Title: Syvistä riveistä - Kansankirjailijaimme novellikokoelma
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Syvistä riveistä - Kansankirjailijaimme novellikokoelma" ***


SYVISTÄ RIVEISTÄ

Kansankirjailijaimme novellikokoelma


WSOY, Porvoo, 1890.



SISÄLLYS:

Liisa Tervo (Oulu): Uusi isä
Eero Sissala (Helsinki): Naavalan Taavetti
P. Päivärinta (Ylivieska): Pelastettu
N. Niemelä (Punkalaidun): Luisulan lapset
Alkio (Laihia): Salliman oikkuja
Kauppis-Heikki (Iisalmi):
   Härät
   Isäntä
Heikki Meriläinen (Sotkamo): Kotoa kotiin
Jakke Honka (Oulu): Perukkalaiset
Emil Vainio (Helsinki): Selman hääpäivänä



Jalon suomalaisen kirjallisuuden kartuttajan,
      lämpimän isänmaan rakastajan,
      hellän kirjailijain suosijan
                   ja
             ahkeran auttajan,
             kalliin ystävämme:
              Herra professori

              JULIUS KROHN'IN

                 muistolle,
    kunnian ja rakkauden osoitukseksi
        surun ja kaihon tunteella
          omistavat nämä heikot
                kynäpiirteet

                  Tekijät.



UUSI ISÄ.

Kirjoitti Liisa Tervo.


Setänsä luona maalla oli Elsalla hauska olla, ettei hän kaivannut
mitään. Koti-ikävä oli kerrassaan haihtunut eikä isäkään enään
muistunut mieleen. Siitä olikin kauvan jo kuin isä oli taivaasen mennyt
ja setä oli niin hyvä, aivan kuin isä.

Setä kuin kotosalla oli, niin sen kintereillä pyöri alinomaa, riekkui
sylissä ja kaulassa kilvan talon lasten kanssa. Ja kuin setä oli päivän
poissa, niin kuin metsässäkin, niin oli semmoinen kaipuu, ettei
tahtonut päivä kulua. Aina kujan suuhun menivät katsomaan että eikö jo
tule, aina vähän väliä. Ja kun näkyi niin silloin lähtivät
kolmikannassa juosta piristämään vastaan. Helli riepu se aina jälkiin
jäi kuin oli pienin, mutta Hilma ja Elsa tasaväkiset ollen jotenkin
yhteen aikaan sedän luo pääsivät. Heti käsistä kiinni tormusivat ja
siinä hyppivät lieskasivat iloissaan.

"Isä, isä!" hoki Hilma.

"Setä, setä!" Elsa hoki.

Setä naurusuin astui keskikujaa pallerehtava tyttö kummallakin sivulla.
Mutta kuin tulivat Hellin luo ja tyttö kädet ojennuksissa seisoi ja
hätäilemällä pyrki "itän tyliin", niin silloin saivat Elsa ja Hilma
tyytyä takin liepeestä kiinni pitämään. Mutta hyvähän tuo oli siinäkin
reppasta, mieluista hyvinkin.

Vaan kuin setää kaupunkimatkalta odotettiin, niin se tuskaa oli. Sitä
häärittiin sisältä ulos ja ulkoa sisään lakkaamatta ja kyseltiin
vuoroon äidiltä vuoroon Inka Pietalta, niin että ne olivat aivan
pahemmassa kuin pulassa.

Tänään odotettiin setää kaupungista. Lapset odottivat joka hetki
tulevaksi siitä saakka kuin silmänsä aamulla auki saivat. Ja juoksivat
keittiössä aina kysymässä, että tuleeko kohta. Kaikki kolme yhtaikaa
hulmausivat kysymään, Elsa etunenässä.

"Pysykää lapsi rukat siellä muissa huoneissa, täällä te särette astiat
ja kaadatte mitä eteen sattuu", sanoi äiti. "Menkää pirttiin
kuuropiilosille".

Mutta kauvanko sitä maltettiin olla kuuropiilosillakaan, siunaamahetki.
Juostiin taas keittiöön tulisessa touhussa ja akkunan ääreen
hulmauttiin katsomaan, että eikö tule.

"Inka Pieta notta Helli akkunaan, Helli kattoo, jot itä tulee", marisi
itkusuin Helli, joka ei omin voiminsa kyennyt kiipeämään akkunan
ääreen. "Notta, notta", kärisi hän ja hätäili ja nykki Inka Pietaa
hameesta.

Mutta Inka Pieta tuli ja leuhautti Elsan ja Hilmanki pois akkunasta.

"Niistähän on vastus", äsähteli Inka Pieta. "Vaivasella heitä on."

"Sittenhän minä vaivanen olisin, jos ei minulla lapsia olis", sanoi
äiti totisena.

"Mutta kuin lentävät joka paikkaan, ettei säily muu kuin, joka huutaa",
mutisi Inka Pieta vähän noloissaan. "Tuo Elsakin, iso tytön torvelo,
sehän se nuo toisetkin villitsee, eihän nuo ennen ole niin riekkuneet.
Kas niin! jopahan saivat kupin lattialle, siellä se nyt tuhannen
palasina... Ja tuon paraan kivikupin..."

Inka Pieta oli ihan haltioissaan ja pyöräytti Elsan käsipuolesta
toiseen huoneesen. Toiset lapset pujottivat jälestä ja vakavina
istuttiin sitten vahingon jälkeen vähän aikaa, eikä sanaakaan hiiskuttu
toisilleenkaan. Viimein kuin katsottiin toisiaan silmiin, alkoi
naurattaa ja pian rupesivat oikeen tyrskimään. Ja niin asia unehtui.
Siirryttiin pirttiin ja sieltä pistäyttiin ulos katsomaan, että eikö
näkyisi tulevaksi, tahi eikö kuuluisi kulkusen ääntä. Vaan ei kuulunut
eikä näkynyt. Kuin olivat mielestään kauan aikaa pirtissä istuneet,
niin piti jo lähteä kysymään.

"Tuleeko se isä sitte kuin pannaan pirtin lamppuun tuli?" kysyi Hilma
ja Heilikin alkoi:

"Tuleeko te titte itä?"

"Tulee, tulee", sanoi äiti päästäkseen.

Silloin kolmikannassa rymistettiin taas pirttiin, istuttiin penkille,
kädet helmoihin ja katsottiin myötään kattoon lamppua. Siinä sitten
tuumittiin mitä saavat tuliaisia. Hilmalle isä oli luvannut tuoda
aapisen, semmoisen punakantisen kuin Elsallakin oli ja jossa oli kukko
lopussa. Helli vain odotti "hirveän paljon" makeisia, "vittiinkin
kymmenen viititoitta paljon." Elsa ei tiennyt mitä hän saa, vain
jotakin hänkin arvasi saavansa. Äiti aina lähetti sieltä kotoa jos ei
muuta niin toista. Eikä hän juuri saamisistakaan, vaan tuntui ikävälle
kuin setä oli poissa ja pelotti että tulleneekohan koko päivänä.

"Milloinkaan se setä tulee?" huokasi hän melkeen itsekseen.

Siitä tarttui taas maltittomuus Hilmaan ja tietysti Helliinkin. Se
olisi pitänyt saada tuli lamppuun nyt heti, keskipäivällä ja sitä
juoksivat keittiöön pyytämään äidiltä, Hilma ja Helli. Ja siitä sen nyt
heitti äitille vastuksen. Jos hän sanoikin ettei tulta oteta lamppuun
ennen kuin tulee pimeä, niin kävivät he vähän väliä selittämässä että
nyt on jo pimeä.

Hiljan hitainkin tuli ilta ja tuli lamppuun pantiin. Silloin syttyi
ilon remakka lapsissa ja pörhässä korvin kuuntelivat pienintäkin
risausta ulkoa. Monta kertaa he olivat kuulevinaan kulkusen äänen ja
päästivät ilohuudon. Mutta vihdoin kuin aivan varmaan kuulivat, silloin
työntäysivät ovelle. Elsa pisin heistä varpailleen kohosi lukkoa
vääntämään ja toiset ryskyttivät ovea minkä jaksoivat ja häsäköivät
maltittomina. Joutui siihen Inka Pietakin.

"Taas Elsa on siinä intoilemassa, pysyppäs vähän aisoissasi", sanoi hän
ja pyöräytti keski lattialle.

"Odottakaa lapset toki vähäisen, tuossa paikassahan se isä on sisällä",
sanoi äiti.

"Joutaa nämä odottamaan, kun ovat niin villissä, että pahki lentävät
joka paikkaan", mutisi Inka Pieta.

Setä kuin oven raotti, niin heti käsiksi hyökättiin ja alettiin
kysellä.

"Toiko isä aapisen? Isä! Toiko isä?" Tiedusteli Hilma kädestä nyhtäen
isää.

"Voi itä,--voi itä", hoki Helli nuotilleen ja halaili molemmin käsin
isän toista jalkaa.

"Miksi setä oli niin kauan? Toiko setä minulle mitään?" kyseli Elsa ja
tunkeusi niin lähelle kuin suinkin.

Ei tiennyt setä, mihin hän vastaisi ensiksi. Eikä hän osannutkaan
vastata mitään, vaan nauru suin katsellen ympärillään hääriviä lapsia,
irroitteli vyön ja riisui turkin.

Matti kuin toi arkun tupaan, niin lapset keräytyivät sen ympärille ja
vähän väliä kävivät isää nykkimässä arkkua avaamaan ja viimein oikein
voiman väellä vetivät arkun luo.

Aika riemu siinä syntyi, kuin kukin sai saatavansa. Hilma sai aapisen
punakantisen ja heti alkoi hän kukkoa siitä hakea ja kuin kukon löysi,
niin nauru pääsi. Helli sai makeisia kääreen. Eikä hän raahtinut niitä
syödä, ei maistaakaan, katseli vaan ja näytteli muillekin. Elsa sai
punarantuiset sukat. Äiti ne oli lähettänyt. Elsan mieli oli hyvä. Hän
käänteli ja katseli sukkiaan, otti kengätkin pois ja koetti niitä
jalkaansa. Sievät ne olivat ja lysti astua sipsuttaa niillä.

Mutta sitten kuin setä oli tätin kanssa puhellut, kertonut kaupungin
kuulumisia ja mitä muuta lienevät hiljaan keskustelleet, otti hän Elsan
syliinsä ja sanoi.

"Nyt pääset Elsa kotia, sinne on tullut isäkin sinulle."

Elsa ei tahtonut tajuta asiaa, vuoroon katseli vain setää ja tätiä.
Vaan kuin nämät hymysuin katselivat häntä, niin hän rohkeasti sanoi:

"Setä nyt narraa."

"Enkä narraa, olet sinä saanut nyt isän", vakuutti setä yhä hymy suin.

"Vaikka narraatte", intti yhä Elsa ja veti hiljaan parrasta setää.

Mutta tätikin vakuutti että on kuulemma tullut isä sinulle sinne.

"Ja minä toin jo turkit, että tarkenet lähtemään", sanoi setä ja näytti
turkkeja naulassa.

Ne oli Elsan isän turkit, tunsi hän ne nyt itsekin. Ja hän alkoi jo
uskoa että on se isä tullut. Eikä hän sen enempi joutanut nyt
ajattelemaan, vain iloissaan taputteli käsiään ja puristi setää
kaulasta, juoksi tätinkin luo ja peitti päänsä hänen helmaansa. Täti
otti syliinsä hänet, puristi rintaansa ja sanoi:

"Elsa raukka."

"Mutta äiti sanoi, kuin isä oli mennyt taivaasen, ettei isä tule enään
milloinkaan meille", virkkoi Elsa äkkiä ja kysyvästi.

"Jos lie äiti silloin niin sanonut, vaan on siellä nyt isä teillä",
vakuutti setä.

"Sinne on tullut uusi isä", selitti täti.

Elsa ei tullut siitä sen selvemmälle, eikä hän nyt pitemmälle
ajatellutkaan, oli hyvillään vaan. Kyseli sedältä, että milloin hän
pääsee kotia lähtemään ja hän olisi halunnut jo heti lähteä ja tuntui
ikävältä kuin ei heti päässyt. Vaan hauskaa se oli ajatella, että isä
on tullut ja pääsi taas isän luo.

Yhtä ja toista siinä oli epätietoista tuossa isän tulossa, semmoista
epäselvää, johon ajatusta takertui, vaan ilon huumauksessa se ei
pysähtynyt kuitenkaan siihen sen pitemmältä, vaan solui irti ja
vapaasti taas kiiti ja kierteli. Muistossa elpyi kuva kuvan perästä,
syntyi ja selveni, yksi kohta sieltä, toinen täältä, niin että pian oli
suuri joukko kuvia, jotka kokoontuivat yhteen, lähestyivät toisiaan ja
muodostivat kokonaisuutta. Ja niin eläväksi ne muuttuivat, että Elsa
näki ne aivan kuin silmäinsä edessä.

Kun hän nyt pian pääsisi kotia! Nytkin siellä isä kotona leikkii Marin
kanssa ja ikävöipi häntä... Ja äiti siellä kutoo sukkia... Niinhän se
oli aina iltasilla, että äiti kutoi sukkia ja isä leikki heidän
kanssaan ja sitten soitteli kannelta ja lauloi. Vaan milläs se nyt
soittaa, kun kannel on täällä sedällä, tuossa sedän kaapin päällä.

"Viedäänkö setä tuo kannelkin kotia?"

"Mitä sillä siellä?"

"No että isä soittaa."

"Lie tuolla kannelta sen minkä soittaakin!"

Kun on uusi kannelkin, onkohan se hyvä. Mutta Elsasta tuntui, ettei
sitä parempaa voisi ollakaan kun se entinen.

Maata mennessä ei Elsan silmään uni tahtonut tulla, eikä hän ollut
muistanut siunatakaan. Ajatukset olivat vallanneet hänet ja nythän ne
vasta hiljaisuudessa kiertelivätkin, toivat mieleen kotoa ja isästä
muistoja.

Hän muisti kuinka isä makasi sairaana ja äiti laitteli hänelle päähän
kylmiä kääreitä. Ja hänkin aina kävi akkunanruudussa jäähdyttämässä
käsiään ja juoksi sitten panemaan kätensä isän otsalle. Isä katsoi ja
hymyili heikosti ja sanoi hiljaa:

"Isän oma tyllerö."

Eräänä iltana oli sitten kotona paljo vieraita, tätikin oli. Kaikki
seisoivat isän sängyn vieressä ja itkivät. Äiti makasi lattialla ja
voivotteli. Sitten äiti nousi ylös, vaan kaatui uudestaan. Isä huokui
hyvin raskaasti. Sitten kuin äiti taasen nousi ylös, katsoi isä äitiä,
häntä ja Maria, vaan sitte ei ketään katsonut. Kurkussa karahteli,
rinta kohoili korkealle ja kädet olivat ristissä rinnalla.--Huomenna
panivat isän mustaan arkkuun ja veivät kylmään ulkohuoneesen, vaikka
hän itki ja sanoi ettei saa isää sinne viedä, isälle tulee kylmä. Sen
jälkeen hän ei nähnyt isää, muuta kuin sen mustan arkun, kuin veivät
sen pois. Silloinkin oli paljon vieraita. Ja ne sanoivat, että isä on
mennyt taivaasen. Eikä se isä sitten enään tullut vaikka hän luuli ja
odotti ja Mari myös odotti, aina illalla. Ja äiti sanoi, ettei se
tulekaan. Mutta miksi se nyt on tullut...?

Ja siihen se nyt takertui Elsan ajatus ja takertui lujaan.

Niin kauan kuin on ollut poissa, siellä taivaassa... Eipähän sieltä ole
tullut Pekka enokaan, vaikka on ollut jo hyvin kauvan, eikä muitakaan,
Alma serkun äitikään...

Sekausi Elsan ajatuksiin nyt se tädin sanoma uusi isäkin ja asia kävi
yhä sekavammaksi. Ei tahtonut nyt päästä minnekään. Siihen hän viimein
kuitenkin tuli, että isä on tullut taivaasta uusissa vaatteissa ja uusi
kannel, vissiin kultavaatteet päällä ja kultakannel kädessä ja siihen
uskoon hän jäi. Sillä ei hän osannut mitenkään muuten ajatella sitä
uudeksi, sillä hänestä isä oli kaikkein paras semmoisenaan kuin se
silloin oli.

Elsalla painuivat silmät umpeen. Oli kuin isä olisi tirkistänyt oven
raosta ja huutanut:

"Missä isän piika?"

Ja isä otti hänet syliinsä ja hän kääri kätensä isän kaulaan ja tuuheat
tummat hiukset kutkuttivat käsivarsia ja musta pitkä parta tuntui
karkealle kuin siihen painoi poskensa tahi leukansa. Sisko Marikin
kiipesi isän polvelle. Ja pikku Elli nauroi kätkyessä kuin isä sille
liverteli. Sitten isä otti kanteleen ja alkoi soittaa, hän isän polvea
vasten nojausi ja lauloi:

    Lapsi olen laulavainen,
    Pieni vielä voimatoin.
    Huvitusta hakevainen.
    Huikennellen huoletoin.

    Aina löydän avoimena,
    Äidin helman hupaisen.
    Isän polven istuimena,
    Tunnen minä turvaisen.

Moneen kertaan oli Elsa kerennyt tavaransa laitella ennen kuin
lähtöpäivä tuli. Vaan siinähän se aina joku osa päivästä meni kuin
pieneen laatikkoonsa latoi sievästi paperinuket ja kiiltokuvat,
pudistaa räpsäytteli pyhähuivin ja laski sen sievästi, helmet nauhasta
purki ja taas pani, aukoi paperista ja taas kääri sen viisipennisen,
jonka pastorilta oli saanut "O hyvä Jumalan" veisaamisesta. Ja nyt kuin
lähtöpäivä vihdoin tuli, nousi hän varemmin kuin ennen ja taas laitteli
tavaransa.

"Pitää laittaa nämä hyvästi kuin pitää lähteä kotiin, sinne on tullut
isä", selitti hän nyt niin kuin joka kerta selitti kuin laittoi
tavaroitaan.

Kun tavaransa sai laitetuksi, puki hän jo nutun päälleen.

"Kohta sitä pitää lähteä."

Vaan vielä siihen oli pitkä aika ennenkuin lähdettiin, kuin muut eivät
olleet vielä puuhassakaan. Vasta eineen syötyä, lähempänä puolta päivää
sanoi setä lähdettävän. Niin pitkäksi kävi odotus Elsasta lopulla, että
hän paneusi penkille isänsä turkin alle ja itki. Vaan samalla kuin itki
sentähden ettei heti nyt päässyt, itki hän senkin tähden, että kohta
pääsee.--

Setä käski Matin hevosta valjastamaan ja täti kutsui Elsaa.

"No nyt Elsa", sanoi täti, "nyt pääset lähtemään. Vaan sanoppas
hyvästit."

Elsa kätteli Hilmaa ja Helliä ja selitti, että hänen pitää lähteä nyt
kotiin, kuin sinne on tullut isä.

"No Inka Pietallekin."

Elsa juoksi keittiöön.

"Nytkö se Elsa lähtee?"

"Nyt minun pitää mennä kotiin, sinne on tullut isä."

"Hyvästi, hyvästi. Muista lapsi vanhaa Inka Pietaakin."

Kun Elsa oli kääritty turkkeihin ettei näkynyt kuin kaksi kiiluvaa
silmää ja pantu sohvalle istumaan siksi aikaa kuin rekeen oli kaikki
laitettu valmiiksi, selitti hän vielä kerran Hilmalle ja Hellille että
isä on tullut kotia ja tuonut kultakanteleen, jolla soittaa...

Nyt oli kaikki valmiina ja setä kantoi hänet rekeen ja peitteli sinne
hyvästi vällyillä ja istua könähti itse viereen. Laukki tempasi rekeä
ja kulkuset remahtivat helisemään. Aittarakennukset näyttivät siirtyvän
siitä sivuitse ja menevän taakse näkymättömiin. Kujan varressa
aidanseipäät kiitivät jälekkää ja hanki reen kupeessa vilisi sinne
taakse päin vain. Riihet ja ladot ja metsät ja kaikki liikkuivat.
Laukki juosta hölkötteli jotta lautaset nuoran perään kohoilivat ja
laskivat, kulkuset helisivät ja setä hyräili.

Tuli vastaan taloja. Ihmisiä siellä liikkui, aikaihmisiä ja lapsia.

Miksikään ne ovat tulleet näin kauvas asumaan? Miksikään eivät asu
siellä kaupungissa, tahi aivan sedän vieressä? Onkaan noilla pienillä
tytöillä isä kotona, onkaan se käynyt taivaassa ja tullut takaisin?

Sinne jäivät talot ja ihmiset ja sinne taakse siirtyivät yhtä mittaa
aina uudet talot, pellot, niityt ja metsät. Ja Laukki se vain
hölkötteli ja kulkuset helisi ja setä hyräili.

Alkoi hämärtää. Tähtiä ilmestyi taivaalle ja kuukin pian alkoi näkyä.
Tähdet ja kuu ne kulkivat muassa. Muuttuivat ne välistä vähän eteenpäin
ja välistä taaksepäin, vaan eivät ne sen jälemmäksi jääneet, aina vaan
näkyivät yhtä kaukana olevan heistä.

Mitenkään ne niin? Siellä taitaisi hauska olla niitten luona. Miksikään
se isä tuli pois? Vissiin tuli niin ikävä äitiä ja minua ja Maria ja
pikku Elliä... Mutta olihan siellä Armas. Onkaan se isä tuonut
Armaankin mukanaan...? Mitenkään ne ovat päässeet...?

Ja se miellytti Elsaa. Hänen mielestään ei sieltä voinut hypätäkään
niin korkealta.

Vissiin siellä on tikapuut ... kultaiset tikapuut...

Elsa muisti kuulleensa Jaakopista, joka näki tikapuut taivaasta ja
enkeleitä kulkevan ylös ja alas... Mistähän kohti ne ovat, ovatkaan
kaukana tästä...?

Vissiinkin ne ovat hyvin kaukana, aivan tuolla taivaan rannassa asti...
Mutta sieltä kait pääsee ilmankin... Vaan jos ei siellä ole ovia...
Missään siellä on ovi...?

Mietityttämään se olisi ruvennut, vaan Elsa päätti että hän kotona
isältä kysyy, isähän sen tietää ja kohtahan hän pääsi kotia.

Nyt ne kotona ovat... Äiti laittaa ruokaa vissiin... Ja äitillä oli
Elsan mielestä harmaja hame ja röijy ja leveä vyöliina.

Mari siellä nukkien kanssa leikkii ja näyttelee Ellille... Onkohan Mari
ottanut minun Kerttuni, joka osaa itkeä kuin painaltaa rintaan? Sen isä
antoi... Kuin joutuisi kotia siksi kuin isä tulee työstä, niin huutaisi
ovelta että "missä isän piika!"

Elsasta tuntui niin hauskalta, että olisi käsiään taputtanut, jos olisi
voinut. Hän puristausi kokoon ja mielessään nauroi.

Kaukana näkyi tulia paljon, ja kuin tultiin lähemmäksi haamoitti
talojakin. Siinä se oli kaupunki... Mitenkähän setä osannee meille ajaa
kuin on noin paljon taloja ja hämärtääkin.

Vaan sieltä se talojen sivu setä pujotteli, kadulta kadulle käänsi. Ja
jo tuli tuttuja taloja.

Nyt käännyttiin kotiportista. Tässä se oli. Suuri kivi oli portin
pielessä ja hirsiläjä aitaa vasten. Portaan vieressä oli vesikelkka,
vain eri saavi oli kuin ennen. Porstuaan oli tehty uusi akkuna. Mutta
tämä se oli kuitenki Elsan koti, sillä setä pysäytti hevosen portaitten
eteen ja kantoi hänet sisään.

Siellä oli äiti, tuli vastaan ottamaan ja hyväillen alkoi riisua
turkkia. Ja siihen kuin turkista pääsi Elsa selviämään joutui Marikin
ääreen. Mutta eivät ne olleet oikeen entisen näköisiä, aivan tutun
näköisiä. Äidillä oli kyllä harmaja hame, vain oli eri röijy, semmoinen
jota ei ollut ennen Elsa hänellä nähnyt ja muodoltaankin oli muuttunut
äiti. Marilla oli aivan erilaiset vaatteet ja semmoinen vyöliina, jossa
oli pitkät nauhat ja takaa solmittuna ja isompi oli Mari entistään.
Pikku Elli se oli paljon muuttunut. Mutta missään se isä oli? Taisi
olla työssä vielä, koska ei näkynyt. Iso kaappi oli toisella seinällä
kuin ennen. Pieni sänky jossa Marin kanssa olivat maanneet oli poissa;
missään se oli? Kiikkutuoli oli vielä samassa paikassa kuin ennen, vaan
maalattu ruskeaksi, ennen oli harmaja ... ja maalattu oli kamarin
ovikin...

Elsasta tuntui oudolle ja pahalle. Ei hän osannut paikaltaan liikkua,
eikä puhunut luotua sanaa.

Äiti puheli liverteli ja kantoi perälle huonetta sohvan kannelle
istumaan, vaan ei Elsa siitäkään tullut rohkeammaksi. Sormi suussa
katseli nurkkasilmällä ympärilleen.

Mari kantoi sohvan kannelle siihen viereen leikkikalujaan,
paperinukkia, kuvakirjoja ja oikean ison nuken, jolla oli uudet sievät
vaatteet.

"Tämän nimi on Ursa ja se on hyvin kiltti", alkoi Mari selitellä hyvin
toimessa. "Ja täällä, katsopa tässä sinun Kerttusi. Se on itkenyt niin
paljon että, kuin sen mamma on ollut maalla."

Kerttuhan se oli, vaan sekin oli muuttunut. Kasvot olivat hankauneet
rosoisiksi ja toinen käsi repatti irti, ettei ollut kuin pikkuisen
pitämässä. Eikä se enään itkenytkään jos rintaankin painoi.

Elsa katseli Kerttua. Ei hän virkannut mitään, vain itku pyrki
kurkkuun. Hänen kävi sääliksi Kerttua, joka raukka oli niin ruhjauneen
näköinen ja samalla hänen kävi sääliksi keinutuolia, sänkyä, isoa
kaappia, kamarin ovia ja kaikkia:

Mari vaan näytteli uusia leikkikalujaan ja oli myötään äänessä.

"Äidiltä minä olen saanut tämän Emmin", ja Mari selitteli punaisten
nauhapalasten sisää sormen pituisen nuken. "Voi, ruvetaan pesemään
Emmiä."

Kahvikuppiin hommasi Mari vettä ja pesi Emmin ja kääri kapaloon ja
Ursaltakin pesi silmät.

"Pestään Kertultakin."

Hän pesi Kertultakin.

"Kertullekin pitää tehdä uudet vaatteet. Eikö pidä?"

"Pitää", vastasi Elsa hiljaan.

"Semmoiset oikeat ja sievät, semmoiset, jotka saattaa riisuakin,
niinkö?"

"Niin", myönsi taas Elsa hiljaan. Jo vähitellen sai Mari Elsan leikin
touhuun ja puhelemaan, niin että pian olivat molemmat täydessä
puuhassa. Elsa kuin pääsi tutustumaan kysyi hiljaan Marilta. "Missä se
isä on nyt?

"Työssä", vastasi Mari hyvin kovasti että Elsa säikähtyi. "Vaan ei se
vielä tule, kyllä me vielä saamme leikkiä. Isä aina nauraa kuin leikkii
nukkien kanssa ja sanoo Kerttuakin Tyyraksi ja nokiaa silmät Kertulta
ja Ursaltakin. Ei viitsitä sitte enään leikkiä, eikästään?"

"Ei", vastasi Elsa vaan hänestä oli kumma miksikä isä nyt oli
semmoinen, eihän se ennen niin tehnyt. "Milloinka se isä tulee?"

"Kuin äiti on laittanut ruuan pöydälle."

Elsa silmäsi että joko se äiti laittaa ruokaa. Vaan ei se vielä
laittanut. Siellä hellan ääressä hommasi, kohenteli tulta. Pata oli
tulella ja höyry pihisi kannen raosta. Se oli tuttua.

"Kohta se tulee isäkin, vaan kohta se joutuu ruokakin. Ja joutuahan sen
pitäisi, sillä eikö tällä minun tytön tyllerölläni ole nälkäkin jo",
sanoi äiti ja tuli hyväilemään Elsaa.

Nyt tuntui Elsasta mukavalta, oli kuin joku paha aavistus olisi
lievennyt. Hän saattoi jo hymyillä äidille. Ja hän seurasi äitiä sinne
hallan ääreen, sillä häntä hyvin halutti sinne. Ainahan hän ennenkin
oli ollut keittämisen puuhassa äidin kanssa, apuna muka, jos ei muuta
niin lastuja uuniin lisännyt.

"Pane Elsa muuan lastu lisäksi", sanoi äiti nytkin aivan entisen
totutun tavan mukaan.

Elsa pani lastuja uuniin. Siellä ne rupesivat palaa räsähtelemään.
Höyryä pursusi padasta kannen alta enemmän. Se oli se sama pata kuin
ennenkin: toinen korva oli lohennut ja muutenkin samanlainen joka
kohdasta. Samat olivat padan koukutkin ja muutkin kalut ja prässirauta
riippui ylhäällä koukussa, niinkuin ainakin.

Jo rupesi padassa kiehumaan, porisi aikalailla. Äiti nosti kantta niin
höyryä nousi lujasti ja porina kuului kovemmin ja kuin pani kannen
paikalleen niin höyry pihisi raosta ja porina kuului himmeämmin.

Elsasta tuntui nyt äiti aivan tutulta. Hän ojensi kätensä äitiä kohti
ja kuin äiti kumartui kääri Elsa kätensä hänen kaulaansa, puristi
tarmonsa takaa ja sanoi:

"Äiti!"

Ilo valtasi Elsan nyt kokonaan. Tuntui tutummalta nyt kaikki entiset
vanhat, vaikka olivatkin eri paikoissa. Riemuiten juoksi Elsa sedän
luo, joka tuli ulkoa hevostaan katsomasta ja selitti että kohta se isä
tulee.

Äiti alkoikin laitella jo ruokaa pöydälle ja Elsa oli mukana puuhassa.
Vaan kuin se oli tehty rupesi hän sykkivin sydämin odottamaan isää. Hän
tiesi miten hän tekee kuin isä tulee, hän tekee niin kuin aina
ennenkin: menee ovensuun nurkkaan seisomaan, niin isä pistää päänsä
oven raosta ja kysyy:

"Missä isän piika?"

"Täällä!" huutaa hän ja juoksee vastaan ja isä ottaa hänet syliinsä.

Rintaa ahdisti odotus. Jo kuului askeleet portailla. Elsalla
sydänalassa hytkähti ja hän naurusuin meni seisomaan nurkkaan.

Ovi aukeni ja muuan mies astui sisään.

"Hoh, vieraita. Terve, terve!" ja mies kätteli setää. Otti sitten
turkin päältään, pani naulaan ja meni pöydän päähän istumaan.

"Mitä kuuluu?" kysyi mies.

"No ei kummempia", vastasi setä.

Elsa seisoi loukossa ja kummaillen katseli, että mikä mies tuo on, joka
pöydänpäähän meni noin suoraan. Vähitellen siirtyi hän sedän luo, niin
hiljaan ettei se mies olisi häntä huomannut. Marikin oli kerennyt
korjata leikkinsä ja istui nyt setän sylissä kellonhäntää nyppimässä.

"Kuka se tuo on?" kysyi Elsa hiljaan Marilta.

"Se on isä", vastasi Mari lujalla äänellä.

Elsa säikähti, että ruumis vavahti.

"No, ka täällähän se on uusitulokaskin", sanoi se mies. "Tuleppas
paiskaamaan kättä."

Elsaa peloitti, polvet vapisi.

"Mene lapsi sanomaan terveisiä isälle", kehoitti äiti.

Isä ... eihän se ollut isä ... punanen parta ... isällä on musta ...
eikä tuo muutenkaan ollut isää...

"Mene paiskaamaan kättä isälle", kehoitti setäkin.

"Ei se ole isä, mies vaan", sanoi Elsa sedälle hiljaan ja tunkeusi niin
lähelle kuin pääsi.

Setä naurahti ja yhä kehoitti ja äitikin vielä käski. Elsa lähtikin,
vaan alla päin, tarjosi ujosti kätensä ja notkautti polviaan.

"Tule nyt isän syliin", sanoi mies hyvittelemällä.

Elsa kiskausi irti ja juoksi takaisin setän luo.

"Mari, tulepas sinä isän tykö kiikkumaan."

Mari meni. Mies nosti hänet jalkaterälleen, piti molemmista käsistä
kiinni ja huiskutti siinä ylös ja alas. Mari nauraa hekatti ja olisi
kiikkunut enemmänkin.

"No tule nyt sinäkin,--mikä sen nimi olikaan tämän pikisilmän?"

Kaikki rehahtivat nauramaan ja itse mieskin nauroi ja Marikin hihitti
muitten mukana. Elsa vaan oli vakaisena ja näpeillään peitti kasvonsa
sedän syliin. Ajatteli että onkaan hänellä pikiä silmässä ja koetti
kädellään hieroa pois.

"Elsa, niin Elsahan se oli. Tulepas nyt sinäkin kiikkumaan", sanoi se
mies taas ja tuli ja sieppasi Elsan syliinsä ja koetti saada
kiikkumaan.

"En minä tahdo. Päästäkää pois, kuulkaa!" kirkui Elsa itku äänessä ja
riekkui päästäkseen irti. Päästyään juoksi äidin luo ja koetti
piiloutua helmaan.

"Ujostelee", sanoi äiti.

Elsa siellä pää hupussa, kummasteli minkätähden ne sanoivat tuota
isäksi, joka oli pnnapartainen eikä ollenkaan niin kuin isä. Varsinkaan
kiusaavat häntä? Vaan miten se äiti olisi varsin sanonut, narrannut,
eipähän ennen ollut koskaan. Mutta isää hän vielä odotti kuitenkin
tulevaksi ja kuunteli eikö kuuluisi askeleita portailta.

"Ruvetaanpas nyt illalliselle", sanoi äiti. "Lähtään syömään lapseni,
niin pääset sitten nukkumaan".

"Eikö se isä tulekaan?" kysyi Elsa hiljaa äidiltä.

"Johan se on tullut. Tuossahan se on isä, se on uusi isä. Ole kilttinä
isälle, se on hyvä lapsille."

Katkera tunne kohosi Elsan mieleen, nousi kuin synkkä pilvi, joka
heittää mustan varjon maahan. Mikä oudolta näytti, vieraalta, se mieltä
loukkasi ja tunnonomainen herätti syvää kaipauksen tunnetta, kaipauksen
ja säälin.

Elsa pantiin istumaan äidin ja Marin väliin. Ennen hän istui isän
vieressä, omalla korkealla tuolillaan, jonka isä oli ostanut
markkinoilta. Ja isä laitteli ruuan, riputteli valmiiksi. Nyt se
tuolikin oli nurkassa tuolla ja jalka poikki siitä... Mies istui
vastapäätä. Minkälaiset sormetkin sillä oli! Isällä oli toisessa
peukalossa erilainen kynsi, vaan tällä molemmissa samallaiset. Se
näytti rumalle, tuntui niin ilkeälle ettei Elsa saattanut syödä, ei
vaikka. Itku oli aivan ratkeamassa, tuon tuostakin syöksähti jo
kurkkuun. Vaan koetti pidättää voimansa perästä. Kuin olisi päässyt
tuonne loukkoon isän turkin taakse...

"Lapsi rukka on väsyksissä", puheli äiti syötyään ja kuletti Elsan
kamariin, johon tuli Marikin. Sinne laittoi äiti heidät nukkumaan
pieneen sänkyyn, jossa ennenkin aina olivat nukkuneet.

"Lukekaa siunaus", sanoi äiti ja lähti.

Elsa pistäysi huppukorviin ja peitteen laidatkin kääri tarkoin alleen
ettei rakoa jäisi. Tuntui niinkuin siellä peitteen ulkopuolella olisi
uusi isä ollut, tahi jotakin semmoista pahaa. Vaan hupussa kuin oli
niin ei peloittanut, tuntui vaan turvalliselta. Eikä nyt tuntunut niin
tuskalliselta olo kuin iltaspöydässä, pahalle ja tympeälle kuitenkin.
Hänen entinen oma sänkynsähän se oli, jossa hän nukkui, vaan se oli nyt
toisessa huoneessa ja eri peitekin oli.

Uni ei tahtonut tulla silmään. Puoli horroksiin vaipui, ja siitä aina
säpsähti hereilleen kuin yritti näkemään jotain pahaa unta.

Hän luki siunauksen ja painoi silmänsä umpeen.

Pikipallot oli hänellä olevinaan silmäin siassa ja Mari nauroi ja
ilvehti... Isäkin oli kotona ja korjasi tuolin jalkaa ja sitten tuli
hänen luokseen, vaan olikin parta punane... Tuli hyvin likelle ja
hieroi parralla hänen poskiaan...

Elsa parahti huutamaan ja heräsi. Häntä pelotti nyt niin että
valveillakin yhä itki. Ja äiti kuin tuli katsomaan, itki Elsa sedän
viereen päästäkseen. Uusi isäkin tuli siihen ja sanoi:

"Hyi, kuka se yöllä juonittelee? Iso tyttö! Nuku nyt vaan, että muutkin
saavat nukkua."

Elsaa peloitti, ei tohtinut puhua mitään. Vaan kuin uusi isä meni,
pyysi hän äidiltä yhä päästäkseen sedän viereen. Äiti veikin viimein.

"Tämäpä taitaa ollakin aika passattava," sanoi uusi isä. Vaan äiti
laski Elsan sedän viereen ja sanoi:

"Siunaa uudestaan lapseni ja nuku."

Elsa tunkeutui aivan sedän selkään kiinni ja luki rukouksensa. Tässä ei
tarvinnutkaan nyt hupussa maata, uskalsi muutenkin. Akkunasta sopi
näkemään ulos taivaalle. Ilma ulkona oli kirkas ja tähdet vilkkuivat
kauniisti.

Tuolla se on isä ja pikku Armas, katsovat tänne, ajatteli Elsa. Kuin
isä pyytäisi Jumalalta, että Jumala lähettäisi enkelin ajamaan tuon
miehen pois.

Sinne sinertävään etäisyyteen tähystellessään välkkyviä tähtiä ja isää
muistellessaan vierähti kyyneleet silmiinsä ja mieli purkaantui
hiljaiseen itkuun. Mutta joutui unikin rauhalliseen helmaansa ottamaan
tämän pienen ihmisen--ensikerran pettyneen--toivonsa.



NAAVALAN TAAVETTI.

Kirjoittanut Eero Sissala.



I. Maata viljelemään.

Vähämäen alangossa oli mökki. Siinä asui pitäjän satulamaakari Simo
Rahkonen, sokean vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa. Hänellä oli yksi
poika ja neljä tytärtä: Poika, Taavetti oli vanhin ja seitsenvuotinen,
kun hänen äitinsä tuli vähänäköiseksi, melkein sokeaksi. Samaan aikaan
tunsi mieskin ruumiissaan pahoja luunsäilöstyksiä, eikä sentähden aina
voinut työtä tehdä niin kuin tarve olisi vaatinut. Monta kertaa loppui
leipäkin mökistä, kun ei Simo itsekään oikein jaksanut työtä tehdä ja
maksettiin vielä liian pientä palkkaa satulamaakarille.

"Pitääkö minun mennä köyhäin apua pyytämään?" arveli Simo erään kerran.

"Mitä isä puhuu", aivotteko mennä köyhäin apua pyytämään? sitä älkää
tehkö, isä!"

"Mikäs minun hyvittää, kun leipä loppuu?"

"Kuulkaas, isä! minä voin alkaa tehdä työtä, teidän apunanne, ja luulen
että yhdessä ansaitsemme niin paljo kuin joukko syöpi."

"Sopisi tuotakin koettaa. Jos sinä nyt edes jaksaisit köykäisemmät työt
tehdä, niin joutuisi paljonkin pikemmin. Vaan olen minä ajatellut, että
kun vähän tästä pääsis siirrähtämään, täytyis ottaa uudet tuumat ja
ruveta maata viljelemään."

"Kyllä se olisikin paljo edullisempi", sanoi siihen vaimo.

"Me rupeamme maata viljelemään", sanoi Taavetti.

"No, sitten minä menen pyytämään maata Lassilan isännältä; kynnämmehän
sen vaikka kuokalla, kun vaan sen nurin saa."

"Tehkää niin, isä, pyytäkää maata", sanoi Taavetti, ja hypähti ilosta,

"Jätämme ne tuumat kumminkin tältä päivältä, ja menen vaikka huomenna."

Huomispäivänä menikin Simo Rahkonen Lassilan isännän pakinoille ja sai
luvan määrättyjä päivätöitä vastaan hyväkseen käyttää Vähämäen
alangossa olevia paikkoja, mitkä vaan jotakin kasvavan näyttäisi. Kun
Simo toi tuon vastauksen kotiin, iloitsi Taavetti, mutta pian hän kävi
hyvin miettiväiseksi.

Oli kevät, ja sopisiko enää saada sinä keväänä peltoa kylvöön, siinä
seikka. Sitä tuumivat Simo, hänen vaimonsa Esteri ja Taavetti.

"Ei suinkaan ensi kesänä vielä saa muuta kuin kuokituksi", sanoi Simo,
"ja mitä häntä saisi toimeen."

"Minä kun olen melkeen sokea", arveli Esteri, "niin en paljokaan voi
teitä auttaa. Mutta voisimmehan sen kuitenkin panna keto-perunaan."

"Ai, keto-perunaan me voimmekin panna," sanoi Simo.

"Ja me saamme perunoita monta tynnyriä," sanoi Taavetti, "ja syömme
niitä perunoita talvella, kun satulamaakarin työtä teemme."

"Vaikka niinkin", sanoi isä.

"Ja se onkin hyvä asia, kun perunoita saapi omasta pellosta; siitä on
hyvä apu leivälle", sanoi vaimo.



II. Kiitä poikaa.

Kun lumi suli ja kevät tuli, oli Vähämäen alangossa kiirettä; siinä
Simo ja Taavetti käänsivät kenttää nurin. Olipa Taavetin äitikin
vääntämässä, perunoita oli saatu kylästä velaksi vasta tehtävästä
satulamaakarin työstä, ja niitä, joissa jo ituset olivat pitkällä,
sijoitettiin kentälle, ja turpeet kaadettiin päälle. Iso ala oli pian
laitettu perunaan ja lopetettiin työ hyvässä toivossa.

Saattoihan tuota satulamaakarin työtä tehdä kesälläkin. Kun olivat
pitkät kauniit kesä-päivät, niin silloinhan tuo luunsärkykään ei niin
kovasti ukko Simon luita säilöstänyt, ja näkihän tuota vähän Esterikin
eteensä kirkkaalla päivällä, että saattoi edes lapsia hoitaa, ja ruokaa
laittaa. Siinä nyt vanhempien suureksi iloksi Taavetti poika pikilankaa
veteli, niin ettei se sivullista paljo naurattanut; enemmän se
ihmetytti, kun kahdeksanvuotinen poika neuloi kuin aikainen mies. Kovin
rupesi vanhempia peloittamaan, että kasvava poika voisi niin ahkeralla
työntekemisellä turmella terveytensä, ja käskivät häntä ulos toisten
lasten kanssa leikkimään, mutta Taavetti vastaeli:

"Ei ole leikillä väliä; ei kaikki lapset tarvitse leikkiä yhtä
vanhaksi."

Pian kuului maine Taavetin työtelijäisyydestä ylt'ympäri, ja kylän väki
alkoi katsella Simo Kähkösen perhettä toisilla silmillä. Aina enemmän
tuli tilauksia, kun saivat pian työnsä valmiiksi. Ja kun ukko Simo
vakuutti, että pojan työ on yhtä kestävää kuin hänenkin työnsä,
kantoivat isännät nahkoja nurkat täyteen, ja oli kiire ettei tahtonut
joutaa päätään sammuttamaan.

Simo Rahkonen oli hyvä satulamaakari. Sen tiesi jokaikinen mies sillä
paikkakunnalla että jos vaan nahka kesti, min työ kyllä kesti vaikka
minkälaisen oriin riuhtoa. Vaan hän oli aina ollut hiukan hiljainen
työssään; oliko se sitten siitä syystä, kun kaikki pistot niin lujaan
vedettiin; kenties vähän siitäkin. Pian kumminkin tuli työtä liikaa,
kun Rahkonen oli juuri nykyjään laskenut hiukan työpalkkansa, eikä hän
poikineenkaan, ei millään muotoa voinut kaikkia tilauksia suorittaa.
Vaan vähäpä siitä, saahan apua, jos tarvitsee, tilausta ei ole koskaan
liiaksi.

"Odottakaa, odottakaa hiukan! minä otan apulaisen", sanoi Simo
muutamille kiirehtijöille, ja niille, joilla ei ollut aikaa odottaa.
Hän tiesi toisessa seurakunnassa olevan välttävän satulamaakarin, jolla
oli useampia poikia, ja tiesi myöskin ettei hänellä ole mitään
polttavaa kiirettä. Hän matkusti sinne ja toi apulaisen tullessaan, ja
nyt sitä tehtiin työtä kolmissa miehin.

Nyt sujui asia aika vauhdilla, työt valmistuivat ja rahaa ja viljaa
karttui; ja perheellä oli riittävä toimeentulo, ja ukko Simo tuumaili,
että olisi hän ollut ilmeinen hassu, jos olisi mennyt köyhäin apua
pyytämään, kun noin hyvin ilmankin pääsi läpi asioissa.

"Kiitä poikaa siitä!" sanoi vaimo.

Pian rupesi sen verran ylikin kokoontumaan että Rahkonen voi ostaa
nahkoja karvarilta ja valmistaa omaa työtä kaupaksi. Olihan niitä
maallakin sellaisia, jotka mielellään valmista ostivat; eihän sitä
kaikilla nahkojakaan ollut ja täytyihän niitä kaupungista kumminkin
toimittaa. Niinpä ennen pitkää Simo Rahkosella oli täydellinen
satulamaakarin tehdasliike.

"Niin se näyttää, kuin minun maanviljelykseni jäisi sikseen
satulamaakarin työn tähden; näyttäähän tuota käsityölläkin leipänsä
saavan", arveli Rahkonen eräänä päivänä syksyllä.

"Otetaanhan nyt kumminkin perunat maasta ylös; näkeehän tuon sitten
mitä maanviljelys vaikuttaa", vastasi vaimo.

Perunoita kaivettiin maasta turpeen alta, ne olivat kovia, valkoisia,
puhdaskuorisia, mutta ei niitä ollut ylön paljon; kumminkin arveltiin
niiden talven yli riittävän. Permannon alla oli lämmin kuoppa, sinne
kaadettiin perunat säilöön.

Pian sen jälkeen tuli markkinat kaupungissa. Simolla oli nyt muutamia
hevosenkaluja sinne vietäväksi tehtyjä. Hän lähetti ne kaupunkiin erään
naapurin isännän rattailla. Itse käveli hän jalkaisin, ottipa
Taavetinkin mukaansa myödessä perään katsomaan.

Kun päästiin kaupunkiin, oli siellä jo väkeä kuin soipaa sotaa, ja
saihan tuota Simokin paikan kamuilleen torin laidassa, vaikkei kaikkein
edullisinta mielestään. Eihän ne kaupat juuri kiivaasti käyneet, kun
tavaraa oli kokoontunut kosolta idästä ja lännestä ja ostajia tahtoi
olla niukanpuoleisesti. Alenivathan ne kuitenkin vähät tavarat kaupaksi
kahden päivän kuluessa, ettei jäänyt kuin muutamia päitsiä, ja niin
lähti Simo poikineen pois torilta niine päitsineen, ja olikin sitä
rahaa kokoontunut koko joukko, hopeata ja vaskea semmoinen pieni,
villalangoista kudottu kukkaro melkein puolilleen.

Simo osti nyt kalanelikon, jauhomaton, vähän nahkaa, hiukan kahvia ja
sokeria, jotka sama isäntä sai kotiin kulettaa, joka hevosenkalutkin
oli tuonut. Simo Taavetin kanssa astua juppasi taas jalan, huolimatta
siitä että sai yhtenään kulkea ojan laitaa ja ehtimiseen väistyä
juopuneiden markkinamiesten edestä, jotka tahtoivat ojaan siimalleen
suistua.

"Nyt on rauha maassa!" tuumasi Simo Rahkonen, kun pääsi rauhaisaan
mökkiinsä markkinamelusta.

"Kyllä kai siellä elämää taas olikin", sanoi vaimo.

"No, sitä oli jäämäänkin asti, sitä tavaraa olisi piisannut ylikin
antaa. Mitähän ne ihmiset luulevat senkin rähinän hyödyttävän", arveli
Simo.

Tuskin kukaan iloisempi koskaan on, kuin Rahkosen vaimo oli kun
kaupunkituliaiset, jauhot, kalat, kahvit ja sokerit kotiin tuotiin.
Saattoipa nyt talvea hyvissä turvin odottaa.



III. Jokainen tekee, niin kuin hyväksi näkee.

Markkinain jälkeen meni apumies pois, sillä hänen kotiseurakunnassansa
alkoi kiire työ, niin kutsuttu syksykiire. Simo jäi Taavetin kanssa
kahden, ja nyt heidänkin täytyi mennä taloihin työhön, sillä ei
kaikista paikoista voinut työtä kotiin saada. Koko syksyn he talosta
toiseen muutellen työskentelivät, ja ansaitsivat koko joukon viljaa.
Ihmiset ihmettelivät Taavettia, kun hän niin nuorena oli voinut tulla
semmoiseksi satulamaakariksi. Taavetti olikin vilkas poika, ja
isokasvuinen.

Kun hän työskenteli talonpojan penkin ääressä oli hänellä tilaisuus
tutustua talonpojan elintapoihin, ja useassa talossa työskennellen sai
hän nähdä monen eri talon elämää.

Joulun pyhiksi menivät satulamaakarit kotiinsa, sillä Simo tahtoi oman
perheensä keskuudessa viettää korkeata juhlaa. Erittäin hauskaa oli
Taavetistakin nähdä noiden pienten siskojen leikkimistä ja iloa, joka
pienokaisten silmistä loisti joulukynttilöiden valossa. Hän tunsi
rinnassansa veljen iloa, kun oli voinut olla isällensä avullinen
perheen onnellisuuden ja koossa pysymisen tukemisessa, ja yhdistyi
vanhempainsa kanssa kiitoshuokaukseen Jumalalle, kaiken hyvän
antajalle.

Vähä jälkeen joulun pyhien tuli muudan varakas naapuritorppari Tahvo
Luntinen kaupittelemaan Simolle torppaansa, hän kun oli aikeessa
matkustaa Amerikkaan.

"En minä voi ostaa teidän torppaanne", vastasi Simo, "minä olen köyhä
mies, ja mitä maan omistajakaan siihen sanoisi?"

"Olen jo puhunut Pynnöläiselle ja hän on juuri yllyttänyt minua
tulemaan teidän kanssanne kauppoja hieromaan; sillä hän sanoo teidän
toivorikkaan poikanne tähden olevan juuri tarpeellista, että ajoissa
hankitte itsellenne laveampaa työskentely-alaa."

"Vaikka vaan; mutta mistä siihen rahat tulevat?"

"Lähtäänpä kuulustelemaan, eikö mahtaisi jostakin löytyä," sanoi Tahvo.

"Ja minä sulan suotta lähtisin laittamaan itseni velkaan; kuka siihen
voipi minua pakoittaa?"

Esteri oli tarkasti kuunnellut keskustelun menoa, ja kuultuansa että
asia alkoi saada epäedullisen käänteen, sekaantui hän puheesen.

"Minä kun olen vähänäköinen, niin minulla ei ole juuri tuohon asiaan
paljo puhumista; muussa tapauksessa olisin minä kova yllyttäjä torpan
hankkimiseen. Varsinkin minä noiden lasten vuoksi kehoittaisin Simoa
jotakin heidän eduksensa koettamaan."

Simo tiesi hyvin että vaimollansa oli hyvä tarkoitus ja että hän puhui
äidillisestä rakkaudesta; hän ei siis nyt enää hennonnut vastustaa
tarjousta, vaan pani vaatetta päälleen ja lähti Luhtisen kanssa
kylälle.

Koko päivän odottivat kotona äiti ja lapset isän kotiin tuloa.
Erittäinkin ikävöiden odotteli Taavetti tuon uuden tuuman päättymistä.
Isä tuli viimein myöhään illalla kotiin, hyvin väsyneenä, mutta muutoin
hyvillään.

"Kuinkas kävi?" kysyi Esteri.

"No, niin se kävi", vastasi Simo, "että minä nyt olen torpan omistaja
tämän kauppakirjan nojalla". Samalla hän veti povestansa paperi-arkin.
"Minä kuljin pitkin kylää rahan haussa, ja sain sitä vähän paikastaan
vastaisesta satulamaakarin työstä edeltä päin. Minä kävin kumminkin
kuudessatoista paikassa ja juuri yhtä monta eri velkamiestä on nyt
minulla. Mutta hyviä ihmisiä ne isännät tuntuvat olevan, ja jos he
eteenkin päin yhtä hyviä ovat, etteivät ajattomalla ajalla rupea
velkojansa hätyyttämään, niin meidän käypi auttavasti hyvin vielä.
Meillä on nyt torppa, yksi hevonen, kaksi lehmää, kymmenen lammasta ja
kaikenlaista muuta maanpäällistä. Tuo Amerikkaan-menon into pakoitti
hänen myymään kaikki melkoisella hinnan alennuksella minun edukseni."

"Vai on hevonenkin, sillä minä ajan!" sanoi Taavetti.

"Aja pois, kyllä sitä vielä saatkin ajaa tarpeeksesi asti", sanoi isä
naurahdellen.

"Oli onni että torppa saatiin", sanoi Esteri.

Seuraavalla viikolla tuli majan muutto. Elukkain hoitamisen tähden
täytyi Rahkosen joukon olla heti sijassa, kuta entiset asukkaat pois
menivät. Niin he jo muuttivatkin uuteen paikkaansa päivää ennen
entisten asukasten lähtöä.

Siitä sitä sitten torppaa asumaan ruvettiin, ja Simon täytyi ajaa
hevostakin, jota hän ei ollut tehnyt paitsi nuorena poikana. Vähän hän
sitä kumminkin tarvitsi tehdä, sillä Taavetti pian tottui hevosta
hoitamaan. Kumminkin ennen pitkää rupes ukkoa itseänsä huvittamaan
hevosen ajanta, hän kun ei luunsäryltänsä oikein voinut aina
istuntatyötä tehdä. Hän toimitti Taavetin tekemään satulamaakarin työtä
ja poika tekikin köykäsemmät työt niin, ettei isän osaksi jäänyt muuta
kuin kaikkein raskaimmat, joihin ei Taavetin voimat vielä riittäneet.
Töitten lomasta Taavetti myös selkää oikaistakseen juoksenteli pitkin
pellon hankea navetan takana, josta oli erittäin viehättävä katsella
järven jäälle ja kuunnella kuinka iki-hongat pihan laidassa humisivat
hauskasti ja kodikkaasti.

Äidin apuna voivat jo Mari ja Hanna kaikenlaista toimittaa ja ihmeeksi
äidinkin silmät paranemistaan paranivat, kun hän tuli suurempaan
huoneesen ja vapaampaan liikuntaan, niin että hän hyvin näki elukat
ruokkia ja kehrätä.



IV. Orpoja.

Entinen asukas oli kylvänyt ruista, jonka laiho kevään tultua erittäin
vihriänä pellolla virkisti uutten asukasten silmiä, samalla uusilla
toiveilla rohkaisten mieliä. Nyt se ken kynnelle kykeni, oli
pellon-työssä lantaa vetämässä, hajottamassa ja pöyhimässä, sillä oli
suvitoukojakin tehtävä. Simo se kynti hevosella ja tunsi että hän oli
käsityöläisenä täydellisesti maantyön unohtanut, vaikka nuoruudessaan
oli siihen jo joltisesti perehtyneenä ollut. Kylästä ei hän kumminkaan
lähtenyt apua hakemaan, itse hän tahtoi tehdä, vaikka kömpelöstikin
ja niin saatiin tuotahätää ohra tehdyksi. Samaa tietä saivat mennä
muutkin kesä-työt, omatakeisen väen kanssa. Siinä oli kumminkin
heinänteko-aikana pulma edessä, kun torpasta piti kaksi viikkoa
olla mies talossa niittämässä ja Simo ei kehdannut mennä huonoa
niitto-taitoansa kylän väelle näyttämään. Olisi hän vaihettanut
satulamaakarin työhön ne päivätyö-päivät, vaan isäntä ei siihen
myöntynyt. Senvuoksi Simo palkkasi edusmiehen edestään ja pääsi sillä
pälkähästä.

Kaikenlaisten kesätöiden aikana, erittäinkin heinän teossa, kunnosti
pieni Taavetti itseään niin, että isä ja äiti arvelivat: siitä pojasta
se kalu tulee, jos tullakseen! Isä oli pääsemättömissä siitä pienestä
viikatteesta, jota Taavetti tahtoi itsellensä toimitettavaksi; vaan kun
viikate saatiin, niitti hän, ettei aikamies paremmin.

Simo ja Taavetti kahden puivat riihen. Pellon leikkuussa teki äiti
täyden työn, vaan riiheen ei hän voinut mennä; sillä hänen silmiensä
kipeyteen oli suurena syynä entiset nuoruutensa aikuiset riihen
puimiset.

Viljaa tuli niin paljo kuin sitä tullakin piti; sillä siinä paikassa,
jossa tuo torppa oli järven rannassa, ei halla uskaltanut kynsiänsä
näyttää, vaikka sinä kesänä kyllä kävi talollistenkin pelloilla.

Nyt kun hän oli saanut kaiken viljansa korjatuksi, järjesti hän ja
laski kuinka paljon hän tarvitsisi perheen ylläpidoksi ja siemeneksi
ensi uutiseen; hän huomasi, että koko joukko viljaa liikeni
velkamiehille luovuttaa, ja niin hän maksoi pois viljalla viisi
velkojaansa, että jäi enään vaan jäljelle yksitoista. Syksyllä hän taas
kävi niissä hevosen kaluja tekemässä, jotka vielä saamista olivat, ja
niin hän maksoi torpan hintaa jättiläis-askeleilla, kotiväellä kun oli
murheeton leipä, ja kaiken työpalkan voi käyttää velan maksoksi. Että
pian vaan velasta päästäisiin, teki Taavettikin työtä niin kiivaasti,
että ihmiset rupesivat poikaa varoittamaan hiukan terveyttään
säästämään. Taavetti oli kumminkin saanut pieneen päähänsä innon, ja
kun taas kotiin palattiin talvea viettämään, tuumi hän, että isä tekisi
niin hyvin, panisi hevosen aisoihin, ja menisi kaupunkiin valkoista
lammas-nahkaa ja saphiania noutamaan. Isä täytti pojan pyynnön ja toi
kaupungista tarpeelliset aineet. Taavetti rupesi nyt tekemään kintaita
sekä tupakki- ja raha-kukkaroita. Mutta että työ joutuisi sukkelaan,
asetti hän apu-neulojaksi molemmat vanhemmat sisarensakin, ja oli itse
mestarina. Sillä tavoin valmistui niitä kintaita ja kukkaroita niin,
että tuli sen talven kululla koko kylään melkein joka miehelle.
Taavetti ansaitsi sillä tavalla vähän nopeammin rahaa kuin
satulamaakarin työllä ja isä kulki rahti-ajossa, ettei hevonen
joutavana syönyt.

Keväällä huomattiin, että Taavetin ansiolla voitiin maksaa pois kaksi
velkamiestä ja Simo taas maksoi kolme pois rahdin-veto rahoilla. Nyt
jäi enään vaan kuusi velkamiestä, eikä nekään olleet kaikista
suurimmat.

Taas tuli kesä ja ruvettiin kesätöitä toimittelemaan, mutta ennen kuin
ohra saatiin tehdyksi, tuli Simo kipeäksi ja viisi päivää
sairastettuansa kuoli. Se oli tuntuva suru vaimolle ja lapsille. Kun
pikkusen olivat alkuun päässeet, niin näin se nyt kävi, ja isä, jonka
olisi vielä kauvan aikaa tarvinnut työskennellä, korjattiin pois.

Esteri suri ja itki, niin että hänen entisestä huonot silmänsä tulivat
vielä huonommiksi, ja pelko että velkamiehet vievät torpan vielä enensi
hänen suruansa. Jumalaan Esteri tosin luotti lujasti, mutta ei hänen
päähänsä kuitenkaan se seikka tahtonut mahtua, että velkamiehillä olisi
jotain luottamusta hänen kymmenvuotiaasen poikaansa. Sen Taavetti
kumminkin vakuutti, että ne häneen täydellisesti luottavat.

Isä haudattiin, eikä kukaan velkamiehistä näyttänyt pitävän mitään
kiirettä; ei ääntäkään päästetty että Simo velkaakin olisi. Kumminkin
kun hautajaispuuhat olivat ohitse, meni Esteri kaikkien jäljellä
olevien velkamiesten luo, kysymään mitä he nyt aikovat tehdä.

Yksi sanoi yhtä toinen toista, mutta kaikki ne pääasiassa olivat sitä
mieltä että heillä kiireempi olisi velkaansa vaatimaan, jos poika olisi
kuollut isän sijasta, ja että Esterin ei tarvinnut hätäillä niin
kauvan, kuin hänellä oli Taavetti elävänä luonansa. Pitäköön huolta
asioistansa miten parhaiten taisi.

Kun äiti kotiin tultuansa hyvillä mielin kertoi Taavetille, mitä
isännät hänestä arvelivat, sanoi poika:

"Sanoinhan sen jo, että ne minuun luottavat, jos ei muuhun, niin minun
käsityöhöni."

Nyt täytyi ottaa apumies kylvöjä tekemään, sillä Taavetti ei toki vielä
siihen kyennyt, ja niin saatiin taas kylvöt tehdyksi ja pellot lainehti
kauniissa laihossa. Kun niityn aika tuli, niitti Taavetti torpan
niittämiset pikku viikatteellansa yksinään, vaikka se kävikin
hitaammasti ja huonommasti kuin perin aikaiselta.

Isäntä, kun tuli päivätyö-viikot, tyytyi siihen että Taavetti ne
suoritti, hän ei pitänyt väliä, kun torpasta vaan oli mies niityllä, ja
mieshän Taavettikin oli, vaikkei vielä henkirahaa maksava. Mutta vaikka
isäntä ei enempää vaatinut, niin ei Esteri kumminkaan isäntää jättänyt
ilman hyvitystä, vaan kävi lisäksi viikon peltoa leikkaamassa, josta
isäntä oli erittäin kiitollinen.

Sillä tavalla sitä sitten eteenpäin elettiin. Taavetti vahvistui vuosi
vuodelta, niinpä siskonsakin, ja velka tuli käsityöllä maksetuksi,
vaikka Taavetin täytyi apulaisena käyttää toisen kylän satulamaakaria
vaikeampien töiden tähden monena peräkkäisenä vuonna.



V. Uusia tuumia.

Vuodet ovat eteenpäin vierineet. Taavetti on jo käynyt rippikoulun, ja
on, vaikka kuudentoista vanha, jo täyden miehen kokoinen. Parina
viimeisenä vuonna ei ole enää tarvinnut käyttää vierasta apua maan
töissä; ne on Taavetti tehnyt äitinsä ja sisartensa kanssa. Äidin
silmät ovat kumminkin nyt lopullisesti pimenneet, ettei hän voi enään
nähdä omia kauniita lapsiansakaan. Lääkärikään ei voi enään niille
mitään, ja hän on täydellisesti lastensa ja Jumalan huostassa.
Päiväkaudet istuu hän nurkassa jotakin nypistellen, että saa vähänkin
hupaisemmasti aikansa kulumaan.

Taavetti se isännöitsee torpassa. Hän ei ole tähän asti vielä yrittänyt
muuta käsityötä kuin satulamaakarin työhön vivahtavaa, vaan hän nyt,
kun on velatoin, myös rupeaa tekemään kaikenlaista talouskalua.
Satulamaakarin työt on tehty niin tarkkaan, että tuskin koko kylässä
pistoakaan sellaista työtä olisi koko talvena. Puutyötä siis nyt on
torpassa ensimmäiseksi tehtävä. Hevonen on aikansa kuluksi jyrsinyt
seimen laidan. Vajassa on entisiltä ajoilta muutamia vanhoja lautoja,
tuvassa on kirves ja vanha saha. Sahan hampaat ovat tylsät, mutta
Taavetilla on viila, jolla hän on hevosen kaluja tehdessään naskaliaan
teroittanut. Nyt viilaa hän sahan hampaat teräviksi, ja vääntää niitä
siihen asemaan että ne tulevat tarkoituksensa mukaisiksi. Sitten
laittaa hän seimen laidan ja sanoo ruunalle:

"Syö muuta ruokaa äläkä pilaa seimen laitaa! Etpä luullakseni nälässä
ole ollut, koska lautasesi on niin tasainen."

Tallista lähtiessä näki Taavetti sisaren menevän navettaan ja muisti
hänen puhuneen, että sielläkin on jotain vikaa.

"Mari, onko se lehmän parsi kaatunut?"

"Kyllä se kallellaan vähä on."

"No, syntihän se on että parsi kallellaan on. Harmittaahan se
lehmääkin, kun seinät kallistuvat. Mitäpä sanoisimme, jos pirtin seinä
rupeaisi päällemme taipumaan emmekä pääsisi alta pois."

"No, eihän tuohon tarvitse muuta kuin kaksi hyvää kiilaa, siinä on vaan
jalat perään antaneet."

Silloin veisti Taavetti kiilat ja löi parren suoraksi.

"Tytöt, teidän pitää oppia kankaita kutomaan", virkkoi Taavetti taas
kerta sisarelleen; "kehrätä te jo vähän taidatte jokainen.--Onko meillä
kangaspuut kunnossa?"

Marin piti tehdä tili kangaspuista: hän haki ne esiin, vaan ei saanut
selkoa kelpasiko ne vai ei.

"Ka, niin mene hakemaan asian ymmärtävä ihminen, joka katselee
kangaspuut ja sanoo mitä niistä puuttuu. Kaikki pitää saataman kotona
tehdyksi."

"Minä en jouda menemään niin paikalla, vaan saa Hanna mennä käskemään
Mertalan Matleenaa", sanoi Mari.

Hanna meni käskemään.

Mertalan Matleena oli vanha piika, jolla oli omat huoneet, ei aivan
kaukana Rahkosen torpasta; hänellä ei ollut mitään maanviljelystä, hän
elätti itseänsä paljaalla kutomisella ja sitä hän tekikin sekä maalle
että kaupunkiin. Hän oli muuten hyvin sievä ihminen ja vaatetti itsensä
hyvin siististi, vaan muutoin sanottiin häntä hieman äkäiseksi, ja se
lieneekin ollut syynä, ettei hän ollut kenenkään kanssa
naimiskauppoihin joutunut.

Pian tulikin Hanna takaisin ja sanoi:

"Tulee vähän ajan päästä."

Pian tulikin Matleena, aivan kirkko-puvussaan. Kamarissa laitettiin
kaikki siistiin kuntoon, että olisi sopinut sinne vaikka herroja
käskeä. Sinne sai vieras luvan mennä.

Kun oli tavalliset tervehdystemput toimitettu ja hyvät päivät
suoritettu, alkoi Taavetti puhua:

"Minä olen kutsuttanut teidän luokseni. Olisitteko niin hyvä ja
katsoisitte ovatko meidän kangaspuumme kelpaavassa kunnossa. Jos ei,
niin olisitte hyvä ja sanoisitte mitä niihin on lisäksi hankkiminen, ja
jos tahtoisitte opettaa noita tyttöjä kangasta kutomaan, kyllä minä
vaivanne maksan."

"Kyllähän tuosta pian selko saadaan", sanoi Matleena.

Nyt tarkasti hän kangas-puut ja huomasi että niillä kyllä tavallista
kangasta kutoo, kun vaan hankkii kaksi uutta pirtaa ja yhdet uudet
niidet, ja pienemmän sukkulaisen. Mitä muuhun opettamiseen ja
harjoittamiseen tulee, niin saavat tytöt käydä opetusta hänen luonansa
saamassa.

Tätä keskustelua ja kangas-puiden tutkimista toimitettiin porstuassa.
Sinne hiipi vanha Esterikin, kun kuuli Matleenan äänen.

"Se on hyvä että Matleena ottaa opettaakseen tyttöjä kutomaan; minä kun
en ole koskaan ollut mikään kutoja, niin en ole voinut heitä opettaa.
Jotakin kumminkin olisin kutonut, jos en niin sokea olisi ollut puolta
elämäni ikää."

"Niin siinä on kutomisessa työtä näkevällekin, vaikka kuuluu niitä
jossain paikassa olevan sokeitakin kankureita. Lienee tuo se kumminkin
harvinainen poikkeus, ja erityinen luonnon lahja."

"Oh, vai on sokeitakin kankureita!" Esteri ihmetteli.

Nyt meni Matleena pois, ja tytöt lupasivat tulla ensi tilassa
kangaskutouksen oppiin ja olivat erittäin iloissaan.



VI. Omaa pajaa.

Seuraavana päivänä tuli kova kysymys, kuka tytöistä ensimmäiseksi
kutous-kouluun menee. Taavetti oli aamulla hevosen kanssa lähtenyt
metsään. Siinä siis tytöt neuvottelivat osaksi keskenään, osaksi
äitinsä kanssa.

Liisa, joka oli vasta kymmenvuotinen, sanoi:

"Minä menisin mielelläni."

"Sinä olet liian pieni; jos minä menisin, niin se toista olisi", sanoi
kaksitoistavuotinen Esteri.

"Johan nyt, nuoremmasta päästäkö niitä kankurin oppilaita
aloitetaankin", sanoi äiti.

"Kaikkein sopivin on siihen Hanna", sanoi Mari.

"Niin minunkin mielestäni", sanoi äiti. "Sillä Marin täytyy olla kotona
emännyyttä pitämässä, ja kun kerran oppi taloon saadaan, kyllä se siitä
leviää joka sisareen."

"Olkoon menneeksi", sanoi Hanna ja lähti astumaan Mertalan Matleenan
luo.

Vähä sen jälkeen tuli Taavetti kotiin metsästä.

"No, onkos kukaan mennyt kutomaan?" kysyi hän kohta sisään päästyänsä.

"Hanna meni", vastasi äiti.

"Se minunkin tarkoitukseni oli, että Hannan sinne olikin mentävä;
hänestä se kumminkin tulee kankuri, jos kenestäkään koskaan," sanoi
Taavetti, katsellen akkunasta ulos. "Ja minäkin aion opetella tekemään
joka sorttia työtä, että osaisin kaikkia."

"Jolla on viisi virkaa, sillä on kuusi nälkää", vastasi äiti
sananlaskulla.

"Eipä. Se sananlasku ei aina pidäkkään paikkaansa. Kaikkein vähimmän
sen tarvitsee nälkää nähdä, joka osaa monenlaista tehdä. Jos ei yksi
auta, auttaa toinen."

Mitä olikaan Taavetti metsästä tuonut, mitä puita hänellä oli kuormassa
pihalla, mihin tarkoitukseen hän niitä aikoi käyttää, siitä eivät tytöt
suoraa saaneet. Aikoisiko hän ruveta huonetta rakentamaan, vai mitä hän
niin suurilla puilla? Varmaankin hän on niitä luvattomasti varastanut,
josta hän ehken joutuu aika sakon saamaan. Mari se toisille pihalla
niin arveli ja Taavettikin siihen, samassa tullessaan, kuuli harmikseen
Marin viimeiset sanat "sakon saamaan".

"Minkä sakon saamaan? Enkö minä ole niitä isännältä rahalla ostanut? Ei
suinkaan mahtane ostamisesta olla mitään sakkoa."

"Enhän minä tiennyt sinun niitä ostanees", sanoi Mari hämillään.

"Milloin ennen olen mitään varastanut? Luuletko että minä varastamalla
rupean aikeitani panemaan käytäntöön?" Viimeisen lauseen sanoi hän
semmoisella painolla, että tytöt päättivät parhaaksi juosta navettaan.

"Vai varastanut minä olisin kimpi-kellekseni?" tuumi Taavetti, purkaen
kuormaansa; "ei noilla naisilla ole paljon päässä pidettävää."

Siitä sitten noita kelleksiä kuivailtiin, ja ennen pitkää Taavetilla
oli uusia kiuluja, saaveja, ämpäreitä, ja mitä vaan entiseltä ilman
oltiin, niitä Taavetti kotona teki.

Pian Hannakin asetti kangaspuut paikoilleen omassa tuvassa, ja
pirtojakin oli ostettu ruotsalaiselta pirran eli kaiteen-kauppiaalta.
Kun Hanna kutoa helskytti harmaata sarkaa, vilkaisi Taavetti usein
sinne päin veistellessään, ja tuumi väliin itsekseen: "pian ne tytötkin
oppii jos pojatkin."

"Mitä multaa sinä Taavetti nyt taas hämmennät?" sanoi Mari eräänä
päivänä.

"Milloin ennen olen multaa hämmentänyt?" kysyi Taavetti, kiivaammin
vaan hieroen ja hämmentäen.

"Et juuri ennen, vaan minusta näyttää kuin rupeaisit valamaan, ja minua
peloittaa että sinä laitat pahan käryn hajun, ja poltat permannon."

"Poltanko permannon! Missä olet nähnyt valaessa permantoa poltettavan?"

"Kerta satuin käymään Tuomolassa, kun isäntä oli parhaallaan valamisen
puuhassa, eikä aikaakaan, kun messinkiä sitten kaadettiin, niin meni se
permannolle ja tietysti hukkaan kaikki. Ai sitä katkeraa savua, mikä
siitä nousi! Kun vielä muistan, niin kurkkuani karvastelee."

"Kylläpä se oli katkeraa savua, kun vielä kurkkuasi karvastelee."

Sitten kun kaikki oli kunnossa ja metalli oli kiehuvan kuumaa, kaatoi
Taavetti sitä, mutta permannollehan se läpitse juoksi, ja savu ja käry
nousi kauhea.

"Johan se Mari sanoi että niin se käypi", sanoi sisar Liisa.

Samassa tuli Marikin tupaan, kuin kiehuva metalli pitkin permantoa
juoksi.

"Sanoinhan sen jo, että aivan Tuomolan isännän lailla sinä valat,
nimittäin pitkin permantoa."

Samassa sieppasi Mari tuvan toiselta puolelta saavin, joka oli
puolillaan vettä, ja heitti sen vaaran paikkaan. Pahasti kirisi, ja
sohisi nuot kaksi elementtiä, ennenkun taukosivat.

"Olisithan siihen vettä itsekin saanut kaataa", sanoi Mari.

"Mikäs mun kädessäni oli? Olisi kai pitänyt tämä heittää nurkkaan
tiedän mä."

"Ai, en huomannut! Mutta tulikohan yhtään tiukua?"

"Jahkahan jäähtyy, niin katsotaan."

Kun katsottiin, oli kaksi vähän sinne päin, vaan toiset ei nimeksikään.
Vikahan siinä oli, missä vika. Tiesi kait sen; ei suinkaan se
permannolle ilman.

"Kyllä minä nyt jo huomaan, aha! Oppia niissä kaikissa tarvitaan. Mutta
tekijäänsä näkyy neuvovan valmis työkin. Jahkama koetan toisen kerran!"

Eikä Taavetti heittänyt ennen kuin sai tiukunsa valetuksi ja itse hän
teki sorvaus-laitoksen ja sorvasi tiu'ut kirkkaiksi kuin mikäkin, ja
tuumasi sitten:

"Ei minunkaan hevoseni ole ilman tiukuja."

Kun tuli ensimmäinen sunnuntai tiukujen valamisesta, asetti Taavetti
tiu'ut hevosen kaulaan ja valjasti ruunan kirkko-reen eteen. Kaikki
sisaret rekeen ja itse kannaksilla seisoen ajoi hän kirkolle.

Kirkon mäelle tultua veti hän ihmisten huomion erittäin puoleensa.
Muutamat Taavetin tuttavat pojat tulivat tutkimaan asian laitaa,
olisiko siinä joku erityinen syy, jonka johdosta hän nyt noin sisariaan
kirkolle vedätti. Ja pian huomasivat he hevosen kaulassa uudet tiu'ut.

"Oletko itse valanut nuo tiu'ut?" kysyi eräs Taavetin
rippikoulu-kumppani, Hetiskan talon nuorempi poika Esa.

"Itsehän minä ne valoin, vaan eipä niistä hääviset tulleet."

"Älä mitään; kyllä ne vaan siinä tekevät täyttä virkaa."

"No, heliseehän vähän; välttäähän nuo mökin miehelle."

"Aivan täyttä päätä."

Vihdoin keräytyi siihen koko joukko nuoria miehiä, ja tuumivat tiukujen
olevan niin siistiä työtä, ettei kaupungin valureiltakaan olisi saanut
sen puhtaampaa.

"Tee minullekin tiu'ut!"--"Ja tee minullekin!" kuului joukosta useampia
ääniä.

"Saahan tehdä; aikaahan tätä mökin miehellä on", arveli Taavetti ja
meni kirkkoon.

Palausmatkalla Taavetti kehui kosolta saaneensa tiu'un tilauksia.

"Sitä vartenko sitä kirkossa käydäänkin, että tilauksia saamassa?"
kysyi äiti.

"No, täytyyhän köyhällä väliin olla yksi tie, kaksi asiaa", tuumi
Taavetti.

"Kylläpähän se välistä niinkin taitaa olla", sanoi muori. "Vaan täytyy
koettaa kirkossa käydä vapaalla mielellä kaikista maallisista puuhista."

Seuraavana päivänä rupesi Taavetti äitinsä kanssa neuvottelemaan, että
torppaan hankittaisiin paja.

"Paja? Mitä sillä tehdään meillä? Kuka siinä sepittäisi?" kysyi äiti.

"Minä siinä olen aikonut toisinaan sepittää", vastasi Taavetti.

"Kyllä minä sen huomaan, mutta pelkään, että sinä tulet liian
ylimieliseksi, eli miksikä kiihkoksi sitä kutsuisin. Se tulee
tuommoinen alituinen puuhaaminen jo melkein pelkäksi hullutukseksi, ja
sinä luulet, että kaikkia osaa tehdä, kun vaan alkaa. Mutta sepän työ
on semmoinen ammatti, että sitä ei osaa ilman oppia käymättä ja
oppiinmeno on tarpeeton, kun meillä on jo velatoin torppa."

"Niin, mutta minä en, äiti, aiokaan ikääni torpparina olla.

"Kyllä minä sen huomaan ja olenhan sen jo sanonutkin joskus, että jolla
on viisi virkaa, sillä on kuusi nälkää. Suustasihan se jo kukkuu, että
sinusta tulee vielä seurakunnan vaivainen. Ja mikäs siinä muu auttaa,
kun sinä työhön pystyvänä aikana rupeat kustantamaan semmoisia
laitoksia, jotka eivät tuota tään taivaallista! Mikäs muu siinä tulee
kuin miero eteen lopulta!"

"Te olette liian ahdasmielinen, äiti. Jos minä niin olisin ollut, niin
meillä ei olisi tätä torppaa."

Sen sanottua pani Taavetti turkin päälleen ja alkoi astua ulos pihasta.

"Minnekkä sinä nyt menet, Taavetti, kun niin alakuloiselta näytät?"
kysyi Mari pihalla.

"Menen kylään neuvottelemaan, kun ei kotona asiat selvene."

Oli kirkas päivä kevättalvella. Taavetti astui ja oli syviin
mietteisiin vaipuneena. Metsä, jonka läpi tie kulki, hajahti erittäin
hyvälle. Siinä astui hän ajatuksissaan ja tuli melkein huomaamattansa
Pynnölän pihalle. Isäntä seisoi pihalla.

"Hyvää päivää isäntä!" tervehti Taavetti.

"Jumal' antakoon! Mitäs Taavetti niin surulliselta tänään näyttää?"

"No, empä tiedä itsekään; mutta olis minulla vähän puhuttavaa teidän
kanssanne."

"Menemme kamariin", sanoi isäntä.

Menivät siis molemmat sisälle.

Kun olivat istahtaneet, kysyi isäntä, joka jo oli elähtänyt mies:

"Mikä asia se on, joka sinulla nyt on toimitettava?" Tätä sanoessaan
katsoi hän Taavettiin erittäin uteliaan näköisesti.

"Se asia itsessään ei ole paljo mitään, mutta----"

Siihen se jäi.

Isäntä tuli vielä enemmän uteliaaksi.

"Ethän vaan aikone pois matkustaa?"

"En, minä en matkusta mihinkään, minä vaan tuumin laittaa oman pajan."

"No, mitä kaikkea sinä vielä mahtanetkaan laittaa, ainahan sinä
puuhaat, niin kuin olisit koko poika paljasta tointa ja puuhaa!"
Isännän silmät kiilsivät sitä sanoessa.

"Niin, kyllähän minä puuhaan, vaan minun on vaikea puuhata. Se viepi
kaiken halunkin pois, kun äitini on aina vastaan, vaikka mitä
yrittäisin."

"Niin se nyt mummo parka luulee, kun sinä olet vielä niin nuori, että
jos siitä sitten ei tulisi mitään, olis siinä sekä ajan että rahan
hukka. Kyllä mummo siinä on tavallansa aivan oikeassa, että se
kieltelee, ja jos sinä olisit joku toinen poika, joka ei mitään aikoin
saisi, niin hänen kieltonsa olisi aivan oikeutettu. Sinua kumminkaan ei
hänen pitäisi kieltämän. Se on muuten aivan oikein, ettet rupea omin
neuvoisi äitisi kanssa väittelemään ja tekemään hänen tahtoansa
vastaan, vaan puhut muiden ihmisten kanssa, ja puhuen aina asiat
selvenevät. Minun neuvoni on: älä vielä laita pajaa. Sinä saat sepittää
minun pajassani ja harjoitella ja saat käyttää nuorempia sisariasi
lietsojina, ja jos sinusta seppä tulee, niin ei äitisikään sitten enää
kiellä sinua pajaa laittamasta.

"Istu, minä sanon Leenalle että tuopi kahvia", lopetti isäntä, ja meni
toiseen huoneesen.

Taavetti kuuli kuinka isäntä siellä hoputti tytärtään, ja sanoi siellä
olevan vieraan itsellään.

"Vieras", jupisi Taavetti itsekseen; "kyllähän niitä kuuluu tässä
maailmassa olevan vieraitakin. Se on vähän liikanaista kohteliaisuutta
minusta."

Isäntä tuli pian takaisin, ja arveli: "Kyllä se on kaikkein paras, kun
sepität meidän pajassa!"

Vähän ajan takaa toi Leena kahvia. Hän oli Pynnölän talon nuorin tytär
ja oikein sievän näköinen. Kaksi oli tytärtä Pynnölässä; vanhin, Elsa,
oli jo aikoja sitten naimisissa, ja johan tuo Leenakin näkyi olevan
aikaihminen.

Kahvin juotuaan suoriutui Taavetti kotimatkalle. Hän hyräili mennessään
ja oli iloinen, vaan eipä kuitenkaan oikein iloinen. Joku häntä
kumminkin vielä vaivasi.

"Minä saan sepittää Pynnölän pajassa", sanoi hän äidillensä kotiin
tultuansa.

"Vai niin, vai olit sinä Pynnölässä jo pajaa kysymässä. Mitä sinä
sepität--haravia vai viikatevarsia?"

"Jaha, vai puukaluja minä sepitän! Te luulette ettei siitä tule mitään,
mutta minä rautaa taon ja kalkutan."

Seuraavana päivänä meni Taavetti koettamaan sepittää, halunsa mukaan.
Hän vei Esteri sisarensa kanssaan lietsojaksi. Tarkoitus olikin vaan
koettaa, saisiko rautaa minkäänlaiseksi muodostumaan ja hän takoi
rautapalan, vasaran muotoiseksi.

"Jopa tuli vasara, vaan ei siinä ole vielä reikää, mihin varsi
pannaan", sanoi isäntä, kun tuli työtä katsomaan.

"Kyllä siihen silmäkin tehdään", sanoi Taavetti ja löi silmän siihen,
ensin rautaa vähän kuumennettuaan.

"Mutta merkillinen poikahan sinä olet ja vasara on valmis, että kun
varren panee, voi hevosta kengittää", ihmetteli isäntä.

Nyt vietiin tuo uusi vasara ulos pajasta ja sitä näyteltiin yhdelle ja
toiselle. Kaikki olivat kummissaan, kun Taavetti oli osannut sen tehdä.
Taavetti lähti sitten sisarensa kanssa kotiin ja antoi vasaran äitinsä
käteen.

"Onko tämä vasara sinun tekemäsi?" kysyi äiti koetellen sitä
hyppysissään.

"On."

"No, mitä sanoo Esteri? Onko se totta?"

"On."

"Laita pois paja! En minä tahdo enään sinua kiusata. Tee mitäs taidat,
kun vaan et tule ylpeäksi."

Taavetti tuli hyvin alakuloiseksi, äitinsä viimeisestä lauseesta.
"Kyllä se voipi pian niinkin käydä", ajatteli hän. "Siis en laita vielä
pajaa, ennen kun tiedän etten siitä tule ylpeäksi."

Pian tulikin siihen esteitä, ettei hän joutanutkaan pajapuuhiin.
Satulamaakarin työtä rupesi tulemaan; sillä talven ajalla oli särkynyt
hevosenkaluja useammissa paikoissa. Koko kevät meni kulkiessa niitä
korjaamassa, sillä hänen täytyi ehtiä käydä monessa talossa. Töin
tuskin ennätti hän valaa tilatut tiu'ut, että niiden ääni vielä vähän
ehti soida talvi-kelin aikana.

Kesällä sai Taavetti taas harrastaa torpan tilusten viljelyksessä.
Kaikki sisaret olivat myöskin uutterasti apuna ja pian tulikin työt
tehdyksi, sillä voimat lisääntyivät vuosi vuodelta kasvavissa
nuorukaisissa. Ennättivät siis jo tytöt käydä kylän työssäkin, niityllä
ja pellolla. Taavetti kävi päivätöissä Pynnölässä ja väli-aikoina hän
kyhäsi vanhoista laudoista pientä pajaa. Sinä kesänä tulikin
erinomainen vuosi ja jyvät suuria ja raskaita.

Kun sato oli korjattu, lausui äiti:

"Jumalaa saamme kiittää, siitä kaikenlaisesta hyvästä menestyksestä,
joka osaksemme on tullut. Mutta varmana saamme pitää sen että tulee
myöskin vastoinkäymisen aikoja."



VII. Sen puolesta tuo nyt on.

Vuosia on taas pari vierähtänyt mitään merkillisempää tapahtumatta.
Taavetti on vaan saanut valmiiksi uuden pajansa ja on yhtä ja toista
kappaletta siellä taoskellut. Kahtena viimeisenä kesänä on vuodentulo
ollut niukempi; kuitenkin on Taavetti säästänyt vähän rahaa ja jyviä.
Hän on kahdeksantoista vuotinen ja siihen asti aina ollut terve; hän ei
ole koskaan tuntenut kipeäksi itseänsä. Nyt hän tuntee päänsä
kummallisesti humisevan, maailma pyörii mustana silmissä ja hänen on
keskellä päivää paneuminen vuoteesen. Sisarilla ja äidillä on hätä
käsissä, sillä Taavetin ruumis on polttavan kuuma ja hän rupeaa
puhumaan epäselviä, katkonaisia sanoja. Sisaret koettavat häntä auttaa
parhaan ymmärryksensä mukaan, mutta sairas on sairas ja tarvitseisi
siis älykkäämpää apua. Turhaan odottavat he tointumista puolipäivästä
iltaan; pahemmaksi hän vaan tulee, nousee väliin ylös ja tahtoo mennä
ulos. Kaikki sisaret tarvitsevat kaiken voimansa, hillitessään tuota
jättiläisvoimaista, raivostunutta hourailijaa. Ei auta mikään nyt muu,
täytyy nuorin sisar Liisa lähettää kylästä apua hakemaan. Hän lähtee
juoksemaan syksyisen yön pimeyteen ja juoksee niin paljon kuin vaan
jalkansa kannattavat Pynnölään.

Kamalan mustaa on ollut nuoren arkamaisen tytön yksinään pimeässä
syys-yössä juosta tuo synkän metsän läpi kulkeva taival. Ja kyllä vielä
osaa pelkoa lisätä haukkumisellaan ja kiinnitapailemisellaan tuo
vahdissa seisova suuri Pynnölän koira, joka ei millään hinnalla tahdo
häntä laskea yöllä huoneesen eikä portaita ylös.

Koiran haukunnasta havahtui talon väki ja isäntä rientää porstuaan.

"Mikä siellä portailla on?" huusi hän että kartano kajahti.

"Minä täällä olen."

"Kuka minä?"

"Liisa Rahkonen. Taavetti on kipeänä kuolemaisillaan, tuppaa ulos, että
me saamme rynnistää hänen kanssaan hengen edestä."

"Ai! Taavetti! Voi minua!"

"Mitä sinä, Leena, puhut?"

"Minä vaan sanoin, että on onnetonta, jos hän kuo--

"Kuolee, kuka? Säikähditkö, pelästyitkö sinä?"

"Mene nyt sisälle, Leena, ja rauhoitu ja tule sisään, Liisa."

Nyt menivät kaikin kamariin ja Leena meni peräkamariin, jossa hän
kuului kiivaasti panevan vaatteita päälleen. Isäntä sytytti valkean
pöydällä olevaan kynttilään.

"Joko hän on kauankin ollut kipeänä?" kysyi hän, pannen myöskin
päälleen.

"Puolipäivästä asti."

"Mitäs minä siellä teen, kun en minä osaa mitään rohtoja hänelle
toimittaa? Jaa no, menenhän minä sinne kumminkin."

Leena tuli täydessä puvussa etukamariin.

"No, minne sinä olet menossa? Hyvä lapsi, minne sinä aiot?"

"Sinne, mihin isäkin."

"Sinne, no mutta miksikä se siitä tulee?"

"Onhan teidän hauskempi palata, kun minä olen mukananne."

"Sen puolestahan tuo on."

Silloin sitä lähdettiin.

Kiirein askelin astuttiin pimeässä ja monen haparoimisen perästä
päästiin vihdoin torppaan.

Sairas oli nukkunut ja huokui väliin hyvin raskaasti, väliin taas
tuskin kuuluvasti. Kaikki olivat hämmästyksissään ja tytöt olivat
vallan raukeat kovasta ottelusta sairaan kanssa.

"Saapa nähdä kuinka siinä vaan käy", tuumi isäntä, ja koetteli
sairasta.--"Kyllä se on kuumetta, mutta mitä lajia? Onko tuo nyt
lavantautia tähän vuoden aikaan?"

Leena läheni sairasta, painoi kätensä hiljaa Taavetin otsalle ja vedet
juoksivat pitkin poskia alas.

"Kyllä hän on kovin sairas", sanoi hän, koettaen la'ata itkemästä.

Isäntä katseli tytärtään, vaan ei puhunut mitään, pani vaan tupakkaa
piippuunsa ja oli yskivinään.

"Kyllä hän taitaa kuolla; hän on niin minusta----kuinka sitä sanoisin",
sanoi Leena.

"Joku meiltä kuolee, kukahan lienee, vaan ilman ei se mene tämä syksy.
Kyllä minun uneni ennen on toteen käyneet", tuumi Taavetin äiti, istuen
nurkassa ja nojaten päätänsä lämpöiseen uuniin.

"Enhän vaan minä", sanoi Mari.

"Enkä minä" sanoi Hanna.

"Kukaties minä", sanoi Esteri.

"Pikemmin se olen minä", Liisa, nuorin tytär hökäisi.

"Arvaahan sen, että tottahan se on Taavetti, joka on jo lähellä
kuolemaa ja te kaikki olette terveitä", arveli Leena.

Toiset tytöt kaikki vapisivat, vaan Leena istui vakaana.

"Se on kummallinen ihminen tuo Leena", virkkoi isäntä. "Se on pienestä
lapsesta asti ollut semmoinen, ettei se ole pelännyt mitään. Hän on
aivan äiti-vainajansa kaltainen. Miehet ei pelkääkään, minä luulen,
tuskin kukaan; mutta naisissa on sitä vastaan hyvin harvat, jotka eivät
pelkäisi."

Vähitellen tulivat kaikki uneliaiksi ja yksi toisensa perään vetäysivät
mihin saivat kallistua huokaamaan. Isäntä ja Leenakin kävivät
pitkäkseen penkille. Kynttilä paloi pöydällä ja hämärästi valaisi
isohkoa huonetta. Kun olivat kaikki nukkuneet, nousi sairas sängystään,
ja isäntä ensimmäiseksi kuuli, kun tuvan ovi kiinni lupsahti. Silloin
nousi hän ylös ja katsahti sänkyyn ja Taavetti oli poissa. Nyt hätkähti
isäntä pahanpäiväisesti ja äännähti:

"Johan se Taavetti on karannut!"

Silloin kavahtivat melkein kaikki pystyyn ja Leena oli ensimmäiseksi
ulkona. Pian hän jo taluttikin Taavettia toisia vastaan ja isäntä
paraiksi ennätti tukeamaan toiselta puolelta. Niin saivat he sairaan
sänkyyn, joka ei enään taas maailmasta mitään tiennyt. Leena selitti
löytäneensä hänen makaamassa rappujen edessä pihalla; vaan kun hän otti
kädestä kiinni, nousi se ylös ja alkoi astua rappuja ylös. Samassa se
kuitenkin tuli niin hervottomaksi, että tahtoi taluttajansa kaataa
maahan.

Nyt ei enään kenenkään silmään tullut uni, vaan valvoivat kaikki aamuun
asti. Silloin lähtivät isäntä ja Leena pois ja isäntä lupasi toimittaa
rohtoja.

Iltapäivällä tuli Leena, tuoden rohtopullon mukanaan. Sairas ei
ollutkaan enää päivällä hourinut. Hän oli saanut rohtoja pappilasta. Ja
kun hän nyt taas oli saanut Leenan tuomia rohtoja osasi hän jo vähän
päästä selällään maaten puhua selvästi yhtä ja toista. Vaan kun koetti
nousta istualle, musteni silmissä ja hän kaatui vuoteellensa.

"Rohto vaikuttaa", arveli Leena, nähtävästi hyvillään.

"Mikä sinun tänne on tuonut?" kysyi Taavetti.

"Arvelimpa jos jotenkin voisin lieventää vaivojasi."

"Se on harvinaista hyvyyttä", sanoi Taavetti kääntyen kyljelleen
sängyssä ja katsellen permantoa. "Sinun kaltaiseltasi sellainen hyvyys,
että tulet hoitamaan torpparia, on vieläkin sanoen harvinaista."

Leena mietti siihen jotakin vastausta, vaan ei ajatukset syntyneet
sanoiksi.

Sairas tuli taas kuumeen kouriin, niin ettei hänen kanssaan voinutkaan
keskustelua jatkaa. Selvään näkyi Leenan kasvoista että hän pelkäsi
Taavetin kuolevan.

Viikkoja vieri ennenkun Taavetti tointui taudistansa ja melkein
joka päivä kävi Leena häntä katsomassa. Kun Taavetti nousi ylös
sairas-vuoteelta, kääntyi Liisa, nuorin sisar, samanlaiseen tautiin.
Hän tuli verkalleen kipeäksi ja luultiin sen menevän pian ohitse; mutta
niin ei käynyt. Kolme viikkoa sairastettuaan kuoli hän.

Niin oli äidin uni toteutunut. Mutta syvän surun vaikutti Liisan
kuolema koko perheesen, sillä hän oli kaikkien toisten siskojensa
lempilapsi, niiden hoitama ja kasvattama. Oudon ja tyhjän jäljen jätti
hän, kun hän maan mustaan povehen vietiin, sievästi laitetussa
sinisessä arkussaan.

Ja siihen yhteen uhriin taukosi taudin raivo.



VIII. Arvaappas kuinka niiden rahojen kävi.

Oli eräs pikkutalon poika Olli Heinäniemi, joka oli sattunut
tutustumaan Taavetin sisaren Marin kanssa. Vähän aikaa Liisan
hautajaisten jälkeen vietettiin Marin ja Ollin häitä.

Koko lailla tämä väen vähennys tuntui Taavetin torpassa, kun ei
neljästä tyttärestä enään ollut kuin kaksi jäljellä. Mutta koko
laillapa tuo pieni yhden hengen lisäys myöskin tuntui Heinäniemessä,
jossa emännän kuoleman jälkeen ei ollut vaimoista hoitajaa. Pian siellä
kaikki paikat toisenlaiselta näkymään rupesivat Marin sinne tultua.

Mari oli mennyt uuteen kotiinsa vaatteineen; muuta ei hänellä sinne
ollut vietävää. Mutta Taavetti tuumi: "Antaahan mennä, kylläpähän vähän
ajan päästä Heinäniemen Olli saa ihmeen nähdä."

Eräänä päivänä keväällä sai Taavetti kuulla, että Olli oli ollut
johonkuhun tarpeesen rahaa lainaksi hakemassa kuitenkaan senlaista
saamatta. Seuraavana päivänä otti Taavetti esille rahasäiliönsä ja
laski lukua kuinka paljon hän voisi antaa Marin myötäjäisiksi. Hänellä
oli sata ruplaa rahaa. Kuinka sitä nyt jakaisi, että se tulisi
säntilleen?--"Voinhan toisille siskoille vielä jotain ansaitakin",
arveli hän ja loppupäätös laskussa oli seuraava: "Mari saapi
seitsemänkymmentäviisi ruplaa."

Tämä summa taskussa lähti Taavetti astumaan Heinäniemeen ja kohta sinne
päästyään pisti hän sen Marin käteen, käskien antaa Ollille, ei
lainaksi vaan lahjaksi. Olli oli työssä pellolla eikä tiennyt asiasta
mitään ja Taavetti lähti astumaan laulua hyräellen kotiinsa.

Erittäin iloisella mielellä tarttui hän taas auraansa, kun oli saanut
palkita sisarellensa sen, mitä apua hän oli saanut torpan hoitamisessa.
Nyt aloitti hän taas työtä toivossa, että saisi jotakin antaa
toisillekin siskoillensa. Siskotkin huomasivat pian, että Taavetti oli
sinä päivänä iloisempi kuin tavallisesti.

Kun hän oli juuri alkanut kyntää, näkyi mies tulevan tietä myöten
pitkin pellon aidanviertä ja lähenevän torppaa. Mies ei kuitenkaan
torppaan mennyt, vaan hyppäsi yli aidan pellolle. Se oli Heinäniemen
Olli. Hän tuli jnoksujalassa Taavetin luo pitkin pellon pientaretta.

"Mitähän Ollilla nyt on niin kiireistä asiaa Taavetille?" arveli Hanna
Esterille, seisuuttaen vähän työtänsä.

"Hyvää päivää lankoni!" sanoi Olli.

"Seis ruuna", sanoi Taavetti.

Hevonen pysähtyi ja Olli löi lujasti kättä Taavetille.

"Sinä olet jalo mies, annoit varmaankin ainoat rahasi minulle", sanoi
Olli.

"Jäi vielä kaksikymmentä viisi", arveli Taavetti.

"Koko seitikan annoit näin ahtaana aikana, se oli miehen työ, jota en
tule koskaan unhoittamaan. Arvaappas kuinka niiden rahojen kanssa on
käynyt, vaan sinä kun asut täällä metsässä, niin ethän sinä voi mailman
riennoista tietää. Minä kävin juuri maksamassa huutoni.

"Minkä huudon?" kysyi Taavetti hämillään.

"Se oli kokonainen iso talo, jonka huutokaupassa huusin kahdeksan
päivää sitten, kuudestakymmenestä viidestä ruplasta, kymmenen ruplaa
jäi vielä sinun rahoistasi.

"Ja minä en ole kuullut koko huutokaupastakaan, vaan mitäpä tuolla
tiedolla olisinkaan minä tehnyt, enhän ole vielä mikään myynti
mieskään."

Sitä sanoessaan näytti Taavetti olevan hieman nyreissään.

"Sinä pahastut, minä näen sen sinun päältäsi, en sitä ihmeeksi
panekaan, jos vähän tuskautkin, kun ostin itselleni talon sinun
rahoillasi.

"Älähän nyt Olli kovin hätäile, ei kuitenkaan vielä niin pitkällä olla,
minä kaikesta sydämestäni sen onnen sulle suon.

"Suotko? siitä olen sinulle sangen kiitollinen, hyvästi nyt."

Olli lähti pois samaa tietä kuin oli tullutkin ja Taavetti sisarineen
katseli hänen jälkeensä, siksi kunnes hän katosi metsän taa.



IX. Siinäpä se juuri olikin.

Kesä kului ja Taavetti teki työtä kuin olisi tuli ollut kantapäillä;
pyhinä hän kuitenkin kävi Heinäniemen talossa sisartaan ja lankoaan
puhuttelemassa. Olli muutti kesällä uuteen taloonsa Sampiahoon, jonka
hän oli Taavetin antamilla rahoilla ostanut. Niin näytti kuin Sampiahon
talon pelloista tulisi kunnon peltoja, jos vaan niiden päälle työtä
tehtäisiin. Olli tahtoi että Taavettikin muuttaisi heille; sopihan
taloon lankomieskin, varsinkin senlainen lanko kuin Taavetti.

"Asuhan pois vaan itse taloasi", arveli Taavetti, "kyllähän minä aina
itsestäni huolen pidän."

Kun syksy tuli, ja viljat korjattiin, tuli Taavetin äiti heikoksi
sairaaksi. Taavetin ensimmäinen tehtävä oli panna hevonen valjaihin ja
ajaa lääkärin hakuun kaupungista, pian hänen onnistuikin lääkärin
saada, jonka hän kyyditsi kotiin. Vaan eipä lähtenytkään lääkäristä
apua, mummo kuoli kumminkin Taavetin ja sisarten suureksi suruksi.

Nyt päätti Taavetti luopua torpasta ja tehdä perinnön jaon. Oikein lain
mukaan olisi hänen vielä muutama vuosi pitänyt olla holhun-alaisena,
vaan kun hän oli kaiken haltijana ja ansaitsijana ollut jo monta
vuotta, ei kukaan lukua pitänyt hänestä, ja hän sai tehdä niin kuin
halusi. Hän antoi sisarillensa kaiken omaisuuden ja torpan myynnistäkin
saadun rahan, vielä oman ansaitsemansakin säästön lisäksi, ettei
jättänyt itselleen kuin kymmenen ruplaa. Sitten hän kuulututti kirjansa
ulos siitä seurakunnasta, sisartensa ja lankonsa ja Pynnölän Leenan
suureksi mielipahaksi. Hanna sisar muutti asumaan entisiin
opettajattarensa huoneisin, jotka oston kautta hänelle joutuivat ja
Esteri meni sisar Marille palvelukseen.

Kirjojaan odotellessaan asuskeli Taavetti lankonsa luona Sampiahossa,
jossa häntä yhtenään kiellettiin minnekään matkustamasta, mutta
Taavetti ei vastannut mitään niihin asioihin. Kun vihdoin hänellä oli
kirjat ja passit taskussa meni hän rovastista palatessaan Pynnölään.
Leena seisoi pihalla, kun Taavetti siihen saapui.

"Hyvästi nyt, Leena", sanoi Taavetti, puristaen Leenaa kädestä.

"Niinkö sinä nyt lähdet ja jätät kaikki tänne, aivan sipo sillensä?"

"Niin, Leena, tämän päivän perästä et sinä näe minua. Kas minä näetkös
en tahdo olla isäsi harmina täällä. Onko isäsi kotona?"

"On, arvaten hän on kamarissa."

"Kiitos neuvostasi, minä menen hänen puheillensa; mene sinä jonnekin
muuanne."

Leena meni navettaan päin ja Taavetti isännän luo kamariin.

"Hyvää päivää, isäntä!" sanoi hän, astuttuansa huoneesen.

"Päivää, päivää", vastasi isäntä.

"Minä lähden tänä päivänä pois tästä seurakunnasta. Teidän ei nyt
tarvitse olla missään turhassa luulossa, että minä puolestani
vävyksenne tunkeun. Eikö se ole teistäkin hauskaa, kun pääsette
Taavetista?"

"Mistä sen käsityksen olet saanut että sinusta päästä haluan? Ja minä
aina olen pitänyt sinua miesten parhaana?"

"Näettekös, isäntä, minä olen aivan köyhä mies. Ei mulla ole nyt enään,
kun olen kaikki jakanut, muuta kuin kymmenen ruplaa."

"Eihän se minulle kuulu, kuinka paljon sinulla on rahaa."

"Kuinka niin."

"Niin se on, enhän minä rahaa tarvitse."

"Enkä minä taas teille antaisikaan rahojani vennon vieraalle ihmiselle.
Hyvästi nyt!"

"Hyvästikkö? Minne se semmoinen kiire on?"

Taavetti oli kumminkin silloin jo ulkona, eikä enempää odottanut eikä
kuunnellut, vaikka isäntä huuteli häntä palaamaan kahvia juomaan.

"Hyvästi nyt Taavetti!" huusi Leena navetan ovelta. "Käy nyt sentään
joskus vielä tässäkin kylässä!"

"Hyvästi Leenaseni", sanoi Taavetti, kuitenkin mennen ulkopuolelle
porttisolan. Siinä hän hetkeksi pysähtyi ja mietti mitä hänen
oikeastaan pitäisi tekemän; vähän aikaa siinä mietittyänsä kääntyi hän
takaisin Leenan luo.

"Kummallista kun en minä tahdo päästä eroon tästä talosta", tuumi
Taavetti Leenalle navetan edessä.

"Niin, ja minä en mitenkään tahdo voida laskea sinua pois, senkin
tähden kun sinä aiot ikipäiviksi mennä pois tästä seurakunnasta."

"Hyvästi nyt kumminkin", sanoi Taavetti, pitäen Leenan kättä omassaan.
"Täytyyhän minun kumminkin lähteä. Eihän sitä tiedä kuinka kauvan minä
pysyn poissa tästä seurakunnasta."

"No, niinhän se on", sanoi Leena, tullen vähän iloisemmaksi. "Hyvästi
nyt sitten!"

Isäntä seisoi portailla ja katseli asian menoa sanaakaan virkkamatta.
Taavetti ohjasi kulkunsa portaiden editse ja sanoi sivu mennessään:

"Hyvästi nyt isäntä! Menoa se on kaikki, mikä näkyy!" ja meni niin
enempää puhumatta ulos pihasta.

"Soma poika!" arveli isäntä Taavetin mentyä.

Taavetti asteli hyvin miettiväisenä Sampiahoon. Sinne päästyään istahti
hän penkille eikä puhunut mitään. Pian huomasi Olli isäntä Taavetin
äänettömyyden.

"Kävitkö Pynnölässä pappilamatkalla?"

"Kävinhän minä siellä", sanoi Taavetti pitkäveteisesti.

"Ja siellä mitä sanottiin?"

"Sitä en ymmärrä itsekään, mitä siellä sanottiin, mutta kummallista se
on tämä mailman meno."

"Miksi et tee jonkunlaista päätöstä asiassa? Olisi tuo minun asiani,
että rikkaan talon tyttö olisi morsiameni, niin empä minä sitä niin
veistokselle jättäisi."

"Niin se sinun asiasi ehkä olisi, vaan minun miehelleni ei se sovellu.
Minä en ole tottunut muuhun kuin työlläni elämään. Se tuntuisi niin
minusta, kun naisin rikkaan tytön, juuri kuin saisin köyhäin apua."

"Ole nyt jo höpisemättä, onko se köyhäin apua, kun naipi rikkaan tytön?
Johan sinun päähäsi on reikä ilmestynyt."

"Kyllä Pynnölän Leenasta hyvä emäntä tulee", sanoi siihen Mari,
tarttuen miesten puheesen. "Älä suinkaan Taavetti jätä Leenaa, vaikka
hän onkin hiukan vanhempi sinua."

"No, sen tulla, sen tietää kaikki mailma, enhän minä ole Pynnölän
Leenaa kosinut. Siinä kaikki, kun hän vaan kävi minua hoitamassa
sairauteni aikana."

"Siinäpä se juuri onkin asia", sanoi Mari.

Taavetti jäi puhumattomaksi.

Päivällisen jälkeen suoriutui Taavetti matkalle otettuaan sydämelliset
jäähyväiset langoltansa ja sisareltansa ja läksi niin astumaan
nahka-laukku selässä outoa tuntematointa tulevaisuutta kohti.



X. Oppiretki.

Yötä ja päivää astui Taavetti, melkein aina oli hän tien päällä, että
hän ehtisi paljon käydä ennen kuin kymmenen ruplaansa loppuisi. Melkein
koskematta saattoi sanoakin sen summan olevan, kun hän saapui
pääkaupunkiin.

"Onko täällä yhtään satulamaakaria tai seppää", kysyi Taavetti eräältä
kerjäläisakalta tullin luona.

"Kyllä kait niitä tässä kylässä on, missäs niitä sitten on, jos ei
täällä?" vastasi akka.

Sillä vastauksella oli Taavetti tyydytetty ja astui yhtä katua ylös,
toista alas. Vihdoin hänen silmänsä keksivät sepän pajan, sinne hän
pistiin sisälle.

"Otetaanko täällä työhön maalta tullutta miestä?" kysyi hän seisoen
pajan permannolla, laukku selässä.

"Ei, täällä pidetään vaan kaupungin seppiä", vastasi muudan nuori
irvileuka seppä.

"Eikö täällä oppiinkaan oteta?" kysyi Taavetti.

"Sekin on sattumaisiaan myöten", vastasi sama taas.

"Hyvästi sitten", sanoi Taavetti ja jatkoi matkaa edelleen. Kauvan
aikaa sinne ja tänne astuskeltuaan, meni hän muutamaan kauppapuotiin.
Siinä hän osteli yhtä ja toista pientä kalua ja samassa kun hän maksoi,
tuli kauppias itse sisälle. Kauppiasta huvitti ruveta kyselemään mistä
niin tanakka ja pulska nuori mies oli kotoisin. Taavetti kertoi
lyhyesti sukunsa ja siihen asti eletyn elämänsä.

"Te siis niinmuodoin olette seppä, satulamaakari ja maantyön tekijä.
Mitä te kaikista mieluummin tekisitte?" kysyi kauppias.

"Maantyötä tekisin, jos minulla olisi oma talo, vaan torppariksi en
ikinä rupea."

"Jaha, jaha", sanoi siihen kauppias. "Mutta tottahan kaupungin työtäkin
aiotte tehdä, kun kaupunkiin olette tullut."

"Kyllä, jos kunnon työtä saan, vaan mitättömiin en minä rupea."

"Aivan oikeen!" vastasi kauppias.

Taavetti kokoili ostoksensa kainaloonsa ja alkoi lähteä, mutta kauppias
sanoi:

"Odottakaas hiukan! Tahdotteko ruveta satulamaakarille, niin minulla on
hyvinvoipa satulamaakari tuttavana, hänen luonansa ehkä saatte paikan."

"Kiitoksia paljon! Kuinkahan sen löytäisin?"

"Voisinhan lähteä teitä viemäänkin, hän on aivan lähellä tässä."

"Jos siitä ei aivan suurta vaivaa olisi, niin pyytäisin herra patruunin
sitä tekemään; muutoin minun laatuni on, etten vaivaa ketään minua
auttamaan ennen kun voin sanoa että: nyt on hätä!"

"Ei se vaiva niin suuri ole. Kun se mestari on hyvä tuttavani, minä
useastikin siellä pistäyn noin vaan ilman asiaakin. Poltatteko
paperossin niin kauvan kuin menen vähän päälleni muuttamaan?"

"Kiitoksia paljon! En minä polta, eipä täällä oppipojat kaupungissa
kuulu saavankaan sauhuttaa."

"Ei suinkaan, ei suinkaan", sanoi kauppias ja meni toiseen huoneesen.

Hyvin pian tuli kauppias takaisin, puettuna sievään pikku turkkiin ja
karvalakkiin. Silloin lähdettiin puodista ulos ja astuttiin vähän
matkaa kapeata, väärää katua, kauppias edellä ja Taavetti perässä,
siksi kunnes tultiin erään talon portille, jonka päällä oli suuri
kyltti ja siinä erinomaisen suuri satulan kuva kaikkine hihnoineen ja
solkineen. Siitä portista he nyt sisään astuivat ja menivät matalaan
puurakennukseen pihan laidassa. He astuivat ovesta sisälle isonlaiseen
huoneesen.

Täällä seisoi leikkauspöydän ääressä vanha mies. Hänen
kokoonkyyristynyt vartalonsa ja harmaa, osaksi poiskarissut tukkansa
osoitti, että hänellä oli ollut kylliksi tehtävää ajan monivaiheisessa
taistelossa. Lähemmin miestä tarkastaen, pian selvisi että hänellä oli
nuoruutensa kukoistuksen päivinä ollut paljon voimaa.

Vieraiden sisään tullessa kääntyi ukko kohteliaasti tulijoihin päin ja
hymyillen odotti mitä he lausuisivat.

"Hyvää iltaa, mestari! Minä tuon teille uuden apulaisen", sanoi
kauppias, samalla puristaen mestaria kädestä.

"Jumala antakoon! Mistä patruuni sitä apulaista tuopi?"

"Hän on maalta, arvatenkin maan satulamaakarin poika, ja luulen että
hän haluaisi täällä oppiansa lisätä."

"Kiitoksia tarjouksestanne, herra patruuni! Mutta minulla ei ole tällä
hetkellä työ-sijaa, on näettekö kaikki istuinpaikat täydet."

"No, siitä vähän väliä on, tottahan nuorelle miehelle jossakin sen
verran sijaa on, ja hyvä sopuhan sitä toista antaa. Älkää nyt aivan
kieltävää vastausta antako."

"No, onhan se niinkin", sanoi mestari hymyillen ja katsellen Taavettia
päästä jalkoihin asti. Hän otti lasisilmät nenältään ja laski ne
pöydällensä, istahti ja sanoi toisillekin:

"Olkaa vieraat niin hyvät ja istukaa!"

Nyt istahtivat kaikki, odottamatta uutta käskyä. Istuvassa asemassa
alkoi mestari tuumimaan:

"Onpa tuores ja voimakkaan näköinen nuori mies, ja pelkään pahoin että
hän heikontuu ahkerassa istuntatyössä. Mutta jos sinulla on halu
käsitöihin, niin syytön olen siihen silloin minä, jos sinä heikkonet
satulamaakarina. Minkä verran olet ennen sitä työtä tehnyt?"

Taavetti mietiskeli vähän ja sitten virkkoi:

"Olen tehnyt sitä työtä kahdeksanvuotisesta pojasta talvisin, vaan
kesillä olen enimmäkseen maantyötä tehnyt ja minä olenkin kymmenen
vuoden vanhasta ollut torpparina isäni kuoltua."

"Oletko kymmenenvuotisesta torpparina ollut? Sepä on hauskaa, se on
oivallista tuo!"

"Kyllä kait mestari myöntyy ottamaan tämän nuoren miehen, niin minä
alan lähteä kotiin päin?" arveli kauppias.

"Kyllä, kyllä, jääköön poika tänne!"

"Hyvästi sitten!"

"Hyvästi, hyvästi!"

"Kas niin! Mikäs nimes onkaan? Nyt sinä olet meidän miehiä."

"Taavetti minun nimeni on."

"Vai Taavetti! Oletpa sinä oikein vanhan ajan miehiä! Niin tulepas
tänne työhuoneesen, minä osotan sinulle paikkasi."

Nyt astui ukko edellä pienestä mustuneesta ovesta ja talutti kädestä
Taavettia, täten tultiin hyvin suureen huoneesen, jossa istui työssä
toistakymmentä miestä.

"Täältä se tulee teille eräs uusi Taavetti!" sanoi mestari. "Kas niin,
sinä saat työskennellä, istu siinä, tänään ei kumminkaan tarvitse tehdä
mitään, huomenna vasta."

Silloin meni mestari takaisin leikkauskamariin, ja Taavetti istui
vanhalle pyöreälle puutuolille tiskin päässä. Siinä hän katseli vitkaan
ympärillensä ja näki että huoneessa työskenteli melkein vaan
oppipoikia, paitsi kolmea elähtäneempää sällis-miestä.

"Mistäs se semmoinen Taavetti nyt on tullut?" kysyi vanhin sälli.

"Olen äsken maalta tullut ja rouvan asialle lähetetty", sanoi Taavetti
hyvin totisena.

"Rouvanko asialle lähetetty? Taidatpa olla aika veitikka!"

