| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Pieni helmivyö - Suomen runoja koulunuorisolle
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pieni helmivyö - Suomen runoja koulunuorisolle" ***
PIENI HELMIVYÖ
Suomen runoja koulunuorisolle
Toim.
J. WÄÄNÄNEN
Werner Söderström, Porvoo, 1899.
"Ehkä saisit laulun innon
Uutta tulta leimuumaan."
Säkenet.
RUNOJEN LUETTELO
1. Arinahan kulku. Kanteletar
2. Elkää ouostuko. Kanteletar
3. Enkeli ohjaa. Immy
4. Eriskummainen kantele. Kanteletar
5. Iltalaulu. Jooseppi Mustakallio
6. Isänmaalle. A. Oksanen
7. Isänmaani. J. H. Erkko
8. Joulukuusi. Z. Topelius
9. Jäänlähtö Kääpän joesta. A. Piirikivi
10. Kansalaislaulu. J. H. Erkko
11. Karjala. Arvi Jännes
12. Kelle ma sanon suruni. Kanteletar
13. Kevätlaulu. Uno v. Schrowe
14. Kirkkovenheessä. Juhani Hannikainen
15. Korpi kurjalla kotina. Kanteletar
16. Koululinna. J. H. Erkko
17. Kukat Pinciolla. J. H. Erkko
18. Kuluu ikä laulamattakin. Kanteletar
19. Kun voisin. J. H. Erkko
20. Kuva. Paavo Cajander
21. Kynälampi. A. Oksanen
22. Laki ja vapaus. Schillerin "Kellotaulusta" -- A. Oksanen
23. Lapsuuden muisto. Kust. Killinen
24. Laula, laula veitoseni. Kanteletar
25. Laulu Vuoksella. J. H. Erkko
26. Lintuin käräjät. Kanteletar
27. Lintuselle. J. L. Runeberg
28. Lumisateella. Suonio
29. Lumisilla. Olli Vuorinen
30. Maamme. J. L. Runeberg
31. Mirrin uni. Alli Nissinen
32. Mirri sairastaa. Samuli S.
33. Mässääjät. Hilda Käkikoski
34. Niittypuro. J. H. Erkko
35. Ohoh kultaista kotia. Kanteletar
36. Oi Herra, anna mulle. Kyösti --n
37. Oma maa. Kallio
38. Pieni mierolainen. Uno v. Schrowe
39. Pimeä isoton pirtti. Kanteletar
40. Punkaharju. Olli Kymäläinen
41. Repo ja jänis. Kanteletar
42. Runo Alkeisopiston vihkiäisissä. Paavo Cajander
43. Runolaulaja. " "
44. Salomaa. " "
45. Santavuoren tappelu. Kaarlo Kramsu
46. Savolaisen laulu. A. Oksanen.
47. Suksimiesten laulu. Suonio
48. Suomelle. Paavo Cajander
49. Suomen valta. A. Oksanen
50. Syksytoiveita. " "
51. Säkenet. " "
52. Tervehdys auringolle. Kalevala
53. Toisin ennen, toisin eilen. Kanteletar
54. Tunnon rauha. A. Oksanen
55. Tuo kerta rajalle rauha. Kanteletar
56. Varpunen. Suonio
57. Väinämöisen sanoja. Kanteletar
58. Väinölän lapset. Arvi Jännes
59. Väsyneen valitus. J. L. Runeberg
60. Äitini. Z. Topelius
Säkenet.
Syksyn kolkko, synkkä ilta
kattaa kaupungin ja maan,
raskahasti rannan aalto
vastaa kuusten huminaan.
Kuusten alla seisoo suojus,
sepä kattotorvestaan
sukkelasti suitsuttavi
säkeniä ilmahan.
Säkenet ne säihkyellen
tuulen kanssa tanssivat,
heloittavat hetken aian,
tuikahtavat, -- sammuvat.
Lämmintä ei niistä lähde,
valkene ei valju yö,
mut ne kertoo, kuinka siellä
ahkera on alla työ.
Kaikuvalla kalkkehella
seppä rautaa kuonnuttaa,
painavilla palkehilla
taaskin tulta tupruuttaa.
Säkeniä uusi sarja
lentää yöhön sankeaan,
kylän lapset seisottuvat
noita tuossa katsomaan.
Säkenell' ei pitkä kaari
ole ilmamatkoaan,
tulen vaan saa syttymähän
käyden tulta-ottavaan.
Näinpä, lauluni, sä lennä
säkenenä säihkyten,
nuorten mieltä miellytellen,
sytytellen, sammuen.
Ehkä saisit laulun innon
uutta tulta leimuumaan
sydämissä Suomalaisten
yli kaiken Suomenmaan.
_A. Oksanen_.
Savolaisen laulu.
Mun muistuu mieleheni nyt
suloinen Savonmaa,
sen kansa kaikki kärsinyt
ja onnehensa tyytynyt,
tää armas, kallis maa!
Kuin korkeat sen kukkulat,
kuin vaarat loistoiset!
Ja laaksot kuinka rauhaisat,
ja lehdot kuinka vilppahat,
kuin tummat siimehet!
Sen salot kuin siniset on,
puut kuinka tuuheat,
ja kuin humina hongikon
syv' on ja jylhä, ponneton,
ja tuulet lauhkeat!
Ja kussa tähdet tuikkavat
kovalla talvella,
ja kussa Pohjan valkeat
suloisemmasti suihkavat
kuin Savon taivaalla?
Tok' yhtä vielä muistelen,
sen suihke armaampi,
se silmä on Savottaren,
johonka taivas loistehen
ja sinens' yhdisti.
Me emme liioin kerskuko,
sanomme kumminkin:
muu Suomi, ellös ilkkuko,
jos meill' on hoikka kukkaro,
jos köyhiks' keksittiin.
Useinpa pelto kultainen
se sulla kellerti,
kuin meidän vaivan, viljehen
kumohon löi vihoillinen
ja poltti tuhkaksi.
Ja monta kertaa sattui niin,
kuin meitä vainot löit,
kuin vaimot, lapset kaadettiin
ja miehet sortui sotihin,
sä rauhan leipää söit.
Jos kielin voisi kertoa
näkönsä vanhat puut,
ja meidän vaarat virkkoa,
ja meidän laaksot lausua,
sanella salmensuut;
Niin niistäpä useampi
hyv' ois todistamaan:
"täss' Savon joukko tappeli,
ja joka kynsi kylmeni
edestä Suomenmaan!"
Siis maat' en muuta tietää voi
Savoa kalliimpaa,
ja mulle ei mikään niin soi
kaikesta, minkä Luoja loi,
kuin: "armas Savonmaa!"
_A. Oksanen_.
Suomen valta.
Nouse, riennä, Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!
Suomen kieli, Suomen mieli,
niiss' on suoja Suomenmaan;
yksi mieli, yksi kieli
Väinön kansan soinnuttaa.
Nouse, riennä, Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!
Suomalaisen kuokka, aura
kyntäneet on Suomenmaan;
kasvoi vehnä taikka kaura,
maa on meidän perkamaa.
Kelläs täss' ois äänen vuoro
meidän maata johdattaa?
Nouse siis sä, Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!
Suomalainen yksin kesti
ruton, näljän aikana,
yksin miekallansa esti
vihoillisen maastansa;
Suomalain siis yksin käyköön
käsin ohjiin onnensa.
Nouse, nouse, Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!
Äänisjärvi, Pohjanlahti,
Auran rannat, Vienansuu,
siin on, Suomalainen, mahti,
jok' ei oo kenenkään muun,
sillä maalla sie oot vahti;
älä ääntäs halveksu!
Nouse, riennä, Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!
_A. Oksanen_.
Isänmaalle.
O isänmaa, sä kultainen ja kallis!
Sä mainesi ja mantereinesi,
ja lakines ja kaikin laitoksines,
ja uskoines ja äidinkielines,
kuin oma äiti armas, armahampi
sä mielest' olet miehen vapahan!
Sun päältäs rasitusta poistaaksensa
tuo Ruomin kelpo poika Gurtius
-- ei auta muu! -- Manalan auenneesen
kitahan syöksi nuoren itsensä.
Sun vapauttas varjellaksensapa
Leonidaskin päänsä seppelöi
ja juhlapuvun puki parhaan päälleen
ja ryntäs sitten sankarjoukkoineen
rivihin vihoillisen verrattoman
ja kaatui itse kaikin miehineen.
Sun valtas suojana, sun sortajatas
ja vihamiestäs voittaaksensapa
Borckhusen, uros uljas suomalainen,
kuin seinä seisoi miekkain melskeessä;
ilolla, isänmaa, sun edestäsi
mies mieheltä ain' asti viimeiseen
he kamppailit, hän Karjalaisinensa,
ja tervehtivät Tuonen tyttäret
myhäillen morsiamikseen ja käärein
lippunsa mustat morsiusliinoikseen!
[Tapahtui Lundin tappelussa 5 p. Jouluk. 1675.]
Som' on ja suloinen sotahan kuolla,
ja kaunis kuolla miekankalskeesen,
kuin sodan sytyttää maas vihoillinen,
ja miekkas torjuu sortajata pois:
O, ihana ja iloitkun väärti
on kuolo kuolla edest' isänmaan!
Vaan kauniimpi kuin kuolla sille uhriks'
on elämä sen etuin etehen:
sen elämä, ken työssä ahkeroipi,
lakia, lempeyttä noudattaa,
velvollisuuksiansa täyttäessään
ei katso puolelle, ei toiselle,
vaan sitkeästi siinä kiinni riippuu,
mi totuus on ja kohtuus, oikeus;
ei hämmästy, kuin hätäpäivä päälle
maan, kansan saa, on kaikki hävittää,
vaan alkaa uudellensa hankkimahan,
mink' otti onnettuus ja kohtalo,
ei pyytäin pyrinnöstään parahinta
ja mielenmukaisinta hedelmää,
mut tyynin mielin tyytyen vaan siihen,
mi saada mahdollist' on milloinkin.
_A. Oksanen_.
Syksytoiveita.
Poispäin, pois vaan siirtyvi päivä, ja yö yhä karttuu,
lehto jo kellastuu, syys hopeoitsevi maan;
talvea ennustaa tavienki ja telkkien lähtö,
-- miekkoset pääsevät pois pakkasen alta ja yön!
Enpä mä kuitenkaan voi surra, jos talvikin tullee,
kuin suvenaikainen työn' turha se ollut tok' ei:
Aumoja on ahoviereni täynnä, ja purnuni paisuu,
karjani karttunehen täyttävi rieska ja kuu;
jonka ma maan povehen elon uuden siemenen kylvin,
ei huku siellä se, ei, vaikka se nyt mätänee,
mut suvi uus' kuni kirkastaa taas maita, se nousee
uutena viljana vaan tuhvasta taivaasen päin.
