Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Lyyra ja paimenhuilu - Runosuomennoksia
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Lyyra ja paimenhuilu - Runosuomennoksia" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



LYYRA JA PAIMENHUILU

Runosuomennoksia


V. A. Koskenniemi


WSOY, Porvoo, 1917.



SISÄLLYS:

Kauneus (_Charles Baudelaire_)
Ihminen ja meri (_Charles Baudelaire_)
Haamu (_Charles Baudelaire_)
Kissa (_Charles Baudelaire_)
Pöllöt (_Charles Baudelaire_)
Sokeat (_Charles Baudelaire_)
Valo (_F. W. Bourdillon_)
Monte Mariolla (_Giosuè Carducci_)
Lumisade (_Giosuè Carducci_)
Kysymys (_Fredrik Cygnaeus_)
Yhdeksänvuotinen rauha (_Werner von Heidenstam_)
Lapsuusystävät (_Werner von Heidenstam_)
Ihme (_Werner von Heidenstam_)
Sodanjumala (_Werner von Heidenstam_)
He kaksi (_Hugo von Hofmannsthal_)
Ruusulle (_Friedrich Hölderlin_)
Vuorimies (_Henrik Ibsen_)
Rukous (_Johannes Jörgensen_)
Tanssiaisten jälkeen (_Detlev von Liliencron_)
Siinäkö kaikki? (_Detlev von Liliencron_)
Lapsuuden ajoilta (_Detlev von Liliencron_)
Syvä kaipaus (_Detlev von Liliencron_)
Illan tullen (_Alice Meynell_)
Rolla (_Alfred de Musset_)
Peikon kosto (_J. J. Wecksell_)
Kevään valveutuminen (_Émile Verhaeren_)
Kaksi kuninkaanlasta (_Émile Verhaeren_)
Kaksinpuhelu (_Paul Verlaine_)
Spleen (_Paul Verlaine_)
Suden kuolema (_Alfred de Vigny_)
Loppuballaadi (_Francois Villon_)



    KAUNEUS

    _Charles Baudelaire_


    Olen kaunis ma kuin uni kivinen vain
    ja mun rintaani vastaan on riutunut monta.
    Mut lempeä mykkää ja loppumatonta
    olen ruokkinut rinnassa runoilijain.

    Kuin sfinksi oon ikuinen arvoitus,
    mull' on jääsydän, joutsenen valkeus.
    Vihaan liikettä, leikkiä linjojen
    ja koskaan ma itkenyt, nauranut en.

    Ja mun muotoain ylpeää runoilijat
    öin päivin niin hartaina tutkivat
    ja mun ongelmaani he tulkita halaa.

    Sillä vastaan hiljaista rakastajaa
    iki-ihmeitä silmäni kuvastaa,
    minun silmäni, joiss' ikikirkkaus palaa.



    IHMINEN JA MERI

    _Charles Baudelaire_


    Meri, vapaa mies, on parahin ystäväs.
    Kun katsot aaltoin ikuista vyörinätä,
    sa katsothan kuin itseäs, elämätä
    ja omaa mittaamatonta syvyyttäs.

    Niin mielelläs sa itsehes syvennyt
    ja kuvaas käsin ja silmin tapailet sa
    ja usein hurjaa huutoa kuuntelet sa,
    jok' on sun poves pohjasta vyörynyt.

    Niin ihmeelliset ootte te kumpikin.
    Sa ihminen, sun syvyyttäs tunne emme.
    Meri, turhaan rikkauttasi tapailemme.
    Te salaatte omanne mielin kateisin.

    Niin ootte käyneet vuodet tuhannet
    te sotaa ilman sääliä, armontöitä.
    Niin rakastatte kuoloa, kauhun öitä,
    te veriviholliset, te veljekset!



    HAAMU

    _Charles Baudelaire_


    Kuin enkeli kepein siivin
    sun vuoteellesi hiivin,
    yön tullen hämärän
    sun uness' yllätän.

    Sua suutelen, armahin, hienoin
    ma suudelmin kuudan-vienoin
    ja kuin käärme kostehin
    ja kylmin, petollisin.

    Taas koitteessa kalpean aamun
    näät väistyvän valkean haamun
    tulen illalla jällehen.

    Saa toiset lemmellä koittaa
    sun nuoren olentos voittaa,
    minä valtaan kauhulla sen!



    KISSA

    _Charles Baudelaire_


    Lepää, kaunis kissani, rinnallain
      ja käpäliis kyntesi salaa.
    Suo mun katsoa, silmiis sukeltain,
      missä malmi ja agaatti palaa.

    Kun sormeni päätäsi sivelee
      ja selkääs pehmeätä
    ja kun väristen käteni koskettelee
      sinun ruumistas sähköisätä,

    näen hengessä naiseni. Hänelläkin
      sama katse on, peto suloinen,
    syvä, kylmä kuin säilä viiltävin,

    ja päästä aina jalkoihin
      sama tuoksu niin hieno ja vaarallinen
    ylt'ympäri ruskean ruumihin.



    PÖLLÖT

    _Charles Baudelaire_


    Kuin kummat jumalankuvat
    he istuvat rinnakkain
    ali' oksien tuuheain
    tulisilmin, he uneksuvat.

    He istuvat paikoillaan,
    kunis saapuu ilta ankee
    ja vinosti säteet lankee
    ja hämärä käy yli maan.

    He viisaalle opettelee:
    hyvä syrjään istahtaa,
    miss' ei meluten hälyä kansa.

    Ken varjoa tavoittelee,
    hän kiinni tyhjän saa.
    Paras pysyä paikoillansa.



    SOKEAT

    _Charles Baudelaire_


    Oi sieluni, sa katso, hirveät
    he ovat nähdä, melkein naurettavat,
    he käy kuin unissansa-kävijät
    ja silmin tyhjin ilmaan tuijottavat.

    On heiltä viety valo korkeuden,
    mut ylös kuitenkin he katsoo aina,
    ei katuhun he katsettansa paina,
    he tähyy korkeutehen taivaiden.

    He taivaltaa kuin maassa kuoleman,
    miss' ainainen on yö. Ja ympärillä
    öin päivin laulut, kirot kaikuvat

    ja iloihin on kiire ihmisillä.
    Mut mielin järkkynein ma huudahdan:
    Mit' etsii taivahasta sokeat?



    VALO

    _F. W. Bourdillon_


    On yöllä silmiä tuhansin,
    yksi päivällä ainoastaan.
    Valo maailman sammuu kuitenkin,
    kun on aurinko jättänyt maan.

    Tuhat valoa tuntee ajatus,
    sydän yhden, muuta ei.
    Mutta koska on lähtenyt rakkaus,
    koko elämän valon se vei.



    MONTE MARIOLLA

    _Giosuè Carducci_


    Harjalla Marion, loistossa ylhäin ilmain
    kypressit hartaina seisoo, katsoen laaksoon,
    miss' ohi usvaisten rantain vaieten kulkee
               mahtava Tiber,

    nähden allansa Rooman äänetönnä
    aamua vuottain ja niinkuin laumansa suuren
    keskellä jättiläispaimenen, nousevan eessään
               Pietarin kirkon.

    Juokaatte harjalla aurinkoisen vuoren,
    ystävät, viininne, jonneka säteet aamun
    kirkkaina taittuu! Hymyilkää: me kaikki
               kuolemme kohta.

    Antaos minulle vaan, kun lauluni lentää,
    kuohuva malja, Lalage, ja hento kukka,
    antaos ruusu, min hehku ja tuoksu ja loisto
               tuulehen haihtuu.

    Huomenna kuolemme, niinkuin eilen kuoli
    joita me lemmimme, ystävistä kauas,
    lemmestä kauas kalpeina varjoina käymme
               kuoleman maille.

    Kuolemme, mut ikiaikojen taakse kiertää
    auringon ympäri Maa, yhä helmastansa
    uudet elämät nostain, uudet syttäin
               kipunat yöhön,

    elämät uusin lemmenliekkeinensä,
    elämät uusin taisteluin ja haluin, --
    uutten jumalten kunniaksi kaikaa
               laulunsa uudet.

    Syntymättömät, te käsihin joiden
    soihtu se joutuu, jonka me hukkasimme,
    teidänkin vuoro on, lastenne, lastennelasten
               kadota kerta.

    Oi sinä Maa, minun aatosteni äiti,
    haihtuvan henkeni äiti! Kuinka paljon
    tuskaa ja iloa lennätätkään vielä
               ympäri päivän,

    kunnes paeten pakkasta ja yötä
    päiväntasaajan seutuvilla kerta
    yksinäinen vaimo ja mies ypöyksin
               elävät enää,

    näkevät keskellä kuollehitten metsäin,
    kuinka sa taakse jylhäin vuortenharjain
    hiljallensa painuin, ihana päivä,
               iäksi sammut!