"Ne ovat semmoisia moukkia ja jätkiä, kun ne ensin tulevat kaupunkiin,
ettei mihin panna, vaan vähitellen poistuu se moukka sisästä täällä
kaupungissa", arveli toisella puolen tiskiä istuva nuorempi sälli.

"Kyllä se on aivan paikallaan, kuten sanoitkin", arveli ensimmäinen ja
molemmat jatkoivat sitten äänetönnä työtänsä.

Vähät piti Taavetti sillä väliä, miksi häntä sanottiin. Se oli hänen
mielestänsä sama, olipa tuota jätkä vai moukka, kunhan vaan koetti
tehdä tehtävänsä kunnollisesti. Siinä tarkoituksessa hän katseli hyvin
tarkasti kuinka työtä tehtiin. Vähän ristiriidassa oli hänen
ajatuksensa siinä istuessa, oliko satulamaakarin työ yhtä etevää kuin
esimerkiksi sepän; siihen ei hän kumminkaan omista ajatuksistansa
saanut selvää vastausta. Viimein juolahti hänen mieleensä kysyä
mestarilta lupaa mennä ulos kävelemään. Hän meni mestarin luo ja pyysi
saada käydä vähän kaupungilla, vaikka hän oli matkustuksesta kyllin
väsynyt,

"Mene vaan, älä kumminkaan ole kauvan, illallisen aika tulee pian",
lausui mestari.

Taavetti meni ja käveli pitkin kapeata, mutkaista katua alas rantaan.
Täällä tunsi hän että oli tehnyt jotakin, jota ehkä lähimmässä
tulevaisuudessa tulisi katumaan. Hän tunsi tehneensä jotenkin
ajattelemattomasti, lähtiessään kodistansa, jossa olisi voinut kyllä
elää. "No", johdatti hän mieleensä, "teinhän sen sisarteni tähden. Enkö
heille kaikkia jakanut, mitä omistin?" Hän tunsi kovan koti-ikävän ja
Leena se erinomaisesti nyt tuossa jäätyneessä rannassa seisoessa
muistui hänen mieleensä. Melkeempä tunsi hän omantunnon soimausta, että
oli hänen niin vähin pakinoin jättänyt. Raitis koillistuuli hajoitti
kuitenkin hänen mielenliikutustansa ja vähän rauhallisempana kääntyi
hän mestarinsa asuntoon.

Täällä oltiin juuri rupeamassa illalliselle. Kisällit söivät kamarissa
ja pojat kyökissä. Taavetti sai ottaa sijansa poikien seurassa.
Näyttipä tuossa ruokaa olevan, vaikka ei aivan samanlaista kuin hänen
kotiseurakunnassansa. Mutta maassa maan tavalla, niin ajatteli
Taavettikin ja koetti syödä, vaikka ei yhtä aikaa tahtonut häneen
mahtua ruoka ja koti-ikävä. Ja niin hän vähän haukattuansa siirtyi pois
pöydän luota.

Illallisen jälkeen tehtiin vielä joku aika työtä, sillä välin kuin
pienin oppipoika valmisteli vuoteita. Työstä lakattua istuskelivat
sällit haikuja vedellen; muutamat oppipojat toistensa kanssa kisailivat
ja voimistelivat, muutamat kirjoittivat tai laskivat kivitaululle.
Taavettikin katseli tuota kirjoitusta ja luvunlaskua ja sanoi:

"Johan se tulee koko lailla sievää kirjoitusta! Saatteko täällä käydä
koulua?"

"Kyllähän täällä saapi sunnuntaikoulua käydä, vaan ei siellä paljon
opi, eikä siellä ole suuret vaatimukset", arveli poika, nimeltään
Jaakko.

Taavetin silmät kiilsivät ilosta, kun kuuli saavan kaupungissa
kouluakin käydä. Nyt hän mielessään päätti olla täällä kumminkin niin
kauvan, että edes oppisi hyvästi kirjoittamaan ja lukua laskemaan.

Vitkaan, mutta vihdoin viimeinkin pantiin levolle. Taavetti valvoi
kauvan vuoteellansa, ennen kuin uni hänen silmänsä sulki. Unessaan oli
hän kulkevinansa outoja tuntemattomia maita, kävipä hyvin hämärästi
kotiseurakunnassaankin ja uneksui jotakin sieltä kuin sumun seasta. Hän
heräsi aamulla hyvään aikaan, nousi vuoteeltaan, puki päällensä ja
istui tuolilleen. Pian sen jälkeen nousivat kaikki toisetkin ylös ja
asettuivat kukin paikallensa.

Kun kaikki oli työssä, tuli mestarikin sinne edessänsä esiliina
viheriästä verasta.

"Hyvää huomenta!" lausui hän sisään astuessaan.

"Huomenta, huomenta!" vastasivat kaikki yhteen suuhun, Taavettikin
muiden mukana.

"No, kuinkas tuntuu olo pääkaupungissa?" kysyi mestari Taavetilta.
"Joko minä alan työtä antaa?"

"Olkaa niin hyvä!" sanoi Taavetti vastaukseksi.

"Minä annan työtä, että näen mimmoinen satuloitsija sinä olet. Sitte
saamme muutaman viikon päästä nähdä, kummoisilla ehdoilla voin sinua
eteenpäin pitää. Minä annan ensin semmoista, jota arvaan sinun
parhaiten osaavan. Tee viidet päitset ja kaksi paria suitsia."

"Se paraiksi!" vastasi Taavetti.

Pian olikin aineet hänellä edessänsä.

Nyt aukasi Taavetti laukkunsa ja otti sieltä esille työkalunsa, joita
hän latoi tiskille. Pian hänen komeat työkalunsa vetivät kaikkein
huomion puoleensa.

"Ne ovat kaikki omia tekemiäni, paitsi terät naskaleissa", tuumi
Taavetti lankaa tehdessään.

"Hohtimet, vasara ja puukkokin?" kysyi vanhin sälli.

"Kaikki, paitsi terät naskalissa."

"Katsopas veli-hopea, mimmoinen Taavetti meille nyt on tullut! Sanotko
vielä moukaksi?" sanoi taas vanhin sälli toiselle.

"Niinpä on näenmä!" tuumi toinen.

Nyt alkoi Taavetti totuttuun tapaansa neuloa suristaa päitsiä ja
suitsia ja niin niitä tuli kuin turkin hiasta.

Sällit ja pojatkin kallistelivat päätään ja tuumivat: "Pahus sentään!
Voi toki kumminkin!"

Mestarikin tuli aika ajoin sisään ja katseli Taavetin neulomista.

"Kyllä minä näen, kyllä!" tuumi ukko aina sivumennessään.

Kun Taavetti oli saanut määrätyn työnsä valmiiksi, vei hän ne
mestarille ja kysyi:

"Mitä sanoo mestari näistä? Olkaa hyvä ja katsokaa!"

Mestari tutkisteli joka mutkan, melkein joka piston ja sanoi:
"Kiitoksella hyväksytään!"

"Mitä mestari aikoo nyt minuun nähden?" kysyi Taavetti.

"Olen asian valmiiksi tuuminut. Jos tahdot olla opissa puolen vuotta
ilman palkkaa, niin pääset keväällä sälliksi. Muutoin, jos et olisi
niin hyvä työmies, täytyisi sinun olla opissa viisi vuotta."

"Ei muuta?" tuumi Taavetti.

"Ei mitään muuta", vastasi mestari.

"Siihen olen hyvin tyytyväinen", virkkoi Taavetti.

Tehtiin siis kaupat ja Taavetti rupesi satulamaakarin oppiin puoleksi
vuodeksi. Mestari oli kirjoittavinaan asian kirjaansa; ei sen enempää
siinä puuhia käytetty.

Siitä lähtien Taavetti oli oppilainen ja teki kaikkea, mitä vaan
käskettiin. Kertaakaan ei hänen kuultu niskoittelevan eikä vastaan
murisevan, niin kuin moni pienempi ja nuorempi teki, vaikkeivät mitään
osanneet. Väli-aikoinaan hän sangen ahkerasti opetteli kirjoittamaan ja
lukua laskemaan ja erinomaisen ahkeruuden kautta hän edistyi niin, että
sai keväällä hyvät todistukset sunnuntaikoulusta.

Silloin päättyi oppi-aikakin. Nyt oli hän jo jokseenkin perehtynyt
kaupungin satulamaakarin monipuoliseen ammattiin ja oli myöskin nähnyt
että kaupungin käsityöläissällit enimmäkseen olivat suuria juoppoja.
Oppi-aikana oli juominen pojilta mitä jyrkimmästi niiltä kielletty;
mutta sälliksi päästyä oli melkein pakko juoda, jos vähänkään tahtoi
olla toisten sällien kaltainen. Nyt oli Taavetin pitäminen sälli-pidot.
Jo edellisellä viikolla oli sällejä kulkenut toisistakin työpaikoista
katsomassa, kun Taavetti teki näyte-satulaa. Tavan mukaan piti silloin
tuon näytteen tekijän tarita vieraille hyvät ryypyt; vaan Taavetti piti
eri tapaa, hän keitätti teetä ja kahvia. Muutamat sitä ottivat, toiset
eivät semmoista tarjousta maistaneetkaan. Vihdoin tuli tuo pito-aamu;
silloin lähetti Taavetti yhden pojan käskemään sällejä illaksi sinne.

Heitä saapuikin illalla jommoinenkin joukko ja luulivat he nyt saavansa
päänsä täyteen, mutta turhaa. Nytkin tarjottiin vaan ruokaa, teetä ja
kahvia. Se ei ollut kaikkien mieleen ja tyytymättömät huomauttivat
Taavettia edes ruokaryyppyä antamaan. Mutta hän tuumi vastaukseksi:
"Jolle ei ruoka kelpaa ilman viinaa, se saa olla syömättä!"

Muutamat juopoimmat suuttuivat siitä sanasta niin, että lähtivät pois
talosta kesken syönnin, pahaa muristen mennessään. Vaan Taavetti tuumi:
"Menkööt!"

Olipa joukossa semmoisiakin, jotka pitivät senlaisia pitoja hyvänä ja
tuumivat että niin aina pitäisi tehtämän!

Kaksi viikkoa työskenteli hän vielä oppi-paikassansa; sen ajan
kuluttua, otti hän puhuaksensa mestarille:

"Nyt taitaa olla minun vuoroni lähteä!"

"No, kuinka Taavetti semmoista nyt puhuu?" tuumaili mestari.

"Niinpähän tuo tuli mieleeni, että menen takaisin sinne, mistä
tulinkin!"

"Ei suinkaan sille mitään voida; saatte kirjanne vähän ajan päästä!"

Taavetti asetteli työkalunsa laukkuunsa, odotellen päästö-kirjaansa ja
toiset sällit kummikseen katselivat, kun Rahkonen muuttoa teki. Sen
huomasi Taavetti ja sanoi:

"Niin minusta tuntuu lähteneen moukka liian tarkkaan sisältäni; täytyy
lähteä maalle uutta saamaan!"

"Mitä niitä vanhoja leikkipuheita muistelee?" tuumivat toiset sällit.

"Kukapa heitä muistelee muun vuoksi, kuin sen ettei tarvitse tehdä
pilaa talonpoikaisesta miehestä. Millähän luulisitte elävänne, jos ei
maalainen maan povesta teille kovalla vaivalla ja työllä leipää
raatais?"

"Syötäis ulkomaan viljaa!" vastasi eräs, joka luuli olevansa muita
viisaampi.

Vaan ennen kuin Taavetti ennätti siihen mitään vastata ehätti vanhin
sälli sanomaan: "Eikö ulkomaan viljan kuokkija olekaan maalainen?"

Siihen se juttu pian loppui, kun toinen ei osannut mitään vastata.

Silloin toi mestari päästö-kirjan ja Taavetti katseltuansa sekä
oikealta että nurjalta puolelta, pisti sen povi-taskuunsa.

Sälli-kirjat ja päästö-passit taskussa ja laukku selässä jätteli hän
nyt hyvästi kaikkia ja alkoi astumaan kaupungista pois. Kun tulli oli
hänen selkänsä takana, tunsi hän itsensä erittäin onnelliseksi ja
rauhalliseksi tuolla leveällä maantiellä, sillä olipa hän kulkemassa
kotoansa kohden.

Nyt oli luonto toisenlaisessa puvussa kuin syksyllä hänen tullessaan.
Minne vaan katsoi, oli kaikki viheriätä ja viehättävän suloista.
Iloissaan astui Taavetti ja väliin istahti tieviereen huokaamaan,
taitteli keltakukkia huvikseen ja kuunteli lintujen laulua. Nyt huomasi
hän vasta siinä istuessaan, ettei muistanut käydä kauppiasta
kiittelemässä siitä, kun hänen niin oivalliseen oppipaikkaan oli
toimittanut.--"No--kissa kiitoksella elää", tuumi Taavetti itsekseen,
"jos ma joskus käyn kaupungissa, niin voinhan tuosta sittenkin puhua,
jos hän silloin vielä elää."

Näin hän kuljeksi melkein talossa käymättä, halki monen pitäjän,
kaunisten ilmojen vallitessa ja niin saapui hän Sampiahoon.



XI. Uudet tuumat.

Laukku selässä astui Taavetti Sampiahon isoon tupaan.

"Hyvää päivää! Terveisiä sieltä!" virkkoi hän sisään astuessaan ja
istahti penkille, johon hän myös laukkunsa irroitti.

Mari oli juuri leipomassa ja vastasi pöydän takaa:

"No hyvää päivää! Joko sinä tulet?"

"Johan tuota huojun tuolta: käytiinhän tuota jo tuolialakin.--Missä
Olli on?"

"Olli on Alavainion pellon aitaa korjaamassa."

"Minäpä lähden sinne!" arveli Taavetti, ja lähti astumaan Alavainion
perille.

Sinne päästyään ja Ollin nähtyään, huusi hän: "Terveisiä kaupungista,
lankoni!"

Olli hänen nähtyänsä tarttui syliksi Taavettia, ja puristi häntä
voimansa takaa ja sanoi: "No, terve tulemastasi tänne, hyvä Taavetti.
Saapas sinun viimeinkin taasen nähdä!"

"Hyyräätkö sinä minulle huonetta joksikin aikaa asuakseni?"

"Asu vaan talossani, missä parhain taidat?" vastasi Olli iloissaan.

Nyt jätti Olli aidan korjuun sikseen ja molemmat lähtivät astumaan
taloa kohti.

Täällä oli jo ruoka pöydällä odottamassa ja nyt rupesivat langokset
syömään. Siinä satoi Taavetille kysymyksiä pitkin syönti-aikaa ja Mari
tuumiskeli, milloinkas Taavetti menee Pynnölässä käymään.

"Onko siellä Pynnölässä sitten vielä paikat paikoillaan?" kysyi
Taavetti.

"Kyllä!" vastasi Mari, "Leena odottaa sinua kuin päivän nousua, kun
olit luvannut takaisin matkoiltasi tulla. Kyllä hän olisi saanut
rikkaampiakin jo aikoja sitten, vaan eipä se Leena muista taida huolia
kuin sinusta."

"Mutta mitä sanoo Leenan isä?"

"Mitä siihen Leenan isällä sanomista on? Eikö jokainen saa ottaa ketä
itse tahtoo?"

"Aivan niin se pitäis maailman sääntö olla", toisti Olli.

"Kyllähän niitä maailmassa sääntöjä paljokin on, vaikk'ei niitä aina
noudateta", sanoi Taavetti.

Hauskoissa keskusteluissa kului ilta ja Taavetti sai hyvässä saunan
lämpimässä virkistää itseänsä kylvyllä, joka olikin hänelle erittäin
tarpeellinen pitkän jalkamatkan jälkeen.

Seuraavana aamuna lähti hän kylälle astuskelemaan ja kävi sisarensa
Hannankin luona, joka asui yksinään kuin eräkäs ainakin. Siellä viipyi
hän vähän aikaa niitä näitä vähän haastellen. Sitten käänsi hän tiensä
Pynnölään.

"Hyvää päivää!" sanoi hän, astuttuaan Pynnölän kamarin ovesta sisälle.

"Päivää, päivää! Mitä kuuluu?" kysyi isäntä.

"Eipä tuon kummempaa, entistä enempää, muuta, kuin että kävin
laittamassa itseni satulamaakarin sälliksi."

"Vai niin! No, pankaa tupakkia piippuun!"

"Kiitoksia! Ei vielä ole ruvettu savustamaan. Kyllä siihen vielä
kerkiää!"

"Leena, tuleppas tänne!" sanoi isäntä kamarin ovelta. "No, minne se nyt
on mennyt?--Odottakaas, minä menen hakemaan."

Vähän ajan takaa tuli hän Leenan kanssa sisään porstuanpuoleisesta
ovesta.

"Ai, Taavetti!" kiljaisi Leena. "Tulithan sinä!"

Taavetti seisoi hämillään eikä osannut puhua juuri mitään isoon aikaan.

Isäntä katkaisi viimein äänettömyyden ja sanoi: "Kyllä se on paras,
että teistä tehdään pari! Enkä minä olekaan sitä vastaan. Mistäpä
kunnollisempaa miestä Leenalleni hakisin?"

"Tämä on odottamatonta minulle!" tuumi Taavetti, sulkien syliinsä
isännän. Te olette kunnon vanhus!"

"Minä tiedän sen, että sinä pidät minun kunnollisena miehenä, sempä
tähden pidän minäkin sinua, enkä sentähden ainoasti, vaan siitäkin
syystä että sinä kaiken elinaikas olet tehnyt vähän ansaitsevalla
työlläs jaloja töitä! Lankosi on juuri sinun antamassas talossa
isäntänä, voipi hyvin; siinä tilassa ei olisi, jollet sinä olisi häntä
siihen nostanut!" Ja isännän pyöri vedet silmistä sitä sanoessaan.

Taavetti oli myöskin vähän murtuneena, vaan kumminkin hän seisoi
vakaana ja sanoi: "Minä en ole mitään ansiotöitä tehnyt! Olen vaan
täyttänyt vanhimman veljen velvollisuuden. Vaikeahan olisi minun sitä
nähdä, että kukaan minun tähteni köyhyyttä ja kurjuutta kärsisi."

"Kuulehan, Leena! Niin puhuu mies, se, joka on oikea mies!" sanoi
isäntä.

"Nyt saan sanoa", virkkoi Taavetti, "etten ikänäni olisi vävyksenne
tullut vastoin teidän tahtoanne; sillä vastahakoisuudessa ei tahdo olla
siunausta!"

"Niin se on, sovinto on aina paras leivän särvin! Menkää nyt ulos
kävelemään, nuoret!" tuumi isäntä.

Silloin lähtivät Taavetti ja Leena ulos ja astuskelivat pitkin joen
rantaa tuossa lumoavassa kevätilmassa.

"Voi, kuinka sinä Taavetti olit hyvä, kun tulit!"

"Oliko sinulla ikävä poissa ollessani?"

"Älä kysy! Eikö sinulla ollut yhtään ikävää?"

"Jos ei yhtään olisi ikävä ollut, niin tottahan siellä olisin pysynyt!"

"Jos olisit siellä pysynyt, niin ei minua olisi kauvan ollutkaan!"

Nyt he istahtivat raidan juurelle ja Taavetti käski Leenan kertomaan
hänelle tapahtumista poissa olonsa aikana.

"Ensin kun lähdit ulos portistamme", kertoi Leena, "itkin navetan
nurkassa kauvan aikaa. Vihdoin kuin olin kyllikseni itkenyt, menin
kamariin ja haudoin silmiäni kylmällä vedellä, ettei isäni huomaisi
minun itkeneeni. Niin kului se päivä ja kului toinen ja minä rupesin
luottamaan siihen, että sinä kyllä vielä tulet takaisin. Isältäni ei se
mitenkään pysynyt huomaamatta, sillä hän kuuli ja näki sen, että surin.
Hän kielsi minua joutavilla asioilla päätäni vaivaamasta, vaan
kuitenkin jahkaili hänkin ja tuumiskeli: 'Oli se Taavetti hyvä poika,
vaan mikä sen päähän nyt liene pistänyt?' Isäni oli sisar Elsallekin
kertonut että Leena se suree sulhoansa. Eräänä päivänä tulikin Elsa
meille ja haastatti minua ja kyseli ja kun hänelle kerroin mitä minä
mielessäni kuvittelin, arveli Elsakin, että parasta oli niin tehdä kuin
ajattelin. Talven kuluessa kävi kosijoita, niitä kävi useampiakin, vaan
minä aina sanoin, en mitään kaipaavani ja ennemmin jääväni vanhaksi
piiaksi. Töyryn Heikki oli ainoa, joka piikitteli ja sanoi: "Sitäkö
kerjäläistä, maankulkuria odotat?"

"Sanoiko Töyryn Heikki minua kerjäläiseksi?"

"Älä nyt suinkaan Taavetti hyvä, häneen suutu, vaikka hän niin
sanoikin!"

"Sanokoon melkeinsä, vaan en suinkaan häneltä ole mitään kerjännyt!"

Nyt taas jatkettiin hiukkasen kulkua ja käännyttiin taloon. Siellä
syötiin, juotiin kahvia ja sen perästä suoriutui Taavetti menemään
Sampiahoon.

Siellä odotettiin uteliaisuudella mitä Taavetti toimisi kylässä. Kun
hän nyt tuli takaisin, rupesivat Mari ja Olli kyselemään, kävikö
Taavetti Pynnölässä?

"Kävinhän minä jo Hannankin luona! Se tyttö raukka siellä asuu
yksinään; mahtanee hänellä olla oikein ikävä?"

"Hannastako sitä huolta pidetäänkin, eikö Leenasta?" kysyi Mari.

"Tottahan minä nyt sisarestani suuremman huolen pidän, kuin vieraasta
ihmisestä!"

"Minä luulen että sinä olet oppinut siellä kaupungissa valehtelemaan!"
sanoi Mari.

"Ehkä vähän sitäkin!"

"Arvasinhan minä sen!"

"No, mikä siitä nyt sitten tulee?"

"Jos totta puhut, niin tulee häät", tuumi Mari naurahdellen.

"Ja mikä häiden perästä?"

"Pynnölän vävy, jonka nimi on Taavetti!"

"Entäs vävyn perästä?"

"Tietysti Pynnölän isäntä, mikäs tuosta muuta on tulla?"

"Mitäs sinä, Olli, sanot, kun Mari aina vaan puhuu!"

"Minä myötään aina, kun kuulen totta puhuttavan!"

"Oletkos sinä, Olli, kuullut koskaan vasikan nahkoja saatavan?"

"Olenhan minä kuullut niitä viime talven ajallakin useampia saadun,
muun muassa Töyryn pohatta Heikinkin!"

"Etkös sinä luule vasikan nahkoja kesällä saatavankaan?"

"En, sillä vasikat tapetaan kaikki talvella ja niiden nahat makaavat
kesällä parkissa; ei niitä voi tähän aikaan saada!"

"Taitaahan sinussa olla totta, niin kumminkin kuuluu!" sanoi Taavetti
lopettaen jutun.

Vähän aikaa mietittyänsä jatkoi hän sitten: "Pitäishän minun ostaa
Leenalle jotakin, sormus edes!"

"Kyllä sinun se kumminkin täytyisi ostaa!" sanoi Olli.

"Lähteeköhän täältä kukaan kaupunkiin piakkoin?"

"Saattaisihan tuota mennä minä!"

"No, jos sinulla on muutakin asiaa, kuin sormuksen osto, niin mene vaan
kaupunkiin!"

"Voinhan viedä sinne voita."

"Niinpä ole niin hyvä ja mene!"

Silloin suostuttiin, että Olli huomen-aamulla lähtee kaupunkiin.
Taavetti tarjosi hänelle kaikki rahansa, kolmekymmentä kaksi ruplaa.
Hän oli oppi-aikanaan ylityöstä saanut vähän säästöön.

"Ei sinun tarvitse minulle rahaa antaa, kyllä minä kihlakalut omalla
rahallanikin tuon!" tuumi Olli eikä huolinut rahoista.

Ollin ollessa kaupunkiretkellä ei Taavetti mitenkään tahtonut saada
aikaansa kulumaan; hän koetti tehdä jotakin työtä, vaan sekään ei
maistanut. Hän päätti siis parhaaksi kävellä pitkin metsiä ja ihanoita
seutuja. Siellä hän monta kertaa jollakin kivellä istuskellen
mietiskeli. Mikä häntä nyt mahtoi vaivata, kun ei työkään enään sujunut
käsissä!

Kahden päivän perästä tuli Olli kaupungista. Hän toi sievän kulta
sormuksen ja komean silkin.

"Ohoh!" tuumi Taavetti silkin nähtyään, "no kyllä Leena sen sietääkin."

"Hyvin hyvästi!" sanoi Olli.

"Aivan ansaittu!" sanoi Mari.

"Herra-jesta!" sanoi Esteri, joka siihen myöskin oli saapunut.

"Kuules Olli, mitä olen sinulle velkaa?" kysyi Taavetti.

"Ei mitään!"

"Se on kerrassa valhe! Ei kenenkään pidä sanoman tään taivaan kannen
alla, että Taavetti Rahkonen on kihlakalunsa lahjaksi saanut!"

Sen sanoi Taavetti hieman siihen laatuun, että Olli uskoi hänen totta
puhuvan ja hän vastasi: "Kyllähän minä voin sanoa, että silkki maksaa
seitsemän ruplaa, ja sormus kymmenen! Vaan enkös minä ole itse paljon
enemmän sinulle velkaa?"

"Se ei tule nyt kysymykseen, kuinka paljon sinä olet velkaa; tässä on
seitsemäntoista ruplaa ja niin minä olen ne ostanut! Kiitos muuten
vaivastasi, kun kävit ne hakemassa!"

Taavetti oli niin sanoessaan laskenut rahat pöydälle, ja Ollin täytyi
korjata ne puoleensa.

"Pistä nuo talteen huomiseksi!" sanoi Taavetti, antaen silkin ja
sormuksen Marille.

Itse hän lähti ulos astelemaan. Oli lämmin kesä-ilta. Hän astui pitkin
pellon pientaretta joelle päin. Sinne päästyään alkoi hän kivillä
heitellä voileipiä pitkin hiljaa juoksevan veden puoli-tyyntä pintaa.

"Vieläpä käteni on tarkka kuten ennenkin!" jupisi hän itsekseen.
Siinä hänen leikitellessään näytti joen vastaiselta puolelta
laskevan ilta-auringon valossa niin somalta Naavalan uhkea talo,
kivi-navettoinensa--"Ollakko minulla tuommoinen talo!" Sitä
ajatellessaan muisti isänsä kertomuksia tuosta Naavalan talosta ja sen
asukkaista, kuinka he olivat vähitellen säästäväisyydellä rikkautensa
koonneet. Mitään pahaa ei hän ollut kuullut koskaan heistä puhuttavan.
--"Niin se on, kopeekasta on ruplan alku, yhdestä tuhannen alku,
töllistä talon alku! Mutta mitä pastori kerran sanoi? Uskosta autuuden
alku!"

Hän käänsi nyt silmänsä toisaalle; siellä ilta-ruskon siipien alla
sijaili Pynnölänkin talo, vaikka paljoa pienempi ja vähäpätöisempi kuin
Naavala. Vaan Taavetin mielestä oli sitä vielä hauskempi katsella.

"No, Taavetti, tänä päivänä se sitten pidetään se ratkaiseva tappelu!"
sanoi Olli aamulla suurusta syödessä.

"Mikäs sota tänään tulee?" vastasi Taavetti ja työnsi ruokaa suuhunsa.

"Niinpähän näemme!" sanoi Olli, tehden samoin.

"Mennäänkö hevosella?" jatkoi Olli sitten syömästä päästyänsä.

"Kaikkea muuta vielä, jaksaahan tuonne kävelläkin!"

"Niin marssitaan sitten Pynnölään!"

"Ei suinkaan sitä nyt lähdetä kuin puulla päähän lyöden. Tottahan sitä
nyt ensin arvellaan mitä siellä sanotaankin!"

"Sanat tulee itsestään kuin köyhän kuolema, asia sen painaa ja
pakottaa!"

"Niin, pidä sinä puhetta, kun olet puhemies!"



XII. Kysytään Leenalta.

Pynnölän talossa oli Leena noussut aamulla aikaiseen ylös, pessyt
kasvonsa ja kammannut päänsä, lypsänyt lehmät piian kanssa ja ajanut
niitä vähän matkaa laitumelle päin.

"Kuinka Leena näyttää niin surulliselta näinä päivinä?" kysyä hökäisi
piika-tyttö.

"Olenko minä entistä surullisempi?" oli Leena kysyvinään.

Itsekseen jäätyään tähysteli hän Sampiahoon päin, jupisi itsekseen:
"Saa nähdä mikä Taavetilla on mielessä! Ei moneen päivään käy meillä,
vaikka hänellä kyllä on aikaa, niin se on kuin karhu pesässään."

Hiljaa hiipien kulki hän kamariinsa ja rupesi neulomaan aloittamaansa
pitkää vyötä, jota hän valmisti Taavetille.

Minkä aikaa lienee siinä istunut, niin tuli isäntä ulkoa ja sanoi:
"Satelee nyt! No, ompa hyväkin, kyllä pelto kulta sen tarvitseekin! No,
ei Taavetista ole suinkaan kuulunut mitään?"

"Ei, sitten kuin viimeksi kävi!" vastasi Leena.

"Hm, hm!" murahti isäntä ja meni isoon tupaan.

Kun hän juuri oli päässyt sinne, veti itseänsä eräs vanha kulku-akka
sauvoineen ovesta sisään.

"Hyvää päivää isäntä!"

"Päivää!" vastasi isäntä; "mitä kuuluu maailmasta?"

"Olinpa mennyttä yötä Sampiahossa ja siellä oli Taavetti Rahkonenkin
taas tullut kotimailleen. No, siinä sitä sitten on pnlska miehen alku!
Mikähän siitä vielä tuleekaan! Talon isäntäpä tietystikin, kun kerkiää.
Tottahan tuo niin siivo ja pulska poika pääsee vaikka mimmoisen talon
vävyksi, kun ei ennen aikaansa hätäile ja hutiloi!"

Maija Stiinan viimeistä lausetta sanoessa tuli Leena tupaan ruokaa
pöydälle tuomaan. Hän katseli mummoa ihmeissään ja kysyi isältään:
"Mistä pojasta hän puhuu?"

"Taavetista vaan! Sanoo että semmoinen voi päästä mimmoisen talon
vävyksi hyvänsä, kun ei vaan hätäile."

Isäntä istahti rahille ja tuli hyvin totisen näköiseksi, melkeimpä
saattoi sanoa punakaksi kasvoiltansa. Mutta Leena, hän ei nähnyt paljon
eteensä, kun hän kiiruimmittain lähti huoneesta, meni kamariinsa,
painoi päänsä pään-alaiseensa ja itkeä nyyhkytti, hiljaa itsekseen
jupisten: "Silläpä se Taavetti ei meillä enään käykkään! Sitä
katsellaankin parempia! Niin, mitäs se näin pikku talosta tulisikaan
kosimaan! Hulluuttahan tuo olisikin, Taavetin kaltaiselle! Lulliinhan
minä kumminkin ettei hän talon suuruutta panisi kysymykseen, vaan eikös
niitä ole liehtareita. Hän kun on niin yksitoikkoinen, ettei hänestä
saa kukaan suoraa. Niin, Jumala sen tietää mitä hän ajattelee!"

Samassa saapui siihen isäntäkin.

"Arvasinhan minä sen! Minä näin sen kohta, että se teki tuon
vaikutuksen. Kuinka sinä niin niivityitkään siihen Taavettiin?"

"Se ei ole äsken tapahtunut asia, minä olen pitänyt hänestä aina!"

"Niin, niin, ja tuolla tavalla se sitten nyt menee! Vaikk'eihän tuota
vielä tiedä; voihan se käydä paremmin kuin luulemmekaan. Hän on niin
muutoin sukkela siitä, ettei hän tahdo mitään ilmaiseksi, se kun luulee
sen kaiken köyhäin apua olevan. Hänellä on ollut sellainen käsitys jo
pienestä pojasta ja minä luulen ettei hän juuri rikkaampia katsele,
vaan päin vastoin pitää meitäkin liian rikkaana!"

"En usko asian niin olevan; paljonhan niitä puhutaan joutavia!" intti
Leena.

"Tuossahan tuo tuleekin Taavetti ja Olli mukana! Leena laita nyt, ettei
sitä huomaa, että olet itkenyt!" sanoi isäntä, katsahtaessaan ulos
kamarin akkunasta. "Saa nähdä tulevatko tänne ensin, vai menevätkö
tupaan?--Niin, lupsis--tupaanpa tietenkin!"

"Menkää nyt sinne, isä, ettei se akka pääse siellä suutaan soittamaan!"

"Jako epäämään?" sanoi isäntä tupaan mennessään.

"Hyvää päivää, terveisiä meiltä!" sanoi Olli, kun tupaan astui.

"Päivää, isäntä!" sanoi Taavettikin.

"No, hyvää päivää! Tulkaa vieraat kamariin!"

Nyt menivät isäntä edellä ja Olli sekä Taavetti perästä. He pysähtyivät
kaikin etukamariin ja isäntä sanoi: "Istukaa vieraat! Pankaa tupakkia
piippuun!"

"Eipä kiireempää!" vastasi Olli.

Nyt he kaikin istuivat.

"Tuli siitä sade viimeinkin!" alkoi isäntä puhetta.

"Tulihan se, kylläpä sitä poutaa jo riittikin kerraksi!" arveli Olli.

Siinä sitten keskusteltiin pelloista ja pellon aidoista. Vihdoin Olli
rupesi tuumimaan:

"Olisi meillä vähän asiaakin isännälle, jos se vaan kävisi päinsä!"

"Mitähän asiaa se olisi, saiskohan kuulla tuota?"

"Se olisi semmoista, että tämä Taavetti Rahkonen, pyytäisi naida teidän
tyttärenne!"

"Ohoh! Vai Taavetti tulee vävyksi meille, minä en tiedä siihen mitään
sanoa, kysytään Leenalta! Leena, tulepas, tänne!"

Leena tuli hiljaa käydä sipsutellen peräkamarista, ja niiasi.

"Hyvää päivää!" sanoivat vieraat, melkein yht'aikaa.

"Päivää!" sanoi Leena.

"Nämä vieraat ovat tulleet nyt loppupäätöstä siinä asiassa tekemään,
joka ei sinulle liene niin aivan outoa. Mitäs sinä siihen sanot?"

"Minun vastaukseni on aivan lyhyt, se on, minä tahdon Taavetin!"

"Niin, se on tehty siis!" sanoi siihen isäntä.

Silloin veti Olli esille silkin ja sormuksen ja ojensi ne Leenalle.

"Kiitoksia!" sanoi Leena, "Ai kuinka kauniita! Niin ihmeen kauniita!"

"Mutta todellakin kauniita!" toisti isäntäkin.

"Kyllä ne ovatkin!" sanoi Olli naurahdellen.

Leena pani sormuksen sormeensa ja silkin päähänsä ja niin välähtelevä
oli tuo silkki. Ihmeesti se Leenaa sievisti.

Taavetti oli hiljaa katsellut ja kuunnellut, vaan kun Leena vei silkin
kamariin ja sormuksen jätti sormeensa, alkoi hänkin puhua: "Kaikesta
näkyy, että minä tulen tämän talon vävyksi, vaikka en sitä tähän asti
ole täytenä totena pitänyt, kun olen perin köyhä mies. Saan kumminkin
samalla huomauttaa, etten tahdo ajan varrella kuulla, että olen saanut
Leenan ja hänen perintönsä miksikään köyhäin avuksi. Sillä asia on
itsessään päivän selvä, että minä kyllä, jos terveenä olen tulen ilman
muiden apua toimeen ja vielä ehkä voisin ansaita työlläni vanhoiksi
päivikseni auttavan toimeentulon. Muutoin eihän tuo mahtane työ ja
työvoimat tässäkään talossa olla tarpeetonta tavaraa. Työlläni siis
voin teitä palvella ja sen teen sangen mielelläni Leena tyttärenne
tähden."

"Ole rauhassa, hyvä Taavetti! Ole sinä vaan kuin oma poikani! Minulle
ei olekaan ollut poikaa suotuna, olen kiitollinen että niin toimellisen
pojan saan omanani pitää!" lausui isäntä, sangen liikutettuna.

"Jos niin on", sanoi Taavetti, "niin ei sanaakaan siitä enempää."

"Aivan niin se on minun puolestani!" lisäsi isäntä.

"Ja minun puolestani!" toisti Leena.

Isäntä pidätti vieraat suurukselle ja panetti ruokaa pöydälle, mitä
parasta talosta saatiin. Olipa hänellä viina-ryyppykin tarita, vaan
vieraat eivät siitä huolineet; isäntä ei siis itsekään ottanut
ruokaryyppyä ja teki aivan vierastensa tavan mukaan.

Syötyänsä lähtivät vieraat pois, kiitellen sydämellisesti Leenaa ja
isäntää. Molemmat saattoivat vieraita portille asti, jossa vielä monta
hupaista sanaa vaihdettiin ja vihdoin menivät Taavetti ja Olli
Sampiahoon.

Matkalla yltyi sade tavattomaksi; vaikk'ei matka pitkä ollut, kasteli
se miehet läpimärjiksi. Olli vielä ilvehtikin sanoen: "Sulhasta
kastellaan!"

Nyt astuivat miehet läpimärkinä isoon tupaan. Vesi valui lattialle
kumpaisenkin vaatteista.

"No," sanoi Mari, "vesisadehan teidät saavutti."

"Se tietää hyvää!" sanoi Olli.

"Ehkä," sanoi Mari. "Asia kävi arvatenkin päinsä, vai kuinka?"

"Kuinkas muuten," sanoi Olli, puistellen vettä hatustaan.

"Kyllähän tuo kihlat otti, sinnehän tuo sormeen näkyi jäävän, vaan
eihän tuota vielä penätä tiedä. Voishan Lempo väliin tuot' hätää
mennä", sanoi Taavetti.

"Älä pelkää! Ei niistä mitään", sanoi Olli

"No, mitä se isäntä sanoi?" kysyi Mari.

"Isäntä, se taitaa olla aika puuhassa että vaan saa Taavetin sinne",
sanoi Olli.

"Kummallista! Niin rikas kuin hän on, eikä sen enemmin ole
arvo-sairas!"

Marin viimeistä sanaa sanoessa astui sisään vanhanlainen mies läpi
märkänä sateesta, hän puisteli vettä vaatteistansa ja istahti penkille.
Mies oli vähän matkan päässä Sampiahon talosta asuva mäkitupalainen
Lauri Tahvanainen.

"Mitäs Laurille kuuluu?" kysyi Olli.

"Kiitoksia kysymästänne! Huonouttahan sitä meille kuuluu, minä luulen
että Anna Kaisa pian pääsee pois mailman vaivoista. Olisin minä
rukoillut, jos emäntä olis niin hyvä ja antais minulle vähän maitoa ja
muutaman leivän, että saisin antaa sen sairaankin suuhun jotakin
lämmintä ja surkeatahan tuo on kuulla niiden lastenkin vaikeroimista
nälässään!"

"Kyllä", sanoi Mari ja meni suoraa päätä ulos.

"Kuulkaas!" sanoi Taavetti, joka asian juoksua oli siihen asti
sanatonna katsellut. "Onkos teillä ollut rohtoja sille vaimollenne?"

"Ei, Taavetti hyvä, ei ole ollut rohtoja, minulla kun ei ole ollut
rahaa niin kopekkatakaan viiteen viikkoon."

Samassa astui Pynnölän isäntä ovesta sisään.

"Hyvää päivää!", sanoi Pynnöläinen. "Minä tulin sanomaan, että kyllä
kait on parasta lähteä kohta pappilaan, että ennättää häät pitää ennen
kuin varsinainen heinänteko alkaa; sillä mitä se viivyttelemisestä
paranee."

"Ensin täytyy apua toimittaa Lauri Tahvanaisen akalle", sanoi Taavetti
kuivasti.

"Lauri Tahvanaisen akalle! Mitä yhteisyyttä sen akan auttamisen ja
sinun naimisesi välillä on?"

"Ei mitään muuta, kuin vaan se, että ensin tehdään mikä on tärkeintä ja
vähemmin tärkeät perästä päin."

"Kuinka sen akan laita sitten on?"

"Niin se on, että se on kuoleman kielissä."

Taavetti kaivoi kukkarostaan esille viiden ruplan setelin.

"Tässä", sanoi hän, kääntyen torpparin puoleen, "olisi teille ensi
aluksi kaikkein suurimpaan hätään!"

"Saanko minä tämän kaiken", virkkoi Tahvanainen, silmiään hieroellen,
niinkuin olisi luullut unta näkevänsä.

"Liika paljohan se on."

"Menkää nyt vaan joutuun toimittamaan ruokaa lapsillenne ja sitten
hankkikaa rohtoja sairaalle!"



XIII. Ei ollut lainalakki, eikä lainatakki.

"Kukahan lyhentäis vähän tuota mun tukkaani?" sanoi Taavetti aamulla,
kun piti pappilaan lähteä.

"Kyllä minä", sanoi Mari.

"Kukas muu kuin puhemies", sanoi Olli.

"Ole niin hyvä ja ota liika pois!"

"Annapas, Mari, sakset, niin mä karsallan pois siltä mökäpäältä tukan."

Mari toi sakset.

"Istupas tuohon tuolille, niin näet kohta, että minä olen aika
parturi."

Silloin se tukka lenteli pitkin laattiaa. "Älä suinkaan korvia
leikkaa!"

"Paremminhan kuulet mitä pappi sanoo, kun otetaan liiat pois."

"Kiitoksia! Hyvä siitä tulikin."

"Ajetaanko parta kanssa?"

"Mitäs siitä ajetaan, kun ei sitä vielä olekaan olemassa."

Silloin panivat miehet parasta päälleen ja astuivat Pynnölään. Täällä
isäntä jo oli vaate päällä vieraita odottamassa.

"Panin minäkin päälleni, vaikk'ei siellä minua juuri tarvita", sanoi
isäntä.

"Kyllä se parempi on että isäntäkin tulee."

"Niinhän tuota minäkin ajattelin. Jokos Taavetin kirjat ovat pappilassa
kaupunkimatkan jälkeen?"

"Täällä ne vielä ovat taskussani. Missä Leena on?"

"Täällä olen", vastasi Leena peräkamarista.

Taavetti raotti ovea.

"Kestääkö liitto? Ettei turhaa tarvitse mennä pappilaan."

"Kyllä, minun puolestani", vastasi Leena.

"No, ei sitte hätää", sanoi Taavetti ja painoi oven kiinni.

"Odottakaa vieraat! Pannaan vieterirattaat ja voikko laukkaamaan." Sen
sanottuaan, meni isäntä hevosta valjastamaan. Vieraat menivät myöskin
pihalle.

Pian oli voikko kääsyjen edessä, isäntä alkoi ajaa. Tie kulki Töyryn
pellon aita-viertä muutamassa paikassa ja Töyryn Heikki, joka Leenalta
oli rukkaset saanut, kynti siinä lähellä pellolla. Hän huusi heidät
nähtyänsä:

"Kerjäläiskuormako Pynnöläisellä on, vaiko Mustalaisjoukkio?"

"Molemmat!" vastasi Pynnöläinen, ja lyödä hotaisi vähän hevosta. Niin
jäi pian Töyryn pelto ja sen Heikki, ja tuot' hätään oltiin pappilassa.

"Voi kuinka minun pistää sapelleni se Töyryn Heikki," sanoi Taavetti,
kun laskeusi kääsyistä pappilan pihalla.

"Älä tuota miksikään pane," sanoi Olli.--"Mies nimeä kantaa, koira
nimen antaa." Tiedäthän sananlaskun.

"Niinhän tuo on," sanoi Taavetti, ja niin menivät kaikin pappilan
kamariin.

Täällä se istui uutta testamenttia lukemassa vanha valkea päinen
rovasti.

"Päivää! Mitäs Pynnölä nyt asioipi?" kysyi hän tulijoilta.

"Kuulutusta vaan, herra rovasti."

"Leenalleko?"

"Niin, tämän satulamaakarin kisällin Taavetti Rahkosen kanssa."

"Kuka siinä on puhemiessä."

Silloin läheni Olli pöytää, ja sanoi: "Olli Sampiaho."

"Jaha, lanko mies. Entä Taavetin kirjat, onko mukana?"

Taavetti veti kirjat taskustaan ja antoi rovastille papin kirjan,
kisälli-kirjat sekä päästöpassit. Rovasti silmäili ne läpi ja alkoi
kirjoittaa kuulutusta. Kun hän oli kirjoittanut, minkä kirjoittanut,
laski hän kynän läkki-tolppoon, nousi seisoalle, ja vähän nojaten
ronkkaansa pöytää vastaan virkkoi:

"Niin se on, Pynnölän isäntä on tehnyt miehen työn, antaessaan Taavetti
Rahkoselle tyttärensä, sillä tietääkseni tuskin koko pitäjäässä on
samanlaista poikaa. Te olette antanut työlle, taidolle ja toimelle
kunnian, ja arvaan minä rehelliselle, vilpittömälle rakkaudelle, eikä
tuolle useinkin vaan epävarmalle rikkaudelle. Siis, mitä minuun tulee,
saan minä toivottaa sydämellisintä onnea Rahkosen ja Leenan
avioliitolle!"

"Taavetti kait jää tänne, ette suinkaan muuta mihinkään?" jatkoi hän
vielä.

"Enpä suinkaan," vastasi Taavetti.

"Siis kirjanne jääpi sisään. Tässä on muut passinne."

Taavetti otti todistuksensa ja antoi rovastille kaksi ruplaa,

"Kiitoksia!" sanoi rovasti ja pisti rahat taskuunsa. "Milloinka häät
pidätte?"

"Kyllä ne pidetään kohta kun kuulutusaika on ohi mennyt," vastasi
Pynnöläinen.

"Niinpä vainen, mitä viivyttelystä viisastuu," sanoi rovasti.

Sitten miehet menivät, ja lähtivät ajamaan. Kun taas ajettiin Töyryn
pellon sivuitse, huusi Heikki:

"Lainatakki, lainalakki, lainakintahat kädessä lainakihlat kintahissa."

"Se on valhe!" huusi Taavetti, ja hyppäsi kuin nuoli kääsyistä tielle.

"Tukitko suusi? Muutoin tulet saamaan pehmeän seljän," huusi Taavetti
uudestaan aidan ylitse.

Pynnöläinen oli saanut hevosen pysäytetyksi ja Ollikin isännän kanssa
astuivat tielle.

"Johan se koko hävytöin on!" sanoi Pynnöläinen. "Oikein se olikin ettei
tuonlainen rakki tytärtäni saanut."

"Ei siinä tarvitse vahdata meidän aidan vieressä kenenkään kyntämistä;
menköön kukin tietänsä," sanoi olkapäitänsä nostellen Heikki.

"Mitäs sinä siinä puhut?" tiuskasi Taavetti hypäten yli aidan ja
juosten Heikin eteen.

Heikki potkaisi Taavettia polveen, ja sanoi: "Tiehes mun pelloltani,
kerjäläisen penikka!"

"Huonostihan sinä potkit, näinhän sinun olisi pitänyt tekemän," sanoi
Taavetti ja heitti Heikin lakin päästä pois, tarttui tukkaan, jolla hän
nosti Heikin ylös maasta ja huiskutti ympäri, samalla kysyen: "Minne
minä tämän näin rikkaan heitän?"

"Heitä ojaan, heitä ojaan!" sanoi Pynnöläinen.

Ropsis, samassa olikin Heikki vedellä täytetyssä viemäri-ojassa suin
päin silmillään.

"Kas niin, juo kuraa, ettäs opit ihmisiä puhuttelemaan!"

Heikki nousi ylös läpimärkänä ojasta ja vapisi kuin lanka-vyyhti
paljaasta pelosta.

"Tahdotko lisää rakki?" kysyi Taavetti.

Heikki ei vastannut.

Silloin Taavetti pudisti häntä tukasta että hampaat helisivät ja toinen
käsi oli ojennettuna korvalle pudottamaan.

"Vastaa, tai läiskähtää! Pidä itse huoli, jos samalla putoot ikitietä!"

"Anna anteeksi, Taavetti kulta!" sanoi Heikki.

"Anteeksi sinulle, ruoja! Kuka sinulle luvan on antanut haukkua tietä
kulkevia ihmisiä? Häpeä! Älä luota siihen että pellossa on aita--
näetkös uskalletaan sitä yli aidankin tulla, vielä tukastakin
pöllyttää!"

Töyryn rengit kyntivät ja nauroivat toisilla saroilla.

"Näet nyt, omat isäsi rengitkin sinulle nauravat. Ja missä oikeastaan
olen sinulta kerjännyt, tahi keltään muulta ihmiseltä tässä
maailmassa?"

Pynnöläinen ja Ollikin olivat jo tulleet lähelle. Taavetti heitti irti
tukasta.

"Mitäs siinä on", sanoi Pynnöläinen, "hänen pitää saada ajaa siinä
Mustalaiskuormassa, joksi hän meitä nimitti. Ota kiinni, Taavetti,
jaloista, minä pidän päästä; kannata sinä Olli keskisen paikasta!"

Nyt he veivät Heikkiä kuin veivätkin, yli aidan, nostivat kääsyihin ja
sitten ajamaan niin paljon kuin kavioista pääsi.

"Kyllä minä opetan sinulle, poika, siveyttä!" sanoi Pynnöläinen
ajaessaan, "kyllä minä sun selkäsi suolaan". Heikki koetti piehtaroida,
vaan mikäs siinä auttoi. Pian oltiin Pynnölän pihalla ja Heikki
kannettiin kamariin.

"Mitäs tuota tänne tuodaan?" kysyi Leena, "ja vielä väen väkisten ja
ilman lakkia, läpi märkänä?"

"Sitä tuodaan Mustalaisten ja kerjäläisten kuulutus-pitoihin."

Heikki puri hammasta ja istui miesten välissä tuolilla, johon hän oli
istutettu ja katseli permannon rakoja.

Viimein Heikki vielä kerran pyysi nöyrästi anteeksi ilkeän käytöksensä
ja Pynnöläinen kyyditsi hänen saman paikan kohdalle, mistä ottanutkin
oli. Sen enempää ei puhuttu eikä pakistu Töyryn Heikistä. Ei pidetty
hänelle mitään sen pitempää vihaa, vaan päinvastoin sai hänkin kutsut
häihin.

       *       *       *       *       *

Tavan mukaan menivät sulhanen ja morsian kolmantena kuulutus-pyhänä
kirkkoon. Viidellä hevosella lähdettiin Pynnölän talosta, Taavetti
Leenoinensa ajoi ensimmäisenä. Leenalla oli kihlasilkki päässä ja uusi
leninki ja hän oli erinomaisen sievä siinä puvussa. Kun ajettiin
Naavalan sivuitse, sanoi Pynnöläinen, osoittain taloa kädellänsä:
"Tuostakin se vielä tulee myytävä talo. Kuka hänen saaneekin?"

"Mitä vasten se myytäväksi tulee?" kysyi Pynnöläisen veljen poika.

"Siinä ei ole muuta perillistä kuin yksi poika ja hän lukee papiksi;
luullakseni se ylioppilas saarnaakin tänä päivänä!" sanoi Pynnöläinen.

Kirkosta tultua alkoivat häät ja komeatkin. Vihkimisen jälkeen
kannettiin vieraille kahvia, sitten alkoi pieni tanssi isossa tuvassa
ja sitten tarjottiin ruokaa salissa.

Kun rovasti oli muutamalla sanalla siunannut ruoan alkoi syönti. Töyryn
Heikki oli joutunut istumaan Taavetin sisarta tuota mainioksi
kankuriksi tullutta Hannaa vastapäätä ja Hanna oli erinomaisen komean
kaunis, tuossa hää-pöydässä istuessansa. Heikki vilkasi joskus kuin
sivumennen Leenaakin; kyllä sekin oli herttaisen kaunis, vaan ei toki
hänen mielestänsä niin kuin Hanna ja sitä paitsi oli se jo toisen
vaimo. Toisetkin huomasivat pian, että Heikki tähysti Hannaa liian
tarkkaan. Muutamat rupesivat nauraa virnistelemään. Heikin äiti pukkasi
poikaansa kylkeen ja olihan se Heikki sitten syövinään.

Syönnin jälkeen alkoi taas isossa tuvassa vilkas tanssi. Töyryn Heikki
se vaan Hannaa tanssitti, väliin hän levähti, mutta aina taas uudesti
aloittaakseen. Taavetti, hän se vaan ei tanssinut, häntä kyllä
kehoitettiin, vaan hän sanoi: "Minulla ei ollut aikaa niin
turhanaikaiseen työhön opetella". Vihdoin, kun sitä alinomaa
pyydettiin, sieppasi hän Leenan kainaloonsa, pyöritti kerran ympäri
tupaa ja tuumi sitten: "Näyttikö sievältä?"

Ensimmäisiä toimiansa vävynä oli Taavetilla tutkia talon työkalut
perinpohjaisesti. Isäntä koetti kyllä kehua niiden olevan vähintäänkin
välttävässä asussa ja niinhän ne olivatkin, vaan Taavetti mieluummin
näki kaikki kiitettävässä kunnossa ja siinä tuli ensinkin
viikatevartten ja haravain kanssa rengeille tiukat paikat, sillä
Taavetti ensihetkestä huomautti, että nyt oli Pynnölästä leikki
työkomennossa loppunut ja totta tahdottiin. Toisiakin muutoksia tehtiin
kohta. Työaika lyhennettiin ja ruoka-ajat enennettiin kolmesta
neljäksi, mutta sitten pitikin työn sujua aika lailla. Eräänä päivänä
tuumivat keskenään kaksi renkiä suovaa tehdessään tuosta uudesta
olosta. He kyllä näkivät että Taavetti oli istahtanut mättäälle lähelle
heitä huokaamaan, vaan eivät olleet huomaavinansa ja toinen kysyi:

"Mikähän tästä talosta tulee?"

"Vippeli vippu tästä tulee, jos ei pehtoria muuteta!"

"Luuletteko niin?"

"En luule, minä tiedän, sillä sitä ajoa ei kestä ihminen, vaikka söis
viidesti päivässä. Minä kumminkin olen tässä vaan syksyyn asti."

"Niin minäkin."

"Sama se on kun isäntäkin niin mitättömäksi meni, että tuon tuommoisen
ruojan taloon otti, painajaiseksi väelle."

"Niin, sano, veli hopea, muuta kuin satua!"

Taavetti oli sillä välin noussut ylös ja seisoi jo viimeistä säettä
lausuttaissa puhujain vieressä.

"Hitaastihan se suovan teko käypi", sanoi hän rengeille.

"Eihän tuota enään jaksa mitenkään, johan tuosta luun särkykin tulee
tuommoisesta kiireestä. Tästä pian joutuu joka mies lasarettiin herra
pehtorin kustannuksella."

"Mistä paikasta särkee?"

"Käsistä, selästä, päästä ja jaloista."

"Minua särkee toisesta ronkastakin, yksi kerta jo puhuin isännällekin,
vaan mitäs siitä oli, kun hän antoi kaiken vallan Taavetille."

"Paha se on, että teitä niin särkee!" sanoi Taavetti. "Jos minun
kiirehtämiseni tähden olette säryn saaneet, niin minun täytyykin
kustantaa teille lääkäri. Heittäkää työ pois, en minä sairaita työhön
ahdista."

"Ei me toki niin sairaita olla, ettemme suovaa valmiiksi saa", tuumivat
rengit.

Taavetti ei puhunut mitään, vaan alkoi astua pitkin niittyä. Siellä hän
tapasi isännän jolle hän sanoi: "Niilo ja Juuso sairastavat
sydämentykytystä minua vastaan. Minun täytyy lähettää ne huomenna
lääkärin hoitoon."



XIV. Odottamaton onni.

Pynnölän talossa oli heinä tehty paljoa ennen kuin toisten talojen ja
väki olivat paljoa rivakamman näköiset kuin muina vuosina. Pidennetty
lepoaika oli ollut siunaukseksi, vaikka olikin työssä ollessa
kiireemmästi työtä tehty. Nuot niskoittelevat rengitkin olivat tulleet
siivo miehiksi, kun Taavetti seuraavana päivänä valjasti hevosen ja
aikoi viedä ruikuttajat lasarettiin. He löivät nyt leikiksi koko asian
ja tunnustivat valittaneensa aivan turhaa.

Taavetti ja Leena työskentelivät puinensa puutarhassa, jonka olivat
laittaneet akkunan alle.

"Ei tästä tänä kesänä tule mitään, vaan jos eletään, vasta ensi
kesänä!" sanoi Leena.

"Kunhan ollaan toimessa, kylläpä hänestä kerran hyvä tulee!" vastasi
Taavetti.

"Nääs mukulaa, ompa peruna kumminkin kasvanut!" sanoi Leena, pitäen
isonlaista, soikeaa uutta perunaa kädessänsä, jonka hän oli kaivanut
maasta. "Mutta kuules, Taavetti! Mitä minä eilen uusia kuulin kylässä
käydessäni!"

"Mitä nyt?" kysyi Taavetti, hyvin odottavaisesti.

"Minä kuulin, että sinä saat piakkoin uuden lankomiehen--kihlattu on!"

"Kuka on kihlannut ja kenen--ja missä?"

"Pidämpä suottakin puntarissa sinua vähän aikaa, arvaa jos arvaat!"

Taavetti mietti: "Jaa--mutta--jaha! Se on Töyryn Heikki ja Hanna! Oliko
oikein?"

"On oikeen!"

"No, paraiksi!"

"Kuinka niin? Kuinka sisarelles toivotat semmoista miestä?"

"Mikäs miestä vaivaa, varsinkin niin rikasta miestä?"

Heidän siinä jutellessa tulla lyyhäsi Taavetin kummimuori pihaan, hän
pysähtyi aidan tykö, jonka takana tuo pieni puutarhan alku oli.

"Kuulkaas Taavetti!" sanoi hän. "Kun minä olin rovastissa hieromassa,
niin sinne tuli kirje ja rovasti sanoi: 'Menkää nyt käskemään Taavettia
tänne'."

"Mikä kirje se sitten on?" kysyi Taavetti hyvän päiväisesti
hämmästyksissään.

"En tiedä, vaan kaukaa se tulee, mistä tullee."

Taavetti lähti työstään, puhdisti vähän itseään, muutti vaatteita ja
alkoi pamppailevin sydämin astua pappilaa kohden.

Ennen kuin kerkisi hyvää päivääkään sanoa, sanoi jo hänelle rovasti:
"No, sehän hyvä on että tulitte, minulla on täällä kirje, joka täytyy
kuitata. Rahaa siinä ei ole, muutoin se olisi jäänyt kaupunkiin." Näin
sanoen hän ojensi kirjeen ja lipun, johon Taavetti kirjoitti nimensä.

"Niitä tulee välistä minun laukussani tärkeitäkin kirjeitä", sanoi
rovasti.

"Kiitoksia!" sanoi Taavetti ja aukaisi kirjeen kuoren, siinä oli
suomenkielinen kirjoitus kirjoitettuna sinisen postiarkia kaikille
neljälle sivulle ja sen sisässä eri paperi, jota Taavetti ei ymmärtänyt
mitä sillä olisi virkana.

Rovastin silmät kiilsivät, hänen paperin nähtyään.

"Saanko minä katsoa?"

"No ihme ja kumma!" jatkoi hän sitten. "Kymmenen--arvatkaas te, paljoko
tässä lipussa on rahaa?"

"Lipussako rahaa!" sanoi Taavetti hämillään.

"Niin, koko kymmenentuhatta ruplaa! Sillä saatte pankista rahaa, juuri
te saatte ne rahat.--Kumpikohan nyt rikkaampi on, Pynnöläinen vaiko
vävy?"

"Mistä maailman äärestä se raha sitten tulee?"

Taavetti oli siihen määrään hämillään, ettei osannut ruveta kirjettä
lukemaan. Hän katseli vaan ja ojensi sen kohta rovastille.

"Olkaa niin hyvä ja lukekaa, herra rovasti!"

"Selväähän tämä on Suomea!" sanoi rovasti ja luki.


  Moskovassa, tänä vuonna 13 p. Heinäk.

  Satulamaakari Rahkosen vanhin poika Taavetti.

  Kauvan on siitä kulunut aikaa, kun minä lähdin pois sieltä ja
  monenlaisia mutkia on ollut elämässäni ja naimatoinna olen vieläkin.
  En ole saanut tietoa pienintäkään kotikylästäni, aina siitä saakka
  kuin sieltä lähdin, niin että melkein alan jo erityisellä ikävällä
  muistella kotiseurakuntaani. Ne ajat ovat minulla mielessä usein,
  joina minä siellä asuin ja niitä vaikka elävästikin muistelen, on ne
  kuin katsoisin synkän sumun läpi. Minulla oli maailmassa yksi sisar
  ja hän joutui naimisiin rehellisen käsityöläisen, satulamaakari
  Rahkosen kanssa. Sieltä lähteissäni oli hänellä kuuden kuukauden
  vanha Taavetti niminen poika, joka oli ristitty minun kaimakseni ja
  siitä olen ollut hyvilläni elämän ikäni. Minä olen ollut kauvan aikaa
  knltasepän kisälli ja olen palvellut täällä Moskovassa yhdellä
  mestarilla jo alun kuudettatoista vuotta. Täällä Venäjällä pidetään
  myöskin raha arpajaisia pankeissa ja minäkin muiden mukana olen usein
  niihin uhrannut monta kymmentä ruplaa, mitään saamatta. Kerta päätin
  vahvasti, oikein sielusta ja mielestä, että kun nyt otan arvan, niin
  puoleksi panen voiton sisareni vanhimman pojan Taavetin kanssa ja
  sitten ostin setelin. Mutta kuka arvaa hämmästyksenä? Minä kun
  arpomisen jälkeen luin sanomalehteä, niin aivan oikein minä
  numeroineni olin voittanut kaksikymmentätuhatta ruplaa. En ole ollut
  juuri aivan houkka eläessäni, vaan häpeäkseni täytyy tunnustaa, että
  pastierasin asunnossani koko sitä seuraavan yön. Aamulla olin
  ensimmäinen mies pankissa kuulemassa, oliko unelmani silmän häiriötä
  vaiko perusteellista totta ja näytin seteliäni. Aivan oikeen, minulle
  työnnettiin tuo mainittu summa käteen! Minä pistin rahat takkini
  sisätaskuun ja menin ulos pankista, pastierasin hiukka kadulla ja
  mietin. Ja niin menin uudestaan pankkiin ja otin tämän vekselin,
  jonka tässä sinulle lähetän. Jos kuollut olet, niin lähettäköön
  kirkkoherra takaisin sen ynnä tiedon kanssa kuinka siellä eletään ja
  voidaan. Tämän kirjoitti omalla kädellään:
                                              Taavetti Hietaniemi.


Taavetti seisoi kuin puusta pudonneena; vähän ajan takaa hän viimein
virkkoi: "Minä en ole halukas lahjoja saamaan!"

"Kyllä silloin saa ottaa, kun tuolla lailla tuleekin, se tapahtuu vaan
muutamille miljoonista ihmisistä", sanoi rovasti.

Taavetti pisti remissin ja kirjeen taskuunsa ja kiitettyään rovastia
alkoi astua kotiinsa.

"Mitä tämä oikeastaan kaikki merkitsee?" kyseli hän tallustellessaan
omilta ajatuksiltansa ja niin hän saapui Pynnölään, jossa väki paraikaa
söi päivällistä, Leena ja isäntäkin muiden mukana isossa tuvassa.
Taavetti istahti myöskin sanaakaan lausumatta pöytään ja alkoi syödä.

"Mitä siellä pappilassa oli?" kysyi Leena uteliaana.

"No, eipä erikoisia, sain vaan kirjeen Moskovasta."

"Moskovasta! Kuka sieltä kirjoittaa?" kysyi isäntä ällistellen.

"Tunnetteko Taavetti Hietaniemen? hän se on."

"Hietaniemen! Vartoohan hiukan, kyllä! Sehän meni kultasepän oppiin
Pietariin. Hänkö elää vielä?"

"Elää!" toisti Taavetti.

"Mitä hän sitten kirjoittaa?"

"Puhun sitten kun on syöty."

Syötiin tuota kaikessa rauhassa ja syönnin jälkeen meni Taavetti
kamariin, johon isäntä ja Leena häntä seurasivat uteliaisuutta
täynnä.

Taavetti istuutui pöydän päähän, isäntä toiseen ja Leena se seisahtui
pöydän eteen. Taavetti veti taskustansa kirjeen ja ojensi Leenalle,
joka kohta luki sisällön.

"Vekseli!" sanoi Leena.

"Siinä!" sanoi Taavetti, ojentaen sen Leenalle.

"Niin, semmoinen se olevan näkyy."

"Voi taivaan talikon pyörittäjä! Vai kymmenen tuhatta ruplaa!" sanoi
Pynnöläinen, istuen hyvin nolona. "Oletpa vävyni kappaleen rikkaampi
appeasi. Se on totta se!"

Leena piti vekseliä hyvin huolimattomasti kädessään. Isäntä sen
huomasi.

"Älä niin välinpitämättömästi pidä kymmentätuhatta ruplaa! Pankaa nyt,
hyvät lapset, joutuin korjuusen piirongin sisimpään sopukkaan ja älkää
millään muotoa hiiskuko sanaakaan kellekään kuolevaiselle koko
paikkakunnalla!"

"Niin, pistä vaan, Leena, piironkiisi se siihen asti, kuin kaupungissa
käydessä vaihdetaan oikeaksi rahaksi", sanoi Taavetti.

Leena vei sen kohta määräpaikkaan. Sen tehtyään meni hän ulos ja
Taavetti ja isäntä jäivät kahden kesken.

"Mitäs nyt mietit, vävyni?" sanoi isäntä, istuen käsi poskella. "Minä
luulin saavani sinun pitää tässä enemmän aikaa."

"Mihinkäs minä tästä menen nyt sitten? Näkyypä tuota sijaa tässäkin
olevan!" tuumi Taavetti.

"Tottahan toki rahoilla ostat oman talon!"

"Siihen aina ehditään."

Taavetin sitä sanoessa aukesi kamarin ovi ja Töyryn Heikki astui
sisään.

"Hyvää päivää!"

"Jumal' antakoon!" sanoi isäntä ja Taavetti toisti saman.

"Kuules Taavetti! Minulla on sinulle hiukan sanottavaa."

"Sano pois, vaan älä hauku!"

"Voi kun sinä, Taavetti, olet hirveän pitkävihainen! Enhän minä sinua
enään tässä maailmassa hauku. Johan minä silloin pyysin anteeksi. Etkö
muista?"

"Muistan! Vaan mistä minä tiedän mitä sun sydämmesi sopukassa piilee."

"Piilee! Siellä ei piile mitään. Minä olin ennen aina valmis käyttämään
tuota haukkujan virkaa, vaan tästä lähtien aivon ruveta oikeaksi
ihmiseksi ja mukautua naapurienikin tahdon mukaan. Minä aivon tulla
sinulle langoksi ja naida Hannan. Mitäs siihen sanot?"

"Nai pois!" sanoi Taavetti.

"Sinä et siis ole sitä vastaan. No, hyvä! Minä tiedän että sinä et ole
halukas puhe-varastoasi kuluttamaan, sentähden en sinua kiusaakaan,
ainoastaan tulin tietämään, ettet sinä suorastaan ole sitä vastaan."

Nyt puuttui Pynnöläinen puheesen ja sanoi: "Kyllä sinä teet siinä
vallan viisaasti, että puhut semmoisen asian Taavetin kanssa hyvän
sovun puolesta, vaikka kohta ihmisellä onkin valta naida kenen tahtoo.
Isäntä katsoi Taavettia ja kysyi: 'Saanko ma?'"

"Saman tekevä!"

"Niin, minä siis sanon, että Taavetti, jollen vallan erehdy on
kumminkin tämän kylän rikkain mies."

"Hei--mitä--kuinka--mistä?"

Nyt olivat kaikki ääneti vähän aikaa. Vihdoin jatkoi isäntä: "En juuri
tahtois olla mikään kieli-kello, vaan kun noin sattui tulemaan
puheeksi, niin saamma tuon sinulle sanoa.--Hän on voittanut Moskovasta
kymmenentuhatta ruplaa."

"Moskovasta, kymmenentuhatta ruplaa!"

Sitä sanoessaan kallisti Heikki päätään.

"Niin, ei meidän sovi häntä kerjäläiseksi kutsua."

"Älkää puhuko, isäntä, tuommoisia vanhoja", sanoi Heikki, katsellen
permannon rakoja.

"Niin, ei hänellä nyt tarvitse enään olla lainatakki eikä lainalakki."

"Voi, helpoittakaa jo, hyvä Pynnöläinen! Enhän minä häpeän tähdenkään
voi tästä karkuun juosta."

"Jaa, ei sinulla siis, Taavetti, ole mitään sitä vastaan?" kysyi Heikki
taas hetken päästä.

"Ei!" sanoi Taavetti, mutta katsoi samalla Heikin silmiin, juuri kuin
se, joka silmäin kautta tahtoo kurkistaa sielun sisimpään.

Heikki huomasi sen tavan katseessa jotakin merkitsevän ja hän huoaten
sanoi: "Luuletko, Taavetti, minun laittavan Hannan onnettomaksi?"

"Enhän minä nyt sitäkään juuri luule. Ei, päin vastoin minä toivon
sinusta vanhemmuuten hyvää miestä!"

"No, hyvä Taavetti, siinä mielessähän tuota itsekin olen.--Hyvästi!"

"Hyvästi! voi hyvin!"

"Hyvästi Heikki!" sanoi Pynnöläinen ja puristi häntä lujasti kädestä.
"Tule", jatkoi hän vielä, "onnelliseksi ja hyväksi heimolaiseksi ja
naapuriksi!"

Heikki lähti hyvin liikutettuna Pynnölästä ja ohjasi kulkunsa Hannan
mökille.

Leena tuli kamariin, kun Töyryn Heikki oli ulos mennyt ja sanoi: "Onko
isä kuullut sitä, kun Naavalan isäntä ja emäntä muuttavat pois täältä
ja myyvät talonsa?"

"En, no mihin he nyt menevät?"

"Kaupunkiin vaan."

Isäntä katsahti Taavettia silmiin ja tuli hyvin ajattelevan näköiseksi.

"Kuulepashan, Taavetti, tuota juttua, Leena, kuka kertoi sitä?"

"Renki Matti."

"Annas kun menen tuota juttua minäkin kuulemaan!"



XV. Eteen päin.

Taavetti ja Leena kahden kamariin jäätyään tuumivat vielä samaa asiaa:

"Saapa nähdä", sanoi Leena, "eikö isä osta Naavalaa!"

"Ja mitä hän sillä tekee?" kysyi Taavetti.

Samassa nähtiin akkunasta kuinka isäntä jo oli matkalla kylään päin.

Vähän ajan päästä tuli hän taas takaisin ja haki Taavetin, joka jo oli
ehtinyt mennä rukiin leikkuuta aloittamaan.

"Tules, Taavetti, minun pakinoilleni!"

Isäntä ja Taavetti menivät huoneesen.

"Se on nyt semmoista seikkaa, että se Naavalainen menee kun meneekin
pois meidän paikoilta."

"Niin aina!" sanoi Taavetti.

"Mutta pyytää liian paljo siitä talosta."

"Mitä pyytää?"

"Seitsemäntuhatta ja viisisataa ruplaa, niin kaikkineen kuin se käy ja
seisoo. Mitä sanot?"

"Maksetaan pois!"

"Sinunko rahoillasi?"

"Kenenkäs muun?"

"Niin, mene ja osta!"

"Vaikka vaan", sanoi Taavetti, lähti astumaan Naavalaan. Pian hän
olikin oikotietä taloon päässyt. Kaikki tulivat kättelemään ja käskivät
Taavetin istumaan. Kun siinä sitten yhtä ja toista puhua rupatettiin,
vaan kun ei talon myynnistä sivumennenkään mitään puhuttu, kysäisi
Taavetti vihdoin: "Isäntä käski minun tulla tänne talon kauppoja
hieromaan. Onko siinä mitään alkua koko asiassa?"

"Kyllä se on aivan totta!" vastasi isäntä. "Kyllä tämä talo myydään."

"Mitä se maksaa?"

"Kahdeksan tuhattahan minä olen aikonut siitä äyhkäistä."

"Ja sitä minä en maksa, vaikken eläissäni näkis taloa."

"Kuinka niin? Onhan talo paraita koko näillä seuduin."

"Vaikka, mutta Sampiaho ostettiin kuudellakymmenellä viidellä
ruplalla."

"Niin, ryöstö-huutokaupalla."

"Vaikka, onhan hinnassakin kouraan tuntuva eroitus."

"Eroitushan se nyt talossakin lienee ja kun minä myyn sen päällisineen
päivineen!"

"Viidessä tuhannessa on kyllä tän talon hintaa!"

Nyt katselivat isä, äiti ja poika toisiansa. Kauvan he
näyttivät miettivän, mutta vihdoin isäntä lausui: "Kyllä siinä
viidessätuhannessakin on rahaa, vaan tää talo ei ole sillä maksettu."

"Ei kopekkatakaan enempää ja käteenne luen rahat, jos myydä tahdotte.
Viisi tuhatta! ja sanassani pysyn."

Taavetti pani nyt lakin päähänsä ja alkoi astua ovea kohden; hän jo
seisoskeli pihalla.

Sillä välin kesti vilkasta neuvottelua kamarissa, jossa sommiteltiin
asiaa sinne ja tänne ja tultiin viimein siihen päätökseen, että kukaan
ei enempää maksa kuin Taavetin lupaaman summan. Sopisi kumminkin
koettaa edes viittäsataa lisään kysyä. Siinä toivossa meni isäntä
pihalle, jossa näki Taavetin seisovan.

"Viisi tuhatta viisi sataa! Tuoss' on käsi!" sanoi Naavalainen.

"Turha vaiva, hyvä isäntä, turha vaiva! Se on sanottu, mikä sanottu."

"Olkoon menneeksi!" Isäntä otti Taavettia kädestä ja talutti kamariin.

"Viisituhatta kaksi sataa", huusi isäntä. "Erota poika!"

"Eipä kuin neljä tuhatta yhdeksänsataa!" sanoi Taavetti."

"Mitä?" sanoi isäntä. "Tottahan nyt viisituhatta kumminkin pysynee."

"Olkoon sitten."

Maisteri löi kädet irti.

"Viisi tuhatta, halpa hinta, halpa hinta;" sanoi Naavalainen.

"Perin halpa kait se on!" sanoi maisteri.

Kun Taavetti tuli takaisin Pynnölään, olivat isäntä ja Leena uteliaat
kuulemaan kuinka kauppain meno edistyy.

"Viisituhatta, niinkuin nakutettu!" vastasi Taavetti. "Kättä päälle jo,
rahaa lähdin hakemaan."

"Vai niin, vai aleni niin paljon. No, ei viisituhatta ruplaa liikaa
ole, se on hyvin sievä hinta se", tuumi Pynnöläinen.

Taavetti pyysi isännältä lainaksi viisituhatta ruplaa ja Pynnöläinen
vastasi: "Luulet sinä minulla olevan niin paljon puhdasta rahaa?"

"Luulen! sillä muutoin en voi teitä rikkaaksi kutsua."

Tuo sana vävymieheltä sanottuna, veti naaman pitkäksi, Pynnöläinen
sanaakaan sanomatta aukaisi kaappinsa laatikon ja luki Taavetin eteen
pöydälle viisituhatta ruplaa.

"Vielä jäikin!" sanoi isäntä ja työnsi loput kaappiin takaisin.

Taavetti pisti rahat taskuunsa ja meni Naavalaan. Siellä ei ollut muuta
kuin kirjat tehtiin ja rahat luettiin vierasmiesten läsnä ollessa.
Taavetti oli nyt Naavalan Taavetti ja talonisäntä.

Naavalainen olisi tarjonnut ryyppyjäkin rahat saatuansa, vaan Taavetti
oli ilmankin tyytyväinen ja niin hän talonkirjat taskussa palasi
Pynnölään.

"Siinä on kirjat!" sanoi hän, heittäen ne Pynnölän kamarin pöydälle.

"Milloinka menevät pois?" kysyi Leena.

"Kahden kuukauden perästä saamme muuttaa sinne."

"Vai jo kahden kuukauden perästä!" sanoi Leena.

"Se oli onnen potkaus se, kun saatiin Naavala sopuhinnalla!" sanoi
Pynnöläinen.

Seuraavana päivänä meni Taavetti kaupunkiin ja vaihetti pankissa
kymmenentuhatta ruplaa. Kun hän oli kaupat ja asiat toimittanut mitä
hänellä oli toimitettavaa, suoriutui hän kotimatkalle läpi yön. Tuo
yöllinen kulku kymmenentuhatta ruplaa taskussa hieman peloitti, vaan
eipä kuulunut mitään vaaraa missään.

"On tämä sitä elämän rytinää meillä!" sanoi Pynnöläinen. "Mikä tästä
vielä mahtaa tullakaan?"

"Kunhan eteenpäin mennään!" sanoi Taavetti.



XVI. Katovuosia.

Syksy tuli ja samalla se aika, jolloin Taavetin ja Leenan oli
muuttaminen Naavalaan. Kuta lähemmä tuli eronpäivä, sen
alakuloisemmaksi tuli Pynnöläinen. Selvästi huomattiin, ettei hän
tahtonut jäädä yksin vieraan väen kanssa. Leena huomautti Taavettia:
"Kysy isältä, eikö se tahdo seurata meitä Naavalaan."

Taavetti oli kohta siihen valmis.

"Ettekö tahdo lähteä meidän kanssa Naavalaan?" kysyi hän päivää ennen
lähtöä, kun oli juuri päivällisiltä noustu.

"Tahdon!" oli suora vastaus ja niin päätettiin Pynnölä jättää
syrjämaaksi.

Kirkkaana koitti sen päivän aamu, jona Taavetti vaimoineen ja appineen
muutti Naavalaan. Leenalla oli järjestämistä ja puuhaa moneksi
päiväksi, vaan Pynnöläinen se arveli: "Tämmöinen talo se jotain on!"

Tuossa sitten ruvettiin asumaan Naavalassa ja aika se kului eteenpäin.
Usein alkoivat seudun etevimmät käydä vieraina, vaan ei se oikeen
tahtonut joutilaita huvittaa, kun saivat isäntää hakea milloin pajasta,
milloin tallista, milloin mistäkin työpaikasta, sillä Taavetti oli aina
työssä.

Halla tahtoi pahasti hätyytellä Naavalankin peltoja, vaikka
sijaitsivatkin pitkin joki-vartta. Muualla ne meni vallan mitättömiin.
Pynnölän jyvävarasto oli hyvänä apuna, niin että Naavalassa syötiin
selvää leipää katovuotten läpi. Suuret kerjäläislaumat majailivat
viikottaisin Naavalassa, jossa he saivat riittävän ravinnon, vaan kyllä
jyvät loppuivatkin ja rahaa täytyi ruveta käyttämään matto-jauhojen
ostamiseen. Kuitenkin lievitettiin hätää niin laajalti kuin mahdollista
Taavetin ja Leenan toimesta.

Nämä vuodet antoivat Taavetille paljon työtä. Valituksia tuli joka
puolelta ja hän tahtoi omin silmin käydä katsomassa hädän alaisissa
taloissa ja mökeissä oliko tarve todellinen vai teeskennelty. Kamaloita
näköjä sai hän monessa paikassa nähdä, kun ihmiset olivat kuolemassa
olki-puru suussa. Ei vähempää kuin 50 taloa huusi hän huutokaupassa,
jotka myytiin veloista ja maksamattomista veroista. Vaan sitten hän ne
taas jok'ikisen lahjoitti omistajillensa takaisin.

Vihdoin, kun ei hätä laannut häilyttämästä paikkakuntaa ja rahat
rupesivat loppumaan, otti Taavetti kynän käteensä ja kirjoitti
Moskovaan:


  Hyvä eno!

  Minä en juuri ole semmoinen, joka ruoan apua pyydän, mutta nyt minun
  täytyy se tehdä, sillä täällä on surkeat ajat. Minä rukoilen siis
  Teitä toisten tähden, jos voisitte auttaa.

  Teidän sisarenne poika Naavalan Taavetti.


Vastausta ei tähän tullut, kuukautta myöhemmin eräänä iltana ajettiin
kyytihevosella Naavalan pihaan. Taavetti sytytti lyhdyn ja riensi
tulijalle vastaan. Siinä nouseskeli reestä paksunlainen herrasmies,
puettuna uljaasen turkkiin ja karvalakkiin.

"Oletteko enoni?" kysyi Taavetti arvaten kuka vieras oli.

"Olen! Sinäkö olet Naavalan Taavetti?" sanoi eno, alkaen astua isännän
jäljessä lyhdyn valaisemaa tietä kamariin.--"Ompa tämä aikamoinen
talo!"

Leena otti sydämellisesti iloissaan vierasta vastaan ja auttoi turkkia
pois. Samassa astui Pynnöläinenkin kamariin hän oli huoneesensa kuullut
vieraan tulleen.

"Vielähän Pynnöläkin elää!" sanoi eno.

"Vielähän Hietaniemikin elää ja on tullut niin tanakaksi äijäksi!"

"Kyssänlimppu sitä tekee", tuumi Hietaniemi, ja istahti tuolille.

"Siellä Venäjällä sitä eletään kuin pellolla", sanoi Pynnöläinen

"Melkein!" vastasi Hietaniemi. "Täällä taitaakin nykyjään olla hyvin
huonot ajat."

"Perin huonot", sanoi Pynnöläinen.

Kun siinä sitten yhtä ja toista tuumittiin, illallista odotellessa,
kysäisi Hietaniemi Taavetilta muunmuassa: "Oletko kaikki rahat köyhille
jakanut, mitä talonkaupoista jälelle jäi?"

"Olen!" sanoi Taavetti, samalla katsahtaen hyvin tuimasti Hietaniemeen
ja lisäsi: "Mitä muuta minun niillä rahoilla piti tekemän?"

"Olisit säästänyt!"

"Vanhan päivänkö varaksi?"

"Vaikka niinkin."

"Onhan minulla talo!"

Hietaniemi ei osannut vastata.

Taavetti jatkoi: "En voi ymmärtää, minkätähden tuollaisia kysymyksiä
esitätte. Ettekö voittanut niitä rahoja arpajaisissa?"

"Voitin!"

"No, niin, maailmasta tulleet maailmaan menkööt; semmoinen niillä on
tarkoitus!"

Ja niin rupesivat he illalliselle.



XVII. Ijäti onnelliseksi.

Hietaniemi jäi asumaan Naavalaan ja kun hän sai Taavetin seurassa
kulkea puutteen-alaisten asunnoissa, vuodatti ukko usein kyyneleitä ja
antoi omin käsin apua. Hän ei enään kysellyt, miksi Taavetti ei
säästänyt. Enemmin kuin elävästi hän nyt tunsi sen johdon, miksi hän
oli ollut voittajain joukossa raha-arpajaisissa.

Pian kuolikin Hietaniemi ja jätti jälkeensä rahaa koko joukon, jotka
testamentin kautta jätti Taavetille. Samaan aikaan alkoi taas tulla
erinomaisen hyviä vuosia. Vihdoin kuoli myöskin Pynnöläinen ja näin
tuli Taavetti vaimoineen ja pienine poikineen sekä appensa että enonsa
tavaran herraksi. Hän oli nyt koko pitäjän rikkain mies ja yleisesti
arvossa pidetty.

Nyt kun oli taasen talonpojat vähän elpyneet ja päässeet virkoamaan
siitä horrostilasta, johon huonot ajat olivat heidät saattaneet. He
tuumivat että Naavalan Taavetille pitäisi kerätä joku kunnialahja siitä
jalomielisyydestä ja uhraavaisuudesta, jota hän oli osoittanut
seurakunnalle huonoina vuosina. Alkuunpanijoina olivat nuot
viisikymmentä talonisäntää, joiden maat Taavetti oli huutanut ja sitten
takaisin lahjoittanut. Ja niin ostettiin kallis-arvoinen kultakello
perineen. Kun kello juhlallisesti annettiin Taavetille, otti hän sen
käteensä katseli vähän aikaa ja kysyi, kääntyen joukkoon päin:
"Tiedättekö mitä ainetta tämä kello on?"

"Se on kultakello!" sanoi muudan.

"Ei suinkaan!" sanoi Taavetti. "On kait siinä muutakin kuin kultaa."

"No, tietysti siinä on terästäkin ja messinkiä tai mitä hänessä
lienee", sanoi sama.

"Tiedättekö käypikö tämä kello varmasti?"

"Emme tiedä."

"Ette tiedä. No, tiedättekö onko tämä sopiva jollekin kunnialahjaksi?"

Silloin nousi yksi isäntä ylös ja sanoi: "Minä tiedän! Se kello ei ole
sinun laiselle miehelle lainkaan sopiva lahjaksi; se on mitättömän
arvoinen sen hyvyyden ja jalomielisyyden rinnalla, jonka sinä olet
meillen osoittanut. Mutta se viaton hengetön naksuttaja kourassasi
puhuu vilpittömän rakkauden kieltä meidän kaikkien puolesta, joita sinä
olet holhonnut, ollen Jumalan aseena pelastamassa meitä nälkään ja
kurjuuteen nääntymästä. Me olemme sinulle velkaa koko talomme ja
omaisuutemme!"

"Olen liikutettuna puhettasi kuunnellut", vastasi Taavetti. "Ette tiedä
mitä ainetta kello on, ette tiedä käykö se varmasti, eikä sitä onko se
sopiva kunnialahjaksi ja sillä osoitatte ettette tiedä niin mitään.
Viimeinen puhuja on kumminkin huomauttanut, että se viaton naksuttaja
puhuu vilpittömän rakkauden kieltä. Sellaisena kielitaiturina otan sen
muistoksi teiltä ja nyt saan vastata.--Minä en omista itselleni mitään
kunnioitusta, kunnioittakaa Jumalaa, kaiken hyvän antajaa, joka
kaikille jakaa armostaan, yhdelle niin, toiselle näin. Niin
tietämättömiä kuin olemme siinä, ettemme edellepäin tiedä käykö kello
tarkalleen, samallaisia olemme tietämään Jumalan johdatusta kunakin
aikana mistä hän milloinkin aineen ja aseensa sieppaa, jota hän käyttää
tahtoo."

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä kokouksen jälkeen tuli Töyryn Heikki emäntineen
Naavalaan toivottamaan onnea kellon saamisen johdosta.

"Niin se on", sanoi Heikki, "minä kaikin puolin yhdyn siihen
kunnioitukseen, joka sinulle on tullut osaksi seurakunnan puolesta,
mutta vielä minä tahtoisin enemmänkin sinua kunnioittaa ja paremmalla
kunnioituksella kuin kulta-kellolla."

"Sinä olet siis itse tuon tien löytänyt?"

Heikki mietti vähän aikaa ja sitten vastasi: "Olen sen löytänyt ja
soisin että sen kaikki löytäisivät! Anna anteeksi, hyvä Taavetti,
entiset pahat tekoni!"

"Sydämestäni!" sanoi Taavetti, "ja pyydän sinun samoin minulle
tekemään."

"Anteeksi annettu!" sanoi Heikki.

Näin tulivat Heikki ja Taavetti ikuisiksi ystäviksi, ja kävivät usein
toisissaan sanan harjoituksissa, joihin keräytyi muitakin Jumalaa
pelkääväisiä, uskovaisia ihmisiä.

Samaan aikaan tuli seurakunnassa kappalaisen vaali, entinen Naavalan
maisteri haki sitä virkaa myöskin ja pääsi vaaliin, saipa vielä
virankin.

Hän tuli naimatoinna miehenä sinne. Sillä välin oli Taavetin sisar
Esteri kasvanut ja tullut kauniiksi neitoseksi, vieläpä Jumaliseksikin.
Nuori pastori, käydessään usein Naavalassa raamatun selityksiä
pitämässä, mieltyi siellä Taavetin sisareen ja tuot'hätää tuli
Esteristä papin rouva ja onnellinen aviovaimo.

Näin oli aika kulunut eteenpäin kuin hiljalleen juokseva virta. Sangen
ihanat olivat Naavalan ja hänen naapuriensa niityt ja pellot; suloinen
tuoksu tuoksui niistä kesäisin ohikulkevia vastaan. Vaan joka niiden
omistajat tunsi, tunsi hän sen lisäksi tuoksun totisesta
kristillisyydestä ja siveästä elämän menosta.

Tulipa senkin seurakunnan osaksi kerran valita valtiopäivämiestä. No,
Naavalan Taavettihan siihen virkaan katsottiin kaikkein sopivimmaksi.

Taavetti ei ollut Helsingissä käynyt sitten kuin oppireisullaan.
Pääkaupunki oli sillä välin tykkänään toisen näköiseksi muuttunut.
Pitkän kyselemisen perästä löysi hän vihdoin saman kauppiaan, joka
hänen oli oppipaikkaan osoittanut. Siinä sai hän yösijan ja siinä tuli
niin pitkät jutut, että se kesti melkein koko yön. Taavetin oppimestari
oli aikoja sitten kuollut, ja olipa kauppiaankin pää harmahtunut.

Raskaalla mielellä istui Taavetti valtiopäivillä ja otti harvoin osaa
keskusteluun, mutta jos hän joskus siihen puuttui puhui hän niin
selvästi ja pontevasti, että se teki toisiinkin valtavan vaikutuksen.
Sitä turhamielisyyttä ja joutavaa rahan kulutusta, joka on niin
tavallista valtiopäivillä ei hän mitenkään voinut kärsiä, eikä koskaan
ottanut osaa mihinkään pitoihin eikä juominkeihin, vaan kiirehti aina
aikansa kuluttamaan kodin hauskuudessa vaimonsa luona, jonka oli tuonut
mukaansa.

"Päästään toki vihdoinkin kotiin!" sanoi hän valtiopäiväin loputtua, ja
niin hän iloisen Leena-emäntänsä kanssa matkusti pois pääkaupungista.

Valtiopäivillä oli muun muassa rautatie tullut päätetyksi, joka oli
käyvä Taavetin kotipitäjän halki. Rakennus-aikanaan se jo tuotti
Naavalalle ja hänen naapureillensa melkoiset tulot, ja kun se oli
valmiiksi saatu, perusti Taavetti meijerin taloonsa ja rupesi voita
valmistamaan ulkomaalaisten herkuksi. Täytyi sen johdosta innolla
ruveta niittyjen ja karjanhoidon parantamiseen ja asia menestyi
oivallisesti, paremmin kuin luultiinkaan.

Kova työ, alituinen toimiminen sekä syvä suru, kun vuosien kuluttua
hänen rakas Leenansa kuoli, vaikuttivat sen, että Taavetti melkein
ennen aikaansa vanhentui, sairastui ja tuli sängyn omaksi. Pastori kävi
joka päivä hänen luonansa ja keväällä, kun kukkaset rupesivat
pnhkeemaan, ummisti hän silmänsä ja kuoli mennäkseen autuaitten
asuma-sijoihin, joissa ei mikään suru enään murra, eikä ikävä rasita.

Sen arvannee kuka hyvänsä, että siinä saattojoukkoa oli, kun Taavettia
haudattiin. Siinä sitä sitten oli köyhiä ja rikkaita seurakunnan
kaikilta ääriltä. Kirkkoherra, siksi oli sillä välin Taavetin lanko
tullut, piti ruumissaarnan ja saattoi kaikki itkemään, vielä nekin,
jotka Taavettia olivat eläissänsä kadehtineet. Ja niin Taavetti sai
leposijansa Leenansa vierellä. Kauvan muistetaan paikkakunnalla tuota
entistä köyhää torpan poikaa Vähämäen Alangosta.



PELASTETTU.

Kirjoittanut P. Päivärinta.


Erään ison maamme kaupungin syrjäisessä osassa on pienenläntä
yksikerroksinen puutalo. Se on päältä laudoitettu ja keltaiseksi
maalattu ja semmoisenaan näyttää se kaikessa pienuudessaan hyvin
miellyttävältä. Taloon ei ole kadulta muuta sisäänkäytävää kuin
toisessa päässä pytinkiä olevaan pieneen kauppapuotiin.

Talo oli merikapteeni Aaltosen oma. Hän oli monta kovaa kokenut, monta
myrskyä ja tuulta tuntenut, kyntäessään vuosikymmeniä meren aukeita
ulapoita. Aikoja sitten oli hän jo heittänyt merellä kulkemisen ja
siitä pitäin asunut talossaan, melkein niinkuin karhu pesässään, sillä
harvoin nähtiin hänen huoneestansa mihinkään liikkuvan. Pitkällinen
meri-elämä oli taivuttanut hänen luonteensa karkeaksi ja jyrkäksi, niin
ettei hän suvainnut ketään ihmistä käyvän hänen luonaan, eikäpä hän
itsekään muiden tykönä pistätellyt. Jos joku yritti tunkeentumaan hänen
huoneesensa, sai hän heti jyrkän kysymyksen: "mitä tahdot?" taikka:
"mitähaet?" Jos tulija ei siitä älynyt poistua, vaan yritti jotakin
sanomaan, seurasi kohta: "mene tiehesi, en tarvitse sinun
selityksiäsi."

Vuosikymmeniä oli hän elänyt tämmöistä yksinäistä elämää ja kertomuksen
ajalla oli hän jo vanha mies.

Siitä saakka kuin kapteeni merellä kulkemisen heitti, vuokrasi hän
talonsa huoneet niin tarkkaan, ettei hänen itsensä hallussa ollut muuta
kuin pikkanen kyökki ja jotenkin kookas kamari. Tarkka ja itara mies
kun oli, oli hän merillä ollessansa koonnut varoja ja niitä hän koki
huonetten vuokralla kartuttaa. Hän oli rahoilleen niin kitsas, että jos
hänen täytyi luopua jostakin markasta ja pennistä, oli ne sulata hänen
hyppysiinsä, ennenkuin hän ne käsistänsä päästi.

Minkä tähden kapteeni oli näin omituiseksi tullut, selkenee
seuraavasta:

Kapteeni oli ennen ollut perheellinen mies, mutta nyt oli hän
yksinäinen kuin tervaskanto. Noin kolmenkymmenen ikävuotensa paikoilla
oli hän nainut nuoruutensa rakastetun. Heidän avioliittonsa oli hyvin
onnellinen ja he rakastivat toisiaan sydäntensä pohjasta. Tämä uusi
elämän vaihdos loi lämpöä ja valoa kapteenin synkkään ja kovettuneesen
elämään, jommoiseksi poikaisesta pitäin harjoiteltu merillä kulkeminen
oli hänen luonteensa muodostanut. Hänen lempeä ja rakastava vaimonsa
vaikutti ikäänkuin jollakin tenhovoimalla kapteenin synkkään ja
karheaan mielenlaatuun. Hänestä katosi kaikki kärtyisyys ja
umpimielinen jurous ja hän lauhkeni lakeaksi kuin lammas. Sen siaan
kuin hän jo siihenkin asti kartteli muiden ihmisien seuraa, tuli
hänestä nyt iloinen seuramies ja hän oikein ikävöitsi muita ihmisiä.
Tässä uudessa valossa muodostuikin asiat pian semmoisiksi, että usein
käskettiin vieraita kotiin ja vuoronsa käytiin ystävien luona vieraina.

Niin. Kapteeni huomasi nyt, että elämässä löytyy valopuoliakin, eikä
ainoastaan synkkyyttä ja taistelua luonnon voimia vastaan. Iloisella
mielellä riensi hän tarvittaessa merille ja tyyneenä ja nurisematta
kärsi ja kesti hän kaikki kovimmatkin kohtaukset, mitä merillä kulkia
niin usein saa kokea. Hänellä oli aina mielessä lempeä ja ikävöivä
vaimonsa; se oli ikävää hänellekin ja usein kävi se niin ankaraksi,
ettei hän nukkuissaankaan muusta uneksinut kuin vaimostansa ja
kodistansa. Kun se aika alkoi lähestyä, jolloin hän sai laivan keulan
kääntää kotia kohden, ei hän voinut nukkua paljon laisinkaan, niin
kiihkeästi rakasti hän vaimoaan. Se olikin ilon ja riemun hetki,
jolloin kapteeni sai astua kotikynnyksen yli ja sulkea rakkaan vaimonsa
syliinsä.

Tämmöisessä onnellisuudessa kului joku aika. Toisiaan rakastavan
aviokumppanien iloa ja onnea lisäsi vielä paljon se seikka, kun heitä
suosiva sallimus lahjoitti heille kauniin ja terveen tyttären. Tätä
lastansa rakastivat he kaikella luonnollisella vanhemman rakkaudella.
Hän oli heille kaikki kaikessa ja he hoitivat ja hellivät häntä
niinkuin silmäteräänsä. Tuskin henno kapteeni lähteä ensinkään enään
merille, vaikka se oli hänen ainoa tulolähteensä, niin lujilla siteillä
oli hän kiintynyt vaimoonsa ja lapseensa. Asianhaarat pakottivat hänet
kuitenkin joksikuksi ajaksi luopumaan perheestään, mutta silloin
tuntuivat kuukaudet hänestä pitemmiltä kuin nälkävuodet.

Edelleenkin hymyili sallimus heille. Hyötyisänä ja terveenä kasvoi ja
vaurastui pikku Helmi. Hän ei ollut vielä täyteen elänyt ensimmäistä
ikävuottansa, kun hän jo kävellä tallusteli ympäri huoneita. Kahden
vuoden vanhana hän jo puhua nalkutteli ja kiipeili isän polvelle. Siinä
hän halaili ja suuteli isäänsä, soperrellen viattomia ja lapsellisia
hyväily-sanoja. Tämä kaikki teki isään niin syvän vaikutuksen, ettei
hänen ilollansa ollut rajoja.

Eräältä merimatkaltansa palattuansa, huomasi kapteeni vaimonsa olevan
raskaana. Tämä huomio sai hänet sanomattomasti ilostumaan, kun oli
toivo saada toinenkin perillinen. Tätä oli hän toivonut kiihkeästi,
sillä hän olisi mielellään tahtonut toisenkin lapsen ja vaikkapa
useammankin. Mutta kun pikku Helmi oli jo yli kolmen vuoden, alkoi hän
epäillä, tokko hän saakaan muita perillisiä kuin tuon yhden.

Kapteenin olisi taasenkin ollut mentävä merille, mutta sitä ei hän
hennonnut nyt tehdä. Hän ei raskinnut vaimoansa siinä tilassa jättää
onnensa nojaan, eikä ikävöimään miestänsä; päälliseksi tahtoi hän omin
silmin nähdä sen ilopäivän, jona hän saa toisen perillisen. Tämän
tähden haki hän toisen kapteenin sille laivalle, joka oli hänen
kuljetettavakseen uskottu ja jäi kun jäikin itse kotia.

Kaksinkertaisella rakkaudella rakasti kapteeni nyt vaimoansa. Hän helli
ja vaali häntä niinkuin pientä lasta ja koki kaikilla keinoilla
lievennellä hänen vaivojaan ja murheitaan. Iltasin istuivat he useinkin
kahden kesken lampun valossa, jolloin kapteeni kertoili meri-elämän
monipuolisia seikkailuja ja juttuja, kiikutellen polvillansa pikku
Helmiä. Tämä useinkin nukkui siihen, jolloin isä riisui hänet ja vei
vuoteesen nukkumaan; sitten he taas jatkoivat keskustelua ja jatkui se
enemmiten myöhäiseen yöhön.

Vaikka kapteeni koki näin huvittaa kaikin tavoin vaimoansa, ei vaan hän
ollut yhtä iloinen ja hilpeä kuin ennen. Synkkä raskasmielisyys vaivasi
häntä katkeamatta ja välistä kävi se sietämättömäksi. Hän päivitteli
kuinka perin toisenkaltaiselta hän nyt tuntuu kuin ennen, eikä sanonut
keksivänsä syytä siihen. Hän olisi tahtonut olla yhtä iloinen kuin
ennenkin, mutta ei voinut, ja se suretti häntä, kun hän tuottaa
rakkaalle miehelleen alakuloisuudellansa huolia ja murheellisia hetkiä.
Kapteenin koko tarkoitusperänä olikin vaimonsa alakuloisuuden
poistaminen ja kun hän huomasi, ettei hän sitä voinnut tehdä, kutsui
hän usein kotiinsa perheen tuttavia iltaa viettämään. Silloin joskus
haihtui hetkeksi vaimon suru, seuran iloisesti keskenänsä haastellessa,
mutta pitkälle eivät nuot helpot suruttomat hetket kestäneet.

Tuo toivottu ja peljätty hetki lähestyi. Varaselta jo neuvoteltiin
asiasta lääkärin kanssa ja kätilö oli talossa viikkoa ennen,
hoitelemassa alakuloista vaimoa. Kaikki toivoivat hyvää, mutta sallimus
oli toisin määrännyt. Lääkäri ja kätilö koettivat kaikkensa,
auttaakseksensa äitiä ja lasta tässä elämän ja kuoleman kysymyksessä,
vaan huonolla menestyksellä, sillä se välttämättömyys vei hengen sekä
äidiltä että lapselta. Päälliseksi oli tämä niin pikainen käännös
elämässä, ettei vaimo ennättänyt miehellensä lähteissään muuta sanoa
kuin että: "hyvästi Kalle! Pidä huoli pikku Helmistä, muuta ei ole
minulla sinulle uskottavaa."

Kapteenin surulla ei ollut rajoja tämän tapauksen jälkeen. Hänestä
tuntui siltä kuin paras osa maailmaa olisi hänen vaimonsa kanssa
sortunut haudan pimeyteen ja että hän olisi itsekin sinne vajonut. Hän
ei antanut minkään itseänsä lohduttaa, sulkeentui vaan kamariinsa, eikä
ottanut minkäänlaista ruokaa eikä juomaa moneen vuorokauteen. Erään
ystävän onnistui vihdoin tunkeentua kapteenin huoneesen. Hän ei puhunut
kapteenin vaimon ja lapsen kuolemasta ainuttakaan sanaa, sillä hän
älysi, että sillä tavoin hän lisäisi vaan kiviä kuorman päälle. Kun oli
puheltu merillä kulkemisista ja muista maailman asioista tovin-aikaa,
huomasi ystävä, että kapteeni elpyi ja unhotti surunsa toviksi aikaa.
Silloin pistäysi ystävä ulos ja kun hän sieltä palasi, oli hänellä
pikku Helmi käsivarrella.

"Sinulla on lapsi ja hänen tähtensä tarvitsee sinun elää; lapsi kovin
ikävöitsee sinua", sanoi ystävä ja laski lapsen kapteenin syliin.

Lapsi käpertyi turvallisesti isänsä kaulaan. Hän hyväli isäänsä miten
parhaiten taisi ja piti hänestä niin lujasti kiinni, että näytti siltä
kuin ei hän tahtoisi koskaan siitä asemasta luopua. Vihdoin pillahti
tyttö kauheasti itkemään. Isä havahtui ikään kuin unesta. Hän koetti
viihdyttää lasta kaikilla mahdollisilla keinoilla ja hyväili häntä
sillä tavalla, jolla ainoastaan vanhin voi lastansa hyväillä.--Vihdoin
viihtyi pikku Helmi.

"Niin, minulla on tosiaankin lapsi ja hän tarvitsee kaikki minun
lempeni ja huolenpitoni", sanoi kapteeni lapsen viihdyttyä ja oikaisi
itsensä suoraksi.

Tästä hetkestä pitäin voi kapteeni hillitä enimmän surunsa. Hän pesi
kasvonsa, ajoi partansa ja söi tavallisessa järjestyksessä. Hän otti
sekä talouden- että lapsenhoitajan kotiinsa ja molemmat koetti hän
hankkia niin kunnolliset kuin mahdollisesti voi saada. Itsekin ryhtyi
hän pontevasti talouden toimiin, järjestellen ja puuhaillen kaikkialla.
Näytti siltä kuin hän olisi kaikkenni unhottanut vaimonsa kuoleman,
mutta niin ei kuitenkaan ollut, sillä yöt ja päivät painoi se raskaana
taakkana hänen mielessään ja tämä teki hänet jurommaksi ja
vähäpuheisemmaksi entistänsä.

Kapteeni uhrasi nyt koko elämänsä pikku Helmille. Häntä hän rakasti
koko sydämestään ja kaikki hänen työnsä ja toimensa tarkoittivat hänen
parastansa. Hänestä hän sai valoa ja lohdutusta murheelliselle
elämällensä, sillä eipä synkinkään murheen hetki voinut voimaansa
säilyttää lapsen murheettoman, viattoman ja lapsellisen lepertelemisen,
soperruksen ja hyväilemisen ajalla.

Kun kapteeni oli saanut kaikki järjestetyksi ja taloutensa
mielenmukaiseen voimaan, lähti hän taasenkin merille. Kuitenkaan ei hän
ottanut laivaa kuljettaaksensa kaukaisille maille, vaan lyhemmille
matkoille, saadaksensa tiheämmin tavata armasta lastansa. Kun kapteeni
tuli matkoiltansa kotia, silloin oli sekä hänellä että pikku Helmillä
iloiset ajat. Vaikkei kapteeni ollutkaan kesää enempää poissa kotoa,
oli tyttö sillä välin kasvanut ja viisastunut hänen mielestänsä
sanomattoman paljon ja mitäpä muuta terve ja vöyre lapsi tekikään,
mutta isän mielestä tuntui siltä kuin Helmi olisi siinä ajassa
edistynyt enemmän kuin mikään muu lapsi. Isä toi lapselleen matkoilta
tullessaan kaikkein parhaat tuliaiset, mitä ikänä isä lapsellensa on
tuonut ja niiden valikoimisessa vaivasi hän paljon päätään, saadaksensa
ne oikein mieluisia. Pikku Helmi palkitsi isänsä hyvyyden ja rakkauden
lapsellisella yksinkertaisuudellansa ja rakkaudellansa, ja tuntuipa
kapteenistakin siltä kuin hänkin olisi tullut lapseksi.

Tällä tavalla kului aika niin, että pikku Helmi oli kahdeksannella
ikävuodellansa. Kapteeni oli merimatkallansa nytkin. Sillä välin oli
kaupunkiin levinnyt lasten paha vihollinen, punarupuli. Lääkärit
koettivat tehdä parastansa, estääksensä taudin levenemistä, mutta siitä
huolimatta tempasi se paljon lapsia tuonen tuville. Kuu kapteeni palasi
matkaltansa kotiin, oli Helmi sairastamassa tuota vaarallista tautia.
Tämä oli isälle odottamaton isku. Hän oli nytkin tuonut Helmille hyvät
tulijaiset ja iloitsi jo monta vuorokautta ennen kotiin tuloansa,
ajatellessansa sitä hetkeä, jolloin hän saa kohdata rakkaan lapsensa.
Tämä kamppailikin nyt toivottoman ja vaarallisen taudin kanssa, siihen
siaan kuin isä oli odottanut tapaavansa hänet terveenä ja raittiina.
Hän oli kuvitellut mielessään, kuinka Helmi nyt, kuten ennenkin,
juoksisi iloisena häntä vastaan ja hän saisi sulkea hänet syliinsä,
painaa häntä rintaansa ja suudella kauneille pyöreille poskille, mutta
sallimus oli toisin määrännyt.

Kapteenista tuntui siltä kuin maa olisi vajonnut hänen jalkaansa alla
ja hänen henkeänsä ahdisti. Kiireesti riisui hän päällysvaatteet
päältään ja meni horjuvin askelin sairashuoneesen. Pikku Helmi makasi
kuihtuneena horrostilassa, silmät puoleksi ummessa. Heleä tuskanpuna
oli noussut hänen laihtuneille kasvoillensa ja suuret hikipisarat
vyöryivät hänen otsaltansa. Kapteeni kumartui alas ja painoi suudelman
lapsensa polttavalle otsalle. Helmi avasi silmänsä ja katsoi isäänsä
suurilla kirkkailla silmillänsä.

"Isä", sanoi hän vihdoin ja kiersi laihtuneet kätensä isän kaulaan.
Sitten ummisti hän taasen silmänsä ja piti isänsä kaulasta kiinni.

"Pikku Helmi on kipeä", sanoi lapsi tovin päästä ja irroitti kätensä
irti.

"Kipeä on nyt armas Helmini, mutta kyllä Helmi paranee, kuu isä tuli
kotiin", sanoi isä.

"Ei Helmi enää parane koskaan", sanoi lapsi ja vaipui taasenkin
horrostilaan.

Samassa tuli Helmin hoitajatar huoneesen.

"Onko käytetty lääkärin apua?" kysyi kapteeni melkein nuhtelevasti ja
katsoi hoitajatarta terävästi silmiin.

"On ... kyllä on käytetty, herra kapteeni. Heti kun huomattiin pikku
Helmin sairastuneen, kutsuttiin lääkäri kotiin ja siitä saakka on hän
määräajoilla säännöllisesti käynyt antamassa neuvoja ja määräyksiä;
kohta luulen hänen olevan taaskin täällä", selitti hoitajatar.

Samassa aukeni ovi ja lääkäri astui huoneesen.

"Pelastakaa lapseni, herra tohtori!" sanoi kapteeni, heti kun lääkäri
oli huoneesen astunut.

"Tietysti minä koetan tehdä kaikki mitä voin, mutta elämä ja kuolema on
Herran kädessä", sanoi lääkäri.

Sitten tarkasteli hän sairasta, koetellen hänen valtimoansa, kuunnellen
hengitystä ja tutkien tarkasti kaulaa. Kaikkea tätä tehdessään,
pudisteli hän tuon tuostakin päätänsä.

"Ettekö te voi antaa mitään toivoa?" kysyi kapteeni.

"En mitään nykyään", vastasi lääkäri lyhyesti.

Sitten antoi hän muutamia määräyksiä; kun tämä oli tehty, poistui hän.

Vaikka sairas saikin kaikkea mahdollista lääkärin ja muuta apua, eivät
ne kuitenkaan voineet häntä kuolemasta pelastaa. Sairas huononi vaan
päivä päivältä ja muutaman vuorokauden kuluttua oli henki hänet
jättänyt.

Kyllä sen arvaa minkälaisen vaikutuksen tämä tapaus teki kapteeniin.
Hän oli kadottanut ainoan elämänsä toivon ja ilon, ja maailma tuntui
hänestä niin kolkolta, tyhjältä ja autiolta. Hänellä ei nyt ollut enään
ketään, kenelle hän olisi ilmoittanut surujaan ja kenen kanssa hän
olisi ilonsa jakanut, tyhjä haudan kolkkous oli vaan hänen ainoana
muistelmanaan.

Ihme kumma! Kapteeni ei näyttänyt niinkään kovin surevan lapsensa
kuolemaa kuin oli luuloiteltu. Hän söi, joi ja toimitti talouttaan
kuten ainakin, ja kuinka toisenlainen hän oli ollut silloin kuin hänen
vaimovainajansa kuoli. Kova tuska pakotti kuitenkin kapteenin rintaa,
vaikkei se suuresti päälle päin näkynyt. Hitaasti, mutta varmasti
rupesi entinen synkkämielisyys palaamaan takaisin ja se iloinen
lapsellisuus katoamaan, jonka hän oli perheellisenä miehenä
saavuttanut. Muisto rakkaasta vaimovainajastaan yhdistyi voimakkaana ja
eroamattomana kaihona tähän nykyiseen suruun ja niin oli se nyt
kaksinkertaisena kannettavana, ja tämä oli kyllin voimakas synkistämään
jo ennestäänkin synkkää elämää.

Kapteenin uskonnolliset käsitteet eivät ennenkään olleet seisoneet
juuri vakavalla pohjalla, mutta nyt ne horjuivat kaikenni. Kaikesta
nykyisestä murheestaan ja vastoinkäymisestään syytti hän Jumalaa, että
hän ei rakasta ihmisiä, vaan hakee heidän häviöänsä ja panee ihmisien
kannettavaksi suruja ja murheita enemmän kuin kantaakaan voivat. Jos
hän olisi rakkaus, niinkuin sanotaan, olisi hän antanut elää hänen
vaimonsa ja lapsensa.

Tämmöisiä mietti ja puhui kapteeni ja kuta enemmän hän mietti, sitä
pimeämmäksi kävi hänen sielunsa. Vihdoin meni hän niin pitkälle, että
kielsi kaikenni Jumalan olemassa olon. "Kaikki käy vaan luonnon lakien
mukaan, eikä ole mitään korkeampaa johtajaa, joka johtaisi ihmisien
elämää, onnea ja onnettomuutta," päätteli hän, eikä minkäänlaiset
vakuutukset eikä yritykset saaneet häntä siitä uskosta luopumaan.

Kapteeni ei enää viihtynyt olemaan kodin hiljaisessa ja rauhaisassa
elämässä, sillä se tuntui hänestä liian rauhaiselta, siellä kun ei
enään ollut mitään rakastettavaa, mitään kaivattavaa ja ikävöitävää.
Merille paloi hänen mielensä, sillä siellä luuli hän hurjassa vihurissa
saavansa lievitystä polttavaan murheesensa ja rauhattomalle
omalletunnollensa. Pian ilmestyikin tilaisuus siihen, sillä hänelle
tarjottiin laiva, jonka piti purjehtia Itä-Intiaan. Hän otti ilolla
vastaan tarjotun laivan ja pian keikkui hän meren ulapoilla seljillä.

Tästäpuoleen tuli meri kauvaksi aikaa kapteenin ainoaksi elementiksi.
Ikäänkuin suruaan paeten kiiti hän maan-osasta toiseen, eikä välittänyt
tuulista, ilmoista, myrskyistä eikä mistään mitään. Näytti siltä kuin
hän olisi aalloissa hakenut tahallansa surmaansa, mutta tuonipa ei
näyttänyt hänestä huolivan. Kun vihuri vinkui ja myrsky raivoten
pauhasi, silloin oli kapteenin paras olla. Niissä tilaisuuksissa seisoi
hän tyynempänä kuin muulloin komentosillalla, jaellen vakavasti ja
hätäilemättä käskyjä hätäilevälle miehistöllensä, ikäänkuin olisi ollut
kaikkein suotuisin purjehdusilma. Kylmä ja raju vihuri liehtoi ja
pieksi useinkin hänen ruumistansa komentosillalla seisoissansa, lyöden
kylmillä vesihöyryillä hänet välisti läpi marjaksi, mutta kapteeni ei
näkynyt niistä mitään piittaavan. Päinvastoin tuntuivat ne vaan
virvoittavan ja viilistävän hänen polttavaa otsaansa ja rintaansa, ja
tavasta hän siinä tarkoituksessa aukasi nuttunsa rinnan kohdalta. Usein
kävi niin, että myrskyn ollessa muut merelle sattuneet laivat joutuivat
surkeaan haaksirikkoon, mutta silloin juuri niitti kapteeni Aaltonen
parhaat voittonsa ja eheänä tuli hän vaan määräpaikkaansa. Kaikki
hänelle menestyi ja hän ansaitsi paljon omaisuutta isännälleen ja
itselleen.

Tällä tavalla vietti kapteeni elämäänsä. Useat vuodet viipyi hän aina
yhdellä matkalla, sillä ei hänellä tuntunut kotikaupungissa olevan
ketään, jonka luo hän olisi ikävöinyt; pakosta, vaan ei omasta halusta,
kävi hän nekin kerrat kotona, jotka hän kävi, sillä hän tunsi murheen
ja ikävän vaan lisäyvän siellä käydessään.

Aika kului, vuodet vierivät, mutta kapteenin suru ei haihtunut. Tähän
saakka ei kapteeni ollut ensinkään maistellut väkeviä juomia, mutta nyt
rupesi hän hakemaan surullensa lievitystä tuosta väärästä lähteestä.
Kauvan ei hänen tarvinnut siihen harjoitella, sillä huomattuansa
saavansa siitä surullensa hetkeksi hoivaa, tuli hän aivan pian
semmoiseksi, että oli myötäänsä pöhnässä. Asiat rupesivat käymään
huonosti. Tämä kaikki ei voinut kauvan pysyä salassa laivan isänniltä
ja he ottivat häneltä laivan pois.

Näin tavoin tuli kapteeni pakotetuksi tulemaan kotiinsa. Hänen
ryyppimisensä tuli pian tunnetuksi laajoissa piireissä ja kukaan ei
uskaltanut enään antaa hänelle laivaa. Niin olivat hänen meriretkensä
loppuneet ja hän jäi vakinaiseksi asukkaaksi kotiinsa.

