Title: Sata runoa - Valikoituja maailmankirjallisuudesta
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sata runoa - Valikoituja maailmankirjallisuudesta" ***


SATA RUNOA

VALIKOITUJA
MAAILMANKIRJALLISUUDESTA


Suomentanut
Valter Juva


Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1916.



_Kokoelmaan otetut runonäytteet kuuluvat, muutamia harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta, n. s. klassilliseen ynnä aikaisempaan romanttiseen
kirjallisuuteen. Vastaisuudessa on suomentajalla aikomus julkaista
täydentävä lisäkokoelma, johon tulisi myöskin näytteitä
maailmankirjallisuuden uusimpien runoilijoin laulurunoudesta._

_Olen yleensä tahtonut saattaa suomalaiselle lukijalle tunnetuksi eri
aikojen ja maiden lyyrikoita, heitä todella edustavien runojen kautta.
Vihjaus maailmankirjallisuuden suurmiesten runoelmiin on omansa
laajentamaan mielikuvitusta ja rikastuttamaan tunne-elämää._

_Kirja muodostaa kylläkin kirjavan mosaikkiteoksen. Sen yhtenäisyys ja
tasasuhtaisuus voisi parhaassakin tapauksessa jäädä yksinomaan sen
varaan, missä määrin, valintaa tehtäessä, on pysytty suomentajan omassa
tunnelmapiirissä. Tämäntapaisissa valikoimissa ei kuitenkaan mainittu
seikka saa vaaliin ratkaisevasti vaikuttaa._

_*Goethen* »Faustista» otetuissa suomennoksissa olen saanut eräitä
kärkikohtia Kaarlo Koskimieheltä, »Thulen kuninkaassa» sen ohella Eino
Leinolta ja O. Manniselta. Runossa »Kylälehmuksen alla» on suomennoksen
pohja Kaarlo Koskimiehen._

_*Schillerin* »Kello-laulussa» olen lainannut Oksaselta yhtä ja toista,
vaikka lainaukset eivät aina tule selvästi näkyviin._

_*Vörösmartyn* »Julistuksessa» on eräitä säkeistöjä ja käänteitä
lainattu Arvi Jännekseltä._

_*Heinen* runossa »Lorelei» on loppusointupari lainattu Suoniolta._

_*Runebergin* suomennokset perustuvat aikaisempiin yrityksiini vv. 1885
ja 1905. Nykyisessä muodossaan ne ovat sovittelukokeita, joissa olen
käyttänyt hyväkseni Paavo Cajanderin ja O. Mannisen y. m. suomennoksia._

_*Rydbergin* »Tontussa» olen saanut pari kohtaa Paavo Cajanderilta sekä
runossa »Aallotar tytölle» kaksi tärkeätä säettä Kaarlo Koskimieheltä._

_Suomen runokieli on aikaisemmin omistanut suuren joukon uusia sanoja ja
muotoja. Nykyaikana eräillä tahoilla ei enää sallittaisi uusia
käytäntöön otettaviksi. Missä loppusointuja on olemassa, tulisi näitä
kuitenkin säilyttää, ottamalla ne visusti talteen. Varovaisuuden
oikeutetut vaatimukset tunnen ja tunnustan._

_Helmikuulla 1916._

      _VALTER JUVA._



QUINTUS HORATIUS FLACCUS.



1.

NEITOJEN JA NUORUKAISTEN
KUOROLLE.


Rietasta kansaa vihaan, -- se jääköön pois!
Vait, kuulkaa! Ihka uusia lauluja
ma laulan nyt, Apollon pappi,
teille, te neidot ja nuorukaiset!

Kuninkaat ylväät laumansa pelkoon saa,
mut heilläkin on herrana Jupiter,
mi murskas gigantit ja maailmaa
kulmia rypistäin järkähyttää.

Kai ehkä toinen laajemman köynnösmaan
voi istuttaa, -- ken, kerskuen syntyään,
Mars-kenttää astuu virkain vaaliin;
kellä on kunto ja maine kuulu,

kun kilpaan käy; ken turvata ehkä voi
klienttein joukkoon --: määräpä kohtalon
on yksi ylhäin, yksi alhain,
uurnasta kaikkien arpa kirpoo.

Yli korskan pääs jos riippuvan ainiaan
näät miekan paljaan, ei sua viehtää voi
sikuulilaiset herkut hienot,
ei sulo soitot ja lintuin laulut

saa uneen viihtää. Vienoa unta ei
jää vaille maamies halvassa majassaan,
ei rantain varjostoissa, eikä
Menoissa leyhkissä Tempe-laakson.

Ken eloon niukkaan tyytyvi, häntä ei
saa hätään hyrskyt hurjat, ei raivosäät,
kun Arkturus käy loimuin länteen,
ei idän taivaalla Kauriin uhka,

ei viinivuoret rakeiden raastamat,
ei puistomaat, jos toivehet pettäiskin
kun milloin märkyys vaivaa, milloin
tähtien hehku, tai talven kylmät.

-- Veet kohta ahtaiks saattavat kaloille
nuo vuoret, mereen louhitut: paasiaan
nyt veteen latoo taitoniekat
orjien kanssa, kun herrat rikkaat

sai maasta kyllän! Mut yhä kyltymys
jää herran seuraan, kammo se soutamaan
käy kolmihankaan, taakse ratsaan
istuvi selkähän murhe musta.

Jos suruun siis ei marmori Frygian,
ei ruskoväikkeet purppuravaattehen
suo hoivaa, -- ei Falernon viini
eikäpä Persian nardusöljy:

miks uljaat pylväät kiusaksi katehen
ma uuteen tyyliin saliini teettäisin?
Miks vaihtaisin Sabinum-laakson
rikkauksiin sekä huoliin hurjiin?



2.

LICINIUKSELLE.


Elinohjees on, sa Licinius, oiva,
kun et temmeltäin pyri aavain myrskyyn,
etkä, väistääkses sitä, luovi rantaa
    keskellä luotoin.

Ken se kultaiseen tasasuhtaan suostuu,
loat välttää hän lahotöllin kurjan,
avosilmin myös salit suuret, joita
    karsaus katsoo.

Kovin tuulispää ikilatva honkaa
alas ahdistaa, ja kun torni kaatuu,
rymy raskain on; -- ukon-vaajat iskee
    huippuja vuorten.

Surun aikaan jää sydän tyyni toivoon,
ja jos sää on sees, polopäivää pelkää.
Lumet, talvet tuo tosin Zeus, mut hänpä
    myöskin ne poistaa.

Jos sun vastoin käy, -- ajat vielä vaihtuu!
Ei Apollon jous ole jänteess' aina;
kitarallaan myös runotarta voi hän
    soittaen säistää.

Elä uljain päin, ota miesnä vastaan
ajan ahdingot; -- ja jos tuuli liian
kävi myötäiseks, ole viisas, reivaa
    paisuvat purjeet!



3.

GROSPHUKSELLE.


Tyvent' toivoo mies, jota syliins' sulkee
meri Aigeian, kun on yö, ja pilviin
meni kätköön kuu, ja kun teille laivan
    tähdet ei tuiki.

Lepo kaipuu on rajupäisten Traakkein,
lepo Meedein myös -- aseloistossansa;
mut, sa Grosphus, ei sitä hanki kulta,
    purppura myös ei;

korut, aarteet ei, -- vaka liktor itse,
joka eessäs käy, sydänhuolt' ei häädä;
salat tuskat nuo yli kattolaattain
    liehuen lentää.

Vähin tarpein vain elät tyynnä: arvoon
ota pöydälles isäs suolakippo; --
toki silloin ei himot, eikä kauhu
    karkoita untas.

Ikä kuluu: miks koet paljon voittaa?
Mitä suuntaat ties eri maailmanääriin?
Et sä, luopuissas isänmaasta, pääse
    itseäs pakoon!

Iki-kaipuu tuo heti laivaan astuu,
ja se kilpaan käy kera ratsujoukon; --
sido kaurihisi, rajusäätä viihdä
    viuhean myrskyn!

Ken se tajuuns' sai ilot hetken, jättää
joka toiveen voi, ja hän vastuksille
hymyn hienon suo; näet onni koskaan
    ei ole täysi.

Elos katkaistiin, sa Akilles, nuorna!
Perin loppuun löi ikä Tithonuksen!
Ehkä suonee niin, mitä kielsi sulta
    tunnit ne mulle.

Kas, Sikuulein maass' sadat karjas mylvii,
nelivaljaissaan hevot hirnuu sulle,
punavaipassas väri tummin loistaa
    Afrikan simpsun.

Mulle immyt tuo, joka määrät mittaa,
runolahjan soi ja kuin Kreikan hengen,
sarat pienen maan sekä taidon välttää
    joukkoa inhaa.



4.

PYRRHALLE.


Kenpäs poika se nyt,
         nuortea, öljypää,
maaten ruusuilla, sun
         riistävi rinnoilleen
luolan turvissa, Pyrrha!
Kelle keltaiset kutris nyt

kiinnät puoleksi vain?
         -- Itkeä saa se mies
vaiheit' taivahan sään,
         uskottomuuttas sun!
Hämmästyksin hän katsoo
tuimaa merta, mi tummenee:

Tänään luottaen hän
         nauttivi loistostas,
uskoo saaneensa noin
         suosios ainiaks,
hempes noin, -- kun ei tiedä
puuskaa pettävän tuulispään!

Hätää, kurjuutta vain
         päilyvä pintas tuo! --
Äsken itse mä vein,
         aallosta päästyäin,
templiin vaatteeni märjät
uhriks aaltojen valtiaan.



5.

THALIARCHUS NUORUKAISELLE.


Näät, kuinka hohtaa valkeavaippainen
Soracten huippu; taakasta hankien
käy painoon metsän puut, ja jäätyin
virrat ne äkkiä vangiks joutui.

Nyt tuima takkavalkea lietehen
tee lämpimikses; reipasna maljahas
suo vanhan, oivan viinis vuotaa,
oi, Thaliarchus, sa tynnyristä!

Muu kaikki heitä huomahan taivaisten;
he murtaa myrskyn vimman, mi vastaksuin
löi kuohupäät, -- ja jälleen pystyyn
sypressi kohoo ja saarni vankka.

Äl' urki turhaan huolia huomisen,
vaan päivä, jonkas sait, lue voitokses;
sa lemmen armaat riemut nauti,
nuorena kiitele karkeloissa,

kun intos uhkuu, kun ukon kärttyisyys
ei vielä vaivaa. Päiväsi parhain jaa:
Mars-kenttää etsi, -- kävelyitä, --
kuiskeita viehkeitä illan suussa. --

Jää neidon kisaan, siinä kun varjoss' yön
hän varkain piilee, tirskuen kätköstään:
Käsivarren koruun käy, -- ja tyttö
riuhtovi vastahan heikoin hyvein!



6.

BANDUSIAN LÄHTEELLE.


Lähde Bandusian,
         kristallikirkas sa,
uhraan viiniä näin,
         kukkia sulle nyt;
lupaan huomenna vielä
nuoren jäärän, min sarvet jo

paisuu pahkasta pään
         kiimojen otteluun.
Hukkaan hältä ne jää:
         huomenna purppuroi
kylmää aaltoas hurme
karjan kiihkeän veitikan.

Piiloos Sirius ei
         sinkoa hehkuaan;
illoin tarjoamaas
         raitista vettä juo
aurast' uupunut härkä,
luokses kiertävä karja jää.

Maineen kerran sa saat,
         lähde, kun sulle näin
tänään lauluni soi
         varjosta tammipuun
luolas suulla, min paatta
    soluu hauskasti haastain vuos.



7.

TORQUATUKSELLE.


Hanki jo haipui pois, ja jo ruoho se kenttiä kirjoo,
   puut saa hapsia taas;
muoto se muuttui maan, taas täyttyi ehtyvät uomat,
   kuohuen veet ohi käy;

nymfit viehkeäsuut sulotarta ja siskoa kahta
   johtavi karkelemaan. --
Kuoloon käyt! Sitä haastaa vuosi ja tunti, mi riistää
   uhkuvan aikasi pois.

Kylmiä lientää leyhkivä sää, kesä jälkiä kevään
   kiitää, -- kuolevi noin,
kun soi heelmiä runsas syys, ja on äkkiä eessä
   talvi jo martona taas.

Joutuin vaihtuva kuu toki korvaa tappiot aina;
   kuoloa meille ne tuo: --
Käynet pois, mihin Aineias sekä Tullus ja Ancus,
   -- tuhkaa, varjo sa oot!

Tokkopa tietää myös voit, suoko he päivihis enää
   huomist', taivahiset?
Taas, mitä riemuus tuhlasit, ei sitä vie kädet ahnaat,
   -- pois perijältä se jää!

Vainaja kun, Torquatus, liet, ja jo tuomios ylhä
   Minos lausunut on,
ei sua hurskautes, ei syntysi, ei puhetaitos
   henkihin elvytä taas:

Ei ujo Hippolytus, jota pyysi Diana, se päässyt
   varjoin mailta ja yön,
eikäpä kahleit' Theseuskaan voi katkoa Tuonen,
   missä Pirithous on.



HEPREALAISIA LAULUJA.



PSALTTARIN 137:s VIRSI.


Me virroilla Baabelin itkimme illoin,
sun templiäs, Siion, muistellen,
ja laskimme vaiti harppumme silloin
me oksille kyynelpajujen.

Kun murhein me istuimme, mielin ankein,
jo vartiat ilkkuivat: »Laulakaa!»
-- He soittaa, riemuita käski vankein:
»Nyt Siionin lauluja kuulla saa!» --

Miten Jahven laulua laulanut oisin
ja soittanut rienaksi vieraan maan?
Jos sun unhottaa, Jerusalem, voisin,
iäks surkastukoon käsi soittaissaan!

Saa tarttua kieleni suuni lakeen,
jos hetkeksi häivyt sä muistostain.
Tuon sulle, Jerusalem, henkeni takeen:
olet korkein riemuni yksin vain!

Sa Jahve, Siionin päivää muista,
käy Edomin lapsille kostamaan,
jotk' kirkui: »Maahan, maahan se suista,
alas kaupunki raasta juuriltaan!»

Tytär tuomittu, Baabel! Kuormasi karttuu!
Ken kostavi sulle, hän autuas on,
ken rintalapsihis pieniin tarttuu
ja ne paiskaa kylkehen kallion.



SULAMITH.

(_Korkea Veisu II, 8-14, IV, 6, 11, 16 ja 17._)


Soi laulu ystävän!
Jo tuolla tulee hän!
Jo rientää yli vuoren,
käy kiitäin kukkamailla
    gasellin lailla
ja lailla kauriin nuoren.

Hän hiipii huoneen taa,
käy kohti ikkunaa,
miss' salaa seison yksin.
Hän kautta sälöin urkkii,
    hän sisään kurkkii
ja haastaa hengähdyksin:

»Tule, lemmitty vieno,
tule iltahan ihanaan!
On talvi mennyt, ja kukkii tieno,
kevät tehnyt on tuloaan.
Saa viinitarhuri käydä työhön.
soi turtturikyyhkyn laulu yöhön,
on kypsinä viikunat,
kukat viiniköynnöksen tuoksuvat!

»Tule, lemmitty vieno,
tule iltahan ihanaan!
Miks kätköön, kalliokyyhky pieno,
jäät rotkosi suojustaan?
Sa kasvos, lemmitty, mulle näytä
ja äänesi soinnuilla laaksot täytä:
ne soinnut on armahat,
ja kullan kasvot on ihanat!»

Mun ystäväin on mun,
ma olen, armas, sun
ja tahdon karjaa kaita
sun kanssas likityksin,
    mut illoin yksin
käyn Myrrhavuoren maita.

Kun päivä vilppaaks saa,
ja varjot lankeaa,
sua siellä vuotan silloin.
Käy lailla kauriin nuoren
    yli Louhivuoren
ja tule aina illoin!



MAHÂBRAHÂTA.



NALA JA DAMAJANTI.

_Kuningas Nala, ajajaksi pukeutuneena, vie
kuningas Rituparnan Vidarbhaan._


Rituparna, uljas urho,
sai Vidarbhahan hämyssä,
hehkussa ihalan illan.
Hetipä hovinalaiset
veivät viestin vierahasta,
tiedon Bhima ruhtinalle.
Bhima on kuningas kuulu,
pani kutsut kulkemahan,
tulijata tervehytti.
Niin Kundinahan ajaikse
Rituparna, uljas urho:
Kaikui rattahan ratina
kautta kaupungin komean.
Tallissa sälöt sävähti,
Nalan entiset orihit,
kuullen korvihin juminan;
hirnahti hevot ilosta,
niinkuin konsa Nala saapui.

Damajantipa suloinen
myös ratinan raisun kuuli,
kuni ukkosen jylinän,
pilven sankan purkiessa;
sykähti sydän rajusti,
kun hän kuunteli kumua:
Yhdellä jymyllä ennen
Nala itse orhit ohji,
karahutti kartanohon.

Tytär Bhiman tokko eksyi,
tokko eksyi valtavarsat?

Riikinkukkopa ylinnä
istui kukkapenkerellä
pää sojossa paahtehessa,
norsu seisoi notkotellen
aitauksessa alio;
kuulivat rattahan rapinan:
Kaulojansa kurkottivat,
päästivät iloista ääntä,
toivoen sulo sadetta,
pilven rankan purkivaksi.

Damajanti toivomielin
itse tuon sanoiksi virkki:
»Riemu rinnan paisuttavi,
kun jalon jyminän kuulen,
joka yltävi alingon!
Se on Nala, maan kuningas!»



MUHAMMED SHEMSEDDIN HAFIZ.



1.

KAUNEUS.


Mun kauneus saa yhä hurmoksiin,
mut ken mua herjaten siitä moitti,
vain toteen näytti, ett' ylimpään
hän itse kohota turhaan koitti.

Ikuisen kauneus-ongelman
vain lempi tajuunsa saada voi;
tääll' itsekkö näkee puutteita vain, --
elon-kieltäjä houkka, mi suutaan soitti!

Ken ei mitään tunne, -- ei tiedä, ei nää,
vaikk' käy hän suuresta kieltäessään:
Ken tosi suuri ja viisas on,
hänet sieluin ja ruumiin kauneus voitti.



2.

SANASIIPPA.


Sadat kolmet lahkot kiistoin,
järkisyin tuo todet julki! --
Kolkutit sa harhain oveen,
salat sulta totuus sulki.

Tositulta ei oo loimu
viisauskynttilän, mi hohti;
tositult' on lemmen liekki,
mihin perho syöksyi kohti.

Hafiz vain se hunnun riisti,
näyttäin aatteen kasvot julki,
missä turha sanasiippa
hiuksin käherretyin kulki!



3.

MIK' ON ONNI?


Mik' on onni? Äl' luovu sa kauneuden laista,
älä hääpuvun päärmeistä loisteliaista!

Hyvä maailmaa kieltää, mut vaikea heittää
elon kaunistajaa, sulo lempeä maista.

Luon verhoni umppuna lehdossa riemun:
Pyhä maineeni menköön ja kaapuni kaista! --

Kera ruusuin ma kuiskin, lounainen leyhkii,
sävel soi satakielten myrtistömaista.

Sulo huulia suutele, huulet kun hehkuu;
pian syys on, ja enää et naurata naista!

Elo huone on: sisään ja ulos vie ukset,
mut paluutiellesi päivä ei paista.

Pyhä Hafiz, sä mistäpä sait nämä aatteet?
Shach Mansurin puistoista mainehikkaista!



4.

HYVÄT-TYÖT.


Mulle autuus hyväin-töiden?
Niin, vaikk' eivät uskokaan:
Näkeväthän halki öiden
minun jäävän juomalaan.

Vanhaa kaapuain -- he sanoo --
ruumiinverhona en kanna:
leilin kätkö se on mulle,
uskon muka viiniin vaan.

Turhaan tiedoistas ja töistäs,
kirjanoppinut, sa kerskaat!
Entiset ja tulevatkin
määrättiin jo ennaltaan.

Viini tuoksuu, viini viehtää,
taittuos siis täyteen maljaan:
Hengelle se hehkun antaa,
sydän pääsee suruistaan.

Jos me silmät saimme, jotta
sydänvaarat meistä häätyis,
niin on hurmaantunut silmä
pukki pantu puutarhaan!

Pyri sulon täydennykseen,
siitä vain sa ansioidut;
laiminlyöt nää hyvät-työsi,
peruutust' ei suodakaan.

Puhelahjaas, Hafiz, käytät, --
tuhlaat suotta sarnaajaan:
Jalokivin kaivon täytät,
helmes heität mereen vaan!



VINCENZO DA FILICAJA.



ITALIA.


Italia! impi, joka taivahalta
sait turman-kauneutes ja viehäkkeitä,
mist' yhä koitui sulle kyyneleitä
ikituskain, jotka näkyy kulmais alta:

Jos et ois kaunis maa, vaan luja valta!
Jos et sais lempehen, vaan pelkoon heitä,
jotk' ihaillen sua himojaan ei peitä
ja kuolontuskiis ei sua jättää malta!

Ei tulis Alpeilt' tulva ainainen
aseisten joukkoin, ei Poon rantamalla
sen verivettä ahmis Gallilainen;

sua miekalla en näkis vierahalla
käymässä sotaa vierain voimin vainen
ja voittain, -- voitettuna, ikeen alla!



WOLFGANG VON GOETHE.



MIGNON.


Tunnetko maan, miss' säihkyy sitroonit,
läpi lehväin loistaa kulta-oranssit,
miss' siintää taivas, leyhkii illansuu,
ei myrtti liiku, huohuu laakerpuu?
Sen tunnet kai?
              Pois sinne, pois
mun mieli kanssas, lemmittyni, ois.

Tunnetko linnan? Pylväät hohtavat,
luo salit säihkyyn kirkkaat ikkunat,
ja marmorkuvat katsoo minuhun:
kuin onkaan, lapsi rukka, käynyt sun?
Sen tunnet kai?
              Pois sinne, pois
mun mieli kanssas, turvaajani ois.

Tunnetko vuoren? Polku pilviin vie,
ja usvain hämyyn kulkee muulin tie;
käy rotkoist' esiin louhikäärmeet öin,
veet alas suinpäin syöksyy kuohuvöin.
Sen tunnet kai?
              Pois sinne, pois
nyt tiemme käy! jo, isä, lähtö ois!



