Title: Veden päällä liikkuva kaupunki
Author: Verne, Jules, 1828-1905
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Veden päällä liikkuva kaupunki" ***


VEDEN PÄÄLLÄ
LIIKKUVA KAUPUNKI.


Kirjoittanut
Jules Verne.


(Suomennos.)


Ensimmäisen kerran julkaissut
K. E. Holm 1876.



Ensimäinen luku.


Maaliskuun 18 päivänä tulin minä Liverpooliin. Great Easternin piti
muutamain päiväin kuluessa lähteä New-Yorkiin, ja minä tulin päästäkseni
siinä meren yli. Se oli huvimatka, ei sen enempää, ja kulku meren yli
tässä jättiläis-aluksessa oli minulle houkuttelevaista. Koska tilaisuus
oli tarjolla, aioin minä käydä Pohjois-Amerikassa, mutta tämä oli vain
syrjä-asiana. Etupäässä ajattelin Great Easternia ja sitte vasta tuota
Cooperin kautta kuuluisaksi tullutta maata. Tämä höyrylaiva onkin
todella mestariteos laivanrakennustyön alalla. Se on enempi kuin laiva,
se on veden päällä oleva kaupunki, kreiviskunta, Englannin maasta
irroitettu, joka, meren yli purjehdittuansa, menee yhdistymään Amerikan
mannermaahan. Minä ajattelin tätä suunnattoman suurta rakennusta veden
päällä kuljetettavaksi, sen taistelua tuulia vastaan, joista se ei ole
milläänkään, sen rohkeutta voimatonta merta vastaan, sen
välinpitämättömyyttä aalloista, sen turvallisuutta elementin keskellä,
joka viskelee aluksia semmoisia kuin Warrior ja Solferino kuin lastuja.
Mutta mielikuvatukseni jäi kauvas todellisuudesta. Kaikki nämä seikat
näin minä matkalla ja paljon vielä muutakin, mikä ei kuulu merimenoihin.
Kun Great Eastern ei ole ainoastaan purjehduskone, kun se on pienoinen
maailma ja kun se kuljettaa maailman muassansa, niin tarkastaja ei ole
kummastuva tapaamastansa siellä, niinkuin isommalla näyttämöllä, kaikkia
inhimillisiä omaisuuksia, mielettömyyksiä ja himoja.

Erottuani rautatien pysäyspaikalta menin minä Hotel Adelphi nimiseen
ravintolaan. Great Easternin lähtö oli kuulutettu Maaliskuun 20
päiväksi. Minä halusin nähdä sen viimeiset valmistukset matkalle
lähtiessään ja pyysin sen päälliköltä, kapteini Andersonilta lupaa,
saada heti muuttaa laivaan, johon pyyntöni hän kohteliaasti myöntyikin.

Seuraavana aamuna menin minä Merseyn rannoilla oleville
laivanveistämöille. Kääntösiltoja myöten pääsin Mew-Prince nimiselle
rantasillalle, joka on eräänlainen maahanlaskupaikka niille luikuisille
veneille, jotka ylläpitävät yhdistystä Liverpoolin esikaupungin
Birkenheadin kanssa, joka on Merseyn vasemalla rannalla.

Sinne tullessani höyrysi siellä vähäinen höyryvene, joka oli määrätty
Great Easternia palvelemaan. Minä astuin sen kannelle, joka jo oli
täpötäynnä höyrylaivaan aikovia työmiehiä ja käsityöläisiä. Kellon
Viktoria-tornissa aamulla seitsemää lyödessä lähti höyryvene liikkeelle,
seuraten suurella nopeudella Merseyn nousevaa vettä.

Tuskin oli se lähtenyt rantasillalta, ennenkuin siellä keksin
pitkälännän miehen sitä ylimyksellistä ulkonäköä, joka Englannin
upseereissa on niin omituista. Luulin hänessä tuntevani erään ystäväni,
kapteinin Indian sotaväessä, jota en ollut nähnyt moniin vuosiin. Mutta
erehtyä mahdoin, sillä kapteini Mac-Elwin ei voinut olla Bombaysta
lähtenyt, ilman että minä olisin siitä tietoa saanut. Paitsi sitä oli
Mac-Elwin iloinen nuori mies, huoleton ja lystillinen toveri, kun tämä
sitä vastoin, joskin hänessä pistivät silmiini ystäväni kasvon-murteet,
näytti murheelliselta ja ikäänkuin jonkun salaisen mielikarvauden
rasittamalta. Kuinka asianlaita lieneekin ollut, niin ei ollut minulla
aikaa tarkemmin sitä tutkia, sillä höyryvene eteni äkisti, ja se tähän
yhdennäköisyyteen perustunut vaikutus haihtui kohta sielustani.

Great Eastern oli ankkurissa noin kolmen peninkulman[1] päässä jokea
ylöspäin, aivan rinnatusten Liverpoolin ensimäisten huoneiden kanssa;
sitä ei voinut nähdä New-Princen rantasillalle, mutta virran
ensimäisessä käännöksessä näin minä tämän uhkean rakennuksen. Olisipa
luullut sitä suureksi, jonka osa puut sumu puoleksi peitti. Se oli päin
meihin tulijoihin, sillä virta oli kääntänyt sen niinpäin; mutta
höyryvene ennätti kohta perille, ja nyt oli höyrylaivan koko pituus
nähtävänä. Se näytti minusta suunnattoman suurelta, niinkuin olikin.
Kolme tahi neljä hiiliä kuljettavaa alusta, jotka olivat laskeneet sen
viereen, oli kaatamassa lastiansa sen sisään, vesirajan päälle tehtyin
luukkujen kautta. Great Easternin rinnalla kolmimastoiset laivat olivat
kuin kuuttoja. Niiden höyrypiiput eivät ylettyneet sen postiluukkujen
ensimäiseenkään riviin, ja niiden pramtangot eivät olleet ylempänä sen
kupeita. Jättiläinen olisi voinut hissata ne kuin höyryluupit
tääverteillensä.

[1] Englannin peninkulman, joita menee noin 7 Suomen peninkulmaan.

Höyryvene sillä aikaa läheni lähenemistänsä, laski sitte Great Easternin
oikean kyljen viereen ja seisahtui sen kupeella rippuvan leveän liitarin
juurelle. Tässä asemassa höyryveneen kansi tuskin ylettyi siihen
vesirajaan, joka höyrylaivalla täydessä lastissa oli oleva ja joka vielä
oli kuusi jalkamittaa ylempänä vedenpintaa.

Työmiehillä oli kiire päästä höyryveneestä pois ja he kiipesivät nyt
niitä monia portaita ylös, jotka veivät aluksen kannelle. Pää kenossa ja
selkä keikallaan katselin minä Great Easternin rattaita kuin korkeata
rakennusta tarkkaileva turisti.

Syrjästä katsoen nämä rattaat näyttivät hennoilta ja uuttuneilta, vaikka
niiden siivet olivat kahtatoista jalkamittaa pitkät; mutta edestä päin
katsottuina ne näkyivät summattoman suurilta. Niiden komeat
raudoitukset, niiden vankat akselit, niiden toisiansa risteilevät
lujitukset, jotka pitivät niiden kolminkertaisia kehiä paikoillansa, tuo
punainen säteikkö, tuo koneisto, joka puoleksi jäi näkymättömiin niiden
rataskotosten suojaan, jotka laitosta suojelivat -- nämä kaikki yhteensä
tekivät mieleen mahtavan vaikutuksen ja saattivat ajattelemaan jotakin
salatemppuista voimaa.

Millä voimalla eivätkö nämä näin luotettavasti kokoon-niitatut puulastut
pieksäisi aaltoja! Kuinka eikö vesi kohisisi tämän mahtavan koneen
läjähyksistä! Mikä ukkosentapainen jyrinä eikö vallitsisi noissa
rataskotoksissa, kun laiva oli kulkeva täydellä höyryllä, noiden
rattaiden pakoittamana, jotka olivat kolmekuudetta jalkaa
poikkimitalleen ja sata kuusiseitsemättä jalkaa ympäri mitaten, jotka
vaikuttivat yhdeksänkymmenen tonnin painolla ja pyörähtivät yksitoista
kertaa minuutissa.

Höyryvene oli jättänyt matkustajat luotansa. Minä laskin jalkani noille
rihlatuille rautaportaille ja astuin muutamain silmänräpäysten perästä
höyrylaivan kannelle.



Toinen luku.


Kansi oli vielä suunnattoman suurena, lukemattomain työmiesten haltuun
annettuna veistämönä. En voinut uskoa laivan kannella olevani.
Lukemattomia ihmisiä, työmiehiä, merimiehiä, koneseppiä, upseeria,
käsityöläisiä ja uteliaita katsojia tungeksi huoleti ristin rastin,
toisia kannella, toisia koneiden vaiheilla, toisia portaissa juosten,
toisia taklingissa kiipeillen, mutta kaikki huiskin haiskin, niin että
on mahdotonta sitä selittää. Täällä nostettiin siirrettävillä ranoilla
suunnattomia valinteoksia, tuolla hissattiin raskaita palkkia höyryn
voimalla. Keulan puolessa kohosi raakapuita jytisten märssytankoja
pitkin, perän puolessa oli telineet, joiden suojassa epäiltämättä oli
joku tekeillä oleva rakennus. Täällä rakettiin, järjestettiin,
nikkaroittiin, takeloitiin ja maalattiin sekasorrossa, jota ei käy
selittäminen.

Matkakapineeni oli jo otettu laivaan. Minä kysyin kapteini Andersonia.
Päällikkö ei ollut vielä tullut, mutta eräs passari kävi minulle
avulliseksi ja siirrätti kapineeni erääsen perähyttiin.

-- Ystäväni, -- sanoin minä, -- Great Easternin lähtö oli kuulutettu
Maaliskuun 20 päiväksi, mutta mahdotonta on lopettaa kaikkia näitä
valmistuksia neljässäkolmatta tunnissa. Tiedättekö, milloin pääsemme
lähtemään Liverpoolista?

Siinä kohti passari ei tiennyt enempää kuin minäkään. Hän jätti minun
yksinäni. Siis päätin käydä tämän muurahaispesän jokainoassa komerossa
ja alotin kävelyni samalla tavalla, kuin turisti olisi tehnyt oudossa
kaupungissa.

Musta loka, tuo sama englantilainen loka, joka tekee Englannin
kaupunkien kadut limaskoiksi, peitti höyrylaivan kannen. Löyhkäviä
norosia koukerteli siellä ja täällä. Olisipa luullut olevansa
ilkeimmillä kulkupaikoilla Upper-Thames kadun tienoilla, lähellä
Londonbridgeä. Minä vaelsin eteenpäin pitkin noita kappia[1], joita
kesti aina aluksen takapuolelle asti. Näiden ja laivanpartaan välillä
näkyi molemmin puolin kaksi leveätä katua, lukemattomalla ihmislaumalla
täytettyä. Näin saavuin keskelle laivaa rataskotosten välille, jotka
olivat toisiinsa yhdistetyt kaksinkertaisella jalkasiltalaitoksella.

[1] Tässä kirjassa usein eteentuleva sana *kappi* merkitsee salin
kaltaista rakennusta kannelta laivaan viepäin rappusten päällä.

Täällä oli nähtävänä se syvyys, joka oli aiottu sisältämään rataskoneen
osat, ja minä sain nyt nähdä tämän ihmeteltävän liikutusmasiinan. Sieltä
kuului kova ja pahalta tuntuva jyske.

Pikimmältäni silmättyäni näitä varustuksia pitkitin kävelemistäni ja
tulin etupuolelle laivaa. Siellä tapetin-panijat parastaikaa lopettivat
erään joksikin tilavan huoneen koristelemista, joka huone oli saanut
nimekseen "tupakinpolttohuone" ja olikin todellinen tupakkila tässä
veden päällä kulkevassa kaupungissa, komea, neljällätoista akkunalla
valaistu kahvila, katto kullalla kirjavoittu ja sitruunipuulla
laudoitettu. Sitte menin erään vähäisen kolminurkkaisen paikan yli, joka
oli keulakansi, ja tulin keulalle, joka päättyi pystysuoraan vedenpintaa
vasten.

Käännyttyäni takaisin tältä äärimmäiseltä paikalta eroitin minä erään
sumussa olevan aukon kautta Great Easternin peräkokan enemmän kuin
kahden hektometerin[1] päässä.

[1] Yksi hektometer = 100 meteriä, 1 meter lähes 3 jalkaa 1 tuuma.

Minä lähdin palaamaan, seurasin oikeanpuolista katua, menin kappien ja
seinäin välitse, vältellen kolauksia ilmassa kiikkuvilta plokeilta ja
lätkähyksiä tuulen heiluttamilta köysiltä, missä keinotellen itseni pois
ranan edestä, missä paeten tulen kipinöitä, jotka leikkitulituksen
tavoin sinkoilivat eräästä pajasta. Tuskin voin eroittaa noiden
kahtasataa jalkaa korkeiden mastojen neniä tuossa sumussa, johon
kivihiilen tuojat ja muut apu-alukset sekoittivat mustaa savuansa.
Astuttuani rataskoneen ison aukon sivu löysin erään "pienoisen hotellin"
vasemmalla puolellani ja sitte erään hovilinnan ja sen päällä
penkeristön, jonka käsipuita nyt kiilloitettiin. Vihdoin saavuin
höyrylaivan perälle. Siellä viimeisen hytin ja sen ison ristikkoluukun
välillä, jonka päällä ne neljä ohjausratasta olivat, oli insinööriä
asettamassa erästä höyrykonetta paikallensa. En ymmärtänyt tämän koneen
tarkoitusta, mutta täällä niinkuin yleensä muuallakin eivät työt vielä
näyttäneet olevan likimainkaan päättymässä.

Mutta miksi tällaista viipymistä, miksi näin monia uusia laitoksia
tässä verrattain uudessa laivassa? Tämä on muutamilla sanoilla
selitettävä.

Noin kahdenkymmenen matkustuksen perästä Englannin ja Amerikan välisen
meren yli, joilla matkustuksilla tapahtui varsin ankaroita
onnettomuuksia, oli toistaiseksi jo herjetty Great Easternia
käyttämästä. Tämä summattoman suuri, matkustavain kuljetukseen aiottu
alus ei näyttänyt enään mihinkään kelpaavan ja valtameren kulkijain
epäluuloinen suku hylki sitä. Kun sitte ensimäiset yritykset laskea
sähkököyttä valtameren pohjalle olivat hukkaan menneet -- joka osaksi
tuli siitä, että laivat, jotka köyttä kuljettivat, olivat siihen
ulottumattomat -- alkoivat insinöörit ajatella Great Easternia. Se
yksinään voi ottaa vastaan ne kolmetuhatta neljäsataa kilometeria
metallilankaa, jotka painoivat neljätuhatta viisisataa tonnia. Se
yksinään voi, meren suhteen täydellisen omavaraisuutensa nojalla, lappaa
ulos ja laskea alas tämän suunnattoman köyden. Mutta ennenkuin voitiin
ajaa laivaan tämä köysi, siihen vaadittiin erinäisiä laitoksia.
Otettiinpa siis kaksi höyrypannua laivan kuudesta ja yksi höyrypiippu
niistä kolmesta pois, jotka kuuluivat potkurin koneesen. Näiden sijaan
laitettiin avaroita tiloja köydelle, joka juoksevalla vedellä varjeltiin
ilman vahingollisesta vaikutuksesta. Köysi juoksi siis noista järvistä
mereen, tulematta yhdistykseen ilman kanssa.

Köysi saatiin onnellisesti mereen lasketuksi, ja sitte osoitettiin Great
Eastern paljon maksavaan työttömyyteensä. Mutta nyt sattui 1867-vuoden
maailman näyttelö. Eräs franskalainen yhtiö perustettiin kahden
miljoonan frankin pää-omalla käyttämään tätä isoa laivaa näyttelössä
Atlantin yli kävijäin kuljettamiseksi. Silloin tuli välttämättömäksi
varustaa alus tähän tarpeesen, välttämättömäksi täyttää tyhjennetyt
paikat ja jälleen panna höyrypannut aloilleen sekä välttämättömäksi
laajentaa salongit, joissa tuli asumaan useita tuhansia matkustajia,
sekä rakentaa uusia huoneita ruokasaleiksi. Lopuksi oli tähän
suunnattomaan runkoon tehtävä kolmetuhatta makuupaikkaa.

Great Eastern rahdattiin tavattoman korkealla hinnalla kultakin
kuukaudelta. Kaksi kontrahtia tehtiin G. Foresterin ja Kumpp:n kanssa,
Liverpoolissa: ensimäinen uusien höyrypannujen panemisesta ruuvia varten
viidensadan kahdeksanneljättä tuhannen seitsemänsadan viidenkymmenen
frankin hintaan, toinen muista korjauksista ja valmistuksista laivassa
kuuteensataan kahteenseitsemättä tuhanteen viiteensataan frankiin.

Ensi kerran oli nyt ruori hoidettava höyryn avulla. Se oli sitä varten
kuin insinöörit olivat määränneet sen koneen, jota he asettelivat perän
puoleen. Ruorimiehellä, joka seisoi jalkasillalla keskellä laivaa, oli
silmäinsä edessä kellotaulu, varustettu liikkuvalla neulalla, joka joka
silmänräpäyksenä osoitti hänelle ruorin aseman. Sitä muuttaaksensa hän
vain tarvitsi hienosti painaa erästä pienoista ratasta, joka tuskin oli
jalkamittaa suuri poikkimitalleen ja seisoi niin likellä, että hän
mukavasti ylettyi siihen kädellänsä. Heti aukesi henkiläppiä; höyry
pöhkäsi pitkäin johtoputkien kautta sen pienen koneen molempiin
sylintereihin; pistonit liikkuivat vikkelästi, johdot tekivät työtänsä
ja ruori totteli silmänräpäyksessä vastustamattomasti pakoitettuja
taljojansa. Jos tämä järjestelmä oli onnistuva, niin yksi mies yhdellä
ainoalla sormella oli kykenevä ohjaamaan koko tuon suunnattoman Great
Easternin.

Viisi päivää pitkitettiin työtä herkeämättä. Tämä viipymys teki
melkoisen vahingon rahtaus-yhtiön yritykselle, mutta urakkamiehet eivät
voineet sen enempää. Lähtö määrättiin peruuttamattomasti Maaliskuun 26
päiväksi. Päivällä ennen oli höyrylaivan kansi vielä täynnä kaikkinaisia
työhön kuuluvia kaluja.

Mutta vihdoin tänä viimeisenä päivänä puhdistettiin vähitellen kannen
sivut, jalkasillat, kapit ja hytit; telineet otettiin alas, ranat
katosivat, koneiden yhteen-asetteleminen päätettiin, viimeiset naulat
lyötiin sisään, viimeiset mutterit kiinnitettiin, kiillotetut rautakalut
siveltiin valkoisella värillä, joka oli varjeleva niitä matkalla
ruostumasta; öljysäilöt täytettiin j. n. e. Tänäpänä koetteli
yli-insinööri höyrypannuja. Mahdottoman paljon höyryä syöksähti
konehuoneesen. Koneen ylitse kallistuneena, sen lämpimillä huuruilla
ympäröittynä, en muuta sen enempää nähnyt, mutta minä kuulin noiden
pitkäin mäntäin huokuilevan ahdingoissaan sekä isojen sylinterien
hurisevan vankoilla tapeillansa. Kova pauhina nousi rataskotosten alla,
siipien verkalleen läiskytellessä Merseyn sameta vettä. Perän puolessa
pieksi ruuvi aaltoja neljällä lastallansa. Molemmat koneet, jotka olivat
aivan erillään toisistansa, olivat valmiit työhönsä rupeamaan.

Kello viiden tienoilla illalla laski eräs höyryluuppi vierellemme, se
oli määrätty Great Easternia varten. Sen kone irroitettiin ensin ja
hissattiin vintturilla kannelle, mutta luuppia itseänsä ei voitu sinne
saada. Sen rautainen runko oli niin raskas, että täävertit, joihin
taljat olivat kiinnitettyinä, sujuivat näiden painosta, mikä
arvattavasti ei olisi tapahtunut, jos niitä olisi toptentoilla autettu.
Täytyminen oli siis jättää luuppi, mutta Great Easternilla oli kumminkin
kuusitoista alusta tääverteihinsä kiinnitettyinä.

Illalla oli lähes kaikki päätettynä. Virutetuilla kaduilla ei näkynyt
enää loan jälkiä, sittekuin lakaisijat olivat ne puhdistaneet. Lastaus
oli loppunut. Ruokahuoneet, lastiruuma ja hinkalot olivat täynnä
ruokavaroja, kauppatavaroita ja hiiliä. Mutta ei vieläkään ollut
höyryalus vesirajansa kohdalla eikä määrättyin yhdeksän meterin syvällä.
Tämä oli haitaksi sen rattaille, joidenka siivet eivät ylettyneet
tarpeeksi syvälle eivätkä siis antaneet täyttä vauhtia. Yhtähyvin
voitiin lähteä matkalle. Siispä panin levolle toivossa, että seuraavana
päivänä saisimme mennä merelle, enkä tässä toivossani pettynytkään.
Maaliskuun 26 päivän valetessa näin amerikalaisen lipun liehuvan
esimastossa, franskalaisen lipun isossa mastossa ja englantilaisen
mesaanikahvelissa.



Kolmas luku.


Great Eastern silminnähtävästi jo valmisti itseänsä lähtemään. Sen
viidestä korsteinista nousi jo mustia savutupruja. Kuumaa höyryä levisi
niistä syvistä aukoista, joiden kautta päästiin koneiden luokse.
Muutamia matruusia oli lataamassa neljää suurta kanuunaa, joilla
sivumennessä aiottiin Liverpoolia tervehtiä. Märssymiehiä juoksi
raa'oilla, köysiä selvittelemässä. Kello 11 tienoilla herkesivät
tapetinpanijat lyömästä viimeisiä naulojansa ja maalarit sivelemästä
viimeisiä väriänsä. Sitte he kaikki menivät höyryveneesen, joka heitä
odotti. Tarpeeksi asti höyryn painoa saatua, päästettiin höyryä
ruorikoneen sylintereihin, ja insinöörit havaitsivat tämän näppärän
laitoksen tekevän työtänsä säännöllisesti.

Ilma oli joksikin kaunis. Aurinko paistoi pilvien lomitse, jotka
pikaisesti muuttelivat asemiansa. Merellä arveltiin olevan vinhan
viuhkan, josta Great Eastern ei tarvinnut hätäillä.

Kaikki upseerit olivat kannella ja eri paikoille hajautuneet, laittamaan
kaikkia paikkoja lähtöön selville. Päällystöön kuului yksi kapteini,
yksi toinen kapteini, kaksi ensimäistä luutnanttia ja viisi luutnanttia,
joista yksi, h:ra H., oli franskalainen, ja yksi vapaa-ehtoinen,
niinikään franskalainen.

Kapteini Anderson oli Englannin kauppalaivastossa isossa arvossa pidetty
merimies, ja häntäpä saadaankin kiittää Atlantin poikki menevän
sähkököyden upottamisesta. Tosi on, että jos hän onnistui siinä missä
edelläkävijänsä eivät onnistuneet, niin se oli sen tähden, että hän teki
työnsä verrattoman myötäisemmissä suhteissa, hänellä kun oli Great
Eastern käytettävänä. Mutta olipa miten oli, niin tämä menestys tuotti
hänelle arvonimen "Sir", jonka hänelle kuningatar lahjoitti. Minä
tapasin hänessä erittäin herttaisen päällikön. Hän oli viidenkymmenen
vuoden mies, hyvin valkeaverinen ja sitä laatua, joka hyvin kestää aikaa
ja ikää vastaan, varreltaan pitkä, kasvoiltaan leveä ja hymyilevä,
katsannoltaan tyven ja muuten näöltään aivan kuin ainakin
englantilainen. Käyntinsä oli määräkäs ja tasainen, äänensä lempeä;
käsiänsä ei hän koskaan pitänyt lakkarissa, käytti aina hansikoita,
joita ei sopinut moittia, oli sorea puvulleen sillä omituisella
tuntomerkillä, että pienoinen valkea nenäliinan nipukka pisti ulos hänen
sinisen, kolmella kaluunalla koristetun viittansa lakkarista.

Laivan toinen kapteini oli kummasti vastakkaista laatua kapteini
Andersonin suhteen. Hän on helppo kuvailla. Se oli pienoinen, sangen
päivettynyt mies, silmät vähän veristävät, musta, aina silmiin asti
ylettyvä parta ja jalat lengot, jotka kyllä kannattivat miehensä, vaarui
laiva merellä miten hyvänsä. Hän oli toimellinen, valpas merimies, perin
pohjin tunteva virkansa osaseikat, ja lyhyellä äänellä jakeleva
käskynsä, jotka ylipursimies toisti Englannin meriväestön omituisella
tavalla, joka on kuin käheä-äänisen leijonan kiljumista. Nimensä oli
W.... Luulen häntä joksikuksi laivaston upseeriksi, joka erityisellä
luvalla oli asetettu Great Easterniin. Hän oli näöltään, sanalla sanoen,
kuin "meri-susi" ja näkyi olevan samaa oppikuntaa kuin se franskalainen
amirali -- uros yli kaiken ylistyksen -- joka aina tappelun alussa huusi
väelleen: "Eteenpäin, lapseni, älkäät peräytykö, sillä tiedättehän
tapani olevan lentää ilmaan!"

Paitsi tätä päällystöä olivat koneet yhden yli-insinöörin komennossa,
ja tällä oli apuna kahdeksan tahi kymmenen insinööriä. Näiden
komentamana teki työtä kahdensadan viidenkymmenen miehen pataljoona
hiilenluojia, lämmittäjiä ja voitelijoita, jotka tuskin koskaan tulivat
laivan pohjalta ylös.

Päällisiksi oli tällä pataljoonalla yötä ja päivää tekemistä kymmenen
höyrypannun kanssa, joilla kullakin oli kymmenen uunia; siis yhteensä
sata valkeata hoidettavana.

Mitä höyrylaivan varsinaiseen väestöön, ylipursimiehiin,
korttelimestareihin, märssymiehiin, ruorimiehiin, laivapoikiin tulee,
niin siihen kuului noin sata miestä. Paitsi näitä oli kaksi sataa
passaria asetettu matkustajia varten.

Itsekukin oli siis paikallansa. Luotsi, jonka piti viedä Great Eastern
ulos Merseyn ahdinkovesistä, oli laivassa sitte eilisen päivän. Myös
havaitsin siellä erään franskalaisen luotsin, Molène saarelta lähellä
Ouessantia, jonka piti matkustaa kanssamme Liverpoolista New-Yorkiin ja
paluumatkalla viedä höyrylaiva Brestin ankkuripaikalle.

-- Jopa alan luulla, että tulemme lähtemään tänä päivänä -- sanoin minä
luutnantti H ... lle.

-- Me odotamme vain matkustajiamme -- vastasi maanmieheni.

-- Onko niitä monta?

-- Kaksi tahi kolmetoista sataa.

Siinä oli kokonainen pikkukaupungin väestö.

Kello puolivälissä kaksitoista annettiin merkki että höyryvene oli
tulossa, täpötäynnänsä matkustajia, jotka olivat paenneet hytteihin,
kavunneet jalkasilloille, asettuneet ratashuoneille tahi kiivenneet
kannella oleville tavaralukkuläjille. Siellä oli, niinkuin sittemmin
sain kuulla, kalifornialaisia, kanadalaisia, pohjois-amerikalaisia,
perulaisia, etelä-amerikalaisia, englantilaisia, saksalaisia ja kaksi
tahi kolme franskalaista.

Höyryvene tuli oikeanpuolisten portaiden viereen, jonka perästä
matkustajain ja kapineiden loppumaton nouseminen alkoi, mutta
kiirehtimättä, huutelematta, eli niinkuin ihmisiltä, jotka huoleti
menevät kotiinsa. Franskalaiset olisivat luulleet pitävänsä nousta
laivaan kuin rynnäkköä tehdessä ja käyttää itsensä kuin todelliset
zuavit.

Heti kun kukin matkustaja oli laskenut jalkansa höyrylaivan kannelle,
oli hänen ensimäinen huolensa mennä ruokasaliin ja siellä merkitä
paikkansa atrialla oltaissa. Hänen korttinsa tahi paperilipulle
kirjoitettu nimensä vakuutti hänelle täydellisesti hänen omistaman
paikkansa. Paitsi sitä oli aamullinen jo valmis, ja muutamissa
silmänräpäyksissä olivat kaikki pöydät täynnä vieraita, jotka, kun ovat
englantilaisia, perinpohjin ymmärtävät konstin veitsellä ja kahvelilla
taistella merimatkan ikävyyksiä vastaan.

Minä olin seisahtunut kannelle tarkkaamaan kaikkia eri seikkoja laivaan
mentäissä. Kello 1 aikana kapineet olivat laivassa. Siellä nähtiin
huiskin haiskin tuhansittain kaikenmuotoisia ja kaikensuuruisia
tavaratukkuja, hinkaloita isoja kuin rautatien vaunut ja kokonaisen
huonekaluston vetäviä, pieniä erinomaisen soreita matka-arkkuja,
kummallisesti muodostettuja vaatesäkkiä ja noita amerikalaisia tahi
englantilaisia matkalaukkuja, jotka helposti tunnetaan remmiensä
komeudesta, raudoitustensa moninaisuudesta ja loistosta sekä paksuista
vaatepäällyksistään, joissa kaksi tahi kolme, kirkkaaksi hivutetusta
raudasta tehtyä alkupuustavia loisti vaatteesen leikatuista aukoista.
Kohta oli kaikki tämä kalusto kadonnut makasiineihin, ja viimeiset
käsityöläiset, kantajat tahi oppaat astuivat jälleen höyryveneesen, joka
lähti tiehensä, mustattuansa Great Easternin seiniä savullansa.

Minä käännyin keulan puoleen, kun yhtäkkiä olin sitä nuorta miestä
vastatusten, jonka olin nähnyt New-Princen rantasillalla. Havaittuansa
minun hän seisahtui ja ojensi minulle kätensä, jota heti ystävällisesti
likistin.

-- Sinäkö, Fabiani -- sain minä huudahtamaan -- sinäkö täällä?

-- Minä itse, rakas ystävä.

-- Enpä siis pettynyt, vaan sinäpä se olitkin, jonka näin muutamia
päiviä tätä ennen rantalautan luona?

Kylläpä uskonkin, -- vastasi Fabiani, -- mutta minä en nähnyt sinua.

-- Ja sinäkin tulet Amerikaan?

-- Tottapa niin! Saatettaneenko käyttääkään muutamain kuukausien
kotilupaa muulla tavoin paremmin kuin matkustamalla maailman ympäri?

-- Olipa onnellinen sattumus, joka saatti sinun valitsemaan Great
Easternin tähän huvimatkaan.

-- Se ei ole mikään sattumus, hyvä ystäväni; minä luin eräässä
sanomalehdessä, että aioit mennä Great Easternin, ja koska emme olleet
tavanneet toisiamme moneen vuoteen, niin hain sinun täältä, matkatukseni
meren yli yhdessä sinun kanssasi.

-- Ja sinä tulet Indiasta?

-- Godavery-laivassa, joka toissa-päivänä laski minun maalle
Liverpoolissa.

-- Ja sinä matkustat, Fabiani..? -- kysäsin minä, huomaten hänen olevan
kalpean ja murheellisen näköisen.

-- Huvittelemaan itseäni, jos taidan, -- vastasi kapteini Fabiani
Mac-Elwin, liikutuksella likistäen kättäni.



Neljäs luku.


Fabiani jätti minun katsastamaan hänen kapineittensa siirtämistä hyttiin
n:o 73 ison salongin rivissä, joka numero seisoi hänen piletissään.
Samassa silmänräpäyksessä kiemuroitsi sakeita savutupruja höyrylaivan
avaroista korsteinireiistä. Höyrykattilain seinäin tärinä kuului aina
laivan pohjaan asti. Huumaava höyry kohisi laskutorvista ulos hienona
tuhuna kannelle kaatuen. Muutamista jyrkävistä liikunnoista voi päättää,
että koneita koeteltiin. Insinöörillä oli tarpeeksi höyryä; me taisimme
lähteä.

Mutta ensin oli ankkuri nostettava. Merivesi oli vielä nousemassa, ja
höyrylaiva, joka sen päällepainosta oli kääntynyt toisapäin, käänsi nyt
keulansa sitä vastaan ja oli siis aivan valmis menemään jokea alas.
Kapteini Andersonin oli täytynyt valita tämä hetki purjeille
lähteäksensä, sillä laivan pituus ei sallinut hänen oikein liikehtiä
Mersey-virralla. Kun pakovesi ei vienyt häntä muassansa, vaan hän
päinvastoin tunki vikevää nousuvettä vastaan, niin hän voi paremmin
hallita laivansa ja taitavammin liikehtiä niiden monilukuisten alusten
keskitse, jotka liikkuivat virralla ristin rastin. Pieninkin
yhteenkäynti tämän jättiläisen kanssa olis ollut rusentavainen.

Vaatipa melkoisia ponnistuksia ankkurin nostaminen tällaisissa
suhteissa. Nousuveden ahdistama höyrylaiva jännitti ankarasti
ankkurikettinkejä, johon vielä tuli se, että vahva länsi-eteläis tuuli
ankarasti vastasi laivan suureen kokoon, näin yhdistäen vaikutuksensa
nousuveden vaikutukseen. Sen tähden oli täytyminen käyttää voimakkaita
koneita vetämään noita raskaita ankkureita mutapohjasta ylös. Eräs
"ankkurivene", vene, joka vartavasten oli aiottu tämmöiseen tehtävään,
oli tullut kettingeillä avuksi, mutta sen vintturit eivät riittäneet,
jonka tähden täytyi käyttää Great Easternin konelaitoksia.

