Title: Romaneja ja kertomuksia - Lyhyet kertomukset
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Romaneja ja kertomuksia - Lyhyet kertomukset" ***


ROMANEJA JA KERTOMUKSIA

Lyhyet kertomukset


Helsingissä, 1876-80.
Uuden Suomettaren kustantama.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.



SISÄLLYS:

Romaneja ja kertomuksia sarjan sisältö
Tarina, syntymäkaupungistani saatu
Sokea sisareni, Charles Dickens
Maalarin maine, Xaver Riedl
Herran vuosi, J. H. Riehl
Mitä mummo kertoi, J.



Romaneja ja kertomuksia -sarjan sisältö:

1. 1876.

   Tarina, syntymäkaupungistani saatu
   K. J. Gummerus: Peritäänkö vihakin?

2. 1877.

   Walter Scott: Quentin Durward

3. 1877.

   Mór Jókai: Pakolaisen päiväkirja
   Charles Dickens: Sokea sisareni
   Wilhelmine von Hillern, synt. Birch: Kotka-Wappu

4. 1877.

   Xaver Riedl: Maalarin maine
   J. H. Riehl: Herran vuosi
   J: Mitä mummo kertoi
   Holger Drachmann: Kaksi laukausta

5. 1878.

   Walter Scott: Perth'in kaupungin kaunotar

6. 1879.

   Kristofer Janson: Per ja Birgit
   Lydia Jannsen: Ojamylläri ja hänen miniänsä
   Kristofer Janson: Marit Skjölte

7. 1879.

   W. H. Riehl: Laupeuden työt
   Kristofer Janson: Liv
   Ivan Turgenev: Luutnantti Jergunovin juttu
   Charles Dickens: Sisar Rosa

8. 1879.

   Kristofer Janson: Lumottu
   Mór Jókai: Rakkaita sukulaisia

9. 1880.

   Zacharias Topelius: Nuoruuden unelmia



TARINA, SYNTYMÄKAUPUNGISTANI SAATU.


Englannin kielestä suomennettu



Tuolla pikku maakaupungilla, jossa olen syntynyt, on oma tarinansa,
joka on hyvin tunnettu monelle siinä kaupungissa, vaikk'en luule sitä
ennen painetuksi. En tiedä siis miks'en sitä kertoisi -- niin hyvin
kuin sitä voin.

Täyteensä sata viisitoista vuotta sitten, kun Yrjö Toinen oli
Englannin kuninkaana, eli tässä kaupungissa eräs satulamaakari. Tällä
satulamaakarilla, jonka nimi on Ranson, oli tytär ja vieläpä
työkisällikin. Aina siitä saakka kuin maailmaan tarinoita ja
tarinan-kertojia syntyi, ovat kisällit ottaneet tavaksi rakastua
mestariensa tyttäriin -- joka totta puhuen ei olekkaan mikään niin
kummallinen asia. Niinpä vanha Ransonin kisälli, Richard Hayes hyvin
mielellänsä katseli mestarinsa tytärtä, kuuli hänen puhuvan ja vaihti
hänen kanssansa muutamia sanoja -- tosiaankin paljoa mieluisemmin kuin
vanha herra ja ylipäänsä kukaan muukaan saattoi uneksia, paitsi tytär ja
kisälli itse. Mitä vanha Ranson olisi tehnyt, jos hän olisi tämän
aavistanut, sitä en tiedä. Mutta luultavasti olisi hän antanut
kisällille kelpo selkäsaunan -- ja tämä kentiesi olisi yrittänyt
vastarintaa. Kuinka lieneekin, melkein varmana pidän, ettei rakkaus sen
kautta olisi sammunut, vaan päinvastoin käynyt vielä kiihkeämmäksi.
Nämät arvelut siksensä, palatkaamme kertomukseemme. Kisällin elämä ei
ollut hupainen, sillä vanha Ransonin käsitteet siitä, miten kisällejä
piti soveliaasti kohteleman, olivat perityt kuningas Elisabetin
kunnian-rikkaista ajoista ja olivat sitten kalliina perintönä kulkeneet
pitkän esi-isäsarjan kautta, kunnes olivat sijaantuneet Ransonin
pääkalloon. Hän uskoi, että kaikissa kisälleissä on auttamaton
luonnollinen taipumus korttien-lyöntiin, ryyppäämiseen sekä
kaikenlaiseen muuhun rentustelemiseen. Hän uskoi että, jos ei mestarien
silmä ollut alituisesti heitä valvomassa, he heittäisivät työnsä
hunningolle, ryöstäisivät raha-laatikon ja tekisivät kaiken maailman
rosvotöitä. Tätä satulamaakarimme lujaa uskoa eivät saattaneet mitkään
todistelemiset kumota.

Richard Hayes oli vakava, kunniallinen ja ahkera poika, mutta tähän
aikaan oli hänen mielensä hyvin taipusa vaeltamaan pois työstä, niin
että satunnaisesti joskus joku pienempi vahinko kohtasi vanhan mestarin
työ-aineita.

"Sinä olet laiska konna". sanoi mestari eräänä aamuna aikasin. "Täällä
syöt ja juot, etkä tee mitään hyötyä".

Hayes ei vastannut mitään, vaikka tunsi itsensä loukatuksi. Hän ei
ollut mikään sankari ja olikin vielä aivan nuori. Hän teki säntilleen
samaa, mitä useat muutkin pojat olisivat tehneet hänen sijassaan. Hän
ei ottanut syödäksensä sinä päivänä. Kun ruokatunnit tulivat, sanoi hän
ei huolivan ruoasta, vaan tahtovansa jatkaa työtänsä. Vanha Ranson oli
tästä uppiniskaisuudesta aivan lystillisellä mielellä. Hän kertoi
vanhoja sananlaskuja paastoamisen terveellisyydestä sekä ruumiille että
sielulle ja jätti ruokahuoneesta työhuoneesen menevän oven auki, että
ruokahaju pääsisi itsepintaista nuorukaista kiusaamaan. Richard Hayes
vaan teki työtä. Mutta välistä, kun vanha herra laski jonkun
sukkeluuden hänestä, herkesi hän tuokioksi työstänsä ja kuunteli.
Yhtyikö tyttö myöskin muiden nauruun? Jos niin olisi, tahtoi hän tappaa
itsensä nälkään-nääntymisellä. Mutta tyttö ei nauranut eikä virkannut
sanaakaan.

Illalla, kun tuli pimeä, oli Richard Hayes vielä työssä. satulamaakari
istui tupakoimassa pienessä syrjä-kamarissaan. Silloin Margaretha hiipi
työhuoneesen ja tulla sipsutteli niin hiljaa, ettei kisälli kuullut
hänen askeleitaan, ennenkuin tyttö jo oli hänen vieressään. Tyttö laski
kätensä hänen olkapäällensä.

"Tule Richard", sanoi hän, "tule minun tähteni. Tiedän ettet ole
hiukkaakaan tänään syönyt".

"Minua on sanottu konnaksi ja kelvottomaksi leipävarkaaksi", sanoi
Richard.

"Älä joutavista huoli", sanoi tyttö. "Tuommoisilla minua huoletat. Tule
nyt vaan ruoalle".

"Enkä tule, Margaretha", vastasi kisälli. "On mulla raha-äyri omastakin
takaa. Ostan itse leipäni. En tahdo enään syödä toisen miehen pöydässä.
Maksettakoon palkkani tunnilta".

"Onko sinussa paha sisu?" lausui tyttö.

"Enpä tiedä, mutta on minussa ainakin oikeuden-tuntoa", vastasi
Richard.

"Vaikka olisikin", vastasi tyttö, "olet jo kylläksi nähnyt nälkää.
Minkä tähden koetat tehdä mieleni raskaaksi? No, kun ei tule, vaikka
pyydän, niin hyvästi".

Richard tarttui hänen pieneen vapisevaan käteensä, piti sen hetkisen
omassaan ja tunsi kovan halun hyrähtämään itkuun. Hän olisi voinut
vastustaa kaikkea, vaan ei tytön hellyyttä.

Siinä hän seisoi vielä, pitäen tytön kättä kädessään. Sanaakaan
virkkamatta. Mutta kun tyttö kääntyi lähteäksensä pois, kuiskasi hän
nopeasti hänen korvaansa: "Tulen, kun tulenkin. En huoli mistään. Ei
pidä sun surra mun tähteni. Sanokoot ja ajatelkoot mitä hyvänsä". Tämän
sanottuaan, heitti hän työnsä ja läksi huoneesen, jossa satulamaakari
oli, ja istui ääneti pöytään atrioitsemaan. Hän kärsi sanaakaan
virkkamatta kaikki mestarin pistopuheet ja antoi hänen kertoa, kuinka
hän usein ennenkin oli huomannut, miten nälkä mukavasti pehmittää
tuommoisia itsepintaisia nuorukaisia. Vanha herra oli mielestänsä
hyvinkin viisas, mutta ei vähintäkään aavistanut, mikä mahti oli
nuorukaista taivuttanut. Myöhemmin Margareta kohtasi isänsä kisälliä
portailla ja lausui hänelle, että hän oli kelpo ja hyvä poika, eikä
luvannut tätä päivää milloinkaan unohtaa.

Tästä päivästä alkaen vanha Ranson ei enään voinut tehdä kisälliänsä
onnettomaksi. Richard teki lujasti työtä, ja jos mestari torui ja
riiteli, hän ei vastannut sanaakaan. Se aika lähestyi, jolloin hänen
kisälli-aikansa oli loppuva, ja Richard ajatteli mitä hänen piti tehdä,
kun hän tuli itsenäiseksi mieheksi, ja rakenteli komeita tuulen-tupia.
Mutta vanha Ranson tuli päivästä päivään yhä äreämmäksi. Richardin
äänettömyys suututti häntä vielä enemmän, koska se näytti melkein
ylenkatseelta. Hän havaitsi sen ajan lähenevän, jolloin hän arveli että
kisällinsä tulisi heittämään tämän muka teko-nöyryyden ja osoittamaan
häntä vastaan julkista röyhkeyttä. Kaikki pienimmätkin seikat häntä
suututtivat. Eräänä päivänä, jolloin hän taas torui kisälliänsä
jostakin vähäpätöisestä, tämä, joka ei sen ko'ommin pannut tätä
turhanpäiväistä närisemistä mieleensä, alkoi viheltää työnsä ääressä.
Vanhan herran viha tästä kiihtyi kahta kiivaammaksi. Hän karkasi
kisällinsä päälle ja löi häntä. Jos Richard olisi hetkeksikään
malttanut mieltänsä, hän ei olisi vastustanut, mutta hän ei jaksanut
itseänsä hillitä, vaan löi mestarin maahan. Tämän jälkeen ei ollut
enään mikään sovinto mahdollinen. Mestari lausui juhlallisesti, että
Richard olisi seuraavana päivänä vedettävä oikeuden eteen ja pantava
vankeuteen. Totta kyllä oli, että Ranson oli lyönyt ensiksi, mutta
oikeustot eivät suosineet kisellejä. Vanhalla miehellä oli mustelmia,
mutta ei Richardilla. Aivan epäiltämätön asia oli, että Richard, jos
joutuisi oikeuden eteen, suljettaisiin vankeuteen, jossa saisi
seurustella varkaiden ja rosvojen kanssa. Richard mietti ja ajatteli
tätä koko pitkäisen yön. Mutta kuinka miettikin, ei hän keksinyt
pelastusta muussa kuin pakenemisessa. Ei siis muu neuvoksi. Hän siis
kokoili kaikki tavaransa, laittoi niistä kääryn ja hiipi hiljaa ulos
ikkunasta kadulle ja pötki tiehensä hyvää vauhtia.

Karannut kisälli pidettiin siihen aikaan paljoa suurempana hylkynä kuin
tätä nykyä. Ei ollut ainoatakaan miestä tai naista siinä
paikkakunnassa, jossa Richard oli elänyt aikansa, joka olisi hänelle
leivänkannikkaa antanut, jos olisi tietänyt hänen karanneeksi. Itse
koiratkin olivat samaa mieltä kuin heidän isäntänsä ja haukkuivat aivan
kiivaasti tämmöisiä karkureita. Richardilla oli vähän rahoja muassa,
eikä hän epäillyt saavansa työtä, kun vaan pääsi niin kauaksi pois,
että saattoi olla turvassa. Hänen tuumansa oli kerrassaan rikastua ja
sitten palata pyytämään Margarethaa vaimokseen -- sekä saada vanhaa
Ransonia leppymään ja jättämään unohdukseen mitä oli tapahtunut. Tämä
tulevaisuuden tuumailu näytti hyvinkin viisaalta ja järkevältä, mutta
hän kohtasi odottamattomia vastuksia. Monessa kaupungissa ei ollut
ainoatakaan satulamaakaria. Noin viikon kuluttua siitä kuin hän oli
lähtenyt matkalle, tuli hän semmoiseen paikkaan, jossa vihdoinkin kuuli
satulamaakarin löytyvän. Richard kiirehti sinne, aikoen mennä sisään
pyytämään työtä. Mutta silloin hän näki jotain, joka heti muutti hänen
mielensä. Juuri oven vieressä, joka kadulta vei huoneesen, huomasi hän
suuren plakaatin, johon vilkaistessaan, hämmästyksekseen näki oman
nimensä. Plakaatti oli nähtävästi aivan äskettäin sinne ripustettu. Hän
luki hätäisesti kertomuksen itsestään, joka äkkiä hajoitti hänen
iloiset toiveensa ja masensi kovin hänen mielensä. Kertomuksessa oli
hänen rikoksensa kuvattu oikeaksi ilkityöksi. Katkeralla mielellä
ajatteli Richard, kuinka hänen vihamiehensä olivat kokonaan hänen
masentaneet, kuinka kaikki nyt kilvan häntä panettelisivat ja
soimaisivat ja kuinka Margaretha, kun hän joka päivä kuulisi samaa
virttä hänestä, tukehuttaisi entisen rakkauden, uskoen että ihmiset
olivat oikeassa.

Tämä minun kertomukseni ei tulisi hupaisemmaksi, jos ottaisin
kuvatakseni kaikki Richardin kärsimykset; kuinka hänen rahavaransa
vähitellen hupeni tyhjäksi, taikka kuinka hänen keppinsä ja sen päässä
kannettu mytty vähitellen muuttui paljaaksi kepiksi. Muutamissa paikoin
ihmiset sanoivat hänelle vasten silmiä, että hän oli karannut kisälli.
He näkivät sen muka aivan selvästi hänen ulkomuodostaan, eivätkä
tahtoneet antaa hänelle kortteeria. Toisissa paikoin kysyivät häneltä
passia -- tahtoivat tietää, mistä hän tuli ja kenenkä luona hän
viimeiseksi oli ollut palveluksessa. Arveltiin, että hän näytti aivan
nuorelta eikä suinkaan ollut oikeilla teillä. Kaikkiin näihin Richard
parka ei voinut antaa mitään kelpo vastausta -- ja sai sentähden ilman
avutta ja neuvotta jatkaa matkaansa. Eipä siis sovi kummaksi katsoa,
että matkamiehemme rupesi näyttämään aivan kurjalta. Hän makasi
ladoissa ja ulkohuoneissa, joissa hänen kumppaninansa usein oli
kerjäläisiä, jotka nähtävästi katsoivat hänen kuuluvaksi heidän
luokkaansa, joka arvelu ei enään aivan paljon totuudestakaan poikennut.
Mutta Richard päätti tehdä tästä surkeudesta lopun menemällä
sotaväkeen.

Uuden vuoden päivänä vuonna 1745 Richard nälkäisenä, väsyneenä ja
palellen saapui Newcastlen kaupunkiin. Hän kulki pitkin noita soukkia
ja mutkaisia katuja, tirkistellen akkunoista sisään huoneisin. Eräässä
huoneessa näki hän kahden satulamaakarin istuvan täydessä työssä. Hän
ei uskaltanut mennä sisään työtä pyytämään, koska hänen pukunsa ja muu
ulkonäkönsä oli liian viheliäinen tavalliselle kelpo työmiehelle. Hän
oli kun olikin auttamattomissa.

Pohjoisessa oli nyt kapina virinnyt ilmituleen. Tällä viikolla oli
kaksi rykmenttiä sotaväkeä, joidenka komentaja oli eversti Wolfe,
saapunut kaupunkiin Flandernista. Richard tapasi jossakin kapakassa
erään syrjäkadun varrella yhden kersantin ja otti sotamiehen pestin.
Entisen nimensä heitti hän ja kirjoitettiin nyt rykmentin kirjoihin
nimellä Filip Joyce.

Kun koko maailma yhtyy kohtelemaan kunniallista miestä konnana, niin on
melkein varma, että tämä päivästä päivään yhä lähestyy sitä, miksi
maailma häntä tahtoo. Richardin kärsimykset eivät todellakaan olleet
häntä parantaneet -- eikä uusien toveriensa seura voinut tehdä häntä
paremmaksi, ne kun suurimmaksi osaksi olivat irstaita veijaria. Hän
kirosi kohtaloansa ja kirosi kaikkia, jotka olivat tylysti kohdelleet
häntä hänen matkallansa. Mielensä oli täynnä katkeruutta kaikkia
siivoja, onnellisia ihmisiä vastaan, jotka rauhassa saivat istua
kotitakan ääressä, syömässä, juomassa ja laulamassa. Hän kuuli
puhuttavan tappeluista ja hurjista tuhotöistä pohjoisessa, jossa sota
riehui, ja hänen mielensä täyttyi julmuuden himolla. Hän toivoi pian
pääsevänsä sinne hävittämään ja surmaamaan. Ja jos hän itse saisi
surmansa? Se ei häntä paljon surettaisi. Hän oli jo katkaissut kaiken
ystävällisen välin maailman kanssa.

Tällä mieli-alalla hän astuskeli pitkin Newcastlen katuja sen lyhyen
ajan, jonka hänen rykmenttinsä siellä viipyi. Eräänä päivänä hän tällä
tavoin tuli kaupungissa olevaan avonaiseen paikkaan, jossa oli
väki-joukko kokoontuneena. Keskellä seisoi mies saarnaamassa.
Kuulijakunta oli köyhiä sysimiehiä, merimiehiä ja muutamia sotureita.
Saarnamies kuului lahkokuntaan, joka siihen aikaan oli aivan köyhä ja
ylenkatsottu. Sillä ei ollut saarna-huoneita, paitsi muutamissa
suuremmissa kaupungeissa. Saarnaaja oli ahavoitunut, nöyrän-näköinen
mies, joka ulkonaisen asunsa puolesta oli melkein yhtä köyhä kuin hänen
kuulijansa. Hän seisoi tuulessa paljain päin, pitäen kädessään pientä
kulunutta pipliaa. Hän heille saarnasi korkealla, koristelemattomalla
tavalla, jota kaikki hänen ympärillänsä ymmärsivät ja sydämessänsä
tunsivat. Hän kertoi heille, että hän oli köyhä raukka, niinkuin he
itse. Hän osoitti rikkikuluneisin saappaisinsa, joilla hän oli
astuskellut Lontoosta asti ja joilla hän Jumalan avulla toivoi
pääsevänsä Skotlantiin asti, siellä saarnataksensa maamiehillensä,
joita kansalaissota oli muuttanut ihmisistä perkeleiksi. Siellä
saisivat häneltä, jos Jumala hänelle soisi voimaa, kuulla Kristuksen
sanaa. Hän puhui sysimiehille ja toi esiin esimerkkiä ja kuvia heidän
jokapäiväisestä elämästänsä. Merimiehiä puhutellessa hän käytti
merimiehen lauseparsia ja kertoi että hän itsekin oli ollut merellä.
Richard Hayes kuunteli häntä uteliaisuuden halulla, kunnes saarnamies
loi silmänsä häneen ja lausui muutamia sanoja, joita Richard tunsi
yksin itsellensä aiotuiksi. Ne olivat karkeat, mutta ystävälliseen
tapaan lausutut. He kuvasivat hänelle hänen asemansa totuudella
semmoisella, joka häntä hämmästytti. Niissä arvattiin hänen entinen
elämänsä melkein aivan semmoiseksi kuin se oli ollut, niin että
saarnaaja, Richardin silmissä, oli lahjoitettu enemmällä kuin
inhimillisellä voimaila. Kun hän oli herennyt puhumasta ja sanonut
jäähyväiset kuulijoilleen -- ja pieni joukko oli alkanut hajota,
Richard seurasi häntä enenevässä hämärässä, siksi kuin hän pääsi hänen
rinnallensa ja laski kätensä hänen olkapäällensä. Mies kääntyi hänen
puoleensa.

"Olette puhuneet lohdutuksen sanoja onnettomalle maailmaan viskatulle
raukalle", sanoi Richard. "Seurasin teitä, saadakseni lausua teille
kiitokseni".

"Ei ne ole minun sanani", lausui mies. "Saarnaan niinkuin olen
käsketty, Jumala sen tekee, ettei ne varise kalliolle".

"Sallikaa minun", sanoi Richard, "teille kertoa tunteeni. Olen
kohdannut tylyyttä, vääryyttä ja häväistystä, missä en ole semmoista
ansainnut. Ei kukaan ihminen, paitsi te, ole minussa herättänyt
ajatusta, joka olisi antanut minulle lohdutuksen sädettä. Jos olette
kokeneet maailmassa sen, mitä minä, niin ymmärrätte hyvin minkä tähden
olen kiitollinen".

Saarnaaja tarttui Richardin ojennettuun käteen ja pusersi sitä
ystävällisesti. Sitten hän osoitti sormellansa lähellä olevaa
ravintopaikkaa ja käski Richardin seurata häntä sinne, että saisivat
rauhassa puhua keskenänsä. He saivat pienen siivon huoneen, jossa
takassa paloi leimuava valkea. Richard iloissansa siitä, että oli
löytänyt ystävän, jutteli hänelle koko elämäkertansa, ja vanha mies
antoi hänelle neuvoja. Hän arveli jo myöhäiseksi palata kotikaupunkiin.
Sota vaati miehiä eikä mikään saattanut häntä pelastaa hänen nykyisestä
ammatistansa. Mutta hän kehoitti Richardia täyttämään velvollisuutensa,
karttamaan nuot pahat menot, joita hänen toverinsa harjoittivat,
rukoilemaan Jumalalta, että hän kääntäisi ihmisten mielet pois
väkivallasta ja verenvuodatuksesta ja lievittäisi hänen kovaa
kohtaloansa. Richard vakuutti hänelle innollisesti, että hän koettaisi
kaikin voimin noudattaa hänen neuvojansa. Sitten he erosivat, päättäen
yhtyä seuraavana päivänä, ennenkuin saarnaaja läksisi matkaansa
jatkamaan. Kun taas tulivat yhteen, oli heillä vielä pitempi
keskustelu. He kulkivat yhdessä pitkän matkan ulos kaupungista, josta
saarnaaja nyt läksi vaeltamaan pohjoiseenpäin. Kun piti erottaman,
päätti Richard häneltä pyytää suosiotyön.

"Te tiedätte", sanoi Richard, "että tappelujen jälkeen tehdään listat
kaikista niistä, jotka ovat kaatuneet. Pyydän teitä lupaamaan, että
aina katsotte näitä listoja, jo jos siinä löydätte nimen Filip Joyce,
joka on nimeni rykmentissä, ilmoitatte Margaretha Ransonille ja hänen
isällensä, että minä olen kuollut".

"Sen Jumala estäköön", lausui hänen ystävänsä, "mutta jos niin kävisi,
tapahtukoon Hänen tahtonsa. Lupaan sen mitä pyydät, ja, jos elän, olen
lupaukseni täyttävä".

"Älkää sanoko, missä ja kuinka kuolema on minua kohdannut", sanoi
Richard vapisevalla äänellä. "Se vaan surettaisi Margarethaa vielä
enemmän. Sanokaa että näitte minun sen jälkeen, kuin olin heiltä
luopunut, ja että olin murheissani siitä huolesta, jonka olin heille
tuottanut".

Vanha saarnaaja tarttui hänen käteensä ja pyysi häntä rohkaisemaan
mieltänsä ja olemaan vakuutettuna Jaakko Bonnellin alttiudesta ja
ystävyydestä.

Rekryytit harjoitettiin hyvin nopeasti sotakuntoon, koska sisällinen
sota riehui ja sotureita tarvittiin väkisinkin, olipa minkälaatuisia
hyvänsä.

Richard Hayes oli Waden ja kenraali Hawleyn komentamassa armeijassa
Falkirkin ja Cullodenin tappeluissa ja näki monta kauheata verilöylyä,
mutta pääsi itse kaiketta vahingotta. Vanhasta saarnaajasta ei hän
kuullut mitään, mutta saarnaajan sanat pysyivät hänen mielessänsä. Ei
ollut parempaa eikä säädyllisempää soturia koko armeijassa. Useimmat
pitivät hänestä ja ratsu-upseerit käyttivät häntä usein korjaamaan
heidän satuloitansa. Kaksi vuotta sen jälkeen kuin hän oli ottanut
sotamiespestin, läksi hän laivassa rykmenttinsä keralla Flandern'iin ja
otti osaa Roucour'in tappeluun. Siitä päivästä asti, jolloin hän oli
paennut kotikaupungistaan, hän ei ollut kuullut mitään Margarethasta ja
hänen isästänsä, mutta mielessänsä vielä kyti toivo saada jälleen nähdä
lemmittyänsä. Tämä halu kiihtyi yhä kiivaammaksi. Hän säästi tarkasti
kaikki rahat, joita hän sai, toivossa päästäksensä tilaisuuteen ostaa
itsensä sotapalveluksesta vapaaksi ja palata Englantiin. Pitäen tätä
tarkoitusperää aina silmällä, rupesi hän yhä kiihkeämmin haluamaan
rahoja, joka hänen toveriensa silmissä näytti ahneudelta jo tosiaankin
päivästä päivään yhä enemmin läheni tätä ominaisuutta. Tuo pitkällinen
odotus alkoi hänen mielensä vireyttä tukehduttaa, ja hän muuttui
umpimieliseksi ja harvapuheiseksi. Nuorten upseerien hupainen elämä
täytti hänen kateudella. Muiden onni sytytti hänessä vihaa ja
katkeruutta.

Välistä tämän alakuloisuuden vallitessa hänen mielessään syntyi
epäilys, eiköhän kaikki rehellisyys ollut paljasta turhuutta -- oppi,
jota konnat saarnaavat, vaikka usein itse ovat liian viisaat sitä
noudattamaan, mutta sen sijaan tyrkyttävät sen heikompaan
lähimmäiseensä, tietysti omaa voittoansa varten. Hän tiesi että usein
jonkun ottelun perästä, jopa marsseillakin, moni mies oli äkkiä saanut
haltuunsa jonkun suuren rikkauden -- vaikk'ei kerrottu mistä ja millä
lajilla. Muutamat menettivät tämän pelissä, istuen illoin leiritulien
ääressä, ja kadottivat suuret summat, panematta sitä mieleensä, jopa
nauraenkin. Richard ei milloinkaan ottanut osaa tämmöisiin hurjiin
huvituksiin, mutta hän välistä istui niitä katsomassa suurella
mielenjännityksellä. Eräänä iltana istui hän taas tämmöisen peliseuran
vieressä, joka löi arpaa erään rummun päällä. Joka voitti oli kelvoton,
irstas mies. Hayes loi silmänsä tuohon rahaläjään, jonka voittaja pisti
taskuunsa, ja tunsi kalvavan kateuden. Veri nousi häntä päähän. Miesten
muodot kohosivat hänen silmissään luonnottoman suuriksi, ja supistuivat
taas luonnottoman pieniksi. Kaikki pyöri hänen silmäinsä edessä
liekkien keltasen-punertavassa valossa. Häntä valtasi väkevä halu
tarttua arpanappiin ja vaatia äskeistä voittajaa panemaan voitetut
rahat uudestaan onnenkaupalle. Outo ääni ikäänkuin kuiskasi hänen
korvaansa, että se tarkoitus, jota varten hän tarvitsi rahaa, oli hyvä
ja oikea, ja että tuo voittaja vaan tuhlaisi sen -- ja että tähän
nähden onnetar kyllä olisi hänelle suosiollinen. Hän lähestyi rumpua ja
vaati kiihkeästi päästäksensä arvanheittoon. Mies suostui hänen
vaatimukseensa ja Hayes kadotti. Hän pani kaksinkertaisen summan
voitto-pelille; ja kadotti taas. Vieläkin kerran pani hän
kahdenkertaisen summan ja kadotti jälleen, Useat soturit, jotka
tunsivat toverinsa rahan ahneutta, olivat kokoontuneet katsomaan, ja
hän tunsi että he ilomielin katselivat hänen epä-onneansa. Kun hän
viskasi menetetyt rahat rummulle ja läksi tiehensä, sattui huonosti
tukehdettu nauru hänen korvaansa ja herätti hänessä tunteita, vielä
katkerampia, kuin ne, jotka häntä painoivat uuden vuoden päivänä, kun
hän vieraana astui Newcastlen katuja uupuneena nälästä ja väsymyksestä.