KEIJUINKUNINGAS.


Ken on myrskyssä yön niin myöhäiseen?
Isä ratsain kulkevi lapsineen;
sitä hoitavi huolin lemmekkäin,
sitä painaa rintaansa, viihdyttäin.

Miks, poikani, kätkössä noin sun on pää? --
Isä, katsos, etkö haltiaa nää?
Se on keijuinkuningas, kruunuin, vöin! --
Näät usvaa vain, jota nousee öin. --

»Tule, vieno laps, niin pois sun vien!
Monet leikit leikimme siimeissä tien;
kukat kauniit kukkii, miss' soluu vuo,
somat vaatteet kultaiset äitini suo.»

Oi, taatto, oi, taatto, sa kuulithan nyt
nuo keijuinkuninkaan viehättelyt! --
Jää rauhaan, pieno, rauhoitu, oi;
syyslehvissä tuulen viuhina soi. --

»Tule, sievä poika, ma vien sun pois!
Mun tyttöni hellät ne hoivanas ois;
yön karkelot johtaa he veikein suin,
sua viihtävät lauluin ja liekutteluin.»

Oi, taatto, oi, taatto, sä etkö nyt nää,
miten haltian tyttäret häämöttää? --
Sa poikani, poikani, näänhän tuon,
ne on raidan rauskoja vieressä vuon. --

»Sua lemmin, mua viehätät, armas, sa pien;
ja jos tulla et mieli, sun ryöstäen vien.»
Oi, taatto, oi, taatto, hän nyt minut sai!
Teki keijuinkuningas pahaa, ai! --

Isä kauhuin kiidätti ratsuaan,
oli tuskiva laps hänen rinnoillaan.
Hädin vaivoin ehtii kartanohon;
isän rinnoilla lapsi kuollut on.



THULEN KUNINGAS.


Oli kuningas Thulen harmaan
elon kaiken uskollinen:
Hän kädestä kuolevan armaan
sai maljan kultaisen.

Sen juhlissa toi hän esiin,
sen kalliiks arvioi;
hänen silmänsä puhkesi vesiin,
joka kerta kun siitä joi.

Tuli kuolonaika hälle;
nyt maansa ja kaupungit nuo
suo kaikki perijälle,
mut maljaa ei hän suo.

Hän juhla-atrialla
oli uljaine seuroineen
sukulinnassa, partahalla
meren aavan valtaveen.

Nous urho juhliva, juoden
elon hehkun viimeisen,
ja maljaan katseen luoden,
veen kuohuun heitti sen.

Näki, kuinka täyttyi, haipui
ja vaipui tyrskyyn tuo.
Hänen silmänsä umpeen vaipui,
ei koskaan hän enää juo.



RUUSU METSÄTIELLÄ.


Näki poika ruususen,
ruusun metsätiellä.
On niin raikas, kaunoinen,
riensi kiirein luokse sen,
katsoi riemumiellä.
Ruusu, ruusu rusosuu,
ruusu metsätiellä.

Puhui poika: taitan sun,
ruusu metsätiellä.
Vastas ruusu: entäs kun
pistän, jotta muistat mun,
tule vain, en kiellä.
Ruusu, ruusu rusosuu,
ruusu metsätiellä.

Poika huima taittoi vaan
ruusun metsätiellä;
ruusu pisti puolestaan,
ah ja oi ei autakaan:
ei hän käske, kiellä.
Ruusu, ruusu rusosuu,
ruusu metsätiellä.



KYLÄLEHMUKSEN ALLA.

Suom. _Kaarlo Koskimies_ -- _V. Juva_.


Läks paimen pulska tanssihin,
vöin, kirjo-nutuin, seppelin,
hän kaunis olla mieli.
On tungos alla lehmuksen,
jo kaikki tanssii teiskaten.
Heleiaa, hei!
Ne tanssin tuuli vei,
ja vinkui viulun kieli.

Hän rientää, esiin syöksähtäin,
ja sysää neittä kyynärpäin, --
ei loukata hän mieli.
Mut tyttö reima kivahtaa:
Niin tuhma, hyi, ei olla saa!
Heleiaa, hei!
Jos tanssiin tuuli vei,
myös tiedä piirin pieli!

Hän tytön vyöstä sieppas vaan,
vei oikeaan, vei vasempaan;
ne tanssin pyörre nieli.
Ja posket hohti, poltti pää,
he helmatusten hengähtää.
Heleiaa, hei!
Taas tanssiin tuuli vei!
Sit' eihän eukot kieli?

Et läheiseks saa käydä niin!
Jo moni neito petettiin,
ja sulho valat nieli.
He hiipi suojaan siimeiden,
mut kaikui alta lehmuksen:
Heleiaa, hei!
Ne tanssin tuuli vei!
Ja vinkui viulun kieli.



SUMUSARJAT.

(_Faustin unelma._)


Himmeä holvi,
väisty ja raukee!
Taivas, sa aukee,
eeterin armaan
siintää jo suo!
Huurtehen harmaan
usvat sa poista, --
sammuissa tähtein,
aurinko, loista:
aamuhun lähtein,
lämpöä luo!
Ilmojen keijuin
henkevä heimo,
maan yli leijuin,
nurmilla liitää;
seurahan kaipuu
kaihoten kiitää!
Vartaloin tunnut
harsoihin haipuu;
nousee ja vaipuu
liehuvat hunnut.
Verhoon ne sulkee
lehvikkövuoret,
rinteillä kulkee
mietteissä nuoret,
lempeä kuiskii,
sykkii ja säikkyy. --
Köynnökset huiskii!
Rypäleet väikkyy!
Kohta jo paisuin
suihkuin ne raisuin
tynnyrit täyttää:
virtoina kuohuin,
helmeily viinein
lailla rubiinein
säihkyvän näyttää. --
Utuiset sarjat,
taas alas häilyin,
laajoiksi lukee,
järviä luoden;
kunnaiden harjat,
saarina päilyin,
esiin jo aukee,
riemua tuoden.
Aurinko seijas
hetken jo hohti:
henget ne leijas
pielille pilvein;
leikkivin ilvein
vaipuen vuoroin
saaria kohti.
Riemuja kuoroin
kuulemme sieltä:
Karkelo keijuin
käy yhä leijuin,
kunnes kuin ihmein
kaikki jo hajoo. --
Toiset ne vajoo
varjohon puiden,
tai utuvihmein
liehuen liitää,
veen yli uiden;
toiset ne kiitää
auvossa lemmen
pois yhä valoon,
Tähtölän taloon,
hehkuja hemmen
suutelemaan.



MATKAMIEHEN YÖLAULUJA.


1.

Hengetär sä taivainen,
joka tuskat, vaivat liennät
sekä kurjan povehen
sulo hoivaa suomaan riennät,
oi, mua raastoi kiihko karmas!
Miksi tuskat, riemut nuo?
Lepo armas,
saavu, rauhaa rintaan tuo!


2.

Rauhaa huippuin ylhäin
sä nää!
Puut vuorten jylhäin
hämyyn jää;
vait uinuu maat,
ei linnut oksilla lennä.
Aavoille ennä,
rauhan jo saat!



PROMETHEUS.


Sa taivaas verhoo, Zeus,
utu-usvihin
ja voimaasi lapsekkaana,
kuin poika ohdakistoon,
koe tammihin ja kallioihin!
Kas, yhä vaan mun maani
on vankkumatta
ja majani, jot' et sä kattanut,
ja lieteni,
min loimotus
sun kateeks käy.

En auringon alla tunne
kurjempaa, kuin te, jumalat!
Elannon surkean
suo uhrisauhut
ja rukoukset
jumaluudellenne,
ja nälkä teidän ois,
jos lapset ja kerjurit
ei houkkina toivois vielä.

Kun lasna maailmaa
ma katsoin ymmällä pää,
niin eksynyt silmäni kääntyi
päin päivää, kuin ois ylhäällä siellä
muka korva, mi itkuni kuulee,
ois sydän, kuin mun,
mi ahdistettua säälii.

Ken mua auttoi
titaanein väkivaltaa vastaan?
Ken mun pelasti
kourista kuolon ja orjuuden?
Sä itse sait tän kaiken aikaan,
pyhä, hehkuva sydän,
ja nuorna, hartain innoin
sä pilvein Uinujaa
hänen pettämänään kiitit!

Sua kunnioittaisin? Miksi?
Sa huojensitko koskaan
vaivoja sortuneen?
Sä lievensitkö koskaan
tuskia itkeneen?
Minust' eikö karkaissut miestä
kaikkivaltias aika
ja kohtalo ikuinen, --
mun herrani, Zeus, ja sun!

Luulit ehkä
mun korpeen pakenevan,
vihaavan elämää,
kun eivät kaikki
nuoruusunelmat täyttyneet!

Täss' istun, kuvani mukaan
ma ihmiset muovaan:
suvun valtavan synty,
prometheolaisen,
mi on kärsivä, itkevä,
on nauttiva, riemuitseva
ja halveksiva sua,
kuin minä!



FRIEDRICH VON SCHILLER.



KELLO-LAULU.

      _Vivos voco. Mortuos
      plango. Fulgura frango._


Syvään muurattu on maahan
kellonkaava torvineen.
Valutyöhön joutukaahan!
Joka mies nyt paikalleen!
    Toimeen hikipäin
    kaikki käsikkäin:
Tulos palkitsevi vaivas,
siunauksen suokoon taivas!

Kun alamme nyt oivaa työtä,
on sanat vakaat paikallaan;
kun kelpo lause työss' on myötä,
niin toimet sujuu sukkelaan.
Myös harkitkaamme arvioiden,
mit' aikaan heikot voimat saa;
mies veltto, työtään hutiloiden,
ei tiedä, mitä valmistaa.
Juur ihmisälyltäs sa vaadit,
ett' ensin kuvaat mielessäs
ja selvät suunnitelmat laadit,
kun toimiin työn käyt käsilläs.

Puita pesään, kuusipuuta,
kuivaa, jota liekki syö!
Kohentakaa uunin suuta, --
hei, jo lieska hormiin lyö!
    Vaski sulaa on!
    Tinaa joukkohon!
Niinpä saadaan pronssi oiva,
syntyy meille kello soiva.

Kun kyky, luottain tulen voimaan,
maan alla kellon valmistaa,
niin kirkon tornista se soimaan
käy tekijäinsä kunniaa.
Sen ääni kautta aikain kauan
soi kaikuin korviin ihmisten,
se murheet lientää luona hau'an
ja yhtyy kuoroon hartaiden.
Se katsoo ihmislapseen lietoon;
ja vaiheet päiväin kerkeäin
tuo juhlallisna kansan tietoon
sen malmi, mieltä ylentäin.

Kuplat kuohuu taikinassa,
aine suli kauttaaltaan!
Lipeää nyt saakoon massa,
niin se juoksee solkenaan.
    Puhdas, vaahdoton
    seos olkohon:
Saadaan puhdas sointu malmiin,
heleys ääneen kellon valmiin.

Kas, riemuisasti pikku lasta
sen juhlasoitto tervehtii,
kun elontietään alkain vasta,
hän kehdossansa uneksii;
niin synkeät kuin kirkkaat päivät
ne vielä aikain kohtuun jäivät;
nyt äidinrinnan hellä lempi
on lapsen armas aamuhempi. --
Mut vuodet vierii nopeaan!
Pois poika viskaa tyttöin vauvan
ja syöksyy eloon huimimpaan,
hän kiertää maailmaa kanssa sauvan,
on outo kotiin tullessaan.
Nyt armain ilmein, viehäkkeessään,
kuin taivaan-kuvan ihanan.
ja rusoposkin kainoin, eessään
hän näkee immen seisovan.
Hän punehtuu, kun neidon kohtaa,
ja hymy hänet hehkuun luo;
kauniimmat ruusut, jotka hohtaa,
hän lemmitylleen rintaan tuo.
Oi, sulo toiveet, kaihot vienot
ens lemmen kulta-aikojen!
Ne aukee silmiin, taivaan-tienot,
jää sydän hurmaan autuuden;
oi, kestäis aina tämä taika,
tää armas nuoruuslemmen aika!

Torvet hohkaa putkijohteen!
Pistän puikon metalliin;
jos se nyt saa lasihohteen,
valutyö voi alkaa niin.
    Pojat, sukkelaan
    kokein tutkimaan,
miten hauras norjaan juontui,
kuinka seoksemme luontui?

Näet missä vahva hentoon ryhtyy,
miss' ankaruus ja lempeys yhtyy,
Saat hyvän soinnun syntymään.
Niin tutki, kun teet liittovalas,
taipuuko mieleen mielialas!
Katumus syöpyy pettyvään.
Myrtti kaino kiehkuroiden
väikkyy päässä morsion,
kirkonkellot kutsuu soiden
vihkijuhlan loistohon.
Oi, tän juhlan riemuun kätkee
nuoruusajan toukokuu!
Seppel kuihtuu, huntu ratkee,
armaat unet unhottuu.
Pois kiihko jo jää,
mut lempi on luottava;
kukan painuvi pää,
se on heelmää tuottava.
Käy toimihin mies,
elon taistohon töytää,
hän työalan löytää;
hän rehkii ja raataa,
alas estehet kaataa,
hän puuhaa ja puhkuu,
hän onnea uhkuu.
Pian tulvivi anteja, kertyen hiljaa,
ja aitat ne täyttyvät runsasta viljaa.
Mut perhettä karttuu, ja kartano varttuu.
Kodin ohjat on vaimon,
on emännän aimon,
ja lasten äidin;
hän on holhooja perheen
ja estäjä erheen.
Hän tyttöjä neuvoo
ja poikia ohjaa;
hän liikkuu ja häärää
ja askaret määrää,
tuo voittoakin
käsin järjestävin.
Hän paisuvin aartein jo kaappinsa täyttää,
hän rukkia hyrrää ja sukkulaa käyttää,
ja kiiltävän kirstunsa taltehen saa
viti-villaa ja puhtainta palttinaa,
luo kaikkehen lämmön ja väikkeen ja valon
ja on valvoja talon.

Isä kartanoportailtaan
ilomielin maitansa katsoo,
arvaa uljasta onneaan,
kuulee kilkkuvat karjankellot,
näkee niityt ja notkuvat pellot,
aitat täydet ja ahdetut luuhat,
näkee riihellä puintipuuhat.
Kerskuin hän naurahtaa:
vahva kuin vankka maa
ja iskuilta kohtalon
turvattu talo on!
Mut onni, mi hymyy viittoili,
ei solmijaks ole liittoin,
ja äkkiä turma saa.

Valantaan nyt käydä saamme,
murtopinnan tiiviiks nään.
Hurskain mielin huokaiskaamme
nyt, kun sulut päästetään.
    Tulppa auki lyö!
    Herran huomaan työ!
Syöksyy kantakaareen kaavan
kuuma virta lailla laavan.

On tuli onneks ihmisen,
kun vaalit sitä valliten,
ja mitä luo se muovaillen,
saa aikaan taivaanvoima sen;
mut voima tuo on hirmuinen,
kun kahlehensa katkaisten
jo omaa tietään kulkemaan
käy luonnontytär irrallaan.
Voi sua, jos se hurjin paloin,
kasvain, vyöryin valtoinaan,
kautta kaupunkein ja taloin
raivoo, riehuu vimmoissaan!
Ihmisneron luoma jaloin
sortuu roihuun kamalaan!
Pilvi musta
maahan sataa
virvoitusta;
leimaus silloin jyrähtäin
iskee päin.
Kuulkaa häivytystä, hoi!
Kellot soi!
Illan suu
ruskottuu;
niin ei hohda päivän koi!
Tupruu sauhu!
Valtaa kauhu
kaupungin. --
Tuli puhkee paloon roimaan,
yli kattoin karkeloimaan
liekit lentää, päästen voimaan.
Roviona roihu riehuu,
räystäät ryskää, kuumuus kiehuu,
pylväät suistuu, palkit murtuu,
Lapset parkuu, äidit turtuu,
koirat vinkuu,
huudot rinkuu.
Kesken kauhuin käydään työhön,
päivän kirkkaus hohtaa yöhön;
kautta ketjuin, käsin vankoin
jonot sankoin
kiirein kulkee; vuolahasti
vesi suihkuu kattoon asti.
Saapuu myrsky, raivoisasti
yhtyin liekkein pauhinaan.
Hei, ne sinkuu liehuissaan
varastoiden kuiviin orsiin,
tarttuu pehkuihin ja korsiin,
kuivat sälyt kaikki löytää,
ja nyt telmii, kuin ne maan
raastaa tahtois juuriltaan;
kohti taivaankantta töytää
hurjapäät!
Turhaks näät
taistos luonnonvoimaa vastaan,
väistää voit sa ainoastaan,
alistut, kun hukkuu työs.

Tyhjiks jäi
paikat palon;
myrskyyn lentää tuhka talon.
Kaaret törröttää ja mustat
torvi-tynkät;
katsoo taivaan pilvet synkät
huoneisiin.

Sortui lies!
Raunioihin
kylmiin noihin
vielä kerran katsoo mies. --
Niin tyynnä tarttuu matkasauvaan.
Vaikk' kohtas isku kohtalon,
jäi vielä sulo lohtu toki:
kun rakkaitaan hän koota koki,
kas, tallellahan kaikki on!

Alas virtas! -- vaski riittää, --
kaava tuli täytehen!
Tokko tekijöitään kiittää
työ, kun tuomme esiin sen?
    Ehkei luontunut?
    Jos lie haljennut?
Oi, kenties, kun toivo hymyy,
edessä jo turma lymyy.

Maan poveen, kätköön pyhän mullan,
uskomme työmme tuottehen;
niin maamies kylvää siemenen
ja luottaa nousuun viljakullan,
kun aika tulee täytehen.
Myös kallihimmat siemenetki
peitämme murhein poveen maan
ja toivomme, ett' tulee hetki,
kun käy ne eloon ihanaan.

Tornista kirkon
verkkaan vain
soi kuolinkellot,
kumahtain.
Surusoitto seuraa haudan pieleen,
matkalaista saattain viime tielleen.

Oi, jo puolisosi rakkaan,
oi, jo uhrautuvan äidin
tumma Tuonen ruhtinas
tempas, mies, sun rinnoiltas,
luota lasten hentoisten,
joita kantoi hellien,
joita hellään vaali innoin,
imettäin ne äidinrinnoin. Oi,
nyt perheen siteet sulta
laukes, iäks katketen;
kodin onni, äiti kulta
muutti maille varjojen;
poiss' on kodin hellä käsi,
silmä, joka valvoi öin;
orpoja ja itseäsi
vieras hoitaa lemmetöin.

Kunnes kello jäähtyy siinä,
raskas työ nyt seiskohon.
Pojat, joit'ei mikään kiinnä,
vapaat niinkuin linnut on.
    Tähtein tuikintaan
    ollaan jouten vaan,
kunnes iltakuoro haipuu;
mestari vain huoliin vaipuu.

Metsätöiltään miesi palaa
reippain mielin illan suussa,
kodin lämpimille halaa.
Lampaat määkyin kotiin kulkee,
ammuu karja
kiiltokarva, käyräsarvi;
kellot kilkkaa,
kun ne tulee perävilkkaa.
Lyhdekuormaa
ruuna kiskoo;
kiertäin vyhteen,
poika viskoo
yli lyhteen
kukkasvyön.
Tanssihin käy nuori kansa
jälkeen työn.
Tiet ja torit tyhjenevät;
hauskan lieden luokse kertyy
perhekunnat; kirskuin kiinni
portit kaupungin jo pannaan.
Hämy synkkä
maahan lankee;
vaan ei pelkoon meitä saata
varjot yön;
rauhanmies voi tyynnä maata: --
laki valvoo, poistain pahantyön.

Kallis oikeus, kaikkein suoja,
taivaantytär, onnen tuoja,
kevein pakoin sidot vapaan;
perustan loit kaupungeille,
johdit yhteistoimen teille
metsäläiset ihmistapaan,
yhteen liitit höllät ohjat,
annoit siveystajun pohjat,
kallihimman tunteen toit,
lemmen isänmaahan loit!

Sadat käsivarret käkee
yhteistyöhön rattoisaan;
liikkeist' innokkaista näkee
voiman, tahdon tarmokkaan.
Mestari ja sälli kanssa
tietää vapaan työnsä lait;
kukin mies on paikallansa,
herjaaja se olkoon vait.
Työssä sun on kunnias!
Vaivannähnyt palkan kantaa:
Arvon saakoon ruhtinas,
meille arvon työmme antaa.

Rakas rauha,
sulo sopu,
jäämään jääkää
kaupunkiimme hiljaiseen!
Älköön koskaan päivä nousko,
jolloin sodan julmat joukot
tyyntä laaksoamme raastaa,
jolloin taivas,
jota vieno rusko
illoin seijastaa,
kaupunkein ja kyläin hurjaa
palon lieskaa heijastaa!

Muotin nyt me murtaa voimme,
rikki sen jo lyödä saa;
kohtasilmin ihannoimme
kuvaa sopusuhtaisaa.
    Käykää vasaraan,
    kuori pois nyt vaan!
Olet kellon ilmiin saava
vain jos pirstaks menee kaava.

Vain mestari se viisain toimin
voi kaavan murtaa aikanaan;
mut voi, jos vaski omin voimin
käy hehkuvuona virtaamaan!
Se sokein vimmoin, räjähdyttäin,
lyö säpäleiksi kehystät,
kuin hornan-liekein kaikki syttäin,
sen tuholaineet vierivät.
Kun voimat raat saa riehakoida
ei muodostelmaa luoda voida;
kun kansat raivoo valloillaan,
ei onni pääse taimimaan.

Voi maata, missä paloaineen
näät kyliin kurjiin kertyneen,
ja rahvas, ryöstäin linnat maineen,
käy itse käsin oikeuteen!
Kapina tarttuu kellon kieleen,
sen kupu ulvoin ämyää!
vihitty rauhaa soimaan mieleen
nyt väkivaltaan yllyttää.