Seitsemänkymmenen hevosenvoiman kone oli edeltäpäin laitettu hissaamaan
ankkureita. Ei tarvinnut muuta kuin päästää höyryä kattiloista sen
sylintereihin, niin heti saatiin melkoinen voima, jota saatettiin
suoraan käyttää vintturin lukuttamiseksi, jossa kettingit olivat
kiinni. Niinpä tehtiinkin. Mutta kone oli riittämätön, niin voimakas
kuin olikin. Täytyi siis tulla avuksi. Kapteini Anderson antoi käyttää
kierrin- eli väänninpuita ja viisikymmentä miestä tuli vintturia
vääntämään.

Laiva alkoi liikkua, mutta työ kävi verkasti; kettinkien mutkat
kolisivat vaikeasti klyyseissä, ja minun mielestäni olisi kettingeitä
voitu höllittää muutamilla rattaiden pyörähyksillä, että olisi helpommin
voitu hilata niitä sisään.

Tällä silmänräpäyksellä seisoin kokkapenkerellä ynnä koko joukon kanssa
muita matkustajia, tarkaten kaikkia työn temppuja. Likellä minua seisoi
eräs matkustaja, joka epäiltämättä oli tuskissaan tästä pitkällisestä
temppuilemisesta ja usein kohautteli hartioitansa, samalla ihvehtien
tuolle voimattomalle koneelle. Se oli pienoinen, laiha, arkatuntoinen,
liikunnoissaan äkkipikainen mies, jonka silmät tuskin näkyivät hänen
ryttyyn vedettyin kulmainsa alta. Kasvontuntija olisi heti havainnut,
että elämän tapaukset näkyivät iloiselta puoleltaan tälle miehelle,
jonka naurujänteet eivät koskaan olleet levossa. Muuten -- sen havaitsin
jälestäpäin -- oli hän herttainen matkakumppali.

-- Herra, sanoi hän minulle, -- tähän asti olin luullut, että koneet
ovat aiotut auttamaan ihmisiä eikä ihmiset auttamaan koneita.

Aioin juuri vastata tähän oikeaan muistutukseen, kun ankaroita huutoja
kuului. Me hyökäsimme molemmat likemmä keulaa. Kaikki väänninpuissa
olleet miehet olivat kumoon paiskatut; muutamat kämpivät jälleen ylös,
toiset jäivät kannelle makaamaan. Joku pienempi rataa koneessa oli
lentänyt rikki ja vintturi antanut perään kettinkien hirmuiselle
vetovoimalle. Miehet paiskattiin selkäpiilleen ja saivat kovia kolauksia
päähän tahi rintaan. Katkenneista seisingeistään pääsneet tangot
kieppusivat vikevästi ympärinsä ja tappoivat neljä merimiestä sekä
haavoittivat tusinan toisia. Näiden jälkimäisten joukossa oli
ylipursimies, eräs Skotlantilainen Dundeesta.

Nyt riennettiin näiden onnettomain luokse. Haavoitetut vietiin
sairas-saliin, joka oli perän puolessa. Neljää kuollutta alettiin heti
maalle toimittaa. Muuten englantilaiset ovat niin välinpitämättömiä
ihmishengestä, että tämä tapaus ei juuri isosti vaikuttanut laivassa
oleviin. Nämä onnettomat, kuolleet tahi haavoitetut, olivat vain
hampaita rataslaitoksessa, joiden sijaan vähällä kustannuksella voitiin
saada toiset. Höyryveneelle, joka jo oli lähtenyt tiehensä, annettiin
merkki tulla takaisin, ja muutamain minuutein perästä oli se laivan
vieressä.

Nuo neljä ruumista käärittiin nyt huopapeittoihin, laskettiin alas ja
asetettiin höyryveneen kannelle. Höyryvene lähti heti menemään, ja
matruusia meni keulan puoleen pesemään veripilkkuja kannelta.

Sillä välin katselin minä tuota vähäistä, täydellä koneella etenevää
venettä. Kääntyessäni toisapäin jupisi tuo pilkallisen näköinen
matkakumppalini takanani:

-- Tämäpä matka hyvästi alkaa!

-- Sangen pahasti, -- vastasin minä. -- Kenen kanssa minulla on kunnia
puhua?

-- Tohtori, Dean Pitfergen kanssa.



Viides luku.


Työ alkoi uudestaan. Ankkuriveneen avulla kettingit höllitettiin ja
ankkurit viimein lähtivät lujista pitimeistään. Kello löi neljännestä
yli yhden Birkenheadissä. Lähtöä ei käynyt toistaiseksi jättäminen, jos
tahdottiin laskuveden muassa mennä ulos. Kapteini ja luotsi menivät
komentosillalle. Eräs luutnantti astui potkurin, toinen ratasten
merkin-antolaitoksen viereen. Varovaisuudesta, jos höyrykone pettäisi,
piti neljä muuta perämiestä vaaria perän puolessa, valmiina hoitamaan
niitä isoja rattaita, jotka olivat ristikko-luukun päällä.

Nyt annettiin käsky panna liikkeelle. Siivet löivät verkalleen vettä
vasten, potkuri pulikoitsi perässä, ja tuo suunnaton alus alkoi liikkua.

Enin osa matkustajia oli noussut kokkapenkerelle katselemaan maisemaa,
joka oli täpötäynnänsä verstaiden piippuja, joita näkyi oikealta puolen
Liverpoolista ja vasemmalta puolen Birkenheadista. Mersey oli täynnä
aluksia, mitkä ankkurissa olevia, mitkä ylöspäin tulevia, mitkä alaspäin
meneviä, ja höyrylaivalla oli vain mutkaisia pääsypaikkoja tarjona.
Mutta luotsin johdolla ja tottelemalla ruorin pienintäkin vihjausta
liikerteli se näiden ahdinkovesien kautta, liikkuen kuin
valaskalanpyytäjän vene voimakkaan ruorimiehen tahdosta. Tuota pikaa
luulin törmäävämme yhteen erään kolmimastoisen kanssa, joka laski poikki
joen ja jonka leeseilin puomi hiipasi höyrylaivan runkoa; mutta puusti
vältettiin, ja kun minä kappien päältä katselin tuota laivaa, joka
kantoi seitsemän tahi kahdeksansataa tonnia, oli se minusta kuin joku
noita pikku veneitä, joita lapset uittelevat lammikoissa.

Kohta oli laiva Liverpoolin maallenousu-siltoin kohdalla. Ne neljä
kanuunaa, joiden piti tervehtiä kaupunkia, pysyivät ääneti
kunnioituksesta niille kuolleille, joita höyryvene sillä hetkellä saatti
maalle. Mutta laukausten sijaan nostettiin väkeviä hurrahuutoja, noita
kansallisen kohteliaisuuden ylimpiä osoituksia. Heti alkoivat kädet
taputella, kädet huiskaa ja nenäliinat liehua tuolla innostuksella, jota
englantilaiset niin ylellisesti osoittavat joka aluksen lähdöllä,
vaikkei se olisikaan muu kuin halpa, väheiselle huvimatkalle
merenlahteen lähtevä vene. Ja kuinka näihin tervehdyksiin eikö vastattu!
Kuinka rantasilloilla eikö kaikunut. Tuhansia uteliaita vilisi
Liverpoolin ja Birkenheadin rannoilla. Katselijoilla täytetyitä veneitä
kiipeili kuin muuraisia Mersey-virralla. Matruusit sotalaivalla Lord
Clyde, joka oli ankkurissa veistämöiden kohdalla, olivat kiivenneet
sinne tänne sen raakapuille tervehtimään jättiläistä hurrahuudoillaan.
Virralla ankkurissa makaavien alusten keulakansilta lähettivät
musiikikunnat peräämme hirvittäviä sointuja, joita hurrahuudot eivät
saaneet sortumaan. Lippuja ehtimiseen nostettiin ja laskettiin Great
Easternin kunniaksi. Mutta kohta alkoivat huudot vähitellen kuolentua
etäisyyden vuoksi. Molemmilla rannoilla kävivät rakennukset yhä
harvinaisemmiksi. Savu ei enää mustentanut maisemaa, ja maaseutu sai
vallan tiilimuureilta. Vielä näkyi muutamia pitkiä ja yksimuotoisia
työmiesten huoneriviä ja muutamia huviloita, jonka perästä viimeiset
hurrahuudot hyvästelivät meitä Merseyn vasemmalta rannalta, valotornin
tasakatolta ja pastionin rintasuojasta.

Kello 3 aikana oli laiva ennättänyt ulos Merseyn ahdinkovesistä ja meni
nyt P:n Yrjön kanaaliin. Länsi-eteläinen tuuli kiihtyi vinhaksi
viuhkaksi, ja lujalle pingoittuneet purjeemme eivät tehneet ainoatakaan
poimua. Meri kävi jo kuohulaineina, mutta höyry-alus ei niitä tuntenut.
Se ei kikkeröinyt ei hyppinyt.

Ennen pitkää meri peittyi pimeyteen, ja Wales-kreivikunnan rannikko,
Holy-Head niemensä kanssa, hupeni vihdoin yön varjoihin.



Kuudes luku.


Seuraavana päivänä, joka oli Maaliskuun 27, näkyi Irlannin kallioinen
ranta Great Easternin oikealla puolella. Minä olin valinnut hyttini
ensimäisessä rivissä keulan puolella. Se oli pienoinen, kahdella isolla
akkunan reiällä valaistu huone. Toinen hyttirivi eroitti sen
ensimäisestä keulasalongista, niin ettei puheen porina eikä pianon
räminä, jota ei puuttunut laivassa, voinut tunkea sinne. Se yksinäinen
koppi esikaupungin äärimmäisessä nenässä. Yksi sohva, yksi vuode ja yksi
vaatetuspöytä peilinensä, kas siinä huoneen koko kalusto.

Kello 7 aikana aamulla tulin minä, astuttuani molempain ensimäisten
salien läpi, kannelle. Muutamia matkustajia oli jo ylhäällä kävelemässä.
Tuskin tuntuva vaaruminen kiikutti laivaa hiljallensa, vaikka tuuli oli
navakka; mutta meri, joka oli suojan puolella rannikosta, ei voinut
isosti aaltoilla. Yhtähyvin laisin päättää, että Great Eastern ei
huolinut mitään merenkäynnistä.

Astuttuani "tupakinpoltto-huoneesen" näin tuon pitkän, pulskeasti
kuvastuvan rannikon, joka ainoisesta vihannuudestaan oli saanut nimen
"Viheriä saari". Muutamia yksinäisiä huoneita, yksi kaitainen
tullivirkamiesten tie, yksi valkoinen höyrytöyhtö, joka osoitti
ratajunan kulkua kahden kunnaan välillä, olivat ainoat, mitkä siellä ja
täällä maisemaa vähän elvyttivät.

Rannikon ja meidän välillä näytti meri likaisen viheriältä, kuin
kuparivihtrillillä tahrautunut laatta. Tuuli näytti vieläkin kiihtyvän;
muutamia aallon-roiskauksia lennähteli pölynä tiehensä. Koko joukko
aluksia, prikejä ja kuunareita, koki päästä rannikolta aavalle merelle.
Höyry-aluksia luikasi ohitsi, vieritellen mustaa savuansa ilmaan, mutta
Great Eastern meni helposti niiden sivu, vaikkei sillä vielä ollut
mitään isompaa vauhtia.

Kohta saimme tunnun pienestä Queenstown nimisestä käymäsatamasta, jonka
edustalla kokonainen kalastajaveneestö liikehti. Jokainen alus, oli se
höyry- tahi purjealus, joka tulee Amerikasta tahi eteläisiltä meriltä,
viskaa täällä sivu mennessään maalle postisäkkinsä. Pikajuna, joka aina
seisoo valmiina, viepi ne muutamissa tunneissa Dubliniin, jossa
pakettivene, jolla höyry aina on päällä, oikea pikajuoksija,
vastaanottaa nämä postit, kulkee kanaalin poikki kahdeksantoista
peninkulman nopeudella tiimassa ja jättää ne Liverpooliin. Tällä tavoin
postit ennättävät perille päivää ennen nopeimpia, Atlantin yli kulkevia
höyryjä.

Kello 9 tienoilla käänsi Great Eastern neljännes pielen läntiseen
länsipohjaan. Olin vastikään mennyt kannelle, kun tapasin kapteini
Mac-Elwinin seurattuna eräältä ystävältään, kuutta jalkaa pitkältä
mieheltä, vaalealla parralla ja pitkillä nääveleillä, jotka yhdistyivät
korvapartoihin, mutta päivän muotin mukaan jättivät leuvan paljaaksi.
Tässä vartevassa nuoressa miehessä oli englantilaisen upseerin perikuva;
pää pystyssä, mutta ei kankeana, katsanto luja, hartiot notkeat, käynti
soma ja hilpeä; sanalla sanoen: kaikki tunnusmerkit siitä harvinaisesta
urheudesta, jota voisi sanoa "vihattomaksi urheudeksi". En erehtynyt
hänen ammattinsa suhteen.

-- Ystäväni Archibald Corsican, -- sanoi Fabiani minulle, -- kuten
minäkin kapteini Indian armeijan kahdennessakolmatta rykmentissä.

Näin toisillemme esiteltyinä kapteini Corsican ja minä tervehdimme
toisiamme.

-- Tuskin näimmekään toisiamme eilen, rakas Fabianini, -- sanoin minä
kapteini Mac-Elwinille, likistäen hänen kättänsä. -- Me olimme silloin
lähdön kuumiimmassa hommassa. Sen vain tiedän, ettei sattumus ole se,
jota saan kiitää tapaamastani sinun Great Easternissa, ja minä
tunnustan, että jos minulla on jotakin osaa tekemääsi päätökseen...

-- Epäilemättä ystäväni, -- vastasi Fabiani. -- Kapteini Corsican ja
minä tulimme Liverpooliin lähteäksemme Cunard-linjan China nimisessä
höyrylaivassa, kun saimme kuulla Great Easternin tulevan tekemään uuden
reissun Englannin ja Amerikan välillä. Tämä oli hyvä tilaisuus. Minä
sain kuulla, sinun olevan laivassa; se oli lystiä. Me emme ole nähneet
toisiamme kolmeen vuoteen siitä suloisesta matkustuksestamme
Skandinavian maissa. En kauan miettinyt, ja siinä näet syyn, miksi
höyryvene jätti minun tänne nähtesi.

-- Rakas Fabianini, -- vastasin minä, -- luulenpa, ettet sinä eikä
kapteini Corsican tule katumaan päätöstänne. Matka Atlantin yli ei voi
olla kuin mitä miellyttävin, vaikka ei merimiehiä oltaisikaan. Se täytyy
saada nähdä. Mutta puhukaamme sinusta. Viimeisellä kirjeelläsi, -- se ei
ollut kuutta viikkoa vanha, -- oli Bombayn postitemppeli, ja minulla oli
siis oikeus uskoa, sinun vielä olevan rykmentissä.

-- Me olimme siellä kolme viikkoa takaperin, -- vastasi Fabiani, --
elellen Indian upseerien puoli sotaista, puoli maalaista elämää, jossa
enemmin metsästetään kuin partiolla kuljetaan. Saatanpa esittää sinulle
kapteini Archibaldin oivaksi tiikerien ajajaksi; hän on niiden kauhu.
Mutta vaikka olemme naimattomat ja perheettömät, halusimme kumminkin
jättää rauhallisuuden Indian peto-eläin raukkain keskellä ja tulla tänne
hengittelemään muutamia suuntäysiä europalaista ilmaa. Me saimme
vuodeksi kotiluvan, ja heti sen saatuamme tulimme Punaisen Meren, Suezin
ja Franskanmaan kautta pikajunan nopeudella vanhaan Englantiimme.

-- Vanhaan Englantiimme! -- vastasi kapteini Corsican hymysuin, --
emmepä siellä enää olekaan, Fabiani. Kyllähän englantilainen alus meitä
kuljettaa mutta se on erään franskalaisen yhtiön varustama ja vie meidät
Amerikaan. Kolme erilaista lippua liehuu päittemme päällä, osoittaen
että kävelemme franskalais-englantilais-amerikalaisella maalla.

-- Se ei tee mitään, -- vastasi Fabiani, jonka otsa silmänräpäyksessä
rypistyi jostakin tuskallisesta tunteesta, -- se ei tee mitään, kunhan
lupa-aikamme kuluu. Me tarvitsemme liikkua; siinä on elämä. Se tuntuu
niin hyvältä, kun saa unhottaa olleet ja menneet ja kuolettaa nykyiset
näkemällä uusia asioita ympärillänsä. Muutamain päiväin perästä olemme
New-Yorkissa, jossa saan syleillä sisartani ja sen lapsia, joita en ole
nähnyt moneen vuoteen, ja sitte käymme katsomassa niitä isoja järviä; me
matkustamme Missisippiä alas New-Orleansiin ja käymme Amazon-virralla.
Amerikasta suhkaisemme Afrikaan, jossa leijonat ja elehvantit ovat
tehneet liiton yhtyäksensä Toivon Niemelle viettämään kapteini
Corsicanin tuloa, ja sieltä käännymme takaisin opettamaan Chipaijilaiset
tottelemaan hallituksemme tahtoa.

Fabian puhui arkatuntoisella joutuisuudella, ja rintansa aaltoili
huokauksista. Silminnähtävästi oli hänen elämässään joku onnettomuus,
jota en vielä tiennyt ja jota hänen kirjeensäkään ei ollut antanut minun
aavistaa. Archibald Corsican sitä vastoin näytti kuin tuntisi hänen
tilansa, ja hän osoitti hellää ystävyyttä Fabianille, joka oli muutamia
vuosia häntä nuorempi. Hän näytti olevan Fabianin vanhempi veli, tämä
pitkä englantilainen kapteini, jonka ystävyys ensi tilaisuudessa voi
muuttua urhoollisuudeksi asti.

Kanssapuheemme samassa keskeytyi torven toitahuksesta; oli näetsen eräs
möhläkkä passari, joka neljännestiimaa edeltäpäin ilmoitti, aamuisen
pantavan eteen kello puolivälissä yksi. Neljästi päivittäin raikui tämä
torvi matkustajain isoksi tyytymykseksi: kello puolivälissä yhdeksän
kahvepöytään, puolivälissä yksi aamuiselle, neljän aikana päivälliselle
ja puolivälissä kahdeksan teelle. Muutamissa silmänräpäyksissä olivat
nuo pitkät kadut tyhjinä, ja kohta olivat kaikki vieraat asettuneet
pöytiin noissa isoissa salongeissa, missä minä onnistuin saamaan sijani
Fabianin ja Corsicanin viereen.

Näissä ruokasaleissa oli neljä pöytäriviä, joilla lasit ja putellit
seisoivat aivan liikkumattomina. Höyrylaiva ei tuntenut laisinkaan
aaltojen hyökyä; pöytävieraat, miehet, naiset ja lapset taisivat huoleti
syödä. Hyvin laaditut vadit kulkivat ympäri pöytiä ja laivapojilla oli
kiire passatessaan. Kunkin pyynnöstä, joka kirjoitettiin sitä varten
aiottuun pienoiseen muistolippuun, toivat he viiniä, likööriä tahi
olutta, josta eri maksu tehtiin. Uroita samppanjaa juomaan edellä muita
olivat kalifornialaiset. Miehensä, entisen tullimiehen vieressä istui
siellä eräs pyykinpesijä, joka oli rikastunut ammatissaan San
Franciscossa ja joi kolme dollaria maksavan putellisen klikoota kuin
mies. Kaksi tahi kolme heikkoa ja kalpeata nuorta naista ahmasivat
verisiä pihvipaisti-pytkyjä. Pitkät rouvat, norsunluisilla torahampailla
varustetut, kaalivat suihinsa pienoisista laseistaan keitetyitä munia.
Toiset lipostelivat nähtävällä tyytyväisyydellä päällisruokiin kuuluvia
raparperi-torttuja ja kasvaksia. Kaikki olivat täydessä puuhassa;
olisitpa luullut olevasi jossakin kävelypuistojen ravintolassa, keskellä
Parisia, etkä aavalla merellä.

Aamuisen jälkeen kannelle taas ilmausi väkeä; matkustajat tervehtelivät
sivumennessään toisiansa taikka tunkeilivat kuin kävelijät
Hyde-puistossa. Lapset juoksentelivat siellä ja täällä ja leikittelivät,
nakkelivat ilma-pallojaan tahi vierittelivät vanteitaan. Enin osa
herroja käveli, tupakkia poltellen. Naiset istuivat telttatuoleilla
työskennellen, lueskellen tahi keskenään puhellen. Kuvernantit ja lasten
piiat pitivät pikkulapsia vaarilla. Muutamat Amerikan mätimahat
soutelivat kiikkutuoleillaan. Laivan upseerit tulivat ja menivät, mitkä
vahdinpitoon komentosilloille ja kompassia katsomaan, mitkä matkustajain
usein naurattaviinkin kysymyksiin vastauksia antamaan. Tuulen toisinaan
tyyntyessä kuultiin urkujenkin ääniä, jotka seisoivat isossa
peräsalonsgissa, ja äänen-vastuita kahdesta tahi kolmesta pianosta,
jotka surkeasti kilpailivat keskenään alempana olevissa salongeissa.

Kello 3 paikoilla kuului väkeviä hurrahuutoja, ja matkustajat
hyökäsivät hyteille. Great Eastern sivusi erästä kahden kaapelipituuden
päässä olevaa pakettivenettä, jonka se tuuma tuumalta oli saavuttanut.
Se oli New-Yorkissa käyvä Propontis, joka tervehti merien jättiläistä,
ja merien jättiläinen vastasi tervehtimiseen.

Kello puolivälissä viisi meillä vielä oli maa näkyvissä kolmen
peninkulman päässä, mutta työläs oli sitä sumun läpi nähdä nyt yhtäkkiä
ärjähtäneessä myrskyn puuskassa. Kohta näkyi valkea, joka tunnettiin
yksinäisellä kalliolla olevan Fastenet-majakan valkeaksi, ja ennen
pitkää tuli yö, jonka kuluessa Cap Clear, Irlannin rannikon viimeinen
niemi, oli sivuttava.



Seitsemäs luku.


Olen sanonut, että Great Easternin pituus oli yli kahden hektometerin.
Tarkemmin määräten tämä höyrylaiva on 207@1/2 meteriä vesirajan kohdalla
keulasta perään, 210@1/4 meteriä ylikannella vantaasta vantaasen, siis
kahta verta pitempi kuin suurimmat Atlantin poikki kulkevat
pakettiveneet. Leveys on 25@1/3 meteriä rungon leveimmältä paikalta ja
36@2/3 meteriä rataskotosten ulkopuolelta mitaten.

Great Easternin runkoa ei haittaa meren hirmuisinkaan väkivaltaisuus. Se
on kaksinkertainen, ja siinä on komeroita ulko- ja sisäpuolisen
laudoituksen välillä, 86:n centimeterin korkeuteen asti. Kymmenen
tuhatta tonnia rautaa on käytetty tämän laivanrungon rakentamiseen, ja 3
miljoonaa niittaus-naulaa, jotka ovat lämpiminä sisäänlyödyt,
vakuuttavat sen kylkilaattain koossa pysymisen.

Great Eastern kantaa 28 tuhatta 500 tonnia kolmekymmentä jalkaa syvässä
käypänä. Painolastissa olevana käypi se ainoastaan 6@1/10 meteriä
syvässä. Laiva voi kuljettaa 10 tuhatta matkustajaa. Monen Suomen
pikkukaupungin asukkaat mahtuisivat siinä kulkemaan.

Great Easternin kannelta kohoaa 6 mastoa ja 5 korsteinia. Toisella ja
kolmannella mastolla, keulasta lukien, on goeletit, märssyraa'at ja
pram-raa'at. Ne neljä muuta mastoa ovat takeloitut ainoastaan
huippupurjeilla. Kaikki purjeet yhteensä ovat pinta-alalleen 5,400
neliö-meteriä, kaikki hyvää vaatetta kuninkaallisesta tehtaasta
Edinpurissa. Toisen ja kolmannen maston märssyillä voisi komppania
sotamiehiä haitatta temppuella. Sen kuudesta mastosta, joita metalliset
vantit ja partuunat tukevat, ovat toinen, kolmas ja neljäs tehdyt yhteen
niitatuista metallilaatoista, tosi mestariteoksista laattasepän työssä.
Ne ovat kannen kohdalla läpi mitaten yhden meterin vahvat, ja suurin
niistä on 207 franskan jalkaa korkea.

Kaksi korsteinia seisoo etupuolella rataskotoksia ja ne tulevat
rattaisin kuuluvasta koneesta; ne kolme muuta ovat peränpuolella ja
tulevat potkurin koneesta. Ne ovat mahdottoman suuria, 30 meterin
korkeita sylintereitä, jotka ovat tuetut kappeihin kiinnitetyillä
kettingeillä.

Great Easternin suunnattoman rungon sisässä oleva sisuslaitos on
mielevästi aprikoitu. Keulassa on höyry-pesuhuone ja laivaväen pakki
(majapaikat). Sitte tulee naisten salonki ja eräs salonki, joka on
kaunistettu kynttilä-ruunuilla, kiikkuvilla lampuilla sekä lasilla
peitetyillä maalauksilla. Nämä loistoisat huoneet saavat valonsa
sivuille tehtyin aukkoin kautta ja ovat ylikannen kanssa yhteydessä,
leveiden portaiden kautta, jotka ovat varustetut metallipykälöillä ja
mahonkipuusta tehdyillä käsipuilla. Kupeille on laitettu neljä,
käytävällä eroitettua hyttiriviä, joista hyteistä muutamat ovat
yhdistyksessä salien kanssa portaiden kantta, ja toiset ovat
alakerrassa, jonne eri portaat vievät. Perän puolessa on kolme isoa
ruokahuonetta, samanlaisilla laitoksilla hyttien suhteen.
Keulasalongeista tultiin peräsalonkeihin käytävää myöten, joka kulkee
rataskoneen ympäri sen rautaisten seinäin ja kyöki-huoneiden välitse.

Great Easternin koneita pidetään syystä kyllä mestariteoksina -- olinpa
sanoa mestariteoksina uurimaakarin työssä. Aivan hämmästyttävää on nähdä
näiden suunnattomain rataslaitosten tekevän työtä kellon tarkkuudella ja
hiljaisuudella. Rataskoneen nimellinen voima on tuhat hevosta;
potkuri-koneen tuhat kuusisataa.

Erillään molemmista näistä loistoksista on Great Easternilla vielä kuusi
muuta apukonetta, suuttamista, liikkeelle-panoa ja vinttureita varten.
Niinkuin nähdään, on höyryllä tähdellinen tehtävä kaikissa tämän laivan
temppueluissa.

Tämmöinen on tämä verraton ja kaikilta helposti tunnettava höyrylaiva,
mikä ei kumminkaan estänyt erästä franskalaista kapteinia kirjoittamasta
seuraavaa viatonta muistoonpanoa päiväkirjaansa: "Kohtasimme
kuusimastoisen ja viisi korsteinisen laivan. Luultavasti se oli Great
Eastern".



Kahdeksas luku.


Yö keskiviikon ja torstain välillä oli sangen tukala. Vuoteeni kiikkui
kovin levottomasti. Vaatesäkit ja matkalaukut kiitelivät sinne ja tänne
hytissäni. Tavaton ryminä kuului likimmäisestä salongista, johon kaksi
tahi kolmesataa tavaratukkua oli väliaikaisesti sälytetty ja jossa ne
nyt vierivät toiselta puolelta toiselle, jysähdellen pöytiä ja penkkiä
vasten. Ovet paukkuivat, lankut rasahtelivat, seinät narisivat, putellit
ja lasit kilisivät toisiansa vasten, ja kokonaisia tornia posliinikaluja
rimahteli lattiaan penttereissä. Myös kuulin potkurin säännöttömän
hurinan ja rattaiden läiskynnän, jotka vuorottain vajosivat veteen ja
vuorottain pieksivät ilmaa siivillänsä. Kaikista näistä merkeistä
hoksasin tuulen virenneeksi ja ettei höyrylaiva enää ollutkaan tunnoton
aalloille, kun ne sitä syrjästä ahdistivat.

Kello 6 aikana aamulla nousin minä ylös, onnettoman yön vietettyäni.
Toisella kädellä pidellen itseäni sängystä kiinni puin minä toisella
vaatteet päälleni, paraiten kuin taisin. Mutta ilman tuetta en olisi
pysynyt jaloillani, ja minulla oli paljon tekemistä ennenkuin sain
päällystakin päälleni. Sitte lähdin hytistäni ja menin salongin läpi,
keinotellen itseni käsin ja jaloin noiden sekamyllässä olevain
tavaratukkuin yli. Sitte konttasin portaita ylös kuin romalainen
sotamies, joka astuu portaita myöten Pontius Pilatuksen Pyhäin Astuinten
eteen, ja tulin viimein kannelle, jossa kaappasin lujasti kiinni eräästä
vantin napista.

Maata ei enää näkynyt. Me olimme yöllä sivunneet Cap Clearin, ja
ympärillämme oli ainoastaan tuo suunnaton ympyrä, jonka veden ääri
muodostaa taivasta vasten. Vuolukiven karvainen meri vyöryi pitkinä
laineina, jotka eivät puhkeilleet. Laiva, jolla oli tuuli laidalta eikä
tukea purjeilta, vaarui hirvittävästi. Sen mastot, jotka olivat kuin
pitkiä komppassineuloja, tekivät huojuessaan summattomia kaaria ilmassa.
Sen hyppiminen ei ollut juuri tuntuva, sen myönnän, mutta vaaniminen oli
mahdoton kestää. Mahdotonta oli pysyä pystyssä. Vahdissa oleva upseeri
koukkasi kiinni komentosiltaan ja heilui kuin köysikiikussa.

Krysshultilta krysshultille onnistuin pääsemään oikeanpuolisen
rataskotoksen luokse. Kansi oli kosteana sumusta ja sangen liukas.
Yritin sentähden nojaamaan erästä komentosillan tukea vasten, kun
yhtäkkiä näin erään ihmisruumiin välkähtävän jalkaini viereen.

Se oli tohtori Dean Pitferge. Tämä omituinen tohtori nousi heti
polvilleen ja katsoi minuun.

-- Hyvä, hyvä, -- sanoi hän. -- Kaaren suuruus, missä Great Easternin
kupeet liikkuvat, on neljäkymmentä pykälää, kaksikymmentä pykälää yli ja
kaksikymmentä alle tasakorko-linjan.

-- Niinkö tosiaankin! -- sain minä sanoneeksi, mutta en nauranut
sanoille, vaan suhteille, joissa ne sanottiin.

-- Aivan varmaan! -- vakuutti tohtori. -- Laivan vaaruessa seinäin
nopeus on yksi meteri ja seitsemänsataa neljäviidettä millimeteriä
sekunnissa. Puolta pienempi höyrylaiva ei tarvitse enempää aikaa
kuhunkin kikkeröintiin.

-- Niin siis, -- vastasin minä, -- koska Great Eastern niin äkkiä
palajaa kohdallensa, se on erinomaisen vakava.

-- Itselleen kyllä, mutta ei matkustajilleen! -- vastasi Dean Pitferge
lystillisesti, -- sillä he joutuvat, niinkuin näette, tasamakaavaan
asemaan, ja paljoa pikemmin kuin tahtovatkaan.

Tohtori nousi ylös, ihastuksissa vastauksestaan, ja toisiamme tueten
onnistuimme pääsemään eräälle penkille perän puolessa. Dean Pitferge
pääsi seikasta muutamilla naarmuilla, ja minä onnittelin häntä siihen,
hän kun olis saattanut päänsä halkaista.

-- Oh, ei siinä kaikki! -- vastasi hän, -- ennen pitkää meille joku
onnettomuus tapahtuu.

-- Meillekö?

-- Höyrylaivalle ja siis myöskin minulle, meille ja kaikille
matkustajille.

-- Jos puhutte toden takaa, -- kysyin minä, -- niin miksi olette tulleet
tähän laivaan?

-- Nähdäkseni mitä tapahtuu, sillä en empisi kärsiä haaksirikkoa, --
vastasi tohtori, katsoen minuun viekkain silmin.

-- Onko tämä ensi kerta kuin matkaatte Great Easternissa?

-- Ei ole; minä olen jo monta kertaa kulkenut siinä meren yli --
uteliaisuudesta.

-- Siispä ei olekaan teillä syytä valittaa.

-- En valitakaan. Minä vain aion vahvistaa tositapauksia ja odotan
malttavaisesti hetkeä, jona loppumylläkkä tapahtuu.

Laskiko tohtori leikkiä kanssani? En tiennyt mitä ajatella. Pienet
silmänsä näyttivät varsin viekkailta, ja minä tahdoin saattaa hänen
etemmäksi pakinoissansa.

-- Tohtori, -- sanoin minä, -- en tiedä, mille tositapauksille te
perustatte ikävät ennustuksenne, mutta sallikaa minun muistuttaa teitä,
että Great Eastern jo kaksikymmentä kertaa on mennyt Atlantin yli ja
että sen reissut ylipäiten ovat olleet tyydyttäväiset.

-- Ei tee mitään, -- vastasi Pitferge. Tämä laiva on velhottu,
käyttääkseni tavallista sanaa, eikä se kierrä kohtaloansa. Muistakaapa,
mitä vaikeuksia insinöörit kohtasivat hankkiessaan sitä veistämöltä
alas; eihän se mielinyt lähteäkään veteen enemmin kuin Greenwichin
hospitaali. Luulenpa senkin, että Brunnel, joka sen rakensi, kuoli sen
tähden että sen teki.

-- Ahah, tohtori, -- jatkoin minä, -- olisitteko materialisti?

-- Miksi niin kysytte?

-- Sen tähden kun olen havainnut, useiden ihmisten, jotka eivät usko
Jumalaa, uskovan kaikkea muuta, niinpä pahoja silmiäkin.