Ihminen, näinpä se sunkin suhtasi on elämässäs,
surras syyt' ole ei, vaikkapa vanhaksi käyt,
vaikkapa vanhuuden lumi pääsi ja partasi niettää,
hiljemmin suonesi lyö, jalkasi horjuen käy.
Nuorra ja voimasi päivinä teit sinä miehenä työtä,
kasvopa karttunut sen nyt isänmaallesi jää,
tuo isänmaallesi jää, sekä jääpipä lapsesi hurskaat,
joidenka mielihin myös kelvon ja kunnian loit.
Itse sä kuolet pois, ja sun raajasi multahan pannaan,
henkesi kuolematon kuoloa tunne tok' ei,
vaan valo uus' kuin kirkastaapi jo uusia maita,
uutena luomana myös nouset sa taivaasen päin.
_A. Oksanen_.
Tunnon rauha.
Ah, kellä puhdas tunto on
ja kalvamaton mieli,
jonk' ain' on retki polveton
ja laittamaton kieli,
jot' oikeast' ei luovuttaa,
ja väärän puoleen horjuttaa
voi vilpin viehätykset;
Sen silmä aina kirkas on
ja otsa puhdas hohtaa,
povess' on sydän pelvoton,
jos kunka kumman kohtaa.
Hän on kuin nuori neitonen,
jokaisen mielitehtoinen,
vaikk' olkoon vanhus harmaa.
Kuin yöksi maata painaksen
ja luojanansa luottaa,
hän kummitusten, peikkojen
näköj' ei säiky suotta,
vaan unittoman yön lepää
ja riemullisesti herää
hyvien töiden toimeen.
Jos korven syöntä yksinään
hän kolkkoakin kulkee,
tai meren aallot myrskyillään
hätään jos häntä sulkee,
hän hämmästy ei silloinkaan,
hänell' on rauha rinnassaan
ja turva tunnossansa.
Hän kaunis on kuin kukkainen,
raitis kuin kevätaamu,
vaan omantunnon-vaivainen
se hoippuu niinkuin haamu,
ja päivät sekä pitkät yöt
sen entiset pahuuden työt
hänt' aina ahdistavat.
_A. Oksanen_.
Kynälampi.
Pikku lampinen
hietalietteines,
joka rantoines
minun lapsuen
olit merenän':
sua tervehdän!
Kaarnalaivojan'
laskin laineilles.
sinun saattaakses
tuulen mukahan
maihin kaukaisiin,
merentakaisiin!
Taikka vallatoin
poikaparvessa
kesän kuumalla
uida polskuroin
haaleiss' aalloissas
hietarannoillas.
Taikka kiitelin,
talven tultua,
jääsi kannella
liukkain luistimin,
niinkuin iloinen
ilman leivonen.
Oi, ken muuttaa vois
vielä kerrankaan
lapsimaailmaan! --
Vaan se mennyt pois,
pois on polvekseen,
lapsuus rauhoineen!
_A. Oksanen_.
Laki ja Vapaus.
Laki kallis, viljavainen,
Luojan luoma taivahainen,
side yksi ylhäisille,
hyville ja halvimmille;
kansakunnat liität, laitat
vallattoman mielen taitat;
villit ihmistöille ohjaat,
siveyden vallan pohjaat,
itsekkään myös valjun saatat
muistamahan isänmaataan!
Kaikki, toivoin työstä riistan,
auttaat toinen toisiaan,
koetella kilvan, kiistan
saavat kaikki voimiaan.
Isäntä ja palvelija
vapaudessa suojan saa,
kaikilla on varma sija
vastustella sortajaa.
Työ on miehen kunnia,
viljan vaivannähnyt saa;
Ruhtinaalle arvo antakaa,
arvo meille työmme vaivasta.
_Schiller'in "Kello"-laulusta -- A. Oksanen_.
Isänmaani.
Jos minne kuljen, mistä lähden,
tää maani mulle kallis on,
ja kallis on se vaan sentähden,
sen kansa kun niin armas on.
Sen kansa taas on armas siksi,
se maansa kun tek' kallihiksi
verellään, kärsimyksillään.
Salomme vaikk' ois täynnä kultaa,
hopeita hyrsityis aaltomme;
vaikk' ois meill' loistoa ja valtaa,
vaan konnan töit' ois muistomme,
kansamme kulkis hylkyteitä, --
ah! silloin maamme varjo meitä
kuin musta haamu vainoais.
Vaan nyt ei synkkäin syiden hallat
meit' isäin haudalta eroita,
ei taistelut, eik' ilkivallat
maasta armaasta vieroita,
niin korvet synkät, kallioiset,
kuin laaksot, järvet tuhatmoiset --
kaikk' ovat kalliit, rakkahat.
Takana soitten, kallioissa
sai äidit piilon lapsineen,
kun urhot kaatui taisteloissa,
tai voiton toivat armailleen.
Niin korpea kuin vainioita
luut isäin peitti, veri noita
kostutti kallis kaikkia.
Vakaana niinkuin vuoren seinä
kansamme puolsi maatansa;
ei huikennellut niinkuin heinä,
säilytti pyhät tapansa.
Parjatkoot tyhmät, ett' tää kansa
hyljätty, halp' on tavoiltansa --
maan kalliin ostanut se on!
Muun riemun jos ken ryöstäis multa,
maan' armahan kun muistot jäis:
ne rinnassani voiman tulta
ja innon liekin virittäis.
Oi urhoin kehto, isänmaani!
Suojelkoon Herra armastani,
siunatkoon hautaa urhojen!
_J. H. Erkko_.
Kansalaislaulu.
Olet maamme, armahin Suomenmaa,
ihanuuksien ihmemaa.
Joka niemeen, notkohon saarelmaan
kodin tahtoisin nostattaa.
Kodin ympäri viljavat vainiot
kalarantoja kaunistais,
jalon kansan kuntoa laulelmat
yli aaltojen kuljettais.
Saisi kuulla maailma kummakseen
miten täälläkin taistellaan,
pyhän, kauniin, oikean voitollen
ilojuhlina riemuitaan.
Kuinka kansa, pieni ja köyhäkin,
edistyksellen uhria toi,
ihanteen, jalon aatteen alttariin
rovon viimeisen kantaa voi.
Kuinka uskaltaa sekä toivoa
tämä kansa on tohtinut,
vaikka vallitsi nälkä, kuolema,
valo maast' oli sammunut.
Tohti toivoa sekä voittaakin,
valon temmata soihdukseen;
omat laulunsa nostaa kuultaviin,
ihanimmaksi oppaakseen.
Ja se kuinka nyt kuohuu nuoruuttaan
kuni kihlattu morsian.
Vapautta se häiksensä valmistaa,
tulevaisuuden juhlahan.
Sitä varten kansa nyt kilvan käy
isänmaallensa uhraamaan,
valon liedellä nuoriso valmistuu
toivon-aikoja ohjaamaan.
Nosta, nosta jo henkesi kahleistaan,
satavuosia sortunut!
Kansa yksi on Suomessa, yhdellen
voiton-arpa on langennut.
Työhön, työhön yhtenä kansana siis
rehellisehen, arvoisaan!
Saman maan, saman kansan onnellen
joka korsikin kannetaan.
Kuka kurja hylkien silmäilee
suuriarvoinen alhempaan?
Saman arvon, kunnian ansaitsee,
joka mies on paikallaan!
Kaikki, kaikk' ylös yhtenä miehenä nyt
Suomen onnea valvomaan!
Hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa,
isänmaahan ja maailmaan.
_J. H. Erkko_.
Laulu Vuoksella.
Mahtavasti,
voimakkaasti
Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa
Vuori nostaa poikiaan
veden voimaa kiusaamaan,
synnytellen salakaria.
Leikitenpä hypähtää
niistä aalto kuohupää.
Mahtavasti,
voimakkaasti
Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.
Virran raisun
mahti paisuu,
vuoren vastuksista vimmastuu.
Jäykkäpäisen kallion
kylki vastassa nyt on --
ahdistettu aalto rajustuu!
Kuohut uppiniskoissaan
eespäin työntää toisiaan.
Mahtavasti,
voimakkaasti
Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.
Aaltoin vimman
kiukkuisimman
tieltä särkyy voimat kallion:
kas, kuin ähkymähän jää
vuori jyrkkä, härkäpää,
syrjin katsoo virran voittohon.
Metsä, äänetön kuin yö,
näkee aaltoin ihmetyön.
Mahtavasti,
voimakkaasti
Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.
Maalle sulle,
kiusatulle,
voitonvirttä laulaa Imatra.
Saimaan aallot uneljaat
Vuoksessa on voimakkaat,
kalliot niit' ei voi kahlita.
Niinp' on kansa Suomenmaan
herättyään, noustuaan,
mahtavasti,
voimakkaasti
ilkivaltain muurit murtava.
_J. H. Erkko_.
Koululinna.
Nyt kova kuulkaa sotakäsky
ja selkään ottakaatte väsky
ja linnaan astukaa!
Se linna kylässä on tuolla
mäen rintehellä, päivän puolla,
hei, sinne astukaa!
Se Suomen kivist' on ja puista,
isien töistä siunatuista
se linna noussut on.
Ei tykkien ja luodin kauhu
sielt' uhkaa eikä ruudin sauhu,
tok' on se pelvoton.
On linnan muoto kirkas, jalo,
sen ikkunoista paistaa valo
ja mieli lämpöinen.
Sen linnan uljas komentantti
on opettaja, ei kersantti, --
on koulu linnanen.
Siis kova kuulkaa sotakäsky
ja selkään ottakaatte väsky
ja kaikki tarpehet:
ne kynät, vihkot, muste, taulut
ja kirjat sekä Suomen laulut
ja olkaa urhoiset!
Ken kestää linnan harjoitukset,
hän suuret voiman ilmaukset
voi kerran osoittaa.
Hän näyttää, ett' on suomalainen
jokainen, vankka muuri vainen,
jot' ei voi kukistaa.
Jokainen oppii aikanansa,
ett' on myös luotu Suomen kansa
aseeksi korkeimman.
Ja kukin yksityinen meistä
ei syntynyt lie turhan eistä,
vaan syntyi valtahan:
Me itseämme vallitsemme
edistykseen; mut orjaks' emme
suo Suomen henkeä.
On maassa paljon murtuvaista,
mut mikä meiss' on suomalaista,
on aina säilyvä.
Siis, kaunis koululinna, loista
ja hengen velttoutta poista,
vapaiksi meitä tee!
Kun kukin meistä kohdastansa
on vapaa, silloin koko kansa
vapaana työskelee.
_J. H. Erkko_.
Kukat Pinciolla.
Ah, te kukat helmikuun,
kukat Pinciolla!
Suomehen jos voisin
teidät tuoda, -- toisin,
että maamme pohjoinen
aina kantais keväimen,
toisin tuoksun kiihkeän,
vuoren aina vehreän, --
ah, te kukat helmikuun,
kukat Pinciolla!