Vapaus, veljeys! huuto raikuu;
jo rauhanmies käy miekkahan,
ja torit täyttyy, kadut kaikuu,
näät murhajoukkoin riehuvan.
Hyeenain lailla, kilvan kiistäin,
siin' irnuu vaimot ilkkusuin,
kuin pedon hampain irti riistäin
sydämet äsken surmattuin.
Ei mikään ole pyhää, taukoo
jo tunteet, joita kainous toi,
ja hurjuus kaikki sulut laukoo,
ja ilkivalta mellakoi.
Herännyt leijona on kiivas,
on julma hammas tiikerin,
mut ihminen, min raivous riivas,
on hirmuisista hirmuisin.
Niin on! -- ei taivaansoihtu valon
oo käsiin umpisokeiden!
He sit' ei nää, he syttää palon,
maat, kaupungit vain tuhoten.

Riemuun vaihtui huolten taakka!
Kas! kuin kirkas täysikuu
kello ehjä kehään saakka
kotelostaan paljastuu.
    Kuvun laitoineen
    vienoon väikkeeseen
ilta luo ja kilpileiman,
nimen taideniekan reiman.

Hei, joukkohon!
Työmiehet, kapsuttakaa jalkaa!
nyt kellon vihkiäiset alkaa.
*Concordia* sen nimi on.
Niin sopuun, yksimielisyyteen vahvaan
Se liittäköön ja kootkoon rakkaan rahvaan.
Ja tehtävään se käyköön, oi,
johonka mestari sen loi:
Pian maisen elon yläpuolla
se heiluu siinnoss' ilmojen,
jyrinän naapurina tuolla
on välimailla tähtien.
Soi kehottain sen ääni silloin,
kuin vilkkuin haastaa tähdet nuo,
jotk' kiittää Luojaa aamuin, illoin
ja vuoden vaihteet tietoon tuo.
Iäiset vakavuudet selkoon
se saattakohon soitollaan,
ja joka hetki, heiluissaan,
sen kieli aikaa kosketelkoon.
Se elon vaiheet tuokoon julki
vaikk' itse on se tunnoton,
ja heille, jotka kuoloon kulki,
se viime rauhaa soikohon.
Ja kuten kaiku kohta-ikään
soi loppuun, kun se korvaan saa,
se kumutkoon: ei kestä mikään,
maan päällä kaikki katoaa!

Köysin vahvoin nostakaahan
ylös kello kuopastaan!
Pääsköön sointuin ikimaahan,
taivaan sineen kohoomaan.
    Kaikki kiskokaa!
    Hei, se heilahtaa!
Riemua se tuokoon lauhaa,
ensi ääni soikoon *rauhaa*.



KAIHO.


Laakso tää on ahdas, pieni,
usvat kolkot painostaa.
Pois jos johtaa voisin tieni,
minne mieli kaihoaa!
Kunnaat kukkii lounaan mailla,
ikikevään siellä nään:
Saisin liitää linnun lailla
yli vuorten etelään!

Sulosoinnut, täyttäin tienot,
taivaanrauhaa rintaan luo;
yli kenttäin leyhkät lienot
tuoksuin balsamia tuo.
Kultaheelmäin loistoon kiehtää
tummat viidat lehviään;
mieltä kirjokukat viehtää,
joit' ei talvi riistäkään.

Mitkä ihmeet silmää kohtaa
säihkeess' ikiauringon!
Miten vuoret väikkyin hohtaa,
miten lauha ilma on! --
Oi, mua estää virran hyrskyt,
jotka pauhaa kuohupäin;
välillämme kohoo tyrskyt,
sydänparkaa säikyttäin.

Venho vaappuu, tullen tuolta,
soutajaa en nähdä voi.
Purteen hyppää ilman huolta!
Henget sitä haltioi.
Usko, tohdi, -- sillä, tiedä,
onni ei tuo takeitaan;
sinut ihme vain voi viedä
ihanuuteen ihmemaan.



ALPPIMETSÄSTÄJÄ.


Sääli toki kauris rukkaa!
Kauris on niin suloinen,
syö ja nyhtää nurmen nukkaa,
puron luona leikkien.
»Äiti, äiti, miehen teille
ajoon tahdon tuntureille!»

Voisit ennen karjaa kaita,
hauska torveen toitottaa!
Kellot kilkkuu pitkin maita,
metsä huohuu, humajaa.
»Äiti, äiti, miehen teille
pilviin tahdon tuntureille!»

Miks et kukistas sa huoli?
Vienosti ne hymyää.
Vuorten viluun kukat kuoli,
kolkot huiput peittää jää!
»Kirjokukat, tiedänhän ne,
äiti, äiti, en jää tänne!»

Läksi poika ajoon riistan,
pois hän syöksyy veikaten,
hurmoksissa hurjan kiistan
häälyy yli kuilujen.
Kilpaan käyden tuulen kanssa,
kauris karkaa makuultansa.

Kaljun rinteen kallioita
kapuaa se kepeään,
pelkäämättä onkaloita
siukuu yli iljenjään.
Mutta hurjapää ei huoli,
seuraa kädess' surmanuoli.

Nyt se vuoren huippuun häätyy,
viime kielekkeelle jää;
kuilun partaalle se päätyy,
pakoon pääsyä ei nää.
Eessä surma, syvyys huima,
takaa tulee urho tuima.

Tuskan silmin vaiti rukka
kovaa miestä rukoilee;
turhaan, jo sen perii hukka,
hän jo tähtää, -- Hipaisee? --
Vaipuu jousi! -- Rotkelmastaan
Vuoren-Ukko tulee vastaan.

Hätääntyneen Halliparta
surman suusta pelastaa.
»Turmantuoja, teilläs karta
Lumilinnaa rauhaisaa!
Ihmisten on maassa majat;
mitä meidän karjaa ajat?»



ROBERT BURNS.



HYVÄSTI, YLÄMAA.


Ylämaahan ma kaihoon, ma aina sen nään,
Ylämaahan ma kaihoon metsästämään:
ajot hirven ma muistan ja kaurihin vaan,
Ylämaahan ma kaihoon, jos minne mä saan.
Jää hyvästi, Pohja ja vuoristovyö,
koti kunnon, miss' asuu tarmo ja työ!
Jos missä on tieni ja matkani pää,
Ylämaa ja sen kukkulat mieleeni jää.

Te hyvästi, tunturit, jäätikkömaat,
ja hyvästi, laaksot ja vihreät haat!
Te hyvästi, metsät ja aarniopuut,
ja te vaahtiset virrat ja vuonojen suut!
Ylämaahan ma kaihoon, ma aina sen nään,
Ylämaahan ma kaihoon metsästämään:
ajot hirven ma muistan ja kaurihin vaan,
Ylämaahan ma kaihoon, jos minne mä saan.



HYVÄSTI, MAINE SKOTLANNIN!


Hyvästi, maine Skottlannin
ja vanha voimas tunto!
Hyvästi skottein nimikin
ja miehen mieli ja kunto!
Miss' soluu Tweed ja mereen saa,
miss' Sark käy Solwayta kohti,
nyt Englannill' on rajamaa, --
rutiruojat ne maatamme johti!

Mitä taistot kaikki ei tehneet kai,
ei väkivalta ja kettuus,
nyt lahjusrahat aikaan sai
ja harvain kurjien pettuus.
Jäi Englannin miekka pilkaks vaan,
ja uljuus meissä hohti;
mut vieras kulta lannisti maan, --
rutiruojat ne maatamme johti!

Oi, miks sain nähdä päivät nää,
kun maan he möi ja osti!
Jos kuollut ma oisin, harmaapää,
kun Bruce ja Wallace kosti!
Mut uhkapäin mä huudan näin,
-- ja ken sit' eittää tohti --:
maan petos löi ja kultaan möi, --
rutiruojat ne maatamme johti!



JOS MIKÄ LIE!


Ken rehti-miesnä köyhyyttään
on häpeissään ja mitä lie,
se raukka, jääköön nöyrtymään!
Ei, pystyyn pää, jos mikä lie!
Jos mikä lie ja mikä lie,
lie halpa työs, tai mitä lie!
Vain kullan leima sääty on,
mies kultaa on, jos mikä lie.

Viis siitä, syökö kontistaan,
on sarkainen, vai mikä lie!
On houkka houkka loistossaan,
mut mies on mies, jos miten lie!
Jos mikä lie ja mikä lie,
jos kiilloton ja mikä lie,
niin suora mies, vaikk' köyhäkin,
on kuningas, jos mikä lie.

Kas pöyhkää, röyhkää nulikkaa,
-- ties, loordiko, vai mikä lie! --
jos sadatkin tuo pelkoon saa,
hän nahjus on, jos mikä lie.
Jos mikä lie ja mikä lie,
jos helyt, tähdet mitä lie,
mies itsenäinen näkee nuo
ja naurahtaa, jos mikä lie.

Kuningas viittaa: valmis on
parooni, kreivi, -- mikä lie! --
mut kunnonmiehen tekohon
ei pysty hän, jos mikä lie.
Jos mikä lie ja mikä lie,
Jos nimein sointu mikä lie,
niin kykys, tarmos tunto tyyn'
on ylempää, jos mikä lie.

Niin käyvän, oi, sa ihannoi,
-- ja käykin niin, jos mikä lie, --
ett' tunnontyös ja kuntos myös
vie valtaan sun, jos mikä lie.
Jos mikä lie ja mikä lie,
viel' aika saa, jos mikä lie,
kun mies ja mies ne kautta maan
on veljiä, jos mikä lie!



EI KETÄÄN.


On mulla vaimo, lies,
en jakoon päästä ketään;
mua ei hae lautamies,
enk' käräjiin vie ketään.

Lie penni joutaviin,
mut siit' en kiitä ketään;
jos takuuseen en kelpaa, niin
en lainoin kiusaa ketään.

Ma herrasmies en lie,
mut pokkuroi en ketään;
on miekka, lempo vie! --
en liki laske ketään.

Vain vapaa, iloinen,
en koskaan sure ketään!
Jos ei mua kysy ken,
mä myös en kysy ketään.



MUN KULTANI ON RUUSUNEN.


Mun kultani on ruusunen,
on rusoruusu haan,
Mun kultani kuin sävel on,
mi uhkuu sointujaan.

Niin kaunis kuin sa, tyttö, oot,
niin syvän lemmen luot;
sua lemmin, kulta, kunnes pois
ne virtaa meren vuot.

Niin, kunnes meri virtaa pois,
ja sulaa vuorten jää:
Sua lemmin vielä, armahin,
kun suljen silmät nää.

Hyvästi, ikilemmittyin!
Hyvästi hetkeks vaan!
Taas luokses tulen lemmittyin,
vaikk' äärest' ääreen maan.



BALLOCHMYLEN MAAT.


Käy Catrine-metsä kellervään,
syys-hohdon nurmet, kentät saa;
ei laula leivo niityillään,
jo luonto hiljaa uinahtaa.
Syys-teiltä Meerin laulu raikas
se helkkyi, täyttäin lehdot, haat,
ja kaukometsä vastaan kaikas:
»Hyvästi, Ballochmylen maat!»

Taas kukat takaa talven jään
ne kentät, laaksot kirjavoi;
käy linnut esiin kätköistään,
ja ilmaan riemulaulut soi.
Mut pois jää multa laulupuistot
ja sulo siimeet kukikkaat;
hyvästi, Ayr, ja armaat muistot,
hyvästi, Ballochmylen maat!



MEERILLE TAIVAASSA.


Sa viime tähti, kalvas koi,
mi hymyin vilkut aamuin ain,
nyt sätees taas sen päivän toi,
mi Meerin riisti rinnoiltain.
Oi, Meeri, henki häipynyt,
miss' asut tuolla väikkeessäs?
Mun, vaisun, voitko nähdä nyt,
nää murheet kuulla ystäväs?

Kuink' unhottaisin päivän tuon
ja Ayrin armaat siimehet,
kun liiton teimme luona vuon:
oi, eronhetket kaihoiset!
Ei ikiaikain kulkuhun
nuo riemuin muistot häivy pois,
sun kuvas, viime suukkos sun! --
Ken viimeiseks sen luullut ois?

Ayr solui, hiekkaan loiskahtain,
sen kätki viidat metsämaan,
ja koivut, kukat pihlajain
loi sulo seutuun tuoksujaan.
Liversi linnut, lempi soi,
jäi kielot riemuin vuoteekses; --
oi, liian joutuin lännen koi
toi hetket illan mielehes!

Nuo maisemat ma aina nään,
visusti vaalin muiston tuon!
Oi, mieleen yhä syvempään
se uurtuu vain, kuin uoma vuon!
Sä Meeri, henki häipynyt,
miss' asut tuolla väikkeessäs?
Mun, vaisun, voitko nähdä nyt,
nää murheet kuulla ystäväs?



VILJANLEIKKUUSSA.


Roobin leikkas ruista,
ma rinnan nyhdin, riivin.
Hui! pienen sirpin sain,
mut jäljess' yhä hiivin.

Mä lähdin kauppalaan,
vein kankurille työtä:
Isänsä töllillä
On Roobin, -- lähti myötä!

Ei ollut milläänkään, --
voi, mitä luulla mahtoi?
Jo keksi kepposet,
kun talontytärt' tahtoi!

Niin vannoi: »Pöydässäin
sua talvest' alkain ruokin!»
Hui! tyhjän isäntä
ja huippakenkä tuokin!

Roobin leikkas ruista,
ma rinnan nyhdin, riivin.
Hui! pienen sirpin sain,
mut jäljess' yhä hiivin.



TULLUT LÄPI VILJAN.


Viljast' tullut, pikku rukka,
läpi viljamaan;
on kosteana helma, sukka,
viljast' tullessaan.

Jenni, hän on ruiskukka,
kastuu ainiaan:
on kosteana helma, sukka,
viljast' tullessaan.

Jos sun, kukka, kohtas Jukka,
viljaan hiipien!
Soi ehkä Jukka suuta, kukka, --
liekö nähnyt ken?

Jos sun kukka, kohtas Jukka
tullen läpi haan!
Soi ehkä Jukka suuta, kukka, --
käynkö kertomaan?

Jenni, hän on ruiskukka,
kastuu ainiaan:
on kosteana helma, sukka,
viljast' tullessaan.



MYLLÄRIN MISKA.


Hui, hai, Myllärin Miska,
jauhomekko-mies!
Pussiin markkoja pyytää,
penneiks jäävän ties.
Niin oli jauhossa mies,
jauhossa lakki ja niska,
jauhoinen oli suu,
jolla suuteli Miska.

Hei, sitä Myllärin Miskaa,
säkkein jauhajaa!
Siinä se virkamies on,
kokoo tavaraa;
laariin jauhoja saa,
markkoja arkkuun viskaa.
Sattuis, vaikka liivini sais
Myllärin Jauho-Miska.



JO TAATTO KIELSI, ÄITI KIELSI.


Jo taatto kielsi, äiti kielsi,
ei kieltoa kuullut hän;
ei tyttö kuullut, ei liemen luullut
niin karvaaks kääntyvän.
Ja poika-huippari Jumping John,
hän petti kaunoisen. --
Oi, poika-huippari Jumping-John,
kun petti kaunoisen!

Kili, lehmä ja allas, nurmenkallas
ja rahojakin yli sa'an:
lisäks impi kaino ja torpan aino,
sulo, viehkeä katseeltaan!
Mut poika-huippari Jumping John,
hän petti kaunoisen. --
Oi, poika-huippari Jumping John,
kun petti kaunoisen!



VEKKULI-VILLE.


Sa hurja Vekkuli-Ville! --
Hän markkinoille saa;
hän aikoo viulunsa myydä
ja ostaa rihkamaa.
Mut kun tuli luopua siitä,
suli silmät kyyneliin.
Sa hurja Vekkuli-Ville,
no, terve näkemiin!

Hei, Ville, myy sie viulus,
ei sillä sielua lie!
Hei, Ville, myy sie viulus,
ja osta viinaa sie! --
»Jos myin oman rakkaan viulun,
mua hurjaks he luulla vois:
Niin monta riemun päivää
me yhdessä soitimme pois.»

Mut kun tulin Puolitiehen,
kävin kievariss' äkkipäin,
ja hurjan Vekkuli-Villen
jalat ristissä pöydällä näin:
hän kumppaniseurass' istui,
suli kaikki hurmoksiin.
Sa hurja Vekkuli-Ville,
no, terve näkemiin!



THOMAS MOORE.



NUORI LAULAJA.


Läks nuori laulaja taistohon,
soma kuolla, kun nuolet tuiskii!
Isän miekka ankara vyöllä on,
ja olalla harppu huiskii. --
»Vaikk' kaikki sun pettäis, laulun maa»,
huus uhmaten urho oiva,
»tää miekka sun oikeuttas puolustaa,
tää harppu on riemukses soiva!»

Ja laulaja kaatui, -- mut lannistaa
ei ylvästä henkeä voida.
Hän harppunsa särki, -- ei enää saa
sen haastavat kielet soida:
»Sua koskaan vieras ei sorrakaan,
sa lemmen ja miehuuden kaiku!
Oli laulusi vapaita varten vaan,
ja ne orjain kesken ei raiku!»



ILTAKUORO.


Iltakuoron sävel liitää,
soiden hiljaa yli veen;
kohti, yhä kohti kiitää,
kaikuin takaa taipaleen:
    Jubilate, Amen!
Pois jo taas, jo pois se liitää,
häipyin humuun hiljaiseen:
    Jubilate, Amen!

Vuoroin, kuudanvesiin viihtyin,
sävel rantaan raukeaa;
vuoroin, hyrskyn lailla kiihtyin,
kesken pauhun soinnun saa:
    Jubilate, Amen!
Taas jo, vetten lailla viihtyin,
sävel rantaan raukeaa:
    Jubilate, Amen!



KAIKKI KIRKKAHIN --


Kaikki kirkkahin
vain joutuisimmin vaipuu;
kaikki suloisin
sa ihaninnaan haipuu.
Kuin tähti lennossaan,
kuin kukka tehden terää,
niin toiveet katoo, kuihtuu vaan
ja hukkuu, kun ne herää.
Kaikki kirkkahin
vain joutuisimmin vaipuu;
kaikki suloisin
se ihaninnaan haipuu!

Ken siis unelmois,
kun uni kesken kätkee?
Kenpä luottaa vois
siteihin, jotka ratkee?
Ei, paras silloin tuo,
kun sokeaksi heittyy:
jää näkemättä valovuo,
mi sentään yöhön peittyy!
Kaikki kirkkahin
vain joutuisimmin vaipuu;
kaikki suloisin
se ihaninnaan haipuu!



OI, USEIN HÄMYSS' YÖN --


Oi, usein hämyss' yön,
kun unta en saa silmiin,
niin säihkeess' sädevyön
käy entispäivät ilmiin:
    pojan ihanteet,
    hymy, kyynelveet
ja lemmenmuistot armaat;
    sulo silmät nään,
    luo hautain jään,
miss' uinuu kylmät parmaat!
Noin usein hämyss' yön,
kun unta en saa silmiin,
kuin kautta vihmevyön
nään entispäivät ilmiin.

Kun muistan ystävät
ja ilot huimapäiden,
jotk' kuoloon häipyivät,
kuin lehdet valtaan säiden,
mun on, kuin sen,
    mi viipyen
jäi juhlasaliin vielä:
    valo hämärtäy,
    kukat kelmeiks käy,
ja yksin hän on siellä!
Noin usein hämyss' yön,
kun unta en saa silmiin,
kuin kautta vihmevyön
nään entispäivät ilmiin.



LORD BYRON.



KREIKALLE 1819.

(_Don Juanin 3:nnesta laulusta._)


Te Kreikan maat ja Kreikan veet,
miss' Sapphon laulu hehkuun nousi,
miss' sukes uljaat ihanteet,
ja Foibos kiiti, Delos sousi,
te maat, miss' aurinko on vaan
ja kesätaivas ennallaan!

Ei Teon huilun helkkinää,
ei Kion sotaharpun kieltä
nyt raiu kotirannat nää;
vain vierasten ne viehtää mieltä,
ja kohti länttä kajahtaa
pois kauas »Onnen saarten» taa.

Maraton, vesiin kuvastuin,
on vielä alla vuoren harmaan;
oi, hetken siellä uneksuin
taas vapaaks muka Kreikan armaan:
Kun Persialaisten haudan näin,
en luullut orjaks itseäin.

Siell' istui luona Salamiin
maanvaltias, miss' aaltoo raumat;
hän laivat luki tuhansiin,
vei kansoin taistoon sotalaumat:
ne kaikki tarkastukseen tuo, --
kun joutui yö, miss' oli nuo?

Miss' ovat nuo? Ja minne, oi,
jäit, maani? Rannat, vetten pinnat
nyt voittolauluja ei soi, --
ei syki enää sankarrinnat!
Ja itse lyyra, pyhä, sun,
se vaipunut on käteen mun.

On jotain toki seutuvin,
miss' asuu orjat pontta vailla,
jo hävyntunto jonkunkin, mun
polttaa posket lieskan lailla,
näet laulajall' on puna vaan
ja kyynel kohtalolle maan!

Vain häpeäänkö jäämme niin
ja itkuun? -- Isät vuoti verta.
Maa, nosta eloon, aseisiin
nuo Spartan urhot vielä kerta!
Kolmestasa'asta kolme suo:
Thermopylain he uuden luo!

On vainaat vait? -- Ei herää ken! --
Oi, ei, -- soi ääni kumpuin yöstä,
kuin kosken pauhu kaukainen:
»Elävät, nouskaa orjantyöstä!
Vain yks jos nousee, tulemme!»
Mut elävät, -- on vaiti he.

Ei, turhaan! -- Malja tuotakoon:
Sä läiky, Samosviini vainen!
Rypäle verta vuotakoon,
ja käynöön taistot turkkilainen.
Hän tietää antaa iskujaan,
me maljoin ottelemme vaan.

Pyrrhiche-tanssin tahti soi, --
mut Pyrrhon falangi ei loista!
Kaks muinaisleikkiä, mut oi,
jäi unhoon miehekkäämpi noista!
On kirjaimistos entinen, --
vai orjille toi Kadmos sen?

Ei, samolaista pikariin!
Se rypäle se sulon antoi
Anakreonin säveliin:
Tyrannin iestä hänkin kantoi,
-- Polykrateen, -- mut käskijän
ties edes Helleeniksi hän!

Kas, Kersoneson vallanmies
ol' uljain vapauden pylväs.
-- Tyranni? -- niin: Miltiades!
Taas mies jos syntyis yhtä ylväs,
mi despoottina lujempaan
kiristäis yhdyssiteet maan!