    LUMISADE

    _Giosuè Carducci_


    Ääriltä harmajan taivaan pehmeät hiutalet lentää.
      Kaupunki ääneti on, tauonnut taisto ja työ.
    Ulkoa kuulu nyt ei torisaksain kutsuvat huudot,
      kaiut nyt laulujen ei kiirien katuja käy.
    Tornista laskevat vaan tylyt lyönnit raukeat tunnit
      kaukaa kuin ääriltä yön, missä ei eloa oo.
    Linnut ikkunalautahan lyö: tutut rakkahat henget
      kuolleiden ystäväin nyt luoksensa kutsuvat mun.
    Kohta te ystävät armaat, oi kohta te lempivät syömet
      luoksenne saapuva oon, rauhaanne varjojen luo.



    KYSYMYS

    _Fredrik Cygnaeus_


    Sen kansan, joka ymmärtänyt oisi
    mun tunteheni, osan omastaan,
    sen kansan, joka kunnioittaa voisi
    ei lainaa muukalaisen milloinkaan,
    sen kansan, jonka laulajalle suotu
    ois runon lento ylväs, vapahin,
    sen kansan, jonka sydämehen luotu
    on kautta aikain aarre rikkahin, --

    sen kansan sydämestä eroittaa mun
    se kieli, jolla laulan, kaiullaan
    ja ykskään kuiskauksistani saa mun
    ei synnyinmaani syömeen oikeaan.
    Ah! niinkuin huulet sen ken näkee unta
    vain liikkuu, sanoja ei kuule ken,
    niin on mun tunteheni valtakunta,
    mun, muukalaisen maalla isien.

    Täst' eikö nousemusta horroksesta?
    Tää eikö lumo lakkaa konsanaan?
    Jo eikö koita päivä, katvehesta
    kun lauluni saa poveen synnyinmaan,
    kun tuntehesi tulkituksi näät sä,
    mun oma kansani, sa kallehin?
    Vai viimeisnäkö tiedottomaks jäät sä,
    siit' että itseäs ma tulkitsin?

    Se hetki vihdoin koittava on milloin,
    kun, lauluni, sa yöstä ylenet?
    Ois sulla, vaikeneva kansa, silloin,
    mi vaietessas tuskin kuuntelet,
    ois kerran korvaa kuulla laulajoita,
    he kuinka eri äänin laulaakin.
    Sa ymmärtäisit, kuunnellessa noita,
    myös mitä sielustas ma tulkitsin.



    YHDEKSÄN VUOTINEN RAUHA

    _Verner von Heidenstam_


    Vanha Damon jurotellen
    pieness' asui majassansa,
    peukaloaan kostutellen
    kehräeli villojansa.
    Kynnyksellä nukkui lapset,
    vaimo, hajallansa hapset,
    torkkui käsikiven luona.
    Antoi luonto antimensa,
    villan antoi lammas, vuona.
    Dryaditkin oksillensa
    nukahteli hiljallensa.
    Niiden hiuksista ja suista
    oksat, vesat versosivat.
    Ammoin jo ne unohtivat
    puistaa pähkinöitä puista.
    Linnut tuskin näki vaivan
    kohotella helttojansa.
    Mettiäiset koloissansa
    hunajassa virui aivan.
    Vuonat iloansa lauhaa
    piti kesken kesän rauhaa.

    Virkkoi vaimo haukotellen,
    venytellen unissansa:
    »Damon, kuule! Karjahdellen
    härkäs mylvii vimmoissansa.»

    Vanhus sääskiä vain hääsi,
    alkoi taasen askarrella.
    Selkään valahtamaan pääsi
    harmaa tukka vanhuksella:
    »Kaadettuina sudet makaa,
    mies ei aja miestä takaa,
    viha, kosto, sota sammui.
    Ikäväänsä härjät ammui.
    Täys on rauha maailmalla!
    Seppelpäin kun puiden alla
    nuoret kokoontuvat illoin,
    tarttuin jalon lyyran kieleen,
    mitään heill' ei tule mieleen.
    Nauraa taitaa vain he silloin.
    Tyytyväisnä suunsa matkii,
    kuinka toraan kieltä käyttää,
    kuinka sianporsas latkii.
    Sen he tietää, miltä näyttää:
    miltä kaivo vinttoinensa,
    kehruuäijät rukkinensa
    kesken maalaisarjen lauhan;
    nainen hän on kukan lainen,
    kukka hän on niinkuin nainen.
    Kirota ma tahdon rauhan,
    joka kaupin pussiin kultaa
    kasaa, mutta tuhkaa, multaa
    kylvää miesten sydämihin.
    Riemun unohdin ja vihan,
    silmä, mieli kuivui ihan.
    Pitkän rauhan ikävihin
    unohdin ma aikain mennen
    kuinka isä lempii lastaan,
    rakkaat nimet, jotka ennen
    kuiskin korvahasi illoin --
    kirkas tapparani silloin
    kiilsi katsettani vastaan.
    Halvaks arvioin ma sylin,
    jost' en maksa vaaran hintaa.
    Vasten riistäjänsä rintaa
    naisen rakkaus on ylin.
    Nähdä toisten pälyilevän
    naistani, mun mielein halaa,
    nähdä, kuinka koti palaa!»

    Näin hän puhui. Kalpenevan
    näytti hällä poski, huuli,
    kuin Hymettos syksyssänsä,
    kun käy ensi pohjatuuli.
    Pudotteli käsistänsä
    vanhus maahan käämiänsä.
    Kuule! Koko tanner kaikui,
    torvet, huilut, käyrät raikui,
    kutsuin miehet aseihinsa.
    Miekat, kilvet välkehtivät.
    Vaunut raskaat akselinsa
    liittehissä kitisivät,
    kantain kuormin kukkurisin
    touveja ja puita laivan
    pedonkidoin kuparisin.
    Miehiä kuin metsää aivan
    nousi, täyttäin asehillaan
    koko seudun, loistehellaan.
    Eellä valko-hevosillaan
    ratsastivat urhot Hellaan.

    Katsoi Damon ihmetyksin,
    valui viitta vyötäillensä,
    katsoi kotkan silmäyksin,
    veti vaimon vierellensä,
    hänen päätään sivelteli
    kumartuin, ja tarkasteli
    hiljaa hänen kasvojansa.
    Ja hän kuiski: »Kyyhkyläinen!»
    Heräsi taas muistissansa
    lemmennimi väikkyväinen.
    Sydämensä näkeväinen
    oli taasen, vaimoansa
    katsoi miehen silmin nyt hän,
    koskaan ennen lapsiansa
    niinkuin nyt ei lempinyt hän.
    Nurmet vuorten kaltehilla,
    karjalaumat laitumilla,
    majat pienet paimenien,
    kiilto meren lainehien --
    kaiken yli nuoruutensa
    päivä valoi hohtehensa.
    Vanhus, joka liikutella
    tuskin kättään jaksoi hyvin,
    miekkaa, peistä kiilloitella
    alkoi silmin kyyneltyvin.

    Kaikki taasen kotoisaksi
    kävi hälle, armahaksi,
    vaimon sirppi, isän hauta,
    kodin vanha kynnyslauta,
    entistänsä rakkaammaksi.
    Ja hän jätti tuvan loukot,
    miehuus loisti katsannastaan.
    Pauhu kasvoi, lauloi joukot:
    »Hellaan miehet, Troiaa vastaan!»



    LAPSUUSYSTÄVÄT

    _Verner von Heidenstam_


    Oli ilta ja talossa pelattiin,
    oli kortteina haaltuneet albumikuvat
    ja makeisissa maksettiin.
    Kaikk' kartanon uunit kuumentuvat
    ne hehkui, pellit raollaan.
    Lumi pyörteissä lenteli ikkunaan,
    ja kuulunut ykskään kulkunen
    ei keskeltä syväin nietosten.
    Kolme vanhaa sisarta perinyt
    oli kartanon. Näin oli leikkinyt
    isoäidin he aikaan jo harmajaan
    ja naittaneet korteilla tuttaviaan.
    Joka kuvalta, mikä käteen tuli,
    he hiljaa toisiaan tuuppaeli,
    nimen mainitsi, hymyyn huulet suli,
    kädet myssynnauhoja hypisteli.
    Oli Platen, luutnantti, voitollisin,
    ruma neiti von Duben huvittavin.