Vaan te hennot kukkaset,
kukat Pinciolla,
ette kestä noita
pohjan taisteloita.
Kotianne varten vaan
synnyitte te kukkimaan.
Eihän viinirypäleet
pohjanmaille eksyneet,
eikä kukat helmikuun,
kukat Pinciolla.
Vaan jos henki kukkimaan
puhkee Pinciolla,
sen ei kukkain kuolla
tarvis pohjan puolla.
Kesken talvipakkasta
voipi kansa kukkia,
kesken hankien ja jään
kantaa henki tähkäpään,
kantaa kukat helmikuun,
niinkuin Pinciolla.
_J. H. Erkko_.
Kun voisin.
Ylhäinen metsästäjä
näin lauloi kulkeissaan:
"Oi teitä laakson lehdot,
kanervat kangasmaan,
puut pienet, puolan varret
ja korven mökkinen!
Teilt' ei vie myrskyt rauhaa,
ei tuiske tuulien;
teill' aina kaste kirkas
otsalla loistelee,
luonanne perhot pyörii
ja linnut laulelee.
Niin tyyness' aina oisin
kun voisin."
Vaan köyhä mieron poika
tien varrell' lauloi näin:
"Te hongat uljaslatvat,
taivaasen käytte päin;
palatsit teistä paisuu
valoisat aina vaan --
mit' on nuo laakson lehvät
pimeessä piilossaan! --
Te tuulten juhlavirttä
synnyitte laulamaan,
saleina loistollisna
soitollen kaikumaan. --
Näin ylhäinen ain' oisin,
kun voisin."
Vaan paimen huiluhuuli
polulla soitti noin:
"Kuin raittis kevättuuli,
vapaana laulaa voin:
Kun kuuset huokaa, silloin
hartaammin laulelen,
ja myrskyll' entis-aikain
murheita muistelen.
Ja kosken pauhu kertoo
kuink' ennen taisteltiin,
vaan laakso tuolla kutsuu
iloihin nykyisiin.
Tällaisna aina oisin,
kun voisin.
Kas täällä lintu laulaa
ilonsa, huolensa,
ja kukka armas kuiskaa
suloimmat toivonsa.
Ma rinnassani tunnen
purojen helkkehen,
ja aamukaste kirkas
mik' on, sen tuntenen:
on paimentytön silmä,
jok' etsii kukkia
laaksossa -- poika poimii
aholla marjoja. --
Tällaisna aina oisin,
kun voisin."
_J. H. Erkko_.
Niittypuro.
Näin moititaan: voi kuink' on murheinen
ja synkän musta niittypuron juoksu,
vaikk' onkin niityn metsä lehväinen
ja partahilla kukkain tuhat tuoksu.
Ei muisteta: tuo puro kotoisin
on synkältä ja hallaiselta suolta,
ja korven kautta juosten, kuulikin
se näljänhätää, itkua ja huolta.
Nyt, kukkaniityn läpi kulkeissaan,
vilkastui puro, iloisammin hyppii,
vaan murhe kuvastuupi muodossaan,
kun rinnassa viel' entismuistot sykkii.
_J. H. Erkko_.
Suomelle.
Sinua, kultainen ja kallis maamme,
sinua kaikki työmme tarkoittaa;
elomme, onnemme me sulta saamme,
sa ihanteemme, kaunis Suomenmaa.
Jo pienoisista saakka meille kannoit,
kuin äiti lapsillensa kaikki annoit,
ja tyhjiks usein rintas imetit,
ja usein kärsit nälkää saadaksesi
paremman toimeentulon lapsillesi,
ja usein vilussa sä värjähdit.
Mut huolet' ollos! Viel' on lemmen tulta,
mi jäät ja lumet poluiltasi luo,
ja työmme harras poistaa nälkäs sulta
ja elon sulle huolettoman tuo.
Ja innon, jonka kätkit sydämeemme,
sill' erämaasi viljaviksi teemme,
näin vaivannäkös palkiten ja työs.
Ja vaikka nääntyisimme alla säiden,
kun hyvä vaan on olla meidän äiden,
niin silloin hyv' on olla meidän myös.
Ja mitä -- vaikk'ei työmme suuremp' oisi
kuin kipunan, mi syntyy sammumaan,
ja verrata vaikk' eloamme voisi
meressä yksityiseen pisaraan? --
Sun tähtes vaan me käymme riemahdellen,
kuin aalto kosken kuohuun hyppiellen,
ja katoamme tuimaan taisteloon.
Mut sinä, Suomenmaamme, tulet rikkaaks
ja suureks, mahtavaks ja mainehikkaaks.
Jumala synnyinmaata siunatkoon!
_Paavo Cajander_.
Runolaulaja.
Isossa hovilinnass' on pidot uljahat,
kruunuista kirkkahista heloittaa valkeat,
hopeat siellä hohtaa ja kullat välkähtää,
ja sävelsoitot vienot iloiten helkähtää.
Ja kuitenkahan riemu ei tunnu riemullen;
jotakin sieltä puuttuu, mut mit', ei tiedä ken.
Ilveillään, lauletahan, hymyillään, tanssitaan,
vaan tavan vuoks' on kaikki ja teeskeltyä vaan.
Mut kartanolla ulkon' on riemu julkinen:
siell' istuu kansan kesken mies vanha laulellen,
ja korkealle laulu se kaikuu pilvihin...
Kentiesi tuossa oisi iloksi suurtenkin.
Ja salin ovi kohta se loistoss' aukeaa,
ja nuorukainen vanhust' esillen taluttaa:
"Paraimmat laulus, ukko, nyt laske soimahan,
kevättä laula mieliin, iloa rintahan!"
Ja ovensuussa siinä hän seisoo kourussaan,
olento halpa, köyhä, ja sauva nojanaan,
hopeelta hohtaa parta, hivukset pitkät sen,
ne lumivalkeoina valuvat harteillen.
Ja huonehessa valtaa kuin haudan hiljaus,
"mitäpä tuokin täällä?" vaan kuuluu kuiskahdus,
ja yli otsain lentää pimeät varjot yön,
ja kynttilätkin tuikkaa kuin läpi terhenvyön.
Mut ovensuussa vanhus virittää laulujaan,
vavisten aluss' ääni ja värjyin kulkee vaan,
kuin lintu, joka metsäst' on tuotu häkkihin,
säveltään visertääpi sydämin tykkivin.
Vaan pian into nousee ja sydän lämpiää,
ja sävel kasvaa, paisuu ja kaikuin helkähtää,
ja ukon käyrä varsi se sorjaks kohoaa,
ja silmist' ihmeenlainen välähdys tuikahtaa.
Hän sankareista laulaa, uroista Kalevan,
ja valon taistelusta pimeyttä vastahan,
hän neiden surman laulaa, mit' äidin lempi on
ja pojan tuiretuisen kamalan kohtalon.
Ja huonehess' on niinkuin salainen tenho ois
kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois
värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa,
ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.
Niin huoneessakin siellä nyt sydän sykähtää,
punoittuu kalvas poski ja kyynel vierähtää,
ja sumu jäinen haihtuu, yön varjot poistuvat,
ja kirkkahasti taaskin heloittaa valkeat.
Ja ompi niinkuin riemu taas näyttäis riemullen,
ei tunnu helke kullan, ei hohto hopeiden;
iloitaan, lauletahan, hymyillään, tanssitaan,
ja kaikki sydänt' ompi ja hartautta vaan.
Mut vanhus halpa, köyhä, tuo hyljeksitty, hän,
hän huoneen ylimmällen sijallen viedähän,
ja kaunis siinä on hän, kuin hohteess' auringon
satehen vienon jälkeen puu sammaltunut on.
_Paavo Cajander_.
Runo.
Suomalaisen alkeisopiston vihkiäisissä v. 1878.
Ja kesä oli parhaillaan,
koin säteet mailla väikkyi,
ja linnut lauloi laulujaan,
ja lammin laineet läikkyi;
mut kolkolta, kuin viety pois
tulonen kodin liedest' ois,
niin tuntui kolkolt' aamu.
Elämän ehdot riistänyt
taas oli hyinen halla.
Ja huuto kansaan lensi nyt
ja kaikui kaikkialla.
Ja mieliin syttyi innostus,
ja harvoin nähty rakkaus
nyt hehkumaan sai tunteet.
Ja pelastukseks' isänmaan
varansa kansa kantoi,
ja rikas uhras aarteitaan
ja köyhä ropons' antoi,
ja niinkuin vaimot Kartaagin
helynsä riisti naisetkin
ja kullat kulmiltansa.
Ja itse kylmään kivehen
se lempi sijoittuupi,
ja paasi liittyy paatehen
ja holvit muodostuupi,
ja ylös, ylös pilvihin
kohoopi lailla temppelin
nyt Suomen kansan huone.
Ja kotipaikan valo saa,
jot' äsken uhkas halla,
ja lämmin liesi kohoaa
nyt helläin kätten alla
ja valaisee ja lämmittää,
kun synkkää on ja pimeää
ja elo kolkoks käypi.
Mut näin kun yö taas peittää maan,
niin saman lieden luota
uus joukko lähtee sotimaan
ja puoltamahan tuota.
Ja aseet: rakkaus ja työ
ne taaskin vihamiehen lyö
ja uusi saadaan voitto.
_Paavo Cajander_.
Salomaa.
Yht' ihanaisena kuin sinut kerran näin, olet tuossa
tai'an luomana taas, kaunoinen salomaa.
Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, varjovat pensaat,
lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo.
Nään sinut, ennellään, nään taas tutut, lempeät kasvot,
joit' olen kaivannut kuin kesä lämmintään.
Kaikki ma taasen nään: lukemattomat, armahat muistot
kuin kukat kirren alt' elpyvät taas elohon.
Tuolla ma lammellas olen soudellut useasti,
salmia kierrellyt, kaikua kiusannut;
katsellut sylissäs olen Wellamon neitosen maata
hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää;
taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjan
kietonut verkkoihin, nostanut venheesen.
Tuoll' olen vuorellas sen louhistot kapuellut,
noussut kotkan laill' ain' yhä korkeuteen,
noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani
niinkuin morsiamen tyynenä loistossaan:
nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan,
kultia lähteissään heitellen yli maan,
tai punottain, ujostellen kuin salon impyen nähnyt
Kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen;
tuon olen nähnyt ja siin' useast' olen istunut yöhön,
ääneti istunut vaan, aatoksiss' uneksuin.
Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetket
tuolla sun helmassas, seurass' ystävien!
Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas,
polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen.
Istunut tuoll' usein lakan all' olen, hartahin mielin
kuunnellut tarinaa ai'an muinoisen,
nähnyt valtavat hahmot sen, sekä rohkeudella
taas tulevaisuuden verhoa nostellut;
nähnyt kaunoiset unet maalleni, toivonut sille,
toivonut taivasten antimet runsaimmat,
toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän,
teilleen valkeuden, rauhoa rannoilleen...
Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään
tuolla sun helmassas, kukkainen salomaa!
Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä,
valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois,
kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää,
muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.
_Paavo Cajander_.
Kuva.
Mun huonehessani seinäll' on
yks kuva halpa ja koruton,
se siinä ollut on monta vuotta,
ja aina ihaelen ma tuota.
En tiedä mi siinä viehättää,
lumenko peittämä harmaa pää,
vai surun uurtamat vaot nuoko,
vai silmän lempeä tuike tuoko.
En tiedä; mutta niin lämmin on
sen läheisyys, kuin auringon,
ja ompa kuin hänen katsannastaan
heloittais taivahan rauha vastaan.
Ma tuntikausia ihaillen
kuvoa tuot' yhä katselen,
ei sulho kultoaan punastuvaa
niin tyystin katso kuin minä kuvaa.
Ja kun ma katson, niin vähittäin
herääpi muistoja mielessäni
niin armahaita, niin ihanoita
ja kaivatessani katkeroita.
Ma poies mennehen polvekseen
nään lapsuusmaailman riemuineen,
nään kynttilöitä ja joulupuita
ja ystävyksiä hymysuita.
Ja ompa kuin kuva elon sais
ja mua hellästi katsahtais,
ja ompa kuin hänen katsannastaan
heloittais taivahan rauha vastaan.
Ja senhän vuoksi niin lämmin on
sen läheisyys kuin auringon.
Mut ken se ompi se armahainen?
Mun oma äitini on se vainen.
_Paavo Cajander_.
Suksimiesten laulu.
"Ylös, Suomen poijat nuoret,
ulos sukset survaiskaa!
Lumi peittää laaksot, vuoret,
hyv' on meidän kiikuttaa!
Jalka potkee,
suksi notkee
sujuileevi sukkelaan!"
Heräs tuuli tuntureilla,
lehahtihe lentämään. --
"Sukkelat on sukset meillä
lähtään, veikot, kiistämään!
Saishan koittaa
kumpi voittaa,
eikö tuulta saavuttais!"
Koti kontion on tuossa,
siihen sukset kääntäkää!
Havuin alla korpisuossa
vanhus nukkuu röhöttää. --
"Kuules ukko,
oves lukko
miehissä jo murretaan!"
Kohoaapi kämmenille
metsän kuulu kuningas. --
"Lähtään, otso, painisille,
tässä löydät vertojasi" --
Hammasluske,
keihäsruske
kaikuttavi korpea.
Jo on karhu kaatununna; --
keihäs sattui rintahan; --
ukko nukkuu uupununna
sikehintä untahan. --
"Riemuellen,
soitatellen
viekää saalis kotihin!"
Vaan kun verivainolainen
Suomellemme rynnättää,
silloin saalis toisellainen,
veikot, meitä hiihdättää.
Käsi sauvan,
toinen raudan
teräväisen tempoaa.
Verihinsä kohta nääntyy
kuka meitä vastustaa,
kenpä pakosalle kääntyy,
senkin suksi saavuttaa.
Pelastettu,
rakastettu
kohta ompi kotimaa.
_Suonio_.
Varpunen.
Jos ruikutella voisin
ma kielin sataisin
tai kiurusena oisin
kohoova pilvihin, --
Niin aina kiitteleisin
suloista Suomea,
ja Jumalalle veisin
ma huokauksensa.
Hän silmät ehkä loisi
myös meihin raukkoihin
ja päivän paistaa soisi
saloihin synkkihin.
Ei ääni mulle suotu
oo satakielisen;
heikoksi siipi luotu
ei kanna taivaasen.
Vaan laulustani kuiten
en huoli vai'eta,
kun ääni lintuin muitten
ei kuulu talvella.
Paremmat laulu-äänet
keväällä ehtinee,
niin kuunnellessaan noita
jo varpu vaikenee.
_Suonio_.
Lumisateella.
Lumia lentää
ristin ja rastin
leikkiä lyöden ja
taistellen;
vaan väsyneinä
vaipuvat viimein,
etsien rauhaa,
povehen maan.
Mutta kun päivä
keväinen kutsuu,
pilviks ilmahan
haihtuvat taas!
Ihmiset myöskin,
maailman lapset,
raatavat, lempivät,
taistelevat;
vaan väsyneinä
horjuvat hautaan,
töistähän, teistään
lepäjämään.
Kerran kun kutsuvi
Jumalan ääni,
henkinä nousevat
taivahasen.
_Suonio_.
Karjala.
Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö,
kuss' Imatran innot raukes,
kuss' uurtaa vaaroja Pielisvyö,
siell' ensin silmäni aukes,
siell' leikin lasna ma rantamalla,
siell' lepää heimoni nurmen alla,
ja siellä neitonen Karjalan
sai lempeni leimuamaan.
Siell' elää kansa niin sitkeä
kuin vaahteren latva nuori!
se kyllin saanut on itkeä,
mut vankkana on kuin vuori;
se orjana ollut on ounaan herran,
se vaivaa nähnyt on toisen verran
kuin Suomi muu, mut murtumaton
ja hilpeä vielä se on.
Se soittaa vieläkin kanneltaan --
sit' usein lasna ma kuulin --
ja vanhoja Väinön-laulujaan
se laulavi partahuulin;
ja urhoot astuvat kumpuin yöstä
ja kertovat muinaiskansan työstä
ja neuvovat polvea nousevaa --
Oi Karjala, muistojen maa!
Siell' ensin lempimähän mä sain
tätä Suomen kansoa oivaa,
ja puolueetuutta Ruotsin lain,
jok' orpoisintakin hoivaa,
ja puhdast' uskoa Lutheeruksen,
mi mielen vaativi uudistuksen,
ei tyydy paastohon, tuohuksiin,
ei suitsutus-uhreihin.
Ja siell' opin ensin kammoamaan
sit' inhaa oppia uutta,
ett' ihminen on vain muodos maan,
ett'ei ole kuolottomuutta:
se tarjovinaan on tiedon kultaa
eik' anna muuta kuin kalman multaa
ja ympäristönsä saastuttaa --
Ole valpas, Karjalan maa!
Ja siellä näin minä murheeksen',
kuin kärsiä kansa saapi,
jok' ei ole vaan sopusointuinen,
vaan kahtia raukeaapi:
kuink' alla kauhean veljesvainon
ja alla vierahan vallan painon
oot, Karjala, kauvan värjyillyt --
Yksmielinen olkosi nyt!
Kun oikeuttasi, uskoas
ja Väinön-kieltäsi hoidat,
ei pelkoa sull' ole kateistas,
ei voittaa voi sua noidat:
sä keväin kukkiva vanha tuomi,
sä jälleen nuortuva vanha Suomi,
sä talvet vihreä vanha kuus,
sä Suomi Vanha ja Uus!
_Arvi Jännes_.
Väinölän lapset.
Kas Suomenlahdella hyrskyt
ja laajat Laatokan ve'et
ja vuolaan Tornion tyrskyt
ja Maanselän harjanteet
ne halkoo Suomea suurta,
ne pilkkoo kansaa sen,
ne katkovat Sammon juurta,
ei juurru se uudelleen:
Vaan kaikki Wäinölän lapset
jo eksyi toisistaan,
kuin tuulispäässä hapset
ne kaikk' ovat hajallaan:
ei Aunus, Vepsä tunne,
kust' Eestein kulkee tie,
ei Karjala tiedä, kunne
jo Kainuu häipynyt lie.
Mut "jäljet Väinämön laivan"
halk' aaltojen haimentaa,
ja "viikatteens'" yli taivaan
hän vieläkin kuljettaa;
yli Maanselän kaskein sauhun
hän nostavi harmajan pään,
ja kautta kuohujen pauhun
ikitietäjän kuuluu ään'.
Ja vanhan Wäinämön haamu
se silloin laulavi noin:
vois sullekin koittaa aamu,
sä kansani onnetoin;
ei viel' ois aikas ilta,
jos heimoushenkeä ois,
vaan syntyä voisi silta,
mi kansani yhteen tois.
_Arvi Jännes_.
Jäänlähtö Kääpän joesta.
Kauvan kattoi rantoasi
lunten laajat peittehet,
kauvan kietoi aaltojasi
jäiden kylmät kytkyet.
Usein päälle peittehesi
uhkuit, hanget hautoen,
mut sait kelpo harteillesi
katteen kaksinkertaisen.
Valtoas on vaimennellut
talvi, vanha vainomies.
Ootko suotta ponnistellut,
suotta mereen käynyt ties?
Ukko pilvivaippahansa
kätkee armaan auringon;
tuul' vie pilvet helmassansa
hajalleen ja roukkohon.
Ukon ään' käy korkealla,
pilvist' ampuu Pitkäinen.
Maassa hirmu-hirnunnalla
kulkee myrsky raivoten,
paljon turmaa aikaan saapi,
sade maahan virtoaapi.
Puro pieni lainehtiipi,
mäeltä rientää notkoon päin;
läpi tien ja maan se hiipii,
Kääpän puoleen käännähtäin.
Tuuli vinkuu,
lumi sinkuu,
oksat ohkaa,
veet ne vohkaa
täyttäin Kääpän tupo tulvilleen:
vesi nousee valkovaahtoineen.
Kauvas kuuluu Kääpän roiske,
vetten loiske,
jäiden jyske,
rantain ryske:
jää jo lohkee -- lohkee lähtien!
Huimast' huudan sille riemuiten:
riennä, lennä,
joesta ennä,
kahle lauhain lainehien,
kate kaunorantasien!
Pauvanne kun pauhoaa,
voiman, voiton Kääppä saa.
Niin sun kylmän kahlehista
kevät päästi kaunoinen;
läpi surun sulkusista
jouduit riemujuhlallen.
Nyt sä uhkut uusin toimin,
nouset vapauden voimin,
rannan hanget hajoovat,
vetten vaahtoon vajoovat.
Nouse, mutta muista taas:
äyrään all' on armas maas!
Äärihinsä astuu hyrsky,
laine heittää loiskunnan,
möyryynnästä taukoo myrsky,
päivyt paistaa rauhaisaan.
Kas, mi tuolla veessä väikkyy
kaikuvasti kalskaten?
Kalevaisten kalpa läikkyy
läpi laineen hiljaisen.
_A. Piinkivi -- Arvi Jännes_.
Maamme.
Maa, isänmaamme, Suomenmaa,
soi sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
ei vettä, rantaa rakkaampaa,
kuin kotimaa tää pohjainen,
maa kallis isien.
On Suomi köyhä, siksi jää,
jos kultaa kaivannet.
Sen vieras kyllä hylkäjää,
vaan meille kalliin maa on tää,
sen salot, saaret, manteret
ne meist' on kultaiset.
