Title: Skandinaviasta - Novelli-kirja
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Skandinaviasta - Novelli-kirja" ***


SKANDINAVIASTA

Novelli-kirja


Suomenteli Aatto S. [Aatto Suppanen]


Porvoossa 1885.
Werner Söderström, kustantaja.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
Helsingissä 1885.



SISÄLLYS:

Björnstjerne Björnson.

  Isä
  Kotkanpesä
  Uskollisuus

Jonas Lie.

  Nordfjordin hevonen

A. L. Kielland.

  Rakkaus ja viattomuus

L. Dilling.

  Kesäksi maalle
  Kildenbauerin leski
  Puhdas lippu
  Kumpikin puolellansa väliaitaa

Holger Drachmann.

  Kirkon laiva

J. P. Jakobsen.

  Mogens

Henrik Pontoppidan

  Rakkausjuttu
  Kalastuskylä

A. Strindberg.

  Paavo ja Petter
  Herra Pentin vaimo

C. J. L. Almqvist.

  Grimstahamin uutistalo

Rouva A. Ch. Edgren.

  Lääkärin vaimo

Matilda Roos.

  Katsaus pohjemmalle
  Hulluinhuone
  Burströmiläisten juttu



LUKIJALLE.


Kieltämättä esimerkki paljon vaikuttaa, olkoonpa se hyvä tai paha ja
tulkoonpa se ihmisen huomioon millä tavalla hyvänsä. Esimerkki, s.o.
kaikki ulkoapäin tulevat vaikutukset, ne ne oikeastaan ovat tehneet ja
tekevät jokaisen ihmisen siksi, kuin hän on. Sillä vaikkapa lienee
omaakin taipumusta jonnekin päin, niin esimerkki se sitäkin vahvistaa
tai heikontaa; ja mitä useammin joku, varsinkin paha, esimerkki tulee
huomioon sitä jokapäiväisemmäksi, tavallisemmaksi se käy, s.o. imeytyy
huomaajaan itseensäkin, sulaa hänen olemukseensa, tulee tottumukseksi.

Niinpä novellitkin ovat lukijalle tuommoisia ulkoapäin tulevia
vaikutuksia, vieläpä hyvin voimakkaita. Jos novellinkirjoittaja panee
kertomukseensa minkälaatuisia huonoja esimerkkejä hyvänsä, on hän
pahantekijä, sillä hän yhdessä samanlaisten virkaveljiensä kanssa tekee
lukijalle sen huonouden tottumukseksi, tylsyttää hänessä senvastaista
hyvää. Kirjailijan edesvastaus on siis hyvin suuri.

Tältä kannalta olen näitä novelleja valitessani arvostellut ja
suomennellessani vähin karsinut. Karsimista minulle älköön viaksi
luettako, koska sillä olen hyvää tarkoittanut. Kirjallishistorialliseksi
kokoelmaksi tämä Novelli-kirja ei muutenkaan sovellu vaillinaisuutensa
tähden, eikä myöskään tähän otettujen eri kirjailijain
luonteenkuvaukseksi, sillä sitä en ole lainkaan tarkoittanut, vaan
yksinomaan viatonta, ehkäpä samalla hiukan hyödyttävääkin lukemista.

Suomentaja.



BJÖRNSTJERNE BJÖRNSON.

Isä. -- Kotkanpesä. -- Uskollisuus.



ISÄ.


Se mies, josta tässä kerrotaan, oli seurakuntansa mahtavin
isotilallinen: Tord Harjula. Hän seisoi eräänä päivänä pappilan
virkahuoneessa suorana ja vakavana.

"Minulle syntyi poika", sanoi hän, "ja tahtoisin saada sen kastetuksi."

"Mikä pannaan nimeksi?"

"Finni, isäni mukaan."

"Ja kummit?"

Ne lueteltiin, ja olivat ne seudun etevimpiä miehiä ja vaimoja isän
suvusta.

"Onko mitään muuta?" kysyi pastori ylös katsahtaen.

Harjula seisoi hetkisen vaiti; "minä tahtoisin mielelläni saada hänet
kastetuksi yksiksensä", sanoi hän.

"Eli siis jonakin arkipäivänä?"

"Tulevana lauantaina kello kaksitoista."

"Onko vielä mitään muuta?" kysyi pastori.

"Ei ole mitään muuta." Harjula pyöritteli lakkiansa, ikäänkuin aikoisi
jo lähteä. Pastori nousi ylös.

"Vielä kuitenkin yksi asia", sanoi hän mennen Tordin luo, ottaen häntä
kiinni kädestä ja katsoen silmiin, "suokoon Jumala, että lapsi tulee
sinulle siunaukseksi!"

Kuusitoista vuotta kului. Harjula seisoi taaskin pappilan kammarissa.

"Sinä pysyt hyvin voimissasi, Tord", sanoi pastori, kun ei huomannut
hänessä mitään muutosta.

"Eipä minulla olekaan mitään huolia", vastasi Tord.

Pastori ei siihen sanonut mitään, mutta kysyi hetkisen kuluttua: "No,
mitäs sinulla tänään on asiana?"

"Minä nyt tulin puhumaan pojastani, joka huomenna pääsee ensi kerran
Herran ehtoolliselle."

"Hän on reipas poika."

"Minä en huolinut maksaa teille, herra pastori, ennenkuin kuulen,
mihinkä sijaan hän tulee kirkossa."

"Hän tulee ensimäiseksi."

"Niin olen kuullut, ja tässä on kymmenen taaleria pastorille."

"Onko mitään muuta asiaa?" kysyi pastori, Tordiin katsahtaen.

"Ei ole muuta."

Harjula läksi.

Kului taaskin kahdeksan vuotta. Silloin kuului eräänä päivänä kopinaa
pastorin virkahuoneen porstuasta, sillä monta miestä tuli ja Harjula
ensimäisenä.

Pastori katsahti ylös ja tunsi Tordin. "Tuletpa sinä tänään oikein
miehissä", sanoi hän.

"Panisin poikani kuulutuksiin; hän ottaisi vaimokseen Gudmundin
tyttären Kaarinin, joka on tässä."

"Onhan hän seudun rikkain tyttö."

"Niinhän ne sanovat", vastasi Harjula, työntäen toisella kädellään
tukkaansa pois otsalta.

Pastori istui hetkisen ikäänkuin ajatuksissansa; hän ei sanonut mitään,
kirjoitti vain nimet kirjoihinsa ja miehet kirjoittivat alle.

Harjula pani kolme taaleria pöydälle.

"Yksihän minulle vain tulee", sanoi pastori.

"Tiedän kyllä; mutta hän on ainoa poikani, tahdon mielelläni hänen
tähtensä maksaa runsaammin."

Pastori otti rahat vastaan. "Johan nyt olet kolmatta kertaa poikasi
puolesta täällä, Tord."

"Mutta nytpä olenkin saanut hänet mieheksi", sanoi Harjula, pani kiinni
kukkaronsa, heitti jäähyväiset ja läksi, miehet hitaasti jäljestä.

Neljäntoista päivän perästä soutivat isä ja poika tyynellä säällä
lahden yli morsiamen kotiin puhumaan häistä.

"Teljo niin pyörii allani", sanoi poika ja nousi samassa sitä
korjaamaan. Silloin lauta, jolla hän seisoi, luiskahti alta, poika
levitti kätensä, kiljahti ja suistui veteen.

"Tartu airoon!" huusi isä, nousi ja ojensi airon.

Mutta poika, ojennettuaan pari kertaa käsiänsä, jäykistyi.

"Odota vähän!" huusi isä ja souti hänen luoksensa.

Vaan poika kääntyi seljälleen, katsoi isäänsä hyvin pitkään ja upposi.

Harjula ei ottanut sitä oikein uskoaksensa, hän piti venhettä
paikoillaan ja katsoa tuijotti siihen kohtaan, josta poika oli vaipunut
vedenpinnan alle, ikäänkuin pojan olisi ehdottomasti täytynyt vielä
kohota. Mutta pinnalle nousi vain ilmarakkoja, sitte vielä muutamia ja
vihdoin yksi suuri, ja se särkyi. Kirkkaana kuin peili oli jälleen
vesi.

Kolme päivää ja yötä nähtiin isän soutelevan samassa paikassa,
nukahtamatta ja muruakaan maistamatta. Hän etsi poikaansa. Kolmannen
päivän aamuna hän hänet vihdoin löysi ja kantoi mäkien ylitse kotiinsa.

Noin vuosikausi lienee siitä päivästä kulunut. Silloin kuuli pastori
myöhään eräänä syysiltana jonkun liikkuvan porstuan oven takana ja
varovaisesti etsivän lukkoa. Hän avasi oven ja sisään astui pitkä, vaan
kyyryinen, laiha ja harmaapäinen mies. Kauan katsoi pastori, ennenkuin
tunsi hänet. Se oli Tord Harjula.

"Tuletko näin myöhään?" sanoi pastori ja seisoi hiljaa hänen edessänsä.

"Myöhäänhän tulen", vastasi Tord ja istuutui.

Pastorikin istuutui, ikäänkuin odotellen puheen alkua; kauan olivat he
molemmat vaiti. Viimein sanoi Tord:

"Minulla on vähä mukanani, mitä antaisin köyhille; se pitäisi tehtämän
pysyväiseksi rahastoksi ja poikani nimelle se olisi pantava."

Hän nousi ylös, pani rahaa pöydälle ja istuutui jälleen.

Pastori luki rahat.

"Onpa niitä paljo", sanoi hän.

"Puolet taloni hinnasta; eilen möin sen."

Pastori istui vaiti pitkän ajan; vihdoin kysyi hän, mutta lempeästi:

"Mitäkä nyt sitte aiot, Tord?"

"Jotakin parempaa."

Vielä he istuivat kotvasen, Tord katsellen lattiaa, pastori Tordia.
Sitte sanoi pastori hiljaa ja hitaasti:

"Nyt, luulen mä, on poikasi vihdoin tullut sinulle siunaukseksi."

"Niin, nyt minäkin niin arvelen", sanoi Tord, katsahtaen ylös. Kaksi
kyyneltä vieri raskaina karpaloina alas hänen poskiansa pitkin.



KOTKANPESÄ.


Autintaloiksi sanottiin erästä pientä yksinäistä kylää, jonka ympärillä
joka taholla oli korkeat tunturit. Syvällä laakson pohjassa oli maa
viljelty ja hedelmällinen ja läpi juoksi leveä joki, tuntureilta
tullen. Se laski järveen, joka oli vähän matkan päässä ja näkyi kylään
hyvin pitkänä kaistaleena.

Pitkin Antinjärveä oli se mies soutaen tullut, joka ensinnä oli
ruvennut laaksoa muokkaamaan. Hänen nimensä oli Antti, ja hänen
jälkeläisiänsä ne olivat tämän kylän asujamet.

Jotkut sanoivat hänen tänne paenneen erään murhan tähden, ja sentähden
muka oli hänen sukunsa niin mustaverinen; toiset taas sanoivat
mustaverisyyden syyksi tuntureja, jotka asujamilta peittivät auringon
jo kello viisi iltapäivällä keskikesälläkin.

Tämän kylän yllä riippui kotkanpesä. Se oli kallion raossa ylhäällä
tunturin kyljessä. Kaikki voivat nähdä, miten naaraskotka aina lensi
pesäänsä, mutta ei kukaan voinut päästä sinne. Uros lenteli kylän
päällä ja sieppasi välistä karitsan tai kilin, jopa kerran pienen
lapsenkin, vieden kaikki ylös pesään; sen tähden oli seudussa elämä
hyvin rauhaton, niin kauan kun kotkat saivat rauhassa pesiä tuolla
ylhäällä.

Tarina kertoi ennen muinoin olleen kaksi veljestä, jotka olivat
kiivenneet sinne ylös ja repineet pesän rikki; mutta nykyään ei kukaan
kyennyt sinne pääsemään.

Aina kun kaksi sattui yhteen Antin kylässä, puhelivat he kotkanpesästä
ja katsoivat sinne ylös. He tiesivät, milloin kotkat olivat tulleet
tänä vuonna, mistä ne olivat mitäkin siepanneet kynsiinsä ja kuka
viimeksi oli koettanut ylös kiivetä. Nuorukaiset harjoittelivat ihan
lapsesta asti kallioille ja puihin kapuamista, voittelua ja muuta
voimainponnistusta, kerran päästäkseen ylös repimään pesää, niinkuin ne
muinaiset veljekset.

Siihen aikaan, josta tässä kerrotaan, oli Antinkylän paras poika Leif,
vaikk'ei hän ollut kylän omasta suvusta. Hänellä oli kähärä tukka ja
pienet silmät; kaikenlaisissa leikeissä oli hän sukkela eikä ujostellut
naistenkaan seurassa. Hän aikaisin uhkaeli kerran vielä nousevansa
kotkanpesälle; mutta vanhat ihmiset arvelivat, ett'ei hänen sitä
tarvitsisi niin julki kuuluttaa.

Se vain yhä yllytti häntä, niin että hän läksi koettamaan, ennenkuin
vielä oli ehtinyt parhaasen ikäänkään. Oli kirkas päivä sunnuntaina
iltapuolella alkukesällä. Silloin arvattiin kotkanpoikasien juuri
olevan munasta päässeinä. Väkeä oli kokoutunut suuret joukot tunturin
juurelle katsomaan; vanhat varoittivat, nuoret kehoittivat. Mutta Leif
totteli vain omaa haluansa, odotteli, kunnes emä läksi pesästänsä, ja
hypähti sitte kiinni puunoksaan monta jalkaa korkealle maasta. Se puu
kasvoi kallion raossa, jota myöten Leif alkoi pyrkiä ylöspäin.

Pikku kiviä vieriskeli hänen jalkainsa alla, soraa Ja multaa vieri
alas, muuten oli aivan hiljaista; joki vain taempana kohisi
virtapaikoissa, vaikka sekin ääni kuului hiljaa ja lakkaamattomuutensa
tähden pysyi huomaamatta.

Tunturi kävi kohta jyrkemmäksi; kauan riippui Leif ainoastaan toisen
kätensä varassa, etsien tukea jalalleen, mutta ei voinut löytää. Moni,
varsinkin naisista, kääntyi poispäin, sanoen, ett'ei hän tuota olisi
tehnyt, jos hänellä vielä olisi vanhemmat elossa. Kuitenkin löysi hän
vielä tukea, etsi uutta milloin kädellä, milloin jalalla, välistä aina
luiskahtaen ja lipuen alaspäin, mutta yhä myöskin saaden jälleen
jostakin särmästä kiinni. Alhaalla seisovaiset voivat kuulla toistensa
hengityksen.

Silloin nousi pitkäkasvuinen, nuori tyttö kiveltä, jossa oli yksin
istunut. Hänen sanottiin jo lapsena lupautuneen Leifille, vaikka Leif
ei ollutkaan omasta suvusta. Hän ojensi kätensä ylöspäin ja huusi:
"Leif, Leif, miksi näin teet?" Kaikki kääntyivät tyttöön päin; isä
seisoi vieressä ja katsoi häneen ankarasti, mutta tyttö ei häntä
huomannut. "Tule alas, Leif!" huusi hän, "minä pidän sinusta eikä
sinulla siellä ylhäällä ole mitään haettavaa!"

Leifin nähtiin miettivän vähän aikaa, pari silmänräpäystä vain, mutta
sitte hän läksi yhä ylemmäksi. Hän oli vakava sekä kädeltä että
jalalta, sentähden kävikin kauan kaikki hyvin. Mutta kohta hän sentään
alkoi väsyä, sillä hän näkyi yhä useammin lepäävän. Pienoinen kivi
läksi ikäänkuin enteenä vierimään, ja kaikki, jotka alhaalla seisoivat,
seurasivat sitä silmillänsä alas asti. Muutamat eivät jaksaneet kestää
tuota näkyä, vaan läksivät pois. Tyttö yksin seisoi vielä kivellä
käsiänsä väännellen ja ylös katsoen.

Leif tarttui taaskin kädellään ylemmäksi kiven särmään, mutta se petti,
tyttö näki sen selvään; Leif tapasi toisella kädellään, sekin petti.

"Leif!" parkasi tyttö, niin että vuori soi vastaan ja kaikki muutkin
yhtyivät huutoon. "Hän putoaa!" huusivat he ja ojensivat kätensä ylös,
sekä miehet että naiset. Leif lipui, vieritti kanssaan kiviä, hiekkaa
ja multaa; hän lipui lakkaamatta ja yhä sukkelammin. Kaikki kääntyivät
pois, ja sitte kuulivat he takanansa rapisevaa ja rytisevää ääntä sekä
vihdoin raskaan putoamisen, niinkuin kappaleen märkää maata.

Kun he jälleen rohkenivat katsoa sinne päin, makasi Leif siinä
musertuneena, tuntemattomana. Tyttö makasi tunnotonna kivellä; isä
kantoi hänet pois.

Nuoriso, joka oli enimmin kiihottanut Leifiä kiipeämiseen, ei nyt
rohjennut ryhtyä edes auttamaankaan hänen pois korjaamistansa; muutamat
eivät sietäneet katsoakaan häntä. Vanhojen täytyi siis käydä käsiksi.
Vanhin mies tarttui Leifiin kiinni ja sanoi:

"Hullusti tämä kävi; mutta", lisäsi hän ylöspäin katsoen, "onpa
kuitenkin hyvä, että on jotakin niin korkealla, ett'eivät kaikki pääse
siihen käsiksi."



USKOLLISUUS.


Kaukana tasangolla kotiseudussani asui aviopari, jolla oli kuusi
poikaa. He tekivät uskollisesti työtä hyvin suurella, vaan
rappeutuneella tilalla, kunnes kirves tapaturmassa lopetti isännän
elämän. Vaimo jäi yksin hoitamaan hankalaa maanviljelystä ja kuutta
lastansa. Hän ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttansa, vaan talutti kaksi
vanhinta poikaa isänsä ruumisarkun luo ja otti heiltä siinä lupauksen,
että pitäisivät huolta pienistä veljistänsä ja auttaisivat äitiänsä,
mikäli Jumala heille soi voimia. Pojat tekivät lupauksen ja pitivätkin
sen, kunnes nuorin heistä kävi rippikoulunsa. Silloin katsoivat he
täyttäneensä, mitä luvanneet olivat. Vanhin nai varakkaan talollisen
lesken ja häntä nuorempi kohta sen jälkeen lesken sisaren, joka myöskin
oli varakkaanlainen.

Neljän jäljellejääneen veljeksen tuli nyt hallita kaikkea, vaikka tähän
asti olivat olleet itse käskettävinä. Heillä ei tuntunut olevan
kylliksi rohkeutta hallitukseen. He olivat lapsuudestaan asti aina
olleet yksissä, joko kaksittain taikka kaikki neljä, ja nyt he vielä
enemmin olivat, kun näet tarvitsivat toistensa neuvoa ja apua. Ei
kukaan lausunut mitään ajatusta, ennenkuin tarkkaan tiesi toisienkin
siihen yhtyvän, taikka oikeastaan ei kukaan tuntenut omaa mielipidettä,
ennenkuin oli lukenut sen toisten kasvoista.

Varsinaisetta sopimuksetta syntyi heidän mielessään yhteinen, salainen
päätös, ett'ei heidän pitänyt eroaman äitinsä eläessä. Mutta äiti itse
tahtoi järjestellä toisin ja sai pojat taipumaan tuumaan. Talolle oli
muokattu paljo uusia viljelyksiä, niin että tarvittiin enempi
työntekijöitä. Sentähden ehdotti äiti, että molemmat vanhemmat saisivat
irtaimesta osansa ja jakaisivat talon, niin että kaksi poikaa jäisi
kummallekin puolelle. Vanhan huonerivin viereen oli uusi tehtävä;
toinen pari muuttaisi siihen, toinen jäisi hänen luoksensa. Mutta
niistä pojista, jotka erosivat eri leipään, piti toisen naida, sillä
pitihän heillä olla tuvan ja karjan katsoja; ja äiti mainitsi, kenenkä
tytön hän tahtoi miniäksensä.

Kaikki olivat taipuvaiset. Nyt oli vain selvitettävä, kenenkä tuli
muuttaa, kenen jäädä, ja kenen muuttavista piti naida. Vanhin poika
sanoi kyllä muuttavansa, vaan ei millään ehdolla naivansa, ja samoin
kaikki toisetkin vastustelivat naimistuumaa kiven kovaan.

Vihdoin sopivat he niin äitinsä kanssa, että tyttö itse asian
ratkaiskoon. Ja ylhäällä tunturilla karjatalossa kysyi äiti eräänä
iltana häneltä, eikö hän tahtoisi tulla miniäksi Dalskogiin, eikä
tytöllä ollut mitään sitä vastaan.

"No, minkä pojan sitte tahdot, sillä saatpa itse valita?"

Mutta sitä ei tyttö ollut ajatellut. Nyt hänen kuitenkin oli
ajatteleminen, koska asia hänen valintaansa jäi.

"Saattaisihan se olla vanhinkin", arveli tyttö.

Vaan vanhinta tyttö ei voinut saada, kun se poika ei tahtonut naida.

Tyttö mainitsi sitte nuorimman; mutta se taas oli äitistä vähän
hullunkurista, koska hän "juuri nuorin oli".

"No, sitte nuorimman edellinen."

"Miks'ei vanhimman jälkeinen?"

"Niin, miksikä ei vanhimman jälkeinen", vastasi tyttö, sillä häntähän
hän juuri koko ajan oli arvellut ja sentähden jättänyt hänet
mainitsematta. Mutta äiti aavisti, että koska vanhin ei suostunut
naimaan, niin tottahan vanhimman jälkeinen ja tyttö pitivät
toisistansa.

Vanhimman jälkeinen poika siis nai tytön ja vanhin veli muutti hänen
luoksensa. Miten talo jaettiin, ei kukaan taloon kuulumaton saanut
tietää; sillä he tekivät työtä yhdessä kuin ennenkin ja kokosivat vain
milloin toiseen, milloin toiseen latoon.

Jonkun ajan kuluttua alkoi äiti tulla heikoksi. Hän tarvitsi lepoa eli
toisin sanoen apua. Pojat päättivät palkata tytön, joka muutenkin oli
heillä työssä.

Nuorimman piti kysymän tytöltä lehtiä riipiessä, sillä hän hänet
paraiten tunsi.

Mutta poikapa lienee jo kauan itseksensä rakastanut tyttöä, sillä kun
hänen piti kysymän häntä piiaksi, sattuivat hänen sanansa niin
omituisesti, että tyttö luuli pojan kosivan ja vastasi heti
myöntyvästi.

Poika peljästyi, meni heti veljiensä luo ja kertoi, miten hullusti nyt
oli käynyt. Kaikki neljä tulivat vakaviksi, ei kukaan tohtinut sanoa
ensi sanaa.

Mutta nuorimman edellinen näki nuorimman kasvoista, että hän todellakin
rakasti tyttöä, ja siitä juuri hän puolestaan oli peljästynyt. Hän näet
samalla aavisti oman kohtalonsa, joka oli vanhaksi pojaksi jääminen;
sillä jos nuorin nai, niin ei hän voinut naida.

Se oli vähän kovaa, sillä hänelläkin oli mielessä joku, josta hän
paljon piti; mutta eihän sitä nyt käynyt muuttaa.

Hän siis ensinnä lausui, että varmintahan tuo tytölle oli päästä taloon
vaimoksi.

Heti olivat toiset veljet samaa mieltä ja menivät kotiin puhumaan
äitille. Mutta äiti olikin tullut hyvin kipeäksi, niin että heidän oli
odottaminen, kunnes äiti paranisi; vaan hän ei parannutkaan.

Sentähden he uudestaan neuvottelivat. Nuorin silloin sai aikaan
päätöksen, että niin kauan kun äiti oli tilan omana, ei pitänyt mitään
muutosta tapahtuman. Siihen tyydyttiin.

Kuusitoista vuotta makasi äiti. Kuusitoista vuotta hoiteli häntä tuleva
miniä ääneti ja kärsivällisesti. Kuutenatoista vuotena yhtyivät pojat
joka ilta hänen vuoteensa vieressä pitämään rukouksia ja pyhinä myöskin
molemmat vanhimmat veljet.

Äiti noina hiljaisina hetkinä monesti pyysi heitä muistamaan sitä, joka
lakkaamatta oli hoidellut häntä. Pojat käsittivät hänen tarkoituksensa
ja lupasivat, mitä hän pyysi. Hän siunasi koko tuon pitkän ajan
tautiansa, koska se antoi hänen nauttia äitin iloa ihan viimeiseen
hetkeen asti; hän kiitti lapsiansa joka kerran, ja viimein se tapahtui
viimeisen kerran.

Kun äiti kuoli, kokoutuivat kaikki kuusi poikaa kantamaan häntä
hautaan. Paikkakunnassa oli tapana, että naisiakin tuli haudalle, ja
tällä kertaa seurasi koko pitäjä, miehet ja naiset, jotka vain
liikkeelle kykenivät, yksin lapsetkin. Ensin astui lukkari laulaen,
sitte kuusi poikaa kantaen arkkua ja heidän jäljestänsä koko
saattojoukko, kaikki laulaen, niin että se veisuu kuului neljänneksen
päähän.

Kun ruumis oli haudattu ja pojat olivat luoneet haudan täyteen, läksi
koko ihmisjoukko kirkkoon, sillä siellä oli nuorin poika samalla
vihittävä. He olivat sen tahtoneet tapahtumaan näin, koskahan ne
molemmat, hautaus ja häät, oikeastaan riippuvatkin toisistansa, jos
syvemmälle katsotaan. Kirkossa puhui pappi, minun isävainaani,
uskollisuudesta, puhui niin liikuttavasti, että minä, sattumalta
oltuani kirkossa ja sieltä ulos päästyäni, olin näkevinäni tunturienkin
olevan liikutettuina ja Jumalan koko suuren luonnon.



JONAS LIE.



NORDFJORDIN HEVONEN.


Johdatus.

Nordfjordin vehreät, vuoriset karjamaat ja tunturilaitumet ovat n.s.
Nordfjordin hevosrodun kotiseudut. Aina erinomaisen hyväksi tunnettuna
kulkee "fjordinhevonen" hevoskauppiaan kautta markkinoilta markkinoille
sekä rannikoilla etelässä ja pohjassa että myöskin sisämaassa kauas
Ruotsiin asti. Viime vuosina, kun ulkomaalaisetkin ovat huomanneet,
miten hyviä nuo pienet, vilkkaat hevoset ovat ja miten notkeat niiden
jalat kuin teräsjouset, on niitä myöty sekä keisari Napoleonille että
englantilaisille. Onpa sitä myöskin koetettu seoittaa Arabian
vuorihevosen kanssa, jonka kaltaiseksi sitä sanotaan monessa suhteessa.
Kuten muutkin kuuluisat Norjan mahtiolennot on se vihdoin murtanut
kotiseutunsa ahtaat rajat ja saavuttanut laveammalti koko Europassa
mainetta. Ja sen se on hankkinut maanteillä, josta se itsekin on
löydetty kuin helmi liasta.

Tuntureihin tottuneita fjordinhevoset ovat ja niin norjia, ett'eivät
koskaan lipeä; jalat alla kuin rumpukapulat voivat ne juosta täyttä
ravia kärrin edessä peninkulmia, ylä- ja alamäet milloinkaan
hengästymättä. Nämä hevoset ne ovat saaneet englantilaiset
harjoittelemaan kilpa-ajoa kärreillä Norjassa, jota sporttia he nyt
koettavat kotiuttaa omassakin maassansa; heidän omat pitkäjalkaiset
täysirotuiset hevosensa eivät kelpaisikaan alamäissä kilpailemaan. Nämä
hevoset ne myöskin ovat saaneet kestää suurimman osan raskaasta
kyyditsemisestä laajojen itäisten alojen kulkuteillä. Huokeat, helposti
ruokitut ja nöyrät kun ovat sekä niin kestäväiset, ett'ei parempaa voi
toivoakaan, ovat ne ihan kuin luodut kyytikärrien eteen.

Mutta jos se vanha sananparsi on tosi, että ihmisen tulee tuomiopäivänä
seisoa kaikkien niiden elukkain edessä, joille hän on tehnyt pahaa ja
joiden silloin sanotaan puhuvan ja syyttävän, niin todella moni
kestikievarin isäntä ja hänen hevostensa ajaja saa pitkän
syntiluettelon fjordinhevoselta, jonka nöyryyttä ja ripeyttä on niin
säälimättä ja lakkaamatta väärin käytetty.

Ja niinhän tapahtuu osaksi vielä tänäkin päivänä, vaikka Norjan kansa
muuten on niin hyvä kotieläimilleen; niin tapahtuu yleensä maanteillä,
jospa siellä täällä jo onkin se epäkohta hiukan korjautunut. Tuskin on
hevoseni palannut kuuden tai seitsemän neljänneksen pituisesta
kyydistä, joka tie sen siis on täytynyt juosta edestakaisin, niin käy
vain uudestaan aisoihin, sillä matkustavainen maltittomana odottelee
hevosta ja uhraa kirjoittaa valituksenpäiväkirjaan. Melkein kaikki
hevoset ovat kyydissä; paraimpia ja kalleimpia kun täytyy säästää
huonolla kelillä, niin täytyy fjordilaisen lähteä uudestaan, vaikka
onkin vielä ihan märkä. Ilta on myöhäinen ja kylmä, taikka on
matkustaja suurella vaivalla vain päässyt kestikievarista toiseen
piiskaamalla melkein liikkumatonta hevosta toisensa perästä, ja nyt
huomaa hän ilokseen saaneensa oikein erinomaisen juoksijan ja sentähden
käyttää hyväkseen tilaisuutta, päästäksensä niin pian kuin mahdollista
nuo seitsemän neljännestä. Laiha pikku hiirakko ei osaa puhua
puolestansa, hänen jalo rotunsa ei siedä piiskaa, levottomasti
hypähdellen joka kerran, kun piiska vain vilahtaakin hänen pelkäävään
silmäänsä tai vingahtaa ilmassa, juoksee hevosparka matkan ehkä vielä
nopeammin kuin aamukyydissä samana päivänä. Kelin aikaan kun joku
puolihumalainen markkinoille menijä tai sieltä tulija istuu reessä tai
joku rautatielle pyrkijä, joka on vähän myöhästynyt, ja semmoisiahan
niitä sattuu joka päivä, niin silloin pidetään noita seitsemää
neljännestä vain kilparatana, jolla ripeää pikku elukkaa on oikein
koeteltava. Jos se kaatuu, niin harvoin se nyt enää niin vanhana, kuin
se nyt on, maksaa enempää kuin kymmenen tai kaksitoista taaleria, jos
muuten arvataankaan matkustajaa syypääksi hevosen kaatumiseen.

Kerran sitte hevonen pakahtuu ja alkaa vähitellen kompastella, vaan
kestää vielä muutamia vuosia, kunnes se vihdoin syksyllä ammutaan,
koska liian moni matkustaja alkaa valittaa sen kaatavan kärrit, ell'ei
ohjia pidetä oikein kireellä. Aikaa kuitenkin vielä viivytetään kerta
toisensa perästä; syysloassa täytyy sen vielä lähteä liikkeelle
auttamaan vähän muita hevosia. Huonojen, nuoriteltujen kyytikärryjen
edessä kaalaa se piiskan soidessa vettyneellä, melkein pohjattomalla
savikkotiellä, katoaa välistä kokonaan sepälaudan takaa näkymättömiin,
niin että ohjakset riippuvat niin kuin ongensiimat, ja siitä se vielä
autetaan ylös. Vihdoin sitte koittaa aamu, jolloin pyssy pamahtaa,
pikku hiirakon onnellisin päivä siitä asti, kun hän irrallisena varsana
juoksenteli Nordfjordin hevoshaassa ja lapset sitä pihoissa hyväilivät.

Toivottavasti on Jumala luonut ylösnousemuksen tällekin pienelle ja
nöyrälle elukalle, joka on vain saanut kärsiä, jota vain on rääkätty
vuosikaudet, kunnes kuolema sitä vihdoin armahti; toivottavasti on
toisessakin maailmassa tuoreita, vehreitä laitumia ja paljon kauniimpia
tunturilaitumia kuin sen kotona Nordfjordissa.


I.

Nordfjordissa on tunturi Bjerkenaaven ja sen rinteellä melkein kuin
kuvataulu seinällä talo Strömshagen pikku huoneineen. Joki juoksee
hyvin virtaisena vähän alempana ja kuohuu kapeassa koskessa, jonka yli
on asetettu muutamia hirsiä porraspuiksi hevoselle ja miehelle.

Toisella puolella vähän viistoon joen poikki katsoen ihan sen rannalla
on talo Evjen, nimensä saanut siitä, että joki tässä levähtää pienessä
lahdelmassa, jonka rannalla kasvaa kaunis koivikko.

Kappaleen matkan päässä koskisillasta oli hevoshaan takana suuri
vesakko, sovelias peltomaaksi. Siitä oli jo monta vuotta kestänyt
kiivasta keräjöimistä molempien talojen välillä. Jon Evjen oli
kaksikymmentä vuotta pitänyt tuohon vesakkometsään vievää tietä
suljettuna kolmella seipäällä, jotka näyttivät hyvin viattomilta ja
ohuilta: mutta oikeus katsoi niiden merkinneen aitaa, ja asia loppui
niin, että Strömshagen tuomittiin siitä maasta osattomaksi.

Sen keräjöimisen tähden köyhtyi Strömshagenin isäntä. Hänen kuoltuaan,
jäi leskelle vain velkainen talo ja poika Gjermund, joka silloin
oli kahdenkolmatta vuoden vanha. Hän oli lyhyehkö ja harteva,
mustatukkainen poika, tiheät kulmakarvat tummain silmien yllä, muoto
vähän leveähkö, vaan viisaan ja vilkkaan näköinen. Hänen virhepuolensa
oli jommoinenkin kiivaus ja halu käyttää oman käden oikeutta siinäkin,
missä hyvä sana vielä olisi kaikki sovittanut. Ylpeyttä hänessä oli
enempikin, kuin ihmisille tahtoi näyttää; jos milloin syttyi riita,
lausui hän useimmiten, että sitä tai sitä tuskin olisikaan uskallettu
tehdä kellekään isotilalliselle.

Evjenin asujamet olivat varakasta väkeä. Vanhin tytär Sigrid oli
valkoverinen, pitkävartaloinen ja erinomaisen kaunis. Sitä paitsi hän
myöskin oli ripeä kaikissa taloustoimissa, luonteeltaan hiljainen ja
ryhdiltään arvoisa; kaikki, mitä hän puhui, kuului hyvin viisaalta ja
älykkäältä, hänelläpä kotona sentähden olikin melkein kaikki valta.
Kaikki sanoivat hänen näyttävän oikealta isotilallisen tyttäreltä, ja
paljopa niitä olikin, jotka tarjoilivat hänelle tiloja ja taloja, mutta
kaikille kosijoillensa hän tähän asti oli antanut rukkaset. Vanhemmat
tyytymättöminä arvelivat hänen joko tahtovan pysyä ikänsä tyttönä tai
olevan sulhasen valinnassa tyhmemmän kuin muissa asioissa. Mutta
Sigridin he kuitenkin antoivat tässäkin vallita. Eräänä sunnuntaina,
kun seudun kolme rikkainta poikaa osoitti hänelle kirkolla tavatonta
ylpeyttä -- he olivat kaikki saaneet rukkaset -- ei vanha Jon Evjen
saattanut olla sanomatta, ett'ei hän muuta ymmärtänyt kuin että Sigrid
hylkäsi kerrassaan kaikki, niin ett'ei kohta ollut jäljellä muita kuin
Gjermund Strömshagen, joka aina riiteli kaikkien kanssa ja tuskin enää
voi pysyä talonsa isäntänä. Niistä sanoista punastui Sigrid ja meni
pois tuvasta, ja kun hän sittemmin jälleen palasi, näkyi silmistä
selvään, että hän oli itkenyt. Jon kyllä älysi tyttärensä itkeneen tuon
torunnan tähden, mutta ei kuitenkaan peruuttanut sanojansa.

Sigrid oli kasvaessaan ollut usein yhdessä Gjermundin kanssa; he olivat
yhdessä leikkineet alhaalla joen rannalla ja ylhäällä koskisillalla;
mutta heidän vanhempansa eivät niin tutut olleet, koska he eivät olleet
sukua eivätkä talot samalla puolen jokea. Evjen ja Strömshagen eivät
olleetkaan niin likellä toisiansa, kuin ensi silmäyksellä olisi
luullut; sillä varsinainen ylikulku-paikka oli melkoista alempana,
jossa Evjenin puolelta tuleva tie meni joen poikki ja edelleen vuonoa
kohti. Strömshagenista oli ainoastaan polku tai ratsutie sinne alas.

Mutta lapset, kuten jo sanottiin, leikkivät usein yhdessä. Kun Sigrid,
kolmea vuotta nuorempi heistä, saapui joen rannalle koivikkoon, oli
Gjermund tavallisesti toisella rannalla onkimassa. Kallion
kielekkeeltä, joka oli puristanut joen kapeammaksi, saattoi hän vapansa
varassa helposti hypätä Sigridin luo alemmalle rannalle. Kun sitte
kylliksensä oli rakennellut sulkuja ja taloja Sigridille, palasi hän
kotiin koskisillan kautta. Sinne saattoi tyttönen Gjermundia, mutta yli
sillan oli häntä kielletty menemästä. Se oli vaarallista, oli hänen
isänsä sanonut, eikä hänellä ollutkaan siellä toisella puolella mitään
tekemistä.

Jutun aljettua kuitenkin kaikki muuttui toisin, vaan Sigrid ja Gjermund
pysyivät vielä täysikasvuisinakin hyvinä ystävinä. Bjerkenaaven oli
niin paljon korkeammalla, että Gjermund sieltä kesällä saattoi nähdä
alas Evjeniin; hän itse silloin näytti vaan pienoiselta pilkulta
tunturin laelta, mutta Sigrid hänet sentään aina huomasi. Gjermund kävi
usein metsästämässä, ja monesti sattui hänen palatessaan sitä tietä,
että he tapasivat toisensa metsässä, ja silloin he paljon puhelivat
keskenänsä. Kirkolla heidän sitä vastoin oli ikäänkuin vähän vaikea
katsoa toisiaan silmiin, vaikka he useimmiten seisoivat hyvin
likekkäin.

Strömshagenissa oli hiirakko hevonen, josta Gjermund suuresti ylpeili.
Se oli hyvin kaunisvartaloinen, leveärintainen, hienojalkainen ja
sieväpäinen, jossa suuret silmät pyörivät ja pienet, vilkkaat korvat
elivät. Muukalainen olisi sitä kyllä saattanut moittia notkoseljäksi,
mutta sitä ei näillä seuduin minään vikana pidetty, kun tiedettiin
semmoisten hevosten useimmiten olevan paraita ja tuon ominaisuuden
tulevan vain siitä, että elukat ovat kasvaneet tuntureilla. Hiirakko
oli kasvanut Strömshagenissa pienestä varsasta asti, ja nyt oli se
kahdeksvuotias.

Aina se oli yhtä uutta, kun hiirakko palasi ylhäältä laitumilta ja
hirnui talon veräjällä; se poikkesi vain katsomaan, mitenkä kotona
jaksettiin, ja saamaan ehkä vähän suoloja tai muuta mieliruokaa.
Mielellään se silloin, koira haukkuen ympärillänsä, juoksi tallin
ovelle ja pisti päänsä tuohon tuttuun pimeään huoneesen, mutta kääntyi
äkisti takaisin ja heilautti päätänsä, niin että tumma harja poistui
silmiltä, ja käveli ympäri pihan, nuuhkien joka paikan, kunnes vihdoin
seisattui tuvan ovelle. Siinä se rauhassa odotteli, mitä tapahtuva oli,
ja jos odotus joskus sattui kestämään liian kauan, katosi hiirakon pää
ja ruumis vähitellen pieneen porstuaan, niin että ulos näkyivät vaan
takajalat ja heiluva häntä ja tuvassa olijain täytyi ensin ajaa
hiirakko pois, ennenkuin voivat saada oven auki.

Olipa muu karja mimmoinen hyvänsä -- ja kevätpuolella se monesti
saattoi olla hyvinkin huonossa tilassa, kun täällä niinkuin muuallakin
karjamaiden seuduilla ollaan halukkaammat pitämään liian paljon
elukoita kuin liian vähän -- niin aina oli hiirakko lihava ja hyvässä
karvassa. Kaikki tiesivät, vaikk'eivät siitä koskaan kovasti puhuneet,
että tallinhaltija oli ottanut hiirakon erityiseksi suosikikseen.
Senpätähden hiirakkokin aina, milloin irrallisena juoksi kartanolle,
suorastaan meni ensinnä pilkistämään talliin, ja harjassa sillä oli
taikapalmikko, joka juuri tuota haltijan nimikkoa merkitsee. Sitä ei
kukaan saa purkaa, sillä silloin tulee hevonen yhtä laihaksi, kuin se
ennen oli lihava ja kaunis.

Hiirakko oli myöskin osannut hankkia itselleen ystäviä Evjenissä.
Siihen aikaan, kun se vielä oli vain pieni varsa ja käyskenteli
jyrkässä hevoshaassa Strömshagenin puolella, oli Sigrid ruvennut
viskelemään sille leivänpaloja joen yli. Joka kerran kun hiirakko vain
näki hänet, alkoi kuulua iloista hirnuntaa, ja hiirakko juoksi
alamäkeen, pää suorana odottamassa, mitä tuleva oli, ja pudottaen
suustansa viimeisen tuoreen heinätukun kulki se Sigridin mukaan pitkin
rantaa toisella puolella.

Eräänä päivänä oli se varovaisesti koetellen astunut koskisillan yli
ja tullut Evjenin pihaan, jossa Sigrid sisarinensa sille antoivat
leipää ja suolaa suuret joukot. Vaikka Strömshagenin väki koettivat
tuota vierailua estää, oli kestitys hiirakosta kuitenkin niin
houkuttelevainen, että se aidoista ja sulkupuista huolimatta kohta
pistäytyi sinne uudelleen. Muutaman kesäpäivän iltapuolella, kun
hiirakko seisoi Evjenin pihalla, oli nuorin lapsi ryöminyt kaivolle,
jossa ei ollut kantta eikä aitaa ympärillä. Jo oli lapsella kädet
kaivon aukossa. Silloin hiirakko astui luo ja nosti vaatteista lapsen
pois hyvän matkan päähän. Sen tapauksen jälkeen oli hiirakolla talossa
jonkinlainen oleskeluoikeus. Jon Evjen ei muuten pitänyt hänen
käynnistänsä, vaan ei nyt enää koskaan ajanut häntä poiskaan, ennenkin
itse läksi, ja niin tapahtuikin heti, kun vain jotakin oli annettu
suuhun. Hiirakko astui aina niin siivosti hiekkakäytävää myöten,
koskaan polkematta nurmikolle tai muutenkaan niihin koskematta.

Kun Gjermund ratsasti kirkolle tai häihin tai alas keräjiin, sujui
matka hiljaa, vaan tasaisesti; Gjermund kyllä tiesi ihmisten katselevan
häntä ja sanovan hänen ylpeilevän hevosestaan. Hän ei myöskään ollut
näkevinään, että niin paljo väkeä seisoi aina sen paikan ympärillä,
johon hän sitoi hiirakkonsa. Jonkun kerran hän kuitenkin oli näyttänyt,
mihin hepo kelpasi; hän oli ajanut maakauppiaasta vuonon rannalta ylös
kotiinsa vähemmässä ajassa, tunnittain lukien, kuin peninkulmia oli
matkaa; ja kapteeni lainasi sen aina sotaväen katselmukseen, joka
pidettiin alhaalla tasangolla.


II.

Siitä asti, kun Evjenissä oli ruvennut käymään kosijoita, oli Gjermund
alkanut ajaa kovemmin ja tullut yhä levottomammaksi. Pidoissa oli hän
suurisuisempi, kuin nuoren miehen oikein olisi soveltunut; hän joi ja
pelasi ylpeydessään mieluimmin niiden kanssa, joilla oli varaa menettää
paljon enempi kuin hänellä. Gjermund oli väkevä ja kyllin rohkea, että
voi pitää kaukana itsestään taistelupukarit, joita aina on paikassansa
kussakin. Enimmäkseen hän aina joutui sekä sanasotaan että
käsikahakkaan seudun rikkaimpien poikien kanssa, varsinkin niiden,
joilla hän arvasi saattavan olla asiaa Evjeniin. Siten joutui hän
pahaan maineesen, eikä kukaan hänestä juuri pitänyt, vähimmän kaikista
Jon Evjen.

Kerran särkyi lahonnut koskisilta. Vanhastaan oli talojen välillä
sopimus, että se oli yhteisesti ylläpidettävä. Mutta kun Gjermund meni
Evjeniin puhumaan asiasta, vastasi Jon välinpitämättömästi, ett'ei hän
tarvinnut siltaa eikä myöskään tiennyt, mitä Gjermund sillä teki. Jos
tietä tarvittiin talojen välillä, niin olihan suuri maantie; koskisilta
oli tehty ennen aikaan, jolloin maantietä vielä ei ollut.

Jon vastasi näin sentähden, että hän äskettäin oli saanut kuulla
ihmisten sanovan, että on melkein vaarallista kulkea Evjeniin Gjermund
Strösmhagenin tähden ja että Sigrid kyllä hänestä pitää, kun hylkää
kaikki muut kosijat. Jon oli myöskin kuullut Gjermundin käyvän metsällä
Evjenin mailla, ja oli sentähden suutuksissaan sekä Gjermundiin että
tyttäreensä.

Sigrid seisoi ulkona kaivon luona jotakin työskennellen, kun Gjermund
tuli. Hän tervehti, mutta ei mennyt mukana tupaan. Kun Gjermund palasi,
oli Sigrid alempana mäen rinteessä yksinänsä; Gjermund katsahti
vakavasti häneen.

"Nyt ei hiirakko enää pääse kosken yli, Sigrid;" sanoi hän. "Isäsi ei
huoli muusta kuin maantiestä."

"Sehän se kaikissa tapauksissa sitte lieneekin lyhin, Gjermund!"
vastasi hän hiljaa.

"Paljopa niitä on, jotka nyt päivillä sitä kulkevat," sanoi Gjermund
katkerasti, "eikä minulla ole niinkuin heillä isotaloja perittävänä."

"Minä odotan, senhän sinä kyllä tiedät", sanoi tyttö vielä hiljemmin ja
maahan katsoen.

"Jumala sinua siunatkoon niistä sanoista, Sigrid; kyllä ne välistä
ovatkin hyvin tarpeen." Niin sanoen kääntyi Gjermund ja meni pois.

Molemmat he olivat kalpeat, ja keskustelun eli yhtymyksen, jolta se
heistä tuntui, täytyi pihassa olijoiden tähden tapahtua vain
sivumennen; mutta Gjermund otti muistoksi kukkivan kukkaroheinän, joka
Sigridillä oli kädessä.

Gjermund oli aina ollut katkeramielinen, kun ihmiset sanoivat, että
hänen, kun ei sen rikkaampi ollut, pitäisi myödä hevosensa, josta voisi
ehkä saada neljäkymmentä taaleria. Nyt hän ei enää huolinut, mitä
kenkin puhui, vaan oli kaikkein ihmeeksi ystävällinen ja taipuisa
kaikissa asioissa. Hän aikoikin myödä hiirakkonsa jollekin hyvälle
isännälle, joka sitä hyvin hoitaisi. Ehkäpä sitte voisi sen joskus
jollakin keinolla saada takaisin. Sillä nyt hän päätti lähteä
kuljeksimaan hevoskauppiaana.

Tämän seudun talonpoikien ja tunturien tuolla puolella asuvain välillä
oli aina ollut riitaa ja vihaa tunturilaitumista ja metsistä. He
tappelivat, missä vain markkinoilla tapasivat toisensa, ja ylhäällä
tuntureilla tapahtui paljo, joka ei soveltunut virastojen kuuluville
tulla. Oli siis se aivan erinomainen näky, kun rikas Östen Storset
sieltä ratsasti Evjeniin; hänen asiansa kyllä kaikki ymmärsivät ja
saivat myöskin tietää hänen saaneen rukkaset. Siitä iloitsivat kaikki,
mutta kaukaa Östenistä kuului hänen uhanneen kostaa Gjermund
Strömshagenille, jonka hän tiesi syyksi onnettomuuteensa, silloin kun
hän sitä kaikkein vähimmin oli sietävä. Hänellä oli rahaa lainassa
monella taholla, mutta näillä seuduin hänellä tiettävästi ei ollut
saamista keltään äyriäkään, niin että naurettiin vain hänen
uhkauksilleen ja ihmeteltiin, mitenkä sen koston piti tapahtuman; sillä
voimiltansa hän toki ei uskaltanut Gjermundiin käsiksi käydä.

Ennen juhannusta piti nimismies verorästien tähden huutokauppoja
kirkolla. Tiedettiin yleensä, ett'ei niillä totta tarkoitettu, koska
nimismies aina odotti veroa, kunnes kukin velallinen jaksoi maksaa,
mutta järjestyksen tähden hänen kuitenkin täytyi niin toimia, ja
nimismies se itse saikin kaikki huudot, kun muut eivät mitään
tarjonneet. Tänä vuonna kuitenkin tuli joukko väkeä ratsastaen pihaan,
kun huutokauppa juuri oli alkava; Östen Storset ynnä muutamia muita. He
tervehtivät, istuutuivat ja kuuntelivat tarjouksia. Kun tuli hiirakon
vuoro, joka oli myötavä viime vuoden veroista, tarjosi Östen
kaksitoista taaleria. Nimismies katsoi vakavasti sinne päin ja selitti,
ett'ei niin ollut seudun tapa ja että tarjous muutenkin oli hävyttömän
alhainen.

"Huonopa se esivallan sijainen on, joka ei lakia tunne", vastasi Östen
pilkallisesti, otti taskustaan lompakon ja näytti paperiraha-tukkua;
"minä luulin vasaran täällä niinkuin muuallakin paukahtavan
korkeimmalle lailliselle huudolle."

Nimismies punastui, mutta huutokaupan täytyi hänen antaa mennä
laillista menoansa.

Kun Gjermund kuuli, että hiirakko oli noin myötynä verosta ja että sitä
nimismiehen renki oli tuleva noutamaan, harmistui hän ensin kovin ja
mietti kostaa, mutta tuli sitte niin murheelliseksi, että istui
tuntikausia paikaltaan liikahtamatta.

Samana päivänä, kun hiirakko oli pois vietävä, meni hän äkisti sitä
taputtelemaan. Hän seisoi ajatuksiinsa vaipuneena pitkät ajat,
kyynäspäät hevosen seljällä, eikä ollenkaan huomannut, miten äitinsä
monta kertaa tuli tuvan ovelle ja katseli huolestuneen näköisenä
poikaansa, eikä hän myöskään nähnyt, miten äiti pyhäpuvussa meni alas
Evjeniin päin.

Siellä hän tervehti tuvassa olijoita sanoen, että jos pikku Sigrid
vielä tahtoi nähdä hiirakkoa, ennenkuin se pois vietiin, niin piti
hänen nyt heti tulla, koska se kyllä ennen illallisen aikaa oli
tapahtuva, ja nyt päivä jo oli puolisissa. Jotakin omituista oli tässä
kalpeassa, mustamyssyisessä naisessa, niin että Sigridin vanhemmista
hänen kehoituksensa tuntui ihan luonnolliselta; olihan hän aina ollut
ystävällinen ja hyvä lapsille.

Vähän ajan perästä, joll'aikaa vanhukselle tarjottiin kahvia
vehnäleivän kanssa, läksi Sigrid hänen mukaansa paljain päin, vaan
pyhäpuvussa, paitahihasillaan, jotka kirkkomatkoilla kuitenkin
peitetään mustalla mekolla. Varjot jo olivat pitkät ja iltapäivän
aurinko paistoi punertavana Bjerkenaavenin harjalta, välkkyen takaisin
Strömshagenin ikkunoista, kun astujat kävelivät ylämäkeen joen vartta,
toinen pieni ja kumarruksissa suuren, mustan päähineensä alla, toinen
hoikka ja notkea, kullankarvaiset hiuspalmikot riippuvina. Mutta
kumarruksissa oli hänenkin päänsä ajatusten painosta, joita nyt
mielessä pyöri.

Heidän ehdittyänsä ylös pihaan tuli kolmaskin henkilö, nimismiehen
renki. Gjermund oli pannut hevoselle paraat suitset päähän ja seisoi jo
ratsustimet kädessä valmiina antamaan ne miehelle. Mutta nähtyään
Sigridin hän säpsähti ja kalpeni häntä tervehtiessään. Äiti käski
miehen heti tupaan saamaan jotakin virvoitusta; hän ajatteli semmoisen
kyllä olevan tarpeen, kun hänellä niin huono asia oli toimitettavana,
ja olihan päivä muutenkin jo pitkälle kulunut.

Niin jäivät molemmat nuoret yksin hevosen luo. Sigrid asetti sen pään
olallensa ja taputteli sen kaulaa; otti sitte taskustaan suolaa ja
leipää, mutta hiirakko ei syönyt, vaikka kyllä oli vähän hirnunut
Sigridin tullessa; se kaiketi nyt ymmärsi jotakin pahaa olevan tulossa.
Gjermund seisoi ääneti, kyynärvarsin nojaten hevosen selkään. Vihdoin
sanoi hän hiljaa:

"Näyttääpä siltä, kuin tänään läksisi talosta hiirakko ja vielä
muitakin lisäksi, Sigrid!"

Silloin ojensi Sigrid hänelle hevosen seljän yli kätensä ja katsoi
itkien häntä silmiin, niinkuin häneen sittekin luottaen. Molemmat he
olivat jotenkin yhtä pitkät, vaan Sigridin tukka oli vaalea ja kasvot
punakat, mutta Gjermundin tukka musta ja kasvot kalpeat.

"Minä koetan parastani, Sigrid;" sanoi Gjermund, ikäänkuin jatkaen
hänen ajatuksiansa, "mutta vähä sitä nyt on millä alkaa."

"Sinun pitää ruveta kauppiaaksi, Gjermund, ja olla varovainen ja
viisas; niinhän on moni muukin kunnon mies näillä seuduin alkanut ennen
sinua."

"Mitenkä tiesit minun sitä ajatelleenkaan?"

"Minä sen arvasin ja äitisi sen minulle myöskin sanoi."

Kun renki samassa tuli tuvasta, päästivät he toistensa kädet ja Sigrid
kuiskasi vielä:

"Jumala kyllä auttaa, Gjermund, ja minä odotan."

Renki otti ohjat Gjermundin kädestä, joka vielä viimeisen kerran
keveästi taputteli hevostansa jäähyväisiksi, ja vei vitkastelevan
hiirakon pois. Kaikki kolme, jotka jäivät pihalle, astuivat sitte alas
veräjälle ja erosivat.

Seuraavana aamuna ajoi Gjermund edellänsä lehmää ja hiehoa tietä myöten
alas vuonolle päin. Ne hän möi maakauppiaalle, täytti laukkunsa
rihkamoilla ja läksi kuljeskelemaan kauppiaana.


III.

Kului noin seitsemän vuotta. Muutamana aamuna istui erään itäisen tien
varrella kestikievarissa herrasmies, joka myöhään edellisenä iltana oli
tullut täyttä ravia ajaen äsken päättyneiltä markkinoilta ja ollut
tässä yötä. Oli juuri kelirikon aika keväällä, niin että kyytihevosilla
oli pahat päivät. Ikkuna oli auki päivänpaisteessa, ja mies, joka sen
edessä istui, oli puettu kuin säädystänsä vähän kerskaileva kauppias,
hopeanapit mekossa; hän näytti ajatuksiinsa vaipuneelta. Hänen edessään
pöydällä oli olutta, leipää, juustoa ja voita sekä maljassa maitoa,
jota hän tuontuostakin ryyppäsi, jota vastoin olutpullo oli vielä ihan
koskematta. Silloin tällöin pani hän kätensä posken alle ja katsoi ulos
ikkunasta.

Tämä mietteihinsä vaipunut mies oli Gjermund. Jotakin ryhdikästä näkyi
nyt hänen kasvoistansa, ja kauan olisi niitä saanut tutkia, ennenkuin
hänet olisi tuntenut siksi hyväntahtoiseksi, vaikka vähän pikaiseksi ja
kiivaaksi nuorukaiseksi, joka ennen muinoin käveli Strömshagenissa vain
kultastansa muistellen.

Kaksi ensimäistä vuotta oli käynyt huonosti, varsinkin sentähden, että
hän uskoi liian hyvää ihmisistä, jotka häntä pettelivät. Mutta sitte
luotti hän vain itseensä eikä uskonut ketään, niin että kaikki rupesi
käymään hyvästi, hyvinkin hyvästi. Rihkamoista ja kellonvaihdoista oli
hän kohonnut hevoskaupan alalle ja harjoitti sitä viimein suuressa
määrässä. Nyt markkinoilla oli hän myönyt, mitä oli jäljellä koko viime
vuoden hevoskarjasta, ja ostellut muutamaa metsäpalstaa.

Jo ammoin oli hän lähettänyt niin paljon rahaa kotiin, että äiti oli
päässyt kaikista veloista. Mutta sitte arveli hän, ett'eipä olisi
hulluinta, jos vielä odottaisi, kunnes saisi ostetuksi ne kaksi
niittyä, jotka olivat Bjerkenaavella ihan hänen talonsa vieressä. Ja
kun oli päässyt niin varakkaaksi, ett'ei se osto enää ollut mahdoton,
johtui hänelle mieleen, että mitäkähän Jon Evjen sanoisi, jos hän
teettäisi uudet huoneet Strömshageniin alusta loppuun asti. Se hänen
ajatuksensa vähitellen kasvoi niin, että talon viimein piti tulla
semmoiseksi kuin nimismiehen kaksinkertainen kartano kirkolla. Hänellä
oli jo paitsi velatonta Strömhagenia kaksitoista sataa taaleria koossa;
mutta nyt hän mietti vielä odotella, kunnes jaksaisi ostaa naapuritalon
Bjerkestrandenin, jolla oli tunturilla omat laitumet ja karjatalot ja
joka muutenkin oli toista vertaa suurempi kuin Strömshagen. Sen toivoi
hän onnistuvan kahden vuoden kuluttua, jos vain hyvin onnistui tuo
metsänkauppa, johon hän nyt aikoi panna rahansa.

Kun kerran maiden ja rahan himo oli hänessä päässyt valtaan, ajatteli
hän aina vain, mitä Jon Evjen oli sanova, eikä, mitä hänen tyttärensä
ajatteli. Kaksi, kolme ensimäistä vuotta, kun kaikki onnistui huonosti,
oli Sigrid yksin hänen ajatuksissansa kaikkein puuhien osamiehenä.
Mutta sittemmin oli Gjermund nähnyt ja kokenut niin paljon, että
kaikesta oli hänelle vain jäänyt halu nähdä, mitenkä Jon Evjen, tuo
keräjäjutun voittaja, oli kerran kumartava veräjällä, kun hän joskus
kotiin ehti ja, luonnollisesti, läksi pyytämään tytärtä vaimoksensa.

Hän nyt hyvin punnitsi mielessänsä, oliko hänen lähteminen maantietä
myöten metsää ostamaan vai jatkaminen kauppaansa, niinkuin tähänkin
asti. Metsänkauppaa sanoivat muutamat hyvin vaaralliseksi.

Siinä hän istui poski käden varassa ja kuvitteli mielessään jo
Bjerkestrandenin ja Strömshagenin olevan yhtenä talona, kun vaalea
hevosenturpa nuuhkien nousi ikkunanlaudalle ja sysäsi hänen
kyynyspäätänsä. Gjermund työnsi ystävällisen elukan hyvänluontoisesti
syrjään, mutta kun turpa hiljaa hirnahdellen tuli takaisin, antoi hän
sille puoleksi ajatuksissaan palasen leipää. Se oli pieni, sanomattoman
laiha, hiirakko hevonen, harja lyhyeksi leikattuna, ja niin likainen
koko elukka, kuin olisi se loassa vieriskellyt ja sitte sinänsä
kuivanut; seljässä ja olkapäissä oli suuret haavat, länkien ja
selkävyön lyöttämät. Pää riippui alhaalla niin kauan, kun leipää suussa
oli, vaan sitte taas kohosi turpa ikkunaan. Sen silmistä juoksi vettä,
niinkuin välistä sanotaan tapahtuvan, kun hevonen myödään, ja muutenkin
se niin hyvillänsä hieroi turpaansa ja levottomasti heilutteli lyhyeksi
leikattua häntäänsä sekä tunkeutui yhä likemmäksi seinää.

Gjermund, tietämättänsä miten, -- ehkäpä sentähden, että hän
arvattavasti oli niin omituisella tuulella -- johtui ajattelemaan
hiirakkoa sinä päivänä, kun se vietiin pois Strömhagenista.
Bjerkenaaven harmaine, turvekattoisine huoneineen ja joki alempana,
punainen Evjenin talo toisella puolella, kaikki oli hän näkevinään ihan
selvästi, kuin olisivat ne todellisina olleet hänen edessänsä.
Kotimaillakin alkoi jo varmaankin lehti puhjeta puihin, ja äiti istui
neulomus kädessä, ja väki puuhaili talon ympärillä kukin omassa
toimessansa; alhaalla Evjenin pihalla istui vanha Jon ja kalpea, hoikka
tyttö käveli mitään sanomatta, vaan silloin tällöin pistäysi
pyhähihasillaan Strömhagenin emäntää tervehtimään ja viivähti aina
hetkisen pihalla niinkuin sinäkin päivänä, jona hiirakko meni rengin
kanssa ja Gjermund itse kohta jäljestä. Eipä Gjermund ollutkaan pitkään
aikaan muistanut hiirakkoa; hänellä oli ollut niin monta hevosta sen
jälkeen ja hän itse nähnyt monta ja jotain.

Hänen siinä niin istuessaan ajatuksissansa päivänpaisteessa ikkunan
luona ja antaessaan hevoselle leipäpalan toisensa perästä, muuttui
hänestä kaikki kummallisen todelliseksi. Hän oli tuntevinaan hevosen
pään, sen pienet korvat ja kirkkaat silmät, se kun tuontuostakin ojensi
turpansa ikkunaan ja vähän hirnahteli; ja vieressä hän oli selvästi
näkevinään solakan, valkoverisen tytön, joka itkien ojensi hänelle
seljän ylitse kätensä ja pyysi häntä vain koettamaan onnea, luvaten
itse puolestansa kyllä odottaa.

Mutta sitte taas hän luki hänen silmistänsä jotakin muuta ja hänen teki
mieli vastustaa sitä näkyä kukkaronsa rahallisilla perusteilla; mutta
tytön kasvot kuitenkin ylevästi sanoivat, mikäli hän niiden näköä
muisti, että hän oli odottanut sulhoaan juuri hänen itsensä eikä hänen
kukkkaronsa tähden. Gjermund näytti yhä tuskallisemmalta, ja viimein
hän todellakin lienee nähnyt jotakin elävää, joka hänen unelmansa
vahvisti; sillä hän, ääneensä huudahtaen: "hiirakkohan se on!" hypähti
seisoalleen ja riensi ovesta ulos hevosen luo.

Gjermund seisoi ensin hetkisen hiljaa ja katseli hevosta, nosti sitte
hiljaa länkiä ja muita hevoskaluja, joiden alla näkyi olevan haavoja,
tutki jalat ja suitsilla revityn suun eikä väsynyt astumasta sen ympäri
ja sitä joka puolelta tarkastelemasta.

"Niin, hiirakko se on, ja miten ne ovat sinua kohdelleet!" sanoi hän
tuontuostakin.

Mutta taempana piili toinen ajatus, joka ei heti sanoiksi pukeutunut.
Hän inholla työntäsi seljästä pois hevoskalut, jotka olivat
nuoranpäistä ja nahkanpalasista huonosti kokoon solmiellut, ja talutti
hyvin liikutettuna hevosen rappujen eteen, jossa kestikievari Antti
Brunsbergen seisoi hyvin ihmeissään siitä, mitä näki. Mutta astuessaan
muuttui Gjermund taas hevoskauppiaaksi ja kysyi:

"Otatteko kahdeksan taaleria tästä hevoskonista, Brunsbergen. Ei se
enää näy kauankaan kelpaavan kyytihevoseksi, vaan minulla siitä aina
voi olla kotona hyötyä kynnön aikaan."

"Ja kuitenkin ajoit sillä viime yönä täyttä kyytiä markkinoilta
tullessasi, Gjermund, jos poika totta puhui."

Se pahastutti Gjermundia. Hän muisti olleensa markkina-iloissaan ja
ajaneensa yöllä hirveän kovaan sekä käyttäneensä piiskaakin koko
lujasti, kun kärrit tahtoivat uppoella. Hän siis vain sanoi:

"No, mitä tahdot siitä?"

Brunsbergen alkoi nyt laveasti ylistellä kaikkia hevosen hyviä
ominaisuuksia. Hän oli ostanut sen erään prokuraattorin huutokaupasta,
joka aina oli pitänyt vain hyviä hevosia, ja vasta se nyt oli ollut
kolme vuotta kyytihevosena eikä vielä kaikkiaan vanhempi kuin
yksitoista vuotta. Ijän Gjermund itse paraiten tiesi; hiirakko oli
ainakin viidentoista vuoden vanha. Mutta hän ei virkkanut hevosesta
mitään halventavaa. Kun Brunsbergen vihdoin sanoi ei myövänsä hevosta
kahtakymmentä taaleria vähemmästä, luki Gjermund hänen ihmeekseen heti
rahat penkille, tinkimättä yhtään.

Ja sitte Gjermund hiirakkoa pesi ja puhdisteli monta tuntia, kunnes
vihdoin läksi ajamaan, hiirakko tyhjillänsä perästä juosten.

Mutta Brunsbergen kertoeli sitte monessakin iloisessa seurassa, miten
hän kerran oli pettänyt hevoskaupassa itse Gjermund Strömshageninkin ja
ollut niin perin viekas. "Paha vaan", sanoi hän kerran, ikäänkuin
todellakin olisi ollut pahoittelemisen syytä, "ett'ei se vanha
kyytikoni vielä ollut edes pakahtunutkaan."


IV.

Jon Evjen oli muutamia vuosia jo mietiskellyt Strömshagenia enemmän,
kuin tunnustaa tahtoikaan. Hän kävi välistä tervehtimässä leskeä, ja
kirkolla hän ja hänen vaimonsa useinkin puhelivat lesken kanssa.
Sigridin vanhemmat tiesivät tyttärensä odottelevan Gjermundia; eikä
heillä nyt viime vuosina enää ollutkaan mitään sanomista naimista
vastaan; sillä olipa jo kotiseuduillekin levinnyt maine, että
Gjermundista oli tullut varakas mies. He vain ihmettelivät, miksi hän
ei tullut kotiin. Nuoremman tyttärensä he jo olivat ammoin naittaneet.

Mutta viime aikoina oli talojen väli taas käynyt huonommaksi; lesken
pari viimeistä tervehdyksillä-oloa oli jäänyt Evjeniläisten puolelta
rästiksi. Ja siihen oli syynä Sigrid, vaikka hän itse kävi useinkin
ylätalossa, niinkuin ennen. Hän oli nyt kuudennellakolmatta vuodella,
kalpeampi ja pitemmän näköinen kuin ennen, mutta yhtä kaunis kuitenkin.
Viime aikoina oli vain hänen hiljaiseen ryhtiinsä tullut enempi
mahtavuutta, niin että hän se johti ja hallitsi talon asiat. "Hänpähän
sen sitte saakin", sanoi vanha Jon. Kun hänelle eräänä päivänä johtui
mieleen, että hän oli silloin tehnyt Gjermundille väärin, kun ei ollut
suostunut puoleltansa koskisillan tekoon, ja sitte kuuden vuoden
kuluttua tahtoi korjata tylyytensä vedättämällä kaikki kahdeksan
hirttä, jotka siltaan tarvittiin niin Sigrid sanoi, ett'eipä sitä
taittu tarvitakaan, Jon katsahti silloin tyttäreensä hyvin pitkään,
vaan jätti kuitenkin työn sikseen.

Eräänä iltana huomattiin tavatonta liikettä Strömshagenissa, niin että
siellä arvattiin jotakin tapahtuneen. Jon puheli siitä vaimonsa kanssa,
mutta Sigridille he eivät mitään virkkaneet; eikä hän itse näyttänyt
vielä mitään huomanneen.

Seuraavana aamuna oli Sigrid yksin joen rannassa sarkatukkua
kastelemassa. Aurinko valasi koko voimallaan Bjerkenaavenia; muutamien
päivien kuluttua oli lähteminen ylös karjataloille. Sigridin siinä
paraillaan puuhatessa kuului toiselta puolelta koivikkomäeltä
hirnuntaa, ja esiin astui hiirakko ihan elävänä. Se ojensi päätään
niinkuin ennen muinoin ja seisoi paikallansa. Sigrid katsoi häntä hyvän
aikaa ja silmät heruivat vähitellen täyteen kyyneliä.

"Minä jo luulin", virkkoi hän viimein, "hänen unhottaneen sinutkin,
hiirakko!" Vaan heti hän kuitenkin lisäsi äänellä, josta väristen
kaikui koko hänen loukattu ylpeytensä: "Mutta eipä sinulla ole hyvä
ollut, sen näen, vähä sinusta on huolta pidetty koko tänä aikana!"

Niin sanoen hän äkisti kääntyi ja meni pois. Saran hän jätti siihen
rannalle, sillä hän tunsi sydämmessään, ett'ei Gjermundkaan nyt kaukana
ollut. Tytön harmaihin silmiin, jotka muuten olivat niin kauniit ja
lempeät, ilmestyi tuo ankaruus, jota Gjermund pelkäsi. Pihaan päästyään
meni Sigrid töillensä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Gjermund oli tullut kotiin edellisenä iltana; mutta häntä oli vielä
enemmin ruvennut pelottamaan Sigridin tapaaminen, kun äitinsä kertoi
hänelle, mitenkä asiat olivat joen toisella puolella. Aamusilla oli hän
istunut koivikon takana ja nähnyt, miten Sigrid tunsi hiirakon.
Kuultuaan Sigridin sanat ja nähtyään hänen poislähtevän ei hän
uskaltanutkaan huutaa hänelle, niinkuin ensin oli aikonut. Hänestä
tuntui ihan, kuin jo olisi menettänyt Sigridin.

Muuten oli hän aina oma sanansaattajansa, mutta nyt hän, astuessaan
pahoillaan kotiinsa, mietiskeli, ett'eiköhän ollut parasta laittaa
ensin äitinsä alas puhelemaan tytön kanssa; ja äitin piti nousta
hiirakolle selkään. Eihän tuo tie niin pitkä ollut, että sitä varten
olisi ratsua tarvinnut, mutta Gjermund ajatteli Sigridin ehkä siten
paremmin tajuavan tarkoituksen.

Niin päätettiinkin, vaikka äiti kyllä alussa vastusteli sanoen
Gjermundin kyllä itsensäkin kelpaavan puhemieheksensä. Rahoista ja
muista semmoisista äitin ei pitänyt mitään puhuman, vaan ainoastaan
sanoman Gjermundin kovasti katuvan niin pitkällistä poissaoloansa,
ett'ei nyt rohjennut tulla tervehtimään Sigridiä. Kun äiti ratsasti
mäkeä myöten alas hiirakolla, joka nyt, kuukauden hyvällä hoidolla
oltuaan, näytti aivan toiselta kuin kyytikärrien edestä lunastettaissa,
jäi poika kotitupaan sykkivin sydämmin odottelemaan. Se ratsastus oli
aivan toisenlainen kuin ylvästelymatka, jota hän niin usein oli
mielessään kuvitellut, miten muka Jon Evjen oli seisova portilla ja
nöyrästi kumartava hänen tullessaan Sigridiä kosimaan.

Kun Strömshagenin leski saapui niin nöyrästi ajaen Evjeniin, arvattiin
siellä heti jotakin olevan tulossa. Vanha Jon meni sisään ja puki mekon
yllensä. Pihalle leski seisattui ja käyttäytyi ihan toisin, kuin tuon
rikkaan ylvästelijän äitiltä oli odotettu. Tupaan astuttuaan hän niiasi
syvään eikä tahtonut ruveta istumaankaan, vaan kaikin tavoin koki tehdä
itseään ja mitä hänellä oli niin vähäiseksi ja arvottomaksi kuin
suinkin. Semmoinen hän ei ollut koskaan köyhyytensä aikana ollut. Kun
sitte mainittiin pojan tuloa, vastasi hän huoaten sen ilon hyvin
vähäisen olevan, jos hänen aina piti istuskeleman kotona niin
raskasmielisenä kuin nyt. Jon vaimoinensa niitä sanoja hyvin
kummastelivat, mutta Sigrid katsahti tutkivaisesti leskeen ja punastui.
Vihdoin vanhus sai sanotuksi oikean asiansa, että hän olikin nyt tullut
vähän puhelemaan Sigridin kanssa.

Ja he molemmat läksivät toiseen tupaan. Sigridin astuessa pois tuvasta
olivat hänen kasvonsa jotenkin kalpeat, muoto kylmä ja ylpeä. Jon
pudisti päätänsä, katsoessaan hänen jälkeensä ja ajatteli taaskin
tulevan tavalliset rukkaset. Vaan kun he vähän ajan perästä palasivat,
oli tyttö punakka ja silmät vesissä mutta helposti nyt voi huomata,
ett'ei se ollut surun itkua, ja kädet vapisivat, kuin olisi hän ollut
aivan kiihkoissansa, ja itse hän välttämättömästi tahtoi auttaa
Gjermundin äitin hevosen selkään.

Kun äiti ehti kotiin, sai Gjermund kuulla, mitä jo oli aavistanutkin,
että todellakin oli ollut rukkaset jotenkin lähellä, mutta nyt olivat
asiat sen verran alulla, että Gjermund kyllä saattoi itse lähteä niitä
jatkamaan. Äiti sanoi nuo viimeiset sanat äänellä ja tavalla, joka
saattoi Gjermundin hyvin ilostumaan, eikä hän sitte antanut äitillensä
rauhaa, ennenkuin hän kertoi kaikki tarkoilleen.

Sigrid oli ensin sanonut hyvin kylmästi, uskovansa Gjermundin enemmin
rakastavan rahojansa kuin häntä, sillä eihän hän muuten olisi niin
kauan pysynyt poissa antamatta mitään tietoa; sentähden oli hänen
mielestään parasta olla niinkuin ennenkin ja jättää kaikki enemmät
puhelemiset, koska ne vain olivat ikävät kummallekin. Niin sanoessaan
oli hän tarttunut ovenhakaan, pois lähteäksensä ja lopettaaksensa
puhelun. Eikä hän sittekään tullut lähemmäksi, kun äiti pyyhkien
silmiänsä sanoi, että ikäväpä loppu sitte olikin tuleva kaikille heidän
nuoruutensa kärsimyksille. Siihen Sigrid vain vastasi, että tässä
maailmassa kyllä saattaa taistella ja kärsiä niin monenlaista hyvää
varten ja että hän itse tosin aina oli tarkoittanut vain yhtä, vaan
Gjermund saanut mieleensä muutakin. Sitte oli vanhus selittänyt
Gjermundin lopettavan kauppansa ja rupeavan talonpojaksi, jos vain
Sigrid tahtoi tulla taloon emännäksi, vaan muuten tuskin hiirakko
jaksaisi kantaa kotiin hänen terveisiänsä. Vasta silloin oli Sigrid
äkisti painanut päänsä hänen syliinsä ja kiertänyt käsivartensa hänelle
kaulaan ja itkenyt niin, ett'ei siitä ollut loppua tullakaan, mutta
onnelliselta hän kuitenkin oli näyttänyt, kun vihdoin avasi silmänsä.

Samana iltana jo Gjermund kävi äitinensä Evjenissä pyytämässä
vanhemmilta Sigridiä. Molemmat nuoret istuivat tuvan penkillä
puolihämärässä eivätkä raaskineet päästää irti toistensa käsiä. Mutta
Sigridin kuitenkin täytyi viimein lähteä eropuuron keittoon. Sinnepä
Gjermundkin meni, ja kun puuro tuotiin pöydälle, oli se pohjaan
palanutta, joka kumma nyt ensi kerran tapahtui Sigridille. Vanha Jon
arveli sen tulleen vain siitä, että siellä keittiössä kaiketi oli liian
kuuma. Pari kertaa jo leski yritti lähtemään, ennenkuin sen viimein
myöhään illalla sai aikaan.

Muutaman päivän kuluttua, kun juuri valmistauduttiin lähtemään ylös
karjataloille, tulivat häät puheiksi. Nyt Gjermund koetti kiiruhtaa,
mutta Sigrid puolestaan vaati aikaa.

Eräänä sunnuntai-aamuna syksyllä puettiin Sigrid morsiameksi. Kruunu
hänellä oli päässä ja morsiushevonen odotteli rappujen edessä. Se oli
entinen vanha hiirakko, ja täysissä voimissaan se nyt olikin, sekä
keveä jalalta.

Tavattoman paljo oli sinä päivänä ihmisiä kokoutunut kirkkoon; kaikki
tahtoivat nähdä kaunista, muhkeaa morsiusparia. Kun Sigridillä oli
kruunu päässä, olivat he molemmat yhdenkorkuiset, mutta leveistä
hartioista huomasi kuitenkin Gjermundin jo ensi katsahduksella
mieheksi.

Häät olivat ihan semmoiset, kuin kaikki olivat arvanneet niiden
olevankin, kun kerran Sigrid Evjen oli morsiamena. Tavan mukaan kulki
lahjusmalja ympäri tuvan. Vanha Jon silloin pani siihen Evjenin
lahjoituskirjan; molemmilla nuoremmilla tytöillä oli perintötalot
toivossa ja Evjen oli muutenkin tuleva Sigridille esikoisuusoikeuden
mukaan. Vanhukset jättivät maanviljelyksen nuoremmille ja tahtoivat
edespäin elää rauhassa toisessa tuvassa, joka sitä varten juuri olikin
tehty.

Nyt kun molemmat talot olivat Gjermundilla, sanoi Jon leikillä nuorten
olutmaljaa juodessaan, että hänen velvollisuutensa se nyt oli tehdä tuo
koskisiltakin.

"Koskisilta oli sillä tehty, kun he kaksi panivat kätensä yhteen,"
vastasi Gjermundin äiti, "mutta kauanpa Gjermund ja hiirakko saivat
haeskella hirsiä ympäri maailmaa."

"Niin kyllä, ja vähälläpä se oli kestää melkein liian kauan." Niin
arveli ainakin Jon.



A. L. KJELLAND.



RAKKAUS JA VIATTOMUUS.


"Laittakaa vain niin, että joudutte yhteen!" sanoi rouva Olsen.

"Niin, en minäkään ymmärrä, miksi ette toimita häitänne nyt syksyksi",
lausui vanhempi neiti Ludvigsen, joka ihaili todellista rakkautta.

"Niin teidän pitää!" virkkoi neiti Loviisa, varmaan tietäen pääsevänsä
morsiusneitsyeksi.

"Mutta Sören sanoo, ett'ei hänellä ole varaa", vastasi kaikkiin näihin
kehoituksiin morsian vähän surumielisesti.

"Eikö varaa!" ihmetteli neiti Ludvigsen. "Kuinka voikaan nuori tyttö
päästää suustansa tuommoista sanaa! Jos jo nyt annat nuoren rakkautesi
ympärille kasvaa noiden käytöllisten arvelemisten rikkaruohoa, mitä
sitte jää jäljelle ihanteellisesta loistosta, jota vain rakkaus voi
levittää elämään? Että mies saattaa ottaa lukuun semmoisetkin puolet ja
kohdat, sen voi jotenkuten käsittää; mutta sivistynyt naissielu ihan
rakkauden kukoistuksessa! Ei, ei, Maria, älä nyt Herran tähden anna
noiden halpamaisten raha-asiain himmentää onneasi!"

"Älä mitenkään!" kehoitti neiti Loviisakin.

"Ja toisekseen", neuvoi rouva Olsen, "eihän sinun sulhasesi olekaan
niin ihan ilman tuloja. Minun mieheni ja minä alotimme paljoa
vähemmällä. Kyllä tiedän, mitä tahdot sanoa, että muka silloin ajat
olivat toiset. Tottahan minä sen tiedän, ja ihmettelen vain, että sitä
jaksatte yhä muistuttaa meille. Ettekö sitte usko, että juuri meillä
vanhoilla, jotka olemme eläneet tuon käänneajan yli, on paras käsitys
kaikesta, mitä silloin tarvittiin ja mitä nyt? Kun siis minä, kokenut
emäntä, sanon, että sinun sulhasesi palkka, jonka hän saa minun
mieheltäni, ja mitä hän muuten voi ansaita sivutuloja, riittää kylliksi
talouden perustukseen, niin voittehan kyllä käsittää, että minä siinä
otan lukuun myöskin olojen muutoksen."

Rouva Olsen oli ihan innostunut, vaikk'ei kukaan aikonutkaan
vastustella häntä. Mutta häntä oli aina tämänlaatuisissa keskusteluissa
suututtanut varsinkin nuorten rouvain ihmettely, miten naurettavan
huokeata kaikki oli ollut kolmekymmentä vuotta sitte. Sehän ikäänkuin
vähensi hänen esikuvallisen emännyytensä arvoa.

Keskustelu vaikutti suuresti morsiameen, sillä hän luotti hyvin lujasti
viisaasen ja kokeneesen rouva Olseniin. Ja rouva oli aina siitä asti,
kun Maria joutui kihloihin tuomarin apulaiselle, pitänyt hänestä
erinomaista huolta. Rouva Olsen oli toimiva vaimo, ja kun kaikki hänen
omat lapsensa jo olivat täysikasvuiset ja naimisissa kukin tahollansa,
tarvitsi hänen toimihalunsa jotakin vaikutusalaa, ja siksi soveltuivat
erittäin hyvin nuoret kihlatut ja heidän asiansa.

Marian äiti sitä vastoin oli hyvin hiljainen. Hänen miehensä, jolla oli
ollut jokin pieni virka, oli kuollut niin aikaisin, että eläke jäi
hyvin pieneksi. Hän oli syntyisin ylhäisestä perheestä, jossa oli
oppinut vain soittamaan pianota. Sitäkin taitoansa harjoittamasta oli
hän jo ammoin lakannut, ja vähitellen oli hän tullut hyvin
uskonnolliseksi ja haaveilevaksi.

"Kuulkaapas, hyvä Sören! Ettekö te aio pitää häitänne?" kysyi tuomari
Olsen hyväntahtoisella ja lempeällä tavallaan.

"Kyllä," vastasi Sören hitaasti, "kun vain saan varoja."

"Varoja!" toisti tuomari, "ettepä, totta ollen, niin ihan varaton
olekaan. Tiedänhän minä, että olette säästäneet --"

"Mitättömän vähän", virkkoi Sören.

"No jaa, vaikkapa vähänkin, mutta sehän osoittaa teillä olevan
taipumusta säästämään, ja se taipumus on rahan arvoinen. Kun on niin
hyvät paperit kuin teillä ja semmoisia tuttavia pääkaupungissa, niin
voittehan milloin hyvänsä ruveta hakemaan pienempiä virkoja ja kun
kerran on virkamies-uralla, niin menee -- senhän tiedätte -- ihan
itsestään eteenpäin."

Sören purasi kynäänsä ja näytti kahden vaiheella horjuvalta.

"Olettakaamme nyt", sanoi tuomari, "että jo entisen säästäväisyytenne
tuloksilla voitte perustaa kodin suuritta veloitta, niin onhan teillä
sitte palkkanne, puhumattakaan sivutuloista, joita tietysti aina voi
sattua. Ja olisipa ihme, ell'ei teidän kelpoisenne mies saisi jotakin
sivutyötä joutohetkiksi näin eteenpäin pyrkivässä kaupungissa, kuin
meidän on."

Sören ajatteli koko aamupäivän tuomarin sanoja; yhä selvemmin hän
huomasi liioittelevansa taloudellista pulaa, jonka oli tähän asti
olettanut naimisesta seuraavan; olihan todellakin totta, että hänelle
jäi konttoritöiltä hyvä joukko aikaa sivuansion varalle.

Hänen oli jääminen päivälliselle tuomarin luo, jossa morsiankin oli.
Yleensä tapasivat he toisiansa yhtä usein tuomarin talossa kuin Marian
kotona. Sillä rouva Möller, Marian äiti, oli vähitellen hankkinut
erinomaisen taidon kääntää kaikki keskustelut uskonnollisiksi, eikä se
tietysti ajan pitkään kovinkaan viehättänyt nuoria.

Päivällispöydässä puhuttiin pienestä, sievästä asunnosta, jonka rouva
Olsen oli löytänyt; "oikea linnunpesä äskennaineille", kuten rouva
sanoi. Sören sivumennen tiedusti, minkä verran se vuosittain maksoi, ja
todellakin oli hyyry hänestä erittäin huokea asunnon sievyyteen
verraten, mikäli rouva sitä kuvaili.

Kun rouva Olsen niin mielellään tahtoi jouduttaa tämän avioliiton
toteutumista, tuli se ensinnäkin -- kuten jo viitattiin -- siitä, että
hän tarvitsi jotakin toimimista, ja toisekseen eli hänessä epäselvä
halu nähdä tapahtuvan jotakin, mitä hyvänsä -- nähdä jokin
sielutieteellinen ilmiö, joka ei olekaan tavatonta pontevissa
luonteissa, kun joutuvat pieniin, yksitoikkoisiin oloihin.

Tuomari työskenteli samaan suuntaan ensinnäkin rouvansa käskystä, ja
toisekseen toivoi hän Sörenin, jouduttuaan naimisiin Marian kanssa,
joka oli ollut melkein lapsen sijassa tuomarin talossa, kytkeytyvän
vielä kiinteämmin konttoriin, eikä tuomari tiennyt parempaa apulaista
mistään saavansa.

Päivällisen jälkeen kävelivät nuoret puutarhassa. He puhelivat
kummallisella, ikäänkuin hengästyneen tavalla, kunnes Sören vihdoin
keveällä äänellä kysäsi:

"Jos pitäisimme häämme tänä syksynä, mitäs siitä sanoisit?"

Maria ei muistanut kummastua; hän oli itse samaa ajatellut. Sentähden
hän maahan katsellen vastasi:

"Niin, jos vain luulet meillä varaa olevan, niin ei minulla ole mitään
sitä vastaan."

"Laskekaamme vähän lukua", sanoi Sören, vetäen morsiamensa mukanaan
huvihuoneesen.

Puolen tunnin kuluttua palasivat he sieltä käsitysten päiväpaisteesen,
ja heistä itsestäänkin loisti jonkinlainen päiväpaiste, kuten ainakin
rohkean päätöksen perästä, joka on tehty tarkalla punnitsemisella ja
miettimisellä.

Joku ehkä arvelee, ett'ei pidä ehdottomasti luottaa mihinkään
luvunlaskun tulokseen yksistään sentähden, että kaksi rakastavaista on
saanut kokoon samat numerot, varsinkaan silloin jos tuo lasku on
koskenut toisaalla suurimman onnen ja toisaalla vielä pitkän odotuksen
valitsemiseen.

Söreniä olikin noita numeroita poimiessa vähin epäilyttänyt. Hän muisti
ylioppilas-aikanansa hyvin innokkaasti puhuneensa velvollisuuksista
jälkeentulevia kohtaan ja filosofiallisilla perusteilla näyttäneensä
rakkauden aina olevan itsekkään sekä asettaneensa ratkaistavaksi
naurettavan kysymyksen, onko kellään ihan kieltämätöntä ja ehdotonta
oikeutta hankkia lapsia maailmaan.

Aika ja käytöllinen elämä olivat onneksi saaneet hänet hylkäämään nuo
tyhjät ja vahingolliset ajattelunkoelmat. Ja sitä paitsi hän oli liian
siveä ja liian hyvin kasvatettu, voidakseen loukata mitään
aavistamatonta morsiantansa ottamalla lukuun tuota rumaa aatetta, että
heille ehkä voisi syntyä monta lasta. Onhan niin kaunista, että nuoret
jättävät semmoiset asiat Herran ja haikaran huoleksi.

Suuri ilo syntyi tuomarin talossa ja melkein koko kaupunki joutui kun
kuumeesen, kun levisi sanoma, että Sören aikoi pitää häänsä nyt
syksyllä. Sillä kaikki, jotka saattoivat odottaa kutsuja niihin,
iloitsivat jo kauan edeltäkäsin, ja jotka taas eivät voineet toivoa
niihin pääsevänsä, olivat pahoillaan ja puhuivat pahaa sulhasesta ja
morsiamesta; vaan ne, jotka tiesivät olevansa odottelevien luvussa,
s.o. joista ei varmaan tiedetty, kutsuttuihinko vai kutsumattomiinko
heidät oli luettava, ne olivat puolipyörryksissä levottomuudesta. Ja
kaikki mielenliikutus on suuriarvoinen hiljaisissa pikkukaupungeissa.

Rouva Olsen oli rohkea nainen, vaan kuitenkin sykki hänen sydämmensä
levottomasti, kun hän oli menossa leskirouva Möllerin luo. Onkin tuo
vähän pulmallista pyytää äitiltä lupaa tyttären häiden pitämiseen.
Mutta rouva olisi voinut hyvin jättää kaikki epäilykset sikseen.

Sillä rouva Möller kammosi kaikenlaista ponnistusta ja puuhaa yhtä
paljon kuin mitä hyvänsä syntiäkin, niin että hän tunsi mielessään
oikeaa huojennusta, kun rouva Olsen lausui ehdotuksensa, joka tietysti
tapahtui hyvin hellävaraisesti, niinkuin vain hän yksin oikein osasi.
Rouva Möllerillä ei kuitenkaan ollut tapana milloinkaan osoittaa
keveätä tai tyytyväistä mieltä. Hänestä kun kaikki todella oli vain
"ristiä" tavalla tai toisella, niin hän nytkin antoi sanoistansa
huomata, että hänen kärsiväisyytensä kyllä jaksoi kantaa minkä
koetuksen hyvänsä.

Rouva Olsen palasi ilosta säteilevänä tuolta vierailultaan. Häneltä
olisi puoli iloa mennyt hukkaan, ell'ei hän olisi saanut pitää häitä,
sillä häiden pito oli hänen yksinomainen toimialansa. Silloin hän jätti
säästäväisyyden sikseen ja tuli tyytyväisyydestä oikein miellyttäväksi,
kun näet tunsi saavansa nyt käyttää koko työkykyänsä. Ja sitä paitsi
oli tuo virka tuotteliaskin; Olseneilla oli aina ollut vähänen varoja
säästössä, vaikk'ei siitä koskaan puhuttu.

Niin siis pidettiin häät, ja komeat ne olivatkin. Neiti Ludvigsen
oli kirjoittanut totisesta rakkaudesta loppusoinnuttoman runoelman,
joka laulettiin pöydässä, ja Loviisa oli kaunein kaikista
morsiusneitsyeistä.

Nuori pari muutti rouva Olsenin löytämään linnunpesään, alkaakseen
tuota puoleksi tajuttua juhlallisen autuuden aikaa, jota englantilaiset
sanovat "hunajakuuksi", koska se on liian suloinen, saksalaiset
"koruviikoksi", koska sen loisto niin pian katoaa, ja norjalaiset
"vehnäleivän päiviksi", koska niiden jäljestä tulee tavallisen
arkiruoan aika.

Mutta Sörenin talossa kesti vehnäleivän päiviä kauan, ja kun Herra
antoi heille pienen kultakutrisen enkelin, oli heidän onnensa niin
suuri, kuin yleensä suinkin saattaa toivoa tässä suruisessa maailmassa.

Tulotkin nuo riittivät jotakuinkin, vaikk'ei Sören paha kyllä
saanutkaan kotia perustetuksi ihan velkautumatta; mutta aikaa myöten
hän kyllä toivoi niiden asiain selviävän.

Niin, aikaa myöten! Vuosi kului toisensa perästä, ja joka vuosi
lahjoitti Herra Sörenille pienen kultakutrisen enkelin. Kuuden vuoden
kuluttua heillä siis oli ummelleen viisi lasta. Pieni, toimeliaasti
eteenpäin pyrkivä kaupunki oli entisellään, Sörenillä oli yhä sama
toimi ja tuomarin perhe ihan kuin ennenkin. Mutta Söreniä itseään ei
kukaan enää tuntenut samaksi mieheksi.

On huolia ja raskaita kohtalon iskuja, joiden sanotaan voivan yhdessä
yössä tehdä miehen tukan harmaaksi. Semmoisia ei ollut tullut Sörenin
osaksi. Vaan hänen tukkansa oli harmaantunut, selkänsä kyyristynyt ja
koko mies vanhennut ennen aikojansa pitkällisestä, halpamaisesta
huolesta -- elatuksenhuolista.

Elatuksenhuolilla on sama sija huolien luvussa kuin hammastaudilla
muiden tautien joukossa. Sitä kipua ei voi kukistaa julkitaistelulla;
se ei, niinkuin hermokuume tai muu "oikea" tauti, kehity nopeanlaisesti
ja sitte kuoleta tai kostuta. Niinkuin hammastauti on pitkä ja
yksitoikkoinen kuin lettimato, niin elatuksenhuoletkin kietoutuvat
uhrinsa ympäri harmaaksi sumuksi; ne pukeutuvat joka aamu miehen ylle
kuluneiden vaatteiden mukana, ja harvoin makaa uhri niin sikeästi, että
ne kokonaan olisivat unhotuksissa.

Juuri tuossa pitkässä taistelussa yhä likemmäksi tunkeutuvaa köyhyyttä
vastaan oli Sören itse kulunut. Ja kuitenkin oli hän ollut hyvin
tarkka.

Mutta tarkkuus on kahdenlainen: toimiva ja kärsivä. Kärsivä tarkkuus
eli säästäväisyys mietiskelee yöt ja päivät, kuinka vain saisi
äyrinkään säästymään; toimiva tarkkuus eli huolellisuus miettii yhtä
kiihkeästi, kuinka ansaitsisi taalerinkaan edes. Säästäväisyys on
omituista pohjoismaissa, huolellisuus suurissa yhteiskunnissa,
varsinkin Amerikassa.

Sören koetti voimiaan säästäväisyyden alalla. Hän kaiket joutoaikansa
ja vähin työaikanaankin mietiskeli vaan kaikenlaista säästöä ja menojen
vähennystä. Mutta joko hänellä nyt ei ollut oikeaa onnea taikka -- ja
sepä se luonnollisemmalta näyttääkin -- hänen tulonsa todellakin
olivat liian pienet vaimon ja viiden lapsen elää, samapa se; hänen
raha-asiansa rappeutuivat rappeutumistaan.

Kaikki paikat näyttävät maailmassa olevan niin täynnä, ja kuitenkin on
aina joitakuita ihmisiä, jotka hapuilevat joka taholla. Sören ei ollut
semmoinen, hän vain turhaan etsiskeli tuota sivutyötä, joka niin
hänelle itselleen kuin hänen morsiamelleenkin oli kajastanut
epäselvänä, vaan rikkaana ansionlähteenä. Ainahan niitä on ihmisiä,
jotka tahtovat auttaa toiverikkaita nuoria miehiä, he kun itsekin
kykenevät auttamaan itseänsä; vaan puutteenalaisista perheenisistä ei
juuri kukaan huoli.

Sörenillä oli ollut paljo ystäviä. Ei kyllä voi sanoa heidän luopuneen
hänestä, mutta hän itse ikäänkuin hävisi heidän näkyvistänsä. Jos he
sattuivat yhteen, olivat he molemmin puolin ikäänkuin vähän hämillänsä.
Söreniä nyt ei enää miellyttänyt se, mikä muita, ja toisia ei lainkaan
haluttanut kuulla hänen selittelyjään, miten ankarasti hän työskenteli
ja miten kalliiksi elämä kuitenkin tulee.

Ja jos hänet joskus kutsuttiin herrain kemuihin jonkun
nuoruuden-ystävän luo, kävi hänelle niinkuin tavallisesti muillekin,
jotka jokapäiväisessä elämässään elää kituuttavat hyvin niukalla; hän
söi ja joi liiaksi. Iloisesta, siististä ja varovaisesta Sörenistä tuli
jonkinlainen narri, joka piti epäselviä puheita ja jonka ympärille
seuran nuoret pilkkakirveet atrian jälkeen kokoontuivat ilvehtimään.
Mutta pahimmin vaikutti hänen ystäviinsä se, että hän oli ruvennut
huolimattomaksi ja välinpitämättömäksi vaatteuksessaan.

Sören näet ennen oli ollut siinä suhteessa erittäin tarkka;
ylioppilasaikanaan sanottiin häntä "siistiksi Söreniksi". Ja vielä
perheenisänäkin oli hän kauan osannut hyvästi siistiä huonoja
vaatteitansa. Mutta kun ankara pakko oli hänet saanut pitämään kutakin
vaatekappaletta luonnottoman pitkän ajan, oli hänen turhamaisuutensa
vähitellen poistunut. Ja kun mies kerran menettää siisteyden aistin,
menettää hän sen ihan kokonaan. Vaimon täytyi ruveta muistuttamaan,
milloin aina uuden nutun hankkiminen oli ehdottoman tarpeen, ja kun
hänen irtanaiset kauluksensa tulivat liian repaleisiksi laidoista,
leikkeli hän ne saksilla tasaisiksi.

Itsellään Sörenillä oli niin paljo muuta ajattelemista, raukalla. Mutta
jos tuli vieraita konttoriin tai Sörenin oli astuminen sisään jostakin
ovesta, oli hänellä ihan omituinen tapansa syläistä nuttunsa kauluksen
neniin ja hieraltaa niitä kädellään. Se oli ainoa jäännös ennen muinoin
"siistin Sörenin" siisteydentunnosta, niinkuin eläintieteen tutkijat
saattavat löytää eläimistä joidenkuiden elimien jäännöksiä, jotka
niiksi vähäisiksi merkeiksi ovat kuihtuneet vain käyttämättömyyden
tähden.

Pahin vihollinen Sörenillä kuitenkin oli omassa itsessään. Hän oli
nuoruudessaan harjoitellut filosofiallista mietiskelyä, ja nyt sattui
välistä tuo onneton ajattelemisen halu elpymään ja kumosi kaikki
vastaväitteet ja käänsi hänen päätelmänsä ihan mullin mallin.

Ja niin hänelle aina kävi ajatellessaan lapsiansa.

Kun hän katseli noita pikku olentoja, joiden hoito -- se hänen täytyi
itsekseen myöntää -- ajan pitkään jäi yhä enemmin takapajulle, oli
hänen ihan mahdoton pitää niitä enää kultakutrisina enkeleinä,
jommoisina Herra ne oli hänelle antanut. Hänen täytyi tunnustaa, ett'ei
Herra semmoisia lahjoja lähettele ihan ilman ihmisen tahdotta, ja
silloin kysyi Sören itseltänsä: Onko minulla ollut oikeus niitä
hankkia? Hän muisteli omaa elämäänsä, joka oli alkanut onnellisissa
oloissa. Hän oli kasvanut mukavassa ja varakkaassa kodissa; hänen
isänsä -- jokin virkamies -- oli hankkinut hänelle paraimman
kasvatuksen, mitä koko maassa oli tarjona; hän oli varsin hyvin
varustettu elämän taisteluun, vaan kuinka hän oli taistelunsa
suorittanut?

Ja mitä oli hänellä antaa lapsillensa varuksiksi taisteluun, johon hän
heidät lähetti? He saivat alottaa elämänsä köyhyydessä ja puutteessa,
joka oli kätkettävä heidän silmiltänsä; he oppivat aikaisin tuntemaan,
mikä suuri erotus oli odotusten ja elämän vaatimusten sekä toisella
puolen ulkonaisen toimeentulon välillä; ja huonosta kodista he ehkä
saivat perinnöksi raskaimman perinnön, kuin ihmiselle koskaan voi tulla
kannettavaksi elämän läpi: köyhyyden ja vaatelijaan mielen.

Sören koetti vakuuttaa itselleen, että Herra heitä kyllä auttaa. Mutta
hän kohta häpesi, sillä hän tunsi tuon vain olevan aran omantuntonsa
nukuttelemista.

Ne ajatukset olivat hänen pahin kiusauksensa, mutta totta puhuen ne
harvoin kuitenkin häntä vaivasivat; sillä Sören oli tullut
tarmottomaksi ja välinpitämättömäksi. Niinpä ajatteli tuomarikin. "Hän
oli aikoinaan", oli hänellä tapana sanoa, "oikein kelpo mies, tuo minun
apulaiseni. Mutta näettehän, ajattelematon naiminen ja monta lasta
j.n.e. -- sanalla sanoen, hänestä ei ole enää juuri mihinkään."

Huonossa puvussa ja huonolla ruoalla, velkoja ja huolia silmät korvat
täynnä, oli hän väsynyt ja kuihtunut saamatta tehdyksi mitään. Elämä
kulki tavallista kulkuaan ja vaivaloisesti rehmi Sören mukana. Hänet
näyttivät kaikki muut unhottaneen paitsi Herra, joka, kuten jo
sanottiin, melkein joka vuosi lahjoitti hänelle pienen kultakutrisen
enkelin.

Maria oli ollut miehellänsä mukana uskollisena vaimona nämä kuusi
vuotta ja päässyt myöskin samaan päätökseen.

Ensi vuosi avioliitosta oli kulunut hurmaavana, autuaana unena. Kun hän
nosti pienen, kultakutrisen enkelin ihmettelevien ystäviensä
ihailtavaksi, oli hän kaunis, täydellinen kuva äitinilosta, ja neiti
Ludvigsen sanoi: "Kas tuossa totinen, oikea, kelvollinen rakkaus!"

Mutta kohta tuli rouva Olsenin "linnunpesä" liian ahtaaksi; perhe
lisäytyi, vaan tulot pysyivät entisellään. Päivästä päivään kasvoi
hänelle uusia huolia ja velvollisuuksia. Ja Maria ryhtyi voimakkaasti
toimeen, sillä hän oli rohkea ja ymmärtäväinen vaimo.

Ei ole mitään mieltä ylentävää tuo talon hoito, jossa on paljo pieniä
lapsia, vaan ei varoja, millä tyydyttää pienimmätkään mukavuuden ja
miellyttävyyden vaatimukset. Sitä paitsi hän ei ollut juuri koskaan
oikein terve, vaan aina milloin lapsivuoteesen tulemassa tai siitä
pääsemässä. Aamusta iltaan puuhatessaan menetti hän tavallisen
iloisuutensa, mieli muuttui katkeraksi, ja välistä kysyi hän
itseltänsä, mitenkä oikeastaan olikaan asiat.

Hän näki ajatuksissaan, miten halukkaasti nuoret tytöt menevät
naimisiin ja miten itsetyytyväisellä mielellä nuoret miehet heitä
kosivat. Hän muisteli omia kokemuksiaan ja tunsi vähin, että häntä oli
petetty.

Mutta Marialla ei ollut oikeutta niin ajatella, sen hän tunsi, sillä
hänkin oli saanut hyvän kasvatuksen.

Se elämänkäsitys, johon häntä aikaisin oli totutettu, oli ainoa, joka
voi säilyttää hänelle elämässä ihanteellisen puolen. Ei mikään
halpamainen, jokapäiväinen elämän tarkastelu ollut koskaan pimittänyt
hänen kehitystänsä. Hän tiesi rakkauden olevan kaikista maallisista
asioista kauneimman, olevan ylempänä järkeäkin ja esiytyvän
avioliitossa. Mitä lapsiin tulee, oli hän oppinut punastumaan, kun
niitä vain mainittiinkaan.

Maria oli aina tarkasti valinnut luettavansa. Paljon oli hän tutkinut
vakavia kirjoja naisen velvollisuuksista; hän tiesi naisen onnen olevan
tulla miehen rakastetuksi ja naisen tarkoituksena piti hän vaimoksi
joutumista. Hän tunsi ihmisten pahuuden, miten he monesti toimittelevat
vastuksia kahden rakastavaisen tielle, vaan tiesi myöskin että totinen
rakkaus aina voittaa kaikki esteet ja pääse tarkoituksensa perille. Ja
kun muutamia ihmisiä kukistui elämän taistelussa, niin tiesi hän sen
riippuvan vain siitä että he eivät pysyneet uskollisina ihanteillensa,
ja ihanteesen hän lujasti luotti, vaikk'ei tiennyt, mitä se olikaan:

Hän tunsi runoilijat, joita sai lukea, ja rakasti niitä. Paljo oli
lempirunoja, joita hän ymmärsi vain puoleksi, mutta niistä hän juuri
piti erittäin paljon. Hän tiesi avioliiton olevan jotakin vakavaa,
hyvin vakavaa, johon tarvitaan avuksi pappiakin, ja tiesi avioliitot
päätettävän taivaassa, niinkuin kihlaukset useimmiten päätetään
tanssisalissa. Mutta kun hän noina nuoruutensa päivinä ajatteli sitä
vakavaa suhdetta, oli se hänestä kuin taikametsä, jossa lemmen enkelit
tekevät seppeleitä ja haikarat tuovat pieniä kultakutrisia enkeleitä,
ja pienen majan edessä, joka kuitenkin on siksi kyllin suuri, että
siihen mahtuu kaiken maailman onnellisuus, istuu aatteellinen aviopari
ihastuneena katsellen vaan toinen toistansa silmiin.

Eikä kellään koskaan ollut niin huonoa aistia, että olisi sanonut
hänelle: "Antakaa anteeksi, hyvä neiti! ettekö tahtoisi tulla toiselle
puolelle ja katsahtaa hetkisen asiaa, sieltäkin päin." Ajatelkaas, jos
tuo kaikki ei olisikaan muuta kuin paperista tehtyjä koristuksia?

Nyt oli Sörenin nuorella vaimolla kylliksi aikaa tutkia korukuvan
nureaa puolta.

Rouva Olsen oli alussa käynyt vähä väliä häntä tervehtimässä ja sylin
täydeltä jakelemassa hänelle neuvoja ja nuhteita. Sekä Sören että Maria
olivat monesti jo ihan kyllästyneet häneen, mutta he olivat niin
suuressa kiitollisuuden velassa samaselle rouva Olsenille.

Mutta vähitellen laimeni vanhan rouvan into. Kun nuoren parin asunto ei
aina ollut niin puhdas, niin hyvin järjestetty ja malliksi kelpaava,
että hän olisi voinut ylpeillä sen aikaansaamis-toimestansa, niin hän
vähitellen hävisi sieltä kokonaan; ja jos rouva Sören joissakin
yksityisissä tapauksissa meni häneltä pyytämään neuvoa, oli rouva Olsen
niin kopea, ett'ei nuoren rouvan mieli tehnyt monesti häntä vaivata.
Mutta jos joissakin pidoissa satuttiin puhumaan tuomarin apulaisesta ja
joku lausui säälivänsä vaimoparkaa, jolla oli niin monta lasta ja vähä
varoja, silloin rouva Olsen hyvin voimakkaasti lausui: "Minä vakuutan
teille, että vaikka Marialla olisi monta vertaa enempikin tuhlataksensa
eikä ainoatakaan lasta, niin ei sittekään riittäisi, Näettekös, hän
on --" ja rouva Olsen näytti käsillään, kuinka Maria muka levitteli
rahaa vain kouran täydeltä.

Maria ei usein käynyt pidoissa; vaan jos hän joskus sinne menikin jo
kyllä kymmenestikin käännetyssä ja korjatussa morsiuspuvussaan, sai hän
tavallisesti istua jossakin nurkassa tai pitää ikävää keskustelua
jonkun samanlaisessa pulassa elävän perheenäitin kanssa kalliista
ajasta ja vaatelijaista piioista.

Nuoret naiset, joiden ympärille herrat kokoutuivat keskelle laattiaa
tai johonkin sivuhuoneesen, mistä vain löysivät paraat tuolit
venyäksensä, kuiskailivat toisilleen: "Miten kurjan ikävää on, kun
nuoret rouvat eivät koskaan osaa puhua muusta kuin taloudesta ja
lapsenvaatteista."

Ensi aikoina oli Marian luona useinkin käynyt hänen entisiä ystäviänsä.
He olivat ihastuksissaan sievään asuntoon, ja pientä kultakutrista
enkeliä oli oikein suojeltava heidän hyväilyiltänsä. Mutta jos joku
heistä nyt sattui eksymään hänen luoksensa, oli kaikki ihan toisin.
Mitään kultakutrista enkeliä puhtaissa, koruommelluissa ja
silkkinauhoilla kukitelluissa leningeissä ei enää ollut näyteltävänä.
Lapset, joita ei koskaan ilman valmistusta käynyt näyttää kellekään,
ajettiin äkkipikaa ulos, niin että kaikki leikkikalut jäivät ympäri
lattiaa, puoleksi pureskellut voileivät tuoleille ja koko huoneesen
omituinen haju, jota korkeintaan voi sietää omilla lapsillaan.

Päivästä päivään kului hänen elämänsä lakkaamattomassa puuhassa.
Monesti, kun hänen täytyi kuulla miehensä valittelevan, mitenkä
ankarasti hän aina työskenteli, ajatteli hän jonkinlaisella
uhkamielisyydellä: "Kumpaisellakohan meistä on raskaampi työ
suoritettavana?"