    Vain vanhin soi vaipua korttiensa
    ja kuunteli yössä hiljaksensa,
    miten kylmästi sisaret kertoivat
    ja menneitä aikoja muistelivat.
    Sylikoira hänen polveltaan
    alas hyppäs ja vainusi arastain,
    ja tyhjään tuoliin tuijottain
    se katsoi -- niinhän sanotaan
    että eläin nähdä vainajan
    voi tyhjällä tuolilla istuvan.

    Hän mietteihin vaipui, kalveten.
    Hänen mielensä liikkui muistojen mailla,
    hän muisti ystävän petollisen.
    He olivat leikkineet leivojen lailla.
    Oli vuotta nuorempi poikanen
    ja yhtä huimia kumpikin.
    He juoksivat ketoja käsikkäin.
    Mut hän huomasi pojan miettivän näin:
    -- Kun aina noin hento sa olisitkin
    ja arka ja pieni, sun kantaisin
    yli ojien, aitojen käsilläin,
    pakoon käärmeitä risuissa kanervatarhain.
    Vuoskymmenen synnyit sa liian varhain! --
    Näin mietti poikanen mielessään.
    Ja nopeasti kuin liitetään
    kivi kiveen suureksi palatsiksi,
    tuli tunnit vuosiksi, kuukausiksi.
    Sai suveensa hän, poika keväimeen.
    Hän hoiteli kotoisen askareen,
    pani puuroon pavun ja kanelin
    hän survoi käsin toimellisin.
    Mut poika syrjästä katsoi vaan:
    -- Miten ruusut puhkeaa nopeaan!
    Jos tyttönen pieni sa olisit vain,
    sinä vieläkin istuisit polvellain
    mit' oon lukenut, sulle ma kertoisin! --
    He salassa kärsivät kumpikin,
    ja he kulkivat rantaan kotoisen lahden
    ja yhdessä siellä he itkivät kahden
    ja sormuksensa he vaihtoivat,
    sillä hyvin he tiesivät molemmat,
    he ettei toiselle kenellekään
    vois antaa sormusta ikänään.

    Ja poika lähti maailmaan,
    meni sotaan voittamaan kannuksiaan.
    Kun hän joukkoansa tuleen johti,
    hän ratsasti suorana, pystypäin,
    mutta öisin, kun leirivalkeat hohti,
    ja miehet maljoja tyhjentäin
    ne painoi tyttöä rintaansa kohti,
    hän syrjässä viipyi, allapäin,
    kuin miettien ja murehtien,
    ylös äkkiä ruohosta karaten
    kuin ois saanut iskun, hurjimmin
    joka hullua Circeä suudellen,
    joka rypäleestä maistaen.
    Miten tiimalasissa valuikin
    ajan hiekka, yhä kuumemmaksi
    kävi verensä vain, yhä nuoremmaksi,
    ja vielä seitsemänkymmentään
    hän ois vuottanut nuorena mieleltään
    ja uhmannut vaaraa taistelujen.
    Hänen päivänsä huviin ja meluun hukkui,
    mut sydämensä luona sen ainoan nukkui.
    Kapus kerran hän aikaan öisehen
    alas huoneesta nuoren kreivittären --
    sade ryöppynä katuja huuhtoeli,
    kun hän seutua katsoi ja ajatteli:

    -- Kun tytär äidille valehtelee,
    niin rakkauden kiitetty huomen koittaa.
    Kun hän vihitylleen valehtelee,
    jo toinen rakkaus rinnassa soittaa.
    Kuin tiirikalla varas julkein
    valat murtaa rakkaus työssään kulkein.
    Ei tunne se miestä kunnian.
    Jos roskaväen pahimman
    sa nähdä tahdot, sa löydät sen
    rivin taajoin katuja kulkemassa
    ja supattamassa ja parjaamassa
    juur siellä, missä kaks rakastavaa
    ne kahleitansa raahustaa.
    Jo pelkkä näkemys rakkauden
    saa eloon kaiken alhaisen.
    Mutta viisas hän ikkunansa sulkee
    ja hymyy, kun saattue katua kulkee.
    Naistohtorin jälkeen ja viinurin
    on rakastaja naurettavin.
    Jos olet sa viisas aviomies,
    veres jäähdytä, ota niskaas ies,
    täys vapaus rakastajalle suo.
    Hän salaa sinulle sarvet antaa,
    mutta tuskin itse huomaa tuo,
    että aasinkorvat hän itse kantaa,
    kun haltioissaan hän maljastas juo,
    jost' itsesi joit sa kylläiseksi.
    Kuka koskaan rakkaudessa keksi
    sitä suurta, josta runoillaan?
    Lyö oveen vaan, ja rakastajat
    ovest', ikkunoista pakenevat.
    Jos koko rakkaus kaikkiaan
    ois köyhän riimin arvoinen,
    Don Juan ei ollut ois ainoinen,
    jok' on seisonut kylmänä paikoillaan
    ja katsonut ivaten kostajaan.
    Mies juo, kun hän on janoissansa.
    Vale suurin on lemmenlaulajain:
    kun he saavat nuken laulamansa,
    jo toiselle helistintään he puistaa.
    Heitä innostanut ei rakkaus lain,
    he omaa himoaan rakasti vain.
    Hyvä rakkauden sisin olemus muistaa!
    Se on pieni hiipivä rottanen,
    joka yöllä juoksi sun tiesi poikki,
    joka jokaisen portin alle loikki,
    niin arkana, että jälkeen sen
    kiven heittää joka poikanen.
    Ei rakkaus kehdoista unta nää
    ja hyveille se hymähtää.
    Salajuomarin lailla se säikkyilee:
    joku käytävän ovea liikuttelee,
    lasi pohjahan ja nopeaan!
    Eläinystävä parhain ken konsanaan
    on onkimatoa suojellut
    ja kanarialintua ruokkinut,
    hän katsoo karsaasti haikaraan.
    Syvät urkuäänet tunteiden
    vain kuulla voit haudalla rakkauden.
    Ens laps, jota äiti suutelee,
    jo rakkauden ruumis on.
    Jumal'-vuorella, missä hallitsee
    Zeus, vanhuuttaan jo voimaton,
    ja Bacchus harmaa vaikenee,
    siell' istuu aina muuttumaton
    Venus tyhmänä, maalaiskoreana
    ja nauhalla tukkaansa koristavana.
    Venus-rouvalle aatoksissani ain
    ma annan tukan vaalean.
    Hän ei koskaan hehku, hän hikoo vain.
    Sulo kaunotarten vaaleain
    on niinkuin leipä suolaton.
    ja he sanovat tyhmyyden suurimman.
    Taas mustahiuksisten tukkahan
    miel' uskoton, kiihkeä kätketty on.
    Hevon jouhista myrttikruunun alla
    en uneksinut ole milloinkaan.
    Mut tukalla pehmeän-ruskealla,
    Correggion käden ikuistamalla,
    on mieheen lumous väkevin.
    Kuten sanottu: upeilla harteillaan
    Venus-rouvall' on tukka vaalehin,
    jot' on pihdeillä kierretty konsanaan.
    Hän renkiä taputtaa ja kantaa
    hajun tallista keisarin vuoteesen.
    Hän ajatuksista vähät antaa!
    Ota hansikas pois, ja Cyprolaista
    lyö lanteille, polkaise varpaalle naista --
    sen leikin tuo tuntee naikkonen.
    Mut jos häijyys hänet yllättää,
    hän aamorinnuolen myrkyttää.
    Vain lapsensielut suitsuttelee
    hänen kunniakseen ja kuvittelee,
    että lemmen tuskaiset suudelmat
    niin on kuin rypäleet vilpoisat.
    Niin ei kasva tammea kuninkaallista,
    jot' ei pirstota voisi rakeet sen.
    Kuin minun, niin suista tuhansista
    on soinut kirous rakkauden.
    Suurtyön voi suorittaa se vaan,
    joka lemmen ohi kylmänä kulkee.
    Miten ehtyen lamppu sen palaakaan!
    Työnriemus yksin syliinsä sulkee
    käsivarsin tulisin taivaan ja maan.

    Näin mietti hän sateessa samoten,
    likomärkänä, vaatteet valuen.
    Mutta päästyään telttansa oljille, hän
    halun paeta tunsi väkevän
    läpi yön, läpi metsän ja viidakon.
    Mut niin synkkää ei metsää, niin syvää ei merta,
    että suojella voisi ne häntä ken kerta
    oman itsensä jo tuominnut on.

