istunut hevosen selässä?"

"En sitä uskoisi. Mutta se on niin kaunista, kun voudin Kalle höyhen
hatussa ratsastaa kirkolle. Minä tahdon, että isä tulee yhtä kauniiksi."

"No, ratsastamaan en voi häntä opettaa, mutta huomis-aamuna seisoo hänen
hevosensa satuloittuna pihalla. Nyt on sinulla kaksi sormea jälellä.
_Vasemman käden nimetön!_»

"Kaksiko sormea? Kaikkein rakkahin kanto, sano mitä minun pitää
toivoman, minä en todellakaan tiedä mitään toivottavaa! Toivoisinko
rahaa isälle?"

"Keksi parempaa!"

"No sitten toivon Marssulle riisimakkaraa, Kukolle kuvakirjan, Veerulle,
niin mitä? -- Äidille ... mitä toivoisin äidille!"

"Veeru potkasi talosi nurin ja äiti ajoi sinut kylmään tuuleen nututta."

"Ei, ei, Veerun pitää saada uusi lakki ja äidin pitää saada uusi
pummulihame."

"Nyt olet toivonut neljää lahjaa yhden sijaan, vaan olkoon menneeksi,
sinä saat ne. Mutta nyt on vain yksi sormi jälellä. Toivo nyt järkevästi
jotakin itsellesi! _Vasemman käden pikkusormi!_»

"Niin, sano nyt, mitä toivoisin itselleni? Onko hyvä, jos haluan saada
koko maailman rahat tai, että pääsisin keisarinnaksi tai, että osaisin
koko aapisen ulkoa, tai parin uusia sukkia, koska vanhoissa on reikä
kantapäässä? Taikka, että saisin sunnuntaisin aamulla kaksi sokeripalaa
kahvia juodessani, kun nyt saan vaan yhden? Tahi -- mutta mitenkä saan
härän, lehmät ja vasikat onnellisesti kotiin, koska täällä metsässä on
susia? Jospa ne nyt pian saisin kunnolla kotiin navettaan kaikki
kymmenen."

"Tuolla maantiellä näet niiden vaeltavan kotiin. Ne saapuvat kaikki
terveinä ja kylläisinä perille."

"Joko ne menevät? Ei, odotappas hieman, minä toivon itselleni jotakin
muuta."

"Viimeinen toivosi on täytetty. Toivoa kyllä saat niinkauan, kuin elät,
mutta toteuttaminen ei ole enää minun, eikä sinun vallassasi. Lapset
toivovat vähäpätöisiä asioita, vaikka olisivat voineet toivoa jotakin
suurta, mutta sinä olet ajatellut enemmän muiden, kuin omaa onneasi.
Vanha harmaa kanto ei sinua moiti. Mene nyt kotiin ja ole aina Jumalan
lapsi, niin olet myöskin luonnon hyvä lapsi. Hyvästi pikku Syyne!"

       *       *       *       *       *

Kun Syyne tuli kotiin karjoineen, oli Priska muori jo kellarin avain
kädessä rusthollarin veräjällä. Hän oli sanonut rusthollarin emännälle:
"Tyttö on antanut suden viedä kaksi vasikkaa, ne meidän täytyy maksaa,
mutta siitä saakin tyttö istua seitsemän päivää ja seitsemän yötä
kellarissa." Rusthollarin emäntä tarkasti ja luki karjan ja sanoi:
"ovathan ne kaikki täällä. Mutta katsokaas, kuinka ne ovat lihavia,
aivan kiiltäviä, onpa se vähän erinomaista näin huonolla ja aikaisella
kevätlaitumella. Näin hyvää karjatyttöä ei meillä ole milloinkaan
ollut."

"Mutta Veeru on sitten valehdellut minulle!" huudahti Priska. Veeru
sattui juuri tulemaan toivottaakseen siskolleen onnea kellarireissuun.
Kelpasipa katsella, miten Veeru sai luudan varresta niin runsaasti, että
Syynen täytyi rukoilla hänen puolestaan.

"Älkää lyökö häntä, äiti! Kun Veeru kävi luonani mäellä olivat vasikat
poissa, mutta ne tulivat takaisin."

Koko kylä ihmetteli, miten rusthollarin lehmät oli niin lihoneet, mutta
enemmän vielä ihmeteltiin, kun seuraavana aamuna räätälin pihassa seisoi
kaunis satuloittu hevonen. Kenenkähän tuo oiva varsa lienee. Onkohan
herrastalon patruunan?

"Se on sinun hevosesi, isä", sanoi Syyne, joka ei enää voinut salata
iloaan. "Nyt saat ratsastaa joka päivä."

"Pitääkö minun ratsastaa? Kylläpä se olisi kaunista!" nauroi räätäli.

"Noh, koeta!" sanoi Syyne, räätäli suostui ja kapusi hevosen selkään,
mutta putosi sieltä, kuin paikattu tumppi.

"Ai, ai!" huusi hän, "mutta ehkä onnistuu paremmin, kun olen hieman
ehtinyt harjaantua."