Ovatpa meille rakkahat
koskemme kuohuineen,
ikuisten honkain huminat,
täht'yömme, kesät kirkkahat,
kaikk', kuvineen ja lauluineen
mi painui sydämmeen.
Täss' auroin, miekoin, miettehin
isämme sotivat.
Kun päivä piili pilvihin
tai loisti onnen paistehin,
täss' Suomen kansan vaikeimmat
he vaivat kokivat.
Tään kansan taistelut ken voi
ne kertoella, ken?
Kun sota laaksoissamme soi,
ja halla näläntuskan toi,
ken mittasi sen hurmehen
ja kärsimykset sen?
Täss' on sen veri virrannut
hyväksi meidänkin,
täss' iloaan on nauttinut
ja tässä huoltaan huokaillut
se kansa, jolle muinahin
kuormamme pantihin.
Tääll' olo meill' on verraton
ja kaikki suotuisaa;
vaikk' onni mikä tulkohon,
maa, isänmaa se meillä on.
Mi maailmass' on armaampaa
ja mikä kalliimpaa?
Ja tässä, täss' on tämä maa,
sen näkee silmämme;
me kättä voimme oientaa
ja vettä, rantaa osoittaa
ja sanoa: kas tuoss' on se,
maa armas isäimme.
Jos loistoon meitä saatettais
vaikk' kultapilviä,
miss' itkien ei huoattais,
vaan tähtein riemun sielu sais,
ois tähän köyhään kotihin
halumme kuitenkin.
Totuuden, runon kotimaa,
maa tuhatjärvinen,
miss' elämämme suojan saa,
sa muistojen, sa toivon maa,
ain' ollos, onnees tyytyen,
vapaa ja iloinen.
Sun kukkas vielä kuorestaan
vapaaksi puhkeaa;
viel' lempemme saa hehkullaan
sun toivos, riemus nousemaan,
ja kerran laulus, synnyinmaa,
korkeemman kaiun saa.
_J. L. Runeberg_.
Väsyneen valitus.
Jo hetken oon nyt heilunut
mä, kirves käissäni,
ja hongan oisin kaatanut,
vaan vaipui voimani.
Ol' ennen mulla kuntoa,
en silloin uupunut,
vaan vehkaleivän syötyä
on ruumis riutunut.
Jos kurja muunne muuttaisin
jo tästä seudusta,
niin leivän ehkä löytäisin
ja palkan vaivasta.
Vaan vaikka siellä saisinkin
ma ruuan runsahan,
niin vaikea on kuitenkin
mun mennä matkahan.
Sill' oisko seudut, maisemat
niin siellä herttaiset?
Ja oisko kummut, kukkulat
kuin meillä metsäiset?
Ja tuoksuisiko tuomikko
niin siellä laaksossa?
Ja laulu kullan soisiko
noin mulle lehdossa?
Kuin lehti kuiva lentävi,
min tuuli tempasi,
niin raukka hänkin eksyvi,
ken maansa hylkäsi.
Vaan ehkä Herra kuulevi
jo köyhän kansansa,
ja syksyn tullen siunaavi
sen vielä vuoronsa.
_J. L. Runeberg -- Eero Salmelainen_.
Lintuselle.
Oi lausu, pikku lintu,
lehvissä jalavan,
kuink' aina voinet laulaa,
iloita ainian?
Sun laulus kuulen aamuin,
sit' illoin kuuntelen,
vaan kirkas ain' on äänes
ja sointus suloinen.
Sun aittas on niin köyhä
ja ahdas asuntos,
tok' aina lauleskellen
silmäilet kotohos.
Et kylvä, etkä niitä,
et korjaa latoihin,
et huomispäivää tiedä --
ja tyydyt kuitenkin.
Monelle kyllä suotu
on riistat, aartehet,
on maat ja valtakunnat
ja linnat kultaiset;
ja huolin, kyynelsilmin
he päivää alkavat,
jon koille kiitosvirtes
sä soitat riemuisat!
Kyll' ihmislapsi hylkäis
sun halvan olentas;
ei kiittele hän Luojaa,
vaan ain' on vaateljas.
Sun hento henkes sortaa
on hänen vallassaan --
tok' onneas sä kiität,
hän kiroo onneaan.
Miks nurkuin taivahille
hän kylmän silmän luo?
Häll' onko vaatimista,
jolle Luoja kaikki suo?
Kun maailman riemut ratki
hänelle tarjoutuu,
miks lisää vaan hän itkee
ja orjaa halveksuu?
Ei! laula, lintu pieni,
ain' autuudesta vaan!
lauluusi vaikerrusta
en sekaa milloinkaan.
Kesäisin pesäs laadi
majani vierehen,
mua neuvo aamuin, illoin
olemaan iloinen.
_J. L. Runeberg -- Kaarlo Forsman_.
Joulukuusi.
Tuo tumma vuorten valtija
mun oli isänäni,
ja kankaan kaunis kanerva
armaana äitinäni.
Vaahtoisa virta -- veikkonen,
ja sisko -- taivaan tähtönen,
puut metsän -- ystäväni.
Ja kainalossa korpimaan
ma kasvoin korkeaksi,
ja metsälampi laineissaan
loi kuvan kauniimmaksi.
Mun tuikki tähti latvassain
ja kuuhut paistoi oksallain,
kun lepäs tyynnä lahti.
Ma olin korven kaunistus
ja uljuus metsämailla,
ei haitannunna ahtaus,
en ystäviä vailla:
mun lauloi peippo latvassain,
söi oravainen oksallain,
kun oli rauha mailla.
Niin talvipäivän puhteella
sai poika juurelleni,
hän iski minuun katseensa,
löi kirveen kuoreheni:
ma kaaduin nuorna mättäällen,
ma kaaduin riemuks' toisillen --
siks' kaaduin mielelläni.
Mä herrastaloon vietihin --
se mulle outo retki --
ja käärittihin silkkihin,
sain kulta-kukkasetkin.
Nyt olin metsän morsian,
sain kynttilöitä latvahan.
Nyt oli juhlahetki.
Ja joulu-illan iloihin
ma saatettihin sitten.
Oi, kuinka siellä riemuittiin,
soi sävel laulajitten!
Ma silloin muistin peippoain
ja korpimaista kotiain --
oi -- luulen, että itkin.
Vaan hetken kesti tepastus
ja leikki juurellani.
Tuon lapsilauman riemastus
vei huolen rinnastani.
Ma ulos sitten heitettiin,
pois silkit, kukat karsittiin
ja kullat oksiltani.
Pois, pois on kaikki ystävän',
oi, nyt on kaikki toisin.
Jos juureheni metsähän
mä jälleen päästä voisin!
Ma kaaduin nuorna mättäällen,
ma kaaduin riemuks' toisillen...
-- Ken kyynelhelmen soisi? --
Ei, lapsikullat, riemuitkaa!
Sain teille hengen antaa.
En saanut suurta kunniaa,
en valtikkata kantaa.
En saanut kasvaa pilvihin,
vaan sainhan kaikki kuitenkin
ma teille uhriks' antaa.
Ei löydy riemun vertaa sen,
mi mieleen heijastuupi,
kun kaikki uhraa toisillen,
vaan itse unhottuupi.
Tää riemu onkin taivainen,
vaan lapset Luojan ylhäisen
ne siihen valmistuupi. --
_Z. Topelius -- J. Hellén_.
Äitini.
Mi lempi kaikissa vaiheissamme
kuin enkel' armias puolestamme
alati valvoo ja huolta kantaa,
ei mitään vaadi, vaan kaikki antaa?
On joukossa ihmistunteiden
vain äidinrakkaus sellainen.
Kaikk' itsekkyyttä on lemmen luomat:
niin kuumat suutelot sulhon suomat,
hyväilyt hellimmät sisartenkin
kuin maire tirskunta pienosenkin,
ja parhain ystävä palkkojaan
uneksii, äiti ei milloinkaan.
Ei sure viettäissä vuosiansa
hän kyyneleitään ja murheitansa,
ei nuoruuttansa, min vaivat kalvoi,
vuoks' lapsen, jok' on sen rakkaampi,
ei öitä, jotka hän huollen valvoi
mit' enemmän sille hän uhraavi.
Niin harvoin lahjojaan muistelemme.
On hältä aikaisin aatoksemme
ja ensi rukous hennon kielen
ja ensi rakkaus nuoren mielen,
ens neuvo totehen, oikeaan,
hyveesen, lempehen synnyinmaan.
Ja mitkä lahjat hän meiltä saapi?
Murheita, jotka hän unhottaapi,
ja kylmän lemmen, min monet jakaa,
ja hoivaa hiukkasen aikain takaa;
hän meit' ei nää edes lohtunaan,
kun yksin viettävi vanhuuttaan.
Mut teillä maailman liukkahilla
hän seuraa lastahan aatoksilla,
ja eksyksissa kun harhailemme,
hän huutaa taivasta turvaksemme
ja onnen polkuja ikuisen
valaisee uskolla Kristuksen.
Oi äiti, siunattu on sun virkasi
se murhan yössä on tähti kirkas
ja lohtu aikojen vaihteluissa,
kun itsekkäiss' elon taisteluissa
sun sydämmehesi saa liittyä,
sen rakkaudesta saa lämmintä!
Sä, Herra, palkitse äidin vaivat!
Sun taimes hoitoa hältä saivat;
Sun suuren lempesi kirkkaudesta
nään säteen äitini katsehesta;
siks tuntuu, päivä kuin maillaan ois,
tään silmän loiste kun sammuu pois.
_Z. Topelius_ -- Alpo Noponen_.
Pieni mierolainen.
Armas päivä paistaa, kohta
lämpimäks jo muuttuu sää,
hanki loisteessansa hohtaa,
sulain kiteet kimmeltää.
Poika repaleissa vallan
saloss' yksin kuljeksii.
Hongat, kuuset huminallaan
häntä täällä tervehtii.
Pieni mierolainen aina
yhä rientää eteenpäin,
eipä murhe mieltä paina,
rallatellen laulaa näin:
"Hopsis, jalat! Väsymystä
tunnetteko? Talohon
kohta päästään, siellä kystä
minullekin kyllin on.
Hongat, kuuset, vaiheitani
tahdotteko tietää te?
Kuulkaa, tässä kulkeissani,
nyt mä teille kerron ne!
Aina muistan riemuin vielä
isän armaan mökkiä,
viisi meit' ol' lasta siellä,
vanhin niistä olin mä.
Muistan kuinka kotikaski
tähkäpäin jo kellerti;
noro hallan irti laski,
julma viljan runteli.
Talvi tuli, loppui leipä,
petäjäistä syötihin --
äitiin tarttui tauti, veipä
hänet kohta hautaankin.
Häntä multaan saatoin, itkin
haudallaan ma hetkisen,
kyynel poskipäätä pitkin
vieri, jääksi hyytyen.
Siitä asti tepastellut
olen mieron tietä ain'...
Jopa sulle kertoellut
olen, metsä, muistelmain.
