Title: Suuren hiljaisuuden miehiä - Pascal, Emerson, Tolstoi, Maeterlinck, Müller, Larsson
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suuren hiljaisuuden miehiä - Pascal, Emerson, Tolstoi, Maeterlinck, Müller, Larsson" ***


SUUREN HILJAISUUDEN MIEHIÄ

Kokoelma Blaise Pascalin, Ralph Waldo Emersonin, Leo Tolstoin,
Maurice Maeterlinckin, Johannes Müllerin ja Hans Larssonin
suomennettuja mietekirjoitelmia johdantoineen ja selityksineen


Toimittanut

YRJÖ KARILAS


WSOY, Porvoo, 1919.



SISÄLLYS:

Johdanto

Blaise Pascal

  Ihmisen suuruus
  Petolliset voimat
  Ihmisen heikkous

Ralph Waldo Emerson

  Itseluottamus
  Ajattelija

Leo Tolstoi

  Rakastakaa toinen toistanne
  Rakkauden vaatimukset

Maurice Maeterlinck

  Syvä elämä
  Sisäinen kauneus

Johannes Müller

  Epävarmuus
  Aamu

Hans Larsson

  Valikointi
  Kokonaisuus
  Sisäinen näkemys

[Html-versio sisältää muotokuvan kustakin kuudesta filosofista.]



_Kokoelman laatimiseen on ottanut osaa varatuomari Arvo Manner, joka on
kääntänyt Johannes Müllerin kirjoitelmat ja kirjoittanut niihin
johdannon. Maeterlinckin molemmat kirjoitelmat on otettu F. E.
Sillanpään suomentamasta teoksesta »Köyhäin aarteet». Vaimoni Ester
Karilas on kääntänyt Emersonin »Ajattelijan».

Kokoelman tekijä._



Johdanto.


_Metsä, joka toisin palkoin anivihreänä vaippana, toisin palkoin
vuodenaikojen vaihtelua noudattavana väriverhona peitti isäimme maata,
on hakattu pois. On paljastunut maaperä, kalseita kalliolta, soita ja
autioita ahoja.

Metsän möivät suurisukuiset. Ostajan palkkalaiset tulivat meluten ja
kaatoivat maahan metsän viimeistä puuta myöten. Armotta iski kirves
kumoon nuoren elinvoimaisen vesan, kasvussa keskitiehen jääneen ja
vanhemman lahoamassa olevan puun. Elämän mahlat valuivat maahan.

Jotakin arvokasta on hävinnyt tässä metsässä, joka aikojen halki on
pitänyt vireillä uskoa maan kasvuvoimiin.

On kuitenkin säästynyt jotakin. On sieltä täällä ahoilla yksinäisiä
valkorintaisia koivuja, jotka ihmeen kautta ovat säilyneet ja jääneet
kalvan maan papittariksi, on maasta versovia vesoja, jotka vavisten
ovat kätkeneet tulevaisuuden sisäänsä, ja vihdoin vielä jollakin
perukalla koskemattomia, uhkaavia ja salaperäisiä korpia.

Metsällä on kulienkin vielä tulevaisuutta, ellemme myy viimeistämme ja
elleivät vuotuiset kulot tee tuhojaan.

Väkivalloin paljastettu maaperä on otettava käytäntöön. Kaskettakoon
ahot, ojitettakoon suot ja louhittakoon temppelien rakennuskiviksi
paljaat paadet. Ja toisiin paikkoihin kylvettäköön uutta metsää. Niin
peittäessämme väkivallan jäljet teemme tulevaisuuden työtä. Panemme
alulle uuden kasvun, joka elää silloinkin, kun metsän myyjät ja
kaatajat ovat hyökkäysasennostaan herpoutuneet.

Olimme tottuneet siihen, että hiljaisuuden metsät peittävät isäimme
maata. Ajattelimme, että sen kansa oli niissä suuruuteen kasvanut.
Mutta aika on näyttänyt, ettei hiljaisuutta ole enää yksin
ulkoapäin etsittävä. Se on nyt kätkeytynyt ajan myrskyjen sisäisiin
tienristeyksiin. Metsä kaatuu ja hiljaisuus väistyy aran linnun tavoin
ihmisen sisäelämään. Kun siellä tulee järkytysten aika, pakenee
hiljaisuus elämän perusajatuksen etsijän tieltä vielä syvemmälle,
tutkimattomiin syvyyksiin, kunnes etsijä saapuu iäisyyden lähteelle.

Hiljaisuutta etsii hengen suuruus varttuakseen. Sitä tarvitaan joka
päivä sen korvenkäynnin lisäksi, joka ensin on kestettävä. Sillä
olivatpa ulkonaiset vaiheet mitkä tahansa, aina on sama kysymys
ihmisten ratkaistavana: ihmisen suhde itseensä ja elämäänsä. Siitä el
pääse suurilla sanoilla, ei melulla eikä väkivallalla; niillä voidaan
vain vaikeuttaa sitä. Ihminen voi tehdä itsensä kuuroksi, mutta kuurous
on sekin kohtalokasta hiljaisuutta. Hiljaisuudessa täytyy ihmisen tehdä
tiliä itsensä kanssa. Jos se käy onnellisesti, kasvattaa hiljaisuus
suuruutta.

Tarvitaanko sitten meidän aikanamme suurmiehiä ja heidän aatteitaan?

-- Emme tarvitse suurmiehiä! -- huutavat joukot -- Emme tarvitse
aatteita -- huutavat suurisukuiset.

Mutta joukkojen huuto väsyy ja nyrkkiin puristetut kädet näivettyvät
Suurisukuisten madaltunut sivistys levittää turmelustaan ja nostattaa
tuhoatuottavia myrskyjä.

Suurmiehiä tarvitaan aina. »Nuorukainen, jonka sielua ei suuren miehen
läheisyys saa väräjöimään ja soimaan voimakkain sävelin, on tarpeeton
oksa ihmiskunnan puussa», sanoo Albert Corvey.

Vähän on niitä, jotka hiljaisuudessa viljelevät persoonallisen elämän
arvoja. Astukaa siis esiin te maan nuoret, jotka tunnette sisäisen
kutsumuksen. Taisteltuanne hiljaisuuden erämaassa itseänne vastaan
rohkaiskaa mielenne ja suorittakaa se suurtyö, jota aikamme odottaa.
Muodostakaa persoonallisen elämän järjestelmä ja yrittäkää sitä
toteuttaa sisäisellä varaväellä toimintaanne tukien. Sillä ennenkuin
elämä osapuilleen asettuu niihin uomiin, joita omasta kohdastanne
noudatatte ja joita tahdotte yhteiselämän jalostuneena alkavan
noudattaa, on tarpeen, että hiljaista, eheätä ja voimakasta työtä
tehdään ja että tulee yleinen nousun aika, jolloin ihmiselämän
alkuperäinen tarkoitus alkaa hiljaisuuden valkenevien vainioiden takaa
maalle häämöttää.

»Luonto näyttää olevan olemassa jaloimpia varten. Maailman säilyttävä
voima on parhaitten ihmisten totuudenrakkaus: he ovat maan suola ja
terveys. Ken on elänyt heidän kanssaan, hänelle on elämä ollut iloista
ja virkistävän voimakasta.» Näin puhuu Emerson. Jos jokukaan tuntee
sydämensä sykähtävän näitä sanoja lukiessaan, olemuksensa kautta
kulkevan rohkeuden väreilyn ja jalouden virtailun, on se tosiasia, joka
osoittaa, että suurmiehillä on jotakin sijaa meidänkin aikanamme.

Nykyisenä aikana on paikallaan kokoelma, jonka muutamat suurmiehet
muodostavat. Ulkonaisille silmillemme se on joukko liikahtamattomia
marmorihahmoja, mutta sisäisenä näkynä se lähestyy meitä hiljaisuuden
metsässä istuessamme. Kun se kulkee ohitsemme, liittykäämme uteliaina
joukkoon nähdäksemme, mihin sen matka vie. Seuratkaamme sitä ensin
näkymättömänä pysähdyspaikasta toiseen, sitten ilmaiskaamme itsemme ja
vihdoin ottakaamme suuren julistuksen miesten kanssa osaa siihen
yhteiskunnalliseen työhön, jonka maisemat liikkuessamme ovat silmiemme
ohi siirtyneet.

Kaikkien aikojen suurmiehet ja ajattelijat ovat jollakin tavoin sukua
toisilleen ja lukijapiirilleen. Niin kulkee ajattelijain ketju ajasta
aikaan suurine saattojoukkoineen.

Suuren hiljaisuuden miehet ovat tällä kertaa kokoontuneet esittämään
ajatuksiaan. Pascal, kärsivän hiljaisuuden mies, Emerson, suurten
metsien kävijä ja kirkkaan yksinäisyyden mies, Tolstoi, rakkauden
hiljaista maata etsimään lähtenyt mies, Maeterlinck, hämärän
hiljaisuuden mies, Müller, hiljaisten kosketusten mies, ja Larsson,
keskitetyn hiljaisuuden mies. He pysähtyvät kaikkialle, missä on
hiljaisuutta, ja heidän keskustelunsa kuulee jokainen, joka pidättää
hätäistä hengitystään ja on hetken hiljaa._



BLAISE PASCAL.


Tavan takaa toistuvat aikojen kiertokulussa ne nousukohdat, joissa
Blaise Pascal tulee esille aivan kuin ajankuvaan kuuluvana.

Hän oli taistelujen rohkea mies.

Taistelut alkoivat tieteen alalla, geometrian lukemisella salassa
isältä -- tähän aineeseen vetivät poikaa voimakkaat taipumukset --, ne
jatkuivat piileksivän kirjapainon avulla ja kohdistuivat julkisuuden
hävittäviin voimiin, joina hänen aikanaan olivat jesuiitat, ja
siirtyivät lopulta sisäisen elämän hiljaisuuteen, missä tehtiin tiliä
kaikkien aikojen kipeistä kysymyksistä ja joka niinmuodoin oli Jaakobin
taistelua aamuruskon nousussa Jumalaa vastaan.

Blaise Pascal, joka oli syntynyt kantamaan neron aseita ja käytteli
niitä jo varsin taitavasti toisella vuosikymmenellään, tuli tapojen
parantajaksi ja kuoli huulillaan sanat: »Jumalani, älä minua koskaan
jätä!»

Tällainen kehitys on kulkua taistelusta taisteluun saavutusten
merkitysten laajetessa samoin kuin laajenevat väreet veden tyynellä
pinnalla, kun vesilintu vie kulman kärkeä eteenpäin. Sisäistäkin
taistelua käydään kouraantuntuvin ottein. Taistelu on näet aina hyvin
todellista; sen kärki suuntautuu aina eteenpäin ja rintama laajenee.
Taaksepäin kulman sisälle kasvaa voittoisa lepo ja kirkastuva kärsimys.
Sellainen taistelu, jos se saa häiritsemättä jatkua ja temmata mukaansa
kaikki suuret sisäiset voimat, painuu miltei säännöllisesti
uskonnolliselle alalle. Sellainen on monen suurmiehen kehitys ollut.

Nero, jolla on ylenmäärin lahjoja käytettävänään omalla
erikoisalallaan, haluaa jo luonnostaankin koetella voimiaan toisilla
aloilla, joen tavoin, joka mahtumatta uomaansa etsii tulvehtien ja
voitonvarmana uusia mahdollisuuksia.

Ensin Blaise Pascal saavutti vuosisataisia voittoja geometrian ja
fysiikan alalla, sitten hän kohtasi tiellään jesuiitat, kauhistui
hengessään, pysähtyi, kokosi voimansa ja saavutti voiton, kulki
rohkeasti ohi ja vetäytyi maaelämän hiljaisuuteen, ryhtyi siellä
ratkaisevaan taisteluun omaa itseään vastaan, kaivoi saartokaivannot,
uuvutti nälällä ja janolla sairaan vastustajansa ja saikin
valloitetuksi joitakin etuvarustuksia. Silloin hän kuoli.

Blaise Pascal oli ihmelapsi, keksijä, tiedemies ja ajattelija.

Hän syntyi kesäkuun 10:ntenä 1623 Clermontissa. Lapsena hänen henkensä
pohti kysymyksiä, jotka koskevat asioiden olemusta ja luontoa, siis
ydinkysymyksiä, joiksi myöhemmin tuli elämän merkityksen ja ihmisten
ominaisuuksien tutkiminen. Vastausten täytyi olla tarkkaan
määriteltyjä, sillä hänen selvyydentarpeensa oli suuri; hänellä oli
terävä arvostelukyky ja erikoinen taipumus löytää puutteita. Poika
alkoi taistelun sotimalla isän määritelmiä ja oppineiden lausuntoja
vastaan.

Kaksitoistavuotiaana Blaise Pascalilla jo oli monta hyödyllistä taitoa,
muun muassa hän osasi jokseenkin täydellisesti latinaa, ja laati omin
päin alkeisgeometrian. Näin aikainen itsenäisesti tuottava kyky lienee
ainoa laatuaan matemaattisten tieteiden historiassa.

Kuusitoistavuotiaana hän saavutti uuden voiton. Hän otti jo
täysikuntoisena osaa oppineiden kokouksiin ja laati kirjoitelman
kallioleikkauksista, joka herätti tunnetun oppineen Descartesin suurta
ihmetystä ja ihailua.

»Voittaja, valmistaudu uuteen taisteluun.» Blaise Pascal sai näihin
aikoihin uuden, vaarallisen vihollisen. Arvatenkin liian aikaisesta ja
ankarasta älyntoiminnasta aiheutunut päänkivistys alkoi jo nyt häiritä
tieteellistä työskentelyä, niin että hänen täytyi tuontuostakin laskea
matemaattiset teokset kädestään. Onneksi hän vaihtelusta lepoa
etsiessään otti silloin käteensä mietekirjoja, Epiktetoksen, Montaignen
Ja Descartesin teoksia.[1] Vihollinen saavutti kuitenkin näennäisen
voiton, sillä sairaus tuotti lopulta kuolemaa. Viimeisillään saattoi
Pascal työskennellä vain pari tuntia päivässä, jonka ajan hän käytti
sen teoksen suunnitteluun ja valmisteluun, josta tähän kokoelmaan on
käännetty muutamia lukuja.

Pascalin tunnetuimpia tieteellisiä saavutuksia ovat tutkielmat
nesteiden tasapainosta ja ilman paineesta. Oli nerokas tuo johtopäätös,
että Arkimedeen keksimä laki vedessä vallitsevasta paineesta soveltuu
myöskin ilmaan. Se oli samantapainen sovellutus kuin Pascalin
suorittama järjen aseiden siirto siveysopin palvelukseen ja ihmisten
heikkouksien paljastamiseen. Pascalin muita tieteellisiä keksintöjä
ja voittoja olivat korkeuden mittaaminen elohopeaan vaikuttavan
ilmanpaineen avulla, isän työskentelyn jouduttamiseksi suunniteltu
laskukone, jota Leibniz myöhemmin paranteli, todennäköisyyslaskelmat,
aritmeettinen kolmio, sykloiidin ominaisuudet ja omnibusliikenne
Pariisissa. Onhan siinä yhden miehen osalle keksintöjä, joista kannatti
ylpeillä. Ainakin paljon suuremmalla syyllä, kuin sellaisen itserakkaan
ja kunnianhimoisen nykypäivien ihmisen, joka ei ole mitään keksinyt.

Blaise Pascal oli myös tullut siihen johtopäätökseen, ettei luonnossa
ollut olemassa Aristoteleen olettamaa tyhjyyden kammoa. Tyhjyys ei
näyttänyt hänestä mahdottomalta. Luonto ei kammoakaan tyhjyyttä,
ajatteli hän, tyhjyys on näennäistä, sillä se on jonkinlaisten
tasapainovoimien ja vaikutusten lakien toinen pää.

Tyhjyyttä näki Pascal ihmisen sisässäkin, toisissa ihmisissä ja, siitä
huolimatta, että oli päässyt tieteellisen tutkimuksen ylängöille,
myöskin itsessään. Tyhjyys kelpasi toisille, mutta hän oli toista
mieltä, häneen oli pantu suuri paine sisästä ulospäin ja ulkonaisen
päämäärän hän oli saavuttanut; syntyi kaivertava sisäinen tyhjyys, joka
häntä kammoksuu! Vasta kolmas vuosikymmen toi uutta sisältöä hänen
elämäänsä. Ulkonaisesti antoi siihen aihetta kaksi sysäystä, jotka
mursivat kunnianhimon kovan kiiltokuoren, niin että elämän aurinko
pääsi halkeamista pilkistämään sisään. Hänen isänsä joutui
hengenvaaraan ja vuoteen omaksi ja häntä itseään kohtasi samankaltainen
tapaus; kerran hän ajoneuvoineen oli pudota sillalta Seine-jokeen.
Ilmakehän järkytysten ohella alkoi sisäinen oras kasvaa. Aikaisemmin
hän oli tutustunut mietekirjallisuuteen, nyt hän sai käsiinsä erittäin
mielenkiintoisen kirjan, hollantilaisen jumaluusoppineen Jansenin
teoksen »Sisäisen elämän uudistus». Hän tutustui uuteen liittolaiseen,
parempaan itseensä. Vastustajaksi tuli suurin osa hänen entisestä
itsestään, se, joka tähän asti oli hänen valtakirjallaan elellyt ja
toiminut.

Taistelun ensi otteluissa hän oppi ymmärtämään toisiakin ihmisiä,
niitä, joista hänen täytyi vieroittautua ja opettaa muita tekemään
samoin, ja yleensä voittamaan. Hän oli jo katsonut sisäänsä. Kun hän
käänsi katseensa ulospäin, huomasi hän ensiksikin, ettei hän ollut
kaikkein huonoimpia, joten hän sai omaa taistelua varten uutta toivoa
ja voitonvarmuutta, ja toiseksi, että ulkopuolellakin häntä oli paljon
tehtävää ja sama vihollinen voitettavana, jonka alkuvoitolla hän oli
valmistautunut maksamaan veroaan yhteiskunnalle. Taistelu ulospäin ja
sisäänpäin hedelmöittivät näin toisiaan. Hän »tahtoi nähdä ihmisen
turmeluksen syvyyden mutta samassa myöskin hänen elämänsä korkean
tarkoituksen». Ajan mädännäisyyttä edustivat jesuiitat. Heidän
voittamisekseen tarvittiin paitsi tietoja ja uskallusta ennen kaikkea
uutta mieltä.

Pascalin hengenheimolaisten suljetussa kokouksessa kuuluisassa Port
Royalin luostarissa tuli kerran puheeksi erään vääryyttä kärsineen
aatetoverin puolustaminen jesuiittojen hyökkäyksiä vastaan. Pascal sai
tehtäväkseen puolustuskirjelmän luonnoksen laatimisen. Suurella
antaumuksella hän ryhtyi työhön, josta sitten tulikin historiallinen
merkkiteos.

Vähän ajan kuluttua ilmestyivät näet maailmalle »Maaseutukirjeet»
(1656-57) herättäen kaikkialla tavatonta huomiota, jesuiitat etsivät
kirveltävin sydämin turmeltuneen kauppahenkisen moraalinsa tuntematonta
paljastajaa ja kirjapainoa, jossa kirjaa painettiin. Kaikki käsiinsä
saamansa kappaleet he polttivat kaupungin torilla. Sama kohtalo olisi
odottanut kirjan tekijääkin, jos hän olisi löytynyt, nimittäin kidutus
ja polttorovio, joissa kaikkien aikojen suurmiehet ovat vakiinnuttaneet
aatteitansa.

Se ei kuitenkaan tullut Pascalin osaksi. Jesuiitat olivat jo
katkaisseet kaikkivoivan mahtinsa kärjen rikosten ja turmeluksen
tulessa. Heidän polttorovionsa hankki tuskin kunniaa Pascalin
kirjoillekaan. Ja Pascalin itsensä oli vielä käytävä taistelua omaa
itseään vastaan, kypsyttävä hiljaisesti tuleentuvan viljan tavoin.

Teosta painettiin kahden vuoden aikana kaikessa rauhassa erääseen
vesimyllyyn sijoitetussa kirjapainossa, ja tekijä itse asui täydessä
turvassa jesuiittain päämajaa vastapäätä olevassa majatalossa.

Siitä jesuiittain aatteet saivat kuoliniskun.

Toiset aloittavat elämänsä hiljaisella sisäisellä taistelulla ja sitten
vasta laajentavat sen useampia elämänaloja käsittäväksi. Hengen miehet
astuvat julkisuuteen ja koettavat voimiaan eri työmailla levittäen
hengen ja työn pappeutta ympärilleen. Toisilla, kuten Pascalilla, on
hiljainen taistelu viimeinen. Pascal vetäytyi pois suuresta maailmasta
ja lähti etsimään maaseudun harrasta hiljaisuutta alkaakseen taistelun
omia heikkouksiaan vastaan. Taistelujen rohkea mies sai lopullisen
valmistuksensa kärsivän hiljaisuuden miehenä. Se oli hänen
profeetallinen valmistuksensa erämaassa.

Taistelun ulkonaiset seikat olivat tällaisia.

Huoneessa, missä hän asui, ei ollut huonekaluja eikä esineitä, joita
hän piti tarpeettomina. Hänen pukunsa oli tuiki vaatimaton.
Yksinkertaisiin elämäntapoihin kuului myös, että hän auttoi itse
itseään, teki vuoteensa, valmisti ruokansa ja kantoi sen huoneeseensa.
Yhä kiihtyvä sairaus lisäsi hänen kärsimyksiään; se esti hänen
syömistään, lepäämistään ja työskentelyään. Päästäkseen siitä
huolimatta elämässä eteenpäin hän laati tarkat ohjeet jokapäiväiselle
elämälleen. Itsekurin asiaa hän ajoi ruoskalla ja pakkopaidalla
viimeiseen hetkeen asti, sillä hän huomasi nämä aseet erittäin
hyödyllisiksi. Paljon aikaa hän käytti rukouksiin ja Raamatun
lukemiseen, mikä tuotti hänelle uskomatonta iloa ja virkistystä. Hänen
mielestään ei Raamattu ollut järjen, vaan sydämen tiedettä, minkä
vuoksi sitä käsittävät vain ne, joilla on sydän paikallaan, kun taas
muut löytävät siitä vain hämäriä asioita. Milloin aikaa ja tilaisuutta
oli, kirjoitti hän ajatuksiaan paperille. Kirjoittaminen sujui häneltä
vaivatta. Kun hänellä oli erinomainen äly ja miltei ilmiömäinen
muisti, järjesti hän ensin ajatuksensa; sitten sai hän ne sanotuksi
niinkuin tahtoi. Yksinkertaisuus ja sattuvat sanonnat ovat hänen
kirjoituksilleen ominaista. Ranskan kirjallisuuden historiassa on
hänellä tunnustettu paikka.

Pascal tahtoi poistaa ympäriltään kaiken, mikä saattoi olla
taistelussa esteeksi, jottei vihollinen voisi piiloutua sen taa.
Vähentämällä ulkonaista hän koetti lisätä hengen voittoja. Hän rakasti
sanomattomasti köyhyyttä, hengen vapautusta pikku rihkamasta. Hän otti
kodissaan vastaan köyhiä eikä koskaan kieltänyt heiltä almua, olipa
itse kuinka köyhä tahansa. Vuonna 1661 hän lähti kotoaan ja luovutti
sen eräälle köyhälle perheelle asettuen itse asumaan sisarensa luo. Kun
häntä moitittiin rajattomasta uhrautuvaisuudesta, pani hän sen
pahakseen ja sanoi: »Olen huomannut erään seikan, että olipa kuinka
köyhä tahansa, aina jättää jotakin kuollessaan jälkeensä». Joskus hän
antoi kukkarosta kaikki rahansa. Hän kehoitti käymään usein köyhien
kodeissa, jotta opittaisiin näkemään kurjuus, sairaudet ja puute, jotka
köyhiä ahdistavat, jotta opittaisiin paremmin suhtautumaan omaan
yltäkylläisyyteen ja saataisiin elämään ulkokohtaisen todellisuuden
tuntua. Pascalilla oli toisenlainen katse köyhyyttä ja kurjuutta
näkemään kuin Emersonilla, jota Carlyle turhaan saatteli Lontoon
köyhien kaupunginosassa.

Kaikki nämä ulkonaiset toimenpiteet ja varustautumiset tähtäsivät
sisäiseen taisteluun. »Kuta vähemmän me omistamme, sitä lähempänä
jumalia me olemme», sanoo Sokrates.

Blaise Pascalin sisar lausuu kirjoittamassaan veljensä elämäkerrassa:
»Voidaan sanoa, että totuus on aina ja kaikissa asioissa ollut hänen
henkensä ainoa kohde». Totuutta janosi hänen järkensä ja sitä janosi
hänen sydämensä. »Totuus on aina kaunis», sanoo Tolstoi lausuessaan
totuuden sodasta. Pascal ei totuutta janotessaan perustanut uutta
uskontoa, hän päinvastoin nimellisesti pysyi katolisen kirkon helmassa,
vaikka ankarasti arvostelikin sen puutteita, mutta hän keksi uuden
geometrian ja uusia maailmankaikkeuden lakeja ja sovellutti vanhoja
totuuksia käytännölliseen elämään ja ihmisen itsekasvatukseen.
Alexandre Vinet sanoo hänestä: »Hän tiesi, että elämä ja totuus eivät
ole kaksi eri asiaa, vaan että on olemassa vain yksi olennainen
totuus... Hän on niitä, joiden sisältä vuotavat elämän veden virrat.»

Hän ei lähtenyt maaseudun hiljaiseen yksinäisyyteen julistamaan
kristinuskon perustotuuksia, kuten olisi voinut odottaa hänenlaiseltaan
matemaattisen kehityksen saaneelta kyvyltä, eikä esittääkseen
maailmankaikkeuden äärimmäisiä kysymyksiä, vaan tutkimaan sisäisiä
asioita päästäkseen sydämessään vakuutetuksi jokapäiväisen elämän
arvoista, sillä hän oli tullut huomaamaan, että teot kulkevat sydämen
kautta ja intohimot turmelevat tahdon ja uskon. Sydämen hän varusti
linnoitukseksi. Käytännöllinen äly tuli hänelle tässäkin avuksi.
Uskonnon vaatimus täydellisestä antautumisesta korkeammille päämäärille
ja sydämen puhdistaminen ja eheyttäminen tuntui hänestä niin
silminnähtävän todelta, niin hyödylliseltä ja välttämättömältä, että
hän hylkäsi korkean opillisuutensa, joka lähetti kunnianhimoiset
joukkonsa valloittamaan sydäntä, ja siirsi kehittyneet kykynsä
elämänkysymysten ihanaan ilmakehään. Hän halusi säännöstää, kuten
matematiikan ja järjen mailla oli tehnyt, aatteittensa sovellutukset ja
käyttää järkensä käytännöllisten ohjeiden keksimiseen. Elämäntapojen
perinpohjaisesta ulkonaisesta mullistuksesta sekä ylellisyydestä ja
maailman menosta luopumisesta hän näki seuraavan sisäisiä muutoksia.
Tämä suuri ja merkillinen nero otti lapsen uskolla vastaan uskonnon
totuudet ja rupesi niiden pohjalla tutkimaan ihmisen täydellistymistä.
Sen tuloksista on osa nähtävänämme hänen viimeisessä teoksessaan, jonka
hän suunnitteli ja pani alulle, ja joka hänen kuolemansa jälkeen,
vuonna 1670, on julaistu nimellä: »Ajatelmia uskonnollisista asioista».
Tästä teoksesta on kokoelmaamme käännetty muutamia ihmisen sisäisen
elämän seikkoja koskevia lukuja.[2]

Ajatelmien kirjoittamisen hän aloitti muutamia vuosia ennen
kuolemaansa. Teos jäi keskeneräiseksi, sillä erinomaiseen muistiinsa
luottaen hän ei pääajatuksiaan eikä järjestelmäänsä pannut paperille;
kerran vain hän selosti niitä ihastuneille ystävilleen. Sairaana hän
kirjoitti mietelmiään keskeytyksinkin irtonaisille paperiliuskoille,
jotta niiden ohimenevät kuvat painuisivat myöhemmin mieleen. Siksi ovat
toiset niistä parempia ja valmiimpia kuin toiset ja siitä myöskin
johtuu teoksen katkelmallisuus. Monella tutkijalla on ollut täysi työ
tulkita niiden katkonaisia ja puolinaisia sanamerkkejä.

Mutta keskeneräisenäkin teos puhuu kirjailijan alkuperäisestä
päämäärästä, joka on ollut laajempi kuin voi kuvitella. Hän halusi
kiihkeästi tehdä työtä saadakseen kaadetuksi jumalankieltäjät ja tutki
suurella huolella heidän todistelujaan. Hän oli jo voittanut aikansa
yltiöpäät; nyt hän hyökkäsi kaikkien aikojen itsepetoksenihmisiä
vastaan ja antautui tähän tehtävään kokonaan. Eikä hän tyytynyt
sotimaan yksistään niitä vastaan, jotka tahtoivat järjestelmällisesti
horjuttaa kristinuskon perustotuuksia, hän ei voinut sallia sitäkään,
että uskonnon pyhyyttä loukattiin ja tahrattiin vähäisissä asioissa.
Kaikkia jumalankieltäjiä, epäuskoisia ja harhaoppisia vastaan, ja
kaikkia kristittyjä vastaan, jotka kirkkoon kuuluen eivät kuitenkaan
eläneet evankeliumin puhtaiden ohjeiden mukaan, hän julisti pyhän
sodan.

Pascalin viimeisen teoksen ajatelmat puhuvat lukemattomista sisäisistä
voitoista.

Henkisten voittojen voittaja voitti samaan aikaan sellaisella
sankaruudella ja kärsivällisyydellä ylivoimaiset ruumiilliset tuskat,
jotka olivat hänen elämänsä ankarin ulkonainen koetus, ja vaimensi
niistä johtuvat kärsimykset niin uljaasti, että se hämmästytti ja
rohkaisi kaikkia, jotka sen näkivät, ja hän kävi varhaiseen kuolemaan
elokuun 19:ntenä 1662 kolmenkymmenenyhdeksän vuoden vanhana.

Pascalin elämä oli ollut lakkaamatonta taistelua.

Tieteen, julkisuuden ja itsekasvatuksen taistelut tuovat hänet eri
aikoina nähtäväksemme.

Hiljainen taistelu alkoi lähinnä olevasta, taistelijasta itsestään,
kyti aikansa ja voitti sitten alaa leimahtaen voimakkaana yli maailman,
missä taistelua oli jo valmistavasti käyty, aina pintapuolisimpaan
yksityiseen ihmiseen saakka omassa ja vastustajien leirissä. Siinä
Blaise Pascalin suuruus ja laajakantoisuus. Ensin hän voitti
ruumiilliset kärsimykset, sitten henkiset kiusaukset ja näissä
voitoissa hän karaistui hengen taisteluun laajalle ulospäin, koko
pintapuolista ja tyhjäsisältöistä maailmaa vastaan.

Erityisesti vaikea ja pitkällinen oli taistelu kunnianhimon kiusausta
vastaan, jolle hänen neronsa lahjat antoivat virikettä ja tukea.
Ajatelmissaan hän sanoi: »Ne, jotka sepittävät kirjoituksia
kunnianhimoa vastaan, tahtovat niittää kunniaa siitä, että ovat
kirjoittaneet erinomaisesti; ne jotka sen lukevat, tahtovat saada
kunnian lukemisestaan ja minulla, joka kirjoitan tämän, on ehkä sama
mieliteko kuin niillä, jotka tämän lukevat.» Taistelu on sytyttänyt
näin laajat alat. Yksi rintama on avattu kunnianhimoisten kirjoittajien
joukkoja vastaan. Toisella rintamalla ovat vastassa kunnianhimoisten
lukijain laumat. Kolmas vakava vastustaja on oma kunnianhimo, jonka
takaa vastustajan varajoukot häämöttävät niin eloisan hämmästyneinä.
Turhaa ei ollutkaan avata kuluttava tuli kunnianhimoa, monen suuren
kyvyn loukkauskiveä vastaan. Tuskin mikään intohimo pitää näet ihmistä
niin kauan ja johdonmukaisesti vallassaan viimeiseen hetkeen asti
kätkien turhuuden taa elämän tarkoituksen, kuin kunnianhimo, esiintyipä
se sitten pikkumaisen turhamaisuuden tai maailmanvalloittajan
itserakkauden muodossa. Useimmat suurmiehet saavat kokea tätä
intohimoa; he myöskin voivat vapautua siitä suurilla hengenvoimillaan.
Samat voimat, jotka opastavat nopeaan kunnian saavuttamiseen, näyttävät
samalla sen mitättömyyden. Kuta kauemmin suuret kyvyt ovat kunnianhimon
vallassa, sitä jyrkemmin he loittonevat kaikesta, mitä ovat
aikaansaaneet. Itse koettuaan pohjia myöten kunnianhimon raatelut
Pascal tahtoi vieroittaa siitä toisia. Hän sanoo useissa kohdin, että
ihmiset ovat valmiit kuolemaankin, jos vain sillä hankkivat hitusenkaan
kunniaa itselleen. _Hän_ halusi omien sanojensa mukaan temmata ihmisten
kädestä valovarjostimen, jota edessään pitäen he juoksevat kuiluun.

Pascalin taistelut kysyivät aina uskallusta, sitäkin enemmän, kun
taistelujen kehä laajeni ulospäin. Taistelu jesuiittoja vastaan oli
paras todistus siitä. Ja Pascalilla oli uskallusta.

Merkillistä uskallusta mielipiteittensä julkilausumisessa. Henkensä
kaupalla sanoivat Tolstoi, Luther ja Pascal vakaumuksensa julki ja
lausuivat sen niin painokkaasti, että se on omansa viemään tunnonrauhan
meidänkin päivien eläjiltä.

Uskallammeko me sanoa julki sisimmän sanottavamme? Onko sellaisia
henkilöitä, jotka osaavat kolkuttaa rautaisella nyrkillään aikamme
omaatuntoa? Onko sellaisia, jotka osaavat tehdä levottomiksi ne
henkilöt, jotka juoksevat vallan, rikkauden ja joukkojen jäljessä ja
nauravat niille, jotka aikamme kiireessä pysähtyvät hengähtämään
tienviereen toistaen Salomonin sanoja: »Turhuutta, kaikki turhuutta».

Erikoisella tavallaan ja aikaansa katsoen tarkkanäköisesti Pascal
koskettelee ihmisten puutteita ja rajoituksia, käsitellen sattuvasti
etenkin heidän heikkouksiaan, pintapuolisten ihmisten heikkouksia, ja
arvostelee heitä iäisyysarvojen valossa. Avautuvatko sitten näiden
ihmisten silmät, eikö heidän heikkoutensa heitä hävetä? Mies, joka
paljasti oman aikansa jesuiittain teennäisyyden ja kavaluuden, kykenee
sen tekemään vielä meidänkin päivien itsekylläisille olioille ja
itsekkäille materialisteille. Hän riisuu päältämme pintakuoren ja
jättää meidät miettimään elämän sisältöä. Tämä sisältäpäin lähtenyt
ruumiillisten ja henkisten kärsimysten hiljaisuudessa kypsynyt
pinnallisuuden arviointi on puhdashenkisellä sanomallaan elähyttänyt ja
ihastuttanut Tolstoita ja muita eri aikojen suuruuksia. Norjalainen
professori Gerhard Gran sanoo siitä: »Pascal on henkilöiden historian
merkillisimpiä ilmiöitä, sellaisen persoonallisen suuruuden
ympäröimä, jota kaikkien täytyy kumartaa. Se, joka lähestyy hänen
ajatusmaailmaansa, paljastaa väkisinkin päänsä kuin kirkossa. Ei tiedä
mitä enemmän ihailisi, hänen älynsä korkeutta, hänen läpitunkevaa
ihmistuntemustaan, vaiko hänen viehättävää henkevyyttään, tai melkein
yliluonnollista hurskauttaan.»

Blaise Pascal puhuu paljon ihmisen kurjuudesta, ja hänen sanansa
sopivat verrattomasti meidän aikaamme, jolloin yleinen aatteellinen
rappio niin puolella kuin toisellakin on räikeä ja tekee ihmiset
kurjiksi olennoiksi. Mutta hän sanoo myös kärsimystensä vankalta
pohjalta nämä lohdulliset ikikirkkaat sanat: »Kuta parempi ihminen on,
sitä enemmän hyvää huomaa hän toisissa ihmisissä.» Siihen lauseeseen
kätketty ajatus tulee esille silloin, kun kurjuudesta käydään tuomiota.



Ihmisen suuruus.


I.

Ne, jotka yksistään ylistävät ihmistä, ovat mielestäni yhtä väärässä
kuin ne, jotka vain moittivat häntä, samoin kuin ne, jotka koettavat
kaikin tavoin huvittaa häntä. Voin antaa hyväksymykseni vain niille,
jotka nöyrästi etsivät. Stoalaiset sanovat: »Menkää omaan sisimpäänne;
sieltä löydätte rauhan.» Mutta se ei ole totta. Toiset sanovat:
»Astukaa ulos omasta itsestänne ja etsikää onnea nautinnoista.» Ei
sekään ole totta. Tulee sairauksia. Onni ei ole sisässämme eikä
ulkopuolellamme, se on Jumalassa, joka on sisässämme ja
ulkopuolellamme.


II.

Ihmistä voi tarkastella kahdelta eri puolelta: ensinnäkin hänen
tarkoituksensa kannalta, jolloin hän on suuri ja ilman vertaista, ja
toiseksi suvun ominaisuuksien kannalta, samoin kuin arvostellaan
hevosta tai koiraa ja niiden rotuominaisuuksia, jolloin ihminen on
halpa ja alhainen. Siinä on kaksi tietä, jotka synnyttävät toisistaan
eriäviä arvosteluja ja johtavat niin moniin kiistoihin ajattelijain
kesken, kun toinen kieltää sen mitä toinen edellyttää. Toinen sanoo:
»Ihminen ei ole syntynyt tätä tarkoitusperää tavoitellakseen, sillä
kaikki hänen tekonsa ovat ristiriidassa sen kanssa.» Toinen sanoo: »Hän
loittonee päämäärästään, kun hän tekee näin alhaisia tekoja.»


III.

Meillä on suuri ajatus sielustamme. Emme voi sietää, että toiset
halveksivat meitä eivätkä anna meille tunnustusta. Niin meidän koko
onnemme perustuu toisten arvosteluun.

Kunnianhimo on ihmisen alhaisuuden merkki, mutta samalla se on merkki
hänen synnynnäisestä ylevyydestään. Sillä kuinka paljon ihminen
omistaneekin täällä maailmassa, kuinka paljon terveyttä ja muita
tärkeitä etuja hän nauttineekin, hän ei kuitenkaan ole tyytyväinen,
ellei hänellä ole ihmisten arvonantoa. Hän pitää niin suuressa arvossa
ihmisten mielipiteitä, että vaikka hänellä olisikin korkea asema
maapallollamme, hän ei suinkaan tunne itseään tyytyväiseksi, ellei
hänellä ole korkea asema myöskin ihmisten mielipiteissä. Se on hänen
mielestään maailman paras paikka. Ei mikään voima voi tukahuttaa tätä
hänen kaipuutaan, sillä se on syvimmälle ihmissydämeen juurtunut
ominaisuus. Nekin, jotka eniten halveksivat ihmisiä ja asettavat heidät
eläinten tasalle, tahtovat kuitenkin nauttia toisten kunnioitusta ja
luottamusta, joten tämä heille ominainen tunne saattaa heidät
ristiriitaan oman itsensä kanssa. Luonnon ääni, joka on voimakkaampi
kuin kaikki muu, saa heidät ihmisen suuruudesta vakuutetuksi varmemmin,
kuin heidän järkensä ihmisen alhaisuudesta.


IV.

Kaikkinaisesta meitä ahdistavasta ja henkeämme uhkaavasta kurjuudesta
huolimatta on meillä vaisto, joka kohottaa meitä korkeuksia kohti. Sitä
emme voi lannistaa.


V.

Ihmisen suuruus on sellainen selviö, että se käy ilmi yksin hänen
kurjuudestaankin. Sillä sanoessamme eläimissä ilmenevää luontoa
ihmisessä kurjuudeksi tunnustamme, että hän on luontonsa, joka nyt on
eläinten luonnon vertainen, sortanut alas paremmasta luonnosta, joka
hänelle joskus ennen on kuulunut.

Sillä kukapa muu surisi sitä, ettei hän ole kuningas, kuin
valtaistuimelta syösty kuningas? Pidettiinkö onnettomana Paulus
Aemiliusta, kun hän ei enää ollut konsuli.[3] Päinvastoin, kaikki
ajattelivat, että hän oli onnellinen saatuaan olla konsulina, sillä
hänen asiansa ei ollut olla sinä aina. Mutta Perseusta, joka ei enää
ollut kuningas, surkuteltiin, koska se oli hänen kutsumuksensa, eikä
voitu käsittää, kuinka hän saattoi tulla toimeen. Kuka valittaa sitä,
että hänellä on vain yksi suu? Ja kukapa ei valittaisi sitä, että hän
on menettänyt toisen silmänsä? Samaten ei liene kukaan koskaan tullut
murehtineeksi sitä, ettei hänellä ole kolme silmää; mutta kauheatahan
olisi, jos ei olisi ainoatakaan.


VI.

Ei olisi olemassa kurjuutta, ellei sitä kukaan tuntisi. Raunioiksi
sortuneella talolla ei ole sellaista tunnetta. Vain ihminen voi tuntea
kurjuutensa.

Ihmisen suuruus on juuri siinä, että hän voi tuntea olevansa kurja
olento. Puu ei voi tuntea itseään kurjaksi. Voidakseen tuntea
kurjuutensa täytyy todellakin olla kurja, mutta suurta on tulla
tietoiseksi tästä kurjuudesta.

Tunne kaikkinaisesta kurjuudesta ilmaisee niinmuodoin ihmisen
ylevyyttä. Se on köyhtyneen ylimyksen ja vallasta syöstyn kuinkaan
kurjuutta.


VII.

Kun kurjuus voidaan johtaa suuruudesta ja suuruus kurjuudesta, ovat
toiset kiinnittäneet huomionsa kurjuuteen sitäkin suuremmalla syyllä,
kun he suuruudesta ovat saaneet sille todisteen. Toiset taas ovat
pysähtyneet suuruuteen sitäkin suuremmalla luottamuksella, kun ovat
saaneet sen johdetuksi suorastaan kurjuudesta. Kaikki mitä toiset ovat
voineet sanoa suuruudesta, on tullut todistuskappaleeksi toisille,
jotka ovat tahtoneet puhua kurjuudesta. Sillä kuta korkeammalla ihminen
on langennut, sitä kurjempi hän on, ja päinvastoin. Niin ovat he
perustaneet olettamuksensa toinen toiseensa loppumattomassa kehässä. Ja
varmaa on, että mikäli ihmisten valistus kasvaa, sikäli löytävät he
ihmisessä yhä enemmän suuruutta ja yhä enemmän kurjuutta. Sanalla
sanoen, ihminen tuntee olevansa kurja. Hän on kurja, koska hän on
tietoinen siitä, mutta samalla hän on hyvin suuri, koska hän voi sen
tuntea.


VIII.

Voin hyvin kuvitella mielessäni ihmisen ilman käsiä, jalkoja ja päätä.
Vain kokemus on meille opettanut, että pää on tärkeämpi kuin jalat
Mutta en voi kuvitella mielessäni ihmistä, jolla ei ole järkeä.
Sellainen olento olisi vain kivi tai pelkkä luontokappale.

Järki on siis sellainen seikka, joka kuuluu ihmisen olemuksen
määritelmään ja jota ilman häntä ei voi mielessään kuvitella. Mikä
meissä tuntee iloa? Onko se ehkä käsi? Onko se käsivarsi? Onko se liha?
Onko se veri? Nähtävästi täytyy sen olla jotakin aineetonta.


IX.

En suinkaan aio avaruudesta etsiä todistuksia olemukseni ylevyydelle,
vaan ajatusteni säännöllisestä kulusta. Sen parempia todistuksia
minulla ei olisi, vaikka omistaisin kokonaisia maailmoja. Avaruudellaan
maailmankaikkeus käsittää ja nielaisee minut kuin pienen hiukkasen.
Ajattelullani minä puolestani käsittelen maailmankaikkeutta.


X.

Ihminen on vain hento ruoko, luonnon heikkorakenteinen esine, mutta hän
on ajatteleva ruoko. Sen murtamiseksi ei tarvita, että koko
maailmankaikkeus nousee aseisiin. Ilman henkäys, vesipisara riittää
tuhoamaan sen. Mutta vaikkapa maailmankaikkeus olisikin murtanut
ihmisen, hän on kuitenkin yhä vielä ylevämpi sitä, joka on hänet
surmannut, sen tähden että hän kuolee tietoisesti. Mutta
maailmankaikkeus ei ole tietoinen ulkonaiseen mahtiin perustuvasta
etevämmyydestään.[4]

Meidän arvokkuutemme perustuu kokonaan ajatteluumme, järkeemme. Ja
juuri sillä alalla tahdomme kohottautua emmekä ajassa ja paikassa,
joita emme voi täyttää. Ahkeroikaamme sentähden ajattelumme
kehittämistä. Se on siveysopin perussääntö.


XI.

On ilmeistä, että ihminen on luotu ajattelemaan. Siinä on hänen
etevämmyytensä ja arvokkuutensa. Mutta hänen velvollisuutensa on
ajatella oikein. Ja ajattelun järjestykseen kuuluu, että ajattelu
aloitetaan omasta itsestä, omasta alkuperästä ja tarkoituksesta.

Mutta mitä ajattelee maailma? Ei koskaan sitä, vaan tanssiaisia,
soittamista, laulamista, runojen sepittämistä, osanottoa
piiriratsastukseen ja niin edespäin, oman talon rakentamista ja oman
itsensä tekemistä kuninkaaksi, huolimatta laisinkaan siitä, mitä on
kuningas ja mitä ihminen.


XII.

Ihmisen koko etevämmyys on ajattelussa.

Sentähden on ajattelu luonnostaan ihmeteltävää ja ilman vertaa.
Ennenkuin voimme halveksia sitä, täytyy sen joutua kerrassaan
harhateille. Mutta voiko löytää mitään sen naurettavampaa, kuin että se
kuitenkin on eksynyt sellaisiin erehdyksiin.

Kuinka suurta ajattelu onkaan luonnostaan! Kuinka surkuteltava se on
puutteineen ja vikoineen.


XIII.

On vaarallista liiaksi teroittaa ihmisille, kuinka suuresti he ovat
eläinten kaltaisia osoittamatta samalla heidän etevämmyyttään ja
suuruuttaan luonnossa. Vielä vaarallisempaa on puhua heille
heidän suuruudestaan laisinkaan kiinnittämättä huomiota heidän
alennustilaansa. Ja kaikkein vaarallisinta on jättää heidät
tietämättömyyteen molemmista seikoista. Mutta sangen hyödyllistä on
selvittää heille niitä molempia.

Ihminen ei saa kuvitella olevansa eläinten tasolla, yhtä vähän kuin
enkelien kaltainen, mutta hän ei myöskään saa olla tietämätön
kuuluvaisuudestaan toiseen tai toiseen tyhmään. Hänen tulee tuntea
suhteensa molempiin,


XIV.

Ihmisen on arvosteltava itseään todellisen arvonsa mukaan. Hänen tulee
rakastaa itseään, sillä hänessä on hyvään altis luonto, mutta tämän
ohella tulee hänen varoa rakastamasta sitä alhaista, joka myöskin
kuuluu hänen luontoonsa. Toiselta puolen tulee hänen halveksia itseään,
koska hänen alttiutensa on hedelmätön, kuitenkaan halveksimatta sen
ohella itse tätä luonnollista alttiutta. Hänen täytyy siis vihata ja
rakastaa itseään. Hänellä on kyky oppia tuntemaan totuutta ja tulla
onnelliseksi, mutta hän ei omista mitään ehdotonta ja tyydyttävää
totuutta.

Tahtoisinpa opastaa ihmistä kaipaamaan totuutta ja olemaan valmis ja
intohimoista vapaa seuraamaan sitä siellä, missä hän kerran on sen
löytänyt. Mutta kun tiedän, kuinka suuresti intohimojen pimittämä hänen
ymmärryksensä on, tahtoisin välttämättä, että hän vihaisi itsessään
asustavia himokkaita pyyteitä, jotka pitävät häntä pauloissaan, jotta
ne eivät sokaisisi häntä silloin, kun hän tekee valintansa, eivätkä
pysähdyttäisi häntä sen jälkeen, kun valinta on tehty.


XV.

Kuta enemmän valistus lisääntyy, sitä enemmän huomataan ihmisessä
suuruutta ja pienuutta.

Ihmisten muodostamassa yhteisössä on eri valistuksen asteita.

Ajattelijat, jotka herättävät joukon kummastusta.

Ja kristityt, jotka herättävät ajattelijain kummastusta.

Kuka voi silloin ihmetellä, että uskonto tuntee täydellisesti sen, mikä
kirkastuu meille sitä mukaa kuin valistuksemme lisääntyy?


XVI.

Käsitän, että voisi olla niinkin, ettei minua ollenkaan olisi olemassa,
sillä minun oma minäni perustuu tietoisuuteeni. Se minä, joka
ajattelee, ei suinkaan olisi voinut tulla herätetyksi tietoisuuteen
itsestään, jos esimerkiksi äitini olisi saanut surmansa ennenkuin minä
olisin saanut elämäni. En ole siis mikään ehdottomasti välttämätön
olento. En ole myöskään iäinen enkä ääretön. Mutta näen kuitenkin
selvästi, että luonnossa asuu joku välttämätön, iäinen ja ääretön
olento.



Petolliset voimat.


1. Mielikuvitus.

Tämä ihmisen harhaan viepä osa, tämä eksytyksen ja viekkauden valtiatar
on sitä vaarallisempi, kun se ei ole aina sellainen, sillä jos se olisi
pettämättömästi aina valhetta, tulisi siitä eksyttämätön tosiasia.
Mutta vaikka se useimmissa tapauksissa onkin epätodellinen, ei se
kuitenkaan anna mitään tietoa oikeasta olemuksestaan merkitessään
samanluontoisiksi oikean ja väärän.

Minä en puhu nyt hulluista, vaan minä puhun kaikkein viisaimmista.
Juuri heidän käyttelemänään on näet mielikuvituksella erinomainen taito
vaikuttaa vakuuttavasti ihmisiin. Järki koettaa turhaan saattaa
ääntänsä kuuluviin, se ei voi määritellä asioiden arvoja.

Tämä korskea voima, tämä järjen vihollinen, joka huvikseen tarkkaa ja
mestaroi vastustajaansa osoittaakseen pystyvänsä kaikkeen, on
muodostanut ihmisen toisen luonnon. Sillä on kannattajia onnellisten,
onnettomien, terveiden, sairaiden, rikkaiden ja köyhien joukossa. Se
saattaa uskomaan, epäilemään ja kieltämään järjen. Se pidättää aistit
toiminnasta ja panee ne taas työhön. Sillä on kannattajansa hullujen ja
viisaitten joukossa. Ei mikään kiusoita meitä enemmän kuin se, että
näemme sen tarjoavan holhokeilleen rikkaamman ja täydellisemmän
tyydytyksen kuin järki. Ne, jotka kuvittelevat olevansa älykkäitä, ovat
sanomattoman paljon tyytyväisempiä itseensä kuin todella viisaat
koskaan voivat olla. He katselevat mahtavin ilmein ihmistä. He
väittelevät rohkeasti ja itsetietoisesti, kun taas jälkimmäiset
lausuvat ajatuksensa peläten ja itseään epäillen. Ja heidän
elämäniloinen ulkomuotonsa antaa heille usein kuulijoiden mielessä
etusijan. Niin suuressa veroistensa tuomarien suosiossa ovat nämä
tekoviisaat. Kuvittelu ei voi tehdä hulluja viisaiksi, mutta se tekee
heidät onnellisiksi, päinvastoin kuin järki, joka tekee ystävänsä vain
onnettomiksi. Edellinen peittää omansa kunnialla, jälkimmäinen
häpeällä.

Mikä tuo mukanaan kuuluisuutta, mikä arvonantoa ja kunnioitusta
henkilöllisyyksille, taideteoksille, laeille ja tämän maailman
mahtaville, ellei juuri tämä mielikuvituksen voima? Kaikista maailman
rikkauksista ei ole mihinkään ilman sitä.

Ettekö esimerkiksi voisi väittää, että tämä tuomari, jonka
kunnioitettava vanhuus herättää arvonantoa kaikessa kansassa, antaa
puhtaan ja ylevän järjen ohjata toimintaansa ja että hän arvostelee
asioita niiden todellisen luonnon mukaan takertumatta tyhjänpäiväisiin
sivuseikkoihin, jotka kirveltävät vain heikkojen ihmisten
mielikuvitusta? Katsokaa kuinka hän käy kirkkoon täynnä innokasta
hartautta liittäen järjen perusteellisuuteen rakkauden hehkun. Hän
valmistautuu kuuntelemaan saarnaa esimerkiksikelpaavalla arvonannolla.
Nyt astuu saarnaaja esiin. Mutta jos luonto on antanut saarnaajalle
käheän äänen ja naurettavannäköiset kasvot, jotka parturi on huonosti
ajanut, ja jos sattumalta hänen kasvoihinsa on vielä jäänyt
saippuaakin, niin, julistipa saarnamies kuinka suurta totuutta tahansa,
lyön vetoa, että tuomarimme vakavuus on mennyttä.

Jos maailman suurin ajattelija seisoisi oikein leveällä laudalla ja
tietäisi, että hänen allaan on ammottava kuilu, veisi kuvittelu
hänestä voiton, vaikka hänen järkensä saisikin hänet vakuutetuksi
turvallisuudestaan. Eivätkä monet kykene kestämään edes ajatusta vaaran
mahdollisuudesta kalpenematta ja tuskan hikeen tulematta.

Kukapa ei tietäisi, että kissan tai rotan näkeminen, hiilen
musertaminen tai sensellainen voi saattaa ihmisen järjiltään? Äänen
sävy vaikuttaa viisaimpiinkin ja voi muuttaa puheen tai runon koko
merkityksen.

Rakkaus ja viha muuttavat oikeuden muotoa. Edeltäkäsin hyvin palkattu
asianajaja pitää puolustamaansa asiaa paljon oikeutetumpana kuin
muutoin. Hänen varmat eleensä asettavat hänet parempaan valoon
tuomarien silmissä, jotka antavat ulkonäön pettää itsensä. Naurettava
järki, joka antaa tuulen ajella itseään joka taholle!

En tahdo kuvailla kaikkia mielikuvituksen seurauksia; silloin saisin
kuvailla kaikki ihmisen teot, jotka ovat melkein järjestään tämän
kuvittelun sysäysten alaisia. Sillä järjen on ollut pakko peräytyä, ja
kaikkein viisainkin ottaa periaatteikseen ihmisten mielikuvituksen
yltiöpäisesti joka paikkaan tuomia mielijohteita.


II.[5] Itserakkaus.

Itserakkauden ja inhimillisen minän luontoon kuuluu olla rakastamatta
ja ajattelematta muuta kuin omaa itseään. Mutta mitä voi sille tehdä?
Ei käyne päinsä estää tätä omaa itseä, jota se rakastaa, olemasta
täynnä puutteita ja kurjuutta. Se tahtoo olla suuri ja se huomaa
olevansa pieni. Se tahtoo olla onnellinen ja se näkee olevansa onneton.
Se tahtoo olla täydellinen ja se huomaa olevansa täynnä
puutteellisuuksia. Se tahtoo olla ihmisten rakkauden ja kunnioituksen
esine ja se näkee, että sen viat herättävät vain heidän kammoaan ja
halveksimistaan. Tämä hämmennys, johon me huomaamme joutuneemme,
aiheuttaa meissä epäoikeutetuimman ja rikollisimman intohimon, mitä
kuvitella voi. Sillä me nostatamme mielessämme leppymättömän vihan tätä
totuutta kohtaan, joka antaa meille ojennuksia ja toteaa vikamme. Me
tahdomme tuhota sen perinjuurin, mutta kun emme voi lannistaa sen
olemusta, hävitämme sen mikäli voimme tietoisuudestamme ja toisten
tietoisuudesta. Toisin sanoen, teemme kaiken voitavamme peittääksemme
vikojamme sekä toisilta että itseltämme emmekä voi kärsiä, että niitä
vedetään nähtäväksemme ja että niitä yleensä nähdään.

On epäilemättä ikävä olla täynnä vikoja, mutta vielä murheellisempaa
on, että on niitä täynnänsä eikä tahdo tunnustaa niitä omiksensa, sillä
siten vielä lisätään onnettomuutta tahallisella harhaluulolla. Emme
tahdo, että toiset pettävät meitä, ja pidämme kohtuuttomana, että he
vaativat meiltä suurempaa arvonantoa, kuin he ansaitsevat. Mutta ei ole
myöskään oikein, että me petämme heitä ja että tahdomme, että he
kunnioittaisivat meitä enemmän, kuin me ansaitsemme.

Siitä johtuu, että kun toiset eivät keksi meissä muuta kuin niitä
puutteita ja paheita, jotka meitä todellisuudessa vaivaavat, he eivät
tietenkään tee meille mitään vääryyttä, sillä eiväthän he ole niihin
syypäitä. He tekevät meille vain hyvän työn auttaessaan meitä
etsiessämme vapautusta pahasta, nimittäin puutteitamme koskevasta
tietämättömyydestä. Emme saa siis olla suutuksissamme heille siitä,
että he tuntevat vikamme ja että he halveksivat meitä, milloin he ovat
oikeassa ja tuntevat meidät sellaisiksi, kuin olemme, ja että he
halveksivat meitä, milloin me ansaitsemme halveksimista.

Sellaisia ovat ne tuntemukset, jotka viriävät tasapuolisuutta ja
oikeudenmukaisuutta täynnä olevasta sydämestä. Mutta mitä saatammekaan
sanoa omasta sydämestämme, nähdessämme siellä aivan päinvastaisen
taipumuksen? Sillä eikö olekin totta, että me vihaamme totuutta ja
niitä, jotka meille sitä julistavat, ja että me pidämme siitä, että he
tulevat petetyiksi meidän hyväksemme ja että me tahdomme heiltä aivan
toisenlaista arvonantoa, kuin mihin me todellisuudessa olisimme
oikeutetut?

Mainitsen esimerkin, joka saa minut kauhistumaan. Katolinen kirkko ei
velvoita meitä ilmaisemaan rikkomuksiamme erotuksetta kaikille. Se
sallii, että niitä pidetään peitossa kaikilta muilta paitsi yhdeltä,[6]
jolle se käskee paljastamaan sydämen syvyydet ja näyttäytymään oikeassa
valossa. Maailmassa on vain tämä yksi ainoa ihminen, jolle meidän
täytyy tunnustaa erehdyksemme ja jonka se velvoittaa ehdottomaan
vaikenemiseen, niin että tämä tietoisuus asuu hänessä aivan kuin sitä
ei olisi olemassakaan. Voiko ajatella mitään sen armeliaampaa ja
lauhkeampaa? Ja kuitenkin on ihmisen turmelus niin suuri, että hän
pitää tätäkin lakia lilan ankarana. Siinä on yksi niistä päätekijöistä,
jotka ovat aiheuttaneet, että suuri osa Eurooppaa on noussut kapinaan
tätä kirkkoa vastaan.

Kuinka kohtuuton ja ymmärtämätön onkaan ihmissydän paheksuessaan sitä,
että sille on asetettu velvoitus tehdä yhdelle henkilölle se, minkä
tavallaan olisimme velvolliset tekemään kaikille ihmisille. Sillä onko
oikein, että petämme heitä?

On erilaisia asteita tässä totuuden kammossa, mutta voidaan sanoa, että
sitä jossakin määrin on jokaisessa, koska se on itserakkauden
erottamaton osa. Se on sitä väärää hienotunteisuutta, joka pakottaa
niitä ihmisiä, joiden velvollisuus on muistuttaa toisia, käyttämään
niin monia kiertoteitä ja lieviä lausetapoja kuin suinkin, jotta eivät
suinkaan loukkaisi heitä. Heidän on pakko pienennellä vikojamme, olla
puolustelevinaan niitä ja sekoittaa moitteisiin ylistyksiä ja
vakuutteluja omasta kiintymyksestään ja kunnioituksestaan. Kaikesta
huolimatta on tämä lääke karvas itserakkaudelle, joka nauttii sitä niin
vähän kuin mahdollista ja aina vastenmielisesti, usein vielä salaisella
kiukulla niitä kohtaan, jotka sitä ojentavat.

Siitä johtuu, että jos toisilla on jotakin iloa rakkaudestamme, he
välttävät tekemästä meille palvelusta, jonka tietävät olevan meille
vastenmielisen. He kohtelevat meitä niinkuin tahdomme itseämme
kohdeltavan: me vihaamme totuutta, he kätkevät sen meiltä; me tahdomme
kuulla imarteluja, he imartelevat meitä; me kaipaamme tulla petetyksi
ja meitä petetään.

Silloin jokainen myötäkäymisen askel, joka vie meitä tässä maailmassa
ylöspäin, loitontaa meitä yhä enemmän totuudesta, sillä eniten juuri
pidättäydytään haavoittamasta sitä, jonka kiintymys on meille
hyödyllisin ja vastenmielisyys vaarallisin. Kuka ruhtinas tahansa voi
olla koko Euroopan pilkkana, ilman että hän itse siitä mitään tietää.
Se ei kummastuta minua yhtään. Totuuden sanominen on hyödyllinen sille,
josta se sanotaan, mutta mitä epäedullisin niille, jotka sen sanovat,
koska he joutuvat vihattaviksi. Ja ne, jotka elävät ruhtinaitten
seurassa, rakastavat enemmän omia etujaan kuin sen ruhtinaan etuja,
jota he palvelevat, ja niinmuodoin he varovat suomasta hänelle totuuden
sanomisesta koituvaa etua, joka olisi heille itselleen vahingoksi.

Tämä onnettomuus on epäilemättä suurempi ja säännöllisempi ylhäisön
piireissä, mutta eivät alemmatkaan kerrokset ole siitä vapaat, sillä
jokaisesta on aina jonkin verran viehättävää saada osakseen ihmisten
rakkautta. Näin on ihmiselämä vain ainaista harhanäkyä; täällä vain
toinen toistaan petetään ja imarrellaan. Ei kukaan puhu meistä
läsnäollessamme niin kuin puhuu poissaollessamme. Yksimielisyys
ihmisten kesken perustuu vain tähän keskinäiseen pettämiseen; ja harvat
ystävyyssuhteet kestäisivät, jos jokainen tietäisi, mitä hänen
ystävänsä sanoo hänestä silloin, kun hän ei ole saapuvilla, vaikka hän
puhuu vilpittömästi ja ilman kiihkoa.

Ihminen on siis vain pelkkää teeskentelyä, valhetta ja kerskuntaa sekä
itseään että toisia kohtaan. Hän ei tahdo kuulla totuutta; hän välttää
sanomasta sitä toisille. Ja kaikilla näillä oikeudelle ja järjelle niin
vierailla taipumuksilla on luonnolliset juurensa hänen sydämessään.


III. Turhuus.

Kunnian suloisuus on niin suuri, että me tavoittelemme kaikenlaista,
yksinpä kuolemaakin, vain sen takia, että toivomme sen tuottavan
kunniaa.


IV.

Ylpeys painaa yhtä paljon kuin kaikki kärsimykset yhteensä. Se kätkee
ne, tai jos se paljastaa ne, ylvästelee se niiden tuntemisesta. Se
pitää meitä vallassaan niin luonnonomaisesti keskellä kärsimyksiämme ja
erehdyksiämme, että me ilomielin kadotamme yksin elämämmekin, jotta
siitä puhuttaisiin.


V.

Turhamaisuus on niin syvälle juurtunut ihmisen sydämeen, että sotamies,
kuormarenki, laivankokki ja tavarankantajakin kerskuvat ja tahtovat
saada ihailua osakseen. Ja ajattelijat tahtovat samaa. Ne, jotka
sepittävät kirjoituksia kunnianhimoa vastaan, tahtovat niittää kunniaa
siitä, että ovat kirjoittaneet erinomaisesti; ne, jotka sen lukevat,
tahtovat saada kunnian siitä, että ovat sen lukeneet; minä, joka
kirjoitan tämän, tunnen ehkä samaa mielitekoa, samoin kuin ehkä ne,
jotka tämän lukevat.


VI.

Ihminen on niin itseluuloinen, että hän tahtoo olla koko maailman
tuntema, vieläpä niiden ihmisten, jotka aloittavat elämänsä silloin,
kun häntä ei enää ole olemassa; ja hän on niin turhamainen, että viiden
tai kuuden häntä ympäröivän henkilön kunnioitus ilahduttaa ja tyydyttää
häntä.


VII.

Uteliaisuus ei ole mitään muuta kuin turhamaisuutta. Useimmiten
tahdotaan tietää asioita vain siksi, että voitaisiin niistä puhua,
ihmiset eivät varmaankaan matkustaisi maita ja meriä saadakseen vain
itse iloa näkemästään, ilman toivoa, että voivat siitä joskus kertoa
toisille.


VIII.

Ei kukaan etsi kunnianosoituksia kaupungeista, joiden kautta matkustaa,
mutta heti kun on pakotettu oleskelemaan niissä jonkun aikaa, tulee jo
suuri huoli. Kuinka pitkä aika tarvitaan siihen? Aika, joka vastaa
turhamaisuutemme ja kehnoutemme pysyväisyyttä.


IX.

Ken tahtoo täydelleen oppia tuntemaan ihmisen turhamaisuuden, voi
tarkastella vain rakkauden intohimon syitä ja vaikutuksia. _Sen syy
mikä lieneekään_ (Corneille), sen vaikutukset voivat olla kauhistavia.
Tämä _mikä lieneekään_, vaikkapa vain niin pieni seikka, ettei sitä voi
tuntea, järkyttää maita, ruhtinaita, sotajoukkoja ja koko maailmaa.

Jos Cleopatran nenä olisi ollut lyhyempi, olisi koko maailma
toisennäköinen.


X.

On ihmeellistä, että niin silminnähtävä seikka kuin maailman
turhamaisuus voi olla niin vähän tunnettu, että voi herättää
kummastusta ja tuntua oudolta, kun sanotaan, että on typerää etsiä
kunniaa ja mahtavuutta.



Ihmisen heikkous.

Hänen tietämisensä epävarmuus.


I.

Ihminen on olento, jonka tie kulkee luonnollisten erehdysten kautta,
eikä hän voi välttää niitä ilman jumalallista armoa. Ei mikään voi
ohjata häntä totuuteen; kaikki johtaa hänet harhaan. Molemmilta
totuuden alkulähteiltä, järjeltä ja aisteilta puuttuu rehellisyyttä ja
ne pettävät vuorotellen toinen toistaan. Aistit vievät järjen harhaan
valheellisilla virvatulilla ja joutuvat vuorostaan järjen petettäviksi
samaten kuin ne ovat järkeä pettäneet. Järki antaa vahingon kiertää.
Sielun intohimot hämmentävät aisteja ja eksyttävät niitä valheellisiin
havaintoihin. Siten valhettelevat ja pettävät ne toisiaan kilpaa.


II.

Minua hämmästyttää eniten juuri havainto, ettei koko maailma ole
hämmästynyt heikkouttaan. Kaikki ovat vakavissa puuhissa ja seuraavat
omia mielijohteitaan, ei siksi, että se on luonnollista ja että niin on
tapana tehdä, vaan ikäänkuin tietäisivät kaikki varmasti, mikä on
oikein ja kohtuullista. Jokainen huomaa lakkaamatta pettyneensä ja
uskoo hullunkurisella nöyryydellä sen syyksi kovan onnensa, eikä
ymmärryksen puutetta, jonka omistamisesta hän alati ylvästelee. Mutta
onhan hyvä, että on täällä maailmassa paljon sellaisia ihmisiä, jotka
eivät ole pyrrhonismin[7] kannattajia tämän suunnan itsensä tuottaman
kunnian vuoksi, sillä siitä huomaamme, kuinka mukautuvainen ihminen on
mitä mahdottomimpiin mielipiteisiin, kun hän on taipuvainen
uskottelemaan itselleen, ettei hän ole luonnostaan ja välttämättä
heikko, vaan että hän päinvastoin on luonnostaan viisas.


III.

Aikaisemmat vaikutelmat eivät yksin kykene viemään meitä harhaan;
uutuuden viehätyksellä on sama voima. Siitä juontuvat kaikki
riitaisuudet ihmisten kesken. He syyttävät toisiaan joko seuratessaan
vääriä lapsuuden vaikutelmia tai umpimähkään juostessaan uusien
jäljessä. Kuka noudattaa oikeata keskitietä? Astukoon hän esiin ja
osoittakoon niin tekevänsä. Ei ole ainoatakaan periaatetta, olipa se
kuinka luonnonomainen tahansa ja lähtöisin vaikka kaikkein
aikaisimmasta lapsuudesta, jonka ei voisi sanoa kulkevan väärän
käsityksen merkeissä, olemmepa sen sitten omaksuneet opetuksen tai oman
kokemuksen avulla. Koska, sanotaan, te olette uskoneet hamasta
lapsuudesta, että jokin arkku on tyhjä siksi, että te ette näe sen
sisältävän mitään, niin uskotte, että on olemassa tyhjyyttä; mutta se
on aistienne harhakuva, jota tottumuksen voima vahvistaa, ja tieteen on
siis oikaistava se. Toiset taas sanovat: Koska teille on sanottu
koulussa, ettei tyhjää tilaa ole olemassa, on teidän terve
arvostelukykynne turmeltu, sillä luonnostaan käsititte asian oikein
ennenkuin vastaanotitte tämän väärän vaikutelman, jonka nyt saamme
korjata palaamalla takaisin teidän alkuperäiseen luontoonne. Kuka on
tässä syypää petokseen? Aistitko vai opetus?

Meillä on toinenkin eksytysten alkulähde, nimittäin sairaudet. Ne
turmelevat arvostelukykymme ja aistimme. Ja koska vakavat sairaudet
muuttavat niitä tuntuvasti, on hyvin luultavaa, että lievätkin
sairaudet aiheuttavat suhteellisesti yhtä suuren vaikutuksen.

Oma harrastuksemme on vielä oivallisempi ase, sillä se sokaisee
miellyttävällä tavalla järjen näkökyvyn. Maailman tasapuolisimmankaan
ihmisen ei sallita olla tuomarina omassa asiassaan. Tiedän henkilöitä,
jotka peläten joutuvansa puolueellisuuteen itseään kohtaan, ovat
vastapainoa etsiessään tulleet maailman epäoikeudenmukaisimmiksi
ihmisiksi. Luotettavin keino, jolla voisimme menettää täysin oikean
asian, olisi se, että panisimme jonkun läheisistä sukulaisistamme
puolustamaan asiaamme. Oikeus ja totuus ovat kaksi niin hienoa kärkeä,
ettemme tylsillä aseillamme voi niitä satuttaa. Jos aseemme kohtaavat
sellaisen kärjen, katkaisevat ne sen ja koskettavat sitä kaikkialta
muualta kuin oikeasta kohdasta.


IV.

Maailman parhaimman miehen sielu ei ole niin riippumaton, että hän
voisi olla häiriintymättä mitättömästä melusta, joka kuuluu hänen
lähimmästä ympäristöstään. Ei tarvita kanuunanlaukausta keskeyttämään
hänen ajatuksenjuoksuaan. Siihen riittää tuuliviirin tai vintturin
narahdus. Älkää ihmetelkö, kun hänen ajatuksensa eivät tällä haavaa ole
kyllin selkeät. Kärpänen surisee hänen korvansa juuressa. Se riittää
tekemään hänet kykenemättömäksi antamaan hyviä neuvoja. Jos tahdotte,
että hän osuu oikeaan, niin ajakaa pois tuo eläin, joka pitää hänen
järkeään lamassa ja sumentaa tuota voimakasta älyä, joka hallitsee
kaupunkeja ja kuningaskuntia! Kuinka naurettava jumaltenkaltainen
olento!

Kuinka vaikea onkaan antaa mitään asiaa toisen ratkaistavaksi
horjuttamatta hänen arvosteluaan tavalla, jolla me asian hänelle
esitämme. Jos sanon: Minun mielestäni tämä on kaunista, minun
mielestäni tämä on epäselvää tai jotain muuta sellaista, kiinnitän
hänen mielikuvituksensa heti tähän arvosteluun tai yllytän häntä
sanomaan vastaan. On parempi olla sanomatta mitään, sillä silloin
arvostelee toinen omien ajatustensa mukaan, toisin sanoen, sen mukaan,
mitä hän sillä hetkellä on, ja sen mukaan kuin aivan toiset asianhaarat
määräävät kuin ne, joita on itse ajatellut. Silloin ainakaan ei ole
koetettu millään tavoin hänen arvosteluunsa vaikuttaa, mikäli
vaikenemisella ei tässä myöskin ole merkitystä, mikä seikka riippuu
tavasta ja tulkinnasta, jonka hän mielentilansa mukaan vaikenemiselle
tahtoo antaa, tai siitä, arvaako hän eleet ja kasvonilmeet tai
äänensävyn, tai onko hän kasvonilmeitten tuntija. Niin vaikea on olla
saattamatta pois arvostelua luonnolliselta tolaltaan tai pikemminkin,
niin vaikea on pysyä lujana ja järkkymättömänä mielipiteessään.


VI.

Tärkein asia elämässä on toimialan valitseminen. Sattumalla on siinä
suuri määräämisvalta. Tottumus tekee ihmiset muurariksi, sotilaaksi ja
puusepäksi. Hän on erinomainen puuseppä, sanotaan, ja sotilaista
puhuttaessa: Kuinka suuria hölmöjä he ovat! Toiset taas päinvastoin
sanovat; Ei mikään ole uljaampaa kuin sodankäynti; kaikki muut ihmiset
ovat pelkureita. Valintaan vaikuttaa se, kuuleeko lapsena kiitettävän
vai moitittavan joitakin ammatteja, sillä luonnollisesti rakastetaan
sitä, mitä pidetään hyvänä, ja vihataan sitä, mikä leimataan huonoksi.
Näitä asioita koskevat sanat jättävät vaikutelmia mieleemme, mutta
erehdymme suuresti, kun niiden mukaan menettelemme. Niin suuri on
totunnaisuuden voima, että niistä, jotka luonto on tehnyt vain
ihmisiksi, tehdään kaikenlaisten ammattien harjoittajia. Toisilla
seuduilla ovat kaikki järjestään muurareita, toisilla kaikki sotilaita,
ja niin edespäin. Tällainen yksitoikkoisuus ei voi perustua luonnon
järjestykseen. Olosuhteet ne ovat tämän aikaansaaneet, sillä ne
orjuuttavat luontoa. Mutta joskus voittaa luonto ja ohjaa ihmisen tämän
synnynnäisten lahjojen alalle kaikista olosuhteista huolimatta,
olivatpa ne sitten hyviä tai huonoja.


VII.