"Minä olen saanut kuvakirjan!" huusi Kukko.

"Ja minä uuden lakin!" kirkui Veeru.

"Ja minä olen saanut riisimakkaran!" riemuitsi Marssu.

"Mitä ihmettä!" huusi Priska muori, "minä olen saanut ihka uuden
pummulihameen!"

Syyne hymyili itsekseen, ollen vaiti, mutta toiset huomasivat sen. --
Sinäpä tiedät jotakin. Sinä tiesit jotain isän uudesta hevosestakin.
Kerro, kerro!

Ei Syyne raukka osannut valehdella, hänen täytyi kertoa kaikki, mitä
tuona merkillisenä päivänä oli tapahtunut, kun hän oli rusthollarin
karjaa paimentamassa.

Hän unohti vaan kertoa, kuinka hyvä hän oli ollut eläimiä kohtaan.

"Syyne, et sinä olekkaan tyhmä tyttö, sinä olet antanut minulle kauniin
pummulihameen. Sinä saat mennä kouluun ja alkaa jo tänään. Marssu tahtoo
lopettaa koulunkäynnin, mikä on hänestä kaikkein ilkeintä maailmassa.
Marssu ei ollut kertonut, että hänet oli eroitettu koulusta."

Syyne kiitti, hän oli jo saanut kukkoaapisensa.

"Äiti", sanoi Marssu, "anna minun huomenna mennä paimentamaan
rusthollarin lehmiä!"

Muorilla ei ollut mitään sitä vastaan, jos Marssu voisi tuoda äidille
pitkän murun hurstikangasta.

Marssu virkkoi Veerulle: "olisipa se aika saantia, jos saisimme kuin
Syyne, mitä mieli tekee, kun vaan toivomme itsellemme."

"Jaa-a", sanoi Veeru. "Minä tulen mukaan!"

Toisena aamuna menivät Marssu ja Veeru paimentamaan rusthollarin karjaa.
He olivat varustaneet itsensä lämpimillä vaatteilla ja hyvillä eväillä.
Lehmät ajettiin piiskan lyönnillä niitylle, joka jälleen oli kellastunut
ja kuihtunut. Kun karja oli aituussa, istuivat paimenet Syynen
hävinneelle talolle syömään suurusta. Kanto seisoi vielä paikallaan
harmaana, vanhana ja hiljaisena. Lapset katselivat sitä uteliaina. Oliko
todellakin mahdollista, että tuollainen kurja puutönkkö antoi, mitä vain
siltä pyysi? He tahtoivat koettaa.

"Kanto rukka", sanoi Marssu, "lähetä minulle helminauha!"

"Lähetä minulle pyssy!" komensi Veeru.

"Minä tahdon olla korein kirkossa", lisäsi Marssu.

"Minä tahdon ampua kaikki leivot ja oravat täältä metsästä", selitti
Veeru.

Kanto seisoi vaieten, niinkuin ennen, mutta jos Syyne olisi ollut
saapuvilla, olisi hän huomannut, miten parta liikkui, ikäänkuin olisi
häntä hieman naurattanut. Eihän se voinut puhua sellaisille, jotka eivät
ymmärtäneet sitä.

Nytkös Veeru suuttui. "Jaha, etkö sinä tottele? Minäpäs opetan
tottelemaan, sinä vanha kuivanut variksen pelätin", -- ja nyt antoi
Veeru kannolle sellaisen läimäyksen piiskastaan, että kanto vieri nurin.

"Voi, mitä olet tehnyt?" valitti Marssu. "Nyt se meihin suuttuu, eikä
anna meille ollenkaan lahjoja." Hän nosti kannon jälleen pystyyn ja
siveli voita sen suuhun lohduttaakseen sen vihaa.

"No, kanto", sanoi Veeru uhitellen, "annatkos minulle pyssyn, muuten
sytytän sinut tuleen. Minulla on tulitikkuja taskussani."

"Sen sinä jätät tekemättä!" huusi Marssu.

"Mitä vielä", nauroi Veeru, ottaen esiin laatikon. "Saanko pyssyn, vai
enkö saa?"

Kanto oli vaiti. Marssu tahtoi temmata Veerulta tikut pois, mutta sai
sellaisen tuuppauksen, että vieri alas mäkeä.

"Vai niin, minä en siis saakkaan pyssyä!" huusi Veeru, "kyllä minä sinun
opetan!"

Nyt pisti hän palavan tikun kannon parran alle. Parta oli kuiva kuin
ruuti ja tulen arka, se alkoi rätistä ja pian oli koko kanto
ilmitulessa. Tuuli oli heti saapuvilla, tietäähän sen, kukapa ei tunne
kevättuulta? Monta viikkoa oli se jo lakaissut niittyjä ja kuivaellut
metsiä. Nytkös se työtä sai, pullisti keuhkojaan ja hohkui vireästi
liekkiin. Liekit luikuivat nopeasti kannosta sammaliin, sammalista
kanerviin, kanervista katajiin, niistä kuusiin j. n. e. pitkin metsää
mäntyihin ja koivuihin, hui! tulipa siitä aika loimuvalkea. Pianpa oli
metsä tulen ja savun vallassa. Tuuli tanssi polkkaa liekkien kanssa ja
heitti ne aidan yli niitylle, jossa ne tarttuivat kuiviin lehtiin.
Härkä, lehmät ja vasikat pakenivat mölisten, hännät suorina, mutta sudet
olivat huomanneet ne, ja kun ei tuo peloittava kanto enään ollut
nähtävissä, niin voi kyllä ymmärtää, etteivät sudet jättäneet niin hyvää
tilaisuutta käyttämättä. Lehmät ja vasikkaraukat, en raski kertoakaan,
miten heidän kävi!