Hopsis, jalat, joutukaa jo
muuten yövyn korpehen.
Varjot synkät lankeaa jo,
tuolla päivä laskeiksen." --
Yhä kiitää, vaan ei vielä
ihmisasuntoa näy.
Metsän haamut poikaa tiellä
uhkaa, mustaks yö jo käy.
Kylmä yltyy. Tähtein valo
syttyy taivahalle jo,
leimuelee pohjanpalo,
huokaa synkkä hongisto.
Kohta aamun koittehessa
öinen jylhyys häviää --
vaan, ken tuolla kinoksessa
kalvenneena lepäjää?
Pieni mierolainen siellä
lepoon vaipui viimeiseen,
jäätyneenä kiiltää vielä
kyynel silmän sammuneen.
_Uno von Schrowe_.
Kevätlaulu.
Jo kinos sulaa, katoaa
pois noron ouruvesiin
ja roudatonna taasen maa
käy hangen alta esiin,
jo päivän silmä keväinen
taas paistaa meille myhäillen --
jo kevät tullut on!
Jo riutuu ulapalla jää
ja laineen kahle irkoo,
taas tantereella nukkapää
jo kohta nurmi virkoo,
jo koivun urvut aukeaa
ja vihannaksi lehto saa --
jo kevät tullut on!
Taas taivaan alla kiurusen
soi ääni korkealla,
ja tuttavamme käkönen
taas kukkuu kankahalla,
ei malta pieni perhokaan
nyt uinailuaan jatkamaan --
jo kevät tullut on!
Siis mielen routa, murhe pois!
sen kevään lämmin voittaa --
ken kaihon orja olla vois,
kun riemun aika koittaa?
Siis kevään laulu raikas vaan
nyt kaikkialla kaikukaan!
Jo kevät tullut on!
_Uno von Schrowe_.
Oma maa.
Vallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan.
hyljätty onnensa kanss' urhoin haudoilta pois.
Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä;
mutta mun syömmeni taas tahtovi huoata ees.
Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,
nousevat silmiini nyt vieläkin viljavat veet.
Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla
lasna ma kuuntelin, kuin sampo ja kantelo soi;
siell' eli toimessa mies ja Väinöstä lausuivat urhoot,
poiat ja karhut puun juurella painia löit.
Raittihit talviset säät, revon-tult' oli taivahat täynnä,
kaunihit katsoa kuin aamun alkava koi.
Oi, te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa
myötään, päilyen veen vienossa taivahan kans'!
Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,
saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun.
Siellä mun mieleni on ja siellä mun muinoiset muistoin,
sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävän' myös.
Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks,
kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymä-maa!
_Kallio_.
Kirkkovenheessä.
Hei! soutakaamme poiat,
ja norjat neitoset!
Me kilvan soutakaamme,
ett' aallot vaahtoiset
vierellä venehemme
hilpeinä hyppelee
ja kokka mahtavasti
edessä kohisee.
Ah, kaunis ompi ilma,
tää Herran päivä on!
Vienosti vedet välkkyy,
on taivas sumuton,
ja metsät vehreässä
on juhlaverhossaan,
ja vakavina vaarat
nostaapi rintojaan.
Ja uutta ihastusta
vaan nousee mielehen,
kun venhe viilettääpi
välitse niemien,
ja joka salmen suulla
meit' yhä tervehtää
taas uudet rannat, saaret --
oi, hausk' on retki tää!
Me airokkahat, kelvot
olkaamme soutajat;
pois joukostamme veltot
ja -- turhan-kiskojat!
Ken voimat taiten käyttää
ja, harras toimessaan,
mies ompi kestämähän --
se meistä miesi vaan!
Mut kunnon perämiesi
täss' ensi arvon saa,
hän kaikki karit tuntee
ja suunnan suuntoaa,
hän, hänpä meidät saattaa
vakaasti valkamaan,
siis kiitoksemme hälle
nyt ensin kaikukaan!
Ja nyt me laulakaamme,
oi siskot, veikkoset,
tään Suomen suloutta,
mi hurmaa sydämet!
Ja niinkuin mieli puhdas
nyt kirkkomatkall' on,
niin työssä tälle maalle
se puhdas olkohon!
Ah, herttainen on hetki,
tää Herran päivä on!
Ja kirkon torni nousee
tuolt' yli kuusikon.
Ja aamupaistehessa
se noin kun hohtelee,
totuuden, pyhän tietä
se meille viittailee.
Niin maamme tulevaisuus
myös meille hohtakoon,
kuin pyhä templi tuolla,
ja meitä kutsukoon!
Se hohto sydämemme
innolla täyttäköön,
ja vauhti rientojemme
sen ilmi näyttäköön!
Hei! Soutakaamme veikot
ja siskot armahat!
Me kilvan soutakaamme,
ett' aallot vaahtoisat
vierellä venehemme
hilpeinä hyppelee
ja kokka mahtavasti
edessä kohisee.
Ja laulakaamme kaikki
nyt täysin sydämin,
kuink' on tää maamme kallis
ja meille rakkahin,
mut Herrallemme harras
myös kiitos kohotkaan,
ett' armostaan loi meille
näin armaan isänmaan!
_Juhani Pietari Hannikainen_.
Santavuoren tappelu.
Santavuori, surun synkän mieleeni saa sana tuo!
Santavuorell' liikkui kuolo, siellä vuosi hurmevuo.
Kaikukohon sieltä nytkin jälkeen vuosisatojen
taru pieni taistelusta, saatu haudoilt' urhojen.
Taisteltihin lakkaamatta varhain aamust' alkaen,
illan tullen loppui vasta kuolon leikki verinen.
Illan tullen talonpoikain toivo vaipui kuolemaan,
Vaipui, niinkuin päivä kirkas vaipuu länteen sammumaan.
Raikkahasti raikui silloin riemuhuudot sotilain;
sorrettujen huokaukset hukkui riemuun sortajain.
Huudot kuullen, kuoleva nous talonpoika istumaan,
kuolon kalma kasvoissansa, pilkan hymy huulillaan.
Riemuitkaatte, niin hän huusi, rikoksista riemuitkaa;
murrettu on Suomen kansa, sorrettu on Suomenmaa.
Riemuitkaatte siitä, että päivän peitti musta yö,
riemuitkaatte siksi, kunnes koston hetki vihdoin lyö.
Toivehemme halla kylmä kyllä kuolettanut on,
urohomme urhe'immat sortuneet on kuolohon;
mut ei talonpojan voima murtunut oo vieläkään:
vartomaan hän tottunut on, tottunut on kärsimään.
Nähneethän jo usein oomme, kuinka koko vuoden työn
kova onni kukistaapi, tulless' yhden hallayön;
mut ei silti mieli murru eikä murtua se saa:
kesää uutta toivokaamme, se voi kaikki parantaa.
Kesä uusi koittaa vielä, vaikka kauvan viipyiskin,
kansa uusi nousee silloin, kansa mielin hehkuvin.
Sortajansa sortamalla, onnehen sen käypi tie;
mutta riemuhuudot teiltä kadoksissa silloin lie.
Riemuitkaatte rikoksista nyt te kansan sortajat,
nythän valta teidän ompi, nyt te ootte voittajat.
Tuhotöistä riemuitkaatte, teidän ompi hallayö,
mutta seuraukset senkin poistava on kansan työ.
Näin hän lausui. Sammuneena silmänsä jo ummistuu,
kuollehena kuollehitten päälle päänsä kallistuu.
Taivahalla kirkkahasti kimaltelee tähtivyö,
yli Suomen lepää synkkä Nuijasodan hallayö.
_Kaarlo Kramsu_.
Mässääjät.
Kun muinoin Baabelin valtias
ilomaljoja linnassa joi,
nous' virrasta Persian kuningas
ja murhan huudot soi.
Ja Baabelin linna loistokas
nous' liekkinä ilmahan yön
ja juomari-kansa ja ruhtinas
oli uhrina hirmutyön. --
Tämä kauhea kertomus kulkenut
on kansasta kansahan.
Sit' on inholla, kammoen kuunnellut
myös nuoriso Pohjolan.
Nämä nuoret on heimoa kansan sen,
jok' ol' vahtina Suomenmaan,
kun luodit lens', maa hurmeinen
soi pettua, hautoja vaan.
Tämä kansa, ne kunnon vanhukset
usein rääsyissä voittivat.
Ne ei velttoina viinasta horjuneet,
vaan raittiina valvoivat.
Ja valppaudellahan vanhat nuo
valon saattivat kansalleen,
näin nostivat Suomen sorrostaan,
maan säästivät lapsilleen.
Ja se maa oli Pohjolan parhain maa,
tuhatvetten ja metsäin maa,
ja metsistä raivatut rintamaat
täys' viljaa valkenevaa.
Mutta lapset -- ne raateli metsäin puut,
ne vaihtaen rihkamiin
ja polttivat viinaksi viljat maan
ja juopuivat juovuksiin.
Ja kun nuoriso mässäsi parhaillaan,
tuli kansahan kauhistus --
ei lausua tohdi ainoakaan
mitä tietääpi aavistus...
Ylös, nuoriso, miehet ja naiset myös!
Pois rihkamat, juoppous pois!
Niin ett'ei kohtalo Suomenmaan
kuni Baabelin kansan ois!
_H. Käkikoski_.
Punkaharju.
Oli kerran miestä kolme,
jotka sattuivat Savosta
kulkemahan kuuluisahan,
haluisahan Helsinkihin.
Tuunan salmehen tulivat,
joss' on saari salmen suussa;
yli salmen saatettihin
sille puolen Punkaharjun.
Astuivat ylämäkeä,
käänteleivät, katseleivat,
istuvat, ajattelevat;
kuuntelevat kukkumista,
kesälinnun laulamista,
kuinka siinä linnut lauloi,
linnut lauloi, metsä soitti,
Antoi aurinko ilonsa,
päivä paistoi pitkin nientä
siitä koko luonto liikkui,
ilma silmissä iloitsi,
ilahutti ihmiskunnan.
Kaikki' näitä katsellessa,
läikkyviä lähtehiä,
järven, lahen lainehia,
kerran vielä keskenänsä
miehet mielestä hyvästä
puhelevat puolestansa:
kun ois tässä kukkasia,
lehtipuita lempehiä,
oksakaan omenapuuta,
oisipa osa hyveä
Paratiisin maan paria,
Aatamin asuntomaata!
Tuosta kärryihin kävivät,
rupesivat rattahille:
ratas vieri tietä myöten,
aatos Luojan töitä myöten.
Ajoit siltoa sinistä
sekä harjua haluista;
siell' on puista portti tehty,
katuvarret kaunistettu.
Tämä silta on silloin tehty,
kun on kuu kokohon pantu,
kun on aurinko alettu,
laskettuna maan perustus;
viel ei vaivu vuoliaiset,
eikä arkut alta murru!