Seuraavana päivänä oli suuri tappelu, joka kesti päivän koitosta päivän
laskuun saakka. Kahta sataa miestä siinä kaatui surman suuhun. Taistelu
oli levinnyt avaran alueen yli ja moni kiivas ottelu oli tapahtunut eri
paikoissa. Se komppania, johon Hayes kuului, oli lykätty aivan
etupäähän, ja huomasi päivän päättyessä olevansa aivan yksin. Käsky
annettiin vetäytyä takaperin. Samassa silmänräpäyksessä sai Hayes
kolahduksen päähänsä, ei nähnyt mistä, sillä hän pyörtyi ja kaatui.

Hän ei ollut siellä kauan maannut, kun heräsi. Silloin oli vielä päivän
valoa, mutta paikka, missä oli, oli tyhjä ja autio. Päässänsä havaitsi
hän pienen haavan, joka juoksi verta, mutta pahemmatta vahingotta oli
hän päässyt. Levättyänsä muutamia minuutia, tunsi hän itsensä
vironneeksi ja päätti lähteä toveriansa etsimään.

Ne, jotka joskus autioissa paikoissa tyvenellä ilmalla ovat korvaansa
tarkkaamalla koettaneet selittää todellisia tai luultuja ääniä etäältä,
eivät voi oudoksua, että Hayes oli epätiedossa suunnasta, missä armeija
oli. Sillä välistä oli hän kuulevinaan sekavaa jylinää yhdestä
suunnasta ja välistä jotakin ääntä, ikäänkuin hoilotusta, kaukaa. Hän
ei kuitenkaan epäillyt pian tapaavansa toveriansa ja läksi sentähden
kulkemaan, kiertäen erästä matalaa kunnasta. Eipä aikaakaan, niin hän
tuli erääsen viidakkoon, missä jälkiä äsken riehuneesta tappelusta oli
nähtävä. Laskeneen auringon rusko toisti taivaalla, ikäänkuin
tappelutanterelta noussut veripunainen höyry. Hayes joudutti
askeleitansa kunnes pääsi erääsen notkoon. Täällä hän vähän matkaa
polusta erään vesilätäkön vieressä, jonka taivaan-rusko kuvasi
tulipunaiseksi, huomasi erään ihmis-ruumiin. Tämä makasi siinä aivan
liikkumatta. Näytti siltä ikäänkuin hän olisi pyrkinyt vesilätäkölle
juomaan, mutta kuollut ennenkuin hän sinne pääsi, ja ollen vähän matkan
päässä tappelu-tanterelta jäänyt sinne kenenkään huomaamatta, sillä
Hayes näki hänen komeasta univormustansa, että hän oli korkea-arvoinen
upseeri.

Hayes pysähtyi hetkeksi tarkastelemaan ruumista oliko siinä mitään
hengen-merkkiä. Ei mitään voitu huomata. Kuolleen epoletit ja miekan
kahva loisti päivän hälvenevässä valossa ja näytti häikäisevän nuoren
soturin silmiä. Edellisen illan hillitsemätön hurjuus valloitti hänen
uudestaan. Rahan-himo, polttava ikävä tuohon kadotettuun kotiin,
viisastelu, joka panee huonoimmat asiat hyviltä näyttämään, kaikki
häntä pakoitti.

Liian myöhäistä oli jo auttaa miestä. Kulta ja maalliset tavarat eivät
voineet häntä enään hyödyttää. Muutaman tunnin perästä nuot konnat,
jotka aina hiipivät tappelun jälkeen taistelutanterella, häntä
ryöstäisivät typityhjäksi. Hayesin toverit eivät milloinkaan olleet
arkatuntoisuutta tässä kohden osoittaneet. Hän pysähtyi äkkiä kaatuneen
miehen viereen ja veti hänen taskustansa kukkaron. Samassa hän näki
miehen kaulassa silkkinauhan, johon nähtävästi joku kapine, peitetty
paidan alle, oli kiinnitetty. Hän tarttui tähän nauhaan ahnaasti ja
huomasi siinä timanttiristin riippuvan, joka säkenöitsi kun sitä esille
vedettiin. Hayesta hirvitti koskea ruumista, kun hän koetti saada
nauhan pois kaulasta. Silloin kuuli hän kauhistuksekseen kuolleeksi
luullun miehen päästävän heikon vaikerruksen.

Hayes säpsähti ja seisahtui toimessaan, pitäen kuitenkin lujasti ristiä
kädessään. Mies nähtävästi toipui jostakin pyörtymyksestä. Hänen
kätensä siirtyi nopeasti rintaan, ikäänkuin hakien sieltä ristiä, ja
äkkiä hän tarttui ryöstäjäänsä käsiranteesen.

"Jättäkää, Jumalan tähden! minulle risti", huudahti ranskaksi kaatunut
upseeri, ikäänkuin puoli-horroksissa.

Hayes yritti irroittaa itseänsä, mutta hän oli vielä itse heikko
äskeisestä veren vuotamisesta, ja maassa makaavan miehen voimat
näkyivät palaavan jälleen. Tämä nousi istualle ja tarttui molemmin
käsin Hayes'iin, ja nyt he rupesivat kamppailemaan koko voimallansa.
Hayes piti vaistomaisesti rististä kiinni, ja tämä oli hänelle
esteeksi. Hänen vastustajansa sai esiin pistolin vyöstänsä ja olisi
silmän-räpäyksessä ampunut hänen kuoliaaksi, ellei Hayes olisi saanut
hänen kättänsä pidätetyksi ja samassa hurmoutuueena tappelun vimmasta
vetänyt esiin pistolin omasta vyöstänsä ja laukaissut vastustajaansa
vastaan. Upseeri päästi vaikerruksen, hänen sormensa höltyivät ja hän
kaatui raskaasti taaksepäin. Kauhistuneena tästä hirveästä teosta,
johon hänen ahneutensa oli hänen ajanut, Hayes pakeni paikasta.

Yö oli saapunut ja Hayes kiirehti nopeasti pitkin ketoja ja kujateitä.
Näin hän kulki muutamia peninkulmia. Hän ei nähnyt mitään jälkiä
tovereistansa eikä hän halunnutkaan niitä tavata. Tuon saarnamiehen
sanat, jota hän oli Newcastlessa kohdannut, soivat alati hänen
korvissaan kamalana kirouksena hänen rikoksestansa. Hän olisi kernaasti
antanut kaiken omansa -- kaikki toivot, jotka ikinä olivat olleet hänen
mielensä ihanteina, kaikki olisi hän antanut, jos hän olisi voinut
ijäksi pyyhkäistä pois muistostansa tämän ainoan päivän. Aamun
koittaessa tapasi hän muutamia työntekijöitä, jotka saattoivat häntä
pieneen kylään, jossa hän osti itselleen sinisen liinamekon, lakin ja
housut, jotka peittivät hänen univormunsa. Tässä puvussa hän kulki
ympäri jonkun ajan, kunnes hän vihdoin pääsi merenrannikolle, jossa sai
sijan Englantiin menevässä laivassa.

Hayes sai ammatti-paikan Lontoossa, mutta hän eli aivan itsekseen.
Niistä, jotka olivat hänen ammattiin ottaneet tai jotka joutuivat
yhteyteen hänen kanssansa, ei kenkään tuntenut hänen elämäkertaansa,
mutta kaikki huomasivat hänen umpinaista ja synkkää luonnettansa ja
karttoivat hänen seuraansa, häntä inhoen ja pelaten. Muutamat myös
sanoivat, että hän oli ollut rosvo. Muutamat eivät epäilleet antaa
viittauksia siihen, että hän varmaankin oli tahrannut kätensä jollakin
kauhealla rikoksella. Hayes tunsi, että kaikki häntä kammoivat ja
vihasivat, mutta hän eli liian paljon omissa ajatuksissaan, että olisi
siitä huolinut. Hänen ainoa tuumansa oli pysyä jyrkästi eroitettuna
kaikista niistä, jotka olivat häntä tunteneet tai hänestä huolineet,
niin vapaa ehtoisesti kärsien vaivaloista elämää rikoksensa
sovittamiseksi. Välistä kuitenkin, kun hän ajatteli, kuinka oudot
onnettomuudet olivat häntä kohdanneet ja vähitellen ikäänkuin
vastustamattomasti sysänneet hänen tähän surkeaan loppuun, tunsi hän
tuon raskaan taakan, joka hänen omaatuntoansa painoi, hetkeksi
ikäänkuin helpponevan.

Näin olivat vuodet vierineet eteenpäin, kun Hayes eräänä iltana,
palatessaan kylmään kolkkoon kotiinsa, kulki erään miehen ohitse, joka
hetkisen katsoi häntä ja sitten seuraten häntä pyysi häntä pysähtymään.
Hayes kääntyi erään katulyhdyn alla, ja mies, joka nopeasti lähestyi
häntä, kutsui häntä nimellä Filip Joyce.

Hayes tunsi vieraan Jakob Bonnelliksi, katusaarnaajaksi, josta hän oli
eronnut Newcastle'ssa.

"He kertoivat teidän kaatuneeksi", sanoi saarnaaja, "enkä luullut
tapaavani teitä enään tässä maailmassa".

Hayes oli niin liikutettu, ettei hän saattanut puhua monta sanaa. Hän
pyysi ystävänsä seurata häntä kotiin, ja siellä saarnaaja hänelle
kertoi käyneensä hänen syntymäkaupungissaan ja, lupauksensa mukaan,
kertoneensa Margarethalle ja tämän isälle, että Hayes oli kuollut.

"Luvatkaa minulle", huudahti Hayes, "ettette milloinkaan heille
ilmoita, että vielä olen elossa".

Hänen hurja käytöksensä hämmästytti saarnaajaa, mutta Hayes vielä
samana iltana tunnusti hänelle sen rikoksen, johonka hän oli syypää.

"Tämä on hirveätä", sanoi saarnaaja, "se on teko tuskin anteeksi
annettava".

Hayes ei vastannut mitään, vaan otti esille pienen rasian, jonka hän
avasi. Saarnaajalle näytti hän rahakukkaron ja ristin, joka oli aivan
täynnä hohtavia ja kimaltelevia timantteja.

"Tässä ne ovat semmoisina, kuin ne ryöstin", sanoi Hayes, "nämät
kirotut kalut, jotka viettelivät minua murhaamaan haavoitettua miestä.
En ole koskenut hiukkeesenkaan heidän arvostansa".

"Tämä on sovitettava niin paljon kuin mahdollista on", sanoi
saarnamies. "Tahdon ristissä olevan nimimerkin avulla koettaa keksiä
sitä perhekuntaa, jonka omat nämä kalut ovat, niin että voitte ne
takaisin antaa".

Hayes häntä kiitti ja saarnamies tarkasti kirjoitti muistoon kaikki
ristin tunnusmerkit. He käyttivät tämän yön vakaisin keskusteluihin, ja
Hayes tunsi sydämmessään lievitystä, jota hän ei ollut moneen aikaan
havainnut. Kun erosivat, hänen ystävänsä hänelle kertoi, että hän
muutamaksi ajaksi lähtisi pois Lontoosta, mutta pian jälleen palaisi.

       *       *       *       *       *

Muutamia kuukausia tämän jälkeen Hayes istui eräänä iltana yksin
huoneessansa, viihdyttäen levotonta mieltänsä lukemisella. Silloin
koputus ovelle häntä havautti. Ottaen lamppua käteensä, hän avasi oven
ja näki uskollisen ystävänsä Jakob Bonnellin ja erään vieraan hänen
kanssansa. Lamppu valaisi vieraan kasvot, joka näytti enemmän
iäkkäältä. Ulkomuodoltaan hän oli vakavan näköinen ja suuret viikset
peittivät hänen huulensa, aivan ulkomaiseen tapaan. Hän näytti
ikäänkuin olisi hän maailmassa paljon kokenut. Hayes säpsähti, kun hän
näki miehen kasvot, ikäänkuin hän olisi muistanut jonkun hänen
näköisensä ja vieläpä kauhulla sitä muistanut.

"Menkää sisään, herra Bonnel", sanoi vieras saarnaajalle oudolla
ääntämisellä, "te voitte parhaiten selittää tämän käynnin syytä".

"Tämä on", sanoi saarnamies, "Beuafeantin kreivi, sen Beuafeantin
kreivin veli, joka kaatui Valin kähäkässä. Pitkällisen kirjeenvaihdon
jälkeen Europan mannermaalla olevain henkilöin kanssa, olen hänen
löytänyt, ja hän on matkustanut tänne saadaksensa teidän kädestänne
sitä timanttiristiä, jonka te Valin tappelutanterella otitte hänen
kaatuneelta veljeltänsä. Risti on kauan kulkenut kalliina perintönä
hänen suvussansa".

"Tässä se on", huudahti Hayes, kiireesti avaisten rasian, mutta vieras
häntä pysäytti ja, ottaen lampun hänen kädestään, nosti hän sen
kasvojansa kohti ja pyysi Hayestä tutkimaan hänen kasvojensa juonteita
ja sanomaan tunsiko hän häntä.

Vieras katsoi häneen vakavasti ja Hayes vapisi kovasti, äkkiä aavistaen
asian oikeata laitaa.

"Olen pettänyt ystäväni tässä", sanoi vieras vakavalla äänellä. "Minä
itse olen se, jota te julmuudella pitelitte ja ryöstitte Valin
tappelutanterella. Katsokaa tässä!"

Vieras veti paidan pois rinnaltansa, näytti lähellä vasenta olkapäätä
kuulahaavan, joka jo oli parantunut. "Tämä on teidän tekonne", hän
lisäsi.

Hayes päästi ilonhuudon ja tarttuen vieraan käteen kiinni, painoi hän
päätään rintaa vasten ja rukoili anteeksi sen hirveän vääryyden, jonka
hän oli tehnyt.

Muutamat kyyneleet vierivät alas pitkin vanhan soturin ruskettuneita
poskia, kun hän tarttui Hayestä kädestä kiinni ja vakuutti hänelle
antaneensa kaikki anteeksi. "Tämä teidän jalo ystävä on kertonut
minulle koko teidän oudon historian", lisäsi hän.

"Näin pitkälle on kaikki onnellisesti päättynyt", sanoi saarnamies,
"mutta Jumalan avulla seuraa tästä vielä jotain onnellisempaa.
Tahdotteko vielä terran nähdä Margareta Ransonia".

"Semmoisen onnellisuuden toivo on jo aikoja minulta mennyt", vastasi
Hayes, "mutta tämä ilta ja sen äkki-arvaamaton ilo virittää taas vanhat
toivot. Tahtoisiko Margaretha tai hänen isänsä nähdä minun jälleen?"

"Margaretha luulee teidän kuolleeksi", vastasi Bonnel, "mutta kuinka
saatan epäillä, että hän iloitsisi nähdessänsä teitä elossa. Kun
viimein häntä näin, oli hän vielä teidän tähtenne murhevaatteissa, ja
hänen isänsä puhui teistä hellyydellä ja kaipauksella, arvellen että te
olisitte tehneet hänen tyttärensä onnelliseksi ja helpoittaneet häneltä
hänen ammattinsa huolet vanhoilla päivillä".

Seuraavana päivänä Jakob Bonnel kirjoitti Margarethalle ja hänen
isällensä, että Richard Hayes vielä eli ja että hän itse tällä viikolla
aikoi tulla heidän luoksensa tuomaan vielä tärkeämpiä uutisia. Parin
päivän perästä läksikin saarnaaja Hayes'in kanssa matkalle. Oli
talvisaika ja maa lumessa. Matka kesti neljä päivää, joka aika tuntui
Hayes'ille sangen pitkälliseltä ja ikävältä. Mutta hänen sydämensä oli
huokeampi kuin oli ollut moneen vuoteen. Kun hän noissa vanhoissa
majataloissa, joissa matkallansa olivat yötä, vaipui nukuksiin, näki
hän unta, että hän taas oli työssä vanhan satulamaakarin luona ja että
hänen tulevan elämänsä haikeat surut vielä olivat häneltä laupiaasti
peitetyt. Mutta todellisuus tuntui hänestä enemmän unelmalta kuin
unelma itse. Hän oli ikäänkuin uneksiva, kun hän taas seisoi tuon
vanhan huoneen edustalla, ja katsoi sen rapattua etuseinää ja sen
kuluneet puiset portaat, jotka veivät työhuoneesen, missä hän oli
nähnyt niin monta ilon ja surun päivää; ja kun hän katsoi tuota pientä,
lyijy-ruutuista akkunaa, josta hän oli hypännyt kadulle sinä yönä,
jolloin pakeni. Kun hän nyt kaikkea tätä katseli ja näki sen
muuttumattomaksi, niin epäilyksen varjo ja pelon väristys hetkeksi
valtasi hänen, mutta ainoastaan kohta kadotaksensa. Jakob Bonnel meni
ensin sisään ja viipyi siellä vähän aikaa, valmistaaksensa tietä
kumppanillensa. Sitten hän tuli ulos ja saattoi Hayestä työhuoneen
takaiseen kamariin, missä vanha mestari, nyt iästä painuneena, aivan
niinkuin ennenkin, istui nojatuolissaan; ja mikä oli suurin riemu, tuo
suloinen Margaretha, joka oli surrut ja rakastanut häntä kaikissa
vaiheissa, lankesi hauen kaulaansa sanaa sanomatta, ainoastaan
nyyhkyttäen ilosta.

Jakob Bonnel jäi heidän luoksensa muutamaksi päiväksi, tehden
kristillisen rakkauden työtä sen kaupungin köyhille. Sittemmin kävi hän
heidän luonansa kerran vuoteensa, suljettuansa heidän kaupunkinsa
työpiiriinsä. Hän kehoitti heitä aina kiitollisuuteen kaikkivaltiasta
kohtaan, joka oli johtanut kaikki tähän onnelliseen loppuun: sillä
ennen vanhan saarnamiehen seuraavaa käyntiä oli Hayes tullut Margaretan
aviomieheksi, ja vanha satulamaakari oli vetäynyt pois ammatista ja
jättänyt kaiken toimen vävyllensä. Huoneuksen kadun-puoliselle seinälle
oli hän panettanut näin kuuluvan kilpikirjoituksen: "Ranson ja Hayes
satulamaakarit".



SOKEA SISARENI

Kirj.

Charles Dickens


Suomennos ["My Blind Sister"].


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.
Uuden Suomettaren kustantama.



I.


Sillä tavalla tulin sen ensin huomaamaan. Lettie ja minä istuimme
töinemme ikkunassa -- ompelimme surupukuja kirkkoherramme perheelle,
joiden piti varhain seuraavaksi päiväksi olla valmiina. Silloin hän
sanoi minulle: "Jane, luulenpa auringon herenneen paistamasta; kaikki
näyttää niin synkältä ja pimeältä. Eikö sinustakin ole samoin?"

Minä en tuota ottanut huomiooni, sillä vielä oli tunnin verran päivän
aikaa. Hän tavoitti kädellään otsaansa, juuri kuin olisi tuntenut siinä
kovan kivun, jonkatähden minä pyysinkin hänen jättää työnsä ja mennä
hetkeksi puutarhaan vähän virkistäytymään; olimme koko päivän
heittelemättä istuneet työmme ääressä ja tuo nuori tyttöraukka oli
siitä kenties aivan väsyksissä; niin olin minäkin ja silmiäni kolotti.
Siellä hän käveli kukkaislavojen keskellä ja poimi joitakuita ruusuja
-- olimme näet heinäkuun keskipaikoilla -- jotka hän sitte antoi
minulle ikkunasta, sanoen että hänen täytyi mennä kaupunkiin,
ostaaksensa tarpeita niihin leninkeihin, joita ompelimme. Minä olisin
paremmin suonut hänen jäämään kotiin ja sanoin siitä syystä että puodit
luultavasti jo olivat kiini. Mutta hän ei sitä kuunnellut, vaan meni
matkaansa minun vielä puhuessani. Oli jo hämärä kun hän tuli kotiin;
ikään olin sulkenut ikkunan ja sytyttänyt kynttelin. "Olen saanut
franssuja Jane", sanoi hän ottaen hatun päästään ja istuutuen
työllensä. Ommeltuaan noin viisi minuuttia, antoi hän kätensä vaipua
syliinsä ja niin kummallinen toivottomuus osoittihe hänen kasvoissaan
että minä siitä kauhistuin ja tulin järkiään hämille.

Mikä sinulla on Lettie? mitä on tapahtunut? kysyin minä peläten,
tietämättä itsekään mitä.

Hetkisen katsoi hän minuun surullisena; sitte sanoi hän äkkiä: "Voin
sen yhtä hyvästi sanoa kerralla. Jane -- minä olen tulemaisillani
sokeaksi".

Työni putosi lattialle ja minä kiljasin kauhistuksesta.

"Elä ole siitä milläsikään Jane; sitä ei voi kuitenkaan auttaa", lisäsi
hän.

"Se on sinun mielikuvitustasi Lettie; huomenna menen kanssasi tohtori
Nash'in luo. Mikä sinulle yht'äkkiä pisti sellaisen päähän?" kysyin
minä, sillä minä luulin jonkun kummallisen oikun saaneen hänessä
vallan. Äitimme oli eläessään vähäisen liiaksi hellitellyt Lettietä,
joka toisinaan oli näyttäinnyt yhtä itsepäisenä kuin oikkuisenakin.

"Se ei toimita mitään, Jane; minä olen itse käynyt tohtori Nash'in
luona ja hän sanoi minulle suoraan että olen tulemaisillani sokeaksi.
Olen jo kahdesti käynyt hänen luonansa; sillä aavistin mitä oli
tapahtuva. Oi Janey mitä teemme? voi mitä teemme?" -- ja nyt luopuivat
hänestä lopen kaikki voimat ja hän laski päänsä käsivarsillensa, joita
nojasi pöytään, ja itki ääneen.

"Kyllä kaikki käypi hyvin, Lettie. Minä en ensinkään luota tohtori
Nash'in arvosteluun, vaan aion viedä sinut jonkun kuuluisan lääkärin
luoksi Londoosen kuullakseni, sanooko hänkin samaa; ennen en voi ikinä
uskoa iki-päiviksi tulevasi sokeaksi".

Tästä hän vähäisen rauhoittui.

"Londoosen, Janey! Mutta mistä otamme siihen rahat?" kysyi hän.

"Jätä huoli siitä minulle, kyllä minä tavalla tai toisella sen asian
saan selville". Tosin se itsestänikin juuri sillä hetkellä tuntui pian
mahdottomalta; mutta ylipäänsä on luja vakuutukseni se, että aina joku
neuvo on jälellä, jos lujaa tahtoa vaan riittää sitä etsimään.

Lettie otti uudelleen työnsä; mutta minä käskin hänen heittämään sen
pois. "Et saa pistää ainoatakaan kertaa enää, Lettie", sanoin minä.
Sinä voit hyvin ruveta soittelemaan tuolla vanhalla pianolla ja
laulella pienet laulusi ja sitte oleskella ulkona raittiissa ilmassa
niin paljo kuin mahdollista -- sinä olet ollut liiaksi sisässä ja
tullut oikeen vaaleaksi entiseen nähden. Mene nyt maata pienen hyvän
tytön tavalla; minäkin aion kohta tehdä saman".

"Mutta Janey, tänä iltana olisi vielä ommeltava paljo, jotta työ
joutuisi huomen-aamuna varhain valmiiksi".

"Sinä Lettie, et ole pistävä niihin kertaakaan; tule nyt sanomaan
minulle hyvää yötä ja sitte on sinun mentävä levolle".

"Ja sinä et paljon luota siihen, mitä tohtori Nash sanoi?" kysyi hän
minulta hyvin suruisena.

"En, minä en usko häntä ensinkään". Kuullessaan minun puhuvan
sellaisella varmuudella (vaikka sydämeni vapisi koko ai'an) meni hän
hyvin rauhoitettuna levolle. Jos olisin myöntänyt luottavani lääkärin
sanaan, olisi hän heittäynyt epätoivoon. Kun sitte olin yksinäni ja
valvoin pitkältä aamua, pistellen neulaani kerta toisensa perästä
vaatteen läpi, täytyi minun se monesti seisattaa, pyyhkiäkseni pois
kyyneleitäni.

Lettie ja minä olimme molemmat yksinäisenä maailmassa -- meillä ei
ollut isää, ei äitiä eikä ketään tiettyä sukulaista. Lettie oli
seitsentoista vuotias, minä häntä neljää vuotta vanhempi. Molemmat
olimme ompeliattaria, työskentelimme joko kotonamme taikka kävimme
ompelemassa kylässä. Asuntonamme oli pieni olilla katettu maja, jossa
oli kolme huonetta vähäisen ulkopuolella kaupunkia, ja ikkunamme alla
pienoinen sievä ryytimaa. Jotkut olivat antaneet meille neuvon muuttaa
kaupunkiin, syystä että meillä varmasti siellä olisi parempi työ-ansio.
Mutta niinhyvin Lettiestä kuin minusta oli tämä palkka, jossa olimme
syntyneet ja kasvaneet, niin paljoa mieluisempi noita suletuita ahtaita
katuja, ett'emme koskaan tulleet sitä päättäneeksi, emmekä sitä
milloinkaan katuneetkaan. Korkomme ei ollut suuri, mutta me olimme
kuitenkin niin iloiset, saada turvautua siihen, kun milloin hyyrymme
oli aivan päivälle maksettava; emäntämme näet oli hyyryläisilleen
sangen ankara; jos hiukankin viipyivät maksulla, antoi hän kohta heidän
siitä kuulla.

Minä käytin tarkoin kaiken ajatusvoimani, löytääkseni jonkun neuvon,
millä saisin Lettien Londoosen, mutta turhaan koko sen yötä, niinkuin
seuraavan päivänkin. Niin kauvan kun meillä oli kahdet kädet, jotka
voivat tehdä työtä, olisimme aivan hyvin voineet itsemme elättää; mutta
kuinka nyt kävisi, kun meillä vaan oli yhdet! Rikkaat ihmiset eivät voi
ymmärtää, miten monesti köyhälle pyrkii vaikeaksi käsillään ansaita
toimeen-tulonsa ja miten mahdotointa toisinaan on voida mitään säästää
vastaiseksi pahaksi päiväksi.



II.


Sunnuntai tapasi minut yhtä neuvotoinna. Mutta kun se oli joutopäiväni,
päätin etsiä tohtori Nashin, sillä aikaa kun Lettie oli kirkossa. Hän
pukeutui aina hyvin sieväksi, sillä hänellä oli näöstään tuo
kainomainen ylpeys, joka niin hyvin sopii nuorelle tytölle. Minusta hän
oli sangen kaunis, ja sinä häntä pitivät kaikki naapuritkin. Hänellä
oli valkovärinen hieno muoto ja vienoinen ruso poskilla, hieno
kastanjanruskea tukka ja kauniit ruskeat silmät. Ei ollut helppo
huomata niissä olevan mitään vikaa, jos ei vaan hyvin tarkkaan niitä
katsonut, sillä silloin huomasi niillä himmeän varjon, joka kenties
osoitti kivuloisuutta. Nyt hän oli karkoittanut mielestään kaikki
itseään koskevat ajatuksensa ja käveli iloisena kuin sirkka
pitkin viheriäistä käytävää valkeassa hatussa ja vaaleassa
musliinileningissään. Hän nyykäytti iloisesti minulle päätään, siinä
kun seisoin ovella, silmin seuraten häntä. Minä olin Lettiestä yhtä
ylpeä, kuin milloinkaan äitini lie ollut. Aina hän oli ollut niin
sukkela, helläsydäminen, herttainen olento, huolimatta hänen joskus
vähä ylpeästä luonteestaan.