Tarkka ja säästävä mies kun oli, kokosi kapteeni tuolla pitkällä ja
onnistuneella merillä kulkemisen ajalla melkoisen omaisuuden. Tämä tuli
nyt hänen epäjumalaksensa. Siitä ei olisi saanut kulua ainuttakaan
penniä, mutta lisää siihen olisi pitänyt tulla; tuskin raski hän
syödäkään. Tämän tähden vuokrasi hän huoneensakin niin tarkkaan, että
itse kärsi suurinta ahtautta. Ken ei määräpäivälleen voinut joka penniä
maksaa huoneen vuokraa, hänelle oli armotta matkapassit valmiina, oli
asiat miten oli.

Eräässä asiassa ei kapteeni kuitenkaan ollut kitsas. Viinaa hänellä
piti vaan olla ja aina vaan viinaa, eikä hän sen hankkimisessa
kipuillut rahanmenoa, kului mitä kului, sama se, mutta olla sitä vaan
piti. Sitä hän litki aamusta varhain, illasta myöhään, viikot,
kuukaudet ja vuodet läpeensä. Seuraus siitä oli se, ettei hänellä ollut
selvää päivää vuosikausiin.

Hänellä ei ollut muuta väkeä kuin Tiina niminen lapseton leski
emännöitsijänä. Hän oli jo ijäkäs ihminen, palvellut kauvan kapteenin
talossa. Hän sai kokea kaikki juopuneen koukut, sillä kapteeni ei
suinkaan ollut mikään hauska seurakumppani. Myötäänsä hän pöpötti
emännöitsiälleen, kuinka hän hävittää ja tuhlaa kaikki mitä hän on
ankaralla työllä ja säästäväisyydellä saanut kokoon haalituksi. Kun
Tiina tarvitsi kapteenilta saada jonkun pennin välttämättömimpiin,
niukkoihin talouden tarpeisin, oli kapteeni silloin niin kitsas ja
pahalla päällä että Tiinalta pääsi viimein itku. Silloin tavallisesti
helti rahat ja kapteeni sanoi usein:

"No, no! Älähän nyt tuossa ... tuossa on, ja nyt taas olen sitä
köyhempi."

Kun Tiina huomasi, että itku autti, oli hänellä itku paljon löyhemmässä
kuin ensiaikoina.

Monta kertaa mietti Tiina lähteäkseen pois tuosta kolkosta kodista,
mutta siihen se aina jäi. Hän oli jo kapteenin vaimovainajan aikana
palvellut talossa ja kapteenin nykyinen tila tuntui hänestä niin
surettavalta, ettei hän hennonnut häntä jättää; lieneepä sekin hänen
muuttohaluaan hillinnyt, kun hänellä ei, köyhänä leskenä, ollut mihinkä
hän olisi turvaantunut ja tässä oli hänellä kuitenkin jokapäiväinen,
jos kohtakin ristin-alainen leipä.

Kapteeni ei antanut siivota huonettaan ensinkään ja siitä oli hänen ja
Tiinan välillä alinomainen kiista. Tiina oli puhtautta ja järjestystä
noudattava ihminen ja sentähden häntä harmitti kovin tuo kapteenin
itsepintaisuus. Välisti koetti hän väkirynnäköllä siivota kapteenin
huonetta, mutta silloin nosti kapteeni semmoisen metakan, että Tiinan
täytyi tappiolla luopua yrityksestään. Tiina koetti häntä viekoitella
joskus ulos ja ensimmältä se jonkun kerran onnistuikin, mutta kun
kapteeni huomasi, että hänen huoneensa oli sillä aikaa puhdistettu, ei
ollut Tiinalla enää niitä neuvoja, että hän olisi saanut hänet
huoneestansa lähtemään ja tämän perästä ei kapteeni käynyt enään
koskaan siihen käpyyn.

Kaiken tämän tähden oli kapteenin huone sangen kurjassa tilassa. Tomua
oli jokapaikassa jalkaiskua vahvasti ja hämmähäkin verkkoja riippui
täynnä kaikki katot, nurkat, akkunain ja ovien pielet. Kun niihin
laskeentui paljon tomua, tuli niihin niin runsaasti painoa, että ne
pääsivät toisesta päästä irti. Nämät mustuneet isot levyt heiluivat
sinne tänne pienimmästäkin huoneessa tapahtuneesta liikkeestä, ja näitä
piti kapteeni töpperöpäissään laivan purjeina.--Pöydällä oli paksut
kerrokset piipunporoja ja kynttilänkarsia, joiden seassa ajelehti sikin
sokin heitettyjä kellastuneita ja likautuneita paperin palasia.

Tämmöinen asunto se oli, jossa kapteeni parhaiten viihtyi. Siellä hän
pöpisi yöt ja päivät, pitäen omia tuumiaan, omaa menoaan. Siellä hän
mässäsi tyhjien tomusten pullojen seassa, joita oli sinne tänne ympäri
huonetta viskattu, niin että niitä oli lattia ja kaikki nurkkapielet
täynnä. Vuorokausien vaiheista ei hän piitannut yhtään mitään ja sen
tähden piti hän yöt ja päivät likaantuneet, savustuneet, tomuttuneet ja
näiden tähden mustuneet akkunakaihtimet kiinni. Kun hän jaksoi ja
kykeni, oli hän ylhäällä, mutta jos niin ei ollut, nakkausi hän maata
likaiselle vuoteellensa, jota ei ihmiskäsi ollut saanut vuosikausiin
konhottaa, eikä huolinut siitä mitään, oliko yö tai päivä.

Vaikka huoneessa oli niin paljon tyhjiä pulloja, ettei siellä luullut
täysinäisiä olevankaan, piti kapteeni siitä erinomaista huolta, ettei
niitä puuttunut. Tiina sai pitää huolen tästä talouden tarpeesta,
niinkuin muistakin, sillä eroituksella kuitenkin, ettei hänen tarvinnut
siihen tarpeesen teko-itkulla kapteenilta rahaa vuovata.

Kun kapteenilta loppui ryyppiminen, rupesi hän huutamaan Tiinaa,
huolimatta siitä, oliko yö tahi päivä.

"Tiina! Tiina, Tiina, Tiina!----Tiina, Tiina, Tiina, Tiina, Tiina,
Tiiiiiina", huutaa mölisi kapteeni silloin niin kovalla äänellä, että
se kuului kauvas kadulle. Tavallisesti riensi Tiina heti saapuville
kuulemaan kapteenin määräyksiä.

"Tiina, tuo viinaa!" äyhkäsi kapteeni käskevästi ja lyhyesti, hänen
nähtyänsä.

Tiina koetti kaikin tavoin hillitä kapteenin juoma-intoa. Ainoana
kapteenin seuralaisena koki hän hänelle usein puhella, kuinka
turmiollista ja vaarallista tuommoinen ankara juominen on, mutta
silloin kapteeni suuttui, tömisti jalkojaan ja sanoi:

"Se on asia, joka ei koske sinuun."

Usein koetti Tiina itkemälläkin kapteenia luovuttaa väkevien
nauttimisesta, mutta tässä asiassa ei se auttanut vähääkään, vaikka
muulloin sai hän sillä tempulla kapteenin heltymään. Yrittipä hän
joskus kapteenia hillitsemään silläkin lailla, ettei hän hankkinutkaan
kasahan viinaa ja intti kivenkovaan, kapteenin sitä tahtoessa, ettei
hänellä ole enään mitään antamista. Mutta kapteeni suuttui sen
kuultuansa niin että hän nosti aika metakan, uhaten ajaa paikalla hänet
pois talostansa. Seuraus koko yrityksestä oli se, että Tiina sai
laputtaa aikakyytiä viinan hakuun, olipa se yö tahi päivä.

Tämmöisissä oloissa eli kapteeni omaa yksinäistä ja kurjaa elämäänsä.
Siellä pienessä likaisessa huoneessa möyhäsi ja mässäsi hän pullojensa
seurassa, puhua möristen itseksensä. Ehtimiseen kiroili hän
kaitselemusta, kun se oli häneltä ryöstänyt hänen vaimonsa ja lapsensa.
Toisinaan hän taasen oli olevinaan merellä ja silloin komenteli hän
verkoissaan kiipuavia hämmähäkkejä, pitäen niitä merimiehinä.

"Öyh--oh--huh! Raa'at ja märssyt! Iso purje kokoon ja raakapurjeet
levälleen!--Tiedättekö te että myrsky tulee?----Kuuletteko te
siellä?... öyh!" meuhusi kapteeni ja napsi sormellaan hämähäkkejä.

Semmoista elämää vietti kapteeni ja jokainen sanoi, että hän on
auttamaton ja mennyt mies.

       *       *       *       *       *

Kapteenin huoneissa asui vuokralla kauppias Lenkis-vainajan leski.
Lenkinen oli ollut alkava kauppias ja melkein heti kauppansa
perustamisen jälkeen oli hän nainnut. Heillä oli hyvä toivo päästä
elämän alkuun, sillä Lenkinen oli ryyppäämätön, toimellinen ja säästävä
mies. Hekin rakastivat toinen toistansa ja toimivat yksistä tuumin
alkavan taloutensa eduksi. Kaikki kävi hyvin; he iloitsivat ja olivat
tyytyväisiä. Usein he päivän töistänsä päästyään istuivat iltahämyssä,
keskustellen tulevista toimista ja tehtävistä, ja mieli tuntui niin
rauhaisalta ja toivovalta.

Sananlasku sanoo: "Ihminen aikoo, Jumala säätää" ja niinpä kävi
tässäkin. He eivät olleet kerinneet olla vielä yhdessä täyttä viittä
vuottakaan, kun mies sairastui vaaralliseen tautiin. Lääkärin apua
haettiin ja kaikkia apukeinoja käytettiin, mutta mikään ei auttanut, ja
tuonen kylmä käsi tempasi miehen keskeltä elämän toivovaa hyörinää
tuonen tuville.

Tämän tapauksen aikana makasi vaimo toista lapsivuodettansa. Näin
heikossa tilassa ollessansa, olisi luullut vaimon sortuvan suruhunsa,
mutta niin ei käynyt, sillä korkeampi voima tuki häntä. Hän ei kironnut
sallimusta, niinkuin kapteeni, vaan kristittynä ihmisenä oli hän
oppinut ottamaan Jumalan kädestä niin pahat kuin hyvätkin päivät.
Vaikka sydäntä suru kirveli ja kova murhe mieltä rasitti, voi hän
kuitenkin kantaa tämän katkeran ristin maljan. Vähitellen voimistui ja
parani hän niin, että voi jättää vuoteensa ja ruveta toimimaan
hiljaisuudessa ja kärsivällisesti itsensä ja lastensa eduksi.

Ensimmäinen tehtävänsä toipumisensa jälkeen oli taloudellisten asiain
selvittäminen. Kun heidän taloutensa oli melkein tyhjästä perustettu ja
kun se oli vielä vasta alkavainen, meni omaisuus velkojen maksuksi niin
tarkkaan, että leski joutui lapsineen puille paljahille.

Vaikka niin oli, ei leski kuitenkaan joutunut nytkään epätoivoon. Hän
vuokrasi syrjäisestä kaupungin-osasta, missä vuokrat olivat helpoimmat,
pienen kauppapuodin ja pari pientä huonetta. Siinä hän rupesi
ruokatavarain ja muulla rihkamain kaupalla elättelemään omaansa ja
lastensa henkeä, turvaten niin entiseen elinkeinoonsa.

Vähäiset olivat tulot, mutta vähäiset olivat vaatimuksetkin. Itse
seisoi hän tiskin takana aamusta varhain, illasta myöhään, vartoen
niitä harvoja pennejä, jotka hänelle päivänpitkään karttuivat. Hänellä
ei ollut muuta palvelijaa kuin kesken kasvuinen tyttönen, joka
väliaikoina hoiteli lapsia. Itse leski kauppatoimiensa välistä hoiti
pientä talouttaan, laitti ruoan, piti puhtauden ja pääasiallisesti
hoiti lapsensa.

Tämä uusi koti, jonka leski oli vuokrannut, oli juuri kapteeni Aaltosen
talossa. Hän oli tehnyt ensimmäisen vuokraliiton silloin kuin kapteeni
palasi viimeiseltä merimatkaltaan. Leski oli siinä asunut jo useat
vuodet ja ankaraa ahkeruutta ja säästäväisyyttä harjoittaen, oli hän
voinut vuosittain määrällensä kitsaalle kapteenille suorittaa
vuokransa. Muutoin oli kapteenin ja lesken väli aivan vieras, sillä
tuskinpa kapteeni kaikesti muistikaan ketä kaikkia hänen huoneissaan
asui; kun hän vaan vuokrat sai ajallaan, siinä oli kylläksi. Paitsi
sitä ei kapteeni pistätellyt vuokramiestensä luona koskaan tuttavuuksia
tekemässä, eikäpä näidenkään haluttanut käydä kapteenia tervehtimässä.

Kuudes vuosi oli jo kulumassa siitä kun leski muutti kapteenin
huoneisin asumaan. Hänen makuukamarinsa oli aivan kapteenin kamarin
vieressä, niin ettei ollut kuin seinä välissä. Tämän tähden kuului
kapteenin jyllästäminen myötäänsä makuuhuoneesen. Ensimmältä teki tämä
suurta häiriötä leskelle, sillä kun lapset olivat vielä pieniä, eivät
he kapteenin öykymisien vuoksi saaneet lepoa ja sentähden sai äitikin
yökaudet valvoa ja puuhata lastensa kanssa. Useasti ajatteli leski
hankkia rauhallisempaa paikkaa, mutta vaikka kuinka hän olisi päätänsä
vaivannut, ei hän löytänyt missään muualla semmoista, jossa hän vähillä
varoillansa olisi saanut rauhallisemman kodin. Olihan siitä kuitenkin
hyvä, ettei kapteeni tullut koskaan paukkaamaan heidän huoneesensa,
jonka vuoksi he sen puolesta saivat viettää vapaasti rauhallista ja
hiljaista elämäänsä. Kun lapset kasvoivat isommiksi ja tottuivat
oloonsa, ei kapteenin mässääminen enään heitä niin paljon häirinnyt.

Leski oli järjestystä ja hyvää siivoa harrastava ihminen. Vaikka
hänellä oli niin paljon työtä ja huolta, riitti hänellä kuitenkin aikaa
hyvän siivon ja puhtauden pitoon. Tämän pitikin hän välttämättömänä,
eikä säästänyt vaivojansa sitä saavuttaakseen. Kaiken tämän hedelmänä
olikin hänen huoneissaan semmoinen puhtaus ja siisteys, että ne
näyttivät puhtailta posliiniastioilta. Missään paikassa ei näkynyt
likapilkkua eikä tomuhiukkaa ja akkunalla kasvoi hyvästi hoidetuita
monenlaisia ruukkukasveja ja kukkia; tämä lisäsi paljo somuutta
huoneille.

Lesken vanhimman lapsen nimi oli Aina ja nuorimman Helmi. Äiti rakasti
hengestä näitä lapsiansa. Ollen itse Jumalaa pelkäävä ihminen, istutti
hän jo aikaisin lapsiinsa Jumalallisia totuuksia. Tätä teki hän niin
lapsitajuisesti, että lasten pikku ymmärrykset voivat niitä ymmärtää.
Ja kun heidän käsityksensä kehkenivät, opetti äiti heitä väkevämmin,
aina sen mukaan kuin hän huomasi heidän käsittävän. Näin tavoin
käsittivät lapset jo aikaisin kristinopin päätotuudet.

Leski opetti jo nuorena lapsensa lukemaan. Heillä oli luontainen
taipumus siihen ja semmoinen halu, että äidin täytyi opettaa heitä,
vaikkei olisi kaikesti joutunutkaan.

Aina oli nyt yhdeksän vuoden ijässä ja kävi jo koulua; Helmi oli
seitsemännellä ikävuodellaan. Vaikka Helmi oli vielä niin nuori, osasi
hänkin selvästi lukea kirjaa. Virsikirja oli hänen mielikirjansa, sillä
äiti usein luki sitä lastensa kanssa.

Eräänä kertana kysyi Helmi äidiltänsä:

"Kuka tuolla toisessa huoneessa asuu ... tuolla, tuolla meidän
makuukamarin sivulla?"

"Siellä asuu herra Aaltonen", vastasi äiti.

"Joko hän on kauvankin siinä asunut?"

"Hän on asunut siinä aina. Tämä on herra Aaltosen talo: hän asuu
kotonaan ja me muut olemme vaan vuokralla asuvia hänen talossaan."

"Miksikä hän huutelee ja paukkaa useinkin yökaudet?"

"Setä Aaltosella on paljon murhetta, silti ei hän voi kaikesti nukkua."

"Minkätähden setä Aaltonen tavasta huutaa: märsyt ja purjeet?"

"Hän on merikapteeni ja paljon kulkenut merillä. Laivassa on sen
nimellisiä osia ja hän murheissaan muistelee entisiä merillä
kulkemisiaan."

"Mitä murehia hänellä on ja mitä hän murehtii?"

"Häneltä on kuollut vaimo ja lapset ja niitä hän kovin suree."

"Etpä sinä, äiti, niin kovin sure, vaikka isä on kuollut; makaathan
sinä kuitenkin yöllä", sanoi lapsi ja katsoi äitiänsä silmiin.

"Jumala on vahvistanut minut tyynemmästi suruani kantamaan kuin
kapteenin", sanoi äiti ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

Helmi kiepsahti äitinsä syliin, pyyhki pienellä kätösellään kyynelet
hänen silmistänsä ja tarttui hänen kaulaansa.

"Älä itke, äiti. Onhan Jumala niin hyvä ja pitää kyllä huolen meistä",
sanoi Helmi sitten luottavasti.

"Oikeassa olet, lapseni. Hän kyllä pitää huolen meistä, kun vaan
turvaamme häneen", sanoi äiti ja suuteli lastaan poskelle.

"Miks'et sitä, äiti, kutsu setä Aaltosta usein tänne? Täällä meidän
luonamme hän ei joutaisi suremaan", sanoi pikku Helmi.

"Hän ei käy kenenkään luona, hän suree yksinään", selitti äiti.

"Sen tarpeellisempi on hänet tänne kutsua; hänenhän on kovin vaikea
yksin surra, eikö niin, äiti?"

"Hän ei tulisi kuitenkaan, vaikka kutsuisimmekin", intteli äiti,
koettaen salata kapteenin todellista laitaa.

"Mutta jos koettais; minä menen häntä käskemään tänne", kiilasi vaan
pikku Helmi.

"Ei herran tähden, hyvä lapsi! Älä semmoisia puhu.--Setä Aaltonen ei
suvaitse ketään tykönänsä eikä tykönsä tulevan, häntä ei voi kukaan
auttaa", sanoi äiti.

Pikku Helmi kävi totiseksi. Tovin päästä sanoi hän:

"Oletko sinä, äiti, rukoillut setä Aaltosen puolesta?"

"Valitettavasti olen unhottanut niin tehdä", sanoi äiti murtunein
mielin ja hän häpesi kovasti lapsensa edessä.

"Nyt rukoilemme aina setä Aaltosenkin puolesta. Eikö niin, rakas äiti?
Olethan itse sanonut, että rukous voi paljon", sanoi Helmi ja katsoi
luottavasti äitiinsä.

"Tehdään niin, rakas lapseni; tästäpuoleen rukoilemme aina setä
Aaltosenkin puolesta", sanoi äiti.

       *       *       *       *       *

Se oli eräänä pyhänä edellä puolen päivän, kun pikku Helmi, ensin
kartanolla juoksenneltuaan ikänsä ja aikansa, kapusi Aaltosen portaita
ylös. Päästyänsä eteiseen, rupesi hän kolkuttamaan suljettua ovea minkä
voi, samassa hokien: "Setä Aaltonen! Avaa Helmille ovi!"

Äiti kuuli tuon jyrinän, mitä Helmi Aaltosen eteisessä piti. Niinkuin
hengen hädässä olisi ollut, hyppäsi hän sinne, ottamaan lastansa pois.
Kun lapsi huomasi äitinsä kiireisen tulon, rupesi hän kiireemmästi
ryskyttämään ovea ja hätäisesti vääntelemään kiinni salvatun lukon
messinkistä kamppia.

Samassa ehti äiti perille.

"Mitä, herrantähden, sinä täällä...? Tule heti pois. Setä Aaltonen ei
pidä hyvänä sitä, kun sinä täällä semmoista melua pidät", sanoi äiti
hätääntyneenä ja tarttui tyttöön kiinni, viedäkseen hänet pois.

Ensikerran elämässään teki pikku Helmi äidillensä vastusta. Hän
kimmerteli ja kiemuroitsi vastaan niin paljon kuin voi, pyytäen, ettei
hän häntä veisi pois.

"Ei, ei, äiti, anna minun olla, minä tahdon käydä setä Aaltosen
tykönä ... minä tahdon katsoa setä Aaltosta ... päästä, äiti, minut
sinne, hänellä on niin ikävä siellä", koki Helmi hädissään sanoa.

Kapteeni oli pöhnässä kuten ennenkin. Vaikka päivä oli jo puolessa, ei
ollut hän vielä pukenutkaan. Aamutakki yllä, housut ja kengät jalassa,
istui hän keinutuolissa puolihorroksiin vaipuneena. Vihdoin tointui hän
sen verran, että huomasi porstuassa pidettävän melua. Hän kuuli heleän
lapsen äänen useasti mainitsevan nimeänsä ja äänteliän olevan ikäänkuin
jonkunlaisessa hädässä.

Hitaasti ja vastahakoisesti nousi hän tuolilta ylös, mennäkseen
katsomaan, mikä siellä eteisessä on hätänä. Oven luo päästyänsä rupesi
hän kiertämään auki lukon salpaa, mutta eksyi sitä sinne tänne
väännellessään ja ovi ei vaan auvennut. Onneksi sattui Tiina tulemaan
huoneesen ja hän aukasi oven. Tomu pölähti oven auvettua eteiseen ja
katkera viinan löyhkä virtasi kapteenin huoneesta. Likaisine
tuhkanharmaine naamoineen ja pörröisine päineen ilmestyi kapteeni
aamupuvussaan ovelle.

"Mikä täällä on hätänä?" kysyi hän odottamattoman sävyisästi.

"Antakaa anteeksi, herra kapteeni ... tuo lapsi on semmoinen,
semmoinen--että--että..." yritti äiti hätäyksissään puhumaan.

"Mitä hän tahtoo?" kysyi kapteeni, katsoen pikku Helmiä.

"Eihän hänellä sen vähemmät tahtomiset ole kuin että päästä teidän
huoneesenne, mutta hän häiritseisi vaan teidän rauhaanne", sanoi äiti.

Kapteeni ei sanonut toviin aikaan mitään, seisoi vaan ovenraossa,
pitäen toisella kädellänsä kiinni ovenlaidasta ja toisella pieluksesta;
näytti siltä kuin hän olisi taistellut jotakin sisällistä taistelua.

"Oletko sinä setä Aaltonen?" kysyi pikku Helmi yht'äkkiä

"Olen, lapsi", sanoi kapteeni, ikäänkuin havahtuen.

"Päästäthän sinä minut luoksesi käymään?" sanoi Helmi ja katsoi
kysyvästi ja rukoilevasti kapteenia silmiin.

"Tulkoon lapsi tänne", sanoi kapteeni ja poistui ovelta.

Iloisesti ja hilpeästi juoksahti Helmi kapteenin jäljessä huoneesen ja
kapteeni veti oven kiinni.

Kovin pelvollaan vetäysi äiti huoneesensa. "Mitä vaaroja ja vahingoita
voisikaan lapsi saada tuon aina pöhnässä olevan ja ketään sietämättömän
kapteenin luona ollessaan", ajatteli hän. Hän olisi niin mielellään
mennyt noutamaan lapsensa pois, mutta sitä ei hän uskaltanut tehdä.
Omaa huolimattomuuttaan ja velttouttaan piti hän onnettomuuden syynä,
ja kovasti katui hän, kun ei ollut katsonut lapsen perään, ettei hän
olisi päässyt juoksemaan tuohon kovan-onnen porstuaan.----

"Täälläpä sinun huoneessasi, setä Aaltonen, nyt vasta pimeä on", sanoi
Helmi heti huoneesen tultuansa.

Samassa meni hän akkunan luo, kiipesi varovasti sen alla olevalle
pöydälle ja keinotteli auki akkunakaihtimet.

"Miksi täällä kaikki on niin likaista ja siivotonta? Tomua ja hämähäkin
verkkoja noin paljon! Sinulla, setä, on ruma asunto", sanoi Helmi
ympärilleen katsottuaan, kiiveten samassa kapteenin polvelle.

"Kenen lapsi sinä olet?" kysyi kapteeni, pysytellen lasta polvellansa,
sillä ei hän hennonut häntä pois työntää.

"Etkö sinä minua tunne? Jopa kummaa! Minähän olen tuon lesken tyttö",
sanoi Helmi kummastellen.

"Hänenkö, joka tässä meillä asuu?"

"Juuri hänen."

"Lenkisen lesken?"

"Aivan niin. Voi, voi tuota setää! Minä ensin luulin, että sinä narraat
minua, kun et sanonut tuntevasi minua, mutta nyt tiedän ettet narraa.
Mutta kuinka sinä niin vähän tunnet ihmisiä? Olemmehan asuneet tässä
monta vuotta," sanoi tyttö.

"Minä en käy missään, eikä muut käy meillä", koki kapteeni selittää.

"Se on pahasti tehty sinulta, setä. Sinun pitää ruveta käymään muiden
ihmisien luona, muutoinhan sinä kuolet ikävään tämmöisessä likaisessa
hökkelissä", selitti Helmi.

"Missäpä minä kävisin ja kukapa tänne tulisi", sanoi kapteeni.

"Vaikkapa vaan käyt meillä; et usko kuinka toisenlaista siellä on kuin
täällä. Siellä on niin, niin valoisaa, puhdasta, siistiä kaikki;
käythän, setä, meillä?" tinki Helmi.

"Enpä tiedä."

"No miks'et tiedä?--Ja jos eivät muut ensialuksi käy täällä, niin käyn
minä, kyllä sitten muitakin käypi, jos vaan annat käydä."

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi kapteeni, jota lapsen viaton ja
yksinkertainen suora puhe alkoi huvittaa.

"Ihi, ihi, ihi tuota setää, kun ei tiedä minun nimeänikään!" sanoi
tyttö.

Samassa kapusi hän seisomaan kapteenin polville, tarttui hänen
kaulaansa ja pannen suunsa likelle kapteenin korvaa, sanoi hän hyvin
isolla äänellä: "Minun nimeni on Helmi."

"Helmi", sanoi kapteeni ikäänkuin ääneensä ajatellen ja vaipui
ajatuksiinsa.

Hän muisteli omaa Helmivainajaansa.

"Onko sinulla murhetta, setä?" kysyi Helmi.

"Häh--mitä...? Kuka on sanonut minulla murhetta olevan?" sanoi kapteeni
havahtuen.

"Äiti. Hän sanoi sinulla olevan paljon murhetta."

"Niin, kyllä minulla on paljon murhetta", sanoi kapteeni murtuneella
äänellä.

Ensi kerran kuuli hän nyt, että löytyi jokukaan ihminen, joka ymmärsi
hänellä murhetta olevan ja se tieto teki häneen niin kummallisen
vaikutuksen.

"Minkälaista murhetta sinulla on?"

"Minulta on kuollut vaimo ja lapsi ihan saman kokoinen ja niminen tyttö
kuin sinäkin olet; hänenkin nimensä oli Helmi", selitti kapteeni.

"Kylläpä sinulla onkin surua, mutta se ei ole kaikki oikeaa surua."

"Miksikä niin?"

"Siksikä, kun sinä asut näin pimeässä ja likaisessa huoneessa ja valvot
yökaudet, etkä käy muiden ihmisien parissa ja etkä päästä ketään
luoksesi. Sillä tavalla lisäät vaan surujasi. On meilläkin surua, sillä
minulta on kuollut isä, mutta voi kuinka paljon puhtaampi ja parempi
meillä on sentään; yömmekin me nukumme rauhassa."

"Mistä sinä tiedät, että minä valvon yöllä?"

"Niin! Miks'en minä tiedä; kuulenhan minä, kun sinä yökaudet välistä
huutelet märsyjä, mastoja, purjeita ja raakoja."

"Tiedätkös sinä, missä sen nimellisiä kaluja on?"

"Ettäkö minä en tietäisi? Mutta minä vaan tiedän."

"Sanopas!"

"Ne ovat laivassa, semmoisessa, joka merellä veden päällä kulkee; ja
sinä olet herra kapteeni Aaltonen."

"Kuka sinulle näitä on sanonut?

"Kukas muu kuin äiti."

"Mitäs äiti muuta minusta sanoo?"

"Hän sanoo, että sinulla on paljon murhetta ja että sinä sen vuoksi
yölläkin huutelet."

Kapteeni vaikeni ja kävi miettivän näköiseksi, eikä Helmikään toviin
aikaan häirinnyt hänen mietteitään.

"Mutta kuule, setä! Miksi sinä asut näin likaisessa huoneessa? Onko
Tiina paha sinulle, ettei viitsi siivota sinun huonettasi?" kysyi Helmi
totisena kappaleen ajan päästä.

"Ei Tiina ole paha. Hän kyllä siivoaisi huoneen, mutta minä aina estän
hänet sitä tekemästä."

"No sittenhän sinä olet itse paha. Mutta nyt siivotaan huone vielä
tämän päivän illalla, eikö niin, setä? Tämmöisessä siivottomuudessa
tulee sinulle kovin ikävä surressasi, ja sitte minä tuon, tuon..."
esitteli Helmi ja sanoi tuon viimeisen "tuonsa" hyvin liki kapteenin
suuta, kiekkuen hänen polvellansa ja kallistaen päätään kapteenin
puoleen.

"Hyi kun sinä haiset pahalta!" jatkoi Helmi ja käänsi päänsä poispäin
kapteenista.

"Sanopas minkä sinä tuot?" sanoi kapteeni, ikäänkuin ei hän olisi
kuullutkaan Helmin viimeistä moitetta.

"Enpä sano, koska haiset niin pahalta."

"Joko Helmikin on minuun suuttunut? Kaikki ihmiset suuttuvat minuun",
sanoi kapteeni puoli tosissaan.

"En minä ole suuttunut sinulle, en, en, en mutta sinun pitää pestä
silmäsi ja ajella partasi, ettet olisi noin julma ja ettet haisisi noin
pahalta", sanoi Helmi komentavaisesti.

Kapteeni ei voinut vastustaa lapsen viatonta ja oikeutettua viittausta.
Itsekin huomasi hän olevansa likaisessa aamu-puvussa ja pesemättömin
käsin ja kasvoin. Hän rupesi heti touhuun: pesi kasvonsa, ajeli
partansa ja sen tehtyänsä puki hän vaatteet yllensä.

Sillä välin leikitteli Helmi tyhjien pullojen kanssa lattialla,
vyörytellen niitä pitkin lattiaa ja rakennellen niitä suuriin
roukkioihin. Tähän työhönsä oli lapsi niin perehtynyt, ettei hän
huomannut ensinkään kapteenin pesemis- ja pukemispuuhia.

"Miltäs minä nyt mielestäsi näytän?" kysyi kapteeni äkkiä, seisahtuen
Helmin eteen.

Kapteenissa itsessäänkin oli jo tietämättään hiukan lapsellisuutta.

"Ohhoh! Olethan nyt jo oikein komea ukko. Arvasinhan minä sen.--Eikös
nyt ole jo vähän parempi?" sanoi Helmi päätään kohottaen.

Kapteenia nauratti, vaikkei hän ollut tuntenut sen tarvetta
kymmenkuntaan vuoteen.

"Annasta kun minä vielä haistan, haisetko sinä vielä niin pahalta kuin
äsken", jatkoi Helmi, kömpien ylös lattialta ja läheten kapteenia.
Kapteeni koki jo varalta köykistyä Helmin tarkastettavaksi.

"Ihi--ihi! Vielä, vielä... Ei enään niin pahalta kuin äskettäin, mutta
vielä, vielä", sanoi Helmi nauraa ihisten ja puistaen pikku nyrkkiänsä
kapteenille tarkastuksensa jälkeen.

"Eihän sinua voi tyydyttää mitenkään. Nyt olen pessyt silmäni, ajanut
partani ja pukenut, tehnyt aivan niinkuin sinä käskit, ja yhtäkaikki
sinä moitit", sanoi kapteeni naurussa suin.

"Sanoinpaan jo sinua komeaksi ukoksi, mutta sinussa on vielä paljon
vikaa: sinä haiset vielä ja kielesi sammaltaa----Niin ja kuule, setä!
Mitä sinä noin paljoilla pulloilla teet?" puheli Helmi.

"Minä tarvitsen niitä", sanoi kapteeni umpimielisesti.

Koko tuona Helmin siellä olon aikana ei kapteeni ollut maistanut
pullostansa ainuttakaan kertaa; hän ei edes muistanutkaan sitä. Lapsen
yksinkertainen suoruus ja ystävyys oli alkanut luomaan valoa ja lämpöä
hänen synkkään ja pimeään sydämeensä ja tämän tähden oli hän unohtanut
pullonsakin; sen vuoksi oli hän selvennyt melkein selväksi. Mutta kun
Helmi mainitsi pullosta, heräsi hänessä valtaan ankara viinan halu.

Kapteeni kömpi hitaasti ylös keinutuolista ja läheni erästä nurkkaa,
johon sikin sokin oli viskattu kaikenlaista ryömää. Sieltä veti hän
esille täysinäisen viinapullon ja asteli sen kanssa takaisin
keinutuoliin.

"Mitä sinulla siinä on, setä?" kysyi Helmi, samassa kuin kapteeni oli
saanut korkin auki.

"Enpä sano", sanoi kapteeni viekkaasti, ikäänkuin peljäten tuota
ankaraa tarkastelijaansa.

"Anna nyt kun minä katson sitä. Älä ole nyt, setä, paha", sanoi Helmi
melkein rukoilevasti.

Kapteeni ei voinut vastustaa lapsen tahtoa ja hän ojensi pullon
hänelle.

Helmi pyöritteli sitä käsissään ja koetti tirkistellä sen lävitse,
nähdäksensä, mitä erin-omaista tuossa kapteenilla niin mieluisessa
pullossa oli. Mutta kun ei hän sillä tavalla saanut mitään selvää,
rupesi hän nuuskimaan avonaista pullon suuta.

"Kylläpä nyt tiedän mitä täällä on", sanoi Helmi, puistaen pikku
nyrkkiään kapteenille ja katsoen kallella päin häntä viehkeästi
silmiin.

"Mitä, sanopas."

"Viinaa."

"Mistä sinä tiedät että siellä viinaa on?"

"Olenhan nähnyt ja maistanutkin viinaa. Se oli pahaa, hyvin pahaa ...
niin, niin pahaa että...

"Kuinka pahaa?"

"Niin pahaa, että poltti suutani ja kurkkuani kuin valkea ... olin
tukehtua."

"Kuka sinulle viinaa antoi?"

"Eipä kukaan, minä otin sitä itse äidin kaapista. Mutta se oli niin
pahaa, etten sitä enään koskaan suuhuni pane; äiti sanoi että se on
myrkkyä ja että jos sitä ryyppää, niin se on synti."

Kapteeni kävi totiseksi.

"Ryyppäätkö sinä, setä, viinaa?" kysyi Helmi sitten ja katsoi totisesti
kapteenia silmiin.

"Noo----enhän minä..."

"Nyt, setä, valehtelit ja se on paha, hyvin paha ... minä tiedän
kuitenkin, että sinä ryyppäät", sanoi Helmi varmuudella.

"Onko kukaan sinulle sanonut, että minä ryyppään?" kysyi kapteeni.

"Ei kukaan, mutta tiedänhän minä sen sanomattakin", vakuutti Helmi.

"No mistä vainen?"

"Siitä että henkesi paha haju on viinan löyhkää, ja olihan sinulla
tuolla nurkassa viinaa ja nuot pullot tuossa lattialla olet sinä kaikki
tyhjäksi juonut", sanoi Helmi tuomitsevasti.

"Kyllä se on tosi, lapsi kulta, että minä olen juonut, paljon juonut",
sanoi kapteeni murtunein mielin tunnustavaisesti.

"Mutta ethän enään juo milloinkaan, ethän, setä?" pyyteli Helmi.

"Kun nyt annat minun kerran ryypätä siitä pullosta, niin sitten en
enään tahdo", sanoi kapteeni, kuten janoinen ainakin.

"En minä anna, en, en. Sittenhän taasen joisit ja juominen on synti.
Minä vien tämän pullon takaisin samaan nurkkaan, jossa se olikin, etkä
saa siihen koskea", sanoi Helmi ja teki niinkuin oli uhannutkin.

"Nyt lähdetään meille, setä, eikös niin? Siellä syömme puolista ja
sitten levähdämme ja sitten ... tuota, tuota----niin ja viinaa et saa--
lähdethän, setä?" pyyteli Helmi, samassa silitellen kapteenin kasvoja
ja keikkuen hänen polvellansa, mihin hän oli kiivennyt pyytämisensä
ajalla.

Kapteeni ei voinut missään asiassa vastustaa pikku haltiattarensa
vaatelijaita määräyksiä ja käskyjä. Estelemättä antoi hän Helmin viedä
pullonsakin pois, ja kun lapsi julisti päätöksensä, ettei hän enään
anna kapteenille viinaa, tyytyi hän siihenkin, eikä enään sitä toista
kertaa häneltä tahtonut.

Kun Helmi hopitti ehtimiseen kapteenia, että lähteä nyt heti heille,
vetää nykien häntä kädestä, ei hän hennonut sitäkään vastustaa.
Hitaasti ja kankeasti nousi hän tuolilta ylös ja lähti kangistunein,
köntistynein ja vapisevin jäsenin käydä kontturoimaan Helmin jäljessä,
joka häntä kädestä veti ovea kohden.

"Älä nyt vaan lankea, setä! Mennään hyvin varovasti. Kas niin...! Sinä
olet oikein hyvä setä", kehoitteli Helmi, kun he jyrkkiä portaita
laskeutuivat alas.

Näin tavoin pääsivät he kunnialla pihalle.

Helmin äiti oli jo kauvan ollut levoton lapsensa tähden. Puolisen
laittamisessa oli hänellä kuitenkin ollut niin paljon hommaa, ettei hän
ollut kerinnyt käydä häntä tapaamassa. Päästyään enimmistä töistään,
lähti hän kiireesti noutamaan Helmiä pois. Suuresti hämmästyi hän
pihalle päästyänsä, kun huomasi kapteenin ja Helmin käsikädessä tulevan
heidän portaita kohden. Sitä kummaa ei oltu nähty moneen herran
vuoteen, että kapteeni olisi missään käynyt ja vieläpä noin pestynä ja
puettuna; ne sitä olivat rouvasta kummaakin kummemmat.

"Äiti! Setä Aaltonen tulee meille", huudahti Helmi äitinsä nähtyään.

"Antakaa anteeksi", änkytti kapteeni kävellä könttyyttäessään, tuntien
samassa kauheaa häpeän tunnetta.

"Mitäs, Jumalan tähden. Eihän ole mitään anteeksi anottavaa eikä
annettavaa. Sehän on oikein iloista ja suotavaa, että käytte meilläkin.
Olkaa hyvä ja käykää huoneesen", koki rouva puhella.

Sitten menivät he kolmikannassa huoneesen.

Huoneesen tultua kehoitettiin vierasta istumaan ja hän istuuntui
sohvalle. Siinä vaipui kapteeni syviin mietteisiin. Kuinka toisin
kaikki on täällä kuin hänen kotonaan, ajatteli hän. Täällä on valoa,
lämpöä, elämää, toivoa ja virkeyttä jokapaikassa nähtävänä. Kaikki
olikin siellä hyvässä järjestyksessä ja mitä miellyttävin puhtaus
vallitsi kaikkialla; ei tomun hiukkaa näkynyt missään. Huonekasvit
rehoittivat täysissä kukissa, levittäen miellyttävää lemua ja tuoksua
huoneisin: tuo pieni talous näytti kokonaisuudessaan sievältä,
puhtaalta ja sangen miellyttävältä kodilta; olipa se toki toista kuin
hänen omassa likaisessa, pimeässä ja siivottomassa asunnossaan, ja että
se niin oli, sen hän tunsi omaksi syyksensä. Turvattoman perheen
keskessä vallitsi iloinen tyytyväisyys ja luottamus, vaikka he olivat
saaneet kaitselemuksesta kokea yhtä kovaa kuin hänkin. Mistä tämä
kaikki tuli ja mikä voi tämän suuren eroituksen matkaan saattaa? siinä
kysymyksiä, joita kapteeni ei ollut mies selville saamaan.

Herra ties, kuinka kauvan kapteeni olisi näitä miettinyt, ellei olisi
tuotu kahvia ja sillä tavalla havautettu hänet mietteistään.

Kun kahvi oli juotu, kutsui talon rouva vieraansa puoliselle. Äänetönnä
seurasi kapteeni toimeliasta emäntää toiseen pieneen huoneesen, johon
yksinkertanen, pieni puolis-pöytä oli katettu. Miellyttävä lämpymien
ruokien haju tunkeusi kapteenin sieramiin, mutta ruoka tuntui kuitenkin
hänestä vastenmieliseltä, sillä sydäntä niin kovin ellosteli. Jos
koskaan ennen, niin nyt hyvä ryyppy olisi tehnyt varsin hyvää, mutta
mistäpä otti.

Pieni, kolmihenkinen perhe kokoontui nyt pöydän luo, sillä Almakin oli,
kuten luonnollista, saapuvilla ja vierasta kehoitettiin samoin
tekemään. Äiti ja lapset panivat kätensä ristiin ja äiti luki
ruokasiunauksen. Kapteeni tunsi itsensä niinkuin puusta pudonneeksi,
eikä ymmärtänyt mitään tehdä; hävettävän tuntui vaan kovasti.
Aterioidessa ei kapteeni näyttänyt muistavan ensinkään ruokapöydässä
olevansa, sillä ei hän syönyt paljon mitään. Pikku Helmin kehoituksesta
söi hän kuitenkin jonkun palan, vaikka vastenmielisestikin ja se tuntui
tekevän hyvää hänen uupuneelle ja väsyneelle sydämellensä. Pitkä aika
oli kulunut siitä kuin kapteeni oli syönyt, ottamatta syödessään
väkeviä useampia aika pamauksia.

Aterioimisen loputtua luki Alma kiitoksen ravinnon edestä ja sillä se
yksinkertainen ateria päättyi.

"Pane nyt, setä, tuohon sohvalle nukkumaan, kovinhan sinä olet uupuneen
näköinen", kehoitti Helmi toiseen huoneesen tultua.

"Herra siunatkoon minkälainen hälppä tuo lapsi on ... antakaa anteeksi,
herra kapteeni--se ei ole minun tahtoni", hätäili rouva.

"Lapsi miellyttää minua; minä pyydän: antakaa hauen olla", sanoi
kapteeni.

"Suothan, setä, että huoneesi siivotaan; ikävähän sinun on
lukinverkkojen, tomun ja pullojen seassa olla, vai miten?" kysyi Helmi.

"Suostun; tee, lapseni, minun kanssani mitä tahdot", sanoi kapteeni
lyhyesti ja alakuloisesti.

"Kas niin! Sinä olet oikein kiltti ukko; tiesinhän minä sen. Me olemme
täällä ja äiti menee Alman ja Tiinan kanssa siivoamaan sinun
huonettasi. Sillä aikaa levähdät tässä sohvalla, sillä ethän taas
nukkunut viime yönä ensinkään", liritteli Helmi, silitellen kapteenin
harmaita hivuksia.

Kapteenia tosiaankin uuvutti. Hän ei ollut pitkään aikaan syönyt eikä
nukkunut minkään vertaa ja voimakkaan lämpymän ruoan, vaikka
vähäinenkin nauttiminen, alkoi raukaista. Hänen silmänsä kävivät
raskaiksi ja pian kallistui hän sohvalle pitkälleen, ja vaipui heti
unen valtaan.

Rouva ja Alma lähtivät nyt kapteenin puolelle. Ensinnä menivät he
kyökkiin, keskustellaksensa Tiinan kanssa huoneen siivoamisesta. Tiina
oli kuullut kaikki kapteenin ja Helmin keskustelut ja hän ei voinut
kyllin ihmetellä, kuinka suuren vaikutuksen lapsi oli kapteeniin
tehnyt, johon ei mikään muu vielä ollut pystynyt. Hän iloitsi
sydämestään tästäkin vähäisestä voitosta ja toivoi kapteenin nyt
parantuvan.

Vaikka nyt olikin pyhäpäivä, jolloin ei sopisi työtä tehdä, pitivät he
kuitenkin härän nostamisena kaivosta kapteenin huoneen siivoamisen,
sillä kenties ei vasta siihen tilaisuutta tarjoontuisikaan.

Rivakkaasti ryhtyivät he yksistäneuvoin työhön. Tyhjät pullot ja muu
liika romu kannettiin ylisille ja ne pari täysinäistä pulloa, mitkä
huoneesta löytyivät, korjasi Tiina hyvään talteensa. Tomu, irtain lika
ja hämähäkinverkot laastiin tarkoin pois ja kannettiin ulos. Huonekalut
harjattiin ja puhdistettiin, kaikki huoneessa olevat vaatteet
kannettiin ulos, jossa ne tomutettiin ja harjattiin sekä jätettiin
tuulettumaan. Kun kaikki nämät työt olivat tehdyt, pestiin lattia
valkoiseksi kuin kupukka ja kuivattiin huolellisesti. Vaikka näin
paljon oli puhdistustyötä tehty, tuntui kuitenkin huoneessa ummehtunut
ja vastenmielinen löyhkä. Sentähden avattiin akkunat ja ulosmenevä ovi,
että ilma sai vapaasti virrata huoneen lävitse. Sen jälkeen ruvettiin
asettelemaan huonekaluja ja muita esineitä paikoillensa. Sitten nouti
rouva kotoaan pari rehevää ja kukkivaa ruukkukasvia ja asetti ne
sievästi, yhden yhdelle ja toisen toiselle akkunalaudalle. Nämät olivat
Helmin nimikot, joita hän itse oli huolella hoitanut ja nyt hartaasti
äidiltään pyytänyt, että hän ne saisi antaa kapteenille.

Kun rouva palasi kotiinsa, oli kapteeni jo herännyt.

Helmi oli hänen kintereillään, tehden hänelle kaikenlaisia kysymyksiä.

"Voi sinua hupakkoa, minkälainen sinä olet. Anna herra kapteenin olla
rauhassa----tule pois mokoma hälppä", sanoi rouva ja yritti vetämään
tyttöä käsipuolesta pois.

"Anna minun olla, äiti, en minä ole sedälle paha", sanoi Helmi
surumielisesti.

"Olkaa aivan huoletta, rouva, siitä asiasta. Minä tunnen sydämessäni
myötätuntoisuutta tuota lasta kohtaan. Hän ei ole ensinkään vaivaksi
minulle, vaan suureksi huviksi.--Pyydän vieläkin: antakaa hänen olla",
sanoi kapteeni ja siihen täytyi rouvan tyytyä.

"Osaatko sinä, setä, lukea?" kysyi Helmi kaikessa viattomuudessaan,
sitten kun hän oli jälleen rohkaistunut kapteenin puheesta.

"Olenhan minä joskus lukenutkin", sanoi kapteeni ja hänen suunsa
vetäysi nauruun.

"Onkos sinulla virsikirjaa?"

"On kait se joskus ollut, mutta missä nyt lienee", sanoi kapteeni
punastellen ja häveten.

"Se on hyvin pahasti tehty, setä, kun olet pannut kirjasi hukkaan. Et
usko kuinka kauniita asioita siinä on. Jos setä kuuntelee, niin minä
noudan oman pikku kirjani ja luen siitä sinulle", esitteli Helmi.

"Kyllä minä kuuntelen", myönsi kapteeni.

Sukkelasti kuin lintu, livahti Helmi toiseen huoneesen. Pian palasi hän
sieltä, pikkunen virsikirja kädessä. Hän toi pienen tuolin aivan
kapteenin eteen, istuuntui siihen, haki virren n:o 90 vanhasta
virsikirjasta, otti juhlallisen muodon ja sanoi:

"Kuuntele nyt, setä, tarkasti kun minä luen."

    "Hädässän' huudan Herraa
    Kaikesta sydämest',
    Ah, auta tällä kerrall',
    Jesu armollisest'",

alkoi Helmi heleällä lapsen äänellä lukemaan mielivirttänsä. Lukiessaan
käytti hän omituista korkoa, nousua ja laskua, ikäänkuin hän olisi
tahtonut joka ikisen sanan iskeä kuulijan sydämeen. Hän luki virren
päähän asti yhtä innokkaasti kuin oli alkanutkin ja virren loputtua jäi
hän paikalleen äänetönnä istumaan; näyttipä siltä kuin virsi olisi
vastannut hänenkin tuntoonsa.

Kapteeniin teki virsi kummallisen vaikutuksen. Kyllähän hän oli
ennenkin kuullut sitä sekä luettavan että veisattavan, lieneepä hän
joskus sitä itsekin katsellut, mutta hän oli kuunnellut sitä niinkuin
jonkun kuolleen kappaleen kilinää ja katsellut samalta kannalta kuin
vanhaa kulunutta ja kelpaamatonta romua katsellaan. Kuinka
toisenlaiselta se nyt kuului. Tuntui siltä kuin joku salainen voima
olisi kätketty virteen, joka sana sanalta tunkeusi hänen sydämeensä, ja
kapteenista rupesi tuntumaan siltä, että koko virsi oli häntä varten
sepitetty.

"Onko setä koskaan hädässään huutanut Herraa?--Onhan sinullakin
murheita ja tuskia", kysyi Helmi äkkiä, kuin oli tovin aikaa miettinyt.

Kapteeni ei voinut vastata mitään, katseli vaan alakuloisena maahan.

"Tietääkö setä, että se on rukousta kuin Herraa avukseen huudetaan,
silloin kuin murhe ja tuska on, sillä Herra se on, joka tuskista
pelastaa? Hän on meidätkin pelastanut, kun olemme Häneltä apua
huutaneet", puheli pikku Helmi.

Kapteeni oli yhä vaiti.

"Onko setä koskaan rukoillut?--etpä sinä puhu enään mitään", uteli ja
kummaili Helmi.

"En minä ole rukoillut", sanoi kapteeni alakuloisesti, ja hänestä
tuntui siltä kuin hän olisi seisonut tuomarinsa edessä.

"Mutta rukoile nyt tästä eteenpäin, niin sinunkin murhees ja tuskas
loppuvat", kehoitti Helmi.

Kapteeni ei voinut puhua mitään, äänetönnä mietti hän itsekseen vaan.

"Älä nyt, setä, ole noin suruissasi. Onko Helmi ollut sinulle paha? Ei
Helmi tahtoisi paha olla", uteli Helmi, sillä hänelle alkoi käydä
sääliksi kapteenin alakuloisuus.

"Ei Helmi ole ollut paha, mutta minä en voi olla nyt iloinen", sanoi
kapteeni, ottaen tytön syliinsä ja hellästi likistäen häntä.

Ilta oli jo niin kulunut, että kapteeni halusi lähteä kotiinsa. Niin
hyvin kuin hän taisi, jätteli hän hyvästi, kostellen ja kiitellen,
talon väen ja alkoi könttiä kotiansa kohden. Mutta Helmi ei päästänyt
häntä yksin menemään, vaan lähti muka taluttamaan.

Kapteeni hämmästyi kovin huoneesensa tultuansa. Mikä muutos täällä oli
tapahtunut. Entisen saastaisen, siivottoman, likaisen, pahalta
löyhkäävän, tomuisen, hämähäkin verkkoja kaikkialla riippuvan, tyhjillä
pulloilla ja kaikenlaisella tarpeettomalla romulla täytetyn huoneen
sialla oli mitä puhtain ja miellyttävin asunto. Kapteeni ei ollut uskoa
silmiänsä; hän hieroi niitä ja tirkisteli ympärillensä, mutta ei, huone
oli kuin olikin hänen huoneensa. Mikä suuri muutos kuitenkin ja mikä
ihana näky? Kaikki oli niin siistiä ja puhdasta, kaikki oli hyvässä
järjestyksessä, oli valoa ja lämpöä, kaikki tuo tukeuttava löyhkä oli
kadonnut kuin siivellä pyyhkien ja raitis ilma virtasi huoneesen. Tätä
täydenti suuressa määrässä vielä se seikka, kun akkunoilla rehoittavat
kukkaset ja puhtaalle lattialle ripotellut tuoreet, hienoksi hakatut
havut kilvan jakelivat miellyttävää tuoksua huoneesen.

Hitaasti riisui kapteeni takin pois päältään ja istui keinutuoliin.
Siinä hän vaipui mietteisinsä ja rupesi ajattelemaan nykyistä tilaansa.
Tuntui siltä kuin hän olisi ilkeästä tontun luolasta siirretty
yht'äkkiä paratiisiin. Kenen syy on ollut kaikkeen siihen
viheliäisyyteen ja kurjuuteen jota hän on niin kauvan kärsinyt? Niin,
kenenkä? Ei kenenkään muiden kuin minun oman itseni ja minä olen tehnyt
sanomattoman paljon vääryyttä itseäni ja muita ihmisiä kohtaan, vastasi
kapteenin oma sisällinen ääni.

"Niin se on, niin se on", myönsi kapteeni ääneensä tuolle omalle
sisälliselle syyttäjälleen, samassa huo'aten raskaasti.

Sillä välin oli Helmi juoksennellut paikasta paikkaan huoneessa,
tarkastellen kutakin kohtaa erikseen. Hän näytti olevan tyytyväinen
kaikkeen ja vihdoin juoksahti hän kapteenin luo ja kysyi:

"Eikös nyt ole vähän parempi?"

"On parempi, paljonkin parempi, lapsi kulta.--Sinä kaiken tämän olet
tehnyt", sanoi kapteeni.

"Tiina, äiti ja Alma tämän ovat tehneet, enhän minä ole mitään tehnyt",
sanoi Helmi.

"Minä ymmärrän sinua, lapseni", sanoi vaan kapteeni.

"Kyllä Tiina tuopi sinulle iltasta. Pane sitte nukkumaan, sinä
tarvitset lepoa", sanoi Helmi, jätti kättä puristaen kapteenin hyvästi
ja toivottaen hyvää yötä, meni hän pois.

Kapteeni ei voinut nukkua koko seuraavana yönä. Niin kummalliselta
tuntui hänestä, ettei koko hänen entisessä elämässään ollut niin
kummalliselta tuntuvaa kohta. Koko hänen entinen elämänsä aukesi hänen
eteensä niinkuin elävä suuri kirja ja sangen mustalta se näytti. Ainoa
valokohta siinä oli se, kun hän rakasti ja oli rakastettu. Silloin oli
niin valoisaa, kun hän jumaloimansa pienen perheensä keskessä
onnellisena istui ja kuunteli vaimonsa sointuvaa ja viehkeää puhetta ja
lapsensa myhäilyä. Sitten taas on ollut kaikki niin pimeää, mustaa ja
kolkkoa, ja koko elämä on ollut niinkuin yhtämittainen paha unen
näkö----. Hyi!

Kaiken tämän ohessa kaikui tuon sekamelskan seasta Helmin lausuman
virren sanat ja se lapsen luottava heleä ääni ja omituinen korko, jolla
se lausuttiin. Voimallisesti ja usein tunkeentuivat esille lapsen sanat
ja kysymykset: "Onko setä koskaan hädässään huutanut Herraa?--Onko setä
koskaan rukoillut?--Onhan sinullakin murheita ja tuskia." Niin, niin on
minulla murheita ja tuskia, mutta en ole huutanut Herraa ... enkä--enkä
rukoillut. Voi kuinka onneton olen. Kaikki muut ihmiset ovat minua
parempia ja tuo lapsi--hän on enkeli.--Mikä luottamus ja toivo
kuitenkin on tuolla kärsivällä ja turvattomalla perheellä.--Ah jospa
löytäisin minäkin semmoisen levon ja turvallisuuden.

Tämmöisiä tunteita ja ajatuksia risteili yhtenä mylläkkänä kapteenin
sielussa. Hän koetti kääntyä kyljeltä toiselle, mutta unta ei vaan
tullut. Kello kahden aikana kutsui hän Tiinan luoksensa.

Tiina totteli kuten ennenkin.

"Mitä nyt herra kapteeni?" kysyi Tiina tultuaan.

"Laita minulle nyt viinaa, minä en saa unta", sanoi kapteeni melkein
rukoilevasti.

"Viinaa?! Mistäs minä sitä antaisin, sillä koko talossa ei löydy
pisarettakaan. Ja jos olisikin, mitä pikku Helmi sanoisi, kun saisi
tietää teidän taasenkin viinaa ryypänneen?" sanoi Tiina totisesti.

"No mutta, hyvä Tiina, tämä kerta vaan, että minä saan unta--; vasta en
minä tahdokaan", pyyteli kapteeni.

"Mistä minä sitä annan, kun ei sitä ole."

"Jäihän tänne pari täysinäistä pulloa, kun minä Lenkisen perheen luo
lähdin", viittasi kapteeni.

"Pikku Helmi tahtoi ne talteensa kun täältä lähti. Käynkö minä
herättämässä Helmin ja käskemässä tuomaan pullot tänne?"' selitti Tiina
viekkaasti.

"Helmi--Oh! Helmiä ei saa sen asian tähden mennä herättämään, vaikka
paikalla kuolisin viinan tuskaan", sanoi kapteeni lujasti.

Tiina lähti.

Kauvan käänteli kapteeni vielä itseään kyljeltä toiselle unta saamatta
ja häntä itseänsäkin rupesi yönpimeydessä kammottamaan kauhea viinan
himonsa.

Vasta aamulla vaipui hän uneen.

Päivä oli jo kulunut hyväsestään, kun kapteeni heräsi. Heti kun hän
tuli tajullensa, muistui hänen mieleensä pikku Helmi kysymyksinensä ja
vaatimuksinensa. Hän muisti kuinka hän oli yöllä Tiinalta tahtonut
viinaa ja tunsi nyt häpeällä, että se oli pahasti tehty ja että se oli
hänen vanhan helmasyntinsä viettelys, joka tahtoi hänet ainian
orjanansa pitää. Pitkät ajat oli kulunut siitä kuin hän oli näin pitkän
ryypyn välin pitänyt ja nytkin jo tuntui paremmalta kuin pitkään aikaan
ennen. Ja vaikka kelpo ryyppy olisi tuntunut nytkin sangen hyvältä, oli
hän varsin tyytyväinen, kun pikku Helmi--niinkuin hän luuli--oli vienyt
pullot talteensa, ettei hänellä ollut yöllä eikä nyt mitään ottamista.

Se levottomuus, mikä hänen sielussaan illalla ilmestyi, ei ollut yön
aikana yhtään vähennyt, vaan suuressa määrässä enennyt. Hän oli
ennenkin tuntenut sydämessään surua ja tuskaa, vaimonsa ja lapsensa
kuoleman tähden, mutta tämä oli kaikenni toisenlaista, jotakin
tuommoista--mitä hän lieneekään--jota kapteeni ei ollut koskaan ennen
tuntenut ja jota ei hän voinut itselleen selittää.--"Oih kuitenkin!"

"Mitä nyt, kahviako?"

"Niin ja minä vähän puhuisin."

"Viinaa nyt ei tule", sanoi Tiina mennessään, ikäänkuin kiistan aluksi.

Pian palasi Tiina kahvin kanssa.

"Kapteeni on nyt nukkunut paremmasti kuin moneen aikaan ennen", sanoi
Tiina tullessaan.

"Olen, Tiina... Mutta kuulepas! Oletko missään nähnyt vaimovainajani
virsikirjaa?"

"En. Tarvitsetteko sitä? Kyllä minulta saatte", sanoi Tiina
kummastuksissaan.

"Tahtoisin niin mielelläni vaimovainajani kirjan. Luulen sen olevan
ylisillä jossakin romuläjässä; olisin varsin kiitollinen kun sen
löytäisit", sanoi kapteeni.

Tiina lähti. Kauvan sai hän penkoa kaikenlaisia kasoja mitään
löytämättä. Kun hän jo epätoivoisena oli pois lähtemäisillänsä,
havaitsi hän eräässä nurkassa jonkun tomuttuneen tavaralaatikon.
"Kunmas katson tuotakin", ajatteli hän ja lähestyi laatikkoa. Sen luo
päästyänsä, huomasi hän sen olevan täynnä vanhoja kirjoja. Oitis rupesi
hän purkamaan ja tarkastelemaan sitä. Eipäs aikaakaan kuin sieltä hänen
käteensä tuli tomuiseen koteloon pistetty paksu kirja. Heti aavisti
hän, että se oli hänen etsittävänsä. Hätäisesti sivalsi hän kirjan
kotelosta ja silmäsi sen nimilehteä. Ei hän joutunut panemaan
syytämiään komuskoita takaisin laatikkoonkaan, vaan riensi saaliinsa
kanssa alas.--Hän oli löytänyt etsittävänsä.

Levottomana odotti kapteeni Tiinan palaamista. Hän tunsi sanomattoman
paljon laimin lyöneensä, kuin hän on niin kalliista aarteesta ollut
välinpitämätön. Tuntui siltä kuin kaikki olisi yhtäkaikki, kun hän vaan
saisi vielä käsiinsä tuon rakkaan muiston, jolle hän vasta hiljan oli
oppinut arvoa antamaan.

Näitä kapteenin miettiessä astui Tiina huoneesen.

"Löysitkö?" kysyi kapteeni hätäisesti.

"Löysin. Tässä se on", sanoi Tiina, ojentaen samassa kirjan
kapteenille.

Pikimmältään silmäsi kapteeni nimilehteä. Aivan oikein. Siinä oli hänen
vaimovainajansa omalla kädellä kirjoitettu nimikirjoitus; se oli siis
hänen. Sanaakaan sanomatta puristi kapteeni sitä rintaansa vasten ja
kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä.--Mikä verraton aarre, josta ei
hän ollut ennen mitään pitänyt.

"Osaatko sinä, Tiina, lukea?" kysyi kapteeni tovin päästä äkkiä.

"Rippikoulun aikana kiittivät papit ja muut minua hyväksi lukijaksi,
mutta eihän tuota ole sitten paljon joutanut ... luulen kuitenkin
osaavani--mitä sitten?" sanoi Tiina.

"Luepa nyt virsi yhdeksänkymmentä", kehoitti kapteeni, ojentaen kirjan
Tiinalle.

Tiina selaili kirjaa puolelta ja toiselta, mutta nimitettyä virttä ei
vaan löytynyt.

"Ethän sinä löydä koko virttäkään", sanoi kapteeni viimein
kyllästyneenä.

"Eikö se ole yhdeksänkymmentä on on?" kysyi Tiina ihmeissään.

"Onhan se yhdeksänkymmentä jo puolellakin vakuutuksella", sanoi
kapteeni ja hänen suunsa vetäysi väkisinkin hymyyn Tiinan luvunlaskun
tähden.

"Annas kun minä haen sen", jatkoi hän sitten.

Tiina ojensi hänelle jotenkin hämillään kirjan ja pian löysi kapteeni
etsittävän virren.

"Lue nyt tuo", sanoi kapteeni ja ojensi kirjan Tiinalle, osoittaen
sormellansa tarkoitettua virttä.

"Hädässän' huutaa Herra", alkoi Tiina tohtuneena.

"Ei, ei, se ei ollut oikein; katso tarkemmin", keskeytti kapteeni.

Tiina koetti katsoa tarkemmin. Hän tirkisteli kirjaan, isonteli ja
pienenteli silmiään, sysäsi kirjan etemmäksi ja veti taasen lähemmäksi.
Tuota tovin tehtyänsä sanoi hän: "Niin tässä seisoo ja niin minunkin
kirjassani on."

"Ei kummassakaan niin seiso, mutta eihän sinusta Tiina ole lukijaksi,
annasta kun minä koetan", sanoi kapteeni.

Vastenmielisesti ja loukatun tunnolla antoi Tiina kirjan hänelle.

Kapteeni koetti nyt parastansa. Mutta hänen silmänsä hämärsivät ja pää
humisi niin kummallisesti, eikä hänenkään lukemisestansa tullut
tolkkua. Tiina melkein iloitsi kapteenin saamattomuudesta.

"Ei meistä, Tiina, kummastakaan ole lukijaksi; kävisitkö käskemässä
pikku Helmin tänne?" sanoi kapteeni.

Luottaen lukutaitoonsa, totteli Tiina melkein vastenmielisesti.

Kauvan ei viipynytkään, ennenkun Helmi tuli.

"Onko nyt vähän parempi, setä?" kysyi Helmi hymyillen huoneesen
tultuansa, juoksahtaen samassa kapteenin luo.

"On parempi ja pahempi, lapsi. Tuntoni on niin kovin rauhaton;
semmoinen ei se ole ennen koskaan ollut.--Lue vielä se virsi, jonka
illalla luit", pyyteli kapteeni lapsen tavalla.

"Aivan mielelläni, setä", sanoi Helmi. Hän veti tuolin lähelle sänkyä,
istui tuolille ja alkoi lukea.

Kapteeni näytti nielevän jokaisen sanan ja kummastuksella kuunteli
Tiinakin lapsen selvää lukua. Hänen mielestään tuntui siltä kuin hän
olisi kuullut jotakin outoa, ennen kuulematonta ja jokainen sana tuntui
kultarakeina iskeentyvän kiinni hänenkin sydämeensä.

Kun Helmi oli lukemisensa lopettanut, ei kukaan puhunut toviin aikaan
mitään, kapteeni huokasi vaan pari kertaa syvästi.

"Sinä sanoit, setä, että sinun nyt on parempi ja pahempi: miksi sinun
on paha?" kysyi Helmi.

"Minä en ole hädässäni huutanut Herraa, enkä rukoillut, Helmi", sanoi
kapteeni.

"Rukoile nyt", kehoitti Helmi.

"Minä en osaa, enkä uskalla; minä olen niin paha", sanoi kapteeni
tunnustavaisesti.

"Niin, mutta Jumala antaa anteeksi pahoillekin, kun vaan murheissaan ja
tuskissaan Häntä avukseen huutaa kaikesta sydämestään. Sehän on tämän
virren ensimmäisessä värsyssä. Ja kuulepas vielä mitä tässä toisessa
värsyssä sanotaan".

Helmi luki toisen värsyn toistamiseen.

"Niinhän tässä sanotaan, että Jumala on armosta rikas ja hidas vihaan
sille joka vikansa tuntee ja rientää katumaan", selitteli Helmi
lapsellisessa viattomuudessaan.

"Kyllähän siinä niin sanotaan, mutta lieneekö sitä minulle sanottu",
sanoi kapteeni.

"Se on sanottu kaikille ihmisille ja niin sedällekin. Jumalan sanaan
pitää meidän turvamme panna ja tämähän on Jumalan sanaa", vakuutti
Helmi.

"Niinhän se taitaa olla, mutta minä olen niin kovin paha", väitteli
kapteeni epäilevästi.

"Minä tunnen selvästi, että tulen sairaaksi. Ruumiini tärisee ja
vapisee kuin haavan lehti ja tuskan hiki juoksee päältäni. Minä luulen,
että tauti keskeentyisi, jos ma saisin hyvän ryypyn viinaa. Minä
tiedän kuinka paha se sinusta on, mutta anna nyt minulle, Helmi, yksi
ryyppy ... yksi ainoa ryyppy vaan, muuta en tahdokaan.--Armahda nyt
murheellista ja sairasta setää", pyyteli kapteeni sitten.

"Viinaa ei ole, se on korjattu pois. Viina on sinut noin onnettomaksi
saattanut, jota valitat etkä tahtoisi kuitenkaan sitä jättää. Etkö
huomaa, että tämä on kiusaus, joka pyytää sinua langettaa? Helmi on
nähnyt, kuinka pahoja juomaria ihmiset ovat ja sentähden en antaisi
sedälle viinaa, vaikka minulla olisi sata kannua. Helmi ei tahdo, että
setä on paha. Sinä sanoit ettet tahtoisi enään viinaa ja kuitenkin
tahdot", sanoi Helmi päättävästi ja kummastellen.

Kuten kapteeni oli ennustanut, tuli hän todellakin sairaaksi.
Pitkällinen juominen oli täyttänyt hänen verensä viinan myrkyllä ja nyt
kuin näin äkkinäinen muutos tuli hänen elämäänsä, rupesi ruumis
kaipaamaan tätä niinkuin käärme myrkkyänsä ja tätä ei kapteenin
heikontunut ruumis kestänyt.

Lenkisen leski hankki lääkärin kapteenin luo. Oitis huomasi tämä mitä
laatua tauti oli. Hän koki määrätä mitä voi taudin lievitykseksi, mutta
yhtäkaikki pysyi kapteeni vuoteella.

Helmi oli melkein myötäänsä sairaan vuoteen vieressä, lohduttelemassa
ja hoitelemassa häntä. Ei kapteeni tullutkaan hänettä aikaan, sillä
kova kaipio tuli hänelle, kun vaan Helmi viipyi enemmän aikaa poissa.
Suurella hartaudella kuunteli hän lapsen viattomia, ystävällisiä ja
totuudellisia mietteitä ja selityksiä, ja hän katsoi häneen niin
hartaasti ja luottavasti kuin lapsi olisi ollut hänen ainoa tukensa ja
turvansa.

Vaimovainajansa virsikirja tuli nyt rakkaimmaksi ja kalleimmaksi
omaisuudeksi kapteenille. Yksinään ollessaan luki hän suurella
hartaudella Helmin osoittamaa virttä; tuntuipa siltä kuin ei hän
kyllästyisi sitä koskaan lukemaan. Hän luki sitä sieltä täältä
muualtakin ja aina löysi hän sieltä yhtä ja toista ennen käsittämätöntä
ja ymmärtämätöntä. Ja vähitellen rupesi uusi valo koittamaan kapteenin
sielussa.

"Mikä verraton aarre minulla toki kuitenkin on ollut, jota en ole ennen
osannut pitää missään arvossa", huudahti kapteeni eräänä kertana,
puristaen kirjaa rintaansa vastaan ja suuret kyyneleet vuosivat hänen
silmistänsä.

Pari kuukautta kesti kapteenin sairaloisuus. Tämän koetuksen ajalla oli
hän kokonaan voittanut viinan himonsa ja nyt oli hän himojensa herra.
Kyynel silmissä kiitteli hän Helmiä, kun ei hän antanut hänelle viinaa
vielä sittenkään, vaikka hän sitä tuskissaan pari kertaa niin hartaasti
pyysi. Tätä turmeluksensa jälkimaininkia hän nyt häpeällä katui ja
tunnusti, että jos hän silloin olisi saanut himonsa täytetyksi, ei hän
olisi päässyt erillensä pahimman vihollisensa vallasta.

"Tuo lapsi minut pelasti", sanoi kapteeni usein, tarkoittaen Helmiä.

"Jumala sen on tehnyt", sanoi leski eräänä kertana.

"Se on kyllä totta, että Jumala johdatti hänet minun luokseni, mutta
Hän osasi valita aseensa. Kukaan muu ei voinut minua pelastaa
perikadosta, eikä ojentaa oikealle tielle, mutta lapsen viatonta
ilmituomaa totuutta en voinut vastustaa", vakuutti kapteeni vakavasti.

Kapteeni rupesi rakkaan virsikirjansa ohella lukemaan myös raamattua ja
yhä enemmän ja enemmän selkeni hänen sisällinen ihmisensä. Kuinka
rakkailta ja arvokkailta tuntuivatkaan kapteenista nyt nuot pyhät
kirjat, joita hän tähän saakka oli pitänyt tyhjinä houreina.

Lesken perhe ja Tiina tulivat nyt kapteenin parhaiksi ystäviksi,
vaikkei hän ennen ollut heitä pitänyt muuna kuin köyhinä, kurjina,
typerinä ihmisinä, mitkä ovat vaan vaivana ja vastuksena muille
ihmisille. Hänestä tuli ahkera kirkossa kävijä ja eipä vähää
kummastusta herättänyt ihmisissä, kun hän ensikerran kirkkoon meni;
mies mieheltä kulki kuiske: "Aaltonen on aivan selvä ja on tullut
kirkkoon!"

Kapteeni rupesi talouttansakin puuhaamaan toiseen laatuun. Hän pyysi
leskeltä, saadaksensa ruveta asumaan ja elämään yhdessä tämän perheen
kanssa. Siihen leski ilolla suostui. Kapteenin ja lesken kamarien
välinen ovi avattiin ja laitettiin reilaan. Tällä tavalla tulivat
huoneet hetikin paljoa väljemmiksi ja kun ensimäinen muuttopäivä tuli,
ei kapteeni vuokrannut enää yhtään huonetta ja nyt tuli heille välkeä
ja avara asunto, niin ettei heidän tarvinnut yhtään kitistellä.

Kun Tiina huomasi nämät muutospuuhat, tuli hän alle päin, pahoille
mielin. Eräänä kertana tapasi kapteeni hänet itkemästä.

"Mikäs Tiinaa nyt vaivaa?" kysyi kapteeni.

"Mihinkä minä turvaton ja onneton ihminen nyt joudun?" sai Tiina
itkunsa seasta sanoneeksi.

"Niin, siitä ei ole tullut mitään puhutuksi. En ensinkään ole ajatellut
saattaa sinua hunnikolle. Sinä saat edelleenkin jäädä luokseni, jos
vaan haluat. Kuinka voisinkaan sinut laittaa mierolle, nyt kun
minustakin viheliäisestä on ihminen tullut, joka olet minun tähteni
niin paljon kärsinyt niinä hirveinä aikoina.--Ei niin, Tiina: eläkäämme
edelleenkin yhdessä veljinä ja sisarina", lohdutteli kapteeni.

Tämä vaikutti Tiinaan niin, että hän lakkasi heti itkemästä ja tuli
iloiseksi kuin käki.

Kapteenille tuli nyt oikein hyvät päivät. Hänen murheensa oli haihtunut
kuin tuhka tuuleen ja hänen ei tarvinnut sitä enään viinalla pois
huuhtoa. Hän oli löytänyt murheesensa avun toisesta lähteestä,
nimittäin Jumalan sanasta, jonka pikku Helmi oli hänelle julki tuonut
ja johonka hän nyt kaikesta sydämestänsä turvasi. Ystävällinen pieni
perhe ympäröitsi häntä ja itsekukin heistä koki kilvan palvella ja
kunnioittaa kapteenia.

Helmi piti erinomaista huolta kapteenin toimeentulosta ja huoneesta.
Hän ei antanut kenenkään muiden hoitaa kapteenin kamarissa olevia
ruukkukasveja, sillä hän tahtoi omin käsin hoitaa ja ruokkoa niitä; ne
olivatkin reheviä ja hyötyisiä ja levittivät miellyttävää tuoksua
huoneesen.

Yhtä viattomia puheita puheli Helmi nytkin kapteenille kuin ennenkin.

"Onko nyt parempi kuin ennen, setä, sanopas?" kysyi Helmi eräänä
kertana.

"On paljonkin parempi, lapseni, paljonkin parempi, oikein hyvä", sanoi
kapteeni.

"Niin, mutta minä en antanut sinulle viinaa", sanoi Helmi ja katsoi
veitikkamaisesti kapteenia silmiin.

"Et sinä antanut ja sinä teit oikein, lapseni", sanoi kapteeni ja sulki
lapsen syliinsä.

"No, mutta nyt minä annan, jos vaan tahdot", sanoi Helmi, samassa
silitellen kapteenin poskia.

"Mutta minä en huoli vaikka kuinkakin tarjoaisit; setä on Jumalan
avulla voittanut kiusauksen ja sinun kauttasi Hän sen toimitti", sanoi
kapteeni ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

"Ei, ei vainkaan. En minä tahdo, että setä viinaa ryyppäisi ... ilman
aikojaanhan minä vaan narrasin----Älä nyt ole pahoillasi, setä... Ei
Helmi ole paha sedälle", koki Helmi lohdutella, kun näki vedet
kapteenin silmissä.

Helmin parissa viihtyi kapteeni paremmin kuin kenenkään muiden.
Kesäisinä aikoina leikkivät he ulkona ruoho-näkkistä, olivat piilosilla
ja muilla semmoisilla, juuri kuin lapset. Talvisina aikoina tekivät he
lumiukkoja ja laskea kihnasivat kelkalla mäkeä omatekemässään mäessä
pihalla tahi äkseerauttivat kapteenin kamarissa Helmin tinasotamiehiä
ja nukkeja, joita kapteeni oli hänelle hankkinut; aivan niinkuin
lapset. Kun aika kului ja Helmin piti ruveta koulua käymään, ikävöitsi
kapteeni häntä kotiin tulevaksi niinkuin lapsi ja kun hän tuli, iloitsi
hän aivan kuin lapsi----niin, kapteeni oli todellakin tullut lapseksi
sekä ulkonaisen että sisällisen ihmisen puolesta.

       *       *       *       *       *

Edellisestä on kulunut aikaa viisi vuotta. Tämä on ollut kapteenin
iloisin, rauhallisin, murheettomin ja valoisin aika. Lapsellisella
uskon luottamuksella oli hän vastaanottanut ne armolupaukset, jotka hän
Jumalan sanasta oli löytänyt ja hän oli käsittänyt levon sielullensa.

Eräänä päivänä nurkui kapteeni itseänsä pahoin voivaksi. Levottomuus ja
pahoin vointi kiihtyi nopeasti ja pian oli kapteenin laskeentuminen
vuoteelle. Helmi oli koulussa ja kapteeni kaipasi häntä ja tämä
kaipaaminen kävi niin tiheäksi, että täytyi mennä häntä käskemään.

Kun Helmi tuli, oli kapteeni jo hyvin kipeä. Kasvot olivat
tulehduksissa, otsa oli polttavan kuuma, suonet löivät ankarasti ja
tuskan hiki juoksi päältä.

"Setä on nyt kipeä, lapseni", sanoi kapteeni Helmin nähtyänsä.

"Hyvä Jumala! Sepä nyt oli odottamaton kohtaus", sanoi Helmi ja meni
koettelemaan sairaan polttavaa otsaa.

Tuntiessaan sen kuumuudesta hohtavan, kasteli hän kiireesti käsiliinan,
kylmässä vedassa, väänsi sen kuivaksi ja kääri sairaan pään ympäri.

Sairas vähän rauhottui.

"Nyt minä kuolen, Helmi, sen tunnen selvästi", sanoi sairas.

"Jumala varjelkoon."

"Minä osaan jo rukoilla, Helmi ... olen jo aikaa sitten rukoillut."

"Minä tiedän sen, ja iloitsen siitä."

"Olenhan jo elänyt kylläkseni tämän maailman synnillisellä tiellä ...
olen jo vanha mies ... kuolen mielelläni, sillä tunnen selvästi, että
Jumala on Poikansa tähden antanut syntini anteeksi", jatkoi sairas.

"Hänhän se on, joka suuresta armosta meille anteeksi antaa kaikki
synnit ja rikokset", koki Helmi sanoa.

"Sinä ohjasit minut elämän tielle", sanoi kapteeni.

"Jumala sen teki. Mitäs minä heikko lapsi olisin voinut ilman hänettä",
sanoi Helmi ja kyynelet juoksivat hänen kirkkaista silmistänsä.

"Niin, vain sinä olit Jumalan sormi; Hän sinut lähetti luokseni",
väitti sairas luottavasti.

Helmi ei nyyhkytykseltänsä voinut vastata mitään.

"Olen ollut peräti kiittämätön, jopa tylykin kaikesta hyvyydestänne,
jota minua kurjaa kohtaan olette osoittaneet. Armotta olen äidiltäsi
kiskonut vuotuiset huoneen vuokrat, vaikkei ole tainnut kaikesti suuria
varoja olla. Tahtoisin kysyä: mitä sinä tahdot vaivoistasi, sillä sinä
olet paljon vaivaa minusta nähnyt?" puheli kapteeni.

"Mitäs Jumalan tähden... Ei mitään, ei mitään.--Mitä vaivaa me olisimme
teistä (hän kutsui kapteenia nyt jo teiksi) nähneet. Onhan meillä ollut
niin paljon parempi ja väljempi... Ei mitään. Yhtä kuitenkin pyydän,
jos se ei olisi teidän mielestänne liikaa. Tänään on huoneen vuokran
maksupäivä eikä äidillä ole rahoja kylläksi asti, jonka vuoksi hän on
pahassa hädässä. Pyydän siis että loppua odottaisitte jonkun ajan. Jos
siihen suostuisitte tulisi äitini hyvin iloiseksi", pyyteli Helmi.

"Sitä odotetaan", sanoi kapteeni lyhyesti, melkeinpä tylysti.

"Voi, voi kuinka hyvä te, setä, olette. Kuinka iloiseksi äiti
tuleekaan, kun saapi tämän tietää. Hän, raukka, on kovin sitä surrut",
sanoi Helmi, muuttaissaan uutta käärettä sairaan pään ympärille.

Heti kun kapteenin sairaus huomattiin, oli menty lääkäriä noutamaan.
Tämä tuli nyt.

"Sanokaa minulle totuus, herra tohtori, minä jaksan tyyneesti kaikki
kuulla", sanoi kapteeni lääkärille.

Tämä tutki huolellisesti sairaan tilaa. Sen tehtyä tuli hän hyvin
miettivän näköiseksi. Sitten selitti hän sydämen halvauksen olevan
tekeillä. Hän määräsi lääkkeet ja hoidon; muun muassa käski hän pitää
jääkääreitä myötäänsä sairaan pään ympärillä. Sitten lähti hän.

Helmi istui nyt myötäänsä sairaan vuoteen vieressä, hoidellen häntä
tarkoin, kuten lääkäri oli määrännyt. Sairas oli niin heikko, ettei hän
voinut puhua ja tämän olikin lääkäri kieltänyt. Tämän tähden eivät
sairas ja hoitaja puhuneet mitään, mutta kapteeni katsoi tavasta niin
luottavasti ja turvallisesti Helmiä silmiin.

Pari vuorokautta kesti tätä menoa. Silloin sai sairas äkkinäisen
puistatuksen. Se kesti jonkun sekunnin vaan; hädin tuskin kerkesivät
leski ja Tiina Helmin kutsumina tulla huoneeseen.

"Jesus", kiljahti sairas äkkiä ja hypähti kohoksi, mutta siitä valahti
hän hermottomana takaisin ja veriporeet alkoivat pursua suusta.--Hän
oli kuollut.

Kauhea hämmästys saavutti läsnä olevat. He eivät voineet mitään sanoa,
eipä edes itkeäkään. Kalpeina kuin haamut, lukitsivat he kapteenin
kuolinkamarin ja lähtivät pois.

Kun ensi hämmästys oli ohi mennyt, rupesivat he kukin kohdastansa
tuntemaan sanomatonta surun kaihoa. Nyt he itkivät ja he itkivät
niinkuin ystävän eroa itketään. He tunsivat hänessä kadottaneensa hyvän
ystävänsä ja hurskaan seurakumppaninsa. Sekaantuipa tuohon suruun
jotakin vierastakin, sillä kaikki aukesi nyt heidän eteensä. Sillä
vaikka kuinkakin he olisivat koettaneet sitä estää, tunkeusi väkisinkin
lesken ja Tiinan mieleen taloudelliset huoletkin. Leski tunsi, että hän
on pakotettu muuttamaan muualle tästä talosta, joka, vaikkei se omakaan
ollut, oli tullut heille rakkaaksi, kun he olivat siinä niin kauvan
asuneet. Tiina taas älysi, että nyt hän, yksinäinen turvaton olento,
ainakin joutuu hunnikolle.

Niin, mikäpä siihen auttoi, kuollut oli kuollut, eikä se enään eläväksi
tullut, vaikka kuinkakin he olisivat surreet.

Pian levisi tieto kapteenin kuolemasta. Tämähän ei ole mitään
kummallista, mutta outoa oli se, että samassa levisi myös tieto, ettei
kapteeni antanut leskelle muuta kuin odotus-aikaa loppusummalle
viimeisestä huonetten vuokrasta, vaikka leski oli häntä niin kauvan
hoitanut ja sanomattoman paljon vaivaa nähnyt. Tämän tähden pitivät he
kapteenia peräti kiittämättömänä ihmisenä ja pitivät hänen
jumalisuuttansa joutavana ulkokullaisuutena. Tiina oli tuon asian
kuihkaissut eräälle ystävälleen ja siitä se oli levinnyt ympäri
kaupunkia.

Tavallisien hautaus-menojen jälkeen tuli pesän selvitys. Toimitukseen
saapui eräs vainajan ystävä, vainajan sinetillä lukittu kirja kädessä.
Toimitusmies mursi sinetin. Se sisälsi vainajalta neljä vuotta sitten
tehdyn testamentin. Siinä määrättiin, että koko hänen talonsa,
kiluineen kaluineen, niinkuin se seisoo, lankeaa hänen kuoltuaan--
Lenkisen leskelle ja hänen tyttärelleen Almalle, kuitenkin sillä
ehdolla, että Tiina saa siinä suojaa kuolinpäiväänsä asti. Valmiit
rahat ja kaikki saamiset määrättiin Helmille, mutta niiden koroista oli
Tiinalle maksettava vuotuinen runsas eläke.

Suuriksi kävivät toimitusmiesten ja vainajan kaukaisten perillisten
silmät, jotka suuren perinnön toivossa olivat paikalle saapuneet. He
olivat juoppoja ja viettivät irstasta elämää; testamentin tekijä oli
heitä nimen-omaan maininnut ja sanonut sen vuoksi tekevänsä heidät
perinnöttömäksi. Suuriksi kävivät testamentin saajainkin silmät, sillä
mitään semmoista eivät he voineet aavistaakaan, sitä vähemmin toivoa.
Heille ei ollut sanaa suuhun tulevaa, niin tyhmistyivät he tuon uutisen
kuultuansa. Kauvan siunasivat he vainajan muistoa ja kapteenin haudalta
ei puuttunut kesäisinä aikoina tuoreita kukkasia eikä seppeleitä, sillä
Helmi piti niistä erinomaista huolta.



LUISULAN LAPSET.

Kirjoitti N. Niemelä.



I.

Ulkona vallitsee kireä pakkanen, ja kylmä viima, nurkat paukahtelevat
kiukkuisesti, äreänä räikkyy murea lumi, hiukkasenkin sitä koskiessa.
Taivaan rannalla näkyy päivän piirto, johon sirpinteräin tapainen kuu
ja kirkkaat tähdet sekoittavat heikon valonsa. Kylläpä on tarpeelle
turkit, tallukat ja muut lämpöiset verhot, jos mielii ulos käydä ja
sulilla pysyä, tuommoisessa ilmassa--niin on kyllä, mutta, kaikilla
ihmisillä ei ole tuommoisia varustuksia. Ja kumminkin on sellaistenkin
ihmisten ulos lähteminen, niinpä tänäkin kertomanamme aamuna.--Mökki
oli pieni ja kylmä, tyhjä, viheliäinen, kuoleman ankara käsi oli sen
asukkaita raadellut, pois vienyt, ensin isän, sitten äidin, jättäen
kolme turvatonta aloittamaan elämää ihmisten armoleipää syömällä--
vieraan leipää. Isä oli jo vuosia sitten kuollut, äiti äskettäin maan
poveen saatettu; nyt oli hoitajana kylän irtolaisnainen, lasten täti.
Nyt oli kylälle lähteminen jo aamulla aikaisin. Kantalaan ensin oli
mentävä ja sieltä sitten--pitäjän kirkolle, huutoon pantavaksi, niin
oli lasten täti Melkas-Mari sanonut.

Ja siitä sanomisesta oli lapsille tullut tuhannen mietettä ja arvelua,
paljon kyselemistä ja tutkistelua--huutoon pano, sehän oli himmeä asia.
Ensinnä pelkäsivät lapset, että se olisi jotakin pahaa, mutta kun Mari
vakuutti, että se oli aika hyvä asia ja että lapset saavat uusia
vaatteita ja hyvää ruokaa tuolla huudossa, rauhoittuivat he vähitellen.
Mutta ainoastaan nuoremmat lapset: Anna ja Jussi, näin ajattelivat ja
kyselivät; vanhempi lapsista Matti ajatteli kyllä hänkin asiaa ja
paljonkin, mutta hän, vaikka ijältään vasta yhdentoista vuotias,
käsitti ja tiesi, mikä on huutolainen. Matti oli jo äitinsä eläissä
muutaman kerran käynyt pitäjällä kerjuussa, oli siellä nähnyt
huutolaisiakin, olipa hän nähnyt kepinkin vilkkuvan noiden raukkain
seljässä ja hän oli päättänyt oman asemansa paljoa paremmaksi. Nyt oli
hän itse juuri tuohon asemaan joutumallaan ja hän tuumi: eiköhän olisi
parasta vilistää tiehensä, lähteä kerjuulle. Ja tuo tuuma varmistui
hänessä päätökseksi, jonka mukaan hän teki hankkeitaan. Mökin ullakosta
löysi hän vanhat tallukat ja niitä hän tarkasteli, paikkasi ja parsi,
siksikuin olivat eheänä; muita vaatteitaan ompeli hän lakkaamatta,
siksikuin viimeinenkin reikä oli tukossa. Mari tuossa torui, "että
suotta aikojaan vaan menee lankaa hukkaan, kyllähän se, joka huutaa
hankkii vaatteetkin."

"Enhän tuonne huutokauppaankaan voi alasti mennä", tuumasi Matti ja
teki vaan työtään.

Kertomanamme aamuna oli Matti ensiksi ylähällä mökissä, hän sovitteli
vaaterekaleita päälleen, käveli ja oli levotoin, hän katseli sisartaan
ja veljeään, jotka makasivat muurin vieressä, pahaisen olkitukon
päällä, ryysyisinä, puoli alastomina, hän käsitti, että kurjuutta tässä
oli liiaksikin; ja itkuun puhkesi nuori, tunteikas mieli. Tuohon heräsi
Mari; toruen tuota kelvotonta kollottajaa nousi hän äreänä kehnolta
vuoteeltaan ja haki kiukkuisena ryysyjä päälleen. Tähän heräsivät
lapset muurin vierestä ja valittaen viluaan kiipesivät he kilvassa
muurille. Tässä sattui Jussi putoamaan laattialle ja pahasti poraten
jäi hän siihen istumaan. Sillä aikaa luikahti Matti ovenraosta pihalle
ja mennä vilisti tiehensä. Mari yhä itsekseen kiukutellen haki
viimeisenkin vaaterekaleen, minkä majasta löysi, mutta sittenkin näytti
epäiltävältä voisiko hän näillä varoilla lähteä talvipakkaseen lasten
kanssa, vaikka ei matka ollutkaan pitkä. Hän torui yhä Mattia, joka oli
kaikki parhaat vaatteet yllensä ajanut, vaikka pitihän senverran ison
pojan käsittää, että huonommat kumminkin tarvitsevat; mutta tuota toraa
kuulteli Matti jo kenties virstan päästä.

Monen torun, itkun ja kitumisen perästä sai Mari viimein lapset
jotenkin ryysyihin käärityksi, mutta aivan vaillinaista sittenkin oli
vaatetus. Jussi valitti, että paljas varvas näkyi vielä vuotikkaasta,
Annan taas oli käsivarret paljaina. Oltiin jo viimeinkin lähdössä,
mutta silloin vasta huomasi Mari, että Matti olikin tiessään; mutta
silloin päätti hän tämän liekkiön menneenkin edelläpäin Kantalaan.--
Kirs, kars, pani lumi ulkona, heidän ovesta astuessaan. Mari koetti
kiirehtiä lapsia, mutta Jussi jäi jo kohta oven eteen seisomaan, itkien
ja valittain, eikä luvannut ennen lähteä, kuin löytäisi pienen
kelkkansa. Viimein sen löydettyään, tahtoi hän sillä luistaa alamäkeä,
mutta silloin pudotti hän toisen jalkineensa, ja taas alkoi itkua ja
valitusta.

--Kuinka toisin sentään olikaan kaikki rikkaassa Kantalassa: iloinen
valkia paloi avaran tuvan suuressa takassa, pahnoiksi menneitä olkia
oli leveellään laattialla, sillä nyt oli Joulun jälkispyhä. Väki on
kokoontunut pöydän ympärille nauttimaan hyvin laitettua suurustaan,
kynttilän kirkkaassa valossa keskustellen huoletonna.

Pahnoilla loikoilevat talon lapset, poika ja tyttö, iältään noin
kymmenkunnan paikoilla, emäntä istuu heidän lähellään tuolilla ja puhuu
pöydän takana aterioivalle isännälle: "menetkös sinä Erkki Luisulan
lasten kanssa tänäpänä pitäjälle?"

"Kyllähän sinne on mentävä," vastaa isäntä, "mutta millä helkkarin
keinolla pysyvät lapset sulilla, tällaisessa pakkasessa, ovathan nuo
raukat melkein alastomina."

"Oo, kyllä sulilla pysyy, mätetään vällyjä rekeen kolmekin paria ja
kääritään niihin," tuumaili emäntä.

"Se keino auttaa täältä mentäissä," sanoi isäntä, "mutta enhän minä
heitä tuo samaa tietä takaisin."

"Etköhän ota yhtä heistä meille," tuumaili taas emäntä.

"Sitä olen itsekkin ajatellut," sanoi isäntä, "vanhempi poika noista
lapsista on hyvin tarkkapäinen ja viisas ikäisekseen, vaikka kyllä hän
muuten näyttää olevan aika veitikka, mutta ei sillä taitaisi olla
väliä."

"Ottakaa vaan, isä, Matti meille," sanoivat lapset, jotka tarkasti
olivat seuranneet keskustelua.--"Ettekös riitele keskenänne?"--"Emme
riitele," vakuuttivat lapset.

Ovi silloin aukeni ja sisään astui Mari lasten kanssa, jotka kylmästä
kankeina, pitäen pientä itkun kitinää kömpivät sisälle. Kaikkein huomio
kääntyi nyt noihin tulijoihin.--"Ai jesta!" huudahti emäntä juosten
lasten tykö, "johan nuot rankat ovat ihan jäässä, eikä ihme
tuommoisilla ryysyillä, vie nyt heitä joutuun lämmittelemään takan
eteen. Kun viedäänkin lapset talvipakkaseen, tuomoisilla ryysyillä."

"Ei ollut parempia," puolusteli Mari.

"Vai ei ollut, eihän kylä niin köyhä ole kumminkaan, olisit hiukankin
maininnut, niin olisin vaatteita lähettänyt, mutta en tuota muutoin
huomannut," torui emäntä.

"Mutta missäs Matti onkin," kysyi isäntä saatuansa vuoroa.--Marin
silmät levisivät. "Eiköhän se jo aikaa ole ollut täällä, huudahti hän,
se lähti jo ennen meitä!"

--Ei Mattia ollut, se oli selvää, isäntä lähetti renkin etsiskelemään
toisista taloista; hän arvasi, että poika piilotteli.

Valkian loistossa lämmittelivät lapset ja Jussi valitti itkien, että
varvastaan kovin kirvistelee, emäntä kantoi vaatteita ja vällyjä
lämpenemään ettei lasten enää tarvitsisi puoli-alastomina lähteä
pakkaseen.

Renki palasi kylältä, mutta Mattia ei hän ollut löytänyt, eikä häntä
niissä paikoissa, missä hän kävi, oltu tänään nähty. "Vaikea on häntä
löytää," tuumaili isäntä, "varmaankin on hän piilounut johonkin, kun ei
nyt vaan itseään jäädyttäisi."

       *       *       *       *       *

Pappilan suuressa tuvassa on väkeä koolla, enimmäkseen miehiä, jotka
tupakoivat ja keskustelevat. Muurin vieressä on moniaita lapsia,
iältään noin kymmenen vuoden ja siitä alaspäin; heissä on erimuotoisia,
eri kokoisia, toiset ovat vilkkaampia, terveempiä, toiset viallisia
raukkoja. Mutta kaikki ovat he puetut huonoihin vaatteisiin ja
kurjuuden jättämät jäljet näkyvät kaikilla noilla pienillä kasvoilla.
On siinä lapsia, joitten isästä ei ikänä ole tietty ja joiden äiti
ansaitsee kaikkea muuta kuin äidin nimeä. On lapsia, jotka jo ensi
ikävuosillaan ovat kyllin saaneet kokea kaikkea sitä, jota sanotaan
mailman kurjuudeksi. Nyt on ihmisten armeliaisuus avuksi ehtimässä, nyt
on määrä hankkia näille, huonon onnen osan saaneille, koti ja kasvatus,
että kerran heistäkin tulisi työntekijöitä, renkejä, piikoja. Vielä
kerran taas on onnen vaaka-lautanen noille raukoille aivan täpärällä,
taas on sattumuksen, emme tahdo sanoa sallimuksen, epävarma käsi onnen
vaakapainona, sillä tässä määrättävä koti voi olla koti, mutta voipa se
olla muutakin. Yksi kappa rukiita, tai yksi markka rahaa, voi tässä
merkitä enempi, kuin ehkä missään muualla. Tämän tietää sokea vanhus,
joka keppiinsä nojaten sängyn jalkapuolia istuu, mutta, ajattelee hän,
kuolema pelastaa minun jo pian kaikessa tapauksessa.

Mutta aivan harvat tänne kokoontuneesta väestä ajattelevat mitään tämän
tapaista, heillä on ihan toisenlaisia tuumia, sen kuulee heidän
puheistaan.

"Vieläkös sinäkin Pajula aiot täältä huutolaista," kysyy eräs vierus
toveriltaan, "eiköhän sinulla jo ole kaksi entiseltä?"

"On kyllä," vastaa puhuteltu, "mutta menisihän siinä usiampikin yksin
tein, jos eivät huuda järki halvalla."

"Kannattaakohan tuo kauppa, kun niitä huutolaisia pitää?"

"Ei tahdo, velikulta, kannattaa; huutavat ne niin riivatun vähällä,
mikä tarvitsee lasten hoitajaa, mikä lampuria ja karjan ajajaa, ja
silloin lasketaan ruokko mitättömiin, että kyllä saa kitua nähdä,
ennenkuin omillensa tulee.

"Niin luulen minäkin."

"Ja onkos niitten kanssa yksikin peli, ei piisaa sekään, että ruokit
nuo, vielä tarvitsee noita opettaa lukemaankin ja jos ei sitä tee, saa
papilta tuhannen toria, ikäänkuin ei noista olisi jo vastusta
muutenkin. Ei, velikulta, ei ole suinkaan mitään hauskaa kasvattaa
pitäjän mukuloita, mutta tulee niistä vähän sentään."

Tällaista ja paljon muuta siinä juteltiin, siksikuin kirkkoherra erään
talonisännän seurassa astui sisälle ja alkoi toimituksen. Silloin siinä
aprikoittiin, katsottiin, tuumailtiin vieläköhän kannattaisi alentaa,
voisikohan tuommoisesta olla jotakin apua y.m. Kysyttiin siinä joskus
oliko huutaja semmoisissa varoissa että voi hoidokkaansa elättää, jos
tämä myönnettiin, ei mitään muuta vaadittu.

Niin oli jo moni lapsi saanut paikan ja viimein tuli Luisulan lastenkin
vuoro, Annan sai torppari Ketola, samasta kylästä kotoisin kuin
lapsetkin. Sitten tuli Jussin vuoro ja juurikuin jo oli päätös
tuumaisillaan, astui talollinen Mattila huoneesen, se isäntä jonka maan
päällä Luisulan mökki oli. "Huutakaas nyt muonamiehenne poika",
huudahti usea. Mattila raapaisi korvansa taustaa, "eihän tuo ole minun
velvollisuuteni," mumisi hän.--"Onhan sentään vähän," tuumasi
kirkkoherrakin. Mattila raappaisi taas, alenti maksua ja niin jäi Jussi
hänelle.

Vaan Mattia ei ollutkaan. Kantala selitti asian miten poika oli
kadonnut. "Mutta," sanoi hän, "kai hän löytynee ja silloin hoidan minä
hänen, enkä pyydä mitään maksua." Kaikki katselivat suurin silmin
Kantala. "Se on aina semmoinen omituinen mies," mutisi toiset.

"Ne pojat pääsivät hyville paikoille," sanoivat ihmiset, "ei suinkaan
ole niitten talojen pöydän päässä hätää."



II.

Ketolan torppa sijaitsee metsän sisällä, niitun syrjässä vähäisen ojan
reunalla, noin kaksi virstaa Koskelan kylästä; lähempänä virstan matkaa
ei ole minkäänlaista ihmisasuntoa, eikä mitään yleistä tietä kulje
siitä läheltä, torppa on aivan yksinäinen.

Renkejä ja piikoja ovat sen asukkaat ennen olleet, uudesta ovat he
torpan metsään raataneet, monta kovaa työpäivää tehneet. Väsymättömiä,
tavattoman ahkeria ovat nämät ihmiset olleet ja sen hedelmänä on
kunnollinen torppa synkkään metsään syntynyt, varallisuuttakin vähin
karttunut, säästäväisiä kun on oltu. Jaakko ja Leena olivat Ketolan
asukasten nimet, nämät kaksi henkilöä nähtiin aina yhdessä työssä:
kantoa vääntämässä, ojia kaivamassa, niitulla, pellolla, metsässä,
kaikkialla aina vaan yhdessä.

Näin oli ollut jo vuosia toistakymmentä, mutta silloin tapahtui
semmoinen merkillinen seikka, että torppaan ilmestyi kolmaskin henkilö.
Ja tämä ei ollutkaan taipuvainen työntekoon, eikä suvainnut Leenankaan
raatamista, vaan vaati tämänkin vielä vierellään olemaan. Kyllähän se
oli tavallaan hauskaakin, kun oli tuommoinen pieni, terve miehen alku
ilmaantunut, semmoista olivat toisinaan hieman kaivanneetkin, olisi
ollut varsin hyvä jos ei tuolla olisi ollut niin paljon vaatimuksia,
ettei hänestä kerinnyt paljon mihinkään. Ja niin he päättivät, ett'ei
tässä muu auta, vaan on välttämättömästi neljäskin henkilö torppaan
hankittava, kyllähän se leipää kuluttaa, mutta ei auta. Silloin lähti
Jaakko etsiskelemään lapsentyttöä, mutta palasi aivan pian takaisin.
"Kuules, Leena," sanoi hän, "Joulun jälkispyhänä myydään pappilassa
köyhiä lapsia ruokolle, sieltä sen saa lapsentytön ja maksetaankin
vielä, sepäs hauska sattuma."

"Myydään lapsia ruokolle, en tuota ymmärrä."

"Niin, se onkin niitä uusia konsteja, kyllä Kantalan isäntä sen minulle
selitti ja sanoi jo ennekin myydyksi, mutta en minä sitä enää niin
tarkoin muista mitä hän sanoi."

"Mutta kun ei tämä vaan olisi jotakin petoskauppaa, kukahan niistä
köyhistä lapsista mitään maksaa."

"Vaivaskassasta maksetaan, sanoi Kantala, ja täytyyhän tuommoisen
miehen puhe uskoa!"

Jo aamulla aikaisin Joulun jälkispyhänä hankki Ketola pitäjälle, hän
veti esille matkarekensä, niin kutsutut "liiat laitiot", täytti sen
heinillä, toi tallista lihavan valkoisen tammansa ja oli pian valmis
lähtöön. Leena vielä ovella varoitti, ett'ei vaan tekisi hulluja
kauppoja.

Leena sillä aikaa tuvassa lastansa hyssytteli ja lauleli, hän laski
mitenkä monta vuotta siitä jo oli kuin hän oli lapsia hoitanut--paljon
siitä oli aikaa, jo vuosia kymmeniä, mutta nyt oli hänellekkin
tapahtunut se ihmeellinen seikka, että hänestä oli tullut äiti ja hän
hymyili itseksensä. Usein kävi Leena akkunan luona katsomassa, eiköhän
jo Jaakkoa näkyisi lapsenpiian kanssa, se hänestä oli varsin hullu
tuuma että joku maksaisi köyhäin lasten puolesta. Olipa ennen hänenkin
kotonaan ollut köyhyyttä ja nälkää, mutta suurimman hädän aikana oli
heitä, lapsia, lähetetty kerjuulla ruokaansa hankkimaan, ei heidän
puolestaan kukaan maksanut.

--Ja mitähän Jaakko siellä niin kauvankin viipyy? eihän se tavallisesti
viivyttele--kun eivät nyt vaan siellä hänen rekeensä panisi
jonkunlaista mitätöntä ryökälettä. Ilta rupesi jo hämärtämään, kun
viimeinkin metsän laidassa ilmestyi odotettu valkoinen tamma, kohta
ehti se jo pihaankin ja reestä nousi Jaakko ja toinenkin ryysyin
kääritty pieni olento. Jaakko talutti tuon itkevän, ryysyisen olennon
sisälle, joka vilusta väristen kurjan näköisenä kömpi muurin penkille
ja pyrski ja niiskutti aivan kärsimättömästi. Eikä Leena tuolta
kurjalta mitään vastausta saanut, mistä hän oli taikka muuta, ja varsin
hän tuskautui tuohon tulokkaaseen, ajatellen: niin kävi kun
pelkäsinkin.

Astuipa siitä viimein mieskin huoneeseen vällyt kainalossa, silloin
Leena vaikeroimaan: "minkätähden toi tänne tuommoista raukkaa, minulle
lisävaivaksi, eihän tuolla ole edes minkäänlaisia vaatteita, pitääkö
minun se vaatettamankin?" Mies vaan hymyssä suin riisui vaatteitaan,
sen tehtyä istui hän juhlallisesti pöytätuolille ja sanoi vakavana:
"tiedä, Leena, tuo tyttö tuottaa meille kaksi tynnyriä rukiita joka
vuosi." Leena ei tuota ensinnä tahtonut uskoa, mutta täytyihän se, kun
mies vakuutti, että tämän asian todistaa vaikka kirkkoherra. "Ja eipä
tuo tyttö," jatkoi mies, "olekkaan niin raukkamainen, kuin ehkä luulet,
ei, vilkas tyttö se on, saat nähdä, mutta hän on nyt viluissaan ja
oudoksuu; siinä hullu olin, kun en ottanut vaatteita mukaani, pitihän
se tietämän, ett'ei tuollaisilla köyhillä raukoilla ole vaatteita. Jos
en olisi Kantalasta saanut vällyjä, olisi tyttö ihan jäätynyt."

Nyt jo tyytyi Leenakin, lohdutteli tyttöä ja näytteli hänelle
pienoistaan, jonka hoitajaksi tyttö nyt oli tuleva; rupesipa Annakin jo
paremmin oloonsa tyytymään ja saatuaan syötävää nukkui hän muurin
penkille laitetulle vuoteelle.

Pianhan sitä lapset oloihinsa mukautuvat ja niinpä Annakin Ketolassa.
Muutamain viikoin kuluttua oli hän jo unhottanut kaivatut veljensä ja
kodistunut täydellisesti. Annalla oli nyt tosiaankin paremmat olot,
siihen katsoen, ett'ei enää tarvinnut nälkää ja vilua nähdä, niinkuin
ennen Luisulassa. Ja kyllä hän tulikin puolta vilkkaammaksi, tuo tyttö
muuttui vallan vallattomaksi veitikaksi, niinkuin Leena sanoi.
Lapsenhoitajana tietysti täytyi Annan olla, sillä Leena ryhtyi taas
töihin entisellä kiivaudella ja melkein yöt päivät hyrisi rukki ja
rohisivat kartat Ketolan tuvassa. Sattui joskus niin, että Leena
nukahti rukkinsa viereen ja lapsenpiika seurasi emäntänsä esimerkkiä,
ja pikku Mikko luisui lattialle, että kolisi. Silloin syntyi liikettä
tuvassa. Isä Jaakko, joka äsken väsyneenä oli nukkumaan käynyt, nousi
äreänä katsomaan tuota tapausta, Leena hypähti tuoliltaan
peljästyneenä, pikku Mikko huusi ja melusi kaikin voimin, Anna yksin
unisena haukotellen, kuulteli toria välinpitämätönnä, sillä muuta ei
seurannut pahimmassakaan tapauksessa, Jaakko oli sen sanonut, ett'ei
vieraita lapsia saa lyödä, tämän oli Annakin kuullut ja ymmärsihän
tyttö hyväkseen käyttää tietojansa.

Eräänä sunnuntai iltapäivänä kevättalvella palasi Ketolan Jaakko
kirkosta ja silloin oli hänellä myötänsä uutinen, että nyt kuulutettiin
lukusijat. "Ei tuo niin mitään, ainahan niistä aikaihminen selviää,"
tuumaili Jaakko, "mutta pahaksi onneksi en muistanut ollenkaan, että
tuota tyttöäkin pitää lukemaan opettaa ja lukusijoille viedä, mitäs
tässä on tehtävä?" Tuosta uutisesta suurenivat Leenankin silmät,
hänenkään ei ollut mieleensäkään tullut, että tuommoista köyhää tyttöä
luettamaan vaadittaisiin. Ja se olikin hänelle outo asia se koko
lukemaan opettaminen, ei hän paljon muistanut, kuinka se kävi, kun
häntä itseä opetettiin. Oli hän sentään rippikoulun iällä osannut
jotenkin lukea, mutta se taito oli käynyt takaperin.--Kyllä Anna oli
muistanut monestikkin tuota lukemista, mutta se ei hänen mielestänsä
ollut erittäin hauskaa tointa, senpätähden ei hän ollut maininnut siitä
mitään. Nyt kun näki miten levottomia hänen tähtensä oltiin, sanoi
tyttö reippaasti; "tuokaa vaan minulle kirja, kyllä minä lukea osaan!"

"Osaat lukea! puhunetko totta," huudahtivat molemmat, ja silloin
alettiin kirjoja etsiä ja löytyipä viimein katekismus ja virsikirja,
vaikka vähän tomuisina. Niistä nyt alkoi tyttö lukea ja sujuvasti se
lukeminen kävikin. Tosin ei siinä monta sanaa tullut sitä samaa, kuin
kirjassa oli, mutta kuulijoissa ei ollut oikaisijaa, ihmettelivät vaan
tytön erinomaista lukutaitoa.

Aivan tyytyväisiä olivat Ketolan väet kasvattinsa lukutaitoon ja
hyvimpä he kummastuivat, kun pappi lukusijoilla sanoi, että tyttö luki
aivan virheellisesti, ja että häntä siitä välttämättömästi oli
aikanansa oikaiseminen.--Helppohan papin oli niin sanoa, mutta ei ollut
niinkään helppoa opettaa tyttöä, joka nyt kaikessakin tapauksessa oli
yhtähyvä lukija, kuin Ketolan väki itsekin. Leena vallankin oli
unohtanut tuon lukemisen konstin, tuokin hän enää tunsi puolia
kirjaimia ja usein tuli tytön kanssa riita siitä, mikä tuo, tai tuo
kirjain olisi; silloin ratkaisi isä Jaakko asian ja tavallisesti tytön
puolelle. Sillä Jaakko olikin ahkerampi kirjamies, usein hänellä
sunnuntaisina oli virsikirja kourassa, siitä hän usein veisasikin
karkealla, tavattoman suurella äänellä, jossa ei säveltä ollut
hituakaan ja sanatkin olivat, toinen puoli kirjasta, toinen puoli
jostain muaalta. Toisinaan tarkasti Jaakko Annan lukua oikaisten sanan
silloin tällöin, taikka useasti väärentäenkin, kuinka sattui, mutta
niinkuin hän sanoi, niin sen piti olla. Tarkastuksensa pidettyä, löi
Jaakko tavallisesti kirjan kiinni, ja sanoi juhlallisesti: "semmoinen
luku pitää kelvata vaikka piispalle, sen minä sanon!"

Tuli siitä kesä ja sen muassa tavalliset ulko-työt, ja silloin sanoi
Leena rukillensa jäähyväiset, ryhtyen kuokkaan ja lapioon. Anna jäi nyt
pikku Mikon kanssa kahdestaan oleskelemaan suurimmat osat päiviä ja sai
monta ankaraa varoitusta, että katsoisi tarkkaan hoidokastaan. Mutta
Annalla oli kanssa monta tehtävää: piti laittaa talous ihka uudestaan;
siinä tarvittiin lehmiä, lampaita ja kaikenlaisia kapineita, täytyi
yhtenään juosta tuolla rapakon luona, sekoittaa savea, valaa ja kuivata
jos johonkin muotoon. Tässä työssä unohtui useinkin pikku Mikot ja
varoitukset, eikä ollut mitään tavatonta jos lapsi kehdosta ryömi
päistikkaa laattialle ja siinä sai kuhmun otsaansa. Hyvät torat tiesi
tyttö tästä saavansa, mutta tiesi myöskin, ett'ei siitä sen enempi
seurannut, ja sopihan sitä asiaa kaunistellakkin.

Niin ne kuluivat ajat, suvet talvet vuorotellen, lapsesta varttui
vallaton pikku poika nulkki ja hoitajasta sukeni työntekijä. Anna oli
kätevä ja voimakas, sekä muutenkin virkku tyttö ja oli näin suurena
apuna isäntäväellensä.

Leena usein sanoi, että sehän onnen sattuma oli, kun Jaakko tuli tuon
tytön huutaneeksi, sehän jo tekee työtä ainakin ruokansa edestä, ja
sitten vielä tulee tuommoinen joukko jyviä. Olisipa, jatkoi hän, vielä
parempi, jos Anna vähän tottelisi, mutta ihan omaa päätänsä seuraa
tyttö, ja ompa se kiusallista toisinaan.

Koska Ketola oli sivukulmalla, etäällä muista asunnoista, kävi siellä
harvoin vierasta väkeä, sitäpaitsi oli Ketolaisilla aivan vähän
tuttavia, sillä semmoisista ei he välittäneetkään. Luonteeltaankin
olivat nämät ihmiset yksitotisia, jöröjä ja kymmenvuosien yksinäisyys
yhtämittaisessa raskaassa työssä, ilman vähintäkään huvia tai
vaihtelevaisuutta, ei ollut sekään jälkeä jättämättä. Ei siis mikään
ihme, jos vieraan tullessa torppaan oltiinkin hetkinen ääneti ja
sitten aloitettiin tuo koko seudulla kuuluisaksi tullut keskustelu,
joka harvojen kysymysten muodossa esitettiin: "Onko nyt käynyt
voikauppiaita? mitä voi maksaa? Onko kaupungissa käyty? Mitä siellä voi
maksoi" j.n.e. Leenalla oli navetassa kaksi punikki lehmää, niistä
osasi hän kelpo tavalla riistää maitoa ja valmistaa maidosta voita;
voin hinnalla sitten maksettiin verot talon isännälle ja pantiin aina
muutamia kolikoita arkun pohjalle säästöön. Ja mitä usiampia noita
kolikoita arkun pohjalle karttui, sitä kiihkeämpi halu tuli niitä sinne
enempi saada ja sitä tärkeämmäksi tulivat edellämainitut kysymykset.

Mutta sitä vilkkaampi oli Anna; Ketolan asukasten jörömäisyys ei
vaikuttanut häneen mitään. Kohdattuaan jonkun henkilön, esiintyi hän
tuhansilla kysymyksillä ja kertomuksilla heidän oloistaan; outoinkin
kanssa tutustui hän heti. Hän sai kasvaa melkein vapaasti ilman mitään
kuria, tai neuvomusta, sillä niistä torista, mitä joskus sai, hän viisi
välitti. Muuten oli hän kelpo tyttö, ahkera ja tarkka vieläpä aivan
rehellinenkin, hän koetti olla mieliksi kasvatusvanhemmilleen, vaikk'ei
hän heidän puheistaan pitänyt suurta väliä.

Niin yksinäisissä oloissa, kuin Anna kasvoikin, ei kuitenkaan ollut
ulkomailma häneen aivan vaikuttamatta; ainahan sitä oli Ketolankin
torpasta yhtä ja toista asiaa kylälle, ja niitä asioita toimittamaan
oli Anna tavattoman halukas. Pian saikin hän melkein kaikki asiat
toimekseen ja kunnolla hän ne toimittikin. Täyttä vointia juoksi hän
silloin mennen tullen, saadakseen sen enempi olla kylässä, seuraa
nauttimassa. Ja tarkkaan muistiinsa hän ahmi kaikki näkemänsä,
kuulemansa, laulut, puheet ja tarinat ja kertaili niitä sitten
itseksensä.

Isommaksi tultuaan sai Anna usein sunnuntai iltapuolisin käydä
kyläilemässä ja mitä hän täällä näki ja kuuli painui ehdottomasti hänen
mieleensä, niitä hän sitte kuvitteli viikkokaudet yksinäisyydessään.
Mutta, ikävä kyllä, nuot kuvitelmat eivät aina olleet puhtahinta
laatua, niissä piili monta huonoa itua, jotka aivan helposti voivat
juurtua yksinäisyyden rauhassa,

--Jo oli Annan huuto aika lopussa; nyt oli jo aika mennä rippikouluun.
Kiihkeällä halulla, vaikka taidostaan hieman levotonna, kävi hän tuohon
nuorisokokoukseen, jonka läpikäytyä hänestäkin tulisi aika ihminen.