Yhdessä suhteessa hän oli onnellisempi kuin miehensä. Hänellä ei ollut
aavistustakaan filosofiasta; milloin hän ikäänkuin varkain sai
säästetyksi hetkisen hiljaista rauhaa, kulkivat hänen ajatuksensa ihan
toista tietä kuin filosoofi-raukan.

Hänellä ei ollut mitään hopeakaluja puhdistellaksensa eikä kultakoruja
itseään kaunistellaksensa. Mutta sydämmen syvimmässä nurkassa oli
hänellä tallella kaikki muistot ensimäisestä avioliiton vuodesta,
tuosta tarumaisesta riemuvuodesta. Ja hän puhdisteli niitä muistojansa,
piti ne niin kiiltävinä, että ne vuosi vuodelta tulivat yhä
kirkkaammiksi.

Mutta eipä silloinkaan, kun väsynyt ja mielipahasta uupunut perheenäiti
ihan salaa koristelihe tuolla ihanuudella, voinut siitä levitä loistoa
hänen nykyiseen elämäänsä. Hän tuskin tiesi mitään yhteyttä olevan tuon
entisen kultakutrisen ja punaisilla silkkinauhoilla koristellun enkelin
ja nykyisen viisivuotiaan pojan välillä, joka pitkällänsä kaiveli
hiekkaa pimeässä pihassa. Ne silmänräpäykset eksyttivät hänet kaikesta
yhdenjaksoisuudesta; se oli kuin unijuoman humalaa.

Kun häntä sitte huudettiin johonkin taloudenpuuhaan tai joku lapsista
tuotiin kadulta sisään, suuri raamu otsassa, kätki hän heti aarteensa
piiloon ja tavallisella, toivottoman väsymyksen tunteella antautui
lukemattomiin velvollisuuksiinsa ja huoliinsa.

Niin oli käynyt tälle avioliitolle, ja niin pyrki tämä aviopari
eteenpäin. Molemmat he vetivät samaa raskasta kuormaa; mutta vetivätkö
he yhdessä? Surullista on, mutta totta: kun soimi on tyhjä, pureksivat
hevoset toisiansa.

Oli suuret kahvikutsut neiti Ludvigsenien luona -- pelkkiä naimattomia.

"Sillä naimisissa olevat naiset ovat niin jokapäiväisiä", sanoi
vanhempi neiti Ludvigsen.

"Ovatpa tottakin!" myönsi Loviisa.

Iloisia kaikki olivat ja vilkkaita, kuten tavallista semmoisissa
seuroissa ja tilaisuuksissa. Keskustelu kiertäessään kaupunkia
pistäytyi myöskin Sörenin kotiin. Kaikki olivat siitä yksimieliset,
että se avioliitto oli hyvin onneton ja talo surkuteltava; muutamat
säälivät, toiset moittivat.

Silloin ryhtyi vanhempi neiti Ludvigsen juhlallisesti lausumaan: "Minä
teille sanon, missä kohden avioliitossa vika on, sillä minä tunnen
asian perinpohjin. Jo ennenkuin Maria joutui naimisiin, oli hänellä
jotakin luvunlaskun tapaista, halpaa jokapäiväisyyttä, jota ei lainkaan
saa olla totisessa, oikeassa ja puhtaassa rakkaudessa. Se sitte on
kehittynyt ja kostanut julmasti molemmille. Tosinhan heillä ei ole
paljoa millä elää; mutta mitäpä se vaikuttaisi kahteen, jotka todella
rakastavat toisiansa? Eihän onni lainkaan riipu rikkaudesta. Pikemmin
rakkaus juuri köyhimmissä kodeissa kauneimmin osoittaa kaikkivaltaansa.
Ja kuka heitä muuten voikaan sanoa köyhiksi? Eikö Herra ole heille
runsaasti antanut terveitä ja pulskia lapsia? Kas, se juuri on heidän
rikkautensa! Ja jos heidän sydämmensä vain olisivat olleet täynnä
totista, oikeaa ja puhdasta rakkautta, niin -- niin --"

Neiti Ludvigsen vähän hämmentyi.

"Niin mitä?" kysyi muuan rohkea nuori nainen.

"Niin", jatkoi neiti Ludvigsen arvokkaasti, "olisimme kyllin saaneet
nähdä heidän elämänsä tien kääntyneen ihan toiselle suunnalle."

Rohkea nuori nainen seisoi häpeissään.

Syntyi äänettömyys, jonka kestäessä neiti Ludvigsenin sanat painuivat
syvälle kaikkien sydämmiin. He kaikki tunsivat tuon olevan totta;
kaikki levottomuus ja epäily, mikä muutamien mielessä kyti, katosi
kerrassaan. Kaikki vahvistuivat kauniissa ja horjumattomassa uskossaan
oikeaan, totiseen ja puhtaasen rakkauteen; sillä he näet kaikki olivat
nuoria naisia.



L. DILLING.

Kesäksi maalle. -- Kildenbauerin leski. -- Puhdas lippu. -- Kumpikin
puolellansa väliaitaa.



KESÄKSI MAALLE.


I.

Herman Terning on jonakin toimitusmiehenä eräässä konttorissa, ja hänen
vaimonsa on ylhäinen, joka asia on hyvin kiusallinen näinä kalleina
aikoina, jos miehellä on vain kolmekymmentä taaleria kuukaudessa
tuloja.

Rouva Terning on vanhan, eläkettä nauttivan upseerin tytär ja hänellä
on monta ylhäistä tuttua. Ne kaikki tietysti muuttavat kesäkuukausiksi
maalle asumaan ja kysyvät, mihinkä Terningin perhe lähtee.

"Me emme vielä ole ihan tarkoin päättäneet", sanoo rouva. "Mieheni ei
vielä oikein tiedä, minkä paikan hän valitsee."

Sen verran siinä onkin totta, ett'ei Terning lainkaan tiedä muuta kuin
vaimoineen ja lapsineen "syödä leipänsä otsansa hiessä" pääkaupungissa
kuumina kesäkuukausina, kunnes hänet vihdoin herätetään onnellisesta
tietämättömyydestään.

Kun hän muutamana päivänä kesäkuussa tavallisuuden mukaan tuli kotiin
päivälliselle, seisoi rouva ja jakoi keittoa synkännäköisenä. Niin
juhlalliselta hän ei ollut näyttänyt siitä asti, kun viimeksi sai uuden
silkkileningin.

"Terning," sanoi hän, "katsopas lapsiasi."

Terning katsahti molempiin poikiinsa hämmästyen.

"Etkö näe, miten kalpeat heidän kasvonsa ovat?"

Se tutkiminen oli isälle melkein mahdotonta, koska nuorempi oli
kirjannut kasvonsa mustikkahillo-lusikalla, jota hän kuljetteli
kaikissa muissa paikoissa kasvoillansa, vaan ei suussansa, ja vanhempi
poika taasen oli pistänyt koko yläpuolen ruumistansa piirongin
laatikkoon.

"Ne ihan kuihtuvat tässä tukalassa kaupungin ilmassa, ell'ei ajoissa
vielä tapahdu muutosta."

"Mitä tarkoitat?"

"Meidän pitää muuttaa kesäksi maalle."

"Tahdotko ehkä, että minun pitäisi ostaa komea huvila?"

"Terning," sanoi rouva arvokkaasti, "ennen muinoin kerran saatoin
toivoakin pääseväni asumaan huviloihin. Se aika on nyt jo ollut ja
mennyt, enkä minä ole koskaan valittanut; mutta yhtä minä nyt sinulta
pyydän: älä loukkaa minua tuommoisilla muistutuksilla."

"Mutta, hyvä Teodora --"

"Minun tarkoitukseni oli vain," jatkoi rouva, "että vuokraisimme pari
yksinkertaista huonetta jostakin talonpoikais-talosta."

"Jospa vain nyt voisi löytää semmoisen paikan", sanoi Terning, alkaen
jo vähän horjua.

"Se paikka, joka Pedersenillä oli viime kesänä, on nyt tyhjänä. Siinä
on kaksi huonetta ja yhteinen kyökki talonväen kanssa, puutarha ja
muita mukavuuksia, eikä se maksa kuin 10 taaleria kuukaudessa, ja se on
huokea, kun talo on kuitenkin niin lähellä kaupunkia, neljänneksen
päässä rautatien-asemalta. Sinä saisit tulla joka ilta viimeisellä
junalla maalle ja aamusilla palata kaupunkiin. Sinullekin se tekisi
niin hyvää, tuo maa-ilma."

"Niin, sillähän lailla minä todellakin tulisin vain makaamaan maalla,
sillä päivillähän en saisi siellä olla."

"Entä pyhäpäivät sitte?"

"Niin, pyhinä, niin. Siinä sinä olet oikeassa. Saatammehan arvella
asiaa."

"Ensi sunnuntaina lähdemme katsomaan huoneita."

"Eihän tuo katsominen vahingoita", sanoi hän, vaan itsekseen hän
mielessänsä vähensi kuukauspalkastansa 10 taaleria ja mietiskeli,
mitenkä noilla jäävillä 20:llä hän itse eläisi kaupungissa ja vaimo
maalla, puhumattakaan, mitä oli menevä lakkaamattomiin matkalippuihin,
rahtiin ynnä muuhun.

Rouvan kasvot olivat kuin kirkas päiväpaiste ia hän suuteli miestänsä
ruoalta päästyä.

Terning katseli suruisesti kattoon, ja kasvot venyivät tavallista
pitemmiksi. Ehkäpä sen vaikutti vain se, että hän paraillaan kaiveli
hampaitansa.

Huoneita käytiin katsomassa ja ne vuokrattiinkin. Terningin perhe
valmistelihe maalle lähtöön, niinkuin kaikki muutkin sievistyneet
ihmiset jo olivat tehneet.


II.

Pari viimeistä päivää ennen muuttoa oli rouva Terningillä hirveän kiire
järjestellessään. Hän maalautti ikkunat liidulla, repi alas peilit ja
kartiinit ja asetteli kaikkia mahdollisia tavaroita mahdottomimpiin
paikkoihin, kuten näytti, ihan ilman mitään muuta syytä kuin
osoittaakseen vain Terningille, miten huonoa on asua talossa, josta
emäntä on poissa.

Rouva Terning teki pienen pilkistyskolon ikkunan liitumaaliin ja katsoi
kadun yli.

"Konkordia on kotona, mutta eipähän tule tänne. Muuten hän kyllä
juoksee, kun vain näkee tänne vieraita tulevan, varsinkin miesvieraita.
Nyt hän on varmaankin arvannut, että minä olen poislähdössä, ja
sentähden se kateudessaan tietysti ei tahdo suoda minulle sitä iloa,
että saisin kertoa maalle muutosta hänelle. Liisa!" sanoi hän kääntyen
palvelustytön puoleen, "menepä neiti Riegelin luo ja pyydä häntä
olemaan hyvä ja tulemaan tänne silmänräpäyksen ajaksi. Minä tahtoisin
niin mielelläni tavata häntä."

Konkordia Riegel tietysti oli rouvan paras ystävä. Hän oli orpo ja eli
koruompelulla ja vierailulla, ijältään "vähän" yli kaksikymmentä, mutta
hyvin suorapuheinen ikäiseksensä. Hän puhui lakkaamatta inholla
"kelvottomista miehistä, jotka aina koettavat kietoa ja petellä
tyttöraukkoja", vaikk'ei vielä kukaan kelvoton, mikäli tiedettiin,
tähän päivään asti ollut edes yrittänytkään pettää häntä, ja ystävänsä
rouva Terning lohdutellen vakuutti hänen vastedeskin saavan siinä
suhteessa olla ihan rauhassa.

"Teitpä oikein ystävällisesti, kun tulit, hyvä Konkordia", sanoi rouva,
neiti Riegelin hypähtäessä ovesta sisään. "Minulla on niin tulinen
kiire. Me muutamme huomenna maalle."

"Vai maalle! Kuulehan kaikkia!"

"Mihinkä sinä kesäksi menet?"

"Minä tietysti olen kaupungissa, niinkuin sekä sinä että minä aina
tähän asti olemme olleet."

"Konkordia-raukka, minä en käsitä, mitenkä sinä voit täällä tulla
toimeen. Sinun pitää nyt hyvin usein käydä meillä siellä maalla ja
oikein tuulettaa kaupungin tomut itsestäsi."

"Tuhat kiitosta, se oli oikein liian ystävällistä."

"Kas niin, nytpä luulen jo kaikki olevan järjestyksessä", sanoi rouva,
täytettyään pari nojatuolia pikku kapineilla ja asetettuaan
ompelupöydän alassuin sohvapöydälle.

"Milloinka sinä lähdet?"

"Huomenna kello yhdeksän junalla."

"Minä tulen silloin vielä asemalle", sanoi neiti pois mennessään.

Seuraavana päivänä kello 9 läksi juna puhkaen matkaan ja vei rouva
Terningin sekä lapset pois kaupungin kuumuudesta maaelämän iloihin.

Neiti Riegel seisoi hymyillen asemasillalla ja nyykytti päätään niin,
että olisi luullut hänen kaulanikamiensa nyrjähtävän; rouva Terning
puolestaan huiskutti nenäliinaansa niin kauan, kun suinkin voi häntä
erottaa. Olisi melkein luullut hänen lähtevän käymään ainakin
Austraaliassa.

Terning itse ei konttoritöiltään voinut tulla tähän juhlalliseen
erokohtaukseen.

Hän söi sitte aikanansa kahdeksan äyrin päivällisen höyrykeittiössä ja
läksi kotiinsa levähtämään. Mutta sohva oli täpösen täynnä valokuvia ja
muuta rojua, sängyt olivat maalla ja tuolit muissa viroissa, eikä
missään ollut tyhjää paikkaa.

Mies parka istuutui sentähden kokoon käärityille lattiamatoille ja
aikoi hiukan nukahtaa, vaan torkahtaessaan kieri lattialle ja löi
päänsä seinään.

Harmistuneena nousi hän ylös ja muisti, ett'ei vielä ollut saanut
tavallista kahviansakaan.

"Hyvänen aika toki," mutisi hän, "miksikä en voisi suoda itselleni sen
verran iloa, että joisin kahvini luonnon helmassa niinkuin ennen
poikamiehenä, kun vaimonikin on maalla raitista ilmaa nauttimassa?"

Ottaen hattunsa läksi hän Tivolin puistoon.

Muutaman pöydän luona tapasi hän kolme vanhaa ystävää; kaksi oli
valtion virkamiestä ja kolmas kauppamatkustaja.

Suuri ilo nousi tietysti yhtymisestä, ja monta kuppia kahvia lisinensä
toi ilo mukanaan.

Kello neljän aikaan nousi Terning, aikoen lähteä.

"Joutavia!" sanoi kauppamatkustaja. "Pidetäänpä nyt toki pientä iloa.
Hoi! tuokaapa neljä pulloa seltteriä ja jäätä ja kaksi pulloa punssia!"

"Minun täytyy joutua konttoriin."

"Voithan lähettää sanan, ett'et jaksa oikein hyvin. Meidän virastossa
ollaan tavallisesti poissa pari päivää viikossa", sanoi toinen
notaarius.

Vähän aikaa arveltuansa myöntyi Terning, sana lähetettiin ja punssi
juotiin iloiten ja riemuiten.

Sitte tuli Reinin viiniä, sitte taas punssia, ja vihdoin tuli Terningin
isäntä ja seisattui pöydän luo.

"Te ette voi oikein hyvin, herra Terning?" kysyi hän.

"En, minulla -- minun -- päätäni pakottaa niin kovin", tavoitteli
Terning punastuen.

"Hyvin luonnollista", sanoi tukkukauppias, pulloihin katsahtaen. "Mutta
kun pelkään päätautinne palaavan useamminkin enkä minä voi pitää
kivuloista väkeä konttorissani, niin lienee parasta meidän erota tämän
kuun lopussa." Ja niin sanoen hän meni.

Kun Terning iltasella saapui maalle vaimonsa luo, oli koko hänen
olemuksensa yli levinnyt suruisuuden ja punssin tuoksu. Lempeällä
äänellä ilmoitti hän menettäneensä paikkansa.

Ulkona satoi rankasti ja roiskui sitä sisäänkin ikkunoista, niin että
pieniä purosia kasvoi lattialle.

Rouvan kyyneleet sekautuivat sadeveteen, ja pienet Terningit itkivät,
kun mammakin itki.

Semmoinen oli Terningien ensimäinen ilta maalla.


III.

Erittäin mukavan asunnon Terningit olivat saaneetkin. Koko talossa oli
kolme huonetta. Niistä oli Terningeillä kaksi. Makuuhuone tosin oli
melkoisen pieni ja umpinainen, mutta olihan lisäksi tilava sali,
yksinkertaisesti, vaan sievästi koristeltu värikkäillä ruhtinaallisten
henkilöiden kuvilla ja vanhoihin teekannuihin istutetuilla
paperikukilla.

Tosinhan katto oli hyvin matalalla ja ikkunat laitetut niin, ett'ei
niitä huolinut avata eikä niistä katsella uloskaan; mutta toden totta,
eihän maalla niin tarkkaa lukua tarvitse kaikista pitää. Kun ilma on
kaunis, niin saahan sitä olla ulkona.

Olihan talossa pieni kaunis puutarha ja siinä kasvoi kaalia ja piooneja
sekä kolme näivettynyttä omenapuuta, joiden välille oli pingoitettu
nuoria vaatteiden kuivausta varten. Sitä paitsi oli suuri piha, jossa
lapset saivat kieriskellä hiekassa sekä leikkiä hanhien ja porsaiden
kanssa; ja keskellä pihaa oli lätäkkö, josta lehmät eivät huolineet
juoda, mutta erinomaisen mukava se oli pikku lasten hukuttautua. Tämä
kaikki nyt oli niin maalaista ja kaunista.

Ensi päivät rouva Terning nautti nauttimallakin maaelämän iloja; mutta
ajan pitkään hänestä kuitenkin alkoi tuntua liian yksitoikkoiselta tuo
yksin istuminen ompeluksinensa ja siirtyminen toiselta seinältä
toiselle, että edes vähänkin varjon löytäisi, varsinkin kun ainoina
huvituksina oli vain estellä poikia juoksemasta lätäkköön ja hanhia
tarttumasta heidän sääriinsä.

Palvelustyttö käveli omin päinsä, kuin olisi ollut siitä vähän
nyreissänsä, että oli lainkaan tullut tähän maa-ilmaan, talon emäntä
oli ihan kuuro ja hänen miehensä heränneiden lahkolainen. Hän oli pari
kertaa koettanut kääntää rouvaakin, mutta kun huomasi saarnaavansa yhtä
kuuroille korville kuin vaimonsakin, kohteli hän sitte häntä
äänettömällä ylenkatseella.

Rouva Terningin suurinna ilona oli siis miehensä tulo illoin
kaupungista; mutta ei sekään ilo pysynyt eheänä, sillä Terningin kasvot
synkistyivät päivä päivältä.

"Oletko sinä sairas, ukkoseni?" kysyi rouva eräänä iltana.

"En, mutta toivoton."

"Luuletko sitte todellakin menettäväsi paikkasi, sen tähden että vain
sen yhden ainoan kerran olit -- hm -- vähän -- hm."

Terning pusersi huulensa yhteen ja leikki kiivaasti kynäveitsellään.

"Ei se vaan paikka yksin ole," sanoi hän, "mutta minä en yleensä
ymmärrä, kuinka tästä oikein selviämmekään. Ei ole vielä kulunut
puoltakaan kuukautta, vaan koko kuun palkka jo on mennyt ja enempikin."

"Sinun pitää sitte kaiketi ottaa laina."

"Ei minulle kukaan anna lainaksi äyriäkään."

"Entä Pietari-setä sitte?"

"Hän on meitä auttanut jo niin monta kertaa."

"Kyllä hän vieläkin auttaa. Kuulepas, arvaapas mitä? Minulle johtui
juuri mieleen hyvä ajatus. Se miesparka on kaiketi ihan kuolemaisillaan
siellä kaupungin hirveässä kuumuudessa, hän kun on niin lihava. Me
kutsumme hänet tänne sunnuntaina yhdessä Konkordia Riegelin kanssa."

"Mitä siitä apua olisi?"

"Sekin nyt oli kysymys. Me laitamme tietysti hänelle kaikki niin
hauskaksi kuin mahdollista, ja kun ukko sitte on oikein hyvällä
tuulella, niin istuudun minä hänen viereensä ja katson häntä oikein
ystävällisesti silmiin -- näin!"

"No, ja sitte?"

"Ja otan kiinni poskiparrasta -- näin!"

"Eipä hänellä olekaan poskipartaa."

"No, korvista sitte, sinä hiuksenhalkasija, ja annan hänelle aika
suutelon -- näin. Luuletko hänen silloin pääsevän vähemmällä irti kuin
parikymmenisen paperilla?"

"Sä pikku veitikka; kyllä pitäisikin olla sydän kivestä, jos sinulta
voisi mitään kieltää, kun tuolla tavalla puhelet", sanoi Terning ja
syleili hellästi vaimoansa.


IV.

Lauantaina iltapuoleen oli rouva ahkerassa puuhassa, hän pyyhkieli
pölyä ja siisti kaikin tavoin huonetta, katsoen vähäväliä kelloa.

"Liisa, sinun pitää mennä asemalle, ottamaan vastaan Terningiä."

Liisa istui kyökin penkillä, yksityiseen kirjeenvaihtoonsa kiintyneenä,
ja maalaili vaan rauhassa suunnattoman suuria variksenvarpaita
ruusunpunaiselle paperille eikä ollut tietävinäänkään rouvasta.

"Liisa, sinun pitää mennä asemalle tuomaan pari ruokakoria, jotka
mieheni tuo mukanaan."

"Harvoin!"

"Mitä siinä mollikoit?"

"Minä olen pestautunut palvelemaan teillä kaupungissa enkä täällä
maalla makaamaan ja raatamaan ja vetämään suuria koreja puolen
peninkulman matkoja ja joutumaan humalaisten tai härkien tai muiden
petojen käsiin."

"Laittaudu nyt heti matkaan taikka minä --!"

"Jos ajatte minut asemalle, niin menenkin minä junalla."

"Ole hyvä, mene, mihinkä haluat", tiuskasi rouva, kääntyen pois.

"Hyvä oli, että te olitte kuulemassa. Rouva antoi minulle luvan lähteä
pois", sanoi Liisa kuurolle talonemännälle, joka hymyili tyhmän tavalla
eikä tietysti ollut kuullut sanaakaan.

Hetkisen kuluttua palasi Liisa matkapuvussa ja hattulipas kädessä.

"Hyvästi sitte, rouva! Voikaa hyvin."

"Aiotko siis todellakin lähteä pois?"

"Aion, aion kyllä, ja ihan totta se on."

"Mihinkä sitte arvelet mennä?"

"Oh, kyllä minulla on pari sulhasta kaupungissa, ja useampia saan, jos
tarvitsen, niin että kyllä minä toimeen tulen."

Ja niin sanoen hän ystävällisesti nyykäytti rouvalle päätään
jäähyväisiksi ja läksi iloisesti astumaan.

Tunnin kuluttua saapui Terning kotiin, koreja vaivalla kantaen.

"Minä tuon terveisiä Liisalta", sanoi hän. "Minä puhelin hänen
kanssansa asemalla."

"Hyväpä oli, että hän meni matkoihinsa; hän olisi muuten kiusannut
minut kuoliaaksi, jos olisi kauemmin viipynyt."

Terning laski korit maahan. Rouva rupesi tarkastelemaan.

"Hyvänen aika, Terning, kun olet särkenyt lamppuöljypullon tiellä, niin
että öljyä on juossut paistiin ja ruskosokuriin, jota aioin panna
jäljisteesen. Mitä nyt pitää tehdä?"

"Paisti pestään ja sokuri kaadetaan toiseen pussiin. Paperiinhan se
öljy vain on käynyt."

"Niinkö luulet?"

"Niinpä niin. Ja muuten eihän täältä voi mitään saada sijaan, niin että
sitä nyt täytyy käyttää."

"Sinä olet oikeassa, ukkoseni; kun ollaan maalla, niin eihän käy
kaikkea valikoiminen." Ja rouva tyyntyi.

Sunnuntai alkoi lämpimänä ja kirkkaana. Rouvan täytyi pysyä kotona
lapsia katsomassa ja taloa siistimässä, vaan Terning läksi ottamaan
vastaan vieraita.

Setä Pietari oli vanha poikamies, ja Terning hänen ainoa perillisensä.
Hänellä oli sianlihan kauppa, niin että hänellä arkipäivinä oli kädet
ja vaatteet rasvassa ja hän yleensä näytti "hyvin roskamaiselta", kuten
rouva Terning sanoi, vaan muuten oli siisti ja kunnon mies. Hyvin
lihava hän myöskin oli, surumielinen ja hyvin pikainen.

Juuri kun Terning saapui aseman sillalle, tunkeutui setä Pietari ulos
vaunujen ovesta, puhkaen kuin veturi. Hänen jäljestänsä hyppäsi neiti
Riegel ulos. Hänellä oli yllä valkoinen leninki ja takana tulipunainen
nauhasolmeke, päässä japanilainen hattu, lemmenkukka-seppeleellä ja
ruusunnupuilla koristeltu, ja kädessä kitara.

"Miten hyvin teitte, kun otitte mukaanne kitaran, niin saamme vähän
kuulla soittoa ja laulua", sanoi nuorempi Terning.

"Vaan ette usko, miten paljon vastusta se meille tuotti tiellä", sanoi
neiti. "Ajatelkaahan vain, eräs puukauppias Drammenista luuli setäänne
ja minua kuljeksiviksi saksalaisiksi musikanteiksi ja tarjosi minulle
rahaa, jos laulaisin hänelle vähäsen."

"Ja sitte kysyi hän, enkö minä ollut torvensoittaja, koska näytin niin
paisuneelta", sanoi setä Pietari. "Ja kun minä hänelle vastasin
olevani silavan kauppias, sanoi hän minun luultavasti matkustelevan,
päästäkseni vähän vähemmälle omasta silavastani. Niin, olipa meillä
todellakin oikein hauskoja matkakumppaneja."

"Ilma kuitenkin teidän onneksenne on ollut erittäin kaunis", sanoi
Terning maantiellä. "On oikein suloista matkustaa näin ihanassa
päiväpaisteessa."

"Niin, erittäin hupaista on istua, kahdeksan henkeä sullottuna
pörhövaatteella päällystettyihin ja topattuihin vaunuihin. Jos on
sattunut vilustumaan, niin voi siinä saada oikein hikoilulääkettä. Minä
en käsitä, kuinka te, neiti, jaksatte kantaa kaikki nuo monet
hameenne."

Neiti Riegel käänsi punastuen alas katseensa ja katkasi tien varrelta
voikukan käteensä.

"Eikö tämä tie aio koskaan loppuakaan?" kysyi setä Pietari, pyyhkien
lakkaamatta otsaansa ja viuhtoen nenäliinallaan pois kärpäsiä.

"Puolen tunnin päästä me kyllä olemme perillä", sanoi Terning
puolustuksekseen.

"Puolen tunnin päästä", ähki setä Pietari. "Jospa nyt istuisin kotonani
viileässä huoneessani! En minä käsitä, miten järjelliset ihmiset voivat
ollenkaan lähteä maalle."


V.

Rouva Terning seisoi pihalla, pitäen vanhempaa poikaansa kiinni
kädestä, ottamassa vastaan vieraitansa.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, setä, tervetuloa maalle! Hyvää päivää,
hyvä Konkordia! Ah, et usko, miten minä olen sinua ikävöinyt."

Ja sitte alkoivat suutelemiset ja syleilemiset.

"Nyt pitää pikku Pietarin kauniisti tervehtiä setää."

"Ei, minä en tahdo."

"Miksi et sitte tahdo tervehtiä minua, poikaseni?"

"Kun mamma sanoo sinua niin roskamaiseksi."

"Eiväthän kaikki ihmiset voi olla niin sievät ja siistit kuin mamma",
sanoi setä Pietari, ihan tulipunaisena kiukusta.

"Milloinka minä niin olen sanonut, kelvoton poika!" huudahti rouva ja
näpisti häntä kovasti korvasta.

"Varovampi sinun pitäisi olla eikä antaa lasten kuulla semmoisia
sanoja", virkkoi neiti Riegel lempeästi.

"Ne sanat lienee varmaankin Liisa opettanut pojalle. Jo kaiketi Terning
on teille kertonut, että se itsepäinen vetelys läksi tiehensä juuri
nyt, kun olisin enimmin tarvinnut häntä."

"En minä ole kauan vastuksinasi", sanoi setä Pietari. "Minä palaan heti
kaupunkiin iltapäivän ensi junalla."

Terning vei vieraansa sisään.

"Tässä näette, miten sievä asunto meillä on."

"Minusta teillä on paljoa sievempi asunto siellä kaupungissa."

"No, entä maa-ilma sitte, hyvä setä?"

"Kyllä minusta täällä aika hyvä ilma on", sanoi setä.

"Tuskinhan täällä voi hengittää paistinhajulta ja kyökinhä'ältä."

"Mutta puutarha meillä on. Se sinun pitää nähdä, rakas Konkordia."

Rouva ja neiti läksivät kävelemään kaalimaahan.

"Eikö täällä ole kaunista ja raitista?" sanoi rouva juuri, kun joku
märkä lapsenvaate löi häntä kasvoihin.

"Kyllä, erinomaisen hauskaa", sanoi neiti ja kumartui nuoran alatse.
"Jos vaan ei noista vaatteista niin tippuisi vettä."

"Meidän täytyy kuivata niitä täällä, sillä pihan puolelta ne porsaat
repisivät ja söisivät."

"Tietysti, tietysti."

"Mutta nyt sinun pitää antaa anteeksi, minun täytyy mennä sisään
vähäksi ajaksi. Minä pelkään, että vasikanpaisti palaa."

"Älä minusta ollenkaan huoli. Minä kävelen vähän katselemassa seutua."

Terning oli tällä välin saanut setän asetetuksi kiikkutuoliin ulos
seinänviereen.

He istuivat varjossa ja puhelivat. Setä poltteli piippuansa ja oli jo
sangen hyvällä tuulella. Mutta äkisti he molemmat hypähtivät
hirmuisesta hätähuudosta ja näkivät neiti Riegelin tulevan juosten
pitkin pihaa, koko hanhijoukko perästä ja jäljempänä juoksi emäsika
monen porsaansa kanssa, olematta oikeastaan osallisena huvittelussa,
vaan iloisina katsellen näytelmää, kuin muutkin ihastuneet katsojat.

Neiti oli nostanut hameensa niin ylös, että hanhi hyvin mukavasti
saattoi hakata hänen pohkeitansa, ja paetessaan oli hän juuri
pudottanut hattunsa.

Emäsika tietysti katsoi sitä oikein verrattomaksi saaliiksi, riensi
heti siihen hampain kiinni, ja muutamassa minutissa oli se japanilainen
taideteos revittynä ja jaettuna perheelle. Emällä itsellään oli suuri
kappale kupua suussa ja porsaat riemuiten juoksennellessaan mielihyvin
pureksivat ruusunnuppuja ja lemmenkukkia.

Neiti seisattui kauhistuneena ja katsahti ylöspäin, ikäänkuin
huutaakseen taivaasta apua hatullensa.

Terning ja setä Pietari riensivät apuun. Pietari löi paksulla kepillään
hanhea päähän, niin että se tupertui maahan. Sitte poikasi hän
kantapäällään kaulalle, kunnes lintu tukehtui. Koko ajan seisoi hän ja
katseli voittoisasti ympärilleen kuin Apollo Pyton-käärmettä
tallatessaan.

Eipä hänen riemunsa kauan kestänyt, sillä kuuro talonemäntä juoksi
raivoissaan ulos.

"Kylläpä tänne nyt olemme saaneet kelpo väkeä! Hyökätä tuolla lailla
köyhäin ihmisten kotieläinten kimppuun ja tappaa niitä pyhänä keskellä
päivää, kun vielä ukkoni on Jumalan huoneessa!"

"Minä maksan linnun", sanoi setä majesteetillisesti.

"Ettekö ole tappaneet? Voitteko vielä kieltää? Enkö nähnyt ihan omilla
silmilläni ehkä?"

"No, minä maksan sen, sanon minä!"

"Valehtelenko minä, vai mitä höpisette? En minä valehtele, minä, mutta
te olette valehtelija ja petturi, kun voitte seisoa tuossa ja sanoa,
ett'ette tappaneet hanheani."

"Onko tuo akka ihan hullu?"

"Ei, mutta ihan kuuro hän on", sanoi Terning. "Antakaa hänelle taaleri,
niin hän ymmärtää paremmin."

Setä Pietari ojensi hänelle taalerin.

"Kas, se oli viisain sana, kuin teiltä olen tänään kuullut", sanoi
emäntä paljoa leppeämmin. "Mutta liian vähä tässä on. Hanhi maksaa
puolitoista taaleria ja höyhenet sitä paitsi."

Setä antoi hänelle vielä yhden taalerin. "Kas tässä, ja mene nyt jo sen
kanssa vaikka minne!"

"Niin, paljon kiitoksia, nyt minä jo olen ihan tyytyväinen. Olisitte
sanoneet sen heti alussa, niin ei meillä olisi mitään riitaa syntynyt."
Hymyillen ja niiaillen peräytyi hän pois.

"Tuosta saat, nyt voit miehellesi laittaa hanhenpaistia", sanoi setä,
antaen hanhen rouva Terningille.

"Paljon kiitoksia. Olettehan te, setä, oikein jalo metsästäjä. Mutta
lähtekäämme nyt saamaan vähän päivällistä."

Paisti tuli pöydälle. Setän mielestä oli siinä vähän omituinen maku,
mutta ei hän kumminkaan mitään sanonut. Kun jäljistettä maisteltiin,
oli se vieläkin katkerampaa.

"Onpa tässä herkussa varsin omituinen maku."

Rouva Terning punastui ja katsahti mieheensä.

"Minusta se maistuu arsenikilta", sanoi neiti ja katsoi terävästi
rouvaan.

"Mahdollista kyllä", vastasi rouva. "Minä en koskaan ole syönyt
arsenikkia, enkä siis tunne sen makua."

"Hyvältä tämä ainakaan ei maistu", sanoi setä Pietari ja pani pois
lusikan.

Terning söi hyytelöä suunnattomat joukot eikä virkkanut sanaakaan.

Pöydästä noustua jäivät neiti ja setä Pietari vähäksi ajaksi kahden
kesken.

"Herra Terning," sanoi hän, "minä mielelläni kysyisin teiltä jotakin.
Te ehkä pidätte sitä kummallisena ja luonnottomanakin, mutta omatuntoni
pakottaa minua."

Setä katsoi häneen kummastuneena.

"Sanokaa, eikö teillä tunnu vatsanpakotusta?"

"Vatsanpakotustako?"

"Niin juuri. Minun vatsaani pakottaa, ja minulle johtuu mieleen --
niin, ehkä se on hyvin väärin --."

"Mitä tarkoitatte?"

"Johtui mieleen, että -- että jäljiste oli -- oli --."

"Myrkytettykö!" huudahti setä.

"Niin juuri. Mutta hyvänen aika, miten kalpea te olette!"

"Niin, en minäkään voi hyvin."

"Näettekös, jäljistehän tuotiin valmiiksi talrikeille pantuna, ja
helpostihan voi sokurin sijasta ottaa vähän arsenikkia. Minä näin
Terningin ja rouvan katsahtavan pöydässä toisiinsa."

"Ettehän toki luulle omien sukulaisteni rupeavan minua myrkyttämään?
Vaikka -- eipähän tuo ehkä liene niin ihan mahdotontakaan.
Myrkytyksethän ovat niin uusimuotiset nykyään."

"Te olette rikas, Terning on ainoa perillisenne ja --"

"Minä lähden kotiin!" huusi setä ihan harmaana kasvoiltansa. "Minun
täytyy päästä lääkärin puheille!"

"Oletko kipeä, setä?" kysyi Terning, astuen juuri sisään.

"Pitää sinun toki ensin juoda kahvia", sanoi rouva, tullen
kahvitarjottimen kanssa.

"En huoli, kiitoksia hyvin paljon. Jo sain kylliksi --
jälkiruoastasikin!"

"Sinä tiedät siis --."

"Niin, minä tiedän kaikki!"

"Tietysti on taas tämä hyvä Konkordia ollut lavertelemassa
myrkyllisellä kielellään. Sehän se vanhojen mamselien ainoa ilo onkin,
että saavat toimeen eripuraisuutta ihmisten ja sukulaisten välillä."

"Oh, ei sinun pitäisi puhua myrkyllisistä asioista, Teodora", vastasi
neiti.

"Hyvät lapset, mitenkä olikaan teillä sydäntä surmata minut vanha
mies!"

"Mutta, herranen aika, setä, eihän tuosta nyt vähästä lamppuöljyn
hajusta kuole."

"Lamppuöljyä!" huusi setä ihan tulipunaisena kiukusta. "Senkötähden
minun siis piti olla hikoilemassa kuin saunassa rautatiellä, sitäkö
varten astua puoli peninkulmaa pölyssä ja kuumuudessa, riidellä
pahanilkisten akkojen kanssa ja maksaa 2 taaleria laihasta
hanhenruojasta -- kaikki vaan sitä huvia varten, että täällä saisin
lamppuöljyssä keitettyä jäljisteen roskaa!"

"No, hyvä setä!"

"Missä minun hattuni on? Minä lähden heti paikalla."

"Tuossa paikassa tulee sadetta, setä. Kyllä sinun pitää ainakin
odottaa, kunnes se ohitse menee", sanoi Terning.

"Satakoon vaikka korvosta kaataen, sama se. Minä lähden kotiin heti
paikalla. Missä minun hattuni on?" sanon minä.

"Se on porsailla", sanoi pikku Pietari riemuiten.

"Porsaillako?"

"Niin, ne pitivät niin paljon täti Konkordian hatusta, sentähden annoin
minä niille setänkin hatun."

"Voi hattuani, oikeaa panama-hattuani! Se maksoi 8 taaleria."

Äänetön kauhistus seurasi tätä tietoa. Setä Pietari ensinnä keskeytti
vait'olon.

"Minä lähden hatutta."

"Ota nyt ainakin tämä päähäsi", sanoi Terning, antaen hänelle vanhan
hattunsa. Se oli liian pieni ja kieri lakkaamatta alas niskaan.

Neiti Riegel sitoi nenäliinan päähänsä.

"Hyvästi, rouva Terning. Minä lupaan, että kauan kyllä kuluu, ennenkuin
minun myrkyllinen kieleni toiste loukkaa teidän korvianne."

"Kiitoksia siitä, neiti Riegel. Siinä todellakin teette hyvin
ystävällisesti."

"Hyvästi, rouva Terning!"

"Hyvästi, neiti Riegel!"

"Hyvästi", murisi setä Pietari lähtien astumaan, neiti Riegeliä
kainalosta taluttaen.

Niinkuin Terning oli sanonut, rupesi satamaan, ennenkuin vieraat vielä
kovinkaan pitkälle ehtivät, ja läpimärkinä pääsivät he lähimpään
taloon, josta hyvillä sanoilla ja runsaalla maksulla saivat hevosen ja
vanhat kärrit kyytiin asemalle.

Sinikirjainen sateenvarjo, jonka lainasivat talosta, suojeli heitä
hyvin vähän sateelta.

"Oiva huvimatka tämä!" sanoi neiti.

"Sen turhamaisen Teodoran syytä se kaikki tyyni on. Miksikä pitää
köyhäin ihmisten, joilla on vaan nimeksi tuloja, ruveta matkimaan
ylhäisiä ja vetelehtää maalla?"

"Ei, heidän pitäisi odottaa, kunnes saavat periä teidät, niin sittehän
voivat ostaa oman maatilan."

"Heidän ei pidä saamaan äyriäkään minulta. Minä teen heidät
perinnöttömiksi."

"Minä olenkin jo kauan ihmetellyt, miksi ette jo ennemmin ole naineet,
herra Terning."

"Mitä? Niin -- niin, te olette oikeassa. Sehän se olisi helpoin keino
saada heidät syrjään. Ettekö luule, että se todellakin oikein
suututtaisi Teodoraa?"

"Se nyt on tietty. Puhumattakaan siitä, miten suloista se olisi teille
itsellenne, jos olisi luonanne nainen, joka hoitelisi ja huvittelisi
teitä. Ette savistakaan, miten rauhallista ja hauskaa naineella
miehellä on."

"Entä naidulla naisella sitte?"

"Kyllä, tietysti naisella myöskin."

"Mutta eipä ole ketään, joka huolisi niin 'roskamaisesta' miehestä,
kuin minä olen."

"Oi, herra Terning, kuinka voitte niin puhua?" sanoi neiti ja käänsi
punastuen katseensa alaspäin. "Tahtoisitteko -- huolisitteko te
minusta?"

"Kyllä, kiitoksia vain, tahdon niin mielelläni."

"Onko se teillä ihan täyttä totta?"

"Ettekö sitte ole huomanneet ystävällisistä silmäyksistäni, että minä
jo kauan olen rakastanut teitä?"

"En, en todellakaan ole huomannut."

"Voi niitä miehiä, miten ne kuitenkin ovat sokeat!"

Terning katseli ympärilleen ja näytti olevan jossakin pulassa.

"Mitä nyt, ystäväiseni?" kysyi neiti.

"Minä tahtoisin niin mielelläni syleillä sinua, mutta en saata
sateenvarjolta."

"Tule vain, niin minä pidän sitä sen aikaa", sanoi neiti.

Pietari Terning kiersi kätensä hänelle kaulaan ja suudella läjäytti
häntä miehen tavalla.

"Olkaapa hiljaa kärryissä, muuten saattavat ne kaatua, sillä toinen
vieteri on rikkinäinen", sanoi kyytipoika.

Neiti vetäytyi kainosti pois rakastettunsa sylistä, ja kohta he jo
pääsivätkin asemalle, tullen ihan paraiksi ennen junan lähtöä. Ilman
muita onnettomuuksia saapuivat he sitte pääkaupunkiin.

Parin päivän kuluttua saivat Terningit kauniin kihlakortin, johon oli
latinalaisilla kirjaimilla painettu:

     Pietari Terning
     Konkordia Riegel.

Sinä päivänä ajoi rouva Terning pois uuden palvelustyttönsä ja antoi
pikku Pietarille kahdesti vitsaa.


VI.

Terningin perhe on jälleen kaupungissa, huonekalut entisessä
järjestyksessä, rouvan kultakello ja silkkileninki panttilaitoksessa.

Kaikki on talossa vanhalla paikallaan paitsi Terning, sillä hän on
menettänyt paikkansa; mutta syksyllä hän ottaa setä Pietarin
sianlihakaupan, hän kun itse aikoo luopua siitä.

Rouva Terningiä tosin vähän kammottaa, että hänen miehensä nyt pitää
tuleman rasvakouraksi ja vaatteiltaan roskamaiseksi; mutta hän
lohduttelee mieltänsä, että ehkäpä siitä talouskin tulee vähän
rasvaisemmaksi kuin tähän asti.

Setä Pietari tuntee olevansa perin onnellinen, kun häät ovat jo niin
lähellä; ei hän enää voi elää riidassa lähimpien sukulaistensa kanssa.
Hän on toimittanut sovinnon, ja Konkordian ja Teodoran ystävyys on yhtä
harras kuin ennen.

Neiti Riegel varustelee pukineitansa ja juoksee lakkaamatta rouva
Terningin luona kysymässä neuvoa, kuinka monta kyynärää silkkiharsoa
menee morsiushuntuun, pitääkö hänen ottaa paksua vai tavallista
silkkikangasta leningiksi, punaistako vai viheriäistä kangasta hän
valitsee salin huonekalujen päällykseksi, ja kaikkea muuta semmoista.

"Minä sinua varmaankin väsytän, hyvä Teodora; mutta eihän minulla ole
ketään muutakaan, jolta voisin kysellä, ja tiedäthän, että minä olen
tuommoinen pieni, ymmärtämätön tytönriepu, ett'en itsestäni tiedä
mitään."

"Sua, viatonta pikku olentoa", sanoo rouva Terning ja hymyilee, kuin
aikoisi purra häntä.

       *       *       *       *       *

On synkkä syysilta. Terningin piika istuu kyökissään savuavan lampun
ääressä ja odottelee isäntäväkeänsä.

Pietari Terning ja neiti Riegel näet viettävät nyt häitänsä Suuressa
ravintolassa.

Vaunut seisattuvat portaiden eteen, piika juoksee avaamaan, ja kohta
astuu Herman Terning rouvinensa sisään.

Teodora päästelee yltään koko joukon saaleja ja sadevaippoja ja vaipuu
nojatuoliin.

"Ah, miten väsyksissä minä olen! Hyvä toki, että se kaikki nyt on
ohitse."

"Miten ihastunut setä oli vaimoonsa", sanoo Terning.

"Morsian oli paljoa enemmin ihastunut uuteen silkkileninkiinsä kuin
mieheensä. Minulla oli niin hyvä halu kaataa pullo punaista viiniä
hänen päällensä."

"Ruoka oli hyvä."

"Entä puheet," sanoi rouva, "oivallisethan nekin olivat. Muistatko
jumaluusopin kandidaattia, miten hän kertoi setän löytäneen rakkahansa
vehreäin puiden varjosta, eikä koko likitienoilla ollut muita puita
kuin ne kolme vanhaa omenapuun rahjusta, ja niistä todellakaan ei
tullut varjoa. Rankkasateessa, vanhan sateenvarjon alla he kihloihin
joutuivat."

"Ja siinä sateessa meidän perintömmekin hukkui. Se huvitus meille kävi
vähän kalliiksi."

"Koko minun oloni siellä maalla oli vain lakkaamattomia vastuksia,"
sanoi rouva, nousten ylös. "Konkordia on minua hyvin kiusannut; mutta
tottapahan kerran vielä tulee kostonkin hetki. Paras toivoni on, että
hän ja hänen miehensä joutuisivat kesäksi maalle."



KILDENBAUERIN LESKI.


Niin, Kildenbauer tietysti oli kuollut; mutta hänen leskensä eli.

Kildenbauer oli nyt enkeli.

Niin sanoi pappi, joka piti ruumissaarnan, ja tottapa se on uskottava;
sillä ainahan pitää uskoa, mitä pappi sanoo.

Kildenbauerin leski ei lainkaan ollut mikään enkeli. Asianajajan rouva
sanoi hänen olevan jokin ihan päinvastainen olento; mutta sitä ei pidä
uskoa. Sillä tiedättehän, miten pahaa naiset puhuvat toisistansa,
varsinkin jos vielä ovat sukua.

Kildenbauerilla oli ollut pääkaupungissa suuri siirtomaan-tavarain
kauppa ja sen lisäksi oli hän vähin autellut lähimäisiänsä pienillä
rahalainoilla, joista otti vain 50 prosenttia korkoa.

Kildenbauerin kuoltua jatkoi rouva jonkun aikaa liikettä nimellä:
Kildenbauerin leski; mutta sitte hän äkisti möi loppuun kaikki, mitä
hänellä oli, ja luopui kokonaan kauppatoimista.

Hän oli niin hirveän rikas, ett'ei hänen enää tarvinnut kaupustella,
sanoivat ihmiset.

Tosin kyllä toiset sanoivat Kildenbauerin viime aikoinaan menettäneen
koko omaisuutensa eräässä hurjanrohkeassa yrityksessä, mutta se
tietysti vain oli loruja.

Kuinka Kildenbauerin leski joutui tähän kaupunkiin?

Niin, se on kokonainen eri historia, joka alkaa kuin tuommoinen
sanomalehti-novelli:

Oli pimeä syysilta. Myrsky vinkui, sade rapisi ikkunoita vasten, ja
kaikki oli niinkuin tavallisesti romaanin ensimäisessä luvussa, milloin
rakastavaiset eivät saa toisiansa sen lopulla.

Pitkin autiota katua pienessä kaupungissa vaelsi pitkä olento vaippaan
kääriytyneenä. Se oli Kildenbauerin leski.

Pääkaupungissa liikkui kolera-rutto, sentähden oli Kildenbauerin leski
paennut tänne pikkukaupunkiin, jossa hänellä oli sisar naimisissa
asianajaja Bisbyllä.

Merkillistä kyllä muisti hän nyt äkisti sisartansa, vaikka muuten olisi
saattanut luulla hänen jo kokonaan unhottaneen rouva Bisbyn osoitteen.

Ainakin oli Kildenbauerin leski jättänyt vastaamatta pariin kirjeesen,
jotka sisar oli kirjoittanut hänelle parin pienen rahalainan tähden.

Asianajaja Bisbyllä oli suuri perhe ja pienet tulot, ja mitä hän
ansaitsi, tuhlasi vaimo taloudessa.

Rouva Bisby oli noita taloudellisia naisia, jotka saattavat miehensä
vararikkoon ainoastaan sillä, että asuskelevat liian paljon kyökissä.

Se voi monesti olla yhtä tyhmää kuin miehen käynti liian usein
ravintoloissa.

Niinkuin pyhä neitsyt aina ilmestyy uskoville katolilaisille vaaleassa
pilvessä, niin ilmestyi rouva Bisby aina kyökkihöyryjen pilvessä, ja
hänen suurin ilonsa koko tässä maailmassa oli tehdä jäljisteeksi
"makeaa laatikkoa".

Muuten hän oli hyväsydämminen vaimo, joka ei koskaan laskenut köyhää
ravitsematta pois menemään, ja Bisby-perheen kasvavilla jäsenillä,
kymmenellä luvultaan, oli aina suussa jotakin pureksittavaa.

Oli, kuten jo sanottiin, pimeä syysilta.

Ovikelloa soitettiin kovasti, ja kohta sen jälkeen riensi asianajaja
hätäillen kyökkiin vaimonsa luo.

"Kildenbauerin leski tuli."

Rouva pyyhki toivottomana käsiään.

"Ei meillä onnettomilla ihmisillä koskaan pidä oleman muuta kuin surua
ja vastuksia."

Keskellä lattiaa seisoi pitkäkasvuinen vaimo. Kaapun hän jo oli
heittänyt yltänsä. Vanha, musta leninki verhosi hänen hoikkaa
vartaloansa. Kasvot olivat kalpeat ja kulmikkaat, silmät mustat ja
syvälle painuneet, ja valkoinen tukka näkyi pörröisenä huonohkon
pitsimyssyn alta.

"No, herranen aika, Tea, mitä varten nyt tänne olet tullut?"

"Olipa tuokin tapa tervehtiä sisartansa. Etkö ole iloinenkaan, kun näet
minut?"

"Kyllä, tietysti, mutta tämä oli niin odottamatonta."

"Minua alkoi väsyttää pääkaupungissa eläminen. Ja nyt olen päättänyt
elää lopun ikäni rauhassa teidän luonanne."

Rouva Bisby ihan peljästyi.

"Meillä -- meillä on niin vähä tilaa --."

"Oh, ei minulla ole suuria vaatimuksia. Voithan muuttaa vain sängyn
tähän saliin, niin kyllä minä tähän yhteen huoneesen tyydyn."

"Mutta mitenkä, jos vieraita tulee?"

"Vieraitako? Teidän asemassanne ei toki koskaan pidettäne syönti- eikä
juontikemuja? _Minulla_ kyllä on varaa käyttää luonani vieraita, mutta
_minä_ en sitä koskaan tee."

"Lapset, tulkaapa nyt sisään ja tervehtikää kauniisti täti Teaa."

Asianajaja Bisbyn jälkeläiset, kymmenen luvultaan, tottelivat
kehoitusta.

"Ovatko nämä lapset kaikki sinun omiasi?"

Rouva Bisbyn se täytyi myöntää.

"Eipä sitte olekaan kumma, että täällä on vähän tiukkaa elämä.
_Minulla_ on varaa siksi, että voisi lapsiakin olla, mutta _minulla_
ei ole niitä koskaan ollut."

"Tässä on vanhin tyttäreni Andrea. Hän on kelpo tyttö, joka ei ole
oppinut kieliä, ei musiikkia eikä muuta semmoista roskaa, vaan hänet on
kasvatettu tulemaan kelvolliseksi emännäksi."

"Hauskaa kuulla", sanoi Kildenbauerin leski. "Pidähän vain käytöksesi
hyvänä, niin että voin olla sinuun tyytyväinen. Minulla kyllä on
muutamia ropoja, eikä kukaan ole lähempi perimään niitä kuin omat
sukulaiseni."

Rouva Bisbyn muoto vähän kirkastui.

"Koska meille nyt on tullut niin harvinainen vieras, niin luulenpa,
että minun on parasta mennä tekemään jäljisteeksi vähän 'makeaa
laatikkoa'", sanoi hän.

Niin tuli Kildenbauerin leski taloon.

Tämäpä leski ei ollut mikään hauska talossa pidettävä.

Hänellä oli aina sanomaton, muille kiusallinen halu tarkastella
asianajajan asiapapereita ja samalla hän käyttihen talossa jonkilaisena
poliisina, niin että kasvavat Bisbyt, kymmenen luvultaan, pakenivat
mihin vain pääsivät ja söivät voileipiänsä pimeimmissä nurkissa, kun
vilahdukseltakaan näkivät tätin hoikan olennon.

Andrea-raukkaa, joka oli valittu hänen onnelliseksi perillisekseen,
piti hän ihan orjanansa, eikä rouva Bisby saanut, niinkuin ennen,
rauhassa lukea lakia piioilleen. Kildenbauerin leski epäili kaikkia
ihmisiä yleensä ja sisartansa erittäin.

Ei päivää kulunut, jona hän ei olisi onnettoman rouva Bisbyn syyttänyt
näpistäneen hansikat, steariinikynttilän, lankakerän tai muuta
semmoista, jotka aarteet Kildenbauerin leski sitte tavallisesti aina
löysi omista laatikoistansa tai kätköistänsä.

Hän ei koskaan käynyt missään ja harvoin hänellä oli vieraita luonansa;
asianajajan siistin salin, jossa oli ompeluksilla koristellut matot ja
sohvatyynyt, muutti hän yht'äkkiä rojuhuoneeksi, johon kokosi vanhoja
arkkuja, koreja ynnä muuta semmoista.

Oli oikein merkillistä, että kaikki pikkukaupungin ihmiset tulivat
erittäin kohteliaiksi Bisbyille siitä asti, kun Kildenbauerin leski
muutti heille asumaan.

Sekä leipuri että teurastaja heille nyt mielellään antoivat
tavaroitansa tuota tuonemmaksi rahatta, ja kauppias pyysi heitä kiven
kovaan ottamaan rihkamia vain häneltä kirjalla, ja kaikki asianajajan
ystävät tarjosivat hänelle hyvin kohteliaasti pikkulainoja
määrättömäksi ajaksi.

Ja Andrea sitte, "rikas neiti Bisby, joka pääsee Kildenbauerin lesken
perilliseksi!" Tuli ihan muotiasiaksi kaupungin nuorilla herroilla
mielistellä ja ihailla häntä; mitä enemmän hyviä ominaisuuksia herrat
hänessä huomasivat, sitä useampia vikoja löysivät rouvat, varsinkin ne,
joilla jo oli naimakelpoisia tyttäriä.

Jos herrat puhuivat hänen ystävällisistä sinisilmistään, sanoivat
rouvat niitä kieroiksi; jos herrat ylistelivät hänen vartaloansa, oli
hän rouvien mielestä vääräselkäinen, ja jos herroja miellytti hänen
suloinen, naisellinen käytöksensä, moittivat kaikki naiset häntä
sydämmettömäksi keikailijaksi.

"Rikas neiti Bisby" itse istui vain tätinsä huoneessa ja kuunteli
kärsivällisesti toruja, joita Kildenbauerin lesken suusta hänelle
sateli, eikä vähääkään aavistanut olevansa niin suuren ja vilkkaan
huomion esineenä.

Hän vain ahkerasti istui työnsä yli kumartuneena ja lohdutteli
mieltänsä suloisilla rakkauden-unelmilla.

Jokaisellahan nuorella tytöllä on ihanteensa, ja niin oli Andrea
Bisbylläkin. Hän rakasti, mutta toivottomasti.

Hänen rakkautensa esine asui toisella puolen katua ja oli asioitsija
Oskar Rurik.

Kun ei ken tässä maailmassa pääse miksikään muuksi, niin rupeaa
asioitsijaksi. Sentähden niitä asioitsijoita tässä maailmassa onkin
niin paljo.

Asioitsija Rurikilla oli musta kähärätukka, eikä koko kaupungissa
kellään muulla mustaa kähärätukkaa ollut; ja sitte oli hän niin
murhenäytelmän-omainen, eikä koko kaupungissa ollut ketään muuta, joka
olisi niin murhenäytelmän-omainen ollut; sentähden kaikki nuoret neidet
häntä oikein jumaloitsivat.

Sillä viime jouluna oli näytetty "Aksel ja Valborg" tuomarin salissa,
joka oli koristettu puhtailla lakanoilla ja vehreillä seppeleillä, niin
että sen muka piti olla Trondhjemin tuomiokirkko, ja silloin näytteli
tuomarin tytär Valborgina Telemarkin kansallispuvussa ja asioitsija
Rurik esitti Akselia porvarinpuvussa, valkoiset hansikat käsissä, ja
oli niin hirveän suloinen ja murhenäytelmän-omainen; ja siitä asti
kerrottiin hänen olevan salaa kihloissa tuomarin tyttären kanssa.

Ihmekö siis, että Andrea Bisby piti rakkauttansa toivottomana. Kuinka
hän, niin mitätön tyttönen, voi yrittääkään kilpailla tuomarin ylpeän
ja kauniin tyttären kanssa.

Rurik varmaankin tuskin oli häntä edes huomannutkaan. Hän ei ainakaan
aavistanut, että pari ystävällistä tytönsilmää tarkasteli häntä,
kartiinien takaa sill'aikaa, kun hän istui huoneessansa jouten, ja kun
he toisilleen sattuivat tulemaan vastaan kadulla, ei ollenkaan Rurikkia
kummastuttanut, että hänen välinpitämätön tervehdyksensä kohotti
purpurapilvet tytön kasvoille. Andrea tietysti on rakastunut,
lapsiparka, ajatteli hän ehkä. Sehän oli niin tavallista, että
semmoista aina sai nähdä.

Mutta nyt näytti siltä, kuin olisi Kildenbauerin leski koskenut
asioitsija Rurikkiinkin taikasauvallaan.

Hänen tervehdyksensä rupesivat viime aikoina muuttumaan yhä
ystävällisemmiksi, kaksi kertaa hän jo oli kävellyt Andrean kanssa
kadulla ja ollut oikein miellyttävä, ja viime sunnuntaina hän lähetti
Andrealle kauniin kukkavihkon.

Olipa sitte tulossa suuret tanssiaiset, ja hyvin voi kuvitella
mielessään Andrean ihastuksen, kun asioitsija Rurik eräänä päivänä kävi
vieraisilla asianajajan talossa pyytämässä kunniaa saada olla neiti
Andrean huvikumppani.

Myöhemmin samana päivänä tuli vielä viisi nuorta herraa pyytämään samaa
kunniaa, ja sillä välin tuli asianajaja itse kotiin iloissansa kertoen
saaneensa kolme uutta asiaa ajettavaksensa ja yhden konkurssipesän
selvittääksensä.

Rouva Bisby tuli melkein hulluksi kaikesta tuosta onnesta. Hän meni
liikutettuna kyökkiin ja laittoi jäljisteeksi vähän makeaa laatikkoa,
huolimatta ollenkaan Kildenbauerin leskestä, joka hyvin ankarasti
syytteli häntä hävinneen 25-äyrisen tähden.

Niin tuli tanssiaisilta.

Miten Andrea oli kaunis uudessa valkoisessa leningissään, sinisilmät
säteilevinä viattomuudesta ja ilosta!

Ja miten ihmeen hyviä kaikki ihmiset olivat!

Rouvat ja neidet näyttivät hammasta, ihan kuin olisivat tahtoneet syödä
hänet elävältä vanilji-hyytelön kanssa, ja herrat melkein tappelemalla
riitelivät, ken heistä kulloinkin oli saava kunnian tanssia hänen
kanssansa.

Entä Andrea itse?

Hän tanssi ja nautti huvia, niinkuin ainoastaan nuori, kaunis tyttö voi
huvitella ensimäisissä tansseissa.

Hän ei huomannut lainkaan ihmettelyä, jolla kaikki katselivat häntä.
Hän näki vain yhdet kauniit tummat silmät, jotka ystävällisesti
katsoivat häneen, kertaakaan kääntymättä tuomarin tyttäreen päin, joka
oli ihan keltainen kiukusta keltaisessa silkkileningissään, joka oli
koristeltu tulipunaisilla ruusuköynnös-kuvilla.

Seuraavana päivänä tiesi koko kaupunki, että asioitsija Rurik ja neiti
Bisby olivat kihloissa, ja kuukauden kuluttua jaettiin kihlakortit.

Kildenbauerin leskellä ei ollut mitään sitä vastaan.

"Mitä useampia lapsia vain saat toimitetuksi talosta, sitä parempi",
sanoi hän. "Vielä sinulle niitä kylliksi jääkin. Tosinhan tulen
suuresti kaipaamaan Andreaa, mutta onneksi on jo Henriette niin suuri,
että hän kykenee minua auttelemaan ja pitämään huolta vaatteistani."

Häät olivat hyvin oivalliset, ja kaikki vieraat antoivat kalleita
morsiuslahjoja.

Kildenbauerin leski antoi kaksi vanhaa hopealusikkaa.

"Narrimaista se on vain, tuo kallisten morsiuslahjojen toimittaminen",
sanoi hän. "Minulla on varaa antaa kalleita lahjoja, mutta minä niitä
en anna."

Ja se oli kaikkien mielestä hyvin älykkäästi ja ymmärtäväisesti tehty.

Kildenbauerin leski ei tahtonut näytellä rikkauttansa.

Tiesiväthän sitä paitsi kaikki Andrean saaneen myötäjäisiksi 50,000
kruunua.

Sen kertoi yliopettajan rouva, ja silloin se oli varmaa; sillä hän oli
jäsenenä sekä pakanain lähetys- että sunnuntain oikein käyttämisen
seuroissa, joissa ei koskaan puhuttu muusta kuin kanssaihmisistänsä.

Asioitsija Rurik sitä ei myöskään suoraan kieltänyt. Hän hymyili vain
ja sanoi itse paraiten tietävänsä, miten paljon oli saanut; mutta
varmaankaan summa ei liene varsin pieni ollut, sillä hänen liikkeensä
vaurastui lyhyessä ajassa hyvin kukoistavaksi.

Kaikki sekä tukku- että pikku-kauppiaat rupesivat yht'äkkiä kilvan
pyrkimään asioihin hänen kanssansa, ja kohta oli Rurikin
asioimistoimisto kuuluisin koko kaupungissa, jopa ympäristölläkin.

Andrea oli rakastettava vaimo ja toimellinen emäntä.

Kildenbauerin leski oli jo kantanut kaksi pientä asioitsija Rurikkia
kasteelle, ja ihmiset kuiskailivat oikein satumaisen suurista
kumminlahjoista.

Mutta Kildenbauerin leski alkoi jo vähitellen tulla hyvin vanhaksi, ja
ijän mukana kasvoi hänessä yhä pahanilkisyyskin.

Hän juoksenteli kadun poikki edestakaisin, vaivaten molempia perheitä
parhaan kykynsä mukaan ja koettaen kylvää eripuraisuutta ja riitaa
äitin ja tyttären, vävyn ja apen välille.

Ei mikään ollut hänelle mieleen. Häntä muka kaikin tavoin vain
rääkättiin ja loukattiin, pidettiin näljällä ja hyljeksittiin.

Asianajajaa hän sanoi petturiksi, sisartansa syytteli rumimmista
rikoksista, pikku Rurikkeja näpisteli, leikkiessään muka, mustelmille,
ja Bisby-perheen kasvavat jäsenet, kymmenen luvultansa, elivät kauniin
nuoruutensa ajan alinomaisessa tuskassa ja pelossa, ett'ei vain korilot
tai tohvelit sattuisi päähän lentämään.

Vihdoin tuli Kildenbauerin leski kipeäksi, ja luonnollisesti haettiin
pappi hänen luoksensa.

Niinkuin monet muutkin ihmiset piti myöskin Kildenbauerin leski pappia
jonakin sielunlääkärinä, joka on haettava vasta ihan viimeisessä
tiukassa.

Eletään koko ikä ilkeänä ja töissä, jotka kaikki ovat enemmin tai
vähemmin pahoja, ja kun tunnetaan kuoleman olevan tulossa, silloin
pappi tulkoon.

Se on mieluista ja turvallista perheelle. Sielunpaimen silloin
kirjoittaa reseptin, jonka mukaan voi uskontoa nauttia sopivin
annoksin, ja siten luullaan olevansa ihan parattu kaikista synneistä ja
jälkeenjääneet voivat huoletta ilmoittaa sanomissa sen tai sen nyt
saaneen edullisen viran paremmassa maailmassa.

Kildenbauerin leski makasi siinä, lähimmät sukulaiset ympärillänsä.
Kuivettuneella, vapisevalla kädellä osoitti hän ympäri huonetta.

"Tuolla ylimmässä piironginlaatikossa on raha-arkkunen ja siinä puhtaat
rahani. Minä en ole koskaan huolinut panna mitään pankkeihin. Ei siinä
paljoa olekaan, mutta aina toki vähä. Se jaettakoon kahteen yhtä
suureen osaan sisarelleni ja Andrealle. Mutta arkku avattakoon vasta
hautajaisten seuraavana päivänä."

"Älä puhukaan kuolemasta", sanoi rouva Bisby, "vielähän sinä saatat
elää kauankin."

"Kyllä kaiketihan sinä muka pahoillasi olet, että minut aika jättää",
sanoi Kildenbauerin leski katkerasti "Etpä tuota ole ollut, niinkuin
sisaren tulee olla, Helena, ja paljon pahaa minä myöskin olen kärsinyt
sekä mieheltäsi että lapsiltasi. Ell'en olisi ollut niin kärsivällinen
ja tyytyväinen, niin en koskaan olisi näin kauan saanut olleeksi sinun
talossasi; mutta olkoon se kaikki nyt anteeksi annettu ja unhotettu.
Vaikka kyllähän sinun pitää myöntää, että mitä niihin vanhoihin mustiin
hansikkaihin tulee, jotka hävisivät viime viikolla, niin niistä tosin
jo olivat sormenpäät rikki, vaan kyllä niitä vielä olisi sopinut
käyttää, ja se ei lainkaan ollut sisarellisesti tehty -- mutta älkäämme
nyt enää siitä puhuko."

Rouva Bisby ei katsonut maksavan vaivaa ruveta puolustelemaan itseänsä
syytöstä vastaan.

"Kulta- ja hopeakaluni jaettakoon tasan sinun ja Rurikin lapsille,
mutta annettakoon heille vasta sitte, kun tulevat täysikasvuisiksi,
muuten ne turmelevat ne. Ne elävät turmelevat kaikki, mitä vain
käsiinsä saavat."

Hän oli vähän aikaa vaiti ja huoahti syvään.

"Mitä hautajaisiin tulee, niin pitää niiden olla hyvät, vaan
yksinkertaiset. Minulla on varaa toimittaa komeatkin hautajaiset, mutta
minä en huoli semmoisesta narripelistä. Saattojoukolle voit tarjota
viiniä ja torttua -- 1:50:n portviini kelpaa kyllin -- ja lähimmät
sukulaiset saatat kutsua päivällisellekin. Mutta ei mitään
ylellisyyttä! Kalaa ja paistia; enempää ei tarvitse."

"Eikö mielestäsi pitäisi laittaa vähän makeaa laatikkoa jäljisteeksi?"
sanoi rouva Bisby nyyhkien.

"Kyllä, hyvin minusta nähden. Yhden asian vielä sanon sinulle, Helena.
Minä tahdon maata arkussani hyvästi, alle pane pari uusia paraita
palttinalakanoitani. Minä kyllä tiedän, se olisi hyvin sinun
tapaistasi, että panisit minulle vanhat lakanat ja itse pitäisit uudet,
sillä sehän aina on ollut suurin vikasi, että olet ollut niin hirveän
itsekäs."

Hänen äänensä heikkoni heikkonemistaan.

"Ja itsekkäisyys -- se -- on -- suuri -- suuri pahe."

Hänen päänsä vaipui tyynylle, ja Kildenbauerin leskeä ei enää ollut
elävien luvussa.

Hautajaiset olivat erinomaisen kauniit ja juhlalliset, kuusista oli
tehty kunniaportti, ja kukilla koristellun arkun edessä astuivat
kasvavat Bisbyt, kymmenen luvultaan, uusissa mustissa vaatteissa,
seppeleitä käsivarsilla, ja heistä oli niin hauskaa olla hautajaisissa.

Sekä tuomari että kaikki kaupungin ylhäisö olivat mukana saatossa;
muuan virastaan erotettu tullimies, jossa piili epäilemätön
runoilijakyky, oli kirjoittanut kauniin ruumisvirren, joka oli painettu
mustalaitaiselle paperille, ja kun pappi lopetti puheensa, astui
porvarikoulun yliopettaja esiin lausumaan vainajalle jäähyväiset
kaupungin porvareilta.

"Tosin hän ei varsin monta vuotta elänyt keskellämme, mutta kuitenkin
siksi kauan, että me kaikki olemme oppineet kunnioittamaan häntä
vaatimattomasta ja kerskailemattomasta toimeliaisuudestaan, ja paljon
hyvää hän on hiljaisuudessa tehnyt", lopetti hän, lempeästi ja
nuhtelevaisesti katsahtaen asioitsija Rurikkiin, joka seisoi hartaana,
alla päin ja koneentapaisesti lukien hattunsa sisusta.

Seuraavana päivänä avattiin raha-arkkunen. Siinä oli 400 kruunua hopeaa
ja vanhoja, arvottomia papereja.

"400 kruunua vain!" huudahti rouva Bisby. "Siinä siis palkinto
kaikesta, mitä meillä hänestä näinä vuosina on ollut vastusta ja
kiusaa! Ilman meitä olisi hän nähnyt nälkää, ja kuitenkin kohteli hän
meitä, kuin me oli olisimme hänen armoleipäänsä syöneet."

"Onneksi olemme nyt niin jaloillamme, ett'emme perintöä tarvitsekaan",
sanoi asianajaja. "Vaikka hyvähän tuo sittekin olisi ollut."

Andrea meni sivuhuoneesen ja Rurik jäljestä. Siellä kiersi Andrea
itkien hänelle kätensä kaulaan.

"Anna anteeksi, Oskar, älä suutu minuun, enhän minä sille mitä voi!"

"Mitä minun pitäisi antaa anteeksi?"

"Ett'et saanutkaan perintöä Kildenbauerin leskeltä. Ah, Oskar, kyllähän
tiedän, ett'et koskaan olisi huolinut minusta, mitättömästä pikku
tytöstä, jos perintöä ei olisi ollut toivossa."

Rurik otti häntä ystävällisesti kädestä.

"Myönnän kyllä, että se toivo se alussa vähän vaikutti, mutta kohtapa
opin sinua rakastamaan oman itsesi tähden, ja olen nyt iloinen, että
vast'edes saat nähdä, ett'ei minun rakkauteni perustu mihinkään
rahallisiin toivoihin."

"Mutta petyithän kuitenkin tätin perinnössä."

"En pettynyt. Häntähän minun on kiittäminen, että nyt olen varakas
mies, johon kaikki rajattomasti luottavat, ja ennen kaikkea olenhan
saanut kunnollisen ja uskollisen pikku vaimon, ja se olikin paras
perintö, mitä Kildenbauerin leskeltä olisin voinut saada. Yliopettaja
oli oikeassa. Vainaja teki paljon hyvää salassa."

Niin, lohduttakaamme sillä mieltämme, että joka ihminen tekee edes
jotakin hyvää tässä maailmassa, vaikka olkoonkin muuten paha niinkuin
Kildenbauerin leski.



PUHDAS LIPPU.


Tiedättehän varmaankin, minkä näköinen Norjan lippu on?

Siinä on punainen pohja, sininen ja valkoinen risti, ja yhdessä
nurkassa unionin-merkki, jossa on Ruotsin värit, keltainen ja sininen.

Mutta se lippu ei ole puhdas lippu, sanovat muutamat. Me emme tahdo
mitään tuommoista merkkiä, että muka olemme yhtä Ruotsin kanssa, sillä
me olemme itsenäiset, me norjalaiset, hirveän itsenäiset. Unioni-merkki
on saatava pois lipusta, sitte se vasta on puhdas.

Nämä nyt olivat vain pari valasevaa huomautusta, ja ne saattavat olla
hyödylliset, vaikka yleensä kaikki tuommoiset muistutukset ovat hyvin
ikävät, kuten moni muukin hyödyllinen tässä maailmassa.

Nyt alkaa itse kertomus, ja se on lyhyt ja yksinkertainen.

Eräästä esikaupungista ei rakennusinnon ylhäishenki monine rikkaine
seuralaisineen vielä ollut saanut työnnetyksi kaikkia alhaismuotoisia
huoneita pois tieltänsä. Kaksi kartanoa oli siellä vierekkäin. Toinen
oli suuri ja komea, siinä oli kiviportaat, kipsikoristukset ja
rautapalkongit; toinen vanha ja rappeutunut, ikkunat vinossa ja puiset
käsipuut mädänneet.

Hupaiset talot ne muuten molemmat olivat, eikä rikkaan näköinen talo
siltä ollenkaan ollut ylpeä, vaikka siinä ikkunat olivat peililasista
ja tornit katolla, joka huoneessa merkitsee samaa kuin korulasit
silmillä ja korkea hattu päässä ihmisellä, ja kuten tietty, on moni
semmoinen mies hyvinkin ylpeä.

Köyhä talo nojautui tutunomaisesti rikasta taloa vasten, ja aurinko
pistäytyi esiin paksun pilven takaa, hymyili ystävällisesti, ikäänkuin
olisi sanonut:

Niin, se on oikein, olkaa vain hyvät toisianne kohtaan, ei mitään
säätyerotusta! Eläköön vapaus ja tasa-arvoisuus, sillä tänäänhän on
vapauden päivä!

Ja niin olikin, sillä nyt oli toukokuun 17 päivä ja toinen
pääsiäispäivä.

Suuressa talossa oli hyvin iloista.

Toisessa kerrassa asui nuori mies, joka äsken oli tullut
täys'ikäiseksi, ja nyt ryhtyi todenteolla tuhlaamaan varoja, jotka
hänen isänsä oli säästänyt. Sentähden hän nyt aluksi piti remuavat
sampanjakemut.

Alakerrassa asui kapteeni, jonka tytär harrasti soittoa ja laulua --
kaikkihan tytöt nykyään ovatkin musiikin harrastajia -- ja hän lauloi
kurkun täydeltä kohti taivasta, kuten aina muulloinkin, milloin
toisessa kerrassa oli vieraita.

Kolmannen kerran leskirouvalla oli tuttuja teenjuonnissa, ja siellä
kulki keskustelu kymmenen hevosen voimalla yleisen ilon kestäessä.

Viereisessä talossa oli kaikki kuin kuollutta.

Kaikki olivat lähteneet katsomaan lippuretkeä ja juhlakulkua, niin
panttikauppiaan leski ja ranskalaiset silitystytöt, jotka talossa
olivat ylhäisönä, kuin myöskin nuohojakisälli ja hevosrautatien
puhdistaja perheinensä.

Piha, tavallisesti ihan täynnä kuivavia vaatteita ja rähiseviä lapsia,
oli nyt tyhjä. Lapset, kaikki puhtaiksi pestyinä ja päivän kunniaksi
lakritsia suussa, olivat kävelemässä vanhempainsa kanssa, ja kaikilla
lapsilla liput kädessä.

Köyhän talon köyhimmässä huoneessa istui vaimo. Hän oli kerran ehkä
ollut kauniskin. Kukapa sen niin tarkoin voi tietää. Sillä kun suru ja
puute vain lyövät kasvoihin kylmällä kädellään, lakastuvat poskien
ruusut ja silmän loisto sammuu ainiaaksi.

Vaimo istui kumarruksissa pienen sängyn luona, joka oli nostettu
ikkunan eteen auringon paisteesen. Siinä lepäsi alusillansa kukoistava
lapsen pää; mutta silmässä paloi kuumeen tuli ja poskien ruusut olivat
niitä, joilla kuolema koristelee uhrejansa, ennenkuin lähtee heitä
kuljettamaan pimeää tietä.

Riemuitsevain lasten ääniä kuului ulkoa. Joukko pikkupoikia, liput
kädessä, kulki ohitse iloisesti hurraten.

"Mamma!"

"Mitä, lapseni?"

"Nosta minut ikkunalle; minä tahtoisin katsella ulos."

Äiti nosti hänet.

"Mamma, mintähden ovat kaikki pojat niin iloiset?"

"Sentähden että nyt on toukokuun 17 päivä, Norjan vapaudenpäivä. Tänä
päivänä kulkevat aina kaikki siivot pikkupojat, liput kädessä, pitkissä
riveissä pitkin katuja."

"Enkö minä sitte ole siivo poika?"

"Olet kyllä."

"Minä tahdon myöskin saada lipun ja lähteä joukkoon."

"Niin pääsetkin, kunhan tulet terveeksi."

"Milloinkas minä tulen terveeksi?"

"Milloin Jumala tahtoo"

Äiti kääri peitteen pojan ympärille, otti hänet käsivarrelleen ja
istuutui avonaisen ikkunan eteen.

Täys'ikäisen nuorukaisen vieraat olivat menneet ulos palkongille,
jokaisella sampanjalasi kädessä. Keskellä seisoi isäntä viskellen
leivoksia ja appelsiineja pojille, jotka niistä keskenään riitelivät.
Isännällä oli kädessä suuri lapsenlippu.

Hän oli pitkävartaloinen nuori mies, puettu ihan viimeisimmän muodin
mukaan, kasvot kauniit ja kalpeat, ja silmien ympärillä tuo väsymyksen
merkki, jota nykyajan nuoret herrat pitävät suurimpana loistona.

"Hurraa päivän kunniaksi, pojat!" Yleinen riemu.

Sairas lapsi kumartui ulos ikkunasta.

"Mamma, minä tahtoisin myöskin lipun, niin antaisi tuo siisti herra
minullekin leivoksia ja appelsiineja."

"Minulla ei ole lippua."

"Pyydä sitte Jumalalta."

"Ei Jumala meille aina anna, mitä me pyydämme."

"Jumala on paha!" sanoi lapsi itkien.

"Vaiti, pikku Kalle, niin et saa sanoa."

"Minä tahdon lipun, minä tahdon lipun", riiteli Kalle itsepäisesti ja
itkien.

Äiti laski hänet hiljaa vuoteelle. Poika peitti kasvonsa tyynyjen
väliin, hänen pikku ruumiinsa oikein vapisi mielenliikutuksesta, hän
yhä itki kiivaasti ja vaati lakkaamatta lippua.

Lapsijoukko oli mennyt edelleen; mutta avonaisesta ikkunasta kaikui
naapuritalosta sampanjalasien kilinää, naurua ja mieltymyshuutoja;
kapteenin musiikillinen tytär liritteli kuin kanarialintu.

"Anna lippu, anna lippu!"

"Ole nyt kiltti, lapseni, ja makaa aivan hiljaa, niin minä menen ulos
katsomaan, eikö hyvä Jumala lähetä meille pienoista lippua."

"Älä viivy kauan, mamma!"

Äiti silitti tukkaansa peilin edessä ja järjesteli hiukan huonoa
pukuansa. Hän näet oli nainen, eikä oikea nainen kadota koskaan
kaunoaistiansa. Sitte läksi hän.

Lapsi makasi hiljaa, silmät vielä kosteina kyynelistä.

Sampanjassa on aina jotakin juhlallista, ja sen elähyttävää voimaa on
paljon ylistelty sekä suorasanaisesti että runoissa, ja syystä kyllä.
Sillä ei mikään ole ihanampaa kuin sampanjajuhla, kun komeasti
valaistussa salissa pöytä on kokoon vajota hopeain ja kristallien,
kukkain ja hedelmien painosta ja kun kauniit, juhlapukuiset naiset
kohottavat tuota kuohuvaa juomaa ruusuhuulillensa. Mutta nuoren miehen
talossa, vaikka se kuinka komea olisi, ei sampanjajuhla aina
semmoiselta näytä. Sikarin savua pilvittäin, kalpeita, unisia tai
viinistä hyvin hehkuvia kasvoja, rikotuita lasia, appelsiinin kuoria ja
juustonmuruja pöydällä, tupakantuhkaa huonekalujen sametilla ja
sammuneita tulitikkuja kaikkialla lattiamatoilla -- semmoiselta näytti
täys'ikäisen isännän juhlahuone.

Hän itse seisoi peilipöydällä, pieni lippu kädessä; vieraat joivat
hänen maljaansa, ken tietää, kuinka monetta kertaa.

Koputusta kuului ovelta. Leski seisoi avonaisessa ovessa vavisten ja
hämillänsä. Muuan herroista juoksi heti hänen luoksensa.

"Kas tyttö; annas kun syleilen sinua, enkeliseni!"

Leski peräytyi askeleen.

"Oh, antakaa anteeksi, minä luulin teitä nuoreksi ja kauniiksi."

"Niin, ammoin sitte," sanoi hän hymyillen väsyneesti.

"Mitä te tahdotte?"

"Minä -- minä tahtoisin -- minä -- antakaa tuo lippu minulle!" sanoi
hän, rohkaisten mielensä ja mennen isännän luo, joka yhä seisoi
pöydällä.

"Oletteko hullu?"

"Minulla on lapsi, pikku poika; hän on kuolemaisillaan ja tahtoo saada
toukokuun 17 päivän lipun. Ei hänellä enää ole pitkältä aikaa jäljellä,
minä tahtoisin niin mielelläni ilahuttaa häntä vähän viime hetkillänsä.
Hänellä raukalla on ollutkin niin vähä iloa tässä elossa!"

Isäntä oli laskeutunut maahan peilipöydältä, lippu yhä vielä kädessä.

Muut vieraat olivat panneet lasinsa pöydälle ja asettuneet piiriin
isännän ja lesken ympärille.

"Antakaa se minulle. Olettehan te ylioppilas, eikö totta? Poikakin on
ylioppilaan lapsi, hänen isänsä oli ylioppilas niinkuin tekin.

"Vai niin!"

"Minä olin hänen vihitty vaimonsa," sanoi leski, vähänen ylevyyden
loistoa väsyneissä silmissä. "Hän kuoli vuoden kuluttua häistämme.
Hänkin oli nuori, kaunis ja rikas herra, mutta hän joi liian paljon
sampanjaa ja hänellä oli liian paljo ystäviä, ja kun jouduimme
naimisiin, oli hänen terveytensä jo turmiolla. Mutta kulutanhan tässä
hukkaan aikaa. Antakaa minulle lippu, hyvä herra ylioppilas,
pienokainen odottaa."

"Minä itse tuon sen. Missä te asutte?"

"Tässä vieressä. Toinen ovi, kun tulette portaita myöten."

"Hyvä."

"Ettehän ole pahastuneet minuun."

"En suinkaan. Minä tulen paikalla."

"Kiitoksia paljon." Ja leski läksi.

Isäntä pyysi hiljaisuutta.

"Fredrik aikoo puhua!" huusivat vieraat ja vaikenivat.

"Hyvät ystävät -- niin, sillä olettehan ystäviäni, ainakin niin kauan,
kun voin tarjota teille sampanjaa?"

"Rupeatko katkeramieliseksi?"

"Hyvät ystävät siis, kuinka olemme käyttäneet tämän päivän? Olemme
tuhlanneet rahaa. Kuinka käytämme lopun päivästä?"

"Tuhlaamme rahaa!"

"No, emmekö voisi juoda vähän vähemmin viiniä tänä iltana ja huviksemme
ja vaihteeksi olla hyväntekeväiset; onhan sekin nyt ihan uusimuotista.
Tässä on hattu, ken antaa roposen köyhälle leskelle?"

"Hyvä, hyvä!"

"Tässä on viisi kruunua."

"Minä annan kymmenen."

"Minulla on vain kaksi."

"Annahan otan teaatterilippuun ja olutpulloon, niin saa hän kaikki,
mitä jää."

"Minä annan viisi kruunua, mutta pane minun edestäni huomeiseen asti,
Fredrik."

"Enköhän pane kerrassaan kymmenen; etpähän sinä koskaan maksa sitä
kuitenkaan takaisin."

Ja isäntä pani paperirahan hattuun.

"Nyt lähden. Juokaa minun sampanjaani niin paljon, kuin haluttaa. Ehkä
tämä onkin viimeinen kerta," mutisi hän itsekseen ja otti vähän
jälkiruokaa tuomisiksi.

Sairas lapsi makasi, silmät oveen käännettynä. Iloinen hymyily valasi
hänen kasvonsa, kun Fredrik astui sisään, lippu kädessä.

"Oletko sinä Jumala?"

"En, poikaseni, minä olen vain ihminen ja hyvin huono ihminen. Mutta
katsos, hyvä Jumala lähetti minut tänne ja sanoi: tuossa viereisessä
talossa on pieni sairas poika. Hänelle sinun pitää antaa tämä lippu
minulta ja sanoa, että jos hän on hyvin kiltti, niin saa hän kerran
tulla minun luokseni taivaasen."

"Onko siellä hauskaa taivaassa?"

"Hyvin hauskaa. Siellä kaikki pienet enkelipoikaset astuskelevat koko
päivän juhlasaatossa, punaiset silkkiliput kultakeppien päissä, ja
syövät manteleja ja rusinoita, eivät juo muuta kuin samp..."

Hän vaikeni äkisti hämillänsä, mutta jatkoi heti rohkeasti:

"Ja juovat vain seltterivettä vaapukanmehun kanssa."

Sen miedompaa juomaa hän ei tuntenut.

"Onko se hyvää?"

"En minä siitä pidä, mutta maku on monenlainen, ja enkelit siihen ovat
hyvin ihastuneet."

Hän istuutui sängyn laidalle.

"Nyt panemme lipun pystyyn tuohon päänpohjiin ja rupeamme leikkimään,
niin että tulee oikein hauskaa; mutta emme voi, ennenkuin mamma ottaa
minun hattuni. Mitä siinä on, sen saatte korjata talteenne," sanoi hän
hiljemmin.

"Ovatko nämä rahat kaikki minulle aiotut?"

"Ovat."

"Mutta tässä lienee jokin erehdys; onhan tässä joukossa sadan kruunun
paperikin."

"Ei, kyllä se ihan oikein on. Parilla ystävälläni ei ollut pientä
rahaa, ja muuan pani sitte heidän puolestansa. Se on kaikki lahjaksi
herroilta, jotka olivat siellä ylhäällä. Minulta se ei ole."

"Jumala teitä siunatkoon! Te olette hyvä ihminen."

Lahjan tuoja oli liiaksi kiintynyt leikkiinsä pienoisen kanssa,
voidakseen kuulla lesken sanoja.

"Tässä on suuri appelsiini, minä panen sen tähän peitteelle ja luen
kolmeen asti, ja kumpi sen ensin ehtii saada kiinni, saa sen pitääkin.
Yks', kaks', kolme -- sinä sait sen!"

Pienoinen oikein riemuitsi.

"Tässä on manteleja. Sinä sait enimmät, mutta minä sain suuren, ja
siinä on kaksi sydäntä. Nyt leikimme filippiniä. Kumpi meistä huomenna,
kun tapaamme toisemme, ensiksi sanoo: hyvää huomenta, filippiini!
hän saa uuden hopeakruunun, jossa on reikä laidassa, pitääkseen
kaulassa punaisessa silkkinauhassa, ja se on sama kuin metalji
yhteiskunnallisista ansioista. No niin, sinä et sitä vielä ymmärrä,
mutta samapa se."

Pojan silmät katsoivat niin tarkkaan häneen.

"Mutta tässä se paras kaikista on, ja sen saat sinä ihan yksin."

"Tämä on sokurikakun latva. Nainen tuossa ylinnä, jolla on punainen
hame, on vapaudenjumalatar, sanoi leipuri. Hän on hyvin makea, sillä se
on tehty paljaasta sokurista. Pään saat huoletta puraista, se ei
vahingoita; mutta punaista hametta et saa syödä, siinä on arsenikkia,
joka on hyvin vaarallista. Monta ihmistä on jo tullut myrkytetyksi, kun
ovat koskeneet vapaudenjumalattaren punaiseen hameesen."

Lapsi kuunteli ihastuksissaan hänen puhettansa, vaikk'ei ymmärtänyt
puoliakaan sanoja.

"Mamma, mamma, näin hauskasti en koskaan ole leikkinyt!"

"Mutta nyt olet väsyksissä, nyt pitää sinun levätä vähän!" sanoi äiti,
pannen lipunvarren hänen käteensä, niin että lippu peitti hänen
rintansa.

"Mamma!"

"Mitä nyt, lapseni?"

"Minä pyydän Jumalalta anteeksi, että sanoin häntä pahaksi. Hän on
hyvin hyvä, kun lähetti tänne niin hyvän herran."

Hän makasi vähän aikaa, silmät ummessa; sitte avasi hän ne vielä
kerran, hymyili ystävällisesti ja sulki ne jälleen.

Kalpeilta huulilta läksi vienoinen puhallus, niinkuin kynttilää
sammuttaessa, ja kuolema oli ainiaaksi sammuttanut hänen elämänsä
valon.

Äiti istui kalpeana ja ääneti sängyn vieressä. Raskain suru on useinkin
kyynelitön.

Fredrik nousi, lähteäksensä.

"Jääkää hyvästi, huomenna tapaamme toisemme."

"Kiitoksia kaikesta!" Muuta ei leski saanut sanotuksi.

Fredrikin asunnossa oli ilo korkeimmillaan.

"Tuossahan isäntä jo tulee, eläköön hän!"

"Mutta näytäthän ihan siltä, kuin tulisit hautajaisista."

"Niinhän tulenkin," sanoi hän istuutuen ääneti.

Hetkisen kuluttua nousi hän ja otti lasin.

"Isäntä tahtoo puhua!"

"Hyvät ystävät. Syy, jonka tähden teidät olen kutsunut tänne, ei ole
ainoastaan päivän yleinen merkitys, vaan myöskin sen merkitys minun
omassa elämässäni. Aamupäivällä minä kosin nuorta tyttöä ja sain
myöntyvän vastauksen. Nimen kyllä saatte perästäpäin kuulla. Hänen
maljansa! Sen juomme sampanjassa."

Hän pani lasin niin kovasti pois, että se särkyi.

"Ja tämä oli viimeinen lasi sampanjaa, jonka join, ennenkuin saan
tutkintoni suoritetuksi yliopistossa. Huomenesta alkaen rupean tekemään
työtä enkä tuhlaamaan terveyttäni ja omaisuuttani hurjalla elämällä. En
tahdo, että vaimon, jonka tänään kihlasin, kerran tarvitsisi sanoa kuin
leski äsken: hän joi liian paljon sampanjaa ja hänellä oli liian paljo
ystäviä."

"Oletpa tullut surumieliseksi naapuritalossa."

"En surumieliseksi, vaan vakavaksi. Ensi kerran elämässäni seisoin nyt
kuoleman kanssa vastakkain."

"Pienoinen siis on kuollut?"

"Hän kuoli, enkä koskaan olisi uskonut kuolemaa niin kauniiksi.
Poikanen erosi hymy huulilla ja vapauden päivän aurinko levitti
säteensä seppeleeksi hänen päänsä ympärille, ja Norjan lippu oli hänen
peitteenänsä".

"Oikeinhan sinä rupeat runoilemaan!"

"Oliko lipussa unioni-merkki?" sanoi muuan puolihumalainen veitikka,
koettaen olla oikein sukkela.

"Sitä en katsonut; mutta sen tiedän, että lippu, joka verhosi viattoman
lapsen ruumista, kun sielu liiteli ijankaikkista valoa kohti, se lippu
oli puhdas."



KUMPIKIN PUOLELLANSA VÄLIAITAA.


I.

Kuuma on pääkaupungissa, hirveän kuuma. Huoneet oikein hikoilevat ja
katukivillä voisi paistinkin kypseksi saada. Ihmiset kävelevät
keltaisten pummulisten päivänvarjojensa suojassa ja jättävät viimeiset
pikku rahansa virvoittavaan vesipuotiin.

Semmoisen kuumuuden aikana pakenevat pääkaupungista kaikki, jotka vain
suinkin irti pääsevät, niin tukkukauppias, joka virvoittelekse jossakin
suositussa kylpypaikassa tai omassa mukavassa huvilassaan, kuin
notaariuskin, joka perheineen asettuu johonkin helteiseen huoneesen
aivan kaupungin portin ulkopuolelle, voidakseen elää iloisessa
tiedossa, että hekin ovat maalla.

Merenrannoilla kylpypaikoissa on tähän aikaan paljo vieraita, sehän nyt
tietty on. Kellä ei ole varaa oleskella suurissa, kalleissa
kylpylaitoksissa, he menevät pieniin lastaus- ja kalastuspaikkoihin,
joissa saa vähemmästäkin rahasta kylliksensä nauttia puhdasta ilmaa ja
harjoittaa virkistävää uintia.

Semmoinen pikku paikka on Laurkullen, Mossin ja Fredriksstadin välillä.
Kesällä on siellä vakinaisista asujamista melkein ainoastaan vaimot
ja lapset jäljellä, kun näet kaikki miehet ovat merillä, paitsi
laivuri-vanhuksia ja muutamia kalastajia. Mutta sen sijaan on
siellä viime vuosina ollut koko joukko kylpyvieraita, kaikkialla
laivuri-matamien pienissä, sievissä huoneissa.

Matami Bomb on laivurin vaimo. Mies on meriä kyntämässä, ja matamilla
kotona on huolina neljän lapsen ja kahden lehmän hoito, joista
viimeinmainitut selvästi näkyvät saavan enimmän hellyyden osaksensa.
No, eipä sentään lapsiakaan laiminlyödä, mutta hyvin ankarasti niitä
kasvatetaan. Matamilla näet on tapana rangaista kaikkia, jos yksikin
heistä tekee pahojansa, ja kun hyvin usein niin käy, että joku heistä
kaikkia opetuksia ei muistaa jaksa, niin nuoret Bombit hyvin usein
kuria saavat.

Talossa on myöskin laivurin veljentytär Julia Bomb, nuori orpotyttö
yhdeksännellätoista vuodella, jonka toimena on ainiaan kannella
matamin nuorinta, vuoden vanhaa silmäterää ja muuten pitää kunnossa
lasten vaatteet. Matami Bomb on suuri, vahvavartaloinen nainen,
kirjavakasvoinen ja punatukkainen. Yllä hänellä aina on punainen
yöröijy, hihat ylös käärittyinä, lyhyt musta hame ja jalassa rumiksi
levinneet kengät. Julia on kaunis tyttö, jonka suurista silmistä
pilkistää aina veitikkamaisuutta vaikka hänen asemansa muuten onkin
hyvin tukala.

Matami Bombin lähin naapuri ja pahin vihamies on laivurivanhus Olsen,
joka asuu ihan viereisessä talossa. Molempien talojen ja puutarhain
erottajana on väliaita, ja se ehkä estääkin riitaisuuden kehittymästä
käsikahakaksi, vaikka se muuten kyllä kiivaana pysyy. Milloin se
ilmautuu halveksivana äänettömyytenä, milloin äkäisenä sanasotana ja
milloin pieninä ystäväntöinä molemmin puolin, niinkuin esimerkiksi että
matami aina kaataa astiain pesuvedet juoksemaan Olsenin portille, ja
Olsenin suurimpana huvituksena on pyydellä eläviä rottia ja laskea ne
väliaidan raoista matamin pihan puolelle.

Olsen ei enää merille mene, mutta muuten on hän vielä vahva, ketterä
ukko, joka enimmän aikansa kuluttelee kalastamisella. Kalanpyydöillä
käydessään pauhaa hän aina kaloille ja kotona aina vaimollensa, vaikka
hän kyllä pitää sekä kaloista että vaimostansa.

Kaikki Olsenin lapset ovat naimisissa eri tahoilla. Ainoastaan nuorin
poika Juhana on tätä nykyä kotona. Hän on perimies ja taittoi viime
matkalla jalkansa, niin että hänen piti jäädä kotiin kokoomaan voimia
seuraavaksi kevääksi. Silloin saa hän itse laivan kuljettaaksensa.
Kaunisvartaloinen mies hän on, neljännelläkolmatta vuodella,
kähärätukkainen, valkoverinen ja ystävällisen näköinen kasvoiltaan.

Montagu- ja Kapulet-sukujen historia uudistuu. Julia on Juhana
Olsenista löytänyt Romeonsa, ja perhevihasta huolimatta kasvaa rakkaus
heidän nuorissa sydämmissään rehevämmin kuin matami Bombin
sokuriherneet.


II.

Paljo on vieraita Laurkullenissa. Sekä Olsen että matami Bomb ovat
saaneet huoneensa hyyrätyksi kylpyvieraille. Olsenin talossa asuu nuori
lääkäri, lääketieteen kandidaatti Ravn, ja neidet Konstanse ja Alvilda
Knegt, kaksi sisarusta, joista vanhempi Konstanse toimittaa äitillisen
ystävän virkaa ja nuorempi, Alvilda, koettaa olla "suloinen" ja
"vallaton". Hän on pieni, nykeränenäinen tyttö, jolla on päässä paksu
tukku vaaleankellertävää tukkaa, käherrettynä niin, että näyttää
villakoiran karvalta. Molemmat ovat opettajattarina jossakin
tyttökoulussa ja erittäin valmiit menemään naimisiin. Konstanse on
kuitenkin tehnyt viisaan päätöksen laittaa niin, että sisar ensin tulee
toimitetuksi aviosäätyyn, niin kauan kun vielä on jommoinenkin paikka
saatavissa hänelle. Itse hän jo on niin lakastusijällä, että kaikissa
tapauksissa on antautuminen polkuhinnasta.

Luonnollisesti sisarukset katselevat kandidaatti Ravnia oikeaksi
löytötavaraksi ja määräävät hänet jo neiti Alvildan onnelliseksi
puolisoksi.

Matami Bombin luona asuu rouva Velker, nuori leski vähän
kolmannellakymmenellä, tyttärensä Fannin kanssa. Hänen miehensä oli
asianajaja ja kuoli pari vuotta sitte, elettyään muutamia vuosia
onnellisessa avioliitossa.

Näyttää melkein siltä, kuin olisi sattumus toimittanut naapuruksille
väärät hyyryläiset; sillä matami Bomb ei voi kärsiä rouva Velkeriä,
vaan sen sijaan matamin ja neiti Knegtien välille on kasvanut melkein
liikuttavan sydämmellinen ystävyys, jota vastoin Olsen hyvin usein käy
sanasotaa neiti Knegtien kanssa.

Eräänä iltana istuivat neidet Knegt asuntonsa rapuilla matamin tullessa
navetasta, maitokiulu kädessä.

"Ah, tekö se olette, hyvä rouva Bomb, ja aina ahkerana ja toimeliaana",
sanoi neiti Konstanse; molemmilta puolilta lähestyttiin väliaitaa
puhellaksensa hetkinen.

"Niinpä niin, täytyyhän sitä."

"Mutta se nuori nainen, joka teillä on talossanne, eikö hän voisi
kyllin kyllä hoitaa lehmiä?"

"Juliako!" sanoi matami halveksivasti. "Kylläpä siitäkin riittää, jos
hän saisi edes lapsetkaan katsotuksi. En minä koskaan uskoisi lehmiäni
sen hutikon käsiin."

"Hän näyttää hyvin vastenmieliseltä", sanoi neiti Alvilda.

"Jospa tietäisitte, miten paljon huolta se tyttö on tuottanut minulle
kevytmielisyydellään!"

"Voi teitä onnetonta, rouva!"

"Eihän hän toki liene siveetön?" kysyi Alvilda.

"Vaiti, lapsi, semmoista sinä et saa kysellä", torui Konstanse.

"Voitteko uskoakaan! eräänä iltana, kun luulin hänen jo olevan
nukkumassa, tapaankin hänet seisomasta puutarhassa", sanoi matami.

"Seisoiko hän todellakin alhaalla puutarhassa?" kysyi Konstanse
harmistuneena.

"Kyllä, ja mikä vielä pahempi, hän seisoi tyhjän sillitynnyrin päällä,
joka oli asetettu väliaitaa vasten pystyyn, ja toisella puolella oli
Juhana Olsen noussut portaille."

"Jos minä täst'edes enää häntä tervehdin, hyvä rouva, niin teen sen
vain kunnioituksesta teitä kohtaan."

"Ja tiedättekö, mitä he tekivät?" jatkoi matami.

Konstanse pudisti päätänsä.

"He seisoivat ja suutelivat toisiansa. Mitäs siitä sanotte?"

"Alvilda, hyvä lapsi, mene pois etemmäksi", sanoi Konstanse lempeästi.
"Tämmöiset jutut eivät sovi nuorelle viattomalle olennolle, niinkuin
sinä olet."

"Voi sinua, Konstanse, miten hirveän ankara sinä aina olet."

"Tuolla tulee armollinen rouva", sanoi matami, kun rouva Velker samassa
astui Fannin kanssa pihaan.

"Minua hävettäisi sekä Jumalan että ihmisten edessä pitää sinistä
nauharuusua rinnassani, jos mieheni oli vasta kaksi vuotta sitte
kuollut, niinkuin rouva Velkerin", sanoi Alvilda.

Matami Bombin huomio kääntyi nyt pikku Antoniin.

"No, onhan se tuo pikku porsas taas vesitynnyriä sotkemassa!" -- pari
korvapuustia -- "ja siinä sinä, Amalia, istut ihan rauhassa ja katsoa
töllötät vain!" -- enempi korvapuusteja -- "Adolfiina, missä sinä
olet?"

Lapsi, jota huudettiin, tuli ulos.

"Minä olen istunut sisällä ja lukenut katkismusta."

"Kyllä minä sinulle opetan katkismuksen, sinä pentu!" kuului
tukkapöllyn ja korvapuustien säestykseksi, "miksi et katso pienempiä
sisaruksiasi?"

"Mutta, hyvä matami Bomb, eihän teidän siitä pidä lyödä lapsianne, että
he lukevat läksyjänsä", sanoi rouva Velker.

"Olkaa hyvä, rouva, pyydän minä, ja jättäkää lasteni kasvatus ihan
omaksi huolekseni", sanoi matami. "Minä en annakaan niiden tottua
syömään muiden puutarhoista marjanraakaleita enkä kaivelemaan koloja
muiden hyviin, kiillotettuihin sohvapöytiin."

"Minun tietääkseni ei minun tyttäreni ole syönyt teidän raakaleitanne
eikä turmellut sohvapöytiänne; mutta jos kuitenkin niin on tapahtunut,
niin kyllä minä vahinkonne korvaan", sanoi rouva Velker ja astui
sisään.

Neidet Knegt siirtyivät myöskin pois, ja matami läksi omille
askareillensa.

Iltasilla istui rouva Velker lukien. Pikku Fanni oli jo nukkunut.
Ovelta kuului koputusta ja Julia astui sisään sukkasillaan.

"Antakaa anteeksi, rouva Velker, että tulen näin myöhään; mutta minulla
olisi niin tärkeätä puhuttavaa teille."

"Mitähän sitte, Julia?"

"En oikein tiedä, tohdinko sitä sanoakaan."

"No hyvänen, olenko minä sitte niin pelottava?"

"Ette, vaan päinvastoin, ja sentähden minä kaikkein ensiksi pyydän
teitä olemaan niin hyvä, ett'ette kohtele minua niin hyvästi, milloin
täti näkee."

"Siinäkö kaikki on?"

"Ei, vielä minä pyytäisin teiltä suurta apua."

"Saadaan nähdä, sanohan se ensin."

"Se on pitkä juttu."

"No, käy sitte tähän istumaan ja kerro se kaikkinensa. Tätisi on
kaiketi jo nukkumassa, niin ett'ei meitä kukaan häiritse."

"Tunnettehan perimies Olsenin?" kysyi Julia vähän punastuen.

"Tunnen toki; mitä hänestä?"

"Näettekös, hän istui puutarhassansa, ja minä istuin ommellen
huvihuoneessamme, ja niin jouduimme, en tiedä miten, puhelemaan
keskenämme, ja niin tapasimme, en tiedä miten, toisiamme melkein joka
päivä -- ja niin -- niin rupesimme pitämään paljon toisistamme --."

"Etkä tiedä miten?"

"En, se tapahtui niin salaa, ja eräänä iltana sitte -- sitte --."

"Mitä sitte?"

"Kysyi hän minulta, enkö rupeaisi hänen morsiameksensa, ja niin me
lupasimme, kumpikin omalla puolellansa väliaitaa, olla toisillemme
ainiaan uskolliset.

"Tämähän on ihan kuin Pyramuksen ja Tisben historia."

"Sitä minä en tunne. Asuvatko he Kristianiassa?"

"Ei, he asuivat Babylonissa. Mutta kerrohan edelleen."

"Katsokaas, hän tahtoi viimein saada kihlasuutelon; mutta aidan raot
olivat liian pienet."

"Ihan kuin Pyramuksella ja Tisbelläkin."

"Hän nousi sentähden portaille ja minä tyhjän tynnyrin päälle; mutta
kun me juuri syleilimme ja suutelimme toisiamme aidan yli, tuli täti."

"Ja jutun loppu?"

"Niin, loppu oli se, että täti on siitä asti pitänyt minua sisällä ja
vartioinut kuin vankia. Jo on neljättä viikkoa kulunut siitä, kun tulin
kihloihin, enkä ole saanut sanaakaan puhutuksi sulhaseni kanssa."

"Mutta en minä oikein tajua, mitenkä voisin auttaa teitä."

"Kyllä se helppo on", sanoi Julia, ottaen taskustaan kokoon käännetyn
paperin, "minä olen tähän kirjoittanut muutamia ystävällisiä sanoja, ja
nyt pyytäisin teitä -- älkää vain pahastuko -- pyytäisin teitä olemaan
hyvä ja viemään hänelle kirjeen. Voittehan te helposti keksiä asiaa,
käydäksenne Olseneja tervehtimässä."

"Vai niin, pitääkö minun ruveta teidän lempikirjeidenne kuljettajaksi,
sä, pikku veitikka? No, kyllä koetan parastani. Mutta eihän kirje ole
suljettukaan."

"Ei, minulla ei ollut yhtään kuorta."

"Niitä kyllä minulta saat."

"Etteköhän olisi hyvä ja kirjoittaisi päällekirjoitustakin. Minä
tuhraan niin huonosti."

"Kyllä minä sen teen", sanoi rouva Velker, pani kirjeen kuoreen ja
kirjoitti Julian sanojen mukaan: Herra Perimies Juhana Olsenille
Laurkulleniin. "Osoitehan muuten onkin tarpeeton, kun kirjettä ei
postiin panna."

Julia nousi, lähteäksensä pois.

"Kiitoksia paljo hyvyydestänne, rouva. Olkaa nyt hyvä ja muistakaa
moittia minua tätille oikein, niin ett'ei hän rupea epäilemään.
Sanokaa, ett'en minä pidä huonetta puhtaana ja että olen tullut
itsepäiseksi ja nenäkkääksi viime aikoina. Sillä, kyllähän todella
olenkin. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä!" vastasi rouva Velker, ottaen lamppunsa ja mennen
makuuhuoneesen.

"Hirmuinen se on tuo rakkaus", mutisi hän. "Se osaa tehdä pikkuisen
maalaistytön vilpistelijäksi, kuin olisi hän vanha hovineitsyt."

Rouva Velker nukkui ja uneksi suudelleensa tohtori Ravnia aidanraosta
ja sentähden matami Bomb nyt häntä piti vankina karjotassa, jossa
hänellä ei ollut kovinkaan hauska elämä, ruokana vain nauriita ja äsken
siivilöityä maitoa.


III.

Seuraavana päivänä olivat Olsenin salissa koossa sekä isäntäväki että
vieraat kahvipöydän ympärillä, kun rouva Velker astui sisään, taluttaen
Fannia kädestä.

"Älkää ollenkaan häiriytykö", sanoi hän.

"Hyvinpä todellakin teitte, kun tulitte tervehtimään naapurejanne",
sanoi Olsen. "Olettehan asuneet tässä vieressä jo kolme viikkoa. Olkaa
hyvä, käykää sohvaan istumaan."

"Kiitoksia, minä käyn tänne poikanne luo."

"Minä istun tohtorin luona", sanoi pikku Fanni ja kiipesi hänen
polvellensa.

"He ovat varmaankin vanhat tutut", sanoi Olsen.

"Ovat", vastasi rouva Velker; "kun Fanni kolme kuukautta sitte oli
sairaana, oli herra Ravn lääkärinämme, ja suureksi osaksi on minun
kiittäminen häntä siitä, että Fanni vielä on elossa."

"Te arvaatte minun vähäisen apuni liian suureksi, hyvä rouva", sanoi
tohtori.

"Kas niin, muija, vanha nuhjus, älä nyt istu siinä kuin pilvistä
pudonnut, vaan kaada rouvalle kahvia."