    Kodin portaiden eessä vihdoinkin
    nous reestä hän kannuksin helähtävin.
    Täyskasvuisten sisarten keskellä hän
    näki seisovan lapsuusystävän.
    Ja hän huomasi ajan piirtäneen
    omat uurteensa hänen kasvoilleen.
    Hän katsoi synkkänä vaieten,
    kuten katsoo, ken aamuna lokakuun
    näkee ikkunaa vastaan harvenneen
    jo lehtiverkon syreenipuun,
    vaikka päivä paistaa edelleen.
    He tuskassa syleili toisiaan
    kuin laivankannella hukkuvat,
    sillä toisilleen oli he ainoat.
    Kuin kuilun partaalla seisoessaan
    he muinoin lapsina kuulivat
    maanalaisten vesien vyörynän,
    niin nyt tunsivat äänin uhkaavin
    he kohtalonsa lähenevän.
    Hääpäivä pyhäinen vihdoinkin
    nyt likeni askarein kiireisin.
    Jo olut kannuissa kuohueli
    ja kunniavahtina odotteli
    jo koivut edessä rappujen.
    Kanat lihavimmat kirvehen
    ja pölkyn välissä henkensä heitti,
    Jo lehvät permantoja peitti
    ja ruusunlehdet, sisaret
    he kirkkomatkalle pukenehet
    oli rattaat harsoilla, joita ennen
    oli käyttäneet kartanon morsiamet
    aina puolen vuosisadan mennen.

    Mutta morsian yksinään istuen
    vain antoi toimia sisarten.
    Hän laski pitkiä tuntejaan,
    hääpukunsa musta polvellaan,
    sillä valkea kuului nuorille vain.
    Omaan kohtaloonsa tuijottain
    hän katsoi, myrsky rinnassaan:
    hän oli kuin syksy varhainen,
    kun jäljellä kaikk' on kukkaset,
    mutta panemina pakkasen.
    Vaan kun astui ovelle sulhanen,
    hänen kätensä otti hän kuumeiset
    ja kertoi kaikki, mit' yksinään
    vuoskaudet hän salaa kärsien kantoi.
    Yli kaiken kävi kuin henkäys jään.
    Ja morsian käsin vapisevin
    hän sormuksensa takaisin antoi
    ja niin puhui äänin hiljaisin,
    että ikkunalaudalla varpunenkin
    se rauhassa nokki siipiään:

    -- Mun lempeni elää, se on maailma mulle,
    mut vain kotiliettä se tietää sulle,
    joka jäähtyy, sun viluun jättäen.
    Jos oisinkin kukassa keväimen!
    Emme kahleissa käydä saa rinnakkain,
    emme kituen, toistamme kammottain.
    Minut unohda, sulta ma sylini suljen,
    vain rauhaa kaipaan, kuoleman yötä.
    Sen tiedän ma kuitenkin: kussa ma kuljen,
    mun lähelläni sa kuljet myötä,
    sillä muistot sun minuun yhdistää,
    kevätmuistot, jotka kimmeltää
    jalokivinä, kirkkaammin loistaen
    kuin helvetinkivi rakkauden.
    Jos toiselle sormusta yrität antaa,
    jonka kuumana riistin ma sormestain,
    sinä kätesi pidätät vavahtain --
    et voi, sitä täytyy sun itsesi kantaa.
    Kaks yhtyi iäisyyttä, kun
    me kohtasimme -- nyt menetän sun?
    Se on harhaa vain, se on unta vain.
    Täss' istuu kulkuri rinnallain
    ja mittaa ja kiertää mietteitänsä
    kuin sudet kiertää häkkiänsä,
    ja päivänsuuruuksia itää,
    jotka katujen kulmissa puheita pitää,
    lyö uudet ystävät sydämen oveen
    ja vieraat portaissa tömistää --
    ei syövy se silmään, ei painu se poveen,
    vain varjojen saattueeks se jää.
    Yhä ihmisten kesken me kahden oomme,
    me olemme sidotut kohtaloomme.
    Se ainoa, joka yksinään
    sinun koko sydämes omistaa,
    hän on vanha, et häntä sa ikänään
    voi, kuin rakkaus vaatii, rakastaa.
    Saat kotia vailla sa vaeltaa,
    mut minne sun tiesi johtakoot,
    sinä aina kaipuun tunteva oot
    vain häntä, vain häntä rakastaa
    kuin lintuset, jotka lentäissänsä
    suvi-ilmaa leikkaa siivillänsä,
    ja sun kaipuusi sydämes riuduttaa.

    Näin oli hän silloin puhunut
    ja pyörtyen maahan vaipunut,
    kun vaunut lähti. Nyt paikaltaan
    hän nousi ja joulu-torttujaan
    hän kaapista haki, ne jakaakseen
    talon väille, jotka ihmeekseen
    sisään tullen pöydällä löysivät
    niin monet herkut ja kynttilät.
    Sanat kuiskatut kuuli sisaret vaan:
    -- On suurin muistoni vieraanani,
    ja maiden ja merten takaa nyt
    ma tunnen, että viipynyt
    kaks kättä on siunaten hiuksillani.

    Koko kartano yössä nukkuvainen
    jo pimeni, yksin valvoen
    vain edessä ongelman ikuisen
    yhä istui kuihtunut, vanha nainen.



    IHME

    _Verner von Heidenstam_


    Ihme ihmehistä suurin,
    tutkimattomin ja korkein!
    Suden luola ei sun kodiksesi
    tullut eikä meren syvyys.
    Synnyit ihmiskarkelossa
    kultaisessa kulkemahan.

    Veli, sisar, joka vielä
    maamme tähtösellä taivallat,
    lyhyt elon tie on, ilta joutuu,
    leppeä ja kiitollinen sentään oo.
    Taistele, kun taisto käy, kun lepo on, niin leiki.
    Etsi taiten rauhas hyväin luota,
    huima nuorna ole, viisas vanhuudessa.
    ja kun pääsi kallistuupi,
    ylistele ihmettä, mi loi sun
    ihmishahmoon jumalaiseen.
    Ihme ihmehistä suurin!



    SODANJUMALA

    _Verner von Heidenstam_


    Tuli peikon tyttären tyköä Tjalve,
    palas loikaten kotiin ja laumaansa etsi,
    mutta säikkyi ja putosi polvillensa.
    Tor itse, hänen herransa,
    leveänä rinnaltaan, istui kalliolla
    ja vuoli paimensauvaa
    ja hymyili punaiseen partaansa.
    »Orja», sanoi hän, »älä pelkää!
    Unohdettu on vasarani,
    sillä kevättä kukkivat kankaat.
    Jotta kaikki kävis vihreän maan päällä
    kuin tulee, ja kukin sais osansa
    ja nuoret sydämet lyödä vastakkain,
    me, ankarat urhot, mielellämme
    joskus paimennamme vuohia.»



    HE KAKSI

    _Hugo von Hofmannsthal_


    Hän, tyttö, kantoi maljaa kädessään
    -- kuin puna viinin, hohde poskipään --,
    niin oli tyynen kevyt kulkeissaan:
    ei vuoda maljakosta pisarkaan.

    Myös poika oli varma voimastansa,
    hän saapui orhillansa ratsastain
    ja kädenliikkein tyynen arvokkain
    hän seisomahan sai sen paikoillansa.

    Mut tytön kädestä kun tavoittaa
    hän tahtoi maljaa, siitä juodakseen,
    se oli heille liian vaikeaa:
    niin kohta kumpikin he vapisivat,
    ett' turhaan kädet toistaan tapailivat
    ja viini vuosi hiekkaan hiljalleen.



    RUUSULLE

    _Friedrich Hölderlin_


    Iki-ajat meitä kantoi
    luontoäiti helmassaan,
    kaiken elämämme antoi,
    kuningatar kukkamaan.

    Ruusu! joskin elämämme
    sortuu syksyn tuulihin,
    iki-itu elämämme
    uusin kukkii keväimin.



    VUORIMIES

    _Henrik Ibsen_


    Vuorenseinäin, kallioin
    halki tieni vasaroin.
    Siihen asti iskut raikuu,
    kunnes malmi vastaan kaikuu.

    Syvyydestä kutsuvat
    kaikki aarteet ihanat,
    jotka yöhön vuori sulkee.
    Siellä kultasuonet kulkee.

    Syvyydessä loputon
    ikuisuuden rauha on.
    Vasarani, maaliin suureen,
    salaisuuden sydänjuureen!

    Poikasena miettien
    istuin alla tähtien,
    kuljin kevät-teitä illoin.
    Lapsenmieli mulla silloin.