Me emme koskaan elä nykyhetkessä. Me riennämme tulevaisuutta kohti,
ikäänkuin saapuisi se liian vitkallisesti, ikäänkuin tahtoisimme
jouduttaa sen kulkua. Tai kutsumme me takaisin menneisyyden
pysäyttääksemme sen, ikäänkuin se olisi liian joutuisa. Olemme niin
ymmärtämättömiä, että harhailemme ajanjaksoissa, jotka eivät kuulu
meille, emmekä ajattele yksinomaan sitä pistettä, joka todella kuuluu
meille. Ja niin turhamaisia olemme, että uneksimme sitä, mitä ei ole
enää olemassa, ja päästämme huomaamattamme karkuun sen ainoan, joka on
läsnä! Nykyhetki on säännöllisesti meidän loukkauskivemme. Me kätkemme
sen näkyvistämme, koska se tuottaa meille tuskaa; ja jos se meitä
miellyttää, suremme me nähdessämme sen loittonevan. Me yritämme tehdä
sen siedettäväksi tulevaisuuden avulla ja me aiomme järjestellä
asioita, jotka eivät vielä ole vallassamme, sellainen ajankohta
silmämääränämme, jonne pääsemisestä meillä ei ole mitään takeita.

Jokainen, joka tutkii ajatuksiaan, huomaa aina askaroitsevansa
menneessä ja tulevassa ajassa. Emme ajattele juuri ollenkaan
nykyisyyttä ja jos ajattelemmekin, niin teemme sen vain valmistaaksemme
tulevaisuutta. Nykyisyys ei ole koskaan meidän tarkoituksenamme:
menneisyys ja nykyisyys ovat meidän keinojamme, tulevaisuus yksin on
meidän tarkoituksemme.[8] Siten me emme elä koskaan, vaan ainoastaan
toivomme elävämme, ja lakkaamatta valmistellessamme onnelliseksi
tuloamme, menetämme ainiaaksi onnellisena olon mahdollisuudet.


VIII.

Mielikuvituksemme liioittelee niin suuresti nykyhetken merkitystä,
kiinnittäessään siihen alinomaiset mietteensä ja pienentää siihen
määrään iäisyyden arvoa kun se on suuntaamatta siihen mietteitään, että
me teemme iäisyydestä olemattomuuden ja olemattomuudesta iäisyyden. Ja
kaikella tällä on niin elinvoimaiset juuret meissä, ettei kaikki meidän
järkemme pysty meitä siitä varjelemaan.


IX.

Cromwell oli hävittämäisillään koko kristikunnan: kuninkaallinen perhe
oli syösty vallasta ja hänen oman perheensä mahti ikipäiviksi taattu.
Mutta esteeksi tuli pieni hiekanjyvänen, joka asettui hänen virtsa
tiehyeeseensä. Yksinpä Roomakin oli alkanut vavista hänen tähtensä;
mutta tuli sitten tuo pieni hiekanjyvänen, hän kuoli, hänen perheensä
suistui, rauha palasi kaikkialle ja kuningas asetettiin jälleen
valtaan.


X.

Tahto on uskon tärkein elin. Ei siksi, että se muodostaisi uskon, vaan
siksi, että asioiden oikeus tai vääryys riippuu siitä, miltä taholta
niitä katsotaan. Tahto, jota miellyttää enemmän toinen katsantokanta
kuin toinen, ei salli ajatuksen tarkastella niitä asioiden hyviä
puolia, joita se itse ei halua katsoa; siten ajatus kulkien yhtä rintaa
tahdon kanssa, pysähtyy katsomaan vain sitä puolta asiasta, joka tahtoa
miellyttää, ja arvostelee vain sen perusteella, mitä se tällöin näkee.


XI.

Mielikuvitus suurentaa pienet seikat, niin että ne lopulta täyttävät
meidän sielumme ilmiömäisellä kunnioituksella, ja uhkarohkealla
ylimielisyydellä se pienentää suuret seikat, niin että ne noudattavat
samoja mittasuhteita kuin hän itse. Samoin tekee hän puhuessaan
Jumalasta.


XII.

Kaikki ihmisten hankkeet tarkoittavat omaisuuden kokoamista; mutta he
eivät voi kuitenkaan koskaan osoittaa, että he pitävät sitä hallussaan
minkään oikeuden nojalla, sillä he omistavat tavaransa vain
mielikuvituksessaan eikä heillä ole mitään mahtia pitää niitä varmasti
hallussaan. Samoin on tietommekin laita, sillä sairaus voi riistää sen
meiltä.


XIII.

Jos me joka yö näkisimme unissa saman asian, vaikuttaisi se meihin
samaten kuin esineet, joita joka päivä näemme ympärillämme. Ja jos joku
käsityöläinen olisi varma saavansa joka yö kaksitoista tuntia läpeensä
nähdä sellaista unta, että hän on kuningas, olisi hän luullakseni yhtä
onnellinen kuin kuningas, joka samaan aikaan näkisi unta, että hän on
käsityöläinen. Jos me näkisimme joka yö sellaista unta, että olemme
vihollisten vainoamia ja jos tuskaatuottavat aaveet ahdistaisivat meitä
päivisin erilaisissa askareissa tai matkalla ollessamme, kärsisimme
unesta melkein yhtä paljon kuin todellisuudesta, ja varoisimme
vaipumasta uneen samoin kuin varoisimme heräämistä silloin, kun
todellisuus tarjoaa meille vain kurjuutta. Nämä unet tuottaisivat
todellakin melkein yhtä suuria kärsimyksiä kuin todellisuus. Mutta
koska unet ovat kaikki erilaisia ja vaihtuvat, liikuttaa meitä se, mitä
niissä näemme, paljon vähemmän kuin se, mitä näemme valveilla
jatkuvaisuuden vaikutuksesta, joka ei kuitenkaan sekään ole niin
yhtämittaista ja samantapaista, ettei se joskus muuttuisi. Nämä
muutokset eivät tapahdu erikoisen nopeasti muulloin kuin muutamissa
harvinaisissa tapauksissa, kuten esimerkiksi matkoilla, jolloin
sanotaankin: minusta tuntuu, että näen unta. Elämä on uni, tosin
vähemmän häilyväinen.


XIV.

Me edellytämme, että kaikki ihmiset käsittävät ja tuntevat samalla
tapaa. Mutta tällainen edellyttäminen on sangen mielivaltaista, sillä
meillä ei ole siihen mitään todisteita. Näen kyllä, että käytetään
samoja sanoja samoista asioista ja että joka kerta kun kaksi ihmistä
näkee kappaleen muuttavan paikkaa, he kumpikin ilmaisevat havaintonsa
tästä esineestä samalla sanalla sanoen kumpainenkin, että se on
liikkunut. Ja tämän ilmaisumuodon yhtäläisyyden nojalla tehdään varma
johtopäätös mielteiden yhdenmukaisuudesta. Mutta johtopäätös ei ole
ehdottomasti sitova eikä lopullisesti todistettu, vaikka siinä on
paljon sellaista, joka oikeuttaa panemaan merkille rinnakkaisilmiöitä,
koska tiedetään, että usein voidaan tehdä sama johtopäätös erilaisista
olettamuksista.


XV.

Kun me näemme saman seurauksen aina johtuvan samasta syystä, päätämme,
että edessämme on luonnonlaki samoin kuin siinä, että päivä valkenee
taas huomenna jne. Mutta usein luonto tekee meille tepposet, kun se ei
alistu omiin lakeihinsa.


XVI.

Tietämisemme muodostaa kaksi äärimmäisyyttä, jotka koskettavat
toisiaan. Ensimmäinen on puhdas luontainen tietämättömyys, jota kaikki
ihmiset edustavat syntyessään. Toinen äärimmäisyys on se, johon tulevat
suuret henget, kun he läpikäytyään kaiken sen, mitä ihmiset voivat
tietää, huomaavat, etteivät tiedä mitään ja kohtaavat saman
tietämättömyyden, josta he ovat lähtöisin. Mutta tämä on oppinutta
tietämättömyyttä, joka tuntee itsensä. Ne taas, jotka ovat lähteneet
luontaisesta tietämättömyydestä saavuttamatta tätä toista
äärimmäisyyttä, ovat saaneet jonkun verran itsekylläisen tiedon alkeita
ja ovat olevinaan viisaita.

Nämä juuri ne järkyttävät maailmaa ja näkevät kaikki huonommassa
valossa kuin nuo toiset. Joukko ja sen älyniekat määräävät
säännöllisesti maailman tapahtumien kulun; nämä ne halveksivat kaikkea
ja joutuvat itse halveksittaviksi.



RALPH WALDO EMERSON.


Kuinka olet tähän asti voinut tulla toimeen ilman Emersonia? Kuinka
olet voinut elää itsenäisesti? Oletko itseesi luottanut? Ja jos jonkun
kerran olet itsenäisesti menetellyt ja jotenkuten tullut toimeen elämän
salahautojen keskellä, niin oletko voinut itsenäisyydessäsi _kehittyä_
tuntematta häntä, innostumatta hänen sanoistaan ja ylentymättä hänen
esikuvastaan?

Itsenäinen ihminen ei tarvitse toisen ihmisen apua eikä tukea »Voimakas
mies on voimakkain seisoessaan yksin». Mutta vallan yksinäinen ja
itsenäinen ihminen ei tarvitsekaan mitään. Ihminen voi osoittaa ja
toteuttaa itsenäisyyttään parhaiten suhteessaan toisiin. Ja ihmisten
väliset kosketukset ovat sellaisia, että epäitsenäisyys ja
väärinkäsitetty itsenäisyys, jota vastaan elämässä törmäämme, herättää
jalostetun itsenäisyyden kaipuuta. Kuitenkin vasta silloin, kun
itsenäinen, olemustamme voimakkaasti koskettava mies sanoo meille:
»luota itseesi», alkavat sisässämme harpunkielet soida ja säestää
tekojamme. Emersonin sanoilla on tällainen vaikutus.

Olet kulkenut rauhassa tietäsi, mutta nyt sinä yht'äkkiä kohtaat tämän
kirkkaan hiljaisuuden miehen. Pysähdyt kohdatessasi hänet. Herää
kysymyksiä. Oletko ollut niin itsenäinen kuin olisit voinut olla?
Oletko luottanut sisässäsi omalla erikoisella tavalla kumpuaviin elämän
lähteisiin? Oletko laisinkaan ymmärtänyt luonnon kauneutta ja
syvällisyyttä? Oletko sitä omalla uudella tavallasi ymmärtänyt? Oletko
ollut rohkea ja onko sinulla ollut siihen sisäisiä valtuuksia?

Itsenäisyyskysymys on päiväjärjestyksessä vain nimellisesti, ellei se
ole myöskin yksilöiden päiväjärjestyksessä. Itsenäisyysaate ei ole
voittoisa, elleivät itsetietoiset, vapaat ja jalot yksilöt ole sitä
kannattamassa ja kehittämässä. Henkilö, joka nojautuu vieraisiin
tekijöihin, omiin kehittymättömiin, jonkun toisen yksityisen, omaisten,
puolueen, suuren joukon, kenen tahansa tai ei kenenkään mielipiteisiin,
tapoihin ja tekoihin eläytymättä niihin mieskohtaisesti, joka tuskan
hiki otsalla huolehtii siitä, mitä toiset hänestä ajattelevat ja oven
takana kuuntelee, mitä toiset hänestä sanovat, joka karttaa tehdä tai
sanoa itselleen mitään epäedullista ja joka pelkää jättäneensä
tekemättä jotakin valitellen sitä, ettei ole voinut tietää kaikkia
toisten ajatuksia, ei ole itsenäinen ihminen.

Emerson, seestyneen ajatuksen ja miehekkään ihanteellisuuden mies
opettaa sinua luottamaan itseesi ja kehittämään itsenäisyyttäsi.

Hän ei viivytä kohdatessaan sinut. Hänessä ei piile mitään vaaraa
olemuksellesi, kuten ystävässä, joka tyrkyttää sinulle mielipiteitään
ja koettaa taivuttaa sinut mukaansa. Päinvastoin hän jouduttaa kulkuasi
ja tekee sen tehokkaammaksi ilman että sinun tarvitsee jäädä
minkäänlaiseen kiitollisuuden velkaan hänelle. Tunnet vapautusta, ja
henkesi pääsee ahdistuksesta. Kohoat ja lennät eteenpäin linnun lailla.
Kallisarvoinen sisäinen kutsumus velvoittaa sinua liikuttamaan siipiä.

»Luota itseesi», sanoo hän lyhyesti ja selvästi jokaiselle
vastaantulijalle. Kaikki muu on sen toistamista ja selittämistä.
Tavallisia jokapäiväisiä sanoja, mutta vasta hänen käyttäminään ne
tuntuvat uusilta ja ihmeellisiltä.

Ensin lähdet hänen kanssaan aarniometsään katsomaan luonnon suurten
korpien näkyjä. Hän osoittaa sinulle kastehelmiä sammalessa ja
valkoisia talvikkeja ikivihreiden kuusien alla. »Metsän himmeä valo»,
opettaa tämä metsänkävijä, »muistuttaa alati kestävää aamua ja
vaikuttaa innostavasti ja virvoittavasti. Tämän paikan lumous, jota jo
ikimuistoisista ajoista on ylistetty, kietoo meidät. Mäntyjen, kuusien
ja tammien rungot säihkyvät kuin rauta avartuneiden silmiemme edessä.
Vaiteliaat puut alkavat kutsua meitä ja kehoittavat meitä elämään
kanssaan ja jättämään taakseen juhlallisiksi leimattuja mitättömyyksiä
täynnä olevan elämän. Mitään historiaa, kirkkoa tai valtiota ei ole
kiinnitetty Jumalan taivaalle eikä kuolemattomaan vuoteen. Kuinka
helppoa on täällä samota eteenpäin kohti avautuvia maisemia, nopeasti
toinen toistaan seuraavien uusien näköalojen ja ajatusten virratessa
mieleen, kunnes sieltä vähitellen on työnnetty pois muistelmat kodista
ja koko muisti on nykyhetken mahdin poispyyhkäisemä, jonka jälkeen
kuljemme luonnon riemusaaton etunenässä.» Eikö tunnu kuin olisi kotisi,
pyhättösi täällä puiden keskessä? Ja syvällä on luonnon kaipuu
olemuksessamme. »Mitä vesi on janolle, sitä on kallio ja multainen maa
silmillemme, käsillemme ja jaloillemme», sanoo saattajamme.

Sitten hän vie meidät vuorelle. Kuta korkeammalle tämä vuorelaishenki
johdattaa meidät, sitä laajemmaksi avartuu näköpiiri ympärillämme ja me
näemme yhä suurempia maailmankaikkeuden renkaita. »Silmä on ensimmäinen
kehä», hän sanoo, »taivaanranta, jonka se muodostaa, on toinen; ja
kautta koko luonnon toistuu tämä peruskuvio lakkaamatta. Se on maailman
salakirjoituksen korkein tunnusmerkki. Pyhä Augustinus kuvasi Jumalan
olemuksen kehäksi, jonka keskipiste on kaikkialla ja jonka
ympärysmittaa ei ole missään.» Ja hän jatkaa uuden mielijohteen
vallassa: »Ihmeellisintä jokaisessa näköalassa on se kohta, jossa maa
ja taivas koskettavat toisiaan, ja sen me näemme lähikukkulalta yhtä
hyvin kuin Alleghany-vuorten huipulta.»

Tässä mielenvireessä laskeudumme vuorelta ja lähestymme äärettömien
valtamerien rantaa kokeaksemme maailmankaikkeuden iloa ja nähdäksemme
luoteessa ja vuoksessa suuren vastakkaisuuksien lain. »Aina siitä
lähtien kun olin poika», kertoo tämä ihmisten ilmoille saapunut
saarenasukas, »olen halunnut kirjoittaa tutkielman tasoituksista. --
Kaksinapaisuuden (polariteetin) eli vaikutuksen ja vastavaikutuksen
tapaamme kaikissa luonnon tekijöissä, valossa ja pimeydessä, kuumassa
ja kylmässä, meren luoteessa ja vuoksessa. -- Jokainen teko palkitsee
itsensä tai toisin sanoen täydentää itsensä kaksinaisella tavalla:
ensin olioissa eli oikeassa todellisessa luonnossa ja toiseksi olevissa
oloissa eli näkyväisessä luonnossa. -- Syytä ja seurausta, keinoa ja
tarkoitusta, siementä ja hedelmää ei voi erottaa toisistaan, sillä
seuraus kukkii jo syyssä, tarkoitus on keinossa läsnä ja hedelmä
siemenessä. -- Maailmankaikkeus kuvastuu kaikissa pienimmissäkin
osasissaan.»

Poikkeat vielä hänen työhuoneeseensa. Tätä työn ihannoijaa ja
kaikkinaisen työn tekijää viehätti vapaa näköala ikkunan edessä.
Talonsa hän oli valinnut kylän laidalta ja ostanut liittävän maa-alan
sen ympäriltä päästäkseen ehdottomaan rauhaan. Hän kaipasi
yksinäisyyttä ja hiljaisuutta työskennelläkseen ja ajatellakseen.
Ikkunan alla kasvoi ruusu, johon hänen katseensa usein pysähtyi, kun
hän ajatteli luomakunnan salaisuuksia, ja etäämpänä olivat muut
puutarhan istutukset. Emerson keskeyttää työnsä, kun hän tarvitsee
lepoa tai etsii virkistystä työn vaihtelusta, tai kun hän tuntee
innoitusta; hän nousee työpöytänsä äärestä ja menee puutarhaansa. »Kun
vaellan puutarhaan kädessäni lapio ja käännän kukkapenkkiä, tunnen
sellaista iloa ja sellaista terveyden tunnetta, että huomaan tehneeni
väärin, kun olen antanut toisten suorittaa puolestani, mitä olisin
omilla käsilläni voinut tehdä.» Ruumiillinen työ ja ajatustyö, siinä
kaksi rinnakkaista voimaa, jotka Emersonin ajattelua veivät varmasti ja
terveesti eteenpäin.

Seurattuasi Emersonia opit häneltä vihdoin jakamaan oman elämäsi
alkutekijöihin, ajatuksiin, ja näin saat käsiisi rakennusaineet, joista
sitten yhdistät uuden oman maailmankatsomuksen. »Maailmankaikkeus on
edustettuna yhdessä ainehiukkasessa ja yhdessä ajan silmänräpäyksessä.
-- Ihminen kantaa maailmaa päässään. -- Kun luonnonhistoria on
kirjoitettu hänen aivoihinsa, on hän luonnon salaisuuksien profeetta ja
keksijä. -- Oikea oppi kaikkiallaläsnäolevaisuudesta on se, että
Jumala kaikkine voimineen kuvastuu uudelleen joka sammalessa ja
hämähäkinverkossa.» Siinä muutamia tämän ajattelija-runoilijan
panteistisen maailmankatsomuksen ydinlauseita, joita sinäkin lienet
joskus tavoitellut.

Sitten osaat kulkea jo yksinkin.

Osaat mennä metsään, nousta vuorelle, kulkea meren rantaan ja vetäytyä
työhuoneeseesi. Mutta ennenkaikkea osaat ajatella yksin.

Sinusta tulee taiteilija, kirjailija tai ajattelija ja uuras
työntekijä. Ja ellei näitä, niin ainakin kunnon ihminen, jonka
sielussa Emerson koskettaa maailmankaikkeuden tunnuissa elämisen
mahdollisuuksia. Hän syventää, rikastuttaa ja vapauttaa sinun henkeäsi,
jotta taas voit rohkaistuna jatkaa matkaasi.

Ralph Waldo Emerson syntyi toukokuun 25. päivänä 1803 Bostonissa
Yhdysvaltain Massachusets-valtiossa. Hänen esivanhempansa olivat
säilyttääkseen henkisen vapautensa ja varjellakseen uskonnollista
vakaumustaan muuttaneet Amerikkaan, uuteen maailmaan, joka lakeuksineen
ja avarine aarniometsineen on ollut niin monen matkalaisen silmämääränä
silloin, kun vanhassa maailmassa on alkanut tuntua liian ahtaalta ja
hallituksen asestetut sanansaattajat ovat alkaneet vainota kodin
vakaumuksia.

Suvun uskonnollisten taipumusten lisäksi, joiden voima ilmeni vapauden
maata etsivässä henkisessä siirtolaisuudessa, Emerson sai periä
ahkerasti viljellyt älylliset lahjat. Esi-isissä oli ollut kymmenittäin
sivistyksen tienraivaajia, etenkin pappeja. Hänen isänsä oli pappi,
historioitsija ja runoilija.

Suurmies herättää eloon ja keskittää itseensä sukunsa henkisen
rikastumisen mahdollisuudet. Ja edelleen, kuta syvemmältä hän
leivisköitään etsii, sitä edustavamman paikan hän saa ihmiskunnan
historiassa. Emerson, joka on kirjoittanut teoksen ihmiskunnan
edustajista ja sanonut siinä, että »edustajissamme toistuvat voimamme
moninkertaisina», on itse niin monien tuhansien etsijöiden edustaja,
eitä hänen oma yksityinen elämänsä ja sen ulkonaiset puitteet näyttävät
jäävän sen rinnalla selittämättömän hiljaisuuden peittoon.

Emersonin kehitys näyttää, kuinka suuri merkitys on puhdashenkisen ja
sisäisesti riippumattoman ja eheän kodin kasvatuksella lapsiin, jotka
säilyttävät tulevaisuuden suuria salaisuuksia sisässään. Emersonista
tuli ajattelija, joka osasi irtautua maankamarasta, ei menettämällä,
vaan kartuttamalla voimia. Kasvatus ja ulkonaiset vaikeudet vahvistivat
hänen olemuksensa pääsäikeitä. Emersonin koti oli sellainen, jossa
yhteiskunnan uudistus pannaan alulle ja toteutetaan yksilöissä.
Uutisviljelijät, jotka ovat raivanneet metsiä, rakentaneet kaupunkeja
ja luoneet uuden maailman, kasvattavat lapsiaan ankarasti ja totuttavat
heitä tietoihin, puhtauteen ja työhön.

Yhdeksänvuotiaana Ralph Waldo oli jo koulutöissä. Vuotta aikaisemmin
oli isä kuollut ja toimeentulo oli vaikeaa. Mutta perheessä, jossa
köyhyyttä pidettiin hyveenä, karaisivat koettelemukset mieltä. Ralph
Waldolla oli erään veljensä kanssa yhteinen päällystakki, jota he
vuorotellen käyttivät koulussa toverien pilkasta huolimatta. Ilo ja
leikki olivat kodissa kylläkin tuttuja asioita, mutta Ralph Waldo eli
kuitenkin enimmäkseen itseensä sulkeutunutta mietiskelevää elämää,
sillä tunteita ei kodissa sallittu tuoda esille.

Aikaisin heräsi hänessä kaipuu »mietiskelevän yksinäisyyden pyhään
erämaahan.» Vuonna 1839 hän kirjoittaa päiväkirjaansa: »Kun minä olin
kolmetoistavuotias, kääntyi enoni kerran puoleeni ja kysyi: 'Miksi
eivät toverit pidä sinusta, Ralph, eivätkä viihdy seurassasi, kun taas
täysikasvuiset ovat sinuun mieltyneet? Nyt olen 36-vuotias ja tämä
ihmisten suhtautuminen minuun on aivan päinvastainen: vanhat
suhtautuvat minuun epäillen ja vihamielisesti, mutta nuoriso rakastaa
minua.»

Retkeilyt luonnossa kuuluivat päiväjärjestykseen. Emerson ei voinut
ajatella toisten seurassa, se onnistui vain silloin, kun hän oli yksin.
Nuorukaisena hänen oli tapana samoin kuin Rousseaun kuljeksia ja
haaveilla päivät päästään kedoilla. »Suljen kirjani», kertoo hän
päiväkirjassaan, »puen ylleni vanhat vaatteet, painan päähäni vanhan
lakin ja hiivittyäni pois asumattomien merenlahtien viidakkoihin minä
vaellan tyytyväisenä pientä karjapolkua sinne, missä tiedän olevani
kätkössä kaikkien katseilta. On vähän sellaisia hetkiä, jolloin nautin
yhtä paljon kuin silloin. Minä muistelen siellä talvea ja odotan uutta
kevättä.»

Tiedonhalu ja rautainen ahkeruus vaativat myös osansa aikaiselta
lapsuudelta. Lomahetkinä, kun ei tarvinnut juosta äidin ostoksilla, hän
istui kotona, kädessään jokin uskonnollinen tai historiallinen kirja.
»Köyhyyden ja ankaran puutteen rautarengas» karaisi häntä ja hänen
omaisiaan työssä, vaatimattomuudessa ja kieltäymyksessä.

Usein hän istui ullakolla vanhaan päällystakkiin korviaan myöten
kääriytyneenä lukien Platonin[9] »Pitoja», niin että myöhemmin
villavaatteen tuoksu toi aina hänen mieleensä nämä nuoruudenaikaiset
harrastukset. Sunnuntai-aamuisin hän kiersi kaikki Bostonin kirkot
saadakseen tietää, missä hänen mielisaarnaajansa puhui.

Neljätoistavuotiaana lopetettuaan Bostonin latinakoulun hän lähti
Bostonin ja Cambridgen läheisyydessä sijaitsevaan Harvardin
yliopistoon. Erityisesti välttelemättä tovereitaan hän eli eristettyä
elämää. Hän tuki Platonin, Plutarkhoksen, Chaucerin, Shakespearen,
Burnsin, Miltonin, Wordsworthin, Coleridgen ja Montaignen teoksia,
jotka siis jo näin varhaisilta ajoilta tulivat hänen
mielikirjailijoikseen ja opettajikseen.[10] Kaunokirjalliset
taipumukset tulevat ilmi ja niitä harjoittaa hän ahkerasti.
Saarnaajaksi tullakseen harjoittaa hän myös puhujataitoaan. Hänen
kirjoitelmansa »Sokrateen luonteesta» ja »moraalifilosofian nykyisestä
tilasta» tulivat palkituiksi.[11]

Suuret harrastukset herättävät suuria ajatuksia. Ne raottavat
mahdollisuuden ovea kunnes tullaan sille ovelle, jonka takana odottaa
ihmisen tietoinen minä. Alkaa Väinämöisen ja Joukahaisen kilpataistelu.
Kysymyksiä ratkaistaessa löytyvät vastakohdat ja häviävät rajat.
Seisotaan rannattoman elämän meren edessä. Alkaako heitellä kiviä
mereen, etsiäkö helmiä rannan simpukoista vaiko vaipua uneen
rantahiekalle? Vaiko elää meren hengessä, levätä, kun se lepää, ja
taistella kun se taistelee?

Emersonin harrastukset tuovat hänet pian runoilijan ja ajattelijan
maailmannäkyjen pariin. Pian saa hän astua tilinteolle oman tietoisen
itsensä kanssa. Kymmenkunta vuotta kestää taistelu. Sitten vasta
selviytyy hän nuoruuden ja itsetietoisen heräämisen kiirastulesta
virvoittavien vesin partaalle.

Kehitys kulkee tähän suuntaan. Suuria ajatuksia hautoen puhujamaineesta
ja uuden uskonnon perustamisesta, kuten Tolstoikin nuoruusvuosinaan,
sielun tarpeita paremmin vastaavalla tavalla Lutherin ja Calvinin
tapaan hän opiskeli jumaluusoppia henkevyydestä köyhässä yliopistossa.
Opiskeli huolimatta ympäristönsä tukahduttavasta keskinkertaisuudesta
ja kuolleisuudesta. Hän oli kuin innokas, uupumaton opettaja huonon
luokan edessä. Voittaen sisäisen vastenmielisyytensä kirkon ahdasta
kaavamaisuutta kohtaan hän oli päättänyt antautua papilliselle uralle
saadakseen julistaa sitä uutta, joka vielä selittämättömänä väreili
hänen sisässään. Parin vuoden kuluttua, v. 1829 hän suoritti
papintutkinnon ja ilmestyy synnyinkaupunkinsa unitaariseurakunnan
pastoriksi, kalpeana ja hiljaisena, sillä hänellä oli ollut paljon
epäilyksiä, niin että hänen terveytensä oli siitä kärsinyt ja luvut
hetkeksi keskeytyneet.

Ulkonaisesti hillitty, arka, pidättyväinen ja hieno nuori pastori ei
kaikkien seurakuntalaisten mielestä osannut täyttää virkansa töitä eikä
ollut heidän mielestään syntynyt papiksi. Toisaalta hänen henkevyytensä
ja hienoutensa viehätti yksinkertaisiakin sanankuulijoita. Hän sai
ihmeellisen ajatusrikkaan saarnaajan maineen ja häntä verrattiin
Channingiin.[12] Yleisö alkoi tunkeutua kirkkoon kuulemaan nuorta
pastoria, joka sydämensä innoituksesta puhui julistaen raikkaita
totuuksia jokapäiväisen elämän arvosta. Emersonin sisäinen säilyi,
varmistui ja voimistui, niin että se alkoi tulla ulkonaisestikin
ratkaisevaksi. Taistelu alkoi uudelleen. Hän halusi lausua julki
totuuden ja kehittää johdonmukaisesti ajatuksiaan, mutta pelkäsi sen
ulkonaisia seurauksia ja ennenkaikkea melua. Hän vastusti kaikkia
kaavoja, virallista hyväntekeväisyyttä ja oli eri mieltä kirkonmiesten
kanssa ehtoollisesta.

Aavistaen suurta sisäistä murrosta hän vetäytyi joksikin aikaa
Valkoisille vuorille[13] ja siellä erämaassa, kaukana maailmasta, joka
oli vaimentanut hänen sisäisiä ääniään, hän ratkaisi asiansa
omantuntonsa mukaisesti. Palattuaan Bostoniin hän ilmoitti eroavansa
papinvirasta. Hän oli silloin 29-vuotias koettelemusten karaisema nuori
mies. Sisäisten taisteluiden ohella hän oli saanut huolehtia omaistensa
toimeentulosta.

Hänen henkensä oli vihdoinkin vapaa. Mutta hän kaipasi lepoa ja
virkistystä. Hänen nuori vaimonsa oli myöskin kuollut. Joulupäivänä
1832 hän astui laivaan matkustaakseen Eurooppaan. Hän kävi Sisiliassa,
Italiassa, Ranskassa ja Englannissa. Tämän merkillisen matkan
vaikutelmat ja jäljet näkyvät hänen tuotannossaan myöhempinä vuosina.
Toiselta puolen näytti matka hänestä turhalta ja hän suuntaa sanansa
aikalaistensa matkustamisvimmaa vastaan, mutta toiselta puolen hän
kiittää päiväkirjassaan Jumalaa matkastaan. Vanhassa maailmassa hän oli
luullut löytävänsä virvoituksen sielulleen, tapaavansa aikansa
suurmiehet ja oppivansa korkeampaa viisautta sekä elämän ja
ihmissalaisuuden syvemmän käsittämisen. Mutta muinaisen Rooman
nähtävyyksiä katsellessaan hän huomaa yhtäläisyyden niiden ja oman
hajallisuutensa kanssa. Ajan kuuluisuuksia ja oppineita tavatessaan
hämmästytti häntä heidän rajoittuneisuutensa ja se, että he
esittäytyivät lukemalla omia teoksiaan ikäänkuin olisivat olleet
kiinnikasvaneita suuruuteensa. Vain hengenheimolaisensa Carlylen[14]
kanssa hän solmi tavatessaan ystävyyden ja henkisen vuorovaikutuksen
siteen koko elinajakseen.

Kun hän seisoi laivankannella paluumatkalla kotimaahansa, tuntuivat
pilvet hänelle puhelevan: »Sinun ei tarvitse etäältä mennä etsimään
sitä, mitä et etsisi, jollei sitä jo olisi sinussa.»

Vuonna 1838 hän palasi löydettyään vanhasta maailmasta saman
ihmissuvun, jonka hän jo Bostonissa oli oppinut perinpohjin tuntemaan.
Mutta matka oli ollut hänelle hyödyksi ja kypsyttänyt hänen
ajatuksiaan. Etsittyään itselleen ulkoa, vieraista oloista ja vieraista
suuruuksista tyydytystä ja huomattuaan herkentyneellä ja kypsentyneellä
hengellään, ettei se, mitä hän löysi, vastannut hänen henkisiä
tarpeitaan, käsittää hän, eitä hänellä on oma yksinkertainen ja selkeä
kutsumuksensa menetellä omien lakien ja oman uskonsa mukaan, joka
johdattaa yleismaailmallisen Hengen tuntemiseen oman olemuksen
sisäisessä solmukohdassa. Näin käsitti hän jo silloin elämänsä
tarkoituksen.

Mutta ajattelija ei ollut vielä kypsä. Tähän asti oli kestänyt
valmistuskautta. Matkan jälkeen alkaa sotilaallinen kansi »Hengen
evankeliumin» merkeissä. Harvat ovat kutsutut ja pääsevät tälle
kehitysasteelle, vaikka harjoittavat sotilaallista kuntoaan ja
valmistautuvat koko ikänsä. Emerson noudatti kutsua ja otti ratkaisevan
askelen. Erosaarnansa aiheeksi hän oli valinnut lauseen: »Kun totuuden
henki saapuu, opastaa se teitä kaikessa totuuteen.» Jumalallinen
ilmestys jatkuu kautta vuosisatojen. Se tapahtuu ihmisen sisässä hänen
luontoaan vastaten ja erottaa hänet muusta maailmasta. Ihminen kuulee
äänen, joka täyttää taivaat ja maat ja julistaa, että Jumala asuu
hänessä. Tämä on innoituksen ääni, sama, joka puhuu profeetoille ja
sankareille. Se on päivä, jossa ei ole yötä.

Saarnaajanviran hän vaihtoi työteliääseen yksityiselämään. Vuonna 1835
hän meni toisiin naimisiin ja asettui asumaan Concordin kaupunkiin,
jonka hänen esi-isänsä olivat perustaneet. Kaksi luentomatkaa, jotka
hän teki Bostoniin esittääkseen uudenajan filosofian historiaa,
elämäkertoja ja kirjallisuutta, nostivat hänet Amerikan julkisten
puhujien ja opettajien eturiviin. Vuonna 1836 hän julkaisi luennot
teoksessaan »Luonto», jossa hän käsittelee kaikkia asioita ja laitoksia
filosofiselta katsantokannaltaan ja nousee puolustamaan ihmisen
jumalallista alkuperää. Se sisälsi hänen uuden moraalifilosofiansa
idut, joita hän sitten kehitteli myöhemmissä tuotteissaan.

Uteliaat ihmiset täyttivät luentosalin nähdäkseen virastaluopuneen
papin ja kuullakseen mitä hänellä oli sanottavaa. Mutta kun he eivät
käsittäneet hänen taivaita ja maita piirteleviä järjestelmiään ja
henkisiä lakejaan, laimeni heidän mielenkiintonsa. Kun kirjoitelma
»Luonto» tuli julkisuuteen, jäi tapaus miltei huomaamatta suuren
yleisön puolelta tai pidettiin teosta sekasotkuna ja kesti useita
vuosia, ennenkuin ensimmäinen painos meni kaupaksi.

Harvardin yliopiston kirjallinen seura pyysi v. 1837 häntä juhlassaan
pitämään jonkin esitelmän. Emerson päätti noudattaa kutsua ja astui
puhujalavalle vapaasti ja pelottomasti esittääkseen aatteitaan, jotka
olivat kypsyneet hiljaisuudessa. Hän piti huomiotaherättävän esitelmän
»The american scholar», jossa hän piirtäen ihanteellisen amerikkalaisen
ajattelijan ääriviivat nousi koko uljaan olentonsa voimalla ajan
tylsyyttä, jäljittelyä, kaavamaisuutta ja kauppahenkisyyttä
vastustamaan. Hän vetosi vapauden henkeen, herätti amerikkalaiset
tietoisuuteen voimistaan ja kutsui tulevaisuuden Amerikkaa vapautumaan
eurooppalaisten jäljittelystä, astumaan omia polkujaan, tekemään
omintakeisia töitä ja puhumaan oman sydämensä mukaan.

Tätä Emersonin loistavaa, suurenmoista puhetta on sanottu Amerikan
henkisen riippumattomuuden julistukseksi. Nuoriso, johon se oli
kohdistettu, otti sen haltioituneena vastaan. Samaten puhe »Literary
ethics», joka kokoelmaamme on käännetty nimellä »Ajattelija», herätti
huomiota ja Emersonia ruvettiin pitämään uuden henkisen elämän
keskuksena. Näihin aikoihin kirjoitti Carlyle hänelle: »Te aloitatte
uuden aikakauden, ystäväni. Teihin on kätkettynä uusi, suuri maa».

Kun myöskin yliopiston jumaluusopillisen tiedekunnan oppilaat pyysivät
häntä esitelmöimään, julkaisi hän mainitulle tiedekunnalle osoitetun
kirjelmän, jossa hän moittii oikeaoppisuuden orjamaista kaavamaisuutta
ja muotojen ahtautta ja joka oli siis uskonnollisen riippumattomuuden
julistus. Kirjelmä aiheutti suoranaisen tyrmistymisen, jota pian
seurasi suuri paheksumisen myrsky. Vaarattomasta haaveilijasta oli
tullut ilmivallankumouksellinen. Vastalauseita, ankaria arvosteluja ja
tuomioita sateli ilmassa. Saarnamiehet, jumaluusoppineet ja professorit
puhuivat häntä vastaan ja sanomalehdet paheksuivat tätä mielettömyyden
ilmausta. Emersonia itseään ei tämä »myrsky vesilasissa» liikuttanut.
Hän oli yhtä rauhallinen kuin kouluaikoina, jolloin eräs tovereista
kertomuksensa mukaan turhaan koetti järkyttää hänen mielentyyneyttään
ja yllyttää häntä vihaan. Emerson jatkoi työtään. Silloin tällöin hän
oli vielä saarnaajana esiintynyt. Nyt v. 1838 hän luopui lopullisesti
surunsekaisen tyydytyksen tuntein kirkosta.

Huolimatta vanhoillisten vastustuksesta tuli nuoriso mielellään
kuuntelemaan Emersonin luentoja. Suvaitsemattomuutta oli ilmassa, mutta
uudistusten ja riippumattomuuden henki ei ollut kuollut. Päinvastoin
näihin aikoihin oli havaittavissa suurta nousua nuorisossa, sellaista
ihanteellisuuden nousua kuin uskonpuhdistuksen aikoina, ja samalla
järjen heräämistä. »Uusi nuoriso tunsi olevansa syntynyt teräaseet
päässä.» Uusi liike, joka tunnetaan transcendentalismin nimellä, oli
saanut vaikutuksia saksalaisilta filosofeilta, Kantilta, Schellingiltä
Ja Hegeliltä, jumaluusoppineelta Schleiermacherilta, englantilaiselta
individualismilta, Carlylelta, ja ranskalaiselta sosialismilta,
Fourier'lta, mutta se sai pian aitoamerikkalaisen leiman. Se »tahtoi
tuoda uskontoon hartautta, avioliittoon rakkautta ja tasa-arvoisuutta,
kirjallisuuteen persoonallisuutta, kasvatukseen järkiperäisiä
menetelmiä, liikeasioihin rehellisyyttä, valtiotaitoon moraalia, työn
lakeihin inhimillisyyttä ja yhteiskunnallista järjestystä.»

Kun Emersonin esiintyminen käy yhteen Amerikan transcendentalismin
kanssa, on luonnollista, että sen parhaimmat aatteet keskittyivät
häneen. Hänestä tahdottiin tehdä liikkeen johtajakin, mutta on kuvaavaa
hänen vapaudenrakkaudelleen, että vaikka hän otti osaa tähän
aatteelliseen koulukuntaan ja oli jonkin aikaa sen äänenkannattajan
sieluna, hän saattoi sanoa: »Minä en ole se mies, jona te minua
pidätte.» Ja kun kiihkein aika oli ohitse ja sen tukkeutumat olivat
puhjenneet, saattoi Emerson vapaana, mitään menettämättä palata työnsä
ääreen. Puun oksia oli vain karsittu, mutta Emerson tahtoi uudistaa
juuret.

Vuosi vuodelta hänen vaikutuksensa kasvaa Yhdysvalloissa. Ja hänen
toimintansa kehä laajenee. Vuodesta 1850 lähtien hän matkusteli
uudenlaisena uudisviljelijänä ja uranuurtajana esitelmämatkoilla itään
ja länteen. Esitelmät, jotka hän sitten julkaisi painettuina,
käsittelivät hengen filosofiaa sekä kaikkia ajan kysymyksiä. Emersonin
silmät olivat kiinni käsikirjoituksessa tai häipyivät kauas
etäisyyteen, kun hän sointuvalla äänellä sanoi sanottavansa eikä hän
tehnyt ainoatakaan liikettä käsillään. Hän tuntui olevan omissa
ajatuksissaan kuin vuoristossa liikkuva yksinpuhuja. Sellainen oli tämä
runoilija, puhuja, ajattelija, kirjailija ja idealisti. Hänen neronsa
ilmeni hienostuneessa voimassa. Kuulijat seurasivat henkeään pidättäen
tämän kansan opettajan, nuorison innostuttajan ja kaikkien suurten
harrastusten ystävän esitystä. Vuonna 1847 hän oli käynyt
esitelmämatkalla Englannissa, missä suurella mielenkiinnolla
kuunneltiin tämän merkillisen »Massachusettsin intiaanin» aatteita.

Aluksi kasvoi vastustuskin yhtä rintaa. Kun Emerson v. 1841 julkaisi
esseittensä ensimmäisen sarjan, yrittivät hänen valppaat vastustajansa
ajaa sen karille arvostellen ankarasti hänen yltiömäistä
itseluottamustaan. Emerson oli kuitenkin jo saavuttanut sellaisen
kehitysasteen, että hän välitti yhtä vähän ylistyksistä kuin
epäsuopeista arvosteluista. V. 1844 hän julkaisi esseittensä toisen
sarjan. Esseet sisälsivät kirjoitelmia historiasta, itseluottamuksesta,
tasoituksesta, henkisistä laeista, rakkaudesta, ystävyydestä,
viisaudesta, sankariudesta, yli-sielusta, älystä, runoilijasta,
luonteesta ja luonnosta. Hän julkaisi myöskin runokokoelmia, teoksen
»Ihmiskunnan edustajia» (1850), joka käsittelee Platonin, Swedenborgin,
Montaignen, Shakespearen, Napoleonin ja Goethen merkitystä, uuden
kirjoitelmakokoelman »Miscellanies», joka sisälsi hänen huomattavimmat
puheensa, niiden joukossa jo mainittujen lisäksi puheet »Uudistusten
mies», »Transcendentalisti» ja »Nuori amerikkalainen». Huomattavia
kokoelmia ovat vielä »Yhteiskunta ja yksinäisyys» (1860), jonka
ensimmäinen painos myytiin loppuun kahdessa päivässä, »English Traits»,
muistelmia Englannin-matkalta (1856), »Conduct of Life» (1860), jonka
ensimmäisessä kirjoitelmassa kosketellaan samoja seikkoja, joita sitten
myöhemmin Herbert Spencer ja Darwin kehitysopissaan järjestelmällisesti
esittivät, ja vielä »Letters and social aims» (1875).

Emersonin elämässä oli tullut tyynen voittamattomuuden kausi. Hänen
sanojaan vahvisti hänen elämänsä, jonka päivät olivat kirkkaita ja
puhtaita kuin kappaleet valkoista marmoria. Mitä korkeimpien
yksilöllisten velvollisuuksien ohella hän tunnusti omassa elämässään
suuria kansalaisvelvollisuuksia. Olisi odottanut, että hän voimakkaasti
korostaessaan yksilöllisen elämän merkitystä olisi kokonaan vetäytynyt
erilleen yhteiskunnallisesta harrastuksesta.

Kun 1838 oli kysymyksessä muutaman Cherokee-intiaanien omistaman alueen
valtaaminen, kirjoitti Emerson Yhdysvaltain presidentille, Van
Burenille paheksumiskirjeen. Ystäviensä ihmeeksi kieltäytyi Emerson
ensin liittymästä orjien vapauttamista ajaviin henkilöihin sanoen, että
hänen kutsumuksensa on henkisten orjien vapauttaminen ja että jokainen
pysyköön omalle tehtävälleen uskollisena älköönkä tavoitelko liian
etäisiä asioita laiminlyödäkseen lähimmät velvollisuutensa, kuten hän
kirjoitelmassaan »Itseluottamus» mainitsee. Toisessa yhteydessä hän
sanoo: »Koko yhteiskunnallinen sekasorto on vain todistus sisäisestä
sekasorrosta. Sitä vastaan ei ole muuta lääkettä kuin se, jonka jo
tunnemme -- sisäisen ihmisen uudistus.» Mutta kun 1850 julkaistiin
epäinhimillinen pakenevien orjien kiinniottolaki, nousi hänen sydämensä
kapinaan ja tämä elämän tosi tapaus oli riittävä nostamaan hänet
ankaraan vastarintaan, ja muistopuheessaan orjuudenvastustajasankarin
John Brownin[15] kuoleman johdosta hän sanoi tätä »pyhimykseksi, jonka
marttyrius tekee hirsipuun yhtä kunniakkaaksi kuin ristin.» Hän osoitti
kunnioitustaan myöskin presidentti Lincolnille ja tuki hänen
julistustaan neekeriorjien vapauttamisesta pitämällä voimakkaan puheen.
Washingtonissa hän piti 1862 Lincolnin läsnäollessa puheen Amerikan
sivistyksestä, ja kun Lincoln oli saanut surmansa salamurhaajan
kädestä, piti Emerson hänelle lämpimän muistopuheen Concordissa. Kaikin
käytettävissä olevin keinoin tuki tämä suuri idealisti, osoittaen juuri
näin ajattelunsa elinvoimaisuuden, Pohjois-Amerikan kansalaissotaan
osaaottavia, orjuutta vastaan taistelevia nuorukaisia, joiden joukossa
oli hänen oma poikansa. Sitäpaitsi hän otti osaa kaikkiin kansallisiin
rientoihin, kirjoitti nimensä naisten äänioikeusanomuksen alle ja piti
puheen heidän oikeuksiensa puolustukseksi. Concordissa asuessaan hän
tarkasteli kouluja. Kodissaan hän ylläpiti lukuisia ystäviä, milloin
nämä vain olivat avun tarpeessa.

Siinä tämän erakkosieluisen »Concordin viisaan» harrastukset, joissa
hän maksoi veroa yhteiskunnalle. Hänen elämäntyönsä painopiste on
kuitenkin yksilöllisen jalostusviljelyksen tehostamisessa. Se alkoi
hänen omasta yksityiselämästään ja ulottui yli maailman kaikkialle,
missä harrastetaan sisäisen elämän hiljaista kehittämistä suurempaan
seestyneisyyteen.

Emersonin yksityiselämään on erikoisen mielenkiintoista tutustua. Hänen
sisäinen elämänsä oli yhtä vakuuttava kuin hänen parhaat puheensa.

Tämä työn ihailija, joka puhuu kirjoitelmissaan paljon työn ilosta ja
siunauksesta, on uuras työntekijä. Kahdeksan tai yhdeksän tuntia
päivässä hän luki, kirjoitti tai mietti. Hän haki työn lomassa metsästä
puut, sytytti tulen takkaan ja tuli yleensä mahdollisimman paljon
toimeen omin voimin ruumiillisissakin töissä. »Henkisen työn tekijällä
pitää aina olla pohjanaan jokin ulkonaisen maailman tutkimiseen
suunnattu käsityö tai ammatti.» Virkistääkseen itseään työn ohella
hän keskusteli ystäviensä kanssa tai käyskenteli tapansa mukaan
Concordin metsissä. Työhuoneen rauha saattoi joskus tuntua hänestä
riittämättömältä; »päästäkseen yksinäisyyteen täytyy vetäytyä yhtä
kauas työhuoneesta kuin maailmasta», ajatteli hän. Silloin hän lähti
ulos mietiskelläkseen korpien povessa. Metsän hiljaisuudessa hän tunsi
olevansa aineessaan ja täällä puhtaan rauhan pyhätössä laskeutui
innoitus hänen sieluunsa.

Innoitus oli tärkein tekijä hänen työtavassaan, Sen luonteesta johtuu
hänen tuotantonsa puuskittainen voima ja samalla hänen esityksensä
pääpuutteellisuus.

Hänellä oli oma omituinen järjestelmänsä sisäisen elämän asioiden
esittämiseksi; sen yhteys syntyi innoituksen yhteydestä ja samaan
aatteeseen suunnatusta ajattelusta. Tämä koskee sekä hänen kirjoitettua
että lausuttua sanaansa. Harvoin hän tarttui kynään. Silloin hän
vuodatti mieleensä kasaantuneet ajatukset yhteen menoon paperille
jonkun katsantokannan mukaan, jonka hän sovellutti kaikkiin niihin
muistiinpanoihin, joita hän oli tehnyt päiväkirjaansa tai papereihinsa
aina milloin lukemisen tai ajattelun aikana jokin erikoiselta näyttävä
ajatus kohotti hänen mieltään. Mahdollisimman suppeasti hän merkitsi
muistiin kaikki herätteet, mielikirjailijoittensa lauselmat,
vertauskuvat ja aatteet ja innoituksen valamat kirkkaat vaikutelmat, ja
kun hänen piti kirjoittaa tai pitää puhe jostakin määrätystä aiheesta,
selaili hän näitä muistiinpanojaan ja valikoi ja muovaili siellä
helmeilevää ainehistoa.

Tällainen työskentelytapa on jättänyt jälkensä hänen kirjoitustapaansa.

Toiset ovat verranneet hänen tyyliään armeijaan, joka on kokoonpantu
yksinomaan ylemmistä upseereista, ja hänen teoksiaan mosaiikkisarjoihin
tai mitaleista rakennettuihin taloihin. Jotkut ovat vakuuttaneet, että
jokainen hänen sivuistaan voidaan lukea yhtä hyvin lopusta alkuun kuin
alusta loppuun. Kuten renessansin kirjailijoilla, on hänelläkin
runsaasti lainauksia toisilta kirjailijoilta. Joku on laskenut,
että hänen teoksissaan on kaikkiaan 3,393 lainausta 868:lta
englantilaiselta, latinalaiselta, kreikkalaiselta, hindulaiselta ja
persialaiselta kirjailijalta.

»Tietoisuus teosteni puutteista estää minua miltei ollenkaan
kirjoittamasta», kirjoittaa Emerson Carlylelle. Emersonin suurin puute
on yhtenäistyttävän, pitkittyvän järjestelmän puute. Hän tunsi sen itse
ja myönsi: »Minun päävikani on älyllinen tuhlailu», millä hän tarkoitti
sitä työn katkelmallisuutta, joka johtui siitä, että hän selaili
milloin yhtä milloin toista kirjaa ja halusi sanoa ajatuksensa
aforismeissa. Mutta sanotaan, ettei hänen jälkisäädöksensä maailmalle
ollutkaan järjestelmissä, vaan herätteissä täydelliseen elämään.

Sitä todistaa hänen vaikutuksensa, jonka aaltoilut ilmenevät hänen
elämänsä loppuaikoina.

Vuonna 1860 alkaa viimeinen kehityskausi hänen elämässään, vaikutuksen
kausi. Ihminen kohtaa oman itsensä. Hänen työnsä etsii häntä toisissa
ihmisissä. Emerson sanoo, että jos ihminen on luja, tulevat toiset
hänen luokseen. Hän sai nähdä sen jossakin määrin pitävän paikkansa
omassa elämässään. Hän oli koettanut aikalaisissaan herättää henkistä
elämää. Se oli ainakin osaksi onnistunut, mikäli ulkonaisista merkeistä
saattoi päättää.

Emerson on saanut aikaan ihmeitä. Hänestä lähtee vaikutusten ketju,
vaikka hänellä, samoin kuin Sokrateella, ei ollut koulukuntaa. »Olen
ylpeä siitä, ettei minulla ole koulukuntaa eikä oppilaita. Uskon, että
sisäiset näköalat eivät ole seestyneet sillä, joka ei luo ympärilleen
riippumattomuutta.» Yhtä valmis kuin hän oli ihailemaan toisten
suuruutta, yhtä tietämätön hän oli henkilöllisestä arvostaan.

Hänen vaikutuksensa moninkertaistuu Tolstoissa, Müllerissä j.n.e. ja
mainitaan näiden nimillä. Hän tahtoo vetäytyä syrjään. Hän saa olla
hiljaisuudessa kuin kasvattaja konsanaan. Hän on jäänyt syrjään
teoksineen kuin pyhiinvaelluspaikka, jossa harvat käyvät, mutta jota
kohti useat rukoilijat kääntävät kasvonsa. Emersonin oppilaina,
ystävinä tai sellaisina, joihin hänen sanansa ovat ulottuneet, voidaan
mainita: Theodor Parker, Louisa Alcott, Margaret Fuller, James Lowell,
Fredrika Bremer, Herman Grimm, Friedrich Nietzsche, Carlyle, Mathew
Arnold, Max Müller, Tyndall. Useimmilla englantilaisilla ja
saksalaisilla kirjailijoilla on ollut elämässään kehitysjakso, jolloin
he ovat olleet hänen vaikutteittensa alaisia. Emersonin asunnosta tuli
pyhiinvaelluspaikka, kävijöitä oli Euroopasta asti. Cambridgen
yliopisto, haluten sovittaa menneisyyden ikävät muistot, valitsi hänet
kunniatohtoriksi. Viimeisellä Euroopan-matkalla pitivät ajattelijat
kaikkialla häntä mestarinaan.

Emersonin ollessa matkalla hävitti tuli hänen kotinsa raunioiksi.
Liikuttava kunnianosoitus tuli tämän johdosta hänen osakseen. Kun hän
palasi matkalta, saattoivat ystävät hänet kellojen soidessa uudelleen
rakennettuun kotiin. Emersonin tapana oli kätkeä hiljaisuuteen kaikki,
mikä koski häntä itseään. Tulipalon jälkeen pelkäsivät hänen lapsensa,
että tapaus saattaisi horjuttaa hänen terveyttään. »Puhukaa minulle
kaikesta muusta, mutta ei minusta itsestäni», hän sanoi. Eikä hän
vanhanakaan mielellään kertonut henkilökohtaisia muistelmiaan.
Emersonin havaittavalla täydellisyyden rakkaudella ja toteuttamisella
on miltei poikkeuksellinen luonne. Mutta hän oli altis myöskin
inhimillisille tunteille. Hänellä oli arka ja niin hieno tuntehikkuus,
että jokin uutinen saattoi riistää häneltä unenkin.

Kuunnellen elämänsä aamussa aavistamiaan ääniä hän jatkoi
esitelmöimistään matkustaen joka talvi Idän ja Kaukaisen Lännen maihin.
Joka päivä hän piti esitelmän tai kaksi. Hänen esitelmissään ja
kirjallisessa tuotannossaan koskettelemansa asiat ovat rikkaat, kuten
aina on jonkin hedelmällisen johtavan aatteen sovellutusten laita. Tämä
johtava aate, joka toistuu lakkaamatta, on Emersonilla »luota itseesi»,
luota kirkkaalla ja hartaalla hiljaisuudella siihen sumuun, joka sitoo
korkean syntyperäsi säikeet tulevaisuutesi mahdollisuuksiin, jotka ovat
jollakin tavalla jo nyt vallassasi ja valintasi varassa. Olkoon
luottamuksesi suotuisana ilmakehänä tuon silmun kasvulle. Kasvi
luovuttaa ilmaan niitä aineita, joista ilma on kokoonpantu ja saa
ilmalta ravintonsa.

Ihminen tuntee tuon silmun tavalla, johon tieteellinen tutkimus ei ole
voinut tunkeutua. Se on tosiasia, joka kehittyy jakautumisen ja
yhdistymisen lakien mukaan. Jakautuminen tapahtuu, kun ihminen luottaa
johonkin itsessään, ja yhdistyminen, kun hän toimii itsenäisesti.

Luottamus on aatteellinen voima, joka ammentaa elinvoimaa
luotettavastaan. Ihminen ei ole luottamuksen arvoinen muulloin kuin
iäisenä olentona, jolla on oma kehityksensä. Ihminen on liikkuva
olento, joka liikkuu kehitystään kohti. Niin kauan kuin hän ei tiedä,
mitä varten hän ajattelee, tuntee ja tahtoo, on hänen ajateltava, että
hänellä on oikeus sitä tehdä ja että se on hänen terve, luonnollinen ja
iloinen velvollisuutensa. Siitä johdutaan sekä alkeellisella että
kehittyneellä asteella valoisaan maailmankatsomukseen, jonka edustaja
Emerson on harvinaisen suuressa määrässä ja etevällä _järkitavalla_.

Ihminen etsii yhteyttä. Läheisin yhteys on hänellä sisässään. Se viittaa
suurempaan yhteyteen. Tämä sisäinen yhteys on näet läheltä nähtyjen
liikahdusten ja muutosten alainen ja täytyy etsiä liikunnon ja
kehityksen yhteys ja tarkoitus, joka aateloi kehityksen. Jumala on
korkeampi tarkoitus.

Emersonin aatteen rikkaissa sovellutuksissa on havaittavissa yhtenäisen
järjestelmän puutetta, mutta jonkinlaisen ytimen voinemme kuitenkin
erottaa.

Ihminen löytää sisästään näkemysten lähteen, hän sanoo, ja se kumpuaa
sinne hengestä, yhdestä iäisestä, joka on kaikkeuden keskuslähde ja
olemus, niinkuin Paavali sanoo: »Hänessä me elämme, liikumme ja
olemme.» Luonto ja maailmankaikkeuden ilmiöt ovat sen ilmestymyksiä.

Emerson on ihanteellisuuden parhaimpia edustajia. Hänellä oli
horjumaton usko ihmiseen ja ihmisluonnon kykyyn kehittyä hyvässä ja hän
puolustaa senvuoksi voimakkaasti persoonallisuuden oikeutta vapaaseen
kehittymiseensä sisästä kumpuavien lakien mukaan. Siksi on Emerson
saanut niin suuren yleismaailmallisen vaikutuksen, joka tosin on ollut
hidas ja rajoitettu, mutta varma. Hän rakastaa omien sanojensa mukaan
ihmistä, mutta ei ihmisiä, sillä hän ei ole kaunokirjailija, joka
pysähtyy yhteen tai useampaan elävään esimerkkiin, vaan hänellä on
silmiensä edessä yleistetty kuva, jota hän elävöittää oman
sielunelämänsä selkeistä syvyyksistä ammennetuilla piirteillä. Hän,
samoin kuin suurmiehet, kuten esimerkiksi Tolstoi, sanoo ja korostaa
sitä, että »ihmiset ovat kaikki samanlaisia.» Niin ajattelevat kaikki
ihmiskunnan parantajat.

Paha erottaa ihmiset. Emerson ei tunne pahaa. Hänen ei ole tarvinnut
itsensä taistella sitä vastaan eikä hän osaa vastata taistelevan
kysymykseen, kuinka paha on voitettava. Mutta silti on hänen uskonsa
hyvään oikeutettu. Se kohottaa ihmistä luonnollisella tavalla. Kärsivä
ei saa häneltä lämmittävää ja ymmärtävää rakkautta osakseen, mutta
sensijaan hän sanoo sairaalle Jeesuksen tavoin: »Ota vuoteesi ja käy.»
Olisi hyvä, jos ihminen voisi unohtaa sairautensa ja uskoa
terveyteensä, mutta tavallisen ihmisen usko ei ole voimakas. Hänen
taistelunsa ja kehityksensä kulkee näet puuskittain. Ulkonaisen ja
sisäisen pakon alla hän ei voi kulkea omaa tietään. Emerson vertaa
ihmistä yleensä suurmiehiin. Mutta on kurjiakin ihmisiä, joita oma tai
vieras kohtalo raskaasti painaa. Nykyaika näyttää näitä runsaan
valikoiman. Heihin katsoo Pascal, ruumiillisia kärsimyksiä ja hengen
intohimoja kokenut mies, Emersonin terveyden vastakohta.

Emersonin mielestä ihmisen sisäinen kehitys kulkee yleispiirteisen
samankaltaisuuden ohella yksilölliseen itsenäiseen erilaisuuteen. Hän
moittii joukkojen yhdenmukaisuuden tavoittelua ja kaavamaisuutta ja
asettaa sen vastakohdaksi jalostetun sisäisen henkisyyden, joka
sisältää molemmat, siis yhdenmukaisuuden ja erilaisuuden.

Tämä on miehekästä optimismia. Carlyle koetti järkyttää Emersonin
optimismia kuljettamalla hänet Lontoon kurjimpaan kaupunginosaan, mutta
se ei voinut horjuttaa Emersonin uskoa ihmiseen. Emersonin yleistävä
ihanteellisuus ei ota lukuun, kuten jo on mainittu, sitä, että ihmiset
toimivat ulkonaisten olosuhteiden ja sisäisen pakon alaisina, eivätkä
laisinkaan välitä sisäisistä arvoista. Monen monella ei ole määrättyä
elämän kutsumusta; he horjuvat eri alojen välillä ja valitsevat
sen tien, jonka olosuhteet heille osoittavat. Mutta Emersonin
ihanneihmiseen, jota hän nimittää ajattelijaksi, kuuluu tärkeänä osana
muutamia käytännöllisiä elävöittäviä piirteitä, jotka tekevät hänestä
verrattain elinvoimaisen henkilön. Emerson käsittelee jokapäiväisen
elämän asioita korkeammassa valaistuksessa, liikemiestä, käsityötä,
kotien uudistusta, rahan arvoa, työtä; hänen Englannin-matkastaan
kirjoittamiaan havainnoita on pidetty historioitsija Tainen esityksen
veroisina, ihanteeseensa hän osasi liittää liikemiehen käytännöllisen
mielen, joka tunsi dollarin arvon yhtä hyvin kuin kukaan farmari. Vain
hänellä oli oikea lahja sekoittaa tuoreesti todellista ja ihanteellista
toisiinsa. Siinä on hänen vaikuttava voimansa, joka on saanut aikaan
sen, että hänen maanmiehensä kuuntelevat häntä.

Vihdoin alkoivat Emersonin voimat ehtyä. Viimeisen teoksensa korjausta
hän ei enää itse jaksanut suorittaa. Viimeisenä päivänä hän pyysi, että
hänet talutettaisiin sairasvuoteelta työhuoneeseensa ikäänkuin hän
olisi tahtonut kuolla pystyssä vartiopaikallaan. Kuolema kohtasi hänet
huhtikuun 27;ntenä 1882. Amerikan älyllinen valiojoukko kantoi
mestarinsa, ajattelun ja sisäisen elämän sankarin hautaan.

Mitä on Emerson? Kuvanveistäjän taltta kilpistyy hänestä. Eivätkä
ystävät ole voineet lähestyä hänen sisintään, vaan ovat pysähtyneet
ikäänkuin kuilun partaalle. Hän on ollut aikalaisilleen mysteerio.
Kuvaava legenda kertoo, että kun hän oli Egyptissä, oli sfinksi
katsonut häntä silmiin ja sanonut: »Sinä olet toinen minä.»

Kuvanveistäjä French veisti hänen rintakuvansa. »Hänellä on», sanoi
French, »miltei lapsellisen eloisa liikkuvaisuus, joka synnyttää
loppumatonta ilmeitten vaihtelua ja tekee mahdolliseksi tuon kasvojen
ihmeellisen säteilyn, josta ne ovat usein puhuneet, jotka tuntevat
hänet. Tämän ylevän ilmeen käsittelemisen vaikeus on pannut usein minut
epäilemään kuvanveistostani.» David Scott, jonka piti maalata hänen
muotokuvansa, sanoo: »Tähän saakka en ole vielä päässyt perille hänen
henkensä rakenteen pohjasta, jos todellisuudessa sellaista on
olemassa.» Moni, joka koetti laskeutua Emersonin sielun syvyyksiin,
tunsi liukuvansa pohjattomaan henkevyyteen.

Emersonia on pidetty aikansa miehekkäimpänä nerona. »Olen tavannut
Emersonin, ensimmäisen ihmisen, jonka olen nähnyt», kirjoittaa George
Eliot. »Emerson on enemmän näkijä kuin ajattelija ja vähemmän filosofi
kuin runoilija», sanoo G. W. Cooke. »Hän oli täysin vailla puutteita;
turha oli kiihdyttää häntä vihaan», kertoo eräs koulutoveri ja ystävä
hänestä.

Lue hänen teoksiaan ja katso hänen kuvaansa, niin ymmärrät, mikä
hän on sinulle. Ymmärrät hänen vaikuttavan yksinkertaisuutensa,
hyväntahtoisuutensa, ylevän ja oikean rakkautensa, johon sisältyy
ajatus, että hyvä saavuttaa voiton pahasta, hänen säteilevän ja
läpikuultavan kirkkaan luonteensa, hänen kiintymyksensä yksilön
riippumattomuuteen, joka aiheutti sen, että hän osasi pitää itsensä
aina vapaana, hänen henki-käytännöllistä älyään ja metsien
mystiikkaansa, joka vieroittaa hänet tieteellisistä järjestelmistä
taiteellisen näkemyksen hyväksi. Mutta yli kaiken ymmärrät, että hän on
itsenäisyyden mies.

Hänen itsenäisyytensä on niin ihmeellinen, että hänen täytyy saada
sanoa sanottavansa suoraan sinulle itsellesi, ennenkuin voit ymmärtää
mitä hän tarkoittaa ja mitä hän on. Hänen vaikutuksensa ja
kosketuksensa on välitön ja pyrkii pysymään salassa samoin kuin
kaikkinainen hyvä, joka verhoutuu hiljaisuuteen. Ja varmaan antaa hän
välittömästi itsenäisyydestään jotakin sinulle, nimittäin sinulle
kuuluvan osan. Jotakin sellaista siis, jota ilman et haluaisi olla
lähtiessäsi etsimään suurempaa ja täydellisempää itsenäisyyttä, jonka
alkulähde on selvempi kaikkia selittelyjä, niin että voit siihen vielä
suuremmalla hengen vapautuksella luottaa.



Itseluottamus.


    »Ne te quaesiveris extra.»[16]

    »Man is his own star; and the soul that can
    Render an honest and a perfect man,
    Commands all light, all influence, all fate;
    Nothing to him falls early or too late.
    Our acts our angels are, or good or ill,
    Our fatal shadows that walk by us still.»[17]

Päätössanat Beaumontin ja Fletcherin teoksesta »Kunnon ihmisen
kohtalo.»[18]

    Cast the bantling on the rocks,
    Suckle him with the she-wolf's teat;
    Wintered with the hawk and fox,
    Power and speed be hands and feet.[19]

Luin äskettäin erään etevän taidemaalarin kirjoittamia runoja, jotka
olivat sangen omintakeisia ja vapaita kaikesta sovinnaisuudesta. Sielu
löytää aina yllykettä sellaisista säkeistä, käsittelivätpä ne mitä
aihetta tahansa. Tunne, jonka ne meihin henkäisevät, on arvokkaampi
kuin konsanaan ajatus, jonka ne sisältävät. Usko omaan ajatukseesi,
usko, että se, mikä sinusta oman sydämesi syvyydessä on totta, on totta
kaikista ihmisistä -- siinä neron salaisuus. Lausu julki kätketty
vakaumuksesi, niin saavuttaa se yleisen merkityksen, sillä sisin on
aikanaan tuleva ulommaisimmaksi -- ja meidän ensimmäinen ajatuksemme
palaa luoksemme viimeisen tuomion pasuunaan soidessa. Sielun ääni on
tuttu jokaiselle; Mooseksen,[20] Platonin ja Miltonin suurin ansio on
mielestämme se, etteivät he antaneet mitään arvoa kirjoille ja
perintätavoille eivätkä sanoneet, mitä ihmiset, vaan mitä he itse
ajattelivat. Ihmisen pitäisi oppia etsimään ja tarkkaamaan mieluummin
sitä valonsädettä, joka hänen sisimmässään syttyen tuikahtaa läpi
hänen sielunsa, kuin valonhohdetta runoilijoiden ja viisaiden
taivaalta. Kuitenkin jättää hän kokonaan huomaamatta ajatuksensa
vain sentähden, että se on hänen omansa. Jokaisessa neron tuotteessa
me tunnemme omat hylätyt ajatuksemme; ne tulevat luoksemme takaisin
jonkinlaisen vieroitetun ylevyyden ympäröiminä. Se on suurten
taideteosten vaikuttavin opetus. Ne opettavat meitä hyväntahtoisen
järkähtämättömästi luottamaan välittömään vaikutelmaamme, sitäkin
suuremmalla syyllä, kun kaikki miehissä nousevat sitä vastustamaan.
Ellemme sitä tee, niin huomenna joku vieras sanoo mestarillisen
älykkäästi juuri sen saman, mitä me kaiken aikaa ajattelimme ja
tunsimme, ja meidän on pakko häpeäntuntein ottaa vastaan oma
ajatuksemme toiselta. Jokaisen ihmisen kehityksessä on hetki, jolloin
hänessä herää täysi vakaumus siitä, että kateus on tietämättömyyttä,
että jäljittely on itsemurhaa, että hän saa todeta itsessään hyvät ja
huonot puolet niiden keskinäisen suhteen mukaan ja että, vaikka avara
maailma olisi täynnä onnenlahjoja, hän ei saa ainoatakaan tähkäpäätä
ilman uurastusta, joka hänen on pantava muokattavaksi saamaansa
maatilkkuun. Voima, joka hänessä asuu, on toteutuessaan uusi, eikä
kukaan, lukuunottamatta häntä itseään, tiedä mitä hän kykenee tekemään,
eikä hän itsekään tiedä, ennenkuin on koettanut. On täysin
ymmärrettävää, että toiset kasvot, toiset luonteet ja toiset tosiasiat
tekevät häneen voimakkaan vaikutuksen, mutta toiset eivät mitään. Tämä
mielen vaikutelmaherkkyys perustuu jonkinlaiseen edeltäpäin
järjestettyyn sopusointuun. Silmä on sijoitettu siihen, mihin
valonsäteen pitää langeta, jotta se voisi todeta tämän määrätyn
valonsäteen. Me ilmaisemme vain puoleksi omaa itseämme ja häpeämme sitä
jumalallista aatetta, jota jokainen meistä edustaa. Siihen aatteeseen,
sopusuhtaiseen ja hedelmälliseen, mikäli se on uskollisesti ilmituotu,
saattaa turvallisesti luottaa, siliä Jumala ei ota pelkureita
julistamaan tekojaan. Ihminen tuntee kohottavaa vapautusta ja iloa, kun
hän on työhönsä pannut omaa sieluaan ja tehnyt parhaansa, mutta jos hän
on sanonut ja tehnyt toisin, ei hän saa mitään rauhaa, se kun on
vapautusta, joka et anna vapautta. Silloin hänen neronsa jo ensi
yrityksessä jättää hänet eikä mikään runotar suosi häntä, ei mikään
kekseliäisyys eikä toivo tue häntä.

Luota itseesi: jokainen sydän alkaa värähdellä tämän rautaisen
soittimenkielen kosketuksesta. Hyväksy se paikka, jonka jumalallinen
kaitselmus on sinulle löytänyt, aikalaistesi seura ja ympäröivien
tapausten yhteydellisyys. Suuret miehet ovat aina tehneet niin ja ovat
lasten tavoin luottaneet aikakautensa henkeen; he ovat siten ilmaisseet
vakaumuksensa olevan, että se, mikä on ehdottomasti luotettavaa, on
sijoitettu heidän sydämeensä, tekee työtä heidän käsillään ja hallitsee
koko heidän olemustaan. Ja me, jotka olemme näitä samoja ihmisiä,
saamme hyväksyä ylevin mielin saman ylimaailmallisen kohtalon; ei
alaikäisten ja suojatussa nurkassaan kyyröttävien työkyvyttömien tavoin
eikä yhteiskunnallisia mullistuksia pakenevien pelkurien tavoin, vaan
oppaina, vapahtajina ja hyväntekijöinä, totellen Kaikkivaltiaan
tarkoitusperiä ja eteenpäin vaeltaen läpi sekasorron ja pimeyden.

Kuinka ihania vastauksia näihin kysymyksiin luonto antaakaan meille
lasten, pienokaisten ja luontokappalten eleissä ja olemuksessa. Heillä
ei ole sellaista hajanaista ja kapinoivaa mieltä, sellaista
epäluottamusta tunteeseen, laskelmistamme johtunutta, kun olemme
väärin arvioineet päämäärämme tielle asetetun vastustusvoiman ja
mahdollisuudet. Heidän mielensä on eheä ja heidän silmänsä on vielä
lannistumaton ja kun katsomme heidän kasvoihinsa, tunnemme itsemme
epävarmoiksi. Lapsuus ei mukaudu kenenkään mukaan, vaan kaikki
mukautuvat sen mukaan, niin että yksi pienokainen kerää ympärilleen
jokeltamaan ja leikkimään kanssaan neljä tai viisi täysikasvuista.
Niin on Jumala varustanut nuoruuden, murrosiän ja miehuuden kunkin
omalla yhtä suurella viehättävyydellä ja lumolla ja on tehnyt ne
kadehdittaviksi ja suloisiksi ja niiden vaatimukset sellaisiksi, ettei
niitä pidä syrjäyttää, mikäli ne ilmaisevat itsenäisyyttä. Älä luule,
ettei tämä nuorukainen kykene mihinkään, sentähden, ettei hän osaa
keskustella sinun eikä minun kanssani. Kuulehan! Viereisessä huoneessa
on hänen äänensä kyllin kirkas ja painokas. Hän näyttää osaavan puhua
ikäistensä kanssa. Olipa hän kaino tai rohkea, aina hän osaa näet tehdä
meidät iäkkäämmät tarpeettomiksi.

Pojat, jotka ovat varmat päivällisestään ja yhtä haluttomia kuin
vapaaherrat panemaan rikkaa ristiin valmistaakseen sen itselleen, ovat
esimerkkinä huolettomuudesta, joka on ihmisluonnon terve ilmaus. Poika
on vierashuoneessa samassa asemassa kuin katsomo teatterissa --
riippumaton ja vastuunalaisuudesta vapaa, katselee nurkastaan
ohikulkevia ihmisiä ja tapauksia, arvostelee ja tuomitsee nopeasti ja
lyhyesti, kuten poikien on tapana, kutakin ansionsa mukaan hyväksi,
pahaksi, jännittäväksi, typeräksi, kaunopuheiseksi tai ikäväksi. He
eivät koskaan huolehdi seurauksista eivätkä eduista; he antavat
riippumattoman ja väärentämättömän tuomion. Te voitte imarrella
häntä; hän ei taivu imartelemaan teitä. Mutta aikaihminen on
ikäänkuin lyöty oman tietoisen harkintansa kahleisiin. Niin pian kuin
hän kerran on huomiota herättäen suorittanut tai puhunut jotakin, on
hän sidottu satojen ihmisten tunteisiin, joko myötätuntoiseen
vaarinpitoon tai vihaan, jotka hänen nyt täytyy ottaa lukuun. Ei ole
kysymystäkään mistään levosta. Oi, jospa hän voisi palata takaisin
riippumattomuuteensa. Ken siis voi välttää kaikkia kunnianosoituksia ja
tarkata ympäristöään taas, kuten ennenkin, saman kiihkottoman,
puolueettoman, lahjomattoman ja väistymättömän viattomuuden
ilmakehästä, hänen täytyy aina olla peloittava. Hänen tulee lausua
kaikista asioista ja tapauksista mielipiteensä, jota ei pidetä
yksityislaatuisena, vaan ehdottomasti pätevänä ja jonka tulee langeta
nuolen tavoin ihmisten tietoisuuteen ja täyttää heidät pelolla.