"Johan minä juuri kaadan", vastasi vaimo. "Älkää vain peljästykö",
jatkoi hän kääntyen rouva Velkeriin päin. "Ei hän sentään niin paha
ole, kuin sanoista kuuluu."

"Mitenkä viihdytte täällä kotona?" kysyi rouva perimieheltä istuessaan
ja miettiessään, mitenkä saisi paraiten kirjeensä annetuksi.

"Ikävänlaista täällä vähän on."

"Mutta sentähden koetetaan huvitukseksi keksiä pieniä rakkausseikkoja,
hi hi hi", nauroi Alvilda.

"Vaiti sä, paha, vallaton lapsi", nuhteli Konstanse. "Ihanhan sinä saat
perimiehen punastumaan."

Rouva Velker tunsi myöskin veren nousevan kasvoihinsa.

"Ai, miten punainen te olette, rouva Velker!" sanoi Konstanse.
"Kivistääkö teiltä päätä."

"Täällä on niin kuuma", sanoi hän ja meni ikkunan luo, joka oli auki.

Alvilda ja Konstanse katsahtivat toisiaan silmiin. Tohtori pureskeli
kiivaasti viiksiänsä.

"Onko tuo priki vai kuunari, herra perimies, tuo laiva, joka näkyy
tuolta kaukaa?" kysyi rouva Velker, pistäen päänsä ulos ikkunasta.

Juhana nousi ja meni rouvan luo: "Priki se on."

"Minulla on teille kirje Julialta", kuiskasi rouva.

Juhana säpsähti ja hänen silmänsä säihkyivät ilosta.

"Asettukaa minun taakseni, niin koetan pistää sen käteenne", kuiskasi
rouva ja lisäsi kovaan: "Ah, miten nopeasti tuo pikku alus kulkee!"

"Voisinpa vaikka vannoa, että tuolla rouvalla on salaisuuksia
puhuttavana perimiehelle", kuiskasi Alvilda, kuitenkin niin kovasti,
että Ravn sen saattoi kuulla.

"Älä katsele heitä, lapsi", supisi Konstanse. "On oikein hirveätä
nähdä, miten rouva häntä mielistelee."

Tohtori hypitteli levottomasti pikku Fannia polvellansa.

Samassa koetti rouva Velker pistää kirjettä Juhanalle, mutta Juhana
liikautti niin taitamattomasti kättänsä, että kirje putosi lattialle.

"Teiltä putosi kirje, rouva Velker", sanoi Konstanse.

"Minun se ei ole", sanoi rouva Velker, koettaen olla ihan
välinpitämättömän näköinen.

"Ei, se -- se -- on minun", änkytti Juhana, ottaen sen ja pistäen
kiireesti taskuunsa.

Rouva Velker palasi jälleen istumaan pöydän luo.

"Joko nyt jäähdyitte?" sanoi Konstanse, ivallisesti hymyillen.

Perimies oli kuin tulisilla hiilillä.

"Kyllä minun pitänee mennä alas katsomaan, onko vene kunnollisesti
sidottu kiinni", sanoi hän kumartaen ja läksi.

Keskustelua vielä jatkettiin hetkinen, mutta se alkoi hyvin laimeta.

Tohtori, joka yleensä oli hyvin puhelias ja leikillinen, oli nyt ääneti
ja puuhaili enimmäkseen vain pikku Fannin kanssa.

Rouva Velker nousi, lähteäksensä pois. Kaikki seurasivat häntä.

Porstuan lattialla oli auki revitty kirjeenkuori. Alvilda, astuen
viimeisenä, kumartui sukkelasti ja otti sen, kenenkään huomaamatta.

Tohtori ja neidet menivät alas puutarhaan. Huvihuoneessa otti Alvilda
kuoren taskustansa.

"Kas vain, miten ylhäisiä tuttavia nuorella Olsenilla on. Tämän kuoren
löysin porstuasta. Tuoksuavaa, vaaleanharmaata paperia ja nimikirjaimet
M. V... Sehän voi varsin hyvin merkitä 'Maria Velker' ja katsokaahan
tätä, tohtori, miten kaunista naisen käsialaa!"

Tohtori kalpeni. Hän tunsi vallan hyvin sekä kuoren että käsialan.
Fannin sairauden aikana oli hän monta kertaa saanut kirjelippuja hänen
äitiltänsä.

"Tunnetteko ehkä käsialan?"

"Antakaa anteeksi, hyvä neiti, mutta minusta on vähän sopimatonta noin
tirkistellä toisten ihmisten kirjeihin", sanoi Ravn, nousi kiivaasti ja
läksi pois puutarhasta.

Konstanse katsoi hänen jälkeensä.

"Eipähän aavistukseni minua siis pettänytkään", sanoi hän, "tohtori
todellakin rakastaa rouva Velkeriä. Sillä häneltä se tuo perimiehelle
tullut kirje oli, sen nyt tiedän varmaan. Voi kuitenkin, miten ihmiset
voivat olla kevytmielisiä! Että vanha leski voi tuolla lailla antautua
rakkausseikkailuihin poikanulikan kanssa, sitä minä en voi käsittää, ja
missä he ovatkaan toisiinsa tutustuneet, on minulle ihan
aavistamatonta."

"Minä todellakin lähden tervehtimään rouva Snaddermeijeriä", sanoi
Alvilda. "Varmaankin huvittaa sekä häntä että tyttäriä tuo rouva
Velkerin rakkausjuttu."

"Ja minä lähden neiti Bulmen luo. Hänelle tulee tänä iltana vieraita
teelle. Kylpyvieraiden ainakin pitää saaman tietää, minkälaatuinen
nainen hän on, tuo itserakas olento."

"Ensin pitää meidän lähteä sisään vähän pukeutumaan."

Hetkisen kuluttua astuskelivat sisarukset kumpikin suunnallensa paraan
kykynsä mukaan panettelemaan leski raukkaa; monta hurskasta silmäystä
kääntyi sinä ilman Laurkullenista taivasta kohti, kaikki olivat
kauhistuksissaan rouva Velkerin kevytmielisestä käytöksestä.


IV.

Seuraavana aamuna poikkesi rouva Velker uimaan mennessään asuintalonsa
navetan ovelle, koska matami Bomb juuri siellä näkyi puuhailevan, ja
sanoi:

"Minun täytyy todellakin pyytää teitä, matami, käskemään neiti Juliaa
puhdistamaan huoneet paremmin."

"Niin, onhan hän oikein huolimaton, vai kuinka?"

"Hirveän. hätikkö."

"Siinä nyt näette, että niin on, kuin aina olen sanonutkin."

"Alussa minä kyllä pidin hänestä paljon, mutta olen pettynyt oikein
pahasti. Ja miten nenäkkääksi hän on tullut!"

"Herranen aika, sitä teidän ei todellakaan tarvitse sanoa, niin hyvin
minä sen jo itse tiedän", sanoi matami ihastuen.

"Mutta olkaa huoletta, kyllä minä rupean nyt paremmin katsomaan hänen
puuhiansa."

"Siinä teettekin ihan oikein, rouva Velker."

Sanottuaan toisillensa jäähyväiset, alkoi matami lypsää edelleen.

"Onpa hän kuitenkin oikein hupainen ja ymmärtäväinen rouva, kun vain
vähän tutustuu häneen ensin", mietiskeli matami.

Tuskin ehti rouva Velker tielle portista, kun jo Alvilda riensi minkä
kerkesi matamin luo.

"Niin, te ehkä jo tiedätte sen suuren uutisen?"

"Minkä uutisen sitte?"

"Että rouva Velker ja perimies Olsen ovat salaa kihloissa."

"Lorua se on, sanon minä."

"Se on ihan totinen tosi."

Ja kirjehistoria ilmestyi nyt Alvildan suupainosta monin verroin
kaunistettuna.

"Nyt minä käsitän, minkä tähden rouva on niin ruvennut yht'äkkiä
vihaamaan Juliaa. Hän luonnollisesti on luulevainen -- ha ha ha!"

"Luonnollisesti. Hi hi hi!"

"Entä vanha laivuri! Hän tietysti hyvin ihastuu, kun saa niin ylhäisen
miniän! Ho ho ho!" nauraa röhötti matami ja sysäsi ystävyydessään
Alvildaa niin kovasti, että hän vähällä oli kaatua nurin niskoin.

Kylvyn jälkeen käveli rouva Velker metsään päin tyttärensä kanssa.
Juhana tuli juosten hänen jäljestänsä.

"Saan kiittää tuhannesti ystävyydestänne," sanoi hän. "Ette usko, miten
tulin iloiseksi, kun sain jotakin tietoa tyttö-raukalta. Tätinsä
vartioitsee häntä kuin lohikäärme."

"Ettekö voisi lähettää hänelle pari riviä vastaukseksi?"

"Kyllä, tässä on hänelle kirje, mutta me näette olemme molemmat hyvin
huonot kirjoittajat, ja jospa vain saisitte laitetuksi niin, että me
pääsisimme puhelemaan, niin tekisitte meidät molemmat onnellisiksi."

"Sepä ei ole niinkään helppoa."

"Iltapuolella lähdemme, isä ja minä, tuonne saareen. Ettekö te ja pikku
Fanni ja Julia voisi tulla mukaan?"

"Kyllä koetan parastani."

"Tuhannet kiitokset. Hyvästi, rouva Velker!"

Samassa tuli tohtori kävelymatkaltaan. Hän tervehti kylmästi ja aikoi
mennä ohitse.

"Mihinkä niin kiire, herra tohtori?"

"Kotiin."

"Ettekö edes pysähdy tai sano meille ystävällistä sanaa?"

"Minä pelkäsin häiritseväni, kun näin, ett'ette olleet yksin."

"Minä puhuin vain pari sanaa perimies Olsenin kanssa. Hän on hyvin
kelpo mies."

"Hyvin kelpo mies."

"Tekeekö meressä uinti yhä vielä teille hyvää?" kysyi rouva.

"Kyllä, kiitoksia kysymästä. Minä lähden parin päivän perästä."

"Joko nyt?"

"Jo, sillä siitä taudista, jonka tähden tänne tulia, olen nyt ihan
parantunut," sanoi hän omituisella äänenpainolla, kumarsi syvään ja
läksi pois.

"Miten kylmä hän oli ja kummallinen!" ajatteli rouva, "Minä lienen
varmaankin loukannut häntä."

Etempänä tapasi hän muutamia naisia, jotka myöskin olivat
kylpyvieraita. He tervehtivät kylmästi ja ylpeästi.

"Miten kaikki ihmiset ovat tänään kylmiä ja epäkohteliaita! Vaan se
luultavasti tulee vain siitä, että minä itse olen niin erittäin hyvällä
mielellä. Onhan tuo tunne niin suloinen, kun tietää voivansa edistää
toisten onnea, vaikka melkein häpeänkin itseäni, kun niin kavalasti
petän matami Bombia."

Kun Juhana palasi kotiinsa, istui isä sohvassa hyvin juhlallisen
näköisenä. Matami Olsen istui itkien.

"Mitä täällä on merrassa?"

"Ei mitään muuta," sanoi laivuri, "kuin että järjellinen ihminen voi
menettää järkensä, kun on tuommoinen kelvoton narri poikana ja
tuommoinen nuhjus vaimona, joka menee ja kihlaa köyhän ja ylhäisen
lesken. Niin, ujella vain, äiti. Kyllä sinulla on syytäkin. Eihän koko
Laurkullenissa ole muusta puhettakaan."

"Mutta, hyvä Isä, Olsen, enhän minä ole kihlannut rouva Velkeriä,"
nyyhkytti matami.

"En minäkään," sanoi Juhana, istuutuen kiikkutuoliin.

"Etkö?"

"E-en," sanoi Juhana, kiikkuen kovasti edestakaisin ja ylös katsomatta,
"minulla -- minulla on morsian jo ennestään. En minä useampia
tarvitse."

"Ja kuka se sitte on, jos saan kysyä?"

"Julia Bomb."

"Matami Bombin sukulainen," huudahti äiti. "Minä en ikänäni anna siihen
suostumustani."

"Ja kenenkä luulet sitä pyytävänkään?" sanoi isä Olsen. "Julia on sievä
ja kelpo tyttö ja liian hyvä olemaan siinä talossa tuon vanhan noidan
luona. Mutta mitenkä sen kirjejutun laita on?"

Juhana kertoi rouva Velkerin avun ja nyt aiotun veneretken.

"Oikein kelpo nainen tuo rouva Velker, oikein hyvä ja kelpo nainen!
Saatpahan nähdä, että hän pettää matamin, niin että sujahtaa vain, ja
toimittaa tytön sinulle ihan suoraan syliisi, poika. Ha ha ha!"

Alhaalla puutarhassa istuivat lääkäri ja molemmat neidet.

"Te olette niin synkkämielinen, tohtori," sanoi Alvilda. "Nyt minä
näytän teille jotakin hauskaa."

Samalla juoksi hän matami Bombin puutarhaan.

"Saanko luvan?" huusi hän mennessään läävän ohitse.

"Olkaa niin hyvä."

Alvilda näytti tyhjää tynnyriä, joka vielä oli siinä, niinkuin se
Julialta oli jäänyt.

"Tähän tynnyriin se historia liittyy. Se on tarina Pyramuksesta ja
Tisbestä uutena painoksena."

"Ja te olette varmaankin toimittaneet sen julaistuksi. Onko se
hauskakin?"

"Hyvin hauska! Kuulkaahan vain: ennen muinoin, se oli muutamia päiviä
sitte, asui täällä nuori nainen ja tuolla puolella nuori merimies. Ja
he rakastivat toisiansa ja yhtyivät väliaidan luona joka ilta. Mutta
kun heistä vihdoin alkoi tuntua liian väsyttävältä tuo pelkkä toistensa
katseleminen, johtui Laurkullenin Tisben mieleen oivallinen ajatus,
kiivetä tämän tynnyrin päälle -- näin --."

"Alvilda, vallaton, mitä nyt teet?"

"Ja Pyramus otti portaat, joille hän nousi omalla puolellansa aitaa,"
jatkoi Alvilda yhä seisoen tynnyrin päällä ja kumartuen aidan yli.
"Niin onnistui heidän syleillä ja suudella toisiansa. Portaat muuten
näkyvät vielä olevan tuossa, jos teitä, herra Ravn, haluttaa koettaa."

"Kiitoksia, ei haluta," sanoi tohtori kylmäkiskoisesti. "Entä historian
loppu? Saavatko rakastuneet toisensa?"

"Toivokaamme toki. Viimeinen nidos kertomusta ei vielä ole ilmestynyt."

"Mutta mitä sanovat vanhemmat?"

"Tytön vanhemmat ovat, mikäli tiedetään, kuolleet."

"Ehkäpä hän onkin leski?" sanoi Konstanse kavalasti.

"Siitä ei historia mitään kerro."

Tohtori istui kaivellen kepillänsä hiekkaa ja ylös katsomatta.
"Hävytöntä," supisi hän.

"No Alvilda, älä nyt enää seiso tuossa tynnyrin päällä, vaan mene
ennemmin tuomaan se, mitä olet ommellut tohtorille."

Alvilda riensi hyppien sisään.

"Eikö hän ole sievä tyttö?"

"On."

"Aina iloinen ja reipas, ja sydän on hänellä puhdas kuin kulta.
Onnellinen se mies, joka hänet vaimokseen saa!"

Tohtori piirusteli vain kepillään kuvia hiekkaan.

Alvilda palasi, virkattu rahakukkaro kädessä.

"Taasko lahja tohtorille?" kysyi isä Olsen, tullen vastaan porstuassa.

"Helmillä koristettuja kukkaroita ja pännänpyyhkeitä, piipunnauhoja ja
matkalaukkuja. Te käytätte hyvin kauneita syöttejä kalastaessanne,
neiti."

"Mitä tarkoitatte?"

"Vaan minä pelkään, että tohtori on tuommoinen kivikala, joka kyllä syö
pois syötit, mutta ei itse koskaan tartu kiinni."

Alvilda pahastui ja meni tiehensä.

Kun hän kainosti tarjosi kukkaroa Ravnille, sanoi Ravn:

"Te hukutatte minut hyvyydellänne, neiti."

"Se on vain pieni muisti."

"Mutta johan te niitä olette antaneet minulle useampiakin."

"Nyt kun kohta eroamme, tahtoisin mielelläni, että te silloin tällöin
muistelisitte minua ystävyydellä."

"En minä teitä koskaan unhota."

Konstanse nousi ja meni sisään.

"Ah, niinhän te miehet aina sanotte. Ja kuitenkin tiedän varmaan, että
kun kerran pääsette matkaan, niin ette enää muistakaan pikku Alvildaa",
sanoi neiti, istuutuen tohtorin viereen, silmät täynnä kyyneliä; sillä
hän todellakin rakasti tohtoria ja ero tuntui hänestä katkeralta,

"Te olette suuri lapsi ja sinä pysytte", sanoi Ravn, kumartuen hänen
ylitsensä ja ottaen häntä ystävällisesti kiinni kädestä.

"Herranen aika, tohtori, päästäkää minut. Jos joku sattuisi näkemään
meidät!"

"Mitäpä vaaraa siinä sitte olisi?"

"Ei mitään, kyllä te oikeassa olette; mutta -- mutta -- minun -- minun
täytyy nyt mennä sisään," sanoi neiti hämillänsä ja irroitti hiljaa
kätensä, luullen tohtorin vielä pidättävän häntä menemästä.

Mutta niin ei tapahtunut. Alvilda riensi sisään hehkuva puna kasvoilla.

"Tyttö parka, hän kyllä näkyy pitävän minusta," ajatteli tohtori.
"Ehkäpä hän ansaitseekin minun rakkauttani enemmin kuin rouva Velker,
enkä kuitenkaan saa häntä pois mielestäni. Niin ylevä, niin kaunis ja
niin hienotunteinen, ja kuitenkin saattaa rakastua tuommoiseen poikaan,
jolla ei ole muuta kuin punakat posket ja kähärä tukka! Ell'en itse
olisi nähnyt, miten hän käyttäytyi perimiestä kohtaan, niin en koskaan
olisi sitä uskonut. Tuo tynnyrijuttu kuitenkin pahin oli!"

Ja tohtori nousi ylös ja meni kammariinsa, pieksäen astuessaan
joukottain matami Olsenin kukkia poikki kepillänsä.


V.

Pikku Adolfiina oli särkenyt teekupin ja kaikki lapset saaneet sen
johdosta vitsaa, niin että nyt kilpaa itkeä ulvoivat.

Matami Bomb juuri vahvisti sen ankaran työn perästä voimiansa
kahvikupilla, kun rouva Velker astui kyökkiin.

"Minun todellakin täytyy tulla pyytämään teidän apuanne, matami. Julia
tulee jo ihan sietämättömäksi."

"No, mitä se nyt taas?"

"Minä nyt iltapäivällä aioin mennä laivuri Olsenin ja hänen poikansa
kanssa kalastelemaan, ja olisin ottanut Julian mukaani sekä kantamaan
eväskoria ja katsomaan vähän Fannia että senkin tähden, kun luulin sen
vähän huvittavan sitä kiittämätöntä."

"No, ja mitä hän niskoittelee?"

"Voisitteko uskoakaan, hän sanoo itsellään olevan muutakin tekemistä,
minä muka voin itse kantaa korini, eikä hän tahdo tulla noiden
kelvottomien Olsenien joukkoon. Minä luulin hänen pitävän nuoresta
Olsenista, mutta heidän välilleen lienee nyt jotakin sotkosta
sattunut."

"Niin, eihän se niin mahdotonta ole, se, ha ha ha!" nauroi matami.

"Uuh -- huu -- huu --" ulvoivat lapset.

"Sanotaan, ett'ei nuori Olsen enää huolisi Juliasta. Olisipa kuitenkin
hauska nähdä, miten he kohtelisivat toisiansa."

"Kyllä, te olette hyvä, te rouva Velker," sanoi matami ja
ystävyydessään sysäsi rouvaa kylkeen. "Kyllä Julian täytyy mukaan
lähteä, vaikka minun pitäisi niskasta pitäin työntää hänet sillalle ja
veneesen. Ha ha ha!"

"Uuh -- huu -- huu!"

"Vaiti, pennut, muuten pieksän teitä niin, että totta tukkeatte suunne.
-- Julia!"

"Mitä?"

"Tule tänne, sä kelvoton tyttö. Eikö siinä jo ole kyllin, että syöt
minun leipääni, tekemättä äyrinkään edestä hyötyä. Vai vielä nyt rupeat
ajamaan pois kylpyvieraitanikin kelvottomalla käytökselläsi?"

"Minäkö?"

"Niin, sinä juuri!"

"Ei se maksa vaivaa, että ollenkaan rupeatte puolustautumaan," sanoi
rouva.

"Miksi et tahdo lähteä rouva Velkerin kanssa venematkalle?"

"Minä -- minä luulin, että -- että --" tavoitteli Julia, purren
huultansa, ett'ei nauruun purskahtaisi.

"Mitä sinä luulit?"

"Että minun pitäisi pestä lasten vaatteita."

"Kyllä minä sinut pesen, minä, ell'et pian pukeudu ja joudu matkaan
kinastelematta!"

Julia riensi pois kyökistä.

"Ha ha ha, kyllä te saatte oikein iloita, rouva Velker, kun näette,
miten kylmästi merimies häntä kohtelee. Luonnollisesti hän juuri
sentähden ei tahtonut lähteä mukaan, kun ei huolisi kärsiä tuota
nöyryytystä. Ho ho ho!"

"Uuh -- huu -- huu --" valittivat pikku Bombit.

"Olkaas nyt kiltit, lapset, niin saatte kukin sokuripalan," sanoi äiti
iloisimmalla äänellään.

"Hänen ilonsa minua melkein pelottaa," ajatteli rouva Velker pois
mennessään. "Joko hänellä on jotakin pahaa mielessä taikka on hän
juovuksissa. Se nainen näyttää kykenevän tekemään mitä tahansa."

Meri oli kirkas ja tyyni. Juhana sousi ja isä piti perää. Rouva ja
Fanni istuivat veneen kokassa ja Julia sulhonsa edessä.

Paljon he eivät puhelleet, mutta joka kerta, kun heidän silmäyksensä
kohtasivat toisensa, loistivat myöskin kasvot ilosta, ja punaiset he
olivat kuin ruusut.

Noustiin maalle pienelle saarelle ja asetuttiin suuren puun alle. Julia
keitti kahvia. Pikku Fanni ja Juhana olivat autellessaan perin
onnelliset; kilvan juoksentelivat he kuivia risuja ja oksia etsimässä.
Olsen ja rouva Velker katselivat valmista.

Syötyä ja juotua läksivät nuoret yhdessä astumaan pitkin rantaa ja
kävivät sitte istumaan pienelle kalliolle, josta voivat katsella pitkin
meren selkää.

Rouva otti esiin ompeluksensa ja istui paikallansa puun alla; laivuri
Olsen oikasihe hyvillä mielin nurmikolle hänen lähellensä ja poltti
piippuansa aika tavalla. Pikku Fanni juoksenteli rannalle, kokoillen
raakun kuoria ja kirjavia kiviä.

"Kaunis pari, lemmon kaunis pari! Eikö ole, rouva Velker?"

"On. Ja miten onnelliset he ovat!"

"Olipa se teillä hyvä aate, että saatoitte heidät yhteen."

"En minä olisi uskonut matamin niin vähällä suostuvan, mutta minä
sanoin, ett'ei Julia tahtonut lähteä mukaan, ja se tietysti pakotti
hänet ihan käskemään tyttö-parkaa tänne."

"Ihan hänen tapaistansa, sen noidan; jos hän olisi luullut tuottavansa
iloa Julialle, ei hän koskaan olisi laskenut häntä."

"Ei, hän mainitsi, että merimiehen kylmyys häntä oikein nöyryyttäisi."

"Ha ha ha, hän on tietysti myöskin kuullut tuon tyhmän jutun teidän ja
Juhanan kihlauksesta."

"Minunko ja teidän poikanne?"

"Niin. Eihän nyt muusta puhutakaan."

"No mutta, enhän minä ole koskaan --." Rouva keskeytti äkisti lauseensa
ja nousi peljästyneenä.

"Fanni!" huusi hän. "Älä juoksentele siellä kalliolla, voit pudota
mereen! Tule tänne, lapseni!"

Tyttönen käänsi päätänsä. Hänen jalkansa luiskahti; hän kaatui
takaperin ja vesi peitti hänet silmänräpäyksessä.

"Auttakaa, auttakaa!" huusi äiti hädissänsä ja juoksi rantaan.

Juhana hypähti ylös, riisui nopeasti nuttunsa, syöksyi veteen ja toi
hetkisen kuluttua Fannin rantaan; mutta tyttö oli jo kylmä ja tunnoton.

"Mene heti veneellä tohtoria tuomaan, niin me sill'aikaa koetamme saada
lasta henkiin," käski laivuri, ja Juhana sousi pois.

Fanni riisuttiin ja käärittiin rouvan saaliin ja Olsenin nuttuun.
Kotvasen kun oli puuhaeltu hänen kanssansa, alkoi hänessä näkyä elämän
merkkejä. Juhana oli äkisti muuttanut kotonaan kuivat vaatteet yllensä
ja palasi jo tohtorin kanssa sekä suuri joukko peitteitä veneessä.
Heidän tullessansa tuli lapsi tuntoihinsa.

"Olenko minä nyt taas sairas, hyvä tohtori?" kysyi hän, kun Ravn
kumartui hänen ylitsensä ja antoi hänelle vähän lämmintä viiniä.

"Nyt sinun pitää vain maata vähäsen, niin olet jo huomenna terve,"
sanoi Ravn, hiljaa ja lempeästi työntäen märjän tukan pois otsalta ja
istuutuen hänen viereensä.

Lapsi ummisti silmänsä ja nukkui. Äiti istui ääneti hänen päänsä
pohjissa. Juhana ja Julia olivat jälleen menneet kalliolle, ja Olsen
makasi muutamien pensaiden alla nukkuen tai ollen nukkuvinaan, ett'ei
häiritsisi nuoria.

Tohtori istui ajatuksissansa, nyhtäen silloin tällöin jonkun
heinänkorren. Rouva Velker keskeytti ensin vait'olon.

"Nyt istumme taaskin lapseni vuoteen vieressä," sanoi hän. "Tuntuu
ihan, kuin olisitte te lähetetty minulle suojelevaksi enkeliksi. En
tiedä, miten sitte tulenkaan toimeen, kun te lähdette pois. Minä olen
aina niin rauhallinen, kun te vain olette lähellä."

"Minulta on se lohdutuksena, että on toinen suojeleva enkeli lähellä,"
sanoi Ravn, repien ruohoa levottomasti.

"Toinenko, mikä toinen?"

"Ja hän kyllä ensi viittauksestanne hyppää väliaidan yli, sillä
vaikk'ei hänellä olekaan siipiä, niin on hänellä ainakin portaat,"
jatkoi Ravn katkerasti.

"En minä käsitä tarkoitustanne."

"Ettekö? Vai ette!"

"Yhtä vähän kuin teidän käytöstänne yleensäkään. Ennen olitte
ystävällinen ja sydämmellinen. Nyt kohtelette minua kylmällä ja
pilkallisella ylenkatseella. Mitä minä sitte olen tehnyt?"

"Mitäkö olette tehnyt?" vastasi Ravn kiivaasti. "Te olette kukistaneet
onneni ja hajoittaneet kauneimmat tulevaisuus-unelmani."

"Minäkö?"

"Juuri te. Minä olen rakastanut teitä, niinkuin en koskaan ennen ketään
naista. Minä näin teidät kotonanne, lapsenne sairasvuoteen vieressä. Te
näytitte minusta niin puhtaalta, niin hellältä ja hyvältä, että
itsekseni ajattelin: tämä vaimo voi tehdä sinut onnelliseksi. Kun te
läksitte tänne, tulin minäkin pyytämään teitä vaimokseni, ja nyt
olenkin tullut vain näkemään --"

Ravn keskeytti äkisti puheensa ja nousi kiivaasti.

"Kuinka, mitä näkemään?"

"Vieläkö minun pitää jatkaa?"

"Enhän vielä ole saanut kuulla syytöstänne."

"No niin, näkemään, miten te heittäydytte parrattoman pojan syliin ja
teette tyhmyyksiä, joita tuskin pahatapainen koulutyttökään voisi
tehdä."

"Ravn," sanoi rouva nousten seisomaan. "Te sanoitte rakastavanne minua.
Minä uskon sananne ja kärsin teiltä puhetapaa, jota en koskaan kärsisi
keltään muulta, enkä myöskään alentuisi kellekään muulle vastaamaan.
Mutta arvaanhan minä, että tekin olette kuulleet tuon tyhjän jutun,
että minä muka ja perimies Olsen olemme kihloissa. Olsen mainitsi sen
minulle juur'ikään; mutta se unhottui peljästyksessäni."

"Ei minun olekaan tarvinnut mitään kuulla, näinhän ihan omilla
silmilläni --"

"Ettäkö minä annoin hänelle kirjeen?"

"Niin juuri."

"Kuljettavatkohan sitte rakastavaiset itse kirjeitänsä? Romaaneissa on
aina semmoisena postiljoonina jokin kammarineitsyt tai muu.
Katsokaahan," lisäsi hän hymyillen, "ei se näy kovinkaan uskollinen
olevan, tuo minun rakastajani."

Tohtori käänsi päänsä osoitetulle suunnalle.

Juhana ja Julia istuivat vielä vierekkäin. Juhana oli kiertänyt
käsivartensa Julian ympäri ja Julian käsi leikitteli Juhanan kähärässä
tukassa.

Tohtori oli kuin pilvistä pudonnut.

"Mitä tämä kaikki merkitsee?"

"Että nuo nuoret ovat kauan rakastaneet toisiansa ja minä olin
tuommoisena postiljoonina."

"Entä se juttu Pyramuksesta ja Tisbestä, joka seisoi tynnyrillä?"

"Sanottiinko minun siinäkin olleen."

"Ei ihan suoraan, mutta että se oli nainen teidän talosta."

"Ja te heti arvasitte siksi minut. Kiitoksia siitä, että ajattelitte
niin hyvää minusta."

"Antakaa anteeksi, minä olen hirveästi tehnyt väärin teitä kohtaan,"
sanoi Ravn, ottaen rouvaa kiinni kädestä. "Te olette nyt myöskin
kuulleet tunnustukseni eikä minulla ole muuta sanottavaa kuin kysyä,
tahdotteko tulla vaimokseni."

"Ravn," vastasi rouva lempeästi, "minä olen jo kauan luullut, ett'en
ollut teistä arvoton, enkä häpeä tunnustaa, että minun tunteeni ovat
samanlaiset, ja jos luulette vanhan, köyhän lesken voivan tehdä teidät
onnelliseksi, niin on vakavin pyrintöni oleva, tulla teille hyväksi
vaimoksi."

"Mamma, mamma," huusi pikku Fanni heräten. "Missä on tohtori."

"Tässä minä olen, Fanni."

"Älkää lähtekö pois mamman ja minun luotani, hyvä tohtori."

"Ei, lapseni," sanoi rouva, suudellen Fannia otsalle. "Nyt hän aina
pysyy meidän luonamme."

Päivä laski ja levitti viimeiset säteensä kahden ilosta säteilevän
parin yli, jotka soutivat kotiin Laurkulleniin.

Sinä iltana ei Olsen pauhannut millekään, ei vaimolleenkaan. Matami
sanoi hänellä olleen pari kyyneltäkin silmissä, kun hän jäähyväisiksi
puristi Julian kättä, mutta itse hän arveli sen olleen vain merivettä.


VI.

Matami Bomb seisoi kyökissä, kun ovelta kuului koputusta.

"Astukaa sisään!"

Ja sisään astui laivuri Olsen pyhäpuvussa. Matami seisoi kuin
kivettyneenä ja näytti niin kummastuneelta, kuin olisi edessänsä
seisonut itse enkeli Gabriel tai keisari. Hän veti alas röijynsä hihat,
joka aina merkitsi jotakin tärkeää olevan tulossa. Sitte avasi hän oven
viereiseen huoneesen.

Olsen astui matamin kaikkein pyhimpään, joka oli koristettu laivuri
Bombin, hänen laivansa, vaimonsa ja lastensa kuvilla. Hän istuutui
tuolille ja katseli hämillänsä ympärilleen, ja viimein kiintyivät hänen
silmänsä matamin sohvaan, joka vaksivaate-päällyksineen ja paksuine
toppauksineen kyllä olikin komea katsella, mutta arvattavasti ei
istuttavaksi aiottu. Pari kuolevaista, jotka olivat rohjenneet sen
mukavuutta koettaa, olivat liian myöhään saaneet pöydän alla katua
uskaliaisuuttansa.

"Teillähän on erinomaisen sievä asunto, matami Bomb," sanoi Olsen,
saadakseen edes jotakin sanotuksi.

"Te olette ensi kertaa täällä," sanoi matami.

"Mehän emme ole olleet varsin hyviä ystäviä."

"Emme oikein."

"Mutta oikeastaan on tyhmää naapurien elää riidassa."

"En minä ole kuljettanut eläviä rottia muiden ihmisten pihoihin."

"Ette, mutta te olette kaataneet pesuvesiänne juoksemaan toisten
ihmisten portille. Mutta jättäkäämme ne nyt sikseen. Minä tulinkin
tekemään sovintoa."

"Se minullekin hyvin mieleen olisi."

"Näettekös, minun poikani pitää Juliasta."

"Hän kyllä pitää monestakin, hän. Onpa mainittu hänen pitävän myöskin
rouva Velkeristä."

"Se on vain joutavaa, neiti Knegtien keksimää lorua, rouva kun
kuljetteli kirjeitä rakastuneiden välillä. Rouvahan se myöskin niin
laittoi, että he tapasivat toisensa eilen."

"Minua on siis kavalasti petetty ja narrinansa pidetty! Minua on
hirveästi peijattu. Minä en koskaan suostu tähän tuumaan enkä
naimiseen."

"Siinä teette tyhmästi, matami Bomb, sillä jos ette suostu, menevät he
naimisiin ilman teidän suostumustanne."

"Minä ajan sen kelvottoman tytön pois talostani."

"Niin, ajaa teidän juuri pitääkin hänet, sillä sitte minä otan hänet
talooni."

Matami kallisti päänsä käsiinsä ja alkoi ulvoa kuin marraskuun myrsky.

"Kylläpä minulla on hyvät naapurit! Hyökätä noin turvattoman
vaimo-paran kimppuun, jonka ainoa turva on maalla Lontoossa ja kuinka
kauan siellä viipyneekään!"

"Älkää nyt vain jättäytykö noin kiukkunne valtaan, matami, vaan
koettakaa olla vähän vähemmin paha kuin tavallisesti. Minä teidän
sijassanne suostuisin mielelläni, ja sitte voisimme jonakin iltana
vähän iloita minun luonani, pitää pienet kihlajaiskemut. Muuten nuoret
pitävät kihlajaisensa ja häänsä ilman teitä ja teiltä kysymättä, ja
silloin sanottaisiin vain teitä samaksi noidaksi, kuin aina olette
olleetkin, joka ei osaa elää sovinnossa sukulaistensa eikä naapuriensa
kanssa."

Matami yhä makasi, pää ja kädet pöydällä, ja itki kiukusta.

"Toivoakseni pidätte koossa järkenne, jääkää hyvästi!"

Laivuri läksi ja matami jäi liikahtamatta paikalleen.

Tohtori Ravn käveli tietä myöten, rouva Velkerin käsi kainalossansa, ja
toisella kädellään taluttaen pikku Fannia.

Alvilda seisoi ikkunan luona, joka oli auki, ja kaatoi pari
kukkaruukkua kiireessään, kun näki heistä vilahduksen ja syöksähti
tarkemmin katsomaan.

Portilla he erosivat kätellen, ja tohtori astui sisään.

"Olitteko kävelemässä?" kysyi neiti.

"Olin, minä kävelin vähän aikaa morsiameni kanssa", sanoi Ravn. "Rouva
Velker ja minä olemme kihloissa eilisestä asti."

"Vai niin, te -- olette -- ki-kihloissa. Toivotan onnea!"

Alvilda oli hyvin kalpea ja nieleksi itkua sekä läksi hyvin äkisti
kammariinsa.

Kahdeksan päivän kuluttua oli tulinen kiire Olsenin talossa. Hänen
kylpyvieraansa aikoivat lähteä seuraavana päivänä, ja siitä syystä oli
nyt tekeillä suuret kemut, joissa myöskin Julian ja Juhanan kihlaus oli
julaistava.

Matami Bomb oli näet huomannut viisaimmaksi suostua tuumaan. Oli
myöskin sovittu, että Julia oli saava viettää seuraavan talven tohtori
Ravnin kotona.

Hän ja rouva Velker aikoivat kohta viettää häänsä, jota vastoin Juhanan
ja Julian piti odottaman kevääsen asti, kunnes perimies pääsisi
laivuriksi.

Kemut olivat loistavat, vieraat oikein loistivat ilosta ja huvista ja
matami Bomb oli loistavin kaikista.

Hänen muotonsa oli punaisempi ja kirjavampi kuin tavallisesti, tukka
sileämpi ja hänen pulleaa vartaloansa verhosi suurikirjainen
silkkileninki, josta välkkyi kaikkia taivaankaaren värejä. Se kumminkin
oli ommeltu jo ennen muinoin, jolloin matami arvattavasti oli ollut
paljoa solakampi; sentähden moni nainen pelkäsi joko matamin saavan
halvauksen taikka hänen vartalonsa puristavan halki tuon ohuen verhon
ja paisuvan luonnolliseen kokoonsa. Onneksi ei toki kumpikaan pelko
toteutunut.

Julia oli sievä onnessansa ja uudessa sinisessä hameessansa, ja kun
rouva Velker kuljeksi vierasten seassa, solakka vartalo vaaleanharmaan,
röyhyisen silkkileningin peitossa, näytti hän kuningattarelta
alamaistensa keskellä.

Alvilda oli koko illan hirveän vallaton ja sievä ja niin levottoman
iloinen, että se oikein häiritsi muiden iloa.

Ilta kului hyvin hauskasti, vieraat vihdoin poistuivat ja neidit Knegt
siirtyivät huoneihinsa.

Alvilda laitteli kapsäkkiä kuntoon. Konstanse selaili tilikirjaa.

"Helmiä piipunnauhaan, villalankaa henkseleihin, silkkiä kukkaroon --
tarpeettomia menoja," mutisi hän.

"Minä suostun Pedersenin tarjoukseen," sanoi Alvilda. "Kaunis hän ei
ole, eikä kansakoulun-opettaja muutenkaan ole niin ikävöitävä,
mutta --"

"Mies on kuitenkin aina mies," jatkoi sisar. "Ota vain hänet, lapsi,
niin pääset siitä huolesta, ett'et tulisi naimisiin. Montahan huolta
tässä maailmassa on, mutta se se on pahin kaikista."

Molemmat sulhaset olivat tällä välin saattaneet morsiamensa heidän
ovellensa asti. Kuu paistoi suurena ja kauniina ja väliaita teki pitkän
varjon matami Bombin pihalle.

Juhana suuteli jäähyväisiksi morsiantansa.

"Nyt ei minun enää tarvitse kiivetä väliaidan päälle sinua
suudellakseni," sanoi hän.

"Ei," sanoi Ravn, "pikku rakkauden-jumala se veitikka, on repinyt aidan
rikki. Hän kyllä auttaa rakastavia, kun oikein hätä tulee, vaikka hän
alussa laitteleekin monia mutkia."

"Ja oikein se siinä tekeekin," sanoi rouva Velker. "Rakkaus aina
vahvistuu vastuksista, ja kaksi lemmen taimea menestyy aina paraiten,
jos ne istutetaan kumpikin omalle puolellensa väliaitaa."



HOLGER DRACHMANN.



KIRKON LAIVA.


I.

Tuvassa istui kolme miestä, vanha Ole Bertelsen ja hänen kaksi
poikaansa Kaarle ja Kristian, hiljaa puhellen. Vähäväliä katsahtivat he
Söreniin, kolmanteen veljekseen, joka suurilla sormillaan sovitteli
hyvin pieniä esineitä paikoilleen pikku laivaan.

He ylpeilivät tuosta laivasta, ylpeilivät niin, että puhekin kävi vain
kuiskaamalla. Mutta jos kuka hyvänsä olisi heiltä mitään kysynyt siitä,
olisivat he ihan varmaan vastanneet niin välinpitämättömästi, kuin
laiva olisi ollut aivan mitättömin asia, kuin ajatella saattaa.

Sören istui, puujalkansa suorakulmaisesti ulos ojennettuna toisesta
jalasta. Asento oli jotenkin mukavan näköinen mutta toisinhan se ei
voinut olla. Sill'aikaa kun hänen "varamastonsa" itsepäisesti ojentui
sivulle ja laiha, partainen ja tuskien uurtelema muotonsa varovaisesti
kumartui raakapuiden ja muiden kapulain väliin, poimiskelivat suuret,
köhmyiset kädet keveästi kuin nukenompelijatytön sormet laivan kannelta
ja nuorista pois ruuhkia; suurien, levollisten silmäin pohjalla eli
sydämmellinen ilo, jota ne eivät kuitenkaan huolineet ilmaista
ainoallakaan räpäytyksellä.

"Kohtahan se nyt kaiketi jo on kunnossa?" kysyi vanhus Ole Bertelsen
varovasti ja kunnioittavasti.

Sören ei, syystä kyllä, saanut vastatuksi. Hänellä näet oli suussa
kahden nuoran päät ja sormien välissä pienen pieni kolmikulmainen
väkipyörä; joulukuun illan hämärässä haparoi hän silmukoita, joiden
läpi nuoran piti juosta.

Hän päästi nuorat hampaistaan ja vastasi toiseen kysymykseen, joka jo
oli lausuttu viisi minuuttia ennemmin.

"En ole löytänyt muuta kuin yhden kolon pohjasta. Sitäpä täytyy sanoa
hyväksi purjehdukseksi, kun matka oli jo kestänyt kaksikymmentä
vuotta."

"Hyvin suoritettu matka se on ollut," virkkoi Kaarle.

"Niin Sören," huomautti Kristian, "mutta silloin kaadoitkin siihen
korttelin pullon öljyä ja tärpättiä pohjaan."

"Ja nyt pannaan toinen pullollinen lisäksi," sanoi Sören, "ja kun laiva
taas kahdenkymmenen vuoden kuluttua vedetään teloille ja me silloin
ehkä itse olemme madonsyömät ja muut ihmiset saavat sen käsiinsä, niin
he toki nähkööt, että me olemme tehneet kunnon työtä."

"Oh," sanoi vanha Ole, "me kyllä silloin vielä hyvin saatamme elää.
Meidän sukumme on pitkäikäistä väkeä."

Ole oli nyt kahdeksannella- ja pojat viidennelläkymmenellä.


II.

He olivat kaksikymmentä vuotta sitte päättäneet tuon laivan teon
yhdessä muiden sen kyläkunnan asujanten kanssa. Kaikillahan muillakin
rantalaisilla oli laivat riippumassa kirkoissansa; miksi piti sitte
Vangon olla muita huonompi?

Juuri siihen aikaan oli Sören palannut kotiin pitkältä merimatkalta,
puujalka vain sen "liha- ja luujalan" sijassa, joka hänellä oli ollut
lähtiessänsä. Tuskat olivat olleet hirveät kaukana vieraan maan
sairashuoneessa ja vakava merimies oli jo lakannut toivomasta.
Lahkolaisuus kukoisti siihen aikaan sairashuoneissa vuoteiden
ympärillä, erilaiset kääntäjät riitelivät sairaista, ja Sören joutui
erään ahneen miehen uhriksi, jolla oli lyhyt tukka ja yhteen puserretut
huulet.

Tulta, tulikiveä, pihkaa ja kaikkea muuta palavaa ainetta oli satamalla
satanut heikon vaivaisen korville, ja Sören oli palannut kotiin sekä
toisjalkaisena että mieleltään ilottomana.

Hän, ollen jo ihan nuoruudestansa asti hyvin puhdas tavoiltaan,
kuljeksi nyt nuristen lakkaamatta valittaen maailman syntisyyttä.
Jalantynkän pakotuksiin ja koviin tuskiin, että hänen nyt paraassa
ijässään täytyi jäädä muille ristiksi, liittyivät sairashuoneessa
herätetyt oman tunnon epäilyt ja arvelut. Hän tietysti oli syntinen ja
sentähden hän innolla ryhtyi työhön, kun tilaisuus tarjoutui maksaa
"laivan" teolla edes osan suuresta syntivelastansa sinne, jossa kaikki
mitättömätkin asiat kirjoitetaan kirjaan.

Muut kokosivat rahaa raaka-aineiksi, vaan Sören otti suurimman
uhrauksen niskoillensa: puolivuotisen ahkeran ja väsymättömän työn,
joka meni tuon fregatti-rungon sisustamiseen ja laittamiseen
täydelliseksi. Fregatti ristittiin "Merimiehen muistoksi", ja oli se
ainakin seitsemän jalkaa pitkä perästä kokkapuun nenään mitaten.

Kun se valmistui, kannettiin se hyvin juhlallisesti kirkkoon ja
ripustettiin kumuun. Vanha pastori vihki sen puheella, jolla ainakin
oli pituutta kylliksi. Sören niisti lakkaamatta nenäänsä pummulisella
liinallaan, jossa oli kuvattuna Sevastopolin kukistus.

Kumppanien poikettua juhlallisuuden jälkeen olutmyymälään läksi Sören
puujalkansa ja keppinsä avulla käydä nilkuttamaan kotiin päin,
taistellen koko sen puolen peninkulman matkan sydämmessänsä vanhaa
vihollista vastaan, s.o. ajatuksia, jotka toisiaan milloin puolustivat,
milloin syyttivät. Olihan hän ehkä liian usein katsellut kaunista
laivaansa, peljäten sen ehkä rupeavan pyörimään vitjoissa ympäri. Ja
sen turhamaisen pelkonsa tähden ei hän ollut niin tarkkaan kuunnellut
papin sanoja, kuin Sanan julistajaa kuunneltava olisi, vaikkapa hänen
puheensa tarkoittikin vain tuommoista laivaa.

Sitte levisi ruma huhu vanhasta pastorista, eivätkä Sörenin ajatukset
siitä lainkaan valistuneet. Huono esimerkki se on, jos jokin virkamies
hukkaa hänen haltuunsa uskottuja varoja; mutta vielä pahempi on, jos
pappi on pahennukseksi seurakunnallensa.

Sillä tosinhan on suurin osa seurakuntalaisia paatuneita, mutta aina
kuitenkin on tunteellisiakin sieluja, niinkuin Sörenin, jotka kärsivät
siitä, ett'ei heillä ole kykyä inhimillisistä himoista johtaa ainiaan
pysyvää siveysohjetta.

Sörenin muoto synkistyi päivä päivältä, sillä eihän hän voinut toisten
veljien tavalla haudata verkkojen mukana kysymyksen onkeansa järven
pohjaan eikä sitte vetää niitä jälleen ylös välkkyvinä kaloina.

Muutamat sattumalta lausutut isän sanat hänet vihdoin saivat jälleen
työhön ryhtymään.

"Niin kauan," sanoi näet isä kerran, "kun on vielä yksi kelvollinen
jalka ja kaksi nyrkkiä käsivarsien päissä, niin ei tuolla lailla
kuljeksita haavehtien eikä olla muille vaivaksi."

Söreniä vähän hävetti ja hän ryhtyi toimeen. Alkuun oli hän päässyt
"kirkon laivan" teolla. Hän teki uuden laivan, joka joutui näyttelyyn,
ja siellä sen itse amiraali osti mallivarastoon. Toisia valmistui
vähitellen; muutamat joutuivat kirkkoihin, toiset leikkikalu-puoteihin.
Muutamat purjehtivat mielenylennyksen, toiset huvin ja ilon vesiä. Ja
Sörenin ajatukset purjehtivat mukana, eivätkä enää olleet kotona
kalvamassa hänen voimiansa.

Ne laivat näyttivät hänelle maailman kaikenlaiset, ristiriitaiset
muodot, joiden kaikkien takaa alkoi hänelle kajastaa suuri, yhteinen,
inhimillinen laki, elämän ja siveyden laki. Heränneestä miehestä
muuttui Sören ajattelijaksi, ja kun sen havaitsemisesta syntynyt ensi
suru ja ahdistus oli ohitse, oli hän vaihtoon tyytyväinen.


III.

Niin kuluivat nuo kaksikymmentä vuotta. Veljet olivat kumpikin
löytäneet itselleen vaimon. Sören oli tehnyt itselleen uuden jalan
vanhan englantilaisen sijaan, joka oli maksanut seitsemän puntaa. Hän
harjoitteli ajattelua ja teki laivoja, sai vähin kokoon rahaakin ja
auttoi veljiänsä. Hän melkein oli kaikista arvokkain mies sillä
kulmalla, ja se on hyvä kiitos miehestä, joka ei harjoitellut
kalastusta.

Vanhan pastorin ajoista oli pikku kirkossa, jonka piiriin tämä kylä
kuului, ollut koko joukko pappeja. Pitäjä näet oli papeille vain
tuommoinen väliaikainen odotuspaikka, kunnes paremman sattui saamaan.

Nykyinen nuori pastori oli lapsi sekä uskoltaan että töiltään. Hän,
oppineen miehen kivuloinen poika, oli kouluajaltaan säilyttänyt
rakkauden, joka hänellä aina pysyi kumppanina. Hän näet rakasti merta
ja aikomus olikin ollut laskea hänet merelle. Huono terveys kuitenkin
teki sen mahdottomaksi, ja niin tuli hänestä pappi.

Hän oli rehellinen ihannemaailman lapsi, hajamielinen, kaino ja
näöltäänkin kuin tyttö. Hengellisessä virassaan hänellä ei ollut mitään
ristiriitaisuuksia; tosi elämää hän ei tuntenut eikä tahtonut oppiakaan
tuntemaan; jos elämä semmoisenaan, kuin se inhimillisessä maailmassa
esiytyy, olisi tullut hänelle silmäin eteen, olisi hän väistynyt
syrjään sen tieltä ja paennut lukuhuoneensa turviin. Siellä oli hänellä
kirjahyllyllä seisomassa pienoinen leikkilaiva, joka jo kouluaikana oli
ollut hänellä hyvänä kumppanina. Lisäksi oli hänellä myöskin vaimo ja
hiljainen, pieni poika.

Pellolla pappilan takana oli turvesuon haudassa kirkasta vettä. Siellä
pastori vietti monta hetkeä pikku poikansa ja pikku laivansa kanssa;
vaikea on arvata, kumpikohan enemmin iloitsi laivan purjehduksesta,
isäkö vai poika; sattuipa välistä niinkin, että isä otti pojan mukaansa
vain sentähden, ett'ei häntä tavattaisi yksin niin lapsellisessa
puuhassa.

Joka päivä hän astuskeli puolen peninkulman matkan alas kalastajain
kylään. Hän seisoi pitkät ajat uneksien meren rannalla ja katsella
tuijottaen kalastajia ynnä heidän venheitänsä.

Kerran hän oli jo ihan ottamaisillaan omaa laivaansa kainaloonsa,
nähdäkseen sen purjehtivan "oikeassa" vedessä. Viimeisessä
silmänräpäyksessä hän kuitenkin malttoi mielensä, mutta sitte sitä
sydämmessään katui. Tieteellisesti tunsi hän perinpohjin koko
laivaliikkeen ynnä laivanteko- ja -varustustaidon. Hän oli tutkinut
paljon semmoisia teoksia ja hänellä oli ollut vanha merimies-setä, joka
huviksensa oli istuttanut hänen muistiinsa kaikki siihen kuuluvat
oppisanat. Mutta jos hän yritti puhumaan kalastajien kanssa, joutui hän
aina hämilleen ja hajamieliseksi. Hän oli tähän asti paennut elämää;
nyt pakeni elämä häntä.

Eipä monta kalastajaa näkynyt pyhinä pikku kirkossa. Vangossa kyllä ei
ollut ihan puute jumalanpelosta, mutta vähitellen oli tullut tavaksi
mennä sinne vain kaikkein juhlallisimmissa ja ihan välttämättömissä
tiloissa. Ja nekin jotkut kalastajat, jotka siellä alussa kävivät,
lakkasivat vähitellen. He eivät ymmärtäneet pappiansa. Muuten heillä ei
ollut mitään moitetta pappia vastaan; päin vastoin levisi kohta huhu,
että hän vähilläkin varoillaan hyvin mielellään autteli tarvitsevaisia
ja että häntä varsinkin oli hyvin helppo pettää kaikenlaisilla
loruilla. Huonotapaiset kalastajat häntä todella ahkeraan tuolla lailla
verottivatkin, mutta kirkkoon he eivät tulleet.

Pappi ei sitä jaksanut käsittää. Hän valmisteli saarnansa suurimmalla
huolella ja tarkkuudella; hän oli oppineen miehen ainoa lapsi ja
tarkkuuteen tottunut. Välistä olivat varsinkin alussa hänen silmänsä,
turhaan haeskeltuaan kalastajia maasta, kohonneet ylös laivaan, joka
riippui vitjoissaan katosta hänen edessänsä. Ja hän oli sitä katsellut
lapsen ilolla, mutta samalla tullut hajamieliseksi keskellä saarnaansa,
niin että hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, ett'ei kadottaisi
hienosti ja taitavasti punottua selityksen lankaa. Laiva oli liian
kaunis.

Mutta viime aikoina oli hän huomannut laivan raakojen, nuorien ynnä
muiden pikku kohtien vähän olevan rappiolla. Hän mainitsi sen
koulumestarille ja suntiolle sekä muille kirkonkyläläisille. He eivät
osanneet antaa hänelle mitään neuvoa, tuskinpa tiesivät koko laivaa
olevankaan, vaikka se seitsemän jalan pituisena riippui siinä kaikkien
nähtävänä, pölyiset miehet nuorissa, lippu perässä ja toinen suurempi
maston latvassa.


IV.

Sitte syksyllä saapui pastorin luo lähetystö Vangosta.

Sören, puheenjohtaja, kömpi keppineen ja puujalkoineen ovesta pastorin
lukuhuoneesen. Veli Kaarle ja eräs toinen kalastaja tulivat jäljestä.

Pastori oli hyvin hämillänsä ja punastui sekä kysyi tavoitellen syytä
vierasten tuloon, ja kun pastori oli hämillään, hämmentyi Sörenkin. Hän
änkytti ja tavoitteli ja Kaarle tahtoi ryhtyä puhumaan, mutta se aie
estettiin.

Vihdoin saatiin selville, että joulun edellisenä sunnuntaina nyt tuli
täyteen kaksikymmentä vuotta siitä, kun laiva ripustettiin ylös
kirkkoon, ja nyt tahtoivat kalastajat mielellään ottaa sen alas ja
näinä kahtena viime kuukautena tutkia ja tarkastaa kaikkea, mitä siinä
oli, ja sitte se taas joulun edellisenä sunnuntaina ripustettaisiin
ylös. Ja nyt pyydettiin pastoria sitte jumalanpalveluksen päätyttyä
pitämään pieni puhe ja siunaamaan uudistettu laiva.

"Näettekös, herra pastori", lopetti puheenjohtaja selityksensä,
"alustenhan laita on ihan sama kuin ihmistenkin; ne nuoriltaan
löyhtyvät, raaoiltaan köyristyvät ja tulevat pölyisiksi joka nurkasta,
kun ovat olleet toimessa vuosikausia, mitäpä sitte kaksikymmentä
vuotta. Ihmisen puhdistusta sisältä ja ulkoa, sitä taitoa me kalastajat
emme osaa; mutta toisin on laivan laita, johon me kaikki yhteisesti
olemme koonneet tarpeet ja jonka minä Sören Olsen, ilman kaikkea
kehumista puhuen, itse olen tehnyt ja kuntoon laittanut."

Nuori pastori punastui uudestaan, katsahti Söreniin ja sanoi:

"Minä -- minä olen todellakin itsekin huomannut laivan tarvitsevan
korjausta. Vasemmalta puolelta on eturaa'an nokka katkennut ja ...
niin, paljo muutakin on rikki."

Sören katsahti kummastuen hoikkaan pastoriin ja kääntyi sitte
kumppaneihinsa päin, ikäänkuin sanoen: "kuulitteko, hän ymmärtää
laiva-asioitakin!"

Ja todellakin kaikuivat pastorin sanat yhtä kummallisilta näiden kunnon
ihmisten korvissa, kuin olisivat kalastajat äkisti ruvenneet puhumaan
hänelle hebreankieltä. Sören kuitenkin malttoi mielensä ja sanoi: "no
siis, herra pastori, jos sallitte..."

Pastori nyykäytti päätänsä. "Tehkää te vain osanne, minä kyllä osani
suoritan."

Ja sitte kolmesti ojennettiin suuri, karkea käsi, ja pastorin pikku
käsi katosi niihin kolmesti, ja kaikki kalastajat sanoivat: "me
kiitämme paljon, herra pastori."

Lähetystö läksi. Mutta ovessa vielä kääntyi Sören, osoitti pastorin
leikkilaivaa ja sanoi:

"Antakaa anteeksi uskaliaisuuteni, mutta tuon minä tässä heti huomasin.
Luulenpa, että sekin olisi vedettävä teloille, ja ell'ei teillä, herra
pastori, ole mitään sitä vastaan, niin minä mielelläni tekisin sen
jouluviikolla!"

"Tahtoisitteko todellakin?" kysyi pastori iloisesti, "te olette oikein
hyvä ihminen."

"Oh en", vastasi Sören tyynesti. "Minussa on vasta kolme neljättäosaa
oikeasta ihmisestä. Ja yksi vain on ollut oikein hyvä."

"Se oli kristillisesti puhuttu", sanoi pastori.

"Se oli inhimillisesti puhuttu", virkkoi Sören, mutta ihan hiljaa.


V.

Oli joulun edellinen sunnuntai. Päivä valkesi vasta noin kello yhdeksän
seudussa aamupuolella. Mutta himmeässä hämärässä katseli Sören käsiensä
työtä. Siinä seisoi fregattilaiva suurella jakkarallansa ja alle
saattoi pistää kantokanget. Purjeet olivat kunnossa, kannella loisti
kaksitoista malmikanuunaa, pikku miehet sinisissä paidoissaan
kiipeilivät nuorissa ja oikein sievä kapteeni, kultareunus hatussa,
seisoi peräkannella; perässä häilyi lippu ja suuren maston nenässä
toinen, valkoinen, josta selvästi näkyivät sanat: "Merimiehen muisto."

Ulkona seisoi koko seudun nuoriso, tirkistäen ikkunoista sisään, niin
että nenät olivat litteinä ruutuja vasten, mutta eivät kuitenkaan
nähneet mitään.

Kello yksitoista kantoivat miehet laivan varovasti, kuin olisi se
lasista ollut, ulos tuvasta sekä edelleen tietä myöten kirkolle päin.
Koko kyläkunta oli liikkeellä. Edellä astui torvensoittaja, kaksi
huilunpuhaltajaa ja käsiharmonikka. Viimeisinä kulkivat vaimot ja
tytöt, mutta nuoret juoksivat hyvän matkaa edeltä hurraten ja
kääntyivät välistä taakseen katselemaan komeata laivaa.

Varsinainen jumalanpalvelus oli lopussa, mutta ihmiset yhä pysyivät
paikoillansa, tulipa vielä lisääkin. Saarnatuolin ympäristö oli
koristettu kuusilla ja muulla vehreällä, mitä talvella tapaa. Oikea
jouluhenki vallitsi kirkossa.

Ja kalastajat astuivat tahdissa laivaa kantaen keskelle kirkkoa. Vitjat
vedettiin katosta alas; Sören ja hänen isänsä kiinnittivät ne keskelle
kantta koukkuun, joka oli lujasti kiinni kierretty.

"Oikeastaan olisikin tässä pitänyt olla rautakanki", kuiskasi Sören
vanhukselle.

"Onko vitjoissa pidätintä?" kysyi Ole.

"Ei, en luule", vastasi Sören, "mutta jos se rupeaakin pyörimään."

"Tottapahan joskus asettuu", sanoi Ole.

Jo riippui laiva katossa, ja jokainen voi huomata pohjavarukset,
kullatun peräkuvan ja kanuunat, jotka ojensivat suitansa ulos
luukuista. Se kaikki ei keltäkään jäänyt näkemättä.

Pastori seisoi saarnatuolissa hyvin kalpeana. Hän oli puolen yötäkin
kuluttanut puheensa valmistukseen, mutta nyt hänestä siinä seisoessaan
tuntui niin vieraalta kaikki se, mitä hän oli oppineen tarkkuudella
yöllä kokoon suunninnut. Tuossa riippui kaunis laiva; hän tuskin
uskalsi katsoa siihen, ett'ei näkisi liiaksi. Ja tuossa katsoa
tuijottivat häneen kaikki nuo ihan uudet muodot, kaikki kalastajat
vaimoineen ja lapsineen. Kirkko ei ollut koskaan ennen ollut niin
täynnä; pastori joutui ihan hämillensä, kun ajatteli, että hänen nyt
oli puhuminen näille ihmisille, jotka eivät ennen olleet käyneet tässä
huoneessa ja ehkä eivät myöskään aikoneet toiste tulla.

Kuusien tuoksu levisi hänelle vastaan; se oli joulutuoksua ja siitähän
pappi aina kotiutuu.

Hän pani kätensä ristiin, katsahti alas ja sitte ylös sekä alkoi.

Hän puhui armosta, joka tulee ylhäältä, kirkon armokeinoista, meidän
omasta syntisyydestämme, varmasta esivallasta, kuninkaasta, joka
ohjaa valtion kulkua, ja suurimmasta kuninkaasta, joka pitää perää
maailma-laivassa. Ja kun hän nyt tahtoi tästä peränpidosta johtua
tavallisen laivan ohjaamiseen, eksyi hän ajatellusta suunnasta ja alkoi
uudestaan puhua armosta.

Syntyi vähäsen levottomuutta kirkon penkissä. Pastori katsahti alas ja
sitte ylös laivaan: se hiljakseen pyöri, seisattui ja alkoi pyöriä
toisaalle. Pastori vaikeni ja käytti nenäliinaansa.

Niin sai hän kiinni toisen langan.

Hän selitti, mitä rakennustaiteessa tarkoitettiin kirkkolaivalla. Ja
siitä olivat oppineet erimieliset. Luultavasti oli väärin käsitetty
kreikkalainen sana _naos_ ja luultu sitä samaksi kuin _naus_. Ja
pastori rupesi tulemaan hyvin laajapuheiseksi. Silloin taas laiva alkoi
pyöriä.

Pastori joutui ihan hämillensä ja levottomuus kirkon penkissä kasvoi
kasvamistaan.

Hän katsoa tirkisti laivaa, joka taaskin oli pysähtynyt, ja luki maston
lipusta sanat: "Merimiehen muisto."

Äkisti silloin kirkastui hänen muotonsa, hänelle oli ilmestynyt oikea
joulun valo.

Kas tuossa istuivat kaikki nuo ihmiset, kysyväisesti katsellen häneen.
Hehän eivät lainkaan olleet tänne tulleet kuulemaan kirkon
armokeinoista tai omasta syntisyydestänsä tai kreikkalaisista sanoista
ja puheenparsista. He olivat köyhiä ihmisraukkoja, jotka saivat kokea
kovaa sekä maalla että merellä. Niin vanhat kuin nuoretkin olivat kuin
suuria lapsia. He olivat tuoneet lapsellisen lahjansa ja heidän
mielensä riippui kiinni tuossa laivassa, sillä kuvasihan se heidän omaa
elämäänsä, omia purjehduksiansa sotalaivoissa ja kalastusveneissä
milloin minnekin, myrskyssä ja tyynellä säällä, tuulisina öinä ja
kirkkaina päivinä.

Hehän olivat tuoneet sydämmestä annetun lahjan kirkolle. Kuinkapa
kirkko olisi muuten voinut lausua heille kiitoksensa kuin puhumalla
heille kirkon paraat sanat, neuvomalla heitä pysymään keskinäisessä
rakkaudessa ja veljellisessä sovussa elämän kovan taistelun ja Luojan
tutkimattomain lakien mukaan.

Semmoisia sanoja muodostui itsestänsä papin huulille. Koko tuo oppinut
selitys, koko tuo ulkoa opittu puhe unhottui kerrassaan. Ensi kertaa
hän nyt puhui suoraan, ilman valmistelua, käyttipä myöskin omituisia
kalastajan sanoja ja lopetti melkein näin: "Kun suuri kapteeni huutaa:
joka mies kannelle." Ja siihen lausui Amen.

Kun pastori katsahti alas maahan, kiilsi melkein joka silmässä kyynel,
ja ylhäällä riippui laiva paikoillansa muhkeana, niinkuin ei koskaan
olisi tarvittukaan pyörimisen estimiä.

Sören odotteli ulkona pastoria.

"Kiitoksia, herra pastori, kiitoksia!" sanoi filosofi.

"Oletteko tyytyväinen?" kysyi pastori ihan hiljaa.

"Kyllä -- siitä asti, kun viimein saitte myötätuulen. Alussa oli vähän
niin ja näin; mutta niinhän se meille muillekin useimmiten käy alussa.
Nyt me teitä täällä jo ymmärrämme!"

Joulupäivänä oli taaskin koko kalastajain kylä kirkossa. Tosinhan he
sanoivat tulleensa vain katsomaan laivaa, vaan ... niin vaan...
Kalastajat ne nyt kerran ovat semmoista väkeä.

       *       *       *       *       *

Toisena joulupäivänä noudatti Sören pastorin leikkilaivan
korjattavaksi.



J. P. JAKOBSEN.



MOGENS.


I.

Kesä oli ja keskipäivä. Aidan nurkassa seisoi vanha tammi, jonka rungon
saattoi sanoa ihan väänteleivän toivottomuudesta, kun ei ollut
vähääkään sopusointuisuutta sen äsken juuri puhjenneiden, kellertävien
lehtien ja mustain, paksujen, polvikasten oksain välillä. Tammen takana
oli hyvin rehevä pähkinäpensasto, niin tuuhea, ett'ei näkynyt runkoja
eikä oksia. Pensastoa korkeammalle kohosi kaksi hoikkaa, iloista
vaahteraa ja niiden takana metsä, vehreä, tasaisesti kalteva rinne,
josta lintuja lenteli ulos ilmaan ja taas siihen takaisin, kuin
keijukaiset vehreästä jättiläiskummusta.

Kaiken sen näki, jos astui aidan viertä polkua myöten. Jos sitä vastoin
makasi tammen varjossa, seljin puunrunkoon nojaten, ja katseli
toisaalle, niinkuin siinä nyt juuri joku katseli, niin näki ensinnäkin
omat jalkansa, sitte pienoisen tilkun lyhyttä, voimakasta ruohoa ja
taempana suuren kihermän tummia nokkosia, orjantappura-pensaston ynnä
joukon valkoisia kierrekellokkeja, porraspuut aidan yli, palasen
ruispeltoa, etempänä kukkulalla oikeusneuvoksen tuuliviirin ja taivaan.

Oli rasittavan kuuma. Ilma värisi lämmöstä ja oli ihan tyyni. Lehdet
riippuivat kuin nukkuen puissa. Ei mitään muuta liikettä kuulunut kuin
leppäkerttujen rapina nokkosissa ja kuivain lehtien edelleen
käpertyminen heinikossa, ikäänkuin päivänsäteet olisivat niitä
kuluttaneet yhä pienemmiksi.

Ja nuorukainen sitte siinä tammen alla; hän makasi ja avuttomasti
katsellen taivasta kohti. Vähän yritti hyräilemään, vaan lakkasi kohta;
samoin kävi vihellyksellekin. Hän kääntyi hiukan toiselle kyljelleen ja
kiinnitti huomionsa vanhaan myyränpolkuun, joka oli kuivanut ihan
vaaleanharmaaksi. Äkisti tipahti pieni, pyöreä, tumma pilkku harmaalle
mullalle, sitte toinen ja kolmaskin ja paljo muita, niin että koko
multamätäs muuttui tummanharmaaksi. Ilma oli kuin pitkiä tummia
viiruja, lehdet kumartelivat ja häilyivät, ja tuolta tulla pauhasi
suhinata, joka kulki etelään päin. Satoi oikein rankasti.

Kaikki välkkyi, ripisi ja rapisi. Lehdet, oksat, rungot, kaikesta
kiilsi vesi. Jokainen pikku pisara, pudoten maahan, ruoholle,
aidanportaalle tai mihin tahansa, särkyi ja roiskui pois tuhansina
helminä. Pisaraisia riippui siellä täällä, kasvaen suuriksi pisaroiksi,
kunnes tipahtivat alas, yhtyivät toisiin pisaroihin, kasvoivat pikku
koskiksi, jotka hävisivät pieniin koloihin tai suurempiin aukkoihin ja
tulivat jälleen näkyviin monesta pikku aukosta, veivät mukanaan tomua,
tikkuja ja lehdenpalasia, saattoivat ne karille, auttoivat jälleen
irti, pyörittivät ympäri hyvää vauhtia ja veivät jälleen karille.
Lehdet, jotka eivät silmikosta päästyään olleet toisiinsa koskeneet,
liittyivät nyt kosteudesta yhteen; sammal, joka kuivuudesta oli
huvennut ihan mitättömäksi, paisui ja pehmeni, pörhistyi, tuli vehreäki
ja meheväksi, ja jäkälä, joka oli melkein nuuskaksi muuttunut, levitti
kauneita poimujansa, kankeita kuin kultakangas ja kiiltäviä kuin
silkki. Kierrekellokit antoivat valkeat kellonsa täyttyä reunaa myöten,
kilistivät niitä sitte vastakkain ja kaatoivat veden nokkosten
korville. Paksut! mustat metsäetanat matoivat tyytyväisinä esiin ja
katsahtivat kiitollisesti taivasta kohti.

Ja mies tammen alla. Hän seisoi paljainpäin sateessa, antaen
vesipisarain putoella suorastaan tukkaan ja kulmakarvoihin, silmille,
nenälle ja huulille, näpsäytteli sormillansa, nosti silloin tällöin
vähän jalkaansa, kuin oli aikonut ruveta tanssimaan, pudisti välistä
päätänsä, kun liiaksi kokoutui vettä tukkaan, ja lauloi täyttä kurkkua,
kuitenkin itse ihan huomaamatta mitä lauloi, niin hän oli vaipunut
sateen ihailemiseen.

Siinä hän seisoi ja lauloi, mutta etempää pähkinäpensastosta pilkisti
näkyviin pieni tytönpää. Pitkä nurkka punaisesta silkkihuivista oli
kääriytynyt oksaan, joka ulottui vähän pitemmälle muuta pensastoa, ja
vähäväliä ojentui pienoinen käsi vetämään huivin nurkkaa, saamatta
aikaan muuta kuin vahvan sateen varisemaan oksasta ja sen kumppaneista.
Muu huivi oli kiinteällä tytön pään ympärillä, peittäen puolen otsaa,
varjoten silmät, tehden äkkijyrkän mutkan, kadoten lehtien väliin ja
ilmestyen jälleen monina poimuina näkyviin kaulan alla.

Pieni tytönmuoto näytti hyvin kummastuneelta, mutta oli samalla valmis
nauramaan; nauru jo pilkisteli silmistä.

Yht'äkkiä hän, joka seisoi ja lauloi sateessa, astui pari askelta
syrjään, näki punaisen tytönpään, suuret, tummat silmät, pienen,
hämmästyksestä auenneen suun; heti hänen asentonsa tuli neuvottomaksi,
hän katsahti pukuansa, ja samassa kuului vähäinen huudahdus, oksa,
johon huivi oli kietoutunut, heilahti kovasti, punainen huivi katosi
silmänräpäyksessä, tytönpääkin katosi, ja ratinaa kuului yhä etempää
pähkinäpensastosta.

Puun alla olija juoksemaan. Sade-ilman iloisuus valtasi, hän ei tiennyt
miksi, hänen mielensä, ja hän juoksi sen pienen tytönpään jäljestä.
Hänelle ei johtunut mieleenkään, että hän oli juoksemassa kokonaisen
ihmisen, vaan sen pienen pään jäljestä. Hän juoksi, niin että ritisi ja
ratisi joka puolella, ja kaikki se rapina ja itse juokseminenkin
saattoi hänet leikin intoon, niin että hän ikäänkuin "piilosilla"
hoilaeli: "uu, uu!" Mutta kukaan ei vastannut. Omasta huudostansa hän
ikäänkuin vähän hämmästyi, mutta juoksi kuitenkin edelleen. Jopa sitte
heräsi muuan ajatus, yksi vain, ja hän supisi juostessansa: "mitähän
sanon hänelle? mitähän sanon hänelle? mitähän sanon hänelle?" Hän
riensi suurta pensasta kohti; tuohon hän ihan meni piiloon, siinähän
hänen huivinsa vilahti. "Mitähän sanon hänelle?" supisi hän yhä
juostessaan. Jo oli hän pensaan luona, kiersi nopeasti ympäri, Juoksi
edelleen, samaa supisten, pääsi leveälle polulle, Juoksi hetkisen sitä
myöten, seisattui äkisti ja purskahti nauramaan, astui hiljaa edelleen
vähän matkaa, nauroi koko suun täydeltä ja kulki sillä lailla koko tien
pitkin aitausta.


II.

Oli kaunis päivä syyskesällä, lehti karisi puista paraillaan, meren
rantaan vievä tie oli täynnä jalavan ja vaahteran lehtiä, keltaisia
kuin sitruuna, siellä täällä seassa tummempia. Oli niin suloista, niin
puhdasta astua tuolla tiikerintaljalla ja katsella, miten lehti
toisensa perästä tipahti alas lisäksi; koivu näytti vieläkin
hienommalta ja keveämmältä, kun oli niin vähä painoa oksilla, ja
pihlaja oli oikein komea raskaine, punaisine marjaterttuineen, ja
taivas oli niin sininen, niin puhdas, ja metsä ikäänkuin oli
melkoisesti laajennut, kun voi nähdä syvälle puiden väliin. Ja sekin
vielä lisäksi, että tuo kaikki oli kohta loppuva, metsät, kentät,
taivaat, raitis ilma, kaikki tyyni kohta väistyvä lamppujen,
lattiamattojen ja hyasinttien tieltä.

Sentähden oikeusneuvos olikin tyttärinensä lähtenyt Kap Trafalgarista,
maatalostansa, merelle päin, ensin astuen maantielle ja sitte ajaen
pitäjänvoudin pihaan, josta ei pitkältä enää ollut rantaan.

Oikeusneuvos oli luonnon ihailija, luonto oli jotakin erinomaista,
olemuksen kaunein koristus. Hän suojeli luontoa ja puolusti sitä
kaikkea taiteellisuutta vastaan. Puutarhat eivät hänestä olleet muuta
kuin turmeltua luontoa, mutta oikein taiteellisesti järjestetyt
puutarhat tyhmyyttä, sillä Luoja oli luonnon tehnyt luonnolliseksi,
ihan luonnolliseksi eikä miksikään muuksi. Luonto oli koristelematon,
turmeltumaton; mutta syntiinlankeemus oli tuonut ihmiskunnan niskoille
sievistelyn; ja nyt oli sievistely tullut elämänehdoksi, mutta parempi
olisi, jos ei siksi olisi kaikki muuttunut. Oikeusneuvos olisi hyvin
mielellään tyytynyt kävelemään lammasnahkaturkissa ja pyytelemään
ruoaksensa jäniksiä ja vikloja, pikkulintuja ja metsäkanoja, peuroja ja
metsäsikoja. Luonto ja luonnollisuus nyt kerran hänestä olivat oikea
onnellisuus.

Oikeusneuvos ja hänen tyttärensä astuivat rantaan. Se oli jo kauan
välkkynyt oksien väliltä, mutta nyt, kun he kääntyivät nurkan ympäri,
jossa suuri saksanhaapa kasvoi, levisi meri äkkiä kokonaan heidän
silmäinsä eteen. Siinä se oli levällään, suuret alat peilikirkkaina ja
välillä pitkät kaistaleet vähän värehtivinä, kirkkaita vöitä ja tummia
vöitä, ja päivänpaiste lepäsi tasaisena kirkkaissa, vaan värisi
tummissa vöissä. Meri veti katseen pinnallensa, pitkin reunojansa,
hiukan kaarevia piirteitä ja jyrkkäpolvisia viivoja myöten, vei sen
ulommaksi vehreän niemen ympäri, päästi sitte katseen ja katosi suureen
lahteen, mutta otti ajatuksen pauloihinsa.

Purjehtia! Oliko täällä sitte veneitä vuokrata?

Ei, niitä ei ollut, sanoi pienoinen pojanviileke, kotoisin valkoisesta
talosta; hän huviksensa viskeli kivillä voileipiä rannasta. Eikö täällä
sitte ollenkaan ollut veneitä? Oli, oli kyllä; tuossahan oli myllärin
vene, mutta sitä ei voinut saada, mylläri sitä ei antanut; myllärin
Niilo oli vähällä saada selkäänsä kun sen viimeksi lainasi, niin ett'ei
sitä maksanut ajatellakaan. Mutta herralla, joka asui ylhäällä Nikolai
Metsänvahdin luona, oli erinomainen vene, musta ylt'ympäri ja punainen
pohjasta, ja sitä hän kyllä lainasi kelle hyvänsä.

Oikeusneuvos läksi tyttärinensä Nikolai Metsänvahdin talolle päin.
Vähän matkan päässä oli Nikolain pieni tyttö, ja hänen he pyysivät
juoksemaan ylös ja kysymään, saisivatko he tavata herraa. Ja tyttö
juoksikin, juoksi käsin ja jaloin, kunnes pääsi ovelle; siinä nosti hän
jalkansa korkealle kynnykselle, sitoi kiinni sukkanauhansa ja hypähti
sisään. Heti hän palasikin, jättäen kaksi ovea auki jälkeensä, ja huusi
jo, ennenkuin kynnyksellekään ehti, että herra kohta tulee; istuutui
sitte oven viereen seinää vasten ja kurkisteli toisen kätensä alitse
vieraita.

Herra tuli näkyviin, ja oli pitkäkasvuinen, vahvaruumiinen mies,
näköjänsä vähän kolmannellakymmenellä.

Oikeusneuvoksen tytär peljästyi, kun tunsi hänet siksi, joka oli
laulanut sateessa. Mutta hän näytti niin kummalliselta ja
hajamieliseltä; selvästi huomasi hänen tulleen juuri kirjain äärestä,
sen näki hänen silmistään, tukastaan ja käsistään, jotka eivät lainkaan
tienneet, missä olivat.

Oikeusneuvoksen tytär niiasi vallattomasti hänelle, huudahti "säi säi"
ja nauroi.

"Säi säi?" kysyi oikeusneuvos.

Mutta siinähän nyt oli se pieni tytönpää. Nuorukainen punastui ihan
tukanrajaan asti ja koetti sanoa jotakin; mutta oikeusneuvos silloin
juuri kysyi venettä. Sen kyllä voi saada. Mutta kukahan tulisi
soutamaan? Nuorukainen juuri, arveli neiti, huolimatta isän estelyistä,
että muka vaivaisivat herraa, sillä, tiesi neitonen, herrakin muka
välistä vaivasi muita ihmisiä.

Niin läksivät he rantaan ja selittivät mennessään tuon sateen aikaisen
kohtauksen oikeusneuvokselle. Jopa he olivat veneessäkin ja hyvän palan
päässä rannasta, ennenkuin neiti oikein pääsi paikoilleen ja ehti
ruveta puhelemaan.

"No", sanoi hän, "oliko se hyvinkin syvällinen kirja, jota lukemassa
olitte, kun tulin ja houkuttelin teidät purjehtimaan."

"Soutamaan, tarkoitatte kai. Syvällinenkö! Ei, ne olivat pelkkiä
satuja."

"Kenen kirjoittamia?"

"Ei kenenkään; semmoisia kirjoja ei kukaan sepitse, kuin Ritari Pietari
hopea-avaimineen ja Kaunis Magelone, Vigoleis ja kultapyörä, Metsästäjä
Bryde tai muut."

"En minä niitä nimiä ennen ole kuullut."

"Oh -- siirtykää vähän enemmin tälle puolelle, muuten ei vene pysy
tasallaan. -- Ettekö? No, sehän onkin luonnollista, ne eivät ole mitään
oikeita kirjoja, vaan semmoisia, joita ostetaan viisuinmyojältä
markkinoilla."

"Kummallista; luetteko te aina semmoisia kirjoja?"

"Ainako? Minä en lue monta kirjaa vuodessa, ja enimmin pidän minä
niistä, joissa puhutaan indiaaneista."

"Entä runoista? Oelenschlägerin, Schillerin ja muiden?"

"Kyllä, tunnenhan minä niitäkin; olihan niitä meillä ennen kotona koko
kaapin täysi ja äitini seuranainen, neiti Holm, luki niistä kovaan
aamiaisen jälkeen ja illoin; mutta enpä juuri voi sanoa niistä
pitäneeni, minä kun en voi kärsiä runoutta."

"Ettekö kärsiä runoutta! -- Te sanoitte: oli; eikö sitte teidän äitinne
ole enää elossa?"

"Ei, eikä isänikään."

Tämä sanottiin vähän kiukkuisella, jyrkällä äänellä; Keskustelu
pysähtyi hetkiseksi, niin että selvästi kuuluivat monet äänet, joita
veneen liike synnytti.

Neiti keskeytti viimein vaitiolon.

"Pidättekö te tauluista?" kysyi hän.

"Alttaritauluistako? Oh, enpä tiedä."

"Niin tai muista tauluista, esimerkiksi maisemain kuvista?"

"Maalataanko niitäkin? Jahaa, todellakin, tiedänhän minä sen."

"Te varmaankin pilkkaatte minua?"

"Minäkö? Niin, jompikumpihan se meistä lienee, joka pilkkailee."

"Mutta ettekö te sitte ole ylioppilas?"

"Ylioppilasko! Kuinka minä siksi olisin tullut? En, en minä ole
mikään."

"Kyllä, jokinhan teidän täytyy olla. Tottahan teillä on jotakin
tekemistä"

"Miksikä niin?"

"Niin siksi -- että kaikilla ihmisillä on jotakin."

"Onko teillä jotakin tekemistä?"

"Onhan sitä! Mutta ettehän te olekaan nainen."

"En toki, Luojalle kiitos!"

"Kiitoksia kohteliaisuudesta!"

Nuorukainen lakkasi soutamasta, nosti airot ylös, katsoi neitoa silmiin
ja sanoi:

"Mitä sillä tarkoitatte? Ei, ei teidän pidä pahastuman minuun. Minä
sanon teille jotakin, minä olen hyvin omituinen. Te ette voi sitä
käsittääkään. Te nyt luulette minun sentähden olevan hienon miehen,
että minulla on hienot vaatteet. Isäni oli hieno mies ja minulle on
kerrottu hänen osanneen äärettömän paljon, ja tottapa hän osasikin,
koska oli maaherra. Minä en osaa mitään, sillä äitini ja minä teimme
aina toisillemme mieliksi, enkä minä huolinut oppia, mitä kouluissa
opitaan, enkä huoli nytkään. Ah, teidän olisi pitänyt nähdä äitini; hän
oli niin pienen pieni rouva, että minä jo kolmentoista vanhana jaksoin
kantaa hänet alas puutarhaan. Hän oli niin keveä; viime vuosina istui
hän usein minun käsivarrellani, kun kävelin ympäri koko puiston ja
puutarhan. Ihan olen näkevinäni hänet tuossa mustissa vaatteissaan ja
paljoissa keveissä pitseissään..."

Hän tarttui jälleen airoihin ja alkoi soutaa kovasti. Kun oikeusneuvos
näki veden kuohuvan niin korkealle veneen perässä, tuli hän vähän
levottomaksi ja arveli, että oli ehkä parasta soutaa maalle päin; ja
vene kääntyi.

"Sanokaas", kysyi neiti, kun soutu jälleen vähän hiljeni, "käyttekö
usein kaupungissa?"

"En siellä ole koskaan käynyt."

"Ettekö koskaan! Ja täältä ei ole sinne kuin kolme peninkulmaa."

"En minä aina täällä oleskele. Äitini kuoleman jälkeen olen minä asunut
milloin missäkin; mutta ensi talvena menen kaupunkiin luvunlaskun
oppiin."

"Matematiikinko?"

"En, vaan oppiakseni lukemaan laivan lasteja", sanoi hän nauraen.
"Niin, sitä te ette ymmärrä; niin, mutta minä sanon teille, että kun
vain tulen täysikäiseksi, niin ostan veneen ja purjehtelen Norjan
puolella, ja silloin täytyy minun osata laskea lukua tullin ja muiden
selkkausten tähden."

"Miellyttääkö se teitä todellakin?"

"Ah, merellä on hauskaa, purjehtiminen on niin raitista elämää, että --
tässä on laituri."

Hän laski laiturin viereen. Oikeusneuvos ja hänen tyttärensä nousivat
maalle, pyydettyänsä häntä käymään heitä tervehtimässä Kap
Trafalgarissa. Sitte astuivat he pitäjänvoudin taloon, vaan hän sousi
ulos järvelle. Ylhäällä saksanhaavankin luona he vielä kuulivat airojen
loisketta.


III.

"Kuulepas, Kamilla!" sanoi oikeusneuvos, palattuaan sulkemasta
ulko-ovea, "sanopas", sanoi hän sammuttaessaan avaimen lehdellä
käsilamppunsa, "oliko sen Karlsenin salissa kukkivan ruusun nimi
Pompadour vai Maintenon?

"Ei, Cendrillon se oli", vastasi tytär.

"Niin oikein, sehän se oli nimi. No, nytpä saamme jo laittautua
levolle. Hyvää yötä, tyttöseni, nuku hyvin!"

Kamilla meni huoneesensa ja veti ylös kartiinin, nojasi otsansa kylmää
ruutua vasten ja hyräili erästä laulua. Auringon laskiessa oli alkanut
vähän tuulla ja yksinäisiä, valkoisia pilvenhattaroita purjehteli kuun
valossa Kamillaa kohti. Hän seisoi kauan niitä katsellen, seurasi niitä
silmillään kaukaa asti ja hyräili sitä kovemmin, mitä lähemmäksi ne
ehtivät, vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi, kun ne peittyivät katon
päälle, etsi sitte uusia ja seurasi taas niiden kulkua. Hiljaa
huoahtaen laski hän vihdoin kartiinin alas, astui peilipöydän luo,
nojasi kyynäspäänsä pöytään ja päänsä ristiin kiertyneitä käsiä vasten
ja katseli peilistä kuvaansa, kumminkaan sitä oikein huomaamatta.

Hän ajatteli pitkää nuorta miestä, joka käveli, pieni, kivuloinen,
mustapukuinen nainen käsivarsillansa, ja ajatteli saman miehen
ankarassa myrskyssä ohjaavan pientä alustansa kallioiden ja luotojen
välitse. Hän oli kuulevinaan taaskin kokonaisen keskustelun.

Neiti punastui: Eugen Karlsen olisi luullut sinun ihan tahallasi
kokevan saada häntä pauloihisi. Ja vähän itserakkaasti jatkoi hän
aatettansa: Eipä kukaan olisi sateessa juossut metsän läpi Klaran
jäljestä, eikä Klara olisi käskenyt vierasta miestä, niin ihan käskenyt
purjehtimaan kanssansa. "Neitonen ja nainen ihan sormenneniin asti", on
Eugen Karlsen sanonut Klarasta; se oli pieni pisto sinulle, pikku
Kamilla.

Hän riisuutui tahallansa hyvin hitaasti, hiipi sänkyyn, otti pienen
komeannäköisen kirjan hyllyltä sängyn vierestä, avasi ensimäisen sivun
ja luki väsyneellä ja katkeralla mielellä pienen runoelman, pudotti
kirjan lattiaan ja purskahti itkuun. Otti sitte kirjan rohkeasti ylös,
asetti sen takaisin hyllylle ja sammutti tulen; makasi niin hetkisen ja
katseli toivottoman silmillä kuun valasemaa kartiinia ja vihdoin
nukkui.

Muutamien päivien kuluttua läksi "sade-ilman mies" Kap Trafalgariin
päin. Tiellä tapasi hän talonpojan, joka ajoi ruiskuormaa, ja pääsi
kumppaniksi lyhteiden päälle.

Hän asettui seljällensä oljille ja katseli pilvetöntä taivasta.
Ensimäisen puolen peninkulmaa makasi hän, antaen ajatustensa liidellä,
miten itse tahtoivat, vaan ne olivatkin hyvin samanlaatuiset. Useimmat
liittyivät kysymykseen, kuinka kukaan ihmislapsi saattoi olla niin
ihmeen kaunis, ja hän ihmetteli, kuinka niin moneksi päiväksi voi
riittää niin mieluista ajattelua tuosta yksien kasvonpiirteiden ja
värivivahdusten muistelemisesta, pään ja pienten käsien liikkeistä ja
äänen vaihtelevasta soinnusta.

Mutta silloin osoitti talonpoika piiskallansa neljänneksen päässä
maantiestä näkyvää liuskakivi-kattoa, sanoen sitä oikeusneuvoksen
asunnoksi, ja kunnon Mogens vavahti olkien päälle istualleen, katsoa
tuijotti levottomasti kattoa ja alkoi tuntea omituista tuskan
ahdistusta. Turhaan koetteli hän kuvitella mielessään, ett'ei siellä
ole ketään kotona, mutta vasten tahtoakin kasvoi mielessä ajatus, että
siellä olikin suuret pidot, eikä hän päässyt siitä selville, vaikka
koetti laskea lukua, kuinka montahan lehmää tuossa kartanossa oli
laitumella ja kuinka monta hiekkakasaa hän näki maantien varrella.

Vihdoin pysäytti talonpoika hevosensa eräässä polvekkeessa, josta kapea
tie läksi kartanoon, ja Mogens lipui alas kuorman päältä ja alkoi
puhdistella vaatteitaan oljista; kuorma läksi hiljaa kahisten edelleen.

Askel askeleelta lähestyi Mogens puutarhanporttia ja näki punaisen
huivin katoavan palkongin ikkunan taa; pieni, valkoinen ompelukori jäi
palkongin reunalle ja kiikkutuolin selkä heilui ikäänkuin viittoen
tulijalle. Mogens astui puutarhaan yhä vain tähystellen palkonkia,
kuuli oikeusneuvoksen sanovan "hyvää päivää!" käänsi päänsä ääntä kohti
ja huomasi hänen seisovan ja nyykyttävän päätään, syli täynnä tyhjiä
kukkaruukkuja.

He puhelivat joitakuita sanoja minkä mistäkin, ja oikeusneuvos johtui
selittelemään, kuinka tavallaan saattoi sanoa, että luokkajärjestys on
ymppäyksellä poistettu puiden maailmasta, mutta ymppäys muuten hänelle
oli hyvin vastenmielinen.

Kamilla, ommeltu sininen huivi olkapäillään, tuli hitaasti astuen
heidän luoksensa. Hän oli käärinyt kätensä huiviin, niin että hän
tervehti vain vähäisellä päänkumarruksella ja välinpitämättömällä
"tervetuloa"-sanalla.

Oikeusneuvos meni pois ruukkuinensa. Kamilla seisoi, katsellen
taaksensa palkongille päin; Mogens katsoi häntä.

Seurasi kysymyksiä ja vastauksia. Kuinka oli herra voinut viime
näkemästä asti? Hyvin, sillä häneltä ei ollut puuttunut mitään. Oliko
hän soudellut paljon? Kyllä, kuten tavallisesti, ehk'ei juuri niin
paljoa.

Neiti käänsi kasvonsa häneen päin, katsoi häntä kylmästi silmiin,
kallisti vähän päätänsä ja kysyi, silmät puoliummessa ja vieno hymy
huulilla, kaunis Mageloneko se oli pitänyt häntä vankinansa. Mogens ei
tajunnut neidin tarkoitusta, mutta vastasi kuitenkin niin ehkä olleen.

Niin seisoivat he vähän aikaa, virkkamatta sanaakaan. Kamilla vihdoin
astui pari askelta syrjemmäksi, jossa oli penkki ja puutarha-tuoli,
istuutui penkille ja pyysi herraakin istuutumaan, osoittaen tuolia,
sillä tottahan hän oli väsyksissä pitkästä astunnasta.

Mogens kävi istumaan tuolille.

Neiti alkoi puhella valtioasioista, kysellä hänen mielipiteitänsä,
mutta kotvasen puheltuansa yksin vaikeni hän äkisti, kummastuneena,
että Mogens, joka alussa oli vähän hämmentynyt tuosta kaikesta, alkoi
jo näyttää niin perin tyytyväiseltä. Eiköhän hän vain tuossa istunut ja
nauranut hänelle, arveli Kamilla itsekseen ja punastui.

"Huvittavatko teitä hyvin valtiolliset asiat?" kysyi hän levottomasti.

"Ei hiukkaakaan."

"Miksi sitte annatte minun istua tässä ja puhella niistä näin kauan?"

"Ah, te puhutte niin kauniisti kaikesta, että on aivan sama, mistä
puhutte."

"Se ei todellakaan ollut hyvin sanottu."

"Oli, kyllä se oli", vakuutti Mogens innokkaasti, kun oli huomaavinaan
neiden näyttävän hyvin pahastuneelta.

Kamilla purskahti nauruun, hypähti ylös ja juoksi vastaan isällensä,
pisti kätensä hänelle kainaloon ja vei hänet Mogensin luo, joka oli
ihan hämmästynyt.

Kun päivällinen oli syöty ja kahvi juotu ylhäällä palkongilla, ehdotti
oikeusneuvos, että lähdettäisiin kävelemään. Kaikki kolme astuivat he
kapeaa tietä myöten ja maantien yli sekä edelleen polkua myöten, jonka
molemmilla puolin oli rukiinsänkeä, sitte porraspuitse aituukseen.
Siellä seisoi tammi kaikkine muine kumppaleineen, olipa vielä
kierrekellokkejakin orjantappura-pensastossa. Kamilla pyysi Mogensia
poimimaan niitä. Hän ne raastoi kaikki tyyni ja toi kohta aivan
kourallisen.

"Kiitoksia, en minä niin monta tahdo", sanoi hän, ottaen muutamia ja
pudottaen muut maahan.

"Olisipa minun sitte pitänyt jättää ne kasvamaan", sanoi Mogens
vakavasti.

Kamilla kumartui niitä poimimaan jälleen. Hän odotteli Mogensin tulevan
auttamaan ja katsahti häneen kummastuneena. Mutta Mogens seisoi ihan
levollisena katselen Kamillan työtä; kun hän kerran muka oli alkanut
poimia, niin sai hän jatkaakin työtään, ja poimituksi ne kaikki
tulivat. Vaan Kamilla ei sitte pitkään aikaan virkkanutkaan mitään
Mogensille, tuskinpa edes katsoikaan häneen päin.

Mutta arvattavasti he kuitenkin leppyivät, sillä kun paluumatkalla
tultiin tammen kohdalle, meni Kamilla sen alle ja katseli ylös
puunlatvaan, astuskeli puolelta toiselle, levitteli käsiään ja lauloi;
ja Mogensin täytyi mennä pähkinäpensastoon katsomaan, miltä hän oli
näyttänyt. Äkisti juoksi Kamilla sitte häneen päin, mutta Mogens ei
muistanutkaan tehtäväänsä, ei juosta eikä huutaa. Kamilla selitti
nauraen, että hän oli hyvin tyytymätön itseensä, eikä luullut, että
hänellä olisi ollut rohkeutta pysyä paikoillaan, jos "näin hirmuinen
ihminen -- hän osoitti itseään -- olisi juossut minua vastaan." Mogens
sitä vastoin sanoi olevansa itseensä hyvin tyytyväinen.

Kun Mogens päivän laskun edellä läksi kotiinsa päin, saattoivat
oikeusneuvos ja Kamilla hänet tielle. Ja kotiin palatessa sanoi Kamilla
isällensä, että heidän pitäisi hyvin usein kutsua tuota erakko raukkaa
heille sinä kuukautena, joka vielä saatettiin oleskella maalla, sillä
eihän hänellä ollut ketään muita tuttuja. Oikeusneuvos myöntyi: ja
hymyili itseksensä, että häntä tyttärensä luuli niin herkkäuskoiseksi;
mutta Kamilla astuskeli perin lempeän ja vakavan näköisenä, ett'ei muka
ollenkaan epäiltäisi hänen niin sanoneen vain puhtaasta säälistä.

Todellakin tuli niin kaunis syyskesä, että oikeusneuvos vielä voi
oleskella kokonaisen kuukauden Kap Trafalgarissa, ja sääli toi Mogensin
kahtena ensi viikkona kahdesti ja kolmantena viikkona melkein joka
päivä oikeusneuvoksen maakartanoon.

Oli kauniin sään viimeiset päivät. Aikaisin aamusilla oli satanut ja
ollut pilvistä kappaleen päivääkin, mutta nyt oli aurinko hajoittanut
vesiverhon ja paistoi niin lämpimästi ja suloisesti, että märjät
puutarhan käytävät, nurmikot ja puidenoksat oikein höyrysivät.
Oikeusneuvos leikkeli astereja. Mogens ja Kamilla poimivat muutamassa
tarhan nurkassa myöhäisiä talviomenia.

Mogens seisoi pöydällä, käsivarrellansa suuri kori, ja Kamilla
tuolilla, pitäen kiinni suuren, valkoisen esiliinansa nurkista.

"No, mitenkä käy!" sanoi hän maltittomasti Mogensille, joka oli
keskeyttänyt ihan keskellä satua kertomuksensa, kurkottaaksensa erästä
ylhäällä riippuvaa omenaa.

"Niin," jatkoi hän, "sitte alkoi talonpoika juosta kolme kertaa oman
itsensä ympäri ja laulaa: 'Babyloniin, Babyloniin, rautarengas läpi
pääni'. Niin lensivät hän ja lehmävasikka, mummonäiti ja musta kukko;
he lensivät puutarhain yli, jotka olivat niin suuret kuin meri, ja
vuorien yli ihan maan ääriin. Siellä istui velho syömässä, juuri
lopettaen atriaansa, kun he tulivat.

"'Sinun pitäisi olla vähän Jumalaa-pelkääväinen, ukko hyvänen;' sanoi
talonpoika, 'muuten voisi tapahtua, että menettäisitkin taivaan.'

"Velho tahtoi mielellään olla Jumalaa-pelkääväinen.

"'Sitte pitää sinun kiittää ruokasi edestä,' sanoi talonpoika... Ei, en
minä enää huoli kertoa", sanoi Mogens maltittomasti.

"Voittehan sitte olla kertomatta," sanoi Kamilla ja katsahti ylös
kummastuneena.

"Minä voin yhtä hyvin heti suoraankin sanoa," virkkoi Mogens. "Minä
kysyn teiltä jotakin, mutta te ette saa nauraa minulle."

"Sanokaas! -- Ei, minä itse sanon jotakin; tässä on pöytä ja tuossa on
aita, jos ette rupea morsiamekseni, niin hyppään minä tieheni korini
kanssa enkä palaa enää. Yksi!"

Kamilla kurkisti salaa ylös ja näki hymyn katoavan hänen kasvoiltansa.

"Kaksi!"

Mogens oli ihan kalpea mielenliikutuksesta.

"Sinun!" kuiskasi Kamilla, päästi irti esiliinansa nurkat, niin että
omenat pyöriskelivät joka haaralle, ja juoksi pois.

"Kolme!" sanoi hän, kun Mogens sai hänet kiinni, mutta Mogens häntä
kuitenkin suuteli.

Oikeusneuvosta häirittiin asterikukkain poiminnassa; mutta maaherran
poika oli niin verraton seoitus luontoa ja sivistystä, ett'ei
oikeusneuvos ruvennut mitään selkkauksia laittelemaan.



HENRIK PONTOPPIDAN.



RAKKAUSJUTTU.


I.

Aivan puolipäivän polttavassa paahteessa, ilman vähintäkään varjoa tai
pilvenhattaraa niin pitkälle, kuin silmä kantoi, lensi suurien,
tasaisten, valmistuneiden peltojen yli suuri lintu verkkaan liikutellen
leveitä siipiään.

Päästyään kylän kohdalle pysähtyi se, lepuutti siipiänsä ja katsoi
alas; mutta vain hetkisen. Sitte se jälleen kohosi ylöspäin,
omituisesti liikuttaen ruumistaan, ikäänkuin halveksivasti olisi
olkapäitä nyäissyt, ja liihoitteli levollisesti edelleen kirkkaan
taivaan alla, ruskeiden soiden yli itäänpäin suuria kukkuloita kohti,
jotka sinertivät tuolla kaukana.

Kylässä se ei ollut huomannut mitään nähtävää; ei pienintäkään
liikettä, jonka tähden olisi ansainnut pysähtyä. Kaikki oli hiljaista,
kuin kuollutta; sillä kaikki nukkui.

Aivan aterian jälkeen makasivat taloissa ja pihoissa ja hikoilivat
maatessaan miehet, vaimot ja lapset vuoteilla tuvissa tai oljilla
ladoissa. Ja pienen, rakennuksilla ihan umpeen ympäröidyn lammikon
rannoilta kohosi tasainen, yksitoikkoinen kuorsaus, sekautuen talleissa
lepäilevien elukkain ääniin.

Viileissä paikoissa makasi siipikarja, höyheniään pöyristellen; kissa
venyi kivipaadella, ja ilmakin makasi raskaana, liikahtamatta kaiken
muun päällä.

Yksin metsäkin uinahti, lehteäkään väräyttämättä; ja raikastähkäiset
korret valmistuneilla pelloilla olivat väsyneinä kallistuneet toinen
toistansa vastaan, ikäänkuin levätäksensä nekin. Ainoastaan aurinko
istui korkealla taivaanrannalla kirkassilmäisenä ja nauraen maailmaa,
jossa nukutaan ja uneksitaan.

Nukkunut oli myöskin pastori Rude suureen nojatuoliinsa pohjoisen
puolella, silmälasit otsalla ja pää vähän sivulle kallistuneena.
Lempeä, rauhallinen hymy leikitteli hänen suunsa ympärillä, suuri
sanomalehti oli vaipunut polvelle; avonaisesta ikkunasta lenteli
edestakaisin surisevat, iloiset kärpäset, arkailematta istahtaen hänen
paljaalle päälaellensa ja kutittaen häntä nenän alta.

Mutta alhaalla suuressa, varjoisessa puutarhassa, kauniin, tuoksuvan
lehmukeen alla, istui hänen nuori, kaunis tyttärensä, miettivän
näköisesti lukien kirjaa.

Silloin tällöin, kun lehdet vienosti suhahtivat hänen päänsä
päällä, katsahti hän ylös ja ajatteli. -- Hän oli valkoverinen ja
hieno-ihoinen, musta, pehmoinen tikka sidottuna nauhalla
kaksinkertaiseen solmeen.

Mutta hänen ajatellessaan kohosi vieno puna hänen poskillensa, silmät
kostuivat vähän ja suun seuduilta loisti uneksiva hymy, kehittyen
lujaksi uskoksi vähän surumielisissä kasvoissa.

Sitte kumarsi hän jälleen hitaasti päänsä kättä vasten ja luki edelleen
-- rakkausrunoelmia.

Äkisti aukesi kylässä, hyvin varovasti sisästäpäin avattuna, tallinoven
yläpuoli lammikkoa kohti. Kummallisen suuri pää pistäytyi näkyviin,
irvistäen valkoisia hampaitaan aurinkoon päin, ja katseli varovasti
joka taholle. Liian lyhyt, pyöreä käsi ojentui ulos ja päästi oven
alapuoliskon säpistä; ja nyt näkyi pieni, naurettava henkilö, joka,
jalassa valkoiset sukat ja puukengät kainalossa, läksi hiipimään pitkin
seinää, kunnes pääsi tielle, johon kivitys loppui. Siellä pisti hän
varovasti puukengät jalkaansa ja katseli taas ympärilleen.

Ei hän ollut edes kärpäistäkään häirinnyt. Silloin nauroi hän taas,
katsoi tyytyväisesti itseensä, näpäytti pois jotakin toiselta
nutunliepeeltä ja läksi varovasti astumaan tietä myöten.

Mutta juuri päästyään, mitään pahaa aavistamatta, pappilan portin
kohdalle, peljästyi hän äkisti äänekkäästä naisen naurusta, joka kuului
kylästä päin.

Pari lintua lähimmissä puissa säpsähti ja lensi hiljaa pois. Mutta
aivan kuin semmoiseen tottunut veti pikku mies päänsä olkapäiden väliin
ja astui, minkä kerkisi, tietä myöten lyhyillä, väärillä säärillään,
takaansa kuunnellen iloisinta naurua ja varisten raakkumista, jotka
läksivät puista tienvarrelta lentoon.

Pari palvelustyttöä oli jo noussut, ja he juuri pesivät silmiänsä
avonaisen ikkunan takana vähän syrjemmässä muutaman talon pihapuolella.
Kolmas, ihan paitasillaan ia tukka puoleksi hajallaan kasvoilla,
kurkisti kyökinoven raosta melkein menehtymäisillään naurusta, kunnes
pikku mies viimein ehti vallihaudalle, jossa tie teki polvekkeen.

Mutta pappilan puutarhassa oli nuori neiti herännyt unelmistaan, hän
kumartui taapäin penkillänsä ja katsoen portin yli näki viimeisen
vilahduksen pikku Martti Petterinpojasta, joka astua tallusteli, päässä
pyöreä hattu ja yllä pitkä nuttu.

Vaikka tuo olikin vähäinen asia, tuli nuori neiti kuitenkin äkisti
levottomaksi. Hymy katosi, hän pani pois kirjan ja veti sinisen
saalinsa paremmin ympärilleen, niinkuin olisi pilvi äkisti pimittänyt
päivän paistamasta.

Ihan kylän vieressä oli metsä. Se oli suuri ja vanha ja ulottui
laajalle yli soiden ja mäkien.

Kylän puolisen portin takana oli aidanpanijan tupa, pieni ja sievä,
ympärillä pienissä ru'oissa tuoksuvaa metsäheinää.

Hiljaista oli sielläkin, mutta hämärän hiljaista, verraten kirkkaasen
päivään ulkona.

Tuvassa oli viileä ja melkein pimeä, vaikka siinä oli ikkunoita
kahdessa seinässä. Mutta ne olivat pienet ja korkealla katon rajassa;
ja metsä vielä varjosti niitäkin. Sitä paitsi virtasi raskas, kostea
metsän tuoksu tupaan parista veto-ikkunasta, leviten sinertäväksi
sumuksi yli kaiken, mitä siellä oli.

Mutta vaikka tupa olikin köyhä, niin oli siinä kuitenkin kaikki
puhdasta ja kirkasta, tomutonta ja liatonta, että oikein kiilsi aina
pienistä silitetyistä ikkunanverhoista ja vuoteenuutimista keltaisiin
seiniin, savilattiaan ja lyhyen-lylleröiseen emäntään asti, joka oli
kyyrysillään lieden edessä, pitäen tulta risuissa vesikattilan alla.
Hänen harmaa tukkansa oli siloisen kiiltävänä kuin teräs myssyn alla,
jonka reunus loisti puoli hämärässä, ja hiljaista jyrkkyyttä näkyi
hänen liikkeissään, kun hän katkoi oksia ja pisteli tuleen.

Mies makasi vuoteella, kädet pään alla; hänen tohvelinsa seisoivat
sängyn edessä odotellen. Ja erään ikkunan luona istui nuori, keltatukka
tyttö, ommellen ajatuksiinsa vaipuneena.

Mutta ei kukaan heistä puhunut.

Silloin tällöin liikahti lehti ulkona; huone tuli vähän valoisemmaksi
ja hiljainen, tasainen humina kulki metsän läpi.

Silloin nosti nuori tyttökin suuret, lapselliset silmänsä ja katsoi
räpäyttämättä hetkisen ilmaa, kunnes humina katosi kaukaisuuteen. Hän
oli valkoverinen, päivettymätön; sileä, vaaleankeltainen tukka nauhalla
sidottu, vähän punertava edestäpäin ja korvallisilta paljosta
kampaamisesta vedellä.

Hänen olennossansa oli jotakin äitin siloisesta, pehmeästä muodosta. Ja
kuitenkin oli hänessä jotakin vähän vierasta hienoutta ja hentoutta,
joka ikäänkuin ei kuulunut tähän tupaan.

Mutta se soveltui hyvin siihen syrjäiseen nurkkaan, jossa hän istui
ikäänkuin itseksensä; ja se suli arkaan katseesen, kun hän välistä
äitin ryäistessä katsahti häneen ja heti jälleen työhönsä.

Olipa koko siinä nurkassakin jotain vieraan maailman omaista, se kun
oli täynnä pieniä koristuskapineita ja kukkakehyksiin sovitettuja
kuvia, joita oli leikelty mikä mistäkin. Ja seinällä hänen takanaan
oli pienellä hyllyllä kauniisti sidottuja kirjoja: Ingemannin
sankariromaaneja, raamattu ja monta nidosta rakkausrunoelmia.

Äkisti alkoivat varikset pauhata tiellä, lentää räpyttelivät rähisten
tuvan yli ja kulkivat kirkuen metsään päin. Kahlekoira yritti haukkuen
lähteä ja vanha, lahonut metsäportti narisi saranoissaan.

