Title: Kuningas Lear arolla
Author: Turgenev, Ivan Sergeevich, 1818-1883
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuningas Lear arolla" ***


KUNINGAS LEAR AROLLA

Kirjoitti

I. Turgenjew


Suomensi Samuli S.


G. W. Edlund, Helsinki, 1886.



Kuningas Lear arolla.


Kerran talvi-iltana olimme koolla vanhan yliopistokumppanimme luona.
Meitä oli viisi kuusi henkeä. Rupesimme muun muassa keskustelemaan
Shakespearesta, hänen tyypeistään, siitä, kuinka tarkkoina ja
todellisina ne on vedetty esille aivan keskeltä ihmiselämän hyörinää.
Ihmettelimme heissä elämän totuutta, jokapäiväisyyttä. Jokainen meistä
oli nähnyt näitä tyypejä ja tiesi mainita jonkun Hamletin tahi Otellon
tahi Fallstaffin, jopa Rikard kolmannen ja Makbetinkin (viimeksi
mainittuja tosin vaan mahdollisuutta myöten).

-- "Mutta tiedättehän, hyvät herrat," huudahti meidän isäntämme,
ikäpuoli mies; "minäpä tunsin kuningas Learinkin!"

-- "Mitenkä?" kysyimme.

-- "Niinpä vain! Tahdotteko, niin kerron teille?" Ystävämme aloitti
kertomuksensa.



I.


Lapsuuteni ajan ja ensimmäiset nuorukais-ajat hamaan viidenteentoista
ikävuoteeni saakka elelin maalla, äitini, rikkaan tilan-omistajan,
luona X:n läänissä. Luulin kuin luulinkin, että jo näiltä ammoisilta
ajoilta jäi muistooni lähimmäisen naapurimme erään Martin Petrovitsh
Harlow'in kuva. Ja tuskinpa moinen kuva muistosta ottaisi
haihtuakseenkaan; mointa miestä en ole sittemmin elämän päivinäni
nähnyt. Kuvailkaa mielessänne mies, suuri kuin jättiläinen! Kookkaasen
ruumiisen oli liittynyt suunnaton pää, aivan välittömästi, -- ei kaulan
jälkeäkään; keltaisenharmaa tukka kohota pöyrysi kuin hyväkin ruko,
alkaen melkein pörröisten kulmakarvain juurilta. Sinerväin, melkein
kuni kuorittujen kasvojen laajalla tanterella istua jörrötti paksu
pahkanenä; siinä ylpeästi siiraili pari pikkuruisia sinisiä silmiä;
siinä myös aukeili suu, pikkuruinen sekin, mutta vino, halkinainen,
samaa väriä kuin koko kasvotkin. Ääni tuli tästä suusta tosin käheänä,
mutta erinomaisen kovana ja kumisevana. Hänen äänensä piti samaa elämää
kuin kimpullinen kankirautoja, jotka pannaan rattaille niin että toinen
pää letkuu ulkona ja joita sitten lähdetään vetämään huonosti
kivitettyä katua myöten. Harlow puhui aina niinkuin olisi huutanut
jollekin kovassa vastatuulessa leveän kuopan yli. Vaikea olisi ollut
sanoa, mitä Harlow'in kasvot milloinkin ilmaisivat: niin laajat ne
olivat. Yhdellä silmäyksellä noita kasvoja välistä ei ennättänyt
nähdäkkään. Mutta vastenmieliset ne eivät olleet -- oikein niissä asui
jonkunlainen mahtavuus; hyvin olivat oudot ja kummalliset. Ja millaiset
olivat hänellä kädet -- patjoja nekin! Entä sormet, entä jalat! Muistan
minä vielä, kuinka kunnioittavaa kauhua minä tunsin, katsellessani
Martin Petrovitsh'in kaksi-kyynäräistä selkää ja hartioita leveitä kuin
myllyn kivet. Hänen korvansa ne minun enimmän hämmästyttivät! Rinkilä
mikä rinkilä: siinä laskokset ja palmikot ja kaikki: ja posket ne noin
vaan kannattelivatkin niitä puolelta ja toiselta.

Kesät talvet kävi Martin Petrovitsh viheriästä verasta tehdyssä
kasakinissa,[1] jota kiinnitti vyötäisille tsherkessiläinen vyö;
jalassa oli rasvanahkaiset saappaat. Kaulusta en nähnyt hänellä
milloinkaan, ja mihinpä sen olisi sitonutkaan? Hän hengitti pitkään ja
raskaasti kuin härkä, mutta astui hiljaa. Näytti siltä kuin hän
huoneesen jouduttuaan olisi alin-omaa peljännyt särkevänsä ja
kaatavansa kumoon kaikki, jonka vuoksi hän siirtyelikin paikasta
toiseen varovasti, enimmäkseen vaan kuve edellä, ikäänkuin varkain.
Voimaa hänellä oli todellakin kuin Herkuleella, ja siksi hän olikin
suuressa arvossa pidetty mies paikkakunnalla: sankareita kunnioittaa
meidän kansa vielä tänäkin päivänä. Kulki hänen voimastaan tarujakin
kaikenlaisia. Kerrottiin että hän oli metsässä kerran kohdannut karhun,
ja vähän puuttui ett'ei paiskannut karhua maahan. Kerrotaan kuinka hän
mehiläispesillään kerran oli tavannut vieraan talonpojan, varkaan, ja
heittänyt miehen hevosineen rattaineen päivineen yli aidan, ynnä muuta
semmoista. Itse hän ei koskaan voimillansa kerskaillut.

-- "Jos minun käsivarressani asuu siunaus", näin hän puheli, "niin
Jumalanhan se on tahdosta."

Ylpeä hän oli, ei kumminkaan voimistansa vaan arvostaan,
syntyperästään, älystään.

-- "Meidän suku on ruostalaista alkuperää" (hän ei osannut sanoa
"ruotsalaista"). "Kanta-isä oli Ruostalainen, Harlus", niin hän
vakuutteli. "Hän tuli Venäjälle silloin kuin maata hallitsi ruhtinas
Ivan Wasiljevitsh Synkkä, -- katsopas, silloin jo! Eikä halainnutkaan
tämä ruostalainen Harlus olla suomalaisena kreivinä, mutta tahtoi tulla
venäläiseksi aatelisherraksi ja piirtikin nimensä kultaiseen kirjaan.
Niin, sieltä asti se on Harlovien alku!... Ja siitä samasta syystä me
Harlow'in suvun jäsenet olemmekin kaikki valkoverisiä, vaaleasilmäisiä
ja puhtaita kasvoilta kuin pulmuset."

-- "Mutta kuulkaas Martin Petrovitsh!" yritin minä kerran panna
vastaan. "Ivan Wasiljevitsh Synkkää ei ole koskaan ollutkaan, vaan Ivan
Wasiljevitsh Julma on ollut. Synkäksi sanottiin suurta Wasili
Wasiljevitsh'iä."

-- "Älä valehtele!" vastasi Harlow hyvin tyyneesti. "Kun minä sen
kerran niin sanoin, niin tottahan se niin on!"

Äiti vainaja koetti kerran kiittää häntä hänen todellakin
erin-omaisesta rehellisyydestään.

-- "Olkaa tuossa Natalia Niholajewna!" virkkoi toinen melkein
harmissaan. "Kylläpäs nyt löydettiin kiittelemisen syy! Eihän meidän,
herrasväen, sovi muuta ollakaan, jottei raaka rahvas, työmies,
rahan-alainen mies uskaltaisi meistä pahaa ajatellakaan! Minä, Harlow
-- minä luen sukuni aina sieltä astikka (hän viittasi sormellaan
jonnekin hyvin korkealle lakeen päin), ja ettäkö minä olisin kunniaton
ihminen! Mitenkä se olisi mahdollista?"

Toisen kerran sattui äitini luona olemaan vieraana muuan korkea
virkamies. Tämän teki mieli hieman pilkata Martin Petrovitsh'ia.
Viimeksi mainittu rupesi jälleen kertomaan ruostalaisesta Harlus
herrasta, joka oli tullut Venäjälle...

-- "Abrahamin ja Isakin aikoina, niinkö?" keskeytti korkea herra.

--- "Ei Abrahamin aikoina eikä Iisakinkaan, mutta suuren ruhtinaan Ivan
Wasiljevitsh Julman aikana."

-- "Minäpä luulen", jatkoi korkea herra, "että teidän sukunne on paljoa
vanhempi: sen alkupää menee aina niihin aikoihin, jolloin maailmassa
vielä oli mastodontteja ja megaloterioita..."

Näitä tieteellisiä nimityksiä ei Ivan Petrovitsh ymmärtänyt laisinkaan,
mutta sen verran hän käsitti, että korkea herra tahtoi tehdä hänestä
pilkkaa.

-- "Saattaa niinkin olla" -- tokaisi hän vastaan, -- "kyllähän se
meidän suku on hyvin vanha. Ja niinhän ne kertovat että siihen aikaan,
jolloin meidän kanta-isä muutti Moskovaan, siellä asu muuan pässin-pää,
melkein samanlainen kuin teidän ylhäisyytenne, ja semmoisia pässinpäätä
ei synny ei kuin yksi tuhanteen vuoteen."

Ylhäinen herra vimmastui, mutta Harlow se vaan päätänsä keikautti
taakse päin, työnsi leukansa eteen, rykäsi ja meni pois.

Kahden päivän perästä hän tuli uudestaan. Äitini nuhtelemaan häntä.

-- "Se oli vaan neuvoksi ja ojennukseksi hänelle, hyvä rouva",
keskeytti Harlow. "Älä lennä umpisilmin, kysy ensin kenen kanssa sull'
on tekemistä. Kovin on nuori vielä ja tarvitsee opetusta."

Virkamies oli melkein yhden ikäinen Harlow'in kanssa, mutta tämä
jättiläinen se piti kaikkia ihmisiä keskenkasvuisina. Kovin hän
todellakin luotti omaan itseensä eikä peljännyt ei niin ketään!

-- "Kukas minulle mitä saa? Löytyykös maailmassa ketään semmoista
ihmistä?" kyseli hän, ja ala sitten äkkiä nauramaan lyhyttä, mutta
kajahtelevaa hohotusta.



II.


Äiti oli hyvin tarkka valitessaan ihmisiä, joitten kanssa hän tahtoi
seurustella. Harlow'ia hän kuitenkin otti vastaan erityisellä
sydämellisyydellä, eikä tuominnut häntä niin ankarasti kuin muita. Noin
viisikolmatta vuotta sitten oli Harlow pelastanut äitini hengen,
estettyään hänen vaununsa putoamasta syvään kuoppaan, jonne hevoset jo
olivat pudonneet. Vetohihnat ja mäkivyöt olivat jo katkenneet, mutta
Martin Petrovitsh ei vaan päästänyt kädestään pyörää, johon hän oli
ennättänyt tarttua kiinni, vaikka tirskahtelikin veri hänen kynsiensä
alta. Äiti-vainajahan se oli hänet naittanutkin, toimittaen hänelle
vaimoksi kasvattinsa, seitsentoista vuotiaan orpotytön. Martin
Petrovitsh oli naidessaan alun viidennellä kymmenellä. Hänen vaimonsa
oli ollut kivulloinen ihminen. Martin Petrovitsh kantoi, kuten
kerrotaan, nuoren vaimonsa käsivarrellaan kotiansa. Eikä hän vaimonsa
kanssa kauan elänytkään. Kaksi tytärtä oli hänelle kumminkin jäänyt.
Leskeksikin jäätyänsä oli Martin Petrovitsh edelleen äitini suojeluksen
alla. Hänen vanhimman tyttärensä toimitti äiti läänin pensionatiin,
hankki hänelle sittemmin miehen, ja oli hänellä tiedossa mies
nuorempaakin tytärtä varten.

Harlow oli melkoisen hyvä tilanhoitaja. Maata oli hänellä noin 300
desjatinaa;[2] rakennukset oli hän saanut kuntoon vähitellen. Kuinka
kuuliaiset talonpojat olivat hänelle -- siitä ei maksa puhuakaan!
Lihavuutensa takia Harlow tuskin missään kävi jalkaisin: maa ei
kantanut häntä. Kaikkialla ajeli hän matalissa kilpa-troskissa, itse
ohjaten hevostansa, hinterää, kolmenkymmenen talven vanhaa tammaa,
jolla oli haavan arpi olkapäässä. Tämän haavan oli tamma saanut
Borodinon tappelussa, kantaessaan seljässään hevoskaartin rykmentin
varusmestaria. Tamma ontui alinomaa noin kummallisesti kaikilta
neljältä jalaltaan yhtä haavaa. Astua se ei osannut, pistelihän vaan
jonkinlaista ravia hyppäysten kanssa; marunaa ja koiruohua se syödä
natusteli aitavieriltä, mitä en ole muitten hevosten milloinkaan nähnyt
tekevän. Tätä minä aina kummastelin, mitenkä tämä henkilähtöinen koni
jaksoi vetää tuollaista kauheata kuormaa. En uskalla sanoakaan, kuinka
monta leiviskää naapurissamme laskettiin olevan. Martin Petrovitsh'in
takana istui troskalla hänen tummanaamainen kasakkipoikansa,
Maksimka,[3] siellä hän istui, kasvot ja koko ruumis kiinni herransa
seljässä ja paljaat jalat taka-akselissa, -- ja näyttikin hän lehdeltä
tahi pieneltä toukalta, joka sattumalta oli tarttunut ohitse kulkevan
aimo karjun selkään. Mainittu kasakkipoika se myös kerran viikossa ajoi
Martin Petrovitsh'in partaa. Sanotaan pojan tätä tärkeätä työtä varten
kiipeävän pöydälle seisomaan. Toiset pilkkakirveet vakuuttivat, että
poikasen piti juosta piipotella herransa leuan ympärillä.

Harlow'in ei ollut tapana olla pitkiä aikoja kotosalla, ja senvuoksi
hänet näkikin useanlaiseen ajelemassa samoissa ajopeleissä, ohjakset
toisessa kädessä (toinen oli uljaasti puuskassa polvea vasten),
pikkarainen vanha lakki aivan pään yläpuolella. Reippaasti katseli hän
ympärilleen karhun-omaisilla silmillään, huudellen jyrisevällä
äänellään jokaiselle vastaan tulevalle talonpojalle, porvarille ja
kauppiaalle; pappeja hän ei ensinkään rakastanut, ja jos tiellä milloin
papin kohtasi, niin pani heille karheita terveyksiä mukaan. Kerran
saavutti hän minut maantiellä (olin lähtenyt kävelemään pyssy olalla),
ja tultuansa juuri kohdallen ja huomattuansa tien vieressä jäniksen,
päästi semmoisen peloitushuudon, että koko illan soi korvissani moinen
mölinä ja parku.



III.


Äiti vainajani otti, niinkuin jo olen sanonut, sydämmellisesti vastaan
Martin Petrovitsh'iä; hän tiesi kuinka syvästi tämä naapuri häntä
kunnioitti. "Emäntä hyvä! Rouva kulta! Meidän ahon mansikkainen!" näin
hän äitiäni nimitteli. Hyväntekijäkseen hän äitiäni ylisteli, ja äitini
puolestaan näki hänessä uskollisen jättiläisen, joka milloin hyvänsä
olisi ypö yksinään mennyt hänen edestänsä taistelemaan vaikka olisikin
hänellä ollut vastassa kokonainen parvi talonpoikia. Tämmöiseen
rytäkkään tosin ei ollut pienintäkään mahdollisuutta; mutta äitini
arveli, ettei leskivaimon (isäni oli kuollut jo varhain) sovi hylkiä
mointa puolustajaa kuin Martin Petrovitsh. Ja olihan tämä naapuri
muutoinkin suora mies, joka ei imarrellut ketään, ei ottanut rahoja
velaksi keltään, ei juonut viinaa, eikä ollut tyhmäkään, vaikk'ei ollut
mitään sivistystäkään saanut.

Äitini luotti Martin Petrovitsh'iin. Tämän hän kutsui vieraaksi
mieheksi testamenttia tehdessään, ja Martin Petrovitsh se varta vasten
ajoi kotiansa noutamaan rautasankaisia silmälaseja, sillä ilman niitä
ei hän osannut kirjoittaa. Ja silmälasitkin nenälleen pantuaan, oli
hänellä tuossa täysi tekeminen: neljänneksen tuntia piti ukon ähkiä ja
puhkia, ennenkuin sai piirretyksi arvonsa, ristimänimensä, isänsä nimen
ja sukunimensä, laitettuaan kirjaimet hyvin suuriksi, nelikolkkaisiksi
ja koristeltuaan ne sakaroilla ja lyhennysmerkeillä, ja vihdoin,
täytettyänsä tämän raskaan työn, ilmoitti olevansa väsynyt: hänestä
muka ruveta kirjoittamaan tahi kirppuja jahtaamaan -- yksi hyvä.

Pitipä äitini häntä oikein arvossakin ... vaikk'ei häntä meillä sentään
ruokasalia kauemmaksi päästetty. Kovin näet levisi hänestä ankara
tuoksu: hänessä asui aina tuommoinen sammalen tahi rämeen haju. "Ihan
niinkuin metsän ukko itse!" puheli hänestä meidän vanha amma.
Päivälliseksi asetettiin Martin Petrovitsh'ille aina eri pöytä
nurkkaan, eikä hän tuota pahaksensa pannutkaan, tietäen kyllä, ett'ei
kenenkään ollut mukava istua hänen vieressään, ja mukavampi oli
hänenkin syödä yksinänsä. -- Ja mitä syömiseen tulee, niin en luule
vielä kenenkään syöneen niin paljo hamasta Polyfemon ajasta saakka.
Aina aterian alussa pantiin, kaikiksi varoiksi, hänen osallensa
vadillinen puuroa, noin kuuden naulan verran.

-- "Muutoinhan sinä jätät minut perheen vatsaksi", oli äitini tapa
sanoa.

-- "Niinpä niinkin, rouva hyvä", vastasi myhähtäin Martin Petrovitsh.

Äitini kuunteli mielellänsä hänen mielipiteitänsä talouden asioissa,
mutta ei jaksanut kauan kestää hänen ääntänsä.

-- "No mutta hyvä ystävä!" huudahteli hän; "kävisit edes lääkärin
luona, tai muuta koettaisit. Ihanhan sinä huudat minulta korvat
lukkoon. Mokomakin pasuna."

-- "Natalia Niholajewna! Hyvä ja armollinen rouva!" vastaili Martin
Petrovitsh. "Enhän minä kulkulleni mitä mahda. Ja mitäs ne rohdot
sitten minulle saisivat? Ajatelkaa toki itsekin! Paras on, että minä
taas olen vaiti pikkuruisen."

En minäkään luule, että mikään lääke olisi voinut olla Martin
Petrovitsh'issa tehoisa. Eikä hän kipeänäkään ollut milloinkaan.

Tarinoida hän ei osannut, eikä se ollut hänen mieleensäkään.

-- "Pitkistä puheista vaan henkeä rupeaa ahdistamaan", muistutteli hän
pisteliäästi. Silloin vaan kuin saatiin puhe kääntymään suureen
kahdenteentoista vuoteen[4] (hän oli palvellut nostoväessä ja saanut
pronsisen mitalin, jota hän pyhäpäivinä kantoi Wladimirin nauhassa), ja
häneltä kyseltiin Franskalaisesta, kertoi hän moniaan tunnin vakuuttaen
sen ohella kumminkin ett'ei oikeita Franskalaisia Venäjälle ole
milloinkaan tullut; olipahan vaan tuommoisia näljistyneitä
marodöri-roistoja, ja tuolta roskaväeltä hän metsissä pehmitti selkää
hyvin monesti.



IV.


Semmoinen oli tämä hämmästymätön ja itseensä luottava jättiläinen.
Mutta pitipä vaan hänelläkin olla alakuloisuuden ja synkkämielisyyden
hetkiä. Ilman mitään nähtävää syytä rupesi hän välistä äkkiä
ikävöimään. Hän sulkihe silloin kammioonsa ja ulisi -- niin ulisikin
kuin kokonainen mehiläisparvi. Tahikka käski hän kasakkipoikansa,
Maksimkan, luokseen ja pani hänet lukemaan ainoata taloon eksynyttä
kirjaa, joka oli osa Nevikovskin "Lepäävästä Työntekijästä". Tahikka
pantiin Maksimka laulamaan. Ja Maksimka, joka ihmeellisen onnenoikun
takia oli oppinut tavaamaan, läksi lukemaan, katkoen, niinkuin
tavallista on, sanoja jos miten päin ja pannen koron milloin päähän
milloin toiseen. Ja tällaista sitä sitten tuli:

-- "mutta se kiihkossa olevai-nén ihmi-nén tulee sen tyhjyyden päälle
kuin hän ylö-setsii luondokappaleista, aivan toisenkaltaisiin
seurauksiin, sanoden, että jokainen luondokappale kohdastansa, ei liene
mahdollinen että minua onnellise-xi tehdä!" j.n.e.[5] Toisin vuoroin
taas Maksimka läksi vetämään venyttämään kaikkein hienoimmalla äänellä
jonkinlaista surullista laulua, josta ei eroittanut muuta kuin:
"Ko-a-u-o-o-o ol-ta Hy-ly-y-y-ka-ä-ä-si--!" Mutta Martin Petrovitsh
pyöritteli päätään, puheli katoavaisuudesta, kuinka kaikki on mullaksi
muuttuva, kaikki kuivettuu kuin kukkainen kedolla; kaikki katoaa, eikä
hänen sijansa enää häntä enää tunne!

Kerran oli hän saanut käsiinsä jonkunlaisen kuvan pahaisen; se kuvasi
palavaa kynttilää johon joka haaralta tuulet puhaltavat, posket
pullollaan; alla oli kirjoitus: "Senkaltainen on ihmisen elämä!" Kovin
miellytti tämä kuva häntä, ja oman huoneensa seinälle hän sen
ripustikin. Tavallisina aikoina kumminkin, jolloin ei alakuloisuus
häntä vaivannut, piti hän kuvaa käännettynä seinään päin, jott'ei muka
tekisi mieltä raskaaksi. Niin -- Harlow, tämä kolossi, pelkäsi
kuolemaa! Uskonnosta, rukouksesta hän sentään harvoin haki lohdutusta,
synkkämielisenäkään ollessaan; enemmän hän siinäkin luotti omaan
älyynsä. Jumalisuutta hänessä ei sanottavaksi ollut; harvanlaiseen hän
kävi kirkossa, sanoen muka syyksi sitä, että hän pelkäsi suurella
ruumiillaan työntävänsä kaikki ihmiset kirkosta ulos.

Synkkämielisyyden puuska päättyi tavallisesti siten, että Martin
Petrovitsh alkaa viheltää ja äkkiä jymisevällä äänellään käskee
valjastaa hevosen troskainsa eteen ja lähtee sitten ajelemaan jonkun
naapurinsa luo, jonkunmoisella reippaudella heilutellen vapaata
kättänsä lakkinsa lipun kohdalla, ikään kuin sanoen että täss' on poika
joka ei huoli mistään!

Venäläinen hän oli.



V.


Väkevät ihmiset, sellaiset kuin Martin Petrovitsh, ovat ylipäänsä
hidasluontoisia, flegmatisia; Martin Petrovitsh sitä vastoin oli herkkä
suuttumaan. Varsinkin koetteli hänen kärsimystään muuan Bitshkow, hänen
lankonsa, (vaimovainajansa veli), joka oli kotiintunut meidän taloomme
elleihän juuri hovinarrinakaan, niin syöttiläänä. Bitshkow oli pienenä
poikana saanut liikanimen Souvenir, ja Souvenir'inä hän pysyi elämän
ikänsä; niin häntä nimittivät kaikki, yksin palvelijatkin, jotka
kumminkin kohteliaisuudesta liittivät isännimenkin, niin että siitä
tuli Souvenir Timofeitsh. Oikeata nimeänsä hän tuskin itsekään tiesi.

Souvenir oli raukkamainen mies; jokainen häntä halveksi. Toisella
puolen suuta ei ollut hänellä yhtään hammasta, jonka tähden hänen
pienet ryppyiset kasvonsa näyttivät vinoilta. Aina hänellä oli hyörinää
ja pyörinää; milloin pistäytyy piikain kammariin, milloin konttoriin,
vuoroin menee pappilaan, vuoroin kylänvanhimman luokse. Kaikkialla
häntä ajetaan pois, mutta hän vain hartioitaan kohauttaa ja sirristelee
pikkuruisia kieroja silmiänsä ja nauraa tuommoista laihaa, ilkeätä
naurua, aivan kuin vettä pullossa huljuttaisi. Niin minä aina arvelin
että jos Souvenir'illa olisi ollut varoja, niin hänestä olisi tullut
peräti kehno ihminen, epäsiveellinen kerrassaan, häijy jopa julmakin.
Köyhyys hänet oli sentään "suistanut". Juoda hän ei saanut kuin
sunnuntaisin. Siistissä puvussa häntä pidettiin, äitini käskystä, sillä
Souvenir oli illoin hänen kumppaninsa piketissä tahi bostonissa.
Alin-omaa hän puhua läpätti: "kyllä minä siinpaikass, siinpaikass"
(= siinä paikassa, heti).

-- "Mitä nyt taas _siinpaikass_?" kysäisee äiti usein harmissaan.

Souvenir heittää silloin kädet taaksepäin, säikähtää ja jupisee:
"Niinkuin käskitte!"

Muuta ei hänellä ollut huolta kuin kuunnella ihmisten puheita ovien
takana, jaaritella sitten muille, ja paraasta päästä irvistellä ja
härnätä. Ja härnäämistä hän harjoitti niinkuin olisi ollut hänelle
siihen etu-oikeus, niinkuin olisi kostanut jotakin asiata ihmisille.

Martin Petrovitsh'ia hän nimitteli veljekseen ja oli aina kuin
takkiainen hänen kimpussaan.

-- "Mitenkäs te surmasitte sisareni Margareta Timofejevnan?" Niin hän
härnäili Martin Petrovitsh'ia, pyörien hänen edessään ja hihitellen.

Kerran istui Martin Petrovitsh viileässä biljardihuoneessa, jossa ei
vielä ollut kukaan nähny ainoatakaan kärpästä, ja jota Martin
Petrovitsh, helteen ja päiväpaisteen ainainen vihamies, siitä syystä
piti suuressa arvossa. Siinä hän istui seinän ja biljardin välillä.
Souvenir se pujahteli edestakaisin hänen vatsansa ohitse, härnäten
häntä ja vinkuroiden. Martin Petrovitsh tahtoi sysätä hänet pois
edestään ja työnsi äkisti kätensä eteenpäin. Mutta Souvenir oli
kaikeksi onneksi ennättänyt päästä alta pois, veljen kämmenet sattuivat
biljardin laitaan ja niin lohkesi irti kuudelta ruuviltaan raskas,
maantekoinen biljardi. Millaiseksi olisikaan litistynyt laataksi
Souvenir, jos olisi osunut näitten uhkeain kätten alle!



VI.


Kauvan oli jo mieleni tehnyt nähdä Martin Petrovitsh'in taloa ja
kotioloja. Tarjouduin sen vuoksi kerran ratsain saattamaan häntä
Jeskovoon, -- se oli hänen tilansa nimi.