Hänen sitte mentyä ja kirkonkellojen herettyä soimasta, pukeusin minä
kiireesti ja menin tohtori Nashin luo. Hän oli kotona ja hänen
palveliansa neuvoi minut vastaanottohuoneesen, jossa sain odottaa
varsinkin tunnin. Kun tohtori viimeinkin tuli, kysyi hän minulta
pikaisesti, minkätähden en voinut käyntiäni lykätä maanantaiksi, vai
oliko asiani todellakin niin tärkeä? Hän ei tullut ajatelleeksi, miten
kalliit työpäivät meille ovat, muuten hän ei suinkaan olisi puhunut
niin, -- sillä meillä on syytä luulla hänestä vaan hyvin suopeaa ja
hyväntahtoista miestä. Sairastavaa äitiämme oli hän hoitanut yhtä
hellästi, kuin jos hän olisi ollut rikas lady, vaikka emme koskaan
voineet toivoa saavamme häntä palkita. Selitettyäni syyn tulooni hänen
luoksensa, lauhtui hän, vaan ei sanonut voivansa peruuttaa mitään
siitä, mitä oli jo ennen Lettielle sanonut.

"Hän on kolme tai neljä kertaa käynyt luonani", sanoi hän. "Hän on pieni
hupaisa tyttö, se on suuri vahinko, mutta minä en luule hänen näköänsä
voitavan pelastaa -- en todellakaan sitä luule Jane."

Hän selitti minulle minkätähden hän niin luuli, miten sairaus tulee
edistymään, paljoa tarkemmin kuin mitä katson tarpeelliseksi kertoa.
Sitte sanoi hän kyllä voivansa toimittaa hänelle paikan sokeain
laitoksessa, jos niin tahtoisimme, ja että minun tulisi pitää häntä
hyvästi ja antaa hänen usein olla ulkona vapaassa ilmassa. Ja tämän
jälkeen palasin minä kotia hyvin heikolla toivolla; niinkun hyvinkin
voitte mielessänne kuvata.

Tietysti minä en Lettielle kertonut missä olin käynyt eikä hänkään
sitä milloinkaan aavistanut. Kun sinä iltana ei ollut mitään
jumalanpalvelusta, aioimme mennä pitkin joen rantaa kävelemään, joka
meillä tavallisesti ihanoina sunnuntai-iltoina oli tapana, koko
kaupunki näet silloin keräytyi sinne, ja juhlavaatteissa olevat ihmiset
elähdyttivät meitä paljoa enemmän, kun jos olisimme istuneet kotona
lukien kirjojamme, joka yksistään kuitenkin monen mielestä vaan on
oikea. Ollessamme juuri valmiina lähtemään tuli eräs naapureistamme
poikansa kanssa meille. Mrs Crofts oli leski ja hänen poikansa tutki
lääketiedettä tohtori Nash'in luona. He olivat uskotuita ystäviämme ja
Lettien ja tuon nuoren miehen väli oli koko heidän muistin-aikansa
ollut hellä. En kuitenkaan luule hänen milloinkaan puhuneen hänelle
rakkaudesta. Kun Harry tuli, punastui Lettie kovasti ja meni
ryytimaahan muka näyttääksensä hänelle sitä valkoista ruusupensasta,
joka oli täydessä kukassa; mutta he seisoivat kuiskutellen siinä niin
kauan, ett'en ikinä voi uskoa heidän siitä vaan puhuneen.

Vähän ai'an perästä näin Harryn synkkänä ja alakuloisena menevän
portista ja Lettien kummallisen rajulla silmäyksellä sisään; minulle ei
ollut mieluinen tuo hänen kasvoinsa liike. Kun Mrs Crofts häneltä kysyi
menikö Harry jo pois, antoi Lettie hänelle lyhyen vastauksen ja meni
huoneesensa.

"Harry tulee menemään kohta Londoosen. Minulle on tuleva suuri ilo, kun
hän on suorittanut tutkintonsa ja saanut itsellensä viran. Tohtori
Nash'illa on hänestä hyvin hyvä ajatus, sitä hän kyllä ansaitseekin,
sillä hän on niin hyvä poika Jane".

Minä vastasin että hän aina oli ollut suuri suosittuni ja että
toivoisin kaikki käyvän hänelle hyvin. Mutta kun surullisesti kuuntelin
Lettien tulon luoksemme, näytin minä luultavasti Mrs Crofts'in mielestä
jotenkin kylmältä ja kummalliselta; sillä hän kysyi minulta enkö voinut
hyvin tai oliko minulla jotain muuta, joka painoi mieltäni, johon minä
ilmoitin hänelle pelkomme Lettie raukan silmistä. "En ole koskaan
huomannut niissä mitään merkkiä sokeuteen, eikä Harrykaan ole
milloinkaan siitä mitään maininnut. Ettehän suinkaan uskone sitä
todeksi?" kysyi hän. Enhän tiennyt mitä ajatella. -- Minä olin
vakuutettu siitä että Lettie oli keskustelussaan ruusupensaan luona
kertonut Mr Crofts'ille kaikki ja nyt minä toivoin niin hartaasti että
hänen äitinsä menisi pois, saadakseni mennä lohduttamaan tuota lapsi
raukkaa. Viimein meni hän pois. Silloin minä huusin Lettietä, joka
paikalla tuli; hän oli liikutettu, vaan koetteli sitä peittää,
jonkatähden minäkään en ollut huomaavinani mitään, vaan läksimme
äänetöinnä joen partaalla olevalle nnrmivallille.

Ensimäinen henkilö, jonka tiellä tapasimme, ja joka tuli meitä vastaan,
oli Harry Crofts; mutta kun hän tuli luoksemme, käänsihe Lettie pois ja
seurusteli emäntämme Mrs Davis'in kanssa, joka oli virkistäytymässä
raittiissa ilmassa eräässä omituisessa ajopelissä, jota mies veti: Mrs
Davis oli aina hyvin suositellut Lettietä. Pari kolme kertaa
käänttäittyään katsomaan eikö Lettie tulisi luoksemme, esitteli Harry
Crofts, että istuutuisimme eräälle kaatuneelle puulle häntä odottamaan.

"Nuo Lettien silmät ovat huolettava asia Jane", sanoi hän äkkiä.

"Niin, niin on. Mitä luulette niistä? Onko hänellä mitään toivomista?"

"Tohtori Nash ei sano olevan; mutta ensi viikolla tulee tänne tohtori
Philipson, joka on Englannin taitavin silmä-lääkäri, viettääksensä
eräitä päiviä tohtori Nash'in luona. Jane, antakaa hänen nähdä Lettie".

"Minulla on ollut aikomus koettaa viedä hänet Londoosen ja siellä etsiä
hänelle apua".

"Siellä ei ole ketään niin taitavaa kun Philipson. Oi! Jane, jos minä
vaan --".

"Luuletteko että voisitte häntä auttaa?

"Minä koettelisin. Te tiedätte Jane että minä rakastan Lettietä, minä
aioin pyytää häntä vaimokseni ja sanoin sen hänelle tänään; mutta hän
kielsi; sitte kertoi hän minulle silmistään -- siinä oli syy hänen
kieltoonsa, sillä minä tiedän hänen minua rakastavan, hän ei sitä
koetellut kieltääkään".

"Niin Harry, te olette niin paljo olleet yhdessä mutta nyt ei voi
naimisesta tulla kysymystäkään.

"Sitä hän juuri sanoo".

"Ja hänellä on siinä oikeen -- hänen täytyy jäädä luokseni. Te ette voi
naida sokeata, te Harry, jolla on niin loistava tulevaisuus".

Hän nyhtäsi muutamia heinän korsia, jotka viskasi jokeen tuskallisesti
huudahtaen: "Minkätähden piti tämän onnettomuuden kohdata juuri
Lettietä kaikista muista tytöistä Dalstonessa!", jolloin hän nousi ja
meni hänen luoksensa. He puhelivat paljon keskenänsä, jota minä en
tahtonut kuunnella, sillä heidän nuoret sydämensä ilmaisivat salaiset
ajatuksensa toisillensa. Ah, Lettie rakasti häntä!



III.


Tohtori Philipson oli samasta mielestä kun tohtori Nash; mutta Lettie
ei ollutkaan sitä niin läpi onnetoin, kun olin pelännyt. Hän saattoi
ottaa milt'ei iloiset jäähyväiset Harrylta, kun tämä joitakuita päiviä
sen jälkeen matkusti Londoosen.

"Nyt toivon Jane, että hän on minut unhottava", sanoi hän; "minä en
rakasta tietää häntä niin synkkämielisenä."

Samana päivänä lähetti Mrs Davis hänelle pääsölipun konsertiin, joka
oli pidettävä sokeain laitoksessa ja hän meni sinne. Kotiin tultuaan
kertoi hän niiden sokeain poikain ja tyttöin, jotka lauloivat,
näyttäneen niin tyytyväisiltä ja onnellisilta. "Minkästähden en minäkin
voisi olla sitte samoin? Kuinka monta ihanampaa näköä minulla on
muistettavaa, joita harva heistä milloinkaan on nähnyt", lisäsi hän
huoaten.

Hänen näkönsä alkoi nyt vähitellen vähetä. Ennenkun kuitenkaan sen
huomasinkaan, alkoi hän jo haparoida käsillään, astuessaan vaan yli
lattian. Tohtori Nash tarjoutui taas hankkimaan hänelle sijaa sokeain
laitoksessa, mutta silloin hän aina pyysi: "Anna minun jäädä luoksesi
Jane!" niin etten hennonut tätä vastustaa, vaikka hänellä uskottavasti
olisi siellä ollut monta etua, joita minä en kotona voinut hänelle
hankkia. Meitä lähellä asui eräs vanha saksalainen kelloseppä, joka oli
hyvin soitannon harrastaja ja oli urkuristina kaupungin katolisessa
kirkossa. Me olimme aina olleet toistemme kanssa hyvin tuttavat,
Lettiellä oli usein tapana viedä hänelle ryytimaastamme kukkasia ja
hänen lapsillansa tulla luoksemme pyytämään tilkkuja nukkinsa
vaatteiksi. Müllerillä oli synkkä haaveksiva näkö, mutta sydän puhdasta
kultaa. Hän oli sydämellinen ihmis-ystävä ja yksinkertainen elämässään
ja hänen keskustelunsa oli enemmän kuin muu mikään opettanut Lettietä
tyytymään kohtaloonsa. Hän oli itse aina kärsivällinen ja nöyrästi
tyytyväinen monesti niukkaan osaansa.

"Opettele soitantoa -- minä tahdon sinua neuvoa", sanoi hän Lettielle.
Hän rupesi itse toisinaan käymään meillä opettamassa Lettielle Haydenin
ja Händelin ihanoita hengellisiä kappaleita, opettaen häntä myöskin
laulamaan niinkuin episkopalisessa kirkossa, joka oli paljoa kauniimpaa
ja ylevämpää kuin meidän yksinkertaiset metodisti-hymnimme. Hänen
lauluaan kuunteleminen oli todellinen nautinto. Näytti silta kuin olisi
hän tuntenut sydämessään kaikki entistä syvemmin ja paremmin voinut ne
esitellä kuin ennen; hänen lohdutuksenaan oli antaa niiden suloisten
tunteitten, jotka rakkaus oli herättänyt eloon hänen rinnassaan,
kummuta laulussa esille. Minä tiedän että se oli muisto Harryn
rakkaudesta, joka antoi hänelle tuon lempeyden ja lahjoitti hänelle
sellaisen kärsivällisyyden kestämään kohtaloaan, joka häneltä ehkä
muuten olisi puuttunut. Lettie, joka ennen oli ollut sukkela ja
pistelikäs kieleltään, ei koskaan enää lausunut epä-ystävällistä sanaa
kellenkään ihmiselle.

En mainitse mitään siitä, miten köyhät olimme, sillä miten muuten se
olisi voinut ollakaan? Kuitenkin meillä oli ystäviä, jotka edelleen
olivat meille hyviä, yksin Mrs Daviskin liukeni ja uskoi minulle
kaikessa hiljaisuudessa että jos en voisikaan hyyryä maksaa, niin ei
hän minua siitä kuitenkaan hätyyttäisi. Kaikeksi onneksi en tarvinnut
hänen avuliaisuuttaan käyttää, sillä pahoin pelkään, jos se niiksi
olisi tullut, ett'ei hän olisi voinut kärsiä kuuden pensen tappiota,
vaan ennen antanut meidän mennä, niinkuin muidenkin. Hän oli niin
rakastunut rahoihinsa, vaimo raukka! Lettien oli tapana toisinaan käydä
sokeain laitoksessa, jossa hän sai opetellaita neulontaa,
verkonkudontaa ja korityötä. Kirkkoherramme, joka on parhain ihminen,
joka ikinä lie elänyt, kudotti hänellä suojusverkkoja hedelmäpuilleen
ja kalaverkkoja sekä neulotti sukkia itselleen ja poi'illeen; joten hän
sai tilaisuuden suureksi osaksi itse ansaita elatuksensa. Kun
onnettomuus nyt kerran oli tullut, ei se tuntunut meistä puoliakaan
niin vaikealta, kuin miksi sitä odottaessamme olimme sen kuvaelleet.
Lettie oli enimmiten iloinen. Minä en koskaan kuullut hänen valittavan,
päin vastoin sanoi hän usein että meillä oli niin paljo, josta tulisi
olla kiitollinen. Hänessä elävä syvä uskonnollinen tunto pelasti hänet
synkkämielisyydestä sekä heikko toivo siitä että hänen kärsimisensä
kerran otettaisiin pois, jonka toivon minä kuitenkin vasta myöhemmin
hänessä huomasin. Se oli Harry, joka häneen oli istuttanut sen
ajatuksen, enkä luule panevani liikoja jos sanon että hänen voimakas
miehevä rakkautensa Lettieen oli hänessä vahvana vaikuttimena siihen
uutteruuteen, jolla hän tieteitään harjoitti, joka sittemmin tuotti
hänelle niin hyvin ansaitun ja kunnioitetun maineen.

Sikäli elelimme kuusi levollista vuotta. Lettie käyskenteli hiljaa ja
tyynesti tiensä ja minä talutin hänet joka sunnuntai kirkkoon ja sieltä
takaisin. Tällä aikaa luki Harry ensin Londoossa, sitte Edinburghissa
ja viimein kertoi äitinsä hänen menneen Pariisiin, ollen peloissaan
siitä että tämä sinne kiintyisi asumaan ja ottaisi siellä itselleen
paavilaisuskoisen vaimon. Muutamia päiviä näytti nyt Lettie
surulliselta ja levottomalta, mutta sai kuitenkin kohta iloisuutensa
takaisin. Päivämme kuluivat hiljakseen ilman mitään muutoksitta. Minä
istuin enemmiten työssäni ja Lettie soitteli, jota hän jo voi tehdä
jommoisellakin sukkeluudella. Monesti näin ihmisten seisahtuvan
ryytimaamme alle kuunnellakseen hänen lauluansa. Sitte olen kuullut
monta mainiota taideniekkaa, vaan en kertaakaan sellaista, joka niin
olisi sydäntäni liikuttanut, kuin minun sokea sisar-raukkani.
Sunnuntaisina kirkossa eroitti hänen äänensä, miten se heleänä ja
suloisena kuului kaikkein yli; niin yksinkertaiset ja rajut, kuin
metodistihymnimme ovatkin, olivat ne yhtä hyvin hänen laulaessaan niin
kauniita. Laulun ja urkujen tähden meni hän välistä Pyhän John'in
kirkkoon, mutta minä katsoin vääräksi muuttaa. Tottumuksen voima on
meissä oppimattomissa yksinkertaisissa ihmisissä niin suuri, ett'en
koskaan tuntenut sabattiani viettäneeni, jos en saanut rukouksiani
lukea siinä pienoisessa rauhallisessa kappelissa, johon äitimme,
ollessamme vielä pieninä lapsina, oli aina meidät saattanut.

Lettie rakasti enemmän ylevämpää kirkkosoitantoa ja kukapa voi häneltä,
lapsiraukalta sitä huvitusta kieltää? Parina kertana, jolloin hän oli
pyytänyt minua saattamaan itseään sinne, liikutti tuo soitanto minua
kovasti, miten mahtoikaan se sitte viehättää häntä, joka itse oli
pelkkä elämä ja innostus! Hän sanoi sen saattavan hänet tuntemaan
itsensä onnellisemmaksi sekä kiitollisemmaksi Jumalaa kohtaan. Kenties
oli hän yhden aistin kadottamalla saanut suuremman voiman nauttia
toisilla.



IV.


Näiden vuosien kuluttua palasi Harry Crofts. Hän kävi useasti luonamme
ja me otimme hänet aina ilolla vastaan. Mutta vaikka Lettie tuntui
olevan iloinen ja onnellinen, näytti hän sitä vastoin levottomalta ja
suruiselta. Hän voi pitkät ai'at Lettien soittaessa seisoa pianon
ääressä hellittelemättä häntä katsellen tutkivin ja synkein silmin.
Eräänä päivänä sanoi hän vihdoin minulle: "Pelkäättekö te Jane -- minä
en luule Lettien sitä tekevän? Hän näyttää vahvalta ja terveeltä". Minä
arvasin heti sillä kysymyksellä olevan syvemmän tarkoituksen ja pyysin
hänen sentähden sanomaan oliko hän keksinyt jonkun parannus-aineen
sisareni silmille. Hän punastui kovasti.

"Niin, minä luulen. Minä olin Parisissa saapuvilla opereerattaessa
erään nuoren tytön silmiä, jotka olivat samalla tavalla sairaat kuin
Lettien. Se onnistui".

Minä en voinut virkkaa sanaakaan. Tuo toivo näytti minusta liian
suurelta ja ihanalta, voidakseen toteutua. Juuri sillä hetkellä aukasi
Lettie oven ja tuli sisään. Aurinko paistoi hänen takanansa ja näytti
ikään kuin olisi hän tuonut sen kanssaan huoneesen. "Onko Harry
täällä?" kysyi hän paikalla.

Se oli omituista että hän aina tunsi hänen läsnä-olonsa, vaikk'ei hän
häntä nähnyt eikä kuullut hänen puhuvan. Harry meni paikalla häntä
vastaan, otti häntä kädestä ja talutti hänen minun luokseni.

"Sanokaa se hänelle Jane -- vai teenkö sen minä?" kuiskahti hän. Minä
viittasin häntä itseään puhumaan, jonka hän arvelematta tekikin.

"Lettie, onko sinulla uskallusta antautumaan opereerattavaksi, jonka
kautta kenties silmäsi saisivat näkönsä jälleen?"

Lettie laski kätensä ristiin ja niin suloinen punastus levisi hänen
poskillensa, että olisi luullut niitä enkelin kasvoiksi, niin
kirkastetuilta ne loistivat.

"Ah, uskallan! mitä hyvänsä Harry, mitä hyvänsä, kun vaan sitä toivoa
saan elättää!" sanoi hän hiljaa.

Minä katsoin Harryyn kysyvästi, eikö hänen pitäisi valmistaa häntä
pitämään mahdollisena ett'ei se onnistuisi, jolloin tämä äkkiä sanoi:

"Lettie, minun täytyy edeltä-käsin sanoa sinulle että operationi
mahdollisesti voisi käydä huonosti, vaikk'en minä sitä pelkää. Mutta
myönny siihen kuitenkin minun tähteni Lettie", lisäsi hän hiljaa.

"No niin Harry, sinun tähtesi sitte", vastasi hän keveästi huoahtaen.
"Josko en näköäni saakaan takasin, enhän kuitenkaan tule toisenlaiseksi
kuin nyt olen."

He menivät yhdessä ryytimaahan ja Harryn tyynestä, vakaasta käytöksestä
voin arvata hänen valmistavan Lettietä siihen, mitä oli tulossa.

Lettie oli aina ollut sielultaan hyvin voimakas, niin ett'en
vähintäkään pelännyt voimien nytkään häneltä luopuvan.

Seuraavalla viikolla operationi toimitettiin. Tohtorit Nash ja
Philipson olivat molemmat saapuvilla; mutta Harry toimitti sen itse.
Hänen käytöksensä oli ihmeteltävä. Lettie oli, niinkuin ennakolta
arvasin, vahva; itse asiassa ei ollut heikkoa muita kuin minä, sillä
kun kaikki oli ohitse, menin minä tainnoksiin. Operationi oli
täydellisesti onnistunut, sillä Lettie näki nyt yhtä hyvästi kuin minä
itse. Monet viikot pidimme häntä nyt pimeässä huoneessa, sitte sai hän
vähitellen totuttautua valoon; näiden aikojen ilo oli suurempi, kuin
mitä sanoin voi selittää.

Kohta tämän jälkeen pyysi Harry häntä omakseen ja, totta puhuen, eipä
kukaan sitä lahjaa ansainnut paremmin, kuin hän. Maine tästä
onnistuneesta työstä levisi nopeasti, tuottaen hänelle suurta
luottamusta. Pidettyään silmätaudit tutkintonsa etevimpänä esineenä, on
hän nyt tullutkin yhtä mainehikkaaksi silmälääkäriksi kuin itse tohtori
Philipson; monipa pitää häntä etevämpänäkin. Tämä operationi, joka
silloin herätti niin suurta huomiota, ei ole nykyään enää harvinainen,
sillä sellaista sokeutta, joka Lettietä vaivasi, ei pidetä enää
parantumattomana.

Tämä on kaikki, mitä elämäkertomuksestamme voin sanoa. Se ei ole
enemmän omituinen kuin runollinenkaan; mutta kun minua niin useasti on
pyydetty sitä kertomaan, olen nyt ottanut sen todenmukaisesti
tehdäkseni.



MAALARIN MAINE

Tositapauksien mukaan kertonut

Xaver Riedl


Suomentanut Katri S. [Katri Suomalainen].


Helsingissä
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.
Uuden Suomettaren kustantama.



I.

Vangittu nero.


-- "Voitko antaa minulle vähän rahaa Kaarle? Pienelle Baby'llemme
täytyy ostaa sukkia. En voi millään muotoa sitä enää tuonnemmaksi
jättää. Meidän täytyy sen sijaan kieltää itseltämme jotain muuta".

-- "Ja tuo jotain muuta on tietysti oleva kangas uutta tauluani
varten".

Kaarle Rossiter lausui tämän vastauksen tuimalla, murisevalla äänellä;
otti kurttautuneen dollarin setelin taskustaan ja pani sen pöydälle
lähelle vaimoansa, sitten tarttui hän jälleen kirjaansa ja luki
eteenpäin.

Tämä kirja oli englantilaisen taidearvostelijan Ruskin'in kirjoittama.
Rouva Rossiter ei olisi ymmärtänyt tämän kirjan sisältöä, eikä olisi
pitänyt lukuakaan sen ymmärtämisestä. Hän oli tehnyt pyyntönsä
katsomatta mieheensä eikä vastannut mitään siihen ynseään tapaan, jolla
tämä hänen pyyntönsä täytti, vaan jatkoi entistä uutteraa
ompelemistaan.

Lattialla lähellä häntä oli kori täynnä vanhoja kuluneita vaatteita --
paraasta päästä lasten vaatteita -- ja siitä otti rouva kappaleen
toisen perästä ja paikkasi niitä.

Näin istuivat he, mies ja vaimo ilottomina, äänettöminä aina yöhön
saakka. -- Tämä tapahtui pienessä köyhässä perheessä Chicago'ssa.

Kuluneista matoista alkain aina nuoren rouvan virttyneisiin vaatteisin
asti todisti kaikki tässä huoneessa suurinta köyhyyttä. Tapetit olivat
siellä täällä paikatut, vieläpä toisen värisellä paperilla kuin
alkuperäiset. Vanha sohva -- jäännös paremmilta ajoilta -- oli tuiki
kulunut ja paikottain rikkikin. Kirjahyllyllä oli vaan muutamia
kirjoja. Kaikkialla huoneessa olivat huolenpito ja puhtaus turhaan
koittaneet tehdä köyhyyden vähemmin silmiinpistäväksi ja tuo nuori
rouva, halvassa kuluneessa puvussaan, mutta hiukset huolellisesti
kammattuina, lumivalkoinen kaulus kaulassa ja yhtä moitteettomat
manchetit ranteella kyyristyneenä vaate repaleitten yli, oli ikäänkuin
elävä kuva koko tästä kodista. Surullisena, mutta uutterasti ompeli hän
-- tuntikausin.

Vihdoin viimein viskasi Rossiter pois kirjansa, heittäysi tuolinsa
selkä-nojalle ja pani molemmat kätensä yhteen päänsä taakse.

-- "Sielun maalaaminen! hm, kummallista sentään", puheli hän
miettiväisenä ikäänkuin lukemisensa kautta olisi tullut tähän
ajatukseen.

Rouva Rossiter oli juuri ottanut koristaan pienen karttuna-vaatteen ja
katseli sitä. Monet suuret reiät siinä osoittivat selvästi, että
pienonen, joka oli sitä pitänyt, varmaankin oli oikeen erinomaisen
taitava vaatteitansa kuluttamaan ja pahoin pitelemään.

Rouva parka huokasi hiljaa, turhaan etsiessään pienestä käärystä
paikaksi sopivaa tilkkua, joka olisi ollut kylliksi suuri reikiä
peittämään.

-- "Mitä tarkoitat armaani?" kysyi hän hajamielisenä.

-- "Puhelen vaan sen johdosta mitä Ruskin sielun maalaamisesta sanoo.
Mikä suuri aate, Minette", jatkoi hän innokkaasti, "oletko edes
milloinkaan koettanut mielessäsi kuvitella minkä näköinen sielu on?
Minä olen sen tehnyt. -- Minä näin kerran unen -- vuosia sitten.
Ensimmäinen lemmittyni meni miehelle, joka oli paha juomari. Surut ja
vaivat saattoivat vaimo paran viimein manalan majoille. Eräänä yönä
hänen kuolemansa jälkeen olin unissa näkevinäni hänen henkensä.
Ulkomuodoltaan oli se ihmis-olennon kaltainen, mutta muutoin kuin yksi
ainoa suuri sininen liekki. Se liehuili sinne tänne, pidättäen
kumminkin aina ulkonaiset piirteet. Henki näkyi kulkevan puolisonsa
rinnalla ja aivan oudolla omituisella tavalla virkkoi tämä
yliluonnollinen olento minulle: tämä on minun rangaistukseni. Oi jospa
heti seuraavana aamuna olisin koettanut saada tämän näkyni kankaalle!
Nyt on siitä jäljellä enää vaan himmeä muisto -- nyt on se liian
myöhäistä".

-- "Mikä vahinko, Kaarleni!"

Hämmästyneenä tästä harvinaisesta osan-otosta, kääntyi Rossiter, joka
puhuessaan oli pitänyt silmänsä seinään luotuina, vaimonsa puoleen ja
katseli häntä.

-- "Voi näitä kurjan pieniä tilkkusia! Ei ainoakaan niistä ole kyllin
suuri reikää peittämään. Minun täytynee ensin ommella yhteen muutamia
niistä. Sanoitko jotain armaani?"

-- "En mitään tärkeätä", vastasi Rossiter kylmäkiskoisesti pettyneenä,
ja äreänä vaimonsa viimeisistä sanoista.

Rouva Rossiter huomasi kohta muutoksen miehensä äänessä ja katsahti
hänen synkkään muotoonsa.

-- "En voi sinua auttaa, Kaarle", sanoi hän vähäisellä
kärsimättömyydellä.

"Me olemme niin köyhät, että minun täytyy repaleita ajatella,
repaleista puhua ja repaleita yhteen-ommella. Minä surkuttelen, että
olen häirinnyt mielenkuvituksesi lentoa. Mietin niin innokkaasti
työtäni tässä, ett'en ensinkään huomannut ääneen puhuvani".

-- "Se ei tee mitään. Tule, käydään levolle! Oletpa tänä iltana jo
kylliksi ommellut; nyt on jo hyvin myöhä".

Rossiter sanoi tämän tavallisella, puoleksi pakotetulla maltilla ja
ystävällisyydellä. Hänen vaimonsa pani pois työnsä hiljaisella
huokauksella ja laskeusi vuoteelleen, miettiäkseen jonkinlaista keinoa
talonsa pahinta vihollista, köyhyyttä, vastaan.

Seuraavana aamuna päivän koitossa heräsi rouva Rossiter ja nousi
vuoteeltaan. Hän heitti liinan hartieilleen ja rupesi jälleen lastensa
vaatteita paikkaamaan. Kun viimeinen kappale niistä oli valmiina,
nojasi hän päänsä seinää vasten ja mietiskeli alkavan päivän toimia.
Sitten puki hän vaatteet yllensä ja keitti pienessä rauta-uunissa
aamiaisen, auttaen samassa kahta vanhempaa lastaan pukeumaan. Äidille
oli kovin vaikea saada näitä pienosiaan pysymään ääneti pestessään ja
kammatessaan heitä.