Ei, samolaista pikariin!
Jäi Pargan vuorihin ja Suulin
viel' uljas heimo kätköksiin;
ne muinais-doorilaisiks kuulin:
Sielt' esiin taimi nouskohon,
mi Herakleidein kantaa on!

Äl' luota Frankkein apuhun,
on valtain tarjouksissa pettuus.
Ei, oma olkoon miekkas sun!
Pian kilpes Latiinien kettuus
ja Turkin hurjuus riistäis pois,
vaikk' kuinka leveä se ois.

Ei, samolaista pikariin! --
Mut kun nään impein ilonvietteet
ja katson silmiin säihkyviin,
mua verta itkettää vois mietteet,
ett' imettää vain orjaa saa
nuo rinnat, jotka puhkeaa.

Veet Sunionin ärjähtää: --
Sen marmorpaaterolla tuolla
tahtoisin purkaa tunteet nää
ja niin, kuin joutsen, lauluun kuolla.
En suostua voi orjuuteen, --
ei, mereen malja viinineen!



HYVÄÄ YÖTÄ!

(_Childe Haroldin I:stä laulusta._)


Hyvästi jää! Taa aaltoin vyön
jo häipyy synnyinmaa.
Veet tyrskyilee, käy tuulet yön,
soi lokkein kirkunaa.
Päin päivänlaskun säihkyä
käy tiemme myrskyn myötä;
hyvästi, aurinko, ja sä
maa isäin, -- hyvää yötä!

Vain hetkeks päivä peittoon jää,
tuon aamun jällehen;
voin vettä, taivast' tervehtää,
mut synnyinmaata en.
-- Sä tyhjäks uljaan linnan näät,
jäi telkeet portin suulle:
Pihalla versoo ruohonpäät,
ja ulvoo koira -- kuulle!

Hoi, kuule, paashi pienoinen,
miks siinä itketkään?
Vai pelkäät vimmaa tyrskyjen
ja raivopuuskaa sään?
Mut pyyhi kyynel silmistäis,
on uljas laiva meillä;
nyt nopein haukka jälkeen jäis
sen riemuisilla teillä.

»En kysy tyrskyin pauhinaa,
jotk' kiljuin syöksyy päin;
Sir Childe, ei, toiset seikat saa
mun murheiseksi näin.
Ma jouduin eroon taatostain,
jäi äiti huolten vaivaan;
nyt mun ei muuta turvaa lain,
kuin sä -- ja Herra taivaan.

»Mua taatto kauan siunas vait,
lie surrut vähän vaan; --
mut äiti varmaan itkee kait,
siks kunnes palataan.» --
No niin, sa lapsi, lohduks on,
kun itkut pyrkii esiin;
jos mull' ois mieles viaton,
myös mun sais silmät vesiin.

Hoi, kuule, uljas linnamies,
vai kelmeäks sun nään?
Sua ehkä uhkaa Ranskan ies,
tai pelkäät vimmaa sään? --
»Sir Childe, mä hengestäni viis!
Ei, muu se minuun koski:
luo armaan vaimon aatos liis,
ja kalvaaks kääntyi poski.

»Luo linnas vaimo sekä laps
jäi järven poukamaan;
jos isää kysyy kultahaps,
mit' äiti vastaakaan?» --
Niin vai, sa oiva linnamies, --
en pyri murhees jakoon;
ken mailman turhat tunteet ties,
hän nauraa, -- lähtee pakoon!

En usko naisten kyyneliin!
Pian uudet kosijat
saa säihkyn silmiin sinerviin,
jotk' äsken kaihtuivat.
Ei muistot mulle vaivaks jää,
en sure, säät jos soisi;
voin surra, kun en mitään nää,
mi surun arvoist' oisi!

Ja niin nyt aavaa merta uin,
ma maailmass' yksin oon: --
Mua muut ei kaipaa itkusuin,
siis kaipuu haihtukoon!
Vain koira vinkuu, kunnes sen
vei vieras ruokain ääreen:
Jos palaan niin ja lähenen,
kenties mua tarraa sääreen.

Ma kevein rinnoin laivassain
jään merten kuohinaan. --
Vie, minne viet mun, kun et vain
vie rantaan kotimaan!
Te terve, tyrskyt raivokkaat!
Ja kun käyn tuulten myötä,
taas terve, rotkot, erämaat!
Maa isäin, -- hyvää yötä!



SANOTAAN, TOIVOSS' ONNI ON.


Sanotaan, toivoss onni on;
mut menneisiin taas lempi vaipuu:
se kiintyy riemuin muistohon,
ja ensi tunteet viimeks haipuu.

Mit ihannoimaan muisto jää,
se muinoin oli toivon tuomaa;
sen muisto kalliiks pyhittää,
vaikk' kadonneen jo toivon huomaa.

On tyhjää kaikki, harhaa vaan:
tulevat pettää, kaukaa väikkyin;
et menneitäs saa palaamaan,
ja nykypäivääs katsot säikkyin!



KOKOELMASTA »HEPREALAISIA SÄVELIÄ».



1.

HÄN IHANANA HIIPII LUO.


Hän ihanana hiipii luo
ja säihkeessään kuin yö on musta.
Mi valoon, varjoon tenhon tuo,
siit' immessä on ilmausta:
niin ihmeloistoon sulaa nuo,
kuin vähää ennen sarastusta.

Pois varjokaan tai sädehyt --
se haihduttais tuon sävyn hienon,
nuo tummain kutrein viehkeilyt
ja sulo kasvoin loisteen vienon,
joiss' ilme puhdas virkkaa nyt,
kuin kirkas, sees on aatos pienon.

Ja poskilla ja otsall' on
niin armas hymy, hohde aino.
niin tyyni veikeys viaton;
näät lapsen, jot'ei tapaa vaino,
min mieli hellän hyvä on
ja sydän puhdas, lempi kaino.



2.

RINTEILLÄ JUUDAN.


Rinteillä Juudan kauris juosta
nyt mielin määrin saa
ja juoda joka lähteen vuosta,
joit uhkuu pyhä maa.
On jalka nopsa, silmiss' on
vain riemun loiste vallaton.

Tuo sulo liike, silmä seijas
on tuttu Juudanmaan,
mut muinoin täällä jalka leijas
siromman asukkaan.
Puut Libanonin tummat näät,
mut' poiss' on Juudan kutripäät.

Sai onnen palmu laaksoss' siellä,
-- hajonnut Israil ei, --
se mantuun kiintyi, maass' on vielä,
johon sen juuri vei:
Ei kodistaan se luovu pois,
ei muilla main se elää vois.

Mut meidän täytyy kuljeksia,
ja muu maa haudaks jää;
ei meille isäin leposija
oo viime retken pää.
Ei paatta jäänyt templihin,
ja Herja valtas Saalemin.



3.

HEIT' ITKE!


Heit' itke, jotka vietiin virtain taa,
joilt' templi ryöstettiin, jäi uneks maa;
sä itke, -- Juudan harppu rikki on,
kodissa Herran asuu uskoton!

Miss', Israil, pesset jalkas vertyneen?
Oi, milloin taas saa laulus säveleen?
Ja milloin, Siion, riemuvirtes soi
ja taivaansoinnuin rinnat haltioi?

Väsynyt kansa, jota miero vie,
oi, minne häädyt, missä päättyy tie?
On pesä kyyhkyll', luola ketullai,
sai kansat maan, -- mut Israil haudan sai!



4.

TAA JORDANIN.


Taa Jordanin käy kameel' erämaan,
ja Herjaa Siionilla palvellaan,
Baal-pappi lukee Siinain luona lait, --
myös siell' on -- siellä, Herra? -- äänes vait:

Miss' sormin kivitaulut piirtelit!
miss' itse kansalles sa ilmenit!
pilvestä puhuit, liekkein-vyössä pää,
näet kenkään ei sua verhotonna nää!

Oi, leimuna jo loistos julki luo!
kädestä voittajan lyö peitsi tuo! --
Kuin kauan maas on jäävä sortohon,
kuin kauan Herra, templis tyhjä on!



5.

MUA SYNKKYYS VAIVAA.


Mua synkkyys vaivaa -- harppus tuo,
jos kuuntelemaan taju taipuu,
ja sormin herkin sävel luo,
mi sulosoinnuin sieluun vaipuu.
Jos rinnassain on toivo, kaipuu,
sen laulu vain saa heräämään;
jos silmäpohjaan kyynel haipuu,
se heruu -- pois vie poltteen tään.

Mut hurja jylhyys lauluhun!
Äl' ilon ääntä aluks säistä,
näet itkeä nyt täytyy mun,
tai sydän raskas ratkee näistä.
Se routui polopäiväin jäistä,
yön tuskiin ehtyi itkunpäät;
nyt kokekoon se äärimmäistä,
mi särkee sen -- tai sulaa jäät.



6.

OIS MIELENI VILPPISÄ, JOKSI SEN TEET.


Ois mieleni vilppisä, joksi sen teet,
Galilea ei mennyttä ois ja sen veet;
vain uskoni heittää mun tarvinnut ois,
heti syy olis pesty ja kirous pois.

Jos ei voittane hylky, -- on Herrassa ties!
Jos on orjassa syy, -- olet synnitön mies!
Jos ei turvaton maan tule taivahisiin,
pidä uskosi, -- omaani kuolen ma niin.

Siit' uskosta annoin, mit' antaa et voi,
ja sen tietävi Hän, joka onnesi soi;
Hän haltuunsa sieluni, toivoni saa:
ota pois, -- min jo uhrasin, -- henki ja maa!



7.

PÄIVÄNÄ, JOLLOIN TITUS HÄVITTI JERUSALEMIN.


Miss' ylhäällä tie yli vuoriston viisti,
sua katselin, Siion, kun Rooma sun riisti!
Hävis loistosi paloon, ja liekehtien
mun silmäni heijasti loimua sen.

Loin silmäni templihin, loin kotipuoleen
ja alkavan orjuuden unhotin huoleen;
vain lieskan ma näin, min temppeli loi,
ja kahlehet, joita ma kostaa en voi.

Ain illoinhan tuonne se rinteille heittyi
säde viimeinen vielä, kun päivä jo peittyi;
ma vuorilla seisoin, mut huipuille päin
kajo kiiti, ja viimein sen templissä näin.

Taas vuorilla seisoin, kun onni jo vaihtui,
mut en nää, miten rusko se hämyyn jo haihtui:
Ois pilvistä leiskunut taivahan säät,
ukon-jyskäys murskannut voittajain päät!

Toki ei epäjumalat tahrata saata,
sun templiäs, Herra, mist' ohjasit maata!
Ja jos kurjakin kansas ja hylky on vaan,
sua yksin se jää, Isä, palvelemaan.



8.

BAABELIN VIRROILLA.


Oi, Baabelin virroilla siellä
me itkimme muistellen,
miten rosvot ne taistotiellä
sai Saalemin ylhäisen,
ja sen tyttäret, puhtahat vielä,
pois riistivät raastaen.

Kun murhein me istuimme illoin,
ja veet ohi virtasi pois,
muka lauluja pyysi he silloin, --
mut pilkkaanko soiteltu ois?
Käsi kuihduta, Herra, milloin
pyhä harppu se vieraille sois!

Pajun oksalla harppu haikas, --
Se vapaa, Saalem, on ain!
Oi, päiviltä kunnia-aikas
se on ainoa muistoni vain:
Ei koskaan sen sointu raikas
soi äänehen sortajain.



9.

»KAIKKI ON TURHUUTTA, SANOO SAARNAAJA».


Ol' loisto, valta, viisaus mun
ja nuoruus, into, lempi;
sai viini veret hehkuhun,
mua armaat immet hempi;
ne sydämeeni säihkettään
loi, silmät sulotarten;
mit' tarjos maa, ja mielinkään,
jäi kuningasta varten.

Mut hengessäin käyn tutkimaan,
mit' entispäiviss' oisi,
mi elon riemuun uudestaan
mua viehättää nyt voisi:
En muista päivää ainoaa,
mist' ehjä ilo koitui,
ja kun ma kannoin purppuraa,
vain mieli katkeroitui.

Voit taioin toki masentaa
ja tenhoin kentän kyitä,
mut talttumaan et sitä saa,
mi jäytää sydänsyitä.
Sit' ei saa soitot viihtymään,
ei viisaan lepopielus;
se pistää, kalvaa yhtenään,
ja kärsimään jää sielus.



EDGAR ALLAN POE.



KORPPI.


Murhein istuin puoliyöhön, jääden kirjain ääreen työhön,
muinaisajan unhotettuin salaistietoin harkintaan.
Pääni kun jo painui melkein, kuului takaa oven telkein
nakutus, mi oudoin elkein tikutteli hiljaa vaan.
»Joku vieras siellä», mietin, »nakuttelee sisään vaan.
    -- Muuta ei se olekaan».

Menneet oli, tuskaa tuoden, viime hetket vanhan vuoden,
hiillos vielä lekkui, luoden virvakuvat lattiaan.
Istuin kiusaantunein aivoin, turhaan kirjojani kaivoin,
murhein muistin, sielun vaivoin, mennyttä Lenooraa vaan,
säihkyvää, mi taivahissa Lenoorana tunnetaan,
    mut on täällä nimi vaan.

Hiljaa heilui silkkikaihdin, kahinat ja kuiskeet aihdin, --
mieli salaa tunsi kammon, jot' ei ennen konsanaan.
Viihtäin sykähdystä somaa, vakuuttaa koin alinomaa:
»Vieras, joll' ei suojaa omaa, pyrkii siellä sisään vaan,
joku myöhästynyt vieras pyrkii siellä sisään vaan.
    Muuta, vai, se oisikaan?»

Päättävästi, ilman muuta lähestyin mä oven suuta:
»Herra, taikka rouva», lausuin, »mieleni on pahoillaan;
mutta uinahtaa ma taisin, -- ehkä sisään pyytää saisin;
en mä ensin kuullut laisin, -- nakutettiin hiljaa vaan,
tuskin nakutuksen kuulin»; -- selälleen jo oven saan:
    yö se vain loi varjojaan.

Katsoin yöhön hämmästyksin, haavein seisomaan jäin yksin,
toivon, pelon värähdyksin heityin hurjaan unelmaan.
Syvä hiljaisuus ei laannut, merkkiä en yöstä saanut:
»Pois», ma mietin, »varjoon taannut», -- ja »Lenoora?» äänsin vaan,
äänsin nimen tuon, ja kaiku soi, »Lenoora!» hiljaa vaan;
    muuta en mä kuullutkaan.

Huoneeseen ma hoippuin kuljin, kiihtyneenä oven suljin;
taas jo siinä nakutettiin, vielä melkein lujempaan.
»Varmaan», sanoin, »joku tuolla ikkunan on ulkopuolla;
katsotaan, -- vois viluun kuolla! -- selon tästä kyllä saan!
Hetkeks, sydän parka, tyynny! -- selon tästä kyllä saan:
    Varmaan se on tuuli vaan!»

Lasin auki revin riuhtoin; -- sisään, siipiänsä viuhtoin,
mahtavana korppi lensi ikäkaudet harteillaan.
Minuun tuskin katsoi kohti, liikkeitään se tyynnä johti,
kuin ois herra, joka tohti, suoraan oven kamanaan;
Pallaan kuvapatsaan päälle leijas oven kamanaan,
    kääntyi päin, -- jäi istumaan.

Lintu siin' ei hievahdakaan; vaikka tunsin tuskan vakaan,
niin tuo arvokkuus ja pöyhkeys sai mun ääneen nauramaan:
»Kävit mustatakkein pukuun, mut et pääse pyhäin lukuun;
vanha korppi, hornan sukuun kyllä kuulut öisen maan! --
Saisko nimes ehkä tietää, julma aave öisen maan?» --
    Korppi huus: »Ei milloinkaan.»

Oudoltahan lintu näytti, joka noin vaan kieltään käytti,
joskin lie sen puheess' ollut sisällystä vähän vaan;
sillä siit' ei pääse arvoin, jotta kuolevaisen karvoin
vastaanotat linnun harvoin oves päälle istumaan,
Pallaan kypärälle linnun, joka väittää tolkussaan
    nimekseen: »Ei milloinkaan.»

Korppi istui arvokkaasti, patsaaltaan se tuon vain haasti,
vain tuon lauseen, kuin ois siihen tyhjentänyt sieluaan.
Hiljaisuus tuo painostusta, -- liikukaan ei lintu musta, --
en voi estää huokausta: »Veikot meni menojaan;
pian tuokin lähtee, niinkuin toivo meni menojaan! --
    Lintu huus: »Ei milloinkaan.»

Vastaus, soiden puhein selkein, sai mun äimistymään melkein,
mut jo mietin: »yhteen sanaan supistuu sen tiedot vaan;
herra sillä ollut lie nyt, jolt' on onni kaikki vienyt,
jok' on elon tuskat tiennyt, kunnes huutoon ainoaan
puhkes toivo mennyt, puhkes vaivat, pettymykset maan,
    -- huutohon: 'Ei milloinkaan'».

Kesken tuskaa tavantakaa hymyyn sai mun korppi vakaa,
siirryin sohvaani ja istuin vaiti sitä tarkkaamaan.
Patjain kirjosilkkiin vaipuin, haaveihin ja suruun taipuin,
mietin unelmin ja kaipuin, mikä ennen olikaan
tulo linnun aavemaisen, mikä mieli olikaan
    huudon tuon: »Ei milloinkaan.»

Istuin, tehden arveluita, sanaakaan en haastaa suita,
korpin tuiottavat silmät tunki sydänsopukkaan,
Seikkoja vain mietin noita, päätäni en nostaa koita,
painoin patjain purppuroita, lamppu kun loi valoaan;
oi, ei näitä purppuroita, kun luo lamppu valoaan,
    *hän* nyt paina milloinkaan!

Ilma tahmenevan näyttää, ambratuoksut huoneen täyttää,
on kuin jalat enkeleiden helkkyis kivilattiaan.
»Oi», ma huusin, »sieluus soivat taivaanviestit, jotka voivat
sulle tuoda rauhan hoivat, -- jätä lempes unhoon vaan!»
Hengitä, saa sielus hoivat, -- jää Lenoora unhoon vaan!»
    Korppi huus: »Ei milloinkaan».

»Profeetta sa hurjamainen! -- lintu, taikka paholainen! --
lienet Kiusaaja, tai lienet säiltä tullut suojustaan:
-- Kaikki multa alas raasta! -- pois saat lumeet riistää maasta,
pois tän kauhuin kodin laasta, -- mutta suo mun tietää vaan,
eikö balsamia löydy, -- saako hoivaa teillä maan?»
    Korppi huus: »Ei milloinkaan.»

»Profeetta sa hurjamainen! -- lintu, taikka paholainen!
kautta taivaan, kautta Luojan, vannotan sua sanomaan:
Jälkeen elontieni karmaan, sielu Eedenissä varmaan
vielä kohdannee tuon armaan, mi Lenooraks mainitaan.
immen säihkyvän ja armaan, mi Lenooraks mainitaan?» --
    Korppi huus: »Ei milloinkaan.»

»Pois, sa hornanviesti uusin, lintu, paholainen!» huusin,
»ulos myrskyyn jälleen lähde, öiseen maahas kamalaan!
Ei saa höyhen jäädä tuonne, -- pois sun valhees joka juonne!
Jätä rauhaan tämä huone! -- patsaan päältä pois nyt vaan!
Et saa sydäntäni raastaa, -- ulos ikkunasta vaan! --
    Korppi huus: »Ei milloinkaan.»

Liikkumatta korppi siellä yhä vielä, -- aina vielä, --
Pallaan valjun kuvan päällä istuu tyynnä paikallaan.
Aavemaisen kiillon luovat korpin silmät pahansuovat,
kun lyö lampun valojuovat linnun varjon lattiaan.
Ja mun sieluni, min varjo lannistaa on lattiaan,
    ei voi nousta -- milloinkaan.



PIERRE-JEAN DE BÉRANGER.



PÄÄSKYSET.


Soturivanki, kahleiss' orjan,
hän Maurein-rannall' unelmoi:
»Taas teidän, pääskyin, parven sorjan
nään, linnut, joita syksy toi!
Te tänne mailta toivon armaan
tulitte päivään paahtavaan.
Oi, Ranskasta käy tienne varmaan:
Miks synnyinmaasta ette kerrokaan?

»Jo kolme vuotta muistoks kortta
teilt' anonut oon laaksostain,
miss' synnyin, missä kotiortta
loi lapsi kuviin unelmain.
Te luona kirkkaan puron siellä,
mi soluu lilja-uomassaan,
 majamme pienen näitte tiellä:
 Miks kotilaaksost' ette kerrokaan?

»Tuon räystään alla joku teistä
lie kuorestaankin lähtenyt;
hän äiti raukan kyyneleistä
vois murhein haastaa mulle nyt.
Surevan kuulemaan saa kaipuu
mun askeleitain ainiaan:
hän vihjoo, -- pettyy, -- itkuun vaipuu!
Miks äidin lemmest' ette kerrokaan?

»Lie naimisissa sisko nuori?
Kai näitte joukot poikien,
kun juhlanviettohon he suori
ja häitä hyppi, laulellen?
Lie nuoruuskumppanien parvet,
jotk' innoin riensi rintamaan,
jo kotiin tulleet, yllään arvet?
Miks ystävistä ette kerrokaan?

Ei, -- yli ruumisläjäin kulki
kenties jo laaksoon vihamies:
jo raiskaks sisko joutui julki,
ja sortui meiltä kotiliesi
Ei elä äiti! Ranskaa raastain
jo vieras takoo kahleitaan!
Te pikku pääskyt synnyinmaastain,
miks polopäivist' ette kerrokaan?»



OI, TAIVAS, KUIN ON HERTTAINEN!


Oi, taivas, kuin on herttainen!
Hän iäks sai mun hurmoksiin.
Tuo kaihonilme silmien
mun saattaa lemmen unelmiin;
soi Luoja sielun puhtoisen
suloksi muotoin hempeimpäin.
Oi, taivas, kuin on herttainen!
Ja minä itse -- ruma näin!

Oi, taivas, kuin on herttainen!
Nään immen kevätviehkeessään.
Niin väikkyy hehku huulien,
niin liehuu kultakutrit pään!
Hän, lapsi satain sulojen,
niist' tiedotonna katsoo päin.
Oi, taivas, kuin on herttainen!
Ja minä itse -- ruma näin!