    Auringon ma unhoitin
    sydänöiden pimeihin,
    unhoitin ma keväimeni
    ulkopuolle kaivokseni.

    Syyttömässä mielessäni
    ajattelin kerran näin:
    syvyyksien henget selon
    antaa ongelmasta elon.

    Kului vuodet vuottaen,
    vastausta saanut en.
    Tummat ääret ainoastaan
    katsoi vuoren yöstä vastaan.

    Erehdyinkö? Eikö vie
    totuutehen tämä tie?
    Tiedän, silmät sokaistuvat,
    ylhäälle jos suuntautuvat.

    Ei, mun täytyy syvyyteen,
    rauhan yöhön ikuiseen!
    Vasarani, maaliin suureen,
    salaisuuden sydänjuureen!

    Vasarani, iske, lyö,
    kunnes koittaa pitkä yö.
    Aurinko ei nouse mikään,
    koita toivon aamu ikään.



    RUKOUS

    _Johannes Jörgensen_


    Sun luoksesi käyn ikiäiti, mun sieluni on väsynyt,
    mun unteni pursi on pirstoina rannalla nyt
    ja haahden hylyllä mainingit leikkivät vielä.
    Ilon turhain juhlain ma tunnen sammunehen,
    sun kirkkos holvien alle ma nöyränä käyn, anoen --
    on urkuina tuulien kuoro ja kattona taivas on siellä.

    Mun aatokseni yli aavain eksyen käy.
    Ne turhaan merkkiä etsivät, mitään ei näy,
    ei majakan välkettä mistään pimeytehen.
    Mun laskinluotini pohjaa tapailee.
    Mihin käy se? Ylt'ympäri ulapat vaikenee.
    On vastaus haudattu mykkään syvyytehen.

    En jaksa ma enää katsoa itseäin,
    en kuulla kaipuun vuota mun sisässäin,
    joka lakkaamatta mun sieluni yössä pauhaa.
    Ma toivon, mun kaipuuni lähteet kuivuis pois,
    ja sieluni unille kuuroksi käydä vois
    ja kaiken ylle syksyn sadetta, rauhaa.

    Pois tahdon ma, vapaaks tahdon kahleistain
    ja kuulla tummain kuusten soittoa vain,
    pois, kauemmas kuin väijyvät silmät kantaa,
    ja painaa pääni lehvien kosteuteen
    ja tuntea kaiken valheen rauenneen
    ja kesän ja talven ylläni humista antaa.



    TANSSIAISTEN JÄLKEEN

    _Detlev von Liliencron_


    Käy, atlaskenkä, luottaen
    sa vaunun hämärään!
    Jo vaahtoo suista hevosten --
    hei, Johann, lähdetään!
        Mun olkapäätäin vastahan
        hän nojaa päänsä raukean
        nyt pieni kreivitär.

    Yö katoo korpiin, rämeihin
    jo verkkaan valkenee.
    Suoss' untuvistaan hyyppäkin
    yön härmän puistelee.
        Kuin uness' eespäin matka saa.
        kun sinisilmät avajaa
        taas pieni kreivitär.

    Soi korviin sirpin kalkutus
    ja ääntää kyyhkynen,
    ja kylän koirain raksutus
    jo kuuluu aamuinen.
        Loi päivä kankaat kultihin,
        ma Gretna Greeniin matkasin
        ja pieni kreivitär.



    SIINÄKÖ KAIKKI?

    _Detlev von Liliencron_


    Yks kevään päivä paisteinen
    ja toinen tähkäseppelen.

    Kuin uni katos vuodet pois
    kuin myrskyn siivin menneet ois,

    kuin myrskyn siivin. Kamartuu
    jo ihmishauta, unhottuu.

    Kaikk', kaikki vetää verkkoonsa
    tuo vanha lukki, kuolema



    LAPSUUDEN AJOILTA

    _Detlev von Liliencron_


    Ma tänään kirjeitäni selaelin,
    kun äkkiä sain yhden käteeni,
    min vuosiluku säikähdytti aivan --
    niin kauan siitä oli, kauan jo.
    Siin' oli horjuvaiset kirjaimet
    ja suuret musteläikät pitkin matkaa:
    »Fritz hyvä, puut jo ovat paljaina,
    me emme enää leiki ryöväriä,
    Türck katkaissut on toisen etujalan
    ja Hännchen-tädillä on hammastauti
    ja isä lähtenyt on lintujahtiin.
    Ei muuta nyt. Ma hyvin voin.
    Sa pian kirjoita ja voios hyvin.
    Sun ystäväs ja serkkus Siegesmund.»

    »Puut ovat paljaina» -- nuo karut sanat
    mun saivat kirjeen kokoon taittamaan,
    ne antoi mulle hatun, takin, kepin
    ja ajoivat mun ulos nummelleni.



    SYVÄ KAIPAUS

    _Detlev von Liliencron_


    Kevätvuokko, ensi kukka,
    nyt taitan sun ja pistän sun
    mun vanhaan hattuhun.

    Kevätvuokko, ensi kukka,
    sun kerran taitoin, pistin sun,
    ah, armaan hattuhun.



    ILLAN TULLEN

    _Alice Meynell_


    Ne lentäen kotia kiiruhtaa,
    tulee parvin siivekkäin:
    kaikki päivän muistot palajaa
    unen kyyhkylakkaa päin.

    Ken teistä, te linnut, suorimman
    vanan kyntää kotihin,
    läpi illan ruskon kirkkaimman?
    Sun sanasi, armahin!



    ROLLA


    _Alfred de Musset_


    Oli kaupungissa, jok' ylitse muiden
    on tunnettu kaupungiks elosteluiden,
    missä pahe on halvin ja hedelmällisin,
    millä synnin tiellä on kokemus pisin,
    se on Pariisissa -- hurjin mies
    oli Jacques Rolla. Joka paikan ties
    hän missä juotiin ja pelattiin
    ja lamppujen valossa valvottiin.
    Ei itse hän ohjannut kulkuaan,
    vaan himot; kuin paimen, jok' unissaan
    näkee veen ohi rantojen vierivän,
    näin näki hän päivien kierivän.
    Oli ruumiinsa himojen asunto vain
    ne hänessä raastoi, repivät
    kuin pedot tai miekkain mittelijät,
    taas joskus ne laulahti riehahtain
    kuin lintuset, lempeä tulvillansa.
    Rollan isä kasvatti aikoinansa
    pojan suureksi herraks ja perijäks,
    mut ennenkuin itse hän täältä läks,
    oli kuluttanut hän varansa niin,
    että poika sai tyytyä rippeisiin.
    Niin yhdeksäntoista täytettyään
    ja omaksi herraksi tultuansa
    ei tiennyt, ei tainnut hän mitäkään.
    Ja kaiken lisäksi, korskeuttansa
    ylenkatsoi hän toimia käskettävän.
    Niin oleili päivästä päivään hän.
    Hymy korskea karehti huulillaan
    ja hän herraks jäi kaikilta tavoiltaan.

    Tiehaarassa Herkules seisoen
    hän muinoin retkensä suuntaa pohti.
    Pahe ojensi kätensä häntäkin kohti.
    Hyveen kauniimmaks keksi ja valitsi sen.

    Mut aikamme ehdi ei arkailemahan,
    sille kaunis ei hyve, ei pahekaan.
    On vuossadat valtavat kulkeissaan
    tiet johtanut yhteen hyvän ja pahan.
    Rolla teki samoin kuin isänsäkin.

    Jos tulet sa suureen kaupunkihin,
    lokaviemärit, muurit ja hautuumaan
    näet ensin. Ken seuraan astunut on,
    hän tehdä saa saman havainnon,
    Siellä neitsyys kulkee hunnussaan,
    mutta rappio loistaa kaikkia vastaan
    ja synti on siellä julkinen.
    Mies mieheks sen arvaa ainoastaan
    ken puhtaan miekkansa teräksen,
    min sai hän jaloon taistohon,
    lokavirroissa ryvettänyt on.

    Jacques Rolla oli henkevä, loistava, vapaa
    ja hän halveksi syvästi joukon tapaa,
    joka kaikki lyö samalla leimallaan.
    Oli onnekas hän tai onneton,
    hän ylpeyttä palveli jumalanaan.

    Pani rahansa kolmeen hän kukkarohon
    ja kolme vuotta vaiheikasta
    kuin ei kukaan Aadamin perillinen
    kävi tietoisna tietään hän kulkien,
    ylenkatsoen kansaa ja kuningasta.