-- Puhukaa vain piloja, herra, -- vastasi tohtori, -- mutta antakaa
minun jatkaa toteen-näyttöäni. Great Eastern on jo saattanut monta
yhtiötä häviöön. Vaikka rakettu siirtolaisten kuljetusta ja
kaupankäyntiä varten Australiassa, ei ole se vielä koskaan käynyt
Australiassa. Vaikka mietitty nopeammin kulkemaan kuin Atlantin yli
kulkevat pakettiveneet, on se jäänyt niistä kauas takapajulle.

-- Mutta saattaako siitä päättää...

-- Odottakaa! -- jatkoi tohtori. -- Yksi Great Easternin kapteineista on
jo hukkunut, ja se oli taitavimpia, sillä hän piti laivan miltei
pystyssä aalloilla ja osasi välttää tämän tuskallisen vaarumisen.

-- No niin, -- sanoin minä, -- meidän täytyy surkutella sen taitavan
miehen kuolemaa; siinä on kaikki.

-- Sitte vielä, -- jatkoi Dean Pitferge, huolimatta
heikko-uskoisuudestani, -- kerrotaan koko joukko asioita tästä laivasta.
Sanotaanpa, että erästä sen syvyyteen eksynyttä matkustajaa, juurikuin
uudis-asukasta Amerikan metsissä, ei koskaan enään löydetty.

-- No, -- sain minä ilkullisesti virkaneeksi, -- sepä jotakin oli.

-- Kerrotaanpa niinikään, -- jatkoi tohtori, -- että höyrykattiloita
sisäänpantaissa eräs insinööri varomattomuudesta niitattiin kiinni
höyrykattilaan.

-- Hyvä! -- huudahdin minä. -- Kiinni niitattu insinööri! Ja te uskotte
sen, tohtori?

-- Uskon kyllä, -- vastasi tohtori, -- minä uskon täyttä totta, että
matkamme on huonosti alkanut ja että se tulee huonosti päättymäänkin.

-- Mutta onhan Great Eastern vankka alus, -- vastasin minä, -- ja niin
luja tekoinen, että se seisoo kuin vuori raivokkampiakin aaltoja
vastaan.

-- Niin onkin, se on varma, -- jatkoi tohtori, -- mutta antakaa sen
kerta sukeltaa alas aaltojen väliin, niin saatte nähdä, nouseeko
jälleen. Se on jättiläinen, olkoonpa niin, mutta jättiläinen, jonka
voima ei ole koon mukaan. Koneet ovat laivalle kovin heikot. Oletteko
kuulleet puhuttavan sen yhdeksännestätoista retkestä Liverpoolin ja
New-Yorkin välillä?

-- En, tohtori.

-- Hyvä, minä olin laivassa. Me olimme lähteneet Liverpoolista
Joulukuun 10 päivänä, joka oli tiistai. Matkustajat, joita oli paljon,
olivat täynnä uskallusta. Kaikki kävi hyvin, niin kauan kuin Irlannin
rannikko suojeli meitä meren aalloilta. Ei vaarumista, ei sairaita.
Seuraavana päivänä sama välinpitämättömyys aalloista, sama tyytyväisyys
matkustajissa. 12 päivänä aamulla kiihtyi tuuli. Merenhyöky kävi
syrjästä, ja laiva alkoi vaarua. Matkustajat, miehet ja naiset,
katosivat hytteihin. Kello 4 aikana oli tuuli yltynyt myrskyksi;
huonekalut alkoivat tanssia. Yksi peili isossa salongissa meni mäsäksi,
kun pudota remahti nöyrän palvelijanne päätä vasten. Kaikki posliinit
menivät murskaksi. Rysäkkä oli hirmuinen. Kahdeksan venettä aallot
riuhtasivat tääverteistään. Nyt kävi tila arveluttavaksi; rattaisin
kuuluva kone oli täytyminen seisahuttaa, sillä summaton lyijymöhkäle,
joka laivan vaaruessa oli irtautunut, uhkasi pudota koneesen; mutta
potkuri yhä toki vei meitä eteenpäin. Kohta alkoivat rattaat taas käydä
puolta vauhtia, mutta toinen niistä oli viipymisen aikana saanut
vahingon, niin että sen puolapuut ja siivet raappivat laivan runkoa.
Täytyi siis uudestaan seisahuttaa kone ja tyytyä potkuriin, taitaaksemme
painaa tuulen suuhun. Yö oli hirmuinen. Myrsky oli yltynyt. Great
Eastern oli vaipunut aaltojen väliseen juopaan eikä voinut kohota.
Päivän tullessa ei ollut ainoatakaan raudoitusta rattaissa jälellä.
Levitettiinpä muutamia purjeita, että voitaisiin liikehtiä ja pitää
alusta merta vasten; mutta purjeet puhallettiin pois, heti kun ne
levitettiin. Joka paikassa vallitsi sekasorto. Kettinki-kaapelit
tempaistiin laareista irti ja vierivät toiselta puolelta toiselle. Eräs
eläinten aituus hävitettiin ja yksi lehmä pudota muksahti luukun kautta
naisten salonkiin. Uusi onnettomuus! Ruoripuu katkesi, ja laivaa ei
voitu enää ohjata. Hirmuisia puustia tuntui; yksi kolmetuhatta kiloa
painava öljysäiliö, jonka siteet olivat katkenneet, hankasi välikautta,
huilaten nyt tätä nyt tuota seinää vasten, jonka se uhkasi puhkaista.
Lauantai oli yleisen kauhistuksen päivä. Alinomaa olimme syvällä
aaltojen välissä. Vasta sunnuntaina alkoi tuuli maseta. Eräs
amerikalainen insinööri, joka oli matkustajissa, sai toki onneksi
kettinkejä ruorin ympärille lyödyksi.

Vähitellen päästiin tempuelemaan. Great Eastern nousi taas kohdalleen
veden päälle, ja kahdeksan päivää siitä kuin olimme lähteneet
Liverpoolista tulimme jälleen Queenstowniin. Kuka sen tietää, herra,
missä olemme kahdeksan päivän perästä!



Yhdeksäs luku.


Tunnustaa täytyy, että tohtori Dean Pitferge ei suinkaan ollut
lohduttavainen, ja matkustajat eivät suinkaan olisi häntä kauhistuksetta
kuunnelleet. Laskiko hän leikkiä vai puhuiko hän toden takaa? Oliko se
totta, että hän seurasi Great Easternia kaikilla sen matkoilla,
saadaksensa olla läsnä jossakin lopputapauksessa? Kaikki mahdollista
ylenmielellisessä ihmisessä, varsinkin kun se on englantilainen.

Sillä välin höyrylaiva pitkitti menoansa, kikkeröiden kuin vene.
Hirmuinen meritauti, sekä tarttuva että kulkutaudin tapainen, levisi
pikaisesti. Muutamat matkustajista, kalpeita, vähäverisiä,
terävänenäisiä, posket lontollaan ja ohimot kuopalla, jäivät kannelle
raitista ilmaa hengittelemään. Enin osa heistä oli tyytymätön
höyrylaivaan, joka käytti itsensä aivan kuin ankkuripoji, ja laivan
varustaja-yhtiöön, joka oli ilmoittanut, että "meritauti oli laivassa
tuntematonta".

Kello 9 seuduilla aamupäivästä merkittiin eräs esine kolmen tahi neljän
peninkulman päässä vasemman puolen looringin puolella. Oliko se
laivahylky, valaskalan luuranko vaiko aluksen jäännös? Sitä ei käynyt
vielä eroittaminen. Joukko terveitä matkustajia oli keräynyt
keulakapille tähtäilemäan tätä noin kolmesataa peninkulmaa likimmäisestä
rannikosta ajelevaa jäännöstä.

Silla välin oli Great Eastern kääntänyt suuntansa tuota havaittua
esinettä kohti. Kaikki kiikarit olivat sinnepäin ojetut. Arvauksia
rakeili, ja veikanlyönnit alkoivat päästä vauhtiinsa noiden
amerikalaisten ja englantilaisten välillä, jotka ottavat joka aiheen
onkeen, mistä vain voivat veikkoja lyödä. Noiden äkäisten veikanlyöjäin
joukossa havaitsin erään pitkävartisen miehen jonka ulkonäkö minua
hämmästytti isoa kavaluutta selvästi osoittavilla merkeillään. Tällä
miehellä oli kiukkuisuuden ilmaus ikäänkuin painautuneena kasvoihin.
Otsaansa rumensi suorapysty kurttu, katsantonsa oli julkea ja
epäkohtelias; silmät kalseat, kulmakarvat likellä toisiaan, hartiot
korkeat ja pää pysty, sanalla sanoen: kaikki tunnusmerkit harvinaisesta
hävyttömyydestä ynnä tavattomasta konnamaisuudesta. Kukahan tuo mies
oli? Sitä en tiennyt, mutta kovin oli hän vasten mieltäni. Hän puhui
kovasti ja äänellä, joka tuntui loukkausta tarkoittavan. Muutaman hänen
kaltaisensa toverit nauroivat hänen mauttomille pilapuheillensa. Tämä
mies väitti tuossa veden päällä olevassa esineessä tuntevansa valaskalan
rungon ja pysyi intoksessaan, tarjoten melkoista veikkaa, johon heti
taivuttiin.

Hän tappasi kaikki nämä veikot, jotka nousivat moneen sataan dollariin,
sillä tuo veden päällä oleva esine olikin aluksen runko. Höyrylaiva
läheni joutuin, ja jo voitiin nähdä ruosteinen vaskitus sen emäpuulla.
Se oli kolmimastokas, taklingiton ja kallellaan; se voi olla viiden
tahi kuuden sadan tonnin kantava. Sen vanteissa rippui vielä taittuneita
rustirautoja.

Oliko laivaväki jättänyt tämän aluksen sen omaan nojaan? Tämä oli
kysymyksenä. Ei yhtään ihmistä näkynyt hylyllä; kenties olivat
haaksirikkiset paenneet sen sisään? Kiikarilla varustettuna olin minä jo
muutamia minuutia nähnyt jonkun esineen liikkuvan aluksen keulalla,
mutta pian huomasin, että se oli tuulessa liehuva vokan jäännös.

Puolen peninkulman päässä tuli hylky kaikine eri seikkoinensa näkyviin.
Se oli uusi ja aivan hyvässä kunnossa. Aluksen lasti, joka oli
vierähtänyt tuulen alapuolelle, oli painanut sen oikealle puolen
kallellensa. Silminnähtävästi oli aluksen jollakin vaarallisella
hetkellä täytynyt uhrata mastonsa.

Great Eastern läheni alusta ja teki pyöräyksen sen ympäri, ilmoittaen
läsnäolonsa tiheillä, ilmaa viiltelevillä, höyrypiipun merkeillä. Mutta
hylky pysyi mykkänä ja äänettömänä. Koko tällä taivaanrannan
ympäröimällä merenpinnalla ei näkynyt mitään; ei venettäkään ollut tämän
tuhoittuneen aluksen vieressä.

Väestöllä oli epäiltämättä ollut aikaa pelastaa itsensä, mutta oliko se
päässyt kolmensadan peninkulman takana olevaan maahan? Voivatko heikot
veneet vastustaa aaltoja, jotka kiikuttivat Great Easternia noin
hirmuisesti? Kuinka kauan sitte oli muuten onnettomuus tapahtunut? Eikö
nyt vallitsevalla tuulella haaksirikon paikka ollut etempänä etsittävä?
Eikö ollut tämä hylky jo kauan ajellut virran ja tuulen kaksinkertaisen
vaikutuksen nojassa. Kaikki nämä kysymykset jäivät vastauksetta.

Höyrylaivan mennessä turmioon joutuneen aluksen perän sivu luin selvästi
nimen *Lerida* sen nimilaudalla, mutta sen kotopaikka ei ollut
ilmoitettuna. Sen muodosta ja näöstä sekä sen keulan omituisesta
mallista merimiehet selittivät sen amerikalaiseksi.

Kauppalaiva, sotalaiva ei olis epäröinyt varustaa miehillä tätä runkoa,
joka epäiltämättä sisälti arvokkaan lastin, sillä onhan tietona, että
merivirastot semmoisissa tapauksissa myöntävät pelastajille kolmannen
osan arvosta. Mutta Great Eastern, jolla oli säännöllinen retki, ei
saattanut ottaa tätä hylkyä peräänsä tuhansien peninkulmain matkalla.
Kääntyä takaisin ja viedä se likimmäiseen satamaan oli yhtä mahdotonta.
Siis oli täytyminen matruusien suureksi kaipaukseksi, jättää se
sillensä, ja kohta oli tämä vana ainoastaan taivaanrannalla katoava
pilkku avaruudessa. Matkustajain ryhmät hajausivat. Mitkä palasivat
salongeihin, mitkä hytteihinsä, eikä aamuiselle kutsuva torvikaan voinut
herättää kaikkia meritaudissa nukkuvia.

Puolenpäivän aikana nostatti kapteini Anderson molemmat kahveli-vokat ja
mesaanin, joten alus sai enemmän tukea eikä niin vaarunut.



Kymmenes luku.


Huolimatta laivan säännöttömistä liikkeistä pantiin elämä laivassa
järjestykseensä; eikä mikään ole mutkattomampaa, kun vain englantilaiset
ovat sitä tekemässä. Pakettivene on hänen korttelinsa, hänen katunsa,
hänen huoneensa, jotka siirtelehtävät, ja hän on kotonaan sittekin.
Franskalainen sitä vastoin on aina kuin matkustaisi, -- kun matkustaa.

Niin pian kuin ilma salli, riensi väestö kaduille. Kaikki nämä
kävelijät, jotka, vaarui miten vaarui, kuitenkin pysyivät pystyssä,
näyttivät minusta ikäänkuin juopuneilta. Ne matkustajista, jotka eivät
menneet kannelle, jäivät joko omiin salonkeihinsa taikka isoon
salonkiin, ja silloin sai kuulla soittokalujen räminää. Kaikista
mestareista huomioni enemmin tarkkautui erääsen pystyluiseen naiseen,
jota sanottiin varsin hyväksi musiikin suosijaksi. Helpottaaksensa
soitettavansa kappaleen suorittamista oli hän merkinnyt kaikki nuotit
numeroilla ja kaikki pianon näppäimet niitä vastaavilla numeroilla. Jos
nuotti oli merkittynä 27:llä, niin hän kosketti seitsentäkolmatta
näppäintä, jos nuotti oli 53, niin hän löi näppäintä 53. Ja tätä teki
hän huolimatta melusta ympärillään tahi muista soittokaluista, joita
kuului likimmäisistä salongeista, taikka ilkivaltaisista lapsista, jotka
nyrkeillään pieksivät soittimen joutilaita kieliä poikki.

Tämän soitannon alla kaappasivat läsnä-olijat sattumoisin käteensä
kirjoja, joita oli siellä ja täällä pöydillä. Jos joku niissä tapasi
jonkun miellyttävän paikan, luki hän ääneen, ja kohteliaasti
huomaavaiset kuulijat tervehtivät häntä hyvittelevällä muminalla.
Muutamia sanomalehtiä oli hajallansa sohvilla, mokomia englantilaisia ja
amerikalaisia lehtiä, jotka aina näyttävät vanhoilta, vaikkei niitä
olisikaan vielä auki leikattu. Hankalata on aukoa noita summattoman
suuria lehtiä, jotka voivat peittää useiden neliömeterien alan. Mutta
kun muoti on semmoinen ettei niitä leikata auki, niin niitä ei leikata.
Eräänä päivänä oli minulla niin paljon malttavaisuutta, että luin auki
leikkaamattoman New-York-Heraldin ja luin sen loppuun asti. Mutta
päättäköönpä itsekukin, sainko palkintoa vaivastani, kun yksityisten
ilmoitusten seassa keksin seuraavan pätkän: "H:ra X ... pyytää kaunista
miss Z ..., jonka hän eilen kohtasi eräissä yhteisvaunuissa
viidennelläkolmatta kadulla, tulemaan huomenna häntä tapaamaan huonessa
n:o 17 Pyhän Nikolaan hotellissa. Hän haluaa puhutella häntä
naimisesta". Mitäs tekikään tämä kaunis miss Z ...? En tahdo toki
tietääkään.

Koko tämän iltapäivän vietin minä isossa salongissa, tarkastellen ja
pakinoiden. Kanssapuhe ei voinut olla muuta kuin miellyttävää, sillä
ystävänäni Dean Pitferge oli tullut viereeni istumaan.

-- Oletteko toipuneet loukkauksestanne? -- kysyin minä häneltä.

-- Täydellisesti, -- vastasi hän. -- Mutta ei käy hyvästi!

-- Minkä ei käy hyvästi? Teidänkö?

-- Ei, vaan höyrylaivamme. Potkurin kattilat eivät ole tarpeeksi suuret,
ja me emme voi saada tarpeeksi asti höyryn painoa.

-- Te tahdotte siis hyvin nopeasti päästä New-Yorkiin?

-- En suinkaan, minä puhun vain niinkuin insinööri olisin; ei sen
enempää. Minä olen täällä hyvin tyytyväinen, ja minä todellakin tuntisin
kaipuuta, jos minun täytyisi jättää tämä joukko omatapaisia henkilöitä,
jonka sattumus on saattanut tänne laivaan -- minun huvikseni.

-- Omatapaisia henkilöitä! -- virkahdin minä, katsahtaen matkustajain
puoleen, joita parast'aikaa virtasi salonkiin. Mutta ovathan kaikki nämä
ihmiset yhdenlaisia!

-- Oih! -- vastasi tohtori, -- kyllä näkyy että hyvin vähän tunnette
heitä. Suku on sama, sen myönnän, mutta kuinka monia eri lajia eikö
siinä ole. Katselkaapa tuota ryhmää ujostelemattomia herroja tuolla
kaukana, jalat ojetut pitkin sohvia ja hatut silmille painetut. Ne ovat
jankkeja, puhtaita jankkeja. Maine, Vermont ja Connecticut valtioista,
Uuden Englannin jälkeisiä, ymmärtäväisiä ja toimeliaita miehiä, hiukan
liiaksi papeille alamaisia, mutta jotka tekevät väärin siinä etteivät
aivastaessaan pidä kättä suunsa edessä. Hyvä herraseni, ne ovat tosi
saksalaisia, voitonhimoisia ja sitte niin kekseliäitä! Sulje kaksi
jankkia yhteen huoneesen, ja tunnin kuluessa on kumpikin heistä
voittanut kymmenen dollaria toiseltaan!

-- En tahdo kysyä teiltä millä tavoin, -- vastasin minä tohtorille
naurahtaen, -- mutta minä näen heidän joukossaan erään pienen,
pystynenäisen miehen, oikean tuuliviirin. Hänellä on pitkä päällystakki
ja mustat, lyhvenlaiset housut. Kuka se herra on?

-- Se on protestantinen pappi, mahtava mies Massachussetista. Hän etsii
vaimoansa, erästä entistä opettajatarta, joka on tullut hyvin
edullisesti tunnetuksi eräässä kuuluisassa oikeudenkäymisessä.

-- Entäs tuo toinen, iso ja murheellinen, joka näyttää mietteisinsä
vajonneen?

-- Hän laskee nyt jotakin lukua, -- sanoi tohtori, -- Hän miettii
alinomaa.

-- Jotakin tehtävääkö?

-- Ei, vaan omaisuuttaan. Se on mahtava mies. Hän tietää joka
silmänräpäyksenä pennin päälle, kuinka paljo hänellä on. Hän on rikas,
ja yksi kortteli New-Yorkissa on rakettuna hänen maallensa. Neljännes
tuntia tätä ennen hänellä oli 1 miljoona 625 tuhatta 367 ja 1/2
dollaria, mutta nyt hänellä ei ole kuin 1 miljoona 625 tuhatta 367 ja
1/4 dollaria.

-- Mistä tulee se eroitus hänen omaisuudessaan?

-- Siitä että hän vastikään poltti sikarin, joka maksoi 30 sous.

Tohtorilla oli niin äkki-arvaamattomia vastauksia, että halusin kuulla
hänen pitemmältä puhelevan. Hän oli minusta lysti. Minä osoitin hänelle
erästä ryhmää, joka oli istuutunut erääsen toiseen osaan salonkia.

-- Nuo, -- sanoi hän, -- ovat kaukaisesta Lännestä. Vanhin heistä, joka
on kuin ensimäinen kirjuri jutunkantajan luona, on mahtava mies, pankin
johtaja Chicagossa. Hänellä on aina kainalossa albumi, sisältävä
näköalat hänen korkeasti rakastetussa kaupungissa, josta hän kopeilee,
ja syystä kyllä: kaupungista, joka rakettiin 1836 ja jossa nyt on 400
tuh. sielua, hänen itsensäkin niihin luettuna. Hänen vieressään näette
kalifornialaisen parikunnan. Nuori vaimo on kaunis ja ihastuttava; mies,
hyvin hyvästi pesty, on entinen auran ajaja, joka aikanaan kynti
kultapaakkuja. Hän...

-- On kai mahtava mies, -- ennätin sanoa.

-- On kyllä, -- vastasi tohtori, -- hänen varansa arvataan miljoonia.

-- Entäs tuo pitkä varsi, joka aina keikuttelee päätänsä ylös ja alas
kuin neekeri kelloa?

-- Sekö, -- vastasi tohtori, -- se on se mainio Cokburn Rochesterista,
maailman tilaston taitaja, joka on punninut kaikki, mitannut kaikki,
jakanut ja laskenut kaikki. Asettakaapa joku kysymys tuon
haittaamattoman hullun vastattavaksi ja hän on sanova teille, kuinka
paljon leipää viisikymmenen-vuotias ihminen on syönyt aikanansa, ja
kuinka monta kuutio-meteriä ilmaa hän on sisäänsä hengittänyt. Hän on
sanova teille, kuinka monta peninkulmaa kirjeenkantaja astuu päivittäin,
ainoastaan rakkaudenkirjeitä kantaissansa. Hän saattaa sanoa teille,
kuinka monta leskeä tunnittain kulkee London-sillan yli, taikka kuinka
laaja ja korkea torni tulisi, jos se rakettaisiin niistä voileivistä,
jotka Yhdysvaltioiden kansalaiset yhdessä vuodessa nielevät. Hän on
sanova teille...

Tohtori oli oikein vauhdissaan ja olis voinut pitkittää kauankin samalla
tavoin, mutta muita matkustajia kulki ohitsemme ja saattivat
väsymättömän tohtorin tekemään uusia muistutuksia. Kuinka monta
erilaista luonnetta eikö ollut tuossa matkustaja-joukossa, jossa ei
kumminkaan ollut yhtään joutilasta vetelehtäjää, sillä eihän siirrytä
toisesta maan-osasta toiseen ilman tosi syyttä! Enin osa epäiltämättä
menee etsimään onneansa Amerikan maalla, unhottaen että jankilla on
asemansa yhteiskunnassa jo kaksikymmenen-vuotiaana ja että hän
viidenkolmatta vuotisena pitää itsensä kovin vanhana rupeamaan kenenkään
kanssa siitä taisteluun.

Näiden seikkailijain, keksijäin ja onnen etsijäin joukossa osoitti
minulle Dean Pitferge muutamia, jotka eivät olleet mielenkiintoa
herättämättä. Yksi niistä oli oppinut kemisti, tohtori Liebigin kanssa
kilpaileva, joka sanoi keksineensä keinon tihentää kaikki ravitsevat
aine-osat yhdestä härästä niin suureen lihapalaseen kuin viiden frankin
lantti on, ja joka nyt meni lyömään rahaa märehtivistä karjoista
Pampas-aavikoilla. Toinen, joka oli keksinyt lakkarissa kannettavan
liikutusvoiman -- lakkarikellon kuoreen mahtuvan höyryhevosen --
kiirehti tästä keksinnöstään hyötymään Uudessa Englannissa. Tuo kolmas,
eräs franskalainen Chapon-kadun varrelta, vei muassaan kolmeakymmentä
tuhatta pahvivauvaa, jotka osasivat sanoa "pappa" hyvin onnistuvalla
Amerikan tavalla, ja hän tiesi nyt etsityn onnensa saavuttaneensa.

Ja ottamattakin lukuun näitä omalaatuisia ihmisiä, kuinka monta muuta
eikö ollut, joiden salaisuuksia ei voitu aavistaakaan! Kenties oli
niissä joku kassanhoitaja, joka karkasi tyhjän kassa-arkun luota, tahi
joku salainen poliisi, joka tekeytyi tuttavaksi hänen kanssansa ja
ainoastaan odotti Great Easternin tuloa New-Yorkiin tarttuaksensa hänen
kautustaansa! Kukatiesi olisi tässä joukossa myöskin voinut löytyä
joitakuita noita epäiltäväin yritysten "perustajia", jotka aina löytävät
kevyt-uskoisia osakkeiden ottajia, vaikka näillä yrityksillä olisikin
tämmöisiä nimiä: *Valtameri-yhtiö Polynesion valistusta varten
kaasulla*, tahi *Yleinen yhtiö tulen kestävien hiilien valmistusta
varten*.

Mutta tällä silmänräpäyksellä kääntyi huomioni erään sisään astuvan
nuoren parikunnan puoleen, jolla näytti olevan kovin varhainen ikävä.

-- Ne ovat perulaisia, herraseni, -- sanoi tohtori, -- parikunta, joka
naittui vuosi tätä ennen ja on viettänyt kuherrus-viikkojansa kaikilla
maailman kulmilla. He lähtivät Limasta hää-iltana. He jumaloitsivat
toisiansa Japanissa, rakastivat toisiansa Australiassa, suvaitsivat
toisiansa Franskanmaalla, kiistelivät Englannissa ja tulevat
epäiltämättä eriämään toisistaan Amerikassa!

-- Ja kuka on tuo varteva mies, -- sanoin minä, -- tuo vähän pöyhkeän
näköinen, joka nyt astuu sisään? Hänen mustista nääveleistään päättäen
luulisin hänen soturiksi.

-- Se on mormonilainen, -- vastasi minulle tohtori, -- eräs "vanhin",
herra Hatch, yksi niitä suuria saarnamiehiä viimeisten päiväin pyhäin
kaupungissa. Mikä kaunis miehen perikuva! Katsokaapa vain tuota uljasta
silmänluontia, tuota arvokasta muotoa, tuota ryhtiä, niin erilaista
jankin suhteen. Herra Hatch palajaa Saksanmaalta ja Englannista, jossa
hän menestyksellä on saarnanut mormonien oppia, sillä tällä lahkolla on
paljo seuralaisia Europassa, joiden se sallii elää eri maiden lakien
mukaan.

-- Mutta, -- muistutin minä, -- onhan monivaimoisuus kielletty
Europassa.

-- Sepä on tietty, herraseni, mutta älkää luulkokaan että monivaimoisuus
on pakollista mormonilaisille. Heidän päällysmiehellään Brigham
Youngilla on vaimola, se kun on hänelle mieleinen, mutta kaikki hänen
oppilaisensa Suolajärven rannoilla eivät noudata hänen esimerkkiään.

-- Niinkö tosiaankin? Entäs herra Hatch?

-- Herra Hatchilla on vain yksi vaimo ja hänestä on siinä kylliksi.
Muuten aikoo hän selvittää meille oppijärjestelmänsä esitelmässä, jonka
tulee antamaan jonakuna iltana.

-- Kyllä silloin salonki on täynnä, -- sanoin minä.

-- Niin, -- vastasi Pitferge, -- jos eivät pelipöydät vie häneltä kovin
paljon kuulijoita. Te tiedätte, että keulasalongissa pelataan. Siellä on
eräs ruman- ja ilkeännäköinen englantilainen, joka näkyy johtavan sitä
peliseuraa. Se on häjynkurinen, huonomaineinen ihminen. Oletteko
havainneet häntä?

Sittekuin tohtori vielä oli antanut muutamia selityksiä, tunsin minä
niistä saman henkilön, joka samana aamuna noilla hullummaisilla
vedoillaan laivahylystä oli kääntänyt huomiota puoleensa. Vaarin-ottoni
ei siis ollut minua pettänyt. Dean Pitferge ilmoitti minulle, että hänen
nimensä oli Harry Drake. Hän oli erään Calcuttassa asuvan kauppiaan
poika, pelari, irstaileva, kahden-miekkailija, miltei häviöön joutunut
veijari, joka arvattavasti Amerikassa nyt aikoi koettaa seikkailevaista
elämätä.

-- Tuommoiset ihmiset, lisäsi tohtori, -- löytävät aina imartelijoita,
jotka heitä mielistelevät, ja tällä on jo joukko lurjuksia ympärillään,
joiden keskus hän on. Niissä olen havainnut erään pienen,
pyöreä-vartisen, nykerä-nenäisen, paksu-huulisen, lasisilmissä käyvän
miehen, joka lienee joku saksalainen juutalainen juuri oikeata laatua.
Hän sanoo itsensä tohtoriksi, mutta minä sanon, että hän on huonomman
puolinen konna ja Draken ihmettelijä.

Dean Pitferge, joka äkkiä siirtyi aineesta toiseen, nyhjäsi samassa
minua kyynärpäällään. Minä katsahdin salongin ovelle, jonka kautta eräs
parikymmen-vuotias nuori mies ja seitsentoista-vuotias tyttö astuivat
käsitysten sisään.

-- Kaksi äsken nainuttako? -- kysyin minä.

-- Ei, -- vastasi minulle tohtori puoleksi surullisella äänellä, --
kaksi aikoja sitte kihlautunutta, jotka vain odottavat pääsyänsä
New-Yorkiin saadaksensa naida. He ovat äskettäin päättäneet
matkailemisensa Europassa -- perheensä suostumuksella tietenkin -- ja
nyt he tietävät olevansa toisillensa luodut. Kelpo nuorukaisia! Onpa
hupaista heitä katsella. Usein näen heidät kallistuneina koneesen vievän
alaskäytävän ylitse, jossa lukevat rattaiden pyöräyksiä, jotka eivät
liiku niin nopeasti kuin he soisivat. Ah! herraseni, jos
höyrykattilamme lämmitettäisiin tuli-kuumiksi, niinkuin näiden
nuorukaisten sydämet ovat, niin kyllä höyryn voima enenisi.



Yhdestoista luku.


Kello yhden aikana samana päivänä pani eräs ruorimies seuraavan
ilmoituksen ison salongin ovelle:

Lev. 51 pyk. 15 m. P.

Pit. 18 pyk. 13 m. L.

Matkaa Fastenetista 323 penink.

Tämä kirjoitus merkitsi, että me puolenpäivän aikana olimme 323
peninkulmaa Fastenetin valotornista, viimeisestä minkä olimme nähneet
Irlannin rannikolla, ja 51 pykälän 15 minuutin kohdalla pohjoista
leveyttä sekä 18 pykälän 13 minuutin kohdalla läntistä pituutta
Greenwichin tähtitornista. Tällä tavalla kapteini ilmoitti asemansa,
jonka matkustajat joka päivä saivat lukea samalta paikalta. Katsomalla
tähän ilmoitukseen ja merkitsemällä karttaan sen osoitukset saatettiin
siis seurata Great Easternia hänen matkallansa. Tähän asti laiva ei
ollut kulkenut enempää kuin 323 peninkulmaa, ja pakettivene, joka on
arka kunniastaan, ei saa mennä vähempää kuin 300 peninkulmaa
vuorokaudessa.

Erottuani tohtorista vietin minä jäännöksen päivää Fabianin parissa. Me
olimme siirtyneet perän puoleen, eli, kuten Pitfergen oli tapa sanoa:
"menneet maalle kävelemään". Yksinämme ja peräpeilin syrjää vasten
nojaten seisoimma me siellä ja katselimme tuota ääretöntä merta.
Läpitunkevia huuruja, aaltojen roiskeessa tislattuja, nousi aina meihin
asti. Pieniä vesikaaria, valonsäteiden taittumisesta syntyneitä,
leikitteli meren vaahdossa. Potkuri telmi neljäkymmentä jalkaa
silmäimme alla, ja sen syvemmälle upotessa pieksivät sen lastat laineita
sitä enemmällä voimalla, ja sen vaskitus kimelteli vedessä. Meri oli
näöltään kuin summaton paljous uiskentelevia smaragdi-kiviä. Tuo
valkeavaahtoinen vana laivan perässä ulottui niin pitkälle kuin silmä
kantoi, hämmentäen samaan maitovalkeaan tiehen aallonkuohun potkurista
ja rattaan siivistä.

Fabiani katseli ääneti tätä aaltojen huikaisevaa leikkiä. Mitä mahtoi
hän nähdä tuossa uiskentelevassa peilissä, joka kuvasteli
mielikuvatuksen mitä kummallisimpain oikkujen mukaan. Kulkiko hänen
silmäinsä ohitse joku katoavainen kuva, joka viittasi hänelle viimeistä
jäähyvästiä? Keksikö hän jonkun vajonneen varjon noissa laineissa? Hän
näytti tavallista murheellisemmalta, enkä rohjennut minä kysyä häneltä
syytä hänen murheesensa.

Pitkän ero-aikamme jälkeen se oli hän, jonka tuli uskoa minulle asiansa,
minä se, jonka tuli odottaa hänen tuttavallisia ilmoituksiaan. Hän oli
entisestä elämästään kertonut minulle mitä tahtoi että tietäisin,
elämänsä linnaväessä, metsästyksensä, seikkailuksensa; mutta
mielenliikunnoista, jotka täyttivät hänen sydämensä, syystä niihin
huokauksiin, jotka aaltoiluttivat hänen rintaansa, ei hän mitään
virkkanut. Epäiltämättä Fabiani ei ollut niitä, jotka kokevat huojentaa
huoliansa ilmoittamalla niitä muille, ja hänen kärsimisensä oli siis
sitä haikeampaa.

Näin seisoimme veteen päin kallistuneina, ja käännyttyäni toisapäin,
katselin sitte noiden suurten rattaiden vuorottain vajoamista mereen
sitä mukaa kuin laiva vaarui.