Oi, taivas, kuin on herttainen!
Ja immen lemmen sentään sain!
Ma kauan toivoin tuskaillen
etuja naisten hurmaajain,
ja kunnes lausuit henkehen
vain katsovas, ma jäykäks jäin.
Oi, taivas, kuin on herttainen!
Ja minä itse -- ruma näin!

Oi, taivas, kuin on herttainen!
Voin luottaa lempeen uskotun,
Mä hältä uljaan seppelen
sain otsaan, varhain kaljuhun.
Pois huntuverhot vienoisen!
Mua vuottaa riemu täyteläin!
Oi, taivas, kuin on herttainen!
Ja minä itse -- ruma näin!



YVETOT'N KUNINGAS.


Yvet'ssa oli kuningas,
-- vaikk' aikakirjat hukkui, --
mies torkku, uneen tarmokas,
mi varhain, myöhään nukkui.
Yömyssyn kruunuks ukko-hussun
soi siinä hellyys rouva Sussun
    ja pussun.
Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa!
Ei herraa saa niin suopeaa!
    Lalaa!

Hän olkikatto linnassaan
söi neljä atriaansa.
ja puhteess' ajoi aasillaan
pois ratsain halki maansa.
Mies hauska, säysy, laatuisakin. --
näit hällä hengen turvanakin
    vain rakin.
Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa!
Ei Herraa saa niin suopeaa!
    Lalaa!

Ei hemmotellut ruumistaan,
vain janoon koki juoda.
Kun hallitsi hän onneks maan,
se hyvin voitiin suoda.
Kun aamein viini tulvi hoviin,
hän tulliks kannun omiin oviin
    toi toviin.
Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa!
Ei herraa saa niin suopeaa!
    Lalaa!

Luo tytärten käy perheisiin
hän armollisna sisään;
sadasta syystä kansa niin
se katsoi häneen, isään.
Kun harjoituksiin joukot johti,
vain ilmaan ampua he tohti,
    -- ei kohti.
Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa!
Ei herraa saa niin suopeaa!
    Lalaa!

Ei maitaan laajentaakseen hän
ois mennyt poikki pihan;
jäi pyyteiks malliherran tän
vain hyvinvointi lihan.
Ja vasta hänen kuoltuansa
syyt itkuun -- kuoppaa kaivaissansa --
    sai kansa.
Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa!
Ei herraa saa niin suopeaa!
    Lalaa!

Tän oivan, kelpo ruhtinan
on kuva jäänyt säilyyn:
Kilvessä kuulun kapakan
nyt hymyillen se päilyy.
Sen eessä juhlina kun joivat,
niin rahvaan huudot ihannoivat
    vain soivat:
Ohoo, ohoo, ahaa, ahaa!
Ei herraa saa niin suopeaa!
    Lalaa!



MIKAEL VÖRÖSMARTY.



JULISTUS.


Sa maalles järkkymättä suo,
Magyari, uskos, työs!
Se kehtos on ja vaalijas
ja hautas multa myös.

Maan päällä on vain paikka tää,
miss' suotiin sulle lies;
tääll' elää, kuolla täytyy sun,
vei onneen, turmaan ties!

Tää maa on, jota kastellut
on hurme isien,
ja nimin uljain pyhitti
jo vuosituhat sen.

Tääll' eestä kodin taistelleet
on urhot Arpadin;
tääll' orjain ikeen murskatuks
sai tarmo Hunyadin.

Vapaus! Täällä lippuas
veristä kannettiin,
ja sotiin parhaat miehet maan
ne sortui ikuisiin.

Mut kansa, jota tuhot löi,
mi luopui kiistoistaan,
jos harventuikin, murru ei,
vaan herra on tän maan.

Eloa vaatii kärsimys
tää tuhatvuotinen:
»Eloon tai kuoloon!» huudamme.
Kaikk' kansat kuulkoot sen!

Turhaanko verta vuotaneet
niin monet rinnat ois,
ja turhaan miehet isänmaan
ne tuskiin riutui pois?

Turhaanko järki, jäntevyys
ja tahto tahraton
jäis kiroukseen kitumaan?
Se mahdotonta on!

Viel' aika tulee parempi,
sen tulla täytyykin,
jot' anoo kansa harrasna
suin sadointuhansin.

Tai tulee kuolo verraton,
jos tulla täytyy sen;
maa silloin hautauspäivänä
on yltään hurmeinen.

Haudalle kansakunnan on
muut kansat saapuneet,
ja miljoonien silmissä
ui surukyyneleet.

Sa maalles järkkymättä suo,
Magyari, uskos, työs!
Se kantoi sun ja sortuissaan
on hautakumpus myös.

Maan päällä on vain paikka tää,
miss' suotiin sulle lies;
tääll' elää, kuolla täytyy sun,
vei onneen, turmaan ties!



MIHAIL JURJEVITSH LERMONTO.



KASAKAN KEHTOLAULU.


Uinu, lapsi, suloon ehtoon,
tuuti, tuulan tuu!
Hiljaa pienokaisen kehtoon
katsoo kirkas kuu.
Tarumaita käyn mä kulkein,
laulun laulaa suu...
Unta uinu, silmät sulkein,
tuuti, tuulan tuu!

Halki vuorten Terek huima
syöksyy uomassaan:
Hiipii luo tshetsheeni tuima,
hioo puukkoaan.
Mut on taattos urho oiva,
välttyy surman suu...
Tyynnä laps on unelmoiva, --
tuuti, tuulan tuu!

Jätät kerran äitis vaisun,
kuljet taistotein;
hyppäät selkään ratsun raisun
piikein, kiväärein.
Satulas, min kirjon sulle,
silkkiin kutoutuu...
Uinu, lapsi, rakkain mulle,
tuuti tuulan tuu!

Pystypäin käyt urhon innoin
riviin kasakkain;
hyvästelen kaihorinnoin, --
käsin viittaat vain!
Silloin itken murhein karmain
pieluksessa suu...
Uinu, enkelini armain,
tuuti, tuulan tuu!

Jäytämään ne rintaa jäivät
poltteet kyynelveen;
rukoilen ma yöt ja päivät,
taikoja ma teen;
mietin, kuinka kärsit mailla,
miss' on olo muu...
Uinu, -- viel' oot huolta vailla, --
tuuti, tuulan tuu!

Pyhän kuvan äitis vielä
matkaan sulle suo;
missä kuljet maailman tiellä,
seuraas jääköön tuo.
Äitis lahjaan vaaran eessä
sielus turvautuu...
Uinu, lapsi, mieli seessä,
tuuti, tuulan tuu!



ADELBERT VON CHAMISSO.



RAJUILMA.


Sa parvekkeella linnan
näit vanhan kuninkaan;
pois katseen synkän loi hän
yli synkän, pilvisen maan.

Rajuilma, kaukaa nousten,
tuli myrskynä kohisten;
hän miekan nojassa seisoi,
vait kahvaa kourien.

Käsi toinen, josta kirpos
jo valtikka itsestään,
se kultaista kruunua vielä
koki suojella raskaan pään.

Mut vaipan päärmään hiljaa
jo nuori puoliso käy:
»Olet lempinyt mua ennen,
et enää lempivän näy!»

-- »Vai lempi, huvit ja leikit?
Ei, armas, ne jätetään!
Rajuilma saapuu tänne
jo voimalla myrskysään.

»En parvekkeella linnan
ole kuningas kruunussain:
Ajan mullistuksissa näissä
olen arka ja voimaton vain.

»Vai lempi, huvit ja leikit?
Ei, armas, ne jätetään!
Rajuilma saapuu tänne
jo voimalla myrskysään.»



EN TAJUA TUOTA, EN USKO.


En tajua tuota, en usko,
vain unten harhoihin jäin:
tytön pienen hän ennen muita
ois onnehen nostanut näin?

Oli, kuin hän haastanut oisi:
»Sua, impi, lemmin -- oi!»
Oli, kuin -- yhä vielä mä uinun, --
se totta olla ei voi.

Oi, saisin uinuen kuolla,
sun rinnalles tuutiutuin,
ja auvoisna hervota, sammuin
vesiss' silmät ja hekkumasuin!



LUDWIG UHLAND.



KAPPELI.


Kappeli on kukkulalla,
katsoo laaksoon tyynehen;
siellä lähteen partahalla
paimen laulaa riemuiten.

Murhein kuolinkellot soivat,
hautavirsi humisee;
laantuu laulut veikaroivat,
vaiti poika kuuntelee.

Hautaan viedään heidät tuonne,
jotka laaksoss' ilakoi.
Paimenpoika! Kellot nuo, ne
myöskin sulle kerran soi.



BERTRAND DE BORN.


Autafort on raunioina,
suitsuu vuorenhuipullaan;
linnanherra kahleiss' seisoo
eessä läänikuninkaan:
»Sainpas sun, mi miekoin, lauluin
nostit kansat kapinaan,
hurjapään, mi saatoit lapset
isiänsä uhmaamaan.

»Eikö kerskaillutkin aina
uhkaylväs röyhkeytes,
että puolet neros voimaa
riittää joka hankkeeses?
Nyt ei puolet riitä: -- huuda
koko henkes avukses,
jotta linnas jälleen nousis,
katkeaisi kahlehes!»

»Sait mun, kuningas ja herra, --
niin, Bertrand de Bornin näät!
tuon min laulut liekkiin sytti
rajamaittes kaikki päät,
hänet, jolle valtiaana
syystäkin sä vihaan jäät,
jonka tähden lapses kantoi
isän vimman raskaat säät!

»Tyttäres hän saliss' istui
morsiona herttuan;
vei jo soittajani hälle
lauluviestin uljahan:
lauloi immen ahtaat aatteet,
kaihot neiden laulajan,
kunnes kyynelhelmet kirkkaat
peitti hunnun loistavan.

»Varjost' öljypuun hän nousi,
paras poikas pystypäin,
kun toin tuimat sotalaulut,
meltomieltä terästäin.
Joutuin satuloi hän ratsun,
lippu liehui kädessäin:
Sortuvan Montfortin luona
surmanuoleen hänen näin.

»Veriin syliini hän vaipui,
vaan ei haava poltteellaan, --
kuolo kiroukses alla
tuotti tuskaa eroovaan.
Ojentaa hän sulle tahtoi
kättään yli veen ja maan:
Ei sua kohdannut, ja niin hän
tätä kättä painoi vaan.

»Silloin, kuten Autafortin,
voima multa murtui, oi!
Eipä koko, eipä puolta
jäänyt, eikä laulut soi.
Vangiks miehen sait, min henki
murheessaan ei mitään voi;
surulauluun vain nyt enää
siipensä se lentoon loi.»

Kuningas hän päänsä painaa:
»Poikani sa viettelit,
hurmoksiin sait tyttäreni,
nyt myös minut liikutit.
Vainaan veikko, käsi tänne,
jolla häntä hoivasit!
Kahleet pois! Nyt henkes tunnen,
nerossas sa ilmenit.»



LAULAJAN KIROUS.


Oli muinaisaikaan linna, niin uljas, ylhäinen,
yli maiden se kauas loisti ja siintoselkien;
yltympärillä tuoksui puutarhat vihannat,
miss' säihkyhelmin hohtain veet suihkui vilppahat.

Kuningas korska siellä, maan-kuulu valtias,
vait istuimellaan istui, mies synkän kalvakas;
hän julmuuksia miettii, on käsky kauheus
ja silmänluonti vimmaa ja verta kirjoitus.

Kaks lauluniekkaa kerran ne linnaan ehättää,
on kultakutri toinen ja toinen harmaapää;
olalla harppu vanhus, hän istuu ratsastain,
ja reippain liikkein poika käy jalan rinnakkain.

Pojalle vanhus virkkoi: »Nyt toimes tiedätkin!
Syvimmät laulut soimaan, ja täysin sävelin!
Repäise voimas, laula maan riemut, tuskat maan,
niin eikö järkkyis rinta jääjäykän kuninkaan.»

Jo linnan pylvässaliin käy esiin laulajat;
kuningas puolisoineen siell' loistossa istuvat;
kuningas hurjan kaunis, kuin talven loimuyö,
kuningatar niin kalvas, kuin vienoin kuudanvyö.

Jo vanhus kieliin koski, jo harppu huminoi,
ja yhä valtavammin sen ihmesoinnut soi;
ään' nuorukaisen helkkyi niin taivaan-heleään,
soi ukon laulu säästäin, kuin juhlaurkuin ään'.

Kevät laulussa soi ja lempi ja aika auvojen
ja vapaus, miehenarvo ja usko ikuinen,
soi laulussa kaikki vienous, mi mielen herkäks saa,
soi laulussa kaikki suuruus, mi mielen kohottaa.

Ei hoviseura uljas nyt pysty pilkkahan,
soturit ylväät nöyrtyy siin' eessä Jumalan;
mut kuningatar heltyy, ja sulokaihoissaan
hän laulajille heittää jo ruusun rinnastaan.

»Väkeni narrit hurmas! Tuo hymyy rouvallein!»
kuningas ärjyi, ja silmät ne leimus säkenein.
Oi, nuorukaisen rintaan hän säilän sinkauttaa,
-- mist' uhkui laulut helkkyin, verivirta ruiskuaa!

Kuin myrskyn tieltä seura pois häätyy häipyen,
ja poika tyhjiin vertyy jo syliin vanhuksen;
hän ruumiin käärii vaippaan, sen ratsun selkään saa
ja istumaan sen sitoo ja linnast' taivaltaa.

Luo portin ylhän vielä jää ukko seisomaan,
hän käsin tarttuu harppuun, maan-kuuluun, sointuvaan,
sen pylvään pieleen pirstaa ja huutaa uhkapäin, --
soi ääni kautta linnan ja puistoin vihreäin:

»Voi teitä, salit ylväät, te muurit mahtavat!
Teiss' älköön soitot soiko, tai laulut raikkahat,
ei, huokaus vain ja itku ja orjain askeleet,
siks kunnes kostonhenget on teidät murtaneet!

»Voi teitä, kevätpuistot, te armaat, ihanat!
Te nähkää vainaan kasvot, nää kalmankalpeat:
Noin kuolkaa pois, noin kuiviin, te lähteet, vuotakaa,
maat, tyhjiks, autioiksi vain jääkää aikain taa!

»Ja voi sua, murhamiesi! Sa kirous laulajain!
Veristen voittois maine se turha olkoon vain!
Sun nimes jääköön unhoon, yön ikiuumentoon;
kuin viime henkäykses, sun muistos haipukoon!»

Noin vanhus vakaa huusi, sen taivas kuullut on:
Sa sortuneina muurit näät linnaraunion.
Sen menneen loiston tietää vain yksi pylväs suo;
pian salaa suistuu yöhön myös viime jäännös tuo.

Miss' ennen puistot versoi, näät aavan nummimaan,
puu siimestä ei tarjoo, ei lähde vilppauttaan;
kuninkaan nimi lauluiss' ei kuulu kaikuvan, --
häviö, unho! siinä on kirous laulajan.



NIKOLAUS LENAU.



KOLME MUSTALAISTA.


Kolme mustalaista ma näin
yönpidoss' ahteen alla,
kun pyrin vaivalla eteenpäin
hietikkö-kankahalla.

Yksi istui varjossa puun,
vingutti viulun-moista;
soitteli säihkeessä illansuun
kiihkeää lauleloista.

Toinen piippu hampaissaan
seurasi sauhua silmin,
tyytyväisnä, kuin onnet maan
kaikki ois löytänyt ilmin.

Kolmas nukkua maiskottaa,
puussa symbaali huiskii.
Kieleen tuulonen soinnut saa,
mieleen unta ne kuiskii.

Vaatteet heillä on ryysykkäät,
kirjavat paikat vilkkuu;
mutta vapaina uhmapäät
kohtaloitakin ilkkuu.

Kaikissa näin, miten mailmanlois,
kun elo yöhön hiipi,
sauhutti, nukkui, soitti sen pois, --
kaikkea halveksiipi.

Kauan taakseni vilkaisin
mustalaisihin noihin,
kulmiin tummanruskeihin,
mustiin hiuskiharoihin.



VIIVY MINUSS', SYNKKÄ SILMÄ!


Viivy minuss', synkkä silmä,
kiehdä kaikkeen terhenvyö,
vakaa, vieno, unelmoiva,
tutkimaton, armas yö!

Kätke multa tenhohämyys
kaikki muistot maailman tään:
yli elämäni tumman
yksin hääly yhtenään!



KAISLALAULU.


Yli lammen vetten lietoin
vieno kuu luo valoaan,
keltaruusut valjut kietoin
kaislavyöhön vihantaan.

Kunnaalle on kulku sarvaan,
nään sen yöhön vainuvan;
sorsan tuolla uivan arvaan,
heiluessa kahilan.

Kyynelvedet nousee silmiin;
kautta sielun pyhäkön,
sulle, armas, värjyy ilmiin
yöhön rukous äänetön!



VIRRALLA.


Jos onnes näit jo häipyneen,
ja koskaan ei se palaa,
niin katso juoksuun virran veen,
-- se pois vain vuotaan valaa.

Jos vietiin sulta rakkainkin,
ja tuskaan sai sun kaipuu,
luo silmäs syvään vesihin,
niin unhoon huoles haipuu.

Vain tuijottamaan virtaan jää,
siks kunnes mieltäs lientää,
ja kautta kyynelvihmeen nää,
kuink' aallot pois vain rientää.

Kuin unissas näät väreet veen
ja sielus kuvan tuolla:
pois unhotukseen tuskineen
se valuu ajan vuolla.



HEINRICH HEINE.



KRENATÖÖRIT.


Krenatööriä kaks kävi Ranskaan päin,
oli kumpikin Venäjän vanki.
Mut Saksaan kun pääsivät tiellään näin,
he väsyi ja matkaan ei hanki.

Tuli Ranskasta surkeita viestejä vaan:
Peri hukka jo voittajanki,
oli lyöty ja pirstattu armeija maan, --
ja keisari, keisari vanki.

Krenatöörit nyt itkevät rinnakkain,
kun murheiset tiedot saavat;
ja toinen äänsi: »Oi tuskiain,
taas aukeni vanhat haavat!»

Sanat toisen soi: »Taru loppui tää,
ja ma voisin kanssas kuolla,
mut mulle vaimo ja lapset jää,
joit' eivät vieraat huolla.»

»Ma vaimosta viis, ma lapsista viis,
voin uhrata rakkaimmanki;
jos on nälkä, he käykööt mieroa siis,
oi, keisari, keisari vanki!

»Sua, veikko, nyt mä vannotan:
Jos murtaa mun tää vaiva,
vie kanssasi ruumiini Ranskahan,
sa hautani Ranskaan kaiva.

»Tää kunniaristi rinnallein
sa laske arkkuun myötä
ja paina pyssy vierehein
ja miekka vyölle vyötä.

»Niin makaan vait ja kuuntelen vaan,
kuni vartia korvin vaisuin,
kunis tykkien jyskettä kuulla saan
ja kapsetta ratsujen raisuin.

»Yli hautani keisari ratsastaa,
soi säilät, ja huomaan ahdon:
Ma haudasta nousen ja puolustaa
sua, keisari, keisari, tahdon!»



LORELEI.


En tiedä, kuinkahan lienee,
kun murhe mun valtaa näin;
sen vanha tarina tiennee,
mi ei mene mielestäin.

On vilpas, päivä jo peittyy,
Rein-virta tyynenä on;
vain vuoren huippuhun heittyy
säde ilta-auringon.

Siell' istui neito nuori
tuoll' yllä, kaunis maan,
ja kultasäihkeessä suori
hän kultakutrejaan.

Hän suori ne kultaisin kammoin,
vain laulua laulellen;
sen sävel on unhottu ammoin
ja on valtavan tenhoinen.

Rein-laivurin nuoren mieltä
saa hurjahan kaihoon tuo;
hän ei näe kallionkieltä,
vain ylös hän silmänsä luo.

Kai pohjahan nielussansa
veet venhon ja laivurin vei,
ja sen tenholaulullansa
on tehnyt Lorelei.



CHILDE HAROLD.


Vankan laivan, mustan aivan,
verkkaan purjehtivan näät.
Valoss' soihtuin näät kuin loihtuin
ruumiinvartioiden päät.

Kuolinsija! -- Runoilija
kalvas siin' on paarillaan;
silmä siintää, katseen kiintää
vielä taivoon tuikkivaan.

Vetten vyöstä soi kuin yöstä
huuto sairaan Vellamon;
laitaan purren, hiljaa surren
aalto vaipuu kuolohon.



IHANAAN AIKAAN TOUKOKUUN --


Ihanaan aikaan toukokuun,
kun puhkes kukkain kuori,
mun silloin sydämessäin
se heräs, lempi nuori.

Ihanaan aikaan toukokuun,
kun lintuin laulut soivat,
ma silloin hälle virkoin
tän kaihon ja sen hoivat.



REIN-VIRTAAN VÄRÄHDELLEN --


Rein-virtaan värähdellen
luo päilyä pintaan veen
tuo uljas, pyhä Köllen
ikiuljaine doomineen.

Näin doomissa kuvan ylhän,
oli kultanahkalla tuo;
se kaihoon tieni jylhän
viel' lempeän säteen luo.

Kukat, enkelit siinä leijas
yli Äiti-Neitsyen;
suu, poski ja silmä seijas
oli kultani ilmeinen.



TUOLL' YKSIN POHJAN HONKA --


Tuoll' yksin Pohjan honka
on kankaalla, nuivapää.
Se nukkuu, valkovaippaan
sen peittää hanki ja jää.

Se uneksuu palmupuusta,
Itämailla mi kaukana on,
mi vaiti ja yksin nääntyy
ikipaahteessa aavikon.



KUIN KUKKA OLET KAINO.


Kuin kukka olet kaino,
niin kuulas, vienoinen;
sua katselen, ja kaiho
mun hiipii mielehen.

Mun on, kuin rukoilla täytyis
mun vait, käsi kutreillas,
ett' aina sa oisit, vieno,
niin kaino ja kuulakas.



ON TIMANTIT SULLA JA HELMET.


On timantit sulla ja helmet,
mitä ihminen pyytää voi,
on ihanimmat silmäs, --
mitä vielä sä mielit, oi!

Sun silmäis ihanuutta
nyt uljas joukko soi
ikilaulujen ihmeellisten, --
mitä vielä sä mielit, oi!