    Niin naamiohuveissa elämän
    ypöyksin ja ylväänä vaelsi hän.
    Ja kuin Alkibiades mantteliaan,
    niin laahasi velttoa korskeuttaan
    hän linnasta katu-ojihin.

    Pian tiesivät sen jo kaikkikin:
    oli mentyä vuoden kolmannen
    myös mennyt kolikko viimeinen.
    Ja sen jälkeen, niin kuultiin sanottavan,
    oli kypsä hän toiseen maailmahan.

    Rolla oli vilpitön mieleltään
    ja hyvä kuin hymyily onnetarten.
    Hän ei tahtonut uskoa köyhyyttään,
    ei ollut hän luotu arkea varten.
    Ja elämänpäivänsä mitatuinkin
    niin lyhyeksi kuin yö kesäisin.

    Aron villi juoksija janoinen
    se jälkeen päivien kuivuuden
    sadevettä vuottaa, juodakseen
    sitä lehviltä paahteen polttamilta.
    Mutta kaikki silmänkantamilta
    on kuihtunut, nääntynyt hiljalleen.
    Vain luolassansa karjahtaa
    joku uninen leijona. Vavahtaa
    aron hevonen, hiekkaan painuvat
    sen sieraimet verta vuotavat
    ja erämaan santa janoinen
    sen vaalenneen juo hurmehen.
    Se suistuu, sen silmät raukeaa,
    ja erämaan lapsen erämaa
    se hautaa hiekkaan pehmeähän.
    Aron villi juoksija tiennyt ei,
    että missä karavaanitiet ne vei,
    aron halki, niin niitä seuraten hän
    olis päässyt Bagdadin talleihin,
    missä heinää on kasoin tuoksuvin
    ja kaivoja syviä, missä
    ei pohjaa näkyvissä.

    Jos Jumala meidät luodessaan
    teki kaikki samasta savesta maan:
    niin toisille jotain antanehet
    lie lisäks auringon sätehet,
    lie niille, joill' ainoa omistus,
    sana ainoa on vain: vapaus!

    Tuo luntako on vai marmoria,
    johon säteitä sinen hohtavia
    yölamppu himmeä heittelee?
    Lumi valkeamp' on, kivi tummempaa.
    Se on nukkuva lapsi. Hän hymyilee,
    hänen rintansa hiljaa huo'ahtaa
    niin lempeästi kuin huokailee
    veden kalvo, kun leyhkäissä läntisen,
    se paljailla käsivarsillaan
    vesikukkia tuutii helmassaan
    ja vastaa suuteloon kukkien.

    Se on nukkuva lapsi vuoteessaan,
    nelitoistavuotias, melkein nainen.
    Häness' on vielä kaikki umpussaan.
    Pien' enkeli, lähellä valvovainen,
    ei tiedä, veljekskö tytön hän luotu
    vai lemmityn osako hänelle suotu.
    Tytön pitkät hiukset on valtoinansa
    ja ristiä kaulanauhassansa
    hän puristaa kuin todistaen,
    hän että on nukkunut rukoillen.

    Hän nukkuu. Oi nähkää! Mi puhtaus
    hänen otsallansa, mi kauneus!
    Hänen viattomuutensa alaston
    sekin taivahisen kainoa on.
    Hänen suloaan yö vain korottaa.
    Niin on kuin vavahtais pimeyskin,
    kun nukkujan ruumista koskettaa
    se mustan viittansa liepehin.

    Niin pyhäks ei kirkon hartaus,
    oi neitsyt, mieltä voi virittää
    kuin huulies pienin huokaus.
    Ylt'ympäri huonetta silmäilkää:
    kuvaa ristiinnaulitun, kirjoja, kukkia,
    ja pyhätössä neitsyen
    te puoleen ja toiseen katsoen
    vain etsitte Margareetan rukkia.

    Ei mitään niin puhdasta päällä maan
    kuin viaton lapsi on nukkuissaan.
    Ja rakkaus nuoren tyttösen
    niin on kuin hartaus taivainen.
    Hänen vierellänsä varmaankin
    voit kuulla sa siipiä seraafin.

    Ken on nainen, oi tyttö, jos äitis ei hän,
    jonka näämme sun vierelläs viipyvän?
    Hän kellon kulkua seurailee.
    Ketä keskellä yön hän vuottelee?
    Jos hän äitis on, varmaan hän isälles
    avaa oves ja uutimet vuotehes.
    Mut isäs jo ammoin kuolema vei,
    ketä siis nuo pullot tarkoittavat
    ja kynttilät pöydällä palavat?
    Ken tuleekin, rakastajas hän ei.
    Se uni, jok' kulmillas värehtii
    kuin päivä on puhtaan hohtavainen.
    Mut tuo viitta vettä valuvainen
    kenen on se? Ah, varmaan sun, Marie.
    Ovat kosteat hiukses, merkkejä on
    sun kasvoillas tuulen polttelon.
    Yön myrskyssä miss, olet ollutkaan?
    Tuo nainen ei äitisi, varmaankaan.

    Mut hiljaa! Ovea raotetaan.
    Ne on naisia, hiukset hajallaan.
    On toiset vain puoleks pukimissa,
    he kuumina hiipivät käytävissä.
    Joku kantaa lamppua -- näkyy vain
    oven raosta jäljet orgiain.
    Joku kaatunut pullo valossa kiiltää.
    Yön halki karkea nauru viiltää.

    Lie harhanäky tuo hirmuinen,
    lie hullua petosta silmien.
    Kaikk' on hiljaa, on vaipunut lepohon.
    Tuo nainen hän sentään äitisi on,
    sinä neitsytvuoteessa uinailet
    ja tän' yönä kadulla ollut et.
    Mut ken siellä? Ken lyö ovehen?
    Kenen askeleet yöss' ovat kajahtaneet?
    Joku tulee kynttilää kantaen.
    Sinä, laiha Rolla? Mitä täällä sa teet?
    -- -- -- -- -- -- -- -- --

    Jacques katseli tyttöä nukkuvata,
    joka lepäsi suuressa vuoteessaan.
    Jotain pelottavaa, kauheata
    hän tunsi vasten tahtoaan.
    Marie oli kallis. Maksanut
    oli hänestä viime kolikkonsa,
    sen tiesivät ystävät. Langennut
    jo oli arpa kohtalonsa:
    oli luvannut, että huominen
    hänt' ei näkisi joukossa elävien.
    Niin olivat vuotensa kierineet,
    oli kolme vuotta nautinnoissa.
    Kuin uni ne olivat vierineet,
    kuin lentävät linnut ne poiss' oli, pois'.
    Ja kuoleman-yönsä, yön viimeisen,
    jonka rikoksentekijä katumuksessa
    mykin huulin, hartaassa rukouksessa
    liki Jumalaansa viettää -- sen
    Rolla oli tullut viettämään
    tytön luo, joka myönyt häpeään
    oli itsensä, ja nukkuissaan
    häntä vuotti kuin ruumis arkussaan.

    Oi ikuinen Kaos tunnoton!
    Voi häntä ken lapsuuden häpäissyt on!
    Tuhatkerroin eikö parempaa
    ois kuoleman kourin kuristaa
    tuo valkea kaula ja kaunoiset
    nuo runnella kasvojen piirtehet,
    jotka kantaa kauneutta pinnallaan
    ja helvetin myrkkyä pohjassaan?

    Hänet taivaan ihme luoda taisi!
    Tuo kukka min hedelmän kantaiskaan,
    jos kypsyä saisi se suvessaan!
    Mikä liekki taivaalle loimuaisi,
    tuo tuli jos puhtaana säilyä saisi!

    Oi köyhyys, sull' osa on parittajan.
    Olet häpeähän heittänyt
    sinä lapsen, jonka vihkinyt
    ois Kreikka templihin Dianan.
    Oi katso häntä, hän lukenut
    on ennen untaan rukouksen.
    Sinä köyhyys, sinä kuiskannut
    olet äidille tämän lapsosen:
    »Sinun lapsesi kauneuttaan tuhlaa,
    sinä ansaita voit hänen viehkeydestään.»
    Hänet pesit sa varten synnin juhlaa
    kuin hautaa varten vainaja pestään.
    Kun synnin hän tiellä on kulkenut,
    hänen vierellään olet vaeltanut.

    Ken tietää miks olis ollut hän luotu,
    jos leipää hälle ois kylliksi suotu?
    Tuo otsa on jalo syntymästä,
    tuo iho ei tiedä häpeästä.
    Hänen vaistonsa viel' ovat unessaan,
    hän on pieni kaima Neitsyen,
    himo kullan ei tielle kurjuuden
    ole häntä vietellyt, puute vaan.
    Rahan kaiken, min häpeä antoi,
    sen äidillensä hän kantoi.