Yhtäkkiä virkkoi Fabiani minulle:

-- Tuo vanavesi on tosiaankin loistoisa; luulisipa aaltojen huvikseen
siihen kirjaimia piirrustelevan. Tuossa näen l:n ja e:n! Vai petynkö?
En! Kirjaimia ne ovat, ja aina samat!

Fabianin ylen kiihoittunut mielikuvatus näki aallonkuohussa mitä hän
tahtoi siinä nähdä. Mutta mitähän nuo kirjaimet merkitsivät? Minkähän
muiston ne paluuttivat Fabianin sydämeen? Hän oli taas vajonnut
hiljaiseen miettimiseensä, mutta yhtäkkiä sanoi hän:

-- Tulkaa, tulkaa! Syvyys vetää minua puoleensa!

-- Miten sinun on laita, Fabiani? -- kysyin minä häneltä ja otin häntä
käsistä kiinni.

-- Minulla on täällä, -- sanoi hän ja laski kätensä sydämensä kohdalle,
-- paha, joka on minun kuolettava!

-- Pahako, -- toistin minä, -- pahako, eikä parannuksen toivoa?

-- Ei toivoa!

Ja näin sanottuaan meni Fabiani salonkiin ja astui hyttiinsä.



Kahdestoista luku.


Seuraavana päivänä, joka oli Maaliskuun 30, meillä oli kaunis ilma,
vieno viuhka ja tyven meri. Valkeita oli isosti virkistetty ja ne
lisäsivät höyrynpainoa. Potkuri teki kuusineljättä kieppausta
minuutissa, ja Great Easternin nopeus oli nyt yli 12 salmuvälin.

Tuuli oli lähtenyt eteläistä. Toinen kapteini nostatti kahveli-vokan ja
mesaanin. Laiva, joka täten sai vakuutta, ei vaarunut enään. Tällä
hyvällä ilmalla elämä kannella kävi vilkkaaksi; naiset nähtiin soreissa
vaatetuksissa; muutamat heistä kävelivät, toiset istuivat, -- olinpa
sanoa nurmikoilla puiden suojassa. Lapset jatkoivat kaksi päivää tätä
ennen keskeytyneitä leikkiänsä; ja pulskeita vauva-vaunuja,
tiuhtihevoset edessä, kulki täyttä nelistä. Jos olis ollut muutamia
sotureita univormuissaan täällä, kädet lakkareissa ja nenät pystyssä,
niin olisipa luullut olevansa franskalaisella kävelypaikalla.

Kello 11,35 astui kapteini Anderson ja kaksi upseeria komentosillalle.
Ilma kun oli varsin edullinen vaarinotoille, he tulivat ottamaan
keskipäivän korkeutta. Kullakin heistä oli kädessään sekstanti
(kuusipykälikkö) ja kiikari, ja aina vähän väliä tarkastivat he
eteläistä taivaanrantaa, jonne heidän aseensa vinojen peilien piti
siirtää auringon.

-- Keskipäivä! -- sanoi kohta kapteini.

Heti ilmoitti eräs perämies ajan, komentosillan kelloa soittamalla, ja
kaikki laivan uurit asetettiin auringon mukaan, jonka käynti
puolipäiväpiirin yli oli vaarinotettu.

Puolta tuntia myöhemmin pantiin ovelle seuraava vaarinotto:

Lev. 51 pyk. 10 m. P.

Pit. 24 pyk. 13 m. L.

Kurssi: 227 penink. Matkaa 550.

Me olimme siis tulleet 227 peninkulmaa sitte eilisen puolipäivän. Kello
oli tällä silmänräpäyksellä 1,49 Greenwichissa, ja Great Eastern oli 550
peninkulmaa Fastenetista.

Koko sinä päivänä en nähnyt Fabiania. Levotonna hänen poissa-olostaan
lähenin minä useita kertoja hänen hyttiänsä, saadakseni vissin tiedon,
ettei hän ollut lähtenyt sieltä pois.

Ihmiset, joita kansi oli täynnä, olivat silminnähtävästi hänelle
vastenmielisiä, jonka tähden hän vältti melua ja etsi yksinäisyyttä.
Mutta kapteini Corsican tuli minua vastaan, ja me kävelimme yhdessä
tunnin ajan peräkannella. Usein tuli Fabiani puheiksi, ja minä en voinut
olla kapteinille sanomatta, mitä oli tapahtunut päivällä ennen
Mac-Elwinin ja minun kesken.

-- Niin, -- vastasi Corsican liikutuksella, jota hän ei kokenut salata
-- nyt on kolme vuotta siitä kuin Fabianilla oli syytä lukea itsensä
onnellisimmaksi ihmisistä, ja nyt on hän mitä onnettomimpia!

Archibald Corsican jutteli nyt muutamilla sanoilla, että Fabiani
Bombayssa oli tullut tutuksi erään ihastuttavan neidin, miss Hodges'in
kanssa. Hän rakasti tyttöä, ja oli jälleen rakastettu. Ei mikään
näyttänyt estävän avioliittoa miss Hodgesin ja kapteini Mac-Elwinin
välillä, kun samalla tämän nuoren tytön kättä, hänen isänsä
suostumuksella, erään kauppamiehen poika Calcutassa alkoi pyydellä. Tämä
oli toiminto-asia, niin, "toiminto-asia", jo aikoja sitte ajateltu.
Hodges oli luja, kova, tunteille joksikin ummistunut mies ja oli silloin
vaikeassa välissä toiminto-ystävänsä kanssa Calcutassa. Tämä naiminen
voi korjata asiat, ja hän uhrasi tämän nuoren tytön onnen oman etunsa
eteen. Lapsiraukka ei voinut vastusta tehdä; kätensä laskettiin miehen
käteen, jota hän ei rakastanut, jota hän ei voinut rakastaa, ja joka
todenmukaisesti itse ei rakastanut häntä. Tämä oli pelkkä toiminto-asia,
kehno toiminto-asia ja surkuteltava teko. Mies vei vaimonsa muassaan
päivällä jälkeen häiden, ja siitä asti Fabiani, mielihaikeudesta
mieletönnä ja kuolinsairaana, ei ole koskaan nähnyt häntä, jota hän
rakasti.

Tämän kertomuksen päätyttyä ymmärsin hyvin kyllä, että se paha, mikä
Fabiania ahdisti, todellakin oli arveluttava.

-- Mikä sen nuoren tytön nimi oli? -- kysyin minä kapteini
Archibaldilta.

-- Ellen Hodges, -- vastasi hän.

-- Ellen? Tämä nimi hoksautti minua niistä kirjaimista, jotka Fabiani
oli luullut näkevänsä laivan vanavedessä.

-- Ja mikä oli sen naisparan miehen nimi? -- kysyin vielä kapteinilta.

-- Harry Drake.

-- Drake! -- sanoin minä, -- mutta onhan se mies täällä laivassa!

-- Hänkö täällä? -- toisti Corsican, hilliten minua kädellään ja
katsellen minua vasten silmiä.

-- Niin, -- vastasin minä, -- täällä laivassa.

-- Varjelkoon Jumala, -- sanoi kapteini vakaisesti, -- ettei Fabiani ja
hän kohtaa toisiansa! Kaikeksi onneksi he eivät tunne toisiaan, tahi ei
ainakaan Fabiani häntä. Mutta jos tätä nimeä mainittaisiin Fabianin
läsnä ollessa, niin kyllä räjähys seuraisi.

Nyt kerroin kapteini Corsicanille mitä tiesin Harry Drakesta, se on mitä
tohtori Dean Pitferge oli minulle ilmoittanut. Minä selitin minkälainen
hän oli, tämä hävytön ja hälisevä veikari, joka pelin ja irstaisuuden
kautta jo oli joutunut häviöön ja joka oli valmis vaikka mihin, kun vain
voittaisi omaisuutensa takaisin. Samassa silmänräpäyksessä astui Harry
Drake juuri ohitsemme, ja minä osoitin häntä kapteinille. Vilkas tuli
leimahti kapteini Corsicanin silmissä, ja ruumiinsa oikein liikahti
vihasta, jonka hillitsin.

-- Niin, -- sanoi hän, -- onpa tosiaankin roiston muoto. Mutta minne
menee hän?

-- Amerikaan, kuten sanotaan, sattumukselta vaatimaan mitä ei tahdo
työllä ansaita.

-- Elleni raukka! -- mumisi kapteini. -- Missä on hän tällä hetkellä?

-- Kenties tuo katala on hyljännyt hänen?

-- Miksi ei Elleni voisi olla laivassa? -- sanoi Corsican ja katsahti
minua kasvoihin.

Tämä ajatus lensi nyt ensi kerran sieluuni, mutta minä työnsin sen pois.
Ei, Elleni ei ollut, ei saattanut olla laivassa. Silloin hän ei olis
jäänyt tohtori Pitfergen tutkivan silmän huomaamatta. Ei; hän ei ollut
Draken muassa tällä matkalla.

-- Jospa totta puhuisitte, herraseni, -- vastasi kapteini Corsican, --
sillä jos Fabiani näkisi sen uhriparan semmoiseen viheliäisyyteen
yhtyneenä, niin se olisi hänelle kova puusti, enkä tiedä mitä voisi
tapahtua. Fabiani ei huolisi vaikka tappaisi Draken kuin koiran. Mutta
oli miten oli, koska te samoin kuin minäkin olette Fabianin ystävä, niin
pyydän teiltä tämän ystävyyden osoitusta. Älkäämme milloinkaan päästäkö
häntä näkyvistämme, niin että toinen meistä aina olkoon valmis astumaan
hänen ja hänen kilpailijansa väliin. Te ymmärrätte, että kahden-ottelu
ei käy laatuun näiden miesten välillä. Ei Amerikassa eikä muuallakaan
voi nainen mennä naimiseen miehensä murhaajan kanssa, oli mies kuinka
kelvoton hyvänsä.

Minä oivalsin kapteini Corsicanin päättelyn tässä asiassa. Oliko
mahdollista, että Draken meluinen käytös jäisi Fabianilta huomaamatta
tässä yhteisessä elämässä laivassa, tässä jokapäiväisessä
tungeksimisessa? Eikö joku sattumus, joku vähäpätöinen seikka, lausuttu
nimi kovaksi onneksi voisi saattaa heidät liki toisiansa? Ah, kuinka
kernaasti olisin tahtonut kiirehtiä tämän laivan vauhtia, jossa he
olivat! Ennenkuin erosin kapteini Corsicanista, lupasin minä hänelle
pitää ystäväämme vaarilla ja niinikään Drakea, jota hän puoleltaan
sitoutui silmällä pitämään.

Illan puoleen keräsi länsi-eteläinen tuuli muutamia huuruja
valtamerelle. Synkkä pimeys vallitsi, ja loistavasti valaistut salongit
tekivät jyrkän eroituksen tätä pimeyttä vastaan. Ehtimiseen kuultiin
siellä valssia ja laulu-kertomuksia, joita kaikkia tervehdittiin
hurjilla kädenpaukutuksilla; eikä puuttunut hurrahuutojakaan, kun
ilveilijä T... istui pianon viereen ja "sähisi" laulunsa ulos,
kuljeksivan ilvehtelijän tarkkuudella.



Kolmastoista luku.


Seuraava päivä, Maaliskuun 31, oli sunnuntai. Kuinka oli tämä päivä
laivassa vietettävä? Pitikö se olla englantilainen vai amerikalainenko
sunnuntai, jona kapakat ja kellarit suljetaan jumalanpalveluksen ajaksi,
jona teurastajan puukko pidätetään uhrin päästä, jona leipojan lapio jää
uunin syrjälle, jona toimet jätetään toistaiseksi, tuli sammutetaan
verstaissa ja savu tiivistetään tehtaissa, kauppapuodit suljetaan,
kirkot avataan ja rautatiejunat seisahutetaan, päinvastoin kuin
Franskanmaalla tehdään? Joo, niin piti se olla, taikka ainakin siihen
suuntaan.

Noudattaaksensa sunnuntain pyhyyttä, kapteini ensistäkin ei nostattanut
purjeita, vaikka ilma oli komea ja tuuli myötäinen. Olis saatettu
voittaa muutamia solmunväliä, mutta se olis ollut "sopimatonta." Minä
pidin itseni varsin onnellisena, kun annettiin rattaiden ja potkurin
pyöriä kuin tavallisesti, ja kysyin eräältä laivassa olevalta tarkalta
puritanilta syytä tähän suvaitsevaisuuteen.

-- Herraseni, -- vastasi hän varsin vakaisesti, -- meidän tulee
kunnioittaa, sitä mikä tulee suoraan Herralta. Tuuli on hänen kädessään,
höyry on ihmisen kädessä!

Minä tyydyin tähän syyhyn ja tarkkailin mitä laivalla tapahtui.

Koko laivaväki oli täydessä paraatissa ja varsin pulskasti puettuna.
Upseerit ja insinöörit olivat kauniimmissa, kullatuilla napeilla
varustetuissa univormuissaan. Jalkineet kimeltelivät englantilaisessa
kiillossa, kilpaillen vaksivaatemyssyin vikevän loisteen kanssa. Kaikki
nämä kunnon ihmiset näyttivät kuin olisivat päistä ja jaloista olleet
tähdeillä peitetyt. Kapteini ja toinen kapteini antoivat hyvän esimerkin
ja kävelivät, uusissa hansikoissa, soturin tapaan nappiin pannuissa
takeissa, komentosillalla, odottaen jumalanpalveluksen aikaa.

Meri oli loistoisa ja kimelteli kevään ensimäisissä auringonsäteissä.
Ei yhtään purjetta näkynyt, ja Great Eastern oli yksinään tuon
äärettömän taivaanrannan keskikohtana. Kello kymmenen aikana läpättiin
laivan kelloa verkalleen ja säännöllisiä väli-aikoja pitämällä.

Nyt näkyi lukuisia ihmisryhmiä kappien oveilla keulan ja perän puolella.
Miehet, vaimot ja lapset olivat huolellisesti puetut, kuten tilaisuus
vaati. Kadut olivat kohta täpötäynnä, ja kävelijät vaihtelivat hiljaisia
tervehdyksiä keskenänsä. Itsekullakin oli rukouskirjansa kädessään, ja
kaikki odottivat, että viimeiset kellon äänet ilmoittaisivat
jumalanpalveluksen alkavaksi. Samassa näin joukon raamatuita
sivukannettavan, ladottuna samalle asettimelle, millä tavallisesti
voileipiä kannettiin. Raamatut pantiin temppelin eri pöydille.

Temppelinä oli iso, komea ruokasali perän puolessa. Minä astuin sisään.
Uskovaisia, joita oli "pöytiin istunut," oli jo kosolta saapuvilla mutta
syvä hiljaisuus vallitsi seurakunnassa. Upseerit astuivat puhelavan
perälle, ja heidän keskellään istui ylinnä kapteini Anderson pastorina.
Ystäväni Pitferge oli istuutunut minun viereeni, ja hänen pienet
hehkuvat silmänsä vilkkuivat koko seurakunnan ylitse. Hän oli siellä,
sen rohkenen uskoa, enemmin uteliaisuudesta kuin hartaudesta.

Kello 11,30 nousi kapteini seisomaan ja alkoi jumalanpalveluksen. Hän
luki Englannin kielellä yhden luvun Vanhasta Testamentista, kymmenennen
Moseksen 2:ssa kirjassa. Joka värsyn perästä lukivat läsnä-oievat
seuraavan värsyn puoli-ääneen. Tätä lukemista kesti puolen tiiman
paikoille. Tämä varsin mutkaton ja varsin juhlallinen meno suoritettiin
täydellisellä puritanisella arvokkuudella, ja kapteini Andersonilla,
"Herralla lähes Jumalata," joka toimitti papin tehtävät keskellä
ääretöntä valtamerta ja puheli tälle syvyyden päällä häälyvälle
ihmisjoukolle, oli oikeus kunnioitukseen penseimmiltäkin. Jos
jumalanpalvelus olisi tähän lukemiseen jäänyt, niin kaikki olis ollut
hyvin; mutta kapteinin perästä astui eräs puhuja esiin, joka ei tainnut
muuta kuin nostattaa kiivautta ja kiukkuisuutta siinä, missä ainoastaan
suvaitsevaisuuden ja mietinnön olis vallita pitänyt.

Se oli se jo ennen mainittu pappi, se pieni aina liikehtivä mies, se
vehkeellinen jankki, yksi noita pappia, joiden vaikutusmahti on niin iso
Uuden Englannin valtioissa. Saarnansa oli jo edeltäkäsin valmis, ja hän
tahtoi käyttää tätä hyvää tilaisuutta. Minä katsahdin tohtori Pitfergen
puoleen, mutta silmänsä eivät räpähtäneetkään, ja hän näytti haluavan
liehtoa saarnaajan tulta.

Tämä pani vakavasti mustan päällystakkinsa nappiin, laski silkkihattunsa
pöydälle, sieppasi nenäliinan, jolla pikaisesti pyyhkäsi huuliansa, ja
loi silmänsä seurakunnan ylitse.

"Alussa", -- sanoi hän, -- "loi Jumala Amerikan kuutena päivänä ja
seitsemäntenä hän lepäsi".

Hänen näin pitkälle ennätettyänsä, minä menin ulos.



Neljästoista luku.


Aamuisella ollessa kertoi Dean Pitferge minulle, papin selittäneen
tekstinsä oivallisesti. Monitorit, sota-oinaat, rautaan puetut
linnoitukset, veden-alaiset miinut, kaikki nämä koneet olivat
temppuilleet hänen saarnassaan, ja itse oli hän arvannut itsensä
suureksi kaiken Amerikan suuruuden nojalla. Jos Amerikalle maistuu
tämmöinen imarteleminen, niin minulla ei ole mitään sitä vastaan
sanomista.

Astuttuani taas isoon salonkiin, luin seuraavan ilmoituksen:

Lev. 50 pyk. 8 m. P.

Pit. 30 pyk. 44 m. L.

Kurssi: 255 penink.

Yhä samaa menoa. Emme olleet vielä tulleet kuin 11 sataa peninkulmaa,
Fastenetin ja Liverpoolin väliset 310 niihin luettuina; siis vasta noin
kolmanneksen osan matkaa. Koko päivän pitkittivät upseerit, matruusit,
mies- ja nais-matkustajat lepäämistänsä, niinkuin Herra oli tehnyt
Amerikan luotuansa. Ei ainoatakaan pianoa kuulunut noissa hiljaisissa
salongeissa, shakkipelit eivät liikkuneet rasioistaan, ei kortit
laatikoistaan; pelisali oli ja pysyi autiona. Tänäpänä sain tilaisuuden
esittää tohtori Pitfergen kapteini Corsicanille. Omatapainen mieheni
huvitti kapteinia isosti, kertomalla hänelle Great Easternin salaisen
aikakirjan. Tohtori koki näyttää hänelle toteen, että se oli kirottu,
noiduttu laiva, jota joku onnettomuuden tapaus olisi kohtava. Kertomus
tuosta "kiinni niitatusta insinööristä" huvitti suuresti Corsicania,
joka, kuten Skotlantilainen ainakin, isosti rakasti ihmeellisiä, mutta
kuitenkaan ei voinut olla epäilevästi myhäilemättä.

-- Minä näen, -- sanoi tohtori Pitferge, -- ettei kapteini paljon usko
kertomuksiani?

-- Paljon?... Kenties on kovin paljon sanottu! -- vastasi Corsican.

-- Uskoisitteko minua paremmin, kapteini, -- kysyi tohtori vähän
vakaisemmalla äänellä, -- jos näyttäisin teille toteen, että täällä
laivassa öillä kummittelee?

-- Kummittelee! -- sanoi kapteini. -- Mitä! Liikkuuko täällä aaveitakin?
Ja te uskotte sen?

-- Minä uskon, -- vastasi Pitferge, -- minä uskon mitä uskottavat
ihmiset sanovat. Minä olen kuullut vahdissa olevilta upseereilta ja
muutamilta matruuseilta, jotka pitävät yhtä tässä asiassa, että joku
varjo, joku määrämuodoton haamu kuljeksii laivalla synkkinä öinä. Kuinka
tulee se nainen tänne? Sitä ei tiedetä. Kuinka katoaa hän? Ei sitäkään
tiedetä.

-- Pyhä Dunstan! -- huudahti kapteini Corsican -- siitäpä tahdomme
yhdessä ottaa selvän.

-- Tänä yönäkö? -- kysyi Pitferge.

-- Vaikka tänä yönä, jos niin tahdotte. Ja te, herraseni, -- lisäsi
kapteini, kääntyen minuun päin, -- tulettehan kanssamme.

-- Ei, -- sanoin minä, -- minä en tahdo häiritä aaveen tuntemattomuutta.
Muuten ennemmin uskon, että tohtorimme puhuu leikkiä.

-- Minä en puhu leikkiä, -- vastasi kiinteäpäinen Pitferge.

-- Saadanpa nähdä, tohtori! -- sanoin minä. -- Uskotteko todellakin,
että kuolleet jälleen näyttelevät itsiänsä laivan kannella?

-- Uskon, minä uskon totisesti, että kuolleet nousevat ylös, -- vastasi
tohtori, -- ja tämä uskoni on sitä hämmästyttävämpi, kuin olen lääkäri.

-- Lääkäri! -- virkahti siihen kapteini Corsican ja peräytyi, ikäänkuin
tämä sana olis tuottanut hänelle levottomuutta.

-- Olkaa huoleti, kapteini, -- vastasi tohtori, ystävällisesti
naurahdellen, -- minä en tee virkani töitä matkoilla!



Viidestoista luku.


Päivällä jälkeen, Huhtikuun 1:senä, valtameri näytti keväiseltä,
vihannoiden kuin niitty auringon ensimäisissä säteissä. Huhtikuu alkoi
loistoisena Atlantilla. Laineet hyökyilivät hehkumallisesti, ja
muutamia pyöriäisiä eli merisikoja kelleröitsi laivan vanavedessä.

Tavattuani kapteini Corsicanin, sanoin minä hänelle, että tohtorin
mainitsema kummitus ei ollutkaan nähnyt hyväksi näyttäytyä. Tottapa yö
ei ollut tarpeeksi pimeäsen kuljeksimisille. Silloin pisti mieleeni,
että koko tämä seikka oli vain Pitfergen keksimä pilanteko, jota sai
harjoittaa Huhtikuun 1 päivänä, sillä Amerikassa ja Englannissa niinkuin
Franskanmaallakin se on tavallista. Ilvehtelijöitä ja narratuita ei
puuttunut; muutamat nauroivat, toiset tulivat levottomiksi, ja luulenpa
nyrkkisilläkin oltaneen, mutta saksilaisten välillä ne eivät koskaan
pääty miekanpistoilla. Kahden-miekkailut ovat, kuten tiedetään,
Englannissa kielletyt sangen kovain rangaistusten uhalla. Upseereilla ja
sotamiehillä ei ole lupaa tapella, sanokoot syyksi mitä hyvänsä.
Murhaaja tuomitaan mitä kovimpiin, häpeällisiin ruumiillisiin
rangaistuksiin, ja nyt johtuu mieleeni, että tohtori sanoi erään
upseerin nimen, joka oli ollut kaleeri-orjana kymmenen vuotta sen
tähden, että hän kuolettavasti oli haavoittanut vastustajansa eräässä
muuten kunniallisessa kahden-miekkailussa. Tietysti siis
kahden-miekkailut näin ankaraa lakia sovellutettaessa ovat perin
kadonneet Englannin tavoista.

Tällä näin kauniilla ilmalla kävi vaarinotto puolenpäivän aikana vallan
hyvästi; se ilmoitti 48 pyk. 47 m. leveyttä ja 36 pyk. 48 min. pituutta
sekä kuljettua matkaa ainoastaan 250 peninkulmaa. Hitainkin atlantinen
höyry olis voinut tarjota meille hinausta. Tämä harmitti kovasti
kapteini Andersonia. Insinööri väitti riittämättömän höyrynpainon
tulevan puuttuvasta ilmanvaihetuksesta tulisijoissa, mutta minä osaltani
ajattelin vitkallisen kulun ennen kaikkea olevan luettavan rattaiden
syyksi, joiden poikkimittaa varomattomasti kyllä oli vähennetty.

Kello 2 tienoilla samana päivänä havaittiin kumminkin höyrylaivan
vauhdin paranneen, ja se oli noiden kahden kihloissa olevan nuorukaisen
ulkonäkö, joka saatti minulle tämän parannuksen ilmi. Nojaten
oikeanpuolista laivanparrasta vasten kuiskuttivat he muutamia iloisia
sanoja toisilleen, taputellen käsiänsä. He katselivat hymysuin
höyrytorvia, jotka kohosivat pitkin Great Easternin savupiippuja, ja
joiden suilla liehui valkoista keveätä höyryä. Paino oli noussut
potkurin höyrykattiloissa, ja tämä mahtava voima nosti henkiläpät, joita
yhdenkolmatta naulan paino neliötuuman päällä ei enää voinut hallita.

-- Ne höyryävät! ne höyryävät! -- huusi nuori nainen -- keveän huurun
noustessa hänenkin puoli-aukinaisilta huuliltaan.

-- Katsokaamme konetta! -- sanoi nuori mies, vetäen morsiamensa
käsivarren omansa alle.

Dean Pitferge oli etsinyt ja löytänyt minun. Me seurasimme tätä lempivää
paria aina isolle kapille asti.

-- Kuinka nuoruus on ihana! -- sanoi hän.

-- Niin, -- vastasin minä, -- nuoruus parittain!

Kohta seisoimme mekin kallistuneina potkurin koneen aukon ylitse. Tämän
avaran kaivon pohjalla, kuusikymmentä jalkaa silmäimme alla, eroitimma
me koneen vaakasuorassa makaavat pistonit eli männöt, jotka hyökäilivät
toisiaan vastaan ja joka töytäyksellä kastivat itsensä nopalla
kone-öljyä.

Sillä aikaa oli nuori mies ottanut lakkarikellonsa esiin, ja nojaten
hänen olkapäätänsä vasten noudatti neito sekuntiviisarin liikuntoa.
Neito katsoi kelloon ja nuorukainen luki potkurin pyöräyksiä.

-- Minuuti! -- sanoi neito.

-- Seitsemän-neljättä pyöräystä! -- vastasi nuorukainen.

-- Seitsemän-neljättä ja puoli, -- muistutti tohtori, joka myöskin oli
pitänyt pyöräyksiä silmällä.

-- Ja puoli! -- huudahti neito. -- Kuules Edvard! Kiitos, herraseni, --
lisäsi hän ja lahjoitti arvoisalle Pitfergelle mitä armaimman myhäyksen.



Kuudestoista luku.


Astuessani isoon salonkiin näin ovella iltahuvit ilmoitetuksi. Ne olivat
täydelliset iltahuvit, joissa oli ensimäinen osasto, väliaika, toinen
osasto ja päätös-osa.

Taas menin kannelle ja aloin hakea Mac-Elwinia. Corsican oli vastikään
sanonut minulle, että Fabiani oli lähtenyt hytistään, ja minä tahdoin
saada hänet yksinäisyydestään, kuitenkin olematta hänelle haitaksi. Minä
kohtasin hänen laivan keulakannella, ja me puhelimme vähän aikaa
toistemme kanssa, mutta puheensa ei mitenkään kallistunut hänen entiseen
elämäänsä päin. Hetkittäin meni hän hiljaiseksi ja vaipui omiin
ajatuksiinsa, kuulematta minua ja vieden tuontuostakin kätensä rintaansa
vasten, ikäänkuin asettaaksensa jotakin tuskallista tuntoa. Näin
kävellessämme kulki Harry Drake useita kertoja ohitsemme; hän oli aina
se sama, räyhäävä ja esteeksi asti koikehtiva, niinkuin pyörivä
tuulimylly olisi tanssisalissa. Petyinkö? En tiedä, minulla kun oli
ennalta saatu arvelu, mutta minusta näytti ikäänkuin Harry Drake olisi
pitänyt Fabiania silmällä. Tottapa Fabiani oli sen havainnut, sillä hän
kysyi minulta:

-- Kuka on tuo mies?

-- En tiedä, -- vastasin minä.

-- Hän on vastoin luontoani! -- lisäsi Fabiani.

Pane kaksi alusta tuulettomaan ja virrattomaan mereen, ja he viimein
yhtyvät toisiinsa: viskaa avaruuteen kaksi liikkumatonta kiertotähteä,
ja ne putoavat toistansa päälle; aseta kaksi vihollista väkijoukkoon,
ja ne välttämättömästi yhtyvät toisiinsa.

Illalla oli iltahuvit ilmoituksen mukaan. Iso salonki oli komeasti
valaistuna ja täynnä kuulijoita. Noiden puoli-aukinaisten luukkujen ja
akkunain sivu kuljeksivat matruusien leveät päivettyneet naamat ja isot
mustat kädet. Olisitpa luullut niitä katon koristeihin panneiksi
valenaamoiksi. Ovireiät vilisivät passareita täynnä. Enin osa
kuulijoita, miehiä ja naisia, istui laitain puolella sohvilla ja
keskellä huonetta kaikenlaisilla tuolilla. Kaikki kääntyivät pianon
puoleen, joka oli vahvasti kiinnitetty naisten salongin molempain ovien
väliin. Silloin ja tällöin kiikahti yleisö aluksen vaarumisten muassa;
tuolit lipuivat paikoiltaan; eräänlainen hyöky pani kaikki nämä päät
samanlaiseen aaltonaiseen liikuntoon; tartuttiinpa toisistaan kiinnikin,
hiljaisuudessa, piloja puhumatta; mutta kiitos ahdingolle: ylipäiten ei
tarvittu peljätä kaatuvansa.

Ensistäkin otettiin esiin *Ocean Time* niminen, jokapäiväinen
sanomalehti valtiotietoa, kauppaa ja kirjallisuutta varten, jonka
muutamat matkustajat olivat perustaneet täyttääksensä matkustajain
tarvetta. Amerikalaisille ja englantilaisille tällainen ajanviete on
hyvin mieleistä. He toimittavat lehtensä päiväksi miksi sattuu, ja
tunnustaa täytyy, että jos toimittajat eivät ole tarkat kirjoitustensa
laadun suhteen, niin eivät ole lukijatkaan. He tyytyvät vähään, niinpä
vähempäänkin.

Tämä Huhtikuun 1:sen päivän numero sisälti ohjaavaisen, jotensakin
huolettomasti kyhätyn, valtiotietoa yleisesti koskevan kirjoituksen,
kaikenlaisia, joille franskalainen ei olisi suutansa nauruun vetänyt,
varsin typeröitä lennätinsanomia ja joitakuita laihoja päivän uutisia.
Sanalla sanoen: tällaiset pilapuheet huvittavat tuskin ketään muuta kuin
niiden kokoonpanijoita. Eräs amerikalainen luki suurella vakuutuksella
näitä ei suinkaan leikillisiä kokkapuheita, kuulijain vilkkaan
mieltymyksen ohella, ja päätti lukunsa seuraavilla uutisilla:

Kerrotaan, että presidenti Johnson on luopunut hallituksesta kenraali
Grantin hyväksi.

Varmaksi sanotaan, että paavi Pius yhdeksäs on valinnut keisarillisen
prinssin jälkeiseksensä.

Sanotaan, että Ferdinand Cortez äskettäin on vuorollaan karannut keisari
Napoleon kolmannen kimppuun sen tähden että tämä valloitti Meksikon.

Sittekuin tälle "Valtameren sanomalehdelle" oli tarpeeksi asti
mieltymystä osoitettu, seurasi luentoa, pianon soittoa, laulua ja
korttikonsteja, joita kaikkia amatörit toinen toisensa perästä
esittivät, jonka perästä iltaseura nousi jaloilleen ja verkalleen lauloi
sen kansallis-laulun, jossa rukoillaan Jumalaa varjelemaan kuningatarta
(_God save the Queen_).

Nämä iltahuvit olivat ylipäiten yhtä hyvät kuin amatörien toimittamat
iltahuvit yleisesti, se on, ne voittivat mieltymystä erittäinkin
toimittajissa ja heidän ystävissään. -- Fabiania ei näkynyt.



Seitsemästoista luku.


Yöllä maanantain ja tiistain välillä meri oli vallan levoton. Seinät
alkoivat taas ruskaa ja kalut lennellä toiselta puolen salonkeja
toiselle. Mennessäni kannelle kello 7 seuduilla aamulla satoi, ja tuuli
oli kiihtymässä. Vahdissa oleva upseeri kääritti purjeet kokoon, ja
laiva vaarui hirmuisesti, menetettyään tämän tukensa. Koko Huhtikuun
2:sen päivän kansi oli autiona, ja salongitkin olivat tyhjinä.
Matkustajat olivat paenneet hytteihinsä ja kaksi kolmatta osaa vieraista
oli poissa aamuiselta ja puolipäiväiseltä. Vist-peli oli mahdotonta,
sillä pöydät vierivät tiehensä pelaajain käsistä, ja shakkinapeloita ei
sopinut käyttää. Muutamat, jotka eivät niin peljänneet, makasivat
sohvilla ja lukivat tahi nukkuivat. Matruusit kävelivät mieteellisinä
kannella, sadelakeissaan ja öljytyissä takeissaan. Toinen kapteini kävi
vahtia, komentosillalle kyyristyneenä ja sadekaapuunsa kääriytyneenä.
Tässä vedenpaisumuksessa, myrskyjen keskellä, silmänsä loistivat
tyytyväisyydestä. Tämä ilma oli hänelle mieleen, ja laiva sai vaarua
mieltänsä myöten.

Taivaan ja meren vesi yhdistyivät toisiinsa sumussa muutamain
kaapeli-pituuksien päässä laivasta. Ilma oli lyijynharmaa, ja muutamia
lintuja lentää suhki kiljuen usvan läpi. Kello 10 aikana nähtiin
oikealla puolen keulaa kolmimastoinen parkkilaiva, joka meni
myötätuulta, mutta jonka kansallisuutta ei voitu eroittaa.