-- "Hiljaa Mamie! sinä herätät isän. Frank ole toki vähemmällä, isä ja
pieni Baby nukkuvat vielä".

Toinen tai toinen näistä lauseista oli alinomaa hänen huulillaan.

Kaikkein vaikein kumminkin rouva Rossiterin aamutoimista oli hänen
miehensä herättäminen. Hän lähestyi vuodetta ja katseli nukkuvata.
Tuossa makasi hän, kaunispiirteiset säännölliset kasvot vaimoonsa
käännettyinä. Hänen nukkuessa poistui puna tavallisesti hänen
poskiltaan ja hänen pitkät ruskeat silmänripsinsä kauniina kaareilivat
hänen valkealla ihollaan. Rouva Rossiter'ille oli tämä hänen miehensä
kauneus -- jolle Rossiter itse ei näkynyt vähintäkään arvoa antavan --
alituisena ilon ja ylpeyden syynä. Heidän lapsensa olivat kaikki isänsä
näköisiä ja sepä oli äidille mitä suurin lohdutus hänen muutoin niin
ilottomassa elämässään.

Hänen sydämmensä pelkäsi, nyt kuin aina, tätä alati uudistettavaa
aamutointa, mutta hänen täytyi se tehdä. Hän laski hiljaa kätensä
miehensä olalle:

-- "Kaarle, Kaarle!" sanoi hän vienolla äänellä.

Vitkalleen aukasi Rossiter suuret ruskeat silmänsä ja loi hajamielisen,
uneksuvan katseen vaimoonsa.

-- "Kello on kohta seitsemän ja aamiainen melkeen valmis".

-- "Minä uneksuin ihanasta kuvasta", sanoi mies veltosti kohottautuen
kyynäspäänsä nojalle. Hän katsahti köyhään huoneesen ja sitten hienosti
hymyillen vaimoonsa. "Oi vaimoni", sanoi hän, "sinä tulet minulle
ilmoittamaan, että paratiisi jälleen on kadotettu".

Kaarle Rossiter aloitti aina päivänsä tämmöisillä puoleksi
leikillisillä puoleksi ivallisilla puheilla -- -- paitsi
sunnuntai-päiviä. Näinä vapaa-päivinään nousi hän varhain ja tarttuen
siveltimeensä ja maalilautaseensa istahti hän maalailemaan eikä laannut
tästä hauskasta työstään ennenkuin myöhäinen ilta pakoittamalla
pakoitti hänet siihen.

Rouva Rossiterille oli mitä vaikeinta lastensa mielessä yhteen sovittaa
sunnuntaipäivän pyhittämisen tuntoa ja kunnioitusta isää kohti, mutta
se onnistui hänelle kumminkin. Hän opetti pienosilleen jo varhain,
ett'ei "isää" saisi tuomita niitten sääntöjen mukaan kuin tavallisia
kuolevaisia ihmisiä tuomitaan.

Kun Kaarle istahti aamiais-pöytään riensi hänen vaimonsa uunin luo ja
toi hänelle sieltä lautasella kaksi munaa sekä viipaleen voita-leipää.
Itselleen ja lapsilleen oli hänellä vaan pelkkää leipää sekä
palasteltua lihaa edelliseltä päivältä, mutta sitä ei hän sallinut
miehensä syödä.

-- "Särjenkö munat valmiiksi Kaarleni? Ne ovat kuumat ja minun sormeni
eivät ole niin arat kuin sinun", sanoi Minette.

Ja huolimatta siitä, että hänen oma aamiaisensa jäähtyi, auttoi rouva
Rossiter ensin miestänsä, palasteli sitten leipää maitoon lapsillensa
ja viimeiseksi vasta ryhtyi omaan jäähtyneesen ruokaansa, kahviin ja
lihaan.

Monelle kenties näyttänee tarpeettomalta, että näitä satunnaisia
vähäpätöisyyksiä näin tarkasti kertoilemme. Mutta nepä juuri kuvaavat
sankarimme taloudellista elämää.

Nopeasti lopetti rouva Rossiter aamutoimensa, otti sitten pienimmän
lapsensa käsivarrelleen ja läksi ulos täyttämään päätöksen, jonka yöllä
valvoessaan oli tehnyt.

Koska hän oli liian köyhä voidakseen käyttää hevois-rautatietä, täytyi
hänen, vaikka suruista ja vaivoista uupuneena, kävellä pitkin katuja,
lapsi käsivarrellaan, kunnes saapui määräpaikkaansa.

Hän nosti pienosensa toiselta käsivarreltaan toiselle: nousi kapeita,
pimeitä portaita myöten vitkalleen ylöspäin ja koputti arasti erästä
pientä ovea. Miellyttävän näköinen vaimoihminen aukasi oven ja pyysi
tulleitten astumaan huoneesen, joka toimitti kyökin virkaa ja josta
lihaliemen haju tuoksusi vastaan.

-- "Onko minulla kunnia puhutella rouva Tourtelotte'a?" kysyi Minette.

-- "Niin rouvaseni! Missä saatan olla teille hyödyksi?" ja ranskalainen
rouva, liukas liikunnoiltaan, oli jo toisesta huoneesta tuonut tuolin,
jonka tarjosi väsyneelle vieraalleen.

-- "Eräs lady, yksi teidän työn-antajianne, sanoi lähettäneensä tänne
koko joukon koru-ompelusta ja kertoi minulle myös, että teillä on
enemmän työtä kuin voitten valmistaa".

Minette punastui ja keskeytti puheensa, ja rouva Tourtelotte tarkasteli
häntä vilkkailla silmillään huonosta hatusta ja vanhanmuotisesta
shaalista alkain aina kuluneesen kenkään asti, joka pisti esiin
virttyneen hameen liepeen alta.

-- "No entäs sitten rouva?" kysyi hän.

-- "Kenties -- ajattelin minä -- -- antaisitte te työtä muille".

-- "Teillekö rouva?"

-- "Niin".

-- "Totta kyllä, että minulla on enemmän työtä kuin mitä voin valmiiksi
saada" -- hän pysähtyi ja näytti hiukan epäilevän, mutta kotvasen
kuluttua jatkoi hän: "Sitten olisi -- suokaa anteeksi rouva --
tarpeellista, että ensin saisin nähdä joitain näytettä työstänne, joten
voisi tietää minkälaista ompelusta saatan teille uskoa".

Rouva Rossiter otti taskustaan koru-ompeluksella kirjaillun
vaate-kappaleen. Punastuvin poskin ja sanaakaan virkkamatta ojensi hän
sen rouva Tourtelotte'lle.

-- "Onko tämä tosiaankin teidän omaa työtänne?"

Minette nyykäytti myöntyväisesti päätään.

-- "Sangen kauniisti tehty! -- Kyllä minulta työtä saatten rouvaseni...
Kuinka pitkä aika on siitä kuin tämän valmistitte?" kysyi ranskalainen
rouva yhä tarkastellen kaunista ompelusta.

-- "Seitsemän vuotta", änkytti rouva Rossiter.

Seikka oli se, että tämä koru-työ oli ollut osa hänen myötäjäisistään.
Kuinka monta onnellista muistoa ja suloista toivoa oli noussut hänen
mieleensä tätä ommellessa... Kaiken elinaikani -- niin hän oli
ajatellut -- tahdon säilyttää paraimmat kappaleet näistä, mutta köyhyys
oli pakoittanut hänet ottamaan niistä toisen toisensa perästä
käytettäväksi, koska häneltä puuttui varoja uudistaa heidän
jokapäiväistä vaate-varastoaan. Nytpä oli yksi noista korukappaleista
todistajana hänen taidostaan, mutta -- samalla myöskin hänen
köyhyydestään. Eipä ihmettä, jos tämä koski hänen sydämmeensä ja
kyyneleitä väkisinkin kiertyi hänen silmiinsä.

-- "No niin", sanoi rouva Tourtelotte nopeasti, "tässä on koko joukko
nenäliinoja, joihin on ommeltava yhdyskirjaimia ja tässä on lankaa ja
neuloja. Antakaa minun ensin nähdä miten nämät teiltä onnistuvat, niin
sitten" -- ja hän lopetti puheensa omituisella tavalla keikauttaen
päätään.

Rouva Rossiter'ille, joka kauan aikaa yhä oli saanut paikkailla
vanhoja, kuluneita lapsen vaatteita, oli erittäin mieluista kerrankin
ryhtyä koru-ompeluun. Ja niinpä tämä vanha, tuttu työ, hänen illoin
istuessaan sen ääressä, muistutti hänelle hänen avioliittonsa
ensimmäisiä onnellisia päiviä. Hän olisi niin kernaasti suonut miehensä
nytkin vielä joskus lukevan hänelle ääneen niinkuin ennen melkeen joka
päivä oli tehnyt: olivathan muutoin niin tukalia nuo pitkät talviset
illat, jolloin tuskin tuli sanaakaan vaihetuksi.

-- "Mitä sinä luet Kaarle?" kysyi rouva Rossiter eräänä iltana
mieheltään kun tänä, täyttääksen piippuansa, kotvaseksi pani pois
kirjansa.

-- "Onpahan vaan muuan teos ylenluonnollisuudesta taiteessa".

Rouva Rossiter oli kotvasen ääneti.

"Sinä et koskaan enää lue ääneen", virkkoi hän sitten verkalleen.

Hänen miehensä sytytti tulitikun.

-- "Niin, armaani, täytyihän meidän siitä lakata", sanoi hän tuon
tuostakin pysähtyen laskiessaan piipustaan savupilviä, "kun lapset
alinomaa huusivat ja sinä tuskin kymmentäkään minuutia yhtä mittaa
ehdit minua kuunnella".

Rossiter heitti pois tulitikku-pätkän ja tarttui kirjaansa.

-- "Etköhän tänä iltana lukisi minulle vähän?" kysyi hänen vaimonsa
arastellen.

-- "No miksi ei" -- sanoi Kaarle silminnähtävästi häirittynä --
"voisinhan sitä tehdä, mutta" -- tässä käänteli hän kirjansa lehtiä --
"olen juuri keskellä kirjaa, ja sitä paitsi pelkään, ett'ei tämä sinua
huvittaisi".

-- "Voi minä olen niin kyllästynyt tähän äänettömyyteen, tahtoisin vaan
kuulla sinun ääntäsi".

-- "Vai niin, no sitten..." ja Rossiter alkoi heti lukea.

Rouva parka koetti ponnistella voimiansa ymmärtääkseen kaikkia, mutta
vähä väliä tuli kohtia, jotka olivat hänelle umpi-outoja.

-- "Luulempa vaan, ett'ei tämä sinua miellytä", virkkoi Rossiter,
pannen kirjansa pois tavallista varemmin.

Hänen vaimonsa hymyili sanaakaan sanomatta. Hän olisi kernaasti suonut,
että miehensä, hänelle käsittämättömän esteetillisen esitelmän sijaan,
olisi valinnut jonkun kaunokirjallisen teoksen tai matkakertomuksen
luettavaksi. Mutta hän oli jo pannut kaiken rohkeutensa liikkeelle
pyytäessään miestään kerrankin lukemisella hauskuttamaan pitkää, ikävää
talvis-iltaa, eikä hän siis uskaltanut toista pyyntöä tehdä.

-- "Olithan sangen ystävällinen, Kaarle, kun minun tähteni väsytit
itseäs ääneen lukemisella", vastasi hän vältellen.

Hän ei milloinkaan enää pyytänyt saada kuulla mitä hänen miehensä luki.
Äänettömänä, mietteisinsä vaipuneena istui hän, ommellen kaiket illat.
Hänen työnsä oli kaunista ja tuotti hänelle hyvän hinnan. Pienet
hauskuudet lapsille, vähäiset mukavuudet talossa sekä silloin tällöin
joku herkku-ruoka pöydällä todistivat, että emännällä oli muutamaa
dollaria enemmän käytettävänä kuin tavallista.

Rossiter, jos joskus ihmettelikin kuinka hänen vaimonsa arastelevat
rahan-pyynnöt niin kerrassaan olivat laanneet, teki sen aina vaan
äänettömänä itsekseen. Mutta kerran, kun rouva Rossiter jo noin kuusi
viikkoa oli uutta työtänsä toimiskellut, täytyi hänen miehensä
kuitenkin huomata tämä asia.

-- "Minette, annas joku riepu, jolla pyyhkisin nuo vesipilkut
pöydältä", sanoi Rossiter eräänä päivänä ja laski jo kätensä
vaate-kasalle, joka oli tuolilla lähellä häntä.

-- "Ai! älä ota siitä. Siinä..." huudahti hänen vaimonsa ja pyyhkäsi
nopeasti pöydän käsiliinalla.

-- "Mitäs tuossa on?" kysyi Kaarle osottaen vaate-kasaa.

-- "Onhan vaan vaatetta tyynynpäällyksiä varten, jotka pitää
kirjaella", änkytti Minette, ja vähän vitkailtuaan kertoi hän koko
asian. "En tahtonut aina jokaisen pienen tarpeen vuoksi vaivata sinua
rahan-pyynnöilläni, koska tiedän sun tarvitsevan palkkasi taiteellisten
aikeittesi toteuttamiseksi. Minusta tuntui raskaalle pyytää sinulta
rahoja, koska ne itsellesikin ovat tarpeen -- jok'ainoa penni".

-- "Niinpä kyllä, eikä niitä juuri paljoa olekaan", vastasi Rossiter
katkeralla äänellä ja alkoi kiivain askelin kävellä edes takaisin
huoneessa. "Minette, kuinka saisin joskus maailmassa niin paljon
säästetyksi, että pääsisin Europaan? Siinäpä temppu!"

Nuori rouva koetti paraillaan pujoittaa lankaa neulan silmään, mutta
kyyneleitten tähden, jotka kiertyivät hänen silmiinsä, näki hän
edessänsä tuhansittain kimaltelevia neuloja. -- Hän oli pelännyt
miehensä panevan pahaksensa, että vaimonsa rahan edestä teki työtä
muille. Tosin oli hän vavissut miehensä vihaa, mutta toisten
oli hän taas toivonut kenties saavansa häneltä ystävällisen
silmän-luonnin kiitokseksi siitä, että oli koettanut olla apuna pienten
talon-tarpeitten hankkimisessa. Ja yksi ainoa lempeä katse, yksi ainoa
hellä syleilys olisikin ollut hänelle yltäkylläinen palkinto... Sitä
rouva parka vaan ei koskaan ollut ajatellut, ettei hänen miehensä
ensinkään pitäisi lukua näistä hänen vaivoistaan ja ponnistuksistaan.
Tämä tuntui hänestä kovin katkeralle. Hän oli jo paljon kärsinyt
miehensä tähden -- ja aina valittamatta, nurisematta -- mutta ei mikään
ollut niin hänen sydämmeensä koskenut kuin tämä viimeinen
itsekkäisyyden osoite.

Varhain ja myöhään oli vaimo parka tehnyt työtä: hän oli hoitanut
miestänsä tämän sairasna ollessa, hän oli luopunut kaikista mukavuuden
ja hauskuuden vaatimuksista ja uhrannut koko elämänsä yksistään
miehensä ja lastensa hyväksi. Ja kaikesta tuosta ei hänen miehensä
suonut hänelle ainoatakaan kiitollisuuden osoitusta, vaan valitti
alati, että köyhyys oli hänellä esteenä taipumustensa kehittämisessä,
kunnian ja maineen saavuttamisessa.

-- "Seikka on se", jatkoi Rossiter katsoen ulos ikkunasta, "ett'ei
minun olisi tosiaan pitänyt naida. Silloin olisin voinut pyhittää
kaiken elämäni taiteelle. Mitä hyödyttävät minua nämät monet vuodet,
jolloin olen tehnyt kirjoituspöytäni ääressä työtä kuin viheliäinen
orja tuon pelkän jokapäiväisen leivän tähden? Miehen pää-määrän pitää
oleman jotakin, josta hän saattaa olla ylpeä. Mutta kirjanpito -- voi
mokoman syitä ylpeilemiseen!"

Minette ei vastannut mitään. Mies oli puhunut tavallisella murisevalla
äänellään puoleksi itsekseen.

Vaiettuaan astui hän akkunan luota uunin ääreen. Hänen vaimonsa istui
akkunan vieressä koettaen laskeutuvan auringon himmeässä valossa vielä
valmistaa yhden tyynynpäällyksen.

-- "Otin tänään tauluni '_pieni emännöitsijä_' mukanani
taidekauppiaalle Van Bechten'ille myödäkseni sen hänelle. 'Rossiter',
sanoi hän, 'onpa häpeä, että teidän kaltaisenne neron täytyy kuihtua
kauppakirjojen ääressä, kirjoitellen vaan saippuan ja tupakan pintoja.
Teidän pitäisi lähteä Euroopaan'. Tiedänhän kyllä hänen olevan
oikeassa, mutta mitäpä siitä maksaa puhuakaan! Minä olen tuomittu, --
minä olen sidottu tähän yhteen paikkaan!"

Rouva Rossiter pani pois työnsä ja katseli kolkkoa seutua tuolla
ulkona. Sitten seurasi hetkisen vaiti-oloa. Rossiter tuijotti hehkuviin
hiiliin, ja hänen vaimonsa muisteli niitä aikoja, jolloin hän oli
luullut olevansa miehensä ainoana ilona. Hän muisteli kuinka hän
silloin aina oli toivonut elävänsä onnellisena hänen kanssaan ja kuinka
suloista hänelle oli ollut se ajatus, että hänen tuli jokaisesta
iloisesta hetkestä elämässään kiittää miestänsä! Voi, ainoastaan
seitsemän vuotta oli siitä pitäin kulunut, ja nyt täytyi hänen jo
ansaita ravinnon sekä vaatteet itsellensä ja kolmelle lapselleen...
Mies vaan nurisi niitä siteitä, joilla hän oli kiinnitetty heihin.

-- "Kaarle", sanoi Minette vienolla äänellä, "sinun ei tarvitse pitää
itseäs sidottuna. Mene vaan minne mielesi pitää. Jos tunnet, että
Jumala on sinut korkeampiin tehtäviin määrännyt kuin mitä täällä voit
toimittaa, niin olet vapaa suurempaa kutsumustasi täyttämään. Minä
rakastan sinua --" hänen äänensä vapisi ja hän pysähtyi hetkiseksi,
vaan jatkoi sitten taas -- "mutta minä en tahdo olla vaimona miehellä,
jolle olen rasitukseksi. Mitä lapsiimme tulee --"

Hän pysähtyi äkkiä. Hänen rakastava, alttiiksi antava sydämmensä ja
koko hänen lempeä luontonsa vastusti sitä ajatusta, että tuo mies, jota
hän niin suuresti oli kunnioittanut, voisi vaimonsa heikoille
hartioille laskea koko huolen heidän kolmesta lapsestaan ja ainoastaan
siinä tarkoituksessa, että itse sitä helpommin voisi kunniaa ja
mainetta saavuttaa. -- Mitä hänen omaan äidinvelvollisuutensa tuntoon
tuli, piti hän lujasti kiinni siitä, ettei mikään muu kuin kuolema
voisi häntä siitä eroittaa. Ja samoin, ajatteli hän, pitäisi isänkin
tunteman.

-- "Kaarle", sanoi hän, nopeasti kohottautuen tuoliltaan ja astuen
nuorimman lapsensa kätkyen luo, "kumpaiseenko luulet Jumalan sinua
vaativan: olemaan uskollisena aviopuolisona ja isänä vai tulemaan
mainioksi taideniekaksi?"

-- "Koska Luoja on suonut mulle luonnonlahjoja, joitten avulla voisin
ihmiskuntaa ylentää ja innostuttaa vielä sittenkin kun minun lyhyt
elämäni on sammunut, niin on epäilemättä minun velvollisuuteni käyttää
tuota lahjaa".

Minette loi mieheensä pitkän, surullisen ja tiedustelevan katseen.

-- "Mutta minusta taas", sanoi hän rohkeasti, "on vanhempain
ensimmäinen velvollisuus pyhittää elämänsä lapsilleen".

-- "Tietysti", myönsi Rossiter vilpittömästi, "mutta näethän kuinka
minun velvollisuuteni ovat keskenään risti-riitaiset. Minä puolestani
pitäisin parempana tuota korkeampaa velvollisuutta. Mutta seikka on
juuri se, ettei minun koskaan olisi pitänyt naida".

Näin lopetti hän, syvästi huoaten. Hän ei ensinkään ajatellut, että
hänen olisi miehen lailla tullut kärsiä tehdyn erhetyksen seurauksia,
hän vaan yhä syytti sallimusta, joka oli suonut hänelle neron, vaan
sitten sitonut hänet halpoihin kahleisin.

Vaimo parka se vaan tunsi vääryydeksi, että hänen yksinään tuli kantaa
onnettoman avioliiton seurauksia. Mutta lapsiansa täytyi hänen elättää,
lapsillensa hankkia suojaa ja vaatetta -- se oli hänelle selvää
selvempi. Ja luottaen Jumalaan oli hän valmis ottamaan kantaaksensa
tämän raskaan taakan.


II.

Ystävä hädässä.


-- "Vai on siis Rossiter lähtenyt pois meiltä?" puhui mrs [lyhennys
Englantilaisesta sanasta mistress (lue missis) merkitsee = rouva;
samoin mr., lyhennys sanasta mister = herra] Basset miehellensä, mr
John Basset'ille, joka oli päämies kauppahuoneessa "Basset ja
kumppani".

-- "Mokomatakin vahinkoa", vastasi mr Basset jupisten. "En minä olisi
häntä niinkään kauan pitänyt, joll'ei minun olisi käynyt sääliksi hänen
perheensä".

-- "Samapa se juuri hänen perheellensä oli", huomautti hänen rouvansa
tyynesti.

-- "Vai niin?" sanoi Basset, joka paraillaan oli tuskastuttavassa
toimessa, nimittäin panemassa puhdasta kaulusta kaulaansa. "Mistä
syystä se niin sama on, tahtoisin tietää?"

-- "Siitä syystä, että rouva Rossiter itse elättää itsensä ja
lapsensa", vastasi mrs Basset sysäten mansettinsa ylös ja mielihyvällä
katsellen kauniita käsiänsä.

-- "Kuinka? Oletko tiennyt tämän seikan koko ajan", tiuskasi mr Basset.
"Miks'et ole minulle siitä ennen sanonut?" Ja samassa lohkesi nappi,
johon hän oli järeillä käsillään koettanut kaulusta kiinnittää.

Mr Basset'illa oli sama luulo kuin monella muullakin miehisellä
miehellä, että nimittäin jok'ainoaan vahinkoon on vaimo-ihminen syypää.

-- "Tonttu vieköön sen tytön, joka näitä kapineita silittää!" huudahti
hän. "Hänen suurin huvituksensa näkyy olevan repiä silittimellä
ihmisten paidoista napit irti ja likistää ne sitten vaan koreasti
kiinni, luulotellen, että kaikki muka on niinkuin olla pitää. Jos sinä,
Lotta, viitsisit vähän tarkemmin katsella vaatteita kun ne pesusta
tuodaan, niin ei tällaista harmia tapahtuisi".

"Hm! Nappien pitäisi muka olla aivan juurtuneita vaatteesen ja yhä
kasvaa sitä myöten kuin kuluvatkin, jotta kyllä kestäisivät
maltittomain miesten nyhtämisiä". Niin vastasi mrs Basset aivan
tyyneesti, olkansa yli tarkastellen oliko hameen lieve oikeen
järjestyksessä.

-- "Min'en usko tuota!" huudahti mr Basset, hikoillen uuden kauluksen
kimpussa. "Mistä sinä sen tiedät?"

-- "Mitä niin? Vai niin, Rossiterin rouvastako? Minä näin hänen tuovan
työtä rouva Tourtelotten luokse. Minäkin teetin hänellä pari neulomusta
meidän Babylle".

Viimeiset sanat lausui hän puoli-ääneen ja vienoudella, joka muutoin
oli vierasta hänen äänellensä. Kaksi vuotta sitten oli nimittäin heidän
ainoa lapsensa, neljä vuotta vanha poika, kuollut, ja hänen nimensä
mainitseminen se aina oli tuskallista vanhemmille kummallekin ja senpä
vuoksi he koettivat niin vähän kuin mahdollista ottaa asiata puheeksi.

-- "Niin ne, hyvähän se on, että hän saattaa perheestänsä huolta
pitää", vastasi mr Basset vähän lempeämmin. "Rossiter taitaa mennä nyt
kolmeksi vuodeksi Euroopaan".

-- "Millä ihmeellä hän sinne pääsee?"

-- "Hm! Hän oli asettanut Van Bechten'in puodissa näytteille kaksi
kuvaa, myötäväksikin sen lurjus! Jok'ainoa hänen maalaamansa kuva on
lähtenyt minun taskustani, jok'ainoa! Minä maksoin tuolle mokomalle
kirjurille 75 dollaria kuukaudessa, ja hän vaan piirusteli ja maalaili.
Niin, jok'ainoa näistä kuvista on lähtenyt minun taskustani!"

-- "Mutta mitenkä hän pääsee Euroopaan, kysyin minä?"

-- "Olenhan sen jo sanonut -- tai olisin sen ainakin sanonut, jollet
sinä alinomaa minua keskeyttäisi. Kenraali Porte-Riche näki hänen
kuvansa. Tiedäthän että hän on olevinaan taiteen tuntia, ja taiteen
ystävä. Hän ihastui muka iki-hyväksi noihin tauluihin, maksoi kelpo
hinnan ja teki viimein Rossiter'ille semmoisen tarjouksen, että tämä
lähtisi hänen kanssaan Euroopaan, valitsemaan hänen kanssaan kuvia
kuvakalleriaan kenraalin uudessa kartanossa".

-- "Ja Rossiter tietysti suostui siihen ilomielin?"

-- "Ilollako? Hm! Taideniekat ja kirjailijat ovat näet aina olevinaan
niin 'ylevä-henkisiä', puhuvat aina 'luonnonperäisestä aatelistansa',
ynnä muuta sellaista, mutta annas vaan kun joku miljonain hallitsija,
villa- tai petroleumi-kauppias viittaa heille, niin heti paikalla
ollaan valmiit tulemaan".

-- "Mitäs siitä? Kenraali puolisoineen tahtoo olla taiteen ja
kirjallisuuden suojelijain kirjoissa, ja niinpä saattaa kumpikin puoli
olla tyytyväisenä", vastasi mrs Basset lempeästi.

Hänen miehensä jupisi jotain epäselvää, ja siihen heidän puheensa
päättyi. Mr Basset ei sen enempää asiata ajatellut. Rouva sitä vastoin
päätti itsekseen ruveta huolta pitämään hylätystä maalarin vaimosta.

Ei siinä kyllin, että mrs Basset toimitti hänelle työtä, vieläpä hän
eräänä aamuna itse meni rouva Rossiterin matalaan majaan. Pieni asunto
oli huolellisesti siivottu, pöly oli pyhitty huonekaluilta niin että
kaikki näytti hyvin sievältä.

Pieni Baby nukkui kätkyessä, Frank lattialla leikki puisilla leluillaan
ja Mamie oli paraillaan nukkeansa puettamassa. Rouva Rossiter istui
ompelu-pöytänsä ääressä, kirjaellen hienoa nenäliinan.

-- "Minun uusia nenäliinojani", ajatteli tarkkasilmäinen mrs Basset.

Hän katseli ympärillensä pienessä, iloisessa huoneessa, jonne aurinko
niin iloisesti lähetti säteitään. Molemmat leikkivät lapset puhelivat
hiljaa keskenänsä, ja äiti istui kauniin työnsä ääressä lähellä
pienintä nukkuvaa lastaan. Mrs Basset'ista ei näyttänyt köyhyys tässä
pienessä perheessä läheskään niin kauhistavalta, kuin hän oli sitä
mielessään kuvaillut. Kaikki oli täällä niin siistiä ja somaa. Lapset
näyttivät hänestä niin sieville ja rakastettaville, -- kenties siksi,
ettei hänellä omaa lasta ollut -- ja muutaman minuutin kuluttua
istuikin jo Frank hänen sylissään, ihmetellen hänen kaunista kelloansa,
ja Mamie silitteli hyvän ladyn pehmoista muhvia.

Mitä rouva Rossiter'iin tulee oli mrs Basset hänen mielestään lumoava
olento, kaunis ja komea, armas ja hyväntahtoinen. Poloinen ompelijatar
ei voinut muuta kuin ihailla rikasta ja kaunista kauppiaan-rouvaa;
kadehtia häntä, tai pyrkiä niin täydellisen olennon kaltaiseksi --
semmoista ei hän uneksinutkaan.