Marssu tuli juosten kotiin kertomaan onnettomuudesta. Härkä tuli mylvien
hänen jäljessään, se oli ainoa nelijalkainen, jonka oli onnistunut
pelastua. Koko kylä lähti liikkeelle, kaikki väki riensi sammuttamaan
metsänpaloa. Mitäs he voivat auttaa? Koko metsä oli hiilenä ja niitty
tuhkana.

Veerusta löydettiin toinen saapas. Kanto oli kaatunut hänen päälleen ja
sytyttänyt hänen vaatteensa. Ei saa koskaan ärsyttää luonnon voimia.

Räätäli sai kiittää onneaan, että rusthollari tyytyi hänen uuteen
hevoseensa, korvaukseksi lehmistään ja vasikoistaan.

Mutta ei niin pahaa, ettei siitä jotain hyvääkin olisi. Priskasta tuli
siitä päivästä aivan kuin toinen ihminen. Hän ei voinut unhottaa, että
oli lähettänyt lapset tuohon onnettomuuteen muka hakemaan hänelle murua
hurstikangasta. Marssustakin tuli nyt kiltti tyttö. Hänestä ja Kukosta
ja Syynestä tuli pian hyvät ystävykset.

Seuraavana keväänä menivät he kolmen kesken tuolle metsäiselle mäelle,
missä onnettomuus oli tapahtunut Veerulle ja lehmille. Metsästä oli vaan
jäljellä muutamia hiiltyneitä kantoja, jotka olivat enemmän nokikolarin,
kuin räätälin näköisiä, ja mustalle niitylle oli ilmestynyt muutamia
vihreitä korsia tuhan sekaan. Lempeä, voimakas kevät, joka herättää
uutta eloa luonnon haudoista, oli jo alkanut poistaa hävityksen jälkiä
tästä autiosta seudusta.

Lapset etsivät turhaan jotain jäännöstä kummallisesta kannosta, joka
kerran oli Syynen talon isäntänä.

"Syyne", sanoi Marssu, "minä luulen, ettei se ollutkaan mikään oikea
kanto; se oli itse metsänkuningas. Sanotaanhan metsänkuninkaan
ilmestyvän valepuvussa lapsille ja metsästäjille."

"Niin sanoo satu", vastasi Syyne, "mutta minä kuulin kannon itse
sanovan, että hän oli kanto, kuin muutkin kannot, kuinka se muutoin
olisi voinut puhua. Niin kauan kun se oli olemassa, eli siinä elävä
henki, joka on kasveissa ja eläimissä. Marssu, olkaamme hyviä kaikkia
kasvia ja eläimiä kohtaan. Älkäämme koskaan pahoittako sitä elävää
henkeä, joka niissä on!"



[Kuva]



JÄÄTEHINEN.

_Jättiläissatu._


Kaukana Pohjolassa oli muinen maa, jota sanottiin Jättiläistenmaaksi, ja
siellä asui jättiläisiä, joita nimitettiin jäätehisiksi. Ukko ylijumala
kävi sotaa jäätehisten kanssa ja löi ne kuoliaaksi kaltaisella
kurikallaan. Mutta yksi jäätehinen jäi henkiin. Se oli piiloittautunut
jäävuoreen Nordkapin luona, ja siellä se asuskeli vielä viime vuonnakin.
Kukaan ei tietänyt kuinka vanha, hän oli, kenties kolmen neljäntuhannen
vuoden vanha, sillä hänen ikäänsä ei ollut kirkonkirjoissa. Mutta pitkä
hän oli, pitkä ja tyhmä, pituutta yksi kilomeetri ja tyhmyyttä kuusi
kilomeetriä, sanoi kansa. Se nyt sentään lienee ollut panettelua, hyvä
kun uskomme puoletkin.

Jäätehinen oli vielä kelpo voimissa, vaikka olikin niin vanha. Hän oli
jäähän kiinnijäätynyt ja sieti kyllä kylmää, mutta suojilla ilmoilla
pelkäsi hän sulavansa. Ukko oli aika unikeko, nukkuen enimmän aikansa
jäävuoressa; mutta joka sadas vuosi havahtui hän tarkastelemaan maailman
menoa. Ja se virkisti häntä niin, että hän arveli voivansa elää vielä
jonkun tuhannen vuotta.