Kello 11 paikoilla tuuli heikkeni ja siirtyi kaksi pielen väliä; se
kääntyi länsipohjoiseksi ja sade herkesi pian samassa silmänräpäyksessä.
Taivaan sini pilkoitti pilvien lomista, ja aurinko paistoi sekeellä
paikalla, antaen tilaisuutta enemmin tahi vähemmin tarkkaan
vaarin-ottoon. Ilmoitus sisälti seuraavat numerot:

Lev. 46 pyk. 29 m. P.

Pit. 42 pyk. 25 m. L.

Kurssi: 256 penink.

Laivan vauhti ei siis ollutkaan enennyt, vaikka höyryn paino oli noussut
kattiloissa. Mutta syynä siihen oli nokkavastainen länsi tuuli, joka
melkoisesti oli estänyt sen menoa.

Kello 2 aikana sumu taas sakeni. Tuuli laimistui mutta kiihtyikin
samassa. Sumu oli niin sakea, että upseerit, jotka seisoivat
komentosillalla, eivät enää voineet nähdä väkeä laivan keulassa. Nuo
aalloille keräytyvät huurut ovat merikululle vaarallisimmat; ne ovat
syynä yhteen-töytäyksiin, joita on mahdoton välttää, ja yhteen-töytäys
aavalla merellä on vielä peljättävämpi kuin vahingon valkea.

Sen tähden pitivätkin sekä upseerit että matruusit mitä huolellisinta
vahtia tässä usvassa, ja ettei se ollut liikanaista, se tultiinkin
näkemään, sillä kello 3 tienoilla nähtiin yhtäkkiä eräs kolmimastokas ei
täyden kahdensadan meterin päässä Great Easternista, takaperin
käännetyillä purjeilla erään tuulenpyöräyksen tähden ja ruorille
tottelematonna. Great Eastern kääntyi aikanaan ja vältti sen, kiitos
nopeudelle, millä vahtimiehistö oli antanut siitä merkin ruorimiehelle.
Merkit olivat tarkoin määrätyt ja annettiin kellolla keulan puolesta.
Yksi läppäys merkitsi: laivaa keulan edessä, kaksi läppäystä: laivaa
oikealla kädellä, kolme läppäystä: laivaa vasemmalla kädellä. Ja heti
ohjasi ruorimies niin, että voi välttää yhteen-töytäyksen.

Tuuli kiihtyi aina iltaan asti, mutta vaaruminen väheni, syystä että
Terra Novan korkeat rannat jo suojasivat merenpintaa, joka siis ei
voinut niin korkeana hyökyä. Sen tähden ilmoitti kapteini Anderson uudet
"iltahuvit" samana iltana pidettäväksi, ja salongit täyttyivät
määrätyllä ajalla. Mutta tällä kertaa kapteini Anderson ei korttikonstia
näyttänytkään, kuten edellisissä iltahuveissa, vaan Anderson antoi
kertomuksen Atlantin poikki menevästä sähkököydestä, jonka hän itse oli
laskenut alas, ja näytteli kaikenlaisia valokuvia niistä erilaisista
koneista, joita oli keksitty alaslaskemista varten. Hän pani pleissiä,
joilla köysikappaleita oli yhteen punottu, kädestä käteen kulkemaan,
sanalla sanoen, hän ansaitsi hyvin kyllä ne kolme hurrahuutoa, joilla
hänen esitelmänsä palkittiin, ja joista hyvä osa tuli sille, joka oli
saanut tämän yrityksen alkuun, nimittäin arvoisalle Cyrus Fieldille,
joka itse oli saapuvilla tänä iltana.



Kahdeksastoista luku.


Päivällä jälkeen, joka oli Huhtikuun 3, nähtiin taivaanrannalla jo ensi
hetkestä alkain tuo omituinen väri, jota englantilaiset sanovat
"blinck'ksi", eräs vaalea valon murtuma, joka osoittaa, että jäät eivät
ole kaukana. Great Eastern purjehti nyt niissä vesissä, missä ensimäiset
jäävuoret kuljeksivat, jotka, jäätanteresta lohettua, tulevat Davis'in
Salmesta. Erityinen tähystys pantiin siis toimeen, että vältettäisiin
näiden summattomain röykkiöiden lemmettömät kosketukset.

Meillä oli joksikin navakka länsipohjoinen viuhka: pilventukkuja,
oikeita uturääpäleitä, ajeli meren pintaa pitkin, ja aukkojen kautta
siinti taivas. Kova leisku-aallokko nousi tuulen raastamista laineista,
ja hienonnetut vesipisarat kiisivät vaahtona tiehensä.

Ei Fabiani, eikä kapteini Corsican eikä tohtori Pitferge olleet vielä
kannelle tulleet. Minä menin laivan keulaan, juuri siihen paikkaan missä
laidat yhtyvät toisiinsa mukavaksi nurkaksi, eräänlaiseksi sopeksi,
johon erokas mielellään olisi lymynnyt maailmasta. Minä kyyristyin tähän
soppeen istumaan. Tuuli, joka nokkavastaisena kohisi keulaa vasten,
kulki pääni ylitse tapaamatta minua. Paikka oli sopiva sille, joka
tahtoi unelmiin vajota. Tältä paikalta näkivät silmäni koko laivan
suunnattoman ko'on; minä taisin noudattaa sen pitkiä, luontevasti
kaartuvia laitoja, jotka taas kohosivat perän puoleen. Etupuolessa
piteli eräs märssymies itseänsä toisella kädellä vokkavanteista kiinni,
tehden työtänsä varsin taitavasti toisella. Hänen allensa kapilla käveli
vahtimatruusi hajalla säärin edes ja takaisin, luoden vilkkaita
katsahuksia ympärillensä sumusta punertunein silmin. Etempänä
komentosillalla eroitin erään upseerin, joka kyyristyksissään ja pää
hyvästi peitettynä vastusti myrskyn puuskia. Merta en nähnyt, enempää
kuin pienoisen sinertävän juovan taivaan äärellä, rataskotosten takana.
Väkeviltä koneiltaan pukittuna ja terävällä keulallaan aaltoja halkova
tutisi höyrylaiva kuin kovasti kuumennetun höyrykattilan seinät.
Muutamia höyrytupruja, jotka tuuli tavattoman nopeasti muutti vedeksi,
pyörähteli höyrytorvien päissä. Mutta jättiläis-laiva, kolmen aallon
harjalla nokkavastaiseen painava, tuskin tunsikaan tämän meren
liikkeitä, jolla joku toinen höyry, mainingille arempi, olis ankarasti
keikkunut.

Ilmoitus, joka pantiin ylös kello puolivälissä yksi, ei osoittanut
enempää kuin 44 pyk. 53 m. P. leveyttä ja 47 pyk. 6 m. L. pituutta.
Ainoastaan 227 peninkulmaa vuorokaudessa! Se nuori kihloissa oleva
parikunta lienee kironnut noita rattaita, jotka eivät pyörineet, tuota
potkuria, jonka liikkumiset heikkenivät, ja tuota riittämätöntä höyryä,
joka ei vaikuttanut heidän mielensä mukaan.

Kello 3 seuduilla taivas seestyi ja kirkastui. Taivaanranta, joka nyt
näkyi selvänä viivana, näytti nyt laajenevan sen keskikohdan ympärillä,
jolla Great Eastern oli. Tuuli masentui, mutta meri hyökyi kauan
pitkinä, kumman viheriöinä ja vaahtoharjaisina aaltoina. Näin vähäinen
tuuli ei soveltunut näin kovaan maininkiin. Nämä hyöky-aallot olivat
epäsuhtaisia, ja sanoa olisi voinut, että Atlanti vielä oli pahalla
tuulella.

Kello 3,35 merkiteltiin kolmimastokas vasemmalla kädellä. Se hissasi
lippunsa ja nähtiin olevan amerikalainen nimeltä *Illinois*, Englannissa
kulkeva. Samalla ilmoitti minulle luutnantti H., että nyt menimme päitse
New-Foundlannin hietasärkkää, kuten englantilaiset kutsuvat matalikkoja
Terra Novan luona. Täällä on se mainio kapaturskan (kabeljoon)
kalastuspaikka, joista kaloista kolme riittäisi elättämään Englannin ja
Amerikan, jos niiden joka mätimunanen kalaksi hautuisi.

Päivä kului ilman mainittavaa tapausta. Kannella kävivät sen tavalliset
kävelyvieraat. Tähän asti saattumus ei ollut toisiinsa yhdyttänyt
Fabiania ja Harry Drakea, joita kapteini Archibald ja minä emme
jättäneet silmistämme. Illalla kokoontuivat tavalliset seurastelijat
isoon salonkiin, jossa tavallisille harjoituksille, luennolle ja
laululle, tuli palkinnoksi samaa mieltymystä samoista käsistä samoille
mestareille, joita vihdoin viimein en pitänyt oikein keskinkertaisina.
Joksikin vilkas väittely syntyi vastoin tavallisuutta erään
pohjoisvaltiomiehen ja erään Texaslaisen välillä. Edellinen vaati
"keisaria" etelä-valtioille, mutta kaikeksi onneksi tämän valtiollisen
keskustelun, joka uhkasi toraksi muuttua, keskeytti eräs "Valtameren
sanomalehdelle" tullut, sepitelty lennätinsanoma, joka kuului näin:
Sotaministeri, kapteini Semmes, on antanut Etelä-valtioiden maksaa
Alabaman ryöstön.



Yhdeksästoista luku.


Minä lähdin kapteini Corsicanin kanssa tästä vahvasti valaistusta
salongista ja menin kannelle. Yö oli sangen pimeä, eikä ainoatakaan
tähteä näkynyt taivaalla. Laivan ympärillä vallitsi pilkkoinen pimeä.
Kappien akkunat hohtivat kuin uunit, ja tuskin voit eroittaa vahtia,
jotka raskaasti astuskelivat kokkapenkereillä. Mutta saihan toki
hengitellä raitista ilmaa, ja kapteini joi sen löyhäyksiä täysillä
keuhkoilla.

-- Olin tupehtua salongissa, -- sanoi hän. -- Täällä olen toki puhtaassa
ilmassa! On se toki virkistävää juotavaa! Minä kyllä tarvitsen sata
kuutio-meteriä raitista ilmaa vuorokaudessa, muuten menen
puoli-tupehduksiin.

-- Hengitelkää, kapteini, hengitelkää niin paljon kuin mieli tekee, --
vastasin minä hänelle. -- Täällä on ilmaa koko maailmalle, ja viuhka ei
vie osaanne. Hape on oivallista, ja tunnustaa täytyy että te
parisilaiset ja londonilaiset tunnette sen ainoastaan huhusta.

-- Niin, -- vastasi kapteini, -- he pitävät hiilihappeen parempana.
Itsekullakin on maistinsa; minä kohdaltani inhon sitä, inhonpa
sampanjassakin!

Puhellessamme kävelimme oikeanpuolista katua, suojattuina tuulelta
kappien korkeilla seinillä.

Sakeita savutupruja, kipinöiden kanssa, kohoili mustista savupiipuista.
Koneiden jyske seuraili tuulen viuhinaa rautalanka-vanteissa, jotka
soivat kuin harpun kielet. Kaikkeen tähän jyminään sekautui joka
neljännes tunnilla vahtia pitävän matruusin huuto: _All's well! All's
well!_ (Kaikki on hyvin! Kaikki on hyvin!)

Ei mitään varokeinoa ollutkaan laiminlyöty laivan vakuuden suhteen tässä
jäillä täytetyssä meressä. Kapteini tuotatti joka puolen tunnin perästä
korvollisen vettä tutkiaksensa meren lämpömäärää ja, jos se oli alennut,
heti muuttaaksensa kurssin. Hän tiesi näetsen, että Pereire kaksi
viikkoa sitä ennen tällä leveyspykälällä oli salpautunut jäävuorten
keskelle, joka vaara nyt oli vältettävä. Yökäskynsä sisältivät paitsi
sitä mitä tarkeita valppautta, ja itsekään ei hän mennyt levolle. Kaksi
upseeria jäi hänen luoksensa komentosillalle, yksi kummankin koneen
merkin-anto laitoksen viereen. Paitsi sitä piti yksi luutnantti ja kaksi
miestä vahtia kokkapenkerellä, jonka ohessa yksi korttelimestari ja yksi
matruusi pitivät vahtia laivan keulassa. Matkustajat taisivat siis olla
huoleti.

Nähtyämme nämä toimenpiteet, kapteini Corsican ja minä palasimme perän
puoleen. Meillä pisti päähän viipyä vielä vähän aikaa isolla kapilla,
ennenkuin menimme hytteihimme, niinkuin rauhalliset kaupunkilaiset
tekisivät isolla torilla kaupungissaan.

Paikka näytti meistä autiolta. Mutta kun silmämme olivat tottuneet
pimeyteen, havaitsimme me miehen, joka seisoi aivan järkähtämättömänä,
käsipuuta vasten nojautuneena.

Tarkasti katseltuansa häntä, sanoi Corsican:

-- Se on Fabiani!

Ja Fabiani se olikin, me tunsimme hänen, mutta äänettömiin mietteisinsa
vajonneena hän ei meitä nähnyt. Silmänsä näyttivät tähtävän erääsen
kapin nurkkaan, ja minä näin niiden kiiltävän pimeässä. Mitä hän sillä
tavoin katseli? Kuinka voi hän nähdä tässä synkässä pimeydessä? Minä
katsoin parhaaksi jättää hänet ajatuksiinsa, mutta kapteini Corsican
meni hänen luoksensa.

-- Fabiani! -- sanoi hän.

Fabiani ei vastannut, hän ei kuullut Corsicania. Tämä huusi häntä
vieläkin nimeltä, ja nyt vavahti Fabiani, käänsi pikimmältään päätänsä
ääneen päin ja virkahti tämän ainoaa sanan:

-- Hiljaa!

Sitte osoitti hän kädellään erästä haamua, joka liikkui kapin
äärimmäisessä päässä, ja se oli tämä tuskin näkyvä haamu, jota Fabiani
katseli. Sitte naurahteli hän surullisesta ja sanoi puoli-ääneen:

-- Tuo musta nainen!

Kauhistus karsasi läpitseni. Kapteini Corsican oli ottanut minua kädestä
kiinni, ja minä tunsin hänenkin vapisevan. Sama ajatus oli noussut
mieleen kummallakin. Tuo haamu oli se ilmestys, josta Pitferge oli
maininnut.

Fabiani oli taas vajonnut uneksivaan mietintöönsä. Ahdistetulla
sydämellä ja epätietoisena katselin minä tuota inhimillistä haamua, jota
tuskin voi eroittaa pimeässä, mutta joka ennen pitkää pisti selvemmin
silmiimme. Se meni eteenpäin, epäröitsi, seisahtui, meni taas eteenpäin,
mutta näytti pikemmin häälyvän kuin astuvan. Hairaileva sielu! Kymmenen
askelen päässä meistä hän seisahtui, ja minä taisin nyt eroittaa erään
pitkävartisen, ruskeaan burnusiin hyvästi peittäytyneen naisen, paksu
huntu silmillä.

-- Hullu! mielipuoli! eikö niin? -- jupisi Fabiani.

Se olikin mieletön, mutta ei Fabiani meiltä kysynyt, vaan puhui
itsekseen.

Sillä aikaa tuo kurja olento tuli yhä likemmä. Minä luulin näkeväni
hänen silmänsä kiiltävän hunnun läpi, kun hän loi ne Fabiania kohti. Hän
meni aina Fabianin eteen, ja tämä hyppäsi jaloilleen kuin sähköitettynä.
Huntuun peittäytynyt nainen laski kätensä hänen sydämensä kohdalle
ikäänkuin lukeaksensa sen sykkimisiä ... ja katosi sitten kapin taa.

Fabiani astui takaperin ja miltei pudonnut polvillensa, kädet ulospäin
ojennettuina.

-- Hän! -- jupisi hän, mutta pudisti samalla päätänsä ja lisäsi: -- Mikä
näön harhaus!

Kapteini Corsican otti häntä kädestä kiinni.

-- Tule Fabiani! tule -- sanoi hän ja vei onnettoman ystävänsä sieltä
pois.



Kahdeskymmenes luku.


Corsican ja minä emme tainneet enää epäillä; se oli Elleni, Fabianin
morsian, Harry Draken vaimo. Sallimus oli siis saattanut heidät kaikki
samaan laivaan. Fabiani ei ollut tuntenut Elleniä, vaikka hän huusi:
Hän, Hän!

Ja kuinkapa olisikaan hän tuntenut Elleniä? Mutta ei hän ollut erehtynyt
sanoessaan: mielipuoli! Elleni oli mielipuoli, ja epäiltämättä oli
mielikarvaus, epätoivo, hänen sydämessään kuoletettu rakkaus, kanssa-olo
sen kelvottoman miehen kanssa, joka oli temmannut hänen Fabianilta
pois, köyhyys, viheliäisyys ja häpeä murtanut hänen sielunsa! Kaikista
näistä asioista puhelin Corsicanin kanssa seuraavana aamuna. Muuten emme
epäilleet, että tämä nuori nainen oli se sama. Se oli Elleni, jota Harry
Drake vei muassaan Amerikan manterelle ja joka vielä sai seurailla häntä
hänen seikkailija-elämässään. Synkeä tuli vilkastutti kapteinin silmät,
kun hän ajatteli tuota viheliäistä, ja minäkin tunsin sydämeni tutisevan
vihasta, mutta mitäpä voimme hänen miestänsä vastaan? Emme mitään! Mutta
tähdellisin seikka oli estää Fabiania ja Elleniä uudestaan kohtaamasta
toisiaan, sillä tottapa Fabiani viimein tuntisi kihlattunsa, ja tämä
kohtaus olisi aikaansaattava juuri sen tapauksen, jota tahdoimme
välttää. Kuitenkaan ei käynyt toivominen, ettei nämä viheliäiset olennot
jälleen näkisi toistansa. Onnetonta Elleniä ei näkynyt milloinkaan
päivillä, ei salongeissa eikä laivan kannella. Ainoastaan öisin ajoin,
luultavasti pettäen vanki-vartijansa, tuli hän vilpastelemaan nuoskeassa
ilmassa ja taivaan alla etsimään hetkisen lepoa!

Viimeistään neljässä päivässä oli Great Eastern ennättävä New-Yorkin
sataman suulle. Siis taisimme toivoa, ettei sattumus tekisi
valppauttamme hyödyttömäksi, ja ettei Fabiani saisi tietoa Ellenin
läsnä-olosta tällä matkalla Atlantin yli. Mutta me petyimme
laskuissamme.

Laivan menosuuntaa oli yöllä vähän muutettu. Kolmasti oli laivaa ohjattu
etelää kohti; sittekuin oli havaittu veden olevan kolme niinpä neljäkin
pykälää kylmää Celsiusen lämpämittarin mukaan eikä siis voitu epäillä
siitä, että jäitä oli sangen likellä. Aamulla näkyikin taivaalla
omituinen kiilto, ilma oli vaalahtava, koko pohjoinen taivas loisti
vahvasta säteiden murrosta, jonka silminnähtävästi vaikutti heijastus
jäävuorista. Kirpeä viuhka puhalteli, ja kello 10 tienoilla alkoi
yhtäkkiä sangen hienoa lunta nakella laivalle. Sitte nousi sakea sumu,
jossa ilmoitimme läsnä-olomme tiheillä höyrymerkeillä, jotka
aikaansaattivat huumaavan viuhinan ja säikyttivät pois ne kajava parvet,
jotka olivat asettuneet laivan raakapuille.

Kello 11 aikana oli usva kohonnut, ja eräs potkurilla käypä höyry näkyi
oikealla puolen ilmanrannalla. Alus näytti lippunsa ja nähtiin olevan
Liverpoolin ja New-Yorkin väliä kulkeva matkustaja-alus *City of
Limerik*, tuhat viisisataa kolmekymmentä tonnia kantava ja kahdensadan
viidenkymmenen hevosen voimainen. Se oli lähtenyt New-Yorkista
lauantaina ja oli siis paluumatkalla.

Ennen aamusta toimittivat muutamat matkustajat eräänlaiset arpajaiset,
jotka tietysti olivat mielein noista pelin ja veikanlyönnin
harrastajista. Kuinka niissä oli käypä, ei ollut tietoon tuleva
ennenkuin neljän päivän perästä. Ne olivat niinsanottu
"luotsi-panokset". Laivan lähetessä maata tietää itsekukin luotsin
tulevan laivaan. Nyt jaetaan vuorokauden neljäkolmatta tuntia
kahdeksaanviidettä puoli-tuntiin tahi yhdeksäänkymmeneen kuuteen
neljännes-tuntiin, aina matkustajain lukumäärän mukaan. Jokainen pelari
panee dollarin sisään, ja sallimus määrää hänelle jonkun noista puoli-
tahi neljännestunneista. Se, jonka puoli- tahi neljännes-tunnilla luotsi
astuu laivaan, voittaa nuo kahdeksanviidettä tahi yhdeksänkymmentä kuusi
dollaria. Kuten nähdään, peli ei ole vaikea; siinä ei ole kilpaa
hevosten, vaan neljännes-tuntien välillä.

Eräs kanadalainen, arvoisa Mac-Alpini, otti asian johtaaksensa. Helposti
sai hän yhdeksänkymmentä kuusi pelaria kerätyksi, joiden joukossa oli
muutamia naisiakin, peliin yhtä halukkaita kuin miehetkin. Minä menin
virran muassa ja panin dollarini sisään. Arpa määräsi minulle
neljännenseitsemättä neljännes-tunnin. Se oli huono numero, jolla en
tainnut toivoa voittavani. Ajan jako luetaan puolipäivästä puolipäivään,
ja neljännes-tuntia on siis sekä päivällä että yölläkin, joilla
jälkimäisillä ei ole mitään peli-arvoa, sillä harvinaista on että laivat
uskaltavat likelle maata pimeän aikana, jonka tähden toivoa luotsin
tulosta yön aikana laivaan on sangen vähää. Mutta minun oli helppo
lohduttaa itseäni.

Palattuani salonkiin näin luennon illaksi ilmoitetuksi. Utah'in
lähetys-saarnaaja julisti kokouksen pidettäväksi Mormonien opista. Tämä
oli hyvä tilaisuus saada selkoa Pyhien kaupungin salaisuuksista. Paitsi
sitä sanottiin tämän vanhimman, h:ra Hatch'in, olevan puhujan ja puhuvan
sydämensä vakuutuksesta; puheenlahja ei siis voinut olla muu kuin
tarkoitukseen vastaava. Matkustajat vastaanottivat tiedon tästä
kokouksesta hyvällä mielellä.

Ilmoitus salongin ovella sisälti seuraavat numerot:

Lev. 42 pyk. 32 m. P.

Pit. 51 pyk. 59 m. L.

Kurssi: 254 penink.

Noin kello 3 aikana iltapäivällä havaitsivat ruorimiehet ison
nelimastoisen höyryn lähenemisen. Alus käänsi vähän suuntaansa
lähetäksensä Great Easternia nimeänsä ilmoittamaan. Kapteini puoleltaan
käännätti vähän hänkin, ja kohta antoi höyry nimestään merkin. Se oli
Atlanta, yksi niitä isoja aluksia, jotka kulkevat Londonin ja New-Yorkin
väliä, käyden Brestissä. Se tervehti meitä sivumennessään, ja me
vastasimme tervehdykseen, mutta kun se meni aivan toista suuntaa, niin
se kohta katosi.

Samalla hetkellä kuulin Dean Pitfergeltä pahaksi mielekseni, että h:ra
Hatch'in luento oli kielletty. Puritanien vaimot eivät olleet suvainneet
miestensä tutustua Mormonien opin salaisuuksiin!



Yhdeskolmatta luku.


Kello 4 aikana selkeni taas taivas, joka siihen asti oli ollut pilvessä.
Meri oli tyyntynyt, ja laiva ei enää vaarunut; olisipa luullut
manterella olevansa. Tämä Great Easternin vakavuus sai matkustajat
ajattelemaan kilpajuoksujen toimittamista. Tämä uutinen levisi äkisti.
Kaikki skotlantilaiset kokoontuivat hetikohta, ja katsojat jättivät
salonkinsa ja hyttinsä. Eräs englantilainen, arvoisa Mac-Karthy,
nimitettiin komissarius'eksi, ja juoksijat, puoli tusinaa matruusia,
tulivat viipymättä esiin.

Kilparatoina olivat molemmat kadut. Kilpailijain piti kolmasti juosta
laivan ympäri, ja siis mennä noin tuhannen ja kolmensadan meterin matka:
siinä olikin kylliksi. Kohta olivat lehterit, se on penkeret täynnä
uteliaita, käsikiikareilla varustettuja, ja muutamat olivat hissaneet
"viheriän hunnun," arvattavasti suojaksi Atlantin pölyä vastaan. Vaunuja
puututtiin, se on tosi, mutta ei tilaa asettaa niitä riviin. Naisia
avarassa vaatetuksessa tungekseli erittäinkin peräkapeilla. Näkö oli
ihastuttava.

Fabiani, kapteini Corsican, tohtori Dean Pitferge ja minä olimme
asettuneet keulapenkerelle. Tämä oli paikka, jota voisi sanoa punnitus
paikaksi, ja tänne olivat varsinaiset reimamiehet kokoontuneet.
Edessämme oli pylväs, josta kilpailu oli aljettava ja joka oli
maalinakin. Kohta alkoivat veikanlyönnit oikealla Englannin tavalla.
Melkoisia summia uskallettiin ainoastaan kilpailevain ulkonäön nojalla.
Huolekseni näin minä Harry Draken sekautuvan näihin valmistuksiin,
puhellen ja väitellen äänellä semmoisella, ettei sanan vuoroa ollutkaan.
Onneksi Fabiani ei näyttänyt pitävän kaikesta tuosta melusta juuri
mitään, vaikka oli pannut muutamia puntia altiiksi hänkin. Hän oleskeli
erillään, mieli aina murroksissa ja ajatukset kaukana muualla.

Tarjoutuneista juoksijoista oli kaksi edellä muita kääntänyt yleisen
huomion puoleensa. Toinen oli eräs skotlantilainen Dundeesta, nimeltä
Wilmore, pienoinen laihankälpä, reipas, jäntevä, leveärintainen ja
kirkassilmäinen mies. Toinen, eräs kookas soreavartinen mies, synnylleen
irlantilainen ja nimeltä O'Kelly, pitkä kuin kilpahevonen, oli tuntijain
silmissä yhtä hyvä kuin Wilmorekin. Hänestäpä nyt vetoja pantiin, ja
mielistyneenä häneen niinkuin muutkin yritin juuri uskaltamaan muutamia
dollaria hänen päällensä, kun tohtori kuiskasi minulle:

-- Pankaa veto tuosta pienestä, uskokaa minua. Iso mies on huonompi.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Minä tarkoitan, -- jatkoi tohtori vakavasti, -- että iso mies ei ole
puhdasta lajia. Hän voi olla alussa nopea, mutta ei ole kestäväinen. Tuo
pieni, sitä vastoin, tuo skotlantilainen, on hyvää rotua. Katsokaapa
kuinka suorana hän pitää ruumiinsa, kuinka luontevan avarana rintansa.
Se on mies, joka useammin kuin kerran on harjoitellut hyppyä yhdessä
kohti, se on: hyppäämistä ensin yhdellä, sitte toisella jalalla, niin
että tekee ainakin kaksi sataa potkausta minuutissa. Lyökää veto
hänestä, sanon minä, te ette tule katumaan.

Minä seurasin oppineen tohtorini neuvoa ja tein vedon Wilmoresta. Mitä
noihin neljään toisiin juoksijoihin tulee, niin niistä ei ollut
puhettakaan.

Sijat määrättiin arvalla, ja arpa suosi irlantilaista, joka sai nuoran.
Ne kuusi juoksijaa asettuivat riviin pylvään viereen. Tässä ei ollut
kavalaa juoksuun-lähtöä peljättävänä, mikä melkeästi helpoitti
palkintotuomarin tehtävän.

Merkki annettiin, ja hurrahuuto tervehti juoksuun-lähtöä. Tuntijat
näkivät hetikohta, että Wilmore ja O'Kelly olivat ammatilleen
pikajuoksijoita. Huolimatta kilpailijoistaan, jotka läähättäen menivät
heistä edelle, juoksivat he ruumis eteenpäin vähän kallellaan, pää
pystyssä kyynärvarsi rintaluuta vasten painettuna ja kalvoiset vähän
eteenpäin käännettyinä. He olivat avojaloin. Kantapäänsä eivät koskaan
käyneet maahan, vaan antoivat heille tarpeellisen kimpeyden pitkittämään
heidän kerta saatua nopeuttansa. Sanalla sanoen, kaikki heidän
liikkeensä olivat yhteydessä keskenään ja täydellisentivät toisensa.

Toista kertaa ympäri juostessa olivat Wilmore ja O'Kelly, jotka yhä
olivat rinnatusten, juosseet sivu hengästyneistä kilpailijoistaan ja
näyttivät selvästi toteen, mitä tohtori oli minulle sanonut.

-- Ei se ole jaloilla, vaan rinnalla kuin juostaan! Polvikivertimet ovat
hyvät, mutta keuhkot ovat vielä paremmat!

Viimeisen edellisellä käännöksellä tervehtivät katsojat taas
lemmetyisiään mieltymyshuudoilla. Kehoituksia ja hurrahuutoja kaikui
joka suunnalta.

-- Pieni mies voittaa, -- sanoi Pitferge minulle. -- Katsokaapa, hän
tuskin hengittääkään; toinen läähättää.

Wilmore olikin kasvoiltaan tyven ja kalpea; O'Kelly sitä vastoin höyrysi
kuin märkä olkisuova. Mutta molemmat pysyivät aivan rinnatusten. Jo
viimein pääsivät he ison kapin, sitte koneluukun, jopa pylväänkin sivu.

-- Hurrah, hurrah Wilmorelle! -- huusivat muutamat.

-- Hurrah O'Kellylle! -- vastasivat toiset.

-- Wilmore on voittanut!

-- Ei, he ovat tasan.

Tosin olikin Wilmore voittanut, mutta tuskin puolen pään verralla; näin
kuului arvoisan Mac-Karthyn tuomio. Kuitenkin kesti intoksia asiasta
kauan, ja jo mentiin laaduttomuuksiinkin. Irlantilaisen suosijat, ja
edellä muita Harry Drake, väittivät juoksua mitättömäksi ja sen tähden
uudistettavaksi.

Mutta vapaa-ehdottoman liikahuksen viemänä lähestyi tällä
silmänräpäyksellä Fabiani Harry Drakea ja sanoi kylmästi:

-- Te olette väärässä, herraseni. Skotlannin matruusi on voittaja!

Drake astui yhtäkkiä Fabiania kohti.

-- Mitä sanotte? -- kysyi hän uhkaavalla äänellä.

-- Minä sanon, että olette väärässä, -- vastasi Fabiani tyvenesti.

-- Luultavasti, -- sanoi Drake, -- sen tähden että olette lyöneet veikan
Wilmoresta.

-- Minä olen niinkuin tekin lyönyt veikan O'Kellystä, -- vastasi
Fabiani, -- minä olen tapannut ja minä maksan.

-- Herra, -- huusi Drake, -- tahdotteko opettaa minua?...

Mutta ei hän sanonut sanojansa loppuun asti. Kapteini Corsican oli
mennyt Fabianin ja hänen väliin lujalla aikomuksella ruveta omassa
nimessään kiistelemään. Hän kohteli Drakea selvästi nähtävällä
töykeydellä ja ylenkatseella, mutta Drake silminnähtävästi ei
tahtonutkaan hänen kanssansa kiistellä. Corsicanin päätettyä puheensa,
laski hän kätensä ristiin ja kääntyi Fabianin puoleen.

-- Herraseni, -- sanoi hän pahankurisesti nauraa virnistellen, --
herraseni tarvitsee siis ystäviään puollustamaan itseänsä.

Fabiani kalpeni ja hyökkäsi Drakea kohti; mutta minä pidätin hänen.
Konnan toverit sitä vastoin veivät kumppalinsa pois, sittekuin hän
kuitenkin oli ennättänyt vihaisesti katsahtaa vastustajansa päälle.

Kapteini Corsican ja minä menimme alas Fabianin kanssa, joka vain
maltillisella äänellä virkahti:

-- Ensi tilaisuudessa minä tuolle laaduttomalle miehelle annan aika
korvapuustit.



Kahdeskolmatta luku.


Yöllä perjantain ja lauantain välillä Great Eastern kulki suoraan poikki
Golf-virran, jonka tummempi ja lämpimämpi vesi tässä viilsi ympärillä
olevat vedet erilleen. Tämä Atlantin veden väliin likistetty virta on
mykeväkin: se on siis todellinen virta, joka juoksee kahden vetelän
rannan välitse, ja vielä lisäksi melkoisimpia virtoja maan päällä, sillä
se alentaa Amazon- ja Missisippi-virrat purojen arvoon. Yöllä nostettu
vesi oli noussut kahteentoista pykälään Celsius'en mukaan.

Huhtikuun 5 päivä alkoi loistavalla auringon nousulla. Pitkät
pohja-aallot kimeltelivät, ja lämpöinen länsi-eteläinen viuhka viuhui
taklingissa. Tämä oli ensimäisiä kauniita päiviä. Aurinko, joka
mannermaalla puki kedot uuteen vihantaan, sai täällä uusipartiset
vaatteukset loistamaan. Kasvillisuus tulee toisinaan liika myöhään,
mutta muoti ei koskaan. Kohta nähtiin lukuisia kävelijä-parvia kaduilla,
niinkuin Champs-Elyseilla[1] kauniina sunnuntaina toukokuulla.

[1] Elyseion kedoilla, Parisissa.