Anna osasi nyt jo jotenkin selvään lukea sillä hän oli hyvämuistinen ja
teräväjärkinen, eikä hän isommaksi tultuaan tahtonut olla muita
huonompi, senpätähden oli hän, miten mahdollista kokenut parantaa
virheellistä lukutaitoaan.

Rippikoulussa käyminen tuli Annalle pian mieluiseksi huviretkeksi,
siellä hän sai paljon uusia tuttavia, joiden seurassa aika hauskasti
kului. Enimmän huoletti häntä vaatetuksensa, tosin oli hänellä jo
useampiakin pukuja, joita sopi vaihdella, mutta kaikki nuot oli tehty
Ketolan torpassa, eikä siellä pidetty niin paljon koreista väreistä
väliä, kuin kestävyydestä ja lämpimyydestä. Toisin sitävastoin oli
toisilla tytöillä: keveät, heloittavan väriset puvut. Oikeen
alakuloiseksi tuli Anna, vertaillessaan noihin omia harmaitaan. Ja
sitten toisella kertaa hän taas kotona puki ja riisui, katsoi ja
tarkasteli, toisinaan oikein itki, kun ei saanut tyydyttävää pukua
päälleen. Ketolan torpan päätti hän jättää ensi syksynä, ainahan
muualla saa edes sen verran palkkaa, että saa kunto liinan päähänsä.
Koko tien hän tuskitteli, siksikuin joutui toisten tyttöin pariin,
jossa tuo ikävä seikka hieman unohtui.

Syksyllä Anna todellaan läksi pois Ketolasta, hänen mielensä hehkui
päästä kylään, ihmisten seuraan, ja vaikka miten olisivat Ketolaiset
häntä houkutelleet, vaikka mitä luvanneet, ei hän suostunut jäämään.--
Tapalasta sai hän piian pestin ja oli näin valmis lähtemään, alottamaan
uutta elämän uraa. Hän lähti Ketolasta hyvästi vaatetettuna, sillä
Ketolaiset olivat päättäneet tällä tavoin palkita hänen palvelustansa.
--Niin mieluista kuin muutto Annalle olikin, itki hän kuitenkin
kaipauksen kyyneleitä, jättäissään kasvatus-vanhempansa ja liikutettuna
olivat nämätkin tästä perheen hajoamisesta. Mikko juoksi vielä jonkun
matkaa jälessä, itkien ja huutaen Annaa takaisin.



III.

"Missähän se Heikkikin taas niin kauvan viipyy, varmaankin taas
juomapaikassa?" kirkui Mattilan emäntä, suuri ja vahvakas nainen,
korkealla kimakalla äänellä, niinkuin hänen oli tapansa. "Missä lienee
se renki Kallekin, että lähettäisin hänen hakemaan? Ei, kylällä ne
juoksee kaikki. Miina, tuo se kahvipannu sieltä joutuun ja juokse
sitten tallinsillalle katsomaan, joko Heikkiä näkyy." Näin kirkui
emäntä yhtenään, käveli akkunalta akkunalle levotonna.--Joskus, vaikka
se aivan harvoin tapahtui, oli isäntä piitynyt johonkin hetkeksi
ryyppyjä ottamaan ja menettänyt markan pari, ja se oli emännästä kauhea
asia, ei ryyppäämisen, mutta sen rahan hukan tähden. Rahan
menettäminen, sepä se oikein sydäntä viilti. Sillä rahaa, sitä piti
koota ja lainata, tiesi Mattilan emäntä; sitä ei hän käsittänyt mitenkä
rahaa koota, sillä hän oli typerämpiä talouden hoitajia, mutta sen hän
tiesi, että saatu raha pitää panna korkoja kasvamaan ja mitä enempi,
sitä parempi. Isäntä oli toimimies, osasi hyvin järjestää talouden
hoidon, vaikka hän muuten oli tyhjämäinen itserakas hotakka.

Väkijuomille oli Mattila aivan perso, ja vaikka häneltäkin muuten raha
kitsaasti heltisi, sekosi aina viinaankin muutama markka. Juovuksissa
ollessaan oli hän aika poika; mitään tässä mailmassa ei ollut hänen
arvoistansa, työssä eikä toimissa, tätä saarnasi hän lakkaamatta
korkealla äänellä, samalla arvostellen muitten ihmisten toimia mitä
raaimmalla tavalla.

Vaan selvänä palasi Mattila tällä kertaa pitäjältä, kumppanina Luisulan
Jussi, huutolainen; Mattila ajatteli, mitähän nyt emäntä sanoisi tuosta
uudesta tulokkasta. Ett'ei hän aivan hyvää ollut sanova, sen hän hyvin
tiesi, ei sen tapa koskaan ollut hänen tekojaan ylistellä. Eikä hän
itsekkään ollut aivan tyytyväinen tuohon uuteen mieheensä; eihän se
tainnut olla muutakuin vaivoiksi tuommoinen poikakloppi. Mutta--
ajatteli hän--tulee siitä kolmatta tynnyriä rukiita, ja tuleehan tuo
toimeen omain lasten ruoan jäännöksillä.--Tällaisia, ja vielä paljon
muuta, ajatteli Mattila ajaessaan kotia päin, ehtimiseen valitteli
Jussi viluansa ja jalkainsa palelemista, mutta ei Mattila noita
valituksia ottanut kuuleviin korviinkaan, sanoa tokaisi vaan; "ole
vaiti poika, kohta pääset lämmittelemään."

Roussilla oli Mattilan emäntä vastassa, huudellen siitä kuten
alttarilta: "Missä siellä olet kokopäivän kuhnaillut? Mitä sinä nyt
meinaat, kun vätelet kerjäläisiä? Käyhän niitä kylliksi ilmankin--Mikä
tuo on tuommoinen retamo, onko se Luisulan mukuloita?"

Reen vieressä seisoi Jussi itkeä viristen, siksikuin isäntä oli
hevosensa korjannut ja käski häntä huoneesen; silloin kömpi tuo
puoliksi jäätynyt raukka sisälle ja asettui muurin loukkaasen
lämmittelemään.

Sisälle päästyään jutteli isäntä, että poika tulisi jäämään taloon
hoidettavaksi ja että sille oli annettava ruokaa ja hiukan vaatetta.
Mutta tästäpä emäntä äänen otti:--hän nyt muka rupeaisi hoitamaan
tuommoista retvanaa. "Ei ikänä se tapahdu," sanoi hän. "Onhan siinä
täitä ja syhelmää, ja jokalajia, tuommoisessa! Onko nyt vielä ikänä
hullumpaa kuultu tai nähty," jatkoi emäntä toriansa, "kun ottelee
tuommoisia taloonsa, onhan tuossa itsellä lapsia ainakin yhtä kauniita
kuin tuo Luisulan mukulakin!"

Mutta isäntä selitti, ettei tuo ollut miksikään häviöksi, sillä
siitähän maksetaan runsaasti. "Eikä sinun tarvitse sitä ruokota tai
muuta," sanoi isäntä, "onhan tässä kyllin käskyläisiä. Enkä minä häntä
olisi muuten huutanutkaan, mutta olivathan Luisulaiset meillä työssä
monet vuodet ja olihan mökki meidän maan päällä."

"Ja meidänkö sitten pitää hoitaman vielä mukulatkin? siitä syystä, kun
Luisulaiset ovat meillä joskus työssä olleet?"

"Ei maar', eikä tätä tarvitse ilman mitään hoitaa--mutta kuinkas taisin
minä muuta, kun Kantala otti yhden ilman mitään ja minulle tyrkyttivät
toista."

Tuli siitä viimein kinastuksesta loppu ja päätettiin poika pitää
talossa; käytiin nyt yksissä katsomaan tuota riidanalaista henkilöä,
joka tuolla muurin loukkaassa itki ja valitti. Vasta silloin
huomattiin, että pojan jalat olivat tyynni paleltuneet, pappilasta
tullessa.

Riisuttaessa kehnoja jalkineita jäätyneistä jaloista, kiljui ja valitti
Jussi surkiasti. Pahasti mutisten poistui emäntä kammariin, katsomasta
tuota kohtausta; ei hän muka saanut tuommoista katseltua.

Pienet pojat Kalle ja Hermanni katsoa tähystivät lakkaamatta tuota
valittavaa raukkaa, viimein toivat he leikkikalujaankin Jussin
nähtäväksi, joka tästä rauhottui, katsellen ja ihmetellen poikain
kapineita. Sitten sai Jussi ruokaa ja kävi maata yhä valitellen kipeitä
jalkojaan.

Aikoja kului, Jussin paleltuneet jalat paranivat, vaikka varpaat saivat
eri muodon, kuin niillä ennen oli, ja jäivät rumiksi kynsittömiksi
möhkäleiksi.--Huomasipa Mattilan emäntä, että tuommoista poika nulkkia
sopi käyttää pieniin palveluksiin ja nyt sai poika ruveta kaikenlaisia
pieniä töitä toimittamaan. Noita tehtäviä karttui aina vain enempi.
"Jussi, menes tuomaan lastuja! menes tuomaan hiukan vettä! tuo pian,
älä kuhnaile!" Ja nyt sitä, nyt tätä tehtävää, senkin seitsemää lajia,
ett'ei poika suinkaan ollut liikettä vailla. Ja palkinnoksi kaikesta
vaivastaan sai hän ainoastaan toria, sillä Mattilan emännällä oli se
oikein alituisena tapana, milloin oli piikatyttö toruttavana,
milloin renkipoika, ja väliaikanen, alinomainen nuhdeltava oli hän,
huuto-Jussi.--Päivä päivältä kävi Jussi väliäpitämättömäksi emäntänsä
käskyille; hän liikkui hiljaa, viivytteli tahallaan kauvan jokaisella
pienemmälläkin asialla, ja oli tottelematon, niin paljon kuin uskalsi.
Hän oli jo tullut huomaamaan, ett'ei hänen parhaatkaan toimensa
kelvannut mihinkään, kaikessa tapauksessa sai hän kuulla toria ja
uhkauksia, mitään sen parempaa ei tullut hänen osakseen.

Jussi oli vuotta vanhempi Mattilan vanhinta poikaa. Ensiaikoina elivät
he hyvässä ystävyydessä ja leikkivät yksissä, miten lapset ainakin, ei
he vielä tunteneet sääty eroitusta. Vähitellen kuitenkin muuttui
toiseksi tuokin asia. Sillä kuullessaan miten Jussia alinomaa
toruttiin, kun hän sitävastoin sai olla miten tahtoi, rupesi Kallekin
ajattelemaan, että tuo Jussi mahtoi olla aivan huono olento, kun aina
teki niin suunnattomat vahingot ja olisi ansainnut selkäsaunan
seitsemän kertaa päivässä,--niinhän emäntä usiasti saneli.--Kalle oli
vallaton poika, kun sitävastoin Jussi oleskeli enimmäkseen hiljaa. Pian
oli Kallen mielityönä kiusata Jussia, repiä ja tyrkkiä häntä, siksikuin
sai toisen suuttumaan, silloin tapahtui usein että Jussi löi
kiusaajaansa tavallista kovemmin. Mutta silloinpa nousikin melu
talossa: Kalle parkaisi ja huusi, valittain miten kovasti Jussi häntä
löi, ja kaikki läsnä olevat toruivat yksin suin tuota kelvotonta
huutojullikkaa; kaiken tämän ylitse kuului emännän ääni niinkuin
tuomiopäivän pasuuna.

Pian muuttuivat nämät tapaukset tavallisiksi iltahuveiksi koko talon
väelle: usein, varsinkin silloin, kun isäntä ei ollut huoneessa,
ärsyttivät ajattelemattomat renkipojat Kallen Jussia kiusaamaan. Sitä
sitten kelpasi kuulla, miten Jussi kiljui ja kielsi, jopa usein itkeä
virisi. Ja kun sitten sattui semmoinen tapaus, kuin äsken kerrottu,
vierittivät he syyn Jussin niskoille, joka muka aina suuttuu leikistä.
Eipä asia tällaisissa tapauksissa aina jäänytkään paljaakseen
torumiseen; usein joutui isäntä paikalle, ja sen enempää syytä
kyselemättä, kuritti hän poikaa, muka tuollaisesta hirmutyöstä.
Tällaiset tapaukset saivat Jussin entisestä ärtyisemmäksi; hän tunsi,
että hänelle tehtiin väärin, ja ett'ei hän millään lailla kyennyt
puolustamaan; sillä olipa hän vaan kelvoton poika nulkki--huuto-Jussi.
--Toisinaan sattui isäntäkin näkemään Kallen kujeita, hän kielsi
silloin Kallea: "Anna sen pahan olla; mitäs siihen viitsit kajota,
semmoiseen vitisijään," sanoi hän, ikäänkuin tuo huutolaispoika olisi
ollut liika huono talollisen pojan kiusoteltavaksi.

Jussin lukutaito Mattilaan tullessaan oli vasta hiukan alulla ja vähän
aikaa talossa oltuaan unhotti hän sen kokonaan. Kun sitten talvella
lukusijat olivat tulemassa, koetettiin häntä hiukan opettaa, mutta
semmoisesta opetuksesta ei ollut mitään apua ja seuraus oli, ett'ei
Jussi lukusijoilla osannut mitään. Siitä sitten seurasi toria
Jussiparalle, ikäänkuin lukemaan oppiminen olisi ollut hänen omassa
vallassaan, annettiin toki pieni muistutus talon haltijoillekkin, että
pitäisivät parempaa vaaria hoidokkaastansa.

Mutta nämät muistutukset eivät olleet ollenkaan Mattilaisten mieleen,
varsinkin emäntä piti ankaraa möryä. Jokaiselle talossa kävijälle
selitti hän, miten talon isäntä hyvänlaatuisuudessaan, armeliaisuudesta
oli tuon pojan taloon ottanut ja kuinka siitä oli senkin seitsemän
vaivaa ja harmia. Ja sitten päällekaupan toruvat vielä papit
lukusijoilla ja tekevät muistutuksia--pitäisikö tuota nyt vielä
päällepäätteeksi maisteriksi koulutettaman.

Kouluun siitä Jussi kuitenkin pääsi toisena talvena, Kraatarin Kaisan
kouluun: siellä ne kävivät muittenkin kyläläisten lapset, semmoisten
jotka eivät itse opettaneet. Siellä kävi Mattilan Kalle ja sinne
pantiin Jussikin isännän tahdosta vaikka ei tämä ollenkaan emännän
mieleen ollut. Sehän nyt oli ihan hullua, Mattilan emännän mielestä,
kun piti maksaa opettajan palkkaa ja evästää huutolaista lukukouluun--
mitä hyötyä tällaisesta voisi tulla?

Olihan se kanssa tavallansa oppilaitos, se Kraatarin Kaisankin koulu;
vanha puolisokea ämmä siellä istui pienessä, pirtti pahasessa, täyttä
voimaa rukkia polkien, pitkä tikku toisessa ja aapiskirja toisessa
kädessä, ympärillään muutamia lapsia. Yksi siinä katsoi kirjaansa,
lukea tankaten ja siirrellen tikkuaan sinne tänne, tietämättä sen
paremmasta johdonmukaisuudesta, toinen tähysteli katossa matelevaa
pientä elävää, kolmas oli uneen uinahtunut. Mutta sitten tapahtui
hetken päästä muutos: rukki seisattui, tikku asetettiin paikoilleen,
kattoon töllistelijän silmät käännettiin kirjaan päin ja nukkuva
herätettiin. Sitten seurasi pienet torat, huomautus seinän raossa
riippuvasta vitsasta, hiukkasen opetusta perässä lukemista ja taas sama
näytös uudelleen. Paitsi näitä rukin vieressä istujoita, oli isompia
lapsia sijoitettu kukin eri nurkkaansa, katkismus kädessä, lukea
lopottivat nämät kovalla äänellä ja eri sävelillä, johon Kaisa aina
toisinaan tiuskasi: "ei se niin ollut, Matti! älä väärin lue Miina!" ja
muuta semmoista. Kaikki tämä melu sekosi yhteen kummalliseksi
sekasotkuksi, joka kuului aivan naurettavalta.--Ainoastaan talviajat
oli Kaisan koulu toimessa, eikä hän silloinkaan hennonnut rukkiaan
jättää, vaan aamusta iltaan, hyrisi rukki ja lapset lukivat Kaisan
mökissä. Tarkkapäiset ja ahkerat lapset oppivat kuitenkin siellä
jotenkin lukemaan, mutta typerämmät, huono-oppisemmat eivät oppineet
juuri mitään, paitsi juuri pikkuisen ulkolukua. Sillä ulkolukua se
olikin, jota Kaisa opetti, vaikka kirja muodon vuoksi oli kädessä. Hän
luki edellä, oppilas matki perässä, siinä koko opetusjärjestelmä. Moni
oppi sillä tavalla sisäluvunkin, mutta älyä siinä tarvittiin.

Pahaksi onneksi eivät Mattilan koululaiset sattuneet olemaan tuollaisia
älyniekkoja, ja silläpä saivatkin he käydä perässä lukijan kurssia,
varsinkin Jussi, joka ainoastaan muutaman viikon koulua kävi, ei
oppinut juuri mitään.--Ja kylläpä saikin Jussi monet kerrat päivässä
kuulla, että hän oli kaikkein huonoin ja typerin koko lapsilaumasta, ja
ettei hänestä ikänä miestä tule, pahanpäiväistäkään. Hän sai
tyrkkäyksiä, tukkapöllöä ja muuta senlaista herkkua montavertaa enemmän
kuin muut. Kaisulla oli se paha tapa, että hän, vaikka itsekkin köyhää
kansanluokkaa, lastoi köyhempien lapsia, vaikuttiko tässä sitten
paremmat lahjat, vai rikkauden kunnioitus? Kaiketi molemmat.--Jussi oli
mökkiläispoika ja huutolainen, huono taidostaan, kasvikumppaneinsa
sorron-alainen, silläpä joutui hän kohta ikävään asemaan. Heti Jussin
kouluun tultua, osoitteli Kalle häntä sormillaan tovereillensa, sanoen
pilkkaavasti: "tuo on meidän huuto-Jussi retvana, minä olen sen monta
kertaa pannut poraamaan, vaikka on minua vanhempi." Tällätavoin joka
taholta sorrettuna, tuli Jussi pian lukutovereinsa pilkkalauluksi ja
niin muuttui hänelle koulunkäynti kahta pahemmaksi kuin koto-olot. Ja
sitten vielä kertoili Kalle kotona, miten monta tukkapöllyä, toraa ja
tyrkkäystä Jussi tänäänkin oli saanut, vieläpä ett'ei Jussi ikänä opi
lukemaan, sen oli Kaisa monesti sanonut. Ja sitten kertoi hän, miten
Jussia oli narrattu ja miten se oli porannut, toisinaan oli se ollut
paha ja lyönyt häntä matkalla j.m.s.--Ja koko talon väki nauroi ja
pilkkasi Jussia. "Ai Jussi parkaa," sanottiin, "eipä siitä vaan tule
pahanpäiväistäkään miestä!"

Jussi istui nurkassa ja ajatteli, että olisihan sitä hänelläkin yhtä ja
toista valittamista, eipä hän ollut eväistäkään saanut, muuta kuin
pikkuisen leivän palan. Kalle ne oli kaikki syönyt ja jakanut toisille
tovereille, sitte oli häntä tuupittu ja revitty suotta-aikojaan. Mutta
turhaksi tiesi hän niistä puhumisen, sitä olisi vaan naurettu.

Kalle ei mistään vihasta Jussia kiusannut, mistähän semmoista olisikaan
lapsen sydämmeen tullut. Mutta ensi päivästä oli häntä opetettu
halveksimaan tuota huutolaista ja pitämään itseään paljoa parempana
olentona. Ja näkipä hän jokapäivä, että hän paljoakin parempi oli, eipä
hänen tarvinnut alinomaa juosta sinne tänne käskyjä toimittamaan, eikä
kantaa puita ja vettä, ja annettiinpa hänelle ja toisille lapsille
kaikenlaisia herkkupaloja, kun sen sijaan Jussin piti syödä heidän
loppujansa. Senpätähden kiusasi ja ärsytti Kalle tuota halveksittua
samalla mielellä kuin joku ärsyttää koiranpenikkaa ja suuttuu siitä,
jos tuo puree liika rajusti. Samalta kannalta katseli asiaa Mattilan
isäntä väki, ja sitä myöten menettelivät muutkin, ajattelematta
asiaa sen syvemmin. Ei tullut kukaan ajatelleeksi, että tuossa
huutolais-pojassa oli ihminen kehkeytymässä, ei huomannut, että tässä
oli heikko ihmistaimi, jätetty turvatonna tuulien valtaan. Ei huomannut
kukaan miten kovasti tämä taimi kaipasi päivänpaistetta, edes
pikkuisenkaan säälivää ihmisrakkautta, ei, kukahan sitä niin pitkälle
ajatteli, olipa tuo ainoastaan huutolaispoika!

Vuosi vuodelta muuttui Jussi äkäisemmäksi ja huolimattomammaksi,
tehtävänsä teki hän veltosti ja ainoastaan pakottamalla, hänestä tuli
todellakin semmoinenkin kiusankappale. Sillä vähitellen oli hän saanut
päähänsä sen varman ajatuksen, ett'ei hän ole semmoinen kuin muut
ihmislapset.--Olihan Mattilan emäntä sen julistanut jo ensi näkemästä
ja sitten sitä kertonut monet kerrat päivässä, ja samaa virttä oli
isäntäkin monesti veisannut. Ja sitten koko talon väki oli häntä aina
pilkkanansa pitänyt, ja vielä päälle päätteeksi leikkitoverinsakin
pitivät häntä aina alla kynnen, pilkattavana. Eipä Kraatarin Kaisakaan
muita lapsia niin paljon torunut ja häväissyt, kuin häntä--ja sitten
vielä pappi lukusijoilla, sekin sanoi häntä laiskalukijaksi ja julisti,
ett'ei hänestä miestä tule.--Eikä hän tosiaankaan osannutkaan lukea,
toisinaan koetti hän saada selvää tuosta konstista, mutta mahdotointa
se oli--ominpäin, ja jos hän joltakulta neuvoa kysyi, sai hän
tavallisesti vastaukseksi: "kyllä sen ikäinen poika jo saa ominpäinkin
lukea."--Kaikki nämät todistivat varmasti, että huuto-Jussi on aivan
toista kuin muut pojat, ei sillä ollut oikeutta omistaa mitään pikku
kapineita, ei nauttia mitään herkkupalaa. Kaikista näistä teki Jussi
sen johtopäätöksen, että hänen oma mitättömyytensä oli kaikkiin syynä
ja sitämyöten rupesi hän itseään pitämään viheliäisenä raukkana,
jolla ei ollut minkäänlaista arvoa.--Tämä tunto teki hänet
välinpitämättömäksi, äreäksi jöröksi, mitäpä hänen muka oli väliä,
miten hän kuluttaisi aikaansa, eipä hän muuta ollut, kuin huuto-Jussi,
viheliäinen vaivainen. Hän päätti, ett'ei maksanut vaivaa olla niin
tarkasti kuuliainen isäntäväkensä käskyille, mitäpä hyötyä siitä olisi?
Usein pistäysi hän piiloon johonkin soppeen, nauttien siellä iloista
vapautta, loikoillen huoletonna. Silloin kuului yli kyläkunnan Mattilan
emännän kimakka huuto: "Huuto-Jussi! mihinkä riivattuun se Jussi nyt
meni!" Mutta Jussi puri hammasta piilossaan ja vääristetyllä suulla
matki tuota vihattua Huuto-Jussi sanaa, kiroillen tuota riivattua,
"Rääkkälän ämmää", niinkuin hän itsekseen nimitteli emäntäänsä.--
Mattilan emäntä, vaikka muutoin ahne ja kitsas, oli kuitenkin
jommoinenkin herkkusuu, aina hänelle oli tuorenna vehnäpullat,
pannukakut ja muut semmoiset, ja noista herkuista saivat lapsetkin
hyvän osan. Mutta Jussin osalle ei tullut koskaan pienintäkään palaa,
ja hartain silmin katseli hän, miten toiset herkkujansa nauttivat.
Siinäpä oli Kallella taas mukava ärsytyksen tilaisuus, hän houkutteli
Jussia tekemään kaikenlaisia vaikeita töitä, luvaten hyvän kappaleen
pannukakkua tai muuta. Jussi silloin oli valmis tekemään vaikka mitä,
mutta eipä hän luvatusta palkinnosta saanut juuri sanottavia, naurua
vaan päin silmiä.--Anteliaampi sitävastoin oli nuorempi poika Hermanni,
jolla ei ollut semmoista kiusantekijän luonnetta, häneltä sai Jussi
monta pientä herkkupalaa. Mutta noitten herkkupalain myötä sai Jussi
ankaran mieliteon, joka aina kasvamistaan kasvoi. Ja sitten ei hän enää
voinut itseään hillitä, vaan koki näpistellä, mitä vaan hiukkasenkin
sai ja näin sai taas uusi puhe alkunsa.

Jussin näpistelemiset tulivat tietysti aivan pian tunnetuksi, ja kyllä
silloin nousi aika melu ja elämä, ikäänkuin olisi kymmenkunta suurta
rosvoa ollut kuritettavana. Jussi istui halkoläjässä melkein koko
talonväen ympäröimänä, siinä sai hän muutamia tuimia tukkapöllyjä ja
moniaita lyöntejä päreen syrjästä--ja sitten seurasi koko joukko uusia
nimiä: "varas, rosvo, penikka, lurjus ja roisto," kaikki höystettynä
mitä suloisimmalla välisaarnalla.--Kuria ja häväisemistä siinä kyllä
oli tarpeeksi asti, mutta ei ainoatakaan hyväsydämmistä lempeää neuvoa,
ei pienintäkään johdatusta nuorelle langenneelle. Luonnollinen seuraus
oli että Jussi tuota uutta varas nimeään ei pitänytkään suotta, vaan
näpisteli edelleen yhä mitä sai.

Erään kerran istui Mattila hyvästi päihtyneenä asuintuvan pöydän
päässä, siinä hän ylisteli suurta viisauttansa ja mahtavia tekojansa,
samalla manaten kelvottomia naapureitansa kelpo tavalla. Silloin tuli
emäntä kammarista, kirkuen, että Jussi roisto on taas vienyt hänen
kaksi korppuansa hyllystä. Tästä suuttui juopunut mies ja sivaltain
pöydältä kaljahaarikan juoksi hän nurkkaan, missä Jussi oli ja lyödä
läimäsi sinne täyttä voimaa. Jussi silloin huusi surkiasti, ja olisipa
pojan tainnut aivan hukka periä, jos ei huoneessa oleva renki olisi
apuun rientänyt. Peljästyipä tätä tapausta jo suulas emäntäkin ja
riensi miestään hillitsemään, jotta varkaan kuritus jäi siksensä. Mutta
Jussi ei tällä kertaa lakannutkaan valittamasta, vaikka kiellettiinkin,
silloin käytiin katsomaan ja havaittiin Jussin käsivarren olevan ihan
väärässä, riippuvana.

Poikki se oli Jussiraukan käsivarsi ihan selvästi, siinä ei puolustus
auttanut, selvää oli sekin, että isäntä haarikalla oli sen poikki
lyönyt. Eikä nyt haluttanut emäntääkään turhanpäisesti kirkua, jättipä
isäntäkin naapurinsa haukkuminen kesken.

Tämän tapauksen todellisuutta koettiin pitää salassa miten mahdollista,
heti lähetettiin renki hakemaan haavansitojaa, pitäjää, lukkaria, mutta
ensiksi varoitettiin häntä, ett'ei puhuisi asiaa todenmukaisesti, vaan
kertoisi Jussin itse kätensä poikki langenneen. Pahemmin pelättiin
Jussia itseään, sillä olisihan asia saanut aivan kamalan muodon, jos
poika olisi täyden toden kertonut. Ensikerralla kättä sidottaissa oli
Jussilla kuitenkin niin paljon kärsimistä, ettei kyennyt mitään
puhumaan ja toisella kertaa saatiin hän lahjoilla vaikenemaan, vaikka
kyllä hän tällä kertaa oli varkauteenkin viaton sillä Kalle-poika se
oli ne korput näpistänyt. Nyt sai Jussi maata ja oleskella monta
viikkoa rauhassa toralta ja pilkalta, sillä niin kauvan kuin käsi oli
kipiä, pysyi asia tuoreessa muistossa.

Pojan tultua vanhemmaksi ruvettiin Jussia vaatimaan jommoiseenkin
työhön. Hänellä olikin ensi alussa jommoistakin halua varsinaiseen
työntekoon; jos olis ollut johtajaa, olisi siitä ehkä voinut jotain
tulla. Mutta nyt se kävi niin, että Jussi taitamattomuudessaan teki
työnsä ihan nurinpäin ja siitä seurasi toria, naurua ja pilkkaa ja
päällepäätteeksi arvostelu; "ei sinusta, Jussi, ikänä miestä tule
pahanpäivästäkään, mene tiehes koko kloppi!" Jussi meni ja päätti
mennessään, ett'ei hän tästä lähin tahdo koettaakaan, koska ei hän
kumminkaan mitään saa, eikä osaa, saahan sitä haukkumista muutenkin
kuulla.

Kerran piti Jussin liiterissä sahalla halkoja katkoa, mutta saha ei
ottanut käydäkseen, hyppeli vaan sinne tänne, viimein soikahti se
väärään, poikkimenneeseen käsivarteen ja loukkasi sitä kipeästi.
Silloin suuttui Jussi ankarasti, heitti sahan nurkkaan ja istui pölkyn
päälle, itkeä nyyhkyttäin. Siinä katseli hän väärää käsivarttansa ja
muisteli kaikkia niitä haukkumasanoja ja pikkulyöntejä, mitkä hänelle
oli Mattilassa tulleet osakseen.--Pitikö hänen vielä sitten työtä
tehdä--eipä talon koirakaan työtä tee, eikä sitä sentään niinkään
halveksita kuin häntä--eipä sen ollut käpälää poikki lyöty, vaikka oli
joskus omin luvin leipäpalasen kiepannut.--Mutta hän joutui kohta
rangaistavaksi, jos joku talossa jotakin näpisteli, ei siinä kysytty
oliko hän todella syyllinenkään.--Eikä ollut ketään, joka olisi häntä
puolustanut, tai neuvonut--kukahan sitä viitsi huuto-Jussista, pitäjän
vaivaisesta pitää lukua, olisihan se ollut itsensä halventamista.

Siinä hän istui ja itki pölkyllä, ajatellen tavatonta huonouttansa,
siksikuin kimakka ääni kuului: "Huuto-Jussi, tuo nyt jo puita
kiireesti!" Silloin Jussi irvistävällä suulla huusi, matkien: "Huuto
Jussi! väy, väy, Rääkkälän ämmää! tule ottamaan puita, tule!"--Jussi
oli kiukkua täynnä, hän sanoi isännälle, että tämä kyllä huoletta voisi
lyödä poikki toisenkin käsivarren häneltä, kyllä hän pitäisi suunsa
kiinni, kun vaan saa palasen pannukakkua. Ja Kalle-poika saisi kyllä
varastaa, miten paljon tahansa, kyllä hän niistä edes-vastauksen ottaa
ja lyönnit vastaan ottaa, kun kerran muutenkin varkaan ja lurjuksen
nimen on saanut. Näitä selityksiänsä lateli Jussi itkien kiukussansa,
eikä häntä saatu lakkamaan hyvällä eikä pahalla.--Poika on tullut
hulluksi, päättivät silloin Mattilan haltijat.

Suviaikoina oli Jussin jokapäiväisenä työnä ajaa karja laitumelle ja
taas iltasilla kotiin. Toisinaan sai hän paimenlaukun selkäänsä ja
oleskeli koko päivän metsällä karjan kanssa. Silloin nautti hän iloista
vapautta, loikoillen aholla seljällänsä, pilviä tähystellen. Tänne ei
kaikunut Mattilan emännän kimeä kirkkuminen, eikä kuulunut tuota
vihattua "Huuto-Jussi" sanaa, täällä sitä sai kerrankin olla rauhassa.
Vähät huoli Jussi lehmistä, vaikka olisivat virstain päässä olleet, hän
tahtoi kerrankin olla täydessä rauhassa, ja nauttia elämää huoletoina.
Ei hän kaivannut ketään kumppania, eipä hänelle semmoisista ollut
mitään iloa ennenkään ollut, ainahan hän oli ollut kaikkein sorrettava.
Kyllä hän halusta olisi tahtonut olla toisten ikäistensä seurassa ja
heidän leikkeihinsä osaa ottaa, jos olisi ollut semmoinen kuin muut,
mutta hänpä olikin vaan huutolais-Jussi, ja tuommoisen on paras olla
yksinänsä.--Näitä ajatteli hän, maaten seljällänsä aholla, katsellen
varpaittensa päitä, miten ne olivat typätyitä ja ruman näköisiä,--eipä
Mattilan isäntä ollut niille suojaa antanut, vaikka hän pyysi, nyt sai
hän kärsiä pilkkaa toisilta pojilta varpaittensakin tähden.

Usein sattui niin, että aurinko teki jo laskua, ennenkuin paimen
ollenkaan muisti karjaansa, silloin oli hänen mahdotoin enää ehtiä
kotia tavallisella ajalla, mutta eipä hän siitä suurin välittänytkään.
Hän jurotteli vaan itsekseen nurkissa, matkien torumisia ja vasta
sitten kuin jo kaikki oli levolla, kävi hän sisälle.

Oli enää vaan yksi suvi jäljellä Jussin olo-ajasta Mattilassa, tänä
suvena tuli hänen käydä rippikoulu ja sitten syksyllä sai hän mennä
mihinkä tahtoi. Mutta huonoapa se oli rippikouluun meno kun tuskin
ollenkaan osasi lukea. Koetettiin sitä nyt kyllä hiukan ajaa taitoa
päähän, sillä tiesivätpä Mattilaiset, ett'ei se olisi heille kunniaksi,
jos ei poikaa ripille laskettaisi. Ja laskettiinpa syksyllä Jussi
ripille, vaikka ei juuri korkeilla kiitoksilla. Nyt kehuivat Mattilan
haltijat, miten hyvin he olivat tuon häijynkurisen pojan kasvattaneet
ja opettaneet.--"Täysi juutalainen se on ollut," jutteli Mattilan
isäntä, "on siitä ollut monta vaivaa ja harmia, ett'ei uskoisi yhdestä
pojasta olevan,--ja sen minä sanon," jatkoi hän kerskaillen, "että jos
olisi ollut joku toinen paikka, niin ei poika nyt olisi ripillä käypä
mies, kyllä se on semmoinen velikulta ollut."

Rippikoulua käydessään sai Jussi hiukkasen uusia elinvoimia, kyllä hän
tosin sielläkin oli niitä huonompia, mutta olihan muitakin huonoja,
eikä hän aina ollut kaikkien pilkattavana, olipa niitä jotka hänenkin
kanssansa puhuivat ja seurustelivat.

Ja sitten laskettiin hän ripille, sentähden kuin oli tuommoinen
hiljainen siivo poika, niin kirkkoherra sanoi, toivottain hänestä
kunnon renkiä, toivoipa lukutaidonkin aikaa myöten paranevan. Jussi
rupesi nyt ajattelemaan, ettei hän taidakkaan kuitenkaan olla niin
huono ja mitätön, kuin Mattilaiset sanovat, ehkäpä hänkin sentään
tulisi paremmin toimeen, jos pääsisi johonkin toiseen taloon. Hän aikoi
nyt opetella väkisinkin jotakin tekemään, että sitten kelpaisi
jollekulle rengiksi, sittempä sitä alkaisi hänellekkin paremmat
päivät.--Mutta kovin se tuntui raskaalta työnteko ja aivan huonosti se
sujui häneltä, monesti päivässä sai hän kuulla pilkkaa ja toria
mitättömyydestänsä, entinen alakuloisuus valloitti taas mielen.
Kamalaksi kuvailivat Mattilaiset Jussille edessä olevia aikoja,--eihän
löytynyt sitä ihmistä, joka häntä viitsisi ottaa ruokkiaksensa, hukka
hänen peri ilman armotta. Ja alakuloisella mielellä ajatteli Jussi
noita kurjia aikoja, mutta ei häntä sentään haluttanut Mattilassa olla,
jos olisi pidettykin, siellä oli hän jo saanut kyllänsä.



IV.

Lähdemme nyt seuraamaan Mattia, joka pakolaisen reisulla retkeilee
maailman pitkiä polkuja. Hän ei ole mikään arka itkusilmäinen raukka,
ei mikään maakuva kerjäläis-rekale, hän on rohkea, hurjapäinen
ilveilijä, joka sukkeluudella osaa hankkia leivän ja särpimen.
Semmoinen ei hän tosin ollut silloin, kuin Luisulan mökistä karkasi
kylmänä pakkas-aamuna, silloin oli hän kurja itkevä poika raukka, joka
vieläkin pahempaa peläten, pakeni tiettyä kurjuutta kohden. Ja kyllä
hän tunsi itsensä turvattomaksi raukaksi, istuessaan yhden ja toisen
muurin pankolla leipäpalaa kaluten. Ei ollut ketään, joka olisi hänestä
välittänyt, jos joku suvaitsi hänelle jotakin sanoa, oli se kaikkea
muuta kuin hauskaa. Niin, kyllä hän oli niinkuin joku kehnonlainen
kulkukoira, juoksi talosta taloon leivänpala taskussa, mutta takaisin
ei hän aikonut palata, eikä huutoon mennä--ei!

Pian olikin hän täydellisesti perehtynyt kerjuupojan elämään, unohtanut
kaikki ikävät mietelmät ja nurkassa nurruna istumiset. Olihan sitä
maailmalla niin paljon huvia ja oppimista tarjonna, siellä sai kuulla
tuhannenkin laulua, satua ja sukkeluutta, ja kaikki ne menivät Matin
muistoon niinkuin naulaan. Sitten hän lauloi ja jutteli iltakaudet
tehden kymmeniä konsteja, joita ihmiset katselivat, ihmettelivät, ja
joista palkinnoksi tuli milloin korppu, milloin vaskilantti, milloin
mitäkin. Oli se hyvää tai pahaa, hyödyllistä tai hyödytöntä, kaikki
painui heti hänen muistoonsa. Kaikki oli Matin mielestä huvittavaa,
sanomalehti tai kirja, jota ei ollut ennen nähnyt, huvitti häntä
yhtähyvin kuin rivot puheet ja siivottomat laulutkin. Jos hän näki
jonkun kirjoittavan tai lukua laskevan, asettui hän heti tuon taakse
tähystelemään ja koetti ottaa selville, mitä sillä tai sillä
tarkoitettiin. Jokaisen kirjan, jokaisen vähäpätöisimmänkin paperin
minkä sattui käsiinsä saamaan, luki ja tarkasteli Matti läpitse,
ainahan siinä oli jotakin sukkelaa, jotakin semmoista, jota ei ollut
ennen nähnyt, ja se häntä huvitti.

Talvella oli lumen pinta, suvella hiekkainen maantie hänelle
kirjoitustauluna, niihin kirjoitteli hän haukkumasanoja ja kaikenlaisia
sukkeluuksia, pitkät matkat tienvieriä myöten. Lautaseinät,
veräjälaudat ja yleensä kaikki missä oli sileä valkoinen pinta,
käytettiin myöskin samaan tarkoitukseen. Nuot kirjoitukset ja kuvat
eivät suinkaan monestikkaan olleet aivan siveellistä laatua, olivathan
kuitenkin juuri sitä samaa, mitä mailma yleensä suosii, kuulemiaanhan
Matti kirjoitteli. Tuon alinomaisen harjoituksen kautta tottui hän pian
aivan sujuvasti kirjoittamaan ja sillä tavoin oli taas yksi suuri taito
opittu. Nyt alkoi kirjeiden lähetteleminen, saatuaan jostakin palasen
paperia, kirjoitteli Matti siihen hyvän joukon kaikenlaisia vekkulin
lauseita, sitten kirjoitti hän osoitteen jollekkin ylpeälle
tulokkaalle, useimmiten semmoiselle, joka ei itse taitanut kirjoitusta
lukea ja näin oli kirje valmis paikalle saatettavaksi.

Monessa paikassa pidettiin Mattia oikeana ihmeenä: että kerjupoika
osasi laulaa, ilveillä ja konsteja tehdä, se ei vielä ollut mitään
tavatonta, olihan niitä semmoisia ennenkin nähty, mutta erinomaisen
sujuva lukutaito ja nopea kirjoittaminen, se oli jo jotakin toista.
Harvoin osasivat parempainkaan ihmisten lapset tuolla tavoin lukea,
vielä vähemmin kirjoittaa, saati sitten kerjäläispojat, ne eivät
tavallisesti osanneet mitään.

Suurilla työpaikoilla Matti tavallisesti oleskeli: siellähän sitä oli
enempi kuultavaa ja nähtävää. Erittäinkin miellytti häntä rakennustyöt,
siellä hän hyppeli ja kiipesi kuin orava ylhäällä rakennuksella, tehden
työmiehille pieniä apua. Jos joku varoitti häntä liiasta rohkeudesta,
hyppeli hän yhä rajummin ja ilveili varottajaa vasten silmiä. Oltuaan
päivän vaikka miten suuremmoisella rakennuksella, tiesi hän tarkkaan
kunkin eri osaston levyn, mitan ja korkeuden, hän oli jo ehtinyt laskea
kuinka monta syltää hirttä oli rakennuksessa, kuinka monta tänäpänä
saatiin j.n.e. Ja sitten illalla seurasi hän työmiesten mukana, usein
joutuen johonkin viinakapakkaan, siellä hän ilveili ja lauloi oikein
suun täydeltä, ansaiten näin monta lanttia. Ensinnä ei hän tahtonut
viinaa maistaa, vaikka sitä aivan useasti tarjottiin, hän kun
ehtimiseen juoksi juoppoin asioilla, mutta tottui hän siihenkin
kuitenkin vähitellen. Eräänä kertana, kun hän taas ilveili juoppoin
parissa, tuli hän aivan hukkajuovuksiin ja kaatui tantereelle.
Herättyään tunsi hän jalkansa kipeäksi ja muutenkin voivansa aivan
pahoin, ja hän tiesi mistä tämä kipu ja pahoin vointi tuli. Ontuvana
läksi hän käydä klenkuttamaan maantietä kohden. "Tämmöinen se onkin
oikein täysi kerjäläinen kun ontuukin, yks-kolmatta, yks-kolmatta,"
mutisi hän mennessään, "sais nyt vaan kyytiä, hurraisin pois koko
seudulta.--Maantiellä ajoi eräs herrasmies kieseillä, niitten taakse
sukelsi Matti salaa ja kuljettuaan hyvän matkan rupesi laulamaan.

    "Eipä se Matti enää viinaa pisaraakaan maista.--
    Armias herra se kieseillänsä kuljetti ontuvaista."

Silloin vasta huomasi herra ja tiuskasi poikaa pois menemään. Matti
hyppäsi maantielle ja lakki kourassa kiitteli kyydistä.

Vaikka Matin luonne oli tavattoman taipuvainen kaikenmoisiin kujeisin,
ei hänellä kuitenkaan ollut varastamisen halua. Pisti hän kuitenkin
kerran erään talon pöydältä kymmenen penniä taskuunsa ja meni
menojansa. Kun jo oli kävellyt hyvän matkaa, istui hän kivelle ja
rupesi katselemaan rahojansa, niistä oli usioita lantteja
rääsypussipahaisessa, ja hän muisti tarkkaan minkälaisesta
palveluksesta hän kunkin oli saanut.--Tuon oli hän saanut viinan
tuomisesta Tuomiston Jussilta, tuon karjan ajamisesta Rekulan Liisalta,
tuon haikara-juoksusta Lampelan leikkivalkealla, ja minkä mistäkin.
Rehellisesti saatuja oli ne kaikki muut, paitsi tuo yksi--se oli
varastettu. Ja sitä hän mietti ja ajatteli, minkätähden hän oikeastaan
oli varkaisiin ruvennut, eipä hän ollenkaan tarvinnut tuota
kymmenpenniä, jo aikoi hän palata takaisin ja viedä rahan samaan
paikkaan, mutta silloin muistui taas mieleensä uusi kuje, hän haki
paperin ja kynän lakkaristaan ja kirjoitti: "Armollinen Heiskalan
emäntä! Otin kymmenenpenniä teidän pöydältänne, se oli ensimmäinen
varkauteni, ja luulen myöskin sen olevan viimeisen. Tästä saatte hakea
korvausta Huiskalan Heikissä, tulevana vuonna tähän aikaan. Matti maali
kylmä kaali j.n.e." Kirjeen lähetti hän matkustavaisilla paikalle,
sanoen sen saaneensa tuolta toisesta pitäjästä.

Isommaksi tultuaan otti Matti osaa kaikenlaisiin töihin, ja oppi pian
käyttämään mitä työasetta hyvänsä. Alituisessa liikkeessä olivat hänen
jäsenensä kehittyneet voimakkaiksi ja sulaviksi, kirvestä ja sahaa
käytteli hän kuin paras mies, ja kaikenlaisia taidokkaasti
valmistettuja pikkukapineita oli hänellä aina taskussansa. Sattui
talvisin, että Matti illalla taloon tultuaan haki kaikenlaisia hylkyjä
laudan päitä, niitä hän sitten kalkutteli, huvitellen talonväkeä
kaikenmoisilla kertomuksilla iltakauden. Mutta sitten aamulla oli
hänellä sievä pikku astia emännälle annettavaa, ja tämä oli syntynyt
melkein talonväen huomaamatta renkein työkaluilla.--Rakennustöitä
rakasti Matti yhä, ja kesäisin ajoin oleskeli hau melkein yksinomaan
suurilla rakennuksilla, hän otti nyt jo toisinaan työhönkin osaa. Usein
sieppasi hän piilun työmiehiltä ja alkoi rohkeasti veistää hirttä,
miehet silloin pelkäsivät hänen puun pilalle kolovan ja käskivät panna
kirveen pois. Mutta silloin selitti Matti, että hän se onkin niitä
etevämpiä timpermanneja ja parhaita nurkan kopistelijoita, ja yhä
toimessaan jatkoi hän:--"Juuri tuosta paikasta on sitä veistäminen, jos
mielii suoraa saada. Nähkääs hyvät ystävät kuinka lastut loikahtelee
kuin lampaat,--ja sitten se on suora, sileä, ja kaunis koko sivu--noin
pojat, työ käy mieheltä." Sitten vasta antoi Matti kirveen pois, ja
miesten täytyi myöntää, että hän tosiaankin käytteli sitä varsin
taitavasti.

Joskus oli Matti työssä päiväkauden ja sai silloin useasti hyvänkin
palkan, mutta jos häntä silloin pyydettiin pitemmäksi aikaa, katosi hän
koko seuduilta. Matti ei oikeastaan kammonut työtä, sitä teki hän usein
hyvälläkin halulla, mutta vuosikausia kuljeskeltuaan, oli hän tuohon
niin tottunut, ett'ei monta päivää viihtynyt yhdessä kohdin.--Eikä
hänellä ollut missään erityistä tuttavaa, tai kotoa, jonkatähden olisi
kannattanut yhdessä kohdin viipyä. Siinä, missä häntä hyvin kohdeltiin,
oleskeli hän päivän pari, tehden kaikenlaisia pieniä palveluksia, missä
taas oltiin epäkohteliaita, piti hän nuhdesaarnan, joka tavallisesti
päättyi pötkimisellä käpälämäkeen.

Neljän vuoden kuluessa oli Matti ehtinyt käydä ja tarkastella melkein
jokaisen Suomen kaupungin ja maalaisseurakunnan, ja joka seudulta oli
hänellä hupaisia juttuja kerrottavana. Mutta syntymäseudustansa ja
vanhemmistansa ei hän koskaan maininnut mitään, ja jos joku häneltä
niistä kysyi, sai hän vastaukseksi: "pukki poiki kalliolle, hyvät
ihmiset korjasi." Taikka sanoi hän olevansa Vasikka-veräjän rusthollin
vanhempi poika, vähän tuolta puolen hevoskukkuran.

Ei hän käynyt koskaan lähelläkään kotiseutuansa, ensinnä pelkäsi hän
joutuvansa huutoon, jos kiinni saataisiin, ja sittemmin, kun jo hyvin
oli tottunut kulkulaiselämäänsä, pelkäsi hän joutuvansa tarkemman
peräänkatsannon alaiseksi, jos kerran näyttäisi itsensä.

Vasta ollessaan jo neljäntoista vuotias, pitkä poika soljukka, tunsi
Matti eräänä kevännä halua nähdä synnyinseutuansa. Tuskinpa oli enää
koko isänmaassaan hänelle mitään uutta nähtävää, ja hän päätti nyt
aloittaa uutta kiertokulkua. Eihän minua enää kotiseudullani kukaan
tunne, ajatteli hän, varsinkin jos karttelen tutumpia ihmisiä.--Näillä
mielin läheni hän lähenemistään kotiseutuansa ja eräänä lauantai
iltapäivänä ehti hän jo syntymäkylänsä läheisyyteen. Ensimmäinen
tunnettu henkilö, jonka hän kohtasi, oli torppari Ojaluoma, joka pani
aitaa peltonsa ympärille.--Vanhastaan muisti Matti Ojaluoman äreäksi
mieheksi ja päätti hiukan ilveillä hänen kanssaan. Pyytäen
leivänpalasta palkaksi, lupasi hän auttaa aidan tekijää, ja monen
väittelyn perästä sai hän luvan koettaa miten työ häneltä sujuisi.
Silloin alkoi Matti täyttä voimaa aitaa alustella ja oli pian jättänyt
torpparin hyvän matkaa. Vähän ajan päästä palasi hän torpparin tykö,
ihmettelemään tuon tavattoman huonoa työkykyä. "Minäkin olen niitä
huonompia," sanoi hän, "en minäkään kerjäämättä toimeen tule, mutta
sinä äijä raasu olet vielä kymmentä vertaa huonompi, kyllä sinä jo
saisit ruotisakin olla, on siellä monta parempaakin." Mutta silloin oli
jo Matin pötkiminen pakoon, muutoin olisi seipään tyvi tehnyt tuhoja,
"Hullua miestä kun suuttuu todesta asiasta," ilveili Matti, hiljaksensa
juosta lönkötellen äijän edellä.

Torppari palasi työhönsä, itsekseen kiroillen tuota hävytöntä nulkkia,
mutta vähän ajan päästä sai hän uutta kiukuttelemisen aihetta, sillä
Matti oli tuonnempana asettanut seipäät terät ylöspäin ja pitkän matkan
päähän toisistansa.

Tällaiset tapaukset kuuluivat Matin jokapäiväisiin tehtäviin. Ihmisten
kanssa ilveileminen, kaikenlaisten pienten ilkitekojen tekeminen olivat
hänen mielitöitään, niitä hän harjoitteli missä vaan sopi.

       *       *       *       *       *

Kauniina rauhaisana sunnuntaipäivänä loikoili Matti tuuhean
katajapensaan suojassa, lähellä Koskelan kylää.--Tuolla se näkyi
Luisulan mökki mäen nyppylällä, jotenkin samanmoisena kuin ennenkin,
oli siihen kai muutamia puita asetettu lisää porstuaksi, oli kai
kattoakin hieman korjattu, mutta muuten oli se sama. Lapsia
paitasillaan juoksi ulos mökin ovesta;--köyhiä lapsiraukkoja kai
olivat, eihän rikkaat Luisulassa asu. Mutta oli kai heillä vanhemmat
hoitajina siinä kyllä.--Tuo sama Luisula se oli hänenkin kotitalonsa,
se mahtava rustholli, josta hän monesti oli puhunut mailmalla
kulkeissaan. Hän muisti vielä kuinka Luisulassa leipäpalaa tasattiin
perheen kesken ja miten siellä nälkä vieraana majaili. Mutta samassa
muisti hän kaikenlaista muutakin--muisti hellän äidin, joka
kyynelsilmin jakoi niukkaa ravintoa, muisti miten hän suurella huolella
korjaili rikkiöimiä vaaterekaleita ja miten hän työskenteli, valvoi ja
huolehti. Mitään sen tapaista ei ollut hän mailmalla kohdannut, ruokaa
ja juomaa sitä hän kyllä sai, monesti sai hän ihmiset naurutuulelle
ilvekertomuksillaan, hän sai rahaa ja makeisia,--mutta kukaan ei
hänestä sen enempi pitänyt väliä, kukaan ei häntä kohtaan osoittanut
mitään erityistä lempeyttä; ihmiset, kylät ja talot, kaikki oli hänelle
umpioutoja, ventovieraita.

Mutta tässä oli jotain tuttavan tapaista, jotakin puoleensa vetävää,
houkuttelevaa:--tuollahan se oli Tapalan talon asuinrivi uudesta
päreillä katettu--olleekohan tuo vallaton Samuli poika jo kylläkin
suuri mies--ja Kantala sitten tuolla mäen syrjällä--sinne hänen piti
kerta mennä, mutta ei mennytkään, menipä hui, hai, hop.--Olisipa nyt
hauska nähdä, mitenkä lapset ovat kasvaneet--mutta sinne ei taida olla
hyvä mennä--kuka tietää mitä siitä tulisi.

Tuolla niitä käveli joukko nuoria poikia kylätiellä, Matti tunsi
kiihkeää halua käydä sinne katsomaan, keitä nuot olisivat--mutta
mitenkäs hän kehtaisi sinne mennä--kehtaisi?--mistä se nyt tuli
semmoinen outo tunne? eipä hän ollut ennenkään mitään hävennyt--ei,
mutta jos nuot hänen tuntisivat?

Sitten alettiin kirkosta palata: siinä niitä tuli nuoria, vanhoja,
miehiä ja naisia; ja olipa joukossa aina joku, jonka Matti luuli
tuntevansa; nyt niitä tuli joukko nuoria poikia, poikkesivat Koskelaan
--siinä oli varmaankin Kujalan Kalle ja Kraatarin Eero, ne hän tunsi.
Sitte tuli jo Kantalakin emäntinensä, ajaen hyvällä hevosella ja
heiluvilla kieseillä, olipa siellä tyttönenkin takana--oli.--Kaikki ne
kiiruhtivat kotiansa, ystäväinsä, omaistensa luoksi, nauttimaan kodin
hiljaista rauhaa.----Mutta hän, Matti raukka, kerjäläis-poika--minne
menisi hän? ei ollut huonointakaan mökkiä, jota hän voisi kodikseen
sanoa, ei ystävää, joka hänestä vähintäkään huolisi. Kulkulais-elämä
kuvautui hänen eteensä synkkänä, häpeällisenä, ja ensikerran elämässään
juolahti Matin mieleen kysymys: mitä tästä viimeinkin tulee? Ja sitten
itki hän pensaan takana piilossaan, oikein itsekkään tietämättä mitä.

Matti oli vielä lapsi, mutta järkevä ja kehittynyt, täydelleen
tutustunut mailmaan ja sen tapoihin. Luonteeltaan oli hän
hellätunteinen ja taipuisa, vaikka siihen mailmalla kulkeissaan oli
joku määrä koiramaista äreyttäkin sekaantunut.--Entiset muistot ja
kotipaikan ihastuttava näky ikäänkuin loitsimalla loitsivat esiin
kaikki hellemmät ja jalommat puolet Matin luonteessa, ja samassa
huomasi hän, ett'ei hänen nykyinen elämäntapansa enää sopinut hänelle.

"Nyt se on loppu kerjäläismatkalle," jupisi Matti, nousten seisoalle:
"voinhan minä tehdä työtä jokalajia, miksi siis hoilottelen maailman
kulkurina." Hän istui taas katajan varjoon, otti lakkaristansa vanhan
säämyskäisen pussin ja tyhjensi sen sisällön eteensä kedolle. Siinä oli
koko joukko hopea- ja vaskirahoja, joita hän alkoi lukea.

"Kuusitoista markkaa viisikymmentä penniä," puhui hän itseksensä,
"kyllä siinä kerjäläisen rahoiksi, voinhan niillä saada itselleni kunto
vaatteet, ja eipä nämätkään ryysyni ole vielä aivan pilalla. Kyllä kai
luulevat minun nämät rahat varastaneeni, jos ne jollekulle näytän,
mutta voinhan siltä olla huoleton, olenhan ne rehellisesti saanut
kaikki--kaikki paitsi tuon kymmenen penniä--taitais olla paras jos
heittäisin tuon tuulen tietä."--Matti katseli rahaa, kierteli sitä
käsissään, oli jo heittämässä, mutta vetikin kätensä takaisin, ja pisti
sen takaisin taskuunsa. "Mitä hassuttelen," mutisi hän, "eihän asia
sillä parane, jos suotta aikojaan rahan hukkaan."--Muuten ei tämä rahan
varkaus ole ainoa konnan työ, mitä tehnyt olen--ajatteli hän--on niitä
muitakin yhtä pahoja--pahempiakin.--Nyt lähden Kantalaan, päätti Matti,
siellä kukaties saan näyttää mihinkä kerjuupoika kelpaa, ja jos minua
ei siellä suvaita, laputan toiseen seutuun. Kantalan isäntä istui
asuinrivin roussilla, jutellen muutamain miesten kanssa, kun Matti
rohkeana, päättävänä, asteli esille. Ojentain kättä tervehteli hän
kaikkia läsnä olevia, samalla ilmottain, että hänelle olisi isännälle
kahdenkeskistä asiaa. Isäntä vei Matin kammariinsa ja siellä alkoi
Matti pulma:

"Tunnette kai, hyvä isäntä, vielä Luisulan Matin? Olihan teidän määrä
minua kerran kyyditä pitäjälle huutoon pantavaksi. Mutta minä en
mielestäni tykännyt koko asiasta ja pötkin pakoon. Siitä asti olen
juossut ympäri maata oikeen kelpo tavalla, herrana kerjäläisenä, ja
pitänyt oikeata Joutilas-Matin Joulua. Mutta äsken juolahti mieleeni,
että taitais olla paras jättää jo kerrassaan koko juoksut ja ruveta
työmieheksi, ja nyt kysyn teiltä: voisitteko koetteeksi ottaa työhönne
tämänlaista poikaloikkaria?"

Kantala katseli terävästi tuota rohkeaa puhujaa ja sanoi vähän
mietittyänsä: "silloin kuin karkasit olin päättänyt ottaa sinun
kasvatikseni, mutta nyt en tiedä."

"Jos olisin sen tiennyt, enpä olisi käpälämäkeen lähtenyt; mutta mitäs
te olisitte tehneet semmoisella nulikalla kuin minä silloin olin? Vaan
nyt minä voin tehdä työtä niinkuin muukin. Kyllähän minä jo maailman
kulkijanakin voisin kiertää klopoja työstäni, mutta minä mielittelisin
kotia, en viitsisi enää olla kulkukoiran tavoin joka tuulen
ajeltavana."

Vähän ihmeissään katseli Kantala tuota omituista poikaveitikkaa: hän
huomasi heti, että hänen edessään oli järkevä olento, jolla oli enemmän
elämän kokemusta kuin kymmenellä muulla tuon ikäisellä, ja hän sanoi
hetkisen aprikoittuaan: "Saat koetteeksi jäädä taloon, jos lupaat olla
siivolla."

"Kyllähän muuten lupaan siivolla olla, mutta tämä läpi tässä nenäni
alla on toisinaan niin huonossa kunnossa ett'en voi sitä täydelleen
hallita, ja silloin tunkee sieltä ilmoille semmoisiakin sanoja, jotka
eivät kaikkein mielestä kuulu aivan kauniilta."

"Sitäpä juuri pelkään, että olet maailmalla oppinut paljon huonoja
tapoja ja olet semmoisena pahennukseksi toisille nuorille."

"Tämä saattaa olla turha pelko, kyllä sitä maailmalla oppii vähäisen
jokalajia: jos oppii paljon pahaa, oppii siellä hitusen jotakin
parempaakin ja kaikkihan ne ovat hyvät tarpeen aikana."

"Mutta minä luulen, että on menneet vanhatkin opit, kuinkahan
esimerkiksi lienee lukutaidon laita, ethän ole ollut lukusijoilla
moneen vuoteen."

"Vähänpä sitä lukusijoilla lukemaan opitaan; muuten luulen siinä
konstissa toimeen tulevani ja kestäväni ankarampaakin arvostelua, kuin
lukusijoilla on tavallista."

"Jää sitte taloon niinkuin tahdot, minä toimitan sinulle päivällistä,
ja huomenna saat koettaa miltä työnteko tuntuu."

"No sitten se sujuu kaikki niinkuin käsi hihaan--mutta vartokaas, minä
annan teille täältä muutamia klopoja noin viisitoista markkaa, niillä
pyydän hankkimaan minulle vaatteita, sillä nyt kun muutan ammattia, ei
enää ole sovelias julkisuudessa käyttää vanhaa viskapukua."

Kantala katseli rahoja, sitten katsoi hän terävästi Mattia silmiin,
joka jatkoi: "Varastanut, arvelette kai? Ei maar' olekkaan yhtä kirpun
kipenää varastettua--täällä on taskussani varastettu kymmenpenni, mutta
se onkin kaikista suurin varkauteni."

Kantala katseli rohkeaa puhujaa. Hän on joko rehellinen tai tavattoman
hävytön, päätti hän.

Matti kävi tupaan talonväkeä tervehtimään. Sydämmensä tykytti
tavallista rajummin, kun hän kohtasi entisiä lapsuuden tovereita, hän
tuli melkein ujoksi, sanattomaksi, tervehtiessään Kantalan lapsia.--
Olipa jo viidettä vuotta kulunut siitä kuin Matti oli nähnyt tuttuja
kasvoja, hän oli sillä aikaa paljon muuttunut ja samassa määrässä oli
Kantalan lapsetkin muuttuneet, mutta oli siinä kuitenkin vielä jotakin
tuttavan tapaista, joka mieleen toi monta himmeää entis-ajan muistoa.

Samana sunnuntai iltapuolla oli Matti jo perehtynyt talon aloihin,
niinkuin olisi vuosikansia siellä ollut, koki hän sentään olla jotenkin
alallansa ja puhua tavallista vähemmän.

Kantalassa oli riihi rakennettavana ja sinne läksivät miehet maanantai
aamuna; sinne sai seurata Mattikin, puita kuorimaan, niinkuin isäntä
sanoi. Mutta kaikkein ihmeeksi osoitti Matti pian voivansa kirvestä
käyttää muuhunkin, eikä vaan pelkkään kuoren kiskomiseen.

Ja pian tulikin hänestä oikia mestari, hänellä niitä oli kymmenittäin
kaavoja mielessä, hän muisti tarkkaan, mitenkä siinä tai siinä paikassa
rakennettiin, ja semmoinen sanottiin olevan hyvä. Ja sitten tuumittua
ja aprikoittua päätettiin Matin neuvo aivan käytännölliseksi ja tehtiin
sen mukaan.

Ylipäätään oli Matti tyytyväinen oloihinsa Kantalassa ja työskenteli
ihmeteltävällä taidolla, mutta toisinaan tunsi hän kuitenkin kiihkeätä
halua palata entiseen elämäänsä. Silloin oli hän laiska ja
välinpitämätön, teki kureja ja lauleli rivoja lauluja. Mutta ei hän
sentään todella aikonut paikkaansa jättää, vaan palasi, hetkisen
laiskana loiroteltua, taas työhönsä. Kantalan lapset, jotka olivat
samalla ijällä kuin Mattikin, kohtelivat häntä ystävällisesti ja sepä
olikin paras vetovoima, joka pidätteli häntä paikallaan, sillä hän
tiesi, että vaikka maailmalla löytyykin jokalajia muuta, puuttuu siellä
kuitenkin ystävyyttä.

Matti sai pian ruveta koulumestarin virkaan, opettaa talon lapsia
kirjoittamaan, ja tämä olikin hänelle hupaisin toimi, siinä hän hääräsi
paperilappujen kansa, kirjoittain mallia ja laskien sukkeluuksia
yhtenään. "Piirustappas, Elsa, tuohon juuri tuolla tavalla--kyllä se
käy laatuun--onhan sinulla sormet kuin hienoimmalla Helsingin
röökynällä--ja Iivari kirjoittaa jo melkein paremmin, kuin minä; mutta
sopivampi hän olisikin tähän korkiaan koulumestarin virkaan, kuin minä,
täysin palvellut kerjäläinen--ahaa! nyt piti tehdä ässää, mutta kävi
liika rässää, sitten tulee kaksi äätä, ennustamaan poutaista säätä."

"Olisi parempi, jos olisit vähemmällä höperöittemisellä," sanoi Iivari,
hieman suuttuneena."

"Niin kai, mutta Kangasten Toponen sanoi minun leukani olevan sitä
sorttia kalua, että sen täytyy aina häälyä, muuten se kuivaa ja
kräpistyy, niinkuin vanha kenkäraja."

Sitten täytyi Iivarinkin vähän naurahtaa ja hupaista se oli kaikille.

Vaikka Matti kotonakin oli suulas ja vallaton, osasi hän kuitenkin
hillitä itseänsä; mutta, päästyään ulommaksi kylän vallattomain
veitikkain seuraan, oli hän sama kerjäläis-Matti, kuin ennenkin.
Silloin ei hänen ilveillään ollut mitään rajaa, ja hän oli valmis
mihinkä konnankuriin tahansa. Tällaisena oli Matti aivan mukavana
aseena kylän hurjille pojille, nämät häntä ärsyttivät pilkkaamaan
ohikulkevia ja tekemään kaikenlaisia kureja ihmisille, puolustaen
häntä, jos pahoin kävi.

Mutta rupesipa Matti kuitenkin vähitellen huomaamaan, ett'ei ollut
miksikään kunniaksi olla veitikkain ärsytettävänä ja kyläkunnan
komelina ja sitämyöten rupesi hän siivommin oleskelemaan.

Toisena kevännä tuli Matin mennä rippikouluun. Hän oli nyt jo
entisestään paljon muuttunut, monta pahaa tapaa jättänyt. Eikä hän enää
koskaan tuntenut halua lähteä maailmaa kulkemaan, olipa hän nyt jo
kunnollinen renki, ja hänellä oli koti ja ystäviä.--Eikä hänelle kukaan
ikäisistään piisannut, ei työnteossa, eikä muissakaan konsteissa. Olipa
papit lukusijoillakin sanoneet häntä parhaaksi lukijaksi ja
ihmetelleet, mitenkä hän maailmalla niin oli edistyä voinut.--Ja
kylläpä hän sen tiesi itsekkin ilman kenenkään sanomatta--ja osasipa
hän muutakin, ei ainoastaan lukea, osasi enempi, kuin joku
arvokkaampikin mies. Tämmöistä tiesi Matti itsestänsä ja hän kohosi
omassa mielessään puolta suuremmaksi--miksi ei hänestä voisi tulla
vaikka mikä--mikäpä hänelle olisi mahdotoin?--Talonisäntä--vaikkapa
herrasmies--miksipä ei?

Hyvästi puetettuna, iloisena ja rohkeana, sekä varmana hyvästä
taidostaan, kävi Matti rippikouluun, ja hän ajatteli; mahtaneeko olla
kylläkin monta, jotka lukevat paremmin, kuin hän.

Samalla kertaa kävi Kantalasta rippikouluun toinenkin henkilö, talon
tytär, Elsa. Tämä ei ollut niin rohkea ja varma taidostaan, vaikka
kyllä hänkin oli kunnollinen lukija ja tarkka tyttö. Elsa oli ujo,
hiljainen tyttö; ensi aikoina joutui hän hämilleen aivan kohta, jos
pappi vaan katsahtikin sinne päin, ja aina hän pelkäsi, kuinka tuon
Matin käynee, joka aina esiintyi niin tavattoman rohkeana, vieläpä teki
pieniä kujeita ihan papin nenän edessä. Mutta olihan Matti etevämpi
kaikkia muita poikia; ainahan hänellä oli vastaus valmiina, jos vaikka
mitä kysyttiin, ei hän koskaan joutunut hämille. Ja kaikissa leikeissä
sitten, eihän niissä Matin kanssa kukaan piisannut likimainkaan,
hänellä niitä oli konsteja kymmenittäin, eikä toiset tienneet muuta
kuin ihmetellä. Ja ainahan oli Matti valmis auttamaan, jos ketä
vallattomat kiusasivat--ja sitten tuo tapaus tuolla peltotiellä:
siellähän Elsa joutui pahaan pulaan vallattomain poikain kanssa--yks
kaks, oli Matti paikalla ja ojissa kieriskelivät vallattomat.--Eikä
nuot tuommoiset tapahtumat olleet ollenkaan vähäpätöisiä
viidentoistavuotiaan tytön mielestä, ne kohottivat tavattomasti Matin
arvoa hänen silmissään.

Matti puolestaan olisi ollut valmis vaikka tuleen juoksemaan Elsan
puolesta, niin paljon hän piti tuosta hiljaisesta tytöstä. Joka vaan
hiukkasenkin loukkasi Elsaa jollakin tavalla, ei jäänyt Matilta
kostamatta, siitä sai olla varma, vaikka ei kosto aina ollutkaan aivan
ankaraa laatua.

Rippikoulussa voitti Matti itselleen monta hyvää ystävää, mutta samalla
ei puuttunut kadehtioitakaan. Harmitti se monta upeaa talollisen
poikaa, kun hän, tuo mökin poika ja kerjäläinen, kulki aina kaikkein
etupäässä ja joka paikassa tunkeutui etevämmäksi muita. Senpätähden ei
sivullapäin puuttunut puheita "kerjäläisloikkarista ja Luisulan
Goljatista," niinkuin muutamat Mattia pilkalla nimittelivät. Sattuipa
Mattikin joskus kuulemaan noita nimityksiä ja silloin alkoi ankara
prosessi, joka toisinaan kävi niin pitkälle, että tuli Kirkkoherran
tutkittavaksi. Silloin sanoi Matti rohkeasti, ett'ei hän suvaitse
mitään outoja liikanimiä, eikä ole mikään kerjäläinen enää, jos sitä
ennen onkin ollut.

Oli lauantai-ilta Heinäkuussa, aurinko läheni jo laskuaan, kylän karja
palasi laitumelta, ilma oli lämmin ja tyven. Matti istui kivellä kujan
vieremällä suitset kainalossa, hänen piti mennä hakemaan hevosta, jolla
sitten Elsan kanssa huomen aamulla kirkolle ajaisivat, nauttimaan
ensikerran Herran ehtoollista.--Tuollahan se tuli Elsakin, karjaa
ajaen, keveänä, viehättävänä.--"Kiiruhdas vaan, että ehdit kotia
kylpemään," sanoi tuo kaunis tyttö hymyillen tuttavasti.--"Annas kun
levähdän, olen hieman väsyksissä," vastasi Matti.--"Olet väsynyt,
kuka sitä ikänä on Matista kuullut? Sinä teet niin liika paljon työtä,
ei sinun pitäisi tehdä niin paljoa!" sanat lausuttiin hellällä
osanottavaisuudella, ja sitten poistui tyttönen.--Matti katseli hänen
jälkeensä, siksikuin hän katosi näkyvistä karjoineen, sitten oikasi hän
jäseniänsä ja puhui itseksensä: "Väsyksissä minä, miks'en? eihän ole
helppoa riistää voittoa täysin varttuneilta miehiltä--ei--mutta peräksi
en anna, en totta vie--minä tahdon olla jotakin, jota ei kaikki
poikanulkit ole; he saavat minua vieläkin ihmetellä!--Mutta mitä on
kaikesta etevyydestäni, olenhan köyhä rotta, äskeinen kerjäläinen,
siihenhän katoovat minun kaikki etevyyteni!--Hm, olempa kyllä nähnyt,
mikä maailmassa on todella arvokasta.--Ajat muuttuvat, tiedän mä, mikä
ennen oli sopivaa, ei enää pian olekkaan. Niin kauvan, kuin ollaan
lapsia, ei tehdä niin tarkkaa eroitusta renkipojan ja talollisen lapsen
välillä--mutta sitten alkaa toiset ajat, luulen minä.--Hm, kuka tietää,
missä olisin ilman tuota tyttöä, hänen ansionsa se on, että olen
tämmöinenkin mies, kuin olen.--Ha, ha, ha, lapsi? neljäntoista vuotias
nulkki.--Eipä kukaan käsitä mitä tuommoinen nulkki voi ajatella,
varsinkin jos se on laajalta haistellut mailmaa.--Mutta vielä on aikaa
--vasta on vuosia viisitoista--eikä häntä minulta helposti riistetä,
ei!"

Tavallista vakavampana hääräsi Matti sunnuntaiaamuna hevoisensa kanssa
Kantalan pihassa, hän tutkisteli ja tarkasti jokaista hihnaa ja solkea
valjaissa, odotellessaan Elsaa, joka vielä sisällä viipyi. Viimein tuli
tämä, silmät itkusta punaisina, saatuaan monta neuvoa ja sydämellistä
sanaa läksiäisiksi. Matin mielessä liikkui tuhansia tuumia ja aatteita:
hän kyllä tunsi ja tiesi tämän päivän tärkeyden henkisessäkin
suhteessa, sillä rippikoulun ajalla oli hänkin ruvennut ymmärtämään
Jumalan pelkoa, mutta samalla lensi hänelle mieleen koko edessä oleva
tulevaisuus, uusina ja yhä uusina kuvina, jotka syntyivät, kasvoivat ja
haihtuivat aivan vallattomasti.--Ja sitten kirkossa: hän vastaili kyllä
raikkaalla, selvällä äänellä ja teki lupauksensa täydellä todella ja
hyvillä aikomuksilla--mutta sitten tahtoi taas ajatus lentää omia
teitänsä. Oli yksi henkilö kirkossa, jota hän ei voinut olla
muistamatta--hänen täytyi aina useasti katsahtaa sinne päin, jossa tuo
oli--hän ei olisi sitä oikeastaan tahtonut, hän olisi tahtonut ajatella
ihan toisia asioita, mutta ei käynyt laatuun.

Yhä edelleen palveli Matti Kantalassa, hänestä oli nyt jo sukeunut ihan
toisenlainen olento, kuin hän oli tullessaan. Tosin oli hän nytkin
vielä toisinaan aika veitikka, mutta tämä veitikkamaisuus oli ihan
toista laatua, kuin ennen kerjuupoikana. Pois oli jäänyt tuo raaka
ilveilevä puhetapa ja irvistävä kerjäläis-naama, ja Matista oli tullut
miellyttävä iloinen poika. Kantalassa pidettiin häntä kuin omana
poikana; alusta aikain oli häntä lemmellä kohdeltu, niin että hän
todella tunsi olevansa kotona. Ja juuri tuo kodin hiljainen lempeys se
oli, joka niin pian tasoitti hänen rajun, pilaantuneen luonteensa, ja
herätti hänen paremmat ominaisuutensa täyteen eloon. Yhä suuremmassa
määrässä voitti hän isäntänsä ja kotoväkensä luottamuksen, sillä vaikka
vielä aivan nuori, oli hän harvinaisen tarkka ja taitava, käsitti
erinomaisen pian kaikki asiat, joten voitiin sentähden uskoa hänelle
mikä toimi tahansa. Kantalan isäntä oli itsekseen hyvillään, kun oli
saanut noin erinomaisen miehen ja aikoja myöten aikoi hän Matille
hyvästi palkita.--Mutta eipä kukaan tuntenut niitä tuumia, joita Matti
päässään hautoi, kun hän usein miettivänä yksinänsä istui. Silloin
ajatteli ja mietti hän mitenkä parhaiten, kunniallisilla keinoilla,
voisi vähässä ajassa ansaita rahaa, ja hän päätti, että renkinä ollen
voidaan sitä ansaita aivan vähän.--Ja rahaa, sitä hänen nyt kaikessa
tapauksessa piti saada, vieläpä runsaasti--hänen täytyi pyrkiä ihan
toisenlaiselle asemalle, kuin missä nyt oli--muutoin ei kävisi hyvin.--
Elsa hänen piti joskus saada, sen hän tunsi koko olennossaan--vaan
tällä asemalla ei sopinut--olipa hyvä, että oli vielä runsaasti aikaa.
--Hei kyllähän maailmassa oli rahoja!--ja kyllä hän oli mies niitä
sieltä ulos kiskomaan; eihän tarvittu kuin joku tuhat.

--Kyllä Elsa hänestä piti, sen hän näki aivan selvään, ja siinä se oli
koko temppu--rohkeutta vaan!

Se oli kyllä totta, että Elsa piti Matista enemmän, kuin yhdestäkään
muusta olennosta; eihän tyttö sitä niin aivan käsittänyt mistä se tuli,
kun tuo Matti oli hänestä paljon rakkaampi, kuin veljensä, rakkaampi,
kuin kaikki muut, ja sentään tunsi hän jommoistakin ujoutta; eipä hän
oikeen vapaasti voinut Matin kanssa puhua, tuskimpa silmiinkään
katsoa.--Ja sitten kerran syksypuoleen ilmoitti Matti hänelle, että hän
aikoi lähteä maailmalle ja kysyi, mitä hän siihen sanoisi--no
luonnollisesti hän kielsi, oikeen itkien pyysi jäämään. Mutta silloin
selitti Matti, että hän juuri hänen, Elsan, tähden katsoi paraaksi
lähteä ja, että juuri siinä tapauksessa, jos Elsa hänestä pitäisi, oli
tuo tarpeellista.--Lopulta alkoi Elsakin hiukkasen asiaa käsittää, ja
täytyi hänen myöntää Matin olevan entistäkin viisaamman ja paremman.
Vaan eipä hän ollut ennen ajatellut mitään--nyt sinne nuoreen tytön
sydämmeen tunkeutui tuhansia uusia ajatuksia; ne saattoivat rinnan
raskaasti aaltoilemaan, pusersivat kyyneleenkin silmästä.--Sitte hän
lupasi vuottaa vaikka koko ikänsä--lupasi vielä paljon muuta sellaista,
jota nuori kuudentoista vuotias tyttö voi luvata.

Sitten se tapahtui jonakuna kauniina syyspäivänä että Matti ilmoitti
isännällensä, aikovansa taas lähteä mailmalle.

--"Hullunako nyt olet?" Kantala sanoi, "joko nyt taas mieles tekee
vanhaan ammattiis?"--"Ei maar juuri," vastasi Matti, "mutta onhan niitä
toimia muitakin."

--"Mikä sinun on sitten meillä hätänä?"

--"Ei mikään, täällä on hyvä kaikin puolin, mutta minä en aijo jäädä
rengiksi koko ijäkseni,--ylöspäin, paremmalle asemalle, se on
aikomukseni--mutta siinä ennen kaikkia tarvitaan rahoja, ja juuri noita
lähden mailmalta haalimaan."

--"Luuletko sitten sieltä niitä niin saavasi, jos et juuri aivo
varkaisiin ruveta?"

--"Varkaisiin! sen sanan olisitte voineet jättää pois, mikään ei
oikeuta teitä tuota lausumaan--mutta neljän vuoden aikana kerjuulla
käydessäni, ehdin katsahtaa vähän joka paikkaan ja silloin luulen
huomanneeni, että hiukkasen järkeä käyttämällä voisi jotakin ansaita!--
no niin! luulen kykeneväni vähän sinne ja tänne, vaikka katon harjalla
kiikkumaan."

--"Voit tehdä mitä tahdot, vaikk'en minä sinun tuumias oikeen hyväksy."

--"Hm, mutta ettehän taitaisi hyväksyä, jos joku renkipoika tulis
tytärtänne kosimaan, varmaankin olisi vanhalla pohjalla oleva
talollinen suotuisempi."

--"Mitä riivattua semmoiset tähän kuuluu?"

--"Kuuluu ainakin sen verran, että edellistä pidetään paljon huonompana
olentona kuin jälkimmäistä, vaikka se useasti onkin aivan väärin."

Sitä sitten Kantala toisinaan itsekseen ajatteli, että mitähän Matti
noilla kosiomiehillä tarkoitti,--jotakin liikkui tuon poika klopin
kallossa?

"Taitaa se niinkin olla, että noilla suurilla työpaikoilla voi enempi
ansaita, kuin rengin palkan," sanoi Kantala kerran Matille, "mutta
tavallisesti nuot rahat menevät kaiken maailman teitä, eikä miehelle
jää muuta, kuin tyhjät känsäiset kädet oljelle."

"Niin kyllä," vastasi Matti, "helpostihan se menee työmiehen palkka,
jos sen kanssa huolimattomasti menettelee; tavallisesti ovatkin vapaat
työmiehet hurjia, ajattelemattomia veitikoita, joilla ei ole mitään
tarkoitusperää, jota kohden pyrkisivät ja niin elävät he päivästä
päivään, sen mukaan kuin Kaasi kannattaa."

"No luuletko sinä sitten olevasi toista sorttia?"

"Luulempa niinkin, minä aivon ansaita ja säästää, sillä minulla on
jommoinenkin tarkoitusperä, johonka pyrin, ennenkuin tulen aivan
vanhaksi äijäksi.

"Olleekohan tuo kylläkin korkea?"

"Eipä mitään--ainoastaan semmoinen, että uskaltaa ihmisten kuullen
jotakin sanoa."

"Etpä sinä nytkään ole liian arka sanoissasi."

"Empä niin: mutta se on samallaista, kuin jos joku uhkarohkea, hävytön
soittaisi pahaa kellorämppää toisten keskustellessa, kukaan ei pidä
mitään tuommoisesta äänestä, vaikka se jotakuta saattaa hiukan
naurattaa."

Sitten syksyllä pisti Matti kapineensa kokoon ja läksi, liikutetulla
mielellä, kiitellen talonväkeään. "Minä lähden vaan työhön," sanoi
Matti, "täällä on minun kotini, missään muualla en voi niin elää, kuin
täällä."

--"Ei tainnut olla vahingoksi, vaikka Matti menikin pois," sanoi
Kantalan emäntä kerran salavihkaa miehelleen, "Elsan on usein silmät
itkusta punaiset, hän piti Matista tavattomasti--Herra ties' mitä siitä
olisi aikaa myöten voinut tulla."

"Meni se, ja saattaa se palatakkin," mumisi Kantala itseksensä; hänellä
oli vieläkin mielessä nuo kaksi kosiomiestä.

--"Joka kerran kulkuri on, niin kyllä se kulkurina pysyy," tuumasivat
useat, kun kuulivat Matin lähteneen Kantalasta.



V.

Samana syksynä, kun Matti Kantalasta lähti, tuli Anna palvelustytöksi
Tapalaan. Pestirahansa oli hän viimeiseen penniin antanut
reppuryssälle, ja saanut yhtä ja toista koristusta, jotka nuoren tytön
silmiä huikaisevat. Mutta aivan riittämättömät olivat nuot rahat
olleet, nytkin vielä oli hän paljon jäljellä, ei hänellä ollut vielä
puoliakaan niistä kaikista, mitä vanhemmilla palvelustytöillä ja muilla
varakkaammilla oli. Täytyi siis vartoa kärsivällisesti seuraavaan
syksyyn, joka oli tuova lisää.

Tapalan isäntä oli toiskertaan naimisissa; ensimmäisestä avioliitosta
oli hänelle ainoastaan yksi poika, joka jo oli nuorukais-ikään ehtinyt,
toisesta sitävastoin oli useampia pienokaisia. Tapalan haltijat kokivat
ainakin ulkopuolisesti olla hyvin jumalisia ja näyttäytyä muita
paremmiksi. Emäntä oli tuolta toisesta päästä kylää, erään talon
tätityttäriä. Parhaalla ajallaan ei hänen ollut onnistunut päästä
naimisiin, vaikka oli rahojakin, meni jo kolmaskin kymmen eikä
vieläkään tahtonut kuulua kunnollista kosijaa. Näin isolla ijällä ei
enää oikeastaan sopinut nuorten tyttöin seuroissa käydä, eikä ne
hänestä juuri paljon pitäneetkän. Mutta sitte tapahtui kuitenkin se
ihmeellinen seikka, että Tapalan isäntä kosi häntä emännäksensä. Nyt se
vihdoinkin jäi tuo vihattu tädin kölli ja vaihtui kauniilta soivaan
emäntä nimeen.

Annaa ei isäntäväen hurskauden maine oikein miellyttänyt, mutta kun
talo oli ihan keskellä kylää, arveli hän siellä sentään aikojen
kuluvan--ja sitten oli toinenkin palvelustyttö ja pari, kolme renkiä.
Eihän siinä isäntäväen jumalisuus paljon haitanne, arveli hän.--Eikä
se jumalisuus sitte ollutkaan niin aivan ankaraa, eikä todellista
laatua, ainoastaan silloin tällöin tuli isännälle, tai emännälle,
propeteeraumisen aika, niin kuin Anna sanoi, ja tämä tuli ainoastaan
silloin, kuin ei asiat menneet mielenmukaan, silloin sai kuulla osansa
itsekukin, nähdä minkälainen oikeastaan oli.--Pianhan Anna mukautui
uusiin oloihinsa, hänellä oli nyt paljon enempi raskaita tehtäviä, kuin
Ketolassa, mutta mitäs siitä lukua; olihan täällä kylässä kuitenkin
kymmenenkin vertaa hauskempaa, täällähän alinomaa sai olla nuorten,
iloisten ihmisten seurassa, ja sitäpä hän juuri hartaimmin halusikin.
Anna oli ikäänkun laululintu; tanssien ja laulellen teki hän työnsä,
tuokiossa oli hän lentänyt naapuritaloon ja sieltä takaisin, mikään ei
voinut häntä paikoillaan pidätellä. Kyllä hän toisinaan sai toriakin
juoksemisestaan, mutta siitä välitti hän aivan vähän ja eli vaan omalla
tavallansa.--Kunnon palvellustyttö hän oli ja toimitti hyvin
tehtävänsä, sen sanoi Tapalan emäntäkin. "Mutta," lisäsi hän, "hän on
semmoinen maailman riekko, niinkuin ne nuoret valitettavasti tähän
aikaan ovat; aivanhan ne rientävät suin päin kadotusta kohden!"

Sunnuntaisin, silloin kuin ei kirkossa ollut, istui Tapalan isäntä
silmälasit nenällä pöydän takana; siellä lukea pahtoi hän hikipäässä
raamattua. Nuoruudessaan oli hän ollut huononpuoleinen lukija ja nyt
vanhempana ei hän enää tullut sen paremmaksi, vaikka usein
harjoittelikin. Hänen lukemisensa oli kankeaa ja vaikeasti
ymmärrettävää, joka teki kuulijaan väsyttävän vaikutuksen.--Emäntä
istui tuolilla pöydän vieressä, häälytellen ruumistaan, ja siinä täytyi
istua palvelustytöistäkin sen, jonka vuoro ei ollut olla kirkossa.--
Nämät olivat tuskallisia hetkiä Annalle, ei sen vuoksi, ett'ei hän
olisi raamatun lukemista kärsinyt, vaan sen yksitoikkoisuuden tähden,
joka vallitsi tässä seurassa, ja josta ei ikänä tahtonut tulla loppua.
Isännän lu'usta ei hän kuullut niin mitään, sydän oli täynnä synkkää
levottomuutta, jopa kiukkuakin.--Viimein kuitenkin kuului kulkusten
kilinä kirkkotieltä, ja isäntä taukosi lu'ustaan.--Silloin aloitti
emäntä pienen puheensa, joka tavallisesti kuului näin: "Niin, niin
ihmisparat, niin sitä siinäkin sanottiin, niin se on pahaa ja syntistä
maailman lopun edellä, ja kyllä siitä loppu tulee jo tuohon käteen,
niinhän se kuului." Emäntä tosin ei enää muistanut sanaakaan, miten se
kuului, sillä hän oli jo hyvät tuokiot taistellut unen kanssa, mutta,
että mailman loppu oli ihan tulossa, sen hän tiesi muuten.

Ja tiesipä Annakin että tuskan hetket nyt olivat mennyttä ja iltapuoli
oli iloa ja vapautta, ja elämä tuntui taas niinkuin keväinen
päiväpaiste.

--Tuli sitten kesä monine hauskoine huveinensa; tanssittiin ulkona
kedoilla, leikittiin ja lauleskeltiin. Koko kylän nuoriso olivat Annan
ystäviä, sillä hänen iloinen viehättävä luonteensa miellytti jokaista.

--Sulosilmäinen, punaposkinen, soleva ja notkea kuin nuori vesa,
hyväsydämminen, lempeä ja iloinen, semmoinenhan se oli Anna,
sellaisiahan niitä tapaa useampia palvelustytöissä. Ken tietää kuinka
suuri aarre löytyisi tuollaisessa hempukassa? Arvattavasti voisi
tuollainen olento tehdä onnelliseksi miehen, joka todellisella lemmellä
osaisi sitä hentoa kukkaa kohdella. Mutta aivan pienessä ajassa
saattavat olot muuttua kokonaan toisiksi ja iloisesta, viehättävästä
tytöstä saattaa pian tulla kurja, maailman hylkimä raukka.--Salainen
vaara väijyy lempeän illan hämärässä, esiintyy niin kauniissa
viattomassa muodossa, hetkessä valloittaa se nuoren, ajattelemattoman
tytön sydämmen ja silloin käy, niinkuin nuorten palvelustyttöin niin
useasti on käynyt.

--Tapalassa, niinkuin tiedämme, oli tuommoinen mieheksi varttuva poika;
lapsuudessaan oli hän vallaton velikulta, teki kaikenlaisia pieniä
pahoja kyläläisille, jotka arvelivat: pojasta mahtanee tulla aika koira
maailmaan. Mutta kuinkas kävikään; jo rippikoulun ijällä näytti Samulin
luonne kokonaan muuttuvan; pian oli hän samalla mielellä, kuin Tapalan
haltijatkin, rupesi paheksimaan nuorison syntielämää ja puhui kauhulla
heidän kujeistansa.

--Eipä hän sentään malttanut pysyä vuoteellansa, kun kesä-öisin kuuli
nuorisojoukon laulua kylän raiteilta, hän hiipi akkunan pieleen,
tirkisteli ulos, ja pian oli hän ovesta pihalle pujahtanut. Sitten
seurasi hän tuon vallattoman joukon jälkiä, tunsi halua käydä seuraan,
vaan pelkäsi siitä tulevan pahan kolauksen hyvälle maineellensa.

Tuli sitten joku arki-yö, eikä kylässä kuulunut olevan nuorisoa
liikkeellä, eipä nuo alati voineet yötä päivää valvoa, silloin tuli
Samuli entistä levottomammaksi, käänteli ja väänteli vuoteellaan. Ja
kun arvasi talonväen nukkuneen, pisti hän takin päällensä ja pujahti
ulos.

Niinkuin pahaa aikova rikoksen tekijä hiivi hän salaa kylän nurkissa,
kurkisti tuon ja tuon pirtin takaa, eikö ketään olisi näkyvissä ja jos
silloin sattui näkemän jonkun, pakeni hän kuin pahin varas.

Ensi alussa palasi hän takaisin, hetkisen viivyttyään, ja nukkui
vuoteellensa, mutta kohta ei hän enää niin pian palannutkaan, hän oli
öisillä retkillään saanut rohkeutta toimintaansa.--Nuori pulska poika,
varakkaan talon perillinen, semmoinen on jotakin suurta nuoren
piikatytön mielestä; jos semmoinen ihailtava sankari kolkuttaa aitan
ovea, olisipa hulluutta olla avaamatta. Ja silloin syntyy tuhansia
iloisia toiveita; tuo rikas nuorukainen on niin lempeä, niin uskollinen
ja hyvä, kyllä se nyt muka todella rakastaa ja siitä seuraa loistava
tulevaisuus--nyt sitä on toivo päästä talon emännäksi, nyt ne
kerrassaan jäävät palkkapiian ja mökin muijan päivät.

Pian oli Samuli noihin öillisiin retkiinsä niin tottunut, että hän
aivan harvoin pysyi koko yötä kotona. Ajan pitkään ei tuo tietysti
voinut täydelleen pysyä salassa, olipa yksi ja toinen nähnyt Samulin
nurkissa juoksentelevan. Sitä ei ensinnä oikeen uskottu, mutta
vähitellen muuttuivat nuot huhut varmaa varmemmiksi. Mutta kauvan aikaa
osasi Samuli monen tekosyyn nojalla itseänsä puolustella.

Ensi alusta oli Samuli halulla silmäillyt talon uutta kaunista
piikatyttöä, mutta Anna näyttikin hänestä aivan vähän välittävän, haki
vaan iloisia seuroja ja lauleli huolettomasti. Eikä Samulin ensimmäiset
kokeetkaan näyttäneet luonnistavan, Anna vaan karttoi häntä entistä
enemmin.--Jotakin salaista vastenmielisyyttä tunsi Anna ensi hetkestä
Samulia kohtaan ja kun hän huomasi, miten tämä usein kahdenkesken
koetti häntä imarrella, hän melkein peljästyi.

--Kyllähän Anna jo vuosikaudet oli kuvitellut itsellensä tulevaa
sulhoansa, mutta ei nuot kuvitelmansa koskaan ulottuneet renkipoikaa,
tai käsityöläistä ylemmäksi, ja, kun hän nyt huomasi, että Samulilla
oli jotakin outoa mielessä häntä kohtaan, pelkäsi hän ett'ei asiat
olleet oikialla paikalla.--Mutta kun hän, päivän työtä tehtyään,
illalla kävi vuoteellensa, ei hän voinut estää mieleen tunkeutuvaa
ajatusta, että taitaisi se joskus tulevaisuudessa olla hyväkin, kun ei
aina tarvitsisi niin kovin työskennellä, ja kyllä se sentään oli kelpo
poika Samulikin. Tämä ajatus kasvoi kasvamistaan siksi, kuin se oli
melkein yksinvaltiaana Annan sydämmessä.

--Kerran, kun hän eräänä iltana ajoi karjaa laitumelta, kohtasi hän
Samulin, joka asettui hänen eteensä polulle ja pyysi kiihkeästi häntä
seisattumaan. Ja sitten puhui ja vannoi tuo kiihkoinen nuorukainen niin
paljon ikuisesta rakkaudesta, että Anna raukka joutui vallan ymmälle,
eikä voinut virkkaa mitään. Hän riuhtaisi itsensä irti ja juoksi karjan
perään. Mutta siitä asti oli hän täydelleen valloitettu ja muuttui
kokonaan toisenlaiseksi, ei hän enää välittänyt niin paljon iloisista
seuroista, ja jos joskus menikin senlaisiin, ei hän enää ollut sama
kuin ennen. Poissa oli tuo vapaa ja hilpeä käytöstapa, joka ennen oli
hänen omituisuutensa, iloinen hän tosin oli vielä, mutta ei samalla
tavalla kuin ennen; jonkinlainen levottomuus näkyi hänen vilkkaissa
silmissään. Uusia korioita hetuleita ilmestyi yhä enemmin hänen
puvussaan, viimein koreat puikkorenkaatkin korvissa välkähtelivät--ja
yhä ylpeämmäksi muuttui hän. Entiset ystävät ja palvellussisarensa ei
hänelle enää oikeen seurakumppaneiksi kelvanneet, sillä olipa hän
talonpojan morsian, ja tunsi itsensä siksi. Mutta silloin olikin jo
astuttu siveyden rajain yli, hienot siveettömyyden taimet versoneet,
taitavan kasvattajan hoidossa.

Oli taas keväinen sunnuntai-ilta, kylvöt ja muut kasvit olivat
kauniilla oralla, joita maamiehet katselivat hyvillä toiveilla. Niinpä
oli Kantalan isäntäkin katselemassa kylvöjään ja kohteli palatessaan
Tapalan ukon, joka kanssa palasi pelloltaan. Siinä sitten, kaikenlaista
jutellessa, sanoi Tapala muun muassa: "Meidänhän ne työt tahtovat jäädä
vallan takapajulle, on liika vähän väkeä ja nekin niitä näitä
lontuksia, nyt sitten vielä täytyy ajaa piikakin pois."

--"Ajaa piika pois, mistä syystä sitten?"

"Mistäkö syystä?--mistäs muusta kuin siitä, kun roisto on antanut
itsensä pilata ja piankin ehkä saa lapsia."--

--"Jaa jaa, kyllä se on ikävä asia, kun tuollaisen kelpo tytön on käynyt
niin pahasti, mutta eihän teidän kuitenkaan sovi tyttöä pois ajaa,
teillä hän on paremmin kotonaan kuin muualla."

--"Meilläkö? minä en pidä huoria talossani, se on totinen tosi, miksi
ei silloin totellut, kun monesti varoitin häntä juoksemasta kylässä
syntiseuroissa, miksi ei totellut?"

--"Jaa jaa, mutta ehk'ette kieltäneet tarpeeksi monta kertaa; minä
olenkin kuullut, että teidän oma poika on Annaa koreillut
korvakelluttimilla ja kaikenmoisilla hetuleilla. Olisi ehkä aivan
kohtuullista, jos Annasta tulisi talon miniä."

--"Ja luuletko sinä sitten meidän Samulin piikoja pitävän, joka on
siivoimpia nuoria miehiä maailmassa."

--"Ei kerkiä kehumaan; yökoipari hän on ollut kauvan aikaa, vieläpä
pahinta sorttia."

--"Valehtelet!" tiuskaisi Tapala suuttuneena.

--"Enpä sentään," sanoi Kantala vakavasti, "jos jätänkin jutuiksi, mitä
olen muilta kuullut, on minulla kyllin omia silmin näkemiäni, tuskin on
vielä viikkoa aikaa, kun omin käsin talutin hänen pois piikain
makuuhuoneesta, koska pidin sopimattomana, että hän siellä kaiket yöt
vetelehtii."

Tapalalla ei ollut mitään sanottavaa; vihoissaan lähti hän kotoaan
kohden, ja vielä samana iltana täytyi Annan ruveta korjaamaan
kapineitaan, ei ollut enää armoa vähääkään.

Koditonna, petettynä, hyljättynä, tuollaista ei Anna ikänä ollut
tiennyt elämältä pelätä ja sempä tähden tuntuikin se kahta
katkerammalta. Hän tiesi ett'ei hänellä enää ollut mitään odotettavaa
petolliselta sulholtansa; nyt hän jo täydelleen käsitti, mikä tarkoitus
oli Samulin lemmen lupauksilla. Ja kyllä hän oli noitten lupasten
vakavuutta epäillyt alusta aikain, mutta ei hänessä ollut voimaa
vastustamaan niitä monenlaisia houkutuksia, joita yhä uusia ilmestyi.

Kiukku ja häpeä astuivat nyt entisen iloisuuden sijaan, köyhyys ja
kopiseva tyhjyys joka paikassa--Anna oleskeli yönsä ladoissa ja muissa
ulkohuoneissa, ei taipunut hän pyrkimään kenenkään asuntoon, kenties ei
oikeen uskaltanutkaan. Monta kertaa oli hän aikeissa itse lopettaa
elämänsä, mutta ei hänellä sentään ollut rohkeutta toteuttaa
aikeitansa, hän eleli siis vaan kurjaa elämäänsä ja tulevaisuus
kuvautui vieläkin kurjemmaksi. Mutta eipä saanut hän kauvan tälläkään
tavalla rauhassa olla; kyläläiset päättivät, että kyllä tuolla naisella
varmaankin on jotakin pahaa mielessä, kun tuolla tavoin piilottelee, ja
silloin rupesivat kylän akat jommoiseenkin vartijatoimeen.--Olipa
kerran yksi niin rohkea, että rupesi Annaa julkisesti torumaankin
tuollaisesta olosta, samassa lisäten; "Jos muuten tahdot, voit saada
vähäksi aikaa sijaa minunkin pirttini nurkassa."--Mutta kyllä tiesi
Anna, ettei kylän häijyimmän akan pirtin nurkassa ollut juuri hauskat
oltavat; sentähdon pakeni hän, sydän entistä synkempänä. Hän juoksi
vähän matkaa kylästä olevalle sillalle, ja päätti nyt varmasti lopettaa
elämänsä, hypätä sillalta alas koskeen--hän seisattui käsipuulla,
katseli virran juoksua ja kuulteli sen hiljaista kohinaa, mieleensä
muistui lapsuutensa ajat Ketolassa, usein hän sielläkin oli katsellut
pienoisen virran hiljasta kulkua, vaan aivan toisella mielellä, kuin
nyt. Ja juuri tällä hetkellä iski mieleensä ensikerran ajatus; mitäs
jos kävisin Ketolaan--nuo jäykät ihmiset olivat kuitenkin parhaimpia,
mitä hän oli kohdannut maailmassa: ainahan ne puhuivat suoraa totuutta
ja toimivat sen mukaan ihan toisin kuin maailmalla--miksi olikaan hän
sieltä ollenkaan lähtenyt, olisihan siellä nyt hyvä--mutta mitenkäs hän
voisi ja kehtaisi sinne mennä takaisin, josta hyvinä päivinään oli niin
ylpeästi suotta-aikojaan lähtenyt?--Kyllä se oli vaikeaa.--Mutta tässä
oli kysymys elämästä ja kuolemasta, tässä ei ollut tinkimisen varaa.--
Ja miksi ei hän koittaisi kaikkia, ennenkuin käy lopettamaan nuoren
elämänsä? Kauhistuneena tempasi hän itsensä irti sillan käsipuusta ja
alkoi vakavasti astella Ketolan torppaa kohden.

--Ketola vaimoineen, poikineen palasi juuri työstä, kun he pihassa
kohtasivat vaalean, surullisen näköisen Annan. Ihmetyksissään asettui
koko perhe Annan ympärille seisomaan.--Tietämättä mitään lausua Anna
puolestansa rupesi katkerasti itkemään, eikä voinut silmiinkään katsoa
entisiä kasvatusvanhenpiansa. Viimein toki poikanen lapsen rohkeudella
tarttui Annaa käteen ja sanoi, "tule Anna pirttiin!"

Siitä sitten pääsivät vanhemmatkin alkuun, kertoivat pojan sanoja ja
kyselivät, miksi hän itkee.

Monen tuumimisen ja arvelun perästä, tuli vielä samana iltana
päätökseksi, että Anna saisi jäädä torppaan. "Olisi vallankin hyvä",
sanoi Jaakko, "jos pysyisit täällä enemmän aikaa, etkä kohta taas ensi
tilaisuudessa lähtisi maailmalle hulluttelemaan."

Mutta Anna tiesi, että päätös oli päätös, joka pysyi, hän tiesi että
hänellä taas oli koti, jossa sai elää miten tahtoi ja hän päätti taas
ruveta elämään uudestaan.

Kylässä alkoi touhu ja hakeminen Annan katoamisen johdosta, luultiin
hänen koettavan sikiötään salata: Toiset olivat hänen nähneet menevän
joelle päin, ne luulivat, eikä syyttä, hänen koskeen hypänneen. Ja
viikon päivät kesti tämänlaista levottomuutta, siksi kuin saatiin
tietää missä hän nyt oli.

Tapalan Samuli käveli vaan pyhyyden hännystakissa, ei hän ollut asiasta
tietävinäänkään.



VI.

"Heikkilä" nimellinen talo oli vähän matkaa kylästä peltojen takana;
isäntänä siellä oli parhaassa ijässä oleva mies, ankaranluontoinen ja
ahkera työntekijä. Renkeinä hänellä tavallisesti oli nuoria alaikäisiä
poikia, joilla hän osasi teettää työtä kelpolailla, ja jotka palvelivat
pienestä palkasta. Kuuli hän sitten, eräänä syksynä, että Mattilassa
oli poika, joka sai huudosta vapautensa ja joka ei enää tulisi talossa
eteenpäin olemaan. Mattilaan silloin läksi Heikkilän isäntä renkiä
pestaamaan, toivoen saavansa hyvät kaupat. Mutta siellä selitettiin
hänelle, ett'ei tuommoista poikakloppia kannata ensinkään ruokkia,
eihän se mitään viitsi tehdä, eikä osaa, sitäpaitsi on se vielä
luonnostaan tavattoman ilkeä--"ja" lisäsi Mattilan emäntä--"meillä
häntä on hyvin kasvatettu ja opastettu, mutta se oli semmoinen vesa,
ett'ei se mistään parantunut."--"Jaa jaa," mumisi Heikkilä, "taitaa
kyllä niinkin olla, mutta ainahan tuon ikäinen poika sentään voi jotain
toimittaa."--Heikko ja huono raasu, ajatteli hän sitte katseltuaan
poikaa, ei totta tuommoiselle kannata kallista palkkaa maksaa.--"Kuules
Jussi! etkös sinä tulisi meille rengiksi?" Jussi ei tiennyt mitä tähän
oikein pitäisi sanoa--hänkö rengiksi? sehän oli aivan tavatonta.--"Niin
voudiksi," ehätti Kalle sanomaan, "etkö nyt, tuhmikko kuule mitä
Heikkilä sanoo? oivallinen se voudiksi onkin tuo meidän Jussi, sen minä
takaan." Heikkilä naurahti hiukan, ja Jussi loi Kalleen kiukkuisen
katseen vaan samalla itsekseen mumisi: "kyllä minä tulisin jos
huolitaan."

"Kyllä minä huolin, mitäs minä turhia kyselisin," sanoi Heikkilä,
"mutta sen tahdon ilmoittaa, että meillä tarvitsee tehdä työtä
saantonsa mukaan, enkä minä nyt ensinnä voi sinulle suurta palkkaa
maksaa. Vaan jos näytät mies olevasi, niin sitten lisään--tästä saat
nyt hiukan pestin," jatkoi hän, antain Jussille markan rahan.--Se oli
ensimmäinen markka, melkeimpä ensimmäinen raha Jussilla, ja hän katseli
sitä mielihyvillään. Mutta siitäkin oli hänelle pian enemmän kiusaa
kuin iloa, sillä heti karkasivat pojat hänen kimppuunsa, ihmettelivät,
ja uhosivat tuota suurta aarretta. He tuumasivat, että mitenkäs se
Jussi nyt uskaltaa maatakkaan panna, kun oli rengin pesti taskussa, kun
ei hän nyt vaan rosvojen pariin joutuisi.

Ja muutaman päivän perästä rupesi Jussi hankkimaan talosta pois, ja
silloin tuli Mattilaisille ankara laskeminen, mitähän tuolle annetaan
myötä? Ei häntä sopinut alastoinna menemään panna, mutta ei sille olisi
hyviä vaatteitakaan kannattanut antaa. "Niitä uusia vaatteita, jotka
hänelle suvella ripillä käydäkseen tehtiin, en anna suinkaan, vaikka
mätänis," sanoi Mattilan emäntä, "ne auttavat kyllä Iivarille." Jussi
itki ja kyseli, mitävasten niitä sitten oli hänelle tehtykään, koskei
niitä annetakkaan. Isäntäkin tuumasi jo antaa pojan saada vaatteensa,
mutta silloin avasi emäntä taas kiljuvan kitansa, ja silloin oli
rauhallisinta olla ääneti.

Huonoilla, melkeimpä ryysyisillä vaatteilla läksi Jussi Mattilasta, ja
tämä tuotti vielä enemmin kiukkua tuota lapsuutensa kotoa kohtaan. Hän
itki ja kiroili mennessään, pui nyrkkiänsä taloa kohden ja mutisi:
"Huuto-Jussi! katsele nyt Mattilan emäntä, jo se nyt menee, jopa nyt
pääset siitä riivatusta elukasta--joka sinua palveli ja passasi, sai
lyöntiä ja haukkumista, ja sitten päälle päätteeksi nämät koreat
ryysyt."

Pian tuli Heikkilä huomaamaan, ett'ei Mattilaiset olleetkaan aivan
turhia laskeneet Jussin huonosta työkyvystä, sillä uusi renki
todellakaan ei osannut tehdä juuri mitään. Ensi alussa oli Jussilla
kuitenkin ankara halu oppia jotakin tekemään, ja tuli siitä kuitenkin
aina sitä ja tätä valmista, varsinkin kun ei hänen täällä tarvinnut
kuulla niin paljon pilkkaa ja toria kuin Mattilassa.

Tuli sitten talvi kylmine pakkasineen ja luminietoksineen, ja silloin
muuttuivat Jussinkin olot kahta kamalammiksi: vaatteensa, nekin vähät,
mitä hänellä oli Mattilasta, olivat tyyni pilalle kuluneet, ja mitä
hänelle talosta annettiin, oli usein aivan riittämätöntä.

Tuskimpa kerkesikään Heikkilä muuta ajattelemaan, kuin työtään,
talvisinkin nousi hän ylös jo kello kahden, kolmen aikana, sitten
lähdettiin metsälle, oli pyry tai pakkanen, ja silloin oli Jussinkin
lähteminen, ei siinä kysytty, pysytkö sulilla vai et.

Kurjana, hytisten ja tutisten, istui Jussi reen kulmassa, isäntä ja
toiset rengit pakoittivat häntä liikkumaan, jotta pysyisi lämpimänä,
mutta silloin rupesi Jussi pahasti poraamaan ja intti, että sitten
hänen tulee vaan paremmin vilu. Eikä tuo väite ollutkaan perätön, sillä
hänen vähät vaatteensa olivat pahoja napittomia riekaleita, joista
kävellessä löi yksi lieve sinne, toinen tänne, ja tuon tuostakin
vilkahti osa alastontakin ruumista vaatetten lomista. Ja sitten sai hän
kuulla, joka muuten olikin totta, ett'ei hänestä ollut apua niin
rahtuakaan, ei kuorman teossa eikä hevosen ajossa, kyllähän hänen
puolestaan saivat kuormat mennä sinne tänne pitkin tienvieriä ja sinne
kaatua; Jussille oli siinä kyllin, että pysyi mukana.--Kun sitten oli
iltapuhdetta kulunut jo hyvät tuokiot, käytiin viimein sisälle ja kun
Jussi sai muurin liepeillä hautoa kohmettuneita jäseniänsä, tuntui se
aivan hauskalta. Mutta sitä iloa hämmenti tieto, että pian taas oli
ulos pakkaseen lähdettävä.

Kerran taas, kun pakkanen oli ollut tavallista ankarampi, Jussi entistä
viluisempi ja laiskempi, istui hän, hyvin ansaitut torat saatuaan,
muurin penkillä lämmittelemässä. Siinä päätti hän itseksensä, että
hänen elämänsä tätä nykyä oli kurjaakin kurjempi, joka kyllä oli totta
sekin. Mitäpä minusta, ajatteli hän, kyllä se on tosi, ett'ei minusta
ole mieheksi--taitaisi vielä käydä laatuun, jos olisi vaatteet, mutta
nyt minä jäädyn auttamattomasti. Hiljaa nyyhkien kävi hän vuoteellensa
ja väänteli itseään rauhattomasti, mutta sitten, kun arveli talonväen
nukkuneen, hiivi hän hiljaa ylös, puki itsensä, otti korista jonkin
leivän ja pujahti ulos kirkuvaan pakkaseen. Hiljaa juostessaan kylää
kohden arveli hän, että tämä mahtoi olla rohkea teko. Mutta ei hän sitä
sentään kerinnyt niin paljon miettimään, pää-asia oli että pääsisi
kylään jonkun lämmitettyyn saunaan makaamaan.

Näin olivat ne mieheksi pyrkimisen aikeet, jotka Jussia syksyllä hieman
innostuttivat, saaneet viimeisen iskunsa. Tämä olikin melkein
välttämättömyys, sillä liikaa olisi vaatia ketään pakkasessa
puolialastomana kuljeksimaan ja työtä tekemään. Tämä todella olikin
ainoa syy, minkätähden Jussi paikastaan lähti, sillä muutoin tyytyi hän
oloihinsa paremmin kuin koskaan ennen. Hän oli tälläkin kerralla
osunnut väärään paikkaan, tosin ei nyt pilkkaajain ja kiusantekijäin
pariin, mutta kovaluontoisten ihmisten, semmoisten, jotka tuskin
joutuuvat omaa itseänsäkään hoitamaan, saati sitten toista. Hoitoa hän
olisi tarvinnut, henkistä ja ruumiillista, mutta mistä sitä tulee
kaikille, tarvitsijoita on niin paljon.

Ei ollut sekään mitään hauskaa elämää, jota Jussi kylän kulkurina
vietti, sillä tässä hänelle entisten lisäksi ilmestyi uusi kamala
kumppani, joka useasti uhkaili hyvinkin ankaralla tavalla, tämä
hiljainen kamala kumppani oli nälkä. Vilua hänen nyt sen sijaan
tarvitsi vähemmin kärsiä, sillä eipä ihmiset voineet olla niin
julkeita, että olisivat hänen pakkaseen ajaneet, varsinaisena asuntona
hänellä oli saunat ja muutti hän aina sen mukaan, missä lämpöisempi
oli.

Mutta nautti Jussi toisinaan kuitenkin lihaviakin aterioita. Milloin
oli jossakin talossa sonnan ajo, tai joku muu kiireisempi hevostyö,
silloin sai Jussikin hevosen ajellaksensa ja silloin ei ollut nälällä
mitään sanomista.--Kyllähän Jussi kylää kulkiessaan sai osakseen monta
ankaraa sanaa ja pilkkaa yllin kyllin, mutta vähitellen oppi hänkin
laskettelemaan suustansa kaikenlaista vastapainoa ja täten hämmentämään
pahimmat pilkat. Muutoinkin rupesi hänestä lapsuuden raukkamaisuus
aikaa myöten katoomaan. Tosin ei hänellä nytkään ollut itsestään mitään
yleviä ajatuksia ja mistä niitä olisi syntyä voinutkaan, mutta
vähitellen ilmaantui hänessä jommoistakin koiramaista ylpeyttä, tai
oikeammin sanoen hävyttömyyttä. Parin vuoden kuluttua ei hän enää ollut
niin aivan raukka ruumiinsakkaan puolesta, hän oli tavallisen miehen
mittainen, vaikka muuten heikko. Mutta sitä myöten kuin ruumis kasvoi,
kasvoivat myös kaikenlaiset paheet ja ilkeydet--Alusta aikain oli Jussi
ollut näpistelijä ja näin tehnyt itsensä kyläläisten vihattavaksi.
Mutta niin kauan kuin tuo näpisteleminen rajoittui leipäpalasiin ja
muuhun syötävään, ei siitä pidetty suurta lukua; vasta kun Jussin
rupesi mieli tekemään muitakin tavaroita, kohdeltiin häntä hieman
ankarammin. Ei kuitenkaan se ankaruus kovin käynyt pitkälle; usein
palasi Jussi jo toisena päivänä, aivan turvallisesti samaan taloon,
josta toisena oli varastanut.

Missä oli kortti- tai juomaseuroja, siellä oli Jussi aina
juoksupoikana, ja näin pääsi hän seuraan osalliseksi, vaikka tosin
ala-arvoisena miehenä. Kiiluvin silmin kurkisti hän silloin, voisiko
jostakin rahapennisen napata. Tämä toimi onnistui toisinaan paremmin
toisinaan huonommin, usein siitä vaan seurasi selkäsauna.

Yhdeksäntoista vuotiaana oli Jussi jo kohtalaisen pitkä, kuiva ja suora
nuorukainen, kasvonsa ei alkuaan olleet rumat, mutta vilkkuva, ilkeä
katse antoi niille pahan näön. Kyläläiset nimittivät häntä nimillä,
jotka ei aivan kauniilta kuuluneet; tavallisimpia olivat: roikale- ja
revake-Jussi, Joutilas, ynnä muita sellaisia.--Ei Jussi sentään ollut
enää aivan ryysyinen rekale, sillä toisinaan teki hän vähäisen työtä ja
oli hänellä jo muitakin keinoja, joilla sai rahoja kokoon.

Eipä hän enää ollut aivan itkusilmäinen raukkakaan, hänestä oli tullut
kavala ilkiö, joka sydämmessään vihasi kaikkia onnellisempia, eikä
kammonut mitään konnantyötä, jota vaan uskalsi tehdä. Kun sisimmässä
povessaan asui tunne, joka sanoi hänen muita huonommaksi, ja sen mukaan
päätti hän elääkin.

Mattilaisia kohtaan asui hänessä katkera viha, sitä taloa ja sen
haltijoita kartti hän jo kaukaa. "Poika häpee, kun hän tuommoiseksi on
ruvennut, vaikka hyvän kasvatuksen sai," sanoivat Mattilaiset. Mutta
häveliäisyyden oli Jussi jo aikoja sitten heittänyt, eikä suinkaan
sentähden karttanut entisiä kasvatusvanhempiaan; syynä siihen oli yhä
karttuva viha, ja ne koston tuumat, joita hänellä alinomaa oli
mielessä.

Jussilla ei tietysti ollut monta ystävää, jos sitä nimeä ollenkaan voi
käyttää tällaisten miesten tovereille. Mutta eipä hän kuitenkaan ollut
ainoa laatuaan; löytyi niitä semmoisia, jotka hänellekin
seurakumppaneiksi sopivat.