Sun silmäs ihanaiset
ne turmion mulle toi,
ja onneni juurin ne raasti, --
mitä vielä sä mielit, oi!



OI, MINNE HE JÄI?


Meressä riimupaaden näät,
siell' istun rinnassa kaipuu.
Lokit kirkuilee, ja vinkuu säät,
pois aallot ne kuohuen haipuu.

Moni viehkeä laps oli armahain,
moni kumppani mieleen muistuu. --
Oi, minne he jäi? Säät vinkuu vain,
pois kuohut ne aalloten suistuu.



KYSYMYKSIÄ.


Meren rannalla öisen, usvaisen
on nuorukainen-mies,
sydän tuskaa täynnä ja epäilyksiä pää,
ja synkin mielin hän aalloille puhuu:
»Oi, elon arvoitus ilmaiskaa,
tuo tuskainen ikiarvoitus,
jota monet päät jo on mietiskelleet,
hieroglyyfimyssyiset päät,
turbaanipäät sekä barettipäät,
peruukkipäät ja tuhannet muut
kurjat, polttavat ihmispäät. --
Lausukaa, mitä ihminen lienee?
Mitä varten hän on? Mitä kohti hän käy?
Ken asuu tähtien tuolla puolen?»

Veet pauhailee ikipauhinatansa,
ja tuuli se viuhuu, pilvet ne kiitää;
tylyt tähdet ne tuikkivat kylmästi vain,
ja houkka vastausta vartoo.



HOLGER DRACHMANN.



SULEIMA.

(_Kokoelmasta »Runoja Levantista»._)



1.

SOFTA LAULAA.


Olen Stambulin lapsi ja Softa vaan,
ylioppilas, tunnettu lauluistaan.

Yli moskean muurin jo aikaa kurkin
ja lännen aatevirtoja urkin.

Koraania silti en pilkkaakaan, --
käyn siivosti omaa tietäni vaan.

Oli vuosikymmen jälkensä luonut,
ja ma niin olin taattoni perinnön juonut.

Tulin törkyyn ja pölyyn kirjuriks Kaadin,
ja hälle mä pöytäkirjoja laadin;

sain ruokaa niin, -- sai koirani niin;
kera »Toverin» viisi me huolittiin,

oli tuomiot syiden, vai sykkyräin, --
niin ensi kerran Suleiman näin.

       *       *       *       *       *

Kuin ilmestystä mä katsoin silmiin,
ja laulusuoneni puhkes ilmiin!

Läpi mailman kulttuurin harhailin,
idän kirjavan, harmajan lännenkin;

mä kärsin ja tutkin ja mietelmöin, --
epätoivoisna istuin ja otsaani löin.

Niin sydänsoppiin ma katsoin syvään:
tulin ihmiseksi ja luotin hyvään!

       *       *       *       *       *

Suleima! Lempeni annoin sulle!
nyt en huolikaan, miten käynee mulle.

Kun Kaadi haukkuu ja lukee lait,
mä ylväsnä kultaani vaalin vait.

Mä häihin ja nimittäjäisiin lasten
teen lauluja, kirjoitan rahaa vasten.

Saa laulaja laulaa leivästään:
Suleiman helmassa palkkani nään!

Olen päivällä viitassa virttyneessä;
käyn juhlapukuun, kun yö on eessä!

Ja salaa ma riennän armaani luo:
hän nuoruusvikani anteeks suo!

Hän heelmiä tarjoo ja viiniä mulle:
oi, siunaus, valkohelmani, sulle!



2.

YÖN HILJAISUUDESSA.


Yön hiljaisuudessa useinkin,
kun kirjurin lamppu palaa,
mun painaa otsaani polttavaa
kaks hentoa kättä salaa.

On silmäni peitetyt, mitään en nää,
ma voin vain kuiskehen kuulla:
on aivan, kuin runotar laulelon
se henkisi vienolla suulla!

Ma ponnistan vastaan, estelen
ja jos silmäni vapaiksi luulen:
saan silloin tuoksuvan suutelon
kahen lämpimän, kostean huulen.

Yön hiljaisuutehen kiitos soi,
kun kirjurin lamppu palaa:
sun hentoa kättäsi lauleloin
mun sieluni siunata halaa!



3.

JOS SAADIA LUKISIN SULLE --


Jos Saadia lukisin sulle,
yhä kuulla ja kuulla saisit: --
»Mene ennen kristityn vankeuteen,
kuin velkojas tyttären naisit.»

Oi, Saadi, sa laulaja suuri,
min nimen he piirsi kultaan:
miten avioliittos johtanut lie
sinut vaski-aikaan ja multaan!

Suleima! jos isälles velkaa
ma oisin, ja mun sa naisit,
niin tuskin sa armasta nimeäs
yhä kuulla ja kuulla saisit!

Mut -- nyt olen laulaja itse,
min nimen he piirsi kultaan:
Suleiman vankina unta nään
ajan kultaisen väikkyvän tultaan!



4.

KAI HAFIZ GASEELEIN LAULAA.


Kai Hafiz gaseelein laulaa
voi suloa impensä armaan, --
kai lauluruhtinaan eessä
lien vasta-alkaja varmaan;

kai Hafiz seurassa suurin
on uljasten laulajain:
hän mereen viinin ja lemmen
ihan hukkuvan näyttää ain!

Vain ruusuja, rypäleitä,
serenaadeja, kutsuja kemuun:
hänen armaansa usein näyttää
ihan hukkuvan ruusujen lemuun!

Sä näät, miten aaltoo rinta,
miten silmä haikea hymyy, --
mut et, mitä katse salaa,
mikä aaltojen kätkössä lymyy!

Kai Hafiz seurassa suurin
on uljasten laulajain:
mä meressä viinin ja lemmen
olen helmenpyytäjä vain.

Suleima! aarteen ma löysin,
-- vaikk' alkaja vain lien varmaan, --
se on mielesi herttainen hyvyys,
sun sulojes helmi, sa armaan'!



5.

BOSPORI! SUN LAINEES HUOKAA.


Bospori! sun lainees säikkyin
  huokaa, milloin päivä väikkyin
    vaipuu helmaas kosteaan!
Mut kuu se katsein vienoin
  nousee, luoden varjot tienoin
    valoon valmupunervaan.

Valmu-unelmiin jo untuin,
  laine tuutiutuu tuntuin
    vienoon värisoinnelmaan!
Oi, Suleima! tunnen riemun,
  joka luokses pois nyt vie mun
    helmaas vaiti vaipumaan:

kaipuun, joka hehkuin palaa,
  kaihon, joka nousta halaa
    riemuun yhä suurempaan, --
ihmeenlaisen suonten kuumeen,
  untenmailman valmuhuumeen, --
    tule laineen tunnelmaan!



6.

TUSKAIN YÖKSI OLI LUOTU --


Tuskain yöksi oli luotu
yö, kun kahden oltiin juotu
riemut, joita malja suo, --
  ja sa kalpenit ja kuiskit:
  Pois! He vie mun pashan luo!

Silmistäni siteen raastit, --
siniharmain silmin haastit,
suontas poltti hehkuvuo,
  ja jo helmahasi herpos
  hennot valkokätes nuo.

Viha löi mua, päähän paisuin,
puukkoon tartuin kiihkoin raisuin,
puoleks lensi tupest' tuo, --
  käsin jähmein kahvaa kourin
  ja ma äänsin: Pashan luo!

Tuska tuima suumme sulkee,
kuolinhetket raskaat kulkee,
kirpos puukko jalkais luo;
  sydänvertamme se sentään
  damasceeni-säilä juo.

Kumpaankin se iski varmaan!
kuulin, kuinka povest' armaan
verkkaan tihkui haavan vuo!
  Nyyhkimään kun puhkesimme,
  verta oli itku tuo.

Tuskain yöksi oli luotu
yö, kun kahden oltiin juotu
riemut, joita malja suo.
  Kalpenit, mut murhein äänsin:
  Oispa kuolo ylkäs tuo!



7.

SUA, TAVERNIN VARTIAA LAISKAA!


Sua, tavernin vartiaa laiskaa, --
ovi auki! auki, hoi!
Kuu, kaartaen pilvenkaiskaa,
yli moskean katseen loi.

Kas kuuta! se hymyillen nousi,
kuin lempeä täynnä se ois...
Ei, tänne nuoli ja jousi:
alas ammu! ammu se pois!

Mitä riehun ma? Kuu on multa
yli moskean koskematon.
Suleima, armahin kulta,
tänä yönä nyt toisen on!

Ovi tavernin sisään paiskaa!
pyhä-temppeli aukeaa:
Hei, moskea kuuta raiskaa,
ja kumoon ne kellahtaa!

On jänteessä ilkkuni jousi,
se lempesi ampuu pois!
jos hymyyt, jos kyyneles nousi ...
koko mailman se ampua vois!

Joka vartia-koiralle selkään!
joka miestä mä karkaan päin!
Tulen jumalankieltäjäks, pelkään ...
juon itseni järjiltäin.



8.

KAMMOTTAA, KUN MIELEEN JOHTUU --


Kammottaa, kun mieleen johtuu
elämän ja kuolon kummat!
Etsiessäs kaiken summat,
tuskissas sa kiemuroit.

Allah, Allah, kaikki voit!
Jumala on meillä ratki,
mitä lausut, kirjoitatki,
mietit, hourit, ongelmoit!

Maat loit, Allah, taivahatki,
elon loit ja kuolon kummat,
loit nää epäilykset tummat --:
oman itses, Allah, loit!

Mutta mulle hengen soit,
elonsa kun hän sai sulta!
Tämä elo vietiin multa ...
ja sa sentään kaikki voit!



9.

VAIT! SOI SOITOT.


Vait! soi soitot, -- helkkyy huilut
harppuin, luutuin säveliin;
suuri keltakuu se hymyy
kaihoisasti Bosporiin.

Kautta kuudanhymyn liukuu
serenaadin venhe tuo;
harppuin, huiluin helkkehestä
kumpuu vieno itkuvuo.

Hymy kasvoilleni lankee,
itku värjyy rinnassain, --
oi, Suleiman sulo äänen
tunnen, salaa aavistain.

Kukkastuoksun huumemereen
häipyy vieno itkuvuo,
pitkin Bosporia poistuu
serenaadin venhe tuo.

Suostun kaikkehen, jos kuulla
vielä saan tuon säveleen!
Elinkauden velkakirjan,
-- iät kestävän, -- mä teen!

Orjaks saatte minut myydä,
lyökää, ja ma siedän sen, --
jos nyt vain tuntee
huumaa kukkastuoksujen!

Soudan vaikka kaleereilla,
vaikk' ois venhe pashan tuo:
oi, jos vain tän yön mua viehtää
huiluin vieno itkuvuo!

Tämän yön, vain tämän tahdon
riemuin viettää muistojain:
Suleimasta unelmoin ma,
hänen ääntään kuullessain!

Haipuu äänet, yö se päättyy,
aamukoi luo valoaan, --
kauas aavikkoon ma lähden
erakoksi erämaan!



KARL MIKAEL BELLMAN.



AMARYLLIS.


Oi, Amaryllis! Herää jo, hieno!
    Tyyni on tieno,
    vilppainnaan.
    Pilvet ne palaa,
    säteet jo salaa
    hehkuhun valaa
    hongat haan.
Amaryllis, nyt on ilo parhain
helmass' Ahdin aamusella varhain;
miksi jäitkään maille Unen tarhain
uinuvin silmin sä huokailemaan?

Lähdemme kalaan, -- sään sulo tenhoon! --
    pois tule venhoon,
    loppui yö!
Armasta noutain,
    vien sua soutain:
    säynäs ja toutain
    loiskuin lyö!
Herää, Amaryllis ujo, herää!
En voi jättää omaa silmäterää!
Laine läikkyy, kulta pitää perää,
riemuhun kutsuvi kaislikkovyö.

Uistimet mukaan, onget ja siimat!
    Vilpoiset viimat
    leyhähtää.
    Ethän sä kiellä?
    Impi, et tiellä,
    kanssani siellä
    vaaraa nää!
Salmen suuhun pois ma soudan hahden,
tai jos lähtään pohjaan pikku lahden,
missä teimme lemmenliiton kahden,
josta nyt Tirsis se nyrpeäks jää.

Purtehen astu! Laulamme, kulta!
    Hehkua, tulta
    lauluss' soi.
    Myrsky jos pauhaa,
rinnallas rauhaa,
    riemua lauhaa
    lempes toi.
Onnellisna aavan meren vuolla
keikkuisin ma tyrskyvyössä tuolla;
sylityksin kanssas voisin kuolla.
Neitoset veen, mua kuulkaatte, oi!



ESAIAS TEGNÉR.



INGEBORGIN VALITUS.

(_»Fritiofin satu.»_)


Syys on ja yö,
myrskyten aallot ne laivaa lyö.
Oi, toki keinuisin siellä
miekkosen miellä!

Kauan mä näin
purjeen, mi lensi jo läntehen päin.
Oi, miten uhmisin yötä
Fritiofin myötä!

Aallokko sie,
niin älä paisu, sa hiljemmin vie!
Tuikkios, tähtönen taivaan
retkellä laivaan!

Keväällä kait
Saapuvi hän, mut jo armas on vait,
ei tule laaksossa vastaan
laulaissa rastaan;

multahan maan
raukka on riutunut rakkauttaan,
tai sydän vertyvi heikon
uhrina veikon.

Haukka, sa jäät
herratta nyt, mut sa lempeni näät!
Itse, kun hän meni loitos,
huolehdin hoitos.

Loimehen luon
näin sinut kintaalle urhoni tuon:
silkki on siipi, kuin tulta
kyntten on kulta!

-- Siivet sä sait,
Freija, ja ilmojen halki sa hait
pohjat ja etelät varmaan
jäljessä armaan. --

Haukka, jos suot
siipesi mulle, ei kannata nuot,
Yhdet on siivet, jotk' kantaa,
kuolo ne antaa.

Olallein näin
istu sa, silmäten aavoille päin.
Oi, miten mielemme halaa,
eipä hän palaa!

Hautani luo
saapuvi hän, ja sa muista nyt tuo:
Kuiskihan terveiset kuolleen
Fritiofin huoleen!



RUOTSIN AKATEMIAN

viisikymmenvuotis-muistojuhlassa.


Kuninkaanlinnan luo ma jäämään satuin,
kun päivän kiihko näkyi untuneen;
näin torit tyhjinä ja laidat katuin,
ja kuu loi hohdon Kustaan patsaaseen.
Nuo kasvot lempeät ne ilmeen näytti,
kuin äsken ukkonen ois jyrissyt;
näin sankarin, mut sulot mielen täytti,
hän laakereikseen kukkasia käytti,
ja kotka äsken, oli satakieli nyt.

On taiturilla taika vallassansa!
Noin henki valmis taistoon, lauluunkin!
Tuo kuva kertoo ilmi tarinansa,
tuo gustaviaadi, tehty pronssihin.
Niin, noin näit hänen taistelusta saavan,
noin katsoi myös, kun rauhaan, taiteisiin
loi sielunsa ja sulki riitain haavan,
näet suuret henget muovaa ajan kaavan,
ja Kustaan ajassa näät Kustaan piirteet niin.

Ma lasna näin nuo päivänpaistevaiheet,
tuon ajan muistan: oi, niin rakkaat on
sen uljaat toiveet ja sen laulunaiheet
ja vilkkaus, mikä puhkes elohon!
Näit kevään, kun jo lämpis kirren pinta,
ja siinsi taivas, jäänsä järvet loi:
nyt versoo lehdot tainta vihanninta,
ja posket hehkuu, sykkii ihmisrinta,
on kaikki intoa, ja lintuin laulut soi.

Nuo vanhat karoliinit hauta peitti,
jäi kylter-urhoin kiistapäivät taa,
jotk' kaikki koitti, kaikki kesken heitti,
kun kuningasta ei, -- ei kunniaa!
Ei heikkoon Pohja suostu, herraan yksin,
mi tuntee voimans', -- siinä loisti hän,
ja vapaat miehet seisoi järjestyksin
ja valta, kuuliaisuus ystävyksin,
ja riemuittiin, kun tiettiin *hänen* löytyvän.

Hän purppurassa istui, hurmaajamme,
ja valtikallaan tenhos: yhtenään
nyt uudet riennot kasvoi kansanamme
ja uudet kukat rautaperällään.
Jäi unelmat, jotk' urhotöistä soivat,
ja laakson rauhass' sääntyi maineen lait;
siell' laakerit ja tammet vihannoivat,
ja viisaat tietoon hyvät tavat toivat, --
sa voima, katkoit partas, äly, vallan sait!

Nyt Ruotsin maine urat uutten teiden
maill' aatteen aukaisee: Linné se noin
käy liehuessa kukkaseppeleiden,
kuin kukka kaino, armas, korutoin.
Melanderhjelm nyt laskut selviks suori
kuun kiekkohon ja kiertoon planeetin,
mut Scheele liedess' aineen voimat kuori,
kun mailman muodon piirtää Bergman nuori,
ja aikakirjain tuomariks käy Lagerbring.

Ja rantamilla, missä siinnoss saloin
kuningaskaupunki ja Mälar on,
kuink' elo hehkui alla pohjanpaloin,
kuink' kaikui laulu kautta saariston!
Ja kieli soinnukas, min säveleessä
on Pohjan syvyys, lounaan helkkinää,
laps unhoon jäänyt, esiin astui seessä,
ja kuvaansa se katsoi lähteen veessä
ja hämmästyi jo ihanuuttaan ylevää.

Nyt Gyllenborg se lauloi, henki vakaa,
vaikk' kävi härmään joskus siivet tuon.
Oi, karit kohtaa meitä tavantakaa,
ja vilu hyytää voi myös runon vuon.
Mut viuhui uljaan jousi, siuhuin kulki
vasama varma, kiitäin määrähän,
ja kaihot, joita ihmissydän sulki,
ne *Ihmiselon kurjuus* itki julki:
soi siinä syvä huokaus sukukunnan tän.

Sivulla uinui Creutz, ja laulain kiinsi
hän ruusut oattomat kiehkuraan;
yli *Atiin* ja *Camillan* taivas siinsi,
ja leijui leyhkät aamukaste-maan.
On laulu unta nuoruuslemmen armaan,
jot' innoin kukin kerran uneksui,
vaikk' ei niin taivaan-ihanasti varmaan;
on laulu sykkäys kevätleivon parmaan,
niin vienon viaton, -- ja siksi hän unhottui.

Hei, Pohjan Dionysos! -- tehkää tilaa!
soi laulu liehuin hänen huuliltaan,
Kuink' ilakoi hän, kuinka leikkii, pilaa
hän kera nymfein viheriän haan.
Oi, ei hän riemua nää haarikoiden,
tai idyllein, joit' ympärilleen luo;
ei, -- toista etsii hurmos silmäin noiden,
ja huomaa kaihonpiirteet ohimoiden:
on pohjoismaista ruusunpuna-murhe tuo.

Puut eläintarhan, suojan saakoon kuva
suurimman laulajan, min Pohja loi!
Ei aikaa, jolloin hän ois unhottuva,
ei maata, missä moinen laulu soi!
Se pyhän-viettohon käy arkiolla,
on taiteikas, mut pakkoa ei näy;
se kesken huumeen hiltynyt voi olla,
on jumalainen tanssi Parnassolla,
kun faunit, nymfit, sulottaret kisaan käy.

Mut Lidner lauloi: »Haudan portit aukee,
saranat kirskuu, tulee tuomio;
yölampun valo himmenee ja raukee,
lyö tornin kello kahtatoista jo.»
Sa riuduit, -- tähkäpää ei käynyt jyvään, --
sävelmä rikas sulta särkyi, oi!
Sun henkes tomuun vaipui liian syvään;
kuink' itkit valittain, mut uskoin hyvään,
jokaisen kurjan tuskaa: omas siinä soi!

Mut niinkuin maalla tyyni kesäilta,
kun kasteen helmeilyä kukat juo,
ja vieno rusko, hohtain taivahilta,
jo rusositeet lännen pilviin luo:
niityllä nuoret kaikki karkeloivat,
jää ukot kylään neuvottelemaan,
käy kautta laihon kultalaineet loivat,
ja heinä tuoksuu, lintuin laulut soivat,
ja suvirauhan autuus laskee yli maan:

niin laulussasi, Oxenstjerna, hymyy
Italian taivas yli Pohjolan.
Runottaressas lounaan lämpö lymyy,
ja väriloistos myös on lounahan.
Niin hohtaa *Päivän hetket* kirkkain valoin,
niin *Leikkuussa* käy sirpit helskyen; --
ja *Toivo*, unten ihme, lohtu jaloin,
se runoiltiinko maassa synkkäin saloin?
Sit' usein ihmehdin, mut myöskin iloitsen!

Ja Kellgren, hän mi »sulon ihanteesta
tuo meille kuvan taivaan-puhtoisen»!
Mit' enää muut lois ilmi kanteleesta,
kun valoon tuli *Uusi luominen*?
Niin kirkkain tulvin hopeoitaan valaa
sun sävelvuos ja helkkyy soinnahtain!
Oi, korviini, kun sydän kaihoo salaa,
tuon laulun perussävel aina palaa
hämärin muistoin kaukaa lapsuusajoiltain.

Mut mit' on sanasointu, kirkas kieli
ja pelkät väikkeet sini-ilmojen?
Myös muuhun kiintyy runoniekan mieli:
jos kauneuteen, niin myöskin järkehen!
Kun Kellgren iski, johtain nerollansa
lain, totuuden ja älyn taistelut,
kuink' ivailut ja vakaat sanat kanssa
soi kautta maan, ja kaikki innoissansa
ilmehti, kuink' ei ennen tuota havainnut.

Nyt Rooman runoniekat Pohjolaamme
toi Adlerbeth, -- mies Rooman tarmoltaan,
ei yksin kieleltään, -- ja riemuks maamme
ne nähdä saatiin uudess' asussaan.
Ja Rosenstein, niin ylhä aatoksiltaan,
niin vakaa, -- vanne laulukiehkuran,
vaikk' itse laulaja ei ammatiltaan, --
jokainen meistä muistaa elon iltaan
tuon isällisen mielen, kirkkaan puhtahan!