Nuori tyttö oli äkisti katsahtanut ylös; ja kun koira heti vaikeni,
kohotti mieskin vuoteelta päätänsä ja katsoi kysyväisesti huoneesen,
sillä joku tuttuhan sieltä siis oli tulossa,

Mutta tyttären silmät kääntyivät äitiin, joka liikahtamatta pysyi
lietensä edessä ja juuri nyt sai niin kummallisen kiireen puhaltaa
tulta, kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Ensin ei tyttö sitä
ymmärtänyt, mutta kun askeleet lähestyivät, niin että saattoi kuulla
niiden tahdin, välähti äkillinen, arki tuska hänen kasvoissansa, hänen
silmänsä pimenivät ja hän kokosi ompelukapineet syliinsä, ikäänkuin
paetakseen.

Samassa kuuluivat askeleet jo porstuasta, puukengät asetettiin syrjään,
säppi avattiin varovasti ja sisään astui pieni, vääräsääri mies, pyöreä
hattu päässä ja yllä pitkä nuttu.

"Hyvää päivää taloon!" sanoi hän, ottaen hatun päästänsä.

Nyt vasta nousi vaimo, astui poikki lattian ja ojensi lyhyen kätensä
tulijalle, sanoen voimakkaasti: "Hyvää päivää ja terve tuloa, Martti
Petterinpoika!" Hän piti päänsä pystyssä ja puristi melkoisesti tulijan
kättä, mutta ei edes katsahtanutkaan toisiin tuvassa olijoihin.

Mies oli jo päässyt sängyn laidalle, jossa hän istui vanhana ja
väsyneenä, harmaa, harva tukka hikisenä otsalla ja katsoi tulijaa,
ikäänkuin ei uskoen omia silmiään tai ei saaden selville vanhoja
ajatuksiansa.

Viimein sai hän tohvelit jalkaansa, pyyhkäsi otsaansa toisella
nahkahihallaan, tuli vieraan luo ja antoi kättä. Mutta hän ei jaksanut
sitä liikutukselta ojentaa; hänen pienet, värittömät silmänsä
katselivat levottomasti milloin vierasta, milloin nurkassa istuvaa
tytärtä, joka pysyi liikkumatonna kumarruksissa eteenpäin ja kasvot
peitossa.

"Tottahan näet Martin, Reetta!" sanoi äiti lempeästi; ja Reetta nousi
ja ojensi kätensä; mutta hän ei katsonut ylös, vaan istuutui jälleen
raskaasti, niinkuin olisi häntä pyörryttänyt.

Oli hetkinen raskasta äänettömyyttä. Martti Petterinpoika, ollen
semmoiseen tottunut, veti leveän suunsa hymyntapaiseen irvistykseen,
mutta ei kuitenkaan saanut sanaakaan suustansa; ja kun hän samassa
katsahti isään, käänsi isä äkisti silmänsä lattiaan.

Mutta äiti ei ollut tietävinään mistään, sitoi esiliinan ryhdikkäästi
pyöreän vartalonsa ympäri ja sanoi luonnottoman kovasti, alkaen
toimeliaasti kävellä edestakaisin huoneessa:

"Ole hyvä, Martti, ja käy istumaan!" Mutta äänessä oli omituista
värinää ja kiiltävä hiki kihosi hänen otsallensa. "Ole hyvä, käy
istumaan!" sanoi hän toistamiseen.

Martti oli seisonut keskellä lattiaa ja pyöritellyt hattua kädessään;
nyt hän ripusti sen varovasti oven luo naulaan ja istuutui pitkälle
penkille toiselle ikkunaseinälle seljin siihen päin, niin että voi
nähdä lattian yli Reetan, joka istui tuvan toisella puolella.
Isä-vanhus huomasi vaipuneensa ajatuksiin, heräsi, katsahti ylös ja
siirtyi pöydän päähän istumaan penkille. Äiti sitä vastoin astuskeli ja
puuhaili, pitäen huolta kattilasta, joka oli ruvennut kiehumaan, ja
pannen kahvipannun tulelle.

Väkevä, hapahko höyry levisi tupaan. Mutta ei kukaan tahtonut oikein
saada auki suutansa, niin että pitkä hetki kului raskaassa
äänettömyydessä.

Äiti pyhkäsi kätensä selkämällä otsaansa ja keksi sanoa, että oli
lämmin; Martti vastasi, että lämminhän tuo oli, ja isä toisteli samat
sanat, mutta hänen silmänsä alinomaa ikäänkuin salaa pyrkivät katsomaan
tyttären nurkkaan.

Sitte sanoi äiti, että eihän siellä kylässä liene mitään uutta
kuulunut; ja vähän ajan kuluttua sai Martti kiskaistuksi katseensa pois
Reetasta ja vastanneeksi, että eihän siellä kuulunut.

Mutta sitte kääntyi äiti äkisti lieden luona, korotti äänensä ja kysyi
elonkorjuuta; ja siihen Martti heti arvelematta vastasi, että jos tätä
ilmaa kestää neljätoista päivää, niin kyllä saadaan elo korjatuksi
ainakin keveämmiltä mailta.

Siihen vastattiin, että jos tuli sadetta, niin voi ehkä käydä pahoin
rukiille; tuskinhan se jaksoi pysyä pystyssä, kun oli niin täyteläinen.
Mutta nyt kertoi Martti lukeneensa jostakin sanomalehdestä, että
tuommoinen pieni sade ennen leikkuuta oli juuri omansa vahvistamaan
jyvää, ja siinä oli hänen mielestänsä jotakin ajattelemista.

Puheltiin siitä sitte hetkinen sinne tänne.

Vihdoin sanoi emäntä, että kun Herra oli antanut hyvän sadon, niin
kyllä hän myöskin piti huolen, että se saatiin hyvänä korjuusen; ja
siitä kehittyi puhelu vähitellen niin vilkkaaksi molemmin puolin, että
isä-vanhuskin antoi heikon äänensä kuulla.

Hänelle näet johtui mieleen joku vuosi lapsuutensa ajasta, jolloin ruis
ei kasvanut pitemmäksi, kuin että hyvästi täytti puukenkien yli, sanoi
hän, ja monilla tarpeettomilla sanoilla kertoi hän äitistään, joka
seisoi itkien ovessa nähdessään piikojen haravoivan sitä rehuna kokoon,
panematta edes kuhilaillekaan. Martti oli kuullut saman asian ennenkin,
ja kun he nyt johtuivat juttelemaan, kuinka paljon maailma kuitenkin
oli edistynyt viimeisinä viitenäkymmenenä vuotena, kääntyi keskustelu
lannoitukseen; silloin siirtyi emäntä takaisin lieden luo sevittämään
kahvia, vaan miehet siirtyivät likemmäksi toistansa ja tulivat ihan
innokkaiksi.

Reetta oli tällä välin toisten huomaamatta hiipinyt kyökkiin; ja kun
äiti vähän ajan perästä tuli sinne ottamaan kuppeja, hypähti hän
turvelaatikon päälle, jolla oli istunut ja itkenyt.

Mutta sivulle katsomatta kääri äiti levollisesti ahtaat hihansa ylös
valkoisille, pyöreille käsivarsilleen, käänsi auki pesupöydän kannen ja
kaatoi vettä vatiin, joka siellä oli.

"Äiti!" rukoili taaskin tyttö, "No, äiti! Minä en tahdon, kuuletko,
minä en tahdo."

Seinällä oli talrikkeja rivissä. Äiti katsoi sinne, otti neljä, pani
vatiin ja tempasi pyyherievun koukusta ikkunan vierestä.

"Hyvä äiti! Et sinä saa tehdä sitä, sillä minä en tahdo, en, vaikka
mikä olisi, kuuletko? Äiti, no, äiti! Minä -- minä puhun sen papille!
Minä -- minä hukuttaudun," nyhkytti hän toivottomuudessaan ja peitti
käsillään kasvonsa.

Kammarissa olijat kuuluivat nyt puhelevan jo ihan kovasti. Mutta äiti
kuivasi kätensä, kävi istumaan kyökkituolille, veti hellästi Reetan
luoksensa, sulki hänet pieneen syliinsä ja kumartui hänen ylitsensä.

"Nyt minä sanon sinulle jotakin, Reetta. Ihanhan sinä olet mieletön.
Puhuthan sinä aivan kuin hullu, lapsi kulta. Mitä sanotkaan?
Hukkumaanko menet?"

Ja hän otti pois kädet kasvoilta; mutta Reetta piilotti ne äitinsä
syliin ja tarttui hädässään lujasti häneen kiinni.

"Sanopas minulle yksi asia, Reetta. Olenko minä milloinkaan tehnyt
sinulle mitään pahaa, olenko? No hyvä. Luuletko sitte, että minä,
äitisi, tekisin sinulle mitään onnettomuutta? Entä Martti sitte? Nyt
minä sanon sinulle jotakin, Reetta. Martti on rehellinen, kunnon mies,
joka tekee työnsä ja pitää, mitä hänellä on, niin että isäsi ja äitisi
saavat olla varmat, ett'ei hän tee sinulle mitään kepposia, niin että
viimein joudut sinne, jossa ei naurata..."

"Niin, mutta hyvä äiti," nyyhki Reetta lapsellisesti ja katsoi nyt ylös
kauneilla, itkuisilla silmillään. "Minähän en pidä hänestä ollenkaan;
minä ... minähän en rakasta häntä."

"Loruja, Reetta! Etkö rakasta? Hullutuksia vain, mitä ovat ajaneet
päähäsi tuolla pappilassa; ei ne meille sovellu. Martti on mies, joka
ei juo eikä pelaa, vaan tulee hyväksi vaimolleen ja lapsilleen, ja
siinä on jotakin, johon voi luottaa. Kuivaa nyt silmäsi, Reetta, ja
kiitä Herraa. Martti Petterinpoika kyllä voi tehdä semmoisen köyhän
tytön kuin sinut onnelliseksi, usko sinä vain äitiäsi!"

Kammarista kuului isän kimakka ääni änkyttävän, niinkuin aina, milloin
hän oli hyvin liikutettu, ja samalla löi hän hiljaa rystyillään
pöytään.

"Niin, sinä olet oikeassa siinä, mitä sanot, Martti!" sanoi hän:
"Tämähän se lannoitus ja tuota -- niin ennen maailmassa -- niin vain;
siihen ne menisi sinulta sekä sillit että leivät -- silloin saisivat
talonpojat hapuilla äyrejänsä, tokko niitä löytäisivätkään. Niin, niin,
totta sen me tietänemme, me vanhat, jotka olemme sen itse kokeneet."


II.

Jo samana iltana tiedettiin yli koko kylän, että Martti Petterinpoika
oli kihloissa aidanpanijan Reetaa kanssa.

Olihan ehkä siellä täällä muutamia nuoria poikia, jotka nauraa
kuhertelivat salaa; mutta yleensä arveltiin, että he varsin hyvin
sopivatkin yhteen. Marttihan oli ostanut räätälin asunnon, niin että
vaimo hänen piti saada taloon.

Sitä paitsi tiedettiin Martin pitkänä palvelusaikanaan säästäneen
melkoisen verran, niin että hänellä oli sekä liina- että muita
vaatteita runsaasti arkussaan, ja olihan siis Reetta, köyhä tyttö, kun
kaikki otettiin lukuun, tehnyt ainoastaan, mikä oli hänelle
edullisinta.

Pappilaan saapui sanoma, kun iloinen joukko herroja ja naisia oli juuri
asettunut juhlallisen teepöydän ympärille, joka oli laitettu puutarhaan
kahden suuren kastanjan alle. Mutta siellä se teki heti syvän ja
tuskallisen vaikutuksen.

Pastori Rude pani pois veitsen ja kahvelin; hän tunsi silmänräpäyksen
ajan oikeaa pahoinvointia; ja ensi katkeruuden houkutuksesta tuli hän
lausuneeksi sanoja, joita ei muuten kuulunut hänen suustansa.

Olihan metsän pikku Reetalla ollut kuin toinen koti täällä pappilassa.
Ja aina siitä asti, kun hän seitsenvuotiaana tyttösenä juoksenteli
sänkipelloilla hanhien kanssa, oli lempeä, ystävällinen pappi ottanut
huomioonsa tämän tavattoman kauniin lapsen, hänen terveet uljaat
kasvonsa, suuret, siniset silmänsä ja keltaisen tukkansa; ja kun hän
noina surun päivinä yksinäisillä kävelyillään peltoja myöten näki hänen
seisovan auringon paisteessa paljain jaloin sängikössä, kädet
hanhenpiiskoineen seljän takana, täytyi hänen ehdottomasti mennä
silittelemään tytön pehmeää leukaa.

Reetta ei silloin vastannut mitään, pyhkäsi vain pienen, paksun,
ruskean kätensä selkämällä mustaa pystynenäänsä, käänsi nauraen päänsä
toisaalle ja katsoi ilmaan.

Mutta kerran otti Rude häntä kädestä ja vei hänet kotiin oman pienen
äitittömän Ellen-Lisbettinsä luo, joka istui nukkiensa keskellä. Ja
siitä päivin kasvoivat he molemmat yhdessä, leikeissä ja suruissa yhtä
eroamattomina ja yhä sydämmellisemmässä ja rehellisemmässä
ystävyydessä, joka ei ollut koskaan rikkautunut.

Ja kun nyt pastori Rude vanhoilla päivillänsä suuresta nojatuolista
pohjoisen puolella näki molempain ystävyksien uskollisina, kädet
toistensa vyötäisillä, rientävän metsään tai istuvan penkillä
puutarhassa samaa kirjaa tutkien, niin nyykäytti hän välistä itsekseen
päätänsä, iloiten tästä kauniista lapsesta, joka hänen oli suotu
korottaa hengen kuolemasta rikkaasen, jaloon tunne-elämään tajuamaan
sekä elämän suuria voimia että hiljaisia viheriöiviä teitä, "joissa
palmut itävät".

Ja kaikki ne toiveet ja unelmat olivat nyt niinkuin yhdellä iskulla
tylysti hävitetyt, toivottomasti sorretut tuota peruuttamatonta
itsepäisyyttä vastaan, jonka hän tunsi sadoista tapauksista jo ennen.
Hän tiesi sen: tässä oli kaikki vetoaminen turhaan; muuta ei voinut
tehdä kuin rukoilla Jumalaa, että hän kerran sulattaisi nuo kylmät
kivisydämmet näkemään rikkaita armolahjoja, jotka ovat meille annetut
ihmiselämän jalostuttamiseksi ja kaunistamiseksi.

Kun ensi suuttumus oli ohitse, otti pastori Rude kuitenkin jälleen
veitsen ja kahvelin, ja mikäli ateria edistyi, puhui hän tyynemmin.

Mutta muihinkin ennen niin iloisen seuran jäseniin oli katkera
surumielisyys levinnyt; sillä kaikkihan tunsivat Reetan ja kaikissa oli
kasvanut ystävyyttä häntä kohtaan.

Kaksi vanhanpuolista naista seudun herrastaloista puhui tuosta
hirveästä teosta arvokkaalla, pidätetyllä suuttumuksella; ja toinen,
jolla oli vähän taipumusta tieteellisyyteen, katsoi tätä ja muita
samanlaisia tapauksia viimeisiksi eläimellisiksi jäännöksiksi vanhasta
orjuuden hengestä, joka muissa suhteissa onneksi oli jo melkein perin
hävitetty.

Yksin vähän vanhettunut meijerinvuokraajakin yhtyi muiden mukaan
surumielisesti valittamaan talonpoikain kurjan alhaista kantaa niissä
asioissa.

Mutta nuori innokas kansan-ylikoulun opettaja naapuripitäjästä, tukka
vaaleanpunaisena kukonhelttuna otsalla ja kaksi pientä untuvatöyhtöä
leuan nenässä, tarttui heti tähän korkeamman tunne-elämän asiaan ja
selitteli pienessä esitelmässä toivonsa, että kansallinen herätys oli
tälläkin alalla jalostuttavasti vaikuttava Tanskan talonpoikaan.

Siitä nyt puhuttiin teetä tarjotessa vähitellen yhä äänekkäämmin; ja
kun teekannu oli kiertänyt ympäri, vilkastuivat mielet jotakuinkin
entiselleen.

Mutta Ellen-Lisbetin nuorissa, kalpeissa kasvoissa oli todellista,
syvää liikutusta, joka yhä enemmin riisti häneltä voimia. Koko hänen
ruumiinsa vapisi; kyynel toisensa perästä vierähti alas poskea pitkin,
vaikka hän kyllä koetti taistella vastaan.

Viimein hän ei enää jaksanut suruansa kantaa, vaan painui tuolin
selkänojaa vastaan ja alkoi nyyhkiä.

Se ei ollut surua. Hän oli liikutettu, loukattu kainoimman sielunsa
syvimpään pohjukkaan asti; eikä siitä ollut vähääkään apua, että isä ja
molemmat vanhemmat naiset koettivat lohduttaa häntä. Hän itki vain sitä
kovemmin, suonenvedon-tapaista, hurjaa itkua, joka ikäänkuin repi hänen
ruumistansa ja tuntui kaikista kummalliselta, kamalalta.

Isä nousi ja puhui hänelle ankarasti; mutta ei siitäkään mitään apua
ollut; näytti aivan kuin olisi kauan pidätetty kiihko äkisti päässyt
purkautumaan.

Silloin alkoi pappi ymmärtää, että siinä täytyi olla jotakin tavatonta;
sillä luonnollista se ei ollut. Ja kun hän neuvottomuudessaan kumartui
tyttärensä ylitse, johtui hänelle myöskin äkisti mieleen, kuinka
kummallisen hajamielinen tytär oli ollut viime aikoina, miten sairaalta
ja kärsiväiseltä hän oli näyttänyt, isän voimatta sitä selittää
itsellensä.

Mutta pöydän toisella puolella istui äänetön mies, katse lämmin ja
leuassa kellertävä, tuuhea kähäräparta. Salaa olivat hänen silmänsä
koko ajan katselleet nuorta tyttöä, ja nyt kun hänen voimansa
raukenivat, ei hän jaksanut kauemmin salata liikutustansa.

Pappi katsahti häneen pöydän ylitse, ja samassa syntyi kummallinen,
juhlallinen hiljaisuus pöydässä. Sitä kesti pitkä hetki, ei
kukaan saanut mitään puhutuksi. Mutta ei edes vähän vanhahkon
meijerinvuokraajankaan silmä ollut ilman hienoa sumua.

Pappi antoi ääneti pöydästä nousemisen merkin ja vieraat hajosivat
nopeasti kaksittain puutarhan eri kulmille. Mutta pastori, tultuaan
saliin, avasi sylinsä tyttärelle, joka punastuen heittäytyi hänen
rintaansa vastaan, ja samalla ojensi pappi kätensä nuorelle miehelle,
joka nopeasti lähestyi.

"Jumala siunatkoon teitä!" sanoi hän liikutetulla äänellä ja sulki
heidät molemmat syliinsä.

Ainoastaan nuori, naapuripitäjän kansan-ylikoulun opettaja seisoi vielä
kuin pilvistä pudonnut atriapaikalla, voimatta käsittää, mitä olikaan
tapahtunut.

       *       *       *       *       *

Mutta aidanpanijan pimeässä tuvassa istui Reetta raukeana ja väsyneenä
penkillä, pitäen tyhjää päätä käsissänsä. Hiukkanen punertavaa illan
valoa tuli kuin varkain metsän puiden välitse tupaan, ja lehdissä tuvan
päällä kuului raitista huminaa.

Ovi aukesi ja isä hiipi sisään. Nähtyään tyttärensä olevan yksin
istuutui hän hänen viereensä ikkunan luo ja alkoi ikäänkuin
ajatuksissaan silitellä kädellään hänen tukkaansa, katsoen itse ulos
ikkunan ruudusta.

Reetta tarttui käteen ja itku kuohui taas, kun hän painoi isänsä kättä
poskeansa vasten.

Mutta kuullen äitin tulevan kyökkiin päästi hän; ja isä riensi pois
nurkkakaapin luo, jossa hänellä muka oli puuhaamista lankaläjän kanssa.


III.

Martti Petterinpoika oli ostanut räätälin asunnon kylän laidassa.

Se oli pieni, sievä talo, vieressä pieni, aidattu kaalimaa, pumppukaivo
ja ankkalammikko. Mutta räätäli oli ollut vanha juoppo ja antanut
kaikki rappeutua, niin että tuskin ehti elonaika ohitse, kun Martin jo
täytyi tarttua muurarinlusikkaan ja maalarinsutiin.

Paljo siinä oli tekemistä. Ja Martti tahtoi saada kaikki siistiksi ja
hyvään kuntoon. Muurit oli kalkittava, ikkunat korjattava ja maalattava
siniseksi, hiirensyömä katto pantava ihan uudestaan hyvistä oljista,
puhumattakaan uusista harjahirsistä.

Sisällä pienissä, mataloissa huoneissa oli kaikki niin rappeutunutta,
että olisi saattanut joutua toivottomaksi. Kaikkea tätä puuhaili Martti
uutterasti kuntoon lyhyinä, pimeinä päivinä, niinkuin nyt oli; eikä
koskaan oltu nähty hänen hikistä täyskuun-muotoansa niin loistavana
ilosta ja tyytyväisyydestä kuin tänä aikana, hän kun aivan tarmon takaa
työskenteli.

Tosin ei voi kieltää, että Martti Petterinpoika oli jo käynyt
muuallakin kysymässä kuin juuri aidanpanijan tyttöä, vaikka vähemmällä
menestyksellä. Mutta nyt hän nauttikin sydämmellistä iloa, tietäessään,
että monikin kylän nuori ja kaunis mies salaa kadehti häneltä Reettaa;
ja iloissaan ja hyvillään siitä lupasi hän itsekseen olla säästämättä
mitään, kun vain kaikki tulisi niin hyväksi, ett'ei Reetan tarvinnut
katua vaaliansa.

Ja niin suuri oli hänen ilonsa ja onnensa, sitä myöten kun hänen
tupansa valmistui uuteen loistoon, ett'ei hän lainkaan huomannut
epäedullista mielialaa, jota siellä täällä kylässä alkoi kasvaa häntä
vastaan, eikä sen alkulähde ollut mikään vähempi paikka kuin itse
pappila.

Huhuttiin pastori Ruden ottaneen suuttuen vastaan sanoman tästä
aiotusta liitosta ja hänen nuoren tyttärensä kiivaimmilla sanoilla
moittineen Reetan äitiä, jopa kyynelsilmin pyytäneen isäänsä ryhtymään
toimiin niin raakaa väkivaltaa vastaan, kuin oli käytetty hänen
ystäväänsä kohtaan.

Mutta siitä ei liene tullut mitään; ainakin ne jutut ihan huomaamatta
kulkivat iloisen Martti Petterinpojan ylitse, hänellä kun ei aamusta
iltaan ollut aikaa mihinkään muuhun kuin maalailemiseen, siistimiseen
ja laittamiseen kaikkea niin sieväksi pikku Reetallensa, että hän olisi
hymyilevä sinä juhlallisena hetkenä, kun tuli hänen tupaansa, sieltä ei
enää koskaan pois lähteäksensä. Yksin yöllämatkustajatkin olivat ohi
kulkiessaan nähneet hänen kynttilän valossa puuhailevan kauan ohi
puolen yön.

Mutta pappilan nuorelle tyttärelle oli tapahtunut jotakin, joka
varmaankin oli vaikuttanut tuon epäedullisen mielialan leviämiseen
ympäri kylää.

Neiti Ellen-Lisbet oli joutunut kihloihin. Ja nyt näkivät häpeästä
punastuen monet nuoret tytöt ja vaimot, että totinen, ylentävä rakkaus,
josta niin paljo puhuttiin ja laulettiin -- että heillä ei sitä ollut
koskaan tuntunut sillä tavalla.

Mutta neiti Ellen-Lisbet olikin ihan kuin kokonaan muuttunut. Hän oli
saanut terveyden punaa kasvoihin, riemuitsevaa loistoa suuriin,
hehkuviin silmiin, jopa ääneenkin hurmaavaa, hyväilevää kaikua, niin
että moni sitä kaukaakin kuullen seisattui tarkemmin kuulemaan.

Joka päivä iltapuolella kolmen ja neljän välillä, kauan, kauan ennen
kuin postia saattoi odottaakaan, nähtiin hänen kärsimättömästi
kävelevän edestakaisin puutarhan portilla, joka hetki tähystellen
pitkin tietä levottomana, maltittomana, valmiina juoksemaan heti ensi
vilahduksen näkyessä pölyisestä nutusta tien polvekkeessa. Ja
yölläkuljeksijat saattoivat pappilan ohi astuessaan nähdä kauan sivu
puolenyön tulta jonkun vinnihuoneen kartiinien takaa sekä varjon
ihmisestä, joka istui ja kirjoitti.

Mutta lauantaisin, kun isä nukkui päivällisuntansa tai kirjoitti
saarnaansa, liihoitteli Ellen-Lisbet ulos puutarhanportista ja hiipi
polkua myöten kylän ympäri itään päin suorinta tietä mäkien yli, yhä
nopeammin jyrkkiäkin ylämäkiä, katsoa tirkistellen eteenpäin, kunnes
hän äkisti erään mäen päällä alkoi huiskuttaa nenäliinaansa ja
päivänvarjoansa pientä, harmaata pistettä kohti, joka liikkui suon
toisella puolella, ja hän huiskutti, kasvot hehkuvan punaisina ja sydän
nähtävästi tykyttävänä.

Mutta se pieni harmaa piste lähestyi nopeasti, kasvaen pitkäksi,
harmaaksi mieheksi, joka avoimin sylin kiiruhti häntä kohti. Varjoisen
puun alla sulkeutui syli neitisen ympärille; alkoi suutelut,
sisällyksettömät sanat, vastauksettomat kysymykset, syleilyt ja
punastumiset loppumattomiin.

Nuorukainen otti neitoa kiinni käsistä, silitteli hänen tukkaansa ja
katsoi häntä suuriin, hehkuviin silmiin. Neitinen otti hänen hattunsa,
pyyhki häneltä hien otsasta ja hiipi lähemmäksi häntä. Sitte nauroivat
he taas ja suutelivat, eivätkä tienneet muusta kun onnestansa.

Vihdoin tointuen läksivät he kotiin suuria, viljelemättömiä ketoja
myöten, neitinen nuorukaiseen nojautuneena, nuorukainen kumartuneena
hänen ylitsensä, käsi kierrettynä ympäri vyötäisistä, lumoavassa
yksinäisyydessä, poissa kaikesta maailman pauhusta, täällä, jossa
ainoastaan aurinko ja linnut riemuiten julistivat heidän rakkautensa
onnea koko maailmalle.

Mutta kun he viimeiseltä mäen rinteeltä näkivät vähän matkan päässä
pienen mökin ankkalammikkoineen ja pumppukaivoineen ja pienen ruman
miehen, joka siellä hikoili suurella maalarinsudilla sivellessään
rumaa, likaisenkeltaista muuria, silloin synkkenivät äkisti
Ellen-Lisbetin kauniit kasvot, ja oman suuren onnensa tunnossa nojautui
hän nuorukaista vasten ja kätki nyyhkien päänsä kellertävän
kähäräparran alle:

"Reetta, Reetta-raukka!"

No niin, totta kyllä; Reetalle oli kyllä kihlaus kääntynyt suruksi.

Välinpitämättömänä ja raskasmielisenä, ilman kipinääkään toivoa
istui hän kotona pimeässä tuvassa ja ompeli koneentapaisesti suuria
lakana- ja liinavaate-pakkoja ja raskaita pulsterinpäällyksiä, joita
äiti toi hänelle käsiin.

Joka ilta tuli Martti ja istuutui hänen viereensä, ääneti ja
onnellisena seuraten silmillään jokaista neulanpistosta, ja nauraen
hänelle, milloin hän sattui pistämään sormeensa.

Suurista varustuksistaan ja osteluistaan uuteen kotiinsa ei hän koskaan
puhunut. Se oli hänen suuri, kallis salaisuutensa, joka oli vasta sitte
tuleva ilmi Reetan hämmästykseksi, kun hän kerran muutti uuteen
kotiinsa. Sen sijaan kuvaili hän morsiamelleen, miten hauskaksi oli
heidän pikku tupansa muuttuva -- olkoonpa sitte kuinka kurja ja huono
tahansa, lisäsi hän aina viekkaan näköisesti -- sitte kun Reetta oikein
tuli hänen omaksensa; miten he pitkinä talvi-iltoina olivat lukevat
papin kirjoista, ennenkuin kävivät levolle ja kuinka he kyllä tulivat
toimeen säästäväisyydellä ja rehellisellä elämällä.

Aluksi heidän tietysti piti hankkia porsas, se oli selvää. Mutta sitä
paitsi oli hän ajatellut hankkia parikymmentä kanaa, sillä nehän olivat
edulliset niiden pitää, jotka, niinkuin hän, puhdistivat hyvästi
viljansa myötäväksi; ja saattoihan Reetta viedä munat kaupunkiin hänen
ollessaan kotona työssä. Mutta varsinkin kuvaili hän hyvin laveasti,
mitä voi tehdä kaalimaasta ja siitä peltotilkusta, joka kuului taloon,
kun ne oikein muokattiin ja puhdistettiin juolaheinistä, joiden vanha
räätäli, se porsas, oli antanut versoa maassa.

Reetta kuuli tuskin sanaakaan kaikesta, mitä hän kertoi. Ja hän oli
niin tottunut jo Marttiin, siten kun pääsi helpolla kaikesta, että kun
hän viimein eräänä päivänä tuli ja kiersi käsivartensa hänelle kaulaan,
kertoakseen, että nyt oli jo puhuttu kuuliaisista ja häistä papille,
niin Reetta ainoastaan hitaasti irtautui ja vastasi raukeasti:

"Joko nyt?"

Mutta häät oli asetettu joksikin päiväksi ennen joulua, ja ne oli
vietettävä juhlallisesti monien vierasten kanssa.

Vierasten kutsuminen oli äitin tahto. Ja mitä enemmin tyytymättömyys ja
lorut levisivät kylässä, sitä suurempia valmistuksia teki hän salaa.
Reetta hyväksyi kaikki vastaan sanomatta, ja isä oli viime aikoina niin
heikonnut ja tullut niin kummalliseksi, ett'ei häneltä edes mitään
kysyttykään.

Kolme päivää ennen joulua kirkkaassa päiväpaisteessa kulki pilvettömän
pakkastaivaan alla aidanpanijan juhlallinen hääväki kolmissa kärryissä
metsästä aukealle.

Varikset, morsiamen ensimäiset lapsuuden kumppanit, kohosivat puista
tienvarrelta lentoon ja tervehtivät heitä kuin ennustuslinnut
raakkumisellaan, mikäli he ajoivat tietä myöten.

Ensimäisissä kärryissä istui morsiuspari, Reetta tyynenä ja ihan
täydessä tajussansa, mutta sikäli vähän kalpeampana, kuin lähestyttiin
kirkkoa.

Päässä oli hänellä valkoinen harso, joka aaltoili takana tuulessa, ja
tuore myrttiseppele, jonka Ellen-Lisbet oli vanhan lupauksen mukaan
salaa lähettänyt, monta kyyneltä vuodattaen. Kädet olivat hänellä
kovasti puristettuna kauniin virsikirjan ympäri, jonka äiti oli antanut
aamusilla ynnä suutelon kanssa.

Hänen vieressänsä komeili Martti, päässä suunnattoman korkea
silinterihattu. Kärryjen kääntyessä kylään vilahti hänen silmäänsä
aukean takaa pumpunvarsi ja keltainen talo; salaperäinen hymyily levisi
hänen kasvoilleen, kun hän katsahti sinne päin. Mutta Reetta ei nähnyt
häntä; silmiään räpäyttämättä ja luonnottoman virkeästi katsoa tuijotti
hän eteenpäin höyryäväin hevosten yli.

Kylässä oli ihmisiä ovissa ja ikkunoissa hääväen ohi ajaessa.
Toisissa kärryissä herätti kaikkien huomiota äiti, joka istui yksin
taka-istuimella, kankeana ja koruissaan, sivullensa katsomatta ja niin
ryhdikkäänä, että kaikki terävät katseet kimmahtivat hänestä takaisin.
Myssy kiilsi uhkaavaisesti päivänpaisteessa ja kirjavat niskanauhat
häilyivät takana, ikäänkuin pilkallisesti vähän napsahdellen tuulessa.

Kirkkoportin molemmilla puolilla odotteli joukko naisia ja lapsia kauas
haudoille asti. Vähän matkan päässä kylään päin seisoivat rengit,
pitkät piiput suussa; isännät itse tallin ovissa kyynyspäillään nojaten
oven alapuoliskoon.

Kun kärryt pysähtyivät, oli ihmisjoukko vaiti, ja kaikki tunkeutuivat
katsomaan. Joku hyväntahtoinen kylän renki laukasi pyssyn vähän
ulompana, mutta ylt'ympäri vallitsevassa, raskaassa hiljaisuudessa
tuntui se enemmin pilkalta kuin tervehdykseltä. Muutamat rengit
alkoivatkin nauraa, ja häävieraat laskeutuivat ääneti alas kärryistä
sekä läksivät toimittamaan vaatteitansa, katsahtamatta kehenkään.

Mutta kun he nostivat morsiamen pois ensimäisistä kärryistä, niin että
kaikki näkivät hänen kasvonsa, kuului suuttumuksen nurinaa
ihmisjoukosta. Nuoret tytöt seisoivat kalpeina, kyynelsilmin
mielipahasta, ja joku ruotimummo huusi kiviaidalta muutamia pahoja
sanoja "aidanpanijan Elsasta", niin että ihmisten täytyi kääntyä
hillitsemään häntä.

Kylän läpi ajaessa oli Reetalla ollut töin tuskin tuntoa huomata,
ett'ei yhdessäkään talossa näkynyt häälippuja, ja se oli surettanut
häntä. Mutta kun hän nyt kuuli äitinsä nimeä mainittavan tässä
ihmisjoukossa, tunsi hän äkisti virsikirjan polttavan kädessänsä, ja
hän tarttui Martin käsivarteen ja katsahti nopeasti ylös, kasvot
punottavina.

Samassa alkoi kello soida tornissa; hääjoukko järjestyi, ja pieni
valkoinen lukkari avasi kirkon oven.

Kirkkoon oli jo sivuovesta kokoutunut suuri joukko sekä miesten että
naisten puolelle, ja kaikki nousivat seisomaan hääväen astuessa
käytävää pitkin alttarin luo, jossa pastori Rude otti heidät vastaan.
Siellä jakautui sekin pikku lukkarin osoituksen mukaan miehiin ja
naisiin; mutta Martti, kerran saatuaan kiinni Reetan kädestä, ei
tahtonutkaan päästää sitä, vaan kävi istumaan hänen viereensä.

Kirkossa vallitsi nähtävästi suuri mielenjännitys. Huhu näet oli
kertonut, että pastori Rude, joka juuri oli valittu toisen pitäjän
papiksi ja jonka piti näinä päivinä muuttaman, oli tässä viimeisessä
kirkollisessa toimituksessa, kuin hän luultavasti tässä sijassa enää
toimitti, puhuva entiselle seurakunnalleen jonkun vakavan sanan, joka
hänellä oli kauan ollut mielessä. Ja kun hän nyt virren päätyttyä
kääntyi alttarista kirkkoon päin, katsoi hänkin niin ankarasti
hääjoukkoa ja niisti nenäänsä niin tavattoman monta kertaa ja niin
kovasti, että kaikki alempana kirkossa ehdottomasti katsoivat toinen
toistansa silmiin ja ymmärsivät huhun puhuneen totta.

Reetta, tuntien kaikkien silmäin tarkastelevan häntä, antoi kätensä
pysyä Martin kädessä, ja istui itse, vaikka sisällisesti taistellen,
niin suorana, kuin saattoi. Ja kun sittekin melkein hänen itsensä
tietämättä kyynel toisensa perästä vieri alas hänen polvellensa, niin
eivät sitä vaikuttaneet papin sanat, jotka jyristen kuin ukkonen
sinkoilivat hänen päänsä yli, vaan se, että hän tiesi jossakin
syrjäpenkissä Ellen-Lisbetin istuvan ja itkevän hänen kanssansa.

Martti oli ylen onnellinen, hymyili hiljaa ja salaperäisesti itsekseen.
Ei hänkään kuullut sanaakaan papin pitkästä puheesta; hän oli kaukana
sieltä, kotona pienissä, viehättävissä huoneissa, jossa nyt kaikki oli
valmisna ottamaan vastaan nuorta morsianta.

Ajatuksissaan luetteli hän kaikki monet uudet huonekalut, jotka oli
niin salaa sinne hankkinut, ja mietiskeli, minkä hämmästyttävän
vaikutuksen kukin niistä oli tekevä Reettaan, kun hän tänä iltana
viimein sai ne nähdä: vehreä pöytä, vaatekaappi ja varsinkin
silmivadin-jalat, joita hän tiesi Reetan aina halunneen.

Hän katseli mielessään tarkasti kaikki paikat, mutta ei voinut huomata
sieltä puuttuvan mitään, mitä onnellisessa kodissa pitää olla. Kyökkiin
oli hän toimittanut vettäkin korvoon, niin ett'ei Reetan heti tarvinnut
nähdä vaivaa pumpussa; ja uunin viereen seinää vasten oli hän latonut
sievän pinon kuivia pilkkeitä, niin että Reetalla oli heti niistä tehdä
tulta aamusilla.

Mutta paitsi tätä kaikkea oli hän myöskin koristanut kaikki, sekä tuvan
että kammarin, hienoksi hakatuilla kuusenhavuilla, jotka oli käynyt
metsästä. Koko eilinen ilta oli mennyt siihen koristelemiseen
juhlallisimmalla tavalla, ja siihen työhön oli hän niin mieltynyt,
ett'ei tahtonut tulla unta silmiin koko yössä; mutta kun hän heräsi
aamusilla jo kello kolmen aikaan, kävi hän heti paitasillaan kynttilä
kädessä ylt'ympäri katsomassa, oliko kaikki vielä samassa
järjestyksessä.

Ja nyt istui hän tässä papin jyrisevän ukkosen alla, nauttien
ajatuksissaan, miten Reetta oli ihastuva, kun iltasilla astui kynnyksen
yli, ja Martti itse sytytti kynttilän. Pastori Rude puhui rakkaudesta,
elämän kauneimmasta kukasta, paraimmasta armolahjasta, kuin meille on
annettu, josta kaikki hyvyys ja jalous johtuu ja joka, jos tarkoin
katsotaan, on ainoana elämän kannattajana.

Sen johdatuksen jälkeen siirtyi hän luonnollisesti ja levollisesti
avioliittoon, jonka perustus rakkaus on.

Mutta kun ajatteli tätä liittoa, ei hän voinut olla vakavasti
surkuttelematta kurjaa, melkeinpä voisi sanoa, raakuutta, jota paha
kyllä niin usein, eikä suinkaan harvimmin maalla, täytyy nähdä, kun
nuoret miehet ja naiset häpeämättä antavat itsensä yhdistää pyhään
avioliittoon, edes tietämättäkään, mitä totinen ja syvä rakkaus
merkitsee. Hän ei tahtonut salata, että hänen sydämmensä oli pakahtua
joka kerta, kun hänen virkansa pakotti hänet tekemään tämän pyhän
toimen semmoiselle morsiusparille. Sillä se oli surullisin todistus
hengellisestä, melkeinpä voi sanoa, raakuudesta, josta jokaisen
tunnokkaan ihmisen täytyy inholla pois kääntyä.

Hän lämpeni yhä enemmin ja lopetti innoissansa puheen.

Se oli hänen mielestänsä sielun kauneimman ja jaloimman tunteen
loukkaaminen, rikos hyvettä vastaan ja syvemmälle katsoen siveettömyys,
joka on kauhistus Herran ja hänen seurakuntansa edessä. Sentähden
tahtoi hän tässä, niinkuin kaikissa muissakin tilaisuuksissa, hartaasti
pyytää jokaista erittäin ensin vakavasti tutkimaan sydäntänsä. Ja vielä
kolme kertaa niistettyään nenäänsä hyvin kovasti rukoili hän koko
sydämmestänsä Herraa varjelemaan seurakuntaa, jonka hän nyt oli
jättävä, ja korottamaan heidän sielunsa vanhasta orjuuden ikeestä ylös
valoon ja elämään, viheriöiville teille, "jossa palmut itävät."

Lopettaessaan oli hän ihan hiessä ja kalpeana liikutuksesta. Vaan
toimituksen jälkeen astui Martti suoravaisesti pastorin luo ja kiitti
häntä kauneista sanoista.

Mutta muu kirkkoväki istui ihan hiljaa, mieli ahdistettuna. Ja kun
hääväki kulki pois käytävää pitkin, kiintyivät katseet pelottomasti
Elsaan. Hän astui kahta vertaa suurempana ja ryhdikkäämpänä tyttärensä
jäljessä silmiäänkään räpäyttämättä.


IV.

Iltapäivällä nähtiin monta juhlapukuista vierasta menevän kylästä
häätaloon. Ja illempana oli jo melkein täysi aidanpanijan ahdas tupa,
josta sänky ja suuri tammikaappi oli pois nostettu tilan tähden; seinät
olivat koristetut kuusiköynnöksillä ja pienillä Tanskan lipuilla.

Pitkin toista ikkunaseinää oli katettuna pitkä juhlapöytä, jolla paloi
kolme steariini-kynttilää, ja muuten oli siinä runsaasti hyvää
rasvaista ruokaa: kinkkua, sylttyä; savustettua lampaanlihaa ja
lämmintä, paistettua silliä, joka tuoksullansa täytti koko huoneen.
Aidanpanija itse seisoi pöydän toisessa päässä ja kehoitti vieraita
istumaan, mutta Elsa puuhaili kyökissä, kannellen sieltä kahvia
vieraille, joita lakkaamatta tuli, niin että tuskin enää sopi tuvassa
liikkumaan.

Ja kuitenkin oli monta pysynyt kotona kutsutuistakin. Varsinkin olivat
talollisten perheet jääneet tulematta, niin että täällä oli enimmäkseen
loisia ja mäkitupalaisia vaimoineen ja lapsineen, jotka eivät tahtoneet
päästää käsistään hyvän aterian tilaisuutta. Myöhemmin iltasilla
tulivat myöskin rengit ja kylän iloisimmat tytöt, joilla oli tanssin
halua. Mutta silloin täytyi avata ovet ja ikkunat, saadakseen kylliksi
ilmaa.

Ja kun sitte kaikki olivat syöneet, vietiin pöytä, tuolit ja kaikki
tarpeettomat huonekalut ulos; kaksi soittajaa asetettiin tynnyrin
päälle Reetan nurkkaan; vanhat siirtyivät vinnille lyhdyn valossa
pakinoimaan; sillä nyt piti ilon oikein alkaman ja morsian
tanssitettaman pois tyttöjen joukosta. Mutta ensin raivasi Elsa tietä
joukon läpi, höyryävä punssimalja pään päällä; ja sill'aikaa kun
soittajat soinnuttivat viulujansa nurkassa, huusi joku punakka renki
kaikuvasti: "Eläköön morsiuspari!" johon vastattiin pauhuisella
hurraa-huudolla; se ikäänkuin tunkeutui ulos ahtaista ikkunoista ja
kaikui kauas hiljaiseen, tähtikirkkaasen talviyöhön.

Kylässä olivat jo kaikki menneet levolle; tuletkin oli jo sammutettu.
Hienoinen kuulakka auer verhosi seutua. Suolta ja härmäiseltä kedolta
kajasti vähän valoa. Metsä, joka verkalleen kohosi mäen rinnettä
myöten, oli kuin verhottuna hopeaharsolla, joka siellä täällä leveinä
vöinä loisti kuutamassa kuin juokseva vesi. Taivas oli pilvetön, mutta
tähdet suuret ja raukeat, melkein kun puoli sammuneet kylän kohdalla,
jossa usma sakeni valkoisesta höyrystä, jota kylmään yöhön levittivät
lautakasat karjottain luona.

Pappilassa istui puoliavoimen ikkunan takana Ellen-Lisbet kääriytyneenä
paksuun vaippaan ja kuunnellen kaukaista pauhua metsän kulmalta.

Väsyneenä itkusta ja toivottomuudesta ei hän voinut käsittää, että se
todellakin oli tapahtunut. Ja joka kerta, kun näky kirkosta ja Reetan
hirmuinen, kuolonkaltainen tyyneys elävästi kuvautui hänen eteensä,
täytyi hänen, pää käsiin vaipuneena, tukeuttaa ulos pyrkiviä
nyyhkytyksiä, ett'eivät ne herättäisi isää alhaalla.

Myöhempään yöllä paisui ulkona kuuluva hälinä ja ilo, mikäli kuu
purjehti edelleen metsän päällitse, jonka peljästyneet eläimet ja
linnut peittäytyivät parempiin tiheikköihin.

Ainoastaan vanha, utelias kettu, tuntien paistin hajun, hiiviskeli
edestakaisin pitkin kivimuuria ja seisattui välistä katsomaan punaista,
pölynsekaista loistoa, joka levisi metsän runkojen väliin, sekä
varjoja, jotka lakkaamatta liikkuivat edestakaisin.

Tuvassa oli pölyä ja kuumuutta; hiki oikein valui alas pitkin seiniä.
Puoli palaneet kynttilät häilyivät vedossa, niin että välistä oli
melkein pimeä. Lakkaamatta tanssittiin, vaikka lattialla tuskin oli
tilaa liikahtaakaan. Tytöt nauroivat ja rengit tunkeilivat,
päästäksensä esiin, ja ikkunoilla istuivat ukot, tultuaan alas
vinniltä, poltellen piippua ja nauraen. Mutta kyökissä istuivat vaimot
kahvipannun ympärillä. Reetta kyyristyi tuvan nurkkaan, jossa pysyi
kenenkään huomaamatta. Siihen asti oli hän uhoitellen ja kaikki
voimansa ponnistaen pysynyt niin suorana, kuin taisi; mutta nyt, kun
ilo oli ehtinyt niin pitkälle, ett'ei häntä enää kaivattu, raukesi hän
ihan voimattomaksi.

Hän koetteli tointua ja ajatteli Ellen-Lisbetiä, mutta kaikki oli
sekaisin hänen ajatuksissaan. Hän tunsi olevansa ihan kuin vieras ja
oli niin väsyksissä viimeisistä unettomista öistä, että tuskin jaksoi
pitää päätänsä pystyssä.

Martti istuutui hänen luoksensa ja otti häntä ainakin kaksikymmenennen
kerran kädestä. Hän oli nyt viimeksi liikkunut hänen lähellänsä niin
kummallisen ääneti ja ahdistettuna, ja rupesi nyt niin pehmeästi
silittelemään hänen kättänsä.

Reetta ei vetänyt sitä pois; mutta Martti oli huomaavinaan sen
vapisevan, ja pitkän ajan istuivat he sillä lailla ääneti melun
kasvaessa heidän ympärillänsä.

Vihdoin kumartui Martti hänen ylitsensä ja kysyi hiljaa, eikö jo
lähdettäisi kotiin.

Ensin ei Reetta vastannut. Mutta kun Martti toisti kysymyksensä, nousi
hän ja läksi mukaan.

Takaovessa heitti hän lyhyet jäähyväiset äitille, joka suuteli häntä
otsalle. Mutta kuullessaan isän tulevan kyökkiin riensi hän nopeasti
pois ulos metsään ja tietä myöten, niin että Martin oli vaikea pysyä
sivulla, Reetan vaatenyytit kainalossa, niinkuin hänellä oli.

Kuu oli juuri laskeutunut metsän taa.

Taivas oli siitä ikäänkuin kohonnut, kirkkaat kultatähdet paistoivat
tummansiniseltä pohjalta; oli pureva pakkanen. Mustalta suolta, joka
oli maiden varjossa, paistoi jää suoralaitaisista turvehaudoista, kuin
hikinen hopea ja suuret kedot säteilivät molemmin puolin tietä, jota he
kahden kesken rinnakkain ääneti astuivat.

Martti oli ikäänkuin vähän hämillänsä. Nyt kun toivottu hetki jo oli
niin lähellä, tuntui hänestä ihan kummalliselta, että nuori, kaunis
tyttö oli seuraava häntä kotiin hänen huoneihinsa, eikä koskaan enää
sieltä lähtevä. Hän joutui äkisti aivan neuvottomaksi eikä uskaltanut
katsoakaan häneen; ja kun vähän matkan päästä rupesi näkymään keltainen
savupiippu ynnä pumpuntanko, alkoi hänen sydämmensä tykkiä kovasti.

Mutta päästyään viimein hänen kanssansa pieneen, pimeään porstuaan ja
suljettuaan oven, tarttui hän hänen molempiin käsiinsä ja sanoi
sydämmensä pohjasta:

"Kiitos nyt ja terve tuloa, Reetta!"

Reetta tunsi melkein päätänsä huumaavan, kun kuuli oven sulkeutuvan,
niin että hänen täytyi nojautua seinää vasten. Mutta Martin sanat
kaikuivat niin sydämmellisiltä ja rehellisiltä, ja hänen
kädenpuserruksensa oli niin suoravainen ja uskollinen, että hänen
sydäntänsä vihlasi, eikä hän kuitenkaan voinut vastata. Vasta sitte,
kun hän päästi kädet, kuului hiljainen värisevä: "Kiitos!" mutta
silloin oli Martti jo huoneessa etsimässä rikkitikkuja.

Sisästä tuli vastaan suloista lämmintä liedessä iloisesti räiskyvästä
tulesta, jota naapurin vaimo oli hoidellut Martin käskyn mukaan, että
kaikki olisi valmisna. Kartiinit olivat lasketut alas ikkunain eteen;
pöydällä oli tuoreita kukkia vesiastiassa. Kaikki oli oikealla
paikallaan, kiiltävää ja uutta, ikäänkuin lausuen terve tuloa! Ja
siellä tuoksusi niin puhtaalta ja miellyttävältä.

Martti kääntyi ympäri, näyttäen tulta joka taholle, että Reetta olisi
saanut oikein katsella. Hän itse oli kokonaan ihastunut vaikutukseen,
jonka se teki, ja katseli autuaassa huumauksessa ylt'ympäri, niinkuin
olisi ollut mökistänsä erotettuna hyvinkin pitkän ajan. Piironki,
tuolit, sinertävä peili penkin päällä, vanha kello nurkassa, -- hän
juoksi toisen luota toisen luo, näyttäen Reetalle kaikkea.

Reetta pysyi oven luona; hän tunsi kaikki käyvän ympäri silmissään,
mutta suuressa ilossaan veti Martti hänet kanssansa makuuhuoneesenkin
ja nosti kynttilän ylös ilmaan, katsellen voitollisena ylt'ympäri.

Siellä oli suuri sänky täynnä vaatteita ja tyynyjä lähes kattoon asti.
Ihan uusi vaatekaappi ja silmivadin-jalat tinavatinensa, joita Reetta
aina oli halunnut. Äsken kalkitussa kyökissä loistivat vaskiastiat
kirkkaina seinillä, vesiämpäri pienellä uudella puupallilla ja kauha sen
päällä naulassa, luuta, rautahella ja pieni, kaunis pino kuivia
pilkkeitä, kaikki oli valmiina odottamassa vain häntä. Suola-astia,
pyyhinriepu ja pitkä rivi valkoisia talrikkeja pesupöydän kohdalla
kiilsivät hyllyllänsä niin ystävällisesti, kuin olisivat sanoneet:
tule, ota minut!

"No?" hymyili Martti ihastuksissaan ja katsoi Reettaan.

Mutta samassa kääntyi Reetta äkisti pois hänestä, kätki kasvonsa,
vaipui istumaan tuolille ja alkoi itkeä katkerasti.

Martti katsoi kauan häneen ja laski hitaasti kynttilän pöydälle. Hän
sitä ei ollenkaan ymmärtänyt, mutta hänen kasvonsa muuttuivat kokonaan.

"Etkö, etkö sinä pidä näistä, Reetta?" kysyi hän viimein hitaasti ja
epävarmasti.

Reetta ei vastannut, nyykytti vain vielä kovemmin ja kätki kasvonsa.
Mutta kun Martti nyt ihan onnettomana kumartui hänen ylitsensä,
katsahti hän äkisti kyynelsilmin ylös, kiersi käsivartensa hänelle
kaulaan ja sanoi hänelle kiivaasti ja tuskaisesti, teeskentelemättä:

"Tulethan sinä hyväksi minulle, Martti? Minä kyllä tulen hyväksi
sinulle, sen minä lupaan; sillä tahdothan sinäkin olla hyvä minulle,
vai miten? Tahdothan?"

"Kyllä, tarvitseeko sitä kysyäkään, Reetta...! Mutta...?"

"Niin, niin, niin, minä kyllä tiedän, ett'en ole semmoinen kuin minun
pitäisi olla: mutta kyllähän muutun... Ah, hyvä Jumala! Jospa vain
tahtoisit odottaa ja olla hyvä minulle, ja kyllähän sinä tahdot,
tahdothan?" toisteli hän tuskaisesti ja hiipi lähemmäksi sulhoaan.

Martti ei vieläkään ymmärtänyt; mutta hänellä oli itselläänkin silmät
melkein kyynelissä. Hän oli kiertänyt kätensä kauniin vapisevan Reetan
ympäri, joka nojasi häneen, ja tuntenut hänen sydämmensä sykkivän
kovasti.

"Mutta Reetta, pikku Reetta!" sanoi hän, saamatta muuta puhutuksi.

Vähän ajan kuluttua näki Ellen-Lisbet ikkunastansa, jossa hän oli
istunut katsomassa, tulen sammuvan nuoren pariskunnan kodista. Hän
nousi, sulki ikkunan ja astui horjuen vuoteellensa, painoi päänsä
tyynyyn ja makasi sillä lailla kauan, kädet puserrettuna kasvoja
vasten.

Seuraavana aamuna läksi hän isänsä uuteen pitäjään, josta ei enää
koskaan palannut.


V.

Kului viisi vuotta.

Tapahtui sitte eräänä kesäpäivänä, että komeasti puettu nainen kaikkien
ihmeeksi käveli kylässä ja katseli niin ihmetyttävän tutusti kaikkea:
kirkkoa, pappilaa, puutarhaa ja sen suuria kastanjoita.

Varsinkin viipyi hän kauan ulkona metsän puolella jyrkänlaisella
polulla, joka vei mäkien yli suon ympäri; siellä näkyi hän
ajatuksissaan kävelevän edestakaisin, kunnes viimein kävi istumaan
varjoisen puun alle ja pää käteen nojattuna ikäänkuin kuunteli lintujen
laulua, joka riemuisesti soi kaikkialla.

Vihdoin huomattiin, että nainen varmaankin oli entisen pastori Ruden
tytär, joka, kuten tiedettiin, oli pari vuotta sitte joutunut
naimisiin. Olipa kuulunut huhuja suurista, komeista näistäkin, joista
ne molemmat vanhanpuoleiset herrasneidet olivat palanneet aivan
innostuneina ja liikutettuina.

Ja niin olikin. Seutua katseleva nainen oli Ellen-Lisbet, nyt rouva
Lunding.

Hän oli muuttunut näinä kahtena vuotena, tullut lihavammaksi, mutta
myöskin kalpeammaksi. Hänen astuntansa oli raskas; loistavain silmien
hehku oli sammunut ja kirkas hymy, joka ennen loisti kuin vahva usko jo
silloinkin vähän aroista kasvoista, sitä ei enää ollut.

Mutta yhtä kaunis hän kuitenkin oli. Leuka oli pyöreämpi ja samalla
voimakkaamman näköinen, katse syvempi, ja kun hän silloin tällöin
pysähtyi varjoon hengittämään siimeksessä huumaavaa kesäilmaa, saattoi
veri äkisti syöksähtää niin polttavan lämpöisenä kasvoihin ja hänen
olentonsa paisua niin täyteläiseksi, kuin olisi se tahtonut reväistä
rikki keveän, vaalean kesäpuvun.

Käytyään katsomassa kaikki tutut paikat palasi hän kylään. Sillä hän
tahtoi käydä tervehtimässä Reettaakin.

Talon löysi hän helposti; entisellä paikallaan se vielä oli
pumppuinensa ja ankkalammikkoineen, ja ihan entisellänsä oli se pysynyt
kaikki nämä vuodet, yksin keltainen värikin, joka häikäsi
päiväpaisteessa. Aidatussa puutarhassa oli kaalia ja perunoita
säännöllisissä riveissä, ja pienessä niityssä lammikon takana kaaleli
kirjava lehmä polviaan myöten niin punertavassa ja tuoksuavassa
apilasheinikossa, kuin suinkin saattoi toivoa kasvavan kolme kertaa
käännetystä maasta.

Kun Ellen-Lisbet vähän matkan päästä näki talon, alkoi hänen sydämmensä
sykkiä kovasti, niin että hänen täytyi hetkiseksi seisahtua, käsi
otsalla.

Mitenkähän olikaan käynyt hänelle?

Ensi aikoina eron jälkeen olivat Reetta ja Ellen-Lisbet kirjoitelleet
toisillensa. Mutta he eivät enää saattaneet puhua suutansa ihan
puhtaaksi; se mitä nyt oli tullut heidän välillensä, ikäänkuin pidätti
sanomasta kaikkea, niin että he tuntuivat toinen toisestansa vierailta.
Kirjeet tulivat yhä lyhemmiksi ja hämärämmiksi ja viimein lakkasi koko
kirjevaihto. Sitte ei ollut rouva Lunding kuullut mitään hänestä,
vaikka kyllä oli usein muistellut onnellisia, uneksivia lapsuuden
vuosia ja kyynelsilmin kysynyt, miten olikaan käynyt hänen entiselle
pikku ystävällensä.

Mutta saapuessaan lähelle taloa hämmästyi hän, kun kuuli sisältä naurua
ja iloisia lasten ääniä ja kun hän vähän arveltuaan avasi oven, tuli
sieltä vastaan suloinen kahvin tuoksu, ja hän näki hauskan perheen
pöydän ympärillä, jonka paksulle liinalle päivä paistoi.

He eivät olleet kuulleet hänen kolkutustansa.

Martti istui leveänä ja perin tyytyväisenä pöydän päässä, vahva
lapsi-palleroinen kummallakin polvella. Isoäiti istui vähän keskempänä
lattiaa, laulaa rallatellen pienokaiselle, jonka ristiäiset juuri
tänään olivat. Ja ikkunan luona puuhaili iso-isä kumarassa, mutta hymy
huulilla, pannen tupakkaa piippuun.

Oli juuri päästy syömästä. Pöydällä oli vielä aterian tähteet: munia,
keitettyä silliä, paistettua pikku kalaa ja kivivadissa perunoita,
vielä lämpiminä, sekä kannussa olutta.

Ikkunoilla oli kirjavia kukkia ruukuissa; niiden välillä istui musta
kissa käpäläänsä nuollen. Kaikki näytti niin puhtaalta ja
miellyttävältä. Makuukammarin ovi oli auki, niin että suuri sänky
näkyi, vaatteita ja tyynyjä täynnä melkein kattoon asti. Sinertävä
peili riippui vanhalla paikallaan penkin päällä ja kello raksutteli
nurkassansa.

Mutta miten Reetta oli tullut muhkeaksi! Harteva ja vahva kuin äitinsä,
leuka lihava ja pää pystyssä, silmät loistavat ja nauru heleä, niin
että kaikui vinnille asti joka kerran, kun Martti pöydän päässä koetti
laulaa lapsille. Reetta näet seisoi lieden luona selvittämässä kahvia.

Hänen keltatukkansa oli ehkä tullut edestäpäin vielä punertavammaksi
paljosta kampaamisesta vedellä, mutta samalla oli se myöskin tullut
paksummaksi ja muuten muhkeammaksi; paksut suortuvat riippuivat
hikisellä otsalla. Kirjavakukkainen villahuivi, joka hänellä oli
päässä, oli luistanut alas niskaan.

Rouva Lunding sai seisoa hetkisen kenenkään huomaamatta; mutta kun
hänet vihdoin huomattiin, tuli ihan hiljaista tuvassa.

Reetta sekä kummastui että ihastui hänen tulostansa ja tervehti häntä
sydämmellisesti; muutkin nousivat, tervehtivät ja kysyivät kuulumisia.
Hänen täytyi käydä istumaan ja nauttia, mitä oli tarjottavana.

Rouva Lunding istuutui ja joi kupin kahvia, jonka Reetta hänelle
kaatoi. Mutta hän oli ihan huumauksissa, ja hänen täytyi väkisin
tointua sen verran, että voi vastata, mitä häneltä kyseltiin, ja itse
kysellä, mitä oikeastaan jo tiesikin.

Reettakin tunsi vähitellen jotakin hämmennystä ja istuutui ääneti
penkille Martin viereen. Oli selvää, ett'ei enää oikein tahtonut sujua
puhuminen; oli liian monta vuotta välillä. Marttipa siis kohta jäi
yksin kyselemään ja vastailemaan, sillä Elsa, iso-äiti, jolla muuten ei
ollut kankea kieli, kuten iso-isä sanoi, ei ollut kokonaan unhottanut
noita juttuja viisi vuotta sitte, ja sentähden hän pysyi vähän
erillänsä.

Sitte, kun miehet ja lapset läksivät katsomaan porsasta ja iso-äiti
meni kyökkiin, siirtyi rouva Lunding istumaan Reetan sivulle.

Mutta silloinkin puhuivat he vain hiljaa ja kului pitkältä aikaa
jokaisen kysymyksen ja vastauksen välillä. Rouva katsoi harvoin ylös;
hän istui ja piirusteli päivänvarjollaan lattiaa.

"Ja oletko nyt oikein onnellinen, Reetta?"

"Olen", sanoi Reetta suoraan ja hymyili.

"Mutta entä miehesi?"

"Marttiko?"

"Niin, minä tarkoitan, rakastatko sinä häntä nyt?"

Nyt oli Reetan vuoro kumartua eteenpäin ja katsoa lattiaan. Mutta kun
hän huomasi, että toisen silmät tarkastelivat häntä, vastasi hän hiljaa
ja syvällä äänellä:

"Luulenpa, että me pidimme liian suurta melua siitä ennen aikaan, siitä
rakkaudesta ja siitä, se on, siitä, mitä luimme, minä tarkoitan."

Hän punastui ja vaikeni. Rouva Lunding alkoi taas piirustella lattiaa
ja katsoa alaspäin.

Mutta nyt kysyi Reetta:

"Ja sinä, oletko sinä naimisissa?"

Rouva nyykäytti myöntyvästi.

"Ja sinähän olet kaiketi hirveän onnellinen?"

Kun ei siihen tullut vastausta, alkoi Reetta ymmärtää eikä enää
kysynyt.

Mutta rouva Lunding tunsi käden olkapäällänsä. Se oli äiti, joka oli
tullut kyökistä ja kuullut kaikki.

"Näettekös, hyvä rouva", sanoi hän hitaasti ja vähän voitollisesti
hymyillen. "Olittehan te kerran suutuksissanne minuun, kyllä minä sen
tiedän, mutta silloin olitte niin nuori, ettekä tunteneet mitään. Mutta
olettehan nyt jo nähneet vähän maailmaa ja myöskin osaltanne kokeneet,
arvaan minä: vaan me vanhan-aikaiset talonpoikaisihmiset, meillä on
kaikki niin toisella tavalla; kun toinen on mies, toinen tyttö, ja kun
he muuten ovat hyvänluontoiset ja kunnon ihmiset molemmat ja tahtovat
olla hyvät toisillensa, niin siinä on kaikki, mitä tarvitaan; ja sitte
tulee yhteiset työt ja toimet; uskokaa te, hyvä rouva, se on jotakin
toista kuin se loru, jota te sanotte rakkaudeksi!"



KALASTUSKYLÄ.


Oli pieni, köyhä kalastuskylä, kymmeninen pientä, tervattua
puuhökkeliä, suuren, avaan meren rannalla.

Pitkänä ja kapeana, pääty päädyssä kiinni, koukerteli se kuin pieni
käärme suuren, paljaan hiekkaharjun takana, jonka päällitse meri
turhaan koetteli viskellä kuohuansa.

Hiljaisina, valoisina kesäpäivinä, milloin aurinko sulatti tervaa
seinistä ja paahtoi hiekan, niin että se poltteli jalan alla, saattoi
pikku kylä kuitenkin ikäänkuin levittäytyä yksinäisyydessään, kohota
hiekkaharjulle asti verkoillansa ja vapeillansa, lähetellä
puolialastomia, rähiseviä lapsijoukkoja rannalle saakka, ja voimakkaat,
päivettyneet naiset istuivat kyyrysillään hiekkaan tehdyn rovion
ympärillä, keittäen pikeä. -- Mutta pimeinä öinä rajujen talvimyrskyjen
aikana, jolloin taivas laski alas harmaansiniset, lentelevät pilvensä
lähelle autiota hiekkapintaa, jolloin suuret, valkoiset merilokit
tuskaisesti kokoutuivat yhteen joukkoon möyryävälle rannalle, jolloin
rannan hiekkasärkät savusivat kuin tuiskuava lumi, silloin vetäytyi
pikku kylä vielä pienemmäksi harjunsa taa, ikkunanluukut ja ovet
suljettiin, eikä edes savukaan tahtonut osata ylös mustaan kattoon
tehdyistä lakeisistaan, vaan jäi painamaan kattoja, alhaalla
tuskaisesti ladellen. Päivän toisensa perästä makasi kalastajain kylä
kuin kuolleena, suljettuna omaan itseensä; hiekkaa ja suuria
vaahtopalloja lenteli lakkaamatta sen yli.

Mutta silloin saattoi äkisti pimeinä, sumuisina öinä hiljaisuutta
keskeyttää nariseva ovi, joka varovasti avattiin.

Mies kiipesi hiekkaharjulle, laskeutui vatsallensa ja kuunteli merelle
päin, joka jyrisi hiekkaseinää vasten.

Toinen mies tuli hiipien naapuritalosta ja laskeutui hauen viereensä.
Hiljainen keskustelu alkoi, usein keskeytetty pitkillä vait'oloilla.
Vihdoin hypähti ensin tullut seisalleen ja juoksi alas kolmannelle
talolle, koputti luukkua, joka heti avattiin.

Ja ikäänkuin sovitusta merkistä narisivat nyt toinen toisensa perästä
kaikki kylän kuivat ovet. Pieniä, hartevia, kasvoiltaan parrakkaita
miehiä alkoi näkyä sumussa. Paksuja, ruskeita mekkoja ja nuttuja
liikkui edestakaisin puhumatta keskenään; korkeintaan kuiskaten jonkun
sanan siellä täällä kokoilivat he nuoria, portaita ja puoshakoja,
kunnes viimein kaikki kokoutuivat pienen sarvilyhdyn ympärille ja
nopeasti, äänettömästi kulkivat itään päin meren hiekkasärkkien
kohdalle.

Puolialaston nainen, paksu kampaamaton tukka olkapäillä riippuvana,
oli tullut muutamalle ovelle ja katsonut heidän jälkeensä. Mutta kun
heitä ei enää näkynyt, vetäytyi hän takaisin pitkään, äänekkäästi
haukotellen. Eikä taaskaan kuulunut muuta kuin meren kumea, lakkaamaton
pauhu.

Mutta idässä päin hiekkaharjulla leimusi vähän ajan perästä liekki
mustaa taivasta kohden: pikisoitsu, joka hitaasti liikkui kuin
aalloilla ylös alas ja samalla poistui nopeasti.

Milloin toisella, milloin toisella puolen harjua juoksi se edestakaisin
pitkin rantaa.

Välistä katosi se kokonaan ja oli poissa hetkisen, kunnes äkisti
ilmestyi kaukana idässä pienenä hiljaisena tähtenä, joka taas alkoi
lähestyä. Taikka leimahti se ihan kylän luona kuin pieni rovio,
lähteäkseen heti taas itään päin.

Ja niin jatkaa se lentelemistänsä lakkaamatta yksitoikkoisesti, vuoron
sinne, toisen tänne, väsymättä, kunnes äkisti yötä myöten kuuluu kumeaa
räiskettä ja huutoa mereltä. Silloin sammuu soitsu eikä näy mitään.

Mutta kuohujen takana näyttää myrsky kasvaneen hurjimpaan raivoonsa. Se
vinkuu ja lyö siivillänsä kuin suuri lintu hengen hädässä. Nuorat
katkeilevat, laivan kannella juoksennellaan, vahva komentoääni hukkuu
monesta suusta kuuluvaan, sekavaan huutoon, seinien halkeilemiseen ja
räiskeesen sekä yksinäisen naisen kovaan, kimakkaan tuskan
parahdukseen.

Hetkisen kuluttua vaikenee kaikki, kuin olisivat meri ja myrsky
nielleet äänet, ainoastaan räiske kaikuu vielä vahvemmin kuin kumeat
tykinlaukaukset.

Mutta vähitellen kohoavat huudot uudelleen, huudot kokoutuvat yhä
vahvempina, yhä lujempina, kunnes ne viimein yht'aikaa purkautuvat
hurjana parahtamisena, joka tuntuu leikkelevän maita ja meriä, naisen
ääni ylinnä kaikista vaikeroivasti, avuttomasti, lakkaamatta, miesten
koetellessa käsin hampain pysyä kiinni haaksirikkoisessa laivassa, joka
kuuluu vatkautuvan edestakaisin kuohuissa.

Hiekkaharjun juuressa meren puolella istuvat pienet, hartevat miehet
piirissä lyhdyn ympärillä, joka levittää punaista valoa hiekalle ja
parrakkaille kasvoille. Levollisesti odotellen istuvat he kyyrysillään,
kädet polvien ympärillä, pitäen silmänsä raollaan. Ei kukaan heistä
puhu. Muutamat ovat vetäneet päähineensä ylös korvilleen ja istuvat
puolinukuksissa. Toiset lyövät silloin tällöin kohmettuneilla käsillään
ympäri vartalonsa tai puhelevat sormiinsa.

Mutta kun käheät hätähuudot ja miesten yksitoikkoiset, pitkät
ulvahdukset tuolla merellä kaikuvat liian hurjasti ja vihlovasti vettä
myöten, kääntyy joku vanhus, istuen äärimmäisenä rivissä, vähän
poispäin muista ja supisee jotakin helminauhallensa, jonka on ottanut
mekkonsa taskusta.

Silloin tuntuu äkisti meri vavisten nousevan koko voimaansa. Yksi ainoa
ruhtova ääni kuuluu mereltä, lähempää maata. Sitte on kaikki hiljaa; ei
yhtään huutoa. Mutta yht'äkkiä tulee hiekkasärkkien ja rantakuohun
välillä kiehuva vesi täpötäyteen särkynyttä laivatavaraa: hirsiä,
laudanpalasia, purjeita, arkkuja, nuoria ja koko joukko suuria
tynnyrejä, joka kaikki hieroutuu vastakkain kuin kiehuvassa kattilassa.
Joku osa ajautuu rannalle, toinen huuhtoutuu takaisin aallon mukaan tai
musertuu paikoilleen. Suuri mastonpalanen köysinensä viskautuu
hiekkaharjun juurelle asti, ja lyhyt, iloinen huuto pääsee mieheltä,
joka on pysytellyt siinä kiinni. Hän on pelastunut.

Mutta veitsi syöstään heti hänelle sivuun, niin että hän kaatuu
takaperin. Miehet ympäröivät hänet ja lyhdyllä valaistaan hänen
kasvojansa, juuri kun ne painuvat takaisin hiekkaa vasten, viimeisen
kerran väsyneesti, kummastuneesti katsahtaen.

"Viiniä", mutisee lyhtymies, kääntäen haaksirikkoisen mustasta tukasta
ja tummasta ihosta katseensa muihin päin, jotka nyykäyttävät
myöntyvästi päätänsä.

Pari heistä kumartuu alas kopeloimaan haaksirikkoisen vaatteita ja
tarkastelemaan sormuksia, jotka säteilevät hänen sormissaan ja
korvissaan. Mutta nuori kalastaja pistää varmuuden vuoksi häneen vielä
pitkällä veitsellä syvän, ammottavan haavan kylkeen, ennenkuin he
jättävät hänet ja palaavat rannalle.

Siellä jo pari muuta on täydessä puuhassa puosha'oilla ja
nuoransilmukoilla pelastamassa tavaroita kuohusta. Viinitynnyrejä,
hirsiä ja lankunpalasia vedetään maalle, mikäli laineet niitä
huuhtelevat lähemmäksi. Ihmisruumiit vedetään myöskin ja ryöstetään
paljaaksi; arkut ja laatikot murretaan auki ja tutkitaan. Ja mikäli
aamu hämärtyy ulkona kylmänharmaassa sumussa meren päällä, täyttyy
ranta särkyneistä puutavaroista, vaskikattiloista, nahkavuoteista,
suurista ammeista ja alastomista ruumeista, jotka kootaan riviin
hiekkarannalle.

Tällä välin tuovat naiset kylästä lämmintä olutta suurissa
puuhaarikoissa, jotka kiertävät miehillä kädestä käteen. Väristen
aamukylmässä, ahne kiilto unisissa silmissä, seisovat naiset joukossa
harjun reunalla, katsellen läjiin koottuja hyvyyksiä:

Loistavia, kirjavia silkkikankaita, jotka paisuvat ylös arkuista;
täysiä hedelmälaatikoita; hajuvettä valkoisissa saviastioissa;
koristuksia, helmiä, hienoja, tahkottuja laseja, jotka säteilevät
himmeässä kullankarvaisessa ensi koitossa. Päivemmällä, kun ei enää
mitään ole korjattavaa ja kun ruumiit on huolellisesti haudattu harjun
juureen sekä kaksi miestä lähetetty etelään päin viemään piispan osaa,
vieritetään tynnyrit soittaen ja remuten tupiin, suuret puuhaarikat
pannaan pöydille, miehet ja koristautuneet naiset istuutuvat penkeille,
luukut ja ovet suljetaan ja päivät pääksytysten makaa pieni kalastajain
kylä hurjassa, tajuttomassa pauhussa, laulaen ja meluten valoisat
päivät ja pimeät yöt, hiekan ja valkoisten vaahtopallojen lennellessä
kattojen yli.

       *       *       *       *       *

Mutta kaikki tämä tapahtui monta, monta vuotta sitte, unhottunut oli
kaiketi jo tämä mitätön tarinakin, ainakin puoleksi, tässä suuressa,
köyhässä erämaassa, jossa meri ja hiekka vuosi vuodelta olivat
tasoitelleet, silitelleet ja haudanneet kaikki muistot kylmään,
kuolleesen syliinsä.

Rehevinä, hiljaisina kesä-iltoina, jolloin aurinko hitaasti vaipui
suuriin, veripunaisiin pilviin ja kuumenneesen mereen, silloin saattoi
joskus tapahtua, että tunnollinen perheenisä, ollen huvimatkalla tässä
luonnonihanassa seudussa, pysähtyi, näkyalaan ihastuneena, rannan
hiekkaan puoleksi hautautuneen laivanhylyn luo ja kuunteleville
lapsilleen kertoili noiden aikain verisiä tapauksia ja yöllisiä
kauhuja.

Mutta samalla hän ei koskaan unohtanut muistuttamatta, miten pitkälle
ihmiskunta sen jälkeen oli ehtinyt; mitenkä sivistys tälläkin alalla
oli tehnyt syvällistä, ihmisystävällistä työtänsä.

Ja sitä tunnollisesti kertoessaan osoitti hän ylpeästi pelastusveneen
lujasti muurattua huonetta, joka näkyi hiekkasärkkien takaa. Taikka
näytti hän itään päin kapeaa, matalaa niemeä, joka ulottui kauas mereen
ja jossa korkea, kapea majakka kohosi taivasta kohti maan viimeisenä,
mahtavana virstapatsaana.

Hiekkasärkätkin ylt'ympäri oli aikojen kuluessa vedetty sivistyksen
huolelliseen johtoon ja taiten istuteltu täyteen pitkissä, suorissa
riveissä, kaisloja ja ruokoja suojaksi lentohietaa vastaan. Ja
molempien näiden korkeain, elävien aitojen välillä, jotka kumpikin
rannallansa lähestyivät toinen toistansa niemen kärkeen päin, oli nyt
laajat, tummat kanervikkokankaat ja pienet, rauhalliset suot, jotka
höyrysivät hiljaisina kesäöinä.

Pieni kalastajain kylä oli tällä välin jotakuinkin säilyttänyt
omituisen käärmeenmuotonsa. Mutta se oli kasvanut paljon, paljon
suuremmaksi, pieneksi kalastajakauppalaksi, jossa oli kirkko ja
pappila, kauppiaita ja kestikievari ja monta pientä taloa, joiden
tiilikatot loistivat kahta punaisemmilta liituvalkeata hiekkapohjaa
vasten.

Ja hiljaisina, valoisina kesäpäivinä, jolloin aurinko sulatti tervaa
vanhoista puumajoista, joita vielä siellä täällä oli jäljellä, ja
paahtoi hiekan niin, että se poltti jalan alla, silloin saattoi pikku
kauppala yksinäisyydessänsä niinkuin ennen muinoin oikein levittää
hiekkasärkille mustat verkkovapeensa ja kalankuivaus-telineensä,
rähisevät, paljasjalkaiset lapsilaumansa ja naishenkilönsä, jotka
lyhytvartaloisina ja leveähartioisina istuivat kyyrysillään hiekassa,
perunoita kuoriskellen.

Etempänä rannalla istui maalareja rinteellä, ikäänkuin toinen toisensa
niskassa, suurten, keltaisten päivänvarjojen alla kuin sammakot
kärpösienien. Nuori kirjailijan-pilkkakirves, päässä panama-hattu ja
sangattomat lasit nenällä, tirkisteli kaikkea ylt'ympäri, muistikirja
kädessä. Ja kaikkialla kauppalassa näkyi joukottain vieraita
matkustajia, jotka ahkerasti tarkastelivat tätä merkillistä
kalastuskylää ja sen miellyttäviä luonnonasukkaita, jotka niin
yksikseen elivät täällä niin suurenmoisessa seudussa. Joukko
herrasväkeä, miehiä ja naisia, seisoi rannalla maalle vedettyjen
veneiden välillä, katsellen hyvin uteliaasti kahta kalastajaa, jotka
seisoivat hiekassa verkkojansa selvitellen.

Joku vieras, päässä takaraivalla korkea, harmaa hattu, pölynuttu
käsivarrella ja kiikari vatsalla, tuli ulos kestikievaritalon portaille
ja hengitti tunnollisesti "hyvin miellyttävää" meriveden ilmaa. Ja
etäällä idänpuolisilla hiekkasärkillä, ihan auringon polttavassa
paahteessa, tallusteli kokonainen perhe ulos valkoiselle häikäsevälle
niemelle, jossa joukko kalastajia veti nuottaa muutamalle maalarille.
Puolenpäivän rinnassa tuli kuumuus yhä rasittavammaksi. Kohta asettui
merelle ja kauppalan päälle raskaan lämmön välkkyvä ume, joka ikäänkuin
kukisti kaikki maahan.

Ei pienintäkään tuulenhenkeä tuntunut. Mihin hyvänsä katsoi, ilmaan tai
hiekkaan, kaikkialta pisti silmiin kuin hienoilla neuloilla. Ja
miellyttävä ranta-ilma tuli yhä vastenmielisemmäksi, tukehuttavammaksi
meren, auringon ja puolimädänneen kalanhaisun seokseksi.

Harmaahattuinen mies ja rannalla ollut herrasjoukko olivat jo ammoin
palanneet aamiaiselle kestikievaritaloon. Raskas, veltostuttava
horrostila laskeutui yhä tiheämmäksi vaipaksi koko kauppalan yli.

Kaikkialla talojen luona makasivat ankat, porsaat ja lapset kuorsaten,
kasvot hehkuvan kuumalla hiekalla. Raskaina ja unisina, paljain jaloin,
leningit auki, astuskelivat naiset ovissa, ainoastaan silloin tällöin
vihaisesti katsahtaen jonkun pienen huoneen pieneen oveen, jossa vielä
joku huvi-matkustelija, itikkaharso hatun ympärillä, seisoi leikkiä
laskien kalastajatyttöjen kanssa.

Mutta sepä se kohta olikin enää ainoa rähinä koko kauppalassa.

Yksin iloiset, paljasjalkaiset pikku tytötkin, jotka, hameet ylös
nostettuina juoksentelivat ja pulikoivat rannassa, istuutuivat
väsyneinä maalle vedettyjen veneiden varjoon ja miettivästi katselivat
pieniä, piipitteleviä rantatiiroja, jotka uiskentelivat vedenpinnalla
ja sukeltelivat kaloja tavoitellen.

Ylhäällä hiekkaharjun rinteellä istuivat kalastajat. Muutamat olivat jo
päästäneet verkonlangat putoamaan käsistänsä ja kumartaneet päänsä
uneen. Toiset vielä pitelivät urhollisesti vastaan ja katsahtivat
silloin tällöin väsyneesti merelle, suurelle, aavalle, sinertävälle
merelle, joka siinä levisi niin kirkkaana, niin toivottoman autiona,
että olisi luullut sitä kuolleeksi, ell'ei olisi kuulunut sen unista,
raukeata huountaa rantaa vasten.

Ulompana merellä luoteen puolella kulki yksinäinen, suuri höyrylaiva,
jättäen paksua mustaa savua suoraksi viivaksi jäljellensä.

Se oli "Two brothers" eli Veljekset, englantilainen rahtilaiva, jonka
piti päästä niemen itäpäitse etelään päin Kattegattiin ja edelleen
johonkin Itämeren satamaan.

Laivalla oli hiljaista. Oli juuri mitattu syvyyttä ja tunnettiin
olevansa varmat rannasta.

Ylt'ympäri etukojussa, jossa oli enin varjoa, makasivat merimiehet,
sekalainen joukko irlantilaisia, saksalaisia ja ruotsalaisia, yllä
punaruutuiset villapaidat, selki-seljällään, nenät kohti taivasta,
suuren raskaan laivan tyynesti kulkea jonottaessa kirkasta vedenpintaa
ja jättäessä jälkeensä kaksi pitkää, kapeaa karetta, jotka levisivät
kuin lumireki laivan kokasta.

Kapteenilla itsellään oli vahtivuoro.

Hän istui pienessä, sievässä kojussa komentosillalla, josta saattoi
mukavasti huomata kulun suunnan.

Hän oli pieni, paksu englantilainen, pelkkää pihvipaistia ja portteria,
aivan kaulaton, muoto leveä ja punakka, suuri, punainen parta ylös
poskille asti kasvavana. Mutta pieni, paksu, melkein muodoton käsi oli
kuin luotu kaatamaan yhdellä iskulla maahan niskoittelevia merimiehiä
ja puristumaan nyrkiksi suurisuisten jungmannien silmien edessä.

Katse hänen tuijottavissa silmissään oli muuttumattoman levollinen.
Eikä pienintäkään väräystä näkynyt hänen kasvoissaan, kun hän siinä
istui aamiaisen jälkeen mukavasti taapäin nojautuneena ja polttaa
tuprutti makeaa shag-tupakkaa lyhyestä puupiipusta, silloin tällöin
välinpitämättömästi katsellen ikkunasta valkoista, päivänpaisteista
rantaa, joka siinä jäi jäljelle.

Mutta hän ei ollut yksin.

Hänen edessään, puoleksi hänen polvellansakin ja kasvot häneen päin,
istui pieni, hento olento, leikitellen valkoisilla, sukkelilla
sormillaan hänen paksussa parrassansa.

Suuri kesähattu riippui takana seljässä mustasta samettinauhasta.
Punainen, auki levitetty päivänvarjo oli lattialla hänen allansa, varsi
ylöspäin ja pari hansikkaita sisässä.

Pieni, ahdas leninki oli kuin valettu nuoren, notkean ruumiin ympäri ja
päättyi ylhäällä melkein liian suureen poimukaulukseen hoikan, hienon,
sinisuonisen kaulan ympärille.

Välistä katsahti hän ylös ja hymyili, kun sattui tempasemaan henkeensä
väkevää savua, jota kapteeni arkailematta tuprutti häneen päin. Melkein
liian suuret, tummansiniset silmät ja melkein liian pitkät kaarevat
ripset tekivät hänet melkein lapsellisen näköiseksi. Taikka hän myöskin
ikäänkuin varkain näpisti kapteenin punaisesta, karvaisesta korvasta
tai kutitti häntä hiljaa kyljestä.

Mutta pienimmästäkin maltittomasta nykäyksestä tai suuttuneesta
ärähdyksestä lakkasi hän heti, kiersi molemmat nuoret käsivartensa
kapteenille kaulaan ja hiipi hänen rintaansa vasten, hyväilyjä
kuiskaellen.

Se oli "little Mary", pikku Maria.

Niin sanoi hän itseään ainakin itse täällä sisällä kaikessa
tuttavuudessa. Sillä kapteeni Charles, jos hän muuten häntä
puhuttelikaan, sanoi häntä vain Maryksi.

Mutta viime kuukausien vienot kesätuulet, runsaat rahdit ja onnelliset
matkat olivat pehmittäneet kapteenin mielen. Ja ensi kerran elämässään
tunsi hän mielessään alinomaista pelkoa, että oli tekemässä jonkin
suuren ja hirveän tyhmyyden.

Ja tuossa makasi nyt Mary ihan hiljaa, kädet kierrettynä hänen
kaulaansa, suuret silmät uneksien katselevina läheistä päivänpaisteista
rantaa.

Hänen kähäräinen päänsä lepäsi kapteenin rinnalla, kohoten ja
laskeutuen hitaasti hänen raskaan hengityksensä mukaan.

Mutta kun kapteeni Charlesin raskas käsi nyt laskeutui hänen tukallensa
ja alkoi sitä hiljaa silitellä, sulki hän silmänsä eikä
liikahtanutkaan.

"Little Mary", supisi kapteeni hiljaa. Se tapahtui nyt ensi kerran.

Mutta heidän siinä niin istuessaan kuului äkisti kannelta outoa melua,
kone pysähtyi käymästä ja toinen perimies tuli hengästyksissään juosten
rappuja ylös ja änkytti Englannin kieltä murtaen:

"Herra kapteeni ... me ... me olemme kiinni!"

Kapteeni Charlesin raskas ruumis oli jo yht'äkkiä työntänyt päältänsä
Maryn ja kiroten juossut ulos ovesta kurkistamaan laidan yli.

Niin ihan oikein! Laiva oli kiinni, kirkkaasta, lasivehreästä vedestä
kiilsivät piikivet ja raakunkuoret uurteiselta pohjalta, johon he ihan
hiljaa ja varovasti olivat ajaneet kiinni.

Kapteeni Charles seisoi kauan veteen katsoen, hänen muotonsa oli tullut
veripunaiseksi. Mutta katsottuaan alas pitkin laivansivuja ja
huomattuaan, ett'ei sille ollut tullut mitään vahinkoa, kääntyi hän
äkisti poispäin, helpotuksesta nauraa hohottaen, johon Mary paraan
taitonsa mukaan yhtyi, vaikka hän vielä oli ihan kalpea säikähdyksestä
ja silmät täynnä kyyneliä.

"Puolella voimalla! -- takaperin! -- puolella voimalla!" komensi
kapteeni Charles levollisesti alas konehuoneesen ja samalla iloisesti
lausui: "all right", kaikki hyvin, kannelle päin, jossa merimiehet joka
haaralta kokoutuen kurkistelivat laidan yli.

Mutta kun nyt kone jälleen rupesi käymään, astui hän kiivaasti pari
kertaa edestakaisin komentosillalla ja polttaa tuprutti miehen lailla
piippua, ikäänkuin oikein tointuakseen peljästyksestä. Hän tunsi vielä
sydämmensä sykkivän kovasti ja kasvojansa polttavan.

Mutta laiva ei liikahtanut.

"Koko voimalla -- takaperin -- koko voimalla!"

Mutta se ei liikahtanut.

Ja vaikka kone kuinka ponnisti ja puhki ja savu mustana ja sakeana
tuprusi piipusta, niin pysyi laiva kuitenkin horjumattoman lujasti
kiinni, kumisten vain omista ponnistuksistaan helähtelevällä raudan
äänellä.

Kauppalassa oli kuitenkin äkisti huomattu, mitä oli tapahtunut, ja
nopeasti herätetty ihmiset puolipäivä-unestaan.

Yksitellen astua tallustelivat jo kalastajat hietikkoa pitkin, vatsa
hyppivänä naurusta. Yhä useampia tuli joukottain perästä, ja jo pitkän
matkan perästä voi nähdä leveää naurua heidän päivettyneissä
kasvoissansa.

Lähimmät hiekkasärkät kylän ympärillä karttuivat yht'äkkiä täyteen
naisia ja lapsia, jotka käsillään varjostaen silmiänsä katsoa
tirkistelivät pohjoiseen päin. Muutamia juoksi alas, toisia päin
vastoin ylös harjulle.

Joka taholta, aina niemeltä saakka näkyi ihmisiä kiireesti rientävän
kankaan yli, huutaen ja osoitellen toinen toisellensa jo hyvän matkan
päästä. Yksin vieraat matkustajatkin, sekä naiset että miehet, olivat
yht'äkkiä jättäneet kestikievarin aamiaispöydän, rientääkseen
onnettomuus-paikalle, harmaahattuinen kaikkein edellä, ruokaliina
kiireessä pistettynä puoleksi takataskuun, kunnes koko väkijoukon
huomio kääntyi pelastuksen-välittäjään, joka ihan levollisena tuli
vaunuilla ajaen.

Kaikki olivat nyt yht'äkkiä päässeet jaloillensa. Pienimmistä
puutölleistä, kauppiasten suurista taloista, joka majasta lähdettiin
ulos hiljaisessa, levottomassa mielenliikutuksessa, joka yhä enemmin
valtasi kaikki. Kokouduttiin porstuan oville kysellen ja selitellen.
Kauppias seisoo ovellansa hieroen kuin viluissaan käsiänsä, niinkuin
jolla on huono ruoansulatus; yksin nuori, kalpea pappikin näkyi kovassa
mielenjännityksessä astuskelevan ylös hiekkaharjulle pappilan taa ja
katsahtavan pohjoiseen päin.

Mutta kun viimein ulompaa tullut sanoma peruuttamattomasti vahvisti,
että laiva oli kiinni, ihan avuttomasti kiinni, silloin purkautui
mielenjännitys yksiääniseksi, vapahtavaksi nauruksi ovelta ovelle yli
koko kauppalan.

Kauppias hypähti keveästi kuin höyhen ylös kierretuolistaan, työnsi
rasvaisen, liputtoman lakin taapäin niskaan ja käski jo edeltäpäin
hinata suuren viina-ankkurin ylös kellarista. Iloisia kasvoja
juoksenteli kaduilla käyden tervehtimässä naapureja ja tuttavia; nuori,
kalpea pappi astui hiljaa kammariinsa ja avasi almukirjansa; ja muuan
vaimo, joka ei ollut neljääntoista päivään nähnyt sianlihaa
pöydällänsä, alkoi hämmästyksissään kurittaa ainoata lastansa, niin
että se piti melkein väkisin pelastaa häneltä käsistä.

Yksin vanhat ja vaivaisetkin, jotka tuskin jaksoivat astua, hiipivät
ylös hiekkaharjuille näkemään suurta savuavaa hirviötä, joka siellä
ulompana puhkaen ja kolisten koetti päästä irti.

Onnettomuus-paikalla oli merenranta täpötäynnä ihmisjoukkoja. Ja ulkona
laivan luona, joka oli kiinni kolmannella karilla hyvän matkan päässä
maasta, uiskenteli meluava joukko suuria ja pieniä veneitä, laitoja
myöten täynnä nuoria ja vanhoja kalastajia, jotka nauroivat ja huusivat
joka kerran kapteenille, kun hän vain näyttäytyi komentosillalla.

Perimiehensä kautta oli näet kapteeni kieltänyt ketään tulemasta
laivaan ja oikealla englantilaisen itsepäisyydellä hyljännyt kaikki
avuntarjoukset.

Sitä vastoin oli kaikki laivamiehet kutsuttu kannelle ja suuri vene
laskettu alas, kaksi ankkuria viety kauas taapäin ja niiden vahvat
vitjat kierretty vintturin ympäri ja koneen käsketty panemaan
liikkeelle kaiken voimansa, sillä irti heidän piti päästä.

Itse käveli kapteeni vähän kalpeana, vähän värähdellen kuin kuumeesta,
mutta muuten tyynenä edestakaisin komentosillalla kojuunsa ja jälleen
ulos, viskoen käskyjä lyhyesti ja jyrkästi pitkin laivan kantta, mutta
edes katsahtamattakaan veneihin. Mary seurasi häntä suurilla,
kyyneleisillä silmillään sohvaltansa kojusta; hän oli kerran koettanut
lähestyä häntä, mutta kapteeni oli tylysti työntänyt hänet pois,
virkkamatta sanaakaan.

Mutta vaikka kone olisi kuinka puhkanut ja ponnistanut voimiansa
viimeiseen piirtoon asti, yhtä vähä siitä oli apua; laiva oli lujasti
kiinni, se ei siirtynyt tuumaakaan, vaan vaipui hitaasti yhä syvemmälle
hiekkaan ja vapisi kuin sisällisestä mielipahasta helähdellen raudan
äänellä.

Jokaisesta uudesta, turhasta yrityksestä kaikui naurunpuuska alhaalta
veneistä, johon ikäänkuin kaiku kuului vastaan rannalta.

Tällä välin tuli yhä useampia veneitä lisäksi. Aina niemeltä ja
pienestä kylästä etempää etelästä päin tuli niitä hiljakseen pitkin
rantaa, niin että viimein kasvoi pieni, tiheään sullottu laivasto pikku
aluksia, jotka hankasivat ja sysäsivät toinen toistansa ja tunkeutuivat
toistensa väliin kuin iloisessa kansanjuhlassa.

Ja mikäli jokaisesta laivan turhasta ponnistuksesta varmuus kasvoi,
että se pysyi lujasti kiinni, ja mikäli samalla malttamattomuus kasvoi,
sikäli pauhattiin yhä kovemmin joka kerran, kun yksikään pää näkyi
laivan laidalta.

Nythän siitä kohta piti jotakin tuleman! Mutta saattaisivathan yhtä
hyvin antautua hetipaikalla! Sillä tämähän jo alkoi tuntua vähän
yksitoikkoiselta, varsinkin niistä, jotka olivat jättäneet
kärsivällisyys-pussinsa kotiin eukkojen ja lasten luo!

Varsinkin, tietysti koeteltiin arvaella, mitä siinä saattoi olla
lastina. Muutamat veneet nuuskivat lakkaamatta laivan ympärillä, eikä
kukaan enää epäillyt, että lasti oli semmoinen, joka voi korottaa
pelastuspalkan hyvinkin suureksi. Muutamat sanoivat pummulia
luotettavammaksi tavaraksi. Toiset olivat kyllin vaatimattomat ja
tyytyivät rautaan ja hiilin. Mutta kun joku nuuskijoista oli
tuntevinaan kahvin hajua, saavutti se heti melkein yksimielisen
suostumuksen. Ja kun samassa punapaitainen merimies, katsellen asiaa
naurettavalta puolelta, pisti päätänsä jostakin aukosta ja alkoi
irvistellä veneille, huusivat he heti hänelle kuin yhdestä suusta, eikö
jo kohta kahvi ruvennut valmistumaan, ja käskivät häntä sanomaan
matamille, ett'ei hänen pitänyt säästämän papuja, vaan keittämän oikein
väkevää, koska he nyt olivat tässä jo olleet kaksi tuntia ja alkoivat
kyllästyä odottelemiseen.

Mutta kapteenin silloin näyttäytyessä komentosillalla ja laivan
alkaessa taas vähäisellä toivon vilahduksella ponnistella voimiansa,
lähettivät he kuitenkin uuden naurumyrskyn vierimään pitkin meren
pintaa. Kaiku vastasi rannalta, ja yksin aurinkokin alemma vaipuessaan
paistoi niin valoisasti tuon näyttämön yli, kuin olisi se tahtonut
seoittaa tyynen, leveän hymynsä yleiseen iloon.

Pelastuksen-välittäjä seisoi laivan takapuolella suurenlaisessa,
kuusiairoisessa veneessä, pysyen vähän etempänä muista.

Hän oli pitkäkasvuinen, vahvaruumiinen, parraton ja suurikäsinen mies
ja koetti tyynellä, vakavalla silmäyksellä mahtavasti katsella tuota
kaikkea.

Mutta hänen suunsa ympärillä värähteli heikkohermoisia nykäyksiä, joita
oli mahdoton hillitä. Ja kun hän kuuli "kahvi"-sanaa mainittavan
jossakin nuuskivassa veneessä, värähti koko hänen suuri ruumiinsa, jota
paitsi hänen täytyi koko voimallaan tukeuttaa hymyä.

Tullinhoitaja, lihava herra, kultasankaiset lasit silmillä ja
kultareunuksinen lakki päässä, lähestyi toisessa veneessä ja tervehti.

"Mitä sanotte tuosta, herra välittäjä?" sanoi hän, nauraen pehmeässä,
tulipunaisessa parrassaan, joka oikein liekitsi päiväpaisteessa.

"Mitä?"

"Minusta tuo on oikea jöröjukka, vai mitä?"

Pelastuksen-välittäjä nykäytti olkapäitään, jota voi selittää, miten
ken tahtoi. Mutta tullinhoitaja nauroi taaskin ja sanoi:

"Siinä on varmaankin kahvia, vai mitä?"

"Oh, kenpä sen tietää", vastasi toinen levollisesti, melkein papillisen
arvokkaasti ja yhä katsoen suoraan eteensä. "Varmaankin on siinä vain
rautaa tai ehkä hiiliä. Englantilainenhan se on."

"Englantilainen, niin, hi hi! Oikea englantilainen kyllä! Sitkeä ja
kestävä kuin englantilainen pihvipaisti, vai mitä? Hän tahtoo kaiketi
itse päästä pois, hi hi! Oletteko kuulleet moista, herra välittäjä?"

"Ehkäpä hän pääseekin", virkkoi välittäjä, kun toinen viimeinkin
lakkasi nauramasta. Mutta jo paljas ajatuskin sinnepäin sai värähdykset
suun ympärillä näkymään selvemmin.

"Antakaa anteeksi, hyvät herrat! Onko totta, mitä minulle kerrottiin,
että on sähköteitse kutsuttu pelastushöyryä?"

"Mitä?" virkahti tullinhoitaja ja kääntyi nopeasti ääntä kohti.

Se oli harmaahattuinen herra; hän oli hyyrännyt veneen ja soutajiksi
neljä vanhaa kunnon kalastajaa. Hän seisoi, kiikari kainalossa, ja
näytti olevan aika puuhassa.

"Minä tahtoisin mielelläni tietää", kertoi hän laveammin, "onko totta,
mitä minulle on toiselta taholta kerrottu, että on sähkösanomalla
kutsuttu pelastushöyryä ja että sitä odotellaan, niinkuin varmasti
kerrotaan?"

"Niin, kyllä se on täällä hetkisen perästä", vastasi
pelastuksen-välittäjä ja käänsi nyt ensi kerran päätänsä katsomaan
koillista kohti.

Siellä näkyi myöskin kohta pieni höyry, joka, kääntyen niemen ympäri
etelästä päin, heti saapui alas heidän luoksensa.

Pelastuksen-välittäjä viittasi samassa miehilleen ja töintuskin päästen
tiheän venejoukon läpi laski laivan viereen, tervehti kohteliaasti ja
kysyi puhtaalla Englannin kielellä, tarvittiinko apua. Kapteeni Charles
oli tullut ulos komentosillalle, nähnyt pikku höyryn pysähtyvän ja
levollisesti asettuvan ankkuriin parin köydenmatkan päähän heistä.
Hänen muotonsa oli ihan kuin muuttunut; se oli tuhkanharmaa ja
ikäänkuin kokoonpusertunut. Hänen kätensä vapisivat eikä hän ollenkaan
katsonut alas.

Mutta kun pelastuksen-välittäjä kolmannen kerran lausui kysymyksensä,
kuului laivasta lyhyt äreä "ei", jolloin hän taaskin tervehti
kohteliaasti ja peräytyi pois nurisevien veneiden välitse.

Mutta tuskin ehti hän entiselle paikalleen, kun merenpinta värähti
aivan hiljaa.

Ei ollut pilvenhattaraakaan taivaalla eikä sanottavasti tuultakaan,
niin että tuosta ei sen enempää huolittu.

Vähitellen alkoivat kuitenkin veneet sysiä ja raapia toinen toistansa
vastaan. Kylmä, kostea tuulenhenkäys tuli lännestä maata kohti, ja
kaukana merellä kohosi lukemattomia valkoisia pilkkuja, jotka nopeasti
lähestyivät, vieriskellen syvyyksiä pitkin.

Aurinkokin muuttui äkisti niin kummallisen raukeaksi ja paistoi viimein
kuin sumun läpi. Tainvaanrannalle kohosi pitkiä, keveitä harsopilviä,
hienon hienoja vain, jotka nopeasti tulivat lännestä ja hävisivät
itään, niin nopeasti, että silmä tuskin ehti niitä huomata, kun ne jo
haihtuivat sinitaivaaksi. Mutta läntiseltä taivaanrannalta kohosi nyt
hitaasti tummansininen verho, joka teki meren ihan harmaaksi, ilman
paksuksi ja puolipimeäksi ja rannalla liitelivät pikku tiirat
edestakaisin, kimakasti piipitellen ja tunkeutuen likemmäksi rantaa
yhteen joukkoon.

Kohtapa jo rupesi meri lainehtimaan niin kovin, että veneiden täytyi
soutaa maalle. Yksin voimin saatiin ne vedetyiksi ylös kuivalle asti,
jonka jälkeen ääneti asetuttiin niiden välille, missä oli paras suoja.

Sillä nyt tuntui, että kohta piti jotakin laivasta tuleman tavalla tai
toisella. Jo aljettiin melkein peljätä, että se mies ehkä oli kyllin
itsepäinen ja aikoi jättää laivan särkymään palasiksi, ennenkuin
antautua.

Ainakin näytti jotenkin arveluttavalta. Laiva oli keskellä kuohua,
pitkä sivu merelle päin, joka jo pauhasi kovasti sen kylkeä vasten.
Silloin tällöin oli jo joku kuohu viskautunut kannelle asti ja laiva
oli monta kertaa ruskahdellut rungossaan.

Äkisti alkoi kuulua niin tavattoman kiireistä hälinää laivan kannelta.
Miehet juoksentelivat edestakaisin lyhyiden komentosanain mukaan,
ramistelivat ketjuja ja huusivat vastauksia myrskyssä.

Nähtävästi he aikoivat tehdä vielä viimeisen yrityksen. Ja sinä hetkenä
oli niin hiljaista rannalla, että olisi voinut kuulla lämmittäjäin
lapionliikken alhaalla konehuoneessa, propellin alkaessa kiertyä
takaperin.

Vintturi liikahti, ankkuriketjut juoksivat ja laiva notkui kaikista
liitoksistaan liiallisissa ponnistuksissa. Kone työskenteli raskaasti
ja puhki kumean epätoivon äänellä; savu tuprusi läjäpäissä lennättäen
kanssansa joukoittain suuria kipunoita tummansinistä taivasta kohti. Se
näytti oikein kamalalta.

Jotkut rannalla olevista naisista alkoivat vaikeroida; muutamat miehet
nousivat seisomaan. Ja tällä välin laskeutui aurinko veripunaisena
suuriin pilvikukkuloihin, jotka noustessaan äkisti alkoivat hehkua ja
levittivät kullan hohtoansa pitkin levotonta merenpintaa.

Vihdoin pysähtyi kone. Ja vielä pitkän, äärettömän pitkältä tuntuvan
odotuksen jälkeen, joll'aikaa yhä useampia miehiä oli noussut
seisomaan, näkyi vihdoin yhä sakenevassa pimeässä hätälippu hitaasti
nousevan. Yht'aikaa kuului käheä, hiljainen ja pitkä vihellys
höyrypillistä.

"Nyt se itkee", sanoivat muutamat.

Mutta ei siinä ollut aikaa sukkeluuksia ladella. Kahdeks'airoinen vene
läksi nopeasti soutamaan pelastuksenvälittäjän ja tuomarin apulaista,
joiden tuli asianmukaisesti järjestää ja lain sinetillä vahvistaa
pelastusehdot.

Tuuli oli kasvanut yhä kovemmaksi; mutta suuri vene sukelsi kuitenkin
verrattain keveästi ja nopeasti vielä raskaasti vierivien aaltojen yli.
Kohta he pääsivät laivan suojaan.

Kapteeni ei ollut kannella. Perimies otti heidät vastaan ja pyysi heitä
menemään alas kajuuttaan. Siellä oli vähä sanakiistaa, jonka jälkeen he
taas soutivat pois, mutta ei maalle, vaan pelastushöyryn luo. Hetkisen
kuluttua palasivat he sieltä pelastusyhtiön asiamiehen kanssa. Hän oli
pieni, laiha, äänetön, kylmäkasvoinen herra, suu ohut, huulet
yhteenpuserretut, leuka parraton, yllä musta nuttu hyvästi kiinni,
päässä musta hattu ja hansikas vasemmassa kädessä, jossa hän piti
hattua.

Perimies otti heidät taaskin vastaan ja vei alas kajuuttaan.

Siellä oli lamppu palamassa suuren nelikulmaisen mahonkipöydän päällä,
joka melkein täytti koko huoneen. Katto ja seinät olivat synkässä,
vehreänkaltaisessa pimeässä, suuren läkkivarjostimen takana, jonka
valkoiseksi maalattu sisäpuoli kokosi kaiken valon kirkkaalle,
kiillotetulle pöydälle.

Siinä oli kasoittain karttatorvia ja merimiehen-koneita, työnnettynä
toiselle puolelle muutamien lasien ja tyhjien pullojen väliin. Toinen
puoli pöytää oli tyhjä; ja siellä, kajuutan sisimmässä nurkassa istui
kapteni Charles. Hän ihan varmaan oli juovuksissa, niinkuin koko
huonekin haisi rommilta tai konjakilta.

Suuri, punainen parta lampun valossa, kyynäspäät pöydällä ja kädet
molemmin puolin päätä, istui hän ja katsoa tuijotti jäykästi eteensä.
Mary oli jossakin lähellä, vaikka näkymättä; ainoastaan silloin tällöin
kuuluivat hänen toivottomat nyyhkytyksensä.

Ihan kapteenin seljän takana löi meri lakkaamatta laivan kylkeä,
raskaasti, uhkaavasti, niin että pienessä ahtaassa huoneessa kumahteli
niin kamalalta, että nuori tuomari, vielä tottumaton toimeensa, ihan
kalpeana katsoi sinnepäin, kuin odotellen meren minä hetkenä hyvänsä
vierivän heidän ylitsensä.

Ylhäältä kannelta kuului lakkaamatonta, raskasta astuntaa, laivaväki
kun näet joka mies kokoutui ihan heidän päänsä päälle. Äänet kuuluivat
vain epäselvästi ja sekaisin niinkuin syvä, käsittämätön murina, joka
myöskin melkein kokonaan taukosi, kun kajuutan portaiden ovi sulkeutui
tulijain jälkeen.

Kapteeni Charles ei noussut eikä pyytänyt tulijoita istumaan, vaan
kysyi ihan lyhyesti, mitä apu maksoi.

Asiamies pyysi nähdäkseen laivan paperit. Kapteeni Charles otti ne
pöydänlaatikosta ja työntäsi pitkin pöytää asiamiehelle, joka ne heti
avasi.

"Vai niin, pummulia", sanoi hän.

Kapteeni nyykäytti päätään.

Mutta pelastuksen-välittäjän vahva ruumis taaskin ikäänkuin vähän
värähti ja samalla hänen täytyi tukeuttaa hymyä pääsemästä huulillensa.

"Neljätuhatta puntaa", sanoi asiamies ja työnsi paperit takaisin.

Kapteeni Charles katsahti äkisti ylös. Hän aivan kuin kerrassaan
selvisi humalastaan eikä ollut uskoa korviansa.

Vaan kun asiamies levollisesti ja jyrkästi toisti sanansa, tempasi hän
päättäväisesti pois paperit, pisti ne ilman mitään laatikkoon ja
viskautui entiseen asentoonsa, sanoen lyhyesti ja jyrkästi hänkin:
"ei".

Oli hetkinen äänettömyyttä. Pelastuksen-välittäjä, jonka asia ja virka
oli kaikissa tapauksissa olla kapteenin puolella ja kannattaa hänen
etuansa, tahtoi välitykseen ryhtyä. Mutta silloin uudisti kapteeni niin
lyhyesti ja jyrkästi kieltonsa, että asiamies otti hattunsa pöydältä,
kumarsi ylpeästi ja läksi astumaan kajuutasta ylös portaita myöten.

Nuori tuomari seurasi nopeasti jäljestä, ja kohta sen jälkeen kuului
heidän veneensä lähtevän pois laivan tyynipuolelta.

Vaan puolen tunnin kuluttua, joll'aikaa laivan tila kävi yhä pahemmaksi
ja merimiesten nurina kasvoi liian kovaääniseksi, lähetettiin kuitenkin
taas vene noutamaan auttajia, ja he saapuivatkin heti.

