Title: Kauppahuone Playfair ja Kumpp - eli Pumpulilasti ja Sydän
Author: Verne, Jules, 1828-1905
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kauppahuone Playfair ja Kumpp - eli Pumpulilasti ja Sydän" ***


KAUPPAHUONE PLAYFAIR JA KUMPP.

eli

Pumpulilasti ja Sydän


Kirjoitti

JULES VERNE


Suomennos


Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1876.



I.

Laiva Delphin.


Ensimäinen virta, jonka aallot ovat vaahdonneet höyryaluksen
rattaansiipien alla, on Clyde. Tämä oli 1832. Höyryaluksen nimi oli
Comet ja tämä kulki säännöllisesti Glasgowin ja Greenochin väliä kuuden
peninkulman [peninkulmilla tässä kirjassa aina ymmärretään Englannin
peninkulmia, joita menee noin 6 Suomen peninkulmaan] nopeudella
tunnissa. Siitä ajasta asti on enemmän kuin miljoona höyryjä ja
pakettiveneitä kulkenut ylös ja alas tämän Skotlannin virrau vuota
pitkin, ja asukkaiden tuossa isossa kauppakaupungissa luulisi siis jo
hyvinkin harjaantuneen näkemään lhmeitä sillä merikulun haaralla, jota
höyryn avulla harjoitetaan.

Kuitenkin olivat Joulukuun 3 päivänä 1862 Glasgowin likaiset kadut
täytetyt lukemattomalla ihmislaumalla, jossa oli laivan-isäntiä,
kauppiaita, tehtaan-haltijoita, työmiehiä, merimiehiä, naisia ja
lapsia, kaikki matkalla erääsen suureen, Kelwindock-nimiseen, Tod'ille
ja Mac Gregor'ille kuuluvaan laivanrakennuslaitokseen. Tämä viimeinen
nimi todistaa enemmin kuin kyllin, että Skotlannin ylänköläisten
kuuluisista jälkeisistä oli tullut keinoilijoita ja että vanhain
klanien kaikki läänimiehet olivat luontuneet kelvollisiksi työmiehiksi.

Kelwindock on muutamain minuutien matkan päässä kaupungista
Clyde-virran oikealla rannalla. Sen äänettömät lavat olivat kohta
uteliaiden katsojain vallassa. Ei yhtään joutilaaksi jäänyttä paikkaa
ollut rantasilloilla, varvin muureilla eikä makasiinien katoilla.
Joella liikkui kaikenlaisia aluksia ristin rastin, ja Gowanin kunnaat
vasemmalla rannalla olivat katsojia täynnä että vilisi.

Ei täällä kumminkaan ollut hommana mikään erinomainen juhlallisuus;
tahdottiin vain nähdä erään laivan lähtöä veistämöltä. Näyttäisi kuin
Glasgowin asukkaiden pitäisi huolia aivan vähän tuonlaisista hommista;
mutta kentiesi Delphin -- tämä oli Todin ja Mac Gregorin rakentaman
aluksen nimi -- oli jotenkin omituinen näöltänsä? Eipä ollutkaan, totta
puhuaksemme. Se oli iso alus, noin viidentoista sadan tonnin
kantavuutta, teräslevyillä peitetty ja jota paljolla työllä ja
äärettömillä kustannuksilla oli koetettu saada niin nopeaksi kulussaan
kuin mahdollista, sen kone, tehty Lancefieldin työpajoissa, oli
kovavoimaiskone, ja sillä oli viidensadan hevoisvoiman nimellinen
väkevyys. Sitä pani liikkeelle yksi propelli kummallakin puolen
perävannasta, jotka molemmat oiivat aivan erillään toisistansa. Tämä
oli ihan uusi, Dudgeon de Millwalin keksimä laitos, joka antaa
aluksille suuren nopeuden samalla kuin sallii niiden liikehtiä sangen
ahtaalla alalla. Mitä Delphinin syvällykseen tulee, ei se ollut
erittäin suuri.

Tuntijat eivät sen suhteen erehtyneet, ja he syystä siitä päättivät,
että tämä alus oli aiottu käymään kohtalaisen syvillä vesillä. Mutta
kaikista näistä erityisistä asianhaaroista ei käynyt millään muotoa
tuota yleistä malttamattomuutta selittäminen. Delphinissä ei ollut
mitään enemmin tahi vähemmin outomaista nähtävää kuin monessa
muussakaan aluksessa. Oliko siis sen lähtö veistämöltä yhdistettynä
johonkin koneelliseen vaikeuteen, joka oli voitettava? Eipä niinkään.
Clyde-virta oli jo helmaansa vastanottanut monta paljon kantavampaa
alusta, ja Delphinin laskeminen vesille oli käypä niin mutkattomasti
kuin suinkin maailmassa. Työt alkoivat heti kuu vesi seisahtui, samassa
silmänräpäyksessä kun pakovesi alkoi tuntua. Kurikat paukahtivat
yht'aikaa kuloja vasten, jotka olivat aiotut kohottamaan aluksen
emäpuuta. ennen pitkää tutisi koko tuo kookas rakennus, ja niin vähän
kuin se kohosikin, havaittiin kumminkin sen järkkyvän asemaltansa.
Vipuminen aikoi, se kiihtyi kiihtymistänsä, ja muutamain
silmänräpäysten perästä Delphin, jätettyänsä huolellisesti valitun
lavansa, sukelsi Ciyde-virtaan, sakeiden, valkoisten savutuprujen
keskelle. Sen perä hetkahti joen mutapohjaa vasten, mutta kohahti erään
jättiläisaallon harjalla, ja tämä muhkea höyry olisi vauhdissaan
rusahtanut rikki rantasiltoja vasten Gowanin luona, jos eivät kaikki
ankkurit, jotka yht'aikaa heitettiin alas hirmuisella jytäkällä, olisi
ehkäisseet sen vauhtia.

Delphin oli onnellisesti ja hyvästi lähtenyt veistämöltä ja keinui nyt
kauniisti virralla. Kaikki katsojat taputtivat käsiänsä, aluksen nyt
ollessa luonnollisessa elementissään, ja väkeviä hurrahuutoja kuului
molemmilta rannoilta.

Mutta mikä oli siis syynä näihin huutoihin ja mieltymyksen osoituksiin?
Varmaan ihastuneimpain katsojain olisi ollut sangen työläs selittää
innostustansa. Mikä erityinen mielenkiinto voi se siis olla, jonka tämä
alus nostatti? Minkälaista kauppaa varten se oli käytettävä, sitä ei
tietty, ja jos sitä kysyit noilta erinäköisiltä parveilta uteliaita,
niin syystäpä taisit hämmästyä niistä erilaisista mielipiteistä, joita
oli käymässä tästä tähdellisestä asiasta.

Kuitenkin pitivät paremman tiedon saaneet, taikka jotka luulivat niiden
lukuun kuuluvansa, siinä yhtä että tällä höyryllä oli joku tehtävä
toimitettavana siinä julmassa sodassa, joka silloin kymmennitteli
Amerikan Yhdysvaltioita. Mutta sen enempää he eivät asiasta tienneet,
eikä olis yksikään heistä saattanut sanoa, oliko Delphin kaapparilaiva
vaiko tavara-alus, oliko se liittolaisten aluksia vaiko Yhdysvallan
laivastoon kuuluva.

-- Hurraa! -- huusi joku, vakuuttaen, että Delphin oli rakettu
etelä-valtiota varten.

-- Hurraa, hurraa! -- huusi toinen, vannoen, ettei nopeampaa laivaa
ollut kryssäillyt Amerikan rantavesillä.

Jos mieli taitaa sanoa jotakin vissiä tässä asiassa, niin täytyy olla
osakas tahi ainakin hyvin uskottu ystävä kauppahuoneessa Vincent
Playfair ja Kumpp. Glasgowissa.

Vincent Playfair ja Kumpp. oli rikas, arvossa pidetty ja kokenut
toiminimi. Sen päämies kuului vanhaan, kunniassa pidettyyn sukuun, joka
juontui Tobacco-nimisistä lordeista, jotka rakennuttivat kauneimmat
korttelit kaupungissa. Nämä taitavat kauppamiehet olivat perustaneet
etevimmät konttoorit Glasgowissa ja kävivät kauppaa tupakilla, jota
toivat Virginiasta ja Marylannista. Äärettömät tavarat koottiin;
uusi keskipaikka kaupalle luotiin. Ennen pitkää tuli Glasgowista
teollisuus- ja tehdaskaupunki; kehruutehtaita ja valinpajoja syntyi
joka haaralla, ja muutamissa vuosissa oli kaupungin varallisuus noussut
ylimmällensä.

Kauppahuone Playfair ja Kumpp. kumminkin pysyi uskollisena esi-isäinsä
toimekkaalle hengelle. Se antautui mitä rohkeimpiin keinoitteluihin ja
kannatti Englannin kaupan arvoa. Sen nykyinen päämies, Vincent
Playfair, noin viidenkymmenen vanha, mielialalleen hyvin käytänuöllinen
ja vakava, ehkä vähän rohkea mies, oli laivain varustaja mitä puhtainta
verta. Ei mikään muu liikuttanut häntä kuin toimintoasiat. Muuten oli
hän kunniallinen ja rehellinen mies.

Kuitenkaan ei tainnut hän kuuniakseen lukea sitä tarkoitusta, jota
varten Delphin oli rakettu ja varustettu, sillä sen oli kokonansa
keksinyt hänen veljensä poika James Playfair, komea kolmikymmen vuotias
mies ja rohkein kippari yhdistetyn kuningaskunnan kauppalaivastossa.

Luettuansa vihoissaan eräänä päivänä Tontine-nimisessä kahvilassa
Amerikan sanomalehtiä, teki James Playfair sedälleen varsin uskaliaan
ehdoituksen.

-- Setä Vincent -- sanoi hän vasten silmiä -- me saatamme ansaita kaksi
miljoonaa vähemmässä kuin kuukauden ajassa.

-- Ja mitä asiassa pannaan alttiiksi? kysyi setä Vincent.

-- Laiva ja lasti.

-- Eikö mitään muuta?

-- Pannaanpa niinkin, laivaväen ja kapteinin nahat, mutta niitä ei
oteta lukuun.

-- Annas kuulla, mitä mielit -- vastasi setä.

-- Olettehan lukeneet Tribune-, Newyork-Herald-, Times-, Enquirer be
Richmond ja Americain Review-sanomalehtiä? -- jatkoi James Playfair.

-- Olen, olenpa kaksikymmentäkin kertaa.

-- Luuletteko siis niinkuin minä luulen, että Yhdysvaltioiden sotaa
kestää kauan vielä?

-- Kauan kyllä.

-- Te tiedätte hyvin kyllä, kuinka isosti tuo taistelu haittaa
Englannin ja erittäinkin Glasgowin etuja.

-- Niiden seassa erikoisesti Playfairin ja Kumppanin etuja -- keskeytti
hänen setä Vincent.

-- Aivan oikein -- jatkoi kapteini.

-- James, siitä olenkin joka päivä levotonna, enkä taida kauhistuksetta
ajatella niitä suuria onnettomuuksia kauppaliikkeen alalla, mitkä tuo
sota on aikaansaattava. Kyllähän huone Playfair ja Kumpp. on
vakavarainen, mutta se on yhdistyksessä huoneiden kanssa, jotka voivat
joutua vararikkoon. Oih, hiisi vieköön nuo amerikalaiset, lienevät
sitte orjapuoluelaisia tahi orjuuden hävittäjiä.

Jos Vincent Playfair, ihmisknnnan suuriin perus-aatteihin nähden, jotka
aina ja joka paikassa ovat asetettavat edelle yksityisiä harrastuksia,
tekikin väärin näin puhuessaan, niin hänellä yhtähyvin oli oikeus
katsella asiaa pelkän kauppaliikkeen kannalta. Tärkeintä Amerikan
vientitavaraa ei saatukaan Glasgowin markkinoille. Pumpulinälkä,
käyttääksemme tätä paljon merkitsevää englantilaista sananpartta, kävi
päivä päivältä yhä uhkaavammaksi. Tuhansittain työmiehiä häätyi elämään
yleisen laupiuden varassa.

Glasgowilla oli viisikolmatta kierutinta, jotka ennen Yhdysvaltioiden
sotaa joka päivä valmistivat kuusisataa viisikolmatta tuhatta meteriä
pumpulilankaa, se on viisikymmentä miljoonaa naulaa vuosittain. Näistä
numeroista voi päättää, mitä sekaannuksia oli syntyvä kaupungin
teollisessa elämässä, kun raaka-aineita kehruutehtaille miltei peräti
puuttui. Tavaran luovutuksia tapahtui joka tunti, työt lakkautettiin
kaikissa tehtaissa ja työmiehet kuolivat nälkään.

Se oli tämän äärettömän kurjuuden näkeminen, joka saatti James
Playfairin tuumimaan rohkeata yritystänsä.

-- Minä hankin pumpulia -- sanoi hän -- ja tuon sen tänne, maksakoon
niitä maksaa.

Ja ollen kauppamies yhtä paljon kuin setä Vincentkin, päätti hän
esittää tuumansa tavallisen toiminnon muotoisena.

-- Kuulkaapa nyt tuumani, setä

-- Annas kuulla, James!

-- Se on aivan mutkaton. Me rakennutamme tavattoman nopean ja paljon
kantavan aluksen.

-- Se käy laatuun.

-- Me lastaamme sen ampuvaroilla, ruoka-aineilla ja vaatteilla.

-- Hyvä, hyvä!

-- Minä otan päällikkyyden höyryssä, jätän kaikki Yhdysvallan alukset
jälkeeni, tungen väkisin johonkin piiritettyyn satamaan Etelässä...

-- Myöt lastisi korkeaan hintaan liittolaisille, jotka sen tarvitsevat
-- sanoi setä innokkaasti.

-- Ja palaan täydellä pumpulilastilla.

-- Jonka antavat sinulle pianpa kuin ilman maksotta.

-- Aivan niin, setä. No, mitä arvelette asiasta?

-- Oiva tuuma, mutta kuinka aiot päästä läpi?

-- Kyllä se käy laatuun, jos minulla on hyvä laiva.

-- Me rakennutamme asian alkain semmoisen. Entäs laivaväki?

-- Oh, sen kyllä hankin. Paitsi sitä en tarvitsekaan useimpia miehiä
kuin että voin laivallani temppuella, siinä on kaikki tyyni. Tässä ei
tule kysymykseen tapella yhdysvaltalaisten kanssa, vaan jättää heidät
kauas jälkeen.

-- Niinpä niin, me jätämme heidät kauas jälkeemme -- vastasi setä
Vincent jäykällä äänellä. -- Mutta sanoppa minulle, James, mihin
paikkaan Amerikan rannikkoa lähdet laskemaan?

-- Tähän asti, setä, ovat muutamat alukset jo tunkeneet New-Orleansin,
Willmingtonin ja Savannahn piiritysten läpi, mutta minä aion käydä
suoraan Charlestonia kohti. Ei yksikään Englannin alus ole vielä voinut
tunkea sen ahtaisin kulkuvesiin, jos ei Bermuda. Minä teen niinkuin
sekin, ja jos alukseni ei ole erittäin syvässä käypä, niin menen sinne
minne Yhdysvallan alukset eivät voi seurata minua.

-- Se on tosi -- sanoi setä Vincent -- että Charlestonissa on
yltäkyllin pumpulia. Sitä poltetaankin, päästäksensä siitä.

-- Minpä niin -- vastasi James -- ja mikä on vielä isompi asia,
kaupunki on miltei sulkeissa, Beauregard on muonan ja ampuvarain
puutteessa ja on maksava lastini runsaasti.

-- Sinä olet oikeassa, poikani. No, milloinka tahdot lähteä?

-- Kuuden kuukauden perästä. Minä tarvitsen pitkiä öitä, talvi-öitä,
päästäkseni helpommin läpi.

-- Asia on päätetty.

-- Päätetty!

-- Mutta vaiti, ymmärräthän?

-- Vaiti.

Viisi kuukautta sen perästä lähti höyry Delphin Kelwindockin lavoilta,
kenenkään sen todellista määräpaikkaa tietämättä.



II.

Crockston.


Delphinin varustus kävi ravakasti. Taklinki oli jo valmis; ei muuta
puuttunut kuin korjata sitä ja tätä. Delphinillä oli kolme mastoa
siipipurjeille, milteipä liikaa komeutta, se kun ei luottanut tuuleen,
päästäksensä Yhdystaltain kryssääjiltä pakoon, vaan väkevään koneesensa
-- ja siinä se teki oikein.

Joulukuun loppupuolella käväisi Delphin koetusmatkasella pitkin
Clyde-virtaa. Vaikea on sanoa, kumpi oli tyytyväisempi,
laivanrakennusmestari tai kapteiniko. Tämä nuori höyry kulki
ihmeellisen hyvästi ja loki osoitti seitsemäntoista peninkulmaa
tunnissa, johon nopeuteen ei yksikään englantilainen, franskalainen
tahi amerikalainen laiva ole päässyt. Varmaankin olisi Delphin
kilpapurjehduksessa nopeimmankin aluksen kanssa jäänyt voitolle.

Joulukuun 25 päivänä alkoi lastaus. Delphin pantiin höyryalus-kajin
viereen, tähän alemma, Glasgow-Bridgeä, tätä viimeistä siltaa,
ennenkuin tullaan Clyden suulle. Siellä oli suunnattoman suuria
makasiinia, jotka sisälsivät mahdottomia vaate-, ase- ja muonavaroja,
mitkä nyt kaikki tuota pikaa katosivat Delphinin ruumaan. Tämän lastin
laatu ilmaisi aluksen salatun tarkoituksen. Playfair ja Kumpp. eivät
tainneet kauemmin pitää salaisuuttansa kätkettynä, ja paitsi sitä ei
saisi viipyä kauan, ennenkuin Delphin lähtisi merelle. Amerikalaista
kryssääjää ei ollut yhtään näkynyt Englannin kulkuvesillä. Ja kuinka
voitiin asiata salassa pitää, kun tuli kysymys laivaväen hankkimisesta.
Väkeä ei käynyt sisään-katseluttaminen ilman että heille ilmoitettiin
aluksen määräpaikkaa. Matkan päähän päästyä oli kentiesi henki pantava
alttiiksi, ja kun se oli tehtävä, niin tottapa teki mieli tietää miten
ja minkä vuoksi.

Mutta nämä tulevaisuuden mahdollisuudet eivät näyttäneet peljättävän.
Tarjottu hyyry oli korkea, ja itsekullakin oli osansa asiassa.
Merimiehiä tulikin tarjoksi, ja miehiä oivallisia, suuri joukko. James
Playfairin oli vain työläs valita, mutta hän teki sen paraiten kuin
taisi, ja neljänkolmatta tunnin perästä sisälsivät hänen laivarullansa
kolmenkymmenen matruusin nimet, joista olis ollut kunnia Hänen kaikkein
armollisimman majesteetinsa huvilaivalle.