Tällaisia ääniä kuulemme yksinäisyydessä. Mutta ne heikkenevät ja
mykistyvät, kun astumme maailmaan. Yhteiskunta on kaikkialla
salaliitossa jossakin sen yksityisessä jäsenessä ilmenevää miehenmieltä
vastaan. Yhteiskunta on osakeyhtiö, jonka jäsenet suostuvat uhraamaan
vapautensa ja henkisen sivistyksensä saadakseen varmemman vakuuden
leivän hankkimisesta jokaiselle osakkeenomistajalle. Enin kysytty hyve
on samanlaisuus. Itseluottamus on sen kammoksumisen kohde. Se ei
rakasta todellisia arvoja eikä luovia kykyjä, vaan nimiä ja tapoja.

Ken tahtoo tulla mieheksi, hänen täytyy tulla omalaatuiseksi. Ken
tahtoo voittaa kuolemattoman voitonseppeleen, hän ei saa antaa hyvyyden
nimen johtaa itseään harhaan, vaan hänen on tutkittava, mikäli
kulloinkin kysymyksessä on todellista hyvyyttä. Ei sittenkään mikään
muu ole niin pyhää kuin sinun oman sielusi eheys. Vapauta itsesi, niin
saavuttaa menettelysi koko maailman hyväksymyksen. Muistan vastauksen,
jonka minä ollessani vielä nuori aivan kuin itsestäni annoin eräälle
arvossapidetylle neuvonantajalle, jonka oli tapana tuskastuttaa minua
rakkailla vanhoilla kirkon opinkappaleillaan. Minun sanoessani: »Mitä
minulla on tekemistä perintätietojen pyhyyden kanssa, jos elän
todellisesti sisästä kumpuavien herätteiden mukaan?» ystäväni
huomautti: »Mutta sellaiset sisäiset liikahdukset voivat olla kotoisin
alhaalta eikä ylhäältä.» Minä vastasin: »Ne eivät näytä tulevan
alhaalta, sillä jos minä olisin pahanhengen lapsi, tahtoisin elää
pahastahengestä...» Ei mikään laki ole minulle niin pyhä kuin oman
luontoni laki. Hyvä ja paha ovat vain nimiä, jotka sangen hyvin
soveltuvat siirrettäviksi mille seikalle hyvänsä; se yksin on oikeaa,
joka vastaa kokoomustani, ja se yksin väärää, joka on ristiriidassa sen
kanssa. Ihmisen on voitettava itsensä kohdatessaan kaikkinaisia
vaikeuksia, niinkuin kaikki muu, paitsi hän, olisi nimellistä ja
katoavaista. Minua hävettää, kun ajattelen, kuinka helposti me
suostumme arvomerkkeihin, suuriin seuroihin ja kuolleisiin laitoksiin.
Jokainen siivo ja sujuvasti puhuva yksilö vaikuttaa minuun ja
ohjaa minua enemmän kuin on kohtuullista. Minun täytyy kulkea pää
pystyssä ja elinvoimaisena ja sanoa peittelemätön totuus kaikkien
teiden risteyksissä. Jos ilkeämielisyys ja turhamaisuus kantavat
ihmisrakkauden pukua, sallimmeko sitä? Kun häijy yltiöhurskas ottaa
omakseen orjien vapauttamisen jalon asian ja saapuu luokseni mukanaan
viimeiset uutiset Barbados-saarelta,[21] niin miksi en sanoisi hänelle:
»Mene ja rakasta lapsiasi; rakasta halonhakkaajaa; ole hyväsydäminen ja
vaatimaton, omaksu nämä miellyttävät piirteet, äläkä koristele kovaa,
rakkaudetonta kunnianhimoasi tuolla uskomattomalla hellyydellä, jota
olet tuntevinasi tuhannen peninkulman päässä asuvaa mustaa kansaa
kohtaan. Kauas suuntautuva rakkautesi on kotona vihaa.» Karkea ja
sievistelemätön olisi sellainen tervehdys, mutta totuus on kauniimpi
kuin keinotekoinen rakkaus. Hyvyydelläsi täytyy olla jonkun verran
jyrkkyyttä sellaista kohtaan --muuten se ei ole mistään kotoisin. Vihan
oppia on saarnattava vastapainoksi surkuttelevalle ja voivottelevalle
rakkauden opille. Minä pakenen isää ja äitiä ja vaimoa ja veljeä, kun
neroni kutsuu minua. Tahtoisin kirjoittaa oven poikkipienaan sanan
_mieliteko_. Toivon, että se sittenkin on jotakin parempaa kuin
mieliteko, mutta me emme voi menettää aikaa selittetyihin. Älkää
odottako, että osoittaisin syyn, miksi etsin tai miksi kartan seuraa.
Älkää siis sanoko minulle, kuten muuan hyvä ihminen teki tänään, että
minun velvollisuuteni on sijoittaa kaikki köyhät ihmiset hyviin
asemiin. Ovatko ne _minun_ köyhiäni? Minä sanon sinulle, sinä typerä
ihmisystävä, että minä kitsastelen markkaa, kymmenpennistä ja penniä
antaessani sen sellaisille ihmisille, joilla ei ole mitään asiaa
minulle ja joille en myöskään tiedä itselläni mitään asiaa olevan. On
ihmisluokka, jolta minä kaiken henkisen heimolaisuuden nojalla olen
saanut ja jolle olen antanut; heidän tähtensä olen valmis astumaan
vankilaan, jos tarvitaan; vaikka tunnustan häpeällä silloin
tällöin antaneeni markan teidän sekalaisiin yleisiin
hyväntekeväisyyslaitoksiinne, kasvatukseen hullujenkoulussa,
kokoushuoneiden rakentamiseen turhanpäiväisiä tarkoitusperiä varten,
jotka nyt niin monia tempaavat mukaansa, almuihin juomareille ja
tuhatkertaisiin auttajayhdistyksiin -- niin on se vahingollinen markka,
josta kieltäytymiseen minulla ennen pitkää tulee olemaan riittävästi
miehuullisuutta.

Hyveet ovat yleisen käsityksen mukaan pikemmin poikkeus kuin laki.
Tuossa on ihminen ja tuossa hänen hyveensä. Ihmiset tekevät
niinsanottuja hyviä töitä, esimerkiksi jonkin miehuutta tai rakkautta
osoittavan teon, vain sentakia, että maksaisivat sillä sakon siitä,
että päivittäin jäävät pois juhlanäytöksestä. Heidän tekonsa ovat
tehdyt puolustamaan tai anteeksipyytämään heidän elämäänsä maailmassa
-- samoin kuin raajarikot ja mielenvikaiset maksavat suuren summan
ylöspidostaan. Heidän hyveensä ovat katumusrangaistuksia. Minä en
tahdo kärsiä rangaistuksia, vaan elää. Elän elämää sen itsensä takia
enkä näytteeksi. Minusta on parempi, että se on alempisukuista,
jotta se olisi oikeaa ja tasaista, kuin että se on loistoisa ja
epävakainen. Tahtoisin, että se olisi tervettä ja suloista eikä
niukkaan ruokajärjestelyyn ja suonen lyötteihin sidottu. Tärkeimpänä
vaadin sinulta todistusta siitä, että olet mies, ja hylkään vetoamisen
miehestä hänen tekoihinsa. Minä tiedän, etten tee mitään erotusta,
teenkö vai vältänkö tekoja, joita pidetään erinomaisina. En voi suostua
maksamaan etuoikeudesta siinä, missä minulla on eittämätön oikeus. Niin
köyhät ja mitättömät kuin kykyni lienevätkin, olen tosiasiallisesti
olemassa, enkä minä tarvitse siitä omia tai tovereitteni vakuutuksia
enkä mitään toisarvoisia todistuskappaleita.

Mitä minun on tehtävä, siinä kaikki mikä kiinnittää mieltäni, eikä se
merkitse mitään mitä ihmiset ajattelevat. Tämä laki, jota on yhtä
vaikea sovelluttaa todellisuuteen kuin henkiseen maailmaan, olkoon
suuruuden ja pienuuden erottaja. Se on sitäkin vaikeampi tehtävä, kun
aina olet löytävä niitä, jotka ajattelevat, että he tietävät paremmin
kuin sinä, mikä on sinun velvollisuutesi. On helppo elää maailmassa
maailman mukaan; on helppo elää yksinäisyydessä omintakeisesti, mutta
suuri mies on se, joka keskellä joukkoa säilyttää ihastuttavan
täydellisesti yksinäisyyden riippumattomuuden.

Sinulle kuolleiksi käyneisiin tapoihin mukautumista vastaan voi sanoa,
että sellainen menettely hajoittaa voimiasi. Se kuluttaa hukkaan
aikaasi ja tahrii luonteesi jättämät vaikutelmat. Jos kannatat
rappeutunutta kirkkoa, annat avustusta riutuneelle raamattuseuralle,
äänestät enemmistön mukana joko hallituksen puolesta tai sitä vastaan
ja katat pöydän matalamielisen majatalonisännän tavoin -- on minun
vaikea kaikkien näiden suojustimien alta päästä perille, mikä sinä olet
miehiäsi. Ja luonnollisesti on vastaava määrä voimia jätetty
käyttämättä sinun omaan elämääsi. Mutta tee tehtäväsi, niin minä
olen tunteva sinut. Tee omaa työtäsi, niin olet välähyttävä uutta
voimaa itseesi. Ihmisen täytyy ottaa mietittäväkseen, mitä
sokkosillaoloa tämä samanlaistumisella leikkiminen on. Jos minä tiedän
sinun lahkosi, niin voin edeltäkäsin sanella sinun todistelusi. Minä
kuulen, että saarnaaja ilmoittaa aikovansa puhua jonkun kirkon
laitoksen tarkoituksenmukaisuudesta. Enkö tiedä jo edeltäkäsin, että
hänen on mahdotonta sanoa yhtään uutta itsenäistä sanaa? Enkö tiedä,
että tämän laitoksen perusteiden tutkimisen kerskailusta huolimatta hän
ei ole esittävä yhtään tosiasiaa? Enkö tiedä, että hän on lupautunut
olemaan katsomatta muuanne kuin yhdelle puolelle -- sallitulle puolelle
ja että hän ei esiinny ihmisenä, vaan seurakunnan pappina? Hän on
avuksi otettu asianajaja ja nuo ylhäiset tuomitsevat ilmeet ovat
merkityksetöntä mahtailua. Siten on suurin osa ihmisiä sitonut silmänsä
toisella tai toisella nenäliinalla ja kiinnittänyt itsensä johonkin
näistä yhteisistä katsantokannoista. Samanlaisuus ei tee heitä
valheellisiksi muutamien harvojen valheiden osittaisena alkuunpanijana,
vaan valheellisiksi kaikissa yksityiskohdissa. Ei mikään heidän
totuuksistaan ole täyttä totta. Heidän kaksi ei merkitse
todellisuudessa kahta, heidän neljä ei ole oikea neljä; sen johdosta
jokainen heidän lausumansa sana loukkaa meitä, emmekä tiedä, mistä
alkaisimme saattaaksemme heidät oikealle tolalle. Sillävälin pukee
luonto meidät vitkastelematta sen puolueen vankivaatteisiin, johon
lukeudumme. Meidän kaikkien kasvoille ja olentoon tulee sama leima ja
se muuttuu asteittain mitä laupeimmaksi aasinilmeeksi. On eräs
yksityisistä tapauksista saatu nöyryyttävä kokemus, joka pitää
paikkansa myöskin ihmissuvun historiassa; tarkoitan »hyväksymisen
houkkiomaista hymyä», pakotettua hymyilyä, jonka me puristamme esiin
seurassa, missä emme tunne itseämme halukkaiksi samassa äänilajissa
vastaamaan keskusteluun, joka ei kiinnitä mieltämme. Lihakset, joita ei
liikuteta tahallisesti, vaan alhaisten tahdonilmausten pakotuksesta,
jännittyvät kankeasti kasvonpiirteiden ympärille herättäen
epämiellyttäviä tunteita.

Samanlaistumista vastustavaa maailma ruoskii epäsuosiollaan. Ja sen
tähden ihmisen on hyvä tietää, minkäarvoisina on pidettävä happamia
kasvoja. Sivulliset katsovat samanlaisuuteen mukautumatonta henkilöä
karsaasti keskellä katua ja ystävän vierashuoneessa. Jos tämä
vastenmielisyys juontuu halveksimisesta ja vastustushalusta samoin kuin
se, mitä asianomainen henkilö tuntee, on hänellä tietysti syytä mieli
suruisena mennä kotiin, mutta ihmisjoukon happamilla kasvoilla samoin
kuin suloisilla ilmeillä ei ole syvällistä syytä. Ne ovat nostetut ylös
ja alas sen mukaan kuin tuuli puhaltaa ja sanomalehdet vihjaavat.
Kuitenkin on joukon paheksunta paljon peloittavampi kuin hallituksen ja
oppineiston. On jokseenkin helppo voimakkaan ihmisen, joka tuntee
maailman, kestää sivistyneiden luokkien raivoa. Niiden kiihtymyksessä
on jotakin säädyllistä ja varovaista, sillä ne ovat arkoja, koska ovat
itse sangen helposti haavoitettavissa. Mutta kun heidän naiselliseen
kiihtymykseensä yhdistyy rahvaan suuttumus, kun oppimaton ja köyhä ovat
yllytetyt liikkeelle, kun älytön raaka voima, joka piilee yhteiskunnan
pohjalla, on saatu ärjymään ja maahan lyömään, tarvitaan vakiintunutta
mielenuljuutta ja uskonnollisuutta, ennenkuin korkeimman olennon tavoin
voimme kohdata sitä kuin pikkuseikkaa, jolla ei ole merkitystä.

Toinen pelätin, joka vieroittaa itseluottamuksesta, on meidän
johdonmukaisuutemme; kunnioitus ohimenneitä tekojamme ja sanojamme
kohtaan. Toisten silmät eivät näe muita tosiseikkoja arvioidakseen
meidän vaellustamme kuin menneisyyteen kuuluvat tekomme ja siksi emme
kernaasti tahtoisi pettää heidän odotuksiaan.

Mutta miksi sitten kannat päätäsi pystyssä? Miksi laahaat sinne tänne
muistisi kuollutta ruumista pelosta, että joudut ristiriitaan jonkin
seikan kanssa, jonka olet esittänyt jollakin julkisella paikalla? Ja
vaikkapa puhuisitkin itseäsi vastaan, niin mitä sitten? On viisas
sääntö se, ettet koskaan luota yksinomaan muistiin, tuskinpa
silloinkaan kun on kysymys puhtaan muistin toiminnoista, vaan tuot
menneisyyden tuomiolle tuhatsilmäisen nykyisyyden eteen ja elät alati
uutta päivää. Äärimmäisessä ajattelussasi olet kieltänyt jumaluudelta
persoonallisuuden, mutta kun sielun hartaat liikkeet tulevat, antaudut
niille sydämelläsi ja elämälläsi, vaikka ne antaisivatkin Jumalalle
ulkomuotoa ja väriä. Jätä oppijärjestelmäsi, niinkuin Josef mekkonsa
syntisen vaimon käsiin, ja pakene.

Mieletön johdonmukaisuus on pienten sielujen peikko ja pienten
valtiomiesten, ajattelijoiden ja jumaluusoppineiden palvonnan esine.
Suurella sielulla ei yksinkertaisesti ole mitään tekemistä
johdonmukaisuuden kanssa. Hän voi yhtä hyvin huvikseen leikitellä
seinälle lankeavalla varjollaan. Sano uskaliain sanoin, mitä nyt
ajattelet, ja huomenna taas sano uskaliain sanoin, mitä silloin
ajattelet, vaikka se olisikin näennäisessä ristiriidassa kaiken sen
kanssa, mitä sanoit tänään. »Voi, mutta silloin minut varmaan
väärinkäsitetään?» Onko sitten niin suuri vahinko saada osakseen
väärinkäsitystä? Pythagoras ymmärrettiin väärin, ja Sokrates, ja
Jeesus, ja Luther, ja Copernicus, ja Galilei, ja Newton ja jokainen
puhdas ja viisas henki, joka milloinkaan on lihaksi tullut. Suuruus
merkitsee väärinymmärtämistä toisten puolelta.

Minä otaksun, ettei kukaan ihminen voi rikkoa luontonsa lakeja vastaan.
Kaikki hänen tahtonsa hyppäykset ovat hänen olemuksensa lain
pyöristämät, samoin kuin Andien ja Himalayan[22] rosoisuudet tuntuvat
vähäpätöisiltä maapallon taipeessa. Ei myöskään merkitse mitään, kuinka
te mittailette ja tunnustelette häntä. Luonne on samanlainen kuin
akrostikhoni tai aleksandriinisäe[23] -- lukipa sen eteenpäin,
taaksepäin tai poikkipuolin, aina se muodostaa saman ajatuksen. Tässä
viehättävässä, hiljaisessa metsäelämässä, jonka Jumala on minulle
antanut, sallittakoon minun merkitä muistiin päivä päivältä rehelliset
ajatukseni katsomatta eteenpäin tai taaksepäin; ne osoittautuvat
silloin epäilemättä sopusoinnussa oleviksi, vaikka en ole sitä
erikoisesti ajatellut enkä pitänyt silmällä. Kirjani tuoksuu silloin
männyltä ja heläjää hyönteisten surinaa. Pääskynen on ikkunani päällä
punova rihman tai oljenkorren, jonka se tuo nokassaan, myöskin minun
kankaaseeni. Meitä pidetään sellaisina, jommoisia me olemme. Luonne
näyttäytyy tahdostasi riippumatta. Ihmiset luulottelevat ilmaisevansa
hyveensä tai paheensa yksinomaan julkisissa teoissa eivätkä näe, että
hyve tai pahe hengittää joka hetki.

Jokaiseen toimintojen moninaisuuteen tulee yhtäpitävyyttä, mikäli ne
aikanaan ovat rehellisiä ja luonnollisia. Sillä samasta tahdosta
virtailevat toiminnot tulevat sopusointuisiksi, näyttivätpä ne kuinka
eriäviltä tahansa. Eriäväisyydet häipyvät näkyvistä, kun katsomme niitä
jonkun matkan päästä, vähäisestäkin ajatuksen korkeudesta. Sama
pyrkimys yhdistää ne kaikki. Parhaimman laivan uurtama tie on
murtoviiva satoine mutkineen. Katso tätä viivaa riittävän välimatkan
päästä, niin se suoristautuu keskitien suuntaan. Oikea itsenäinen
tekosi selittää itsensä ja on selityksenä sinun muille oikeille
teoillesi. Sinun samanlaistumisesi ei selitä mitään. Toimi
itsenäisesti, niin se, mitä jo olet itsenäisesti tehnyt, puolustaa
toimintatapaasi. Suuruus vetoaa tulevaisuuteen. Jos kerran tänään voin
olla kyllin voimakas tehdäkseni oikein ja halveksiakseni minuun
tähdättyjä silmäyksiä, niin on minun jo aikaisemmin täytynyt tehdä niin
paljon oikeata, että se puolustaa nykyistä toimintaani. Oli miten oli,
tee oikein nyt. Halveksi alati näennäisyyttä, niin voit aina niin
menetellä. Luonteen voima on moninkertaistuvaa. Kaikki hyveellisesti
eletyt päivät luovuttavat terveytensä nykyhetkelle. Mikä aiheuttaa
hallintotoimien ja taistelukenttien sankarien suuruuden, joka valtaa
mielikuvituksemme? Tietoisuusko heidän takanaan olevien suurten päivien
ja voittojen sarjasta? Ne levittävät yhtenäistä valoa eteenpäin
rientävän sankarin otsalle. Hän on ikäänkuin näkyväisen enkelijoukon
saattama. Tämä se singahutti ukkosta Chathamin ääneen, arvokkuutta
Washingtonin ryhtiin ja Amerikan Adamsin silmiin.[24]

Mainetta pidämme arvossa sen johdosta, että se ei ole hetkellistä. Se
on aina yhtä vanha hyve. Me kunnioitamme sitä tänään sentähden, ettei
se ole tämän päivän lapsi. Me rakastamme ja osoitamme sille
suosiotamme, koska se ei tavoittele rakkauttamme ja suosiotamme, vaan
on itsestään riippuvainen ja itsestään johtunut ja senvuoksi vanhaa
tahratonta sukupuuta, silloinkin, kun se esiintyy nuoren henkilön
olemuksessa. Toivon, että näinä päivinä olemme kuulleet viimeisen
kerran puhuttavan samanlaistumisesta ja johdonmukaisuudesta.
Tulkoot nämä sanat täst'edes vanhanaikaisiksi ja naurunalaisiksi.
Päivälliskellon asemesta soitelkaamme spartalaista huilua.[25] Älkäämme
enää koskaan kumarrelko ja pyydelkö anteeksi. Suuri mies on tulossa
kotiini aterialle. En halua miellyttää häntä; haluan, että hän
koettaisi miellyttää minua. Tahdon tällöin edustaa ihmisyyttä ja vaikka
tahdon tehdä sen ystävällisesti, tahdon tehdä sen samalla todellisesti.
Uhmatkaamme ja kolhaiskaamme aikamme sileätä keskinkertaisuutta ja
innoittavaa itsetyytyväisyyttä ja heittäkäämme vasten kasvoja tavoille,
kaupalle ja toimistoille tuo tosiasia, joka on kaiken historian tulos,
että missä tahansa ihminen toimii, siinä on toimimassa suuri
vastuunalainen Ajattelija ja Toiminnan mies; että todellinen ihminen ei
kuulu mihinkään aikaan eikä paikkaan, vaan on asioiden keskus. Missä
hän on, siellä on luonto. Hän mittaa sinut, kaikki ihmiset ja kaikki
tapahtumat. Ihmiskunnan joka ainoa yksilö palauttaa säännöllisesti
mieleemme jotakin muuta tai jonkun toisen henkilön. Luonne, joka on
tosiolevainen, ei palauta mieleemme mitään muuta; se käsittää
luomistyön kaikkeuden. Ihmisen pitäisi olla niin paljon, että hän
tekisi kaikki ympäröivät olosuhteet samantekeviksi. Jokainen todellinen
ihminen on syy, maa ja aikakausi, vaatii määrättömiä avaruuksia, lukuja
ja ajan pannakseen täytäntöön tarkoituksensa, ja jälkipolvi näyttää
seuraavan hänen askeleitaan kuin pitkä saattue palvelijoita. Ihminen
Caesar on syntynyt, ja aikakausien kuluttua on nähtävänämme Rooman
keisarikunta. Kristus on syntynyt, ja miljoonat sielut kasvavat kiinni
ja eläytyvät hänen henkeensä niin, että häntä on sekoitettu ihmisen
hyveisiin ja mahdollisuuksiin. Aikaansaannos on yhden ihmisen loitolle
lankeava varjo; niinkuin munkkilaitos erakko Antoniuksen,
uskonpuhdistus Lutherin, kveekarien suunta Foxin, metodismi Wesleyn ja
orjien vapauttaminen Clarksonin. Scipiota nimitti Milton »Rooman
huipuksi», ja koko historia on mukavasti jaettavissa muutamien
voimakkaiden ja syvällisten henkilöiden elämäkertoihin.[26]

Tuntekoon siis ihminen oman arvonsa ja pitäköön olevaisuuden jalkojensa
alla. Älköön hän tulko tirkistellen tai varkain pujahtako pois, tai
hiiviskelkö ylös ja alas huoltolaitoksen pojan, lehtolapsen tai
salakuljettajan tavoin maailmassa, joka on olemassa häntä varten. Mutta
kadulla ihminen löytämättä itsestään arvoa, joka vastaa tornin
rakentanutta tai marmoriin jumalankuvia hakannutta voimaa, tuntee
itsensä köyhäksi katsoessaan ympärilleen. Hänestä on palatsilla,
kuvapatsaalla tai kallisarvoisella kirjalla vieraan ja kielletyn leima,
samanlainen kuin loistokkaissa ajoneuvoissa ajavalla ylhäisellä
herralla, ja hän näyttää sanovan tähän tapaan: »Armollinen herra, kuka
te olette?» Kuitenkin ovat nämä kaikki hänen huomionsa hakijoita,
anojia, jotka pyytävät hänen kykyjään astumaan esiin ja ottamaan heidät
huostaansa. Taulu odottaa tuomiotani: se ei käske minua, minun on
määrättävä, onko sillä oikeutta kiitoksen saantiin. Kansansatu
juoposta,[27] joka korjattiin kadulta puolikuolleena, kannettiin
herttuan taloon, pestiin, puettiin ja pantiin herttuan vuoteeseen, jota
hänen herättyään kohdeltiin samoilla alamaisilla juhlallisuuksilla kuin
herttuaakin ja jolle vakuutettiin, että hän oli ollut järjiltään, saa
kiittää tunnetuksi tulemisestaan sitä tosiasiaa, että se esittää oivan
vertauskuvan ihmisen tilasta, joka maailmassa elää jonkinlaisen
juopuneen tavoin, mutta herää silloin tällöin, käyttelee järkeään ja
huomaa olevansa todellinen kuningas.

Lukemisemme on kerjäläismäistä ja liehakoivaa. Historiassa
mielikuvituksemme vetää meitä nenästä. Kuninkuus ja aateluus, valta ja
rikkaus, on mahtipontisempi sanaluettelo kuin yksityisnimet Juho ja
Edvard, jotka tapaamme pienissä taloissa ja tavallisissa päivätöissä,
mutta elämän kysymykset ovat samat molemmilla, ja molempien
kokonaissumma on sama. Mistä johtuu kaikki tämä Alfred suuren,
Skanderbegin[28] ja Kustaa Aadolfin kunnioittaminen? Olettakaamme että
he olivat miehekkäitä; käyttivätkö he miehekkyyttä hyväkseen, niin
ettei siitä jäänyt mitään jäljelle? Sinun yksityisestä teostasi tänään
riippuu yhtä suuri pelipanos, kuin se, mikä seuraa heidän julkisia ja
mainehikkaita askeleitaan. Kun yksityiset ihmiset alkavat toimia
omintakeisten näkemystensä mukaan, siirtyy loistokehä kuninkaitten
teoista tavallisten kuolevaisten tekoihin.

Maailmaa ovat kasvattaneet sen kuninkaat, jotka ovat luonneet
kansakuntien silmät. Nämä mahtavat vertauskuvat ovat opettaneet sille
keskinäisen kunnioituksen, jota ihminen on velvollinen ihmiselle
osoittamaan. Ilahduttava uskollisuus, jolla ihmiset ovat kaikkialla
sietäneet kuningasta, ylimystä, tai suurta tilanomistajaa, joka astelee
heidän keskellään pitäen lakeja omaisuutenaan, tekee ihmisiä ja asioita
varten oman asteikkonsa ja kääntää ylösalaisin heidän mittapuunsa,
maksaa hyvistä töistä rahan asemesta kunnianosoituksilla ja edustaa
omalla olemuksellaan lakia -- oli hieroglyfi, jolla ihmiset hämärästi
merkitsivät tietoisuutensa omasta oikeudestaan ja arvokkuudestaan,
jokaisen ihmisen oikeudesta.

Lumoava vaikutus, joka säteilee kaikesta itsenäisestä toiminnasta, saa
selityksensä, kun tutkimme itseluottamuksen perusteita. Kuka on
henkilö, joka luottaa itseensä? Mikä on tuo alkuperäinen Itse, johon
kaikkien luottamus voi perustua? Minkälainen on tuon järjestelmiä
ilkkuvan tähden luonto ja mahti, jolla ei ole tähtäyskulmaa, jonka
alkuaineita ei voi laskea ja joka heittää kauneuden säteen myös
arkipäiväisiin ja puutteellisiin tekoihin, jos niissä on vähänkään
itsenäisyyden oireita? Tutkimus johtaa meidät tuohon lähteeseen, joka
samalla kertaa on neron, hyveen ja elämän ydinmehu, jota me nimitämme
oma-aloitteisuudeksi tai vaistoksi. Me nimitämme tätä alkeellista
viisautta sisäiseksi näkemykseksi, jolloin taas kaikki myöhemmät
saavutukset ovat ilmestymyksiä. Tuossa syvässä voimassa, viimeisessä
tosiasiassa, jonka taa ei yrittely voi kulkea, löytävät kaikki oliot
yhteisen alkuperänsä. Sillä olemisen tunne, joka tiedottomalla tavalla
orastaa sielussamme hiljaisina hetkinä, ei eroa olioista, paikasta,
valosta, ajasta eikä ihmisestä, vaan on yhtä näiden kanssa, ja kumpuaa
silminnähtävästi samasta lähteestä, josta niiden elämä ja olemus on
kotoisin. Ensin me saamme osamme elämästä, jonka kannattamina oliot
ovat olemassa, ja myöhemmin me näemme ne luonnon ilmiöinä ja unohdamme,
että olemme olleet jakamassa näiden alkuperustetta. Tässä on toiminnan
ja ajatuksen lähde. Tässä ovat sen innoituksen keuhkot, joka antaa
ihmiselle viisautta ja jota eivät voi kieltää muut kuin pyhän
pilkkaajat ja jumalankieltäjät. Me lepäämme mittaamattoman järjen
sylissä, joka vihkii meidät totuutensa vastaanottajiksi ja toimintansa
elimiksi. Kun me erotamme oikeudenmukaisuuden ja kun me erotamme
totuuden, emme itsestämme tee mitään, vaan sallimme sen säteitten
kulkea lävitsemme. Jos kysymme, mistä ne tulevat, jos yritämme
katsahtaa sieluun löytääksemme niiden syyn, on koko ajattelu harhaa.
Saamme tyytyä toteamaan vain sen, onko sitä kulloinkin olemassa vai
eikö. Jokainen ihminen osaa erottaa sielunsa tahdontoiminnot sen
tahdottomista havainnoista ja tietää, että hänen tahdottomat
havaintonsa vaativat täyttä luottamusta. Hän voi erehtyä niitä
ilmituodessaan, mutta hän tietää, että nämä seikat ovat yhtä
riidattomia kuin yö ja päivä. Tahalliset tekoni ovat vain samoilua
sinne tänne; hyödyttömimmät haaveet ja heikoimmatkin alkuperäiset
mielenliikutukset herättävät uteliaisuuttani ja arvonantoani.
Ajattelemattomat ihmiset vastustavat yhtä helposti havaintojen kuin
ajatustoiminnan ääntä, tai paremmin sanoen, paljon suuremmalla
valmiudella, sillä he eivät erota havaintoa käsitteistä. He
kuvittelevat, että minä valitsen nähdäkseni tämän tai tuon esineen.
Mutta havainto ei ole oikullinen, vaan kohtalokas. Jos minä näen jonkin
piirteen, tulevat lapseni näkemään sen minun jäljestäni ja ajan pitkään
koko ihmissuku -- vaikka voi olla mahdollista, ettei yksikään ole sitä
nähnyt ennen minua. Sillä minun havaintoni siitä on yhtä eittämätön
tosiasia kuin aurinko.

Sielun suhteet jumalalliseen henkeen ovat niin puhtaat, että on
loukkaavaa yrittää käydä auttamaan niitä. Sen suhteen pitäisi olla
sellainen, että Jumala, silloin kun hän puhuu, voisi ilmaista ei vain
yhden asian, vaan kaikki asiat, voisi täyttää maailman äänellään,
lähettäisi ulos ympärilleen valoa, luontoa, aikaa ja sieluja
kaikkialla läsnäolevan ajatuksensa keskuksesta ja uudelleen antaisi ja
uudelleen loisi kaikkeuden. Milloin vain sielu on yksinkertainen ja
ottaa vastaan jumalallista viisautta, saavat vanhat asiat mennä
menojaan -- menetelmät, opettajat ja temppelit kaatuvat, ja sielu elää
nykyisyydessä ja imee menneisyyden ja tulevaisuuden nykyhetkeen.
Kaikki oliot saavat pyhityksensä suhteessaan siihen toinen yhtä hyvin
kuin toinenkin. Kaikki oliot sulautuvat alkuperusteensa kautta
keskukseensa, ja ihanat yksityiset ihmeet häviävät yleismaailmalliseen
luomisihmeeseen, Jos sentähden ihminen väittää tuntevansa Jumalan ja
puhuvansa hänestä ja kuljettaa teidät jonkun vanhan, toisessa seudussa
asuneen ja toiseen maailmaan kuuluneen poissammuneen kansakunnan
sananparsien taa, -- niin älkää uskoko häntä. Onko terho parempi kuin
tammi, joka on sen kukkeus ja täydellisyys? Ovatko vanhemmat paremmat
kuin lapset, joihin he ovat vuodattaneet kypsyneen olemuksensa? Mistä
sitten tulee tämä menneisyyden palvonta? Vuosisadat ovat salaliitossa
sielun terveyttä ja vaikutusvaltaa vastaan. Aika ja paikka ovat vain
fysiologisia värejä, joita silmä aikaansaa, mutta sielu on valoa; missä
sielu, siellä päivä; missä se on ollut, siellä ei enää ole mitään; ja
historia on epäoleellisuutta ja vääryyttä, jos se on jotakin muuta kuin
iloinen puolustus tai vertauspuhe olemisestani ja tulemisestani.

Ihminen on arka ja valmis puolustautumaan; hän ei enää kulje pää
pystyssä; hän ei uskalla sanoa »minä ajattelen», »minä olen», vaan
lainaa jonkun pyhimyksen tai viisaan sanoja. Hän seisoo häpeissään
ruohon tai kukkivan ruusun edessä. Ruusut tuossa ikkunani alla eivät
millään tavalla viittaa aikaisempiin tai toisiin parempiin ruusuihin;
ne ovat sitä, mitä ne ovat; ne elävät nykyistä päivää Jumalan kanssa,
Aika ei ole niitä varten. Siinä on yksinkertaisesti ruusu; se on
täydellinen olemassaolonsa joka hetkellä. Ennenkuin lehtisilmu on
puhjennut, on sen koko elämä ollut toiminnassa; täydessä kukoistuksessa
olevassa kukassa ei ole elämää enemmän, lehdettömässä juuressa ei ole
sitä vähemmän. Sen luonto on tyydytetty ja se puolestaan tyydyttää
samalla tapaa joka hetki luontoa. Mutta ihminen siirtää aina
tuonnemmaksi tai vaipuu muistoihinsa; hän ei elä nykyhetkessä, vaan
suree taaksekäännetyin katsein menneisyyttään tai huomaamatta
ylt'ympäriinsä avautuvia rikkauksia nousee varpailleen nähdäkseen
edeltäkäsin tulevaisuuteen. Hän ei voi olla onnellinen eikä voimakas,
ennenkuin hän ajan yläpuolella elää luonnon kanssa nykyhetkessä.

Tämän pitäisi olla kyllin selvää. Mutta katsokaa, kuinka voimakkaat
älyt ovat uskaltaneet olla kuulematta itse Jumalaa, jollei hän ole
puhunut, sanoisinko, Davidin, Jeremiaan tai Paavalin kielellä. Emme
aina anna niin suurta arvoa muutamille ydintotuuksille tai muutamien
henkilöiden elämälle. Me olemme lasten kaltaisia, jotka ensin
toistelevat ulkomuististaan isoäitien ja kotiopettajien ajatelmia ja
tultuaan isommiksi lahjakkaiden ja lujaluonteisten ihmisten ajatelmia,
joita he sattuvat näkemään -- vaivoin jaksaen muistaa sanasta sanaan,
mitä he ovat sanoneet; jälkeenpäin, kun he nousevat näkökannalle, jolla
nämä ovat seisoneet lausuessaan sanottavansa, he ymmärtävät ne ja
haluavat olla piittaamatta sanoista, sillä milloin tahansa voivat he
käyttää sanoja yhtä hyvin, kun tulee tarvis. Jos me elämme oikein,
alamme nähdä oikein. On yhtä helppo voimakkaalle ihmiselle olla
voimakas, kuin heikolle on olla heikko. Kun muodostuu uusi havainto,
vapautamme ilomielin muistin sen varastoihin kätketyistä aarteista ja
vanhasta romusta. Kun ihminen elää Jumalan kanssa, on hänen äänensä
helisevä yhtä ihanasti kuin puron solina ja viljapellon kahina. Ja nyt
lopuksi tämän kysymyksen korkein totuus, jota ei ole vielä sanottu, ja
jota ei todennäköisesti voidakaan sanoa, sillä kaikki mitä sanomme on
sisäisen näkemyksen etäistä muistelua. Ajatus, jonka nyt voin parhaiten
tavoittaa saadakseni sen sanotuksi, on tämä. Kun hyvä on liki sinua,
kun sinulla on elämä itsessäsi, ei se ole minkään tietyn tai totutun
tien varrella; et ole erottava kenenkään muun jalanjälkiä; et ole
näkevä ihmiskasvoja; et ole kuuleva mitään nimeä; tie, ajatus ja hyvä
ovat täydelleen outoja ja uusia. Se on kulkeva esimerkin ja kokeen
ulkopuolitse, Tiesi käy ihmisen luota eikä ihmisen luo. Kaikki
henkilöt, jotka koskaan ovat eläneet, ovat sen unohdettuja
palvelijoita. Pelko ja toivo ovat yhtä kaukana sen alapuolella. On
jotakin matalaa myöskin toivossa. Selvänäköisyyden hetkellä ei ole
mitään sellaista, jota voisi nimittää kiitollisuudeksi, eikä oikeastaan
myöskään iloa. Mielenliikutusten yläpuolelle kohonnut sielu näkee
yhtenäisyyttä ja iäistä syysuhteisuutta, tajuaa totuuden ja oikeuden
itseolevaisuuden ja hiljentää mielensä tietäessään, että kaikki asiat
menevät hyvin. Luonnon avarat paikat Atlantin valtameri ja Eteläinen
jäämeri -- ja pitkät ajanjaksot, vuodet ja vuosisadat -- eivät merkitse
mitään. Se, mitä minä ajattelen ja tunnen, on ollut pohjana jokaiselle
aikaisemmalle elämäntilalle ja olosuhteelle, samoin kuin se on pohjana
nykyisyydelleni ja sille, mitä nimitetään elämäksi, sekä sille, mitä
nimitetään kuolemaksi.

Elämä yksin on arvokasta, ei se, että on elänyt. Voima lakkaa levon
hetkellä; se elää siinä, missä menneisyyden tilasta siirrytään
nykyisyyden tilaan, pyörremyrskyn kiidännässä ja päämäärään
pyrkimisessä. Tätä yhtä tosiasiaa maailma vihaa, että nimittäin sielu
_kasvaa_, sillä se kumoaa ainiaaksi menneisyyden, muuttaa kaikki
rikkaudet köyhyydeksi, kaiken maineen häpeäksi, sekoittaa pyhimyksen
maankiertäjään ja työntää samoin Jeesuksen ja Juudaan syrjään. Miksi me
sitten puhumme itseluottamuksesta? Sikäli kuin sielu elää meissä, on
meissä voimaa, ei luottavaa, vaan toimivaa. Luottamuksen selitteleminen
on puhumisen tarjoama köyhä ulkonainen muoto. Puhu mieluummin siitä,
joka luottaa, koska se toimii ja on olemassa. Kenellä on enemmän
tottelevaisuutta kuin minulla, hallitsee minua tarvitsematta
sormeaankaan kohottaa. Hänen ympärillään minun täytyy kiertää hengen
painolain mukaan. Kun puhutaan jostakin erinomaisesta hyveestä,
kuvittelemme, että se on korupuhetta. Emme vielä näe, että hyve on
Korkeus, ja että kauniiksi muovailtu ja olemisen alkuperusteille herkkä
ihminen tai ryhmä sellaisia ihmisiä, miehittää ja kukistaa luonnonlain
mukaan kaikki kaupungit, kansat, kuninkaat, rikkaat ja runoilijat,
jotka eivät merkitse mitään heidän rinnallaan.

Tämä on lopullisesti se tosiasia, jonka perille me tässä samoin kuin
kaikissa muissakin kysymyksissä niin helposti pääsemme, nimittäin
kaiken keskittäminen alati pyhään YHTEEN. Itseolevaisuus on Korkeimman
Syyn määräyskäsite ja se vakiinnuttaa hyvän mittapuun seuraten
asteikkoa, jossa se elävöittää kaikki alemmat muodot. Kaikki tosioliot
ovat sellaisia kuin ovat mikäli ne sisältävät hyvettä. Kauppa,
maanviljelys, metsästys, valaan pyynti, sota, kaunopuheisuus ja
persoonallisuuden merkitys ovat jonkin arvoisia ja vetoavat
arvonantooni esimerkkeinä hyveen läsnäolosta ja sekoitetusta
vaikutuksesta. Näen saman lain vaikuttavan luonnossa säilyttämisen ja
kasvamisen lakina. Valta on luonnossa oikeuden oleellinen mittapuu.
Luonto ei salli sellaisen säilyvän kuningaskunnassaan, joka ei voi
auttaa itseään. Kiertotähden synty ja kehitys, sen tasapaino ja
kiertorata, puu, joka suoristautuu tuulenpuuskan taivutuksesta ja
jokaisen eläimen ja kasvin elämiskeinot ovat itsetoimeentulevan ja
sentähden itseensä luottavan sielun ilmauksia.

Siten kaikki kehittyy; älkäämme harhailko sinne tänne; istukaamme
kotona alkuperustetta tutkien. Hämmästyttäkäämme ja kummastuttakaamme
sisään tunkeutuvaa ihmisten, kirjojen ja laitosten meluavaa paljoutta
julistamalla yksinkertaisin sanoin jumalallista tosiasiaa. Pyydä niitä,
jotka hyökkäävät sisään, riisumaan kengät jaloistaan, koska Jumala on
luonasi täällä sisällä. Meidän yksinkertaisuutemme tuomitkoon heidät,
ja meidän kuuliaisuutemme omaa lakiamme kohtaan osoittakoon heille
kuinka köyhiä luonto ja onni ovat meidän syntyperäisten rikkauksiemme
ulkopuolella.

Mutta olkaamme nyt rahvas. Ihminen ei tunne kunnioitusta ihmistä
kohtaan eikä hänen henkensä ole saanut kehoitusta pysyä kotona ja
asettua yhteyteen sisäisen valtameren kanssa. Hän lähtee kaukaisiin
maihin anelemaan lasillista vettä toisen ihmisen säiliöstä. Meidän
täytyy kulkea yksin. Minä pidän hiljaisesta kirkosta ennen
jumalanpalveluksen alkua enemmän kuin mistään saarnasta. Kuinka
kaukaisilta, kuinka kylmiltä ja kuinka puhtailta näyttävät ihmiset,
joita jokaista pyhäkön raja-aita ympäröi. Niin istukaamme alati. Miksi
ottaisimme päällemme ystävämme, tai vaimon, tai isän, tai lapsen viat,
sen johdosta, että he istuvat lietemme ääressä tai sanovat olevansa
samaa verta? Kaikilla ihmisillä on minun vertani ja minulla on kaikkien
ihmisten verta. En sen vuoksi tahtoisi omaksua heidän ärtyisyyttään
enkä typeryyttään, en edes siinä määrin, että sitä kannattaisi hävetä.
Mutta eristäytymisemme älköön olko koneellinen, vaan henkinen, sen on
nimittäin tultava mielenylennykseksi. Aika ajoittain näyttää koko
maailma olevan salaliitossa kyllästyttääkseen sinua tärkeillä
pikkuseikoillaan. Ystävä, asiakas, lapsi, sairaus, pelko, puute ja
armeliaisuus, kaikki ne yhtä haavaa koputtavat huoneesi ovelle ja
sanovat: »Tule ulos luoksemme.» Mutta pysy paikallasi; älä mene heidän
hääräilevään joukkoonsa. Niukalla uteliaisuudellani valmistan ihmisille
tilaisuuden ikävystyä minuun. Ei kukaan ihminen voi tulla minua
lähelle, ilman että annan siihen aihetta. »Mitä me rakastamme, se on
meillä, mutta kaihotessamme me riistämme itseltämme rakkauden.» Ellemme
voi yhdellä harppauksella kohota kuuliaisuuden ja uskon pyhyyksien
tasalle, voimme ainakin vastustaa kiusauksiamme. Nouskaamme sotajalalle
ja herättäkäämme Thor ja Wodan,[29] rohkeus ja lujuus saksonilaisissa
rinnoissamme eloon. Tämä tapahtuu meidän matalamielisenä aikanamme aina
kun puhumme totta. Lopeta tuo valheellinen vieraanvaraisuutesi ja
valheellinen myötätuntosi. Älä elä enää näiden petettyjen ja pettävien
ihmisten odotusten mukaan, joitten kanssa olet tekemisissä. Sano
heille: »Oi, isä, oi äiti, oi vaimo, oi veli, oi ystävä, minä olen
elänyt kanssanne tähän saakka ulkonaista elämää. Täst'edes palvelen
totuutta. Kuulkaa, täst'edes minä tottelen ainoastaan iäistä lakia. En
tunnusta sovinnaisuutta, vaan läheisyyden. Koetan elättää vanhempiani,
ylläpitää perhettäni ja olla vaimoni puhdas puoliso -- mutta näitä
suhteita aion toteuttaa uudella, ennen tuntemattomalla tavalla. Minä en
tyydy teidän elintapoihinne. Minun täytyy olla oma itseni. En voi enää
runnella itseäni sinun takiasi. Jos sinä voit rakastaa minua sellaisena
kuin olen, tulemme onnellisemmiksi. Jos et voi, koetan minä kuitenkin
ansaita rakkautesi. Minä en tahdo peitellä makujani enkä
vastenmielisyyttäni. Minä olen siinä määrin luottava siihen, että se,
mikä on syvällistä, on pyhää, että olen järkähtämättä auringon ja kuun
kasvojen edessä tekevä sen, mikä vain minua sisäisesti ilahduttaa ja
sydäntäni kannustaa. Jos sinä olet jalo, olen rakastava sinua, jos et
ole, en aio loukata sinua enkä itseäni teeskennellyillä
kohteliaisuuksilla. Jos olet rehellinen, mutta et tunnusta samaa
totuutta kuin minä, niin liity hengenheimolaisiisi; minä etsin omiani.
Minä en menettele tässä itserakkaasti, vaan nöyrästi ja uskollisesti.
On yhtä paljon sinun kuin minunkin pyrkimysteni mukaista elää
totuudessa, olimmepa sitten kuinka kauan tahansa valheessa vaeltaneet.
Tokkopa tämä enää tuntuu tuskalliselta? Olet pian rakastava sitä, mitä
luontosi sanelee sinulle, samoinkuin minun luontoni tekee, ja jos me
seuraamme totuutta, on se vihdoin vievä meidät pelastukseen.» Mutta
siten ehkä aiheutat näille ystäville kärsimyksiä. Olkoon niin, mutta
minä en voi myydä vapauttani ja voimaani pelastaakseni heidän
tunteikkuutensa. Sitäpaitsi on kaikilla henkilöillä järjen kirkastuksen
hetkiä, jolloin heidän katseensa kantaa ehdottoman totuuden maille;
silloin he myöntävät minun olevan oikeassa ja menettelevät samoin kuin
minäkin.

Joukko ajattelee, että sinä hyökätessäsi yleisesti omaksuttuja sääntöjä
vastaan hylkäät kaikki säännöt ja olet täydellisen laittomuuden
kannattaja ja että häikäilemätön tunneihminen käyttää filosofian nimeä
kullatakseen rikoksensa. Mutta on olemassa omantunnon laki. On olemassa
kaksi uskontunnustusta, ja meidän täytyy lukeutua niistä toiseen tai
toiseen. Voit täyttää velvollisuuksiesi sarjan etsimällä itsellesi
sovitusta _suoraa_ tai _välillistä_ tietä. Punnitse, oletko täyttänyt
velvollisuutesi suhteissasi isään, äitiin, serkkuun, naapuriin,
kaupunkiin, kissaan ja koiraan, vai voiko joku näistä soimata sinua.
Mutta minä voin myös olla välittämättä tästä välillisestä ohjesäännöstä
ja antaa itse itselleni synninpäästön. Minulla on omat vakavat
vaatimukseni ja täydellinen velvollisuuksien kehä. Se ei hyväksy
velvollisuuden nimeä useille sellaisille tehtäville, joita tavallisesti
nimitetään velvollisuuksiksi. Mutta jos minä voin täyttää sen
velvoitukset, tekee se minut kykeneväksi käsittelemään yleisesti
käytännössä olevaa lakikokoelmaa. Jos jokunen kuvittelee, että
sellainen laki on väljä, koettakoon hän yhdenkään päivän kuluessa
noudattaa sen määräyksiä.

Ja totta tosiaan vaaditaankin jotakin jumalankaltaista siltä, joka on
heittänyt pois luotaan ihmissuvun yleiset perustelut toiminnalleen ja
uskaltaa luottaa itseensä ja omiin herätteisiinsä. Jalo on hänen
sydämensä oleva, uskollinen hänen tahtonsa ja kirkas hänen katseensa,
jotta hän voisi täydellä todella olla oma oppinsa, seuransa ja lakinsa
ja jotta yksinkertainen päämäärä voisi olla hänelle yhtä voimakas kuin
toisille rautainen välttämättömyys.

Jos joku ihminen tutkii nykyisiä näköaloja siinä piirissä, jota
erityisesti nimitetään yhteiskunnaksi, on hän näkevä tällaisen
siveyssäännön välttämättömyyden. Ihmisten hermot ja sydän ovat
ikäänkuin vedetyt esiin ja me olemme tulleet pelokkaiksi,
epätoivoisiksi ruikuttelijoiksi. Me pelkäämme totuutta, pelkäämme
kohtaloa, pelkäämme kuolemaa ja pelkäämme toinen toistamme. Aikamme ei
synnytä suuria eikä täydellisiä henkilöitä. Me tarvitsemme miehiä ja
naisia, jotka uudistavat elämän ja yhteiskunnalliset olomme, mutta me
näemme, että useimmat ovat luonnostaan kykenemättömiä, eivät voi
tyydyttää omia tarpeitaan, omistavat kunnianhimoa suhteettoman paljon
käytännölliseen voimaansa verraten, etsivät itselleen tukea ja
pyytelevät yöt päivät läpeensä. Kotitaloutemme on kerjäläismäistä;
taidettamme, hankkeitamme, avioliittoamme ja uskontoamme emme ole itse
valinneet, vaan yhteiskunta on valinnut ne meille. Me olemme
vierashuoneiden sotureita. Me kartamme kohtalon jäyhää taistelua, josta
voima on syntyisin.

Jos nuoret miehemme kärsivät tappion ensi yritteissään, kadottavat he
kaiken miehuutensa. Jos nuori kauppias tekee vararikon, sanovat
ihmiset, että hän on _mennyttä miestä_. Jos mitä lupaavin kyky
opiskelee jossakin opistossamme eikä vuoden kuluttua ole päässyt
virkaan Bostonin tai New-Yorkin kaupunkiin tai etukaupunkeihin,
luulevat ystävät ja hän itsekin, että hänen on syytä olla masentunut ja
valitella koko loppuikänsä. Vankka nuorukainen New-Hampshiresta tai
Vermontista, joka vuoronperään koettelee kaikkia _ajurin,
maanviljelijän_ ja _kulkukauppiaan_ ammattiin kuuluvia töitä, käy läpi
jonkin koulun, saarnaa, julkaisee sanomalehteä, ottaa osaa
edustajakokoukseen, ostaa kaupunkialueen ja edelleen vuosien vieriessä
putoaa aina kissan tavoin jaloilleen, on satojen tuollaisten
kaupunkinukkien arvoinen. Hän kulkee rinnan päiviensä kanssa eikä tunne
häpeää siitä, ettei »opiskele tietopuolisesti», sillä hän ei siirrä
elämäänsä tuonnemmaksi, vaan elää jo nyt. Hänellä ei ole vain yksi,
vaan satoja mahdollisuuksia. Paljastakoon stoalainen ihmisten
elämismahdollisuudet ja kertokoon heille, että he eivät ole
kyynelpajuja, vaan voivat vapauttaa ja pakostakin vapauttavat itsensä,
että itseluottamusta kehitettäessä uusia voimia ilmaantuu, että ihminen
on lihaksi tullut sana, syntynyt levittämään kansoille pelastusta, että
hänen pitää hävetä sääliämme ja että hetkenä, jolloin hän toimii
itsenäisesti heittäen lait, kirjat, epäjumalat ja tavat ulos ikkunasta,
me emme enää surkuttele, vaan kiitämme ja kunnioitamme häntä -- niin
tällainen opettaja se uudistaa ihmiselämän entistä ehommaksi ja tekee
nimensä kallisarvoiseksi koko ihmiskunnan historialle.

On helppo huomata, että suurempi itseluottamus saa aikaan mullistuksen
kaikissa ihmisten toimissa ja keskinäisissä suhteissa; heidän
uskonnossaan, heidän kasvatuksessaan, heidän pyrkimyksissään, heidän
elämäntavoissaan, heidän yhteiselämässään, heidän omistusoikeudessaan
ja heidän mietiskelyjensä näköaloissa.

1. Millaisiin rukouksiin ihmiset antautuvat! Se mitä he nimittävät
pyhäksi jumalanpalvelukseksi, ei ole lainkaan rohkeata ja miehekästä.
Rukous tähyilee ympärilleen ja pyytää apua ulkoapäin jonkin vieraan
hyveen merkeissä ja eksyy luonnollisen ja yliluonnollisen, välittävän
ja ihmeellisen loppumattomiin harhakäytäviin. Rukous, joka pyytää
jotakin erikoista etua -- jotakin vähempää kuin kaikki hyvä -- on
väärä. Rukous on elämän tosiasioiden katselemista näköalan korkeimmasta
kohdasta. Se on katselevan ja riemuitsevan sielun yksinpuhelu. Se on
Jumalan henki, joka julistaa tekonsa hyviksi. Mutta rukous, jota
pidetään keinona jonkin yksityisen päämäärän saavuttamiseksi, on
alhainen ja varkautta. Se edellyttää kaksinaisuutta eikä yhtenäisyyttä
luonnossa ja omassatunnossa. Niin pian kuin ihminen on päässyt Jumalan
yhteyteen, ei hänen tarvitse pyydellä. Hän on näkevä, että rukousta on
kaikissa toimissa. Pellolleen kitkemään polvistuvan maanviljelijän ja
jokaisella airon vedolla kumartuvan soutajan rukous ovat tosi rukousta,
jota koko luonto tarkkaa, vaikka sen esine on halpa. Kun Caratahia
Fletcherin »Bonducassa» kehoitettiin tiedustelemaan Audate-jumalan
mieltä, vastaa hän --

    »His hidden meaning lies in our endeavours;
    Our valours are our best gods.»[30]

Valituksemme ovat toinen laji vääriä rukouksia. Tyytymättömyys on
itseluottamuksen puutetta; se on tahdon heikkoutta. Valita vahinkoja,
jos voit siten auttaa kärsinyttä; jos et, niin hoida omaa työtäsi, niin
jo alkaa vahinko olla korjattu. Myötätuntomme on aivan yhtä epäjaloa.
Me menemme niiden luo, jotka itkevät mielettömästi, istuudumme ja
alamme parkua seuran vuoksi, sen sijaan, että jakaisimme heille
luottamusta ja terveyttä kovakouraisilla ravistuksilla ja saattaisimme
heidät taas uudelleen yhteyteen heidän oman järkensä kanssa. Onnen
salaisuus on kättesi työstä koituva ilo. Mies joka pitää itsestään
huolen, on aina tervetullut jumalille ja ihmisille. Hänelle avautuvat
kaikki ovet selkoselälleen; häntä tervehtivät kaikki kielet,
seppelöivät kaikki kunnianosoitukset ja seuraavat kaikki silmät
kaivaten. Rakkautemme käy häntä vastaan ja syleilee häntä, koska hän ei
ole sitä tarvinnut. Hartaasti ja intomielin me hyväilemme ja ylistämme
häntä, koska hän on pysynyt omalla tiellään ja on halveksinut meidän
paheksumistamme. Jumalat rakastavat häntä sentähden, että ihmiset häntä
vihaavat. »Hellittämättömälle kuolevalle», sanoi Zoroaster, »ovat
autuaat kuolemattomat suopeita.»

Samoin kuin ihmisten rukoukset ovat tahdon sairautta, ovat heidän
uskomuksensa järjen sairautta. He sanovat tyhmien israeliittain tavoin:
»Älköön Jumala puhuko meille, ettemme kuolisi. Puhu sinä, puhukoon joku
ihminen kanssamme, niin me tahdomme totella.» Kaikkialla olen estetty
kohtaamasta Jumalaa veljessäni, sentähden että hän on sulkenut oman
temppelinsä ovet ja kertoo satuja vain veljiensä tai veljiensä veljien
Jumalasta. Jokainen uusi mieli on sama kuin uusi luokitus. Jos se
osoittautuu harvinaisen toimeliaaksi ja voimakkaaksi mieleksi, jos se
on Locke, Lavoisier, Hutton, Bentham tai Fournier, taivuttaa se
luokitukseensa muutkin ihmiset, ja katso, syntyy uusi järjestelmä. Kuta
syvemmälle ajatukseen se tunkeutuu ja kuta lukuisampia ovat esineet,
joita se koskettelee ja tuo sisälle oppilaan näköpiiriin, sitä enemmän
se tuottaa mielihyvää. Mutta pääasiallisesti käy tämä ilmi uskomuksissa
ja kirkoissa, jotka ovat myös saman voimantäyden mielen luokituksia,
joka on löytänyt keskityksensä velvollisuuden perusajatuksesta
ja ihmisen suhteesta Korkeimpaan. Sellaista on kalvinilaisuus,
kvekarilaisuus ja svedenborgilaisuus. Oppilas tuntee samanlaista iloa
alistaessaan kaikki oliot uuteen sanastoon, kuin tyttö, joka
kasvioppiin juuri perehtyneenä näkee sen avulla uuden maan ja uuden
vuodenajan. Voi käydä jonkin ajan kuluttua niin, että oppilas havaitsee
älyllisen voimansa kasvaneen tutkiessaan mestarinsa hengentuotteita.
Mutta kaikki tasapainottomat mielet tekevät luokituksen epäjumalakseen
ja muuttavat sen nopeasti tyhjennettävästä välikappaleesta päämääräksi,
niin että järjestelmän seinät sekaantuvat heidän silmissään etäisellä
taivaanrannalla maailmankaikkeuden seiniin; taivaan valot näyttävät
heistä olevan kiinnitettyjä heidän mestariensa rakentamaan
holvikattoon. He eivät voi käsittää, kuinka teillä toisilla on mitään
oikeutta nähdä -- kuinka te voitte nähdä; »varmaan olette jollakin
keinoin varastaneet meiltä valoa.» He eivät voi ymmärtää, että
järjestelmiä vierova ja lannistamaton valo tunkeutuu samoin toistenkin
työhuoneeseen kuin heidän. Nuriskoot he aikansa ja nimittäkööt sitä
omakseen. Jos he ovat rehellisiä ja menettelevät oikein, alkaa heidän
uusi soma tupansa ennen pitkää tuntua liian ahtaalta ja matalalta,
se halkeilee, kallistuu kyljelleen, lahoo ja häviää, ja kuolematon
valo säteilee nuorena ja elämäniloisena, miljoonakehäisenä ja
miljoonavärisenä yli maailmankaikkeuden kuten ensimmäisenä aamuna,

2. Itsejalostuksen puutteesta johtuu samoin, että matkustamisen
taikausko, jonka epäjumalia ovat Italia, Englanti ja Egypti, on
säilyttänyt tenhovoimansa kaikkiin sivistyneisiin amerikkalaisiin. Ne,
jotka mielikuvituksen keinoin ovat tehneet ihailtaviksi Englannin,
Italian ja Kreikan, ovat tehneet sen pysyen paikallaan kuin maan
akseli. Miehekkyyden hetkinä me tunnemme, että velvollisuus määrää
meidän paikkamme. Sielu ei ole matkustavainen. Viisas ihminen pysyy
kotona ja kun hänen elämänsä välttämättömyydet, hänen velvollisuutensa
jostakin syystä kutsuvat häntä poistumaan kotoaan, vieläpä vieraisiin
maihin asti, tuntee hän edelleen joka paikassa olevansa kotona ja
saattaa kasvonilmeillään ihmisten tietoon, että hän kulkee viisauden ja
hyveen lähettinä ja käy kaupungeissa ja ihmisten luona kuin kuningas
eikä kuten salakuljettaja tai palvelija.

En tahdo intohimoisesti vastustaa maailman ympäri matkustamista
silloin, kun se tapahtuu taiteen, tutkimusten ja ihmisrakkauden
tarkoitusperien hyväksi, mikäli ihminen ensin on kotiutunut
ympäristöönsä eikä lähde kaukaisiin maihin toivossa löytää jotakin
aivan erikoista ihanuutta. Ken matkustaa huvin vuoksi tai unohtaakseen
jotakin, jota hän ei voi voittaa, hän matkustaa pois oman itsensä luota
ja tulee jo nuoruudessaan vanhaksi vanhanajan nähtävyyksiä
katsellessaan. Thebessä ja Palmyrassa hänen tahtonsa ja mielensä
vanhentuvat ja luhistuvat maahan samoin kuin on käynyt näiden
kaupunkien. Hän luo raunioita raunioihin.

Matkustaminen on hullun paratiisi. Jo ensimmäiset matkamme osoittavat
meille paikkojen merkityksettömyyden. Kotona minä uneksin, että
Napolissa ja Roomassa voin hurmaantua kauneudesta ja vapautua
alakuloisuudesta. Laitan kuntoon matkalaukkuni, jätän ystäville
hyvästit, nousen laivaan ja herään vihdoin Napolissa; mutta siellä on
heti edessäni ilkeä todellisuus, surkea oma itseni, jota pakoon olin
lähtenyt, heltymättömänä ja yhtäläisenä. Minä käyn katsomassa
Vatikaania ja palatseja. Minä tekeydyn hurmaantuneeksi näkemästäni,
mutta hurmaantunut en ole. Varjoni kulkee kerallani sinne, minne
minäkin.

3. Mutta matkustamisvimma on syvällisemmän, koko älyllistä toimintaa
jäytävän sairauden oire. Äly on kulkuri ja kasvatusjärjestelmämme
kehittää levottomuutta. Mielemme vaeltaa kauas pois silloin kun meidän
ruumiimme on pakotettu pysymään kotona. Me jäljittelemme; ja mitä muuta
on jäljittely kuin mielen matkantekoa? Talomme ovat rakennetut vieraan
maun mukaan; meidän hyllymme ovat reunustetut vierailla koristeilla;
mielipiteemme, makumme ja kykymme noudattavat ja seuraavat Menneisyyttä
ja Etäisyyttä. Sielu on luonut taiteita kaikkialle, missä ne vain
kukoistavat. Omasta mielestään on taiteilija etsinyt itselleen mallia.
Se oli hänen oman ajatuksensa sovitelma esineelle, joka oli tehtävä ja
ehdoille, jotka piti ottaa huomioon. Ja miksi on meidän tarvis
jäljitellä doorilaista tai Joonialaista tekotapaa?[31] Kauneus,
tarkoituksenmukaisuus, ajatuksen suuruus ja herkkä ilmehikkyys ovat
yhtä läheisiä meille kuin kaikille muillekin ja jos amerikkalainen
taiteilija luottamuksella ja hartaudella tutkii suoritettavanaan olevaa
työtä huomioonottaen ilmanalan, maaperän, päivän pituuden, kansan
tarpeet, hallituksen luonteen ja muodon, on hän luova talon, jossa
kaikki nämä saavat sopivasti paikkansa ja jossa maku ja tunne tulevat
samalla tyydytetyiksi.

Pysy itsessäsi; älä koskaan jäljittele. Oman lahjakkuutesi voit joka
hetki tuoda esiin koko elämäsi jalostusviljelyn kasautuneella voimalla,
mutta toisilta omaksuttu kyky on sinulla vain ajoittain ja puoleksi
hallussasi. Sitä, minkä joku osaa parhaiten tehdä, ei kukaan muu kuin
hänen Luojansa voi hänelle opettaa. Kukaan ihminen ei näet tiedä, eikä
voi tietää, mitä se on, ennenkuin asianomainen henkilö on sen
suorittanut. Missä on se mestari, joka olisi voinut antaa opetuksen
Shakespearelle? Missä on se mestari, joka olisi osannut antaa ohjeet
Franklinille tai Washingtonille tai Baconille tai Newtonille? Jokainen
suuri mies on ainoalaatuinen. Scipion scipiomaisuus on tarkalleen juuri
se osa, jota hän ei ole lainannut. Shakespearea ei voida koskaan tehdä
Shakespearea tutkimalla. Tee se, mikä sinun on määrä tehdä, niin et voi
toivoa liikaa tai uskaltaa liikaa. Siinä hetkessä näet sinulle selviää
rohkea ja loistava sanonta, yhtä suurenmoinen kuin Pheidiaan taltan,
egyptiläisten muurauslapion tai Mooseksen ja Danten kynän ilmaisu, mutta
erilainen kuin kaikki nämä. On mahdotonta, että sielu kaikkine
rikkauksineen, kaikkine puhekauneuksineen ja tuhatkäänteisine kielineen
alentuisi toistamaan itseään, mutta jos voit kuulla mitä nämä esi-isät
sanovat, osaat varmaan vastata heille samassa äänilajissa, sillä korva
ja kieli ovat kaksi saman luonnon elintä. Viivähdä elämäsi
yksinkertaisilla ja ylhäisillä seuduilla ja tottele sydämesi ääntä, niin
sinä voit uudelleen saattaa esiin menneisyyden maailman.

4. Samoin kuin uskontomme, kasvatuksemme ja taiteemme suuntaa myös
meidän yhteiskuntamme henki silmänsä kaikkeen vieraaseen. Kaikki
ihmiset ylpeilevät yhteiskunnan edistyksestä eikä kukaan ihminen
edisty.

Yhteiskunta ei koskaan kulje eteenpäin. Se vetäytyy yhtä kauas toiselle
puolelle kuin se edistyy toisella. Se on herkeämättömien muutoksien
alainen; se on raakalaistilassa, se on sivistykseen saatettu, se on
kristinuskoon käännetty, se on rikas ja se on monitieteinen, mutta nämä
eivät ole muutoksia parempaan päin. Kaikesta, mitä annetaan, otetaan
jotakin. Yhteiskunta saavuttaa uusia taitoja ja kadottaa vanhoja
vaistoja. Mikä vastakohta hyvin pukeutuneen, puhuvan, kirjoittavan ja
ajattelevan, kello, kynä ja vekseli taskussaan liikkuvan amerikkalaisen
ja alastoman uusseelantilaisen välillä, jonka ainoana omaisuutena on
nuija, heittokeihäs, niinimatto ja jakamaton kahdeskymmenesosa
hökkeliä, joka on varattu makuupaikaksi. Mutta vertaa näiden kahden
miehen terveyttä toisiinsa, niin näet, että valkoinen mies on
menettänyt alkukantaisen väkensä. Jos matkailijain kertomukset ovat
tosia, niin villiin leveällä kirveellä isketty haava kasvaa umpeen ja
parantuu päivässä tai parissa, aivan kuin olisi lyönyt iskun pehmeään
pihkaan; sama isku lähettäisi valkoisen miehen toiseen maailmaan.

Sivistynyt ihminen on rakentanut ajoneuvot, mutta hän on menettänyt
kykynsä käyttää jalkojaan. Häntä tukevat kainalosauvat, ja sikäli on
hän vailla lihasten tukea. Hänellä on hieno sveitsiläinen kello, mutta
häneltä puuttuu harjaantumus laskea aika auringosta. Greenwichin
merikalenteri on hänellä; tietäen varmasti löytävänsä siitä tarvittavat
osviitat ihminen ei osaa kadulla erottaa ainoatakaan tähteä taivaalta.
Päivänseisausta hän ei huomaa; yhtä vähän hän tuntee päiväntasausta;
ja vuoden koko kirkas kalenteri on ulkopuolella hänen sielunsa
numerotaulun. Hänen muistikirjansa heikontavat hänen muistiaan; hänen
kirjastonsa rasittavat liiaksi hänen ymmärrystään; vakuutusyhtiöt
lisäävät tapaturmien lukua ja kysymyksenalaista on, eivätkö koneet
saata meitä orjuuteen, emmekö ole menettäneet hienostumisen ohella
jotakin tarmostamme ja kristinuskon ohella laitosten ja muotojen
saartamina jotakin villin hyveen jäntevyydestä. Sillä jokainen
stoalainen oli stoalainen, mutta missä on kristikunnan kristitty?

Siveellisyyden säännöistä ei ole suurempaa poikkeusta kuin kasvun
tai mittasuhteidenkaan säännöistä. Nykyään ei ole suurempia miehiä
kuin ennen on ollut. Harvinainen yhtäläisyys on havaittavissa
ensimmäisten ja viime vuosisatojen suurmiehissä, eivätkä kaikki
yhdeksännentoista vuosisadan tieteet taiteet, uskonto ja filosofia
kykene kasvattamaan suurempia miehiä kuin Plutarkhon sankarit, jotka
elivät kaksikymmentäkolme tai kaksikymmentäneljä vuosisataa sitten.
Rotu ei edisty ajan mittaan. Phokion, Sokrates, Anaxagoras ja Diogenes
ovat suuria miehiä, mutta he eivät jätä jälkeensä mitään suurmiesten
luokkaa. Ken todella kuuluu heidän koulukuntaansa, ei tahdo nimittää
itseään heidän nimellään, vaan tahtoo olla oma suurmiehensä ja
vuorostaan uuden suunnan perustaja. Jokaisen aikakauden taiteet ja
keksinnöt ovat vain sen puku eivätkä anna sisäistä voimaa ihmisille.
Täydellisentyneen koneen tuottama turmio on korvauksena sen tuottamasta
hyödystä. Hudson ja Bering saivat riittävästi aikaan kalastusveneissään
ihastuttaakseen Parrya ja Franklinia, joiden retkikunnilla oli
käytettävänään kaikki tieteen ja taiteen tarjoamat apuneuvot.[32]
Galilei keksi teatterikiikarillaan enemmän taivaan loistokkaiden
ilmiöiden sarjoja kuin kukaan sen jälkeen. Kolumbus löysi uuden
maanosan lähdettyään matkalle kannettomassa purressa. On
mielenkiintoista nähdä, kuinka aseet ja koneet ajoittain häviävät
käytännöstä ja unohtuvat, vaikka ne olivat äänekkäin ylistyksin otetut
käytäntöön muutamia vuosia tai vuosisatoja aikaisemmin. Suuri nero
tulee uudelleen oikeaksi ihmiseksi. Me pidimme sotataidon parannuksia
tieteen riemuvoittoina ja kuitenkin Napoleon valloitti Euroopan
ulkoilmaleireillään sälyttämättä joukkojensa niskoille kaikkinaisten
apuneuvojen raskasta taakkaa ja perustaen voittonsa yksinomaan
miehuuteen. »Keisari piti mahdottomana täydellisen armeijan
muodostamista», sanoo Las Casas, »jollei siitä jätetä pois meitä
rasittavat aseet, varastoaitat, toimitsijat ja kuormastot, ja pyrki
roomalaisten tapaa jäljitellen siihen, että sotamies saa
vilja-annoksensa, jauhaa sen käsimyllyssään ja leipoo siitä leipänsä
itse.»

Yhteiskunta on aalto. Aalto liikkuu eteenpäin, mutta ei vesi, josta se
on muodostunut. Sama hiukkanen ei nouse aallon pohjasta sen harjalle.
Aallon yhteys on vain ilmiömäistä. Henkilöt, jotka nykyhetkellä
muodostavat kansan, kuolevat ensi vuonna ja heidän kokemuksensa menevät
heidän kerrallaan.

Ja samoin on luottamus omaisuuteen, joka käsittää myös luottamuksen
sitä suojeleviin hallituksiin, itseluottamuksen puutetta. Ihmiset ovat
niin kauan itsestään välittämättä katsoneet ulkonaisia asioita, että he
ovat ruvenneet pitämään uskonnollisia, opillisia ja yhteiskunnallisia
laitoksia arvokkaina omaisuuden vartioina ja he tuomitsevat niitä
vastaan tehdyt hyökkäykset, koska he tuntevat niiden olevan hyökkäyksiä
omaisuutta vastaan. He mittaavat toinen toistaan kohtaan tuntemansa
arvonannon sen mukaan, mitä kukin omistaa eikä mitä kukin on. Mutta
sivistynyt ja jalo ihminen saa hävetä omaisuuttaan, kun hänessä herää
uusi arvonanto omaa luontoaan kohtaan. Eritoten vihaa hän sitä, mitä
hän omistaa, jos hän näkee sen olevan tilapäistä -- perintönä tai
lahjana tai rikoksen kautta tullutta, sillä hän tuntee, ettei se ole
oikeaa omaisuutta; se ei voi kuulua hänelle eikä sillä ole hänessä
juurta ja se pelkästään ajelehtii siinä hänen edessään, koska ei
vallankumous eikä vaara ota sitä pois. Mutta se mitä ihminen itsessään
on, aiheuttaa alati välttämättömän etsimisen tarpeen ja mitä ihminen
etsii, se on elävää omaisuutta, joka ei odota hallitusmiesten tai
meluisan joukon tai vallankumousten tai tulipalon tai hirmumyrskyn tai
vararikkojen viittauksia, vaan joka lakkaamatta uudistuu missä
hyvänsä ihminen hengittää. »Sinun arpasi tai elämänosuutesi», sanoo
Kalifi Ali, »etsii sinua; ole sentähden rauhassa äläkä etsi sitä.»
Riippuvaisuutemme ulkonaisista antimista johtaa meidät orjamaiseen
numeroitten kunnioittamiseen. Valtiolliset puolueet kerääntyvät
mieslukuisiin kokouksiin. Kuta suurempi joukko ja kuta useammin
kajahtavat ilmoitukset: »Essexin edustajat!» »New-Hampshiren
kansanvaltaiset!», »Mainen whigit!»,[33] sitä voimakkaammaksi nuori
isänmaanystävä tuntee itsensä uusien tuhansien silmä- ja käsiparien
tulosta. Samalla tapaa uudistajat kutsuvat kokoon kokouksia ja
äänestävät ja tekevät päätöksiä tukuttain. Kun näin menettelette, oi
ystävät, ei Jumala alennu käymään sisälle ja asettumaan teihin, aivan
päinvastoin on meneteltävä. Vasta silloin, kun ihminen hylkää kaikki
vieraat tuet ja seisoo yksin, näen hänen tulevan voimakkaaksi ja
saavuttavan voiton. Jokainen hänen lippunsa luo tuleva nostokas tekee
hänet heikommaksi. Eikö ihminen ole parempi kuin kaupunki? Älä vaadi
mitään ihmisiltä, niin loppumattomassa muuttumisessa sinä yksin pääset
järkkymättömänä tukipylväänä heti kaiken sen kannattajaksi, mikä
ympäröi sinua. Ken tuntee tämän mahdin synnynnäiseksi ja tietää
olevansa heikko siksi, että on etsinyt hyvää itsensä ulkopuolelta ja
kaikkialta muualta, ja ken tämän vuoksi luottaa päättävästi omaan
ajatukseensa, hän samassa silmänräpäyksessä suoristaa itsensä ja
asettuu ryhdikkääseen asentoon, käskee jäseniään ja tekee ihmeitä;
aivan samoin kuin ihminen, joka seisoo jaloillaan, on voimakkaampi
päällään seisovaa ihmistä.