_Olli Kymäläinen_.
Lapsuuden muisto.
Kun kuljen kotikankaitain
ja astun syntypaikoillain,
niin luonto kaikki kasvineen
ja lehdon linnut lauluineen
ne mua tervehtii.
Tuo mätäs pieni nukkapää,
tuo kivi huutaa: etkö nää!
Mä olin ennen pöytänäs
ja lehto leikkikenttänäs
sun poikapäivinäs.
Ja koivut, lepät lehdikon
ne kuiskaa: kas jo tullut on
tuo armas kasvinkumppali,
hän seurassamme soitteli
suloiset suvensa.
Ja lahden laine läikähtää,
niin iloisesti hymähtää:
no, tullos, vanha tuttavain
ja loiski, läiski helmassain,
niinkuin sa ennen teit!
Ja puro huutaa pulputtaa
voit vielä myllyt rakentaa,
mä niitä väännän ahkeraan,
kun kohdata sun taasen saan
sa, armas ystävä!
On hellä mieli mullakin,
kun näitä katson, tervehdin,
kun mennyt aika armas näin
on iloinensa edessäin
ja sulo-muistoineen.
Se aika oli armainen,
ma laulelin kuin leivonen;
ei ollut huolet seurassa,
kun vaan ol' leipää kontissa
ja lähde lehdossa.
Niin kevyt sydän sykkäili
ja mieli raitis liiteli
kuin perho puhdas ilmassa; --
niin -- miks'ei oisi muistissa
ne ajat armahat!
_Kust. Killinen_.
Iltalaulu.
Hiljaa, hiljaa! Ilta on.
Taivas tummeneepi,
luonto tyyntyy lepohon,
maa jo himmeneepi.
Haukottava hämäryys
pirtin pienen täyttää,
pärekin jo pihdissään
pienemmältä näyttää.
Tuutusessa tummemmin
keinuu leino lapsi,
alkaa armas äitikin
tulla tummemmaksi.
Sitte saapuu unonen
päreen sammuttaapi,
pitkin pirtin penkkejä
hiljaa hamuaapi.
Istuvaiset nujertaa
vitkon vuotehelle,
pitkälleen jo äidinkin
kaataa kätkyelle.
Yö jo on ja hämynen
pirtti unelmoipi.
Sirkka uunin korvassa
tyytyväisnä soipi. --
_Jooseppi Mustakallio_.
Lumisilla.
Voi kun nyt on lumi nuoskaa!
Joutukaa jo, pojat juoskaa.
Kalle, Pekka, Heikki, Ville,
tulkaa, tulkaa lumisille! --
Minä jo viskaan
aika pallon,
suuren, niinkuin miehen kallon,
Riston niskaan. --
Kas nyt, Heikki,
tätä
elämätä!
Tämähän on vasta leikki!
Poikaset kuin huiskaa,
ett'ei kertoa voi sanat,
lumipallot tuiskaa
valkeat kuin metsäkanat! --
Kalle, Kalle paiskaa
tuota laiskaa,
joka seisoo tuolla
takapuolla!
Katsos, hölmö, kun sai pallin,
kaatui mullin mallin!
Huh, huh, huu!
lunta ihan täynnä suu!
Elä itke -- ole vait,
tyydy siihen minkä sait! --
Riston lumipallot ovat
liian kovat! --
Juhana ja Kalle,
käyvät painimaan,
Jussi jäikin alle,
lunta päälle vaan! --
Näetkö, Pekko,
Jussin vasta ostettu
uusi mekko
on kuin veestä nostettu! --
Kädet käyvät kohmeesen,
lähdetään pois huoneesen;
kukaan ei saa nakata,
jo on aika lakata!
_Olli Vuorinen_.
Mirri sairastaa.
Ikävän nyt kerron teille:
mirri sairastui!
Paha oli ilma eilen,
mirri vilustui.
Nyt on vaivaa ystävällä
-- senhän arvaatkin --
kaikk' on kipeänä hällä,
nenä, varpaatkin.
Minä häntä silittelin,
ei hän hyrrännyt.
Maidollakin mairittelin,
ei hän leikkinyt.
Äiti makkarankin osti,
mirrilleni vei,
mirri päätänsä vaan nosti,
sanoi: "kiitos ei!"
Viimein isän tohvelihin
mirri löysi tien:
kävi sinne kyyryksihin
ystäväni pien'.
Sh, sh, lapset, hiljaa aivan,
antaa maata vain.
Uni huomiseksi vaivan
poistaa pienoltain.
_Samuli S._
Mirrin uni.
Pikku mirri, miirisilmä
nurmikolla nukkuu,
käki koivun latvuksessa
vieressänsä kukkuu.
Päivä paistaa heleästi,
pääsky piiskuttavi,
itikkaiset inisee ja
paarmat parajavi.
Mirri mielin vetelevi
ihanata unta;
näkee talvipakkasta ja
hyvin paljon lunta.
Kuulee hiiren ripinätä
aitan sillan alta...
Nauramatta iloissaan ei
mirri olla malta.
Tassuansa nuolaisee
miellä makealla.
-- Silloin herää mirri parka
kesäkoivun alla.
Oikaisevi tassujansa,
päätä pientä puistaa!
Talven kylmän kamalaksi
mirri parka muistaa.
Nurmikolle istahtavi,
silittävi päätä;
ihailevi itikoita
sekä kesäsäätä.
_Alli Nissinen_.
Enkeli ohjaa.
Maan korvessa kulkevi
lapsosen tie.
Hänt' ihana enkeli
kotihin vie.
Niin pitkä on matka,
ei kotia näy --
vaan ihana enkeli
vieressä käy.
On pimeä korpi
ja kivinen tie,
Ja usein se käytävä
liukaskin lie.
Niin pianhan lapsonen
langeta vois,
jos käsi ei enkelin
kädessä ois.
Ja viettelys vienoja
verkkoja vaan
on laajalle laskenut
korpehen maan.
Niin pianhan niihinkin
langeta vois,
jos käsi ei enkelin
kädessä ois.
Maan korvessa kulkevi
lapsosen tie.
Hänt' ihana enkeli
kotihin vie.
Oi laps', ethän koskaan
ottaa sä vois
sun kättäsi enkelin
kädestä pois!
_Immy_.
Oi Herra, anna mulle
Oi Herra, anna mulle
ain' suuret aattehet
ja suo'os, siitä Sulle
mä kannan kiitokset!
Äl' anna maahan, multaan
mun koskaan kiintyä,
ei kunniaan, ei kultaan
mun mielen' piintyä!
Vaan kun ois tosi, taivas,
päämäärä pyrkimäin,
ja mieli vapaa, vakaa
ja puhtaus syömmessäin,
Niin olkoon suurta sitten
tai pientä toimeni,
saa synnyinmaani siitä
Sun siunauksesi.
_Kyösti --n_.
Eriskummainen kantele.
Ne varsin valehtelevat,
tuiki tyhjeä panevat,
jotka soittoa sanovat,
arvelevat kanteletta
Väinämöisen veistämäksi,
jumalan kuvoamaksi,
hauin suuren hartioista,
veen koiran koukkuluista;
soitto on suruista tehty,
murehista muovaeltu:
koppa päivistä kovista,
emäpuu ikipoloista,
kielet kiusoista kerätty,
naulat muista vastuksista.
Sentä ei soita kanteleni,
ei iloitse ensinkänä,
soitto ei soita suosioksi,
laske ei laatuista iloa,
kun on huolista kuvattu,
muretusta muovaeltu.
_Kanteletar_.
Elkää ouostuko.
Otettiin minusta outo,
varsin virhi viskattihin
minun lapsen lauluistani,
pienen pilpatuksistani,
minun liioin laulavani,
pahasti pajattavani.
Vaan elkää hyvät imeiset
tuota ouoksi otelko,
jos mie lapsi liioin laulan,
pieni pilpatan pahasti;
en ole opissa ollut,
seisonut sepän pajassa,
saanut ulkoa sanoja,
loitompata lausehia;
olen oppinut kotona,
oman aitan orren alla,
oman äidin värttinöillä,
veikon veistoslastusilla.
_Kanteletar_.
Ohoh kultaista kotia!
Lämmin paita liinainenkin
oman äidin ompelema;
vilu on vaippa villainenkin
vaimon vierahan tekemä.
Lämmin on emosen sauna
ilman löylyn lyömättäkin;
kylmäpä kyläinen sauna,
vaikka löyly lyötäköhön.
Koria kotoinen leipä,
jos on täynnä tähkäpäitä:
Vihavainen vieras leipä,
vaikka voilla voituohon.
Villainen emosen vitsa,
ruokoinen isosen ruoska,
jospa viikon virpokohon,
rupeaman ruoskikohon;
vitsa vierahan verinen,
kyläläisen kynnäppäinen,
josko kerran iskeköhön,
tahi puolen koskekohon.
Ohoh kultaista kotia,
armasta ison eloa!
Jos oli leipeä vähempi,
niin oli unta viljemmältä;
ei toruttu torkunnasta,
makoomasta ei manattu.
_Kanteletar_.
Pimeä isoton pirtti.
Oli mulla muoto muinen,
oli muoto muien rinnan,
kun ma notkuin nuorempana,
kasvoin heinän karvallisna.
Hyvä oli lapsen lassa olla
hyvän vanhemman varassa;
ikävä isättä olla,
outo äidittä eleä,
vaiva suuri vanhemmatta:
pimeä isoton pirtti,
vaikka päivä paistakohon,
sokea emoton soppi,
vaikka kuu kumottakohon.
_Kanteletar_.
Korpi kurjalla kotina.
Kotihinsa muut menevät,
majoillensa matkoavat,
kurjall' ei ole kotia,
katalalla kartanoa;
korpi kurjalla kotina,
salo sauna vaivaisella.
Moni on päivä päätön päivä,
useampi einehetön;
ilta ainakin tulevi,
yö etehen ennättävi,
moni tuikkavi tulonen,
vilkuttavi valkeainen.
Ei ole turvoa tulesta,
valkeaisesta varoa,
turvoa tuhoistakana,
vaivaistakana varoa.
Tuikkaen tuli palavi,
vilkutellen valkeainen,
eessä lapsen armottoman,
kohalla kovaosaisen.
Noin tunsi tulen isäntä,
virkkoi valkean pitäjä,
tuvallinen tuumoavi
ja sanovi saunallinen:
"poies turvaton tuvasta,
armoton katoksen alta!
Tuulen vieä turvatonta,
ahavaisen armotonta,
varatonta vastarannan."
_Kanteletar_.
Tuo kerta rajalle rauha.
Oi Ukko, ylinen herra,
taivahallinen Jumala,
tuo kerta rajalle rauha,
Suomehen sula sovinto,
rauha raukoille rajoille,
sana kaunis Karjalahan!