Kapteeni Charles istui vielä samalla paikallaan, ainoastaan vielä vähän
syvemmällä varjossa. Pelastuksen-välittäjä, joka olikin jäänyt laivaan
viime kerralla, seisoi hänen ylitsensä kumartuneena lohduttelevassa
asennossa, kädellään taputtamassa häntä olkapäähän, kun he astuivat
sisään.

"No hyvä", sanoi hän, kääntyen heidän puoleensa, "kapteeni Charles
suostuu. Neljä tuhatta puntaa siis."

"Kuusi tuhatta", sanoi asiamies levollisesti, huomauttaen lyhyesti
myrskyn kiihtymistä.

Kapteeni Charles aikoi hypähtää ylös. Terävästi katsoi hän
asiamieheen ja hänestä pelastuksen-välittäjään. Mutta tällä kertaa ei
pelastuksen-välittäjä, onnetonta kyllä, enää jaksanut niellä nauruansa,
vaan kun kapteeni Charles sattui näkemään sen, hillitsi hän äkisti
ilonsa. Kapteenin muoto muuttui kuin puoli kivettyneeksi, ja hän vaipui
hitaasti takaisin varjoon, nyykäyttäen päätään, niinkuin olisi sanonut:
kyllä minä nyt ymmärrän.

Pelastuksen-välittäjä rohkasi mielensä ja astui taas kapteenin luo,
sillä hän tiesi, että pelastusyhtiö periaatteen vuoksi ei puolentanut
ropoakaan kerran lausutusta summasta. Sentähden hän koetti
surkuttelevilla liikkeillä selittää kapteenille, että eihän tässä mikä
muu auttanut kuin suostua ehtoihin, koska laivan tila kävi yhä
tukalammaksi. Eihän mitenkään saattanut jättää laivaa semmoiseen
asemaan aamuun asti, koska se sitä ennen pieksäytyisi ihan hajalle.
Senpätähden oli nyt pelastettava, mitä pelastaa voi, ja sovittava heti
pelastushöyryn kanssa. Kapteni Charles ei vieläkään vastannut
sanaakaan. Varjosta tähystelivät hänen silmänsä arasti milloin ketäkin
vieraista. Suu ja koko ruumis vapisi hänen vetäytyessään yhä syvemmälle
nurkkaan, jossa meri jyristen jyskytti häntä selkään.

"Ei, ei, ei", mutisi hän viimein puoli pyörryksissä ja ikäänkuin
heräten saapasten jyhmeestä, joka taaskin lähestyi kannella. "Ei, ei,
ei."

Asiamies, joka tähän asti oli seisonut kylmänä ja levollisena, toinen
käsi seljän takana, toinen västin povessa, jossa hänellä olivat
painetut välikirjat, hänkin nyt lähestyi. Hän nyt vain tahtoi
pelastuksen-välittäjän huomautuksiin omasta puolestaan lisätä, että
ell'ei asia ollut päätetty puolen tunnin kuluessa, täytyi
pelastushöyryn lähteä pois, se kun ei uskaltanut jäädä yöksi tähän näin
rannalle. Vielä yksi epuu oli hänen varman käsityksensä mukaan sama
kuin sekä laivan että lastin täydellinen häviö.

Sitte tahtoi hän pyytää kapteenin päättämään asian nyt, sillä
neljännestunnin kuluttua hän, asiamies, ehkä ei enää tyytyisikään
samaan summaan.

"Ei, ei, ei", mutisi kapteeni Charles yhä nurkastaan, pudistellen
melkein kuin mielipuoli päätänsä.

Äkisti hän kuitenkin hypähti ylös, löi nyrkkinsä pöytään ja alkoi
sekavasti loruta katkonaisia sanoja, joita ei kukaan voinut käsittää.

Mutta kun asiamies silloin otti hattunsa ja aikoi keskeyttää
keskustelut, viskautui hän jälleen pöydän viereen, kasvot käsiin
peitettyinä, nyyhkien mielettömässä ja voimattomassa raivossaan.

"Kuusi tuhatta puntaa", toisti asiamies hiljaa vähän ajan perästä,
kädellään jo kiertäen oven lukkoa.

"Viisi tuhatta!" huudahti kapteeni, lyöden taas nyrkkinsä pöytään ja
ylös katsahtaen.

"Kuusi tuhatta."

"Ei, ei, ei!" huudahti hän hurjasti, "sehän on puoli koko laivan ja
lastin hinnasta. Viisi tuhatta! Viisi tuhatta!"

"Kuusi tuhatta -- viisi minuuttia."

"Hyvät herrat, saanko minä..." yritti pelastuksen-välittäjä; mutta
kapteeni, kuultuaan hänen äänensä, esti kaikki hänen välityksensä,
pyytäen mustetta.

Asiamies työnsi välikirjan hänen eteensä ja hän kirjoitti alle. Nuori
tuomari tuli esiin, teki monenlaisia temppuja lakalla ja sinetillä,
osoitti joitakuita paikkoja, jotka kapteni Charles näki kuin sumusta,
vaan joihin hänen kuitenkin piti kirjoittaman nimensä. Ja hän
kirjoitti.

Mutta kun se kaikki oli laillisessa järjestyksessä, kääntyi hän
puoleksi pelastuksen-välittäjään päin ja kysyi hiljaa, mitä hän oli
hänelle velkaa "avusta".

"Puoli prosenttia pelastusmaksusta, herra kapteeni", vastasi hän
kohtelijaasti kumartaen.

Kapteeni kirjoitti senkin.

Kahden tunnin kuluttua kulkea jonotti "Two brothers" niemen
pohjoispäitse. Perimiehen vuoro oli pitää vahtia. Kapteeni Charles oli
sulkeutunut omaan hyttiinsä.

       *       *       *       *       *

Mutta pikku kauppalassa loisti tänä pimeänä, myrskyisenä iltana tulta
jok'ainoasta suuresta ja pienestä talosta, joissa jo oli aljettu pitää
kemuja puolella pelastussummalla kalastajain laillisella osalla.

Kauppiasten puodeissa ja puotikammareissa oli kosolta rähisevää väkeä,
eikä suinkaan vähimmin kestikievaritalossa, jossa matkustavaiset,
ihastuksissaan harvinaisesta onnestansa, olivat tilanneet suuren
punssimaljan.

Kaikki huoneet, jopa porstuatkin olivat täpö täynnä nuoria ja vanhoja
kalastajia, niin ett'ei kunnolla päässyt läpi kulkemaan; ja kaikkien
hattujen päällä liiteli suuressa, matalassa, puolipimeässä huoneessa
savuhöyry, niin sakea, että tuskin näki kahden askelen päähän.

Kuitenkin olivat naisetkin uskaltaneet tulla sinne herrainsa seurassa,
he istuivat yhdessä joukossa jonkun oven luona ja heillä oli "hirveän"
hauskaa. Harmaahattuinen herra, isäntänä tässä tilaisuudessa, seisoi
pöydän päässä, kaataen juotavaa suuriin olutlaseihin, jota vastoin
nuori kirjailija oli, niinkuin hänelle sopikin, asettunut ihan keskelle
väkijoukkoa.

Olipa siinä melu, niin ett'ei saanut selvää mistään. Kaikki puhuivat,
kaikki nauroivat; ja ulkona porstuassa alkoivat muutamat maltittomat
"vetää" jotakin laulua.

Mutta kun hetkiseksi syntyi vähän hiljaisuutta, kääntyi suuri
punapartainen keski-ikäinen kalastaja, joka oli koko ajan pauhannut
kaikista kovimmin, naisiin ja muihin vieraihin matkustajiin päin,
sanoen:

"Kuulkaas hyvä herrasväki -- ettekö tahdo kuulla pientä laivurijuttua?"

"Kyllä, kyllä, kertokaahan!" huusi nuori kirjailija perin onnellisena
ja hyppäsi ylös penkille, lyijykynä valmiiksi suussa.

"Kyllä, kyllä, kyllä!" huusivat nuoret naisetkin ihastuksissaan ja
taputtivat käsiänsä.

"Kertokaahan!" virkkoivat myöskin kaikki herrat yhteen ääneen. Mutta
harmaahattuinen herra nousi tuolille ja huusi kaikista kovimmin:

"Se on oikein, hyvät ystävät! Mutta kertokaa vain joku oikein
kelvollinen vanha juttu, niin ei pidä puuttuman kielenkostuketta, hyvät
ystävät!"



A. STRINDBERG.

Paavo ja Petter. -- Herra Pentin vaimo.



PAAVO JA PETTER.


I.

On kylmän kolkko jouluyö, hiljainen kuin hauta, pääkaupungissa, kaikki
elämä on kuin kuoliaaksi kylmettynyt, niin että tuulikin pysyy ihan
hievahtamatta, tähdet vain välkkyvät ja värisevät kuin pienet kynttilät
ainoina elämän merkkeinä. Yksinäinen yövartija melkein juoksee kadulla,
ett'eivät jalat pääsisi paleltumaan; vanhain puutalojen nurkat
paukkavat, kun hirretkin kutistuvat kuivasta pakkasesta.

Ylhäällä kauppias Paavo Hörningin asunnossa Drakatornin syrjäkadun
varrella on emäntä jo noussut ylös, mutta ei uskalla vielä tehdä
tulta kynttilään eikä takkaan, sillä ei ole vielä soitettu. Hän
kuitenkin odottaa joka hetki kuulevansa pienen aamukellon ääntä
kaupunginkirkosta, sillä hän ikäänkuin tuntee ajan olevan neljän
seudussa ja koko perhe aikoo aamukirkkoon Spongaan, ja sitä ennenhän
toki pitää saada jotakin lämmintä suuhunsa. Hän etsii haparoiden
pyhävaatteensa, jotka iltasilla on asettanut tuolille, ja pukeutuu niin
hyvin kuin voi pimeässä. Odotus kun kuitenkin rupee tuntumaan liian
pitkältä ja pimeys vaivaloiselta, sytyttää hän salalyhdin, luottaen
vartijan pitävän kunniassa joulurauhaa eikä tyhjästä melua nostavan.
Niin puuhailee hän ja kuljeksii mataloissa, pienissä huoneissa.

Isäntä nukkuu vielä puolella silmällä ja pikku Sven on kaukana unien
valtakunnassa, vaikka hänellä pään alusena onkin vain puuhevonen, ja
pitää kädessään kimmoista pallia, Karen, joka kävi rippikoulunsa viime
syksynä, makaa verhon takana. Hän on ripustanut uuden samettimekkonsa
ja böömin-kristalliset helmensä sängyntolppaan. Joulupuu, oksissa
punaisia omenia ja Espanjan pähkinöitä, tekee pitkiä varjokuvia
kaikkialle, niin että puolihämärässä huone näyttää oikein
kammottavalta.

Mutta emäntä menee kyökkiin ja herättää Liisan penkiltä, ja hän
hypähtää ylös kuin tuulispää ja sytyttää kynttilän rautaisessa
jalassaan, sillä hän ei pelkää, kun on näet hyvä tuttu yövartija
Trullin kanssa, ja kyökki sitä paitsi onkin pihan puolella.

Samassa jo emäntä myöskin koputtaa luudanvarrella lakeen puotilas
Ollille, joka makaa ylhäällä vinnikammarissa, ja Olli vastaa
saappaallaan, joka kolmesti jymähtää lattiaan hyvän sanan sijasta.

Sitte menee emäntä jälleen makuuhuoneesen ja ompelee hakasen kiinni
isän kovaksi tärkättyyn ja siistiksi silitettyyn, poimukauluksiseen
pyhäpaitaan; ottaa niin suuresta tammikaapista pikku Svenin punaiset
sukat ja tarkastelee niitä tulta vasten, parannellen sieltä täältä
jonkun katkeamaisillaan olevan silmän. Jopa hän herättää Karenin, joka
pistää pienet, äsken pestyt jalkansa olkitohveleihin, ja alkaa pukeutua
verhon takana, sillä asunto on tässä hyvin pieni. Silloin herää Svenkin
ja hänellä on punainen leima poskessa puuhevosesta. Hän alkaa heti
viskellä palloansa; se lentää verhon taa ja tulee paikalla takaisin,
mutta sattuukin isälle nenään, niin että hän herää ja karkealla äänellä
toivottaa hyvää Jumalan rauhaa ja iloista joulua suuresta sängystänsä,
joka on kuin pieni eri huone.

Pikku veli aikoo juosta verhon taa katsomaan siskon joululahjoja, mutta
silloin huudahtaa sisko ja sanoo, että se ei käy päinsä, kun hän juuri
pesee silmiään.

Nyt soi jo kirkon kello, aamukirkkoon kutsuen, ja kaikki toivottavat
toisillensa Jumalan rauhaa. Äiti sytyttää haarakynttilät suuressa
kammarissa, ja Sven tulee ulos ja istuutuu paitasillaan joulukuusen
alle, tahtoen uskotella itselleen ja muille olevansa metsässä, ja
yht'äkkiä purasee hän erään omenan takapuolta, ett'ei näet näkyisi,
mutta omena pyörii rihmassaan ja äiti sattuu paraiksi tulemaan sisään,
uhaten antaa koivurieskaa, ell'ei hän heti mene pukeutumaan.

Liisa sytyttää tulen lieteen, niin että liekki jyrisee savutorvissa, ja
panee maitopadan tulelle; emäntä levittää liinan suurelle ruokapöydälle
asuinkammariin ja asettelee siihen maljoja, mutta isännän paikalle
panee hän kirkkaaksi puhdistetun hopeakannun; sitte koristelee hän voin
pytyssänsä ja leikkaa joululeipää ja kinkkua, sillä onhan jotakin
syötävä, ennenkuin lähdetään.

Olli on ollut jo hyvän aikaa liikkeellä ja käynyt tallissa, saanut
rengin hereille ja sukinut rautiot; reki vedetään ulos ja vällyt
tomutetaan. Kohta on ajopelit jo kadulla ja Olli sytyttää soihdut,
jotka valasevat huoneiden seinät kuin tulipalo. Jöns läjäyttää
piiskalla, ilmoittaen hevosten olevan valjaissa ja rautioiden korskuvan
ja kuopivan kavioillaan, maltittomuutta osoitellen.

Sisällä huoneissa juoksennellaan päällysvaatteita etsien; turkit ja
päähineet, lappalaispieksut ja käsineet saadaan tuota pikaa ylle, ja
Karen, joka ensinnä ehtii valmiiksi, saa mennä alas viemään Ollille ja
Jönsille lämmintä olutta. Kun isäntä on täysissä tamineissa, ottaa hän
lasin lämmintä Ranskan viiniä ja lähtee. Emäntä lukkoaa ovet ja tulee
jäljestä Svenin ja Liisan kanssa, ja kaikki ovat ulkona kadulla.

Mahtava on reki, tilava kuin vene, kolmi-istuiminen. Esimmäisinä
istuvat isäntä ja emäntä ja pikku Sven, keskellä Karen ja Olli, takana
Liisa ja Jöns. Isäntä asettuu viimeksi paikalleen, sillä ensin pitää
hänen katsoa, ovatko hevoset terävässä kengässä ja päitset ja valjaat
hyvässä kunnossa; sitte nousee hän ja istahtaa, niin että reenkori
paukkaa. Hän tarttuu ohjaksiin ja kysyy vielä kerran, eikö mitään ole
unohtunut, läjäyttää piiskalla, katsahtaa ylös vanhan puutalonsa
ikkunoihin ja antaa mennä. Ensin käy matka Suurelle torille, jossa on
määrä kokoutua: kaikki Tukholman porvarit, hyvät ystävät, joilla vain
hevosta on. Ja siellä ne jo istuvatkin re'issänsä, lihavat oluenpanijat
ja laihat leipurit, ja koko tori on valoisana heidän savuavista
soihduistansa. Hei vaan! Kulkuset helähtävät ja koko jono lähtee
liikkeelle mäkeä pitkin ja ulos kaupungin pohjoisesta portista.

"Mietiskelenpä tässä, mitenhän veli Petter meidät tänä vuonna ottaa
vastaan!" sanoo isäntä Paavo vaimollensa, kun on ehditty päästä
säännölliseen kulkuun.

"Kuinka niin sitte?" virkkaa emäntä vähän levottomasti.

"Niinpähän vain, tietysti ei hänellä ole syytä, mutta luulenpa
ahdistaneeni häntä vähän liiaksi suolankaupassa viime keväänä, ja siitä
asti hän ei liene oikein hyvillään, mikäli olen kuullut."

"No, vaikkapa tuo nyt niin olisikin, niin ei hän toki sitä nytkään
osoittane; ettepä te juuri varsin usein tapaa toisianne, ja vaikk'ette
olekaan oikeita veljiä, niin niiksihän te kuitenkin toisianne luette."

"Mutta Matti on hirveän pitkävihainen, ja jos jotakin selkkauksia
sattuu, niin tuskin Matin ja Karenin liitosta silloin mitään tulee.
Saammepahan nähdä!"

Pikku Sven laskeutuu reen pohjaan oljille ja pitää ohjasten periä,
luullen muka ajavansa. Puotilas Olli koettaa saada Karenia puhelemaan,
mutta hänen ajatuksensa ovat toisaalla, niin ett'ei hän vastaa mitään.
Mutta Liisa antaa naapurinsa pistää hänen kätensä suureen rukkaseensa
ja auttaa välistä häntä soihdun pidossa, kun Jönsin nyrkkiä rupee
palelemaan.

Matka sujuu pitkin Brunkebergin harjua ja alas järvelle, sen yli ja
edelleen Upsalan tietä. Kohta alkavatkin puiden välitse talviaamun
pimeässä vilkkua tulet Solnan kirkosta. Siellä eroaa kauppias Paavo
muista porvareista, jotka pysähtyvät sinne, sillä hänen on lähteminen
Vesteroosin tielle Spongaan päin.

Kohta saa pikku Sven paljon ihmettelemistä, kun molemmin puolin tietä
on niin monta suurta joulukuusta, jotka silloin tällöin välähtävät
soihdun tulesta punaisiksi, mutta pian jälleen peittyvät pimeän syliin.
Sven on näkevinään tonttujen seisovan puiden takana kurkistelemassa
ja heiluttavan punaisia lakkejansa, mutta isä sanoo siellä olevan
vain punaista tulen valoa lentelemässä, sillä hän on valistunut
kaupunkilainen eikä enää usko tonttuja olevankaan. Svenistä näyttää
suuret joulupuut juoksevan reen rinnalla ja tähdet tanssivan niiden
latvoilla, ja ne tanssivat tänään siitä ilosta, että Jesus-lapsi on
syntynyt, ja sen Sven kyllä käsittää.

Jo jymisee rautioin kavioiden alla, kun ajetaan sillan yli, metsä
harvenee, tasanko leviää, pikku mäkiä on siellä täällä koivikkoineen,
välkähtääpä jostakin tuvan ikkunasta tulikin ja tuolla kiitää soihtu
eteenpäin. Kaukana tasangon reunan lähellä loistaa kointähti suurena ja
kauniina, ja puotilas Olli kertoo Karenille juuri sen tähden
johdattaneen paimenet Betlehemiin; mutta sen tietää Karen ennestään,
sillä kaupungissa tiedetään kaikki, vaan Olli onkin maalta.

Tie tekee vielä viimeisen polven ja lehdettömäin lehmuksien pitkäin
varpujen välitse näkyy kirkko koko loistossaan. Kirkkomäellä on
viskattu soihdut suureksi rovioksi, jonka ääressä renkipojat
lämmitteleivät, vietyään hevoset kirkolla oleviin talleihin.
Paavo-isäntä läjäyttää piiskalla ja ajaa karauttaa komeassa kaaressa
rovion ympäri ja antaa rautioiden tepastella ihmettelevien talonpoikain
edessä.

Kirkon portilla tavataan Petter ja hänen vaimonsa sekä pitkä poikansa;
syleillään toisiansa, toivotetaan hyvää joulua ja kysellään kuulumia.
Kun on puheltu niitä näitä, soivat kellot jo toisen kerran ja kaikki
lähtevät kirkkoon. Siellä on kylmä istua kuin järvessä, mutta eihän se
tunnu, sillä hyvässä seurassa ei palele, ja muuten lämmitteleidään
saarnalla ja veisuulla; lapsilla on paljo katselemista monista
kynttilöistä.

Ja kun aamukirkko vihdoin loppuu ja kaikki tulevat ulos kirkkomäelle,
ovat tähdet jo sammuneet, mutta idästä on taivas punaisenkellervä kuin
kypsi kesäinen omena, ja nyt lähdetään ajaa karittelemaan veli Petterin
kotiin.

Kivenheiton päässä kirkosta on verotalollisen Petter Matsonin suuri
tupa leivin- ja vierashuoneineen ja makuuhuone ylhäällä vinnillä.
Portin pielessä on puimaton otralyhde, johon varpuset jo ovat
asettuneet pitämään joulua. Oven pielissä on kaksi kuusta, härmästä
välkkyvinä. Petter asettuu ovelle ja toivottaa kasvatusveljeään ja
kälyään ynnä muuta heidän väkeään tervetulleiksi; astutaan tupaan ja
ruvetaan turkkeja päästelemään. Emäntä on jo tullut edeltä kotiin ja
seisoo lieden luona olutta lämmittämässä; Matti poika auttelee Karenia
riisuutumispuuhissa ja Sven vierittelekse jouluoljilla, joita on
lattialla kyynärän paksulta.

Kauppias Paavo ja hänen vaimonsa talutetaan ylös pöydän sivupenkeille
istumaan sinisten ja punaisten verhojen alle, jotka kuvaavat Kristuksen
ratsastusta Jerusalemiin ja kolmea itämaan tietäjää, mutta Petter itse
istuutuu pöydän päähän.

Pitkä pöytä on muhkean näköinen, sillä siinä ei ole kämmenenkään alaa
tyhjänä, vaan joka paikka on täynnä vateja ja maljoja. Se onkin
laitettu koko jouluksi; kaikki ruoka, mitä on talossa, on pantu esille.
Kokonainen sianpää irvistelee punaiseksi maalatulta puuvadilta
sylttyjen, kielien, paistien ja muiden herkkujen keskeltä. Siinä on
suolakalaa ja kuivaa kalaa, voipyttyjä ja nisuleipiä, kakkuja ja
makeisia; hyvänhajuisissa katajaisissa tuopeissa vaahtoista
jouluolutta.

Aamurusko valasee jäätyneitä, viheriäisiä pikku ikkunoita; ulkona
näyttää niistä katsoessa olevan kaunis kesä, mutta sisällä levittää
suuri pystyvalkea suloista lämmintä.

Isäntä ottaa linkkuveitsensä, leikkaa palasia joululeivistä ja levittää
peukalollaan suuren voileivän, kehoittaen vieraitansa tekemään samoin.

Lämpimän oluen juotua alkaa harvapuheinen isä Petter keskustelun, sillä
Paavo on ollut vähän neuvoton, mistä oikeastaan piti aljettaman.

"Hyvä kelikö oli tulla kaupungista vai miten?"

"Mainion hyvä," vastaa Paavo. "Rautiot ovat myöskin aika vekarat
juoksemaan."

Mutta Petter ei suosi kaupungin rautioita eikä siis olekaan koskaan
näkevinään, kun Paavo komeasti ajaa niillä pihaan.

"Hyvinkö kävi ohran kauppa jouluksi?" jatkoi Petter.

"Huonosti maksetaan, sillä noille lemmon liiviläisille tuli hyvä vuosi
syksyllä."

"Ja sitä sinä heille et soisi! Älä moiti vuodentuloa, veli; et vielä
tiedä, miten sinulle käy."

Mitä enemmin vuohta haukutaan, sitä paremmin se menestyy.

"Mutta tottahan minunkin pitää elää!"

"Kynnä, kuoki ja kylvä, niin saat niittää!"

"Joko taas olemme siinä kiinni?"

"Niin, siinä me aina olemme! Pappi lukee kirkossa ja rukoilee Jumalalta
hyvää vuotta, mutta kaupunkilainen nurisee, kun Jumala sen antaa! Hyi
semmoisia ihmisiä jotka hyötyvät toisten hädästä!"

Paavo olisi vastannut, mutta silloin rupesivat molemmat kälykset
välittämään ja pyytämään taivaan tähden joulurauhaa.

Vastustajat olivat vaiti, mutta katselivat vihaisesti toisiinsa.

Matti ja Karen joivat samasta tuopista samalta laidalta ja molemmat
emännät katsoivat hymyillen silmäkkäin.

"Annas tänne suolamalja!" sanoi Petter ojentaen kätensä. Matti ojensi
astiaa isällensä, mutta kaatoi vahingossa pöydälle.

"Pitele tarkoin Jumalan lahjaa," torui Petter, "suola on hirmuisen
kallista."

Paavo tunsi piston, mutta oli vaiti. Emännät keksivät uutta puheen
aihetta ja myrsky oli poistettu.

Syötyä läksivät Paavo ja Petter ulos saamaan raitista ilmaa ja
katselemaan peltoja ja karjaa. Ensin menivät he karjotalle.

"Mitä annat minulle tästä?" kysyi Petter, vetäen sonnia hännästä, niin
että se peräytyi.

"Jos sen muutat harjaksi ja tuot keväällä kaupunkiin, niin saammepahan
sitte nähdä."

"Eipä minun härkäni kaupunkiin tule."

"Perästä kuuluu," sanoi Paavo.

"Mitä kuuluu?" kysyi Petter, kallistaen päätänsä. "Kyllä minä teidän
kujeenne tiedän, mutta vaikka sika saa kärsänsä aidanrakoon, ei silti
niin paikalla saparo ole toisella puolella."

"Perästä kuuluu, perästä kuuluu!"

Petter ei huolinut kysellä enempää. He menivät tallin luo.

"Mitäs tästä minulle annat?" kysyi Petter, nostaen mustan oriin
takajalkaa. "Kymmenen korttelia sään kohdalta."

"Minun oikeanpuolinen rautioni on yksitoista ja vasempi kymmenen ja
puoli," sanoi Paavo.

Sitä Petter ei kuullut, vaan avasi oriin suun, näyttääkseen sen
kauneita hampaita.

"Oikeapa lammas tuo hevonen," sanoi Paavo. "Jos noin tekisit rautiolle,
et koskaan enää kuulisi käen ääntä.

"Vertaisilleenhan kukin puhuu, sanoi mylläri, kun sikaa puhutteli."

Keskustelu ei oikein ruvennut sujumaan. Katsottiin lampaita ja
porsaita, mutta Paavon sanat kuuluivat niin konstikkailta taikka
tulivat rautiot kirkon tallista ja häiritsivät sopua. Vihdoin päästiin
jälleen ulkoilmaan ja lähdettiin pelloille. Lumi esti antamasta mitään
lausuntoa laihosta, mutta Petter näytti, missä syyskylvö oli, mihin
keväällä aiottiin kylvää ja mikä oli jäävä kesannoksi. Sitte oli
tunnusteltava puupinoa, miten kuiva se oli, ja olkinärtettä, ett'ei se
ollut vähääkään mädännyt, mettisiä, eikö niitä kylmänyt pesässään, ja
hanhia, eikö niillä ehkä ollut liian lämmin asunnossaan.

Sill'aikaa ehtikin päivä puoleen ja kohta soitettiin
puolipäivä-kirkkoon. Mentiin sinne uudestaan ja palattiin kotiin
syömään. Ja ruokailtiin kolmekin tuntia ja pidettiin sitte hämärää.
Isännät makasivat kumpikin penkillänsä puoli unessa; emännät, puhellen
kankaista ja leipomisesta, istuivat takan edessä, jossa juuri sen
verran hiilet hehkuivat, että huone pysyi hämäränä, tulematta
kuitenkaan ihan pimeäksi. Matti ja Karen olivat istuutuneet arkille ja
kuiskailivat omia asioitaan. Puotilas Olli oli löytänyt Liisan ja Jöns
talon piian; he istuivat lattialla arvoituksia ladellen, ja Sven
vaivasi miehen lailla päätään niiden selvittelemisellä.

Mutta takan hehku kävi yhä himmeämmäksi, keskustelut unisemmiksi.
Isännät kuorsasivat kuin paarmat puutuopissa; emännät torkkuivat, Matti
ja Karen siirtyivät likemmäksi toisiansa; rengit ja piiat myöskin
vaikenivat, ja kohta oli koko talo päivällisunen helmoissa.

Emäntä heräsi ensin ja silloin oli jo ihan pimeä. Hän otti puhumalla
tulen liedestä ja sytytti kynttilät. Isännätkin heräsivät vähitellen,
ja kohta oli koko väki liikkeellä. Pojat, tytöt ja emännät istuutuivat
jouluoljille takan eteen pähkinöitä syömään ja satuja kertomaan. Isäntä
Paavo toi esiin purakon Espanjan viiniä, josta hänen ja Petterin piti
saaman kielen voidetta keskustelun aikana. Pikarit täytettiin ja
juotiin ja Petter arveli viiniä vähän liian imeläksi hänen laisellensa
miehelle.

Silloin Paavo ryhtyi rohkeasti pakisemaan ja selvittelemään
sotkeutuneita keskustelun lankoja.

"No, veli Petter, eiköhän nyt puhuttaisi vähän nuoristakin; jos tahdot,
niin sanopa vain."

"Saapihan puhua," sanoi Petter, "mutta minä olen aina arvellut, että
kun oikea Abraham tulee, niin tanssii Saara. No niin! Mitä annat sinä
pojasta?"

"Yhtä paljon kuin sinä tytöstä."

Petter raapi korvallistansa.

"Riippuu siitä, mimmoinen vuosi nyt tulee. Varustuksiin menee rahaa, ja
jos tulee huono vuosi, ei tule mitään rahaa, eikä tuota tiedä, mitenkä
käy; lumi tuli syksyllä viljoille, kun maa oli vielä märkä."

"Ihan, ihan kuin minullakin," sanoi Paavo. "Annetaan sen asian sitte
olla syksyyn, ja kun me vanhat vain jaksamme panna yhtä paljon
kumpikin, niin silloin olkoon menneeksi."

"Hyvä, hyvä! Ja nyt se asia jääköön; poika ja tyttö saavat odottaa,
kunnes pelto tähkälle joutuu."

He istuivat juomaan, mutta nuoret olivat työntäneet oljet läjään ja
asettuivat rinkileikkiin.

Paavo ja Petter istuivat hetkisen hiljaa katsellen leikkiä. Vihdoin sai
Paavo rohkeutta viinistä ja hyvin hänen alkoi mieli tehdä vilkkaampaa
sananvaihtoa; kylläpä hän tiesikin, mistä silloin oli aljettava.

"No, Petter, sinä," alkoi hän, "tuletko sinä tänä talvena ollenkaan
kaupunkiin?"

Petter irvisti kuin äkäinen koira, katsoa muljautti Paavoon, puhuiko
hän totta vai mitä, ja sanoi:

"E-en, sitä minä toki en tee!"

"Yhtäkö vihainen yhä vieläkin kaupungille kuin ennen, kymmenen vuotta
sitte? Hä! Etkö siedä nähdä sitä seitsemän vanhan aidankaan läpi?"

"Minä en huoli siitä lahjaksikaan, vaikka sen viskaisit minulle! Minä
en sitä ollenkaan tarvitse, mutta se ei eläisi minutta."

"Niin, sanopas muuta!"

"Enkö sanoisi! Lihaa ja heiniä on minulla itselläni; olutta ja leipää
on myöskin, puita ja hirsiä, talo ja vaatetta. Mitä minä sitte sinulla
tekisin? Minä teen taloni, kynnän peltoni, hakkaan halkoni; eukkoni
kehrää langat, kutoo nutut, leipoo leivät ja panee oluet. Mitä teet
sinä? Otat veroa minun viljastani, metsästäni ja aitastani. Asetut
kivelle, joka on yhtä paljas kuin tämä kämmeneni; et kynnä etkä kylvä,
mutta niität kuitenkin ja kokoot aittoihin. Syöt minun leipääni, juot
minun oluttani, poltat minun puitani ja kehräät minun villojani. Istut
kuin laiska munkki ja otat kymmenyksiä; vaan mitä annat minulle
sijaan?"

"Kuulehan, maltahan!" änkytti Paavo. "Etkö saa minulta suolaa?"

"Vai suolaa! Et sinä suolaa tee, ja ell'et olisi tunkeutunut ja
anastanut sen kauppaa, ett'emme tarvitsisi sinun välitystäsi, niin et
saisi meitä nylkeäkään! Ja sokurisiko? Minä en tarvitse sinun
sokuriasi; minulla on mettisiä!

"Etkö saa minulta rautaa?"

"Vai rautaa! Mistäpä sinä sitä murtaisit? Katuojistako? Hä!"

"Saathan minulta viiniä."

"Missä sitä kasvatat! Katoilla ehkä? Hä!"

"Entä hopeaa ja kultaa, minultahan niitä saat?"

"Mitä minä niillä tekisin, jos sinulla edes olisikaan niitä? Voinko
tehdä veitsen, auran, lapion, karhin tai loukun kullasta tai hopeasta?
Loruja! En minä huoli kuulla semmoista! Kaikkea joutavaa sinä vain
puuhaat, ja ell'ei olisi niin monta hullua, jotka ostavat sinun
rihkamiasi, niin kuolisitpa nälkään. Ajattelepas, jos kaikki
talonpojan moukat, joiksi te meitä sanotte, äkisti tulisivat jälleen
järkeviksi, ett'eivät vaihtaisi viljaansa sinun rihkamiisi; mitäpä
silloin söisit? Hä!"

"Söisinkö? Eipä sitä eletäkään vain syödäkseen."

"Ei, mutta syömättä ei elä. Joka syö toisen leipää, sillä on myöskin
varaa pitää kilparatoja ja joutavia huvihuoneita, jossa oppii niin
paljon hyvää muka; sillä on varaa painattaa kirjoja, joista saa tietää,
että kaikki, mitä laiska tekee, on hyvin, että varastaminen on
kunniallista, kun vain ottaa keihään käteensä ja panee vaaterievun
seipään nenään ja menee toisten maahan ja sanoo: nyt on sota!"

"Aina sinä vain jauhat tuota vanhaa kilparataa! Itsehän me siitä
maksamme kuninkaalle, niin tottahan sen saamme rauhassa pitääkin!"

"Vai itse maksatte! Kyllä tiedän, miten siinä kävi. Kun se tehtiin,
piti kaupungin se maksaa; mutta te nuuruitte ja sanoitte aikoja
huonoiksi, kun talonpoika ei ostanut teidän romujanne. Ja mitä sitte
teitte? Kyllä osasitte korottaa meiltä suolan hinnan! Kyllä sen muistan
ja mielessä pidän, ja saat sen kuulla suusta suuhun. Niin sai
talonpoika maksaa teidän kilparatanne ja muut huvittelunne, joita
teillä pitää olla kaikenlaisia, kun olette asettuneet yhteen kuin
mettiset pesään, ettekä saa nähdä kuuta ettekä aurinkoa."

Viini alkoi jo vaikuttaa, ja Petter oli näkevinään silmäinsä edessä nuo
vihatut rautiot, kaupunkilaisturhuuden ilmeiset esikuvat.

"Ja vaikk'ei sinulla ole yhtään enempää heiniä, kuin minun
leuallanikaan niitä kasvaa, on sinulla kuitenkin varaa elättää kaksi
rautiota, sinulla; ja mitä syövät ne? Sokuria ja suoloja ehkä? Hä!
Taikka rusinoita ja manteleja? Ja mitä tekevät sinun rautiosi?
Vetävätkö auraa vai hirsiä? tai muuta kuormaa? Ei, siihen ne eivät
kelpaa! Kyllä minä tiedän, mitä ne vetävät, mutta en sano, mutta kyllä
tiedän, ett'eivät kadut ole pitemmät minun naurismaatani! Niin, heillä
on kyllä varaa, noilla laiskoilla! Minulla on, tontti ollen, halu hyvä
ruveta laiskaksi! Kuules eukko, eikö sinunkin mielesi tee ruveta
laiskaksi, niin saamme punaiset rautiot, joiden päälle puetaan
harsokangasta ja valjaihin pannaan hopeanapit. Eukko, ruvetaanko
laiskoiksi, niin saamme ajaa sinisessä reessä piikain ja renkien kanssa
ja pistää kengät majavannahka-pussiin ja maata päivällisunemme
samettimyssyt päässä ja juoda Espanjan viiniä sokurin kanssa! Hei,
eukko, tule pois, ruvetaan laiskoiksi!"

Paavo vihastui.

"Luulenpa Espanjan viinin kylläkin maistuvan, vaikk'et sitä itse ole
kasvattanut etkä tehnyt," sanoi hän.

Petter tunsi kuulleensa jotakin rumaa, mutta ajatus oli hänellä niin
sekaisin, ett'ei kohta älynnyt, mitä se oli.

"Viinikö, sanoit! Kuulepas, minä luulen, että rupeat kopeilemaan.
Muista, että ken pitää suunsa kiinni, sen selkä säilyy; Jos toinen
niistää nenäänsä silkkiliinaan, toinen mäelle vain, niin voivat he
kuitenkin syödä samasta maljasta. Ja vaikka pidetäänkin röyhykaulusta
ja muita koruja, niin sietääpä kuitenkin olla suulta kohtelias! On
parempaakin nähty ja tanssia voi pienemmänkin kepin kuin korennon
mukaan! -- Mitä sinä viinistä lorusit? Olenko minä sinun suutasi
tarkastellut? Etkö luule minulla olevan juomaa itselläni? Luulenpa,
että lempo vei viinisi! Tulepas ulos, niin saat koetella!"

Petter viskasi lasistaan viime tilkan kauas ja nousi ylös, mennäkseen
ulos. Emännät pidättivät Paavon paikoillaan, pyytäen, ett'ei hänen nyt
millään ehdolla pitänyt menemän ulos. Petter kyllä oli kohta leppyvä
eikä joulurauhaa sopinut häiritä. Hän oli kateellinen eikä olisi
sietänyt kenenkään muun olevan missään arvossa. Paavo tahtoi heti
lähteä kotiin kaupunkiin, mutta leppyi vähitellen ja rupesi leikkiin
sill'aikaa, kun Petter oli ulkona jäähdytteleimässä.

Kohta kuului koputusta ikkunaan ja vähän ajan päästä oveen, ja kun se
avattiin, tuli sisään Petter lammasnahkapuvussa ja hyppeli joulupukkina
ympäri tuvan, niin että oljet lentelivät ja tuvassa olijat nousivat
pakoon penkeille ja pöydille; ilo oli ylimmillään. Syötiin ja juotiin
rauhassa ja ilossa, kunnes yö tuli ja ruvettiin levolle.

Joulupyhien kuluttua läksi Paavo väkinensä kotiin ja silloin olivat
Matti ja Karen kihloissa. Häät oli pidettävä seuraavana syksynä, jos
Petterille tuli hyvä vuosi ja Paavolla kauppa menestyi. Niin alkoi uusi
vuosi, tuoden nuorille uutta toivoa ja vanhoille uusia puuhia.


II.

Ensi lumen tultua marraskuussa valjasti Petter mustan oriinsa reen
eteen ja otti Matin mukaansa kaupunkiin sopimaan häistä. Vuosi oli
tullut parempi, kuin oli osattu toivoakaan, niin että Petter voi antaa
myötäjäisiksi melkoisen summan. Keli oli hyvä maantiellä ja Petter
hyvällä tuulella, vaikka kyllä vähän levoton, kun nyt oli matka tuonne
kaupunkiin, jossa hän ei ollut käynyt kymmeneen vuoteen, ja
silloiseltakin matkaltaan muisti hän vielä koko joukon onnettomuuksia.
Sentähden ei Mattiakaan ollut koskaan laskettu sinne, niin että hän nyt
oli ensi kertaa matkalla näkemään niin paljoja ihmeitä, joita
kaupungissa käyneet talonpojat olivat hänelle kuvailleet paraan
taitonsa mukaan, että kaikki oli hänestä ollut kuin satua.

Ripeästi sujui matka, sillä orit oli hyvänlainen juoksija; kohta
kuultiin Pohjoissillan jymisevän hevon kavioin alla. Matti ihan
huumautui kaikesta, mitä näki. Semmoisia taloja, suuria kuin vuoret, ja
niin tiheässä!

"Ajatelkaahan vain," sanoi hän, "miten hyviä naapuruksia he ovat, ja me
maalla tuskin voimme pysyä rauhassa neljänneksenkään päässä. Ja noin
paljo kirkkoja; miten jumalisia he ovat! Ja raastupa keskellä kylää;
sieltähän saa oikeutta hakea koko päivän!"

Mutta Petter irvisti vain eikä vastannut mitään.

Saavuttiin tulliportille, joka kohteliaasti avattiin ja suljettiin,
niin ett'ei tarvinnut nousta pois reestä. Matista se oli hyvin kaunis
tapa; hän näet tiesi kokemuksesta, miten kiusallista monien porttien
avaaminen oli; mutta Petter läjäytti orittansa piiskalla, että se läksi
rivakasti juoksemaan, sillä pitihän kylään toki tulla ihmisiksi.

Vaan silloin syntyi takana huuto ja vastaan tulla lennätti kaksi
sotamiestä, aseet ojossa, ja kolmas tarttui hevosen suupieleen ja
pysäytti reen.

"Aiotko paeta, perhanan talonpoika-moukka!" tiuskasi portinvartia,
ehdittyänsä reen luo.

"Paetako?" kysyi Petter nöyrästi, muistaen äkisti muinaiset
onnettomuutensa.

"Suu kiinni ja tule vain tänne!" Ja orit talutettiin porttituvalle,
jossa matkamiehet saivat odotella puolisen tuntia, ennenkuin reki oli
kaikin puolin tarkastettu ja heidän nimensä muistiin kirjoitettu.
Vihdoin päästettiin heidät menemään, mutta kovasti heidän ei pitänyt
ajaman.

Kun he pääsivät Sepänkadulle, alkoivat jalakset kiviä hangata, sillä
lumi oli poissa. Orit veti kaikin voimin, mutta jalka jalalta vain
matka kulki, eivätkä ajajat voineet ymmärtää, mitenkä reki oli niin
raskas. Petter löi hepoa, mutta se veti vain ihan suorana ja hokit
iskivät tulta kivistä.

Matti istui katsellen korkeita talorivejä ja ihmetellen kaikkia
merkillisiä esineitä, mitä riippui talojen seinillä. Missä oli
hevosenkenkiä ja vaununpyöriä, missä kaikenlaisia soittimia, missä
vaatteita, harniskoita ja pyssyjä, leipuri oli ripustanut ulos
rinkelin, nikkari pöydän, teurastaja lampaan! Heillä oli varmaankin
niin ahdasta sisällä, sanoi hän isälleen; mutta silloin tuli takaapäin
lumipallo ja nakkasi häneltä lakin pois päästä.

Petter ja Matti katsahtivat taapäin ja näkivät koko takapuolen rekeä ja
ja jalakset täynnä poikia.

"Laittautukaapa pois siitä!" sanoi Petter.

Pojat näyttivät vain kieltään. Silloin nosti hän piiskansa ja löi
sivalsi poikajoukkoon, mutta niin taitamattomasti, että siiman latva
sattui silmään eräälle leipurinpojalle, jolla oli astia leipäsiä
käsivarrella. Poika pudotti kannettavansa ja alkoi hirveästi huutaa.
Samassa tulvasi siihen väkeä ja joku suuttunut seppä nousi rekeen ja
löi Petteriä vasten naamaa, niin että silmissä auringot vilkkuivat.

"Vai lyöt sinä poikaa, talonpojan töllikkä!" tiuskasi hän.

Matti aikoi ruveta välittäjäksi ja antaa takaisin sepälle koron kanssa,
mutta ihmiset pitivät sepän puolta. Tappelu kiihtyi ja Matti ja Petter
olivat jo saaneet aika löylyn, kun vihdoin kaupungin vartijoita saapui
hälinään. Pauhu lakkasi, molempain rauhanhäiritsijäin nimet
kirjoitettiin muistiin ja käskettiin heidän saapumaan raastupaan.

"Onpa täällä pahempi kuin vihollisen maassa", sanoi Petter, "kun täällä
ei saa puolustautuakaan."

"Mitä sinulla sitte täällä oli tekemistä, härjänajaja", sanoi seppä.

"Minä vain ajan sinulle leipää, ett'et kuole nälkään", vastasi Petter.

"Kuulkaahan tuota lemmon moukkaa!" sanoi seppä. "Ei niillä ole häpyä
niin yhtään, noilla lannanluojilla, kun tulevat ihmisten ilmoille!
Mutta kyllä heidän pitää vielä tietämän!"

Orit päästettiin liikkeelle; koko takapuoli rekeä täynnä poikia, jotka
olivat siihen istahtaneet toinen toiseensa kiinni kuin varikset raadon
päälle, täytyi hevon ponnistella ylämäkeen.

"Oikeinpa on ihme ja kumma", sanoi Matti, "että pojannassakoiden pitää
saamaan ajaa ilmaiseksi."

"Niin, se on kaupunginlaki se, näetkös", mutisi Petter.

"Mutta maanlaki ei anna semmoista oikeutta."

"Maanlailla ei täällä ole mitään sanomista."

Niin saapuivat he suurelle torille. Petter pysäytti ja nousi pois
reestä. Pojat murisivat, kun eivät saaneet ajaa etemmäksi, mutta Petter
pyysi nöyrimmästi armoa. Hän etsi jotakin, mihin voisi sitoa kiinni
hevosensa siksi aikaa, kun meni kyselemään veljeänsä Paavoa, jonka
asuntoa hän ei muistanut. Viimein näki hän keskellä toria patsaan,
johon oli lyötynä paljo renkaita, ja se oli hänestä hyvin mukava.
Siihen sitoi Petter oriinsa katsojain pilkatessa ja lasketellessa
sukkeluuksia, joita hän ei ymmärtänyt.

Sen tehtyään kääntyi hän vähimmin irvistelevien puoleen ja kysyi
kauppias Paavoa. Mutta kauppias Paavoja oli ainakin puoli sataa ja yhtä
monta kauppias Petteriä, niin että oli mahdoton selkoa saada.

Petterillä ja Matilla alkoi jo olla nälkä, jonkatähden he läksivät
kapakkaa etsimään; ainahan tuon nyt ehti tiedustella Paavon asunnon,
hän kun oli niin suuri kauppias.

Kävellessään ja harhaillessaan joutuivat he Rautatorille. Siellä oli
hevosmarkkinat ja paljo katsottavaa.

"Katsoppas vain!" huudahti Matti. "Totta tosiaan, rautiot ovat tuolla!"

Petterin silmät suurenivat. Ne olivat todellakin veli Paavon rautiot,
jotka häntä olivat aina niin pahasti harmittaneet. Synnillinen halu
saada ne heräsi hänessä ja hintaa kysyttiin. Kyllä se oli runsaaksi
pantu, mutta mitenkä olikaan hänen sydämmensä iloitseva, jos sai niillä
ajaa veljensä portille ja sitte huutaa ajajalle: riisu rautiot! vie
rautiot talliin! anna kauroja rautioille! Ja miten suuriksi oli
talonpoikien silmät repeävät, kun hän kotiin palasi niillä ajaen ja
musta orit irrallisena jäljessä.

Hän löi kättä ja tuli iloiseksi. Lupasi noutaa ne päivemmällä. Kauppa
vahvistettiin ruoalla ja oluella Rautatorin kapakassa ja
hevoskauppiaalta saatiin kuulla kasvatusveljenkin asunto: seitsemäs
poikkikatu vasemmalla puolella Saksanmäestä lukien.

Petter ja Matti alkoivat lukea pitkin Läntistä Pitkääkatua, mutta eivät
päässeet puolitiehenkään seitsemää, kun heidän täytyi seisattua
kurkistelemaan puotien ikkunoista kaikkia outoja esineitä, mitä oli
nähtävänä. Muutenkin oli kadulla kovin ahdasta ja vaikeata päästä läpi,
niin että he poksahtelivat vastaan sekä astujille että ajajille ja
saivat sysäyksiä milloin selkään, milloin rintaan. Niin oli heidän ihan
mahdoton pitää mielessä katujen lukua, vaan oli kääntyminen takaisin
Rautatorille ja alkaminen uudestaan.

Muutamia kertoja sillä lailla astuttuaan alkoivat he tuntea väsymystä
ja janoa, jonkatähden menivät kapakkaan. Mutta ulos tullessaan eivät he
enää oikein tienneet, mikä oli oikea puoli, mikä vasen; sitä paitsi oli
jo päiväkin hämärtynyt.

Silloin johtui Petterille mieleen oma oriinsa, joka ei koko päivään
ollut saanut ruokaa eikä juomaa; paljon kysellen pääsivät he Suurelle
torille. Mutta oriin ja reen sijassa, jotka olivat kadonneet, odotteli
siinä kaksi kaupunginpalvelijaa, jotka, kirjoitettuaan muistiin heidän
nimensä, ottivat heidät kiinni kauluksesta ja kuljettivat yöksi
säiliöön vankilaan.

Petter aikoi puolustaa vapauttansa tuota, kuten hän sanoi, väkivaltaa
vastaan, mutta hänet kaadettiin maahan ja kädet köytettiin seljän taa.
Sitte pyysi hän selitystä, mutta se luvattiin antaa hänelle seuraavana
päivänä ja niin että tuntui.

Molemmat vangit vietiin pitkään, holvikattoiseen huoneesen raastuvan
alle, joka jo oli täynnä kaiken-ikäisiä ja -laatuisia ihmisiä.
Pienoinen lyhti levitti niukkaa valoa vangituille, jotka istuivat tai
makasivat penkeillä sein'vierissä. Eivät he vielä koskaan ennen olleet
nähneet sennäköisiä ihmisiä eikä siinä tilassa. Heidän vaatteensa
olivat repaleina, kasvot kuihtuneet ja liikkeet hurjat. Mutta vaikka he
olivatkin niin kurjat ja nöyryytetyt, yksi puoli heissä kuitenkin
kaikissa oli yhteinen, ylönkatse ja suuttumus viimeksi tulleita
kohtaan. Haukkumisia alkoi kuulua ja kaikki renkuttivat turmeltuneella
kielellä kaikenmoista pilkkaa, kuin talonpoika vain suunsakin avasi.

"Ottakaa tuoli ja käykää istumaan, talonpojat!" huusi eräs
puolijuopunut kantaja tulijoille.

Kun Matti, mitään pahaa aavistamatta, ystävällisesti kiitti ja alkoi
katsella tarjottua kalua, jota ei lainkaan ollut, purskahtivat kaikki
vankilan asukkaat nauraa hohottamaan.

Kantaja, joka melkoisten ruumiinvoimainsa ja liukkaan kielensä tähden
oli itsensä valinnut puheenjohtajaksi, alkoi tuomarin tapaisella
äänellä tutkia äsken tulleita.

"No, mitä te, talonpojat, olette tehneet, kun olette saaneet kunnian
päästä tähän korkeasukuiseen seuraan?"

"Me emme ole tehneet niin mitään", vastasi Matti, huolimatta isänsä
viittauksista, jotka kehoittivat olemaan vaiti.

"Ihan niinkuin mekin", sanoi kantaja. "Mutta me emme teekään mitään,
niin se on meidän oikeutemme, vaan te, talonpojat, te olette luodut
tekemään työtä! Mutta te ette tee työtä! Vähän raavitte vain maanpintaa
kevätpuolla, viskaatte siihen muutamia kourallisia ohraa ja sitte vain
katsotte, miten se kasvaa. Onko se työntekoa? Ja sitte tulee kesä: te
tanssimalla toimitatte heinät latoon ja juotte huvin lisäksi! Ja sitte
tulee syksy: silloin te painaudutte sänkyyn ja nukutte koko talven. Ja
se muka on työntekoa! Jospa istuisitte Elfsborgilla kiveä hakkaamassa,
niin tietäisitte, miltä työ tuntuu!"

"Jos mielesi kateellinen on, niin rupea talonpojaksi", virkkoi Petter.

"Minäkö talonpojaksi? Oh, hyi; ennen sitte rupeaisin pyöveliksi tai
yövartijaksi! Kateelliseksiko sinä sanoit? Olenko minä kade? Voiko sitä
kukaan sanoa? -- Tiedättekö, minkätähden minä täällä nyt istun? Saatte
kuulla, niin sitte voitte sanoa, olenko kade vai en!"

"No, sanopa sitte!" vastasi Petter. "Sanohan toki!"

"Sanonko sen sinulle, talonpoika! Hih, sinua ohrasäkkinesi! Sinun syysi
se on, sanon minä, että minä istun täällä! Tunnetko kauppias Paavo
Hörningin, sinä? Et, vai et; mistäpä hänet tuntisit. No, hänellä oli
ohrankauppa. Ja kun hän viime keväänä uskoi erästä talonpojan-lurjusta,
joka sanoi tulevan huonon viljavuoden, jopa kadonkin, niin osti hän
kaikki, mitä vain sai, niin että aitat olivat täynnä. Mutta sitte tuli
talonpoika ja valehteli tulleenkin hyvän vuoden, ja viljan hinta
huononi, niin että Paavo joutui pulaan, sai myödä rautiot ja laittaa
pois palvelijat. Niin jäin minä paikatta ja toimiskelin, mitä voin, ja
istun nyt tässä. Kas kaikki se on noiden talonpojanlurjusten kujeita!"

Matin silmät olivat melkoisesti suurenneet ja Petter pahastui.

"Ikävää minusta kuulla, mitä sanoit", virkkoi Petter, "mutta ei se
minun vikani ole, jos Jumala vuoden antaa."

"Älä lörpötäkään! En minä sitä kuulla tahdo kuuden kuivan puuseinän
sisällä! Eikö se ole sinun vikasi, ett'et ole tyytyväinen, vaan
viljelet niin tuhottomasti viljaa, että kauppias joutuu pulaan? Sinun
pitää tyytyä siihen, mitä sinulla on, niin saavat muutkin elää. Minua
todellakin haluttaa antaa sinulle selkään vähän, kun oikein asiaa
ajattelen. Enkö anna hänelle vähän selkään? Hä! Mitä sanotte?"

Seuran ajatukset olivat vähän ristiriitaiset. Suutarinsälli vastusti
ehdotusta, kun oli huomannut leivän huojistuvan, milloin talonpojille
tuli paljo viljaa. Rihkamakauppiaan saksalaisella puotilaalla ei ollut
mitään vihaa hyviä vuosia vastaan, sillä silloin talonpojat niin
halukkaasti ostelivat hänen romuansa. Soittaja, jolla oli apina
olkapäällä, ei puolestaan vastustellut talonpojalle selkäsaunan
antamista, koska heillä ei koskaan ollut antaa äyriäkään, mutta hyviä
vuosia vastaan hänellä ei ollut muistuttamista, sillä silloin oli
vilkasta markkinoilla. Teurastaja mielellään suostui pieksämään
talonpoikaa, sillä kun he saivat paljon eloa, pitivät he härkänsä kovin
kalliina. Puunkauppias ei tahtonut lyödä ketään ihmistä, mutta kun
talonpoika sai viljaa, tuli hän niin ylpeäksi, ett'ei huolinut hakata
puita; toista oli katovuosina: silloin sai syödä lihaa joka päivä,
eivätkä puut maksaneet juuri mitään. Suutarikin muutti entisen
lausuntonsa puunkauppiaan sanain johdosta, sillä hänkin oli huomannut
nahkan huojistuvan, kun talonpojan täytyi teurastaa karjaansa.
Rihkamakauppias peruutti sanansa, sillä kaupunkilaiset, hänen
varsinaiset ostajansa, ostivat yhtä hyvin hyvinä kuin huonoinakin
vuosina, sillä he aina korvasivat vahinkonsa toisella tavalla.

Kantaja ei saanut mitään selvää niin monista ristiriitaisista
ajatuksista, mutta omasta puolestaan hän arveli, että talonpojan piti
kuitenkin saaman turkkiinsa perusaatteen tähden, eikä selkäsauna ollut
koskaan tehnyt pahaa. Mutta kun hän hoiperrellen lähestyi Petteriä
panemaan tuomiota toimeen, löi hänet heti maahan Matti, joka oli väliin
astunut. Kantaja olikin oikeastaan halunnut laskea raskaan päänsä
lepoon ja käytti nyt tilaisuutta hyväkseen, jääden makaamaan. Kellään
muulla kun ei ollut halua käydä samaa kokemaan, syntyi kohta
täydellinen hiljaisuus huoneessa.

Petter ja Matti riisuivat turkkinsa ja laittoivat tilan niin hyvin,
kuin voivat, ja asettuivat levolle.

"Ihanhan täällä on kuin vihollisen seassa", sanoi Petter, kun rauhaan
pääsivät, "ja kuitenkin pitäisi nämä olla maanmiehiä. Mutta tottapahan
huomenna tapahtuu oikeus."

Matti ei enää ollenkaan luottanut kaupunginlakiin eikä sen oikeuteen,
vaan oli hyvin pahoillansa. Hän rukoili tapansa mukaan iltarukouksensa
kovalla äänellä, rukoili isän ja äitin ja morsiamen puolesta, pyysi
Jumalaa heitä suojelemaan tulelta, tulipalolta ja kaikilta vaaroilta,
rukoili hyvää vuotta ja hyvää esivaltaa ja viimeksi Jumalan suojelusta
kaikille ihmisille, sekä hyville että pahoille.

Se outo tapaus sai taaskin hereille riitaisia mietteitä näissä
kuulijoissa, jotka jo ammoin olivat hyljänneet moiset joutavuudet.
Teurastaja sanoi ulkokultaisuudeksi tuota vihollisten edestä
rukoilemista, sillä vihollistahan vastaan oli jokaisen velvollisuus
puolustautua. Suutarin mielestä oli hyvän vuoden rukous sama kuin
kanssaihmistensä perikadon toivominen, ja hän valasi ajatustansa
äskeisellä kauppiaan onnettomuudella. Soittaja arveli, ett'ei sovi
rukoilla esivallan edestä, sillä sehän se rakenteli vankiloita, jotka
olivat vain kalliit, vaikka ihan tarpeettomat; hän ei ollenkaan voinut
käsittää, mitä vankiloilla tehtiin, kun vapaus on kuitenkin ihmisen
riistämätön oikeus ja suurin hyvä. Hänellä ja hänen apinallaan ei ollut
koskaan ollut mitään asuntoa, ja he menestyivät vallan hyvin, kun vain
saivat olla vapaina. Puunkauppias ei katsonut olevan soveliasta pyytää
Jumalaa sekautumaan palonsammutuslaitokseen, koska vartijoille kerran
maksettiin niin runsas palkka; luulikin muuten talonpoikien lorunneen
tuosta vain sentähden, että hän oli puunkauppias ja oli hyvillään, jos
aina oli tuli liedessä; piti sitä paitsi esivaltaa ihan tarpeettomana,
sillä ell'eivät ihmiset pitäneet huolta omista asioistaan ja itsestään,
niin saivathan jättää pitämättä; esivalta vain sekautui toisten toimiin
ja tekoihin.

Petter ja Matti kun olivat väsyksissä päivän vaivoista ja huolista,
nukkuivat he pian kesken moista keskustelua, ja kohta koko seurakin.
Vähän ajan perästä kuului vain nukkuvien huokauksia ja henkäyksiä.
Mutta apinaa ei nukuttanut; se hypähti kävelylle, etsi kaikki taskut,
mihin suinkin pääsi, löytääkseen edes jonkun leipäpalan, vaan turha
vaiva; sitte se kopeloi oljet ja tukisti erästä nukkujaa, joka siitä
unissaan huusi ja nukkui jälleen; kiipesi ylös ja sammutti lyhdin;
alkoi peljätä pimeässä ja etsi soittimen, josta rupesi ääniä
vääntelemään, vaan sai isännältänsä korvapuustin; silloin näytti
hänessä uusi ajatus heräävän; hän etsi juopuneen kantajan; puri irti
kaikki napit hänen nutustansa, viskeli ne ilmaan, niin että putoilivat
nukkujain päälle. Kun rapina ja siitä hetkiseksi syntynyt levottomuus
asettui, alkoi apina repiä kantajan nuttua kapeiksi viilekkeiksi ja
keri ne kerälle. Sen hyvin valmiiksi saatuaan laskeutui hän polvilleen
ja pani kätensä ristiin, niinkuin oli nähnyt talonpojan tekevän, asetti
sitte kerän päänsä alle ja vihdoinkin nukkui.

Petterin ja Matin herätessä seuraavana aamuna oli vartija jo valmis
viemään heitä ylös oikeussaliin. Matti luotti lujasti oikeuteen, mutta
Petter sitä kovasti epäili. Tuomarilla, jonka eteen saavuttiin, oli
hyvin kiire, niin että hän vain luki tuomion Spongan Petterille, jota
syytettiin 1:ksi että hän oli koettanut paeta kaupunginportilla
tarkastuksesta, 2:ksi että hän oli lyönyt poikaa ja 3:ksi että hän oli
sitonut hevosensa Suurella torilla kaakkipuuhun; josta kaikesta oli
sakkoa. Petter pyysi saada selittää asiaansa; tuomari käski hänen
olemaan vaiti, sillä ei omassa asiassa saanut puhua. Petter kysyi, kuka
sitte puhua sai, vaan hänet vain talutettiin ulos, jossa hänen oli
suoritettava sakkonsa.

"Täm' on kaupunginlakia, näetkös!" sanoi hän Matille, kun oli kunnialla
päästy ulos ja heille hevonen annettu rekineen. "Mutta nyt mennäänkin
kotiin. Rautioita noutamaan saatamme lähettää toiste; veli Paavo saa
odottaa ja sinä myöskin, rakas Matti. Pianhan vuosi kuluu, kun ollaan
nuori!"

Matti pyysi saada käydä edes Karenia tervehtimässä, mutta Petter oli
taipumaton; ja kotiin lähdettiin. Päästyä ulos kaupungin portista,
katsahti Petter taaksensa ja puristi nyrkkiä.

"Ähä, sinä", sanoi hän, "jos minä enää astun tänne jalkaani, niin lempo
minut periköön. Jos teillä on minulle asiaa, niin tulkaa meille."

Vähän matkan päässä Solnan tiellä tuli Petter äkisti hyvin uteliaaksi,
istui ja kurkisteli hevosensa pään sivutse eteenpäin.

"No totta tosiaan, luulenpa näkeväni näkyjä keskellä päivää! Kuulepas,
Matti, näetkö sinä mitään punaista tuolla edelläpäin?"'

Matti myöskin näki punaista, ja kun isä vähän näytteli ruoskaa oriille,
saatiin pian kiinni hevoskauppias, joka turhaan oli odotellut
ostajaansa.

Nyt tehtiin kauppa ja ylpeänä kuin itse kauppias Paavo valjasti Petter
rautionsa reen eteen ja sitoi oman oriinsa jäljestä juoksemaan. Sitte
ajettiin aika huimasti kotiin, ja kun pihaan saavuttiin, seisoi emäntä
porstuan ovella ja luuli langon kaupungista tulevan, mutta kun kuuli,
mitenkä oikein oli, pahastui hän ja arveli:

"Enkö mä jo sulle sanonut, että kun vain pääset kaupunkiin, rupeat
kohta ylvästelemään."

Mutta Petter oli niin iloinen, kun oli jälleen kotona ett'ei kuunnellut
emännän muistutuksia ollenkaan; rautiot tekivät hänet vielä
iloisemmaksi ja ajatus, että Paavo nyt oli saanut vähän nenällensä,
saattoi hänet oikein hyvälle tuulelle, niin että hän, rautioita talliin
taluttaesssaan itseksensä pititteli: sen hän sai, kun porsasta potkasi:

Vaan Matti ei iloinen ollut, sillä vuosi on pitkä aika, ja hän tiesi,
että kun asiat kerran rupeaa sotkeutumaan, niin sotkeutuu ihan
kokonaan.


III.

Sinä jouluna ei Paavo tullut Spongaan vaikka Petter oli luvannut noutaa
hänet rautioilla; hänellä oli niin paljo puuhaa, hänellä.

Tuli sitte kevät ja vilja kasvoi kauniina pelloilla. Vaan syksymmällä
rupesi korjuun aikana satamaan ja satoi yöt päivät, niin että jyvät
alkoivat itää tähkissä, olki mätäni ja tuli täydellinen kato.

Petterin täytyi lähettää rautiot kaupunkiin ja myödä. Mutta vähäpä
siitäkin apua oli, sillä kun hänellä ei ollut olkia, täytyi hänen myödä
muutamia raavaitakin. Renkipä toikin härjät takaisin kaupungista, sillä
niiden hinta siellä oli niin huono, koska kaikki, joille kato oli
tullut, olivat lähettäneet härkänsä kaupaksi. Silloin Petter alkoi
käydä levottomaksi, sillä hän odotteli Paavoa maalle Mikonpäiväksi. Hän
sentähden ajatti härjät Dannemoraan, jossa tiesi niistä saatavan
paremman hinnan.

Tuli Mikonpäivä eli 29 päivä syyskuuta. Emäntä seisoi lieden luona
makkaroita keittämässä. Matti oli vierashuoneessa pukeutumassa
pyhävaatteihin. Petter juoksenteli levottomasti milloin ulos milloin
takaisin sisään ja milloin maantielle katsomaan, eikö jo renki kohta
tuo rahoja, sillä tänään oli Paavo tuleva ja silloin summan oleman
pöydällä. Hän oli nähnyt joitakuita vastoinkäymisen merkkejä viime
vuonna, niin että hän hämärästi aavisti tämän päivän ei tulevan
iloiseksi.

Oli kirkas syysaamu, mutta pohjatuuli puhalteli, että toisella puolella
tuntui lämmintä, toisella kylmää, samaa tuntui Petterin ruumiissakin.
Hän ihan varmaan tunsi mielessään rengin saaneen härjät myödyksi, mutta
levoton hän kuitenkin oli hänen viipymisestänsä. Hän toivoi Paavon
tulevan, että vihdoinkin saisi asia loppuun, mutta samalla pelkäsi
hänen tuloansa. Sentähden hän käveli edestakaisin tiellä: tirkisteli
pohjasta päin renkiä, tirkisteli etelästä Paavoa; milloin pohjatuuli
puhui selkään, milloin rintaan.

Viimein kuulee hän, miten vaunut kaukana etelän puolella jymisevät
sillalla ja sitte on vähän aikaa hiljaa. Petter seisoi ihan
hievahtamatta, katsoa tuijottaen kaupunkiin päin; pani käden silmiensä
päälle varjoksi ja tähysteli. Se, mitä hän pelkäsi, tuli. Sen täytyi
nyt selvitä. Kaksi punaista hevosenpäätä kohosi näkyviin ja niiden
takaa rupesi kohta näkymään liikkuva huoneenkatto. Paavo se siinä ajoi
molemmilla rautioilla ja vaunuilla. Hänelläkö oli vaunut! Ne hän oli
ansainnut toisten katovuonna; näljänhätä oli hänelle toimittanut
takaisin entiset rautiot.

Petter olisi mielellään mennyt tupaan piiloon uunin taa, mutta Paavo ja
hänen väkensä olivat jo huomanneet hänet ja huiskuttivat hänelle
käsineitänsä. Petter nosti lakkia ja oli irvistävinään auringolle.
Matti juoksi ulos ja avasi vaununovet. Emäntä seisoi tapansa mukaan
porstuan ovella ja alkoi niiailla, kun näki vaunut.

Päästiin siitä tupaan, jossa emäntä jo oli varustanut syötävää ja
juotavaa vieraille. Paavo puheli kelistä ja viimeisestä sodasta ja
Petter selitteli kirkonkymmenyksiä, mutta emännällä oli hoidettavana
makkarakattilansa ja lampaansa ja Matilla Kareninsa, niin ett'ei tullut
puhetta ollenkaan kadosta, rautioista tai mistään, joka olisi voinut
rauhaa häiritä.

Syötyä menivät miehet ulos; mutta Petterillä ei lainkaan ollut halua
näytellä karjottaa eikä vilja-aittoja; Paavo ei myöskään huolinut puhua
rautioista. Vihdoin tuli puheiksi tuokin toinen asia, jota Petter
enimmin pelkäsi. Paavo sanoi:

"No, Petter, oletko nyt valmis panemaan puolestasi? Lapset ikävystyvät
ja aika vain kuluu."

Petter katsahti pohjaan päin, ikäänkuin olisi vastausta sieltä etsinyt.

"Tottahan nyt olet meillä päivällisellä", sanoi hän, "ehdimmepähän
siitä sitte puhua."

"Ehkä et nyt voikaan panna lautaan?" sanoi Paavo. "Se olisi vahinko,
sillä nyt on tarjouksia useampiakin!"

"Minäkö en panna pöytään? Ohoh! Minun rahani ei niin pian ruostu kuin
muiden, ja vaikk'en katovuosista rikastu, niin enpä toki köyhdykään.
Toinen toistansa auttaa."

"Ehkä sitte, veli, olet hyvä ja panet näkösälle summan, sillä minun
pitää joutua päivälliselle kotiin."

Petter tuli vähän levottomaksi.

"Päivällisen jälkeen", vastasi hän tyynesti. "Kun on näin kauan
odotettu, niin voipihan toki vähän nyt vieläkin odotella, eikä minun
luullakseni sinulla mitään hengenhätää ole."

Samassa kuului hevosen kopinaa pohjasta päin. Petter säpsähti ja
tarkasteli. Siellä ratsasti renki ilman härkiä; siispä rahat olivat
käsissä. Hän kohta tuli pöyhkeämmäksi ja sanoi;

"Mutta jos niin on, ett' olet pulassa, niin saathan tuota samalla
apuakin!"

Renki saapui likemmäksi, mutta ei ollut yksin. Hänen vieressänsä
ratsasti aseellinen mies, pitäen kädessään nuoran päätä, jonka toinen
pää oli solmittu rengin käsien ympäri.

Hevoset juoksivat esiin tien liassa ja seisattuivat.

Petter mykistyi.

"Kuulkaapas te siellä!" huusi asemies. "Verotalollinen Petter on
lähettänyt renkinsä luvattomille markkinoille. Mitäs siihen vastaat?"

"Missä minun härkäni ovat?" kysyi Petter.

"Menetetyt!" vastasi asemies. "Toisesta kerrasta sakkoa 400 markkaa,
kolmannesta kuolema."

"Kuka sen lain sääsi?"

"Kuningas tietysti."

"Ennen me itse sääsimme lakimme! Milloinka luovuimme siitä oikeudesta?"

"Kun neuvoskunta ja herrat luopuivat."

"Heitä ei koskaan ole käsketty antamaan kuninkaalle lupaa varastaa
meidän härkiämme."

"Punnitse herran tähden sanojasi, Petter!" varoitti Paavo.

"Vaiti, sinä!" sanoi Petter. "Sinä ja sinun kaltaisesi juuri istutte
kaupungissa kirjoittamassa lakeja omaksi eduksenne. Näin se tapahtuu!
Kuningas tarvitsee rahaa kilparatoihin ja kunniaportteihin; silloin
ottaa hän kauppiaan kukkarosta, ja kauppias ottaa takaisin
talonpojalta. Kuka minua estää myömästä tavaraani, missä tahdon?"

"Laki!" vastasi asemies. "Mutta älä siinä seiso ja pauhaa, talonpoika,
vaan päästä irti renkisi ja toimita hevosilleni ruokaa!"

Petter kiukustui. Hän juoksi tupaan kuin mieletön, otti uuninkoukun ja
huuhtasi sillä pöydältä lattiaan vadit ja pytyt, särki ikkunat, ajoi
ulos kaikki, rikkoi penkit ja pöydät; milloin hän hyppäsi uunille,
milloin orsille, ja pauhasi koko ajan, niin että vaahto alkoi suusta
valua; hän pureksi lasinpalasia, mursi rikki tinatalrikit ja potki
voipyttyjä ja tuoppeja ympäri lattiaa. Sitte asettui hän oveen
seisomaan ja huusi:

"Pois te, sen rosvot! Ennen maailmassa oli laki oikeutena, vaan nyt on
vääryys lakina? Varkaat kirjoittavat lakia rehellisille ihmisille ja
nyt varastetaan lain nojalla! Sinä, sen rihkamoitsija, joka et tee niin
mitään, vaan syöt minun leipääni, tiedätkö sinä, että siis olet minun
leivässäni? Minulla olisi oikeus antaa sinulle selkään, sillä kotikurin
alle sinä kuulut! Sinä, varkaiden kätyri, kuninkaan virkamies, mitä
sinä teet leipäsi edestä? Kirjoitat muistiin, niin! Minä teen työtä ja
sinä kirjoitat muistiin. Sitä te teette kaikki! Kaikki te kirjoitatte
ja peijaatte! Jos ajan tiellä tai käyn istumaan, sidon kiinni hevoseni,
puolustan omaani, lyön jotakin lurjusta, kaikki te kirjoitatte
muistiin, ja kaikesta minä saan maksaa. Hyvä Jumala ja kaikki pyhät
suojelkoon järkeni! Ja ota nyt rautiosi ja akkaväkesi ja mene matkaasi,
Paavo! Ja jos tulet minun maalleni, niin muista, mistä ja millaisena
minut löydät! Osta sinä itsellesi vävy kaupungista, jos saat tytön
työnnetyksi jollekin hyvälle ystävällesi! Jos olette saaneet minut
köntälleni, niin en minä tähän jää mätänemään, niinkuin akka sanoi
kaaduttuansa kirkkomaalle. Ja siihen minä sanon amen ja Jumalalle
olkoon kiitos kaikesta hyvästä ja pahasta!"

Mutta Paavo ja hänen joukkonsa olivat jo laittautuneet talliin ja
valjastaneet hevosensa. Portista ajaessa sanoi Paavo:

"Petter raukka, kun tuli hulluksi!"

Paavo ja Petter eivät koskaan enää tavanneet toisiansa. Matti ei
koskaan saanut Karenia, eikä sitä kukaan voinut auttaa, koska se kerran
niin oli asetettu; muuttaa muuksi sitä ei kukaan ihminen voinut ja
muuttamatta se taitaa olla vieläkin.



HERRA PENTIN VAIMO.


"Rakkausko? Himoa vain tietysti!" vastasi nuori kreivi vanhalle
opettajallensa ja ohjaajallensa, kun molemmat istuivat alhaalla
laivankojussa ja keskustelulla kuluttivat aikaa odotellessaan
Elfsnabbenin luona tuulta, päästäksensä lähtemään Pragin yliopistoon.

"Ei, nuori herra!" sanoi maisteri Frans Olavinpoika, "Kyllä se on
jotakin muuta ja korkeampaa, sillä sitä ei vielä tähän asti ole ylevä
jumaluusoppi eikä syvällinen viisaustiede osannut sanoa. Meidän liian
viisas aikamme uskoo liian vähän, mutta se tulee vain siitä, että ennen
uskottiin liian paljon. Minä olin mukana tämän aikakauden alussa ja
revin yhdessä muiden kanssa vanhoja, kunnianarvoisia rakennuksia,
vanhoja, rappeutuneita kopeuden ja omanvoiton-pyynnön temppelejä,
lehtiä pyhistä kirjoista ja kuvia kirkon seinistä; olin mukana
sulkemassa luostareja ja karkoittamassa vanhaa uskontoa. Mutta, herra,
on asioita, jotka repimättäkin täytyy jättää. -- Nyt olisi minun siis
puhuminen Amorista eli rakkaudesta, tulesta, joka palaa koskaan
sammumatta, jos se on oikealla pohjalla, mutta sammuu hyvinkin pian,
jos väärälle pohjalle sattuu, voipa vihaksikin muuttua, jos oikein
hullusti käy."

"Milloinka se sitte oikealla pohjalla on? Usein ei sitä ainakaan
nähtäne!" virkkoi kreivi, asettuen mukavammin istumaan.

"Usein tai harvoin, samapa se; mutta rakkaus on kuin taivaan salama
tullessaan, käy yli kaiken tahtomme ja järkemme, mutta eri lailla se
eri ihmisissä on, ja sen mukaan se elää tai kuolee. Sillä ihmisillä on
tässä synnynnästään asti eri luonteita niinkuin linnuillakin ja muilla
eläimillä. Muutamat ovat kuin metsot ja teyrit, jotka pitävät koko
parven kultasia kuin turkkilainen. Miksikä niin on, sitä emme tiedä,
vaan niin se on, ja se on heidän luontonsa. Toiset linnut valitsevat
puolison joka vuodeksi ja sitte vaihtavat. Mutta muutamat ovat hyvät
kuin kyyhkyset ja elävät koko ikänsä yhdessä, ja kun toinen heistä
kuolee, ei toinenkaan tahtoisi elää."

"Oletko sinä sitte milloinkaan nähnyt kyyhkysiä ihmislasten joukossa?"
kysyi kreivi epäileväisesti.

"Olen minä nähnyt paljonkin ja kyyhkysiä myöskin, herra."

"Jotkako eivät koskaan tapelleet?"

"Kyllä, kyllä ne hyvinkin tappelivat, kun pesä kävi ahtaaksi eikä ruoka
oikein tahtonut riittää, mutta yhtä hyvät ystävät he siltä olivat, ja
se se juuri on rakkaus. Onhan yksi vesilintu, meriteyri, joista
puolisot aina liikkuvat kahden kesken; jos niistä ampuu toisen, ei
toinen pakoon lähde, vaan tulee ammutun luo, hänkin ammuttavaksi, ja
sentähden sanotaan meriteyriä tyhmimmäksi kaikista linnuista."

"Se on vain leikin aikana, se, sä vanha narri!"

"Ei, nuori herra, vaan koko vuodet päästänsä. Keväällähän niiden leikin
aika on, mutta talvellakin, jolloin ovat yksikseen, pojat kun jo ovat
lähteneet omille teilleen, silloinkin ne aina pysyvät yhdessä, syövät
yhdessä, pyytävät ruokaansa yhdessä ja nukkuvat yhdessä. Se ei ole
leikkiä se, vaan rakkautta, ja kun sitä suloista tunnetta voi olla
järjettömillä eläimillä, miksikä sitä ei olisi ihmisellä?"

"Kyllähän olen kuullut, että sitä on ihmiselläkin, mutta se haihtunee
häiden jälkeen."

"Himo haihtuu, mutta silloin vasta rakkaus alkaa."

"Ystävyyttä se vain on, jos sitä on ollenkaan."

"Ihan niin, armollinen herra, mutta eri sukupuolisten ihmisten ystävyys
on juuri rakkaus. Mutta siinä asiassa on hyvin monta puolta. Jos
tahdotte, niin kerron tapauksen, jonka itse näin ja josta voitte oppia
paljon. Se tapahtui minun nuoruudessani, neljäkymmentä vuotta sitte,
mutta muistan kuitenkin jokaisen pikku seikankin, kuin kaikki olisi
ollut eilen. Saanko kertoa sen?"

"Kerro vain, maisteri! Aika on niin pitkä tässä vastatuulta maatessa.
Mutta hanki ensin tulta ja viiniä, sillä arvattavasti ei sinun
historiasi yksin voi pitää minua valveilla.

"Mahdollisesti, herra, ei teitä; minua se on pitänyt valveilla liiankin
monta yötä", vastasi Frans ja läksi hankkimaan, mitä oli pyydetty.

Kun maisteri palasi ja kumpikin sai paikoilleen asettuneeksi, alkoi
maisteri:

"Tämmöinen on historia herra Pentin vaimosta:

"Hän oli syntynyt aatelisista vanhemmista tämän vuosisadan alulla.
Kasvatus oli ankara, ja vanhempien kuoltua pani holhoja hänet
luostariin. Siellä hän osoitti kiihkoista uskonnollista intoa, ruoski
itseään perjantaina ja paastosi jokaisena vähänkin huomattavana pyhänä.
Sittemmin tuli hänen tilansa yhä huonommaksi ja hän välistä koetti
näljällä kuolettaa itseään, koska hänen mielestään kristityn
velvollisuus oli kuolettaa lihansa ja elää Jumalan luona Kristuksessa.

"Niin sattui kaksi tapausta, jotka tulivat käännekohdiksi hänen
elämässänsä.

"Hänen holhojansa karkasi maasta hävitettyään hänen omaisuutensa.
Silloin luostarin johtokunta muutti käytöksensä häntä kohtaan, sillä
luostari oli vain maallinen laitos, joka ei ollenkaan huolinut avata
porttejansa murheellisille ja kurjille. Sen huomattuaan alkoi tyttönen
epäillä. Epäilys oli silloisen ajan tauti ja kovasti se tyttöön
tarttuikin. Hänen kumppaninsa eivät uskoneet mitään ja hyvinpä niukka
se oli hänen esimiestensäkin usko.

"Eräänä päivänä lähetettiin hänet luostarista jonkun sairaan luo.
Tiellä, kauniilla yksinäisellä metsätiellä tuli hänelle vastaan ritari,
nuori, voimakas ja kaunis. Tyttö seisattui ja katsoi häntä kuin jotakin
ilmestystä; sepä olikin ensimäinen mies, jonka nyt näki viiteen
vuoteen, siitä asti kun tytöstä neidoksi oli vaurastunut. Ritari
pysäytti hevosensa, tervehti ja ratsasti edelleen.

"Tästä päivästä asti häntä luostari alkoi inhottaa ja elämä viehättää.
Kaunis elämä viekoitteli häntä pois Kristuksesta, niinkuin siihen
aikaan yleinen usko oli, ja hän joutui ahdistukseen ja vietti enimmän
aikansa kuritushuoneessa.

"Muutamana päivänä hänelle talonvartija salaa toi kirjeen ritarilta.
Ritari asui toisella puolen järveä, niin että neitonen voi nähdä hänen
komean kartanonsa oman rangaistushuoneensa ikkunasta. Kirjeenvaihto
jatkui.

"Heikkoja huhuja alkoi liikkua, että suuri muutos oli tapahtumaisillaan
kirkon hallituksessa ja että luostaritkin suljettaisiin ja
luostarilaiset päästettäisiin lupauksistaan.

"Silloin heräsi toivo tytön mielessä ja hän samalla sai tiedon, että
valasta päästäminen oli mahdollinen. Mutta silloinpa hän ei myöskään
enää voinut luottaa valan pyhyyteen, niin että kaikki siteet kerrassaan
katkesivat. Hän uskoi nyt vain omien mielitekojensa ijankaikkista
oikeutta eikä mitään yhteiskunnan tai kirkon lakeja.

"Vihdoin petti hänet kavala luostarisisar; kirjeenvaihto tuli ilmi ja
tyttö tuomittiin ankaraan ruumiinrangaistukseen. Mutta toisin oli
sallimus määrännyt. Juuri sinä päivänä, jolloin rangaistus oli
kärsittävä, saapui kuninkaalta ja säädyiltä käsky, että luostari oli
suljettava. Käskyn tuoja ei ollut kukaan muu kuin ritari, hänen
ritarinsa. Ja hän avasi tytölle luostarin portit, tarjoten kaikille sen
asujamille vapauden, vaan hänelle oman itsensä.

"Tähän loppuu ensimäinen taival hänen elämänsä tiellä."

"Ensimäinenkö?" kysyi kreivi, maistellen pikarista. "Eikö tarina lopu
siihen? Saivathan he toisensa."

"Ei, herra, tarinat siihen kyllä loppuvat, mutta todellisuudessa se
siitä vasta alkaa. Ja minä muistan häiden jälkeisen päivän; minähän
heidät vihinkin ja olin sitte heidän kotipappinsa. Aamiaispöytä oli
valmisna ja he tulivat morsiuskammarista niin loistavina, kuin olisi
koko maailma tanssinut vain heidän tähtensä ja aurinko loistanut
taivaalta yksistään heille. Ritarin mieli oli täynnä rohkeaa
elinvoimaa, niin että hän luuli jaksavansa kantaa vaikka koko maailman
hartioillaan, ja kaikki hänen ajatuksensa ja toimensa tarkoittivat vain
elämän tekemistä heille niin hyväksi ja suloiseksi kuin mahdollista.
Rouva oli myöskin niin onnellinen, ett'ei tahtonut syödä eikä juoda,
vaan unhottaa ihan, että syntistä maailmaa oli olemassakaan.

"No niin! Rouvalla oli omat mietteensä, säilyneet vanhasta ajasta,
jolloin taivas oli kaikki, vaan maa ei mitään; herra puolestaan oli
uuden ajan lapsi, joka tiesi, että on eläminen maan päällä, että sitte
vasta kuoltua taivaasen pääsisi."

"Ja siitäkö syntyi selkkauksia?" virkkoi kreivi.

"Niin selkkauksia juuri, kuten sanotte. Muistan varsin hyvin, mitenkä
herra aamiaispöydässä söi, niinkuin nälkäinen mies syöpi, ja rouva
istui vain häntä katsellen mutta kun rouva puheli linnunlaulusta,
puheli herra vasikanpaistista! Ja sitte herra sattui näkemään, mitenkä
rouva oli edellisenä iltana heittänyt vaatteitansa ruokahuoneesen
tuoleille ja muistutti häntä, että piti noudattaa järjestystä talossa."

"Se tietysti vei päin mäntyyn, vai miten?"

"Eipä: se niin vaarallista ollut. Mutta pilvi nousi rouvan auringon
eteen; hän tunsi juopia avautuvan heidän välillensä. Mutta hän ei ollut
niitä näkevinään, vaan ummisti silmänsä, niinkuin vuoristoissa
kiipeilijä, päästäkseen näkemästä rotkoja. Nousipa sitte toinen pilvi.
Herralla oli raskaita, salaisia ajatuksia, sillä hänen elonsa oli
kuhilaissa ja toimeentulo riippui niiden talteen saamisesta. Hän tahtoi
lähteä rouvansa luota pellolle, mutta rouva pyysi häntä olemaan kotona
eikä nyt tänäpäivänä puhumaan mullasta."

"Mullastako? Miten tyhmä!"

"No, no! Hän oli niin kasvatettu, luostari se oli hänet opettanut
halveksimaan Jumalan luotua luontoa. Herra jäi kotiin ja ehdotti, että
lähdettäisiin metsästämään, ja rouva suostui ilolla ehdotukseen."

"Teurastamaan! Se olisi ollut sopivampi sana!"

"Niin, aika oli semmoinen, herra; kullakin ajalla on ollut omat
ajatuksensa. Mutta nousipa vielä uusi pilvi, sillä se päivä ei ollut
mikään onnen päivä nuorelle ritarille. Kuninkaan vouti tuli vieraiksi
ja pyysi saada puhua kahden kesken herran kanssa. Ritari suostui ja sai
kuulla, että hän uuden lain mukaan menettää ritarisuutensa ja
aatelisuutensa, ell'ei suorita ratsupalvelusta, joka on jo viisi vuotta
rästinä. Ritari ei silloin juuri voinut maksaa, mutta vouti lupasi
hankkia hänelle vuodeksi rahalainan, josta talo oli kiinnitettävä. Niin
oli se asia selvillä. Mutta sitte joutui puheiksi, pitikö hänen tuosta
asiasta virkkaman mitään vaimollensa. Hän kutsui minut neuvonantajaksi.
Minua säälitti nuori rouva, että hänet noin heti piti herätettämän
onnen ja autuuden unelmistansa, ja minä varomattomuudessani neuvoin,
että oli parasta jättää hänelle ilmoittamatta talon tila vuoden loppuun
asti."

"Ja siinä teitkin oikein. Mitä naisten tarvitsee sekautua
raha-asioihin. Siitä olisi vain tullut itkua ja valitusta, niin ett'ei
miesparka olisi saanut yhtään rauhaa."

"Ei, herra, siinä minä tein ihan väärin, sillä oikeassa avioliitossa
pitää miehen ja vaimon täydellisesti luottaman toisiinsa ja oleman
kaikin puolin yksi.

"Ja mitä nyt seurasi. Niin, he tänä vuonna vierastuivat toisistansa.
Rouva eli ruusutarhassaan ja herra pellolla. Herralla oli asioita,
joita hänen täytyi salata vaimoltansa, ja hän teki työtä kuin hevonen,
voimatta ottaa vaimoaan neuvonantajaksi. Kumpikin elivät he omaa
elämäänsä itsekseen. Kun he sattuivat yhteen, täytyi herran
teeskennellä olevansa iloinen; niin muuttui koko heidän elämänsä
valheeksi. Vihdoin herra väsyi ja tuli umpimieliseksi; samoin
rouvakin."

"Ja silloinko oli rakkaus lopussa?"

"Ei, herra, se olisi voinut loppua, mutta oikea rakkaus kestää
pahempiakin koetuksia. He yhä rakastivat toisiansa, niinkuin oli
uusissa pulmissa näkyvä.

"Heille syntyi lapsi. Ja silloin alkoi uusi taival rouvan elämän
tiellä. Herran läsnäolon kaipaus väheni, sillä menihän hänen koko
aikansa lapsen hoitelemiseen, ja mies tunsi itsensä vapaammaksi, kun ei
hänen hellyytensä osoituksia niin lakkaamatta tarvittu. Rouva antautui
heti koko voimallaan uusiin toimiinsa, joita hänelle tuli; hän valvoi
yöt ja päivät, eikä hetkeksikään tahtonut päästää lasta käsistänsä.
Todellisuus ja elämä pikku oloineen näyttivät ensin hurmaavan hänen
tyhjää sieluansa, jopa hän alkoi tuntea huviakin puhelemisesta miehensä
kanssa pelloista ja kyntämisistä.

"Mutta eihän sitä kauan voinut kestää. Kasvatus on takanamme kuin
rikkaruohon siemen, joka voi olla maan povessa kätkössä vuoden tai
kaksi, mutta odottelee vain soveliasta aikaa, noustakseen jälleen
näkyviin; eikä vanhoja puita hevillä ruveta uudestaan istuttamaan.
Rouva katsahti kerran peiliin ja huomasi tulleensa kalpeaksi, laihaksi
ja rumaksi, huomasi kukoistusaikansa loppuneen. Silloin hänessä heräsi
naisellisuus, se puoli tästä salaperäisestä olennosta, joka juuri on
nainen; ja sen mukana kehittyi halu olla kaunis, miellyttää, tuntea
hallitsevansa kauneudellaan. Nyt hän ei enää niin innolla eikä
yksinomaan puuhaillut lapsen hoidossa kuin ennen, vaan huolellisemmin
hoiteli omaa itseänsä.

"Mies sen muutoksen ilolla huomasi; sillä kummalista todellakin, kun
hän näki vaimonsa innon lapsen ja talouden hoidossa, tuli hän ensin
iloiseksi, mutta kun sitte näki sydämmensä ruhtinattaren
huolimattomassa puvussa, kalpeana ja kurjana, silloin karvasteli hänen
sydäntänsä ja hän ikävöi viehättävää, keveätä olentoa, joka istui
ikkunan luona kaihoten ja odotellen miehensä tuloa ja jonka jalkain
juuressa hän niin mielellään istui. Niin kummallinen se ihmissydän on
ja niin paljo vanhaa hapatusta oli tämänkin herran sydämmessä vanhasta
ritariajasta, jolloin nainen ei ollut muuta kuin ulkonaisen ihailun
esine ja kumppani.

"Mutta nyt tuli muutakin. Herra oli vähän väsynyt ja eksynyt
omituisiin, vähän välinpitämättömiin tapoihin vaimonsa sairauden
aikana. Hän kävi huoneissa hattu päässä, söi jollakin pöydän kulmalla
eikä aina pitänyt niin tarkkaa huolta puvustansa. Vaan kun rouva alkoi
palata entiseen elämään, ei herra muistanutkaan seurata mukana,
muuttaa tapojansa. Vaimo, ollen mieleltään sairas, luuli noita
epäkohteliaisuuksia rakkauden puutteeksi, ja onnettomuus satutti juuri
niin, että rouva sai käsiinsä näennäisiä todistuksia miehensä
ikävystymisestä häneen.

"Se oli todellakin onnettomuuden päivä! Vuosi lähestyi loppuansa ja
silloin oli suuri velka suoritettava. Laiho kasvoi kauniina, mutta
vaikkapa siitä saisikin niin paljon, kuin syytä oli toivoa, ei jäännös
kuitenkaan olisi riittänyt kaikkiin tarpeihin. Ritarin täytyi keksiä
toisia keinoja, ja hän keksikin. Hän hakkuutti parasta nikkarin
tarvepuuta talon ympäriltä, mutta vahingossa liian läheltä kartanoa,
niin että muiden puiden mukana kaatui myöskin kaunis lehmus, joka
erittäin oli ilahuttanut rouvaa mutta herra ei tiennyt sitä rouvan
erityiseksi lehmukseksi eikä hän siis sitä myöskään tahallaan
hakkuuttanut.

"Rouva oli ollut kipeänä pari viikkoa. Päästyään jalkeelle ja tultuaan
saliin huomasi hän heti lehmuksen olevan poissa ja luuli sen
tapahtuneen vain mielipahaksi hänelle. Samalla hän myöskin huomasi
ruusupensaansa kuivaneen, Sillä ei kellään ollut suuressa elonkorjuun
kiireessä aikaa niitä muistaa. Hän sen kuitenkin ymmärsi uudeksi
vihamielisyydeksi häntä kohtaan ja lähetti heti kaikki talon rengit
vettä noutamaan.

"Nyt sattui vielä uusi tapaus, joka joudutti onnettomuuden puhkeamista.
Vouti oli tullut kartanoon odottelemaan laihon korjuuta. Hän sattumalta
tuli rouvaa tervehtimään kun rouva oli tehnyt nuo kaksi keksintöä. He
tuntevat toisensa lapsuuden ystäviksi, ja tutunomaiset keskustelut
viehättävät ja huvittavat rouvaa. Hän alkoi vertailla miestänsä
voutiin, eikä sen vertailun päätös olenkaan ollut herran eduksi. Sillä
rouva unhotti että hänenkin miehensä olisi tuommoisella vierailun
hetkellä ollut yhtä kohtelias ja että vouti saattoi jokapäiväisissä
oloissa olla yhtä epäkohtelias.

"Kaikki oli siis valmiina vastaiselle purkaukselle, kun herra palasi
kotiin. Vouti oli mennyt pois, jättäen rouvan yksikseen ajatuksinensa.
Kun herra astuu sisään, on hän iloinen ensinnäkin siitä, että näkee
vaimonsa jo olevan liikkeellä, ja toisekseen myöskin pitkällisestä
poudasta, joka lupaili hyvää ilmaa elonkorjuulle; sillä nyt olivat
hänen peltonsa kaikki niitetyt, että oli jälellä vain vetäminen
latoihin. Vaimoa, hänellä kun pyöri päässä raskaita ajatuksia, tuo
miehensä ilo loukkasi, ja nyt paukahteli kummaltakin puolelta. Rouva
kysyi lehmusta; herra vastasi hakkuuttaneensa sen, kun tarvitsi
nikkarinpuuta; rouva kysyi, miksi hän oli hakkuuttanut juuri sen
lehmuksen, joka oli varjostanut hänen huonettansa; herra ei sanonut
hakkuuttaneensa erittäin sitä, vaan yhdessä kaikkien muiden kanssa.
Sitte tuli ruusujuttu. Herra ei sanonut koskaan sitoutuneensa pitämään
huolta niiden kastelemisesta. Silloin rouva, voimatta vastata mitään
entiseen juttuun, huomasi miehellään olevan päällyssaappaat jalassa ja
huomautti heti siitä. Mies tunnusti rikoksensa ja koetti sitä parantaa
siinä paikallansa, mutta silloin suuttui vaimo moisesta
halveksimisesta. Kovia sanoja lausuttiin ja vaimo syytti miestänsä
kylmyydestä ja rakkauden puutteesta. Ritari vastasi melkein näin:

"'Minä en rakasta sinua enää, sanot sinä, sentähden että minä teen
työtä sinun hyväksesi enkä istu lavertelemassa sinun koruompeluksesi
luona; minä en rakasta sinua, koska minulla on nälkä, milloin en
pitkään aikaan ole saanut ruokaa; minä en sinua rakasta, koska en muuta
saappaita, vaikka vain silmänräpäykseksi pistäydyn huoneihin; minä en
sinua rakasta, sanot sinä! Jospa tietäisit, miten suuresti minä todella
sinua rakastan!' Vaimo vastasi melkein näin:

"'Ennenkuin jouduimme naimisiin, rakastit minua, vaikka lavertelitkin
koruompelukseni luona, vaikk'et tullutkaan huoneihin päällyssaappaissa
ja vaikk'et osoittanutkaan halveksimista. Mitä on sitte tapahtunut, kun
käytöksesi on muuttunut?'

"Mies virkkoi: 'me olemme naimisissa!' Rouva luuli miehen tarkoittavan,
että hän naimisessa oli saanut omistusoikeuden vaimonsa yli ja että hän
tahtoi osoittaa sitä jyrkällä käytöksellään. Mutta se miehen varmuus
johtui vain siitä, että hän lujasti luotti rouvansa lupaukseen rakastaa
myötä- ja vastoinkäymisessä, luotti hänen ei huolivan huomioonsa ottaa,
jos hän voittaakseen aikaa hylkäsi koko joukon turhia muodollisia
temppuja. Hän oli vähällä sanoa hänelle kaikki, että hän juuri vaaraa
karkoittaaksensa työskentelee pellolla, tallaa sen multaa ja kuljettaa
sen tomua huoneihin; mutta hän kuitenkin oli vaiti, sillä hän ei
luullut vaimonsa nyt niin heikkona jaksavan kestää iskuja. Ja päivän
tai kahden perästähän kaikki oli jo ohitse ja talo pelastettu.
Sentähden hän vain pyysi anteeksi; ja he antoivat anteeksi molemmat ja
puhuivat jälleen helliä sanoja.

"Mutta silloin tuli isku! Työvouti tuli juoksujalassa ilmoittamaan
rajuilman nousevan. Rouva ihastui, kun ruusut saavat vettä, mutta herra
ei ihastunut.

"Ritari tunsi Herran kurittavan käden painon ja kertoi vaimollensa
kaikki, mutta pyysi samalla hänen vielä toivomaan, kyllä kaikki hyvin
käy. Käski sitte heti valjastaa kaikki hevoset ja juhdat vetämään eloa
korjuusen.

"'Niillä ollaan vettä noutamassa,' vastataan.

"'Kuka ne on sinne lähettänyt?'

"'Minä ne lähetin', vastasi vaimo. 'Minä tahdoin! saada vettä
kukilleni, joiden annoit kuivaa minun sairaana ollessani.'

"'Etkö häpeä tunnustaa?' kysyi ritari ja sai samanlaatuisen
vastauksenkin:

"'Sinä kehut käytöstäsi, kun valehtelit koko pitkän vuoden! Minun ei
tarvitse hävetä puhuessani totta, kun en mitään ole rikkonut, vaan
ollut ainoastaan niin onneton, että olen joutunut pahan sattuman
uhriksi!'

"Silloin menetti herra malttinsa, meni käsi ojona vaimonsa luo ja löi
häntä."

"Siinä hän tekikin lemmon oikein", sanoi kreivi.

"Hyi, hyi! herra, lyödä heikkoa vaimoa!"

"Miksikä ei vaimoa, kun lapsiakin lyödään?"

"Sentähden että nainen on heikompi, herra."

"Vielä yksi syy! Vahvempiin ei pääse käsiksi, ja heikompia lyödä ei
saisi; ketä sitte saa lyödä?"

"Ei ketään, hyvä ystävä! Hyi, hyi, mimmoisia perusaatteita te lausutte,
vaikka teistä on tuleva ylhäinen sotilas!"

"No niin! Kuinka sodassa käypi? Vahvempi lyö ja heikompaa lyödään. Eikö
se ole johdonmukaista?"

"Vaikkapa olkoonkin johdonmukaista, niin ei se siveellistä ole. Mutta
tahdotteko kuulla jatkon?"

"Tottapa se nyt jo onkin lopussa, rakkaus ainakin!"

"Ei, ei, herra, ei se vielä läheskään lopussa ole, eikä rakkaus niin
vähällä karkaa. No niin! Rouva uskoi lujasti, ihan kuin tekin,
rakkauden olevan lopussa ja pyysi sattumalta väliin tullutta voutia
hänen nimessään pyytämään kuninkaalta avioeroa."

"Ja jättikö hän lapsensa?"

"Ei, sen hän tahtoi ottaa mukaansa. Hänen ylpeytensä oli loukkautunut
juuriaan myöten, ja hän tunsi musertuvansa kauniin unelmarakennuksen
alla, joka kukistui hänen päällensä."

"Entä mies sitte?"

"Hän oli ihan kukistunut! Hänen unelmansa rakkauden onnesta oli
haihtunut, ja muutenkin oli hän hävinnyt mies, sillä sade oli laissut
pois ja turmellut kaiken hänen viljansa. Ja kun hän näki sen, jota
hänen sielunsa oli rakastanut, olevan syypäänä hänen onnettomuuteensa,
tunsi hän sydämmessään vihaa häntä vastaan. Mutta hän rakasti
kuitenkin, kun viha asettui."

"Kuitenkin?"

"Niin, herra, sillä rakkaus ei kysy, miksi. Se vain tietää: niin se on!
Kovat ajat heille nyt tulivat. Ritari oli hävinnyt mies, ja jätti
talonsa oman onnensa nojaan, harhaili itse hevosellaan milloin
missäkin. Vaan rouva Margrit, hän heräsi uuteen elämään, voimaan ja
toimeliaisuuteen ja ryhtyi talon hallitukseen; hätä teki väkeväksi
pienen, heikon olennon, joka ei ollut koskaan tehnyt työtä; hän ompeli
vaatteet itselleen ja lapselleen; hän maksoi maksut ja katsoi työväen
perään; eikä se katsominen helpoin työ ollutkaan, sillä he olivat
tottuneet pitämään pientä, hemmoiteltua rouvaa vain vieraana; mutta hän
tarttui ohjiin voimakkaalla kädellä. Ja kun rahat eivät riittäneet,
panttasi hän kaikki kalliskiviset koristuksensa ja maksoi niillä
rahoilla työväen palkkoja ja velkoja.

"Kun ritari vihdoin malttoi mielensä ja peljäten palasi katsomaan
taloansa, jonka uskoi jo olevan auttamattomasti rappiolla, huomasikin
hän kaikki olevan kunnossa ja järjestyksessä ja vaimonsa juuri
pelastaneen kaikki. Silloin hän katui ja häpesi ja meni vaimonsa luo
pyytämään anteeksi, ett'ei ennen ollut osannut pitää häntä oikeassa
arvossa. Rouva antoi anteeksi, selittäen, ett'ei hän ennen
ansainnutkaan suurempaa arvoa, kun hänellä ei ollut niitä
ominaisuuksia, jotka sittemmin oli saavuttanut. He sopivat, mutta rouva
sanoi rakkautensa kuolleen eikä aikonut enää olla hänen vaimonsa.

"Keskustelun keskeytti vouti, joka tällä välin oli asunut talossa ja
auttanut rouva Margrittia neuvoilla. Herra tunsi jääneensä syrjään
toisen rinnalla, joka oli sijaan tullut; luulevaisuus raivosi hänen
mielessänsä ja hän kielsi vaimoaan ottamasta vierasta herraa vastaan
huoneissansa. Vaimo sanoi käyvänsä sitte voudin huoneissa. Herra
silloin rupesi puhumaan oikeuksistaan vaimonsa yli, koska hän lain
mukaan vielä oli ritarin vaimona. Mutta vaimo oli samana päivänä saanut
erokirjan ja ilmoitti olevansa vapaa ja voivansa toimia, miten vain
tahtoi.

"Ritari, nähtyänsä kaikki olevan lopussa, tunsi hurjuutensa ja rukoili
polvillaan vaimoansa jäämään. Vaan kun rouva näki ylpeän ritarin
matelevan maassa kuin orja, haihtui hänen mielestänsä viimeinenkin
kunnioitus herraa kohtaan, ja kun hän sitte muisti, mitenkä hän kerran,
heikkona ja kurjana, oli turvannut ritariin ja uskonut hänet siksi,
joka oli häntä kantava käsissänsä kaikkien ohdakkeiden ja kivien
ylitse, silloin tahtoi hän paeta tuota näkyä; ja kun rouva ei enää
voinut tuntea ritaria samaksi, kuin hän ennen oli hänestä ollut, heräsi
välinpitämättömyyden tunne ja hän läksi pois."

"No, siinä nyt näet", virkkoi kreivi, josta kertomus alkoi tuntua
pitkäpiimäiseltä, "loppuipahan se rakkaus kuitenkin."

"Ei, ei, herra, se vain näytti siltä, mutta niin ei ollut. Mutta tähän
minun pitää liittää muuan tunnustus. Minä näin tuon kaikki, sillä minä
olin hänen ystävänsä ja jumaloitsin häntä sydämmeni syvyydestä. Miten
hullumainen minä olin, tunnustan myöskin. Me vanhat, jotka kasvoimme
ritariajan lopulla, me olimme oppineet pitämään naista tuommoisena
ylhäisenä olentona, joka oli muita ihmisiä korkeammalla; me
kunnioitimme vain ulkopintaa, kauneutta, hyödytöntä, ja meidän
nais-käsityksemme oli ennen kaikkea aina jotakin silmän huvia. Minäkin,
ajatelkaahan vain, minäkin, joka etsin totuutta, olin kuitenkin niin
piitynyt noihin vanhoihin käsitteihin, että rouva minun mielestäni tuli
vähempiarvoiseksi juuri silloin, kun hän työn ja vaivan kautta jaloin
oli.

"Niin, samana päivänä, kuin erokirja tuli, keskustelimme me, ja minä
muistan sen niin hyvin, kuin olisi se kirjoitettuna kädessäni. Näin
minä sanoin:

"'Jospa tietäisitte, miten jumalattoman korkealla te kerran olitte
minun mielessäni! Ja minä näin enkelin pudottavan valkoiset siipensä ja
keijukaisen kultakenkänsä, näin miten sinilintu muutti pesänsijaa. Minä
näin teidät tuona ensi aamuna häiden jälkeen, kun ajelitte metsässä
valkoisella ratsullanne; se kantoi teitä niin keveästi märjän ruohokon
yli, piti teitä korkealla suon mudasta, niin ett'ei pilkkuakaan tahraa
tullut hopeakirkkaalle puvullenne. Hetkisen ajattelin seisoessani siinä
puun takana: jospa hän putoaa! Ja ajatus kävi toteen. Minä näin teidät
mudassa, musta vesi roiskui päällenne, kultatukkanne oli kuin
päiväpaiste suon valkokukkien päällä. Te vaivuitte vaipumistanne,
kunnes enää näkyi vain pikku kätenne. Silloin kuulin metsähaukan
viheltävän ylhäällä ilmassa ja kohoavan pilviin; se nousi siivillänsä,
kunnes peittyi pilvien taa!'

"Mutta rouva vastasi, ja niin oikein, niin oikein!

"'Te sanoitte kerran, ammoin sitte, että Jumala meille on antanut
todellisuuden tomuineen ja likoineen ja meidän sitä ei sopinut moittia,
vaan ottaa se semmoisenaan, kuin se on annettu. No niin! Nyt te
kaunistelluin sanoin lausutte minun vaipuneen sentähden, että minä
juuri olen sopimaisillani tämän elämän kanssa. Minä olen vaihtanut
rikkaan puvun köyhään, koska olenkin köyhä. Minä menetin nuoruuteni,
kun tottelin luonnon lakia ja tulin äitiksi. Minun käteni ovat
turmeltuneet neulasta, silmäni surusta ja elämän taakka painaa minut
maahan, mutta sieluni nousee, nousee kuin haukka taivasta, vapautta
kohti, vaikka maallinen ruumiini painukoonkin mutaan haisevien kukkien
sekaan.'

"Silloin kysyin minä, luuliko hän voivansa pitää sielua ylhäällä, jos
ruumis vaipui. Siihen hän vastasi: ei! Sillä hän eli niinkuin minäkin
väärässä uskossa, että jotakin hänestä oli vaipumassa. Mutta ei ruumis
työstä vaipunut, se päinvastoin karaistui ja vahvistui ja tuli siis
paremmaksi, nousi eikä vaipunut. Vaan niin narrimaiset me molemmat
olimme, että tuota vaipumista uskoimme, kun meille niin oli
nuoruudessamme opetettu; sentähden me pidimme valkoisia käsiä, jotka
kuitenkin sairaat olivat, kauniimpina kuin työstä kovettuneita ja
ruskettuneita. Niin hullut oltiin minun nuoruudessani, herra, ja
vieläpä ollaan nytkin siellä täällä.

"Mutta hulluudessani minä kehoitin rikokseen. 'Päästäkää haukka irti,
nousemaan!' sanoin minä.

"'Minä kyllä olen sitä arvellut', vastasi hän, käsittäen minun
ajatukseni; 'mutta vitjat ovat liian vahvat.'

"'Minulla en niiden avain', sanoin minä. Rouva pyysi minulta avainta ja
sai myrkkypullon.

"Nyt palaan kertomukseen, ja siihenhän jäimme, kun rouva läksi miehensä
luota, mennäksensä voudin luo yläkertaan.

"Päästyään ylös sai hän odottaa, sillä voudilla oli vieraita. Siellä
hän heti joutui kouluun, sillä muutamat hänen vanhahkot, naidut
ystävänsä eivät tahtoneet tervehtiä häntä, koska hän oli purkanut
avioliittonsa; ja kumminkin oli eräs noista ystävistä miehellensä
uskoton, vaan piti itseään liian hyvänä tervehtimään rouva Margrittia.
Mitä tästä on sanottava? Silloin pidettiin avioliiton purkamista
suurimpana rikoksena.