Niin käyttäkää hyväksenne kaikkea mitä kutsutaan onneksi. Useimmat
ihmiset pelaavat uhkapeliä sillä ja voittavat kaikki ja menettävät
kaikki, kun sen pyörä kääntyy. Mutta jätä nämä laittomat voitot ja käy
jakosille syyn ja seurauksen Jumalan kanslistien kanssa, toimi ja pyri
tahdon merkeissä, niin kytket kahleisiin sattuman pyörän ja olet
täst'edes istuva sen pyörähdysten vaaran ulkopuolella. Valtiollinen
voitto, koron nousu, sairaasi toipuminen tai poissaolleen ystäväsi
paluu tai jokin muu onnellinen tapaus ylentää sinun mieltäsi ja sinä
ajattelet, että hyvät päivät ovat sinulle valmistetut. Älä usko sitä.
Ei mikään muu voi tuottaa sinulle rauhaa kuin sinä itse. Ei mikään muu
voi antaa sinulle rauhaa kuin periaatteiden riemuvoitto.



Ajattelija.

(Literary Ethics)


    Dartmouth-opiston kirjallisen seuran juhlakokouksessa
    heinäkuun 24:ntena 1838 pidetty puhe.

Hyvät herrat! Osoittaaksenne kunnioitustanne olette pyytäneet minua
puhumaan teille tänä päivänä. Riensin noudattamaan pyyntöänne, sillä se
oli tervetullut. Kutsu saapua opiskelijoiden kanssa viettämään
kirjallista juhlapäivää, oli niin houkutteleva, että voitin epäilykset,
joita minulla oli kyvystäni esittää teille tarkkaavaisuutenne arvoisia
ajatuksia. Olen saavuttanut ihmisen keski-iän, mutta uskon, että olen
yhtä iloinen ja toivehikas kuin silloin, kun poikana ensi kerran
näin opinarvon saaneiden meidän oppilaitoksessamme kokoontuvan
vuosijuhlaansa. Eivät vuodet eivätkä kirjat ole voineet irroittaa
silloin mieleeni juurtunutta ensi vaikutelmaa opiskelijasta
ajattelijana, taivaan ja maan suosikista, isänmaansa ylpeydestä ja
onnellisimmasta ihmisestä. Hänen velvollisuutensa johdattaa hänet
suoraan pyhään maahan, jonne toisten ihmisten kaipaus vain viittailee.
Hänen saavutuksensa tuottavat kaikille ihmisille mitä puhtainta riemua.
Hän on sokean silmä ja ramman jalka. Hänen tappionsa, jos hän on suuri,
aukaisevat tien korkeampiin antimiin. Ja koska ajattelija jokaisella
ajattelemallaan ajatuksella ulottaa uudisviljelyksensä ihmisten
yhteiseen ajatusmaailmaan, ei hän enää ole yksi, vaan monta. Ne
ajattelijat eri maissa, joiden neron tunnen, eivät mielestäni juuri
ollenkaan edusta yksilöllistä, vaan yhteistä ajatustapaa; ja suurien
tapahtumien sattuessa minä luotan näihin edustajiin, joissa yleinen
mielipide vaikuttaa, yhtä paljon kuin kokonaisiin kansoihin. Ja
vaikkakin heidän kättensä työt olisivat sanoin selittämättömiä, on älyn
ominaisuuksissa, jos ne kuvastavat heidän luottamustaan omaan
henkeensä, jotakin niin pyhää, että heidän olemassaolonsa ja etsintänsä
on tosiasia, joka loistaa onnellisen ennustähden tavoin.

Tiedän kuitenkin, että ajattelijan säätyä arvostellaan tässä maassa
kovin eri tavalla, ja että häikäilemättömyys, jolla yhteiskunta
teroittaa vaatimuksiaan nuorille miehille, pyrkii kääntämään
ylösalaisin nuorison näköalat, jotka ovat suunnatut älyn viljelyn
kunnioittamiseen. Tästä johtuu historiallinen puute, jota Eurooppa ja
Amerikka ovat vakavasti pohtineet. Tämä maa ei ole aikaansaanut mitään
sellaista, jonka voisi katsoa vastaavan ihmiskunnan oikeutettua
odotusta. Ihmiset arvelivat, kun kaikki läänityslaitoksen siteet ja
kahleet olivat murtuneet, että liian kauan kääpiöiden äitinä ollut
luonto oli saava hyvitystä titaanien[34] jälkisuvusta, jotka nauraen
harppaisivat maankamaralle ja rientäisivät Lännen vuoristoihin neron ja
rakkauden lähetteinä. Mutta taidemaalauksessa, kuvanveistossa,
kirjallisuudessa, runoudessa ja kaunopuheisuudessa ilmeneville
amerikkalaisten taipumuksille näyttää olevan tunnusmerkillistä
määrätynlainen sulokkuus ilman huomattavaa suuruutta, eikä sekään ole
uutta, vaan johdannaista; kukkamaljakko, jonka ääriviivat ovat sirot,
mutta joka on tyhjä, -- joka siellä, missä se nähdään, voi tyydyttää
omalla viisaudellaan ja luonteellaan, mikäli sillä sitä on, mutta joka
ei ladatun pilven tavoin lennä ylitsemme peloittavan kauniina eikä
singauta salamoitaan kaikille katsojille.

En tahdo eksyä tarkoituksettomasti tutkimaan, mitkä ovat tämän
tosiasian rajat ja syyt: mielestäni riittää, kun sanon yleisesti, että
ihmiskuntaan on aitoamerikkalaiseen henkeen hiipinyt epäilys sielua
kohtaan; että ihmiset täällä kuten muuallakin ovat vastahakoisia
uudistuksille ja pitävät kaikkea vanhaa, kaikkia tapoja ja kaikkia
mukavuutta tai hyötyä tuottavia hankkeita parempana kuin ajatuksen
palkatonta palvelusta.

Henkisen terveyden hetkinä huomaa kuitenkin, että ajatuksen palvelus on
järkevää ja aistien itsevaltius mieletöntä. Eksyköön ajattelija
koulukuntiin sekä sanoihin ja tulkoon pikkumaiseksi, mutta jos hän
käsittää velvollisuutensa, on hän ennen kaikkia muita ihmisiä
todellisuuden tunnustaja ja seurustelee olioiden kanssa. Sillä
ajattelija tutkii maailmaa, ja kuta suurempi arvo on maailmalla ja kuta
suuremmalla painolla se puhuu ihmissielulle, sitä suurempi arvo ja
suurempi kutsumus on ajattelijalla.

Aikamme tarve ja tämän vuosipäivän erikoinen luonne kiinnittävät
huomiomme kirjalliseen siveysoppiin. Sanottavani tästä opista
koskettelee ajattelijan apulähteitä, ainehistoa ja koulutusta.

1. Ajattelijan apulähteet vastaavat hänen luottamustaan järjen
ominaisuuksiin. Ajattelijan apulähteet ovat yhtä laajat kuin luonto ja
totuus, mutta hän ei omista niitä, ennenkuin hän on pyrkinyt niitä
saavuttamaan vastaavalla hengen suuruudella. Hän ei voi niitä tuntea,
ennenkuin hän on katsellut kunnioituksella tietokyvyn äärettömyyttä ja
persoonattomuutta. Kun hän on nähnyt, että se ei ole hänen eikä
kenenkään ihmisen, vaan että maailman on luonut sielu, joka on hänelle
kokonaan avoinna, niin tietää hän, että hän sen palvelijana täydellä
oikeudella saa pitää kaikkia olioita sen alamaisina ja sille
vastuunalaisina. Kaikki oliot odottavat hänen askeleitaan, kun hän
jumalallisena pyhiinvaeltajana kulkee luonnossa. Hänen yllään kiitävät
tähtien sarjat; hänen yllään kiitää aika samoin kuin nekin, vaivoin
kuukausiksi ja vuosiksi jaettuna. Hän hengittää sisäänsä vuoden kuin
autereen: sen tuoksuavaa kesäilmaa, sen tuikkivaa tammikuuntaivasta. Ja
niin kulkevat sisälle hänen mieleensä kirkastumistaan kirkastuen
historian suuret tapahtumat saadakseen häneltä uuden järjestyksen ja
mittakaavan. Hän on maailma, ja aikakaudet ja ajan sankarit ovat kuvia,
joissa hän ilmaisee ajatuksensa. Ei ole tapahtumaa, joka ei jostakin
ihmissielusta versoisi, ja siksi ei ole ollenkaan sellaisia tapahtumia,
joita ei ihmissielu voisi selittää. Jokainen sydämen aavistus on
toteutunut jossakin jättiläismäisessä teossa. Mitä muuten olisivat
Kreikka, Rooma, Englanti, Ranska ja St. Helena?[35] Mitä muuten
olisivat kirkot, kirjallisuudet ja keisarikunnat? Uuden ihmisen pilaa
tuntea, että hän on todella uusi eikä ole tullut maailmaan pantattuna
Euroopan, Aasian tai Egyptin mielipiteille ja tavoille. Henkisen
riippumattomuuden tunne on kasteen hymyilevän välkynnän kaltainen,
jonka kosketuksesta vanha, kova ja kuiva maa ja sen vanhat, alati samat
tuotteet joka aamu tulevat uusiksi ja loistavat, kuin olisi taiteilija
juuri laskenut ne kädestään, Väärä nöyryys ja myöntyväisyys vallitsevia
koulukuntia tai vanhan ajan viisautta kohtaan ei saa estää minua
käyttämästä tällaista hetkeä korkeimman palvelukseen. Jos joku toinen
rakastaa vapauttaan vähemmän ja vartioi eheyttään pienemmällä innolla,
niin pitääkö hänen senvuoksi jakaa käskyjään sinulle ja minulle? Sano
sellaisille opettajille, että olemme heille kiitollisia samoin kuin
historialle, pyramiideille ja kirjailijoille, mutta että nyt on tullut
meidän aikamme: olemme syntyneet ikuisesta hiljaisuudesta ja nyt elämme
me -- elämme itsellemme -- emme saattoväkenä hautajaisissa, vaan oman
aikamme kannattajina ja luojina; ei Kreikka, ei Rooma etkä Aristoteleen
kolme yhteyttä, ei Kölnin kolme kuningasta, ei Sorbonnen yliopisto eikä
Edinburgh Review ole meitä enää hallitseva.[36]

Kun me olemme nyt täällä, on meidän annettava asioille oma
merkityksemme ja etsittävä omille asioillemme selityksiä. Löytäköön
nautintoa myöntyväisestä alamaisuudesta ken tahtoo, -- mitä minuun
tulee, niin pitää asioiden ottaa minun mittakaavani, eikä päinvastoin.
Yhdyn sotaisen kuninkaan sanoihin: »Jumala antoi minulle tämän kruunun
eikä koko maailma ole ottava sitä minulta pois.»

Historian ja elämäkertojen koko arvo on siinä, että ne lisäävät
itseluottamustani osoittamalla, mitä ihminen voi olla ja mitä hän voi
aikaansaada. Ne opetukset, joita ihmisten ja mielipiteiden historia
meille antaa, ovat Plutarkhon, Cudworthin[37] ja Tennemannin opetuksia.
Koko filosofian historia vahvistaa uskoani osoittamalla, että sellaiset
korkeat opinkappaleet, joita pidin tiivistyneen sivistyksen
harvinaisena ja myöhäisenä hedelmänä ja mahdollisena vasta
uudenaikaisella Kantilla tai Fichtellä, ovat nopeasti ja vaivatta
selvinneet myös varhaisemmille tutkijoille, Parmenideelle,
Heraklitokselle ja Xenophaneelle. Näiden ajattelijain edessä näyttää
sielu kuiskaavan: »On olemassa parempi keino kuin tämä työläs toisilta
oppiminen. Jätä minut yksin; älä opeta minulle Leibniztä äläkä
Schellingiä, niin minä löydän tämän kaiken itse.»

Vielä enemmän olemme toivomme lujittumisesta kiitollisia
elämäkerroille. Jos tahdot tuntea luonteen voiman, niin katso, kuinka
paljon köyhemmäksi tekisit maailman, jos voisit historiasta kokonaan
poistaa Miltonin, Shakespearen ja Platonin elämän, näiden kolmen miehen
elämän, ja saada aikaan sen, ettei heitä olisi ollut. Etkö näe, kuinka
paljon vähäisempi olisi silloin ihmisen voima? Huomatessani ajatusteni
köyhyyden, suurten miesten harvalukuisuuden ja kansojen keskinäisen
vihollisuuden ja typeryyden lohdutan itseäni sillä, että voin vedota
näihin yleviin muistoihin ja nähdä, mitä hedelmällinen sielu yhdessä
toimeliaan luonnon kanssa voi aikaansaada; -- näen, että Platon,
Shakespeare ja Milton ovat olleet olemassa -- kolme järkkymätöntä
tosiasiaa. Silloin uskallan minäkin; minäkin tahdon koettaa olla ja
elää. Alhaisin ja toivottominkin ihminen voi nyt tarkastellessaan näitä
loistavia tosiasioita muodostella teorioja ja toivoa. Kaikista
onnettomista epämuodostuksista huolimatta, jotka kadulla vaikeroivat ja
sopertavat, horroksesta ja rikollisuudesta, sotajoukoista, kapakoista
ja vankiloista huolimatta, _ovat_ nämä mainehikkaat hengen ilmestykset
olleet olemassa; ja tosi kiitollisuudesta suuria veljiäni kohtaan,
joiden olemassaolo velvoittaa, minäkin ponnistan voimiani ollakseni
oikeudentuntoinen ja jalo, oppiakseni pyrkimään ja puhumaan. Myöskin
se, mitä Plotinos[38] ja Spinoza ja filosofian kuolemattomat opettajat
ovat kirjoittaneet kärsivällisin mielin, tekee minut rohkeaksi. En ole
enää kiireessä sysäävä luotani niitä näkyjä, jotka taivaallani
salamoivat ja leimuavat, vaan kiinnitän katseeni niihin, tulen niitä
lähemmäksi ja teen ne tutuksi itselleni, mietin niitä ja menneisyydestä
ammennan tosi elämää nykyistä hetkeä varten.

Tunteaksemme tämän elämän täyden arvon niin, että se voi antaa aihetta
ja yllykettä toivollemme, täytyy meidän tietää, että jokainen ihailtava
nero on ainoastaan onnen suosima sukeltaja siinä meressä, jonka
helmipohja on kokonaan meidän omamme. Pitkien aikojen ajattelu on
köyhdyttänyt meitä, se kun on pannut liian suurta painoa yksilön
erikoisuudelle ihmisen yhteisten ominaisuuksien kustannuksella.
Nuorukainen, joka on hurmaantunut sankariinsa, ei saata nähdä, että hän
ihailee ainoastaan oman sielunsa luonnosta. Yksinäisyydessä, jossakin
syrjäkylässä hapuilee ja murehtii kukoistava nuorukainen. Säihkyvin
silmin hän on lukenut tuossa uinuvassa erämaassa keisari Kaarle V:n
historian, niin että hänen mielikuvituksensa on siirtänyt Milanon
kanuunain heikon jyminän ja Saksassa tömisseet marssit kotimetsien
lähettyville. Hän on täynnä tiedonhalua ja tahtoisi nähdä vaikka vain
yhden niistä päivistä, joita tämä mies on elänyt. Mikä täytti
tuollaisen päivän? Lyhyet käskyt, vakavat ratkaisut, ulkomaiden
lähetystöt ja kastilialaiset tavatko? Sielu vastaa: -- Katso hänen
päiväänsä täällä. Näiden metsien huminassa, näiden harmaiden peltojen
hiljaisuudessa, viileässä ilmassa, joka pohjolan vuoristosta tänne
virtailee, työmiehissä, pojissa ja tytöissä, joita sinä tapaat, --
aamun toiveissa, keskipäivän ikävyydessä ja iltapäivän joutilaassa
kuljeskelussa; levottomissa vertauksissa; puuttuvan voiman murheessa;
suuressa aatteessa ja sen vähäisessä täyttymyksessä: katso, siinä on
Kaarle V:n päivä; toinen ja kuitenkin sama; katso, siinä Chathamin,
Hampdenin, Bayardin, Alfred suuren, Scipion ja Perikleen päivä, --
kaikkien vaimosta syntyneiden elon päivä. Olosuhteitten erilaisuus on
vain puku. Minä elän samaa elämää -- sen suloisuutta, suuruutta
ja tuskaa, joita toisissa ihmisissä ihailen. Älä kysy turhaan
selittämättömältä, epämääräiseltä menneisyydeltä, mitä se ei voi sanoa
-- tämän luonnon tai päivän yksityiskohtia, ei edes Byronin tai Burken
nimissä; -- kysy sitä verhoavalta nykyisyydeltä; mitä tarkemmin
sen nopeasti pois entävää kauneutta tutkit, sen ihmeellisiä
yksityispiirteitä, henkisiä syitä ja ihmetystä herättävää
kokonaisuutta, sitä enemmän mestaroit tämän ja tuon sankarin ja
kaikkien sankarien elämää. Ole päivän herra viisauden ja oikeuden
perustuksella, niin voit siirtää syrjään kaikki historiankirjasi.

Näin laajoihin oikeuksiin viittaa kärsityn vääryyden herättämä, meille
niin tuttu tunne, joka ihmisen valtaa niin pian kuin joku on yrittänyt
rajoittaa hänen edistymisensä mahdollisuutta. Me kammoamme
kaikkea arvostelua, joka meiltä kieltää sen, minkä kohtaamme
eteenpäinpyrkimisemme suunnalla. Sano oppineelle, ettei hän osaa
maalata Kristuksen kirkastusta, ei rakentaa laivaa eikä tulla
ylimarsalkaksi -- niin hän ei tunne itseään halvennetuksi. Mutta kiellä
häneltä kirjallinen kyky tai äärimmäisiä kysymyksiä koskettelevan
ajattelun voima, niin hän on loukkaantunut. Tunnusta, että hän on nero,
mikä tavallaan on stoalainen plenum ja tekee vertauksen tyhjäksi, niin
hän on tyytyväinen, mutta jos tunnustat hänessä olevan harvinaista
lahjakkuutta ja kiellät hänen nerokkuutensa, niin hän on pahoillaan.
Mitä tämä merkitsee? Yksinkertaisesti sitä, että sielu on vaistojensa
ja aavistustensa nojalla varma kaikesta voimastaan valonsäteensä
suuntaan yhtä paljon kuin erikoisista taidoistaan, joita se jo on
hankkinut.

Oppiaksemme tuntemaan ajattelijan apulähteitä emme saa pysähtyä pienten
kykyjen tavoin -- sanoilla rakentamaan sitä tai tätä urotyötä, vaan
meidän täytyy antaa pyhä lupauksemme korkeimmalle voimalle ja, mikäli
mahdollista, tunkeutua hartaan rakkauden ja valvomisen kannattamina
täydellisen totuuden näkyihin. Älyn kasvu on tarkalleen samanlainen
kaikissa yksilöissä. Se on vastaanottamiskyvyn laajentumista. Kelpo
ihmisillä on yleensä hyvät aikomukset ja he kunnioittavat oikeutta,
sillä kunnon ihminen ei ole muuta kuin hyvä, vapaa ja vastaanottavainen
elimistö, johon yhteinen järki vapaasti virtailee, joten hänen
oikeudentuntoisuutensa rikkaudet eivät ole ainoastaan suuret, vaan
myöskin äärettömät. Kaikki ihmiset ovat yleensä oikeita ja hyviä;
yksityisissä tapauksissa on heille vain äärellisen ja persoonallisen
hetkellinen voitollepääsy yhteisestä totuudesta esteenä.
Ruumiillistumisellamme persoonalliseksi minäksi näyttää olevan
seurauksena pysyvä taipumus antaa etusija yksityiselle laille, seurata
omia mielihaluja ja syrjäyttää kaikkeuden laki. Sankari on suuri siksi,
että hän antaa yhteiselle luonnolle ylivallan; kun hän aukaisee suunsa,
puhuu se hänen kauttaan; kun hän on pakotettu toimimaan, toimii se
hänen kauttaan. Kaikki ihmiset ottavat sydämellään vastaan sankarin
sanat ja teot, sillä ne kuuluvat todella yhtä hyvin heille kuin
hänelle; mutta heillä vain ehkäisee elimistön sairaalloinen liikavoima
vastaavat ilmaukset. Mikään ei ole yksinkertaisempaa kuin suuruus;
todella yksinkertainen on suurta. Hengen näyt saapuvat, jos luovumme
ymmärryksen liian auliista toiminnasta ja annamme välittömälle
tunteelle vapauden ja rajattoman etuoikeuden. Siitä täytyy kaiken
elävän ja nerokkaan ajatusmaailmassamme versoa. Ihmiset jauhavat
jauhamistaan jokapäiväisten totuuksien myllyssä eivätkä saa irti muuta
kuin mitä ovat panneet sisään. Mutta niin pian kuin he jättävät kaiken
perityn antaakseen sijaa välittömälle ajatukselle, kehkeytyy runous,
nero, toivo, hyve, tieto ja taru, kaikki yhdessä hänen avukseen.
Kiinnitä joskus huomiosi valmistamattoman keskustelun ihmeellisyyteen.
Tietosivistyksen saanut, mutta luonteeltaan vaatimaton mies istuu
hiljaa ja ihailee ihmisjoukolle puhuvan miehen vapaata, tulista ja
kuvarikasta puhetta; -- kuinka erilainen olennoltaan ja voimaltaan kuin
hän. Silloin nousee hänen oma innoituksensa huulille ja muodostuu
puheeksi. Hänenkin täytyy nousta ja sanoa jotakin. Kun hän on kerran
alkanut ja päässyt tilanteen uutuuden herraksi, tuntuu hänestä yhtä
helpolta ja luonnolliselta puhua, -- ajatuksin, kuvin, poljennollisin
ja tasasuhtaisin lausein, -- kuin istua hiljaa, sillä sitä ei tarvitse
tekemällä tehdä, ei tarvitse muuta kuin sallia sen tulla esille; hän
antautuu vain vapaalle hengelle, joka hänen kauttaan iloisesti
ilmoittaa itsensä; liike on silloin yhtä helppoa kuin lepo.

2. Käyn nyt tarkastamaan tehtävää, joka on tarjolla tämän maan älylle.
Yleissilmäys, jonka loimme ajattelijan apulähteisiin, edellyttää yhtä
laajan ajattelijan ainehiston. Näyttää siltä, kuin emme vielä olisi
tietoisia sen rikkauksista. Emme ole ottaneet huomioon sen tarjoamaa
kutsua. Meille riittää, että olemme yhtä eteviä oppineita kuin
englantilaiset, että tiedämme yhtä paljon kuin aikalaisemmekin ja
olemme kirjoittaneet sellaisen kirjan, jota luetaan. Me otaksumme, että
jokainen ajatus on jo aikoja sitten lopullisesti kirjoihin kirjoitettu
-- jokainen mielikuvituksen välähdys runoihin; ja mitä me sanomme, sen
singautamme ainoastaan vakiinnuttamaan tuota luultua kirjallista
täydellisyyttä. Hyvin pintapuolinen olettamus. Runous on tuskin
laulanut ensimmäistä lauluaan. Luonnon ainainen kehoitus meille on:
Maailma on uusi ja tutkimaton. Älä luota menneisyyteen. Minä annan
sinulle tänään maailmankaikkeuden koskemattomana.

Latinalainen ja englantilainen runous ovat synnyttäneet ja kasvattaneet
meidät luonnon ylistelyjen sävelteoksissa, -- kukkien, lintujen,
vuorien, auringon ja kuun; mutta kuitenkin huomaa luonnontutkija tällä
hetkellä, ettei hän kaikista runoista huolimatta tiedä mitään näistä
ihanista asioista; että hän on ollut tekemisissä niiden kaikkien kuoren
ja ulkomuodon kanssa eikä tiedä mitään niiden olemuksesta eikä
historiasta. Laajempi tutkimus osoittaa, ettei kukaan, -- eivät
edes nuo laulurunoilijat itsekään ole tienneet mitään varmaa siitä
kauniista luomakunnasta, jota he ovat ylistäneet; että he olivat
tyytyväisiä kuultuaan kiireisen, lyhyen linnunlaulun ja katseltuaan
välinpitämättömänä paria auringonlaskua ja toistivat sitten nämä
muutamat heikot muistonsa väsyneesti laulussaan. Mutta mene metsään,
niin huomaat, että kaikki, mitä löydät, on uutta ja sanoin
kuvaamatonta. Yöllä lentävän villihanhen valitus; seuranhaluisen
tiaisen tiuskutus talvipäivänä; hyönteisparven kuolo elokuussa, kun se
taistelusta korkealta ilmasta putoaa lehdille sateen tavoin;
metsälintujen kimakka vihellys; kuusi, joka sirottaa siitepölynsä uuden
vuosisadan hyödyksi; pihka, jota puu hikoilee; -- kaikki kasvu ja
kaikki elämä, kaikki kokonaisuudessaan todellakin yhtä käyttämätöntä.
Ihminen, joka seisoo merenrannalla tai samoilee metsässä, tuntee
itsensä ensimmäiseksi ihmiseksi, joka on milloinkaan seisonut meren
äärellä tai astunut lehtoon, niin uudet ja harvinaiset ovat hänen
tunteensa. Kun luen runoilijoita, tuntuu minusta, ettei enää mitään
uutta voi sanoa aamusta ja illasta. Mutta nähdessäni päivänkoiton ei
minua siinä mikään muistuta Homeroksesta, Shakespearesta, Miltonista
tai Chaucer'ista. Ei, mutta minä ehkä tunnen jonkun tuntemattoman
maailman tuskaa; maailman, jota ei mikään ajatus ole himmentänyt; tai
saattaa minut iloiseksi tämä kasteesta helmeilevä, lämmin, kimmeltävä,
silmikoille puhkeava ja sävelissä helkähtelevä hetki, joka poistaa
sieluni ahtaat rajat ja avartaa sen elämän ja sykinnän aina
taivaanrantaan asti. _Tämä_ se vasta on aamua, tänä välkynnän hetkenä
lakata olemasta raihnaisen ruumiin vanki ja tulla avaraksi kuin luonto.

Aarniometsän keskipäivän hämärä, syvän, kaikuvan aarniometsän, jossa
ilmielävät tammi- ja kuusipylväät kohoavat edellisen vuosisadan puiden
raunioista; jossa kotkat ja varikset vuosikausiin eivät ole nähneet
ketään muukalaista; naavapartaiset kuuset, joiden yli saa sulouden
henkäys niiden juurella kasvavista metsäorvokeista; laaja, kylmä notko,
joka usvapukunsa kutoo maanalaisen kiteytymisen hiljaisuudessa; jossa
vaeltaja keskellä vastenmielisiä suokasveja ajattelee mieluisella
kauhulla kaukaista kaupunkia; tämä kauneus, villi ja autio kauneus,
jota aurinko ja kuu, lumi ja sade maalailevat ja muuntelevat, jota
taide ei milloinkaan vielä ole saanut käsitellyksi, ei ole kuitenkaan
kenellekään vaeltajalle yhdentekevä! Kaikki ihmiset ovat sydämessään
runoilijoita. He palvelevat luontoa leipäänsä ansaitakseen, mutta
joskus valtaa sen kauneus heidät. Mitä merkitsevät matkat Niagaralle ja
pyhiinvaeltajat Valkoisten vuorten huipuille? Ihmiset uskovat aina
hyödyn mukautumiskykyyn: vuoristossa saavat he uskoa silmän
mukautumiskykyyn. Epäilemättä on geologisilla muutoksilla jokin suhde
herneiden ja maissin menestykselliseen kasvuun vihannespuutarhassani,
mutta ainakin yhtä paljon on suhdetta sieluni ja ylhäällä pilvissä
siintävien Agiocochookin vuorenhuippujen välillä. Jokainen ihminen
iloitsee kuullessaan tämän ja kuitenkin on hänen oma keskustelunsa
luonnon kanssa vielä laulamatta.

Onko toisin ihmiskunnan historian laita? Eikö kokemus osoita, että
jokainen ihminen, jos hänen elämänsä on kyllin pitkä, kirjoittaa
itselleen historian. Mitä muuta puhuvat nuo nidokset, jotka ovat täynnä
otteita, ja käsinkirjoitetut selitykset, joita jokainen oppinut
kirjoittaa. Kreikan historia on toinen asia minulle ja toinen sinulle.
Niebuhrin ja Wolfin syntymän jälkeen on Rooman ja Kreikan historia
kirjoitettu taas uudelleen. Carlylen kirjoittamasta Ranskan historiasta
näemme, ettei mikään historioistamme ole varma, vaan että uusi
arvostelija antaa sille uuden filosofisemman asettelun. Thukydides ja
Livius ovat vain tarjonneet ainehistoa.[39] Sinä hetkenä, jolloin
nerokas ihminen lausuu pelasgien, ateenalaisten tai etruskien ja Rooman
kansan nimen, näemme heidän valtionsa toiselta näkökannalta. Samoin
kuin runoudessa ja historiassa, on muillakin aloilla. Mestareita on
vähän tai sitten ei ollenkaan. Uskonnolla täytyy olla luja perustus
ihmisen rinnassa; samoin valtiotaidolla, filosofialla, kirjallisuudella
ja taiteella. Meillä ei ole vielä muuta kuin suuntia ja viittauksia.

Tämä parhaiden kirjallisten tuotteiden eriäväisyys ja poikkeaminen
luonnon järkkymättömyydestä voidaan erityisesti huomata filosofiassa.
Omaksuipa se itselleen kuinka itsenäisen sävyn tahansa, niin aina
täytyy sen lopulta päätyä tähän katsantokantaan. Ranskalaisessa
eklektisismissä esimerkiksi, jota Cousin piti niin sitovana, on
näköopillinen hairahdus. Se asettaa suuret vaatimukset. Näyttää melkein
siltä, että sen kannattajat ovat saavuttaneet koko totuuden ottaessaan
huomioon kaikki järjestelmät ja ettei heillä ole muuta tekemistä kuin
pohtia, huuhtoa ja siivilöidä, jotta kulta ja timantit jäisivät lopulta
siivilän pohjalle. Mutta totuus on sellainen nopeasiipinen lintu,
sellainen veitikka, niin vaikeasti kuljetettava ja telkimien takana
pysymätön kapine, että sitä on yhtä vaikea saada kiinni kuin valoa.
Sulje ikkunaluukut niin nopeasti kuin voit pysyttääksesi kaiken valon
sisällä, se on turhaa; valo lentää tiehensä, ennenkuin ehdit huutaa
»pysähdy». Samoin on ajattelumme laita. Käännä, vertaile ja seulo
kaikki järjestelmät, eikä se auta sinua yhtään. Sillä totuutta ei voi
pakottaa koneellisin keinoin. Mutta ensimmäinen huomio, jonka sinä
luontosi yksinkertaisella teolla teet miten vähäisestä asiasta tahansa,
on avaava uuden näköalan yli luonnon ja ihmisten, joka liuottimen
tavoin sulattaa itseensä kaikki järjestelmät ja pitää Kreikkaa, Roomaa,
stoalaisuutta, eklektisismiä ja, kuka tietää mitä kaikkea, pelkästään
erittelyn tosiasioina ja ainehistona ja käyttelee sinun maailman
käsittävää järjestelmääsi kovin vähäpätöisenä yksikkönä. Syvä ajatus,
olipa se missä tahansa, luokittelee kaikki oliot; syvä ajatus nostaa
Olympoksen korkeammalle. Filosofinen teos on saavutus, joka ei
innostuta enempää eikä vähempää kuin muutkaan saavutukset; mutta viisas
mies ei pidä sitä milloinkaan lopullisena ja kaikkia muita parempana
saavutuksena. Mene ja puhu nerokkaan miehen kanssa, niin ensimmäinen
sana, jonka hän lausuu, nostaa kaltevalle pinnalle sen mitä sinä sanot
tiedoksi. Silloin Platon, Bacon, Kant ja eklektikko Cousinkin[40]
laskeutuvat viipymättä ihmisten ja pelkkien tosiasioiden tasalle.

Ei ole tarkoitukseni millään muotoa näillä huomautuksilla vähentää
minkään luodun järjestelmän ansiota. Sanon ainoastaan, ettei mikään
erikoinen käsitys tai maailmankuva millään tavoin poista eikä
edeltäpäin syrjäytä uutta yritteliäisyyttä, vaan väistyy arkana sielun
tieltä, kun se sitä tarkastaa. Hengen hyökyaalto työntää edellään
viisautemme ja muistimme pienet askartelut kuten vuoripuro, oljenkorret
ja olkimajat. Ihmishengen tuotteet ovat suuria ainoastaan toisiinsa
verrattuina, Ivanhoe ja Wawerley[41] Castle Redcliffiin ja Porterin
novelleihin verraten; mutta mikään ei ole suurta, -- ei mahtava Homeros
eikä Milton, -- äärettömään järkeen verrattuna. Se kuljettaa ne pois
virran tavoin. Ne ovat kuin uni.

Niin on oikeutta jaettu jokaiselle sukupolvelle ja jokaiselle
yksilölle, -- viisaus opettaa ihmistä olemaan vihaamatta, pelkäämättä
ja jäljittelemättä esi-isiään; olemaan valittelematta sitä, että
maailma muka on vanha ja ajatus turha ja sinä olet syntynyt olioiden
vanhuuden heikkouteen; sillä jumaluuden voimalla uudistuu ajatus joka
päivä ehtymättä ja kaikki, mihin se säteilee, olipa se tomua tai
tuhkaa, on uutta ainehistoa, joka kätkee lukemattomia suhteita.

3. Olemme nyt puhuneet ajattelijan apulähteistä ja ainehistosta.
Samasta uskosta versoaa myös hänen harrastuksensa ja elämänsä
mittakaava. Hänen pitää tietää, että maailma on hänen, mutta hänen
täytyy se omistaa saattamalla itsensä sopusointuun luonnon olioiden
kanssa. Hänen pitää olla yksinäinen, työteliäs, vaatimaton ja
hyveellinen sielu.

Hänen täytyy syleillä yksinäisyyttä kuin morsianta. Hänen täytyy olla
yksin riemuineen ja murheineen. Hänen oma arvostelunsa olkoon hänen
mittakaavansa, hänen oma ylistyksensä riittäköön palkaksi. Ja miksi
täytyy ajattelijan olla yksinäinen ja hiljainen? Siksi, että hän voisi
tutustua ajatuksiinsa. Jos hän yksinäisellä paikalla kaihoksuu ja
ikävöi joukkoa ja loistoa, ei hän ole yksinäisellä seudulla; hänen
sydämensä on torilla; hän ei näe; hän ei kuule; eikä hän ajattele.
Mutta mene ja aitaa sielusi, pidä matkakumppanit etäällä ja suuntaa
tottumuksesi yksinäisyyden elämään; silloin alkavat voimat sinussa
kasvaa, hedelmällisinä ja kauneina kuin metsän puut ja kedon kukat.
Saat kokea sellaista, minkä voit kertoa muille ihmisille kohdatessasi
heitä ja minkä he iloissaan ottavat vastaan. Älä mene yksinäisyyteen
astuaksesi heti sen jälkeen julkisuuteen. Sellainen yksinäisyys on
petollista. Ihmisillä on kyllin yleistä kokemusta; mutta he toivovat,
että ajattelija korvaa heille ne persoonalliset, oikeat ja jumalalliset
kokemukset, joita vaille he itse katuelämässään ovat jääneet. Jalo,
miehekäs ja oikea ajatus on se ylevämmyys, jota sinulta odotetaan; eikä
joukko, vaan yksinäisyys lahjoittaa tämän kohotuksen. Ei erillinen
paikka ole välttämätön, vaan hengen riippumattomuus, ja vain sikäli
kuin puutarha, maja, metsä ja kallio ovat sille asetteelliseksi avuksi,
on niillä arvoa. Ole yksin ajattelussasi, niin kaikki paikat ovat
suloisia ja pyhiä. Runoilijat, jotka ovat kaupungissa eläneet, ovat
kuitenkin olleet erakkoja. Jumalallinen innoitus luo yksinäisyyttä
kaikkialle. Pindaros, Rafael, Michelangelo, Dryden ja De Staël elävät
ehkä suuren joukon keskellä, mutta niin pian kuin tulee ajatus, käy
joukko heidän silmälleen näkymättömäksi; heidän silmänsä kiinnittyy
avaruuteen ja tyhjyyteen; he unhottavat ympärillä olevat, he
halveksivat henkilökohtaisia suhteita ja he seurustelevat käsitteiden,
totuuksien ja aatteiden kanssa. He ovat yksin hengen kanssa.[42]

Tietenkään en tahdo antaa tunnustusta millekään liioitellulle ja
taikauskoiselle yksinäisyyden kunnioitukselle. Nuorukainen saakoon
koettaa, missä määrin yksinäisyys ja seura häntä edistävät. Hän
käyttäköön hyväkseen kumpaisenkin palvelusta, mutta älköön palvelko
kumpaistakaan. Syy siihen, miksi rikaslahjainen sielu karttaa seuraa,
on siinä, että hänen tarkoituksensa on löytää seuraa. Rakkaudesta
oikeaan hän hylkää väärän. Sinä voit hyvin pian oppia sen, mitä seura
voi sinulle hetkiseksi opettaa. Sen järjettömät tavat, tanssiaiset,
konsertit, huvimatkat ja näytännöt eivät voi opettaa sinulle sen
enempää, vaikka niiden lukua rajattomasti lisättäisiin. Ota silloin
häpeän, henkisen tyhjyyden ja autiuden merkki, jonka tosi luonto
sinulle ojentaa, vetäydy yksiksesi ja piilottaudu; sulje ovi ja lyö
ikkunaluukut kiinni, niin lankeaa tervetulleena ylitsesi vangitseva
sade -- luonnon hellä yksinäisyys. Kokoa itsesi. Rukoile ja kiitä
yksin. Järjestä ja oikaise entiset kokemuksesi, sulata ne yhteen uuden
ja jumalallisen elämän kanssa.

Te annatte minulle anteeksi, hyvät herrat, jos olen sitä mieltä, että
me tarvitsemme ankarampaa koulutusta ja järjestystä; tarkoitan
sellaista itsekuria, jonka ainoastaan ajattelijan urhoollisuus
ja antaumus voi asettaa itselleen. Me elämme auringossa ja
pintakerroksessa -- heikkoa, näkyväistä ja ulkopuolista elämää ja
puhumme runottaresta ja profeetasta, taiteesta ja luomisesta. Mutta
miten voi meidän matalasta ja turhanpäiväisestä elämäntavastamme versoa
milloinkaan suurta? Tulkaa nyt, menkäämme ja olkaamme hiljaa.
Istukaamme käsi suulla viisi pitkää, ankaraa pythagoralaista
vuotta.[43] Eläkäämme nurkissa ja tehkäämme halpaa työtä, kärsikäämme,
itkekäämme ja vaivautukaamme silmin ja sydämin, jotka Herraa
rakastavat. Hiljaisuus, yksinäisyys ja ankaruus tunkeutuvat syvälle
olentomme suuruuteen ja salaisuuteen, ja siten sukeltavat, puhkeavat
esiin ajallisesta pimeydestä siveellisen luonnon ylevyydet. Miten
alhaista loistaa valtiollisissa tai kaunosielujen seuroissa kirjavana
perhosena, seuran narrina, julkisen kuuluisuuden narrina,
sanomalehtikirjoitusten esineenä tai katujen katseltavana ja näin
menettää talonpoikaisen puvun todellinen etuoikeus, yksityiselämä ja
kansalaisen lämmin tosi sydän. Kohtalokas ajattelijalle ja kohtalokas
ihmiselle on olemustamme jäytävä loistamisen ja esiintymisen halu.
Väärin käsittävät työnsä päätarkoituksen ne kirjailijat, jotka ollen
tekemisissä kielen --ihmisten hienoimman, voimakkaimman ja
pitkäikäisimmän luomuksen kanssa, jota käytetään oikein vain ajatuksen
ja oikeuden aseena, -- opettelevat prameilemaan tällä välkkyvällä
aseella, mutta ryöstävät siltä kaikkivallan, kun eivät tee sillä työtä.
Niille jotka riuhtautuvat vapaaksi maailman tehtävistä, kostaa maailma
paljastamalla joka tilaisuudessa heidän epätäydellisen, pikkumaisen,
hyödyttömän ja aavemaisen olentonsa järjettömyyden. Ajattelija tuntee,
että rikkain romaani, ylevin runoelma, mikä milloinkaan on sepitetty --
kauneuden sydän ja sielu -- on kätketty ihmiselämään. Samalla kuin sillä
on eittämätön arvo, tarjoaa se rikkaimman ainehiston hänen
luomistyölleen. Miten oppii hän tuntemaan sen hellyyden, kauhun, tahdon
ja kohtalon salaisuudet? Miten voi hän tapailla ja säilyttää niitä
taivaallisen soiton säveliä, jotka siitä heläjävät? Sen lait ovat
kätketyt jokapäiväisen työn yksityiskohtiin. Kaikkinaiset toimet ovat
niiden mukaan tehtyjä kokeita. Hänen täytyy kantaa oma osansa yhteisestä
taakasta. Hänen työskentelynsä täytyy kohdistua ihmisiin heidän
kodeissaan eikä heidän nimiinsä, joita on kirjoissa. Hänen tarpeensa,
halunsa, kykynsä, taipumuksensa ja taitonsa ovat avaimia, jotka hänelle
avaavat ihmiselämän ihanan museon. Miksi pitäisi hänen lukea sitä kuin
arabialaista satua eikä tuntea omassa ailahtelevassa povessaan sen
suloisuutta ja tuskaa? Rakkaudesta ja vihasta, työansioista ja
lainaksiottamisista, lainanantamisista ja tappioista, sairaudesta ja
tuskasta, kotien perustamisesta ja jumalanpalveluksesta, matkoista ja
vaaleista, vartiopalveluksesta ja huolista, häpeästä ja halveksimisesta
kasvaa hiljaisten ja kauniiden lakien opetus. Älköön hän laiminlyökö
sitä; oppikoon hän ne sydämellään. Vaivautukoon hän rehellisesti,
urhoollisesti ja iloisesti ratkaisemaan sen elämän arvoitusta, joka on
hänen eteensä pantu. Ja se on tehtävä täsmällisellä työllä eikä
lupauksilla ja unelmilla. Uskoen yhtä varmasti, kuin Jumalaan, suurten
vaikutusten läsnäoloon ja mielisuosioon ansaitkoon hän tämän suosion ja
oppikoon vastaanottamaan sen ja sitä käyttämään olemalla uskollinen
pienimmissäkin asioissa.

Tämä opetus ilmenee selvästi nykyajan suurimman toiminnan miehen
elämässä ja antaa selityksen hänen menestykselleen. Napoleon edustaa
itse asiassa suurta äsken tapahtunutta vallankumousta, jonka me tässä
maassa, suokoon Jumala, saatamme mitä laajimpaan täyttymykseen. Eräs
piirre Napoleonissa, joka ilmeni hänen joutuessaan englantilaisten
vangiksi, on minusta sellainen, että sen opetus ei ole vähäinen
uudenajan historiassa. Kun hän astui Bellerophon-laivan kannelle, teki
hänelle siellä seisova englantilainen sotilasosasto sotilaallisen
kunniatervehdyksen. Napoleon huomasi, että he käsittelivät aseita aivan
toisella tavalla kuin ranskalaiset; työnnettyään syrjään lähinnä
seisovien aseet, kääntyi hän erään sotilaan puoleen, otti hänen
kiväärinsä ja teki itse liikkeen ranskalaiseen tapaan. Englantilaiset
upseerit ja sotilaat katsoivat tätä hämmästyneinä ja kysyivät, oliko
tämä tuttavallisuus tavallista keisarille.

Tässä tapauksessa kuten aina edustaa tämä mies, mitä puutteita ja
virheitä hänellä muuten olikin, tekoa vaativaisen ylpeyden asemesta.
Läänityslaitos ja itämaisuus olivat tarpeeksi kauan pitäneet
tyhjäntoimittamista ylevänä; uudenaikainen ylevyys oli työssä. Hän
kuului luokkaan, joka nopeasti kasvaa maailmassa, joka uskoo, että se,
mitä ihminen voi tehdä, on hänen paras kaunistuksensa ja että tekemällä
sen hän aina säilyttää ylevyytensä. Hän ei ollut niitä, jotka uskovat
onneen. Hänen uskonsa oli kuin tähtäin keinojen sovelluttamisessa
päämäärän saavuttamiseen. Keinot päämääriä kohti, se on koko hänen
toimintansa tunnuslause. Hän uskoi, että vanhanajan sotapäälliköt
suorittivat sankaritekonsa pelkästään oikeilla yhdistelmillä ja tarkoin
vertailemalla keinojen ja seurausten, ponnistusten ja vastuksien
suhdetta. Tavalliset ihmiset sanovat onneksi sitä, mikä itse asiassa
saavutetaan vain neron laskelmien kautta. Mutta Napoleonilla,
tosiasioissa uskollisesti pysyen, oli myös se kuninkaallinen etu, että
samalla kuin hän uskoi lukuun ja painoon eikä laiminlyönyt pienintäkään
viisauden hiventä, hän uskoi myös sielun vapauteen ja miltei
mittaamattomaan voimaan, Napoleon, joka oli äärimmäisen varovainen
mies, ei milloinkaan laiminlyönyt valmistusta eikä kärsivällistä
sovittelua mitä pienimpiä yksityiskohtia myöten. Siitä huolimatta oli
hänellä ylevä luottamus, kuten kaikkeen omaansa, myös rohkeuden
mielijohteisiin ja usko kohtaloon, joka oikealla hetkellä korvaa kaikki
tappiot ja hävittää vastustamattomien salamaniskujen tavoin ratsuväen,
jalkaväen ja kuninkaat sekä keisarit. On ihmeellistä huomata, että
samoin kuin puun oksalla sanotaan olevan lehden luonne ja koko puulla
oksan, samoin Napoleonin sotajoukko oli johtajansa tasalla tässä
kaksinkertaisessa vahvuudessa; sillä samalla kuin sotajoukko oli
viimeistelty varustuksissaan ja jokaisen osaston urhoollisuus ja
sotakuri vastasi kaikkia toiveita niin sivustoilla kuin keskustassakin,
perustui kuitenkin aina Napoleonin koko luottamus ihmeellisiin
onnenkäänteisiin, joita hänen keisarillinen kaartinsa kykeni
aikaansaamaan, jos päivä muuten oli menetetty. Tässä oli hänen
ylevyytensä. Hän ei luottanut enää kanuunankuulien mahdollisuuksiin.
Hän oli uskollinen sotataidolle viimeiseen asti -- ja kun sotataito oli
lopussa, avarsi hän itsensä ja käytti maailman peloittavimpien
sotilaitten valtavaa hyökkäystä.

Ajattelija pitäköön arvossa tätä lahjojen yhtymystä, joka parempiin
tarkoituksiin suunnattuna luo tosi viisauden. Hän on olioiden
ilmaisija. Oppikoon hän ensin olioita. Älköön hän liian halukkaana
tavoittelemaan paikan ennemerkkejä laiminlyökö annettua työtä.
Tietäköön hän, että vaikkakin markkinain menestys on palkassa, on tosi
menestys työssä; että maailman salaisuus on opittava ja taito sen
uskolliseen paljastamiseen on saavutettava yksinäisessä kuuliaisuudessa
sielulle, alituisessa tutkistelussa päivästä päivään, vuodesta vuoteen
olioiden olemuksesta, kaikkien keinojen käyttämisessä ja ennen
kaikkea yksinkertaisen toimen ja elämän yksinkertaisten tarpeitten
kunnioittamisessa -- jotta kuultaisiin, mitä _ne_ sanovat, jotta
ajatuksen ja elämän molemminpuolisessa vuorovaikutuksessa ajatus
tehtäisiin lujaksi ja elämä viisaaksi; ja lopuksi nykyhetken
mielipiteen lavertelun halveksimisessa. Tai paremmin, eikö ole totta,
että tällaisen kurin avulla voitetaan aistien ylivalta ja ihmisen
alhaiset taipumukset pakotetaan kuuliaisuuteen, niin että sielu
vapaasti ja iloisesti virtailee siinä kuten suluttomassa kanavassa?

Oikea ajattelija ei ole kieltäytyvä kantamasta iestä nuoruudessaan;
ja kokemasta, jos se on hänelle mahdollista, raskaan työn ja
hellittämättömyyden syvintä salaisuutta; antamasta omille käsilleen sen
maaperän tuntua, joka hänet elättää, ja hien tuntua, joka on mukavuuden
ja yltäkylläisyyden yläpuolella. Maksakoon hän kymmenyksensä ja
palvelkoon maailmaa todellisena ja jalona ihmisenä; älköön hän
milloinkaan unohtako kuolemattomien jumalien kunnioittamista, jotka
kuiskailevat runoilijalle ja tekevät hänet iäisyyden ääriä koskettavien
sävelten ilmaisijaksi. Jos hänellä on tämä kaksinkertainen hyvä --
koulutus ja innoitus, -- niin hänellä on terveys, sillä hän ei ole
murto-osa, vaan kokonaisuus, ja hänen lahjakkuutensa täydellistyminen
ilmaantuu hänen teoksissaan. Tämä kaksinkertainen ansio lyö todellakin
aina leiman suurten mestarien tuotteisiin. Nerokkaan ihmisen tulee
täyttää koko avaruus Jumalan tai puhtaan hengen ja sivistymättömien
ihmisten joukon välillä. Hänen täytyy toiselta puolen ammentaa
loppumattomasta järjestä ja toiselta puolen pitää hänen tunkeutua
joukon sydämeen ja ajatusmaailmaan. Toisesta täytyy hänen ammentaa
voimansa; toista saa hän kiittää päämäärästään. Toinen sitoo hänet
todelliseen, toinen näkyväiseen. Toisessa päässä on järki, toisessa
terve ihmisymmärrys. Jos häneltä puuttuu asteikon toinen pää, ilmenee
hänen ajattelunsa joko alhaisena ja pelkän hyödyn ajattelemisena tai se
osoittautuu liian pilviä tavoittelevaksi ja epämääräiseksi vastatakseen
elämän tarpeita.

Ajattelija on, niinkuin aina olemme teroittaneet, suuri ainoastaan
siksi, että hän on altis korkeammalle hengelle. Tämä usko painakoon
leimansa hänen keko työhönsä. On runsaasti pauloja ja houkutuksia
johtamassa häntä harhaan; niistä välittämättä olkoon hän uskollinen.
Hänen menestyksellään on myös vaaroja. Hänen asemassaan on jotain
vaikeaa ja loukkaavaa. Ihmiset, joita hänen ajatuksensa ovat elättäneet
ja sytyttäneet, etsivät häntä, ennenkuin ovat oppineet ajatuksen
ankarat ehdot. He etsivät häntä pyytääkseen, että hän kääntäisi
valonheittäjänsä hämäriin arvoituksiin, joiden ratkaisu -- kuten he
luulevat -- on kirjoitettu heidän olemisensa äärille. He huomaavat
hänet köyhäksi, tietämättömäksi ihmiseksi, jolla on yllään haalistunut
ja rikkinäinen puku, kuten heilläkin, ja josta ei millään tavoin tulvi
alituinen valovirta, vaan josta ainoastaan silloin tällöin välähtää
loistava ajatus, jota seuraa täydellinen pimeys. Sen lisäksi he
huomaavat, että hän ei voi tuosta harvinaisesta välähdyksestään tehdä
käsin kannettavaa soihtua, jonka voisi viedä minne tahtoo ja jolla
voisi selittää milloin minkin hämärän arvoituksen. Se synnyttää
pettymystä. Ajattelija tulee murheelliseksi tukahduttaessaan oppilaiden
korkealentoiset toiveet, ja nuorukainen on kadottanut tähden äsken
leimahtaneelta taivaanlaeltaan. Tämä johtaa ajattelijan kiusaukseen
tekeytyä salaperäiseksi, kuunnella kysymystä, miettiä sitä ja sepittää
vastaus sanoista olioiden jumalallisten ennustusten puutteessa.
Kiusauksista huolimatta olkoon hän kylmä ja tosi ja odottakoon
kärsivällisesti, tietäen, että totuus voi hiljaisuudenkin tehdä
kaunopuheiseksi ja mietelmälliseksi. Totuudessa olkoon hänelle kylliksi
maailmanviisautta. Hän avatkoon rintansa kaikille rehellisille
kysymyksille ja olkoon kaikkien taidetemppujen yläpuolelle kohonnut
taiteilija. Osoita auliisti, kuten pyhimys tekisi, kokemuksesi,
menetelmäsi, välikappaleesi ja keinosi. Kaikki tulijat lausu
tervetulleeksi niitä vapaasti käyttämään. Ja tällä voitokkaalla
auliudella ja lempeällä hyvyydellä opit tuntemaan luontosi korkeimmat
salaisuudet, joita jumalat auttavat sinua palvomaan ja ilmituomaan.

Jos hän siten lujassa luottamuksessa voi voittaa itsensä, on hän
huomaava, että runsas hyvitys virtaa hänen rintaansa hetkistä, jotka
näyttivät esteiden ja tappioiden hetkiltä. Älköön hän huolehtiko
liiaksi kelvottomista seuralaisistaan. Kun hän näkee, miten monista
ajatuksista hän saa kiittää erilaisten hänen ohitseen kulkevien ja
häntä vastaan tulevien ihmisten epämieluisaa vastustusta, niin käsittää
hän helposti, että täysin samanmielisessä seurassa ei sukeutuisi
sanoja, tekoja eikä saavutuksia. Hän on oppiva, ettei ole tärkeää, mitä
hän lukee ja mitä hän tekee. Ajattelijana hänellä on ajattelijan osa
kaikesta. Samoin kuin kauppias ei toimistossaan kysy, onko laivalasti
nahkaa vai barillaa, tarkoittaako liikeasia luottokirjettä vaiko
osakkeiden siirtoa; sillä olkoon kysymys mistä tahansa, tulevat hänen
toimipalkkionsa siitä aikanaan näkyviin, samoin pitää sinun ottaa
oppia hetkestä ja asiasta, asettivatpa sinun tai toisten tarpeet
velvollisuudeksesi keskitetyn tai hajoittavan toimen, pitkäveteisen
kirjan lukemisen tai koneellisen, rajoitetun päivätyön suorittamisen.

Hyvät herrat, olen uskaltanut esittää teille näitä ajatuksia
ajattelijan asemasta ja toivosta, koska uskon, että teistä, jotka nyt
seisotte tämän korkeakoulun kynnyksellä vyötettyinä ja lähtövalmiina
ryhtyäksenne yleisiin tai yksityisiin tehtäviin isänmaassanne, ei
varmaankaan ole surullista ajatella näitä järjen ensimmäisiä
velvollisuuksia, joista harvoin tulette kuulemaan uusien toverienne
huulilta. Te saatte joka päivä kuulla alemman viisauden periaatteita,
te saatte kuulla, että ensimmäinen velvollisuus on hankkia maata,
rahaa, asema ja nimi. »Mikä on se viisaus, jota sinä etsit? Mikä on se
kauneus?» tulevat ihmiset pilkallisesti kysymään. Jos siitä huolimatta
Jumala on kutsunut jonkun teistä tutkimaan totuutta ja kauneutta, niin
ole rohkea, ole luja ja ole tosi. Jos sanot: »Samoin kuin toiset
tekevät, teen minäkin: minä luovun, kaihoisalla mielellä kylläkin,
entisistä näyistäni; minun täytyy elää maan hyvyydestä ja jättää
oppiminen ja runolliset haaveilut sopivampaan aikaan!» -- niin silloin
kuolee ihminen sinussa; silloin katoavat taas kerran taiteen, runouden
ja tieteen idut, niinkuin ne jo tuhansissa ja taas tuhansissa ihmisissä
ovat kuolleet. Tuon valinnan hetki on elämäsi käännekohta; katso että
pysyt hengessä lujana. Tämän aistillisen maailman hallitseva luonne
aiheuttaa sen, että tieteen papeista on suuri puutos; mutta järjen
kutsumus ja oikeus on itse arvioida itsensä eikä antaa sitä toisten
tehdä. Kuuntele puhelua, joka luonnon joka esineestä sinulle virtaa,
tulkitse sitä sydämestä sydämeen ja näytä villiintyneelle maailmalle,
kuinka täydellisen kaunis viisaus on. Tietäessämme edeltäkäsin, että
aikamme ja kansamme yleinen pahe on ylenmääräinen vaativaisuus,
etsikäämme varjoa ja löytäkäämme viisautta laiminlyötyinäkin. Ole
tyytyväinen pieneen valoon, kun se vain on omasi. Tutki tutkimistasi!
Älä anna moitteiden tai imartelujen saattaa itseäsi pois alituisen
koettelemisen tilasta, älä itse laadi opinkappaleita äläkä omaksu
toisten opinkappaleita. Miksi pitäisi sinun luopua oikeudestasi kulkea
totuuden tähtikirkkailla lakeuksilla pellon, talon ja ladon tuottaman
ennenaikaisen hyvän tähden? Totuudellakin on kattonsa, vuoteensa ja
pöytänsä. Pidä huolta siitä, että olet tarpeellinen maailmalle, niin
ihmiskunta antaa sinulle leipää, ellei varastoon pantavaksi, niin
kuitenkin niin paljon, ettei se riistä omistusoikeuttasi kaikkien
ihmisten omaisuuteen, kaikkien ihmisten rakkauteen, taiteeseen,
luontoon ja toivoon.

Te ette pelkää, että minä asetan liian ankaran itsekurin jokaisen
velvollisuudeksi. Älkää kysykö: »Mitä auttaa oppineisuus, joka
järjestelmällisesti vetäytyy kuoreensa?» tai »Kenellä on hyötyä
ajattelijasta, joka kätkee kykynsä ja salaa ajatuksensa odottavalta
maailmalta?» Salaa ajatuksensa! Kätke aurinko ja kuu. Ajatus on pelkkää
valoa ja ilmaisee itsensä maailmankaikkeudelle. Se puhuu, vaikka olisit
mykkä, omalla ihmeellisellä äänellään. Se virtailee esiin teoistasi,
käytöksestäsi ja kasvoistasi. Se tuottaa sinulle ystävyyksiä.
Ylevämielisten sydänten rakkaudella ja toivolla antaa se sinut
totuudelle takeeksi.

Yhtenäisen ja täydellisen luonnon lakien pakosta se on suova kaiken
todellisesti hyvän, jota sielussa on, maan ja taivaan rakastamalle
ajattelijalle.



LEO TOLSTOI.


Leo Tolstoi katsoo yli aikansa.

Hänen katseessaan on etsijän ilme.

Tolstoin elämä oli kahdeksankymmentäkaksi pitkää vuotta. Ei voi siis
sanoa, ettei hänen ollut suotu tarpeeksi etsiä tai ettei hänen
elinikänsä yleensä ehtinyt täyttää niitä toiveita, joihin hänen
elämäntyönsä monessa suhteessa antoi aihetta. Mutta sittenkin hänen
suurin tekonsa täyttymättä jäi, ja hänen etsintänsä mainen päämaali
saavuttamatta. Toisin kuin taistelutantereella isänmaansa puolesta
kaatunut soturi tai polttoroviolla uskonsa edestä kuollut marttyyri,
jotka näyttävät päässeen jäljellejääneille lohdutusta ja vapautusta
tuovaan päämäärään, jäi hän maisessa matkassaan puolitiehen. Ja jos hän
vielä olisi saanut elää edeltämäänsä ja valmistamaansa aikaa, olisi
hänen elämänsä ratkaisu tullut ehkä vielä arvoituksellisemmaksi. Sillä
hänen oma kansansa ei ole häntä lähinnä seuranneena aikana voinut
ymmärtää eikä sisäisesti vastaanottaa sitä korkeata henkistä perintöä,
jonka hän jälkeensä jätti ja joka muodostaa hänen elämänsä ytimen ja
hänen sielunsa suuren saavutuksen.

Siksi Tolstoi katsoo huolekkain silmin yli aikansa etäisempään
tulevaisuuteen, joka koitti vaikeiden etsimisten aukeaman takaa.
Kaikkensa jättäen uskalsi hän lähteä tälle aukeamalle, sillä hän näki
sen takaa rakkauden maan kaupunkeineen häämöttävän. Silloin tuli
kuolema ja katkaisi hänen elämänsä.

Senvuoksi me nyt näemme Tolstoin elämän huippukohdan arvoituksen
tavoin, näemme vertauskuvan hänen etsimisestään ja ihmisen
loppumattomasta etsimisestä yleensä. Tolstoin etsinnän kiihkeyttä
osoittavat hänen sanansa »uhrautumisesta loppuun asti». Ellei voi
uhrautua, ei pidä pettää itseään, on hän sanonut.

Venäjänmaan suuri kirjailija ja maailman merkillinen
kirjailijapersoonallisuus Leo Tolstoi on syntynyt elokuun 28:ntena 1828
Jasnaja Poljana-nimisellä maatilalla Tulan kuvernementissa.
Teoksissaan, etenkin »Lapsuus, poika-ikä ja nuoruus»-nimisessä, on hän
tarkalleen kuvaillut muistojaan äidistään ja isästään. Hän oli
puolentoista vuoden vanha äidin ja yhdeksän vuoden vanha isän
kuollessa, joten kasvatus jäi vieraiden käsiin. Lahjakkaan,
itserakkaan, oikullisen ja herkän pojan kasvatus olikin vaikea tehtävä.
Kaikille pyrkiville nuorukaisille tutut vastakkaisuudet: halu
miellyttää ja voittaa puolelleen kaikki ja kulkea aina etunenässä ja
toisaalta unelmia hälventävä todellisuus, kun ei voi olla kekseliäs ja
kun kasvotkin ovat rumat, ilmenevät Tolstoissa jo aikaisin. Nämä
vastakkaisuudet ja ristiriita saavat kehittyä nuoruusvuosina
äärimmilleen, joten piilemään jäi alituinen mahdollisuus sisäisen
elämän ja mielentilan järkytyksiin.

Tolstoi lukee poika-ikänsä alkavan siitä hetkestä, jolloin hänen
itsetajuntansa heräsi ja hän rupesi pohtimaan kysymyksiä suhteestaan
ympäristöönsä. Matkalla Kasaniin hän huomasi, että maailma on avara ja
että maailmassa on muitakin ihmisiä. Viisitoistavuotiaana hän näet
astui rohkein mielin Kasanin yliopistoon. Luvuissaan hän kuitenkin
epäonnistui. Ulkonaisesti rajut ylioppilasvuodet ja ylpeydessä ilmenevä
suuruuden tavoittelu painoivat syvälle ujoon sydämeen hyvyyden ja
rakkauden janon. Sydämen tuntema yksinäisyys kehitti sairaalloista
herkkyyttä. »Äkkiä loin katseeni päinvastaiselle puolelle toivoen
tuossa paikassa yllättäväni tyhjyyden». Tuleva ajattelija vertaili
tässä olevaa ja ei-olevaa toisiinsa ja tuntien vaistomaisesti suuret
mahdollisuutensa »häpesi alati joka-ainoaa sanaansa ja liikettään»;
kuten nuorukaiset, joille valkenee omanarvontunto ja tulevaisuus,
vaikka he eivät vielä kykene sitä täyttämään, jotka tuntevat korkeat
vaatimukset ja kokoavat voiman täyteytensä ryhtyäkseen niitä
noudattamaan.

Yliopistoluvut eivät ajoittaisista ponnistuksista huolimatta
onnistuneet; siksi hän koetti onnistua tovereittensa keskuudessa
elintavoissaan ja saavuttaa kuviteltuja täydellisyyteen johtavia
ehtoja: »asento ylpeä ja liikkeet mahtavat, katse halveksiva, ei
tervehtinyt ketään luennoilla ja ajoi pois omissa ajoneuvoissaan».
Sisässä kalvava epäilys ja kärsimys.

Nuoruutensa katsoi Tolstoi alkavan hetkestä, jolloin hän
kuusitoistavuotiaana sisimmässään tuli vakuutetuksi tuollaisen
kiiltokuorisen kärsimyselämän onttoudesta, johon liittyi voimakas tunne
paineesta sisästä ulospäin, ja käsitti, että täydellistymisen tulee
tapahtua yksinkertaisen, toimeliaan ja jalostuvan elämän poluilla.
Näissä merkeissä hän aloittaakin nuoruusmietteensä. Vuonna 1847 hän
poistui kotitilalleen, teki epäonnistuneen yrityksen kotitilansa
maaorjien ja talonpoikien kurjan tilan parantamiseksi ja aikoi
tuskastuneena paeta ympäristöstään jo Siperiaankin, mutta lähteekin
sotapalvelukseen Kaukaasiaan.

Kaukaasian majesteetillinen, rikas ja suuripiirteinen luonto ja puhdas
luonnonmukainen elämä raikkaassa vuoristoseudussa oli Tolstoille se
tenhovoima, joka herätti hänen luovan kykynsä ja kuohutti esiin hänen
nuoruutensa muistelmat; täällä kirjoitti hän teokset »Kasakat» ja
»Lapsuus ja poika-ikä». Sotapalvelustaan hän jatkoi Sevastopolissa.
Siellä ottaessaan ensikertalaisen vavahtelevalla mielellä osaa useinkin
hengenvaarallisiin taisteluihin hän oppi sodan ristiaallokossa
ymmärtämään kansanmiestä, hänen alkuperäistä, puhdasta ja kaunista
sielunelämäänsä. Hänen hämmästynyttä sieluaan kosketti elämän
alkuperäinen rohkeus ja suuri välittömyys ja hän kirjoitti
»Sevastopolin kertomukset», joissa vaikuttavin piirroksin esitetään
rauhallisen luonnon ja veriinsä saakka taistelevan ihmisen vastakohta.
Tolstoi oli löytänyt elämisen arvoisia asioita, ne olivat järkyttäneet
hänen suurta sieluaan.

Pietariin saapuessaan vuonna 1855 oli Tolstoi jo täysi kirjailija, ja
hänen ajatuksensa alkoi tehdä työtä ja tutkia elämää. Etsimisen kipinä
alkoi rauhattomasti räiskähdellä. Hän käy kaksikin kertaa ulkomailla
ja tutustuu länsimaiden kasvatusopillisiin aatteisiin, joiden
innostuttamana hän sitten perusti maatilalleen vapaan koulun, johon
lapset saivat tulla ja mennä milloin halusivat ja koetti tässä koulussa
ohjata lasten ajatusmaailmaa luonnollisen ja tehokkaan kehittymisen
tielle. Sen teki hän samalla opettaja-innolla, kuin myöhemmin
sepitteli kansalle kirjoitelmia suurista asioista, käytännöllisestä
elämäntaidosta ja uskonnon perustotuuksista.

Vuodesta 1862 alkaa rauhallisen kotielämän ja tuotteliaan kirjoittamisen
aika. Silloin näet Tolstoi meni naimisiin, tottui maaelämään, sen
toimiin ja alkoi kotoutua kansan keskuuteen. Näissä oloissa syntyivät
suurteokset »Sota ja rauha» v. 1864-69 ja »Anna Karenina» v. 1873-76,
joilla molemmilla on suuri kirjallishistoriallinen arvo ja kirjailijan
oman sielunelämän valaisemisessa suuri sielullinen merkitys. Huomattava
on vielä Tolstoin aateromaani »Ylösnousemus», joka ilmestyi vuonna 1899.
Lukuisia muita kaunokirjallisia teoksia, näytelmiä, novelleja y.m. on
Tolstoi vielä kirjoittanut. Samoin kuin mainituilla suurteoksilla, on
Tolstoin tuotannolla yleensä suuruuden leima, niin sisältöön kuin
laajuuteenkin nähden.

Sitten alkaa Tolstoin yleismaailmallinen henkinen opettajatoimi,
»Maailman omatunto» alkaa puhua yksinkertaisesta ja suuresta elämän
totuudesta; isällisesti muistuttaen, sisällisellä näkemiskyvyllään
herättäen ja profeetallisuudellaan rohkaisten. Paitsi taiteellisia avaa
hän myöskin yhteiskunnallisia ja uskonnollisia näköaloja. Levottoman
etsinnän, vaikeiden epäilysten ja ulkonaisten sekä sisäisten
ristiriitojen seestyessä muodostui hänen vakaumuksensa, luja kuin
valkoinen vuori, jota vastaan kilpistyi samalla lailla yksityisten
pilkka kuin hallituksen salavihan ilmaukset ja »Pyhän Synoodin»
kirkonkiroukset.

Liikasivistyksestä on luovuttava, hän opettaa. On palattava
yksinkertaiseen maalaiselämään tekemään ruumiillista työtä, ja
ratkaisemaan elämän suuria kysymyksiä. Yksilön henkisestä
täydellistyttämisestä seuraa kaiken hyvän saavuttaminen. Silloin ei
enää tarvita yhteiskuntaa eikä minkäänlaista pakkoa. Ihmisen korkein
hyvä on täyttää rakkauden käsky niin juurta jaksain kun hän sen
vaatimukset vain käsittää. Hänen täytyy jakaa koko omaisuutensa
köyhille. Sellaista menettelyä Tolstoi teroittaa kirjoitelmissaan
»Rakastakaa toinen toistanne» ja »Rakkauden vaatimukset», jotka
on suomennettu kokoelmaamme näytteeksi Tolstoin suurista päämääristä
ja näytteeksi kaunokirjailijasta, joka vakuuttavasti ja
yksinkertaisin ottein kirjoittaa uskonnollisista asioista. Nämä
kirjoitelmat osoittavat samalla, mitä kysymyksiä Tolstoi elämänsä
loppupuolella ryhtyi kansantajuisesti esittämään. Valtavasta
kirjailijapersoonallisuudesta kehittyi käytännöllisten elämänkysymysten
ajattelija, kansan opettaja ja uuden ihanteellisen ajan edeltäjä.
Paljon on ympäristöllä osaa hänen kehityksensä kulkuun. Venäjänmaan
suuret räikeät epäkohdat painoivat hänen henkeään kuin jousta.

Juopa todellisen elämän ja suurien sisäisten vaatimusten välillä kasvoi
kasvamistaan. Tolstoi ei voinut elää ympäristössään. Kun hänen ikänsä
alkoi täyttyä ja hän tuli vanhaksi, ei hän enää löytänyt uusia
mahdollisuuksia. Jousen täytyi laueta.

Kahdeksankymmenenkahden vuoden ikäisenä hän lähti kenenkään tietämättä
kotoaan, ikäänkuin olisi tahtonut alkaa elämässään uuden taipaleen.
Sydän valaistuna lähti hän yksinäisyyteen vetäytyäkseen matkalle kohti
tuntematonta päämäärää. Matkalla liittyi häneen toveri, joka saattoi
hänet perille. Tämä toveri, joka huomasi hänen sydämensä liekin ja näki
vanhuksen vaivat, oli kuolema. Koko maailma, joka henkeään pidättäen
odotti tietoa siitä, mihin Tolstoi suuntasi kulkunsa maallisen kotonsa
jätettyään, sai odottamatta kuulla, että hän oli kuollut Astapovon
asemalla lokakuun 21. p:nä 1910.

Vaikka tämä suuri ihminen on siirtynyt ajasta ajattomuuteen, elävät
hänen ajatuksensa kanssamme nykyajassa. Kuinka useat ihmiset Venäjällä
ja muualla nykyisen ajan tuskissa mielellään kysyvät itseltään, mitä
Tolstoilla olisi nykyaikana sanottavaa. Minkä suurenmoisen tilaisuuden
antaisikaan maailmansota jälkiseurauksineen Venäjällä ja muualla
hänelle, suurelle rauhanystävälle ja veljesrakkauden opettajalle, ajan
ja olojen arvosteluun! Mitä suuntaviivoja osoittaisikaan hänen
tietäjänäkemyksensä! Sillä sisäiselle suurelle vapaudelle ja yksilön
korkealle siveelliselle kehitykselle ja rakkauden kaikkivoimaiselle,
ankaralle opille ei ole löytynyt vielä hänen maassaan näkyväistä
kalliota, jolle niistä olisi voinut rakennuksen rakentaa. Ja hänen
kansansa sivistyselämän perustuksia ei ole vielä luotu; matalasti
käsitetty vapaus on päinvastoin osaksi turmellut sivistyksen luontaiset
juuret kansansydämessä. Kuvastaisivatko hänen silmänsä enemmän huolta,
jaksaisiko hänen sydämensä lämpö yhä nousta ja kantaisiko hänen
katseensa yli laajan maan? Kysymme sitä, mutta kysymyksemme lienee
turha, sillä hänen vastauksensa olisi arvatenkin kuitenkin toinen, kuin
mihin päättelymme vie. Hän ehkä sanoisi: jättäkää nämä kysymykset,
irtautukaa ajan katsantokannoista, katsokaa olevia oloja iäisyyden
perusvoimien kannalta, rakkauden valossa.

Kun katsomme hänen kuvaansa, noita tuttuja kasvonpiirteitä, eikö juuri
tuo huoli hänen kansansa ja kansojen kohtaloista ja koettelemuksista
kuvastu niissä? Varmaan sisältyy nykyaika ja osa tulevaisuutta siihen.
Lisääkö se meidän huoltamme tuo murheen häivä? Ei, se vapauttaa ja
rohkaisee.

Tolstoin elämänkuvista saamme kaikki ne hyvät vaikutelmat, joita
kosketus suurmiehiin antaa. Hänen etsintänsä on suurta ja sen kaikki
mittasuhteet ovat suuria sisästä lähtien ja avartuen sovellutukseksi
laajaan ympäristöön. Kun seuraamme hänen kehitystään, ymmärrämme hänen
yksinkertaiset sanansa hänen kirjoitelmissaan. Hänen ei ole ollut
helppo tulla näihin sanoihin. Niissä on jälkiä pitkästä etsinnän
taipaleesta ja niillä on oikeus jatkaa matkaansa tulevaisuuteen. Niissä
on sellaista, joka koskettaa meitä senkin ohella, mikä niissä tuntuu
meistä vieraalta. On jotakin korkeampaa jokaisessa ihmisessä, kuin se
mitä hän saa sanotuksi. Sen saamme todeta, kun katsomme Tolstoin
ajatusrakennelmien vajavaisuutta hänen elämänsä taustaa vasten.

Tolstoin sanat koskettavat monissa ihmisissä yksinkertaisen suuruuden,
rehellisyyden, veljesrakkauden ehdottomien vaatimusten kieliä. Tolstoin
yleismaailmallisuuden voimme maantieteellisesti määritellä, kun otamme
käteemme maapallon.

Rakkaus on sen maan nimi, jonka ranta näkyi etäisestä tulevaisuudesta
Tolstoin silmään ja jota kohti hän lähti vaeltamaan elämänsä uudessa
nuoruudessa jättäen kaikki, mistä olisi mielestämme ollut apua
rannattomalla ajan aavikolla. Rakkautta etsimään hän lähti.



Rakastakaa toinen toistanne.[44]


Minun tekee mieleni jäähyväisiksi (minun iässäni ihmisten tapaaminen
aina merkitsee hyvästijättöä) lyhyesti lausua teille käsitykseni siitä,
kuinka ihmisten tulee elää, ett'ei elämämme olisi paha ja murheellinen,
jommoinen se nyt on useimmista ihmisistä, vaan Jumalan ja kaikkien
meidän toivomusten mukainen, nimittäin iloinen ja onnellinen, jommoisen
sen tuleekin olla.

On vain kysymys siitä, kuinka ihminen käsittää elämänsä. Jos käsittää
elämän niin, että tämä elämä sykkii minulla, Juholla, Pekalla ja
Marialla, vain ruumiissa ja että elämän koko tarkoitus on hankkia niin
viljalti kuin suinkin kaikenlaisia iloja, nautintoja ja menestystä
tälle omalle minälle, Juholle, Pekalle ja Marialle, niin muodostuu
elämä aina ja kaikille onnettomaksi ja katkeraksi.