Lähtö määrättiin Tammikuun 3:ksi päiväksi, ja Delphin oli aivan valmis
purjehtimaan Joulukuun 31 päivänä. Ruumat olivat täpötäynnä ampu- ja
ruokavaroja ja hinkalot hiiliä. Lähtöä ei estänyt mikään.

Kun kapteini Tammikuun 2 päivänä oli laivassa ja viime kerran
katsasteli sitä, tuli eräs mies Delphinin laskuköydelle, pyytäen saada
puhutella kapteini James Playfairia. Eräs matruusi vei hänen nyt
kokkapenkerelle.

Se oli vankka, hartiakas, uljas, punaverinen mies, jonka
yksinkertaisissa kasvoissa vivahteli jonkinmoinen varasto viekkautta ja
iloisuutta. Hän ei näyttänyt ymmärtävän merimiehen ammattia ja hän
katseli ympärilleen niinkuin se, joka ei ole juuri tottunut laivan
kantta tallailemaan. Kuitenkin oli hän olevinaan kuin merihärkä
ainakin, tarkasteli Delphinin taklaasia ja heitteli ruumistaan sinne ja
tänne, niinkuin merimiehillä tapana on.

Tultuansa kapteinin eteen katsoi hän vakavasti häntä silmiin ja sanoi:

-- Kapteini James Playfairkö?

-- Minä se olen -- vastasi tämä. -- Mitä tahdotte?

-- Ottaa hyyryä teiltä.

-- Sijaa ei enää ole. Laivaväki on täysilukuinen.

-- Joutavia! Yksi mies lisäksi eihän haitanne, päinvastoin.

-- Niinkö luulet? -- sanoi Playfair, tähtäen vierasta aina silmän
pohjaan asti.

-- Sen vissiin tiedän -- vastasi matruusi.

-- Mutta kuka sinä olet? -- kysyi kapteini.

-- Halpa merimies, mutta ravakka, luotettava ja pelkäämätön poika.
Kaksi vahvaa kättä, semmoista kuin minulla on kunnia teille tarjota,
eivät ole mikään huono asia laivassa.

-- Mutta onhan muitakin laivoja kuin Delphin ja muitakin kapteinia kuin
James Playfair. Miksi tulet juuri tänne?

-- Sen tähden että tahdon palvella täällä Delphinissä ja kapteini James
Playfairin komennon alla.

-- Niin, mutta minäpä en sinua tarvitse.

-- Ainahan kelpo miestä tarvitaan, ja jos minä, näyttääkseni voimiani,
saan koetella kolmen tahi neljän miehen kanssa teidän laivaväestänne,
niin, olen valmis.

-- Sitäpä kelpaa kuulla. Mutta mikä nimesi on?

-- Crockston, jos niin kelpaa.

Kapteini astahti muutamia askelia taapäin taitaaksensa oikein katsella
tätä Herkulesta. joka näin omituisella tavalla esitti itsensä.
Ryhdissä, ruumiinrakennuksessa, miehen koko ulkonäössä ei ollut mitään,
mikä olisi näyttänyt polkevan hänen väitöstänsä, että muka oli voimakas
mies. Nähtävä oli, että hänellä piti olla ei tavalliset ruumiin voimat
ja ettei hän vähistä hätäilisi.

-- Missä olet ennen purjehtinut? kysyi Playfair.

-- Hiukan siellä, hiukan täällä.

-- Ja Delphinin tarkoituksen tiedät?

-- Tiedän, ja sepä juuri onkin mikä minua houkuttelee.

-- No, kentiesi tekisin tyhmästi, jos päästäisin luotani miehen
senkykyisen kuin sinä. Hae ensimäinen perämies Mathew, ja
sisään-katseluta itsesi.

Sanottuansa nämä sanat James Playfair odotti miestä pyörähtäväksi
toisinpäin ja keulan puoleen kiirehtiväksi, mutta hän pettyi. Crockston
ei paikaltaan liikahtanut.

-- No, etkö kuullut mitä sanoin? kysyi kapteini.

-- Kuulinpa kyllä -- vastasi matruusi -- mutta siinä ei ollut kaikki,
minulla on jotakin teiltä pyydettävänä.

-- Sinä kiusaat minua -- sanoi Playfair kiivaasti. -- Minulla ei ole
aikaa seisoa ja jaaritella kanssasi.

-- En tahdo kauan olla teille kiusaksi -- vastasi Crockston. --
Ainoastaan pari sanaa vielä ja kaikki on selvillä. Minä tahdon sanoa
teille: minulla on sisarenpoika.

-- Onpa kauuis eno sillä pojalla -- vastasi kapteini. -- Joko olet
lopettanut? -- jatkoi hän vielä kärtyisesti.

-- Joo, tuossa paikassa. Kun otetaan eno, niin saadaan sisarenpoika
kaupantekiäisiksi.

-- Vai niin, tosiaanko?

-- Niin tosiaankin, se on tavallista. Toinen ei lähde jos ei
toinenkaan.

-- No mikä sitte sisaresi poika on?

-- Viisitoista vuotias poika, vasta-alkaja, jonka tahdon harjoittaa
ammattiin. Hänellä on erinomaisen hyvä tahto ja hänestä kerta tulee
kelpo merimies.

-- Kuulepas, rakas Crockston -- huudahti kapteini -- lunletko Delphiniä
miksikään laivapoikain koulupaikaksi?

-- Meripojista älkää pahoin puhuko -- virkahti merimies. -- Yksi oli,
josta tuli amiraali Nelson, ja toisesta tuli amiraali Franklin.

-- Tuhat tulimmaista, ystäväni -- vastasi James Playfair -- sinäpä
puhut mieleni mukaan. Otapa siis tänne se sisaresi poika, mutta jos en
hänen enostaan löydä sitä oivaa miestä, joksi hänen väität, niin eno
saapi minun kanssani tekemistä. Mene nyt ja tule tunnin perästä
takaisin.

Crockston ei käskettänyt itseänsä kahdesti. Hän kumarsi joksikin
kömpelösti kapteinille ja oli muutamilla askelilla taas rantasillalla.
Tunnin perästä tuli hän taas laivaan sisarensa pojan kanssa. Tämä oli
neljä- tahi viisitoista vuotias poika, kasvultaan vähän hento ja
heikko, ujo ja arkamainen muodoltaan, joka aivan vähän muistutti enon
jyrkkätietoisuutta ja ruumiinvoimia. Crockstonin täytyikin muutamilla
hyvillä sanoilla rohkaista häntä.

-- Kas niin, ole jäykkänä vain -- sanoi hän. -- Tuhat tulimmaista,
eihän täällä ole ketään, joka tahtoisi syödä meidät, ja päällisiksi
saatamme vielä mennä tiehemme, jos niin tahdomme.

-- Ei, ei -- vastasi nuorukainen -- ja Jumala meitä varjelkoon!

Samana päivänä olivat matruusi Crockston ja jungmanni John Stiggs
Delphinin laivaväkeen mönsträtyt.

Seuraavana aamuna kello 5 aikana olivat höyrypannut täydessä työssä,
tärisyttäen kantta. Höyry pursusi vinkuen henkiläppäin kautta. Lähdön
hetki oli läsnä.

Melkoinen ihmislauma tunkeili, vaikka tämä oli varhain aamulla,
rantasilloilla ja Glasgowin sillalla. Tahdottiin, näetsen, vielä kerta
hyvästellä tätä rohkeata höyryä. Vinceut Playfair oli tullut
syleilemään veljensä poikaa, kapteini Jamesiä, ja hän käytti itsensä
tässä tilassa kuin kehutun hyvän ajan vanha romalainen. Hän säilytti
sankarillisen mielenmaltin, ja kaksi navakkaa suun-antoa veljenpojalle
todistivat tarmokasta sielua.

-- Mene, James -- sanoi hän nuorelle kapteinille -- mene pian ja tule
vielä pikemmin takaisin. Mutta ennen kaikkea, älä unhota käyttää
tilaisuutta hyväksesi. Myö kalliisen, osta hyvällä hinnalla, ja setäsi
on sinua kunnioittava.

Näiden kehoitus-sanain perästä setä ja veljenpoika erisivät toisistaan,
ja kaikki sivulliset lähtivätt laivasta.

Tällä silmänräpäyksellä Crockston ja John Stiggs oleskelivat toistensa
vieressä sivulla kantta, kun ensinmainittu arveli:

-- Hyvästi menee! Kahdessa tunnissa olemme aavalla merellä, ja minä
toivon hyvää tällä lailla aljetusta reisusta.

Vastauksen asemesta John likisti hänen kättänsä. James Playfair jakoi
nyt viimeiset käskynsä ennen lähtöä.

-- Onko meillä tarpeeksi asti kova höyryn voima? -- kysyi hän
ensimäiseltä perämieheltä.

-- On, kapteini -- vastasi Mathew.

-- Hyvä, nakatkaa kiinnitysköydet irti.

Käsky toteltiin hetikohta. Ruuvit pantiin liikkeelle. Delphin pyyhkäisi
satamassa olevain alusten sivu ja katosi kohta ihmislauman näkyvistä,
joka nyt lähetti sille viimeiset hurrahuutonsa.

Meno Clydeä alaspäin kävi helposti. Tämän joen saatetaan sanoa
syntyneen ihmiskäsien, niinpä mestarin käsien kautta. Joki on, näetten,
kuudenkymmenen vuotisten mudan luomisten ja alituisten perkausten
kautta saanut viidentoista jalkamitan spvyyden, ja leveys kaupungin
rantasiltain välillä on tullut kolmea vertaa suuremmaksi. Tämä
masto- ja korsteinimetsä katosi kohta savun ja sumun sekaan. Vasarain
pauke valinpajoissa ja kirveiden kapse laivaveistämöillä heikentyi
vähitellen. Partickin kohdalla tuli kesähuvituksia ja huviloita
tehtaiden ja työpajain sijaan. Delphin laski hiljaisella koneella
salpausten välitse, jotka pitävät joen pintaa maata korkemmalla, ja
monesti hyvinkin ahtaisin paikkoihin. Tämä haitta ei ole iso, sillä
purjehdittavalla joella syvyys on isompiarvoinen kuin leveys.

Höyry, jota eräs noita Irlannin oivallisia luotsia ohjasi, meni
verkalleen mutta arvelematta meriviittain, kivipatsaiden ja noiden
kivihaarukkain välitse, joille valotornia on rakettu, ahtaiden
pääsypaikkain merkeiksi. Delphin purjehti kohta Renfrew-kauppalan sivu.
Clyde kävi nyt leveämmäksi Kilpatrickin kunnaiden juurella ja
Bowling-lahden edustalla, jonka perukalla avautuu sen kaivannon suu,
joka yhdistää Edinpurin ja Glasgowin.

Dumbarton-linnasta, joka on neljäsataa jalkaa korkea, voitiin sumussa
ainoastaan osapuut eroittaa, ja vasemmalla rannalla keinuivat laivat
Delphinin hyöky-aalloissa. Muutamia peninkulmia eteenpäin purjehdittiin
Greenockin, James Watt'in syntymäpaikan ohitse. Delphin oli nyt Clyden
laskulla ja sen lahden suulla, jonka kautta joki luo vetensä
Pohjoiskanaaliin. Siellä tunnettiin ensimäiset kiikutukset mereltä, ja
Delphin laski pitkin Arran saaren kuvan-ihanoita rantoja. Cantyren
niemi, joka pistää kauaaliin, jätettiin takansa, ja Rathlin saari alkoi
siintää. Luotsi palasi veneessä kutteriinsa, joka laski aavaa merta.
Delphin meni kapteininsa komentamana, pohjan puolitse Irlantia, alusten
harvoin kuljettavaa tietä, ja kohta oli jätetty viimeisetkin Europan
rannikot, ja jo oltiin äärettömällä valtamerellä.



III.

Merellä.


Delphinillä oli hyvä miehistö. Siinä ei ollut merisotamiehiä, vaan
väkeä, joka ymmärsi hyvin laivalla liikehtiä, ja liikehtimisessä oli
kaikki mitä tarvittiin. He olivat navakoita, nerokkaita poikia, mutta
kaikki enemmin tahi vähemmin kauppamiehiä. He himosivat tavarata, ei
kunniata. Heillä ei ollut lippua näyttää tahi kanuunankutilla
puollustaa, ja paitsi sitä laivan koko tykistönä oli vaan kaksi pientä,
ainoastaan merkin-antoon aiottu mörssäriä.

Delphin puski hyvää vauhtia. Se oli semmoinen kuin rakennusmestari ja
kapteini olivat siitä toivoneetkin, ja kohta oli se ulkona Britannian
kulkuvesien rajoja. Muutoin ei voitu keksiä yhtään alusta sillä
äärettömällä valtamerellä. Paitsi sitä Yhdysvallan aluksilla ei ollut
oikeutta ahdistaa Delphiniä, se kun kulki Englannin lipulla. Ne
taisivat kyllä seurata sitä ja estää sitä rikkomasta piirityslinjaa,
mutta ei sen enempääkään. James Playfair olikin tehnyt kaiken mitä oli
voinut aluksensa nopeuden eteen, juuri sitä varten ettei häntä
saavutettaisi.

Kuinka lieneekin tämän asian laita ollut, niin laivalla pidettiin
tarkkaa vahtia, ja vaikka oli kylmä, oleskeli mies alinomaa mastossa,
valmiina antamaan merkin pienimmästäkin purjeesta taivaanrannalla. Yön
tullessa antoi kapteini mitä tarkimmat menetyskäskyt likimmäiselle
miehelleen, mr Mathewille.

-- Älkää antako saman tähystäjän kovin kauan olla saalingilla -- sanoi
hän. Pakkanen on kiihtynyt, ja silloin ei olla tarkkoja vahdinpidossa.
Muuttakaa siis usein väkeänne.

-- Se on tietly, kapteini -- vastasi Mathew.

-- Minä esitän teille erittäinkin Crockstonin siihen paivelukseen. Se
veitikka sanoo itsellään olevan erinomaisen tarkan silmän, ja meidän
täytyy panna se koetteille. Antakaa hänelle aamuvahdinpito. Hän silloin
hyvin tarvitsee valpasta silmäänsä sumussa. Jos jotakin merkillistä
tapahtuu, uiin antakaa minulle tieto.

Tämän sanottuansa meni James Playfair hyttiinsä. Mathew käsketti
Crockstonin luoksensa ja ilmoitti hänelle kapteinin käskyn.

-- Aamulla kello 6 aikona sinä menet tarkastuspaikallesi perämaston
tankosaalingille.

Crockston antoi murinan kuulua, jonka muka piti merkitä myöntävää
vastausta, mutta tuskin oli Mathew kääntynyt häneen selin, ennenkuin
hän jupisi muutamia sauoja, mahdottomia ymmärtää, ja lopuksi huudahti:

-- Mitä tuhat tulimmaista hän tarkoittaa tuolla perämaston
tankosaalingillaan?

Samassa tuli hänen turvattinsa John Stiggs hänen luoksensa.

-- No, kuinkas sinun laitasi on, rakas Crockstonini? -- kysyi hän.

-- Kylläpä hyvästi -- vastasi merimies väkinäisesti hymyillen. -- On
vain yksi asia, joka...

-- Mikäs vain se on, ystävä-parkani? -- kysäisi John, silmäillen
Crockstonia vilkkaalla kiitollisuuden tunnolla.

-- Joo -- jatkoi Crockston -- kun ajatellen, että minun tällä iälläni
pitää olla merikipeä! Mikä raukka minä olen! Mutta toisinpäin se
kääntyy! Ja sitte on eräs perämaston tankosaalinki, joka saattaa
sormeni saivaristoon.

-- Rakas Crockston, ja se on minun tähteni, kuin?...

-- Teidän ja hänen tähtensä -- vastasi Crockston. -- Mutta siitä älkää
mitään virkkako. Pankaa toivonne Jumalaan, hän ei teitä hylkää.

Näillä sanoilla erosivat John Stiggs ja Crockston, mutta tämä
jälkimäinen ei nukkunut, ennen kuin näki turvattinsa panneen levolle
siihen ahtaasen hyttiin, joka oli hänelle annettu.

Kello 6 aikana aamulla nousi Crockston ylös mennäksensä
vahtipaikalleen. Hän meni kannelle, ja Mathew antoi hänelle käskyn
kiivetä ylös ja pitää tarkkaa vahtia.

Crockston näytti näistä sanoista joutuvan vähän ymmälle, mutta teki
viimein päätöksensä ja lähti menemään perän puoleen.

-- No minne menet? huusi Mathew.

-- Sinne minne käskitte minun mennä -- vastasi Crockston.

-- Minä käskin sinun mennä perämaston tankosaalingille.

-- No, sinnehän olenkin menossa -- vastasi matruusi vähintäkään
hätäytymättä ja astui yhä vain perää kohti.

-- Näyttää kuin tekisit piikkaa minusta? -- huudahti Mathew vihaisesti.
-- sinä aiot hakea perämaston tankosaalinkia etumastosta. Näytätpä aika
maa-moukalta, joka tuskin osaat panna seisinkiä tahi tehdä pleissiä.
Millä lossilla olet seilannut? Ylös perämastoon, nauta, ja paikalla.

Vahtimatruusit, jotka kuultuansa Mathewin sanat olivat juosseet
paikalle, eivät voineet olla nauramatta kohtikurkkua, nähdessään
keskikannen sivulle palanneen Crockstonin tyrmistyneen katsannon.

-- Pitääkö minun -- sanoi hän, katsellen mastoa, jonka huippu katosi
aamusumuun perin näkymättömäksi -- pitääkö minun kiivetä tuonne?

-- Pitää -- vastasi Mathew -- ja joutuen! Pyhä Patrik auta! Joku
Yhdysvallan alus olisi ennättänyt syöstä keularaakansa taklinkiimme,
ennenkuin tuo laiskuri on ehtinyt paikallensa. No, kuinka käypi?

Crockston kapusi sanaakaan virkkamatta työläästi relingille. Sitte
alkoi hän vätystellä väylingeitä myöten niin kömpelösti kuin suinkin
voi ajatella ja niinkuin se, joka ei osaa käyttää käsiään eikä
jalkojaan. Päästyänsä perämaston märssille hän tuohon paikkaan
pysähtyi, sen sijaan että olisi keveästi keikahuttanut itsensä ylös, ja
kaappasi kiinni köysistä niinkuin olisi päätänsä huimannut. Mathew,
jota enin mokoma kömpelyys hämmästytti, nousi viimein vihan vimmaan ja
käski hänen tuossa paikassa astua alas.

-- Tuo jätkäle -- sanoi hän passarille -- ei ole ikäpäivinään ollut
matruusina. Johnson mene katsomaan mitä hänellä on laukussaan.