"Rouva Margrit oli, kuten sanottu, tullut pyytämään voudilta neuvoa,
niinkuin tavallisesti koko tuona pulan aikana. Rakastiko sitte rouva
voutia? Tuskin, mutta sydän ei koskaan ole niin hetas pettämään itseään
kuin semmoisissa tapauksissa. Margritkin luuli rakastavansa toista, kun
uskoi toisen kadottaneensa; yksin olemaan ei hän ollut kasvatettu.

"Mutta vouti, hän oli ihan toisenlainen mies, oikea viettelijä.
Kumminkaan hän ei ruvennut viettelemään ritarin vaimoa, kun näet luuli
siinä pääsevänsä vähemmälläkin tarkoituksensa perille. Sitä paitsi hän
uskoi itseään semmoiseksi sankariksi, jonka lumousvoimaa kukaan nainen
ei voisi vastustaa. Siispä hän odotteli.

"Nyt joutuvat he puheluun, ja rouva alussa ei aavista mitään, hän kun
näet luottaa voudin ystävyyteen ja rehellisyyteen. Rouva puhui elämän
vakavimmista asioista, vaan vouti rakkaudestansa, jota rouva ei ottanut
korviinsakaan. Hän oli vapaa, mutta tunsi kuitenkin olevansa sidottu;
muistojen voima piti häntä vankinaan, ehkäpä myöskin vanha rakkaus.
Vouti koetti kaikkia rukouskeinoja, mutta rouva häntä alkoi halveksia.
Siitä loukkaantui niin hänen turhamaisuutensa, että hän yritti
käyttämään väkivaltaa. Minä tulin sattumalta sisään ja sain antaa
voudille päättävän iskun ilmoittamalla rouvalle voudin olevankin
kihloissa. Hänen siis täytyi poistua.

"Mutta rouva oli jo, viimeisen toivon ja unelman kukistuttua, käyttänyt
ijäisyyden portin avainta. Minä kun tiesin myrkyn tarvitsevan koko
tunnin vaikuttaaksensa, käytin tilaisuutta puhuakseni hänelle, niinkuin
kuolevalle puhutaan. Mutta näettekös, tämän elämän rakkaus on suuri, ja
semmoisina hetkinä on ihmissielu kuin ylösalaisin käännetty tynnyri;
kaikki mitä on pohjalla, nousee pinnalle. Minä sain hänet niin
pitkälle, että hän halusi jatkaa elämää luostarissa, voidakseen alkaa
uudestaan mietiskelyä. Sainpa hänet vihdoin taipumaan luostarin
sijasta kotivankeuteen, sillä hartaudenharjoitustahan ne ovat
velvollisuuksienkin täyttämiset.

"Hän taisteli ylpeyttänsä vastaan ja katui myöntymystänsä, hän raivosi
elämää vastaan, joka oli pettänyt häntä, ja ihmisiä vastaan, jotka
olivat valehdelleet ja sanoneet elämää huvitarhaksi. Siinä minä
tunnustinkin hänen olevan oikeassa, sillä avioliiton onnettomuus on
juuri se, että uskotellaan puolisoille siinä olevan täydellisen
onnellisuuden, jota tässä elämässä todella ei olekaan.

"Rouva raivosi, mutta sattumus tuli minulle avuksi. Lapsi alkoi
alhaalla kammarissa parkua. Silloin rouva kauhistui sydämmessään ja
tahtoi elää, opettaakseen lapsellensa, ett'ei elämä ole semmoinen, kuin
sanotaan, eikä hän tahtonut jättää sitä kärsimään samaa, kuin hän itse
oli kärsinyt. Miehestänsä hän ei mitään puhunut, tokkopa häntä
ajattelikaan. Minä kun annoin hänelle myrkyn, tiesin myöskin
vastamyrkyn; mutta minä tahdoin pitää häntä vielä pelossa ja annoin
hänelle vähemmän toivoa, kuin itselläni oli.

"Kun minä vähän ajan kuluttua palasin, oli hän miehensä sylissä. Ritari
oli löytänyt hänet rapuilta, johon hän oli kaatunut horroksiin. Kaikki
oli annettu anteeksi ja unhotettu molemmin puolin. Se on sinusta ehkä
kummallista. Mutta etkö ole antanut anteeksi äitillesi, vaikka hän on
kurittanut sinua, ja eikö äitisi sinua rakasta, vaikka olet valehdellut
hänelle, tuottanut hänelle surua ja pahaa mieltä? Viimeiset tapahtumat
olivat kääntäneet hänen sielunsa ylösalaisin, niin että vanha rakkaus
oli ylimpänä, kirkkaana kuin helmi, joka on etsitty meren pohjamudasta,
missä se oli ollut kätkettynä ruman likoelävän sisuksissa! Mutta rouva
yhä vain taisteli ylpeyttänsä vastaan eikä sanonut huolivansa rakastaa
miestänsä, vaikka kuitenkin häntä rakasti.

"Minä en koskaan unhota ritarin vastausta, joka selitti koko tuon
arvoituksen. Hän sanoi:

"'Sinä et tahtonut rakastaa minua, Margrit, sillä ylpeytesi kielsi,
mutta sinä rakastat kuitenkin. Sinä rakastat kuitenkin, vaikka minä
löin sinua, vaikka olin häpeällisen raukkamainen, kun onnettomuus tuli.
Minä tahdoin vihata sinua, kun läksit pois luotani; minä tahdoin
surmata sinut, kun olit uhrata lapsesi, mutta kuitenkin rakastan sinua.
Etkö sittekään usko, että rakkaudella on enempi voimaa kuin meidän
pahalla tahdollamme?'

"Niin hän sanoi, ja minä nyt sanon kuin satujen kirjoittaja: tämä
kertomus näyttää, että rakkaus on väkevä voima, joka käy yli järjen ja
jota vastaan meidän tahtomme ei mitään voi. Rakkaus kärsii kaikki ja
kestää kaikki, ja uskosta, toivosta ja rakkaudesta on rakkaus suurin,
hyvä herra."

"No, mutta kuinka sitte kävi?"

"Sitte en minä enää ollut näkemässä."

"Arvattavasti he yhä sittekin riitelivät."

"Tiedän kyllä heidän välistä riitelevän, sillä kun on jossakin asiassa
eri mieli, niin riitahan siitä tulee. Mutta minä tiedän myöskin, ett'ei
kumpikaan tahdo olla toisensa herra, vaan he kulkevat tietänsä, vaatien
elämältä vähemmän, ja sentähden ovat niin onnelliset, kuin mahdollista
on tässä elämässä, jos sen ottaa vastaan semmoisenaan, kuin se on.
Vanha aika monine vaatimuksineen ei sitä tahtonut, mutta uusi aika on
sen meille opettava. Ja niin se juttu loppui."



C. J. L. ALMQVIST.



GRIMSTAHAMIN UUTISTALO.


I.

Runsan säteritilan suuressa metsässä Edin pitäjässä oli kaksi torppaa,
yksi kummallakin puolella suuresta tiestä, joka metsän läpi vei
säterikartanoon. Eivät ne kumminkaan olleet ihan tien varrella, vaan
vähän matkan päässä siitä kumpikin. Toisen nimi oli Kivelä, toisen
Nikkarila. Molemmat olivat siihen aikaan, josta tässä kertomuksessa
puhutaan, hyvin pienet ja vähäiset torpanpaikat.

Kivelästä tehtiin kartanoon vain kaksi päivää viikossa; siinä
kylvettiinkin ainoastaan noin kaksi tynnyriä vuodessa. Olihan sillä
tosin pieni niittykin Sätran karjamaiden puolella, jotka siellä päin
olivat kartanon tilusten rajana; mutta heiniä siitä karttui tuskin sen
vertaa, että hevosen lisäksi niillä kaksi lehmää eli. Torppari itse oli
reipas mies, vaikk'ei enää nuori. Voimiltaan hän kuitenkin vielä oli
varma, niin että helposti jaksoi tehdä päivänsä ja muuna aikana omat
työnsä. Sitä paitsi ansaitsi hän vähän lisää kesäaikoina puunhakkuulla,
mutta paraana tulolähteenä oli sorvaaminen, jota hän harjoitteli
talvella. Vaimo oli siivo. Poikia heillä ei ollut, vaan sen sijaan
kaksi tytärtä, joista Katri oli yhdeksäntoista ja Reetta neljäntoista
vuoden vanha.

Nikkarila, tien toisella puolella, oli huonommassa tunnossa, melkein
joka taholta jäänyt mänty- ja kuusimetsän sisään. Se oli niin huono
paikka, ett'ei sitä nyt torpparin kuoltua enää pidettykään varsinaisena
torppana, josta olisi pitänyt päiviä suorittaa. Hyväntahtoinen herra
oli jättänyt sen jonkinlaiseksi eläkkeeksi leskelle, jolla ei ollut
muuta veron suoritusta kuin elättää ankkoja ja hanhia herrasväelle,
niitä kuin ei huolittu pitää kartanossa kaakotuksensa tähden, vaan
ainoastaan herkkuna pöydällä.

Nikkarilan leski oli hyvin merkillinen mummo. Hän oli jo kuudenkuudetta
vuoden ikäinen, nimeltä Liisa; kaikki sanoivat häntä Luuta-Liisaksi,
hän kun vuodet päästänsä teki pöly- ja varpaluutia, vieden niitä kerran
viikossa, joka lauantai, koko hevoskuorman Tukholmaan, jossa niitä
myöksenteli Heinätorilla. Hänellä oli myöskin aina mukana pieniä,
luudiksi sitomattomia kuusenoksia, notkeita, vaaleanvehreitä, nuoria,
jommoisia Tukholman palvelustytöt lauantaina ostelivat talon tarpeiksi,
hakatakseen niistä tuoretta havua porstuan ja kyökin, jopa salinkin
lattialle. Eihän näet mikään ole miellyttävämpää eikä suloisempaa kuin
tuoreita havuja sylkilaatikoissa; ne levittävät omituista sulohajua
huoneihin ja keskellä kaupunkiakin johdattavat mieleen terveellisen
metsän tuoksun. Luuta-Liisan kuormasta sitä hyvää tavaraa levisi
moneenkin suureen ja ylhäiseen Tukholman taloon. Ja paljonpa mummo
myöskin ansaitsi kaupallansa. Iloisena ja ystävällisenä tavattiin hänet
joka lauantai Heinätorilla. Kaikki sen seudun piiat etsivät hänen
kuormaansa, niin että se tyhjeni ennemmin kuin mikään muu kuorma. Sillä
vaikka mummo alussa saattoi pyytää kuusikin äyriä, niin tyytyi hän
kotvasen tingittyään yhteen, ja jos jokin pitkä, kaunis tyttö maksoi
hänelle viisi sekä lausui muutamia kohteliaita sanoja pajuisten
siteiden hyvyydestä, mummo kun näet paraiten kaikista osasi sitoa
luutansa lujiksi, niin Liisa mielellään antoi kimpun kauneita havuoksia
kaupanpäällisiksi kyökin lattialle hakattavaksi; ja kun piian siitä ei
tarvinnut mitään maksaa, saattoi hän sen rovon panna muihin pikku
säästöihinsä, niin että niitä piankin karttui pienen kahvineljänneksen
hinta. Mutta samapa se. Miksi Luuta-Liisa enemmin suosi
kaunisvartaloisia, vaaleatukkaisia ja kauneita piikoja kuin muita,
saattaa näyttää vähän kummalliselta oikulta vanhassa mummossa, mutta
kohta saamme nähdä syyn.


II.

Kelpo mummohan Liisa oli myöskin istuessaan kärrinsä luona ja
myöskennellessään Heinätorilla, vaan vielä paljoa miellyttävämpi hän
kuitenkin oli kotonaan Nikkarilassa. Hänellä oli paljo tekemistä, sillä
yksin hän oli. Mies oli jo ammoin kuollut eikä hänellä muita lapsia
ollut kuin poika Juhana, joka nyt kahdenkolmatta vuotiaana palveli
renkinä vanhan Jenninkin talossa Skonlassa. Mutta kyllä Liisa tuli
yksinkin toimeen, kun kaikki torpan pellot olivat jääneet ahoksi, eikä
niistä siis mitään vaivaa ollut. Lehmää hän piti ja hevostakin, jolla
kuljetti luutakuormiaan Tukholmaan. Vaan kun hevosella ei muina viikon
päivinä ollut kotona mitään työtä, lainasi hän sen silloin tällöin
muille, joten se itse sai ansaita osan ruoastansa.

Liisan koko toimena oli viikot päästänsä ensinnäkin tehdä pöly- ja
varpaluutia, toisekseen elättää ankkoja ja vuohia, jotka toki itse
etsivätkin enimmän ruokansa lammikosta torpantuvan pohjoispuolelta, kun
mummo vain silloin tällöin viskeli heille vähän jyviä herkuiksi, sekä
kolmanneksi ruokkia hevonen ja lehmä. Hevosen hoito tuo nyt ei
oikeastaan kuulu naisen töihin, mutta kun ei miestä ole talossa, niin
käypihän se kyllä päinsä; onpa montakin esimerkkiä olemassa, että
mummot ovat hoidelleet hevosensa, vieläpä sangen hyvästikin.

Nikkarilan Luuta-Liisa ei kuitenkaan ihan avuton ollut, se
huomattakoon, sillä Kivelän torppahan oli aivan lähellä. Sen torppari
oli siinä elänyt monta vuotta, niinkuin Liisa ja hänen miehensä
Nikkarilassa. Vaikka he eivät olleet sukua toisilleen, oli kuitenkin
niin likeinen ystävyys kasvanut molempien talojen välille, ett'ei
koskaan toisessa paikassa mitään tarvittu, jolla ei toisesta olisi
autettu. Miehet olivat olleet hyvät ystävykset ja auttaneet aina
toisiaan hyvillä neuvoilla, varsinkin miten oli parasta kylvää apilasta
rukiin sekaan, joka tapa siihen aikaan vasta uutisena kulki suusta
suuhun. Liisan mies joutui sitte tarpeettomasta väkevien nauttimisesta
rappiolle, niin että kuoli liian aikaisin. Mutta Kivelän ukko
vaimoinensa sen jälkeen vielä enemmin tukivat leskeä. Heidän lapsensa
kasvoivat yhdessä; ja kun Liisan Juhana kolme vuotta sitte meni
palvelukseen, tuntui katkeraa kaipausta Kivelässäkin. Ei Juhanan
palveluspaikka kuitenkaan ollut niin perin kaukana, ett'ei hän silloin
tällöin olisi lähettänyt terveisiä kotiinsa; vaikka tosin kului välistä
pitkäkin aika, hänestä mitään kuulumatta.

Useimmin kaikista kävi Liisa-mummon luona Kivelän Katri. Kun nuorempi
sisar Reetta varsin hyvin jaksoi Kivelässä toimittaa kotiaskareet
Katrin poissa ollessa, meni hän Nikkarilaan niin usein, kuin vain
soveltui. Katri rakasti Liisaa; häneltähän hän oli oppinut lukemaan,
jota hänen oma äitinsä Kivelässä ei osannut. Monesti oli Katri ihan
pienestä lapsesta asti istunut pikku jakkarallansa Nikkarilan
tuvassa Liisan jalkain juuressa, tavaellen sekä virsikirjasta että
katkismuksesta. Numeroilla ei Liisa-mummo osannut lukua laskea, mutta
sen sijaan erittäin nopeasti päässään lukea yhteen ja vähentää, joita
laskutapoja hän monen monta vuotta oli saanut harjoitella Tukholman
Heinätorilla. Se tuli nyt pienen Katrinkin suurimmaksi iloksi. Ensin
luki hän sormillansa mummon neuvon mukaan, mutta pianpa hän jo päässään
selvitteli niin vaikeita laskuja ja niin sukkelasti, että Liisa itsekin
kummasteli. Luuta-mummo ei itse osannut kirjoittaa, mutta hänen
miehensä oli ennen eläessään piirustellut jotenkin hyviä kirjaimia, ja
ennen kuolemaansa ehti hän opettaa pojalleen Juhanalle sen taidon.
Pojalla olikin taipumusta ja halua kirjoitukseen, olipa hän siitä vähän
ylpeäkin äitiänsä kohtaan, joka ei osannut kirjoittaa. Pikku Katri oli
aina suurimmalla ilolla ja ihmettelyllä katsellut vieressä seisten
Juhanan harjoittelua penkillä. Kun he sitte menivät yhdessä ulos
leikkimään tai poimimaan puoloja, oli Juhana Katrista kahta vertaa
rakkaampi, koska Katri tiesi Juhanan osaavan semmoista, jota ei kukaan
muu ymmärtänyt, ei edes Liisa-mummokaan.

Tietysti oli tämmöisessä torpassa vain ani harvoin aikaa lukemiseen,
kirjoittamiseen ja luvunlaskemiseen, sillä muita töitä oli jo paljon
kiireempiä. Suurimmalla ilolla Katri vain vielä nytkin kävi
Nikkarilassa, vaikka Juhana oli poissa. Muita ei tuvassa enää ollut
tavattavana kuin Luuta-mummo yksin, mutta ei voisi uskoa, miten
suuresti Katri rakasti juuri häntä. Kylläpä Liisakin puolestaan rakasti
Katria kuin omaa lastaan. Katri oli kaunisvartaloinen, vaaleatukkainen,
sinisilmäinen ja sorea. Kaikki hänen näköisensä tytöt olivat mummon
suosituita, niinkuin jo olemme nähneet Tukholman piioista; heille hän
antoi paljon runsaammin tavaraansa kuin muille. Katri puolestaan oli
myöskin Liisalle enemmin apuna kuin kukaan muu. Lauantaina, kun Liisa
oli kaupungissa, hoiti Katri aina hänen lehmäänsä, ankkoja ja hanhia.
Suurimpana huvina oli Katrilla mennä metsään ja karsia kauneinta havua,
kuin suinkin löysi, ja kantaa kotiin, niin että mummon, kotiin
tultuansa, tarvitsi vain tehdä luutia, johon työhön hän ryhtyi joka
maanantaiaamuna. Sunnuntaina kävivät kaikki, sekä Luuta-Liisa että
Kivelän asukkaat, kirkossa; mutta iltapäivällä astui Liisa
juhlallisesti Kivelään, ja silloin olikin paras riemun aika, sillä
mummo kertoi kaikki uutiset, mitä oli lauantaina kuullut Heinätorilla
ja mitä tiesi likiseutujen herrastaloista. Kivelän ukko, Katrin isä,
noista keskusteluista enimmin iloitsi. Hän kohotti tuontuostakin
leukaansa, joka viime aikoina oli ruvennut lihomaan, ja katseli Liisan
kertoessa loistavin silmin ympäri tupaa. Sillä hän oli vanhin mies
niillä seuduin ja tunsi tarkoin kaikki herrasväet ja talolliset hyvin
laajalti. Hän itse oli hyvin viisas mies ja pudisti usein päätänsä
mummon kertomuksille sekä pisti panoksen nuuskaa nenäänsä, milloin
jotakin pahaa kuuli. Kahvia ei siihen aikaan käytetty torpassa.


III.

Nyt pääsemme käsiksi varsinaiseen kertomukseemme, joka alkoi
muutamana lauantaina maaliskuun alulla mummon ollessa tavallisella
kaupunginmatkallansa. Katri oli mennyt Nikkarilaan. Toimitettuaan
siellä kaikki kotiaskareet läksi hän tapansa mukaan kirves kädessä
metsään havuja karsimaan. Mennessään hän lauleskeli, niinkuin hänellä
oli tapana yksin käydessään. Vähän suruiselta kaikui laulu tänään, hän
iski tuontuostakin ikäänkuin leikillä eteenpäin tyhjään ilmaan
kirveellä, jota muuten kantoi oikealla käsivarrellaan. "Näin hakkaan
mä, näin hakkaan mä, näin hakkaan tyhjää vain", hyräili hän itsekseen
samalla sävelellä, kuin laulanutkin oli. "Vaikk' kuinka hakkaan, vaikk'
kuinka hakkaan, ei mitään kokoon saa ... tyhjää vain!" jatkoi hän yhä
suruisemmin. "Vaikk' kunne käyn, tai minne päin, ei mitään kokoon saa
... tyhjää vain!" "Ja missä karsin, vaikk' kuinka karsin, ei mitään
kokoon saa ... tyhjää vain!" Niin jatkoi hän omatekoista lauluansa, ja
loppuna oli aina tyhjää vain.

Lumi oli jo metsästä poissa monesta paikasta, mutta tuuheimpien puiden
alla oli vielä korkeat kinokset. Katri oli paljain päin niinkuin
tavallisesti kotonakin; mutta vaikka hän olikin vaaleatukkainen,
näyttivät hänen kiharansa kuitenkin tänään tummemmilta kuin ennen;
ehkäpä ne sentähden, että valkoinen lumi oli nyt pohjana, näyttivät
sitä vasten melkein ruskeilta. Samoin olivat silmätkin ennen olleet
vaalean- vaan nyt tummansiniset, hiukan vehreään vivahtavat, niinkuin
peilikirkas jää.

Hänen täytyi nyt mennä etemmäksi tuvasta kuin tavallisesti, sillä hän
ei huolinut muista kuin ihan notkeimmista, hienoimmista ja kauneimmista
oksista; ja kaikki semmoiset oli hän jo ennen karsinut loppuun torpan
läheltä. Hän kokosi suuria ja pieniä oksia pitkän ajan suuriin läjiin,
jotka hän sitte aikoi kantaa kotiin. Saapuipa hän siinä erään pitkän ja
hoikan kuusen luo, mutta siiloin vaipui kirves alas. Hän rupesi
katselemaan ympärilleen, ja surumielisyys levisi hänen kasvoillensa kun
hän istuutui kivelle, jonka ympärillä oli runsaasti puolanvarsia. Hän
tunsi paikan entisistä ajoista, hän kun monta vuotta sitte oli kävellyt
siellä Juhanan kanssa ja puoloja poimiskellut. Lehtiä katsellessa
vaipui Katrin otsa alas käden nojaan. Hetkisen kuluttua lausui hän
hiljaa: "nyt ei tässä ole mitään puoloja, ei kukkia eikä raakaleita."
Sitte alkoi hän hiljaa hyräellä entisellä sävelellä: "Ja mitä poimin,
ja kuinka poimin, ei mitään kokoon saa ... tyhjää vain!"

Vihdoin nousi hän äkisti ylös, meni puun luo, kohotti päätänsä,
hengittääkseen raitista ilmaa ja huojentaakseen rintaansa; hän nosti
kirveen ja iski kovasti, Mutta kirves luiskahti oksan sivuitse ja terä
kävi kohti kiveen. Nostettuaan sen ylös huomasi hän terässä syvän
kolon. "Oh, hyvä Isä, Luuta-mummon kirves kun turmeltui!" sanoi hän.
Hän heitti sen maahan ja nojautui itse, pää kumarruksissa, puuta
vasten. Rinnassa kauan tuntunutta tuskaa ei hän enää jaksanut pidättää,
vaan alkoi kovasti ja ääneen itkeä metsässä. Tuntuu niin hyvältä, kun
saa kenenkään näkemättä itkeä pois salaisen kaihonsa.

Hetkisen kuluttua tunsi hän mielensä keventyneen; hän pyyhkäsi
kädellään otsaansa ja otti kirveen maasta, tarkasteli sitä säteilevin
silmin ja suuteli sen terää. Kuka sen voi tietää, mikä hänet nyt niin
äkisti iloiseksi teki. Hänen silmänsä sattuivat kirveen varteen ja
hänelle johtui mieleen, kuka sen oli tehnyt äitillensä. Reippaasti
alkoi hän nyt hakkaella ja karsia, niin että havut sinkoilivat
ylt'ympäri, ja nauraa, ehkäpä enimmin vain omalle itsellensä. Niin se
äkisti mieli muuttuu.

Työskennellessään kuuli Katri äkkiarvaamatta takaansa vihellystä. Se ei
tullut torpan puolelta, vaan kaukaa sieltä päin, jossa metsää oli
pisimmältä. Hän katsahti äkisti ylös ja sydämmensä sykähti ilosta;
kirves pysähtyi työstään ja Katri kuunteli. Hän huomasi äänen yhä
lähenevän; se kuului selvään tulevan polulta, joka metsän läpi kulki.
"Kukahan sieltä tulee?" kysäsi hän itseltänsä ja sysäsi oikealla
kädellään tukan otsalta parempaan järjestykseen.

"Se on varmaankin ... se on ihan varmaan Juhana; hän viheltää omaa
lauluansa", virkkoi Katri tuskin kuuluvasti, käänsi jälleen selkänsä
sinne päin, josta ääni kuului ja alkoi reippaasti karsia oksia eikä
ollut tietävinään koko tulijasta.

Pitkä, hoikka renki astui todellakin kohta näkyviin; hän tuli yhä
lähemmäksi puiden välitse ja näytti ihan varmaan olevan matkalla
Nikkarilaan.

Juhana kuuli kirveen ääntä ja katsahti sinne päin. Nopeasti ja
kursailematta poikkesi hän tieltä, saapui Katrin hakkuupaikalle ja
hiipi hänen taaksensa.

"Katri!" sanoi hän kauniilla, hiljaisella äänellä, ett'ei tyttö
peljästyisi; sillä mistäpä Juhana arvasi, että Katri oli kuullut hänen
tulonsa.

Katri kääntyi tulijaan päin, ollen muka hämmästyvinään. Tietysti hän
kuitenkin kohteliaasti tervehti.

"Onko äiti kotona?" kysyi Juhana.

"Tiedäthän, ett'ei hän ole kotona lauantaina."

"No, samapa se, hyvä näinkin. Et usko, miten vaikea on päästä
liikkeelle, kun on renkinä; ja sen viran minä heitänkin ihan kohta.
Ihan tinkimällä vain sain luvan pistäytyä nyt lauantaina kotona, kun
minulla oli tänne tärkeää asiaa. Olen astunut kolme kokonaista tuntia,
ja sen arvaat..."

Hän sieppasi hatun käteensä ja pudisti hiukan päätään, niin että
hikinen tukka häilyi suortuvina ja ilma pääsi otsaa vilvastuttamaan.
Katri seisoi, katsoen lempeästi hänen otsaansa, johon tukanrajan alle
oli jäänyt leveä juova, hyvin valkoinen muuhun päivettyneesen muotoon
verraten.

"Kuules nyt, Katri!" virkkoi hän nopeasti ja katsahti hänen
havuläjiinsä; "onko Grimstaham asumattomana?"

"Grimstahamko? no kaikkia! Kukapa Grimstahamissa asuisi, ei siellä ole
edes kissaakaan."

"Sepä oikein hyvä; sitä minä juuri toivoinkin."

"Mutta herranen aika, Juhana, mitä on tapahtunut? Ei sinulle ole käynyt
hyvin palveluspaikassasi. Näytäthän sinä niin hurjalta ja rajulta, että
minua rupeaa pelottamaan." Ei Katri kuitenkaan näyttänyt yhtään
pelkäävältä, vaan heilutteli iloisesti kirvestänsä.

"Skonlassako, Jenningeninkö luona? Kyllä kai."

Juhana alkoi nauraa, vaikka kyllä, kuten Katri sanoi, välistä aina
näytti kiihkoista tulta leimuavan hänen silmissänsä.

"Lähdetään kotiin Nikkarilaan, Katri, niin kerron sinulle jotakin",
sanoi hän. "Kaikki kyllä on hyvin, saat nähdä." Samassa astui hän
havuläjälle ja otti sylinsä täyden, auttaakseen niiden kotiin kannossa.
Katri otti myöskin sylinsä täyden; ja niin astuivat he jäljekkäin ja
vaiti, sillä Katri oli tullut hyvin uteliaaksi.


IV.

He auttoivat toisiansa, kunnes vihdoin kaikki oli kotiin kannettuna ja
he astuivat tupaan. Katri otti kauhalla vettä kiulusta pankon luota,
sillä työ oli ruvennut janottamaan. Juhana pyysi sitte kauhan, sillä
olipa hänkin astuessaan tullut janoiseksi.

Ojentaessaan kauhaa Juhanalle ei Katri malttanut olla salaa
katsahtamatta häneen ja kummastellen kysymättä: "Mitä sinä
Grimstahamista tahdot?"

Juhana joi ja otti vielä uudenkin mitan. Sitte sanoi hän: "Kas, minä
olen mieltynyt Grimstahamiin ja siellä minä tahdon asua; sillä en
enää huolikaan renkinä raataa."

"Vai niin! Grimstahamissako asua, joka on ihan rappiolla? Eihän siinä
ole huonetta, ei peltoa eikä niittyä."

"Samapa se, niin juuri hyvä onkin, Katri! Tulehan tähän istumaan, niin
kerron, mitenkä oikein onkaan. Eipä renginpaikkani Skonlassa ole
niinkään huono, Jenningenin väkeä on hyvä palvella, tavallansa. Mutta
enpä sittenkään huoli kauemmin vieraille raataa. Siellä teen ja teen
työtä, otsa hiessä, maanantaista tiistaihin, tiistaista keskiviikkoon
ja koko viikon. Ei todellakaan. Hyvä on kyllä olla renkinä, ei mitään
huolia. Ruokaa on ja palkka, ja jos on nainut, saa muonan ja palkan,
kuusi tynnyriä viljaa, mitallisen maltaita ja 40 riksiä rahaa sekä
villoja. Ja jos vaimo kykenee, saa hän ansaita vähin lisäksi, plootun
päivässä. Se kyllä on kaikki varsin hyvin, mutta en siitä sittekään
huoli. On niitä niitäkin, jotka tahtovat palvella, ja kiitos heille
siitä; ja ne herrastalojen rengit ovatkin aika siistiä miehiä; puhtaat
ja eheät vaatteet heillä on, niinkuin minullakin tässä; heillä on rahaa
taskussa ja tupakkaa suussa. Torppari sitä vastoin on usein repaleissa,
mutta hän on kuitenkin itsenäinen mies. Sinä kaiketi, Katri, arvelet,
että minä nyt puhun tyhmästi, vai mitä?"

Päinvastoin katsoi Katri Juhanaan säteilevin silmin, sillä hän ajatteli
hänen todellakin aikovan asettua Grimstahamiin. Hän ei vastannut
mitään, mutta katsoi vain Juhanaan niin haaveksivasti, kuin olisi
katsellut pitkään ja onnelliseen tulevaisuuteen.

"Jospa nyt äiti olisi kotona!" sanoi Juhana.

"Kyllä hän tulee yöksi."

"Silloin minun jo pitää olla kotona Skonlassa; olisin kuitenkin
tahtonut häneltä saada hyviä neuvoja. Onko Kivelän isäntä kotona?"

"Isänikö? ei, hän on tänään kartanon työssä."

"Niinpä tonttu vieköön kaikki, jotka ovat poissa, kun minä heitä tahdon
tavata. Mutta ... no jaa, samapa se, hyvä on näinkin. Kuules Katri!
sinun pitää ruveta neuvonantajaksi; se parasta on. Sinun juuri pitää
sanoa, teenkö siinä hullusti vai viisaasti, että tahdon sinut..."

"Mitä nyt..."

"Vaimokseni. Niin, toden totta, älä nyt vain sano minua suureksi
narriksi! Mutta totta se ihan on: minä rupean keväällä itsenäiseksi
mieheksi. Eihän se oikea muuttoaika ole ennenkuin syksyllä, yhteinen
muuttoaika tietysti. Mutta talo on otettava vastaan maaliskuun
puolivälissä. Ja minä tahdon saada Grimstahamin, siihen minä olen
mieltynyt; ja onpa minulla siinä omat arveluni, usko se. Sentähden
pyysinkin Skonlan pehtorilta päästä vapaaksi nyt maaliskuussa, vaikk'ei
tämä olekaan rengille oikea eroaika. Pehtori on hyvin kelpo mies, niin
että hän lupasi antaa minulle erokirjan. Sillä itsenäiseksi mieheksipä
minä rupean."

"Nytkö keväällä jo, Juhana?"

"Niin, minä rupean torppariksi, niin totta tosiaan. Ja sinä tulet
torpparin vaimoksi, Katri! Ja sitte ne saavat ällistellä kirkossa ja
Kivelässä kun tanssitaan."

"Mutta et usko, miten rappeutuneelta Grimstaham nyt näyttää, Juhana! Se
on ihan metsän vallassa."

"Se hyvä, siihen minä juuri luotinkin. Kuulehan, Katri!" sanoi hän,
ottaen Katria kiinni kädestä ja vetäen häntä vähän lähemmäksi.
"Muistathan, mitä Luutamummo meille aina sanoi, sekä silloin, kun vielä
pienet olimme, että sitte suuremmiksi kasvettuamme? Hän opetti meille
monta rukousta, ja niitä sinä kyllä harjoitat joka aamu ja ilta, sen
tiedän; enkä minäkään ole niitä unhottanut Skonlassa, sen voit uskoa.
Äitihän opetti, että leipää kyllä kasvaa vaikka hiekassa ja
somerossakin sille, joka Jumalaa rakastaa, sille, joka rukoilee ja
tekee työtä. Ja minä sen uskon."

"Mutta", sanoi Katri, "isä sanoo, että ihmisen pitää käyttää järkeänsä.
Sitä hän on usein sanonut ja se kuuluu olevan painettuna kirjassa.
Grimstahamista ei ole miksikään torpaksi."

"Järkeänsäkö? Tottapa aionkin käyttää järkeäni Grimstahamissa, ell'ei
pahus minua tyhmäksi tee. Aion käyttää järkeäni ja käsiäni myöskin.
Kuulehan nyt, miten olen aikonut. Grimstahamin torppa on nyt joutunut
rappiolle ja niin jäänyt metsittymään, ett'ei huonompaa ole koko tässä
Runsan seudussa. Niinpä onkin minulla toivoa saada se viideksitoista
tai kahdeksikymmeneksi vuodeksi ihan verottomaksi, ett'en tee
päivääkään kartanoon. Minä menen Runsan herran luo, joka on aina ollut
kelpo mies. Ja hän on huomaava siitä tulevan hänelle itselleenkin etua,
kun minä torpan valmiiksi muokkaan. Jos hän antaa vapaavuosia, niin on
sekä minulla että sinulla aikaa työskennellä kotona; me muokkaamme
Grimstahamin kunnon taloksi. Sillä minulla on hyvä halu muokata maata
ahosta, ja sen taidon olen kyllä oppinut näinä vuosina Skonlassa. Jos
ottaisin vanhan torpan täysine peltoineen ja niittyineen, täytyisihän
minun olla poissa puoli aikaa, kolme päivää viikossa tai enemmänkin,
kartanossa vuokraa tekemässä, enkä koskaan joutaisi oikein omille
töilleni muulloin kuin aamulla ja illalla sekä öillä ikäänkuin varkain;
olipa ilma millainen hyvänsä, kaikki pitäisi vain silloin saada
tehdyksi. Siihen kauppaan ruvetkoon muut, joilla on halua. Minä
puolestani rupean ennemmin tuommoiseen autioon torppaan. Suuret torpat
soveltuvat vanhoille, joilla ei enää ole suurta työintoa, tai muille
... no jaa, jonkunhan niissäkin pitää asua ja käydä kartanossa,
tietysti. Mutta minusta tulee uutistalolainen. Sen minä teen. Siihen on
minulla rohkeutta ja sinullakin, Katri. Jonkunhan täällä pitää
metsääkin muokata ja juurittaa, luulisin mä."

Katri oli tällä välin pannut kätensä ristiin; ja vaikka hän kyllä
näytti kuulevan kaikki, mitä Juhana sanoi, ja oikein halullakin hänen
puhettansa kuuntelevan, niin samalla hän kuitenkin näytti hiljaiseen
rukoukseen vaipuneelta, joka oikein kohosi sydämmen pohjasta. Sen
lopetettuansa avasi hän kätensä, mutta kiersi ne sen sijaan äkisti ja
Juhanan aavistamatta hänelle kaulaan.

"Tämän en luullut koskaan tapahtuvan; sen, josta puhut, en luullut
koskaan tapahtuvan, Juhana. Ja sanonpa nyt sinulle perästäpäin, että
monta, monta kertaa olen itsekseni itkenyt juuri sentähden."

"Mutta nyt hymyilet, ja kiitos siitä. Jumala antakoon sinun hymyillä
kuolinpäivääsi asti, niinkuin uskon käyvänkin!"

Kun he näin olivat sopineet ja suunninneet kaikki, läksi Juhana
Nikkarilasta, sillä hänen piti vielä samana iltana ehtiä takaisin
Skonlaan, niinkuin oli luvannut pehtorille. Isäntäväki oli aina pitänyt
Juhanasta, hän kun oli hyvin säännöllinen, raitis, reipas ja ahkera;
sentähden oli hänelle sieltä luvattu pieni laina tärkeimpiin
tarpeihinsa, jos vain oli edelleenkin yhtä kelpo mies aikansa loppuun
asti. Ja Juhana tahtoi hyvän päästökirjan saada. Sentähden hän nyt
läksi Katrin luota, kun matkan pääasia, kosiminen, oli selvillä. Mutta
kohta hän kuitenkin lupasi tulevansa uudestaan.


V.

Liisa ja Kivelän väki, kuultuaan Juhanan aikeista, iloitsivat suuresti,
ja Luutamummo tahtoi, että hänen poikansa pitäisi ottaman haltuunsa
ennemmin Nikkarila kuin Grimstaham. Mutta siihen Juhana ei suostunut.
Hän e: sallinut, että äitin olisi tarvinnut joutua loiseksi oman
poikansa luo, eikä myöskään, että Katrille olisi tullut anoppi uuteen
kotiin, josta aina on vaikeuksia.

"Parasta on, että äiti vallitsee yksin ankkojansa ja hanhiansa", sanoi
hän; "meille tulisi ahdasta hänen tuvassansa. Hän menestyy paraiten,
kun saa pitää oma hevosensa, tehdä luutia ja kuljettaa niitä
kaupunkiin, niinkuin tähänkin asti. Kyllähän mielelläni ottaisin äitin
luoksenikin ja kuuntelisin hänen neuvojansa; mutta ennemmin kuitenkin
olemme ensin Katrin kanssa kahden kesken; me puuhaamme, hallitsemme ja
raadamme itseksemme, ja se kyllä käy hyvin."

Kertomuksemme nyt edistyy pitkän askeleen. Mainittakoon vain, että
Juhana sai Runsan herralta Grimstahamin viideksitoista vuodeksi
verottomaksi torpaksi, mutta sill'aikaa tuli hänen se viljellä niin
suureksi, että se jaksoi tehdä kolme päivää viikossa, tai
suuremmaksikin, jos ympärillä oli maata niin paljo. Sovittiin ja
suunnittiin, minkä verran metsää hän sai kaataa, ja luvattiin hänelle
myöskin ne puut omiksi tarpeiksensa, myödä tai käyttää itse, miten vain
tahtoi.

Grimstaham oli pienoinen paikka Skarven-järven rannalla, joka on osa
suuresta Mälaren-järvestä. Siinä oli jo ennestään pari vanhaa, huonoa
huonetta, joissa ennen muinoin oli asunut muuan räätäli, mutta
sittemmin ei kukaan. Metsärinne oli järveen päin viettävä. Vähä oli
siellä myöskin kuokan, jopa aurankin merkkejä, kun oli koetettu tehdä
maata kasvavaksi. Mutta kaikki oli Juhanan tullessa niin autiona, kuin
ei koskaan olisi mitään tehty. Jos torpasta todellakin tuli torppa,
saattoi sitä syystä kyllä sanoa uutistaloksi.

Kun kuuliaiset ja häät olivat ohitse, muutti Juhana vaimoineen
huhtikuun alussa Grimstahamiin. Hän tahtoi päästä sinne aikaisin, että
kesä tulisi pitemmäksi, ja hän ehtisi saada jo jotakin muokatuksi
syksyyn asti.

Sinne muuttaessaan sai Katri Kivelästä mukaansa emäsian kolmen
kuukauden vanhain porsasten kanssa. Suurempia myötäjäisiä ei isä
jaksanut toimittaa. Skonlasta saamallansa lainalla hankki Juhana
lehmän, joka kyllä ei ollut äsken poikinut, vaan ei vielä ehtynytkään,
antoi maitoa kumminkin kannun päivässä. Samoin saatiin Runsasta
lainaksi neljä tynnyriä perunoita talvihintaan, ja se oli suuri etu,
kun perunat muuten ovat kalliit huhtikuussa.

Liisalta nuorikot enimmän saivat. Hän antoi talon aluksi padan ja monta
pannua, korvon, kaksi ämpäriä ja valjaat. Mielellään olisi hän antanut
Katrille myöskin hopealusikan, ainoansa, jonka hän hääpäivänään oli
saanut lahjaksi Runsan herrasväeltä. Mutta Juhana sitä kivenkovaan
vastusti. "Saakoon Katri lusikan äitin kuoltua", sanoi hän, "vaan ei
hänen eläessään. Eihän äiti itse ole koskaan raskinut syödä sillä,
niinpä emme mekään sillä syö. Minulla on kuusi ihan uutta puulusikkaa,
jotka ostin Skonlasta Jerker-ukolta, ja niistä kyllä riittää."
Luutamummo selitti, että koska hän sillä ei ollut syönyt tähän asti
eikä aikonut sitä vast'edeskään käyttää ennen kuolemaansa, niin hän
sitä kaikista vähimmin tarvitsi. "Minä", sanoi hän, "olen sitä
käyttänyt vain koristuksena ylimpänä kaapissani, niin että olen nähnyt
sen, kun oven olen avannut, ja paraastaan vain pelottaakseni Suotalon
Saaraa, sitä hullua, joka minua aina sanoo supiköyhäksi. Mutta Saara on
jo ammoin kuollut, niin ettenhän lusikkaa tarvitse enää häntäkään
varten. Sentähden sydämmestäni toivon, että Katri ottaa lusikan; sillä
hänellä ei ole vielä kaappia tuvassaan, mutta hopeaa hänellä pitää olla
kammarinseinän koristukseksi. Se lohduttakoon hänen silmänsä, jos
rohkeus jolloinkin pettää ja hän ajattelee olevansa hyvin köyhä."
Juhana vastasi: "Köyhäkö, vai köyhä? Kuka hullu sanoo Katria köyhäksi?
Eihän hän ole köyhempi kuin minäkään, ja silloin ei ole hätää. Muuten
näytätte te, äiti, nyt tekevän Katrille, niinkuin Suotalon Saara ennen
teki teille kun haukkui teitä supiköyhäksi, ja te siitä suutuitte
häneen. Eihän meidän nyt sovi pitää itseämme köyhinä, kun juuri
rupeamme kotia perustamaan. Ei totta ollen! Pois kaikki hopeat, kunnes
itse saamme semmoista ansaituksi." Juhana lausui tämän jotenkin
jyrkällä äänellä; mutta heti hän pehmeni, kun näki äitinsä olevan
itkuun pakahtumallaan poikansa kovista sanoista. Hän otti äitinsä
syliinsä ja suuteli pois kyyneleet mummon silmistä. "Älkäähän nyt
itkekö, äiti", sanoi hän, "sillä sen arvoinen ei lusikka ole, vaikka
painaakin viisi luotia ja maksaa kymmenen riksiä."

Morsiuslahjoista ei sitä sovi jättää mainitsematta, jonka Katrin sisar
Reetta toi Grimstahamiin samana päivänä, kuin nuorikot muuttivat sinne;
se oli harmaa kissa. Katri sen kyllä tunsi, sillä Reetta oli sen
kasvattanut pienestä pitäin, eikä se vieläkään ollut täysikasvuinen.
Päästäessään sen lattialle niiasi Reetta nuorelle emännälle ja toivotti
samassa hyvää kotionnea, sanoen: "sen kotikissa tuopi, hyvä sisko."

Tarpeellisinta oli Juhanalle uutistaloa tehdäkseen hyvät työaseet.
Renkinä oli hän säästänyt, minkä suinkin voi, niin että hänellä, kolmen
vuoden kuluttua talosta erotessaan, oli uudet vaatteet ja vielä
kolmekymmentä riksiä rahaa. Maatyö- ja ajokaluja hän ei heti tarvinnut,
niinkuin hän ei myöskään voinut ajatella hevosen hankkimista ensi
vuonna. Mutta kaksi vahvaa juurikassaraa hän osti sekä kaksi hyvää
kirvestä, yhden leveän lappakirveen, pari lapiota ja käsikärrit. Hän
sai ne kaikki huokeasta, kun ei ostanut uusia kaupungista, vaan
käytettyjä, vaikka vielä kulumattomia, ystäviltänsä ja tutuilta
talonpojilta, jotka tunsivat Juhanan kunnon mieheksi ja sentähden
antoivat hänelle hyviä kaluja helposta hinnasta.


VI.

Ensin täytyi Juhanan ja Katrin hankkia tietoon ruoka koko siksi ajaksi,
kunnes maasta ehti ruveta saamaan. Aluksi oli heillä perunat, jotka oli
saatu lainaksi kartanosta, ja lehmä antoi maitoa. Mutta lehmä tarvitsi
myöskin rehua; ja vaikka kyllä saattoi toivoa jonkin verran ruohoa
kohta kasvavan, niin oli nyt maa vielä niin kylmä, ett'ei monta kortta
ollut noussut. Aikainen kevät nyt näytti tulevan; joilla peltoja oli,
olivat jo alkaneet niitä kynnellä. Mutta karjamaista ei vielä hyötynyt
nyt huhtikuussa. Rehun ostoa ei tähän aikaan vuodesta käynyt
ajatteleminenkaan, se kun oli suunnattoman kallista, eikä Juhanalla
olisi siihen ollut rahaakaan. Siitä hänelle siis koitui ensimäinen
suuri huoli samana päivänä, kuin Grimstahamiin tultiin.

Katri oli lypsänyt lehmän ja nuorikot söivät iloisina ensimäistä
illallistaan uudessa kodissa. He olivat vartaasta taittaneet ensimäisen
leivän niistä kahdestakymmenestä, jotka Katrin äiti oli lähettänyt
heille ruoan aluksi. Istuissaan ja syödessään kuulivat he lehmän
pitkään ammuvan pilttuussaan vanhassa lääväröhässä, joka vielä
kuitenkin pysyi pystyssä.

Kun Juhana kuuli tuon äänen ja tunsi sen näljän merkiksi, sykähti hänen
sydämmensä äkisti; sillä monissa muissa puuhissaan oli hän, paha kyllä,
ihan unhottanut lehmän ruoan. Hän kulki ajatuksissaan läpi kaikki
paikat lähitienoilla, mutta ei missään tiettävästi ollut rehua lainata.
Niin torpparit kuin talollisetkin voivat tähän aikaan ainoastaan
vaivoin tulla toimeen elukkainsa kanssa. Hän katsahti ikkunasta
olkikattoa, joka puoleksi alas sortuneena häilyi pienen läävän
räystäillä; mutta ne oljet näyttivät niin mustilta, vanhoilta ja
mädänneiltä, ett'ei hän niitä tahtonut tarjota lehmälle eikä se olisi
niitä syönytkään. Kun lehmä uudestaan hyrähteli, nousi hän
puoliseisoalleen ja sanoi katkeralla äänellä:

"Ei kuulu hyvältä tuo ääni; lehmä on astunut tänään pitkän matkan, aina
Skonlasta asti, eikä ole mitä antaa sille. Me tässä vain juomme hänen
maitoansa, mutta lehmä parka, Katri, kuolee ennen ylihuomenta."

"Istuhan rauhassa ja lopeta atriasi!" sanoi Katri^ Pannen kätensä hänen
käsivarrelleen ja pidättäen häntä paikallaan. "Anna lehmän ammua;
kunhan syömme ensin, kyllä hänet sitte rauhoitan."

Juhana istuutui jälleen ja katsoi kummastuen vaimoonsa. Mutta Katri ei
ollut tietävinään, näytti vain hyvin iloiselta ja tyytyväiseltä,
silloin tällöin katsahtaen Juhanaan tummansinisillä silmillään, joista
lämpimintä ja kauneinta loistoa säteili. "Tiedätkö sinä sitte, kellä
on rehua?" kysyi Juhana.

"Syöhän vain rauhassa!" toisti Katri kehoituksensa, ja ääni kuului
melkein käskevältä. Juhana totteli ja söi.

Noustuaan ylös ja luettuaan lyhyen kiitoksen, kumpikin itsekseen,
läksivät he ulos, Katri juoksi läävälle päin. "Luulitko minun
unhottaneen lehmäni?" virkkoi hän iloisesti, näyttäen Juhanalle erästä
nurkkaa, jota hän ei ollut tarkastellut. Siellä oli lautojen alla koko
kasa kaikenlaista. Ei se lehmänrehu tosin ollut laadultaan lihavinta,
mutta kelpasi kyllä kevätkorvalla. Siinä oli riivittyjä lehtiä,
akanoita, ruumenia ja olkia sekä vähä heiniäkin, eikä tuoretta
havuakaan puuttunut. "Tämän minä kyllä ymmärrän", jatkoi Katri, "eikä
sinun tästä tarvitse huolehtia. Lehmä, sika ja porsaat ovat minun
hoidettavani, senhän tiedät. Heti panen padan tulelle ja keitän vettä;
sitte kaadan sen korvoon ja panen tästä sekaan ja vähän suolaa päälle.
Siitä saa Jeppa kunnon illallisen; ei sen vielä tänään tarvitse nälkää
nähdä eikä moneen päivään, kunnes ehtii ruoho nousta metsään."

"Mutta mistä ihmeeltä olet saanut kaiken tuon?"

"Sitä olen kokoellut minkä mistäkin, aina siitä asti kun sain tietää,
että meidän piti muuttaman Grimstahamiin. Paljon sitä ehtii koota
kuukaudessa. Minulla on hyviä ystäviä kaikissa Runsan torpissa, ja he
antoivat minun kokoilla tyhjiltä ylisiltänsä. Niin sain kourallisen
sieltä, toisen täältä. Kaikki kannoin sitte tänne, mutta sinun ei
pitänyt tietämän mitään."

Juhanan ja Katrin ilo oli suurempi, kuin voi arvatakaan, ja Jeppakin
näytti hyvin tyytyväiseltä, kun sai eteensä hauteen. Katrin
puuhaillessa ja järjestellessä tuvassa sekä elukkain luona, meni Juhana
vihellellen metsään, mietti kaikkia ja merkitsi, mistä hän
huomeisaamuna oli alkava työnsä. Ensin oli tarpeen saada kuntoon
pienoinen perunamaa, jonka saattaisi heti panna kasvamaan, niin että se
jo syksyllä antaisi sadon; sillä peltoa kevätkylvöä varten nyt ei
ehtinyt laittaa. Juhana toivoi lainatuilla perunoilla tultavan toimeen
yli kesän, joll'aikaa saisi tehdyksi paloa rukiiksi kylvettäväksi
syksyllä sekä juuritetuksi jonkun tilkun seuraavan kevään kylvöä
varten. Mutta talvi sekä seuraava kevät ja kesä eli niin kauan, kun
vilja oli kasvamassa, piti heidän elämän niillä perunoilla, jotka nyt
kohta kylvettävä maa antaisi ensi syksynä. Saadakseen koko tuoksi
pitkäksi ajaksi leipää ja vähän särvintä, aikoi Juhana silloin tällöin
käydä jossakin kartanossa, varsinkin kiireimpänä aikana, jolloin
kaikkialla tarvittiin työväkeä. Sitä keinoa hän kuitenkin päätti
käyttää niin vähän kuin mahdollista, koska hän mieluisimmin raatoi
kaiken aikansa Grimstahamissa. "Ensi vuonna en taida selvitä käymättä
päiväpalkkalaisena", sanoi hän, "mutta ei se tapahdu muuta kuin
hätätilassa, enkä Katria ollenkaan laske työhön herrastalojen
palvelijain joukkoon. Minä kyllä paraiten tunnen, mimmoisia veitikoita
ne ovat tavoiltaan. Suurin hyöty meillä ajan pitkään on, kun yöt päivät
teemme työtä uutistalossamme; se on ihan varma. Ja ell'ei siitä
kymmenen vuoden kuluessa tule oikea paratiisi, niin sanokoot minua
sitte Matiksi."

Hän palasi kotiin iloisena ja tulevaisuuteen lujasti luottaen.

Ovella seisoi Katri laskeutuvaa aurinkoa katsellen, joka vielä valasi
järven kirkasta pintaa. Hän oli jo kaikki työt saanut tehdyksi. Lehmä
oli vaiti; läätistä vain silloin tällöin kuului hiljaista, tyytyväistä
röhkimistä, mutta sekin vaikeni, kun läätin asujamet nukkuivat
yöuneensa.

Juhana astui huonoon tupaseensa, jonka ovessa ei ollut lukkoa, mutta
sen sijaan monta rakoa ja halkeamaa; ei hän kuitenkaan voinut moneen
vuoteen vielä ajatellakaan saavansa tupaa korjatuksi. "Samapa se, hyvä
näinkin on!" sanoi hän itseksensä, nähdessään Katrinsa seisovan
lattialla ottamassa häntä vastaan, pitkä tukka hajalleen kammattuna
valkoisille olkapäille. Junana otti häntä kiinni käsistä, jotka olivat
melkein yhtä ruskeat kuin hänen omansakin, muuten vain pienemmät; ja
hänen käsivartensakin aina kyynäspäihin asti olivat yhtä ruskeat kuin
kädet. Mutta muuten oli hän valkoinen kuin keväinen lilja, kuten
sanotaan. Juhanasta näytti tupa niin hauskalta kuin puutarha, jossa
kirsikkapuut paraillaan kukoistavat.

"Tämä nyt oli ensimäinen päivä kotonamme", sanoi Katri, "ja nyt alkaa
ensi yömme oman katon alla. Niinpä luemmekin psalmin, josta minä paljon
pidän, ennen levolle menoa, ett'emme nukkuisi, ennenkuin Jumalan
enkelit tulevat vartioiksemme."

Kun tuvassa jo oli hämärä eikä tuli enää palanut liedessä, meni hän
ovelle, joka oli järvelle päin. Aurinko oli vielä puoleksi näkyvissä
metsän reunan yläpuolella järven toisella puolen. Sen säteet valasivat
Katrin kirjaa, niin että hän vielä näki. Hän luki kovalla äänellä ja
puhtaasti eikä liian nopeasti. Juhana istui vieressä penkillä; kun
ensimäinen värssy oli luettu, pani hänkin kätensä ristiin. Kuuliko hän
enemmän vai näki, hän vain istui hämmästyneen ja autuaan näköisenä kuin
hyvä lapsi Jumalan valtakunnan portilla. Sikäli kuin aurinko vaipui ja
säteet vaalenivat, alkoi Katrin ääni kuulua yhä sydämmellisemmältä ja
suloisemmalta, niin että vihdoin kyynel vierähti Juhanan silmästä hänen
kirjallensa.

Silloin katsahti Katri ylös. "Tiedätkö, Juhana, mikä psalmi tämä on?
Sinä et muista, mutta se on ensimäinen, jonka luutamummo minun
opetti lukemaan suoraan sisältä, ja minä luin sen sinulle eräänä
sunnuntai-aamuna; minä olin yhdeksän ja sinä kahdentoista vanha.
Silloin oli sunnuntai-aamu, ja nyt on maanantai-ilta. Nyt saamme mennä
levolle, mutta huomenna alkaa meidän elintyömme."


VII.

Aikaisin tiistai-aamuna olivat he ylhäällä ja ulkona työtä alkamassa.
Tuvan lähellä oli pieni, aukea paikka mäen rinteessä, joka vietti
järveen päin; sen saattoi vähimmällä vaivalla tehdä pelloksi.
Hiekkamaata se oli, vaan lannoitettuna voi se antaa hyviä perunoita ja
lanttuja, ell'ei vain kesä tullut liian kuivaksi. Mutta ihan rinteesen
ei peltoa sopinut tehdä, sillä jos olisi tullut sadekesä, olisi vesi
voinut huuhtoa pois kaikki tyyni, varsinkin mullan ja lannan, eikä sora
sitte enää olisi mitään kasvanut. Sentähden valitsi Juhana kaistaleen
ylimpää mäen päältä, jossa se ei vielä ollut kovin viettävä. Siinä oli
myöskin hiekka pehmeintä ja multaa rahtunen seassa. Niinpä he
päättivät, että Katrin piti alkaa sen kaivamista ja kuokkimista, se kun
oli helpompaa työtä; Juhana itse meni metsään hakkaamaan kaskea ja
juuritusmaata. Kun perunamaa oli kaivettu, sai Katri tulla jäljestä
metsään Juhanaa auttamaan, joka kävikin hyvin, kun Katri oli ennestään
tottunut kirvestä käyttämään. Niin he saivat olla yhdessä ja
työskentelivät silloin suurimmalla ilolla ja menestyksellä.

Tähän aikaan kävi Kivelän ukko, Katrin isä, heidän luonansa niin usein,
kuin ehti; sillä he olivat hänelle hyvin rakkaat. Ukko oli hyvin viisas
mies, sillä hän oli paljon kokenut, niin että voi antaa Juhanalle hyviä
neuvoja, ja välistä auttoi hän työssäkin. Kolmen kesken he yhdessä
neuvottelivat ja suunnitsivat maan muokkaamisen näin:

Ylempänä metsässä oli muuan kohta vesistä ja soista; siinä kasvoi
lepikkoa, joka merkitsee hyvää maata. Se paikka oli ojitettava, turpeet
kuivattavat ja poltettavat läjissä; syksyllä sitte voi kylvää ruista
palaneesen multaan. Hyvin hoidettu suomaa kasvaa, jos Herra suotuisaa
säätä antaa, paljon viljaa. Sittemmin voi sen jättää kasvamaan heinää,
niin että siitä oli toivo saada hyvä niitty, jota Grimstahamilla muuten
olikin vähä.

Kuivasta metsästä valitsivat he paikan, jossa kasvoi kaunis kuusikko
sekä siellä täällä katajia, joka yhteensä on hyvän maan merkki. Se oli
paras raivata juurimalla. Kaiken puun pois toimitettua oli se
kynnettävä talveksi; seuraavana keväänä saattoi siihen kylvää ohran,
josta voi toivoa hyvää satoa syksyllä. Sitte oli maa uudestaan
muokattava syyskylvöä varten. Mutta heti uutispeltoon ei ukko neuvonut
ruista panemaan.

Kolmannesta kohdasta päättivät he hakata metsää kaskeksi. Sitä ei
tarvinnut ensi vuonna juuria eikä puistakaan puhdistaa; ne vaan
aseteltiin kuivamaan ja sittemmin poltettiin. Palopuiden korjattua ja
maan pinnan rikki muokattua voi siihen syksyllä kylvää rukiin.

Semmoinen se suunnitus oli, mutta paljo työtä tarvittiin sen
toimeenpanemiseksi. Kaiken piti tapahtuman vähitellen ja pieni ala vain
kerrassaan otettaman viljeltäväksi. Suotyöhön ei Juhana saattanut
ryhtyä ensi vuosina. Hän kaatoi ensin vaan pienen kasken ja siirtyi
sitte toiseen paikkaan pellon tekoon seuraavaksi kevääksi.


VIII.

Ensimäiset viisi vuotta raatoivat Juhana ja Katri ankarasti, mutta
sitte alkoi kaikki tulla parempaan järjestykseen. Kun peltomaa ensi
vuonna oli kynnettävä, lainasivat he hevosta luutamummolta ja
Kivelästä, ja vielä ne auttoivat toisenakin vuonna, vaan kolmantena
Juhana jo hankki oman. Kahdeksan vuoden kuluttua oli kaikki viljelys jo
täydellisessä järjestyksessä.

Ensimäisenä kesänä oli työ raskain ja pahin, sillä ei mikään renki niin
raada, kuin torpparin täytyy raataa, varsinkin uutistaloa tekevän;
monesti sai Juhana tuntea, ett'ei hän nyt enää ollut Skonlassa. Samoin
Katrikin. Paljokohan ennen oli voimia tarvittu Kivelästä Nikkarilaan
astumiseen, tai heinien haravoimiseen kesällä omien vanhempien silmäin
edessä, tai elon sitelemiseen, kun isä edellä niitti, tai puun
kantamiseen tai Liisan auttamiseen Nikkarilassa? Kaikki se oli vaan
leikin tekoa Grimstahamin työn rinnalla. Kuitenkin koetti Katri olla
yhtä ripeä kuin Juhanakin ja luotti tuleviin parempiin aikoihin yhtä
lujasti kuin Jumalaan.

Unhottaa ei suinkaan sovi, että luutamummo tietysti kävi Grimstahamissa
niin usein, kuin suinkin ehti; ja monestipa hän myöskin toi jotakin
"hyvää" mukanansa kaupungista. Tiedämmehän jo, mitenkä häntä kaikki
ostajat suosivat Heinätorilla. Hänen hyvä puhelahjansa ja iloisuutensa
raivasivat hänelle tien moneen kyökkiin, puotiin ja herrastaloon,
joihin hän aina poikkesi, kun kuorma sai myödyksi lauantaina.
Monivuotisesta tuttavuudesta oli hän tullut kaikkialla suosituksi
mummoksi, jolle lapset taputtelivat käsiänsä, kun hän vaan ehti
näkyviin. Emännöitsijät, rouvat ja ylhäisetkin neidet puhelivat
mielellään siistin ja hyväntahtoisen Liisan kanssa, jolla näin meidän
kesken sanoen, välistä oli luutiensa ohella myöskin munia kaupan. Noin
käydessään kyökistä kyökkiin kertoi hän välistä, miten suuri poika
hänellä oli, ja hän nyt oli nainut, ja miten kelpo miniän hän oli
äitillensä hankkinut. Se luutamummon kertomus ei suinkaan ollut
vähääkään liikuttavainen; mutta saattoihan kunnon mummolle muutenkin
antaa jonkin pienen lahjan, varsinkin kun hän ei koskaan pyytänyt
mitään. Hän vaan kertoi, miten hänelle jostakin talosta, jossa äsken
juuri oli käynyt, oli annettu sievä lahja, ja samalla hän sen iloissaan
ja muiden iloksi otti nähtäväksi. Ja sen lahjan oli hän saanut ihan
niinikään, ken sen tiesi, mistä syystä; mutta kaikki herrasväet olivat
niin sanomattoman hyvät. Niin hurskaasta selityksestä seurasi aina,
ett'ei missään tahdottu olla huonommat kuin muuallakaan. Mummo sai
pikku tavaraa milloin mistäkin, välistä esiliinan tai kaulavaatteen,
joita ei kotona enää olisi käytetty, välistä muutamia sillejä tai
kinkunjäännöksen, pari kourallista suolaa tai kappaleen juustoa, ja
välistä -- silloin nousivat hänelle kyyneleet silmiin, kun ajatteli,
mikä ilo oli nouseva Grimstahamissa -- pari maukasta vehnäkakkua ynnä
sokuria ja kahvia, jonka hyvät ominaisuudet hän oli viime aikoina
oppinut tuntemaan.

Kaikkia lahjojahan ei tarvitse luetellakaan; tietysti ne kaikki,
vaikk'eivät vähääkään tuntuneet taloissa, joista ne annettiin, olivat
hyvin tervetulleet Grimstahamissa. Nuorelle ja reippaalle torpanväelle,
jolla ei koko tuona pitkänä aikana oikeastaan ollut muuta ruoanturvaa
kuin perunat, heille ne pikku lahjat tulivat kuin taivaasta. Juhana ei
koskaan voinut tajuta olevansa köyhä; sentähden hän voi rohkaista
Katriakin, niin että hänkin nauroi vaan, vaikka nälkä ja väsymys kuinka
olisivat vaivanneet. Ja Katri puolestaan keksi aina jotakin, joka
virvoitti mieltä, jos vatsa jäikin nurisemaan. Hänellä kun ei ollut
peiliä, ei hän myöskään voinut nähdä, miten paljon hän ensi kesänä
laihtui ja miten posket syksyn tullen näyttivät melkein kalpeilta.
Juhana ei sitä kertonut hänelle, tuskinpa sitä huomasikaan, hän kun
katsoi Katria vaan silmiin, ja ne näyttivät loistavan sitä kirkkaammin
ja tulevan sitä suuremmiksi, mikäli muoto kapeni.

Mutta toisena, kolmantena ja varsinkin neljäntenä vuonna oli Katri ihan
toisenlainen. Kasvot pyöristyivät jälleen; iloa ja ruokaa oli talossa
runsaammalta. Ankaraa työtä kyllä yhä vielä kesti, mutta se ei enää
tuntunut niin raskaalta.

Juhana oli omasta kekseliäisyydestään ja appensa neuvosta löytänyt
monta sivu-ansiota tuona pahimpana aikana, jolloin torppa ei vielä
mitään antanut. Hän harjautui käsitöihin, nikkaroi ja värväsi ja osasi
vihdoin tehdä, mitä vaan tahtoi. Talvella kun ei käynyt ulkona
työskenteleminen, teki hän käsitöitä tuvassa. Ensi talvena hän nikkaroi
itselleen enemmän huonekaluja ja työaseita, joll'aikaa hän ei niin
paljon ehtinyt työskennellä muille rahasta. Mutta seuraavina vuosina
kävikin jo paremmin. Katri kehräsi villoja tuvan nurkassa sill'aikaa
kun Juhana nikkaroi toisessa. Harvoin he noin työssä ollessaan
puhelivat, mutta Juhana ei koskaan voinut unhottaa viheltelemistänsä;
ja milloin hän vaikeni, alkoi Katri laulaa hyräellä rukkinsa luona,
eikä lakannut, ennenkuin Juhanan vihellys taas alkoi kuulua, niin että
jompaakumpaa musiikkia aina oli talossa. Mutta milloin Juhana meni
ulkotöille, silloin Katri lauloi koko äänellä jonkun laulusen
itseksensä, ja hänellä olikin kaunis ääni, vaikka Juhana siitä tuskin
tiesi.

Viiden vuoden kuluttua täytti Nikkarilan Liisa ensimäisen-seitsemättä
vuotensa. Siinä ijässä jo alkaa ruumis olla rasittunut, jos kaiken
aikansa on ahkerassa työssä ollut. Kun Katri ensin lakkasi käymästä
Nikkarilassa, ei mummo kellekään kertonut kaipaustansa; mutta hänen
voimansa nyt vähenivät kahta nopeammin. Hän puhui yhtä iloisesti ja
sukkelaan kuin ennenkin ja näytti olevan ihan entisellään, varsinkin
Heinätorilla ja Grimstahamissa käydessään, mutta kotoa Nikkarilasta oli
ilo poistunut. Kyllähän Katrin sisar Reetta mummoa autteli, varsinkin
aina lauantaina kuin ennen Katri; mutta sittekin tuntui ihan toiselta.
Reetta oli siivo tyttö, mutta luutamummo tiesi, ett'ei hän kävellyt
ajatuksissansa, niinkuin Katri ennen oli hänen poikaansa ajatellut. Se
nyt ei ollut Reetan syy, koska mummolla toista poikaa ei ollut, mutta
mummo vaan ei voinut hänestä pitää yhtä paljoa kuin ennen Katrista.

Katrin oltua jo pari vuotta Grimstahamissa selitti mummo kerran ei enää
jaksavansa käydä Tukholmassa useammin kuin joka toinen lauantai. Se oli
vaikuttaa koko kapinan Heinätorilla, kun ei kukaan ymmärtäväinen piika
tahtonut muiden luutia kuin Liisan. Eikä se tyytymättömyys vähennyt,
ennenkuin Liisa pyysi Kivelän väkeä lähettämään Reettansa luutakuorman
kanssa Tukholmaan joka lauantai, milloin hän itse ei mennyt; mutta
hänen piti ilmoittaman, että luudat olivat vanhan Liisan tekoa. Se
onnistui odottamattoman hyvin ja antoi aihetta suuriin tapauksiin;
mutta niillä on oma historiansa. Sillä Reetta herätti huomiota ja
kohosi niin korkealle, ett'ei kukaan sitä ollut aavistanut. Vaan se ei
kuulu tähän kertomukseen.

Viidentenä vuonna Juhanan ja Katrin asettumisen jälkeen lakkasi mummo
kokonaan Tukholmassa käymästä. Hän läksi eräänä päivänä Grimstahamiin,
joka nyt jo oli muhkea torppa. Katseltuaan kylliksensä uusia pikku
peltoja, niittyä, hevosta, karjaa, lampaita, sikoja, kanoja,
kalanpyytöjä, uutta venettä ja hyvään kuntoon laitettuja ulkohuoneita,
meni mummo Katrin luo ja pyysi päästä lepäämään, koska hänen jalkansa
eivät enää oikein kannattaneet, sanoi hän, ja pääkin tuntui niin
raskaalta. Häntä oli viimeisenä puolena vuotena usein pyörryttänyt.
Katrilla oli pieni sivukammari, varsinaisen tuvan jatkoksi tehty;
sinne, hiljaisimpaan ja kauneimpaan nurkkaan teki hän anopillensa
vuoteen. Siihen mummo jäi makaamaan eikä sen koommin enää noussut.

Nikkarila oli siis laitettava toiseen kuntoon, ja niin tapahtuikin.
Mutta se kuuluu Reetan historiaan.

Grimstahamissa eli Juhanan äiti vielä viisi vuotta, vaikka ei jalkeelle
päässyt. Sill'aikaa rupesi Juhana yhä laajemmin viljelemään ja
rakentelemaan. Asuintupaan ei vielä koskettu, hän vaan paranteli
kaikkea muuta. Riihi ja lato olivat olleet ensimäisinä rakennustöinä.
"Omaa tupaani en vielä uusi", sanoi hän; "se jääköön viimeiseksi
työksi. Ensin kauniit pellot, sitte kaunis asunto ja viho viimeiseksi
kauniit vaatteet." Se hänen sananpartensa oli.


IX.

Kerrottava on tässä muuan tapaus, joka sattui Juhanalle eräänä syksynä
kun Herra antoi sadetta enemmän, kuin ihmiset olisivat kohtuulliseksi
arvanneet. Paitsi sadetta oli sää muutenkin kolkko ja kylmä, niin
ett'ei tupa tullut suloiseksi eikä lämpimäksi, vaikka Katri olisi
kuinka puita polttanut; ovet ja ikkunat näet olivat liian hatarat.
Kammari, jossa anoppi nukkui, näytti vähän paremmin tuulta pitävän;
mutta mummohan sekä ikänsä että tautinsa tähden tarvitsikin enemmän
lämmintä.

"Kuules, Juhana!" sanoi Katri eräänä iltana puoleksi leikillä, mutta
puoleksi myöskin pahoillansa, "oletpa sinä vähän huolimaton mies, kun
hankit vaan märkää puuta. Mitenkä minä saan puhutuksi tulta tämmöisiin
hakoihin? Ovathan puut niin märjät, ett'ei tuli rupea leimuamaan, vaan
savu tunkeutuu minulle kurkkuun. Itkenhän ihan ja tulen sokeaksi ennen
aikaani. Ja mummo parka, hän kylmää vuoteesensa. Menepäs hankkimaan
kuivaa puuta!"

Juhana läksi ulos vähän tyytymättömänä. Hän oli itse tehnyt työtä
sateessa koko päivän ja oli ihan läpimärkä. Ja hän oli nyt luullut
saavansa lämmitellä leimuavan valkean ääressä ja kuivaella vaatteitaan.
Sitä paitsi oli hän toivonut Katrin hymyilystä ja iloisista
silmäyksistä palkintoa päivänsä puuhista. Vaan nyt täytyi hänen
semmoisenaan lähteä taas ulos; hyvin nurjamielisenä meni hän metsään
etsimään jotakin keloa.

Kiivaasti iski hän kirveellä moneen puuhun, löytääkseen jonkun
pihkaisen ja tervaisen kuusen tai männyn, sillä kotona ei ollut
ainoatakaan semmoista pilkottavaksi. Niinkuin ilo ja taitava huvitus
tekee miehen viisaaksi ja varovaiseksi, niin tulee hän myöskin hyvin
taitamattomaksi suuttumuksesta eikä huoli olla varovainenkaan. Niinpä
sattui nyt, että Juhana sivalti huolimattomasti; puutkin olivat
sateesta liukkaat; kirves luiskahti ja terä kävi suorastaan lyöjällensä
sääreen. Syvästä haavasta purskahti veri kauas; ainoastaan töin tuskin
jaksoi Juhana hiipimällä päästä kotiin.

Kun hän avasi oven, tuli katkera savu vastaan, ja niin pimeää siellä
oli, ett'ei hän nähnyt ketään, kuuli vaan Katrin puhaltelevan ja
itseksensä riitelevän lieden luona sekä viskovan puita sinne tänne.

"Katri!" sanoi Juhana alakuloisella äänellä.

"No, joko vihdoinkin toit kuivia pilkkeitä?"

"Katri, vie minut penkille, että pääsen istumaan, minä en jaksa astua
askeltakaan."

"Tässähän sitä nyt on aikaa ruveta istumaan ja odottelemaan. Minun
pitää ensin saada tuli tehdyksi ennenkuin pääset nukkumaan. Minunko
tässä pitäisi seisoa ja puhua tulta koko yö yksin? Eivät perunat vielä
ole kiehuneet, eikä tässä mitään ruokaa saa valmiiksi tämmöisillä
vesilioilla."

"Katri, hae pian kammarin kaapista talikynttilämme, ei sitä nyt auta
säästää. Ota pian tuli, niin näet, ett'ei nyt maksa vaivaa riidellä
minulle, sillä sääressä on syvä kirveenhaava."

Sen kuultuaan hypähti Katri sukkelasti ylös, riensi kammariin, otti
kaapista kynttilän, jota ani harvoin torpassa poltettiin, sai siihen
heti tulen ja meni Juhanan luo. Kynttilän siirtäen vasempaan käteensä
talutti hän miehensä sängyn luo ja sanoi:

"Istuhan! Herranen aika, minkä näköinen sinä olet! Käyhän pitkällesi,
että saan riisua jalkasi ja nähdä haavan. Herra, hyvä Isä! mitenkä nyt
noin olet lyönyt, Juhana!" Ja keveällä kädellä pyyhki hän häneltä
sateesta märjän tukan pois otsalta sekä kallisti hänen päänsä pehmeälle
aluselle.

Juhana oli kalpea ja pyörtymäisillään; mutta päätään kallistaessaan
avasi hän vielä silmäluomensa, katsoakseen Katriinsa. Silloin kirkastui
äkisti hänen muotonsa, sillä hän näki Katrin hellällä huolella
kumartuvan miehensä puoleen, ja hänen silmänsä loistivat suloisesti
niinkuin heidän ensimäisenä päivänään; Juhanan rinta paisui syvästä ja
raittiista ilosta.

"Joutava naarmu se vaan on", sanoi hän, "vaikka vertahan tuo juoksee
paljonlaisesti; katsotaanhan, kas niin, joutavia vaan."

Sisällinen ilo häntä niin vahvisti, että hän voi istuutua
sängynlaidalle ja ottaa kynttilän käteensä. Katri meni noutamaan vettä,
riisui sitte haavan paljaaksi, pesi sen puhtaaksi verestä, pani päälle
pellavavaatteesta kiireesti purjettua nukkaa ja kääri liinalla kovasti
jalan, ett'ei veri enää vuotaisi.

"Tästä on jäntärekin ihan poikki", sanoi hän peloissaan, kun sormellaan
tunnusteli. "Eikä tuo verikään asetu ... voi, Juhana!"

Silloin kuului katkonaisia ääniä ja outoa rykimistä kammarista, jossa
Liisa-mummo makasi. Vaivaloisesti sai hän vihdoin huudetuksi: "Lapset!
ettehän te ymmärrä seisattaa verta; tulkaa tänne minun luokseni!"

"Mummo huutaa!" sanoi Katri; "niin, hänhän se osaa haavan sukkelasti
tukkia." Mutta Katrin alkava hymy kuoli jälleen, kun kysyi: "Jaksatko
vielä liikkua sen verran, että päästään mummon luo?". Ja samalla katsoi
hän hyvin huolestuneena mieheensä.

"Oih!" pääsi Juhanalta huudahdus, kun nousi seisomaan vasemmalle, vielä
kelpaavalle jalallensa. Sitte otti hän toisella kädellään kiinni Katrin
kaulasta ja alkoi hänen varassansa hyppiä yhdellä jalalla kammariin
päin, jossa äitinsä makasi.

Mummo nousi istualleen sängyssä niin hyvin, kuin taisi, katsoi haavaa,
pudisti päätänsä ja sanoi, Katriin katsahtaen: "Tämä on paha vamma,
saat nähdä. Verenjuoksun kyllä saan tuketuksi taulalla ja ruudilla,
mutta kyllä Juhana kauan makaa, ennenkuin tuo umpeen kasvaa. Mene heti
hankkimaan viinaa ja etikkaa, joilla sitte peset, ja saippuaa pane
veteen. Ja sitte sinun pitää kaupungista hankkia voidetta ... niin ...
sepä se pahinta oli; mutta kyllä se nimi kohta mieleeni johtuu. Joudu
vaan, Katri!"

Enempää tässä olisi turha kertoa kuin että Juhana istuutui mummon
sängyn laidalle, jossa Liisa taidollansa sulki verenjuoksun ja
sittemmin sitoi haavan; Katri sill'aikaa tuvassa pukeutui nopeasti,
sillä hän valmistihe heti lähtemään kartanoon tai pappilaan lääkkeitä
saamaan.

Sanottuaan jäähyväiset läksi hän astumaan pimeitä polkuja illan
myöhällä. Ajatellen, minnekä nyt oikeastaan menisi, sanoi hän itsekseen
vihdoin: "Ei, en kuitenkaan mene kartanoon, vaan pappilaan, vaikka
sinne onkin pitempi matka." Grimstahamista Sätran kautta Edin pappilaan
oli ainakin puoli peninkulmaa. Mutta pappilan rouva olikin jaloin,
ymmärtäväisin ja avuliain ihminen koko seudulla. Katri muisteli ilolla
häntä astuessaan, ja hän varmaan tiesi saavansa apua ja ystävällistä
kohtelua, vaikka tulikin näin myöhään.

Ja niin hän saikin. Katri palasi yöllä kotiin lääkkeiden kanssa. Paitsi
etikkaa ja viinaa, jolla voi pestä jalkaa ja estää paisumasta, sai hän
myöskin Riian palsamia haavaan pantavaksi. Vuoteen omaksi Juhana
kuitenkin joutui, ja seuraavana päivänä näytti haava hyvin pahalta, kun
siitä alkoi tulla mustaa verensotkua. Sentähden päätti Katri heti ensi
tilassa lähteä kaupunkiin kysymään neuvoa lääkäriltä. Tilaisuutta hän
sai siten, että meni sisarensa Reetan sijasta viemään luutia ja Reetta
meni siksi päiväksi Gristahamiin hoitamaan mummoa ja sairasta.

Kaupungissa neuvottiin Katria panemaan basilikavoidetta liinarievulle
ja sitte haavan päälle, että se puhdistuisi. Sittemmin tuli hänen vetää
haava umpeen sidelaastari-viilekkeillä, ja koko jalka oli pidettävä
liikkumattomana sitomalla puulistojen väliin; niin oli haava pikemmin
paraneva, vaikka jäntärekin olisi mennyt poikki. Hyvä on, ajatteli
Katri, niiasi lääkärille ja näytti niin kelpo vaimolta, ett'ei lääkäri
huolinut häneltä maksuakaan ottaa. Iltasilla palasi hän kaupungista,
huolestaan osaksi päässeenä, ja tunnusteli tuontuostakin hameensa
taskua, olivatkohan saadut lääkkeet tallella. Mutta vaikka Katri kyllä
toivoi Juhanan piankin Jumalan avulla paranevan, niin johtui hänelle
kuitenkin mieleen, että mitenkähän ne syystyöt sai tehdyksi hänen
maatessansa. Sillä mitään ei kannattanut laiminlyödä. "Minun täytyy
palkata renki muutamiksi päiviksi", sanoi hän itseksensä. "Mutta siitä
ei Juhanan pidä saaman tietää sanaakaan, ett'ei hän innoissaan syökse
ylös itse kyntämään ja hakkaamaan, ennenkuin jalka on ihan terve; niin
tulisi hän vaan yhä pahemmaksi ja me joutuisimme ihan pulaan."

Sitte ajoi hän taas hiljaa luutakärrissänsä mietiskellen, mitenkä hän
saisi rengin pidetyksi ja palkatuksi. "Kalliiksi se tulee!" sanoi hän,
katsoen hyvin pahoillaan ja suruisena sivullensa metsäänpäin ja lyöden
samalla ohjaksilla hevosta, että pikemmin kotiin ennättäisi.

"Niin se kyllä käy!" virkkoi hän vähän ajan perästä puoliääneen.
"Tosinhan aioin uudesta kankaastani laittaa Juhanalle ja itselleni
hyvät pyhävaatteet, sillä onhan siisteys kunniaksi kirkossa. Minä myön
sen. Parempi on saada torppa hyvin hoidetuksi syksyllä, niin saatamme
sitte toivoa hyvää satoa kevätkylvöstä. Minä palkkaan Suotalon pitkän
Antin. Hän on vahva ja ripeä työmies eikä valitse ruokia. Hei, Polle!"
kehoitti hän hevostansa, iloiten päätöksestään ja katsoen tyytyväisesti
paria harmaata pilvenhattaraa, jotka olivat hajoamaisillaan taivaan
laelta. "Hei, Polle! sukkelaan nyt, niin saat leipää kotiin tultua!"

Kaikki kävi ihan toivon mukaan. Juhana makasi vuoteessa kyllin kauan,
niin että jalka parani ihan terveeksi. Suotalon Antti raatoi sill'aikaa
ripeästi Grimstahamissa, niin että kaikki tuli tehdyksi oikeaan
aikaansa. Hän oli vanha tuttu, sillä hän oli kasvanut yhdessä Juhanan
ja Katrin kanssa, Suotalo kun näet oli lähellä sekä Nikkarilaa että
Kivelää. Hän helposti sopi Katrin kanssa palkasta, joka hänen piti
saada puinnin aikaan. Rahan sijasta oli heidän kummankin mielestä
mukavinta, että Antti itse otti kankaan, niin ei Katrin tarvinnut mennä
sitä ensin muille myöskentelemään.

Muutapa tästä välitapauksesta ei enää olekaan huomattava kuin että sinä
päivänä, jolloin Antti oli tehnyt viimeisen työnsä ja Katri toi hänelle
kankaan palkaksensa, niin Antti virkkoi: "Kiitos, kunnon emäntä!
Tiedättehän te molemmat, että minä olen teidän vanha leikkitoverinne ja
sentähden saatan kyllä jättää muutaman viikon työn ilmaiseksikin, sillä
enhän vielä ole supiköyhä. Pitäkää vaan kangas itse! Minä tahdon teitä
nähdä kirkossa siistinä uusissa vaatteissanne."

Katri katsoi häntä silmiin pitkään ja tarkempaan kuin tavallisesti.
"Antti!" sanoi hän, "tätä hyvää sinä et ole ilmaiseksi tekevä. Minä
kyllä tiedän sisar Reetan ja sinun välisi, ja puhun sinun puolestasi
hänelle. Sillä nyt minä tunnen sinut, Antti; ja usko pois, kyllä te
hyvin tulette toimeen Nikkarilassa. Kyllä Reettakin sinusta pitää,
vaikka hän välistä on juro; minä kyllä laitan niin, että välinne tulee
hyväksi."

Antti työnsi hyvin tyytyväisen näköisenä pitkän, tumman tukkansa korvan
taakse. Mutta mitä siitä seurasi, ei kuulu tähän kertomukseemme.


X.

Kymmenen vuotta oli nyt Grimstaham ollut asuttuna ja kaksi lasta
leikitteli tuvassa ilahuttaen Liisa-mummoa, joka ei päässyt
sängystänsä. Mummolla säilyi puhelahja ihan viimeisiin hetkiin asti, ja
näönkin salli Isä pysyä välttävänä. Sentähden oli mummon suurin ilo
opettaa sieville lapsensalapsille tavauksen ja sisäluvun alkeita.
Molemmat ne olivat pojat, toinen kuuden, toinen viiden vuoden vanha.

Kun Katrilla ja Juhanalla oli hyvin vähän aikaa oleskella sisällä,
olivat lapsenlapset mummolla melkein ainoana seurana; heidän piti
kertoa hänelle kaikki, mitä isä ja äiti ulkona tekivät. Sillä mummo
tahtoi välttämättä tietää kaikki, mitä Grimstahamissa tapahtui. Ja jos
pellolla tai niityllä tehtiin jotakin, jota mummo viisaudessaan
sängyssänsä ei hyväksynyt, niin hän poikien kautta lähetti oman
ajatuksensa Juhanalle ja Katrille tiedoksi.

"Mitä isä tänään tekee, Janne?" kysyi hän vanhemmalta pojalta eräänä
iltapuolena kesäkuussa.

"Hän maalaa uutta läävää punaiseksi."

"Tokkohan hän sen oikein osaa!" supisi mummo itsekseen, laskien päänsä
vasemmalle korvalle alas aluselle. "Varmaankaan ei hän ole muistanut
panna vihtrilliä sekaan. Menes kysymään isältäsi, onko hän pannut
vihtrilliä maaliin; mutta tule paikalla takaisin!" Sill'aikaa sai Kalle
tavata sängyn vieressä.

Janne meni ihan suoraan uuden, muhkean läävän luo ja vei mummon sanan
isällensä. Juhana hymyili ja otti taskustansa kakkusen, jonka oli
tuonut viimein Tukholmassa käydessänsä. "Mene mummon luo, Janne, kiitä
häntä muistutuksesta ja anna hänelle tämä!"

Miten mummo ihastui Jannen tuomisista! Pehmeät sokurileivät ja kakut
olivat parasta herkkua, kuin luutamummo ikänänsä oli tavannut. "Voi
sitä Juhanaa, miten hän muistaa minua joka kerran, kun käy
kaupungissa!" sanoi mummo itsekseen, imi kakkua ja unhotti koko
vihtrillin. Kuitenkin johtui hänelle maalaus mieleen, kun Jannen
tuomiset loppuivat, ja hän kysyi: "Tiedätkö, miksikä isäsi maalaa
kaikki huoneet yli ympäri ja portit ja aidat? Mutta tämä hökkeli, jossa
asumme, on huonoin kaikista, eikä hän tätä maalaa."

Janne seisoi, näpelöiden peitettä. "Kyllä, mummo," sanoi hän hetkisen
perästä, "sen kyllä tiedän. Isä aikoo purkaa tämän tuvan ennen
maalaamista."

"Vai niin, aikooko hän rakentaa uudet asuinhuoneet? Niihin minä en
koskaan tule, Janne. Tämä vanha tupa ja minä, me häviämme yht'aikaa."

Poika ei käsittänyt mummon ajatusta. Mutta totta oli, että kun nyt
kaikki muu oli uutta, kaunista ja puhdasta, niin itse asuinrakennus
näytti kovin kurjalta niiden rinnalla. "Siihen minä vasta ihan viimeksi
käyn käsiksi; saas nähdä ehdinkö vielä tänäkään vuonna", sanoi Juhana.

Joka sunnuntai istui Katri aamusta iltaan anopin luona. Juhana oli
siellä vaan iltapäivällä, sillä aamupäivällä hän kävi kirkossa. Kun
tuttavat kyselivät, missä hänen kelpo vaimonsa oli, vastasi hän: "Katri
pitää jumalanpalvelusta kotona mummon kanssa."

Ei se kuitenkaan muuta ollut kuin mummon hellää hoitamista. Tosin Katri
myöskin luki Liisalle niitä virsiä tai evankeliumeja, joista hän
enimmin piti; mutta mummon kuulo oli tänä vuonna alkanut huonota, niin
ett'ei hän enää sillä tavalla voinut nauttia Jumalan sanaa. Silmät vain
yhä pysyivät yhtä kirkkaina ja selvinä, ja niillä hän katseli Katria,
joka oli hänestä kaunein näkö kaikista, ja poikia, jotka Katrin jälkeen
olivat kauneimmat katsottavat.

Iltapuolella sunnuntaina tuli seuraan aina lisäksi Juhana ja
palvelustyttö, joka tänä vuonna oli hankittu avuksi. Kun mummo näki
niin paljon ihmisiä koossa kuin kuusi henkeä, sattui välistä, ett'ei
hän oikein muistanutkaan päivää sunnuntaiksi, vaan oli olevinaan
Heinätorilla. Muisti ja järki heikkonivat vähitellen. Kerran meni se
niin pitkälle, että hän ojensi kätensä peitteen päälle, luuli sitä
kuivaneeksi luudaksi ja tarjosi Katrille, sanoen: "Kuusihan minun siitä
pitäisi pyytää, mutta näkyy olevan kuivanut, niin menköön vaikka
kolmesta." Katri peljästyi noista sanoista; ne kuuluivat niin
kamaloilta, että hän aavisti jotakin. Mutta Juhana tarttui siihen
kolmesta äyristä tarjottuun käteen ja suuteli sitä; se olikin
ensimäinen ja viimeinen kerta hänellä suudella naisen kättä, jota
kansan mies ei koskaan tee.

Juhana oli nyt jo ehtinyt niin pitkälle, että oli metsään kaatanut
uuden asuinkartanon hirret. Hän suunnitsi mielessään, miten se oli
tehtävä ja sisustettava. Suuren tuvan hän aikoi tehdä, eri kyökin ja
kaksi kammaria, korkean vinnin ja vinnikammarin, jos kannatti.
Seinäpapereja ei hän vielä ottanut lukuun, mutta ulkoa piti kaikki
maalattaman keltaiseksi. Viime vuosina hän oli saanut erinomaisen halun
maalata ja punata kaikki. Ulkohuoneiden tervaaminen ja punaaminen kyllä
oli tarpeenkin, sillä se esti mätänemistä, mutta kaikista Juhanan
töistä alkoi yhä selvemmin näkyä kauniisen ja siistiin taipumusta. Ja
Katrinkin tähden hän niin teki, sillä Katri mielellään tahtoi kaikki
sieväksi ja siistiksi, niin huoneet kuin työaseetkin. Sentähden oli
Juhana vähällä ryhtyä seinäpaperienkin puuhaan.

Veistellessään hirsiä nelikulmaisiksi pihalla, mietiskeli Juhana
huviksensa, miten hän vast'edes nikkaroi uudet pöydät, penkit, kaapit
ja viimeiseksi sievän sängyn. Tuolit ja penkit olivat jo hänen
mielikuvituksessaan vehreiksi maalattuina, kaappi ja pöydät sinisiksi.
Maalia ja sutia osasi hän käyttää itsekin, "mutta", virkkoi hän,
"vaikkapa toisinkin Tukholmasta oikean kisällin maalaamaan nuo kaikki
minulle, niin eihän tuo koko maailmaa maksaisi tuokaan. Ehkäpä itse
vain tuhraisin koko maalaamisen; enkä ryhdykään koko työhön itse, enkä
saata viimeistä työtäni turmiolle."

Luutamummo, joka selvänä ollessaan yhä vieläkin tahtoi tietoa talon
töistä ja puuhista, kuuli eräänä lauantai-iltana Jannelta, että Juhana
jo oli vetänyt uuden asunnon hirret pihalle ja ryhtynyt niitä
veistelemäänkin.

"Vai niin," sanoi mummo hetkisen kuluttua, huoahtaen, mutta keveästi,
"vai ollaan jo niin pitkällä! nyt revitään vanha tupa, sitä ei mikään
estä. Niin, niin. Tapahtukoon Herran tahto, niinkuin David sanoo. Uudet
luudat nyt rupeavat lakasemaan ja kaikki kuivat luudat viskataan
uuniin."

Katri seisoi sängyn vieressä, itkien, sillä ne sanat tuntuivat hänestä
katkerilta. Muuan kyynel putosi mummon kasvoille. Hän ei enää nähnyt,
mutta säpsähti vähän ja sanoi:

"Ah, varmaankin olet sinä, Katri, tässä luonani! Jospa vielä kerran
ennen kuolemaani saisin tuntea tuoretta metsän hajua. Tuo minulle vähän
nuoria kuusen oksia!"

Katri toi niitä hänelle. Juhana ja lapset tulivat sisään. Havujen
tuoksusta vilkastui mummo, vielä viimeisen kerran. Hän nousi
puoli-istualleen sängyssä, tarttui molemmin käsin havuihin ja hengitti
hyvillänsä. Silmät aukesivat, kirkkaasti ja nopeasti leimahtaen.

"Hyvä isä," sanoi hän, "armahda minua, joka olen suuri havunoksa, ja
anna minun tulla uudeksi taimeksi sinun valtakunnassasi!"

Sitte vaipui hän alas vuoteelle ja kuoli. Mutta lapsenlapset sanoivat:
"Kas, miten kirkkaat mummon kasvot ovat!"



ROUVA A. CH. EDGREN.



LÄÄKÄRIN VAIMO.


I.

Kaikista arvokkain mies pienessä Lounais-Ruotsin kaupungissa
K--stadissa oli epäilemättä lääkäri Nordenberg. Tuskin oli siellä
yhtäkään perhettä, jolle hän ei olisi ollut tukena ja lohdutuksena
hädän ja surun hetkinä. Sitä paitsi sai kaupunki kiittää juuri häntä
jonkinmoisesta maineesta. Matkustavaisia kävi vuodet päästänsä kaikista
Ruotsin ääristä pyytämässä häneltä neuvoa ja lohdutusta; niin suuri oli
hänen maineensa, että välistä tuli hänen luoksensa sairaita yksin
pääkaupungistakin.

Ulkomuodoltaan oli Nordenberg jotenkin mitättömän näköinen mies,
lyhyehkö, vanttera ja vahvaruumiinen; hän oli ihan kuin vahva
talonpoika, niinkuin hän syntyperältään ja koko ruumiilliselta
kehitykseltään todella olikin. Syvä ryppy kulmien välillä, joka todisti
hänellä olevan tottumusta pitämään koossa ajatuksensa, ja terävä katse
tekivät hänen muuten hyvin tavalliset kasvonsa älykkään näköisiksi.
Huulet olivat paksut, samalla kertaa osoittaen hyvänluontoisuutta ja
aistillisuutta. Koko luonteen merkkeinä lääkärillä olivat kasvojen
ala- ja yläosan erilaiset värähdykset. Luja tahto, vallanhimo ja äly
olivat niissä näkyvissä hyvänluontoisuuden ja nautinnonhimon
kumppaneina.

Hänen käytöksensä ei lainkaan ollut miellyttävä; ollen alkuansa köyhä
talollisenpoika, joka oli arvoon kohonnut vain oman kykynsä avulla, ei
hän ollut jaksanut kantaa menestystänsä. Hän tuli kopeaksi ja vähän
kerskailevaksi, Piti kunnianansa kaiken seuraelämällisen viehättävyyden
hyljeksimistä ja puhui Smoolannin murretta kuin oikea talonpoika.

Hänen toimitapansa ei myöskään ollut ilman omituisuuksia. Hänen
muotonsa sairasvuoteen luona oli tavallisesti onnettomuutta ennustava
ja hänen vastauksensa epäselvät ja salaperäiset kuin sfinksin. Vähäinen
päänpudistus ja tyytymätön kädenliike olivat ainoat merkit, joista
levottomat omaiset saivat arvata sairaan tilan olevan melkein
toivottoman. Sitä suurempi oli sitte heidän kiitollisuutensa ja
kunnioituksensa lääkäriä kohtaan, kun hän väsymättömyydellään ja
suurella taidollaan sai sairaan pelastetuksi; ja se ihme tapahtuikin
jotenkin usein.

Lääkärin talo oli torin varrella, pieni tosin, vaan komein koko
kaupungissa; rakennustavaltaan erosi se jyrkästi kaikista muista
kaupungin taloista. Se oli uudenaikainen, palkongeilla ja monilla
nurkilla koristettu huvila, takana ruusupuita kasvava pengermä.

Talon sisustuskin oli erittäin komea, ehkäpä vähän ylpeähkökin, mutta
kaikkea kuitenkin jalostutti todellinen kauno-aisti, jota lääkärillä
tuskin olisi luullut olevan. Ja muuten voikin huomata kaikkea
järjestelemässä olleen kauneuteen tottuneen naiskäden.

Vieraat, joita muualta saapui kaupunkiin, saivat tuntikausia
odotellessaan lääkärin saleissa hyvin miellyttävän tunteen tästä
kodista. Kaunis valkotukkainen pikku poika juoksi välistä täyttä
vauhtia huoneiden läpi. Sairaat koettivat välistä pidättää häntä ja
tekeytyä ystäviksi, ja jos heidän joskus onnistui niin paljon hillitä
hänen rajuuttansa, että hän pysyi viisi minuuttia paikoillaan, saivat
he hänen suustansa kuulla koko joukon viattomimpia ja suoranaisimpia
kysymyksiä ja vastauksia.

Tosin hän oli, kuin muutkin hemmoitellut lapset, liian itsepäinen,
mutta samalla niin iloinen, terve ja vilkas, ett'ei häneen mitenkään
voinut pahastua.

Ja jos vieraat sairaat joskus saivat vilaukselta nähdä lääkärin vaimoa,
niin se vain suurensi heidän mieltymystänsä tähän kotiin. Hän oli
sievä, hento, nuorekas nainen, liikkeissään kevyt, nopea ja vähän arka,
silmät syvät ja loistavat. Vaikka häntä ei koskaan nähty yhdessä
lääkärin kanssa, niin mielellään heidät kuitenkin ajatuksissaan kuvaili
toistensa rinnalla oleviksi; he näyttivät niin hyvin täydentävän
toisiansa, lääkäri ankaralla, miehekkäällä voimallaan ja vaimo hienolla
naisellisuudellaan.

Mutta jos matkustavaiset viipyivät niin kauan kaupungissa, että ehtivät
saada joitakuita tuttuja, ja heiltä sitte tietysti tiedustelivat
lääkärin perheoloja, niin kohta heidän ihanat unelmansa haihtuivat. Jos
he puhuivat lääkärin perhe-onnesta, joka näytti niin suloiselta, saivat
he vastaukseksi hymyilyn tai huokauksen, ja kun he tuommoisesta alusta
tietysti tulivat hyvin uteliaiksi, saivat he kohta kuulla enemmänkin.

Niin, lääkärin avioliitto oli todellakin ensi vuosina ollut hyvin
onnellinen. Hän oli suunnattomasti rakastanut vaimoansa, ja vaimokin
oli hyvin miellyttävä, kun hän äsken naituna nuorena rouvana tuli
kaupunkiin. Tosin hän ei koskaan ollut niin lempeä eikä hellä, kuin
hänen ulkomuodostaan päättäen olisi luullut; ei, päinvastoin oli hän
hyvin oikullinen ja itsepäinen, piti omat ajatuksensa kaikista asioista
ja vaikka oli niin nuori, saattoi ryhtyä väittelemään vanhain ihmisten
kanssa ja puolustamaan omia, monesti hullunkurisia aatteitansa, kuin
olisi henki ollut vaarassa. Mutta miellyttävä hän oli sittekin, sitä ei
käynyt kieltäminen; hänessä oli jotakin niin vilkasta ja alkuperäistä,
ett'ei kukaan voinut hyljeksiä hänen seuraansa.

Mutta hän ali aina hyvin heikko ja arka terveydeltään, ja pojan
syntymisen jälkeen hän ei enää koskaan oikein voimistunut. Hän alkoi
tulla juonikkaaksi ja heikkohermoiseksi, purskahti itkuun ihan ilman
syyttä eikä osannut puhuakaan muusta kuin sairaudestansa. Lääkärin
tarvitsee enemmin kuin muiden ihmisten olla rauhassa taudeilta omassa
kodissansa; kun hän päivät päästänsä kuulee vain niistä puhuttavan,
tahtoo hän mielellään kotonansa vähän viihdyttää ajatuksiansa iloisilla
ja viehättävillä asioilla. Sentähden ei kukaan saatakaan ihmetellä,
että hän vihdoin kyllästyi ainaisiin valituksiin kotonakin. Hän alkoi
illoin käydä klubeissa, jopa kaikissa pidoissakin, joista hän ennen
onnellisena aikanaan ei lainkaan huolinut; häntä ei enää koskaan nähty
yhdessä vaimonsa kanssa ja hyvin harvoin tavattiin hänet kotoaan.

Jos vieras tuommoisten tietojen perästä muistutti, että olipa toki
ankarata ja katkerata vaimolle jäädä noin yksiksensä vain sairauden
tähden, vaikka juuri oma mies oli lääkäri, jonka toki olisi enemmin
kuin muiden kärsiminen sairaan oikkuja, niin sattui välistä se
huomautus viemään uuden, hyvin arkatuntoisen asian perille, joka
saatettiin ilmoittaa vain kahden kesken ja ankaran vait'olon lupauksen
turvin. Semmoisen salamyhkäisen keskustelun jälkeen läksi vieras
matkaansa syvästi surkutellen kovasti koeteltua lääkäri-raukkaa ja yhtä
syvästi halveksien pientä, miellyttävää syväsilmäistä rouvaa.


II.

Lääkäri Nordenbergin yliopiston-aikainen kumppani, joka oli lasten
lääkärinä eräässä suuressa kaupungissa, tuli muutamana päivänä
K--stadiin. Häneltä oli kuolema äskettäin riistänyt vaimon ja ainoan
lapsen, niin että hän nyt aikoi muuttaa pois entisestä toimipaikastaan,
jossa hänen lyhyt avioliittonsa oli niin äkisti päättynyt, ja asettua
K--stadiin, joka oli viime aikoina niin melkoisesti kasvanut, että
kaksikin lääkäriä siellä kyllä oli tarpeen. Varsinkin valitsi hän
K--stadin sentähden, että tavattoman tuhoinen lasten tauti oli siellä
jo monta kuukautta raivonnut melkein ruton tavalla. Taitava lääkäri ei
tosin ollut saanut pelastetuksi omaa lastansa, mutta toisten lasten
pelastuksen otti hän nyt päätehtäväkseen.

Nordenberg ei ollut kovinkaan iloissaan toisen lääkärin aikomuksesta
asettua hänen kaupunkiinsa. Hän tosin ei tahtonut myöntää pelkäävänsä
mitään kilpailua, mutta se vain oli hänellä selvillä, että tuo toinen
oli ennen ja nytkin hänelle hyvin vastenmielinen kumppani.

Hänen kuitenkin täytyi näön vuoksi pitää yllä ystävyyttä ja hän siis
kutsui entisen kumppaninsa päivälliselle muutamien muiden herrojen
kanssa.

Lääkäri Selmer oli niin äskettäin tullut kaupunkiini ett'ei hän vielä
ollut kuullut puhuttavan Nordenbergin surullisista perheoloista. Kun
lakkaamatta vielä pyöri hänen ajatuksissansa oman, äsken sortuneen
kotionnen muisto, lähestyi hän sydämmellisellä ystävyydellä kumppaninsa
nuorta vaimoa ja kuusivuotista poikaa, jonka ikäinen hänen oma
poikansakin oli ollut.

Hän joutui pöydässä istumaan emännän viereen ja rupesi heti vilkkaasen
keskusteluun hänen kanssansa. Hän puhui rouvalle omasta pojastaan, joka
äsken vielä oli ollut yhtä punaposkinen ja vallaton kuin rouvan Rutger,
ja kertoi, miten kuume oli tullut ja katkaissut muutaman viikon
kuluessa elämänlangat niiltä kahdelta, jotka olivat hänelle olleet niin
rakkaat. Rouva kuunteli lämpimällä osanotolla ja alkoi kertoa kohtia
Rutgerin elämästä, mitä tauteja hänessä oli ollut ja muuta semmoista.
Vähitellen muuttui keskustelu iloisemmaksi; he molemmat kertoivat
hupaisia muistoja lapsistansa, niiden viattomia sanoja sekä merkkejä
aikaisesta kehittymisestä ja lupaavista luonnonlahjoista, joita kaikki
vanhemmat ovat huomaavinaan lastensa ensimäisinä kehitysvuosina.

Tämän hupaisen keskustelun aikana Selmer kuitenkin huomasi
miellyttävässä vieruskumppanissaan yhtä ja toista, joka hänestä ei
näyttänyt hyvältä. Hän huomasi rouvan koko olemuksessa joitakin
heikkohermoisuuden ja ärtyisyyden merkkejä. Eikä häneltä näkemättä
jäänyt myöskään kärsimys, joka kajasti silmistä, ja velttous hienoissa
piirteissä suun ympärillä.

Monenlaista ja hyvää viiniä juotiin pöydässä, mutta rouva kiivaasti
kielsi, kun Selmer tarjoutui kaatamaan hänellekin. Hän joi vain vettä
ja söi erittäin vähän.

Talon ainoa poika istui isän vieressä, joka vain laski leikkiä, kun hän
niin ahneesti nielasi viinin, jota isä hänelle antoi. Äiti tarkasti
pojan liikkeitä hyvin levottomasti, ja kun isä sittemmin täytti hänen
lasinsa ja nauraen sanoi ei olevan haitaksi, jos poika sai oppia
sietämään edes jotakin, niin äiti äkisti nousi ja nopeasti kumartuen
pöydän yli sieppasi lasin pojan kädestä ja kaatoi sen tyhjään
olutlasiin, joka samassa vietiin pois. Poika alkoi itkeä ja hoitaja sai
viedä hänet pois pöydästä. Vieraat olivat hämillänsä ja Nordenberg itse
purskahti raa'asti nauraa hohottamaan.

"Te näytätte olevan ehdottoman raittiuden harrastaja", sanoi Selmer
emännälle, mutta kummastui samassa niiden näennäisesti niin viattomain
sanain vaikutuksesta.

Tuskallinen puna nousi nuoren rouvan kasvoille ja otsalle asti, silmiin
herui kyyneliä ja huulet vapisivat, kuin olisi hän ponnistellut
kuuluviin jotakin vastausta, mutta ei saanut lausutuksi sanaakaan.
Vieraat herrat niistivät nenäänsä tai rykivät tai murensivat kiivaasti
leipää sormissaan. Kohta sitte noustiin pöydästä, ja kun kahvia
tarjottiin salissa, oli rouva jo poissa näkyvistä.

Hirmuinen epäluulo vaivasi vierasta lääkäriä; hän kuunteli
hajamielisesti toisten puhetta ja läksi vihdoin takaisin ruokahuoneesen
etsimään muka pikku Rutgeria.

Mutta todella hän tahtoi tavata rouvan ja se onnistuikin.

Vielä ei ollut ruvettu siistimään pöytää. Talrikit semmoisinaan,
puolilleen juodut lasit, tyhjät pullot ja ryvettynyt pöytäliina eivät
juuri olleet mikään viehättävä näky. Pöydän alimmassa päässä seisoi
rouva hehkuvin kasvoin ja juuri tyhjensi äkisti suuhunsa lasillisen
väkevää viiniä, karahvi toisessa kädessä, kuin olisi hänellä ollut
aikomus heti täyttää lasinsa uudestaan.

Nähtyään vieraan kiljahti hän ja pudotti karahvin maahan, niin että
tummanpunainen viini juoksi hänen vaaleansiniselle villaleningilleen.

Selmer seisattui pöydän yläpäähän, tuntien katkeraa tuskaa
havainnostaan, josta hän luuli saavansa selityksen rouvan äskeiseen
käytökseen.

Rouva sai vaivoin mielensä asettumaan. "Te peljästytitte minua niin",
sanoi hän teeskennellysti. "Minua niin rupesi vilustamaan päivällisen
jälkeen ... varmaankin join liiaksi vettä ... ja sentähden arvelin
olevan parasta ... mutta kas, vahinko kaunista leninkiäni!"

Hän kokosi hameensa poimuja, estääkseen viiniä ihan ympäri levenemästä,
ja aikoi mennä pois.

Selmer pysäytti hänet. Hän oli hetkisen ollut kahden vaiheella ja
muuttanut levottomasti milloin toista, milloin toista jalkaa eteenpäin;
nyt hän nopeasti astui rouvan luo ja pani ystävällisesti kätensä hänen
kouristetulle kädelleen, joka piti koossa leninkiä.

"Antakaa anteeksi", sanoi hän, "mutta ... tiedättehän, että on
ainoastaan yksi keino sille, ken ... ken kerran ... ken sairastaa
semmoista tautia kuin te. Että ehdottomasti jätätte kaiken väkevien
juomien nauttimisen."

Hänen katseestaan loisti niin paljo hyvyyttä, että rouva oli vähällä
menettää koko mielenmalttinsa ja purskahtaa itkuun. Mutta oman
ylläpidon aisti häntä vielä vahvisti ja hän vastasi tyytymättömän
tavalla:

"Siinä en luule teidän olevan oikeassa. Minua on päinvastoin käsketty
elämään hyvästi juuri tautini tähden."

Selmer ei heti löytänyt sopivaa vastausta, vaikka rouva näytti sitä
odottavan. Rouva vähän kumarsi päätään ja läksi.

Kun Selmer palasi herrojen seuraan, oli siellä jo tuotuna esille
konjakkia ja liköörejä. Isäntä otti juuri lasinsa ja kilisti toisten
kanssa.

"Nyt juodaan pohjaan", sanoi hän, "niin että sitte saan kaataa uutta.
Niin, minä sanon kuin ukko Petterson, joka kuoli viinahulluuteen: Mitä
olisi elämä ilman konjakkia!"

Ja sille sukkeluudelleen nauroi lääkäri, niin että kohona hyppi, ja
muut yhtyivät iloon.