    Te maailmannaiset, te sääli ette
    tätä lasta, te leikitte, iloitsette,
    te näette vain oman maailmanne
    ja tyttäriänne vartioitte
    ja kätkette oman rakastajanne.
    Te lemmitte kauniisti, unelmoitte.
    Niin ainakin sanotte. Milloinkaan
    hätä teille ei valjuja kasvojaan
    ole näyttänyt, hän, joka suudelman
    voi vaihtaa leipäpalahan.

    Oi vuossata! tottako lienee tuo,
    ajat entiset ettei parempia.
    Meren aavaa kohti vain aikojen vuo
    siis on kantanut ruumiita lahoavia.
    Ne on liukuneet syliin iäisyyden.
    Mut vanha maa, joka pinnallaan
    on nähnyt häpeän ihmisyyden
    on tyynnä jatkanut kulkuaan
    ylt'ympäri isämme, auringon,
    jota kiertämään se luotu on. --
    Siis herää jo kaunis tyttönen
    ja viini lasissa kuohukoon!

    On aika jo väistyä uudinten!
    Tämän kauniin yön ma ostanut oon.
    Ei koskaan kärsimys Kristuksen
    ole ollut tään iloni vertainen.
    Niin eläköön liekkuma rakastavain
    ja polttelo kuumain suudelmain,
    ilon enkeli olkoon seuranamme,
    kun yössä me maljamme kohotamme.
    Me juomme viinille, liekkumalle
    ja elämälle ja kuolemalle,
    me juomme, me laulamme vapautta
    ja yötä ja viiniä, kauneutta!

    Kun Rolla näki päivän nousevan
    takaa kattojen, luokse ikkunan
    hän astui ja katsoi miettien
    yli katujen aamuun herääväin.
    Työvankkurit kulkivat rämistäin.
    Mutta takana pilvien uudinten
    nous aamu niin hehkuvan punainen.

    Ohi kulki joukko laulavia,
    he lauloivat vanhaa romanssia.
    Miten koskea laulu lapsuuden
    surun aikana voikaan sydämehen!
    Saa mielen se kummasti kaipaamaan,
    pään riutuen rinnalle painumaan.
    Sinä tyhjyyden henki, huokasitko?
    Sinä muiston enkeli, valititko?
    Oi vanha laulu, kuin nostatkaan
    kevätlempemme päivät haudastaan!
    Kukat entismuistojen tekevät terää,
    koko lapsuutemme sinussa herää.

    Rolla loi Mariehin katsellen,
    oli nukahtanut jo tyttönen.
    Niin pakeni kumpikin kohtaloaan,
    unen helmaan laps, mies kuolemaan.

           *     *     *

    Te lentävät pääskyset ylhäällä tuolla,
    miks täytyy, ah miksi mun täytyy kuolla:
    Maan murheista nousisin kauas pois,
    jos lintujen siivet minulla ois.

    Maan, taivaan mahdit, sanokaa,
    mitä uusi päivä tarkoittaa.
    Kedot vihreät, ulapat merien,
    mitä tunnette, aamujen nousevan
    kun näette aina uusien?

    Oi maa, sinä auringon morsian,
    mitä tuolla sun lintusi laulavat,
    miks rakkaudesta ne kertovat,
    ah, mulle, joll' eessä on kuolema vain!

    Oi, rakkaus tuo sana kohtalokkain
    Rollan tuli alati mielehen.
    Mikä mahti hänelle kuiskasi sen,
    kun kuolema vuotti jo vierellänsä?

    Mikä kuiskas sen hälle, ken päiviänsä
    oli tuhlannut halvimpahan hintaan,
    niin hälle, ken uhmaten kunniansa
    oli pannut rakkauden halveksimaan,
    ja kuin soturi vanhoja arpiansa,
    oli uhalla näyttänyt sydäntään,
    jost' ei versonut kukkanen yksikään?
    Mikä kuiskas sen hälle, ken vieraan lailla
    oli kotia, rakastettua vailla
    ja kuin tuulessa kuivien lehtien
    soi lentää päivien, vuosien?

           *     *     *

    Oi Rolla, olet omilla raunioillasi
    ja verille jalkasi haavoitat
    ja viime hekkuman juodessasi
    sinä tyhjyyttä syliisi puristat.
    Yö mustan siipensä levittää
    ja peittää hehkut auringon,
    ja kun iäisyys sinut yllättää,
    on rakkaus sulle tuntematon.

           *     *     *

    Jacques katseli tyttöä nukkuvata.
    Jotain ihmeen tuttua, suruisata
    tytön piirteistä vavisten luki hän.
    Tuo nainen leimaama häpeän,
    niin oli kuin sisar läheinen
    samaan suruun luotu ja kuolemaan.
    Hän eikö huokaissut nukkuissaan
    saman painon alla yhteisen?

           *     *     *

    Ja aivan hiljaa vuoteeseen
    hän vaipui tyttösen vierehen.
    Niin liki he toistaan lepäsivät
    että hengityksensä yhtyivät.
    Marie avas silmänsä sävähtäin:
    »Miten kummallista ma unta näin!
    Kuin hautuumaa oli huoneheni
    ja kolme miestä ohitseni
    kuin ruumisarkkua kantaen
    kävi lumessa keskellä hautojen.
    Ja kun arkku äkkiä avautui,
    niin teidän ma arkusta nousevan näin,
    mua kohti kätenne ojentui
    ja te lausuitte, kääntyen minuun päin:
    'Mitä teet sinä siinä, mun paikallain?'
    Ja ma näin että olinkin haudassain.»

    »Ah», vastas Rolla, »unes, rakkahin,
    jos kaunis ei, tosi kuitenkin.
    Tämä päivä ei viel' ole laskenut,
    kun itseni olen ma surmannut.»

    Loi tyttö katseen peilihin,
    Rollan näki kalpean takanaan.
    Lumivalkeaks kävi hän itsekin:
    »Mitä tänään te mielessä kannattekaan?»
    »Mikä on mun? Sitten eilisen
    minä kolikkoakaan omista en.
    Tulin sinulle hyvästit sanomaan
    ja nyt olen valmis ma kuolohon.»
    »Te pelannut ootte?» »En, varani vaan
    on lopussa.» -- Niinkuin liikkumaton
    kivipatsas tyttö jäi makaamaan.

    »Kaikk' on mennyt? Teill' eikö vanhempia
    ja ystäviä ja tuttavia?
    Miks kuolla, miks kuolla te aiottekin?»
    Ja suruisna vuoteen laitaa kohti
    hän kääntyi, ja lausua jotakin
    hän tahtoi ja tahtoi, mut vaivoin tohti.
    Pojan päähän tarttui hän suudellen:
    »Jotain pyytäisin sulta ma mielelläin.
    Minä rahaa itse omista en,
    sen äitini vie. Mut itselläin
    tämä kaulakoru on kultainen.
    Ota se, myö, lähde pelaamaan.»

    Rolla hän vastasi hymyllä vaan.
    Ja hän tyhjensi pienen pullosen.
    Tytön kaulakorun hän suudelmin peitti.
    Ja kun havahtui tyttö jällehen,
    Rollan oli elämä jättänyt.
    Pyhäss' suudelmassa hän henkensä heitti.
    Oli kumpikin hetkisen lempinyt.



    PEIKON KOSTO

    _J. J. Wecksell_


    Hän vuoren kätkössä kalkuttaa.
    Hän kultaharkkoja valmistaa.
    Ne ahjossa hehkuu, valkenee.
    Ja hän äänin vihlovin laulelee:

    Suku ylpeä valosta auringon
    alas vuoriin meidät syössyt on.
    Vihat peikkoin se kauheat kantaa saa:
    sen myrkyin me tahdomme kukistaa.

    Me kätkemme kullan kallioon.
    Se ihmiset vievä on turmioon!
    Se kätkössä vuorten valtavain
    lepää, pohjassa kuilujen kuumottain.

    Sen annamme kiehtoen kimmeltää.
    Sen orjaks suku inehmon jää.
    Sitä tavoitellen saaliikseen,
    se valosta syöksyy pimeyteen.

    Lyö kalvan se kädestä sankarin
    ja töitä se suosii petturin,
    se valaa lempehen myrkkyään,
    ja sen vuoksi alttari häväistään.

    Se viattomuuden viedä voi
    ja uskon, joka suuria loi,
    se mielen uljaan murtaen
    veret hyytää nuoren sydämen.