Johnson meni heti väen kanssiin. Sillä aikaa Crockston vaivoin kapusi
alas, ja kun toinen jalkansa luiskahti, koukkasi hän kiinni erääsen
jouksevaan köyteen ja niin pudota möksähti kannelle.

-- Jahnus, nauta, makean veden purjehtija! -- huusi Mathew
lohduttaaksensa häntä. -- Mitä sinulla täällä Delphinissä on tekemistä?
Sinä olet sanonut olevasi kelpo merimies;, etkä tiedä edes eroittaa
perämastoa etumastosta. Mutta siitä tahdomme hiukan puhella keskenämme.

Crockston ei vastannut mitään, vaan kääntyi selin, valmiina, niinkuin
näytti, kärsimään jos mitä. Samassa palasi kapteinin passari.

-- Tämä -- sanoi hän Mathewille -- oli kaikki, minkä löysin hänen
kapineissaan: lompakko sisältävä kirjeitä, jotka näyttävät
kummallisilta.

-- Anna tänne! -- sanoi Mathew. -- kirjeitä, Yhdysvaltioiden
vapaamerkeillä varustettuja. "Mr Halliburt Bostonista!" Orjuuden
hävittäjä! Yhdysvallan puolustaja! Katala, et siis olekaan muu kuin
pettäjä? Sinä olet väärillä ilmoituksilla keinotellut itsesi tänne
laivaan meitä pettääksesi, mutta älähän, asiasi on kohta päätökseen
saatettava ja sinä saat maistaa yhdeksän-häntäisen kissan kynsiä.
[Cat of nine tails, yhdeksästä nahkaliinaata tehty patukka, jota paljon
käytetään Englannin laitvastossa.] Passari, anna kapteinille sana, ja
me toiset, odottaessamme, pidämme tarkalla silmällä tätä riiviötä.

Kuultuansa nämä ystävälliset lauseet, Crockston irvisti rumasti, mutta
ei avannut suutansa. Hän sidottiin pelivärkkiin kiinni, jossa ei voinut
liikuttaa käsiänsä eikä jalkojansa.

Muutamain minuuttien perästä sen jälkeen lähti James Playfair hytistään
ja tuli pelivärkille.

-- No -- mitä sinulla on vastaamista? -- kysyi kapteini, joka tuskin
voi hillitä vihastuksensa.

-- Ei mitään -- vastasi Crockston.

-- Ja mitä sinulla on tekemistä täällä laivassa?

-- Ei mitään.

-- Ja mitä nyt odotat minulta?

-- En mitään.

-- Kuka sinä olet? Amerikalainen kuten nämä kirjeet näyttävät
osoittavan.

Crockston ei virkkanut mitään.

-- Passari -- sanoi James Playfair -- annata hänelle viisikymmentä
huimausta pampulla. Kenties hänen kielensä kahleet kirpoavat. Vai mitä
itse luulet, Crockston.

-- Kyllähän nähdään -- vastasi John Stiggsin eno silmiänsä
räpähyttämättä.

-- Työhön käsiksi! sanoi passari.

Kun tämä käsky oli annettu, riensi kaksi vanhaa matruusia riisumaan
Crockstonilta hänen villapaitaansa. He olivat jo kaapanneet tuon
hirmuisen aseen käteensä ja kohottivat sen tämän onnettoman hartioita
kohti; kun John Stiggs, kalpeana ja näännyksissä, hyökäsi kannelle.

-- Kapteini! huusi hän.

-- Oh! Tuossa on meillä hänen sisarensa poika.

-- Kapteini -- jatkoi nuorukainen, töin tuskin voiden malttaa mieltänsä
-- mitä Crockston ei ole tahtonut sanoa, sen sanon minä. Minä en ole
salaava, mitä hän vielä tahtoo salassa pitää. Joo, hän on
Amerikalainen, ja niin olen minäkin. Kumpikin olemme viholliset
orjapuoluelaisille, mutta emme suinkaan semmoiset, jotka olisimme
tulleet pettämään Delphiniä ja jättämään sitä Yhdysvallan laivoille.

-- Mitä siis teillä on tekemistä täällä? -- kysyi kapteini kovalla
äänellä, tarkasti silmäillen tuota nuorta salausten tietäjää.

Tätä arvelutti hetkisen aikaa vastaisiko, mutta sitte sanoi hän
vakaalla äänellä:

-- Kapteini, haluaisin puhutella teitä kahdenkesken.

John Stiggs'in tätä pyytäessä James Playfair piti alinomaa silmänsä
häneen luotuina. Nuorukaisen lempeät kasvon-murteet, hänen erinomaisen
myötätuntoinen äänensä, hienot ja valkoiset kätensä, joita
päällesivelty lika ei voinut saiata, suuret, vilkkaat ja samalla
uskolliset silmänsä -- kaikki nämä saattivat kapteinin perin toisiin
ajatutsiin. Johnin ilmoitettua pyyntönsä, Playfair katsahti terävästi
Crockstoniin, joka kohautti olkapäitänsä. Sitte loi hän kysyvän
silmäyksen nuorukaiseen, joka hämäytyi siitä, ja sanoi tämän ainoan
sanan:

-- Tule!

Johu Stiggs seurasi kapteinia perälle laivaa, ja James Playfair sanoi,
avatessaan hyttinsä oven, nuorukaiselle, jonka posket olivat kalpeina
liikutuksesta:

-- Olkaa hyvä ja astukaa sisään, miss!

Kun Johnia tällä tavoin puhuteltiin, aikoi hän punastua, ja kaksi
suurta kyyneltä kiilui hänen tahtomattansa hänen kauniissa silmissänsä.

-- Olkaa huoleti, miss -- sanoi Playfair lempeimmästi kuin taisi --
mutta olkaa hyvä ja sanokaa, mitä seikkaa saan kiittää siitä, että nyt
olette tässä laivassa?

Neiti epäröi vähän aikaa vastaisiko, mutta kapteinin silmäys rohkaisi
hänen mielensä ja hän päätti puhua.

-- Herra kapteini -- sanoi hän -- minä haluan tavata isäni
Charlestonissa. Kaupunki on piiritettynä maan ja meren puolelta. En
tiennyt kuinka pääsisin, ennenkuin kuulin Delphinin aikovan rikkoa
piirityksen. Minä tulin tähän laivaan tavalla kuin tiedätte, ja minä
pyydän teitä antamaan anteeksi, että niin olen tehnyt ilman teidän
luvattanne, sillä varmaan ette olisi suostuneet anomukseeni.

-- Aivan varmaan -- vastasi James Playfair.

-- Siis tein oikein etten teiltä pyytänytkään -- jatkoi tämä nuori
tyttö lujemmalla äänellä.

Kapteini laski kätensä ristiin, käväisi kerran hytin ympäri ja
seisahtui sitte.

-- Mikä nimenne on? -- kysyi hän.

-- Jenny Halliburtt.

-- Jos noudatan adressia niissä kirjeissä, jotka on tavattu Crockstonin
papereissa, niin isänne on Bostonista?

-- Niin on, herra kapteini.

-- Pohjoisvaltion mies on siis etelän kaupungissa, sillä aikaa kuin
Yhdysvaltiot käyvät tulista sotaa?

-- Isäni on otettu vangiksi, herra kapteini. Hän oli Charlestonissa,
kun ensimäiset kutit laukaistiin kansallissodassa ja kun liittolaiset
karkoittivat Yhdysvallan sotaväen Sumter-linnasta. Isäni valtiolliset
mielipiteet saattivat hänen orjapuolueen vihattavaksi, ja vastoin
kaikkea oikeutta hän kenraali Beauregardin käskystä vangittiin. Minä
olin silloin Englannissa, käymässä erään sukulaisen luona, joka nyt on
kuollut, ja yksinäni, ilman muuta tukea kuin Crockston, perheemme
uskollisin palvelija, tahdoin hakea isäni ja hänen kanssansa käydä
vankeuteen osalliseksi.

-- No, mikä mies isänne Halliburtt on? -- kysyi James Playfair.

-- Rehellinen ja kunniallinen sanomalehden kirjoittaja -- vastasi Jenny
uljaasti -- Tribunen arvoisimpia aputoimittajia ja joka rohkeimmasti on
mustain puolta pitänyt.

-- Orjuuden hävittäjä! -- huudahti kapteini kiivaasti. -- Yksi niitä
miehiä, jotka, ollen orjuutta hävittävinänsä, ovat peittäneet maansa
verellä ja rauniolla!

-- Herra kapteini -- vastasi Jenny valjehtuen -- te puhutte pahoin
isästäni! Teidän ei pitäisi unhottaa, että olen yksinäni täällä häntä
puollustamassa.

Vieno punastus lennähti kapteinin otsalle, ja hän vihastui, mutta
häpesikin samassa. Kenties hän aikoi vastata tälle nuorelle tytölle
mitä ajatteli, mutta hänen onnistui hillitä itsensä, hän avasi hytin
oven ja huusi:

-- Johnson! Tästä lähtein tämä hytti kuuluu miss Jenny Halliburtille.
Panettahaa minulle rippumatto kajutan perimmäiseen osaan. Sen enempää
en tarvitse.

Passari katseli suurin silmin tuota nuorta miestä, jota puhuteltiin
naisen nimellä, mutta meni James Playfairin merkin johdosta tiehensä.

-- Ja nyt, miss, olette kotonanne -- sanoi Delphinin nuori kapteini, ja
astui ulos hytistä.



IV.

Crockston osoittaa valtaviisaan kykyä.


Kohta tuli koko laivaväestö tietämään miss Halliburtin historian, eikä
ujostellut Crockstonikaan sitä kertoa. Kapteinin käskystä oli hän
päästetty pelivärkistä irti, ja pamppu oli taas päässyt tavalliselle
paikallensa.

-- Kaunis eläin -- sanoi Crockston -- erittäinkin kun ojentaa kauniin
käpälänsä.

Irti päästyänsä meni Crockston kanssiin, otti pienoisen matkalaukun ja
vei sen miss Jennylle. Tämä nuori tyttö taisi nyt jälleen pukeutua
naisen vaatteisin, mutta pysyi hytissään eikä näyttäynyt kannella.

Mitä Crockstoniin tulee, niin oli selvästi ja silminnähtävästi
todistettu, ett'ei hän ollut merimies enemmin kuin rakuuna, ja hän
vapautettiin kaikesta palveluksen teosta laivassa.

Sillä aikaa työntyi Delphin aika vauhtia Atlantin yli, jonka aallot
pieksettiin kaksinkertaisen ruuvin alla, ja ainoana tehtävänä laivassa
oli tarkka vahdinpito. Päivällä jälkeen sen näytelmän, joka teki lopun
miss Jennyn tuntemattomuudesta, käveli James Playfair pikaisilla
askelilla edes ja takaisin peräkannella. Hän ei ollut kertaakaan
koettanut saada jälleen nähdä tuota nuorta tyttöä ja pitkittää päivällä
ennen keskeytynyttä kanssapuhetta.

Kävellessään tuli hän ehtimiseen astumaan Crockstonin sivu, joka, tukan
alta tirkistellen, katseli häntä jollakin tyytyväisyydellä. Selvästi
näkyi, että hän halusi saada puhutella kapteinia, ja hän katseli häntä
niin väsymättömästi, että kapteini viimein tuskautui.

-- Mitä nyt taas tahdot minulta? -- sanoi James Playfair
amerikalaiselle. -- sinä kuljet kuin kissa kuuman puuron ympärillä,
eikö siitä loppua tulekaan?

-- Suokaa anteeksi, herra kapteini -- vastasi Crockston, katsoa
tihruttaen -- asia on niin, että minulla on jotakin teille sanomista.

-- Mitähän se olisi?

-- Noh, se on hyvin mutkaton asia. Minun haluttaa toden takaa sanoa
teille, että olette pohjaan asti kelpo mies.

-- Minä tulen toimeen ilman sinun sievistelmiäsi.

-- Tämä ei ole sievistelemistä. Sen jätän siksi, kuin olette perille
asti asiassa päässeet.

-- Minne perille?

-- Tarkoituksenne perille, tietystikin.

-- Onko minulla tarkoitus täytettävänä?

-- Tottapa on! Te olette laivaanne vastaanottanut meidät, tuon nuoren
tytön ja minun. Te olette antaneet hyttinne miss Halliburtille. Hyvä!
Te olette säästäneet minun patukasta. Jalomielisemmin ei saata kukaan
menetellä. Te tulette viemään meidät perille Charlestoniin, ja se on
hyvin, hyvin hyvä asia, mutta siinä ei kuitenkaan ole kaikki.

-- Mitä, eikö siinä ole kaikki? -- huudahti James Playfair,
hämmästyksissään Crockstonin hävyttömyydestä.

-- Ei, ei millään muotoa -- vastasi tämä viime mainittu,
ilkipintaisesti nenäänsä niuristaen. -- Tytön isä on vankina siellä!

-- Entäs sitte?

-- Entäs sitte? Hän tietystikin on pelastettava.

-- Miss Halliburtin isä pelastettava?

-- Se on tietty. Hän on kunnian mies, uskalias kansalainen. Maksaneehan
vaivan uskaltaa jotakin hänen vuoksensa.

-- Master Crockston -- sanoi James Playfair, vetäen kulmiansa ryppyyn
-- te uäytätte olevan hulivili ensimäistä laatua. Mutta muistakaa,
ett'en olekaan nyt leikkipuheen tuulella.

-- Te erehdytte, herra kapteini -- väitti amerikalainen siihen. -- Minä
en puhu leikkiä laisinkaan, vaan puhun kanssanne täyttä totta. Asia
minkä ehdoitan, voi tosin ensi alussa näyttää teistä mahdottomalta,
mutta likemmin asiata ajateltuanne tulette huomaamaan, ett'ette saata
toisin tehdä.

-- Vai niin! Minun täytyy siis pelastaa mr Halliburtt?

-- Niinkuin olen sanonut. Teidän pitää kenraali Beauregardilta anoa,
että hän lasketaan vapauteen, ja kenraali ei ole hylkäävä anomustanne.

-- Mutta jo hän sen tekee?

-- Sitte -- vastasi Crockston, ei ollen noista sanoista milläänkään --
tulemme käyttämään voimakkaita keinoja ja viemään vangin pois
liittolaisten nenäin editse.

-- Niin siis -- sanoi James Playfair, joka alkoi suuttua -- ei siinä
kyllä että menen Yhdysvallan laivastojen keskitse ja rikon Charlestonin
piirityksen, vaan minun täytyy vielä mennä merelle, alttiina
linnoitusten kanuunatulelle, ja tehdä tämä pelastaakseni herran, jota
en tunne, yhden noita orjuuden hävittäjiä, joita kauhistun, yhden noita
paperin tuhraajia, jotka vuodattavat kirjoitusmustaansa verensä
asemesta.

-- No, yksi kanuunankuti enemmin tahi vähemmin, mitä se tekee? --
väitti Crockston.

-- Master Crockston, ottakaa tarkka vaari siitä mitä nyt sanon: jos
kerran vielä rohkeatte puhua minulle tästä asiasta, niin lähetän teidät
ruuman alimmaiseen osaan koko reisun ajaksi, niin että saatte oppia
pitämän suunne kiinni.

Näin sanottuansa laski hän amerikalaisen menemään, ja tämä meni
mumisten:

-- Kas niin! Minulla ei ole syytä olla tyytymätön keskusteluumme. Rappa
on nakattu ja asia on menestyvä.

Sanoessaan "orjuuden hävittäjä, jota kauhistun" James Playfair
ymmärrettävästi sanoi jotakin, jota ei ajatellut. Hän ei ollut orjuuden
puollustaja, mutta hän ei tahtonut myöntää, että kysymys orjuudesta,
vaikka presidentti Lincoln nimenomaan oli sitä vakuuttanut, olisi
tärkein Yhdysvaltioiden kansallisessa sodassa. Väittikö hän siis, että
Etelän valtioilla -- kahdeksalla kuudestaneljättä -- peri-
aatteellisesti oli oikeus ruveta eri yhdyskunnaksi sen tähden että
olivat vapaa-ehtoisesti yhdistyneet? Ei suinkaan! Hän vihasi
pohjois-valtioiden miehiä, siinä kaikkityyni. Hän vihasi ja kammoi
heitä vanhoina veljinä, jotka olivat erinneet yhteisestä heimokunnasta,
oikeina englantilaisina, jotka olivat nähneet hyväksi tehdä sen minkä
hän, James Playfair, nyt hyväksyi liittouneissa valtioissa. Tälläiset
olivat Delphinin kapteinin valtiolliset mielenpiteet, mutta erittäinkin
oli amerikalais-sota tikkuua hänen silmissään ja hän tahtoi tehdä
jonkun kepposen niille, jotka kävivät tätä sotaa. Helppo on siis
ymmärtää, kuinka hän oli vastaanottava tämän esityksen orja-ystävän
pelastamisesta ja liittolaisten, joiden kanssa hän aikoi asioihin
antautua, loukkaamisesta.

Mutta Crockstonin viekkaat esitytkset eivät antaneet hänen
ajatuksilleen enään rauhaa. Hän koetti niin paljon kuin mahdollista
karkoittaa niitä, mutta ne palasivat ehtimiseen hänen sieluunsa, ja kun
miss Jenny seuraavana päivänä vähäksi aikaa tuli kannelle, ei hän
uskaltanut katsoa häntä silmiin.

Ja se oli tosiaankin iso vahinko; sillä tämä nuori valkeaverinen,
mielevä- ja lempeäsilmäinen tyttö ansaitsi kolmekymmenen-vuotiaan
nuoren miehen silmäilemisen. Mutta James Playfair tunsi itsensä
hämäytyvän hänen läsnä ollessaan ja ymmärsi, että tällä lumoavalla
olennolla oli luja ja jalo sielu, joka oli puhdistunut onnettomuuden
koulussa. Hän huomasi, että hänen puhumattomuutensa tyttöä kohtaan
merkitsi kieltäymistä myöntymästä tytön hartaimpiin haluihin. Paitsi
sitä miss Jenny ei koskaan kokenut saada tavata James Playfairiä, mutta
ei hän häntä vältellytkään, ja ensi päivinä he aivan vähän taikka eivät
ollenkaan puhutelleet toisiansa. Miss Halliburtt tuskin astui hytistään
ulos eikä suinkaan olisi hän koskaan virkkanut sanaakaan Delphinin
kapteinille, ellei Crockston olis käyttänyt erästä juonta, joka saatti
heidät toistensa puheille.