Onnettomaksi ja katkeraksi tulee elämä sentähden, että kaikkea sitä,
mitä yksi ihminen mielii itselleen, mielivät kaikki muutkin. Ja kun
jokainen tahtoo itselleen kaikkea hyvää niin paljon kuin suinkin ja kun
tämä samainen hyvä on hyvää kaikista näistä ihmisistä, niin ei tätä
hyvää koskaan riitä kaikille. Ja sentähden, kun ihmiset elävät kukin
itseään varten, he eivät voi olla ottamatta toinen toiseltaan sekä
taistelematta ja vihoittelematta keskenään, mistä heidän elämänsä ei
tule onnelliseksi. Vaikkapa ihmiset aika ajoittain saavatkin mitä
haluavat, niin ei se koskaan tunnu riittävän heille, ja he koettavat
hankkia itselleen yhä enemmän ja enemmän ja sitäpaitsi he vielä
pelkäävät, että heiltä otetaan pois se, mitä he ovat saaneet hankituksi
ja kadehtivat niitä, jotka ovat saaneet sellaista, mitä heillä ei ole.

Jos siis ihmiset käsittävät elämän vain ruumiissa olevaksi, ei
sellaisten ihmisten elämä voi olla tulematta onnettomaksi. Sellainen se
onkin nyt kaikista näin ajattelevista ihmisistä. Mutta sellainen,
nimittäin onneton, elämä ei saisi olla. Elämä on annettu meille
onneksemme ja sellaiseksi me kaikki käsitämme elämän. Jotta nyt elämä
olisi sellainen, täytyy ihmisten oivaltaa, että tämä meidän nykyinen
elämämme ei toki perustu ruumiiseemme, vaan siihen henkeen, joka
ruumiissamme asuu, ja että onnemme ei vaadi, että olemme mieliksi sille
ja teemme sitä, mitä ruumis tahtoo, vaan mitä tämä sama henki tahtoo,
joka asuu meissä samoin kuin kaikissa muissakin ihmisissä. Tämä henki
se sitten halajaa itselleen, hengelle, onnea. Ja koska tämä henki on
sama kaikissa ihmisissä, tahtoo se myös onnea kaikille ihmisille. Onnen
toivominen kaikille ihmisille merkitsee ihmisten rakastamista. Eipä
kukaan eikä mikään saata estää rakastamasta ihmisiä ja kuta enemmän
ihminen rakastaa, sitä vapaammaksi ja riemukkaammaksi käy hänen
elämänsä.

On siis niin, ettei ihminen kaikista ponnistuksistaan huolimatta
koskaan kykene täysin noudattamaan ruumiin mieltä, sen tähden, ettei
aina voi hankkia kaikkea sitä, mitä ruumis tarvitsee, tai jos voisi sen
tehdä, niin täytyisi sitä varten taistella toisia vastaan. Sielun
tarpeet taas ihminen voi aina täyttää, sillä sielu tarvitsee vain
rakkautta eikä rakkauden takia tarvitse taistella ketään vastaan;
ihminen ei ainoastaan pääse taistelemasta toisia vastaan, vaan
päinvastoin, kuta enemmän rakastaa, sitä lähemmäksi tulee toisia
ihmisiä. Rakkautta näet ei voi mikään estää, ja kuta enemmän jokainen
ihminen rakastaa, sitä vapaammaksi ja iloisemmaksi hän itse tulee ja
tekee toisetkin vapaiksi ja iloisiksi.

Tämän nimittäin, rakkaat veljet, olen tahtonut sanoa teille
jäähyväisiksi, tämän, jota kaikki pyhät ja älykkäät ihmiset ja Kristus
sekä kaikki maailman viisaat ovat opettaneet teille, nimittäin että
elämämme onnettomuus johtuu meistä itsestämme, että se voima, joka
lähetti meidät elämään ja jota nimitämme Jumalaksi, ei lähettänyt meitä
kärsimään, vaan omistamaan juuri sitä onnea, jota me kaikki kaipaamme,
ja että emme tätä meille aiottua onnea saa suinkaan silloin, kun
käsitämme elämän toisin kuin pitäisi, emmekä tee tehtäväämme.

Nyt me syytämme sitä, että elämämme on huonosti järjestetty emmekä
ajattele, ettei elämämme ole huonosti järjestetty, vaan me emme tee
sitä, mitä pitäisi tehdä. Mutta se on aivan sama kuin jos juomari
sanoisi, että hänestä on tullut juoppo siksi, että on perustettu niin
paljon ravintoloita ja kapakoita, vaikka paljon ravintoloita ja
kapakoita on perustettu juuri siksi, että on paljon sellaisia
juomareita kuin hän.

Elämä on annettu ihmisille heidän onnekseen, kun he vain osaisivat
käyttää sitä niin kuin sitä tulisi käyttää. Kunpa eivät ihmiset eläisi
kadehtien toinen toistaan, vaan rakastaen, niin olisi elämä kaikista
herkeämätöntä onnekkuutta.

Nyt teroitetaan kaikilta tahoilta vain yhtä ainoata seikkaa: elämämme
on, sanotaan, paha ja onneton siksi, että se on huonosti järjestetty,
-- käykäämme ja muuttakaamme huono järjestys hyväksi, niin tulee
elämämme hyväksi.

Rakkaat veljet, älkää uskoko tätä, älkää uskoko sitä, että siitä tai
siitä järjestelystä elämänne voi tulla huonommaksi tai paremmaksi.
Puhumattakaan siitä, että kaikki parempaa elämänjärjestystä
suunnittelevat ihmiset ovat erimielisiä ja kiistelevät keskenään:
toiset ehdottavat toista järjestelyä pitäen sitä parempana ja toiset
taas sanovat sitä järjestelyä kaikkein huonoimmaksi ja että hyvä on
vain se, mitä he itse ehdottavat ja jotkut vielä tuomitsevat tämänkin
kelpaamattomaksi ja suosittelevat omaa ehdotustaan parhaimpana. Entä
vaikkapa keksittäisiinkin sellainen järjestely, joka yksimielisesti
tunnustettaisiin parhaaksi, niin mitähän olisi silloin tehtävä,
ennenkuin ihmiset rupeaisivat elämään tämän järjestelyn mukaan ja
kuinka tämä hyvä järjestely sitten olisi säilytettävissä, kun ihmiset
tahtovat elää huonosti ja ovat siihen tottuneet? Mutta siihen, että me
nyt tahdomme elää huonosti ja olemme sellaiseen elämäntapaan tottuneet,
meillä ei ole halua kajota, ja me elämme edelleen konnamaisesti sanoen,
että alamme elää hyvin vasta silloin, kun elämä järjestetään
paremmaksi. Mutta kuinka käy hyvän järjestelyn, kun ihmiset ovat
pahoja?

Vaikka löytyisikin jokin paras elämänjärjestely, täytyy siis ihmisten
tulla paremmiksi, ennenkuin sitä voidaan toteuttaa. Mutta teille
lupaillaan hyvää elämää vasta sen jälkeen kuin te nykyisen huonon
elämänne lisäksi olette vielä taistelleet ihmisiä vastaan ja tehneet
heille väkivaltaa, vieläpä tappaneetkin heitä saadaksenne toteutetuksi
tämän hyvän järjestelyn, s.o. teille lupaillaan hyvää elämää vasta
sitten, kun te itse olette tulleet pahemmiksi kuin nyt olette.

Älkää uskoko, älkää uskoko sitä, rakkaat veljet! On olemassa vain yksi
ainoa keino elämän parantamiseksi: ihmisten itsensä on tultava
paremmiksi. Ja kun ihmiset tulevat paremmiksi, järjestyy itsestään se
elämä, jonka tulee vallita hyvien ihmisten kesken.[45]

Ei teidän eikä muidenkaan ihmisten pelastus voi mitenkään perustua
synnilliseen ja väkivaltaiseen elämänjärjestelyyn, vaan oman sielunne
muodosteluun. Vain siten, tällä sielun muodostelulla, saavuttaa
jokainen ihminen sekä itselleen että toisille ihmisille suurimman onnen
ja parhaimmat elämänehdot, mitä ihmiset koskaan voivat toivoa. Tosi
onni, se jota jokainen ihmissydän etsii, ei ole varattu meille missään
väkivallan kannattamassa tulevaisuuden elämänjärjestelyssä, vaan
rakkauden nyt heti meille kaikille kaikkialla, jokaisella elämän,
vieläpä kuolemankin hetkellä tarjoamassa elämänjärjestelyssä.

Se onni on annettu meille ammoisista ajoista, mutta ihmiset eivät ole
ymmärtäneet sitä eivätkä ole ottaneet sitä vastaan. Nyt on koittanut se
aika, jolloin emme enää voi olla sitä omaksumatta -- emme voi olla
omaksumatta ensiksikin siksi, että elämämme mielettömyys ja sen
kärsimykset ovat johtaneet siihen, että tämä meidän elämämme alkaa
tuntua meistä sietämättömän tuskalliselta. Toiseksi siksi, että eteemme
avautumistaan avautuva Kristuksen todellinen oppi on käynyt nyt niin
selkeäksi, ettemme enää voi olla sitä tunnustamatta ja vastaanottamatta
löytääksemme pelastuksen. Pelastuksemme on vain sen varassa,
tunnustammeko, että todellinen elämämme ei ole ruumiissamme, vaan
meissä asuvassa Jumalan hengessä ja että sentähden kaikki ponnistukset
jotka aikaisemmin olemme panneet ruumiillisen elämämme, niin yksityisen
kuin yhteisen, parantamiseen, me voimme ja meidän täytyy suunnata tämän
ainoan ihmiselle tarpeellisen ja tärkeän seikan hyväksi, sen hyväksi
nimittäin, että jokainen itsessään kasvattaisi ja voimistuttaisi
rakkautta ei vain meitä rakastavia kohtaan, vaan Kristuksen sanojen
mukaan kaikkia ihmisiä kohtaan ja eritoten meille vieraita ja meitä
vihaavia ihmisiä kohtaan.

Elämämme on nyt tästä niin kaukana, että kaikkien ponnistusten
suuntaaminen monista maallisia asioita tarkoittavista huolista tähän
yhteen näkymättömään ja meille outoon asiaan -- rakkauteen kaikkia
ihmisiä kohtaan -- ensi silmäyksellä näyttää mahdottomalta.

Mutta se vain näyttää siltä: rakkaus kaikkia ihmisiä ja meitä vihaavia
kohtaan on paljon ominaisempaa ihmissielulle kuin taistelu lähimmäisiä
vastaan ja heidän vihaaminen. Muutos elämäntarkoituksen käsittämisessä
on meidän aikanamme täysin mahdollinen, mutta mikä on mahdotonta, se on
juuri sellainen kaikkien kaikkia vastaan katkeroituneen elämän
jatkaminen, jota me nyt elämme. Tämä muutos on siis mahdollinen ja se
yksin voikin kirvoittaa ihmiset niistä vaivoista, jotka heitä
rasittavat, ja siksi täytyy tämän muutoksen ennemmin tai myöhemmin
tapahtua.

Rakkaat veljet, miksi, mitä varten te kiusaatte itseänne? Muistakaa
toki, että teille on edeltäkäsin varattu mitä ihanin onni, ja ottakaa
se! Kaikki on teissä itsessänne! Se on niin helppoa, niin
yksinkertaista ja niin iloista.

Mutta kärsivät, köyhät ja sorretut ihmiset sanovat ehkä: »Niin, se
lienee hyvä rikkaille ja vallanpitäjille; helppo on rikkaitten ja
vallanpitäjien rakastaa vihollisiaan, kun nämä viholliset ovat heidän
vallassaan. Mutta se on vaikeaa meille, kärsiville ja sorretuille.»
Mutta se ei ole totta. Rakkaat veljet, elämänkäsityksen muuttaminen on
yhtä tarpeellinen vallanpitäjille ja rikkaille kuin vallanalaisille ja
köyhille. Ja vallanalaisille ja köyhille se on helpompaa kuin
rikkaille. Vallanalaisten ja köyhien tarvitsee vain asemaansa
muuttamatta olla tekemättä rakkauden vastaisia tekoja ja myöskin olla
ottamatta osaa näihin tekoihin mikäli ne ovat väkivallan töitä, niin
koko tämä rakkaudelle vihamielinen järjestelmä kukistuu itsestään.
Vallanpitäjien taas on paljon vaikeampi vastaanottaa ja noudattaa
rakkauden oppia. Voidakseen noudattaa sitä heidän täytyy kieltäytyä
rahan ja rikkauden houkutuksista, jotka hallitsevat heitä; ja se on
heille vaikeaa; köyhien ja vallanalaisten taas tulee vain pidättäytyä
uusista väkivaltaisuuksista, ja mikä on tärkeintä, olla ottamatta osaa
vanhaan.

Samoin kuin ihminen, kasvaa ihmiskuntakin. Rakkauden tietoisuus on
kasvanut, kasvaa siinä ja on meidän aikanamme saavuttanut sellaisen
kasvun, ettemme voi olla huomaamatta, että sen täytyy pelastaa meidät
ja tulla elämämme pohjaksi. Onhan kaikki se mitä nyt tapahtuu,
väkivaltaisen, ilkeän ja rakkaudettoman elämän kuolinkamppailua.

Ei nyt enää voi jäädä kenellekään epäselväksi, että kaikki nämä
taistelut, kaikki tämä viha, kaikki nämä väkivaltaiset järjestelmät,
kaikki tämä on järjetöntä, vain yltymistään yltyviin onnettomuuksiin
johtavaa harhaa. Eikä voi jäädä epäselväksi, että ainoa, yksinkertaisin
ja helpoin pelastus kaikesta tästä on tietoisuus kaikkien ihmisten
elämän alkuperusteesta -- rakkaudesta -- tästä perusteesta, joka
välttämättömästi ilman vähintäkään ponnistusta, muuttaa suurimman pahan
suurimmaksi onneksi.

Perintätaru kertoo, että apostoli Johannes saavutettuaan korkean iän
oli kokonaan yhden ainoan tunteen vallassa ja ilmaisi sen aina vain
näillä sanoilla: »Lapset, rakastakaa toinen toistanne». Näin ilmaisi
ajatuksensa vanhuus, s.o. määrättyyn elämän rajaan eläneen yhden
ihmisen elämä. Aivan samoin täytyy ihmiskunnan elämän määrättyyn rajaan
ehtineenä lausua perussisältönsä julki.

Onhan tämä niin yksinkertaista ja niin selvää: sinä elät, s.o. olet
syntynyt, kasvat, miehistyt, vanhenet ja tuossa tuokiossa kuolet
Tokkopa elämäsi päämäärä voi olla sinussa? -- Varmaankaan el. Mitä tämä
tämmöinen on -- kysyy silloin ihminen itseltään, -- mikä minä olen? Ja
siihen on vain yks? vastaus: minä olen jonkinlainen rakastava -- kuten
ensi alussa näyttää, -- todellisuudessa kuitenkin vain itseään
rakastava olento, mutta kun elää hiukan ja miettii hiukan, käy ilmi,
ettei saa eikä kannata rakastaa itseään, elämän kautta kulkevaa ja
kuolevaa olentoa. Tunnen, että minun täytyy rakastaa ja rakastan
itseäni. Mutta rakastaessani itseäni en voi olla tuntematta, että
rakkauteni kohde ei ansaitse rakkauttani; mutta rakastamatta en voi
olla. Rakkaudessa on elämä. Mikä neuvoksi? Rakastaako toisia, läheisiä,
ystäviä ja niitä, jotka rakastavat? Alussa näyttää se tyydyttävän
rakkauden tarvetta, mutta kaikki nämä ihmiset ovat ensinnäkin
epätäydellisiä ja toiseksi muuttuvat ja ennen kaikkea kuolevat. Ketä
sitten rakastaa? Ja siihen on olemassa vain yksi vastaus: rakastaa
kaikkia, rakastaa rakkauden alkulähdettä, rakastaa rakkautta ja
rakastaa Jumalaa. Ei rakastaa sen takia, jota rakastaa eikä oman
itsensä takia, vaan rakkauden takia. Mikäli ymmärretään tämä, sikäli
häviää heti kaikki paha ihmiselämästä ja sen tarkoitus tulee selkeäksi
ja iloiseksi.

»Niin, kyllä se olisi hyvä. Sen parempaa ei voi ajatella,» -- sanovat
ihmiset. »Hyvä olisi rakastaa ja elää rakkautta varten, jos kaikki
eläisivät niin. Mutta kun minä elän rakkautta varten ja annan pois
kaikkeni toisille, mutta toiset elävät itseään ja ruumistaan varten,
niin miten käy minun, eikä vain minun, vaan perheeni ja niiden, joita
rakastan voimatta olla rakastamatta? Kauan aikaa on jo lakkaamatta
puhuttu rakkaudesta, mutta kukaan ei ole ruvennut noudattamaan sitä.
Eikä sitä voikaan noudattaa. Elämän voi uhrata rakkaudelle vain
silloin, kun kaikki ihmiset yhdellä kertaa jonkin ihmeen kautta
muuttavat maailmallisen, ruumiillisen elämän henkiseksi ja jumaliseksi.
Mutta sitä ihmettä ei tapahdu ja siksi on tämä kaikki vain sanoja eikä
töitä.» Niin puhuvat ihmiset rauhoittaen itseään valheellisessa ja
totutussa elämässään. He puhuvat niin, mutta sielunsa syvyydessä he
tuntevat, etteivät he ole oikeassa. He tietävät, että nämä päätelmät
ovat vääriä. Ne ovat vääriä siksi, että vain maailmallisen,
ruumiillisen elämän edut vaativat kaikkia ihmisiä yhtä aikaa muuttamaan
elämänsä; mutta niin ei ole henkisen elämän laita: rakkauden ja
rakkauden Jumalaan ja ihmisiin. Rakkaus ei suo ihmiselle onnea
seurauksissaan, vaan itsessään, rakkaudessa, se antaa hänelle onnea
täydelleen riippumatta siitä kuinka toiset ihmiset menettelevät ja mitä
yleensä ulkonaisessa maailmassa tapahtuu. Rakkaus suo onnea siten, että
ihminen rakastaessaan liittyy Jumalaan ja mitään halajamatta itselleen
tahtoo lisäksi antaa pois kaiken omaisuutensa ja elämänsä toisille, ja
tässä antaumuksessa Jumalalle löytää onnen. Ja siksi se, mitä muut
ihmiset tekevät ja mitä maailmassa tapahtuu, ei voi laisinkaan
vaikuttaa hänen menettelyynsä. Rakastaminen on Jumalalle antautumista
ja Jumalan tahdon täyttämistä. Mutta Jumala on rakkaus ja tahtoo
kaikkien parasta eikä sentähden voi tahtoa sitä, että ihminen joutuu
perikatoon täyttäessään Hänen lakiansa.

Vaikka rakastava ihminen olisikin yksin rakkaudettomien ihmisten
keskellä, ei hän kuitenkaan joutuisi hukkaan. Ja vaikkapa hän
menehtyisi ihmisten keskellä, kuten Kristus ristillä, niin olisi hänen
kuolemansakin sekä iloinen hänelle itselleen että merkityksellinen
muille eikä suinkaan epätoivoinen ja arvoton, jommoinen on maailman
ihmisten kuolema.

Niin ollen veruke, etten antaudu rakkaudelle siksi, että jään yksin,
kun eivät kaikki tee samoin, on sekä väärä että paha. Se on aivan sama,
kuin että ihminen, jonka pitää tehdä työtä elättääkseen itseään ja
lapsiaan, olisi ryhtymättä työhön siksi, etteivät muut tee työtä.

Niin, rakkaat veljet, käyttäkäämme elämämme rakkauden kartuttamiseen
itsessämme ja sallikaamme maailman kulkea, niinkuin se tahtoo, s.o.
niinkuin sen on ylhäältä määrätty. Kun menettelette siten, niin, --
uskoo minua, -- silloin saavutamme suurimman onnen itsellemme ja teemme
kaiken sen hyvän ihmisille, mitä suinkin voimme tehdä.

Onhan tämä niin yksinkertaista, niin helppoa ja niin iloista. Rakasta
vain jokaista ihmistä äläkä rakasta vain niitä, jotka rakastavat, vaan
kaikkia ihmisiä, erittäinkin vihollisiasi, kuten Kristus on opettanut,
niin on elämä loppumatonta iloa, ja kaikki kysymykset, joita
harhaantuneet ihmiset turhaan koettavat väkivallalla ratkaista, eivät
ainoastaan tule ratkaistuiksi, vaan myöskin katoavat. »Ja me tiedämme
siirtyneemme kuolemasta elämään, jos rakastamme veljiämme. Joka ei
rakasta veljeään, hänellä ei ole iäistä elämää. Vain veljeään
rakastavalla on iäinen elämä, joka asuu hänessä.»

Vielä yksi sana, rakkaat veljet.

Yhdestäkään asiasta ei voi tietää, onko se hyvä vai paha, ennenkuin on
koettanut toteuttaa sitä elämässä. Jos maanviljelijälle sanotaan, että
on hyvä kylvää ruis riveihin, tai mehiläishoitajalle, että on hyvä
kehystää kennot, niin järkevä maanviljelijä ja mehiläishoitaja
saadakseen täyden varmuuden siitä, onko totta, mitä heille sanotaan,
tekee kokeen ja seuraa tai on seuraamatta tehtyjä ehdotuksia, sen
mukaan, mihin tulokseen koe on johtanut.

Sama pitää paikkansa kaikissa elämän asioissa. Saadaksenne täyden
varmuuden siitä, missä määrin rakkauden opit ovat sovellutettavissa
elämään, on teidän koetettava niitä toteuttaa.

Koettakaa: ottakaa määrättynä aikana seurataksenne kaikessa rakkauden
vaatimuksia: elääksenne niin, että kaikissa asioissa ennen muuta
muistatte, ettette suhteissanne kaikenlaisiin ihmisiin, varkaaseen,
juomariin ja raakaan päällysmieheen tai alustalaiseen, poikkea
rakkaudesta, s.o. ollessanne hänen kanssaan tekemisissä muistatte sitä,
mitä hän tarvitsee, ettekä itseänne. Ja siten elettyänne asettamanne
määräajan, kysykää itseltänne: oliko teidän raskasta ja turmelitteko
vai paransitteko omaa elämäänne, ja katsoen siihen, mitä kokemus teille
osoittaa, päättäkää vihdoin, onko totta, että rakkauden täyttäminen
antaa elämässä onnea vai onko se vain tyhjää puhetta. Koetelkaa tätä,
yrittäkää sen asemesta, että kostaisitte loukkaajalle pahan pahalla,
sen sijaan, että tuomitsisitte takanapäin ihmistä, joka elää huonosti
j.n.e. -- yrittäkää sen sijaan vastata pahaan hyvällä, olla
sanomatta mitään pahaa ihmisestä, olla kohtelematta raa'asti edes
luontokappaletta, koiraa, vaan hyvästi ja hellyydellä. Eläkää niin
päivä, kaksi tai enemmänkin (kokeen vuoksi) ja verratkaa henkistä
tilaanne tänä aikana siihen, millainen se oli sitä ennen. Koetelkaa
tätä, niin saatte nähdä, kuinka synkkä, vihainen ja raskas
mielentilanne vaihtuu valoisaksi, iloiseksi ja riemukkaaksi. Ja eläkää
niin toinenkin ja kolmas viikko, niin saatte nähdä, kuinka sielunne ilo
yhä kasvamistaan kasvaa, ja pyrintönne herkeävät käymästä ristiin ja
alkavat päinvastoin yhä enemmän ja enemmän menestyä. Koetelkaa toki
tätä, rakkaat veljet, niin saatte nähdä, että oppi rakkaudesta -- ei
ole sanoja, vaan tehtävä, läheisimmistä läheisin, kaikille ymmärrettävä
ja tarpeellinen tehtävä.



Rakkauden vaatimukset.


Kuvitelkaamme mielessämme rikkaaseen säätyluokkaan kuuluvia ihmisiä,
miestä ja naista, -- aviomiestä, vaimoa, veljeä, sisarta, isää,
tytärtä, äitiä tai poikaa, -- jotka selkeästi käsittävät ylellisen ja
joutilaan elämän synnit keskellä köyhää ja työstä rasittunutta kansaa
ja lähtevät pois kaupungista, vapautuvat yltäkylläisyydestään antamalla
omaisuutensa jollekin tai jollakin muulla tavalla; jättävät itselleen
paperirahaa esimerkiksi 150 ruplaa vuodessa kahta henkeä varten, taikka
eivät jätä mitään, vaan ansaitsevat sen jollakin käsityöllä, --
esimerkiksi posliininmaalauksella tai kääntämällä hyviä kirjoja, -- ja
asuvat maalla keskellä salokylää vuokrattuaan tai ostettuaan itselleen
mökin, muokkaavat omin käsin puutarhansa ja vihannesmaansa, hoitavat
mehiläisiä ja kaiken sen ohella antavat apua kyläläisille,
lääkärinapua, mikäli he siihen pystyvät, ja sivistyksellistä apua, --
opettavat lapsia ja kirjoittavat kirjeitä, anomuksia y.m.s.

Eikö tunnu siltä, että tuollainen elämä on parasta, mitä ajatella voi?
Mutta tämä elämä tulee hyvin pian ilottomaksi, jos nämä ihmiset ovat
vilpittömiä eivätkä teeskentele ja valehtele. Jos näet nämä ihmiset
ovat kieltäytyneet kaikista eduista ja iloista, elämän kaunistuksista,
joita kaupunki ja rahat heille tarjosivat, näin ovat he tehneet sen
vain siksi, että he tunnustavat ihmiset veljikseen ja yhdenarvoisiksi
Isän edessä, -- ei yhdenarvoisiksi kykyjen ja ansioiden perusteella, --
jos niin tahdotte, -- vaan yhdenarvoisiksi oikeuksissaan elämään ja
kaikkeen, mitä se voi antaa heille.

Jos on mahdollista epäillä ihmisten yhdenvertaisuutta, kun
tarkastelemme täysi-ikäisiä, joilla kullakin on oma menneisyytensä,
niin ei tätä epäilystä enää voi syntyä kun katselemme lapsia. Miksi
toinen lapsi saa osakseen kaiken huolenpidon ja kaiken tiedon tarjoaman
avun ruumiillisen ja henkisen kehityksensä hyväksi, mutta tästä
toisesta ihastuttavasta lapsesta, jolla on samat, vieläpä paremmatkin
toiveet, tulee riisitautinen, suvustaan huonontunut ja riittämättömästä
maidosta kokoon näivettynyt kääpiö, joka jää lukutaidottomaksi,
villiksi ja taikauskon kahlehtimaksi olennoksi ja kelpaa vain raa'aksi
työvoimaksi?

Jos näet nämä ihmiset ovat lähteneet pois kaupungista ja asettuneet
elämään sellaisiin oloihin, joissa he nyt elävät maalla, niin johtuu se
siitä, että he eivät usko sanoissa, vaan tositeossa ihmisten veljeyteen
ja tahtovat, jollei juuri saada sen toteutetuksi, niin ainakin koettaa
toteuttaa sitä omassa elämässään. Ja tämä toteuttamisyritys se on
saattava, jos he vain ovat vilpittömiä, -- heidät kauheaan,
auttamattomaan tilaan.

Nuoruudesta pitäen he ovat tottuneet järjestykseen, mukavuuteen ja
etenkin puhtauteen. Nyt he ovat muuttaneet maalle. Vuokrattuaan tai
ostettuaan mökin he ovat puhdistaneet sen syöpäläisistä, ehkäpä vielä
itse verhonneet sen tapeteilla, tuoneet mukanaan loput huonekaluista,
ei ylellisiä, vain tarpeelliset: rautasängyn, kaapin ja
kirjoituspöydän. Ja siinä he sitten elävät. Ensin kansa vieroksuu heitä
odottaen samoin kuin kaikilta rikkailla etuoikeuksiensa väkivaltaista
rajoittamista eikä senvuoksi saavu heidän luokseen pyyntöineen ja
vaatimuksineen. Mutta sitten vähitellen selviää uusien asukasten
mieliala; he itse tarjoavat ilmaista apuaan, ja rohkeimmat ja
häikäilemättömimmät kansasta tulevat kokemuksesta tietämään, että nämä
uudet ihmiset eivät kiellä mitään ja että heidän läheisyydessään voi
hyötyä.

Ja silloin alkaa kaikenkaltaisten vaatimusten esittäminen; ne kasvavat
kasvamistaan.

Alkaa pyyteleminen; alkaa myöskin kuulua luonnollisia vaatimuksia
päästä jakamaan sitä, mikä heillä on liikaa toisiin verrattuna; eikä
vain vaatimuksia, vaan maalle asettuneet ihmiset itse, kun ovat aina
läheisessä vuorovaikutuksessa kansan kanssa, alkavat tuntea pakottavaa
tarvetta saada luovuttaa pois yltäkyllästään sinne, missä on
äärimmäinen hätä. Mutta ei sillä hyvä, että he tuntevat tarvetta saada
luovuttaa pois yltäkyllästään sen verran, että heille jää se mitä
täytyy olla kaikilla, s.o. keskimäärällä, -- kun tämä keskimäärä, -- se
mitä täytyy olla kaikilla, -- ei ole millään tavalla määritelty,
eivätkä he voi pysähtyä, kun heidän ympärillään aina vallitsee vihlova
hätä ja heillä on yltäkyllin tämän hädän rinnalla. Voi tuntua siltä,
että täytyy pidättää itselleen lasi maitoa: mutta Kaisalla on kaksi
lasta: rintalapsi, joka ei saa maitoa äidin rinnasta ja kaksivuotinen
pienokainen, joka alkaa potea keuhkotautia. Saattaa tuntua siltä, että
tyyny ja peite on jätettävä, jotta voisi totuttuun tapaan nukahtaa
työpäivän päätyttyä, mutta sairas makaa siinä täinen takki päänsä alla
ja värisee yöllä vilusta vedettyään peitteeksi hurstivaatteen. Saattaa
tuntua siltä, että pitää jättää itselleen teetä ja ruokaa, mutta se
pitääkin antaa pyhiinvaeltajille, terveytensä menettäneille ja
vanhoille ihmisille. Tuntuu siltä, että voi ainakin siisteyden
säilyttää kodissaan, mutta tuli kerran kerjäläispoikia ja heille
valmistettiin yösija ja he toivat muassaan täitä.

Ei saa pysähtyä, ja missä sitä voi pysähtyä?

Vain ne, jotka eivät ollenkaan tunne ihmisten veljeyden velvoittavaa
tietoisuutta, jonka takia nämä ihmiset tulivat maalle, tai jotka ovat
tottuneet valehtelemaan niin, etteivät osaa erottaa valhetta
totuudesta, voivat sanoa, että on olemassa raja, johon voi ja täytyy
pysähtyä. Siitä juuri on kysymys, ettei tätä rajaa ollenkaan ole
olemassa, että tunne, jonka nimessä tämä kaikki tapahtuu, on sellainen,
ettei sillä ole rajaa, ja että jos sillä on raja, niin se merkitsee
vain sitä, että tätä tunnetta ei ollenkaan ollut olemassa, vaan että se
oli vain teeskentelyä.

Kuvittelen mielessäni jatkuvasti näitä ihmisiä. He ovat koko päivän
tehneet työtä, ovat palanneet kotiin, heillä ei ole enää sänkyä eikä
tyynyä, he nukkuvat oljilla, jotka ovat saaneet hankituksi ja ovat
juuri syötyään vähän leipää käyneet levolle. On syksy ja sataa
lumiräntää. Ovelle kolkutetaan. Voivatko he olla avaamatta? Sisään
astuu läpimärkä, kuumetautinen ihminen. Mikä neuvoksi? Laskeako hänet
kuiville oljille? Kuivia olkia ei ole enää varastossa. Ja nyt pitää
joko ajaa sairas tiehensä tai sijoittaa hänet märkänä paljaalle
lattialle tai sitten luovuttaa hänelle omat oljet ja itse käydä levolle
hänen kanssaan, sentähden, että jossakin täytyy nukkua. Mutta siihen se
ei vielä lopu: tulee mies, jonka tiedätte juomariksi ja irstailijaksi,
jota te useita kertoja olette auttaneet ja joka aina on juonut suuhunsa
sen, mitä olette antaneet, tulee nyt leuat vavahdellen ja pyytää kolmea
ruplaa, sillä hän on sen suuruisen summan varastanut ja juonut, niin
että hänet teljetään vankilaan, jollei hän voi sitä maksaa takaisin. Te
sanotte, että teillä on vain neljä ruplaa, jotka ovat varatut huomisia
maksuja varten. Silloin sanoo tulija: »Niin, tämä on vain tyhjää
puhetta, mutta kun kysytään tekoja, olette samanlainen kuin kaikki
muutkin: menehtyköön se, jota sanoissa nimitämme veljeksi, kunhan vain
itse säilymme ehjinä».

Miten on silloin meneteltävä? Mitä on tehtävä? Sijoitammeko
kuumetautisen sairaan kostealle lattialle ja itse paneudumme kuivalle?
Vielä pahempi on se, ettei silloin saa unta silmiin. Sijoittaako hänet
omalle vuoteelle ja käydä levolle hänen kanssaan: silloin tartutat
itseesi täitä ja lavantaudin. Antaa pyytävälle viimeiset kolme ruplaa,
on sama kuin jäädä huomiseksi ilman leipää. Olla antamatta on sama,
puhuipa tuo toinen mitä tahansa, kuin kieltää se, minkä merkeissä elät.
Jos voi pysähtyä tähän, niin miksi ei pysähdytty aikaisemmin? Miksi
piti auttaa ihmisiä? Miksi piti luovuttaa pois omaisuus ja lähteä
kaupungista? Missä on raja? Jos on olemassa raja sillä työllä, jota
teet, niin ei koko työllä ole mitään ajatusta tai sillä on vain
teeskentelyn kauhea ajatus.

Mikä neuvoksi? Mitä tehdä? Olla pysähtymättä on sama kuin tuhota elämä,
saada täitä, keuhkotauti, kuolla, ja -- tämä näköjään ilman mitään
hyötyä. Pysähtyminen on sama kuin kieltää kaikki se, jonka merkeissä
tapahtui se, mikä tehtiin, jonka merkeissä tehtiin jotakin hyvää. Ja
kieltää sitä ei voi, sillä en minä eikä Kristus ole keksinyt sitä, että
me olemme veljiä keskenämme ja että meidän velvollisuutemme on palvella
toinen toistamme; asianlaita on kerta kaikkiaan se, eikä tietoisuutta
siitä voi temmata pois ihmisen sydämestä, jonne se kerran on ottanut
asuntonsa. Kuinka sitten olla ja elää? Eikö ole enää mitään muuta
keinoa.

Kuvitelkaamme nyt mielessämme, että nämä ihmiset säikähtämättä sitä
tilaa, johon heidät saattoi eittämätön uhraamisen pakko, joka vie
heidät varmaan kuolemaan, selittävät vaikean tilansa johtuvan siitä,
että heidän kansan auttamiseen käyttämänsä varat olivat liian vähäiset
ja että päinvastaisessa tapauksessa, jos heillä olisi ollut enemmän
rahoja, he olisivat tuottaneet suuremman hyödyn. Kuvitelkaamme
mielessämme, että nämä ihmiset löytävät uusia apulähteitä, keräävät
suunnattomia rahasummia ja alkavat auttaa. Mutta ei kulu viikkoakaan,
ennenkuin käy samoin. Hyvin pian kaikki varat, olivatpa ne kuinka
suuria tahansa, valuvat niihin syvennyksiin, jotka köyhyys on
muodostanut, ja asema jää ennalleen.

Mutta ehkä on vielä kolmas keino? Ja on ihmisiä, jotka sanovat, että
sellainen on olemassa. He uskovat, että se perustuu kansanvalistuksen
edistämiseen ja hävittää kaikki epätasaisuudet.

Mutta tämä keino on liian silmäänpistävän teeskennelty: ei voi valistaa
kansaa, joka joka hetki on menehtymäisillään nälkään. Ja mikä on
tärkeintä, tätä keinoa saarnaavien ihmisten epärehellisyys näkyy jo
siitä, että sama ihminen, joka pyrkii vakiinnuttamaan tasa-arvoisuutta
esimerkiksi tieteen avulla, ei voi tukea tätä epätasaisuutta koko
muulla elämällään.

Mutta on vielä neljäs keino: se, että joudutetaan epätasaisuutta
synnyttävien syiden poistamista, -- joudutetaan epätasaisuutta
tuottavan väkivallan kumoamista.

Eikä tämä keino voi olla tulematta mieleen niille rehellisille
ihmisille, jotka elämässään yrittävät toteuttaa ajatuksiaan ihmisten
veljeydestä.

»Jos emme voi elää täällä maalla näiden ihmisten keskuudessa, --
sanovat varmasti ne ihmiset, joita kuvittelen mielessäni, -- jos me
olemme joutuneet niin kauheaan tilaan, että meidän on auttamattomasti
riuduttava, saatava täitä ja vähitellen näännyttävä, tai kiellettävä
elämämme ainoa siveellinen perusta, niin johtuu se siitä, että toiset
ovat rikkaita ja toiset kerjäläisiä; tämä epätasaisuus taas johtuu
väkivallasta; ja kun kaikki perustuu väkivaltaan, on taisteltava sitä
vastaan.» Vain tämän väkivallan ja siitä juontuvan orjuuden
hävittäminen voi tehdä mahdolliseksi sellaisen ihmisten auttamisen,
joka ei velvoita uhraamaan elämäänsä.

Mutta kuinka on hävitettävä tämä väkivalta?

Kuinka voin taistella tätä väkivaltaa vastaan? Missä paikassa ja millä
tavalla? Silläkö lailla kuin väkivallasta elävät ja väkivallalla
väkivaltaa vastaan taistelevat ihmiset taistelevat?

Mutta rehelliselle ihmiselle se on mahdotonta. Taistella väkivallalla
väkivaltaa vastaan -- on sama kuin asettaa uusi väkivalta vanhan
tilalle. Edistää sivistystä, joka perustuu väkivaltaan, tarkoittaa
samaa. Kerätä väkivallalla hankittuja rahoja ja käyttää niitä
väkivallasta kärsineiden ihmisten auttamiseen on sama kuin parantaa
väkivallalla väkivallan lyömiä haavoja.

Jos taistellaankin väkivaltaa vastaan, ei väkivallalla, vaan
saarnaamalla rakkautta, paljastamalla väkivalta ja ennen kaikkea
rakkauden ja uhrautumisen esimerkillä, niin ei ihmisellä, joka elää
kristillistä elämää väkivaltaisen elämän keskuudessa, missään
tapauksessa ole muuta neuvoa kuin uhrautuminen, -- ja uhrautuminen
loppuun asti.

Ihmiseltä voi puuttua voimaa heittäytyä tähän kuiluun, mutta rehellinen
ihminen, joka tahtoo täyttää tiedossaan olevan Jumalan lain, ei voi
olla näkemättä, mikä hänen velvollisuutensa on. Voi olla astumatta
tämän uhrautumisen tielle, mutta jos tahtoo noudattaa rakkauden
vaatimuksia, niin täytyy sen mukaan sekä tietää että puhua ja pitää
itseään syyllisenä, jos ei ole antanut pois kaikkea ja koko elämäänsä,
eikä pettää itseään.

Ja lieneekö niin kauheaa tuo uhrautuminen loppuun asti, jommoisella se
näyttää. Eihän hädän pohja ole syvällä, ja usein me menettelemme samoin
kuin poika, joka kauhun vallassa riippui käsillään koko yön kaivossa,
johon oli pudonnut peläten kuvittelemaansa syvyyttä. Mutta pojan alla,
puolen metrin päässä, olikin kuiva pohja.



MAURICE MAETERLINCK.


Maurice Maeterlinck, hämärän mies, on tuonut meille hiljaisuuden. Hän
on löytänyt sen aikojen kätköistä, tuntenut sen omakseen ja elämässään
viljeltynä jättänyt sen perinnöksi meluavalle, levottomalle ja
hajanaiselle ajallemme.

Oletko istunut koskaan hämärän tuloa odotellen tuvassa, jossa
keskustelu vaikenee ja hiljaiset mietteet heräävät? Kirkas, äärittelevä
valo häipyy ja arkipäivän yksityisseikat sävelineen ja väreineen
alkavat peittyä hämärään. Hämärän häivät leviävät kaikkialle tupaan
rauhallisesti ja sovittavasti niinkuin lumihiutaleet talvella
putoilevat verkalleen peittäen metsän ikimittaiset puut. Kun haihtuu,
väistyy ja yksinkertaistuu ulkonainen, herää sisäinen ja alkaa
liikahdella vapaasti avartuneilla tiloillaan.

Tulee hetki, jolloin säpsähdät. On ikäänkuin näkösi terästyisi ja
näkisit kuinka tuvan seinustoilla istuvien kasvot alkavat värähdellä.
Näkökykysi on ikäänkuin saanut uuden sisäisen tehon. Silloin alkaa
hiljaisuus puhua. Se puhuu vilpittömästi, arkipäiväisen juhlallisesti
ja liihoitellen, mutta vaikuttavasti ja painokkaasti. Hämärästä alkavat
muodostua tunnelman piirteet ja muodot, hahmot kasvavat kasvamistaan
ympärillämme ja alkavat elää. Seinäkellon käynti ja ystävämme hengitys
saavat näkyväisen muodon, jolla tuntuu olevan jotakin arvoa.

Tällaisen hetken runoilija on Maeterlinck. Hän tuntee, että juuri tuona
hetkenä, jolloin arkipäivän yksinkertaisuus seestyy, sielu alkaa
laajentua ja koskettaa ympäristöään. Tuollaisen hetken suuruus
järkyttää häntä. Sen runous saattaa hänet tuntemaan elämässä
aavistamatonta onnea ja rikkautta.

Oletko koskaan istunut metsässä, jossa tulee hämärä? Oletko kunakin
vuodenaikana kuunnellut niitä askeleita, joilla hämärä lähestyy?
Syyskuun harmaa, vilvakastuulinen hämärä yllätti sinut lapsena
leikkiessäsi kyläntiellä. Muistat talven valkoisen hämärän, jolloin
metsätietä astelit kotiisi, aikaisen kevään kuulakan hämärän, jolloin
ilma soi kaikuilusta ja kesäyön leudon, vehmaan hämärän. Kaikki nuo
tunnet ja tiedät niiden laulut.

Viivähdä temppelin hämärässä ja oman huoneesi hämärässä, niin opit
tuntemaan hiljaisuuden, levon ja keskityksen kehdon. Kuinka paljon
todellista, väräjävää ja sykähtelevää eloa on hämärän tunnelmissa.
»Odottakaamme hiljaisuudessa», sanoo Maeterlinck, -- »ehkä saamme ennen
pitkää kuulla jumalien kuiskauksen.»

Emme kiitä sitä, joka silloin sytyttää lampun. On ihmisiä, jotka eivät
ymmärrä, miksi istumme hämärässä. He rientävät sytyttämään lampun ja
pyytelevät anteeksi, kun eivät ole ennen huomanneet sitä tehdä. On
ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, miksi etsimme hiljaisuutta. He kulkevat
kintereillämme ja luulevat tekevänsä palveluksen särkiessään kovan
äänensä pauhinalla ympäriltämme hiljaisuuden. Itse he pelkäävät
hiljaisuutta samoin kuin mekin olemme joskus pelänneet -- ollessamme
kahden itsemme tai jonkun muun kanssa. Sillä hiljaisuuden esiripun
takana seisoo oikea itsemme ja odottaa joko kauhistuttavana tai
ystävänämme. Hiljaisuus on maaperä, josta tuomiot kasvavat ylitsemme ja
maaperä, jossa hyve versoo.

Kehityskaudella, jolloin emme jaksa kantaa sisäistä hiljaisuutta
mukanamme elämän melskeisiin, etsimme vahvistusta yksinäisestä
hiljaisuudesta. Sisäinen olemuksemme vapautuu vieraasta kuorestaan,
persoonallisuutemme pääsee itsenäisesti ja vapaasti liikkumaan ja
koskettamaan. Saamme hetkeksi levätä alkusyntyisessä ympäristössämme
totuttautuaksemme vähitellen kuolemankin hiljaisuuteen.

Maeterlinck opettaa meitä löytämään hiljaisuuden jokapäiväisestä
elämästä. Hän ottaa meitä kädestä ja unohtaa kaikki vastenmieliset
piirteemme. Sanallakaan hän ei tuomitse meitä voidakseen taivuttaa
meidät käsittämään ihmisolemuksen varjokuvia. Monet vikasi ovat monien
ansioittesi ituja, sanoo hän. Hän liikuttaa sydämensä kynttilää ja
näyttää meille ihmisten liikkeet hämärää valosta erottavalla kankaalla.

Voimme tuottavasti tutustua tämän belgialaisen erakon elämänkuviin. Ne
voivat tuntua yhtä läheisiltä kuin kirkkaassa järjen valossa nähdyt
elämykset. Ne voivat yhtä herkästi koskettaa elämämme ydintä kuin
järjen teräaseet ja toiminnan järkytykset.

Maurice Polidore Bernard Maeterlinck syntyi elokuun 29:ntenä 1862
Gentissä, kaupungissa, jolle lukuisat luostarit, ahtaat kadut, kanavat
ja tunnelmalliset vanhat rakennukset antavat keskiaikaisen leiman.
Maeterlinck sai ensimmäiset opinalkeensa ja kasvatuksensa jesuiittain
koulussa. Hänen runolliset taipumuksensa siellä sitävastoin ankarasti
tukahutettiin. Vanhempiensa tahdosta hän opiskeli lakitiedettä ja
asettui asianajajaksi kotikaupunkiinsa, mutta jätti tämän toimialan
käytyään Pariisissa, missä oli saanut voimakkaita kirjallista
herätteitä.

Hänen ensimmäinen kirjallinen yrityksensä, runokokoelma vuodelta 1889,
ei herättänyt sanottavaa huomiota. Mutta näytelmä »Prinsessa Maleine»,
jonka ensi painoksen kirjailija itse käsipainossa erään ystävänsä
kanssa valmisti 25 kappaleen suuruiseksi, saavuttaa kaikkien
tunnustuksen, ja Octave Mirbeau pitää nuorta kirjailijaa uutena
Shakespearena. Maeterlinckin ensimmäisiä teoksia onkin sanottu
»marmoriin hakatuiksi unelmiksi».

Tämä näytelmä määrittelee jo täydelleen Maeterlinckin tuotannon,
etenkin näytelmien, perussävyn: olemisen arvoitusta selittämään ja
ratkaisemaan on tuotu kuolema, olemisen salaperäisin ja tuskallisin
asia; se vaikuttaa, että sanoja on vähän ja nekin lausutaan ikäänkuin
sammaltaen ja hapuillen, jylhää taustaa vasten ovat liikkeet terävästi
erottuvat ja jäykät, mutta yksinkertaiset ja luonnolliset, niitä on
niukalti, ja ilmassa tuntuu olevan painostavaa tiivistystä ja
tuskallista jännitystä, sillä jotakin ihmeellistä odotetaan.

Maeterlinck ohentaa näin sanonnallaan sitä kudosta, jonka läpi me
näemme ihmisen sisäisen elämän jokapäiväiset liikahdukset ja niiden
perustunnelmat. Jokapäiväisten sanojen ja arkipäiväisten askareitten
alla on jotakin paljon tärkeämpää ja hyvin merkityksellistä: sielujen
salattua elämää hiljaisuudessa. Esiintyy yksinkertaisia, vähäpätöisiä
henkilöitä, kuten lapsia ja sokeita, vieläpä eläimiäkin, joille tämä
kätketty salaisuus selviää. Sokea näytelmässä »Sokeat» toisten sokeain
kaivatessa ja moittiessa tunnotonta johtajaansa, jota ei kuulu heidän
luokseen, kompastuu johonkin kylmään ja oivaltaen sen johtajan
ruumiiksi sanoo: »Yksi meistä lie kuollut.» Näytelmässä »Kutsumaton
vieras» (1890) samoin sokea isoisä aavistaa lampun sammumisen enteeksi,
kuulee kuoleman hiiviskelevän tuvan seinustoilla ja tuntee sen katsovan
ikkunasta, astuvan sisään ja istuutuvan hänen viereensä pöydän ääreen;
toisia kiusoittaa ukon levottomuus, sillä sairas makaa viereisessä
huoneessa; vihdoin ilmestyy sairaanhoitajatar kynnykselle ja tekemällä
ristinmerkin ilmoittaa, että sairas on kuollut.

Maeterlinckin muut näytelmät, »Sisällä», jossa kuolema myös kummittelee
ja elämä kulkee yhä suurten käsittämättömien ja kohtalokkaiden voimien
varjossa, »Seitsemän prinsessaa» (1891), »Pelleas ja Melisand» (1902),
»Maria Magdaleine» sekä viehättävät satunäytelmät »Joyzelle» (1903) ja
»Sininen lintu» (1908) ovat kaikki samaan henkeen kirjoitettuja, mutta
niissä on jo havaittavissa huomattavampaa kehitystä kirkastumista
kohti.

Erikoisasemassa on Maeterlinckin historiallinen näytelmä »Monna Vanna»
(19Ö2), koska hän näennäisesti poikkeaa siinä aikaisemmista
näytelmistään; siinä on kuohuvaa elämää ja liikettä näyttämöllä.
Vastapainona ja täydennyksenä epäselville, hajanaisille ja epäröiville
henkilöille esitetään tässä naisihanne, seestynyt sielu, jossa ei
ristiriitaisuuksien solmuja synny, joka osaa rinnastaa velvollisuutensa
molemmat puolet: sisäänpäin ja ulospäin.

Tätä näytelmää on esitetty kautta Euroopan. Kaikki arvostelijat eivät
sitä ymmärtäneet, eivät käsittäneet kirjailijan sisäistä kehitystä, kun
hän alkoi todellisuusmaailmasta etsiä jonkinlaista täydennystä. Rinnan
ulkonaisten muutosten kanssa kulki kirjailija näihin aikoihin
vapautusta ja valoisuutta kohti.

Hän asettuu v. 1896 asumaan Pariisiin, missä hänen vaiteliaisuutensa ja
keskiaikaiset haaveensa herättivät ensin kummastusta ja sitten
kunnioitusta hänen kirjailijatovereissaan. Maeterlinckin jäykkä,
taipumaton pyrkimys esti häntä muuttumasta Pariisissa pariisilaiseksi
perhoseksi. Suuri muutos tuli hänen elämäänsä vasta siiloin, kun hän
tutustui näyttelijätär Georgette Leblanciin josta tuli hänen vaimonsa,
ja joka esitti nimiosaa »Monna Vannassa».

Maeterlinckin olemuksessa ja tuotannossa on kaksi eri puolta, jotka
ovat melkein yhtä vastakkaisia kuin yö ja päivä. Mutta kenessäkään ne
eivät liene toisiaan täydentäneet niin ihmeellisesti kuin hänessä. Ja
siinä on hänen vahvuutensa, suuruutensa.

Maeterlinck vapautuu vähitellen kuoleman vallasta, kammo vaihtuu
voittoisaksi mietiskelyksi, joka johtaa hänen elämänsä valoisampiin
ilmapiireihin. Hänen synnyinkaupunkinsa Gentin pohjoismaiseen
mystillisyyteen pilkottaa yhä useampia todellisuudessa iloitsevan,
optimistisen elämän valoviiruja, joita etelä ja Pariisi edustavat. Ne
ovat kuin kimaltelevat suonet tummassa marmorissa.

Näköjään vastakkaiset maailmat ovat sovitettavissa elämän sulautumissa.
Lapsi, joka näkee ympärillään ihmeitä, uskoo, että se on todellista
elämää. Mystiikka on se tausta, jolta hohtaa useimpien ihmisten silmiin
kaikki se, mikä on hyvää ja valoisaa. Pilvistä, synkkää taivasta vasten
saavat ihmiskohtalot asetteellista ylevyyttä ja herättävät saman
tunnelman kuin harmaasta graniitista rakennettu kirkko, joka pilvistä
taustaa vasten seisoen alkaa hohtaa auringon säteissä. Useimmat ihmiset
elävät päivästä toiseen uskoen täydellä epäilemättömyydellä kaikkeen,
mikä pelkästään silmiä koskettaa ja kouraan tuntuu, ja vaikka
näkevätkin elämän salat, sanovat niitä todellisiksi, sillä he eivät
uskalla mitata sitä mystiikkaa, joka heitä joka taholla seuraa. He
pelkäävät hukkuvansa siihen. Vain sellaiset ihmiset, jotka
kevytmielisesti leikkivät tieteiden erittelyllä, uskaltavat tietoisesti
kieltää mystiikan.

Maeterlinck on onnellisesti sovittanut nämä kaksi maailmaa elämän
arkikysymyksissä. Näin hän on saanut ihmeellisyyttä sädehtiviin
sanoihinsa ja ajatuksiinsa _jotakin hyvin todellisuudentuntoista_.
Hänen kosketuksensa voi tuntua yhtä todelliselta kuin tavallisen,
sydämellisen ihmisen sanaton kädenpuristus. Samalla se on opettajan,
suurmiehen kosketus, joka saa meidät väräjämään ja välähdyttää
sieluumme totuuden säteitä.

Maeterlinck on nähnyt paljon ihmeellistä ja salaperäistä ympärillään,
hän on löytänyt sitä kaikkien aikojen kirjallisuudesta ja itsestään,
mutta siinä on hänen erikoisuutensa, että hän on havainnut sitä
jokapäiväisissäkin oloissa. Tämä _ihmeellisen_ ja _jokapäiväisen
yhteydellisyys_ on ensin ilmennyt hänelle hiljaisuudessa. Kehityksensä
alkuaikoina ei hän näyttämöllä saanut näitä vastakohtia esille muuten
kuin tuomalla kuoleman, tuskallisen odotuksen näyttämölle keskelle
arkiaskareita.

Mutta sitten löytyi järkyttäviä ihmeitä jo todellisentuntoisemmista,
valoisammista asioista, eheämmistä ihmisluonteista ja luonnosta, kuten
kukista ja mehiläisistä ja viimeksi on Maeterlinckissa näiden kahden
kehityskauden yhtymä saanut uuden muodon. Tutkimuksen kohteena on
hänellä nyt sielun salaperäinen todellisuus.

Maeterlinckin siirtymäkausille kuvaavia ovat hänen mieteteoksensa. Hän
käänsi ranskankielelle useita mietekirjailijoita, kirjoitti esipuheita
käännöksiinsä ja tutkielmia. Mystikot Jakob Böhme ja Swedenborg olivat
hänen mielikirjailijoitaan, samoin Plotinos, joka hänen sanojensa
mukaan »on koettanut inhimillisen ymmärryksen tietä eritellä sitä
jumalallista voimaa, joka vallitsee täällä». Carlylelta hän on saanut
paljon vaikutelmia, ja Emerson on hänen opettajansa. Vihdoin hän
perehtyi itämaiseen viisauteen ja Novalikseen, Flaamilaisella munkilla
Ruysbroekilla oli häneen suuri viehätysvoima. Tämä 14. vuosisadan
askeetti kirjoitti erakkoelämässään hämäriä, kaihoisia kirjoja sielun
yhtymisestä Jumalaan. Ruysbroekin tuotanto on kuin suurennuslasi, joka
on suunnattu pimeyteen ja hiljaisuuteen, kuvailee Maeterlinck. Olemme
ihmisajatuksen äärimmäisten rajojen kohdalla ja paljon yläpuolella
järjen napapiiriä, siellä on tavattoman kylmää ja kuitenkin on siellä
vain tulta ja valoa. Hänen ajatuksensa virtailevat kuin läpinäkyvät
jäätelit hiljaisuuden värittömällä merellä.

Tällaisten herätteiden ja sisäisten kokemusten tulos on v. 1895
ilmestynyt »Köyhäin aarteet» (La Trésor des humbles), mieteteos,
jonka kirjailija omisti tulevalle vaimolleen. Otsikko viittaa
raamatunlauseeseen »autuaita ovat hengessä vaivaiset», ja ensimmäinen
luku käsittelee hiljaisuutta alkaen sanoilla: »Silence and Secrecy!
huudahtaa Carlyle, niille pitäisi pystyttää alttari yleistä palvontaa
varten.» Jos meillä on jotakin todellista sanottavaa toisillemme, on
meidän vaiettava. Sielut koskettavat toisiaan parhaiten ilman aisteja.
Sisäisen näkemiskyvyn voima on elämässä tärkeintä. Vain jokapäiväisen
elämän hiljaisuudessa, jossa ei mitään tapahdu, voi oppia tuntemaan
vaiteliasta omaa »minäänsä» ja mahdollisuuksia syvällisempään,
kauniimpaan elämään. Kohtalo on sisässämme. Tällaisia mietelmiä
tapaamme tässä kaikkialla suurta ymmärtämystä saavuttaneessa teoksessa.
Kirjan muista luvuista mainittakoon »Sielun herääminen», »Naisista»,
»Ruysbroek ihmeellinen», »Emerson», »Novalis», »Arkielämän tragiikka»,
»Näkymätön hyvyys» sekä viehättävät »Syvä elämä» ja »Sisäinen kauneus»,
jotka ovat kokoelmaamme käännetyt.

Maeterlinckin seuraava mieteteos oli »Viisaus ja kohtalo» (1898), jota
kuvaavat kirjailijan omat sanat: »Emme kohtaa mysteeriota enää
pelokkaasti, vaan uskalluksella». Ilmenee uskalias onnenkaipuu. Jos
jotkut ihmiset uskoisivat että he omistavat onnen ja kaikki ovat
onnellisia, vaikuttaisi se terveellisesti ympäristöön ja kaikki
epäoleellinen raukeaisi olemattomiin. Ellemme tiedä mihin kuljemme,
voimme ainakin tiestämme iloita. Vuodelta 1902 on teos »Haudattu
temppeli», jossa runokuvin rakennetaan silta ihmisen sisäisen olemuksen
ja hänen kohtalonsa välille ja osoitetaan sielun voiman hallitsevan
etäisiä ja tulevia asioita. Maeterlinck tahtoo meille »pitää auki
suuria valtateitä, jotka johtavat kohtalon herruuteen -- onneen.»

Miettiessään ihmisten kesken ja ihmisen itsensä sisässä vallitsevaa
»oikeudenmukaisuuden mysteeriota» hän saa sille ulkokohtaisen
kiinnepisteen ulkopuolelta ihmiselämää. Tunnollisella asiallisuudella
ja tiedemiehen perusteellisuudella hän tutkii mehiläisvuoden tapahtumia
mehiläiskeossa ja kirjoittaa luonnontieteellismietelmällisen teoksensa
»Mehiläisten elämä» vuonna 1901. Samaan suuntaan kulkee hänen teoksensa
»Kukkien äly» v. 1907; siinä hän tutkii kukkien tuoksun kehkeytymistä
ja paljastaa taipumuksiaan lääkärialalle. Korkeimmille kuvitteluille
hän osaa antaa kouraantuntuvan muodon ja päinvastoin todellisuuden
tapahtumille aatteellisia selityksiä. Mainitsemista ansaitsee vielä
»Kaksoispuutarha», jossa kuvataan aitotuoreita elämyksiä kirjailijan
omasta kokemuspiiristä. Kirjailija kuvaa verrattomalla ymmärtämyksellä
pienen koiran elämäntapauksia ja kertoo automobiilin koneistosta niin
mieltäkiinnittävästi kuin olisi kysymys ihmisen omasta rakenteesta ja
siksi lukee sitä jännittynein mielin aivan kuin odottaisi jotakin
tapahtuvan.

Kirjallisista ansioistaan hän sai v. 1911 Nobelin palkinnon. Vuonna
1914 alkaneeseen maailmansotaan hän on ottanut osaa ja jatkanut sen
ohella kirjallista tuotantoaan. Tämän ajanjakson tuotteita ovat teokset
»Kuolema», »Sodan pirstaleet» ja »Tuntematon vieras», jossa kuvaillaan
ja eritellään ihmisen alatajun ihmeellisiä tapauksia; siis kysymyksiä
tieteen rajamailta.

Siinä piirteitä kirjailijan monikirjavasta tuotannosta.

Tiedustelemme levottomin mielin niiden henkilöiden yksityiselämää,
joiden teokset välittävät sieluumme totuuden välkkeitä ja jotka siksi
ovat tulleet meidän oppaiksemme ja mestareiksemme. Toivoisimme
näkevämme, että he todellisuudessa ovat sellaisia, jommoisiksi me
heidät heidän teostensa mukaan mielessämme kuvittelemme ja pelkäämme
löytävämme pettymyksiä tuottavia puutteita. Ne, jotka tuntevat
Maeterlinckin, saavat päinvastoin onnellisia yllätyksiä täydellisestä
sopusoinnusta, joka vallitsee hänen teostensa ja hänen elämänsä
välillä. Esipuheessaan erääseen Maeterlinckin valikoimateokseen on
kirjailijan vaimo huomauttanut Maeterlinckin yksityiselämän
sopusuhtaisuudesta. »Hän on parantanut heikkoutensa, kanavoinut
kykynsä, monistanut tarmonsa ja kouluttanut vaistonsa.» Menestys ei ole
lainkaan koskenut häneen; se on antanut vain sitä luottamusta, jota
hänellä ei alussa ollut. Hän ei tahdo näyttää ihmeellisemmältä kuin on,
vaan sanoo olevansa »talonpoika». Teoksillaan ansaitsemansa rikkaudet
hän on käyttänyt paetakseen ihmisten ilmoilta. Hän on näet ostanut
kesäasunnokseen ikivanhan luostarin.

Siellä hän viettää kesänsä hiljaisuudessa lähimpiensä kanssa
täydellisessä erakkolassa. Kirjoituspöytänsä hän järjestää milloin
mihinkin siimekseen. Hän istuu kirjoittaen luostarin komeroissa,
puutarhan luolassa tai kappelissa tai ulkoilmassa.

On olemassa jonkinlainen avain hänen ymmärtämiseensä. Vaikka hän on
aikansa yläpuolella, niin ettei hänen kirjoihinsa aika ole lyönyt
leimaansa, on hän kuitenkin samalla tavallinen ihminen. Sillä
kirjallisesta työstä herettyään hän käy katsomassa puutarhassa
kukkiaan, mehiläisiään ja puitaan, kastelee kukkia ja ryhtyy maatöihin
kuin tavallinen, vaatimattomasti puettu mökkiläinen. Lomahetkinä hän
harjoittaa mieliurheilujaan, sillä hän on karaistunut, voimakas miesten
mies. Hän ajaa automobiililla, soutaa kanootilla, ui, kalastaa, tekee
kävelyretkiä ja talvella luistelee. Tai hän poistuu sorvipenkin ääreen
ja valmistaa kaikenlaisia somia esineitä välttääkseen hyödytöntä ja
jokapäiväistä keskustelua. Niin viettää hän aikaista, tervettä ja
säännöllistä elämää. Ja tervehdyttävän työn ohessa hän mietiskelee ja
kypsyttää ajatuksia, jotka sitten empimättä kirjoittaa kirjaan.

Kuinka rikas onkaan hänen sisäinen elämänsä. Hänkään ei sanoillaan ole
saanut sanotuksi muuta kuin osan sisäisten näkemystensä ja
tuntemustensa helmeilystä. Nähdessään sisäisen moninaisuuden hän
päättelee sieluntuntijan aavistuksella:

»Ei ainoakaan liike, ajatus, synti, kyynel tai ainehiukkanen hankitusta
tietoisuudesta katoa maan uumeniin. Vähäpätöisinkin tekomme herättää
henkiin isämme, ei haudoista, missä he liikkumatta lepäävät, vaan
sisimmästä itsestämme, missä he alati elävät»

Runoilijan ja todellisuuden vaarinottajan voimakas vastakohtaisuus
antaa meille syvällisen opetuksen, joka tunkeutuu vastahakoisimmankin
korvaan. Siinä Maeterlinckin elämäntyön onnistumisen, menestyksen
salaisuus. Siitä on takeena kirjailijan elämänkatsomuksen teräksinen
vakavuus. Sillä samoin kuin Emersonkin on Maeterlinck kaikessa
toiminnassaan valhetta kammova ja rehellinen pyrkimyksessään eikä
pintapuolisen ihmisen tavoin pelkää näennäisiä epäjohdonmukaisuuksia,
sillä hän luottaa elämänpyrkimystensä vakavuuteen.

Maeterlinck on kulkeutunut tunneherkän salamyhkäisyytensä
äärimmäisyyteen ja sitten toipunut sen kirveltelystä. Kun tulee aika,
jolloin ihmiset virvoittavaa uudistusta janoten alkavat viljellä
keskityksen, sisäisyyden ja aatteellisuuden arvoja, on Maeterlinckilla
entistä enemmän sanottavaa. Hänen parhaat ajatuksensa saavat
kantavuutta, opitaan ymmärtämään hänen ihmettelevän mielensä
tunnelmallisia pysähdyksiä keskellä jokapäiväisen toiminnan vainioita.

»Hän on ilman valhetta osannut opastaa meitä autuuden tielle, ja ohjata
odottamaan ilman turhia toiveita», kirjoittaa hänen vaimonsa. »Hän on
osannut katsoessaan vain elämää antaa meille luottamusta siihen
paljastaessaan kauneuksia vähäisimmässäkin ja kurjimmassakin ilossa,
ylevyyttä alhaisimmassa. Kukkulalle hän on korottanut rakkauden ja
totuuden temppelin. Ei mikään ovi sulje pääsyä sinne eikä mikään
katoavainen jumaluus asu siellä.»

Mihin asti pääsee vielä Maeterlinck? Mitä vaiheita hänellä vielä on
edessään?

Kirjassaan »Viisaus ja kohtalo» kertoo Maeterlinck Dantesta. Dante
kysyy äkkiä itseltään, kun hän näkee, ettei hänen ympärillään enää
mikään liiku, onko hän paikoillaan vai lähestyykö hän yhä Jumalan
istuinta? Silloin katsahtaa hän Beatriceen ja kun tämä näyttää hänestä
kauniimmalta, tietää hän olevansa lähellä päämääräänsä. »Sillä siitä,
kuinka suureksi tiedonhalu, rakkaus, kunnioitus ja ihmettely kaikkeen
elämässä meitä ympäröivään on kasvanut, voi laskea ne askeleet, jotka
olemme ottaneet totuutta kohti.»



Syvä elämä.


On hyvä muistuttaa ihmisille, että mitättöminkin heistä »kykenee
jumalallisen esikuvan mukaan, jota hän ei valitse, muovailemaan suuren
henkisen persoonallisuuden, joka on kokoonpantu puoleksi hänestä
itsestään ja puoleksi ihanteesta; ja että se, mikä elää täyttä
todellisuutta, varmasti on juuri tämä.»

Itse kunkin on oman pääsemättömän arkielämänsä vähäpätöisyydestä
löydettävä korkeamman elämisen mahdollisuudet.[46] Siinä on meidän
jaloin päämäärämme. Me olemme keskenämme erilaisia vain sikäli kuin
olemme erilaisessa yhteydessä ikuisuuden kanssa. Sankari on suurempi
mierolaista vain sen tähden, että hän jonain hetkenään on elävämmin
tajunnut jonkin sellaisen yhteyden. Jos on totta, ettei luomakunta
pääty ihmiseen, vaan että korkeammat ja näkymättömämmät olennot
ympäröivät meitä, niin ovat he meitä ylempiä vain sentähden, että
heillä on ikuisuuden kanssa sellaisia yhdyssiteitä, joita me emme
aavistakaan.

Noita yhdyssiteitä meillä on mahdollisuus monistaa. Jokaisen ihmisen
elämässä on päivä, jona taivas itsestään avautuu, ja melkein aina on
ihmisen todellinen aineeton persoonallisuus alkuisin semmoisesta
hetkestä. Semmoisena hetkenä me varmaan saamme ne näkymättömät ja
ikuiset kasvonpiirteet, jotka me tietämättämme käännämme enkeleitä ja
sieluja kohden. Mutta useimmille ihmisille avautuu taivas sillä tavoin
vain sattumalta. He eivät itse ole valinneet niitä kasvonpiirteitään,
joista enkelit heidät ikuisuudessa tuntevat, eivätkä he osaa jalostaa
eivätkä puhdistaa niiden juonteita. Ne ovat syntyneet vain
satunnaisesta ilosta tai surusta, pelosta tai ajatuksesta.

Me synnymme todellisesti vasta sinä päivänä, jona me ensi kerran
syvimmässämme tunnemme, että elämässä on jotain totista ja
odottamatonta. Joku toteaa äkisti, ettei hän olekaan yksin taivaan
alla. Joku toinen huomaa suudelmasta tai kyyneleestä, että »kaiken
parhaan ja pyhän alkulähde, maailman kaikkeudesta aina Jumalaan asti,
on kätkettynä kaukotahtisen yön tuolla puolen». Kolmas on ilossaan ja
onnettomuudessaan havainnut jumalallisen käden kosketuksen; joku taas
on tajunnut, että kuolleet ovat oikeassa. Vielä on joku tuntenut
myötätuntoa, joku on ihaillut ja joku on pelännyt. Usein ei tarvita
juuri mitään, riittää sana, liike, jokin mitätön seikka, johon ei
sisälly edes ajatusta. »Ennen rakastin sinua niinkuin veljeäni», sanoo
jossain joku Shakespearen sankari, »mutta nyt kunnioitan sinua niinkuin
omaa sieluani». Varmaankin sinä päivänä juuri joku olento tuli
maailmaan.

Me voimme siten syntyä useammin kuin yhden kerran ja jokaisessa
sellaisessa syntymässä me hiukkasen lähestymme Jumalaamme. Mutta
melkein kaikki me tyydymme odottamaan kunnes jokin tapaus
vastustamattomalla valovoimallaan väkisin tunkeutuu meidän pimeyteemme
ja valaisee meidät vasten tahtoamme. Me odotamme jotakin onnellista
tapausta, jolloin meidän sielumme silmät sattumalta ovat auki, kun
meille jotakin tavatonta tapahtuu. Mutta valoa on kaikessa mitä
tapahtuu, ja suurimmat ihmiset ovat suuria vain siksi, että heillä on
tapana pitää silmänsä avoimina kaikille valoille. Pitääkö sitten
välttämättä sinun äitisi vetää viimeiset hengenvetonsa sinun sylissäsi,
pitääkö lastesi hukkua jossain haaksirikossa ja sinun itsesi töin
tuskin pelastua kuolemasta, että sinä lopultakin tulisit tietämään,
että sinä elät käsittämättömässä maailmassa, jossa alati olet ja jossa
näkymätön Jumala asuu ikuisesti yksin luomiensa kanssa? Pitääkö sitten
välttämättä sinun morsiamesi menehtyä tulipalossa tai sinun silmäisi
edessä painua valtameren viheriään syvyyteen, jotta sinä hetken ajan
tajuaisit, että rakkauden valtakunnan rajat ehkä ovatkin kaukana Miran,
Altairin ja Berenicen-hiusten hienojen valoväikkeiden tuolla
puolen?[47] Jos olisit pitänyt silmäsi avoinna, niin etkö olisi yhdessä
suudelmassa voinut nähdä sitä, mitä äsken näit suuressa
onnettomuudessa? Tarvitaanko siis tuskan peitsen iskuja herättämään
niitä jumalallisia muistoja, jotka uinuvat meidän sieluissamme? Viisas
ei kaipaa sellaisia järkytyksiä. Hän katselee kyyneltä, nuoren tytön
kädenliikettä, putoavaa vesipisaraa; hän kuuntelee ajatusta, kun se
kiitää ohi, puristaa veljen kättä, lähestyy jotain huuliparia avoimin
silmin ja sieluin. Niissä hän alati näkee sitä, mitä sinä saat nähdä
vain hetken ajan; ja yhdestä hymyilystä hän oppii sen, mihin sinä
tarvitset myrskyä, ehkäpä kuoleman käden kosketusta.

Sillä mitä ovatkaan »viisaus», »hyve», »sankarillisuus», »elämän suuret
juhlahetket» -- mitä ovatkaan ne pohjaltaan muuta kuin semmoisia
hetkiä, joina ihminen enemmän tai vähemmän on edennyt oman itsensä
ulkopuolelle ja osannut vaikka vähäksikin aikaa pysähtyä jollekin
ikuisuuden portille, josta hän näkee, ettei pieninkään huudahdus, ei
kalpein ajatus, eikä heikoinkaan liike painu tyhjyyteen, tai jos
painuu, niin itse se painuminen on niin mittaamaton, että se riittää
antamaan meidän elämällemme juhlallisuuden leiman? Miksi odotat, että
taivas aukeaisi pitkäisen jylinällä? Sinun pitää tarkata niitä
onnellisia hetkiä, kun se aukeaa hiljaisuudessa; ja niin se aukenee
alinomaa. Sinä sanot, että etsit turhaan Jumalaa omasta elämästäsi, hän
ei näyttäydy. Mutta missäpä elämässä ei olisi tuhansia hetkiä, jotka
joskus muistuttavat sitä näytelmää, missä kaikki seisovat ja odottavat
jumaluuden ilmaantumista eikä kukaan näe sitä, kunnes erään kuolevan
tietoisuudesta yht'äkkiä purkautuu siellä versonut ajatus ja muuan
vanhus huudahtaa, ilosta ja kauhusta nyyhkyttäen: »Jumala? Siinähän on
Jumala!»

Pitääkö meidän aina saada tieto kaikesta, ja emmekö osaa polvistua,
jollei joku ole meille sanomassa, että nyt Jumala käy ohi? Jos olet
syvästi rakastunut, niin ei kenenkään tarvinnut siinä huomauttaa, että
sinun sielusi on maailmojen suuruinen, että taivaankappaleet, kukkaset,
yön ja meren aallot eivät ole yksinäisiä, ettei mikään loppunut, vaan
kaikki alkoi näkyväisyyden kynnykseltä; ja että ne huuletkin, joita
suutelit, kuuluivat paljon korkeammalle, kauniimmalle ja puhtaammalle
olennolle kuin se, jota käsivartesi syleilivät. Sinä siis olet nähnyt
semmoista, mitä ei elämässä voi nähdä joutumatta huumeeseen. Mutta eikö
ihminen voi elää niinkuin hän aina rakastaisi? Sankarit ja pyhimykset
eivät ole muuta tehneet. Todellakin, me olemme täällä liian kauan
odottaneet, niinkuin sadun sokeat, jotka lähtivät pitkälle matkalle,
saadakseen kuulla Jumalaansa. He olivat istuneet temppelin portaille ja
kun joku kysyi, mitä he siinä tekivät, niin he vastasivat päätänsä
huojutellen: »Me odotamme, mutta Jumala ei ole vielä sanonut
sanaakaan.» He eivät nähneet, että pyhätön kupariportit olivat kiinni,
eivätkä tienneet, että heidän Jumalansa ääni aaltoili holvikossa.
Meidän jumalamme ei hetkeksikään keskeytä puhettansa, mutta kukaan ei
ajattelekkaan raottaa portteja. Ja kumminkin, jos tahdottaisiin pitää
siitä vaaria, niin ei olisi ollenkaan vaikeata jokaisessa käänteessä
kuulla se sana, mikä Jumalan on sanottava.