Selmer otti hattunsa ja aikoi sanoa jäähyväiset; sikarin ja väkeväin
höyryt, joita huone oli ihan täynnä, vaikuttivat hänessä nyt todellista
pahoinvointia. Isäntä ei häntä kuitenkaan laskenut muulla ehdolla kuin
että hänen piti vain vähän aikaa kävelemän ja palaamaan sitte
illalliselle. Se Selmerin täytyi luvata.

Hän astui hautausmaalle ja viipyi siellä kauan kävellen ja lueskellen
kirjoituksia kaikista patsaista. Varsinkin viivähti hän vähän aikaa
jokaisen pienen lapsen haudalla, joita olikin paljo äsken luotuja,
selvinä todistuksina kulkutaudin tuhotöistä.

Se, mitä hän äsken oli nähnyt, oli kovin liikuttanut häntä. Nyt hän
kiitti Jumalaa, että hänen oma poikansa makasi maan rauhallisessa
povessa eikä ollut joutumassa elämän rajattomiin vaaroihin.

Hän palasi Nordenbergin taloon vasta sitte, kun siellä jo oli
illallinen syöty. Isäntä näytti olevan hiukan ärtynyt ja pyyteli
anteeksi, ett'ei hänen vaimonsa enää voinut tulla näkyviin. Hän ei
voinut oikein hyvin.

Mutta tuskin ehtivät herrat siirtyä saliin, kun makuuhuoneen ovi aukesi
ja nuori rouva seisoi kynnyksellä. Heti ensi katsauksella huomasi
Selmer, mitä rouva oli toiminut päivällisen jälkeen eli siitä asti, kun
Selmer hänet viimeksi näki. Vehreään vivahtavat silmät, joiden hempeä
loisto hänestä ennen oli näyttänyt niin viehättävältä, olivat nyt
vaalakat ja himmeät, kasvot hyvin kalpeat, ja hienot, säännölliset
kauneuden piirteet niin veltot, että Selmeriä oikein kauhistutti.

Nordenberg meni nopeasti hänelle vastaan, otti häntä kovasti kiinni
kädestä ja sanoi terävästi ja käheästi kuiskaten: "Mene pois heti!"
Muihin päin kääntyen lisäsi hän kovaan: "Toivoakseni annatte anteeksi,
hyvät herrat, mutta vaimoni on todellakin niin heikko, ett'en minä voi
sallia hänen liiaksi ponnistaa voimiansa. Mene nyt jo ja käy paikalla
maata, Helena!" Hän yhä vielä piti kiinni rouvan kalvosimesta ja koetti
nyt muille näkymättömällä, vaan kuitenkin kovalla sysäyksellä työntää
rouvaa pois huoneesta.

Mutta silloin leimahtivat äkisti vehreät silmät ja kalpeat kasvot
muuttuivat värikkäiksi.

"Ei!" sanoi hän. "Minä en mene. Sinä et saa uskotella vieraalle
lääkärille, että minä juopunut olen. Minä en mene, vaan näytän hänelle,
ett'ei ole totta -- ei totta se, mitä hän minusta luulee."

Hän oli temmaissut kätensä irti miehensä rautakourasta, hienonen käsi
oli kalvosimesta ihan punainen kouristuksesta, rouva näytti sitä
Selmerille ja sanoi: "Katsokaahan! Näin minua kohdellaan! Mutta
juovuksissa minä en ole!"

Hän astui eteenpäin pari horjuvaa askelta, jotka surkeasti todistivat
ihan päinvastaista, vaipui sitte polvilleen, ojensi rukoilevasti
kätensä Selmeriä kohti ja vaikeroi: "Oi, pelastakaa minut! pelastakaa
minut, te! Olettehan tekin lääkäri! -- Lääkärit voivat auttaa toista
... vaikk'eivät omia vaimojansa. Minä olen niin hirveän onneton. En
minä muun tähden juo ... vaan minun täytyy ... täytyy! Jokin paha voima
minua pakottaa! Minusta tuntuu, kuin voisin ennemmin surmata itseni
kuin lakata juomasta. Oi, eikö ole mitään apua ja pelastusta?"

Selmeriin tämä koski kovasti. Hän meni rouvan luo, otti häntä kiinni
kädestä, koetti häntä nostaa ylös ja sanoi: "Kyllä, minä uskon varmaan,
että teidät saadaan pelastumaan. Siitä puhelemme jonakin muuna
päivänä."

Hän talutti rouvan ovelle ja rouva seurasikin häntä mielellään. Ovea
avatessaan rouvalle sanoi Selmer: "Minä tulen huomenna. Otatteko minut
silloin vastaan?"

Rouva katsahti Selmeriin kiitollisesti, purskahti sitte itkemään,
peitti kasvonsa käsillään ja melkein juosten poistui.

"Tämä näyttää olevan täydellisesti kehittynyttä dipsomaniaa", sanoi
Selmer kahden kesken Nordenbergille. "Mitä lääkkeitä tai keinoja käytät
häntä parantaaksesi?"

Nordenberg loukkaantui Selmerin kysymyksestä, sen muoto kun olikin
hiukan mestarimainen. Hän vastasi tylysti: "Siitä asiasta minä
mielelläni puhun niin vähän kuin mahdollista suinkin."

Selmer vähän epäili, ennenkuin uudestaan kysyi.

"Sinä et varmaankaan tahtoisi jättää vaimoasi minun hoidettavakseni?
Lääkärien ei yleensä pidä hoidella lähimpiä omaisiansa -- ei ainakaan
tämmöisissä tapauksissa -- minulla sitä paitsi oli äskettäin
hoidettavana samanlainen sairas."

"Kiitoksia!" vastasi Nordenberg ylpeästi. "Jos minä joskus katson
tarvitsevani apuasi, niin kyllä silloin tulen kysymään neuvoa sinulta.
Siihen asti on parasta, että me niin vähän kuin mahdollista sekaudumme
toistemme toimiin."


III.

Vierasten poistuttua meni Nordenberg makuuhuoneesen. Siellä oli
jotenkin hämärä; yksi ainoa kynttilä, sekin melkein loppuun palanut,
levitti niukkaa valoa. Vuoteen uutimet olivat syrjälle vedetyt ja
Helena heittäytynyt tilalle poikittain ja siihen nukkunut. Hän oli
avannut leninkinsä auki vyötäisiltä, tukka hajallansa peitteellä, ja
tummanpunaiset viinipilkut: hehkuivat kuin veri leningin vaaleaa väriä
vasten.

Todellisen vastenmielisyyden tunne pääsi lääkärissä valtaan. Hän astui
kiireesti yöpöydän luo, otti siitä muutamia kirjoja sekä kellonsa
alustan, tempasi auki oven ja aikoi ainiaaksi poistua tästä huoneesta
eikä koskaan enää sinne astua jalkaansa.

Mutta Helena heräsi hänen kovista liikkeistänsä, ja lääkäri seisattui
purkamaan kaikkea suuttumustansa hänelle.

"Minä kävin juuri ottamassa täältä kapineeni", sanoi hän. "Nyt muutan
minä alakertaan enkä enää astu jalkaanikaan tänne ylös sinun luoksesi,
ja samoin täytyy myöskin pyytää, ett'et sinä täst'edes häpäse minun
taloani näyttäytymällä ihmisille alhaalla minun huoneissani."

Rouva oli noussut pitkältänsä, mutta jäänyt istumaan vuoteen laidalle,
pää käsiin vaipuneena. Nyt hän katsahti mieheensä, mutta niin
väsyneesti ja himmeästi, kuin ei hän lainkaan olisi ymmärtänyt hänen
sanojansa. Pää vaipui jälleen, niinkuin omasta painostansa käsien
varaan, ja syvä, tuskallinen huokaus kohosi rinnasta.

Se väsynyt välinpitämättömyys lääkäriä vielä enemmin suututti.

"Tästä hetkestä alkaen on meidän ystävyytemme lopussa, ymmärrätkö
sen!"' sanoi hän. "Ja mitä lapseesi koskee, en minä enää jätä häntä
turmeltumaan sinun esimerkistäsi."

Rouva nosti äkisti päätänsä ja hänen silmänsä välähtivät.

"Minäköhän se olen koettanut totuttaa häntä väkeviin juomiin?" sanoi
hän. "Minäkö olen tehnyt paheen nautinnoksi, minäkö juon päihdyksiin
asti iloisessa seurassa ja kehoitan kaikkia muita seuraamaan
esimerkkiäni? Ei, minä en juo nautinnon tähden, minä päinvastoin inhoan
tätä pahetta niin hirveästi -- niin kauheasti. Ja vaikka kuitenkin olen
sen paheen orjana, niin sinä juuri olet siihen syypää. Etkö sinä juuri
määrännyt, että minun aina piti ottaman väkeviä, kunnes päässä tuntui,
silloin kuin aloin tulla heikoksi ja kivuloiseksi? Etkö sinä juuri
käskenyt minun alinomaa lisäämään annoksiasi, kunnes eräänä päivänä
näit menneesi liian pitkälle ja sentähden äkisti kielsit minua
maistamasta tippaakaan. Ja minunko vikani se oli, että silloin
palaaminen jo oli liian myöhäistä? Ah, miten onnellisesti oletkin
lääkärinä toiminut ja miten paljon mainetta hankkinut, se kaikki ei
kuitenkaan korvaa ääretöntä kurjuutta, johon oman vaimosi olet
saattanut."

Lääkäri ei löytänyt sanaakaan vastaukseksi; rouvan moitteet
tunkeutuivat liian syvälle hänen tuntoonsa.

Ja rouva jatkoi -- hän ikäänkuin tunsi nyt olevan viimeisen kerran,
niinkuin se ensimäinenkin oli, jolloin hänen oli suotu puhua suunsa
puhtaaksi -- hän tunsi olevansa kuin kuolemaan tuomittu, joka kyllä
tietää rangaistuksesta olevan ihan mahdoton päästä, mutta joka sitä
ennen koettaa niin täydellisesti kuin suinkin sysätä niskoiltaan
edesvastauksen omista töistänsä -- hän jatkoi:

"Ja kun saatoit vaimosi niin hirveään onnettomuuteen, rupesitko edes
itse inhoamaan tuon hirveän juoman nauttimista? Ei, et suinkaan;
päinvastoin yhä vain jatkoit suurimmalla raakuudella remuisia atrioita.
Ja ett'et ole vaipunut yhtä syvälle kuin minä, niin siitä saat kiittää
vain vahvempaa ruumistasi ja etuluuloja, jotka sen, mikä naisella on
inhottavaa, anteeksi antamatonta, tunnustavat miehellä luvalliseksi
huvitukseksi!"

Nyt sai lääkäri kielensä valloilleen. "Sinä seoitat asiat, jotka eivät
ollenkaan kuulu yhteen", sanoi hän. "Juoda lasi iloisessa seurassa on
luvallista kelle hyvänsä, ja se on tietysti ihan toista kuin --"

"Missä sitte on raja?" keskeytti rouva. "Miten monesti olenkaan nähnyt
sinun tulevan juuri tähän huoneesen myöhään yöllä, kun klubissa olit
siihen asti istunut! Miten inhottivat minua ne konjakin höyryt, joita
sinusta levisi! Niin juuri siinä, jossa nyt seisot, sinä tavallisesti
haparoit tulitikkuja, kaadoit vesikarahvin ja heittäydyit sitte
vaatteissasi tilalle -- aamusilla herättyäsi olit äreä ja voit pahoin
-- mutta sitte saatoit iloisessa seurassa kertoa kaikki tyyni ja laskea
siitä leikkiä. Eikä yksikään niistä herroista, joiden kanssa sinä
seurustelet, katsonut tuota vähääkään häpeälliseksi; päinvastoin te
huvittelitte toisianne samanlaisilla historioilla."

"Eihän nyt ole puhe minusta", keskeytti lääkäri, alkaen jo vihastua.
"Minä voin onneksi itse vastata teoistani. Mutta sen minä nyt sanon
sinulle, ett'en enää huoli pitää poikaa kotona. Minusta on suuri,
hyvinkin suuri uhraus erota ainoasta lapsestani --"

"Entä minusta sitte!" virkkoi rouva kädet ristissä.

"-- mutta sehän on vain ihan kohtuullinen rangaistus minulle siitä
kevytmielisyydestä, että otin vaimokseni juomarin tyttären, jolla on
tuo myrkky veressänsä ja jolta se nyt ehkä on jäänyt perinnöksi
pojallensa."

Helena keskeytti kiljahduksella. "Älä sano niin! Älä sano sitä
perinnölliseksi! Herran tähden, älä sano!"

Hänen äänestänsä kaikui niin suuri epätoivo, että lääkäriä alkoi vähän
arveluttaa. Hän ei voinut katsoa vaimoansa silmiin eikä äänikään ollut
selvä, kun hän vastasi:

"Toivokaamme, että -- ett'ei se ole niin vaarallista. Minä olen
päättänyt viedä hänet Y:n pappilaan. Siellä hän saa totisen
kristillisen kasvatuksen --"

"Totisen kristillisen kasvatuksenko!" keskeytti rouva katkeralla
pilkalla. "Mitä sinä tarkoitat kristillisellä kasvatuksella?
Semmoistako kuin hänelle tähän asti olet opettanut, koettaessasi häntä
totuttaa raakaan leikkiisi ja konjakkiisi? Ah, minua kasvatettiin
kristillisesti, kun olin vielä lapsi, mutta sinähän olet kaikin tavoin
koettanut riistää minulta lapsen-uskoani ja antaa minulle sen sijaan
raainta materialismia. Jos sinä edes olisit antanut minun pitää
uskontoni, niin en nyt ehkä olisikaan niin ihan avuton ja toivoton
suuressa hädässäni!"

Hänen äänensä painui, kunnes se vihdoin kaikui vain käheältä
valitukselta. Hän vaipui polvilleen vuoteen viereen ja itkeä nyyhki
niin hillittömästi ja onnettomasti, kuin ainoastaan se voi itkeä, joka
hermoston turmelemisella on menettänyt kaiken vallan oman itsensä yli.

Lääkäri oli ollut lauhtumaisillaan vaimonsa syvän surun edessä, mutta
hänen tunteidensa ilmi puhkeamisen liiallinen kiivaus vaikutti häneen
aina vastenmielisesti. Hän kääntyi pois ja läksi huoneesta.


IV.

Seuraavana aamuna ajoi lääkärin kuomivaunut rappusien eteen.
Lapsenpiika toi alas pikku Rutgerin, joka riemuiten hyppeli ilosta,
että pääsi lähtemään pois papan kanssa. Heti tuli lääkärikin ulos.
Mutta hänellä ei nyt ollut halua yhtyä pojan laverruksiin. Lyhyesti ja
äreästi laittoi hän pois erään sairaan luoksi kutsujan, joka tuli
vastaan rappusilla, hypähti vaunuihin, vetäsi oven kiinni ja sanoi
ajurille:

"Y:n pappilaan! Aja kovasti!"

Yläkerrassa istui ikkunan luona lääkärin nuori vaimo katsellen pois
vieriväin vaunujen jälkeen pienestä raosta alas lasketun kartiinin ja
ikkunan pielen välistä.

Rakkain, kuin hänelle maailmassa oli, oma lapsensa oli häneltä otettu
pois, eikä hänen pitänyt häntä enää näkemän. Ja hän oli antanut sen
tapahtua vähääkään vastustamatta, sillä hän tunsi, ett'ei hänellä ollut
oikeutta pitää luonaan omaa lastaan.

Tunti kului toisensa perästä, ja rouva yhä istui liikkumatonna
paikallaan ikkunan vieressä. Koko hänen olentonsa oli kuin rampautunut,
niin että hänestä tuntui, kuin ei hän koskaan enää voisi nousta
tuoliltansa, jolle hän oli vaipunut silloin, kun Rutger vietiin pois
hänen luotansa -- ei koskaan enää palata liikkuvaan, toimeliaasen
elämään -- ei koskaan enää päästä päivän valoon. Yksinäisyys ja pimeys
täst'edes paraiten soveltuisivat hänelle -- tuon äärettömän
nöyryytyksen jälkeen, jonka hän oli kärsinyt edellisenä iltana, niin
ett'ei hän enää koskaan uskaltanut katsoa ketään ihmistä silmiin. Sillä
tähän asti ei hän vielä koskaan ollut itseään niin alentanut kuin
eilen. Hän oli elänyt kiihtyneessä, luonnottomassa tilassa jo kauan yöt
päivät, mutta ei se koskaan vielä ollut niin pitkälle mennyt, että hän
niin kokonaan olisi menettänyt kaiken malttinsa. Vasta nyt käsitti hän
sen totuuden hirveässä selvyydessään; hän oli joutunut yhden semmoisen
paheen orjaksi, jotka enimmin halventavat ihmisen ja koko ihmiskunnan.

Ja mimmoisia kuvia tuo ajatus johdatti hänen mieleensä!
Seitsentoista-vuotiaana jo oli hän seisonut hirmuisimman sairasvuoteen
vieressä. Hänen isänsä, nuori, rakastettava, hyvälahjainen mies, oli
kukistunut tuon hirmuisen paheen voimasta, jonka hän nyt tiesi
saaneensa perinnöksi häneltä. Sen sairasvuoteen kauheat muistot
muuttuivat hänen mielikuvituksissaan eläviksi. Ja kun miehensä nyt oli
hyljännyt hänet, oli hän auttamattomasti niiden pimeyden voimien
kahleissa, jotka olivat turmelleet isän elämän. Ja -- pahinta kaikesta
-- hänen lapsensa oli ehkä joutuva samaan onnettomuuteen!

Hän väänteli käsiään kauheassa toivottomuudessaan. Hän rukoili apua
Jumalaltakin, johon hän ei enää luottanut; mutta mitään vastausta ei
kuulunut hänen rukouksiinsa.

Hämärä oli jo tullut, kun Helena heräsi unelmistaan vaunujen
vierimisestä kivitystä myöten. Hänen miehensä se siinä palasi kotiin,
kun oli vienyt pois lapsen. Kuinka monesti hän ennen oli valvonutkaan
myöhään yöhön ikkunan luona odotellen miehensä tuloa sairasten luota.
Ensi aikoina häiden jälkeen oli hän, kuultuansa vaunujen äänen, aina
rientänyt portaita myöten miehellensä vastaan, kiertänyt käsivartensa
hänelle kaulaan ja toivottanut hänelle tervetuloa kotiin. Sittemmin,
kun hän tuli kivuloiseksi ja lääkäri, hänen miehensä, alkoi kylmetä,
oli hän istunut ylhäällä; pelolla ja toivolla odotellen hänen tulevan
ylös tervehtimään vaimoansa. Ja peloissaan, ett'ei hän ehkä tulekaan,
oli hän itseksensä päättänyt olla vaivaamatta häntä sairautensa
kertomisella ja näyttää iloiselta, että hän viihtyisi hänen luonansa.

Vaan kun lääkäri sitte vihdoin tuli ja hän istui miestänsä vasten
nojautuneena ja tuntien hänen käsivartensa vyötärönsä ympärillä,
silloin heräsi hänessä niin vastustamaton halu ja tarve uskoa hänelle
huolensa, kertoa tautinsa tuntomerkit, joita hän, niinkuin kaikki
muutkin hermotautiset niin innolla tarkasteli. Vaan siitä tuli hän, oma
mies ja lääkäri, kylmäksi ja kärsimättömäksi, läksi pois eikä tullut
vaimonsa luo moneen päivään. Ja monina yksinäisinä hetkinä, jotka hän
vietti istuen yksiksensä ja haaveksien omaa tilaansa, oli vähitellen
alkanut selvitä hänelle, ett'ei hänen miehensä ollutkaan semmoinen,
kuin hän oli toivonut. Hän alkoi ymmärtää, että lääkärin rakkaus häneen
oli ollut vain itsekäs ja aistillinen; niin kauan kun hän oli ollut
kaunis ja iloinen, oli lääkäri kannellut häntä käsissään kuin kukkaa;
mutta heti, kun hänen seuransa ei enää tuottanut hänelle huvia, hylkäsi
hän arvelematta vaimonsa, vieläpä semmoiseen aikaan, jolloin vaimo
olisi enimmin tarvinnut apua.

Ja kun hän kerran alkoi katsella miehensä luonnetta tässä valossa,
rupesi hän myöskin harmittavan ja tuskallisen tarkkaan huomaamaan
kaikkia hänen vikojansa. Hän havaitsi, mitenkä menestys ja imartelut
häntä vähitellen paaduttivat, miten turhamaisuus ja voitonhimo alkoivat
soida kovemmin, kuin hyvän sydämmen äänet, niin että hän ennemmin läksi
rikkaan, kuin köyhän sairaan luo. Ja hän näki miehensä, joka ennen
oli syvästi surrut hoidettavan sairaansa kuolemaa, nyt hyvillä
päivällisillä nauravan ja laskevan leikkiä ihan äsken oltuansa
kuolinvuoteella, vaikka kuolema oli seurannut leikkauksestakin, johon
hänen ehkä ei olisi pitänyt ryhtyä.

Muuten elettiin lääkärin talossa aina hyvin iloisesti. Hän rakasti
hyviä atrioita ja voimakkaita viinejä, ja panettelijat -- sillä ei
hänkään, vaikka olikin niin rakastettu mies, päässyt kaikkien
kuolevaisten kohtalosta, että jokaisella on omat vihamiehensä -- ne
sanoivat hänen tehneen monta sairasta juomariksi siten, että liian
kevytmielisesti määräsi heille omia mielijuomiansa, punssia
rintatautisille, konjakkia ja voimakkaita viinejä heikoille.

Olkoonpa tuo asia miten tahansa, se vain on totta, että hänen oma
vaimonsa joutui kohta onnettomaksi sen parannustavan kautta.

Harmissaan ja suutuksissaan siitä, että huomasi oman vaimonsa niin
inhottavan paheen orjana, unhotti lääkäri kokonaan, minkä verran hän
itse siihen oli vikapää. Muutamien kiivasten kohtausten jälkeen, joissa
lääkäri oli röyhkeästi nuhdellut rouvansa käytöstapaa ja rouva hänelle
vastannut kyynelsilmin sekä liiankin kiivailla itsensä soimauksilla,
mutta heti kuitenkin jälleen langennut, päätti lääkäri oman rauhansa
tähden olla ihan välinpitämätön tuosta hirveästä pahasta, joka kehittyi
hänen omassa talossansa, karttoi niin paljon kuin mahdollista rouvaansa
ja oli harvoin kotona.

Semmoinen oli ollut väli tähän päivään asti. Ja nyt oli tapahtunut
ratkaseva käänne. Nyt oli rouva ihan hyljätty ja yksiksensä jätetty,
säälimättä jätetty alttiiksi hirveimmän taudin raatelulle, hän,
kuuluisan lääkärin oma vaimo.


V.

Kului muutamia onnettomia viikkoja, jona aikana sairas rouva parka sai
kestää tuskallisimpia taisteluja.

Eräänä yönä sitte seisattuivat jotkin vaunut lääkärin talon eteen.
Ajuri hypähti maahan ja soitti kovasti yökelloa. Unisena ja
tyytymättömänä kysyi lääkäri palvelustytöltä, joka tuli sisään, kuka
häntä nyt häiritsi, mutta kun tyttö vastasi, että hakija oli Y:n
pappilasta, riensi hän heti vastaanotto-huoneesen.

"Kuka on sairaana?" kysyi hän kiivaasti.

"Pikku Rutger se on; hän sairastui niin äkisti. Provasti luulee hänen
kääntyvän liikkeellä olevaan kulkutautiin."

Parissa minutissa pukeutui lääkäri ja vaunut vierivät kiireesti pois
peninkulman päässä olevaan pappilaan.

Helenakin oli herätetty ja hän tiedusti, mistä lääkärin noutaja oli.
Hän tiesi nyt oman poikasensa olevan sairaana, ehkäpä kuoleman
kourissa, vaan ei pääsevänsä näkemään häntä.

Hän astuskeli toivottomuudessaan edestakaisin huoneessa. Jos hän vain
olisi uskaltanut, olisi hän lähtenyt miehensä vaunuilla sinne. Mutta
häntä pidätti lähtemästä nöyryyttävä ajatus, että hänet ehkä
ajettaisiin kuitenkin pois sieltä, ja vielä enemmin ajatus, joka
hänessä vähitellen oli muuttunut hullunomaiseksi totuudeksi, että hänen
läsnäolonsa olisi lapselle turmiota tartuttavainen.

Hän vietti kamalan yön; kun aamu alkoi hiukan valjeta, loppuivat hänen
voimansa. Hän katseli tuskallisesti ympärilleen, eikö löytäisi mitään
keinoa, jolla voisi lievittää sisällistä taisteluansa. Mitään väkeviä
ei enää ollut käsillä; palvelijat eivät lääkärin kiellon tähden
taipuneet ostamaan hänelle mitään semmoista; ruokakonttorin ja kellarin
avaimet hän tiesi olevan miehensä tallessa. Mutta tuskat olivat
sietämättömät. Hän otti pöydältään hajuvesipullon ja joi sen
pahamakuisen sisällyksen. Tunnin kuluttua makasi hän sikeässä unessa ja
heräsi vasta myöhään päivällä.

Hän kuuli tavatonta liikettä talosta; ovia avattiin ja suljettiin,
nopeita askelia liikkui rappusilla ylös ja alas. Ulkona oven edessä
seisoivat taaskin pappilan vaunut.

Helena riensi ulos käytävään, tapasi erään palvelustytön ja kysyi,
oliko lääkäri palannut.

"Jo hän on kotona."

"Ja miten pojan on laita?"

Tyttö näytti neuvottomalta ja vastasi vähän ajan perästä: "Varmaankin
hän voi paremmin."

Helena seisoi hetkisen portailla. Miehensä oli kyllä kieltänyt häntä
tulemasta koskaan alas hänen luoksensa, mutta pitihän hänen toki saaman
jotakin tietoa lapsestansa.

Silloin kuului hänen korviinsa heikko, hyvin heikko ääni: "Mamma!
mamma! Minä tahdon luokseni mamman!"

Ääni tuli lapsen-kammarista, tuosta huoneesta, joka nyt oli monta
viikkoa ollut tyhjänä ja jossa hän koko aikana ei ollut kertaakaan
käynyt. Hän tempasi auki oven ja oli kohta jo polvillaan lapsensa
vuoteen vieressä, suuteli hänen käsiään ja itki ääneensä.

Silloin astui lääkäri huoneesen.

"Mitä tämä on?" tiuskasi hän. "Täällä pitää olla hiljaa!"

Helena pysäytti paikalla kyyneleensä, nousi ylös ja katsoi rukoilevasti
mieheensä. Hänen silmänsä syvimmällä tuskalla pyysivät, ett'ei häntä
taaskin karkoitettaisi lapsen luota.

Lääkäri käsitti hänen katseensa, lähetti pois hoitajatytön ja sanoi
vaimolleen ankaralla ja äreällä äänellä, häneen päin katsomatta: "En
minä huoli kieltää sinua hoitamasta poikaa, jos vain voit olla ihan
nauttimatta mitään väkeviä. Mutta paikalla, kun huomaan sinun koskevan
mihinkään semmoiseen..."

"Herran tähden minä en huoli --!" vakuutti rouva, kädet ristissä ja
ylös ojennettuina.

"Hiljaa! Ei mitään vakuutuksia!" keskeytti lääkäri jyrkästi. "Sinä olet
kaikin puolin hyvin sopimaton sairaan hoitajaksi. Siihen tarvitaan
ennen kaikkea tyyneyttä ja malttia ... ja tämä kiihkeä, liioitteleva
luonne...! No, sitäpä nyt ei voi korjata ... saatammehan koettaa. Kuule
nyt tarkkaan ohjeeni ja määräykseni!"

Hän käytti mielellään ankaroita ja voimakkaita parannustapoja. Juuri
tuolla rohkeudellaan, joka ei kammonnut lujimpiakaan keinoja, oli hän
pelastanut monta ihmishenkeä, ja vaikka hän välistä erehtyikin ja
keinoillansa joudutti taudin onnetonta päätöstä, niin se kuitenkin
tapahtui verrattain hyvin harvoin. Mutta hänen vaimonsa ihan peljästyi,
kun kuuli hänen ohjeensa, miten poikaa tuli hoitaa. Ryhtyäkseen
semmoisiin keinoihin olisi hänellä pitänyt olla täydellinen luottamus
lääkäriin, mutta rouvallapa tuota luottamusta ei ollut, vaikka sitä
lääkärille kaikkien muiden sairasvuoteiden luona osoitettiin. Helena
vaati jyrkästi, että oli kysyttävä toisenkin lääkärin neuvoa. "Niin
minäkin olen arvellut", vastasi hänen miehensä. "Sentähden lähetinkin
sähkösanoman N:lle ja pyysin hänen heti tulemaan tänne."

"Mutta minä en luota häneen", sanoi Helena hyvin hiljaa.

Lääkäri kääntyi äkisti vaimoonsa päin.

"Vai et luota häneen!" sanoi hän. "Ja miksi et, jos saan kysyä?"

"Koska hän on kuuluisa", vastasi rouva hiljaisesti.

Lääkäri katsoi häneen, kuin olisi luullut vaimonsa ei olevan täydessä
järjessään. Mutta Helena jatkoi samalla levollisella, hiljaisella
äänellä:

"Minä en enää luota kuuluisuuteen. Minä en enää usko, että kuuluisa
mies on mikään suuri mies. Olen nähnyt niin paljon huonoutta, niin
suuren ulkonaisen maineen rinnalla."

Lääkäri seisoi hetkisen hiljaa ikäänkuin miettien ja mieltänsä
tyynnytellen, sillä viha kiehui hänessä. Hänen, jota ei kukaan
uskaltanut vastustaa, täytyi kuulla tuommoisia sanoja vaimoltansa, joka
oli niin halventanut itseänsä hänen edessään ja jonka hän oli
mielessänsä ihan tomuun asti kukistanut. Hän malttoi kuitenkin mielensä
ja läksi huoneesta virkkamatta sanaakaan.

Vähän ajan perästä pukeutui Helena ja läksi ulos; hän katseli portista
ulos astuessaan levottomasti ympäri toria ja huomattuansa, ett'ei
ketään tuttuja näkynyt, kääri hän harson tarkasti ympärillensä ja astui
arasti ja nopeasti pitkin erästä katua. Hän ei ollut koskaan ollut
liikkeellä muulloin kuin hämärissä tuon suuren kohtauksen jälkeen
kotona; sillä hän tiesi olevansa halveksittava kaikkien silmissä ja
pelkäsi näkevänsä sen kaikkien vastaantulijain kasvoista.

Helena saapui yksinkertaiseen taloon pienen syrjäkadun varrelle. Siellä
hän tiesi uuden lääkärin asuvan ja oli kuullut hänen jo alkaneen
saavuttaa suurta luottamusta sekä parantaneen jo monta lasta tuosta
tuhoavasta taudista. Olipa hän saanut muutamia Nordenberginkin sairaita
hoidettavakseen. Vastoin Nordenbergin tapaa oli hän ystävällinen ja
leppyinen sekä varovaisesti ja hellästi hoiteli sairaita. Eikä Helena
ollut unhottanut hänen todellista osanottoansa, jota hän oli osoittanut
onnettomalle vaimolle hänen nöyryytyksensä katkerimpana hetkenä.

Selmer itse tuli hänelle vastaan ja näytti hyvin iloisella tavalla
hämmästyneeltä. Rouva oli lakkaamatta ollut hänen ajatuksissansa ja hän
oli usein mietiskellyt, mitenkä saisi tilaisuutta puhutella häntä ja
tarjota hänelle apuansa tuossa kärsimisessä, joka kulutti häntä. Hän
oli pari kertaa käynyt Nordenbergin talossakin ja kysynyt rouvaa, vaan
palvelijat olivat vain vastanneet, ett'ei rouva voinut ottaa ketään
vastaan.

Sentähden Selmer nyt erittäin mielellään lupasi täyttää Helenan pyynnön
ja tulla katsomaan hänen poikaansa. Hän vain pani ehdoksi, ett'ei hänen
käyntiänsä pitänyt salattaman pojan isältä.

Nordenberg oli Selmerin tullessa sairaitansa katsomassa. Sentähden meni
Selmer suorastaan ylös lapsenkammariin ja tutki sairasta. Hän ei
määrännyt mitään, vaan sanoi ensin tahtovansa neuvotella Nordenbergin
kanssa. Kauan hän kuitenkin istui hämärässä huoneessa ja puheli
hiljaisella äänellä Helenan kanssa, joka keskustelu näytti hyvin
liikuttavan rouvaa.

Kun Nordenbergin vaunut pysähtyivät talon eteen, heitti Selmer rouvalle
jäähyväiset, luvaten kohta palata, ja meni alas vastaanotto-huoneesen,
jossa molemmat lääkärit kauan neuvottelivat, vaihtaen monta hyvinkin
kiivasta sanaa. Myöhemmin päivällä tuli Nordenberg ylös lapsenkammariin
synkän näköisenä ja tutki uudestaan poikaa. Tapansa mukaan ei hän
salaperäisyydessään ilmoittanut mitään päätöstä, mutta itsekseen hän
taisteli kiivaan taistelun; ylpeys ei tahtonut antaa hänen tunnustaa
olleensa väärässä, vaan isänrakkaus kuitenkin tahtoi pelastaa lapsen
mihin hintaan hyvänsä. Vihdoin nuo molemmat voimat tekivät sovinnon, ja
sen johdosta sanoi lääkäri hyvin loukkautuneen äänellä vaimolleen:

"Kun olet kerran osoittanut, ett'et luota minuun, vaan omin päin
kutsuit toisen lääkärin, niin saat itse kantaa toimiesi seuraukset.
Minä pesen käteni, enkä enää millään lailla sekaudu taudin hoitoon."

Monta kertaa päivässä hän kuitenkin tuli ylös lapsenkammariin, istui
pitkät hetket vuoteen vieressä poikaansa katsellen ja kyseli aina hyvin
tarkkaan, mitä ohjeita ja lääkkeitä toinen lääkäri oli määrännyt, mutta
ei koskaan muistuttanut mitään. Tutuillensa, jotka kyselivät pojan
vointia, vastasi hän vain, ett'ei lääkärin koskaan pidä hoidella
omiansa, koska hän silloin ei voi pysyä niin levollisena, kuin tarpeen
on.

Mutta kun lääkäri näin tuli viettämään niin monta hetkeä sekä päivin
että öin vaimonsa seurassa, alkoi hänen mielensä leppyä häntä kohtaan.

Sillä aina siitä asti, kun rouva ensi kerran keskusteli vieraan
lääkärin kanssa, oli ihmeellinen rauha levinnyt koko hänen
olemukseensa. Ei enää näkynyt merkkiäkään tuosta liiallisesta
kiivaudesta ja tunteellisuudesta, joka tavallisesti oli lääkäristä
ollut niin vastenmielinen. Eikä myöskään ilmautunut noita
toivottomuuden ja liiallisen itsensä soimaamisen kohtauksia, jotka
lääkärissä vaikuttivat halveksimista yhtä suuressa määrässä, kuin sitte
sijaan tullut äreä ylpeys häntä oli suututtanut. Nyt osoitti rouva
tyyneyttä, tasaisuutta ja tajuttua arvokkaisuutta, niin että lääkäri
häntä alussa kummasteli; mutta kun lisäksi vielä oli huomattavana
sanomattoman surullisia, kärsiväisiä väreitä kalpeissa, väsyneissä
kasvoissa, alkoi lääkäri vähitellen heltyä. Rouva oli niin miellyttävä
hiljaa liikkuessaan sairasvuoteen vieressä, ja sairashuoneen
puolihämärässä näytti hän välistä vielä yhtä kauniiltakin, kuin ennen
muinoin. Hän puhui hyvin vähän, vastasi erittäin harvasanaisesti
miehensä kysymyksiin, mutta katse ei enää ollut arka, niinkuin ennen;
päinvastoin saattoi hän katsoa miestänsä suorastaan silmiin, ei
kuitenkaan ystävällisesti eikä hellästi, niinkuin ennen. Lääkäri ei
oikein tajunnut sitä katsetta; siinä oli jotakin tutkivaista ja samalla
moittivaista.

Kummallisia tunteita liikkui lääkärissä, hänen siinä istuessaan ja
tarkastellessaan vaimoansa; hän tunsi välistä sanomatonta halua
syleillä häntä, vielä kerran tuntea hänen pehmeän poskensa, kuin
sametin omaa poskeansa vasten, silitellä paksua, pehmeää tukkaa ja
suudella kalvenneita huulia, jotka ennen olivat niin rakkaasti
tarjoutuneet suudeltaviksi. Mutta rouvan käytöksessä oli jotakin, joka
esti kaiken sellaisen koskettamisen. Muistaen kaikki, mitä katkeraa
heidän välillään oli tapahtunut, kovat sanat, jotka hän itse oli
lausunut vaimollensa, ja syvän halveksimisen, jolla hän oli kohdellut
häntä, täytyi hänen tuntea jotakin neuvottomuutta ja hämmennystä
Helenan luona ollessaan. Oman viallisuuden tunto alkoi yhä selvemmin
herätä lääkärin mielessä.


VI.

Onnellinen käänne oli tapahtunut pojan taudissa; hän alkoi nopeasti
parantua.

Lääkäri istui eräänä iltana alhaalla huoneessansa, mieli hyvin
liikutettuna. Hänellä oli polvillaan kuvataulu, jonka katsomiseen hän
ihan oli vaipunut. Se oli tytön pää, maalattu vesivärillä puolta
pienemmäksi, kuin luonnollinen koko. Valkoinen harsopeite oli kuin
keveimmät lumihiuteet tummalla tukalla ja hennoilla, melkein liiankin
hennoilla olkapäillä. Melkoisen pitkän, sievästi kaartuvan kaulan
päässä oli pienoinen pää, joka pystyn ryhtinsä ja syvien, säihkyvien
silmäinsä tähden näytti niin lumoavalta; iho oli valkoinen ja tukka
tumma, vähän punaiseen vivahtava. Se todellakin oli viehättävän pään
kuva, ja lääkäri katsoi sitä niin kauan ja silmiään väräyttämättä, että
niihin alkoi herua kyyneliä.

Niin, semmoisen näköinen hän oli ollut, hänen vaimonsa, silloin kun hän
talutti hänet alttarin luo. Tämä hoikka tyttönen, nuo hellät, uneksivat
silmät, hienot, hyvin kiinni puserretut huulet, pehmeäin tunteiden ja
lujan tahdon viehättävä seoitus, miten se kaikki oli vallinnut häntä!
Miten hän, imarruksilla turmeltu, mielivaltainen mies, oli nöyrtynyt
hänen puhtaan, syvän katseensa edessä, joka näytti tahtovan tunkeutua
ihan läpi hänestä ja tutkia kaikki sielun kätköt; miten häntä oli
hävettänyt milloinkaan näyttää noille silmille mitään epäjaloa
taipumusta, joka oli hänessä väsynyt nukuksiin! Hän oli tuntenut, että
vaikka vaimo olikin hellä ja rakastavainen, niin hän samalla kuitenkin
oli oleva leppymätön tuomari, jos hän vain osoitti hänelle mitään
huonoutta tai halpamaisuutta. Ja kovan sanan sanominen hänelle, sitä ei
Nordenberg silloin voinut ajatella edes koskaan mahdolliseksikaan.

Kuva oli lähetetty hänelle juuri tänä päivänä; se oli ollut eräällä
Helenan sukulaisella, joka äskettäin oli kuollut.

Lääkäri oli istunut jo toista tuntia sitä katsellen, kun hänen
kammarinsa ovi hiljaa aukesi ja Helena ilmestyi kynnykselle.

Tänä silmänräpäyksenä unhotti lääkäri kaiken katkeruuden, mitä oli
nykyisen hetken ja sen välillä, jolloin kuva oli elävä todellisuus; hän
ei huomannut, miten kurjan kuihtuneeksi tuo hieno muoto oli tullut. Hän
vain tunsi sanomatonta halua sulkea vaimonsa syliinsä, ja hän astui
käsivarret auki Helenaa kohti.

Mutta Helena peräytyi melkein peljästyneen näköisenä, ojensi torjuen
kätensä vastaan ja sanoi toisaanne päin katsoen:

"Sinä kerran kielsit minua koskaan tulemasta sinun huoneihisi. Enkä
minä nytkään olisi muuten tullut, vaan minulla on puhuttavaa sinulle
semmoista, jota ei käynyt sanominen ylhäällä lapsenkammarissa."

Hän astui pari askelta eteenpäin, mutta seisattui sitte ja nojasi
kädellään nojatuolin selkään.

"Nyt on Rutger kohta ihan terve", sanoi hän. "Minun luullakseni saatat
jo ensi viikolla viedä hänet takaisin pappilaan."

"Ei minun aikomukseni olekaan lähettää häntä takaisin pappilaan",
keskeytti lääkäri. "Rutger jää sinun luoksesi -- meidän luoksemme!"

Hän aikoi ottaa vaimoansa kiinni kädestä, mutta Helena ei niitä
liikauttanut tuolinseljältä.

"Ei", sanoi Helena, katsoen häntä vakavasti silmiin. "Sanoithan sinä,
ett'en minä kelpaa lapseni kasvattajaksi -- enkä minä kelpaakaan -- en
vielä!"

"Mutta näytäthän jo olevan hyvällä alulla voittamassa --" hän etsi
lievää sanaa -- "taipumustasi. Ethän ole koko tällä viikolla..."

"Ja tiedätkö, miten vaikeaa se minusta on ollut!" huudahti rouva.
"Tiedätkö, mitä hirmuisia tuskia olen kärsinyt. Ah, monesti luulin
tulevani hulluksi! Mutta niin kauan, kun pelkäsin Rutgerin hengen
olevan vaarassa, onnistui minun kestää. Levottomuuteni hänen tähtensä
ja uhkauksesi -- ajatus, että sinä minut ehkä ajaisit pois hänen
luotansa, vaikka hän oli kuolemaisillaan ja vaikeroiden huusi minua --
se ajatus minua vahvisti ja antoi minulle yliluonnolliset voimat. Mutta
nyt ne jo ovat lopussa -- minä en jaksa enää taistella kauemmin! Tänään
minä jo taas join."

Hän vaikeni ja tuskallisia väreitä liikkui hänen kasvoillansa.

Lääkäri hypähti vihastuen.

"Mutta mitenkä sinä saitkaan...? Olenhan kieltänyt...!"

"Ah", sanoi Helena äkisti ja katkerasti, "hyvin mukavaa on noin vaan
kieltää, kun ei samalla valvo; mutta sillä en minä vielä ole asetettu,
minä tarvitsen voimakkaampaa tukea. Ja sentähden -- kun sinä tulevalla
viikolla menet viemään Rutgeria pappilaan -- silloin minäkin lähden
pois -- sinun ei enää tarvitse hävetä minun tähteni."

"Sinäkö lähdet pois? Minnekä sitte menisit?"

"Ulkomaille semmoisten sairasten parannuslaitokseen, kuin minä olen.
Sillä minä tiedän nyt, että semmoisia on. Ja tiedän myöskin, että minä
sairastan pahaa tautia enkä vain ole paheen orjana. Ah, miksi et ole
ollut niin armelias, että sinäkin olisit minulle sen sanonut? Miksi
olet ihan armotta jättänyt minut alttiiksi hirmuisimmalle oman itseni
halveksimiselle? Miksi minun piti ensin vieraalta lääkäriltä kuulla
pelastavat sanat: ei se ole yksistään pahe, vaan tauti, jota vastaan on
apua."

Lääkäri oli hyvin liikutettu.

"Selmerkö sen sanoi sinulle?" kysyi hän. "No niin, mahdollisesti hän
onkin oikeassa. Semmoisia taudinkohtauksia tosin on, mutta hyvin
harvassa. Ja jos jokin pelastus on mahdollinen -- ah, lapsi parka, sinä
et aavistakaan, mitkä kärsimykset sinun ensin täytyy kestää.
Tiedätköhän, minkälaisia ne parannuslaitokset ovat, joista sinä puhut?
Siellä joudut yhteen kaikkein syvimmälle langenneiden ihmisten kanssa
-- sinua kohdellaan ankarasti ja sinä saat kärsiä hirmuisimpia
nöyryytyksiä. Jos jokin pelastus on mahdollinen, niin on se vain siten,
että sinulta ehdottomasti poistetaan kaikki väkevät. Sinä itket ja
kiusaat vartioitasi ja hoitajiasi rukouksilla, koetat varastaa, mitä
haluat. Sinua tulee kohdella taipumattomalla ankaruudella, ja sitä
kaikkea saat kestää yksin vieraassa maassa kovasydämmisten,
välinpitämättömäin ihmisten luona -- tuommoisessa laitoksessa -- se on
ihan mahdotonta, sulaa hulluutta puhua mitään semmoista! Minä en
käsitä, mitenkä Selmer..."

"Sinä puhut nöyryytyksistä", sanoi rouva kylmästi. "Ja luuletko minkään
nöyryytyksen voivan tuntua suuremmalta, tuskallisemmalta kuin se, jonka
sinulta kärsin. Ne vieraat ihmiset kohtelevat minua aina säälillä,
sillä he tietävät minun sairastavan tautia, jolle en itse mitään voi.
Mutta sinä! oletko sinä yhtään säälinyt minua, kun annoit minun tuntea
halveksimisesi koko raskauden, kun kohtelit minua kuin suurta
pahantekijää. Sinä puhut yksinäisyydestä! Voiko mikään yksinäisyys olla
hirveämpi kuin se, joka on minua ympäröinyt täällä omassa kodissani,
jätettynä kun olen ollut palvelijainikin ylenkatseen alaiseksi."

"Minä olen menetellyt pahasti, hyvin pahasti sinua kohtaan", virkkoi
lääkäri, vetäen väkisin Helenan luoksensa ja suudellen hänen käsiänsä.
"Enkä puolustuksekseni voi sanoa mitään muuta, kuin että ehkä olisin
kohdellut sinua sääliväisemmin, jos olisin niinkuin Selmer ollut vain
sinun lääkärisi, jos sinä olisit ollut vain minun hoidettavani sairas
etkä oma vaimoni, mutta nähdä oman vaimonsa ... no, älkäämme enää siitä
puhuko! Anna minun koettaa korjata, mitä olen rikkonut sinua vastaan.
Jos on mahdollista parantaa sinut, niin parannan minä yhtä hyvin kuin
noissa laitoksissa; luota minuun, minä hoidan sinua ja vartioin..."

"Ei, ei, ei!" esteli Helena entisellä kiivaudella ja tempasi irti
kätensä. "Älä estele minua lähtemästä, minä kestän kärsimiseni ja
nöyryytykseni helpommin siellä kaukana, kaikista erotettuna. Ja kohta
sinä kuitenkin menettäisit kärsimyksesi... Anna minun vain lähteä! Minä
tunnen, että se on ainoa, ihan ainoa keino!"

"Ja sitte kun palaat...?" sanoi hän hellästi kysyen ja jälleen ottaen
kiinni käsistä.

"Kun tulen takaisin ja jos paranen taudistani ja kyllä minä paranen,
sillä minulla on rohkeutta kärsiä mitä hyvänsä, niin sitte vast'edes on
ainoana pyrintönäni oleva lapseni pelastaminen."

"Ainoana pyrintönäsi!" huudahti lääkäri, vetäen Helenan syliinsä. "Etkö
sitte myöskin ole minun vaimoni?"

"Sinä unhotat", sanoi Helena vakavasti, "että vaikka minun
onnistuisikin parata, niin turmio minulla kuitenkin on aina veressä.
Etkähän sinä enää toiste ottaisi vaimoksesi naista, joka sinulle ehkä
lahjoittaisi juomaripoikia."

Lääkäri antoi vaipua kätensä, jonka oli kiertänyt hänen ympärilleen;
Helenan sanat olivat koskeneet hänen sydämmeensä.

"Ah, minä ymmärrän nyt!" lausui hän kiivastuen, "miksi sinusta on niin
helppo noin tyynesti ja jyrkästi lähteä miehesi luota, jota kuitenkin
vannoit rakastavasi koko ikäsi. Sinä et minua enää rakasta."

"En". vastasi Helena tyynesti. "Sinä olet oikeassa, minä en sinua enää
rakasta. Kun on kokenut niin paljon kuin minä, ei silloin enää voi
rakastaa."

Lääkäri ei odottanut semmoista vastausta. Tarkoin punnitsematta oli hän
kuitenkin aina pitänyt Helenan rakkautta luotettavana ankkurinpaikkana,
jota eivät mitkään myrskyt voisi mylleröittää.

"Kun tulet takaisin, en minä siis ole sinulle mikään", virkkoi hän.

"Minä en koskaan unhota, että sinä olet lapseni isä", vastasi Helena
lempeästi. "Ja että sinä olit ensimäinen ja ainoa rakkauteni!"

Lääkäri veti Helenan luoksensa, ja Helena kallisti hetkiseksi päänsä
hänen rintaansa vasten, vaan katsahti sitte ylös häneen kyynelsilmin,
irrottautui hiljaa hänen sylistänsä ja läksi pois huoneesta.

Lääkäri vaipui maahan pöydän eteen, jolle hän oli pannut kuvan Helenan
tullessa. Hän nojasi päänsä pöydän laitaa vasten ja voimakas nyyhkytys
vapisutti koko ruumiista. Hän itki niinkuin ennen nuorena ollessaan,
milloin jokin sairas kuoli hänen leikkuupuukkonsa haavoista, hän itki
semmoisia kyyneliä, joita ihminen ei koskaan vuodata turhaan.



MATILDA ROOS.

Katsaus pohjemmalle. -- Hulluin huone. -- Burströmiläisten juttu.



KATSAUS POHJEMMALLE.


I.

Kummastusta kuului kaikkialta, kun vihdoinkin levisi varma tieto, että
dosentti todellakin oli kihloissa.

Ei sentähden, että hänen kihlautumisensa olisi mitään kummallista
ollut, sillä sitähän oli jo kauan odotettu; vaan hänen vaalinsa se tuli
kaikenlaisten kyselemisten ja selitysten aiheeksi. Hänelle oli
valmiiksi suunnittu ihan toisenlainen avioliitto.

Sillä dosentti oli nuori mies, jolla sanottiin olevan hyviä kuuluisan
tulevaisuuden toiveita. Hän oli suorittanut tutkintonsa noin viittä
vuotta aikaisemmin kuin muut hänen ikäisensä, ja hän tiesi, että sillä
alalla, jolla hän aikoi käyttää voimiansa, oli hänellä loistava tie
avoinna.

Ja hänen morsiamensa oli todellakin aivan tavallisin tyttönen, kuin
ajatella voi, ja sitä paitsi hän, sen pahempi, oli myöskin köyhä,
tuntematon orpo, jolla ei ollut mitään "nimeä" eikä yhteiskunnallista
asemaa. Hänellä ei ollut mitään "toiveita" eikä muita pyrintöjä kuin
rakastaa miestänsä ja tehdä hänet onnelliseksi. Hänen sielunsa oli
uneksivainen ja tajuton kuin vasta puoleksi auennut kukannuppu; elämän
arvoitukset eivät olleet vielä häirinneet eivätkä kiusanneet häntä.
Mutta hän hyvin suuresti miellytti juuri semmoisenaan kuin oli,
lapsellisuudellaan ja luonnollisuudellaan; silmät hänellä olivat
tummansiniset, säteilevät, ja kun hän katsahti ylös, huomasi toinen
itsessään samaa kevään ja pirteyden tunnetta, kuin ensimäisiä päivän
valoon kohoavia vuokkoja katsellessaan. Huulet olivat niin kauniit ja
suloiset, että olisi oikein pahastuttanut, jos hän ne olisi avannut,
toimeentulon taistelusta puhuakseen.

Mutta dosentin vaimoksi pidettiin häntä ihan sopimattomana, varsinkin
muutamassa hänen sekä mies- että naisihailijainsa piirissä. Sillä
suuresti häntä todella naisväkikin ihmetteli; hän oli tavattoman kaunis
ja etevä mies eikä myöskään ollut millään tavalla jättänyt nauttimatta
naisten suosittuna olemisen suloutta. Noin paria vuotta aikaisemmin
"tiedettiinkin" ihan varmasti hänen olevan kihloissa erään nuoren
neiden kanssa, jonka vanhempien talossa hän oli melkeinpä aivan
jokapäiväisenä vieraana. Neiti luki filosofiaa hänen johdollansa ja
yleensä puheltiin, miten rakastunut dosentti oli ja miten vain neiden
oikut olivat kihlauksen julkasemisen esteenä. Siitä liitosta ei
kuitenkaan tullut mitään, vaikka koko maailma arvasi sen vallan
sopivaksi. Ja nyt oli hän kihlannut pienen neitisen, jota ei kukaan
tuntenut ja joka arvattavasti yhtä vähän tajusi filosofiaa kuin kaunis,
suuri villakoira, joka aina kulki dosentin seurassa ja oli yhtä
lellitelty ja suosittu kuin hänen herransakin.

No niin, se oli nyt tosiasia, jota ei enää käynyt korjaaminen, ja kun
vihdoin oli kyllikseen ihmetelty ja suunnittu dosentin ja hänen
puolisonsa tulevaisuus, tyynnyttiin vähän, ja kun kerran päästiin niin
pitkälle, aljettiin vähitellen tunnustaa, että pikku morsian todellakin
oli hyvin sievä.

Dosentti oli itsekin, ehkäpä kaikista enimmin, ihmeissään
kihlautumisestansa. Hän tunsi olevansa onnellinen, oikein lumottu,
sillä niin rakastunut hän oli; mutta kun hän muisteli unelmia ja
aikeita, joita hänellä oli neljä vuotta sitte, ei hän voinut olla
hymyilemättä, puolittain surumielistä, puolittain onnellista hymyä.

Ja samalla tunsi hän jonkinlaista kiihkeää, miellyttävää uteliaisuutta,
mitäkähän hän tästä kihlauksesta ajatteli.

Ihmiset olivat todellakin olleet oikeassa, kun olivat sanoneet hänen ja
hänen entisen filosofian-oppilaansa olleen toisiinsa mieltyneet; mutta
se mieltymys on noita harvinaisia laadultaan, jotka haihduttuansa
muuttuvat edelleen jatkuvaksi, ystävälliseksi seurusteluksi. Dosentti
kävi vielä ainakin kerran kuukaudessa tervehtimässä häntä, puhelemassa
hänen kanssansa ja kiihdyttämässä hänen tiedonhaluansa.

Nyt viime aikoina, kun hänen ajatuksillansa ja tunteillansa oli ollut
niin paljo muuta tekemistä, oli hän laiminlyönyt nuo vierailut; mutta
kerran, kun hän jo oli ollut kihloissa noin kuukauden, syttyi hänessä
vastustamaton halu käydä tervehtimässä entistä oppilastansa ja
kuulemassa, mitä hän arveli.

Oli puolipäivän rinnassa. Neiti istui kirjoitushuuneessaan mukavassa
nojatuolissa lukemassa, kun palvelustyttö tuli ilmoittamaan dosentin
olevan vieraaksi tulossa. Huone oli kaunis, loistavasti ja
huolettomasti sisustettu, liiankin täynnä kuvatauluja, kirjoja ja
koristuksia. Siellä näytti kaikessa vallitsevan miellyttävä ja
surumielinen, vaan kuitenkin ihan jääkylmä henki. Toisen ikkunan edessä
seisoi marmorikuva, viisaus, käsivarret ristissä, katse tyyni ja
vakava. Sen vieressä, ikäänkuin siihen kuuluvana, oli erään martyrin
kuva, rinta läpi puhkaistuna.

Kuultuansa dosentin nimen nousi nuori neiti hitaasti ylös, pani pois
kirjan ja katsahti peiliin.

Hänen musta pukunsa oli kuin valettu vartalon ympärille ja jotenkin
keikailijan-omainen, vaikka kyllä yksinkertainen. Vaalea tukka oli
sidottu yksinkertaiseen solmuun ylös niskaan, niin että hänen päänsä
kaunis, kreikkalainen muoto näkyi selvästi. Kasvojenpiirteetkin olivat
kauniit, kreikkalaiset, vaan muoto kalpea, väritön. Neiti oli pitkä ja
hoikka, vaan astui hiukan kumarassa; silmissä oli himmeä katse ja
ympärykset mustat, niinkuin paljosta valvomisesta ja itkusta tulee. Hän
liikkui yleensä hyvin hitaasti eikä koskaan eksynyt missään asiassa
liiaksi hätäilemään tai rientämään. Aina lapsuudestansa saakka ei hän
ollut koskaan tehnyt mitään, joka ei häntä miellyttänyt; hän oli
vanhempiensa ainoa lapsi, ja heidän yhtä yksinkertainen kuin
hyvää-tarkoittavakin kasvatustapansa oli ylistellä kaikkea, mitä hän
sanoi tai teki. Kaksitoistavuotiaana hän opettajattarensa hämmästykseksi
selitti ei ennen uskovansa Jumalaa eikä kuolemattomuutta, kuin hänelle
hankittiin selvät todistukset; siitä asti häntä ruvettiin pitämään
nerona ja hänen oikkujansa kunnioittamaan kuin jotakin pyhää.

Dosentin astuessa sisään seisoi hän keskilattialla, toisella kädellään
nojaten pöytään. Hän ei lähtenyt vastaan vieraalle, niin että dosentti
sai tulla ihan hänen luoksensa asti; silloin vasta ojensi hän hänelle
kätensä ja toivotti häntä tervetulleeksi.

"Käykää istumaan", sanoi hän sitte, istuutuen itse kiikkutuoliin ja
viitaten kädellään sohvaa.

"Tiedättekö, minä olen sangen kauan odottanut teidän tuloanne", alkoi
hän hymyillen ja hiljaa kiikuttaen tuoliansa.

"Vai olette? Todellako?" vastasi dosentti ja istuutui sohvaan. "Iloista
kuulla..."

"Iloistako? Minä en luullut teillä tähän aikaan voivan olla muuta kuin
yksi ilonaihe..."

Neiti otti vakkasesta pöydältä käyntikortin ja kuljetti sormeansa pari
kertaa sitä pitkin.

"Todella en voi olla tunnustamatta, että tämä kortti minua kummastutti.
Minä ... no kaikkiaan, toden totta, enhän ole muistanut teille
onneakaan toivottaa!"

Neiti kääntyi dosenttiin päin ja ojensi hänelle kätensä.

"Kiitos", vastasi dosentti vakavasti, vähän jäykästi.

"Niin, minä todellakin kummastuin, nimittäin niin paljon, kuin minä
mistään voin kummastua, ja minä olen koko tämän ajan ajatellut teitä ja
teidän tulevaisuuttanne. Tosin minä en itse tunne teidän morsiantanne,
mutta mikäli olen kuullut häntä kuvailtavan ... sallittehan minun puhua
ihan suoraan?"

Hän nousi pystyyn tuolissansa ja kumarsi hymyillen päätään dosenttia
kohti.

"Tietysti. Milloinka me kaksi emme ole puhuneet toisillemme suoraan?"

"Se on totta. Te olette ainoa, joka olette minun antaneet tuntea, että
ehkä en olekaan niin etevä, kuin itse luulottelen olevani."

"Mutta, hyvä neiti, milloinka minä en olisi tunnustanut teidän
etevyyttänne?" virkahti dosentti puoleksi ivallisella, toiseksi
kummastuneella äänellä.

"Ette koskaan sanoin, se on tosi; ehkäpä ette myöskään ajatuksillanne,
mutta koko olemuksellanne teitte te minut pieneksi oman itseni edessä."

Syntyi hetkiseksi äänettömyys. Molemmat tunsivat entisten aikojen
heikkoa lempeä välähtävän sielunsa silmien ohitse.

Neiti nykähytti vähän kärsimättömästi olkapäitänsä, ikäänkuin
vapautuakseen jostakin, joka ei miellyttänyt häntä, ja jatkoi sitte.

"Siis, ollakseni oikein suora, olen paljon ajatellut teitä, mutta en
ole päässyt mihinkään päätökseen, joka olisi edullinen teidän
onnellenne. Minä olen myöskin hyvin harkinnut, millä tavalla te
oikeastaan rakastatte morsiantanne?"

"Milläkö tavalla rakastan morsiantani?"

"Niin juuri, millä tavalla. Voihan monella tavalla rakastaa, eikö
totta?"

"Ehkä. Minä kuitenkin luulen kaiken riippuvan siitä, että rakkaus-nimi
annetaan liian monelle tunteelle."

"Ei, vaan siitä, että rakkaus on oikullinen ja vaihtelevainen.
Luuletteko esimerkiksi rakastaneenne minua samalla tavalla, kuin
morsiantanne rakastatte?"

"En, sitä en luule, mutta..."

"No niin, älkää siis vastustelko. Voi rakastaa monta kertaa ja joka
kerran rakastetaan eri tavalla. Kaikkia yhdessä katsoen on kolme
luokkaa, joihin melkein aina voi lukea miesten rakkauden, mutta vaikka
kuinka paljon miettisin, en kuitenkaan voi keksiä, mihinkä luokkaan
teidän rakkautenne lukisin."

"Minua pahoittaa, että olen tuottanut teille niin paljon päänvaivaa.
Kertokaahan kuitenkin ensin ne kolme luokkaanne."

Neiti nojautui taapäin tuolissansa, löi kortilla hiljaa edestakaisin
sen selkälautaa vasten ja alkoi vallattomalla, opettavaisella äänellä:

"Varsin mielelläni. Ensinnäkin on niin sanottu aistillinen rakkaus,
kiihko, intohimo. Se se on vahva ja innokas, se se on saanut suurta
aikaan, esiytynyt historian näyttämöllä. Sitä vastaan taistellaan ja
taistelussa kukistutaan. Sitte on se rakkaus, jota mies tuntee sitä
naista kohtaan, jonka hän tahtoo saada vaimoksensa. Se on perin ikävä
ja jokapäiväinen. Sen pohjana on oikeastaan, että mies on rakastunut
kotionneen ja että nyt tahtoo sen rakkauden saada muuttumaan vereksi ja
lihaksi sievän ja tottelevaisen vaimon muodossa. Se kuitenkin tekee
oikein onnellisia avioliittoja, joissa ei ole mitään selkkauksia, ei
mitään luulevaisuutta, paljo lapsia ja ankara kuri. Vihdoin parantava,
pelastava rakkaus. Se on miellyttävä rakkaus ja erittäin käytöllinen.
Kaikki vararikkoiset, veltostuneet, epäileväiset, ihmiskuntaa
halveksivat, petetyt, elämään kyllästyneet herrat on pelastettavat
siten, että he tapaavat nais-ihanteen, jota he enimmäkseen sanovatkin
etsineensä jo aikaisimmasta nuoruudestansa asti. -- Voihan sitä
rakastaa vielä monella muullakin tavalla, mutta nämä ovat ne kolme
pääluokkaa."

Dosentti nauroi.

"Te olette todellakin omituinen."

Neiti pudisti päätänsä kärsimättömästi.

"Oih, älkää huoliko lausua tuota sanaa! minä olen sitä kuullut niin
monesti, että olen ihan kyllästynyt siihen."

"Enkä kuitenkaan luule teidän olevan mielissänne, jos sitä ette saisi
kuulla. Minä oletan teidän laitanne olevan aivan saman kuin toisten,
joita on valittu jäseniksi joihinkin seuroihin ja akatemioihin, he
välinpitämättömästi vain nykähyttävät olkapäitään, mutta eivät
kuitenkaan olisi hyvillään, jos heitä ei valittaisi."

"Niin, onhan meillä omat heikkoutemme", vastasi hän hymyillen, "vaan,
kuten jo sanoin, minä en saa selville teidän tunteitanne. Te ette
rakasta kiihkolla, sillä ainoastaan muinaisen Kleopatran kaltainen
nainen voisi teidät kahlehtia. Ei teillä myöskään näytä olevan
aviorakkautta, sillä siksi kuulutte te liiaksi hemmoittelevan
morsiantanne. Eikä tuosta kolmannenlaisesta rakkaudesta tietysti voi
olla puhettakaan."

"Ja miksikä ei?"

"Älkää jo pakottako minua taas sanomaan teille sievistelyjä."

"No niin", vastasi dosentti hymyillen, "koska te ette tänään näytä
olevan yhtä tarkkaälyinen kuin tavallisesti, niin autanpa vähän
ilmasemalla teille erään salaisuuden. Muistatteko erästä iltaa noin
neljä vuotta sitte, kun yhdessä palasimme suuresta teaatterista? Neiti
Grabow oli laulanut viehättävimmällä tavallansa; te olitte ihastunut ja
sanoitte vallan hyvin saattavan rakastua kauniisen lauluun. Muistatteko
sitä?"

Neiti ei vastannut. Hän vain kumarsi hitaasi ja katsoi kauas pois
haaveksivasti.

"Minä todella sinä iltana olinkin rakastunut, en kauniisen lauluun enkä
lämpimiin säveliin, vaan jononkin kovaan ja jäähdyttävään...
Muistatteko, mistä puhelimme astuessamme Kaarle XIII:nen torin poikki?
Minä muistan sen, kuin olisi se eilen tapahtunut; olen vieläkin ihan
näkevinäni, miten vanhempanne astuivat edellämme, liian kiireesti vain
minun mielestäni; olen vieläkin tuntevinani kylmän, jäisen talvi-ilman,
näkevinäni, miten kuu paistoi Molinin suihkukaivon päältä. Te olitte
tavallisella ivan ja tyytymättömyyden tuulellanne. Te pyysitte minua
olemaan teitä ajattelematta ja maustitte hyvin karvaaksi kuvailunne,
mitenkä vallanhimoiset ja vaikeat ohjata niin sanotut etevät naiset
ovat ... miten he omain lahjojensa tähden _vaativat_ niin paljon
mieheltä, ja kun miehillä ei ole niin runsasta etevyyttä, muuttuvat
naiset heidän tyranneiksensa. Ja vihdoin sanoitte olevan monta tuhatta
kertaa helpompi ja parempi poimia pikku kukka, joka ei muuta voi kuin
tuoksuta, kuin kesyttää raju lintu, jolta ensin on siivet leikattava...
Muistatteko kaiken sen?"

"Miksi en sitä muistaisi?" vastasi neiti vähän kärsimättömästi,
"semmoisia keskustelujahan ei koskaan unhoteta."

"No niin, minusta te silloin olitte ihan väärässä, olitte kummallinen
ja teeskentelevä. Mutta vuodet vierivät; se työ, joka minulla ensin oli
oikeana huvina, rupesi väsyttämään. Minä rupesin ikävöimään hiljaista,
rauhallista kotia, johon ajatustyö ei tunkeutuisi jäljestä. Silloin
aloin ajatella, että te ehkä kuitenkin olitte oikeassa, ja sinä
hetkenä, kun näin nykyisen morsiameni, minä sen _tunsin_."

Neiti ei vastannut; hän katsoi yhä toisapäin ja leikitellen heilutteli
tuolin rimpsuja.

"Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?" jatkoi dosentti. "Te ette ole ainoa,
joka ihmettelee, että minä valitsin niin mitättömän vaimon; mutta ei
siinä mitään kummallista ole. Me, ajatuksen viljelijät, me tunnemme
useinkin vetoa juuri sen puoleen, joka on ihan suora vastakohta meille,
pirteän, luonnollisen tajuttomuuden puoleen. Kuvailkaahan vain
mielessänne, kun koko päivän vaivautuu ajatustyössä, niin kernaastipa
vihdoin tahtoo löytää hetkisen, jona ajatus saa olla rauhassa ja
tunteet vain elää. Tahtoo saada kodin pieneksi, syrjäiseksi
puutarhaksi, jossa lapset rähisevät ja linnut visertelevät, tahtoo
vaimoksensa pikku olennon, joka osaa nauraa ja hyväillä ja rakastaa,
tahtoo oikean _naisen_. Silloin etsii semmoisen olennon, jossa löytää
täydellisen levon..."

"Ja sitä ette koskaan löytäneet minusta!" keskeytti neiti häntä
innokkaasti. "Lakkaamatta taisteluja, kiivasta levottomuutta, ehkäpä
välistä sitä lumousta, joka piilee suuressa, yhteisessä sielunelämässä,
mutta ei koskaan lepoa! Ei mitään pienoisten loruilemista rauhallisessa
tarhassa, kuten sanoitte, ennemmin vain matkustus myrskyisellä
merellä..."

Neiti nousi kiivaammin, kuin hänellä muuten oli tavallista, ja meni
ikkunan luo. Siellä hän seisoi pitkän hetken, otsa ikkunanruutua
vasten, ja katseli ulos; dosentti istui liikahtamatta paikallansa.
Vihdoin kääntyi hän takaisin; hän oli hyvin liikutettu, hänen
kasvoillensa oli kohonnut vaaleanpunaista hehkua, ja silmistä värähteli
tuskaa, joka tulee niin syvälliseksi ja polttavaksi, milloin se välkkyy
muuten tyyniltä ja kylmiltä kasvoilta.

Hän astui dosentin luo ja ojensi hänelle kätensä.

"Tervehtikää morsiantanne", sanoi hän lempeästi, "ja sanokaa hänelle,
että on olemassa nainen, joka kadehtii häntä siitä onnesta, että hän on
vain nainen."

Dosentti tarttui innokkaasti hänen molempiin käsiinsä.

"Uskokaa pois, tekin voisitte olla vain nainen!" huudahti hän, melkein
tulinen katse silmissä. "Minä tunnen teidät ja tiedän, että
naisellisuutta vielä on teissä..."

"Ei, ei," vastasi neiti vetäen pois kätensä, "te erehdytte, minun
tunnemaailmani on kuollut, ajatusten tulessa ja epäilysten hehkussa
palanut. Minä olen mietiskellyt itseni niin väsyksiin, ett'en minä enää
jaksa elää oikeata elämää. Muistatteko, kun luimme yhdessä ja minua
epäilys ja levottomuus kalvoivat ja minä sanoin teille en ennen
lepääväni, kuin saan elämän arvoituksen selville? Muistatteko, miten
silloin vastasitte ja sanoitte minun tekeväni elämän kuivaksi, kylmän
kolkoksi näillä alituisilla epäilevillä harkitsemisilla? Minä en
totellut varoituksianne, mutta nyt tunnen, miten oikeassa te olitte.
Oi, minä usein toivon kuin Faust päästä tästä kaikesta, pois ...
peseytymään puhtaaksi jossakin raikkaassa ja vilpoisessa! Mutta se on
mahdotonta!"

"Ei, se ei ole mahdotonta. Hyljätkää kerrassaan kaikki nuo opin oikut;
tuntekaa olevanne jälleen nuori."

Neiti pudisti päätänsä.

"Kun Tannhäuser istui vuoressa Venus-rouvan luona, halusi hän ulos maan
päälle, mutta päästyään ulos ikävöi hän jälleen hänen luoksensa. Minun
ajatusmaailmani on semmoinen Venus-vuori; minä ikävöin ja haluan ulos,
mutta en lähde, sillä tiedän varmaan, että kohta sinne taas palaisin."

"Haaveilija! Liiallista aattelua! Minä tiedän, että teissä kaiken tuon
ohella kuitenkin on lämpöä ja rakkautta, jonka täytyy päästä ilmoille.
Minä sen olen tuntenut," jatkoi dosentti hellällä äänellä, "minä tunsin
sen kerran ... eräänä iltana ... mikä se teidät silloin ihan äkisti sai
värisemään?"

"Mikäkö?" sanoi neiti vihdoin, venyttäen joka sanaa. "Niin, se on minun
salaisuuteni. Mutta ... minä ilmasen sen teille nyt, jäähyväisiksi,
entisien aikojen muistoksi. Te ette rakastaneet minua kylliksi. Minun
laiseni naisen pitää saada ääretön rakkaus, niin suuri, että se on yhtä
vahva kuin hänen epäilynsä, yhtä palava kuin hänen levottomuutensa,
yhtä voimakas kuin hänen ajatuksensa, yhtä syvä kuin hänen
ikävöimisensä, yhtä kaunis kuin hänen kauneimmat unelmansa. Mutta
semmoista rakkautta ei ole maan päällä. Siksipä olkoonkin sinään, kuin
nyt on."

Pitkä äänettömyys alkoi, joka ikäänkuin vapisi pidätettyjen tunteiden
painosta. Molemmat he tunsivat saapuneensa rajalle, jonka ylitse heillä
ei ollut oikeus astua. Dosentti oli hyvin liikutettu, hän pyyhki moneen
kertaan kädellään otsaansa ja huokaili syvään.

Neiti astui pöydän luo ja selaili välinpitämättömästi jotakin kirjaa.

Kun hän kääntyi takaisin, oli hänen muotonsa ihan levollinen ja kylmä.

Hän kysyi jotakin vähäpätöistä uudesta kirjallisuudesta ihan
muuttuneelta äänellä.

Dosentti säpsähti ja myönsi, tietämättä oikeastaan, mistä puhekaan oli.

Sitte alkoivat he kirjallisuudesta keskustelun, jota kesti, kunnes
dosentti tuntikauden kuluttua sanoi hänelle jäähyväiset.

Mutta hän ei jatkanut noita pieniä yksityisiä vierailuja, eikä
neitikään häntä koskaan pyytänyt tulemaan.



HULLUINHUONE.


Ihan kaupungin vieressä lähellä maantietä oli hulluinhuone, kaunis
rakennus siipinensä ja komeine etuseinineen. Sepä se olikin kaupungin
etevin rakennustaiteellinen mestariteos; kaikkien matkustajain, jotka
sikäli kulkivat, täytyi välttämättömästi käydä sitä katsomassa, ja
matkan-oppaissa oli tästä pikku kaupungista mainittuna; ainoastaan se
merkillisyys, että siinä oli tavattoman kaunis ja hyvin järjestetty
sairashuone mielenvikaisia varten.

Muutapa kaupungissa ei todellakaan ollut katseltavaa. Kadut olivat
leveät ja tyhjät ihmisistä, tori kasvoi kesällä rikkaruohoa. Viime
aikoina oli monta uutta taloa tehty muutamalle kaupungin laidalle;
tahdottiin jäljitellä pääkaupunkia ja perustaa huvilakaupunki, ja
äkisti tuli uudenaikaiseksi tavaksi muuttaa asumaan uusiin taloihin ja
kuivaamaan niitä. Kaikin tavoin koetettiin kaunistella tätä uutta
kaupungin osaa, laitettiin pieniä, nelikulmaisia kasvitarhoja,
pensastoja ja kukkapenkkejä, maalaeltiin katot ja porstuat
monenkarvaisiksi. Mutta ne puuhat eivät oikein menestyneet;
säästäväisyydestä oli talot tehty ohutseinäisiksi, eivätkä
alalattiatkaan olleet kyllin tukevat; säästäväisyydestä koetettiin
myöskin saada niin monta asuntoa kuin mahdollista hyyrättäväksi, niin
että talot näyttivät ladoilta tai kasarmeilta. Pormestari oli äskettäin
käynyt pääkaupungissa ja nähnyt, mitenkä siihen yhä kasvoi kauneita
palatseja, niin että hän oli ihan tuskissaan oman kaupunkinsa
rakennustavasta; mutta sitäpä nyt oli aivan mahdoton paremmaksi saada,
kaupunki kun näet oli pieni ja pienet sen olotkin ja talonisännät
halukkaammat säästämään kuin kaunotaidetta kehittämään. Niinpä
hulluinhuone yhä vain pysyikin kaupungin kauneimpana rakennuksena.

Se oli pienellä mäellä ihan yksikseen. Jos hetkisen seisoi sen edessä
vahvaa kiviseinää katsellen kolkossa, tyynessä äänettömyydessä, joka
sen ympärillä vallitsi, ja kun muisteli kaikkia huokauksia ja
tuskanhuutoja, mitä tuolla sisällä oli kuulunut, niin tuntui koko
laitos raskaalta, rampautuneelta rautaruumiilta, jossa kahlehdittu
henki makaa sairaana ja valittavana.

Rakennuksen edessä oli suuri puisto tai metsä, sekin enimmäkseen
hiljainen ja yksinäinen; ainoastaan joskus kesällä aamupäivällä istui
lääkärin rouva siellä käsitöinensä. Mutta toisella puolella oli monta
pihaa korkealla lauta-aidalla ympäröitynä; niissä hullut kävelevät ja
uneksivat sekavia, hourailevia uniansa elämän ihmeistä.

Siellä he, jos eivät ole olleet rajuina, saavat kauniilla ilmalla
kävellä; siellä suuruuden ajatukset liitelevät heidän ympärillänsä,
siellä uneksivat he olevansa valtiomiehiä ja kuningattaria, siellä he
taistelevat hirveäin, sekavain muistojensa kanssa, jotka tunkeutuvat
heille mieleen; siellä ajavat he paholaista takaa ja nauravat
kohtikurkkua, kun se uudestaan ilmestyy heidän taaksensa; siellä he
hautovat yhtä ajatustansa, joka kietoutuu heidän sieluunsa lennätellen
sitä kuin vihuri kuivaa lehteä, he sen päästävät käsistään ja
sieppaavat sen jälleen kiinni, siellä -- he istuvat jossakin nurkassa
kokoon kyyristyneenä, kädet ristissä, ja itkevät, itkulla kuluttavat
koko elämänsä äänettömässä, unenkaltaisessa tuskassa.

Oli kaunis heinäkuun päivä; viehättävä kesänhenki vallitsi luonnossa;
hyönteiset surisivat, havut tuoksuivat kuumuutta likeisessä metsässä,
vienoinen auer peitti taivasta. Puolen päivän rinnassa pysähtyivät
vaunut sairashuoneen portin eteen. Niissä istui lääkäri ja hänen
vieressänsä nuori nainen, jota hän puhutteli kreivittäreksi, ollen
erittäin kohtelias hänelle. Nuori nainen oli erittäin vilkas, välistä
vähän heikkohermoisen tapaan levoton. Silmät, syvälle painuneet, eivät
koskaan pysyneet levossa. Hän puhui melkein lakkaamatta ja toisteli
moneen kertaan, että hän niin mielellään halusi käydä läpi koko
sairashuoneen ja nähdä, jos vain oli mahdollista, sairaat.

Vastapäätä istui nuori mies, jolla ei vähääkään ollut hänen
vilkkauttansa. Hän oli kalpea ja paljaspäinen, ja näytti
hyvänluontoiselta ja yksinkertaiselta. Kesähelle uuvutti häntä; hän
nieli lakkaamatta haukotuksiansa, mutta kuitenkin kohteliaasti vakuutti
olevan hyvin miellyttävää nähdä hulluinhuonetta.

Kun vaunut pysähtyivät, hyppäsi kreivitär keveästi maahan ja riensi
herrojen edellä hiekkatietä myöten ylöspäin. Lääkäri kiiruhti heti
hänelle seuraksi ja jatkoi puhelua. Kreivi astui tien toista reunaa
vähän jäljempänä ja pieksi kepillänsä heinikkoa.

"Muistakaa nyt, tohtori, että minä tahdon nähdä kaikki hullut,
rajuimmatkin", sanoi kreivitär vielä kerran. "Oi, minä tunnen suurta
osanottavaisuutta heitä kohtaan ja kaikkia kärsiviä kohtaan -- sitä
suurempaa, mitä enemmän he kärsivät!"

Kreivi katsahti ylös hymyillen armahtavaisesti.

"Vaimoni on hyvin omatapainen, kuten kuulette tohtori."

Lääkäri ei vastannut, mutta katsahti nuoreen kreivittäreen nopeasti
tutkivaisesti. Hänestä näytti jotakin omituista paloa hehkuvan pitkien,
mustien silmäripsien alla.

He astuivat nyt kiviportaita myöten ylös eri osastoihin.

Kreivittären koko huomio oli jännitettynä. Naisen uteliaalla, kiivaalla
osanottavaisuudella tajusi hän kaikki kärsimiset, mitä täällä oli
ympärillä. Hän tunsi hirmuista lumousta kaikista tuijottavista
silmäyksistä, kokoon kyyristyneistä olennoista, joilla oli tukka
pörrössä ja posket veltot, riippuvaiset, ja lyhyestä, äkillisestä,
kimakasta naurusta. Pieni ruma nainen tuli hänen luoksensa, kosketteli
sormillansa kreivittären pukua ja pyysi häntä kohta palaamaan ja
tuomaan hänelle uusia vaatteita, koska hän oli keisarinna eikä
sentähden saattanut näyttäytyä semmoisessa puvussa, kuin hänellä nyt
oli.

Kreivitär lupasi täyttää hänen pyyntönsä; hullu hymyili tyytyväisesti
ja keikaili ilosta.

Eräässä kopissa, yksiksensä suljettuna istui nuori nainen, laitoksen
rajuin holhokki. Hän lauloi ja parkui niin, että kaikki käytävät
kajahtelivat; pitkä tukka riippui hajallansa ja vanukkeissa
puolialastomilla olkapäillä, rinta kohoili levottomasti, selvästi
näkyi, miten valtimot paisuivat ja tykkivät ihon alla, ja tuon
tuostakin kohotti hullu laihat, alastomat käsivartensa päänsä yli ja
pudisteli nyrkkejänsä.

Nuorta kreivitärtä kovin liikutti se kauhea näkö. Tämä sielunelämän
hirmuinen arvoitus, johon hänenkin mielikuvituksensa hyvin usein häipyi
eksyksiin, samalla pelotti ja viehätti häntä. Hän vaaleni, jokin pimeän
toivottomuuden tunne täytti äkisti hänen mielensä.

"Tämä on elämän yö," mutisi hän, "harhailu äärettömissä sokkeloissa,
koskaan ulos osaamatta."

Kreiviin se sitä vastoin näytti vastenmielisesti vaikuttavan.

"Lähde pois täältä!" kuiskasi hän, tarttuen vaimonsa käteen, "mitä
tästä on hyvää? Nuo inhottavat näöt tuottavat vain unettomia öitä."

Kreivitär peräytyi ja katsahti häneen halveksivasti.

"Mene sinä!" sanoi hän kylmästi, "minä en pelkää muutamaa unetonta
yötä."

Kreivi nykähytti olkapäitänsä ja kääntyi hymyillen pois.

Kreivitär pysyi liikahtamatta ja katsoi miettiväisen näköisenä
mieletöntä.

"Olisi hauska tietää, miltä hänen sielussansa tuntuu," sanoi hän hiljaa
itsekseen. "Jos kaikki muistot ovat häneltä sammuneet, silloinpa olisi
suloista... Sanokaas, tohtori," jatkoi hän ääneen lääkärille, "mitähän
arvelisitte, jos saisitte minut sulkea tuommoiseen koppiin..."

"Armollinen kreivitär," keskeytti lääkäri puheen, päätänsä
tyytymättömästi pudistaen, "ei pidä antautua semmoista haaveksimaan."

"Oh, eipä haittaa, tuleehan olla valmis ottamaan vastaan, mitä vain
sattuu," vastasi hän puoleksi leikillisellä äänellä. "Ette voi
kuvitella, mikä selittämätön veto minussa tuntuu hulluinhuoneesen ja
hulluja kohtaan."

He läksivät pois päin ja tapasivat kreivin, joka käveli edestakaisin
käytävässä ja yhä nieleskeli haukotuksia.

"Väsyttääkö tämä teitä, kreivi?" kysäsi lääkäri kohteliaasti.

"Ei, ei, ei; ei suinkaan," vastasi kreivi, olkapäitänsä nykähyttäen ja
tehden kieltävän liikkeen molemmin käsin. "Päin vastoin on tämä erittäin
hupaista."

Naisten puoli oli nyt käytynä läpi. Kreivitär tahtoi nähdä myöskin
miesten puolta, mutta niin lääkäri kuin kreivikin sitä vastustivat.
Kreivitär näytti kalpealta ja kiihtyneeltä, huulet värähtelivät
heikkohermoisesti. Vaan hän kuitenkin oli itsepäinen. "Vaikkapa vain
alakerrokseen," pyysi hän hartaasti.

"Tapahtukoon sitte tahtonne," sanoi lääkäri; "siellä onkin vain yksi
sairas. Mutta ehkäpä hänen näkeminen miellyttää teitä."

He saapuivat suureen, valoisaan huoneesen. Se oli kauniisti sisustettu,
sohvapöydällä oli sanomalehtiä ja kirjoja. Ikkunan luona seisoi nuori
mies seljin huoneesen päin, käsin nojaten ikkunan pieleen. Hän seisoi
ihan liikahtamatta, huolimatta tulijoiden äänestä ja liikkeistä.
Hänellä oli hoikka vartalo, ja tumma tukka riippui kiharoina niskassa.

"Hän on meidän lempein ja rauhallisin sairaamme," kuiskasi lääkäri;
"koko hänen sairautensa on vain se mieletön ajatus, että hän päivät
päästänsä seisoo ikkunan luona katselemassa, eikö se, jota hän odottaa,
jo tule."

"Hän on ollut levottomampi viime aikoina", sanoi vahti, joka siinä
seisoi, suuri avainkimppu kädessä; "hän on monta kertaa sanonut hänen
ihan näinä päivinä tulevan."

"Ketä odottaa hän?" kysyi kreivinna innokkaasti.

"Oh, se on hyvin romantinen historia", vastasi lääkäri hymyillen.

"Ai, kertokaapa se sitte minulle!" huudahti kreivitär kiihkeästi.

"Olkoon menneeksi; -- noin kymmenen vuotta sitten oli hän
kotiopettajana suuressa herrastalossa. Siellä oli nuori tytär, kuten
kerrotaan, viehättävä, kaunis tyttö, tuskin 17:n vanha, johon
kotiopettaja tietysti rakastui. Hänen rakkautensa ei jäänyt
yksipuoliseksi, sillä, kuten ehkä itsekin saatte nähdä, oli hänkin
tavattoman kaunis, ja molemmat he jonkun ajan haaveksivat ja nauttivat
rakkauttansa. Mutta..."

Lääkäri vaikeni ja alkoi puhella hiljemmin, sillä hänestä näytti, että
nuori sairas liikahti. Mutta hän ei huomannut, että kreivitär oli
vaalennut marmorikuvan kaltaiseksi, eikä nähnyt, miten hän haparoiden
ojensi kätensä, tukea etsien, ja miten koko hänen olemuksensa ikäänkuin
leimahti mielenliikutuksesta.

"Mutta", jatkoi lääkäri, "isä huomasi kohta heidän molemminpuolisen
taipumuksensa, ja kun hän oli jyrkkämielinen ylimys, vihastui hän
silmittömästi, erotti rakastavaiset toisistansa ja käski kotiopettajan
jo samana päivänä lähtemään talosta. Nuorukainen totteli, mutta kaikki,
mitä hänen silloin täytyi kärsiä, ero rakastetusta, hänen kyynelensä ja
epätoivonsa, isän kiukku ja uhkaukset, kaikki se koski niin kovasti
hänen lempeään, tunteelliseen mieleensä, että hän tuli hulluksi. Hän
joutui tänne sairashuoneesen ja on nyt jo ollut täällä kymmenen vuotta;
mutta hänen sairautensa ilmautuu vain, kuten jo sanoin, ainoastaan
niin, että hän lakkaamatta odottelee rakastetun tuloa."

Lääkäri vaikeni. Sitte seurasi pitkä, tukala äänettömyys. Kreivitär oli
astunut pari askelta eteenpäin; hän nojasi kädellään tuoliin, katse oli
värähtämättä kiintynyt nuoren miehen vartaloon.

Silloin kääntyi hulluinhuoneen asukas ja heidän katseensa tapasivat
toisensa.

Nuorukaisella oli sanomattoman surullinen katse, johon vuosien pituinen
odotus ja kaipaus oli päivästä päivään, hetkestä hetkeen kietoutunut.

Hän oli hellännäköinen, nuorekas mies, jonka koko olennossa näyttivät
onnettoman rakkauden suudelmat vieläkin väräjävän.

Mutta kun hän näki edessänsä kreivittären kalpean muodon, kun hänen
katseensa ikäänkuin hukkui kreivittären syviin, hehkuviin silmiin,
silloin levisi autuas hymy hänen kasvoillensa. Sekava odotuksen ikävä
haihtui kerrassaan, ja sijaan kehittyi autuaallinen loisto.

"Cecilia!" huudahti hän riemuiten ja avasi sylinsä.

Kreivitär astui askeleen häntä kohti. Mutta ilo oli ollut liian
voimakas; se oli kuolettava, niinkuin ijankaikkisuuden ilo on
ihmiselle. Heti kun nuorukainen avasi sylinsä, vaipuivat kädet jälleen
alas ja hän kaatui kuolleena maahan, yhä vielä huulet onnellisessa
hymyssä.

Hänen odotuksensa aika oli loppunut ja samoin hänen surullinen
historiansa; mutta sen epäsoinnut olivat selvinneet täydelliseksi ja
puhtaaksi loppusoinnuksi.



BURSTRÖMILÄISTEN JUTTU.


I.

Matami Jonsonista tuntui vähän raskaalta ja suruiselta, vaikka kyllä
oli kaunis keväinen ilma, joka sai metsät paisumaan mehevästä
vehreydestä, ja vaikka päiväpaiste lämmitti vainioita ja niittyjä, niin
että kaikki maan poven piilossa olleet siemenet itivät ja taimelle
kohosivat. Matami uskoi lujasti ennustuksiin ja muuhun sellaiseen; ihan
varmasti kävi se aina toteen, sanoi hän, että jos harakka räkätti
hänelle tai orava juoksi hänen editsensä tien poikki, niin jotakin kävi
hullusti ennen iltaa.

Ja nyt aamusilla, kun hän veti pesuja alas meren rantaan, oli suuri,
punakarvainen oravan runtale juossut tien poikki ihan kärrien editse.

Nyt matami jo puuhaili kapealla puolimädänneellä pesusillalla, pursui
vaatteita keväisessä vedessä, joka hiljaa loiski rantaa vasten, veti ne
sitte ylös, pusersi niitä hiukan ja löi niitä muutamia kertoja
kartulla, raskaalla, voimakkaalla kädellä ja tasaisessa tahdissa, niin
että kallio lahden toisella puolella vastaan kajahteli.

Vähän etempänä metsän reunassa oli osa vaatteita kuivamassa. Ne
loistivat lumivalkeilta vehreää pohjaa vasten ja heiluivat hiljaa
vienossa aamutuulessa.

Nyt olikin oivallinen kuivausilma, niin että pesijän sydän oikein hyppi
ilosta.

Monta tuntia työskenteli matami sillalla yksitoikkoisesti kaiuttaen
toisen rannan kallioita. Välistä ojensihe hän suoraksi, huokasi syvään
väsymyksestä, pyyhki kasvoistaan hikeä esiliinansa nurkalla ja katsahti
ympärilleen. Sitte kumartui hän jälleen jatkamaan työtänsä. Välistä
kuuli hän jonkun höyrylaivan jyhmytystä etempää lahdelta. Savu nousi
suoraan ylös, vedenpinta alkoi kohoella, laineet vierivät kohisten
rantaan ja vesi nousi hyllyen pesusillalla, niin että matami kastui
aina polviin asti.

Se oli pienoinen tänne pistäytyvä lahti merestä. Laivasillalta kulki
tie ylöspäin jotenkin jyrkkään, kauniin koivikon läpi kierrellen.
Kukkulalla oli monta huvilaa ja kesäasuntoa, joista kaikista oli kaunis
näköala laivaväylälle. Pari asuntoa oli isäntäin itsensä teettämiä ja
he niissä asuivatkin; muut olivat kesävieraille hyyrättäviä ja kaikki
erään rikkaan entisen oluenpanijan omat, jota nyt kuitenkaan ei enää
koskaan nähty niillä tienoin. Monta vuotta sitte, ennenkuin olut ja
porteri olivat hänet tehneet siksi suureksi mieheksi, kuin hän nyt oli,
oli hän sattumalta polkuhinnasta saanut vanhoja hirsiä ja niistä
teettänyt itselleen ja perheelleen tänne kesäasunnon. Mutta kun hänen
taloudellinen asemansa vaurastui yhä kukoistavammaksi, huomasi hän
vihdoin tuon asunnon itselleen liian yksinkertaiseksi, hyyräsi sen
muille ja samalla teetti monta uutta asuntoa sen lähelle ja ne kaikki
olivat terveen, kuivan asemansa tähden hyvin kilvalla halutut
kesähuvilat.

Suurin asunto, joka oli keskellä koivikkoa mäen päällä, näytti olevan
erittäin muhkea, kaksinkertainen rakennus, palkonkineen ja kuistineen.
Siinä asui oluenpanijan lanko rihkamakauppias Burström vaimonsa, kolmen
lapsen ja kotiopettajan kanssa.

Muuten asui täällä, kuten jo sanottiin, monta perhettä, ja matami
Jonsonin ynnä hänen miehensä paraimpana tulolähteenä oli vaatteenpesu
sekä veden- ja puunveto heille. Sitä paitsi olivat Jonsonit
talonmiehinä Burströmillä; talvet he saivat asua kyökissä, mutta kesät,
kun ei paleltumisesta ollut pelkoa, oleskelivat he pienessä kojussa,
joka oli tehty syrjemmäksi mäelle. Jonson-puolisoilla oli viisi lasta,
niin että heidän täytyi aamusta iltaan olla ahkerassa työssä,
voidakseen pysyä leivässä käsin. Ja sittekin oli monesti hyvin vaikea
saada kokoon niin paljo, kuin nälkäinen lapsilauma olisi tarvinnut.

Puolen päivän rinnassa oli matami Jonsonilla koko pesu huuhdottuna; hän
nousi mäelle katsomaan vaatteita ja poimi pois nuorilta, mitkä jo
olivat kuivat. Hänen vanhimman jälkeinen poikansa, seitsenvuotinen,
likainen ja ryysyinen vallatoija, vetelehti mäellä huvitellen äitiänsä,
joka jo pari kertaa oli kehoittanut häntä menemään kotiin auttamaan
veljeänsä kauppiaan kasvitarhan kitkemisessä, mutta poika ei vielä
ollut katsonut kiirettä olevan. Viimein matami otti hänet kiinni
niskasta, pudisteli häntä vähän, pyyhki häneltä esiliinansa nurkalla
suun ympäristöä ja sysäsi hänet jotenkin kovakouraisesti tietä myöten
ylöspäin.

"Kas niin, laita nyt itsesi tuonne työhön! Ja Herra sinua armahtakoon,
jos et tottele!"

Samassa näki hän rouva Burströmin tulevan pitkin askelin alas mäkeä
myöten.

"Kuulkaas nyt, matami Jonson", sanoi rouva päästyään matamin luo ja
pannen kätensä hänen olkapäälleen, "minä lähden k:lo 2:n laivalla
kaupunkiin ja otan pikku Miian mukaani. Ludvig tulee myöskin mukaan,
niin saavat he leikitellä, kun minä kävelen asioillani."

Matami katsahti kummastuneena ylös. Jotakin outoa oli rouvan
käytöksessä. Hän oli kiihkoinen ja levoton, silmät räpyttivät
lakkaamatta ja puhe oli hiljainen, laulava, melkein rukoilevainen.
Matami Jonson ei ollut tottunut näkemään häntä noin lempeänä ja
ystävällisenä,

"Jos, rouva, olette niin hyvä, että huolitte ottaa tytön mukaanne,
niin..." vastasi matami vitkastellen, "mutta eihän sillä raukalla ole
kunnon vaatteita."

"Ei siitä lukua!" virkkoi rouva kiihkeästi. "Minä puhdistutan häntä, --
siitä ei teidän tarvitse hätäillä!"

Matami kiitti uudestaan. Olihan tuo oikein hyvin tehty, että rouva
Burström otti tytön mukaansa. Ja ehkäpä hän vielä aikoi antaa hänelle
jotakin vaaterepaletta, kengänkulut, kaulaliinan tai kenties kokonaisen
hameenkin. Matami tunsi jotakin tyytymyksen tunnetta, ja aivan
itsestään johtui hän ajattelemaan, että olipa oikein hauskaa, kun
herrasväen pesu tuossa loisti niin valkoisena ja kauniina.

Rouva nyykäytti päätään matamille, kääntyi ja läksi astumaan ylöspäin,
yhä vain hätäileväisen tavalla. Mutta kun hän pääsi niin etäälle,
ett'ei matami häntä enää nähnyt, muuttui hänen muotonsa kokonaan;
kavala hymy, jolla hän äsken oli maustanut sanojansa, katosi, silmissä
piilevä pahuus leimahti ilmi, hän puristi nyrkkiä ja mutisi
puoliääneen: "niin, niin, odottakaahan vain te, koko rosvojoukko!"

Pihalla Burströmin huvilan edessä seisoi pikku Miia Jonson odotellen.
Hän oli siivoin ja rauhallisin Jonsoneista, kalpea, surumielinen lapsi,
jotenkin tyhmänlainen ja hidas mitään oppimaan. Hyvin tottelevainen hän
oli ja teki yleensä kaikki, mitä ihmiset häntä käskivät tekemään tai
sanomaan.

Ylös ehdittyänsä sysäsi rouva tytön porstuaan, kutsui palvelustytön ja
käski hänen pesemään ja siivoamaan Miian sekä panemaan hänelle Ludvigin
vanhat kengät jalkaan. Itse meni hän myöskin pukeutumaan kaupungin
matkaa varten. Selvästi voi kuulla hänen olevan vihoissansa, sillä hän
paiskeli ovia ja piironginlaatikoita, ja avonaisesta makuuhuoneen
ikkunasta tunkeutui hänen äänensä äkäisenä ja terävänä ulos aina herra
Vigertin, kotiopettajan, luo asti, joka makasi riippuverkossansa,
erästä Kjellandin romaania lukien. Tänään näyttikin koko talossa olevan
jommoinenkin häiriö; sillä palvelustytöt kuiskailivat toisilleen, herra
ja neiti Burström istuivat makuuhuoneessa pitäen kiivasta, kovaäänistä
perheneuvottelua sill'aikaa, kun rouva kampaili korutukkaansa ja
valmistihe matkaan.

Hän näytti hyvin komealta, kun hän puolen tunnin kuluttua tuli ulos
täysin pukeutuneena, tulipunaiset höyhenet hatussa, silkki- ja
samettileninki yllä ja kädessä ranskalaiset hansikkaat, joita hän ei
saanut menemään nappiin paksujen kalvosimiensa ympärille. Juuri siitä
kiinnipanon ponnistuksesta oli hän kasvoiltaan yhtä punainen kuin
hatuntöyhtökin, ja se teki hänet vielä vihaisemman näköiseksi, kun hän
kovalla äänellä huusi Ludvigia ja siivoa pikku Miiaa, vaikka hän seisoi
jo valmiina ihan hänen vieressänsä. Ottaessaan jäähyväisiä mieheltään
ja tyttäreltään nyökäytti hän päätään paljonsanovasti ja kuiskasi
kavalasti hymyillen: "luottakaa vain minuun, minä kyllä tiedän, mitenkä
tuommoisia on kohteleminen."

Nuori neiti Burström nauroi: "Niin, mamman kanssa ei ole hyvä
leikitellä", vastasi hän, oikealla tyttären kunnioituksella muistellen
muutamia kohtauksia lapsuutensa ajoilta, joissa äitin pontevuus oli
esiintynyt mielestä poistumattomalla tavalla.

Rouva läksi nyt astumaan sivullansa nuori herra Ludvig ja jäljessä
pikku Miia, joka oli ihan menehtyä korin, kahden paketin ja sadevaipan
kantamiseen. Saavuttuaan koivikkoon, jossa herra Vigert lukien makaili,
ei rouva voinut olla poikkeamatta riippuverkon luo.

"Jos teitä, herra Vigert, haluttaa tänään tervehtiä tuttujanne, niin
ilmoitan, että Ludvig viipyy koko päivän poissa", sanoi hän imelästi
hymyten.

Herra Vigert nauroi itseksensä. Hän tiesi tuon olevan rouvalla vain
hätäpäisen, hienommanlaisen tavan ilmoittaa hänelle, että kun hän
(rouva) oli poissa, ei kotona annettu mitään kunnon päivällistä, koska
herra ja neiti myöskin olivat päivällisellä tuttujensa luona, joissa
kotiopettaja ei ollut tervetullut vieras. "Vai niin", vastasi herra
Vigert haukotellen ja jalkojaan ojentaen, "kiitoksia tiedosta."

Rouva katsahti häneen vihaisesti. Miten hävyttömästi hän haukotteli
rouvalle vasten silmiä ja vielä semmoiselle rouvalle, jonka talossa hän
oli palkattuna palvelijana! Hän olisi mielellään antanut herra
Vigertille korvapuustin, jos vaan olisi uskaltanut, mutta se kun oli
vähän arveluttavaa, työkkäsi hän sen sijaan pikku Miiaa koko voimallaan
eteenpäin, kääntyi seljin kotiopettajaan ja astui pitkin askelin alas
laivasillalle, jossa kohta sen jälkeen kävi höyrylaiva ja vei rouvan
ynnä lapset kaupunkiin.

Herra Vigert puolestaan maksoi rouvalle koron kanssa tuon
hyväntahtoisuuden, jota rouva tunsi häntä kohtaan. Sentähden hän vain
piti paljon Burströmiläisistä, kun voi halveksia heitä niin
perinpohjin, ett'ei hänellä tarvinnut olla mitään omantunnon vaivoja,
vaikka olisi kuinka huonosti hoitanut kotiopettajan-tointansa. Vigert
piti Ludvig-poikaa niin turmeltuneena, ett'ei hänestä enää voinut
mitään hyvää saada tekemälläkään; koska hän nyt kerran oli ruvennut
hänen kasvattajakseen, opetti hän häntä pari tuntia päivässä, vaan
muuten antoi hän pojan olla omissa hoteissaan ja itse makaili
riippuverkossansa lueskellen. Välistä kyllä saattoi häntä häiritä
kimakka hätähuuto ja kun hän silloin läksi etsimään häiriön syytä
saattoi hän esimerkiksi löytää jonkin Jonsonin nenällänsä maassa ja
nuoren Burströmin häntä jonkin muinaisen tyrannin tavalla elävältä
hautaamassa; mutta kun Jonson oli pelastettu ja hänen kiusaajansa
asianmukaisesti kuritettu, palasi herra Vigert tyynesti mäelle
riippuverkkoonsa lukemaan. Vaikka hän oli käsittänyt kotiopettajan
tehtävät näin mukavalla tavalla, oli hänellä kuitenkin hirveän ikävä
Burströmissä, ja joll'ei siellä olisi ollut tuota kaunista koivikkoa,
ihanaa kesäistä ilmaa ja hovioikeudenneuvos Hedenstamin perhettä, joka
asui lähellä eräässä huvilassa ja jonka seurassa hän erinomaisen hyvin
viihtyi, niin olisi hän jo ammoin pistänyt pillit pussiin ja muuttanut
majaa muualle.

Saatuaan kertomuksen loppuun luetuksi pisti herra Vigert kirjan
rintataskuunsa, pudistelihe, käänsi päänalaista, otti lasit
silmiltänsä, asettui mukavimpaan tapaan ja jäi hetkiseksi suloisen
miettimisen tai miettimättömyyden valtaan, kepillänsä hiljaa sysien
verkkoansa edestakaisin heilumaan.

Hän oli äsken täyttänyt viidennenkolmatta vuotensa, mutta kuitenkin oli
hän jo kokenut paljon maailmaa, niin paljon; että hän itse luuli
kokemustansa äärettömäksi. Noin viisi vuotta sitte luultiin häntä monen
sadantuhannen perijäksi, mutta onnettomat keinottelemiset ja
asiatuttavuudet tuon vanhempien rikkauden äkisti lopettivat. Isä tahtoi
silloin poikaansa taivuttaa lopettamaan opintietä ja ryhtymään johonkin
käytölliseen toimeen, mutta poika sen tuuman hylkäsi ihan jyrkästi.
Mitä hän muuten tunsi tai ajatteli muuttuneesta asemastaan, ei hän
kenenkään antanut edes aavistaakaan; hän piti ajatuksensa ominaan ja
työskenteli vain sitkeällä, väsymättömällä pontevuudella, joka ennemmin
tai myöhemmin voittaa kaikki ulkonaiset vastukset. Kesällä oli hän aina
kotiopettajana ja talvella antoi opetusta suuretieteessä, siten
hankkien välttämättömät tarpeensa.

Mitään varmaa tulevaisuuden suunnittelua ei hän vielä ollut tehnyt,
mutta sen sijaan kosolta tuulentupia. Joku aika sitte julkasi hän
muutamia kirjallisia pätkiä, ja se suosio, jolla arvostelijat ne
ottivat vastaan, oli melkoisesti laajentanut hänen toiveitansa. Nyt hän
valmisteli kirjoitelma- ja arvostelukokoelmaa, jonka sitte vast'edes
aikoi julaista.

Maattuaan ja kiikuttuaan puolisen tuntia riippuverkossa alkoi hänestä
tuntua vähän yksitoikkoiselta tuo taivaan ja puiden katseleminen sekä
itikkain pois ajeleminen, jotka itsepäisesti yhä vain laulaa
tillittivät hänen ympärillänsä. Hän laskeutui maahan, veti suoraksi
housujensa lahkeet ja nuttunsa helmat, pani lasit silmilleen ja hatun
päähänsä, otti kepin käteensä ja läksi astumaan Hedenstamin huvilaan.
Kello oli puoli-kolme, hän tiesi rouva Hedenstamin hänen molempien
serkkujensa, neiti Arnellien, siihen aikaan aina istuvan kuistilla
ompelemassa, ja hän itsekseen aprikoi, että jos hän nyt meni sinne,
niin hänet pidätettiin päivälliselle.

Hän hymyili koko ajan itsekseen, kun astuskeli ja pieksi kepillään
heinikkoa tien varrelta. Hän ajatteli Arnell-neitejä; niissä tytöissä
oli jotakin hullunkurista, joka hyvin huvitti häntä. Vaikka he olivat
hänen ikäisensä, piti hän kuitenkin heitä suurina lapsina, joilla ei
muka ollut yhtään kokemusta. Mitäpä pari tuommoista tyttöä, jotka eivät
olleet muuta tehneet kuin tanssineet pidoissa ja laulaneet
illanvietoissa ja joita mamma ja pappa ja tätit olivat tarkasti
vartioineet, mitäpä he voivat tietää elämästä? Samalla myönsi hän, että
Arnell-neideistä voi "tehdä" jotakin; he eivät olleet ihan muiden
tyttöjen kaltaiset, vaan osasivat keskustella kaikenlaisista aineista,
ja hyvin oli hauskaa vaihtaa ajatuksia heidän kanssansa, varsinkin
Cecilian, jonka hän aina suureksi huvikseen sai jumalattomilla
mielipiteillään tyytymättömyydestä kiivastumaan. Arnellit puolestaan,
jotka olivat suuressa maailmassa seurustelleet ja olleet monissa
kauneissa ja ihanoissa rakkausseikoissa osallisina, pitivät herra
Vigerttiä oikeana "keltanokkana" ja sanoivatkin keskenänsä häntä vain
"pojaksi". Jonkinlaista vetovoimaa he hänessä kuitenkin tunsivat, sillä
he aina tulivat iloisiksi ja vilkkaiksi, kun vain saivat nähdä hänet.
Vigert oli ihan toisenlainen, kuin he olivat tottuneet herroja
näkemään. Ne nuoret herrat, jotka vierailivat päätirehtöri Arnellin
kotona, olivat kaikki niin kohteliaat ja siistit, puhelivat naisten
kanssa aina hienoin ja hyvin valituin sanoin ja olivat ihanteellisia
mielipiteiltään. Herra Vigert sen sijaan lausui ihmisistä hirmuisimpia
asioita, niin kauheita, ett'eivät neidet niitä ollenkaan sanoneet
uskovansa, mutta eivät kuitenkaan voineet olla sitä uteliaalla
mieltymyksellä kuulematta.


II.

Herra Vigert oli aivan oikein aprikoinut; rouva Hedenstam ja neidet
Arnell todellakin istuivat kuistissa ja ompelivat. He ottivat hänet
vastaan hyvin ystävällisesti; hän ja neidet hymyilivät tervehtiessään
toisiansa, -- melkeinpä aina he muuten nauroivatkin, milloin toisensa
tapasivat, niinkuin olisi heillä ollut jotakin vain heidän yhteistä
iloista naurettavana.

"No," alkoi herra Vigert, käytyänsä rouva Hedenstamin kehoituksesta
istumaan, "no, oletteko tätä lukeneet, hyvät neidet?"

Hän otti Kjellandin novellin povitaskustansa ja ojensi sen neideille,
puolittain kiistanhaluinen katse silmässä.

Cecilia katsahti pikaisesti kirjaan päin.

"Olemme!"' vastasi hän ripeästi, "taikka oikeammin minä vain
puolitiehen, vaan Agnes loppuun."

Herra Vigert siirtyi likemmäksi Agnesia. Kaikkien kasvoilta loisti
hymy, sillä he tiesivät, mikä miellyttävä väittely nyt oli alkamassa.

"No, mitä sanotte, neiti? Eikö se ole vallaton, mestarillinen?"

"Kyllä, totta tosiaan, se on vallan erinomainen," vastasi Agnes, "mutta
ei herra Kjelland eikä kukaan muu kirjailija, vaikka olisi miten
nerokas, saa minua uskomaan..."

"Ei herra Kjelland eikä kukaan muu kirjailija saa minua uskomaan, että
maailmassa olisi vain tyhmiä ja huonoja ihmisiä," täytti Cecilia.
Neidet Arnell puhuivat aina yht'aikaa. Varsinkin oli Cecilian vaikea
antaa sisarensa päästä lauseen loppuun asti, ja kun heillä enimmäkseen
aina oli samat mielipiteet, sopikin hyvin puhua yksiäänisesti.