Kerran oli Mattilassa renkinä Mikko niminen mies, toisesta pitäjästä
kotoisin. Kuljeksivana työmiehenä oli hän seudulle ilmestynyt ja
sittemmin rengiksi ruvennut. Aika veitikka näytti mies olevan alusta
aikain, hän joi ja pelasi, milloin vaan oli tilaisuutta, sekä näytti
epärehelliseltä. Tästä miehestä sai Jussi seurakumppanin, oikeinpa
hyvän toverin. Useasti seurustelivat he yhdessä ja silloin melkein aina
juovuksissa, heillä näytti olevan yhteinen kukkaro ja tuo kukkaro ei
ollut suinkaan tyhjä, se oli varma asia. Mutta yhtä varma oli, ett'ei
nuot rahat olleet kummankaan ansaitsemia, sillä Jussi teki työtä
entistäkin vähemmän, eikä Mikonkaan pieni palkka voinut niin riittää
pitkälle.

       *       *       *       *       *

Oli syksy, uusikuun aika, yö musta ja pimeä. Kaksi miestä istuu
peltokedolla, katajapensaan varjossa; heidän välillään on pullo, josta
toinen mies ehtimiseen tarjoo toiselle. "Ryyppääs nyt aika kulaus asian
alkajaisiksi," sanoo tarjooja muun muassa. Toinen ottaa ryypyn, tarjoo
pullon takaisin ja sanoo: "etpä vielä ole sanonut, mikä tuo asia
onkaan?"

--"Jaa, tämä onkin aika asia, tuhannen markan asia--eikä siinä tarvitse
kuin hiukkasen hyvää järkeä!"

--"Mikä tuhannen markan?" sanoi toinen ja siirtyi likemmäksi.

--"No kuultele sitten, tämmöinen se on: Heikkilä maksoi eilen velkansa
meidän ukolle--tuhannen markkaa kauniita seteleitä,--rahat ovat
piirongin laatikossa, avain peilin salakomerossa--minä olen kunnon
renki ja tiedän tarkkaan talon asiat.--Nyt minä ajattelen, että
tuo tuhannen markkaa saisi yhtähyvin olla meillä, kuin tuolla
häijyn-ilkisellä, rikkaalla Mattilan äijälläkin."

"Ja sillä riivatulla ämmällä," ehätti toinen sanomaan, "saakeli soi!
Paljaasta koston halusta tahtoisin ne ottaa häneltä, vaikka en itse
saisi penniäkään, mutta kyllä ne taitaa ottamatta pysyä!"

"Kyllä tietysti nahjuksilta, mutta järkevä, reipas mies nappaa ne yks,
kaks!"

--"Milläs lailla se voisi laatuun käydä?"

--"Aivan helposti, minulla on jo asia selvillä: huomenna on lauantai,
tulee pimeä, kaikki väki käy kylpemään, tietysti minä myös, yks, kaks
pujahdan minä kammariin, karautan rahat akkunalle ja juoksen saunaan,
siksi kuin toisetkin. Sinä tietysti vartoot varalla, otat pois akkunan
puolikkaan, sieppaat rahat ja sitten aika kyytiä toiselle puolen
kylää."

"Minnekkäs minä sitten panen rahat?"

"Oh hoh, kyllä maar' onkin kiperä kysymys, huomenna sinulla on kyllä
aikaa katsoa semmoista paikkaa; niitä on semmoisia sadoittaisin.--Mutta
semmoinen se pitää olla, ett'ei siitä kukaan tiedä mitään ajatella,
joku seinänrako, tai kiven halkeama. Huomenna menet sinä kuokkamaalles
ja olet siellä kaiken päivää, ei missään tapauksessa saa antaa ihmisten
mitään aavistaa, muutoin menee huonosti." Hän puhui huolettomasti, aina
kuitenkin kuullellen, eikö ketään olisi lähellä, mutta jota enemmin hän
puhui, sitä pelokkaammaksi kävi toverinsa ja sanoi epäröiden:

"Mutta mitenkäs me sentään uskallamme noin suurta summaa?"

--"Oi Jussi nahjusta," ilveili toinen, "vuosikausia on hän varastellut
leipäpalasia ja kymmenpennisiä, joutunut kymmenen kertaa kiinni ja
päässyt irti yhtä monta kertaa.--Ei Jussini! ei maksa vaivaa pitää
varkaan nimeä tällaisten tähden. Kun kerran ottaa, pitää ottaa oikein
tuntuvasti ja sitten taas olla ilman."

"Pahoin pelkään, että viet minun väärälle tielle, vaikka ei minun ole
väliä, sen huonompaa, kuin olen, ei minusta enää voi tulla!"

"Jesta poo sitä poikaa! sehän on ihan vanhurskas!--katsoppas tätä
poikaa, enpäs minä vaan ole huono, viheliäinen,--aika huoran mukula,
saunan lonkossa kasvatettu, pienestä pitäin opetettu tämän maailman
tavaroita tasimaan--mutta kiinni en ole joutunut, enkä hevillä
joudukkaan. Olen jo jutellut, miten mennä vuonna Ilolan äijältä
nappasin kuusi sataa markkaa; niillä rahoilla on useasti kastettu Jussi
pojankin kaulaa. Mutta ne rahat ovat pian lopussa, toisia pitää
hankkia, nyt olisi hyvä tilaisuus. Tulisi noin viisi sataa mieheen ja
se huvi kaupan päälle--aatteles minkälainen elämä siitä nousee
Mattilassa; parin päivän perästä ei tietysti löydy yhtä harakkaa koko
kylässä."

--Jussi kavahti ylös, "se käy laatuun," sopersi hän, "minä teen vaikka
mitä, jos sillä hiukkasen voin kostaa Mattilaisille! mitä huolin minä,
jos kiinnikkin joudun; ei minun päiväni sillä paljon pahane."

"Kiinni! ei helkkarissa, sillähän olisi koko asia pilattu, pitää
menetellä järjellisesti. Ensiksikin ei noilla rahoilla auta liiaksi
leveillä--ryyppy nyt, veikkoseni! Kuule! jos niin huonosti kävis, että
kiinni joutuisit, älä silloin minua asiaan sekoita, ei se hyödytä
ollenkaan; jos minä joudun, lupaan minä sinulle samaa. Nyt menen ja
hellitän hiukkasen akkunan nauloja, että sinä saat helpommin irti--
vielä ryyppy, veikkoseni!"

Kun Mattilan emäntä lauantai-iltana kylpemästä tullessaan kävi
kammariin, havaitsi hän akkunan puolikkaan pois otetuksi ja tuulen
puhaltavan huoneesen. Silloin kiljaisi hän kamalasti ja syöksyi ulos,
kompastui kynnyksiin ja huusi: "varkaita, rosvoja, auttakaa, oi voi!"
Isäntä hyökkäsi kammariin, pojat kintereillä ja--oi hirmua!--akkunan
puolikas oli poissa, piirongin laatikko auki, rahat tipotiessään--oi
ijankaikkinen! Sitten juostiin, kirottiin ja raivottiin.--Emäntä
vakuutti, että häntä lyötiin päähän, hän kun peljästyksissä päänsä
ovipieleen kolasi.

Kun ensi mellakka hiukan haihtui, rupesi isäntä kovasti uhkaavana
Mikkoa syyttämään. Mutta huoletonna vastasi veitikka: "ei, hyvät
ystävät, minussa ole kahta persoonaa, ja niinkuin näitte, menin teidän
kanssanne kylpemään ja yhdessä teidän kanssanne haudoin ja hassasin
viimeisenkin synnillisen himon ruumiistani. Mitäs te minua suotta
syyttelette?"

Silloin kääntyi epäluulo luonnollisesti Joutilas-Jussin puoleen; hän on
vanha varas ja tuntee paikat, niin arveltiin. Ja sitten lähdettiin
miehissä kylälle Jussia hakemaan, joukkoon yhtyi vielä muutamia kylän
miehiäkin, pian paisui joukko kymmenmiehiseksi.

Jussi oikoili Toivolan saunan penkillä hyvillä mielin, mutta pelkäsi
hän sentään, että hampaat helisivät. Ei hän tosin sitä huomannut, että
kukaan olisi häntä teossaan nähnyt, mutta erittäin levoton hän
sittenkin oli.--Ja nyt! nyt jyrisee, tullaan panemaan varasta kiinni--
pako mahdoton--hui hirveää!

Siinä se seisoi Jussi miesjoukon keskellä nolona peloissaan, ja miehet
puhuivat tuhannesta markasta, jonka hän äsken oli varastanut. Jussi
tiesi sen kyllä itsekkin, että oli varastanut, eikä hän tainnut muuta
ajatella, kuin että nuot kylän miehetkin sen tiesivät, koska niin
suoraa päätä häntä syyttivät. Hieman vaikeaksi tulikin hänelle antaa
oikein lujaa kieltävää vastausta, ja viimein tunnusti hän peloissaan
kaikki tyyni.

Saadakseen Jussia tunnustamaan, lupasi Mattila jättää koko asian
sikseen; mutta saatuaan rahat kouraansa vaati hän heti Jussin kiinni
panemista, ja lähetti hänet paraillaan pidettäviin syyskeräjiin.

Siellä sai Jussi tuomionsa, vesikoppia, vankeutta; semmoisethan
varkaalle kuuluvat, vaan Jussi virkkoi, naurahtain kylmästi:
"Tuleekohan tuosta päivät paljoa huonommaksi, kuin ovat olleet tähän
asti?"

Ja vanhurskaat vaimot, semmoiset kuin Tapalan emäntä ja moni muu,
valittelivat mailman pahuutta, ja ihmettelivät, kun ei koko Luisulan
lapsisarjassa ollut yhtään kunto ihmistä, vaikka isä ja äiti olivat
koko hyviä ihmisiä.



VII.

Pianhan ne kyläläisiltä unohtuivat koko Luisulan lapset, olivathan ne
niinkuin olleet ja menneet. Anna tosin vielä joskus pikimmiten
näyttäytyi kylässä, mutta eihän sillä ollut sen suurempaa merkitystä,
hänellä oli tyttö ja hän asui metsätöllissä, se hänestä tiedettiin.

Ainoa paikka, missä heitä paremmassa muistossa pidettiin, oli Kantala.
Useasti muisti vakava Kantalan ukko lahjakasta, uhkarohkeaa
renkipoikaa, joka lähti maailmalle, muka siinä tarkoituksessa, että
voisi saada paremman aseman.--Olihan Kantala kerran löytänyt
kirjeenkin; tosin siitä oli poissa lähettäjän nimi, vieläpä sekin,
kenelle se oli lähetetty, mutta sittenkin sai Kantala siitä monta
tietoa entisten lisäksi. Kyllähän arvasi ukko, minkätähden Elsa niin
jyrkästi hylkäsi kaikki ne edulliset kosiotarjoukset, joita alituiseen
oli tarjonna, mutta hän ei virkannut sanaakaan, hiukkasen vaan huultaan
puraisi. Eipä ollut hänellä yhtään halua antaa tytärtään maan
kuleksijalle, jota yleisesti pidettiin rosvona ja jonka veli istui
linnassa varkaudesta.

Toiselta puolen, mitä voisi hän sanoa, jos tuo rohkea, pulska
nuorukainen yhtäkkiään astui hänen eteensä talonisäntänä ja pyysi Elsaa
vaimoksensa; sillä täytyihän myöntää, että mies, joka omalla työllä ja
taidollaan on koonnut jommoisenkin omaisuuden, on paljoa etevämpi
upporikasta perijää, joka ei ole tehnyt mitään omaisuutensa eteen. Eikä
Kantala pitänyt ollenkaan mahdottomana, että Matista talokas tulisi,
olipa se poika tavattoman järkevä. Sitten tuo kirje?--puhuttiinhan
siinä kymmenentuhannen urakoista, kolmentuhannen voitosta y.m.--Ja Elsa
sitten, olipa se aina vaan hilpeällä mielellä, vaikka äiti ehtimiseen
jamasi ja jankkas häntä sulhasille menemään; varmaankin tiesi tyttö
jotakin Matin asioista. Näin ajatteli ja tuumi Kantalan ukko, puhumatta
siitä kumminkaan sanaakaan, ei edes omalle emännälleen.

       *       *       *       *       *

Kerran eräänä Syyskuun päivänä huomasi Kantalan Elsa, katsahtaissaan
akkunasta ulos, nuoren miehen, hyvällä hevosella ajavan taloa kohden.
Hiukkasen aikaa katseltuaan, poistui hän huoneesta, punastunein
kasvoin. Tämän huomasi Kantalan tarkka isäntä, joka toisella puolella
huonetta säkkejä tarkasteli, kävi akkunan luo ja silmäsi ulos.--"Tuon
arvasin," mutisi hän itsekseen, heitti säkkikasan käsivarreltaan ja
kävi vierasta vastan. "Kuules Antti," huusi hän pojalle, joka pihan
perällä hakoja kakkasi, "tules ottamaan tämän vieraan hevonen ja vie se
talliin!"

Siinähän se oli entinen Luisulan Matti ihka elävänä, paljon vaan oli
poika miehistynyt; tullut aivan herrasmiehen näköiseksi, niinkuin
Kantalan emäntä sanoi. Suoraan ja arvokkaasti, mutta entisellä
vilkkaalla tavallaan tervehteli Matti entistä isäntäväkeään; kaikesta
näkyi, että hän oli vielä sama Luisulan Matti, mutta nyt täysin
varttuneena miehenä.

Ei kulunut montakaan tuntia, kun Matti jo oli kertonut koko historiansa
siitä asti, kun Kantalasta läksi.--"Se meni kuin itsestään," sanoi hän,
"ensin kymmenen, sitte sadan, sitte tuhannen markan urakoita. Ja
viimein oikeen kymmenentuhannen töitä; siinä tulee rahoja kokoon,
niinkuin mitäkin roskaa.--Sitten ne työmiehet," jatkoi hän, "eihän ne
tarvitse muuta kuin joitakuita sukkelia sanoja, kun jo huhtoovat kuin
hullut--yhdessä työhön ja työstä pois, kas se on jotakin, josta työn
menestys on riippuvainen."

--Nyt oli Matti kuullut, että Toivolan talo viho viimeinkin oli
myytävissä.--"Ja tarvitsis tuo raja jo hiukkasen korjata," sanoi Matti,
"ja olenpa aikonut ottaa tuon tehdäkseni, jos vaan kaupat säilyy."

Niin ne kaupat sitten säilyi, että Matti jo ennenkuin viikko oli
lopussa, oli isäntänä Toivolassa, tosin ei tämä isännyys vielä ollut
kihlakunnan oikeudessa huudettu, mutta kaupat oli laillisesti tehty,
talonhaltijain ja velkojain suostumuksella, ja rahat oli Matti paikalla
maksanut. Eikä se Toivola aivan kallis talo ollutkaan, vaikka olikin
laajat maat ja metsät; oli näet jo vuosikymmeniä ollut talon
haltijoilla tapana elää vaan noin päivä kerrassaan, sen pitempää
tulevaisuutta ajattelematta. Siispä kaikki työt olivat takapajulla ja
tehtiin huonosti, siksi kuin ei talo enää tuottanut juuri mitään;
sitten velkaannuttiin ja viimein täytyi myydä koko talo.

Vaan Matti ei niin paljon katsonut talon nykyistä rappiotilaa, kuin
sitä, mitä siitä tulevaisuudessa voisi saada; hän tiesi Toivolassa
olevan paljon laajoja maa-aloja, joista viljelyksellä voisi ehkä saada
suuriakin tuloja: hän tiesi, että Toivola vielä voisi olla paras talo
kylässä.

Kyläläisillä oli jos joitakin arveluita ja juttuja Matin rikkauksista;
suuri osa pitivät häntä yleisenä rosvona, joka muka oli monta
matkamiestä kuristanut; toiset taas tiesivät, että hän sukkelalla
kepposella, ei tiedetty oikein minkälaisella, oli veijannut rahat
eräältä Helsinkin kauppiaalta, ja monta muuta sellaista. Jos joku
tahtoi väittää, että Matti rehellisellä tavalla oli rahansa koonnut,
naurettiin hänen tyhmyyttään, mitenkä muka se olisi mahdollista, että
poikanulkki muutaman vuoden ajalla voisi tuommoiset rahat koota?--Ja
äärettömän paljon niitä oli, niitä rahoja Matilla, sen oli jokainen
tietävinään ja aina toinen toistansa paremmin. Tulipa oikein riidan
aineeksi kielikelloille Matin rahat, kun toiset tiesivät niitä olevan
vaan kymmentuhansia ja toiset taas väittivät varmaan tietävänsä niitä
olevan satojakin tuhansia.

Mutta rahakas mies on kuitenkin aina mies, niinpä Mattikin. Vaikka
häntä yleisesti pidettiin rosvona ja varkaana, niin myönnettiin
kuitenkin, että hän oli reipas mies ja odotettiin uteliaisuudella
mitenkä hän alkaisi ruveta elämään uudessa talossaan.

Matti kyllä tiesi mitä hänestä kylällä ajateltiin ja puhuttiin; se
koski häneen kipeästi, vaan hän ymmärsi ett'ei tässä mikään vastustus
auttanut, Senpätähden ryhtyi hän vaan toimiinsa, tuntien sydämmessään,
että paljon oli vielä tehtävä, ennenkuin tarkoituksen perille oli
päästy.

Ensi aikoina oli Matin vaikea saada miehiä töihinsä, joihin hän heti
innolla ryhtyi; mutta jos kerran jonkun sai, niin se hänellä pysyikin,
eikä ne enää ollenkaan kärsineet isäntäänsä rosvoksi nimitettävän.

Ensi kevännä oli Toivolan talo ihka rauniona perustuksia myöden, siellä
hääräsi miehiä, kirveet paukkuivat ja kanget kalisivat, ja ennenkuin
kesä oli puolessa, oli jo kaksi sievää rakennusta kohonnut raunioista
ylös.

Ihmetellen katselivat kyläläiset noita heidän mielestään varsin
tavattomia työpuuhia ja laskivat niitä rahasummia, joita jo oli noihin
töihin mennyt, vaan toiset naurahtain sanoivat: "eihän tuommoiset
summat Matin rahoissa mitään tunnu."--Mutta niin se todella oli, että
Matti näissä töissä ja puuhissa kulutti rahansa viimeiseen penniin,
silloin lainasi hän Kantalalta ja jatkoi vaan töitään entisellä
innolla.--Kun Kantala kerran kysäsi, kuinka paljon Matti jo oli pannut
Toivolaan rahoja, sanoi Matti naurahtain: "noin viisi tai kuusitoista
tuhatta kaikkineen, vaan yksi palsta Toivolan hirsimetsää maksaa
enemmän, kuin tuon summan".

Sitä ei silloin vielä tiedetty, mikä rikkaus hongikoissa piili, mutta
Matti oli maailmalla jo huomannut tuon uuden liikkeen ja hän aavisti,
että Toivola, jossa oli suuri vankka metsä, pian olisi kalliimpia
taloja.

Muutaman vuoden kuluttua nähtiin sekin ihme, että Toivolan pelloissa
alkoi kasvaa ihan samannäköistä viljaa kuin muittenkin kyläläisten, ja
sitä ei oltu nähty vuosikymmeniin. Mutta kaikki olikin siellä tehty
ihka uudestaan, ojat, joista ennen tuskin enää sijaakaan näkyi, oli
kaivettu suoriksi ja syviksi ja koko maa muokattu ihka uudella tavalla.

Pian muuttui kyläläisten arvostelut ja käytös Mattia kohtaan kokonaan
toisenlaiseksi; harvoin enää kuului puheita varkaasta ja rosvosta, ja
Matti oli pian suotuisa vieras joka talossa. Ei enää pidetty minään
mahdottomuutena, että semmoinen mies voi koota rahoja lyhyessä ajassa.
Ja sitten tiedettiin, että huhut Matin äärettömistä rahasummista
olivatkin perättömiä, tiedettiin hänen Kantalasta rahoja lainanneen--
kenties olikin ne parhaasta päästä Kantalan rahoja, joita Matti käytti
talonsa parantamiseen.

Onni ja menestys näytti seuraavan Toivolan nuorta isäntää kaikilla
aloilla, työväkensä kanssa oli hän aina hyvässä sovussa, ollen itse
työssä etumiehenä. Se pilava leikillisyys, joka piili Matin lauseissa,
viehätti jokaista, jopa niitäkin, jotka sanoivat häntä liian ylpeäksi
ryhdikkään käytöksensä tähden.

Mutta yhä vielä oli Matti naimatonna, ja emännöitsijän virkaa hoiti
eräs vanhanpuoleinen palkkapiika. Siihen toimeen oli Matti ensinnä
aikonut sisartaan, mutta käytyään Ketolan torpassa, näki hän Annalla
siellä olevan paremman kodin kuin ensinnä uskoakkaan voi, ja samassa
huomasi hän, ett'ei Annalla ollut ollenkaan halua tämän kodin
jättämiseen. Mutta tyytyväinen näytti hän olevan nykyiseenkin
emännöitsijään, koska ei halunnut naimisiin mennä, vaikka kyllä
puhemiehet parastaan kokivat.

"Tuohan on aivan kiusallista," Kantala itsekseen ajatteli,--"mikäpä
lienee mielessä tuolla miehellä? Tyttö on kyllä jo naimaijässä, mitä
hän vielä mahtaa varrota?"

Kantala oli jo vanhentunut, poikansa, parhaassa miehuuden ijässä,
hankki tuoda miniää taloon; ukko ajatteli luopua talonhallituksesta
nuorempien eduksi, mutta olisihan ensin sopivaa pitää häitä
tyttärellensä.

Viimein se ilmestyikin kosija, eräänä kevätiltana, pitäen tyttöä
kädestä, astui hän suoraan ja rohkeasti Kantalan vanhusten eteen,
kysyen tahtoisivatko nämät antaa tyttärensä Luisulan Matille, entiselle
kerjäläiselle.--"Ota hän", sanoi Kantala, "ja olkoon hän sinulle hyvä
emäntä, sillä semmoisen sinä ansaitset paremmin, kuin moni muu."

--"Se, mitä olen," sanoi Matti liikutettuna, "on suurimmaksi osaksi
teidän, ja erittäin tämän tytön ansio; täällä minussa eloon heräsi
ihminen, joka mailmalla kulkeissani jo oli aivan turmeltunut. Täällä,
hupaisan kodin suojassa, kasvoi ja varttui ihmiselliset tunteeni ja
petomainen raakuus väheni--ja tämä tyttö sitten", jatkoi hän
kiihkeästi, "on antanut minulle intoa toimissani; rakkauteni oli
tulinen ja luja ja minä tiesin Elsankin minua rakastavan, vaan samalla
tiesin, ett'ei hän ollut renkipojalle sopiva. Koska tunsin kykeneväni
johonkin, päätin pyrkiä paremmalle asemalle, se on jo osaksi onnistunut
ja nyt jo haluaisin täyttää suurimman toiveeni."

"Niin se on, vaan kukahan tätä olisi uskonut," sanoi Kantalan emäntä
silmät kyynelissä, "minä hieman pelkäsin jotain tään tapaista jo aikoja
sitten, en olisi mielelläni antanut tytärtäni rengille, enhän voinut
aavistaa, että asiat voivat niin paljon muuttua."

Kun sitte pyhänä pappi saarnastuolissa julisti Matti Toivolan
avioliittoon aikovan, kuulteli monikin herkillä korvin, kukahan morsian
olisi, mutta kotia tultuaan väitti jokainen jo kauvan sitten asian
arvanneensa.

Eihän tästä enää ole pitkiä sanottavia. Häät olivat pulskanlaiset
talonpoikaishäät, morsiuspari näytti iloiselta ja onnelliselta,
niinkuin luonnollista olikin; perustuihan heidän liittonsa todelliseen
rakkauteen.

Joku aika häittensä jälkeen näki Matti kerran iltasella, pellolta
tullessaan, miehen piilottelevan nurkkain takana. Hän päätti heti ottaa
selvon, kuka tuo olisi, ja läksi häntä etsimään. Mies aikoi ensinnä
paeta, mutta päätti kai sen turhaksi, koska jäi nolona seisomaan.
Katseltuaan miestä vähäisen, huomasi Matti hänessä jotakin tuttavan
tapaista ja heti iski mieleensä ajatus: tuo on varmaankin veljeni. Mitä
kauvemmin hän katseli, sitä varmemmaksi tuli tämä ajatus; tuommoinen
kurjannäköinen, roistomainen rekale varmaankin veljensä oli.--"Mikä
sinä olet miehiäsi?" kysäisi Matti viimein. Mies ei vastannut mitään,
katseli vaan alaspäin.

--"Oletko sinä veljeni Jussi?"--kysyi Matti taas. Jotain myöntävää
murinaa kuului miehen kurkusta ja hän aikoi kääntyä pois.

Vaan Matti ei häntä enää päästänyt, melkein väkivallalla laahasi hän
Jussin sisälle, joka yhä nurisi ja pyysi päästä pois.--Toisena päivänä
nähtiin jo Jussi, paremmissa vaatteissa, työssä Toivolassa; melkein
pakolla oli Matti hänen siihen asettanut. Ja Toivolaan Jussi sitten
perästäkin jäi; tosin murisi hän ensimmältä useasti, eikä tahtonut
työtä tehdä, uhkasipa toisinaan jättää koko talon, mutta tekemättä se
kuitenkin jäi--Onneksensa huomasi Jussi, että hänellä nyt oli paremmat
päivät kuin milloinkaan ennen ja sen huomattua pysyi hän paikoillaan.

Surukseen näki Matti, että Jussi kasvatuksensa ja luonteensa puolesta
oli täysi raakalainen ja että hän tällaisena oli ainoastaan kiusaksi.
Tätä epäkohtaa päätti hän heti parhaansa mukaan korjata ja ryhtyi heti
opettajatoimeen. Kyllä se ensialuksi oli vaikeata työtä, sillä Jussi
oli aivan halutoin ja murisi kiukuissaan; mutta vähitellen sai Matti
yhtä ja toista parempaa aatetta hänelle päähän ja sitä myöten rupesi
murinakin lakkaamaan. Vähitellen tuli Jussille oikeen jommoinenkin
opinhalu; silloin opetteli hän lukemaankin, joka taito jo aikoja sitten
oli kokonaan unohduksiin jäänyt. Myöskin jumalanpelko rupesi Jussille
koittamaan, kun Elsa sunnuntaina talonväelle luki Raamatusta.

Eipä kumma siis jos vuosien kuluessa Jussin villi luonne muuttui
hiljaiseksi ja hyväntahtoiseksi, ja koko talon väki kohteli häntä
hyvin, sillä tiesivätpä he hänen isännän veljeksi. Kylälle ei Jussi
halunnut mennä, kotonakin oleskeli hän parhaasta päästä itsekseen,
samoin töissä, milloin vaan tilaisuutta oli. Mitäpä hänellä kylällä
olikaan, muuta kuin muistoja kurjasta nuoruudesta, alinomaisista
näpistelemisistä ja varkauksista. Olipa vielä jäljellä vanha ikävä
tunne, joka sanoi hänen huonommaksi, kuin muut, eikä tämä tunne
kadonnut veljen talossakaan.

Vaan Matti oli kylälle ja pian koko kunnalle välttämätön henkilö; hän
oli hyvä kirjoitusmies, tarkka luvunlaskija, paljon lukenut
kirjallisuutta, sekä muuten järkevä; ainahan semmoinen mies oli
tarpeesen. Ja päivä päivältä nousi hän arvossa kuntalaistensa
silmissä.--Vaivaishoito ja erittäinkin turvattomat lapset oli Matin
alinomaisena huolen esineenä, niitä hän tarkasteli ja hoiteli miten
voi. Erittäin hellästi katseli hän pieniä kerjäläislapsia ja koetti
heille opettaa jotakin hyvää. Kaikissa toimissaan oli Matilla apuna
lempeä vaimonsa, jota hän rakasti enin mailmassa, ja luki kaikki hyvät
toimet hänelle ansioksi.



SALLIMAN OIKKUJA.

Kirjoitti Alkio.



I.

"Mutta kovinhan nyt onkin kylmä, kun oikein nenänpäätä riitelee ja
varpaita tahtoo koperoon vetää... Ai! ... oikein jalat nuljahtelevat
tilaltaan tuossa roustikossa. Mikähän lieneekin, kun ei jo lunta tule
enempää, vaikka Marraskuu lienee jo puolivälissä... Tuo kengän paulakin
kun retajaa irralla..."

Heistrokin Liisa laski kannettavansa mytyn viereensä maantielle ja
rupesi sitomaan kenkänsä paulaa. Sen tehtyään alkoi taas matkaansa
jatkaa ja itsekseen pakista:

"Nuo pellavatkin ovat oikein raskaita, vaikka kyllähän siinä painavat
ne Juntan emännän antamat leivätkin... Hyvä se on se emäntä, kun aina
mulle antaa kehruunsa, vaikka kyllä olisi akkoja siellä likempänäkin.
Ei sillä kehruulla paljoa kostu, mutta aina vähin ja kun Juholla nyt
vaan työtä piisaisi talven yli, niin kyllä sitä Jumalan avulla taas
elettäisiin kesään... Jumalan kiitos, ei meillä vielä kuitenkaan ole
niin kovaa kun Nurkanperässä--millä elänevätkään talvensa yli, kun
niitä lapsiakin on niin paljo... Mutta, mitä?! tulipalohan se tuolla
ruskottaa meidän mäeltä! ja meillä ei ole kuin mukulat kotona, voi
herra...!"

Hän kiljui viimeiseksi sydäntä särkevällä epätoivon äänellä siunaten ja
hyökkäsi juoksemaan. Sydän leiskahteli ensinnä muutaman kerran kovasti,
niin että luuli rintaluihin koskevan. Veri täytti kaikki suonet
pakotukseen, mutta sitten se ikään kuin hiljakseen alkoi norua, jonka
ohessa voima tuntui pakenevan jaloista niin, ettei kyennyt juoksemaan
ensinkään nopeasti, vaan tarvitsi voimiansa luonnottomasti ponnistaa,
saadakseen jalkansa pakoitetuksi edes hitaasen liikkeesen.

"Ihan varmaan se on kotona ja lapset kun siellä vaan ovat kahden
kahdestansa ... ooih! Herra..."

Liisa raukka koetti ponnistaa voimiansa ja yhä tähdätä katsettansa
paloa kohden, jonka loimotus yhä kasvoi. Jokainen ulos tuleva henkäys
sai kipeän valituksen äänen sydämestä lähtemään. "Oih!"

Siihen hän seisahti. Rintaan pisti niin kovasti että veti oikein
käppyrään koko ruumista. Pistos kuitenkin pian sen verran asettui että
taas saattoi lähteä, vaikka se vieläkin tuntui, ... ennen olis
saattanut kuolla ennen kuin paikalleen jäädä.

Mutta sitten sattui mieleen ajatus, että miksi juuri heidän kohdalle
pitäisi tuollainen onnettomuus sattuman ... ehkäpä se onkin jonkun
muun...

"Oi herra, kun se olisikin muiden tupa, joka palaa!" hän ääneensä
huudahti. Tuon olettamisen mahdollisuus sai rinnassa sen verran jalan
sijaa, että viimauksena lensi läpi koko ruumiin rauhoittava tunne ja
hän pidättyi katselemaan. "Sivulta se on näkyvinään, eikä aivan meidän
tuvan kohdalta."

Toivo elähtyi rinnassa yhä elävämmäksi, ja jalkoihin palasi uusia
voimia niin, että hän nyt saattoi nopeammin kylää kohden rientää.

Alkoi jo kylästä huutoja ja hälinää korviin kuulua, mutta sanoja ei
eroittanut vielä. Hermoissa vaikutti taas niin kummallinen voipumus,
kun pelon ja toivon tunne sydämmessä vaihteli. Koetti kuuloansa
teroittaa. Mitä ne huutavat? Saako kuulla hirveän musertavan totuuden,
että oma tupa on tulessa, vaiko pelastavan, hurmaavan ilon sanoman,
että se olisi jonkun muun?

Rakennus-ryhmä sattui eteen, niin ettei itse tulipalo voinut nyt näkyä,
ainoastaan kammottava punainen hohde pilvissä.

"Kun olisikin noita huutoja eroittanut selvään ... olisi vaan saanut
tietää ettei se oma rakas koti ole, niin siihen olisi istunut tien
viereen lepäämään..."

Jalat eivät roustikossa enään arastaneet, vaikka niiden kohtalo tuossa
kylätiellä oli vielä, jos mahdollista, kovempi. Hiki juoksi pitkin
ruumista ja tippui nenänpäästäkin loppumattomana norona.

"Herra Jumala! nyt en enää jaksa," hän huokasi ja seisahtui. Ja kun
kerran seisahtui, niin omituinen painava puutumus laskeusi
jalkajäseniin. Ei luullut edemmäksi jaksavansa... Ja niinhän se nyt
tuntui sydämessä, ettei tuo palo kotona ollut... Jonkun toisen mökkihän
liekin!

Tiellä hän seisoi ikäänkuin taidotonna ja tietämättä mitä piti tehdä.
Kylästä kuului rattaiden pärinää ja epäselviä huutoja.

"Heistro..." Se kuului selvästi. Varmaankin joku kysyi tulipalopaikkaa,
johon tuo vastaus huudettiin...

"Oo-o-i!"

Liisan huuto oli kauheata epätoivoa ilmaiseva ja hyppäys kun hän
liikkeelle lähti, mitä luonnottominta ponnistusta kysyvä. Mutta samassa
jonkullainen hermottomuus kohtasi ja hän valahti tielle. Roustikko
koski polviin ja kyynäspäihin kovasti, nahkaa läjään vieden. Tämän
tuottamaa kipua ei nyt joutanut huomaamaan ... sydän oli toisaalla ja
tuntokin siellä.

"Voi lapsiani!"

Todellisuuden tieto sai hänen voimiansa ponnistamaan. Kylänraitilla hän
jo juoksi, nelisti ja ähki niin, että matkan päähän kuului. Saavutti
siinä Pekkolaisen joka hitaasti astuskeli myös palopaikkaa kohden. Ei
joutanut Liisa mitään puhumaan kun häntä sivuutti.

"Sinullapa kiirettä on," virkkoi Pekkolainen hymähtäen ja
välinpitämättömästi, kun tunsi Liisan.

"Entä jos ... omanne palaisi teidänkin, niin..." Liisa yhä vaan riensi
eteenpäin ja piti Pekkolaisen puhetta ankarana ivana.

"Noo, paloipa tuollainen Nurkanperä keneltä tahansa, ei se niin..."

"Nurkanperä! Meidän tupahan siellä palaa?" Liisa vähän seisahti.

"Te-eidän," veti Pekkolainen pitkäänsä, "Nurkanperän Matin mökki se
on!... Vieläpä juttua, korkeintaan kymmenen markan arvosta olisi
polttopuita tullut siitä mökistä, ei mitään muuta." Pekkolainen koetti
puheensa saada hyvin halveksivaksi, ääntänsä asian mukaisesti
muodostelemalla.

"Todellako?" Liisa kiljasi jo ennen kuin Pekkolainen ehti lopettaakaan.
Hän oli seisahtunut autuaallista toivoa tuntien ja Pekkolainen, jota
hän itsekin sata kertaa oli suurimmaksi köyhäin nylkyriksi noitunut,
oli hänen mielestään kuin Jumalan enkeli.

"Katso itse ... voot!"

Pekkolainen oli astunut pari askelta Liisan ohitse ja osoitti kädellään
palopaikkaa, joka siinä huoneitten välistä hyvin näkyi.

"Teidän tupa näkyy tuossa valkean valossa ihan selvästi, ettei sillä
ole pennin hätää. Nurkanperän räsä siinä palaa," toimitti Pekkolainen.

Liisa heti sai selville, että niin oli asia. Hän näki oman kotinsa
seisovan ihan eheänä ja ikäänkuin lämmittelevän tuolla mäenrinteessä
Nurkanperän kustannuksella. Akka istahti siihen tienviereen ja sydämeen
pakkautunut hirveä tuska vuosi pois kuin perattua kanavaa myöten ja sen
ohella sieltä lähti paksuna, voimallisena virtana mahtava
kiitollisuuden tunne, joka suussa ja kielellä muodostui sanoiksi:

"Jesukselle kiitos olkoon!"

Pienenlainen oli tupa, joka paloi. Paljon oli väkeä paikalla,
enimmäkseen huvin vuoksi, sillä eihän sitä viitsinyt sammutus toimiin
ruveta moni, koska vahinko oli niin pieni,--vanha, ränstynyt, läjään jo
muutenkin menevä hökkeli! Tupakkaa oli tuossa miesten mukava polttaa ja
lämmitellä ... seisoa parahiksi kaukana, ettei polttanut, eikä
kylmäksikään käynyt. Ja akkain ja tyttöjen oli paljon mukavampi
joutilaina likimaissa seisoa ja siunaillen päivitellä, kuinka se on
surkeata kun koti palaa, vaikkapa huonoinenkin. Ja ne, jotka ainoan
toimessa olevan paloruiskun kanssa työskentelivät, näkyivät sitä
enemmän huviksensa tekevän, kuin tarkoituksella saada tulen voima
häädetyksi. Kun ruiskusta vesi loppui, niin komensivat noituen kaikkia
joutilaita veden hakuun ja saivat siten toimeen, että ainakin
näennäinen sammutustoimi oli aina voimassa. Muutamilla naapurimökkien
miehillä oli nähtävästi tosi tarkoitus saada jotain toimeen, sillä
nokisina ja märkinä koettivat he purkaa palavaa rakennusta.

Katsojain joukossa oli yleisenä mielipiteenä, että vahinko tuossa tulee
varsin vähäinen.

Pekkolainenkin siinä seisoi eräässä ryhmässä, kädet selän takana ja
suussansa mälliä mämmelsi, toisesta poskesta toiseen,--se muuten oli
hänen tapansa. Muuan nuorimies tuli siihen, asettui seisomaan
Pekkolaisen viereen, iski piippuun ja rykäsi kuin lautamies.

"Ei tuossa suuri vahinko tullut," sanoi hän ja antoi suunsa muodostua
ymmärtäväiseen, vähän ylimieliseen hymyyn ja katsahti Pekkolaiseen.
Tämä ei ollut huomaavinansa nuoren miehen puhetta, katseli vaan suu
hymyssä tuleen päin, ikään kuin osoittaaksensa, että hän sen seikan
tietää juuri paikalle, mutta ei viitsi tässä semmoisille miehille
juttelemaankaan ruveta.

"Korkeintaan 40 markan vahinko tuossa tuvassa ja irtainta ei lie ollut
paljoa," lausui joku, jolla, vakavuudesta päättäen, näytti olevaa
tarkoituksena lausua tasapuolinen arvostelu.

"Kukahan lempo olisi tuosta rähjästä 40 maksanut!" ärjäsi Pekkolainen
kiukkuisesti, ikään kuin häneltä olisi tuota summaa vaadittu, ja
katseli voimallisesti ympärilleen. Luultavasti hän otaksui, että
useimmat muuttivat mielipidettään siinä asiassa jo tuon ärjäisemisen
kautta, sillä kiivaus katosi hänen kasvoiltaan ja tavallisuutensa
mukaan toisella suupielellään hymyillen, alkoi hän kertoa:

"Äsken kun tänne päin kävelin, tuli Heistrokin Liisa niin kauheasti
ähkyen ja puhkuen kylästä päin, ettei eteensä nähnyt ... oli vähällä
minut kumoon laukata. Hän luuli, että heidän tupa palaa. Voi
turkkilainen, kun ämmällä oli hätä, hä, häh... Mutta kun sanoin, että
Nurkanperän tupa se on, joka palaa, niin siihen läsähti tielle Jumalaa
kiittelemään, ettei se nyt heidän ollutkaan. Siinä minä jo sanoin että
korkeintaan kymmenen markan polttopuut tuosta mökistä olisi saanut ...
ettei sen sammuttamiseen mitään niin ankaraa 'rottomia' ole. Eikä
akalla enää ollutkaan mitään kiirettä, kun kuuli ja näki ettei oma
mökki palanut; tuskin olisi huolinut vaikka kaikki muut mökit olisivat
mäellä palaneet, hä häh."

Pekkolainen katseli suoraan tuleen.

"Pian tuon vertanen on vaikka omalta kylältä koottu," hän vielä jatkoi
ja rykäsi päälle.

"Joo," sanoi äskeinen nuori mies, "pian se on ollut tuommoinen koija."

"Mutta väärin te puhutte miehet," rupesi joku vastustelemaan, "ei sitä
tule tupaa kymmenellä markalla huonoakaan. Ei se ole muuta kun turhan
päiväistä komeilemista kun tuollaisia puhutaan!"

"Voi velikulta, mitähän sinäkin ymmärrät mailman asioita", rupesi
Pekkolainen vastustajaa kukistamaan.

"Ymmärrän ainakin yhtäpaljon kuin tekin."

"Mitä sinä ... et mitään!"

"Kyllähän se nyt niin on," sanoi eräs isäntä, aikoen mennä asiassa
keskitietä, "ettei tupaa saa sillä hinnalla, mutta pian se olisi ollut
Matin korjattava tuo, ei olisi enää pitkältä koossa pysynyt..."

"Eei," yhtyi Pekkolainen, "läjään olisi mennyt tuota päätä kuin tyhjä
säkki ja vielä mahdollisesti tappanut kakarajoukon sisälle."

Tuo oli yleisen mielipiteen mukaan niin hauskasti sanottu, että sillä
täytyi pyrskähtää nauramaan, joka lopulta, kun sitä vielä joukkoon
evästeltiin, muuttui sydämelliseksi kaakotukseksi.

"Mutta se siinä nyt on paha," puhui äskeinen isäntä, "mihin Matti-parka
saa talvikortteerin joukkoineen."

Joku tosin myönsi tuon olevan ikävän seikan, mutta hyvin suuri osa
jatkoi kaakotusta ja ilvettä, kun oli kerran niin hauskalla tavalla
sille tielle päästy.

Erään vanhan vaimon tunteet loukkautuivat joukon huvituksesta, hän kun
sattui siitä ohi kulkemaan.

"Olisi joutanut noista pulmusista, joita tuolla äitinsä ympärillä
häärii kuin varpusia ohraläjällä, muutama vähetä mökin kanssa," nauroi
muuan hienotunteinen nuorukainen.

Pekkolainenkin, joka sivumennen sanoen, oli itse lapsiton, siitä taas
yltyi hartaasti nauramaan. Mutta kaikilla ei nauru enää ollut yhtä
raikas, sillä useat rupesivat nolostuneilta näyttämään.

"Toisen vahingosta älä riemuitse, sillä onni sinunkin kanssasi
leikitsee."

Tuo äskeinen vaimo, hän se oli, joka profeetallisella äänellä tuon
virkkoi, Pekkolaista katsellen.

Isku tuli parhaasen iloon. Se varmaankin kosketti tunteita useankin
rinnassa ja erittäinkin Pekkolaisen, joka nähtävästi sävähtäen kääntyi
vanhan Marketan puoleen ja koetti jatkaa kaakotustaan näyttääksensä
ettei pienet asiat häneen koske. Mutta muutkin näkivät, että koski.

Nuoret miehet eivät niinkään arkoja olleet itsestään ja pilkan
laskeminen Marketasta alkoi heiltä käydä varsin sujuvasti. Marketa
pakeni pois, ainoastaan tarpeen mukaan ja terävästi kieltänsä
piesten.--

Palosta pelastetun rääsyläjän vieressä istui Nurkanperän Sanna
vaikerehtaen. Puolivuotiasta tyttöä piti hän rääsyihin käärittynä
sylissään ja koetti imettää. Helmaan nojasi itkien ja viluansa
valitellen kolmivuotias Tuppu, lakittomin päin.

"Voi, voi, voi," valitti viisivuotias Liinu tuskissaan piehtaroiden
äidin vieressä.

"Lapsi-raukat, älkää te edes niin kovin itkekö ... minä oikein
kuolen!..." huudahti äiti, ratketen tuskallisesti vaikertamaan.

Ympärillä seisoi joukko akkoja, osa itkien ja osa valittavilla
puheillaan osanottavaisuuttansa ilmaisten.

"Monella tavalla se hyvä Jumala vetää puoleensa meitä kurjia
syntis-raukkoja." huokasi siinä Korvisen emäntä ja pyyhki esiliinansa
nurkalla silmäkuoppiaan.

"Niin," liitti siihen painavasti eräs naapurimökin vaimo, "älä nyt
Sanna parka anna murheen taakan niin raskaasti painaa mieltäsi... Pitää
aina ajatella, että jota Jumala rakastaa, sitä hän myös rankaisee."

Lapsi itki sylissä ja Sanna koetti sitä tyystyttää. Kyllä hän uskoi,
että asia niin oli kuin naapurin akka sanoi, että jota Jumala rakastaa,
sitä hän myös rankaisee. Mutta nyt tuntui se niin kovalta, niin
raskaalta, että luonto tahtoi kapinaan nousta.

"Hoh... Herra armahda, kuinka minulla oli hätää! ei yksikään usko!"
Heistrokin Liisa hohkasi ikään kuin painavia tunteita itsestään
karkottaaksensa, ja viimeisen sanan lopputavun hän kiljasi itkuun
pillahtamalla. Hän nimittäin oli jo äsken kertonut, miten hän luuli
kylästä tullessaan oman tupansa palavan.

"Kyllähän sen arvaakin, kun jokainen menee omaan poveensa," sanoi joku.

"Ei yksikään sitä arvaa, joka ei ole koettanut omalla kohdallaan, niin
kuin minä," itki Heistrokin Liisa.

"Niin no, ... mutta et sinäkään sitä nyt niin kovin ole koettanut ...
eihän sulta mitään ole palanut. Sanna yksin tässä joukossa sen kokenut
on ja tietää," sanoi äskeinen vaimo nurjasti Liisaa katsellen.
Heistrokin Liisa oikein kiukustui, kun tahtoi tuo mokoma valheeksi
tehdä hänen tunteitaan.

"Tiedän minä sen asian paremmin kuin sinä!" hän huusi vimmatusti. Mutta
samassa alkoi lapsi taas Sannan sylissä kipeästi itkeä ja muut
käänsivät huomionsa sinnepäin. "Soo lastani, so ... soo... Voi rakas
taivaallinen Isä! mitä minä olen tehnyt niin paljon kauheampaa syntiä,
kuin muut, ettäs näin rankaiset? mitä, mitähän?" Ja hän itki niin
katkerasti.

"Kun meitä yksin näin kuritetaan. Te saatte kaikin mennä lämpöiseen
kotiinne ja panna omaan sänkyynne makaamaan mutta me..."

"Kyllähän sitä muitakin rangaistaan, yhtä yhdellä ja toista toisella
kertaa ... ei se kaikille yht'aikaa tapahdu," sanoi joku.

"Niinhän se on," alkoi sanoa Helpon Tiina, "mutta siihenkös se katsoo
ihmis-sydän. Oli se kuka hyvänsä niin nurkumaan sitä tulee, kun vahinko
omalle kohdalle sattuu... Ei ole yksi parempi kuin toinenkaan."

"Jopahan," myönsivät muutamat, mutta Heistrokin Liisa sanoi:

"Kyllähän, mutta ei saisi toivottaa onnettomuutta muille silloin kuin
itselle on juuri tapahtunut. Silloinhan ei kukaan kykenisi toistaan
auttamaan."

"Enhän minä ole kellekään tällaista onnettomuutta toivottanut?" kysyi
Nurkanperän Sanna osanotolla.

"Et olekaan juuri... Mutta sanoit sinä sitä, että kun sinulta vaan
yksin paloi."

"No älä nyt hyvä ihminen niin kovin mun sanojani seulo. Ei sitä niin
huomaa mitä sanoo, kun on tuskassa. Lapsi-raukkani..." Sanna huiskutti
Miinaa käsivarrellaan ja koetti korjata huiviriekaletta paremmin Tupun
päähän joka siinä kihnatessa oli takaraivolle luistanut.

"Tuppu-parkani..."

Huolien aalto ryntäsi taas päälle raskaana kun tunsi että Tupun oli
niin kova vilu, pää oikein tutisi. Miina kitisi yhä, tietysti vilun
vaikutuksesta hänkin.

"Voi hyvä armias Isä! ... kun tuokin raukka nyt tässä vilustuu ja tulee
pahemmin kipeäksi kuin on ollutkaan... Vaikka kuollahan tässä täytyykin
meidän kaikkein ... ihan jok'ainoan, kun ei ole enää sitä huonoistakaan
kattoa, jonka alle päänsä kallistaisi." Hän painoi Tuppua hartioista
helmaansa ja itki.

"Menisit nyt lastesi kanssa jonnekin pyytämään yösijaa, viluhan niiden
tulee kovin, eikä tässä enää pitkälle käy oleminen", sanoi joku
toisesta kylästä oleva vaimo.

"Kuka antanee yösijaakaan tällaiselle joukolle?"

"Herran tähden, mitä sinä puhut", huudahti sama emäntä, "eihän ihmiset
nyt niin armottomia olle missään mailmassa!... Vaikka meille tulisitte,
jos ette likempänä sijaa saa."

Puhe loppui siihen muutamaksi minuutiksi, sillä likellä asuvat eivät
mielellään ruvenneet puhumaan tuosta asiasta. Useimmat tunsivat, että
jos tuohon jotain sanoisi, niin olisi se välttämätöntä käskeä kotiinsa,
ja siihen ei ollut halua.

"Heistrokin Liisaa, kuinka pyhkäsi itsensä pois, kun ruvettiin puhumaan
yösijan annosta", ihmetteli Korvisen emäntä. "Hyvät ihmiset, kuinka on
tyly, vaikka juur'ikään kertoi, kuinka hänellä oli hätää, kun luuli
oman tupansa palavan. Voi sentään sitä ihmisluontoa... Olisi nyt
luullut kaksin-käsin vetävän naapuriansa kotiinsa, kun tällainen
onnettomuus tapahtui."

"Sanoa Heistrokin Liisaa! Tuskissa ne ystävät koetellaan", lausui
Helpon Tiina.

"Tule meille Sanna lastesi kanssa", jatkoi hän. "On siellä ainakin
lämmintä tulevaksi yöksi, vaikka ei muuta olisikaan. Mutta sitä lintu
linnulle, jota linnulla itselläkin."

"Kiitoksia Tiina."

Sanna katseli tuleen, joka vielä jokseenkin voimallisesti paloi, sillä
se oli juuri läjään räsähtänyt. Tunsi jonkullaisia kiitollisuuden
tunteita niitä kohtaan, jotka siinä vielä sammutus puuhissa hyörivät,
vaikka kaikki pelastamisen toivo oli jo aikaa ohitse mennyt.

"Siinä se oli koti", sanoi Sanna ajatuksissaan.

Yksi toisensa perään lähtivät akat pois--kotiinsa.

"Eikö niitä leipiä saatu pois yhtään, Liinu?" kysyi Sanna tytöltään.

"En minä ole ainakaan nähnyt."

"Ei kattoa pään päällä ... ei ainoatakaan leipää!..."

--Siinä hän yksinään istui kivellä, kyynäspää polven ja käsi posken
nojassa, tuo Nurkanperän Matti, ja tuijotti tuleen, jonka ympärillä
vielä viimeiset sammuttajat häärivät ja koettivat sitä, nyt äkillisen
innon valtaamina kokonaan masentaa, ettei muka enää ryhtyisi
hävittämään niitä muutamia, jo osiksi hiiltyneitä hirrenpätkiä, joita
oli revitty irti seinistä, ennen kun kokonaan paloivat.

Tuota puuhaa Matti koneellisesti katseli, vaikka ei hän sitä ajatellut.
Miehen sydämellä oli raskas taakka, oikein hirveän painava. Puutetta
oli heillä ollut ennenkin, mutta sitä olivat he kaikin jo tottuneet
sietämään ... se oli tullut jokapäiväiseksi elämäksi. Vaan kuitenkin
oli ollut aina lämmintä ja kotoista tuossa vanhassa mökissä... Mutta
nyt?

Tuossahan hän ne näki, kaikki neljä lastansa itkevän ja juoksentelevan,
mihin milloinkin, ikään kuin kodittomat lampaat ... viides äidin
sylissä, ja ne olivat hänen. Ei kukaan muu ihminen mailmassa ollut
velvollinen niistä huolta pitämään. Hän yksin oli heidän
elättämisestään edesvastauksessa yhteiskunnalle ja kasvatuksesta
Jumalalle.

Nyt koti oli tuossa, ahnaiden liekkien uhrina, savuna ilmaan mennyt ja
osa hiilinä ja tuhkana jäi siihen vielä jälkeenpäinkin katkeraksi
muistoksi tästä hirmuisesta yöstä.

Ei ollut leivän palaa, ei edes kuivettunutta silakan päätä omasta
varasta, jolla tyydyttää omaa ja edes lasten nälkäisiä vatsoja aamulla.
Niin aamulla.--Missä sitä aamua nyt sitten vastaan otetaan? Tässäkö
entisen kodin raunioilla kylmässä pakkasessa ... kuolla siinä kaikin ja
kadota kodin kanssa yht'aikaa?

Eihän siitä elämisestä enään puhettakaan ... työtä ei saa kuin silloin
tällöin... Mökin hintaa ei ikänä enää saa kokoon... Tuo entinenkin oli
häärahoilla ostettu! Ei kukaan ainakaan ota huoneesensa tällaista
joukkoa pitemmäksi aikaa. Mahdollisesti vuorokaudeksi tahi pariksi
riittää ihmisten armo ja sillä tavoin saa kulkea sitten vuorokausi
ja talo, koskaan lakkaamatta, kuin Jerusalemin suutari, siksi kuin
väsyy ... ja kuolee nälkään. Raskas huokaus nousi ahdistetusta
rinnasta. Hän oikasi lyhyttä vartaloansa ja katseensa kiintyi
Aukusti-nimiseen seitsen-vuotiseen poikaansa, joka oli ottanut vapaaksi
heitetyn ruiskun suihkupillin käsiinsä, koettaaksensa, muka hänkin,
vettä tuleen ohjata. Huviksensa lapsi tahtoi koetella, kuten ehkä useat
muutkin tässä... Ei sieltä tullut vettä, kun ei kukaan aisoista
painellut. "Sinä siinä!"

Muuan nuorekas mies tempasi äkäisesti pillin pojan kädestä ja tyrkkäsi
ynseästi. Samassa muutamat alkoivat painella aisoista. Pillin piteliä
käänsi vesisuihkun Aukustin niskaan. Surkeasti poika kiljahti, horjahti
ja satutti kätensä palavaan tuhkaan samalla kuin kylmä vesi ilkeästi
valui niskasta alas pitkin ruumista.

"Hä-hä-hä-hääh!..." nauroivat aisoista painajat ja suihkun-ohjaaja.

Julmasti kiroten ryntäsi Nurkanperän Matti hätyyttäjän kimppuun ja
pukkasi hänet suullensa maahan. Suihkupilli joutui kahakassa piteliänsä
kädestä omiin hoteisiinsa ja sattui laskemaan terveellisestä
sisällöstään hyvän kulauksen samaisen nuoren miehen naamaan, saattaen
tämän samalla toisten huviksi kovasti äkältelemään.

"... Ei saata antaa edes lasten olla rauhassa ... oikein täytyy
ylenmäärin suuttua..." puhui Matti syvällä äänellä. Mutta samassa, kun
oli miehen kumoon survassut, hän ikään kuin hämmästyi tekoansa ja alkoi
vetäytyä poispäin.

Poika tuli isänsä luo itkien:

"Kättäni polttaa, isä, ja minä olen niin märkänä, kun tuo Jaska..."

"Suus kiini! Jaska on rikas ja röyhkiä... Mutta ei sitä köyhääkään
sentään tappaa saa", Matti alkoi pauhata. Kiukku ei tahtonut lähteä
luonnosta ... ei saanut itseänsä hillityksi, vaikka tahtoi, sillä asia
kävi kovin aatamille.

Jaska oli hirmuinen, kun ylös nousi ... hän haukkui ja kirosi.

Ihmiset kuuntelivat pystyssä korvin. Kumpasenkin riitapuolen asiaa
ruvettiin puollustelemaan. Mattia se kovasti masensi kun vielä muutkin
ihmiset rupesivat tuon konnantyötä puolustamaan ... eivät edes häpeä.

Jaska pakkasi riivatusti Matin kimppuun. Mutta Matti ei ollut
tappelumiehiä ... pakeni poispäin ja toivoi saavansa rauhassa olla ja
katui jo äskeistäkin menettelyänsä. Kun poika valitti kättänsä
polttavan niin Matti vei vesiastian luo ja käski sinne pistää.

"Polttaako vielä?" kyseli isä.

"Ei se enää niin..."

Jaska pauhasi:

"... kehtaa, sen kuvainen, kimppuun ruveta käymään, kun ihmiset
sammuttamaan ovat tulleet ... muutama kerjäläinen, mutta odota!..."

"Ei se sinulta paljaastaan vahinko ollut ... varsin sinä sen pojan
päälle vettä panit", uskalsi joku huomauttaa. Mutta häntä rupesivat
useat muutkin vastustamaan, ei ainoastaan asianomainen; vahingossa
väittivät tuon tapahtuneen.

"Ja jos ei niin vahingossakaan, vieläpä kuin juttua... Kerranko sitä
tehdään sellaista leikkiä..."

Matti kuuli kaikki ja tunsi yhä katkerammaksi kohtalonsa.

"Polttaako vielä?" hän pojalta kysyi.

"Alkaa se taas polttaa", uikutti poika ja pani käden uudestaan veteen.

Vähitellen ihmiset palopaikalta siirtyilivät lämpöisiin koteihinsa
rauhallisin tuutein. Muutamia joutilaimpia enään siinä hehkuvan
hiilustan ympärillä hääräili. Sanna, Miinaa kannellen, liikkuili sinne
tänne, nähtävästi ilman mitään tarkoittamatta. Liikkui vaan ja unohti
että yö oli tulossa eikä yösijaa ollut. Lapset toisinaan siitä
huomauttivat, kysellen mihin mentäisiin. Mutta ei äiti siihen juuri
mitään vastannut... Eihän tästä mihinkään sopinut liikkua ennen kuin
tuli sammuu... Tuo oli jonkunlaisena vaistomaisena tunteena rinnassa.

Matin kanssa eivät he olleet koko iltana saattaneet puhua juuri mitään
toisilleen. Kun sitä koetti, niin tuntui siltä, kuin suru olisi
raskaammin painanut kuullessa kumppaninsa valituksia ... lohdutusta
eivät he uskaltaneet toisiltaan toivoakaan.

Mutta välttämättömyys sai vihdoin Matin asioita käytännöllisemmältäkin
kannalta ajattelemaan. Astuen vaimonsa luo hän sanoi:

"Minnekähän me tästä nyt?" Ei tullut kysymystään pidemmälle
jatkaneeksi. Olihan se aivan luonnollista, että Sanna osasi tuosta jo
aavistaa mitä hän tarkoitti.

"Voi hyvä Jumala!..."

Vaimo alkoi itkeä.

Lapset hääräsivät hiilustan ympärillä lämmintänsä etsien.

Matti tunsi että häneltäkin pakkasi itku, mutta koetti rohkaista
itseänsä.

"Tuota ... ei se nyt itkulla mahtane paremmaksi tulla... Jonnekin tässä
täytyy mennä suojaa pyytämään." Matin ääni tahtoi sortua.

Sanna katseli ympärillensä ja huomasi nyt vasta ettei montaa ihmistä
ollutkaan enää paikalla. Ei ketään naapureita näkynyt ... ei
valkeatakaan heidän tuvistaan... Heistrokissakin jo maattiin.

"Ei tuo Heistrokin Liisa edes heille käskenyt yöksi, vaikka on niin iso
tupa ja vähäsen väkeä", virkkoi Sanna.

"Tietäähän sen, että vastahakoisia ne ovat vastaan ottamaan ... eihän
ne mielellään ... mutta tähänkö sitä nyt sitten pitää kylmettyä ja
kuolla?"

"Kuolema, kuolema tässä tulee ihan paikalla, ei näin kurjia ole
mailmassa muita!" valitti Sanna.

"Mutta eihän nyt niin armottomia olle ihmiset, etteivät huoneen
lämmintä anna, jos pyytämään menette, kun on tällainen vahinko tullut",
arveli muuan poikanen, joka vielä myös oli paikalla.

Tuo tuotti jotain rohkeutta ja lohdutusta Matin rintaan... Sitä tekee
hyvää, niin vähäinenkin hyväntahtoisuuden osoitus, kun on oikein sen
tarpeessa.

"Niin, kyllähän ne nyt sentään, vaikka vastahakoisestikin antavat, kun
pyytämään menee. Enköhän mene Heistrokkiin?" kysyi Matti vaimoltansa.

"Meidän on vilu, saako mennä Heistrokkiin äiti?" tuli Liinu sanomaan ja
Aukusti tuli perässä valittaen.

"Täytyyhän sitä jonnekin mennä pyytämään ... koettaisit sinne
Heistrokkiin. Helpon Tiina kyllä käski heille, mutta hänelläkin on niin
pieni tupa eikä ole tottunut lasten kitinää yöllisellä ajalla kuulemaan
ja sinne on niin pitkä."

Matti lähti Heistrokkia kohden astumaan. Päässä risteili niin
monellaisia synkeitä ajatuksia ja sydän tuntui kovin raskaalta. Ei
ollut miehellä ennenkään suuria ollut maallista varallisuutta, olihan
sen verran, että oli joukkoineen päässyt päivästä toiseen kituuttamaan.
Mutta tuo tupa-rähjä oli ollut edes koti. Nyt ei ole kotiakaan ja,--
Jumala ties' koska enää sellaista saakaan,--saako koskaan...

"Nuo kelvottomat rääsyt ja lapsiliuta ovat nyt ainoa omaisuus!"

"Kaikkein toisten mökkiläisten perheet saavat niin rauhallisesti nyt
nukkua kodeissaan ja minun yksin... Miksi ankara sallimus antoi mökin
palaa minulta, juuri minulta, kaikkein köyhimmältä?"

Ja Matin luonto tahtoi nousta kapinaan sallimuksen toimia vastaan.

Hänen korvaansa oli kuulunut, kun joku äsken kertoi, että Pekkolainen
oli tätä vahinkoa arvostellut kymmenen markan arvoiseksi.

"Kymmenen markan!"

Olisi tuossa ollut Pekkolainen, niin kimppuun olisi käynyt, mokoman
tunnottoman...

Jo kopisti hän Heistrokin ovella ja lujasti kopistikin. Kovin kiukutti
vielä, kun Pekkolaista ajatteli.

Heistrokin tuvasta ei kuulunut mitään vastausta. Matti siirtyi ikkunan
alle ja koetti lasiin päristää.

"Yösijaa minun olis pitänyt joukolleni pyytää, kun..."

Hän kuunteli. Ei hiiskaustakaan kuulunut sisältä. Vielä pari kertaa hän
sormenpäillä koetti ikkunaan kopistaa.

"Voi hävyttömiä!" hän ääneensä virkkoi, niin, että sisään varmaankin
kuului. "Kyllähän tuon nyt jo kuulevat, mutta ei ole vaan yhtään halua
auttaa ... kerjäläisiä, rikkaita kun ovat nyt meidän rinnalla..."

       *       *       *       *       *

Kohta avasi mökkinsä oven Helpon Tiina, kun koputuksen kuuli. Siunasi
hartaasti, kun Sanna kertoi, ettei Heistrokin Liisa ollut yösijaa
antanut.

"Voi sentään", hän sanoi, "entä ei yhtään sitä mennä omaan poveensa ...
ei yhtään, hmh."

"Ei ne ajattele sitä", sanoi Sanna. "Minä sanoin sitten Matille, että
mennään Tiinan luo, kyllä se antaa."

"No Jumala armahda, minkä sitä sitten mennään, jos ei ihmisiin. Haetaan
nyt navetasta vähän olkia pahnaksi tuohon lattiaan, että saatte koettaa
levolle panna."



II.

Uni ei tänä yönä vaivannut Mattia eikä Sannaa. Lapset nukkuivat
jokseenkin hyvin muut, paitsi Miina, tuo pienin, joka lähes yhteen
jaksoon äänteli ja vaati äidin häntä vaalimaan ja hoitelemaan.

"Kovinpa se lapsikin nyt on levoton", virkkoi Matti yöllä, "saaneeko
Tiinakaan uuenrauhaa."

Tiina käänsi kylkeä sängyssä ja ähkäsi. Tuo koski Sannan tunteisiin,
sillä hän ymmärsi sen merkityksen kyllä. Eihän Tiina ollut lapsen
itkuun tottunut, yksinäinen leski-ihminen, eikä koskaan ollut lapsia
ollut...

Tuntui niin pahalta Sannasta, kun tiesi hyväntekiäänsä rasittavansa.

"Mitäs tähän nyt tehdään", hän vähän ajan kuluttua huokasi, "kun aamu
edes pian joutuisi ja lopettaisi tämän yön."

Tiinakin taas ähkäsi ja kääntyi vuoteellaan. Matti huokasi raskaasti,
käänsi itseänsä hänkin. Oljet ratisivat alla ja synnyttivät ääntä.
Pelotti, että sekin häiritsisi Tiinaa...

Ehtoolla, kun Tiina niin ystävällisesti vastaan otti, oli Matin mieleen
johtunut, että tässähän sitä nyt saadaankin sijaa toistaseksi. Tuo oli
mieleen hiukan rauhoittavasti vaikuttanut... Nyt sekin toivelma
haihtui. Ehkä jo huomenna saa uutta kortteeria lähteä hakemaan ja
sitten yhä edelleen, joka päivä ... kukatiesi kuinka kauan.

Ylös hän kömpi hiljaa, sillä sydämen levottomuus alkoi taas kasvaa
sietämättömäksi. Ei hän ollut itseänsä edes riisunut, siispä ei ollut
pukemisenkaan vaivaa.

Tiinan vanha kello seinällä klimputti juuri kolme. Tulitikulla raapasi
Matti valkeata, etsiäkseen Tiinan kirvestä.

"Mitä sinä nyt?" kysyi Sanna.

"Kirvestä vaan etsin. Olisin jotain polttoainetta mennyt aamuksi
noutamaan, kun ei tässä untakaan saa ja on niin rauhaton mieli."

Vaimo ei enää puhunut mitään. Hän ei tahtonut häiritä, kun Miina oli
vähäksi aikaa saanut lepoa. Matti löysi kirveen oviloukosta, vesikorvon
takaa, otti oven haasta ja meni ulos. Sanna nousi, Miina sylissä, ovea
hakaan panemaan.

"Jassoon," Tiina äännähti, kun kuuli Sannan ovea hakaavan. Hänkin aikoi
sitä varten nousta.

"Kyllähän niitä puita nyt olisi ollut, ettei sitä varten olisi
tarvinnut yösydännä metsään mennä," sanoi Tiina lauhkeasti. Mutta
Sannan mielestä oli siinä kuitenkin jotain tyytymättömyyden vieskoista.

"Hän sanoi, että kun ei untakaan saa, niin meneehän sinne edes
kävelemään aikansa kuluksi," koetti Sanna puollustaa.

"Jopahan... Kyllä se surkea tapaus oli teille."

"Oli se."

Sannan teki jo mieli nousta, mutta ei uskaltanut, kun Tiinakin vielä
tuntui niin unelias olevan.

Tuppu ja Liinukin toisinaan unissaan alkoivat itkeä, kun kaikellaiset
möröt ja painajaiset unta häiritsivät. Äidin täytyi aina mennä korvaan
kuiskuttamaan ja tajulle saattamaan. Ja kun lapset huomasivat että äiti
oli lähellä, että oli lämmintä ja muuten hyvä olla, niin nukkuivat taas
pian kun äiti vakuutti, ettei enään näe pahaa unta. Aukustikin
toisinaan uikerehti kätensä kanssa, vaikka sitä oli ehtoolla rasvalla
voideltu.

Miinaa ei äiti uskaltanut ollenkan käsiltään pois panna... Pelotti,
että pahemmin sitten ehtii huutamaan, ennen kuin tyystytetyksi saa ja
yhä enemmän tulee Tiinaa vaivatuksi.

Rahia vastoin Sanna nojasi pahnoilla istuen, eikä paljon henkeänsäkään
raatsinut vetää silloin kuin Miina hortoili. Aina kun lapsi sylissä
kirahti, värähti sydän ja huomio Tiinan puoleen kääntyi ... josko olisi
jotain tyytymätöntä ähkinää sieltä kuulunut.

Silmät olivat Sannalla olleet kauan kipeät. Ylellinen itku oli ne taas
tehnyt ikään kuin loppumattomiksi vesilähteiksi. Vaikka itkua ei nyt
enää yhteen jaksoon piisannutkaan, niin silmistä silti vuosi suolaista
vettä pitkin poskia ja kun niitä karhealla paidan hihalla yhteen
mittaan pyhki, niin rupesi lopulta polttamaan silmälautoja kovin. Hyvin
hän itsessään tunsi, että kun olisi kotona ollut, niin ylös olisi heti
noussut ja valkeata takkaan tehnyt ... ehkä sitten olisi silmiäkin
karvastelemasta laannut.

... Jos vielä tulevat kipeiksi ja rupeavat oikein pakottamaan, niin
sitten on ainakin hukka käsissä...

Tämä se vasta masensi ja silmistä tulevat vedet kuumensi, sillä ne
rupesivat olemaan kyyneliä. Sydäntä alkoi kovemmin ahdistaa.
Onnettomuuden ja vielä suuremman kurjuuden mahdollisuuksia oli niin
monta, eikä yhtään asiaa, joka vähänkin olisi helpottanut tuskaa ja
pientäkään toivoa herättänyt.

Kovin rupesi tekemään mieli nousta ja tehdä tulta takkaan. Hän oli jo
monasti ennenkin kokenut, kuinka juuri mustan yön hiljaisuudessa huolet
hirveämmin painavat, ja miten aamulla tulen takkaan teko ja toimiin
ryhtyminen niitä karkottavat ja olon helpommaksi tekevät. Tuota hän
ajatteli ja sitä levottomammin odotti aamua.

Kello löi 4.

Tiina oli ollut hetkisen horrossa, mutta kuuli kuitenkin tuon.

"Neljäkö se löi, kello?" hän Sannalta kysyi, kun ei itse ollut oikein
tolkulla.

"Neljä. Monenko aikaan Tiina tavallisesti ylös nousee?"

"Kuinka sattuu, väliin makaan kello kuuteen ja nousen toisinaan
viidenkin aikana," puhui Tiina unisella äänellä.

"Mitähän teidän niin on lukuakaan aikaisesta noususta, kun on
yksinäinen ihminen ja muutenkin..."

Tiina oli vähän aikaa vastaamatta. Sitten hän kysyi:

"Haluttaisiko Sannan jo nousta?"

"Niin ... ei minusta väliä. Ette tekään saa sitten nukuttua
ollenkaan ... häiriynnytte vielä pahemmin... Meistä on teillä niin
paljon vaivaa."

"Nouse vaan ja tee tuli takkaan, taitaa sulle kovin tukalaksi käydä yö.
Kyllähän minä nyt tämän yhden yön aina jaksan. Tuolla on puuvärkkiä
loukossa ja tuohta muurin otsikolla, tulitikkulaatikko on siinä
pöydällä. Minä vielä vähän aikaa makaan, jos sattuu unta silmiin
tulemaan."

"Jollei teidän mielenne siitä vaan pahastu, niin kyllä minä
mielelläni... Tuntuu niin tukalalta tämä yö, kun ei unta saa ollenkaan
ja kamaloita ajatuksia vaan päässä liikkuu, kaikellaisia..."

Sanna koetti laskea Miinan olkien päälle, kun sai hänen vähän
rauhoittumaan. Nousi sitten ja teki tulen takkaan. Pani pataan vettä
Tiinan lehmää varten ja toimitteli kaikellaisia Tiinan aamu-askareita;
kahvipannunkin oli Tiina käskenyt tulelle panna. Huolista osa unehtni
tämän puuhailemisen ohessa, kun Miinakin nyt vähän piteimmättä sai
rauhaa eikä häirinnyt.

Sanna istuutui takan ääreen tuolille. Syviin ajatuksiin hän vaipui,
laski kädet helmaan ja katseli liikahtamatta tuleen.

... Jospa saisikin tässä nyt talven yli olla... Mutta kun Tiina jo
äsken sanoi, että "kyllähän hän nyt tämän yhden yön kestää..." Ei taida
olla tässäkään turvaa pitemmälle, eikä lupaa olla...

Jos koettaisi rukoilla Tiinaa ja pyytää olla tässä edes Joulun
taakse?... Olisi silloin jo kappale talvea kulunut ja kodittomuuteen
tottunut...

Mutta eihän tuotakaan raatsisi tehdä, Tiina kovin vaivautuisi.

"Hyvä Jumala, mihin tässä kuitenkin joutuu!"

Matti tuli sisään, laski kirveensä nurkkaan, kävi istumaan havutukille
takanviereen ja pani tupakaksi. Nojasi sitten päänsä muurinpilariin
harvaksensa savuja vedellen.

Vaimo katsahti mieheensä ... tokko edes vähän iloisemmalta Matti jo
näyttäisi?... Samaa ajatellen Mattikin silmänsä, ikään kuin salaa,
Sannaan loi. Varmaankin pettivät kumpasenkin toiveet, koska ei mitään
puhetta syntynyt. Äänetönnä vaan kumpanenkin tuleen katseli.

Matti katsahti pahnoille. Siinä niitä rauhassa nukkuu viisi
kappaletta... Kohta ehkä alkavat nousta ja ruokaa tahtoa!... Sisällä
vavahti niin omituisesti, oikein ruumista huiskautti, juuri kuin olisi
pelännyt jostain putoavansa. Sannakin huomasi tuon liikunnon ja
katsahti Mattiin syitä tutkien.

"Eikö sieltä saatu sitä ruoan puolta yhtään pois?" kysyi Matti.

"Eipä siinä mitään näkynyt, kun tänne ehtoolla kannettiin, mitä oli
pelastunut. Kun minäkin kotiin ehdin, oli mahdotonta enään mitään
pelastaa, kaikki oli vallan ilmi tulessa."

Mies oli vähän aikaa vaiti. Jonkullaisella tyytymättömyyden tunteella
hän sitten sanoi:

"Olisi edes vähän vanhempi tuo Tuppu, niin antaisin selkään että..."

"Eihän tuo lapsiraukka sitä ymmärtänyt välttää. Liinu sanoi, että
villi-kissa oli pyörähtänyt sängyn alle. Sitä oli poika mennyt
päre-valkeoissa etsimään ja valkea oli ottanut sängyn olkiin."

"Olisi Liinu heti mennyt edes Heistrokkiin huutamaan."

"Kunpa olisikin. Mutta kun sanoi, että hän koetti napolla vettä panna,
raukka. Suuri Jumalan ihme, että he ymmärsivät tuvasta pois tulla
aikanansa, etteivät sinne palaneet! Sitten se vasta olisi ollut..."

Vähäisen väliajan perästä jatkoi vaimo:

"Aukusti ja Hemmu selkäänsä tarvitsisivat, kun ei koskaan pidä
totteleman ja kotona pysymän, vaikka minä nytkin niin kovin varoitin
lähteissäni, että älkää vaan sillä aikaa menkö kylään, taikka annan
raippoja."

"Olisit voinut itsekin pysyä kotona."

"No olisin, olisin, mutta kuka voi arvata että tuollaista tapahtuisi,
kun siunaaman ajaksi vaan menin Pertun-Mikkoon." Sanna alkoi itkeä.
Matin teki mieli vielä nuhdella ja panna tyytymättömyydessään syytä
hänen selkäänsä.

Olisi tahtonut sanoa, että se siitä nyt tuli palkaksi, siitä
kylänjuoksusta.

Tuossa muistui mieleen, että hän oli usein ennenkin vaimoansa
kylänjuoksusta nuhdellut, kun ihmiset kylässä morkkasivat hänelle aina
siitä että akkansa joutilaana vaan kaiket talvet lollittelee, eikä
mitään käsityötä yritä. Vihaksi tuo oli pistänyt, kun ihmiset
tuollalailla sekautuivat heidän asioihinsa. Kiukuissaan hän tuosta
tapasi Sannalle puhua aina silloin kun pahoin sopi. Mutta ei asia sillä
ollut parantunut. Kotiriita oli sen johdosta vaan aina ankara syntynyt,
jossa Sanna Matin voitti. Mattiin sen johdosta oli vakautunut ajatus,
että tekisi kai tuo edes huviksensa, jos pystyisi.

Nuorempana Matti oli tuuminut, että saisi tuo oppia ... eihän se niin
kummaa ole naisten töihin harjautua. Mutta ei siitä siihen aikaan, kun
vielä muutenkin arasteli akkansa mieltä loukata, tullut oikein selvään
ja varsinaisesti puhuttua, hiljainen ja säyseä kun oli luonnostaan,
sekä tunsi ettei itsekään paljon osaa miesten töitä, muuta kun noita
tavallisia, joita päivämiehenä tehdään. Siitä Sanna aina huomautti ja
juuri sillä saikin Matin suun paraiten tukituksi.

Sen täytyi Matin ajatuksissaan myöntää aina, etteivät he oikein
toimellisia ja kykeneviä olleet kumpanenkaan. Mutta vähitellen tottui
olettamaan tuota kohtaloa sallimuksen määräämäksi, jota ei voi itse
millään toiseksi muuttaa.

Parasta siis olla nurkumatta, tyytyä... Tälle suunnalle Matin ajatukset
taas harhailivat niin kauaksi, että unohti ruveta riitelemään
akallensa. Aivan usein ennenkin oli niin käynyt ja monta riitaa siten
välttynyt.

"Mihinkähän tästä nyt ruvetaan menemään?" Matti vähän ajan kuluttua
alkoi kysellä.

"En ymmärrä."

Tuon pitemmälle ei keskustelu päässyt, sillä ei kumpasellakaan ollut
mitään ehdotusta esiin tuotavana.

Tiinakin nousi ylös jo ja rupesi kahvia juomaan. Kaatoi Sannalle ja
Matillekin. Niin merkillisen hyvälle se heistä maistuikin tällä
kertaa ... niin hyvälle, etteivät milloinkaan ennen muistaneet, kuten
itse Tiinalle kertoivat.

Lapset heräsivät, miltei yhteen aikaan. Heille oli hauskaa tuossa
pahnain päällä vehkeillä niin kauan kuin äiti käski pukemaan ja korjasi
pois oljet. Lapset eivät yleensä osaa kestävää murhetta kantaa.
Hetkellinen ilo sen poistaa.

Mutta kun huvi katosi, niin tuli nälkä mieleen. Sitä ilmoitettiin
alussa vaan niin kuin totutusta tavasta, eikä siis erityistä intoa
osoitettu. Uudet olot myöskin johonkin määrin viihdyttivät ja estivät
oikein todellista leivän ikävää saapumasta. Mutta kunnes mökin
vähäpätöiset uutuudet rupesivat kyllästyttämään, saapui nälkä myöskin
todellisena, oikein vatsan vaatimuksena. Pienemmät rupesivat siitä jo
itkien puhumaan. Vanhemmat ymmärsivät, että se ei nyt enään viihtyisi
muusta kuin leivästä.

Ja kun lapset itkivät, niin melkeinpä vanhemmatkin, ainakin
sydämessään. Matti lähti kylään onneansa koettamaan. Vaan sitä kävi
pitkäksi odottaa, ja Sanna pani Hemmun, Aukustin ja Liinun myös kylään.
Vielä, Tiinalta salaa, ulkona sanoi heille suoraan, että ei ole nyt
ruokaa itsellä. Käski olla siivosti kun ihmisten tupaan menevät, niin
kyllä saavat ruokaa. Neuvoi vielä erittäin mihin mennä, ja jos mitä
annetaisiin, vastaan ottamaan ja kotiin tuomaan.

Hyvin kohtelivat ihmiset Mattia kylässä ja surkuttelivat kaikkialla,
missä vaan sisällä pistäysi. Mikä antoi leivän, mikä vähän silakoita,
jauhoja j.n.e. Muutamat lupasivat vanhoja vaatteitakin katsella
antaaksensa ja käskivät toiste tulla noutamaan.

Kyläläisten yleinen osanottavaisuus liikutti huolestunutta. Matti
uskalsi jo ruveta vähin toivomaan, että elämä tästäkin lähin saattaa
ruveta päisin käymään. Puutteesen kuolemisen pelko unohtui, niin että
sitä tuskin muisti ensinkään, kun koko pussillista ruokavaroja kylästä
vaimollensa käteen toi. Vaimo rupesi ilosta melkein itkemään, saatuansa
miehensä tuomiset. Ei hän ollut uskonut, että kyläläiset noinkaan
paljoa heistä välittivät... Tylymmiksi oli luullut heitä, kuin he
todella olivat.

Ja toisen ilahtunut mieli vaikutti terveellisesti toiseen ja muodosti
sointuvaa tyytyväisyyttä muutamaksi hetkeksi.

Lapset tulivat kotiinsa iloisin ja täysinäisin vatsoin, sekä toivat
vielä jonkunverran ylimmääräisiäkin ruokavaroja. Olivat kukin saaneet
jonkun vaatekappaleenkin, kylän lasten hylkyjä, ja ne, ne vasta tosi
riemua tuottivat.

Tiinakin rauhoittui, kun näki, että noilta raukoilta oli ainakin ensi
hätä poistettu, ettei hänen tarvinnut ruveta pienistä varoistansa
syöttämään. Tuota hän ei olisi voinutkaan tehdä ilman uhrausta, sillä
hänkin oli köyhä ja elatuksensa hankittava kymmenen kynnen nenästä.

Yöllä häntä oli oikein kiukuttanut toisinaan, kun ei ollenkaan tahtonut
unen rauhaa saada ja melkein hän jo päätti, ettei tuota viitsisi kärsiä
pitemmälle ... onhan muut ihmiset siihen yhtä velvollisia kun hänkin,
köyhä yksinäinen leski, jota ei liioin kukaan auta.

Ikävältä ja vastenmieliseltä oli muuten tuntunut tuo alituinen
huokiminen, jota pahnoilta kuuli. Se johtui siitä, kun mieli oli
nyrpeänä unettomuuden tähden, ja unettomuutta luuli tuon huokimisenkin
vaikuttavan. Ja kun mieli myrryiseksi kääntyi, niin ei enää tullut
ajatelleeksi sitäkään, kuinka raskaat syyt noilla pahnoilla makaavilla
oli huokimiseen.

Mutta päivän kuluessa, kun yölliset ikävyydet mielestä haihtuivat, ja
kun näki kuinka nöyrä ja arka Sanna oli lapsia huomauttamaan
pienimmistäkin vallattomuuksista,--johtui mieleen ajatus, että antaa
heidän nyt olla tuossa jonkun päivän, niin kauan kuin jaksaa sietää ...
ja taitaapa tuohon tottua, hän ajatteli.

Tuo samainen asia Mattiakin päivän kuluessa pahimmin rasitti. Mutta
kyläläisten osanottavaisuus häntä siinäkin suhteessa rohkaisi
kokolailla. Illan tullessa jo uskalsi Tiinankin kuullen sen puheeksi
ottaa, ajatellen: jos ei anna Tiina tässä olla, niin antanee joku muu
tulla tupaansa...

"Minnekähän sitä nyt lähtisi tässä pyytämään kortteeria talven yli?"
hän alkoi päivitellä.

Akat olivat vaiti. Tiina kehräsi ja Sanna imetti Miinaa.

Jo hellitti Tiina rukin polkemista, katsoi lankaa rullalla, väänsi
hiukan ruuvia. Pyöräytti sitten pari ympärystää, ruuvasi taas ruuvia ja
alkoi harvaksensa sanella:

"Olkaahan nyt tässä pari yötä vielä ... taitaapa sitä tilaa nyt olla."

Tiina puhui, niin kuin se, joka tietää toista ilahuttavansa jollain
lupauksella, joka samalla tuottaa itselle jonkullaista uhrausta.

Sanna oli levottomalla mielellä odottanut, mitä alkaisi kuulua. Tiinan
vehkeistä hän jo edeltäkäsin näki, että tämä aikoi jotain sanoa, ja
että se oli semmoista, joka Tiinan pakoitti taistelemaan itsensä
kanssa.

Kohta Tiinan lopetettua, Sanna ilahtunein mielin virkkoi:

"Kyllähän se olisi kovin hyvä, jos Tiina voisi meitä suvaita nyt
vielä ... jonkun aikaa. Kyllä Jumala teille siunaa hyvyytenne."

Matti otti vastaan Tiinan lupauksen, ikään kuin jonkun
kauppaehdotuksen, johon kannattaa suostua.

"Noo, jos Tiinan vaan sopii," lausui hän vakavasti, Sannan lopetettua,
"niin kyllä me nyt olisimme tässä... Tuota, en minä sitä nyt
ajattelisikaan, että aivan ilmaseksi köyhäin ihmisten vaivoina...
Tottahan sitä nyt vielä jotain saa kokoon, kun tässä vähän ehtii
asettua ja silmänsä saa."

"Ja puita sun sopii ainakin vetää metsästä, ettei Tiinan puita tarvitse
polttaa," lausui Sanna.

"No se on tietty, eihän tässä nyt Tiinan puilla ruveta lämmittelemään!"

Tiina huomasi vaistomaisesti, että vierailla oli aikomus asettua
olemaan kauemmaksi kuin hän oli parhaimmallakaan tahdollansa
tarkoittanut; ehkäpä koko talveksi. Melkein jo katui ollenkaan
luvanneensa, muutamaksikaan päiväksi, kun eivät näkyneet enään
murheissansakaan olevan ... huolettomilta, melkein iloisilta näyttivät,
eivät edes oikein kiittäneet...

Tuo haihdutti säälin tunnetta Tiinasta... Maksamisestakin puhui
Matti ... pyh! Siinä olisi kyllä, jos muualta saisivat elatuksensa,
ettei vielä elättämään tarvitsisi ruveta...

"Kyllä Tiina on kovin hyvä meille, parempi kuin kukaan muu. Eipä he
käskeneet kukaan yöksi edes kotiinsa tulla, kun paljaan taivaan alle
jäimme," rupesi Sanna sanomaan samassa kun Tiinan ajatukset noin
epäedullisille aloille liikkuivat.

"Niin ... noo ... mitähän se nyt sitten... Kukapas sitä ihmisille
maailmassa apuansa tarjoo jos ei ihmiset," puheli Tiina selvästi
tuntien itsessään että hän oli saanut hyvitystä Sannan puheesta.

"Hyvä on Tiina meille, ja oikein niin kuin Jumalan sallimasta leski ja
yksinäinen, että sopii ottaa tällaisen joukon tupaansa," liitti Matti
akkansa kiitoksiin.

Tiina tuli jokseenkin tyydytetyksi, mutta ei oikein saanut itseänsä
rauhoittumaan ennen kuin tuli sanotuksi:

"Koettakaahan nyt olla muutama päivä, siksi kuin saatte sopivamman
tilan."

"No niin," äännähti Matti, eikä tuntenut enää itseänsä yhtä
onnelliseksi. Sanna ei puhunut mitään, hän vaan ajatteli ja ymmärsi.

       *       *       *       *       *

Matti rupesi kuulustelemaan työtä. Kahtena päivänä sai hän eräässä
talossa halkorankain hakkuuta ja ansaitsi 50 penniä päivältä ja ruoan.
Sitten oli kahtena päivänä vapaa-aikaa, kunnes taas kolmantena pääsi
erääsen taloon silppukonetta vääntämään. Nyt seurasi pitemmältä aikaa,
jolloin ei kukaan tarvinnut.

Noin kolme viikkoa elettiin niillä varoilla, joita kyläläiset ensi
liikutuksen valtaamina olivat lahjoittaneet. Lapset kuleksivat, osalta
vanhempain pakoituksesta, ympäri kyliä kerjäten. Mutta tulos niukkeni
sen mukaan kuin ihmisten liikutus palon johdosta kylmeni. Vaan tämä se
oli ainoana elinkeinona. Mitään muuta ei saanut, kun ei talokkailla
työtä ollut antaa.

Noin kerta päivässä kävi Matti puita hakemassa metsästä. Loput päiviä
hän istuskeli takalla ja mietiskeli itsekseen yhtä ja toista hommaa,
johon kuvitteli soveliaaksi ryhtyä. Toisinaan pakkasi riita akan kanssa
tulemaan, kun mielten tyytymättömyys ei enään voinut kätkössä pysyä,
vaan pyrki ulos huolestuneista sydämistä.

Eräänäkin päivänä alkoi akka sanoa: "Tuossa kaiket päivät istuu ja
itseänsä takkakivellä hautoo, eikä mitään koeta yrittää..."

Ei Sannan tyytymättömyys pääasiallisesti Mattia koskenut, mutta siihen
oli sopivin nyt kylläisyyttään purkaa.

"Mitä minä ... kun ei kukaan tarvitse työhön. Enhän minä tyhjästä vai
työtä saada!"

"Tekisit jotain puusta."

"Puusta," matki Matti, "millä minä teen, kuin kaikki työkalut
paloivat!... Enhän minä paljailla käsilläni mitään saa. Ja paljonkohan
noista naperroksista sitten saisi."

"No, aina jotain, mutta kun ei mitään yritä."

"Hmm," mumisi Matti.

"Pyytäisit joltain työkaluja lainalle," jatkoi akka.

"Lempoko heitä kerjäämään! Koettaisit itse jotain tehdä, niin kuin
kehrätäkin. Kehruuta aina saa ... saapa Tiinakin."

"Miten minä kehrään, kun ei rukkia ole!" tiuskasi akka, "ja kuten näet
tämän lapsen kanssa kyllä on tuskaa, kun ei yhtään tule yksinään
toimeen."

"Eihän tuo enään niin kipeä ole."

"Niin, no, joskohan nyt on vähän parempi, mutta näet itse ettei siltä
mitään toimeen saisi... Ja mitä saa, niin noiden toisten vaatteiden
korjaukseen se aika menee."

Tiinankin jo täytyi sekautua asiaan.

"Hyvät ihmiset, älkää aina pitäkö tuota alinomaista jankatusta," hän
sanoi.

"Mitäs, kun tuo aina minulla härnää," puollusteli Matti.

"Härnää," matki akka, katsoi syrjittäin nurjasti Mattiin eikä jatkanut
puhetta sen pitemmälle.

Matin pisti vihaksi. Ei niin paljoa sen tähden, että Sanna häntä
jukitti jotain tekemään, vaan kun arveli Tiinankin tiedossa olevan,
että hänellä tahtoo peukalo olla keskellä kämmentä. Ja muutenkin ...
minkä hän sille teki, kun eivät talokkaat työhön tarvinneet...

Toisinaan huvitti Mattia ajatella uutta mökkiä. Ei tuon ajatuksen
johdosta juuri mieli iloiseksi käynyt, sillä kovin näytti
mahdottomalta. Siihen se aina päättyi, että, jos jotain oikein hyvää
ansiota ilmestyisi niin...

Se häntä aina riemastutti, kun oli luvannut Tiinalle hyyryä maksaa...
Tuon johdosta ei näyttänyt niin kovin kerjäläiseltä.

Itse ei hän enää viitsinyt kerjäämään mennä, vaan söi mieluimmin niitä
paloja, joita lapset kotiin toivat. Lastensa täytyi pakosta antaa tuota
ammattia harjoittaa, eikä tuota juuri luontokaan vastustanut. Rumempaa
olisi ollut pyydellä, jos ei paloa olisi tapahtunut... Eikä siinä
ruokaa paljoa palanut.

Yhä karvaammaksi kävi mieli, kun ajatteli, että lapsia on niin tiheään
tullut, eikä ole yhtään edes kuollut... Rikkailta niitäkin vaan kuolee
ja vähemmän noille näyttää niitä tulevankin... Joutaisi olla
Pekkolaisellakin edes tusina, eikä meillä yhtään, niin sitten tuota
taitaisimme mekin ämmän kanssa elää jotakuinkin, päivästä toiseen...

... Ei ole meikäläisillä edes mitään hyötyä mukuloista. Kun köyhät
vanhaksi tulevat, niin ei heitä omat lapsensa koskaan jaksa elättää...
Vaivaishoidon niskoille saadaan tässä vanhana joutua talollisten
kirottavaksi ja lasten vuorostaan käy useinkin samoin, kun
vanhenevat... Kun talolliset saavat lapsensa täysikasvuisiksi, niin
itse rupeevat syytingille, rauhassa syömään ja lepäämään...

Matti kynsäsi päätänsä. Meni nurkasta, jossa heidän ruokavarojansa oli,
hakemaan leivän palan. Silakankin hän sieltä löysi. Takkakivellä istuen
hän rupesi jyrsimään leipää ja haukkasi aina silakkaa joukkoon,
vähäsen, että olisi pitemmälle piisannut. Sitten joi hän vettä päälle,
kaivoi piipun perät suuhunsa ja rupesi, päätä muurin otsikkoon nojaten
seisoskelemaan ja takan perään katselemaan...

Sanna paikkasi lasten vaatteita, Tiina kehräsi ja välinsä he juttelivat
kylän asioita. Matti kuunteli toisella korvalla, mutta ajatteli omia
asioitaan.



III.

Joku oli kehoittanut Mattia pyytelemään talokkaita tuomaan hirsiä tuvan
aineiksi. Hän ensinnä hyvinkin innostui tuohon tuumaan erittäinkin kun
hänen asiassa neuvoa kyseltyänsä, useammat eivät tuumaa vastustaneet,
vaan arvelivat: "Taitaisipa tuo käydä päisin."

Mutta sitten kun alkoi tositoimeen ryhtyä, rupesivat muut mökkiläiset
pelottelemaan. Arveltiin, että ei ne talokkaat niinkään hevin tule
köyhäin talkoisiin, rikkaille kyllä vievät suuriakin hirsiä ystävyyden
vuoksi... Mutta köyhä kun ei jaksa niin kestitä, eikä sen
ystävyydestäkään kukaan välitä, niin tuskin tulevat ensinkään...

Mattia rupesi arveluttamaan.

"Jos olisit edes puolen manttalin isäntä," sanoi kerrankin eräs
mökkiläis-naapuri, "ja sinulla olisi sitten vielä jotain kunnan
luottamus-virkoja, niin saisitpas tottavie, vaikka kaksikerroksisen
tuparadin värkit! Ei yksikään olisi tuomatta, jota vaan pyytäisit.
Mutta nyt se on toista kun olet tuossa tilassa, kun tietävät että sinä
tarvitsisit kipeästi, niin eivät vaan monetkaan tuo ... eivät he sinun
ystävyydestäsi välitä."

Matti ymmärsi että se niin oli. Mutta kun toiset taas arvelivat, että
olisi parhainta koettaa, "eivät nuo mitään vie jos eivät tuokaan," niin
päätti hän koettaa. Alkoi kulkea talosta taloon omassa kylässä.
Pyyteli, että edes jonkullaisia säippänöitä tuotaisiin. "Täytyy tässä
ruveta yrittämään, ei auta..." hän saneli.

Muutamat toivat suoraan esiin esteitänsä: Oli ollut niin lyhyeltä
ajokeliä, ei oltu vielä ehditty paljon mitään itsellekään ajaa;
muitakin talkoisin pyytäjiä oli jo kulkenut niin, että muutamat
epäilivät josko niihin kaikkiin voi Joulun-alla ehtiäkään; muutamilla
oli huono metsä ja täytyi itsekin hirsiä ostaa, kuin rakennus-puita
tarvitsi, kuten itse kertoivat. Jotkut vahvasti lupasivat "auttaa."

Kävi Matti Pekkolassakin. Ei uskaltanut menemättä olla, koska
Pekkolainen oli rikas ... ja saattaisi häneen joskus tarvita, köyhä kun
oli itse. Hampaan kolossa Matilla kyllä oli, mutta sen täytyi siellä
pysyä, ainakin toistaseksi.

Lupasi Pekkolainen tuoda, kun Matti asiansa puhui.

"Huono jo olikin se sun tupasi," sanoi sitten vielä, lämmitellessään
takkapaisteella selkäänsä ja hymyillen, niin kuin Mattia kiusatakseen.

"Huonohan se oli," myönsi Matti, "mutta olisihan siinä nyt vielä
mennyt."

"No parempi on nyt, kun saat uuden," jatkoi Pekkolainen ja keikisteli,
saadakseen kasvamisen alussa olevaa vatsaansa pulleammalta näyttämään.

"Niin ... jos saan uuden."

"Kun puut saat, niin ei siinä sitten enää muuta tarvita kuin miestä
kirves-varteen."

"Hm. Eikö isännällä nyt olisi mitään työtä antaa?"

Matti tahtoi pistää nauloja isännän tekemiin reikiin.

"Ei meillä nyt..." Pekkolainen päätä ravistaen sanoi ja muuttui
totisemmaksi, "ei nyt tarvita. Maanviljelijä on, kuule Matti, nykyään
köyhemmässä tilassa kuin itselliset. Ei kannata teettää mitään, kun ei
ole mistään tuloja."

Pekkolainen näytteli oikein surkeata naamaa. Mutta Mattikaan ei
ruvennut surkuttelemaan edes. Vaan ikään kuin ei olisi toisen puhetta
uskonut, sanoi:

"Mutta milläs tavalla köyhät itselliset nyt niin kovin hyvin voivat,
kun ei saa työtä? Älkää, isäntä, puhuko niin karkeata leikkiä."

"Kyllä tekevällä aina työtä on ja puhtaan palkan saa kouraansa."

"Mutta kun ei kukaan anna niitä töitänsä tehtäväksi! Kun ette tekään
anna, niin kuka sitä sitten meidän kylässäkin antaa?"

"Menee muihin kyliin, jos et omassa kylässä saa."

"Entä jos ei niissäkään anneta; ja muuten, niin työväkeä on kyllä
niissäkin joutilaina."

"Joutilaina," matki Pekkolainen, "ovat vaan niin komeiksi paisuneet
tähän-aikaan, etteivät viitsi tehdä työtä ollenkaan kohtuus palkoilla."

"No antakaa vaan halkojen hakkuuta, niin hakkaan teille kyllä
kuudenkymmenen pennin palkasta sylen!"

"Ei meidän nyt tarvita halkoja."

"Jotain muuta työtä sitten."

"Kuulithan sinä jo kun minä sanoin, ettei minulla nyt ole mitään työtä
antaa."

"Mitä varten haukutte sitten alinomaa, että itselliset ovat laiskoja,
kun ette anna työtä."

"Minunko sitä nyt yksin pitäisi antaa, kyllä niitä on muitakin."

"Niillä on kaikilla tekiöitä."

"Älä nyt kovin..."

"No, kun te tahdotte ikisoki vääntää, että työtä on kyllä, eikä sitä
ole ja puhutte sellaisia pirullisia, että itselliset nyt voivat
paremmin kuin talolliset ... kehtaatte tuollaisia puhua, niin rikas
kuin olettekin. Ei se ole muuta kuin hävytöntä pilan tekoa."

Matti lähti pois kiukuissaan.

"Kakaroista olet sinä ainakin rikkaampi kuin minä, he he hä hää...!"
ilkkui Pekkolainen Matin perään. Tuo nosti Matin kiukkua kaiketi.
Sakea veri oli ruvennut aaltoilemaan. Porstuan ovella hän kirosi
kovasti, löi jalkaa lattiaan ja palasi pari askelta takaperin, aikoen
mennä Pekkolaisen niskaan ja tappaa paikalle ... muutaman nylkyrin,
irvihampaan, köyhäin koiran! Mutta hän palasi takaisin, kun muisti
kuinka suuri ja väkevä Pekkolainen oikeastaan on. Matkallaan ei
saattanut luonnoltaan enää minnekään poiketa asialleen, vaan meni,
hammasta kiraten, suoraapäätä kotiin.

       *       *       *       *       *

Talkoot olivat olleet. Hirsiläjänsä vieressä seisoi ja katseli
Nurkanperän Matti.

"Yksi, kaksi, kolme..." Matti luki viiteentoista saakka, sitten ne
loppuivat. Käsi kävi korvalliselle. Vähän näkyivät välittäneen köyhän
tarpeesta... "Kun tiettiin ettei täällä suuria suuhun tule, niin ei
tultu... Karpiseen vaan mentiin päätänsä täyttämään..."

"Eipä tullut paljoa puu-värkkiä," virkkoi muuan mökin mies, joka tuli
Matin ääreen.

"No ei niitä paljoa..."

"Karpisessa tietysti ovat kaikki niin tarkoin. Huonosti sattui kun sen
kanssa samalle päivälle."

"Huonostipa kyllä, jos eivät jälestäpäin tuone."

"Ei ne paljoa välitä köyhäin talkoista. Hyvin harvat menevät niihin
auttamisen tarkoituksessa, pääasiallisesti vaan suolensa tähden."

Mattikin hymähti hiukan.

"Lienevät nyt saaneet kyllänsä Karpisessa," hän sanoi.

"Sen tietääkin," sanoi toinen nauraen, "Lautamies on aina ollut hurja
kestiä pitämään muutenkin ja on sellainen pilapuheinen, niin senkin
vuoksi sinne menevät."

"Hm ... ei tässä ole köyhällä sellaisia avuja," huokasi Matti. "Mutta
sitä minä kummastelen, että Pekkolainen pani renkinsä tuomaan, vaikka
minä hänen kanssansa riitelin."

"Noo, se nyt oli luultavasti joku sellainen päähän pistos ... arveli
ehkä että muutkin tuovat. En usko että hän olisi välittänyt jos tiesi
etteivät muutkaan tuo."

Kumpanenkin lähti kotiinsa. Matti rupesi ajattelemaan kävellessään,
että kyllä kait ne vasta tuovat ja siitä mieli vähän ilahtui. Mutta
sitten muisti että viina oli jo melkein kaikki loppunut. Se oli
harmillista, kun velaksi oli ottanut tuopin hinnan ja vielä vähän
kahviinki.

Tuota hän meni toisinaan ääneensä puhuen ja toisinaan ajatellen ja
väliin ajatukset kääntyivät harkitsemaan: tulleeko koko puuhasta
mitään? Uskoi hän siitä lopulta tulevan, koska taas ääneensä virkkoi:

"Mutta on siinä nyt jo alku. Eivät ne hääviä ole, vaan jos kaikki,
joita pyytänyt olen, tuonkin verran tuovat, niin saa siitä jo kehää..."



IV.

Vähiin, supistui kyläläisten hirtten veto Matille. Kun aikansa
hankkivat, ja "ehtiihän tuonne vastakin," hokivat, niin rupesivat
vihdoin ajattelemaan: "Vähänpä näkyvät tuonne muutkin vieneen, eikä ne
siitä paljoa lisäänny jos vienkin, kun ei muutenkaan tuon enempää näy
tulevan." Lopuksi, kun vielä vähän paremmin ehtivät parempia
liikutuksiansa kuolettaa, niin päättivät kukin itsessään: "olkoonpa
sinään... Kukapa niitä kaikkia kerjäläisiä voi täyttää!"

Ja tällä tavalla rauhoitettiin pian omattunnot, jotka toisinaan
tahtoivat moittia välinpitämättömyydestä ja tyrkyttää armeliaisuuden
tunteita eleille.

Nurkanperäisten olo kävi yhä tukalammaksi, kun ei näyttänyt tuvan
puuhastakaan mitään tulevan ja--leipä oli lasten hankittava
kerjäämällä.

Koetti Matti jo kunnan yhteistäkin apua saada. Puhui asiansa
kuntakokouksen esimiehelle ja pyysi tämän kuntakokouksessa esittämään
että hänelle annettaisiin palovahingon korvausta. Esitys tehtiinkin,
mutta ukot arvelivat, että olisi voinut vakuuttaa. Muutamat tosin
puollustivat, mutta eivät saaneet ääntänsä kuuluviin. Törkeätäkin
leikkiä laskettiin, ja Mattia kiusattiin, ikään kuin tällä olisi ollut
hyvinkin leikkinen asia. Jotka vakavammasti puhuivat, sanoivat: "Mahdat
mennä vaivais-apua pyytämään hoitokunnalta." Toiset käskivät lähteä
pitäjäälle apua keräämään, niin jokainen vähän liijostaa.

Näillä neuvoilla varustettuna sai Matti lähteä kuntakokouksesta.

Isännät arvelivat tehneensä Mattia kohtaan varsin jalomielisesti ja
uskoivat että hän meni hyvinkin rauhoitettuna kotiinsa.

Mutta mikä lieneekään vaikuttanut, Matilla ei ollut kokouksesta
tullessa niin iloinen mieli kun otaksuttiin.

Yksin hän käveli ... ei tahtonut muiden seuraa pitää.

"Kolmenkymmenen päällä ja nyt jo vaivaisapua nauttimaan ja ...
kerjuulle..."

Tuo oli ajatus, joka koski niin voimallisesti, että muodostui ääneensä
lausutuiksi sanoiksi.

       *       *       *       *       *

Sanna oli odottanut varmalla toivolla, että kunta ei hyljäisi avun
pyyntiä, vaan antaisi niin paljon, että saataisiin ruveta uutta tupaa
hankkimaan. Mutta kun Matti tuli kotiin ja sanoi kerjuulle käsketyn,
niin Sannalle kuohahti kinkku päähän ja hän huudahti:

"Eivätkö he sitä tietäneet, että sinne osataan ilman heidän
käskemättäänkin!" Äänen väreet ilmaisivat sanomatonta katkeruutta.

"Eivätpä näkyneet tietävän. No, vaivaismakasiinille kanssa käskivät
mennä."

Tuo tuntui jo Sannasta paremmalta:

"Paljonko luvattiin sieltä?" hän kysyi.

"Ei luvattu mitään, käskettiin vaan mennä sinne."

Vähän päästä muuttui Sannan kiukku epätoivoiseksi valitukseksi. Olihan
hän niin varmana pitänyt, että kunnalta saa nyt palo-apua. Tuosta oli
jo oikein iloinnut edeltä käsin ja nuhdellut itsensä siitä, että ennen
oli niin itseänsä syvän murheen alaiseksi antanut, kun asuttiin hyväin
ihmisten keskellä... Maksettiinhan palorahaa rikkaillekin, niin
tietysti köyhille siinä. Ei tullut akkaparka ajatelleeksi, eikä
uskoneeksi kun tuota toivoansa kasvatti, että edeltäpäin vakuuttaminen
niin välttämätöntä olisi ollut. Turvausi pääasiallisesti siihen, että
armeliaiden ihmisten sydämet taipuvat apua antamaan tuvan ostoa varten,
kun kuulevat kuinka kovaa heillä on elämä. Ja nyt sai hän havaita,
ettei armeliaiden ihmisten sydämet heltyneetkään, kun ei tupa ollut
vakuutettu. Hän alkoi purkaa kiukkuansa kunnallis hallituksen pylväitä
vastaan, sillä ei hänen mieleensä asia mitenkään muuten selvinnyt, kuin
siten, että kieltämiseen ei ollut muuta syytä, kuin hyvän tahdon puute.

Samana päivänä tuli Sannalle ja Tiinalle riita. Kyllähän sitä oli
sananharkkaa jo ennenkin akkain välillä ollut, mutta niin isoksi ei se
vielä tätä ennen ollut paisunut, että Tiina olisi katsonut soveliaaksi
isäntä-valtaansa käyttää.

Matti ei ollut kotona, kuin se tapahtui.

Lasten mellastamista oli Tiina ensin ruvennut moittimaan ja sanonut
Sannalle:

"Antaisit noille, sen värkeille edes selkään! ... ovat kuin päättömät
lampaat."

Tuo kävi Sannan aatamille. Ei olisi jaksanut kärsiä tuollaisista
muistutettavan, kun muutenkin puutteet päivä päivältä kovemmiksi
kävivät ja vatsassa miltei alinomainen nälkä knrrasi.

Vimmattuna hän sieppasi puulonkosta kepin ja alkoi sillä hutkia poikia.

"Senkin riivatut...!"

Pojat kiljuivat kuin hengen hädässä ja kovasti se koskikin tuo äidin
sauva ja teki mustelmia ruumiille. Pihalle yrittivät mutta äiti oli
ovessa edessä.

Tiinan täytyi sekautua asiaan.

"Johan sinä nyt hulluna olet... Vaivaiseksihan nuot tuolla tavalla
piekset... Äläs sinä riivattu...! anna tänne se puu!" Tiina tavotteli
puuta, jolla Sanna poikia kuritti. Rähinä oli kova, oikein ankara.
Melkein jo näytti siltä, että Tiina ja Sanna siinä oikeastaan
tappelivatkin, mutta vihdoin sai Tiina puun pois ja heitti loukkoon.

"Muutama hullu ... lyöt vaivaiseksi mukulat. Ei se ole mitään
kristillistä kurittamista tuollainen, aatamia vaan kasvattaa ... kun
sinnissään lyö mielipuolen tavalla," paneskeli Tiina henkäyksissään.

"No mitäs kun tekin siinä aina motkotatte, että kun ei noita
kuriteta..."

"Koska minä sitä nyt niin kovin olen motkottanut?" kysyi Tiina
kiivaasti. "Kyllä lapsia kurittaa saakin ja noita sun omiasi
kaiketikin, mutta sinä et vaan hoksaa kohtuutta ... lyöt kuin hevosta.
Kurittaisit joskus oikealla tavalla niin tottelisivat edes vähän, mutta
mitä sinä..."

"Mitä teidän siihen tulee!"

"Älä nyt kovin nokkaasi nostele!"

Näin alkoi riita. Ei se tarvinnut kovin pitkälle mennä, ennen kun Tiina
sanoi, että sepä nyt on kumma, jos ei hän vieläkin ole isäntä
mökissään, ja että hän on sekin akka, joka näyttää oven tuommoisille,
aivan paikalla!

Kun riidan ensi kohaus oli ohi mennyt, niin Sanna jo oli vähällä ruveta
katumaan ja pyytämään Tiinalta anteeksi. Mutta Tiina oli sapettunut
niin hirveästi, että hän alkoi käyttää yhä terävämpiä sanoja, kun näki
että vastapuoli on muutenkin jo kukistumassa. Riidassa oli hänellä niin
hyvä puoli, kun sai esiintyä jalomielisenä lasten suojeliana aluksi ja
lopulta käyttää tilaisuutta hyväksensä, kehittää riitaa siihen määrään,
että saisi määrätä liika-väen mökistään tiehensä.

Sannakin oli ihminen, vaikka kohtalojen sortama. Tiinan yhä jatkuttama
riiteleminen sai hänen uudestaan kiehumaan, omaksi vahingokseen. Ei
joutanut enään muistelemaan taivas-alle joutumista, kun Tiina, hänen
mielestään, niin ylpeästi isännyydestään kerskui "... tuollaisen mökin
isännyydestä! Vieläpä mökkiä...!"

Tuota hän ensin ajatteli ja sitte jo sanoikin Tiinalle. Jatkoi vielä,
ettei lämpimässäkään olisi pysynyt, mokoma, jos ei hänen Mattiansa
olisi ollut, "mökkisi nurkkaan olisit kylmettynyt kuin rusakka
ikään! ... aivan ihan varmaan!"

"Voi nyt yhdeksäntoista!" huusi Tiina, "minä olen jo viisitoista vuotta
vetänyt yksin puuni metsästä, ilman Nurkanperän Mattia, enkä ole vielä
koskaan vilua, enkä nälkää nähnyt, Jumalan kiitos!"

"Jopahan! ... hyvin olet pysynyt lämpimässä, kun olet ihmisten aitoja
polttanut!"

Tuota Tiina kiroten sanoi mustaksi valheeksi ja ilmoitti vastapainoksi,
kuulleensa, että Nurkanperässä olisi ihmisten lampaita tapettu.

Nyt Sanna oikein mustui kasvoilta ja samaalaatua oli puhekin jota
suusta tulvasi.

Kovin akat riitelivät. Mitä vaan sylki hävyttömämpää ja toista
loukkaavampaa suuhun toi, sitä sydämen riemulla kohta toiselle
ilmoitettiin katkerana sappena.

Matti tuli kotiin, juuri kuin akkain kiukku vielä viimeisiänsä
säkenöitsi, kuten sammuvaan hiilustaan heitetyt suolan rakeet.

Iloisempi tavallistaan oli Matin naama kun pihalla tuli. Vaan tupaan
astuessa äimistyi, kun ensi sanoista kuuli että akat riitelivät.

"Mikä nyt on tullut?" kysyi hän. Akat tukkivat ensin suunsa ... eivät
puhuneet niin mitään. Mutta kun Matti jatkoi utelemistaan, niin
rupesivat vähitellen kumpanenkin selvittämään omaa puoltansa riidassa.
He alkoivat uudestaan riidellä, sillä kumpanenkin selvitti asiaa
toisensa mielestä väärin. Matti pyyteli heitä ja saikin asettumaan, kun
rupesi kertomaan, että hän aikoi vaihettaa Pertun Mikolta hevosen
noilla hirsillä.

Tuo oli niin uutta kuulla, mitä Matti aikoisi hevosella tehdä, että
akat alkoivat pystössä korvin kuunnella. Matti kertoi, kuinka hän oli
kylässä tavannut erään lumppujen kerääjän, ja tullut sille päälle, että
hänellekin tuo puuha olisi varsin sovelias. Oli hän jo ajatellut
sitäkin, että sopisi mennä hevosella aina sinne missä rautatietä
rakennetaan ja ruveta siellä hevosineen työhön. Pertun Mikon kanssa oli
hän jo kauppaa haastanut ja Mikko luvannut vielä 5 markkaa hirsien ja
hevos-koninsa väliä.

Matti oli asiaan hyvin innostunut. Tiinan suu vetäysi salaperäiseen
hymyyn. Sen Sanna huomasi ja samalla kuin itse rupesi Matin puuhasta
oikein erinomaisia toivomaan, uskoi vahvasti että Tiina kadehti, jos
heidän nyt noin hyvin kävisi. Teki kovin mielensä sanoa Tiinalle
jotain, mutta luonnon asetuttua rupesi järki saamaan enempi valtaa.

Kun pinnalta rupesi Matin mielestä näyttämään siltä, että akat olivat
rauhan tehneet, rupesi hän kyselemään Tiinalta, josko saisivat edes
huomiseen vielä olla.

Taas rupesi Tiina nakkelemaan vihaisesti nenäänsä. Sanoi, ettei hän
juuri paljoa piittaa, koska Sanna oli niin ilkeästi haukkunut y.m.

Sannaa kylmäsi. Olisi jo mielellään antanut olla äskeisten puheitten
puhumatta. Ei enään tehnyt mieli ollenkaan sanakiistaan ruveta.
Ajatteli vaan, että ei sen köyhän saisi koskaan suuttua.

Matti alkoi hyvitellä Tiinaa, koetti jos jollain tavalla lepyttää.

Tiina ei ollut mikään peto. Antoi kun antoikin vihdoin perään ja lupasi
yö sijan, ehdolla, että huomenna korjaisivat itsensä "parempiin
paikkoihin."

       *       *       *       *       *

Helpoksi ei käynyt saada uutta kortteeria. Joukko oli liian suuri ...
ei kukaan sanonut olevan tilaa tuvassaan, eikä missään ollut sellaisia
joutilaita huoneita joita olisi saanut ilmaseksi hyyrätä.

Matilla oli oikein taas hätä kädessä, semminkin kuin Tiinakin oli
kokonaan taipumaton enään pitennystä myöntämään.

Kun mies oli aikansa juossut tiloja kuulustamassa, tuli hän
suutuksissaan kotiin--Tiinan kotiin, vei akkansa pihalle, saadakseen
siellä kahteen kynteen nuhdella häntä eilisestä riitelemisestä Tiinan
kanssa.

Sannalla oli itsessään jo kyllä tuskaa, niin ettei Matin olisi sitä
tarvinnut lisätä. Mutta ei mies tuota ymmärtänyt. Ymmärsi vaan, että
akan hulluttelemisen tähden tässä nyt taas taivas-alla ollaan ja käski
Sannan itse mennä nyt hankkimaan tila, kun oli kerta ollut niin hyvä
saamaan koko joukon sitä vaille.

Sanna koetti vastustaa, mutta ei hän sillä pitkälle päässyt, kun
Matilla oli nähtävästi asiassa niin suuri oikeus. Kyllä hän koetti sitä
sanoa, että joskus ihminen suuttuu, olipa se sitten vaikka kukakin, kun
oikein kiusautuu. Mutta sitä ei mies ottanut huomioonsa, tuomitsi vaan
vaimoansa.

Kaksinkerroin sai Sanna nyt tuntea, kuinka vaivaista se on kun ei
ihminen saa luontoansa pidätetyksi. Ajatteli jo, että kun ei köyhässä
olisi ollenkaan itsekkäisyyttä ja vanhaa aatamia, niin paremmin
masautuisi rikasten armoille... Kun köyhä suuttuu, niin ei sitä kukaan
anteeksi anna, kun ei kenelläkään ole siihen pakkoa... Köyhillä on
pakko aina heti unohtaa rikkaiden haukkumiset, ei koskaan niitä saa
jälkeenpäin muistella, jos vähänkin armoa toivoo.