Me kaikki elämme ylevyyden piirissä. Missäpä me muualla eläisimmekään!
Ei ole muuta elämisen paikkaa. Meiltä ei puutu taivaallisen elämisen
tilaisuutta, vaan meiltä puuttuu huomiokykyä ja harrasta keskittymistä,
pientä sielullista huumaa. Jos sinulla onkin vain pieni kammio, niin
etkö luule Jumalan olevan sielläkin, ja etkö luule siellä voivasi
viettää ylevyyden elämää? Jos valitat elämäsi yksinäisyyttä ja
tyhjyyttä, ettei sinua kukaan rakasta eikä sinulla ole ketään
rakastettavaa, niin luuletko, etteivät sanasi ole erehdyttäviä?
Luuletko, että yksinäisyys ollenkaan on mahdollista, että rakkaus on
jotain tiettävää tai nähtävää, ja että tapauksia punnitaan niinkuin
kulta- tai hopealunnaita? Eikö elävä ajatus -- saman tekevä onko se
korkea vai matala; kun se lähtee sinun sielustasi, on se sinulle suuri
-- eikö korkea pyrkimys taikka yleensä elämän juhlallinen hartaushetki
voi saapua pieneenkin kammioon? Ja vaikka sinä et rakasta eikä sinua
rakasteta, mutta sinä kumminkin väkevästi näet tuhanten seikkain
kauneuden, sielun suuruuden ja elämän sanomattoman totisuuden, niin
eikö se ole yhtä ihanaa kuin se, että sinä rakastaisit tai sinua
rakastettaisiin? Ja vaikkapa itse taivas olisi sinulta kätketty, niin
eikö sittenkin toteudu runoilijan sana, että »laaja tähtikatto kaikesta
huolimatta leviää sinun sielusi ylitse kuoleman muodossa»?... Kaikki
mitä meille tapahtuu, on jumalallisen suurta ja me olemme aina suuren
maailman keskipisteessä. Mutta meidän olisi totuttava elämään niinkuin
äsken syntynyt enkeli, niinkuin rakastava nainen tai niinkuin kuoleva
mies. Jos tietäisit kuolevasi tänä iltana, taikka vain iäksi
poistuvasi, niin katselisitko silloin esineitä ja asioita samalla
silmällä kuin tähän asti? Etkö rakastaisikin toisin kuin koskaan
ennen? Näkyväisten ilmiöitten hyvyys ja pahuusko sinun ympärilläsi
suurentuisi? Sielujen kauneutta ja rumuuttako sinä silloin osaisit
katsella? Eikö silloin kaikki, yksin pahuus ja kärsimyskin, muodostu
rakkaudeksi, jota suloisin kyynelkaste siunaa? Eikö jokainen
anteeksiannon tilaisuus hiukkasen lievennä eronhetken tai kuoleman
katkeruutta, kuten on sanonut muuan viisas mies. Ja kumminkin,
sellaisessa murheen tai kuoleman kirkkaudessakin, sopii kysyä: totuutta
vaiko erehdystä kohden ihminen ottaa ne viimeiset askeleet, jotka
hänelle on suotu?

Kumpaisillako on näkemisen taito, elävillä vaiko kuolevilla, ja
kumpaiset ovat oikeassa? Niitä onnellisia, jotka ovat niin ajatelleet,
niin puhuneet ja toimineet, että saavat hyväksymisen kuolevilta ja
suurten tuskien kirkastamilta! Se on suloisin palkinto viisaalle, jota
elämässä ei kukaan kuullut. Jos olet elänyt elämäsi hämärässä
kauneudessa, niin älä ole rauhaton. Korkeimman oikeuden hetki lyö aina
lopulta jokaisen ihmisen sydämessä, ja onnettomuus avaa semmoisetkin
silmät, jotka eivät ennen auenneet. Kuka tietää vaikka sinä juuri tällä
hetkellä kiitäisit yli kuolevan sielun, niinkuin jonkun semmoisen
varjo, joka jo on tuntenut totuuden. Ehkäpä juuri kuolinvuoteilla
punotaan todelliset ja kalleimmat voitonseppeleet viisaille,
sankareille, kaikille, jotka ovat osanneet arvokkaasti elää sielun
mukana sen korkeissa, puhtaissa ja hienoissa surutunnelmissa.

»Kuolema ei kaunista yksin meidän elotonta muotoamme», sanoo
Lavater,[48] »vaan pelkkä kuoleman ajatus antaa itse elämällekin
kauniimman muodon». Samoin kaunistaa meidän elämäämme jokainen ajatus,
joka on yhtä ääretön kuin kuolema. Mutta tässä kohden ei pidä erehtyä.
Jokaisella ihmisellä on jaloja ajatuksia, jotka leijuvat kuin suuret
valkoiset linnut hänen sielunsa yllä. Mutta! ne eivät riitä. Ne ovat
outoja lintuja, joita ensin hämmästytään ja sitten karkoitetaan ne pois
kärsimättömillä liikkeillä. Ne eivät ehdi meidän elämämme ulottuville.
Jotta meidän sielumme tulisi totiseksi ja syväksi niinkuin enkelien
sielu, niin siihen ei riita se, että meille silmänräpäyksessä vilahtaa
maailman kaikkeus kuoleman tai ikuisuuden varjosta, ilon valosta,
kauneuden ja rakkauden tulenliekeistä. Jokainen olento on elänyt
semmoisia hetkiä eivätkä ne ole muuta jälkeensä jättäneet kuin
pivollisen arvotonta tuhkaa. Ei riitä sattuma, sattumien on tultava
tavaksi. On opittava elämään totunnaisesti kauneudessa ja
arvokkuudessa, Alhaisinkin olento erottaa elämästä sen jalon ja
kauniin, jota olisi noudatettava; mutta tuolla kauniilla ja jalolla ei
ole hänessä tarpeellista tehovoimaa. Juuri tuota näkymätöntä,
abstraktista voimaa meidän pitää jo etukäteen yrittää lisätä. Ja se
voima lisääntyy vain niille, jotka ovat saaneet tavakseen muita
useammin istahtaa niille huipuille, joilla elämä ulottuu sieluun asti
ja joilta näkyy, kuinka jokaiseen tekoon ja jokaiseen ajatukseen aina
liittyy jotain suurta ja kuolematonta. Katsele ihmisiä ja asioita
sisäisen silmäsi muodon ja halun mukaisesti, mutta älä koskaan unohda,
että se varjo, jonka ne ohi mennessään luovat kallioon tai seinään, on
vain kiitävä kuva valtavammasta varjosta, joka ylimaallisena
joutsensiipenä leviää jokaisen sielun yli, joka niiden sielua lähestyy.
Älä luule, että sellaiset ajatukset vain ovat tyhjiä koruja ja ettei
niillä olisi mitään vaikutusta niiden elämään, jotka niitä vastaan
ottavat. Elämän muodosteleminen ei ole läheskään niin tärkeätä kuin sen
havaitseminen, sillä elämä muodostuu kyllä itsestään siitä pitäin, kun
se on tullut nähdyksi. Nämä ajatukset, joista tässä puhun, muodostavat
sankaruuden salatun aarrekammion, ja sinä päivänä, jona elämä pakottaa
meidät avaamaan tuon aarrekammion, me hämmästymme, kun emme löydäkään
sieltä muita voimia kuin niitä, jotka meitä työntävät täydellistä
kauneutta kohden. Silloin ei tarvita muuta kuin että joku suuri
kuningas kuolee, kun me jo muistamme, »että maailma ei lopu
pihaveräjälle»; ja vähäpätöisinkin seikka riittää jalostamaan sielua
joka ilta.

Mutta vaikka sinulle sanotaan, että Jumala on suuri ja että sinä liikut
hänen kirkkaudessaan, niin ei se vielä saata sinua siihen kauneuden ja
hedelmällisen syvyyden elämään, jota sankarit elivät. Ehkä sinä aamuin
ja illoin muistutat mieleesi, kuinka näkymättömät kädet liehuvat sinun
pääsi yllä niinkuin tuhatpoimuinen vaippa, etkä kumminkaan koskaan
huomaa noitten kätten pienintäkään liikettä. On oltava tietoisesti
valveilla; ja on parempi valvoa turulla kuin nukkua temppelissä,
Kauneutta ja suuruutta on kaikissa asioissa, koskapa ei tarvita muuta
kuin jokin odottamaton tapaus, että me sitä niissä näkisimme. Useimmat
tietävät sen, mutta vaikka he tietävätkin, niin vasta kohtalon tai
kuoleman ruoskaniskut ajavat heitä kiertämään olemassaolon
ympärysmuuria ja siitä etsimään rakoja, joista voisivat nähdä Jumalan.
He kyllä tietävät, että matalan mökin halvoissa seinissä voi olla
rakoja, jotka antavat ikuisuuteen, ja etteivät pienimmätkään ruudut
vähennä taivaan äärettömyyksiltä yhtään piirreviivaa eikä tähteä. Mutta
ei riitä, että me omistamme totuuden, vaan totuuden on omistettava
meidät.

Ja kumminkin: me elämme maailmassa, missä pienimmätkin tapahtumat
vaivattomasti saavuttavat yhä puhtaamman ja korkeamman kauneuden. Ei
mikään yhtyminen käy niin helposti kuin taivaan ja maan. Ja jos olet
katsellut tähtiä, ennenkuin suutelet armastasi, niin ei suudelmasi ole
samanlainen kuin jos olisit katsellut vain huoneesi seiniä. Jos joskus
olet unohtunut seuraamaan valonsädettä, joka tunkeutuu elämän portin
rakosista, niin ole varma siitä, että sinä päivänä olet tehnyt yhtä
suuren teon, kuin jos olisit sitonut vihollisesi haavan, sillä tällöin
sinulla ei enää ollut vihollista.

Ihmisen täytyy vaaniskella Jumalaansa, sillä Jumala piileksii; mutta
hänen piilopaikkansa tuntuvat, niiden perille päästyä, niin herttaisen
yksinkertaisilta. Pienikin seikka sen jälkeen ilmaisee meille hänen
läsnäolonsa, ja meidän elämämme suuruuteen tarvitaan niin vähän. Niinpä
jotkut runoilijain säkeet silloin tällöin arkielämän pikkuaherruksissa
tuntuvat yht'äkkiä avaavan näköaloja äärettömyyksiin. Mitään
juhlallista sanaa ei ole sanottu, eikä luulisi, että mitään on esille
manattu; ja kumminkin: miksi viittelöivät meille vanhuksen kyynelten
takaa käsittämättömät kasvot, minkä vuoksi ympäröi lapsen hymyilyä yö
täynnä enkelien havinaa, ja minkä tähden me kuultuamme myöntävän tai
kieltävän kuiskauksen joltain sielulta, joka laulaen työskentelee
toisaalla, minkätähden me henkeä pitäen siinä sanoimme itseksemme:
»Tässä, tässä on Jumalan asunto, ja tuossa on taivaan esikartano?»

Se johtuu siitä, että nuo runoilijat ovat tarkanneet »päättymätöntä
varjoa» paremmin kuin me. Pohjaltaan ei korkein runous muuta olekaan
kuin tätä, eikä sillä ole muuta päämäärää, kuin pitää avoinna »niitä
valtateitä, jotka johtavat näkyväisestä näkymättömään». Mutta se on
myös elämän korkein päämäärä, ja se on elämässä paljoa helpompi
saavuttaa, kuin jaloimmassakaan runoudessa, sillä runouden on täytynyt
pudottaa pois hiljaisuuden suuret siivet. Ei ole mitään pieniä päiviä.
Tämän ajatuksen on laskeuduttava meidän elämäämme ja siinä muututtava
sen perusolemukseksi. Ei tässä ole kysymys mistään surullisuudesta.
Pienet ilot, pienet hymyt ja suuret kyyneleet, kaikilla niillä on sama
ulottuvaisuus paikassa ja ajassa. Voit leikkiä elämässäsi yhtä
viattomana »kuin lapsi kuolinvuoteen ääressä», eikä itkeminen ole
mitään välttämätöntä. Toisen maailman portit aukenevat yhtä hyvin
hymyilylle kuin kyyneleelle. Sinä saat tulla ja mennä mielesi mukaan,
löydät ehkä etsittäväsi hämäristä, mutta älä koskaan unohda, että olet
porttien vaiheilla.

       *       *       *       *       *

Poikettuani näin pitkille syrjäpoluille, palaan taas lähtökohtaani,
siihen, »että on hyvä muistuttaa ihmisille, että mitättöminkin heistä
kykenee jumalallisen esikuvan mukaan, jota hän ei itse valitse,
muovailemaan suuren siveellisen persoonallisuuden, joka on pantu kokoon
tasan hänestä itsestään ja ihanteesta.» Mutta nyt on niin, että tuota
»suurta siveellistä persoonallisuutta» ei koskaan ole muovailtu muualla
kuin elämän syvyydessä; ja tarvittava ihannemäärä tulee vain jatkuvan
»jumaluuden ilmestymisen» toten. Jokainen ihminen voi hengessä
saavuttaa hyveellisen elämän huiput ja joka hetki saada tietoonsa,
kuinka on tehtävä, että tekisi niinkuin sankari tai pyhimys. Mutta tämä
ei ole tärkeintä. Meitä ympäröivän ilmapiirin on niin muututtava, että
se lopulta muistuttaa sitä ilmapiiriä, joka täyttää Swedenborgin[49]
kultakauden ihanan maan, jossa ilma ei päästä valhetta ulos suusta.
Silloin tulee hetki, jolloin pieninkin paha, minkä ihminen tahtoisi
tehdä, putoo hänen jalkoihinsa niinkuin lyijykuula pronssikiekolle, ja
jolloin meidän tietämättämme melkein kaikki vaihtuu kauneudeksi,
rakkaudeksi ja totuudeksi. Mutta tämä ilmapiiri ympäröi vain niitä,
jotka kyllin usein ovat huolehtineet elämänsä tuulettamisesta aukomalla
portteja toiseen elämään. Niiden porttien läheisyydessä ihminen näkee,
minkä näkee, niiden läheisyydessä ihminen rakastaa, minkä rakastaa.
Sillä lähimmäisen rakastaminen ei ole vain sitä, että kokonaan antautuu
hänelle, että palvelee, auttaa ja holhoo muita ihmisiä.

On hyvin mahdollista, että sinä keskellä suurinta armeliaisuuttasi et
ole hyvä, et kaunis etkä jalo, ja laupeudensisar, joka itse kuolee
tyfussairasta hoitaessaan, voi olla sielultaan alhainen, pieni, kurja.
Syvä lähimmäisenrakkaus on siinä, että rakastaa toisissa ihmisissä
sitä, mikä heissä on ikuista, sillä oikea tosi-lähimmäinen on se, joka
eniten lähenee Jumalaa, s.o. sitä mikä ihmisissä on puhdasta ja hyvää;
ja vain alati pysyttelemällä niitten porttien lähettyvillä, joista
äsken puhuin, voit sinä löytää sen, mikä sieluissa on jumalallista.
Silloin voit sinä suuren Jean Paulin[50] tavoin sanoa: »Kun tahdon
syvästi rakastaa jotakin kallista olentoa ja antaa hänelle kaikki
anteeksi, niin ei minun tarvitse muuta kuin hetkinen katsella häntä
hiljaisuudessa.» Täytyy oppia näkemään oppiakseen rakastamaan. Eräs
ystäväni sanoi minulle kerran: »Olin elänyt yli kaksikymmentä vuotta
sisareni parissa, ja _minä näin hänet_ ensi kerran vasta silloin, kun
meidän äitimme kuoli.» Siinäkin sai kuolema riuhtaista auki yhden
ikuisuuden portin, ennenkuin kaksi sielua näki toisensa alkuperäisen
valon pilkahduksessa. Onko meissä ainoatakaan, jonka ympärillä ei olisi
tuommoisia sisaria, joita emme ole nähneet?

Onneksi on niissäkin, jotka vähimmän näkevät, aina jotakin, joka
hiljaisuudessa toimii niinkuin he olisivat nähneet. Olla hyvä, ei ehkä
merkitsekään muuta kuin olla vähässä valossa sitä, mitä kaikki ovat
pimeässä. Epäilemättä juuri sen vuoksi ihmiselle on hyödyllistä pyrkiä
kohottamaan elämäänsä ja suuntaamaan kaipuunsa niille huipuille, joilla
hän saavuttaa mahdottomuuden tehdä pahaa. Senvuoksi hänelle on
hyödyllistä totuttaa silmänsä katselemaan tapauksia ja ihmisiä
jumalallisen ilmapiirin läpi. Mutta ei sekään ole välttämätöntä; ja
kuinka pieneltä näyttääkään erotus Jumalan silmään! Me elämme
semmoisessa maailmassa, missä totuus vallitsee asioitten syvyydessä, ja
jossa ei tarvitse selitellä totuutta, vaan valhetta. Jos veljesi onni
sinua surettaa, niin älä sillä halveksi itseäsi; sinun ei tarvitse
pitkältä etsiä, kun jo löydät itsestäsi semmoista, jota tuo onni ei
sureta. Ja vaikk'et etsisi ollenkaan, niin ei se mitään merkitse;
jotakin kumminkin on, jota se ei ole surettanut.

Niillä, jotka eivät mitään ajattele, on sama totuus kuin niillä, jotka
ajattelevat Jumalaa: se vain ei ole juuri niin lähellä kynnystä, siinä
kaikki. »Kaikkein arkisimmassakin elämässä on Jumalalle tehtyjen
tekojen osuus suunnaton», sanoo Renan.[51] »Kaikkein alhaisinkin
ihminen on mieluummin oikea- kuin väärämielinen, kaikki me kumarramme
ja rukoilemme useamman kerran päivässä kuin luulemmekaan.» Ja me
hämmästymme kun joku sattuma yht'äkkiä kirkastaa meille tuon
jumalallisen osuuden merkityksen. Meidän ympärillämme on tuhansia ja
taas tuhansia poloisia olentoja, jotka eivät eläissään ole nähneet
mitään kaunista; he tulevat ja menevät pimeydessä; luullaan, että
kaikki on kuollutta, eikä kukaan kiinnitä heihin huomiota. Mutta sitten
yhtenä päivänä joku sana, odottamaton vaitiolo, pieni kyynel, joka
saapuu itse kauneuden lähteistä, saa meidät ymmärtämään, että he ovat
keksineet keinon, millä pystyttää sielunsa hämäryyteen ihanne, tuhatta
kauniimpi kuin kauneinkaan seikka, minkä heidän korvansa on kuullut
taikka heidän silmänsä nähnyt. Oo hiljaisuuden ja pimeyden jaloja,
kalvaita ihanteita! Te ylinnä muita saatte enkelit hymyilemään, te
nousette suoraan Jumalan luo! Kuinka monen monissa majoissa, kurjuuden
tyyssijoissa, vankiloissa teitä tälläkin hetkellä ravitaan jonkun
suruisen sieluraukan kyynelillä ja verellä; niinkuin mehiläiset
kaikkien kukkien kuoltua vielä tarjoovat tulevalle kuningattarelleen
hunajaa, joka on tuhatta vertaa kalliimpaa kuin se, jota he antavat
tavallisille arkisisarilleen... Kuka ei olisi useamman kuin yhden
kerran elämän poluilla tavannut hylättyä sielua, jolla kumminkin vielä
oli rohkeutta siellä hämärissään elätellä jotakin ajatusta,
jumalallisempaa ja puhtaampaa kuin kaikki ne ajatukset, joita niin moni
oli saanut valossa valita! Yksinkertaisuus, se on siinäkin Jumalan
lempipalvelija; ja ehkä riittää, kun jotkut viisaat tietävät mitä on
tehtävä, että muut tekevät niinkuin hekin tietäisivät...



Sisäinen kauneus.


Ei ole maailmassa mitään, joka niin kauneutta kaipaisi, ei mitään joka
niin helpolla kaunistuisi kuin sielu. Ei ole maailmassa mitään, jonka
kohoominen olisi niin luonnollista ja jalostuminen niin pikaista. Ei
ole maailmassa mitään, joka olisi niin herkkä tottelemaan puhtaita ja
jaloja käskyjä. Ei ole maailmassa mitään, joka niin nöyrästi alistuisi
korkeampien ajatusten mukaan. Ja ani harva sielu voi vastustaa
sellaisen sielun ylivoimaa, joka antautuu kauniiksi.

Voisi todella sanoa, että kauneus on meidän sielumme ainoa ravinto.
Sitä se kaikkialta etsii eikä se elämän alhaisimmissakaan vaiheissa
kuole nälkään. Sillä ei mikään kauneus jää kokonaan huomaamatta. Se voi
piillä tietoisuuden ulkopuolella, mutta se vaikuttaa yhtä tehokkaasti
niin yössä kuin päivän kirkkaudessa. Sen luoma ilo vain on silloin
luoksepääsemättömämpää, siinä ainoa erotus. Tarkatkaa kaikkein
tavallisimpia ihmisiä silloin, kun jokin kauneuden pilkahdus osuu
heidän hämäryyteensä! Heitä on koossa jossakin, missä hyvänsä; ja heti
kun he huomaavat yhtyneensä, niin näyttää heidän ensimmäisenä huolenaan
olevan saada suljetuksi elämän suuret portit. Jokainen heistä on
kumminkin yksin ollessaan useamman kuin yhden kerran elänyt sielunsa
mukaisesti. On ehkä rakastanut, ja aivan varmaan on kärsinyt. Kukin
heistä on välttämättömyyden pakosta kuullut »säveliä, jotka saapuivat
Kirkkauden ja Kauhistuksen etäisestä maasta», ja on osannut monena
hiljaisena iltana taipua lakien alle, jotka ovat syvempiä kuin mikään
meri! Mutta kun he tulevat yhteen, niin he himoitsevat alhaisuuden
hekumaa. Heidät valtaa jokin ihmeellinen kauneuden pelko. Ja mitä
enemmän heitä on, sitä enemmän he sitä pelkäävät, aivan samoin kuin he
pelkäävät hiljaisuuttakin tai liian selvää totuutta. Ja tämä on niin
perin totta, että jos joku heistä päivän kuluessa olisi sattumalta
tehnyt jonkin sankariteon, niin hän nyt kiirehtisi pyytelemään sitä
anteeksi esittäen puolustuksekseen joitakin kurjia perusteita siltä
alhaiselta tasolta, jolla heidän kokoontumisensa tapahtua. Mutta katso:
on sanottu jokin jalo ja ylväs sana, ja se on jotenkin avannut elämän
alkulähteet. Joku sielu on hetken ajan uskaltanut näyttäytyä sellaisena
kuin se on rakkaudessa, tuskassa, kuoleman hetkellä tai yksinänsä yön
tähtien alla. Syntyy levottomuutta, kasvoilla näkyy hämmästystä tai
hymyä. Mutta etkö ole tuommoisina hetkinä kokenut, kuinka sielujen
ihastus on jakamaton ja kuinka kiihkeästi heikoinkin sielu sieltä
vankeutensa syvyydestä hyväksyy tuon sanan, jonka se on tuntenut
kaltaisekseen. Ne elpyvät yht'äkkiä alkuperäiseen ja luonnolliseen
ilmapiiriinsä; ja jos sinulla olisi enkelien korvat, niin sinä
kuulisit, siitä olen varma, kuinka niiden siivet havisevat suosiota
siinä ihanan kirkkauden maassa, jossa ne keskenänsä elävät. Etkö usko,
että jos sellainen sana sanottaisiin joka ilta, niin arimmatkin sielut
rohkaistuisivat ja ihmisten elämä tulisi todellisemmaksi? Sellaista
sanaa ei edes tarvitse uudistaa. On jo tapahtunut jotakin syvällistä ja
se jättää sangen syvällisiä jälkiä. Sielu, joka on sellaisen sanan
sanonut, on siitä lähin sisariensa jokailtainen tuttu, ja sen pelkkä
läsnäolo luo jotain ylevyyttä mitättömimpiinkin lausahduksiin. Ainakin
on tapahtunut jokin muutos, jota ei voi lähemmin määritellä. Alhaisilla
asioilla ei enää ole samaa ehdotonta voimaa, ja säikytetyt sielut
tietävät, että niillä on paikka minne paeta...

Varmaa on, että sielujen väliset luonnolliset ja alkuperäiset suhteet
ovat kauneussuhteita. Kauneus on meidän sielujemme ainoa kieli... Muita
kieliä ne eivät ymmärrä. Kauneus on niiden ainoa elämä, ainoa mitä ne
voivat luoda ja ainoa mihin ne voivat kiintyä. Ja juuri senvuoksi
jokainen ajatus, jokainen sana, jokainen suuri ja kaunis teko herättää
niin välitöntä suosiota kaikkein sorretuimmassa, vieläpä kaikkein
alhaisimmassakin sielussa, sikäli kuin ollenkaan on lupa puhua mistään
alhaisista sieluista. Sielulla ei ole mitään elintä, millä se voisi
puuttua johonkin muuhun elementtiin, eikä se osaa mitään arvostella
muuten kuin kauneuden kannalta. Sinä saat joka hetki pitkin elämääsi
nähdä, että asia niin on; ja vaikka sinä useammin kuin yhden kerran
olet kieltänyt kauneuden, niin tiedät sen asian yhtä hyvin kuin ne,
jotka sydämissään alati kauneutta etsivät. Jos sinä jonain päivänä
syvästi tunnet kaipaavasi toista olentoa, niin menetkö siiloin sen luo,
joka kauneuden edessä on hymyillyt alhaista hymyä? Tai menetkö sen luo,
joka pään pudistuksella on loukannut jaloa tekoa taikka vain puhdasta
pyrkimystä? Ehkä kuulut niihin, jotka hänen tekonsa hyväksyivätkin;
mutta tänä vakavana hetkenä, kun totuus sinun ovellesi kolkuttaa,
käännyt sinä toisen puoleen, sen, joka on osannut nöyrtyä ja rakastaa.
Sinun sielusi on syvyyksissään langettanut tuomionsa; ja se hiljainen
ja vääjäämätön tuomio kohoaa ehkä kolmenkymmenen vuoden perästä taas
pinnalle, opastamaan sinua jonkun sisaren luo, joka on enemmän sinua
kuin koko sinun oma itsesi, sillä hän on ollut lähempänä kauneutta.

Niin vähän tarvitaan edistämään sielun kauneutta. Niin vähällä heräävät
uinahtaneet enkelit. Ei niitä ehkä tarvitse ollenkaan herättääkään --
riittää kun ei niitä uneen uuvuteta. Nouseminen ei ehkä vaadikaan
mitään ponnistuksia, vaan vajoominen. Eikö vaaditakin ponnistusta vain
ajatellakseenkin jotakin halpamaista meren vaiheilla tai yön kasvojen
edessä? Ja mikäpä sielu ei tietäisi alati olevansa meren vaiheilla ja
alati elävänsä ikuisen yön ympäröimänä? Jollemme niin pelkäisi
kauneutta, niin emme pian enää löytäisi elämästä muuta kuin sitä, sillä
kaikessa, mitä me näemme, on todellisesti olemassa vain kauneutta.
Kaikki sielut sen tietävät, kaikki ne ovat valmiina, mutta kaikki ne
myös salaavat kauneutensa. Jonkun niistä kumminkin täytyy »alkaa».
Miksi ei uskalleta ruveta siksi, joka »alkaa»? Kaikki toiset odottavat
meidän ympärillämme malttamattomina, niinkuin pienet lapset satulinnan
edustalla. Ne tunkeilevat kynnykselle, kuiskivat, katselevat raoista,
mutta eivät uskalla avata ovea. Ne odottavat, että joku suuri tulisi
avaamaan. Mutta sitä suurta tuskin koskaan tulee.

Mitä siis vaaditaan tullakseen siksi suureksi ihmiseksi, jota
toivotaan? Tuskin mitään. Sielut eivät ole vaateliaita. Kauneutta
lähentelevä ajatus, jota et sano julki, mutta jota sillä hetkellä
vaalit, se jo tekee sinut kirkkaaksi kuin läpinäkyvä maljakko. Sielut
näkevät sen ja ottavat sinut vastaan aivan toisin kuin jos olisit
ajatellut veljesi pettämistä. Me hämmästymme, kun jotkut sanovat,
etteivät he ole koskaan tavanneet todellista rumuutta, ja etteivät he
ole tulleet tietämään mitä on alhainen sielu. Mutta siinä ei ole mitään
ihmeellistä. He »ovat alkaneet». Kun he itse ovat ensin olleet
kauniita, ovat he vetäneet puoleensa kaiken ohi kiitävän kauneuden,
kuten majakka vetää puoleensa laivat kaikilta näköpiirin ääriltä.

On ihmisiä, jotka esimerkiksi moittivat naisia ajattelematta, että ensi
kerran kohdatessamme naisen riittää yksi sana, yksi ajatuskin, joka
kieltää kaiken kauniin ja syvällisen, ainiaaksi myrkyttämään _meidän
olemuksemme_ hänen sielussaan. Eräs viisas mies sanoi minulle kerran:
»Omasta puolestani en ole koskaan tavannut naista, joka ei olisi tuonut
minuun jotain suurta.» Hän oli itse ensin suuri, siinä oli hänen
salaisuutensa. On vain yksi seikka, jota sielu ei koskaan anna anteeksi
ja se on, kun sitä on pakotettu näkemään, koskemaan, ottamaan osaa
rumaan tekoon, sanaan, ajatukseen. Se ei voi antaa semmoista anteeksi,
sillä se merkitsisi sen oman itsensä kieltämistä. Ja kumminkin: eikö
olekin useimmista ihmisistä nerokkuus, voima ja taito samaa kuin sielun
loitontaminen elämästään, kaikkien syvempien pyrkimysten tarkkaa
syrjäyttämistä. Siten he menettelevät rakkaudessakin ja senvuoksi
nainen, joka vielä on lähempänä totuutta, voi tuskin hetkeäkään elää
todellista elämää heidän kanssansa. Näyttää siltä kuin he pelkäisivät
olla yhteydessä sielunsa kanssa ja pyrkisivät huolellisesti
pysyttelemään tuhansien penikulmien päässä sen kauneudesta. Ja
päinvastoin olisi alituiseen pyrittävä itsestään edelle, Jos tällä
hetkellä ajattelet tai sanot asioita, jotka ovat liian kauniita
ollakseen todella omiasi, niin ne ovat sitä jo huomenna, jos tänä
iltana vain olet yrittänyt niitä ajatella ja sanoa. Koettakaamme vain
olla itseämme kauniimpia; emme me kumminkaan siinä sieluamme voita.
Hiljaisen ja salatun kauneuden suhteen ei koskaan erehdy. Muuten on
siitä hetkestä ruveten kun sisäinen lähde täysin kirkkaana pulppuaa
jotenkin yhdentekevää, erehtyykö joku olento vai ei. Mutta kukapa
ajattelisikaan tehdä pienintäkään semmoista tekoa, joka ei näy? Ja
kuitenkin me tässä liikumme alalla, missä kaikki on vaikuttavaa, koska
kaikki odottaa. Ei ainoakaan portti ole lukossa; tarvitsee vain työntää
ne auki, ja linna on täynnä vangittuja kuningattaria. Usein riittää
yksi ainoa sana siivoomaan pois kokonaisia tomuvuoria. Miksi ei rohjeta
alhaiseen kysymykseen antaa jaloa vastausta? Luuletko, että se jäisi
täysin huomaamatta tai herättäisi vain hämmästystä? Etkö luule, että se
lähentäisi kahden sielun luonnollista vuoropuhelua? Ei koskaan tiedä
mitä rohkaisevia tai vapauttavia vaikutuksia sillä on. Vieläpä sekin,
joka torjuu vastauksen luolaan, vastoin tahtoaankin astuu askeleen omaa
kauneuttaan kohden. Mikään kauneus ei kuole puhdistamatta jotakin. Ei
mikään kauneus katoa. Ei tarvitse pelätä sirotella sitä pitkin teitä.
Se viipyy siinä viikkoja, vuosia, mutta on yhtä liukenematon kuin
timantti, ja vihdoin joku käy siitä ohitse, näkee sen kimmeltävän,
ottaa sen ja poistuu onnellisena. Miksi siis pidättäisit kauniin ja
ylevän sanan vain siksi, ettet luule toisten sinua ymmärtävän? Miksi
siis hetkeäkään ehkäisisit korkeamman hyvän syntymistä vain senvuoksi,
ettet luule ympäristösi siitä hyötyvän? Miksi tukahuttaisit sielusi
vaistomaisen pyrkimyksen korkeuksia kohden vain sentähden, että kuulut
laakson asukkaihin? Kadottaisiko syvä tunne voimaansa pimeässä? Eikö
sokealla ole muita välineitä kuin silmät, erottaakseen ne, jotka häntä
rakastavat niistä, jotka häntä eivät rakasta? Onko kauneuden
olemassaolon ehtona, että sitä ymmärretään, ja eikö muuten jokaisessa
ihmisessä ole jotakin, joka ymmärtää paljon enemmän kuin mitä näyttää
ymmärtävän, vieläpä enemmän kuin mitä luulee ymmärtävänsä? Korkein
olento, mitä minun on onnistunut tulla tuntemaan, sanoi minulle eräänä
päivänä: »En kurjimmallekaan ole koskaan rohjennut antaa rumaa tai
yhtäkaikkista vastausta.» Ja minä huomasin, että tuolla olennolla,
jonka elämää kauan olen seurannut, oli selittämätön vaikutusvalta
kaikkein pimeimpiin, suljetuimpiin, sokeimpiin ja kapinallisimpiinkin
sieluihin. Sillä mikään suu ei voi kertoa sen sielun valtaa, joka
pyrkii elämään kauneuden ilmapiirissä ja itse on toimivasti,
aktiivisesti, kaunis. Ja eikö muuten tuon toiminnan laadusta riipukin,
onko elämä kurjaa vai jumalallista?

Jos voisi päästä asioiden ytimeen, voisi hyvinkin tulla huomaamaan,
että muutamien kauniiden sielujen valta juuri pitääkin toisia hengissä.
Eikö juuri se käsitys, minkä itse kukin itselleen muodostaa muutamista
valituista olennoista, olekin ainoa elävä ja vaikuttava siveysoppi?
Mutta mikä on tuossa käsityksessä valitun ja valitsevan sielun osuus?
Eikö se kaikki sekoitu hyvin salaperäisellä tavalla, ja eikö tuo
ihanteellinen siveysoppi tunkeudu syvyyksiin, joita ei kauneimpienkaan
kirjojen siveysoppi koskaan jaksa saavuttaa? Siinä on vaikutusvalta,
joka ulottuu niin laajalle, että sen rajoja on vaikea määritellä, ja
voimanlähde, josta kaikki käymme monta kertaa päivässä janoamme
sammuttamassa. Eikö pettymys niiden olentojen suhteen, joita olet
pitänyt täydellisinä ja joita kauneuden valtakunnassa olet rakastanut,
eikö pettymys heidän suhteensa heti vähennä uskoasi käsitteiden
suuruuteen yleensä ja ihastustasi niihin?

Ja toisaalta uskon, ettei mikään maan päällä kaunista sielua niin
luonnollisesti ja niin huomiota herättämättä kuin tieto siitä, että
jossain lähistöllä on puhdas ja kaunis olento, jota sielu voi rakastaa
ilman sivuajatuksia. Kun sielu todella on lähestynyt semmoista olentoa,
lakkaa kauneus olemasta pelkkä kuollut esine, jota vain vieraille
joskus näytetään; se muuttuu äkkiä valtavaksi elinvoimaksi, jonka
vaikutus on niin luonnollinen, ettei sitä mikään voi vastustaa.
Sentähden sitä on ajateltava; ihminen ei ole yksin; hyvien on oltava
valveilla.

Puhuttuaan viidennen Enneadinsa VIII kirjassa »älyllisestä -- s.o.
jumalallisesta -- kauneudesta» lopettaa Plotinos seuraavasti: »Mitä
meihin tulee, olemme kauniita, kun pysymme itsellemme uskollisina ja
rumia, kun vajoomme omaa luontoamme alemmaksi. Olemme kauniita vielä,
kun tunnemme itsemme ja rumia, kun emme tunne itseämme.» Mutta tällöin
emme saa unohtaa, että olemme joutuneet korkeuksiin, joissa itsemme
tuntemattomuus ei ole ihan samaa kuin ettemme tiedä mitä meissä
tapahtuu, milloin olemme rakastuneita tai mustasukkaisia, kainoja tai
kateita, onnellisia tai onnettomia. Ellei siellä tunne itseään, ei myös
tunne sitä jumalallista, mitä ihmisissä tapahtuu. Olemme rumia, kun
etenemme niistä jumalista, jotka asuvat meissä, ja me kaunistumme
sikäli, kun opimme ne tuntemaan. Emme kuitenkaan löydä mitään
jumalallista toisissa, ennenkuin olemme heille osoittaneet jumalallisen
itsessämme. Yhden jumalista on annettava toisille merkki ja kaikki
jumalat vastaavat pienimpäänkin viittaukseen. Ei voi liian usein
todistaa, että tarvitaan vain aivan pienoinen rako, josta taivaallinen
kirkkaus tunkeutuu sieluun ja saa sen lähteet pulppuamaan. Kaikki
maljat ojentuvat tuntematonta lähdettä kohden, ja me olemme joutuneet
paikkaan, jossa on vain kauniita ajatuksia.

Jos voisi enkeliltä kysyä mitä meidän sielumme tekevät pimeydessä,
vastaisi se varmaankin, vuosikausia katseltuaan kauas ohi sen, mitä se
ihmisten silmissä näyttää tekevän: »Ne muuttavat kauneudeksi kaikki
pikkuseikat mitä niille annetaan.» Ihmissielu on todellakin harvinaisen
rohkea! Se tyytyy koko yön työskentelemään siinä pimeydessä, johon
useimmat meistä sen hylkäävät ja jossa sitä ei kukaan puhuttele. Siellä
se tekee voitavansa valittamatta, koettaen niistä kivistä, joita sinne
heitetään, löytää niissä ehkä piilevän ikuisen valon siemenen. Ja
kesken työtänsä se odottaa hetkeä, jolloin voisi näyttää vaivalla
kokoamansa aarteet siskolle, jota enin rakastaa tai joka sattumalta on
lähimpänä. Mutta on miljoonia elämäntapauksia, joissa ei mikään sisko
saavu luo ja joissa elämä on tehnyt sielun niin araksi, että se kulkee
tietänsä sanatonna ja saamatta kertaakaan koristautua yksinkertaisen
kruununsa vaatimattomilla helyillä.

Ja kaikesta huolimatta se näkymättömässä taivaassaan valvoo kaikkea. Se
varoittaa, rakastaa, ihailee, vetää puoleensa ja työntää luotaan.
Jokainen uusi tapaus saa sen nousemaan pinnalle odottamaan, että se
jälleen syöstäisiin alas, koska sitä pidetään vaivalloisena ja hupsuna.
Se harhailee kuin Kassandra Atridien pylvästöissä.[52] Siellä se
lakkaamatta lausuu sanoja, joiden totuuskin on vain pimeyttä ja joita
ei kukaan kuule. Jos kohotamme katseemme, odottaa se päivän sädettä
tai tähden tuiketta, muodostaakseen siitä ajatuksen tai ainakin
itsetiedottoman ja puhtaan pyrkimyksen. Ja elleivät silmämme mitään
kerro, osaa sielu muuttaa poloisen pettymyksensä joksikin sanoin
kuvaamattomaksi, jonka se kätkee kuolemaan saakka. Jos rakastamme, niin
se juopuu valosta suljetun oven takana, eikä odotellessaankaan kadota
yhtään hetkeä; ja valo, joka raoista tunkeutuu, tulee sille hyvyydeksi,
kauneudeksi tai totuudeksi. Mutta ellei porttia avata, (ja monessako
elämässä sitä avataan?), palaa sielu vankilaansa ja sen murheesta
muodostuu ehkä totuus, joka on kaikkia muita ylevämpi, sillä tämä on
käsittämättömien muutosten valtakunta; eikä sekään, mikä ei ole
syntynyt oven tällä puolella, joudu silti hukkaan, vaikkei se pääsekään
yhtymään tähän elämään...

Sanoin äsken, että sielu muuttaa kauneudeksi kaikki saamansa
pikkuseikat. Kuta enemmän asiaa ajattelee, sitä selvemmältä tuntuu,
ettei sillä suorastaan ole muuta olemisen oikeutustakaan ja että koko
sen toiminta on kohdistettu kokoomaan meidän syvimpäämme sanoin
kuvaamatonta kauneusaarretta. Eiköhän kaikki aivan luonnollisesti
muuttuisi kauneudeksi, ellemme alinomaa häiritsisi sielumme uutteraa
askartelua? Eikö itse pahakin ole kallisarvoista, sitten kun sielu
siitä on löytänyt katumuksen syvän timantin? Eivätkö ne vääryydet,
joita olet tehnyt ja kyyneleet, jotka olet saanut vuotamaan, lopulta
muutu sielussasi valoksi ja rakkaudeksi? Oletko koskaan itsessäsi
huomannut tämän puhdistavien liekkien valtakunnan? Tänään on sinulle
tehty suurta vääryyttä: eleet olivat pikkumaisia, teko oli alhainen ja
surullinen ja sinä itkit sen rumuutta. Mutta silmäile vain jonkun
vuoden kuluttua sieluusi ja sano sitten, etkö tämän teon muistossa
huomaa jotain, joka jo on ajatusta puhtaampaa, jotain outoa
nimittämätöntä voimaa, joka ei kuulu tämän maailman tavallisiin
voimiin, jotain lähteensilmää »toisesta maailmasta», josta voit sen
ehtymättä ammentaa viimeiseen hetkeesi saakka. Ja kumminkaan sinä et
ole auttanut tuota väsymätöntä kuningatarta; ajatellessasi aivan
toista, on tuo teko sinun tietämättäsi puhdistunut olemuksesi
hiljaisuudessa ja lisännyt vettä siihen kauneuden ja totuuden
altaaseen, joka ei aaltoile kuten totisten ja kauniiden ajatusten
matalampi allas, vaan on ainiaaksi suojattuna elämän tuulilta.

»Ei ole ainoatakaan tekoa eikä tapausta meidän elämässämme», sanoo
Emerson, »joka ei ennemmin tai myöhemmin menettäisi hidasta, raskasta
muotoansa ja joka ei yllättäisi meitä lennähtämällä meidän olemuksemme
syvimmästä taivaan korkeuteen.» Tämä on syvempi totuus kuin Emerson
ehkä aavistikaan, sillä mitä kauemmaksi näillä aloilla pääsee, sitä
jumalallisempia ilmapiirejä avautuu.

Kukaan ei tarkoin tiedä, mitä tämä meitä ympäröivien sielujen hiljainen
toiminta oikein on. Olet lausunut ylevän sanan jollekin olennolle, joka
ei sitä käsittänyt. Luulit sen joutuneen hukkaan, etkä enää sitä
ajatellut. Mutta eräänä päivänä se sattumalta sukeltaakin esiin
suunnattomasti muuttuneena, ja tulevat näkyviin ne odottamattomat
hedelmät, joita se on pimeässä kantanut; sitten taas kaikki palaa
takaisin äänettömyyteen. Mutta mitäpä siitä? On kumminkin käynyt ilmi,
ettei sielussa mikään joudu hukkaan ja että pienimmilläkin sieluilla
on kirkkaat hetkensä. Siinä ei voi erehtyä; onnettomammilla ja
köyhimmilläkin on olemuksensa pohjalla kauneusaarre, jota he eivät voi
hävittää. On vain opittava siitä ammentamaan. Kauneuden pitää tulla
jokapäiväiseksi juhlaksi eikä jäädä elämän satunnaisuudeksi. Ei ole
vaikea päästä niiden joukkoon, »joiden silmät näkevät kukkien peittämän
maan ja tähtikirkkaan taivaan suurin piirtein eikä vain pienin osin»,
ja tarkoitan tässä pysyvämpiä ja puhtaampia kukkia ja taivaita kuin
näkyväiset ovat. On tuhansia johteita, joita myöten meidän sielumme
kauneus pääsee kohoamaan ajatukseemme. Ennen muita on meillä rakkauden
suuri ihmeellinen pääjohde.

Eikö rakkaudessa ole sielulle tarjona kaikkein puhtaimmat kauneuden
alkuvoimat? On olentoja, jotka siten rakastavat toisiaan kauneudessa.
Kun siten rakastaa, lakkaa vähitellen tuntemasta mitään rumaa, ei enää
näe kaikkea pientä, vaan huomaa halvimmissakin sieluissa niiden
raikkauden ja neitseellisyyden. Kun siten rakastaa, ei tunne edes
anteeksiannon tarvetta. Kun siten rakastaa, ei enää voi salata mitään,
sillä ei enää löydy mitään, jota ei aina läsnäoleva sielu muuttaisi
kauneudeksi. Kun siten rakastaa, näkee pahan vain lisätäkseen
suvaitsevaisuuttaan ja oppiakseen, että syntistä ei ole sekoitettava
hänen syntiinsä. Kun siten rakastaa, saattaa kaikki läheisensä
kohoamaan korkeuksiin, joilta he eivät voi pudota ja joilta ruma teko
putoaisi niin ylhäältä, että siitä alas tullessaan vastoin tahtoaankin
eroaisi sen timanttisielu. Kun siten rakastaa, muuttaa tietämättään
lakkaamattomiksi liikkeiksi kaikki pienimmätkin aikeet, mitkä
ympärillämme heräävät. Kun siten rakastaa, kutsuu rakkauden juhliin
kaiken kauniin, mikä liikkuu maan päällä, taivaissa ja sielussa. Kun
siten rakastaa, on toisen olennon edessä samanlaisena kuin Jumalan
edessä ja kutsuu pienimmälläkin viittauksella esiin sielunsa kaikkine
aarteineen. Silloin ei tarvita kuolemaa, onnettomuuksia eikä kyyneliä
sielua paljastamaan; hymykin jo riittää. Kun siten rakastaa, huomaa
onnessakin totuuden yhtä syvästi kuin muutamat sankarit suurien tuskien
valossa. Kun siten rakastaa, ei erota toisistaan kauneutta, joka
muuttuu rakkaudeksi ja rakkautta, joka muuttuu kauneudeksi, eikä tiedä,
missä tähden tuike päättyy ja yhteisen ajatuksen suutelo alkaa. Kun
siten rakastaa, tulee niin lähelle Jumalaa, että enkelit ottavat meidät
haltuunsa. Kun siten rakastaa, kaunistaa yhdessä toisen kanssa samaa
sielua, josta siten vähitellen tulee Swedenborgin[53] _angelus unicus_
enkeli, jolla on kaksi sielua yhteen sulautuneina. Kun siten rakastaa,
huomaa joka päivä jotain uutta kaunista tuossa salaperäisessä
enkelissä, ja kulkee kohti yhä elävämpää ja korkeampaa hyvyyttä. --
Sillä kuolluttakin hyvyyttä on, ja sen muodostaa vain menneisyys, mutta
todellinen rakkaus tekee menneisyyden tehottomaksi ja luo tullessaan
loppumattoman tulevaisuuden täynnä hyvyyttä, ilman tuskia ja
kyyneleitä. Kun siten rakastaa, vapauttaa sielunsa ja tulee yhtä
kauniiksi kuin vapautettu sielu. »Ellet sen liikutuksen valtaamana,
minkä tämän näytelmän täytyy sinussa herättää», sanoo näistä puhuessaan
Plotinos, joka kaikista tuntemistani ajattelijoista on päässyt
lähimmäksi jumaluutta, »ellet sen liikutuksen valtaamana ääneen
julista, että se on kaunista ja ellet sinä, omaan sisimpääsi
katsoessasi tunne tämän kauneuden suloa, silloin etsit turhaan siinä
mielentilassa jumalallista kauneutta; sillä sinä etsit sitä silloin
vain ruman ja tahratun avulla. Siinä syy, miksi tämä keskustelu ei
kohdistu kaikkiin ihmisiin. Mutta jos olet itsessäsi havainnut
kauneuden, niin nouse silloin muistuttamaan jumalallisesta
kauneudesta...»



JOHANNES MÜLLER.


Johannes Müller?

Hän on elämän näkijä. »Ihmiseksitulemisen» voimakas julistaja. Suuren,
luovan hiljaisuuden mies, sisäisyyden puoleensavetävä edustaja keskellä
ulkonaisen vangitsemaa ja sisäisestä elämästä loitonnutta aikaamme.
Johannes Müller ei ole filosofi. Ei hän tahdo takoa ajatusjärjestelmää,
ei luoda maailmankatsomusta. Hän on herkkä vaarinottaja, hän kuuntelee
elämän valtimon lämpöistä sykintää. Ja hän löytää ihmisen ja kaikkeuden
tuskalliseen arvoitukseen ratkaisun elämystensä rikkaasta maailmasta.
Epäilemättä on Johannes Müller ihmiskunnan elämänkaipauksen
historiallinen ilmaisija.

Ulkonaisen elämäntiensä vaiheista ja suhteistaan ihmiskunnan edustaviin
ilmiöihin Müller itse kokonaan vaikenee. Hän ei ehdi pysähtyä sitä
varten, vaan rientää eteenpäin sisäisen välttämättömyyden ja voiman
käskemänä. Müllerin oma elämä sellaisenaan on kuin väkevä, sytyttävä
julistus. Suoritettuaan jumaluusopilliset tutkintonsa ja poikettuaan
teologien valtatieltä hän lähtee, empimättömän uskollisena olemuksensa
syville äänille, kulkemaan omaa uraansa -- määränään uusi ihminen,
korkeammanasteinen ihmisyys. Tähän tähtäävät hänen esitelmänsä monien
vuosien aikana kautta Saksanmaan. Kauan epäili Müller astumista
kirjalliselle tielle, tuntien miten nykypäivinä todellinen hengenelämä,
»persoonallinen elämä» on hukkumaisillaan kirjojen mereen: hän luotti
vain elävän, puhutun sanan persoonallisesti elävöittävään voimaan,
Epäröintinsä Müller kuitenkin voitti ja alkoi hedelmällisen, yhä
jatkuvan kirjallisen luomistyönsä.[54] Vuodesta 1898 alkaen julkaisee
hän »Blätter zur Pflege persönlichen Lebens» -nimistä aikakauskirjaa
eli »Grünen Blätteriä», kuten sitä sisältöä kuvaavasti yleisesti
nimitetään. Tällä julkaisullaan, jonka lukijapiiri avartumistaan
avartuu ulottuen murto-osalta meidänkin maahamme, pyrkii Müller
herättämään ja viljelemään persoonallista elämää: kasvattamaan
ihmisessä taitoa ja voimaa kehittää oma alkuperäinen olemuksensa, sen
jumalallinen ydin puhdasviivaiseen, omalaatuiseen muotoonsa. Tämä
aikakauskirja tahtoo kannattaa persoonallisuuden viljelyä, koko
ihmisen, hänen henkensä ja ruumiinsa kulttuuria ja sellaisena olla
kajastavan uuden ajan aamuvartiona. Se tahtoo olla syvimmässä
merkityksessä itsekasvatuksen elimenä, niinkuin Müller itse on sanonut.

Puhuttaessa Johannes Müllerin elämäntoiminnasta ei voida jättää
mainitsematta hänen järjestämäänsä ja johtamaansa persoonallisen elämän
siirtolaa -- jos niin tohdimme sitä nimittää -- joka aikaisemmin oli
vanhassa, luonnonihanassa Mainbergin linnassa lähellä Würzburgia ja
nykyään on Elmaussa Baierissa. Müller ei ikinä tahdo perustaa mitään
lahkoa tahi koulukuntaa. Mutta hän oivaltaa syvästi ja tuskaisesti,
että ihminen, elääkseen täyteläistä sisäistä elämää, tarvitsee toista
ihmistä, tarvitsee lämpöistä, verevää vuorovaikutusta: yksinäistyminen
ja eristäytyminen tietää persoonallisuutemme ja yhteisö-organismin
kuolemaa. Ja -- niin kerrotaan -- lukemattomat etsivät ihmiset,
suuntiin katsomatta, ovat Mainbergin linnassa kohdanneet saman
kaipauksen virittämiä sekä siellä eläneet syvimmät ja hedelmällisimmät
elämyksensä, jotka aukaisevat ihmiskunnalle aivan uusia, laajoja
yksilö- ja yhteisö-elämän näköaloja.

       *       *       *       *       *

Johannes Müller on alunpitäen kulkenut tietään hämmästyttävän
itsenäisesti. Matkallaan hän on kohdannut Nietzschen. Kohdannut niin,
että elämä on väräjöinyt -- niin loitolla toisistaan kuin nämä miehet
ovatkin. Nietzschen korkeampaan kulttuuriin, korkeampaan ihmiseen
tähtäävä, rikkaan ja hienon persoonallisuuden ja polttavan
totuudenjanon elävöittämä julistus on koskettanut Müllerin nuorta
kaipausta, antanut sille selkeyttä ja vauhtia. Müller jatkoi kuitenkin
omaa tietänsä ja kohtasi -- Jeesuksen. Mittaamattomaksi onneksi
itselleen ja ihmiskunnalle.

Ihmisen probleemi on Johannes Müllerin keskeisin ja polttavin arvoitus.
Koko hänen väkevä elämänharrastuksensa suuntautuu ihmiseen. Hän elää
omana tuskanaan kaiken sen kaaoksen ja rikkinäisyyden, jossa ihminen ja
ihmiskunta vaeltaa. Mutta hän näkee myöskin kuonan alla jokaisessa
jumalallisen kipinän, ihmisen perusolemuksen, persoonallisen elämän
ituplasman, joka vain odottaa kehitystään ja ainoalaatuista
puhkeamistaan: omaperäisen, sopusuhtaisen persoonallisuuden
muodostumista.

Ihmisen täytyy vain löytää oma itsensä. Nykyinen itsemme, nykyinen
todellisuutemme ei ole meidän totuutemme. Se on myrkytetty,
surkastunut, laadultaan huonontunut. Meidän nykyinen minämme on
erilaatuisten, suhdattomien ainesten muodostamaa tietoisuutta,
lakkaamatta liikkuvaa ja yhäti teoiksi puhkeavaa rytmitöntä
»sielunelämää», jota ei minämme hallitse, vaan joka täydellisesti
hallitsee minäämme. Tämä minämme meidän täytyy kieltää. Meidän
todellinen itsemme, todellinen minämme on syvällä, jonne ei tieteen,
taiteen eikä filosofian, eipä uskonnonkaan laskinluoti ulotu ja jonne
ei myöskään mikään moralinen tahdon ponnistelu auta. Voimakkaat
elämykset, kiitävät jumalalliset silmänräpäykset voivat valaista
geniuksemme ja samalla paljastaa elämämme salaisuuden. Nämä tällaiset
silmänräpäykset kavahduttavat uinuvan minämme ja kirkastavat yhteytemme
kaikessa tapahtumisessa ja sen takana äärettömänä virtana vierivän
salaisen luomisvoiman kanssa. Samalla kuin me oivallamme itsemme, oman
persoonallisen totuutemme, pääsemme kosketukseen myöskin kaikkeuden
totuuden, Jumalan kanssa.

Tämä todellisen minämme herääminen on ihmisessä valtava sielullinen
päivänpalaus. Ihminen siirtyy aisteilla tajuttavasta sielulliseen,
astuu häviävän turhuuden kaaoksesta ja yöstä häviämättömän olemuksensa
luomispäivään. Hämmästyttävä selkeys aukaisee ihmiselle hänen
inhimillisen tarkoituksensa, ja ennen tuntemattomat voimat nousevat
aivan itsestään toteuttamaan tuota tarkoitusta -- lakeina olemuksen
ytimeen kätketyt ja sieltä puhkeavat luonnonlait. Kokonaan
toiseksi tulee ihminen, perinpohjin toiseksi. Tämä muutos, tämä
»ihmiseksituleminen» luo aivan uudenlaatuisen elämän ja uuden
todellisuuden ihmisen kaikkiin suhteisiin. Kaikkialla paljastaa ihminen
totuutta, häviämätön olemus pyrkii kaikkialla päivänvaloon. Sisäisten
lakien, sisäisen välttämättömyyden pakosta. Ja miten uutena näkeekään
ihminen maailman! Ennen väsyttävä, yksitoikkoinen, arkiharmaa elämän
vyöryntä on muuttunut elimelliseksi hersynnäksi ja saanut ihmeellisen
väriloiston. Kaikki tapahtuminen saa selvyytensä, joka taholta
pulpahtaa esiin elämänvoimia. Mutta samalla myöskin minän ahtaat
raja-aidat sortuvat ja tie rakkauteen avautuu. Ihmisen elämä on
kysymätöntä myöntöä, ihminen tapaa myönteisen suhteen kaikkeen, mikä
häntä ympäröi ja mitä hän kokee, kaikkiin tehtäviin ja vaikeuksiin.
Sielun mittaamattomat säikeet ulottuvat koko maailmankaikkeuteen, ja
ennen niin pieni, ahdas, ennakkoluuloinen ihminen ottaa itse osaa
kosmilliseen tapahtumiseen. Oman olemassaolon ja minän pikku
ahdistukset ja hädät tuntuvat mitättömiltä. Jokaisessa uinuva ihmisen
suuruus, aateluus ja ihanuus puhkeaa.

Ihmisen todellisen minän, persoonallisen elämän valtimo sykkii.
Entiseen rytmittömään sekasortoon ja hämäryyteen on ilmestynyt
todellisen elämän rytmi. Mistä? Ihmisolemuksen ja kaiken takana olevan
jumalallisen elävästä kosketuksesta. Aistimien takainen ihmisessä
pääsee välittömään yhteyteen sen aistimientakaisen kanssa, mikä
kätkeytyy kaikkiin ilmiöihin ja tapahtumiin, jokaiseen ihmiseen,
jokaisen päivän vaatimuksiin.

Totuus ilmaisee itse itsensä. Totuus etsii jokaisesta ihmisestä omassa
erikoisessa virityksessään olevaa soitinta, siten löytääkseen
persoonallisen ilmaisun.

Jeesukseen Müller yhä uudestaan viittaa. Jeesuksessa näkee hän totuuden
paljastuvan verhottomassa, jumalallisessa ihanuudessaan. Ja ennen muuta
ihmisen totuuden, todellisen ihmisolemuksen syvimpiä syvyyksiään ja
perimmäisiä tarkoituksiaan myöten, Jeesus on -- niin sanoo Müller --
sielun keksijä, ihmisen ja kaikkeuden sielun. Ja vielä enemmän: sielun
herättäjä ja pelastaja kaaoksen yöstä. Platon, Kant tahi Schopenhauer
opettavat meitä jotain tietämään -- Jeesus kirkastaa silmämme näkemään
ihmisen ja koko olemiston syvän salaisuuden.

On sanottu, että Johannes Müller on löytänyt Jeesuksen aikamme
riuduttavasta kaipauksesta. Paljon sanottu. Ei kuitenkaan liiaksi.

       *       *       *       *       *

Johannes Müllerin elämäntyö ei ole vielä päättynyt. Matkallaan uuteen,
korkeampaan ihmisyyteen hän on elänyt rikkaampia elämyksiä ja tehnyt
syvempiä huomioita kuin ehkä kukaan muu. Ja hän kulkee yhä eteenpäin
kiitävässä kehityksensä virrassa. Ken filosofiasta ja tieteestä etsii
elämänprobleemin ratkaisua ja yksin sieltä uskoo löytävänsä sen,
hänelle on Müllerin julistus tyhjää kaikua. Mutta kenen olemus
totuudenjanossaan ja korkeamman elämän kaipauksessaan on herkistynyt
elämänliikunnoille, hänelle soivat Müllerin sanat ja niiden takainen
elämä joskus hiljaisuuden hetkenä kuin lähteen solina helteisen päivän
vaeltajalle.

Tunnettu itävaltalainen kirjailija Herman Bobr on kerran Johannes
Mülleristä kirjoittanut varmaan sydämensä syvyydestä lähteneet sanat:
Hän on avannut sydämeni. Tuhannet häntä siitä kiittävät. Hän ei anna
heille mitään, mitä heillä ei ennestään ole. Mutta he eivät tietäneet,
mitä omistivat. He etsivät kaikkialta -- silloin tarttuu hän heitä
hiljaa kädestä ja taluttaa, kunnes he löytävät itsensä; vain oman
itsensä. Hän ei tyrkytä heille itseään. Hän palvelee jokaista, rakastaa
jokaista. Ja aivan tietämättään. Rakkaudessaan hau on kuin kukkiva puu.
Siksi ihmiset hänen läheisyydessään löytävät itsensä. Muuta hän ei
heille anna; ainoastaan elämän.



Epävarmuus.


Epävarmuus on samoinkuin murhe, pelko ja surukin elämän esteenä.
Epävarmuus on sisäisen elämämme heikkoutta, ilmauksena siitä, ettei
persoonallinen elämä vielä ole kirvoittunut vapaaksi, voimistunut
sisäisesti itsenäiseksi eikä saavuttanut olosuhteita hallitsevaa
ylemmyyttä. Mutta vaikutuksiltaan ja vastavaikutuksiltaan on epävarmuus
koko elämänryhtimme, koko elämämme kiusallisena häiriönä. Se on tunne
persoonattoman elämän riittämättömyydestä. Epävarmuuden levittämä
tyytymättömyys osoittaa tällaisen persoonattoman sisäisen rakenteen
kelvottomuuden, ja sen vaikutukset paljastavat meille, minkälaisena
kirouksena tällainen ali-inhimillinen oleminen painaa inhimillisen
tarkoituksemme olemusta. Sitä mukaa kuin persoonallista elämää syntyy,
sitä mukaa kuin se valtaa ihmisen koko elämänalan, häviää myöskin
epävarmuus. Siksipä katoaakin tämä vain vähitellen, ja vielä kauan on
huomattavissa epävarmuuden aiheuttamia heikkoudenpuuskia, vaikkapa
persoonallinen elämänkäyminen olisikin jo vienyt itsenäisen ja
omalaatuisen elämän pelkät sysäykset ja yritykset tyydytystä luovaan
täyttymykseen. Mutta kasvaa ja voimistua ei persoonallinen elämä voi,
ellei epävarmuus kokonaan väisty itsevarman elämän hallitsevan
täysivaltaisuuden tieltä.

Epävarmuus ilmenee kaikilla elämän aloilla. Usein pysyy se salassa
senvuoksi, ettei ihmiseltä vaadita aloitetta aloilla, missä hän tuntee
itsensä epävarmaksi. Kenen ei tarvitse toimia itsenäisesti tahi ken
ei yleensä tunne itsenäisyyden tarvetta, kärsii epävarmuuden
vastenmielisyydestä ainoastaan silloin, kun hän joutuu tekemään
itsenäisen teon, määräämään persoonallisen kantansa, oman
mielipiteensä. Silloin voi mitä suurin varmuus jollakin alalla yhtyä
mitä kiusallisimpaan epävarmuuteen toisella alalla. Tavallisesti on
tämä elämän ja kehityksen yksipuolisuuden hedelmää. Ihminen voi tuntea
itsensä perin varmaksi omassa kutsumuksessaan, tohtimatta kuitenkaan
astua askeltakaan piirinsä ulkopuolelle. Mitä varmin oppinut, mitä
virheettömin taiteilija voi suhtautua elämän yksinkertaisiin
kysymyksiin niin elämälle vieraan epävarmana, että se tekee aivan
avuttoman vaikutuksen.

Mutta missä epävarmuutta tapaammekin, on se aina merkkinä siitä, ettei
ihminen tunne olevansa sillä alalla kotonaan. Ala ei tunnu tutulta, hän
ei tapaa oikeaa suhdetta siihen, ei oivalla sitä elävästi ja
perinpohjin, puhumattakaan siitä, että hän sitä todella hallitsisi.
Siksipä hän on avuton, ei voi muodostaa mitään arvostelua eikä luota
vähäistäkään itseensä. Tämä tunne sitoo, hämmentää ja heikontaa. Siitä
johtuva avuttomuus voi käydä niin valtavaksi, että ihminen voi
suorastaan menettää tasapainonsa, että hän on kuin päähän lyöty ja
tekee mitä suurimpia tyhmyyksiä, että hänen polvensa alkavat vavista ja
veri syöksyä päähän.

Aina on epävarmuus seurauksena siitä, ettemme ole välittömän elävässä
yhteydessä kulloinkin kysymyksessäolevan asian kanssa. Emme ole siihen
missään elämänsuhteessa, emme ole sitä oivaltaneet. Siitä johtuu
neuvottomuus, miten suhtautua, niin pian kuin joudumme kosketuksiin
asian kanssa, niin pian kuin se tulee kysymykseen tahi meidän pitäisi
se selvitellä. Epävarmuus kasvaa epäselvyydestä ja kyvyttömyydestä.
Meillä ei ole mitään selvää vaikutelmaa eikä yleiskuvaa asiasta, ei
selvää tietoa ja näkemystä; siksi tunnemme olevamme kyvyttömiä ja
kypsymättömiä hallitsemaan tuota asiaa, me tunnemme, ettemme voi
täyttää vaatimusta, suorittaa tehtävää. Varmuus on täysivaltaisuutta
jossain piirissä, epävarmuus voimattomuutta, kokemattomuutta,
tietämättömyyttä, kyvyttömyyttä.

Näin ollen ei ole ihmeellistä, että useimmat tuntevat olevansa
varmimmat kutsumuksessaan. Tämän he tuntevat, ovat oppineet tuntemaan.
Mutta nämä samat ihmiset voivat tuntea olevansa aivan epävarmoja
elämässä, siksi etteivät he vielä voi sitä tuntea: eivät ole vielä
milloinkaan oppineet elämään. Jos asianlaita on tällainen, on edelleen
selvää, että varmuudellemme jossakin asiassa on ratkaisevaa, pystymmekö
siihen ja missä määrin pystyväisyytemme on kehittynyt hallitsevaksi
täysivaltaisuudeksi, onko meillä jossakin asiassa kokemusta vai
tunnemmeko sen vain tietopuolisesti, olemmeko persoonallisesti
oivaltaneet asian vai tutustuneet siihen vain pinnallisesti, elämmekö
jossakin asiassa vai onko askartelumme kohdistunut siihen vain
tilapäisesti. Epävarmuus elämässä on elämämme arvonmittaaja. Siinä
ilmenee se voiman, syvyyden, itsenäisyyden, ylemmyyden ja selvyyden
määrä, joka täyttää elämämme jollakin alalla.

Siksipä onkin epävarmuus aina todistuksena siitä, ettei suhteemme
asiaan, jossa tunnemme itsemme epävarmoiksi, ole oikea. Jos olemme
epävarmoja sivistyksestämme, maustamme tai arvostelukyvystämme, on
sivistyksemme pintapuolista tahi valheellista tahi on se sitten
sulattamatonta oppineisuutta, tunnetta puuttuvaa tietoa. Jos tunnemme
itsemme epävarmoiksi elämässä, on se merkkinä siitä, että olemme
enemmän antaneet elämänvirran viedä kuin itse eläneet. Elämältämme
puuttuu silloin tunnokkuutta ja perinpohjaisuutta, vireyttä ja pontta.
Jokaisella oppilaalla on hänen epävarmuutensa pahana omanatuntona. Ja
sellaisena pitäisi meidän se kaikkialla tuntea: elämän arvosteluna ja
moitteena. Jos tunnemme epävarmuutta ollessamme tekemisissä ihmisten
kanssa, tietää se sitä, että olemme tottuneet antautumaan ihmisille ja
suhtautumaan heihin vilpillisesti tahi on se todistuksena itsetunnon
puutteesta ja niinmuodoin oman itsemme viheliäisyydestä tahi sitten
pahasta omastatunnosta, ettemme ole sitä, jona meitä on pidetty, että
liikumme salaisissa asioissa, joiden julkisuuteen tuleminen voisi
järkyttää yhteiskunnallista asemaamme. Jos tunnemme itsemme
siveellisten velvollisuuksiemme täyttämisessä epävarmoiksi, on se vain
sen merkki, ettei meillä siihen asti ole ollut tarpeellista siveellistä
vakavuutta. Sillä jos meillä sitä olisi ollut, olisimme jo aikoja
sitten päässeet velvollisuuksiemme perille emmekä voisi enää olla
tietoisia niistä, silloin olisi siveellinen tahdonvoimamme niin
terästynyt, ettei hitautemme enää kuvittelemalla epävarmuutta
voisi meitä rauhoittaa. Ja aivan samoin on uskonnon alalla.
Kiduttava uskonnollinen epäily on todistuksena kristinuskomme
kaavamaisesta, teoreettisesta luonteesta, puolinaisuudestamme ja
välinpitämättömyydestämme Jumalaa kohtaan.

Jos asia on näin, on ensimmäisenä askelena varmuuden tiellä hävetä
epävarmuuttaan: hävetä sisäisiä epäkohtiaan, joita epävarmuutemme
paljastaa, kasvamalla niistä. Epävarmuuden täytyy tuntua meistä
sopimattomalta, alhaiselta ja ihmisarvottomalta. Meidän ei pidä astua
aloille, joilla tunnemme itsemme epävarmoiksi, ennenkuin olemme
perinpohjin niihin perehtyneet. Ahdasrajainen varmuus on joka suhteessa
suuriarvoisempi kuin häilyvä ja luuloteltu varmuus. Meidän ei pidä
laskea asioita sille kannalle, että kaikki menee tyhjiin, vaan meidän
täytyy tyytyä siihen, mitä osaamme ja hallitsemme.

Tosin kylläkin me tavallisesti häpeämme epävarmuuttamme, mutta
ainoastaan peittääksemme sen. Persoonaton ihminen, jonka tietoisuus
ei pohjaudu hänen omaan itseensä, häpeää useimmiten tunnustaa, ettei
hän ymmärrä tahi tiedä jotakin. Hän on aivan liian paljon sen
käsityksen vallassa, että mahdollisimman suuri tietomäärä on hänen
arvonsa ja kunniansa ehtona, minkä vuoksi hän ei uskalla tunnustaa
kyvyttömyyttään ja tietämättömyyttään jossakin asiassa. Ja hän on
painunut liian syvälle elämänsä valheaskarteluun, jotta hänen
komeileva perehtyneisyytensä tieteeseen, taiteeseen tahi uskontoon
valheellisuudessaan häntä painaisi. Häntä hävettäisi ainoastaan, jos
huomattaisiin, miten epävarmana ja varovaisesti hän liikkuu
tuntemattomalla alueella.

Melkoisen pitkällä ihmiseksitulemisen tiellä on se, joka voi sanoa:
sitä en ymmärrä, sitä en tiedä, ja siksi en ryhdy arvostelemaan.
Neuvottomuus, minkä tällainen avomielisyys seurassa synnyttää, ei ole
myötätuntoa tunnustuksen tekijää kohtaan, vaan hiljainen itsetunnustus,
ettei itse pystytä sellaiseen kunnioitettavaan suoruuteen. Meitä
hävettää hallitsemamme valtakunnan ahtaat rajat, ja siksi harhailemme
avuttomina, varmuutta teeskennellen, vierailla alueilla.

Nykypäivien hengenelämä on vilpillisyyden vaikean mädän turmelema,
sillä tuo vilpillisyys korvaa kokemuksen valhesivistyksellä, elämän
teorialla ja arvostelman iskusanalla. Se julistaa epävarmuuden
kestäväksi ja koroittaa ihmisen sisäisissä suhteissa tavattavan
pintapuolisuuden ja valheellisuuden perustuslaiksi. Ken tätä
vilpillisyyden syöpää sairastaa, on epävarmuudessaan parantumaton.
Sillä jos tahtoisimme häntä auttaa, saisimme vastauksen: mitä te
tahdotte, tunnen olevani täysin varma! Ken taasen haluaisi kaikessa
salaisuudessa itse auttaa itseään, ei tietäisi, miten hän aloittaisi,
eikä voisi keneltäkään kysyä neuvoa tunnustamatta epävarmuuttaan. Ja
niin vievät kaikki vaivannäöt kuitenkin väkisinkin siihen, että
näennäinen varmuus yhä vain kasvaa.

Voimme itse valaista näitä suhteita vaikkapa tekemällä huomioita
sivistyneistömme taiteellisesta mausta, ymmärryksestä ja
arvostelukyvystä. Komeilevan taiteentuntemuksen alla hallitsee
avuttomuuteen asti ulottuva epävarmuus, jota vain harvat
aavistavatkaan. Kuvaamataiteiden, suurten runoilijain ymmärtäminen on
niin yleisesti sovittu valhe, ettemme tohtisikaan epäillä sen
varmuutta, ellemme tuntisi sitä kaikista peittelyistä huolimatta
eräästä taudinoireesta: muodin ja sanomalehdistön valtiudesta. Sillä
varmuuden näennäisyys tuollaisissa asioissa on säilytettävissä
ainoastaan heittäytymällä muodin tahi jonkin muun arvovallan alaiseksi.

Kun sanon: ensimmäinen askel varmuuden tiellä on hävetä epävarmuuttaan,
tarkoitan kunniallista häpeämistä, mikä sen sijaan, että peittäisi,
tunnustaa heikkoutensa ja pyrkii saavuttamaan varmuuden edellytykset.

Mutta jos suojeleva toiminta on vähintään samanarvoista kuin parantava,
on ennen muuta kasvatuksen huolehdittava siitä, että epävarmuus
katsotaan tahraksi, josta hyvän kasvatuksen saaneen lapsen täytyy
suojeltua. Hänen täytyy saada sellainen kasvatus, että hän myöskin
todellisesti hallitsee näkemänsä elämänalat eikä avarra
lapsielämystensä rajoja omistamatta perinpohjin uusia aloja,
täydellisesti niihin tutustumatta.

Emme saa missään tapauksessa sallia pintapuolisuuden, valheellisuuden
ja vilpillisyyden mielettömyyden ilmetä siinä, mikä joutuu lasta
lähelle, vaan lapsessa täytyy jo pienestä pitäen herättää kunniallista
kammoa sellaista kohtaan. Hänen pitäisi tuntea kunniattomuudeksi
epävarmuus asioissa, jotka eivät ole hänelle vieraita. Useimmat
lapset ovatkin ennen kaikkea perinpohjaisia eivätkä lepää, ennenkuin
ovat päässeet täysin jonkin uuden asian perille: he kasvavat
välinpitämättömiksi vain, jos heidän kysymyksensä torjutaan, ja
pintapuolisiksi, jos heidän näköpiiriään kiiruhdetaan ennenaikojaan
avartamaan. Tällä ei luonnollisestikaan ole sanottu, että lapsi
kaikkialla pitäisi opastaa heti pohjaan asti, vaan ainoastaan, että
lasta on hänen näkövoimansa, elämystensä ja ymmärryksensä rajoissa
johdettava kokemustensa varmentamiseen.

Mutta koko meidän nuorisonkasvatuksemme on epävarmuuden mädän
läpitunkema. Niin, luonnonpakostakin kasvattaa pintapuolinen,
ulkonainen, summittainen opetustapa epävarmuutta. Ei ainoastaan
ymmärtämystä puuttuva tieto synnytä sitä, vaan myöskin yhtä paljon
edistyminen silloin, kun ei siihenastista vielä ole sulatettu,
arvostelu, jos arvostelijan ja asian välillä ei ole mitään
tunneyhteyttä, kaiken jäljitteleminen, mikä on jäänyt sisäisesti
vieraaksi ja kuolleeksi.

Niin kauan kuin nuoriso pitää välttämättömänä pahana jäädä
epävarmaksi kaikilla sille auenneilla aloilla ja peittää voimiensa
riittämättömyyttä näppärin neuvoin, laahautuu myöskin tämä
valheellisuus mukana läpi koko elämän. Ja niin kauan kuin ei lapsesta
tunnu häpeälliseltä olla epävarma aloilla, joihin hänen pitäisi olla
perehtynyt, häpeälliseltä kaikin keinoin pelastaa selvän tiedon
näennäisyys, niin kauan ei täysikasvuinenkaan häpeä henkisen taloutensa
epäjärjestystä eikä katso rajoitettua varmuutta onttoa, tyhjää
sivistyskeinottelua säädyllisemmäksi.