Ja sä, mi sarjan päätit neroin noiden
ja elit kauan heitä kaivaten,
mi runoos kätkit oat ruusustoiden,
mies aatteen, leikin, Kustaan läheinen,
mi taidepiireiss' istuit ruhtinana,
sa vanhus, kuulu älyn taistoistas,
nerona ensi, ellet laulajana,
sa, jolle jalous oli tunnussana,
sokea Leopold, tietäjä Tiresias!

Tein hautalaulus, -- sulle laulun uuden
virittää kerran muiston tyttäret,
näet polkeeton on kieli vastaisuuden,
ja ansiot saa viimein seppelet.
Jäit viitaks kahden laulukauden rajan,
tukien toista, toista varoittain,
mut taistos maltti voitti taitteess' ajan,
ja vihdoin päivä usvat heitti hajan
ja vaipui suurenneena hehkuun purppurain.

On vaiti vanhat lyyrat kultakielet,
sai soinnut moitteen, tai jäi unhoksiin.
Sen jälkeen moniin ääniin kiintyi mielet,
ja Kustaan laulusuuntaa tuomittiin.
Tuo muutoksia käänteet ajan kerhoin,
ja monin muodoin nero esiin saa,
antiikin ilmeikkäänä, juhlaverhoin,
kähärät päässä, siivin kirjoperhoin,
nyt *yks* sen henki on: se pyydä oivaltaa!

Yli Kustaan päiväin ihmeloisto hohti,
haaveinen, vieras, turha, -- vaikka vaan! --
mut kevät toi ne, ja ken väittää tohti,
miss' ilman noita olisimmekaan?
Kaikk' kulttuuri se kautta kansain juontui,
vain raakuus kotoa on peräisin;
mut tieto taimi, kielen hölmä kuontui,
ja lausu sääntyi, ihmiselo luontui,
ja Kustaan aika siks on kansallinenkin.

Te ylhät varjot, lauluisät jalot,
tuon haudoillenne tänään kiehkuran.
Pian peräkkäin jo näämme taivaantalot
ja käymme tähditettyyn seurahan.
Sielt' alas katsoin, riemuita me saamme,
kun syntyy Pohjass' suurta, ylevää,
ja siellä tähtisoittoon laulakaamme
vain vuorosäkein onneks synnyinmaamme,
mi meidät unhotti, mut rakkaaks meille jää.



JUHANA LUDVIG RUNEBERG.



VIAPORI.

(_Suomennos- ja sovittelukoe._)


Me jäimme illan hämyssä
luo lieden roihuvan,
iäkäs ukko Stool ja mä,
taas vanhaan tapahan.
Pois puhde häipyi joutaviin,
niin Viapori mainittiin.

Sen nimen vain ma mainitsin,
mut tuli toiset lait:
»Sa luotolinnan Ehrnsvärdin
näit aaltoin vyössä kait?
näit Pohjan Gibraltarin tän?»
Noin synkin äänin lausui hän.

»Graniitiss' silmät tarkastaa
se äärtä ulappain;
sen Kustaanmiekka kohoaa
ja uhkaa: 'Tules vain!'
Ei iskuun tyydy miekka tää,
se musertaa, kun välkähtää.

»Äl' lähde liki uhmien,
kun tuiskii sodan säät,
kun merten kuningattaren
jo vimmastuneen näät:
tuhansin kidoin kuolemaa
sen tulikirnut kiljahtaa.

»Maan joukot pohjan äärihin
ne työntyi taantuen,
mut toivo hehkui vieläkin
ja into urhojen:
Ei hätää, -- turma torjutaan,
kun Viapori meill' on vaan!

»Ei silmää, jok' ei salamois,
kun kuului nimi tää,
pois haihtui nurku, huoli pois
ja puute, pakkassää.
Taas Suomen karhu rynnäköi,
ravisti kämmentään ja löi.

»Oi, usein urhon harmajan
etäällä kodistaan
tuon nimen kuulin lausuvan,
yön hangell' istuissaan;
kun kylmi, lämmintä se loi,
se kodin, kaikki hälle soi.

»Mut etelästä hiipien,
käy huhu kuiskimaan,
häväistys meidän aseitten,
maanpetos mainitaan;
mies mieheen, kautta seutuin, sen
loi luotaan ylenkatsoen.

»Iäti päivä muistetaan,
mi todeks saattoi tään,
kun iski tieto tullessaan
kuin jysäys ukkossään:
maan viime toivo mennyt on,
on Suomi Sveanlinnaton.

»Sen tyrskyihinkö nielaissut
on syvyys pohjaton,
salama taivaan murskannut
sen kantakallion?
He viime mieheen kaatui kait?
Kysyttiin, -- vastaajat on vait.

»Mut moni jäyhä rinta nyt
pakahtui huokaamaan,
ja silmä, harvoin vettynyt,
se valui virtanaan.
Sä paarillaan jo Suomen näit,
luo haudan itkemään sä jäit.

»Oi aikaa! Hän, mi syykseen ties
nää virrat kyynelten,
jaloimman kerran sama mies
sai sankarseppelen:
hän muinoin Ruotsin laivaston
vei Ruotsinsalmen voittohon.

»Mut nostanut jos loistoon ois
hän maailmat miekallaan,
vaikk' auringot se varjoon lois,
hänt' ylenkatsotaan.
Se palkka kavaltajall' on
Ehrnsvärdin hautakallion.

»Sua runous viehtää, nuori mies,
ja muistot muinaiset,
mun jutelmistain kukaties
sa kerran laulelet;
työ musta silloin julki tuo,
mut miehen nimi yöhön luo.

»Suvusta vait! Ei tulla saa
se samaan tuomioon.
Ei muita, yksin rikkojaa
häpeä kohdatkoon.
Maanpetturi on suvuton,
vaill' isää, poikaa, juurta on.

»'Kavala kalpa Suomenmaan',
sa kurjan silmiin lyö,
ja 'ruoja, herja, patto' vaan
ja kirous, kuolon yö!
Hän noin on mainittava vain,
niin säästyy korvat kuulijain.

»Hae kaikki haudan synkeys,
maan tuskat esiin luo,
sepitä niistä nimitys
ja hälle anna tuo:
teet sillä turmaa vähemmän,
kuin Viaporiin nähden hän.»



SOTILASPOIKA.

(_Suomennos- ja sovittelukoe._)


Mun isän', nuori sotilas, niin sankarillinen,
hän pyssyn otti, oli mies, viistoista täyttäen.
Hän tietään kulki kunniaan
ja kestää, seisten paikallaan,
voi kylmää, nälkää, haavojaan,
sen taisi taatto, sen.

Näin lasna, kun hän lähti pois, kun sotaan käsky soi;
kuink' astui uljain ryhdin hän, en unhottaa ma voi,
en hattuaan, en töyhtöään,
en päivetystä poskipään:
ma aina tumman varjon nään,
min kulmakarvat loi.

Kun pohjan teiltä joukot pois taas kääntyi, kuulla sain
kuink' iskettäissä yhteen hän ol' urhoist' urhokkain.
Jo risti rintaan pantihin
ja kohta, kuulin, toinenkin;
oi, onni ois, ma aattelin,
jos mukaan pääsis vain!

Ja talvi loppui, lähti jäät, maat väikkyi, vihannoi,
niin kuulin: »Sota taatolles jo sorjan kuolon soi».
Ma tunsin olon oudommaks,
niin tuskan, riemun kaihoisaks;
yön itki äiti, itki kaks,
jo tuoni rauhan toi.

Lapuan taistoon taatto jäi, mies likin lippuaan;
siin' ensi kerran kalvenneen sodassa kerrotaan!
Jäi vaari Kustaan sotaan, hän,
Utilla kesken rymäkän,
ja kaatui Lappeell' isä tän,
mies Kaarle kuninkaan.

Niin heidän kävi, vertaan näin sai vuotaa kaikki nää;
mut moinen elo uljas on ja uljas kuolo tää.
Ken vaivoin hoippuis vanhuuttaan?
Ei, nuorna kuolla eestä maan
ja kunnian ja kuninkaan,
se oisi ylpeää!

Mä köyhä olen orpo nyt, syön leipää vierahan,
mult' isän kuolo kodon vei ja turvan, vaalijan.
Mut huoli pois vain haipukoon,
saan mittaa vielä vartaloon;
ma uljas sotapoika oon,
en sorru hukkahan.

Kun vartun vaan ja täyttäneeks viistoista vuotta saan,
käyn samaan nälkään, taisteluun ja samaan kuolemaan.
Miss' surmantuli tuimin lie,
mua sinne viittaa vaarain tie,
myös mun se sinne halu vie
teit' isäin astumaan!



JOUTSEN.


Tuo joutsen ruskost' ilmojen
jo vaipui pintaan veen
ja tyynnä souti, laulellen
siin' iltaan suviseen.

Suloa Suomen laulu soi,
sen ilmain ilontaa,
kuink' unens' siellä päivän koi
yökaudet unhottaa.

Kuin koivut, lepät tuuheat
luo syvät siimehet,
kuin kullass' säihkyy lahdelmat
ja veet on vilpoiset.

Kuink' armasta on, ihanaa
siell' luona lemmikin,
kuink' uskolliset kaihoaa
taas sinne takaisin.

Soi kautta salmein sävel tuo,
sen laulu korutoin,
ja saapuin puolisonsa luo,
se hiljaa joikui noin:

»Vaikk' ei käy elonunelmas
taa vuosisatojen,
sa Suomess' olit onnekas,
sait laulaa kevääss' sen.



VIKTOR RYDBERG.



KELLOT.


Miss' ajanmeren kuohut käy hyrskien pois,
on kuulas sädetorni, kuin kristallinen ois.
Alas juuriansa tunkee päin syvyyksiä tää,
joit' aavistus ei arvaa, ei mikään, mikään silmä nää.

Ylös muurinsa nostaa se tähtitaivoon päin
pois loitos yli taivasten tähdettömäin,
yli kaikkein avaruutten se kupunsa loi,
ja -- aatostasi huimaa: sen huippuun ei se liitää voi.

Kaks kelloa kaaress' on uljaan kuvun tuon, --
valon aamukoissa toisen loi hehku sädevuon,
ja tuulahdus aatteen se heilumaan saa tän,
sen kultakieli hiljaa soi tahtiin maailman sykinnän.

Se soittavi niin hiljaa ja kehoittaen,
alas piiristä piiriin soi värjyin ääni sen,
ja haipuu sävel puhdas, kun saavutti se maan,
jo kaihoon jaloin sieluin ja iltaruskon purppuraan.

Se unelmoimaan suurta sua kehottavi, oi,
ja taistoon ihanteista sen vakaa ääni soi,
ja kun hehkuun laskee päivä, jo mielehes se taas
tuo loitot totuusmaailmat ja aavistetut kauneusmaas.

Se soi ikävöiden, ett' aika sarastais,
kun vihkiä maan kansat se veljesliittoon sais,
kun tuskat saavat lohdun, ja viihtyy surut syyn,
ja raskaat päät ne lepoon jo painuu rintaan lemmittyyn!

Se soi ikävöiden, ett' aika tuo jo ois,
kun kansain vapauslauluun jo yhtyä se vois,
yli maailman soittaa viestin tuon autuahan:
Kas, taivas tuli maahan! Löys ihmiskunta Jumalan!

Taas toisen valinkaavaan se hyytänsä loi
ikisynkkyys, jota kaaos yön pimennoista toi.
Sen raskas kiel' ei liiku, -- vait, mykkä se on vain,
ja kupu sen kuin holvi on öisten terhentaivahain.

Mut parvekkeella tornin yösynkkä peikko on,
hän jäykkä on kuin patsas ja liikkumaton,
vait kellon nuoraa kuorii ja katsoo uhkapäin
ajan aallokkomerta, mi alla hyökyy hyrskähtäin.

Se velloo väliin väikkyin, ei väliin päivää näy,
mut aavain koko piiri jos yöhön kerran käy,
ja tyrskyihin murtuu jo viime laulu noin,
mi tietäjätä tuuti ja unelmat toi aamukoin,

jos ihmiskuntaa painaa ikisynkän hädän yö,
jos vapauslaulun kultaan ja leipään se myö,
jos jäähtyy sydän nuori ja tuskattomaks jää,
hyvän ihanteet kun kaikki jo maailmasta häivähtää,

niin silloin tarttuu lujaan hän kellon nuoraan vaan,
ja hurjasti, peikko, käy soittelemaan,
ja öinen kello kauhea jo heilahtelee,
ja jo särkyy koko mailma ja juurtaan myöten raukenee.



TONTTU.


Pakkasyö on, ja leiskuen
pohja loimuja viskoo.
Kansa kartanon hiljaisen
yösydänuntaan kiskoo.
Ääneti kuu käy kulkuaan,
puissa lunta on valkeanaan,
kattojen päällä on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.

Ladosta tulee, hankeen jää
harmaana uksen suuhun,
vanhaan tapaansa tirkistää
kohti taivasta kuuhun;
katsoo metsää, min hongat on
tuulensuojana kartanon,
miettivi suuntaan sataan
ainaista ongelmataan.

Partaa sivellen aprikoi,
puistaa päätä ja hasta --
tätä ymmärtää ei voi,
»ei, tää pulma on vasta;» --
heittää tapaansa järkevään
taas jo pois nämä vaivat pään,
lähtee toimiin ja työhön,
lähtee puuhiinsa yöhön.

Aitat ja puodit tarkastain,
lukkoja koittaa nytkyin, --
lehmät ne lehdoista näkee vain
unta kahleissa kytkyin;
suitset ja siimat ei selkään soi
ruunan, mi myöskin unelmoi:
torkkuen vasten seinää,
haassa se puree heinää. --

Lammasten luo käy karsinaan,
makuulla tapaa ne ukko;
kanat jo katsoo, pienallaan
istuu ylinnä kukko;
kopissa Vahti hyvin voi,
herää ja häntää liehakoi,
tonttu harmajanuttu
Vahdille kyllä on tuttu.

Puikkii ukko jo tupahan,
siellä on isäntäväki,
tontulle arvoa antavan
näiden jo aikaa näki;
varpain hiipivi lasten luo,
nähdäkseen sulot pienet nuo,
ken sitä kummeksis juuri:
hälle se riemu on suuri.

Isän ja pojan on nähnyt hän
puhki polvien monten
nukkuvan lasna; mut mistähän
tie oli avutonten?
Polvet polvien tietämiin
nousi, vanheni, läks, -- mihin niin?
Ongelma, josta halaa
selkoa, noin taas palaa!

Latoon, parvelle pyrkii vaan,
siellä hän pitää majaa:
pääskyn naapuri suovallaan
on liki räystään rajaa;
vaikka pääsky nyt poissa on,
keväällä tuoksuun tuomiston
kyllä se saapuu varmaan
seurassa puolison armaan.

Silloin aina se sirkuttaa
monta muistoa tieltä,
ei toki tunne ongelmaa,
näin joka kiusaa mieltä.
Seinän raosta loistaa kuu,
ukon partahan kumottuu,
liikkuu parta ja hulmaa,
tonttu se miettii pulmaa.

Vaiti metsä on, alla jään
kaikki elämä makaa,
koski kuohuvi yksinään,
humuten metsän takaa.
Tonttu puoleksi unissaan
ajan virtaa on kuulevinaan,
tuumii, minne se vienee,
missä sen lähde lienee.

Pakkasyö on, ja leiskuen
pohja loimuja viskoo.
Kansa kartanon hiljaisen
aamuhun unta kiskoo.
Ääneti kuu käy laskemaan,
puissa lunta on valkeanaan,
kattojen päällä on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.



AALLOTAR TYTÖLLE.


Armas lapsi, lasket leikein
poves aaltooni, kuin veikein
sorjin valkolilja hohtais pinnall' laineen vilpoisen!
Sulle ihmiselos retket
tuo niin vaiherikkaat hetket,
kun vain vaihtumatta vuoni kumpuu alla koivujen.
Multa tietämättä jäivät
ihmisriemuin, tuskain päivät:
vaihtumatta aallot tulvii, jäljekkäin vain virtaillen.
Neidoks kasvat, lemmen sytät,
sykit, hehkut, sykähdytät,
hiljaa vain kun vuoni vierii, laakson tyyness' solisten.

Armas tyttö, lapsuusaikas
vilpas on kuin vesi raikas,
lumme sorjin oot, mi keinui pinnall' laineen vilpoisen!
Kohta uinut, vaivut untuin
unelmihin outoin tuntuin,
kun vain vaihtumatta vuoni kumpuu alla koivujen.
Kohta polvistuin, sa ainut,
päässä morsiusseppel painut
viereen miekkosen, mi voitti immen kainon sydämen.
Kohta vasten rintojansa
painaa äiti aarrettansa,
hiljaa vain kun vuoni vierii, laakson tyyness solisten.

Ihmiselon salat summat,
toivon, lemmen, kuolon kummat
syleilen, sa kaunokainen, kun sua aalloin syleilen!
Syysyö saapuu, kuluu kevät, --
salat sulle selvenevät,
kun vain vaihtumatta vuoni kumpuu alla koivujen,
Oi, ei tieni koskaan tulle
määrään, mi on suotu sulle,
kun sa, elon kirkastama, riemuin sekä murheiden,
kuoloon sammut, hetkeks haivut,
lailla iltaruskon vaivut,
hiljaa vain kun vuoni vierii, laakson tyyness' solisten.



GUSTAF FRÖDING.



HÄNEN KORKEA-ARVOISUUTENSA VEXIÖN PIISPA.


He piispankesteissä paistia syö nyt,
lasin laitahan piispa on kahvelin lyönyt,
hän maljansa täyttää ja katsehen niin
salavihkaisen ystävä saa, Heurlin.
Papinrouvat on vaiti, ei muista he ruokaa,
ja rovastit arvoisat nöyrästi huokaa
puol'kylläisin vatsoin, ja synkkinä näät
niin pastorein kuin apupappien päät.
Syvän hartauden pilvet ne salissa kulki,
taas puheita piispan kun kuullahan julki,
joiss' uskoa aina hän vertailuin,
kuvin mielevin kaunisti, sointuvin suin.

Mut Foibos Apollon hän vaunuissa ajain
valoloistossa käy yli Pohjan rajain,
ja Olympon väikettä säteiden vuo
yli piispan otsan ja kutrien valaa,
ja kuin kreikkalaisilmeen siinä ne salaa
jo piispan hienoihin piirteihin luo.
Hän nousee, ja silmissä välähdys vilkkaa,
ei hohda ne uskoa, uhmaa vaan, --
pila huulilla piispan on Attikan pilkkaa,
ja on Ateenast' aattehet suorastaan.

Niin huimasti kariitit paljaina kiitää
jo huulilta piispan, niin huimasti liitää
ne anakreonttista tahtiaan,
niin ylhänä totuuden Kleio ja seessä
käy kuoroa johtaen siskojen eessä,
niin valtava Eros on voimassaan!
Soi puheessa vapaus, uljuus mi viehtää
voi sankaritöihin, ja kauneus, mi kiehtää
sädehohteensa väikettä kaikkehen;
miten Jumala riemun ja laulun ja soiton
on silmissä urhon, kun voitti hän voiton,
on jäsenten hemmessä impyen;
miten yhtyyden henki se kaikkeuden täyttää,
hän aineessa asuu ja itsensä näyttää;
miten elon ja onnen ja voittojen maan
sai suojaansa suuri ja mahtava Paan.
On siinä kuin laulua auvojen kuoroin,
ja käy kuni plektronin iskut vuoroin,
kun Foibos Apollonin soitto soi;
on ilmassa helke, on töminä maassa,
kentaurit tannerta polkevat haassa,
ja menaadit puistossa karkeloi.

Väki faunein ja nymfein, mi metsässä lymyy,
jo saapuu ja ikkunat täyttää ja hymyy
tätä pappissäätyä arvoisaa.
Ja jo piispa on vaiti, ja rovastit havaa
ja ymmällä istuu, ja rouvat ne avaa
suut auki ja katsoo ja tuijottaa.

Mut jo salissa kuiske se kulkevi salaa:
»Herra piispa hän liiaksi maistella halaa,
jos jatkuvi tää, hänen aivonsa palaa!»
Läpi kaupungin käy tämä skandaali julkein,
koko Smoolannin murheenlaaksossa kulkein.



SISÄLLYS.