Jäätehisillä oli palveluksessaan pieniä, viekkaita peikkoja, joita
nimitettiin mustiksi-peikoiksi. Ne voivat nähdä läpi vuoren ja tiesivät
kaikki asiat, paitsi miten päivänpaistetta tehdään. Ja paljon niitä oli:
kun huusi metsässä, niin aina sai vastauksen. Mutta nyt oli
mustatpeikotkin hävinneet jäätehisten kanssa, niin että elossa oli
ainoastaan yksi jäätehinen ja yksi peikko. Ja Nordkapin jäätehinen oli
asettanut peikkonsa jäävuoren rinteelle vartioimaan, sillä aikaa kun hän
itse nukkui.

Tänä vuonna heräsi jäätehinen vähää ennen joulua, potkasi jäävuoreen
aukon ja oikoi kankeita koipiaan. -- Miten aika kuluu? kysäsi hän
tähysvartialtaan mustalta-peikolta, joka oli vakoojana vuoren rinteellä.

"Sata vuotta lähempänä maailman loppua ollaan", vastasi vakooja.

"Vai niin!" sanoi jäätehinen. "Onko täällä sinä aikana ilmestynyt ketään
minua viisaampaa ja vahvempaa?"

"Mistäpä se semmoinen tulisi! Suuri Jäätehinen, sinä olet vahvin ja
viisain mies koko maailmassa!"

"Mutta minä alan jo tulla vanhaksi."

"Se ei tee mitään semmoiselle, joka voi nukkua niinkuin sinä. Nukkuessa
tullaan vahvoiksi ja viisaiksi, eikä kukaan nuku niin paljon kuin sinä."

"Lienee totta. Mutta kuinka jakselee Ukko nykyjään?"

"Ukko on vieraisilla pikkujumalain luona. Nykyjään hän hyvin harvoin
jyryyttelee vaunuineen pilvilöissä."

"Siis tänään ei ole mitään ukkoisilmaa?"

"Kuinka, ukkoisilmako keski-talvella?"

"Sitte lähdemmekin vaikka hiukan jaloittelemaan Jättiläistenmaahan.
Kiipee selkääni. Ihmiset tulevat yhä tyhmemmiksi. Tahdon nähdä, miten
tyhmiksi ne taasen sadan vuoden kuluessa ovat muuttuneetkaan."

Mustapeikko kiipesi jäätehisen niskaan ja istui siellä kuin kärpänen.
Mustapeikko näet ei ollut suurempi kuin pieni poika, siihen aikaan kuin
se saa ensimmäiset housunsa. Jäätehinen oikasihe seisoalleen niin että
mukuraiset luunsa natisivat, veti seitsenpenikulmaiset saappaat
jalkaansa ja oli parilla askeleella Kastekaisten tunturilla Lapissa. --
No, se ilahuttaa minua, ett'ei tunturi ole sulanut päivänpaisteessa.
Mutta mitä ne on olevinaan nuo mustat viivat tuolla etäällä lumessa?

"Ne ovat rautateitä, suuri Jäätehinen. Lännenpuolinen menee Ofotiin ja
idänpuoleinen kulkee jo aina Ouluun."

"Rautateitä? Onko ne jäätynyttä rautaa?"

"Ei, tyhmät ihmiset vain ovat viimeisen vuosisadan kuluessa keksineet
monta konstia. Nyt ne ajavat rautateillä kuusi penikulmaa tunnissa."

"Kuusi penikulmaa! Kannattipa tosiaankin puhua!" huusi jäätehinen
ylenkatseellisesti, otti seitsenpenikulmaisen askeleen ja seisoi
Trömsö'ssä Norjassa. Täällä takeltui hän sananlennätinlankoihin ja oli
vähällä katkaista hauraan toisen jalkansa. -- Äh, miten tuhmia ansoja ne
asettelevat tunturiketuille! murahti hän,

"Toden totta, miten yksinkertaisia!" sanoi mustapeikko. "Ja näitä
myötenhän ne rupattelevat toistensa kanssa!"

Jäätehinen harmistui Norjaan, kääntyi ympäri ja oli muutamilla askelilla
Inaarin järvellä Lapissa. Täällä kohosi muutamasta uutismökistä savu
punaisena patsaana kylmään talvi-ilmaan. Mutta savulla oli suloinen
haju, mikä miellytti jäätehistä. -- "Mitä tuo pikku väki keittelee?"
kysyi hän.

"Se keittää kahvia."

"Kahvia? Onko se jonkinlaista puuroa?"

"Suuri Jäätehinen, kahvi on muutamanlaista ruskeaa liemiruokaa, joka
tekee ihmiset iloisiksi."

"Mutta sitä soppaa meidän pitäisi maistaa!" tuumasi jäätehinen ja otti
askeleen eteenpäin, mutta unohti että hän samalla siirtyi seitsemän
penikulman päähän kahvipannusta. "Siitäkin on joskus haittaa kun kävelee
seitsenpenikulmaisilla saappailla. Katsoppa tuota mökkiä, mihin se
tiensä otti!" sanoi jäätehinen harmistuneena.