Tämä rehellinen amerikalainen oli uskollinen palvelija
Halliburtt-perheelle. Hän oli herransa huoneessa kasvatettu ja hänen
mielihartautensa hänen puoleensa oli rajaton. 5yvä ymmärryksensä
vastasi hänen rohkeuteensa ja voimaansa. Niinkuin jo on havaittu,
hänellä oli oma laatuusa katsella ja arvostella asioita ja seikkoja,
samoin kuin hänellä oli viisaustieteensäkin perin omituinen. Ei hänen
urhoutensa ensi nikarassa lannistunut ja pahimmistakin pulista arvasi
hän ihmeteltävästi päästä selville.

Tämä urhea mies oli päättänyt vapauttaa Halliburtin ja käyttää
kapteinin laivaa ja kapteinia itseänsä pelastaaksensa hänen ja
Englantiin palataksensa. Tämmöinen oli hänen tuumansa, kun sitä vastoin
nuorella tytöllä ei ollut muuta tarkoitusta kuin tavata isänsä ja olla
hänen vankeudessaan osallisena. Crockston koettikin kaikin mahdollisin
keinoin ahdistella James Playfairiä. Hän oli jo purkanut luotansa koko
joukon keinoja, kuten olemme nähneet, mutta ei ollut vihollinen vielä
antannut, päinvastoin.

-- No -- arveli hän itsekseen -- miss Jennyn ja kapteinin täytyy
välttämättömästi päästä selville toistensa kanssa, sillä jos he yhä
edelleen muikistelevat nenäänsä koko tämän pitkän matkan, niin emme
pääse tuosta paikasta päkähtämään. Heidän täytyy tulla puheisin
toistensa kanssa, miettiä asiata, niinpä väitelläkin, mutta keskustelu
heidän välillään täytyy syntyä, ja minä panen pääni veikkaan, että
James Playfair siinä on itse ehdoittava mitä hän tänäpänä kieltää
minulta.

Mutta nähdessään kapteinin ja tytön miltei välttelevän toisiansa,
Crockston alkoi epäillä.

-- No, sitte täytyy minun ryhtyä asiaan -- ajatteli hän.

Neljäntenä päivänä aamulla astui hän miss Halliburtin hyttiin, hieroen
käsiänsä oikein tyytyväisesti ja suutansa mutistellen.

-- Hyviä uutisia, hyviä uutisia! -- huudahteli hän. -- Ette
ikäpäivinänne saata arvata mitä kapteini on minulle ehdoittanut. Se on
oiva mies tuo kapteini!

-- Hän on ehdotttanut teille että?... -- kysyi miss Jenny, jonka sydän
nyt ankarasti sykähteli.

-- No, että hän vapauttaa mr Halliburtin, että ryövää hänen
liittolaisilta ja vie hänen Englantiin.

-- Tosiaanko? -- huudahti Jenny.

-- Niinkuin olen sanonut teille, miss. Sillä miehellä on sydän oikealla
paikalla, tuolla kapteini James Playfairillä. Mutta semmoisia
englantilaiset aina ovat; joka sulaa ttyvyyttä tahi pelkkää pahuutta.
Hän saa ollakin kiitollisuudestani vakuutettu, ja minä olen valmis
hänen tähtensä hakkauttamaan itseni palasiksi, jos sillä voin hyvittää
hänen mielensä.

Jennyn ilo oli rajaton, kuultuansa nämä Crockstonin sanat. Vapauttaa
hänen isänsä! Tämä oli asia, jota hän ei koskaan ollut uskaltanut
ajatella. Delphinin kapteini tahtoi siis hänen tähtensä panna laivansa
ja laivaväkensä alttiiksi!

-- Niin niin, niin se on -- lisäsi Crockston ja sanoi lopuksi -- ja se
miss Jenny, ansaitsee kaiken kiitollisuutenne.

-- Enemmän kuin kiitollisuuden -- puhkesi tyttö sanomaan --
elinaikaisen ystävyyden!

Hän lähti heti hytistään lausumaan James Playfairille niitä tunteita,
jotka nyt valtasivat hänen sielunsa.

-- Yhä paremmaksi ja paremmaksi asia luontuu -- jupisi amerikalainen
itsekseen. -- Se menee miltei täyttä laukkaa, ja se on onnistuva.

James Playfair käveli edes ja takaisin peräkannella ja, niinkuin hyvin
voi arvata, melkoisesti kummastui, milteipä hämmästyi, nähdessään tuon
nuoren tytön lähenevän ja kiitollisuudesta kyynelehtävin silmin
ojentavan hänelle kätensä ja sanovan:

-- Kiitos, herra kapteini, kiitos uhrauksesta, jota en ikänäni olisi
rohjennut odottaa muukalaiselta.

-- Miss -- vastasi kapteini, joka ei ymmärtänyt vähintäkään mitä tyttö
tarkoitti -- mutta minä en tiedä...

-- Te tulette -- jatkoi miss Jenny -- minun tähteni kokemaan monia
vaaroja ja kentiesi panemaan omat etunne alttiiksi. Paljon olette jo
tehneet siinä, että olette täällä laivassa osoittaneet minulle
vieraanvaraisuutta, jota minulla ei olis oikeus...

-- Suokaa anteeksi, miss Jenny -- vastasi James Playfair -- mutta en
tosiaankaan ymmärrä sanojanne. Minä olen kohdellut teitä niinkuin
jokainen säädyllinen mies olisi kohdellut naista, ja tekolaatuni
ansaitsee yhtä vähän tunnustamista kuin kiitollisuutta.

-- Herra kapteini -- sanoi Jenny -- se on tarpeetonta, että kauemmin
teeskentelemme. Crockston on sanonut minulle kaikki.

-- Vai niin -- sanoi kapteeni -- Crockston on sanonut teille kaikki?
Sitte voin vieläkin vähemmin käsittää syytä, joka sai teidät lähtemään
hytistänne ja tulemaan tänne ja puhumaan sanoja, jotka...

Tätä sanoessaan tämä nuori kapteini melkoisesti hämyili, hän kun
muisteli sitä raakamaista tapaa, millä hän oli vastaanottanut
amerikalaisen esityksen, mutta miss Jenny ei antanut hänelle aikaa
likempään selitykseen, mikä olikin kapteinille isoksi onneksi, vaan
keskeytti hänen sanoen:

-- Herra kapteini, astuessani laivaanne minulla ei ollut muuta
tarkoitusta kuin tulla Charlestoniin, ja kuinka julmat orjuuden
puoltajat lienevätkin, niin he eivät olisi kieltäneet erästä
tyttöparkaa käymästä isänsä vankeuteen osalliseksi. Niin on asia, ja
minä en rohjennut vähintäkään toivoa voivani sieltä palata; mutta koska
jalomielisyytenne on niin suuri, että tahdotte vapauttaa vangitun isäni
ja tehdä kaikki mitä voimissanne on pelastaaksenne hänen, niin saatatte
olla vakuutettu minun syvästä kiitollisuudestani ja sallia minun
ojentaa teille käteni.

James Playfair ei tiennyt mitä vastata. Hän pureskeli huuliansa eikä
rohjennut ottaa tyttöä kädestä. Hän hyvin kyllä hoksasi Crockstonin
laittaneen hänen pulaan semmoiseen, että hänen nyt olisi maidotonta
peräytyä. Kumminkaan ei hänen tuumiinsa soveltunut ruveta avulliseksi
Halliburtin vapauttamiseen ja hankkia tukala asia niskoillensa. Mutta
taisiko hänellä olla sydäntä antaa tämän tyttöraiskan pettyä
toiveissansa? Taisiko hän sysätä luotansa tuon käden, jonka tyttö
ojensi hänelle noin todellisella ja syvällisellä ystävyyden tunteella?
Taisiko hän huoleti nähdä noiden kiitollisuuden kyynelten, jotka
kiiluivat tytön ihanoissa silmissä, muuttuvan mielikarvauden
kyyneliksi?

Tämä nuori mies koetti sen tähden antaa kiertävää vastausta,
saattaaksensa vapaasti menetellä niinkuin tahtoi ja ollaksensa
mihinkään sitoutumaton tulevaisuuden suhteen.

-- Miss Jenny -- sanoi hän -- uskokaa minua, minä olen tekevä kaikki
mailmassa että...

Hän otti nyt miss Jennyn pienen hienokaisen käden, mutta likistäessään
sitä hiljaa, tuusi hän sydämensä olevan vaarassa. Hän joutui
hämmennyksiin ja häneltä puuttui sanoja millä olisi ajatuksensa
ilmaissut. Hän soperoitsi muutamia sekavia sanoja:

-- Miss ... miss Jenuy ... minä tahdon teidän edestänne...

Crockston, joka piti häntä silmällä, hieroi käsiään ihastuksesta ja
jupisi itsekseen:

-- Hyvin on asiat! Tiesinhän sen.

Työläs olis ollut sanoa, mitenkä James Playfair olisi päässyt tästä
pulmallisesta tilasta, mutta kaikeksi onneksi hänelle, jos ei
Delphinille, kuultiin tähystäjän huutavan:

-- Perämies, ohoi!

-- Mikä on asiana? -- kysyi Mathew.

-- Purjehtija tuulen päällä.

James Playfair erosi heti tytöstä ja juoksi perämaston vanttitouviin.



V.

Iroquois'in kanuunakuulat ja miss Jennyn toteen-näytteet.


Delphinin matka oli tähän asti ollut sangen onnellinen, ja laiva oli
osoittanut erinomaista nopeutta. Ei ainoatakaan purjehtijaa ollut
näkynyt ennen sitä, jonka tähystäjä nyt keksi.

Delphin oli tällä hetkellä 32°15' leveyden ja 37°43' pituuden kohdalla
lännempänä Greenwichin puolipäiväpiiriä, se on: se oli jo kulkenut
kolme viidennes-osaa matkaansa. Läpinäkymätön utu oli kahdeksanviidettä
tuntia ollut levitettynä valtameren yli. Jos tämä sumu olikin eduksi
Delphinille, se kun kätki hänen syrjällisiltä silmiltä, niin se
kumminkin esti tähystäjät pitämästä tarkkaa silmää isommalle alalle
merta, ja Delphin olisi, aavistamattansa, tainnut purjehtia niin
sanoakseni kyljetysten niiden alusten kanssa, joita se tahtoi välttää.

Tämäpä juuri olikin nyt tapahtunut, ja kun merkki aluksen näkymisestä
annettiin, oli se ainoastaan kolmen peninkulman päässä tuulen puolella.

Saalingille tultuansa näki hän selvästi ja kirkkaasti ison
yhdysvaltalais korvetin, joka kulki täydellä höyryllä. Se piti
kurssiaan Delphiniä kohti, estääksensä tätä menemästä.

Tarkasteltuansa korvetin liikenteitä, kapteini taas astui kannelle alas
ja käsketti ensimäisen perämiehen luoksensa.

-- Mr Mathew -- sanoi hän -- mitä luulette tuosta aluksesta?

-- Minä luulen, kapteini, sen yhdysvaltalaislaivaston alukseksi, joka
pitää epäluuloja tarkoituksistamme.

-- Niin niin, sen kansalaisuutta ei käy kauemmin epäilykseen paneminen
-- lisäsi James Playfair.

Samassa silmänräpäyksessä nosti korvetti Yhdysvaltioiden tähditetyn
lipun kahvelin alle ja laukaisi kanuunan.

-- Kehoitus meille noudattamaan esimerkkiä -- sanoi Mathew. --
Nostakaamme lippumme mekin. Emme tarvitse sitä hävetä.

-- Mitä hyvää siitä on? -- kysyi James Playfair. -- Lippumme ei anna
meille mitään suojelusta eikä estä heitäkään tahtomasta meitä
tervehtiä. Ei, antakaa mennä eteenpäin!

-- Ja niin pikaa kuin voimme -- jatkoi Mathew -- sillä jos silmäni
eivät pety, niin olen nähnyt tuon korvetin ennen jossakin Liverpoolin
tienoilla, jossa se piti valppaalla silmällä siellä rakennettavia
aluksia. annan niskani taittaa, jos ei seiso Iroquois peräpeilin
yläsyrjässä.

-- Onko se hyvä purjehtija?

-- Paraita Yhdysvallan laivastossa.

-- Kuinka monta kanuunaa on sillä? -~ tahdeksau!

-- Eikö sen pahempi!

-- Älkää kohautelko olkapäitä, kapteini -- sanoi Mathew vakaisella
äänellä. -- Niistä kahdeksasta kanuunasta toinen on kuusikymmenen
naulainen kanssilla, toinen satanaulainen kannella, ja molemmat
rihlatut.

-- Tuhat tulimmaista -- sanoi James Playfair -- ne ovat Parotin
kanuuuia, jotka kantavat kolme peninkulmaa.

-- Niin, ja kentiesi vähän päällekin, kapteini.

-- Entäs sittekin, nuo kannunat olkoot sata tahi nelinaulaisia ja ne
kantakoot kolme peninkulmaa tahi viisisataa kyynärää, niin se on yksi
ja sama, kun puskemme vauhtia tarpeeksi asti kovaa välttääksemme sen
kuulia. Me tahdomme näyttää tuolle Iroquois'ille, kuinka tehdään, kun
ollaan rakettu pakoon pääsemään. Parempaa valkeata!

Mathew vei ensimäiselle masinistille kapteinin käskyn, ja ennen pitkää
tuprusi sakea savu aluksen torveista.

Tämä ei tuntunut olevan korvetin mieleen, sillä se antoi Delphinille
merkin pysähtyä. Mutta James Playfair ei huolinut varoituksesta eikä
muuttanut kurssia.

-- Nyt -- sanoi hän -- saamme nähdä, mitä Iroquois aikoo tehdä. Nyt
sopii sen hyvin koetella satanaulaista kanuunaansa ja nähdä, kuinka
pitkälle kantaa. Eteenpäin niin vahvalla höyryllä kuin suinkin!

-- Ei liene se kauan kohteliaalla tavalla meitä tervehtimättä.

Kajutan katolle palattuansa tapasi kapteini miss Halliburtin istumassa
siellä kaikessa huolettomuudessa lähellä käsipuuta.

-- Miss Jenny -- sanoi hän -- tuo korvetti, jonka näette tuulen päällä,
todenmukaisesti tulee ajamaan meitä takaa, ja koska se on meitä
puhutteleva kanuunanpaukkeella, niin saan tarjota teille käteni
saattaakseni teidät hyttiinne jälleen.

-- Minä kiitän teitä niin paljon, herra kapteini -- vastasi tyttö,
katsellen tätä nuorta miestä -- mutta minä en pelkää kanuunan kutia.

-- Mutta se voi, vaikka matka on pitkä, olla vähän vaarallinen.

-- Oi, minä en olekaan kasvatettu pelkuritytön tavoin. Amerikassa
totutaan kaikkeen, ja minä vakuutan teitä, että Iroquois'in kuulat
eivät saa minua laskemaan päätäni alas.

-- Te olette urhoollinen, miss Jenny.

-- Pitäkää minua urhoollisena, herra kapteeni, ja antakaa minun jäädä
luoksenne.

-- En voi mitään kieltää teiltä, miss Halliburtt -- vastasi kapteini,
ihmetellen tämän nuoren tytön levollisuutta ja rohkeamielisyyttä.

Nämä sanat olivat tuskin sanotut, ennenkuin nähtiin valkean savun
nousevan yhdysvaltalaiskorvetin partaan uikopuolelta. Ennenkuin pamaus
ennätti Delphiniin, nähtiin kärki-viskanne, joka hirvittävällä
väkevyydellä kieppasi oman akselinsa ympäri ja kierittelihe ilman läpi,
tulevan suoraan alusta kohti. Helppo oli noudattaa sen liikkeitä, jotka
olivat verrattain vitkalliset, sillä heitäntäiset rihlatuista
kanuunoista lähtevät suusta vähemmällä nopeudella kuin muusta
kanuunasta, jolla on sileä sisus.

Kahdenkymmenen sylen päässä Delphinistä pyyhkäsi viskanne, jonka rata
nähtävästi aleni, vedenkalvoa, merkiten tiensä veden suihkinalla. Sitte
teki se uuden hypyn, ammahti melkeän korkealle, meni Delp1inin
päällitse, katkaisten etumaston oikeanpuolisen kääntönuoran, putosi
kolmenkymmenen sylen päähän ja katosi syvyyteen.

-- Lemppari niinkin! -- sanoi James Playfair. -- Ei maar toinenkaan
kuula odotuta itseänsä.

-- Ohoh! -- sanoi Mathew -- tarvitaanhan toki vähän aikaa semmoisten
tykkien lataamiseen.

-- Onpa tosiaankin hauska nähdä tuommoista -- sanoi Crockston, joka
kädet ristissä katseli tätä näytelmää niinkuin asiaan aivan kuulumaton
katsoja. -- Ja kun ajattelen, että ystävämme lähettävät meille
tämmöisiä kuulia!...

-- Vai niin, sinäkö se olet -- huudahti James Playfair ja mitteli
silimillään amerikalaista.

-- Joo, minä se olen, herra kapteini -- vastasi amerikalainen
järkkymättömällä tasamielisyydellä. -- Tahtosinpa nähdä, miten
urhoolliset yhdysvaltalaiset ampuvat. Eivätpä kyllä tee sitä huonosti,
ei tosiaankaan huonosti.

Kapteini yritti juuri sanomaan Crockstonille suoraan mitä ajatteli,
mutta samassa silmänräpäyksessä putosi viskanne numero kaksi mereen
juuri oikeanpuolisen looringin viereen.

-- Hyvä -- huudahti James Playfair -- jo olemme jättäneet Iroquois'in
kaksi kaapelinpituutta. Ne purjehtivat kuin rupisammakot, nuo sinun
ystäväsi, vai kuinka, master Crockston?

-- Enpä saata kieltää sitä -- vastasi amerikalainen -- ja ensi kerran
elämässäni se on minulle tosin mielihyväksi.

Kolmas kuula jäi kauas kahden ensimäisen ta'a, ja vähemmässä kuin
kymmenessä miuuutissa oli Delphin ulkona korvetin kanuunain
kantovälistä.

-- Tuosta nyt nähdään -- sanoi James Playfair -- mihin kaikki
patenti-lokit maailmassa kelpaavat, mutta kiitos noille kuulille, nyt
tiedämme minkä mukaan meidän tulee menetellä nopeutemme suhteen.
Antakaa parantaa valkeata, muuten ei maksa vaivaa haaskata
poltto-aineita.

-- Teillä on hyvä alus -- sanoi miss Jenny nuorelle kapteinille.

-- On kyllä, miss Halliburtt, Delphinini tekee seitsemäntoista
solmuväliä tunnissa, ja ennen päivän loppua olemme jättäneet korvetin
näkymättömiin.

James Playfair ei liioitellut aluksensa kelvollisuuden suhteen, ja
ennen auringon laskua olivat amerikalaisen aluksen mastonhuiput
kadonneet taivaanrannan ta'a.