Mrs Basset puolestaan oli sangen suosiollinen nuorta köyhää rouvaa
kohtaan. Totta kyllä, että tämä maalarin vaimo oli pieni, poloinen ja
arka olento, joka oli joutunut onnettomaan avioliittoon ja oli hyvin
heikko kaikissa taipumaan itsekkään miehensä tahdon alle, mutta pitihän
ottaa osaa hänen murheesensa ja olla hyvä häntä kohtaan. Mrs Basset
osoitti aina ystävyyttä köyhille ja onnettomille.

-- "Teidän miehenne on matkustanut pois pitemmäksi aikaa. Oletteko
saaneet häneltä kirjettä?"

-- "Olen".

-- "No mitä hän kirjoittaa?" kysyi mrs Basset huolettomasti, silitellen
pehmoisella muhvillansa Mamien korvaa. Mutta hämmästyen pitkästä
vaiti-olosta, joka seurasi hänen kysymystään, kääntyi hän rouva
Rossiterin puoleen.

Tämä oli pudottanut työn syliinsä ja kätkenyt kasvot käsiinsä.

-- "Suokaa anteeksi mrs Rossiter! voi mitä olenkaan tehnyt".

Näin puhuen riensi kauppiaan-rouva Minetten luo, mutta tämä viittasi
toisella kädellään häntä poistumaan, toisella yhä vielä peittäen
kasvojaan.

-- "Mieleni on varsin paha", änkytti mrs Basset, "minä pyydän suokaa
anteeksi!"

-- "Se ei tee mitään", vastasi rouva Rossiter ponnistaen voimiansa
jälleen tointuakseen, vaikka ei voinut tukahduttaa syvää huokausta,
joka nousi hänen rinnastaan. Lapset, huomattuaan äitinsä itkevän,
riensivät hänen luokseen ja tarttuivat hänen vaatteisinsa. "Menkäät te
leikkimään pienoset", sanoi rouva Rossiter syleillen heitä.

Mrs Basset oli istuutunut tuolille lähellä Minetteä ja laskenut kätensä
hänen olalleen.

Hylätty vaimo otti kirjeen taskustansa.

-- "Tässä, -- lukekaa!" kuiskasi hän, pistäen kirjeen mrs Bassetin
käteen. Vitkalleen aukasi tämä tuon pienen paperin ja luki seuraavaa:

"Rakas vaimoni! Kirjeeni päivä-määrästä näet, että olen saapunut
Berliniin. Oikeastaan olemme jo olleet täällä useampia viikkoja, mutta
me lähdemme pian Italiaan. Minusta tuntuu kuin vasta nyt oikeen
käsittäisin mitä elämä on. Nyt ei minun enää tarvitse orjan töitä
toimitella jokapäiväistä leipää ansaitakseni. Päiväni ovat mulle liian
lyhyet ja öitäni sulostuttavat ihanat unelmat, jotka minä vielä kyllä
toteutan. Oikeassa olin kun väitin olevani määrätty korkeampiin
tehtäviin kuin perhettä elättämään. Öin ja päivin kiitän Luojaa tästä
uudesta vapaudestani. Kovat olivat nuo orjuuteni ajat -- mutta nyt ne
ovat menneet. Minä tunnen jalkaini alla tien, joka vie mua johonkin
suureen, ja tätä tietä olen päättänyt kulkea päähän saakka. Se vaatii
minulta monen vuoden vaivaa ja työtä ennenkuin pääsen täydellisyyteen,
mutta minä olen sinne kerran pääsevä. Älä ole milläsikään, älä ole
pahoillasi, jos et muutamiin vuosiin kuulekaan minusta mitään. Niin,
älä muuta odotakaan. Pitäkäämme kumpikin itsemme vapaina; kumpikin
oikeutettuna elämään miten mielii. Toivoni on, ettäs olet onnellinen
kodissasi ja lastesi luona. Hyvästi!    Kaarle Rossiter."

Mrs Basset katsoi hämmästyneenä rouva Rossiteriin, ja tuo pieni kirje,
jota hän vastikään oli lukenut, putosi hänen kädestään lattialle.

-- "Aikooko tuo mies todellakin tällä kylmäkiskoisella tavalla erota
vaimostaan ja lapsistaan?"

Rouva Rossiter nyykähytti surullisesti päätään, ja hänen kumartuessaan
nostamaan kirjettä lattialta, vierähti kuuma kyynel hänen silmistään
matolle.

-- "Onko milloinkaan moista kuultu!" jatkoi Mrs Basset jälleen. "Hän
toivoo teidän olevan onnellinen kodissanne, lastenne luona! Eikö
huolenpito lapsistanne ole yhtä hyvin hänen kuin teidän
velvollisuutenne?"

-- "Hän on suunnittanut itselleen aivan toisellaisen tehtävän".

-- "Sitä olisi hänen pitänyt ajatella ennenkuin hänellä oli vaimo ja
lapsia".

-- "Hän olkoon niin vapaa kuin jos ei koskaan olisi nainutkaan", sanoi
vaimo parka hiljaisella päättäväisyydellä.

-- "No mitä aiotte te tehdä?" kysyi mrs Basset ihmetellen.

-- "Aikomukseni on hakea eroa", vastasi rouva Rossiter levollisesti.

-- "Eroa? Tekö?"

-- "Ja miksikä en? Tuleeko minun väkisin riippua kiinni miehessä, joka
saattaa minulle tämmöisen kirjeen kirjoittaa?" Rouva Rossiter puhui
katkeralla äänellä pitäen kirjettä edessään, ja hänen silmissään paloi
suuttumuksen tuli. "Tekisittekö te niin jos olisitte tämmöisessä
tilassa?"

-- "Minäkö? Tietysti en. Minä en sitä tekisi, mutta te olette aivan
toisissa suhteissa kuin minä. Te olette tähän saakka kärsineet häneltä
kaikki. Kukaan ei voi vaatia liian suurta rohkeutta teiltä".

-- "Ihmiset saavat usein nähdä semmoista mitä eivät ole
odottaneetkaan", sanoi Minette lyhyesti ja tarttui jälleen työhönsä.

Mrs Basset katseli häntä ihmetellen.

-- "Tepä vasta luja olento oletten! Te otatte kaikki asiat niin
rauhallisesti. Ei kukaan aavistakaan, että te yksin voisitte itsenne ja
perheenne elättää. Mutta te koitatte ja se onnistuu. Teillä on
todellakin kiven kova tahto. Minä puolestani, vaikka kyllä näytän
itsenäiseltä, en tiedä, mitä teidän sijassanne tekisin".

-- "Semmoiset asiat eivät tulekaan niin äkkiä, minulla on ollut
kylliksi aikaa valmistua niihin".

Mrs Basset istui hetkisen syviin mietteisin vaipuneena, sitten jatkoi
hän jälleen puhettansa niin totisena kuin ei mitään keskeytystä olisi
tapahtunutkaan.

-- "Mutta miten ihmeen lailla te annoitte asian mennä näin pitkälle?
Kyllä minunkin Johnini -- niinkuin luullakseni kaikki miehet -- olisi
itsekäs ja salaperäinen, jos antaisin hänen mielin määrin menetellä.
Mutta minä osasin heti alusta kohdella häntä hänen luontonsa
mukaisesti. Ensimmäisinä aikoina yhdessä-oloamme olisi hän tehnyt minun
tähteni vaikka mitä, ja tältä kannalta en minä laskenut häntä pois.
Minä en hellittänyt valtikkaa. Väliin hän tosin murisee -- mutta sen
tekevät kaikki naineet miehet. Minä annan hänen murista, se käy hänelle
lopulta ikävämmäksi kuin minulle.

"Mutta te olitte varmaan jo alusta liian perään-antava. Te autoitte
häntä riisumaan päällystakkia, toitte hänelle hänen tohvelinsa,
järjestitte hänen hiuksensa ja juoksitte kaikkialle häntä tapaamaan".

Mrs Bassett purskahti nauramaan ja astui huoneen poikki Minetten
luokse.

-- "Voi mitä houkkia me vaimot toisinaan olemme!" huudahti hän sitten.

Minette pyyhkäsi vesikarpalot, jotka olivat kiertyneet hänen silmiinsä.

-- "Hyvä Minette!" kuiskasi mrs Basset, kumartuen hänen puoleensa ja
kietoen kätensä hänen kaulaansa. "Taivas, näettekö, katsoo meidän
parastamme, kun ei suosi ensimmäistä rakkauttamme. Jos minä olisin
tullut naimisiin niinkuin ensin olin aikonut, niin tuskinpa olisin
paremmassa tilassa kuin tekään".

Rouvista tuli pian ystävykset. He rupesivat puhelemaan yhä enemmin, ja
kesken itkuansakin täytyi rouva Rossiterin hymyillä kun mrs Basset
kohotti pikku Frankin korkealle ilmaan ja suudeltuaan jälleen laski
hänet maahan.

-- "Sinä olet pikkuinen kultainen poika semmoinen", hyväili
tukkukauppiaan rouva lasta; "ensikerran tänne tullessani tuon sinulle
torven ja rummun ja monta muuta hyödyllistä kapinetta. Ja te, rouva
Rossiter", sanoi hän ojentaen tälle kätensä, "jos joskus mitä
tarvitsette, niin älkää unhoittako ystävän oikeutta, vaan antakaa
minulle tieto".

-- "Te olette varsin hyvä! Toivoakseni ei minulta ole puuttuva, mitä
välttämättömästi tarvitsen".

Ja iloisesti hymyillen läksi rikas rouva pois köyhästä asunnosta,
rohkaistuaan matalan majan asukkaan mieltä ja jätettyään jälkeensä
iloisen toivon.

Siitä pitäin oli rikkaan rouvan muutoin niin yksitoikkoisessa elämässä
mitä mieluisin huvitus käydä köyhän rouva Rossiterin luona, haastella
hetken tai pari hänen kanssansa ja leikkiä hänen lastensa kanssa. Frank
oli melkein samassa iässä kuin hänenkin poika-vainajansa, ja useinpa
mrs Basset leikillään uhkasi ryöstävänsä hänet kerran omakseen. Mutta
eipä rouva Rossiter olisi millään hinnalla luopunut lapsestansa, niin
kauan kuin suinkin jaksoi ansaita leipää.

Rikkaan rouvan täytyi tyytyä vaan siihen, että sai hankkia pienosille
leluja ja namusia, viedä heitä kävelemään ja muulla tavalla huvittaa
heitä, -- palaten sitten yksinänsä komean kotinsa hiljaisuuteen ja
yksitoikkoisuuteen. Sisarukset eivät olisi saattaneet kiintyä toisiinsa
niin paljon kuin nämät molemmat vaimot. Ja kun rouva Rossiterin pieni
Baby kuoli, niin mrs Basset se hienoilla käsillänsä laitteli ja puki
pienen vainajan sen viimeiseen kehtoon.

Ja mrs Basset se myös ensimmäisenä sai sanomalehtien kautta tiedon
"maalari Rossiterista Romassa". Hän toi sanomalehden hylätyn puolison
luettavaksi. Pian nähtiin sanomalehdissä yhä useammin tietoja tuosta
"Amerikalaisesta taideniekasta". Hänen taulujansa kehuttiin paljon,
mutta niistä ei ollut ainoatakaan vielä tullut taideniekan kotimaahan,
paitsi muutamia, jotka olivat rikkaitten Amerikalaisten yksityistä
omaisuutta. Viiden vuoden kuluttua rupesivat sanomalehdet puhumaan
paljon eräästä suuresta kuvasta, joka oli Rossiterilla paraikaa
tekeillä.

Muutoin ei mrs Basset paljon välittänyt taiteesta, mutta nyt hän
huolellisesti tarkasteli pienimpiäkin tietoja taiteen maailmasta. Hän
teki tuttavuutta Romasta äsken tulleitten henkilöitten kanssa
saadakseen siten tietoja Rossiterin maineesta maalarina. Ja kaikkia
mitä suinkin tästä asiasta sai kuulla, kiiruhti hän piammiten
ilmoittamaan onnettomalle ystävälleen.

Mitä mrs Bassetiin itseensä ja hänen ajatukseensa Rossiterista tulee,
niin eivät mitkään kiitokset mainion maalarin nerollisuudesta voineet
saada häntä unhoittamaan millä kylmäkiskoisella, sydämmettömällä
tavalla tämä oli eronnut vaimostaan ja lapsistaan. Mutta rouva
Rossiteria ilahuttivat nämät tiedot lastensa isän maineesta sitä
enemmän. Hänen sydämmensä unhoitti miehen itsekkäisyyden ja hän tunsi
totista iloa tästä menestyksestä, vaikka ei mies siitä ollut antanut
vaimollensa tietoa puolellakaan sanalla. Sitten Rossiterin lähdön oli
Minette monta vuotta saanut ankarasti ja ahkerasti tehdä työtä ja elää
mitä yksinkertaisimmasti. Hänen ainoa ystävänsä oli mrs Basset; ja niin
suuressa hiljaisuudessa, maailmasta eroitettuna eleli rouva Rossiter,
ett'ei yksikään aavistanut hänen olevan kuuluisan taideniekan vaimon,
vaikka hän lastensa tähden tahtoi pitää tämän nimen.


III.

Chicagon tulipalossa.


Koko viikkokauden oli Chicagon sanomalehdissä seuraava ilmoitus
nähtävänä:

"Rossiterin suuri taulu: _Sielun lento_.

"Maanantaina 9. p:nä lokakuuta on tämä suuri taideteos näytteillä
Academy of Design'issä (maalaus-akatemiassa). Sen edellisenä
perjantaina ja lauantaina on näyttely suljettu".

Aikakauskirjoissa nähtiin myöskin melkein joka päivä Rossiteria ja
hänen maalaustansa koskevia ilmoituksia. Joskus oli siellä myös pieniä
arvosteluja niiltä harvoilta onnellisilta, jotka omin silmin,
Rossiterin atelierissa (työhuoneessa) Romassa olivat nähneet hänen
taulunsa; ja olipa siellä vielä hauskoja kuvauksia taiteilijan omasta
personastakin, jotka kaikki olivat omiansa herättämään yleisössä mitä
kiihkeintä uteliaisuutta.

Eräs Chicagon kuukauslehti "Monthly Art Synopsis" mainitsee
Rossiterista seuraavilla sanoilla:

"Ennenkuin tämä lehti ensi kerran ilmestyy, tulee tuo ihmeellinen
mestari-teos: _Sielun lento_ näytettäväksi maalaus-akatemiassamme.
Tuskin lienee tänne milloinkaan niin suurella maltittomuudella odotettu
mitään taulua, kuin nyt tätä Rossiterin mainiota teosta. Taideniekka on
jo aikaa sitten päättänyt, että tämän taulun ensimmäinen julkinen
näytäntö tapahtuisi Chicagossa, siinä kaupungissa, mistä hän kuusi
vuotta sitten köyhänä ja tuntemattomana läksi. Kuuluisana palaa
hän nyt tuoden mukanansa siveltimensä luoman kuvan, jota Roman
taide-arvostelijat ovat tunnustaneet kaikista paraimmaksi nykyajan
teokseksi. Taulua on tähän saakka niin huolellisesti salattu yleisöltä,
ett'emme voi tuoda esiin kuin yhden ainoan kuvauksen siitä.

"Eräässä Berlinin sanomalehdessä on luettavana näin kuuluva kirje
Romasta:

"Amerikalaisen taideniekan, Kaarle Rossiterin, työhuoneessa on
äsköttäin valmistunut eräs taulu nimeltä: _Sielun lento_. Tuiki
mahdotonta on sanoin selittää tätä kuvaa. Ihmeellinen värien rikkaus,
elävä henkisyys, valtava mielenkuvailu -- tuo kaikki tekee selityksen
mahdottomaksi. -- Se kuvailee sielua, joka kulkee äärettömän avaruuden
kautta -- tuon muodottoman, äärettömän, rajattoman pimeyden kautta,
jota me sanomme avaruudeksi, ja jossa summattomain matkain päässä
tähdet kimaltelevat. Sielu on kuvattu valoisaksi olennoksi ihmisruumiin
rajapiirteissä, mutta sanomattoman ihana on tämä olento. Siipiä sillä
ei ole, mutta itse liikkumisen aate on niin elävästi esitetty, että
näyttää aivan kuin sielu hajoittaisi edestään pimeyttä ja liiteleisi
yhä kauemmas ja kauemmas. Koko olento on niin eterillinen, että katsoja
melkein pelkää sen heti ensi silmänräpäyksessä sulavan ja haihtuvan
kuin kesäinen hattara ja katoovan pimeyteen, jonka läpi sen matka käy.
Tämän kuvan ihanuus, tunto yksinäisyydestä ja äärettömän avaruuden
ylevyydestä täyttää hartaudella katsojan mielen. Samoin kuin Dante'n
'helvetti', vaikuttaa sekin pyhää kauhistusta.

"Niissä harvoissa Rossiterin kuvissa, jotka tähän saakka ovat tänne
saapuneet, vallitsee joka ainoassa suurin puhtaus ja värien komeus.
Niistä on maksettu summattomia summia. Koloristina on Rossiter
kieltämättä nykyajan etevimpiä maalareita".

Sen päivän edellisenä lauantaina, jolloin Rossiterin taulu "Sielun
Lento" oli näytteille pantava, pysähtyi mrs Basset, matkallaan rouva
Rossiterin luokse, erään puodin eteen, missä värejä ynnä muita
maalaus-tarpeita myytiin. Siellä valikoi hän värilaatikon pientä
lemmittyänsä Frankia varten ja kuuli kuinka puoti-poika, viitaten
erääsen puodissa olevaan herraan, hiljaa kuiskasi kumppalilleen: "Onhan
tuo aivan muittenkin kuolevaisten näköinen".

Kohta sen jälkeen katsahti tukkukauppiaan-rouva vieressä seisovaan
herraan. Tämä samassa kohotti silmänsä, ja heidän katseensa kohtasivat
toisiaan.

-- "Mr Rossiter!" -- "Mrs Basset!" huusivat he yht'aikaa.

Rossiter näytti kenties hiukan vanhemmalle kuin ennen, mutta muutoin
näytti kuluneista vuosista olleen hyötyä sekä hänen hengelliselle että
ruumiillisellekin ulkonäyllensä.

Mitä hänen käytökseensä tulee, osoittihe siinä oman arvon tunteminen,
sekä vakavuus ja levollisuus, jommoista vaan ylhäisten kanssa
seurusteleminen voi tuottaa ja mrs Bassetkin -- vaikka ei suinkaan
muutoin katsellut tätä miestä suotuisin silmin -- ei voinut kokonaan
vastustaa hänen sointuvan äänensä ja sulavan käytöksensä lumousvoimaa.

-- "Ei ole tarvis kysyä teiltä mistä te tuletten kun sanomalehdet jo on
meille tuon kaiken kertoneet!" sanoi mrs Basset hymyillen. "Ja mitäs me
tavalliset ihmiset voimmekaan sanoa mainioille miehille kun heitä
tapaamme. Sanomalehdet ilmoittavat kaikkia mitä heidän terveyteensä,
tulemiseensa ja menemiseensä tulee".

Rossiter teki sievän kumarruksen.

-- "Kun minä", sanoi hän, "tapaan erään Chicagon kaunottaren voin aina
siihen mitä muotilehdistä olen hänestä lukenut liittää: mrs Basset,
lehdet ovat mulle ainoastaan puolia kertoneet!"

Mrs Bassetin mieleen muistuivat ne mielistelevät viittaukset, joita
hänestä oli lausuttu viimeisessä numerossa muotilehteä "Sunday Times",
ja hän myhähti tyytyväisesti.

Samassa toi puotipoika paketin, joka sisälsi pienen Frankin
värilaatikon. Mrs Basset olisi kernaasti tehnyt pienen viittauksen
Rossiterin vaimosta ja lapsista, ja sanat pyörivätkin jo hänen
kielellään, mutta silmäys tuon miehen puoleen esti hänet siitä; hän
sanoi jäähyväiset ja läksi puodista.

Hänen taas kävellessään kadulla, heräsi rohkeus hänessä jälleen.

-- "Tuo konna", sanoi hän itseksensä, "minun ei olisi pitänyt olla
häntä tuntevinani. Minua harmittaa etten uskaltanut sanoa hänelle
ajatustani!"

Kun mrs Basset saapui rouva Rossiterin luo, kertoi hän tietysti
ystävälleen koko tapauksen ja tämä kuunteli sitä äänetönnä.

-- "Tuomitkaa te häntä hänen teoksensa mukaan", sanoi hän sitten
levollisesti, "minä olen ainoa inhimillinen olento, jolla on oikeus
tuomita häntä puolisona ja isänä ja minä en valita".

Armas, uskollinen vaimonsydän!

Rouva Rossiter vastaan-otti kalliina aarteena jokaisen pienimmänkin
sanoman, joka koski hänen miestänsä. Hän leikkasi nämä ilmoitukset
sanomalehdistä erilleen, säilytti niitä huolellisesti laatikossa ja
lueskeli niitä tuon tuostakin uudelleen. Hän oli pannut vähän rahaa
säästöön hankkiaksensa itselleen ja lapsilleen pääsöpiletin
taide-näyttelyyn; olipa jo varustanut kullekin heistä juhlapuvunkin
siksi. Ei ollut suinkaan hänen aikomuksensa mennä sinne ensimmäisenä
päivänä, jolloin pääsömaksu oli suuri, vasta sitten kun rikkaat taiteen
ystävät olivat kylläksensä ihailleet, oli tuleva hänenkin vuoronsa
mennä lapsineen katsomaan heidän isänsä kuuluisata taideteosta.
Kumpikin lapsi oli jo niin vanha, että saattoi heidän perheellisiä
olojansa käsittää; Mamie oli kaksitoista, Frank kymmenen vuotta vanha
ja he muistivat vallan hyvin sen ajan, jolloin isä oli lähtenyt pois.

Mrs Bassetin kertomus kohtauksesta Rossiterin kanssa poisti kokonaan
unen rouva Rossiterin silmistä. Kaiken yötä muistui vaan hänen
mieleensä, että miehensä nyt oli samassa kaupungissa, niin lähellä
häntä; hän mietiskeli missähän tuo oleskellee ja puoleksi toivoi,
puoleksi pelkäsi että kenties yks'kaks' voisi tavata häntä. Sunnuntaina
meni äiti, kuten tavallisesti, lastensa kanssa kirkkoon ja saattoi
heidät illalla sunnuntaikouluun, mutta hänen ajatuksensa vaan alinomaa
lensivät tuon miehen luo, jota hän rakasti. Illalla, rukoillessaan,
kiitti hän Jumalaa miehensä menestyksestä ja ajateltuansa häntä koko
päivän, näki vaimo parka unissaankin yhä vaan miestänsä.

Mitä Rossiteriin itseensä tulee, ei kohtaus mrs Bassetin kanssa ollut
saanut hänen ajatuksiansa kääntymään hänen perheesensä. Kuusi vuotta
sitten, jolloin hän läksi kotoansa, ei mrs Basset ollut hänen
vaimolleen muuta kuin toisetkaan rikkaat rouvat, jotka hänelle työtä
toimittivat. Hänen ajatustensa ainoana määränä oli hänen suuri
taulunsa, ja hän riemuitsi niistä ylistyksistä, joita hänelle
kaikilta haaroin oli tulvinut. Elämässä ei hänellä ollut mitään muuta
iloa tai surua, mitään muuta muistoa tai toivoa paitsi niitä, jotka
oli yhdistyksessä hänen neronsa tuotteen kanssa. Hänen entinen
perhe-elämänsä, sen vastukset, sen puutokset, hänen syrjäinen asemansa
-- ne olivat hänelle vastenmmielisiä muistoja; hän ei tahtonut niitä
ajatella. Hän karkoitti vähimmänkin muiston niistä kun vaan sen taisi.

Sillä välin lähestyi Chicagoa nopein askelin tuo kovan onnen kamala
tapaus. Samoin kuin kaikki muut kaupungin asukkaat laskeusi Rossiterkin
iki-muistettavana sunnuntai-iltana 8 p:nä lokakuuta 1871 levollisesti
vuoteelleen, mielessään kuvaillen sitä yleistä riemua, minkä hänen
kuvansa oli nostava. Hän nukkui syvään uneen, väsyneenä kuin oli
matkasta.

Kaduilla oli jo hirveä hälinä, kirkonkellot soivat kamalaa soittoansa,
-- mutta yhä vielä makasi Rossiter sikeästi; hän ei kuullut tuon
kauhean öisen tulipalon hirmuja. Viimeinkin riensi palvelija häntä
herättämään. Hänen ensimmäisenä ajatuksenaan oli hänen epäjumalansa,
hänen taulunsa.

-- "Mikä palaa?" huudahti hän ja sai kamalan vastauksen.

-- "Kaikki palaa, -- koko kaupunki on hukassa!"

Hurjana syöksi hän ulos liekin valaisemalle kadulle aaltoilevaan
ihmisjoukkoon.

Ulvoen lennätteli tuuli isoja kekäleitä kattojen ylitse, ja säkeniä
sinkoili rankkasateena. Komea opera-rakennus oli ilmi-tulessa, oikealla
ja vasemmalla, edessä ja takana löivät liekit ulos talojen akkunoista;
ainoastaan Washingtonin kadun eteläpäässä oli vielä muutamia
kortteleita, joihin tuli ei ollut ennättänyt, vaikka jo uhkasi niitäkin
kolmelta haaralta.

Rossiter juoksi State-Street'ia alas, kunne sai taide-akademian
näkyviin.

Valkea ei ollut saapunut siihen. Rossiterin sydän tykytti kuin olisi
ollut pakahtumaisillaan, ja juuri silloin, aivan hänen silmäinsä
edessä, tulla singahti läheisestä talosta palavia kekäleitä ja tulisia
säkeniä akademian katolle, ja muutaman minuutin kuluttua oli koko
rakennus jo ilmitulessa.

Tuskan huuto tunkeusi Rossiterin rinnasta. Tuntui kuin olisi kaikki
elonvoimat luopuneet hänestä tällä hetkellä.

Hän ei enää tiennyt mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Riehuva
ihmisjoukko kuljetti häntä mukanaan niinkuin aalto lastua tai
karissutta lehteä.

Tultuaan jälleen tuntoihinsa ja käsitettyään asemansa, huomasi hän
olevansa tuhansien muitten pakenevaisten seurassa Michiganjärven
rannalla. Säkeniä ja tuhkaa tulla tuprueli heidän päällensä, kauhea
tuli riehui heidän takanaan, ja ainoastaan järvi heidän edessään esti
liekkejä edemmäs leviämästä.

Joku pakotti Rossiteria nousemaan sataman laiturille, sillä välin kuin
hän itse puolipyörryksissä vaan katsoa tuijotti järvellä palavata
höyryalusta. Kovan onnen isku, joka ryösti häneltä hänen ainoan kalliin
aarteensa, tuon mainion taulun, oli kokonaan huumauttanut hänet. Hän
luuli välistä tämän kaiken olevan vaan kauhean kauheata unta.

Vihdoin, tiistaina aamulla varhain, saapui laiturille eräs höyrylaiva,
joka otti kannelleen niin suuren joukon onnettomia kuin suinkin
mahdollista ja kuljetti heidät palaneitten siltain, tuhkaläjäin ja
raunioitten ohitse siihen osaan kaupunkia, mikä oli säilynyt tulelta.
Rossiter, uupuneena ja nääntyneenä pitkällisestä nälästä ja kovista
mielen liikutuksista samoeli sinne tänne ilman mitään määrää. Vihdoin
istahti hän muutamain muitten kanssa erään kirkon portaille, aivan
lähellä palanutta kaupungin-osaa. Joku kysäsi häneltä oliko hän jo
syönyt aamiaista. Miehen täytyi kahdesti uudistaa kysymyksensä,
ennenkuin huumannut Rossiter saattoi sen käsittää.

-- "En -- kyllä olen", vastasi hän tylsästi.

-- "Milloin?" kysyi toinen.

Rossiter mietti hetkisen.

-- "Eilen aamulla. Laiturilla antoi muuan mies minulle palasen leipää",
sanoi hän.