Silloin näkyi lumessa pieni musta esine. Jäätehinen otti sen ylös,
katseli puolelta ja toiselta sekä pisti vihdoin suuhunsa, alkaen sitä
pureskella. -- Sepä se vasta sitkeää poronpaistia on ollut, tuumiskeli
hän, lieneekin se jo kauan tässä maannut ja kuivanut päivänpaisteessa.

"Luultavasti", sanoi mustapeikko. "Muuten on ihmisillä tapana sanoa
semmoista kummikalossiksi. Varmaankin on joku matkustaja hukannut sen
lumeen."

"Mitä ne tekevät kummikalosseilla?"

"Ne käyttävät niitä lokaisilla teillä, jalat eivät kuulemma sitte kastu
ollenkaan."

"Likaisia teitä! Märkiä jalkoja! Mitä ihmeen nassiaisia täällä
Jättiläistenmaassa nyt asuukaan? Kyllä minä ne opetan lokavesissä
kävelemään! -- Jäätehinen sylkäsi kalossin pois suustaan, veti suunsa
täyteen talvi-ilmaa ja puhalsi sen sieraimista ulos. Heti syntyi
semmoinen lumituisku että se tuota pikaa peitti seudun miehenkorkuisille
niedoksilla. -- Mihin päin se jäikään kahvipata?" kysyi jäätehinen.

Mustapeikko osoitti pohjoiseen, jäätehinen oli tuntevinaan ilmassa
kahvin hajua, ja otti muutamia reippaita askeleita, mutta eksyi
lumipyryyn ja joutui keskelle Pohjanlahtea. Meri oli kyllä jäässä, mutta
mikä jää semmoista hirmua kannatti. Jäätehinen soksahti veteen, ja nyt
olisi kummikalossit kyllä olleet tarpeen.

"Katsoppa tuota likaa, kun kehtaa ruveta saapasvarsiini pyrkimään!"
huudahti jäätehinen seisoessaan keskellä merta. Hulluinta kuitenkin oli,
että jalat alkoivat sulaa seitsenpenikulmaisissa saappaissa. Ei tullut
muu keinoksi kuin rämpiä jälleen kuivalle maalle. Kitsis! rauskui jää
kun hän sokelsi sen läpi.

Nyt seisoi hän muutamassa Suomen kylässä. Täällä oli suoja, päivä
paistoi ja lapset hurauttivat kelkkoineen mäenrinnettä alas aina riihen
luokse pellolle. -- "Onko ne sammakoita?" kysäsi jäätehinen.

"Suuri Jäätehinen, koipikaamme tiehemme, täällä on vaarallista viipyä",
varoitti mustapeikko. "Ne eivät ole sammakoita nuo tuolla mäenrinteellä,
ne ovat ihmislapsia."

"Vai niin", sanoi jäätehinen; "minä olen nukkunut niin kauvan, että olen
unohtanut kokonaan miltä lapset näyttävät. Minua huvittaa nähdä miten
nuo itikat hölmistyvät." Samalla oikasi hän pitkät käsivartensa ja
tarttuen yhden lapsen tukkaan, nosti tämän varovasti luokseen. Muut
pakenivat kirkuen jäätehisen nähtyään minkä käpälistä pääsi.

Uteliaana katseli jäätehinen saalistaan. Se oli kymmenvuotinen
pojanvekara, Matti Reipas oli nimensä, ja reippaan nimen hän täydellä
syyllä ansaitsikin. Pojalla nousi sydän kurkkuun, mutta hän nieli itkun
ja katsoi tuota jättiläishirmua jäykästi silmiin. -- "Jaha", sanoi
jäätehinen, "oletko sinä nyt niitä, jotka ajavat kuusi penikulmaa
tunnissa ja puhelevat toistensa kanssa ketunlankoja myöten? Semmoinen
pieni, viheliäinen kääpiö kuin sinäkin olet! Luuletko sinäkin olevasi
viisas, hä? Tiedätkö sinä kuka minä olen? Minä olen koko maailman
viisain mies."

"Se sinun tulee näyttää, ennenkuin minä sitä uskon," vastasi Reippaan
Matti. Ihan närkästyksellä katseli jäätehinen Mattia.

"Näyttää? Mitä se on olevinaan?"

"Sinun tulee antaa minun arvattavakseni kolme arvotusta ja minä annan
sinulle kolme. Jos sinä arvaat minun arvotukseni, niin..."

"-- niin syön minä sinut suuhuni", keskeytti jättiläinen.

"Olkoon niin", sanoi Matti. "Ja jos minä arvaan sinun arvotuksesi, niin
syön minä sinut suuhuni."

Jäätehisestä tuntui tämä jumalattoman hauskalta, häntä miellytti tuo
pieni, teerevä kerskuri ja hän asetti Matin seisomaan lumeen pää
alaspäin. Mutta Matti oli pian taasen jaloillaan ja komensi: "alota!"

"Ei, suuri Jäätehinen", kuiskasi mustapeikko, "älä anna narrata itseäsi!
Sinä olet varmaan maailman viisain mies, mutta tyhmät ihmislapset voivat
peijata viisaimmankin."