Tänä aamuna en nähnyt kapteini Corsicania, ja koska halusin Fabianista
tietoa, menin minä hytille, joka hänellä oli keulan puolella isoa
salonkia. Minä koputin hytin ovelle, mutta en saanut vastausta; minä
pukkasin oven auki, mutta Fabiani ei ollutkaan siellä.

Minä menin jälleen kannelle. Käveleväin joukossa en tavannut ystäviäni
enkä tohtoria. Silloin pisti päähäni tutkia, missä osassa laivaa
onneton Elleni oli salvattuna. Missä hytissä asui hän? Minne oli Harry
Drake karkoittanut hänen? Minkälaiseen huostaan oli tämä onneton
uskottuna, josta miehensä koko päivinä ei huolinut mitään? Epäiltämättä
jonkun laivassa olevan kamarineitsyen omavoitolliseen huolenpitoon,
jollekin huolettomalle sairaanhoitajalle. Minä tahdoin tietää, kuinka
asianlaita oli, ei turhasta uteliaisuudesta, vaan hartaasta
osan-ottavaisuudesta Ellenin ja Fabianin keskenäiseen väliin, joskin
ainoastaan estääkseni tuota heidän välillään aina peljättävää toisiinsa
yhtymystä.

Minä alotin tutkintoni ison nais-salongin hyteiltä ja vaelsin käytävän
läpi molemmissa huonekerroissa, jotka olivat tällä osalla laivaa. Tämä
katselmus oli joksikin helppo, syystä että matkustajain lipuille
kirjoitetut nimet olivat luettavina kunkin hytin ovella, joten passarien
palvelus helpoitettiin. Minä en löytänyt Harry Draken nimeä, mikä ei
minua isosti kummastuttanutkaan, sillä tämä mies lienee katsonut ne
peränpuoliset hytit paremmiksi, kuin ne salongit joissa vähemmin oltiin.
Muuten ei ollut mukavuuden suhteen mitään eroitusta keulan- ja
peränpuolisten hyttien välillä, sillä laivan isännistö ei ollut
valmistanut sijoja enemmälle kuin yhdelle matkustaja-luokalle.

Menin siis ruokasaleihin ja kuljin tarkkaavaisesti molempain hyttirivien
välissä olevia käytäviä pitkin. Kaikissa noissa hyteissä oli asukkaansa,
kaikkein ovilla seisoi jonkun matkustajan nimi, mutta Harry Draken nimeä
ei vielä näkynyt. Nytpä jo kävi kummikseni, ettei tätä nimeä
näkynytkään, minä kun luulin tutkineeni tämän vedenpäällisen kaupungin
kokonansa, ja tämän etäisempää "korttelia" en tiennyt. Kysyin siis
asiata eräältä passarilta, joka ilmaisi minulle mitä en tiennyt,
nimittäin että vielä yksi satamäärä hyttiä löytyi ruokahuoneiden takana.

-- Kuinka sinne tullaan? -- kysyin minä.

-- Portaita myöten, jotka menevät kannelle, ison kapin vieritse.

-- Hyvä, ystäväni. Tiedättekö missä hytissä Harry Drake asuu?

-- Sitä en tiedä, herraseni, -- vastasi passari.

Menin siis jälleen kannelle, astuin kapin vieritse ja tulin ovelle, joka
oli mainittuin portaiden edessä. Nämä portaat eivät vieneetkään
avaroihin salongeihin, vaan halpaan, puoleksi valaistuun nelisnurkkaan,
jonka ympärille kaksi hyttiriviä oli laitettu. Jos Harry Drake olisi
tahtonut eroittaa Ellenin yksinäisyyteen, niin hän ei olis saattanut
valita siihen tämän sopivampaa paikkaa.

Enin osa näitä hyttiä oli tyhjänä. Muutamia nimiä oli kirjoitettuna
oville ripustetuille lipuille, ainakin kaksi tahi kolme, mutta ei Harry
Draken nimeä. Minä olin tarkoin tutkinut tätä paikkaa ja olin juuri
tyhjin toimin pois lähtemäisilläni, kun joku sekava, miltei kuulumaton
hälinä tapasi korvani. Tämä hälinä tuli vasemman käytävän perimmäisestä
osasta, ja minä ohjasin askeleni sinnepäin. Nuo tuskin kuultavat äänet
kävivät yhä selvemmiksi; minä eroitin jonkunlaisen valittavan laulamisen
tahi pikemmin pitkäveteisen lukemisen, jonka sanoista en saanut selvää.

Minä kuuntelin ja huomasin, että se oli joku nainen, joka lauloi, mutta
tässä hänen tietämättään tapahtuvassa laulamisessa minä aavistin
syvällisen mielihaikeuden. Se oli kaiketi tuon mielipuoli-raukan ääni;
aavistukseni eivät tainneet pettää minua. Minä lähenin hiljaa sitä
hyttiä, jonka ovella oli numero 775; tämä oli viimeinen tässä pimeässä
käytävässä, johon valoa laskettiin yhden alalaukun kautta alempan Great
Easternin rungossa. Tämän hytin ovella ei ollutkaan nimeä; eikä Harry
Drakella ollutkaan syytä antaa kenenkään tietää, missä hän piti Ellenin
suljettuna.

Tämän onnettoman ääni ennätti nyt selvästi korviini. Laulunsa oli
ainoastaan katkonnaisia puheenparsia, samalla suloista ja surullista.
Olisi luullut niitä kummallisesti katkotuiksi värsyiksi, jommoisia
maneittiseen uneen vaivutettu ihminen olis voinut lukea.

Vaikka minulla ei ollut yhtään keinoa saada tietää kuka tämä nainen oli,
niin en kumminkaan epäillyt, että se oli Elleni.

Minä kuuntelin muutamia minuutia ja olin juuri pois lähtemäisilläni, kun
kuulin jonkun kävelevän tuolla keskimmäisellä nelisnurkkaisella
paikalla. Oliko se Harry Drake? Ellenin ja Fabianin vuoksi en tahtonut
että hän minun tällä paikalla tapaisi. Onnekseni salli minun käytävä,
joka mutkistui pitkin noita kahta hyttiriviä, päästä kannelle kenenkään
näkemättä. Mutta minun piti saada tietää kuka se ihminen oli, jonka
askelet olin kuullut. Puoli-pimeä autti minua, ja jos menin käytävän
mutkaan seisomaan, niin taisin nähdä ilman että kukaan näki minua.

Sillä välin rutina oli lakannut, ja kummallisesta sattumuksesta
Elleninkin laulaminen herkesi samalla. Minä odottelin. Kohta alkoi
laulaminen uudelleen, ja lattia jumahteli taas verkallisesta
astumisesta. Minä kurotin pääni sinnepäin, ja hämärässä, hytin oven
yläpuolesta koittavassa valossa tunsin minä Fabianin.

Se oli onneton ystäväni. Mikähän vaisto johti hänen tähän paikkaan?
Oliko hän ennen minua keksinyt tämän nuoren naisen pakopaikan? En
tiennyt mitä ajattelisin. Fabiani meni verkalleen eteenpäin pitkin
seiniä, kuunteli ja noudatti kuin johtolankaa tuota ääntä, joka veti
häntä puoleensa, kenties vastoin hänen tahtoansa ja hänen tietämättänsä.
Ja yhtähyvin oli minusta, niinkuin laulu heikkenisi hänen lähetessään,
niinkuin tuo heikko lanka katkeaisi... Fabiani tuli hytin viereen ja
seisahtui.

Kuinkasta eikö sydämensä sykyttäisi noiden surullisten äänien vieressä!
Kuinkasta eikö ruumiinsa vapisisi! Mahdotonta oli, ettei hän tuossa
äänessä tuntisi jotakin, mikä häntä muistuttaisi entisistä ajoista.
Mutta tietätämätön kuin oli Harry Draken läsnä-olosta laivassa, kuinka
taisi hän toiselta puolen aavistaa Ellenin läsnä-oloa? Ei, se oli
mahdotonta, ja hän viehättyi sinne, ainoastaan sen tähden että nämä
vaikeroivat äänet, hänen huomaamattansa, sointuivat siihen äärettömään
suruun, jota hän kantoi rinnassaan.

Fabiani kuunteli yhä edelleen. Mitä hän aikoi tehdä? Alkaisiko hän
puhutella tuota mielipuolta? Ja jos Elleni yhtäkkiä astuisi esiin!
Kaikki oli mahdollista, kaikki oli vaarallista tässä tilassa. Sillä
välin Fabiani yhä läheni hytin ovea. Laulu, joka vähitellen heikkeni,
lakkasi yhtäkkiä peräti, ja nyt kuului sydäntä vihlaiseva parkaiseminen.

Oliko Elleni jonkun maneittisen yhdistyksen johdosta tuntenut olevansa
niin liki lemmetyistänsä? Fabianin tila oli hirmuinen; hän oli ikäänkuin
itseensä vajonnut. Aikoiko hän murtaa oven? Niin luulin ja hyökäsin sen
tähden häntä kohti.

Hän tunsi minun, ja minä vein hänen sieltä, johon hän vastustamatta
taipui.

-- Tiedätkö, kuka tuo onneton on? -- kysyi hän minulta.

-- En tiedä, Fabiani, en!

-- Se on se mielipuoli! -- sanoi hän. -- Tuota ääntä luulisi ääneksi
toisesta maailmasta. Mutta tuo mielipuolisuus ei puutu parannuskeinoa,
ja minä tunnen, että huikkanen ystävyyttä, kipinä rakkautta parantaisi
tuon nais-paran!

-- Tule Fabiani, -- sanoin minä, -- tule!

Menimme jälleen kannelle. Fabiani erosi minusta miltei hetikohta mitään
enempää virkkamatta, mutta minä en päästänyt häntä silmistäni, ennenkuin
hän oli mennyt hyttiinsä takaisin.



Kolmaskolmatta luku.


Vähää aikaa sen jälkeen tapasin kapteini Corsicanin. Minä kerroin
hänelle vastikään näkemäni tapauksen; hän ymmärsi niinkuin minäkin, että
tämä jo ennestään hankala tila yhä selkkautui. Jospa voisimme välttää
sen vaaroja! Oi, kuinka kernaasti olisin kiirehtinyt Great Easternin
menoa ja panna kokonaisen valtameren Harry Draken ja Fabianin välille!

Erotessamme toisistamme, kapteini Corsican ja minä, teimme sen
sopimuksen, että tarkemmin kuin koskaan ennen pitäisimme silmällä
näyttelijöitä tässä näytelmässä, joka vastoin tahtoamme voi purkautua
päätökseensä millä silmänräpäyksellä hyvänsä.

Tänäpänä odotettiin erästä Cunard-yhtiön pakettivenettä, Australasiania,
joka veti 2,750 tonnia ja kulki Liverpoolin ja New-Yorkin väliä. Sen
olisi pitänyt lähteä Amerikasta keskiviikko-aamuna ja piti nyt kohta
näkyä; sitä tähysteltiin, mutta ei se tullut.

Kello 11 tienoilla toimittivat englantilaiset matkustajat rahankeräyksen
laivassa olevain haavoitettuin hyväksi, joista muutamat eivät vieläkään
olleet voineet jättää sairas-salia, ja niiden joukossa ylipursimies,
joka oli vaarassa joutua parantamattomaksi nilkuksi. Lista oli täynnä
nimiä.

Puolipäivän aikana aurinko salli meidän tehdä tarkan vaarin-oton.

Pit. 58 pyk. 37 m. L.

Lev. 41 pyk. 41 m. 11 sek. P.

Kurssi: 257 penink.

Meillä oli siis leveys sekunnin päällä tietona. Nuoret kihlatut,
tultuansa katsomaan ilmoitusta, näyttivät tyytymättömiltä; heillä olikin
syytä moittia höyryä.

Ennen aamuista tahtoi kapteini Anderson valmistaa matkustajilleen
huvituksen, haihduttaaksensa tämän pitkällisen reissun ikävyyttä. Hän
järjesti siis voimisteluharjoitukset, jotka hän itse johti. Noin
viisikymmentä joutilasta henkeä, varustetut niinkuin hänkin sauvalla,
matkivat hänen liikuntojansa tarkkuudella. Nämä valmistamattomat
voimistelijat "tekivät työtä" säännöllisesti, huuliaan avaamatta,
juurikuin vapaa-ehtoiset tarkk'ampujat paraatissa.

Uusi huvitus julkaistiin illaksi, mutta minä en ollut siinä. Nuo aina
yhtäläiset, alinomaiset vehkeet, kyllästyttivät minua. Uusi sanomalehti,
kilpailija Ocean Timelle, oli pantu toimeen, mutta tänä iltana ne olivat
yksimieliset.

Minä kohdaltani kulutin ensimäiset tunnit yötä kannella. Meri kohoili ja
ennusti pahaa ilmaa, vaikka taivas vielä oli erinomaisen kaunis.
Vaaruminenkin alkoi käydä yhä tuntuvammaksi kannella. Eräällä sohvalla
makaava ihmettelin minä tähtitarhoja taivaan kannella. Tähtiä näkyi
tukuttain taivaan navalla, ja vaikka varustamaton silmä ei olis voinut
keksiä enempää kuin viisituhatta koko taivaankannen alalla, olis se tänä
iltana luullut voivansa lukea niitä miljoonittain.



Neljäskolmatta luku.


Yö oli kova. Höyrylaiva, laidalta päin, hirmuisesti ahdistettuna, vaarui
paikaltansa pääsemättömänä. Huonekalut siirtelehtivät jyristen, ja
posliinikapineet pöydillä alkoivat taas tanssinsa. Tuuli oli tuntuvasti
käynyt paljoa tuimemmaksi. Ilmankin Great Eastern purjehti niillä
turmallisilla seuduilla, missä meri aina on lemmetön.

Kello 6 aikana aamulla pääsin kuin pääsinkin ison kapin portaille. Minä
pidin itseäni käsipuista kiinni, käytin erään keikauksen hyväkseni,
onnistuin pääsemään portaita ylös ja tulin kannelle. Sieltä hilasin
itseni suurella vaivalla esikeulan katolle. Paikka oli autiona, jos niin
sopinee sanoa paikasta, jossa tohtori Dean Pitferge oli. Tämä arvoisa
mies oli tukevasti istuutunut selin tuuleen ja kääräissyt oikean
jalkansa erään käsipuun pönkän ympärille. Hän viittasi minua luoksensa
-- päällänsä tietysti -- sillä kätensä, jotka pitivät häntä kiinni
myrskyn väkinäisyyttä vastaan, eivät häneltä joutuneet. Hetkisen aikaa
ryömittyäni pääsin kapin luokse matoen kuin rengasmato, ja kerta sinne
päästyäni tukesin itseni samalla tavoin kuin tohtorikin.

-- No! -- huusi hän. -- yhä pitkittää! Lemmon Great Eastern! Juuri kun
on eteenpäin pääsemässä, tapaa sitä kykloni, oikea kykloni, vaseti häntä
varten tilattu.

Tohtori virkkoi ainoastaan nämä poikkinaiset lauseet, ja tuuli vei
puolet hänen sanoistaan. Mutta olinpa ymmärtänyt hänen. Sana kyklon
selitti kaikki.

Tietäänhän, että kyklonit ovat samoja tuuliaispäitä, joilla Indian
valtamerellä ja Atlantilla on nimityksenä orkanit, Afrikan rannikoilla
tornados, hieta-aavalla samum ja Kiinan vesillä tyfonit, myrskyjä,
joiden hirmuinen voima saattaa suurimmatkin laivat vaaraan.

Nyt oli semmoinen kykloni saanut Great Easternin kynsiinsä. Kuinka tämä
jättiläinen sen kestäisi?

-- Sille tapahtuu joku onnettomuus, -- väitti Dean Pitferge yhä. --
Katsokaapas vain, kuinka se ehtimiseen sukeltelee!

Tämä sana sopikin hyvin hyvästi höyrylaivan menoon. Sen keula katosi
tuontuostakin vesivuorien sisään, jotka nyökkäilivät vastaan vasemmalta
hangalta. Etemmä oli mahdotonta nähdä mitään, ainoastaan hirmumyrskyn
oireita. Kello 7 paikoilla myrsky ärjähti; meri muuttui hirvittäväksi.
Väli-aallot, jotka liikkuivat isoilla aalloilla, katosivat tuulen
musertavan voiman alla. Valtameri paisui pitkiksi laineiksi, joiden
huiput särkyivät selittämättömällä raivolla. Joka silmänräpäyksenä
kasvoi vesivuorien korkeus, ja Great Eastern, joka sai ne laidalta
vastaansa, vaarui hirmuisesti.

-- Ainoastaan kaksi keinoa on meillä valittavana, -- sanoi tohtori
minulle merimiehen varmuudella, -- joko ottaa meri kohtipäätä vastaan ja
maata tuuleen heikolla höyryllä taikka myös lähteä pakosalle eikä
vastustaa tätä pillastutettua merta. Mutta kapteini Anderson ei tee
kumpaakaan.

-- Minkä tähden ei? -- kysyin minä.

-- Sen tähden että, -- vastasi tohtori, -- sen tähden että jotakin
täytyy tapahtua!

Käännyttyäni toisapäin näin minä kapteinin, toisen kapteinin ja
ensimäisen insinöörin, sadelakit syvälle painettuina, pitelevän itsiänsä
kiinni komentosillan käsipuista. Aaltojen kuohu peitti heidät päästä
jalkoihin asti. Kapteini hymyili niinkuin tavallisesti; toinen kapteini
naurahteli nähdessään aluksensa vaaruvan niin, että olisi luullut
mastojen ja savupiippujen kaatuvan.

Minua kuitenkin hämmästytti tämä ylellinen rohkeus, tämä kapteinin
yksipintaisuus taisteltessaan merta vastaan. Kello puolivälissä
kahdeksan oli Atlanti hirvittävä nähdä. Laineet vyöryivät keulan
puolelta laivaa vastaan. Minä katselin tätä ylevää näytelmää, tätä
jättiläisen ottelua aaltojen kanssa. Minäkin sain johonkin määrään saman
rohkeuden mikä vallitsi "herrassa lähes Jumalata," joka ei tahtonut
peräytyä; mutta minä unhotin, että meren voima on rajaton, ja ettei
mikään, mikä ihmiskäsillä on tehty, voi sitä vastustaa. Kohta olikin
jättiläinen, niin väkevä kuin olikin, pakoon painava.

Yhtäkkiä, noin kello 8 tienoilla, tuntui järähys. Summaton vesivuori löi
laivaa vasemman keulalaidan puolelta.

-- Tuo, -- sanoi tohtori minulle, -- ei ole mikään korvapuusti, vaan
nyrkinpaukaus vasten naamaa.

Ja "nyrkinpaukaus" olikin jättänyt meihin merkkiä. Laivan pirstoja näkyi
aaltojen nenillä, mutta olivatko ne osia meidän omasta lihastamme, jotka
noin menivät menojansa, vaiko jonkun vieraan ruumiin sirusia. Kapteinin
antaman merkin johdosta laiva käännettiin pois noiden pirstojen tieltä,
jotka uhkasivat tarttua sen ratas-siipeihin. Likemmin tutkittuani
havaitsin, että karjaspää vastikään oli lyönyt vasemman puolisen
kanssivaatteen sisään, joka kuitenkin oli viisikymmentä jalkaa ylempänä
merenpintaa. Tukipuut särkyivät, raudoitukset kiskaistiin irti; muutamia
laadoituksesta jääneitä pilasteita tärisi vielä liitoksissaan. Great
Eastern oli tärähtänyt puustista, mutta pitkitti kulkuansa
järkähtämättömällä uljuudella. Pirstat, jotka rajusivat keulalla, olivat
niin pian kuin mahdollista pois hankittavat, ja sen tähden tuli
välttämättömäksi lähteä pakosalle. Mutta höyrylaiva oli äkäinen pitämään
puoltansa. Se ei tahtonut väistyä, se ei tahtonut paeta. Yksi upseeri ja
muutamia miehiä lähetettiin keulan puoleen puhdistamaan kantta.

-- Ottakaat vaarin, -- sanoi tohtori, -- onnettomuus ei ole kaukana.

Merimiehet lähenivät keulaa. Me olimme menneet seisomaan keulamaston
viereen, josta vesihuurujen läpi katselimme tätä menoa. Yhtäkkiä tuli
sisään toinen ärjy-aalto, entistä julmempi, rikkinäisen laivanpartaan
kautta, kiskaisi summattoman suuren, peetingin päällä olevan valulaatan
irti, paiskasi vankan kapin laivaväen huoneiden päältä hujan hajan, löi
rikki ja vei tiehensä oikeanpuolisen partaan kuin tuulen eteen levitetyn
vaatteen.

Matruusit olivat kumoon tuupertuneet. Eräs upseeri, puolihukuksissa,
pyyhkeli punaista korvapaartaansa, nousten jaloilleen jällensä.
Nähtyänsä erään matruusin makaavan tunnotonna muutaman ankkurikynnen
päällä, hyökäsi hän luokse, otti hänen hartioilleen ja kantoi pois.
Silmänräpäyksessä hyökkäsi laivaväki rusennetun kapin kautta ulos;
siellä oli kolme jalkaa vettä välikannella. Uusia pirstoja uiskenteli
merenpinnalla, ja niiden seassa ne vauvat, jotka maanmieheni
Chapon-kadun varrelta oli aikonut Amerikaan. Kaikki nämä pienoiset
kappaleet, jotka karjaspää oli varistanut arkuista ulos, hyppivät nyt
aaltojen nenillä, ja niiden hyppiminen olisi varmaankin ollut hauskaa
katsella vähemmin arveluttavissa suhteissa. Sillä välin paisui vesitulva
paisumistaan. Sunnaton veden paljous hyökkäsi aukkojen kautta sisään
väkinäisyydellä semmoisella, että Great Eastern insinöörin ilmoituksen
mukaan oli saanut enemmän kuin kaksi tuhatta tonnia vettä -- veden
paljous, johon olisi voinut upottaa yhden ensimäisen luokan rekatin.

-- Hyvä, -- sanoi tohtori, jonka hatun myrskynpuuska lennätti tiehensä.

Kestää tätä tilaa oli mahdotonta; mieletöntä olis ollut kauemmin vastaan
taistella; pako oli välttämätön. Höyrylaiva, keulaansa merta vasten
tunkeva ja rikkinäisenä, oli verrattava ihmiseen, joka äkäilee uidakseen
vedenpinnan alate, suu auki.

Kapteini Anderson sen viimein huomasikin. Minä näin hänen itsensä
juoksevan sen pienen rattaan luokse komentosillalla, joka ohjasi ruorin
liikennöitä. Höyry hyökäsi heti sylintereihin perän puolessa; ruoria
käännettiin, ja jättiläinen käänsi keulansa pohjoista kohti helposti
kuin pienoinen vene ja painui myrskyn mukaan.

Tällä hetkellä ei malttanut tuo tavallisesti niin tyven, niin
maltillinen kapteini olla vihoissaan virkahtamatta:

-- Alukseni on häväisty.



Viideskolmatta luku.


Tuskin oli Great Eastern antautunut tuulen mukaan, tuskin oli se
kääntänyt peränsä aaltoihin päin, ennenkuin ei enää vaarumista
tunnettukaan. Ankaran huojumisen perästä tuli täydellinen
liikkumattomuus. Aamuinen oli valmis. Luottaen aluksen vakavuuteen meni
enin osa matkustajia ruokasaleihin, joissa atria nautittiin tuntematta
mitään täristyksiä tahi jysähyksiä. Ei ainoatakaan taltrikkia pudonnut
lattiaan, ei ainoakaan lasi kaatanut sisällystänsä pöytävaatteille. Ja
kuitenkaan ei ollut edes katettukaan merenhyökyä varten aiottuja pöytiä.
Mutta kolme neljännes-tuntia myöhemmin huonekalut taas alkoivat tanssia
ja posliinit helistä hyllyillä. Great Eastern oli taas ruvennut
jatkamaan hetken ajaksi keskeytettyä kulkuansa länteen päin.

Menin taas kannelle tohtori Pitfergen kanssa, joka kohtasi vauvain
kuljettajan.

-- Herraseni, -- sanoi hän hänelle, -- kaikki pikkusenne ovat kovaa
kärsineet, ja nuo vauvat eivät tulekaan jorisemaan Yhdysvaltioissa.

-- Äläs kelpo! -- vastasi tuo keinollinen parisilainen, -- koko tukku
oli vakuutettu, ja salaisuuteni ei ole hukkunut heidän kanssansa. Minä
teen toisia samanlaisia vauvoja sijaan.

Maanmieheni ei siis ollut asiasta milläänkään. Hän tervehti meitä
kohteliaalla katsannolla, ja me jatkoimme menoamme perän puoleen laivaa.
Siellä ilmoitti meille eräs ruorimies, että ruorikettingit olivat
tarttuneet kiinni molempain karjaspäiden välisellä ajalla.

-- Jos tämä tapaus olis sattunut juuri laivaa käännettäissä, -- sanoi
Pitferge, -- niin empä oikein tiedä mitä olisi voinut tapahtua, sillä
meri hyökkäsi virtoina laivaan, ja höyrykattilat ovat jo alkaneet vettä
purkaa. Mutta ei vielä olla lopussa.

-- Entäs se matruusi-raukka? -- kysyin minä tohtorilta.

-- Hänellä on paha haava päässä. Poika-parka! Se on eräs nuori
kalastaja, nainut ja kahden lapsen isä. Hän on nyt ensimäisellä pitkällä
merireissulla. Laivalääkäri vastaa hänestä, ja sepä juuri peljättää
minua. No, saammehan nähdä. Huhu levisi ensin, että meri olisi holvannut
useita ihmisiä muassaan pois, mutta kaikeksi onneksi ei se niin ole.

-- No, -- sanoin minä, -- joko taas menemme entistä suuntaamme?

-- Jo, -- vastasi tohtori, -- länteen päin tuulta ja virtaa vastaan. Se
kyllä tuntuukin, -- lisäsi hän, ottaen vantista kiinni, ettei kaatuisi.
-- Tiedättekö mitä Great Easternista tekisin, jos se olisi minun? Ette
tiedä? Joo, minä tekisin siitä komuveneen, jossa kukin sija maksaisi
kymmenen tuhatta frankia. Siinä ei kulkisi muita kuin miljoonan-miehiä,
miehiä jotka eivät kiirehtisi. Kuukausi tahi kuusi viikkoa viivyttäisiin
Englannin ja Amerikan välillä. Aaltoja ei koskaan syrjästä! Aina
nokkavastaista tahi perintakaista, mutta eipä vaarumistakaan eikä
hyppäystä. Matkustajani olisivat turvatut meritaudilta; ja minä
maksaisin heille sata puntaa pienimmästäkin alusta siihen.

-- Sepä oli käytännöllinen ajatus, -- vastasi minä.

-- Niin, -- sanoi Pitferge, -- siten rahaa ansaittaisiin ... tahi
tapattaisiin!

Sillä välin höyrylaiva hiljakseen jatkoi kulkuansa, korkeintaan viidellä
tahi kuudella rattaan kieppauksella minuutissa, pitääksensä tuulelle
puoliansa. Ärjy oli hirmuinen, mutta keula viilsi aaltoja
säännöllisesti, ja Great Eastern ei ottanut enää vettä sisään. Se ei
ollut enään vesivuorta vastaan astuva metallivuori, vaan paikallaan
seisova kallio, joka huoleti vastaanotti aaltojen hyökkäykset. Muuten
tuli meille roikkasade, joka pakoitti meidät etsimään suojaa ison
salongin kapin alla. Tämä vedenpaisumus asetti sekä tuulen että meren.
Taivas selkeni lännessä, ja viimeiset isot pilvet laskeusivat
vastapäisellä taivaanrannalla. Kello 10 aikana myrsky lähetti meille
viimeisen henkäyksensä.

Puolipäivän aikana voitiin saada auringon korkeus joksikin tarkasti.
Vaarin-oton seuraus oli tämä:

Lev. 41 pyk. 50 m. P.

Pit. 61 pyk. 57 m. L.

Kurssi: 193 penink.

Tämä melkoinen väheneminen kuljetun matkan pituudessa oli pantava
yksistään myrskyn syyksi, joka yöllä ja aamulla ehtimiseen oli pieksänyt
laivaa, myrsky niin hirvittävä, että eräs matkustaja -- oikea asukas
Atlantilla, jonka yli hän nyt kulki neljättäviidettä kertaa -- ei
koskaan ollut mokomaa nähnyt. Yksin insinöörikin tunnusti, ettei Great
Eastern siinäkään myrskyssä, missä se ajeli kolme kokonaista päivää, ei
ollut saanut niin julmia puustia. Mutta minä sanon vieläkin, että tämä
ihmeteltävä laiva, joskin se kulkee kohtalaisesti ja vaaruu isosti,
antaa täydellisen turvan meren raivoa vastaan. Se seisoo vastaan kuin
oikea vuori, ja tästä jäykkyydestään se saa kiittää täydellistä
yksimukaisuutta rakennuksessaan, kaksinkertaista runkoansa ja
ihmeteltävää laudoitustansa.

Mutta myös tulee minun vieläkin sanoa, ettei sitä suotta pidä panna
raivoutunutta merta vastaan, olkon se jos kuinkakin vahva. Olkoon se
kuinka iso tahansa, pidettäköön sitä kuinka vahvana hyvänsä, niin alus
ei ole sillä "häväisty," että se pakenee myrskyä. Kaikissa tapauksissa
on rohkeileminen vaarallista, äkäileminen moitittavaa, ja eräs veres
esimerkki, surkuteltava tapaus, joka on tullut eräälle Atlanttia
kulkevalle pakettiveneelle, todistaa, että kapteinin ei pidä
ajattomasti otella meren kanssa, vaikka hänellä olisikin kilpailevan
yhtiön alus kintereillänsä.



Kuudeskolmatta luku.


Pumput sillä välin tyhjensivät tyhjentämistään sitä vettä, jota oli
virrannut Great Easternin sisään, ikäänkuin lammeksi keskelle saarta.
Voimakkaasti ja joutuisasti höyryn avulla liikehtien, ne antoivat
Atlantille jälleen mitä sille kuului. Sade oli herjennyt, tuuli virkeni
uudelleen; taivas, jonka myrsky oli puhdistanut, oli selkeä. Yön
tullessa jäin minä muutamiksi tunneiksi kannelle kävelemään. Salongit
lähettivät vahvoja valovirtoja puoli-aukinaisten luukkujen kautta. Perän
takana, niin pitkältä kuin silmä kantoi, jonotti valkimoitseva vanavesi.
Tähdet, jotka kuvastuivat tähän vaalakkaan vanaan, ilmaantuivat ja
katosivat ikäänkuin tuulen ajelemain pilvien lomitse. Kauas
ylt'ympärinsä oli yön pimeys levitettynä. Edessäni jyrisivät rattaiden
siivet, ja altani kuulin ruorikettinkien kalinan.

Palattuani ison salongin kapin luokse kummastuin joksikin, kun siellä
näin tiheän katselijajoukon. Kädentaputuksia kaikui. Huolimatta päivän
tapauksista pidettiin siellä tavallisia iltahuvia ilmoituslehden mukaan.
Ei ollut enää kysymystä pahoin haavoitetusta, kenties kuolevasta
matruusista. Hauskat näyttivät nämä iltahuvit olevan, ja matkustajat
osoittivat vilkasta mieltymystä erään minstrels-joukon esiin-astumiselle
Great Easternissa. Kyllä tietään mitä minstrels ovat: kuljeksivia
laulajia, mustia tahi mustatuita aina syntyperänsä mukaan, jotka
matkustelevat Englannin kaupungeissa ja antavat ilveellisiä iltahuvia.
Tällä kertaa olivat laulajat ainoastaan mustaksi kiilloitettuja
matruusia ja laivapoikia. He olivat pukeutuneet viheliäisiin,
laivakorpuista tehdyillä napeilla varustettuihin ryysyihin, heillä oli
kiikarit kahdesta yhteensidotusta putellista ja omalaatuiset
huuliharput. Miehet, ylimalkaan joksikin lystilliset, lauloivat
hulluttelevia viisuja ja suorasta päästä kokoonpantuja, lorunlaruilla ja
solmusanoilla höystettyjä kanssapuheita. Näille taputeltiin käsiä
mahdottomasti, ja he vääntelehtivät ja irmastelivat kahta hullummasti.
Lopuksi tuli esiin eräs tanssija, vikkelä kuin apinja, ja suoritti
kaksinkertaisen "geg'in," joka ihastutti yleisöä.

Kuitenkaan eivät kaikki matkustajat olleet kokoontuneet näitä minstreliä
kuuntelemaan. Toisia oli iso lukumäärä keulasalongissa, pelipöytäin
ympärillä. Siellä pelattiin korkealta. Jotka olivat voittaneet,
puollustivat voittojansa; jotka olivat tapanneet, kokivat murtaa pahaa
onneansa rohkeudella. Raju hälinä kuului tästä huoneesta. Sieltä kuului
pankinpitäjän ääni, joka luetteli voittoja, tappaavien kirouksia, kullan
kilinää, paperidollarien kahinaa. Sitte tuli syvä hiljaisuus; joku
uskalias veto heikensi hälinän, ja kun päätös tuli tiedoksi,
huudahtettiin kahta kovemmasti.