Ympärillä olijat naurahtivat, kesken kauhistustaankin, miehelle, joka
ei vuorokauteen ollut syönyt mitään. Rossiter otti hänelle tarjotun
leivän ja söi sen, sanaakaan sanomatta. Syvä epätoivo oli estänyt häntä
tuntemasta nälkääkään. syötyään heittäysi hän, peräti nääntyneenä,
kirkon kiviselle lattialle, päänalasekseen pannen käsivartensa, ja
vaipui syvään uneen. Muutaman tunnin kuluttua heräsi hän, ja läksi
jälleen ilman mitään määrää kuljeskelemaan katuja myöten, joilla
taaskin ihmisiä vilisi. Ilma oli tukahduttavan kuuma, aurinko paahtoi
palavasti. Kirkot olivat avoinna, tarjoten suojaa tuhansille
poloisille, joidenka kodit olivat poroksi palaneet. Rossiter istahti
huolettomasti eräälle rauniolle ja tyhjensi taskunsa, löytämättä
niistä muuta kuin moniaita pieniä vaskirahoja. Kukkaronsa sekä kellonsa
oli hän unhottanut ravintolaan. Sinne oli myöskin jäänyt hänen
matka-laukkunsa ja muut kapineensa ja kaikki, kaikki oli nyt mennyt --
jäljellä oli vaan tuhkaläjä. Rossiter katseli kauan noita pieniä rahoja
kädessänsä.

-- "Näitten loputtua olen kerjäläinen! Ei mitään, paitsi näitä, ole
mulla maailmassa!"

Hänen päänsä vaipui alas.

-- "Kerjäläinen!" huoahti hän. "Monivuotisten toivojen ja ponnistusten
perästä ei muuta kuin -- kerjäläinen!"

Kukaan ei häntä huomannut, kukaan ei puhutellut häntä. Istuihan
kaikkialla palaneitten huoneitten raunioina tahi paljaalla nokisella
maalla kodittomia, varattomia raukkoja, niinkuin Rossiterkin,
äänettömän surun ja epätoivon uhrina. Hän ei siis ollut mikään
harvinainen ilmiö, joka olisi voinut ohikulkevan uteliaisuutta
herättää. Vastapäätä sitä paikkaa, missä Rossiter istui, oli kirkko, ja
kun hän illan tultua tunsi ankaran nälän, hiipi hän poikki kadun ja
asettui siellä niitten riviin, joiden oli täytynyt turvautua
kristillisten lähimmäistensä anteliaisuuteen ja hyväntekeväisyyteen.

Tällä tavoin vietti hän monta päivää. Öillä nukkui hän jonkun tulelta
säästyneen kirkon kovalla kivilattialla ja päivillä taas kuljeskeli hän
määrätönnä sinne tänne raunioitten välitse. Hän ei tavannut tuttavata
ainoatakaan, sillä kuuden vuoden poissa-olo oli tehnyt hänet vieraaksi
Chicagossa. Joku tuntematon joskus puhutteli häntä, sillä näinä hädän
ja surkeuden aikoina teki yhteinen onnettomuus pian vento-vieraistakin
tutut.

-- "Oletteko paljonkin kadottaneet?" kysyi häneltä muuan mies.

-- "Kaikki!" ähkäsi Rossiter, tylsästi katsoen avaruuteen.

-- "Tuossa oli minun tehtaani", jatkoi toinen osoittaen lähellä heitä
olevaa tiili- ja kivi-kasaa. "En ole mitään pelastanut. Mutta Chicago
rakennetaan kohta uudelleen. Niin, herrani, kymmenen vuoden perästä ei
pidä enää näkymän jälkeäkään tästä äärettömästä onnettomuudesta".

Mutta Rossiteria ei tämä voinut lohduttaa. Hän ei ajatellut Chicagon
tulevaisuutta. Hänen taulunsa oli hänen ainoa aarteensa. Se oli mennyt.
Muuta hän ei ajatellut.

Hänen mieleensä ei kertaakaan juohtunut, että kenties hänen vaimonsa ja
lapsensakin olivat jääneet raunioitten alle. Hän ei koettanut etsiä
entisiä ystäviänsä ja tuttaviansa. Ilman määrää, ilman tarkoitusta
kuljeskeli tuo poloinen vaan äänetönnä ympäri.

Mutta hänen vaimonsa sitä vastoin ajatteli häntä. Hänen asuntonsa oli
kaikeksi onneksi säästynyt tulipalolta. Öin ja päivin ajatteli rouva
Rossiter vaan miestänsä. Hänen kauheata kuolemaansa -- jos lie joutunut
tulen uhriksi -- tai sitä surkeutta, mitä hän kaiketi kärsi, jos oli
eloon jäänyt. Kun sanomalehdet jälleen alkoivat ilmestyä -- vaikka
paljoa pienempinä entistä -- -- mainittiin yhdessä niistä
Rossiteriakin, mutta hän itse ei sitä lukenut, sillä hänellä ei ollut
viittäkymmentä centiä, jolla olisi ostanut tuommoisen lehden.

Uuden postiviraston akkunassa riippui vähäistä myöhemmin, satojen
muitten kuulutusten joukossa, eräs häntä koskeva. Mutta Rossiter ei
sitä huomannut.

Turhaan eräs vasta perustettu ilmoitustoimisto kuulusti häntä. Ei
jälkeäkään hänestä näkynyt; ja monta viikkoa turhaan etsittyään ja
kuulusteltuaan uskoivat hänen vaimonsa ja mrs Basset viimein, että
Rossiter luultavasti oli hukkunut liekkeihin.

Kerran, marraskuun lopulla, mainittiin sanomalehdissä erästä
kanta-rahastoa, joka New-York'issa oli koottu Chicagon taide-niekkojen
hyväksi. Siinä oli myöskin lyhyt kertomus Chicagon taide-akademian
palosta ja niistä tauluista, jotka oli ehditty sieltä pelastaa.
Ovenvartija, yhdessä erään akademiassa asuvan taide-niekan kanssa, oli
nimittäin puitteista leikannut useampia kuvia, joitten joukossa myöskin
Rothermel'in kuuluisan teoksen: "Taistelu Gettysburg'illa". Kertoja
antoi myöskin muutamia tietoja niistä taiteilijoista, joita tulipalo
oli sinne tänne hajoittanut, niinkuin syksyn tullen ankara pohjatuuli
meidän laululintusia hajoittaa. Muun muassa lausuttiin seuraavata:

"Kaarle Rossiter, joka oli saapunut tänne suurta maalaustansa: _Sielun
lentoa_ näytteille panemaan, makaa nyt kovasti kipeänä talossa N:o --
Superior Street'in varrella. Vielä ei tiedetä onko hänen mainio
teoksensa pelastettu, vaiko tuleen hukkunut".

Rouva Rossiter, joka aina aamuin illoin osti sanomalehden, etsiäkseen
siitä jotain tietoa kadonneesta miehestään, osti tämänkin lehden
hevosrautatie-vaunuissa.

Silmäiltyään tähän ilmoitukseen soitti hän heti vaunun kelloa, otti
pientä Frankia kädestä kiinni ja astui vaunuista pois. Muutaman
silmänräpäyksen kuluttua oli hän jo matkalla onnettoman miehensä
luokse.

Päivät olivat sangen lyhyet ja jo alkoi hämärtää kun rouva Rossiter
saapui sille talolle, jossa toivoi kohtaavansa miestänsä. Tulipalon
jälkeen ei ollut vielä tällä kadulla, enempää kuin useammilla
muillakaan, kaasuvalaistusta; siellä täällä vaan joku kynttilä
akkunasta loi heikon valonsa ulos. Talon numeroita oli mahdoton
eroittaa ja vasta useammasta talosta tiedusteltuaan, pääsi hän
määräpaikkaansa.

Hän kolkutti erääsen oveen, jonka hänelle avasi nuori sievän näköinen
nainen.

-- "Asuuko mr Rossiter täällä?" änkytti Minette.

Nainen epäili kotvasen, mutta vastasi sitten: "asuu, astukaa sisään!"

Minette astui pieneen huoneesen, jossa rouva heti tarjosi hänelle
tuolin ja toi sitten viereisestä huoneesta toisen tuolin Frankille.

-- "Saisinko tavata mr Rossiteria?"

-- "Niin -- enpä tiedä; hän on kovin sairas. Lääkäri, käydessään eilen
hänen luonaan, kielsi meitä ketäkään laskemasta hänen luokseen".
Kotvasen kuluttua ja heitettyään Minetteen tutkistelevan silmäyksen
jatkoi hän:

-- "Kenties olette sukuja mr Rossiterille?"

Samassa aukeni toisen huoneen ovi ja joku huusi: "Julia!" Nuori nainen
totteli heti kutsumusta. Hän oli poissa jonkun aikaa, silloin kuului
askeleita ja sopotusta toisesta suojasta. Raskaalta tuntui Minetten
sydämmessä, kun hän silmäili ympärilleen. Huone oli nähtävästi jaettu
kahteen osaan; katto oli samalla lakena. Kylmä tuuli puhalsi raoista
sisään, muutamin paikoin näkyi luntakin, jota oli satanut kaiken
iltapäivää. Huoneessa oli uuni ja vuode. Seinät olivat laudoista ja
niitten välykset tukitut liistoilla. Pöydällä näkyi muutamia tyhjiä
astioita. Huonetta valaisi yksi ainoa nauriisen pistetty kynttilä.
Kaikki oli niin köyhää ja kolkkoa. Se oli vain väliaikainen suoja.

Vähän ajan kuluttua kuului koputus ulko-ovella ja talon nainen avasi
oven.

"Tekö, herra tohtori! Olipa erinomaisen hyvä että tulitte".

Lääkäri puisti pois lumen päälystakiltansa ja kysyi:

-- "Kuinka hän voi?"

-- "Nähtävästi yhtaläisesti kuin ennenkin".

Lääkäri heitti tarkan silmäyksen vieraasen.

-- "Tämä rouva tahtoisi nähdä mr Rossiteria", sanoi nainen.

-- "Vai niin! Menenpä ensin katsomaan mitenkä sairaan laita on".

Hän tuli jo moniaan silmänräpäyksen kuluttua takaisin ja puheli
hiljaisella äänellä hoitajan kanssa. Minette oli selvään kuulevinaan
sanat: "Ei nyt enää ole väliä!" Lääkäri viittasi sitten hänelle ja pian
astui Minette poikansa kanssa sairaan kammariin.

Tämä huone oli muutoin edellisen kaltainen, mutta tästä puuttui uuni,
ja lattiana oli pelkkä maa-pohja, jolla siellä täällä näkyi lunta.
Vuoteen pääpuolessa seisoi maalaamaton puutuoli, ja sillä paloi
perunaan pistetty kynttilä.

Eräs mies, talon omistaja kuten Minette sittemmin kuuli, seisoi vuoteen
vieressä lääke-pullo kädessä. Vuoteella makasi Rossiter niin
muuttuneena, ett'ei hänen vaimonsa ensi silmäyksellä tahtonut häntä
tuntea. Hän voivotteli ja käänteli rauhatonna päätänsä tyynyllä.

-- "Onko hän puhunut paljon?" kysäsi lääkäri hiljaa.

Mies pudisti päätään, kääntämättä silmiään sairaasta.

-- "Eikö siis mitään apua enää?" kuiskasi hän

-- "Ei mitään", vastasi lääkäri.

-- "Kuinka kauan luulette sen vielä kestävän?"

-- "Ei enää kauan. Kenties huomiseen".

Minette seisoi tällä välin liikahtamatta sängyn jalkapäässä. Tämmöinen
siis oli loppu monivuotisen työn, erillä-olon ja alttiiksi-antamuksen
perästä. Tuossa makasi nyt se mies, jonka onnen ja menestyksen tähden
hän oli kärsinyt niin paljon hengellisiä ja ruumiillisia vaivoja! Nyt
oli viimeinenkin toivon kipinä sammunut. Kuolinvuoteellaan, vieraitten
keskellä, makasi tuossa mies, ja vaimo lapsineen seisoi hänen vuoteensa
vieressä neuvotonna, avutonna.

Lääkäri läksi hetkisen kuluttua pois. Isäntä toi tuolit Minettelle ja
Frankille ja niin istuivat he sitten vartoen kuolevaisen vieressä.

-- "Onko hän kauan ollut kipeänä?" kysyi Minette.

-- "Lähemmäksi viisi viikkoa, -- aina tuosta suuresta tulipalosta
saakka. Kodittomuus, puute ja mielen-liikutukset tuottivat häneen
kuume-taudin".

-- "Oletteko te sukua hänelle?"

-- "En ole. -- Saksassa olimme vaan yhdessä vuoden aikaa, ja kun hän ei
tiennyt minne mennä, otin minä hänet luokseni".

-- "Hän ei _tiennyt minne mennä_!"

Rouva Rossiter toisti useamman kerran hiljaa itsekseen näitä sanoja ja
ajatteli kyynelsilmin omaa köyhää, mutta lämmintä, ja hänelle itselleen
niin kallista kotoaan.

Frank, peloissaan kamalasta äänettömyydestä ja siitä mitä näki
edessään, tarttui pienine kätösineen äitinsä käteen. Hän oli
lapsellisessa mielessään aina kuvaillut isäänsä rikkaaksi,
voimakkaaksi, lempeäksi ja kauniiksi mieheksi. Ja tuossa makasi nyt isä
laihana, kalman kalpeana; pitkät ruskeat hiuksensa valuivat
epäjärjestyksessä alas pielukselle ja syvään vajonneitten silmäin
ympärille oli tauti uurtanut suuret tummat kehät. Hän, jota lapsi oli
rikkaaksi ja mainioksi kuvaillut, makasi tuossa avutonna unhoitettuna,
ja tämä huono suoja, sekä viheliäinen vuode olivat hänelle
armeliaisuuden suomia lahjoja. Lapsi parka ei voinut tätä käsittää!

Vitkaan kului pitkä, kolkko yö ja aamun tultua tunkeusi pieni valon
säde pimeään huoneesen. Sairas kääntelihe rauhattomasti vuoteellaan ja
mumisi: -- "Se oli väärin! Minun ei olisi pitänyt niin tehdä". Raskas
huokaus nousi hänen rinnastaan.

-- "Antakaa tänne siveltimeni, antakaa", ja hän liikutti heikosti
kättään, ikäänkuin maalaten. "Myöhäistä, myöhäistä", kuiskasi hän
sitten hiljaa, "jo alkaa pimittää! En näe enää! Oi..."

Hän aukasi silmänsä ja katsoi ympärillensä. Noissa kauniissa,
kirkkaissa silmissä näkyi jo tuo kuolevain omituinen katse.

-- "Minä tahdoin avaruuden kansoittaa", sanoi hän, "no niin, onhan se
täynnä sieluja".

-- "Kaarle, armas Kaarleni tunnetko minua? Oi puhu mulle sananen!"
huusi hänen vaimonsa.

Rossiter loi pitkän, sanomattoman tuskallisen katseen Minetteen.
Omituinen pelko ja vavistus näkyi hänen vaaleilla kuihtuneilla
kasvoillaan. Hiljaa kuiskasi hän vapisevin huulin:

-- "Kyllä tunnen sinut, sinä olet kosto!"

Rouva Rossiter nähtävästi ei ymmärtänyt näitä sanoja. Hän katsoi
mieheensä, kyynel tulva virtasi hänen silmistään ja hiljaa nyyhkyttäen
vaipui hän polvilleen kuolevaisen vuoteen viereen.

Silloin tunsi hän kuinka vapiseva käsi haperoi hänen oikeata kättään;
hän otti sen silmiltään, laski sen miehensä kylmenevään käteen ja
katseli kyyneleittensä kautta hänen armaita kasvojaan.

-- "Sinä itket Minette! Kuinka usein olen unissani nähnyt sun
kyyneleiset kasvosi! Kokonaisen kyynel-meren olen ylpeydelläni
puristanut sinun silmistäsi, ja tuo meri -- -- se on muuttuva
tulimereksi mulle kun astun Ijankaikkisen tuomio-istuimen eteen. --
Niin äärettömäksi tuli-mereksi, vielä kauheammaksi kuin se, johon tämä
kaupunki ja sen kanssa minun kunnianhimoni teot hukkuivat".

Hänen päänsä painui taas alas pielukselle.

-- "En voi olemattomaksi tehdä mitään, -- en mitään!" kuiskasi hän
sitten jälleen.

-- "Kaarle, Kaarle!" rukoili Minette. "Katso toki vielä kerran meihin,
minuun ja lapseesi. Siunaa Frankia!" Ja äiti veti vuoteen viereen
pojan, joka arkana oli poistunut.

Rossiter hengitti raskaasti; näytti siltä kuin hän ei enää voisi mitään
puhua. Hänen silmäluomensa olivat jo painuneet kiini, mutta nyt
kerrassaan heräsi hänessä uusi virkistävä ajatus. Hän kuiskasi hiljaa
silmät puolittain auki:

-- "Sinäkö Minette -- sinä poloinen ylen-annettu -- tuot mulle poikamme
siunattavaksi? -- Uskotko sitten siunaukseni voimaa? -- Silloin et lue
mua kadotettujen joukkoon, sinä uskot -- että Jumala voi antaa mulle
anteeksi!"

-- "Niin, niin! Hän on antava sulle anteeksi niinkuin minäkin sen teen!
-- Oi siunaa Frankia!"

Autuaallinen rauha levisi kerrassaan Rossiterin kalpeille kasvoille.
Hänen oikea kätensä lepäsi vielä vapisevana vaimon kädessä. Hän nosti
sen hiljaa ja laski poikansa päähän, kuiskaten:

-- "Sovitusta! Anteeksi-antamusta! Jumala siunatkoon sinua ja kaikkia
omaisiani -- jotka jätin -- unhoittaen ensimmäisen, kalliimman
velvollisuuteni!"

-- "Hyvä Jumala, anna anteeksi!..."

Vavahdus kävi läpi hänen ruumiinsa, silmänluomet sulkeutuivat ja pää
painui alas pielukselle.

Rouva Rossiter nousi ja painoi suutelon miehensä kylmälle otsalle. Nyt
oli kunnianhimoiselle taideniekalle se hetki lyönyt, josta hän niin
kauan oli uneksinut, jonka saavuttamiseksi oli uhrannut oman sekä
omaistensa onnen. "Sielun lento" -- se oli nyt tosi-asia!

Rossiter oli nyt kylmänä. Ijankaikkinen tuomari oli täyttänyt
rangaistuksensa. Hän oli pitänyt parempana katkaista Rossiterin
elämänlangan kuin jälleen yhdistää häntä vaimoon, joka ei enää olisi
voinut häntä kunnioittaa, joskin oli hänelle anteeksi antanut.

       *       *       *       *       *

"Evening Bulletin" nimisessä Chicagon sanomalehdessä oli 28 p.
marraskuuta 1871 kuolinkertomus, josta painatamme tähän seuraavan:

"Kaarle Rossiter on kuollut. Tänä aamuna kello viisi veti hän viimeisen
hengähdyksensä. Suru hänen suuren taulunsa hukkumisesta, kärsimiset ja
puutokset, joita hän tuon suuren tulipalon jälkeen oli saanut kärsiä,
kaikki nämät yhdessä jouduttivat hänen lähtöänsä täältä. Mahdotonta on
sanoin selittää sitä kaksinkertaista vahinkoa, minkä uuden-aikaiselle
taiteelle on tehnyt tämän mainion maalarin kuolema, ja hänen suurimman,
täydellisimmän -- voisimme melkein sanoa ainoan -- teoksensa
hukkuminen. Muita pienempiä taulujansa, jotka ovat yksityisillä
omistajilla tai kesken-tekoisia, on taideniekka itse pitänyt vaan
koetuksina. Muutama viikko sitten toivottiin vielä 'Sielun lennonkin'
olevan taide-akademiasta pelastettujen taulujen joukossa, mutta nyt on
saatu se katkera tieto, että tämä mainio mestariteos on joutunut
riehuvan tulen uhriksi. Keskellä tuota yleistä häiriötä 8 p:nä
marraskuuta katosi tämä kuuluisa maalari ja kaikki koetukset löytää
hänet jälleen olivat turhat. Kun tuo äsken perustettu apurahasto oli
perustettu, löydettiin hän vihdoin, mutta ystäväin hyväntekeväisyys ja
osanotto tulivat lilan myöhään kuolevaiselle. Koko Euroopassa, ja
erittäinkin Romassa, vastaan-otetaan varmaankin tieto taideniekan
kuolemasta ja hänen teoksensa hukkumisesta suurella surulla.
Uskallammepa sanoa että sitä pidetään katkerimpana muistona Chicagon
tulipalosta".

Maalari vainaja haudattiin hiljaisuudessa ja ilman mitään komeutta,
vaimo ja lapset vaan rukoilivat hänen haudallaan. Näinä yleisen hädän
aikoina ei pidetty mitään komeita hautajaisia.

Ei ollut ankara tuli säästänyt mrs Bassetia ja hänen miestänsäkään.
Viimemainitun kauppahuone oli nimittäin sekin hukkunut kauheaan
tulimereen, joka tuhosi lähes koko Chicagon. Mutta mr Basset oli aina
ollut erittäin varovainen. Hän oli vakuuttanut omaisuutensa sekä
New-York'in että Baltimoren palovakuutus-yhtiössä; ja hänen vahinkonsa
siis ei ollut suuri. Mutta hänen vaimonsa tuli tämän onnettoman
tapauksen moninaisten liikutusten perästä niin huonoksi ja
heikko-hermoiseksi, että hänen täytyi seurata lääkärinsä neuvoa ja
lähteä talveksi S:t Augustine nimiseen, terveelliseen paikkaan Floridan
niemellä.

Mrs Basset pyysi mieheltään saada ottaa mukaansa rouva Rossiterin ja
hänen lapsensa. Hän pelkäsi saavansa kieltävän vastauksen ja hämmästyi
olkeen kun mies vastasi:

-- "Tuota juuri, armaiseni, olen minä aikonut sulle ehdoittaa. Sepä
oiva ajatus! Koko maailma puhuu mainiosta Rossiterista, ja minua
onnitellaan siitä, että hän niin kauan oli palvellut minulla. 'Mr
Basset', sanoi minulle eilen muuan meidän mahtavimpia rahamiehiämme,
'teidän nimenne tulee Rossiterin nimen mukana taidehistoriaan'. Minulla
on muutoin eräs tuuma, josta sinä, jos se onnistuu, saat kuulla
enemmin, kävellessäsi S:t Augustinen oransi-lehdoissa ja kun etelän
lempeä ilman-ala on tehnyt sinut terveeksi".

Rouva Rossiter ei saattanut olla vastaan-ottamatta mrs Bassetin
ystävällistä tarjousta.

Seuraavana vuonna, helmikuussa, istuivat mrs Basset ja hänen ystävänsä
eräänä päivänä sievän huvilan kuistilla S:t Augustinessä ja puhelivat
pian tapahtuvasta kotimatkastaan Chicagoon. Siinä heidän puhellessaan
sai edellinen lennätinsanoman mieheltään, joka sisälsi seuraavat sanat:

"Mrs Bassetille S:t Auguttinessä,

"Baldivia Street N:o --. Ensi sunnuntaina tulen noutamaan sinua
ja ystävääsi kotiin. Ne yksityiset henkilöt, joilla on mainion
Rossiter-vainajan tekemiä kuvia, ovat suosiollisesti sallineet minun
asettaa ne näytteille Bostonissa. Näyttely on tuottanut leskelle
puhdasta tuloa kolmetuhatta dollaria. Toivon samoin käyvän New-Yorkissa
ja Filadelfiassakin. Onnittele rouva Rossiteria! Oma miehesi."

Mr Bassetin harras halu saada oman nimensä yhdistykseen Rossiterin
kuuluisan nimen kanssa oli tämän kaiken matkaan saanut!

Rouva Rossiterilla on nykyjään pieni sievä huvila Michigan-järven
rannalla. Hänellä on kylläksi varoja pitääkseen huolta lastensa
kunnollisesta kasvatuksesta. Joskin Rossiter eläissään,
anteeksi-antamattomalla käytöksellänsä, oli syvästi haavoittanut
vaimonsa sydäntä, niin oli nyt, hänen kuolemansa jälkeen syy tähän
onnettomaan seikkaan, nimittäin hänen hyvät taidelahjansa, hankkineet
leskelle suruttomat päivät. Hänen poikansa Frank piirustaa oivallisesti
ja toivoo, kuten isänsäkin, tulevansa kuuluisaksi, ei kumminkaan
perheensä onnea uhraamalla, vaan isän viimeisen siunauksen kautta.



HERRAN VUOSI

Kirj.

J. H. Riehl


Suomennos. [Lydia Hällfors]


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.
Uuden Suomettaren kustantama.



Herran vuonna 850 oli monenkaltainen surkeus Saksan maalla.
Normannilaiset raivosivat ryöstäen ja murhaten pohjoisrannoilla; samoin
tekivät Sorbit Thüringenillä ja Hessenissä. Kauhea nälkä tuli lisäksi
koko maahan. Täysi oli siis kurjuuden malja.

Niiltä seuduin, missä rauha oli hallinnut, arvattiin noin joka kolmas
mies nälkään kuolleeksi; vaan miten oli laita vihollisen hävittämillä
tienoilla, sitä ei kukaan tiedä. Historia on unhoituksen suohon
upottanut tämän viheliäisyyden muistot. Tämä sota oli, näet,
täydellinen hävitys-sota; senvuoksi tallasi vihollinen kaikki
istutukset ja turmeli tou'ot, ja siten nekin vähät viljat, jotka
Jumalan laupeus oli säästänyt, hävitettiin ihmisten armottomuuden
kautta.

Tätä kovaa aikaa olivat tulen merkit taivaalla yön aikana jo
edeltäkäsin ennustaneet. Pilvi nousi pohjoisesta ja toinen idästä;
alinomaa sinkoillen leimahtavia salamoita vasten toisiansa hyökkäsivät
ne vastatusten keskitaivaalla ja sykertyivät toisiinsa ikäänkuin kaksi
taistelevaa sotajoukkoa. Vaan kaikkein ihmisten sydän vapisi, ja
koiratkin sanotaan sillä kertaa ulisseen surkeammin ja linnut laulaneen
surullisemmin kuin muulloin.

Rheinin ja Tonavan rannoille ilmaantui vääriä prophetoita, jotka
Antikristuksen edelläkävijäin tavoin saarnasivat että viimeiset ajat
olivat käsissä. Mutta useat maalliset virkamiehet hoitivat virkansa
niin omavaltaisesti ja jumalattomasti, kuin ei heidän hallituksellensa,
eikä elämällensä, eikä maailmalle ikänä olisi voinut loppua tulla ja
ikäänkuin ei korkeimman Tuomarin istuin milloinkaan asetettaisi
korkeammalle kaikkia kuninkaan-istuimia koko maan päällä.

Edellisinä vuosina oli vapaa mies Fuldan maalta -- hänen nimensä
on joutunut unohduksiin -- antanut perityn maatilansa aatelisen
maan-isännän haltuun, sen kautta tullaksensa tämän suojiin olematta
hänen palveluksessansa, ja itselleen sekä lapsilleen säilyttääksensä
sen tilan asumis-oikeuden, joka oli ollut yksistään hänen esi-isäinsä
oma.

Mutta kovan ajan alussa kuoli maan-isäntä, hänen sukunsa hävisi, ja
toinen herra sai hänen hovinsa ja kartanonsa ja niiden muassa myöskin
mainitun miehen talon. Uusi isäntä tahtoi kohta tehdä orjaksensa tuon
vanhan miehen, joka maansa pois antamisella jo oli osaksi menettänyt
vapautensa, eikä tämä vääryyttä kärsivä, yleisen hämmingin ja hädän
tähden, voinut saada mitään suojaa mahtavan herran väkivaltaa vastaan.
Silloin hän epätoivon rohkeudella päätti mieluummin kärsiä kurjuutta
kuin ruveta orjaksi. Hänessä asui vielä muinaisten Germaanien uljuus ja
uhkamielisyys ja monesti ajatteli hän ylenkatseella nykyistä aikaa,
jolloin sotaisat uroot olivat yhä harvenemassa ja niiden sijaan karttui
nöyriä munkkeja ja rauhallisia talonpoikia. Hänen isänsä isä oli vielä
nähnyt entisten jumalain palvelusta pyhissä lehdoissa. Mitkä jumalat
olivat siis paremmat, vanhat tahi uudet? Vanhain jumalain kanssa oli
entinen, hyvä aikakin kadonnut. Ja ikäänkuin rangaistukseksi tuli nyt
pitkät murheen vuodet ja uusi kristin-uskon jumala ei voinut eikä
kukaties tahtonutkaan auttaa kansaansa tästä vaivasta. Näin ajatteli
Fuldan mies. Hän päätti auttaa itseänsä esi-isien tavoin, oman
nyrkkinsä nojalla, huolimatta oliko Jumala hänen apunansa tahi ei.