"Suus kiinni!" sanoi Jäätehinen vihaisesti. "Tahdon sanoa sinulle että
tuommoisen nulikan minä syön suuhuni, tunnenkin oikein kelpo
ruokamaittia. Jaha, kolme arvotusta! No, mikä on se, kuin on sinulla,
mutta ei ole minulla?"

"Kymmenen vuoden ikä", vastasi Matti Reipas.

"Todellakin, sitä ei käy kieltäminen. No, mikä on se, kuin on minulla,
mutta ei sinulla?"

Matin teki mieli sanoa: "tyhmyys". Mutta hän oli siksi viisas että
vastasi: "tuhannen vuoden ikä."

"Ohoh! niin no, sitäkään ei voi kieltää. Mutta kuule", sanoi jäätehinen,
voitostaan varmana: "mutta mikä on se, joka ei ole minun eikä sinun
näköisesi?"

"Krokodiili", vastasi Matti.

"Kroko..." mikä ihme se on?

"No tunturirotta, jos ymmärrät sen paremmin."

"Tunturirotta? Niin, sitäkään ei käy kieltäminen, tuumasi jäätehinen
alakuloisena. Nyt on sinun vuorosi kysyä."

"Mikä on se, joka syntyi maailman alussa ja kuolee maailman lopussa,
eikä kuitenkaan tule viittä viikkoa vanhemmaksi?"

"Oo, sitä ei tiedä kukaan, etkä sinäkään", vastasi jäätehinen
neuvotonna.

"Tiedänpähän, se on kuu. No, mikä on se, joka lakkaamatta irvistää?"

Jäätehinen tuumasi että se täytyy olla Matti itse.

"Eipä, se on seinänrako. Mutta arvaa nyt mikä on tämä:

      "Lensi lintu siivetön,
      Istui puuhun jalaton,
      Linnun korjas neitonen,
      Jolta puuttui suukkonen;
      Paistoi ilman pannutta,
      Söi sen ilman suolatta?"

Jäätehisen korvat kävivät kuumiksi, aivan alkoivat sulamaan.

"Syö hänet, syö!" kuiskasi mustapeikko. Mutta jäätehinen tahtoi pysyä
sanassaan ja alkoi perinpohjaisesti miettimään. "Kuinka voi lintu olla
siivetön ja neitonen suuton, se on kerrassaan käsittämätöntä." -- Kuule
nyt, Matti, sanoi hän: "kumpi meistä on tyhmempi, minä vai sinä?"

"Sitä minä en tiedä", vastasi Matti varovasti. "Mutta siivetön lintu on
lumi ja suuton neitonen on aurinko."

"Vai niin", sanoi jäätehinen, "sinä et näy olevan juuri tyhmimpiä. Mutta
mitä on viisaus voiman rinnalla! Tiedätkö sinä, minua pidetään koko
maailman vahvimpana miehenä!"

"Se sinun tulee myös näyttää, ennenkuin minä sitä uskon", tuumaili
Matti. "Koetappa nyt muuttaa tämä vuori kolmen tuhannen penikulman
päähän ja muuta se aamuksi jälleen takaisin samalle paikalle!"

Jäätehinen silmäili vuorta ja huomasi sen melkein liian raskaaksi. --
"Lörpötystä!" selitti hän. "Koko maailmassa ei löydy semmoista, joka
voisi tuon kivenmöhkäleen muuttaa."

"Löytyypä, sen teen minä", vastasi Matti; "sen verran olen oppinut
koulussa. Minä menen nyt vuorelle ja istun siellä aamuun asti. Vuori
pyörii maan mukana 24 tunnissa kolme tuhatta penikulmaa, ja huomen
aamulla tähän aikaan olen minä vuorineni täällä."

"Suuri Jäätehinen, hän puijaa sinua!" kuiskasi mustapeikko.

"Joutavia, kuule nyt, Matti", väitti jäätehinen, "tuo kaikki on paljaita
oppineiden konsteja. Annappa kun minä näytän voimiani tavalla, jonka
kaikki käsittävät!"

"Anna näkyä vaan", sanoi Matti. "Täällä on meidän riihi. Työnnäppä nyt
vaikka pääsi läpi seinän!"

"Tuommoisen hökkelin minä vaikka potkasen kumoon."

"Älä viitsi, se ei ole mikään konsti. Mutta pistä pääsi seinän lävitse!"

Jäätehinen ryhtyikin tähän hommaan. Kerta toisensa perästä puski hän
jääpäänsä seinää vastaan niin että sirpaleet singahtelivat ympärille.
Mutta seinän läpi hän ei päässyt. Ähkien ja puhkien selitti hän että
sitä ei voi tehdä kukaan.

"Kyllä, sen teen minä", sanoi Matti. Niin puhein juoksi hän riiheen,
pisti päänsä riihen ikkunasta ulos ja huusi: "hyvää päivää, suuri
Jäätehinen! Nyt minä syön sinun."