Harvoin kävin katsomassa näitä päävieraita "smoking-roomissa"
(tupakinpolttohuoneessa), sillä minä inhon peliä. Se on aina
halpamainen, usein turmiollinen huvitus. Ihmisellä, jonka pelitauti saa
valtaansa, ei ole mitään muuta pahaa. Varsin tahallista on, että muita
on siihen osallisina, sillä peli on himo, joka ei koskaan ole yksinään.
Sekin mainittakoon että peliseura, joka aina ja joka paikassa on
sekalainen, ei ole minusta mieleen. Siellä oli Harry Drake ylinnä
uskollistensa keskellä; siellä koettelivat muutamat seikkailijat, jotka
menivät Amerikaan onneansa etsimään, tätä onnen kauppaa. Minä vältin
sekautumista näihin rähäjäviin ihmisiin. Tänä iltana astuin siis sivu
salongin oven, menemättä sisään, kun yhtäkkiä kuulin vihaisia
kiljahuksia ja kovin loukkaavia sanoja. Minä seisahduin ja kuuntelin.
Hetkisen hiljaisuuden perästä luulin suureksi hämmästyksekseni
eroittavani Fabianin äänen. Mitä teki hän siinä paikassa? Oliko hän
mennyt sinne vihollistansa etsimään? Oliko se tähän asti vältetty tapaus
tulemassa?

Minä pukkasin kiivaasti oven auki. Rähinä oli juuri ylimmällään.
Pelarien joukossa keksin Fabianin, joka seisoi vastatusten Drakea, joka
niinikään oli noussut pystyyn. Minä hyökäsin Fabianin luokse.
Epäiltämättä oli Harry Drake vähää ennen törkeästi loukannut häntä,
sillä Fabianin käsi oli nostettuna häntä kohti; ja jos ei se käynyt
häntä kasvoihin, niin se oli sen tähden että Corsican, joka tuota pikaa
sinne ilmaantui, ehkäsi hänen yhtäkkiä.

Mutta Fabiani kääntyi vastustajansa puoleen ja kysyi tyvenellä ja
pilkallisella äänellä:

-- Pidättekö tuon korvapuustin saatuna?

-- Pidän, -- vastasi Drake, -- ja tuossa on minun korttini!

Näin oli siis välttämätön sattumus, vastoin meidän ahkerointiamme,
saattanut nämä veriviholliset yhteen, ja nyt oli kovin myöhäistä saada
heidät eroitetuiksi. Emme siis voineet estää asiata käymästä niinkuin
kävi. Kapteini Corsican katsoi puoleeni, ja minä huomasin hänen
silmissään enemmin surun kuin levottomuuden ilmausta.

Sillä välin oli Fabiani ottanut käteensä kortin, jonka Drake vastikään
oli pöydälle nakannut. Hän piteli sitä sormissaan niinkuin jotakin,
josta ei tiedetä, mitä sille tehdään. Corsican oli kalpeana, ja sydämeni
läpätti kovasti. Jo viimein loi Fabiani silmänsä kortille ja luki siinä
seisovan nimen. Eräänlainen kiljahus nousi hänen rinnastaan:

-- Harry Drake, -- huudahti hän. -- Tekö! Tekö! Tekö!

-- Minä itse, kapteini Mac-Elwin, -- vastasi Fabianin kilpakosija
tyvenesti.

Emmepä olleet erehtyneet. Jos Fabiani siihen asti ei ollut tuntenut
Draken nimeä, niin tämä hyvin hyvästi tiesi Fabianin olevan Great
Easternissa.



Seitsemäskolmatta luku.


Päivän tullessa seuraavana aamuna riensin minä etsimään kapteini
Corsicania, jonka tapasin isossa salongissa. Hän oli ollut yötä Fabianin
luona, joka vielä oli sen hirmuisen mielenliikunnon vallassa, minkä
Ellenin miehen nimi oli hänessä aikaansaattanut. Oliko se joku salainen
sisällinen havainto, joka oli saattanut hänen ajattelemaan, että Harry
Drake ei ollut yksinään laivassa? Oliko Ellenin läsnä-olo ilmoitettu
hänelle tämän miehen näkemisen kautta? Aavistiko hän vihdoin, että tuo
mielipuoli raukka oli se nuori tyttö, jota hän jo monia vuosia rakasti?
Corsican ei voinut antaa minulle siitä selkoa, sillä Fabiani ei ollut
sinä yönä virkkanut sanaakaan.

Corsican tunsi tykönään jonkunlaisen veljellisen helleyden Fabiania
kohtaan, jonka pelkäämätön luonto aina lapsuudesta asti oli häntä
ihastuttanut, ja hän oli kovin murheissaan.

-- Minä ennätin kovin myöhään heidän väliinsä, -- sanoi hän. --
Ennenkuin Fabiani korotti kätensä tuota katalaa kohti, olisin antanut
hänelle korvapuustin.

-- Liikanaista kiivautta, -- vastasin minä, -- Harry Drake ei olisi
lähtenyt sinne, minne tahdoitte viedä häntä. Se oli Fabiani, jota hän
tarkoitti, ja loppu-tapaus oli välttämätön.

-- Te olette oikeassa, -- sanoi kapteini. -- Se konna on päässyt
tarkoituksensa perille; hän tunsi Fabianin, koko hänen entisen elämänsä
ja rakkautensa. Kenties oli Elleni hulluudessaan ilmaissut hänelle
salaiset ajatuksensa? Taikka eikö pikemmin Harry Drake ollut tuolta
nuorelta vilpittömältä naiselta ennen heidän naimistaan saanut tietää
kaikkia, mitä hän ei tuntenut sen nuoruuden-elämästä. Häjyn luontonsa
johdattamana ja nähden itsellään olevan tekemistä Fabianin kanssa, oli
hän etsinyt, tätä toraa ja syytti nyt Fabiania, että tämä oli häntä
loukannut. Se seikkailija mahtaa olla peljättävä kahden-kamppailija.

-- Onpa niinkin, -- vastasin minä, -- hän on ollut jo kolmessa tahi
neljässä semmoisessa onnettomassa ottelussa.

-- Hyvä herraseni, -- vastasi Corsican, -- ei kahden-ottelu yksistään
olekaan se, jota pelkään Fabianin vuoksi. Kapteini Mac-Elwin on niitä
miehiä, jotka eivät hätäile; mutta ottelun seuraukset ovat peljättävät.
Jos Fabiani tappaa tuon miehen, lienee se sitte mimmoinen katala
hyvänsä, niin hän siten luo ylipääsemättömän juovan itsensä ja Ellenin
välille. Ja kuitenkin Elleni, siinä tilassa missä hän nyt on, tarvitsee
semmoista miestä tuekseen kuin Fabiani on.

-- Mutta, -- sanoin minä, seuratkoon siitä mitä hyvänsä, niin totisesti
emme saata sekä Ellenin että Fabianin vuoksi suoda muuta kuin yhtä
asiata, nimittäin että Harry Drake kaatuu. Oikeus on meidän puolellamme.

-- Niinpä kyllä, -- vastasi kapteini, -- mutta onpa syytä vapista muiden
vuoksi, ja mieltäni karvastaa kovin, etten ole voinut, henkenikään
uhalla, pelastaa Fabiania tästä kahden-kamppauksesta.

-- Kapteini, -- sanoin minä ja tartuin tätä uskollista ystävätä käteen,
-- Draken puollusmiehet eivät vielä ole käyneet luonamme. Sen tähden en
heitä vielä kaikkea toivoa menneeksi, joskin muista asianhaaroista
näyttää, että olette oikeassa.

-- Tiedättekö yhtään keinoa poistaa tuota ottelua?

-- En vielä. Mutta minusta on niinkuin tuo ottelu, jos sen tapahtua
täytyy, ei kävisi laatuun muualla kuin Amerikassa, ja ennenkuin sinne
ennätämme, voinee sattumus, joka on luonut tämän pulan, sen muuttaakin.

Kapteini Corsican pudisteli päätänsä niinkuin se, joka ei tunnusta
sattumuksen vaikutusta inhimillisissä menoissa. Samalla
silmänräpäyksellä meni Fabiani portaita myöten kannelle vievään kappiin.
Minä näin hänen ainoastaan pikimmältään, mutta minua hämmästytti hänen
kasvoinsa kalpeus. Verta juokseva haava oli taas revitty auki, ja
minulle teki pahaa nähdä häntä. Me menimme hänen jälkeensä. Hän hairaili
sinne ja tänne ilman tarkoituksetta, huuteli tuon kurjan olennon nimeä,
jonka sielu jo puoleksi oli paennut kuolevaisesta verhostansa, ja koki
vältellä meitä.

Ystävyys voi toisinaan olla haitaksi. Corsican ja minä katsoimmeki
parhaaksi kunnioittaa tuota mielikarvautta eikä sekautua siihen. Mutta
yhtäkkiä Fabiani lähestyi meitä ja tuli luoksemme.

-- Se oli hän! Se mielipuoli! -- sanoi hän. -- Se oli Elleni, eikö niin?
Elleni-parka!

Häntä vielä epäilytti ja hän meni luotamme odottamatta vastausta, jota
emme olisi tohtineetkaan hänelle antaa.



Kahdeksaskolmatta luku.


Vielä puolipäivän aikana en ollut kuullut, että Drake olisi lähettänyt
puollustajiansa Fabianin luokse, ja kuitenkin olisi näiden valmistusten
pitänyt olla tehtyinä, jos Drake oli päättänyt heti vaatia hyvitystä ase
kädessä. Taisimmeko tämän viipymisen tähden jotakin toivoa? Kyllä
tiesin, että saksilaiset kansaheimot ajattelevat kunnian-asioissa toisin
kuin me, ja että kahden-ottelut melkein kokonansa ovat kadonneet
Englannin tavoista. Niinkuin jo ennen on mainittu, laki ei ainoastaan
ole kova kahden-ottelijoita vastaan, ja sitä ei käy kiertäminen niinkuin
Franskanmaalla, vaan yleinen mielikin on niitä vastaan. Mutta tässä oli
eri kohta. Riita oli silminnähtävästi etsitty, haluttu. Loukattu oli
niin sanoakseni vaatinut loukannutta, ja mietteeni jäivät aina samaan
päätökseen, että käsikähmä oli välttämätön Fabianin ja Harry Draken
välillä.

Samalla täyttyi kansi kävelevillä parveilla; nämä olivat niitä
oikea-uskoisia sapatin harrastajia, jotka nyt palasivat
jumalanpalveluksesta. Upseerit, matruusit ja matkustajat menivät taas
paikoilleen tahi hytteihinsä.

Kello puolivälissä yksi tehtiin vaarin-otto, jonka päätös pantiin
tavalliselle paikalle ja oli seuraava:

Lev. 40 pyk. 33 m. P.

Pit. 66 pyk. 21 m. L.

Kurssi: 214 penink.

Great Eastern ei siis ollut enempää kuin 348 peninkulmaa sen hietaisen,
Sandy-Hook nimisen niemekkeen nenästä, joka on New-Yorkin sataman
suulla. Laiva oli siis ennen pitkää liikkuva Amerikan vedellä.

Aamuisella en nähnyt Fabiania tavallisella paikallaan, mutta Drake istui
paikallensa. Vaikka räyhäävä tuo katala näytti minusta levottomalta.
Etsikö hän omantuntonsa tuskain unhotusta viinin kiihoituksista. En
tiedä, mutta tiheään hän ryypiskeli tavallisten toveriensa kanssa. Monta
kertaa katseli hän minua kulmain alta, sillä niin hävytön kuin oli hän
ei juljennut eikä tahtonut katsoa minua silmiin. Etsikö hän Fabiania
pöytävieraiden joukossa? Sitäkään en tiedä sanoa. Merkillistä oli, että
hän tuota pikaa nousi pöydästä ennen atrian loppua. Minäkin nousin pois
pitääkseni häntä silmällä, mutta hän meni hyttiinsä ja sulkeusi sinne.

Minä menin kannelle. Meri oli ihmeteltävän kaunis ja taivas kirkas; ei
aaltoa edellisellä, ei pilveä jälkimäisellä. Tohtori Pitferge, jonka
kohtasin, ilmoitti minulle huonoja uutisia haavoittuneesta matruusista.
Sairaan tila paheni, ja vaikka lääkäri toisin vakuutti, hän tuskin oli
toipuva.

Kello muutamia minuutia yli neljän edellä puolipäivää ilmoitettiin
merkillä eräs alus vasemmalla puolella. Toinen kapteini sanoi minulle,
että se piti olla *City of Paris*, 2,750 tonnia kantava, yksi
Inman-kompanian kauniimpia höyryjä; mutta hän erehtyi, sillä likemmä
tultuansa pakettivene näytti olevansa *Saxonia*, Steam-National
kompanialle kuuluva. Vähän aikaa pysyivät molemmat laivat vieritysten,
ei täyden kolmen kaapelipituuden matkalla toisistaan. Saxonian kansi oli
täynnä matkustajia, jotka tervehtivät meitä kolminkertaisella
hurra-huudolla.

Kello 5 aikana näkyi taas alus taivaanrannalla, mutta niin kaukana, että
sen kansallisuutta ei käynyt eroittaminen. Luultavasti se oli *City of
Paris*. Niissä on iso vetovoima noissa kohtauksissa laivain, noiden
Atlantin vieraiden kesken, jotka sivu mennessä tervehtivät toisiansa.
Hyvin ymmärrettävää on, että välinpitämättömyys siinä ei ole
mahdollista. Yhteinen vaara elementien kanssa taisteltaissa on
yhdistys-siteenä tuntemattomainkin välillä.

Kello 6 aikana nähtiin kolmas laiva, Inman-linjalle kuuluva
*Philadelphia*, joka vei siirtolaisia Liverpoolista New-Yorkiin.
Varmaan nyt olimme kuljetuilla vesillä, ja maahan ei voinut olla
pitkältä. Olisinpa jo tahtonut olla siellä.

Myös odotettiin *Europaa*, 3,200 tonnin kantavaa ja 1,300 hevoisen
voimaista rataspakettivenettä, joka kuljetti matkustajia Havren ja
New-Yorkin välillä; mutta sitä ei merkitetty. Luultavasti oli se mennyt
pohjemmiten.

Noin puolivälissä kahdeksan tuli yö. Kuu, joka oli kasvamassa, pääsi
erilleen laskevan auringon säteistä ja jäi hetkisen ajaksi väikkymään
taivaanrannan päälle. Erästä uskonnollista esitelmää, jota kapteini
Anderson piti ja jonka välissä veisailtiin, pitkitettiin aina 9 asti
illalla.

Päivä päättyi, Harry Draken puollustajain käymättä kapteini Corsicanin
tahi minun puheilla.



Yhdeksäskolmatta luku.


Seuraavana päivänä, Huhtikuun 8:na, oli ilma erinomaisen kaunis, ja
aurinko heloitti aina nousustaan asti. Kannella tapasin minä tohtorin,
valovirtaa ihailemassa. Hän tuli luokseni.

-- No, -- sanoi hän, -- hän on kuollut se haavoittunut miesparka,
kuollut viime yönä. Lääkärit olivat edes-vastauksessa hänestä!... Oi
niitä lääkäreitä! Ne eivät tiedä mitään! Tämä on neljäs matkakumppali,
joka meidät jättää, sittekuin lähdimme Liverpoolista, neljäs, joka on
menettänyt henkensä Great Easternin tähden, eikä matka vieläkään ole
loppunut.

-- Mies-parka, -- sanoin minä, -- juuri satamaan päästessään, miltei
Amerikan rannikoiden näkyessä. Mikä nyt tulee hänen vaimostaan ja
lapsistaan?

-- Niin, mikäpä auttanee, herraseni, -- vastasi tohtorini, -- laki,
kaikkivaltijas laki on semmoinen. Kuolla täytyy! Kerta täytyy peräytyä
niiden edestä, jotka jäljestä tulevat! Me emme kuole, se kai minun
ajatukseni on, muun vuoksi kuin ennalta astuaksemme sijalle, johon
toisella on oikeus. Ja tiedättekö, kuinka monta ihmistä kuolee minun
elinaikanani, jos elän kuusikymmentä vuotta?

-- En tiedä, en voi sitä aavistaakaan, -- tohtori.

-- Lasku on hyvin mutkaton, -- jatkoi tohtori. -- Jos elän kuusikymmentä
vuotta, niin olen elänyt 21 tuhatta 900 päivää eli 525 tuhatta 600
tuntia eli 31 miljoonaa 536 tuhatta minuuttia eli vihdoin 1,888
miljoonaa 160 tuhatta sekuntia, eli umpimäärin kaksi miljaartia
sekuntia. No tällä ajalla kuolee säntilleen kaksi miljaartia ihmistä,
jotka ovat jälkeen tuleville rasitukseksi, ja minä vuorollani kuolen,
kun käyn rasitukseksi. Koko asia on siinä ettemme ole muille haitaksi
ennenkuin niin myöhään kuin mahdollista.

Tohtori pitkitti vähän aikaa tätä väittelöä, näyttääksensä toteen --
mikä olikin helppo asia -- että kaikki olemme kuolevaisia. Minä luulin
parhaaksi olla vastaan sanomatta, ja annoin hänen pitkittää. Näin
kävellessämme, hän haastellen ja minä kuunnellen, näin laivatimperien
korjailevan ärjy-aaltojen särkemää laivanparrasta keulassa. Jos kapteini
Anderson ei tahtonut tulla New-Yorkiin merivahingon kärsineenä, niin
täytyi timmermannien kiirehtiä, sillä Great Eastern meni joutuisasti
tällä tyynellä merellä, ja minä luulen, että sen nopeus ei ole ollut
koskaan niin suuri. Sen huomasin noiden kihlattuin iloisuudesta, jotka
nojasivat parrasta vasten eivätkä enää lukeneet rattaiden pyöräyksiä.
Pitkät pistonit tekivät vilkasta työtä ja nuo suunnattomat sylinterit
heilyivät kuin isot kellot täyttä vauhtia. Rattaat nyt pyörähtivät
yksitoista kertaa minuutissa ja laiva meni kolmetoista peninkulmaa
tunnissa.

Puolipäivän aikana upseerit eivät huolineetkaan tehdä vaarin-ottoa; he
tiesivät likimmittäin asemansa, ja maa oli ennen pitkää merkillä
ilmoitettava.

Kävellessäni aamuisen jälkeen tuli kapteini Corsican luokseni. Minä näin
hänen murheellisesta muodostaan, että hänellä oli joku uutinen minulle
ilmoitettavana.

-- Draken puollustajat ovat käyneet Fabianin luona, -- sanoi hän. --
Fabiani pyytää minua puollustajakseen ja teitäkin olemaan hänelle
avullisena tässä asiassa. Saapiko hän luottaa että tulette?

-- Saapi, kapteini. Eikö siis ole yhtään toivoa, että saisimme tuon
kahden-ottelun toistaiseksi lykätyksi tahi estetyksi?

-- Ei yhtään.

-- Mutta sanokaapa minulle, miten alkoi tämä riita?

-- Pelihaastelulla, tekosyystä, ei mistään muusta. Jos Fabiani ei
tuntenut Drakea, niin Drake tunsi hänen. Fabianin nimi on hänen tunnon
tuskansa, ja hän tahtoo tehdä lopun siitä nimestä samalla kuin
miehestäkin, joka sitä kantaa.

-- Kutka ovat Harry Draken puollustajat? -- kysyin minä.

-- Toinen, -- vastasi minulle Corsican, -- on tuo ilvehtijä...

-- Tohtori T...?

-- Aivan niin! Toinen on eräs jankki, jota en tunne.

-- Milloin he tulevat teitä käskemään?

-- Minä odotan heitä täällä.

Heti sen jälkeen näinkin Harry Draken molempain todistajain tulevan
luoksemme. Tohtori T. keikisteli; hän luuli kasvaneensa parikymmentä
kyynärää pitemmäksi, epäiltämättä sen tähden että oli konnan asialla.
Kumppalinsa, eräs toinen Draken seuratoveri, oli noita kauppamiehiä,
joilla aina on myödä mitä vain tarjotaan heille kaupaksi.

Tohtori T... alkoi puheen tehtyänsä, mahdillisen tervehdyksen, johon
kapteini Corsican tuskin vastasikaan.

-- Herrat, -- sanoi tohtori T... juhlallisella äänellä, -- ystävämme
Drake, herrasmies, jonka ansiollisuuden ja käytöstavan kaikki ihmiset
tietävät arvostella, on lähettänyt meidät teidän luoksenne tuumimaan
eräästä kipeästä asiasta. Se tahtoo sanoa, että kapteini Fabiani
Mac-Elwin, jonka puoleen ensin käännyimme, on sanonut teidät molemmat
edustajiksensa tässä asiassa. Toivon siis, että sovimme, kuten
sivistyneiden miesten tulee, asiamme kipeistä kohdista.

Emme vastanneet mitään, vaan annoimme hänen jatkaa "kipeätä" asiatansa.

-- Herrat, -- jatkoi hän, -- kieltämätön asia on, että kapteini
Mac-Elwinillä tässä kohti on väärä puoli. Se herra on suotta, niinpä
ilman tekosyyttäkin, pitänyt epäluuloa Harry Draken rehellisyydestä
eräässä peli-asiassa, sitte ilman vaatimuksetta tehnyt hänelle mitä
suurimman häväistyksen, minkä herrasmies voi kärsiä.

Koko tämä hunajainen pöyhkeäpuheisuus ärsytti kapteini Corsicania, joka
pureskeli huulipartaansa malttamattomuudessaan. Ei voinut hän kauemmin
vaiti olla.

-- Asiaan, herra, -- sanoi hän tuikalla äänellä tohtori T...lle, jonka
puheen hän keskeytti. -- Ei niin monia sanoja! Asia on aivan mutkaton.
Kapteini Mac-Elwin on heristänyt h:ra Drakea. Ystävänne katsoo
korvapuustin saaduksi. Häntä on loukattu; hän vaatii hyvitystä; hänellä
on oikeus valita aseet. Entäs vielä?

-- Myöntyykö kapteini Mac-Elwin?... -- kysyi tohtori, Corsicanin äänestä
ällistyneenä.

-- Kaikkeen!

-- Ystäväni Harry Drake valitsee miekan.

-- Hyvä! Missä kohtaus tulee tapahtumaan? New-Yorkissako?

-- Ei, täällä laivassa.

-- Laivassa, olkoonpa niin, jos niin tahdotte. Milloinka? Huomen
aamullako varhain?

-- Tänä iltana kello 6 aikana, ison kapin takana, joka siihen aikaan on
tyhjänä.

-- Hyvä, hyvä.

Näin sanottuansa otti kapteini Corsican minua käsivarresta ja käänsi
tohtori T...lle selkänsä.



Kolmaskymmenes luku.


Ei ollut enään mahdollista viivyttää tämän asian kehittymistä.
Ainoastaan muutamia tuntia oli meillä siihen silmänräpäykseen, jolloin
nämä kaksi vastustajaa olivat toisiinsa yhtyvät. Mutta miksi näin kiire?
Miksi Harry Drake ei malttanut siksi, kuin hän ja hänen vastustajansa
olivat maalle tulleet? Näyttikö hänestä tämä franskalaisen yhtiön
varustama alus onnellisemmalta kentältä tuolle kohtaukselle, jossa oli
oteltava elämän ja kuoleman uhalla? Vai oliko Drakella joku salainen
mielihalu päästä Fabianista, ennenkuin tämä astui Amerikan manterelle ja
sai vihiä Ellenin olosta laivassa, josta Drake varmaan luuli kaikkein
olevan tietämättömyydessä? Niin, niin se epäiltämättä oli.

Oli miten oli, niin se on melkein yhtäkaikki, -- sanoi kapteini
Corsican, -- parempi on päästä loppuun asiassa.

-- Rohkenenko pyytää tohtori Pitfergea olemaan lääkärinä
kahden-ottelussa läsnä.

-- Se on tietty.

Corsican erosi minusta hakeaksensa Fabiania, ja samalla läpättiin
komentosillalla. Minä kysyin eräältä ruorimieheltä, mitä tämä outomainen
läppäys merkitsi, ja mies sanoi, nyt soitettavan viime yönä kuolleen
matruusin hautajaisiksi. Tämä surullinen juhlameno olikin nyt
toimitettava. Ilma, joka tähän asti oli ollut niin kaunis, näytti
muuttuvan, ja paksuja pilviä nousi etelästä.

Kellon kutsuessa riensi matkustajia joukottain oikealle puolen laivaa.
Sillat, rataskotokset, partaat, vantit ja veneet tääverteissään rippuvat
veneet täyttyivät katsojilla. Upseerit, matruusit, lämmittäjät, jotka
eivät olleet palveluksessa, tulivat ja asettuivat järjestykseen
kannelle.

Kello 2 aikana näkyi ryhmä merimiehiä ison kapin päässä. Ryhmä lähti
sairassalista ja kulki ruorikoneen editse. Matruusin ruumista, joka oli
purjevaatteen sisään ommeltu ja kuulalla jaloista lankkuun kiinnitetty,
kantoi neljä miestä. Englannin lippu oli kääräisty ruumiin ympärille.
Kantajat, kaikki kuolleen kumppalit muassa, astuivat verkkaisesti
läsnä-olijain ohitse, jotka paljastivat päänsä heidän sivumennessään.

Saattoseura seisahtui, ennätettyänsä oikeanpuolisen rataskotoksen taa,
ja ruumis laskettiin sille askelmalle, jolla relinkiportin ulkopuolella
rippuvat portaat päättyivät ja joka oli tasan kannen kanssa.

Esimmäisnä katsojain rivissä rataskotoksella seisoi kapteini Anderson
täydessä paratissa etevimpäin upseeriensa kanssa. Hänellä oli
rukouskirja kädessä. Hän otti hatun päästänsä, ja muutamain minuutien
kuluessa, syvän hiljaisuuden vallitessa, jota ei tuulikaan häirinnyt,
luki hän vakaisella äänellä rukouksen kuolleiden ylitse, ja tässä
painostavassa, myrskyä ennustavassa, äänettömässä ilmassa, jossa ei
tuulen löyhäystäkään liikahtanut, kuuluivat hänen pienimmätkin sanansa
aivan selvästi. Muutamat sanankuulijoista kertoivat hänen sanansa
hiljaisella äänellä.

Kapteinin annettua merkin nostettiin sitte ruumis ja laskettiin mereen
vajoamaan. Silmänräpäyksen ajaksi jäi se vedenpinnalle, nousi sitte
pystyyn ja katosi viimein vaahtopyörteesen.

Samassa huusi tähystäjä:

-- Maa!



Yhdesneljättä luku.


Maa, joka ilmoitettiin näkyväksi juuri samalla silmänräpäyksellä kuin
meri ummistui matruusi-raukan ruumiin päälle, oli keltainen ja matala.
Tämä jono matalanpuolisia hietasärkkiä oli Long-Island, se pitkä saari,
iso hietakari, elähdytetty sillä kasvullisuudella, joka peittää Amerikan
rannikon Montaukin niemestä aina Brooklyniin, New-Yorkin esikaupunkiin
asti. Lukuisia ranta-aluksia makasi pitkin tätä huviloilla ja
kesä-asunnoilla täytettyä saarta. Se on New-Yorkilaisten etevin
huvipaikka kesän aikana.

Jokainen matkustaja tervehti kädellään tätä ikävöittyä maata, tämän ylen
pitkällisen matkan perästä, joka ei ollut mennyt ilman mieltä
karvauttavia onnettomuuden tapauksia. Kaikki kiikarit suunnattiin tätä
Amerikan manteren ensimäistä näkö-alaa kohti, jota nyt itsekukin katseli
eri silmillä, mitkä kaipuuta, mitkä toiveita osoittavilla. Jankit
tervehtivät siinä isänmaatansa. Etelävaltiolaiset silmäilivät näitä
pohjoisia maita jonkunlaisella ylenkatseella, voitetun ylenkatseella
voittajaa kohtaan. Kanadalaiset katselivat sitä niinkuin ne, jotka vain
tarvitsevat astua askelen saadaksensa Yhdysvallan kansalaisten nimen.
Kalifornialaiset lennähtivät ajatuksissaan kaukaisen Lännen tasankojen
yli, menivät yli Kalliovuorten ja laskivat jo jalkansa
tyhjentymättömille kultakaivoksillensa. Mormonilaiset, päät pystyssä ja
huulet ylenkatseellisesti käyristettyinä, tuskin huomasivatkaan noita
rantoja, vaan loivat silmänsä loitomma, luoksepääsemättömään
erämaahansa, Suolajärvelleen ja pyhäin kaupunkiinsa. Niille kahdelle
kihlautuneelle tämä manner oli luvattu maa.

Sillä välin taivas pimeni pimenemistänsä. Koko eteläinen ilmanranta oli
pilvillä peitettynä, jotka jo lähenivät taivaslakea. Ilma kävi yhä
raskaammaksi, ja tupehduttava lämmin vallitsi ilmassa, ikäänkuin
heinäkuun aurinko olisi pystysuorasti sitä paahtanut. Emmekö vielä
olleet päässeet tämän loppumattoman ylikulun vastusten perille?

-- Tahdotteko, että hämmästytän teidät? -- kysyi tohtori Pitferge, joka
oli tullut luokseni komentosillalle.

-- Aivan mielelläni, tohtori.

-- Joo, me saamme raju-ilman, kenties hirmumyrskyn ennen päivän loppua.

-- Hirmumyrskyn Huhtikuulla! puhkesin sanomaan.

-- Kyllähän Great Eastern vuoden-ajoista huolii, -- jatkoi Pitferge,
kohauttaen hartioitansa. -- Siitä tulee raju-ilma vaseti häntä varten.
Katsokaapa noita onnettomuutta ennustavia pilviä, jotka taivaan
valtaavat! Ne ovat kuin ennen-historiallista aikaa olleita eläimiä, ja
ennen pitkää ne nielevät toisensa.

-- Minä tunnustan, että taivas on uhkaavan näköinen. Se näyttää
myrskyiseltä, ja jos olisi kolmea kuukautta myöhempi aika, niin olisin
samaa ajatusta kuin tekin, rakas tohtorini, mutta en nyt.

-- Minä sanon vieläkin, -- vastasi Dean Pitferge vilkkaasti, -- että
raju-ilma ärjähtää muutamissa minuuteissa: minä tunnen sen itsestäni,
kuin "myrskylasista". Katselkaapa noita huuruja, jotka keräytyvät tuonne
taivaalle! Tarkastakaapa noita kiemuroita, noita "kissanhäntiä," jotka
juottuvat toisiinsa yhdeksi solmuksi, ja noita tiheitä renkaita, jotka
taivaanrannan ympäröivät. Kohta tapahtuu pikainen huurujen tihentyminen,
josta sitte sähköä syntyy. Muuten on ilmapuntari yhtäkkiä laskeunut
seitsemäänsataan yhteenkolmatta millimeteriin, ja vallitsevat tuulet
ovat länsi-eteläisiä, ainoat jotka talvis-aikana tuovat rajua ilmaa.

-- Vaarin-ottonne voivat olla oikeat, tohtori, -- vastasin minä
intollisella äänellä; -- mutta kukapa olisi koskaan ukkoseen yhtynyt
tällä vuoden-ajalla ja tällä leveys-matkalla?

-- On siihen esimerkkiä, onpa moniakin. Lauhat talvet ovat usein ukon
ilmoista merkilliset. Olisittepa vain eläneet vuonna 1172, tahi
ainoastaan 1824, niin olisitte edellisessä tapauksessa kuulleet ukkosen
jylisevän helmikuulla ja jälkimäisessä tapauksessa joulukuulla. Vuonna
1837 löi ukkonen alas tammikuulla likellä Drammenia Norjassa, ja teki
viime vuonna helmikuulla melkoisen vahingon Kanalissa, jossa se sattui
Treport'ista oleviin kalastaja-veneisin. Jos olisi minulla aikaa
katsahtaa valtiollisiin ilmoituksiin, niin saattaisin teidät
hämmästyksiin.

-- No niin, tohtori, niinkuin tahdotte... Saammehan nähdä. Ettehän toki
peljänne ukkosta?

-- Minäkö? -- huudahti tohtori. -- Ukkonen, se on minun ystäväni, onpa
vielä enempikin, se on lääkärini.

-- Lääkärinnekö?

-- Tottapa on! Semmoisena kuin nyt näette minun ukkonen sattui minuun
vuoteellani heinäkuun 13 päivänä 1867 lähellä Londonia, ja ukkosen nuoli
paransi minun halpauksesta oikeassa käsivarressani, johon lääkäritaito
ei voinut mitään.

-- Te puhutte leikkiä?

-- Ei laisinkaan! Se on sähöllistä hoitoa. Löytyypä muitakin
luotettavasti todistettuja tapauksia, jotka todistavat, että ukkonen
vetää vertoja taitavimmille tohtoreille, ja sen apu on todellakin
ihmeteltävä silloin kuin ei mistään muusta ole apua.

-- Se ei mitään tee, -- sanoin minä. -- Siihen lääkäriin en isosti
luottaisi enkä mielelläni kutsuisi häntä neuvoitteluun.

-- Sen tähden ettette ole nähneet häntä toimessaan. Malttakaapas, eräs
esimerkki johtuu minulla muistiini. Vuonna 1817 sattui ukkonen ulkona
kedolla erääsen talonpoikaan Connecticussa -- talonpoika sairasti
parantamattomana pidettyä hengen ahdistusta -- ja mies parani
täydellisesti. Se ukkosen lyönti oli hyvä rinnalle.

Tohtori olisi kyennyt vaikka laatimaan pillereitä ukkosesta.

-- Naurakaa, te oppimaton, naurakaa te! -- sanoi hän.

-- Te ette ymmärrä mit'ikään, ette ilmanlaadusta ettekä
lääkärintaidossa.



Kahdesneljättä luku.


Dean Pitferge lähti luotani. Minä jäin kannelle katsomaan ukkosen ilman
lähenemistä. Fabiani istui vielä hyttiinsä sulkeuneena. Corsican oli
hänen luonansa. Epäiltämättä Fabiani sääteli muutamia asioitansa, jos
kuolemaan sattuisi. Nyt johtui minulla mieleen, että hänellä oli sisar
New-Yorkissa, ja minua vapistutti ajatellessani, että kenties saisimme
saattaa hänelle sanan odotetun veljen kuolemasta. Minä olisin tahtonut
nähdä Fabiania, mutta minä katsoin paremmaksi etten häiritsisi häntä
enkä kapteini Corsicania.