Sen vuoksi hän eräänä yönä vyötti miekkansa vyötärelleen ja lähti
pakoon talostansa, joka ei enää ollut hänen omansa, samassa paeten
uuden herransa väkivaltaa. Hän ei ottanut mukaansa muuta kuin
kalliimmat aarteensa, nim. vaimonsa, lapsensa ja miekkansa. Ja koska
nyt oli sydäntalvi oli heillä lämpöiset pedon taljat viittana
vaatteiden yllä. Mutta tällä köyhällä ajalla ei heillä ollut mukanansa
evästä, ei rahaa eikä kalliita kaluja.

He aikoivat kulkea Main-virran alkujuoksua kohti ja sieltä tunkeuta yli
rajan Thüringen'in ja Sachsen'in maahan. Tämä oli rohkea yritys, sillä
heidän matkansa johti hävitetyn, nälkään nääntyvän maakunnan poikki ja
nyt oli vuoden viimeiset, lyhyet ja kolkot päivät käsissä. Mutta
pakolaiset olivatkin lujaa väkeä, joihin ei ilmat paljon pystyneet;
heillä oli jäntevät jäsenet ja nälkään tottunut vatsa.

Tähän aikaanhan sekin tapahtui että kuningas Ludwik Saksalaiselta
Flammersheimin kohdalla katkesi kaksi kylkiluuta ja hän matkusti
kuitenkin terveen tavoin eteenpäin, eikä päästänyt huokaustakaan
huuliltansa, vaikka katkenneet kylkiluut kuuluivat rosahtelevan hänen
liikkuessaan. Vasta keskusteltuansa Kaarle veljensä kanssa Lotharin
valtakunnan jakamisesta ja saatuansa oman osansa määrätyksi, lähti hän
Aachen'iin, jouto-aikana parantamaan vammaansa.

Olipa silloin jäykät ajat, jäykät kansat ja jäykät kuninkaat, jotka
eivät paljon pitäneet väliä vaikka muutama valtakunta hajosi tahi
muutamat kylkiluut katkesivat.

Nyt oli uuden vuoden aatto ja kolmas päivä siitä kuu Fuldan mies
vaimoneen, lapsineen pakeni kodistansa. Lapsi oli kolmannella ja sai
vielä elatuksensa äidin rinnasta; näin kasvatti tämä voimaton sukukunta
voimakkaita sikiöitänsä. Olihan tuo väkevä Hermelkin ollut äidin
rinnalla seitsemän vuotta. -- Vuorotellen mies ja vaimo kantoivat lasta
ja käärivät sen huolellisesti lämpöisiin turkiksiin.

Päivä oli hirveän kylmä. Vielä kylmempi oli ilta. Matkustajat olivat
eksyneet Röhn'in metsä-vuoristoon. Ensimäisenä päivänä olivat he
saaneet vähäisen syötävää eräältä armeliaalta talonpojalta, joka itse
oli nälkään nääntymäisillään. Nälkäisinä olivat he jo eilis-iltana
laskeneet levolle metsän lumi-nietokselle.

Aamulla mies vielä reippaasti alkoi matkansa hyvillä mielin; sillä joka
lähtee orjuudesta vapauteen, se ei huomaakaan matkan vaivoja.
Äänetönnä, vaimon lujalla kärsivällisyydellä, kulki kumppali hänen
rinnallansa, nukkuva lapsi sylissä. Mutta päivällisen aikaan eksyivät
he kokonaan vuoren rotkoihin; ilta läheni, vaan ei mistäänpäin näkynyt
pirtin savua nousevan. Ainoastaan metsän-otusten ja petojen jälkiä oli
lumessa ristin rastin, mutta koko päivän kuluessa ei yksikään ihmisen
jälki ollut matkamiesten mieltä virkistyttämässä. Yhä useammin heräsi
lapsi, itki yhä katkerammin ja pyysi lapsen kielellänsä ruokaa, sillä
äidillä ei enää ollut hänelle kylliksi antaa.

Silloin maailma vähän väliä rupesi mustenemaan miehen silmissä ja hänen
rohkeutensa oli kerrassaan tyhjiin raukenemaisillaan. Tätä kesti
kuitenkin vaan silmänräpäys -- taas hän nosti päänsä pystyyn ja katseli
uhkamielisenä eteenpäin äärettömään erämaahan ja kevein askelin kulki
hän polutonta uraansa, nähtävästi iloisena ikäänkuin härmäiset puut
olisivat olleet hiirenkorvalla, ja kuin kalliolta alas syöksevä,
sumupeittoinen puro olisi ollut virvoittava lähteen silmä suvella.

Pohjoismaiden jättiläispoikaa -- joksi esi-isämme nimittivät talven --
muisti mies seuraavana kolkkona hetkenä; hänestä oli ikäänkuin tuo
julma jättiläinen, kuolon kalpea serkku, olisi tulossa tappamaan häntä
ja hänen vaimoansa ja lastansa. Hänen päätänsä pyörrytti ja pakkanen
väristytti koko hänen ruumistansa.

Valju vaimo oli kristityn martyyrin kaltainen, joka vietiin tuolle
hirmuhaltijalle uhrattavaksi. Mutta vaikka hän oli menehtyä ruumiin
vaivoista ja sielun tuskasta, kauhistutti häntä kuitenkin yli kaiken
hänen miehensä kasvot. Kun yö joutui ja laskevan auringon viimeiset,
lumeen heijastavat, sameriat säteet olivat sammumaisillaan, muuttui
miehen jäykkä muoto hirvittäväksi. Hänen sielussansa näkyi raivoavan
ankara taistelu. Silmänsä tuijoittivat oudosti, hän purekseli
vavahtelevia huuliansa ja, ikäänkuin ulkonaisella voimalla
kukistaaksensa sisällistä vihollistaan, tarttui hän tuon tuostakin
miekkansa ponteen. Härmäiset hiukset ja parta tekivät hänen kasvonsa
kamalan juhlalliseksi. Sammuvan ilta-ruskon ja vuorten takaa nousevan
punertavan kuun kaksois-valossa näytti mies muinaisen pakanuuden
papilta, joka taistellen jumalien vihaa vastaan valmistautuu tässä
salon temppelissä heille tuottamaan vaaditun sovitus-uhrin.

Matkustajat saapuivat näin eräälle kunnaalle, jolla mustat
basalti-patsaat kohosivat lumesta. Kalliolohkareen alle, jonka patsaat
kohotessaan olivat nostaneet katoksen tapaiseksi ilmaan, pääsivät he
uupuneina tuulen suojaan, löysivät lumettoman paikan ja kyliksi kuivia
risuja, joista tehtiin lämmittävä valkea. Tässä he päättivät olla yötä,
mutta kalvava nälkä esti heitä nukkumasta: lapsikin parkui yhä useammin
ja haikeammin.

Miehellä ei ollut yhtään rauhaa; hän ei voinut istua eikä maata;
väliin nojaten kivipatsaasen katseli hän leimuavia liekkejä, tahi
käveli edes takaisin käsivarret ristissä. Heiluvasta hiilloksesta
nosti hän silmänsä talvista tähti-taivasta kohti ja puhui vaimolle:
"Muinais-aikojen jättiläiset ja uroot tuolla tähtinä loistavat. Ennen
he katselivat meitä mielisuosin. Katsos kuinka he nyt noin tylysti
tuikkivat, yhtä armotonna kuin itse kylmäsydämminen talvi. Kun isämme
vielä uskoivat jumaloihin ja uhrasivat heille, astuivat nämät apua
tuottaen alas maan päälle. Teidän pappinne ovat poistaneet vanhat
jumalat sieluistamme; jumalat palasivat taivaasen ja kurjuus jäi
ihmisten osaksi".

Vaimo vastasi nöyrästi, mutta uskon lujalla luottamuksella: "Yksi ainoa
Jumala on astunut alas maan päälle ja ihmisenä kärsinyt ihmisten
tähden. Silloin jumaluus täytti koko maan, niin ettei toista jumalaa
täällä tarvita".

Mies vaikeni. Aivan läheltä kuului nälkäisten susien ulvonta. Tämä
yölaulu ei säikäyttänyt heikkoa vaimoa; mutta kun hän taasen katsahti
miehensä silmiin, silloin hän säikähti, sillä tämän silmät olivat suden
silmiä julmemmat.

Ja mies jatkoi puhettansa näin: "Kun kova onni isiämme kohtasi,
muistivat he rikoksiansa ja uhrasivat sovitus-uhrin. Kuta suurempi
rikos ja jota kovempi hätä, sitä kalliimpi lahja oli sovitus-uhriksi
annettava.

"Ovathan laulajat -- salaa munkeilta -- meille laulaneet kuinka tuo
hyvä pohjoismaiden kuningas Domaldi pantiin uhri-alttarille, missä
hänen oma kansansa uhrasi hänen, parhaan miehensä, jumalille,
saadaksensa heitä huojentamaan nälän hätää. Ja kun uhriveitsi lopetti
kuninkaan hengen, poistui nälkäkin maasta".

Noin puhui mies palavin sudensilmin ja intohimojensa vallassa pieksi
hän ilmaa miekallansa. Vaan nyt ei vaimo vastannut mitään.

Olivatpa ihmiset hurjamieliset ja heidän tunteensa hillitsemättömät
siihen aikaan, jolloin kuningaskin, vaikka hänen kylkiluunsa olivat
murretut, vielä oli kylliksi voimakas murentamaan koko suuren
valtakunnan.

Uudelleen ja yhä tuimemmasti puhui mies: "Et kuullut, akka, mitä
toispäivänä kertoi meille tuo talonpoika, joka viimeksi antoi meille
ruokaa. Kuuntele siis nyt! Arkkipiispa Rhaban jakelee jokapäivä
Winkel'in linnassa ruokaa sadoille nälkäisille, jotka tänä kovana
aikana kokoontuvat sinne kaikilta haaroilta. Hiljakkoin tapahtui että
myöskin melkein nälkään nääntynyt vaimo pieni poika sylissä tuli sinne.
Vaan kun hän astui kynnyksen yli vaipui hän heikkoudesta maahan ja
heitti henkensä. Mutta lapsi oli äitinsä rinnalla ja koetti saada siitä
elatusta, ikäänkuin äiti olisi vielä elänyt. Tätä nähdessään
sumeentuivat tylymmätkin miehet. Näin kukistui juuri ja vesa säästyi.
Olisihan äidin pitänyt jättää lapsensa, voidaksensa itse jäädä henkiin
miehensä ja muiden lastensa turvaksi".

Silloin vaimo taas puhkesi puhumaan: "Ei!" huusi hän ja nousi jalona
seisomaan. "Autuas on se äiti, joka näin antoi henkensä lapsensa
edestä! Taivaasen noustessaan näki hänen sielunsa pojan, joka
pelastettuna vielä imi kuollutta rintaa! Sekö äiti heitti henkensä
heikkouteen? Oi, niin ei käynyt! Ilon kyllyydestä hänen rintansa
halkesi, kun hän nyt kuolemaan asti väsyneenä näki lapsensa
pelastetuksi. Riemun hekumaan hän raukesi".

Mies vaipui pitkään äänettömyyteen. Hänen täytyi peittää kasvonsa ja
kääntää ne pois vaimosta, joka istui valkean ääressä, rauhallisesti
katsellen uneksivaa lasta.

Vihdoin hän taasen tointui. Pitkin askelin käveli hän edestakaisin
hiiltyvän nuotion edessä ja entistä tuimemmin tuijoittivat hänen
silmänsä.

"Nyt lienemme lähellä sitä hetkeä, jolloin vanha vuosi kättelee uutta",
huusi hän. "Papit, kun lukevat vuosia, sanovat: 'Herran vuonna'; --
mutta tämän surkean, kovan, jumalilta kirotun vuoden lopussa sopii
paremmin sanoa: 'paholaisen vuonna'".

"Ja kuitenkin", vastasi vaimo lempeästi, "on se yksi vuosi, jona Jumala
syntyi ihmiseksi, tuottanut niin runsaan siunauksen kaikille vuosille
sen jälkeen, että Herran syntymän perästä kovinkin vuosi saa olla
'Herran vuosi'".

Mies otti lapsen äidin sylistä. "Hetki on kallis! Vuoden viimeisenä
hetkenä saa tiedon tulevista asioista, kun vyöttää miekan vyötäreille,
nousee kotituvan katolle ja kääntää kasvot itäänpäin. Yhtä vaan mielin
tänään tietää: elämmekö huomispäivän yli vai ei! Onhan tämä kallio
katoksineen ainoa kotimme. Suo minun siis muinaistavan mukaan lapsen
kanssa astua katolle. Ja sill'aikaa kun minä siellä tiedustelen
tulevaisuutta, ajattele sinä tässä sitä sovittavaa uhri-kuolemaa, johon
pohjoiskansa saattoi paraan miehensä, Domaldi kuninkaan, poistaaksensa
nälän maasta!"

Nyt vaimo huusi epätoivon tuskissa: "Kuuntele ensin, kun kerron sinulle
toisesta uhraamisesta! Kuule miten kävi, kun Jehova käski Abrahamin
uhrata hänen kalliin tavaransa, Isak poikansa!"

Vaan mies ei häntä enää kuullut. Hän riensi lapsineen ylös
paasi-katokselle ja katosi näkyvistä pensaston taakse.

Vaimo aikoi lähteä miehensä perään, äidin sydän ajoi häntä suojelemaan
lastansa. Vaan kun hän nousi istualtaan, tuli vasta ilmi kuinka
heikoksi nälkä oli hänet tehnyt; hän vaipui tainnoksissa maahan.

Äkkiä lapsen itku herätti äidin elämään jälleen. Hän nosti päätänsä ja
kuunteli. Aivan läheltä puiden takaa kuului taistelun jytinä. Sitä
seurasi äänetön hiljaisuus.

Silloin äiti tointui; voimiansa ponnistamalla juoksi hän viidakkoon
mistä lapsen ääni oli kuulunut. Ja hänen edessänsä seisoi siellä mies,
säihkyvin silmin, miekka kädessä. Kirkkaassa kuutamossa näkyi verta
miekasta tippuvan ja miehen kasvot ja käsivarsi olivat veressä.
"Lapseni!" kiljaisi äiti. "Missä on lapseni?"

Ja mies antoi hänelle lapsen, jota hän oli kantanut vasemmassa
kainalossaan, lämpöisen vuodan peitossa. Lapsi oli terve; uudelleen
nukkuneena se unessa hymyili. "Me olemme molemmat hyvässä tallessa",
sanoi mies värähtävällä äänellä.

Vaimo kyseli mitä tapahtunut oli. Vaan mies pyysi vapisten: "Jatka nyt
sitä, mikä äsken jäi keskitiehen; kerro isästä, jonka Jumala oli
käskenyt uhrata oma lapsensa".

Ihmetellen kertoi vaimo Isakin uhraamisesta ja päätti kertomuksensa
näillä raamatun sanoilla, jotka hän usein oli kuullut Fuldan
luostarissa: "Silloin Herran enkeli huusi Abrahamille, sanoen: 'Älä
satuta kättäs poikaan, äläkä hänelle mitään tee; sillä nyt minä tiedän,
ettäs pelkäät Jumalaa, ja ettet ole säästänyt ainokaista poikaasi minun
tähteni'. Niin Abraham nosti silmänsä ja äkkäsi oinaan tuonnempana,
sarvista sekaantuneen tiheään pensastoon. Ja Abraham meni, otti sen
oinaan ja uhrasi poltto-uhriksi poikansa sijaan".

Vaimon vaiettua puhui mies: "Siis ei tänään ole käynyt kuten Domaldin,
vaan kuten Isakin uhrattaessa kävi. Katso, minäkin olin uhrata lapseni,
ei Abrahamin mielessä, totellakseni Jumalaa, vaan vihastuneille,
vanhoille jumalille sovitus-uhriksi, ja olin myöskin päättänyt, että
käyttäisimme lapsemme lihan ravinnoksi ja siten pelastuisimme nälkään
nääntymästä! Mutta kun minä hurmoksissa ja hurjapäisenä astuin
viidakkoon, näin siellä kaksi sutta, jotka olivat metsäkaurista
raatelemassa. Silloin kaikki valkeni silmäini edessä, miekka kädessä ja
lapsi vuodan alla kainalossa hyppäsin esiin ja tapoin pedot! Tuossa on
metsä-kauris, jonka Jumala lähetti meille, samoin kuin oinaan
Abrahamille, uhratun pojan sijaan!"

Ennustajan tavoin huudahti vaimo: "Isakin uhri on ainoastaan esikuvana
suuremmasta uhrista. Sillä kun aika oli täytetty, antoi Jumala Poikansa
sovitus-uhrin kaikkein ihmisten synneistä. Ja sen todella tapahtuneen
uhrin jälkeen sanomme: Herran vuonna!"

"Niin" sanoi mies masentuneena itsekseen; "tämän vuoden viimeinen hetki
on osoittanut, että tämäkin vuosi oli Herran vuosi".

Valkean ääressä tyydyttivät molemmat nälkänsä metsäkauriin lihalla.
Sitten he vaipuivat suloiseen uneen.

Uuden vuoden aamurusko herätti makaajat. He kiipesivät ylös
kallio-katokselle, josta mies eilen illalla turhaan koetti tutkia
tulevaisuutta. Ihmeen ihana näkö-ala oli nyt heidän nähtävänä: avara,
rikas Main'in laakso hohti päivänpaisteessa, taloja näkyi kaikkialta
ja satoja koti-lieden savuja kohosi valkoisena pilvenä kirkasta
talvi-taivasta kohden. Tätä nähdessään puolisot suutelivat toisiansa,
suutelivat lastansa, lankesivat maahan polvillensa ja rukoilivat
Jumalaa. -- Mies ei vielä uskaltanut katsoa vaimoansa. Mutta vaimo
lempeästi nosti hänen seisomaan ja sanoi: "Unhoittakaamme kulunut
vuosi, vaikk'ei se ollutkaan paholaisen vuosi; sillä onhan uusi vuosi
vasta muutaman tunnin ikäinen ja kuitenkin se jo on tuottanut niin
runsaan siunauksen, että me ilomielin tartumme matkasauvaan.
Tänpäiväinen matkamme alkaa samoin kuin eilinenkin loppui: _Herran
vuonna_!"



MITÄ MUMMO KERTOI


Tanskaksi kirjoitti J.


Suomeksi käänsi Uppa. [H. E. Wegelius]


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.
Uuden Suomettaren kustantama.



Mummo nosti leivänpalasen, jonka pikku sisareni oli pudottanut, puhalsi
siihen, pyyhki sitä keveästi kädellä ja söi sen.

"Miksi niin teet, mummo? Anna ennen leipäpala linnuille".

Hän katseli ylös lempeillä sinisillä silmillänsä.

"Minä tein niin juuri sen tähden, että se oli pudonnut maahan; tein
niin osoittaakseni leivälle kunniaa".

Maria, vanhin sisareni, pudotti työnsä käsistään.

"Eikö teillä aina ole ollut hyviä päiviä, Mummo? Oletteko koskaan
kaivannut leipää?"

"Jolla on mitä sinä, Maria, sanot hyviksi päiviksi, hän unohuttaa pian
mikä siunaus leipä on. On ollut elämässäni aika, jolloin minä sen
unohutin".

"Olisi varmaankin hyödyksi meille saada kuulla se", sanoin minä ja
katsoin rukoilevilla silmillä Mummon puoleen.

"Eipä se taida vahingoksikaan olla".

Hän oli hetken ääneti, näytti ikään kuin hän ajatuksissansa
muistuttaisi itsellensä jotakin, ennenkuin hän alkoi:

'Suuret maskitanssit oli pidettävät erään ministerin tykönä -- kas,
siihen aikaan oli ministeri jotakin, sen saatte uskoa, minä olin
myöskin kutsuttu ja iloitsin äärettömästi; taisin silloin olla
kahdeksantoista vuotta vanha taikka niillä paikoin.

Täti Amalia, isäni serkku, joka piti huolta talosta äitini kuoltua, oli
yhtä suuressa hommassa pitojen tähden kuin minäkin. Hän antoi minulle
neuvoja vaatteitteni suhteen ja minun piti sekä kävelemän että niiaaman
hänen katsoessansa; hänkin oli ennen aikoinansa ollut semmoisissa
paikoissa ja ymmärsi näitä asioita.

"Millä minä reunustan päällyshameeni?" kysyin minä.

"Pitseillä tietysti. -- Jos vaan jalkani ei olisi niin kipiä, niin
menisin itse kanssasi. Valitse nyt hyvin, Maria, äläkä säästele; sitä
rahaa, joka pitkistä annetaan, ei tarvitse koskaan katua".

"Minulla on vielä jälellä suuri osa siitä summasta, jonka isä mulle
antoi, täti, enkä minä aio säästää".

Isäni seisoi oven suussa; hän oli myös menossa ulos.

"Joutaako reipas tyttöni kävelemään vähäisen minun kanssani?" kysyi
hän, nostaen hiukan leukaani ja katsellen minua silmään lempeällä
tavallansa.

"En jouda, isä, tiedättehän kuinka mulla on kiire nyt!" vastasin minä
ja riensin rappuja alas ja kadulle ulos.

Varmaankin ette voi mielistyä minuhun, lapset! En ollutkaan todella
mieleinen silloin.

Oli niin paljo ja monenkaltaisia pitsejä, että oli vähän vaikea tehdä
päätöstä; viimein sain käsihini kappaleen, joka oli kaikkia muita
parempi.

"No, jos tahdotte niin kallista ostaa, sittenpä kehoitamme teitä ilman
epäilemättä näitä ottamaan -- katsokaapa vaan, kuinka sievät ne ovat,
ja sitten ne kestävät ikuisesti, todellakin ikuisesti. Kun pitsejä
ostetaan, ei pidä koskaan säästellä, muuten saapi katua".

Niin ikään oli tätikin sanonut; kun mulla nyt vaan olisi rahaa kylliksi
muassani, vähän ujosti kysyin hintaa.

Se oli muka loppupää, luvattiin helpottaa hyvin, jos ottaisin kaikki.
Neljäseitsemättä markkaa, se oli todellakin muka koiranhinta, mutta
eipä tarvitse niin suurta lukua pitää ahkerien ostajien kanssa. Pitsit
pantiin laskoksiin ja pidettiin minun huikeevien silmieni edessä. Minä
varistin pöydälle kaikki mitä oli pienessä helmikukkarossani -- se oli
ollut äitini oma -- rahat kalisivat ja kilisivät, vaan eipä siinä ollut
kuin yksi kuudetta markkaa.

"Se ei haittaa mitään; mitä jää saa olla toistaiseksi. Nuoret tytöt
saavat neularahansa kuukausittain, kyllä me tuon tiedämme; tämäpä on
aivan mitätön asia".

    [Neularahaksi sanotaan ne käsirahat, jotka naiset ja tytöt
    toisinaan saavat erityisiä vaatteukseen kuuluvia tarpeitansa
    varten. Kääntäjän muist.]

"Mutta saanko vaihettaa ne pois, jos niin tahtoisin?"

Omatuntoni oli levoton, senpätähden panin tämän ehdon. Isäni oli
varakas, mutta ei suinkaan rikas, ja vaikka hän oli antelias minua
kohtaan, vihasi hän kuitenkin tuhlausta.

"Saatte kyllä, mutta ette varmaankaan niitä vaiheta".

Tytyväisenä otin tuon pienen mytyn; nytpä täti Amalia saa nähdä, että
kyllä osaan ostaa pitsejä ilman häntä.

"Hyvää päivää, Maria!"

Kun minä astuin ulos puodista, otti pitkäläntä nuori mies hatun
päästänsä, tervehtien minua. Ensin en tuntenut häntä, mutta kohta
riensin takaisin ja saavutin hänet. Hän oli kaukaista sukua minun
kanssani, mutta hänen äitinsä ja minun olivat olleet ystävyksiä,
melkein kuin sisarukset, ja kun äitini eli, he milt'eivät joka päivä
olleet yhdessä. Sittenkin kohtasimme toisiamme hyvin usein, mutta
viimeisenä vuonna oli meidän keskuutemme ollut ikäänkuin katkaistu.
Mistä se oikeastaan tuli? Eihän meidän välillämme ollut mitään riitaa.

"Paavo, enpä tuntenut sinua heti!"

Hän kääntyi ja katseli minua niin kummallisen totisesti, melkein
surullisesti. Minä jatkoin:

"Sinä olet kasvanut niin pitkäksi ja muuttunut minun mielestäni. No,
tottahan teillä hyvin jaksetaan?"

"Ei ole jaksettu hyvin, Maria"; oli jotakin nuhtelevaista ja arkaa
hänen olennossansa, "äitini on ollut sairas koko syksyn ja talven, nyt
hän kuitenkin, Jumalan kiitos, voi paremmin".

"Minun käy kovin sääliksi; en ole aavistanutkaan, että täti oli
sairas".

"Sinä et ole käynyt meillä, Maria!"

"Etkä sinä meillä".

"Ei, aivan tosi; olemme käyneet kukin omaa tietämme".

Hän joudutti kulkuansa; minun oli vaikea seurata häntä. Voi, kuinka
umpimieliseltä hän näytti, ja kuitenkin olimme ennen oikein hyviä
ystäviä! Mutta minä kyllä sen ansaitsin; olinhan kokonaan unohuttanut
heitä koko tämän ajan. Tuskin rohkenin sanoa mitään; hän oli niin
hiljainen ja totinen; minusta tuntui kuin hän olisi tullut paljoa
vanhemmaksi ja aivan kasvanut minun ohitse.

"Paavo", aloin kuitenkin taas, "tohdinko seurata sinua kotia äitiäsi
tervehtimään?"

"Kiitoksia! On ilahuttava äitiäni saada nähdä sinua. -- Alussa äitin
oli kovin ikävä sinua ja hän ajatteli päänsä puhki löytääksensä syytä
siihen, ett'et käynyt meillä. Nytpä, luulenma, on hän jo poistanut
nämät ajatukset mielestänsä".

Tuntui mielestäni, kuin olisin kadottanut jotakin, jota en koskaan
voisi saada takaisin. Kasvojeni näky mahtoi hämmästyttää häntä, sillä
hän pysähtyi ja sanoi ystävällisemmällä äänellä:

"Parempi myöhään, kuin ei koskaan, Mariaseni; Jumalan kiitos, että äiti
on sen verran reipastunut".

He asuivat suuren ja komean huoneen neljännessä kerroksessa. Ne olivat
ylishuoneita, mutta ne olivat valoisat ja iloiset ja niissä oli aina
yltäkyllin kukkia; täti Tooran ei tarvinnut muuta kuin pistää oksa
kukkais-astiaan, niin se alkoi kukoistaa. Kauniita tauluja rippui
seinissä, se oli Paavon ammatti, hän osasi piirrustaa, ennenkuin hän
tunsi kirjaimiakaan, vakuutti hänen äitinsä.

"Odota vähän, täytyyhän toki ilmoittaa sinua".

Täti Toora istui suuressa keinutuolissa akkunan ääressä ensimmäisen
kevätauringon säteiden valaisemana, huopatäkki oli tarkasti kääritty
hänen jalkojensa ympäri ja tyynyjä yltympäri. Pienellä pöydällä hänen
vieressänsä oli vesilasi, sokuroittuja appelsiini-kuoria teevadissa, ja
kaunis maljakko täynnä kukkia. Hänen lempeät kasvonsa näyttivät oikein
liikutetulta.

"Mutta, Maria, mistä tämä tuleekaan? -- minä olen hyvin kaivannut sinua
ja ikävöinnyt sinua. -- Olitko aivan unohuttanut minun?"

"Enpä tietänyt, että olit sairas, täti Toora", vastasin minä ja
suutelin totisella katumuksella hänen hienoa, laihaa kätöstänsä;
"miks'ei Paavo ole sanonut, että olit sairas?"

"Minä käskin hänen sanoa sen teille, mutta hän ei tahtonut", veri
kuohahti ylös hänen vaaleihin kasvoihinsa, "Paavo on kummallinen
ihminen, hänellä on omat ajatuksensa, joihin ei saa koskea".

Hän ei sanonut muuta, mutta minä arvasin ajatuksen. Heillä oli aivan
vähä varaa, mutta meillä yltäkyllin, heidän ei sopinut hakea meitä.
Tulin yhä enemmän alakuloiseksi.