-- "Katsopas vaan!" virkkoi hän. "Vai tahdot sinä nähdä minun
valtakuntaani? No olkoon menneeksi! Näytän minä sulle puutarhan, ja
talon ja puimalavan ja kaikki. Kyllä minulla on jos mitä."

Me läksimme. Meiltä oli Jeskovoon kaikkiansa noin kolme virstaa. "Katso
tuossa se on minun valtakuntani!" jymähti äkisti Martin Petrovitsh
turhaan koettaen kääntää päätänsä ja viitaten kädellään puoleen ja
toiseen. "Kaikki tää on minun omaani!"

Harlow'in kartano seisoi loivan mäen törmällä; alempana oli pienen
lammen rannalle liittynyt muutamia huononpäiväisiä talonpojan tupia.
Lammen laiturilla seisoi vanha akka ruudukkaisessa hameessa pyykkiä
karttuamassa. -- "Aksinja!" kiljasi Martin Petrovitsh, ja kiljasi niin,
että varisparvi pyrähti läheiseltä kaurapellolta lentoon... "Housujako
sinä ukollesi peset, vai?"

Akka kääntyi samassa ympäri ja kumarsi syvään.

-- "Housuja pesen, hyvä herra'" -- kuului hänen heikko äänensä.

-- "Sepä se... Katsopas nyt", jatkoi Martin Petrovitsh, ajaen ravia
puoleksi lahonnutta aitaviertä myöten. "Tuoss' on minun hamppupeltoni;
tuolla on talonpojan hamppu, eikös ole eroitusta? Ja kas tuossa on
minun puutarhani; omenapuut olen minä istuttanut; perunapuut -- minun
istuttamiani ne on nekin. Eihän täällä minua ennen ollut vesaakaan.
Niin, näetkös; niin sitä tehdä pitää."

Käänsimme pisteellä ympäröityyn pihaan. Suoraan vastapäätä porttia
seisoi vanha vatturainen rakennus, olkikattoinen, ja edessä pylväillä
seisova kuisti, sivulla seisoi toinen rakennus, vähän uudempi;
varustettu pikkuruisella ullakkokamarilla, mutta kukon pyydyksillä
sekin.

-- "Otappas taas oppia ja ojennusta", virkkoi Harlow. "Meidän esi-isät
elivät näetkös tuommoisissa hökkeleissä, mutta katsos millaiset
palatsit minä olen itselleni rakentanut!"

Niin olivat nämä palatsit kuin talot, joita lapset lastusista
laittelevat.

Viisi kuusi koiraa, yksi toistansa takkuisempaa ja rumempaa, tervehti
meitä haukunnalla.

-- "Lammaskoiria!" huomautti Martin Petrovitsh. "Oikeata Krimin rotua.
Tse; peijakkaat! Hirtätän teidät joka miehen!"

Uuden rakennuksen portaille ilmestyi nuori mies, nankini-nutussa,[6]
Martin Petrovitsh'in vanhimman tyttären mies. Nopeasti hypättyänsä
troskain luokse, hän kohteliaasti auttoi appeansa astumaan alas,
kannattaen häntä käsivarresta, ja oikeinpa oli toisella kädellään
ottavinaan appensa suunnattomaan jalkaan, jota tämä, kumartuen
eteenpäin, koetti heilauttamalla keikauttaa istuimen yli. Sen jälkeen
auttoi hän minuakin astumaan alas ratsun seljasta.  -- "Anna!" huusi
Harlow. "Natalia Niholajewnan poika on tullut meille vieraaksi. Pitää
vierasta kestitä. Mutta missäs on Eulampjushka!" (Anna oli vanhemman
tyttären nimi, Eulampia nuoremman).

-- "Ei ole kotona. Hän läksi tästä ruiskukkia käymään", vastasi Anna
näyttäytyen oven viereisessä akkunassa.

-- "Onkos uunimaitoa talossa?" kysyi Harlow.

-- "On."

-- "Onko kermaa kanssa?"

-- "On."

-- "No tuo pöytään sitten; minä sillä aikaa näytän vieraalle oman
huoneeni. Astukaa sisään, olkaa niin hyvä", lisäsi hän, kääntyen minuun
ja viitaten minua etusormellaan mukaansa. "Tänne käykää, tänne näin".
Kotonansa hän teititteli minua: pitäähän näet isännän olla kohtelias.
Hän saattoi minua käytävän kautta.

-- "Kas täällä minä asun", virkkoi hän, harpaten kylki edellä kynnyksen
yli leveästä ovesta sisään, -- "ja tässä se on minun kamarinikin. Olkaa
hyvä!"

Huone, johon olimme tulleet, oli hyvin iso, rappaamaton ja melkein
tyhjä. Seinillä, epäjärjestykseen lyödyissä nauloissa riippui kaksi
kasakinruoskaa, päivän polttama kolmikalkkoinen hattu, yksipiippuinen
pyssy, miekka, jonkinlaiset kummalliset helalänget ja kuva, jossa
tuulet puhaltavat kynttilään. Yhdessä nurkassa seisoi puinen sohva,
katettu kirjavalla matolla. Kärpäsiä hyrisi sadottain katossa, mutta
yleensä oli huone vilpoinen; kovin vaan tuntui siinä tuo omituinen
metsän haju, joka Martin Petrovitsh'illä aina oli mukanaan.

-- "No, eikö tämä ole hyvä huone?" kysäsi Harlow minulta.

-- "Hyvin on hyvä".

-- "Katsopas millaiset minulla on hollantilaiset länget", jatkoi
Harlow, jälleen ruveten sinuttelemaan minua. "Erinomaiset länget!
Juutalaiselta sain vaihdetuksi. Katsopas!"

-- "Hyvät ovat!"

-- "Erittäin mukavat!"

-- "Niin, mutta haistapas ... se sitten on nahkaa se!"

Minä haistoin länkiä. Ne haisivat eltaantuneelta merelliseltä, muuta
merkillistä niissä ei ollut.

-- "No painakaahan puuta, istukaa tuohon tuolille, istukaa", virkkoi
Harlow, laskeutuen itse sohvaan, jossa rupesi melkein torkkumaan, pani
silmät kiinni ja oikein jo rupesi kuorsahtelemaan.

Minä katselin häntä ääneti enkä voinut tarpeekseni kummastella häntä:
vuori mikä vuori. Äkkiä hän havahti.

-- "Anna!" kiljasi hän, ja samassa hänen suunnaton vatsansa kohosi ja
laski kuni meren aalto. "Mitäs sinä vitkailet! Joudu sukkelaan! Voi
etkös sinä kuullut?"

-- "Kaikki on valmiina, isä kulta, olkaa hyvä ja tulkaa", kuului tytär
vastaavan.

Itsekseni minä ihmettelin, kuinka nopeasti Martin Petrovitsh'in käskyjä
toimitettiin, ja läksin hänen perässään vierashuoneesen. Täällä oli
pöytä katettuna punaisella valkokirjaisella liinalla. Pöydälle oli
asetettu uunimaitoa, kermaa, vehnäleipää, jopa sokeriakin ja
inkiväärää. Syödessäni tuossa makeaiseen suuhuni uunimaitoa, mörähti
Martin Petrovitsh ystävällisesti: "syö veikkonen, syö armas ystävä, älä
pane pahaksesi tämmöistä maan herkkua". Sen sanottuansa hän nuukahti
nurkkaansa ja näkyi jälleen rupeavan torkkumaan. Edessäni seisoi
liikahtamatta, silmät maassa, Anna Martinowna, ja ikkunasta minä näin
kuinka hänen miehensä pihalla talutteli ratsuani, omin käsin pyhkien
suitsien häätyjä.



VII.


Harlow'in vanhinta tytärtä ei äitini suosinut; hän sanoi Anna
Martinownaa ylpeäksi rouvaksi. Anna Martinowna se tuskin koskaan kävi
äitiäni tervehtimässä ja käyttihe äitini läsnäollessa hyvin arvokkaasti
ja kylmästi, vaikka hän äitini avulla oli kouluunkin päässyt ja
naimisiinkin joutunut; olipa hääpäivänään saanut äidiltäni tuhannen
ruplaa pankossa sekä keltaisen turkin saalin, vähän jo pidetyn, se on
kyllä totta. Anna Martinowna oli keskinkertaista kokoa, laihanläntä,
hyvin vilkas ja nokkela liikunnoissaan; ruskeat, tuuheat hivukset,
kauniit mustaveriset kasvot, joissa vähän omituisina, mutta kumminkin
miellyttävinä esiintyi pari vaaleankeltaisia, pieniä silmiä; nenä suora
ja hieno; huulet hienot nekin ja leuka "kuin naskali". Ken vaan häneen
katsahti, virkkoi varmaankin itsekseen: "Kyllä sinua on hyvin viisas
ihminen ja -- äkäinen kanssa!" Ja kumminkin oli hänessä jotakin
luoksensa vetävää; yksin nuo luomatkin, joita oli tiheässä hänen
kasvoillansa, sopivat hänelle oikein hyvin ja lisäsivät hänen
miellyttäväisyyttänsä. Kädet rinnalla huivin alla katseli hän silloin
tällöin varkain minua ylhäältä alas (minä istuin, hän oli seisomassa):
pahansuova hymy leijui hänen huulillansa, poskillansa ja hänen pitkäin
silmäripsiensä siimeksessä.

-- "Sinä lellitelty lapsi!" niin tuntui minusta puhuvan tämä hymy.
Hänen hengittäessään laajenivat hänen sieramensa hieman -- vähän outo
seikka tuokin; mutta sittenkin tuntui minusta, että jos Anna Martinowna
rakastuisi minuun taikka jos hän vaan suutelisi minua hienoilla kovilla
huulillaan, niin olisin minä riemusta hypännyt hamaan lakeen. Tiesin
kyllä hänet ankaraksi ja vaativaksi, tiesin kylän akkojen ja tyttöjen
pelkäävän häntä kuin ruttoa, mitäpäs siitä! Anna Mnrtinowna kiihoitti
sittenkin mielikuvitustani... Totta kyllä että minä siihen aikaan
vastikään olin täyttänyt viisitoista vuotta, -- ja siinä iässä! --

Martin Petrovitsh kavahti jälleen.

-- "Anna!" huudahti hän, "Rämpyttäisit edes pianolla jotakin. Se
huvittaa nuoria herroja."

Katsahdin ympärilleni: huoneessa seisoi jonkunlainen pahanpäiväinen
pianon haahmo.

-- "Kyllä, isä hyvä", vastasi Anna Martinowna. "Mutta mitäpäs minä
soittaisin? Tuskinpa se on vieraasta hauskaa."

-- "No mitäs sinulle sitten siellä pinksionissa opetettiin?"

-- "Olen jo unohtanut melkein kaikki tyyni ... kielistäkin on useat
haljenneet."

Anna Martinownan ääni oli varsin miellyttävä, heleä, ikäänkuin
vaikeroiva ... siihen laatuun kuin on muutamilla petolinnuilla.

-- "No," virkkoi Martin Petrovitsh ja vaipui ajatuksiinsa. "Mutta",
äänsi hän jälleen, "kukaties tahtoisitte katsella huviksenne meidän
puimalavaa? Kyllä Wolodka tulee teille näyttämään. Wolodka, hoi!"
huusi hän vävyänsä, joka yhä vielä talutteli hevostani pihalla. --
"Saatapas nuori herra puimalavalle ja näytä ylipäänsä koko minun
talouteni. Minun pitää hieman nukahtaa! Kas niin! Voikaa hyvin!" Hän
läksi ulos ja minä perässä. Anna Martinowna rupesi nopeasti ja
ikäänkuin harmissaan korjaamaan pöydältä. Kynnyksellä käännyin ja
kumarsin hänelle, mutta hän ei ollut huomaavinaan kumarrustani,
myhähtihän vain entistä häjymmin.

Minä otin Harlow'in vävyltä hevoseni ja läksin taluttamaan sitä
päitsistä. Vävyn kanssa läksimme sitten puimalavalle, mutta siellä kun
emme mitään merkillistä havainneet, eikä hänkään osannut luulla minussa
nuoressa pojassa olevan erinomaista rakkautta talouden asioihin, niin
palasimme puutarhan kautta maantielle.



VIII.


Harlow'in vävyn Wladimir Wasiljevitsh Sletkin'in tunsin varsin hyvin.
Hän oli orpo ja äitini kasvatti. Hänen isänsä oli ollut vähäinen
virkamies, äitini asian-ajaja. Ensinnäkin pantiin poika kihlakunnan
kouluun, tuli sitten hovin konttoriin, sen jälkeen kirjoitettiin hänet
virkamieheksi kunnan makasinin hoidossa ja naitettiin vihdoin Martin
Petrovitsh'in tyttären kanssa. Äitini sanoi häntä juutalaiseksi, ja
todellakin, kun katseli miehen kähärää tukkaa, mustia silmiä, aina
kosteita kuin keitetty luumu, kotkannenää ja isoa punaista suuta, niin
huomasi siinä juutalaisen tyypin, kasvojen väri hänellä vain oli
valkoinen. Yleensä hän ei ollut ruma mies. Luonteeltaan hän oli nöyrä,
ellei vaan kajottu hänen aineelliseen etuunsa, silloin hän joutui
suunnalta pois ahneudesta, pistipä itkuksikin usein. Jonkin joutavasta
rievusta oli hän valmis marmattamaan koko pitkäisen päivän, muistutti
tehdystä lupauksesta senkin seitsemän kertaa, ja pani pahakseen ja
vikisi, ellei sitä heti täytetty. Mielellään hän käveli pyssy alalla
kedoilla; ja jos milloin sattui saamaan jäniksen tahi sorsan, niin
pisti omituisella tunteella saaliin laukkuunsa puhellen: "äläpäs
veikkonen, äläpäs karkaa enää! Nyt sinä saat palvella minua!"

-- "Kelpo hevonen teillä onkin", virkkoi hän sopertavalla kielellään
auttaen minua satulaan. "Jospa minä saisin tuollaisen ratsun! Mutta
mitäpäs minusta! Ei ole suotu minulle semmoista onnea. Mitähän jos
pyytäisittä äitiänne ... muistuttaisitte..."

-- "Onko hän luvannut teille?"

-- "Jospa olisi luvannut! Ei. ei hän luvannut ole, mutta minä arvelen,
että hän joka on niin erinomaisen antelias..."

-- "Pyytäkää Martin Petrovitsh'iltä."

-- "Martin Petrovitsh'iltä!" toisti hän verkalleen. "Minusta hän
välittää juuri yhtä paljon kuin jostakin mitättömästä kasakkipojasta
Maksimkasta. Hän pitää meitä kuin päiväläisiä, eikä pienintäkään
palkintoa ole häneltä odotettavana kaikesta puuhasta ja vaivasta."

-- "Todellakin?"

-- "Jumaliste. Kun sanoo kerran pamauttaa: 'miehen sana seisoo', niin
se on kuin kirveellä lyöty. Pyydä tai ole pyytämättä -- yksi hyvä. Eikä
vaimollanikaan Anna Martinownalla ole hänen edessään semmoista
privilegiumia kuin Eulampia Martinownalla."

-- "No mutta hyväinen aika!" keskeytti hän äkkiä oman puheensa ja löi
epätoivossa kädet yhteen. "Katsokaas, mitä tuo nyt on! Joku pahantekijä
on leikannut tuosta saran päästä kauran, valkoisen kauran, meidän oman
kauran. Kylläpäs ovat raastaneet! Menepäs nyt ja elä tällaisten
rosvojen ja murhamiesten kanssa! Totta sanotaankin sananparressa, älä
usko Jeskov'ia, Beskov'ia, Jerinoita, Belinoita!" (Nämä olivat neljän
naapurikylän nimet.) "Voi kuitenkin, mitä ovatkaan tehneet! -- Tuossa
tuli vahinkoa puoleentoista ruplaan, hyvässä lykyssä kahteenkin!"

Sletkin'illä oli melkein itku kulkussa. Minä nykäisin hevostani ja
ajoin hänen luotansa pois.

Sletkinin voivotukset kuuluivat vielä korviini, kun äkisti tien
käänteessä, tuli vastaani Harlow'in nuorempi tytär Eulampia, jonka Anna
Martinowna oli sanonut menneen ruiskukan poimintaan. Paksu seppel
niistä kukista koristi hänen päätänsä. Ääneti kumarsimme toisillemme.
Eulampia oli sievän näköinen, niinkuin sisarensakin, vaikka hänen
sievyytensä oli toista laatua. Hän oli kookas, luja ruumiinen. Kaikki
oli hänessä isoa: pää ja jalat ja kädet ja hampaat, valkeat kuin lumi;
ja erittäinkin silmät, pulleat ja pyöreät sekä tumman siniset kuin
lasihelmet; kaikki oli hänessä niin sanoakseni muistopatsaan omaista
(ilmankos hän olikin Martin Petrovitsh'in tytär?) mutta samalla
kaunista. Paksua vaaleata palmikkoansa hän nähtävästi ei tiennyt mihin
panna ja oli kiertänyt sen kolmasti päälaelleen. Suu oli hänellä
viehättävä, tuores kuin ruusu, tummanpunainen, ja hänen puhuessaan
kohosi ylähuulen keskiosa sangen ihanasti ylöspäin. Mutta hänen suurten
silmäinsä katseessa oli jotakin vierasta, melkeinpä kolkkoa.
Huimapäisyyttä se oli, kasakin verta se oli; -- niin selitti Martin
Petrovitsh. Minua vähän peloitti tuo tyttö... Minusta tämä kookas
kaunotar muistutti isäänsä.

Olin ajanut hänestä kappaleen matkaa, kun kuulin hänen rupeavan
laulamaan tasaisella, kovalla, vähän räikeällä äänellä, ihan kuin
talonpoikaistytöt. Äkkiä hän taas vaikeni. Mäen päälle päästyäni
katsahdin taakseni ja näin hänen seisovan lankonsa vieressä leikatun
saran pientareella. Lanko se viittaili ja huitoi käsillänsä, mutta
tyttö ei liikahtanutkaan. Aurinko valaisi hänen kookasta vartaloansa ja
heleästi sinersi ruiskukka-seppele hänen päässään.



IX.


Taisin jo mainita teille, hyvät herrat, että äitini oli hankkinut
sulhasen Harlow'in toisellekin tyttärelle. Tämä oli meidän köyhimpiä
naapureitamme, virasta-eronnut armeijan majori, Gavrilo Fedulitsh
Shitkow, jo vanhemmalla puolen ikää oleva mies, jolta, hänen oman
puheensa mukaan, ei puuttunut itseensä tyytyväisyyttä. Yleensä asui
koko hänen olennossaan tänkaltainen esittely: "ruhjottu ja kolhittu."
Tuskin osasi mies lukea ja kirjoittaa ja oli peräti tuhma, mutta salaa
toivoi pääsevänsä äitini voudiksi, koska muka tunsi olevansa "käskyjen
toimeenpanija".

-- "Yksi ja toinen asia saattaa olla minulle hämärää, mutta antaa
talonpoikaa hampaita vastaan, -- sen konstin minä osaan perin pohjin",
puheli hän, melkein omia hampaitaan purren, "sillä minä olen tottunut,
näettekös, entisessä virassani, nimittäin."

Ellei Shitkow olisi ollut niin kovin tuhma, niin olisi hän ymmärtänyt
ett'ei hänellä ollut vähintäkään toivoa voudiksi pääsemisestä, koska
sitävarten olisi pitänyt panna viralta pois entinen vouti; muuan
Kvitsinski, sangen lujaluontoinen ja toimellinen Puolalainen, johon
äitini luotti. Shitkow'in kasvot olivat pitkälaiset, niinkuin
hevosella; ne olivat kasvanut täyteen pölynkarvaisia hivuksia,
posketkin silmiä myöten olivat karvain peitossa. Kovimmillakin
pakkasilla hänen kasvonsa olivat hiessä, joka kastepisaroina kimmelsi
karvain päissä. Nähdessään äitiäni hän asettui heti rintamaan, hänen
päänsä rupesi tutisemaan pelkästä palvelemisen innosta, ja suuret kädet
ne hiljalleen taputtelivat reisiä; koko mies näkyi tahtovan lausua;
"käske vaan, niin kyllä tämä poika toimittaa!"

Äitini älysi kyllä mihinkä tuommoisesta miehestä on, mutta kumminkin
hän hankki Shitkow'ia naimisiin Eulampiin kanssa.

-- "Mutta tuletkohan sinä, veikkonen, toimeen sen tytön kanssa?" kysäsi
äitini häneltä kerran.

Shitkow myhähti itseensä tyytyväisenä.

-- "No mutta Natalia Niholajewna! olihan minulla kokonainen komppania
armeijassa, ja kurissa minä ne pidin; niin olivat kuin kynttilät; no
mitäs tämä on sen sijaan? Se on pieni asia."

-- "Komppania veikkonen on toista; ja aatelisneitsyt, vaimo, taas
toista", huomautti äitini tyytymättömästi.

-- "No mutta Natalia Niholajewna!" huudahti Shitkow jälleen. "Tämän
kaiken minä hyvin ymmärrän, sanalla sanoen: fröökynä, fiini ihminen."

-- "No niin", päätti äitini, "Eulampia ei sulle alla kynsin käy."



X.


Kerran -- se oli kesäkuussa ja päivä läheni jo iltaa -- ilmoitti
palvelija Martin Petrovitsh'in tulon. Äitini ihmettelemään. Tosin emme
olleet häntä viikkokauteen nähneet, mutta ei hänen tapansa ollut
milloinkaan tulla meille näin myöhään.

-- "Jotakin on tapahtunut!" virkkoi äitini puoli-ääneen.

Martin Petrovitsh tultuaan sisään vaipui heti oven suussa olevalle
tuolille. Hänen kasvonsa olivat niin oudot, niin miettiväiset ja
kalpeat, että äitini ehdottomasti ja ääneen toisti äsköiset sanansa.
Martin Petrovitsh nosti häneen pienet silmänsä, oli kotvasen vaiti,
huokasi syvään, vaikeni jälleen ja vihdoin ilmoitti tulleensa eräälle
asialle ... joka oli ... sen laatuinen ... että ... koska...

Tämän sekavan puheen perästä hän äkkiä nousi pystyyn ja meni ulos.

Äiti soitti ja antoi sisään tulleelle lakeijalle käskyn, että Martin
Petrovitsh on paikalla saavutettava ja paluutettava, mutta Martin
Petrovitsh oli jo ennättänyt istua troskiinsa ja lähteä pois.

Harlow'in omituinen käytös ja hänen erin-omaisen oudot kasvonsa olivat
panneet äitini semmoiseen kummastukseen, jopa hämmästykseen, että hän
seuraavana aamuna oli juuri lähettämäisillään Harlow'in luokse
sanansaattajaa, kun ukko jälleen ilmaantui hänen eteensä.

Tällä kertaa hän näytti levollisemmalta.

-- "Puhu nyt, hyvä ystävä puhu", huudahti äitini nähtyänsä hänet,
"mitäs sinulle on tapahtunut? Ihan minä eilen illalla ajattelin: Herra
Jumala, ajattelin minä, eiköhän vaan ukko ole tullut päästään
piloille?"

-- "En ole tullut, hyvä rouva, päästäni piloille", vastasi Martin
Petrovitsh. "En ole minä semmoista sorttia. Mutta minun pitäisi kysyä
teiltä neuvoa."

-- "Mistä?"

-- "Epäilen vaan, tokko tämä teille mieluista lienee, siinä katsannossa
että..."

-- "Puhu, hyvä ystävä, puhu, mutta puhu yksinkertaisemmin. Älä minua
kiusaa. Mitäs tässä tarvitaan noita 'katsannioita' ja muita! Puhu
suoraan. Tai synkkämielisyyskö se taas on päällesi tullut?"

Harlow rypisti kulmakarvansa.

-- "Ei ole synkkämielisyys, -- se tulee silloin uuden kuun aikana.
Mutta sallikaa kysyäni, rouva hyvä, mitä te ajattelette kuolemasta?"

Äitini säpsähti.

-- "Mistä?"

-- "Kuolemasta? Voiko kuolema säästää ketään tässä maailmassa!"

-- "No mitäs sinä nyt taas olet saanut päähäsi, veikkonen? Kukas meistä
on kuolematon? Kyll' olet syntynyt jättiläiseksi, mutta loppu se
sinustakin tulee."

-- "Tulee, tulee niin!" toisti Harlow ja painoi päänsä alas. "Tässä
tuonoin näin unissani näyn", virkkoi hän viimein.

-- "Mitä sinä sanoit?"

-- "Näyn näin unissani", toisti Martin Petrovitsh. "Minä olen
unennäkijä."

-- "Sinäkö?"

-- "Minä. Ettekös sitä ole tienneet?" Harlow huokasi. "No niin. Kävin
tässä tuonoin, juuri Pietarin paaston alla, pitkälleni jälkeen puolisen
ja nukuin. Siinä sitten on tulevinaan huoneesen musta varsa, ja sekös
hyppimään ja hampaitaan irvistelemään. Niin oli musta kuin korppi."

Harlow vaikeni.

-- "No?" virkkoi äitini.

-- "Annahan kun sitte äkkiä tuo musta varsa kääntyy ja potkaisee minua
vasempaan kyynäspäähän, ihan tuohon suonen kohtaan! Minä heräsin: käsi
on hervotonna ja jalka samoin. Kas niin, ajattelin, halvaus.
Hieromisella se kumminkin antoi perää ja rupesi jälleen liikkumaan,
mutta kauan aikaa pani vielä niin kummallisesti nahan alla ja panee
vieläkin. Kun vaan aukaisen nyrkin, niin jo panee."

-- "Martin Petrovitsh, sinä makasit jollakin lailla pahasti kätesi."

-- "Ei, hyvä rouva, ei se sitä ollut. Se oli varoitusta minulle. Se
tietää kuolemaa."

-- "Ja kaikkea vielä", yritti äitini sanomaan.

-- "Varoitusta se on. Se merkitsee: o ihminen, ole valmis! Ja sen
johdosta juuri minä nyt, armollinen rouva, tahtoisin teille, ilman
viivytystä, tehdä tiettäväksi kuin seuraa: Koska minä en tahdo", rupesi
hän äkkiä huutamaan, "että mainittu kuolema tulisi äkisti minun
päälleni, ennenkuin olen taloni toimittanut, niin olen minä mielessäni
tehnyt seuraavan päätöksen: ja'an omaisuuteni nyt jo, eläissäni, kahden
tyttäreni, Annan ja Eulampian, kesken sen mukaan kuin Jumala minun
ymmärrykseni valistaa."

Martin Petrovitsh vaikeni jälleen, huokasi ja lisäsi:

-- "Ilman yhtään viivytystä."

-- "No niin", sanoi äitini, "hyvä asiahan se onkin. Mutta etköhän sinä
nyt turhia hätäile?"