Tämä tuntui jäätehisestä niin käsittämättömän lystikkäältä että hän
alkoi nauraa. Siitä oli kulunut jo pari tuhatta vuotta, kun hän
viimeiseksi nauroi, silloin kun Ukko ajoi vaunuinensa kuperkeikkaa
pilvissä. Ja niin hillittömästi nauroi jäätehinen, että hän kokonaan
unohti vanhan, hauraan jääruumiinsa. Korvat olivat sulaneet ja pää
lääpistynyt riihenseinää vasten, jääsydän oli niinikään sulanut ja jalat
muuttuneet meren vedeksi. Nauru ja päivänpaiste teki hänestä aivan
lopun. Siksis soksis! kuului vaan kun koko jääköntti lupsahti läjään
suureksi, korkeaksi jääsohjo-kasaksi. Semmoiset olivat jäätehisen
jäähyväiset maailmalle. Mustapeikko pelästyi niin pahanpäiväiseksi että
vilisti metsään pakoon minkä koivista riitti, tarttui siellä jäniksen
silmukkaan ja päätti siten mustan elämänsä valkoisella lumella.

[Kuva]

Matti Reipas oli ylpeä voitostaan, mutta hän piti kuitenkin syntinä että
semmoinen mahtava jättiläinen juoksisi viheliäisenä likavetenä. Kylän
lapset kokoontuivat hämmästyneinä ja uteliaina korkealle niedokselle
jättiläisen jäännösten luona ja tuumittelivat keskenään että montako
lasta tuo lienee aikoinaan syönyt. Mutta kinokselle tuli myös muuan
pieni tyttö suksineen ja sanoi: "ei, jäätehinen oli hyväluontoinen, ei
jäätehinen lapsia syönyt, meidän tulee kirjoittaa hänelle
hautakirjoitus." Ja hän kirjoitti suksisauvallaan lumeen:

_Tässä lepää viimeinen jäätehinen. Hän oli suuri ja tyhmä, mutta hän ei
tehnyt mitään pahaa maailmassa. Hyvä on olla viisas, mutta parempi on
olla tyhmä ja hyväluontoinen kuin viisas ja häijy._

Ja tuo pieni tyttö itki päivänpaisteessa jäätehisen haudalla. Ja hänen
hautakirjoituksensa oli, kuten monen muunkin, kirjoitettu lumeen.



[Kuva]



LAPSEN RUKOUS KAIKKIEN PUOLESTA.

_(Uuden vuoden iltana.)_


On vuosi vierryt; uus vuosi on
Kohoova ajan rientohon,
Ja ihmis-elämä hehkuu, hiutuu,
Kuin yöllä kipinä loistaa, riutuu.

Nyt kello kutsuvi rukoukseen,
Ja Luojan etehen hartauteen,
Hänelle polvemme notkistamaan
Ja hänen armoans julistamaan.

Me häntä kiitämme riemuiten,
Hänt' ylistämme myös iloiten,
Me lapset pienoset täällä maassa,
Ja kaikki enkelit taivahassa.

Maailman valtias hän on, mut
On päämme hiuksetki lukenut.
Hän vuosituhanten säätää hetket,
Hän määrää meidänki elonretket.

Hän taivaan kuningas ijäinen
Katsahtaa lastensa puolehen,
Ja huokauksemme hiljaisetki
Hän kuulee taivaassa joka hetki.

Ja Herra, lapsien ystävä,
Hän tahtoo myös sua sääliä,
Hän kuulee sun esirukoukses,
Sun kaikkein puolesta huokaukses.

_Rukoile vanhempies puolesta:_

Jumala siunaa armollas
Mun äitiän' ja isään',
Valaise heitä neuvollas,
Ett' ei he eksyis missään;
Sä kotiamme suojele,
Ja vanhempamme varjele,
Heit' iloit' ikävissään.

_Rukoile sisarustesi puolesta:_

Me saman rungon vesaset
Olemme siskot, veikot,
Suo oomme yksimieliset,
Vaikk' olemmekin heikot,
Vieroita eripuraisuus,
Ja väliltämme riitaisuus,
Kukista pahat peikot.

_Rukoile opettajaisi puolesta:_

Opettajallen' siunaus,
O Herra, armost' anna,
Ja heille pyhä valkeus
Korkeudesta kanna,
Ett' opetuksen oikean,
Ja valistuksen vakavan
He voisi minuun panna.

_Rukoile ystäviesi puolesta:_

O Herra, kaikki ystävän'
Sä ota turvihisi.
Oppaaksi tielle elämän
Lähetä enkelisi.
Suo että täällä tuskissa
Ja ahdingoissa, vaivoissa
Ystävyys lujenisi.

_Rukoile vihollistesi puolesta:_

Laps heikko olen, tiedän tuon,
Mä usein joudun vikaan,
Mut kaikille mä anteeks suon,
Vaikk' ei he antaisikaan.
Ann' anteeks heille Jumala,
Heill' armokätes ojenna,
Suo laupeutes pikaan.

_Rukoile isänmaasi puolesta:_

Maatamme, isänmaatamme
Varjele hyvä Luoja,
Vahingot, vaarat estele,
Ja ahdingoista suojaa.
Suo vapautta, valoa,
Suo kunniata, suuruutta,
Sä kaiken hyvän tuoja.