Matti meni tekemään kauppaa Pertun Mikon kanssa. Siihen oli nyt täysi
pakko. Epäilysten täytyi poistua, koska melkein ainoalta elämisen
mahdollisuudelta näytti maata kiertämään lähteminen.

Kaupat siis tehtiin. Hevoskaakki arvosteltiin 12 markan arvoiseksi,
hevoskalut 3 markan, ja rahaa sai Matti vielä väliksi 5 markkaa, sekä
luvan pariksi kolmeksi päiväksi muuttaa Pertun Mikkoon.

Mutta kun kylässä saatiin tietää, että Matti oli lahjaksi saamansa
hirret hevoseen kaupotellut, niin siitä nousi tuikea nurina. Ne jotka
olivat jo vieneet puita, kirosivat ja noituivat.

"Kun hyväntahtoiset ihmiset nyt sillä tavalla auttoivat että olisi
saanut mökin päällensä, eikä pahahenki viitsinyt tuohon vähää lisäksi
hankkia, kun rupesi laiskuuksissaan suuhunsa syömään, muutama nahjus!"

Toiset taas, jotka eivät olleet vieneet puita, nauroivat. Kehuivat
kuinka heidän juuri oli aiottu viedä, mutta onneksi ei ehditty.
Kehoittivat, hyvin toimessaan, muitakin pois hakemaan omansa.

Muutamat jo olivatkin kahdella päällä, pistää reen hevosen perään ja
noutaa pois viemänsä puut Nurkanperän läjältä.

Ihan sietämättömältä keinottelulta näytti useain mielestä Matin puuha!

Sitten ruvettiin myös tietämään, että Helpon Tiina oli Nurkanperän
joukon mökistään karkoittanut. Ja kun ei ollut enään missään sijaa
saanut, niin oli päättänyt joukkoinensa lähteä maata kiertämään ja
samalla lumppuja keräämään, ainakin kesään asti.

"Vai hevosella kerjuulle!" naurettiin. "Noo kyllä se on helppo
elinkeino, kulkea vaan hevosella paikasta paikkaan kuin kauppamiehet.
Kyllä kun Nurkanperänkin 'selskaapi' levenee kyläkunnissa yksi yhteen,
toinen toiseen taloon, niin kyllä vaan sillä tavalla kokoon tulee!
Katsoa vaan eivätkö vielä tule rikkaina takaisin!"

Ja tosiaankin, vaikka tuollaista ensinnä aivan leikillä ja pilkaten
sanottiin, niin rupesivat muutamat pitämään jo mahdollisenakin ja
uskomaan omia mielikuvituksiaan, että kerjuu rikastuttaa, kun sitä noin
laajassa määrässä harjoittaa. Jopa rupesivat sanomaan, että Mattia
vetää ahneus tuohon puuhaan.

Ja he panivat kovasti sen päähänsä, etteivät enään antaisi Nurkanperän
lapsille niin mitään!

"Vai rikastuttamaan tässä nyt kerjäläisiä!..."

Sillä aikaa, kun kyläläiset näin arvostelivat Matin puuhaa, valmisteli
hän matkaa varten. Sai jostain jo ulos palvelleen lautakopsan, josta
korjaamalla tuli vielä kalu, reen päälle pantavaksi.

Matkaan täytyikin kiirehtiä kaikin mokomin, sillä eläminen kävi yhä
niukemmaksi. Pojat aina kun kylästä tulivat, kertoivat suu väärässä,
kuinka siellä ja sielläkin haukuttiin ja kuinka muutamat olivat
ilveilleet, että lumppukaupallako nyt meinataan oikein rikastua, y.m.

Kadehtimiseksi vanhemmat tämän ymmärsivät, sillä he itse
todellisuudessa toivoivat, että kun sitä vaan matkaan pääsee ja kaupan
alkuun ehtii, niin eläminen muuttuu pulskeaksikin ... kuka tietää,
minkälaiseksi muuttuukaan.

Ei jätetty käyttämättä vaivais-apua, johon kuntakokouksessa oli niin
auliisti viitattu. Sitä pyytämään meni Sanna.

"Nuoria olette vielä," sanottiin siellä, "jaksatte kyllä työtä tehdä ja
leipänne ansaita ... niitä on kyllä vanhojakin ja kaikellaisia muita
vaivaishoidon niskoilla."

Sanna koetti hämillään ollen selvittää, ettei saa työtä ja he eivät
olleet oikeastaan vaivais-apua elämisekseen pyytäneetkään, kuin
palovahingon palkkioksi.

"Olisitte vakuuttanut," sanottiin, "ei vaivaishoidosta sovi sellaisia
vahingoita korvata." Sitten joku ehdotti edes vähää annettavaksi. Ja
niin sai Sanna monien mutkain perästä pusseihinsa 3 kappaa rukiita ja 3
ohria, kiitti ja meni pois.

Mutta ei noita ehditty matkaan lähdön tähden enään jauhattamaan. Matti
otti ne mukaansa iltahämärässä kun meni kauppamieheltä itsellensä
kauppatavaroita ostamaan. Rahasta, joka oli hirtten kaupassa saatu, oli
myös vielä jälellä 3 markkaa. Hyvin toivoi Matti saavansa irti
tavaroita. Olihan sitä rahaa jo kokolailla kolmessakin markassa, hänen
mielestänsä, ja sitten nuo jyvät... Saahan niillä tavaroita, että
ainakin alkuun pääsee...

Kauppiaalta hän kyseli neuvoa, mikä tavara sopivinta ja parhaiten
käypää olisi sellaisessa liikkeessä, jota hän aikoi harjoittaa. Neulat
hän tiesi itsestään ja konvehdit ja sormistimet.

Kauppias neuvoi yhtä ja toista; pantiin vähän kutakin. Vaan kuin
tavarain hintaa yhteen laskettiin nousikin, se 25 penniä yli Matin
varain. Nyt rupesi Matti pyytämään tuota helpottaa. Mutta kauppiaan ei
kannattanut ... helppoon oli koettanut muutenkin panna. Matti arveli,
että sopisihan kauppiaan tuon vertasen nyt vaikka lahjoittaa köyhälle
miehelle. Kauppias hymyili, pudisti päätä ja ehdotti että otettaisiin
jotain pois tavaroista, siksi, että rahat riittäisivät. Arveli
itsekseen että "pässiporvarit" muutenkin nylkevät niin että saa monasti
niille myydä alle oman rahan... Vielä näille nyt kenkkäämään ruveta!...
Kun sille oppivat niin varmaankin joka kerta saman tempun uudistavat!

Tavaroista otettiin pois sen verran, että Matti sai rahoistaan vielä 15
penniä takaisinkin.

Kaikellaisia vastuksia ilmestyi matkaan lähtöä estämään. Niille tuli
etukädessä hätä, joilla oli saatavia Matilta. Ei hänen velkansa yleensä
suuria olleet, eikä hänelle koskaan olisi paljoa uskallettu velaksi
antaakaan, mutta sattumatilaisuuksissa oli niitä karttunut. Niitä oli
viisiäkymmeniä penniä ja markkoja, korkein 3 markkaa.

Joka näkemässä olivat saamamiehet ennenkin Matille saatavistaan
puhuneet ja osoittaneet suurta valppautta ... kaikella tavalla
koetelleet, josko Matti enää asiaa muistaisikaan. Kyllä hän ne aina oli
tunnustanut, mutta kun ei ollut sattunut rahaa olemaan, niin maksamatta
olivat jääneet.

Nyt ne oikein kilvassa kulkivat Pertun Mikossa ja Mattia tahtoivat
kahteen käteen puhutella. Kun Matti heidän kanssaan lähti tuvasta
pihalle, jo mennessään hyvin tietäen mistä asiasta kysymys oli, niin
hän tavallisesti kuuli tuon salaisen asian seuraavaan tapaan:

"Tuota ... eikö sen Matin nyt sopisi mulle maksaa sitä
seitsemääkymmentä viittä penniä? Olisin tässä tarvinnut," sanoi
muuankin talon isäntä.

"Kyllähän minä maksaisin, mutta ei minulla nyt ole, velikulta. Odota
nyt siksi kuin tulen takaisin, jos sattuisin jotain saamaan kokoon."

"Olethan saanut Pertun Mikolta rahaa hevosen ja hirsien väliä?"

"Noo, sain minä 5 markkaa, mutta sillä olen ostanut kauppakalua."

"Etkös sinä saanut makasiiniltakin jyviä?"

"Sainhan tuolta 6 kappaa yhteensä, mutta..."

"On vaan niin ilkeätä," pahotteli isäntä, "kun se on niin kauaksi
jäänyt, unohtuukin pian..."

"Mitä joutavia sinä nyt, mitä se unohtuu. Kyllähän minä tuon vertasen
maksan kun jaksan, mutta en minä nyt jaksa."

Katseltiin hetkinen ilmaan kun ei tuntunut olevan mitään sanomista.
Pahat oli isännällä paikat. Ei uskaltanut julkisesti suututtelemaankaan
ruveta ... olisi Matti ehkä ruvennut tyhjäksi tekemään, kun ei ollut
vieraitamiehiäkään olemassa, joilla olisi voinut saatavansa toteen
näyttää. Parempi siis oli toimia leppeämmästi ja ikään kuin
narrailemalla.

"Etkö tulisi siitä työhön edes kahdeksi päiväksi?"

"Olisit ennen ottanut, niin olisin kyllä tullut, kun on ollut kyllä
aikaa, mutta nyt ei minun sovi kun täytyy lähteä."

"Niin kyllähän sen näkee ettei sinulla ole tahtoakaan maksaa, mutta
tule toinen kerta hätäsi kanssa!"

Isäntä näytti ankaralta pois lähteissään. Asteli vakavana kotiin päin
vannoen tehden päätökseksi ettei hän enää anna tuollaisille. Ajatteli,
ettei siitä nyt juuri häviö tule tuosta... Tunsi sen johdosta itsensä
onnelliseksi ja rykäsi mahtavasti. Velkojiansa karkuun hän muuten
arveli Matin tositeolla menevänkin, häntä ja muita.

Matti katseli hetkisen isännän perään ja haukkui häntä mielessään aika
kitupiikiksi.--

Muutamat velkojat käyttäytyivät suoremmin ja siis röyhkeämmin.
Haukkuivat taitonsa mukaan. Kaikki he pitivät kunnianansa jälkeenpäin
kertoa sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa:

"Jäi minunkin siltä raadolta saatavaa... Kävin vaitelemassakin, mutta
parempi olisi ollut, kun olisi vienyt..."

Jos satuttiin kysymään: "Paljonko sinulla oli häneltä saatavaa?" niin
useinkaan eivät sanoneet summaa oikein. Sitä joko suurennettiin, taikka
salamielisen näköisenä ei sanottu ollenkaan ... annettiin uteliaiden
kyseliäin vaan arvella, että liene ollut joku kymmen...

Tämä asia antoi pienellä kustannuksella usealle vähäksi aikaa sopivaa
mahtailemisen aihetta.

Matti kyllä arvasi, että tuolla tavalla tehtiin. Siispä hänen tapansa
oli, kun tuli velkoojainsa luota Pertun Mikon tupaan, kertoa
halveksimalla, kuinka tuokin on kovin muutaman pennin vaivainen,
"pitäiskö minun nyt rahaksi muuttuman!" Nauroi sitten päälle ja alkoi
morkkaamaan ihmisiä nylkiöiksi. Arveli, ettei hän rikkaana ollessaan
viitsisi toki jalkojaankaan vaivata lähtemällä muutaman pennin saatavaa
tahtomaan.



V.

Eräänä päivänä siitä sitten oltiin valmiit lähtemään.

Hiirakko seisoi vakavana, huuli lerpallaan ja käänsi tuo tuostakin
laiskasti päätänsä katsomaan kun kuormaa pantiin. Sitä ehkä kummastutti
tuo lukuisa hyörivä lauma ympärillä. Huokasikin toisinaan raskaasti
ja pitkään. Mahtoiko vaistomaisesti tuntea isäntäväkensä kovaa
kohtaloa ... mahtoiko aavistaa että lautakopsa hänen perässään olevalla
reellä tulisi toistaiseksi olemaan seitsemähenkisen perheen ainoa
koti?...

Niin, mutta mitäs hiirakko-vanhus tuollaisista... Se ehkä vaan huoli
omia asioitaan ja harmitteli kohtaloaan. Ei muistanut varmaankaan
aikaa, jolloin olisi saanut vatsansa täyteen syödä, sitä ainakin
todisti kuihtunut, romuinen luuranko, jota nahka kuitenkin vielä koossa
piti.--

"Tpruu hiirakko!" Aukusti piteli suitsista ja kuvitteli mielessään
kuinka muhkealta se näyttäisi kun hän saisi ajaa. "Isä, eikös näin
pidetä ohjaksista kun ajetaan?"

"Mitä sinä, mutta minä... Katsos noin se pitää käydä ... noin! Eikö
niin isä?" Hemmu näytti taitoansa ja sai hiirakon kärsimättömästi
liikahtamaan.

"Noo siinä ... olkaa siivolla!"

Isä ei joutanut poikia kehumaan, kun oli muuta touhua.

Tuppu ja Liinu käärittiin reen perään vanhoihin vällyrauskoihin. Sinne
Sanna Miinalle ja itselleenkin myös tilaa teki. Muuten sujoteltiin
rekeen kaikellaista kamaa, jota matkalla katsottiin sopivaksi mukaan
ottaa, s.o. melkein perheen koko omaisuus.

Hemmoa ja Aukustia vaadittiin ottamaan sijansa reen etupuolelle, mutta
he anastivat oikeuden istua kaidepuille, saadakseen katsella mailmaa ja
nauttia hevosella ajamisen riemusta. Matti vihdoin itse istui
poikittain reen pohjaan ja sitten sai hiirakko lähteä.

Heistrokin Liisa sattui juuri kulkemaan pihan poikitse.

"Joko siinä nyt lähdetään?" hän hymyillen kysyi, ikään kuin olisi
tahtonut ulospäin näyttää pitävänsä asiaa hyvinkin tavallisena.

"Jo," vastasi Sanna vastenmielisesti. Pertun Mikon vaimoon kääntyen,
hän huusi:

"Hyvästi nyt Anna!"

"Hyvästi, hyvästi!"

Ei saattanut Sanna hyvästiä huutaa Heistrokin Liisalle ... oli
mielestänsä kovin ulkokullattu ihmiseksi ja muistui pahalta mieleen,
kun ei ollut paloyönä huonesensa laskenut.

Akat jäivät Pertun Mikon pihaan katselemaan meneväin perään. Totiseksi
muuttuivat kumpanenkin, eivätkä vähään aikaan mitään virkanneet
toisilleen.

"Kirjava on tikka metsässä, mutta ihmisen ikä kirjavampi," huokasi
vihdoin Heistrokin Liisa.

"Niin on, niin on, kova on tässä mailmassa köyhän kohtalo," liitti
toinen.

"Kova se on, J:la paratkoon, noidenki."

"Kyllähän niitäkin moni nauraa ja pilkkaa ja pian sanotaan että se on
oma syykin tuohon tilaan joutua, mutta ei se ole niinkään oma syy...
Kun olisi raukoilla edes se tupa-pahanen pysynyt palamatta, niin ei
olisi tarvinnut noin joukolla lähteä. Mutta kun ei ole kotoa ei
kortteeria, niin kovaa se on kun lapsiakin on niin monta ja pieniä."

"Niin, hyvä ihminen, sano muuta. Sinä iltana kuin se palo tapahtui..."
Heistrokin Liisa alkoi taas kertoa vanhaa juttua itkien.

"Hyi kun on kylmäkin," keskeytti Anna. Akat menivät tupaan, lämpimälle
takkakivelle istumaan ja keskustelemaan.

Mutta koditon joukko ajoi hiljaksensa pois, ohitse entisten kodin
raunioitten, mistä nokisia jätteitä vielä lumen alta törötti.

Itketti Sannaa taas, eikä hän viime aikoina ollutkaan usein ollut
vieras sille tunteelle. Ei Matti juuri itkenyt, mutta vakava ja
miettiväinen hän oli. Pojat kaidepuilla käänsivät ja väänsivät itseänsä
istumaan jos johonkin laihin. Vilkasta keskustelua he välinsä pitivät.
Se tuotti heille iloa mikä vanhemmille syvää murhetta. Lapset tuskin
olisivat hevosta vaihettaneet tuohon vanhaan kotiin. Tuppu ja Liinukin
tahtoivat peittojen alta katsella. Hekin olisivat itsensä onnelliseksi
tunteneet jos olisivat saaneet olla tuossa, missä Hemmu ja Aukusti.
Väliin yhtä ja väliin toista paikkaa valittivat ahdistavan ja puhuivat
äidillekin siitä. Äiti ei ottanut tuota huomatakseen. Hän oli omiin
ajatuksiinsa kiintynyt, oli vaipunut muistelemaan entisiä nuoruuden
aikoja, jolloin piikana palveli, missä milloinkin ja ainoana suruna
oli, kun emännät joskus ilkeästi puhuivat ja haukkuivat. Hän
muisti, miten silloin oli useinkin itkenyt enemmän kiukusta ja
itsekkäisyydestä, kuin todellisesta syystä.--Ei ne syyt ainakaan tällä
kertaa mielessä niin todellisilta näyttäneet ... muisti miten oli
silloin aina miestä ikävöinyt ja mielessään kuvitellut, että kun sen
saa, niin huolet loppuvat ja tulee niin hyvä olla. Mutta nuo ajat nyt
muistuivat niin onnellisilta.

Tuli sitten Matti. Ei hän siitä muistanut alussa paljoa välittäneensä,
mutta vähitellen rupesi tykkäämään ... ja siitä koitui kokoon
avioliitto. Ruunuhäätkin pidettiin.

Tässä Sannan ajatukset enimmän aikaa viipyivät. Kävi viileitä väreitä
läpi ruumiin ja sydämen valtasi hetkiseksi omituinen kovemman tuskan
puuskaus, kun ajatuksiin johtui, mitä kaikkea hän silloin uneksi ja
toivoi häittensä verrattomassa humussa... Väkeä oli ollut siellä niin
paljon ... rikkaitakin ... ja kaikki nähtävästi olivat niin hyvin
viihtyneet... Hän ja Matti olivat isäntänä ja emäntänä olleet...
Kaikkeen oli heiltä määräystä odotettu, kaikkeen neuvoa kysytty.

Ja säästöä ne olivat tuottaneet toista sataa markkaa, jolla ostettiin
tupa...

Ei tuosta ollut vielä kovin pitkä aika, ainoastaan 10 vuotta.

Nyt on jo näin ... edessä elettävänä vielä mahdollisesti monia kymmeniä
vuosia...

"Herra Jumala armahda!" Sannan sydän oikein kokoon kutistui ja pakoitti
ääneensä huokaamaan. Matti kyllä tuon kuuli, mutta ei se hänen
huomiotansa herättänyt... Hänenkin ajatuksensa kulkivat yhtä
surullisilla aloilla ja tuo huokaus tuntui ikään kuin omasta rinnasta
tulevalta.

Pojat kaiteilta katsahtivat äitiin.

"Mitä äiti siunaa?" kysyi Aukusti.

"Ei mitään ... ole nyt vaan..." Äiti ei suonut itseänsä häirittävän.

Poikiin vaikutti masentavasti, sillä he aavistivat äidin nyt olevan
kovin pahan olla.

Kerjäläis-joukoksi heitä nimitettiin, mihin vaan tulivat. Kun kylmä
säälimättä hätyytteli, niin sai kuleskeleminen poikainkin mielestä
ikävän muodon. Kun taipale oli ajettu ja kyläkunnissa jonkun talon
pihaan tultiin, niin pojat etumaisina tupaan kopistivat, Liinu ja Tuppu
perässä sekä perimäisenä äiti Miinaa kantaen. Ennen kuin äiti ehtikään,
olivat lapset jo tavallisesti takkakiven vallanneet, missä hampaitansa
lotistaen kohmettuneita jäseniänsä sulailivat.

Äiti tavallisesti Hemmun ja Aukustin tullessaan syrjään karkotti
päästäksensä Miinaa lämmittämään. Pojat tottuivat lämmittämään itseänsä
teuhaamisella. Tuohon äitikin luotti, kun heiltä lämmittelemä-tilan
ryösti.

Ihmiset tavallisesti alussa aina katselivat äänettöminä ja vakavina
tuota tulokasten käytöstä. Ei vakavuudessa ollut aina surkuttelua
huomattavana, moittimista yleisemmin, kun suloisen kotorauhan
häiritsivät ikävän näköiset repaleiset kerjäläiset.

Vasta silloin useinkin talonväen puolelta ensimäinen lause äännettiin,
kun joku pojista sattui talon kapineita koskettamaan ... ja siihen ei
paljoa aikaa tarvittukaan.

"Anna olla rauhassa poika!" Ääni oli aina moittiva ja ankara. Pojat
tuohon pian siksi tottuivat, etteivät paljoa välittäneet. He olivat
vaistomaisesti oppineet tietämään että tuollainen kielto tuli enemmän
kärsimättömyydestä, kuin peläten kalun vahingoittumista. Jospa hitaasti
laskivatkin luotansa kielletyn kapineen, niin silmät kuin samassa
kiintyivät johonkuhun toiseen esineesen, kädetkin unohtuivat sitä
käpälöimään... He olivat lapsia hekin, vaikka kerjäläisiä... Heidänkin
luontonsa kaipasi huvitusta ja mieli oli utelias, kuten muillakin
lapsilla.

Mutta sitä vaan eivät ihmiset suvainneet että he olisivat saaneet
huvitella. Asian mukaisempi oli nähdä heitä myrryisinä ja sorrettuina
paikallaan istuvan. Kenenkään mieleen ei olisi pujahtanut samallaisista
asioista muistuttaa siisteihin vaatteihin puettuja lapsia, kuin näitä
muistutettiin. Mutta se nyt oli seikka sellainen ... syntihän olisi
ollut antaa kerjäläisen suun vetäytyä tyytyväisyyden hymyyn!

"Eipä ne pojat saata olla koskematta talon kapineita!"

Tuo uudistettu muistutus oli tavallisesti hyvin ankaralla äänellä
lausuttu. Silloin äiti sekautui hätäytyneenä asiaan:

"Pannetteko heti pois, kun kuulette, että käsketään! Oppivat niin
tottelemattomiksi, kun pitää tässä talosta taloon reduta, että..."

Pojat nolostuivat hätyyttämisistä ja tottelivat.

"Mistä kaukaa nämät kulkevaiset ovat?" kyseltiin. Äiti kertoi, jatkoi
vielä tuvan palosta y.m.

Kun Matti ehti tupaan, niin hän jo piippuun pannessaan rupesi
kyselemään josko akoille lumppuja olisi keräytynyt.

Akat yleensä eivät olleet aivan ketteröitä lähtemään rääsypankkojansa
penkoamaan. Mieluimmin kielsivät, asiasta pikemmin päästäksensä.

Matin kaupanpuuhat kävivät, semminkin ensin alussa hyvin huonosti niin,
että pelotti jo het' sillään konkurssin edessä olevan. Mutta vähitellen
siihen harjautui, kunnes pakko ja toimessa olo opetti uusia keinoja.

Jonkun verran tuotti voittoa, kun ensimäiset vaihtotavaransa olivat
loppuneet ja lumppuvarastonsa möi eräälle joka suuremmassa määrässä
tätä kauppaa harjoitti. Enempääkin oli Matti toivonut. Mutta osaksi
vähensi sekin säästöä kuin yöpaikoissa täytyi tavaroilla heiniä
hiirakolle vaihettaa ja ruoan puolta pienemmille lapsille.

"Tulevathan nuo nyt ilmankin toimeen," tapasi Matti sanoa, kun Sanna
varoja pyysi maitotilkan ostoon lapsille.

"Hyvä ihminen," vastusteli Sanna, "mitä nuot toimeen tulevat kuivalla
leivällä ja silakoilla... Joskus edes tarvitsevat maitotilkan,
lapsiraukat ... ei noilla muutenkaan ole herkulliset olot.." Sanna
heltyi ja Matti rupesi vastahakoisesti taskujaan kaivelemaan.

Pojat olivat oppineet koko hyviksi kerjäämään. Leipäpalanen,--useinkin
jo ennen jyrsitty ja siihen kellahtunut silakka päälle, oli tavallisin
annos, mitä taidoissa saivat. Tuollaiseen anteliaisuuteen olivat
ihmiset niin tottuneet, että harvalle mieleenkään juolahti ajatella,
että kerjäläinen mitään muuta tarvitsisi. Jos joku sitä ajattelemaan
sattui, niin leipäpalasta antaessaan, käski mennä toiseen paikkaan
piimää pyytämään ... valittivat itsellään olevan sitä niin vähäsen.

Mutta ei silti nälkää, nimittäin leivän nälkää, tarvinnut nähdä eikä
kestää.

Äidillä, kuin hän pienempäin kanssa yksikseen kuleksi taloissa, oli
parempi onni. Ihmiset antoivat tuoreempia ruokia, niinkuin perimäin- ja
puuronloppuja. Pojat kun tuon huomasivat pakkausivat äitinsä joukkoon
herkuttelemaan. Mutta ihmiset eivät silloin antaneetkaan... Olihan ihan
mahdoton tuollaisen joukon vatsoja täyttää! Parempi kun ei anna juuri
mitään,--niin ajattelivat ihmiset. Äiti keksikin keinon: ajoi pojat
erikseen juoksentelemaan toisissa taloissa, niin sai itse pienemmille
lievempää ruokaa.

Matti oli aina, niin kauan kuin kyläkunnissa viivyttiin, aivan eri
joukkoa. Hän ei kerjäämään ryhtynyt suorastaan pyyteli van paikottain
palovahingon apua ja harjoitti rääsyliikettään.

Äiti koetti itseänsä varten aina parhaimman näköisiä taloja valita,
joissa toivoi olevan varoja köyhää sääliä, ja käski poikia muihin
menemään. Oli niin vaikeata ja raskasta alinomaa lasta kantaen talosta
taloon kulkea. Siispä, kuin parempia ihmisiä tapasi, viipyikin niiden
parissa siksi kuin kylästä pois mentiin. Mutta helpoksi ei käynyt aina
semmoisia paikkoja löytää. Monasti sattui tietämättänsä semmoisiin
menemään missä pojat jo olivat käyneet. Niissä emännät toisinaan
alkoivat haukkua. Sanoivat, että tähän aikaan on hyvin hävyttömiä
kerjäläisiä, kun tahtovat oikein talot kuiviin syödä! ... eivät yhtään
häpeä mokomat, kuin kulkevat moneen kertaan, sama joukko, yhden
talon...

Silloin ei auttanut vaikka Sanna sanoi, ettei hän tietänyt poikain
täällä käyneen ja, ettei hän suinkaan emännältä riidan päälle tahtonut.
Kun hän masennettuna semmoisista paikoista kääntyi pois päin menemään,
niin jotkut emännät hänelle oven suuhun leivänpalasen veivät,
motkottaen:

"Ei suinkaan siitä muulla pääse kuin antamalla!... Jos ei niille anna,
niin sitten pitkin mailmaa molottavat, että siellä ja siellä oltiin
niin kovia... Tuos on, ota nyt!"

Paha oli tuosta kädestä vastaan ottaa, mutta ei uskaltanut kieltääkään,
sillä sitten vasta olisi pärinää noussut, kerjäläisten ylpeydestä. Tuon
oli hän kohta, tämän matkan alussa karvaasti kokenut ja oppinut.
Parempi siis ottaa vastaan niin pääsee vähemmällä haukkumisella, hän
ajatteli. Mutta karvaalta se maistui tuo leipä ... kyllä vei jo nälän
sen paljas näkeminenkin. Katkerat kyyneleet vuosivat sydämen
tuskallisten tunteiden vaikuttamina, kun vapisevin polvin asteli noiden
uhkeain talojen portailta alas, Tuppu ja Liinu hameen helmasta kiini
pitäen, ja Miinaa kantaen useinkin paksuissa kinoksissa rompi toisiin
taloihin. Silmillään koetti taloja tutkia, missä mahdollisesti saisi
edes haukkumiselta rauhassa olla, kun ei mitään pyytäisi. Ei se sillä
tavalla selvinnyt missä armelioita ihmisiä asui. Onnensa nojaan täytyi
vapisten ja peläten koettamaan mennä... Eivät nuo sentään lyöneet
koskaan ja haukkua pääsi pakenemaan. Sisään tullessa täytyi
vaistomaisesti seisahtua muuripieleen sydämen kovasti taistellessa ja
silmäin pelokkaasti vakoellessa tuvassa olijain katseita.

Kun sattui onni, että kovan kohtauksen perästä armelioita ihmisiä
löysi, jossa esim. istumaan käskettiin, niin siihen hän jäi pitemmäksi
aikaa lepäämään. Ja kun siinä ihmiset kaikellaista kyselivät ja
ystävällisesti puhuivat, niin tuli jo mainituksi siitäkin kuinka kova
ja ilkeä oli ollut tuon (naapurin) emäntä... Sitähän sitä kieleltä
pyrki ulos tulemaan mikä paraillaan sydämessä liikkui. Tuntui niin
helpottavalta, kun muutkin ihmiset rupesivat toisten kovuutta
ihmettelemään ja samalla ikään kuin hänen puoltansa pitämään.--

"No ettekö ole saaneet työtä?" kyselivät muutamat osoittaen
käytännöllisyyttään ja samalla näyttäen tietävänsä että paljas laiskuus
oli tuon joukon matkaan ajanut.

"Eihän sitä saanut," koetettiin vakuuttaa.

"Eipä tainnut olla haluakaan," jatkettiin toiselta puolen.

"Hyvät ihmiset! luuletteko että sitä vaan noin huvikseen näin
kuleksitaan? Olisitte tilaisuudessa päivänkin kulkea meidän teitä, niin
ettepä enää asiaa leikiksi tekisi." Tuota sanoessa alkoi ääni
värähdellä, kumpi sitä vaan sanomaan sattui, Matti eli Sanna, ja
kyseliän täytyi ruveta epäilemään entisiä mielipiteitään asiasta.

Yösijain etsinnässä useinkin kohtasi suuria vastuksia. Mikä missäkin
oli estelemiseen useimmilla syynä: oli itselläkin paljon väkeä, toiset
olivat hyvin suorapuheisia, sanoivat ettei heillä ole mikään
kerjäläisten kestikievari, ja osoittivat toisiin taloihin. Näissä
toisissa taloissa taas valitettiin, kuinka heillä on tuommoisia
joukkoja melkein joka yö, eikä heillä mielestänsä ole velvollisuutta
paremmin antaa kuin muillakaan... Joutaisivat ne antaa toisetkin...
Menkää nyt vielä katsomaan edes tuonne...

Tällä tavalla meni monasti, vaikka jo hämärässä alkoi pyytää, hyvinkin
myöhäiseen. Lopulta sellaisissa tapauksissa, kun tahtoi ulos yön
selkään jäädä, täytyi niin nöyrästi rukoilla, että kovakin sydän
toisinaan heltyi.

Tapasivat he helliviäkin ihmisiä. Muuten olisikin kohtalo käynyt ehkä
liian raskaaksi, mutta toivo, että taas ehkä tapaa "oikein hyviäkin
ihmisiä," piti vireillä jonkullaista riutuvaa elämänhalua. Vaikka
kuvitelmat siinä suhteessa niin usein pettävätkin, niin--kuitenkin
eleli toivo.

Eräänä lauantaina osuivat he jonkun taipaleen kulettuaan varakkaasen
taloon, mistä ainoa lapsi oli viikko sitä ennen haudattu.

Kun Sanna tuli laumansa kanssa tupaan, niin emännältä pääsi itku.

"Hyvä Jumala, kuinka on monta!" hän puoli ääneen huudahti, lapsia
tarkoittaen.

Sanna huomasi tuon. Äkkäsi siitä, että nyt oli saavuttu tunnollisten
ihmisten pariin.

"Monta niitä on ... ja kun tällä tavalla pitää talosta taloon kulkea,
niin se on niin katkeraa, että..."

Äiti heltyi. Laitteli lapsia lämmittelemään, sillä kylmä oli ulkona ja
vilu jokaisen. Tupun hän asetti istumaan takalle hiilten rajaan ja
piteli käsillään takanperässä Miinaa, kun sekin kitisi ja värisi.
Suuremmat tukkivat itse itsensä niin lähelle kuin mahdollista. Mutta ei
siitä paljoa lämpöä lähtenyt, koska hiilet olivat jo kauan sitten
räytyneet.

Säälien katseli emäntä tuota vilusta värisevää joukkoa, piikainkin
rukit seisahtivat ja silmät kiintyivät kummastuneina tuijottamaan
hyörinään takan ympärillä.

"Mistä te olette?" kysyi emäntä.

Sanna mainitsi kotipaikkansa.

Matti oli tullut jo hänkin tupaan ja ruvennut piippua latailemaan.

"Kumma että olette noiden pienten kanssa uskaltanut lähteä näin
kylmällä talvella, kun ette ole kotiin jäänyt?" jatkoi emäntä Sannalle.

"Eihän sitä leikin olisi lähdetty, mutta kun tupa paloi tässä syksyllä,
niin täytyi lähteä."

"Vai tupakin paloi! No terveinäkö pysyvät nuot lapset?"

"Terveitä ne ovat, jokseenkin."

"Tuo pieninkin?"

"Ei hänkään juuri kipeä ole, ja hukkaan tässä joutuisikin jos vielä
sairastaisivat ... sitä on muutenkin niiden kanssa tekemistä."

"Ja meillä kun kaikki kuolevat aina. Kolme on ollut ja kaikki kuolleet,
nyt kaksi viikkoa takaperin viimeinenkin kahden vuoden vanhana."

Muistot elpyivät emännän mielessä ja pakoittivat itkemään, samalla kuin
hän tunsi sydämessään kovaa kateutta tuota köyhää vaimoa kohtaan, jolla
lapsia oli noin viljalta.

"Niinhän se on aina!" sanoi Sanna huudahtamalla, "että rikkailta, jotka
kyllä halusta antaisivat lapsensa elää ja voisivat niitä elättää ja
kasvattaa, niin niiltä ne vaan kuolevat... Köyhillä ne elävät ... eivät
kuole vaikka annettaisiinkin. Ei Jumala huoli anti paloista."

"Ja niin kuin minä ainakin olen koettanut hoitaa ... niin kuin
silmäterääni ... ja kuolevat ne vaan," itki emäntä.

"Eei siihen hoito auta," vakuutti Sanna, "mitäpä nämät, niin kuin
meidänkin mukulat, hoidon hyvyyden eläisivät, kun pyryssä ja pakkasessa
saavat kärsiä vilua ja nälkää... Eei, kyllä se niin on, kuinka se
sallitaan!"

"Niinhän se täytyy olla.--Tee sinä Tilta valkeata takkaan, että nuot
lapset saavat lämmitellä," käski emäntä toista piikaa.

Sannan sydämessä alkoi liikkua harvinaisen lohdullisia tunteita.

Kun valkea takassa iloisesti roihusi ja lämmitti, kun tiesi, että tämä
valkea oli ensimäinen joka kuukausien kuluessa oli taas sytytetty
lämmittämään juuri heitä, kun tässä oli vapaus takan ympärillä hyöriä
ja omistaa tuota herttaista lämmintä yhtä vapaasti kuin ennen omassa
mökissä, niin se tuntui selittämättömältä tuo emännän hyväntahtoisuus.
Olisi voinut Sanna emäntää syleillä ilman ulkokultailematta. Useammiten
oli hän tottunut siihen, että kun kylmästä tuli ja valkean ääreen
pakkasi, niin sanottiin aivan orjailematta: "Älkäähän nyt koko takkaa
vallatko!" Tuohonkin oli jo ehtinyt siksi tottua, ettei siitä enää
kaikin ajoin järin kovasti loukkautunutkaan. Pojat tuota tuskin
ollenkaan pahoittelivat. He olivat tottuneet tuntemaan ihmisiä yleensä
yrmysinä ja vastaamaan sitä härkäpäisyydellä. Sama koulu teki äitiin
hiukan toisellaisen vaikutuksen: se uuvutti hänestä vähitellen tunteen,
vaatia itselleen edes välttämättömimpiä ihmisellisiä oikeuksia. Lapsia
kun syyttömästi kolhittiin, sitä ei hän tottunut sietämään, siinä
suhteessa ei tunteet laimenneet ... ne ennemmin kiihtyivät. Mutta nyt?

Mikä merkillinen tunne saattoi tuon emännän noin sääliväisesti
kohtelemaan köyhää? Oliko se Jumalan sallimasta että köyhäkin voisi
elämän toivoa säilyttää ... ja kun Miinankin oli niin vilu?...

Sannalle ei se muuten selvinnyt, kuin Jumalan sallimaksi hän sitä
ajatteli.

Onhan Jumala köyhäinkin Jumala ja salli heidänkin joskus synkässä
elämässään valokohtia tavata, että voisivat uskossa pysyä, kun näkevät
että Jumala on aina läsnä apunsa kanssa kun hätä on suurin.

Sanna tunsi, muuten hataran, uskonsa vahvistuvan. Tuli iloiseksi ja
puheliaaksi. Kielsi Mattiakin kylään menemästä ennen kuin itsensä
lämmittelisi hyvin ja puhui hänelle vielä pari muutakin iloista sanaa,
jota ei ollut tapahtunut sitten tuvan palon.

Matti teki niin. Hän tunsi joitain saman suuntaisia tunteita kuin
vaimonsakin, vaikka mahdollisesti hämäremmässä muodossa. Kumpasenkin
ajatukset pakkausivat sanoiksi, tyytyväisyyttä ja ihmettelyä ilmoille
tuomaan.

Emännän liikutus kasvoi, kun huomasi, miten vähäisellä uhrauksella oli
saanut kurjuutta kärsivän perheen onnellisuutta tuntemaan. Se teki niin
hyvää hänellekin. Ja jonkullainen sisällinen pakotus vaati häntä
panemaan ruokaa pöydälle ja käskemään tuon joukon syömään.

Ei hän tullut tällä kertaa ollenkaan ajatelleeksi, että ruokavarat tuon
kautta vähenisivät talosta. Ja jos sellainen ajatus olisikin mieleen
johtunut, olisi hän varmaankin sille nauranut.

Kun isäntä tuli kotiin, ei hänkään yrminyt Nurkanperäisiä. Yötä saivat
he olla talossa ja vielä kappaleen seuraavaakin päivää. Sannan ei
tarvinnut tällä aikaa ulkona liikkua, vaan vaateita sai hän rauhassa
korjaella sillä aikaa kun Matti ja pojat kylää kiersivät.

Seuraavana päivänä, kun matkaan lähtivät toivottivat he Jumalan
siunausta talolle. Raskaampi oli lähtö kuin monesta muusta paikasta ja
kyynelet vääntyivät äidin silmin.

Hiirakko sai vaan hiljaksensa astuskella, sillä ilmakin oli kauniin
puoleinen ja kiire ei painanut päälle. Edessä oli taas yhtä
tuntemattomat alat kuin ennenkin. Mutta sen verran kokemus oli antanut
heille ennustus-voimaa, että milloin vaan jotain vähäistäkin
onnellisuutta saivat nauttia, sitä heti kintereillä seurasi
vastakohtaisuuden rasittava kummitus. "Jos vastakohtaisuutta nyt seuraa
taas samalla mitalla tuon myötäkäymisen kanssa jota tuossa siunatussa
talossa kohdattiin, niin..." Sitä Sanna ajatteli ja taikamainen pelko
sai hänen valtoihinsa, ryösti kaiken sen onnen jota äskeisiä kohtauksia
muistellessa muuten olisi saattanut tuntea.

Matti istui vakavana, kuten ainakin, kaiteella ja katseli ympäristöä.
Pitkän vaiti olon perästä hän vihdoin rykäsi ja virkkoi:

"Ei ruvennut tämä lumppuin keräyskään kannattamaan, ettei ... ettei ...
olisi tarvinnut kerjätä."

Sanna äänähti jotain ilmoittaaksensa että hän oli kuullut puheen.

Vähän ajan kuluttua Matti taas huokasi ja sanoi perään.

"Kyllä se on surkeata kun ei ole sallittu ihmiselle työtä niin paljoa,
että saisi perheensä elätetyksi kun ... parhaassa iässään pitää
kerjuulla..." Jonkullainen tyytymättömyyden leimaus välähti silmistä
samassa kuin lujasti sivasi raipalla hiirakkoa joka kuitenkaan ei
paljoa aristellut. Sen nahka oli kasvanut paksuksi elämän kovassa
koulussa. Ja Matti rupesi ajattelemaan, että, kun tällainen kovaonninen
kerjäläinen jaksaisi olla vastoin käymisestään yhtä välinpitämätöin
kuin kulunut hevos-koni, niin sitten se elämä menisi jotenkin... Hän
alkoi kadehtia hiirakkoa, ettei se ymmärrä kohtaloansa, eikä ihmisten
pahuutta moittia,--ei hän ainakaan uskonut sen ymmärtävän.



IV.

Keväämpänä ehtivät Nurkanperäiset niille tienoille, jossa rautatietä
rakennettiin. Matti kuulusteli ja sai työtä. Möi hevosensa kahdeksalla
markalla nuija-torille vietäväksi, sillä sen voimat eivät enään
riittäneet hiekan-ajoon. Perheellensä hän hyyräsi erään talon
ränstyneen pihatuvan asunnoksi.

Elämän toivo oikein hihkasi Matin rinnassa ja innolla ryhtyi hän
työhön. Jotakuinkin tultiin ensi kuukausi toimeen talven mittaan
kertyneillä varoilla.

Se oli ilonpäivä, oikein elämän pääsiäinen perheelle, kuin Matti sai
kuukauden päästä palkkansa.

"Loppui se kitu meiltäkin," sanoi hän rahojaan laskiessa, joita oli 42
markkaa. Tuommoista rahasummaa ei hänellä ollut kerrassaan kädessä
ollut sitte häittensä.

"Kyllä meidän täytyy nyt laittaa vaatteita noille lapsillekin, kun on
millä ostaa. On niin surkeata nähdä heitä tuommoisissa repaleissa,"
tuumaili Sanna.

"Saanko minäkin, äiti, sellaisen mekon, kuin Värttinästä on Hemmulle
laitettu?" kyseli Tuppu. Hemmu oli Värttinässä paimenena ja oli sieltä
saanut uuden nutun.

"Ja saanko minä äiti karttuuni hameen?" tutkaili hyväillen Liinu.

"Saatte, jos isä antaa rahaa," sanoi äiti. Isä lupasi rahaa ja lapsilla
oli yleinen riemu.

Hyyry maksettiin isännälle, kauppapuodissa käytiin yhdessä ostoksilla.
Juotiin kahvia vehnäsen kanssa ja keitettiin puuroa riisiryyneistä.

Päivän kuluessa ei juuri paljon mistään muusta puhuttu, kuin viime
talvellisesta kurjuudesta ja nykyisestä onnesta.

"Kun tässä nyt tällaista ansiota riittäisi, niin olisin maar minä se
mies, joka jouluun kokoaisin tuvan hinnan," sanoi Matti kun ryyni
puuroa poskeensa pisteli. Sanna otti puheesen kiini, ruvettiin tekemään
laskua ja tultiin siihen iloiseen päätökseen että varmaan on
joulunaikana jonkullainen mökin hinta säästössä.

Matti päätteli, että sinne omalle paikalle hän menee tuvan ostamaan
perheellensä, kun ikään vaan niin paljon rahaa saa. Vakuutti itse
pysyvänsä rautatien työssä, niin kauan kuin sitä vaan riittää.

Yhteisesti kuvittelivat, että kyllä tässä jaksaa panna kokoon
tuonnempana kokolailla ... mutta nyt ei vielä kovin paljoa, Täytyihän
saada hetkisen elää vähän vapaammin kun oli niin kauan saatu kärsiä
puutetta.

Kiitollisuuden kyyneleet nousivat Sannan silmiin toisinan kun puhuttiin
näistä asioista. Jumalalta hän koetti hartaasti anteeksi anoa entisiä
rikoksiansa, kun oli pahoina aikoina joskus tyytymätön ollut
kohtaloonsa ja Jumalaakin vastaan nurissut. Ja hän oli tuntevinaan
mielessään rauhoittavaa lepoa, että Jumala oli antanut anteeksi.

Toisinaan kuin mieli kiitollisena oli ja sen johdosta viimeisen
talvelliset ajat elävästi muistissa elpyivät, ilmestyi sydämeen
rasittava aavistus ja pelko, että jos vieläkin täytyisi ruveta tuota
kurjuutta näkemään. Silloin hän koetti rauhoittavaa tunnetta kaikin
voimin tuon epäilyksen sijaan johtaa ja sitä kukistaa. Mutta rauha
tuntui ivaillen tukkeutuvan ulos jokaisesta hikireijästäkin ja
jonkullaisena savuntapaisena aineksena haihtuvan käsistä tuntemattomaan
avaruuteen.

"Mutta eihän sallimus voi olla niin ankara!" hän joskus ajatteli ja
toisinaan tuskallisella äänellä virkkoi. "Kasvavathan lapsetkin tuosta
nyt isommiksi aina, että rupeevat kelpaamaan ihmisille ... ja sittenhän
sitä menotkin vähenevät." Tuo toivo, päästä joskus vapaaksi lasten
elättämisestä, se aina paraastaan rauhoitti. Sillä se oli niin varmaan
tiedossa joskus tapahtuvan. Ja kun sitten vielä keitti pienen
pannullisen kahvia ja särpi sitä, niin se vaivutti tunteet ikään kuin
jonkullaiseen hurmaus-tilaan, rauhallisen levon helmoissa
tuudittelemaan.

Kun kesä kului pitemmälle, niin ikävyyden kohtaukset Sannalta
harvenivat. Säästöjä tosin ei karttunut, sillä kuukausipalkat kuluivat
aina joksenkin tarkoin loppuun siksi kuin uutta rahaa saatiin. Mutta se
ei erityisesti huolettanut. He olivat päättäneet jäädä kaikin tänne
koko vuodeksi ja ruveta tuonnempana vasta säästämään tuvan hintaa.
Köyhyyttä olivat he niin kauan kärsineet, etteivät saattaneet, eivätkä
halunneet kieltää itseltänsä iloa nauttia elämästä, silloin kuin siihen
oli tilaisuutta.



VII.

Hiekkajunan veturi vihelsi, ilmoittaen tuloansa ----n asemalle.
Työmiehet jotka aikoivat junasta jäädä, varustivat ruokalaukut käsiinsä
ollaksensa valmiit hyppäämään, sillä junaa ei ollut tapana seisauttaa
työmiesten pois menoa varten, ainoastaan kulkua hiukan hiljentää.

Juna hiljensi vauhtiansa aseman kohdalla. Veturi hirnui lyhyeen ja
tiheään, ikään kuin orit, jolla on vimmattu halu eteenpäin rientää.

Ruokasäkit lentelivät vuorottain ja joukottain maahan. Jännitys salpasi
miesten keskustelun, kun asettuivat kukin vaunuin reunalle alas
hyppäämistä varten.

"Pii pii piii..." kiirehti veturi. Miehillä ei ollut aikaa valikoimaan
paikkaa.

"Hop! Hoi, tulkaa pois!" Miehet alkoivat poukahdella alas ja huutelivat
toisille, jotka vielä kuhnailivat.

"Piii..." vihelsi veturi ja alkoi jouduttaa kulkuansa.

Oli jo hiukan pimeä. Miehet etsiskelivät kokkapuheita laskien
ruoka-pussejaan ja muutamat jalkaansa ontuen kiroilivat sitä helvetin
kiirettä, kun eivät jouda junaa senvertaa seisahuttaa, että siitä
jäseniänsä loukkomatta saisi alas astua. "Jesus siunatkoon! kuinka
siinä on käynyt?" Tuo huuto kuului hiukan etäämmältä ja oli laadultaan
niin hätäinen, että se sai kaikki miehet sinne päin juoksemaan. "Mitä
siellä on tapahtunut?" kyselivät jo matkanpäästä. "Täällä on tapahtunut
hirmuista! Nurkanperä on joutunut junan alle!"

Ja vahvoihin työmiehiin vaikutti tuo sanoma kuten sähkö, yhten ääneen
rupesivat siunailemaan niinkuin lapset. He kokontuivat tiheään ryhmään
Matin ympärille.

"Kuollut!... Kuollutko on?"

Matti makasi hengetönnä. Toinen jalka oli mennyt poikki polven alta,
niin, että ainoastaan jotkut sitkeät suonet sitä kiini pitivät. Kasvot
olivat pahasti ruhjottuneet ja verissä, samoin toinen käsi.

Miehet ensinnä seisoivat hämmästyksestä toimettomina ja henkeänsä
pidättäen katselivat hirveätä paikkaa.

"Mutta ... Jumala armahda! onkohan se kuollut?" virkkoi joku vihdoin ja
rupesi hiljaa Mattia huiskuttamaan.

"Kuollut, kuollut!" huusivat useammat.

"Mutta meidän täytyy kiiruhtaa viemään häntä tuohon likimmäiseen
taloon," sanoi vihdoin joku. Puuhaan ryhdyttiin, hankittiin
jonkullainen lava, jonka päälle Matti varovaisesti nostettiin ja
lähdettiin kantamaan.

       *       *       *       *       *

Sannan pää oli koko päivän ollut kipeä. Iltahämärässä, kun Miinan sai
nukkumaan ja toiset lapset vielä kylässä viilettivät, jäi itsekin
sängyn syrjälle hetkeksi lepäämään. Hän makasi kasvot seinään päin ja
oli juuri päässyt hortoon, kun joku tuli tupaan.

"Joko Matti tuli?" kysyi Sanna kasvojaan kääntämättä. "Eei se vielä...
Minä täällä vaan..." Tuo oli outo, vieras miehen ääni, ja Sanna nousi
ylös katsomaan. "Ka, Mickelsoni. No mihinkä Matti on jäänyt?"
Mickelsoni rykäsi, avasi jo suunsa aikoen jotain sanoa. Mutta ei siitä
sanoja tullutkaan, vaan rykäys vielä ja sitten astui hän vähän
peremmäksi penkin luo, pihalle katselemaan ikkunasta.

"Tuota ... kyllä hän kanssa tule heti."

Mutta Mickelsonin käytös näytti Sannasta niin omituiselta, ettei hän
saanut oikein selvää, mitä hänen piti tuosta ajatteleman.

"Mutta missä hän viipyy, kun te jo olette täällä?" Mickelson istui
penkille, kynsäsi korvan taustaa ja näytti kokonaan neuvottomalta.

"Tuota... älä nyt kovin pelästy. Matti on vähän vahingoittunut, mutta
ehkäpä se siitä paranee."

Mickelsonin ääni värähteli tätä sanoessaan.

Sanna rupesi kovin epätoivoisesti kohta huutamaan ja siunaamaan.

"No missä hän on nyt? Millä tavalla vahingoittunut?" hän kyseli
hätäisesti huutaen.

Mickelson arveli, että hänen pitäisi jollain tavalla saada lohdutetuksi
tuota vaimoa, mutta ei hän keksinyt mielessään mitään sopivaa. Jotain
kuitenkin täytyi sanoa.

"Älkää nyt kovin suretko, kyllähän Jumala pitää huolen teistä."

"Eihän vaan ole kuollut! Kuollutko hän on?!"

"Eei, mitäs te nyt niin tuumatte, eihän kuollut ole mutta ... kyllähän
Jumala teistä huolen pitää."

Mickelson sekautui, kun näki kuinka kovaan tuskaan Sanna joutui. Hän
harmistui enemmän kuin luuli, että hän oli taitamattomasti puhunut,
niin, että vaimo saattoi kohta ruveta aavistamaan asian oikeata laitaa.
Tuosta johtui, että hän rupesi lohduttelemaan Jumalan huolenpidolla,
vaikka ei hän ollut tottunut siihen luottamaan omassa jätkä-elämässään.
Mutta tunsi itsekin saavansa jotain vakuutusta tekevänsä aivan oikein,
kuin kertoi hätäilevälle vaimolle: "Kyliähän Jumala teistä huolen
pitää." Hän kertoi sitä useammankin kerran ja tunsi vaistomaisen
vakuutuksen itsessään, että tuo oli ainoa keino, jolla tässä pätevästi
saattoi lohduttaa epätoivoista vaimoa.

"Mutta missä Matti on, Mickelssoni? Voi, voi, te ette uskalla sanoa!
hän on kuollut ihan varmaan... Herra laupias Jumala!..." itki Sanna.

"Älkäähän nyt sentään niin kovasti huolestuko. Lähtekää mukaani, hän on
siellä talossa rautatieaseman lähellä."

"Ja missä nuo lapsetkin, kun Miina yksin jää..."

Pihalta alkoi kuulua lasten hätäisiä voivotuksia ja itkua. Samassa ne
jo saapuivat tupaan, Aukusti edelimäisenä.

"Äiti, äiti, kun isä on mennyt masiinin ala!"

"Voo-o-i!"

Äidin kädet lensivät ensinnä ylös, vartalo taipui taaksepäin ja siitä
äkkiä, ikään kuin suonenvedon tapaamana, eteenpäin kyyryyn ja kädet
rupesivat taidottomasti syleilemään jalkoja. Jäsenten toimintaa ohjasi
ja koko ruumista pudistutti ikään kuin sähkövirta, jonka aikana ei
tahdolla ollut mitään valtaa tuon mahtavan vaikutuksen yli. Äärettömän
tuskan pusertamina ne tuntuivat nuo huudahdukset ja siunaamiset
tulevan, joiden selvään ääntämiseen kieli ei ollut enää taipuvainen.
Lasten itku herkesi ja hämmästyneinä jäivät he suu auki katselemaan
äidin ruumiin koneellista väännehtimistä. Mickelsonin silmiin
vääntyivät kyyneleet ja hän tunsi itsensä kovin vähäpätöisen heikoksi
antamaan ja löytämään vähäistäkään lohdutusta tuollaiseen tuskaan.

"Älkäähän nyt Jumalan nimessä noin..." Mickelson astui Sannan tykö ja
tarttui tämän käsivarteen.

"Voi lapseni, raukkani!... Herra..."

Sannan kieli alkoi jo paremmin taipua lausumaan selvemmin tuskallisia
ajatuksiaan. Hän alkoi rientää ulos ja lapset perässä.

"Pysykää kotana te Miinan kanssa, älkää tulko!" Tämä osoitti että
tuskan ensimäinen vaikutus oli ohi mennyt, koska järki jo kykeni
ohjaamaan toimintaa. Käsillänsä hän vielä, matkan päässä, asemaa kohden
juostessaan, huitoi lapsia kohden, vaikka se pimeän tähden ei enää
mitenkään olisi voinut näkyä.

"Pysykää nyt lapset kotona, kyllä äitinne pian tulee," varoitti
Mickelson lapsille, lähtiessään astumaan Sannan perään.

       *       *       *       *       *

Asemalaiturilla makasi Matti vuoteella ja iso joukko uteliaita ja
surkuttelevia ihmisiä hyöri ympärillä.

Ei hän ollutkaan kuollut, sillä talossa, johon hän onnettomuuden
paikalta vietiin, saatiin hän tainnuksistaan heräämään. Likellä
asuvalle työ-insinörille toimitettiin heti asiasta tieto ja hän ryhtyi
toimiin, että takaisin palaavalla junalla saataisiin teloittunut
lähetetyksi sairaalaan. Mickelson ja eräs toinen työmies tarjoutuivat
hyväntahtoisesti saattamaan Mattia, koska Sannan pääsö lasten tähden
niin pitkään matkaan ei ollut helppoa.

Ja siinä odotettiin junaa. Sanna oli noutanut lapsetkin sanomaan isälle
jäähyväisiä ja katsomaan,--kenties' viimeisen kerran.

Heikko oli Matti. Niin heikko, ettei hän voinut jäsentäkään liikauttaa
eikä yhtään sanaa ääneen lausua, ainoastaan hiljaa sipistä. Kipeä
valitus sentään sai toisinaan rinnasta äänen lähtemään.

Vaimoväestä ei Sanna ollut yksin, joka itki. Muut itkivät liikutettuna
Sannan tuskasta ja siitä surullisesta näystä, jonka yleensä tuon
turvattoman perhekunnan asema tuossa sairas-vuoteen ympärillä tuotti.

Veturi vihelsi, juna saapui lähemmäksi, merkki annettiin ja se
seisahtui. Matti kuuli tuon ja ymmärsi, että nyt hänen tulee lähteä.
Sanna alkoi lausua hyvästiä, mutta itkuksi se vaan muodostui ... sanoja
ei siitä syntynyt. Matin huulien hän näki liikkuvan ja kumarsi päänsä
kuulemaan mitä hän sanoisi.

"Ei ... me ... saaneetkaan ... enää ... tupaa..."

Sannan hytkytys kasvoi.

"... mutta ... kyllä ... Jumala teistä ... murheen ... pitää. Hyvästi."

"Sen vuoteen täytyy nyt nostaa vaunuun", tuli koneen kulettaja
sanomaan.

Lapset vei Sanna vielä hyväilemään isää. Matin kasvot vavahtelivat ja
sisästä taas lähti kimeä pitkäveteinen valitusääni.

Miehiä tarttui vuoteesen ja nostivat sen vaunuun.

"Älkää nyt kovin suretko, kyllä hän siitä voi parantua. Mutta kun
täräys oli niin kova, niin kyllä se miehen heikoksi panee", sanoi
Mickelson Sannalle, vaunuun mennessään.

Juna kiiti pois. Ihmiset alkoivat liikkua kotiinsa.

"Surkea tapaus", sanoivat he toisilleen, "jos tuosta paraneekin, niin
ei hänestä muuta tule kuin koti kuntansa ruotivaivanen."

Sanna oli vaipunut maahan ja vaimoja kokoutui ympärille. Miina itki
parahdellen.

"Ettehän purista sitä lasta liiaksi kun noin parahtelee", sanoi joku.
Toinen ryhtyi hellittämään Sannan kättä lapsen ympäriltä. Äiti nousi
itse ylös lapsen kanssa ja tuli enemmän tajullensa, kuin häntä
ulkoapäin huomautettiin, sekä rupesi hyväilemään Miinaa. Akat
osoittivat myötätuntoisuuttaan pitemmällekin. Joku tarjoutui kantamaan
Miinaa, kun äiti niin heikolta näytti, toinen tahtoi taluttaa Tuppua ja
yleensä puhuivat he Sannalle osan otolla ja lohduttaen.

Ja Sanna tunsi tuon johdosta hiukan helpottavan. Mutta kerjäläis
elämä ja sen tuskallisemmat varjopuolet ne tunkeusivat esiin
vastustamattomalla voimalla.



VIII.

Sanna astui insinörin kamariin. Häntä pelotti, henkeä salpasi kun toivo
ja pelko sydämessä vallasta taistelivat.

"Vai niin." Insinöri kääntyi kirjoituspöytänsä luota Sannan puoleen:
"Mitä teillä nyt olisi minulle sanottavaa?" Insinöri katseli
ystävällisesti Sannaa, nojasi toista kyynäspäätään pöydän reunaan ja
hiveli käsiään.

Sanna notkisti polviaan kun insinörille puhumaan rupesi.

"Se minun mieheni ... kun sen niin huonosti kävi..."

"Ahaa, te olette tuon miehen vaimo, joka joutui santajunan alle. Se oli
ikävä tapaus, hyvin ikävä. Mutta mitä teillä oli aikomus tästä minulle
puhua?"

Insinörin hyväntahtoisuus rohkaisi pelkäävää vaimoa niin paljon, että
hän osasi ruveta selvittämään.

"Niin, tuota ... minä tulin puhumaan herra Insinörille, kun miehet
sanoivat tuolla, että valtio antaa aina palkintoa kun valtion työssä
vahinkoa tapahtuu. Niin minä ajattelin tulla kysymään herra
Insinöriltä, että saako sitä. Me olemme niin kovin köyhässä tilassa kun
on viisi lasta, eikä kotoakaan..." Liikutus esti häntä jatkamasta.

"Hjaa. Kyllä se oli ikävä vahinko. Mutta ei valtio maksa siitä mitään
korvausta, koska ei se tapahtunut työssä. Ainoastaan työssä
tapahtuneista onnettomuuksista maksaa valtio. Mutta katsokaas, tämä oli
vaan rautatien onnettomuus."

"Ja eikö siitä annettaisi edes vähän?..."

"Ei. Nähkääs, ei valtio voi vastata siitä jos joku huolettomuudessaan
itsensä junan alle heittää."

"Mutta ei Matti huolettomuudessaan... Toiset miehet sanoivat, että jos
juna olisi seisahtunut, niin että siitä olisi ehtinyt maahan päästä,
niin ei Matti olisi joutunut junan alle."

"Kuulkaapa, tuon on koneenkulettajain syy. Ja entäpä, jos eivät miehet
vaatineetkaan seisauttamaan? Ne useinkin luottavat jalkajäntereittensä
pontevuuteen ja hyppäämisen onnistumiseen."

"Kyllä ne olivat pyytäneet seisauttaa, mutta..."

"Jaa, jaa, asia on kuitenkin se, että minä en voi tässä asiassa mitään
sen suuntaista teidän hyväksenne tehdä. Vaan kuinka, rupeaako miehenne
paranemaan?"

"Jumala sen tietää. Kuulutaan leikatun jalka reidestä ja toinen käsikin
on poikki."

Insinöri katseli ajatuksissaan eteensä ja heilutti jalkaansa toisen
polven päällä.

"Surkea tapaus, kyllä minä sen myönnän. Mutta niinkuin jo sanoin,
valtio ei sitä varmaankan ota korvataksensa. Onko teillä muuta asiaa?"

"Eihän minulla muuta..."

Hyvästellen lähti hän pois, toivojen turhaksi rauettua. Ei hän nyt
itkenyt. Hänen tunteensa olivat enemmän kankeassa tilassa. Kyllä
ihmiset olivat hänelle uskotelleet, että valtio on velvollinen
korvaamaan vahingon, joka sen työssä tapahtuu. Mutta hän ei ollut tuota
oikein uskonut. Sehän olisi ollut heille onni. Nyt oli hän kuullut
Insinöriltä, että syy onnettomuuteen oli siinä, ettei ollut tehty
sopimusta junan kulettajain kanssa sen seisauttamisesta.

Niin, siinäpä se.--Onnettomuudella on aina syynsä.--

Muutamia viikkoja viipyi Sanna lapsineen vielä näillä paikoin. Sai
toisinaan tietoja Matistakin. Mutta eivät ne lohdullisia olleet. "Jos
paraneekin, niin kurja ruotivaivainen tulee", sanottiin. Ensin Sanna
ihastui tuosta paranemisesta, mutta rupesi jälestäpäin ajattelemaan:
"kuolema taitaisi parempi olla."

Päivät pääksytysten hän tuon tapauksen jälkeen itki, itki niin, että
huonot silmät alkoivat käydä veriselle ja pakottaa. Mutta kyyneleet
loppuivat vihdoin ja hän tapasi toisinaan itsensä pitkät ajat yhteen
kohti tuijottamassa, jolloin ajatukset aina ensin olivat liikkuneet
kohtalon kovuutta tutkien, mutta sitten pysähtyneet. Kun heräsi noista
seisauksista, oli se ikään kuin torahtamista raskaasta unesta, jonka
painavaa valtaa ei tuntenut voivansa itsestään poistaa. Tajun herätessä
ei aina heti huomannut mikä asia oikeastaan mieltä painoi ... lopulta
sen jo tiesi ulkoapäinkin, kun ei ajatuksissa muuta yleensä
liikkunutkaan, kuin kohtalo.

"Herra armahda! ... kun vielä pitää kuudes tulla tähän kurjuuteen ...
ihmisten kirottavaksi!..." hän vaikeroitsi, kun tunsi olevansa
raskaana, ja se se oli, joka hänen tuskansa korkeimmilleen sai. Tieto
tuon asian todenperäisyydestä kävi sen kautta vielä tuskallisemmaksi,
kun ei ollut yhtään sellaista ystävää, jolle sydämensä olisi avannut
lohdutusta saadakseen. Matin teloittumisesta ja siitä seuraavasta, koko
perheen kurjuudesta hän kyllä saattoi puhua ihmisille ja kohtaloansa
valittaa, ja hän tunsi että niiden lohdutukset häntä vahvistivat. Mutta
tämä asia, tieto, että vielä on raskaana, kukkuroitsi hänen mittansa
ylitse vuotavaksi. Jos olisikin uskaltanut jollekin ihmiselle puhua...
Mutta ei! Ihmiset eivät tässä enää voi lohduttaa... Ne vaan
hämmästyneinä rupeavat kurjuuttani voivottelemaan ja takanapäin
panettelemaan, niin kuin niiden tapa on kuin köyhille lapsia tulee...
Kun muisteli kuluneen kesän onnellista aikaa, niin se toi mieleen vaan
katkerampia aineksia ja rupesi näyttämään siltä, kuin tämä aika olisi
ollut paradiisin elämää, jossa hänenkin kaltaisensa ihmisen on sallittu
kerran elämässään käydä, näkemässä, että noin hyvä sitä voisi köyhänkin
olla ... jos voisi.

Kesän kuluessa olivat he Matin kanssa toisinaan lausuneet varmana
toivona, ettei ainakaan likimmässä tulevaisuudessa enää tarvitsisi
muiden ihmisten armo-leipään turvautua... Nyt tunsi Sanna sitä
tarvitsevansa aina.

Hänelle tuli polttava ikävä kotikylään. Hän muisti kotipuolen väkeä,
muisti miten ne armahtivat ja ruokaa antoivat silloin kuin palo
tapahtui. Kyllä muisto siitä karvasteli, kuinka kovin heitä siihen
aikaan oli kohdeltu, kun matkaan lähtivät. Mutta ei se kyennyt
kukistamaan toista. Hän uskoi, piti sen ihan varmana, että nyt, kun ei
enään ollut Mattiakaan turvana, ne hartaalla osanottavaisuudella häntä
kohtelisivat, nuo tutut oman kylän ihmiset, joiden parissa oli aina
lapsuudestaan asti elänyt!

Hän sai jostain huonot vankkurit, asetti Tupun ja Miinan istumaan
niihin, tarttui itse veto-aisaan ja rupesi vetämään kotipuoleen. Hemmu,
Aukusti ja Liinu juoksivat edellä ja perässä, välin auttoivat äitiä
vetämisessä. Tiet olivat rapaiset, ilmat sateiset, kulku sen johdosta
vaikea ja vankkurien veto hankalaa.

Kotikylään joukko kuitenkin vihdoin saapui ja Korvisen pihaan kulkunsa
ohjasi.

"No kuinkas nyt", sanoi emäntä painolla, kun Sanna tupaan tuli, "kun
niin kovat kohtalot ovat kautta käyneet?"

Sanna ei voinut puhua vähään aikaan. Vihdoin kuin kieli tottelemaan
rupesi, virkkoi hän:

"Tässähän sitä ... täytyy mennä."

"Jopahan... Raskaasti se Jumalan kaikkivaltias käsi koettelee
muutamia." Emäntä huokasi ja pyyhkäsi kyyneliä silmäkuopistaan.

"Vai on se tännekin jo ehtinyt tieto siitä..." sanoi Sanna vähän ajan
kuluttua.

"On se. Mutta eihän Matti kuollut ole vielä?"

"Ei hän kuollut ole, mutta kovin kuuluu olevan huono."

"Sen toki tietääkin."

"Reidestä on jalka sahattu poikki."

"Hyvä Isä sentään!"

Oltiin vaiti. Emäntä katseli yhteen kohti, ja kuvitteli mielessään
tuota tapausta.

"Kas, kuinka tuo Miinakin on jo kasvanut", tuli emäntä vähän ajan
päästä puhelemaan Miinalle ja pisti sokeripalasen tälle käteen.

"Taati", käski äiti.

Miina nosti kättänsä.

"Kelpo tyttö Miina onkin."

Tuppu tepasteli ääressä sokeria mielitellen.

"Tuppu näkyy kanssa kasvaneen jo oikein aika mieheksi. Osaatko kättä
paiskata?" Emäntä kokotti kättä. Tuppu ensinnä äimäili, mutta äidin
kehoitettua meni vihdoin ja läiskäytti tukevasti. Emäntä kehui
Tuppuakin hyvin opetetuksi ja haki hänellekin pienen sokerimurusen.

"Kun tuo pienin edes sinulta kuolisi", sanoi taas emäntä, vakavan
näköisenä.

Sannan sydäntä piirti kipeästi ja suusta pakkausi tulemaan tunnustus,
että sydämen alla vielä yksi kasvaa. Mutta ei sitä tullut sanotuksi.
Kyyneliä vaan pyyhkäsi silmistään ja huokasi: "Niin", ja nieli alas
karvaan palan.

"Minnekäs te nyt täällä pääsisitte asumaan?" päivitteli emäntä.

"Ei sitä tiedä ... saaneeko missään."

"Kyllähän se on paha, kun noita lapsia on niin monta. Mutta saaneehan
jossain. Olkaahan nyt tässä edes huomiseen saakka."

Se lohdutti Sannaa suuresti, kun emäntä noin ystävällisesti kohteli.



IX.

Nurkanperäisten kova kohtalo säälitti muutamia isäntiä niin paljon,
että he kutsuivat kokoon muitakin miehiä päivittelemään mitä olisi
heidän hyväksensä tehtävä. Useat lausuivat kokouksessa hyvinkin tylyjä
sanoja ja arvelivat, että asia olisi kunnan yleisen vaivaishoidon
autettava, eikä yksityisen kyläkunnan. Lopulta tultiin kuitenkin siihen
päätökseen, että ostettiin eräs hylky-mökki asunnoksi, kun eivät
missään saaneet vakinaista kortteeria. Elatuksesta saisi Sanna itse
huolta pitää ja turvautua vaivaishoitoon, jos ei muuten toimeen tulisi.

Ja niin sai Sanna lapsinensa edes pään suojaa, leivästä koetti hän itse
pitää huolta.

Hänellä oli vielä vähän rahoja, kun hän rautatieltä tuli ja niillä
rupesi hän kaupustelemaan. Liinu, Tuppu ja Miina saivat päivät
pääksytysten olla mökissä, omissa hoteissaan, kun äiti kierteli
kaupoillaan. Vanhemmat pojat olivat saaneet lähteä kerjuulle muihin
pitäjiin. Matista tuli väliin tietoja, että hän alkoi parantua.

Kevät talvella, kun Sannan kulku alkoi yhä raskaammaksi käydä, kävi
eläminenkin yhä hankalammaksi ja hän päätti koettaa vaivais-apuun
turvautua.

Pekkolainen oli tähän aikaan vaivaishoitokunnassa ja Sanna kuului hänen
piiriinsä. Siis hänen luoksensa oli mentävä asiansa esittämään.

Kovalta tuntui sinne mennä. Sydän pani vastaan, mutta puute pakoitti ja
voitti sydämen itsekkäisyyden. Kohta oli hän joutuva makuulle. Täytyi
koettaa edes leipää hankkia lapsille ... vettä he kyllä itse saisivat
särpimeksensä.

Vielä Pekkolan porstuassa hän aprikoitsi... Ei hän ollut talossa käynyt
pitkään aikaan. Ei köyhillä ollut tapana siellä käydä kuin vasta
viimeisessä hädässä.

"Lienevätkin panneet Pekkolaisen hoitokuntaan juuri sitä varten, ettei
hän ainakaan liiaksi köyhiä armahda", ajatteli Sanna. Mutta hän
rohkaisi itseään ja meni tupaan. Siellä ei ollut muita kuin toisella
kymmenellä oleva piika tyttö. Kamarin ovi oli auki ja sieltä kuului
kovaäänistä miesten puhetta.

"Kun tarkoitus on näin hyvä, niin voitte te hyvinkin kirjoittaa tuohon
listalleni 10 markkaa", kuuli Sanna jonkun sanovan innokkaasti.

"Hä hä hä hää!" nauroi Pekkolainen, "oikeinko siihen sitte pitää panna
sen mukaan kuin kukin voi? hä hää..."

Kuului siltä, että kerääjä oli osannut kutkutella Pekkolaisen
itserakkautta, sillä tuo nauru oli siitä varmana todistuksena.

"No kirjoita nyt sitten kaksikymmentä! Vai piisaako se?"

"Sehän onkin jotain se! Mutta sellaisten, jotka asian tärkeyden
käsittävät ja joilla on varoja, pitääkin uhrata yleishyödyllisiin
tarkoituksiin."

"Eipähän pakkoa ole! Mutta kun antaa, niin antaa. Ei tuohon
viitsi nimeänsäkään tuhrata muutaman pennin tähden, kun asia
sanomakirjallisuudessakin julaistaan. Kirjoita nyt selvästi: Nestori
Pekkolainen, Kunnallislautakunnan jäsen... No mitä nyt?" Kysymys koski
tyttöä, joka häntä tuli tupaan kutsumaan. Itsekseen tyytymättömästi
muristen, kun oli tultu häiritsemään niin hupaisista ajatuksista, meni
Pekkolainen tupaan.

"Noo, mitä sillä Sannalla nyt?..." hän kysyi seisahtuen keskilattialle
itseänsä keikistellen ja suu iva hymyssä.

Sanna arveli, että tuo lapsiton pohatta ivailee hänen raskaana
ololleen, ja huokasi.

"Tulin tänne katsomaan", sanoi hän sitten, "eikö isäntä meillekin
puollustaisi vähän vaivais-apua?" Hän rupesi henkeänsä pidätellen
vastausta odottamaan, samalla kun Pekkolainen häntä pitkään kulmainsa
alta katseli.

"Jaa", pani viime mainittu vihdoin pitkään, kiikautti toista polveaan
ja lähti huoneenperälle kävelemään. Palasi sieltä taas puoli lattiaan:

"Tuota ... se miehesi kerran mulle tässä niin leveili, etten tiedä,
josko välitän teistä mitään", hän sanoi. Pyörähti taas ja meni
perä-ikkunasta ulos katselemaan.

"Koska J----lan tähden?"

Vastaamatta Sannan kysymykseen, jatkoi Pekkolainen ikkunasta ulos
katsellen:

"Niitä elätettäviä karttuu vaivais-hoidon niskoille niin, että
lopuksi ei tässä saa muuta kuin riihestäpäin ajaa viljansa
vaivais-makasiinille ... laiskain elättämistä varten."

Sivumennen sanoen, hän itse vuosittain maksoi vaivaisten varastoon
7 kappaa ohria ja 7 rukiita.

Sanna ei jaksanut puhua mitään. Kuumat kyyneleet alkoivat ripistä
poskille... Pekkolaisen puhe teki kipeitä haavoja sydämelle.

"Rupeaako se miehesi paranemaan?"

"Niinpä se kuuluu."

"Sekin", jatkoi Pekkolainen, "kun ei viitsinyt työtä tehdä täällä ...
laiskuuksissaan lähti maita mantereita ratuamaan ... ja rautatielle
isoja palkkoja saamaan. Mutta omaan pitäjääsen sitä sitten on raja kun
ruodin paikkaa ruvetaan kuulustamaan. Kerjäämällähän te siihenkin asti
elitte, ja nythän sinä olet tehnyt kauppaa kuin hantesmanni. Tottapa
jotain on kasautunutkin?"

Isännän suu oli hymyssä, kun hän kääntyi Sannaan katsomaan. Sanna
katsahti Pekkolaisen silmiin ja huomasi niiden tirkuttamisesta, että
hän oli juovuksissa.

Pekkolainen astui likemmäksi.

"Valtiolta sinä saisit elatusta pyytää", sanoi hän ikään kuin
jonkullaisella harrastuksella. "Valtion työssä Matti teloittui, niin
valtio elättäköönkin!"

"Kukapas niitä köyhän asioita sitten valvoisi, haukutaan vaan
kaikkialla, mihin puutteinensa kääntyy."

"Haukutaan", matki Pekkolainen, "haukkumiseksi se aina otetaan, jos
joku sanoo asian julki ja halki. Ja kuuleppas, tuota, Sanna, kyllä
sellaisen täytyy kärsiä edes puhuttavan, joka ei muualta jaksa elää
kuin vaivaishoidosta, ei sitä sovi pahaksensakaan..."

"Kyllä sen näkee että te olette pirua kovempi, niin että ennen sitä
kuolee nälkään ristissä käsin ja hammasta purren, kuin tuollaisilta
enää pyytääkään!" puhkesi Sanna vihasta kähisevällä äänellä puhumaan ja
lähti ovellepäin, jatkaen:

"Kun tuollaisia pannaan köyhäinhoito-kuntaan, niin ei sillä muuta
tarkoiteta kun sitä, että köyhät kuolisivat nälkään, pois rikkaiden
vaivana olemasta!... Mitähän se hyvä Jumala tarkoitti sillä kun se
köyhiä loi rikkaiden rasitukseksi, kun ei se luonut vaan rikkaita ja
sellaisia kun Pekkolainenkin, suurilla perinnöillä elämään..."

"Älä motkota, sen vietävä!..." Pekkolainen tömisti jalkoja ja osoitteli
menemään Sannan kimppuun.

Mutta Sanna ei odotellut, vaan kiirehti ulos jatkaen haukkumistaan:

"Motkotan minä!" hän huusi, "et kuitenkaan lyödä uskalla hävytön! Kyllä
minä pääsen muidenkin hoitomiesten luo ja tiedän varmaan ettei yksikään
heistä kiellä minulta apua!... Ootko nyt ollut hiljan kirkkoväärtin
vaalissa, että pääsisit kirkon viiniä juomaan? Et ikänä sinä siihen
pääse, älä luulekaan, ei pitäjäläiset niin hulluja ole! Osta vaan
rommia isävainajasi rahoilla ja särvä kaapin oven takana, kyllä
kestää!..."

Sanna meni kujaa kaiken jaksonsa mukaan, ja purki sydäntänsä tyhjälle,
sillä Pekkolainen ei enää kuullut loppua, koska ei ollut mennyt ulos
hänen jälkeensä.



X.

Ja eräänä päivänä levisi kylässä tieto että Nurkanperän Sanna oli
synnyttänyt kaksi tyttöä. Tuo tieto sai useat hämmästyksestä
siunaamaan. Kovatkin sydämet emäntäväen piireissä heltyivät. Useat
panivat nyytyyn juustoa, leipää ja jotkut lihaakin, sekä leiliin
maitotilkan ja lähtivät katsomaan.

Ensi päivinä synnyttämisen jälkeen täytyi Sannan sängyssä maata, sillä
hän oli niin heikko, ettei kyennet ylös nousemaan. Jos hän jaksanut
olisi, olisi hän noussut ... ei hänellä olisi ollut aikaa seurauksia
pelkäämään.

Kun emännät tulivat, tapasivat he hänen pahnoilla makaamassa, kaksoiset
käsivarrella, leipäpalanen ja vesikuppi sängyn vieressä. Tuppu ja Liinu
itkivät päivät pääksytysten ja koettivat holhota Miinaa, söivät suolaan
kastettua leipää ja särpivät vettä. Oli siellä ollut apuna eräs köyhä
akka, mutta ei hänelläkään ollut mitään ravinnollista apua antaa.

"Kuinka ovat koreat tytöt", ihmettelivät emännät kun katselivat lapsia.

Sanna alkoi voimistua, kun sai terveellistä ravintoa, ja lasten itku
taukosi äidin voimistumisen kanssa yhden rinnan.

"Olisi noita lapsia jo ollut teillä muutenkin", sanoivat muutamat.

"Olishan niitä ... mutta eipä se olekaan ihmisten vallassa, kuinka
monta niitä kullekin..."

"Kun Jumala korjaisi pois!"

Sanna tunsi, kuinka hartaasti hänen oma sydämensä tuota toivoi, mutta
ei hän itse sitä uskaltanut ihmisten kuultaville lausua. Hartaasti vaan
sydämessään Jumalaa rukoili, lapsia luoksensa korjaamaan ... pois
kurjuudesta.

Ensin olivat lapset terveet, mutta alkoivat viikon kuluttua kääntyä
rituisemmiksi. Äiti ei saanut lepoa yöllä ei päivällä. Emäntäin
tuomiset oli pian syötynä ja sitten tuli nälkä.

Kamalan kolkkoa oli elämä ... synkeä, toivoton tulevaisuus. Leivästä
koettivat huolta pitää Liinu ja Tuppu, mutta sairasta äitiä eivät
karkeat kerjupalat virvoittaneet.

Hemmusta ja Aukustista ei ollut tietoa.

"Taivaallinen isä!" huokasi äiti toisinaan sydämen tuskalla, "vaaditko
minua lasteni kasvatuksesta tilinteolle?"

Jo rupesi äiti taas sängyn omaksi joutumaan, ainoastaan suurimmalla
ponnistuksella kykeni vielä ylhäällä olemaan ja lapsiansa hoitelemaan.

Eräänä päivänä hän väsyneenä oli laskeutunut kaksoisten viereen sängyn
laidalle. Ajatteli siinä lastensa kohtaloa. Yhä selvemmäksi alkoi
hänelle käydä, että jos ei lapsista pian edes toinen kuole, kärsimykset
ja vaivat hänen itsensä pian sortavat haudan mustaan multaan.

Ja jos elämään jäävät nuo lapset!...

Tuo ajatus se painoi. Hän tiesi että ne tulisivat huutokaupalla
myötäväksi vähimmän vaativalle. Mielikuvituksiin ilmestyi oikein
selvänä, miten hän itse kylmänä ruumiina makaa, jonain päivänä, tuossa
vuoteella ja lapset ympärillä itkevät ... eikä hän sitä enään kuule ...
henkisilmillään vaan saa katsella miten ne ensin joku korjaa
huostaansa, maksua vastaan viedäkseen kunnan-tuvalle huutokauppaan ...
ja miten ihmiset siellä sanovat, että ei sekään pari muuta kyennyt kuin
lapsia laittamaan kunnan niskoille. Hän ajatteli sitäkin kuinka
vastahakoisia olivat olleet kummeiksi tulemaan kaksoisille Korvisen ja
Karttulan haltiat. Eivät ne juuri sitä sanoneet, etteivät he tule,
mutta Sanna oli vakuutettu, että he olisivat mieluisasti suoneet tuon
kunnian muille. Tuskaan hän joutui, kun ajatteli sitä, miksi heille
sallittiin niin paljon lapsia, kun ei ollut keinoja millä niitä
elättää...

... Ja kun Matti tulee vielä kotiin, niin eläminen käy yhä
tukalammaksi, kun en pääse näiltä lapsilta kerjuulle edes...

"Hyvä Jumala! riennä jo apusi kanssa ja korjaa kaikkivaltiaasen
huomaasi nuo viattomat raukat tästä kurjuudesta!" hän huokasi lapsia
katsellen. Joku kuului oven takana napailevan sisään tullakseen. Sanna
nousi istumaan sängyn reunalle. Päätä huimasi niin kovin, että sen
täytyi kumartaa alas eteenpäin ja koettaa käsin puserrella ja
vilpoittaa.

Ovesta tultiin. Sanna näki sormiensa lomitse ja päästi tuskallisen
valituksen, samassa vaipuen ryysyille, joita oli sängyssä tyynyjen
asemasta.

Se oli Matin näkeminen, joka Sannassa vaikutti tuollaista tuskaa. Matti
tuli, kainalo sauvoihin nojaten kovin kuihtuneena ja vaaleana sisään.
Ainoastaan lyhyt tynkkä oli jälellä tuota kovanonnen jalkaa.

Oven luoksi Matti ensin seisomaan jäi, hänen täytyi jäädä, sillä
sydämen ankara telmintä teki puujaloilla seisomisen vaapperaksi. Sitten
hän astui vuoteen luo, sai tuolin ja istui sille tuijottaen vuoteella
makaaviin kaksoisiin.

"Tuollaisenako sinä palaat", itki vaimo ja koetti nousta ylös
kättelemään. Matti ei voinut puhua, kyynelten ripinä poskia pitkin ja
hytkytys ilmaisivat hänen tunteittensa laatua. Saatuaan liikutustaan
hiukan hillityksi, lähti hän kompuroimaan, istahti vuoteen laidalle
lapsia yhä katsellen.

"Niin siinä ne ovat", sanoi Sanna.

"Viattomat lapsiraukat", huokasi Matti vihdoin, "pitäneekö teidänkin
ruveta elämään tässä kurjuuden ja murheen laaksossa."

"Missä ovat toiset lapset?" kysyi Matti vähän ajan päästä.

"Kerjuulla ovat jo olleet monta viikkoa tiellä tietämättömällä Hemmu ja
Aukusti, Liinun ja Tupun lähetin äsken kylään pyytämään leipää ja
Miinaa kulettavat vankureilla muassaan."

       *       *       *       *       *

"Jo vihdoinkin ehti Jumala apunsa kanssa ... kutsui pois luoksensa
kaksoiset Nurkanperästä", sanottiin eräänä päivänä kylässä. Ja tuo
olikin aivan totta. Kaksi päivää oli väliä niiden kuolemalla, yhteen
arkkuun ne pantiin ja laskettiin hautaan. Useita muitakin, erittäinkin
lapsia haudattiin samalla kertaa. Kaikkein omaiset itkivät haudoilla,
niin muiden kuin Nurkanperän lastenkin. Muut itkivät kaipuusta ja
kapinoitsivat kuolemata vastaan, kuin ankaralla kädellään oli pois
pyhkäissyt heiltä heidän rakkaitansa. Nurkanperäisetkin olivat
liikutetut. Mutta he eivät kuolemata nuhdelleet, vaan kiitollisuutta
tunsivat syvää, harrasta, sydämellistä, siitä että kuolema oli
pelastanut lapset...

Erittäinkin äiti itki kun ajatteli sitä, kuinka monipuolisesta
kurjuudesta lapset olivat pelastuneet ... ijäiseen iloon Jumalan
luoksi.

Kotiin palasivat he haudalta, syömään kuivan maahanpaniais-ateriansa
ihmisten anti-paloista.

Samana päivänä tuli eräs isäntä sanomaan Matille, että ruodin paikka
olisi avoinna N. kylässä ja, jos Matti haluaisi niin hänet pantaisiin
siihen.

Ei ollut sydän vielä itsekkäisyydestä vapaa, koska tuo esitys tuntui
niin kipeästi siihen ottavan. Kova oli hänellä taistelu itsensä kanssa,
ennen kuin hän saattoi isännälle mitään vastata.

"Etkö tahdo mennä ruotiin?" kysyi isäntä suu hieman kummastusta
osoittavassa hymyssä, kun ei Matilta ruvennut vastausta tulemaan.

"Niin, no, kyllähän minä tulen jos vaan otetaan ... mikäpä tässä
muukaan..."

"Niin, minun mielestäni saat olla kiitollinen, että pääset, taitaa
muuten eläminen käydä hyvinkin raskaaksi", arveli isäntä.

"Kyllähän se niin on."

Pois mennessään oli isäntä kuitenkin vakuutettu siitä, että Matti oli
hyvin vastahakoinen ruotiin. Hän oli luullut ilo sanomaa vievänsä!

"Vielä on ylpeyttä Matissa", hän kotonansa kertoi ja muut ihmettelivät
ettei se jo ollut varissut.

Mutta Matti taisteli sinä päivänä itsekkäisyytensä kanssa ratkaisevan
taistelun.

"Ei minulla enää ole valikoiman varaa", sanoi hän vaimollensa, sitten
kuin oli päättänyt ottaa tarjouksen vastaan, ja näytti tuota sanoessaan
verrannollisesti tyytyväiseltä.

"Niinpähän se olla taitaa", huokasi Sanna tuntien lohdutusta siitä,
että näki Matin olevan kohtaloonsa tyytyväisenä. Vaan itsessään hän
tunsi, ettei hän voisi vielä astua ruotiin, vaikka hänelle paikka
tarjolla olisikin.

"Mutta sinä ja nuo lapset?..." virkkoi Matti taas vähän ajan kuluttua
ja katsahti lapsiin, Liinuun joka hiljaisena ja surkastuneena istui
ristissä käsin takkakivellä ja katseli Tuppua ja Miinaa, jotka
lattialla huolista vapaana pienillä kivillä leikkivät.

"Eihän siinä", vastasi Sanna vitkaan, "muu auta, kun Jumalaan turvata
joka luonutkin on, niin tottahan hän huolen pitää ja antaa voimia kitua
kestämään siksi kuin..."

"Siksi kun kuolema katkaisee köyhän ristin alaisen elämän", päätti
Matti.

"Niin", lopetti Sanna syvällä huokauksella.



HÄRÄT.

Kirjoitti Kauppis-Heikki.



Ensimäinen.

"Jospa sitä nyt olisi koettaa."

"Sitäpä minä. Eihän tuo maata alemma viene."

"Vaan jos se kovin vähä hyödyttää, kun ei saa omistaan."

"Mitenhän olisi. Kalvi se kuuluu härkänsä myöneen ja ostaneen sitten
niillä rahoilla... Jokohan mekin tuo lehmä myötäisiin... Mitä arvelet,
eukko, siitä?"

"Ei lehmää. Liika hienoa on viina leivän särpimeksi."

"No täytyy se kumminkin kauppaan panna, kun 25 kannun 'puu' maksaa
lopulle sata markkaa."

"Eihän sitä enää 'puuksi' kutsuta, 'härkiähän' ne kuuluvat olevan."

"Olkoot vaikka lehmiä, mutta aamulla minä lähden koettamaan eikö sitä
saa. Täällä olisi hyvä menekki."

Näin jutteli Nystyrän mökin Simo vaimonsa kanssa muutamana iltana,
tässä alkupuolella talvea. Lapset olivat jo nukkuneet.

Vähänpäästä rupesivat vanhatkin, vaan Simo ajatteli vielä hyvän aikaa
pitkälläänkin tuosta huomenna ostettavasta "härästä". Mihinkähän sen
panisi... Tuvan sillan alle, vai navettaan?

Jos sen yksinään jaksaisi irtauttaa, voittaisi ehkä puolet... Ainakin
kolmannen osan voittaisi; ja saisi itsekin aamutuimaansa maistaa. No
varmaankin sen, ja rahaa jos kuinka paljon...

Siihen nukkui Simo. Hän puuhasi koko yön samoissa toimissa, sillä "se
yölläkin unessa, mikä päässä päivälläkin."

Jonkin isännän nimessä hän osti ankkurin. Vaan kun viskaali tuli
sinettiään lyömään, oli Simo muuttuvinaan isännäksi.

Loimen alle pani hän saadun "härkänsä", istui sitten päälle ja lähti
ajamaan. Matkalla se kasvoi niin suureksi että Simo oli istuvinaan kuin
vuoren päällä. Toisia "härän" kuljettajia meni yhtämukaa. Simo alkoi
niitä torua ettei heillä ollut oikeutta kuljettaa "härkiään" yksille
laitumille, sillä hänen härkänsä on niin suuri että se puskee kaikki
muut kumolleen. Ja hän ei olekaan enää Nystyrän Simo, vaan isäntä.

Samassa hän heräsi kuin vaimonsa nyrväsi kylkeen ja virkkoi:

"Mitä sinä uneksit."

"Ohoh! Joko minä ääntelin?"

"Johan tuossa..."

Unet eivät nyt Simosta luopuneet. Silmäin kiini mentyä oli hän joutunut
pitäjään lainajyvästön nurkkajuureen. "Härkää" oli pienenneltynä turkin
ja takin taskuun sopiviin pulloihin. Hän oli kaatavinaan yhden "napsun"
kerrallaan seinään kaivetusta reijästä sisälle ja sieltä tuli joka
kaatamisen perästä jyviä aivan koskena, vieläpä karahtelivat
tullessaan. Alkoi jo tulla niin paljon että rupesi peloittamaan, eikä
enään kaatanutkaan. Säkit täytyivät ja yhä vaan jyviä tulvasi. Simo
nosti monta monituista säkkiä selkäänsä, peljäten että tulevat kiini
ottamaan. Hän koetti juosta, mutta tuntui niin kovin vaikealta. Jyvien
juoksu yhä vaan kuului. Simo ei päässyt enää liikahtamaankaan, vaan
vaipui kuormansa alle. Takaa-ajajia oli tulevinaan. Hän yritti ruveta
huutamaan, vaan heräsi ja huomasi itsensä suullaan makaamassa ja tunsi
olevan niin kuuman että ihan oli märkänä joka kohta. Eukkonsa kuorsasi
ja se kuului aivan samalta kuin sekin jyväin tulvaaminen.

"Ollapa sellainen jyvän paljous ihmisissä", ajatteli Simo. "Mutta hitto
mikä hätä piti olla tyhjän tähden."

Eukko ei lakannut kuorsaamasta.

"Ole hörrittämättä siinä!" virkkoi Simo.

"Kah! Mitä?"

"Niin, että elä tuossa kuorsaa, ei saa nukkua."

"Minäkö kuorsasen."

"Sinä."

"Enpään."

"Enpään.--Kuulinhan minä."

"En ole ennenkään..."

"Ja et nytkään.--Pane lakeista vähän raollen, liika lämmin tässä on."

Se keino auttoi vaikeiden unien kanssa taistelemasta. Yö kului kuten
moni muukin yö.

"Kovin rauhatonta nukkumista", virkkoi Simo ylösnoustuaan ja raapia
kyhnytteli kainalotaan. "Minä näin lopulta yötä hyvin vaikeata unta."

"Pahaa minäkin näin", sanoi eukko. "Vallesmanni oli tulevinaan ja otti
aivan väkisin meidän ainoan lehmämme. Eiköhän heitetä se kauppapuuha
sikseen."

"Ei heitetä. Pahat unet ne merkitsevät hyvää."

Kumpikin alkoivat kertoella ennen ja nyt nähtyjä uniaan, ja sitten he
päättivät että pahat unet toisinaan merkitsevät hyvää.

       *       *       *       *       *

Simo lähti apumiehiltä kuulustelemaan tuleeko siitä tolkkua. Tarpeeksi
asti ei näet ollut itsellä varoja. No kyllähän niitä löytyi näin hyvään
asiaan, vaan täytyi heille hyväntekijäisistä myöntää vähittäinkin
ostohinnalla.

Saavuttiin saantipaikalle. Vaikka tämä ei ollut mitään kalan pyyntiä,
hiljaa kumminkin puheltiin. Eipä kaikistellen puhuttuna hiljaakaan. Oli
liikuttava varovasti ettei tullut "hölyksi" minnepäin härkää lähtään
taluttamaan.

"Uskaltaakohan täällä aukaista", suhistiin.

"Ei pilata asiata kiireellä", virkkoi toiset.

Kyllä suu olisi kutsunut, vaan täytyi kärsiä. Väkisin tuli vesi
kielelle. Odottaminen oli niin kiirellistä, kuin lasten, joille äiti on
lämpöset luvannut.

Vaan iltasillapa oli jo "härkä" paikallaan tyhjässä navetan parressa.
Hiljaa se siellä köllötti kylkiensä varassa, ilman kiinipitimettä;
jalkoja ei näet sellaisella härällä ole, jolla on "kylkiluut nahkan
päällä."

Samana iltana syntyi seudun taloissa miesten kesken salakähmäisiä
liikkeitä ja viittauksia. Myöhemmällä hypenivät he tietämättömiin.

"Mitä niillä mahtaa olla", arveli nais-väki.

"On niillä jotain", lisäsi toiset.

Vaan tietämättömiksi he sillä kertaa jäivät mitä se on.

       *       *       *       *       *

Miehiä kun seipäitä seisoi kohta Nystyrän navetassa. Simo liikkui
vilkkaasti.

"Täyteenkö?"

"Täyteen."

Luk luk luk luk: narrr.

"Paljonko se?..."

"Puolitoista..."

"Sitten tuohon."

Luk luk luk luk: narrr.

"Samako hinta?"

"Sama."

"Sitten tuohon, jos jyvissä kelpaa."

"Kyllä. Neljä kappaa rukiita."

"No, sama se. Laske vaan."

Luk luk luk luk: narrr.

"Hereestään se antaa."

"No kun ei: vasta ensimäiset pullot."

Vielä laskettiin täyteen suuri pullo, joka sai sijansa rottien
valtakunnassa, tuvan laattian alla. Sieltä se tarvittaessa kaivettiin
ylös, siltä kohdalta, jossa laudat näyttivät visuimmassa olevan. Seinän
vierellä oli vaan siksi koloa että sormet parhaiksi sopivat siltalautaa
ylös nostaessa. Täältä annettiin niille ostajille, joita ei tiedettynä
oikein varmoiksi. Koko härkää ei näille ilmoitettunakaan, sanottiin
vaan tämä yksi suuri pullo muilta lainatun.

Nyt tulijaisissa oli kaikki vieraat "varmoja", kuin oli niitäkin,
joille annettiin ostohinnalla. Vaan siitä ei hiiskuttuna koko aikana
muiden kuulaan, sanottiin vaan Simon ostaneen omilla neuvoillaan.

Niin hyvillä mielin kuin minkä kadotetun tavaran takaisin saaneet
hyvänsä, astuivat miehet navetasta, takin toinen helma enemmän
riipuksissa kuin toinen.

       *       *       *       *       *

"Härän tulijaisia, miehet!" sanoi Rahilan Saku ja löi pullon niin
kovasti pöytään, että paljon maailmanvaivoja nähnyt posliinivati päästi
viimeisen rämisevän hätähuutonsa ja kun ei kukaan apuun joutunut,
lennähti kappaleiksi.

"Ohoh! Vahinkopa tässä taisi tulla. Mitä se maksaa?"

"Mitäpä tuo... Hajanainen rämä se jo olikin", sanoi Simo.

Mutta eukko mukisi yksinään että "aivanhan nuo taitaa ensikahakassa
särkeä kaikki astiat". Olisi hän ehkä enemmänkin mukissut, vaan kun
tiesi että Saku on yksi niistä joille täytyy antaa ostohinnalla, niin
ei puhunut mitään.

Lapset kokoilivat kappaleet ja menivät uuninkupeelle penkille istumaan
ja ihmettelemään niin äkkiarvaamatta saatuja tavaroitaan.

"Tuta te tämän tälti?" kysyi pienin tyttö, laitellen kappaleita
päällekkäin.

"Tuo joka nyt lyyppe", neuvoi vähän isompi tyttö.

"Mittee niillä on, jota ne lyyppee?" kysyi taas pienin.

"En minä tiijä", sanoi toinen.

"Se on viinaa", selitti poika, joka oli vanhin heistä, ja oli tarkkaan
seurannut pöydän ympärillä olevain tekoja.

"Onto te mantteeta?" kysyi vielä pienin.

"En minä tiijä", sanoi taas toinen tyttö.

Poika kurkisti päätänsä lähemmä sisariaan ja sanoi hiljaa:

"Sain minä kerran pikarin pohjalta salaa sormella maistaa; ei se ollut
hyvin makeeta."

Pieni tyttö herkesi kyselemästä kun tiesi ettei se "hyvin makeeta"
ollut. Mutta pojasta se oli jo ollut "vähän" makeata ja kuka tietää kun
aikaa kuluu!... Samoin ovat ehkä nuokin pöydän ympärillä istujat
"sormella" maistaen aloittaneet, ja on ehkä maistanut vaan "vähän"
makealta. Mutta nyt he eivät enää maistaneet sormella, eikä se tainnut
enää vähä makealta maistaakaan. Kerta kallistuksella meni suurikin
pikari tyhjäksi ja kiire näytti olevan toista ottamaan.

Eihän nyt ollutkaan mitään ujosteltavaa. Kaikki olivat miehiä ja
vieläpä melkein jokainen--nuoria miehiä. Nyt oltiin nauttimassa ilman
pelkoa. Uneksitut tuhansien markkain tytöt eivät tätä nähneet. Heidän
nähdensä, markkinoilla ja sulhas-matkoilla, piti viiniäkin maistaa
hyvin varovasti, aivan niinkuin se tahtoisi hengen salvata. Siitäpähän
tytöt nähnevät ettei se maista enempää kuin he itsekään, ja että kyllä
sille saattaa lähteä.

"Käyppä härkää heruttelemassa", sanoi yksi, kaataen heiluvalla kädellä
viimeisen viinan pikariin ja loput pöydälle.

"Elä pöydälle", sanoi toinen, jonka pullo oli vasta vähän enemmillään
kuin puolillaan.

"Anna mennä, hyvät on laitumet! Kyllä härkä toista antaa."

"Vaan jos ei annakaan", sanoi Simo.

"Se on täytyminen. Tai minä otan kirveen ja käyn siltä mahan
puhkaisemassa."

"Sinä et tarvitse enää", jatkoi Simo.

"No se ei kuulu sinuun, s----na."

"Anna tuolle", sanoi toiset.

"Niin vaan se tulee kovin humalaan. Jos viette heti pois, sitten haen."

"Kyllä me lähtäänkin."

"Ei me ole sinun tölliisi tultunakaan ijäksi. Haehan viinaa! Elä sinä
kerjäläinen sitä pelkää ettet maksua saa. Ota rahana, tai jyvinä, niitä
on. Lähde vaikka paikalla.

"Kyllähän niillä sovitaan", sanoi Simo ja meni täyttämään pulloa.

Luk luk luk luk: narrr.

Viereisessä parressa nosti lehmä turpansa parren seinän päälle ja
virkkoi: "yyy".

       *       *       *       *       *

Kun miehet tulijaisista lähtivät, niin eipä heistä olisi toinen
toistaan kyennyt tulesta auttamaan. Mutta hyvä halu voittaa kaikki
vastukset. Yhteisin voimin he ponnistelivat, vaikka kyllä muutamain
sääret heittivät hyvin pahasti "viittätoista". Tie tuli kävellyksi
hyvin tarkkaan ja vieläpä kaupanpäälliseksi tienvieretkin. Jalat olivat
näet keskenään koetella voimiaan, huolimatta siitä mille kurille siinä
muu ruumis joutuu. Ne ryntäsivät vuoroin toisiansa vastaan ja silloin
aina seurasi rymäys. Pää parka sai monta kolausta puita ja kantoja
vasten noiden huimain tähden. Kyllähän pää olisi tuollaisista
ilveilyistä ollut mielellään kaukana, onhan sillä jo ollut täysi
kokonsa kymmenvuotiaasta aikain; mutta mitäs sääret. Niillä on sitä
nuorten hulluutta, ne kun tarvitsevat kasvaakseen kolmattakymmentä
ajastaikaa. Suu, joka on välistä viisaskin, huomasi että tähän
kuperkeikan heittoon on syynä liian raskas kuorma ja rupesi siis lastia
heittelemään--ei mereen, kuin olikin metsämatkat, vaan hangelle.

Jalatkin jo huomasivat että tosi tästä tulee, lopettivat leikkinsä ja
silloin täytyi toisten vähä enemmän voimissaan olevain ruveta muka
huonompia taluttamaan. Kotiinhan olisi itsekunkin pitänyt päästä. Ei he
kaikki kuitenkaan päässeet; mikä uupui mihinkin. Joku vilustunein sai
sijansa uunillakin, jossa se noessa ryvettyään näytti oikealta
juhlapäivän vastaan ottajalta. Häveliäimmät olivat menneet saunaan,
jossa sielläkään ei mahtanut olla paljon kauniimmalla korjuulla.

Semmoista se oli ja "vasta ensimäiset pullot", niinkuin Simo muutamia
tunteja ennen sanoi.

Kohta pääsi vaimoväkikin huomaamaan, minkälaisilla matkoilla ne miehet
ovat vaeltaneet, vaan salassahan niitä kumminkin täytyi pitää, ettei
tulisi poikain päälle pahaa mainetta. Saivatpa isät tästäpuoleen
harmitella jyvälaarien vajenemista, eikä sille paljon apua ollut,
vaikka olisi avaimia kuinka suojellut. Eihän tuollaista pöläkkää ollut
näkynyt kuin välisti markkinain edellä.

Jyvät ne olivat kulkeneet pimeinä aikoina Nystyrän mökkiin ja sieltä
siihen kylään mistä härkä oli haettuna. Lisää oli valunut jyvän
maksumiesten säkistä eikä niinkuin Simo oli unissaan nähnyt, makasiinin
seinästä.



Toinen.

Tämä oli se Kalvin härällä vaihdettu "härkä", josta Simokin puhui
vaimolleen. Se oli jo useampia aikoja ollut näillä syrjälaitumilla--ei
lihoomassa, vaan hoikkenemassa ja hoikentamassa seutulaisten ilmankin
hoikkia kukkaroita ja saattamassa ennestäänkin velkaiset vielä
velkaisemmiksi. Mutta laitumiinsa tutustuneena alkoi se ammua niin
kovasti että sai metalliotsaisen miehen liikkeelle. Hiljaa se
hiiviskeli lähimaille, kuulusteli ja nuuski, vaan ei tällä kertaa
sattunut mitään kuulemaan. Täytyi lähettää mies ottamaan selkoa, onko
härkä perin laihtunut. Mies toi, kuten Moseksen aikaiset vakojat,
tuoreet hedelmät nähtäväksi. Se oli näköänsä kaunista ja maistoi
milt'ei hyvältä, ainakin niin hyvältä että ansaitsi ruveta tuumimaan
valloituspuuhia.

Toimitettiin kolmimiehinen valloitusarmeija, johon oli "sattumalta"
tullut entisiä härän ystäviä.

Samana päivänä ryntäsi joukko mökin pihalle. Asukkaat hämmästyivät,
vaan rauhoittivat kohta mielensä ettei huomattaisi.

"On kuulunut kertomuksia että teidän mökissänne pidetään luvatonta
viinan kauppaa", sanoi joukon johtaja tupaan mentyä.

"Se on valhe", sanoi mökin vaimo. Mies sattuikin olemaan metsässä.

"En minä usko, minä tahdon syynätä mökkinne."

"Syynätkää vaan joka nurkka, ei löydy."

"Ei tuota täällä näy, vaan mennäänpä katselemaan muista huoneista."

"Vaikka mistä, ei löydy."

Miehet menivät navettaan. Eukko tuli yhtämukaa ja pyöriskeli nurkassa
olevan tyhjän parren kohdalla. Miehet alkoivat katsella.

"Katselkaa vaan", sanoi eukko, "tyhjän täältä nuolaisette."

"Katselkaapa, miehet, tuoltakin parresta, se mahtaa olla siellä, koska
tuo eukko siinä niin käähäilee."

"Ei siinä ole kuin olkia."

"Siirryhän pois, ei kai ne oljet katsoen pahene."

"On täällä olkien alla tynnöri", sanoi yksi kopeloituaan, vaikka
ensimäinen mies ei ollut mitään huomannut.

"Ei se ole kuin kaljatynnöri", sanoi eukko rohkeasti. "Teillä ei ole
sen kanssa mitään tekemistä. Ei niitä köyhillä ole kellaria, missä
säilyttäisi, jos tekee suurusveden haikarata lastensa ryypättäväksi.
Eipähän sitä piimää piisanne yhdestä lehmän kantturasta."

"No niinhän se on, niinhän se on. Vaan ehkäpä tässä tunnetaan mitä se
on. Nostahan tänne näköpaikalle. Ja onhan tuossa astiakin, laskepa
siihen ja maista."

Mies otti astian, laski noin riskin korttelin arvon, siemasi suuhunsa
ja virkkoi:

"Eihän tuo tainnut viinaa ollakaan, koska niin hyvästi meni. Annas kun
mä uudestaan lasken, että saapi muutkin maistaa mitä tämä on."

Viinaksi se viimeinkin tunnettiin. Eukko erosi pois koko joukosta ja
meni ulos, jossa "ryöväriä" vähän haukuskenteli.

"No ei muuta kuin härkä rekeen", sanoi nimismies, sillä hänkin oli
matkoillaan päässyt tietämään tuon uuden nimen.

Suuren kylän läpi sitä sitten kuljetettiin, jossa kaikki pääsivät tuon
tapauksen tietämään. Ei tainnut moni surra härän kohtaloa, vaan melkein
kaikki toivottivat, ettei niitä enää koskaan näkyisi näillä seuduin.



ISÄNTÄ.

Kirjoitti Kauppis-Heikki.


"Kalle, kuule! mene työntämään kärrit kujasta ja ala laittaa Punin
päälle siloja. Joutuin, joutuin, lyhyt on päivä, ilta tulee, ennen kuin
olen kaupungista takaisin... Kaisa, hae minulle ne sarkavaatteet,
kärrissä istuessa tulee kylmä ohuemmilla... Joko on rengit menneet
työhön? Tuollahan tuo on vielä Tuomas. Kuule, Tuomas, menkää
Ruuna-notkoon ja aloittakaa ojan kaivua siitä takaladon perästä
metsäniemekettä kohti, sitä suuntaa, johon minä kesällä jo keppiä
pistelin. Toiset alkaa väännellä kantoja siitä notkoladon ympäriltä
ja raivailla metsärannasta pajukoita. Ja menkää nyt heti ...
lauvantaipäivä... Jospa ottaa evästä mukaan, niin ei tarvitse kävellä
tätä väliä... Kaisa, käske piikain laittaa... Lauvantaipäivä ...
liikkua pitää... Joko sinä toit ne vaatteet?"

"Muutahan ensin nuo puhtaat liinavaatteet päällesi? Et kai sinä noilla
viikollisilla vaatteillasi mene ihmisten ilmoihin", sanoi emäntä Kaisa.

"Eipä tässä joutaisi ... ja missä ne vielä ovatkaan?"

"Siinä aivan vierelläsi, sängyn laidalla."

"Ka, niin. Vaan nämä uusimmat vaatteetko sinä toit; eikö niitä
vanhempia olisi ollut?"

"Vanhat ne tulee niistäkin, pane vaan päällesi. En minä jouda toisia
noutamaan, rieskan alustamiseen on kiire."

"Muuttaa heidät sitten ... kumpaisinko päin tämä?..."

"No nyt, kun nurin panit paidan päällesi. Katsopa itsekin, aivan
nurin."

"Olkoon, ei mulla ole tässä aikaa sitä käännellä edestakaisin...
Tokkoon se Kalle jouduttaa Punia aisoihin?"

"Jo näkyy tuovan tallista", sanoi Kaisa.

"Hyvä, hyvä... Tuohan nyt nuttu ja housut ja se... No perhana, parhaat
kirkko-silatko se pani näin syksyllä lian aikana. Ei, mun pitää lähteä
muuttamaan."

"Parhaat silatko sinä ... minne sinä juokset? kuule!"

"Tuolla tien varrella pihlaikossa on orava", huusi Kalle ja juoksi
sinne päin, kepakko kädessä.

"Onko orava! Eläpäs mene, et sinä osaa lyödä kuitenkaan. Anna minulle
se seiväs."

Poika antoi isälleen seipään ja silloin tämä lähti. Orava huomasi
pihlaikon huonoksi turvapaikaksi ja lähti aidan selkää myöten
vilistämään.

"Musti se, se-se-se-se!" huusi isäntä ja hyppäsi perästä niin, jotta
lika roiskui ympärille. Mustia ei kuulunut eikä sitä joutanut
odottamaan, sillä kiivaasti livisti orava. Vaan joutuin tuli
vihamieskin perästä. Jopa viimein ehti rinnalle ja antoi pari sellaista
kajausta seipäällä, jotta oravan kulkua alkoi hidastuttaa. Kolmas
kopsaus teki kilvanjuoksusta lopun ja orava putosi sorkkiaan
soristellen alas aidan selältä.

Kalle oli vielä hyvän matkan päässä, kun isällä oli jo saalis kädessä.

"Kemmertyipähän se, kun minä itse läksin! Vaan tiehensä se olisi
sinulta mennyt; suimisti niin kiivaasti ettei vähä... Kolmekymmentä
penniä siitä Venäläinen antaa."

Läksivät pihaan takaisin. Kalle käveli perässä ja ajatteli nähdessään
isän housuja, että mitähän niistä äiti sanoo.

"Kaisa, katsopas, kun minä kävin oravan seipäällä kopistamassa."

"Niinpähän näkyy. Vaan entäs noita housujasi, tarkastelepas
minkälaisessa siivossa ne ovat."

"Noo, kyllä ne vedellä puhdistuvat; eikähän noissa ... paljon..."

"Elä noita enää kädelläsi silittele, jo nuo ilmankin ovat ryöjäytyneet.
Kaikennäköistä! aikamiestä, kun yhden oravan tähden tuollaiseksi
vaatteensa likaa."

"No, Kaisa, mitä siitä nyt... Ota Kalle vaan oravalta nahka ja levitä
seinälle kuivamaan... Mene nyt hevosta laittamaan. Joutua pitää, lyhyt
on päivä... Entäs ne sarka- ... tässäpä nuo jo onkin... Sano, Kaisa,
piioille että lehmät saapi laskea alanko-aitaukseen. Syksy loppuu,
joutavat syödä ajoissa, paremmin lypsävät. Kesävoi on hyvässä
hinnassa."

"Jo minä käskin tänä aamuna sinne laskea."

"No hyvä, hyvä... Onko kaupungista muuta tuotavaa kuin suoloja?"

"Etkö nyt enää muista? Onhan ne kaikki paperilapussa, jonka panit
taskuusi."

"Jaa, niin niin, täällä se on... Iltasella kun miehet tulevat työstä,
niin anna puhdetöinä korjailla vanhoja ämpäreitä..."

"Ole joutavoimatta, kuka se nyt lauvantai-iltana hämärätöitä. Alahan
joutua, että kerkiät kylvyille takaisin."

"No, no-no, kyllä minä... Vie Kaisa nuo likaiset vaatteet toiseen
tupaan."

"Elä niistä huolehdi, kyllä ne korjataan."

Nyt ei ollut enää mitään muistuttamista. Kalle oli jo Punin valjastanut
ja laitteli sen otsajouhia kahdelle haaralle, jotta ne noin
pörhöttäsivät pulskasti.

"Ethän sinä muuttanutkaan niitä huonompia siloja", huusi isäntä pirtin
rappusilta tullessaan.

"Ettehän te ole käskenytkään."

"Sanoinhan minä silloin oravan ajun edellä."

"En minä kuullut, eikä ne paljon pahene nämäkään."

"No, olkoot, olkoot... Anna ohjakset tänne... Valkaise se orava ja mene
sitten sinne niitylle ojan kaivajain luokse ja katso, etteivät saa
jouten istuksia... Ptruu, ptruu, kuulehan vielä: lämmitä riihtä
hyvästi, että joutuu maanantaiaamuna puitavaksi. Ymmärrätkö nyt?"

"Kyllä, kyllä!" huusi Kalle jälkeen ja oli mielissään, kun pääsi täksi
päivää vapaaksi kiirehtimisestä. Hän oli ijältään vasta puolivälissä
toista kymmentä eikä pitänyt niin suurta lukua, jos työmiehet vähän
seisoivatkin.

Isäntä antoi Punin hypältää aika kyytiä. Punikin muisti vanhastaan että
kiire on matkalla ja täytyy joutua. Lika pärhysi kärrin pyöräin
kupeella, aina maantien ojaan asti. Ajoi siellä muitakin kaupunkiin,
vaan useamman edelle meni Puni. Mielellään muut ajajat antoivatkin
tietä, kun näkivät, että "Ison-Majalan" isäntä ajaa.

Tunnettiin hänet kaupungissakin melkein joka kauppiaassa, syystä ettei
monella ollut suurempaa voikorvoa kaupaksi tuotavana.

Vähä jälkeen puolen päivän hän joutui perille ja sidottuaan hevosen
muutaman kauppiaan kartanolle, alkoi kävellä puotiloissa. Tupakka oli
puotilaisilla ojona ovesta sisään astuessa. Ei kerinnyt aina yksi
sikari kuin vähän palaa, kun se jouti saapasvarren mutkaan
toistaiseksi.

Ostoksista puhuttiin ja kauppoja tehtiin. Sivupuheina oli parhaallaan
mellastava Turkin sota. Siitä kyseli ja puhui isäntä niin halukkaasti
kuin pelloistaankin.

"Kyllä saivat Venäläiset ottaa kovalle, ennen kuin pääsivät siihen
lujaan linnaan. Mikä se nyt olikaan?"

"Plevna", sanoi puotimies. "Eikö mitä muuta panna?"

"Niin niin, Leona, sehän se oli. Ja olihan siellä yksi paha solakin,
jossa kaatui paljon väkeä, vaan en taas muista sitäkään."

"Se on Sipkan sola."

"Niin, niin, Sitkan solahan se olikin. Siinähän ne jo kerran olivat
kaikki meidän puolen miehet niin ahtaalla, että heittäytyivät
pitkälleen."

"Niinhän ne sanomalehdet kertovat, että ahtaalla olivat."

"Niin, niinhän ne sanomalehdet. Ja yritti niille käydä hyvin huonosti,
vaan se yksi kentraali ei häikäillyt joutavata. Mikä sen nimi olikaan?"