-- "Ja koska minun tahtoni on", jatkoi Harlow, yhä vieläkin korottaen
ääntänsä, "että kaikki asianmukaisessa järjestyksessä ja laillisuudessa
tapahtua taitaisi, niin nöyrimmästi pyydän teidän poikaanne, Dmitri
Semenovitshia -- teitä, hyvä rouva, minä en rohkene rasittaa -- pyydän
sanottua poikaanne, Dmitri Semenovitshia -- lankomiehelleni taas
Bitshkow'ille sen ilmeisenä velvollisuutena päälle panen -- siinä
toimituksessa läsnä olemaan, jossa minun molemmat tyttäreni, aviovaimo
Anna ja neitsykäinen Eulampia, laillisen säädöskirjan kautta
omaisuutensa haltuunsa ottavat; ja tulee tämä säädöskirjan kokoon
paneminen ja vahvistaminen tapahtumaan ylihuomenna, kello kaksitoista
päivällä, minun omistamallani Jeskovin tilalla, kuin myös Kosjulkinaksi
kutsutaan, esivallan virka- ja toimitusmiesten läsnä ollessa, jotka jo
sanottuun tilaisuuteen kutsutut ovat."

Tuskin jaksoi Martin Petrovitsh puhua loppuun asti tätä ilmeisestikin
ulkoa opittua ja useilla huokauksilla keskeytettyä puhettansa. Näytti
kuin ei hänellä olisi tarpeeksi ilmaa keuhkoissa; hänen kalveaksi
käyneet kasvonsa punehtuivat jälleen, ja usean kerran pyyhkäsi ukko
hikeä otsaltaan.

-- "Oletko sinä kirjoittanut jo jakokirjankin?", kysyi äitini.
"Milloinkas sinä sen kerkisit tehdä?"

-- "Kerkisinhän minä... Hohhoh! En syönyt enkä juonut välillä..."

-- "Itsekö sinä kirjoitit?"

-- "Wolodka auttoi ... hoh-hoh-jaa!"

-- "Oletkos hakemuksetkin pannut?"

-- "Panin hakemuksetkin. Korkea oikeus on ne vahvistanut,
kihlakunnan-oikeus on saanut asianomaisen käskyn ja ... hohhoijaa! ...
maalaisoikeuden väliaikainen osasto on käsketty läsnä olemaan."

Äitini naurahti.

-- "Olethan sinä sitten. Martin Petrovitsh, kaikki jo toimittanut ja
näin pian. Ei maar siinä rahaa säästetty?"

-- "Ei säästetty, rouva hyvä!"

-- "Sepä se! Ja vielä muka piti minulta neuvoa kysyttämän. No niin,
menköön Dmitri vain, päästän minä Souvenir'inkin, ja sanon
Kvitsinsk'ille... Entäs Gawrilo Fedulitsh, -- oletko sinä häntäkin
kutsunut?"

-- "Gawrilo Fedulitsh ... herra Shitkow ... on myöskin sanottuun
tilaisuuteen saapuville kutsuttu. Hänen pitää olla läsnä siihen katsoen
että hän on ylkä!"

Nyt oli Martin Petrovitsh'iltä nähtävästi kaunopuheliaisuuden varat
lopussa. Sitä paitsi näytti minusta asia siltä, ettei hän oikein
suosinut sulhasta, jonka äitini oli hänen tyttärelleen hankkinut: ukko
lienee odotellut edullisempiakin naimisia Eulampjushkalleen.

Martin Petrovitsh nousi tuolilta ja raapaisi jalkaa.

-- "Kiitoksia suostumuksestanne!"

-- "Minnekäs sinulla on kiire?" kysyi äitini. "Istu nyt! minä käsken
vähän haukattavaa."

-- "Suuri kiitos", vastasi Harlow. "En minä jaksa nauttia mitään.
Hoh-hoo. Täytyy lähteä kotia."

Hän peräytyi ja oli tapansa mukaan painumaisillaan alas kylki edellä.

-- "Maltas nyt malta", jatkoi äitini, "oikeinko sinä annat kaikki tyyni
tyttärille, etkä pidätä itsellesi yhtään mitään?"

-- "Se on tietty, kaikki tyyni."

-- "Entäs sinä itse ... missäs sinä itse aiot asua?"

Harlow oikein käsillään huitomaan.

-- "Missäkö? Tietysti kotonani; missä tähän saakka olen asunut, siellä
vast'edeskin asun. Mitenkäs se asia voisi muuttua?"

-- "Ja sinä luotat niin kokonaan tyttäriisi ja vävyysi?"

-- "Wolodkaan -- sitäkö te tarkoitatte? Tuohon riepuunko? No hänet minä
tyrkkään juuri minne minä tahdon ... tuonne noin tai tänne näin. Mitä
hänellä olisi sanomista? Tyttäret taas, se on tietty, antavat minulle
ruoan ja juoman ja vaatteen ja verhon kuolinhetkeeni asti ... sehän
toki on heidän velvollisuutensa! Enhän minä enää kauan ole heidän
vastuksinaan. Ei se kuolema kylässä ole, omalla, kynnyksellä se istuu."

-- "Kuolema on Herran kädessä", vastasi äitini, "ja kyllähän se heidän
velvollisuutensa on. Mutta suo anteeksi, Martin Petrovitsh, jos sanon
suoraan: vanhin tyttäresi Anna on ylpeä rouva, se on tunnettu asia, ja
sutenapa tuo katsoo nuorempikin..."

-- "Natalia Niholajewna!" keskeytti Harlow. "Johan te nyt! Ettäkö
he?... Minun tyttäreni?... Ja ettäkö minä... Ettäkö he eivät olisi
kuuliaisia? Eiväthän he ole unissaankaan... Vastaan panna, niinkö? Ja
ketä?... Omaa isäänsä... Sitäkö uskallettaisi? Entäs isän kirous?
Pianhan se on tehty! Koko elämän ikänsä ovat eläneet pelvossa ja
vavistuksessa ja nyt yht'äkkiä!... Herra Jumala!"

Harlow rupesi yskimään ja kähisemään.

-- "No no", kiirehti äitini lohduttamaan, "minä näet en vaan ymmärrä
sitä, miksikä sinä nyt jo aiot jakaa pesän. Saisivathan he sen
perästäkin päin. Synkkämielisyyden puuskaa lienee koko homma."

-- "Hyvä rouva!" vastasi vähän närkästyneenä Harlow. "Kylläpä tuli
teille tuosta synkkämielisyydestäkin koko keppihevonen. Tässä on
kukaties korkeammat voimat vaikuttamassa, mutta te vaan sitä
synkkämielisyyttä jankutatte. Siitä syystä olen minä kaiken tämän
päättänyt, että jo eläissäni tahdon säätää kelle mitäkin tulee, ja
minkä minä kullekin lahjoitan, sen päälle se olkoon isäntä, ja olkoon
kiitollinen ja tehköön tehtävänsä, ja niinkuin isä ja hyväntekijä sen
määrännyt on, niin hänen suuresta armostansa..."

Ääni katkesi Harlow'ilta jälleen.

-- "No älähän nyt kiivastu hänestä, veikkonen", keskeytti hänet äiti;
"muutoin saattaa se musta varsa todellakin tulla --"

-- "Voi voi, Natalia Niholajewna, älkää te puhuko minulle siitä
varsasta!" huokasi Harlow. "Kuolema se minua kutsumassa kävi. Jääkää
hyvästi! Teitä, nuori herra, on minulla kunnia odottaa meille
ylihuomenna."

Martin Petrovitsh läksi ulos. Äitini katsoi hänen jälkeensä ja pyöritti
merkitsevästi päätänsä.

-- "Ei tuo tiedä hyvää", jupisi hän, "ei tiedä hyvää! Huomasitkos",
virkkoi hän sitten, kääntyen minuun, "huomasitkos kuinka hän puhuessaan
sirristeli silmiään niinkuin aurinkoon olisi katsonut. Tuo on huono
merkki, muista se. Semmoisella ihmisellä on huoli sydämmessä ja huono
onni häntä uhkaa. Lähde nyt ylihuomenna sinne ja ota mukaasi Vikenti
Osipovitsh ja Souvenir."



XI.


Määrättynä päivänä ajoivat portaittemme eteen meidän suuret
neljän-istuttavat perhevaunut, kuusi tummanruskeata hevosta edessä, ja
harmaapartainen paksu "hovikuski" Alekseitsh ohjaksissa. Toimen
tärkeys, johon Harlow nyt aikoi ryhtyä, ja hänen juhlalliset kutsunsa
olivat vaikuttaneet äitiini. Hän oli itse määrännyt otettavaksi juuri
nämä ainoastaan erin-omaisissa tiloissa käytetyt vaunut ja käski
Souvenir'in ja minun pukeutua juhlapukuun: hän tahtoi nähtävästi
kunnioittaa suosikkiansa. Kvitsinski -- hän kävi muutoinkin aina
frakissa ja valkoisessa kaulaliinassa.

Souvenir räkätti koko matkan kuin harakka, nauraa kihitteli väliin ja
puheli siitä tokko lanko muka hänelle mitään antaa, samassa sanoen
häntä tontuksi ja marakatiksi. Kvitsinskiltä, totiselta ja äkäiseltä
mieheltä, loppui viimein kärsimys.

-- "Että te kehtaatte", sanoi hän selvällä puolalaisella murteellaan,
"puhua tuommoista joutavaa? Ja onko sitä nyt aivan mahdoton istua
hiljaa ilman tuollaisia 'peräti sangen tarpeettomia' (hänen
lempisanansa) jaarituksia?"

-- "No siinpaikaspa te nyt rupesittekin", jupisi Souvenir harmissaan ja
käänsi kierot silmänsä vaunujen akkunaan.

Ei kulunut neljännestuntiakaan, tasan vetävät hevoset olivat tuskin
käyneet märjiksi uusien hienojen valjashihnain alta, niin jo näkyi
Harlow'in hovi. Selkäseljälleen avatusta portista ajoivat vaunumme
pihaan: pikkurainen eturatsastaja, jonka jalat tuskin ulottuivat
puoliväliin hevosen kylkiä, huudahti vielä kerran lapsen-äänellä,
hypähtäen pehmoisella satulalla, vanhan Alekseitsh'in kyynärpäät
vetäytyivät taaksepäin ja samassa kohosivat, kuului vakainen tpruu, ja
vaunut pysähtyivät. Koiria ei tullut haukunnalla meitä vastaan: minne
lienevät joutuneet pihalta paksuvatsaiset pojatkaan, paitaressut.
Harlow'in vävy odotteli meitä kynnyksellä. Muistan vielä kuinka
juhlallisilta näyttivät koivut, joita oli pistetty kahden puolen
kuistia, juuri kuin helluntaina.

-- "Jubileratkaamme!" rupesi Souvenir hyräilemään nenäänsä,
ensimmäisenä astuen ulos vaunuista.

Ja juhlallisuutta näkyi todellakin kaikkialla. Sletkin'in kaulassa oli
plyysinen liina, atlasi-rosetti keskellä: yllään oli hänellä tavattoman
kaitainen frakki. Hänen selkänsä takaa pujahti näkyviin Maksimka, jonka
hivukset olivat niin perinpohjin kastellut sahdilla, että oikein niistä
tipahteli.

Astuimme vierashuoneesen ja näimme Martin Petrovitsh'in liikkumatta
kohoilevan -- niin, kohoilevan juuri -- keskellä lattiata. Mitä
lienevätkään Kvitsinski ja Souvenir tunteneet, nähdessään hänen
kookkaan vartalonsa, sitä en tiedä, mutta minä tunsin jotakin nöyrän
kunnioituksen tapaista. Martin Petrovitsh oli pukenut päällensä vanhan
kaiketikin 12:nen vuoden nostoväkeen kuuluvan, kasakinin, mustan
pystykauluksen kanssa. Pronssi-metali oli hänen rinnassaan ja miekka
kupeellaan. Vasen käsi lepäsi miekan kahvalla, oikeallaan hän nojautui
pöytään, joka oli peitetty punaisella veralla. Kaksi täyteen
kirjoitettua paperiarkkia oli tällä pöydällä. Harlow ei liikkunut, ei
pukissutkaan. Mikä arvokkaisuus hänen ryhdissään, mikä luottamus
itseensä, rajattomaan ja järkähtämättömään valtaansa! Tuskin nyykäytti
hän päätänsä meille ja virkkaen käheästi "olkaa hyvä", viittasi
vasemman käden etusormella rinnatusten asetettuja tuoleja.

Oikeanpuolisen seinän vieressä seisoivat Harlow'in tyttäret,
juhlapuvuissa nekin: Anna viheriänsinervässä, kahteen väriin
vivahtavassa leningissä, keltainen vyö ympärillä; Eulampia
ruusunkarvaisessa tulipunaisilla nauhoilla koristetussa leningissä.
Heidän vieressään jörrötti Shitkow uudessa uniformussa, typerän
näköisenä kuin ainakin, silmässä ahnas odottaminen ja karvaisilla
kasvoilla tavallista enemmän hikihelmiä.

Vasemmalla puolen vierashuonetta istui pappi, vanha mies, karkeat
ruskeat nivukset päässä ja yllään nukkavieru tupakan karvainen kaapu.
Tuo tukka ja sameat murheelliset silmät sekä suuret päivettyneet kädet,
jotka näyttivät häntä rasittavan ja taakkana lepäsivät hänen
polvellaan, samoin kaavun alta esiinpistävät rasvanahkaiset saappaat --
kaikki tiesi raskasta ilotonta elämää: hänen seurakuntansa olikin
köyhä. Hänen vieressään istui ispravnikka, lihavanläntä,
kalpeakasvoinen, epäsiisti herrasmies lyhyet paksut kädet ja jalat,
mustat silmät, mustat tasaiseksi leikatut viikset ja alinomainen,
iloinen mutta iljettävä hymy huulilla: hän oli tunnettu suurena
lahjakoirana jopa tyrannina, niinkuin siihen aikaan oli tapana sanoa.
Mutta häneen olivat tottuneet niin herrat kuin talonpojatkin ja mies
oli yleensä rakastettu. Huolettomasti ja vähän pilkallisesti hän
katseli ympärilleen; tämä prosessi näytti häntä huvittavan. Oikeastaan
häntä huvitti vain viinaryypyt ja haukattavat, mitkä odottelevissa
olivat. Hänen vieressään istui piiriviskali, laiha pitkäkasvoinen mies,
kapeat poskiparrat korvista nenään, niinkuin tapana oli Aleksander
Newskin aikana. Tämä päinvastoin otti kaikesta sydämmestänsä osaa
Martin Petrovits'in aiottuun toimeen eikä kääntänyt hänestä
suuria, vakavia silmiänsä. Kovin ponnistetusta tarkkuudesta ja
myötätuntoisuudesta liikutti hän huuliaan ja mommelsi alin-omaan,
ottamatta suutaan kumminkaan auki. Souvenir meni hänen luoksensa ja
rupesi sopattamalla puhelemaan hänen kanssaan, ilmoitettuaan minulle
ensinnä, että tämä mies on suurin vapamuurari koko läänissä.

Maakuntaoikeuden väliaikaiseen osastoon kuuluu, kuten tietty,
ispravnikka, viskali ja stanovoi, mutta stanovoita joka ei ollut
saapuvilla ensinkään tahi oli hän niin piiloittunut muitten taakse,
ett'en minä häntä huomannutkaan. Yleensä oli hän tunnettu meidän
kihlakunnassa liikanimellä "olematon".

Minä istahdin Souvenir'in viereen, Kvitsinski minun sivulleni.
Käytännöllisen Puolalaisen kasvoilla asui ilmeinen harmi tästä "peräti
sangen tarpeettomasta" mutkasta ja turhanpäiväisestä ajan hukasta.

-- "Venäläisiä herrasväen metkuja!" Niin hän näkyi puhelevan itsekseen.
"Noita Venäläisiä!..."



XII.


Kun kaikki olivat istuneet, kohautti Martin Petrovitsh olkapäitänsä,
rykäisi, katseli meihin karhun-omaisilla silmillään ja kuuluvasti
huoaten alkoi näin:

"Hyvät herrat! Olen kutsunut teidät tänne seuraavan asian johdosta.
Minä käyn vanhaksi, hyvät herrat, voimat alkavat vähetä ... on minulle
jo varoituskin annettu ja kuoleman hetki se lähenee, niinkuin varas
yöllä. Eikö niin, isä hyvä?" Kääntyi hän pappiin.

Toinen hätkähti.

-- "Kyllä, kyllä", morahti hän, partaansa puistellen.

-- "Ja sen vuoksi", jatkoi Martin Petrovitsh, äkkiä korottaen äänensä.
"Koska en tahdo että mainittu kuolema tulisi äkisti minun päälleni,
ennenkuin olen taloni toimittanut..." Tässä toisti Martin Petrovitsh
sanasta sanaan koko sen puheensa minkä hän toissa päivänä oli pitänyt
meillä. "Ja koska minä näin päättänyt olen", huusi hän vielä kovemmin,
"niin on tämä asiakirja" (hän löi kätensä pöydällä oleviin papereihin)
"minulta kokoonpantu, esivallan virkamiehet todistajiksi saapuville
kutsutut ja niinkuin tämä minun tahtoni on, niin se nyt seuraavissa
pykälissä edestuodaan. Olen hallinnut -- piisaa!"

Martin Petrovitsh pani nenälleen pyöreät, rautasankaiset silmälasit,
otti pöydältä toisen paperiarkin ja alkoi lukea.

-- "Pesänjako-kirja virasta eronneen painettijunkkarin ja aatelismiehen
Martin Harlow'in omaisuuden ylitse, häneltä itseltänsä tehty, täydessä
ja terveessä ymmärryksessä kuin myöskin omasta vapaasta tahdosta, ja
jossa tarkasti säädetty on, ei ainoastaan mitkä tavarat hänen kahdelle
tyttärellensä, Annalle ja Eulampialle" ("kumartakaa!" -- tyttäret
kumarsivat) "tulevat ovat, vaan myöskin mitenkä talon väki ja muu
omaisuus sekä karja sanottujen tyttärien välillä jaettaman pitää.
Omalla kädellänsä."

-- "Tuo on hänen omia papereitansa", kuiskasi hymyillen, niinkuin
ainakin, ispravnikka Kvitsinskille; "hän tahtoo lukea sen noin
kaunistukseksi vain, mutta lailliset kirjat on tehty määrätyn mallin
mukaan, ilman tuommoisia kukkasia."

Souvenir oli jo ruveta tirskumaan.

-- "Minun tahtoni mukaan!" puuttui Harlow puheesen, jolta ispravnikan
muistutus ei jäänyt huomaamatta.

-- "Aivan täydellisesti teidän tahtonne mukaan", vastasi toinen
nopeasti ja iloisesti; "mutta tiedättehän te, Martin Petrovitsh, ettei
laillista muotoa voi välttää. Kaikki liiat sanat on pantu pois. Turkin
sultaanin parran kanssa ei ole oikeudella mitään tekemistä."

-- "Tule tänne sinä!" kiljasi Harlow vävyllensä, joka oli astunut
sisään meidän perässämme ja teeskennellyllä nöyryydellä pysähtynyt oven
suuhun. Nyt hän hyppäsi appensa luokse.

-- "He, ota ja lue! Minä en jaksa. Mutta älä papata! Lue selvään että
kaikki läsnä olijat ymmärtää voisivat."

Sletkin otti paperin molempiin käsiinsä ja alkoi vavahtelevalla mutta
selvällä äänellä sekä hyvällä aistilla ja tunnolla lukea jakokirjaa.

Erinomaisen tarkasti oli siinä määrätty mitä oli tuleva Annalle, mitä
Eulampialle, ja kuinka heidän piti keskenänsä sopiman. Tuon tuostakin
keskeytti Harlow lukemista, virkkaen: -- "kuuletkos, Anna, tämä on
sinulle, sinun uutteruutesi tähden!" tahi: "tämän minä lahjoitan
sinulle Eulampjushka!" ja sisaret kumartelivat kumpainenkin, Anna
syvään, Eulampia vain päätänsä nyykäytellen.

Hovin kartano (uusi rakennus) oli määrätty Eulampialle, "hänelle,
niinkuin nuorin tytär sen vanhan tavan jälkeen". Omituisesti helähteli
ja vavahteli lukijan ääni näitä hänelle vastenmielisiä sanoja
lukiessaan. Shitkow sitä vastoin lipaisi kieltään. Eulampia vilkasi
häneen salaa. Jos minä olisin ollut Shitkow'in sijassa, en ensinkään
olisi ollut mielissäni tuosta katseesta. Tuossa ylenkatseellisessa
kasvojen lauseessa, joka oli omituista Eulampiassa, niinkuin
venäläisessä kaunottaressa konsanaankin, oli tällä kertaa erityinen
väre.

Itsellensä oli Martin Petrovitsh pidättänyt oikeuden asua nykyisissä
huoneissaan ja vaati itsellensä "erityisenä talon asukkaana" täyden
elatuksen "luonnollisessa traktamentissa" kuin myös kymmenen ruplaa
pankossa joka kuukausi vaatteiksi ja jalkineiksi. Jakokirjan viimeisen
lauseen tahtoi hän lukea itse.

-- "Ja tätä minun isällistä tahtoani", julisti se, "pitää minun
tyttärieni pyhästi noudattaman ja järkähtämättömästi täyttämän,
niinkuin Jumalan käskyjä, sillä minä olen, lähinnä Jumalaa, heidän
isänsä ja päänsä, enkä ole velvollinen heistä mitään tiliä tekemään,
niinkuin en minä tehnytkään ole; ja jos he minun tahtoni täyttävät,
niin pitää minun isällisen siunaukseni heidän kanssansa oleman, mutta
elleivät minun tahtoani täytä, josta Jumala Kaikkivaltias varjelkoon,
niin pitää minun kulumattoman isällisen kiroukseni heidän päällensä
tuleman nyt ja aina ijankaikkisesti, amen!"

Harlow nosti paperin korkealle päänsä päälle, Anna laskeusi samassa
polvillensa ja kolautti otsansa lattiaan; saman kuperkeikan teki heti
senjälkeen hänen miehensäkin.

-- "Entäs sinä?" kysyi Harlow Eulampialta.

Tämä lensi tulipunaiseksi ja kumarsi myöskin maahan asti. Shitkow
notkisti koko ruumiinsa eteenpäin.

-- "Kirjoittakaa alle!" huudahti Harlow, osoittaen sormellaan paperin
ala laitaan. "Tähän näin: kiitän ja otan vastaan, Anna! Kiitän ja otan
vastaan, Eulampia!"

Tyttäret nousivat ja kirjoittivat alle perätysten. Sletkin nousi myös
ja yritti hänkin tarttua kynään, mutta Harlow esti hänet, tokaisten
häntä keskisormella kaulaliinaan, niin että toinen liikahti.

Minuutin verran kesti äänettömyyttä. Äkkiä kuului Martin Petrovitsh
ikäänkuin nyyhkäisevän, jonka jälkeen hän hiljaa virkkoi: "No niin, nyt
on kaikki teidän omanne." Sen sanottuaan hän astui syrjään. Tyttäret ja
vävy katsahtivat toisiinsa, astuivat sitten hänen luokseen ja rupesivat
suutelemaan häntä olkavarsien kyynärpään yläpuolella. Sitä korkeammalle
he eivät ylettäneet.



XIII.


Ispravnikka luki varsinaisen formalisen asiakirjan, Martin Petrovits'in
kirjoittaman lahjoitus-luettelon. Senjälkeen meni hän viskaalin kanssa
kuistille ja ilmoitti naapureille, palkkalaisille, Harlow'in
talonpojille ja muutamille palvelijoille mitä tapahtunut oli. Nyt alkoi
kahden uuden tilan omistajattaren valtaan vahvistaminen. He olivat
kumpainenkin tulleet kuistille ja heihin nyt kädellään osoittaen
ispravnikka rypisti toista kulmakarvaansa ja saaden huolettomille
kasvoilleen hetkeksi ankaran näyn, kehoitti talonpoikia
"kuuliaisuuteen". Olisi tämä kehoitus hyvin saattanut jäädä poiskin,
sillä sen hiljaisempia naamoja kuin Harlow'in talonpojilla oli, ei ole
luullakseni maailmassa missään. Huonot viitat ja rikkinäiset nutut
yllä, vyöt kumminkin sangen kireällä, niinkuin aina on tapana
juhlallisissa tilaisuuksissa, -- semmoisina he seisoivat, liikahtamatta
kuin suolapatsaat ja joka kerta kuin ispravnikka päästeli tämmöisiä
mahtisanoja: "Kuulettekos, pirut! Ymmärrättekös, perkeleet?" kumarsivat
he äkkiä yht'aikaa, niinkuin komennon jälkeen. Jokainen näistä
"piruista ja perkeleistä" piteli molemmilla käsillään lujasti lakista
kiinni eikä kääntänyt silmiänsä akkunasta, jossa näkyi Martin
Petrovitsh'in vartalo.

Hiukkaa vähemmin aristelivat palkkalaiset.

-- "Tiedättekös mitään" kiljasi heille ispravnikka, "mikä estäisi
Martin Petrovitsh Harlow'in ainoita ja laillisia perillisiä ja tyttäriä
tulemasta hovin omistajiksi?"

Kaikki palkkalaiset kyyristyivät lähemmälle toisiansa.

-- "Tiedättekös, perkeleet, vai?"

-- "Ei myö, hyvä herra, tiedetä niin mitään", vastasi uljaasti
rokon-arpinen vanha ukko, jolla oli tasaiseksi leikattu parta ja
viikset, -- virasta eronnut sotamies.

Perästäpäin, kotia mennessään, palkkalaiset haastelivat keskenään näin:

-- "Kylläpäs on rohkea mies vaan tuo meidän Jeremeitsh!"

Ispravnikan pyynnöistä huolimatta ei Harlow tahtonut tulla kuistille
tyttäriensä kanssa.

-- "Alamaiseni antautuvat muutoinkin minun tahtoni alle", vastasi hän.

Toimituksen päättämisen jälkeen sai jonkunlainen suru hänessä vallan.
Hänen kasvonsa vaalenivat jälleen. Tämä uusi, tavaton murheen lause
sointui niin peräti vähän yhteen Martin Petrovitsh'in laajain ja
hyväntahtoisten piirteiden kanssa, ettei enää tiennyt mitä
ajatellakaan. Talonpojat puolestaan näkyivät olevan ymmällä hekin. Ja
todellakin: "Herra on elossa vielä, tuollahan hän seisoo itse, ja vielä
näethän semmoinen herra: Martin Petrovitsh! Ja yks kaks, niin hän ei
enää meidän herra olekaan. Merkillistä!"

Lieneekö Harlow arvannut, mitä ajatuksia pyöri hänen "alamaistensa"
päässä, vai lieneekö hän vielä kerran tahtonut näyttää heille
mahtiansa, en tiedä, mutta hän avasi äkkiä ilmaruudun, pani suunsa
aukolle ja kiljasi jyrisevällä äänellään: "kuuliaisuutta!" Samassa
paiskasi hän akkunan kiinni. Talonpoikain ymmällä-olo ei tietysti
tuosta yhtään haihtunut eikä vähentynyt. -- Entistä enemmän he vain
kivettyivät ja melkein näkyivät lakanneen katsomasta.