_Rukoile ruhtinaasi puolesta:_

Suojele, Herra armias,
Valaise ruhtinaamme.
Karkoita vaarat voimallas,
Suo rauhass' olla saamme,
Ett' aina laki, oikeus,
Ja menestys ja siunaus
Iloittais isänmaamme.

_Rukoile itsesi puolesta:_

Jumala, rakas Isäni,
Ain' ole mua lässä,
Ann' anteeks pahat tekoni,
Virheeni elämässä.
Öin päivin sinuun turvaun,
Sun armos suojaan antaun
Ilossa, ikävässä.

_Rukoile onnettomien puolesta:_

Minulle Herra sun armos on
Antanut kodin ja ravinnon,
Sun pyhä sanas on myöskin omain;
Rukoilen puolesta onnettomain;

Puolesta kaikkien kurjien;
Puolesta raukkojen nälkäisten:
Puolesta viluhun kuolevaisten;
Puolesta vetehen hukkuvaisten;

Puolesta korvessa kulkevain;
Puolesta helteessä huokaa vain;
Puolesta kulkiain kerjäläisten;
Puolesta haudalla itkeväisten;

Puolesta sairasten kituvain;
Puolesta vankina riutuvain;
Puolesta myös maanpakolaisten;
Puolesta orpojen pienokaisten;

Puolesta synkeämielisten;
Puolesta sokeasilmäisten;
Puolesta mykkien miesten, naisten;
Puolesta rampojen kaikenlaisten;

Puolesta maatansa kaipaavain;
Puolesta orjina oihkavain;
Puolesta vaivaisten sorrettujen;
Puolesta syyttänsä tuomittujen;

Puolesta, Herra, sun pilkkaajais,
Suo hekin syntinsä anteeks sais;
Puolesta, jotka käy tuskan teitä;
Sä Herra armahda kaikkia heitä!

_Rukoile syynalaisten puolesta:_

Puolesta rukoilen niidenkin,
Jotk' ovat langenneet synteihin;
Puolesta varkaiden, ryövärien;
Puolesta julmien murhajien;

Puolesta ystävän -- jättäjän;
Puolesta maansa pettäjäin;
Puolesta syntihin vietteliäin;
Puolesta orvoilta ryösteliäin;

Puolesta rietasten pilkkaajain;
Puolesta tyhmien ilkkujain;
Puolesta viekasten teeskeliäin;
Puolesta pyhyyden häväisiäin;

Puolesta juomari-raukkojen;
Puolesta myös rahanahnasten;
Puolesta murha-polttajien;
Puolesta väärin-vannojien;

Puolesta turhien pöyhkeäin;
Puolesta kateiden ylpeäin;
Puolesta pahojen kituttajain;
Puolesta tuhmien turmeliain;

Puolesta köyhiltä raastajain;
Puolesta huonojen vanhempain;
Puolesta lastensa saastuttajain;
Puolesta veljeinsä raateliain;

Puolesta Herra sun hylkääjäis,
Jotk' ain' on vastoin sun henkeäis;
Oi jos he karttaisi synninteitä!
Oi älä kadota Herra heitä!

_Rukoile onnellistenki puolesta:_

Kaikk' ilo, kaikki suru myös
On, Herra, antamasi.
Suo että edest' armotyös
Sois sydän kiitostasi,
Ett' ilon hymy nousis vaan
Kuin kevään kukka tuoksumaan
Sun laupeudestasi.

_Rukoile hyvien puolesta:_

Siunattu se, ken päällä maan
Vaeltaa Herran teitä,
Ja rientää muita auttamaan,
Eik' katkeroita heitä,
Ja elinaikans uhraapi
Lähimmäistensä onneksi,
Jakaen lievikkeitä.

_Rukoile pakanain puolesta:_

Jumala, mailman valkeus,
Valista pakanatki,
Ett' armo sekä laupeus
Yllättäis heidät ratki.
Sä yksin ilon, onnen suot,
Sä lohdutuksen, levon tuot,
Täydennät vajavatki.

_Rukoile kaikkien eläväin puolesta:_

Maan piiri asukkaillensa
On Herra vallassasi;
Sä tuskat kaikkein karkoita
Vahvalla voimallasi;
Lievitä kivut eläinten,
Suo myöskin kuolon jälkehen
Heill' lepo armostasi.

_Rukoile kuolleiden puolesta:_

Tiedämme kuolleet nukkuvan,
Ja heidät kätkee hauta,
Vaan Jesus Kristus kuoleman
Musersi kuolons kautta.
Suo, Jesus heidän nimessäs
Levätä, viimein äänelläs
Herätä, eloon auta.

_Kiitä Jumalaa ja rukoile hänen
valtakuntansa puolesta:_

Viel' sydämestän' rukoilen,
Ett' armos meillä oisi,
Ett' aina, Isä ylhäinen,
Sinulle kiitos soisi,
Ett' armokeinos suloiset
Maailman kansat kaukaiset
Sun valtakuntaas toisi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lukemisia lapsille 1" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.