Tämä tapaus ilmaisi kapteinille miss Halliburtin luonteen perin uudelta
kannalta. Jää oli nyt murtunut. Tämän hetken perästä Delphinin kapteini
ja hänen matkustajattarensa jäännösmatkalla usein ja kauan puhelivat
keskenänsä. Kapteini tapasi tytössä maltillisen, uskaliaan,
ajattelevaisen ja älykkään tytön, joka puhui asiat julkisuoraan oikein
amerikalaisten lailla, jolla oli lujat mielipiteet, jotka hän lausui
vakuutuksella, joka tunki James Playfairin sydämeen, ja tunki sinne
Playfairin tietämättä. Tyttö rakasti isänmaatansa, oli kaikesta
sydämestään harrastunut Yhdysvallan isoon aatteesen ja puheli
Yhdysvaltioiden sodasta innostuksella, jota kenellään toisella naisella
ei olis voinut olla. Useasti tapahtuikin, että James Playfair joutui
ymmälle mitä hänen piti tytölle vastata. Monesti oli "kauppamiehenkin"
vakuutus vaarassa, ja miss Jenny ahdisti sitä yhtä voimakkaasti eikä
antanut millään keinoin ehdoitella kanssansa. Alussa James paljon
väitteli. Hän koki puollustaa liittolaisia Yhdysvaltalaisia vastaan,
hän koki näyttää, että erikkolaisilla oli oikeus puolellaan, sekä
vakuuttaa, että jotka vapaa-ehtoisesti olivat keskenään yhdistyneet
taisivat samalla tavalla myöskin eri liittokunniksi erota. Mutta tyttö
ei tahtonut siinä kohden antaa myöten. Hän paitsi sitä näytti toteen,
että kysymys orjuudesta kävi edellä kaikkia muita tässä Pohjan ja
Etelän taistelussa, sekä että kysymys siinä oli paljoa enemmin
siveellisyydestä ja ihmisyydestä kuin valtiollisista asioista, ja James
Playfair tarttui kiinni eikä voinut mitään vastata. Näissä väittelyissä
James paitsi sitä ennen kaikkea oli tarkallinen kuulija, ja olisipa
ollut miltei mahdotonta sanoa, pystyikö häneen enemmin miss Halliburtin
toteen-näytteet vai se lumousvoimako, minkä hän tunsi häntä
kuultelemasta. Mutta hänen täytyi viimein muun muassa tunnustaa, että
kysymys orjuudesta oli pääkysymyksenä Yhdysvaltioiden sodassa, että se
oli jollakin tavalla ratkaistava ja että oli herjettävä noista
hirvittävistä, raakalaisuuden aikoja muistuttavista näytelmistä.

Muuten valtiolliset asiat eivät kapteinia isosti ajatteluttaneet. Hän
olis luopunut vakaisimmistakin mielipiteistään toteennäytteiden edessä,
jotka tuotiin esiin näin viehättävässä muodossa ja tälläisissä
suhteissa. Hän ei pitänyt niin tarkkaa väliä ajatuksillaan semmoisessa
asiassa; mutta siinäpä ei kaikki ollutkaan, ja "kauppamieheen" käytiin
nyt suoraapätä käsiksi hänen kalliimmissa harrastuksissaan. Tämä
tapahtui Delphinin reisun tarkoituksen ja niiden erilaisten varastojen
suhteen, joita se kuljetti liittolaisille.

-- Herra kapteini -- sanoi miss Halliburtt eräänä päivänä hänelle --
kiitollisuus ei ole ikänä estävä minua sanomasta teille suoraan mitä
mistäkin asiasta ajattelen, vaan päinvastoin. Te olette oiva merimies,
taitava kauppias, ja kauppahuone Playfair ja Kumpp. on mitä suurimmassa
arvossa; mutta tällä kertaa se unhottaa perus-aatteensa ja on
antautumassa asioimiseen, joka ei ole sille sovelias.

-- Kuinka niin? -- hundahti James, -- eikö huoneella Playfair ja Kumpp,
ole oikeutta ryhtyä tälläiseen raha-asiatoimeen?

-- Ei! Se vie ampuvaroja noille onnettomille, jotka ovat täydessä
kapinassa maansa laillista hallitusta vastaan, ja tätä sanon minä
huonon asian kannattamiseksi asevoimalla.

-- En kyllä tahdo, miss Jenny -- vastasi kapteini väitellä kanssanne
liittolaisten oikeudesta, vaan tahdon vastata teille ainoastaan yhdellä
sanalla: minä olen kauppamies, ja semmoisena minä ajattelee ainoastaan
toiminimeni etuja. Minä koen ansaita rahaa, missä ikänään tilaisuutta
siihen ilmaantuu.

-- Sepä juuri onkin moitittavaa, herra kapteini -- jatkoi tyttö. --
Voitto ei puhdista tekotapaanne. Jos kiinalaisille myötte opiota, joka
heidät tylsentää, niin olette yhtä syyllinen kuin tällä hetkellä
olette, antaessanne Etelän kansalle välikappaleita käsiin, millä
pitkittävät vääräpuolista sotaa.

-- Suokaa auteeksi, miss Jenny, mutta johan nyt menette kovin pitkälle;
minä en ssata myöntää...

-- Että mitä olen sanonut on totta. Ettepä kyllä, sen uskonkin, mutta
kun olette kysyneet omalta tuunoltanne, selkeästi olette käsittäneet
ajettavanne asian ja kun olette ajatelleet seurauksia, joista kokonansa
olette vastuun-alainen kaikkein silmissä, niin olette tunnustava minun
olevan oikeassa tässä niinkuin kaikissa muissakin kohdissa.

Nämä sanat kuultuansa seisoi James Playfair perin ällistyneenä. Hän
erosi, oikein vihastuksissaan, tästä nuoresta tytöstä, sillä hän tunsi
kykenemättömyytensä vastaamaan. Sitte käveli hän häpeissään kuin lapsi
puolen tahi korkeintaan kokonaisen tunnin, jonka takaa hän palasi tämän
harvinaisen tytön luokse, joka, mitä armohimmasti hymyillen, löi hänen
väitöksensä auttamattomasti kumoon.

Sanalla sanoen, kuinka nyt lieneekin ollut, ja vaikka James Playfair ei
tahtonut sitä tunnustaa, niin ei hän enään ollutkaan omissa
valloissaan. Hän ei ollut enään "herra lähinnä Jumalaa" omassa
laivassansa.

Crockstonin isoksi iloksi miss Halliburtin osakkeiden arvo näytti yhä
nousevan. Kapteini näytti lujasti päättäneen tehdä mitä hyvänsä
vapauttaaksensa miss Jennyn isän, vaikka panisikin tässä tekosessa
Delphinin, lastinsa ja laivaväkensä alttiiksi ja saattaisi päällensä
arvoisan setä Vincentin kirouksen.



VI.

Sataman suu Sullivan-saaren vieressä.


Kaksi päivää sen jälkeen kuin Iroquois-korvetti tavattiin oli Delphin
Bermudas-saarien leveysmitan tasalla, jossa sillä oli kova myrsky
koettavana. Näillä kulkuvesillä raivoavat usein ylen ankarat myrskyt.
Ne ovat haaksirikoissaan oikein mainitut, ja sinne onkin Shakespeare
asettanut Myrsky-sepitelmänsä pudistuttavat kohtaukset, jossa
näytelmässä Ariel ja Kaliban ottelevat vallasta aaltojen päällä.

Tämä tuulenpuuska oli hirmuinen. James Playfair aikoi ensin hakea
satamaa Bermudas-saaristoon kuuluvassa Mainland-saaressa, jossa
englantilaisilla on sotavahdisto, mutta tästä olisi voinut seurata
isoja vastuksia ja tappioita. Onneksi hoiti Delphin itsensä myrskyn
käsissä oivallisesti, ja vasta koko päivän ajeltuansa tuulen muassa,
sai se jälleen kurssinsa Amerikan rannikolle päin.

Mutta jos James Playfair oli alukseensa tyytyväinen, niin hän ei ollut
vähemmin ihastunut tuon nuoren tytön rohkeuteen ja karskiuteen. Miss
Halliburtt oleskeli kovimman myrskyn ajan kannella ja hänen
vierellänsä. James, tunnustellessaan itseänsä, tunsi nyt, että syvä ja
vastustamaton rakkaus oli vallannut koko hänen sielunsa.

-- Niin on -- sanoi hän itsekseen -- tuo uskalias tyttö on nyt se, joka
komentaa tässä laivassa. Hän heittelee minua sinne ja tänne niinkuin
merihädässä olevaa alusta. Minä tunnen kukertuvani. Mitähän setä
Vincent on sanova? Voi, kuinka heikko ihminen on! Olenpa vissi siitä,
että jos Jenny käskisi minun viskata koko tämä kirottu salatavara
mereen, minä rakkaudesta häneen tekisin sen arvelematta.

Onneksi kauppahuoneelle Playfair ja Kumpp. miss Halliburtt ei vaatinut
tätä uhria. Kuitenkin oli kapteini-parka nyt kiinni, ja Crockston, joka
luki hänen sydämestään kuin aukinaisesta kirjasta, hieroi käsiään
tyytyväisyydessään niin, että nahka oli irti longota.

-- Hän on kiinni -- toisteli hän itseksensä -- ja ennen kahdeksan
päivän kuluttua herra Crockston on huoleti majaileva paraassa Delphinin
hytissä.

Mitä miss Jennyyn tuli, niin ei yksikään ja kaikkein vähemmin James
Playifair olisi tainnut sanoa, havaitsiko hän, mitä tunteita hän
nostatti, ja oliko hänellä sama taipumus kapteinin puoleen. Tämä nuori
tyttö vaarinotti mitä suurimman varovaisuuden -- seuraus hänen
amerikalaisesta kasvatuksestaan -- ja hautasi salaisuutensa syvälle
sydämehensä.

Mutta sillä aikaa kuin rakkaus näin kävi eteen päin nuoren kapteinin
sydämessä, työntyi Delphin ei vähemmälla vauhdilla suoraan Charlestonia
kohti.

Tammikuun 13 päivänä keksi tähystäjä maata kymmenen peninkulmaa länteen
päin. Se oli matala rannikko, joka etäisyytensä tähden näytti miltei
liittyvän yhteen vedenrajau kanssa. Crockston tarkasteli visusti
taivaanrantaa, ja kello 9 aikana aamulla osoitti hän erästä paikkaa,
joka selvästi kuvautui pilvistä taivasta vasten, ja huudahti:

-- Charlestonin valotorni!

Jos Delphin olisi tullut tänne yön aikana, olisi tämä valotorni, joka
on rakettu Morris-saarelle ja kohoaa sataneljäkymmentä jalkaa
merenpinnan yli, jo näkynyt useita tuntia, sillä tämän vilkkumajakan
kirkas valo nähdään neljäntoista peninkulman päähän.

Kun siis Delphinin asema saatiin tietoon, oli Jamea Playfairillä
ainoastaan yksi asia tehtävänä, nimittäin päättäminen, mitä uraa myöten
hän Charlestoniin laskisi.

-- Jos emme kohtaa mitään vastusta kolmen tunnin kuluessa -- sanoi hän
-- niin olemme satamatokkain turvissa.

Charlestonin kaupunki on seitsemän peninkulmaa pitkän ja kahta
peninkulmaa leveän merenlahden pohjimmassa perukassa. Lahden nimi on
Charleston-Harbour ja sen suu on varsin vaikea kulkea. Tämän suun
eteläpuolella on Morris- ja pohjoispuolella Sullivan-saari. Sinä
aikana, kuin Delphinin oli koetettava piiritystä rikkoa, oli
Morris-saari jo yhdysvaltalaisen sotaväen halllussa, ja kenraali
Gillmore rakennutti sinne pattereita, jotka ankkuripaikkaa pyyhkivät..
Sullivan-ssari sitä vastoin oli liittolaisilla, jotka puollustivat
itsiänsä sen äärimmäisellä nimellä olevassa Fort Moultrie linnaasa.
Delphinin oli siis edulisinta laskea niin likitse pohjois-rantoja kuin
suinkin, välttääksensä tulta Morris-saaren pattereista.

Viittä eri tietä voidaan päästä tähän merenlahteen: Sullivanin väylää,
pohjoista väylää, Overallin väylää, pääväylää, ja sitte tielä Lawfordin
väylää, mutta tämä viimeinen ei ole muukalaisten alusten käytettävä,
jos ei heillä ole erinomaisia rantaluotsia muassaan, eikä myöskään
alusten, jotka käyvät seitsemää jalkaa syvemmässä. Mitä pohjoiseen ja
Overallin väyliin tulee, niin sinne voitiin ampua Yhdysvallan
pattereista, jonka tähden ei ollut niihin ajattelemista. Jos James
Playfairin olis ollut mahdollista valita, olis hän höryllään laskenut
pääväylälle, joka on paras ja helppo kulkea, mutta hänen täytyi
noudattaa asianhaaroja ja tehdä päätöksensä niiden mukaan. Delphinin
kapteini tunsi tämän lahden kaikki salaisuudet, sen salakarit, sen
syvyyden pako- ja nousuvedellä. Hän taisi siis täydellä varmuudella
ohjata aluksensa, niin pian kuin kerta oli laskenut johonkin näistä
ahtaista salmista. Mutta kuinka päästä niihin, siinäpä juuri temppu.

Tämä liikehtiminen vaati tavatonta merimiehen kokemusta ja tarkan
tiedon Delphinin omaisuuksista.

Kaksi Yhdysvallan rekattia risteili tällä hetkellä Charlestonin
kulkuvesillä, ja Mathew tarkkautti hetikohta kapteinin huomiota niihin.

-- He hankkiutuvat -- sanoi hän -- kysymään meiltä, mitä meillä on
tekemistä näillä kulkuvesillä.

-- No, me annamme heille sanan sanasta, kaksi paraasta -- vastasi
kapteini -- mutta he saavatkin maksaa uteliaisuutensa.

Sillä aikaa laskivat kryssääjät täydellä höyryllä suoraan Delphiniä
kohti, joka pitkitti menoansa, alinomaa ahkeroiten pysyä niiden
kanuunain kantamattomilla, mutta James Playfair piti länsi-eteläistä
kurssia, pettääksensä viholliset laivnat. Näiden piti siis todellakin
uskoa, Delphinin aikovan käyttää Morris-saaren vieristä väylää, mutta
siellä oli pattereita ja kanuunoita, joiden kuulista yksi ainoa olisi
voinnt ampua tämän englantilaisen aluksen upoksiin. Yhdysvaltalaiset
antoivat siis Delphinin purjehtia länsi-etelää kohti, eivätkä muuta
huolineet kuin noudattaa sen liikkeitä, ajamatta sitä erittäin
innokkaasti takaa.

Tunnin kuluessa laivat pysyivät yhtä kaukana toisistaan. James
Playfair, joka tahtoi pettää kryssääjät Delphinin nopeuden suhteen, oli
heikennyttänyt sen kulkua, mennen vaan heikolla höyryllä. Kuitenkin
piti vihollisten korsteineista nousevasta sakeasta savutuprusta luulla,
hänen kokevan saada koneesen mahdollisimman korkeinta painoa ja siis
alukselle mitä vikevintä vauhtia.

-- Kyllä kohta ällistyvät -- sanoi kapteini -- kun näkevät meidän
puikahtavan heidän käsistänsä.

Havaittuansa olevansa tarpeeksi likellä Morris-saarta ja kanuunain
edessä, joiden kantomatkaa hän ei tuntenut, käännähytti kapteini
yhtäkkiä ruoria, laski jälleen pohjoista kohti ja jätti kryssääjät
kaksi peninkulmaa tuulen puolelle. Nämä kun näkivät tämän tempun,
käsittivät heti kapteinin tarkoitukset ja alkoivat kiivaasti ajaa
höyryä takaa. Mutta nytpä jo oli kovin hiljaista. Delphin, jonka ruuvit
tekivät työtä kahta vikevämmin kuin ennen, jätti viholliset alukset
kauas jälkeensä ja läheni rannikkoa. Muutamia kuulia lähetettiin
asianmukaisesti hänen peräänsä, mutta yhdysvaltalaiset viskoivat
hukkaan heitoksensa, jotka eivät päässeet kuin puoliväliin. Kello 11
aikana aamupäivällä laski höyry, vähäisen syvällyksensä avulla, pitkin
Sullivan-saarta, mennen täydellä höyryllä tuohon ahtaasen kulkureikään.
Siellä oli se hyvässä turvassa, sillä ei yksikään Yhdysvallan kryssääjä
olis uskaltanut tälle väylälle, joka pakoveden aikana keskimäärin ei
ole yhtätoista jalkaa syvä.

-- Mitä? -- huudahti Crockston -- eikö se olekaan sen vaikeampaa?

-- Master Crockston -- vastasi James Playfair -- vaikeus ei ole sisään,
vaan kyllä ulospääsyssä.

-- Joutavia! -- jatkoi amerikalainen -- se ei minua isosti huoleta.
Laivalla semmoisella kuin Delphin ja kapteinin johdolla semmoisen kuin
James Playfairin mennään sisään milloin ja mistä tahdotaan, ja ulos
samalla tavalla.

Sillä aikaa tutki kapteini kiikari kädessä tarkoin tietä, jota
hänen piti noudattaa. Hänellä oli edessään oivallisia rantaveden
erikois-karttoja, joiden johdolla hän taisi mennä eteenpäin
arvelematta, epäilemättä.

Delphinin hyvin päästyä sille ahtaalle väylälle, joka ulottuu pitkin
Sullivan-saarta, otti kapteini maamerkin Moultrie-linnasta
länsipohjoisessa, siksi kuin Pickney-linna, joka helposti tunnetaan
mustasta väristään ja seisoo eräällä saarella Shutes Tollyn vieressä,
näkyi pohjois-itäpohjoisessa. Toisellapuolen oli hänellä varustamaton
Johnson-linna kaksi pykälää pohjempana Sumter-linnaa.

Tällä silmänräpäyksellä häntä nyt tervehdittiin Morris-saaren
pattereista muutamilla kuulilla, jotka eivät häneen ennättäneet.
Hän pitkitti siis menoansa, poikkeamatta minnekään päin, meni
Moultrievillen alatse, joka on Sullivan-saaren äärimmäisella nenällä,
ja laski lahteen.

Delphin jätti kohta Sumter-linnan vasemmalle kädelle ja oli nyt
suojassa Yhdysvallan pattereilta.

Tämä Yhdysvaltioiden sodan aikana tunnettu linna on koimen ja kolmannes
peninkulman päässä Charlestonista ja molemmin puolin peninkulman päässä
maasta. Se on viisikulmainen, rakettu Massaschusettistä tuodusta
harmaakivestä keinollisesti raketulle saarelle. Rakentaminen otti
kymmenen vuotta ja maksoi enemmän kuin yhdeksänsataa tuhatta dollaria.