Suurempaa vilkkautta osoitti palvelijain ryhmä pihalla. (Tässä ryhmässä
oli muun muassa kaksi hyvin lihavaa tyttöä, lyhyet kattunileningit
päällä ja niin paksut pohkiat säärissä, ettei moisia näe muualla kuin
Michel Angelon viimeisessä Tuomiossa, ja lisäksi vielä muuan peräti
vanha, vanhuuttansa oikein härmettynyt, puolisokea ukko, karkeassa
karvakankaasta tehdyssä sinellissä, -- hänen sanottiin Potemkin'in
aikana olleen pillipiiparina. Kasakkipojan Maksimkan oli Harlow
pidättänyt itselleen.) Tämä ryhmä se liikahteli edes paikallaan.

Uudet emännät käyttävät hyvin arvokkaasti, etenkin Anna. Puristaen
yhteen kuivat huulensa, katsoi hän itsepintaisesti maahan. Eipä juuri
ennustanut hyvää tämä hänen ankara ryhtinsä. Eulampia ei nostanut
silmiänsä hänkään; kerran vaan hän kääntyi ympärinsä ja katseli
kotvasen melkein kummastellen sulhastansa, joka myöskin oli nähnyt
tarpeelliseksi tulla Sletkin'in perässä kuistille. "Millähän oikeudella
sinäkään täällä olet?" Niin näkyivät kysyvän nuo kauniit, pulleat
silmät Sletkin oli muuttunut muita enemmän. Koko hänen olennossaan
ilmaantui hätäilevä rohkeus, niinkuin hänellä olisi ollut nälkä; pään
ja jalkain liikkeissä oli vielä tuota entistä teeskenneltyä nöyryyttä,
mutta kuinka iloisesti levitteli hän käsiään, millä hääräilevällä
innolla liikutteli lapaluitaan! "Pääsinpäs, muka, vihdoinkin perille!"

Päätettyänsä uuden emännyyden vahvistamisen metkut, tunsi ispravnikka
niin selvästi aamiaisen lähenevän, että oikein hänelle tuli vettä
suuhun. Hän hieraisi kämmeniänsä tuolla erityisellä tavalla, joka
tavallisesti käy ensimmäisen ryypyn sisällemenon edellä. Pianpa saatiin
kumminkin tietää, että Martin Petrovitsh'in tahdosta ensin toimitetaan
jumalanpalvelus ja veden pyhitys. Pappi puki päällensä vanhan
messukaavun, joka töintuskin enää koossa pysyi; kyökistä ilmestyi vanha
lukkari, joka töintuskin enää hänkään koossa pysyi, vaikeasti
viritellen suitsutusta vanhassa vaskisessa astiassa. Jumalanpalvelus
alkoi. Harlow huokaili huokailemistaan: maahan asti hänen oli mahdotoin
kumartaa lihavuutensa tähden; sen sijaan hän, oikealla kädellään
ristien silmiänsä, kumarsi päätänsä ja osoitti vasemman käden sormella
maahan. Sletkin se loisti, oikein sai kyyneleitä silmiinsä. Shitkow,
kuten sopii sotaherran, hiljalleen vaan heitteli sormiaan uniformunsa
kolmannen ja neljännen napin välillä. Kvitsinski, katolin-uskoa, jäi
läheiseen kamariin, Viskali sen sijaan rukoili niin hartaasti, huokaili
niin erinomaisella myötätuntoisuudella aina Martin Petrovitsh'in
jälkeen, ja sopatti ja huuliaan liikutteli niin innokkaasti, nostaen
silmänsä ylös mäkihin, että minäkin, häntä katsoessani tunsin
liikutusta ja rupesin myöskin hartaasti rukoilemaan. Jumalanpalveluksen
jälkeen, kun vesi oli pyhitetty, kasteli kukin kasvojansa pyhällä
vedellä, yksin Potemkin'in aikainen pillipiipari ja Kvitsinskikin, ja
sittenkuin Anna ja Eulampia Martin Petrovitsh'in käskystä, vielä kerran
olivat kiittäneet häntä, kumartaen maahan asti, -- silloin vasta löi
aamiaisen hetki.

Ruokia oli paljon ja kaikki erin-omaisen maukkaita; me söimme aivan
kauheasti. Tuli esille myös välttämätön puteli donskoi-viiniä.
Ispravnikka, joka enemmän kuin kukaan muu tunsi suuren maailman tavat
ja sitäpaitsi oli esivallan edustaja, ehdotti terveysmaljan "ihanille
emännille!" Sen jälkeen ehdotti hän, että juotaisiin arvollisimman ja
jalomielisimmän Martin Petrovitsh'in malja. Kuultuaan sanan
"jalomielisimmän", Sletkin vingahti ja hyökkäsi suutelemaan
hyväntekijäänsä,

-- "No hyvä on, hyvä on: heitä jo valtaan!" jupisi Harlow, ikäänkuin
harmissaan, torjuen häntä kyynärpäällään...

Mutta tässäpä tapahtui, kuten sanotaan, ikävä juttu.



XIV.


Asia oli tämä: Souvenir, joka aivan aamiaisen alusta oli juonut yhtä
mittaa, nousi nyt äkkiä ylös tuoliltansa, punaisena kuin kukko ja
osoittaen sormellaan Martin Petrovitsh'ia, räjähti nauramaan hataraa
ilkeätä nauruansa.

-- "Jalomielinen! Jalomielinen!" väkätti hän. "Saadaanpas nähdä, miltä
tuo jalomielisyys hänestä itsestään on tuntuva, kun ajavat hänet,
jalomielisen herran, paljain jaloin -- lumihankeen."

-- "Mitä sinä valehtelet, pöllö!" virkkoi Harlow ylönkatseellisesti.

-- "Pöllö! Pöllö!" toisti Souvenir. "Yksin Jumala tietää, kumpainenko
meistä se oikea pöllö onkaan. Niin, veikkonen, vaimonne, minun siskoni,
te saitte päiviltä pois, siksipä nyt omaa itseännekin halvensitte ...
ha-ha-ha!"

-- "Kuinka te uskallatte loukata meidän kunnioitettavaa
hyväntekijäämme?" piipitti Sletkin, heittäen irti Martin Petrovitsh'in
olkapään, jota oli mennyt suutelemaan, ja syösten Souvenir'in päälle.
"Tietäkää, että jos meidän hyväntekijämme tahtoo, niin me voimme ihan
tässä silmänräpäyksessä repiä koko lahjakirjan rikki."

-- "Ja sittenkin te ajatte hänet paljain jaloin lumihankeen", virkkoi
Souvenir, piiloittuen Kvitsinskin taakse.

-- "Suu kiinni!" jupisi Harlow. "Jos minä läimäytän sinua, niin ei jää
märkää paikkaakaan sinusta jäljelle. Ja ole sinäkin vaiti, penikka!"
lisäsi hän Sletkin'ille. "Älä tuppaile mihin ei sinua pyydetä! Jos
minä, Martin Petrow Harlow, kerran päätin tehdä tämän jakokirjan, niin
kuka sen voi tyhjäksi tehdä? Kuka uskaltaa tehdä minun tahtoani
vastaan? Missä olisi maailmassa sellainen voima?"

-- "Martin Petrovitsh!" puuttui mehevällä bassollaan puheesen viskali.
Hänkin oli juonut paljon, mutta siitä oli vaan kasvanut hänen
arvokkaisuutensa. "Entäpäs, jos herra tilan-omistaja olisi suvainnut
lausua totuuden? Kyllähän te teitte suuren työn, vaan mitäpäs ...
Jumala siitä sentään varjelkoon ... mitäpäs, jos kiitollisuuden sijaan
ilmaantuu jonkunlainen kontroversi?"

Minä vilkasin salaa Martin Petrovitsh'in tyttäriin. Anna oli iskenyt
silmänsä puhujaan, enkä minä koskaan ollut nähnyt häjympiä, enemmän
kärmeen-omaisia ja kaikessa häjyydessäänkin kauniimpia kasvoja!
Eulampia oli kääntynyt pois ja seisoi kädet ristissä; ylenkatseellinen
hymy oli enemmän kuin koskaan ennen kutistanut hänen täyteläiset
ruusuiset huulensa.

Harlow nousi tuoliltansa, avasi suunsa, mutta kieli nähtävästi petti
hänet. Yht'äkkiä löi hän nyrkkinsä pöytään, niin että kaikki kapineet,
mitä huoneessa oli, hypähtivät ja tärähtivät.

-- "Isä kulta", virkkoi Anna hätäisesti. "He eivät tunne meitä ja siksi
ymmärtävät meidät väärin. Älkää vihastuko, se ei ole terveellistä
teille. Kasvonne ovat nytkin jo vääristyneet."

Harlow katsahti Eulampiaan. Tämä ei liikahtanut paikaltaankaan, vaikka
hänen vieressään istuva Shitkow tyrkkikin häntä kylkeen.

-- "Kiitos, minun tyttäreni Anna", virkkoi Harlow kumeasti, "sinä olet
kiltti. Sinuun minä luotan ja mieheesi kanssa."

Sletkin vingahti taas. Shitkow pullisti jo rintaansa ja polkaisi
jalkaansa hiljaa maahan, mutta tätä harrasta mieltä ei Harlow
huomannut.

-- "Tuo tyhjäntoimittaja", jatkoi hän viitaten leuallaan Souvenir'iin,
"tahtoisi aina kiusata minua; mutta teidän, hyvä herra", näin kääntyi
hän viskaliin, "teidän ei sovi arvostella Martin Harlow'in tekoja ja
toimia; teiltä puuttuu siihen kykyä. Virkamies te kyllä olette, mutta
puhutte pelkkää roskaa. Ja ylipäänsä tehty mikä tehty, päätöstäni en
muuta... Ja voikaa hyvin nyt. Minä lähden pois. En minä ole enää isäntä
täällä; vieras minä olen. Anna, emännöi sinä niinkuin tahdot; minä
lähden omaan huoneeseni. Piisaa jo!"

Martin Petrovitsh käänsi meille selkänsä, eikä sanonut sanaakaan enää,
vaan verkalleen astui huoneesta ulos.

Isännän äkillinen lähtö tietysti hajoitti seurankin, varsinkin koska
molemmat emännätkin katosivat. Sletkin koetteli turhaan meitä pidättää.
Ispravnikka ei malttanut olla nuhtelematta viskalia hänen
sopimattomasta suoruudestansa.

-- "Mitäs tehdä!" vastasi toinen, "omatunto käski!"

-- "Johan minä sanoin, että hän on vapaamuurari", kuiskasi minulle
Souvenir.

-- "Omatunto", vastasi ispravnikka. "Tiedän minä sen teidän
omantuntonne. Taskussa se istuu teillä, niinkuin meillä muillakin
syntisillä ihmisillä."

Pappi, joka jo oli noussut seisomaan ja aavisti aterian pikaista
loppua, pisteli kiireimmiten suuhunsa palan palan perästä.

-- "Teillähän on erin-omainen ruokahalu, näen mä", sanoi Sletkin
röyhkeästi hänelle.

-- "Evääksi panen", vastasi toinen nöyrällä viittauksella. Monen ajan
takainen nälkä kuului tässä vastauksessa.

Vaunut kolisemaan... Me läksimme.

Kotimatkalla sai Souvenir kenenkään häiritsemättä kiemuroida ja
lörpötellä, sillä Kvitsinski, sanottuaan ettei hän kehtaa nähdä noita
"peräti sangen tarpeettomia" metkuja, oli jo ennen meitä lähtenyt kotia
jalkaisin. Hänen sijaansa tuli vaunuihimme Shitkow. Entinen majori
näytti sangen tyytymättömältä ja liikutteli alinomaa viiksiänsä,
niinkuin torakka.

-- "Mitäs nyt sanotte, herra majori", jaaritteli Souvenir: "Sotakurin
taisi käydä vähän niin ja näin. Malttakaas, saatte vielä pahempaakin
nähdä. Vielä ne antavat kuranssia teillekin. No on sitä teitäkin ylkä,
yh-hyh!"

Souvenir nauroi minkä jaksoi; mutta majori parka ei osannut muuta kuin
viiksiänsä liikutella.

Kotia tultuani kerroin äidilleni kaikki, mitä olin nähnyt. Hän kuunteli
minua loppuun asti, muutaman kerran pyörittäen päätään.

-- "Ei tuosta hyvää tule", virkkoi hän, "ei nuo uudet temput minua
yhtään miellytä."



XV.


Seuraavana päivänä tuli Martin Petrovitsh meille päivällisille. Äitini
toivotti hänelle onnea hyvin päätetyn toimen johdosta.

-- "Nythän sinä olet vapaa mies", sanoi äiti, "ja helpolle mahtaa
tuntuakin."

-- "Kyllähän se niin on", vastasi Martin Petrovitsh. Ei hänen
kasvoistaan sentään olisi osannut sanoa että hänestä todellakin tuntui
helpolta. "Nyt sopii ajatella sielunkin asioita ja valmistautua
kuolinhetkeen, niinkuin tulee ja sopii."

-- "Vieläkös sitä kättä niin kummallisesti panee?" kysäsi äitini,

Harlow pani vasemman kätensä nyrkkiin ja avasi jälleen, kahdesti
perättäin.

-- "Kyllä se panee, hyvä rouva. Niin ja tietäkääs, että aina kun rupean
nukkumaan, niin joku huutaa korvissani: katso vaan, katso vaan."

-- "Se nyt on hermoissa vaan", arveli äitini ja käänsi puheen
eilispäivän tapauksiin, viitaten muutamiin seikkoihin, jotka olivat
seuranneet pesänjakoa.

-- "No niin, niin", keskeytti hänet Harlow. "Olihan siellä vähän
joutavaa semmoista. Mutta yksi asia on", lisäsi hän, puhuen verkalleen,
"josta tekisi mieleni teille mainita. Näettehän, ei minua
hämmästyttänyt eilen Souvenir'in joutava jaaritus, eikä viskalikaan
minua hämmästyttänyt, vaikka hän onkin hyvin säntillinen ihminen, ei
hänkään, mutta hämille minut sai..."

Harlow'ilta jäi ääni kulkkuun.

-- "Kuka?" kysyi äitini.

Harlow katsahti häneen ja vastasi: "Eulampia!"

-- "Eulampiako? Tyttäresi? Mitenkä niin?"

-- "No ajatelkaas, hyvä rouva, niin oli kuin kivestä: patsas mikä
patsas! Eikös hänellä tunteita olekaan. Sisar Anna -- no se oli
niinkuin olla piti. Se on hieno ihminen. Mutta Eulampia -- jolle minä
-- mitäpäs sitä salaisin? -- olen suurempaa hellyyttä osoittanut! Eikös
hänen ole sääli minua? Tietysti ei laitani silloin enää ole hyvä,
tietystihän minä silloin tunnen, ett'ei minusta ole kauaksi, koskapa
kaikki luovutan heille. Ja sittenkin hän oli kuin kivestä! Ei siunattua
sanaa sanonut. Kumarrukset teki, mutta ei sanaakaan kiitosta."

-- "Maltahan", virkkoi äiti, "jahka naitamme hänet Gawrilo
Fedulitsh'ille ... kyllä pehmenee."

Martin Petrovitsh vilkaisi jälleen kulmainsa alta äitiini.

-- "No niin, Gawrilo Fedulitsh! Te luotatte siis häneen?"

-- "Luotan."

-- "No niin, tehän sen ymmärrätte paremmin. Mutta Eulampialla,
tietäkääs, on luonne aivan sama kuin minullakin. Kasakin verta ja sydän
taas kuin hehkuva hiili."

-- "Onkos sulla, veikkonen, sitten semmoinen sydän?"

Harlow ei vastannut mitään. Oltiin kotvasen aikaa ääneti.

-- "Kuinkas sinä, Martin Petrovitsh", alkoi äitini jälleen, "olet
tuuminut sielusi pelastamista? Mitrofanin luostarissako sinä aiot käydä
vai Kiew'issä asti? Vai lähtenet Optinan erämaahan, kosk' on lähellä?
Siellä kuuluu nyt olevan semmoinen pyhä erakko -- Makari-isäksi sanovat
häntä -- ett'ei sellaista ole ollut miesmuistiin! Niin lukee synnit
kaikki kuin kirjasta."

-- "Jos hän todellakin näyttää olevansa kiittämätöin tytär", virkkoi
Harlow käheällä äänellä, "niin helpompi olisi minun tappaa hänet omalla
kädelläni."

-- "Herranen aika mitä sinä puhut! Ajattelehan toki!" huudahti äitini.
"Mitäs puheita nuo tuollaiset ovat! Katsos siinäpä se nyt on. Olisit
totellut minua tuonoin, kun kävit neuvoani kysymässä. Nyt sitä vastoin
rupeat itseäsi vaivaamaan, sen sijaan kuin sinun pitäisi ajatella
sielusi asioita. Rupeat itseäsi vaivaamaan, etkä sinä kyynärpäätäs saa
sittenkään puraistuksi. Niin! nyt sinä valitat ja pelkäät..."

Tämä nuhde näkyi pistäneen Harlow'ia hamaan sydämmeen. Aaltona hyökäsi
häneen koko hänen entinen ylpeytensä. Hän puisti päätänsä ja ojensi
leukansa eteenpäin.

-- "Ei ole tämä mies sitä laatua, armollinen rouva Natalia Niholajewna,
että rupeaisi valittelemaan tahi pelkäämään", puhui hän tuimana. "Olen
vaan teille, joka olette hyväntekijäni ja jota minä pidän arvossa,
tahtonut puhua, mitä minä tunnen. Mutta sen tietää Herra Jumala" (tässä
hän kohotti kätensä) "että pikemmin maanpallo sirpaleiksi särkyy,
ennenkuin minä sanani syön tahi rupeaisin" (tässä hän oikein pyrskähti)
"rupeaisin pelkäämään tahi katumaan tekojani! Koska niin tein, niin oli
mulla siihen syyt. Ja tyttäreni eivät lakkaa minua tottelemasta
iankaikkisesti, amen!"

Äitini peitti kasvot käsillään.

-- "No mutta, veikkonen, niinhän sinä pauhaat kuin pasuna! Jos sinä
todellakin luotat omaisiisi niin täydellisesti, niin kiitä Jumalaa!
Pääni ihan panit pyörälle."

Martin Petrovitsh pyysi anteeksi, huokasi pari kertaa ja oli vaiti.
Äitini mainitsi taas Kiew'istä, Optinan erämaasta, Makari-isästä...
Harlow myönsi, puhellen: "kyllä pitäisi mennä ... pitäisi mennä ...
sielukulta näet..." eikä muuta.

Alakuloinen hän oli hamaan lähtöönsä asti, välistä puristaen ja avaten
nyrkkiänsä ja katsellen kämmentään sekä puhellen kuinka häntä
kauhistaa, jos pitäisi kuolla ilman katumusta, halvaukseen. Hän sanoi
myös tehneensä lupauksen, olla suuttumatta, koskapa suuttumus vaan
pilaa veren ja nostaa sitä päähän. Ja koska hän nyt muutoinkin oli
luopunut kaikesta, niin mitäpäs olisi hänen tarvis suuttuakaan?
Vaivatkoot itseänsä nyt muut vuorostansa ja pilatkoot vertansa.

Ottaessaan jäähyväisiä katsoi hän äitiini niin kummallisesti:
miettiväisesti ja kysyväisesti, ja siepattuaan äkisti taskustansa
"Lepäävän Työntekijän", pisti sen äitini käteen.

-- "Mitäs tämä on?" kysyi äitini.

-- "Lukekaahan tuo paikka tuossa", virkkoi Martin Petrovitsh
kiireisesti, "tuossa missä kolkka on taivutettu. Siinä puhutaan
kuolemasta. Niin minusta tuntuu, että se on mainion hyvin sanottu,
mutta ymmärtää minä vaan en sitä voi. Etteköhän te, hyvä ystävä,
selittäisi tuota minulle? Ensikerran kuin tulen, niin silloin
selittäisitte."

Näin sanottuaan läksi Martin Petrovitsh pois.

-- "Ei ole laita oikein, ei ole oikein!" virkkoi äitini hänen mentyänsä
ja rupesi lukemaan "Työntekijää". Harlow'in merkitsemässä paikassa
seisoi näin:

"Kuolema on yksi tärkeä ja suuri luonnon työ. Ei se ole muuta mitän
kuin että hengi, kuin on keveämbi, hienombi ja ohuembi niitä
elementtejä, kuin sitä valdansa alla pitänet ovat, vaan myöskin itse
elektron-voimaa, kemillisellä tavalla puhdistu ja riendä haman siihen
asti kuin se löytä senkaltaisen paikan, jonga hengi on yhdenkaldainen
kuin se itsekin on..." j.n.e.

Äitini luki tämän kohdan kaksi kertaa, huudahti sitten "hyi!" ja heitti
kirjan nurkkaan.

Parin päivän perästä sai äitini sanoman, että hänen sisarensa mies oli
kuollut. Hän otti minut mukaansa ja läksi sisarensa luokse. Aikomus oli
ensi alussa olla siellä kuukauden päivät, mutta jäimmekin sinne
myöhäiseen syksyyn asti. Vasta syyskuun lopulla palasimme kotia.



XVI.


Ensimmäinen tieto, jolla kamaripalvelijani Prokofi (hän oli myös hovin
jahtimestari) tervehti minua, oli se, että kurppia oli tullut
suunnattomat parvet ja että Jeskovon (Harlow'in hovin) läheisessä
lehdossa niitä oikein kihisee. Päivällisiin asti oli vielä kolme
tuntia. Minä sieppasin pyssyn ja laukun sekä läksin Prokofin ja
lintukoiran kanssa kiireimmän kaupassa Jeskovon koivikkoon. Kurppia oli
siellä todellakin runsaasti. Tuhlattuamme noin kolmekymmentä laukausta,
saimme viisi kuusi kurppaa ammutuksi.

Rientäissäni kotia saaliineni, huomasin minä tien vieressä talonpojan
kyntämässä. Hänen hevosensa seisattui, ja mies, haukkuen itkevällä ja
häjyllä äänellä, nyki armottomasti ohjaksista hevosen sivulle
kääntynyttä päätä. Minä rupesin tarkastelemaan tuota onnetonta konia,
jolta kylkiluut melkein pyrkivät näkyviin ja jonka hiestä märjät kyljet
vapisivat ja kohoilivat epätasaisesti, niinkuin sepän palkeet. Siinähän
oli kuin olikin vanha huononpäiväinen tamma, arpi olkapäässä, sama
tamma, joka oli niin monta vuotta palvellut Martin Petrovitsh'ia.

-- "Elääkö herra Harlow vielä?" kysäsin minä Prokofilta. Metsästys oli
vallannut meidät kumpaisenkin mukanansa, niin ett'emme tähän saakka
olleet muusta puhuneetkaan.

-- "Elää kyllä. Kuinka niin?"

-- "Hänenhän se on tämä hevonen. Onkos hän myönyt sen?"

-- "Hevonen on totisesti herra Harlow'in, mutta myönyt hän sitä ei ole.
Se otettiin häneltä ja annettiin tuolle talonpojalle."

-- "Mitenkä otettiin? Hänenkö suostumuksellansa?"

-- "Hänen suostumustansa siihen ei ole kysytty. Niin", lisäsi Prokofi,
vähän naurahtaen minun hämmästyneesen katseeseni, "täällä on teidän
poissa-ollessanne kaikki muuttunut, niin että älä Herra saata. Nyt on
siellä Sletkin herrana ja valtiaana."

-- "Entäs Martin Petrovitsh?"

-- "Martin Petrovitsh'ista on tullut se vihoviimeinen mies talossa.
Niin ruokitaankin kuin ruotuvaivaista. Lopun tekivät herrasta kokonaan.
Kyllä ne hänet vielä maantiellekin ajavat."

Minä en voinut sulattaa tuota ajatusta, että moisen jättiläisen saisi
_ajetuksi_.

-- "Mitäs Shitkow sitten arvelee?" kysyin viimein. "Onhan hän nainut
toisen tyttären?"

-- "Nainut?" toisti Prokofi ja naurahti nyt suun täydeltä. "Eihän häntä
taloonkaan päästetä. Ei tarvita, muka; käännä muka rekesi toisapäin.
Niinkuin sanottu: Sletkin on nyt herrana ja isäntänä."

-- "Entäs morsian?"

-- "Eulampiako Martinowna? Voi, nuori herra, sanoisin minä teille ...
mutta kovin olette nuori vielä. Sepä se. Täss' on tapahtunut semmoista,
että heh, heh!... Kas! Diana näkyy seisovan!"

Koira seisoi todellakin liikahtamatta, tuuhean tammipensaan edessä,
joka kasvoi tien viereisen kuopan partaalla. Me riensimme koiran
luokse. Kurppa nousi pensaasta, me ammuimme kumpainenkin, mutta emme
osanneet kumpikaan. Kurppa siirtyi toisaalle, me perään.

Kotia palatessani oli soppa jo pöydällä. Äiti torumaan minua.

-- "Mitä tämä on?" sanoi hän närkästyneenä. "Ensimmäisenä päivänä jo
annat odottaa itseäsi."

Minä ojensin hänelle ammutut kurpat. Hän ei katsahtanutkaan niihin.

Paitsi häntä oli huoneessa vielä Souvenir, Kvitsinski ja Shitkow.
Virkaheitto majori istui kyyristyneenä melkein niinkuin kujeesta
tavattu koulupoika. Hänen kasvoillaan näkyi sekaisin hämmästys ja
harmi. Hänen silmänsä olivat tulleet punaisiksi.

Olisi luullut hänen vähän aikaa sitten itkeä lurauttaneen. Äitini oli
edelleen pahalla tuulella; minä huomasin helposti ett'ei myöhäinen
kotiatuloni ollut syynä siihen. Aterian aikana hän ei puhunut melkein
ensinkään; majori katsahteli silloin tällöin häneen hyvin surkeasti,
syöden kumminkin sen ohella tukevasti. Souvenir vapisi. Kvitsinski'llä
oli tavallinen itseensä luottava ryhti.

-- "Vikenti Osipitsh", kääntyi äitini hänen puoleensa, "lähettäkää
huomenna vaunut hakemaan Martin Petrovitsh'ia, koska minä olen kuullut,
ett'ei hänellä enää ole omia. Ja käskekää sanoa hänelle, että hänen
pitää välttämättömästi tulla, että minä tahdon nähdä häntä."

Kvitsinski oli vastata tuohon jotakin, mutta pidättihe.

-- "Ilmoittakaa Sletkin'illekin", jatkoi äitini, "että minä käsken
häntä luokseni. Kuuletteko? Minä käsken!"

-- "Joha ... ja juuri sitä lurjusta pitäisi..." niin alkoi puhua
puoliääneen Shitkow; mutta äitini loi häneen niin halveksivan katseen,
että toinen kääntyi pois ja vaikeni.

-- "Kuulitteko? Minä käsken!" toisti äitini.

-- "Kuulin", vastasi Kvitsinski nöyrästi, mutta samassa arvokkaasti.

-- "Ei se Martin Petrovitsh tänne tule", kuiskasi Souvenir minulle,
astuen minun kanssani ruokahuoneesta.

"Saatte nähdä mitenkä hänen on käynyt. Sitä ei voi käsittää! Minä
luulen ett'ei hän enää oikein ymmärrä ihmisten puhettakaan. Kylläpä
pistivät pihtiin miehen."

Ja Souvenir purskahti nauramaan onteloa nauruansa.



XVII.