"Se oli Gurko tai Skobeleff... Eikö panna lamppu-öljyä?"

"Niin, niin, kyllä se oli Kopele, niin, Kopele."

"Ottakaa, isäntä, ryyppy", ehdotteli puotilainen, kun kaupat näyttivät
jäävän unohdukseen.

"Olisiko tuota, minä tässä arvelin kävellä toisissakin paikoissa."

"Olkaa hyvä ja ottakaa. Menette sitte puotikamariin, siellä on
kauppamies itse. Kyllä meiltä saapi mitä tarvitsee."

Isäntä seurasi kehoitusta, kun oli antanut puotilaisen vähä houkutella.
Joutaa ne olla nöyränä, ajatteli isäntä; ison tynnörin saavatkin voita.
Eivätkö sillä voittane jo monta sataa.

Puotikammarissa kävi aika porina, kun isäntä yltyi puhumaan
hevosistaan, ja kiihtyi sitä enemmän, kuta useammin kauppamies kallisti
konjakkia lasiin. Vaan ei siitä konjakista paljon hyötyä ollut. Eivät
sittenkään saaneet isännälle annetuksi yli määrättyjen ostoksien kuin
yhden lamppuöljy-astian, ja sekin oli tarpeen kotona, vaikka ei Kaisa
tuota ollut muistuttanut.

Yhden pullon otti hän karvasta, sitä varten ettei taipalella tule
ikävä, jos sattuu pimeäkin saavuttamaan.

Puni oli hyvin hömpsäkkänä, kun pääsi takaisin päin. Hirnui aivan kuin
ori, ajajalleen iloksi, joka oli yhtä innoissaan kotia tulosta.

"Nyt, nyt, Puni, pitäisi joutua ... kylpy jättää, kylpy jättää. Kaisa
siellä odottaa ja me niin pitkään oltiin. No Puni, kyllä kauroja on, ja
kun päästään kotia, haetaan heti aitasta koko kappa kerrassaan... Kylpy
jättää."

Puni teki parastaan, aivan kuin olisi ymmärtänyt isäntänsä lupaaman
palkinnon.

Pimeä tapasi ennen kotia joutumista, vaan Puni osasi tulla kapeat
syrjätietkin itsestään. Kuoppuroissa heilui kärrit, niin ettei isäntä
joutanutkaan ohjaksista huolta pitämään kunhan vaan pysytteli kiini.

Jo kaukaa paistoi valkea tuvan ikkunasta. Puni hirnui hyvin pitkään,
joka syksyisessä pimeässä yössä kärryn rytinän seassa kuului hirveän
kammottavalta. Mutta isäntä ei peljännyt, ei ainakaan nyt, sillä viinan
voimalla täytetty kurikka oli taskussa pelkoa estämässä.

"Hoi, Kalle!" huusi hän kartanolle ajettuaan. "Punia riisumaan ja hae
kauroja eteen. Pitää nyt Punille antaa kauroja, se on niin hyvä
hevonen, etten minä sitä anna, en mistään hinnasta... Joko olette
kylpeneet?"

"Jo on kylvettynä", sanoi Kalle, joka vasta oli portailla tulossa.

"Voipas, perhana, kun ei jouduttu ennen! No, panehan kauroja Punille ja
käske renkien tehdä hyvä ape. Tuo sitte tavarat huoneesen."

Kaisa oli vastaan ottamassa ja ohjasi kaupunkimiestä menemään kamariin,
kun näki että se on vähän eri tuulella.

"No, elä sinä, mamma, pahastu, jos minä vähä noin viivyin ... niin,
viivyin minä ehkä, en tainnut kylvyille joutuakaan."

"Etpä aivan joutunut, vaan kun kiireellä liikut, niin vielä joudut",
sanoi Kaisa.

"Niin tuota, kyllä minä ... vaan elä, elä sinä pidä mitään, jos minä
vähän... Eihän meillä ole minkään puutetta. On jyviä ja on rahaakin, ja
jos on vähä, niin toista tulee ... vai luuletko että on puutetta?...
Niin tuota, kyllä minä joudun kylpemään... Vaan tuota, elä sinä huoli,
ei meillä ole hätäpäiviä, on meillä..."

"Onhan meillä", sanoi Kaisa nauraen. "Tiedänhän minä sen aivan niin
hyvin kuin sinäkin... Jouduhan saunaan."

"Niin tuota, kyllä minä. Mutta elä sinä sure ollenkaan, meillä eletään
niinkuin munallakin. Minä toin nytkin kauppiaasta kaikkea, mitä käskit.
Ja siellä kauppiaassa sanottiin että emännänkin pitäisi käydä. Ja, ja
kyllä meidän pitää käydä, ne ovat niin ystävällisiä, että aivan meidän
pitää käydä. Vai mitenkä?"

"Mikäpäs siinä, käydäänhän me taas ja ystävällisiähän ne ovat, kun ovat
sinunkin saaneet noin ystävälliselle tuulelle."

"Niin, niin, elä sinä pahastu ... eihän meillä puutetta ole, on
jyviä... Mutta onkohan Kalle antanut Punille kauroja? Punille pitää
antaa kauroja, se on niin hyvä hevonen, niin hyvä, että eihän me,
mamma, Punia hukata, vaikka paljonkin saataisiin--se on niin hyvä. Vai
mitenkä, mamma?"

"Ei toki me Punia anneta. Mitäs vielä."

"Niin, sitä minäkin. Vaan onkoon sille Kalle antanut kauroja ... minä
lähden käymään... Punille pitää antaa kauroja."

"Elähän sinä liiku minnekään, kyllä minä menen", sanoi Kaisa, sillä hän
ei suonut, että rengit pääsevät hänen miehensä lapsellisilla puheilla
nauramaan.

Kaisa meni tupaan kysymään Kallelta, joko hän oli käynyt aitassa.

"Jo; tuossa on pöydällä avain", sanoi tämä istuen rauhallisesti
rahilla.

Onneksi oli Kalle joutunut tupaan, vaikka kyllä hän viipyi aitassa
tavallista kauvemmin, kun oli hyvä tilaisuus samalla tiellä "puhaltaa"
puolikymmentä kappaa rukiita. Arviolta hän niitä tämän määrän sumppusi
säkkiinsä, sillä luvaton työ tuopi mukanaan kiirettä ja pelkoa. Pian
hän nakkasi säkin aitan taakse, siksi aikaa kuin muut nukkuvat, jolloin
se oli vietävä kylän pienelle nurkkakauppiaalle paperossi-velasta ja
jospa saisi muutaman markan markkinarahaksi, sillä isä ei antanut niin
penniäkään.

Isännän saunaanlähtö unehtui vähitellen, kun piti taas ruveta Kaisan
kammariin tultua selittämään, ettei ole hätää ... eikä tarvitse
surra ... ja kuinka hyvä hevonen Puni on ... ja että sille pitää antaa
kauroja.

Toisesta jalastaan veti isäntä jo kengänkin pois, vaan puhelulta ei
muistanut eikä joutanut toista vetämään. Kaisa teki sen, että saisi
viimeinkin toimitetuksi nukkumaan. Mielellään isäntä rupesikin ja
puheltuaan taas siihen loppupäätökseen, että Punille pitää antaa
kauroja, nukkui hän ja alkoi kuorsata niin että vuode tärisi. Kaisa
sammutti valkean, meni toiselle vuoteelle ja pani korvansa pään alusta
vasten, toiselle asetti kätensä, jotta saisi nukkua kuorsaamiselta,
sillä se oli näin kaupungissa käynnin jälkeen hirmuisen kovaa, paljo
kovempaa kuin muulloin.

Kaikki muuttui hiljaiseksi. Ainoastaan isännän kuorsaaminen kuului
kammarista, ja Punin hampaitten rouske tallista... Nuori pelkuri
vaeltaja alkoi aitan perästä säkki selässä hiipiä isolle kylälle päin.
Mistä on moinen rohkeus saanut alkunsa?...

Oli noin harmaan hevosen kokoinen päivä, kun isäntä heräsi pyhä-aamuna
kahvikuppien kalinasta, joita Kaisa asetteli pöydälle. Ensin nosti
vähän päätään, aukaisi hiukan silmiään ja ikään kuin säikähtäin
keikautti päätään vielä ylemmä ja kysyi:

"Joko on joukot työssä?"

"Työssä ... pyhä-aamuna."

"Niin niin, pyhä-aamuhan se olikin. Vaan kävinkö minä illalla
saunassa?"

"Etkä käynyt, kun et joutunut."

"Niin niin. No haehan, Kaisa, vettä, jano on tullut yöllä."

"Kyllä. Nousehan ylös, että saapi rengitkin kutsua kahville."

"Mitä sinä niille kahvista näin syksy-aikana, jolloin ei ole paljon
töistäkään."

"Sinä et taas muista", murahti Kaisa. "Parempiko on hypätäksesi monta
viikkoa palvelijain pestuilla, niinkuin on käynyt monena syksynä."

"Niin no, antaa sitten. Vaan pane nuo sokurit tuosta vähän vähemmäksi
... ottavat vielä monta palasta kerrallaan."

Kaisa ei ottanut, meni vaan tyhjän juoma-astian kanssa ulos. Isäntä ei
saanut rauhaa sokerien paljoudelta. Ennen vaatteutumista kävi hän niitä
kaatamassa vähemmäksi kaapin laatikkoon. Sitten rupesi panemaan
päälleen. Katseli ensin liinahousujaan, joissa oli likapilkkuja ja
muisti eilisen oravan ajun. Siitäpä sitten juolahti mieleen, että
ikäpuolella päivää pitää lähteä oravia ampumaan. Vanha pyssy riippui
seinällä. Isäntä otti sen katseltavaksi ja ajatteli, että ehkäpä sillä
oravaan osaa, eihän se olekaan ulompana kuin puun latvassa. Se oli näet
kesällä vesilinnun poikia ajellessa sattunut vähän vääntymään
tuollaiseksi metsäkana-pyssyksi, jolla saattaa ampua ympäri pajukotta,
kun isäntä oli seipään puutteessa lyönyt pyssyllä.

Kaisa toi kannun tuopilla vettä, joka meni melkein tyhjäksi, kun isäntä
janoonsa otteli niin, että kulkku koskena kohisi.

Rengit tulivat kahville. Isännän mielestä olivat ne niin joutilaan
näköisiä, että hän rupesi ajattelemaan jotain sopivata työtä.

"Onko riihtä hyvästi lämmitetty?" kysyi hän.

"Aivan nyt tulin ja panin kolme suurta pölkkyä uuniin, kestää kai ne
vähän aikaa jöhöttää, ennenkuin ovat porona", sanoi renki kahvia
ottaessaan.

"Mitä sinä pölkyistä panit", mutisi isäntä. "On teillä pyhäpäivänä
aikaa lämmittää pienemmilläkin puilla."

"Näkyypä nuo isotkin puut palavan niin pyhänä kuin arkenakin. Enkä minä
muistanut sitä eroitusta, vaan jos niiksi tulee, niin pian ne ovat
uunista lattialla", sanoi renki.

"Olkaat, kun on kerran uuniin pantu. Joko on lehmät laskettuna
alanko-aituukseen?" kysyi hän Kaisalta.

"Laskemassa ovat parhaallaan", sanoi Kaisa.

Isännän mieleen oli nyt johtunut jokin sopiva työ.

"Jos te, pojat, menisitte ja katsoisitte, ettei lehmät pääse hyppimään
laihopeltoon; siinä järvestä ylöspäin on aita vähän huononlaista.
Menkää kumpikin ja ottakaa kirves mukaan."

Rengit lähtivät kamarista, ynseästi silmäillen kupeilleen ja kieli
valmiiksi painettuna hampaita vasten lausumaan ulos tultua ässällä
alkavaa sanaa.

Kaisa liikkui levottomana kahvipannunsa kanssa koko keskusteluajan ja
sanoi renkien mentyä moittivasti:

"Sinä et ollenkaan maltitse itseäsi, vaikka on pestuun aika."

"Mitä se enää kuuluu, johan ne ovat lupautuneet ensi vuodeksi", sanoi
isäntä.

"Niin, vaan ne saattavat peräytyä, kun sinä tuolla lailla komennat
pyhänä. Eikä se aita niin huonoa ole."

"No ei ne siellä käydessään paljoa väsy", sanoi isäntä, vaikka kyllä
hän ajatteli, että perhana tiesi, jos suuttuvat ja sanovat itsensä
irti. Näin oli monesti käynyt ja siitä puhuttiin kylässäkin, että jo on
taas Majalan miehet lähteneet, viikon eväs mukanaan, köyhän lapsia
kuulostelemaan.

Isäntä meni rappusille seisomaan hengittääkseen raitista ilmaa, sillä
se kauppiaan konjakki oli tehnyt pään vähän noin kurikkamaiseksi.
Katseli siinä riihelle päin, josta paksu savu nousta öllisti, melkein
pystysuoraan harmaata taivasta kohti. Ylhäällä vasta teki polvekkeen ja
kääntyi itään päin.

Tuolla vähän matkan päässä oli toinen, köyhempi talo, jonka riihestä
samoin ikään nousi savu ja, aivankuin matkiakseen rikkaan riihen savua,
teki ylhäällä yhtäsuuntaisen polvekkeen. Paljon köyhempi se olikin tuo
toinen talo, mutta ei kylliksi köyhä. Sitä ajatteli isäntäkin
katsellessaan. Velkainen oli sen haltija, vaan yhtä hyvin niin sitkeä
pehmiämään kuin tikussa paistettava nauris. Ei ruvennut maataan
myömään, vaikka Majalan isäntä siitä monesti puhui. Itsepintainen kuin
juutas. Kallista hintaa vaan tahtoi, olipa vielä niin viisas, että
muualta kävi velkaakin ottamassa, vaikka olisi saanut vähemmällä
vaivalla naapuristaan.

"Eihän se Lempo rupea kauppaan, kun ei saa pakkoa", ajatteli isäntä
lopuksi. "Nytkin sille tuli rukiita kuinka paljon. Kunpahan tulisi
köyhiä hallavuosia, ei se muutoin rupea kukistumaan."

Rengit olivat valmistautuneet aidankorjuupukimiinsa: vanhat
niitynraivuutakit päällä, jotka oli nuoralla käärittynä moneen kertaan
kiini ja sitten kumpaisellakin kirves olalla. Isännän ohitse he
kulkivat, niinkuin eivät olisi häntä huomanneetkaan ja keskustelivat.

"Eiköhän pitäisi ottaa evästä mukaan?"

"Kyllähän se sen sietäisi; siinä vaan aikaa kuluu tätä väliä
kävellessä."

Isäntä huomasi, että jo tulee paksusti ivaa ja sanoi:

"Ei sinne tarvitse mennäkään, Kaisa sanoi, ettei ne lehmät pääse siitä
hyppimään."

"No, eiköhän mitään muuta työtä löytyisi", sanoi toinen renki,
seisottuen totisena kuuntelemaan.

Toinen renki kääntyi selin, kun rupesi naurattamaan. Isäntää ei
naurattanut, vaan ei hän kuitenkaan malttanut siinä kauvan seista, vaan
puiti kammariinsa. Sitten vasta pääsi työhön lähtijöiltä oikea nauru.

"Niinköön se luuli, että me olisi pyhänä mentynä aitaa latomaan."

"Kyllä se mahtoi luulla, vaan taisi toisekseen peljätä, että jos me
evään kanssa mennään, niin ei jouduta aamuksi riihelle."

Kalle katsoi tuvan akkunasta, että mikä siitä lähdöstä tulee, johon he
renkien kanssa yksistä tuumin esteitä aprikoivat.

"Eikös kieltänyt menemästä?" kysyi Kalle.

"Kielsihän se", nauroivat rengit päästellessään nuoravöitä pois.

"Johan minä sanoin, että kyllä kieltää, kun laitatte itsenne oikein
oja-ukoiksi", jatkoi Kalle, sillä hän oli renkien puolella, kun isänsä
kovin pitkälle meni.

Sitten ei kuulunut mitään hoppua, ainoastaan riihen lämmityksestä tuli
pieniä muistutuksia. Aamiaisen syötyä painautui jokainen pitkin tuvan
penkkejä ruoka-unelle. Vaimoväki kallistui uunin puoleisille penkeille,
käärien esiliinan käsiensä ja kasvojensa suojaksi. Miehet levittivät
arkitakkinsa hartioilleen ja painoivat lakin korvansa päälle. Isäntä
köllähti rahille ja alkoi samassa kuorsata.

Liedellä oli puolipäivälliseksi lihapata kiehumassa. Se piti hiljaista
sähinää ja hieno höyry kohosi ylös, jonka heti hajotti uunin suusta
tuleva lämmin. Kissa pesi silmiään ylhäällä uunin partaalla. Musti oli
asettunut aivan keskelle lattiata ja rauhallisesti nukkuen uneksi
nähtävästi oravista, sillä kuonoviikset värähtelivät alinomaa ja
jalatkin liikahtelivat.

Pieni, hiljainen kerjuutyttö hiipi ovesta sisään ja meni ovinurkkaan
istumaan. Vähän aikaa siinä istuttuaan kyhnähti hänkin pitkälleen ja
asetti leipäpalas-pussin päänsä alle, johon nukkui, näin mammonan orjan
tavalla tavaraansa kiinni sidottuna, sillä ne olivat kaikki pään alla.

Parin tunnin paikoille nukuttua heräsi Kaisa ylös ja varovasti, ettei
muut heräisi, meni katsomaan liedellä kiehuvaa keittopataa. Hämmenteli
lihoja kapustalla, kouhotteli päreellä hiiliä padan alla ja puhalti
pari kertaa. Palatessa nykäisi hameen helma Mustin korvaa, josta tämä
heräsi ja pujahti heti pihalle. Kynnet vaan kerran rapsahtivat oveen ja
silloin se oli ulkona. Kaisa kävi vetämässä oven kiini, palasi sitten
pöydän luo ja alkoi yhtä hiljaisella sipinällä kuin liedellä kiehuva
pata lukea sunnuntaipäivän epistolaa. Jo oli hän ehtinyt evankeliumin
loppuun, rukousta vaille koko läksyn, kun alkoi arvella toistenkin
ruokalepoa olevan kylliksi ja sanoi hiljalleen:

"Etteköhän nousisi ylös, olette maanneet niin pitkään, että alkaa olla
paras kirkon aika sivu."

Piika nousi unisena istumaan. Kaisa alkoi lukea loppurukousta ääneen.
Yksi renkikin nousi ja unen huojuttelemana lähti käymään riihellä.
Isäntä yksin ei kuullut mitään; hiki vaan alkoi juosta alas kasvoilta,
sillä tupaan oli lakeisen kiini panemisen kautta tullut oikein tuntuva
lämmin.

Kissakin tunsi itseään varistavan, laskeutui alas portaan päästä,
hyppäsi sitten pankolle, johon asettui unisen näköisenä istua
kyyröttämään.

Renki tuli riiheltä ja arveli:

"Mustikohan se tuolla pellon takana oravata haukkuu?"

"On mahtanut sinne juosta", arveli Kaisa, "ei ole aikaa, kun meni
ulos."

"Heti se on löytänytkin", kummasteli renki, "ja pitikin oravalle sitä
sojakkata, ettei..."

"Häh! mitä, mitä?" kavahti isäntä unestaan.

"Ei mitään. Mustista me puhuttiin, kun kuuluu haukunta tuolta pellon
takaa, eikö liene löytänyt oravaa."

"Vai niin, vai on Mustilla orava, pitääpä lähteä ampumaan. Kalle,
kuule, onko valetuita luoteja?"

"Eipä niitä taida olla."

"Voipa perhana!... No, niitä pitää valaa. Hae valinkauha käsiin, minä
haen lyijyä."

Syntyi siinä aika tuohakka ja uni katosi kuin siivellä pyyhkäisten.
Kalle haki ja löysikin uunin takaa valinkauhan. Isäntä toi lyijypallin.

"Pistä, pistä kauha kuumenemaan", hoppusi isäntä.

"Missä sitä kuumennetaan?"

"Liedoksessa! ja annahan minulle."

Kohta alkoi olla tuhka ylimmällään, kun isäntä rupesi hiilokseen
puhaltelemaan. Kaisa jouduttautui hätään.

"Nyt ihmeitä, kun porolla sotket keittopadan!"

"Viekää kotaan patanne", sanoi isäntä touhussaan.

"Paremmin niitä luoteja saatte mennä kotaan tuhraamaan."

"No, elä sinä, Kaisa, joutavata, ei me sotketa. Hae, Kalle,
luotivormut!"

Kissakin nosti silmäkulmiaan, nähdäkseen, mikä se sellaisen kiireen
lähetti rauhallisen ruoka-unen perästä.

Lyijy alkoi kutistua kauhassa ja vähitellen suli niin häilyväksi kuin
maito.

"Nyt, Kalle, nyt, nyt!"

Silloin tulla kurahti yksi luoti ... toinen ... ja kolmaskin.

"Perhana, maahanhan sitä meni paljon."

"Niin, kun kaadoitte kovin kiivaasti", Jurisi Kalle keräillessään
ympäri lattiaa roiskuneita lyijysirusia.

"Kiire kun on!" sanoi isäntä puhallellessaan hiilokseen.

"Käy, Tuomas, kuuntelemassa, vieläkö Musti haukkuu."

Tuomas kävi rappusilta kuulostamassa ja tuli ilmoittamaan, että "niin
haukkua liehtoo kuin laukkuvenäläistä."

Isäntä naurahti ylpeänä Mustistaan ja sanoi:

"Se on poikaa se Musti. Annettiinkoon sille ruokaa tänä aamuna?"

"Suuren kupillisen sai, kyllä jaksaa haukkua", sanoi Kaisa.

Luoteja alkoi olla kymmenkunta, sen enempää ei joutanut valamaan.

"Nyt lähtään ampumaan."

"Syökäähän ensin", kielti Kaisa. "Keitto tuossa aivan joutumassa; eihän
sinne niin kiirettä ole. Jos tuolla olisi karhukaan ammuttava."

"No, joutuuko se kohta? Mikäs tyttö tuolla nurkassa makaa?"

"Sehän tuo on meidän kylän tyttö."

"No, näinkö aikaisin se on joutunut. Ala mennä toisiin taloihin. Ei ole
kahta viikkoa aikaa, kun meillä olit."

"On siitä jo kolmekin", sanoi renki.

"Eikä ole, eikä ole. Mene vaan toisiin taloihin."

Tyttö oli jo noussut istumaan ja tavaravarastoansa hyväillen sanoi
rukoilevalla äänellä:

"Olisi minulla itsellänikin vähän kakkua, kun saisin pikkusen keittoa."

"No, antakaa vähän keittoa. Vaan sitten elä tule, ennen kun kolmen
viikon perästä... Kuulosta, Kalle, haukkuuko Musti."

Käytiin taas kuuntelemassa ja sitten ruvettiin syömään, vaikka ei
keitto tainnut varsin kypseksikään keritä tulla; jäähtyä ei ollenkaan.
Syödessä kehuttiin miehissä Mustia, että se on niin "terhakka" ja hyvä
oravan löytäjä.

Ei muiden syönti ollut vielä lähestulkoonkaan lopussa, kuin isäntä jo
lähti mennä hamppaisemaan, pyssy olalla, pellon taakse.

Siellä Musti terhenti, silmät kiljellään, pitkän petäjän juurella ja
raapi sitä niin, että kaarnaa oli karissut. Orava kyyrötti latvassa,
hienon oksan ympärille kääriytyneenä, eikä liikahtanut ollenkaan.--Jo
pamahti pyssy! Musti herkesi haukkumasta ja katsoi, joko tulee alas,
vaan kun orava ei ollut tietäkseenkään, alkoi Musti taas haukkua.
Isäntä siirtyi toiselle paikalle ja laukaisi pari kertaa, vaan ei
tullut mitään.

"Katso pakanata!" tuskaili isäntä ja raapi päätään.

Viimein joutuivat sinne pojatkin.

"Juokse, Kalle, pihasta kirves. Kolistetaan, niin varmaan liikahtaa,
jos vaan elää."

Kalle juoksi kirveen, jolla isäntä alkoi takoa petäjän pintaa. Orava
heräsi ja alkoi hypätä puusta puuhun, että häntä vaan huiskahteli.

"Musti se, Musti se! usus, usus, ota kiin'! Puistetaan, puistetaan ...
nyt on pienessä puussa!"

Joka mies tarttui puuta heiluttamaan niin turkasesti, että oravalle
tuli hätä käteen. Yhdestä jalastaan oli se enää kiini. "Puistetaan,
puistetaan!" kuului alituiseen isännän kehoitus ja silloin orava
tulikin alas. Mutta ennenkuin Musti kerkesi kiini, kursasi se taas
toiseen pitkään puuhun. Mustin kömpelyys kävi niin isännän
turmelukselle, että olisi lyönyt pyssyllä, vaan ei osannut.

Toisen talon renki Paavokin joutui pyöreine silminen yhteen nujakkaan.
Hänellä oli metsästys-aseena rautapiikillä varastettu seiväs. Nyt
ryhdyttiin taas ampumaan, kirveellä kolistamaan ja kivillä heittämään.
Paavo kiipesi piikkinsä kanssa petäjään ja silmät tuhatta pyöreämpänä
vilkaisi aina alas ja taas nousi ylemmäs, eikä kauvan mennytkään
ennenkuin orava sai raamun kylkeensä, sillä karvat kai pölähtivät ja
hyppääminen alkoi uudestaan.

"Usu-sus, ota kiini!" kuului joka suusta kehoitus Mustille.

"Jo on taas pienessä puussa!" huusi isäntä ja nakkasi kirveensä perään,
joka lenti kauvaksi metsään eikä löytynyt hakemallakaan.

Mitäs muuta. Paavo taas puuhun piikkeineen, vaikka kirkkohousut olivat
jo äskeisestäkin kiipeämisestä revenneet. Toiset syytämään kivillä.

Melu houkutteli kaikki ohi kulkevatkin yhteen nujakkaan, niin että
kohta oli koko nurkkakunnan väki aivan kuin hyvä sotalauma, yhtä oravaa
ahdistelemassa.

Ilta alkoi hämärtää, kun Musti viimeinkin sai saaliin kiini. Siinä oli
miehillä päiväpalkka: yksi piikillä karvattomaksi tuohottu oravan nahka
ja Mustille vaivoista lihat. Jokaiselle oli tämä kuitenkin mieleistä
työtä, sillä siinä oli yhdellä tiellä sekä hupia että--hyötyä.

       *       *       *       *       *

Syksy muuttui kylmäksi. Tuuli kääntyi pohjoisen ja nyhti viimeisetkin
lehdet irti puista. Majalan suuri pihlajikkokin rojotti lehdistä
paljaana, ainoastan kylmän tuulen kypsyttämät marjatertut riippuivat
vielä oksissa, ja niitä nokkimassa lennellä hyrisi aamusta iltaan
joukko pieniä lintusia.

Ikävän näköisenä seisoa sojottivat humalaseipäätkin, jotka kesällä
olivat niin laajain lehtien ympäröimänä. Kaikki kasvit ja puut olivat
surkastuneet, ja kiukkuisen tytön tavalla nakelleet pois huivinsa ja
huntunsa siinä toivossa, että jos tuo ärsyttelevä pohjatuuli tuon
kepposen nähtyään rupeaisi lepyttelemään. Vaan ei pohjatuuli ollut
tietääkseenkään vihoista, ei osoittanut pienintäkään kohteliaisuuden
merkkiä. Ei edes sen vertaa, että olisi lunta riputellut paljaiden
oksien suojaksi.

Järvetkin menivät jäähän ja jäätyessään liikahtelivat tyytymättöminä
kuin koiran penikka asettuessaan nukkumaan kovalle vuoteelle.

Isäntä kävellä huhmi työpaikoissa, eikä ollut vähääkään elämäänsä
tyytyväinen, kun ei saattanut jatkaa ojan kaivua eikä päässyt
hevostöillekään. Toinen harmi oli hänellä siitä, kun eräs kuuden sadan
saamisvelka meni velallisen köyhtymisen kautta tyhjän tuntumattomiin.
Niin se meni kuin kaivoon olisi nakannut. Nyt olisi pitänyt vahingon
palkkioksi ryhtyä sitä kovemmin työtä teettämään, vaan ei satanut
lunta ... eihän satanut, kylmi vaan niin, että maantiellä ajavain
kärrit jyrisivät kuin olisivat kalliota kulkeneet. Jyrinä kuului aina
Majalaan asti, vaikka matkaa oli maantieltä virstan paikoille.

Vasta Joulukuulla poistui pohjatuuli ja muutamia pilven tapaisia alkoi
kuljeskella nakellen alastomien puiden oksille joitakuita lumen
haituvia kuni köyhille vaatteen apua. Pilviä nousta nuijaroi yhä
enemmän taivaan rannalta, niin että yhtenä iltana selvään näki ensi
yönä satavan lunta.

Sepä isännän huolia virkistytti. Yön siirryttyä vähän yli puolesta,
nousta komusi hän jo ylös ja lähti joukkoja herättelemään. Vanhin renki
kuuli tupaan, että jo tulee porstuassa ja kävi orrella riippuvia
saappaitaan heilauttamassa, ja oli taas nukkuvinaan.

"So pojat, so pojat! nouskaa ylös rekiä laittamaan, lunta on pihalla."

Renki kohotti päätään ja sanoi: "Ei, Lempo soikoon, ole nuo kengät
orressa vielä herenneet heilumasta."

Isäntäkin katsahti kenkiin ja aivan todellakin ne heiluivat. Arvasi
hän, ettei ne sentään illalliseltaan heilu ja jatkoi hämmästymättä
tointaan.

"Pojat, nouskaa pois, nouskaa pois. Kalle, sinä myös. Alkakaa laittaa
rekiä, päivän tultua pääsee heti lähtemään. Kalle, sinä saat päivän
tultua mennä Punilla vannepuita ja vitsaksia keräämään ... vähän lumen
aikana on joutuisa kerätä koko talveksi ... no joutukaaten, joutukaaten
... ja sitten hakkaatte loppupuhteen hevosille silppuja. Kiireelle,
kiireelle ... päivä kohta valkenee."

Ei hän itsekään uskonut että päivä "kohta" valkeneisi, rengit vielä
vähemmin. Istui sitten rahille ja ongiskeli siinä, poikia
kiirehtiessään, kiiskiä. Puheli vielä ylösnoususta, kun rengit jo
olivat ovessa menossa. Jälkimäinen paiskasi ovea, niin että tupa
heilahti ja jupisi:

"Eiköhän tuonne helvettiin pääsisi vähemmällä hopulla."

Isäntä havahti oven paukauksesta ja kohautti päätään.

"Uh! johan ne menevät ... hyvä, hyvä."

Kohta oli kaikki käynnissään kuin tehtaassa. Navettakodan muurin alle
ilmestyi ensiksi valkea työtään tekemään veden lämmityksessä. Lehmien
hoitajat liikkuivat ulkokartanolla.

Heiniä ja olkia kannettiin navettaan, josta aina ovea avatessa pöllähti
ulos lämmin, sakea ilma ja samalla kuului lehmien moni-ääninen yninä.
Sonni yltyi ammua kijastamaan, eikä asettunut ennenkuin piika sätki
luudan varrella selkään. Tallin yliseltä kuului silppumyllyn vinguttava
pyörintä. Niin kului pimeän aika ja päivään mennessä oli muiden töiden
lisäksi syöty, vieläpä nukuttunakin noin nimeksi.

"So pojat!" alkoi taas päivän hämärtäessä kuulua. "Kuules, kuules,"
sanoi hän Kallelle erikseen. "Mene sinä niitä vannepuita ja vitsaksia
keräämään sieltä Kiiskilammin ympäriltä ... tuolla puolen lammin on
varsinkin hyvää vitsasmetsää".

"Vaan lammin tuolla puolenhan on muiden maata", muistutti Kalle.

"Niin no, semmoisia kuin vitsaksia, ottipa niitä mistä hyvänsä", sanoi
isäntä. "Ja jos sattuvat näkemään, niin sano, ettet tietänyt rajaa."

Kallella ei ollut mitään muistuttamista, tuntuihan se nyt hänestäkin
niin tavalliselta ja olihan niitä pieniä puutarpeita ennenkin
otettuna... Hän pani Punin aisoihin ja ajaa jytyytteli vähälumista
metsätietä ja hyräili rikkaan pojan laulua:

    "En minä huoli herrastytöstä,
    jos rikaskin tuo oisi:
    se kammarissa käveleisi
    ja kahvia vaan joisi.

    En minä huoli köyhästä tytöstä,
    jos kauniskin tuo oisi;
    sen isä apua anoisi
    ja harmia vaan toisi.

    Vaan rikkaasta talosta kauniin tytön
    otan minä itselleni:
    sillä on paljon sulhasia,
    vaan niihin se kääntyy selin."

Tuo kolmas värssy oli Kallen mielestä paras ja siihen kuuluvia seikkoja
hän ajattelikin aina Kiiskilammille asti ja vielä sielläkin. Punin
sitoi hän puuhun kiini, nakkasi heiniä eteen ja alkoi rassehtia lammin
ympäriltä vitsaksia ja veteli niitä perässään kokopaikkoihin. Viimein
arveli niitä tulevankin kuorman täyteen, päästi Punin irti ja lähti
ympäri lampia keräämään. Lammin jäätä myöten oli suorempi palata, vaan
ei uskaltanut koettelematta lähteä. Hyvästi tuntui kestävän, kun ei
kirvespohjalla lyöden mennyt puhki. Arasti tulla rapsutteli Puni, sillä
keskeltä vähän rusahteli, vaan ei vaarallisesti. Kalle lauleli:

    "En minä huoli herrastytöstä--"

Hytkis! Ja Puni oli rantaliejukossa selkärankaansa myöten. Kalle
säikähti silmittömäksi ja laulut katosivat kerrassaan. Kodin
puoleisella rannalla oli pitkältä liejusammalta ja siinä jää huonoa,
jota ei arvannut koetellakaan. Siinä se nyt Puni ryllötti ja Kalle
vetää kisasi suitsista, josta ei ollut mitään apua. Sen hän itsekin
huomasi ja luuli tekevänsä paremmin kuin hakkaa reen asiat poikki. Vaan
ei siitäkään. Hätä alkoi kiihtyä ja pani keksimään sen keinon, että
hakata jää maalle asti auki.

Niin hän päättikin ja rupesi kirveellä tekemään väylää rantaan päin
putouspaikasta lähtien. Henkensä edestä riehui Puni ja heilautti
yhtäkkiä päätänsä, niin että kirves sattui keskelle otsaa!

"Aijai!" parkaisi Kalle ja nakkasi kirveensä jäälle.

Veri ruskahti haavasta kauvas ja Puni alkoi yhä hirmuisemmalla voimalla
hyppiä ylös, vaan ei päässyt. Huutaen ja samalla itkien alkoi Kalle
juosta lähimäistä taloa kohti. Puni katsoi häneen erotessa
surkeannäköisesti, joka sai Kallen yhä enemmän itkemään.

"Voi, voi, mikä piti tulla", voivotteli hän koko matkan juostessaan ja
koetteli huutaakin, vaan ei se kauvas kuulunut. Nykälän miehet olivat
hakkaamassa pihansa lähimetsässä.

"Mikä on hätänä!" huusivat miehet, kun ei Kalle heitä huomannut.

"Hevonen putosi lampiin, menkää nostamaan, se kuolee sinne ... voi,
mikä piti tulla!" Seisottumatta juoksi hän kotiväelle sanaa viemään.

Miehet lähtivät lammille ja aprikoivat mennessään, että mikä hiivatin
asia sillä oli mennä lammin jäälle. Paikalle saavuttua tuumivat he että
vahinko on aivan parhaiksi mokomalle (näet isännälle); hevonen vaan
säälittää. Kirveen haavasta olivat he kahdella päällä, onko se lyöty,
vai jäikö kirves niin putouspaikan lähelle, että hevonen itse
rymyillessään kimmotti otsaansa. Vähissä hengin se näytti olevan, kun
he alkoivat haalata ylös.

Kalle ei enää miesten luota lähdettyään huutanut, mutta vapisi sitä
enemmän pelosta, eikä uskaltanut kotiin tultuaan tulla huoneesen
suoraan, vaan kierti pirttikartanon taakse ja asettui seinäviereen
kuuntelemaan. Vilu ja pelko alkoi värisyttää, eikä tahtonut riittää
uskallusta mennä ilmoittamaan, sillä jos isä suuttuu, niin ei tiedä
miten selälle käypi. Sen Kalle tiesi varmaa, että isä suuttuu, eikä
olisi tahtonut ensiksi näyttäytyä, vaan ei kuulunut äitiäkään
liikkuvaksi. Musti tulla kuhnusteli Kallen luokse ja ikäänkuin
kummastelemalla katsoi silmiin, että mikä pakko siinä on seistä ja
itkeä.

Joku meni tuvasta kamariin. Hyräilystä tunsi Kalle että se on äiti.
Seinävierusta hän matalana hiipi sinne ja paasikin muiden huomaamatta.

"Mikä sinulle on tullut?" kysyi äiti säikähtäen.

"Hevonen..." Siihen keskeytti yllättelevä itku.

"Mikä hevoselle tullut, mikä?"

"Putosi lampiin..."

"Voi hyvänen aika! Kerro nyt miten sille kävi, eläkä itke."

"Niin, se putosi rannalle, enkähän minä arvannut..."

"Voi tokiinsa! Onko siellä ketään nostamassa?"

"Meni sinne Nykälän miehet ... vaan mitään siitä isä..."

"Niin kylläkin, isä! Jää tänne, minä menen ilmoittamaan", sanoi Kaisa.
Vaan ovea avatessa tulikin isäntä ulkoa ja Kallen huomattuaan kysyi:

"Mitä, mitä se Kalle täällä ja Punia ei näy?"

"Niin, Punille kuuluu tulleen vähä vahingota", sanoi Kaisa.

"Mitä vahinkoa?" kysyi isäntä, silmät suurena, ja astui Kallen
kauhistukseksi kamariin.

"Lampiin pudonnut", sanoi äiti pojan edestä, vaikka kyllä hän itsekin
sopersi sinnepäin.

Tuikeasti katsoi isäntä Kalleen ja tuikeammin kysyi:

"Puniko pudonnut lampiin ja kuollutko sinne?"

"Tienneekö tuo vielä itsekään", sanoi Kaisa väliin.

"Poika, sinulta minä kysyn!" ärjäisi hän kovasti.

"En tiedä," sanoi Kalle ja kyyristyi pelosta nurkkaan.

"Etkö tiedä!" Samassa sivalti hän rautaisen uunin kohennuskepin, josta
harppasi yhdellä askeleella Kallen niskaan kiini, seiväs lakeen asti
kohotettuna antamaan vähän lihan kipua.

"Ukko! malta luontoasi!" ärjäisi Kaisa.

Ei se auttanut. Jo mätkähti yhden kerran. Kaisa töytäsi väliin ja sanoi
lujemmalla äänellä:

"Tiedä se, että poika on kalliimpi kuin hevonen. Ja jos lyöt, niin lyö
minua."

Yhtä uhkaavasti kohosi rautakeppi.

"Oletko sinä hullu!" ärjäisi Kaisa vielä kovemmin ja tarttui käteen
kiini. "Ethän sinä tiedä, eikö lie jo saatunakin hengissä ylös; Nykälän
miehet kuuluvat menneen nostamaan."

Nyt rauhoittui isäntä sen verran, että heitti kuin heittikin kepin
kädestään ja syöksyi ulos renkejä huutamaan. Kun nämät joutuivat,
lähtivät he miehissä hevosella ajamaan. Isäntä otti ohjakset käteensä,
silloin oli toisilla tietämistä pysyäkö reessä, kun laukalla mentiin
koko matka.

"Miksikä, sinä polonen, jäälle menit?" kysyi äitinsä Kallelta kun
olivat jääneet kahden.

"Isä kun käski ottaa vitsaksia tuolta puolen, niin enhän minä arvannut
toiselta rannalta koetellakaan, keskeltä kun kantoi hyvästi ja siitä
oli suorempi tulla," selitti Kalle vähän rauhoittuneena.

"Vai niin, vai käski se. No luuletko Punin kuolleen?"

"En tiedä." Ja silloin muistui taas pelottavasti mieleen tuo kirveen
haava, jota ei uskaltanut äidillekään ilmoittaa.

"Kyllä sinun pitää mennä isäsi tulon edellä piiloon täksi illaksi,
muuten ei voi käydä hyvin."

"Mihinkä minä menisin?"

"Mene tuvan uunille, se on kylmänkin vuoksi hyvä ja elä liiku koko
iltana."

Kalle nousi uunin päälle ja asettui aivan nurkkaan turkkiin
kääriytyneenä.

Illan hämärtäessä tulivat miehet ja hengetöntä Punia veti toinen
hevonen. Isäntä käveli jälestä ja ähki puhumatta mitään. Rengit ajoivat
kuormansa kujaan, vaan isäntä meni tupaan.

"Missä se on se poika?" kysyi hän Kaisalta.

"Minä laitoin kylään," sanoi Kaisa.

"Mitä varten kylään?"

"Sitä varten, että sinun vihasi ennättää asettua."

"Vaan jos sinä valehtelet?"

"En valehtele," vakuutti Kaisa.

"Niin, vaan se olisi saapa selkäänsä, niin että tuntuisi", kiivastui
isäntä ja pui nyrkkiä.

"Anna vasta, jos tarvitsee, ei se kuitenkaan olisi tavallista kuria,
jota sinä nyt antaisit", sanoi Kaisa vakaasti. "Ja toisekseen", lisäsi
hän, "etkö sinä huomaa, kenen syy tämä oikeastaan on? Oliko meidän
maata lammin tuolla puolen, ja kuka käski sinne mennä?"

Isäntä herkesi ääneti ja lähti kävelemään. Kalle ei olisi tämän
keskustelun aikana ääntänyt, vaikka sirkka olisi silmää kaivanut. Se
häntä vaan peloitti, että jos isä sattuu käymään uunilla. Ei hän
kuitenkaan sattunut, käveli vaan rauhattomana.

Tuli maata asettumisen aika. Isäntäkin heittäytyi vaatteitaan
riisumatta pitkälleen, vaan ei saanut unta kun rupesi ajattelemaan
viime aikoina tulleita vahingoita. Kuka sen tietää, ajatteli hän ja
nousi taas kävelemään. Kuka sen tietää, jos tulikin on jäänyt johonkin
pahasti, ja palaa koko talo ja tavarat kaikki tulena taivaalle. Kun
kerran rupeaa tulemaan onnettomuuksia, niin niitä tulee useampia.

Meni ensin kotaan. Ei sieltä tulta löytynyt kuin padan alta muutamista
hiilistä nimeksi vaan. Piti käydä kujassakin Puni vainaata katsomassa.
Kuusi sataa markkaa ja niin hyvä hevonen, ajatteli hän siinä ja aina
vähän päästä. Kuusi sataa ja paras hevonen ... toistatuhannen markan
vahinko.

Näissä ajatuksissa kului yö ja loppu-ajatukseksi tuli se, että mihinkä
tässä joudutaan! Aamupuolella hän nukkui noin puolihorroksissa ja Kaisa
kuuli, että hän unissaankin jupisi noista suurista onnettomuuksista.
Tämä pani Kaisan ajattelemaan, sillä hän tiesi vanhastaan miehensä
heikoksi vähäsiäkin huolia kantamaan, Kallen laittoi äitinsä isännän
nukkuma-aikana päiväksi ulomma, johonkin työpaikkaan.

Päivän tultua työhönlähdön aikana ei kuulunut liikanaista hoppua
laisinkaan, ainoastaan tavalliset neuvot, jotka annettuaan hän meni
kävelemään, yölliset ajatukset myötäänsä mielessä. Käveli pihan
seuduilla joka paikassa ja istui äänetönnä tuvassa, välistä kävellen
akkunasta akkunaan ja katseli ulos, jolloin Kaisa häntä tarkasteli ja
huomasi että katsannossakin oli jo vähän noin erikoisempaa, joka
aavistutti...

Isännän mieleen johtui että hän Punilla ajoi silloin viimeksi, kun kävi
toissa päivänä alankoladosta heinässä ja kuolemansa edellä se olikin
niin rajuna, jotta sai alituistaan pidätellä. Niin, sieltä hän kävi
viimeksi heinässä ... tuntui niin oudolta, kun ei Punia ollutkaan. Piti
lähteä tuolla ladon luona käymään... Sinne hän kävelikin verkalleen ja
istui alaspäin, ajatuksiinsa vaipuneena, kynnykselle. Istui siinä
kuinka kauvan, ottaen aina alusta laskettavaksi nuo kolme kohtaa: kuusi
sataa, paras hevonen ja mihin tässä joudutaan...

Kaisa alkoi pitkästyä, sillä hän oli pitänyt silmällä minnekä päin
miehensä oli mennyt, kun ei näkynytkään takaisin tulevaksi. Täytyi
lähteä katselemaan ja lähestyessään näki hän että siellä se istuu
allapäin. Ennen lähestymistä tekeytyi Kaisa niin huolettoman
näköiseksi, kuin ei olisi mitään tapahtunut.

"Mitä sinä täällä istut?" kysyi hän melkein nauraen.

Verkalleen nosti isäntä päätään ja kasvoista näki selvään tuon vanhan
lauseen suurista onnettomuuksista.

"Lähde, veikkonen, pihaan", jatkoi Kaisa. "Tuotako sinä hevosen
kuolemata suret ... hoo ... kaikkipa sitte! Se ei meissä tunnu enemmän
kuin jos köyhältä nappi nutusta tipahtaa, niin ostetaan. On meillä
rahaa ostaa parempikin hevonen, kun tuo oli, eikä lopu, jos montakin
ostetaan. Surkoot köyhemmät, vaan ei me, se ei kannata niin pieni
asia".

Isäntä nousi seisalleen, katsoi Kaisaa silmiin ja sanoi että "entäs
sekin kuusi sataa, eikös sinua huoleta?"

"Ei yhtään. Mitä tuo kuusi sataa, kun olisi kuusi tuhattakaan. Enemmän
ne ovat vielä maksussa ja silloin on hyvä luottaa siihen, että kyllä
tolho toista kasvattaa. Vuoden, parin päästä ne ovat sen kauniisti
takaisin maksaneet korkorahoilla."

Tämä auttoi aivan kuin olisi kylmällä vedellä valellut.

"No on, onkinhan tuota sentään vielä", sanoi isäntä ja lähti Kaisan
kanssa pihaan astumaan.

"Puolen tuhannen saappaathan siitä Punista tuli", sanoi Kaisa, "vaan
kannattaa meidän kävellä niillä niin hyvin kuin köyhempien kolmen
markan saappailla ja vielä paremmin."

"Niin no, kyllä se ehkä..." sanoi isäntäkin, vaan ei vielä aivan
varmasti.

Meni sitten työmiehille antamaan neuvoja ja entinen sota alkoi.

Huomen aamuna kuului vielä aikaisemmin tuo tuttu ääni: "pojat, pojat,
nouskaa pois, päivä kohta valkenee," niin etteipä paljon valheeksi
joutanut rengin kuje siinä, ettei kengät ennättäneet lepo-aikana heretä
heilumasta.

Elämä oli taas tullut entiselle tolalleen, taloudellinen taivas
selvinnyt noista mustista pilvistä ja nyt hän tuon rakennuksensa
keskellä huiski ja hommasi kuten maalari poutasäällä maalattavan taulun
ääressä. Ja kun tuli kaupungista, kehui hän Kaisalle että on jyviä, on
rahaa ja kielsi ettei tarvitse surra ... ei ole hätää. Mutta kun
pieninkin vastus kohtasi piti Kaisan ruveta kehumaan. Ja jos ei tätä
toista kehujaa olisi ollut niin tuskin olisi suurin kehuttavaakaan
ollut.



KOTOA KOTIIN.

Kirjoitti Heikki Meriläinen.


"Nythän ne ovat markkinat likellä ja hyvällä puolella", puhui
Honkalehdon isäntä Vesalaiselle, kuin tuli markkinaliittoja tekemään
Vesalaan eräänä helmikuun pakkaspyhänä.

"Taitaahan ne olla käsiin käymässä ja monen nokka on sinne päin
nojallaan. Mikä häneen mennee saamaan, mikä viemään, mikä ilman
olemaan", sanoi Vesalan isäntä.

"Lähdetäänkös teiltä?"

"Eipähän siellä käymättä saane olla, on aina siksi asian nihua."

"Itsekö isäntä lähtee pääksi?"

"Tuolla Pekallahan sinne tuntuu mieli tekevän, niin saanee se nyt
mennä. Ja hyvin sieltä minä raskisin ollakin poissa, kuin olisi joku,
joka nuo asianvähäiset toimittaisi. Ei olisi kuin muutama tusina
lammasnahkaa, talileiviskä ja oravakimppu kaupittavaa ja suolatynnyri
ostettavaa. Siinä kaikki koko asiat", tuumi Vesalan isäntä.

"Jo nuo miehet pienemmätkin toimittavat asioita kuin Pekka. En häntä
ollut kuin patapölkyn korkuinen, kuin isä tuli vaivaiseksi ja jäivät
asiat minun niskaani. Vaan ei minun jälkiäni ole tarvinnut toisen
parsia vielä tähän asti", puheli Honkalehto vakaisesti.

"Sinä olet ollutkin terästä alusta lähtien ja pienestä pitäen saanut
omin nokkisi puuhailla. Vaan Pekka on tuossa toisen turvissa kasvanut
kuin humalan varsi seivästä pitkin, niin ei tiedä mikä hän on ennen
kuin näkee", tuumaili Vesalan isäntä verkalleen.

"Tuki nuoresta tulee, vara vasta kasvavasta, on vanha sananlasku, eikä
Pekassakaan ole kuin hyvyys vikana. Sen näin tässä tuonnoin tihunnin
maksuretkellä, että Pekka toimitti asiansa kuin muutkin miehet",
puolusteli Honkalehdon isäntä Pekkaa.

Ja niin se nyt tuumattiin, että lähdetään huomisaamuna päivän viihessä.

Ei Pekkaa nukuttanut koko yönä. Hitaasti kiersi täysikuu taivaan
rinnettä sille kohalle, jonka Pekka oli nousun ajaksi arvellut. Vaan
mitä likemmäs Pekan määrää kuu kiersi, sitä tiheämpään hulmahti
kiivaasti lentävä huurupilvi kuun eteen ja tuokion kuluttua jätti
paistamaan siksi kunnes tuli toisia reutaleita. Ne veivät sikseen unen
Pekan silmästä ja pelosta sykki sydän. Jos nyt tuisku nousee, niin
silloin ei pääse lähtemään, ajatteli Pekka ja hätäisesti hyppäsi ylös,
kuin kuu oli lännen korvalle kiertänyt.

Pekka apatti ruunansa, suki sitä ja apatti ja suki sukimasta
päästyäänkin. Puhdisteli mäkivöitä, suitsia, päitsiä, laittoi rekeä ja
kopperehti toimessa. Vaan ilkeästi jylähteli hänen mielessään, kuin
tuuli suhahteli nurkissa ja pakkastunut viti juosta kituutti matalana
sumuna hilisten hangen kamaralla. Joskus kasahti jo ikkunanlasiin lumen
kuivat kipinät. Kuu ja taivas peittyivät pilvien tummaan kuoreen.

Ruuna oli appanut. Monta pärettä oli jo palanut uunin nurkkapihdissä,
kuin tuli isäntä makuuhuoneestaan pirttiin ja haukotellen tuumasi nyt
tulevan tuiskun, eikä taida tulla markkinaan lähtöä. "Mikäpä sinne
lähtee nousevan ilman selkään rypemään. Jos on huomenna parempi ilma,
niin saattaa sitte lähteä ja jos ei ole säätä, niin ei tule suurta
hallaa, jos emme käy ollenkaan."

"Mikä siitä nyt tulee, kuin niin vissiin aijottiin ja Honkalehtolaiset
odottavat meitä tulevaksi?" alkoi Pekka tuumia ja koetti parastaan,
että pääsisi lähtemään markkinaan. "Eihän tuolla sää tartu sääreen, jos
nyt on vähän tuiskukin. Kylläkai minä en säikähdä tuon vertaista
tuiskua. Eihän nyt ole mikään tuisku, jos vähän tuulla tuhailee."

"Siltäpähän näyttää näkönsä, kuinhan katastetaan", sanoi isäntä ja
lähti käydä kääristämään ulos. Sinne saatuaan tuikaili joka suunnalle
taivasta, haisteli tuulta, joka puuskapäissä ajoi tyyniperään narisevaa
talvilunta ja retuutti Pekan markkinakuorman laidalla riippuvia heiniä
ja katteeksi sidottua loimen laitaa. Paremmalta tuntui ukosta itsestään
jäädä kotiin kuin lähteä markkinaan. Meni hän pirttiin ja sanoi
Pekalle:

"Saat mennä kuin mennet, ei tuosta taida miehen syöpää ilmaa tulla."

Pekka hyppäsi kuin tulisten hiilten päältä. Ilo hulmahti kasvoissa.
Reippaasti pani hän vaatteet päälleen, ruunan aisoihin ja oli
valmis lähtemään. Isäntä tuli pirttiin ja oli rahoja näpissä
kaksikymmenmarkkanen ja viisimarkkanen. Ne hän antoi Pekalle ja
luetteli sormiaan lukien tuonnokset ja mikä mistäkin menee:

"Suolatynnyristä 12 markkaa, tampattavana olevasta sarkapakasta 7
markkaa--se on 19--pitkiä lehtiä 2 naulaa: 1 markka 60 penniä--se on 20
markkaa ja 60 penniä--1 naula saipuaa: 40 penniä--se on 21 markkaa--ja
kartat eukolle, niistä 1 markka--se on 22--ja kotituliaisiksi 50 pennin
edestä rinkeliä. Viimmeiset rahat olkoot tarpeen varalla, sillä
pitäisihän aina se vara olla, etteivät koirat kinttuja kuopisi.--
Lammasnahoista jos ei saa 2 markkaa kappaleelta ja talista 6 markkaa
leiviskältä, niin pitää tuoda pois. Jos siitä hinnasta saa myödyksi,
niin rahat pitää tuoda joka penni minun hyppysiini."

Viimmeisen määräyksensä lausui isäntä niin tanakan päättävästi, että 70
vanha, pikkuinen, musta ukonkärväkkä näytti Pekan mielestä aivan
peloittavalta.

Pekka lupasi sen täyttää ja lähti ajamaan Honkalehdolle. Eikä ollut
rikkoja ruunan varpaissa kuin Pekka karitteli sen taipaleen. Sydän
sykki, kuin toivoi saavansa Honkalehdon Loviisan rekilinnukseen
tarjoamalla kyydin ilmaiseksi.

Honkalehdossa vielä nukuttiin ihan henki hieverinä. Vaan Pekan tullessa
ajon kuhauksesta ja tiukujen heläyksestä heräsi Musti, joka otti
vieraan vastaan kaikkena muuna vain ei ystävänä. Tiukasti ärhenti se
kuin Pekka sitoi hevostaan kiinni ja lähti astumaan pirttiin, jossa
väki alkoi kohmerehtaa ylös. Muuan oli liettä haromassa tulta
saadakseen. Isäntä venytteli vuoteellaan ja haukotteli.

Heti kuin tuli pantiin uunin nurkkapihtiin kohosi kaikki väki. Tytöt
kilpaa kantoivat makuuvaatteita ulos, sitoivat olkia kupoihin, veivät
niitä tanhualle toinen toisensa perästä, ettei ovi kiinni päässyt
toviin aikaan. Siinä se ammotti auki kuin musta kita, josta valkeana,
pyörteisenä usvana vieri pitkin laattiata tuiskupakkasen harmakka
henki. Väkevänä virtana tunki se sisään, että raikas kolea viima viiloi
korvia rahilla istuvilta. Pienet lapset, ikäänkuin hyyhmä rannan
aalloissa, valelivat itseään, kuin heiluen kävellä teutaroivat päät
vain sumusta vilkkuen. Ja kuin ovi lupsautettiin kiinni, niin jäivät
kuni kuivalle sannikkorannalle keppelehtemään puhtaina ja iloisina kuin
uimamiehet konsanaan.

Kohta laitettiin kaksi rekeä lähtemään. Nuori isäntä ja renki Hermanni,
jota Herkoksi kutsuttiin, olivat varsinaiset lähtijät. Herkolle oli
pestatessa luvattu markkinakyyti. Vaan kolme talon tyttöä olivat myös
lähdössä, eikä kumpaankaan rekeen sopinut kolmea henkeä. Siinä tuli
tinka kuka tytöistä jää pois. Tulipa oikein kova kiistely tyttöjen
kesken, että kellä ja kellä oli etuoikeus nyt päästä ja kenen oli
jääminen kotiin odottamaan toista lähtöä. Pekkapa tunsi, että nyt on
paras aika laukasta sitä tähdättyä otusta ja sanoi iloisesti:

"Minähän olen yksinäni kuin orpo. Minun reessäni on tila ja kyyti
semmoinen kuin herroillakin."

Silloin tytöillä loppui väitökset. Jokahinen remahti: "Ota minut--ota
minut". Asettuivat rinnan seisomaan suu leikin hymyssä ja sanoivat:
"valitse nyt paras parvesta, ota nyt kenen tahdot, jääkööt tähteet
jälelle."

Pekan suu levisi naurun makeasta hymystä ja sanoi että, "pahapa on
paljosta valita, vaan sattui mitä sattui, tuon Loviisan otan."

Iloinen nauru remahti tyttöjen suusta ja kiireimmän kautta rupesivat
kammata sukimaan. Ruotimummo ovensuuloukossa hymyillen tuumaili, että
"paraassahan on vievän mieli. Sen punaposkenpahan näki verrakseen.
Niinhän sitä sanotaan, että kala kansaistaan, verkko silmäistään."

Renki Herkko apatteli hevoset, suki ne sukeata sukeammaksi. Emäntä
kantoi talkkunakupit ynnä muut ruuat pöydälle. Markkinamiehet
keräysivät syömään. Käskettiinpä Pekkaakin, joka esteli, sanoi kotonaan
vasta ikään syöneensä. Isäntä vain paitosi, että "parempi on pala
suussa, kuin haava päässä."

Ja Pekkakin nousi ja istui pöytään.

Päivä oli harmaan hevosen kokoinen, kuin valjastettiin hevoset ja Pekka
istui Loviisan, isäntä Sanna Kaisan ja renki Herkko Anna Reetan kanssa
rekiensä perään ja kaulaansa myöten hautautuivat uhkeihin
lammasnahkapeitteisiin. Visusti käärittiin laidat alleen, että
tuiskupakkanen ei uurtaisi jalkoja kolottamaan.

Isäntä iloisesti kiljahti, että "lähdetäänpäs nyt parittain ajaa
lenhottamaan. Annappa Pekka tietä, vain elä kuitenkaan henkimeneyksiin
aja hevostasi."

Siitä lähtivät kynttä kantta ajaa suhittamaan. Umpeen oli tien
juoksuttanut pellon selkosella, vaan täyttä juoksua mennä utmisti Pekan
piirtopäinen, vantterarunkoinen, roimakulkuinen ruuna. Sen musta harja
leimusi tuulessa, rajusti tupsi jaloissa kuiva viti, jonka tuuli otti
kynsiinsä, että tuiskun kierroksen harmaasen häkärään peittyi koko
reki. Metsätielle tultua selvisi, jossa tie oli avonainen. Tuuli vain
kahisi huurteisessa hongistossa, silloin tällöin pöläytellen savuna
lentämään talven karstaista utua. Niin ajella suollottelivat metsäistä
tietänsä. Muuta ääntä ei kuulunut kuin tiukujen ja kulkusten helinä ja
metsän humina.

Pekka mietti, että pitäisihän keskustella ajan ratoksi jotakin, vain
eipä saanut päätä käsiinsä.

Tyhjältä alkoi kumminkin viimmein tuntua tuo pitkä äänettömyys. Loviisa
puheen aluksi kysyi: "Mitä sinä nyt ostat markkinasta? Ostatko
itsellesi kesävaatteita? Eihän teillä kotona tule tehdyksi, kuin on
vähän tekijöitä. Yhdellä piijalla ja äitivanhallasi kait menee aika
ihan sormia nuolten karjan hoidossa, eikähän tuo se piika meillä
ollessaan osannutkaan käsistään tehdä, ei rikkaa ristiin panna. Miksi
lie nyt viisastunut?"

"Kielletty on rahaton kaupasta. Kylläkait sitä tarvitseisi. Ei ne
vaatteetkaan näy yhdet ikää kestävän, vain ei ole rahaa kuin siksi,
millä saan ne mitä käskettiin tuoda. Lammasnahoilla ja talilla minä
saan, vain ne ovat ukon rahoja, ne vien sille omaan kouraan", tuumaili
Pekka tyytyväisenä ja hotasi suitsiperillä ruunaa.

"Vielä se ukko vain isännyyttä pitää?" kysyi Loviisa. "Johan sinussakin
olisi miestä"

"Olen sitä ajatellut tahtoakseni ruokolle, että kerrassaan jättäisi
isännyyden minun huostaani, vaan en ole vielä viitsinyt. Ja ei tuo
taida enään moniaikainen kalu ollakaan. Ravistaa näkyy kynnet alkavan",
tuumaili Pekka tyytyväisenä.

"Sitte sinä olisit mies mielestäsi, kuin olisit Vesalan isäntänä. Et
taitaisi olla suksimiehen puhuteltava", tuumaili puoli naurussa
Loviisa.

"Ei tuo kannata kovin ylpeillä."

Siihen se loppui taas keskustelu melkeen koko matkaksi eikä siihen
puheluun näkynyt olevan halua Loviisallakaan. Ikään kuin tyyneessä
lahdessa istuivat kumpikin, vähän alamielisenä, piirtoruunan leikatessa
lumista mykkää taivalta.

Tuisku oli rauvennut. Hitaasti siirtyivät sulavat pilvenkaistaleet
poutasekaisella taivaalla, kuin Kortevaaran päällä, lähellä kaupunkia
heräsivät Pekka ja Loviisa unelmistaan. Kumman vaikutuksen teki
Pekkaan, kuin näki lukemattomat savupylväät, jotka pulputen kohosivat
kaupungin savutorvista ja nöyrästi kumartuivat hiljaisen etelätuulen
valtaan, ja väkeä kiehui koko kaupunki kuin muuraiskeko. Näytti siltä
kuin ei enään sopisikaan muita.

       *       *       *       *       *

"Nuoret nuotalle menevät, vanhat vajoilla istuvat, minkä Vesalassakin,
kuin on nuori isäntä lähtenyt markkinaan. Eipä ole ennen näkynyt muita
kuin itse on ukko kuipottanut asian perillä. Tuleppas härkäpoika, ota
lämmin kuppi pakkasesta ja tuiskusta tultuasi", puheli ystävällisesti
majatalon emäntä Pekalle ja katseli Pekan muhkeata vartaloa ja laski
kahvia kuppiin suuresta mustasta pannusta.

"Ensikertahan tämä on kokeilla, ei täällä ole minun näköistäni näkynyt
ennen", sanoi Pekka tyyneesti ja istui pöydän luo juomaan kahviaan.

"No ketä niitä tuli muita, vai aivanko yksin sinä tulit, kuten isäsikin
aina ennen? Sen reessä sitä ei näkynyt liikaa väkeä. Liekö hän monasti
raskinnut itsekään olla, vaikka sillä on aina hevonen lihava kuin
uuni", jatkoi emäntä.

"Oli se tuo Honkalehdon Loviisa toisella jalaksella."

"Ahaa, taitaapa olla yksi tuuma teillä Loviisan kanssa. No onnea vain.
Se kieltoa mikä minusta. Kaikkea sitä muuta katuu, vaan ei nuorena
naintiaan. Vakka kantensa valitsee: kuin olette ihan yhden näköisetkin,
kuin yhdestä pölkystä leikatut", puheli emäntä ja valeli niin
ennustavilla silmäyksillä vuoroon Pekkaa, vuoroon Loviisaa ja kutsui
kumpastakin pöydän taa istumaan. Pekka ja Loviisa pikkuisen nauraa
kihauttivat sillä emännän ennustuksella, istahtivat pöydän taa ja
Loviisa vetäsi päähuivinsa vähän silmilleen, näkyi tahtovan suojella
kasvojaan tuon emännän ankaran tutkivilta katseilta. Pekka puhalteli
kuumaan kahvikuppiin ja sanoi: "Ei tule lientä siitä keitosta", vaikka
verrattoman hyvältä tuntui tuo emännän ennustus ja ajatteli että kuin
olisi omia rahoja että edes sormuksenkaan saisi.

"Katsotaanhan kannasta rekeä. Tarkempi se on vieraan silmä kuin
kotoinen korva", sanoi emäntä varmasti, naurahti ja vilkasi taas
Pekkaan ja Loviisaan oikeen kysyvin silmin.

"Tyhjästä on tehty koko maailma, niin mikä ihme, jos kahdesta nuoresta
tulisi parikunta. Tulkoon vain häitä ja naittaisia ihan köytenään.
Siitä sitä saa saamatonkin", puuttui Herkkokin puheeseen.

Loviisa nauraa kikatti sillä Herkon arvelulla, sanoi että "saamaan
lankiat jos jäämään sattuu, vain elähän vielä suutasi pese sitä
varten."

Tuli kaksi rohkean näköistä miestä pirttiin, kysyivät, onko kellä myydä
talia, voita, lammasnahkoja, oravia, jäniksiä, kettuja y.m.

Herkko kuin näki, ettei Pekassa ole itsessään kauppijasta, niin
kiljahti oikeen ihastuksella:

"Täällä on mitä myydä ja myöjät ovat paikalla. Tule jumalanluoma oikeen
miehisten miesten kanssa kaupan tekoon. Nyt ei ole nurrupojat asiassa.
Kolme markkaa lammasnahka, kahdeksan markkaa talileiviskä. Kuin maksat,
niin anna lasahtaa ja jonka tingata jaksat, sitä ei tarvitse maksaa."

"Niinpä tietenkin, eihän yhteen lastuun puu kaadu. Ainahan sitä on
tinkauksen vara kaupassa", tuumailivat ostajat katsellessaan
lammasnahkoja.

"On muutamia pienen käpäköitä", sanoi toinen nureksien.

"Eihän se ole meidän syy, vaan se on lampaan vika. Kyllä sen yhdellä
tiellään kuoraseisi suuremmankin ketun, vaan pikkuisella lampaalla on
pikkuinen nahka", tuumaili Herkko.

"Ovat pienen käpäköitä ja väjyvillaisia,--ota puoli kolmatta markkaa,
en tyhjää tarjoakaan."

Pekka kuihkasi, että nanna mennä."

"Kaiva rahat kutjustasi, niin tässä heitä sulin käsin luetellaan",
puheli Herkko.

Ostaja kaivoi rahat, luki ja tarjosi Herkolle, vaan Herkko käski antaa
Pekalle: "annapas tälle ne rahat, tämä on minulla säkkinä, vaikka itse
minä isäntä olen."

Nyt kuin Pekka sai liikoja rahoja, tuli iloiselle tuulelle ja Herkko
tuntui olevan hänestä paras ystävä ja turva koko maailmassa. Nyt
lähdettiin kauppatorille. Siellä Herkko osteli ja tinkaili tavaroita ja
kulki reeltä reelle kuin paraskin ostomies, vaikka eihän sillä ollut
napinkaan ostoa. Pekka mieltyi erääseen punakirjaiseen kaulahuiviin ja
osti sen ja sitoi kaulaansa ja jätti nenät löysälle, kuten hänen
ikäisillään muillakin näkyi olevan.

Kauppatorin laidassa oli korkeat rappuset, suurissa ikkunoissa paistoi
punaiset uutimet. Sinne vei Herkko Pekan ja siellä oli sen toista
iloista hurakkaa. Tyttöjä ja poikia, tuttuja tuntemattomia, jotka
hohtavin poskin istuivat pöydät ympäriinsä. Tutut heti kutsuivat Herkon
ja Pekan luokseen ja tarjosivat mitä heillä oli käsissä ja olivat niin
ystävällisiä, ettei Pekka ollut moista vielä elämässään saanut kokea.
Kaikki oli ikään kuin sulanneet yhteen. Pekka ajatteli, että Loviisa
pitäisi olla täällä, kuin näki, että muitakin tyttöjä on ja kaikilla on
niin lysti ja lystiltä tuntui hänestäkin.

"Ole täällä, minä käyn Loviisan tänne", kuiskasi Pekka Herkolle ja meni
ulos. Ajatteli, että joukossa on hyvä lentää. Ompa niitä liikoja
rahoja.

Tuntui Pekasta niin mukavalta kuin Loviisan kanssa käveli ravintolaan.
Tuntuipa melkeen niin mukavalta, kuin kotona oli kuvaillutkin
mielessään Loviisan kanssa markkinoilla oloa. Teki mieli pitää Loviisaa
kädestä kiinni samalla lailla, kuin edellä kulkevat, eräs tyttö ja
poika, jotka käsi kädessä astelivat ja puhelivat ja nauroivat väliin
ihan katketakseen. Vaan Pekka ei viitsinyt kuin ei Loviisakaan ottanut
häntä kädestä. Ja puhelemaan teki Pekan mieli yhtä iloisesti kuin ne
toisetkin, vaan mikä lienee sanasalvan sulkenut. Ei vaikka mitä teki,
niin ei heltinyt sanoja, kuin joku vähäpätöinen kysymys, joka ei
Loviisalta liestyttänyt sen pitempää selitystä, kuin hyvin
kuivatekoisen ja lyhyen vastauksen. Semmoista se oli, vaan lysti se
kumminkin Pekasta oli.

"Kas sitä! Niin tulevat kuin köydellä vetäisi, joka sorkka pienemmästä
suurempaan, nuo meidän markkinamiehet tähän katiskaan. Tuolla on
Loviisa ja Pekkakin", sanoi iloissaan Sanna Kaisa, joka oli istumassa
erään pöydän takana Huhtarannan kylän tyttöin ja poikain keskessä
Herkon kestissä.

"Tulkaa jumalanluomat tänne yhteen joukkoon, yhdestä köydestä vetämään.
Kas noin, hyvät lapset, katsokaapas siinä, nollottakaa kuin
sotkanpoikue rantahaolla tyyneessä lahdessa. Katsokaa mitä isäsotka,
tämmöinen tupsupää tuopi", puheli iloissaan Herkko ja kopristi
takkuista tukkaansa.

    "Hei pojat veikkoset näin näitä häitä juodaan.
    Entiset on lopussa, vain toista tänne tuodaan",

lauleli Herkko ja täytteli lasia viimeisellä punssipullon tähteellä.

"Tuoppas nyt pullo ranstviiniä", käski Herkko palvelijaneitiä.

"Taidat luulla ettei ole rahaa? Rahaa on vaikka köyttä tekisi, kuin ei
tee pitkältä, eikä paksua", kehui Herkko, otti Pekalta kukkaron ja
vetäsi esiin 25 markan rahan. Palvelija keräili pieniä rahoja vastaan,
luki niitä ja keräili. Herkko polki tahtia jalallaan ja lauloi:

    "Sievä tyttö, kaunis tyttö,
    Tytön nimen kantaa.
    Vaan kyllä pojan pulskean
    Se halatakin antaa."

"Niin, tuota, tuota tuokkeroista, pukin häntä pulkkeroista. Sanotaan,
että arka mies ei saa kaunista akkaa. Tuota noin, ettekö neitiseni
lähde minulle eukoksi, tahi rouvaksi, kummaksi paremmin haluttaa. Minä
olen, vaikka itse olen sanomassa, noin jokseenkin varakkaan puoleinen
kosija. Laajalan veljeksiä, etkös ole kuullut. Ruuan meillä saat syödä
jos kuinka hyvän, kuin saada voinet. No, mitäs arvelet?" puheli Herkko
ja kohenteli palvelijaneitiä lähelle.

"Ei uskoisi kotona tuota Herkkoa, että se täällä on tuommoinen paha
verkko. Kotona on tyyni kuin veden kala ja täällä on ihan siipiä
vailla", sanoi Sanna Kaisa. Ja muut tytöt nauroivat katketakseen Herkon
ilveilyllä.

Pekka tunsi olevansa irrallaan. Mielensä vilkastui ja hän halusi
näyttää yhtä rennolta kuin Herkkokin. Hän tilasi pullon ranstviiniä ja
kaksi sikaaria. Tytöt kieltäysivät enään juomasta ja Loviisa houkutteli
Pekkaa ja Herkkoa pois lähtemään.

"Elä sinä hätäile. Ottakaa tytöt. Mikä on, ettei kelpaa! Tässä ei ole
köyhän tavara edessä", kehui Pekka.

Tytöt lähtivät pois ja heidän mukanaan Herkkokin koitettuaan houkutella
Pekkaa lähtemään. Mutta Pekka ei välittänyt. Ravintolan punaiset
ikkunavarjostimet loistivat kauniina kirkkaassa valossa, jota tulvivat
monet suuret lamput. Ja iloista elämää oli kaikkialla, tyttöjä ja
poikia istui pöytäin ympärillä, outoja vain ystävällisen näköisiä. Ja
sievempiäkin nuo tytöt näyttivät olevan kuin oman kylän. Palvelijaneiti
oli korja kuin enkeli ja liikkui sievästi kuin hengen siivillä. Sen
kanssa halusi Pekka jutella ja sille viiniä tarjota.

"Menkööt oman kylän tytöt!"

Ja niin jäi Pekka ravintolaan, jossa tuntui olevan lysti kuin
paratiisissa.

Pekka sai tuttuja, jotka hänelle tarjosivat ja hän tarjosi niille. Ja
sen mukaan he enemmän yhä tutustuivat, että lopulta käsikaulassa laulaa
lojottivat. Ravintolan isäntä tuli kieltämään lopulta, vaan sitä ei
Pekka suvannut.

"Se on liijan suuri sana noin karkeasta naamasta, että me emme saa
laulaa. Minä pesen silmät semmoiselta mieheltä kuin sinä olet, kuin
vain on toinen, joka vettä panee", reuhasi Pekka ja nipisti isäntää
nenästä. Poliisille, jota isäntä huuti avuksi, kiljahti Pekka:

"Tiedä, että tässä on härkä, joka kuopasee, että sammalina ilmassa
lentelet", ja sen kanssa sivalsi hän pitkällä kädellään, että
järjestysmies kaatui kuin lahopölkky lattialle. Ulos riensi Pekka, vaan
tuskin ehti kadulle, niin oli poliisi miesjoukon kanssa häntä
piirittämässä. Ja siinä syntyi ankara ottelu. Kipeitä kirkumisia,
tuimia kirouksia, hätäisiä avunhuutoja, raskaita lyönnin räiskäyksiä
sekausi yhteen, että kauhistava melu täytti öisen ilman ja hukutti
kaupungin huikeaan rätäkkään, joka suureni sitä tehden kuin väkeä
lisääntyi.

Viimmein laantui ottelu ja melu asettui ja käsirautoihin kahlehdittuna
ja väsyneenä talutettiin Pekka vankilaan.

       *       *       *       *       *

Pekka astui nyt vapaana kaupungin katua, vaan alla päin. Hän ei
tahtonut nähdä ketään, eikä näyttäytyä kellekään. Mieli oli synkkä,
musta ja kolkko kuin linnan seinä. Kortevaaralle tultuaan katsoi
takansa, muisti miltä näytti kaupunki, kuin markkinat kihisivät
parhaillaan ja houkuttelevat viirit liehuivat ja rumpuin huima pärinä
kutsui väkeä luokseen. Siitä oli kuukausi, pitkä kuukausi, jonka hän
oli istunut linnassa markkinailoja maksamassa. Nyt oli kaupunki tyhjän
näköinen ja näytti kammoittavalta.

Sitä hetken katseltuaan tuntui Pekan tunnossa kotilieden lämmin hohde
ja vapauden kultainen kehto niin sulostuttavalta, että kääntyi sinne
päin ja sanoi: "Tuhlaajapojan tavalla tahdon jäädä tekemään työtä
palvelijana isäni kotona."

Ja niin nöyrällä sydämmellä, kiirein askelin läksi Pekka rientämään
kotiaan kohti ja kaikin tavoin koitteli haihduttaa mielestään kamaloita
tunteita. Vaan ei ne niin vedellä pesten lähteneet. Aina ne vain
kiertyivät eteen ja toivat mukanaan uutta ja uutta mielen painoa,
eivätkä jättäneet mitään turvan sijaa eikä hyvää paikkaa koko
maailmaan. Kaupunki oli mielessä kamalana peikkona ja keritty pää
kamalinna häpeänä.

Lännen kynnyksellä nuokkui viimmeinen päivän kajas. Eteläisen taivaan
otsalla kynsistään riippui maaliskuun kolmiöinen hieno laita.
Luoteisella taivasnavan kulmalla loikui hatasarvinen otava,
huolellisesti vartioiden taivaan suurta tähtikarjaa. Niitä Pekka
katseli ja istahti eräälle mäntyisen kunnaan liepeelle, lähellä rakasta
kotiansa, odottamaan yötä, kuin ei olisi viitsinyt valvonta-aikana
mennä kotiin. Alakuloisena hän istui, pyhki hikeä otsaltaan ja kuunteli
mäntyin raskaita huokauksia raikkaan pohjatuulen puhaltaessa ja
mietiskeli tilaansa.

"Surmaksi on pahalla valta, minkä minullakin näillä markkinoilla. Jos
olisin ollut toisen vallan alla, niin onnellisempi olisin. Vain
opiksipa tuo lienee ikä kaikki. Hyvistä kylän miehistä otan osviittaa.
Eipä ilman niitä katkismuksessa luetakkaan jokapäiväisen leivän
joukkoon. Ja tämä kurja markkinaretki olkoon vahvana muurina
kuurtailemassa eloni mutkaisia polkuja. Ja neljäs käsky, tuo kultainen
sauva, sen otan mukaani elämän tielle. Vanhuksilleni tahdon olla
kuuliainen kuolemaan asti."

Niin ajatteli Pekka. Ja kuin karmakka pohjatuuli ei sallinut viipyä,
lähti kävelemään kotiaan kohti tähtien valaisemaa, öistä, alastointa
tietä.

Kipeästi kirkui tierainen lumi Vesalan porstuvan lattialla Pekan
anturan kannoissa. Kuin astui pirtin ovea kohti, rohkaisi itsensä ja
ajatteli: "Ei saa syötyä takaisin. Tulkoon nyt tuohta tai malkaa!"

Mokki räyhähti ärheänä vastaan pirtin ovessa, vaan kuin tunsi, niin
alkoi hyppiä pystöön ja nuoli käsiä ystävyytensä osoitteeksi. Mutta
kuin näki ettei Pekka kaipaa hänen leikkiään, kutjahti lattialle maata,
oikasi päänsä etukäpäläinsä päälle, aukaista lupsautti pari kertaa
suutaan, ummisti silmänsä ja heittäysi välinpitämättömän näköiseksi.

Kaikki oli kotona niin synkän alakuloista, Mustemmilta ja ikään kuin
alemmaksi painuneilta näyttivät pirtin savustaneet orret ja karstainen
laipio. Kitaroiden palava päre tuikutti uunin nurkkapihdissä, jonka
hämärässä valossa Pekan äiti ammenti pottusekaista lihavelliä
pahkakuppiin ja kanteli pöydälle iltasruuaksi. Pekka heitteli
päällysvaatteitaan ja ripusteli sivuseinän nauloihin ja istahti
ääretönnä penkille kuin tuntematon vieras. Pöydän päässä pienessä
puupihdissä paloi toinen kaitainen päreen tikku, jonka valossa Pekan
isä umpimielisenä, alla päin kutoi verkkoa. Kuni tyyni syksyinen taivas
räntäpilvien peittämällä väikkyivät Pekan äitin poimuiset, tummat
kasvot, surren ainoan lapsensa onnetonta kohtaloa.

"Ei tiedä imettäjä, lapsen kantaja katala, mitä kaulavilloja niistä
saa, sitten kuin joutuu korva korvan tasalle. Tuuleen on tehty työtä,
vaikka parasta on koitettu Pekkaakin kasvattaissa. Näihin asti on
koitettu pitää poissa mailman turhuuden tieltä ja kaikin tavoin
koitettu taivuttaa kodin hiljaiseen elämään. Mutta mitäs on voitettu
sillä suurella huolella? On kasvatettu vankihuoneitten peloittava
asukas. Voi tokiinsa", huokasi äiti ja huulensa värisivät.

Isän pienissä kuivissa kasvoissa näkyi syvä ynseys. Itsepintaiset
pihkasilmät välkähtelivät koston tulta. Käräkällä, kuivalla äänellä
lausui:

"Ei maksa vaivaa puhua asiasta, johon ei ole maulan edestä meidän
syytä. On tehty, mikä on tehdä voitu hänen hyväkseen, vaan nyt kuin on
varmaan nähty, mihin toteen on mennyt, niin nyt saa elää päätänsä
myöten, kuten oma mieli laitoaa", sanoi isä ynseästi ja laittausi
syömään. Kaikki asettuivat pöydän ääreen ja Pekkakin lähti sinne
tavalliselle paikalleen. Vaan isä polki jalkaa ja ärjäsi:

"Kävele kauvas minun pöydästäni mokoma roisto ja katoa silmistäni sillä
sanalla. Vai vielä sinä ilkeät vetäytyä minun näkööni. Kiitä että pidät
luusi tervennä", säköi isä vihassa, että vesi kiehui kielen nenässä.

Pekka tyrmistyi ja alkoi lähteä pois, vain äiti kuin kuuli isän jyrkän
tuomion, alkoi Pekan puolesta ja sanoi:

"No pikaisuus ei menesty asioissa. Eihän Pekka ole tehnyt pahempaa kuin
tuhlaajapoika. Sinä voit tehdä tuhlaajapojan isän tavalla: antaa kaikki
anteeksi ja ottaa pojaksesi."

Siitä ukko vain yltyi, alkoi teuhata äitille:

"Sinä lunttu laittaut puollustamaan. Katso ettei ole itselläsi jälkeen
asia", polkaisi jalkaa ja sanoi Pekalle:

"Tokko sen retka tiedät painua ulos, vaan odotatko viimmeistä käskyä?"

Hänen laihat kasvonsa ja pieni otsa paistoivat kuin tulinen kekäle ja
silmät löivät tulta.

Pekka älysi lähteä ja mennessään silmäsi isää ja äitiä ja hönkäsi Mokin
pois jälestään, joka olisi lähtenyt matkaan. Käveli kartanolle ja
seisahti. Kaikki oli kolkkoa, autiota, sisällä ja ulkona. Kylmä oli
tuulikin, joka tiukasti puhalteli nurkissa, vähän väliin heikoten ja
taas kiinnittäen. Tuntuipa siltä kuin ei olisi sallinut Pekan siinä
seisovan, alkoi ahdistella suojaa etsimään. Vaan mihinkäs nyt otti
uransa. Tuuli on kurjalla tupana, vastaranta vaivaisella. Ei tiennyt
mihin mennä, vaan mennä piti. Käveli muutamia syliä toiseen taloon
päin, vaan tie nousi pystöön. Tiesi että kaikkein kummaksi sielläkin
joutuisi. Ei ollut pitkältä aikaa miettimään. Pohjatuuli poutaisen
taivaan alla teki tehtävätään. Kengät kylmi jo ihan sarveksi ja alkoi
jalkoja puristaa ja muuten alkoi värisyttää. Kyyneleet tulvahti
silmistä ja huokasi:

"Voi taivaan suuri luoja minua onnetonta."

Alangolla oli heinälato, jonka auki oleva ovi ammotti kuin olisi
tahtonut avosylin kutsua turviinsa. Sinne pyörähti Pekka, työntyi
heinäin sisään ja tunsi tarkenevansa siellä yötä. Tuli vähän iloiseksi
kuin pääsi suojaan, vaan heti synkistyi mieli kuin muisti isän ankaran
tuomion ja linnassa olon, minkä häpeän hän sillä oli päällensä saanut.
Eihän viitsi ihmisille silmää näyttää. Musteni mieli, koko mailma
näytti niin tyhjältä, niin synkältä. Koko elämä näytti paljon
synkemmältä kuin se kaupungin linna. Hävisi aivan kokonaan elon toivo
Pekan sielusta. Ainoa mikä oli valon sädettä, oli äitin viimmeinen
lempeä katse. Vaan isän julma muoto oli hirvittävänä peikkona, joka
nieli senkin elon kipinän Pekan sielusta. Ei ollut tietä ei telaa mihin
paeta. Ainoa turva, minkä Pekka löysi tuona kamalana hetkenä oli
tuntematoin kolkko hauta. Muuta ei ollut tietä, sinne täytyi käydä
syvin eli matalin. Tuskaisena viehkuroi hän heinäin sisässä. Yhtäkkiä
hyppäsi ylös. otti puukkonsa, seisahti ladon ovelle hampaat yhteen
puristettuna. Tuimat silmät seisoi päässä kuin kivettyneet,
kiristettyin hampaittensa läpi veti henkeä sisäänsä, ojenti kätensä ja
tuijotti veitseensä.

Mokki kuin lähetetty enkeli äkkiä tulla sukasi takaa päin Pekan luo ja
alkoi hyppiä häntä vasten pystöön. Nuoli joka paikkaa, loiski
hännällään, liehui ja vinkui, hyppi ja nuoli minkä kerkesi. Siihen
katveni ja raitistui vähän Pekan synkkä mieli. Olihan vielä yksi
ystävä, yhtä hyvä kuin ennenki. Sepä synnyttikin Pekassa elon kipinän
ja hän nosti katseen ympärilleen. Tuli kiilui Honkaleholta, se välähti
kuin päivän kajastus Pekan öiseen sieluun ja jäi kuin kaukainen tähti
paistamaan. Hän muisti Loviisan, vain sitä kuin ajatteli niin sydän
jylähti vastaan. Se oli mennyttä.

Hiljankin hitain kaivoi hän heiniin kolon ja ainoan ystävänsä Mokin
kanssa rupesi siihen heiniin umpipäähän makaamaan. Vaan unta ei tullut.
Olo siinä nälkäisenä ja viluisena ja toivotonna tuli tuskaiseksi.
Kyynelsilmin lähti taas pitkin tietä kävelemään ja käveli lämpymikseen
asti, vaikka ei ollut mihin mennä. Hyvän taipaleen oli astunut, niin
väsymys painoi hänet istumaan erään suuren kiven viereen, jossa oli
tuiskun kierros. Siinä vaipui hän kuuraista kiveä vasten horroksiin.
Tuntui olonsa mieluiselta. Ja Mokin alkaessa kiivaasti haukkua
ärhennellä näki hän kaunista unta. Hän kulki tietä, kaitaista metsäistä
kinttutietä. Se väliin katosi ja väliin sitä aina vähän koiti. Pekkaa
pelotti eksyminen, vaan ilmausi vuori tien sivulle. Siihen Pekka
turvausi. Kulki yhäkin sitä tietä. Se paikoin kulki jyrkkää vuoren
rinnettä, jonka alla oli pauhaava koski. Pekka nojasi siihen vuoreen,
sen jyrkän syvänteen kohdalla ja kädellään koitellen putouksen äyrästä
kulki edelleen sitä melkein pimeän hämärää polkua. Kotvasen kulettua
levesi tie ja aamun valkea päivänkajaus hiukan valaisi taivaan rantaa.
Ja mitä etemmäs kulettiin, niin sitä likemmäs se valo likeni ja
miellyttävämmältä tuntui. Viimmein aamun kajastus muuttui ihanaksi
päiväksi ja se peloittava koski siinä tien sivulla muuttui avaraksi
alangoksi ja äärettömäksi laihohalmeeksi, joka silmän kantamalta
aaltosi kauniin kesäaamun virkeässä tuulessa. Ja siihen loppui se
rinteen peloittava polku...

Toinnuttuaan huomasi hän olevansa suureen turkkiin kääritty ja
makaavansa elokuormalla, joka hiljakseen kulkea kitisi syrjäistä
metsätietä.

       *       *       *       *       *

Kerilän isäntä lähti viemään työpaikalle uutta renkiään, tervaksen
särkyyn Korpilammen rinteelle. Hiihtää sujuttivat peräkkää, isäntä
edellä ja Pekka kynttä kantta jälessä. Ei muuta ääntä kuulunut, kuin
tuo suksen mieto sihinä ladun syöpyneessä urassa ja sauvan suoveron
heikko kiljahdus aina pukatessa eteenpäin, kuin miehet laskivat
Kerimäen rinnettä Korpilammelle.

Tervaspölkkyjä oli vahaiset kasat, joita isäntä määräsi Pekan
peittoamaan lateesen. Pekka heitti takkinsa ja alkoi hartian voimasta
puotella raskaalla kirveellään tervaspölkyn päähän ja heti lähti
kulkemaan kiertävä rako pihkaisessa pölkyssä.

Isäntä jätti Pekan yksin siihen ja palasi kotiinsa.

Miellyttävästi soi Pekan korvissa raikea kaiku, joka väsymättä virtaili
hänen kirveensä raskaista iskuista.

Maaliskuun iltaruskon kultaisessa hymyssä uiskenteli Korpilammin
kalteva rinne, kuin Pekka väsyneenä istahti tervaspölkylle ja ikään
kuin nautti illan autuaasta rauhasta. Ainoa mikä häntä mielessään
kiitti oli se valtainen kasa kirkkaita säröksiä, jotka hohtivat kuin
kultaiset vuoleet iltaruskon tyyneessä hämärässä. Vahvat kädet ja terve
ruumis tuntui niin lupaavalta, että voisi vaikka pelloksi raivata tuon
murtoisen kuusikko- ja koivikkorinteen. Tieno näytti niin mieluiselta
tänä viehättävänä iltahetkenä, että oikein sääli oli lähteä Kerilään.

"Työ kuin työ. Niin on, olipa tuota orsilla tai parsilla tässä
matoisessa maailmassa. Minä olin mielestäni aina parempi renkipoikaa,
vaan nyt on oma sika riihen eteen kiertynyt. Ei parane se punniten.
Mitäpä hyötyisin, jos katsoisin jälelle mennyttä kiveä, niin menisi
vene toiselle. Välttää semmoiselle kuin minulle."

Niin itseään halveksien, alakuloisena hiihteli Pekka Kerilään
renkiytensä ensimmäisen päivän iltana. Siellä iloisen emännän
ystävällinen kohtelu lievitti Pekan syvintä katkeruutta. Pekka tunsi,
että hänellä ei olisi missään niin hyvä olla kuin täällä yksinäisessä
metsätalossa, jossa ei halveksivan silmää nähnyt.

Aika meni menojaan kuin hän suuren tervasruukin kanssa sai myskää
melkeen liikkumatta muuhun työhön sen kevättä, ja kevätpuolen kesää
sitä polttaissa ja haalatessa rantaan. Ouluun ei lähtenyt, ei
kahden kaulansa edestä. Sinne meni isäntä kasakoitten kanssa. Sillä
aikaa Pekka hakkasi kaskea tervasmurron pohjalle Korpilammen
päivän-kaltevalla rinteellä.

Ei ikinä ollut Pekka tuntenut sen hauskempaa työtä kuin sen kasken
hakkuu. Mitä laveammaksi kaskiaukea tuli, sitä miellyttävämmältä se
näytti ja sitä enemmän tuli intoa aukasemaan.

Mielihyvällä katseli isäntä tervaretkeltä tultuaan Pekan avarata kaskea
ja lausui kiitoksensa. Vaan mieluisemmalle tuntui se kiitos Pekan
mielestä, minkä tuo murtoinen, mykkä kaski lausui, jossa soleat puut
huoletonna vieri vieressään makasivat harjun kantoisella kamaralla.
Pekka tunsi, että hän voi jotakin saada aikaan ja yhä voimakkaammin
tuli se ajatus mieleen, että voisi raivata avarat pellot tuohon. Ja
tänne kiintyi hänen halunsa Korpilammen rauhaiseen laaksoon.

       *       *       *       *       *

Kolmannen vuoden elokuu oli puolivälissä. Pekka oli yhä Kerilässä
renkinä. Hänen ensimmäisen kaskensa sijalla Korpilammen rinteellä
rymötti karhea, raskasteräinen lynkäruis. Toisessa paikassa aaltoili
vasta maan kattava, vihanta laiho. Tulevan vuoden varaksi kolmas aukea
oli punaisena, kuivana kaskena. Kaikki oli hänen raatamaansa.

Oli sunnuntai. Pekka läksi yksikseen kävelemään ja meni katselemaan
niitä lempi halmeitaan. Kierreltyään halmeensa istahti hän eräälle
kivelle halmeen heinikkopientarella. Ja siinä hän rupesi miettimään
miten tähän saisi helposti talon paikan. Ja siinä hän mielessään
laitteli ja rakenteli talon, sievän rakennuksen tuonne niemelle ja
tähän rinteelle uhkeat pellot. Niitty levisi tuolla Lehmipuron
alangossa, jossa oli sakea petäikkö. Karja kulki viljavilla ahoilla. Ja
lahdella kävi hän verkolla ja nuotalla. Sanalla sanoen, hän näki
mielessään talon täysineen. Vaan samassa se hävisikin ja jälelle jäi
vain katkera tunne.

Mitäpä hän mailman hylky ajattelikaan semmoisia. Ja hän myhäili
hullutuksilleen.

Isäntä kirkolta palattuaan tuli halmeitaan katselemaan ja tapasi siellä
Pekan, niin kuin oli toivonutkin. Ja Pekan tavatakseen hän lähtikin,
sillä hänellä oli sille asia esiteltävänä, jota oli jo ennenkin
miettinyt, vaan nyt uutta yllykettä saanut kirkolla käydessään. Hän
istui Pekan viereen ja alkoi:

"Mitä sinä täällä vartioit, vaan olet tainnut niin tänne viihtyä, ettet
muualla eläkään?"

Pekka ei virkkanut mitään, eikä isäntä odottanutkaan, sillä Pekalta ei
parempiinkaan kysymyksiin saanut vastausta vaikka olisi sarvella
vetänyt. Isäntä arveli, että kuin hän uutisensa sanoo, niin eiköön
heltiä.

"Kuule Pekka. Rupea tähän niemelle talon tekoon. Maanlaadun tunnet
itse, että se on hyvä. Niittyä saat tuohon Lehmipurolle raivaamalla jos
kuin paljon. Kalavesi on ihan äärelläsi."

Pekka ei luotuista sanaa lausunut. Isäntä jatkoi:

"Minä sinua autan talon teossa. Ensinnäkin sen verran, että kuin tuolta
Lehmipuron varrelta, niittymaaltasi hakkaat hirret talosi teokseen,
niin minun hevosellani saat ne vedättää talon paikalle. Uunikivet eivät
ole kaukana, niitä saa tuosta lammin takaa rinteestä vaikka tekisit
kivestä koko talon. Työkaluja: sahoja, poria ja mitä tarvitset saat
käyttää työssäsi."

Isäntä taas seisautti sanelmansa ja odotti, että virkkaisiko Pekka
mitään. Vaan kuin ei puhunut sanaakaan, niin isäntä leikin viistoon
alkoi taas:

"Ja kuin tähän teet sievän talon, niin ei kaukaa palaa, ettet vielä saa
Honkalehdon Loviisan emännäksi. Se vaan likeltä kaapii."

Pekka rykäsi, tempasi heinän edestään ja syrjäsilmällä vilkasi isäntää
kuin epäluulon alaista. Isäntä jatkoi:

"Loviisa pitää sinusta, koskahan se meidän akoilta kuuluu aina kylässä
käydessään sinua niin kyselevän ja tutkivan työntekoasi ja suuntia ynnä
muuta. Ja tänään kerrottiin kirkolla, että Hyvälän Renne oli menneellä
viikolla käynyt Loviisaa kosimassa, vaan oli se ollut hukkayritys.
Monta se on hylännyt muutakin hyvää tarjoumusta. Se sinua odottaa,
siitä minä olen varma", vakuutti isäntä ja kuvaili: "On sinusta hätä
kaukana. Loviisalla on lehmiä, lampaita ja muuta maanpäällistä. Niin
sinä elät kuin herran kukkarossa. Usko pois Pekka!"

"Uskon että joka lantiksi on lyöty se lanttina pysyy, minkä minäkin",
sanoi Pekka jäykästi ja kohosi seisalleen.

Isäntä ei puhunut enään mitään sen enempää, vaan ajatteli, että "elähän
huoli. Kyllä vielä paranet siitä taudista."------

Oli kekri ja kaikilla rengillä ja piijoilla oli tulossa vuoden ainoa
vapaa viikko. Ja niinpä ne sen käyttivätkin hyväkseen. Joukossaan
kulkivat kylästä kylään talosta taloon iloisena seurueena kuin
lammaskarja ahon nurmisella rinteellä kesän atrioita etsien. Ja aina
toista lystiä toisen puutumaan yksissä tuumin keksittiin.

Pekalla oli tämä jo viides kekri Kerilässä. Vaan nyt olikin hänen
renkiytensä loppunut. Joutilaana ei hän koskaan ollut kekriä viettänyt,
vaan vielä vähemmin nyt. Hänen kirveensä soitti tuimia säveleitä
Lehmipuron heinäisessä, synkässä korvessa. Ja sen sijaan kuin muut
renkimiehet olivat vapaaviikolla tuhlanneet melkein oteri vuoden
palkkansa tähteet, lepäsi Pekalla sen viikon palkkana kauniita hirsiä
valtainen rypäjäs Lehmipuron korven tummassa kohdussa. Ja sen sijaan
kuin toisilla renkimiehillä vapaaviikon lopussa oli peloittava ja ikävä
tunne alkavan vuoden vaivoista, oli Pekalla vapaa tunne ja tyytyväisenä
loisti hänen hiestynyt otsansa ja mielissään luki iloinen silmä
viikkonsa näkemiä paksuja kantoja ja toisen viikon työ piti luvata
vielä Lehmipuron kuusien helmaan ennen kuin täyttyisi hirsiä talon
tarpeeksi.

Tulevan kevään kesä vaatehti Korpilammen rinteen tuuheita koivuja ja
sinivaipallaan peitteli nurmen kuloista pintaa, kuin Pekan uusi talo
hohtavine seinineen ja isoine ikkunoineen kesäaamun ystävällisessä
hymyssä näytti odottavan asukkaita.

Vaan tuskin oli auringon pyörä puoli kierrostaan kulkenut taivaan
poutaisella kannella kuin täpösen täynnä vilisi Pekan talon seutu
pyhäpukuista nuorta väkeä ja toisia tuli kantaen mikä mitäkin. Mikä
kantoi astioita, mikä ruokatavaroita, mikä mitäkin, vaan kaikki tulivat
tuoden kuin kesäiset muurahaiset pesälleen.

Pekka ja Loviisa tulivat vihittynä parina Kerilän isännän ja emännän
johtamina. Nuoruuden mehua ja voiton iloa uhkuvin kasvoin astui Pekka
ja Loviisa Korpilammin kukkaisvihkoilla kaunistettuun pirttiin, jossa
iloisen nuorison onnittelemana istuivat pöydän sivulla venyvälle
pitkälle lavitsalle.

Loviisan viattomantyyneistä kasvoista loisti puhdas ilo, ja turvallinen
tyytyväisyys lepäsi Pekan rauhallisissa muhkeissa kasvoissa. Molemmat
silmäilivät toisiaan kuin sotkapari tyyneessä, rauhaisessa lahdessa
kevätillan kultaisena hetkenä.

Vanha, harmaantunut, takkukarvainen Mokki astua tallusti tupaan ja
nuuski vieraita. Vaan kuin löysi isäntänsä hypähti etukäpälöillään
polvia vasten seisomaan, liehutti häntäänsä ja nuoli käsiä. Katsoi
sitten sameilla silmillään vieressä istuvaan Loviisaan ja siirtyi sille
osoittamaan hyväilyään.

"Tämä se oli, joka sinun lymypaikkasi ilmoitti, silloin kuin minä sinut
rekeeni otin", selitti Kerilän isäntä siihen tultuaan. Ja sitä tapausta
ei Pekka tuntenutkaan tarkemmin, sillä ei hän ollut sitä kysellyt eikä
kuullut. "Tämä koira kuin juosta vauhotti vastaani kuin minä tietä
ajelin, huiskutti häntäänsä, hyppi ja luikki ja juoksi edellepäin ja
sieltä taas palasi minun luo, kuin minä en niin pian jälessä joutunut.
Sitten pysähtyi tienviereen ja siinä kuin elkamoi niin se nähtävää oli.
Minä ajoin edelleen, vaan silloin se rätäkän nosti. Minä arvasin, että
jotakin siellä on. Pysäytin hevoseni ja lähdin katsomaan. Sieltä löysin
kiven luota tämän Pekan taidotonna. Sinne olisi hyvä mies kylmettynyt
ilman tuota koiran rutaletta."

Loviisa ihmetteli ja sydämmellisellä hyvyydellä puhutteli uskollista ja
viisasta luontokappaletta, jolla oli niin suuri osa siihen onneen, jota
hän nyt nautti Pekan nuorena aviopuolisona. Vaan Pekka yksin tiesi
mistä kamalasta kohtalosta Mokki hänet vieroitti, kuin se tulla luikki
hänen jälessään sinne latoon. Pekka rykäsi pari kertaa ja sanoi: "Hyvä
mieshän se on."

Vaan poriseva nuoriso vaikeni pirtissä oven suusta lähtien. Sisään
astui Vesalainen emäntineen. Vesalaisen kuivakka muoto oli nuortean
näköinen, ja emännän silmät loistivat kirkkaina. Kätensä ojensi ukko:

"Anna anteeksi kovuuteni. Tule pojakseni. Taloni on auki sinulle. Ota
isännyys. Ja sinä Loviisa terve tuloa Vesalan emännäksi", puheli
harvasteesen ukko.

Vesalan emäntä kyynelsilmin puristi poikansa ja miniänsä kättä. Hänellä
sanat salpasi rajaton ilo, jota hän tunsi tavatessaan pitkästä kotvasta
kaivattua poikaansa.

Kirkas kyynel vierähti Pekan poskelle. Sen pyyhki pois, näpisti
alahuulensa hampaittensa väliin ja puristi, ettei toista kyyneltä
tulisi ja lausui vallan saatuaan:

"Täällä on minun miehuuteni koti. Täällä on minun hyvä olla."

"Ei saa meidän nuori, kunnon naapuri lähteä", sanoivat Keriläiset.
"Me sen pidämme."

Pekasta tuntui sanomattoman armaalta nyt elämä. Noin kilvan
kiisteltiin hänen tähtensä. Ihmiset olivat ystävällisiä ja hän oli
luullut niitten kantavan pahaa sisua häntä kohtaan. Kaikki olivat
iloissaan hänen onnestaan ja--sen hän nyt ymmärsi--olivat surreet hänen
onnettomuuttaan. Maailma oli hyvä, vaikka hän oli sitä vihannut, elämä
suloista, vaikka hän oli sitä pitänyt niin katkerana.

Hänelle istuutui mieleen ajatus, että on kaksi mailmaa: tämä kotoinen,
rauhallinen, onnellinen mailma ja toinen huono maailma, pahuutta
täynnänsä--kaupunki markkinoineen ja muine houkutuksineen. Ja tuon
pahan mailman uhriksi hän, turhamainen ja ylpeä sisunen nuorukainen
olisi voinut joutua ilman isän ankaruutta. Ja isän ankaruuden takia
joutua kuolon saaliiksi ilman Keriläistä, jonka ystävälliseen huostaan
hänet Mokki johdatti.

Ilosta loisti Pekan ruskea muoto ja rintansa oli täynnä suloisia
tunteita, ilon, rakkauden ja toivon tunteita, näitä ajatellessaan ja
istuessaan hyvien ihmisten seurassa, nuoren vaimonsa sivulla omassa
uutistalossaan.



PERUKKALAISET.

Kirjoitti Jakke Honka.


Perukaksi kutsuttiin tätä kylää siksi, että se oli kaukana kirkon
kylästä, erään pienoisen ja vetelärantaisen metsälammin ympärillä.
Maantietä ei Perukalle ollut ollenkaan, jos ei oteta lukuun erästä
metsittynyttä ja syviin lyöppäimiin syöpynyttä kärrytietä, joka
kierrellen soita, mutkitellen kaitaisia kankaan kaartoja, johti kirkon
kylästä Perukalle, Vaikea oli sitä kulkea jalan mutta vielä vaikeampi
hevosella, varsinkin silloin, jos joku raskaampi kuorma oli sillä
vedätettävänä. Tuosta vaikeudesta ei kuitenkaan Perukkalaiset paljon
välittäneet, sillä he olivat tottuneet kokemaan pahempiakin, eläessään
pikkukylässään, synkän sydänmaan keskellä.

Aikaista taloa ei Perukalla ollut kuin kolme, joitten nimet olivat
Kumpula, Ketola ja Syrjälä. Mökkejä siihen sijaan oli kymmenkunta,
joista jotkut olivat varakkaitakin, oikein taloille vertoja vetivät.

Ylipäänsä elelivät Perukkalaiset omista varoistaan, niin mökkyrit kuin
talollisetkin. Oli kuitenkin niitäkin, jotka olivat sortuneet velankin
alle, joko huonoin aikain kautta eli oman huolimattomuutensa takia,
mutta niistä veloista ei isompi maailma tiennyt mitään, sillä ne olivat
heidän keskensä.

Nuorta väkeä oli Perukalla kyllin ja joka pyhä-ilta kokousivat he
milloin minkin talon pirttiin, huvittelemaan itseänsä: piirihypyllä,
hyväsillä ololla ja milloin milläkin leikeillä. Kumpulassa he useinkin
koolla olivat, siinä kun oli isäntä niin hyvänlaatuinen, ettei koskaan
heitä pois karkoittanut niinkuin toisista taloista tehtiin, jos he
sinne yrittivät. Ei se Kumpulassakaan emäntä sitä oikein tahtonut
suvaita, vaan sen houkuttelivat piiat aina omaan kammariinsa, että
saivat itse sillä aikaa rauhassa pirtissä elämöidä. Välistä kumminkin
arvasi emäntä heidän vehkeensä ja silloin ei nuorilla auttanut mun kuin
lähteminen, sillä emäntä oli kauhean vihassa ja aikoi kohennuksella
kopsia jos eivät oikealla lähde. Oikealla ne kumminkin lähtivät, eikä
emännän tarvinnut kohennustaan liikuttaa ja loukkoon hän sen laskikin,
kun pirtti tyhjäksi tuli.

Kun kesä tuli ja lumi suli, tuli Perukan nuorisollekin iloisemmat ajat,
kun alkoivat ulkona tarjeta ilojansa pitää. Ei tarvinnut nyt pelätä
Kumpulan emännän kohennusta eikä istua ahtaassa ja nokisessa pirtissä,
jossa aina tuli niin kuumakin, että hiki päältä tippui. Vapaana
kaikista, kirkkaan taivaan alla, sai pitää minkälaista elämää hyvänsä,
vieläpä laulaakin, jos niin tahtoi.

Niinpä kokousivat he kerrankin eräänä pyhä-iltana Syrjälän takapuolella
olevalle kentälle viettämään iltaansa iloisesti. Olivatpa vielä
hankkineet Patalan Pekan pelimannikseen, joka olikin ainoa soittoniekka
Perukalla.

Patalan Pekka oli eräs vanhanpuoleinen poikamies, semmoinen vanhan
kansan jörri, joita vieläkin joskus näkee. Hänellä ei ollut koskaan
kiirettä, sillä hän ei ollut tottunut hätäilemään. Jos hän joskus aikoi
jotakin tehdä, meni siinä aikoessa ja miettiessä aina hyvät aikoja
ennenkuin alkuunkaan pääsi, mutta mitä hän kerran tekemään rupesi, sitä
hän teki niin kauvan ja niin perinpohjin, ettei siitä tahtonut
loppuakaan tulla.

Niinpä oli laita pelinkin kanssa. Tovin aikaa oli hän jo tuossa
viuluansa tälläillyt; pimputellut kieliä ja väännellyt nastoja, eikä
pelistä tullut sen valmiimpaa. Pojat alkoivat jo levottomasti katsella
pelikin viulun tälläilemistä, mutta pelikki ei ollut siitä
tietävinäänkään: rumputtelihan vaan viulunsa kieltä ja aina vähän
päästä koetti rokallakin, eikö se jo olisi "tämmissään".--Ei se vielä
ollut... Altti oli liijan alhaalla ... sitä piti vääntää ... mutta
pikkuisen, ettei liijaksi menisi.

Jo alkoi olla Pekan viulu tällissään, ja vielä pikkuisen niin valssin
tahtia alkoi hän irtaudella. Pojat valitsivat heti tyttönsä ja
riensivät tanssimaan--mutta tuskin olivat kerenneet usiammasti kuin
kerran ympäri pyörähtää kuin Pekka lopetti jo pelinsä. "Malttakaashan
kun panen vähän hartsia rokaan että soipi paremmin," sanoi hän ja alkoi
kaivella taskujansa.

"Eipä siitä kaivelemisesta taida loppua tullakaan," muistutti Tuomas,
erään mökin poika, kun näki ettei Pekka etsittäväänsä löytänyt.

"Tosiaankin! Eiköhän se soisi voitelemattakin," kiirehtivät muutkin

"Ei vainkaan, Pekka, saa asiaa kiireellä pilata.--Tällätkäähän vaan
viulunne täyteen reilaan, että lähteepi porakammat äänet," sanoi muuan
pojista, joka haastatti tyttöjä ja katseli viekkaasti ympärilleen.

Pekka ei ollut poikain pakinoita kuulevinaankaan, kaivelihan vaan
taskujaan, viulu toisessa kädessä.

"Eiköhän, pakana vie, jäänytkin kotia se hartsi palanen koskei häntä
mistään löydy. Olinhan minä sen mukaan ottavinani, mutta jäiköhän se
kumminkin... Kyllä sitä pitää lähteä hakemaan, sillä muutoin ei tule
pelistä mitään," puheli Pekka ja aikoi lähteä sitä kotoansa hakemaan,
johon oli matkaa noin parin virstan arvo.

"Älkäähän toki lähtekö yhtä hartsipalaista kotoanne asti hakemaan,
siellähän menee koko ilta," huusi Tuomas Pekan jälkeen.

"Mikäpä tässä muukaan auttanee," sanoi Pekka ja pysähtyi.

"Miksei auta.--Pannaan pihkaa rokaan, sehän käypi hyvin hartsin
asemesta," ehdoitti Tuomas.

"Kyllä kai se muuten, vaan on se kielille vähän hauskanlainen,"
myönteli Pekka.

"Älkää siitä huoliko, minä ostan uudet sijaan--ja toimeen nyt," sanoi
Tuomas kiirehtien.

"No se on eri asia, kun ostanet. Vaivaloiseksi tahtookin tuo kielien
osto käydä, kun noita pelin ansioitakin tuntua niin vähän olevan,"
sanoi Pekka hyvillä mielin ja palasi takaisin.

"Juokse Teuvo Syrjälän tervahaudalta noutamassa vähän pihkaa, mutta
juokse pian," sanoi Tuomas sitten eräälle pojalle, joka odottamasta
toista käskyä lähti vaatimusta seuraamaan.

Pian olikin pelikki Pekan kädessä suuri harkko kesäistä, päivän
paahtamaa pihkaa--vetelää kuin velliä--jota hän kiireelle siveli
rokaansa. Ärt, ärt, panivat viulun kielet, kun Pekka niitä rokalla
kosketteli. "Taisipa sitä tulla siihen roppakädellä", virkkoi Pekka sen
huomattuaan ja pyyhki rokaansa housun lahkeeseen. Kun se toimi oli
tehty, laittoi hän viulunsa leveämmän puolen leuvan alle, taivutteli
sormiaan, painoi päänsä kallelleen ja pian alkoivat äsköisen valssin
säveleet kaikua raikkaassa kesäilmassa. Kaikki, jotka vaan suinkin
osasivat, riensivät nyt tanssimaan ja ne, jotka eivät osanneet,
siirtyivät pelimannin viereen, jossa silmät tirrollaan katsoivat kuinka
hänen sormensa kielten päällä hyppelivät ja jalka nurmista kenttää
vasten tahtia polki. Hiki juoksi jo useamman tanssimiehen kasvoilta,
täytyi vähän istahtaa ja nenäliinalla kasvojaan pyyhkiä, ettei karvas
hiki silmiin ehtisi, joka niitä niin kovin karvasteli.

Kaikki olivat jo herenneet tanssimasta ja istuivat väsyneinä ja
hikisinä nurmella. Pekka vaan veteli koko rokan pituudelta kiihkeätä
valssia, silmät ummessa ja pää kallellaan, tuon tuostakin mukautellen
itseänsä pelin tahtien mukaan. Ei hän välittänyt mitään siitä, tanssiko
kukaan eli ei, eikä hän edes sitä nähnytkään, sillä kertaakaan ei hän
silmiänsä ravauttanut, veteli vaan hartaasti, suu väärässä ja posket
pullollansa.

"Pankaapa Pekka polkkaa", huusi Tuomas hänelle, jota tuo mahdoton
valssin paljous alkoi jo kyllästyttää.

"Ei kun sotiisia", tahtoi toinen.

"Kaloppia", sanoi kolmas.

"Antaa vaan tulla samaa", huudahti neljäs nauraen ja samaa sitä vaan
tulikin.

"No sun turkanen, kun tuota yhtä valssiaan lykkää koko illan!" sanoi
muuan pojista ja lähti kiireesti astelemaan Pekan tykö.

"Pankaa sotiisia, Pekka!"

Ei vastausta.

"Kuuletteko, sotiisia!" hän huusi Pekan korvaan ja röykkyytti häntä
olkapäästä.

"No, no... Vai sotiisia sitä nyt... Kyllä, kyllä..." soperteli Pekka,
lopetti pelinsä ja alkoi viritellä viuluansa.

Kaikki nauroivat, vaan Pekka ei ollut siitä tietonaankaan. Hän ei ollut
pahantuulen lapsia.

Pitkälliseltä alkoi taas pojista tuo viritteleminen tuntua, vaan eivät
kuitenkaan viitsineet Pekkaa siitä kiirehtiä, kun hän aina, kun ne
ajatukset pojissa nousi, oli niin lupaavan näköinen ja viulukin oli
aina silloin oikealla paikallansa. Oikein kutisevan tuntui tyttöinkin
jalkoja, kun Pekka viulunsa kieltä pimputteli, sillä tanssiin teki
taasen mieli. Ja jopa alkoikin heistä tuntua siltä, että parempaa kai
se äsköinen valssikin olisi ollut kuin tuo joutava pimputus, jolla ei
ensinkään tanssia saattanut. Jopa yritti Tuomas, joka oli kaikista
hätäisin, muistuttamaan, että eihän siitä tainnut tulla mitään, vaan
silloin juuri sai Pekka taas viulunsa viritetyksi ja alkoi soittaa,
jonka tähden Tuomaan muistutus keskeytyi siihen.

Yhtä hartaasti kuin ennenkin veti Pekka ja yhtä hartaasti tanssivat
nuoretkin, jotta tomu kentällä pölisi. Ennen kuitenkin väsyivät
tanssimiehet kuin Pekka, ja tovin aikaa jälkeenkin päin veteli hän
suloista sotiisiansa, tietämättä mitään siitä, että kukaan ei
tanssinut. Viimein hän kumminkin lopetti soittonsa ja pani tupakan.

"Kukahan tuolta Syrjälästä päin tulee, jolla on kori käsivarrella",
kysyi Kumpulan Eero Tuomaalta, viitaten kädellään sinne päin, josta
tulija näkyi.

"En häntä oikein tänne asti tunne", sanoi Tuomas ja koetti katsella
tulijaa.

"Hikliinihän tuo näkyy olevan. Minä hänen tunnen yhtä tarkkaan kuin
sinunkin siihen", huudahti Rimalan Erkki.

"Sepähän näkyy olevan", myönsivät muutkin ja pyyhiskelivät kasvojaan,
jotka vielä olivat hiestä märkänä.

Hikliiniksi kutsuttiin erästä vanhanpuoleista poikamiestä, joka kulki
talosta taloon pikku-tavaraa kaupittelemassa, niinkuin: kampoja, piipun
varsia, sikaareita ja minkä mitäkin semmoista. Aina oli hänellä päällä
vanhat ja repaleiset vaaterievut, joita hän lienee pitänyt siksi, että
herättäisi paremmin säälin tunnetta niissä ihmisissä, joitten kanssa
hän oli tekemisissä, sillä pakosta ei hänelle repaleisten vaatteitten
pito ollut, kun oli mahdottoman rikas! Ei hän millään muotoa olisi sitä
suvainnut, että hänen rikkauksistaan puhuttiin, sillä hän koetti kaikin
mokomin sitä salata. Ruokaa ei hänen milloinkaan nähty rahalla ostavan,
pyytelemällä hän aina sitä hankki, tai vaihetteli kammoilla ja piipun
varsilla, joita hän ahkerasti teki. Rahaa oli hänellä velkana
useammissa Perukan mökeissä, vieläpä taloissakin, joitten koroista hän
piti tarkan huolen, että ne tulivat päivän päälle maksetuiksi. Usein
pitivät kylän poikaviikarit häntä narrinaan ja panivat hänelle
nimenkin: "Rikas Pekka", josta hän oli heille kauhean vihainen, mutta
mitäpä tepsi pojissa hänen vihansa,--sitähän he juuri halusivatkin.