Kun toisit rajalle rauhan,
Suomehen hyvän sovinnon,
viel' ois miestä mielellistä,
sulhoa sulosanaista
kyntäjäksi, kylväjäksi,
siemenen sirottajaksi;
itku ei kuuluisi kujilla,
valitus vajojen päissä,
lehot ei nurmelle leveisi,
pellolle petäjän taimet.
_Kanteletar_.
Toisin ennen, toisin eilen.
Toisin ennen, toisin eilen,
toisinpa tätä nykyä;
toisin ennen toimi käski,
toisin ennen työ opetti.
Toimi käski tonkimahan,
maa väkevä vääntämähän,
ei kuin nyt tätä nykyä,
elon entisen lopulla.
Eip' on maaten maa pietty,
istuen isosen pelto;
ei suannut suuri pelto,
maa ei sallinut savinen
miestä verkaista vaolla,
koriata kuokan päässä,
piian pitkiä hameita,
sukan vartta valkeaista.
Nyt tämä nykyinen kansa,
sekä kansa kasvavainen,
maaten maitansa pitävät,
penkin päässä peltojansa;
syövät maansa makkaroina,
itroina isonsa pellon.
_Kanteletar_.
Kelle mä sanon suruni?
Käyn mä kymmenen kyleä,
samoan saan taloa,
en löyä sitä sisarta,
en sitä emosen lasta,
jolle ma sanon suruni,
haastan mielihauteheni.
Jos ma siskolle sanoisin,
niin sanois sisar savulle,
savu sen saisi patsahalle,
patsas pihtipuoliselle,
pihtipuolinen pihalle,
piha pellon kyntäjälle,
kyntäjä koko kylälle.
Virkkaisinko veikolleni,
veikko kohta naisellensa,
veikon nainen naapurihin,
naapuri koko kylälle.
Tahi jos virkan vierahalle,
mainitsen kylän Matille,
vieras sen viieksi panevi,
kylän Matti kymmeneksi.
Niin kellen sanon sanani,
haastan mielihauteheni,
ett'ei muut muretta saisi,
miero mieltä arvoaisi? --
Menen metsähän mäelle,
puhelen Jumalan puille,
haastan haavan lehtysille,
pakajan pajun vesoille;
ne ei kerro kellenkänä,
kuihkaele kullenkana.
_Kanteletar_.
Kuluu ikä laulamattakin.
Noin sanoi minun emoni,
varoitteli vanhempani:
"Elä lapsi paljon laula,
tytär tyhjiä sanele;
ikä kultainen kuluvi,
aika armas rientelevi,
sinun lapsen lauluissasi,
kurjan kukkumaisissasi."
Vaan ellös emoni surko,
valitelko vanhempani,
iän kultaisen kulusta,
armahan alimenosta,
minun lapsen lauluissani,
pienen pilpatuksissani; --
Ikä kuitenkin kuluvi,
aika armas rientelevi,
jos en laula polvenani,
hyrehi sinä ikänä;
aika kultainen kuluvi,
päivä kaunis karkelevi,
ilman lintujen ilosta,
varvuisten visertämästä.
_Kanteletar_.
Armahan kulku.
Täst' on kulta kulkenunna,
täst' on mennyt mielitietty,
tästä armas astununna,
valkea vaeltanunna;
täss' on astunut aholla,
tuoss' on istunut kivellä.
Kivi on paljo kirkkahampi,
paasi toistansa parempi,
kangas kahta kaunihimpi,
lehto viittä leppeämpi,
korpi kuutta kukkahampi,
koko metsä mieluisampi
tuon on kultani kulusta,
armahani astunnasta.
_Kanteletar_.
Repo ja jänis.
Repo itki reilitteli
kiven päällä kyykyllänsä,
kahen kaupungin kesellä
kolmen linnan kuuluvilla;
jänis juoksi katsomahan:
"Mitä itket, repo rukka?"
"Tuota itken, jänö rukka:
kuoli mun sukuni suuri
noilla tappotantereilla,
vainovaivoilla sijoilla.
Iso kuoli, äiti kuoli,
kuoli viisi veikkoani,
kuusi kummini tytärtä,
seitsemän setäni lasta.
Pienet poikani poloiset,
kaikki tyyni kantamani,
ne on vietynä Virohon,
Saksan maalle saatettuna,
herroille hetalehiksi,
kauppamiehille kaluiksi."
"Elä itke repo rukka!
tule minun turvihini;
avarat asunnot mulla,
pellon pientaret laveat,
hongan juuret huonehina,
kantoset kamariloina."
_Kanteletar_.
Lintuin käräjät.
Köyhä mies ketoa kynti,
sekä kynti, jotta kylvi,
kylvi kymmenen jyveä,
kynti kymmenen vakoa.
Siihen lintuja sikesi,
kasvoi paljon peipposia;
hakatti harakat siinä,
sekä närhit näppäsivät,
kävi sirkut sissimässä,
varpuiset varastamassa.
Pajulintu palkulainen
äkättihin, keksittihin,
vievän viimeistä jyveä,
reunimmaista reutoavan.
Nuorittihin, käärittihin,
pieksettihin, pyntättihin,
lyötihin, lytistettihin,
jaloin päällä pyörittihin;
vesi silmistä sirisi,
veri vaivasen nokasta,
käräjihin käytettihin,
laitettihin lain etehen.
Kurki lintujen kuningas
itse istui tuomariksi,
laklat lautamiehiksi,
valamiehiksi varikset.
Kurki huuti kulkustansa,
kajahutti kaulastansa:
"Ootko ottanut jyviä
köyhän miehen kynnökseltä?"
Pajulintu palkulainen,
siihen vastaten sanovi:
"Söin minä jyveä kaksi,
kovin äiä, kun on kolme."
Kurki kulkkunsa kurotti
yli pöyän lausumahan:
"Kosk' oot ottanut jyviä,
käynyt kurja sissimässä,
köyhän miehen kynnöksellä,
kynnöksellä, kylvöksellä;
niin ei saa sääliä varasta --
tahi korvat kareitahan,
tahi kaula katkotahan,
pää poikki järitetähän."
Pääskyläinen pieni lintu
se lausui laen rajasta:
"Varastat sinäkin kurki,
otat otria oloksi,
rakeita mielin määrin,
kannat kaurankin jyviä."
Kurki laski suuren kulkun,
parkasi pahan sävelen,
pääskyselle, pienimmälle:
"Oonko mie varastanunna
köyhän miehen kylvöksestä?
Taian mie ilmankin eleä
köyhän miehen kylvöksettä;
lennän synkkähän salohon,
siellä riivin rikkahia,
katkon kaurahalmehia.
tahi syön marjoja metsästä,
kaivan suolta karpaloita."
Lausui pääsky pieni lintu:
"Vaan minäpäs en varasta;
olen ihmisten ilona,
riemu kaiken ristikansan,
saattelen suven sanoman,
laitan päivän lämpimämmän."
_Kanteletar_.
Tervehdys auringolle.
Terve kuu kumottamasta,
kaunis kasvot näyttämästä,
päiväkulta koittamasta,
aurinko ylenemästä!
Nouse aina aamusilla
tämän päivänkin perästä,
nouse kullaisna käkenä,
hopeisna kyyhkyläisnä!
Teepä meille terveyttä,
siirrä saama saatavihin,
pyytö päähän peukalomme,
onni onkemme nenähän!
Näy nyt tiesi tervehenä,
matkasi imantehena!
Päätä kaari kaunihisti,
pääse illalla ilohon!
_Kalevala_.
Wäinämöisen sanoja.
Kielti vanha Wäinämöinen,
epäsi suvannon sulho
kullalle kumartamasta,
hopealle horjumasta. --
Sanoi vanha Wäinämöinen
nuoremmalle veiollensa:
Kaunis on kattila tulella,
vaikka vettä kiehukohon;
hyvä mieli miehen päässä,
vaikka ilman istukohon --
väki ei väännä hartioita,
sure ei mieli miehen päätä.
Hoia honkaista venettä,
hoia hongan veistäjätä;
pah' on orja palkatonna,
paha paljon palkan kanssa --
osallahan mies elävi,
koira toisen kohtalolla.
Suo vilja vihattavalle,
rahat raukoteltavalle! --
Hullu saapoa vihaavi,
siitä saapi saamatonkin,
viha viepi viljan maasta,
kateus kalan veestä.
Aina auttavi Jumala,
ajan kunkin katkaisevi;
viipyen erät paremmat,
kauan ollen kaunihimmat --
harvoin syötti harva verkko,
silloin suurilla kaloilla.
Jumalass' on juoksun määrä,
ei miehen ripeyessä;
juokseva johonkin saapi,
käypä kauvas kerkiävi --
usein käypi käypä härkä,
kun jo hengästyi hevonen.
Väli on väätyllä vitsalla,
väli vääntämättömällä;
mies tulevi neuvotusta,
koira neuvomattomasta --
tieto ei miestä tieltä työnnä,
neuvo syrjähän syseä.
Sitä kuusta kuuleminen,
jonka juurella asunto;
kiitä muille muita maita,
itselle omia maita --
omat maat makuisimmat,
omat metsät mieluisimmat.
Soisin Suomeni hyväksi,
Karjalani kaunihiksi;
päivät soisin soitettavan,
illat tehtävän iloa,
näillä mailla mantereilla,
Suomen suurilla tiloilla.
Anna luoja, suo Jumala,
anna onni ollaksemme,
hyvin ain' eleäksemme,
kunnialla kuollaksemme,
suloisessa Suomenmaassa,
kaunihissa Karjalassa.
_Kanteletar_.
Laula, laula veitoseni
Laula, laula veitoseni,
kuku, kuku kultaseni;
anna aikasi ilohon,
ääni laske laulamahan!
Ota kaunis kantelesi,
soitto kultainen kuleta,
kielet soppihin sovita,
käännä sormet soittamahan,
jotta kuuluisi kujilla,
kajahtaisi kankahilla,
sekä soitto, jotta laulu,
jotta ainoinen ilosi --
kuuluisi kyliä myöten,
kajahtaisi kaikin paikoin,
Savossa soria soitto,
ilo kaunis Karjalassa!
* * *
Lauloin ennen, lauloin eilen,
laulaisin tänäkin päänä,
viel' on virttä tieossani,
saatavillani sanoja,
joita ennen äiti neuvoi,
oma vanhempi opetti
maitopartana pahaisna,
piimäsuuna pikkaraisna.
Virttä toista tuulet toisi,
meren aaltoset ajaisi,
linnut liittäisi sanoja,
puien latvat lausehia.
Vaan ei joua laulamahan
kesäisiltä kiirehiltä,
heleältä hein'ajalta,
kalaku'ulta kaunihilta;
lohi kultainen kutevi,
kala kaunis karkajavi,
minun lapsen laulellessa,
päivät suotta soitellessa.
_Kanteletar_.
*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pieni helmivyö - Suomen runoja koulunuorisolle" ***
Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.