Souvenir'in ennustus kävi toteen. Martin Petrovitsh ei tahtonut tulla
äitini luokse. Tähän ei äitini asiata kumminkaan jättänyt, vaan lähetti
hänelle kirjeen. Vastaukseksi tuli paperipalanen, johon suurilla
kirjaimilla oli kirjoitettu seuraavat sanat: "En voi, en mitenkään.
Häpeä tappaa minut. Antakaa minun menehtyä näin vaan. Suuri kiitos.
Älkää piinatko. Harlow'in Martti."

Sletkin tuli, ei kumminkaan sinä päivänä, jona äitini oli "käskenyt",
vaan kokonaista vuorokautta myöhemmin. Äitini käski saattaa hänet omaan
kamariinsa. Ties taivas, mistä he lienevät keskustelleet, mutta kauvan
ei heidän keskusteluansa kestänyt: neljänneksen tuntia, ei enempää.
Sletkin läksi äitini kamarista tulipunaisena ja semmoinen myrkyllisyys
ja röyhkeys kasvoilla, että minä, kohdattuani hänet vierashuoneessa,
hämmästyin ihan sanattomaksi. Souvenir'iltäkin jäi alotettu nauru ihan
kesken. Äiti tuli kamaristaan, tulipunaisena hänkin, ja julisti
kaikkien kuullen, ett'ei herra Sletkin'iä saa hänen luokseen päästää
missään tapauksessa, ja jos Martin Petrovitsh'in tyttäret tulisivat --
kyllä heillä muka hävyttömyyttä siksi olisi -- niin ei saa heitäkään
päästää. Päivällispöydässä lausui äitini äkisti:

-- "Semmoinen ilkeä juutalaispoika! Minä olen hänet korvista vetänyt
ulos rapakosta; kaikesta, kaikesta on hän kiitollisuuden velassa
minulle, ja kumminkin hän rohkenee sanoa, että minä turhanpäiten
sekaannun heidän asioihinsa! Martin Petrovitsh muka on itsepäinen,
hänen oikkujansa muka on mahdoton täyttää. Oikkujansa? Hyi sitä
kiittämätöntä penikkaa! Inhottava juutalainen!"

Majori Shitkow, joka myös oli päivällisillä, arveli että nythän itse
taivas on käskenyt hänen käyttämään tilaisuutta hyödykseen, sanoaksensa
pari kolme kovaa sanaa ... mutta äitini keskeytti hänen paikalla.

"Kyll' olet hyvä sinäkin, veikkonen", virkkoi hän. "Upseri olet
olevinasi, ja tyttö sinut pani pussiin. Komppaniaa muka komensit.
Mahtoi vaan se komppania olla mainion nöyrä sinulle. Ja voudinkin
tointa tähtäilit? Kyllä olisi sinua ollut hyvä vouti."

Kvitsinski, joka istui toisessa päässä pöytää, myhähti itseksensä, eikä
puuttunut tuosta myhäyksestä vahingon-iloa. Shitkow parka se vaan
viiksiään liikautti, kohotti kulmakarvansa sekä sukelti karvaisine
kasvoineen servettiin.

Aterian jälkeen meni hän tapansa mukaan kuistille polttamaan
piipullisen tupakkaa. Hän näytti minusta niin raukkamaiselta ja
orvolta, että minä vaikk'en hänestä pitänytkään, istahdin hänen
viereensä.

-- "Mitenkäs se niin kävi, Gawrilo Fedulitsh", ryhdyin minä suoraan
asiaan, "että teidän ja Eulampia Martinownan välit ratkesivat? Minä
luulin teidän jo aikaa sitten olevan naimisissa."

Vanha majori katseli minuun surumielisesti.

-- "Myrkyllinen käärme," virkkoi hän murheellisesti, koettamalla
koettaen lausua jok'ainoan kirjaimenkin, "myrkyllinen käärme on minua
pistänyt ja tyhjäksi tehnyt kaikki minun elämäni toiveet. Niin, Dmitri
Semenovitsh, kertoisin minä teille kaikki tuon konnamaisen miehen
kavalat vehkeet, mutta pelkään suututtavani äitinne." (Tässä iski
mieleeni Prokofin lause: "kovin olette nuori vielä".) "On sitä tässä jo
muutoinkin."

Shitkow rykäsi.

-- "Kärsiä, kärsiä ... se on ainoa mitä enää osaa tehdä", jatkoi hän,
lyöden nyrkillä rintaansa. "Kärsi, kärsi vanha sotamies! Keisaria olet
palvellut uskollisesti ja nuhteettomasti, niin! Et ole säästänyt
hikeäsi etkä vertasi, ja kas nyt mihin kiikkuun jouduit." Vähän ajan
perästä hän jatkoi, nyhkimällä imien kirsikkapuista piippuaan. "Annas
olla, että kaikki tämä olisi tapahtunut armeijassa, ja asia olisi
minusta riippunut, niin miekan lappeella minä olisin hänet pieksättänyt
kolmeen vuoroon, toisin sanoen kunnes olisi tarpeensa saanut."

Sletkin otti piipun suustansa ja loi silmänsä avaruuteen, ikäänkuin
mielessänsä ihaillen esille loitsimaansa kuvaa.

Souvenir lennähti saapuville ja rupesi härmäämään majoria. Minä
poistuin heistä syrjään ja päätin, maksoi minkä maksoi, omin silmin
nähdä Martin Petrovitsh'ia.

Lapsellinen uteliaisuuteni oli noussut ylimmilleen.



XVIII.


Huomenna läksin jälleen pyssy olalla koiran kanssa, mutta ilman
Prokofia, Jeskovon koivikkoon. Päivä oli erin-omaisen ihana. Tuskinpa
syyskuussa semmoisia päiviä muualla onkaan kuin Venäjällä. Niin oli
tyyni, että sadan askelen päästä osasi kuulla kuinka orava hyppieli
kuivia lehtiä myöten, kuinka irtaantunut oksa putosi puusta, ensin
tarttuen alempiin oksiin, kunnes vihdoin putosi pehmoiseen ruohoon,
putosi ainiaksi, ei se siitä enää liikahdakaan, vaan hiljakseen
mätänee. Ilma ei ollut lämmin eikä viileä, vaan lemuisa ja ikäänkuin
hapahko; hennosti ja miellyttävästi se karvasteli silmiä ja poskia.
Pitkä hämähäkin kina, hieno kuin silkki ja valkoinen keränen keskellä
leijui sinne tänne ja tarttuen pyssyn piippuun oikaisihe suoraan
ilmassa -- se tiesi pysyvää lämmintä ilmaa. Aurinko paistoi, mutta niin
lempeästi kuin kuu. Kurppia kohtasin usean kerran, mutta niistä en
suuria välittänyt, minä kun tiesin että koivikkoa kestää melkein
Harlow'in kartanoon saakka, aina hänen puutarhansa aitaan. Sinnepäin
minä painuin, vaikk'en ymmärtänyt, kuinka minä pääsisin itse kartanoon.
Jopa rupesin epäilemään, sopikohan muka minun tunkeutua sinne, koska
äitini oli suuttunut uuteen isäntäväkeen.

Äkkiä olin kuulevinani ihmisääniä lähelläni. Minä kuuntelemaan... Joku
kulki metsässä, tullen suoraan minua kohti.

-- "Miks'etkös sitä sitten sanonut", kuului naisen ääni.

-- "Älä puhu joutavia", keskeytti toinen, miehen ääni. "Eihän sitä
kaikkia saata tehdä yhtä haavaa!"

Minä tunsin äänet. Siniset naisen vaatteet vilahtivat harvenneiden
pähkinäpensaiden välitse, sen vieressä näkyi tumma kauhtana. Vielä
silmänräpäys ja pienelle nurmikolle astuivat esiin, viiden askelen
päässä minusta, Sletkin ja Eulampia.

He hämmästyivät. Eulampia peräytyi samassa takaisin pensaisiin. Sletkin
mietti hetkisen ja lähestyi minua.

Hänen kasvoillaan ei ollut enää jälkeäkään tuosta teeskennellystä
nöyryydestä, joka niissä asui vielä neljä kuukautta sitten, jolloin
hän, astuskellen Harlow'in pihalla, hieroi ratsuni päitsiä, mutta enpä
siinä enää nähnyt tuota röyhkeää uhkeuttakaan, mikä niissä eilen oli
minut saattanut hämille äitini kamarin kynnyksellä. Kasvot olivat
valkoiset ja kauniit kuin ennenkin, mutta näyttivät tanakammilta ja
leveämmiltä.

-- "No, onko kuinkakin monta kurppaa ammuttu", kysäsi hän, nostaen
lakkiansa hymyillen ja pyyhkäisten kädellään mustia kiharoitansa. "Te
käytte linnustamassa meidän koivikossa. No olkaa niin hyvä; emme me
kiellä. Päinvastoin..."

-- "Tänään en ole ampunut mitään", virkoin minä, vastaten hänen
ensimmäiseen kysymykseensä; "ja teidän koivikostanne lähden minä tuossa
paikassa."

Sletkin pani kiireesti lakin päähänsä. "Älkää toki! Miksikäs niin?
Emmehän me aja teitä pois, -- olemme päinvastoin iloisia siitä. Samaa
sanoo Eulampia Martinownakin. Eulampia Martinowna, käykääs tänne. Minne
ihmeelle te olette lymynneet?" Eulampian pää pisti esille pensaista;
mutta itse hän ei tullut luoksemme. Hän oli tullut entistänsä
kauniimmaksi viime aikoina, näytti kuin olisi kasvanut ja lihonnut.

-- "Minun on todellakin mieleni hyvä", jatkoi Sletkin "että kohtasin
teidät. Te olette tosin nuori vielä, mutta ymmärrystä teillä on kyllä.
Äitinne suvaitsi eilen suuttua minuun, eikä ottanut kuullakseen mitään
selityksiä, vaikka minä, sen näkee taivaan Jumala, en ole syypää
mihinkään. Martin Petrovitsh'in kanssa ei voi enää muutoin
menetelläkään; hän on aivan kuin lapsi. Emmehän me, herrainen aika,
toki voi täyttää kaikkia hänen oikkujansa! Mutta arvossa me kyllä
pidämme, niinkuin tulee ja sopii. Kysykää vaikka Eulampia
Martinownalta."

Eulampia ei liikkunut. Tavallinen ylenkatseellinen hymy leijui hänen
huulillansa ja hellyyttä vailla oli kauniiden silmien katse.

-- "Mutta miksikäs te Wladimir Wasiljevitsh, möitte Martin
Petrovitsh'in hevosen?" (Minua kaiveli erittäinkin tuo hevonen, joka
nyt oli talonpojan omana.)

-- "Miksikö möimme hänen hevoisensa, niinkö? No mutta, ajatelkaahan
toki: minnekäs siitä olisi ollut? Heiniä vaan söi ilmaiseksi.
Talonpojalla se edes saattaa kyntää. Ja milloin Martin Petrovitsh vaan
haluaa lähteä ajelemaan jonnekin, niin ei hänen tarvitse muuta kuin
pyytää meiltä hevosta. Emme me sitä häneltä kiellä. Pyhäpäivinä,
jolloin hevosilla ei ole mitään työtä, -- vallan kernaasti!"

-- "Wladimir Wasiljevitsh!" virkkoi Eulampia kumeasti, ikäänkuin
kutsuen häntä pois, liikahtamatta kumminkaan paikaltansa. Hän
pyöritteli kädessään raatamokukkia ja katkoi niiltä päitä, lyöden niitä
vastatusten.

-- "Niin ja sitten tuo Maksimka, kasakkipoika", jatkoi Sletkin. "Martin
Petrovitsh valittaa miksikä muka me otimme pojan häneltä pois ja
panimme oppiin. Mutta sanokaas nyt itse: mitä kummia hän olisi tehnyt
Martin Petrovitsh'in luona? Tyhjää olisi toimittanut eikä muuta mitään.
Eikä hän osaa passarina olla kunnon lailla, sillä hän on niin tuhma ja
nuorikin. Nyt sen sijaan on poika satulantekijän opissa. Hänestä tulee
hyvä käsityöläinen; saapi hyötyä itselleen ja rupeaa meillekin veroa
maksamaan. Ja tämä on meidän pienessä taloudessa sangen tärkeä seikka.
Meidän pienessä taloudessa ei saa laimin lyödä mitään."

-- "Ja tämmöistä miestä sanoi Martin Petrovitsh räpäleeksi!" ajattelin
minä. "Mutta kukas nyt lukee Martin Petrovitsh'ille?" kysyin
Sletkin'iltä.

-- "Mitäpäs siellä olisi lukemista. Olihan siellä ennen yksi kirja
mutta onneksi sekin joutui pois, minne lienee joutunutkaan. Mitäs siitä
lukemisesta enää tuossa iässä?"

-- "Kukas häneltä partaa ajaa?" kysyin minä taas.

Sletkin naurahti, ikäänkuin hyväksyen minun leikinlaskuani. "Eipä
kukaan. Ensi alussa hän kärventeli partaansa kynttilässä, mutta nyt on
päästänyt kasvamaan. Ja kaunis parta onkin!"

-- "Wladimir Wasiljevitsh!" toisti Eulampia vaatimalla. "Wladimir
Wasiljevitsh, kuuletteko?"

Sletkin viittasi hänelle.

-- "Vaatteet hänellä on päällä, kengät on jalassa", jatkoi Sletkin,
"syöpi samaa kuin mekin. Mitäs hän vielä olisi vailla? Ja itsehän hän
vakuutti, ett'ei tahdo maailmassa enää pitää huolta muusta kuin
sielustansa. Jospa hän ottaisi huomatakseen edes sen, että kaikki on
nyt, tavalla tai toisella, meidän. Valittaa näet sitäkin, ett'emme
maksa hänelle palkkaa. Eihän meillä itselläkään ole aina rahoja
käsillä; ja mitä hän tekee rahoilla, koska hänellä on kaikki valmista.
Ja me kohtelemme häntä kuin omaista ainakin; totisesti. Esimerkiksi ne
huoneet, joissa hän asuu, ne nyt olisivat meille niin tarpeen, että...
Ei tahdo talossa kääntymään päästä. Mutta emmepäs puhu mitään, sallimme
hänen olla niissä. Koetammepa ukolle huvitustakin hankkia. Tuossa
äskönkin toin minä Pietarin päiviksi hänelle e-rin-o-maisia ongen
koukkuja kaupungista, oikein englantilaisia, kalliita onkia! Meillä on
lammessa ruutanoita. Siellähän hänen sopii aikaansa kuluttaa. Istuisi
siellä tunnin, mitäpä toisenkin, -- jopa päästiin keitolle. Se on
vanhoille miehille erittäin sopiva ajanvietto."

-- "Wladimir Wasiljevitsh!" sanoi päättävästi Eulampia kolmannen
kerran, viskaten kauas luotaan heinät, joita oli käsissään pyöritellyt.
"Minä lähden." Meidän katseemme kohtasivat toisiansa. "Minä lähden,
Wladimir Wasiljevitsh!" toisti hän ja katosi pensaitten taa.

-- "Heti paikalla, Eulampia Martinowna, heti paikalla!" huudahti
Sletkin. "Martin Petrovitsh itsekin hyväksyy käytöksemme", jatkoi hän,
kääntyen jälleen minuun. "Ensin hän tosin oli pahoillaan; jopa
valittikin, ennenkuin käsitti ja pääsi perille, ymmärrättehän. Hän oli,
kuten muistatte, tuommoinen kiivas, tulinen mies. -- Älä Herra saata!
-- mutta nyt on käynyt aivan hiljaiseksi, eikä kummakasin, kun on
huomannut mitä hänen rauhaansa sopii. Teidän äitinne vihastui minuun.
-- Herrainen aika, kuinka hän vihastui... No se on tietty: rouva ei
tahtoisi päästää valtaa käsistään, aivan kuin Martin Petrovitsh'kin
ennen vanhaan; mutta käykäähän te talossa, katsokaa miten asiat ovat
ja kertokaa sitten äidillenne, milloin puheeksi tulee. Natalia
Niholajewnan hyvät työt minä kyllä muistan; mutta pitäähän sitä elää
meidänkin."

-- "Mutta mitenkäs Shitkow sai rukkaset?" kysyin minä.

-- "Fedulitshko? Tuo lälläkö?" Sletkin kohautti olkapäitään. "Mutta,
hyvät ihmiset, mihinkäs hänestä olisi ollut? Ikänsä on ollut
sotamiehenä ja nyt olisi meininki ruveta isännöimään. Minä, sanoi,
osaan kyllä pitää talonpoikia kurissa. Minä, muka olen tottunut
antamaan vasten naamaa. Ei hän kelpaa siihenkään. Taidolla sitä pitää
vasten naamaakin antaa. Ja sitä paitsi Eulampia Martinowna se itse
antoi hänelle rukkaset. Eihän semmoisesta miehestä ole mihinkään.
Hunningolle olisi mennyt koko talous."

-- "Ho-hoi!" kuului Eulampian heleä ääni.

-- "Heti paikalla!" vastasi Sletkin.

Hän ojensi minulle kätensä. Minä puristin sitä, vaikka
vastenmielisesti.

-- "Jääkää hyvästi, Dmitri Semenovitsh", virkkoi Sletkin, paljastaen
valkoiset hampaansa. "Ampukaa vaan kurppia kylliksenne, se on liikkuva
lintu, ei ole kenenkään oma. Mutta jos jänis sattuisi, niin etteköhän
säästäisi sitä: se on meidän saaliitamme. Niin ja vielä yksi asia:
etteköhän te antaisi minulle pentua koirastanne? Olisin hyvin
kiitollinen."

-- "Ho-hoi!" kajahti uudestaan Eulampian ääni.

-- "Ho-hoi-hoi!" vastasi Sletkin ja riensi pensastoon.



XIX.


Muistan vielä, kuinka minussa, yksikseni jäätyäni, asui ajatus:
miksikähän se Harlow ei läimäyttänyt Sletkin'iä "niin ett'ei olisi
märkää paikkaakaan hänestä jäänyt jäljelle", ja mitenkähän Sletkin ei
peljännyt sellaista kohtaloa? Nähtävästi oli Martin Petrovitsh
todellakin käynyt hiljaiseksi, arvelin minä, ja yhä enemmän rupesi
mieleni tekemään, päästä Jeskovoon ja saada edes toisella silmällä
nähdä tuota jättiläistä, jota en milloinkaan voinut ajatella
ahdistettuna ja hiljaisena. Olin jo saapunut metsän rinteelle, niin
tuossapa äkkiä aivan jalkojeni juuresta pyrähti lentoon suuri kurppa,
kovasti läpyttäen siipiänsä ja lensi tiheikköön päin. Minä tähtäsin,
mutta lukko petti. Minua harmitti kovasti, sillä kovin oli lintu korea,
ja päätin kuin päätinkin koettaa eiköhän tuota vielä saisi ylös. Läksin
painumaan sinnepäin, jonne lintu oli lentänyt ja kuljettuani pari sataa
askelta, näin vähäisellä nurmikolla, tuuhean koivun alla -- en kurppaa
-- vaan samaisen herra Sletkin'in. Hän makasi seljällänsä, kädet niskan
alla, ja katseli ylös taivaalle, tyytyväisesti hymyillen ja hiljaa
heilutellen vasenta jalkaansa oikean polven päällä. Hän ei huomannut
minun lähenemistäni. Nurmikolla, muutaman askelen päässä hänestä,
astuskeli Eulampia, maahan tuijottaen. Hän näkyi etsivän jotakin
ruohosta, -- sieniäkö sitten lienee etsinyt vai mitä -- silloin tällöin
notkistuen alas, kättään kurottaen ja laulellen puoli-ääneen. Minä
pysähdyin samassa ja rupesin kuuntelemaan. Ensi alussa en voinut
eroittaa mitä hän lauloi, mutta sitten kuulin aivan selvästi seuraavat
säkeet tunnetusta vanhasta laulusta:

    Tule, tule, ukonpilvi, tule vainenkin
    Tapa, tapa multa appi-taatto taitenkin
    Iske, nuoli, iske anoppihin-äitihin
    Nuoren vaimon minä kyllä tapan itsekin.

Eulampia lauloi yhä kovemmin ja kovemmin; erittäinkin kuuluvasti äänsi
hän viimeiset sanat. Sletkin se loikoi loikomistaan nurmella,
naurahdellen, mutta tyttö näytti vaan alin-omaa kiertelevän hänen
ympärillään.

-- "Katsopas vaan", virkkoi hän viimein, "kaikkia niille päähän
pölähtääkin."

-- "Kuinka niin?" kysyi Eulampia. Sletkin kohotti vähän päätänsä.

-- "Kuinkako niin? Mitäs lauluja sinä oikeastaan laulat?"

-- "Täytyyhän laulu laulaa niin kuin se on, Wolodja", vastasi Eulampia,
kääntyi ympärinsä ja havaitsi minut. Me huudahdimme yht'aikaa ja
riensimme eri haaroille.

Minä kiirehdin pois lehdosta ja astuttuani pienen kedon poikki olin
Harlow'in puutarhan edustalla.



XX.


Mitä minä sain nähdä -- sitä ei minulla ollut aikaa mietiskellä ja
turhaa se olisi ollutkin. Minä astuin puutarhan aitaviertä.
Hopeapoppelit eivät vielä olleet pudottaneet yhtään lehteä, vaan
levitteliivät ja kimaltelivat upeina. Moniaan silmän-räpäyksen perästä
tuli niiden oksien välistä näkyviin Martin Petrovitsh'in piha ja
rakennus. Koko hovi näytti minusta puhdistetulta ja järjestetyltä;
kaikkialla näkyi alin-omaisen ja ankaran huolenpidon jälkiä. Anna
Martinowna ilmestyi kuistille ja sirristäen vaalean sinisiä silmiänsä
katsoi kauan lehtoon päin.

-- "Näitkö herraa?" kysäsi hän pihalla kulkevalta talonpojalta.

-- "Wladimirko Wasiljitsh'iä?" vastasi toinen, siepaten lakin päästään.
"Tuonnehan se taisi mennä, tuonne viidakkoon."

-- "Tiedän minä sen itsekin. Mutta eikö hän ole tullut takaisin? Etkö
nähnyt häntä?"

-- "Ka ... en ole."

Mies seisoi edelleen Anna Martinownan edessä, lakki kourassa.

-- "Saat mennä", virkkoi rouva. "Tahi ... maltas... Missä on Martin
Petrovitsh? Tiedätkö?"

-- "Niin, Martin Petrovitsh, niinkö?" vastasi mies laulavalla äänellä,
kohottaen vuoroin oikeata, vuoroin vasenta kättään, ikäänkuin osoittaen
jotakin suuntaa. "Siellähän se istuu tuolla lammen rannalla, ongenvapa
kourassa. Niin, siellä istuu ruo'istossa, ongenvapa kourassa. Kalojako
hän siellä onkinee, vai mitä."

-- "Hyvä. Saat mennä", virkkoi Anna Martinowna, "ja korjaa tuo pyörä
tuosta pihalta."

Mies juoksi täyttämään hänen käskyänsä. Anna Martinowna viipyi vielä
hetkisen kuistilla, yhä katsellen lehtoon päin. Senjälkeen hän vähäsen
häristi kädellään ja palasi verkalleen taloon.

-- "Aksjutka!" kuului hänen käskevä äänensä oven takaa.

Anna Martinowna oli ärtyneen näköinen, ja hänen muutoinkin ohuet
huulensa olivat omituisen lujasti puristuneet yhteen. Pukunsa oli
huolimaton ja valloilleen päästetty palmikko valui hänen hartioillaan.
Mutta sittenkin huolimatta hänen leväperäisestä puvustaan, hänen
ärtymisestään, näytti hän yhä vieläkin viehättävältä, ja minä olisin
mielelläni suudellut hänen kapeata kättänsä, joka sekin näytti
suuttuneelta ja jolla hän pari kertaa harmissaan heitti taakse tuuheaa
tukkaansa.



XXI.


-- "Onkohan Martin Petrovitsh'istä sitten todellakin tullut kalamies?"
kyselin itseltäni, kulkien lammelle päin, joka oli toisella puolen
puutarhan. Minä astuin sulkusillalle ja katsahdin puoleen ja toiseen.
Ei näkynyt Martin Petrovitsh'iä missään. Läksin astumaan lammen toista
rantaa ja vihdoin, melkein lammen päässä, pienen lahdelman rannalla,
litteäin ja taittuneiden, hallavain ruo'onkorsien keskessä näin suuren,
harmaan möhkäleen. Tähystin tarkemmin: siinä oli Harlow. Siinä hän
istui paljaalla maalla, jalat allaan, lakitta päin, pörrötukkaisena,
saumoilta ratkennut liinainen takki päällä. Hän istui niin hiljaa, että
rantasipi, minun lähestyessäni, pyrähti kuivuneesta lietteestä parin
askeleen päässä hänestä ja läksi lentämään, siipiään räpytellen ja
piipitellen, veden pintaa pitkin. Nähtävästi ei ollut sen läheisyydessä
pitkään aikaan kukaan liikkunut, ja säikäyttänyt häntä. Niin tavattoman
näyn tarjosi Harlow tuossa, että koirani, hänet nähtyään, paikalla jäi
seisomaan, laski häntänsä ja rupesi murajamaan. Harlow käänsi
pikkuruisen päätänsä ja kiinnitti minuun ja koiraani kummalliset
katseensa. Kovin muutti hänen muotoansa parta, lyhyt, mutta tiheä,
kähäräinen, valkoisissa takkuevissa. Oikeassa kädessään hän piteli
vapaa, jonka toinen pää hiljalleen heilui veden pinnassa. Sydämmeni
säpsähti ehdottomastikin. Rohkaisin kumminkin itseni, astuin hänen
luokseen ja tervehdin häntä. Hän rupesi hitaasti puristelemaan
silmiänsä, niinkuin olisi vasta herännyt.

-- "Martin Petrovitsh!" alotin minä, "kalojakos sitä ongitaan?"

-- "Niin ... kaloja", vastasi hän käheällä äänellä ja tempasi ongen
ylös: vavan päässä roikkui kyynärän pituinen pätkä siimaa ilman
koukkua.

-- "Siimahan teilt' on katkennut!" huomautin minä ja huomasin samassa,
ett'ei hänellä ollut sankoa eikä matosiakaan mukanansa... Ja mitäpäs
siitä onkimisesta syyskuussa!

-- "Onko katkennut?" virkkoi hän ja pyyhkäsi kädellään kasvojansa. "No
yks kaikki!"

Hän heitti ongen uudelleen.

-- "Natalia Niholajewnan poika, niinkö?" kysäsi hän parin minutin
perästä, joitten kuluessa olin katsellut häntä salaisella
kummastuksella. Laihtunut hän tosin oli, mutta näytti sittenkin
jättiläiseltä; mutta minkälaisessa puvussa hän oli ja kuinka
laskehtinut!

-- "Niin aivan", vastasin minä. "Minä olen Natalia Niholajewna B:n
poika."

-- "Terveenä, vai?"

-- "Äitini voi hyvin. Hän otti kieltonne pahakseen", lisäsin sitten,
"hän ei ensinkään odottanut sitä, että te kieltäytyisitte tulemasta
hänen luoksensa."

Martin Petrovitsh painoi päänsä.

-- "Oletkos sinä käynyt siellä?"