Siksipä täytyykin vanhempien ja opettajien ankarasti pitää kiinni
siitä, että nuoriso astuu koko kehityksensä matkan varmoin askelin ja
etenee vasta sitten, kun on saavuttanut kiinteän pohjan jalkainsa alle.
Siitä riippuu sivistyksen ja luonteen kelvollisuus ja selvyys. Mutta
jos perehtyneisyys ja persoonallinen antautuminen todellakin on
varmuuden pohjana, on se parhaiten saavutettavissa siten, että johdamme
lapsen elävään tunneyhteyteen kulloinkin kysymyksessäolevan asian
kanssa, vaadimme häneltä persoonallista otetta, herätämme hänet
itsenäisesti hallitsemaan kysymyksessäolevaa alaa ja vapaatahtoisesti
kehittämään kykyään. Jos tämä onnistuu, käy kaikki näennäinen,
puolinainen, valheellinen lapselle koko hänen elämässään niin
vastenmieliseksi, että hän myöhemmin liikkuu vain aloilla, joilla on
varma. Kuta enemmän nuorisoa ohjataan katsomusten selvyyteen ja
arvostelun itsenäisyyteen varsinkin juuri elämässä, eikä ainoastaan
teoriassa, kuta enemmän nuoriso oppii yksin selviytymään vaikeuksista
sekä oman varmuutensa ja kykynsä voimalla ohjaamaan elämäänsä, sitä
perinpohjaisemmin tulee myöskin voitetuksi neuvottomuus, voimattomuus
ja pelkuruus, mitkä kirouksena painavat useiden ihmisten elämää.

Niille aikuisille taas, jotka läpi elämänsä ovat laahanneet mukanaan
epävarmuutta kuin sairautta, on vain yksi tie varmuuteen: pyrkiä ja
vetäytyä takaisin alueelle, jolla tuntee itsensä varmaksi, olipa se
sitten miten rajoitettu tahansa, ja sitten sieltä lähteä varovaisesti,
joka askelella varmistuen eteenpäin. Tuskinpa on hengenelämälle
terveellisempää ahdinkoa kuin kerrankin itseltään kysyä: mitä minä
todella voin, mihin olen täysin perehtynyt, missä ovat todelliset
kykyni, mikä on varsinainen kutsumukseni, mitä hallitsen? Kysyä näin ja
myöskin kunniallisesti vastata. Sillä vilpittömyys omaa itseään kohtaan
on sisäisen elämämme lujittumisen ensi edellytys.

Silloin pääsemme siihen, että perinpohjin elämme ja persoonallisesti
oivallamme kaiken, mikä joutuu lähettyvillemme, olivatpa ne vaikutelmia
tahi ilmiöitä, kokemuksia tahi tapahtumia. Sillä elämämme kykyisyys ja
tarmo, elämänryhtimme sisäinen ylemmyys ja asentomme varmuus,
toimintamme selvyys ja persoonallinen voima riippuvat elämystemme
hyvyydestä. Kuta syvemmin elämme, sitä kiinteämpään kasvavat juuret.
Kuta pintapuolisemmin vastaanotamme ja kuta valheellisemmin suhtaudumme
kaikkeen kohtaamaamme, sitä heikkojuurisemmiksi tulemme. Yhdentekevää,
mistä on kysymys -- elämänkokemuksistako vai taide-elämyksistä,
tieteelle omistautumisesta vai Kristuksen seuraamisesta. Aina riippuu
varmuus persoonallisen antautumisen voimasta ja sisäisen omaksumisen
perinpohjaisuudesta. Varmasti omistamme vain sen, mikä on muuttunut
elämämme elementiksi ja taustaksi.

Jos tämä on silmämääränämme, herkistyy makumme aivan itsestään
tuntemaan, mikä on kelvollista, samalla kuin meissä herää vaistomainen
vastenmielisyys kaikkea epäilyttävää, pintapuolista ja jäljiteltyä
kohtaan. Me emme enää teeskentele olevamme perehtyneitä sellaiseen,
mitä emme persoonallisesti tunne, vaan rajoittaudumme siihen, missä
tunnemme olevamme elementissämme. Mutta kuta esteettömämpään selvyyteen
ja vapaampaan itsenäisyyteen me näissä puitteissa pääsemme, sitä
paremmin kykenemme avartamaan henkisen valtiutemme rajoja, herruutemme
tästä kuitenkaan kärsimättä. Siten pääsemme kasvavaan, laajenevaan
varmuuteen, joka on persoonallista elämää elävän ihmisen itsenäisen ja
omintakeisen elämyksen, antautumisen ja säteilyn kypsyvä hedelmä.

       *       *       *       *       *

Missä tunnemme itsemme epävarmoiksi? Ennen kaikkea itse elämässä. Joka
päivä nousee meille vaatimuksia. Jatkuvasti joudumme uusiin
tilanteisiin ja vaikeuksiin; meidän täytyy määrätä kantamme, tehdä
päätöksiä, arvioida askelemme. Ratkaisut eivät ole siirrettävissä: ken
tällöin tuntee olevansa epävarma eikä tiedä, mitä hänen tulisi tehdä,
hänen tilansa on todella huono. Hän on neuvoton, vapisee ratkaisua,
sillä hän jo pelkää tulevansa sitä jäljestäpäin katumaan. Ainoastaan
siitä on hän varma, että tuo ratkaisu joka tapauksessa on oleva
nurinkurinen. Hän vitkastelee, mutta tapahtumat käskevät pakottavasti:
toimi. Kuta käskevämmiksi ne käyvät, sitä suuremmaksi käy myös ahdinko.
Hän kysyy kaikkialta neuvoa ja hämmingillään vain lisää epävarmuuttaan.
Lopuksi hän antaa sattuman ratkaista tahi sitten puuttuu hän
mielettömänä asiain kulkuun. Hänestä sanotaan, että hän on menettänyt
järkensä ja sillä tarkoitetaan persoonallisuuden menettämistä: hän
sortuu epävarmuuteensa ja menettää oman itsensä.

Kuta varmistetumpaa, järjestetympää ja tasoitetumpaa elämä ulkonaisesti
on, kuta enemmän se kulkee perinnäistavan ja sovittelun merkeissä, kuta
enemmän se on ihmisistä, laitoksista ja olosuhteista riippuvaa, sitä
harvemmin tulee tuonlaatuinen persoonallinen luhistuminen kysymykseen
ja sitä vähemmän ihmiset tuntevat sisäistä epävarmuuttaan. Siksipä
joutuvatkin epävarmat ihmiset useimmiten väkisinkin riippuvaisiksi
muista ystävistään, sukulaisistaan, esimiehistään. He tuntevat itsensä
silloin juuri yhtä varmoiksi kuin olisivat olleet avuttomia, jos
olisivat joutuneet kokonaan oman itsensä varaan. Mutta kenen täytyy
oman itsensä käskemänä liikahtelevana itse ohjata elämäänsä, ketä
ei tämä sisäinen liikehtiminen jätä rauhaan tuollaisissa
riippuvaisuussuhteissa, hän kärsii peloittavasti tuntiessaan itsensä
epävarmaksi, varsinkin jos tuo epävarmuus kehittyy jatkuvaksi
elämänheikkoudeksi.

Mutta myöskin hänen elämänsä kärsii siitä. Sillä elämämme on elämysten
ja toimintojen, ulkopuolisten tapahtumien ja sisäisen persoonallisen
suhteemme toisiinsa soljumista ja yhteisvaikutusta. Niiden täytyy
soveltua toisiinsa kuin koneen hammasrattaiden. Niiden täytyy
herkeämättä seurata toisiaan. Jollei niin tapahdu, syntyy tuntuva
elämän häiriö: elämä seisahtuu ja keskeytyy, siinä syntyy viivytystä
ja tappiota. Epävarmuus ei kerta kaikkiaan ole muuta kuin
kykenemättömyyttä heti ja oikein vastata tapahtumiin. Siksi se onkin
tavaton elämän este: se purkaa elämän liitoksia ja katkaisee sen
yhtenäisyyden. Se keskeyttää elämän toiminnan. Jos nämä keskeytykset
kestävät kauan, laukeaa koko elämä.

Mistä johtuu tämä sisäinen epävarmuus? Ei tapahtumista eikä
olosuhteista, vaan ihmisistä itsestään. Elämykseen me eivät ole sen
alkusyynä, ne ainoastaan saattavat meidät siitä tietoisiksi. Epävarmuus
on sisäinen tila, jonka elämän vaatimukset synnyttävät ja joka
puolestaan saa ihmisen kykenemättömäksi tekemään noille vaatimuksille
oikeutta. Mutta jos epävarmuus on tila, joka on olemassa jo ennen sitä
paljastavia tapahtumia, on sen alkusyy löydettävissä ainoastaan ihmisen
tähänastisesta historiasta. Sillä synnynnäistä ei epävarmuus meissä
ole. Lapsen naivisuudelle on epävarmuuden tunne kokonaan vieras.

Se, joka tuntee itsensä epävarmaksi elämässä, on nurinkurisen
kasvatuksen vuoksi ihmisenä jäänyt kehityksessään takapajulle. Sillä
epävarmuus ilmenee vain kypsymättömyytenä ja kykenemättömyytenä elää,
Nuorisokehityksen päämääränä ja kasvatuksen tehtävänä on luoda elämän
täysi-ikäisyys. Ihminen kasvaa vanhempien ja kasvattajien vaalimana ja
johtamana, ja hänen täytyy kehittyä omavoimaiseen ja itsenäiseen
elämään. Missä tämä saavutetaan, siellä voivat kylläkin joskus
yllättävät tahi monimutkaiset tapahtumat saattaa pulaan, mutta
vaikeimpiinkin tehtäviin tartutaan rauhallisesti ja päättävästi.
Epävarmuutta ei tunneta. Mutta ken ei ole kehittynyt itsenäiseksi ja
elämänkypsäksi, hänen täytyy tuntea itsensä epävarmaksi heti kun on
joutunut oman itsensä varaan.

Kokemukset kypsyttävät nuoren ihmisen; hänen ottamansa askelet tekevät
hänet itsenäiseksi. Siksi on turmiollista, jos hänet huolenpidolla
hemmoitellaan pilalle ja kasvatetaan kuin ansarissa; jos hänen ei
anneta tehdä mitään oman arvostelunsa mukaan ja omilla käsivarsillaan,
vaan pidetään alituisessa riippuvaisuussuhteessa vanhempiin. Siten
suoranaisesti estetään häntä kypsymästä ja kehittymästä itsenäiseksi.
Tosin kehkeytyy täysi-ikäisyys ainoastaan kasvatuksellisen holhouksen,
itsenäisyys vain luonnetta muodostavan vaikutuksen alaisena, tosin
elämän valtakirja saavutetaan yksin kuuliaisuuden tietä. Mutta
ainoastaan siinä tapauksessa, että ihmisen kypsyyttä näin edistetään
eikä ehkäistä. Vanhempien määräävän vaikutuksen täytyy väistyä ja tehdä
tilaa luottamuksen kasvatusvoimalle sitä mukaa kuin itävä itsenäisyys
alkaa liikehtiä. Meidän täytyy edistää vaurastuvaa kypsymistä
ymmärtäväisesti syventymällä lapsen ominaiseen elämään sekä tehdä tilaa
itsekehkeämiselle, sen sijaan että pidämme persoonallista kehitystä
lamassa -- muuten luomme keinotekoisesti epävarmuuden. Mitkä ovatkaan
epävarmojen ihmisten perikuvat? Hemmotellut äidin pojat, jotka eivät
milloinkaan pääse vanhempiensa helmoista, sorretut kodintytöt, jotka
eivät tiedä elämästä mitään, ja aviopuolisot, joiden itsenäisyys on
avioliitossa saanut surmansa.

Onneksi useimmat nuoret ihmiset, kerran vapauduttuaan painavien
voimien siteistä, pian saavuttavat, mitä he eivät ennen ole
tarvinneet: he oppivat elämään. Mutta kehittyvätkö he elämässä
mestareiksi vai jäävätkö epävarmoiksi, kuten ainakin hutilukset,
riippuu siitä, miten perinpohjin he elävät. Jos ihminen ei voi nopeaan
vapautua epävarmuudestaan, on se seurauksena siitä tympeydestä ja
hajanaisuudesta, joka on hänen elämyksilleen ominaista, siitä
pintapuolisuudesta, johon hän tyytyy suhtautuessaan elämyksiinsä. Ken
ei kokonaan antaudu johonkin asiaan, kiinteästi siihen tartu, ken ei
tunkeudu asioiden ytimeen, ei pyri tinkimättä niistä selvyyteen eikä
toimi tarmokkaasti, hän ei milloinkaan tule täysin voittamaan
epävarmuuttaan. Sillä varmoiksi elämässä voimme tulla ainoastaan, jos
pystymme voittamaan elämän. Ja siihen pystymme painittuamme elämän
kanssa siksi kunnes olemme sen valtiaita. Ainoastaan sisäinen ylemmyys
on kiistämättömän varmuuden pohja elämässä. Niin kauan kuin olosuhteet
ja tapahtumat ovat yläpuolellamme, emme voi niitä katseellamme emmekä
henkisesti hallita. Sillä mistä saisimmekaan varman ryhdin, jos emme
kerran ole selvillä asioista emmekä niitä hallitse.

Siksi tarttukaa lujin ottein elämään älkääkä antako sen valloittaa
itseänne; oppikaa elämään perinpohjin, niin varmuus tulee aivan
itsestään. Ihminen on taistelija: ei vielä milloinkaan ole kukaan ollut
seppä syntyessään. Ei haittaa, vaikka aluksi paljonkin epäonnistuu.
Vahingosta viisastumme ja kokemuksista herää elämäntieto. Mikä
onnistuu, antaa meille uskallusta ja herättää itseluottamusta. Sikäli
taas kuin rohkeus ja tarmo kasvaa, häviää epävarmuus.

Mutta on olemassa toinenkin epävarmuuden syy. Se on löydettävissä
meidän oman olemuksemme epäjärjestyksestä. Jos emme ole herroja
talossamme, vaan kaikenlaiset tarkistamattomat vaikutelmat siellä
saavat elämöidä, tulemme aina olemaan epävarmoja siitä, mitä meidän
pitäisi tehdä, sillä emme tiedä, ketä ja mitä meidän pitäisi seurata.
Tällaisia vaikutelmia ovat vakaumukset ja periaatteet, joita on meille
tyrkytetty ja joihin meitä on totutettu tahi jotka ilmasta lentäen ovat
meihin pesiytyneet ilman että olemme niitä perinpohjin itsellemme
selvittäneet tahi omiksemme sulattaneet. Nuo vaikutelmat ovat
vieraina sisäiseen olemukseemme tunkeutuneet, ja me siedämme niitä
valheellisuudessamme ja sallimme heikkoudessamme niiden saavuttaa
vallan. Nämä vieraat voimat voivat olla uskonnonoppeja, joita me
hartaudella kunnioitamme, kodeistamme perimiämme moralisääntöjä ja
ennakkoluuloja, sovinnaisia käsityksiä tahi elämäntapoja, joihin olemme
tottuneet tahi filosofisia iskusanoja, jotka ovat meihin iskeytyneet.

Epävarmuus johtuu tällöin siitä ristiriidasta, mikä on olemassa
oman itsemme sisäisimpien tarkoitusten ja noiden meitä hallitsevien,
parantumattomasti kunnioittamiemme valtojen viittausten välillä.
Jos eivät nämä vieraat vaikutukset ole tyystin kuolettaneet meidän
omaa persoonallista tuntemiskykyämme eivätkä vielä hämmentäneet
sen alkuperäisyyttä, tulemme suhtautumisissamme aina tuntemaan
itsemme epävarmoiksi, sillä sisäisimmän olemuksemme viittauksista
pitäisi meidän arvostella ja toimia toisin kuin meitä hallitsevat
persoonattomat vallat käskevät. Periaatteittemme sanelema toimintatapa
joutuu ristiriitaan tunteemme kanssa. Sovinnaisuus vihaa sitä, mitä
pidämme oikeana, totena ja säädyllisenä. Perinnäinen näyttää meistä
nurinkuriselta. Uskonnolliset vaikuttimemme herättävät meissä pahan
omantunnon siksi, että huomaamme ne epätosiksi tahi ankarassa mielessä
epäsiveellisiksi.

Tämä epävarmuus on varsin laajalti levinnyttä. On kovin helposti
sanottu, että meidän tulee aina toimia sisäisimmän tunteemme mukaan.
Mutta miten se voi olla mahdollista, jos meidän oma itsemme tahdon ja
vakaumuksen voimalla on ahdistettu esimerkiksi moralin valtiuteen ja se
uskoo, että sen täytyy kieltää itsensä, tahi sovinnaisuuden orjaksi ja
se uskoo olevansa pakotettu toisten tähden ottamaan huomioon
valheellisia tahi barbarisia tapoja, tahi sitten uskonnon valtaan ja se
pitää järjen uhria uskonnollisena tekona! Kokemukseni mukaan voittaa
sovinnaisuus melkein aina, vieläpä persoonallisesti varsin väkevissäkin
ihmisissä -- niin ankarasti kuin sitä tuomitaankin -- sen vuoksi, että
sovinnaisuus sittenkin saa osakseen enemmän tunnustusta kuin moitetta.
Mutta meidän ei pidä uskoa, että kuitenkaan hiukkaakaan voittaisimme
epävarmuuttamme tarkoituksellisesti luopumalla paremmasta tiedosta,
paremmasta varmuudesta. Sillä kussakin yksityistapauksessa nousee
meidän oma itsemme kuitenkin yhä uudestaan kapinaan, ja me tunnemme
senvuoksi olevamme varmoja, kunnes olemme uudestaan alistuneet ja
häpeämme itseämme.

Lukuunottamatta elämässämme tuntuvia huonoja seurauksia vaikuttaa
epävarmuus vielä aivan erikoisen turmiollisesti meidän sisäiseen
olemukseemme. Se vie meidät siveellisesti mukanaan. Uskottomuus omaa
itseään kohtaan, johon epävarmuus juuri pohjautuu, on häpeällistä ja
alhaista. Jokainen, joka toimii vastoin parempaa tuntoaan, tuntee
tämän. Siksipä täytyy ihmisen, jota temmataan sinne tänne,
siveellisesti madaltua ja lopuksi alati luopua omasta itsestään.
Ensiksikin täytyy hänen halveksia itseään ja toiseksi ei voi olla
puhettakaan mistään sisäisestä eteenpäinkulkemisesta. Hän on orja, joka
joka askelella tempoo orjankahleitaan, mutta aina jää vangiksi. Hän ei
milloinkaan kirvoitu vapaaksi ja itsenäiseksi, sillä hän jää ainaisesti
riippuvaksi vieraista vaikutuksista.

Jos siis tahdot tulla varmaksi, luo järjestys persoonalliseen piiriisi
äläkä siedä siellä mitään vieraita aineksia ja niiden persoonattomia
vaikutuksia. Saata oma itsesi voimaansa ja laukaise niiden valtojen
luomat jännitykset, joilla on ollut määräämisvalta sinuun
persoonattoman eleskelysi alkuajoista asti. Tämän auttamattoman ja
hedelmättömän askartelun kaikenlaisilla vakaumuksilla, periaatteilla,
totunnaisuuksilla, makuarvostelmilla, jotka eivät juurtaudu sinusta
eivätkä ole sinussa uudestisyntyneet, täytyy loppua. Mihin et voi
sisimpine tunteinesi puuttua, se on määräilevänä tekijänä karsittava
pois. Niin valautuu sisäiseen elämääsi kirkkautta, yhteyttä ja
luonnetta. Ja jos sitten kaikessa pysyt uskollisena itsellesi, ilmenee
kaikissa olemuksesi ilmauksissa täysin välitön varmuus.

       *       *       *       *       *

Lopuksi tuntevat varsin useat itsensä epävarmoiksi niiden ihmisten
keskuudessa, joiden kanssa he joutuvat kosketuksiin. Tämä on ennen
kaikkea ujoudesta kasvavaa epävarmuutta, tämä kummallinen ihmiskammo,
jota potevat paljon useammat kuin tavallisesti luullaankaan. Se on
tuska, joka on katkeroittanut jo monta elämää, se on elämän vaikea
este. Sillä se tekee todella mahdottomaksi kaiken lähestymisen. Kenet
tämä epävarmuus on vallannut, hänet on tuomittu yksinäisyyteen. Jo
sellaisenaan on tämä pahaa, mutta hirvittäväksi käy se, jos ihmisten
luo vetävä kaipaus on yhtä väkevä kuin heistä vieroittava kammo.

Ujous on osaksi liikaherkkyyttä kaikissa persoonallisissa
kosketuksissa, osaksi avuttomuuden ja kömpelyyden tunnetta --
kumpainenkin yksinäisen nuoruuden vaikutusta tahi seurauksena
taipumuksesta kokonaan uppoutua omaan itseensä tahi sitten elämän
synnyttämää ymmälläoloa. Useinkaan ei ihminen lapsena eikä vielä
kasvavanakaan ollut yksinäinen, mutta jouduttuaan uusiin olosuhteisiin
ja uusiin piireihin hän tunsi itsensä sellaiseksi, ja samalla hän oli
myöskin ujo, avuton, liian herkkä, epävarma. Tämän lisäksi tuli vielä
epäluuloisuus uuden ympäristön ihmisiä kohtaan ja itseluottamuksen
puute, mikä on aina arkailevan olemuksen elättävä juuri. Näin syntyy
vangittu, sidottu ihminen, joka punastuu ja hämmentyy, kun häntä vain
puhutteleekin -- tyhmänrohkean nousukkaan vastakohta, joka puolestaan
saattaa jokaisen hienotunteisen ihmisen hämilleen.

Tätä arkuutta on vaikea parantaa, sillä se on tunteen asia, jota ei
voida nuhteilla eikä perustelmilla korjata. Vain toiset tunteet voivat
sen voittaa. Mutta näitä voimme me voimistaa, jos kerran pääsemme
niistä tietoisiksi.

Meidän täytyy nähdä ihmisen olemus hänen sisällään, emme saa pysähtyä
hänen ulkonaisiin olosuhteisiinsa, lahjoihinsa ja aikaansaannoksiinsa.
Luonnollisesti samoin omassa itsessäni mekin. Silloin näemme myöskin,
että kaikki ihmiset ovat pohjaltaan tasa-arvoisia. Eivät mitkään
ulkonaiset etevämmyydet voi enää meitä saattaa hämillemme, ja
korkeammalla asteella olevan persoonallisuuden meihin tarttuva
vetovoima voittaa itse arkuudenkin tuota persoonallisuutta kohtaan.
Sillä jos me näemme jossakin ihmisessä hänen totuuteensa ikävöivän
ominaisimman kaipauksen täyttyvän, ei tämä ihminen meitä järkytä, vaan
vapauttaa.

Tämän tosi itsetietoisuuden, joka antaa meille kaikessa ryhtiä ja
joka kirvoittaa meidät oman riittämättömyytemme häpeästä, täytyy
lähtemättömästi liittyä koko vaikutustamme hallitsevaan ylemmyyteen.
Vain se, joka ei tahdo näyttää enemmältä kuin mitä hän on, voi täysin
naivisti antautua. Ja vain ilmaustemme naivisuuteen pohjautuu
persoonallisen ryhtimme varmuus.

Mutta ei riitä, että itse antaudumme naivisti. Meidän täytyy siten
myöskin kaikki ihmiset oivaltaa. Jos kaikki etsitty on meille
vastenmielistä, ei meidän myöskään tarvitse muissa sellaista vainuta,
olivatpa he vielä miten etsittyjä tahansa. Kuta koruttomampia itse
olemme, sitä koskemattomampina kuljemme kaikkien seuraelämän
keinotekoisuuksien, pikkumaisuuksien ja vilpillisyyksien läpi. Ken on
epäluuloinen, hämmentää oman itsensä. Mutta joka uskoo ihmisiin, häntä
ei vaivaa eikä häiritse mikään.

Lopuksi täytyy arkamielisten oppia, ollessaan muiden seurassa,
irtautumaan, nousemaan itsestään. On kuin tahtoisin sanoa, että heidän
pitää oppia voittamaan arkuutensa, jota he eivät voi. Sitä en tarkoita,
vaan että heidän täytyy etsiä ihmisiä, joiden läheisyydessä heidän
sydämensä aivan itsestään avautuu ja joiden seurassa he vähääkään
aavistamatta pääsevät kohoutumaan itsestään. Jos tämä kerrankin
tapahtuu perinpohjin, siiloin on sidonnaisuuden lumous ikipäiviksi
revitty rikki. Samalla kuin he ovat tunteneet vapautumisensa, ovat he
myöskin saavuttaneet elämyksen omasta itsestään, jonka avulla heidän
itsetietoisuutensa herää, sekä keksineet itsestään itseilmaisun kyvyn.
Heidän tarvitsee sitä vain edelleen harjoittaa, ja arkuus ja epävarmuus
häviää yhä jäljettömämpiin.

Kokonaan toisenlaatuista on epävarmuus ihmisten seurassa, joiden
painostuksesta me kaikki lähinnä kärsimme, epävarmuus siitä, mitä
heissä on ja mitä he meistä ajattelevat, siitä, miten meidän pitäisi
heihin suhtautua, ymmärtävätkö he meitä ja toivovatko pääsevänsä
kanssamme kosketuksiin, miten etäällä meidän täytyy heistä pysyttäytyä
ja miten laajalti voimme heihin luottaa. Mitä tuskaa tuottaakaan
epätietoisuus, olemmeko jollekin vastenmielisiä vai päinvastoin,
tuntuvatko kysymyksemme tahdittomilta vai tervehditäänkö niitä
vapautuksen sanoina, rasitammeko vai onnellistutammeko me jotakin
ihmistä lähestymisellämme!

Tämän epävarmuuden juurena on epäselvyys ihmisistä ja suhteistamme
heihin. Jos me olisimme niistä selvillä, olisi käytöksemme varma. Ei
ole epäilystäkään siitä, että tämä epävarmuus tekee kaiken todellisen
yhteiselämän, persoonallisen elämän siirtymisen ja tarttumisen, voimien
vuorovaikutuksen ja ajatusten vaihdon mahdottomaksi. Lukuunottamatta
sitä, että tämä epävarmuuden tunne jo ennakolta lamauttaa kaiken
sielullisen liikkeen ihmisestä toiseen, mikä muodostuu korkeintaan
jonkinlaiseksi tahdotuksi, hidastelevaksi, avuttomaksi työntymiseksi,
on meidän kokonaan mahdotonta löytää toisiimme oikeata asennetta,
sopeutua ja syventyä toisiimme. Me loukkaannumme, raastamme itseämme,
puheemme kulkevat ohitse: ei mitään elimellistä elämän suhteitten ja
vuorovaikutuksen kudosta voi syntyä. Ei muodostu sitä kokonaan omaa
ja ainoalaatuista suhdetta, jollaiseen meidän tulisi jokaiseen
kohtaamaamme ihmiseen päästä, vaan me erehdymme ihmisistä, joudumme
epäsopuun, eristäydymme ja riistämme siten itseltämme sen elämänarvon,
jona heidän pitäisi meille olla. Tämä epävarmuus toisistamme on
todellakin kamalana kirouksena.

Siksipä on selvyyteen pääseminen ihmisistä meille elämänkysymys. Mutta
miten? Yksi tie on pyrkiä tuntemaan toisia, tehdä huomioita ja niistä
päätelmiä, tutkia ihmisen luonteenpiirteitä, kerätä hänen ilmauksiaan,
lähestyä häntä milloin toisin milloin taas toisin näkemään, miten hän
kulloinkin vastaa lähestymiseemme, kerätä koko ainehisto, tarkoin,
tyystin harkita se sekä sitten muodostaa ihmisestä kuva ja sen mukaan
sommitella oikea asenne häneen. Mutta tämä johtaa harhaan. Täten
saamme kylläkin selvän käsityksen hänestä ja määrätyn katsomuksen
suhteistamme, mutta käsitys ja katsomus eivät ratkaise. Me
kyllä vapaudumme epävarmuudestamme, mutta vaihdamme sen vain
nurinkurisuuteen. Ja vielä: vaikkapa meille onnistuisikin saavuttaa
ihmisestä oikeaan osuva käsitys, täytyisi meidän kuitenkin sen avulla
läpeensä esitellä koko suhtautumisemme ja sen jokainen yksityinen
ilmaus. Ja tämä ei taaskaan käy laatuun. Luonnollisestikin voidaan
miettiä jokaista ilmettä ja kultavaa'alla punnita jokaista sanaa. Mutta
tämänlaatuinen, teoreettisesti sommiteltu seurustelu ei tiedä mitään
väkevästi sykkivästä elämästä, vaikkapa kehittäisimme taitoamme
mestaruuteen saakka ja vaikkapa tämä erehtymätön tieto voitaisiin
muuttaa erehtymättömäksi suhtautumiseksi.

Meidän täytyy kulkea toista tietä: ei seikkaperäisen tiedon, vaan
välittömän tuntemisen tietä. Ihmisestä saamastamme elävästä
vaikutelmasta lähtien täytyy meidän täysin välittömästi oivaltaa hänet
sellaisena kuin me hänet elämyksessämme näemme. Heti kun alamme tuota
vaikutelmaa esitellä, pirstoamme ja kuoletamme sen. Mutta jos otamme
sen vastaan täydellisesti avoimin mielin ja antautuen, kuvastuu se
särkymättömänä tietoisuudessamme, ja sen ilmaisema persoonallinen
olemus koskettaa sieluamme. Silloin näemme ihmisen sellaisena kuin hän
on meille, joskaan emme sellaisena, kuin hän itsessään on. Me
syvennymme häneen hänen konkreettisessa suhteessaan meihin, kiitävän
hetken mielentilassaan ja persoonallisessa, meitä odottavassa
sielunvirityksessään. Silloin me joka tapauksessa olemme päässeet
siihen selvyyteen, jota kulloinkin kosketuksissamme ihmisen kanssa
tarvitsemme, ja tästä välittömästä selvyydestä kasvaa suhtautumisemme
vaistomainen varmuus.

Meidän tarvitsee vain kokonaan alkuperäisesti elää tämä välitön
tuntemus sielujen yhdistäjänä, silloin nousee nerokkaan varmana se
sisäisesti välttämätön elämänilmaus, joka täyttää silmänräpäyksen
vaatiman suhteen ja ratkaisee hetken tehtävän. Täten purkautuu
persoonallisesta kosketuksesta välitön vaikutus ihmisestä ihmiseen. Ja
tämä vaikutus kannattaa ihmisten suhteita ja sen täytyy määrätä ne, jos
niiden tarkoituksena on kehittyä todelliseksi elämänyhteydeksi. Silloin
ei ole enää epävarmuutta, vaan me tapaamme vaistomaisesti joka
silmänräpäys ainoan oikean asennon.



Aamu.


Persoonallisen elämän herätessä aukenee ihmiselle uuden olemisen aamu.
Väkevänä tunkee hänen lävitseen tunne siitä, että nyt vasta elämä
varsinaisesti alkaa. Kaikkialla aamutunnelmaa, jokainen hengenveto
kätkee kevätaavistuksia, siellä täällä näkyy uuden ajan aamun
kajastusta. Mitä onkaan tuo pursuava elämä ihmisessä! Kaikkialla
liikehtimistä hersyvää kehkeytymistä kohti. Ja kokonaan
itsensätuntemisen valloissa iskeytyy ihmiseen riemullisena ja
ihastuksen täyteisenä: miten suuriarvoista onkaan olla ihminen. Hänen
sisäisimmässään väräjöi aamun äänin: elämä on kaunis!

Vain arkana ja kainona tohtii ihminen aukaista oman itsensä ovea. Mutta
vaikkakin hän vielä varsin herkästi punastuu itseään, soi ja helisee
hänen sisässään kuin salainen nauru. Hänen täytyy riemuita oman itsensä
ilosta, sillä aavistus hänen olemuksensa, nyt hersyvänä puhkeavan
olemuksensa ytimen kätketystä ihanuudesta ja kauneudesta kulkee läpi
sielun ja väräjöi sen joka liikahtelussa. Mutta kuta syvemmin hän alkaa
ymmärtää itseään, sitä syvempi itsekunnioitus hänet täyttää ja suo
hänen nöyrästi hämmästyä omaa kätkettyä taivaanlahjaansa. Ihmisen
valtaa pyhä kunnioitus sitä kohtaan, mikä hänessä elää ja hengittää.
Hänen tarkoituksensa ikuisuus ja arvonsa äärettömyys avautuu hänen
sydämelleen kuin auringon kuulastama taivaansini. Hänen oman itsensä
salaisuus syventyy mittaamattomaksi, käsittämättömäksi, avartuu
rannattomiin kaukaisuuksiin.

Kun ihminen tulee syvällisen alkuperäisestä tietoiseksi itsestään,
tuntuu hänestä kuin olisi hän temmattu kokonaan uuteen maailmaan. Hänen
silmänsä, joiden sivuitse tähän asti kaikki on hämäränä kiitänyt, ovat
auenneet. Niin, oliko hän ennen sokea ja yön saartama vai onko hän nyt,
sokaistu? Hän silmäilee ympärilleen, katsoo ja katsoo, suuntaa yhä
uudestaan katseensa kiinteästi sinne tänne, itseensä ja kaikkeen, mikä
häntä ympäröi, mikä häntä kohtaa. Kaikki kuin ennenkin, mutta kuitenkin
aivan toisenlaista, kaikki uutta, niin ihmeellistä ja käsittämätöntä!
Mikä hänestä ennen tuntui tavalliselta ja huomiota herättämättömältä,
se on nyt yhdellä iskulla käynyt uskomattoman merkilliseksi ja
arvoitukselliseksi. Syvä hämmästys valtaa hänet. Kaikki muodot
näyttävät niin ihmeellisiltä, kaikki hänen havaitsemansa tapahtumat
niin käsittämättömiltä. Vuorten elävät harjanteet, joilla hän elää ja
liikkuu, vesipisarat, jotka kukassa helmeilevät tahi meressä
aaltoilevat, kuusenkäpy, johon hänen jalkansa sattuu, puun silmuilevat
kukat, nukkuva hiekkakenttä, jäykkä kallionlohkare, hänen oma
hengittävä olemuksensa, vaikeneva yö, auringon valovirta, madon
luikertelu, lintujen sävelkieli, pursuava elämä kaikkialla -- kuoleman
ilmiö: niin ahdistavan ihmeellistä! Jos ken silloin puhuu hänelle
luonnonlaista ja koettaa selittää kaikkea tätä ihmeellistä sen
järjestyksen ja varhaisemman olokannan mukaisesti, silloin varsinkin
hän pudistaa päätään: hän ei voi käsittää tuota olemista ja tulemista
sen äärettömässä moninaisuudessa. Jos hän vielä joutuu kaupunkeihin ja
näkee ihmisten ahertelun ja luomisen keskellä luomusten runsautta,
valtaa hänen sisäisen silmänsä elävän nykyisyyden kokonaisvaikutus tahi
sitten vain vähäpätöisimmän ihmisen kohtalo, hänen muistojensa läpi
soluu ihmiskunnan historia: miten omituista, miten sietämättömän
arvoituksellista, miten tuskallisen hämmästyttävää onkaan kaikki!

Onnellista, että ihminen yhä uudestaan tuntee vetäymystä omaan
itseensä, ikäänkuin hänessä olisi elämään puhjennut ylivoimainen
vetovoima, joka kiinteästi liittää hänet itseensä ja siinä pitää, joka
johtaa kaiken hänen näköpiiriinsä siirtyvän elävään suhteeseen juuri
häneen kuin keskipisteeseen, minkä suhteen avulla ihminen yrittää
hallita tuota kaikkea. Vain oman itsensä ihmeestä voi ihminen löytää
maailman ihmeen ratkaisun, niinkuin vain oman olennaisimman olemuksensa
salaisuuden syventämä silmä voi nähdä salaisuudentäyteiseen maailmaan.

Mutta mikä saa heränneen ihmisen tuntemaan ikuisen tarkoituksensa ja
äärettömän arvonsa, tuntemaan niin, että se ikäänkuin alkuperäisenä
varmuutena hänessä kirkastuu? Ikuinen elementtikö hänessä, hänen
olemisensa jumalallinen laatu, joka vaistomaisesti persoonallisen
elämän heräämisessä tulee tietoiseksi, vai kaiken läpitunkevan
ja kaikkea syleilevän Jumalan elämäliikunnotko, jotka löytävät
ihmisen syvässä itsensätuntemisessa herkän kielistön ja suovat sen
kosketuksiltaan väräjöidä siten julistaakseen ihmiselle hänen
jumal-ikuisuuttaan? Sitä en tiedä. Ja mitä on se salaperäisyyden
täyttämä, joka ihmistä kaikkialla kohtaa? Onko se ilmiöiden takaista
käsittämätöntä, jumalallista, jota unenpainamat silmämme eivät huomaa,
vai onko se vain meiltä peitetyn, meiltä suljetun maailman vastausta
vaistomaisesti ilmenevään palavaan pyrkimykseemme päästä kaiken
perille, kaipaukseemme syventyä olioiden olemukseen, kun olemme ensin
oivaltaneet oman itsemme. Kuka voikaan siihen vastata! Mutta kun tätä
arvoitusta mietin, näyttää minusta kuin olisi tuo herättävä voima
heränneeseen ihmissieluun tulvivaa jumalvaloa, joka kirkastaa ihmiselle
hänen oman olemisensa ja ympäröivän maailman ihmeellisen syvyyden. Ei
meidän pidä kuitenkaan luulla, että jokainen, joka on herännyt
persoonalliseen elämään, tulisi tästä selvästi tietoiseksi. Epäilenpä,
että niin jää käymättä juuri alkuperäisille, puhtaille luonteille,
jotka eivät heti harkinnallaan turmele välittömiä sisäisimpiä
elämyksiään eivätkä tahraa niitä vierailla ajatuksilla, vaan puhtaasti
ja vaalien antavat kaiken kehittyä ja selvetä. Yhtä hyvin kuin tuo
suuri hämmästys valtaa jokaisen, yhtä vähän tarvitsee jokaisen tulla
tietoiseksi siitä, että jumalallinen henkäys koskettaa ja kirkastaa
hänen silmiään. Ikuisen tunteminen itsessään ja kaikessa muussa ei vie
meitä Jumala-aavistuksia kauemmaksi, ja ehkäpä aavistuksenkin saa vain
se, joka Jumalasta jo jotain tietää. Tahi ehkä voimme me vasta
myöhemmiltä kukkuloilta katsoessamme taaksepäin iloisesti nähdä jo
todellisen elämämme ensi valaisuissa Jumalan astuneen omaan
omintakeiseen olemiseemme.

       *       *       *       *       *

Sitävastoin tulee ihminen täydellisesti selville koko siitä
mullistuksesta tunteen ja tietoisuuden piirissä, minkä persoonallinen
herääminen synnyttää. On kuin yö vaihtuisi päiväksi. Kaikki unielämän
ahdistukset ja surut häviävät. Ja myöskin sellaisen elämän ilonpauhusta
ja onnenkuvitteluista ihminen vapautuu. Kirkkain silmin katsoo aamunilo
nuoreen päivään, riemuitsee sen nyt auenneesta olemassaolosta. Ihminen
hymyilee sille painajaiselle, jonka alla hän ehkä on voihkinut, niille
uneksituille tuskille, joiden lumoissa hän on nyyhkyttänyt. Hän ei enää
vähäisintäkään ymmärrä sitä, mikä hänelle ennen oli suruna ja
ahdistuksena. Hän tuntee olevansa vapaa kaikista yön kauhuista. Mutta
myöskin uneksimishalulle pudistaa hän päätään. Miten lapsellisia
mitättömyyksiä nuo unet olivatkaan, mitä valhearvojen ja onttojen
nautintojen petosta! Oman olemuksen tietoisuuden täyttämänä nostaa
ihminen päänsä korkealle yläpuolelle kaiken naurettavan joutavuuden,
jossa hän tähän asti ilon- ja tuskantäyteisenä on menehtynyt.
Tuntiessaan sen korkeimman hyvän, jota hän kantaa omassa itsessään,
tuntiessaan tarkoituksensa hän menettää halun ihanteisiin ja
hyvyyksiin, jotka tähän asti ovat muodostaneet hänen maailmansa.

Hänet on temmattu uuteen maailmaan, hänen maailmaansa, hänen minänsä
maailmaan. Aivan itsestään tapahtuu kaikkien arvojen uudelleen
arvioiminen: hänen tunteittensa ja toivomustensa painopiste siirtyy
kaikesta mahdollisesta vieraasta omaan omintakeiseen, ulkonaisesta
sisäiseen, näennäisestä ja tehdystä todelliseen ja väärentämättömään,
Maun ja vaistojen muuttuminen valtaa alaa, minkä vain siirtyminen
kokonaan toisen laatuiselle olokannalle voi selittää. Persoonallinen
elämä puhkeaa.

Raha ja sillä mitattavat hyvyydet laskevat huimaavasti arvossaan.
Niiden tarpeiden runsaus, jotka tähän asti ihmisen tyydytykseksi
löysivät ihmistietoisuudessa elimensä ja orjansa, luhistuu kokoon,
ja yli kaiken kohoaa heränneen ihmisen polttava kaipaus saada
omalaatuisena olla riippumaton ja vapaasti kasvaa. Hänellä ei
ole minkäänlaisia tarpeita varhaisempien pyrkimystensä piirissä,
mutta sitävastoin on hän täynnä toisenlaisia elämänvaatimuksia,
joiden kasvattavana juurena on hänen sisäisimmän olemisensa
itsesäilytysvaisto. Tämä valitsee hänen tarvitsemansa
olemassaolovälineet, tämä suuntaa tien, jota hänen kunnianhimonsa
kiitää. Hän tahtoo tulla joksikin _itsessään_. Vain tästä saa kaikki
muu, mitä hän on ja miksi hän tulee, merkityksensä. Vain tämä on hänen
pyrkimyksensä määrä. Kaikki se loisto, jota hän ennen jumaloi ja
laahasi jäljessään, sitä kumartaakseen, sille uhrautuakseen, himmentyy
hänen persoonallisuutensa ihanuuden rinnalla, johon hänen katseensa
rientää kuin ylhäiseen, kaukaiseen ihanteeseen. Hän ei tahdo enää
näytellä mitään osaa, hän tahtoo olla jotakin, tulla joksikin.
Eleskelevän joukon, mietiskelevien kummitusten ja muotiorjien
kaikenlainen liehakointi ja ilostelu käy hänelle piinalliseksi ja
epäilyttäväksi. Miten voikaan hän vielä kuulua noihin, miten voivatkaan
nuo vielä löytää hänestä iloa! Hänellä on melkein polttava halu tulla
suljetuksi noiden piiristä. Naamarinsa riisuneena irvistää nyt autiossa
tyhjyydessään koko se tuttavallisuus, johon hän on hajoittanut,
vuodattanut ja hukuttanut oman itsensä. Häntä etoo hänen oma itsensä
sellaisena kuin se vasta oli, häntä inhoittaa, että myi itsensä
mitättömästä ja valheesta. Hänen kunniansa ja velvollisuutensa on
huolellisesti vaalia itsessään puhjennutta persoonallisen elämän
lähdettä kaikelta hävitykseltä, tulipa se mistä tahansa. Kaikkea muuta
halliten tehostamalla omaa itseään ja tarkoitustaan ja siten tulemalla
siksi ja toteuttamalla sen, mitä on, vapautuu ihminen täysin
välinpitämättömäksi kaikesta sovinnaisesta sekä siitä, mitä muut
hänestä ajattelevat ja puhuvat. Riippumattomuus joukon arvostelusta
tulee hänelle tässä aamun suuressa raitistumisessa sisäisen vapautensa
velvollisuudeksi ja arvon mittaajaksi. Mutta tämä on vain yksityisilmiö
siinä heränneen ihmisen yleisessä huomiossa, että hänen suhteensa
kaikkeen ja kaikkiin muuttuvat persoonallisiksi; joko niillä on hänelle
auenneeseen tarkoitukseensa nähden merkitystä tahi sitten jäävät ne
aivan syrjään. Nämä eivät ole kuitenkaan tehtyjä päätelmiä ja
asetettuja vaatimuksia, vaan persoonallisen heräämisen luoman
elämäntilan selvittelyä. Silmälle, joka ensi kerran valveutuen katsoo
ympäröivään maailmaan ja valloittaa sen omakseen, kirkastuvat ilman
muuta sädehtivänä auenneen selkeän päivän kategoriset imperatiivit.

       *       *       *       *       *

Nyt on noustava täyttämään nuo imperatiivit. Jokainen näistä uusista
tuntemuksista on kiihoittimena tekoon. Ja vain teossa ilmeneekin
persoonallinen elämä, ei maussa, ei tunteissa, ei katsomuksissa,
arvosteluissa eikä ihanteissa.

Mutta samalla havaitsemme sietämättömäksi riippuvaisuutemme
menneisyydestä, kaiken totutun jarruttavan vaikutuksen. Tähänastinen
vegeteeraava elämämme siihen pesiytyneine viettymyksineen, vaistoineen
ja totunnaisuuksineen on muodostunut sellaiseksi voimankokoomukseksi ja
niin määrääväksi tekijäksi, että herännyt minämme näyttää olevan aivan
voimaton sitä vastaan. Sillä tähän asti on jokainen liikkeemme ja
toimintamme ollut vain varhaisempien elämystemme ja vaikutteittemme
pelkkää kaikua tahi ainakin ylivoimaisesti niiden määräämä, kun taas
minämme on saanut tyytyä korkeintaan seurailevan harkitsijan osaan.
Mutta nyt täytyy minämme yhdellä iskulla itsenäisesti puuttua asiain
kulkuun, vapaasti ja riippumattomana ohjata elämänsä! Miten voikaan se
tapahtua!

Itsetietoisuuteen heränneelle ihmiselle on ehkä mahdollista
perinpohjaisella maltilla ja jännittämällä kaikki voimansa puolustautua
persoonattoman menneisyytensä vaikutusta vastaan. Mutta heti kun hänen
raitismielisyytensä hämmentyy, valveutuneisuutensa pettää ja tarmonsa
katkeaa, heti kun hän ei enää täydellisesti keskittyen hallitse
silmänräpäystä, on hän sortunut. Sitä edes huomaamatta elää hän taas
persoonattomasti, niin persoonallinen kuin hän mieleltään onkin, tahi
vaipuu hän kokonaan takaisin unielämän yövaelluksiinsa.

Mutta sekin, joka väkivaltaisesti, mistään huolimatta nousee, huomaa
miten suloinen uneliaisuus uudelleen, jäsenet lamauttaen, valtaa hänet,
niin ettei hän kykene varmoin askelin eikä suoraan kulkemaan tietään.
Vaappuen sinne tänne hän tähyilee tuskaisena, mihin voisi tarttua tahi
olisiko näkyvissä ketään, joka opettaisi häntä käymään. Hän vaipuu
todennäköisesti takaisin entiseen maailmaansa ja on kohta uneksiva
uinailun lumoissa. On monta, jotka hereille havahtuneina ovat
yrittäneet elää persoonallisesti. Alkuponnistusten vaivoissa ovat he
kuitenkin kadottaneet voimansa ja rohkeutensa ja luopuneet
pyrkimyksestään. Monet ovat huomaamattaan joutuneet uneliaisuuden
valtoihin, toiset alkaneet jälleen laahautua eteenpäin mykässä,
katkerassa resignatiossaan, eräät vihdoin ajatelleet yhtä rehellisesti
kuin päättävästikin: miten vaivalloista, tahdon takaisin rauhani,
tahdon nukkua ja uneksia.

Monet herättyään eivät kykene ottamaan ensi askeleitaankaan. He jäävät
makaamaan ja heidän silmänsä painuvat jälleen umpeen. Toiset eivät
aamun kirkkaudesta huolimatta jaksa nousta, teoilla luodakseen
persoonallisen elämän päivän. Mieluimmin he tirkistelevät puoliavoimien
silmäluomiensa alta valoisaan aamuun ja nauttivat siitä hienostelevan
herkuttelijan täydellisellä perinpohjaisuudella. Kaikki herättävät
mielenkiihdykkeet he vastaanottavat syvästi, kaikki siitä johtuvat
ilmaukset he painavat mieleensä. Maun, katsomusten, arvostelmien ja
periaatteiden alueella tapahtuvasta mullistuksesta he tulevat
vaikuttavasti ja syvästi tietoisiksi, mutta -- nousemaan he eivät
kykene. Velttoina tahi kykenemättöminä he katselevat vain kirkasta
päivää ja kehräävät itselleen persoonallisen elämän maailmankatsomusta.
Ja kun tulee kysymys elämästä, kuljeskelevat he lauman mukana vanhoja
uriaan ja toimivat mahdollisimman persoonattomasti. Nämä tällaiset
ihmiset ovat persoonallisen elämän teoreetikkoja ja haaveksijoita.

Mutta kuka tahtoo olla täysivoimainen ihminen, hänen täytyy _elää_
persoonallisesti, elää olemisensa joka silmänräpäyksenä, hänen täytyy
persoonallisen toiminnan herkeämättömillä vasaranlyönneillä takoa
onnensa, joka on yksin hänen tarkoituksensa täyttymyksessä; hänen
täytyy taistella itselleen herruus valtakunnassaan, joka on hän itse;
hänen täytyy suunnitellen jatkuvasti johtaa kehityksensä korkealle.
Vain se, joka astuu auringon täyttämään päivään, elää aamun.

       *       *       *       *       *

Miten tämä on mahdollista? Miten voi herännyt persoonallinen elämä
vahvistua yksin määräävän kehkeytymisen ja väkevän elämän säteilyn
toimintavoimaksi? Siinä kysymys.

Ei missään tapauksessa itsestään, se selviää jo tähänastisesta
tarkastelusta. Sunnuntailapsetkaan, puhtaat sankariluonteet, jotka
säteilevinä urhoina nousevat, eivät pääse eteenpäin, jos he joutuvat
yksin oman itsensä varaan. Toiset tulevat aivan liian nopeaan
epävarmoiksi ja avuttomiksi, saaden kasvoilleen hämmentyneen ilmeen
kuin oudolle alueelle joutuneet lapset; toiset nerokkaassa
mielivaltaisuudessaan toimivat, kunnes uupuvat lohduttomaan
hajanaisuuteensa.

Persoonalliseen elämään herännyt ihminen tarvitsee apua, joka muuttaa
tahtomisen voimiseksi, joka pitää valveilla ja kirkastaa tietoisuutta,
joka opettaa käymään ja viittoaa tien, joka antaa ryhtiä ja suo tukea.
Mutta jo alkuasteesta saakka on persoonallinen elämä taitoa, jota on
opittava ja harjoitettava. Siksi tarvitsemme _kasvattajaa_.

Persoonattomasi päivästä päivään elelevistä ihmisistä, niistä monen
monista, jotka vegeteeraten iloitsevat »sivistyksestään»; täydellisistä
nykyajan ihmisistä tuntuu ärsyttävältä ja mielettömältä väite, että
täysikasvanut ihminen tarvitsee kasvattajaa. Mehän olemme jo jotain
oppineet, meillähän on asemamme ja kutsumuksemme, kuulumme kiistämättä
sivistyneihin ja »kasvatamme» itse lapsiamme! Mutta jokainen, joka on
herännyt, tuntee tarvitsevansa kasvattajaa. Hän huomaa, että hänen
elämänsä ilman kasvattajaa on hedelmätöntä. Siksipä se, että
ihmiskasvattajien tarve on viime vuosikymmeninä käynyt niin kuuluvaksi,
onkin epäilemättä persoonallisten vaistojen elävöitymisen ja
korkeampaan elämään pyrkimisen merkkinä. Kasvattaja Schopenhauer,
kasvattaja Rembrandt, Goethe, Nietzsche, Bismarck, kasvattaja Kristus
-- siinä etsivän, kasvattajaa ja kasvatusta kaipaavan nykyajan
luonteenomaisia tunnuksia.

Persoonallinen elämä on kehittymistä, kasvamista, puhkeamista, mutta ei
vegetatiivista, vaan tietoisen tarkoituksellista, persoonallista. Tämä
elämän nousu ei tapahdu itsestään, heräämistä seuraten, vaan kaiken
läpitunkevan, täysin tietoisen heränneen tahdon täytyy liikuttaa sitä
ylöspäin; ihmisen tulee aitotunteisena, selväkatseisena ja sitkeän
päättäväisenä muodostaa tämä elämänsä. Siihen tarvitaan, paitsi voimaa
ja mielenkirkkautta, myöskin elämänviisautta. Ja nämä ovat kykyjä,
jotka eivät putoa kenellekään pilvistä, vaan jotka täytyy itse hankkia.
Niin kauan kuin meillä ei niitä kykyjä ole tahi ole tarpeeksi,
tarvitsemme kasvattajaa, joka meitä auttaa ja avullaan korvaa
puutteemme. Se, joka ei ketään löydä, on vaarassa menehtyä aamun
vaikeuksissa. Näivettynyt, surkastunut persoonallinen elämä onkin
ajallemme luonteenomainen ilmiö.

Mutta vain persoonallisuudet voivat olla kasvattajina. Heitä eivät
korvaa ohjeet. Määräykset ja johtolauseet, joihin alistumme ja joiden
mukaan itseämme ohjaamme, eivät merkitse mitään, vaan meitä voivat
auttaa yksin elävät ihmiset, joiden vaikutuksen alaisena uusi
elämämme voimistuu, joiden kanssa voimme olla lämpöisessä
elämänvuorovaikutuksessa ja jotka kehityksemme jokaisena ajankohtana
neuvoin ja teoin voivat meitä auttaa ja edistää tervettä
kehittymistämme. Tässä on kuuliaiselle tie itsenäisyyteen ja syvästi
vastaanottavalle tie viisauteen.

Onnellinen, ken löytää kasvattajan, löytää täysivoimaisen ihmisen, joka
elää persoonallisen elämän vapaudessa ja väkevänä säteilee elämää, joka
rakkaudella, ymmärtämyksellä ja voimainsa ylitsevuotavuudella ymmärtää
vahvistaa, suojella, viljellä ja nostattaa herännyttä elämää, joka
ravitsee ja tukee jokaisen omalaatuisen ihmisen elimellistä puhkeamista
hänen omaperäisyytensä puitteissa, joka kasvattaa itsenäisiä
persoonallisuuksia, muovailematta jäljennöksiä omasta itsestään. Mutta
tällaiset kasvattajat ovat nykypäivinä aivan harvinaisia, ja useimmat,
joilla olisi halua ja rohkeutta päästä tällaisen kasvattajan kanssa
kosketuksiin, useimmat, jotka eivät pelkää mitään vaivoja, saavat
turhaan etsiä.

Siksipä olenkin osoittanut jokaisen, joka on etsinyt tietä uuteen
elämään, Kristuksen luo. Hän on enemmän kuin kasvattaja. Kasvattaja hän
on kuitenkin myöskin ja voi siksi jokaiselle tulla. Sillä hän auttaa
meitä, kun meidän alkuperäinen olemuksemme tuskaisesti kirvoittuu
siteistään. Hän havahduttaa meidän unen kahlehtiman minämme huutaessaan
sen elämään ja viittoo meille polun, jolla löydämme oman itsemme. Hänen
ohjaamanaan pääsemme selvyyteen sisäisen olemuksemme tuskantäyteisestä,
voimattomasta ja hedelmättömästä tilasta, hänen ohjaamanaan löydämme
myöskin sen punaisen langan, jota myöten voimme selviytyä hämärästä
sekasortoisuudestamme. Hänen syksynkypsissä sanoissaan ja puheissaan
tapaamme hämmästyttävästi valaistuina ihmisen luontaisen olemuksen ja
kehityksen tosiasiat ja lait, jotka juuri hän on löytänyt. Mutta niin
totta kuin Kristus lopulta onkin täysivoimaisen ihmisen korkeampaan
olemiseen johtava ainoa tie, niin totta on ihminen kuitenkin hädässä,
ellei löydä muuta kuin yksin hänet. Niille, jotka pitävät tätä
kerettiläisyytenä, muistutan vain Paavalin seurakunnilleen usein
kirjoittamia sanoja: Tulkaa minun ja Herran seuraajiksi. Me tarvitsemme
kasvattajanamme ihmisiä, joissa Kristuksen elämä on löytänyt muodon ja
jotka ovat hänen vaikutuksestaan tulleet persoonallisuuksiksi. Ja siksi
kunnes löydämme tällaisia ihmisiä tulemme heitä aina mitä
tuskallisimmin kaipaamaan. Sillä tuskinpa monikaan ilman heitä voi
kasvaa uuden elämän vapaaksi persoonallisuudeksi, niin suuri
mahdollisuus kuin siihen muuten olisikin.

Jos tilamme nykypäivänä on tällainen, ei kukaan toivottavasti horjune
valitessaan, katsooko hän Kristukseen vaiko Goetheen, Bismarckiin tahi
Nietzscheen. Sillä, niin paljon kuin kunnioitammekin näitä
persoonallisuuksia, he ovat olleet korkeintaan vain persoonallisen
pyrkimyksen ja nousevan ihmiskehityksen loistavia edustajia.
Jeesus on ainoalaatuinen, täysivoimainen ihminen, täydellinen
korkeammanasteisessa elämässään ja sellaisena meistä vielä etäällä.
Goethen merkitys on siinä, että hän on väsymättömästi tehostanut
yksilöllisyytensä kehkeytymistä, jossa hän tosin pitkän elämänsä vuoksi
pääsikin varsin kauas. Bismarckin merkitys on siinä, että hän yhä
uudestaan viittasi sankarillisen ihmisyytensä jumalallisille lähteille.
Nietzsche auttoi aikaamme väsymättömästi ampumalla kaipauksensa nuolen
todellisen ihmisolemisen uuteen maahan, tietämättä, edes selvästi
näkemättä sinne vievää tietä. Mutta Jeesus kantoi uutta elämää
itsessään ja osasi sitä myöskin muille antaa.

       *       *       *       *       *

Parhainkaan kasvatus ei kuitenkaan voi mitään ilman kelvollista
ihmisainesta. Voidaan kyllä saavuttaa hyvinkin paljon, mutta ei mitään
järjestyksellistä, tervettä, voimakasta, itsenäistä. Tämä pitää
paikkansa yhtä hyvin ruumiin kuin hengenkin alalla. Kristuskin on usein
toistanut: Kellä on, hänelle annetaan, jotta hänellä olisi
yltäkylläisesti. Tämä ei kylläkään mahdu sovinnaisiin kristillisiin
teorioihin, mutta se on kovaa todellisuutta. Siksipä osoittamalla
kasvatuksen ja kasvattajan välttämättömyys poistetaan vain osaksi
heränneen persoonallisen elämän aamun vaikeuksia.

Kasvatuksen kohteina ovat heränneet ihmiset, heidän omalaatuinen
tietoinen minänsä, jossa heidän tarkoituksensa on elävänä auennut. He
kuuluvat kaikki niihin, joilla jotain on. Vain heitä voidaan kasvattaa,
muut täytyy ensin herättää. Mutta heille ei voi kukaan kasvattaja
antaa sitä, mikä on luovan itsemuodostuksen edellytys: voimaa pysyä
valveilla, hävittämätöntä elämän tarmoa. On totta, että jokaista
voidaan jatkuvasti kiihoittamalla -- esitelmillä, kirjoitelmilla,
kirjeillä, kehotuksilla, tehtävillä -- pitää hereillä, mutta tämä
pakotettu valveillaolo on hedelmätöntä. Sellainen ihminen tulee aina
olemaan kykenemätön persoonallisesti kasvamaan tahi antamaan mitään
persoonallista. Jatkuvasti vaikuttamalla ja lujatahtoisesti
käsittelemällä voidaan epäkelpoistakin ainesta parantaa ja muovailla,
mutta tulos on aina vain tekemällä tehtyä, ei luonnollista kasvamista.
Se jää ikipäiviksi taidetuotteeksi, olematta milloinkaan oman kasvunsa
alkuperäinen, itsenäinen, luova muodostus.

Jokaisessa heränneessä ihmisessä on tuota elämänvoimaa jossain määrin,
muuten hän ei olisikaan valveilla. Mutta vain ani harvoissa on sitä
niin paljon, että se riittäisi pitämään hänet valveilla, kenessäkään ei
ole sitä tarpeeksi tekemään jatkuvan kasvamisen mahdolliseksi. Ei
ainoakaan ihminen kätke sisäiseen olemukseensa tyhjentymätöntä
voimanlähdettä, niinkuin ei maailman kaikkeuskaan ole tyhjentymätön
lämmönantaja. Persoonalliseen elämäämme tarvittavan elämänvoiman täytyy
herkeämättömän vastaanottamisen avulla syntyä ja lisääntyä, niinkuin
kukan, jotta se voisi kasvaa, täytyy juurillaan imeä maasta
elämänmehua.

Mutta missä ovat elämänvoimiemme lähteet, missä persoonallisen
kasvamisemme hedelmällinen maa? Jumalassa, hänen luovassa, kaikkeuden
läpi virtaavassa voimassaan, hänen hengenenergiansa elämänliikunnoissa,
jotka väräjöiden kulkevat lävitsemme ja syleilevät meitä heti
kun olemme heränneet omasta itsestämme tietoisiksi. Näistä
tyhjentymättömän, alkuperäisen olemisen ja kaikkea kannattavan luovan
alkuvoiman kätketyistä syvyyksistä kumpuavat ikuisen elämämme lähteet,
jotka voivat täyttää ja ravita tietoiseksi heränneen iäisen olemisemme
ja toteuttaa meissä pakottavana kaipauksena elävän tarkoituksemme.
Noissa syvyyksissä on täysivoimaisen ihmisen korkeammanlaatuisen,
jumalsukuisen elämän lähde.

Jos käännymme Jumalaa kohti, pysymme valveilla, jos avaudumme hänelle,
kasvaa voimamme. Silloin alkavat persoonallisen elämän mahlat nousta,
me kasvamme ja kypsymme. Jumalallisen voiman alla tulemme oman itsemme
valtiaiksi, hänen henkensä valossa seestyy tietoisuutemme laajaksi,
läpitunkevaksi kirkkaudeksi, hänen energiansa täyttäminä pystymme
voimantäyteiseen itsemuodostukseen ja ylivoimaiseen säteilyyn. Kaikki
on kiinteässä suhteessa keskenään. Kuta enemmän jumalallinen pohja
meissä kasvaa, sitä kalliimpi on omaisuutemme, kuta täydellisemmin
olemuksemme kaikin säikein juurrumme Jumalaan, sitä kevätvoimaisempana
työntää elämänpuumme oksia ja lehtiä. Mikäli kasvamme syvyyttä, vain
sikäli kasvamme korkeutta.

Tämä Jumalan elämänvirta kulkee alati ympärillämme. Me tunnemme sen
kaikessa, mikä lähettyvillemme joutuu, sillä se soljuu kaikessa
elävässä ja olevassa: luonnossa ja historiassa, elämämme kaikissa
käänteissä ja liitoksissa, ihmisissä, joista se kumpuaa, ja ennen
kaikkea Kristuksessa, jossa tuo elämänvirta on löytänyt ihmiskunnalle
maailmanhistoriallisen lähdepaikan. Mutta vain se, joka elää ja
tuntee persoonallisesti, tuntee myöskin tämän virran elävöittävän
ja voimistavan aallonkosketuksen. Jollei meillä ole syvän
itsensätuntemisen luomaa ja herkistämää vastaanottavaisuutta, ei tuo
elämänvirta pääse meihin tunkeutumaan eikä voi meissä muodostua
korkeamman olemisen voimanantajaksi, ja jollei meillä ole kykyä ja
taipumusta vastaanottaa kaikki kohtaamamme jumalalliset herätteet,
kerätä ne ja siten täydentää itseämme, ei korkeamman elämän energia
tule kasvamaan meissä. Kuta enemmän koko olemisemme kaivaten ojentuu
Jumalaa kohti, virittyy hänelle, ja kuta paremmin se näin kelpaa
jumalallisen luomisvoiman elimeksi, sitä enemmän osallistumme hänen
elämästään ja sitä paremmiksi hänen ihanuutensa todistajiksi ja hänen
luovan elämänsä ilmaisuiksi tulemme omassa kehityksessämme.

Tämä Jumalaan pohjautuminen ei ole kuitenkaan vain tunteittemme
virittämä tunnelma, vaan se on oman itsemme jumalanmukainen
mielenlaatu, jumalanmukainen elämäntila: teon ja totuuden
persoonallista elämää. Se kirkastaa persoonallisessa kasvamisessamme
jumalallisen ja inhimillisen välillä vallitsevan molemminpuolisuuden ja
vuorovaikutuksen. Kuta enemmän avaudumme Jumalalle, sitä väkevämpänä
puhkeaa persoonallinen elämämme, ja kuta persoonallisemmin elämme, sitä
vastaanottavammiksi herkistymme jumalallisille vaikutuksille, mikä
taaskin ilmenee oman itsemme kehitysnousussa. Tähän molemminpuoliseen
nousuun kätkeytyy persoonallisen kasvamisen salaisuus.

Jos joku edellisen johdosta on saanut sen käsityksen, että »usko
Jumalaan» on tämän jumalallisten voimain kerääntymisen ehtona, niin on
se merkkinä siitä, ettei sitä ihmeellistä asiaintilaa, jota olen
koettanut selvitellä, ole oikein ymmärretty. Se on seuraus, ei
edellytys. Niinkuin Jumala suo aurinkonsa paistaa niin hyville kuin
pahoillekin, antaa sataa niin syntisille kuin vanhurskaillekin, samoin
koskettavat jumalalliset elämänvirrat kaikkia ihmisiä. Jokainen kuuluu
hänen luovan vaikutuksensa piiriin, uskoi hän Jumalaan tahi ei, olipa
hän ateisti, materialisti tahi spiritualisti. Ihmisen valveillaolo ja
elämänkaipaus vain määräävät, missä määrin nuo jumalvaikutukset hänessä
puhkeavat, kokonaan riippumatta siitä, onko ihmisellä ymmärtämystä
Jumalaa kohtaan vaiko ei. Ei jumalelämyksen syvyys riipu ymmärtämyksen
asteesta, vaan päinvastoin. Siksipä ei myöskään ateismi tee
Jumalasta-elämistä mahdottomaksi, vaan tämä elämä tekee lopulta itse
ateismin mahdottomaksi, niin pian kuin se on tullut ja sen on täytynyt
tulla määrätynvoimaisena meissä tietoiseksi. Kun minulle sanotaan:
»hyväksyn täydellisesti esityksenne ja päämääränne, mutta ateismini on
järkkymätön», vastaan rauhallisesti: »siitä ei ole ensinkään kysymys;
tarkatkaa persoonallista elämää ja pyrkikää toteuttamaan
tarkoitustanne: kaikki muu tulee aivan itsestään.»

Toiselta puolen eivät älyllistä tahi moralista tietä saavutetut
mielikuvat ja vakaumukset Jumalasta, vaikkapa mitä eloisin luottamus
häneen olisi ne henkevöinyt, ole vielä milloinkaan olleet jumalallisten
kosketusten herkkänä kielistönä, vaan on sellaisena aina ollut vain
sisäinen alkuperäisyys: vilpittömyys, todellinen tarkoituksensa
täyttymystä isoova sielun kaipaus. Näille päivän lapsille nousee
aurinko. Mutta kehen Jumalan elämänlähteestä kiitävät sateet sattuvat,
ketä ne elävöittävät, lämmittävät ja valaisevat, hän avautuu
täydellisesti Jumalalle: uskoo häneen, hänestä kokonaan elääkseen.

Tämä on persoonallisen elämän aamun auringonnousu.



HANS LARSSON.


Ennen vanhaan oli lukumiehen työkammio autio ja tyhjä kun
luostarinkoppi. Suuri rauha ja syvä hiljaisuus vain leijailivat
huoneeseen tunkeutuvissa auringonsäteissä.

Huoneilla on oma historiansa. Kun seinien rajoittamaan suorakulmaiseen
tilaan liitetään pilarit, muodostuu temppeli; kun tiedemies tuo
kädessään huoneeseen kirjan ja kynän, muodostuu siitä hänen
työsoppensa.

Dürerin kuparipiirroksessa vuodelta 1514 esitetään hurskas
keskiaikainen tutkija Hieronymus oikeana työhuoneen patriarkkana. Hän
istuu siinä ahkerassa työssä kääntäen Raamattua latinankielelle. Hänen
sisäistä rauhaansa vastaa huoneen hiljainen kodikkuus; hänen
mielialansa on yhtä aurinkoinen kuin hänen huoneensa, jonka värillisten
lasi-ikkunoiden läpi aurinko tunkeutuu sisään säteillen valoa ja
lämpöä. Kotieläimet, Hieronymuksen uskollinen seuralainen leijona,
jolta hän tarun mukaan oli vetänyt pois orjantappuranpiikin käpälästä,
ja unelias koira kohottavat kodikkuuden vaikutelmaa. Ikkunankomerossa
rukouspulpetti, seinällä vihkivesiviuhka ja rukousnauha ja pöydällä
ristiinnaulitunkuva kertovat hartauden harjoittamisesta kaukaisessa
erakkomajassa Syyrian erämaassa. Pyhiinvaeltajanhattu ja puukengät
kertovat matkustuksesta Rooman, Konstantinopolin ja Itämaiden opin
keskuksiin ja pyhiin paikkoihin. Tiimalasi nurkassa ja pääkallo
ikkunalla kuvastavat kaiken ajallisen katoavaisuutta. Hieronymus ei
päässyt paaviksi, hän vetäytyi erääseen luostariin lähelle Betlehemiä
ja eli siellä kuolemaansa asti.

Siinä keskiajan oppineen lukukammio, neljännellä vuosisadalla eläneen
raamatunkääntäjän tunnelmien kiinnekohdat, elamänharrastusten kaikki
työvälineet ja erakon koko kotitalous. Siinä Hieronymus, jota niin
monet taiteilijat ovat kuvanneet, kirjoitusvehkeineen, Raamattuineen,
leijonineen ja ristiinnaulitunkuvineen.

Erään toisen raamatunkääntäjän, Lutherin, työhuone Wartburgin linnassa
on vielä vaatimattomampi. Huonekalustona on pöytä ja tuoli ja ainoana
seinämaalauksensa tuo tarunomainen mustetahra, jonka kerrotaan jääneen
seinään Lutherin kiusaajaansa kohti heittämästä mustepullosta.

Mutta Lutherin aikalaisen Erasmus Rotterdamilaisen työkuvaan, joka on
lähtenyt samaisen Dürerin kädestä vuonna 1526, on ilmestynyt merkki,
joka tietää uutta aikaa tiedemiehen työhuoneen historiassa.
Mustetolppoa vasemmassa ja kynää oikeassa kädessä pitävän humanistin
pöydälle on ilmestynyt maljakko, jossa on veteen asetettuja kieloja.

Kukkaskimmppu tutkijan pöydällä ei ole siihen näytteeksi asetettu
samoin kuin ei maalaismökin ikkunassa auringonvaloon pantu
kukkanenkaan. Se edustaa luontoa ja sen kauneutta, elämän raikasta
kasvua ja todellisuuden tuntua. Päivänsäteen kaltaisena sanomana se tuo
pilkistyksen väristä ja lämmöstä kirjanoppineen ajatusmaailmaan ja
kynäntuotteisiin.

Mutta aikojen muuttuessa ei pelkkä lukeminen ja kirjoittaminen riitä
eristetyimmänkään työhuoneen asukkaalle. Henkisen työn tervehyttäjäksi
tarvitaan ruumiillista työtä, tarvitaan liikuntoa ulkoilmassa, keskeltä
todellista luontoa, sillä ei edes pientä metsikköä voi sellaisenaan
tuoda sisälle huoneeseen vielä vähemmän monikirjavaa kukkasketoa.
Tulee uusi, todellisemman työnteon aika, joka vapahtaa yksipuolisen
työn painolastista. Se tulee yksityisten elämässä ja tulee
yhteiskunnallisena ilmiönä.

Tolstoin työhuoneessa oli kirjojen ja kynän lisäksi suoranaista
työkaluja, saha, viikate ja lapio ja naulassa työvaatteet. Kun Lutheria
vahvisti ihmeellisesti työssä se, että hän kuuli naapurin takovan
vasarallaan varhaisena aamuhetkenä, tarttui Tolstoi itse vasaraan. Kun
hän kirjallisessa työssään ja raamatuntutkimuksissaan tarvitsi
virkistystä, lähti hän kaivamaan ojaa tai hakkaamaan halkoja.
Niittämiseen hän uhrasi työnsä lomasta kokonaisia päiviä. Hän otti
käteensä muurauslaastan ja muurasi kotikylässään asuvan köyhän lesken
uunin. Siinä on meidän työtä odottavan aikamme ja yhteiskuntamme kuva.
Tolstoi osasi aina uudelleen ja uudelleen luoda ojan auki, sahata
samanlaiselta näyttäviä halkoja ja joka kesä ryhtyä samaa niittyä
uudella riemulla niittämään. Joka päivä vereksin voimin ja vaikutelmin
uudistettuna hän jaksoi lukemattomia kertoja uudelleen muovailla
kirjallisia tuotteitaan.

Lähiaikoina valautuu varmaankin erikoistieteilijänkin työkammion
rauhaan ruumiillisen työnteon tunnelma ja vakuutus tieteellisten
järjestelmien onnellisesta vuorovaikutuksesta todellisen elämän kanssa.
Elämän ja kaikkinaisen työn tuntemus on kruunaava kirjailijat
vertauskuvineen, suurmiehet ja ajattelijat lakeineen ja tiedemiehet
järjestelmineen. Yhteiskunnan parantajat ja uusien uskontojen
perustajat se varustaa uudella ehommalla väellä.

Nykyajan työhuoneella on kaksi vaaraa. Se voi kiikaroida yksipuolisesti
jotakin rajoitettua alaa tai tulla täyteen rihkamaa, niinkuin silmä
hiekkaa, niin ettei se näe eteensä. Edellisen vastapainoksi tarjoutuvat
taiteen elähyttämät kokonaisvaikutelmat ja jälkimmäisen sisäinen
keskitys, joka ulospäin kuvastuu edustavien ja arvokkaiden
yksityiskohtien valinnassa.

Hans Larsson on niitä nykyajan tiedemiehiä, jotka tuntevat ja osaavat
antaa arvoa työhuoneen hartaalle ja keskitetylle hiljaisuudelle. Hän
istuu suurennuslasi kädessä ja muodostaa käsityksensä runouden,
sielutieteen, kasvatuksen ja sivistyksen kysymyksistä niin keskitetyksi
ja teräväksi kuin suinkin. Tieteellisissä järjestelmissään hän etsii
sellaista kokonaiskatsomusta, joka saattaisi tyydyttää elämisen
mahtavaa tarvetta. Ja hän kallistaa korvansa niille elämän ikuisille
äänille, jotka kaikuvat hänen työpajansa seinien ulkopuolelta. Kaikkea
tätä kuvastaa hänen työhuoneensa ilmapiiri. Mutta siinä ei sittenkään
ole tarpeeksi keskitystä.

Voimaa ja esikuvia korkeampaan keskitykseen on ulkona luonnossa.

Kotvan työskenneltyään kammiossaan tiedemies astuu ulos ja sovittaa
sisäisen silmänsä näkökulmaan kaiken edessään liikahtelevan ja elämästä
sykähtelevän ja sydämensä hehkuun tiedon ja totuuden, luonnon
huokauksen. Hän hengittää syvään. Jos hänellä on vielä voimia
käytettävänään, ryhtyy hän työhön. Jos hän tahtoo levätä, ryhtyy hän
katselemaan elämää.