                                                    Siv.
Quintus Horatius Flaccus.
1. Neitojen ja nuorukaisten kuorolle ..............   7
2. Liciniukselle ..................................  10
3. Grosphukselle  .................................  12
4. Pyrrhalle ......................................  15
5. Thaliarchus nuorukaiselle ......................  17
6. Bandusian lähteelle ............................  19
7. Torquatukselle .................................  21

Heprealaisia lauluja.
Psalttarin 137:s virsi ............................  23
Sulamith ..........................................  25

Mahabharata.
Nala ja Damajanti .................................  28

Muhammed Shemseddin Hafiz.
1. Kauneus ........................................  31
2. Sanasiippa .....................................  32
3. Mik' on onni? ..................................  33
4. Hyvät-työt .....................................  35

Vincenzo da Filicaja.
Italia ............................................  37

Wolfgang von Goethe.
Mignon ............................................  38
Keijuinkuningas ...................................  40
Thulen kuningas ...................................  42
Ruusu metsätiellä .................................  44
Kylälehmuksen alla (suom. Kaarlo Koskimies--V. Juva) 46
Sumusarjat ........................................  48
Matkamiehen yölauluja, 1 ja 2 .....................  51
Prometheus ........................................  52

Friedrich von Schiller.
Kello-laulu .......................................  55
Kaiho .............................................  74
Alppimetsästäjä ...................................  76

Robert Burns.
Hyvästi, Ylämaa! ..................................  79
Hyvästi, maine Skottlannin! .......................  81
Jos mikä lie! .....................................  83
Ei ketään .........................................  85
Mun kultani on ruusunen ...........................  86
Ballochmylen maat .................................  87
Meerille taivaassa ................................  88
Viljanleikkuussa  .................................  90
Tullut läpi viljan ................................  92
Myllärin Miska ....................................  94
Jo taatto kielsi, äiti kielsi .....................  95
Vekkuli-Ville .....................................  96

Thomas Moore.
Nuori laulaja .....................................  98
Utakuoro .......................................... 100
Kaikki kirkkahin -- ............................... 101
Oi, usein hämyss' yön -- .......................... 103

Lord Byron.
Kreikalle 1819 .................................... 105
Hyvää yötä! ....................................... 110
Sanotaan, toivoss' onni on......................... 114

Kokoelmasta »Heprealaisia Säveliä»:
1. Hän ihanana hiipii luo ......................... 115
2. Rinteillä Juudan ............................... 117
3. Heit' itke! .................................... 119
4. Taa Jordanin ................................... 120
5. Mua synkkyys vaivaa ............................ 121
6. Ois mieleni vilppisä, joksi sen teet ........... 122
7. Päivänä, jolloin Titus hävitti Jerusalemin ..... 123
8. Baabelin virroilla ............................. 125
9. »Kaikki on turhuutta, sanoo saarnaaja» ......... 127

Edgar Allan Poe.
Korppi ............................................ 129

Pierre-Jean de Béranger.
Pääskyset ......................................... 136
Oi, taivas, kuin on herttainen! ................... 138
Yveto'n kuningas  ................................. 140

Mikael Vörösmarty.
Julistus .......................................... 143

Mihail Jurjevitsh Lermontov.
Kasakan kehtolaulu ...............................  147

Adelbert von Chamisso.
Rajuilma .......................................... 150
En tajua tuota, en usko ........................... 152

Ludwig Uhland.
Kappeli ........................................... 153
Bertrand de Born .................................. 154
Laulajan kirous ................................... 158

Nikolaus Lenau.
Kolme mustalaista ................................. 162
Viivy minuss', synkkä silmä! ...................... 164
Kaislalaulu ....................................... 165
Virralla  ......................................... 166

Heinrich Heine.
Krenatöörit ....................................... 167
Lorelei ........................................... 170
Childe Harold ..................................... 172
Ihanaan aikaan toukokuun -- ....................... 173
Rein-virtaan värähdellen -- ....................... 174
Tuoll' yksin Pohjan honka -- ...................... 175
Kuin kukka olet kaino  ............................ 176
On timantit sulla ja helmet........................ 177
Oi, minne he jäi? ................................. 178
Kysymyksiä ........................................ 179

Holger Drachmann.
Kokoelmasta »Runoja Levantista»:
1. Softa laulaa ................................... 180
2. Yön hiljaisuudessa ............................. 183
3. Jos Saadia lukisin sulle -- .................... 185
4. Kai Hafiz gaseelein laulaa ..................... 187
5. Bospori! sun lainees huokaa .................... 189
6. Tuskain yöksi oli luotu -- ..................... 191
7. Sua, Tavernin vartiaa laiskaa! ................. 193
8. Kammottaa, kun mieleen johtuu -- ............... 195
9. Vait! soi soitot ............................... 197

Karl Mikael Bellmann.
Amaryllis ......................................... 199

Esaias Tegnér.
Ingeborgin valitus ................................ 202
Ruotsin akatemian viiskymmenvuotis-muistojuhlassa . 205

Juhana Ludvig Runeberg.
Viapori ........................................... 214
Sotilaspoika ...................................... 222
Joutsen ........................................... 223

Viktor Rydberg.
Kellot ............................................ 225
Tonttu ............................................ 228
Aallotar tytölle .................................. 232

Gustaf Fröding.
Hänen korkea-arvoisuutensa Vexiön piispa .......... 234



Selityksiä ja henkilötietoja.


/Quintus Horatius Flaccus./ Roomalainen lyyrikko, 65--8 e. Kr.; hilpeän
tyytyväisyyden ja elämänilon laulaja. Mukailee useimmiten kreikkalaista
runoutta. Horatius on omintakeisin eräissä omaa aikakauttaan kuvaavissa
oodeissa, sekä satiireissaan, joissa hän osoittaa melkoista maailman ja
elämän tuntemusta.

1. Omistettu sekakuorolle, joka oli laulava Horatiuksen Rooman
vuosisataisjuhlaa varten sepittämän juhlarunon. -- Damokles hovimiehen
pään yli ripusti kuningas Dionysios vanh. Sisiliassa juhla-aterian
aikana jouhen päässä riippuvan miekan. -- *Arkturus* tähden lasku ja
*Kauriin* nousu lokakuulla tiesi syysmyrskyjen aikaa. Horatiuksen
maatila ja huvila oli *Sabinum*-vuoriston rinteillä.

2. *Licinius*, Horatiuksen suosijan ja ystävän, Moecenaan lanko.

3. *Grosphus*, roomalainen ritari, jolla oli laajoja maatiloja
Sisiliassa. -- *Tithonius* oli tarun mukaan saanut ikuisen elämän
lahjan, ilman ikuista nuoruutta.

5. *Soracte*, vuori pohjoiseen Roomasta.

6. *Bandusian lähde*, runoilijan synnyinseuduilla lähellä Venusiaa.
Sabinum-laaksossa, lähellä huvilaansa olevalle lähteelle oli Horatius
antanut saman nimen. -- *Sirius*, koirantähti.

7. *Aineias*, troijalainen urho, taruston mukaan Juliaanisen
keisari-suvun kantaisä. *Tullus* ja *Ancus*, Rooman muinaisia
kuninkaita. -- *Minos*, Kreetan kuningas, kuoltuaan tuomari Manalassa.
*Hippolytus*, Theseuksen poika, Diana jumalattaren lemmikki. *Theseus*,
ateenalainen kansallissankari. *Pirithous* vangittiin, yrittäessään
ryöstää Manalan jumalan puolison.

/Heprealaisia lauluja./ *Psalttarin 137:s virsi*, alkukielen rytmillisen
tekstin mukaan sovittelemalla suomennettu. -- *Sulamith*, alkukielen
yhteen kuuluvat säkeet yhdistetty; sovittelemalla suomennettu,
vaarinottamalla alkukielen rytmileikkauksia.

/Nala ja Damajanti./ Kohtaus Nalan ja Damajantin runoelmasta, joka
liittyy muinaisintialaiseen *Mahabharatan* eepokseen. Eepos esittää
Arjalaisen heimon sankariaikaa ja valloituskautta Ganges-virran alueella
noin 1400--1300 e. Kr.

/Muhammed Shemseddin Hafiz./ Persialainen runoilija, maailman suuria
lyyrikoita, kuoli Schiraassa 1389 j. Kr. Runoilijan omaan nimeen,
*Muhammed*, liittyvät arvonimet *Shemseddin* (»uskon aurinko») ja
*Hafiz* (»vahvamuistoinen»), koskapa hän osasi ulkoa koko Koraanin.
Hafiz oli alkujaan dogmaattisella kannalla, uskon intoilija, erakko ja
pyhimys, mutta teki varttuneella iällä täydellisen mielipiteiden
muutoksen ja alkoi nyt lauluissaan taistella munkkien tekopyhyyttä ja
papiston uskonnollista saivartelua vastaan. Hän julisti panteistisen
maailmankatsomuksen, puolustaen maallisen elämän kauneuden ihailua ja
yltiöpäistä elämäniloa. Hafiz nyt laulaa Schiraan ruusuista, rypäleistä,
satakielistä ja kaunottarista.

3. *Schah Mansur* kuuluu Mussafferidein hallitsijasukuun, jotka olivat
Persian kuninkaina ennen Tamerlanin valloitusretkeä. Schah Mansurin
iloisessa hovissa Hafiz eli Schiraassa, Persian silloisessa
kesä-pääkaupungissa.

/Vincenzo da Filicaja./ Italialainen runoilija, 1642--1707, tunnettu
miehekkäistä valtiollisista ja isänmaallisista runoistaan.

/Wolfgang von Goethe./ Kaikkien aikojen suurimpia runoilija-neroja,
monipuolisimpia, yleismaailmallisimpia henkiä. Goethe syntyi Frankfurt
am Mainissa 1749 ja kuoli Weimarissa 1834. Runolahjoiltaan Goethe on
varsinaisesti lyyrikko, mutta on etevä runouden muillakin aloilla.
Eepillinen runoelma »Hermann ja Dorothea». Draamoista ovat »Egmont»,
»Ifigeneia Tauriissa», »Torqvato Tasso» ja ennen kaikkia »Faust» I--II
mainittavat. Novelli »Nuoren Wertherin kärsimykset», taiteilija- ja
yhteiskuntaromaani »Wilhelm mestari» I--II sekä probleemiromaani
»Vaaliheimolaisuudet». -- Luonnontieteilijänä nykyajan kehitysopin uran
uurtaja. -- Ministeri ja valtiomies. -- Ajattelijana yksiaiheisen
maailmankatsomuksen edustaja.

/Friedrich von Schiller./ Saksan suurin runoilija Goethen
jälkeen. Myös esteetikko ja historioitsija. Syntyi Marbachissa
1759 ja kuoli Weimarissa 1805. Etupäässä näytelmänkirjoittaja.
Parhaat draamat »Rosvot», »Kavaluus ja rakkaus»,
»Maria Stuart», »Orleansin neitsyt», »Wallenstein» I--III ja
»Wilhelm Tell». Lyriikassa ovat aaterunot ja ballaadit edustavimmat.
-- Schillerin parhaita ballaadeja ovat aikaisemmin
suomentaneet Suonio, Paavo Cajander, Uno von Schrowe ja
O. Manninen.

/Robert Burns./ Skotlantilainen runoilija, 1759--1796.
Köyhä, pienen maapalstan vuokraaja; maailmankirjallisuuden
omaperäisimpiä runoilijoita, joka lemmenlauluissaan ja ballaadeissaan
käyttää osaksi englannin kirjakieltä, osaksi skottilaista
kansanmurretta. Burnsin runot ovat aina laulettavia.
On sanottu, että Englannin laajassa maailmanvallassa ei mene
tuntiakaan, jolloin ei jossain brittiläisellä alueella laulettaisi
jotain Robert Burnsin runoa. -- *Ayr*-puro, Burnsin kotipaikoilla,
esiintyy tavantakaa hänen runoissaan. -- *Ballochylen
Meeri* ei ole sama tyttö kuin se, jolle runo *Meerille
taivaassa* on omistettu. Viimemainittu on »Ylämaan
lapsi» Mary Campbell, jonka lemmensuhteen traagillisuutta
runoilija myöhemmin itsesoimauksin muistelee. Tästä
suhteesta on Thomas Carlyle antanut liian ihanteellisen
valaisun, minkä johdosta runoa »Meerille taivaassa» yleensä
onkin virheellisesti käännetty. Robert Burnsille oli muuten
lemmenseikkailu ja runoilu yhtä, ja hänen herkkä sydämensä
voi kiintyä useihin tyttöihin yhtaikaa.

/Thomas Moore/, syntyään irlantilainen, 1779--1852,
runoili englannin kielellä. On kirjoittanut suuren joukon sointuvia
lyyrillisiä runoja, usein aikaisempiin sävelmiin. Runokokoelman
»Iriläisiä säveliä» kautta Thomas Moore on Irlannin
kansallisrunoilija. -- Itämainen, romanttinen runoteos
»Laila Rookh» on erityisesti mainittava.

Englantilainen /Lord Byron/, »maailmankaihon» runoilija,
persoonallisen vapauden soturi, joka intohimoisesti taistelee
valtiollista ja yhteiskunnallista sortoa sekä uskonnollis-siveellisiä
ennakkoluuloja vastaan, syntyi Lontoossa 1788 ja kuoli
1824 Kreikassa, jonka vapautussotaan hän innokkaasti oli
ottanut osaa. Voimakas lyyrikko, säkenöivä runollisissa kertomuksissaan,
joiden aihe useinkin on Kreikasta ja Levantista;
huomattava myöskin näytelmänkirjoittajana. Lord Byronin
pääteos on keskeneräiseksi jäänyt runoelma »Don Juan»,
jossa runoilija eepoksen kehyksessä tuo ilmi maailmankaihonsa,
epäilyksensä, totuudenhalunsa, ihmisvihansa ja ihmisrakkautensa.
Runollisista kertomuksista mainittakoot »Childe Harold»,
»Giauri», »Merirosvo», »Abydoksen morsian», »Lara», »Chillonin
vanki», »Mazeppa» ja »Etelämeren saari». Draamoista parhaat
ovat »Kain», »Manfred» ja »Sardanapalos». -- Runokokoelma
»Heprealaisia säveliä» kirjoitettiin sanoiksi juutalaisten ikivanhoihin
sävelmiin.

*Kreikalle 1819*. »*Onnen-saaret*», kreikkalaisten
Hesperidein saaret Atlantin valtameressä, nähtävästi Kanarian
saariryhmä. -- *Pyrrhiche-tanssi*, muinais-kreikkalainen
asetanssi. -- Tarun mukaan foiniikkialainen *Kadmos*
opetti kreikkalaisille kirjainkirjoituksen. -- *Anakreon* runoili
Samos saaren kuninkaan, Polykrateen hovissa. -- *Miltiades* oli
aikaisemmin ollut Traakian Kersoneson yksinvaltiaana.
-- Peloponneson kuninkaat lukeutuivat polveutuviksi *Herakleesta*.
-- *Sunionin niemi*, Attikan eteläpäässä.

/Edgar Allan Poe./ Amerikkalainen runoilija, 1811--1849.
Etevä novellinkirjoittaja, etupäässä sielun yönpuoleisten
ilmiöiden terävä valaisija. Myös nykyajan salapoliisikirjallisuuden
luoja. Runoja Poe on kirjoittanut ainoastaan pienen
vihkon, jolla kuitenkin on suuri arvo.

/Pierre-Jean Béranger./ Ranskan lyriikalle luonteenomaisen pikkulaulun
(chansonin) suuri runoilija, 1770--1857. Näissä lauluissa on aito
ranskalainen, kansanomainen sävy, pilaa ja hilpeyttä, mutta sen ohella
myöskin vapauden hehkua ja sotaista innostusta.

*Pääskyset*. Kerrotaan, että eräät ranskalaiset soturit Maurein
vankeudessa olivat salaa vartioiltaan laulelleet viimeistä säkeistöä.

*Yvetot'n kuningas* kirjoitettiin 1813. Runo oli alkujaan pilallinen
leikki, -- Napoleon I:sen tullipolitiikan johdosta kirjoitettu.
Myöhemmin runoilija näkyy sitä lievästi muutelleen. Varmaa on, että
kansa sovellutti runon Ludvig XVIII:teen ja Bourbonilaisiin yleensä, ja
nyt se ivalauluna sai tavattoman suuren valtiollisen merkityksen.

/Mikael Vörösmarty./ Unkarin tunnustettu kansallisrunoilija, 1800--1855.
Etevä runouden kaikilla aloilla. Eepos »Zalanin pako» vapaamielisine
kansallisine aatteineen; romanttiset runolliset kertomukset
»Tammikunnas», »Tenholaakso» ja »Erlau» y. m. Draamat »Kuningas Salomo»,
»Kuningas Sigismund». »Aarteenkaivajat», »Uhri», »Hunyadi», »Arpadin
herääminen». -- *Julistus* on Unkarin kansallishymni.

/Mihail Jurjevitsh Lermontov/, »Venäjän Byron», 1814--1841. Romanttisia
runollisia kertomuksia, joiden aihe on Kaukaasiasta, »Mtsiri»,
»Ismail-Bey», »Pyhiinvaeltaja Abrek», »Daimoni» y. m. Novellisikermä
»Aikamme urho». -- Lennokas lyyrikko.

/Adelbert von Chamisso./ Saksan romantikkoja, 1781--1838. Syntyi
Ranskassa Boncourtin läänityslinnassa, ja oli lapsena vanhempiensa
kanssa lähtenyt suurta vallankumousta pakoon. Omisti uudessa
isänmaassaan saksan kielen täydellisesti. Runolahjoiltaan lyyrikko.
Runollinen kertomus »Salas y Gomez» ja saturomaani »Peter Schlemihl».

/Ludwig Uhland./ Saksan miehekkäimpiä runoilijoita, 1787--1862. Uhland
on saavuttanut maailmanmaineen loistavilla ballaadeillaan. Huomiota
ansaitsevat myöskin draamat »Ernst herttua» ja »Ludvig Baierilainen».

*Bertrand de Born* oli provencelainen trubaduuri, rohkea runoilija,
yltiöpäinen ritari ja taistelupukari, jonka maineaika sattuu v.
1180--1195 vaiheille.

/Nikolaus Lenau/ (oikeastaan *Niembsch von Strehlenau*), itävaltalainen
runoilija; syntyi 1802 Unkarissa, kuoli 1850 mielisairaana. Lyyrikkona
järkyttävän synkkämielinen skeptikko. Aniharvoissa lauluissa Unkarin
pustilta on reipas sävy. Huomiota ansaitsee draamallis-eepillinen
runoteos »Faust». Heikompia ovat eepilliset runoteokset »Savonarola» ja
»Albigenssit».

/Heinrich Heine./ Maailmankirjallisuuden nerokkaimpia lyyrikoita; syntyi
Düsseldorfissa 1799 ja kuoli vapaaehtoisessa maanpaossa Pariisissa 1856.
Heinen runoudessa yhtyvät omituisella tavalla sydämellisin tunnelma ja
häikäilemättömin iva. Runokokoelmat »Laulujen kirja» ja »Uusia runoja»
ovat saavuttaneet maailmanmaineen. Heikompia ovat kokoelmat »Romanzero»
ja »Viimeiset runot». Koko loistossaan Heinen vitsi esiintyy
valtiollisissa ivalauluissa »Aikakautta koskevia runoja» ja »Saksanmaa,
talvinen tarina». Runoteos »Atta Troll» on oikeastaan pilajutelma.
Suorasanaisena pakinoitsijana Heine on verraton.

*Childe Haroldilla* tarkoitetaan Lord Byronia.

/Holger Drachmann./ »Nuoren Tanskan» aikaisempi lipunkantaja,
monipuolinen, raikas ja kuvarikas, äärettömän tuottelias runoilija,
1846-1908. Drachmann on julkaissut suuren joukon romaaneja ja novelleja,
lähes kolmekymmentä näytelmää sekä pitkän sarjan lyyrillisiä runoelmia.
Kokoelmassa »Laulujen kirja» on m. m. runosikermä »*Runoja Levantista*».

3. *Saadi*, Persialainen runoilija † 1273.

/Karl Mikael Bellman./ Ruotsin alkuperäisimpiä runoilijoita, 1740--1795.
Bellman käsittelee runoissaan kansanomaisia aiheita sekä oman
aikakautensa Tukholman-elämää. Sanat ja sävelet liittyvät hänen
runoissaan täydellisesti yhteen. Bellmanin parhaat runokokoelmat ovat
»Fiedmanin epistolat» ja »Fredmanin lauluja».

/Esaias Tegnér./ Ruotsin suurin runoilija, syntyi 1782 ja kuoli Vexiön
piispana 1846. Aaterikas, kuvarikas ja lennokas lyyrikko. Tegnérin
pääteos on runoelma »Fritiofin satu», jossa kuvaillaan
muinais-skandinaavilaista viikinkiaikaa. Tämän ohella romanssi »Aksel»,
uskonnollinen idylli »Ehtoollislapset», idylli »Kruunumorsian» ja
runokatkelma »Gerda». Säkenöivä ja nerokas puheissaan sekä
suorasanaisissa kirjoituksissaan.

*Ruotsin akatemian 50-vuotismuistojuhlassa*. *Karl von Linné*,
maailmankuulu luonnontutkija, kasvien luokittaja. -- *Melanderhjelm*,
matemaatikko ja tähtitieteilijä. -- *Scheele*, Euroopan-maineen
saavuttanut kemisti. -- *Bergman*, monipuolinen luonnontutkija,
fyysillisen maantieteen perustaja. -- *Lagerbring*, historioitsija. --
»Ihmiselon kurjuus»: viittaus *Gyllenborgin* runoon. -- »Atis ja
Camilla»: suomalaisen *Creutzin* runoelma. -- »Pohjan Dionysos»: *Karl
Mikael Bellman*, jonka rintakuva on pystytetty Tukholman Eläintarhan
puistoon. -- »Haudan portit aukee» j. n. e.: lainaus *Lidnerin*
runoelmasta »Viimeinen tuomio». -- »Päivän hetket», »Leikkuu» ja
»Toivo»: *Oxenstiernan* runoelmia. -- »Sulon ihanteesta» j. n. e.:
lainaus *Kellgrenin* runosta »Uusi luominen». -- *Adlerbeth* käänsi
ruotsiksi roomalaisten runoilijain, Vergiliuksen, Horatiuksen ja
Ovidiuksen teoksia. -- *Rosenstein*, kaunopuhuja, valistusfilosofi,
kirkollisasiain valtiosihteeri ja Ruotsin akatemian vakinainen kirjuri.
-- *Leopold*, Kustaavinajan kuuluisimpia runoilijoita, kriitikko ja
ajattelija; otti osaa aikakauden kirjallisiin taisteluihin.

/Juhana Ludvig Runeberg/ syntyi 5. helmikuuta 1804 ja kuoli 6.
toukokuuta 1877.

*Viapori:* »Det skall dock väcka mindre sorg,
           än det bar på Sveaborg.»

Minä käännän nämä säkeet: »Tämä on kuitenkin tuottava vähemmän surua,
kuin se tihutyö, minkä hän teki Viaporiin nähden.» -- Runebergista on
muuten kaukana se ajatus, että Cronstedt muka olisi linnan rahasta
-- *myönyt*.

*Sotilaspoika:* »*En vacker* soldat», vanhempi merkitys, *hjältemodig* =
sankarillinen.

/Viktor Rydberg./ Ruotsin kirjallisuuden suurmiehiä; runoilija,
monipuolinen tutkija, kulttuurihistorioitsija ja uskonnonfilosofi,
1828--1900. Korkea ihanteellisuus henkii Rydbergin koko elämäntyöstä;
täydellinen sopusointu vallitsee henkilön ja kirjailijan välillä.
Rydbergin lyyrilliset runot kuuluvat parhaaseen, mitä koskaan on
kirjoitettu. Pitempiä runoelmia ovat »Prometeus ja Ahasverus» sekä »Uusi
Grottelaulu». Hänen romaaneistaan ovat huomattavimmat »Viimeinen
ateenalainen», »Singoalla» ja »Aseseppä».

/Gustaf Fröding./ Ruotsalainen runoilija, 1860--1913. Vilkasilmeinen ja
nerokas lyyrikko, itsenäinen ja monisärmäinen runoaiheiltaan; kielen
käytössä todellinen taituri. -- *Vexiön piispa* on Esaias Tegnér.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sata runoa - Valikoituja maailmankirjallisuudesta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.