-- "Missä?"

-- "Tuolla hovissa? Et vainen! No käypäs siellä. Mitäpäs sinä täältä
haet? käy siellä, käy. Mitäs sinä minun kanssani tulit haastelemaan? En
minä kärsi semmoista."

Hän oli vaiti kotvasen.

-- "Aina sinä vaan pyssyn kanssa hyörit! Nuorena minäkin juoksentelin
samoja teitä. Mutta isä ... niin, minä kunnioitin isääni, vähän toisin
kuin nää nykyiset. Isä otti ja löylytti minut ratsupiiskallaan ... ja
siinä se oli sen laulun loppu! Enkä kuljeksinutkaan enää maita
mantereita; sillä minä kunnioitin häntä... Hoh-hoi-jaa!"

Harlow oli jälleen vaiti hetkisen.

-- "Äläkä jää tänne, sinä", alkoi hän jälleen. "Mene ja käy hovissa,
siellä on huushollit nyt erinomaiset. Wolodka'..." Hän takertui vähäsen.
"Niin, Wolodka on sukkela mies! Reipas poika! Ja roisto kanssa."

Minä en tiennyt mitä sanoa. Martin Petrovitsh puhui hyvin tyynesti.

-- "Käy tyttäriänikin katsomassa. Muistathan: minulla oli kaksi tytärtä
Ne ovat emäntinä ne -- nokkelat molemmat. Minä tulen vanhaksi,
veikkonen, olen astunut syrjään. Lepoon, näethän...

"Kyll' on lepo!" ajattelin minä, katsahtaen ympärilleni.

-- "Martin Petrovitsh!" virkoin minä ääneen. "Teidän pitää
välttämättömästi tulla meille."

Harlow katseli minuun.

-- "Mene veikkonen tiehes jo."

-- "Älkää pahoittako äitini mieltä; tulkaa!"

-- "Mene sinä, veikkonen, pois", toisti hän. "Mitä sinulla on puhumista
minun kanssani?"

-- "Ellei teillä ole ajokaluja, niin äitini lähettää teille omansa."

-- "Mene pois!"

-- "Kulkaahan Martin Petrovitsh!"

Harlow painoi taaskin päänsä; ja minusta näytti kuin olisivat hänen
tummenneet, ikäänkuin mullalla peitetyt, kasvonsa hiukan punehtuneet.

-- "Tulkaa todellakin", jatkoin minä. "Mitäs te istutte ja itseänne
rasitatte?"

-- "Mitenkä: rasitatte?" kysyi hän, pannen painoa joka sanalle.

-- "No niinpä vaan että rasitatte", toistin minä. Harlow vaikeni ja
näkyi vaipuneen ajatuksiinsa.

Tästä vaitiolosta rohkaistuna päätin olla suora ja puhua suuni
puhtaaksi. (Älkää unohtako, että minä olin silloin kaikkiansa
viidentoista vanha.)

-- "Martin Petrovitsh!" aloitin minä, istahtaen hänen viereensä. "Minä
tiedän kaikki, ihan kaikki! Minä tiedän kuinka vävy kohtelee teitä, --
tietysti tyttärienne suostumuksella. Ja millaisessa tilassa te nyt
olette? Mutta eihän ole syytä epätoivoon!"

Harlow oli yhä vaiti. Vapa vaan oli kirvonnut hänen kädestään. Ja minä
-- voi kuinka ymmärtäväinen, millainen filosofi olinkaan mielestäni!

-- "Kyllähän se on totta", jatkoin minä, "että te teitte
varomattomasti, kun annoitte tyttärillenne kaikki tyyni. Se oli jalosti
tehty enkä minä suinkaan rupea teitä moittimaan. Meidän aikoinamme
tuollainen teko on harvinaista. Mutta jos teidän tyttärenne ovat niin
kiittämättömät ... niin teidän sopii osoittaa ylenkatsetta ... niin
juuri, ylenkatsetta ... eikä ruveta suremaan..."

-- "Ole vaiti!" kuiskasi äkkiä Harlow hammastaan purren, ja hänen
silmänsä, jotka olivat olleet kiinnitettyinä lampeen, alkoivat
välähdellä pahaenteisesti. "Mene pois!"

-- "Mutta, Martin Petrovitsh!"

-- "Mene, kuulitkos! Taikka minä tapan sinut!" Olin jo siirtymäisilläni
aivan hänen rinnallensa; mutta viimeiset sanat kuultuani hyppäsin
vasten tahtoanikin seisomaan.

-- "Kuinka te sanoitte, Martin Petrovitsh?"

-- "Minä tapan sinut, kuulethan: mene tiehes!" Nämä sanat puhkesivat
hänen rinnastaan hurjana huutona, ärjymisenä. Päätään hän ei kumminkaan
kääntänyt, vaan katsoi vimmastuneena suoraan eteensä.

-- "Otan ja viskaan sinut tuonne veteen kaikkine hupsuine neuvoinesi,
-- kyllä minä näytän sinulle, mitenkä vanhoja ihmisiä häiritään, senkin
penikka!"

"Ihanhan tuo mies on hullu!" juolahti mieleeni.

Nina katselin häneen tarkemmin ja hämmästyin kokonaan. Martin
Petrovitsh itki! Kyynel toisensa perästä vieri hänen silmistään
poskelle ... mutta kasvoilla asui selvä raivo...

-- "Mene nyt!" kiljasi hän vielä kerran, "muutoin tapan sinut,
jumaliste! Jott'ei kenenkään iskisi mieleen..."

Hän väräytti koko ruumistansa syrjään ja irvisti suunsa, niinkuin
metsäkarju. Minä sieppasin pyssyni ja juoksemaan pois. Koirani läksi
haukkuen minun perääni. Sekin oli säikähtänyt.

Kotia tultuani tietysti en puhunut äidilleni sanaakaan kaikesta siitä
mitä olin nähnyt, mutta kohdattuani Souvenir'in -- hitto ties miten se
tuli -- kerroin hänelle kaikki tyyni. Tämä ilkeä mies tuli niin
iloiseksi minun kertomuksestani, rupesi niin vingahdellen nauramaan ja
oikein hypähtelemään ilosta, että olin vähällä lyödä häntä.

-- "Hei!" sanoi hän, ollen pakahtua nauruun. "Tekisipä mieleni nähdä
mitenkä tuo pöhkelö, tuo 'ruostalainen' Harlow, on kömpinyt lietteesen
ja istuu siinä..."

-- "Menkää lammelle hänen luokseen, jos niin haluttaa."

-- "Niin, entäs jos hän tappaa?"

Kylläni sain jo Souvenir'ista; minua kadutti kertomiseni.

Shitkow, jolle hän kertoi tämän tapauksen, katsoi asiaa vähän toiselta
kannalta.

-- "Kyllä tässä vielä täytyy panna polisia hakemaan", päätti hän;
"kukaties pitää saada komppania sotamiehiäkin." Hänen aavistuksensa
sotamieskomppaniasta ei käynyt toteen; mutta tapahtuipa sittenkin
jotakin erin-omaista.



XXII.


Lokakuun keskivaiheilla, noin kolme viikkoa sen jälkeen kuin olin
kohdannut Martin Petrovitsh'in, seisoin huoneeni akkunassa, talomme
toisessa kerroksessa ja mitäkään erittäin mietiskelemättä, surumielin
katselin pihalle ja sen takana kulkevalle tielle. Ilma oli viidettä
päivää ollut aivan ilkeä; varpusetkin olivat vaienneet; peltovarikset
olivat jo aikaa sitten kadonneet. Tuuli vuoroin ulvahteli, vuoroin
huimasti vinkui; matala rumanvaalea taivas ilman mitäkään heleyttä
muuttelehti lyijynkarvaiseksi, vielä kolkommaksi ja sadetta tulla
pauhasi lakkaamatta; se koveni kovenemistaan, tullen yhä enemmän
vinosti, ja rapisevana virtana vuotaen pitkin akkunan ruutuja.

Puut olivat jo kokonaan paljaiksi raastetut ja käyneet harmaiksi
semmoisiksi; eihän niissä enää näkynyt olevan mitään ottamista, mutta
tuuli se vaan tuli, tuli ja -- alas taas niitä tuivertamaan. Kaikkialla
oli rapakoita, täynnä keltaisia lehtiä; ja niiden pinnalla pitivät isot
kuplat sitä iloa, haljeten ja uudestaan syntyen, hypähdellen ja
liukuen. Teillä oli likaa polvia myöten; vilu tunkeentui huoneisin,
vaatteiden alle, hamaan luihin asti; kylmän väreitä kulki pitkin
ruumista -- ja voi sentään kuinka ilkeältä tuntui sydämmessä. Niin
juuri, ilkeältä eikä surulliselta. Siltä vaan tuntui kuin ei maailmassa
enää milloinkaan tulisi päivänpaistetta eikä kimaltelua eikä värien
vaihteluja, vaan aina pysyisi tämä loka ja liete ja harmaa märkyys ja
ilkeä kosteus, aina vaan huikea tuuli ulvoisi ja vonkuisi!

Tuossa seisoin ajatuksissani akkunan ääressä ja muistan kuin
muistankin: pimeys tuli äkisti päälle, tuommoinen sinervä pimeys,
vaikk'ei kello näyttänyt enempää kuin kaksitoista. Äkkiä näytti
minusta, niinkuin pihan poikki portilta kuistille päin olisi juosta
vilaissut karhu, tosin ei nelinkontin, kulkena, vaan sellainen kuin
sitä kuvataan, kun se kohoaa takajaloilleen. En uskonut silmiäni.
Ellei se ollut karhu, niin ainakin se oli jotakin suurta, mustaa,
pörröistä... En ennättänyt vielä saada selville, mikä se mahtaisi olla,
kun alhaalla äkkiä kuului ankara kolina. Tuntui kuin olisi jotakin
aivan odottamatonta, jotakin kauheata rynnännyt taloon. Nousi hälinä ja
juoksu...

Minä läksin nopeasti alas ja riensin ruokasaliin.

Vierashuoneen ovessa, kasvot minuun, seisoi äitini kuin ukonnuolen
iskemänä; hänen takanaan näkyi muutamia säikähtyneitä naisten kasvoja.
Pehtori, kaksi lakeijaa, kasakkipoika tunkeilivat etuhuoneen ovessa,
hämmästyneinä ja suut auki; mutta keskellä ruokasalia seisoi polvillaan
äsköinen kummitus, jonka olin nähnyt rientävän pihan poikki: siinä se
seisoi likaisena ylt'yleensä, pörröisenä raastettuna ja märkänä, niin
märkänä, että höyrysi ja vesi virtana vuoti pitkin lattiaa; siinä se
seisoi raskaasti heiluen ja ikäänkuin henkitoreissaan. Ja kuka oli tämä
kummitus?

Harlow!

Minä tulin sivulta päin enkä nähnyt hänen kasvojansa vaan sen sijaan
hänen päänsä, jota hän piteli kiinni, likistäen kämmeniään lialla
tahrattua tukkaa vasten. Hän hengitti raskaasti, suonenvetoisesti;
kuului oikein pulputusta hänen rinnastaan -- eikä koko tuossa
tahratussa kasassa muuta voinut selvästi eroittaa kuin pikkaraiset,
oudosti vilkuilevat silmät. Hän oli kauhea! Mieleeni muistui se korkea
virkamies, jonka suun hän oli tukkinut, kun toinen oli tehnyt
vertauksia mastodanttiin. Tuonnäköinen mahtoi tuo vedenpaisumuksen
takainen eläin todellakin olla, vast'ikään pelastuneena toisen
väkevämmän eläimen kynsistä, joka oli hänen kimppuunsa hyökännyt
alkuaikaisten rämetten ikuisissa lietteissä.

-- "Martin Petrovitsh!" huudahti vihdoin äitini, lyöden käsiään yhteen.
"Sinäkö se olet? Herra Jumala kuitenkin!"

-- "Minä ... minä..." kuului katkonainen ääni, lausuen jokaisen sanan
ikäänkuin vaivalla ja ponnistuksella. "Voi sentään! Minä tässä olen!"

-- "Mutta kuinkas sinun on laitasi, Herra siunatkoon!"

-- "Natalia Niholow ... na ... minä tulin teille ... suoraan kotoa
juoksujalassa..."

-- "Tämmöisessä liassa! Ethän sinä ole ihmisen näköinenkään. Nousehan
ja istu toki... Ja te", käski hän sisäpiikoja, "juoskaa joutuun hakemaan
pyyhkimiä. Ja eikös olisi kuivia vaatteita?" kysyi hän pehtorilta.

Pehtori osoitti kädellään että mistäpäs, muka, ne vaatteet otti noin
suuret.

-- "Voishan sitä sentään tuoda peitteen", ilmoitti hän; -- "tahikka on
meillä uusi hevosloimi."

-- "Mutta nousehan sinä, Martin Petrovitsh, ja käy istumaan", toisti
äitini toistamistaan.

-- "Pois on minut ajettu, rouva kulta", voivotti vihdoin Harlow,
heittäen päänsä taaksepäin ja ojentaen kädet eteen. "Pois on ajettu,
Natalia Niholajewna! Omat tyttäret omasta kodistani..."

Äidiltäni pääsi huudahdus.

-- "Mitä sinä sanot? Poisko ajettu. Voi syntiä ja häpeää!" (Hän risti
silmänsä.) "Mutta nousehan sinä Martin Petrovitsh, tee nyt se hyvä
työ."

Kaksi sisäpiikaa tuli huoneesen ja seisattuivat pyyhkimet kädessä
Harlow'in eteen. He eivät nähtävästi voineet käsittää, miltä puolen
heidän piti käydä käsiksi tuommoiseen likakasaan.

-- "Pois minut ajoivat, rouva hyvä, pois ajoivat", kertoeli sillä välin
Harlow.

Pehtori tuli takaisin tuoden mukanaan suuren villaisen peitteen. Hänkin
pysähtyi neuvotonna. Souvenir'in pää pilkisti ovesta ja katosi jälleen.

-- "Martin Petrovitsh! nouse nyt ja istu, ja kerro kaikki
järjestyksessä!" komensi äitini päättävästi.

Harlow nousi... Pehtori tahtoi auttaa häntä, mutta likasi vaan kätensä
ja peräytyi ovelle, sormiaan puistellen. Horjahdellen sekä heiluen
puoleen ja toiseen pääsi Harlow vihdoin tuolin ääreen ja istui siihen.
Sisäpiiat tulivat jälleen hänen luoksensa pyyhkimineen, mutta hän
poisti heidät luotaan käden viittauksella eikä huolinut peitteestäkään.
Äitinikään ei ruvennut vaatimaan: Harlow'ia oli ilmeisesti mahdoton
saada kuivaksi. Lattialle jääneet jäljet vaan pyyhkäistä hotaistiin.



XXIII.


-- "Mutta mitenkäs ne sinut ajoivat pois?" kysyi äitini Harlow'ilta,
heti kuin tämä oli vähän puhaltanut.

-- "Rouva kulta! Natalia Niholajewna!" alkoi hän ponnistuksella, ja
taas oudostutti minua hänen silmäinsä vilkkuminen, "toden sanon teille:
enimmän syypää olen minä itse."

-- "Sepä se. Et tahtonut silloin totella minua", virkkoi äitini,
laskeutuen nojatuoliin ja hiljaa viuhtoen hyvänhajuisella
nenäliinallaan: kovin läksi katkera löyhkä Harlow'ista ... rämeessä ei
haise niin kovasti.

-- "Ei se minun syyni siinä ole, hyvä rouva, vaan ylpeydessä se on.
Ylpeys se minut kukisti niinkuin kuninkaan Nebukadnetsarin. Minä
ajattelin: onhan taivaallinen Isä antanut minulle viisautta ja
ymmärrystä; minkä siis kerran päätin, niin siten sen olemankin pitää.
Mutta sitten tuli tuo kuoleman pelko ... ja silloin minä ihan suunnalta
pois. Annas muka kun vielä viimeisilläni näytän miehen voiman ja
mahdin! Minä annan heille lahjat ... ja heidän pitää hamaan hautaan
asti tunteman..." Harlow alkoi äkkiä liikkua rauhattomasti tuolillaan.
"Mutta kuni kopisen koiran he ajoivat minut pois kotoa. Siinä se
kiitollisuus."

-- "Mutta milläs tavalla..." yritti äitini puhua.

-- "Kasakkipojan Maksimkan ottivat minulta pois", keskeytti Harlow.
Hänen silmänsä vilkuivat edelleen, hänen istuessaan molemmat kädet
leuan alla, sormet ristissä. "Ajopelit ottivat pois, kuukausmuonat
vähensivät, säädettyä palkkaa eivät maksaneet, -- sanalla sanoen
pinnistivät joka taholta. Minä en puhunut mitään, kärsin vaan. Ja
kärsimiseenkin oli syynä ... voi sentään ... yhä vaan tuo ylpeys! Ei
pitänyt häjyjen vihamiesten päästä sanomaan, että kas muka kuinka nyt
vanhaa pöllöä kaduttaa. Ja varoitittehan tekin rouva hyvä minua:
kyynäspäätäs muka et saa purruksi! No niin, minä kärsin vaan... Mutta
tänään! Astun kamariini: se on jo otettu, vuoteenikin oli viety --
aittaan! Saatat sinä muka sielläkin maata. Armoilla sinä muutoinkin
elät, ja kamarisi on meille tarpeen. Ja tätä puhui minulle kuka?!
Wolodka Sletkin, roisto, perk..."

Harlow'in ääni katkesi.

-- "Entäs tyttäret? Entäs he?" kysäsi äitini.

-- "Minä yhä vaan kärsin", jatkoi Harlow kertomustaan. "Ja katkeralta
tuntui minusta, voi kuinka tuntuikaan katkeralta ... ja hävetti minua
kanssa. En olisi tahtonut Jumalan päivää nähdä. Siksipä minä, hyvä
rouva, en tahtonut teidänkään luokse tulla, juuri siitä syystä, ett'en
iljennyt, että hävetti. Voi rouva kulta! Kyllä minä koettelin jos
mitäkin: koettelin hyvällä, koettelin uhata, koettelin pyytää, ... niin
... kumartelinkin ... näin juuri kumartelin" (Harlow näytti). "Ja
kaikki turhaan! Ja kaikki minä vaan kärsin. Ensi alussa, ensimmäisessä
vimmassa oli mulla muutakin mielessä: otan, aattelin minä, viskaan
tässä kaikki nurin, nurin, kukistan ja tuhoan, niin ett'ei
siemenjyvästä jäämään pidä... Saavat nähdä ja tuta! Mutta -- hiljenin
sitten. Risti on minulle pantu, aattelin; kuolemaan pitää valmistua
minun ja tänään kuin koiran ajoivat ulos! Ja kuka? Wolodka! Entäs
tyttäret? kysytte te. Onkos heillä sitten mitään omaa tahtoa. Wolodkan
orjia he ovat eivätkä muuta mitään."

Äitini ihmettelemään.

-- "Annan suhteen saatan sen vielä käsittää, sillä hän on vaimo. Mutta
mitenkäs se toinen..."

-- "Eulampiako? -- Kahta hullumpi! Ihan kokonaan Wolodkan kynsissä.
Siitähän syystä se teidän sotamieskin rukkaset sai. Juuri Wolodkan
käskystä. Annan tietysti pitäisi tuosta loukkaantua, eikä hän sisartaan
muutoinkaan voi kärsiä, -- mutta ei puhu mitään! Niin on kuin olisi
noitunut, lempo! Ja Annan on näetsä hauska ajatella: ähä, muka,
Eulampia, ylpeä olet ikäsi kaiken ollut ja minkälainen sinusta nyt on
tullut! Voi ... voi! Voi Herra Jumala sentään!"

Äitini katsahti levottomasti minuun. Minä siirryin syrjemmäs, peljäten,
että minut kenties käsketään pois.

-- "Mieleni on hyvin paha, Martin Petrovitsh", puhui äitini, "että
entinen kasvattini on tuottanut sinulle niin paljon harmia ja on
näyttänyt olevansa niin kehno ihminen, mutta erehtynytpä minäkin olen
hänessä ... kukapa hänestä olisi semmoista luullut?"

-- "Rouva hyvä!" vaikeroi Harlow ja löi rintaansa. "Minä en voi kestää
tyttärieni kiittämättömyyttä! En voi! Minähän annoin heille kaikki,
ihan kaikki tyyni. Ja omatunto se minusta ihan lopun tekee. Voi
sentään, kuinka paljon minä olen ajatellut tuolla lammen rannalla,
kaloja onkiessani! Jos edes olisit mitä hyötyä tehnyt maailmassa
kellekään! niin minä mietiskelin. Jos edes olisit köyhiä hoitanut, jos
olisit edes talonpoikiasi päästänyt vapaiksi, koska olet heitä koko
ikäsi nylkenyt! Sinunhan pitää heistä tili tehdä Jumalan edessä! Katso
nyt, heidän itkunsa pitää tuleman sinun päällesi. Ja minkälainen on nyt
heidän kohtalonsa? Syvä oli kuoppa minun aikanani -- mitäpäs siitä
salaamista -- mutta nyt ei pohjaakaan näy! Kaikki nämä synnit minä otin
päälleni, uhrasin omantuntoni lapsilleni, ja mitä mä siitä sain? Pois
talosta minut ajoivat kuin koiran."

-- "Älähän nyt enää tuota ajattele, Martin Petrovitsh!" virkkoi äitini.

-- "Ja senkuin hän sanoi minulle, tuo teidän Wolodkan hyväkäs", jatkoi
Harlow jälleen voimalla, "senkuin hän sanoi minulle, ett'ei minulla
enää ole -- sijaa huoneessani -- ja siinä huoneessa on jok'ikinen hirsi
omilla käsilläni pantu! -- senkuin hän sanoi minulle tuon, niin Jumala
ties mitä minulle silloin tapahtui! Silmissäni pieneni kaikki tyyni ja
sydämmeen pisti kuin puukolla! Joko minä hänet tapan tuohon paikkaan
taikka lähden talosta pois. Ja niin läksin juoksemaan tänne teidän
luoksenne, hyvä Natalia Niholajewna ... ja minnepä minä pääni
kallistaisinkaan? Ja semmoinen sade ja loka... Lankesinkin näet
parikymmentä kertaa! Ja nyt tämmöisessä siivossa..."

Harlow katsahti itseensä ja alkoi liikkua niinkuin olisi tahtonut
nousta.

-- "Älä huoli, Martin Petrovitsh, ensinkään", sanoi äitini kiireesti.
"Mitäs tuosta? Ettäkö lattian likasit? Jopa nyt! Mutta minä teen nyt
tämmöisen ehdoituksen. Kuulehan nyt. Sinä viedään nyt eri huoneesen,
siellä saat puhtaan vuoteen, riisu, pese, käy maata ja nuku..."

-- "Voi Natalia Niholajewna kulta! Ei tule nyt unta silmään", virkkoi
Harlow surumielisesti. "Päässä humisee niinkuin vasaroilla kolhisi!
Minuthan näet kuin luontokappaleen..."

-- "Käy maata ja nuku!" vaati äitini itsepintaisesti. "Sitten juot
teetä ja sitten haastellaan. Älä sure, vanha ystävä! Jos sinut on
ajettu pois _sinun_ talostasi, niin on sulla aina suoja _minun_
talossani. En ole unohtanut sitä, että sinä se henkeni pelastit."

-- "Armas rouva!" voivotti Harlow ja kätki kasvot käsiinsä.
"Pelastakaat _te_ nyt minut!"

Tämä rukous sai äitini melkein itkemään.

-- "Mielelläni minä autan sinua, Martin Petrovitsh, minkä suinkin voin.
Mutta sinun täytyy luvata minulle, ettäs tästä puolin aina tottelet
minua ja panet pahat ajatukset mielestäsi pois."

Harlow otti kädet kasvoiltaan.

"Jos niin on tarvis", virkkoi hän, "olen minä valmis anteeksikin
antamaan."

Äitini nyykäytti rohkaisevasti päätänsä.

-- "Erittäin hauska minun on nähdä sinusta tuollaista tosikristillistä
henkeä, Martin Petrovitsh, Mutta siitä saamme puhua sittemmin. Laitahan
nyt siksi itsesi järjestykseen ja nuku ennen kaikkea. Saata Martin
Petrovitsh, herra vainajan viheriäiseen kamariin", virkkoi hän sitten
pehtorille, "ja mitä hän vaan vaatii, toimita samassa. Käske kuivata ja
puhdistaa hänen vaatteensa ja antakoon emäntäpiika liinavaatteet mitä
tarvitaan, -- ymmärrätkö?"

-- "Ymmärrän", vastasi pehtori.

-- "Ja kun herra on herännyt, niin käske räätäli sinne ottamaan mittaa.
Parta on kanssa ajettava. Ei nyt, mutta sitten."

-- "Ymmärrän", toisti pehtori. "Martin Petrovitsh, olkaa niin hyvä."
Harlow nousi, katsahti äitiäni, yritti mennä hänen luokseen, mutta
pysähtyi, kumarsi syvään, risti kolmesti silmänsä Jumalan kuvaa kohti
ja läksi pehtorin jälkeen.

Hänen jälkeensä luikahdin minäkin huoneesta ulos.



XXIV.


Pehtori saattoi Harlow'in viheriään kamariin ja juoksi samassa
emäntäpiikaa hakemaan, koska vuoteesta puuttui makuuvaatteita.
Souvenir, joka oli kohdannut meidät etuhuoneessa ja oli yhdessä meidän
kanssamme pujahtanut viheriään huoneesen, rupesi samassa kimmurtelemaan
ja nauramaan Harlow'in edessä, joka miettiväisenä oli seisattunut
keskelle lattiaa, kädet hajallaan. Vettä vuoti hänestä yhä vieläkin.

-- "Ruostalainen! Ruostalainen, Harlow!" piipitti Souvenir, nauraen ja
pidellen sivujaan, "sinä mainio Harlow'in suvun suuri kanta-isä,
katsahda nyt alas jälkeiseesi! Miltä hän nyt näyttää? Voitko tunnustaa
hänet omaksesi! Ha-ha-ha! Teidän ylhäisyytenne, sallikaa minulle
kätösenne! Miksikäs teillä on mustat sormikkat käsissä?"

Minä aioin pidättää Souvenir'iä ja saattaa häntä häpeämään käytöstänsä,
mutta se oli mahdotonta.

-- "Minä muka olin ruotuvaivainen ja raukka! 'Ei ole muka sinulla omaa
kattoa pääsi päällä!' Mutta samanlainen ruotuvaivainen on hänestä nyt
tullut, kuin minustakin, vaivaisesta syntisestä. Nyt on Martin
Harlow'it ja maankulkijat Souvenir'it yhtä ja samaa! Armopaloilla pitä
Martin Petrovitsh'kin rupeaa elämään. Ottavat tuosta leivän kuoren,
jota koira on haistellut ja sitten siihen jättänyt, ottavat sen ja --
syö muka Martin Petrovitsh. Ha-ha-ha!"

Harlow seisoi edelleen maahan tuijottaen ja jalat sekä kädet
taarallaan.