Se oli tämä linna mistä Anderson ja Yhdysmallan sotaväki karkoitettiin
Huhtikuun 13 päivänä 1861, ja se oli tätä vastaan kuin liittolaiset
laukaisivat ensimäisen kutin. Mahdotonta on arvata sitä raudan ja
lyijyn paljoutta, minkä yhdysvaltalaisten kanuunat syyttivät sitä
vastaan. Yhtähyvin kesti se kolme vuotta. Muutamia kuukausia myöhemmin,
kuin Delphin laski sen ohitse, sen kukistivat kuulat Parratin
kolmisatanaulaisista rihlatuista kanuunoista, jotka kenraali Gillmore
oli asetuttanut Morris-saarelle.

Mutta tänä aikana oli se täydessä voimassaan, ja liittolaisten lippu
liehui tämän kivisen jättiläisviisikolkan päällä.

Delphinin purjehdittua linnan sivu, näkyi Charlestonin kaupunki, siellä
kun se seisoi Ashley- ja Cooper-virtain välillä.

James Playfair meni nyt väylää osoittavain viittain välitse, ja hänellä
oli länsi-eteläisellä puolellaan Charlestonin valotorni, joka näkyy
Morris-saaren multavallien ylitse. Hän oli jo nostanut Englannin lipun
ja liikehti ihmeteltävällä nopeadella.

Jätettyänsä karantteeni-viitan oikealle kädelle, laski hän huoleti
lahteen. Miss Halliburtt seisoi perän puolessa, katsellen tätä
kaupunkia, jossa hänen isänsä pidettiin vangittuna, ja tätä ajatellessa
hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

Kapteinin käskystä heikensi Delphin viimein vauhtiansa, meni pitkin
etelä- ja itäpuolella olevia pattereita ja seisoi ennen pitkää North
Commercial varvin kajiin kytkettynä.



VII.

Eräs etelävaltion kenraali.


Laskiessaan Charlestonin kajin kylkeen Delphin tervehdittiin
eläköön-huudoilla lukuisalta ihmislaumalta. Asukkaat tässä meren
puolelta ankarasti piiritetyssä kaupuugissa eivät olleet tottuneet
näihin aikoihin näkemään europalaisia aluksia. He arvelivat, eipä ilman
eräänlaisetta hämmästyksettä, mitähän tämä iso höyry-alus, joka noin
uljaasti kantoi Englannin lippua kahvelin alla, tekisi heidän
kulkuvesillään. Mutta kun saatiin kuulla hänen matkansa tarkoitus,
miksi hän oli tunkenut Sullivan-saaren viereisten ahdinkovesien kautta,
ja kun huhu levisi, että hän sisälsi kokonaisen lastin
sodankieltotavaroita, nostettiin eläköön- ja riemuhuutoja kahta
innokkaampia.

James Playfair laitti itsensä hetikohta, silmänräpäystäkään hukkaamatta
yhdistykseen kaupungin korkeimman sotapäällikön, kenräali Beauregardin
kanssa. Tämä vastaanotti avoimin sylin Delphinin kapteinin, joka tuli
varsin sopivalla ajalla tuomaan hänen sotamiehilleen vaatteita ja
ruokavaroja, joista heillä oli mitä kovin puute. Siispä päätettiinkin
viipymättä ryhtyä laivan purkamiseen, ja joukko jänteviä käsiä tuli
Englannin matruuseille avuksi.

Ennenkuin James Playfair lähti laivastaan, oli miss Halliburtt mitä
kiihkeimmästi kehoittanut häntä rupeamaan hänen isänsä puoltajaksi ja
pelastajaksi kenraalin luona. James Playfair oli kokonansa antaunut
tämän nuoren tytön palvelukseen.

-- Miss Jenny -- oli hän sanonut -- te saatatte luottaa minuun. Minä
olen tekevä mahdottomiakin pelastaakseni isänne, ja minä toivon, että
tämä asia ei ole tuottava vastuksia. Minä olen käypä kenraali
Beauregardin luona jo tänä päivänä ja, jyrkästi vaatimatta häneltä
mr Halliburtin vapaaksi laskemista, kokeva saada selvän tiedon isänne
tilasta, onko hän vapaana miehensanansa nojalla vaiko vankina.

-- Isä raukkani! huudahti miss Jenny huo'aten. -- Hän ei tiedä, että
tyttärensä on häntä näin likellä. Oi, jos voisin lentää hänen syliinsä!

-- Hiukka malttavaisuutta vain, miss Jenny, ja te kohta saatte syleillä
isäänne. Luottakaa siihen, että olen menettelevä mitä suurimmalta
alttiiksiantauvaisuudella, mutta myös taitavan ja ajattelevan miehen
tavalla.

Sittekuin James Playfair oli suorittanut toiminimensä asiat, jättänyt
Delphinin lastin kenraalille ja tehnyt välipuheen suunnattomasta
määrästä pumpulia halpaan hintaan, käänsi hän, uskollisena
lupaukselleen, kesknstelun päivän tapauksiin.

-- Te luulette siis -- sanoi hän kenraali Beauregardille -- orjuuden
puollustajain pääsevän voitolle?

-- En epäile silmänräpäystäkään, että viimein voitamme, ja mitä
Charlestoniin tulee, niin kaupunki kohta ei tule kauemmin olemaan Leen
armeijalta piiritettynä. Ja mitä saatatte paitsi sitä odottaa orjuuden
hävittäjiltä? Jos niin kävisikin -- mikä ei ole tapahtuva -- että
kauppakaupungit Virginiassa, pohjois- ja etelä-Carolinassa, Georgiassa,
Alabamassa ja Missisippissä joutuisivat heidän valtaansa, mitäs se
tekee? Pääsisivätkö he herroiksi maassa, jota eivät koskaan kykene
valloittamaan? Ei suinkaan, ja jos joskus pääsisivätkin voitolle, niin
he minun mielestäni joutuisivat isoon pulaan voittonsa tähden.

-- Saatatteko myöskin varmaan luottaa sotamiehiinne? -- kysyi kapteini
-- ja ettekö pelkää Charlestonin väsyvän piiritykseen, joka saattaa
kaupungin häviöön?

-- En, en pelkää petosta, ja paitsi sitä, jos pettureita olisikin,
niin ne armahtamatta uhrattaisiin, ja minä hävittäisin tulella ja
miekalla itse kaupunginkin, jos havaitsisin pienintäkään
yhdysvaltalais-liikettä. Jefferson Davis on uskonut minulle
Charlestonin, ja saatte olla huoleti siitä että kaupunki on hyvissä
käsissä.

-- Onko teillä pohjois-valtioiden vankia? -- kysyi James Playfair, joka
nyt kääntyi halunsa mukaisimpaan keskustelu-aineesen.

-- On, kapteini -- vastasi kenraali. -- Se oli Charleston, missä
eripuraisuus ensiksi pnhkesi ulos. Siellä olevat orjuuden hävittäjät
tahtoivat tehdä vastusta, ja kun tulivat lyödyiksi, jäivät he
sotavangeiksi.

-- Onko teillä niitä monta?

-- Sadan paikkoihin,

-- Jotka oleskelevat vapaalla jalalla kaupungissa?

-- He olivat vapaalla jalalla siihen asti kuin keksin salaliiton.
Heidän päällysmiehensä oli, näetten, onnistunut saada toimeen salaisen
yhteyden piirittäjäin kaussa, jotka siten saivat tietoja siitä mitä
kaupungissa tapahtui. Minun täytyi lukita sisään nämä vaaralliset
vieraat, ja useat heistä tulevat jättämään vankeutensa ainoastaan
kiivetäksensä linnanpaltalle, jossa kymmenen liittolaiskiväärikuulan
edessä saavat vastata yhdysvaltalais-ajatuksistansa.

-- Mitä? Ammutaanko he kuolijaaksi? -- kysäsi kapteini säpsähtäen.

-- Ammutaan, ja ensiksikin heidän päällysmiehensä, joka on ylen rohkea
ja vaarallinen mies piiritetyssä kaupungissa. Minä olen lähettänyt
hänen kirjeenvaihtonsa presidentille Richmondissa, ja ennen kahdeksan
päivän kuluttua on hänen kohtalonsa peruuttamattomasti päätetty.

-- Mikä siis on se mies josta puhutte? -- kysyi James Playfair, ei
olevinaan mistään milläänkään.

-- Sanomalehden kirjoittaja Bostonista, paatunut orjuuden vihaaja,
ruumiillaan ja sielullaan Lincolniin kiintynyt.

-- Mikä nimensä on?

-- Jonathan Halliburtt.

-- Miesparka! huudahti James, hilliten liikutustansa. -- Mitä nyt
lieneekin tehnyt, ei saata olla häntä surkuttelematta. Luuletteko
tosiaankin hänen tulevan ammutuksi?

-- Siitä olen varma -- vastasi Beauregard. -- Mitäpäs voidaan? Sota on
sota, ja puollustaita täytyy paraiten kuin taidetaan.

-- No, tämäpä ei juuri minuun koske -- vastasi kapteini huoleti -- ja
rangaistusta toimeen pantaessa minä jo olen kaukana.

-- Mitä? Aiotteko jo palata?

-- Aion, herra kenraali, minä olen ennen kaikkea kauppias. Heti
pumpulin lastattuani lähden purjehtimaan. Minä olen tullut tänne
sisään, se on hyvä, mutta minun täytyy tulla täältä uloskin, ja se on
tähdellisintä. Delphin on hyvä laiva ja tohtii nopeuden suhteen lähteä
minkä yhdysvaltalais-laivan kanssa hyvänsä kilpailemaan; mutta vaikka
kulkunsa on nopea, ei hän sentään yritäkään ennättämään satanaulaisen
kanuunan tieltä pois, ja kuula hänen runkoonsa tekisi pahan pilan
kaupallisille mietteilleni.

-- Kuten haluatte, kapteini -- vastasi Beauregard. -- Koska asiat niin
ovat, minulla ei ole yhtään neuvoa teille antaa. Te hoidatte
ammattianne, ja siinä teette oikein. Teidän sijassanne tekisin samalla
tavalla. Paitsi sitä olo Charlestonissa ei ole suloista, ja
ankkuripaikka, jossa kuulia sataa ehtimiseen, ei anna alukselle
luotettavaa suojaa. Te lähdette siis, milloin hyväksi näette. Mutta
olkaa hyvä ja sitä ennen antakaa minulle vähäinen tieto. Kuinka vahvat
ja kuinka monta ovat ne Yhdysvallan alukset, jotka risteilevät
Charlestonin ulkopuolella?

James Playfair vastasi kenraalin kysymyksiin paraiten kuin taisi ja
jätti hänelle hyvästin mitä nöyrimmästi. Palasi sitte Delphiniin sangen
levottomana ja murheellisena siitä mitä oli kuullut.

-- Mitä pitää minun sanoa miss Jennylle? -- mietti hän. -- Pitääkö
minun ilmoittaa hänelle, missä hirmuisessa tilassa mr Halliburtt on?
Ei, parempi on että jätän hänen tietämättömyyteen hänen isäänsä
uhkaavista vaaroista. Lapsi parka!

Ei ollut hän astunut viittäkymmentä askelta kuvernöörin asunnosta,
ennenkuin kohtasi Crockstonin. Tämä kunnon amerikalainen oli vahdannut
häntä aina hänen laivasta lähdettyänsä.

-- No, kuinka asiat ovat, kapteini?

James Playfair katsoi Crockstoniin vakaisesti, ja tämä ymmärsi hyvin
kyllä, että kapteinilla ei ollut hyviä uutisia hänelle ilmoitettavina.

-- Oletteko nähneet kenraali Beauregardia? -- kysyi hän.

-- Olen -- vastasi James Playfair.

-- Ja te olette puhutelleet häntä mr Halliburtista?

-- En ole, vaan hän on puhunut minulle hänestä.

-- Entäs sitte, kapteini.

-- Entäs sitte? Saatanhan teille sanoa kaikki tyyni?

-- Kaikkityyni, kapteini!

-- Niin kuulkaapas! Kenraali on sanonut minulle, että herranne tulee
ammuttavaksi ennen kahdeksan päivän kuluttua.

Tämän kuultua olisi jokainen muu kuin Crockston raivosta hypähtänyt
tahi heittäynyt hillimättömän mielikarvauden valtoihin, mutta
amerikalainen, joka ei hätäillyt, ikäänkuin myhäili ja sanoi vain:

-- No, mitä se tekee?

-- Mitäkö tekee? -- huudahti James Playfair. -- Minä sanon teille, että
mr Halliburtt ammutaan ennen kahdeksan päivän kuluttua, ja te
vastaatte: mitä se tekee!

-- Tottapa niin, jos hän ennen kuuden päivän kuluttua on Delphinissä ja
me ennen seitsemän päivän kuluttua aavalla valtamerellä.

-- Minä ymmärrän teidät -- vastasi kapteini ja likisti Crockstonin
kättä. -- Te olette nerokas mies, ja minä olen, huolimatta setä
Vincentistä ja Delphinin lastista, antava vaikka räjähyttää itseni
ilmaan miss Jennyn vuoksi.

-- Ei sentään ole tarvetta kenenkään ilmaan lentää -- vastasi
amerikalainen. -- Siitä on vain kaloille hyvää, mutta tärkein asia on
saada mr Halliburtt vapautetuksi.

-- Mutta tiedättekö, se kaikki on vaikeata.

-- Eipä niinkään! -- vastasi Crockston.

-- Pää-asia on päästä yhteyteen vangin kanssa, joka on ankarasti
vartioittuna.

-- Se on tietty.

-- Ja saada hänet karkaamaan, mikä kuuluu miltei ihmetekoihin.

-- Pieniä ne ovat -- sanoi Crockston. -- Vangissa vallitsee enemmin
karkaamisen ajatus kuin vartioimisen ajatus hänen vahdeissansa. Sen
tähden on vangin aina onnistuva pelastaa itsensä. Kaikki asianhaarat
ovat hänen puolellaan, ja sen tähden on mr Halliburtt meidän avullamme
pelastuva.

-- Kenties olette oikeassa, Crockston.

-- Aina oikeassa, kapteini.

-- No, mutta mitenkä aiotte menetellä? Luonnos on tehtävä ja
varokeinoihin ryhdyttävä.

-- Minä olen likemmin asiaa ajatteleva.

-- Mutta jos miss Jenny saa kuulla, että isänsä on tuomittu kuolemaan
ja että käsky rangaistuksen toimeen panemisesta voi tulla ennen kahden
päivän kuluttua...

-- Hän ei saa mitään tietää, siinä kaikki.

-- Te olette oikeassa, asia on salattava häneltä. Se on parempi sekä
hänelle että meille.

-- Missä mr Halliburtia pidetään vangittuna? -- kysyi Crockston.

-- Linnassa kaupungin sisällä -- vastasi James Playfair.

-- Hyvä! Ja nyt menkäämme laivaan!

-- Niin, nyt laivaan, Crockston!



VIII.

Karkaus.


Miss Jsenny istui perän puolella Delphiniä, odotellen kuumeentapaisella
malttamattomuudella kapteenin paluuta. Tämän jälleen tullessa hänen
luoksensa, ei hän kerennyt sanaakaan vixkkamaan, mutta silmänsä
kysyivät James Playfairiltä kiihkeämmin kuin huulensa olisivat sen
tehneet.

Crockstonin käydessä avulliseksi, kapteini ilmoitti tyttölle ainoastaan
semmoisia tosi-asioita, jotka olivat yhteydessä hänen isänsä vankeuden
kanssa. Hän sanoi hänelle, että oli varuisasti kuullustellut
Beauregardilta sotavankeihin kuuluvia asioita. Kun kenraali ei ollut
näyttänyt ystävällisesti mieltyneeltä heitä kohtaan, oli James Playfair
varovasti menetellyt, tahtoen antaa tapausten mennä omia menojansa.

-- Koska mr Halliburtt ei saa vapaasti liikkua kaupungilla -- sanoi
James Playfair -- niin hänen karkauksensa käy työläämmäksi, mutta minä
olen pääsevä tarkoitukseni perille ja vannon teille, miss Jenny, että
Delphin ei ole lähtevä Charlestonin rediltä ilman isättänne.

-- Kiitos, mr James -- sanoi tyttö -- minä kiitän teitä kaikesta
sielustani.

Nämä sanat kuultuansa James Playfair tunsi sydämensä hyppivän. Hän
lähestyi tyttöä kyynelsilmin ja äänensä värähteli. Hän mieli puhumaan
ja tytölle ilmaisemaan tunteensa, joita ei kauemmin voinut hillitä, kun
Crockston astui väliin sanoen:

-- Kas niin, nyt ei olekaan aikaa olla noin hellätuntoisina. Sen sijaan
tuumikaamme, ja tuumikaamme oikein asiasta.

-- Onko sinulla siis jotakin tuumaa, Crockston? -- kysyi miss Jenny.

-- Minulla on aina joku tuuma varalla -- vastasi amerikalainen. -- Se
juuri on omituisuuteni.

-- Mutta joku hyvä tuuma? -- sanoi James Playfair.

-- Oivallinen, ja kaikki ministerit Washingtonissa eivät voisi parempaa
keksiä. Onpa niinkuin mr Halliburtt jo olisi täällä laivassa.

Crockston sanoi nämä sanat semmoisella varmuudella ja niin hyvillä
mielin, että heikko-uskoisinkaan ei olisi voinut olla samaa varmaa
uskoa kuin hänkin.

-- Annapas kuulla tuumasi! -- sanoi James Playfair.

-- Annan, kapteini; teidän pitää mennä kenraalin luokse ja pyytää
häneltä erästä hyvää tekoa, jota hän ei ole teiltä kieltävä.

-- Ja mikähän hyvä teko se olisikaan?

-- Teidän pitää sanoa hänelle, että teillä on laivassanne eräs kehno
olento, oikea ilves, joka on teille haitaksi ja matkalla on kokenut
yllyttää laivaväkeä salakapinaan, sanalla sanoen ilkeä veitikka. Sitte
pyydätte lupaa saada lukita hänet linnaan, kuitenkin ehdolla että ennen
lähtöänne saatte noutaa hänen takaisin viedäksenne hänet Englantiin ja
jättääksenne hänet oikeuden käsiin, maan lakien mukaan rangaistavaksi.

-- Hyvä, hyvä! -- vastasi James Playfair puoleksi naurusuin. -- Minä
teen kaikki mitä tahdotte, ja Beauregard on heti mielellään myöntyvä
pyyntööni.

-- Siitä olen minäkin täydellisesti vakuutettu -- jatkoi amerikalainen.

-- Mutta minulta puuttuu yksi asia -- virkahti vielä Playfair.

-- Mikä se olisi?

-- Tuo ilves.

-- Seisoohan se juuri silmäinne edessä, kapteini.

-- Mitä? Sekö ilkeä veitikka?...

-- Se olen minä, ellette pahastu.