"Jospa tietäisit, mitä Paavo on minulle tehnyt", jatkoi hän, "hän on
hoitanut minua yöt ja päivät ja hankkinut kaikki, mikä voi virkistää ja
voimistaa. -- Minkä näköinen hän sinusta oli?"

"Melkein samannäköinen kuin ennenkin".

Se ei ollut totta, mutta hän katseli minua niin tutkivilla ja
surullisilla silmillä, ett'en tohtinut totuutta tunnustaa.

"Hän tekee aivan liiaksi ahkerasti työtä. Nyt hänen suuri taulunsa on
se, joka kysyy kaikki hänen voimansa, kaikki hänen ajatuksensa ovat
siihen työhön kiinnitetyt, mutta paitsi sitä antaa hän opetustuntia
siellä ja täällä ja on piirrustus-opettajana muutamassa koulussa. -- Ja
minuakin hänen täytyy holhoa; usein ajattelen, että se on enemmän, kuin
joku ihminen voi kestää. Jos hän toki saisi välistä vähän huvitusta,
mutta se ei tule kysymykseenkään. Jos voisit houkutella hänen teidän
tykönne tulemaan jonkun illan, -- hän oli ennen isäsi mieleinen".

"Se hän vieläkin on, täti Toora; isä pitää Paavoa suuressa arvossa,
mutta hänellä on niin paljo ajattelemista; minun olisi pitänyt
muistuttaa häntä; se on minun syyni vaan -- enpä itse voi ymmärtää,
mihinkä aika on mennyt".

Hän taputti minun päätäni ja minä tunsin, että olin menettänyt paljoa
enemmän kuin he, kun olin ollut poissa heidän seurastansa ja vetäytynyt
pois hänen hellän, äitillisen silmänsä alta.

"Tahtoisin mielelläni jättää hyvästi Paavolle".

"Mene vaan sisään hänen tykönsä, Mariaseni; se ei haittaa, jos häntä
häiritään, hän on kumminkin liian ahkera työssänsä".

"Tule sisään!"

Paavo hypähti ylös, kun minä avasin oven; hän asetti itsensä
maalausjalkojen eteen, niin ett'en saattanut hänen tauluansa nähdä.
Ennen oli hän aina näyttänyt minulle teoksiansa, ja se oli ollut
minulle suureksi iloksi; nyt tuntui aivan kuin olisin ulos-suljettu.

"Kuinka äitin laita sinun mielestäsi on?"

"Hyvä, selvästi näkyy, että hän on paranemaan päin. -- Mutta itsepä
näytät kipeänpuoliselta, Paavo!"

Hän teki malttamattoman liikutuksen, niinkuin tuo asia ei ansaitsisi
puhumista.

"Etkö pian tule meillä käymään?"

"Kiitoksia, en käy missään, -- en jouda".

"Oi, sinä vaivaat itseäs liian ahkeralla työllä ja se ei käy laatuun".

Hän katseli minua oudolla silmäyksellä, se oli itsepäinen ja myös
ylpeä.

"Leipä, Maria!" sanoi hän vaan ja sitten hän avasi oven minulle.

Mieleni masentui. Usein olin juossut keveänä ja iloisena näitä rappuja
alas; Paavo silloin tavallisesti huusi jälkeeni "tule pian takaisin,
hyvin pian" -- sillä me kohtelimme toisiamme melkein kuin veli ja
sisar; -- ja nyt! mutta se oli kaikki minun syyni ja olipa minulla
paljoa muutakin omassa-tunnossani; tunsin että minun tilani oli
kehnolla kannalla.

Nuorempi ollessani elin hiljaisesti kotona ja otin vaivakseni olla
vähäksi avuksi muille, koetin lapsellisella tavallani seurata äitini
jälkiä ja vähässäkään määrässä täyttää hänen sijansa. Mutta viimeisenä
aikana oli oma itseni kohonnut kaikkea muuta ylemmäksi ja ajatukseni
olivat olleet kiinnitetyt itseheni, ainoastaan itseheni; jouduin
tuskaan omasta puolestani.

Siellä nyt kävin kantaen nuot kalliit pitsit! Keveä myttyni oli äkkiä
käynyt raskaammaksi, kuin voi sanoa.

"Leipää!" Pieni vapiseva käsi koski kappahani, vaaleat, kuihtuneet
lapsenkasvot tuijottivat minuhun: "Leipää!" -- kuului melkein kuin
kirkuna.

Mitä oli minun tekemistä? -- likeisimmässä kadunkulmassa asui leipuri,
sinne tuon pienen ryysyisen pojan vedin.

"Antakaat minulle Ranskan-leipä ja hieno ruisleipä, mitä suurimpia
teillä on! -- Saat aluksi syödä kakkosen, poikanen!"


Avasin kukkaroni, siinä ei ollut penniäkään.

"Minulla, paha kyllä, ei ole rahaa muassa! -- tulen sitten maksamaan,
eihän tuo haita mitään?"

"Antakaat anteeksi, mutta en tunne teitä, ja täällä kulkee niin paljo
ihmisiä; emme koskaan semmoisiin rupea!"

Hän pani leivät takaisin hyllylle ja otti kakkosen, johon lapsi jo oli
tarttunut. Tänä kävi poikaa syvään sydämmelle. Silmänvalkoinen tuli
niin kummallisesti näkyviin.

"Poika kulta, tahdotko odottaa hetken aikaa täällä? -- Lupaatko, ett'et
mene mihinkään, ennenkuin palaan?"

Hän lupasi nyreällä katsannolla; selvästi voin nähdä, ett'ei hän enää
suuresti luottanut minuhun.

"Saat odottaa oven ulkopuolella", sanoi puotineiti.

Oikein lentämällä lähdin pitsein-kauppiaan tykö.

"Teidän täytyy välttämättä ottaa nämät takaisin! Lupasittehan sen itse;
olkaat hyvät ja kiiruhtakaat vähän!"

"Me lupasimme vaihettaa!"

"Mutta enpä tahdo pitsejä ollenkaan; antakaat vaan rahat takaisin, yksi
kuudetta markkaa".

He mahtoivat luulla, että minua oli hirveästi toruttu kotona; näin,
että keskustelivat yhdessä.

"No, olkoon menneeksi sitten tämän kerran. -- Mutta ettekö sittenkin
tahdo pitää pitsit? Saatte maksaa niitä kuukausittain pienillä
summilla".

Minä kielsin heti tarjouksen, pistin rahat kukkaroon ja riensin pois.
Jos hän vaan ei olisi mennyt tiehensä! -- ei, siellä hän seisoi aivan
hiljaa, silmät puoleksi ummistuneina, kärsivällisesti nojaten muuria
vasten. Pienet laihat kasvot selkenivät, kun minä tulin, mutta ei hän
vielä ollut likimaillenkaan huoleton.

"Syö aluksi kakkonen!"

Tuskin olin lausunut nämät sanat, kun se jo oli syöty; mitä hänehen
tuli, ei kukaan saisi toista kertaa temmata sitä hänen suustansa.

"Montako teitä on kotona?"

"Äiti ja kolme pienokaista, -- ei isä!"

Hän tuijotti oudolla katsannolla minuhun.

"Jaksatko kantaa enemmän?"

"Jaksan kyllä kantaa paljo enemmän".

Näytti kuin olisi hän ollut valmis viemään kaikki mitä puodissa oli.

"Minä tulen mukaasi, poikani! -- antakaat mulle vielä viisi leipää,
semmoisia, jotka maksavat neljäkymmentä penniä; ne minä voin itse
kantaa".

Kaksi markkaa ja seitsemän seitsemättä penniä kaikesta. Voi hyvä
Jumala, kuinka leipä ottaa paljoa isompaa tilaa kuin pitsit!

Me lähdimme nyt molemmat käymään eteenpäin mitä jaksoimme. Oli pitkä
matka; lapsella oli huonot, puoleksi kuluneet kengät, jotka eivät
koskaan olleet sopineet sille. Antura oli irti, kanta kalisi ja kolisi,
viimein se putosi, olipa tuo helpoitus, sopi kulkea nopeammin, kun se
oli poissa.

"Tässäkö talossa te asutte?"

"Niin, kadun puolella", vastasi hän jollakin ylpeydellä, "niin
korkealla, kuin pääsee menemään, mutta täytyy varovasti kulkea, sillä
kolmessa kohden puuttuu rappuja. Välistä putoaa joku nurin niskoin
niitä alas".

Pienet kasvot irmastelivat naurettavasti, tämä oli kait olevinaan hänen
naurunsa.

"Ei ensimmäinen ovi, eikä toinen, vaan kolmas!"

Hän puhui rohkeammasti ja alkoi näyttää iloiselta.

"Mitähän ne sanovat sisällä?"

Musta verho rippui pienen akkunan edessä, kakluunista tuli savua
sisään, oli puoleksi pimeä huoneessa; ensimmäisessä tuokiossa en voinut
eroittaa mitään.

"Leipää!"

Kolme lapsen-ääntä -- yksi niistä hyvin hienosti, melkein huoaten --
huusi: "leipää, leipää!" Kuusi pientä kättä kurotettiin veljeä kohtaan.

Pitkäläntäinen vaalea vaimo, joka oli kääritty säkinnäköiseen
röijyntapaiseen määräämättömästä väristä, kohosi nyt seisoalle
tuolilta, jolla nähtävästi oli istunut nukahtamassa, ja tuijotti
minuhun.

"Herra Jumala, mistä tulette, neiti?" kysyi hän.

"Kohtasin poikanne, ja arvasin, että vähä leipää olisi muillenkin
makuista. -- Se on sievä poikanen".

En tietänyt mitä mun piti sanoa.

"Niitä ei voi pitää paremmassa siivossa", sanoi hän syvällä
katsannolla; sitten hän jatkoi, oman ajatuksensa juoksua pitkittäen:
"jospa tietäisin, kuinka saisin hänen hautaan".

Mahdoin näyttää hämmästyneeltä, sillä hän havaitsi heti, että tässä
selitystä tarvittiin.

"Minä tarkoitin miestäni".

Hän osotti sänkyä, jonka uutimet olivat kiinni vedetyt.

"Onko teillä tämä ainoa huone, tässäkö kaikki makaatte?" kysyin
kauhistuen.

"Niin, enkä suinkaan valita, jos vaan saamme jäädä tänne, mutta viisi
markkaa kuukaudessa on kovin paljo leskelle".

Viisi markkaa kuukaudessa! -- Heidän maksettavansa hyyry koko vuodelta
ei tehnyt paljo enempää kuin mitä yhden päällyshameen pitsit maksoivat.

Lapset kurottivat taas pieniä käsiänsä, ja minä ne täytin. Vanhin poika
katseli nyt minua turvallisesti, niinkuin vanhaa ystävää katsellaan.

"Teidänkin täytyy välttämättä syödä vähä!"

Koetin tunkea äidille leivän.

"Kiitoksia! Saanko panna sen talteen? Ruoka maistuu puulle suussani, en
mahda olla oikein terve. Kun näin valvoo yöt ja päivät, tulee mieli
niin oudoksi. -- Viimein toivoin vaan, että loppu pian tulisi, sillä en
voinut kestää enää! Hän on ollut hyvä aviomies minulle, mutta en voinut
kestää! -- kun kaikki oli ohitse mennyt", nyt hän itkien osotti sänkyä,
"kaduin kuitenkin, että olin semmoisia ajatellut, kyllä kait vielä
olisin kestänyt vähäisen aikaa".

"Kysyittekö neuvoa lääkäriltä?"

"Kävi täällä yksi ja kirjoitti jotakin paperille, mutta ei se ensinkään
auttanut".

"Eikö täällä ole pappi käynyt?"

"Pappiko? Ei, semmoista ei ole ollut, sillä emme ketään tunne. Mitäpä
hyötyä siitä olisi ollutkaan, mieheni oli tainnuksissa kahdeksan
viimeistä päivää".

Hän kumartui ja pisti pitkää, hoikkaa oksaa kakluuniin; kolme neljättä
osaa siitä pisti ulos aukosta, mutta puheen kestäessä hän sysäsi sitä
sisään aina sitä myöten, kuin se suitsuten paloi poroksi. Pieni kasa
samallaisia oksia oli laattialla.

"Etkö jaksa syödä, mitä olet saanut, Hannu? No, se oli ensi kerta
pitkään aikaan! -- Niin, paljo kiitoksia teille, neiti, sillä viimeinen
leipäpala syötiin aamulla eikä mulla ole penniäkään. Vähää maitoa
pienoiselle tarvitsisimme myös, vaan ei kukaan tahdo antaa meille
velaksi enää".

Hän katsoi epävakaisella katsannolla minun puoleeni.

"Juokse maitoa hakemaan, Hannu, täss' on rahaa!"

Tyhjensin kukkaroni horjuvalle, punaiseksi maalatulle pöydälle,
pudistin sitä: markkoja ja pennejä kolisi ja pyöri huiskin haiskin.

"Saatte kaikki", sanoin äidille, "suokoon Jumala, että mulla olisi
vielä enempää".

Se oli tuhlaavaisesti tehty, sanonevat muutamat hyvin rikkaat ja
älykkäät ihmiset, ja niinpä se kyllä taisi ollakin, lapsekkaasti ja
ajattelemattomasti, mutta eikö pitsien kauppa sitten ollut vielä
hullumpi? -- en ole vielä tullut niin viisaaksi, että katuisin, mitä
silloin tein.

Äiti tuijotti kummaksuen minuhun, hän ei näyttänyt iloiselta, vaan
hämmästyneeltä. Yht'äkkiä kuvautui ikäänkuin joku jalo ajatus hänen
kasvoihinsa, joihin suru ja murhe olivat painaneet merkkinsä.

"Neiti kulta", sanoi hän, "saatteko niin tehdä? -- eihän se käy
laatuun!"

"Se on oma rahani enkä ole koskaan paremmin käyttänyt rahaa", kuului
vastaukseni.

"Sitten Jumala teitä siunatkoon, neiti!" Hän kokosi rahat ja peitti ne
molemmilla käsillänsä, sanoen:

"Tuskin voin uskoa, että se on muuta kuin unennäkö".

Hannu seurasi minua alas rappuja myöten, hän piti tarkasti vaarilla
joka askeleen, viimein hän seisoi katu-ovessa ja heilutti pientä
rikkinäistä lakkiansa.

Mikä köyhyys ja kurjuus!

Herra, kiitän sinua, että lähetit minua niiden tykö, kuului sielussani,
Herra, kiitän sinua!

Että minun juuri tällä hetkellä suotiin toimittaa tämä pieni hyvä työ,
sen katsoin merkiksi, että kaikki oli sovitettu ja että nyt sain
rohkealla mielellä alottaa uuden elämän.

"Näytäppäs, mitä olet ostanut".

Täti Amalia pisti päänsä ulos etuhuoneesen, hän ei malttanut odottaa
siksi kuin tulin sisään.

"Olen jättänyt koko asian sikseen, täti, en menekään tansseihin".

"Oletko sairas, Maria?"

Hän katseli minua oikein pelästyneenä.

"En ole, mutta se ei mua miellytä enää. -- Hyvä täti Toora on ollut
kovin kipeä; olin siellä vähän aikaa ja rupesin totisempia asioita
ajattelemaan".

"Enpä ole hullumpaa kuullut kun tahdot jäädä kotiin sentähden, että
muutama täti on ollut kipeä. Minä vakuutan, ystäväni, että vaikka
itsekin en ainoastaan olisi ollut, vaan vielä olisin kipeä, niin
kuitenkin kehoittaisin sinua menemään. -- Kuinka semmoinen oikku
voikaan juolahtaa nuoren tytön päähän?"

"Hyvä serkku", isäni astui esiin, hän puhui vakavasti, milt'ei
ankarasti, "minun mielestäni ei sovi tässä kohden puhua oikuista.
Meidän vanhojen ihmisten -- anna anteeksi, mutta häneen nähden olemme
vanhat -- tulee olla varovaiset, kun kehoitamme jotakin nuoremmissa
tahi koetamme tukehduttaa jotakin heissä, meidän täytyy tehdä kovaa
tiliä siitä. Vai on täti Toora ollut kovin kipeä. -- Tule sisään minun
kamarihini, Maria!"

"Hyvä tyttöni", sanoi isäni ja asetti minut polvellensa, "minua
ilahuttaa, että muitten säälimisestä voit olla menemättä semmoiseen
juhlaan. -- Istuin juuri sinua ajattelemassa ja tein väärin sinua
kohtaan sydämmessäni; tuntui minusta, kuin olisivat ajatuksesi tällä
viimekuluneella ajalla olleet käännetyt ulospäin, kuin olisit ollut
jokseenkin hajamielinen etkä aivan semmoinen kuin ennen. Älä itke,
Maria! Sanoohan isäsi, että hän teki väärin sinua kohtaan".

Minä kallistin päätäni isäni povea vasten ja tunnustin olleeni itsekäs,
turhamielinen ja kärtteliäs, mutta nyt tahtovani kääntyä ja alottaa
uutta elämää.

"Se on oikein", hän pyyhki hiuksiani otsalta ja suuteli sitä, "meidän
tulee joka aamu sanoa itseksemme: nyt pitää alkaa alusta taas".

"Saanko viedä viinipullon täti Tooralle? oikein oivallista viiniä, joka
voi antaa hänelle voimia taas".

"Hän saa parasta viiniä, kuin mulla on, ei monella ole sen vertaista.
Kunpa vaan voisi auttaa heitä muullakin tavalla, mutta tuo Paavo ei
päästä ketään luoksensa".

Minä en sanonut mitään, mutta itsekseni ajattelin, että se oli minun
syyni, meillä ei enää ollut oikeutta auttaa heitä.

Oli puoleksi pimeä, mutta kuitenkin hiivin sinne yksin, kannoin
viinipullon muhvissani. Paavo avasi oven; tuskin hän uskoi silmiänsä.

"Maria! onko se todellakin Maria?"

Outo levottomuuden tunto kävi minuhun, hän seisoi siellä vakavana ja
tiedustelevilla silmillä, ei hän edes käskenyt minua tulemaan sisälle.

"Etkö luule, että pieni viinilasi eineellä olisi hyvä tädille? Isäni
tahtoisi mielestänsä, että hän voisi tätä juoda; se on vanhaa, oikein
hyvää portviiniä".

"Äitini juopi viiniä joka päivä, sen hän jo kauan aikaa on tehnyt.
Eilen ostin taas pullon portviiniä hänelle; se on täällä eikä
korkkikaan vielä ole otettu auki. -- Sano isällesi paljo terveisiä ja
kiitoksia, ja kiitoksia itselles kun tulit, mutta hänellä on kyllä,
mitä hän tarvitsee".

En tohtinut sanoa sanaakaan, koska pelkäsin, että silloin purskahtaisin
itkuun.

"Kiitoksia", sanoi hän vielä ja lisäsi: "enkö minä tule sinua
saattamaan, on jo myöhäistä".

"Ei suinkaan; on selvä päivä ulkona".

Minä riensin pois.

Oi, ei ollut kauniisti ja jalosti tehty, että sysäsi pois sitä kättä,
jota rakkaudesta ojennettiin. -- Paavoko se todellakin oli, minun rakas
lapsuuteni ystävä, joka, ylpeänä kuin kuningas, antoi minun tietää,
ettei hän tarvitse meitä? Olin rikkonut paljo, mutta tämä oli kumminkin
liika kovaa; en voinut unhottaa enkä voittaa närkästystäni.

"Kyllä kait arvaatte, lapset, että pian taas menin ylös köyhiä
ystäviäni katsomaan. Kaikki nuo pienet kasvot loistivat ilosta, mutta
leivällä, Jumalan kiitos, ei ollut enään niin hyvää menekkiä, kuin ensi
kerran".

Äiti joutui taas ompelemaan paitoja kauppamiestä varten; hän tekikin
kovasti työtä varhain aamulla alkaen myöhälle iltaa asti. Jos Hannu
vaan saisi kulkea sanomalehtiä kauppaamassa, sitten olisi kaikki hyvä;
semmoinen se tulevaisuuden toivo oli, johonka perhe katsoi. -- Isäni
vanhin takki muutettiin kokonaiseksi vaatekerraksi Hannulle.

"Nyt hän on aivan herrasväen näköinen", arveli äiti, kun pojalla ensi
kerta oli uudet vaatteet päällänsä, ja hän sivelsi kämmenellänsä pojan
vedellä kammattua tukkaa; "hänen oma isänsäkään ei tuntisi häntä".

Minun pois panemani vaatteet olivat liika vaaleanväriset ja niin
hienoja tahi sieviä, ett'ei niitä voitu käyttää. Ostin sentähden uutta
pumpulivaatetta ja rupesin ahkerasti ompelemaan pieniä mekkoja ja
hameita. Minä tulin nyt yhtä ahkeraksi, kuin ennen olin ollut laiska,
ja aika, joka ennen monta kertaa, jos ei meillä ollut mitään
erinomaista toimittamista, oli kovin hitaasti kulunut, alkoi nyt
siivillä lentää.

"On oikein hupaista", sanoi isäni, "että nyt tiedetään aina, missä
sinua tavataan. Täällä on niin hiljaista talossa aivan kuin äitisi
eläessä. -- Mutta sinä olet nuori ja nuoruudessa pitää saada vähän
huvitellakin välistä, muistakaamme se!"

Täti Amalia ei ollut tytyväinen.

"Rupean tuntemaan itseni tarpeettomaksi", sanoi hän.

Siihen emme mitään virkanneet. Tädillä oli vähä rahaa, niin että hän
voi hakea itsellensä kotia missä tahansa. Asia loppuikin niin, että me
kaikessa ystävällisyydessä erosimme.

Täti Toora parani päivä päivältä yhä enemmin. Minä kävi hänen tykönänsä
välistä, kun tiesin että Paavo oli maalari-akatemiassa. En tahtonut
mielelläni tavata Paavoa: olin suuttunut hänehen, pelkäsin häntä,
meidän viimeinen kohtaamisemme lepäsi niinkuin pilvi elämäni ylitse.

Joka kerta kuin tulin kadulle kohtasin minä jonkun ihmis-olennon, jossa
oli surun tahi köyhyyden merkkejä. Kun silmät kerran ovat avautuneet
elämän pimeääkin puolta näkemään, voipi paljon arvata pienistäkin
merkeistä, joita ennen on ajattelematta menty sivutse. Voi itsiämme,
jos ilon aikana unohdamme, että on muita, jotka kärsivät hätää,
sittenpä meidän ihmisrakkautemme on huonolla kannalla!

Muutamana iltana Huhtikuun keskipaikoilla soitettiin kovasti ja
kiivaasti porstuan oven kelloa. Palvelusväki oli ulkona, isä nukahti
vähän nojatuolissansa; minä menin itse avaamaan. Se oli Paavo, hän
näytti oudotta ja hämmästyneeltä.

"Vieläkö sulla on se viini, Maria", kysyi hän kierrättelemättä, "minä
mielelläni tahtoisin sen".

"Eihän täti mahda olla kipiämpi?"

"Ei, hän on parempi, paljo parempi! Sinä taidat rakastaa äitiäni,
näenmä".

Minä en ymmärtänyt häntä; silmänsä kiilsivät niin kirkkaasti eikä hän
näyttänyt ensinkään ylpeältä, päinvastoin, hän seisoi niinkuin
rukoilevainen.

"Tuo viini, se on kokonaan poistava sairauden, luulen että se on oleva
oikein hyvä äidilleni" Hän tuli askelta likemmäs: "Se oli kovin pahasti
tehty, kun en ottanut sitä vastaan, Maria, se oli kovin häijysti,
ylpeästi! voitko antaa minulle anteeksi? -- Kuinka minä rohkenin äitini
huulilta pidättää sen rakkaudenmaljan, jonka tarjosit! -- enkä minä
sanonut sydämmellistä sanaakaan kiitokseksi siitä kun tulit, enkä
saattanut sinua kotiakaan. -- Tahdotko sittenkin antaa minulle viinin,
Maria?"

Minä menin sanaakaan sanomatta sitä hakemaan; sitten me katsoimme
toisihimme.

"Oletko käynyt taidekalujen näyttelyssä?"

"En vielä; -- onko taulusi siinä?"

"Se tuli sinne toissa päivänä ja on jo myyty. Sain tietää sen tiima
takaperin; riensin heti äitilleni ilmoittamaan asian ja nyt sinun
tykösi, kahdeksan sataa markkaa on 'Kalastajani' tuottanut minulle, --
taitaisipa sentähden jotakin minusta tulla!"

Hän katseli taas minua, nyt en minä tohtinut häntä katsella.

"Jos --".

Hän ei muuta sanonut enkä minä vastannut sanaakaan, mutta siitä
hetkestä asti olin minä hänen morsiamensa, sen me molemmat tunsimme.

Isäni tuli nyt meidän tykömme, hän toivotti sydämmellisesti onnea
Paavolle.

"Ennenkuin tiedetään mitään arvata, taidat jo professori olla".

Sitten hän sanoi hänen itsepintaiseksi, jäykkämieliseksi, kopeaksi
ryökäleeksi ja viimein hän syleili häntä.

"Tässäkö viini on, Maria?"

"Tahdotko vieläkin pullon, poikani?" -- sen sinä saat, jos mulla vaan
on. -- Ah, se oli hyvä, jopa siellä on, näenmä; tytöntynkä on löytänyt
oikeata lajia.

Tästä nyt Paavo havaitsi, ett'en minä ollut turhia lörpötellyt.

Seuraavana aamuna riensin yksin näyttelyyn, minä olin ensimmäinen,
jolle sinä päivänä ovi avattiin. Eipä aikaakaan, niin jo sain nähneeksi
kalastajan, joka istui ovensa ulkopuolella, päiväpaisteessa lekotteli
ja katseli mereen päin. Oliko se hänen tekemänsä? Tosin se oli varsin
hyvä taulu, vaan kuitenkin toivoin, ett'ei se olisi hänen. Vielä toinen
kalastaja, reppu selässä ja ilkeä nauru huulilla, se ei ainakaan ollut
Paavon tekemä, siitä olin vallan vakuutettu. Mutta tämäkö -- minä
tietysti en huolinut katsoa muuta kuin kalastajia -- tämä se mahtoi
olla.

Pitkä, salea, ahavoittunut, vapaa, miehuullinen ja urhea seisoi nuori
kalastaja valmiina työntämään venehensä vaahtoisiin aaltoihin.

Minä ostin luettelon, aivan oikein, hänen nimensä!

Sinä vuonna taivutin minä isäni tilaamaan pääsölippuja näyttelyyn.

Ja aika kului, hyvin harvoin me tapasimme toisiamme, emmekä puhuneet
paljoa keskenämme, mutta luotimme toisihimme. Paavo lähti Italiaan;
minä en saanut kirjettä, mutta sentähden aina vähän osan äidin
kirjeestä. Vasta silloin kun hän voi tarjota minulle omaa kotia,
kääntyi hän isäni puoleen.

Tuo ylistetty nuori taideniekka oli yhtä nöyrä, kuin köyhä nuorukainen
oli ollut ylpeä. No, sitä ei minun tarvitse sanoa; jos kenellään on
mitään moittimista teidän iso-isäänne vastaan, niin ei se ainakaan ole
ylpeydestä.

Nyt on kertomus loppunut, hyvät lapset! Nyt te tiedätte mistä syystä
minä olen vähää närkäs vaatteitteni suhteen ja minkätähden minun täytyy
oikein kovasti taistella ompelijan kanssa joka kerta kuin uudet
vaatteet ovat ommeltavat. Somasta, pitävätä vaatetta, kaunista, pysyvää
väriä ja semmoista kuin minun ikäiselleni sopii, sieviin laskoksiin
laskettua, sitä minä tahdon. Paavo mielistyy minun pukuhuni. "Vanha
akkani, sinä ymmärrät, mitä on somasta", sanoo hän nytkin vielä. --
Tarpeettomiin ja kallisarvoisiin reunustuksiin, päivän oikullisen ja
vaihtelevaisen mielen mukaan, ei minua haluta rahaani tuhlata. Minä
muutan ne aina leiväksi; en voi muuta; tupsuja ja ripsuja, pitsejä ja
koristuksia, niitä minä leiväksi teen. Paneppas joku surkea kiiltokalu,
joka kätehen mahtuu, suuren korin rinnalle, joka on täynnä terveellistä
ravitsevaa leipää, ja johon mahdoton joukko pieniä käsiä on valmis
tarttumaan!

En voi olla suutelematta leipää, kun se putoo maahan, sillä minä tunnen
sen arvoa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Romaneja ja kertomuksia - Lyhyet kertomukset" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.