-- "Martin Harlow!" jatkoi Souvenir, vikinätään. "Semmoinen mahtava
mies että pois tieltä! Älä muka tule herran tielle, paiskaan nurin! Ja
kun suuressa viisaudessansa rupesi omaisuuttansa jakelemaan, niin
silloinkos sitä paisuttiin vasta! Kiitollisuutta; muka kiitollisuutta!
Entäs minä! Miksikäs minä jäin ilman? Miks'eikäs minun osalleni
mitään tullut? Minä kukaties olisin osannut paremminkin kiittää! Ja
tottahan minä sanoinkin, että niin ajavatkin herran paljain jaloin
lumihankeen..."

-- "Souvenir!" kiljasin minä, mutta Souvenir ei huolinut mistään.

Harlow seisoi edelleen paikallaan. Näytti siltä kuin hän nyt vasta
olisi ruvennut tuntemaan kuinka märkä hän oli kantapäästä kiireesen ja
olisi odotellut milloinka muka hänen päältään riisutaan. Mutta pehtoria
ei kuulunut.

-- "Sotaherra vielä on olevinaan!" alkoi Souvenir jälleen. "Sotauroona
näet oli isänmaata suojelemassa! Miehuutta muka näytettiin! Sepä se:
kiskoa kohmettuneiden marodörien koivista housut pois -- kas sitä me
osaamme, mutta annas kun tytön heitukka meille jalkaa polkee, niin meni
miehuus housujen pohjaan."

-- "Souvenir!" huusin minä uudestaan.

Harlow vilkasi sivulta Souvenir'iin. Näytti siltä kuin ei hän tähän
hetkeen asti olisi huomannutkaan Souvenir'in läsnä-oloa ja olisi vasta
minun huudahdukseni jälkeen havainnut hänet.

--- "Kavahda", äänsi hän kumeasti, "varo, ett'ei kävisi sinun
huonosti."

Souvenir räjähti nauramaan.

-- "Voi; arvoisa veli kuinka te säikäytitte minut! Kuinka te olette
hirmuinen kuitenkin! Olisitte toki edes tukka kultana kammanneet,
muutoin ne, taivas varjelkoon, kuivavat eikä niitä sitten
liottamallakaan saa selväksi." Äkkiä rupesi Souvenir pöyhistelemään.
"Vai vielä te nokkaanne nostelette? Keppikerjäläinen se tässä vielä
mahtailee. Sanokaas paremmin missä se teidän kotinne nyt on? Sillähän
te aina kerskailette. Minulla muka on katto pääni päällä, sinä muka
olet katoton ja koditon. Minulla muka on syntymäkoti minulla."

Pitihän näet vaan tämän sanan lähteä pyörimään hänen kielellään.

-- "Herra Bitshkow!" virkoin minä. "Ajatelkaa toki mitä te sanotte!"

Mutta hän räkätti yhä edelleen, hyppien ja kiemuroiden aivan Harlow'in
edessä... Ja pehtori emäntäpiian kanssa viipyi vaan.

Minua rupesi peloittamaan. Puhellessaan äitini kanssa oli Harlow
tyyntymistään tyyntynyt ja vihdoin kokonaan tyytynyt kohtaloonsa. Nyt
minä huomasin kuinka hän jälleen rupesi ärtymään. Hengitys alkoi käydä
kiivaammin, korvien alukset paisuivat äkisti, sormet rupesivat
liikkumaan, silmät jälleen välkähtelemään kasvojen lian alta.

-- "Souvenir! Souvenir!" huusin minä. "Lakatkaa jo tahikka kantelen
minä äidille."

Mutta piru näytti riivanneen Souvenir'in.

-- "Niin, niin, veikkonen", alkoi hän taas ilkeän piipityksensä.

"Tämmöisissä oloissa pitä nyt ollaan vaan! Mutta tyttäret ja vävy
armas, Wladimir Wasiljevitsh, nekös nyt teidän kattonne alla teitä
kylliksensä nauravat. Ja jospa edes olisitte kironneet heidät, niinkuin
uhkasitte! Ei teissä ollut miestä siihenkään. Ja mitäpäs te Wladimir
Wasiljevitsh'in rinnalle pyrkisittenkään? Wolodkaksi te häntä vaan
nimittelitte! Mikäpäs Wolodka hän teille olisi? Hän on Wladimir
Wasiljevitsh, herra Sletkin, tilanomistaja, hovinherra, entäs sinä --
kukapas sinä olet?"

Kauhea huuto keskeytti Souvenir'in puheen... Harlow oli vimmastunut.
Kädet puristuivat nyrkkiin ja kohosivat, kasvot lensivät sinisiksi,
vaahtoa kiehahti haljenneille huulille.

Hän vapisi raivoissaan.

-- "Kattoa! sinä sanoit" niin hän äänsi rämisevällä, rautaisella
äänellään. "Kironnut, niinkö sinä sanoit? Ei! En minä heitä kiroa...
Siitä he eivät välittäisi. Mutta katon, katon minä hävitän eikä pidä
heillä oleman kattoa päänsä päällä niinkuin ei minullakaan ole. Saavat
vielä tuta Martin Harlow'in! Ei ole vielä voimat minulta menneet!
Saavat tuta, ketä he ovat narranneet. Ei pidä heillä olemaan kattoa
päänsä päällä!"

Minä hämmästyin. En ole ikinä nähnyt noin ääretöntä vihaa. Villi peto
tuossa mun edessäni raivosi eikä ihminen. Minä hämmästyin, mutta
Souvenir oli säikäyksissään mennyt pöydän alle.

-- "Ei pidä olemaan," huusi Harlow viimeisen kerran ja syöksi ulos,
ollen vähällä kaataa kumoon pehtorin ja emäntäpiian, jotka tulivat
ovessa vastaan: Nuolena hän ryntäsi pihan poikki ja katosi portin
taakse.



XXV.


Äitini suuttui kauheasti kun pehtori hämmästyneenä tuli kertomaan
Martin Petrovitsh'in odottamattomasta poislähdöstä. Pehtori ei
uskaltanut salata tämän lähdön syytä ja minun täytyi todistaa hänen
sanansa oikeiksi.

-- "Sinä siis olet kaikkeen syypää!" huudahti äitini Souvenir'ille,
joka jäniksenä oli hypännyt edellä ja mennyt suutelemaan äitini kättä.
"Sinun inhoittava kielesi on saanut aikaan kaiken tämän."

-- "No mutta, kyllä minä siinpaikass', siinpaikass'..." alkoi Souvenir
änkyttää ja löpertää, viskoen kyynärpäitään taaksepäin.

-- "Siinpaikass', siinpaikass'! Kyliä minä tunnen sinun siinpaikkasi!"
puhui äitini nuhdellen ja käski hänen mennä ulos. Senjälkeen hän
soitti, kutsutti Kvitsinskin luoksensa ja määräsi: heti paikalla on
lähdettävä vaunuilla Jeskovoon, Martin Petrovitsh haettava esille,
maksoi mitä maksoi, ja tuotava takaisin.

-- "Ilman häntä ette saa tulla takaisin!" lopetti hän.

Tuima Puolalainen kumarsi ääneti ja läksi ulos.

Minä palasin huoneeseni, istahdin jälleen akkunan ääreen ja ajattelin
kauan aikaa sitä, mitä nähnyt olin. Minä olin ymmällä. Minä en
ymmärtänyt sitä, kuinka Harlow, joka nurisematta oli kantanut
kotiväkensä loukkaukset, ei voinut hillitä itseänsä eikä sietänyt
semmoisen mitättömän olennon kuin Souvenir'in pilkkaa ja pistosanoja.
Minä en silloin vielä tiennyt, kuinka sietämättömän katkera saattaa
välistä olla tyhjän päiväinen moite, vaikka se tulisi hyvinkin
ylönkatsotun ihmisen suusta... Souvenir mainitsi Sletkin'istä, jota
Harlow ei voinut kärsiä, ja tämä mainitseminen se iski kuin valkea
rohtimiin; paljon kivistänyt kohta ei jaksanut kestää tätä viimeistä
pistosta.

Kului aikaa tunnin verta. Meidän kaleskat ajoivat takaisin pihaan,
mutta niissä istui vouti yksinään. Ja äitinihän oli sanonut hänelle:
"_ilman häntä_ ette saa tulla!" Kvitsinski hyppäsi kiiruusti
kaleskoista ja juoksi portaille. Hän näytti hyvin levottomalta, --
aivan tavatonta hänessä. Minä läksin heti alas ja astuin hänen
perässään vierashuoneesen.

-- "No? Toitteko hänet?" kysyi äitini.

-- "En tuonut", vastasi Kvitsinski, "enkä olisi voinutkaan tuoda."

-- "Miks'ette? Näittekö häntä?"

-- "Näin."

-- "Mitä hänelle on tapahtunut? Onko hän saanut halvauksen?"

-- "Ei suinkaan; ei hänelle ole tapahtunut mitään."

-- "Miksikäs ette tuoneet häntä?"

-- "Siks'en, että hän hajoittaa taloansa."

-- "Kuinka?"

-- "Hän seisoo uuden rakennuksen katolla ja hajoittaa sitä paraillaan.
Kolme neljäkymmentä lautaa on jo irti: ruoteita samoin viisi kuusi
kappaletta."

("Ei pidä heillä oleman kattoa päänsä päällä!" Nämä Harlow'in sanat
johtuivat nyt mieleeni.) Äitini loi neuvotonna silmänsä Kvitsinskiin.

-- "Yksinään seisoo katolla ... ja hajoittaa kattoa paraikaa..."

-- "Juuri niin. Kävelee pitkin ullakon laudoitusta ja särkee oikealle
sekä vasemmalle. Hänellä on näet tavattomat voimat. Kyllä on sentään
kattokin huono: laudat eivät ole saumoittaan vaan rinnakkain,
pintalauta päällä, naulatkin pelkkiä vaarnoja vaan."

Äitini katsahti minuun ikäänkuin saadakseen vakuutusta ett'ei hän ollut
kuullut väärin.

-- "Vai on pintalaudat saumoittaan", toisti hän, ymmärtämättä
nähtävästi ensinkään näitten sanain merkitystä.

-- "Miksikäs te sitten tulitte pois?" kysyi hän viimein.

-- "Tulin saamaan lähempiä käskyjä. Ilman väkeä ei siellä saa mitään
aikaan. Jeskovon talonpojat ovat säikäyksestä menneet piiloon."

-- "Entäs Harlow'in tyttäret?"

-- "Ei ne saa mitään aikaan, nekään, juoksevat päättöminä ihan ...
huutavat... Mitäs hyötyä siitä lähtee?"

-- "Onko Sletkin myös siellä?"

-- "Siellä on. Ulvoo pahemmin kuin kukaan muu, mutta ei hänkään saa
toimeen yhtään mitään."

-- "Ja Martin Petrovitsh seisoo katolla!"

-- "Katolla se on ullakossa ja hajoittaa kattoa."

-- "Niin niin", puheli äiti, "ja pintalaudat..."

Seikka oli ilmeisesti aivan erin-omainen.

Mitäs nyt piti tehdä? Lähettäisikö kaupunkiin ispravnikkaa hakemaan,
vai keräisikö talonpoikia? Äitini oli aivan neuvotonna.

Ja yhtä neuvoton se oli Shitkowkin. joka tuli päivällisille. Kyllähän
hän mainitsi jotakin komppaniasta sotaväkeä, mutta mitään neuvoa ei
häneltä lähtenyt. Siinä hän seisoi vaan ja katsoa mulkoili nöyrästi ja
uskollisesti. Kvitsinski kun huomasi, ett'ei hänen ole odottaminenkaan
mitään määräyksiä, ilmoitti äidilleni -- ylenkatseellisella
kunnioituksella, joka oli hänelle niin omituista -- että jos hänen
sallitaan ottaa mukaansa muutamia tallirenkejä, puutarhureita ja muita
talon palvelioita, niin hän koettaa...

-- "Min, niin", keskeytti hänet äitini. -- "Koettakaa hyvä Vikenti
Osipitsh. Mutta joutukaa, olkaa niin hyvä! Minä otan vastatakseni
kaikki tyyni."

Kvitsinski myhähti kylmäkiskoisesti. "Sallikaa minun, rouva, kumminkin
ennakolta ilmoittaa teille, etten minä takaa asian onnistumista, sillä
herra Harlow on tavattoman väkevä ja huimapäinen, hän pitää itseänsä
kovin loukattuna."

-- "Niin, niin", vahvisti äitini, "ja kaikkeen tähän on syynä tuo
inhoittava Souvenir. Tätä en anna hänelle milloinkaan anteeksi. Menkää,
Vikenti Osipitsh, ottakaa väkeä mukaanne; lähtekää!"

-- "Ottakaapas te, herra vouti, vähän enemmän nuoria mukaanne ja
palokoukkuja kanssa", virkkoi syvällä äänellä Shitkow. "Niin, ja jos
teillä on verkkoja, niin ei haittaisi sekään. Meiltä sattui kerran
rykmentissä..."

-- "Tehkää hyvin älkääkä opettako minua, hyvä herra", keskeytti hänet
Kvitsinski närkästyneenä. "Tiedän minä itsekin mitä tarvitaan". Shitkow
loukkantui tuosta ja ilmoitti, että koska hän luuli häntäkin siellä
tarvittavan...

-- "Ei, ei!" puuttui äitini puheesen. "Paras on kun sinä jäät tänne.
Antaa nyt Vikenti Osipitshin toimia yksinään. Menkää, Vikenti
Osipitsh!"

Shitkow pani tuosta vielä enemmän pahakseen. Kvitsinski kumarsi ja
läksi.

Minä riensin talliin, satuloitsin itse kiireimmän kaupassa ratsuni ja
läksin täyttä laukkaa Jeskovoon päin.



XXVI.


Sade oli lakannut, mutta tuuli pauhasi kahta ankarammin suoraan
vastaani. Puoli tiessä oli satula vähällä keikahtaa altani, sillä
mahahihnat olivat löyhtyneet.

Minä astuin alas ja rupesin hampain kiinnittämään hihnoja. Äkkiä kuulin
jonkun mainitsevan nimeäni. Souvenir juoksi niityn poikki minua kohti.

-- "Mitä veikkonen!" huusi hän minulle jo kaukaa. "Uteliaisuusko teissä
sai vallan? No niinpä niinkin... Sinne minäkin suoraa päätä Harlow'in
jälkiä myöten. Semmoista peliä tuskin toiste saa nähdäkään."

-- "Niin, te menette ihailemaan kättenne töitä", virkoin minä inholla,
hyppäsin hevosen selkään ja panin sen jälleen nelistämään. Mutta
hillitsemätön Souvenir ei jäänyt minusta jälkeen. Juostessaankin hän
nauraa hohotti ja kiemuroitsi.

Tuolla on vihdoin Jeskovokin, tuossa sulkusilta, sitten pitkä aita ja
hovin tammisto. Minä ajoin portille, astuin maahan, sidoin hevoseni ja
jäin seisomaan hämmästyneenä.

Suuren rakennuksen katosta oli kolmas osa revittynä; kurkihirsi vaan
oli jäljellä; paanuja ja lautoja oli hujan hajan maassa molemmin puolin
rakennusta. Olkoonpa niinkin, että katto, kuten Kvitsinski sanoi, oli
huono, mutta käsittämättömältä tuo sentään näytti. Ullakon permantoa
myöten liikkui kömpelön nopeasti mustan harmaa suuri olento, levittäen
tomua ja soraa ympärilleen, milloin heiluttaen tiileistä tehtyä
savupiippua, milloin kiskoen irti kattolautoja ja viskellen niitä alas,
milloin itse seinäänkin tarttuen. Se oli Harlow.

Ilmeiseltä karhulta hän näytti minusta nytkin: pää oli kuin karhulla,
selkä ja hartiot kuin karhulla, jalkojansakin hän asetteli levälleen,
jalkateriänsä taivuttamatta -- aivan kuin karhu. Huima tuuli puhalti
häneen joka taholta, nostaen hänen takkuista tukkaansa. Kauhea oli
nähdä kuinka paikoittain revittyjen vaatteiden alta pisti esiin paljas
punainen iho; kauhea oli kuulla hänen outoa, käheätä murinaansa.
Pihalla oli paljo väkeä, akkoja, poikia, piikoja hyyristelihe aidan
vieressä, muutamia talonpoikia oli ryhmäytynyt vähän kauemmas eri
joukkoon. Tuttavani vanha pappi seisoi hatutta päin toisen rakennuksen
portailla. Hänellä oli käsissään vaskinen risti, jota hän tuon
tuostakin, sanaakaan sanomatta ja toivottomasti kohotteli ylös,
ikäänkuin näyttäen sitä Harlow'ille. Papin vieressä seisoi Eulampia,
nojaten selin seinään ja liikahtamatta katsoen isäänsä. Anna pisti
välistä päätänsä akkunasta ulos, välistä katosi jälleen, vuoroin juoksi
pihalle, vuoroin taas meni sisään. Sletkin kalman vaaleana, keltaisena,
vanha yönuttu yllä ja patalakki päässä, juoksenteli paikasta toiseen,
yksipiippuinen pyssy kädessä. Hän oli kuten sanotaan kokonaan
juutalaistunut, hän oli tukehtua suuttumuksesta, hän uhkaili, hän
vapisi, hän tähtäsi väliin Harlow'iin, heitti sitten pyssyn olalle,
tähtäsi uudestaan huusi, itki.

Nähtyään minut ja Souvenir'in, hyökkäsi hän suoraa päätä meidän
luoksemme.

-- "Katsokaa, katsokaa, mitä täällä tapahtuu!" vingahti hän,
"katsokaa! Hän on tullut hulluksi, hän on aivan järjeltään ... ja
katsokaas mitä hän tekee. -- Panin jo polisia hakemaan, mutta ei ketään
tule! Ei tule niin ketään. Ja jos minä ammun häneen, niin ei minua laki
saa syyhyn, sillä tottahan jokainen on oikeutettu puolustamaan
omaisuuttaan. Ja minä ammun, jumaliste minä ammun!"

Hän hyppäsi talon edustalle.

-- "Martin Petrovitsh! Varokaa! Jos ette te tule alas, niin minä
ammun!"

-- "Ammu vaan" vastasi käheä ääni katolta. "Ammu vaan! Tuoss' on sulle
siksi aikaa tuomisia!"

Pitkä lauta lensi samassa katolta. Se heilahti pari kertaa ympärinsä ja
mäiskähti maahan aivan Sletkinin jalkain juureen. Kiljaisten ponnahti
Sletkin syrjään, mutta Harlow rupesi kovasti nauramaan.

-- "Jesus siunatkoon!" änkytti joku minun takanani. Minä käännyin. Se
oli Souvenir.

-- "Vai niin!" ajattelin minä: "joko taukosi miehen nauru?"

Sletkin tarttui lähellä seisovaa talonpoikaa kaulukseen.

-- "Kiipeä tuonne ylös, kiivetkää, te perkeleet", vonkui hän,
pudistellen miestä kaikin voiminsa. "Pelastakaa taloni!"

Talonpoika astui askeleen ja toisen, nosti päänsä, viuhtasi pari kertaa
käsillään ja huusi.

-- "Kuulkaas herra!"

Sitten hän tarpoi vähän aikaa paikallaan ja puikahti tiehensä.

-- "Tikapuita tänne, tikapuita!" huusi Sletkin toisille miehille.

-- "Mistäs ne otti?" kuuluivat talonpojat vastaavan.

-- "Ja vaikk'ois tikapuutkin", virkkoi verkalleen joku joukosta, "niin
ketäpä tuonne haluttaisi kiivetä! Hupsu se olisi, joka sinne menisi!
Hän näetsä kun ottaa, niin -- niskat nurin siinä samassa."

-- "Tappaa ihan puhtaasti!" äänsi nuori vaaleatukkainen, omituisen
näköinen mies.

-- "Se on vissi, se", liittivät muut.

Minusta näytti siltä, että talonpojat olisivat hyvin vastenmielisesti
menneet täyttämään uuden herransa käskyä, vaikka vaara olisi ollut
vähempikin. Melkein he hyväksyivät Harlow'in käytöstä, vaikka se heitä
kummastuttikin.

-- "Voi teitä, rosvoja, kuitenkin!" voivotti Sletkin. "Kyllä minä
teidät..."

Samassa kaatui raskaalla kolinalla viimeinenkin savupiippu ja keltainen
pöly pöllähti pilvenä ylös. Kuului hirveä kiljahdus, ja tomun keskellä
näkyi Harlow: kohotettuansa veriset kädet korkealle, kääntyi hän meihin
päin: Sletkin tähtäsi häneen jälleen.

Eulampia nykäsi häntä käsivarresta.  -- "Älä häiritse" kiljasi Sletkin
hänelle.

-- "Et saa ampua!" virkkoi Eulampia hänelle, ja hänen siniset silmänsä
iskivät tulta, rypistyneiden kulmakarvain alta. "Isä hajoittaa omaa
taloonsa. Hänen se on."

-- "Valehtelet: meidän se on!"

-- "Sinä sanot: meidän; minä sanon: hänen se on!"

Sletkin kiekahti vimmoissaan ja julmasti katsahti Eulampia häntä
suoraan silmiin.

-- "Kas, terve, terve, tytär armas!" pauhasi Harlow katolta. "Terve,
Eulampia Martinowna! Kuinkas sinä voit ja jaksat ystäväsi kanssa?...
Makeastiko yhä suudellaan ja hyväillään?"

-- "Isä!" lausui Eulampia heleällä äänellään.

-- "Mitä, tytär?" vastasi Harlow ja tuli aivan seinän ääreen. Hänen
kasvoillaan ilmaantui, mikäli minä osasin eroittaa outo nauru --
kirkas, iloton, ja juuri siitä syystä kummallisen kamala, paha nauru...
Monta vuotta sen jälkeen näin samanlaisen naurun, erään kuolemaan
tuomitun kasvoilla.

-- "Herkeä jo, isä", lausui Eulampia. "Me olemme pahoin tehneet. Me
annamme sinulle kaikki takaisin. Tule alas!"

-- "Mitäs sinä tässä rupeat meidän puolestamme isännöimään?" puuttui
Sletkin puheesen.

Eulampia rypisti entistä tiheämmiksi kulmakarvansa.

-- "Minä annan sinulle takaisin oman osani, -- annan kaikki tyyni.
Lakkaa, isä -- jo! Anna meille anteeksi. Anna minulle anteeksi."

Harlow naurahteli vaan.

-- "Myöhään tulit, kultaseni", puhui hän ja jok'ainoa sana kumisi kuin
vaski. "Myöhään liikahti sun kivinen sydämmesi. Alas mäkeä sitä
lähdettiin, -- nyt et pidätä enää. Äläkä sinä minuun katso! Minä olen
mennyttä miestä! Katsele sinä paremmin tuota Wolodkaasi: mistä lienee
löytynytkään tuo sorea poika! Ja katsele sinä kyykäärmettä tuolla,
sisartasi; näetkös kuinka hänen ketunnenänsä pistää ulos akkunasta,
näetkös kuinka hän armasta miestään usuttelee! E-hei, hyvä herrasväki!
Katottomaksi tahdoitte tehdä minut -- ja siksi en jätä minä teille
hirttä hirren päälle. Omilla käsilläni nää olen pannut, omillani ne
irtikin kiskon, -- niin, pelkillä käsillä! Näettenkös, en kirvestäkään
ottanut."

Hän sylkäsi kouriinsa ja tarttui jälleen seinähirsiin.

-- "Heitä jo valtaan, isä!" puheli Eulampia, ja hänen äänensä soi niin
ihmeellisen lempeästi "Älä muistele entisiä. Tulehan toki alas; tule
kamariini, käy pehmeälle vuoteelleni. Minä kuivaan sinut, minä lämmitän
sinut; minä sidon haavasi; katsos kuinka kätesi ovat veriset. Saat elää
luonani huolitta ja murheitta; saat syödä makeasti, maata vielä
makeammin. Syypäät olemme. Se on totta. Ylpeiksi yllyimme, pahoin
teimme. Anna anteeksi!"

Harlow pyöritti päätään.

-- "Maalaile sinä vaan! En usko minä teitä. Uskon te juuri minussa
olette kuolettaneet. Kaikki olette kuolettaneet. Minä olin kotka ja te
teitte minusta maan matosen... Ja nytkö matokin olisi rikki poljettava!
Ei sentään! Minä rakastin sinua, sen tiedät; mutta nyt sinä et enää ole
tytär minulle, enkä minä isä sinulle. Minä olen mennyttä miestä. Älä
häiritse! Ja sinä!" kiljasi Harlow äkkiä Sletkinille; "ammu sinä,
pelkuri, surkea sankari! Mitästä aina tähtäilet vaan? Vai muistatko
lain, joka sanoo: jos lahjan saanut tekee murhayrityksen lahjan antajaa
vastaan", puhui Harlow, pannen painon joka sanalle, "niin olkoon
antajalla valta vaatia kaikki takaisin. Ha-ha-ha! Älä huoli yhtään
lainoppinut. En minä vaadi takaisin -- itse minä teen lopun kaikesta
... He-lei!"

-- "Isä!" rukoili Eulampia viimeisen kerran.

-- "Vaiti!"

-- "Martin Petrovitsh! veli hyvä, olkaa jalomielinen, antakaa
anteeksi!" änkytti Souvenir.

-- "Isä kulta!"

-- "Vaiti, pentu!" kiljasi Harlow.

Souvenir'iin hän ei katsonutkaan, sylkäsihän vaan hänen puoleensa.



XXVII.


Samassa ilmaantui Kvitsinski portille seurueineen kolmilla rattailla.
Väsyneet hevoset korskahtelivat ja miehet hypähtelivät yksi toisensa
perästä maahan.

-- "Ho-hoo!" huusi Harlow täyttä kulkkua. "Armeija ... katsos armeijaa!
Kokonaisen armeijan panevat minua vastaan. Hyvä juttu! Sen minä vaan
sanon jo edeltäpäin: että ken vaan tykkää tulla tänne, sen minä samassa
päästän sääret pystyssä alas. Minä olen ankara isäntä -- enkä suvaitse
vieraita sopimattomaan aikaan! Muistakaa se!"

Hän tarttui molemmin käsin etummaiseen orsi pariin ja alkoi huimasti
heilutella niitä. Riippuen niissä kiinni, näkyi hän vetävän niitä
perässään, laulaen työmiesten tapaan: "Hei juu junttanupoo!"

Sletkin riensi Kvitsinskin luokse ja rupesi valittamaan ja
vaikeroimaan.

-- "Älkää häiritkö minua!" vastasi toinen ja ryhtyi toimeenpanemaan
aikomaansa sotavehkettä. Itse astui hän rakennuksen edustalle ja,
vetääkseen pois Harlow'in huomiota toisaalta, rupesi hänelle puhumaan,
kuinka muka Harlow tekee semmoista, mikä ei sovellu aatelismiehelle.

-- "Heijuu, junttanupoo!" lauloi Harlow.

Kvitsinski selitti edelleen, kuinka Natalia Niholajewna on närkästynyt
häneen eikä olisi häneltä odottanut tuollaista.

-- "Hei-juu, junttanupoo!" lauleli vaan Harlow.