-- Oi, mikä jalomielisyys ja uhrautuva sydän! -- huudahti miss Jenny,
likistäen pienillä käsillään amerikalaisen ruttuisia.

-- Crockston, ystäväni -- sanoi James Playfair -- nyt ymmärrän teidät
täydellisesti, ja ainoastaan yhdestä asiasta olen pahoillani: etten voi
astua sijaanne.

-- Itsekullakin on tehtävänsä -- vastasi Crockston. -- Jos te
astuisitte minun sijaani, niin varmaankin yhtyisitte sangen pahaan
pulaan, mikä ei minulle voi tapahtua. Te sitä vastoin saatte sitte
kyllin tekemistä siinä että pääsette ankkuripaikalta yhdysvaltalaisten
ja liittolaisten kanuunain alate, jossa yrityksessä minun hnonosti
kävisi.

-- Jatkakaa, Crockston!

-- Päästyäni kerta kauniisti linnaan, jonka tunnen kuin viisi sormeani,
kyllä mä nähnen, miten on meneteltävä, mutta olkaa varma, että hyvä
tulee. Sillä aikaa te vain lastaatte laivaanne.

-- Oi, ne asiat -- sanoi kapteini -- eivät nyt ole paljon-arvoisia.

-- Ei niin, ei niin! Muistakaa setä Vincentiä. Mitähän setä muuten
sanoisi? Antakaa tunteiden ja asiain käydä rinnatusten. Sillä keinoin
vältätte kaikki epäluulot. Mutta pitäkää kiirettä vain, voipiko kaikki
olla kuudessa päivässä suoritettuna?

-- Voipi.

-- Siis on Delphin lastannut ja valmis lähtemään 22 päivänä.

-- Aivan valmis.

-- Tammikuun 22 päivänä illalla, ymmärrättekö, te lähetätte veneen ja
muutamia paraita matruusianne White-Pointin luokse kaupungin
äärimmäisessä päässä. Odottakaa siellä kello 9:ää asti, jolloin saatte
nähdä mr Halliburtin ja nöyrimmän palvelijanne tulevan sinne.

-- Mutta kuinka teette auttaaksenne mr Halliburtin karkaamaan ja
päästäksenne itsekin pakoon?

-- Se on minun asiani.

-- Rakas Crockstonini -- sanoi Jenny -- te aiotte siis panna henkenne
alttiiksi pelastaaksenne isäni?

-- Alkää minun tähteni olko huolissanne, miss Jenny, minä en pane
itseäni laisinkaan alttiiksi. Saatatte uskoa mitä sanon.

-- Mutta -- kysyi James Playfair -- milloin pitää minun panettaa teidät
linnaan?

-- Jo tänä päivänä. Ymmärrättehän sen, että minä turmelen kaiken
laivaväkenne ja ett'ei ole aikaa hukata.

-- Tarvitsetteko rahaa? Olisivatko ne teille joksikin hyödyksi
linnassa?

-- Rahaako lahjoakseni vankivartijan? Eikö mitä! Sekä se tulee kovin
kalliiksi että on tuhmasti tehty. Jos niin sattuu, niin vankivartija
pitää sekä rahat että vangin, ja siinä tekee hän oikein. Ei, minulla on
muita paljoa parempia keinoja. Kuitenkin saatatte antaa muutamia
dollareita. Täytyyhän toki saada juoda tarpeen aikana.

-- Ja päihdyttää vankivartija?

-- Ei, puolipäihtynyt vankivartija pilaa koko asian. Ei, ei, minä sanon
teille, että miuulla on tuumani, ja antakaa minun hoitaa asia.

-- Kas tässä, urhea Crockstonini, tässä on teille kymmenen dollaria.

-- Se on liiaksi, mutta jäännöksen annan takaisin.

-- Oletteko valmis?

-- Aivan valmis astumaan esiin oikeana pääkonnana.

-- Matkaan siis!

-- Crockston -- sanoi tyttö liikutetulla äänellä -- oletpa paras
ihminen maan päällä.

-- Eipä se minusta kumma olisikaan -- vastasi amerikalainen nauraa
hohotellen. -- Mutta olipa unhottua, herra kapteini, minulla on jotain
tähdellistä teiltä pyydettävänä.

-- No mitä?

-- Jos kenraali käskisi teidän hirtättää ilveksenne, sillä te tiedätte,
että soturit menettelevät nopsasti, niin...

-- Mitä tarkoitatte?

-- Joo, silloin käskekää hänen hyvin ajatella eteensä.

-- Sen lupaan.

Samana päivänä Crockston isoksi kummaksi laivaväelle, jolle salaisuutta
ei ollut kerrottu, 1yötiin rautoihin käsistä ja jaloista, vietiin
maalle kymmenkunnalta matruusia, ja puoli tuntia sen jälkeen marssi
"ilves" pitkin kaupungin katuja ja kirjoitettiin kohta kapteinin
pyynnöstä, huolimatta vastustuksistaan, Charlestonin linnan
vankilistaan.

Tänä ja seuraavina päivänä purettiin Delphiniä kaikella uutteruudella.
Höyryranat nostivat, paikalta liikkumatta, koko europalaisen lastin
pois sisäänpantavan kotoperäisen tieltä. Charlestonin väestö oli tässä
miellyttävässä työssä saapuvilla, autellen ja onnitellen matruusia,
jotka nyt olivat, kuten sanotaan, korkeimmat kukot tunkiolla.
Etelävaltioiden miehet osoittivat heille suurta kunnioitusta, mutta
James Playfair ei antanut heille aikaa vastaanottaa amerikalaisten
kohteliaisuuden osoituksia. Hän hääteli ja kiirehti heitä mitä
kiihkeimmällä innolla, johon Delphinin matruusit eivät voineet oikeata
syytä arvata.

Kolme päivää sen jälkeen eli Tammikuun 18 päivänä aljettiin ensimäisiä
pumpulipakkoja latoa ruumaan. Vaikka James ei enään huolinut koko
hommasta, teki kauppahuone Playfair ja Kumpp. oivallisen kaupan, se kun
sai polkuhinnalla kaiken pumpulin, mikä makasi rajuna Charlestonin
varvilla.

Sillä aikaa ei ollut saatu mitään tietoja Crockstonista. Mitään
virkkamatta oleskeli Jenny alituisten pelkojen valloissa. Hänen
kasvonsa, jotka olivat levottomuudesta tuntuvasti muuttuneet, puhuivat
hänen sijastaan, ja James Playfair koki hyvillä sanoilla rauhoittaa
häntä, paraiten kuin taisi.

-- Minulla on mitä suurin luottamus Crockstoniin -- sanoi hän. Hän on
uskollinen palvelija, ja te, miss Jenny, joka tunnette hänen paremmin
kuin minä, saatatte siis olla aivan huoleti. Kolmen päivän perästä on
isänne likistävä teidät sydäntänsä vasten, uskokaa minun sanani.

-- Oi, herra kapteini, kuinka voinen koskaan osoittaa teille
kiitollisuuttani tuommoisesta alttiiksi antaumisesta? Kuinka isäni ja
minä keksinemme keinon maksaa teille velkamme?

-- Sen olen sanova teille tultuamme Englannin vesille -- vastasi ripeä
kapteini.

Jenny tarkasteli häntä hiukan aikaa, laski itkuiset silmänsä alas ja
palasi hyttiinsä.

James oli toivonut, että tämä nuori tyttö ei saisi mitään tietää isänsä
hirvittävästä tilasta ennen, kuin isä olisi hyvässä turvassa; mutta
tänä viimeisenä päivänä sattui eräs matruusi vastoin tahtoansa
virkahtamaan jotakin, mikä hänelle ilmaisi kaiken totuuden. Vastaus
valtakammiolta Richmondissa oli näetsen tullut päivällä ennen
ratsastavan kuriirin muassa, joka oli onnistunut pääsemään vihollisten
etuvartija-rivin läpi. Tämä vastaus sisälsi Jonathan Halliburtin
kuolematuomion, ja tämä onneton kansalainen oli seuraavana aamuna
ammuttava. Eikä viipynyt kauan, ennenkuin uutinen tästä ampumisesta
levisi kaupungille ja viimein erään Delphinin matruusin muassa laivaan.
Tämä mies jutteli uutisen kapteinille aavistamatta, että miss
Halliburtt seisoi niin likellä että kuuli kaikki. Neito päästi sydäntä
vihlovan parun ja kaatui tainnoksiin kannelle. James Playfair kantoi
miss Jennyn hänen hyttiinsä, ja häntä täytyi kaikin mahdollisin keinoin
hoitaa, ennenkuin hän virkoomaan saatiin.

Kun hän taas avasi silmänsä, yhtyivät ne kapteiniin, joka laskemalla
sormen huulillensa antoi hänelle merkin olla ääneti. Hänellä oli kykyä
olla vaiti ja hillitsemään itsensä tuskan huudoista. James Playfair
kallistui hänen korvansa puoleen ja sanoi:

-- Jenny, kahden tunnin päästä isänne on turvassa luonanne, taikka myös
olen minä saanut surmani kokiessani pelastaa häntä.

Sitte lähti hän hytistä ja sanoi itsekseen.

-- Ja nyt täytyy minun, millä hinnalla hyvänsä, pelastaa Halliburtt,
vaikka vapautensa maksaisinkin omalla ja koko laivaväkeni hengellä.

Ratkaiseva hetki oli nyt lähellä. Delphin oli jo aamulla saanut
pumpulin sisäänsä sälytetyksi, ja hiilihinkalotkin olivat täynnä. Alus,
joka oli valmis lähtemään kahden tunnin päästä, oli jättänyt North
Commercial varvin ja makasi avoimella redillä. Se oli valmis käyttämään
nousuvettä hyväksensä, ja nousuvesi oli tuleva kello 9 aikana illalla.

James Playfair jättäessä miss Jennyn, kello löi 7, ja hän alkoi
hankkiutua lähtemään. Aina tähän asti oli salaisuus mr Halliburtin
suhteen ollut yksinomaisesti hänen, Crockstonin ja miss Jennyn
hallnssa, mutta kapteini näki nyt tarpeelliseksi antaa Mathewille
tiedon oloista ja suhteista, minkä hetikohta tekikin.

-- Kernaasti -- vastasi Mathew kysymättä mitään. -- Siis kello 9
aikana?

-- Kello 9! Antaka hetikohta lämmittää ja lämmittää aika lailla.

-- On tapahtuva, kapteini.

-- Delphini makaa varppi-ankkurissa. Me hakkaamme köyden poikki ja
lähdemme heti, sekuntiakaan hukkaamatta.

-- Aivan niin!

-- Panettakaa lyhty ison maston päähän. Yö on pimeä ja me saamme sakean
sumun. Meidän täytyy pitää varamme, ettemme eksyisi, palatessamme
laivaan. Teidän täytyy siis pitää se varokeino että soitatte kelloa
9:sästä alkaen.

-- Käskynne noudatetaan säntillensä, kapteini.

-- Ja nyt, rakas Mathew -- lisäsi James Playfair -- antakaa laittaa
kevy-vene valmiiksi ja asettakaat siihen kuusi vankinta soutajaamme.
Minä menen viipymättä White-Pointille. Minä jätän Jennyn teidän
huostaanne niin kauaksi kuin olen poissa, ja Jumala meitä nyt
varjelkoon!

-- Jumala meitä varjelkoon! -- vastasi Mathew.

Heti paikalla antoi hän tarpeelliset käskyt virittää valkeata kattilain
alle ja laittaa vene valmiiksi. Muutamissa minuuteissa oli tämä
valmiina. Sanottuansa viimeisen jäähyvästin miss Jennylle, astui James
Playfair veneesen ja taisi, laskiessaan laivasta ulos, nähdä isoja,
mustia savutupruja katoavan sakeaan sumuun.

Kaikki oli synkkään pimeyteen peitettynä. Tuuli oli tyyntynyt. Kuolon
hiljaisuus vallitsi avaralla ankkuripaikalla, jonka laineet näyttivät
uneen vaipuneen. Muutamia tuskin nähtäviä valkeita tuikki siellä ja
täällä pimeässä. James Playfair oli ottanut ruorin ja ohjasi venettänsä
vakavalla kädellä White-Pointia kohti. Tätä poikkikuljettavaa matkaa
oli noin kaksi peninkulmaa. James Playfair oli päivän kuluessa mitä
tarkimmasti laskenut asemansa, niin että hän suoraa linjaa taisi laskea
Charlestonin nientä kohti.

Kello löi 8 Saint Philippissä, kuu veneen keulatokka törmäsi
White-Pointia vasten. Oli vielä tunnin ajan odottaminen, ennenkuin
Crockstonin määrämä kellonlyönti oli kuuluva. Kaji oli aivan tyhjä
ihmisistä. Ainoastaan vartiomiehet etelä- ja itäpattereilla
astuskelivat edes ja takaisin. James Playfair luki minuutit, mutta aika
ei kuluuut niin pikaa, kuin hänen malttamattomuutensa vaati.

Kello 8.30 kuului askeleen kapsetta. Kapteini jätti miehensä, joilla
airot olivat valmiina pois lähtöön, ja lähti eteenpäin. Mutta tuskin
oli hän astunut kymmentä askelta, ennenkuin yhtyi yövahtiin, jossa oli
yhteensä kaksikymmentä miestä. James sieppasi vyöltään revolverin,
lujalla päätöksellä käyttää sitä jos niin tarvittaisiin.

Patrullin johtaja tuli häntä vastaan ja kysyi, nähdessään veneen:

-- Mikä vene tuo on?

-- Delphinin kevy-vene -- vastasi kapteini.

-- Ja kuka te olette?

-- Kapteini James Playfair.

-- Kah, kun luulin teidän jo menneen ja jo olevan Charlestonin vesien
ahtailla suilla.

-- Ei, vaan minä olen valmis purjehtimaan ... ja minun pitäisi jo olla
matkallakin ... mutta...

-- Mutta? ... kysäsi patrullin johtaja kiihkeästi.

James Playfairille pisti yht'äkkiä ajatus päähän ja hän vastasi:

-- Eräs matruuseistani istuu vankina linnassa ja minä olin tosiaankin
unhottaa hänen tänne. Onneksi johtui se mieleeni, niin kauan kuin vielä
aikaa oli, ja minä olen lähettänyt muutamia miehiä häntä noutamaan.

-- Vai niin, sekö veijari, jonka aiotte viedä Englantiin.

-- Se juuri.

-- Mutta olisihau sopinut hirttää hänet täällä yhtä hyvin kuin
kotonakin -- sanoi johtaja naurahdellen pilapuheellensa.

-- Sen hyvin tiedänkin -- vastasi James Playfair -- mutta parempi on
että kaikki käy laillista menoansa.

-- Onnea siis, kapteini, mutta varokaa itseänne Morris-saaren
pattereilta.

-- Olkaa huoleti! Koska olen tullut sisään ilman esteettä, niin toivon
pääseväni uloskin samala lailla.

-- Onnea matkalle, kapteini.

-- Kiitos!

Tuo vähäinen joukko meni sitte tiehensä, ja taas oli kaiat hiljaa
rannalla.

Samalla kello löi 9. Tämä oli määrätty aika. James tunsi sydämensä
lyövän niinkuin se olis ollut halkeamaisillaan. Vihellys vingahti ilman
läpi. James vastasi siihen samalla lailla. Sitte odotti hän kuullellen
ja antoi kädellä matruuseille merkin pysyä hiljaa. Eräs mies ilmaantui,
puettuna avaraan Skotlantilais-kaapuun. Hän katseli ympärilleen
kaikille suunnille: James Playfair riensi häntä vastaan.

-- Mr Halliburtt? -- kysyi kapteini.

-- Minä olen -- vastasi kaapuun puettu mies.

-- Jumala olkoon kiitetty! huudahti James Playfair.

-- Lähtekäämnte laivaan silmänräpäystäkään menettämättä. Mutta missä
Crockston on?

-- Crockston? -- kysäsi Halliburtt kummastuttavalla äänellä. -- Mitä
tarkoitatte?

-- Miestä, joka vapautti teidät ja toi teidät tänne, uskollinen
palvelijanue Crockston.

-- Mies, joka saatti minun tänne, on vanginvartija linnassa -- vastasi
Halliburtt.

-- Vanginvartija! -- huudahti James Playfair.

Selvä oli nähdä ettei hän ymmärtänyt puheesta mitään, ja tuhansia
pelkoja ahdisti häntä.

-- Se on tietty, että se oli vanginvartija! -- virkahti eräs hyvin
tunnettu ääni. -- Vanginvartija nukkuu kuin pölkky pimeässä kopissaan.

-- Crockston! Sinäkö se olet? -- kysyi Halliburtt.

-- Minä olen, herra, mutta pois nyt pakinat! Sitte saatte tietää
kaikki. Henkenne on kaupalla! Heti laivaan!

Kaikki kolme astuivat veneesen.

-- Ulos maasta! -- huusi kapteini.

Kuusi airoa työnnettiin ulos yhtä aikaa.

-- Eteenpäin! -- komensi James Playfair, ja vene viilsi tietänsä kuin
kala Charlestonin sataman pimeillä laineilla.



IX.


Vene, kuuden vahvan matruusin soutamana, kiisi nyt eteenpäin
ankknripaikalle. Sumu sakeni sakenemistaan, ja James Playfairin oli
työläs pitää oikeata suuntaa. Crockston oli istunut keulan puoleen ja
mr Hallihurtt perän puoleen kapteinin luokse. Halliburtt, joka alussa
oli hämmästyksissään näkemästä palveliansa, yritti puhuttelemaan häntä,
mutta tämä antoi liikennöllä hänen ymmärtää, että hänen tuli olla
hiljaa.

Kun vene muutamain minuutien perästä oli avoimella redillä, päätti
Crockston ruveta pakinoimaan. Hän ymmärsi hyvin kyllä Halliburtin
kantavan sydämessään muutamia kysymyksiä, joihin hän halusi vastausta.

-- Niin, rakas herrani -- sanoi hän -- vanginvartija on paneutunut
minun paikalleni kopissa, jossa, hänen juuri tuodessa minulle
iltaistani, annoin hänelle nyrkilläni pari oivallista puustia, toisen
niskakuoppaan ja toisen vatsaa vasten, huumaavaksi keinotsi. Oivallinen
laatu osoittaa kiitollisuutta! Sitte otin hänen vaatteensa ja
avaimensa, hain teidät ja vein teidät linnasta ulos sotamiesten nenäin
editse. Ei se ollut sen vaikeampaa.

-- Mutta missä tyttäreni on? -- kysyi Halliburtt.

-- Laivassa, joka on viepä teidät Englantiin.

-- Tyttäreni täällä! -- huudahti amerikalainen, hypäten ylös
paikaltansa.

-- Hiljaa vain! -- vastasi Crockston. -- Muutamia minuutia vielä, niin
olemme pelastuneet.