Kirjanoppineesta on tullut elämän tuntija. Hänestä on tullut
käytännöllinen lakimies, jonka lakien mukaan maailmankaikkeus vinhasti
pyörii. Ja hän, tuo pieni voimakas kääpiö seisoo siinä keskipisteessä,
elämänkatsomuksensa huipulla ja hallitsee silmiensä eteen noussutta
näkyä lauseellaan.

»Ei kaikkea, vaan kokonaisuus -- osassa.» Se on Hans Larssonin
tunnusomainen lause, joka sisältää hänen maailmankatsomuksensa johtavan
aatteen ja joka kimaltelevana helmivyönä sädehtii kaikista hänen
kirjallisista tuotteistaan. Tiedemies on löytänyt tämän aatteen
runoilijan ihastuksella kuten kastehelmen poimulehdeltä. »Kastehelmi
heijastaa aurinkoa ihanaa; kuvastukoon meissä hän, aurinkoinen elämän.»
Hän on nähnyt siinä ihmeellisen keskityksen keskellä aamun hymyileviä
ihmeitä ja oppinut tuolta pisaralta keskityksen salaisuuden, jota nyt
opettaa toisille sovelluttaen keskitysajatusta henkielämän ja
todellisuuselämän eri aloille. Kaikkialta tulee valita sellaisia pieniä
kastehelmiä, joissa samalla meidän syvin olemuksemme ja sen tarpeet
kuvastuvat. Ihmisiäkin opimme tuntemaan niistä välähdyksistä, joissa
heidän persoonallinen yhteytensä heijastuu. Taiteelliseen valintaan
tottunut silmä voi sellaisen välähdyksen nähdä äänenpainossa
tai kasvonilmeissä ja jättää valinnassaan paljon pinnallista
huomioonottamatta.

Keskitys kuuluu luontoon, mutta ennen kaikkea se on ihmisen osuus. Se
on yleismaailmallinen laki, jonka voimme joka päivä todeta. Ihminen
elää moninaisuuden maailmassa, iäisyysolentona on hän keskitystä.

Ihmisen sisäistä keskitystä nimittää Larsson »sisäiseksi näkemykseksi»,
tarkoittaen sillä sitä eheätä, kaunista ja kirkasta persoonallista
välähdystä, joka elämämme voimakkaimpina hetkinä saa sydämemme
sykähtämään. Ihmisellä on mahdollisuus parhaimpina hetkinään luoda
itselleen ja toiminnalleen keskipisteitä, jotka sitten muodostavat
kehän korkeammalle keskukselle. Rengas on aina ollut iäisyyden
vertauskuva. Se on kokonaisuus, joka keskittyy keskipisteeseensä.

Keskittämisestä seuraa mielihyvää. Keskityksen tulos on
taideluoma. Sisäinen näkemys on sidottu tunteeseen rikkautensa ja
yhteydellisyytensä nojalla. Sisäistä näkemiskykyä tarkoittaa myös
Müller puhuessaan lähteestä, josta sisäiset elämänvoimat virtailevat.

Tieteellinen työ on kokoilua. Valmistuakseen ja kypsyäkseen se
tarvitsee taiteellista työtä, yhdistäviä ajatuksia, joiden keksimisessä
mielikuvitus on apuna. Kun tiedemies hallitsee ainehistoaan, saa hän
sen lait sanotuksi suppein, ihastuttavin, valikoiduin, yksinkertaisin
ja mieleenpainuvin keinoin. Jo yhtä yksityistä ajatustakin sanoiksi
pukiessaan hän tarvitsee keskitystä, sellaisten kokonaisuutta ja
rikkaasti sovellutettavaa ajatusta edustavien osien valintaa, joka
takaa onnistumisen.

Taiteellinen työ vaatii keskitystä. Silloin vasta ymmärrämme taidetta,
kun tapaamme kokonaistunnelman, jolla on oikeaan osattu keskipiste,
niin että voimme sen tieteen keinoin todeta paikkansa pitäväksi.

Ollakseen muuta kuin koneellista, vaatii toiminta keskitystä.
Keskittävä piste on päämaali. Jos kerran jollekin teolle on löytynyt
onnellinen päämäärä, pyrkivät muut teot tähtäämään siihen
kompassineulan tavoin. Jos päämääräksi asetetaan jotakin epäolennaista,
heiluu tekojemme kompassi edestakaisin ja on kovin levoton.

Keskitys on tuo suuri laki kokonaisuudesta ja osasta tai määrätyltä
kannalta katsottuna vastakkaisuuksien laki.

Kastehelmi kuvastaa ympäristöään, mutta lähempää katsoen on sillä oma
salattu läpikuultavan kirkas huoneensa.

Keskitetyn hiljaisuuden mies kuvastaa ympäristöänsä ja luonnonlakien
mukaisten ilmiöiden lainehtimista ympärillään, mutta hänellä on oma
salattu sisäinen keskuksensa. Se elää omaa hiljaista elämäänsä siirtyen
elämyksestä toiseen jalojen kuvien vallassa. Sen elämän sykähtelyssä on
jotakin ihastuttavan suurta. Hänelle puhuu elävä Jumala.

Hän tahtoo saada sen sanotuksi. Hän etsii, valikoi ja viljelee. Hän
näkee istuvansa olevaisuuden järveen ulottuvalla aidalla metsän ja
niityn välimaalla ja miettivänsä, miten saisi sanotuksi luonnon
kesäisen hiljaisuuden ja sen suuruuden kosketuksen. Hän näkee allansa
läpinäkyvän veden kirkkauden ja etäämpää kuultavan veden pinnan. Hän
näkee taivaan värit vaihteluineen kaiken luomakunnan värien säestäminä.
Hän näkee koskemattoman metsän ja raskaan, mutta toivehikkaan työn
vihannaksi tekemät vainiot. Hän näkee harmaan mökin ja etäämpää kylän.
Näkee elämän levon ja hiljaisuuden, näkee sen sisässään ja näkee omat
ajatuksensa ja näkemyksensä.

Tai istuu keskitetyn hiljaisuuden mies tien varrella. Hän näkee elämän
liikkeen ja levottomuuden. Ihmiset kulkevat vastakkaisiin suuntiin,
eivät tahdo väistää toisiaan, vihaavat toisiaan ja katsovat taaksensa,
ensin ystävällisesti hymyiltyään. Hän näkee elämän matkan päämäärän.
Hän näkee ihmisten sisäisen elämän ja heidän sydämensä liikkeet, kun he
sisältäpäin valaistuina kulkevat hänen ohitsensa. Hän katsoo omaan
sydämeensä. Siellä on samanlaista, mutta siellä on jokin oma rytmi,
joka erottaa sen tuosta edessäolevasta.

Hänellä on vielä useita tähystyspaikkoja. Ja hän kokoaa näkemyksiään
useampana ajankohtana, hän etsii niitä yhä, sitten valikoi
mielipaikkansa, kätköpaikkansa, ja pitää ne salaisuutenaan tai julistaa
niistä käsin, jos kerran nuorena on joskuskaan salatuissa pyhätöissään
julistanut. On mahdollista, että luonto kuulee hänen puhettaan tai että
ihmiset tiellä pysähtyvät hetkeksi kuulemaan häntä, jos hän on luotu
sanomaan sanottaviaan. Sitten hän viljelee sanottavaansa. Hänen
sanontansa paranee, niin että hän lopulta osaa ja rohkenee sanoa
Jumalan nimen.

Työvainioiden ja viljelyksien mies on Larsson. Hän on sanonut
varoittavan ja elähyttävän sanansa nykyajan pintapuoliselle
sivistykselle teoksessaan »Sivistys ja ominpäinopiskelu». Hän on
esimerkkinä nykyajan tieteellisten viljelysten miehestä, joka osaa
kohota sanottavastaan laajemman tietämyksen ja voimakkaamman näkemyksen
maille, jota eivät rajoita, jonka ajatusta eivät ahdista eivätkä korvaa
kaihda työhuoneen ahtaat seinät.

Hans Larssonin ulkonaisista elämänvaiheista ei ole monta sanaa
sanottavana. Hän syntyi v. 1862, tuli dosentiksi Lundin yliopistoon v.
1893 ja saman yliopiston tietopuolisen filosofian professoriksi v.
1901. Tieteellisen toimintansa ohella hän on julkaissut suuren
joukon laajojen lukijapiirien suosiota saavuttaneita teoksia,
jotka koskettelevat mitä moninaisimpia kysymyksiä sielutieteen,
kaunotieteen, kasvatustieteen ja filosofian mailta; lisäksi hän on
monissa lyhykäisissä kirjoitelmissa esittänyt mielipiteitään
päivänkysymyksistä.

Hänen työhuoneensa tuotteet ovat lukuisat. Hänen ensimmäisestä
merkittävämmästä teoksestaan »Intuition» (1892) on kokoelmaamme
käännetty viimeinen luku nimellä »Sisäinen näkemys.» Vuonna 1896
ilmestynyt »Sielutiede», joka on suomeksikin käännetty, on erinomaisen
elävä esitystavaltaan käytännöllisestä elämästä valittuine
esimerkkeineen. Mainitsemme vielä seuraavat teokset: »Tahdon vapaus»
(1899) ja samana vuonna ilmestynyt, kaunotieteen ja tyyliopin
kysymyksiä käsittelevä »Runouden logiikka» ja »Tutkielmia ja
mietelmiä», josta on suomennettu kirjoitelma »Valikointi»
Kirjoitelmakokoelmasta »Aatteita ja voimia» (1908) on teokseemme
suomennettu »Kokonaisuus». Kasvatuksellisen sielutieteen
kysymyksiä käsittelevä »Tietoelämä» (1909) on myöskin ilmestynyt
suomeksi Runokokoelma »Vaellusretkellä» (1909), »Mielipiteitä
päivänkysymyksistä» (1911) ja jo mainittu erinomainen kirjanen, sekin
suomenkielisenä käännöksenä ilmestynyt »Sivistys ja ominpäinopiskelu».
Filosofinen teos »Platon ja meidän aikamme» ja kaunokirjallinen
»Hemmabyarne».

Siinä keskitetyn hiljaisuuden miehen sanoja ja meidän aikamme
tiedemiehen työhuoneen tunnelmia.



Valikointi.


Kuinka vaikea onkaan punnita syitä puolesta ja vastaan, kun on
kysymyksessä juuri sen valikointi, joka meitä koskee lähinnä. Mitä
etuja toisella puolen, mitä puutteita toisella, voidaan laskea silloin,
kun on kysymyksessä jokin ostos, mutta ei silloin, kun on kysymyksessä
meidän syvin onnemme. Meidän keskitetyn luontomme täytyy näet puhua ja
päästä selvyyteen itsestään, ymmärtää, mikä on sen kaikkein sisin
tarve, joka elää omaa elämäänsä silloinkin, kun mielipiteet muuttuvat;
ja sitten valikoida sen mukaan.

       *       *       *       *       *

Useimmat teot eivät liene valintaa alkuperäisessä mielessä; ne ovat
ainoastaan mielivaltaa, tilapäisiä tapauksia, aiheuttaen sen, että
vaaka kallistuu toiselle tai toiselle puolelle. Ja niin monissa
teoissamme merkitseekin kovin vähän, käykö niin tai näin. Vain yhdellä
ja toisella, jonka persoonallisuus on oikein kokonainen, valmis ja
kerta kaikkiaan omintakeisesti viritetty, eivät merkityksettömimmätkään
teot, itsessään aivan samantekevät, saa ratkaisuaan mielivallasta, vaan
tulee persoonallisuutta ja järkiperusteita alati mukaan vaakakuppiin.

Entä niissä teoissa, jotka merkitsevät meille enemmän kuin leipä ja
kaikki aarteet, missä itse meidän olemuksemme on pelipanoksena mukana?
Tiedän vain sen, että voi olla tuskallisinta ja rauhattominta, mitä
elämä saattaa meille tarjota, nähdä ja odottaa tämän vaalin tapahtuvan,
nähdä jonkun henkilön epäröiden haparoivan pimeässä ja ikäänkuin
sokkona ottavan arpansa elämän kädestä; eikä mikään ole iloisempaa
nähdä kuin se, että valikointi osuu oikeaan ja vaisto on tehnyt
tehtävänsä.

       *       *       *       *       *

Selkeä ajatuksemme ja harkintamme on sekin niin monen monituinen
erehdyksen ja synnin aiheuttaja. Se ei tiedä, milloin sen pitää levätä,
ei osaa vaieta, kun sillä ei ole mitään enää sanottavana. Se on
niinkuin oppineitten äänenhälinä, kiistelyt ja alituiset keskustelut,
jotka kääntävät asiat nurinpäin, kunnes emme enää pääse niistä
mihinkään selvyyteen; joissa jatketaan niillä sanoilla, jotka he ovat
saaneet käsiinsä, kauan aikaa vielä senkin jälkeen, kun rehellinen,
mielensä malttava ajatus on hukkunut puheensorinaan ja istuu hiljaa
itsekseen, ehkäpä neuvotonna ja etsien, tai sitten pelastava sana
valmiina huulilla, kun se vain taas saisi hiljaisuutta ja sitä
kuunneltaisiin ja sen tarkoituksia tahdottaisiin ymmärtää ja sen
epätäydellistä puhetta koetettaisiin tulkita oikein. Älä salli
ajatuksesi henkihieverinä ajaa itseään väsyksiin ja huutaa ääntään
käheäksi julistaessaan aina monen monia syitä ja perusteita. Joudut
vain lopuksi yhä pahemmin eksyksiin. Ja kuinka eksyksissä ovatkaan
useimmat juuri sillä hetkellä, kun he tekevät valintansa, valinnan,
jossa heidän sisin onnensa on pelissä! Mutta valinta on tehtävä ja se
tehdään. Ne, jotka sen näkevät ja ymmärtävät, vavahtavat ja kääntävät
katseensa pois, he kauhistuvat sitä epäsointua, joka viiltää
sisimpäämme, kun jotakin menee sielun sisällä pirstoiksi. Nopanheitosta
se riippua. Ja jonkun kerran on sattumakin armelias.

       *       *       *       *       *

Sinun pitäisi suoda ajatuksellesi lepoa. Sinun ei ole sallittu joka
hetki nähdä selkeästi hämärimpääsi. Sinä voit tehdä sen jonkun kerran,
ja saat odottaa oikeata hetkeä. Sinä saat antaa päivien kulua ja
pitemmältikin, etkä näe mitään, ja sinun pitää antaa itsellesi rauhaa.
Mutta kun hetki tulee ja sisimpäsi avautuu sinulle, tulee sinun
kuunnella kaikella, mitä sielussasi on, mitä sisimpäsi puhuu, ja
säästää sanoja. Ehkä on kysymyksessä vain lyhyt sekunti, niin ettet saa
kuulla lausetta loppuun; sinun pitää malttaa mielesi, saat taas odottaa
oikeaa hetkeä. Jonakin päivänä tulee se taas, ja taas joskus toiste, ja
sinä kokoat yhteen kaiken kuulemasi. Saat tuntea pienen vaikutelman
silloin tällöin, niinä hetkinä, jolloin katseesi on kirkkaimmillaan.
Näiden vaikutelmien mukaan voit ohjata kulkusi ja niistä saat pitää
tarkkaa huolta. Sillä ne ovat kaikkein arkaluontoisimpia asioita. Nämä
sielun kosketukset ovat niin heikkoja, niin hienoja ja miltei
huomaamattomia. Ne häviävät helposti ajatusryöppyyn. Juuri niiden
edessä täytyy sinun ajatuksesi varoa tekemästä mitään pahaa. Sinä voit
tuhota ne, kun otat ne pohtiaksesi, kun tahdot ottaa ne yhtenään esille
ja hypistellä niitä. Sinun tulee pitää ajatuksesi kurissa, etteivät ne
lavertele tahdittomasti joka hetki herkimmästä sisimmästä elämästäsi.

Ymmärrätkö sinä minua? Tahdon sinulle näet sanoa vain, että niinä
päivinä, jolloin sydän ei näe tietä, ei niin paljon ole luotettava
ajatukseen eikä laskelmiin, kuin luonteeseen. Ei ole kysymyksessä
ajatteleminen, vaan eläminen on kysymyksessä, koko olentomme
kunnossapitäminen, voimat jännitettyinä, parhaat ominaisuudet
palveluksessamme, eläminen niin vakavasti, täydesti ja rehellisesti
kuin suinkin voimme. On kysymyksessä valvominen. Niinä hetkinä, jolloin
suuret harha-askelet voidaan ottaa, on kohtalokasta lyyhistyä kokoon
sekunniksikaan. Sielu pitää pysyttää jännitettynä herkeämättä, sen
tulee olla varuillaan joka silmänräpäys. Kaikki riippuu sellaisina
aikoina oman oikean minämme, parhaimman luontomme pystyssäpitämisestä.
Sillä juuri sen on toimitettava valikointi. Sinun tulee pitää se
elossa, ja usko minua -- luontosi ohjaa sinut oikeaan.

(1891.)



Kokonaisuus.


Itsetunnon tarpeet ja myötätunnon taipumukset laajenevat, kypsyvät ja
kasvavat, kunnes muodostuvat henkisiksi vaatimuksiksi, ja nämä
jälkimmäiset taas liittyvät kasvussaan samoin toisiinsa, käsittävät
toisensa ja tulevat yhdenmukaisiksi. Täydellisyyden vuoksi vielä
muutamia sanoja siinä vallitsevista suhteista.

Henkisten vaatimusten voimme katsoa sisältyvän jo vanhastaan
esitettyyn aatteiden kolminaisuuteen: oikeaan, hyvään ja kauniiseen;
uskonnollisesta vaatimuksesta saamme puhua erikseen.

Mitä tekemistä on älyllisellä vaatimuksella esteettisen ja eetillisen
vaatimuksen kanssa?

Ensin kohoamme yksityiskohtien sekavan moninaisuuden yläpuolelle,
nousemme ylös abstraktioihin ja saamme yleiskatsauksen ja
ajatusyhteydellisen selon; mutta sitten haluammekin hallita
yksityiskohtia vielä täydellisemmin, niin että säilyttämällä
johdonmukaisen järjestyksen voisimme palata yksityisen rikkauteen |a
tuoreuteen: henkemme lepää vasta esteettisessä näkemyksessä, kuten
Schelling sanoisi, (loogillisesti adekvaattisessa) sisäisessä
näkemyksessä, kuten Spinoza lausuu. Runoilija käsittää monet asiat
hienommin ja herkemmällä sisäisyydellä kuin tutkija sanotaan
tavallisessa kielessä.

Älyllinen tarpeemme ei tarkoita vain määrättyjen tietovarastojen
keräämistä ja _omistamista_, vaan on lopultakin tarve saada olla
määrätynlaisena tietopuolisesti elävänä ja joustavana, saada pysytellä
määrätyllä tavalla sisimmässämme -- jolloin tietopuolinen todellisuus
tulee yhdeksi käytännöllisen kanssa. Fichte teroittaa tätä koko
ajattelussaan; hengen toimivaisuus on sen tietopuolinen voitto; Spinoza
sanoo samoin: tietopuoliseen täydellistymiseen perustuu käytännöllinen
vapautus.

Mitä tekemistä on eetillisellä elämällä esteettisen ja tietopuolisen
kanssa?

Samassa määrässä kuin eetillinen vaatimus muodostaa persoonallisuuden
sisintä, tai persoonallisuutta aina sormen päihin asti, jos sama asia
mieluummin tahdotaan näin sanoa, niin alkaa se muovailla kauneuslakien
mukaisesti ja siveellisesti oikea tulee täydelliseksi siveellisesti
kauniissa; samoin kuin olennon terveys ja elinvoima tulee yhdeksi
muotojen ja viivojen kauneuden kanssa.

Eetillinen vaatimus tulee kosketuksiin älyllisen toimintamme kanssa
ensin siten, että se tarvitsee tietämistä _välineeksi_, valistukseksi
voidakseen osua oikeaan. Mutta -- tässä voi vedota erityisesti siihen,
mitä Fichte sanoo kasvatuksesta -- tietopuolinen elämä ei saa koskaan
olla ainoastaan käytännöllisen välikappaleena, silloin ei tämä
jälkimmäinen koskaan saavuta sitä pistettä, missä ihminen tulee taas
kokonaiseksi, ja missä tietopuolinen ja käytännöllinen lankeavat yhteen
-- sillä tähän eheyteen suunnattu taistelu se juuri on velvollisuuden
summa.

Esteettinen elämä vihdoin -- se on tosin jo sillä mitä on sanottu
tullut lausutuksi -- saa johtajakseen selvyystarpeen, ja lepo kauniissa
on vanhastaan käsitetty sielun puhdistusta tarkoittavaksi kylvyksi.

Nämä henkisten tarpeiden eri lajit näyttävät niinmuodoin voivan
laajentua siten, että ne käsittävät toinen toisensa, ja että ne eivät
vain kykene sitä tekemään, vaan että niillä on sisälläasuva tarve,
sisäinen vaatimus täydellistyä tähän suuntaan.

Jos niin kerran on asian laita, täytynee myöskin olla, ainakin
ihanteena, sellaista elämää, joka on kokonaisuuselämää älyllisenä,
eetillisenä ja esteettisenä todellisuutena.

On mahdollista, että juuri tämä kokonaisuus muodostaa kaiken sen
elämän olennaisen luonteen, jota täydellä syyllä voidaan sanoa
uskonnolliseksi.

Älyllinen elämä saa, samassa suhteessa kuin sillä on tuntua itse
olevaisuuden keskuksesta, ylevyyden ja autuuden tunnun, josta monen
monet ovat antaneet todistuksia. Tutkijasta ja vaarinottajasta tulee
katsoja ja rukoilija.

Kristityn eetillinen elämä tulee täydelliseksi siinä tunteessa, ettei
ihminen voi mitään omasta voimastaan. Tämä tunne ei suinkaan johdu
yksinomaan kristillisestä maailmankatsomuksesta; se on epäilemättä
puhtaasti inhimillinen ja sielutieteellinen ilmiö, joka ansaitsee mitä
suurinta huomiota. Niin kauan kuin ihmisellä on sellainen tunne, että
hänellä on oma itsensä täydellisesti kädessään, kulkee hänen
käytännöllinen elämänsä alemmissa muodoissa. Hän ohjaa itseään
määrättyjen sääntöjen mukaan eikä ole vielä uskaltanut luottavaisesti
panna koko tuntematonta olemustaan toimintaan. Yleisesti elämme siten
varovaisuudesta; ja haluaisin mielelläni tietää, eikö tämä ole juuri se
synti, jonka se teki, joka kätki leiviskänsä maahan. Me teemme itse
persoonallisuutemme, eikä se ole korkeinta laatua, koska se
luonnollisesti tulee hätiköiden tehdyksi, ja jos kuvittelisi sellaisen
henkilön jatkavan elämäänsä uudessa olotilassa, niin tuntuupa melkein
siltä, että ensimmäinen tehtävä siellä on hellittää tuo mestaroiva ote
omasta itsestään; luovuttaa itsensä jumalalle, sanoisi kristitty, joka
tuntee nämä asiat ja ilmaisisi sillä tapaa sisäisen kokemuksen, jota
meidän kaikkien pitää pyrkiä ymmärtämään.

Ja sitten lopuksi vielä kohtaamme tämän saman nöyryyden ja itsestään
luopumisen taiteilijalla, joka korkeimman luomisen silmänräpäyksessä
myös tuntee, että hän ei itsestään tee sitä, mitä tekee, vaan
pikemminkin, että jokin voima hänen sisässään luo itsestään.

Vaikka emme kulkisikaan puhtaasti kuvailevan kokeellisen sielutieteen
ulkopuolelle, emme voi välttää sen tosiasian toteamista, että
inhimillisen elämän korkeimmat tilat saavat hurskauden, _pietas_,
luonteen, joka luonnollisesti voi näyttää sangen erilaiselta aina sen
mukaan, minkälaisen luonteenlaadun läpi se taittuu; sillä hiljainen
mieli voi tuntea kokonaisuuden mahdin, mutta niin voi tehdä myös
profeetan tai uhmaajan hehkuva mieli.

Ihminen ei lakkaa koskaan uneksimasta aikaa, jolloin elämä on
rikkomaton yhteys ja toista aikaa, jolloin olemiston voimat ovat
jälleen taistelun kautta päässeet sovitukseen -- ja synti on aina
siinä, että jokin voima poistuu itsestään ja unohtaa kokonaisuuden. Uni
palaa aina, sillä me eläydymme siihen alati. Elämämme on päivittäin
juuri tätä taistelua, ja maailmanhistoria on tätä taistelua, ja
ajattelijat, jotka ovat koettaneet saada kuuloonsa olevaisuuden elämää,
ovat kuulleet tämän painiskelun otteet.

Entä ovatko kaikki nämä voimat, jotka lähtevät ulos |a »luopuvat»,
pahoja? Ei -- kuka tässä pahasta puhuukaan? Kellä täällä on aikaa
pysähtyä syyttämään? Kaikilla on omansa täytettävänään. Jumalia ovat ne
ja kokonaisuuden omia ajatuksia ja lähettejä. Mutta jokaisesta
erinneestä voimasta voi tulla saivartelija -- ja niin juuri on
tapahtunutkin. Ajatus unohti alkukotansa ja kadotti kokonaisuuden
tunnun; silloin väistyi siitä voima ja jumala lankesi ja tuli
ihmiseksi. Ja sillä tasolla, missä se heräsi, korjasi se asiansa taas
käteensä kuten unissa tehdään. Mutta nyt puhkesi taistelu erillisten
voimien kesken, jotka tunsivat toisensa, ja paha oli tullut maailmaan,
nimittäin ihmisunessa.

Ellet usko metafysiikkaa, niin usko ainakin omaa havaintoasi ja koeta
oppia löytämään metafyysillistä historiaa mielen vaihteluista.

Koko meidän elämämme, sen korkeimmissa muodoissakin, voi ruveta
maistumaan ammatilta, ja silloin se on aina jonkun verran pilalla.
Ibsen antaa Hedda Gablerin[55] sanoa eräälle henkilölle, jonka juuri
piti olla kaupungin vapaahenkisin olento, nautinnonihminen ja
kaunosielu, jolla oli vaatimuksena saada pitää takkinsa puhtaana
ammattisaivartelun tomuhiukkasista, että myöskin hän on »ammattimies».
Tämä sanonta ahdistaa meitä kaikkia, osuu meidän rajoittuneisuuteemme
ja sattuu myöskin meidän parhaimpaan paatokseemme, olipa se sitten
eetillistä tai esteettistä laatua tai mitä tahansa -- luulen että se
kuristaa itse tuota pahaa, langennutta, josta kokonaisuuden sanomat
ovat saivarteluja. Sillä eikö satu Mefiston arimpaan paikkaan juuri
tämä pieni huomautus: te olette myös jonkinlainen ammattimies.

Mutta jos me nyt tahdomme nimittää kokonaisuuselämää, sellaisena kuin
minä tässä olen tahtonut sitä esittää, uskonnolliseksi elämäksi, on se
toinen asia. Filosofisessa selvittelyssä voi siihen olla pakotettu,
mutta jokapäiväisessä puheessa luulen helposti johtavan harhaan, jos
sanaa _uskonnollinen_ käytetään, kun on kysymyksessä muut kuin ne,
jotka kuuluvat kristittyyn kirkkoon tai johonkin muuhun uskontokuntaan.



Sisäinen näkemys.


    »Kom tystnad, kom, med dunkelblåa vingar,
    mig överhölj, och näps de fräcka ljuden,
    som väga själens helga andakt störa.»[56]

                              Stagnelius.


Palatakseni taas siihen kohtaan, josta lähdin, olen siis eri aloilla
tahtonut panna merkille, mitä tapahtuu siinä siirtymäkohdassa, jossa
tietämisemme saa sisäisen näkemyksen luonteen. Ennen kaikkea olen
antanut tutkimukseni pysytellä liki sitä rajaa, jossa muutos tapahtuu
ja jossa arkipäiväinen tai tieteellinen tarkastelu puhkeaa tunnelmaksi.
Olen ajatellut, että se, joka pitää silmällä juuri tätä rajaa, näkee,
että ennen muodonmuutosta käsillä ollut sisältö ei mene kadoksiin, vaan
keskittyy ja on kaikkineen, vieläpä äärettömän paljon runsaampana
mukana uudessa tuotteessa, joka syntyy; että siinä kohdassa
tietopuolinen kykymme saavuttaa olennaisesti korkeamman asteen.
Saattanee olla oikein ja hyödyllistä juuri siinä, missä sisäinen
näkemys kulkee rajan yli, ottaa se tutkittavaksi logiikassa; ja
luullakseni se kykenee kestämään sen. Mutta sitten saa se kulkea
vapaasti hyvän luottamuksemme saattamana, emmekä tahtone toivoa, että
se hiljentäisi askeleitaan pysyäkseen samassa tahdissa meidän ja
logiikkamme kanssa. Sisäinen näkemiskyvyn toiminta ei menetä
salaperäisyyttään siitä, että sitä pidetään jonakin mietiskelyn lajina
eikä erotus näiden molempien kykyjen välillä todellisuudessa pienene.
Se tulee niin suureksi, että myöskin sitten, kun me asteikon jossakin
pisteessä olemme voineet panna merkille mietiskelyn taiteellisen
asteen, on yläpuolellakin solmukohtia siellä, missä uusi kyky alkaa
ilmetä niin olennaisesti entisestä eriävänä, että alemman tason
taiteilija -- ajattelen mielessäni taiteilijaa, joka täydellä
oikeudella kantaa sitä nimeä -- ei mahdollisesti voi ymmärtää tätä
korkeampaa kykyä ja mitä tämä näkee ja kuinka se toimii.

Näkemys on lepoa -- mutta se on voiman lepoa. Kun ajatus on ottanut
niin voimakkaan otteen, että ainehisto on hellittänyt vastustuksensa,
kun se on houkutellut esille meidän elämämme sisällön ja pitää sen
kehää vaivatta koossa -- silloin se istuu leväten ja katsellen
korkeimman valtansa vaikutuksia. Älyllisesti rasitetulle ajallemme on
hyvä vihjata, että lepo on löydettävissä tätä tietä ja kasvattajien
asia onkin käyttää sitä meidän hyödyksemme. Joka kerta kun ainehisto
läpikäy keskityksen, ei muodostuakseen luurangoksi ja kaavaksi, vaan
sellaisen keskityksen, jota runoudessa tavataan, vähentyy tämän aikamme
hartioita painavan ainehiston rasitus. Jokainen käytännöllinen
kasvatuksellinen ote, joka tapaa lukuisat eri langat juuri siinä
pisteessä, missä ne ovat kiertyneet yhteen solmuksi, vie osaltaan tätä
keskittämistapahtumaa kappaleen matkaa eteenpäin. Kaikki sellaiset
yleiskatsauksen saantia tarkoittavat pienet avustukset kulkevat oikeaan
suuntaan ja yhdessä; kaikilta tahoilta tullen ne vievät kohti suurta
päämäärää: auttavat levittämään elämän yli jonkun verran runsaammin
näkemyksen lepoa ja mielenylennystä. Onko tämä vain makuasia? Jo
sellaisenakin se olisi kyllin tärkeä.

Nyt on paljon tarpeellisempaa kuin ennen asettaa korkeita vaatimuksia
tietämyksen yhteydelle, runouden, tieteen ja kasvatuksen synteesille.
Henkemme pirstoutuu helposti moninaisuudesta, joka sitä askarruttaa, ja
henkinen elämämme tulee ulkopuoliseksi, siksi että tietämisemme murenee
liian paljon opillisuudeksi voidakseen siitä kehkeentyä viisaudeksi
eikä niinmuodoin asetu tunne- ja tahtoelämän yhteyteen; älyllinen
elämämme ei samalla muodostu eheäksi persoonalliseksi elämäksi. En
tahdo toistaa mitä niin monet muut ovat tästä sanoneet; minä puolestani
olen tahtonut huomauttaa, että ehyttä persoonallista elämää tulee
mikäli hallitsemme tietopuolista sisältöämme, niin että me seisomme
silmiemme edessä laaja ja vapaa näköala olevaisuuden yli, ja että se
tunnelma, joka silloin leviää yli elämän, on jotakin paljon suurempaa
kuin pelkkä taidenautinto, jommoisena sitä tahdotaan pitää. Aikamme
väsyneen lentävän hollantilaisen[57] -- ajattelen Viktor Rydbergin
runoa -- onnistuu liian harvoin irtautua levottomuudestaan, päästä oman
itsensä perille, elää ehyttä elämää ja levätä tunnelman hiljaisuudessa.

On eräs seikka, jota aikamme tarvitsee (ja vähäksyy) enemmän ainakin
kuin muut ajat, mutta joka tapauksessa niinkuin muutkin: hiljaisuus --
kuvaannollisesti puhuen; tarkoitan sellaista hiljaisuutta, joka
vallitsee suurina silmänräpäyksinä, jolloin on ikäänkuin hiljaista
kautta koko maailman ja ihmiset sanovat kuulevansa ajan kellon lyönnit.
Ehkä ei meillä ole niin viljalti moisia silmänräpäyksiä kuin ennen,
jolloin kohtalo löi meidän pöytäämme ja sai koko seuran vaikenemaan;
emmekä juuri toivone itsellemme onnettomuuksia. Mutta ilman tätä
hiljaisuutta ei mikään aika ole täysin onnellinen, ja meidän täytyy
etsiä sitä tavalla tai toisella, ellemme tahdo olla kovaonnisempia kuin
meidän isämme, jotka saivat tuntea ukkosenjyrähdyksiä. Aikamme on
täynnä hälinää. Me teemme työtä, eikä minun nähdäkseni ole syytä olla
sitä tekemättä. Mutta meidän täytyy sitten teroittaa korviamme sitäkin
enemmän, niin että kuulemme hiljaisuuden melun lävitse. Meillä ei ole
yksinäisiä nurkkia eikä erämaita, mutta meidän täytyy etsiä
hiljaisuutta toisella tavalla ja oppia löytämään sitä kaikkialta,
suuren maantien viereltä. Se, joka löytää siihen luotteet -- ja
taiteilijan asia on ennen muita auttaa meitä löytämään ne -- väistyy
syrjään milloin tahtoo ja astuu ikäänkuin näkymättömän aitauksen läpi,
ja siellä sisällä sen takana, siellä on hiljaisuus. Ja siellä me
kuulemme oman lyhyen elämämme kellon naksuttavan, silloin kun aikaa
vierii eteenpäin, ja tunnemme olevamme kotona; ehkä kuulemme myös
jonkun kerran suuren maailmankellon käynnin. Kuten sanottu, työtä
täytyy tehdä ja kalkuttaa tässä maailmassa, eikä siinä ole mitään
sanomista. Mutta eikö tieteen työpajassa -- eikö meitä voitaisi siellä
hiukkasen enemmän kuulla? Onhan jo jotakin meille luvattu, on luvattu,
että me saamme siellä kuulla sitä suurta, joka tapahtuu hiljaa.

Vain sisäisen näkemyselämän hiljaisuudessa, rauhassa ja tunnelmassa
tajuaa näet sielu kyllin selvästi voidakseen tutkia sitä, mikä kätketty
on. Vain siellä se elää eheänä, syvällisessä yhteydessä kaikkien
voimiensa kanssa.



VIITESELITYKSET:

[1] Epiktetos ja Montaigne ovat olleet monien myöhempien aikojen
ajattelijoiden käytännöllisen elämäntaidon opettajia. Descartesilla on
merkittävä perustava vaikutus uudenaikaisen ajattelun eri aloihin.

_Epiktetos_, joka eli n. 59-120 j. Kr, oli roomalainen orja, joka
hengenlahjoillaan uhmasi isäntänsä julmuutta ja hämmästytti häntä niin,
että sai häneltä lopulta vapauden. Sen jälkeen hän toimi Roomassa
stoalaisten opettajana. Nähtävästi kristinuskon vaikutuksen alaisena hän
opetti mielenlaadun hyveitä kaikessa niiden alkuperäisessä kauneudessa,
itsehillintää, kärsivällisyyttä, ihmisrakkautta ja lempeyttä. Siksi
viehättävätkin hänen opetuksensa Pascalia, Emersonia, Maeterlinckia ja
Tolstoita. Epiktetos ajattelee, että ihmisen todellinen tarkoitus on
viljellä ja kehittää itsestään Jumalaa eli alkusyytä; hänen on opittava
erottamaan paha hyvästä suhteessaan itseensä ja suhteessaan toisiin
ihmisiin ja hänen on pyrittävä sitä varten sisäiseen ja ulkonaiseen
vapauteen.

_Michel Montaigne_ (1533-02), ranskalainen kirjailija ja ajattelija,
toimi nuoruudessaan tuomarina, mutta vetäytyi sitten maaseudulle
miettimään ihmiselämän kysymyksiä ja onnistuneiden maataloustoimiensa
ohella kirjoittelemaan tutkimuksiaan, joissa hän kehoitti etsimään
luontoa, teroitti luonnonmukaisen elämän tärkeyttä ja antoi vapaasti
kehittyneelle yksilöllisyydelle suuren arvon. Sisäisten sotien aikana
oli hänen kotinsa avonainen linna, jonka ovet olivat auki kaikille
puolueille. Ajattelun historiassa hän edustaa epäilyhenkistä suuntaa ja
on itseensä keskittänyt eri epäilijäluonteiden kaikki vivahdukset.
Epäily koettaa pitää olettamusten vaakaa tasapainossa. Kun asioissa on
aina tukea syille ja vastasyille, pääsee se pitemmälle, joka terveesti
epäilee, kuin se, joka tiedon ja käytännöllisen elämän tiellä kehittää
yksipuolisuuteen ihmisen luontaista uskoa. »Jos mahdollisimman tarkkaan
ja tunnollisesti punnitsen itseäni», kirjoittaa Montaigne, »niin
huomaan, että parhaimpaankin hyvään minussa on sekoittunut pahaa, ja
minä, joka rakastan tämänlaatuista hyvettä niin vilpittömästi ja
täydellisesti kuin kukaan maailmassa, pelkään, että jos itse Platon
puhtaimmassa hyveessään olisi kuunnellut ja painanut korvansa aivan
lähelle itseään, hän olisi kuullut sorahduksen ihmissekotusta itsessään,
vaikkapa vain hyvin heikkona ja etäisenä ja ainoastaan hänen itsensä
kuultavana.»

[2] Sadan vuoden kuluttua ensimmäisen painoksen ilmestymisestä julkaisi
Voltaire uuden painoksen v. 1776 varustaen sen ivallisilla
huomautuksilla ja selityksillä.

[3] Paulus Aemilius oli kaksi kertaa Roomassa konsulina. Ensimmäisen
konsulikauden päätyttyä hänet pitkäksi aikaa syrjäytettiin, jolloin hän
antautui kokonaan kasvattamaan lapsiaan. Hänen poikansa Publius, jonka
Scipio Africanus vanhempi otti ottopojakseen, oli kuuluisa Scipio
Africanus nuorempi, joka hävitti Karthagon. Roomalaiset valitsivat
Publius Aemiliuksen kuusikymmenvuotiaana konsuliksi, jotta hän saattaisi
loppuun pitkällisen sodan Makedonian kuningasta Perseusta vastaan.
Palauttamalla kurin sotajoukkoon hän pääsikin vastustajastaan voitolle
ja sai niin runsaan saaliin, että se vapautti Rooman kansalaiset
omaisuusveron maksamisesta. Voitettu Perseus lankesi voittajan jalkojen
juureen pelkurimaisesti armoa anoen. »Ystäväni», sanoi silloin konsuli
lempeästi, »käytöksesi vähentää voittoni arvoa; sinä osoitat olevasi
niin suuri pelkuri, etteivät roomalaiset saa mitään kunniaa sinun
voittamisestasi.» Kun tämä kunnon roomalainen kuoli 160 e. Kr., jätti
hän jälkeensä niin vähän omaisuutta, että se tuskin riitti hänen
vaimonsa elatukseksi.

[4] Pascalin »Mietelmien» selityksillä varustetussa laitoksessaan
Voltaire takertuu Pascalin ajatuksiin ihmisen etevämmyydestä ja tekee
seuraavia puolittain ivallisia huomautuksia: »Mitä merkitsee sana
»_ylevä_»? On kyllä totta, eitä ajatukseni ovat jotakin aivan toista
kuin esimerkiksi auringon kehrä; mutta onko todistettu, että elävä
olento, jolla on joitakin ajatuksia, on ylevämpi kuin aurinko, joka
elävöittää koko tuntemamme luomakunnan? Onko tämä ihmisen
ratkaistavissa? Hänhän on sekä tuomari että asianosainen. _Työ_ on
toista työtä arvokkaampi siksi, että se on tuottanut enemmän vaivaa
tekijälleen, ja siksi, että se on hyödyllisempää. Mutta onko Luojalta
kysynyt enemmän vaivaa auringon luominen kuin pienen, noin viiden jalan
mittaisen elävän luominen, jolla on enemmän tai vähemmän ajatuksia? Ja
kumpi näistä kahdesta on maailmassa hyödyllisempi, elävä olentoko vai
aurinko, joka valaisee kokonaisia maailmoja? Ja mitkä aivojen ajatukset
ovat parempia kuin aineellinen maailma?»

[5] Alkuperäisessä tekstissä on toisessa luvussa puhuttu muutamien
virkapukujen vaikutuksesta ihmisten mielikuvitukseen, mutta kun tämä
luku koskee Ranskan oloja aikaisemmilta ajoilta, on se jätetty pois.

[6] Tekijä tarkoittaa katolisen kirkon rippi-isää, jolle synnit sai
tunnustaa seinään laitetusta pienestä kuunteluaukosta,

[7] Pyrrhonistit olivat epäilymielisen ajatussuunnan edustajia. Heidän
mielestään oli kaikki ihmisen tieto yhtä luuloteltua kuin unet.

[8] Tähän on Voltaire liittänyt huomautuksiaan. »Ei ole perää siinä,
ettemme hitustakaan ajattele nykyisyyttä», hän sanoo, »mehän ajattelemme
sitä tutkiessamme luontoa ja suorittaessamme kaikkia elämän tehtäviä;
yhtä paljon me ajattelemme myös tulevaisuutta. Kiittäkäämme luonnon
luojaa, joka on antanut meille lakkaamatta tulevaisuuteen viittaavan
vaiston. Ihmisen kalleimpia aarteita on toivo, joka lieventää suruamme
ja kuvailee tulevia ilojamme nykyisten ilojemme taustaa vasten. Sillä
jos ihmiset olisivat niin onnettomia, etteivät tekisi työtä muuta kuin
nykyhetken hyväksi, eivät kylväisi, rakentaisi, istuttaisi, eivätkä
pitäisi mistään huolta, puuttuisi tällaisen turhan leikin pyörteessä
kaikkea. Onko Pascalin kaltainen henki voinut joutua niin ylimalkaisen
lauselman orjaksi kuin tämä on? Luonto on järjestänyt niin, että
jokainen ihminen riemuitsee nykyisyydestä, elättäessään itseään,
synnyttäessään lapsia, kuunnellessaan suloisia säveleitä, käyttäessään
ajatus- ja tunnekykyään ja että hän, lähtökohtanaan nämä tehtävät ja
niiden keskellä ollen, ajattelee tulevaa päivää, jota ilman hän
nääntyisi nykyhetken kurjuuteen. Ainoastaan lapset ja hullut ajattelevat
vain nykyisyyttä, pitäisikö meidän olla heidän kaltaisiaan?»

[9] Kreikkalainen filosofi Platon (427-347) oli nuoruudessaan ollut
jonkun aikaa Sokrateen oppilaana. Ajatuksillaan aatteiden olemassaolosta
ainoana todellisena koko maailmankaikkeudessa on hän ratkaisevasti
luonut pohjan kaikkien aikojen aatteellisuudelle, esiintyipä se missä
muodossa tahansa, ja siten valtavasti vaikuttanut ihmiskunnan ajatteluun
aina meidän päiviimme saakka. Muunneltuina tapaamme Platonin
perusajatukset kauttaaltaan myöskin Emersonin tuotannossa, Emerson kun
jo nuoresta pitäen tunsi kiintymystä häneen. »Platon seisoo kaikkialla
teiden päässä, joilla ei ole loppua, vaan jotka jatkuvat kautta
kaikkeuden», sanoo hän kirjoitelmassaan Platonista. Hän sanoo myös, että
»yksin Platon on sen ihailun arvoinen, jota kalifi Omar kiihkomielisesti
osoitti Koraanille sanoessaan: polttakaa kirjastot, sillä se mikä niissä
on arvokasta, sisältyy tähän kirjaan». Valistusajan miehet, Voltaire
etunenässä, ovat ainoat, jotka eivät ymmärtäneet Platonin merkitystä; he
pitivät hänen ajatuksiaan sekasotkuna. »Pidot» on Platonin pääteoksia.

[10] Plutarkhos (n. 46-120), kreikkalainen historioitsija, jonka
arvokkain teos »Elämäkertoja» on onnistuneitten luonnepiirrostensa
voimalla jättänyt jälkiä monen aikakauden kirjallisuuteen ja monen
nuoren ihastuneeseen mieleen. Chaucer (1340-1400), Englannin suurin
runoilija ennen Shakespearea. Shakespearesta (1564-1616), Englannin ja
maailmankirjallisuuden suurimmasta näytelmäkirjailijasta, Emerson on
teoksessaan »Ihmiskunnan edustajia» kirjoittanut tutkielman »Shakespeare
tai runoilija». Milton (1608-74), kuuluisa englantilainen runoilija,
joka maaseudun sydämessä kirjoitti uskonnollisen kertomarunoelman,
pääteoksensa »Kadotettu paratiisi». Burns (1759-96), kuuluisa
skotlantilainen runoilija, joka viettäen aikansa maalla mitä
erilaisimmissa puuhissa sepitteli runojaan; luonnonrunot ja
rakkauslaulut ovat hänen parhaitaan. Wordsworth (1770-1850), hänkin
merkittävimpiä englantilaisia runoilijoita, luonnon hiljaisuuden
ihastunut laulaja, joka iloisesti kohtasi luonnossa ilmenevän
salaperäisen kuin ystävän ikään; pääteos laaja opetusruno »Retkeily».
Coleridge (1772-1834), englantilainen runoilija ja arvostelija,
vakaumukseltaan uskonnollinen; hänen runoelmansa sisältävät
luonnonihailua ja hänen ihanteensa oli Milton. Hän eli kauan järven
rannalla ja oli luotu järvilaulajaksi. Tutkielmassaan »Montaigne tai
epäilijä» Emerson lausuu tämän edustavasta ajatussuunnasta:
»Spartalainen tai stoalainen ajatussuunta on liian jyrkkää ja jäykkää
meidän tarpeisiimme. Pyhän Johanneksen ja nöyrän vastustamattomuuden
kanta toisaalta taas tuntuu liian ohuelta ja ilmavalta. Me kaipaamme
kimmoavaa, mukautuvaa teräspukua, lujaa kuin edellinen, taipuisaa kuin
jälkimmäinen.»

[11] Emerson sai todeta toistenkin mieltymystä Sokrateeseen.
Tutkielmassaan Montaignesta hän lausuu: »Hänen kirjoitustavassaan ei ole
mitään innostusta tai kaipuun henkevyyttä: tyynen tyytyväisenä ja
itsekylläisenä noudattaa se keskitietä. On ainoastaan yksi poikkeus
tästä -- hänen rakkautensa Sokrateeseen. Puhuessaan hänestä alkavat
hänen kasvonsa kerrankin hehkua, ja hänen kirjoitustapansa kohoaa
intomielisemmäksi.»

[12] William Channing (1780-1842), amerikkalainen jumaluusoppinut ja
mainio kirjailija, taisteli elämän ikänsä suvaitsevaisuuden,
kansainvallan, raittiuden ja orjien vapauttamisen puolesta. Hänen
kaunopuheisilla ja voimakkailla sanoillaan oli jalostava vaikutus hänen
aikalaisiinsa ja yleiseen mielipiteeseen »Itsekasvatus» on hänen
parhaimman kirjoitelmansa nimi. Merkittäviä ovat myös hänen tutkielmansa
Napoleonista ja Miltonista. Channingin maanmiehenä on Emerson monessa
suhteessa hänen ajatustensa elähyttävän vaikutuksen alainen ja hänen
elämäntyönsä ansiokas jatkaja.

[13] Uuden Englannin valtioiden kautta kulkee vuorijono, joka on jatkona
Alleghany-vuorille.

[14] Emerson ja Carlyle, englantilainen historioitsija ja kirjailija
(1795-1881), pitävät ikäänkuin kädestä kiinni toisiaan; niin läheisiä he
ovat henkisesti toisilleen. Carlyle on jäykkä, ankarasanainen opettaja,
Emerson hieno, henkevä luennoitsija, Carlyle on ikäänkuin veistetty
graniittiin, Emerson marmoriin.

[15] John Brown (1800-1859) oli Yhdysvalloissa ensimmäisiä, jotka tosi
teossa ryhtyivät ajamaan neekeriorjien vapauttamisen asiaa.
Kourallisella hengenheimolaisia hän valloitti 1859 Harpers Ferryn
asevaraston Virginiassa aikoen jakaa aseet orjille, mutta näinä eivät
liittyneet häneen. Orjuudenpuoltajien joukot kukistivat hänen
hankkeensa, ottivat hänet kiinni ja tuomitsivat kuolemaan. John Brownin
sankarikuolema hirsipuussa herätti pohjoisvaltioissa intoa
vapautustaisteluun, joka alkoi heti kuu presidentiksi v. 1S60 valittiin
samojen ihanteiden elähyttämä Abraham Lincoln, joka sitten
julistuksellaan vapautti Yhdysvaltojen neekeriorjat v. 1863 ja johti
kansalaissodan voitokkaaseen loppuun.

[16] Ällös tavoittele ulkonaisia.

[17] Ihminen on oma tähtensä; ja sielu, joka voi tehdä hänestä
rehellisen ja täydellisen ihmisen ja käskeä valoa, vaikutusta ja
kohtaloa; ei mikään tule hänen osakseen liian aikaisin tai liian
myöhään. Tekomme ovat enkeleitämme, joko hyviä tai pahoja, ne ovat
meidän kohtalokkaita varjojamme, jotka alati vaeltavat rinnallamme.

[18] Francis Beaumont (1584-1616) ja John Fletcher (1579-1625),
suosittuja englantilaisia näytelmänkirjoittajia, jotka yhdessä
sepittivät näytelmäkappaleita Shakespearen esikuvien mukaan.

[19] Heitä lapsi kallioille ja ruoki häntä emäsuden maidolla; kun hän
talvehtii kotkan ja ketun kanssa, tulee voima hänen käsikseen ja nopeus
hänen jaloikseen.

[20] Mooses ei taipunut toisten israelilaisten tavoin kumartamaan
kultaista vasikkaa. Hän oli nähnyt vuorella Jumalan ja kuullut hänen
äänensä, joka puhui hänen sisimmälleen. Sentähden hän saattoi julistaa
kansalleen uudet lait.

[21] Vähien Antillien itäisin saari Länsi-Intian saaristossa. Saaren
asukkaista on vielä nytkin 90 % neekerejä ja sekarotuisia, jotka
työskentelevät suurilla sokeriruokoviljelyksillä.

[22] Andit on sen mahtavan, korkeahuippuisen vuoristosarjan yhteisnimi,
joka ulottuu pohjoisesta etelään pitkin Amerikan mannermaata. Himalaya
taas on Aasian korkein vuorijono.

[23] Akrostikhoni on runo, jossa säkeiden alku- tai loppukirjaimet tai
jotkut muut määrätyt kirjaimet muodostavat jonkin merkittävän sanan tai
lauseen samaan tapaan kuin nyt puolueiden, yhdyskuntien tai laitosten
nimen alkukirjaimista muodostetaan lyhennettyjä sanoja. Aleksandriinisäe
on taitehikkaasti sommiteltu säe, joka sisältää 12 tai 13 lyhytpitkää
tavua, tahtilepo aina 6:nnen tavun jälkeen.

[24] Chatham, oikeastaan Chathamin jaarli William Pitt vanhempi
(1708-78), etevä englantilainen valtiomies, oli voimakas puhuja ja suuri
kansanmies. Ylisotarahaston hoitajana hän toimi aikalaisekseen
harvinaisella omanvoiton pyytämättömyydellä, seitsenvuotisen sodan
aikana hän nostatti sotajoukkoon suuren rohkeuden ja urhoollisuuden:
puolusti parlamentissa valtavalla puhetaidollaan amerikkalaisten
siirtolaisten itseverotusoikeutta ja piti v. 1778 ylähuoneessa
hengenheikkona niin järkyttävän voimakkaan puheen, jossa tällä kertaa
vastusti Englannin sotajoukkojen poiskutsumista Amerikasta, että meni
tainnoksiin ja kuoli kuukauden kuluttua.

Yrjö Washington (1732-99), Yhdysvaltojen vapautussodan sankari ja
ensimmäinen presidentti, oli ihmisenäkin jalo ja kaikkien kansalaistensa
ihailema. Yleväryhtisenä seisoi hän veneen kokassa, joka vei hänet
Delaware-joen yli jouluk. 26:ntena 1776 ratkaisemaan vapautussodan
kulkua. Hänen hautakiveensä on kaiverrettu sanat: »Ensimmäisenä sodassa,
ensimmäisenä rauhassa, ensimmäisenä kansalaistensa sydämessä.»

Adamsilla Emerson tarkoittaa joko Samuel Adamsia (1722-1803),
amerikkalaista valtiomiestä, joka työskenteli tehokkaasti Yhdysvaltain
vapauttamiseksi Englannin vallan alta, ja jota on sanottu Amerikan
Catoksi, tai John Adamsia (1735-1826), joka tuli Yhdysvaltain
presidentiksi Washingtonin jälkeen; hän oli kirjoituksillaan puolustanut
Amerikan oikeuksia, oli ollut mukana itsenäisyysjulistusta laatimassa
maalleen ja oli edustanut maataan Euroopassa.

[25] Spartalainen huilu on pieni kolmireikäinen, terävä-ääninen huilu,
jota käytettiin rummunlyönnin säestyksenä sotilasmarsseissa.

[26] Antonius pyhää (n. 250-356) pidetään kristillisen munkkilaisuuden
isänä. Kaksikymmenvuotiaana kuuli hän saarnan rikkaasta nuorukaisesta,
päätti elämässään toteuttaa täydellisen uhrautumisen vaatimuksia ja
luovutti kaiken omaisuutensa köyhille. Senjälkeen hän vetäytyi erämaan
yksinäisyyteen. Aika oli sellainen, että tuhannet muut riensivät
seuraamaan hänen esimerkkiään.

Kveekarien kirkkokunnan perusti George Fox (1624-91), joka jo
19-vuotiaana suutarinoppipoikana rupesi miettimään uskonnollisia
asioita. Hän tahtoi sanoa, että ihmisen tulee ennen kaikkea tarkata
»sisällistä sanaa» omassa sielussaan ja pitää sitä valolähteenään. Itse
hän jo nuorena näki näkyjä.

John Wesley (1703-1791) pani muutamien ylioppilaiden kokouksessa
Oxfordissa 1729 alulle laajalle levinneen metodistisen suunnan;
kokouksen osanottajat päättivät tyytymättöminä ajan paheellisuuteen
ruveta elämään ankaraa säännönmukaista kristillistä elämää. Wesleyllä
oli hyvät hengenlahjat, puhujakyky, järjestelytaito ja uupumaton halu
saada toimia. Englantilaiset ovat arvostelleet hänen vaikutustaan
numeroilla: hän matkusti 40 tuhatta englanninpenikulmaa, piti 40,500
saarnaa ja antoi pois lahjoina 32 tuhatta puntaa. Hän sanoi
kääntymyksensä tapahtuneen toukok. 24:ntena 1738 »kello neljännestä
vailla yhdeksän» Lutherin roomalaisepistolan selitystä luettaessa.
Välittömän hurskautensa ja yleisestä ajan suunnasta poikkeamisensa takia
hän sai kärsiä paljon pilkkaa ja vainoa. Hän kuoli todellisena
sankarina.

Thomas Clarkson (1760-1846) oli englantilainen orjuuden vastustaja ja
sai Cambridgen yliopiston palkinnon v. 1785 kirjoittamastaan
tutkielmasta »Onko oikein tehdä ihmisiä orjiksi vastoin heidän
tahtoansa?» Hän pyhitti koko elämänsä taisteluun orjuutta ja orjakauppaa
vastaan.

[27] Mainittu kansansatu on laajalle levinnyt eri maiden
kirjallisuudessa. Tanskalainen kirjailija Ludvig Holberg (1684-1754) on
sitä käsitellyt huvinäytelmässään »Jeppe Niilonpoika.»

[28] Yrjö Kastriota (v. 1403-68), jota turkkilaiset nimittivät
Skanderbegiksi, oli albanialainen vapaussankari. Hän pakeni
panttivankeudesta Turkin sulttaanin hovista, nostatti albanialaiset
kapinaan ja voitti Albanian vapailla vuorilla kaikki turkkilaisjoukot,
jotka lähetettiin häntä vastaan, olivatpa ne kuinka suuret tahansa,
ehkäisten siten turkkilaisten tunkeutumisen Eurooppaan. Vasta hänen
kuoltuaan joutui Albania vieraan ikeen alle pitkiksi ajoiksi. Kastriotan
vapaudenkaipuuta vireillä pitävä henki on nyt vihdoin meidän aikoinamme
luonut vapaan Albanian!

[29] Thor on skandinavilainen ukkosenjumala; skandinavilaisen
jumalaistaruston ylin jumala Odin tunnetaan Wodan-nimisenä Ala-Reinin
varrella, missä ennen vanhaan anglien kera Iso-Britanniaan muuttanut
germaninen kansanheimo, saksilaiset l. saksonit, asui.

[30] Hänen kätketty ajatuksensa elää meidän pyrkimyksissämme, meidän
uljuutemme on meidän paras Jumalamme.

[31] Kreikkalaisessa rakennustaiteessa on kaksi huomattavaa suuntaa,
doorilainen ja joonialainen; jälkimmäisessä ovat muodot yleensä
rikkaammat ja joustavammat kuin edellisessä.

[32] Henry Hudson (n. 1550-1611), englantilainen löytöretkeilijä koetti
pienellä laivallaan, johon mahtui noin 12 miestä, ensin koillisväylän
kautta ja sitten luoteisväylän kautta Pohjois-Amerikan yläpuolitse
purjehtia Kiinaan, jolloin tuli Hudson-joen suulle, Hudsonin-salmeen ja
suureen Hudsonin-lahteen, mihin jäi talveksi. Vuonna 1611 nousi hänen
laivamiehistönsä kapinaan ja jätti hänet poikansa ja muutamien muiden
retkeilijöiden kanssa avonaiseen veneeseen meren aaltojen ajeltavaksi.
Senjälkeen ei ole saatu mitään tietoa hänen kohtalostaan. Bering
(1681-1741), tanskalaissyntyinen löytöretkeilijä, jonka mukaan ovat
saaneet nimensä Beringin-meri ja Beringin-salmi, osoitti, eitä Siperian
pohjoispuolitse on olemassa koillisväylä Amerikkaan ja varusti v. 1734
suuren pohjoismaisen retkikunnan sitä tutkimaan. Amerikan rannikolla
ajoi myrsky hänen vaatimattomasti varustetun laivansa autiolle saarelle,
missä hänen terveytensä murtui ja hän kuoli. Englantilainen merisotilas,
naparetkeilijä Parry (1790-1855) teki useita onnistuneita löytöretkiä
Pohjois-Amerikan pohjoisrannikon saariryhmiin ja saavutti
Huippuvuoren-retkellään 1827 pohjoisennätyksen, joka pysyi voimassa 50
vuotta. Englantilainen napaseuturetkeilijä John Franklin (1786-1847)
joutui ensimmäisellä retkellään suunnattomaan hätään, josta töintuskin
pelastui hengissä, mutta teki v. 1845 kahdella erinomaisesti
varustetulla laivallaan uuden retken etsien luoteisväylää. Laivat jäivät
kuitenkin sille tielleen ja vuoteen 1857 mennessä oli kaikkiaan 39
laivaa käynyt etsimässä kadonneita, mutta turhaan. Lopulta saatiin
kuitenkin selville, että laivat olivat jäätyneet kiinni, Franklin
kuollut ja miehistö pelastunut maihin, mutta menehtynyt siellä matkan
vaivoihin.

[33] Tory ja whig olivat Englannin kahden suuren puolueen nimet Kaarle
II:n ajoista lähtien. Yhdysvalloissa käytettiin edellistä nimitystä
vapaussodan aikana niistä, jotka tahtoivat pysyä Englannin yhteydessä ja
jälkimmäistä vapauden puolustajista sekä myöhemmin eräästä puolueesta,
joka sitten liittyi »tasavaltalaisiin».

[34] Titaaneiksi nimitetään muinaistarustossa taivaan ja maaemon
synnyttämää jumalasukukuntaa. Titaanit olivat rajuja, uhmamielisiä
alkuolentoja, joiden kukistumisen kautta jalommat jumalolennot pääsivät
valtaan.

[35] Atlantin valtameressä Afrikan länsirannikolla sijaitseva Saint
Helenan saari oli Napoleonin kuuluisa karkoituspaikka.

[36] Monipuolista kreikkalaista filosofia Aristotelesta (384-322 e. Kr.)
voi pitää yleensä kaiken tieteellisyyden isänä. Hänen oppinsa ovat
parintuhannen vuoden ajan vaikuttaneet monien, etenkin luonnontieteiden
viljelyyn. Emerson ottaakin erään hänen oppinsa pääkohdan esimerkiksi
arvovallasta, josta ihminen luonnossa vaeltaessaan sisäisesti voi olla
täysin piittaamatta samoin kuin yleensä kaikesta, joka on omiaan
sitomaan hänen sisintään. Aristoteleen kolmella yhteydellä Emerson
nähtävästi tarkoittaa Aristoteleen luonnossa näkemää saman asian kolmea
pääperustetta: muotoa, liikuttavaa syytä ja tarkoitusta, jotka yhdessä
yksilöllisessä ihmissielussakin ilmenevät kolmena sielun lajina eli
asteena: kasvisieluna eli ruumiin elinvoimana, aistillisena eläinsieluna
ja järjellisenä, ajattelevana sieluna.

Kölnin kolmella kuninkaalla Emerson tarkoittaa ulkonaista
hallitusmahtia, josta sisäinen ihminen on riippumaton. Kölnissä on
Wilhelm I:n, Fredrik Wilhelm III:n ja Fredrik Wilhelm IV:n kuvapatsaat.

Sorbonnen yliopisto oli keskiajalla teologisen opiskelun pääpaikkoja;
myöhemmin on ruvettu Sorbonnen nimeä käyttämään Pariisin koko
jumaluusopillisesta tiedekunnasta. Nykyään on Sorbonnessa toista sataa
opettajaa ja toistakymmentä tuhatta ylioppilasta.

Edinburgh Review on huomattava englantilainen aikakauskirja, joka v.
1802 perustettiin Edinburghissa, mutta on nyt ilmestynyt Lontoossa. Sen
vaikutus yleiseen mielipiteeseen oli aikoinaan tavattoman suuri.

[37] Ralph Cudworth (1617-88), englantilainen filosofi, pappi ja
Cambridgen yliopiston opettaja, vastusti mekaanista luonnonkäsitystä ja
ateismia tehostaen sen sijaan ihanteellista ja uskonnollista
maailmankatsomusta sekä siveellisten aatteiden ehdotonta pätevyyttä.

[38] Egyptissä syntynyt ajattelija Plotinos (204-270 j. Kr.) oli
uusplatonilaisen filosofian huomattavin edustaja, jonka mystiikalla on
kautta aikojen ollut vaikutusalaa, kirkkoisien aikana ja keskiajalla,
vieläpä uudella ajallakin. Korkean henkisyyden kannattajana on hänellä
suuri merkitys. Hän opettaa, että Jumalan ykseydestä säteilee maailman
moninaisuus asteittain yhä vähenevää täydellisyyttä kohti. Hänen
viimeiset sanansa olivat: »Minä koetan nyt itsessäni löytyvän
jumalallisen viedä takaisin kaikkeuden Jumalan luo.» Hänen oppilaansa
Porphyrios julkaisi hänen teoksensa nimellä »Enneadit» ja kirjoitti
hänen elämäkertansa.

[39] Saksalainen historiantutkija Barthold Georg Niebuhr (1776-1831)
perusti nykyaikaisen arvostelevan historiantutkimuksen. Pääteoksessaan
»Rooman historia» hän koetti lähdeteoksia, m. m. Liviuksen
historiallisia teoksia, tarkasti seulomalla päästä historiallisen
totuuden perille ja muodostaa itselleen oikean kuvan muinaisen Rooman
oloista. Saksalainen muinaistutkija ja kielentutkija Friedrich August
Wolf (1759-1824) oli muinaistutkimuksen huomattavimpia tienraivaajia.
Pääteoksessaan »Prolegomena ad Homerum» hän osoitti Homeroksen runojen
olevan monen eri runoilijan tekemiä ja näytti siten, mitä palveluksia
kielitiede saattoi tehdä muinaistutkimukselle. Kreikkalainen Thukydides
(synt. n. 454 e. Kr,) oli ensimmäinen etevä historiankirjoittaja.
Roomalaisen historioitsijan Liviuksen (59 e. Kr.-17 j. Kr.) elämäntyönä
oli Rooman historian kirjoittaminen.

[40] Ranskalainen filosofi Victor Cousin (1792-1867) oli eklektisen
ajatussuunnan edustaja koettaen valikoiden sovitella järjestelmäänsä
Schellingin, Hegelin ja Descartesin ynnä muiden ihanteellisten
ajattelijain aatteita.

[41] »Ivanhoe» ja »Wawerley» ovat maailmankuulun englantilaisen
kirjailijan Walter Scottin (1771-1832) kirjoittamia historiallisia
romaaneja. »Wawerley» (1814), jonka hän julkaisi salanimellä, oli
ensimmäinen hänen 29:stä historiallisesta romaanistaan. »Ivanhoen» hän
kirjoitti v. 1820.

[42] Pindaros (n. 520-440 e. Kr.) oli muinaisen Kreikan suurimpia
runoilijoita. Rafael (1483-1520) oli kuuluisa italialainen taidemaalari,
»onnen helmalapsi, joka kulki kunniasta kunniaan,» ja josta suuri
italialainen kuvanveistäjänero Michelangelo (1475-1564) sanoi, että
hänen saavutuksensa perustuu ahkeruuteen eikä neroon. Dryden
(1631-1700), englantilainen runoilija ja näytelmänkirjoittaja, jonka
näytelmät parhaastaan koskettelivat sankarien suuria kohtaloita.
Ranskalainen kirjailijatar, rouva de Staël oli aikansa merkillisimpiä
naisia; hän otti osaa myöskin Ranskan valtiolliseen elämään ja sai
kirjoitustensa vuoksi tavan takaa lähteä maanpakoon ja kokea mitä
ihmeellisimpiä vaiheita. Hänen kirjallinen tuotantonsa on sangen laaja
ja kuvastaa sekä hänen aikaansa että hänen omia kokemuksiaan ja
elämyksiään.

[43] Kreikkalainen viisas Pythagoras (n. 570-500 e. Kr.) perusti
veljeskunnan, joka ankarine ohjeineen, vertauskuvineen ja
salamerkkeineen on tullut myöhäisempien veljeskuntien esikuvaksi.

[44] Jäähyväispuhe, pidetty nuorison kokouksessa Jasenkissa Tshertkovien
luona vuona 1907.

[45] Venäläinen sensuuri on tästä kohdasta aikoinaan poistanut seuraavan
mielenkiintoisen kappaleen, joka tuntuu eritoten koskettavan nykypäivien
oloja: »Jo kauan on ihmisten kesken ollut vallalla se harhaluulo, eitä
hyvän järjestelyn avulla voidaan huonoista ihmisistä valmistaa hyvää
elämää (kuin pilaantuneesta viljasta paistaa hyvää leipää), ja tämä
harhaluulo on aiheuttanut ihmisille paljon pahaa ja aiheuttaa sitä vielä
nytkin. Ennen aikaan ovat tätä harhakäsitystä pitäneet yllä vain
hallitsijat. He ovat koettaneet (ainakin ovat sanoneet koettaneensa) ja
nytkin koettavat kaikenlaisen väkivallan, omaisuuden riistämisen,
vankeuden ja mestausten avulla tehdä kunnottomista ihmisistä hyvän ja
rauhallisen yhteiskunnan. Nyt koettavat tätä samaa tehdä
vallankumoukselliset ja teitäkin yllytetään siihen. Rakkaat veljet,
älkää antautuko tämän harhan valtaan. Tehkööt hallitsijat, tsaarit,
ministerit, vahdit ja poliisit pahoja töitään; koettakaa te, jotka
olette pysyneet niistä erillään, pysyä edelleenkin puhtaina. Samoin
koettakaa säilyä puhtaina ja vapaina osanotosta niihin väkivallan
töihin, joihin teitä kutsuvat vallankumoukselliset.»

[46] Nuorena tuomarina Maeterlinck sai oikeussalissa katsahtaa
rikollisten sielunelämään. Hän oppi heissäkin näkemään jumalallisen
kipinän.

[47] Mira on Valaskalan tähtikuvioon kuuluva tähti, jonka
valonvaihtelujen syytä ei ole saatu selville. Altair on kaksoistähti
Kotkan tähtikuviossa, ja Berenicen-hiuksiksi nimitetään erästä pohjoisen
taivaan tähtiryhmää.

[48] Johann Kaspar Lavater (1741-1801) oli saksalainen kirjailija, joka
eli Sveitsissä. Ankarasti paheksuttuaan Ranskan vallankumouksen
väkivaltaisuuksia hän sai järkähtämättömän vakaumuksen miehenä istua
Baselin vankilassa. Sittemmin hän haavoittui Zürichiä piiritettäessä ja
kuoli koviin tuskiin. Hurskas, lempeä ja uhrautuva luonne kuvastuu
kaikista hänen teoksistaan ja sanoistaan.

[49] Emanuel Swedenborg (1688-1772), ruotsalainen luonnontutkija ja
henkien näkijä, on ihmiskunnan historian merkillisimpiä miehiä, mutta
sellainen, että hänen nimensä, kuten Emerson sanoo, on muuttuva
sananparreksi. Se, että hänen älynsä ja järkytetty henkensä hiipaisee
elämän ja maailmankaikkeuden äärimmäisiä rajoja, on hänestä kuitenkin
tehnyt monen, etenkin mystiikkaa kunniassa pitävän suurmiehen
harjoitusmestarin. »Hänen elämällään oli tarkoitus: hän antoi
elinohjeen. Hän valitsi hyvyyden siksi johtolangaksi, jota ihmissielun
on noudatettava kaikessa luonnon ongelmallisuudessa».

Swedenborg syntyi Tukholmassa 1688. Kykyjensä monipuolisuuden ja
runsauden vuoksi hän näytti olevan kuin yhdistetty useammista
henkilöistä. Nuorena jo hän tutki luonnontieteiden kaikkia haaroja ja
täydensi tietojaan ensimmäisellä ulkomaanmatkallaan hankkien samalla
toimeentulonsa kojeidentekijänä. Kotimaassaan hän toimitti ensimmäistä
tieteellistä aikakauskirjaa, teki Kaarle XII:lle ehdotuksen kanavan
rakentamisesta Ruotsin halki Göteporista Tukholmaan, kuljetti kuninkaan
piirittäessä v. 1718 Fredrikshaldia useita suuria sotalaivoja maitse
neljätoista englanninpenikulmaa, kun vihollinen oli sulkenut vesitien,
ja laati valtiopäivillä erinomaisia raha-asioita koskevia kirjoitelmia.
Hänen painetut teoksensa nousevat noin viiteenkymmeneen nidokseen. V.
1743 tuli jumaluusopin vuoro. Silloin alkoi tämän merkillisimmän henkien
näkijän uusi, eriskummallinen kehityskausi, joka kumpusi vertauskuvia,
näkyjä, joita hän jo aikaisimmasta lapsuudesta alkaen oli nähnyt, ja
ennustuksia, kunnes hän kuoli halvaukseen 85 vuoden ikäisenä tietäjänä.

Maeterlinck on omalaatuisesti kehittänyt Swedenborgin vakaumusta siitä,
että ihminen on aina elävässä yhteydessä henkien kanssa, vaikka
useimmilla ihmisillä ei ole siitä mitään tietoa, ja että henget
ihmisille ilmestyessään vaikuttavat ihmisen sisäiseen aistiin.
Swedenborgin mielestä on kaikilla olioilla ja esineillä
vertauskuvallinen, salattu merkityksensä. »Eläin, vuori, virta, ilma
--vieläpä avaruus ja aikakaan eivät ole olemassa itsensä vuoksi tai
yleensä minkään aineellisen päämäärän vuoksi, vaan jonkinlaisena
kuvakielenä kertoakseen kokonaan toisesta olemisesta ja toisista
velvollisuuksista.» Swedenborg kuvailee yksityiskohtia myöten
henkimaailman oloja ja kultaisen ajan arvoja. »Taivaassa enkelit päivä
päivältä lähenevät nuoruutensa kevättä, niin että vanhimmat enkelit
näyttävät nuorimmilta», on hänen ihmeellisimpiä lauseitaan.

[50] Jean Paul oli salanimenä saksalaisella kirjailijalla Jean Paul
Friedrich Richterillä (1763-1825), jonka teokset huokuvat herkkää
tunteellisuutta ja ovat täynnä rikkaita ajatuksia.

[51] Ernest Renan (1823-92) oli kuuluisa ranskalainen teoloogi,
historioitsija ja ajattelija. Hänen ihmeteltävän runsas ja monipuolinen
kirjallinen toimintansa käsittää uskonnollisia aiheita ja kielitiedettä
koskevia tutkimuksia sekä kaunokirjallisia teoksia.

[52] Kreikkalaisessa muinaistarustossa kerrotaan, että Priamoksen tytär
Kassandra sai Apollonilta lemmenlahjaksi ennustuskyvyn, mutta kun
Kassandra ei vastannut Apollonin rakkauteen, laittoi tämä niin, ettei
kukaan uskonut hänen ennustuksiaan.

[53] Katso alaviite 49.

[54] Johannes Müllerin teoksista mainittakoon: Die Reden Jesu I, II. --
Die Bergpredigt, verdeutscht und vergegenwärtigt. -- Von den Qvellen des
Lebens. -- Hemmungen des Lebens. -- Bausteine für persönliche Kultur: 1.
Das Problem des Menschen. 2. Persönliches Leben. 3. Das Ziel. -- Von
Weihnachten bis Pfingsten.

[55] Henrik Ibsenin (1828-1906) kuuluisa näytelmä »Hedda Gabler» (1890)
on »kuvaus nykyaikaisen, lankeamaan jännitetyn hermoelämän kaameasta,
tyhjästä pingoituksesta.»

[56] Tule hiljaisuus, oi tule, tummansinisine siipinesi minut peitä,
tukahduta sielun pyhää hartautta julkeasti häiritsevät äänet.

[57] Säkeistö Viktor Rydbergin »Lentävästä hollantilaisesta»:

    »Taas joka poimun, purjehen
    vihuri virittää
    ja lahdest' unten laivan
    sen kuin lastun lennättää.
    Taas alkaa retki rauhaton,
    maan ääriin matka vie,
    niin kiirut, kiirut sillä on,
    vaikk' onkin päätön tie.»





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suuren hiljaisuuden miehiä - Pascal, Emerson, Tolstoi, Maeterlinck, Müller, Larsson" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.