Kun Hikliini oli tullut tanssipaikalle, alkoi hän heti tavaroitaan
pojille kaupitella, jotka istuivat suuressa ympyrässä Pekan ympärillä.

"Yhä sitä vain Hikliinillä kauppatavaraa piisaa.--Eikö se jo ala
loppua?" kysyi Pekka, silmäillen häntä, yli olkansa.

"Onhan tuota vielä ollut", vastasi Hikliini surkeasti.

"Ennen ne pankista rahat loppuu, ennenkuin Hikliiniltä", sanoi Tuomas
koetteeksi, että mitä tuo tuosta pitää.

"Mitä?" kivahti Hikliini.

"Eipähän niin mitään. Ilman vain sanoin, että vähänähän nuo näkyy
teiltä kaupantavarat olevan.

"Niinkö se sanoi? Kuulitko sinä?" kysyi Hikliini Pekalta.

"Niin se sanoi, että ennen pankista rahat loppuu, kuin Hikliiniltä
tavarat", jouduttausi muuan poika joukosta sanomaan, ennenkuin Pekka
kerkesi mitään vastata.

"Mistä se Tuomas minun rahani ja tavarani tietää ... eikai se ole niitä
lukenut ... ja samakai se hänelle on", soperteli Hikliini. "Ostatko
sinä sen piipun varren vai mitä?" kysyi hän sitten eräältä pojalta,
joka katseli piipun vartta ja koetteli sitä koppaansa.

"Enpä häntä tiedä ... niinhän tuo on kalliskin ja paha rosokin on
tuossa."

"Ei se mitään haittaa, eihän tuosta kulje henkikään läpi." Hikliini
puhalteli varteen. "Koetapas itsekin ... niin ... vallan hyvä varsi!"

Hikliini oli tuossa kauppaa hieroessaan uneuttanut korinsa taakseen,
jonka Tuomas sillä aikaa juoksutti lähellä olevan pensaan suojaan.

"Ja on minulla täällä parempiakin varsia ... odotappa, kun näytän
sinulle toisia", puheli hän edelleen ja kääntyi ottamaan koriansa,
mutta kovin hän hölmistyi, kun sitä ei näkynytkään.

"Mitä... Mihin se kori? Kuka on sen uskaltanut ottaa...?--Sanokaa
joutuin--! koirat--! lurjukset...!" sähysi hän vihan vimmassa.

Kukaan ei vastannut mitään, naurun pirskahduksia kuului vaan
poikajoukosta.

"Sinä, Tuomas, sen olet vienyt... Sinä olet aina olevinasi muita
viisaampi, vaikka olet tyhmä kuin talonpojan saapas!--Laitatko joutuin
sen tänne, taikka minä käyn huomenna vallesmannissa."

"Mikä minun pitäisi laittaa?"

"Mikä? Vieläkö sinä kysyt... Se kori."

"Mikä kori?"

"Älä tekeydy tietämättömäksi, et sinä sillä kuitenkaan kauvaksi pääse!
Sinä sen olet kumminkin vienyt,--sinä heittiö!"

"Kuulkaa nyt kaikki, vieraanmiehen puolesta! Tämä Pekka Hikliini soimaa
minua varkaaksi", sanoi Tuomas, koittaen olla totisena.

"Kyllä kuullaan, ja sanoihan se vielä sinua heittiöksikin", sanoivat
pojat.

"Niin. Kaksi koreata nimeä se minulle antoi: rosvo ja heittiö, mutta
näistä nimistä tulee hän vastaamaan lain edessä", kimitti Tuomas.

"Nythän se käypikin laatuun vallan hyvin, kun lautamieskin on täällä.--
Anna hänelle manuu, että tulee näkemään mitä varkaaksi soimaus tekee",
kehoittivat pojat Tuomasta.

"Tosiaankin!" sanoi Tuomaskin iskien Kumpulan Eerolle silmää ja antaen
hänelle muka manuu-rahan.

Kumpulan Eero, joka todellakin oli lautamies, ymmärsi hyvin poikain
vehkeet ja alkoi kävellä Hikliinin tykö, joka kokonaan hämmästyksissään
seisoi vähän taampana poikajoukosta.

"Tämä Tuomas Pikkarinen vaatii teitä lailliseen edesvastaukseen
varkaaksi soimuusta ja muusta kunnian loukkauksesta. Käräjät alkavat
loppupuolella Tammikuuta, jos vaan ei kovat pakkaset niitä estä",
täytti Eero toimituksensa.

Vaikka tämä manuun loppupuoli tuli vähän erilailla sanotuksi, kuin se
tavallisesti sanottava oli, niin ei Hikliini kuitenkaan sitä miksikään
ymmärtänyt, vaan oikein tolkussa luuli hän sen olleen oikean manuun.
Sanaakaan puhumatta lähti hän pois, vaan kun sattui mennessään
havaitsemaan korinsa pensaan takana, johon Tuomas oli sen juoksuttanut,
otti hän sen kiireesti pois ja katseli vihaisesti poikia sillä hän
huomasi kolttosen, jonka he olivat hänelle tehneet--ja vielä sitten
lain eteen vaivasivat!

"Älkää vielä menkö, minä ostan sikaareita", huusi muuan hänen
jälkeensä.

"Ja minä sen piipun varren... Kuuletteko!"

"Niin, ja muutenkin, tulkaa sopimaan asianne ajoissa ollen", kehoitti
Kumpulan Eerokin.

No nyt kääntyi Hikliinikin takaisin, kun kuuli Eeron kehoituksen. Ei
hän kaupan teon vuoksi sitä tehnyt, vaan se sopimus ... sehän se häntä
kehoitti.

"Niin. Eiköhän olisi parasta, että sovittaisiin pois koko asia, eihän
sinulle ole kuitenkaan siitä mitään hyötyä, minä kun ... tuota ...
muutoinkin olen niin köyhä. Ja muutoinkin ... tuota ... niin eiköhän se
sopisi?" puheli Hikliini pelossaan Tuomaalle.

"Ettehän te mikään köyhä ole, kun olette joka mökistä saaliissa",
vastusteli Tuomas.

"Enhäntä ole niin paljon saaliissakaan, ja jos jonkun vähän
olisinkin... Mutta eiköhän se kumminkin passaa, että sovittaisiin?"

"Enpähäntä tiedä. Te soimasitte minua niin ilkeästi", empeili Tuomas.

"Kyllähän se tuli vähän väärin sanotuksi, minä kun tuota luulin ...
että tuota ... kun se kori katosi ... että sinä sen olet vienyt ...
vaan erehtyyhän sitä ihminen monasti sen verran ... ja sovitaan nyt,
eikä muistella enään koko asiata", puheli Hikliini nöyrästi.

"Saattaspa tuon nyt sopia jos tahtoisi--vaan sovinnoita teidän
kumminkin täytyy antaa", sanoi siihen Tuomas, iskien silmää toisille
pojille, jotka hänen selkänsä takana nauraa kutristelivat.

"Ole nyt!... Eihän tuota nyt tuommoisesta asiasta sovinnoita..."

"Eipä suinkaan! Miksi ei? Asia oli niin paha kuin joku toinenkin."

"Ei kai se nyt niin paha ollut, ettei sitä saata sovinnoittakin
sopia ... ja minä kun tuota olen niin köyhä", vaikeroitsi Hikliini.

"Rimalastakin olette vielä kaksi sataa saamassa mökin hinnasta, jonka
toissa kevännä möitte", muistutti Tuomas, vastapainoksi Hikliinin
köyhyydelle.

"Niin no, jospa minä nyt sen olenkin saapa, vaan siinä ne onkin kaikki,
eikähän tuo ole paljon, jos sen verran onkin vanhan päivän varaa."

"Kuinka paljon lienette vielä muualtakin ja takanannekin on tuhansia",
jatkoi vaan Tuomas.

"Minullako? Kuka sen on sanonut?"

"On sitä sanonut monikin, joka on tiennyt."

"Ne valehtelevat, lurjukset!"

"Empä ota sitä oikein uskoakseni, että valehtelisivat."

"Valehtelee ne, saat sen uskoa. Ne ovat jokainen minulle vihassa ja
koettavat nostaa jos jonkinlaisia juoruja."

"Mistäpä ne olisivat teille vihassa."

"En tiedä mistä lienevät, sillä enkai minä ole heille mitään pahaa
tehnyt, vaan vihassa ne ovat... Mutta sovithan sinä nyt sen asian ilman
sovinnoittakin!"

"Sillä puheella sovin, että laitatte sikaarit meille joka pojalle, vaan
muuten en", sanoi Tuomas.

"Ole nyt ... tuommoiselleko joukolle!"

"Aivan jok'ikiselle."

"Eihän minulla taida näitä piisatakaan", sanoi Hikliini, lueskeli
sikaareitaan ja katseli toisen vuoron poikia, että olikohan niitä
hyvinkin paljon.

"Jos ei piisaa, niin pannaan piipun varsia lisäksi", sanoi munan
pojista.

Kaikkia näitä täytyi nyt Hikliinin kuunnella, tohtimatta suuttuakaan,
kuten monasti muulloin.

Niin. Sikaarit täytyi nyt Hikliinin joka pojalle antaa, eihän siinä
muukaan auttanut, kun pelkäsi muuten Tuomaan käräjiin vievän, sillä ei
hän ollenkaan epäillyt tuon vasta saadun manuun totuutta.

Katketakseen nauroivat pojat Hikliinin pois mentyä ja polttelivat
hyvillä mielin noita sovinto-sikaareitaan.

"Soitapas nyt Pekka oikein koreata polkkaa, että saadaan tässä vähän
tanssiakin," sanoi Tuomas, kun oli poltellut sikaarinsa loppuun.

"Tosiaankin! Anna tulla oikein paraan tapin takaa," säesti Rimalan
Erkkikin.

Pekka ei vastannut mitään, sammuttelihan vain sikaarinsa ja pani sen
sitten suuhunsa, piipunperille lisäksi. Sen perästä alkoi hän viuluaan
viritellä ja kotvasen perästä raikui ilmoille korea polkka.

Kun tanssimiehet olivat parhaassa touhussaan, lähestyi heitä Syrjälän
isäntä, seurassaan moniaita muita miehiä. He olivat menossa seuroihin,
jotka olivat eräässä mökissä toisella puolen järveä. Nuorikot eivät
heitä huomanneet, ennenkuin tulijat olivat aivan lähellä. Silloin he
kyllä herkesivät tanssimasta ja kielsivät Pekkaakin pelaamasta, vaan
Pekka ei sitä kuullut, veteli vain polkkaa, vaikka seuramiehet olivat
aivan hänen selkänsä takana.

"Mitä melua tämä on! tuolla tavallako te, kelvottomat, pyhitätte
Jumalan asettaman lepopäivän?" kiljasi Syrjälän isäntä.

Kukaan ei tohtinut vastata mitään, ja toistensa suojaan tukkeusivat
tytötkin peloissansa.

"Etkö herkiä vinguttamasta sitä helvetin lasten tahtirumpuasi Jumalan
juhlapäivänä!" karjasi hän toistamiseen.

Pekka ravautti silmiään katsoakseen, kuka sillä tavalla uskalsi
pelimannille puhua, vaan kun hän huomasi Syrjälän isännän vihasta
punoittavat kasvot, alkoi hän heti laitella viuluansa pussiin.

"Sinäkin olet jo noin vanha, etkä vielä sen vertaa tiedä, että osaisit
pyhittää lepopäivän," jatkoi isäntä.

"Niin se on. Ei vanhuus mieltä anna, jos ei Jumala," huokasi toinen.

Pekka ei vastannut mitään.

"Te ette saa tulla minun maalleni pitämään tuonlaista elämää, muistakaa
se, ja painakaa jokainen kotianne, taikka..." kuului Syrjälän isännän
jyrisevä ääni.

Kaikki lähtivät pois, mikä minnekin päin ja niin keskeysi heidän
iloinen iltansa. Vaan Pikkarisen Tuomas ja Rimalan Erkki päättivät sinä
iltana lähteä tukkijoelle.

       *       *       *       *       *

Syksy oli tullut.

Koko kesän olivat Pikkarisen Tuomas ja Rimalan Erkki olleet
tukkijoella, hyviä palkkoja tienaamassa. Sieltä tultuaan olivat he
laittaneet itselleen ruotsinverkavaatteet, ja olivatpa vielä ostaneet
kellosepältä hopeakuoriset ankkurikellotkin, joitten romssiset perät
kirkkaasti kimaltelivat auringon paisteessa. Anturasaappaat he myös
olivat laittaneet, joitten suuhun oli kämmenen leveydeltä pantu
punaista nahkaa, eikä naruakaan oltu unohdettu pohjiin panna. Kelpasipa
sitten aina poikain kyläänkin lähteä, kun niin sattui asioissa
kantaumaan.

Heikkilän mökissä olivat he kortteeria olleet siitä asti, kun
tukkijoelta tulivat. Eivät he tehneet mitään, makailivat vain ja
iltasilla kävivät toisissa mökeissä kylässä. Väliin, kun eivät
viitsineet kylään lähteä, pistivät huvikseen pikku myllyn.

Pirtillä he nytkin olivat. Tuomas nukkui pöydänpääpenkillä ja Erkki
opetteli korteillaan tekemään erästä konstia, jonka Kumpulan renki Eetu
oli viime pyhä-iltana hänelle neuvonut, mutta jonka hän sitten oli
jälleen unehuttanut, eikä enään osannut vaikka olisi kuinka koettanut.
Aivan se oli välistä mieleen johtumaisillaan, vaan ei kumminkaan
johtunut, sikseen täytyi heittää ja ruveta muuta ajanhauskuutta
hakemaan.

"Tuomas, nouse ylös... Kuuletko," Erkki pudisteli häntä jalasta.

"No, no ... älähän nyt..." soperteli Tuomas, ravauttamatta
silmiäänkään.

"No, nouse nyt! Ikävä kai minun on tässä yksin kollottaa. Pannaan edes
yksi mylly."

"En minä nyt jaksa. Minua niin väsyttääpi."

"Eikö siellä menneen yöllisessä yöpaikassa nukkua annettukaan?"

"Missä menneen yöllisessä?"

"Siellä Ketolassa."

"Enhän minä ole siellä ollutkaan."

"Vai et. Etkö sinä luule minun tietävän?" väitti vaan Erkki.

"Ole tuossa joutavoimatta," sanoi Tuomas ja nousi ylös, uni
silmänurkissa.

"Pannaan nyt se mylly... Sinun teko, sinä jäit illalla viime kerralla
myllyksi... Tuossa," ja Erkki ojensi korttipakan Tuomaalle.

"Sinähän se jäit," väitti Tuomas.

"Vaikka sinä. Etkö muista, kun minä tein sinusta oikein vesimyllyn."

"Sinä se kyllä jäit, vaan samahan tuo on, teenpää heidät minä," ja
Tuomas otti kortit, joita alkoi sotkea käsiensä välissä. "Pata
valttia," lisäsi hän sitten ja löi korttipakan penkille.

"Silläpä minulla onkin kaikki pataa," sanoi Erkki, silmätessään
korttejansa.

"Kunhan olisi puoletkaan," virkkoi Tuomas ja löi.

Olkansa takaa sivalsivat he aina kortin petäjäiseen penkkiin ja se mies
jolla se paraiten läsähti. Aina kun toinen joutui myllyksi, pääsi
toinen kiusottelemaan, että "käytä minunkin pussini."

Tuota tekoaan jatkoivat he niin kauvan, että se alkoi tuntua vanhalle,
sitten heittivät he sen pois ja panivat tupakin.

"Arvaasta, kuka nyt tulee?" kysyi Erkki, katsellessaan akkunasta ulos
ja huomattuaan ulkoa jonkun tulijan.

"Vissiin tämän talon isäntä."

"Ei ole isäntä."

"Kuka sitten?"

"Hikliini."

"Mitä petoa se nyt tänne tuleepi."

"Sillä on taas jotakin kirjoituttamista sinulla, luulen minä."

"Saattaapa olla. Tuumautahan sinä Hikliiniä, minä olen nukkuvinani
täällä pöydän takana," sanoi Tuomas ja meni pöydän taka maata.

"Kyllä kyllä... Vaan asetuhan nyt joutuin, jo tulee porstuassa",
kiirehti Erkki ja laittausi vakavasti istumaan.

"Hyvää päivää!" toivotti Hikliini, kun pääsi sisälle, ja istui
penkille.

"Päivää, päivää! Onkos sitä nyt muuta kuulunut?"

"Eipä heitä niin kerrottavia", sanoi Hikliini ja alkoi taskustaan
kaivella piippunysäänsä.

"Oletko käynnyt kaupungissa, kun kuulin sitä illalla puhuttavan," kysyi
Erkki, kun olivat olleet tovin ääneti.

"Kävinhän siellä... Kuka sitä sanoi?"

"Ketolan Heikkihän sitä taisi puhua."

"Niin, Ketolan isännän kyytissähän minä siellä kävin. Ajattelin, kun ei
tarvinnut kyytistä mitään maksaa, että jospa häntä joskus kävisi
kaupunkiakin katsomassa".

"No mitä siellä näkyi?"

"Ainahan siellä näkyi kaikenlaista... Mikäpä ne kaikki enään
muistaneekan."

"Näitkö rautatienkin?" kyseli Erkki.

"Näin, ja kaikki ne tulivat junatkin ... vai miksi heitä kutsuttanee
... näin kun mennä pölistivät niin kiivaasti, ettei lintukaan olisi
niissä pysynyt."

"Jokohan ne nyt niin kiivaasti olisivat menneet," epäili Erkki.

"No niin kiivaasti ne menivät ... saat uskoa. Minä tuskin kerkesin
piippuni sytyttää, kun olivat jo näkymättömissä... Mutta nukkuuko se
tuo Tuomas tuolla, minulla olisi sille vähän asiata."

"No mutta minkä näköinen se oli se höyryhevonen? oliko samanlainen kuin
tuo Ketolan musta?" kyseli Erkki yhä olevinaan tietämätönnä.

"Eihän se hevosen mallinen ollut ... semmoiset nelirattaiset vaunut
vaan..."

"Semmoisetko kuin kirkkoherrallakin?"

"Ei, ei ne semmoiset olleet."

"Minkälaiset sitten?"

"Semmoiset ... en minä heitä nyt osaa selittää... Mutta herätäpä tuota
Tuomasta ... minulla olisi vähän kiireenlainen."

"No mihin se nyt niin kiire on... Eikö siellä muuta näkynyt?"

"Eipä siellä muita niin erinomaisia näkynyt," sanoi Hikliini vähän
tuskauksissaan Erkin alituisesta kyselemisestä.

Vielä yritti Erkki jotain kysymään, vaan ei kerennyt, kun Tuomas nousi
jo ylös ja haukotteli, kuin ainakin unesta heräävä, joka Erkkiä
pakkausi naurattamaan.

"Etkö sinä, Tuomas, rupea minulle vähän kirjuriksi? olisi näet
laskettava ne kasvut ... ne jotka mennäkin vuonna... Muistatkai sinä
sen Ketolaisen velan?" kyseli Hikliini.

"Muistanhan minä tuon."

"Sitä oli kaksisataa viisikolmatta markkaa sitä pääsummaa, kuudella
kasvulla" muistutteli Hikliini.

"Niinhän se taisi olla ... vaan tottahan tupakin saanee panna ... eikai
sillä niin kiirettä ole", sanoi Tuomas ja rupesi laahaamaan tupakkia
piippuunsa.

"Kyllähän minulla olisi vähän kiireenlainen."

"Jottako niin kiire, ettei tupakkia jouda panemaan?"

"No eihän tuota niin ... joutaneenhan tuota nyt sen verran ... kunhan
sitten heti ... minun pitäisi vielä tänä päivänä käydä tuollakin
Rimalassa?"

"No, onhan niitä päiviä muitakin", sanoi vain Tuomas ja sytytti
piippunsa, jonka tehtyään nakkausi penkille maata.

Kovin harmitti se Hikliiniä, kun ei saanut asiatansa ajetuksi niin pian
kuin olisi tahtonut. Ajattelipa hän kiirehtiäkin Tuomasta vaan ei
tohtinut, kun pelkäsi sen siitä suuttuvan ja heittävän siksensä koko
kasvuin laskun. Täytyi siis odottaa niin kauvan, kuin se itse
hyväntahtoisuudessaan nousi, sillä muita kirjoitusmiehiä ei Perukalla
paljon ollut.--Heinolan Mikkohan se kyllä olisi ollut, vaan se kun aina
otti vaivoistaan kymmenen penniä ja Tuomas ei mitään, niin sillähän se
Hikliini aina kirjoitettavansa Tuomaalle toi.

"Niin. Mitäs sitä pitikään räknätä", kysyi Tuomas, kun viimeinkin oli
noussut ylös ja ottanut kirjoitusneuvonsa esille.

"Eihän siinä ole muuta kuin lasket vain, mitä ne kasvut vuoden ajalta
tekemään tulevat, kuuden koron jälkeen... Se tuli jo eilen täyteen
viimeinen vuosi", selitti Hikliini.

"Mutta osaankohan minä", epäili Tuomas.

"Miks'et sinä osaa... Laskithan sinä ne mennäkin vuonna."

"No niin, jospa minä osaan... Paljoko se olikaan se pääsumma?"

"Kaksisataa ja viisikolmatta."

Tuomas rupesi laskemaan ja Hikliini katsoi päältä.

"No nyt se on valmis", sanoi Tuomas ja ojensi paperin Hikliinille.

"Panithan sinä tämänkin päivän?"

"Enkä pannut."

"No mihinkä se joutuu?"

"Joutuipa tuo nyt yksi päivä mihin hyvänsä."

"Ei, kyllä se olisi pitänyt panna.--Ne ovat muutenkin nuo korot niin
helpot."

"Helpotko? Johan sinä nyt Hikliini rukka olet täytymätön kuin papin
säkki. Eihän kukaan ota rahastaan sen suurempata korkoa, ei kaikkein
suurin koronkiskurikaan", sanoi Tuomas vähän närkästyneenä.

Hikliini ei tiennyt mitä vastata, äänetönnä vain katsoa muljotti ja
kohautteli housunsa kaulusta; jotka väkistenkin tahtoivat solua alas.

Erkki oli juuri laittelemassa pärepihtiä hänen takkinsa helmaan, niin
silloin pyörähti Hikliinikin päin ja huomasi kaikki. Pärepihti putosi
lattialle. "Mitä? Mitä sinä ilvehdit--junkkari?"

"Enpähän niin mitään, katsoinhan vaan kuinka kaunista vaatetta tuo
teidän takkinne on", puolusteli Erkki.

"Vai niin, vai... Etkö sinä luullut minun näkevän?... Tuhat
tulimmainen! Sinä se luulet olevasi iso viisas ... mutta odota ...
tulehan vielä minulta velkaa tahtomaan ... tulehan... Et saa vaikka
paikalle kuolisit... Pannaanhan mieleen!" uhkaili Hikliini.

"Pane vaan mieleesi, anna olla oikein hyvässä muistossa, ettei unehdu",
ilkkui Erkki.

"Et saakaan ... et vaikka piru olisi", äyvästi Hikliini vielä
mennessään oven ravosta.

Pojat eivät olleet tuosta millänsäkään, nauroivathan vain ja katsoivat
akkunasta Hikliinin jälkeen. Niin kauvan kuin hän näkyvissä oli pui hän
nyrkkiä ja katseli uhkaavasti jälkeensä, pojat vain nauroivat ja
tuumailivat että: "leppyyköhän tuo koskaan."

       *       *       *       *       *

Talvi oli kulunut, kevät tullut. Muita mainittavampia muutoksia ei
Perukalla ollut tapahtunut kuin se, että Ketolan isäntä oli viime
talven aikana kuollut. Ketolan talo oli siis isännätön.

Talven tuimuus oli loppunut, ainoastaan aamusilla oli vielä pakkasia,
mutta sehän olikin sitä lystimpi, kun ei tarvinnut kylässä käydessäkään
kahlata vahvaa luuta, sillä hanki alkoi jo kannatella. Pudotti se
kuitenkin joskus, varsinkin päivemmällä, kun päiväpaiste alkoi sitä
sulattaa ja silloin meni aina saapasvarren suusta lumi sisään, mutta
pianhan se sieltä lähti, kun istui johonkin ja käänsi saapasvarren
nurin, niin sillä hyvä. Vaimonpuolilla se oli pahempikin, heillä kun ei
ollut saappaita vaan lyhytvartiset ruojuskengät, jotka aina kun hanki
pudotti humahtivat lunta täyteen ja tapahtuipa niinkin, että molemmat,
tai toinen kengistä jäi kinokseen. Silloin ei auttanut muu, kuin juosta
sukka toisessa jalassa likimmäiseen taloon ja laittaa joku poikanen
hakemaan kenkä pois, joka työ olikin pojista mieluista. Ahkeraan
kävivät Tuomas ja Erkkikin kylässä, mutta heiltä ei kumminkaan jäänyt
kengät kinokseen.

Aamiaisen päälle olivat he vähän levähtäneet ja vieläkin nukkui Tuomas,
vaan Erkki, joka oli vähän kipsempi, hyppäsi ylös ja alkoi herätellä
Tuomastakin.

"Kuuletko sinä ... nouse ylös, vaan etkö vieläkään jaksa," tuumi hän ja
pudisteli Tuomasta, joka vähän silmiään hieroen nousi istullensa.

"Huomenna on Syrjälässä kinkerit... Alapas tavailla katkismustasi...
Tuossa..." ja Erkki nakkasi punakantisen katkismuksen Tuomaan puolelle
pöytää.

"Tavaile sinä. Sinulla nuo lienevät luvut unehtuneet, kun et koko
pitkänä vuotena ole kirjan sisään katsonut."

"Jottako sinä olet katsonut?"

"Jospa en olisi katsonutkaan, niin ei siellä minua lueteta," puollusti
Tuomas.

"Elä sano. Niin oli kirkkoherra sanonut, että kaikki vain, niin nuoret
kun vanhatkin."

"Jokohan niin olisi."

"No niin se on ... ja ala nyt tavailla, vaan osaatko sinä koko sanalta
lukea?"

"Kyllä minä osaan, vaan en minä sinun edessäs lukemaan rupea ... sinä
kun olet yhtä huono kuin minäkin."

"Minäkö? Parein minä sinua olen," väitti Erkki.

"Enpä häntä usko, vaan huomennahan tuo nähdään, kuka kiitokset saapi."

"Ettäkö vielä luulet kiitokset saapasi."

"No lähteekai ne, ja vielä kirjakin, kuten kaikille muillekin hyville
lukijoille."

"Mitä sinä sillä kirjalla sitten tekisit, kun et kumminkaan osaisi sitä
lukea."

"Kyllä minä osaan ... vaan mitäpä me siitä ... pannaanhan yksi
mylly ... missä ne ovat ne kortit?"

"Täällä ne ovat ... vaan oikeen todellakin, eiköhän niitä läksyjä
pitäisi vähän katsella, ettei se kirkkoherra kovan karhakaksi
rupeaisi."

"Mitä sinä joutavia ... annahan tänne ne kortit," sanoi vain Tuomas.

Ei auttanut enään Erkin estelemiset vaan täytyi taipua... Kyllähän se
väliin mieleen johtui, että olisihan niitä ulkolukuja pitänyt vähän
muistella, vaan siihen se sitten unehtui, kun myllylle rupesi...

Tuomas olikin nyt hyvällä voiton tuulella ja kahdesti oli hän jo tehnyt
Erkistä myllyn, kun emäntä astui sisään.

"Eiköhän taasen olla kortilla. Luulisi tuohon läikytykseen jo
kyllästyvänkin kun alinomaa lyödään--ja huomennahan ne ovat
kinkeritkin, mitenkähän sen luvun kanssa on asiat?" puheli emäntä.

"Osaamme me sen verran kuin siellä tarvitaankin," sanoi Tuomas.

"Saisitte te heittää sen läikytyksen pois. Syrjälän isäntä oli aikonut
sanoa provastille, että täällä joka päivä lyödään korttia," sanoi taas
emäntä ja kokoili ruokia pöydältä pois.

"Eihän me pelata kuin myllyä," sanoivat pojat.

"Mitä sitten, yhtä kortin lyöntiä se on sekin," sanoi emäntä ja meni
pois.

"Eiköhän kumminkin heitetä pois ja ruveta katselemaan miten sen
katkismuksen laita on," kehoitti Erkki Tuomasta ja nakkasi kortit
kädestään pois.

"Pannaanhan tämä peli loppuun."

"Kylläkai minä muuten, vaan jos se tuo emännän karnaapeli tulee."

"Minkä se meille tekee ... otahan pois ne kortit."

"Sinä näitkin ne jo kaikki."

"Enkä nähnyt ... vaan otahan joutuin, että jouduttaisiin tässä vähän
lueskelemaankin."

"No samahan tuo lienee," myöntyi Erkkikin, kokoili kortit käteensä
ja löi.

Lukemisesta ei kuitenkaan sinä päivänä mitään tullut, sillä juuri kun
peli oli loppunut, tuli Kumpulan Eero Heikkilään vieraiksi, jonka
kanssa porikoidessa meni päivä illalle ja sitten ei enään tullut
luetuksi.

Aamun tultua alkoi Syrjälään lappautua kinkeriväkeä, ensin lapsia
sitten aikaisia.

Syrjälän suuri pirtti oli laitettu oikein juhlallisen näköiseksi. Uuni
oli sivelty valkoiseksi ja seinät myös valkaistu, jotka aina ennen
olivat olleet savusta mustat. Keskellä lattiaa oli valkealla vaatteella
verhottu pöytä, jonka ympärille oli asetettu moniaita tuoleja pappia ja
lukkaria varten.

Moniaita vanhanpuoleisia ihmisiä istui perän puolella pirttiä,
tuumaillen milloin mistäkin asioista, vaan eivätpä saaneet kauvoa siinä
aprikoida, kun Syrjälän isäntä kutsui heidät "toiseen huoneesen." Sepä
olikin oven puolessa istuville poikaviikareille mieluinen asia, sillä
ikävältä heistä alkoi jo yhdessä kohden istuminen tuntua, vanhempain
ihmisten nähden, kun eivät ensinkään tohtineet "hilskata." Jos joku
pojista sattui vähän naurahtamaan, eli varsinkin paperikääryn tyttöin
puolelle nakkaamaan (jotka istuivat toisella puolen pirttiä) niin siitä
jo toruivat ja sanoivat että "kun ei milloinkaan malteta olla
ihmisiksi".

Aika melu alkoikin pirtistä kuulua, semmoinen jyryäminen, että piika
Tiinan täytyi kesken kiireensäkin juosta heitä asettamaan.

"Oletteko vähemmällä täällä. Kuka se on tuon toolinkin kaatanut...?
Nostatko kauniisti pystyyn... Niin, ja olkaa nyt siivolla, eli jos minä
käyn isännälle sanomassa, niin se on teille vihassa," kielteli hän
kiivaasti poikia.

Pojat asettuivat vähän, vaan kun näkivät Tiinan navettaan menevän,
alkoivat he pian jatkaa entistä menoansa. Parvettain alkoi väkeä
kinkeritaloon tulvailla. Kaikki joutomiehet Perukalta olivat kokouneet
yhteen joukkoon, jossa Tuomas ja Erkkikin näkyi olevan. Puhuttiin siinä
ja kiisteltiin milloin mistäkin asiasta,--erittäinkin naima-asioista,
joita Perukalla niinkuin muuallakin maailmassa tapahtui, vaikka vähän
harvempaan. Heinolan Mikkoa ja Syrjälän Elliä oli viime pyhänä
kuulutettu, sen tiesivät kaikki ja sitä he nyt aprikoivat, että kuka
heistä häihin pääseepi. Varmaksi ei vielä kukaan heistä häihin
pääsyänsä tiennyt, vaan toivossa sanoivat jotkut olevansa. Toiset
sitävastoin, joilla ei toivoakaan ollut, lohduttelivat itseänsä sillä,
että tarvitaanhan häissä kuokkavieraitakin. Näin keskusteltuaan
joutuivat he kinkeritaloon ja menivät sisälle.

Vähän ajan kuluttua tuli Kumpulan Eerokin heidän joukkoonsa ja pian oli
taas keskustelu poikain kesken ylimmillänsä.

"No milloin niitä häitä sinusta poika poloisesta saadaan?" kysyi
Kumpulan Eero Erkiltä.

"Ei kai ennen kuin morsiammen saan", vastasi Erkki.

"Eikö ne kaupat sitten vielä valmiit olekaan?"

"Mitkä kaupat?"

"Ne naimiskaupat ... sinun ja Ketolan Annareetan välillä", selitti
Eero.

"Ole joutavia..."

"Ei se mitään joutavia ole ... vaan mitä tuosta noin salaat, tosihan se
kumminkin on."

"Eikö mitä" intti vain Erkki, vaikka silmänsä sanoivat vallan toista.

"Mutta tiedättekö, minkälaisia uutisia minä eilen kylässä käydessäni
kuulin?" kysyi nyt Tuomas toisilta.

"Minkälaisia sitten?"

"Semmoisia, että Hikliini kuuluu puuhaavan naimaan", selitti Tuomas.

"Naimaan! Tuo vanha ukon kolla!" ihmestyivät kaikki.

"Aivan niin. Eilen kuuluu käyneen tahtomassa Hentilän Paakkaa
puhemieheksensä."

"Kukas morsian sitten on?"

"Eipä kovin kaukainen.--Ketolan emäntä."

"Ketolan emäntä! Onko kummempata ennen kuultu", sanoi Eero kummissaan.

"Lieneekö tuossa kumminkaan perää", epäili Erkki.

"En tiedä, vaan niin puhutaan", sanoi vain Tuomas.

"Etpähän ole sitä minulle ennen sanonut."

"Enhän ole sitä itsekään tiennyt. Vasta eilen aamulla kun Hentilän
mökillä kävin, sain sen kuulla, enkä sitten illalla muistanut siitä
mitään puhua, kun oli siinä muita hommia", selitti Tuomas.

"Saat olla varuillasi, Erkki, minä luulen, ettei nuo huhut ole aivan
perättömiä. Sitä paitsi ei ole mikään kumma, jos Hikliini on pahana
veikkona sinun ja Annareetan välillä", sanoi Eero.

"Ei ole tarvis peljätä."

"Jottako on välinne niin lujat?"

"Eihän meillä mitään välejä ole."

"Äläpäs nyt ole niin tietämätönnä. Tuumat teillä kumminkin on sinnepäin
olleet", sanoi Eero päättävästi, eikä Erkilläkään ollut enään mitään
sitä vastaan sanomista.

Samassa ajoi pappi kartanolle lukkarin kanssa ja avoin päin riensi
Syrjälän isäntä heitä vastaanottamaan.

"Hyvää päivää!" toivottivat molemmat ja pistivät isännälle kättä, ensin
pappi ja sitten lukkari.

Isäntä vastasi hyvänpäivän, sanoi heitä tervetulleiksi ja sitten
menivät he sisälle.

Pian joutui pirtissä olijatkin kartanolle ja alkoivat ihailla
kirkkoherran komeoita ajopelejä ja vieläkin komeampaa hevosta, joka
korskuen kirkkoherran reen edessä seisoi. "On se sentään potra poika
tuo meidän kirkkoherra, kun tuommoisilla kojeilla kulkee.--Tuskin
lienee kuvernöörilläkään parempata rekiä--ja hevosta sitten! On ylpeä
ja komea kuin riikinkukko!" ihmetteli Heikkilän Vilho, torpan isäntä.

"Niin, kylläkai se komea on, vaan vihanen ja paha sydäminen kuin
saakeli", sanoi Erkki.

"Mutta hyvä juoksia. Sillä on saatu viisisataa palkintoakin.--Semmoista
rahaa ei juoksekaan joka miehen koni", kiitti Tuomas.

"Silleen. Vai on tämä sellainen syökäri", ihmetteli Vilho.

"Onhan se ... mutta Kujasen isännälle tämä teki sievät puksut--ettekö
ole sitä kuulleet?"

"En. Minkälaiset sitten?"

"Niin", alkoi Tuomas selittää, "niin, tämä orit on alkujaan Kujasen
isännän kasvattama, Korpikylästä oli hän sen varsana ostanut. Kujanen
kun näki tästä hevosen tulevan, niin eipäs muuta kuin alkoi opettaa
tätä juoksijaksi ja pian tästä se tulikin... Ankaran hyvä hevosmies se
Kujanen ... olipa hän jo kerran ajanut pikku palkinnonkin tällä.--Mutta
pian ne hevosonnet kumminkin loppui, vaikka Kujanen luuli niitten vasta
alkaneen,--siinä toivossa hän ainakin kaupunkiin lähti, jossa oli isot
kilpa-ajot. Mutta koetusajossa juoksi tämä jo niin huonosti, että
hätähätää pääsi sisälle, kilpailevien joukkoon. Tuosta Kujanen suuttui
ja möi muutamalle pohjolaiselle tämän viiteen sataan markkaan, ja
huomenna kun pohjolainen tällä ajoi, sai hän ensimmäisen palkinnon:--
viisi sataa--justiin saman verran, mitä se hänelle maksoi."

"Ja pohjolainen sai oriin ilman."

"No ihan pennittä."

"Hullua miestä se Kujanen, mahtoi ajaa itse."

"Ei se olis sille itselleen kumminkaan juossut, se oli niin siihen
kyllästynyt, että oikein oli päälle täyttänyt."

"Vai niin. Siltä pohjolaiseltako tämän provasti sitten osti?"

"Siltä juuri."

"Pitiköön paljonkin antaa?"

"Tuhat markkaa."

"No sillä lailla! Ilmankos rikastuvatkin sitten kaupoillaan, kun
yksissä kaupoissa niin paljon voittavat", sanoi Vilho.

"Eihän sitä kaupalla rikastuta, vaan voitolla", lisäsi siihen Tuomas ja
lähti astelemaan pirttiä kohden. Kaikki muutkin tekivät samoin.

Ihmisiä alkoi nyt tulvailla joka haaralta ja pian oli Syrjälän suuri
pirtti niitä täpötäynnä. Itsekukin koki sijoitella itseänsä istumaan,
mihin vain voi, mutta pian olivat istuimet täynnä, seisomaan täytyi
viimeisten jäädä.

Pian tuli pappi ja lukkarikin pirttiin, kumpaisellakin kirjoja kainalot
täynnä. He laskivat kirjat pöydälle ja toimitus alkoi. Ensin veisattiin
virsi ja sitten pidettiin rukoukset, johon kaikki otti hartaudella
osaa, niin ainakin näytti. Sen perästä alkoi lasten luku.

Tarpeetonta lienee minun ruveta kertomaan, miten se tapahtui, sillä
jokainenhan toki lienee kinkereissä käynyt, sanonhan vain, että
tarpeetonta oli Erkin ja Tuomaan pelko lukemisen suhteen, sillä lukea
ei heidän tarvinnut. Viime vuotiset rippilapset vaan luetettiin, mutta
kun Erkki ja Tuomas eivät kuuluneet heidän joukkoonsa, saivat he olla
sillänsä.

Kun toimitus alkoi olla lopussa, kysyi provasti, jos seurakuntalaisilla
oli mitään muistuttamista seurakunnan siveellisyysasiain suhteen.

Syrjälän isäntä nousi nyt seisalleen, kohautti hartioitaan, yski ja
taasen kohautteli. Nähtävästi oli hänellä jotain sanottavaa.

Erkki ja Tuomas vaalenivat ja tuskallisia liikkeitä alkoi ilmaantua
muussakin kinkeriväessä.

"Minä tuota," alkoi Syrjälän isäntä, "minä, tuota, pyytäisin saada
huomauttaa herra provastia että ... että täällä lyödään korttia ja
muutoinkin pidetään semmoista kristityille sopimatonta elämätä."
Samalla katseli hän ympärilleen, luultavasti huomatakseen, mitä muut
ihmiset hänen puheestaan pitivät.

"Voitteko myös nimittää minulle, kutka henkilöt olisivat tuohon
paheeseen osallisia?" kysyi provasti maltillisesti.

"Kyllä--kyllä kai minä voin... Nuothan ne tukkipojat... Erkki ja
Tuomas..." soperoitsi Syrjälän isäntä ja oli nähtävästi pahoissaan
siitä, kun hänen puheensa ei käynytkään niin hyvin, kuin hän alussa oli
luullut. Samalla kuin hän puheensa lopetti, viittasi hän kädellään
poikia, jotka peloissaan seisoivat vähän taaempana muista.

Provasti kutsui nyt pojat eteensä ja alkoi heitä nuhdella
sopimattomasta käytöksestään, jota nuhtelemista pojat alla päin
kuuntelivat.

"Kylläpä se on surkeata," alotti provasti, "että tämmöisiä pimeyden
töitä täytyy kuulla kristillisessä seurakunnassa tapahtuvan. Ettekö te
vähääkään ajattele, kuinka kauheata ja rikoksellista sellainen työ on?
vai luuletteko te, ettei se olekaan synti Jumalan edessä? Minä kyllä
ymmärrän, että nuorison kaipaava henki vaatii jotain iloa, jotain
huvitusta, mutta samalla myös surkeudella huomaan, että semmoiset ilot,
semmoiset huvitukset, jotka korttipöydän ääressä saadaan, ovat kotoisin
väärästä lähteestä. Parantakaa siis elämänne ennenkuin se myöhäistä on
ja hakekaa huvituksenne jostain muualta, esim. kirjallisuudesta, sillä
kirjallisuudessa, olipa se mistä nimestä ja laadusta hyvänsä, on aina
jotain hyödyttäväistä, jotain opettavaista. Kirjallisuudesta, jota ei
toki enään meidän aikanamme puutu, vuotaa nuorison sydämihin elävä
henki ja herättää hänen itsetajuntansa, samalla myöskin opettaa, mitä
hän on velkaa Jumalalle, yhteiskunnalle ja isänmaalle. Siispä varoitan
teitä heittämään pois entisen paheellisen elämänne ja samalla kehoitan
myös valitsemaan itsellenne toisenlaisen ajanvieton, nimittäin kirjojen
lukemisen. Meidän seurakunnalla on lainasto, josta vähäistä maksua
vastaan voipi saada lainaksi huvittavia kirjoja. Lainatkaa siis niitä
ja lukekaa niitä, niin kyllä pian tulette huomaamaan, kuinka kerrassaan
toisenlaista ajanviettoa tarjoo kirjallisuus kuin korttipöytä. Siihen
Jumala suokoon teille voimia!" Niin puhui hengen mies.

Kaikki kuuntelivat hartaudella provastin sanoja ja useampi toki
tunnusti hänen oikeassa olevan.

Sitten kysyi provasti, jos seurakuntalaisilla oli vielä jotain
muistutettavaa, vaan kun ei enään kenelläkään ollut mitään, lopetettiin
toimitus ja kinkeriväki alkoi lähteä itsekukin kotihinsa. Pian olikin
pirtti heistä putipuhtaana.

"Noo, mitäs sinne kinkereihin kuuluu?" kysyi Heikkilän emäntä pojilta,
kun he pääsivät sisälle.

"Eipä niin erityisiä," sanoi Erkki, vaan Tuomas ei puhunut mitään,
alkoihan vain sanatonna heitellä vaatteita päältänsä pois.

"Tuskin lienette osanneet ollenkaan lukea?" pilkkaeli emäntä,

"Eihän siellä lukea tarvinnutkaan, ja jos olisi tarvinnutkin, niin
olisimme me sen verran osanneet," puolusteli Erkki.

"Eikö teitä sitten luetettukaan?"

"Ei."

Sen enempää ei emäntä kysellyt, vaan alkoi laitella ruokaa pöydälle.
Samassa tuli isäntä Vilhokin kotia, hän oli viipynyt vähän jälemmäs
kinkeritalossa kuin pojat. Heti kun hän pääsi sisälle, porahti hän:

"Noo pojat, eikös korvanne ole kuumana kirkkoherran löylyytyksestä, vai
pidittekö niitä sen aikaa tukossa?"

"Ei pidetty tukossa, eikä nuo tunnu olevan kuumempana kuin ennenkään,"
vastasi Erkki.

"No eipä uskos sitä Syrjäläistäkään niin kovaksi ukoksi kuin se on,--
ja samalla niin hävyttömäksi, että viitsi tuommoisista asioista
provastille puhua," ihmetteli Vilho.

"Ei se tee mitään, eipä tuosta tullut sen enempätä."

"Niin, mutta olihan tuo niin ilkeä kun kaikkein kuullen..."

"Mitä. Kaipasko Syrjäläinen provastille poikain päälle siittä kortin
lyönnistä?" kysyi emäntä, keskeyttäen isännän puheen.

"No ilmankos."

"Niin, enkö minä jo teille viimein sanonut, kun läikytitte tuossa, vaan
te ette olleet sitä kuulevinannekaan", sanoi emäntä pojille.

"No ei se mitään.--Läpipä tuosta päästiin ja komeastipa päästiinkin,"
lohdutteli vaan Erkki.

"Mutta eiköhän se provastinkin neuvo olisi sentään seurattava, vaan
mitä sinä luulet?" kysyi Tuomas Erkiltä, kun olivat jääneet
kahdenkesken.

"Mikä neuvo sitten?"

"Se, että hankkisimme lainastosta kirjoja ja lukisimme niitä,--niissä
kuuluu olevan paljon hupaista lukemista."

"Mitä!--Aivotko ruveta 'kerettiläiseksi'?"

"Eihän sitä siltä tarvitse 'kerettiläiseksi' ruveta, jos kirjoja
lukeepi. Niissä on vain semmoista hauskaa lukemista ja maantiedettä,"
selitti Tuomas.

"Oletko sinä lukenut niitä kirjoja?"

"Olen minä moniaita, silloin kun olin lukkarilla asiapoikana."

"No mitä niissä näkyi?"

"Ainahan niissä oli kaikenlaista, vaan en minä heitä enään oikein
muista, kun siitä on niin kauvan aikaa--mutta lystejä ne olivat; oikein
naurettavia."

"Vai niin. Eipä taitas sitten hulluinta olla, vaan minä olen niin
kankea lukemaan, etteihän siitä taida mitään eheätä tulla," esteli
Erkki.

"No en minäkään paraimpia ole, vaan siinähän sitä oppisi."

"Saattaspa tuo niinkin olla," myönsi Erkkikin ja silleen se sitten
sillä kertaa jäikin, vaan Tuomaan sydämessä oli tämä uusi ajatus saanut
sijansa.

       *       *       *       *       *

Iltapäivällä lähti Erkki ja Tuomas kylään Hentilän mökille ja siellä he
varmemmasti saivat kuulla Hikliinin naimapuuhista. Aivan Paakan omasta
suusta he kuulivat, että Hikliini on puhemiehekseen Pakkaa hakenut ja
nuo kuulumiset eivät Erkille mitään iloisia olleet, vaikka ei hän siitä
muille mitään puhunut.

"No kaikkia! Mitä hän enää vaimolla tekee, hautaan menevä ukon kolla",
ihmetteli silloin Tuomas.

"En tiedä--mutta todet sillä puuhat on,--eikähän tuo eilisen teeren
lapsia ole enään Ketolan emäntäkään" sanoi Paakka.

"Eipä kyllä,--mutta luulempa tietäväni todelliset syyt Hikliinin
mietteille", sanoi Tuomas.

"Minkälaiset? Annapas kuulla."

"Ettekös tiedä, että Hikliini on Ketolasta saada nätin summan:
kaksisataa viisikolmatta markkaa?"

"Tiedänpä kyllä, mutta mitä se tähän kuuluisi?"

"Kuulunpa niinkin. Semmoinen raha on tänä aikana vähän lujassa, ja jos
ei Ketolan emäntä Hikliiniä ottaisi, panisi Hikliini heti velkakirjan
kuvernööriin ja sillä tavoin häviäisi koko Ketolan talo, ei se niin
erittäin rikas ole", selitti Tuomas.

"Jokohan sillä semmoiset mietteet olisi."

"On varmaan.--Sitä valttia se Hikliini nyt koittaa, vaan muutoin,
luuletko hänen siellä onnistuvan?"

"Kyllä minä vähän niin arvelen, vaan eihän sitä nyt vissiin tiedä,--
vaan koitettuaanhan tuon näkee", tuumi Paakka, vähän ylpeänä
puhemies-toimestansa.

Tuskin oli Paakka kerjennyt puheensa lopettaa, kun Hikliini astui
sisään. Hän oli puettu pyhävaatteisiinsa ja selvästi näkyi, että
jotakin tärkeätä asiata varten oli hän nyt matkalla. Heti kun hän pääsi
sisälle ja huomasi pojat, meni hän Paakan tykö, supisi jotain hiljaa
hänen korvaansa, ja sitten lähtivät he molemmat toiseen huoneesen,
pojat vaan jäivät pirttiin.

"Siinä se nyt oli", sanoi Tuomas. "Se sulhasmies", lisäsi Erkki ja
vähän väkistenkin naurahtivat he tuolla omituisella sulhasmiehellä.

Pian tuli Paakka kartanolle, hänkin puettuna pyhävaatteisiinsa. Suoraan
meni hän talliin, toi sieltä hevosen ja alkoi valjastaa sitä kartanolla
olevan, korkealaitaisen kirkkoreen eteen.

Pojatkin menivät ulos.

"No nytkö sitä lähetään?" kysyi Erkki Paakalta.

"Niin on hieno meininki", vastasi Paakka ja pyörähti ylpeästi
kantapäillään. Sitten meni hän sisälle, vaan palasi vähän päästä
takaisin Hikliinin kanssa. He hyppäsivät molemmin rekeen ja alkoivat
ajaa Ketolaa kohti.

"Onnea matkalle!" huusivat pojat heidän jälkeensä.

"Kiitoksia", vastasi Paakka, vaan Hikliini ei puhunut mitään, ja niin
he menivät.

Pojatkin lähtivät kortteeriinsa.

       *       *       *       *       *

Hiljaisuus vallitsi Ketolan suuressa pirtissä. Pöydän takana istui
Ketolan ijäkäs emäntä kutoen kuelmatansa ja karsinakkunan ääressä hänen
tyttärensä Annareeta. Renkit olivat menneet metsään ja piikat oli
navetassa iltatöillä.

"Mitä me nyt teemme tämän talon kanssa, sillä silminnähtävä on, ettemme
voi tätä oikealla tavalla hoitaa, sitten isäs kuoleman olemme menneet
taaksepäin aika vauhtia?" kysyi emäntä Annareetalta ja laski
sukankudelmansa pöydälle.

"Enkai minä ymmärrä--olisko tuo paras että myötäisiin", arveli
Annareeta.

"Mihinkäs sitten itse joutuisimme?"

"Mentäisiin johonkin huonemieheksi", esitteli Annareeta.

"Ei ole hääviä sekään huonemiehen elämä, parempi se sittenkin oma koto
olisi, kunhan tässä jollain lailla elettäisiin", esitteli emäntä.

"Mutta jos velkamiehet panisivat saaliitaan hakemukseen, mistäs sitten
heille rahat koppaisimme?"

"Eipä meillä hyvin suuria velkoja ole muille kuin Hikliinille, ja
tokiko tuo se niin ahtaalle panee."

"Mieluummin soisin, että se velka olisi jollekin toiselle, sillä eipä
tiedä mitä sen mielessä pyörii.--Olisi käytävä sen Hikliinin tykönä."

"Olenhan minäkin sitä ajatellut.--Pitäisikö hänessä lähteä huomenna
käymään."

"Niin ja pyytää häntä odottamaan tulevaan syksyyn, ehkäpä me jo sitten
voisimme hänelle jonkun osan siitä maksaa... Mutta ketäs nyt tulee,
koska kulkusten helinä kuuluu kartanolta", kysyi Annareeta ja
jouduttausi akkunasta tulioita katsomaan; emäntä myös seurasi hänen
esimerkkiänsä. "No kaikkia! Hentilän Paakka ja Hikliini,--mitähän ne
nyt tänne tulevat", ihmetteli Annareeta.

"Kylläkin.--Mitähän niillä meille olisi asiata", arveli emäntäkin, vaan
jouduttausi kumminkin ottamaan vieraita vastaan ja toimittamaan heitä
toiseen hnoneesen, ennenkuin pirttiin ennättäisivät tulla.

No niin. Vieraat toivottivat hyvää iltaa ja menivät emännän
johdattamina kamariin.

Pian alkoikin emäntä puuhata kahvipannun kanssa, joka tänä päivänä oli
jo kuudes kerta, sillä Ketolan emäntä oli ahkera kahvimummo. Vierailla
sitä vastoin oli kamarissa omat tuumansa.

"Kuulehan Paakka.--Ota sinä nyt huostaasi tämä koko asia--sinun
velvollisuutesihan se oikeastaan onkin--ja koita toimittaa se oikein
hyvästi,--kyllä minä sitten sinua muistan... Älähän kuitenkaan kovin
rohkeasti alota ... noin kaukaa vain ... ymmärräthän..." tuumi
Hikliini.

"Kyllä ymmärrän,--mutta jos ei se taivu, niin puhunko minä siitä
velasta ... tuota ... että sinä panet sen hakemukseen?" kyseli
puhemies.

"Niin no, jos se ei taivu--vaan kyllä se siitä taipuukin kunhan oikein
asian ajat--niin saatanhan minäkin sitten siitä puhua."

"Kyllä kyllä ... mutta nyt hiljaan ... jo tulee emäntä", ja he istuivat
kiireesti tuoleille, pelon ja toivon välillä.

Ovi aukesi ja nokinen kahvipannu kädessä astui emäntä sisälle. Hän
asetti pannun pöydälle, otti avaimen vyöllään olevasta avainnipusta,
meni erään kaapin tykö, jonka ovea hän aukaisi ja otti esille kolme
kahvekuppiparia, jotka sitten asetti rinnakkain pöydälle.

"No niin se tuo emäntä liikkuu vielä kuin nuoret tytöt, yhtä ripeästi
ja hilpeästi kuin ennenkin," Paakka sanoi.

"No eihän tuota toki niinkuin ennen ... toisenlaista se toki ennen
liikunta oli, vaikka enhän tuota perin vanha ole nytkään," puheli
emäntä ja laski kahvia kuppeihin. "Ottakaapas kahvia," kehoitti hän
sitten.

"Kiitoksia, mutta joko emäntä on nyt kuinka vanha?" kysyi Paakka.

"Huomenna on minun syntymäpäiväni, jolloin täytän 50 vuotta," selitti
emäntä.

"Ohoh, ompas sitä jo ikää! mutta niin vanhaksi ei teitä ainakaan luule
--olette vielä yhtä kaunis ja verevä kuin kolmenkymmenen vuoden
vanhat... Eikö totta, Hikliini?"

"Niin--no--jo--oh--tuota--kyllä se on totta," myönteli Hikliini.

"No--oh, älkäähän nyt kuitenkaan pilkatko, vanhemmaltahan minä nyt
sentään totta puhuin näytän," puheli muka emäntä, vaikka jo itsekin
alkoi uskoa, että hän oli yhtä ketterä ja pulska kuin kolmenkymmenen
vuoden vanhatkin.

"Ei, ei se ole mitään pilkkaa, minä puhuin ihan todella ja mietin--
tuota toisakseen--että kyllä te vielä yhden miehen vanhattaisitte,"
sanoi Paakka.

"Jokohan--ha, ha, ha," nauroi emäntä.

"No ihan leikittä--ja mitä sanoisitte jos rupeaisin teille miestä
toimittamaan.--Totta puhuen olenkin juuri sillä asialla?" sai Paakka
alkaneeksi.

"Vähät sanomisetkai siinä olisi--ha, ha, ha."

"No niinpä kyllä.--Toden totta on se, että teidän talonne ei tule
isännättä aikaan, sen itsekin ymmärtänette.--Siksipä lähdimmekin tänne
Hikliinin kanssa, että jos--tuota--sopisi, niin tehtäisiin tässä
naimiskaupat.--Mitä sanotte emäntä siihen?"

Kappaleesen aikaan ei emäntä vastannut mitään ja selvästi näkyi, että
kova sisällinen taistelu liikkui hänen sisällisessä ihmisessään.
Kuitenkin, ettei kovin loukkaisi tuota odottamatonta kosiomiestään,
vastasi hän suopeasti:

"Mitäpä minusta enään lienee kenellekään, kun olen jo näin vanha ja
ilman sitä, en enään koskaan naimisiin mene. Tyttäreni sitä vastoin
ottakoon miehen, jos niin haluaa ja mieleisensä löytää." Niine
sanoinensa meni hän ulos, heittäen kosiomiehensä kahdenkesken.

Molemmat, niin sulhanen kuin puhemieskin, olivat kuin puusta
pudonneita.--Tuommoista he eivät olleet odottaneet.

"Mitä me nyt teemme? kuulitkai sinäkin, että saimme rukkaset," kysyi
vihdoin Paakka.

"Ei mitään ... lähdemme pois," sanoi Hikliini, vihasta punoittavin
silmin.

"Mutta jos koettaisimme vielä kerran,"

"Mitä turhia! Lähtään pois."

"Vaan entäs se velkakirja ... puhutaanko siittä mitään?"

"Antaa vaan olla ... kyllä minä siitä huolen pidän." Viimeisiä sanoja
sanoessaan oli Hikliini jo porstuassa.

Mikäpä siinä puhemiehelläkään auttoi muukuin lähteminen, mutta pahasti
kirventeli hänen sydäntänsä silloin... Se oli ensimmäinen kerta, kun
hänen toimensa niin huonosti onnistui.

Kartanolle päästyään hyppäsivät he rekeensä ja ajoivat pois, mutta
kävivät he toisenkin kerran vielä talossa.

Hikliini toimitti velkakirjan kuvernöörin, eikä kauan kulunut ennenkuin
huutokauppa toimitettiin Ketolan talossa, myötiin puti puhtaaksi.
Hikliini kuleksi silloin talossa, kuin ruhtinas, eikä näyttänyt olevan
köyhä eikä kipeä. Paakka kuiskutteli Ketolan emännälle:

"Eikö olisi ollut parempi ottaa mies, kuin menettää kaikki?"

Kyynel silmin seisoi emäntä ja katseli taloutensa häviötä. Hänen
halpaset, vaan rakkaaksi tulleet kapineensa, jotka oli hiellä ja väellä
ansaituita, joutuivat yksi yhdelle toinen toiselle ja hänellä ei ollut
sanan valtaa.

"Ei lintuakaan elävänä höyhennetä, vaan on muutamilla ihmisillä sydäntä
riistää toiselta kaikki ja jättää noin kituva henki jälelle. Teilläkin
näyttää olevan hyvä mieli, kun minulle näin kävi. Vaan ei pidä toisen
vahingolle iloita."

Paakka aivan kuin säpsähti, koski niin hänen omaantuntoonsa emännän
vähäiset sanat. Hän oli todellakin toivonut tätä tapahtuvaksi Ketolan
emännälle, oli yllytellytkin Hikliiniä.

"Kuule Hikliini, emäntä on hyvin pahoillaan", sanoi Paakka.

"Onko, se on hyvä. Vai on?" ja hän nauroi oikein sydämmestään ja koetti
vielä enemmänkin.

Paakkaa värisytti oikein. Tuntui kuin itse paholainen olisi hahattanut.
Sen tähden hän lähti pois kiireimmittäin, katumoissaan ja miettien
miten pahan tekonsa palkitsisi.

       *       *       *       *       *

Muutamia vuosia oli kulunut. Ketolan emäntä oli ruojilla ja Annareeta
palveluksessa. Mutta Rimalan Erkki oli saanut mökin paikan, johon
rakensi sievän rakennuksen ja raivasi peltomaata melkoisen alan. Niin
sievään ja helposti se ei olisi käynyt, jollei Paakka olisi hänellä
apuna ollut. Paakkapa se hommasikin enemmän kuin Erkki itse hyvällä
innollaankaan ennätti.

Ja niin tuli muuan kevät ja kesä. Kauniina ja lupaavana rehoitti
ruislaiho Erkkilän mökin vainiolla, ja muuan sarka ohraa. Harmajana
paistoi tuolla palanen maata, vaan se oli hyvin muokattu ja saattoi
odottaa siitä useampia tynnöriä potaattia. Lehmän kanttura ammoi mökin
ympärillä. Ei se ammonut velkaista hintaansa,--velkana se oli: Paakka
lainannut siihen rahat sillä ehdolla, että saa Erkki maksaa sitten kun
jaksaa--vaan ammoi lehmä, niin ainakin Erkistä tuntui, ikävöidessään
emäntää.

"Niin, niin!" tuumikin sille Erkki kun hänen työskennellessään pellolla
lehmä tuli aidan taakse ammomaan ja ammoi kuin ei olisi sillä muuta
ollut tehtävääkään. "Ikävähän se sinullakin on, vaan pian se tulee."

Juhannus tuli. Ja silloin kerääntyi Perukan nuoriso Erkkilän mökille
häitä tanssimaan. Vähien varain mukaan vieraita kestittiin, vaan
hyvällä sydämmellä tarjottu otetaan hyvällä vastaankin.

Patalan Pekka istui pöydän takana rahin nenällä ja pimputteli viulunsa
kieliä.

"No annapas nyt Pekka tulla!" sanoi Erkki.

Pekka pimputteli kieliä, väänteli nastoja eikä siitä tahtonut tulla
valmista. Levottomammin kuin koskaan ennen odottelivat pojat ja tytöt
valmista, vaan hitaammin valmistui Pekankin viulu viritykseensä kuin
ennen. Hänelle ei näyttänyt kelpaavan tappi millään syrjällä, piti
vääntää edestakaisin. Sormillaan rumputteli ja rokalla vakuudeksi
väliin koitteli. Kyllä teki tarkkaa nyt.

Mutta kun hän vihdoin pääsi alulle lähtikin sitä: sieltä tuli uusi
peli, ei koskaan ennen kuultu ja sitä tuli pitkään.

"Mistä se Pekka noin sievän pelin on oppinut?" kysyivät kaikki.

"Vai oppinut, itse sen tein. Sommittelin sen näitä häitä varten".

Niin Pekkakin toi tuotavansa, antoi sitä mitä hänellä oli antaa nuoren
parin iloksi. Hyvä sydäminen mies, niin kuin muutkin perukkalaiset. Ja
hyviähän ne itse asiassa ovat kaikki ihmiset maailmassa, vaikkakin
jotku eksyvät hyvyyden tieltä, toiset enemmän toiset vähemmän, ja
taitaahan siitä itsekukin joskus horjahtaa.

Hyviksi Erkki ja Annareeta kaikkia ajattelivat, eikä heillä ollut
kanimieltä vähintäkään Hikliiniä kohtaan. Ilo mielin liikkui Ketolan
entinen emäntä, entinen ruotilainen vaan nyt onnellinen äiti tyttärensä
kodissa, liikkui kun kolmen kymmenvuotinen, vaikka olikin
viidenviidettä.

Niin oli Perukalle kasvannut talo lisää, pieni varoiltaan, vaan suuri
onnellisuudeltaan. Semmoinenhan se onkin hyvä talo ja semmoisia oli
Perukalla paljo.

Ja semmoisen talon laittoi pian Erkin jälkeen Pikkarisen Tuomaskin.
Hänestä oli sitä paitse tullut ahkera lukumies, sillä kirkkoherran
neuvo oli hänessä tepsinyt. Ja hän alkoi puuhata Perukalle kirjastoa.
Kauan hän siinä puuhassa oli, ennenkuin siitä mitään tuli, vaan tuli
siitä kuitenkin lopuksi se, että sai kuin saikin toimeen pienen
kirjaston.

Mutta Hikliini kulki yhä ja kaupusteli pieniä tavaroita, kärkkäämmäksi
vain yhä rahalle käyden. Ja kerran hän puotti pienen summan ja suru vei
hänet hautaan.



SELMAN HÄÄPÄIVÄNÄ.

Kirjoitti Emil Vainio.


Kummallinen tämän maailman meno kuitenkin on. Nurin puolisesti on
minunkin käynyt. Se mistä kuusi vuotta sitten vannoin, on jo viisi
vuotta ollut selvästi muistuttamassa minua väärän valan teosta.

En ollenkaan ole mustasukkainen, se on varma. En ainakaan enää. Vaan
kuitenkin haluttaa minua tänä hänen hääiltanaan istua yksinäni ja
muistella aikaa noin kuusi vuotta takaperin, aikaa jona me olimme
hellissä suhteissa.

       *       *       *       *       *

Laillisen muodon meidän ystävyytemme sai luistinradalla, vaan minä olin
silloin jo vuoden ajan melkein joka päivä tullut hänen kanssaan
vastakkain. Hän katsoi suoraan alas vastaani tullessaan, vaan aivan
viime hetkellä, juuri ohi mennessä, hän kuitenkin loi arastelevan
silmäyksen minuun, jolloin minun, joka siihen asti olin häneen
katsonut, täytyi katsoa toisaalle. Sama tapahtui joka kerta, ja aina
jätti se jälkeensä reippaan, tyydyttävän tunteen.

Lueskelin siihen aikaan ahkerasti romaaneja ja runoja. Luin
ensilemmestä, ikuisesta rakkaudesta ja taivaasta maan päällä. Ne
vaikuttivat minuun hämärää kaipuuta ja puutetta. Kadehdin, etten itse
ollut joku jalo romaanin sankari, ettei povelleni painanut kukaan hento
nainen pienoista päätään.

Hän, tuo outo nainen, oli se, jonka useammin satuin näkemään.
Mielikuvituksissani tein hänestä ihanteen itselleni. Kauniisti ja
sipsottavasti tuli hän aina vastaani, "taivaallisuutta" oli hänen
katseessansa ja ylevästi kohotettu oli hänen päänsä. Ja minä aloin
sovittaa häntä kaikkien romaanisankaritarten sijalle.

Olin päättänyt pyrkiä hänen tuttavuuteensa, ja uneksuin aikaa, jolloin
hänet oikein tuntisin, saattaisin kohteliaasti kohottaa lakkiani,
lähteä kanssaan kävelylle ja viedä hänet joskus vaikka teaatteriin.
Kauvan esti lapsellinen ujous pääsemästä niin pitkälle, mutta nyt kun
huomasin hänen käyvän luistelemassa, tuntui kuin tahtoisi tuon
salaperäisen halun jumalatar minua auttaa. Sinä talvena olinkin
erittäin innostunut luistin urheiluun.

Tiesin vallan hyvin, että kohteliaitten herrain pitää, kun naiset
luistinradalla sattuvat kaatumaan, heti rientää heidän avukseen, tehdä
nöyrä kumarrus, esittää itsensä ja sitten luistella heidän kanssaan.
Tällaisen tapauksen varaan heitin minä kaiken toivoni.

Päiviä kului, ennen kun sain siihen tilaisuutta. Olin kyllä pari kertaa
nähnyt hänen kaatuvan, vaan en sittenkään rohjennut mennä auttamaan.
Tyytymättömänä läksin aina radalta, päättäen vasta kerralla olla
rohkeampi, ja uudella toivolla sinne seuraavana päivänä saavuin.

Kerran samanlaisessa tapauksessa tein pikaisen päätöksen. Potkaisime
suoraan häntä kohti, josta sitten ei enää mitenkään voinut peräytyä.
Vauhti oli kuin virta kosken niskassa, joka vie kohti pyörrettä ja
josta ei enää pääse pois. Täytyi vaan mennä, tehdä kumarrukset ja muut.
Kaikkia asiaan kuuluvia sääntöjä en kuitenkaan voinut muistaa, enkä
rohjennutkaan. Esitteleminen tuntui peräti vaikealta ja jäikin sillä
kertaa tekemättä. Mutta me luistelimme sentään hetken aikaa yhdessä.
Puhelemaankin yritimme, vaikka siitä ei suuria tullut. En voinut löytää
niin suloisia sanoja, että ne tällä kertaa olisivat kelvanneet. Pieni,
kurkkuun tarttuva naurahdus ja kauniiksi koeteltu hymyily, siinä
kaikki. Eikä hänkään osoittanut olevansa puhelahjalla varustettu
ihminen.

Sinä iltana menin minä erittäin riemukkaana ja rentona kotiin. Riuhdoin
käsiäni sinne tänne, niin että luistimet helisivät, hyräilin reippaita
säveliä ja yritin yksinäni puhelemaankin, jossa en kuitenkaan
pitemmälle päässyt kuin: "no nyt..." Siihen se aina keskeytyi. Ja
seuraavana yönä minä en saanut unta kuin vähäisen aamupuhteella. Tuntui
melkein kuin yhä vieläkin luistelisin vierekkäin hänen kanssaan, hänen
pieni, sievä kätösensä kädessäni.

Tästä lähtien luistelimme hetkisen yhdessä joka kerta. Hän muuttui
silmissäni yhä miellyttävämmäksi, kauniimmaksi. Koko luistinradalla ei
ollut ketään hänen veroistaan. Se oli onnellista aikaa.

Muuanna iltana uskalsin tarjoutua häntä kotiin saattamaan. Matkalla oli
puhelumme niukanlaista, kuin oli vaikea löytää siksi paljon aihetta
kuin matkalla olisi tarvittu. Kerroin teaatterissa viimeksi näytetyn
kappaleen olevan oikein "lystin". Hän enimmäkseen vaan myönteli, nauroi
kun minäkin koetin nauraa, pari kertaa teki sentään pienen
kysymyksenkin. Tätä ujoutta pidin minä naisellisena kainoutena. Nyt
tapahtui mitä vielä oli kohteliaan nuoren herran tehtävistä tekemättä.
Esittelin itseni. Olin jo monta päivää kulettanut nimikorttia
taskussani, vaan en ollut rohjennut sitä hänelle antaa. Nyt oli taas
tehtävä ankara ryntäys ujoutta vastaan. Se tapahtui portilla erotessa,
jälestä hyvästien.

--Koska me nyt olemme näin, niin ehkä saan esitellä itseni, puhelin ja
annoin kortin hänelle.

--Kiitoksia, ehkä minäkin... Hänellä oli myös nimikortteja taskussaan,
paperin sisälle käärittyinä. Kiitimme sitten ja kiireesti erosimme.

Silloin jo tunsin olevani rakastunut, rakastunut niin kuin ainoastaan
kahdeksantoista vuotias, koko joukon romaaneja lukenut nuorukainen
rakastua saattaa. En silloin vielä tiennyt, saavuttaisinko
vastarakkautta, mutta se epätietoisuus minua vaan kiihoitti.

Luulin kuitenkin saavuttavani. Hän kyllä tarkasti karttoi kaikkia
siihen suuntaan meneviä puheita, mutta minä pidin sitä hienoutena,
kainoutena. Jok'ainoan hellän silmäyksen otaksuin sitä vakuuttavan.
Rauhaton tunne rinnassa, ajattelin usein puheluamme sille suunnalle
johdattaa, mutta aina vaan turhaan. Ei siitä tahtonut tulla mitään.

Mutta päivä päivältä kiihdytti se mieltä. Ajatukseni eivät missään
muualla pysyneet, vaan kimposivat aina hänen luokseen. Ne nukuttivat
minut jonkinlaisen unen horrokseen, jossa teot tiedottomina seurasivat
ajatuksia. Kun vakaalla aikomuksella lähdin vaikkapa vanhojen tätieni
luokse, niin unehduin jollekin tietylle kadulle edestakaisin
kävelemään, kadulle, missä mahdollisimmin saattaisi häntä nähdä. Tavata
en silloin vielä alituiseen tahtonut, enkä kehdannutkaan, vaan minä
olin tyydytetty kun jonkun matkan päästä saatoin edes vilaukselta nähdä
hänet.

       *       *       *       *       *

Seuraavana kevännä kävin usein Kaisaniemessä ja Kaivopuistossa
romaaneja lukemassa. Istuin penkillä avonainen kirja kädessä ja katsoa
tuijotin siihen. Kirjaa en kuitenkaan seurannut, katse ei kyennyt
tarkkaamaan sanoja, se näki vaan rivit, jotka aivan kuin järven laineet
mennä jollottivat toinen toisensa perässä. Toisinaan painui kirja
polville, mutta katse yhä hapuili samaan suuntaan, kunnes kiintyi
pieneen tuulen pesään koivun oksalla. Vaan jokainen pienempikin liike
ja risahdus tahi ihmisääni irtauttivat sen luokseen. Kun kuului
läheneviä askeleita, niin silmä oikein vaanimalla vaani tulijoita.
Tuntui aivan kuin olisi tulijan pitänyt olla jonkin toisen kuin se
olikaan ja sydän vavahteli pelon alaisesti. Vaan kun tunteakseen näki,
niin oli kokonaan tyytymätön. Miksi se ei saattanut olla Selma?

Sitten heitti katsauksen joka suunnalle, vaan kun ei ketään näkynyt,
niin asettui jälleen lukuasentoon. Kun sattui kirjassa rakkauden
tunnustus tahi joku seikkailu olemaan, niin vähän matkaa lukikin,
kunnes ajatukset jälleen alkoivat harhailla ja muodostivat oman
rakkauden tunnustuksensa.

Keksin kysymyksiä, joihin myös hänen puolestaan vastasin, ja joihin
taas itseni täytyi selvitys antaa, kaikki niin toimessani kuin olisi
hän tosiaankin ollut läsnä.

--Te aina kulette kirja kädessä, varmaankin Te hyvin paljo luette?
kuvittelin hänen kysyvän.

--Kyllä. Se onkin minun ainoa hauskuuteni maailmassa. Ettekös Te lue?

Hänen annoin nyt vastata jotain epäröivää, hänellä ei muka ollut
kirjoja, ja sitä paitsi väsyttää se kovin. Kyllä hän halusta kuuntelee
kuin toinen lukee...

Kun minä puolestani olin halukas ääneenkin lukemaan, sopi se erittäin
hyvin, että minä luin ja hän kuunteli. Ja sitten minä olisin jotain
sopivaa kohtaa lukiessani hellästi puristanut hänen kättään ja katsonut
häntä silmiin...

Vaan illan tullen tuli viileä, alkoi puistattaa, täytyi jättää
haaveilut ja lähteä kotiin päin, tyytymättömänä ja samalla
tyytyväisenä. Tyytymättömänä, kun ei saanut häntä nähdä, vaan
tyytyväisenä siihen päätökseen, että ensi näkemässä sanon hänelle
suoraan, mitä sydämeni syvimmässä pohjukassa piilee.

Se ei kuitenkaan ollut helppoa. Äänellä, jonka värinää en voinut
hallita, ja katse johonkin kaukaiseen taivaankohtaan tähdättynä,
alustin keskustelun lemmestä. Kerroin viimeksi lukemani romaanin
sisällyksestä. Hän kuunteli, toisinaan salaperäisesti kysyi: mitenkäs
sitten kävi? Mutta suora kysymys jäi minulta tekemättä.

Niin pitkälle kuitenkin pääsin, että ehdottelin seuraavaksi
sunnuntaiksi kahdenkeskistä kävelyretkeä Eläintarhaan.

--Mutta jos siellä on paljo tuttavia, vastasi hän ja katsoi alas,
kerran kuitenkin luoden silmäyksensä minuun, josta sain rohkeutta.

--Mitä me niistä välitämme! Ja saatammehan me mennä kauvemmaksi.

Hän viivytti vastaustaan, ja oli kuin miettisi asiaa. Sitten levähytti
hän pitkän päällystakkinsa lievettä vasemman puolisessa taskussa
olevalla kädellään, ja hyvin vaatimattomasti katsoi taaskin minuun.

--Lähdemmekö? Minulla ei tahtonut henkikään kulkea, vastausta
odottaessani.

--Kuinka varhain sitten lähtisimme? kysyi hän viimein.

--Sopisiko kahdeksan aikana?

--Kyllä.

--Saanko olla portilla Teitä vastassa?

--Kyllä, kiitoksia...

Nyt minä läksin täysin tyytyväisenä, sillä olihan minulla mainio
tilaisuus tehdä tuo suora tunnustus, joka mieltä painoi. Tulin saamaan
varmuutta, tietämään josko elämäni on oleva ikuista kevättä tahi
ikuista syksyä. En kuitenkaan hetkeäkään epäillyt sen olevan muuta kuin
kevättä. Olin jo vakuutettu hänenkin rakastavan minua, koska hän, tuo
kaino, ujosteleva lemmittyni oli suostunut lähtemään pitemmälle
kahdenkeskiselle kävelymatkalle, etsimään yksinäisyyttä, jossa vapaasti
saapi sydämet tyhjentää. Ei hän tekisi sitä, jos hän ei tuntisi samaa
kuin minä.

Ja niin kauas me sitten kävelimme, ettei kukaan meitä häirinnyt. Hän
löysi nurmelta pienen kukan ja aikoi huudahtaa sen nimen, joka
kuitenkin kuivui hänen huulilleen. Pidin sitä vain kainoutena.

Osasin minä jo silloinkin olla vähän kavala. Nytkin olin olevinani
tietämätön, ja kysyin tuon kukan nimeä. Vastaus ei ollut hevillä
saatavissa, vaan monien hellien pyyntöjen perästä hän vihdoin arasti ja
kainosti sanoi:--Lemmikki.

Niin, lemmikkihän se oli, sen kyllä tiesin. Vaan kun hän sen nimen
sanoi, koski se sydämeen. Veri kuumeni, sydän alkoi tykkiä kiivaammin.
En voinut häntä edes silmiin katsoa. Hiljalleen vaan kuljimme,
sanaakaan sen enempää sanomatta. Hän nyhtäsi käteensä päivänkakkaran,
irroitti siitä lehden toisensa perästä ja luki: "jaa, ei ... jaa, ei!"
"saa" tuli viimeiseksi. Turmeltumattoman nuorukaisen salaperäisellä
aavistuksella tiesin, mikä hänellä oli mielessä, enkä voinut olla
häneen katsomatta. Katsoin puhtaalla, ei, se ei riitä, autuaalla
silmäyksellä ja tietämättäni tartuin hänen käteensä. Hän ei minuun
katsonut, vaan suoraan alas, mutta kuitenkin puristi kättäni. Ja se oli
kylliksi. Se oli kainon, puhtaan rakkauden vieno tunnustus, luulin
silloin. Olinhan romaaneista lukenut tosirakkauden olevan juuri
sellaista.

Asetuimme istumaan kallion kupeelle, puiden siimekseen. Tässä minä nyt
pääsin niin rohkeaksi, että suoraan kysyin häneltä. Sanoihin puettua
vastausta en nytkään saanut, ainoastaan myöntäviä kädenpuristuksia ja
helliä silmäyksiä uudestaan. Rakkaus ei sanoja tarvitsekaan.

Silloin en vielä ollut ketään ihmistä suudellut, tiesin kuitenkin sen
olevan pyhintä mitä rakkaudessa on. Sen olivat romaanit minulle
opettaneet. Nyt, jonkin sisällisen halun johdosta kumarruin sitä
tekemään. Hän ei ollenkaan estellyt, sulki vaan silmänsä, ja näytti
olevan kuin tiedotonna. Hetki oli runollinen, taivaallinen. Oli kuin
olisin nähnyt edessäni autuaitten maan, jonka yhdellä hyppäyksellä voin
saavuttaa. Vaan sitä hyppäystä ottaissa tuli kuiva maallisuus
häiritsemään. Silla huulien ollessa jo aivan yhtymäisillään, minä
tottumattomuudessani kosketin hänen leveäsyrjäistä kesähattuaan, joka
putosi. Me tästä huolimatta kyllä suutelimme, mutta minä hämmästyin,
hän vähän huudahtikin. Ja sitten se oli niin noloa kun hän otti
hattunsa ja sovitti sen päähänsä.

Uusi yritys meni onnellisesti perille asti... Sitten hänkin alkoi käydä
vapaammaksi. Ja kiihkoissani tein minä valoja, ikuisia uskollisuuden
valoja. Vannoin sieluni syvyydestä saakka, tuntematta vähintäkään pelon
värettä. Samoin vaadin häntäkin tekemään, mutta niin ujo oli hän yhä
vieläkin, etten korvillani saanut niitä kuulla. Lempeät katsaukset,
syleilyt ja suutelot, puhuivat mielestäni kuitenkin selvää kieltä.
Kyllä hänkin vannoi, vaikka kainoa naisen tavoin.

Paikan, jossa istuimme, pyhitimme. Otimme kumpikin siitä muiston
itsellemme. Päivä oli Kesäkuun 20:s. Me päätimme joka vuosi samana
päivänä käydä samalla paikalla vanhoja muistoja elvyttämässä, vielä
sittenkin kun toinen meistä on maan mustassa mullassa.

--Minä olisin sinulle hyvin vihainen, vaan kun tiedän, ettet ole mitään
pahaa tarkoittanut, sanoi hän lähteissämme.

Pahaa tarkoittanut... Voi jumalani! Minäkö saattaisin jotain sellaista
edes ajatella.

       *       *       *       *       *

Näin oli varsinainen onnen aika alkanut. Se oli elämää niin onnellista,
jota ainoastaan maailmaa tuntematon, toivova, ja kaiken lisäksi
rakastunut nuorukainen saattaa elää. Täynnä ihania toiveita ja
elinintoa, kuvittelin elämää äärettömän onnelliseksi. Kaikki oli
sielussa ehjää, puhdasta... Mutta jumala ei suonut tuota onnea
ainaiseksi. Myöhemmin kesällä tutustuin hänen ystävättäreensä Liinaan,
ja heti tämän jälestä Liinan sulhaseen Arvelaan. Pian oltiin me kaikki
neljä kuin saman talon väkeä: tehtiin myötäänsä yhteisiä venematkoja,
kävelyretkiä ja jos mitä.

Ensikerralla Liina minua oudostutti. Hän kyseli kaikenlaista
vanhemmistani, kodistani ja palkastani. Minä en oikein käsittänyt,
kuinka saattaa naisten kanssa puhua niin peräti tavallisia,
jokapäiväisiä asioita.

Liina ja Arvela sen kuitenkin tekivät. He kertoivat toisilleen
kaikenlaisia tapauksia kodistaan ja muualta. Hyvin näyttivät toinen
toisensa pikkuseikatkin tuntevan.

Liinalla oli eväitä matkassa, joista hän perillä laitteli meille
kaikille voileipiä. Sitten puhdisti hän lautaset ja veitset, ja
sijoitti ne takaisin vasuunsa.

Selman kanssa en muiden läsnäollessa mitään osannut puhua. Se mitä me
keskenämme tavallisesti haastelimme, ujostutti, ja tavallisia
jokapäiväisiä asioita emme me keskenämme puhuneet. Sehän olisi ollut
kovin proosallista...

Vasta sitten kun kumpikin pari vetääntyi erikseen, saatoimme me puhella
keskenämme.

Me saavuimme kotiin vasta iltamyöhällä. Vaikka tuntui väsyttävän, en
kuitenkaan pitkään aikaan saanut unta. Oli ollut hyvin hupaista. Selman
kanssa olin paljon puhellut rakkaudesta. Päätimme usein tehdä tällaisia
matkoja. Ja kun meitä nyt on neljä, niin voikin vapaammin liikkua.
Miellyttävä tyttö se on Liinakin, hyvin avomielinen ja puhelias. Vaan
tarkkaan hän tutkii Arvelalta kaikkea. Ja minultakin, vaikka vasta ensi
kerran olimme enemmän seurassa. Täytyi vastailla ja kertoilla asioita,
joita ei vielä Selmakaan tiennyt. Mutta kummallista, ettei Selma ole
minulta mitään kysellytkään eikä itsestäänkään ole kertonut, vaikka
olemme jo niinkuin paljo seurustelleet. Mikähän siihen on syynä?

Näitä matkoja teimme nyt yhä uudestaan. Pääasiallisesti tapahtuivat ne
aina saman kaavan mukaan: Liinan toimesta saimme kahvia eli voileipiä,
sitten vetääntyi kumpikin pari omiin salaisuuksiinsa.

Liinalla aina riitti puhetta. Ja monipuolinen hän oli. Hän saattoi
kertoa hauskoja, reippaita kaskuja, vaan myös puhella vakavia asioita.

--Mitä sinä, Lauri, ajattelet raamatusta? kysyi Liina kerran.

--Enpä paljo mitään.

--Tämä Kallehan se kieltää pian koko kirjan.

Hän tarttui Kallen käsipuoleen ja katsoi hymyillen häntä silmiin.

--Niin, vaikka itse monessa kohden on jyrkempi kuin minä, vastasi
Kalle.

Me kolme hymyilimme.

Ja sitten puhelimme kauvan aikaa uskonnosta, ja minua se hyvin
viehätti. Selma vaan koko ajan oli ääneti, ja se alkoi viimein vaivata.

--Miksi sinä olet niin totinen?

--En miksikään.

Viimeinen sana oli jäädä hänen kurkkuunsa, vaan hän rykäsi sen esille.
Ja sitten kuiva naurahdus lisäksi.

Kesti hetkinen äänettömyyttä, kunnes taaskin käännyin Liinan ja Kallen
puoleen.

Kun he sitten saarella erkaantuivat erilleen meistä, tuntui ensin niin
tyhjältä, ja oli kankeaa aloittaa seurustelu Selman kanssa. Miksi he
nyt niin pian vetääntyivät yksinäisyyteen. Onhan heillä aina aikaa
kahden olla, olisi nyt kaikin koolla pysytty. Tuntui hienoa kaipuuta
kun meidän välillämme ei ollut samaa suhdetta kuin heidän.

Aloin nyt ensin kysellä vähän yhtä ja toista hänen kodistaan. Mutta kun
hän vastaili niin haluttomasti ja koetti puhetta muualle johtaa, en
saattanut sitä kauvan jatkaa. Hän ei kysynyt minusta mitään.

Minkähän tähden hän ei tahdo olla kuin Liina? Olisikohan se ujoutta?
Vaan eihän tämänlaisissa asioissa pitäisi mitään ujosteltavaa oleman.

Vaan pian sitä lämpisi ja mukautui entiseen olemistapaan.

Eräänä sunnuntaina satuin Arvelan kanssa kävelylle... Oli kaunis ilma
ja meitä miellytti iltapäivällä lähteä venematkalle. Vaan mitenkä
saataisiin sana Selmalle? Me olimme aamulla olleet kävelyllä, eikä
meillä tänään enää ollut mitään suostuttua yhtymistä.

Arvela ehdotti, että läksisin hänen kotiinsa ja sieltä yhdessä
tulisimme Liinan kotiin, jonne hän sanoi menevänsä. Sieltä voitaisiin
kaikin lähteä.

Se minua vähän arvelutti, kun en vielä koskaan ollut hänen kotonaan
käynyt, mitä hän nyt sanoisi kun näin kutsumatta ja aavistamatta sinne
ilmestyisin.

Hän oli aamulla sanonut olevansa tänään koko päivän yksin kotona. Ja se
rohkaisi. Kenties se olikin vain huomautus, vaikkei hän tahtonut
suoranaista kutsua antaa.

Minä läksin, luvaten tiedon saattaa. Voinhan jos en muuta, niin ainakin
kutsuttaa hänet ulos.

Tiesin huoneen, jossa hän asui, enkä siis pelännyt väärään paikkaan
joutuvani. Seisoin kymmenkunta minuuttia edustalla, ennen kun uskalsin
edes ulko-ovea raottaa. Aivan hiljaa hiivin sitten seuraavalle ovelle
ja sydän kurkussa koputin siihen. Ei kuulunut mitään vastausta. Tartuin
avaimeen ja raotin ovea varovasti ja peläten kuin pahantekijä. Kun
paraiksi saatoin huoneeseen nähdä, juoksi hän huudahtaen vastaani, esti
minun astumasta sisälle ja itsekin tuli etehiseen, korvia myöten
punastuen.

--Mitenkä sinä tänne...

Huone, jonka olin nähnyt ja hänen kotipukunsa tekivät minuun
vastenmielisen vaikutuksen. En tahtonut ensi hetkellä muistaa koko
asiaani.

--Meillä on kaikki niin epäjärjestyksessä, kun ei ole tänään ollut
muita kotona kuin minä.

--No joudu vaan pian.

--Minnekkä?

Niin, enhän ollut sitä vielä maininnutkaan.

--En minä ilkeä...

Sain monta kertaa uudistaa pyyntöni, ennen kun hän suostui. Häntä muka
niin hävetti. Jäin sitten kadulle odottamaan, kunnes hän laittautui.

Tunsin kylmiä väreitä selässäni ja minua puistatti. Tuon näköinenkö on
hänen kotinsa ja tuommoinenko hän itse on kotonaan?

Sen verran kuin ennätin näkemään, oli kaikki siellä epämiellyttävää.
Huonekalut aistittomassa järjestyksessä ja pyyhkimättömät, huone
siivoamatta ja eräässä nurkassa näkösällä kasa likaisia alusvaatteita.
Itse esiintyi hän myöskin aivan toisessa valossa kuin minkä ennen
ulkona olin nähnyt. Ja minä olin siitä täysin hämmästynyt, ja tunsin
kylmästi ja välinpitämättömästi tervehtiväni erästä ohikulkevaa
toveriamme. Vaikka hän onkin yksin kotonaan, saattaisi kai siltä
siistinä pysytellä. Eikö mahtane olla aina samanlaista! Niin, ja
siksipä ei minua ole tänne kutsuttukaan.

Vielä tultuaankin hän hymyili häpeän hymyilyä. Minua se vaivasi. En
olisi tahtonut mitenkään muistutettavan tuosta näöstäni. Sanoin hänen
suotta pahottelevan.

--Hyvähän sinun on sanoa.

--Onpa niinkin. Heitä tuo ja kerro jotain.

Mutta ei hän muuta kun sanoi hävettävän. Ja se minua vaan yhä
tuskastutti.

--Sinä olet pahoillasi? kysyi hän.

--Mistä pahoillani? Älä nyt ole noin peräti turhamainen.

--Niin, turhamainen...

--Aivan niin, turhamainen.

Hän punastui ja katseesta päättäen pahastui. Emmekä me koko matkalla
enää mitään puhuneet, vaan aivan ääneti kulimme.

Liina tuli iloisena meitä vastaan. Hän oli laittanut kahvit valmiiksi
ja varustanut evästä matkalle. Hänen kotonaan vallitsi tuollainen
koristelematon, vaan aistikas järjestys, joka kaikessa viehättää.
Siellä viihtyi niin hyvin, ettei tahtonut matkalle lähtöä muistaakaan.

--Emmeköhän ottaisi pannua matkaamme ja laittaisi siellä teetä? kysyi
Liina.

--Älä sinä nyt aina pidä huolta kaikesta. Annahan olla niin nähdään
eikö meissä muissa kertaakaan ole siksi kuntoa, vastasin minä, koettaen
siten olla kohtelias. Vaan kun sattumalta katsoin Selmaan, niin vähäsen
säpsähdin ja tunsin punastuvani.

Lähdettyämme rantaan, kulkivat tytöt edellä, Arvela ja minä perässä.

--Sano nyt oikein omantuntosi nimessä, kummalla on parempi? kysyi
Arvela nauraen, vaan lisäsi samassa: luultavasti kummallakin itse
mielestään.

--Niin, luultavasti kummallakin, hymähdin minä äänellä, jota itsekin
pelästyin.

Tästä lähtien sain minä luvan käydä Selman kotona. Hän oli luullut
minua vaateliaaksi, heillä kun ei ole niin erittäin...

--Sanoit turhamaiseksi, kun minua hävetti, vaan en minä tahdo
turhamainen olla. Jos haluat käydä, niin olet tervetullut.

Kun hän tämän sanoi, olin vähällä syyttää häntä uudelleen
turhamaisuudesta, vaan sain pidätetyksi. Niinkö päin hän minut ymmärsi!

Niin kauvan kun häntä katsomassa en käynyt, halusin sinne ja olin
utelias näkemään häntä siellä, vaan pian se halu katosi. Siellä tosin
nähtävästi oli koetettu suurempaa siisteyttä ja järjestystä
toimeenpanna kuin ensi käynnilläni, mutta sittenkin tuntui olo siellä
niin raskaalta, iloisuuteni ja reippauteni katosi joka kerta. Enkä
milloinkaan kauvan viipynyt. Tahdoin Selman kanssani kävelylle, ja
ulkona kahden kesken ollessamme sainkin jossakin määrin takaisin
luontoani. Voin sanoa tyytyväisenä hänestä aina eronneeni, vaan en niin
kiihkoisana ja hetkellisesti niin onnellisena kuin ystävyytemme ensi
aikoina.

Minä aloin löytää siihen syitä jos jonkinlaisia. Huomasin ettei hän
kotonaan ollut niin ujo, kaino ja taivaallinen kuin minun seurassani,
vaan että hän kylläkin oli julkea, ainakin äidilleen. Suhde heidän
välillään minua heti alkoi vaivata, ja se kasvoi kerta kerralta. En
olisi koskaan tahtonut tavata heitä yhdessä.

Selma kysyi usein mitä mietin kun olen niin vakava, ja minun täytyi
aina vastata, ett'en mieti mitään. Enkä minä juuri miettinytkään,
vaikka sen näköinen olin.

Elokuun neljäskolmatta päivä oli Selman syntymäpäivä. Silloin menin
Arvelan ja Liinan kanssa häntä onnittelemaan, ja minä vein pienen
lahjankin, josta hän tuli hyvin iloiseksi. Kun äitinsä toi meille
viiniä, sanoin hänelle:

--Tulkaa nyt meidän kanssa kilistämään.

--En minä, mitäs minä...

--Tulkaa nyt vaan!

Mutta Selma keskeytti meidät:

--Äiti valmistaa meille kahvia, niin on parempi. Seurasi hetkinen
äänettömyyttä, kunnes minä ehdotin kävelylle lähtyä.

--Niin, eihän Lauri meillä tahdo olla edes minun syntymäpäivänänikään.

Aijoin hänelle jotain vastata, vaan se kuivui pieneen hymyilyyn. Jäin
vaan mietteisiini.

Äkkiä saivatkin ajatukseni esineen. Juolahti mieleeni vastainen koti,
jossa me yhdessä asuisimme. Minkähänlaista siellä olisi?

Arvela ja Liina kertoivat meille tärkeän uutisen, jota ei kenellekään
muulle vielä ilmoitettu. Oli nyt päätetty, että he kuukauden perästä
pitävät häänsä.

--Joutukaa tekin samaan matkaan, lisäsi Arvela, ja katsoi minuun.

--Emme suinkaan me vielä, onhan meillä aikaa, vastasin minä kuivasti ja
verkkaan, katsahtaen kenkieni kärkiin.

Sitten nousin äkkiä ylös ja heitin hyvästit. Sanoin olevan
välttämättömiä asioita toimitettavanani.

       *       *       *       *       *

Kolmeen neljään päivään tämän jälkeen en mennyt häntä kohtaamaan. Vaan
muuanna puolen päivän aikana tuli hän erään nuoren, oudon herran kanssa
vastaani. Silloin kuohahti minun suonissani. Että hän uskaltaa! Ja kuka
tuo lienee?

Minä tahdoin tietää sen, ja sainkin. Se oli hänen uusi
konttoritoverinsa.

Vai konttoritoveri! He ovat siis joka päivä yhdessä!

Samana iltapäivänä istuin työpöytäni ääressä nojautuen vasenta kättäni
vasten. Minulle oli vielä lisäksi kerrottu Selman kulkeneen tuon
konttoristin kanssa. Se ei tosin ollut mitään pahaa, ja mitä se yleensä
minua liikutti, vaan kuitenkin vaikutti se minuun kuin sadeilma
venematkalle aikoviin neitosiin: muutuin kärsimättömäksi kaikkeen ja
aloin tuskistella kaikesta. Katse oli kiintynyt ilmassa liiteleviin
pilviin, ja minua suututti kun vastapäätä olevan talon katolta nouseva
savupiippu esti minun näkemästä peittämänsä kohdan ilmassa
purjehtivista pilvistä.

Vaan jos minä olenkin hänestä jo liian jokapäiväinen. No, eipä suinkaan
tuosta juuri henki lähtene, jos niin onkin. Mitähän jos menisin nyt
häntä vastaan? Sattui näet jo olemaan se aika, jolloin hän läksi
konttoorista.

Eikä sentään, olkoon oloillaan ja pitäköön konttoristinsa. Heittäännyin
sohvalle ja katselin lampun savun mustaamaa paikkaa pöydän kohdalle
katossa, joka näytti olevan kuin musta pilvi vaalean viattomuuden
taivaalla, ja surullisesti hyräilin:

    Ja taivaan Herra armias
    Sun kulkus johtakoon--

Katsoessa kelloani oikein säpsähdin, kun oli jo aika lähteä. Enköhän
sittenkin mene! Jos he hyvinkin taas tulisivat vastaani. Mutta kirjekin
pitäisi kirjoittaa, ja jos en sitäkään nyt tee, niin jää se vielä ties
kuinka kauvaksi. Aloinkin kirjoittaa, mutta se ei sujunut, ja minä
läksin kuin läksinkin jaloittelemaan, en häntä tapaamaan, muuten vaan
ulkoilmaa hengittämään.

Nyt oli elokuun viime päivät. Jok'ainoana iltana koko kesän olin
saattanut hänet kotiin, usein olimme kävelleet myöhään iltaan. Että hän
nyt on ihmeissään kun en monena viime iltana ole samaa tehnyt, tiesin
vallan hyvin. Vaan että tuo konttoristi häntä jo saattelee, se oli
jotain käsittämätöntä. Eiköhän ole minua mahtanut rakastaakaan.

Kaikkea tuota ajatellen meni kävelyni ihan itsestään samaan suuntaan
nyt kuin ennenkin. Se katu olikin käynyt niin kodikkaaksi, että se
väkisenkin veti puoleensa. Jokainen kivikin oli tullut kuin vanhaksi
tuttavaksi, sillä häntä odotellessani oli minulla ollut kyllin aikaa
tarkastuksiin.

Mitähän tämä nyt tarkoittanee kun hän ei tulekaan. Vaikka sama se,
olkoon poissa.

En ollenkaan huomannut että epäröidessäni olin viipynyt jonkun minuutin
määrätyn ajan yli.

Saavuttuani sille kohdalle, josta hänen piti tuleman, seisahduin ja
katsoin taas kelloani. Tässä oli varmaan jotain käsittämätöntä, hän
olisi joutunut jo moneen kertaan. Ja minulle selvisi heti koko asia.
Hän on tuon konttoristin kanssa mennyt kävelylle ja he ovat lähteneet
toista tietä etteivät tulisi vastaani. Mutta mitä varten antaa hän
minun turhaan odotella.

Läksin mietteissäni hiljalleen astumaan samaa katua takaisin päin,
seisattuen kaikissa katuristeyksissä ja katseellani tarkkaan vaanien
näkösällä olevia ihmisiä. Saattaahan olla mahdollista että he ovat
menneet Kaivopuistoon. Asia alkoi tuntua varmalta, ja minä kiiruhdin
kulkuani samaan suuntaan, melkein riemuiten siitä salaisesta toivosta,
että saisin nähdä heidät siellä ja näyttäytyä hyvin välinpitämättömältä
ja kylmältä. Matkalla pysähdyin miettimään eivätkö he ehkä voisi olla
Kaisaniemessä. Olin jo kääntymäisilläni sinne päin, kun samassa huomaan
hänen tulevan aivan toiselta suunnalta kuin olin odottanut.

--No ... ja yksinäänkö!

En lähtenyt häntä vastaan, vaan käännyin kulkemaan edellään.
Kulin hiljaa, koettaen koko käytökselläni näyttää hänelle
välinpitämättömyyttä, ollen varmasti vakuutettu hänet kuitenkin
tapaavani. Vaan kun hän ei minua saavuttanutkaan, niin katsahdin varsin
varovasti taakseni. Mutta herran nimessä, minnekkä hän oli joutunut?
Mitä ihmettä tämä kaikki merkitsi? Läksin kiireesti takaisin samaa
katua, nähdäkseni, minne hän on poikennut. Saavutinkin hänet, vaan en
mennyt luokseen. Takana vaan seurasin, joten näin hänen menevän
kotiinsa.

Mikähän kiire sillä nyt? Eipä tuollaista hätää ole ennen ollut!

Kenties hän vielä lähtee Liinan luokse... Tuo ajatus ei tuntunut aivan
mahdottomalta, ja minä menin kävelemään sille kadulle missä siinä
tapauksessa tulisin häntä vastaan. Ensi kerran kulin matkan
edestakaisin kuin ei mitään, samoin toisenkin; kolmannella päätin, että
yhden kerran vielä ja sitten pois; neljännen matkan tehtyä löytyi vielä
joku toivon kipinä, joka sai minut viidennelle; kuudennella alkoi
pelottaa mitä ihmiset sanovat, kun myötään tässä kuleksin. Lähdinkin
kiertämään lähinnä olevaa tonttia. Ensimmäisessä katuristeyksessä
lennähti mieleeni ajatus, että hän hyvinkin juuri nyt saattaisi kulkea
tavallista tietään, ja siten päästä näkemättäni. Kiireesti läksin
takaisin samaan kulmaan, josta olin poikennutkin.

Kulmaan saavuttuani, ja kummankin puolen turhaan katseltuani, läksin
aivan hiljaa ja rauhallisesti kuudetta matkaani tekemään.

Kerta kerralta kasvoi minussa kiukku, kun hän ei tullutkaan. Veri
oikein kiehui rinnassa. Ja sittenkään minä en poistunut, ennen kuin
myöhään illalla, jolloin suuttumuksen hiki valui pitkin ruumista.
Kotona heittäännyin vaatteet päällä vuoteelleni. Kiihtyneet aatokset
virtanaan virtasivat, tulivat ja menivät. Luulee minun niin erittäin
kaipaavan häntä, vaan erehtyy siinä. Saa kai hän minun puolestani olla
rauhassa, saattelematta ja hakematta, jos niin tahtoo.

Emännän kutsuessa iltaruoalle, valitin pahoin vointia, enkä aikonut
syödä ollenkaan. Tuo hyväsydäminen eukko siitä peljästyi, tarjosi
kanverttiviinaa, sanoi sen häntä aina auttavan, ja otti kaikin puolin
osaa sairauteeni, peläten enin, ettei se vaan tulisi pitkälliseksi.
Olin hänestä aivan pääsemättömissä.

Seuraavana aamuna sain kirjeen, ensimmäisen tätä laatua. Selma kysyi
minkätähden en ajoissa ollut häntä vastassa. Oli minun tähteni palannut
takaisinkin, olipa ihan varma että minä näinkin hänet. "Jos sinun on
vastenmielistä minua saatella, niin voit sen jättääkin, löydän minä
yksinänikin kotiini tahi saan muitakin saattajia."

Vai niin. Minä siis voin saattelemisen jättääkin. Kiitoksia vaan
kunniasta... Hän saa muitakin saattajia... Onnittelen, onnittelen...
Hän näyttää aivan todella olevan mieltynyt tuohon konttoristiin. Jos he
hyvinkin olivat eilen yhdessä lähteneet, vaan hän kääntyi tieltä
takaisin "...saa muitakin..." Tällä hän ihan varmaan tarkoittaa tuota
konttoristia. Minä saan siis rukkaset.

Toivotan onnea! Hyvä onkin kun näin vähällä hänestä pääsee.

Koetin olla aivan välinpitämätön, vaan ei se kauvaksi aikaa onnistunut.
Rinnassa se painoi, kunnes viimein kuohahti valloilleen. Hengitin
syvään ja raskaasti. Kyyneleetkin pakkautuivat tulemaan; ne olivat
vihan ja kostonhalun kyyneleitä, sillä minä luulottelin häntä nyt
vihaavani.

Ja häntäkö minä olisin rakastanut! Ei, toisellaiselta rakkaus mahtaa
tuntua. Antaa vaan jäädä tähän paikkaan, en minä sure.

En voinut hänelle kuitenkaan näin vastata. Tahdoin toivottomana,
hyljättynä kirjoittaa. Se ehkä herättää hänessä vaivaavaa sääliä, ja
sitä paitsi oli niin romantillista ottaa asia raskaasti. Toivo, että
hän katuisi, pyytäisi anteeksi ja sanoisi ainoastaan minua
rakastavansa, tunkihe mieleen, vaikka koetin sitä tukahduttaa. Olisin
sitten minä puolestani tahtonut osoittaa hänelle kylmyyttä.

Vastauksessani, jonka heti kirjoitin, syytin häntä uskottomuudesta,
sanoin ettei hän ole minua koskaan rakastanut, koska tuollaisesta
seikasta on heti valmis rukkaset antamaan. "Se on etsitty tekosyy, eikä
muu. Eilenkin olin sinua odottamassa, vaan sinä et tullut vastaani.
Ymmärrän kaiken. Sinä luulet tulevasi onnellisemmaksi tuon konttoristin
kanssa. Siunaukseni teitä seuratkoon, jos tahdot sellaisen minulta
ottaa. Ymmärrät kai minkälaisella mielellä sen lähetän. Kaiho minulle
muistoksi jää, vaan ei siltä hätää. Maailma on suuri ja vapaa, eiköhän
sinne surut haihtune."

Allekirjoitukseksi panin: "Hyljätty ja pettynyt Lauri Takala."

Viedessäni kirjettä postilaatikkoon, tapasin Liinan kadulla. Läksin
saattamaan häntä, ja sain kutsun sisälle. Koetin olla kuin ei mitään
olisi tapahtunut.

He olivat edellisenä iltana palanneet Arvelan kotoa, ja Liinalla oli
paljon sieltä kerrottavaa.

--Kalle saa viran kotipitäjässään, toistaiseksi sijaisena. Minusta on
niin hauskaa päästä asumaan maalle.

--Onhan se.

--Ja niin vapaa kun urkuri saa olla, ei kun pyhinä vaan virassaan.

--Niin...

--Sinä et usko, Lauri, kuinka kaunis koti meille tulee. Aivan järven
rannalla, kauniin metsän kyljessä.

--Vai niin.

--Siellä opin minäkin kauniimpaa suomea. Ne puhuvat hyvin soinnukasta
kieltä siinä ympärillä. Ja miellyttävää, hauskaa kansaa.

--Kun ei vaan ajanpitkään tulisi yksitoikkoiseksi.

--Ei, kun me innolla ryhdymme työskentelemään, niin kyllä aika kuluu.
Kalle perustaa lauluseuran, jonka me koetamme saada hyvään kuntoon.
Siellä on paljo nuorta väkeä. Sitten me puuhaamme kaikenlaista,
arpajaisia, kansanjuhlia ... voi, ei siellä ollenkaan tule
yksitoikkoista.

En minäkään sitä todella epäillyt. Hänessä on sisältöä! Minä huo'ahdin
syvään. Samassa kuvautui Selma eteeni. Voi miksi minä olen juuri häntä
rakastanut. Onhan se nyt ohi, vaan sittenkin...

--Sitten tekin tulette käymään meillä, eikö niin?

Minä hyrähdin jotain vastaukseksi.

--Miksi sinä olet niin synkällä mielellä?

--En minä ole, en miksikään. Minulla vaan ei ole aikaa kauemmin viipyä.
Hyvästi.

--Ja katsot minua noin säälien. Sanohan nyt, mikä sinua vaivaa?

--Sinuako säälien! Ei, iloisestihan minä sinua katson. Pikemmin itseäni
säälin. Hyvästi vaan.

Tunsin punastuvani, vaan kiiruhdin pois, estääkseni sitä näkymästä. Hän
seurasi minua ovelle, silmät selällään.

Mennessäni vilkasin kerran Liinan kotiin päin ja huo'aten henkäsin.
Matkaa jatkoin sitten aatoksissa, tietämättä ollenkaan minne menen.
Jouduin Kaivopuistoon, jossa istuin yksinäiseen paikkaan ja itkin.
Itkin kuin pieni lapsi, jolta on makeiset riistetty kädestä, kunnes
viimein ajatus, että asiat näin ovat parhaiten, sen vähitellen
tukahutti.

Löfströmin kohdalla palatessani näin Selman tulevan vastaan. Vavahdin
ja veri kuohahti läpi koko ruumiin. En tahtonut mennä häntä vastaan,
enkä voinut takaisinkaan kääntyä. Minun täytyi poiketa sisälle ja
tilata puoli pulloa punssia.

       *       *       *       *       *

Kun kirjeeni oli saapunut, tuli hän tapaamaan minua. Hän oli
ystävällinen ja nöyrtynyt, aina siihen määrään että kotitalonsa
portilla jo pyysi anteeksi. Kirjeeni oli tehnyt vaikutuksen, hän oli
kovin pelästynyt. Hetkellisestä suuttumuksesta oli minulle
kirjoittanut, eikä mitään sillä tarkoittanut. Oli erehtynyt, luullut
minun todellakin häntä vältelleen.

--Tuo konttoristi juttusi ainakin on perätön. En ole Hallmanin kanssa
ollut missään, kerran tahi pari, kun on sattumalta tavattu kadulla.

Olin jo ennakolta päättänyt esiintyä kylmänä. Vaan minä tunsin
kylmeneväni todellisesti. Hänen äänensä oli soinnuton, se oikein viilsi
korvissani, hänen myöntyväisyytensä ja hellyytensä tuntui
vastenmieliselle. Mutta hän osasi valita oikean ajan. Erotessa vaikutti
anteeksipyyntö parhaiten, sillä säälitti jättää häntä tällaisena.

--Et siis tahdo väliämme loppumaan?

--Hyvä Lauri, en, en.

--Entä Hallman? Jos hän...

--Älä viitsi pelätä, enhän minä hänestä mitään välitä.

--Etkö ole välittänytkään?

--No voi voi sinua...

Hän kietoi kätensä vyötäisilleni ja kurottui suutelemaan.

--Annathan anteeksi?

Enkä minä voinut enää muuta kuin antaa ja itsekin omasta puolestani
samaa pyytää.

Kului kuitenkin monta päivää ennen kuin hänen tämän jälestä ensi kerran
näin. Saatoin hänet silloin kotiin. Matkalla puhelimme ilmasta ja vähän
lähestyvistä Kallen ja Liinan häistä. Erosimme ilman minkäänlaista
välipuhetta vastaisesta yhtymisestämme.

Emmekä me usein yhtyneetkään. Ainoastaan milloin hän sattumalta tuli
vastaani, ja kun en voinut sitä välttää.

Liinan häihin kutsuttiin minut sulhaspojaksi. Se ei ollenkaan
miellyttänyt. Tiesin liian hyvin kuka minulle tulee morsiusneidoksi.
Pidin kuitenkin sopimattomana kieltäytyä.

Sulhaspoikien mennessä morsiusneitien huoneeseen, tuli Selma
kiinnittämään pientä seppeltä rintaani. Tahtomattani vähän peräännyin,
en vastannut tervehdykseensä, en kiittänyt, enkä odottaissamme puhunut
yhtään sanaa. Seisoin vaan ja tylsästi katselin suoraa eteeni.

Papin vihkiessä jäi katseeni koko ajaksi morsiameen, vaikken häntäkään
tarkkaavaisesti osannut katsella. Sanat kuulin, vaan ne pomppailivat
takaisin korvistani ja unohtuivat saman tien. Ainoastaan yhdessä kohden
tunsin pieniä pöyristyksen väreitä. Se oli papin lukiessa: "... ja sen
tässä julkisesti Jumalan ja kristillisen seurakunnan edessä
tunnustavat..."

Ensimmäisen valssin alettua tein minä kuten muutkin sulhaspojat
tanssiin valmistavia liikkeitä. Vetäsin hansikkaat kireemmälle ja
kädelläni koettelin josko pukuni on asianmukaisessa järjestyksessä.
Velvollisuus vaati minua aloittamaan tanssin morsiusneitini kanssa.
Mutta minä en saattanut sitä tehdä, kun lattialla pyöri vaan muutamia
paria; senhän olisi kaikki huomanneet. Odotellessani tuli muuan
henkästynyt tanssija luokseni.

--No, miksi seisot, etkö huomaa, kuinka lempeät silmäykset sinua
odottavat.

--Odottakoot, vastasin minä ja vetäännyin puhujasta syrjään. Ja sitten
siirryin siirtymistäni toisten taakse, kunnes viimein läksin koko
tanssihuoneesta. Menin toiselle puolelle, jossa istui vanhempia miehiä
ja joivat totia. Laitoin kiireimmiten lasin itselleni, väkevän
totilasin, ja istuin muiden joukkoon.

Tanssihuoneessa alkoi polkka. Tuo valssin ajalla minua puhutellut
sulhaspoika tuli taaskin luokseni.

--Hyvä mies, täälläkö sinä istut kun tanssihuoneessa odottavat.
Selmasikin kaipaa sinua.

--Älä ole milläsikään. Täällä on niin peijakkaan hauska.

--Joudu nyt! Selma käski etsimään sinua.

--Sano sinä Selmalle, etten minä mitenkään saata, että minulla on
täällä niin peijakkaan hauska. So, mene nyt vaan.

Kun hän oli mennyt, tein minä heti toisen lasin. Franseesin alkusoiton
soitettua tuli sulhanen luokseni.

--Mikä sinua vaivaa kun et ollenkaan tanssi?

--Miks'en tanssi. Vaan minä tahdon huoltaa myöskin sieluani.

--Lähde pian pyytämään Selma. Ollaan sitten vis à vis.

--Ollaan vaan.

Useammat parit istuivat jo paikoillaan kun minä tulin huoneeseen. Menin
suoraan Selman luokse ja tein hyvin kohteliaan kumarruksen.

--Saanko kunnian?

Hän oli korviaan myöten punanen ja istui kun ei olisi minua
huomannutkaan. Olin jo kääntyä pois kun hän nousi paikaltaan.

Mennessämme poikki lattian, seurasivat kaikki meitä hymyilevällä
katseella. Se suututti, vaan uhallakin koetin olla ivallisen ja
huolettoman näköinen.

--Mitä se tarkoittaa, kun sinä et minua ollenkaan tanssita? Kaikki
ihmettelevät.

--Kun minulla on tuolla hauskempi. Ihmisellä pitää olla vapaus valita
mikä enemmän miellyttää.

--Ja sinua miellyttää enemmän istua totia juomassa kuin olla minun
seurassani?

--Kuten näet.

--Kun ilkeätkin.

--Huomautan etten ota vastaan minkäänlaisia nuhteita.

--Ole sitten. Saat kai minusta olla.

--Kiitoksia paljon.

Minä oikein nautin kun saatoin näin esiintyä. Oltuamme hetken vaiti,
aloin minä tyyneesti:

--Minulla on uutisia kerrottavana.

--Mitä ne ovat? Hänen äänensä vapisi.

--Minä matkustan viikon perästä Kuopioon.

--Käymäänkö?

--Ei, vaan muutan kokonaan.

--Milloinka sinä sen olet päättänyt?

--Pari viikkoa sitten.

--Etkä ole minulle mitään ilmoittanut.

--En. Olen pitänyt asian koskevana ainoastaan minua.

--Vai niin.

Viimeinen sanansa tuli hiljaa henkäyksen ohessa.

Oltiin hyppykohtauksessa. Minä vein häntä kuin vento vierasta, kaikella
maltilla ja sävyisyydellä, en ollenkaan pusertanut rintaani vasten. Hän
tuntui haluavan olla loitompana.

Franseesin loputtua saatoin hänet paikalleen ja kohteliaasti kiitin.
Hän ei vastannut mitään, vaan surullisesti katsahti.

Minä riensin herrojen puolelle, iloisena ja tyytyväisenä asiani hyvään
ajamiseen.

Seuraavana aamuna kivisti päätäni. Inhotti kaikki mitä näki, inhotti
muistella kulunutta iltaa.

Kuinka minä sentään saatoin sillä tavalla käyttäytyä, ja kaikkien
nähden? Täytyisi oikeastaan pyytää Selmalta anteeksi.

Mutta se olisi liikaa sekin. Kaikki voisi muuttua jälleen entiselleen.
On kuitenkin parasta kuin on. Ja tulihan siten ilmoitettua muuttonikin.
Lienee viisainta olla jo kokonaan sekaantumatta.

Ja niin minä olinkin. Matkustin sitten hyvästiä sanomatta. Enkä ole
hänestä sen koommin mitään kuullut, kunnes eilen sain eräältä
tuttavaltani kirjeen, jossa mainitaan hänen olevan morsiamen ja tänään
viettävän häitään.

Minä tahdon täältä kaukaa toivottaa hänelle kaikkea hyvää.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Syvistä riveistä - Kansankirjailijaimme novellikokoelma" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.