Vene kiisi nuolen nopeudella pimeässä, vaikka hiukan onnen kaupalla.
James Playfair ei voinut sumulta eroittaa Delphinin lyhtyjä. Häntä
epäilytti, mitä snuntaa hänen tulisi noudattaa, sillä niin pimeä oli,
että soutajat eivät nähneet airon neniä.

-- Kuinkas käy, herra kapteini? -- kysyi Crockston.

-- Kaiketi olemme jo soutaneet enemmän kuin puolitoista peninkulmaa --
vastasi kapteini. -- Ettekö näe mitään, Crockston?

-- En mitään, ja kuitenkin on minulla hyvät silmät. Mutta, olkaa
huoleti, kyllä perille tulemme, ja linnassa he eivät mitään aavista.

Nämä sanat olivat tuskin lausutut, kun raketti nähtiin lentävän ilmassa
ja räjähtyvän suunnattoman korkealla.

-- Merkki! -- huudahti James Playfair.

-- Tuhat tulimmaista! arveli Crockston -- se varmaankin tulee linnasta.

Toinen ja vielä kolmaskin raketti viskattiin samaa suuntaa kuin
ensimäinen, ja miltei samassa silmänräpäyksessä annettiin sama merkki
peninkulman päästä keulan puolella.

-- Tuo tulee Fort Sumterista -- äännähti Crockston -- ja on merkkinä
että joku on karannut. Vahvoja vetoja, pojat! Kaikki on keksitty.

-- Riipokaa aika lailla, ystäväni -- huusi James Playfair, kehoittain
matruusiansa. -- Nuo raketit ovat näyttäneet minulle tietä. Emme ole
kahdeksaa sataa kyynärää Delphinistä. hiljaa, minä kuulen kellon äänen
laivasta. Saatte kaksikymmentä puntaa, jos olemme perillä viidessä
minuutissa.

Matruusit kiidättivät venettä semmoisella vauhdilla, että se tuskin
näytti viistävän vettä. Kaikkein sydämet sykkivät. Kanuunanlaukaus
kuului kaupungista päin, ja kahdenkymmenen sylen päässä veneestä
Crockston paremmin kuuli kuin näki jonkun kappaleen, joka arvattavasti
oli kuula, kiitävän nopeasti ohitse.

Samassa silmänräpäyksessä soitettiin kaikin voimin Delphinin kelloa.
Päämäärää tultiin yhä likemmä. Vielä muutamia aironvetoja, ja vene
laski laivan kylkeen. Moniaita sekuntia vielä ja Jenny oli suljettuna
isänsä syliin.

Vene hissattiin heti ylös, ja James Playfair riensi kajutan katolle.

-- Mathew, onko meillä tarpeeksi asti korkea paino?

-- On, kapteini.

-- Siis ankkuritouvi poikki ja sitte eteenpäin täydellä höyryllä!

Muutamia silmänräpäyksiä sen perästä työnsivät molemmat ruuvit laivaa
pääväylää kohti ja niin ulkouttivat häntä Sumter-linnasta.

-- Mathew -- sanoi Playfair -- me emme saata ajatella mennä väylää
myöten Sullivan-saaren vieritse, sillä silloin tulemme suoraan
liittolaisten tulen alle. Siis purjehdimme niin liki redin oikeata
puolta kuin mahdollista, valmiina vastaanottamaan kutin
yhdysvaltalaisten pattereista. Onko teillä luotettava mies ruorissa?

-- On, kapteini.

-- Antakaat sammuttaa valkeat ja lyhdyt laivassa. Kovin vahva valo
hohtaa jo koneestakin, mutta sitä ei voi korjata.

Tämän puhelun ajalla meni Delphin eteenpäin tavattomalla nopeudella,
mutta liikehtiessään päästäksensä Charlestonin sataman oikean rannan
puolelle, oli hänen täytynyt seurata väylää, mikä joka silmänräpäys vei
hänen yhä likemmä Sumter-linnaa, eikä ollut hän enempää kuin puolen
peninkulman päässä siitä, kun kaikki ampureiät kerrassa välähtivät ja
kuulasade hirmuisten pamausten ohella lensi aluksen keulan editse.

-- Liika varhain, poropeukalot! -- äännähti James Playfair
naurahdellen. Masinisti, lisää painoa!

Lämmittäjät lisäsivät valkeata, ja Delphin tärisi kaikissa runkonsa
osissa, koneen tehdessä työtä niinkuin olisi särkymäisillään ollut.

Samassa kuului vielä pamaus ja uusi heitännäisroikkaus viuhahti perän
taakse höyryä.

-- Liika myöhään, naudat! huudahti kapteini oikein ärjäisten.

Crockston, joka silloin oli perän puolessa arveli:

-- Se oli numero yksi! -- muutamia minuutia vielä, niin olemme kuitit
liittolaisista.

-- Ettekö siis luulekaan meillä olevan mitään peljättävänä
Sumter-linnasta? -- kysyi James Playfair.

-- En, en vähintäkään, mutta kyllä kaikkea Moultrie-linnasta
Sullivan-saaren viimeisellä nenällä. Mutta siellä taas niillä vain on
puolen minuutin aika siepataksensa meidät, ja silloin täytyy heihän
pitää varansa oikealla silmänräpäyksellä ja tähdätä oikein, muuten
eivät osaa meihin. Me lähenemme linnaa yhä.

-- Sumterlinnan asema sallii meidän laskea suoraan pääväylälle.
Paahtakaa päälle, enemmän valkeata!

Juuri samassa ja ikäänkuin James Playfair itse olisi komentanut: tulta!
valaistiin taivas kolminkertaisella tuliviirulla. Hirmuinen pamaus
kuului, jota seurasi ratina laivalla.

-- Tällä kertaa osasivat -- sanoi Crockston.

-- Mathew -- huusi kapteini ensimäiselle perämiehelle, joka seisoi
keulan puolessa -- kuinka kävi?

-- Klyyväri-puomi meni mereen.

-- Saiko kukaan haavaa?

-- Ei, kapteini.

-- No, sitte huolin lempoja taklingista. Pidä suoraan väylälle ja laske
saarta kohti.

-- Saittepa pitkän nenän, eteläläiset -- huudahti Crockston -- ja jos
meidän välttämättömästi pitää saada muutamia kuulia runkoomme, niin
pidän Yhdysvallan kuulat parempina. Ne ovat helpommat sulata.

Kaikki vaara ei kumminkaan vielä ollut ohitse, eikä Delphin saattanut
vielä luulla pääsneensä eheänä tästä leikistä sillä jos Morris-saari ei
ollutkaan varustettuna niin hirvittävillä tykeillä, kuin muutamia
kuukausia myöhemmin, niin sen kanuunat ja mörssärit yhtähyvin taisivat
helposti ampua aluksen semmosen kuin Dglphin upoksiin.

Yhdysvaltalaiset saarella ja piiritys-laivat olivat Sumter- ja
Moultrie-linnain tulesta tulleet Delphiniin huomautetuiksi. Piirittäjät
eivät voineet millään muotoa käsittää syytä tähän yölliseen
höykkäykseen, joka ei näyttänyt heitä tarkoittavan. Mutta yhtähyvin
luulivat he pitävänsä olla ja olivatkin valmiit vastaamaan.

Tätä James Playfair ajattelikin mennessään noiden ahtaiden vesien
kautta Morris-saaren vieritse, ja hänellä oli syytä peljätä, sillä
neljännes-tuntin päästä nähtiin pimeällä taivaala tulijuovia. Pieniä
pommia porahteli roikkana höyryn ympärille veteen, joka pärskyi
laivanpartaan yli. Muutamia niistä putosi Delphinin kannellekin, mutta
kannallensa, mikä pelasti aluksen tietystä häviöstä. Näiden pommien
olisi, kuten sittemmin tultiinkin havaitsemaan, pitänyt räjähtyä
sadoiksi kappaleiksi ja peittää sadan kahdenkymmenen neliöjalan alan
greikalaisella tulella, jota ei kukaan olis voinut sammuttaa ja joka
olis palanut kaksikymmentä minuuttia. Yksi ainoa sellainen pommi olis
pistänyt aluksen tuleen. Onneksi Delphinille ne äskettäin oli keksitty
ja olivat vielä sangen vajavaiset. Kun pommi kerta oli viskattu, pysyi
sen akseli kiepomis-liikuntonsa voimasta alinomaa yhtäsuuntaisena ja
siis kallellaan vedenpintaa kohti, joten se pudotessaan iski kannallaan
sen sijaan että olis iskenyt huipullaan, johon räiskä-aine oli pantuna.
Tämä vaillinaisuus keksinnössä yksistään pelasti Delphinin varmasta
häviöstä. Nämä vähäpainoiset pommit eivät tehneet pudotessaan alukselle
mitään mainittavaa vahinkoa, vaan se pitkitti korkealle ahdistetulla
höyryllä matkaansa ahdinkoveden kautta.

Halliburtt, ja tyttärensä etsivät James Playfairin peränpuolelta,
vastoin hänen selvää kieltoansa. Kapteini mieli pakoittamaan heitä
palamaan hytteihinsä, mutta miss Jenny selitti tahtovansa jäädä hänen
luoksensa.

Halliburtt, joka oli saanut tiedon pelastajansa jalomielisyydestä,
likisti hänen kättänsä voimatta saada sanaa suustansa.

Delphin meni nyt suurella nopeuudella aavaa merta kohti. Hänen ei
tarvinnut enempää kuin kolme peniukulmaa vielä laskea tätä väylää
ollaksensa Atlantin ulapalla. Jos se oli puhdas kryssääjistä, niin
hänkin oli pelastunut. James Playfair tunsi ihmeellisen hyvästi
Charlestonin lahden ja temppueli laivallaan verrattomalla tarkkuudella.
Hänellä oli siis täysi syy uokoa, että rohkea yrityksensä onnistuisi,
kun samassa eräs matruusi kokkapenkereltä huusi:

-- Purjehtija!

-- Purjehtijako? -- huudahti kapteini.

-- Vasemmau puolisen looringin puolella.

Nyt näkyi sumun läpi iso rekatti, joka näytti aikovau sulkea sataman
suun ja estää Delphinin kulun. Siis oli, maksoi mitä maksoi, parempi
vauhti saatava, muuten oli kaikki hukassa.

-- Oikealle kädelle ruori! -- huusi kapteini.

Sitte hyökäsi hän komentosillalle, joka oli koneen päällä. Hänen
käskystään tehtiin toinen potkuri vaikuttamattomaksi, ja Delphin teki
yhdellä ainoalla ruuvilla ihmeellisen kiukun pyöräyksen. Se oli sillä
tavoin välttynyt hyökäämästä yhdysvaltalaisrekattia kohti ja meni
niinkuin sekin kulkuveden suulle päin. Nyt oli nopeus se, jonka piti
ratkaista asian.

James Playfair ymmärsi, että siitä rippui hänen, miss Jennyn, tämän
isän ja koko laivaväen pelastus. Rekatti oli melkoisen matkaa edellä
Delphiniä.

Sen mustasta savusta, joka korsteinista tuprusi, oli nähtävä, että se
voimansa mukaan ponnisti höyryä. James Playfair ei ollut se, joka
tahtoi jäädä takapajulle.

-- Kuinka korkealla on höyry? kysyi hän koneenhoitajalta.

-- Mahdollisen korkein ponnistus -- vastasi tämä -- höyry pursuaa ulos
vakuus-tuhottimien kautta.

-- Painoa tuhottimille! komensi kapteini.

Käskynsä noudatettiin säntilleen, vaikka alus olis saattanut ilmaan
lentää.

Delphinin meno kävi yhä nopeammaksi ja pistonit kävivät hirvittävällä
vikevyydellä.

-- Kivottakaa höyryä, kivottakaa! -- huusi James Playfair ehtimiseen.

-- Mahdotonta -- vastasi koneenhoitaja -- tuhottimet ovat hengen
pitävästi suljetut. Uunit ovat täynnä aina luukuihin asti.

-- Mitä se tekee? Mättäkää väkiviinassa kastettua pumpulia sisään.
Meidän täytyy eteenpäin ja sivu tuosta kirotusta rekatista.

Nämä sanat knultuansa katsahtivat rohkeimmatkin matruusit toisiansa
silmiin, kuitenkin hätäilemättä. Muutamia pumpulipakkoja viskattiin
kouehuoneesen. Eräästä väkiviina-astiasta lyötiin pohja irti ja tuota
palavaa ainetta syydettiin, ei ilman vaaratta, tulipunaisiksi
kuumennettuihin uuneihin. Liekkien räiske esti lämmittäjät kuulemasta
toisiansa. Ennen pitkää olivat paahto-uunit tulipunaiset, pistonit
tekivät työtä kuin rautatien veturi-pistonit, manometerit osoittivat
suunnatonta painoa, alus lensi aaltojen nenitse, saumat natisivat, ja
korsteinista tuprusi tulta ja savua mahdottomasti. Delphin oli joutunut
hirvittävään, huimaavaan vauhtiin, mutta se pääsikin rekatista sivu ja
jätti sen kauas jälkeensä, ja kymmenen minuutin päästä oli se ulkona
väylästä.

-- Pelastuuut! huudahti kapteini.

-- Pelastuneet! -- vastasi laivaväki taputellen käsiänsä.

Charlestonin valotorni alkoi jo kadota länsietelään. Sen tulien välke
himmentyi, ja jo luultiin olevansa kaukana kaikesta vaarasta, kun
pommi, viskattu eräästä aukealla merellä risteilevästä kanuunaveneestä,
viuhahti pimeässä ilmassa. Helppo oli noudattaa sen rataa, sen
tuiipyrstön johdolla, jotka se jätti jälkeensä.

Tällä sllmänräpäyksellä nousi levottomuus, jota on mahdoton selittää.
Kaikki olivat ääneti, kauhistuksella katsellen heitännäisen tekemää
kaarta. Ei mitään voitu tehdä sen välttämiseksi, ja puolen minuutin
perästä putosi se Delphinin keulalle.

Matruusit, säikähyksissään, pakenivat perän puoleen, eikä yksikään
uskaltanut askeltakaan liikahtaa tuliputken purskuttaissa hirvittävää
tultansa.

Mutta yksi ainoa, urhein heistä kaikista, hyökäsi tätä peljättävää
hävityskonetta kohti. Se oli Crockston! Hän kaappasi pommin vahvoihin
käsiinsä, jolla aikaa tuhansia kipinöitä räiski tuliputkesta ulos, ja
viskasi sen inhimillistä enemmällä voimalla mereen.

Pommi oli tuskin ennättänyt vedenpintaan, kun se räjähtyi hirmuisella
paukauksella.

-- Hurraa, hurraa! -- huusi yhteen ääneen koko laivaväki, ja Crockston
hieroi kämmeniänsä.

Kohta sen jälkeen kynti höyryalus Atlantin meren vettä; Amerikan
rannikko katosi pimeään katoamistansa, ja kaukaiset tulet, jotka
risteilivät toisiansa taivaanrannalla, osoittivat, että ottelu oli
yleinen Morris-saaren patterien ja Charlestonin sataman linnoitusten
välillä,



X.

Kotiintulo.


Kotiintuloa seuraavana aamuna auringon noustessa oli Amerikan rannikko
kadonnut näkyvistä. Laivaa ei näkynpt ilman rannalla, ja Delphin, joka
oli heikentänyt vauhtiansa, meni nyt huoleti Bermudas-saaria kohti.

Paluumatka ei ollut mistään merkillinen, ja kymmenen päivää siitä kun
Delphin oli lähtenyt Charlestonista, alkoi Irlannin rannikko siintää.

Kapteinin ja Jennyn välillä oli ystävyyss syntynyt, jonka vähimminkin
tarkkasilmäiset olivat ennakolta nähneet. Mitenkäpä Halliburtt
taisikaan osoittaa kiitollisuuttansa siitä alttiiksi-antauvaisuudesta
ja uskaliaisuudesta, minkä hänen pelastajansa oli osoittanut, muutoin
kuin saattamalla hänen onnellisimmaksi ihmiseksi maan päällä?

James Playfair ei malttanut odottaa siksikuin pääsisi Englannin
kulkuvesille, enuenkuin miss Jennylle ja hänen isällensä lausui ne
tunteet, jotka olivat vallanneet hänen sielunsa, ja jos saapi uskoa
Crockstonin sanoja, vastaanotti miss Jenny tämän tunnustuksen ilolla,
jota hän ei kokenutkaan salata.

Seuraus tästä oli, että jonkun ajan perästä tämän jälkeen melkoinen
ihmislauma oli kokoontunut Saint Mungon, Glasgowin vanhan tuomiokirkon
raskaiden holvien alla. Siellä nähtiin merimiehiä, kauppiaita,
tehtailijoita, virkamiehiä, niinpä kansaa kaikenlaista. Urhea Crockston
oli todistajana miss Jennylle, joka oli morsiameksi puettuna, ja tuo
kunnon mies itse välkkyi omenankarvaisessa hännystakissa kullatuilla
napeilla. Setä Vincent seisoi uljaana veljensä pojan vieressä.

Nyt vietettiin näetsen James P1ayfairin, kauppahuone Vincent Playfairin
ja Kumpp:n Glasgowissa yhdysmiehen, ja miss Jenny Halliburtin
Bostonista vihkiäisiä.

Juhlallisuus oli komea ja loistoisa. Jokainen tunsi Delphinin historian
ja arveli tämän nuoren kapteinin kyllä ansainneen semmoisen palkinnon
jalomielisestä teostansa. Itse oli hän ainoa joka katsoi tulleensa
ylenmäärin paikituksi.

Illalla piti setä Vincent loistavat pidot, ison illallisen ja tanssit,
ja jakoi rahoja Gordon-kadulle keräytyneelle ihmislaumalle. Tällä
muistettavalla illallisella näytti Crockston, joka muuten pysyi
asianomaisessa piirissänsä, ihmeteltävän hulmiuden.

Itsekukin oli onnellinen näissä häissä, mitkä omasta onnestaan, mitkä
toisten joten ei aina ole juhlamenoissa semmoisissa.

Myöhemmin illalla, vieraiden mentyä pois, James Playfair suuteli
setäänsä molemmille poskille ja sanoi:

-- No, kuinka teistä nyt on, setä?

-- Niin, kuinka sinusta itsestäsi on, James?

-- Oletteko tyytyväinen siihen verrattomaan lastiin, minkä olen tuonut
Delphinissä? kysyi kapteini Playfair, likistäen nuoren, uskaliaan
rouvansa rintaansa vasten.

-- Sen uskon hiivatin hyvästi -- vastasi tuo ammattiinsa tuiki
juurtunut kauppias. -- Pumpulin olen jo myönyt kolmensadan
viidenkahdeksatta prosentin voitolla.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kauppahuone Playfair ja Kumpp - eli Pumpulilasti ja Sydän" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.