Tällä välin oli Kvitsinski lähettänyt neljä kaikkein vahvinta ja
rohkeinta tallirenkiä toiselle puolelle taloa, käskien heidän sieltä
kautta kiivetä katolle. Tämä sotatuuma ei kumminkaan jäänyt Harlow'ilta
huomaamatta. Hän heitti äkkiä orret sikseen ja juoksi toiselle puolen
kattoa. Hänen ulkomuotonsa oli niin hirvittävä että kaksi renkiä, jotka
jo olivat ennättäneet kiivetä ullakolle, samassa laskivat alas
vesitorvea myöten, pihalla olevain poikanulikkain suureksi iloksi ja
riemuksi. Harlow pui heille nyrkkiään ja palasi jälleen etupuolelle,
tarttui jälleen orsiin ja rupesi niitä heiluttamaan junttapoata.

Äkkiä hän pysähtyi kuin koira, lintua vainuten.

-- "Maksimushka, toveri, ystävä!" huudahti hän. "Sinäkö siellä?"

Minä katsahdin taakseni. Talonpoikain joukosta erosi todellakin
Maksimka, kasakkipoika, ja astui eteenpäin, myhäillen ja hampaitaan
irvistellen. Isäntä, satulantekijä, oli kaiketi päästänyt hänet
kotiluvalle.

-- "Kiipeä tänne, Maksimushka, sinä uskollinen palvelija!" jatkoi
Harlow. "Torjutaanpas yhdessä päältämme kaikki kehnot Tattarit ja
Litvan rosvot!"

Maksimka rupesi samassa nousemaan katolle, yhä myhäellen. Mutta hänet
siepattiin kiinni ja vedettiin takaisin -- taivas ties miksikä. Kenties
muille varoitukseksi, sillä suurta apua ei hänestä Harlow'ille olisi
ollut.

-- "Vai niin!" virkkoi Harlow uhkaavalla äänellä ja tarttui jälleen
orsiin. "No olkoon menneeksi!"

-- "Vikenti Osipovitsh!" puhui Sletkin Kvitsinskille; "sallikaa
minun ampua, enemmän noin vaan pelon vuoksi; pyssy on ladattu
varpushauleilla!"

Mutta ei ennättänyt vielä Kvitsinski vastata hänelle, niin edellinen
orsipari antoi perää vimmastuneen Harlow'in rautaisille käsille,
kallistui, räsähti ja putosi maahan. Ja maahan sen perästä putosi
Harlow'kin, voimatta enää pysyttäidä katolla. Raskaasti kumahti hän
maahan. Kaikki säpsähtivät, huudahtivat...

Harlow makasi liikkumatta suullaan. Hänen selkäänsä oli iskenyt
kurkihirren pää, joka oli pudonnut orsien mukana.



XXVIII.


Ihmiset riensivät Harlow'in luokse, vierittivät kurkihirren hänen
päältään ja käänsivät hänet seljälleen. Kasvot olivat hengettömät,
suupielissä näkyi verta. Hän ei hengittänyt.

-- "Henki meni!" jupisivat saapuville tulleet talonpojat. Juostiin
kaivolle vettä hakemaan, tuotiin koko sangollinen ja kaadettiin
Harlow'in päähän. Lika ja tomu läksi kasvoilta pois, mutta elottomat ne
olivat edelleen. Tuotiin penkki; asetettiin se seinän vierukselle,
jonka jälkeen Martin Petrovitsh'in ruumis suurella vaivalla nostettiin
ylös ja pantiin ylös, pää seinää vasten nojaan. Kasakkipoika Maksimka
läheni, laskeutui toiselle polvelleen ja pannen toisen jalkansa vähä
taaksepäin, rupesi pitelemään entisen isäntänsä kättä. Siinä oli
jotakin teatralista tuossa hänen asennossaan. Eulampia pysähtyi isänsä
eteen kalman vaaleana, ja katsoi järkähtämättä häneen suurilla
silmillään. Anna ja Sletkin eivät tulleet lähellekään.

Kaikki olivat vaiti, kaikki odottivat jotakin.

Vihdoin alkoi kuulua katkonnaisia korahtelevia ääniä Harlow'in kulkusta
... juuri kuin olisi hän läkähtymäisillään. Senjälkeen kohotti hän
hiljaa oikeata kättänsä (Maksimka kannatteli vasenta), avasi oikean
silmänsä ja verkalleen katsahtaen ympärinsä, ikäänkuin olisi juopuneena
johonkin kauhistavaan juopumukseen, päästi voivotuksen ja virkkoi:
"taisin koskettaa itseni". Senjälkeen näkyi hän vähän miettivän ja
lisäsi sitten: "siinä se nyt oli, se mus--ta var--sa!"

Sakea verivirta syöksähti hänen suustansa; koko ruumis rupesi
vavahtelemaan.

-- "Nyt on loppu!" ajattelin minä.

Mutta Harlow avasi vielä saman oikean silmänsä (vasen luomi oli
hervotonna, niinkuin vainajalla) ja katsoa tuijottaen Eulampiaan,
virkkoi tuskin kuuluvasti: "No niin, tytär: sinulle minä annan..."
Kvitsinski viittasi kiivaasti papille, joka yhä vielä seisoi toisen
rakennuksen portailla... Vanhus läheni, takertuen heikoilla polvillansa
ahtaasen kaapuun. Äkkiä viskahtivat Harlow'in jalat kovin oudosti,
vatsa elähti oudosti sekin; kasvoja myöten alhaalta ylöspäin kulki
suonenveto. Samoin vääntyivät ja värähtivät Eulampiankin kasvot.
Maksimka alkoi ristiä silmiänsä... Minua rupesi peloittamaan. Minä
riensin portille ja, taakseni katsahtamatta, painoin pääni sitä vasten.
Hetkisen kuluttua kuului kaikkien suusta takanani hiljainen äännähdys.

Minä ymmärsin että Martin Petrovitsh oli lähtenyt.



XXIX.


Mitä tahtoi hän kuollessaan sanoa tyttärelleen, kyselin itseltäni,
kotiin ratsastaessani. Sinulle minä annan -- kiroukseni, vaiko:
anteeksiko? Satamaan rupesi jälleen, mutta minä ajoin käyntiä vain.
Mieleni teki olla kauemmin aikaa yksinäni: tahdoin häiritsemättä vaipua
mietteisini. Souvenir oli lähtenyt Kvitsinskin rattailla kotia. Niin
nuori ja kevytmielinen kuin olinkaan siihen aikaan, ei minuun
kumminkaan voinut olla koskematta tuo äkillinen, kaikinpuolinen (eikä
ainoastaan osittainen) uusi tunne, minkä jokainen ihminen tuntee
sydämmessään, nähtyään kuoleman, joko odottamattoman tahi odotetun
(yks' kaikki!). Minä olin vast'ikään nähnyt kuoleman kaikessa
juhlallisuudessaan, tärkeydessään, todellisuudessaan. Minä olin
hämmästynyt, mutta sen ohella minun säikähtynyt, lapsellinen silmäni
huomasi kumminkin heti sangen paljon. Minä huomasin, kuinka Sletkin
nopeasti ja arjistellen viskasi pois pyssynsä, niinkuin varastetun
kappaleen, kuinka kaikki samassa silmänräpäyksessä rupesivat vieromaan
häntä ja hänen vaimoansa, vaikk'ei kukaan puhunut sanaakaan; kuinka
ihmiset astuivat pois heidän läheisyydestään. Eulampia oli tosin syypää
yhtä paljon kuin hänen sisarensakin, mutta häneen tämä vierominen ei
ulottunut. Päin vastoin herätti hän jonkinlaista sääliä, langeten
kuolleen isänsä jalkain juureen. Mutta että hänkin oli syyllinen, sen
tunsivat kaikki.

-- "Pahoin tekivät ukolle", virkkoi muuan harmaapäinen talonpoika,
nojaten, kuni muinaisajan tuomari, käsillään ja parrallaan pitkään
sauvaan. "Teidän päällenne lankeaa tämä synti. Pahoin tekivät!"

Nämä sanat: "pahoin tekivät", hyväksyttiin koko joukossa
järkähtämättömänä tuomiona. Kansa julisti tuomionsa, sen ymmärsin heti.
Minä huomasin myös, ett'ei Sletkin ensi alussa rohjennut antaa käskyjä.
Ilman häntä nostettiin ruumis ylös ja kannettiin huoneesen. Häneltä
lupaa kysymättä läksi pappi käymään kirkosta tarpeellisia kapineita; ja
omin neuvoin kylän vanhinkin juoksi kylään hankkimaan hevosia
kaupungissa-käyntiä varten. Eipä ankara Anna Martinownakaan uskaltanut
tavallisella käskevällä äänellään määrätä veden kiehuttamista, jotta
olisi lämmintä vettä ruumiin pesemistä varten. Hänen käskynsä oli
pyynnön tapaista ja hänelle vastattiin tylysti...

Mielessäni pyöri aina vaan kysymys: mitä vainaja oikeastaan tahtoi
sanoa tyttärelleen. Tahtoiko hän kirota tyttärensä, vai anteeksiko
tahtoi antaa? Tulin vihdoin siihen päätökseen, että hän tahtoi antaa
anteeksi.

Kolmen neljän päivän perästä oli Martin Petrovitsh'in hautajaiset.
Hautauskulungit suoritti äitini, johon hänen kuolemansa oli koskenut
kipeästi ja joka antoi määräyksen, ett'ei hautajaisiksi saa sääliä
varoja. Itse hän ei tullut kirkkoon, sillä hän, kuten itse sanoi, ei
tahtonut nähdä noita kahta hävytöntä ihmistä eikä tuota inhoittavaa
juutalaista. Hän lähetti hautajaisiin Kvitsinskin, minut ja Shitkow'in,
jota hän tästä puolin ei muuksi ylistellytkään kuin ämmäksi.
Souvenir'iä ei hän sietänyt silmissäänkään ja oli vielä kauan
jälkeenkin päin suutuksissaan häneen, sanoen häntä ystävänsä
murhaajaksi. Tämä epäsuosio oli Souvenir'ille hyvin raskas. Hän kävellä
hiiviskeli alin-omaa varpaillaan äitini makuukammion viereisessä
huoneessa, osoitti jonkinlaista levotonta ja ilkeätä alakuloisuutta,
hätkähteli tuon tuostakin ja jupisi "siinpaikass'".

Kirkossa ja surusaaton kestäessä olin huomaavinani että Sletkin oli
jälleen elementissään. Hän puuhasi ja hääräsi kuten ennenkin, ahnaasti
pitäen huolta, ett'ei kopekkaakaan kuluisi liikaa, vaikk'ei rahat
lähteneetkään hänen taskustansa. Maksimka oli puettuna uuteen, äitini
lahjoittamaan kasakiniin ja veteli kirkossa lauluparvelta niin kimeitä
nuotteja, ett'ei hänen rakkauttansa vainajata kohtaan voinut tietysti
kukaan epäillä! Sisaret olivat asianmukaisesti mustissaan kumpainenkin,
mutta näyttivät enemmän hämmästyneiltä kuin murheellisilta, semminkin
Eulampia. Anna oli ottanut päällensä nöyrän, paastoisen muodon. Hän ei
kumminkaan pakoittanut kyyneleitä silmistänsä; pyyhkäisihän vaan usein
hivuksiansa ja poskeansa kauniilla, laihalla kädellään. Eulampia oli
ajatuksissaan. Tuon yleisen järkähtämättömän vieromisen, moitteen,
minkä olin huomannut Harlow'in kuolinpäivänä, olin nytkin näkevinäni
kaikkien kirkossa-olijain kasvoilla, kaikissa heidän liikkeissään,
heidän katseissaan, mutta vielä hiljaisempana, vielä kylmempänä. Näytti
siltä kuin kaikki nämä ihmiset olisivat tienneet, että synti, johon
Harlow'in perhe oli itsensä vikapääksi tehnyt, että tuo suuri synti nyt
oli sen Tuomarin edessä, joka oikein tuomitsee: heidän niin muodoin ei
enää tarvinnut olla levotonna, ei tarvinnut olla närkästynyt. He
rukoilivat hartaasti vainajan sielun edestä, vainajan, jota he hänen
eläissään eivät suuresti rakastaneet, jota he pelkäsivät. Kovin äkisti
oli kuolema tullutkin.

-- "Ja jos näet olisi ollut mies viinaan menevä", puhui kirkossa
talonpoika naapurilleen.

-- "Kyllähän sitä juomattakin päihtyy", vastasi toinen. "Se on näet
miten sattuu."

-- "Pahoin tekivät", toisti ensimmäinen mies ratkaisevan sanan.

-- "Pahoin tekivät", virkkoivat muut.

-- "Kovahan se oli teille, se vainaja", virkoin minä eräälle miehelle,
jota tunnustelin Harlow'in talonpojaksi.

-- "Ka, tietty se, herrahan se oli", vastasi mies, "mutta pahoin ne
tekivät sittenkin."

-- "Pahoin tekivät", kuului jälleen joukosta. Haudallakin seisoi
Eulampia aivan kuin tympeytyneenä. Ajatukset häntä vaivasivat ...
raskaat ajatukset. Minä huomasin, että hän kohteli Sletkiniä, joka
useampia kertoja koetti ruveta puheisin hänen kanssaan, aivan kuin
ennen muinoin oli kohdellut Shitkow'ia, jopa pahemminkin.

Muutamia päiviä tämän jälkeen, levisi meidän tienoilla huhu, että
Eulampia Martinowna Harlow oli ainaiseksi lähtenyt kotitalostaan,
jättäen sisarelleen ja langolleen kaiken oman osansa ja otettuaan
ainoastaan muutaman sadan ruplia ...

-- "Anna on, näen mä, ostanut itsensä vapaaksi", virkkoi äitini, "mutta
sinulla, veikkonen, ja minulla", lisäsi hän Shitkow'ille, jonka kanssa
pelasi pikettiä (Shitkow oli astunut Souvenir'in sijaan) "sinulla ja
minulla on kädet tarmoa vailla."

Shitkow katsahti surumielisesti aimoisiin kouriinsa.

-- "Ettäkö ei näissä olisi tarmoa", näkyi hän ajattelevan.

Pian tämän jälkeen muutin minä äitini kanssa Moskowaan asumaan, ja
monta vuotta kului, ennenkuin minun oli tilaisuus nähdä Martin
Petrovitsh'in tyttäriä.



XXX.


Näin minä heidät sentään.

Anna Martinownan kohtasin minä aivan omituisella tavalla. Tultuani
äitini kuoleman jälkeen meidän tilalle, jossa en ollut käynyt
viiteentoista vuoteen, sain minä posrednikalta (välitysmieheltä)
kutsumuksen neuvotteluun muitten naapurien kanssa tilanomistajan lesken
Anna Sletkinin kartanoon. (Siihen aikaan toimitettiin Venäjällä
maanjakoa, niinkuin vieläkin, hyvin vitkallisesti). Tuo tieto ett'ei
äiti-vainajani luumusilmäistä juutalaista enää ollut maailmassa, ei
minua ensinkään surettanut; se täytyy minun tunnustaa. Mielelläni sen
sijaan tahdoin nähdä hänen leskeänsä. Hän kuului olevan erin-omainen
emäntä. Ja todellakin: hänen talonsa ja tilansa, itse päärakennuskin
(minä katsahdin vasten tahtoanikin kattoon: se oli raudasta) -- kaikki
oli erin-omaisen hyvässä järjestyksessä, kaikki oli paikallaan, kaikki
oli siistiä ja puhdasta, kaikki oli maalattu, mikä maalattava on, -- ei
sitä saksalainenkaan emäntä parempaa järjestystä pidä. Anna Martinowna
itse oli tietysti vanhentunut; mutta tuo omituinen, kuiva ja ikäänkuin
häjy sulous, mikä minua ennen oli niin miellyttänyt, ei ollut vieläkään
kokonaan kadonnut hänestä. Hän puettu oli siihen tapaan kuin maalaiset,
mutta somasti. Hän otti meitä vastaan kohteliaasti -- hänestä ei
koskaan sopinut sanoa: ystävällisesti --. Nähtyään minut, tuon
hirmuisen tapauksen todistajan, ei hän edes räväyttänyt silmäänsäkään.
Ei hän maininnut sanaakaan äidistäni, ei isästään, ei sisarestaan, ei
miehestään, -- ei kenestäkään, niinkuin olisi ollut hänellä suu täynnä
vettä. Hänellä oli kaksi erittäin sievää solakkavartaloista tytärtä,
kumpaisellakin suloiset kasvot ja iloiset, ystävälliset mustat silmät.
Poika oli hänellä kanssa. Tämä näytti vähän tulevan isäänsä, mutta oli
sentään uljas poika! Tilanomistajain keskustellessa keskenään istui
Anna Martinowna rauhallisena, arvokkaana, osoittamatta sanottavaa
itsepäisyyttä eikä oman voiton pyyntiä. Mutta ei kukaan ymmärtänyt omia
etujansa niin hyvin kuin hän, eikä kukaan osannut niin hyvin tuoda
esiin vakuuttavia todistuksia oikeuksiensa puolustamiseksi. Kaikki
"tähän kuuluvat" lain pykälät, jopa ministeristön kiertokirjeetkin
tunsi hän tarkoin. Hän puhui vähän ja hiljaisella äänellä, mutta
jok'ainoa sana sattui kohdalleen.

Loppujen lopussa ilmoitimme me suostuvamme kaikkiin hänen
vaatimuksiinsa ja teimme niin paljon myönnytyksiä, että ihmeeksi kävi
itsemmekin. Paluumatkalla moniaat herrat tilan-omistajat oikein
rupesivat haukkumaan omaa itseänsä. Kaikki ähkivät ja pyörittelivät
päitään.

-- "Sepä viisas naikkonen, se!" sanoi yksi.

-- "Viekas kettu!" puuttui toinen, karkeampi mies puheesen. "Mesi
kielessä, myrkky mielessä --"

-- "Ja semmoinen saituri!" lisäsi kolmas. "Ryyppy ja palanen mätiä vaan
miestä päälle -- onkos tämä laitaa?"

-- "Mitäpäs semmoiselta parempaa odottaisi?" sanoa pöläytti muuan
tilan-omistaja, joka siihen saakka ei ollut puhunut mitään. "Tietäähän
sen joka ihminen, että hän myrkytti miehensä."

Ihmeekseni ei kukaan katsonut tarpeelliseksi vastustaa tuommoista,
varmaankin aivan perätöntä syytöstä. Tämä oli sitäkin ihmeellisempää,
kun kaikki, huolimatta moitepuheista, kumminkin tunsivat kunnioitusta
Anna Martinownaa kohtaan, yksin tuo karkeakin herra. Posrednikka se
taas oikein innostui.

-- "Korottakaa hänet valta-istuimelle!" huudahti hän, "niin siinä on
teille -- Semiramis tahi Katarina Toinen! Talonpoikain kuuliaisuus --
erin-omaista. Lasten kasvatus -- erin-omaista. Sitä älyä! Sitä
ymmärrystä!"

Jääkööt nyt Semiramis ja Toinen Katarina sikseen, -- se vaan on varma,
että Anna Martinowna eli hyvin onnellista elämää. Sisällinen ja
ulkonainen tyytyväisyys, sielun ja ruumiin terveys ja siitä seuraava
suloinen tyyneys, -- kaikki tuo tuli selvästi esiin hänessä itsessään,
hänen puheessaan, kaikissa hänen oloissaan. Missä määrin hän tätä onnea
ansaitsi on toinen asia.



XXXI.


Minä tiedustelin posrednikalta Eulampia Martinownaa ja sain tietää,
ett'ei hänestä ole kuulunut mitään sen koommin kuin hän kotoa läksi ja
että hän luultavasti jo aikaa sitten on muuttanut manalan majoille.

Niin virkkoi posrednikka ... mutta minä olen vakuutettu siitä, että
minä näin Eulampian, että minä kohtasin hänet. Asia oli seuraava.

Kolme neljä vuotta sen jälkeen kuin olin tavannut Anna Martinownan,
muutin kesäksi Muurinaan, pieneen kylään lähellä Pietaria.
Keskisäätyiset Pietarilaiset tuntevat hyvin tämän kesäpaikan.
Metsästäminen Muurinan tienoilla kävi siihen aikaan jotenkin hyvin
päinsä ja minä samoelin pyssy olalla melkein päivät umpeen. Kumppalina
oli minulla muuan Wikulow, porvari, varsin älykäs ja hyväntahtoinen
mies, mutta oman puheensa mukaan aivan "rappiolle joutunut".

Kaikkialla hän oli ollut ja kaikkena hän oli ollut! Mikään ei häntä
ihmetyttänyt, sillä hän tiesi kaikki; ei hän muuta rakastanut kuin
metsästystä ja -- viinaa.

Kerran palasin hänen kanssansa Muurinaan. Tiemme kulki erään yksinäisen
korkealla ja tiheällä pisteellä ympäröidyn talon ohitse tien
risteyksissä. Olin nähnyt tämän talon jo monta kertaa ja aina se oli
herättänyt uteliaisuuttani. Siinä oli jotakin salaperäistä, umpinaista,
kolkonmykkää, jotakin mikä toi mieleen vankihuonetta tahi
sairashuonetta. Tiellä ei näkynyt muuta kuin sen jyrkkä, tummanpunainen
katto. Koko pisteessä oli ainoastaan yksi portti, ja sekin näkyi olevan
aina lukossa. Portin takana ei kuulunut koskaan ääntä. Ja kumminkin
tuntui että siellä varmaankin asuu joku: talo ei näyttänyt ensinkään
autiolta. Päin vastoin näytti siinä kaikki lujalta ja vahvalta, vaikka
piiritystä kestämään.

-- "Mikäs linna se tuo on?" kysyin minä kumppaniltani. "Tiedättekö?"

Wikulow sirristi silmiänsä viekkaasti.

-- "Eikös se ole ihmeellinen rakennus? Ispravnikalla täällä on siitä
hyvät tulot."

-- "Kuinka niin?"

-- "Niinpä niin. Oletteko kuulleet puhuttavan raskolnikkain lahosta,
niitten, jotka elävät ilman pappeja?"

-- "Olen."

-- "No tässä asuu juuri se heidän pää-emäntänsä."

-- "Nainenko?"

-- "No emäntä juuri elikkä neitsyt Maria, niinkuin he itse sanovat."

-- "Mitä te puhutte!"

-- "Puhdas tosi! Ankara kuuluu olevan semmoinen, kenrali oikein. Rahoja
liikuttelee tuhansia. Kyllä minä ottaisin nuo neitsyt Mariat ja...
Mutta mitäs tuosta!"

Hän kutsui Pegashkansa, ihmeellisen tarkkavainuisen koiran, jolle ei
kumminkaan ollut mitään käsitystä seisusta. Wikulow'in piti sitoa siltä
ylös toinen takajalka, jott'ei juoksisi niin kiivaasti.

Hänen sanansa painuivat mieleeni. Metsämatkoillani usein tahallanikin
käänsin tieni tuon salaperäisen talon ohitse. Kerrankin tulin sen
edustalle, niin -- kas ihmettä! -- pönkkä kolahti, avain vingahti
lukossa, portti aukeni hiljalleen ja sieltä näkyi suuren hevosen pää,
otsatukka palmikolla ja kirjavaksi maalattu luokka niskassa. Hiljaa,
hätäilemättä ajoi tielle vähäiset rattaat, sentapaiset, joissa
tavallisesti ajelevat kauppasaksat ja kulkukauppiaat. Nahkaisilla
patjoilla, minun puolellani rattaita, istui noin 30 vuoden ikäinen
mies, huomattavan kaunis ja solakka ulkomuodoltaan, siisti musta
ärmäkkä yllä ja musta syvään otsalle painettu lakki päässä. Somasti hän
ohjasi lihavaksi syötettyä, kiiltävää hepoa. Miehen vieressä, toisella
puolen istui kookas nainen suorana kuin kynttilä. Hänen päätänsä peitti
kallis musta saali; hänen yllään oli lyhyt olivinvehreä samettiröijy ja
tumman sininen merino-hame. Valkoiset kädet, soreasti ristissä
rinnalla, kannattivat toisiansa. Rattaat kääntyivät vasemmalle tielle,
ja minä näin tuon naisen kahden askelen päässä. Hän käänsi hieman
päätänsä ja minä tunsin hänessä -- Eulampia Harlow'in. Tunsin hänet
heti kohta, en epäillyt rahtuakaan, eikä siinä ollut epäilemistäkään.
Sellaisia silmiä kuin hänellä, ja erittäinkin sellaista huulten asua --
ylpeätä ja tunnokasta, en ollut nähnyt kellään. Hänen kasvonsa olivat
pitemmät ja laihemmat kuin ennen, iho tummempi, siellä täällä rypyissä.
Mutta kovin oli muuttunut näitten kasvojen muoto! Vaikea on sanoin
sanoa mikä itseensä luottamus, mikä ankaruus, mikä ylpeys niissä nyt
kuvastui. Ei ollut se pelkkää vallitsijan tyyneyttä, mikä asui
jok'ainoassa piirteessä, ei se ollut vallan nauttimista vaan; tuossa
huolettomassa katseessa, minkä hän minuun loi, ilmaantui entinen,
juurtunut tottumus: nähdä kunnioittavaa, vastustamatonta nöyryyttä.
Nähtävästikin oli tämä nainen, ei kumartajain, vaan orjain ympäröimänä;
hän oli ilmeisesti unohtanut, että mikään hänen käskyistään olisi
jäänyt täyttämättä. Minä lausuin ääneen hänen nimensä. Hieman hän
vavahti, katsahti toistamiseen minuun -- ei säikäyksellä, vaan
halveksivalla vihalla: ken se minua muka häiritsee, ja avaten huulensa
sanoi jotakin käskevästi. Hänen vieressään istuva mies säpsähti, lyödä
läimäytti ohjaksilla hevosta, joka läksi kiitämään eteenpäin kiivasta
ravia. Rattaat katosivat näkyvistäni. Sen koommin en enää kohdannut
Eulampiata. Millä tavoin hänestä oli tullut raskolnikkain neitsyt
Maria, sitä minä en voi käsittää. Mutta kenties hän perusti
opin-suunnan, joka saapi nimekseen tai jolla nytkin jo lienee nimi:
Eulampialaisuus? Kaikkia on ollut, kaikki on mahdollista.

       *       *       *       *       *

"Niin, tämä se nyt oli, mitä aioin kertoa teille Lear kuninkaasta
aromaalla, hänen perheestään ja hänen elämästään." Kertoja vaikeni. Me
haastelimme kotvasen aikaa keskenämme ja läksimme sitten kukin
kotiamme.



VIITESELITYKSET:

[1] Lyhyt takki. Suom. muist.

[2] Desjatina = 2 1/2 tnr. alaa. Suom. muist.

[3] Kasakkipojaksi sanotaan pieniä passareita, jotka tavallisesti
käyvät kasakin kuosisissa nutuissa.

[4] Vuosi 1812. jolloin Napoleon tunkeutui Venäjän sydämeen, on
tänäkin päivänä Venäjällä kansan puheessa tunnettu nimellä
"kahdestoista vuosi". Suom. muist.

[5] "Lepäävä Työntekijä", aikakautinen lehti j.n.e. Moskova 1785, 3:s
osa, sivu 23, rivi 11 ylh. Tekijän muist.

[6] Nankini = yksi laji pumpulikangasta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuningas Lear arolla" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.