    Siis säihky sa kiiluvin kipunoin!
    Lyö vasara kaikuissa kallioin!
    Käy surmaan suku inehmon
    ja meidän, oi, maa taas kerran on!



    KEVÄÄN VALVEUTUMINEN

    _Émile Verhaeren_


    Jo kiekuu kukko kaula ojonaan
    ja häärii kanatarha herääväinen,
    ja auringossa harhaa mettiäinen
    ja etsii, ennen aikaa, kukkiaan.

    Pois maille Pohjan korppi hankkien
    nyt huutaa jäähyväiset käheästi.
    Mut Flander toukotöihin kiihkeästi,
    käy kylväin alla ilmain sinisten.

    Ja apila ja heinä vakoihin,
    kuin kultahiekka, vierii verkallensa,
    ja kiuru, toivon lintu, lauluinensa
    se vastaa toukoväen toiveihin.

    Ens kerran jälkeen kolkon talvisään
    taas karjat laitumille samoilevat.
    Kuin hullut vasikat ne kisailevat
    päin kenttiä ja puita töytäissään.

    On nousseet kyyhkylinnut lentohon.
    Kuin ovat niiden siivet välkkyväiset!
    Maan pinta, ilma elon-täyteläiset
    on sateesta ja armost' auringon.



    KAKSI KUNINKAANLASTA

    _Émile Verhaeren_


    Oli kaksi lasta kuninkaan.
    Vesi eroitti heidät toisistaan,
    vesi syvä, ja silta ainoinen
    niin oli hämärän kaukainen.

    He lempivät. Miksi? Siksi vaan,
    vesi ett' oli syvänä uomassaan
    ja että he sillan ainoan
    ties olevan äärillä maailman.



    KAKSINPUHELU

    _Paul Verlaine_


    Syyskylmässä vanhan puistikon
    kaks varjoa esiin astunut on.

    On kuollut ja sammunut katsehensa.
    He hiljaa kuiskivat toisillensa.

    Syyskylmässä tuuli suhisee,
    kaks varjoa menneitä muistelee.

    -- Viel' lempemme vanhan muistatkos, sa?
    -- Mitä hyvää entisen muistelossa?

    -- Sinä lausuit nimeni punastuen!
    Mun vieläkin unessa näätkö? -- En.

    -- Ah aikaa ihanaa, onnellista,
    kun yhtyi huulemme! -- Mahdollista.

    -- Oli seesteinen taivas ja toivova syön.
    -- On toivo jo sammunut helmaan yön!

    He kulkevat vanhan puiston teitä
    ja yö vain on kuunnellut heitä.



    SPLEEN

    _Paul Verlaine_


    Niin hehkuen ruusut palaa
    ja muratti on tumma kuin yö.

    Suru vanha mun valtaa salaa
    ja sydän kaivaten lyö.

    Oli liian kirkasta silloin
    yli maan, meren aaltoilun.

    Minä peljäten odotan, milloin
    olet julmasti jättävä mun.

    Olen väsynyt loisteesehen
    ma metsäin, merien

    ja tyhjään lakeutehen
    ja kaikkeen -- vain sinuun, ah en!



    SUDEN KUOLEMA

    _Alfred de Vigny_


    I.

    Kuun palavaisen ohi hattarat
    kuin tulipalon sauhu kulkivat,
    mut metsäin ääret peittyi pimeyteen.
    Me samosimme yössä hiljalleen
    päin kankaita, jotk' kasvoi kanervaa
    ja nuorta kuusta kasteen-kosteaa,
    kun vihdoin näimme kätköss' sammalten
    me jäljet saarrettujen susien.
    Ja hengitystämmekin pidättäin
    me kuuntelimme, hiipein eteenpäin.
    Kaikk' oli hiljaa, metsät, lakeus,
    vain viiritangon kuului vingahdus,
    kun tuuli korkealla yli maan
    se torneihin vain koski jaloillaan.
    Mut laaksoss' yksin vanhat tammetkin
    ne tuntui kietoutuneen unihin.
    Kaikk' kulki sanatonna, metsämies
    kun joukostamme vanhin meille ties
    sen kertoa -- hän tarkoin seurannut
    kun oli jälkiä ja tutkinut --
    ett' äsken susiparin poikineen
    hän siitä saattoi nähdä kulkeneen.
    Ja käsin puukonkahvaa tapaillen
    ja pyssyt liian kirkkaat kätkien
    me samosimme yössä eteenpäin,
    kun toisien jo seisahtuvan näin,
    ja heidän katsettansa seuraten
    näin yössä silmäparin tulisen
    ja kuutamossa kesken kanervan
    näin niinkuin haamujen ma tanssivan.
    Kuin kotiin palatessa isännän,
    voi nähdä vinttikoiran leikkivän,
    niin leikitteli pennut susien,
    sen hyvin leikissäänkin muistaen,
    ett' oli vihamiehen kylihin
    vain lyhyt matka. Uros seisoikin
    kuin vartioiden, naaras, leväten,
    toi suden marmorisen mielehen,
    jok' oli kerran Rooman kaunistus
    ja jota imi Remus, Romulus.
    Jo uros havahtui, ja pitkänään
    se painoi syvään hiekkaan kynsiään,
    ja toivottomaks paon huomaten
    se pihtiin rautaisien leukojen
    vaan kurkust' otti koiran rohkeimman
    ja kesken kuuliemme viuhinan
    ja puukon iskuin yhteen leukojaan
    se puristeli, koira hampaissaan,
    sen vasta päästäen, kun verissään
    se maksoi rohkeutensa hengellään
    ja vieri kuollehena nurmehen.
    Loi susi sitten meihin katsehen.
    Sen turkki vuosi verta kauttaaltaan,
    kun veitsenterät kamarahan maan
    sen seivästivät, pyssyt loistivat
    yöss' ympärillä sen kuin salamat.
    Se katsoi taas ja maahan painuen
    se puhtaaks nuoli kuonon verisen,
    ja silmät, kuin jos kylliks nähnyt ois,
    se sulki, äänetönnä kuollen pois.


    II.

    Mut pääni pyssyhyni painaen
    jäin miettimään ma toisten jälkehen.
    En enää lähtenyt ma seuraamaan
    kuin toiset emää, joka varmaankaan
    ei uroksestaan luopunut ois pois
    jos ilman pentuja se ollut ois.
    Sen tehtävä ne oli pelastaa
    ja nälkää kärsimähän opettaa
    ja välttelemään teitä kylien,
    miss' asuu koirinensa ihminen,
    jok' ajaa häntä orja-eläimin
    ken metsäin herraks kerran luotihin.


    III.

    Ah, ajattelin, kuinka häveten
    sun eessäs lausun nimen Ihminen.
    Kuin jättää elo ja sen kurjuudet,
    te tiedätte sen, jalot eläimet.
    On sille joka tuntee kohtalon,
    suur hiljaisuus -- muu heikkoutta on.
    Sa villi kulkija, sun ymmärsin,
    jäi sieluuni sun katsees viimeisin.
    Se sanoi: jos sen voinet, sydämes
    tee kovaks voimalla sa aatokses,
    se ylpeyteen nosta, minne vain
    oon noussut minä, metsäin asujain.
    On halpaa itku, pyyntö, nyyhkytys,
    tee tehtäväs, tee mik' on täytymys,
    ja kärsi, kun oot luotu kärsimään
    ja kuole päästämättä ääntäkään.



    LOPPUBALLAADI

    _Francois Villon_


    Nyt piste testamenttihin
    ja Villon maille manan!
    Te tulkaa hautajaisihin,
    kun tuovat kellot sanan,
    mut tulkaa viitoin punaisin:
    hän lemmen tähden kuopataan.
    Tää sanans' oli viimeisin,
    kun jätti tämän maan.

    Kuin metsäriistaa, lempi niin
    hänt' ajoi lännest' itään.
    Maan rajoilt' aina Pariisiin
    ei viidakkoa mitään,
    ei pensasta, min okaisiin
    ei repeytynyt viitastaan
    ois riekaletta riipuksiin,
    kun jätti tämän maan.

    Näin riistettiin, näin raastettiin
    jo loppuansa ennen.
    Mut vielä lemmen tutkaimiin
    hän kuolemaansa mennen,
    kuin olkahihnan neulasiin
    vuos verensä -- ol' lopussaan
    hän kaiken tuskan tuttu niin,
    kun jätti tämän maan.

    Omistus:
    Sa Prinssi, maine vielä toi
    tään tiedon lopustaan:
    hän sakkaan saakka sarkan joi
    ja jätti tämän maan.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Lyyra ja paimenhuilu - Runosuomennoksia" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home