"Jos ensinkin tarkastamme sankaritarta," jatkoi Agnes sisaren
säestyksellä, "niin eihän hänessä ole mitään viehättävää, hän kun on
ihan veltto ja tahdoton. Se ei ole lainkaan luonnollista, tuo, sen
vakuutan; ei ole ketään naista, joka ei taistelisi, ponnistelisi ja
kärsisi semmoisissa oloissa..."

Herra Vigert viittasi kädellään tyytymättömästi ja pudisti päätään.

"Oh, teidän lorujanne!" huudahti hän, sääliväisesti hymyillen.
"Luuletteko te, neiti, sen olevan jotakin tavatonta, jotakin, josta
ansaitsee meluta? Semmoistahan tapahtuu joka päivä, se on ihan
tavallisinta, eikä ansaitse niin paljon vaivata aivojansa sen tähden.
Jos ottaisimme selon, niin näkisimme parastaan joka toisen naisen..."

"No, no, herra Vigert!" keskeytti rouva Hedenstam, tyytymättömästi
pudistaen päätänsä.

"Niin, minä pyydän anteeksi, hyvä rouva ja hyvät neidet", vastasi herra
Vigert, "minä en ehkä saa lausutuksi ajatuksiani kyllin hienolla
tavalla. Mutta vika ei ole minun, vaan Herran, joka on niin laitellut
tämän maailman, ett'ei siitä voi puhua parempien naisten seurassa."

"Hyi, miten te olette törkeä!" hätäilivät molemmat neidet, puoleksi
nauraen, toiseksi pahastuen.

"Ei Herra ole niin laitellut, vaan ihmiset itse sen niin huonoksi
mullistelevat," sanoi rouva Hedenstam vakavasti.

"Mutta teidän uskonoppinne mukaan, Herrahan se on luonut ihmisen.
Mitenkä se soveltuu yhteen?"

"Jumala on tosin luonut ihmisen, mutta hän loi ihmisen hyväksi ja
onnelliseksi, ja itse hän lankesi syntiin..."

"Vai niin. Se tuo nyt ei oikein sovellu minun ajatusoppiini, mutta
älkäämme huoliko ryhtyä jumaluusopillisiin väittelyihin. Ihmiset ovat
pahat, samapa sitte, Herrako heidät on tehnyt sellaisiksi vaiko he itse
ovat siksi tulleet, -- ja kun nyt kirjailijan tulee pysyä
totuudessa..."

"Niin, mutta siinäpä juuri kirjailijat eivät pysy!" keskeytti Cecilia.
"He oikein poimimalla poimivat kaikki, mitä on kurjaa ja huonoa, mutta
hyppäävät kaiken kauniin ja jalon ohitse, jota myöskin on olemassa. Jos
minä olisin kirjailija," jatkoi hän loistavin katsein, "niin kuvailisin
jotakin kaunista, enkä tuommoisia kurjia rakkausjuttuja, joissa ei ole
todellista, vahvaa rakkautta eikä jaloa naista, joka ylentää ja
jalostuttaa miehen, jota hän rakastaa..."

"Sen kyllä uskon, ainahan on naisten lempiaatteena ollut rakkaudesta ja
kääntymisestä kirjoittaminen. Onneksi alkaa yleisö nyt kyllästyä
semmoisiin historioihin. Jos te aiotte ruveta kirjailijaksi, neiti,
niin pitää teidän kerrassaan hyljätä nuo mummon ihanteet! Ne hajahtavat
oikein homeelta!"

"Niin, te, herra Vigert ette varmaankaan ole rakkauteen taipuvainen?"
vastasi Cecilia, kohottaen hiukan kulmiansa ja puolittain
keikailevasti, puolittain veitikkamaisesti katsoa pilkistäen
silmillänsä.

"Minäkö?" huudahti herra Vigert, hypähtäen hiukan penkillänsä ja hänen
mustanruskeista silmistänsä leimahti koko joukko säkeniä. "Ah, hyvä
neiti, lempi on aina ollut minun kiusani; aina siitä asti, kun olin
pikku poika nulikka, on se asunut ruumiissani. Mutta se tekee ihmisen
vain veltoksi ja toimettomaksi, se on ajettava pois, milloin se rupeaa
vaivaamaan, pois ajettava eikä valtaan päästettävä..."

"Mutta voipa sattua, ett'ei sitä jaksa ajaa pois," arveli Agnes ja
katsahti hymyillen ylös.

"Oh, kyllä! kyllä sen jaksaa," vastasi Vigert iloisesti, "jos vain ei
ole lukenut liian paljon vanhoja naisromaaneja!"

"Te puhutte kuin kokematon poika," sanoi Agnes, olkapäitään vähän
nykähyttäen. Hän oli kokenut oman elämänromaaninsa, pitkän, kauniin
romaanin, jossa oli ollut paljo rakkautta ja kyyneleitä; sentähden
luuli hän olevansa oikeutettu tuntemaan, että oli vähän muita
kokeneempi.

Herra Vigert alkoi nauraa iloista, heleää, hyväntahtoista nauruansa.

"Ah, tehän olette oivallinen, oikein jumalallinen!" huudahti hän,
lyöden käsiään edestakaisin polviansa vasten. "Ette usko, miten te
olette hullunkurinen! Mitä kokemusta _teillä_ oikeastaan on maailmasta,
neiti? Mitä te elämästä tiedätte? Ette enempää kuin tuo lintu" -- hän
osoitti linnunhäkkiä, joka riippui katosta -- "tietää metsästä tai sen
täysinäisestä, voimakkaasta ja rikkaasta luonnonelämästä. Välistä
lasketaan naaraslintu sen luokse ja silloin se visertelee ja rakastaa
ja laulaa rakkaudesta, ja sitte kuvittelee se luultavasti mielessään,
ihan kuin tekin, tietävänsä kaikki elämästä. Ei, uskokaa, neiti, te
ette siitä tiedä enempää kuin lintukaan. Ei teidän laistenne naisten
sovi puhua elämän kokemuksesta. Jos isänne joutuisi köyhäksi ja teidän
täytyisi itsenne ansaita elatuksenne, täytyisi tehdä työtä, sitte vasta
saatatte puhua kokemuksesta. Katsokaas," jatkoi hän, ja hänen katseensa
muuttui vakavaksi, lämpimäksi, "minä tuota vähän tunnen, minä. Minulla
on kaksi sisarta, molemmat kasvatetut niinkuin tekin varallisuudessa,
ja sitte heidän ihan äkisti täytyi itsensä ruveta työllään ansaitsemaan
elatuksensa. Puhukaa heidän kanssansa, niin saatte kuulla! He eivät
ihaile mitään naisromaaneja, he eivät elä jonkun miehen rakastamista ja
kääntämistä varten, sen saatan vakuuttaa! He tekevät työtä, he
tietävät, että elämä on taistelua, taistelu sitä varten, että saisi
paikan, josta elää, ja se taistelu voi usein olla hyvinkin raskas ja
ankara, mutta se karkasee meidät, tekee mielemme lujaksi ja rohkeaksi.
Ja siinä taistelussa, näettekös, oppii tuntemaan maailman ja ihmiset!
Eivät kuhnurit eikä emä rakenna mehiläispesää, vaan työmehiläiset, ja
ne ne myöskin saavat nähdä maailmaa, kosketella kukkia ja ryöstää
niistä hunajan!"

Hänen mustat silmänsä säkenöivät; pyöreästä punakukkaisesta muodosta
loisti lapsellista rohkeaa uljuutta, kun hän puristi nyrkiksi pienen,
vaan lujan kätensä ja ikäänkuin uhoitellen pudisti lyhyttä, pontevaa
käsivarttaan.

Agnes ja Cecilia katselivat häntä koko ajan hyvin tarkkaavaisesti.
Miten omituinen, yksinkertainen mies hän oli! Koko hänen olentonsa,
hänen vartalonsa, muotonsa, äänensä ja liikkeensä olivat niin terävät
ja tarkkapiirteiset, että ne vastoin tahtoakin painuivat katsojan
mieleen. Pitkän ajan vielä jälkeenkinpäin, kun jo oli erottu hänestä,
häilyi hänen kuvansa silmissä ja ääni ja nauru soi korvissa, aivan
samoin kuin muutamat sukkelat sävelet kaikuvat kuulijan ympärillä vielä
kauan aikaa sen jälkeen kun ne jo ovat vaienneet.

"Mutta luuletteko," sanoi Agnes hetkisen vait'olon jälkeen, joll'aikaa
kukin oli istunut ja mietiskellyt itseksensä, "luuletteko, että vain
köyhyys, rahalliset huolet ja muut semmoiset opettavat meitä tuntemaan
maailmaa? Ettekö usko olevan hiljaisia, salaisia taisteluja, joita ei
kukaan näe, mutta jotka kuitenkin yhtä suuresti, ehkäpä suuremmassakin
määrässä kuin ulkonaiset huolet paljastavat meille elämän
salaisuuksia?"

Hän istui ja puhuessaan piirusteli pöytää ompeluneulalla; vaiettuaan
käänsi hän silmänsä ylöspäin ja katse, joka kohtasi Vigerttiä, oli
hyvin pitkä ja salaperäinen.

"Kyllä," vastasi hän, "sen kyllä uskon, mutta se tapahtuu hyvin
yksipuolisella tavalla. Ne taistelut ovat vain pikku kahakoita, monesti
kyllä tulisia ja kiivaita, mutta suuriin, verisiin sotiin, joissa
taistellaan voiton ja tappion uhalla, niihin ette to koskaan joudu.
Katsokaas, neiti, mitä sanon teille, ett'eipä juuri ole mitään, joka
kerrassaan tuottaa meille niin suuren joukon ihmisten tuntemista, kuin
elatushuolet. Mitä kaikkea saakaan oppia, kun joutuu tekemisiin
koronkiskurien, asioitsijain ja muiden semmoisten kanssa ja sitte
vararikkoon! Miten paljon ahneutta, viekkautta, kurjuutta ja tyhmyyttä
silloin saa nähdä! Oih, minä vakuutan, että nuo kokoukset ja
neuvottelut, ennenkuin myrsky puhkeaa pauhaamaan, ovat oikeita
tuommoisten ominaisuuksien näyttelyjä! Silloin tulee pitää silmät auki.
Ja miten perinpohjaisesti saa nuori tyttö tutkia ihmiskurjuutta, kun
hänen isänsä ihan äkisti tekee konkurssin ja hänen entiset nuoret
ystävänsä kääntyvät häneen seljin ja nuoret herrat, jotka vielä äsken
häntä imartelivat, tulevat äkisti lyhytnäköisiksi, niin ett'eivät edes
huomaa häntä, kun kadulla vastaan tulevat! Ne ovat oivallisia
tilaisuuksia, ne! Silloin sitä oppii ihmiset tuntemaan, näette, neiti!"

Hän hieroi hyvillään käsiänsä ja nauroi, osoittamatta vähääkään
katkeruutta. Häntä näyttivät oikein sydämmeen asti huvittavan kaikki
nuo surulliset havainnot.

"Ei, ei, herra Vigert!" huudahti rouva Hedenstam, ja molemmat tytöt
häntä innokkaasti kannattivat. "Minä vakuutan, että te liioittelette!
Niin sydämmettömät ja halpamaiset eivät ihmiset ole. Te maalaatte liian
mustaksi."

"Maalaanko? Enpä toki!" vastusti Vigert istuutuen ylemmäksi penkille ja
vakuuttavalla kädenliikkeellä painattaen lakin syvemmälle päähän.
"Kyllä minä liiankin lempeä olen enkä liiaksi suurentele. Teidän ei
vain pidä sanoa sitä kurjaksi, halpamaiseksi, törkeäksi tai mitä muita
sellaisia nimiä voisittekaan ihanteellisuudessanne keksiä; se on ihan
suorastaan vain inhimillistä eikä mitään muuta. Minusta on päinvastoin
oikein miellyttävää katsella, miten ihmiset sotkeutuvat huonoihin ja
rumiin asioihin. Sieluni ja Jumalan kautta," jatkoi hän, eteenpäin
kumartuen, päätänsä kallistaen, lyöden kätensä yhteen ja vähän
murtavasti ikäänkuin laulamalla painaen joka sanaa, niinkuin hänellä
oli tapana, milloin tahtoi sanansa oikein voimakkaiksi saada, "sieluni
ja Jumalan kautta ei ainoakaan henki Burströmin perheessä ole
rahtuistakaan parempi kuin Kjellandin kuvaamat henkilöt, jotka
kertomukset ovat eräällä taholla saaneet aikaan niin paljon huutoa
roskakirjallisuutta vastaan? Te ette varmaankaan ole koskaan joutuneet
asioihin tuommoisten puolisivistyneiden, rikasten porvariperheiden
kanssa, mutta minulla on ollut se onni sekä isäni konkurssissa, että
kotiopetus-toimissani: minä heidät tunnen. Ettekö luule esimerkiksi
rouva Burströmin olevan oikea Kjellandin henkilö, vieläpä kaikista
sydämmettömin ja turhamaisin?"

"Kyllä tosiaankin," vastasi Cecilia, "sen kyllä uskomme. Minulla ei ole
suurta kunnioitusta Burströmiläisiä kohtaan," jatkoi hän, halveksivasti
nykähyttäen olkapäitään. "Mutta luuletteko te todella kaikkien rikasten
olevan ahneita, teeskenteleväisiä ja sydämmettömiä ja kaikkien köyhien
olevan rikasten sorrettavina, petettävinä ja turmeltavina? Ettekö usko
olevan semmoisiakin rikkaita, jotka tuntevat osanottoa ja todellakin
tahtovat auttaa?"

"Onhan niitä ihan varmaan, varsinkin koko joukko semmoisia, jotka siitä
puhuvat. Onpa niitä paljo, jotka toimittelevat apumarkkinoita, kokoovat
köyhäinkoteja ja turvapaikkoja ja jakavat hopeahäissänsä summittain
rahaa köyhille. Antoihan esimerkiksi Burströmkin hopeahäissänsä 10,000
kruunua köyhien varalle."

"Niin, ja olihan se hyvin kauniisti tehty."

"Totta se oli kauniisti, ainakin oli niin sanomissa. Voittepa sitä
paitsi kuvitella mielessänne, miten iloisella ja ylevällä mielellä hän
on sinä päivänä ollut, kun hän muuten aina ajaa kerjäläiset pois eikä
koskaan ota kävelylle lähtiessään kukkaroa taskuunsa, ett'ei suinkaan
tarvitsisi antaa ropoa eikä lainata."

Kaikki naiset nauroivat.

"Te olette varmaankin oikein paha mies, herra Vigert!" sanoi Cecilia.

"Jos te tuntisitte minun vanhempani ja vanhempieni vanhemmat, saisitte
ihan toiset ajatukset varakkaista ihmisistä," vastusti Agnes vakavasti.
"Ei koskaan ole sanomissa, mitä he tekevät, eikä mamma ole koskaan
osallisena apumarkkinoissa, mutta luulenpa, että jos kysyisitte heidän
köyhiltänsä, voisivat he sanoa teille olevan rikkaitakin, jotka tekevät
köyhille hyvää."

Hän punastui, kun oli saanut lausutuksi sanansa, ja aikoi vähän
hätäisesti ommella työtänsä; hänestä tuntui itsestään, kuin olisi hän
tahtonut muka kerskailla.

Herra Vigert kumarsi hänelle tavattoman kohteliaasti.

"Sitä en ollenkaan epäile", vastasi hän, "enkä mitään enemmin halua
kuin oppia tuntemaan teidän vanhempanne."

Siitä syntyi hetkisen kestävä ujo äänettömyys. Ei kumpikaan neideistä
osannut sanoa mitään. Molemmat ompelivat kiireesti ja katsahtivat
nopeasti, kysyväisesti toisiinsa. Mitäkähän oikeastaan heidän
vanhempansa, joilla oli ankarat, hienot, vähän vanhanaikaiset
mielipiteet, arvelisivat tästä suorapuheisesta nuoresta herrasta?

"No varjele, kello on jo kohta neljä!" huudahti nyt rouva Hedenstam,
nousten ja pannen työnsä syrjään. "Nyt saatte te, tytöt ja herra
Vigert, mennä vastaan setä Konradille, niin saan minä täällä vähän
järjestellä. Miten nopeasti aika onkin kulunut, minä en luullut kellon
vielä olevan kaksikaan! Ei koskaan aika kulu niin nopeasti kuin
Arnellien seurassa."

Hän nykäsi Ceciliaa leuasta, katsoi häntä silmiin veitikkamaisesti ja
ihastuneesti ja suuteli häntä pari kertaa. Neidet Arnell ja rouva
Hedenstam kunnioittivat hiljaisesti, syvällisesti, melkeinpä
ihmettelevästi toisiansa ja toistensa toimia. Yleensä ihmettelivät
Arnell-neidet suuresti ystäviänsä eivätkä koskaan kärsineet kuulla
mitään muistutusta heistä. Heillä olikin koko joukko virheettömiä
mallihenkilöitä sekä Etelä- että Pohjois-Ruotsissa, joiden kanssa he
olivat tavattoman tiheässä ja vilkkaassa kirjeenvaihdossa.

Cecilia ja Agnes käärivät koruompeluksensa kokoon, ottivat hattunsa ja
kävelivät alas laivasillalle, seurassansa herra Vigert, joka
lakkaamatta huvitteli heitä leikillisellä, viehättävällä tavallaan.
Rouva Hedenstam sill'aikaa järjesteli huoneet, laitteli tuoreita kukkia
astioihin, katatti pöydän kuistille, asetti esiin voileipäpöydän, niin
että kun hovioikeudenneuvos ja hänen kolme vierastansa parinkymmenen
minuutin kuluttua astuivat rannasta ylös, oli kaikki valmisna ja hän
itse tapansa mukaan seisoi porstuan portailla antamassa miehellensä
tervehdyssuutelon.

Hyvin iloisiksi ja hupaisiksi vilkastuivat mielet päivällisten aikana.
Neidet Arnell ja setä Konrad, joksi he sanoivat hovioikeudenneuvosta,
olivat hyvin hyvät ystävät; Konrad laski leikkiä ja ivasi heitä aina
jostakin ihailijasta, niin että lakkaamatta naurettiin ja ilvehdittiin,
milloin he vain joutuivat yhteen.

"Niin, pikku Cissa, nyt siitä kohta tosi tullee!" sanoi
hovioikeudenneuvos, naukattuaan pienen päivällisryyppynsä ja pantuaan
lasin pöydälle. "Minä tapasin tänään erään luutnantin ja pyysin häntä
tulemaan ensi sunnuntaina meille. Minä kerroin sinunkin olevan täällä
ja että sinusta olisi hyvin hupaista tavata häntä."

Cecilia punastui aivan korviaan myöten. Hänen kanssansa oli helppo
narrikoida, sillä hän tulistui pian ja syttyi helposti kuin ruuti.

"Mitenkä voittekaan, setä, sanoa mitään semmoista?" huudahti hän.
"Ikäänkuin minä piittaisin semmoisesta..."

"Niin, hyvä pikku Cissa, minä luulin sinun rakastavan häntä," vastasi
neuvos viattoman näköisesti, "punastuthan sinä aina, kun mainitaan vain
hänen nimeänsä."

"Tiedättehän kyllä, setä, että minä punastun ihan ilman syyttäkin,"
vastasi Cecilia hehkuen niin että oikein korvan lehtiä poltti.

Herra Vigert katseli häntä puoli ivallisesti, syödessään seinää vasten
nojautuneena suurta voileipää ja juustoa. Niin, olipa hänestä oikein
merkillistä, miten helposti muutamat tytöt punastuvat ihan syyttä --
taikkapa semmoisten herrojen tähden, jotka hänen mielestään olivat
melkein sama kuin ei mitään.

Sitte istuuduttiin pöytään ja jatkettiin puhelua samaan suuntaan.
Vigert ei puhunut niin paljoa kuin ennen; hän paraastaan kuunteli ja
teki havaintojansa.

Päivällisen jälkeen oleskeltiin kuistissa ja juotiin kahvia. Sitte
lauloivat Cecilia ja rouva Hedenstam yhdessä ja Agnes säesti soitolla.

Herra Vigerttiä musiikki ei ollenkaan viehättänyt, vaikka hän oli siksi
kyllin kohtelias, että aina toista vakuutti; hän tajusi yhtä vähän
musiikkia kuin varis, ja kun naiset rupesivat yhdessä laulamaan erästä
kappaletta "Figaron häistä," istuutui hän sohvalle pianon vastapäätä ja
tutki huvikseen heidän vartaloitansa ja katsettansa. Neiti Cecilialla
oli pitkä, hoikka, muhkea vartalo ja pieni pää, jota hän piti pystyssä
hyvin ylevällä, jopa vähän ylpeälläkin tavalla. Muuten ei hän ollut
erinomaisen kaunis, mutta kasvot puhuivat selvää kieltä, niistä
kuvastuivat hänen sielunsa pienimmätkin väreet.

Agnes oli pienempi Ceciliaa, mutta paljoa kauniimpi. Hänellä oli
kalpea, säännöllinen muoto ja tummanharmaat, suloiset, säihkyvät
silmät.

Herra Vigert piti enemmin Agnesista, mutta Cecilia häntä enemmän
huvitti. "Neiti Agnes tarvitsee jotakin, joka häntä vilkastuttaa,"
ajatteli hän, "hän näyttää välistä niin kelvottoman autuaalta ja
teeskennellyn hartaalta. Muuten hän olisi oikein lumoava."

Laulun loputtua mentiin ulos kävelemään ja nauttimaan ihanaa kesäiltaa,
lämpöistä ilmaa ja vähän hiljennyttä linnunlaulua. Kotiin palattua
syötiin illallinen, ja sitte katsoi herra Vigert olevan ajan sanoa
hyvää yötä ja kiittää miellyttävästi kuluneesta päivästä.

Hyvästi jättäessään piti hän Agnesia hetkisen kiinni kädestä ja sanoi
hymyillen: "Tiedättekö, mitä olen koko illan ajatellut, neiti?"

"En," vastasi Agnes kummastuen.

"Minä olen koko ajan ajatellut pienoista Heinen runoa. Jos
tahdotte lukea sen, niin on se 'Buch der Lieder'-kokoelmassa
'Dichterliebe'-kappaleessa ja alkaa näin: 'Im Rhein, im heiligen
Strome, da spiegelt sich -- --' [Laulukirja. -- Runoilijan rakkaus. --
Reinissä, pyhässä joessa, kuvastuu --.] Sen pikku runon kirjoittaja
minä mielelläni tahtoisin olla ja sitte omistaa sen teille -- jos
näette olisin teihin rakastunut!"

Hän nauroi, päästi neiden käden, kumarsi pari kertaa muulle
herrasväelle ja juoksi alas portaita sekä polkua myöten, joka vei
Burströmin huvilaan; Agnes katseli vähän kummastellen hänen jälkeensä.

Kotiin tultuaan sai hän kuulla, ett'ei rouva Burström ollut tullut
illaksi kotiin; herra ja neiti olivat jo käyneet levolle. Kun kello oli
jo puoli yksitoista, eikä Vigerttiä enää haluttanut lähteä metsään
kävelemään ja filosofiallisia miettimisiänsä jatkamaan, meni hänkin
vuoteelle, mutta kuluipa pitkä hetki, ennenkuin hän nukkui. Hän
muisteli Arnell-neitejä ja kulunutta päivää. Mitähän oli Cecilia
oikeastaan tarkoittanut, kun sanoi, ett'ei Vigertillä ollut taipumusta
rakkauteen? Se lauselma ei häntä viehättänyt. Ei kukaan nuori, mies
eikä nainen, mielellään kuule semmoisia sanoja kuin ett'ei hän tajua
rakkautta, varsinkin jos sanoja on toista sukupuolta kuin se, jolle
niin sanotaan. Hän aprikoitsi, mimmoinenkohan nainen Cecilia oikeastaan
oli. Epäilemättä oli häntä paljon imarreltu eikä hän myöskään ollut
vapaa keikailemisesta, mutta Vigert ei oikein voinut uskoa, että
hänessä voisi syntyä mitään syvällistä tunnetta. Agnes sitä vastoin...

Pitemmälle hän ei kuitenkaan ehtinyt. Hänen arvelunsa Agnesista
hajosivat epäselviksi haaveksimisiksi, joita mielessä häilyy ennen
nukkumista, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua makasi hän jo sikeässä
unessa, antaen sen myöskin koko talolle tiedoksi tasaisilla, kovilla
kuorsauksilla, jotka pakottivat viereisessä huoneessa nukkuvan
Burströmin suuttuen nousemaan tilalla istualleen ja jyskyttämään
seinään, että hän toki vaikenisi.


III.

Seuraava päivä oli yhtä kaunis ja kirkas kuin edellinenkin. Taivas oli
käynyt tummansiniseksi ja selväksi, niinkuin kevätkesällä tavallisesti
tapahtuu, kun kauan on ollut muuttumatonta kaunista säätä. Aurinko
paistoi yhä kuumemmin joka päivä ja havumetsä tuoksui virvoittavaa
hajuansa. Vesi aleni rannoilla pitkän kuivuuden tähden; keskipäivällä
helteistä kuin saunassa, mutta iltapuolella oli ilmassa vielä vähäsen
kevään viileyttä jäljellä.

Matami Jonson otti ajasta vaarin ja käytti hyväkseen oivallista
kuivuuilmaa. Hän oli pessyt hienoja vaatteita jollekin herrasväelle ja
ripusteli niitä mäelle, jossa päivä oikein rääti ja vähän tuulikin,
niin että kaikki pian kuivi. Hänen kelpo poikansa oli tänään myöskin
lakannut tuosta ikävästä puutarhan puhdistustyöstä; kun ilma oli näin
ihana, oli hänestä vapaus suloisempaa ja hän juoksenteli ympäri mäkeä,
viskoi kiviä lahteen, kääri ylös lahkeensa ja kaaloi itsekin kauas
veteen. "Voi tuota poikaa," arveli matami, mutta hän ei enää jaksanut
lakkaamatta torua.

Hänen siinä puuhaillessaan juoksi kaksi nuorinta lasta, minkä
jaksoivat, alamäkeen, sysien toisiansa, tukka hajalla, peljästyneinä,
uteliaina ja kiihkoisina. Kohta tuli jäljestä Jonsonkin pitkin askelin.
Hänkin näytti hämmästyneeltä ja säikähtäneeltä; hän irvisti, otti lakin
päästänsä ja raapi niskaansa.

"Mitä ihmettä tämä tietää?" kysyi matami peljästyneenä tuosta kaikkien
äkillisestä tulosta.

"Rouva on siellä", toimittivat lapset kilpaa, läähättäen ja kuiskaten,
ikäänkuin olisi rouva ollut lähelläkin heidän takanansa, "hän sanoo
meidän varastaneen hänen korvarenkaansa..."

Matami katsoa tuijotti epäilevästi ja kysyvästi mieheensä.

"Niin, hän on ihan hulluna," todisti mies, yhä vielä käsi tukassa, "hän
on siellä tuvassa ja räiskää ja paukkaa. Hän sanoo Miian varastaneen
hänen kalliskiviset korvarenkaansa ja peustaa piirongin laatikoita,
niin että kaikki lentelee kuin höyhenet hänen ympärillänsä."

Matami Jonson kalpeni ihan ja polvet olivat vähällä pettää. Mutta hän
ei sanonut mitään, heitti vain vaatteet käsistänsä, sysäsi syrjään
lapset, jotka siinä seisoivat edessä, suut ja silmät ihan seljällänsä,
ja ylös mäkeä, Jonson jäljestä yhä mutisten: "ihanhan hän on hulluna."

Kun matami saapui pikku tupaansa, oli siellä surkea näky edessä. Vuode
oli pengosteltu, päänaluset viskelty pitkin lattiaa, kaikki laatikot
vedetyt pois piirongista ja tavarat heitelty huiskin haiskin lattialle
ja tuoleille. Piirongin edessä seisoi rouva, repien ja raastaen;
hän näytti olevan ihan vimmoissansa, kasvot ja hatun höyhentöyhtö
yhtä punaisina, kädet vapisivat ja tuontuostakin virutti hän
suonenvedon-tapaisesti ylähuulensa; vieressä seisoi herra, kiihkeästi
seuraten kaikkia hänen liikkeitänsä.

Heti Jonsonit nähtyään syöksähtivät herra ja rouva Burström heitä
vastaan syytellen ja uhkaillen. Varsinkin oli rouva hyvin puhelias; hän
näytti saavan tarpeellista helpotusta, kun kerran kiukku pääsi ilmi
puhkeamaan.

"Niin, malttakaahan vain, rosvot!" tiuskasi hän heristäen kädellään
matami Jonsonia. "Pois teidät ajetaan, sen minä sanon, ja linnaan
teidän pitää joutuman. Tuokaa paikalla tänne korvarenkaat, matami,
ell'ette tahdo, että minä päästän koko poliisijoukon niskoillenne. Ei
maksa vaivaa ruveta noin tyhmistyneeksi, kun tiedätte yhtä hyvin kuin
minäkin, että sikiö ne on varastanut. Tuokaa ne siis heti paikalla
tähän, sen neuvon hyvällä."

Matami Jonson pani kätensä ristiin ja puristi niitä varovasti
vastakkain.

"Niin totta kuin Jumala elää", sanoi hän ja mielenliikutus sai sanat
kurkkuun tukehtumaan, "en minä eivätkä lapsenikaan ole edes nähneetkään
korvarenkaitanne; vielä vähemmin niitä ottaneet."

Rouva Burström räjähti kovaan, terävältä ja raa'alta soivaan
pilkkanauruun, joka levisi ulos ovesta ja herätti pikku lintuset, jotka
istuivat oksillansa nukuksissa puolipäivän helteessä.

"Joko matami tai hänen pentunsa osaa hyvästi valehdella!" huudahti hän.
"Miia itse tunnusti ottaneensa korvarenkaat ja kätkeneensä ne piirongin
laatikkoon."

Matami Jonson säpsähti. Hänen silmänsä suurenivat ja käsi kääntyi
pyyhkimään otsasta tiukkuvaa tuskanhikeä.

"Onko Miia sanonut ottaneensa korvarenkaat ja peittäneensä ne piirongin
laatikkoon?" toisti hän matalalla äänellä.

"Oletko sinä tullut kuuroksi, akka roisto?" pilkkasi herra Burström.
"Etkö kuule mitä rouva sanoo?"

Matamin katse muuttui äkisti. Tuskaisuus katosi ja sijaan tuli jotakin
kovaa ja kostonhimoista.

"Sittepä te olette säikytyksellä saaneet Miian valehtelemaan!" huudahti
hän äkisti ja katsoi terävästi syyttäjäänsä.

Herra ja rouva Burström ihan vimmastuivat noista rohkeista sanoista ja
alkoivat uudestaan uhkailla poliisia ja vankeutta, ja nuori neiti
Burström, joka oli luonteeltaan tavattoman herkkätuntoinen ja sentähden
oli vain matkan päästä katsellut tapausta, kääntyi nyt äkisti seljin
koko joukkoon ja meni kotiin, selitellen, ett'ei mitenkään voinut
kuunnella tuommoisia, jotka haukkuivat ja rääväsivät.

Poistuivat myöskin hänen vanhempansa tuvasta. Ulos päästyään seisoi
rouva hetkisen vaiti ja katseli ilkeillä silmäyksillä ympärilleen;
sitte otti hän Jonsonin pienistä pojista yhden kiinni olkapäästä,
lykkäsi häntä edellään ja julisti hänen pääsevän Miialle seuraksi,
kunnes jompikumpi heistä tunnusti totuuden, missä korvarenkaat olivat.

Matami Jonson punastui hyvin ja aikoi juosta tempaamaan pois poikaa
häneltä; mutta Jonson pidätti häntä.

"Maltahan, Kristiina," kuiskasi hän tarttuen hänen käteensä, "emmehän
ihan varmaan tiedä, onko tyttö ehkä ottanutkin korvarenkaat."

Vaimo ei vastannut; hän vain tempasi kätensä irti ja katsahti mieheensä
halveksivasti. Mutta kuitenkin antoi hän rouva Burströmin mennä polkua
myöten ja viedä pojan mennessään.

Matami seisoi liikahtamatta ja katsoa tuijotti rouva Burströmin
jälkeen. Kun rouvaa ei enää näkynyt, palasi hän tupaan ja alkoi edes
vähän järjestellä.

Hän oli koko ajan vaiti; silloin tällöin vapisi hänen rintansa,
ikäänkuin tukehutetusta itkuhuokauksesta. Mieskään ei tullut mitään
sanoneeksi, hän näytti säikähtyneeltä ja hätäytyneeltä, repi tukkaansa
ja tuontuostakin katsahti arasti ja kysyväisesti vaimoonsa, joka
levitti peitettä vuoteen päälle.

"Kuulepas, mitäs sinä ajattelet, Kristiina?" kysyi hän vihdoin
epäröisesti.

Matami Jonson kääntyi piirongista päin, jossa hän järjesteli, ja
katsahti mieheensä. Sitte sulki hän kovasti laatikon, sitoi liinan
kaulaansa ja sanoi jyrkästi:

"Mitäkö minä ajattelen? Että sinä olet nuhjus, kun et edes puolusta
omaa lastasikaan, ja että tuo rouva on itse piru. Mutta Jumala on
oikeuden Jumala ja Hän kyllä vielä antaa totuuden tulla ilmi!"

Niin sanoen läksi hän tuvasta rantaan vaatteiden puuhaan.

Alas ehdittyään alkoi hän ripeästi ripustaa vaatteita nuorille ja ottaa
pois kuivia. Mutta parin minuutin kuluttua laimeni työ; kyyneleet
heruivat silmiin ja tekivät hänen näkönsä himmeäksi, hän pudisti
päätänsä ja pusersi silmänsä, mutta vihdoin alkoi vesipisaroita
kieriskellä niin tiheään, ett'ei hän enää nähnyt mitään. Hän istui
kivelle, peitti kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.

Sitte tuntui hänestä paljon helpommalta; se tukahuttava tunne, joka
rinnassa oli ollut suljettuna, suli ja haihtui, hän hengitti jälleen
vapaammin ja voi taaskin ajatella selvemmin.

Puolenpäivän rinnassa meni hän ylös tupaansa, pani risuja lieteen ja
teki tulen, keittääkseen perunoita päivälliseksi. Jonson ei ollut
kotona, ja ruoanaika kului eikä häntä vieläkään kuulunut. Kaksi pojista
oli käynyt kyökissä ja he kertoivat nähneensä rouvan ja herran lähtevän
kaupunkiin, ja rouva oli niin vihainen, että...

Matami tunsi oudon ajatuksen nousevan mieleensä, kun mies viipyi niin
kauan. Jonsonilla oli aina ollut tapana, milloin vain jotakin ikävää
tapahtui taikka vaimonsa häntä torui, mennä juomaan. "Laupias Jumala,
kun pitää semmoinen elukka olla miehenä, joka ei mitään voi saada
selville..."

Väärin hän nyt kuitenkin oli tehnyt miehellensä; vähän ajan kuluttua
tuli hän kotiin ja ihan selvänä. Hän oli ollut koko ajan puita
sahaamassa. Vaimo pani pöydälle perunat ja mies söi hyvällä halulla;
mutta hyvin hän oli onnettoman näköinen, pudisti silloin tällöin
päätänsä ja huokaili välistä hyvin syvään.

"Mitä arvelet, Kristiina?" kysyi hän vihdoin. "Luuletko Miian ottaneen
korvarenkaat?"

Matami Jonson naurahti halveksivasti. "Ei enempää kuin minä tai
sinäkään!" vastasi hän.

Jonson näytti vähän miettiväiseltä. Hänellä ei ollut niin lujaa
luottamusta perillistensä hyveesen. Hänelle johtui mieleen, että pari
vuotta sitte oli näytetty toteen vanhimman pojan Niilon vähän
näpistelleen, ja hän nyt muistutti sen vaimolleen.

"Niin Niilo, se on ihan toista", vastasi matami suoravaisesti. "Mutta
Miia, se pieni, tyhmä raukka! Kyllä silloin itsensäkin pitää olla hyvin
yksinkertainen, jos semmoista voi uskoa!"

"Saattaapa olla niin," vastasi mies, "jos minä vain voisin ymmärtää,
mitä olisi tehtävä, että saisi asian selville!"

Matami ei heti vastannut. Hän katsoa tuijotti tuhkaan ja siveli
toisella kädellään paljasta käsivarttansa.

"Joll'ei rouva tänä iltana tuo lapsia tänne," sanoi hän sitte jyrkästi
ja yksitoikkoisella äänellä, "niin minä huomeisaamuna varhain lähden
kaupunkiin ja puhun itse heidän kanssansa ja tuon heidät pois. Ja jos
rouva rupee estelemään, niin menen nimismiehen luo, taikka tunnenpa
siellä kaupungissa erään semmoisen, joka kirjoittelee ihmisille; hän
kuuluu joutuneen riitaan lain kanssa, niin ett'ei hän voi panna omaa
nimeänsä näkyviin, mutta hän kuuluu auttavan köyhiä, ja hänet minä
sieltä etsin. Anderssonit kyllä tietävät ja neuvovat, missä hän
asuskelee."

Jonson kuunteli tarkkaan vaimonsa puhetta. Hän nyykäytti monta kertaa
päätään, ja syömästä päästyään istui hän pitkän ajan ikkunan luona,
ääneti ja ajatuksissaan

Vihdoin nousi hän, huokasi, otti lakkinsa ja alkoi lähteä.

"Kuules nyt, äiti", sanoi hän painaltaen lakin otsallensa, "ei sinun
tarvitse lähteä kaupunkiin. Minä lähden sinne itse tänä iltana ja otan
selon lapsista. Ja joll'en heitä saa mukaani, niin menen kutsumaan
nimismiehen. Minä lainaan soutuveneen tuolta alhaalta, niin ei matka
maksa mitään."

Matami Jonson näytti kummastuneelta.

"Niin, rakas Jonson", sanoi hän epäillen, "joll'et vain siellä tekisi
tyhmyyksiä. Älä koske viinaan, sen minä sanon, sillä silloin käy kaikki
hullusti!"

Jonson mutisi jotakin, mutta niin hiljaa, ett'ei sitä kukaan kuullut,
nyykäytti päätään vaimolleen ja läksi tuvasta.

Hänen poistuttuaan istuutui matami paikkaamaan Niilon housuja, joissa
oli suuri nelikulmainen reikä toisessa polvessa. Hän ei tuntenut
lainkaan voivansa täysin luottaa Jonsoniin; hän jotenkin varmaan tiesi
hänen palaavan tyhjin toimin. Nyt ei kuitenkaan voinut sen enempää
asiaan tehdä, ja olihan se toki levähdys. Hän istui ja kuroi, lapset
tulivat kotiin ja melusivat hänen ympärillänsä, ilta kului ja hän
joutui vähitellen suloiseen välinpitämättömyyden tilaan. Muistoja
lapsuuden ajoista liiteli hänen mielessänsä, muodottomia, epäselviä
muistoja, paremmin jonkin tarinan kaltaisia. Hän näki vanhan, kalpean
miehen, jota hän sanoi isäksensä, ja hän kuuli hänen sanovan
kummallisen terävällä ja katkeralla äänellä, joka katoamattomasti
painui hänelle mieleen: "Köyhä on aina väärässä."

Hän pani pois ompelutarpeet ja housut, teki voileipiä lapsille,
askaroitsi jotakin vielä tuvassa ja kävi sitte levolle. Hän ja tytöt
makasivat esihuoneessa, toiset lapset taampana pikku kammiossa.
Yö alkoi jo tulla ulkonakin, linnunlaulu vaikeni, viileitä
tuulenpuhalluksia kulki mäen yli. Tuvassa olivat kohta kaikki unen
helmoissa, heidän hengityksensä kuului epätasaiselta ja raskaalta
helteisessä huoneessa, jonka ilma sakenemistaan sakeni makaavien
huokumisesta ja lämpöisen kosteasta hajusta, joka levisi huoneesen yön
tullessa.


IV.

Rouva Burström oli käyttänyt yhtä yksinkertaista kuin viekastakin
keinoa, saadakseen Miian tunnustamaan varkauden. Heti kun kalliskiviset
korvarenkaat hävisivät, rupesi hän epäilemään Jonsoneja, joiden hän oli
monestikin nähnyt näpistelevän mehumansikoita kasvitarhasta, ja
merkillistä kyllä, hän valitsi uhriksensa siivoimman ja tyhmimmän
lapsen Miian. Kaupunkiin ja rouvan omaan asuntoon saavuttua, laittoi
rouva heti noutamaan puodista rusinoita, manteleja ja veskunoita,
asetti ne herkut Miian eteen sekä viereen vielä yhden kruunun rahankin,
ja sanoi sitte, että jos Miia tunnustaisi totuuden ja neuvoisi, mihin
oli pannut korvarenkaat, niin saisi hän kaikki nuo. Helpostipa Miia
tietysti tarttui ansaan; kiiltävä kruunun raha häntä varsinkin lumosi,
niin että hän heti vastasi ottaneensa ne korvarenkaat. Mutta hänellä
oli hyvin hidas keksimiskyky, niin että oli ihan mahdoton sanoa,
mihinkä olikaan ne peittänyt. Rouva sen sijaan sitä sukkelammin
ehdotti, että eivätkö ne ole mamman piirongin laatikossa, ja sen Miia
heti myönsi.

Kun rouva, turhaan etsiskeltyään kaikki matami Jonsonin laatikot
löytämättä mitään, joka olisi edes vivahtanutkaan kalliilta kiviltä,
sitte iltasilla palasi kaupunkiin, ryhtyi hän samalla tavalla
menettelemään poika Jonsonin kanssa, jonka juuri sitä varten oli
ottanut kaupunkiin. Mutta poika oli paljoa älykkäämpi kuin sisarensa;
hän tuotatti rouvalla ainakin toista vertaa enemmän rusinoita ja
manteleja ja kaksi kokonaista kruunua, ennenkuin tunnusti rikoksensa.
Sitte päästi hän vilkkaan mielikuvituksensa ihan valloilleen ja kertoi
panneensa korvarenkaat vinnin kattoon laudan alle, jota mielikuvituksen
lentoa rouva Burström oli yksinkertaisuudessaan heti valmis uskomaan.
Siispä hän seuraavana aamuna läksi taas maalle Jonsonien kattoa
tutkimaan ja jätti lapset lukon taakse tampuriin, jossa he saivat
kylliksensä huvitella rusinoilla, manteleilla ja veskunoilla.

Tuvassa tapasi rouva Burström matamin, joka pyytämälläkin pyysi häneltä
takaisin lapsiansa, sillä hän saattoi vaikka vannoa, että he eivät ole
ottaneet korvarenkaita, ja kuinka he olisivat voineet saadakaan ne, kun
eivät koskaan päässeet herrasväen huoneihin, j.n.e. Mutta ei rouva eikä
herrakaan, joka kohta tuli jälestä, kuunnellut häntä; he vain
vatkuttivat, että lapset itse ovat tunnustaneet ottaneensa
korvarenkaat, ja ell'ei se ollut totta, niin ei matami Jonson ollut
opettanut lapsiansa puhumaan totta. Sitte veti herra portaat esiin ja
rouva kiipesi ylös herran pidellessä portaita kaatumasta.

Rouva veti sieltä alas koko joukon rojua, vanhoja rääsyjä, ruostuneita
työaseita, heinätukkuja y.m., mutta kalliita kiviä tietysti ei löytynyt
minkäänlaisia. Rouva Burstöm oli kuitenkin tänään paljoa ystävällisempi
kuin eilen, hän vain ääneti kaiveli rääsyläjiä ja silloin tällöin puri
kovasti hammasta. Herra sen sijaan oli ihan kuin riivattu; hän räiski
ja pauhasi koko ajan, niin ett'ei matami Jonson ehtinyt saada senkään
vertaa suunvuoroa, että olisi lausunut edes sanan lapsiensa
puolustamiseksi.

"Ole vähemmällä, Burstöm", sanoi vihdoin rouva hyvin juhlallisesti ja
laskeutui alas. "Älkäämme tuhlatko sanoja noille ihmisille; se olisi
vain itsemme halventamista. Totuus kyllä vielä tulee ilmi."

Ja arvokkaisuudella, jonka tieto asiansa oikeudesta tuotti rouvalle,
otti hän miehensä kiinni käsivarresta, katsahti uhkaavasti matami
Jonsoniin ja läksi tiehensä, ilmoittaen kohta palaavansa voimakkaamman
avun kanssa.

Matami Jonson tunsi joutuvansa ihan toivottomuuden partaalle. Hän pani
kätensä ristiin ja väänteli niitä niin, että jäntevät sormet
paukkuivat. Hän kuuli, mitenkä rouva kartanolla tiuskui piioillensa,
kieltäen heitä kaikkia puhumasta sanaakaan Jonsonien kanssa, ja miten
neiti Burström huusi niin kovasti, että matami Jonsoninkin piti
kuuleman: "mamma raukka, kun hänen täytyy ryhtyä tekemisiin semmoisen
roistoväen kanssa!"

Mitä kummaa hänen nyt tuli tehdä? Mihinkä oli rouva vienyt lapset? Eikö
Jonson ollut tavannutkaan heitä, vai eikö hän ollut päässytkään
kaupunkiin asti, vaan pysähtynyt tiellä johonkin kapakkaan?

Toivottomuudessaan meni matami hovioikeudenneuvoksen kyökkiin ja kertoi
siellä murheensa kyökkipiialle ja emännöitsijälle, jotka hyvin innolla
kuuntelivat häntä. Kohta saivat myöskin neidet Arnell ja rouva Hedenstam
asiasta tiedon, ja kaikki kolme tulivat heti kyökkiin, jossa matami
Jonson sai uudestaan kertoa historiansa alusta loppuun asti.

He olivat hyvin osanottavaiset kuulijat. Cecilia oikein hehkui innosta
ja uteliaisuudesta, hän seurasi matamin kertomusta käsien
viuhtomisella, huudahduksilla ja punehtumisilla vuorotellen.

"Näettekös, täti!" sanoi hän melkein riemuiten ja katsahti rouva
Hedenstamiin, "mitä minä aina olen sanonut Burströmiläisistä!
Muistatteko, täti, miten minä varoitin joutumasta heidän seuraansa..."

Sitte ruvettiin vilkkaasti neuvottelemaan, mitähän nyt oikeastaan olisi
tehtävä.

Cecilia oli hyvin kostonhimoinen ja puolusti innokkaasti tehokkaihin
toimiin ryhtymistä, poliisien kutsumista, Burströmiläisten
manuuttamista tai muuta semmoista. Agnes pysyi tyynempänä, hän tunsi
syvimmin suurta sääliä ja koetti lohduttaa matamia, joka huomaten,
miten osanottavaisia toiset olivat, rupesi yhä surkeammin valittamaan
ja katkerasti nyyhkimään puhuessansa.

Rouva Hedenstam oli vähän varovaisempi kuin Cecilia. Hänen mielessänsä
välähti ajatus, että Jonsonit ehkä mahdollisesti olivatkin varkaat;
eihän hän sitä tosin uskonut, mutta ei ollut kuitenkaan ihan varma
heidän viattomuudestaan, ja sentähden oli parasta menetellä
maltillisesti.

"Nyt minä neuvon teille, matami, mitä teidän pitää tehdä", sanoi hän,
muutamia silmänräpäyksiä mietittyänsä, turvallisella, vakavalla ja
varmalla äänellä, kuten ainakin neuvoja jakaessa, ja se ääni oli hyvin
rauhoittava silloinkin, kun hän ihan tavallisimpiakin asioita neuvoi,
niinkuin esimerkiksi että mene ja pane maata, jos ketä nukutti, tai
nyhdätä pois hammas, jos kellä hampaita kolotti. "Teidän pitää odottaa
iltaan asti Jonsonia, kuullaksenne, onko hän saanut mitään aikaan.
Joll'ei, niin pitää teidän huomisaamuna varhain mennä kaupunkiin,
vaatia päästä lasten luo ja rouva Burströmin läsnä ollessa kysyä
heiltä, ovatko ottaneet korvarenkaat, ja jos he ovat valehtelemalla
omistaneet syyn, tunnustavatko he sen. Parasta olisi teidän ollut jo
alun pitäin lähteä Jonsonin sijaan. Eivät miehet, 'paremmat' eikä
'pahemmat', ole kyllin kekseliäät, kun on tämmöisistä asioista selko
saatava, sen minä sanon!"

Matami Jonson kuivasi kyyneleensä, huokasi ja pudisti päätänsä.
Herranen toki, miten oikeassa armollinen rouva oli. Tyhmeliinihän
Jonson oli ja aina oli ollut eikä hänestä koskaan voinut muuta
tullakaan. Mutta jos hän nyt ei tule tänä iltana, niin lähden minä
huomeisaamuna, niinkuin armollinen rouva neuvoi, ja Jumalan avulla
pelastan lapset, mietti matami.

Armollinen rouva toi nyt lasin viiniä, joka matami Jonsonin piti juoda
voimiaan vahvistaakseen, ja käski kyökkipiian antaa hänelle vähän
aamiaistakin. Pieni vaimoraukka näytti niin kalpealta ja kuihtuneelta;
suurten silmien alla olivat mustat, syvät kuopat, ja katkera katse,
joka näkyi hänen nauraessaan, oli tullut vielä selvemmäksi kuin
tavallisesti.

Matami joi viinin ja kiitti herrasväkeä ystävällisyydestä. Sitte söi
hän aamiaisen, jonka kyökkipiika oli eteen asettanut. Omituinen
suloisuuden tunne alkoi hiiviskellä hänessä; viini lämmitti niin
kummallisen ihanasti, tuntui niin keveältä sydänalassa ja jotakin
suhisevaa ja hyväilevää päässä. Hänestä ei elämä nyt näyttänyt niin
kärsimättömältä kuin äsken; hän oli ihan vakuutettu, että hän huomenna
oli saava takaisin lapsensa, ja hän istui pitkän ajan piikojen kanssa
puhellen ja kertoen heille juttuja Burströmiläisten perhe-elämästä,
jotka juuri eivät tehneet Hedströmiläisiä rouva tai herra Burströmin
ihailijoiksi.

Cecilia ja Agnes olivat sisällisessä kapinassa koko päivän.

"Hyvänen, semmoisia roistoja!" huudahti Cecilia heti kyökistä ulos
tultuaan, pani kätensä ristiin ja sitte ne taas kiihkoisesti ojensi
suoriksi. "Että saa ollakin olemassa sellaista ilkeyttä! Että ihmisten
sallitaankin käyttäytyä tuolla tavalla! Hyi! Minä en antaisi
semmoiselle ihmiselle kuin rouva Burströmille kättä edes yhdellä
sormellakaan! En voi sanoa, miten minä häntä halveksin ja inhoan
syvimmästä sydämmeni pohjasta..."

"Lopeta jo, hyvä Cecilia!" keskeytti Agnes. "Eihän asia siitä parane,
että sinä noin pauhaat. Jos pappa olisi täällä, niin varmaankin
halveksisit ja inhoaisit häntä vähemmin."

Cecilia vaikeni. Niin, Agnes oli hyvinkin oikeassa. Päätirehtori Arnell
ei koskaan sallinut tuomita ihmisiä, vaikka he kuinka viallisia
olisivat olleet, ja kun Cecilia jumaloitsi isäänsä, hillitsi hän aina
hänen läsnäollessaan sanansa, jotka olivat kiivaat, johtuivatpa ne
sitte myötä- tai vastatunnosta.

Ei sinä päivänä kuitenkaan voitu puhua muusta kuin Burströmiläisten
jutusta. Cecilialla oli kyllä tuhatkin ehdotusta. Hän ehdotti, että
heti lähdettäisiin kaupunkiin puhumaan hovioikeudenneuvoksen kanssa,
taikkapa myöskin itse mentäisiin suorastaan poliisikammariin syyttämään
Burströmiläisiä. Agnesin mielestä oli parempi lähteä ensin rouvan
puheille ja selittää hänelle, miten kova ja raaka hänen käytöksensä
oli. Rouva Hedenstam arveli samoin kuin Agnes, ja kaikki kolme he aivan
varmasti päättivät, että joll'ei matami Jonson huomenna saanut
lapsiansa takaisin, niin yhden heistä oli meneminen puhumaan rouva
Burströmin kanssa.

Kun hovioikeudenneuvos saapui kaupungista päivälliselle, ehti hän
tuskin tervehtiä tai saada hattua päästään, ennenkuin jo kaikki kolme
yht'aikaa syöksähtivät ahdistamaan häntä tuon tärkeän tapauksen
kertomisella. He puhuivat niin kiireesti ja niin sekaisin, että kelpo
hovioikeudenneuvokselta joutui pää ihan pyörälle.

"Ei, ei, hyvät lapset!" huudahti hän, tukkien sormillaan korvansa.
"Älkää kaikki yht'aikaa! Yksi kerrassaan! En minä käsitä sanaakaan, kun
noin pauhaatte. Kuinka se nyt olikaan?" jatkoi hän istuutuen kuistissa
tuolille, "onko rouva Burströmiä syytetty kalliskivisten korvarenkaiden
varkaudesta?"

"Ei!" huudahti Cecilia nauraen ääneensä, "ei se niin ollut! Päinvastoin
hän... Kas setä, näin on asia..."

Ja kun Cecilialla oli sukkelin kieli, sai hän sananvallan ja kertoi
koko historian, lisäillen siihen omatkin mietteensä ja kaunopuheiset
selityksensä. Rouva Hedenstam ja Agnes säestivät kertomusta vain
katseilla, kasvojen liikkeillä ja joillakuilla yksityisillä sanoilla.

Hovioikeudenneuvos pudisti päätänsä.

"Se on ruma juttu", sanoi hän vakavasti. "Jos lapset todellakin ovat
viattomat, ovat Burströmit menetelleet ihan vastoin lakia."

Cecilia riemuitsi.

"Mitä sanotte, setä!" virkkoi hän. "Oikein oivallista. Niin, senhän
kyllä saatoin arvatakin. No, hyvä setä, mitä on nyt ihan ensiksi
tehtävä? Manuuttaako heidät ... vai..."

"Tehdäkö?" toisti hovioikeudenneuvos ja nykähytti olkapäitänsä.
"Pelkäänpä, ett'ei nyt vielä voi tehdä mitään. Puhutella rouva
Burströmiä ehkä saattaisi ja siten toimittaa kaikki hyvin..."

"Kuuletkos!" kerkesi Agnes riemuiten sanomaan sisarellensa, "setä
ajattelee aivan samoin kuin minä..."

"Niin, mutta kun setä sanoo, että heidän menettelynsä on vastoin lakia,
olisi paljon parempi heti kääntyä laillisten virastojen puoleen",
vastasi Cecilia innolla; "pitäisikö tuommoisen konnuuden saaman
tapahtua rangaistuksetta. Minä toivon, että Burströmiläiset tuomitaan
vankeuteen, ehkäpä linnatyöhönkin?" lisäsi hän, kysyväisesti katsahtaen
hovioikeudenneuvokseen.

"Minä toivon, heidät tuomitaan maksamaan Jonsoneille kunniallinen
korvaus; se minusta on pääasia", lausui rouva Hedenstam pontevasti.

Hovioikeudenneuvos nauroi.

"Hyvät lapset, luultavasti heitä ei tuomita mihinkään! Mistäkä heitä
olisi muka syytettävä? Emmehän edes tiedä, ovatko Jonsonit ollenkaan
syyttömät. Toistaiseksi on parasta antaa asian mennä menojaan, ell'ei
tahdota koettaa, mitä hyvät sanat saavat aikaan."

"Niin, no koetetaan sitte hyvillä sanoilla!" kehoitti Cecilia
innokkaasti. "Jotakin meidän tulee ainakin tehdä, eikö totta, hyvä
setä; eihän voi antaa ihmisraukkoja tuolla lailla rääkätä, puhukaamme
rouvan kanssa..."

"Saatammehan arvella sitä asiaa", sanoi hovioikeudenneuvos nousten
ylös, "mutta kaikkein ensiksi tulee meidän syödä päivällinen, minulla
on hirveän nälkä, ja kun vatsa on tyhjä, ei silloin hyviä neuvoja
mieleen johdu."

Päivällistä syödessä neuvoteltiin koko aika tuosta tärkeästä asiasta,
pääsemättä kuitenkaan mihinkään päätökseen.

Iltapäivällä tuli herra Vigert; hän tietysti tiesi koko asian juurta
jaksain, ja hän uteliaasti halusi kuulla, mitä Arnell-neidet siitä
arvelivat.

"No, oletteko kuulleet, mitenkä rouva Burström on kohdellut Jonsoneja?"
kysyi Cecilia, heti kun herra Vigert ehti tervehtiä ja kiittää
viimeisestä.

"Tottahan", vastasi Vigert hymyillen ja pannen pois hattunsa ja
keppinsä sekä istuutuen. "Minä sain nähdä senkin, miten rouva Burström
seisoi portailla ja peustasi Jonsonin vinniä. Ette usko, miten kauniit,
ompeluksilla koristellut silkkisukat hänellä oli jalassa!"

"Niin, onhan se oikein kaunis, pikku historia!" jatkoi Cecilia,
huolimatta kuulla Vigertin viimeisiä sanoja. "Oletteko koskaan kuullut
kenenkään ihmisen käyttäytyneen niin raa'asti?"

"Olen; minun tulee tunnustaa, ett'en minä puolestani ole niinkään
kummastunut;" vastasi herra Vigert "Minä en ole koskaan millään lailla
pitänyt rouva Burströmiä ihanteena. Mutta rouva Hedenstam ja hyvät
neidet, te kun tässä eräänä päivänä olitte niin valmiit puolustamaan
rouva Burströmin ja koko ihmiskunnan hyvyyttä teistä sen olisi minun
luullakseni pitänyt tuntuman hyvin pahalta..."

"Niin, minä tunnustan, että hyvin kummastuin", vastasi Cecilia
pontevasti. "Minä tunnustan mielelläni, ett'en koskaan ole uskonut
semmoista saattavan olla olemassa. Mutta nyt me myöskin näytämme, että
on niitäkin, jotka tahtovat ja voivat auttaa! Ah, sydäntäni oikein
pakottaa kun ajattelen noita Jonson-raukkoja! Eikö totta, me emme jää
istumaan ristissä käsin, vaan koetamme jotakin tehdä heidän
hyväksensä."

"Tehdäkö heidän hyväksensä? Ei, kiitos kunniasta, sen minä heti pyydän
saada luovuttaa toisille!" sanoi herra Vigert, viitaten torjuvasti
kädellänsä. "Mitä kummaa minä voisin tehdä? Ei, minä aion juuri niin,
kuin te sanotte, panna kädet ristiin ja katsoa, miten se asia kehittyy.
Semmoisiin ei koskaan pidä sekautua, silloin vain enemmin sotkisimme;
sitä on käsiteltävä kuin paisetta; pitää antaa sen kypsyä ja parata
itsestään, silloin tulee kaikki jälleen hyväksi."

"Hyi, herra Vigert!" lausui Agnes tyytymättömästi. "Tuo ei ollut hyvin
sanottu! Voiko todellakin mielenne olla niin jyrkkä, ett'ette tahtoisi
auttaa näitä Jonson-raukkoja?"

"Minä en koskaan käytä semmoisia verbejä enkä apuverbejä kuin
'tahtoisin', 'toivoisin', 'uskoisin'. Kun jokin aikomus syntyy
mielessäni, panen pääverbin suorastaan indikatiivin preesensiin ja
toimin sen mukaan. Aina lapsuudestani saakka, kuin luin Ranskan
kielioppia, en minä ole kärsinyt noita verbejä, jotka vaativat
konjunktiivia."

"Se oli voimakkaasti sanottu, herra Vigert", vastasi Agnes, "mutta
samalla myöskin uhkarohkeasti ja itserakkaasti. Ken ei voi käyttää
toivoa- ja uskoa-sanoja, hän ei myöskään ymmärrä 'rakastaa'-sanaa, jota
paitsi kaikki toimimisenne ja työnne ovat vain turha vaiva."

"Mahdollista kyllä, neiti. Saammehan nähdä, koituuko muuten Jonsoneille
enempi hyvää teidän uskostanne ja rakkaudestanne kuin minun
itsekkäisyydestänikään."

"Sen minä näytän teille!" vakuutti Cecilia säteilevin silmin. "Jos
Jonsonit ovat syyttömät, lupaan minä toimittaa, että Burströmiläiset
saavat maksaa ilkeytensä. Setä Konrad itse sanoi heidän menetelleen
vastoin lakia. Niinpä ei olekaan muuta tekemistä kuin manuuttaa heidät.
Meidän velvollisuutemme on katsoa, ett'ei tuommoista saa tapahtua
muistuttamatta. Nuo rikkaat, ylpeät ihmiset saakoot nähdä, ett'ei
heillä ole oikeutta niin kohdella köyhiä, tunkeutua heidän kotiinsa,
kätkeä heidän lapsensa ja todistuksitta nimitellä heitä varkaiksi!"

"Minä toivotan teille sydämmestäni onnea poliisitoimeenne, neiti",
vastasi herra Vigert, "mutta neuvon vain teitä olemaan varovainen! Ette
usko, miten mutkikkaat semmoiset asiat ovat; helposti voi sattua, että
enemmin vahingoitetaan kuin hyödytetään sitä, jota tahdotaan auttaa."

"Niin siinä kyllä saatatte olla oikeassa, herra Vigert", vastasi rouva
Hedenstam. "Parasta on varovaisuus. Mutta minulla on toinen ehdotus.
Minä tiedän, että te, herra Vigert, kirjoittelette sanomiin, ettekö te
voisi tästäkin asiasta kirjoittaa?"

"Minäkö? En, ei se minuun koske. Jos olisin romaaninkirjoittaja, voisin
siitä ehkä sepitä novellin, vaikka silloin tietysti kaikki hyvin
kasvatetut naiset ja arvostelijat heti tuomitsisivat sen luonnottomaksi
ja liioitelluksi, koska muka 'paremmat' naiset eivät noin voi seisoa
puikkoportailla kalliskivisiä korvarenkaita etsimässä eivätkä haukkua
ihmisiä, ja mitä muuta kaikkea he muistuttaisivat. Ei se käy päinsä,
vaan minä tiedän paremman ehdotuksen, kirjoittakoon neiti Cecilia! Hän
esittelee asiat paljoa liikuttavammin ja ihanteellisemmin kuin minä ja
voisi kirjoittaa kauniin pikku kertomuksen, sorretusta pesumatamista
esimerkiksi... Vai kuinka?"

Cecilia punastui ihan tuliseksi. Hän näytti niin viehättävältä, kun hän
noin punastui; koko muoto liekitsi ja hän avasi suunsa, niin että hän
näytti perin lapselliselta ja hämmästyneeltä.

"Minä en käsitä teidän tarkoitustanne, herra Vigert", sanoi hän,
koettaen, vaikka turhaan, olla aivan ymmärtämättömän näköinen.

"Oh, kyllä te sen ymmärrätte. Ei maksa vaivaa teeskennellä. Luinhan
äskettäin Familjejournalenista hyvin kauniin pikku kertomuksen, joka
oli teidän kirjoittamanne. Se oli vakavasta ompelijattaresta
muistaakseni. Johtuu mieleeni, että itsekseni ihmettelin, missä te
olette tavanneet semmoisia ompelijattaria. Oletteko te yleensä
huomanneet ompelijattarien olevan niin ankaran tarkat siveysasioissa?"

"Enpä tiedä, miksi ei ompelijatar saattaisi rakastaa hyvettä ja
kukistaa kiusauksia, niinkuin muut naiset", vastasi Cecilia ylpeästi.

"En toden totta, en minäkään tiedä siihen mitään erityistä syytä; sitä
saatatte kysyä niiltä, jotka paremmin tuntevat fysiologiaa kuin minä.
Mutta se kuuluu niin liioitellulta. Paljoa onnistuneemmalta tuntuu
vakavista tinasotamiehistä kirjoittaminen, sen minä sanon. Varsinkin
minusta tuntui teidän ompelijattarenne hyvin enkelimäiseltä; samassa
talossa, jossa minä asuin, oli minun huoneeni kohdalla ylemmässä
kerroksessa neljä pienoista ompelijatarta, oikein sievän näköistä
tyttöä, mutta yöllä he aina pitivät semmoista melua, ett'en minä
osannut heidän vakavuuttansa kovin suureksi arvata..."

"Kuulkaas, tytöt, nyt pitää meidän saada kuulla vähän musiikkia!"
virkkoi hovioikeudenneuvos, jonka mielestä keskustelu oli kääntynyt
vähän vastenmieliselle suunnalle. "Johan nyt olemme kuulleet niin
paljon ikäviä asioita, että tarvitaan vähän virkistystäkin."

Cecilia ja Agnes avasivat pianon ja rouva Hedenstam valikoi nuotteja,
mutta herra Vigert kiiruhti ennen laulun alkamista sanomaan hyvää yötä.
Hän sanoi olevansa pahoillaan, kun ei ehtinyt kuunnella kaunista
laulua, koska muka vielä oli monta tärkeää asiaa kirjoitettava, ja
hänen siis täytyi rientää kotiin.


V.

Matami Jonson käveli koko illan rannalla miestänsä odotellen. Mutta
venettä ei näkynyt minkäänlaista; kello löi 9, 10, 11, eikä Jonsonia
kuulunut. Väsyneenä ja tyytymättömänä meni hän mökkiinsä, pani maata ja
kun hän seuraavana aamuna heräsi, tunsi hän olevansa niin tuskainen ja
levoton, että jos vain olisi uskaltanut, olisi hän mennyt rouva
Hedenstamilta pyytämään lasin viiniä; eilinen lasi oli häntä niin
sanomattomasti vahvistanut ja huojentanut.

Hän siivosi tuvan ja itsensä niin hyvin, kuin voi, käski lasten
pysymään siivoina hänen poissa ollessaan ja läksi k:lo 9:n höyryllä
kaupunkiin, rouva Hedenstamin neuvon mukaan itse puhuttelemaan
lapsiansa rouva Burströmin läsnä ollessa.

Hän oli monta kertaa käynyt Burströmiläisten asioilla kaupungissa, niin
että hän tiesi, missä he asuivat, ja läksi suorastaan sinne
laivasillalta. Kelloa soittaessa vapisi hänen kätensä ja polvetkin
tuntuivat väräjävän; hän pelkäsi näkevänsä rouva Burströmin vihaisen
katseen, ja jos hän olisi totellut sydämmensä taipumusta, olisi hän
heti kääntynyt ja rientänyt pois niin kiireesti kuin ehti. Taaskin
kulkivat hänen ajatuksissaan isänsä sanat: "Köyhä on aina väärässä."
Niin, ehkäpä hän olikin väärässä, kun niiksi tuli...

Rouva itse avasi oven. Hän hämmästyi niin matami Jonsonin tulosta,
ett'ei heti muistanut käskeä pois häntä ja sulkea ovea. Matami käytti
hänen epäilystään hyväksensä ja pistäytyi sisään.

"Ei maksa vaivaa teidän tulla tänne sotkemaan", aikoi rouva Burström,
mutta matami oli jo nähnyt lapset, ne kun olivat uteliaisuudesta
tulleet tampuriin, eikä hän päästänyt sopivaa tilaisuutta käsistänsä.
Hän meni Miian luokse, otti häntä kädestä ja katsoi hyvin
ystävällisesti suoraan silmiin.

"Tyttö", sanoi hän innokkaalla, laulavalla äänellä, jota hänen
kaltaisensa naiset tavallisesti käyttävät juhlallisissa tiloissa, "puhu
totta, ja sano minulle Jumalan ja omantuntosi nimessä: oletko ottanut
rouvan kalliskiviset korvarenkaat?"

Rouva Burström oli tullut matamin viereen. Hän katsoi myöskin Miiaa
silmiin, ja hänen terävä katseensa lumosi lapsen, niinkuin käärme
lumoaa pikku linnun. Pikku tyttö katsoa tuijotti rouva Burströmiin,
hänen silmäteränsä suurenivat ja hän veti luomet kiinni, olkapäät
olivat koholla ja suu auki.

Matami Jonson uudisti kysymyksensä vielä innokkaammin.

"Olen", vastasi Miia ihan kaiuttomasti ja lakkaamatta rouva Burströmiä
silmiin katsoen.

Äiti päästi irti tytön käden. "Taivaan Herra", mutisi hän ja pyyhkäsi
tukan otsaltansa vapisevalla, tuskaisella käden liikkeellä.

"Tunnusta sitte totuus, poika", jatkoi hän, ottaen hänet kiinni nutusta
ja melkein tietämättänsä pudistaen häntä, "mihinkä olet pannut rouvan
korvarenkaat?"

Poika Jonson katseli ympärillensä ja kaiveli kädellään taskuansa, jossa
molemmat kruununrahat olivat kätkössä. Hänen vilkas mielikuvituksensa
ei ollutkaan sillä kertaa paikallaan.

"Ylimmälle kyökin hyllylle", vastasi hän hävyttömän rohkeasti.

Matami Jonson huoahti syvään ja tunsi huojennusta.

"Siinä kuulette, rouva", sanoi hän. "Luuletteko tuon olevan totta, kun
he ensin sanovat korvarenkaiden olevan katossa ja sitte kyökin
hyllyllä.

"Niin, se ei ollenkaan ole hyväksi teille, se", vastasi rouva ilkeästi
irvistäen, "se näyttää, ett'ette ole opettaneet lapsianne puhumaan
totta."

"Oh, luulenpa olevan kyllä useampiakin, jotka osaavat valehdella, kuin
vain nämä raukat", vastasi matami ylpeästi.

"Kyllä niitä on, matami! Siellä maalla on näillä vielä kolme sisarusta,
jotka kyllä osaavat yhtä reippaasti valehdella!"

"He eivät ole valehdelleet itsestänsä!" huudahti matami Jonson rajusti.
"Te olette ne narranneet, en tiedä, millä tavalla, mutta olette ja
pakoittaneet ja pelottaneet ne valehtelemaan."

"Varokaa, matami!" tiuskasi rouva Burström. "Älkää ruvetko
hävyttömäksi! Muistakaa, mimmoiseksi olette asianne laittaneet! Älkääkä
uskotelkokaan, että se on jo lopussa. Kylläpähän vielä tulee suurempi
voima pakottamaan teitä rupeamaan avuksi lapsillenne korvarenkaiden
etsimisessä..."

"Sitä ei mikään voima tee!" vastasi matami Jonson jyrkästi. "Jos teidän
korunne olisivat tähtinä taivaalla, niin voisin ne helpommin sieltä
ottaa kuin kodistani!"

Hän aukoi ja solmieli kaulaliinaansa, kiersi hätäilevästi saalin
olkapäillensä ja kiinnitti sen nuppineulalla. Hän oli niin liikutettu,
että pää ja kädet vapisivat ja suuret hikipisarat heruivat alas
otsalle.

"Tulkaa!" sanoi hän, mennen lastensa luo ja koettaen vetää heitä
mukaansa, "nyt pitää teidän lähteä ja totella äitiänne, lapset! Rouva
on jo kyllin kauan teitä houkutellut, sanon minä."

Rouva Burström katsahti häneen halveksivasti. "Viekää vain kanssanne
ne, jos tahdotte", sanoi hän, "mutta muistakaa, että minä silloin
lähetän puolenpäivän aikaan kaksi poliisia teitä vangitsemaan!"

Matami Jonson säpsähti. Ei mikään pelottanut häntä niin kovin kuin
poliisi-sana. Jos rouva Burström olisi puhunut tuomarista,
asianajajasta tai nimismiehestä, ei hän niistä olisi vähääkään
huolinut, mutta "poliisi" lannisti kerrassaan hänen rohkeutensa.

Hän päästi lapset ja meni peloissaan ja hitaasti ulos ovesta, jonka
rouva itse avasi ja sitte kovasti paiskasi kiinni. Arkuutta ja
uhkarohkeutta häilyi sekaisin matamin mielessä. Tuo käsittämätön,
sydämmetön sorto huumasi häntä. Olikohan todellakin niin, että rouva
sai lähettää poliisin heitä vangitsemaan, vaikka he olivat ihan
syyttömät? Hänessä kasvoi epäselvä tunne, että hänen nyt tulisi nousta
rohkeasti vastustamaan ja että se kyllä onnistuisi, mutta monivuotinen
tottumus aina nöyrtymään ja kiertelemällä voittamaan oli häneen
auttamattomasti juurtunut, ja se teki hänet araksi ja tyhmäksi.

Kello yksi saapui hän maalle. Jonsonia ei vielä ollut näkynyt. Hän
kyseli ihmisiltä, mutta ei kukaan ollut nähnyt häntä sen illan jälkeen,
kun hän lainasi soutuveneen ja läksi kaupunkiin.

Hän riisui pyhäpukimensa, kääri ne huolellisesti kokoon ja pani
piirongin laatikkoon. Sitte pukeutui hän niihin vaatteihin, joita hän
käytti lattiain pesussa, ja meni johonkin huvilaan pesemään kyökkiä ja
portaita.

Illan suussa läksi hän rantaan ja istui siellä pari tuntia Jonsonia
tähystelemässä.

Tuskan tunne rupesi täyttämään hänen mieltänsä. Se alkoi tuntua rinnan
alla epäselvänä pakotuksena, kohosi yhä korkeammalle, tukkeutui
kurkkuun ja sai viimein korvat soimaan ja suhisemaan. Hirveä aavistus
välähti hänessä, että Jonson ehkä oli hukkunut ja hän nyt oli leskenä
viiden lapsensa kanssa.

Tuontuostakin toisteli hän niitä sanoja ja hänen tuskansa yhtä usein
syöksähti päähän päin; mutta vähitellen se sitte kuitenkin laimeni ja
matami tuli ihan välinpitämättömäksi. Hän istui pää käden varassa ja
katsoa tuijotti veteen. Sen yksitoikkoinen liikunta monistui hänen
sielussansa, jotakin tenhotonta, sisällyksetöntä, aaltoilevaa häilyi
siinäkin lakkaamatta.

Yö tuli, mutta yhä istui matami paikallaan odotellen. Vihdoin näki hän
veneen, jossa Jonson istui; se kääntyi niemen päitse lahteen. "Jumalan
kiitos!" huudahti hän ja huojentuen huokasi, nousi ylös ja läksi
sillalle. Vene kieppui sinne tänne ja airot loiskuivat epätasaisesti;
matamin tottunut silmä huomasi heti Jonsonin olevan päissänsä. Hänen
oli hyvin vaikea päästä rantaan, hän sousi veneen siltaa vasten niin,
että hirret paukkoivat, pudotti toisen airon ja lipesi, kun yritti
nousemaan ylös. Matamin täytyi auttaa häntä, ett'ei putoaisi veteen, ja
sitte haroa airo sekä sitoa vene kiinni.

Jonson oli hyvin humalassa. Hän hoiperteli niin, että tuskin kykeni
ollenkaan pääsemään ylämäkeen. Märkänä hän oli vyötäisiin asti,
niinkuin olisi jo ollut veden hädässä. Hän viuhtoi käsiään ja
tuontuostakin kiroten mutisi: "ihanhan tästä voi hulluksi tulla ...
minä en huoli mistään ... en niin mistään..." Matami kysyi häneltä pari
kertaa, oliko hän tavannut lapset tai nimismiehen, mutta Jonson vain
viuhtoi vielä pahemmin käsiään ja höpisi: "en minä huoli mistään!"

Kun tupaan päästiin, nousi siellä kuumassa höyryt Jonsonille päähän,
hän tuli rajuksi ja riitaiseksi. Tuo naisen sortamisen halu, muinaisen
eläimellisen voiman jäännös, joka on vain puoli kuolleena näissä
sivistymättömissä kansanluokissa ja humalan kanssa herää uuteen eloon,
se into nyt vimmasi Jonsonin. Hän hoiperteli vaimoansa kohden,
heristäen häntä kädellään ja sanoen häntä elukaksi, joka on opettanut
lapsensa varastamaan ja valehtelemaan. Matami ei vastannut mitään; hän
ei koskaan puhunut miehellensä silloin, kun hän oli humalassa. Mies sai
pauhata minkä mieli teki, hän ei moittinut eikä vastustanut, väistyi
vain pois tieltä ja koetti saada häntä nukkumaan. Mutta seuraavana
päivänä, kun humala jo oli haihtunut, olivat kyllä saarnat tallella
semmoiset, että Jonsonin korvia ei suinkaan kutkuttanut; silloin oli
mies katuvainen ja lempeä kuin lammas.

Heti vuoteelle ehdittyään rauhoittui Jonson tapansa mukaan; hänen
häjyytensä muuttui vähitellen yksinäisiksi kirouksiksi ja epäselviksi
ääniksi, kunnes viimein kaikki sekautui syväksi, korisevaksi
hengitykseksi.

Kun matami Jonson kuuli miehensä nukkuneen, istuutui hän ikkunan luo ja
itki, itki niin katkerasti kuin ainoastaan kerran ennen elämässänsä. Se
tapahtui monta vuotta sitten, kun hänen ensimäinen sulhasensa, kaunis
tykkiväen kersantti oli hyljännyt hänet.

Seuraavana aamuna herättyään oli Jonson vieläkin lempeämpi ja pehmeämpi
kuin ennen samanlaisissa tiloissa. Hän näytti hyvin kurjalta, ryki ja
puhalteli, huokasi aina välistä hyvin syvään ja tuontuostakin katsahti
arasti, odottavasti vaimoonsa sill'aikaa kun pukeutui ja koetti
silitellä housujansa, jotka olivat ihan rypistyneet vedestä. Mutta
hänen suureksi kummastuksekseen ei nyt kuulunutkaan mitään saarnoja;
vaimo päinvastoin oli ystävällinenkin hänelle, auttoi häntä vaatteiden
puhdistuksessa, ompeli kiinni västistä suuren ratkeaman, keitti
perunoita ja laittoi aamiaisen. Jonsonin täytyi vain ihan tarkoilleen
kertoa kaupungissa käyntinsä. Alussa kävi kertominen hitaanlaisesti ja
välistä näytti hän kokevan kierrellä, mutta kun hän huomasi, ett'ei
vaimo nyt aikonutkaan torua, rohkasi hän mielensä ja alkoi vähitellen
kuvailla vastoinkäymisiänsä oikein kaunopuheisesti.

Toiss'iltana kaupunkiin tultuaan oli hän heti mennyt rouva Burströmin
luo tapaamaan lapsiansa, mutta rouva oli hänet paikalla ajanut pois
ovelta. Rouva oli oikein hävyttömästi haukkunut häntä ja uhannut
poliisilla ja vankeudella, eikä Jonson ollut nähnyt vilahdukseltakaan
lapsia. Yön makasi hän veneessä ja koetti seuraavana aamuna soittaa
Burströmin ovikelloa, mutta ovi avattiin vain raolleen ja temmattiin
samassa kiinni. Silloin hän vihastui ja läksi jälleen maalle etsimään
nimismiestä. Mutta hän ei ollut kotona. Kaksi tuntia Jonson odotteli;
hän oli niin väsyksissä ja suuttumuksesta raivoissaan sekä lisäksi
vielä oli hänellä myöskin nälkä ja jano, niin ett'ei hän voinut olla
menemättä kapakkaan ottamaan voileipää ja...

Niin, matami Jonson kyllä ymmärsi, mitenkä sitte oli käynyt. Sitä hänen
ei tarvinnut kertoa; sen vanhan jutun osasi hän jo ulkoa. Hän tahtoi
vain tietää, miten Jonson oli kastunut niin likomäräksi kotiin
tullessaan, oliko hän horjahtanut mereen, vai miten?

Jonson koetti ensin monella tavalla kierrellä, häntä ei näyttänyt
haluttavan tunnustaa, mitenkä oikeastaan oli. Mutta vihdoin sai matami
ongituksi, että hän oli tahtonut hukuttautua, niin oli hän kyllästynyt
kaikkeen, mutta humalassa ei hän saanut aikomustansa pannuksi toimeen
enempää kuin puoliväliin.

Matami Jonson ei vastannut. Hetkisen olivat molemmat vaiti. Kuului
ainoastaan lusikoiden kalinaa ja lasten maiskutusta suullaan, kun
söivät.

"Mitäs olisit sanonut, Kristiina", kysyi vihdoin Jonson vaimoonsa
katsahtaen, "jos en enää olisikaan palannut?"

Matami Jonson hymyili katkeraa, terävää hymyänsä.

"Tuskinpa olisin sanonut mitään;" vastasi hän, "minä olin niin perin
murheellinen, ett'ei se enää olisi pahemmaksi voinut tulla."

Juuri kun hän sen oli saanut sanotuksi, aukesi tuvan ovi ja hänen
rajattomaksi kummastuksekseen astui esiin rouva Burström, jäljessä
piika ja molemmat lapset.

Mutta rouva oli nyt toisenlainen, kuin matami Jonsonin häntä viimein
nähdessä tässä tuvassa. Punaiset töyhdöt kyllä olivat vieläkin hatussa,
mutta ne olivat varmaankin paljon likistyneet. Kasvoiltaan oli hän ihan
kalpea, poskissa vain oli muutamia punaiseen vivahtavia viiruja,
niinkuin punakoille ihmisille jää kalvetessa. Hän näytti hyvin
neuvottomalta ja epäröivältä, oikein "löylytetyltä", kuten Niilo,
vanhimman jälkeinen Jonsonin pojista, sanoi.

"Niin, hyvä matami, kyllä tämä nyt liian ikävää on ... mutta eihän
kukaan ihminen ole erehtymätön", alkoi hän, ja hänen tyhmä, sekava
puheensa yhä vain suurensi hänen ryhdittömyyttänsä. "Teidän lapsenne
eivät muuten olekaan aina olleet virheettömät, ja voihan sitä erehtyä,
niinkuin jo sanoin. Ikävää tämä kuitenkin on ... senhän voitte
ymmärtää, että paremman luokan ihminen ajattelisi... Te nyt tietysti
voisitte minulle tehdä vähän harmia tällä ... mutta toivoakseni
unhotatte pois koko asian ... se on nyt lopussa, eikähän se puhumalla
parane tai muulla melulla."

Matami Jonson katsoi terävästi rouvaa silmiin.

"Mitä te, rouva, tällä kaikella tarkoitatte?" kysyi hän pistävästi.
"Oletteko löytäneet korvarenkaanne?"

"Olen kyllä ne löytänyt!" vastasi rouva rumasti nauraen. "Oman
piironkini laatikosta, hyvä matami! Mutta eihän niitä erehdyksiä voi
välttää... Ikävää kuitenkin... Ette tietysti voi ymmärtää, miltä
'paremmasta' ihmisestä tuntuu, kun on näin menetellyt... No, onhan asia
nyt lopussa ... koetamme unhottaa sen, hyvä matami, se on parasta
meille molemmille. Tässä on vähä viiniä", sanoi hän pannen pöydälle
pullon, "se tekee teille hyvää, matami... Ja tässä on vähä vaatteita
... kengät Niilolle ... kuten sanoin, unhotetaan nyt pois koko asia,
matami... Enhän minä mitään pahaa tarkoittanut, sen kyllä käsitätte...
Miia on kelpo tyttö... Hän saa tulla auttamaan vähän kyökissä ja syödä
siellä päivällistä ... ei hänelle muuten näinäkään päivinä ole mitään
pahaa tapahtunut, sen saatan sanoa ... kruunun sai hän ja poika kaksi,
ja ne he saavat pitää, sen nyt arvaatte..."

Puhuessaan hän taputti Miian päätä tasaisesti, ikäänkuin tietämättänsä,
ja ruma nauru keskeytteli lakkaamatta hänen sanojansa, kunnes se
muuttui viimein ihan hillittömäksi rohotukseksi.

Matami Jonson ei vastannut mitään, mutta kun rouva pani pullon
pöydälle, kohotti hän kiivaasti oikean kätensä, ja silmät säihkyivät
kostonhimoisesti. Aikoiko hän lyödä rouvaa vai pulloa, ei hän tiennyt
itsekään, sillä kumpikin jäi tekemättä. Hänen kätensä vaipui alas, ja
pullo sai seisoa rauhassa ja rouva puhua loppuun ja mennä matkoihinsa,
matamin liikahtamatta paikaltaan ja sanomatta sanaakaan.

Mutta sitte hän äkisti hypähti, pudistihe ja sylkäsi rouvan jälkeen.

"Hyi tuommoista!" sanoi hän. "Ja hän sanoo itseään paremmaksi
ihmiseksi!"

Rouva Burström oli tämän tapauksen jälkeen ihan voimaton. Naurunrohotus
muuttui samanluontoiseksi itkunnyyhkimiseksi, ja kun hän näki miehensä
ja lapsensa, heittäytyi hän heidän syliinsä vuorotellen ja mutisi
kyyneliensä keskestä, että hän haluaisi nyt olla monen peninkulman
syvyydessä maan alla. Mutta herra Burström ja lapset lohduttelivat
häntä niin rakkaasti ja selittelivät hänelle niin johdonmukaisesti ja
vakuuttavasti, ett'ei semmoista roistoväkeä kuin Jonsoneja kohtaan
ollut kellään mitään velvollisuuksia, että rouva kohta ihan toipui.
Puolenpäivän seudussa oli hän jo yhtä iloinen ja itseensä tyytyväinen
kuin tavallisesti, ja kun illan suussa pari nuorta kauppakirjuria tuli
vieraiksi, laski hän leikkiä ja nauroi niin kovasti kuistilla, että
Jonsonit, jos heillä olisi ollutkaan parempia ajatuksia hänestä, voivat
kuulla hänen pitävän koko asiaa mitättömänä joutavuutena, liian turhana
ja vähäpätöisenä, että sen olisi tarvinnut kauan vaivata mieltä.


VI.

Neidet Arnell, palatessaan uintihuoneesta, joka oli pesutuvan vieressä,
tapasivat matami Jonsonin. Nyt täytyi matamin tarkkaan kertoa sekä
miehensä paluu että rouva Burströmin täänaamuinen käytös.

Molemmat he ihan suuttuivat; Agnesin silmät säihkyivät ja Cecilia
näytti vallan menehtyvän vihasta ja hämmästyksestä.

"Se oli halpamaisinta ja raainta, kuin milloinkaan olen kuullut!"
virkkoi hän. "Minä alan todellakin uskoa herra Vigertin olevan
oikeassa! Mutta nyt pitää teidän, matami, oikein jyrkästi pitämän
puoltanne", jatkoi hän innokkaasti. "Hovioikeudenneuvos sanoi teillä
olevan lain tukena. Menkää siis vain rouva Burströmin luo ja vaatikaa
vahingonkorvausta, vähintäin 100 kruunua, ja joll'ei hän suostu, niin
käykää nimismiehen luona ja manuuttakaa rouva. Minä lupaan auttaa ...
minä puhun hovioikeudenneuvokselle ... ja veljellenikin, hän on
lakimies ja ymmärtää semmoisia..."

Agnes kannatti hartaasti sisarensa kehoituksia, mutta matami Jonson
pudisti päätänsä epäilevästi hymyillen.

"Kukapa sen tietää, maksaako vaivaa ruveta keräjöimään", sanoi hän,
"köyhähän kuitenkin aina on väärässä..."

"Teidän täytyy saada hyvitystä!" huudahti Cecilia pontevasti. "Minä
kyllä autan niin paljon, kuin suinkin voin! Semmoista sortoa ei saa
rankasematta tapahtua, niin kauan kun on rehellisiä ja tunnokkaita
ihmisiä maailmassa!"

Mutta matami Jonson sittekin yhä tunsi epäilystä eikä uskonut maksavan
vaivaa rettelöidä. Ainoa, johon hän oli suostuvainen, oli puhella
Andersonien asianajajan kanssa ja pyytää häneltä apua. Se mies vaikutti
häneen hiukan lumoavasti, vaan lakiin ja poliisiin tai rehellisiin ja
oikein ajatteleviin ihmisiin hän ei nimeksikään luottanut. Kuitenkin
kiitti hän Arnell-neitejä heidän neuvostansa ja sanoi koettavansa puhua
rouvan kanssa.

Kotimatkallaan tapasivat neidet herra Vigertin, joka nyt juuri palasi
purjehdusmatkalta eikä vielä tiennyt, miten tuo juttu oli päättynyt.

"No, oletteko kuulleet?" huudahtivat molemmat yht'aikaa, kun ehtivät
niin lähelle, että herra Vigert voi kuulla heidän äänensä. "Oletteko
kuulleet, että rouva itse oli hävittänyt korvarenkaansa ja löytänyt
ne?"

"En; todellako?" vastasi herra Vigert, nostaen lakkiaan ja kätellen
molempia neitosia.

"Niin, ja arvaatteko, mistä hän ne löysi?"

"Oh, ehkä korvistansa?"

Neidet nauroivat.

"Eihän toki, vaan piironkinsa laatikosta! Oletteko koskaan kuulleet
järjettömämpää ja samalla tyhmempää ja ilkeämpää käytöstä?"

"Hyvät neidet, minua se ei suuresti kummastuta. Mutta nyt olisin hyvin
halukas kuulemaan, mitä te aiotte tehdä asian hyväksi; 'sorrettu
pesumatami' toki jo lienee alulla..."

"Niin, tehdä me todellakin aiomme jotakin!" keskeytti Agnes vilkkaasti.
"Ell'ei rouva Burström anna Jonsoneille korvausta..."

"Niin me kaikin voimin koetamme saada Burströmiläiset manatuiksi",
täytti Cecilia. "Joll'ei setä Konrad tahdo meitä auttaa, puhun minä
veljelleni, tuomari Arnellille. Tunnetteko veljeäni, herra Vigert?"

"En, paha kyllä, en tunne."

"Oi, niinpä ette tunne jalointa, puhtainta, parasta miestä, kuin on
olemassa!" huudahti Cecilia, kasvot hehkuvina. "Teidän pitäisi
todellakin saada nähdä hänet, herra Vigert, minä en koskaan ole nähnyt
mitään niin kaunista ja miehekästä! Hän on lakimies, näettekös, ja hän
kyllä auttaa Jonsoneja, siitä olen varma. En tiedä ketään, joka niin
säälisi köyhiä kuin hän; hän sanoo, etteivät rikkaat edes käsitäkään,
mitä velvollisuuksia sallimus on pannut heidän päällensä kärsiviä
kohtaan.

"No niin, minä toivotan onnea; kun on semmoinen liittolainen kuin
veljenne, niin onhan teillä hyvä toivo voitosta aikomassanne
Burströmiläisten jutussa. Ja kyllä te kaiken avun tarvitsettekin, minkä
suinkin saatte, sillä jos oikein tunnen Burströmiläisiä, eivät he anna
edes viittäkään kruunua Jonsoneille, vaan pitävät kiinni äyreistä niin
kauan, kuin voivat, ja ennemmin odottavat manuuta. Jääkää hyvästi!"
lisäsi hän, kohottaen lakkiaan ja poiketen polulle, "sallitteko minun
tulla noutamaan teitä tavalliselle iltakävelylle?"

Neidet kumarsivat ja hymyilivät myöntävästi sekä kiiruhtivat kotiin
kertomaan tätille ja setälle päivän tapausta ja esittämään
ehdotuksiansa oikeuteen toimittamisesta.

Hovioikeudenneuvos kuitenkin kokonaan laimensi heidän intonsa. Hän
vakuutti Burströmiläisten manuuttamisen olevan sulaa hulluutta.
Tosinhan heidät rangaistuslain mukaan saisi sakotetuksi, mutta vähäpä
siitä hyvää koituisi Jonsoneille; saattaisihan Burström kostonhimosta
taivuttaa veljensä, oluenpanijan, ajamaan pois Jonsonit, ja silloin ei
juuri mitään kiitettävää olisi toimitettu ihmisrakkauden ja
oikeudenharrastuksen innolla.

Cecilialle kuitenkin oli sitä vaikea vakuuttaa; puheliaammin kuin
tavallisesti selitteli hän, miten hirveätä se oli, kuin tuommoista voi
tapahtua muistuttamatta, että pitäisi manuuttaa Burströmiläiset ell'ei
muun niin oikeuden tähden, että hovioikeudenneuvoksen ainakin pitäisi
mennä selittämään Burströmille hänen olevan velvollinen maksamaan
Jonsoneiile kunniallisen korvauksen. Hän kiusasi niin setää, että hän,
vaikka olikin perin kärsivällinen, vihdoin suuttui ja vastasi, ett'ei
hän huomannut minkään estävän Ceciliaa, koska hän oli niin täynnä
ihmisrakkautta ja oikeudentuntoa, itse kääntymästä rouva Burströmin
puoleen ja näyttämästä hänelle, miten epäkristillinen hänen käytöksensä
oli. Se olisi parempi kuin lörpötellä ja loruta asioista, joita ei
ymmärrä.

Se vastaus sattui Ceciliaan, niin että hän vähitellen vaikeni. Mutta
kun hän ja Agnes jäivät kahden kesken, neuvottelivat he kauan yhdessä
ja päättivät, että Cecilian, joka oli vanhempi ja rohkeampi, piti
seuraavana päivänä käymän rouva Burströmin luona ja koettaman taivuttaa
häntä palkitsemaan vääryytensä Jonsoneja kohtaan.

Koko yön valvoi Cecilia, mietiskellen tuota tehtävää. Hän sepitsi
pitkän, kauniin ja liikuttavan puheen, jonka aikoi pitää rouvalle,
valmisteli pitkät vuoropuheet, joissa hän itse aina sovitteli sanansa
hyvästi ja huolellisesti, vaan rouva Burström halpamaisesti ja
raa'asti; ne päättyivät hänen mietiskelyissänsä milloin niin, että
neiti Arnell läksi pois ylpeänä ja pää pystyssä sekä itsekseen luvaten
ei enää milloinkaan lähestyvänsä semmoisia henkilöitä, milloin niinkin,
että rouva Burström, kukistuneena sivistyksen etevämmyyden voimasta
itkien otti häntä kiinni kädestä ja tunnusti menetelleensä väärin.

Mutta seuraavana päivänä, kun sovittu työ olisi ollut tehtävä, ei
Cecilialla ollut hituistakaan rohkeutta. Ja mikäli päivä kului, sikäli
mielikuvitus sai hänet vähitellen niin pelkoihinsa, että hän punastui
ja tapaili sanoja, kun vain ajattelikin seisovansa rouva Burströmin
edessä, jolla oli niin terävä kieli ja tuikea katse.

Seuraavat päivät kuluivat ihan samoin. Öillä kävi hän aina sekä
mielikuvituksessaan että unissaan rouva Burströmin luona, piti kauniita
puheita ja kukisti hänet ryhdillänsä ja sivistyksellänsä, mutta heti
kun päivä tuli, muuttui hän araksi kuin jänis ja saattoi paeta pitkät
matkat, kun vain näki jonkunkaan Burströmiläisistä. Hän oli siitä niin
suutuksissaan omaan itseensä, että polki välistä jalkaa, mutta vähimmin
kaikista se auttoi; tosiasia vain oli se, että hän ei uskaltanut ryhtyä
puhumaan rouva Burströmin kanssa. Eikä Agneskaan tai rouva Hedenstam
voineet häntä auttaa, vaikka kyllä hyvin paheksuivat Burströmiläisten
käytöstä. Rouva Hedenstam ei tahtonut sekautua koko asiaan, kun pelkäsi
siten ehkä joutuvansa riitaan naapuriensa kanssa, ja siitähän aina
voisi tulla vastuksia, ja Agnes oli liian kaino saadakseen mitään
aikaan. Monta kertaa tapasivat he matami Jonsonin, ja koettivat aina
yllyttää häntä, puhellen vain korvauksesta, oikeudesta j.m.s. Mutta
puheita pitemmälle eivät he koskaan ehtineet.

Niin kuluivat loppuun ne päivät, jotka Arnellit saivat viettää
hovioikeudenneuvoksen luona. Torstai-aamuna seisoivat he höyryn
kannella, valmiina lähtemään kaupunkiin, ja huiskuttivat nenäliinojansa
jäähyväisiksi rouva Hedenstamille, joka seisoi sillalla. Kaikki mitä he
olivat saaneet aikaan, oli vain salainen sopimus puhua, setä Konradin
sanoista huolimatta, asiasta tuomari Arnellille, joka oli nuorempi ja
toimeliaampi, ja sitte hänen kauttansa hankkia sorretuille oikeuden
turvaa.


VII.

Noin viikon kuluttua siitä, kun neidet Arnell läksivät maalta, oli
herra Vigert eräänä aamuna Tukholmassa monilla asioilla. Käännyttyään
muutamasta kadun kulmasta, näki hän vähän matkan päässä edessänsä
Cecilian ja kiiruhti käyntiänsä, niin että pian saavutti hänet ja
pysäytti lausumalla: "hyvää päivää, neiti Cecilia!"

Neiti säpsähti ja katsahti kummastuneena taaksensa. Hänestä ei yleensä
ollut mieleen, että herrat häntä noin kadulla puhuttelivat; se ei ollut
tavallista hänen äitinsä ja tätiensä aikoina, ja neidet Arnell pitivät
vielä kiinni vanhoista tavoista. Mutta nähtyään, kuka puhuttelija oli,
kumarsi hän ystävällisesti päätänsä ja tervehti häntä tavallisella
punastuksellaan ia säihkyvällä hymyilyllään, joka olisi ollut hyvin
miellyttävä, ell'ei hän samalla tahtomattansa olisi ojentautunut
suoraksi ja näyttänyt niin silmiltään pilkalliselta.

He astuivat sitte yhdessä katua edelleen. Vigert astui oikealla
puolella, ja jos hänen sijassaan olisi ollut joku muu herra, olisi se
pikku seikka saattanut Cecilian ihan pahastumaan, mutta nyt hän ei
siitä huolinut. Herra Vigertissä oli jotakin erityistä, ihan
toisenlaista kuin kaikissa muissa.

"No, neiti Cecilia," sanoi Vigert, kiitettyään viimeisestä hupaisesta
seurasta ja kerrottuaan terveisiä Hedenstamin perheeltä, "kuinkas se
Burströmiläisten juttu edistyy? Pitkällekö jo olette päässeet?"

Hän kääntyi neitiin päin ja hänen silmänsä säihkyivät, jota paitsi suun
ympärille ilmestyivät pienet ivalliset piirrot.

Cecilian kasvot synkistyivät; hän nykähytti olkapäitänsä
kärsimättömästi.

"Oih, älkää nyt enää siitä puhuko; tiedättehän, miten se kiusaa ja
vaivaa minua. Eihän sillä mitään voi, vaikka kuinka koettaisi! Minä
puhuin veljelleni, ja hän sanoo ihan samaa kuin setä Konradkin, että
Burströmiläisten manuuttaminen olisi sulaa hulluutta ja että sillä vain
vaikuttaisi ikävyyksiä!"

Herra Vigert nauroi:

"No. sittehän saattaa sanoa, että teidät on oikein perinpohjin
kukistettu, neiti Cecilia! Nyt voitte käsittää, miten auttamaton asia
on, koska veljennekään, puhtain, jaloin, kaunein ja paras lakimies, ei
saa mitään tehdyksi..."

"Ei, älkää pilkatko!" keskeytti häntä Cecilia kiivaasti. "Tämä asia on
minua enemmin surettanut, kuin voitte aavistaakaan. Minä olen niin
suutuksissani, niin harmissani juuri sentähden, ett'ei mitään voi tehdä
oikeuden hyväksi; minä tahtoisin syyttää jotakuta, mutta en tiedä ketä
enkä miten. Minä tiedän, että on velttoutta jossakussa, mutta missä:
laissako vai minussa itsessäni vai veli Edvardissa vai ehkä kaikissa
rikkaissa köyhiä kohtaan. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan? On niin
sanomattoman tuskallinen tuo epäsoinnun, vajanaisuuden tunne, jonka
kyllä liiankin selvästi tunnen, mutta jota en osaa tarkkaan määritellä
Edvart lohdutteli sillä, ett'ei tuommoisia pikku vääryyksiä aina voi
hillitä, ne kun ovat asian omassa luonnossa, eri kansanluokkien
keskinäisessä suhteessa, että on paljokin tässä maailmassa semmoista,
jota on mahdoton korjata, y.m.s. Mutta semmoinen puhe ei tyydytä
minua."

Herra Vigert ei heti vastannut. He astuivat hetkisen, maahan katsellen.
Vähitellen muuttui hänen äsken leikillinen muotonsa hyvin vakavaksi.

"Niin, neiti," sanoi hän viimein voimakkaalla, vähän raa'alla
äänenpainolla, "juuri nuo pienet vääryydet, joita ei kukaan hillitse,
hienot epäsoinnut, jotka eivät häiritse yleistä sopusointua ja joita
sentähden ei kukaan viitsi ruveta oikomaan, ne ne ovat yhteiskunnan
pahin myrkky. Ne ovat samanlaiset kuin bakteriat ja pahat kaasut, joita
joka päivä ilmasta hengitetään keuhkoihin, huomaamatta ja tietämättä,
miten paljon pahaa ne vähitellen tekevät. Mutta niinkuin lääketiede nyt
rupeaa tutkimaan tautien syitä, tarkaten pienimpiäkin, syvimmälläkin
olevia pikku seikkoja; niinkuin se alkaa puhdistaa ilmaa, vettä ja
ruokaa, siten estääkseen tautien syntymistä, niin on myöskin syntyvä
jokin toinen tiede, joka puhdistaa yhteiskunta-ruumiin, uskokaa se!
Oletteko lukeneet Herbert Spenceriä? Siinä vasta on mies! Hän ja hänen
seuraajansa kyllä käyvät käsiksi semmoisiin ummehtuneihin laitoksiin
kun säätyerotuksiin, kansan sortoon y.m.s. Mutta siihen asti, kun
ihmiskunta on valmistunut tuota käsittämään, ei maksa vaivaa parkua ja
voivotella vääryyksistä, vaan on parasta antaa niiden olla aloillansa.
Ne kyllä putoavat pois kuin mädänneet omenat!"

Cecilia ei vastannut, vaan katsoi häneen vähän epäilevästi.
Arvattavasti mietiskeli hän, mitähän hänen isänsä sanoisi tuommoisesta
lorusta? Hänen isänsä kyllä oli aatteiltaan vapaamielinen, mutta aina
hän lausui paheksuvansa nuoria ja hurjia intoilijoita, jotka repivät
pois, mitä vanhaa on, osaamatta kumminkaan panna mitään uutta sijaan.
Semmoisia sanoi hän "maailman parantelijoiksi" eikä lainkaan suosinut
heitä. Eiköhän hän sanoisi herra Vigerttiäkin parantelijaksi?

"Oletteko lukeneet Spenceriä, neiti?" jatkoi herra Vigert.

"En, en ole lukenut."

"No, ehkä saan sitte lainata teille hänen Yhteiskunnan-oppinsa?

"Kiitoksia?" vastasi hän innokkaasti, "varmaankin on hyvin hauskaksi
tuleva hänen teostensa lukeminen."

Vähäsen matkan astuivat he ääneti. Herra Vigert heilutteli keppiänsä ja
seurasi silmillään sen liikettä. Vähitellen katosi taas vakavuus hänen
kasvoistansa, ja hyväntahtoinen, leikillinen hymy alkoi leikitä suun
seudussa.

"Koska nyt olette, neiti, joutuneet niin alakuloiseksi elämän
vääryyksistä ja ihmisten sydämmettömyydestä, niin saanenpa hiukan
virkistää teitä", sanoi hän vihdoin katsahtaen sivullensa Ceciliaan.
"Kun otetaan kaikki lukuun, niin te ja neiti Agnes kuitenkin olitte
oikeassa siinä, ett'ei yleensä ihmiskunta eivätkä erittäin
Burströmiläiset olekaan niin halpamaiset, kuin minä olin halukas
uskomaan. Herra Burström antoi toispäivänä omin käsin Jonsonille
rahasumman korvaukseksi vääryydestä, jonka hän ja hänen vaimonsa saivat
kärsiä."

Cecilia huudahti hämmästyksestä ja löi kätensä yhteen, vaikka olikin
keskellä vilkkainta pääkatua.

"Mitä sanotte? Sitäpä en olisi uskonut; se oli todellakin odottamatonta
ja hauskaa kuulla. Niin, näettekös, herra Vigert, ei pidä liian
nopeasti tuomita ihmisiä..."

"Ei, neiti, ei liian nopeasti, siinä olette oikeassa. Mutta vaikkapa
tämä kohta kävikin teidän sanainne mukaan, niin kävi toinen kohta niin,
kuin minä sanoin! Muistatteko, miten kerran sanoin en uskovani herra
Burströmin antavan edes viittä kruunuakaan? Ja miten hyvin minä
arvasinkin! Viiteen kruunuun asti hän ei jaksanut kiivetä, se olisi
ollut liian tuntuva kolo, mutta neljä kruunua hän antoi Jonsonille
lohdutukseksi. Tarkemminhan oli vaikea edeltäpäin arvata vai mitä?"

Cecilian muoto venyi melkoista pitemmäksi.

"Neljä kruunua!" huudahti hän hämmästyneenä.

"Niin, suuri se summa ei ollut, sen myönnän. Mutta rihkamakauppias
Burström on viisas taloudenhoitaja, senpätähden hän onkin kohonnut
arvokkaaksi mieheksi."

"Neljä kruunua!" Cecilia ei selvinnyt kummastuksestansa, vaikka häntä
samalla suututti herra Vigertin pila. "No, mitä sanoivat Jonsonit
runsaasta lahjasta?"

"Mitäkö he sanoivat? Sen minä mielelläni kerron, sillä se hyvin kuvaa
luonteita. Jonson itse oli hyvin tyytyväinen ja mielissään, kiitti
kaikkein nöyrimmästi ja pisti rahat taskuunsa. Luultavasti mietti hän
heti, että neljällä kruunulla saa koko joukon ryyppyjä. Mutta matami
Jonson, kuultuaan sen, sanoi, että jos Burström olisi antanut rahat
hänelle, ei hän niitä olisi ottanut vastaan. Hän oli tähänkin asti
tullut toimeen ilman Burströmien neljää kruunua ja toivoi samoin
vast'edeskin pysyvänsä Jumalan avulla leivässä. Kuvaahan se miehen ja
vaimon luonteita, vai miten?"

"Kuvaa todellakin."

He olivat nyt päätirehtori Arnellin talon edessä. Cecilia veti
päivänvarjonsa kokoon, pani sen olkapäätänsä vasten ja soitti
porttikelloa.

"Asutteko te tässä?" kysyi herra Vigert.

"Asun, toisessa kerrassa. Tämä on papan talo."

"Siinä näyttää olevan erinomaisen sieviä asuntoja", jatkoi Vigert,
katsellen ylöspäin.

"Hyvin sieviä, varsinkin talvisaikaan. Kesällä ei ole hauska asua
kaupungissa, mutta ei mamma eikä pappa huoli kesähuveista; sitä paitsi
on tänä kesänä paljo tehty korjauksia."

Hän oli jo noussut alimmalle portaalle ja ojensi puoleksi käsivartensa
ulos hänelle puhuessaan.

"Tuo on varmaankin teidän tai neiti Agnesin huone", sanoi Vigert
hymyillen ja osoittaen avonaista ikkunaa toisesta kerrasta. "Se näyttää
niin runolliselta ja viehättävältä kukkinensa ja linnunhäkki keskellä!"

"Se on meidän huoneemme", vastasi Cecilia nauraen. Hän seisoi hetkisen
vaiti ja katseli miettiväisesti kenkänsä kärkeä, sitte käänsi hän
silmänsä ylös ja sanoi nopeasti.

"Ettekö tahdo syksyllä tulla tervehtimään meitä ja itse näkemään, onko
meidän kotimme hauska?"

Herra Vigert kumarsi ja hänen silmänsä kirkastuivat, niin että koko
muotokin samalla kirkastui.

"Kiitoksia", vastasi hän innokkaasti, "tahdon kyllä oikein mielelläni,
sen vakuutan teille, neiti Cecilia. Saanko pyytää teitä viemään
kunnioittavan, vaikka tuntemattoman tervehdykseni isällenne ja
äitillenne ja sydämmellisen tervehdykseni neiti Agnesille?"

"Kiitän. Mutta kun joudutte yhteen papan kanssa, ette saa olla niin
ankara ihmisiä arvostellessanne; pappa tulee niin tyytymättömäksi aina,
kun kuulee niin ankaroita tuomioita; hän luulee aina hyvää ihmisistä."

Herra Vigert naurahti.

"Minä lupaan tulla hyvin kesyksi", sanoi hän, tarttuen käteen, jonka
neiti hänelle ojensi.

"Se oli hyvin. Hyvästi sitte! Hyvästi ensi sunnuntaihin asti, jolloin
kaiketi tulemme setä Hedenstamia tervehtimään. Viekää heille
sydämmelliset terveiset!"

Vigert puristi hänen kättänsä ja kumarsi paljain päin, ja
Cecilia nyykäytti hymyillen päätänsä, jonka jälkeen he erosivat.
Vigert meni vihellellen laivalle päin, tyytyväisenä itseensä ja
elämänkäsitys-tapaansa, ja Cecilia juoksi ylös rappuja, kiiruhtaen
kertomaan vanhemmilleen ja Agnesille Burströmiläisten jutun loppua.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Skandinaviasta - Novelli-kirja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.