Ennen kello 4 saimme tunnun eräästä maasiekaleesta Long-Islannin
rannikon edustalla: se oli se pieni saari Fire-Island. Keskellä sitä oli
valotorni, joka valaisi seutua. Samalla olivat kappien katot ja
komentosillat täyttyneet matkustajilla; kaikki silmät kääntyivät
rannikkoa kohti, joka oli noin kuuden peninkulman päässä meistä.
Odotettiin, näetsen, luotsin tuloa, joka ratkaisisi sen suuren
pelikysymyksen. Ymmärrettävä lienee, että yön-aikaisten
neljännes-tuntien omistajat -- ja minä olin niiden joukossa -- olivat
luopuneet kaikista toiveistaan, ja että päivän-aikaisilla
neljännes-tunneilla, paitsi kello 4:n ja 6:n välisillä, ei ollut
loistavaa toivottavana. Ennen yötä oli luotsi oleva laivassa ja asia
päättyneenä. Kaikki mielenkiinto kääntyi siis niiden seitsemän tahi
kahdeksan henkilön puoleen, joille sattumus oli suonut ne likimmäiset
neljännes-tunnit, ja nämä henkilöt käyttivät tilaisuutta oikealla
hurjuudella niitä myödäksensä, ostaaksensa ja taas myödäksensä. Olisipa
luullut olevansa Londonin pörssissä.

Kello 4,16 ilmoitettiin merkillä eräs oikealla puolen oleva kuunari,
joka piti kurssiansa höyrylaivaa kohti. Ei ollut kauemmin epäilemästä:
se oli luotsi. Hän arvattiin olevan laivassa korkeintaan ennen
neljäntoista tahi viidentoista minuutin kuluttua. Siispä kiisteltiin
toisesta ja kolmannesta kello 4:n ja 5:n välisestä neljännes-tunnista.
Uuteen elämään virottiin; siellä tarjoiltiin, osteltiin ja tarjouksia
hylittiin. Sitte lyötiin hurjia veikkoja luotsista ja huudettiin!

-- Kymmenen dollaria, että luotsi on nainut mies.

-- Kaksikymmentä, että hän on leskimies.

-- Kolmekymmentä, että hänellä on huuliparta.

-- Viisikymmentä, että hänellä on punainen korvaparta.

-- Kuusikymmentä, että hänellä on syylä nenällä.

-- Sata, että hän ensin laskee oikean jalan kannelle.

-- Hän polttaa tupakkaa.

-- Hänellä on piippu suussa.

-- Ei, hänellä on sikari!

-- Ei! on! ei!

Vetoja lyötiin toinen toistaan hullumpia ja sillä aikaa läheni tuo pieni
kuunari, joka purjehti liki tuulta oikean puolen halsseilla,
höyrylaivaa lähenemistänsä. Nämä luotsi-alukset, jotka kantavat noin
viisikymmentä ja kuusikymmentä tonnia, ovat sekä kauniita että lujia,
käyvät syvässä ja uivat aallolla kuin kalalokit. Näillä aluksilla kävisi
matkustaminen maapiirin ympäri, ja Magellanin karavellit[1] eivät pysty
niiden rinnalle. Tämä pieni, sievästi kikkeröivä kuunari, oli nostanut
kaikki purjeensa, vaikka tuuli alkoi kiihtyä. Meri vaahtosi sen keulan
edessä.

[1] Karavellit ovat eräänlaisia veneitä.

Ollessaan kaksi kaapelipituutta Great Easternista se pysähtyi ja laski
veneen ulos. Kapteini Anderson komensi hetikohta pysähyttämään, ja ensi
kerran kahden viikon kuluessa saivat siivet ja rattaat levähtää vähän
aikaa. Eräs mies astui veneesen ja neljä muuta miestä sousivat hänen
höyrylaivan viereen. Laskutikkaat pantiin jättiläisestä ulos. Luotsi
otti tikapuista kiinni, kiipesi vikkelästi ylös ja hyppäsi kannelle.

Häntä tervehdittiin ilohuudoilla voittavilta ja muilla huudoilla
tappaavilta. Veikoista tuli seuraava selko:

Luotsi oli nainut mies.

Hänellä ei ollut sylää nenällä.

Hänellä oli vaalea korvaparta.

Hän hyppäsi tasajaloin kannelle.

Kello oli 4,36 hänen pannessa jalkansa Great Easternin kannelle.

Kolmannenkolmatta neljännestunnin omistaja voitti siis yhdeksänkymmentä
kuusi dollaria. Se oli kapteini Corsican, joka ei suinkaan ollut
ajatellut tätä odottamatonta voittoa. Heti kuin hän oli kannelle tullut
ja voittomäärä oli hänelle jätetty, käski hän kapteini Andersonin
säilyttää se sen nuoren matruusin leskelle, joka noin onnettomasti oli
kuollut. Päällikkö löi hänelle kättä sanaakaan virkkamatta. Vähän ajan
perästä tuli eräs matruusi Corsicanin luokse, tervehti häntä ja sanoi
suoraan tapaansa:

-- Herra kapteini, kumppalit ovat lähettäneet minun sanomaan teille,
että olette kelpo mies. He kiittävät teitä kaikki Wilson-raukan
puolesta, hän kun itse ei taida kiittää teitä.

Kapteini Corsican likisti liikutettuna matruusin kättä.

Luotsi oli pieni varreltaan, ei juuri merimiehen näköinen: hänellä oli
vaksivaatteinen lakki, mustat housut ja ruskea viitta punaisella
vuorilla. Tämä oli nyt aluksen päällikkö.

Kannelle hypättyänsä ja ennen komentosillalle mentyänsä viskasi hän
luotansa tukun sanomalehtiä, joihin matkustajat ahnaasti hyökäsivät
käsiksi. Ne sisälsivät uutisia Europasta ja Amerikasta, jotka tietysti
halulla nieltiin.



Kolmasneljättä luku.


Myrsky oli valmis, elementtien taistelu alkoi. Paksu, yksivärinen
pilviholvi kohosi päällemme. Ilma pimeni. Luonto tahtoi silminnähtävästi
vahvistaa tohtori Pitfergen aavistukset. Höyrylaiva heikensi vähitellen
kulkunsa ja rattaansiivet pyörähtivät ainoastaan kolme tahi neljä kertaa
minuutissa. Valkoista höyryä tuprusi avattuin henkiläppäin kautta.
Ankkurikettingit olivat selvillä. Englannin lippu liehui
mesaanikahvelissa. Kapteini Anderson oli käynyt kaikkiin valmistuksiin
pannaksensa ankkuriin. Luotsi anteli oikeanpuoliselta rataskotokselta
merkkiä höyrylaivan ohjailemiseen näissä ahtaissa vesissä. Mutta
pakovesi oli jo menemässä, ja Hudsonin suulla oleva kari esti Great
Easternin etemmä pääsemästä. Siis oli pysyminen aavalla merellä
seuraavaan päivään. Vielä yhden päivän odotus!

Kello 4,55 heitettiin ankkuri luotsin käskystä. Kettingit huilasivat
klyysien läpi jyrinällä, jota sopi verrata ukkosen jyrinään. Jopa
hetkeksi luulin myrskyn ärjähtävän. Ankkurinkynsien pohjaan iskettyä
höyrylaiva pysyi liikkumattomana. Ei ainoatakaan hyökyä tuntunut. Great
Eastern oli vain vähäinen saari meressä.

Samassa toitahti laivapajan torvi viime kerran. Se kutsui matkustajia
jäähyvästi-päivälliselle. Yhtiö kutsui vieraansa sampanjalle, ja kaikki
tahtoivat noudattaa kutsumusta. Neljännes-tunnin perästä olivat salongit
täpötäynnä pöytävieraita ja kansi autio ja tyhjä.

Seitsemän henkeä jäi kuitenkin paikoiltaan pois: ne kaksi vastustajaa,
joiden henki oli alttiiksi pantava kahden-ottelussa, ne neljä
puollustajaa ja tohtori, joiden tuli katsoa että kaikki mutkat ja
vehkeet vaarin-otettiin. Aika tälle ottelulle oli hyvin valittu,
niinkuin itse ottelupaikkakin. Ei ketään näkynyt kannella. Matkustajat
olivat menneet ruokahuoneisin, matruusit olivat paikoillaan, upseerit
toimissaan. Ruorimiestäkään ei näkynyt perän puolessa yhtään, laiva kun
makasi ankkurissa.

Kello 5,10 tohtori ja minä yhdyimme Fabianiin ja kapteini Corsicaniin.
Minä en ollut nähnyt Fabiania tuon pelinäytelmän jälkeen. Hän oli
synkeän näköinen, mutta aivan tyvenellä mielellä, ja kahden-ottelu ei
näyttänyt häntä ajattetuttavan. Ajatuksensa olivat toisaalla, ja
silmänsä etsivät alinomaa levottomasti Elleniä. Hän vain ojensi minulle
kätensä, sanaakaan virkkamatta.

-- Eikö Harry Drake vielä ole tullut? -- kysyi kapteini Corsican
minulta.

-- Ei vielä -- vastasin minä.

-- Menkäämme siis perän puoleen. Siellä hänen tapaamme.

Fabiani, kapteini Corsican ja minä astuimme pitkin isoa kappia. Taivas
pimeni. Tohina kuului taivaanrannalta. Salongeista kaikkui hurrahuutoja.
Muutamia ukon-leimauksia välähteli loitolla tuossa paksussa
pilviholvissa. Ilma oli sähöstä ylen kylläisenä.

Kello 5,20 ilmaantui Harry Drake ja hänen molemmat puollustajansa. He
tervehtivät meitä ja heidän tervehdykseensä vastattiin kohteliaasti.
Drake ei virkkanut sanaakaan. Kasvonsa osoittivat kuitenkin pahoin
salattua tulisuutta. Hän loi Fabianiin katsannon, täynnä vihaa. Fabiani,
trallia vasten nojaava, ei katsonutkaan hänen päällensä. Hän oli syviin
mietintöihin vajonneena eikä näyttänyt ajattelevan sitä tehtävää, mikä
hänellä tässä näytelmässä oli osana oleva.

Sillä välin kääntyi kapteini Corsican jankin, Draken toisen puollustajan
puoleen, pyytäen saada nähdä miekat. Se antoi ne nähtäviksi. Corsican
otti ne käteensä, sujutteli niitä, mittasi ne ja antoi jankin valita
toisen. Näiden valmistusten ohella oli Drake viskannut hattunsa pois,
riisunut takkinsa, päästänyt paitansa napeista ja kääntänyt rannehihat
ylös. Nyt näin hänen olevan vasenkätisen, mikä hänelle, joka oli
tottunut tappelemaan oikeakätisten kanssa, oli kieltämättömäksi eduksi.

Fabiani ei ollut vielä liikkunut paikaltaan. Olisipa voinut luulla, että
nämä valmistukset eivät häneen koskeneetkaan. Kapteini Corsican meni
hänen luoksensa, kosketti häntä kädellään ja jätti hänelle miekan.
Fabiani katseli tuota kiiltävää lappeeta, ja näytti samassa tointuvan
täyteen tuntoonsa. Hän piteli miekkaa vakavalla kädellä ja sanoi
kuiskien:

-- Oikein! Niin, nytpä muistan.

Sitte meni hän seisomaan vastatusten Harry Drakea, joka heti asettui
vastapäätä. Miltei mahdotonta oli murtaa riviä tällä ahtaalla alulla.
Joka näistä kahdesta vastustajasta häätyi laivanparrasta vasten, oli
pahaan pulaan joutuva. Tässä täytyi siis niin sanoakseni tapella
yhdessä kohti.

-- Valmiina, herrat! -- sanoi kapteini Corsican.

Miekat välähtivät paikalla ristitysten. Heti havaitsin muutamista
äkkinäisistä molemmanpuolisista karkauksista sekä muutamista väistöistä
ja vastapistoista, että Fabiani ja Drake tulisivat olemaan miltei
yhdenvertaiset. Minä toivoin Fabianista mitä parasta. Hän oli tyven,
maltillinen, ei vihoissaan, ottelusta miltei välinpitämätön eikä
läheskään niin kuohuksissa kuin molemmat puollustajansa. Harry Drake
sitä vastoin katseli häntä röyhkein silmin, hampaansa kiilsivät
puoli-aukinaisten huulien välitse, ja kasvonsa osoittivat tulista vihaa,
joka teki että häneltä puuttui malttavaisuutta. Hän oli tullut
tappamaan, ja hän tahtoi tappaa.

Ensimäisen käsikähmän perästä, jota kesti muutamia minuutia, miekat
laskettiin alas. Ei kumpikaan saanut haavaa. Fabianin takinhihaan oli
tullut vähäpätöinen silpoama. He levähtivät ja Drake pyyhkäisi hikeä
pois kasvoiltansa.

Myrsky ärjähti nyt kaikella raivollaan. Ukkonen ei lakannut
silmänräpäykseksikään ja ankaroita paukauksia tuli ehtimiseen. Sähkö
kävi niin väkeväksi, että miekat ympäröittiin sädepyrstöillä, kuin
ukkosen johtajat myrskypilvien keskellä.

Heidän muutamia minuutia levähdettyä antoi kapteini Corsican merkin
alkaa uudelleen. Fabian ja Drake asettuivat taas tappelu-asentoon.

Tällä kertaa kävi ottelu entistä vilkkaammaksi. Fabiani puollusti
itseänsä hämmästyttävällä tyvennyydellä; Drake ahdisti raivokkaasti.
Monta kertaa odotin, Draken hurjasti tuikittua, että Fabiani antaisi
vastapiston, mutta sitä hän ei yrittänytkään.

Yhtäkkiä ja niin etten tainnut selittää tätä kummallista huolettomuutta
itseänsä kohtaan, antoi Fabiani miekkansa pudota. Oliko hän saanut
kuolettavan piston, havaitsemattani? Kaikki vereni hyökkäsi sydämeheni.
Fabianin silmiin oli ilmaantunut omituinen loisto.

-- No puollustakaa itseänne! kiljasi Drake, köyristyneenä kuin tiikeri
ja valmiina karkaamaan vastustajaansa kohti.

Jo luulin asettoman Fabianin lopun tulleeksi. Corsican riensi heidän
väliinsä, estääksensä Drakea hätyyttämästä puolluksetonta ihmistä. Mutta
Harry Drakekin puoleltaan seisoi ällistyneenä ja liikkumattomana.

Minä käännyin toisapäin. Kalpeana kuin kuollut ja kädet eteenpäin
ojennettuina läheni Elleni taistelevia. Fabiani seisoi hämmästyksissään
tästä näkemästä, silmät selällään, eikä liikkunut paikaltaan.

-- Te, tekö täällä! -- huudahti Drake Ellenille.

Nostetun miekkansa liekitsevä kärki tärisi. Olisipa sopinut sanoa, että
se oli yli-enkeli Mikaelin miekka perkeleen käsissä.

Yhtäkkiä valostui höyrylaivan peräpuoli yleensä huimaavasta ukkosen
leimauksesta. Olin kaatua ja tupehtua. Tulikiven katku pisti nenääni.
Ankaran ponnistuksen perästä virkosin kuitenkin kohta. Minä olin
langennut polvilleni, nousin ylös ja katsahdin ympärilleni. Elleni
nojasi Fabiania vasten. Harry Drake seisoi entiseen asentoonsa
kivistyneenä, mutta kasvonsa olivat mustat.

Oliko tuo onneton, jonka miekanterä veti salamaa puoleensa, kuoliaaksi
lyöty?

Elleni lähti Fabianin luota ja läheni miestänsä katsannolla, joka oli
täynnä taivaallista sääliväisyyttä. Hän laski kätensä hänen
olkapäällensä. Tämä vähäinen kosketus saatti Draken ruumiin tasapainosta
pois. Se kaatui kuin hengetön alas.

Elleni kallistui ruumiin ylitse, ja me peräysimme säikähtyneinä. Harry
oli kuollut.

-- Ukkoselta kuoliaaksi lyöty! sanoi tohtori ja tarttui minua
käsivarteen. -- Ymmärrettekö sen, ja vieläkö epäilette ukkosen pystyvää
voimaa?

Salama oli käynyt Harry Drakeen, kuten Pitferge väitti. Laivan lääkäri
sitä vastoin selitti jälestäpäin, että joku verenpesä oli särkynyt
onnettoman rinnassa. En tiedä miten lienee olla, mutta varma on, että
meillä silmäimme edessä oli pelkkä ruumis.



Neljäsneljättä luku.


Seuraavana päivänä, tiistaina huhtikuun 9:nä, kello 11 aamupäivästä
nosti Great Eastern ankkurinsa ja teki itsensä valmiiksi laskemaan
Hudsoniin. Myrsky oli yöllä asettunut. Viimeiset pilvet katosivat
taivaanrannan alle. Vähäinen kuunarilaivasto, joka läheni rannikkoa,
vilkastutti liikunnoillaan näköalan merelle päin.

Kello 11,30 tuli pienoinen höyryvene, jossa oli "terveydenhoidon
toimikunta" New-Yorkista. Vivulla varustettu, joka nousi ja laskeutui
kannen päällä, tämä vene kulki arvaamattomalla nopeudella ja antoi
minulle pikamaisen käsityksen noista vähäisistä Amerikan höyryveneistä,
jotka kaikki ovat raketut samaan malliin ja joita lähes kaksikymmentä
oli meillä seurana.

Kohta olimme purjehtineet Light-Boats nimisen, veden päällä uivan
valotornin sivu, joka osoittaa Hudsonin suuta. Sandy-Hook, eräs
hietainen niemi, jonka nenällä on valotorni, sivuttiin aivan likite, ja
muutamat katsoja-parvet tervehtivät meitä iso-äänisillä hurrahuudoilla.

Kun Great Eastern oli kääntynyt siihen lahteen, minkä Sandy-Hook niemi
tekee, erään kalastaja-veneistön keskelle, tarkkautui huomioni
New-Jerseyn vihantiin kukkuloihin, lahden suunnattoman vankkoihin
linnoituksiin ja vihdoin siihen alavaan kaupunkiin, joka on Hudsonin ja
Eastin välillä, samoin kuin Lyon on Rhonen ja Saonen välillä.

Great Eastern, mentyänsä New-Yorkin rantasiltoja pitkin, pani kello 1
aikana ankkuriin, joka tarttui kiinni virrassa oleviin sähkököysiin,
jotka se lähtiessän uhkasi katkaista.

Sitte alkoivat matkakumppalit nousta maalle, nämä maanmiehet valtameren
yli mentäissä, joita arvattavasti en koskaan enää tule näkemään.
Kalifornialaisia, etelävaltiolaisia, mormonilaisia, ne nuoret
rakastuneet... Minä odotin Fabiania ja Corsicania.

Minä olin kapteini Andersonille kertonut syyn kahden-miekkailuun sekä
sen erikois-seikat. Lääkärit antoivat ilmoituksensa. Oikeudella ei ollut
mitään tekemistä Harry Draken kuolemaan, ja käsky oli annettu viimeisen
kunnian osoittamisesta vainajalle.

Samassa tuli tilaston tutkija Cokburn, joka ei ollut puhutellut minua
koko matkalla, ja sanoi minulle:

-- Tiedättekö, herra, kuinka monta kertaa rattaat ovat pyörähtäneet
tällä matkalla?

-- Enpä kyllä, se on minulle mahdotonta tietää.

-- Satatuhatta seitsemänsataa kolmekolmatta kertaa.

-- Tosiaanko? Entäs ruuvi?

-- Kuusisataa kahdeksantuhatta sata kolmekymmentä kertaa.

-- Minä olen varsin kiitollinen näistä tiedoista.

Tilaston tutkija Cokburn erosi minusta katsomatta minua vähintäkään
jäähyvästi-tervehdystä ansaitsevaksi.

Fabiani ja Corsican tulivat nyt luokseni, ja Fabiani likisti kättäni
ystävällisesti.

-- Elleni -- sanoi hän -- Elleni on toipuva. Ymmärryksensä on alkanut
selvitä. Jumala on vanhurskas ja Hän on pelastava hänen kokonansa.

Näin puhuessaan Fabiani hymyili tulevaisuudelle. Kapteini Corsican
syleili minua kursailematta.

-- Hyvästi toistaiseksi! -- huusi hän minulle istuttuansa höyryveneesen,
jossa Fabiani jo oli Ellenin kanssa, jota hoiti kapteini Mac-Elwinin
sisar neiti R..., joka oli tullut kapteinia vastaanottamaan.

Höyryvene lähti laivan luota ja vei ensimäisen matkustaja-lastin maahan
tullipaikkaan.

Minä näin sen etenevän. Katsellessani Elleniä, siellä kun hän seisoi
Fabianin ja tämän sisaren keskellä, en epäillyt, että huolellinen hoito,
ystävyys ja rakkaus onnistuisi pelastamaan tämän koetellun, kärsimisestä
sekaantuneen sielun.

Samassa tunsin jonkun ottavan kädestäni kiinni. Minä tunsin tohtori Dean
Pitfergen kovat sormet.

-- No, mitä nyt aiotte tehdä? -- kysyi hän.

-- Joo, herra tohtori, koska Great Eastern viipyy sata yhdeksänkymmentä
kaksi tuntia New-Yorkissa ja minä tulen palaamaan siinä, niin minulla on
sata yhdeksänkymmentä kaksi tuntia katsella ympärilleni Amerikassa. Se
on vain kahdeksan päivää, se on tosi, mutta kahdeksan hyvin käytettyä
päivää kenties riittävät nähdäkseni New-Yorkin, Hudsonin, Mohawk-lakson,
Erie-järven, Niagaran ja koko tuon Cooperilta ylistetyn maan.

-- Matkustatteko Niagaralle? huudahti tohtori. -- Tekisipä tosiaankin
mieleni vielä kerran nähdä se, ja jos ei ehdotukseni näytä teistä
ajattelemattomalta...

Arvollinen tohtori mielijohteineen ja oikkuineen oli minusta hupainen.
Hän oli todellakin miellyttävä, ja parempaa ja osaavampaa opasta minun
oli vaikea tavata.

-- Minä myönnyn, -- sanoin minä hetikohta.

Neljännes-tunnin perästä sen jälkeen menimme höyryveneesen, ja kolme
tuntia myöhemmin olimme majautuneina kahteen huoneesen *Fifth-Avenue*
hotellissa.



Viidesneljättä luku.


Minä olin siis viettävä kahdeksan päivää Amerikassa. Great Eastern oli
lähtevä takaisin huhtikuun 16 päivänä, ja 9 päivänä kello 3 iltapäivällä
olin astunut Unionin maalle. Kahdeksan päivää! Löytyy palttouneita
turistia, joille tämä aika arvattavasti olisi ulottunut matkustukseen
koko Amerikassa. Minulla ainakaan ei ollut niin isoja vaatimuksia, ei
edes saada katsella New-Yorkiakaan todella ja näin tuiki pikamaisen
katsahuksen perästä kirjoittaa teosta Amerikalaisten tavoista ja
luonteesta. New-Yorkin ulkopuoli on pian katseltu. Se ei ole sakkilautaa
vaihettevampi. Kadut, jotka käyvät ristiin suorakulmatusten, kutsutaan
*avenues*, kun kulkevat pitkinpäin, ja *streets*, kun kulkevat
poikkipäin. Joka on nähnyt yhden korttelin New-Yorkissa, tuntee koko sen
suuren kaupungin, paitsi kenties katujen ja kujain sokerrusta
eteläisessä osassa, jossa kauppiaat asuvat. New-York on niemeke ja koko
sen toiminto on tämän niemekkeen kärjelle yhdistettynä. Kahdenpuolen
ovat Hudson- ja East-virrat, kaksi todellista merenlahta, joita alukset
kyntävät, ja joiden höyryveneet yhdistävät kaupungin oikealla puolen
Brooklynin ja vasemmalla puolen New-Jerseyn kanssa. Yksi ainoa
valtasuoni elähdyttää New-Yorkia sopusuuntaisesti ryhmistetyt korttelit.
Se on se vanha Broad-way, Londonin Strand, Parisin pulevarti Montmartre,
alimmassa osassaan miltei mahdoton asua, ylemmässä miltei autio. Se on
katu, jonka varrella hökkelit ja marmoripalatsit pukkiloivat toisiansa;
oikea virta vuokravaunuja, omnibusia, pitkiä kärryjä ja kuormavaunuja,
virta, jonka rantoina katuvierustat ovat ja jonka päälle on täytynyt
rakentaa siltoja jalkamiesten haitatonta pääsyä varten. Broad-way on
New-York, ja siellä tohtori Pitferge ja minä kävelimme myöhäiseen
iltapäivään.

Syötyämme päivällisen ravintolassa, olimme loppupäivän Barnumin
teaterissa. Siellä esiteltiin näytelmä, joka houkutteli paljon väkeä
koolle. Neljäs näytös osoitteli vahingonvalkeata, jossa käytettiin
todellista höyryruiskua, jota todelliset ruiskumiehet hoitivat.

Seuraavana päivänä jätin tohtorin rauhaan, asioitansa hoitamaan. Me
lupasimme tavata toisemme ravintolassa kello 2 aikana. Minä menin
postiin ottamaan ulos kirjeitä, jotka minua odottivat, sitte
Franskanmaan konsulin luokse, joka otti minun varsin kohteliaasti
vastaan, sitte Hoffman-nimiseen kauppahuoneesen, jossa minulla oli
vekseli nostettavana, ja vihdoin Fabianin sisaren, neiti R...n luokse,
jonka asuinpaikasta olin osoitteen saanut. Sekä hän että Fabiani ja
Corsican olivat jo lähteneet New-Yorkista, ottaen mukaansa nuoren
leskemme, johon maaseudun ilman ja hiljaisuuden luultiin terveellisesti
vaikuttavan. Corsican oli muutamilla riveillä antanut minulle tiedon
tästä äkillisestä lähdöstä. Minne meni hän ystävinensä, lähdettyänsä
New-Yorkista? He aikoivat seisahtua ensimäiseen kauniisen paikkaan, mikä
Ellenille oli mieleinen, ja viipyä siellä niin kauan kuin ihastusta
kesti. Corsican lupasi antaa minulle tiedon oloista ja suhteista, ja hän
toivoi, etten lähtisi pois ennenkuin syleiltyäni heitä kaikkia
yht'aikaa.

Olisinpa ollutkin onnellinen, joskin vain muutamain tuntien ajan, jos
vielä olisin nähnyt Ellenin, Fabianin ja kapteini Corsicanin. Mutta
tämäpä juuri oli yksi niitä nurjia puolia, joita matkoilla on muassansa.
Minulla oli kiire, he olivat menneet, minäkin olin lähtemälläni,
itsekukin oli suunnallaan, eikä ollut juuri uskottavaa että enää
näkisimme toisemme.

Kello 2 aikana palasin ravintolaan. Minä tapasin ystäväni tohtorin
"bar-room'issa", joka oli täynnä ihmisiä kuin pörssi tahi rautatien
pysäyspaikan odotus-sali, todellinen yleis-sali, jossa tulijoita ja
lähtijöitä tungeksi ja jossa jokainen sai ilman maksotta jäävettä,
biskveitä ja chester-juustoa.

-- No tohtori, -- sanoin minä, -- milloin lähdemme?

-- Tänä iltana kello 6 aikana.

-- Menemmekö Hudson-rautatietä?

-- Emme, vaan Saint John'issa, joka on merkillinen höyry, toinen
maailma, Great Eastern joki-alusten joukossa, yksi noita
kuljetuskoneita, jotka mielellään lentävät ilmaan.

Minä olisin ennemmin näyttänyt teille Hudsonin päivän valolla, mutta
Saint John kulkee ainoastaan öillä. Huomen aamulla kello 5 aikana olemme
Albanyssa. Kello 6 aikana lähdemme New-Yorkin valtarautatietä myöten ja
syömme iltasemme Niagaran putousten luona.

Minulla ei ollut aikaa miettiä tohtorin tuumia, vaan hyväksyin ne
umpimähkään. Me hissattiin huoneesimme ylös ja astuimme muutamain
minuuttien perästä matka-kapineinemme alas. Hyyrivaunut veivät meidät
kahdenkymmenen frankin hinnalla neljännes-tunnissa Saint Johnin luokse,
jonka savupiipuista jo kävi vahva tuprakka.



Kuudesneljättä luku.


Saint John ja sen kilpailija Dean-Richmond olivat kauneimmat
höyryalukset tällä virralla. Niitä voi pikemmin sanoa rakennuksiksi kuin
höyryveneiksi. Niissä on kaksi tahi kolme pengermuotoista alakertaa,
verantoja ja kävelypaikkoja. Sopisi kutsua jokaista semmoista
höyryalusta istutus-isännän vedellä kulkevaksi uutis-asunnoksi. Koko
rakennusta vakauttavat parikymmentä paksua pylvästä, jotka ovat
keskenään yhdistetyt rautatangoilla. Sen kaksi isoa rataskotosta ovat
kalkitukselle maalatut, samoin kuin Pyhän Markus'en kirkon
päälliskoristukset Venedigissä. Kummankin rattaan takana ovat molempain
kattilain korsteinit, jotka ovat sivuilla eikä keskellä laivaa. Tämä on
hyvin ajateltu varakeino, jos räjähys sattuisi. Rataskotosten keskellä
liikkuu koneisto aivan mutkattomasti: yksi ainoa sylinteri, yksi
pistoni, joka vaikuttaa pitkään palangsiin, joka nousee ja laskeutuu
kuin vasara kankirautapajassa, ja yksi ainoa veivin-säippä, joka panee
liikkeelle noiden suurten rattaiden akselit.

Joukko matkustajia oli jo kokoontunut Saint Johnin kannelle. Dean
Pitferge ja minä otimme haltuumme erään hytin, joka oli suunnattoman
suuren salongin, eräänlaisen Diana-kalterin vieressä, jonka holvi lepäsi
rivillä korinttilaiseen tapaan rakettuja pylväitä. Kaikki osoitti
mukavuutta ja loistoa: matot, divanit, makuusohvat, taideteokset,
taulut, peilit ja kaasu, joka valmistettiin laivassa olevassa vähäisessä
kaasumitturissa.

Tarkastellessamme nyt sitä nyt tätä tuo jättiläis-kone tutisi ja alkoi
liikkua. Minä menin ylempänä oleville penkereille. Keulan puolessa oli
pienoinen, loistavilla väreillä maalattu katos. Se oli ohjaushuone.
Neljä vankkaa miestä piti kaksinkertaisen ruorirattaan kangeista kiinni.
Muutamain minuutien perästä menin taas kannelle kattilain väliin, jotka
jo olivat punaiset ja joista sinisiä liekkiä nousi sen ilman
ahdistuksesta, jota tuhottimet nielivät. Hudsonia en nähnyt vähääkään.
Yö tunki päälle ja yön kanssa sumu, jota "olis käynyt veitsellä
viilominen". Tuskin voi eroittaa huviloita, joita oli siellä ja täällä
rannalla, ja lyhtyjä höyrylaivoilla, jotka nyt kimeästi vihellellen
menivät pimeätä virtaa ylös.

Kello 8 aikana menin salonkiin. Tohtori vei minun kanssansa syömään
iltaista erääsen komeaan ravintolaan, joka oli laitettu välikannelle ja
jossa kokonainen armeija mustia passareita teki palvelusta. Tohtori
tiesi sanoa, että matkustajia laivassa oli yli neljän tuhannen, joiden
joukossa tuhat viisisataa, jotka olivat majoitetut laivan alimmaiseen
osaan. Illastettuamme menimme levolle mukavaan hyttiimme.

Kello 11 aikana heräsin eräästä jysäyksestä. Saint John oli pysähtynyt.
Kun kapteini ei voinut enää ohjailla laivaa tässä synkässä sumussa, oli
hän käskenyt pysähyttää. Tämä julman suuri laiva makasi nyt ankkurissa
ja uinaeli levollisesti.

Kello 4 aikana aamulla Saint John taas lähti liikkeelle. Minä nousin
ylös ja riensin istumaan verandan suojaan keulan puolessa. Satamasta oli
jo herjennyt. Sumu keveni. Jo voitiin nähdä virta ja sitte sen rannat.
Oikeanpuolinen ranta oli verhottu vihannoilla puilla ja pensailla, jotka
tekivät sen avaran kirkkomaan näköiseksi; taustassa näkyi korkeita
kunnaita, ihanassa rivissä taivaanrantaa vasten. Vasemmalla rannalla
sitä vastoin oli maa lakea ja rämeinen. Virralla, saarien välissä,
valmistausi kuunareita ensimäisellä tuulenviuhkalla purjehtimaan, ja
höyryaluksia meni vikevää virtaa ylös. Tohtori Pitferge tuli kohta
seurastelemaan kanssani verandan alle.

-- Hyvää päivää, toveri -- sanoi hän, riipaistuansa melkoisen määrän
ilmaa sisäänsä. -- Tiedättekö että me, tuon hornan sumun tähden, emme
pääsekään oikealla ajalla Albanyyn emmekä siis ensimäisessä junassa
sieltä. Tämä tekee jonkun muutoksen tuumissamme.

-- Sen pahempi, herra tohtori, sillä meidän täytyy säästäin menetellä
ajan kanssa.

-- Me emme tule Niagaran köngäksille ennenkuin yöllä sen sijaan että
muuten tulisimme iltapäivällä.

Tämä ei ollut minun mieleeni, mutta kohtalooni oli tyytyminen.

Eikä ollutkaan Saint John Albanyn rantasiltaan kiinnitettynä ennenkuin
kello 8 aikana. Aamujuna oli jo mennyt. Sen tähden piti odottaa junaa,
joka oli lähtevä kello 1,40. Näin oli meillä hyvää aikaa katsella tätä
eriskummallista kaupunkia, joka on New-York valtion lakia säätävä
keskusta, tätä alavaa, väkirikasta kauppijas-kaupunkia Hudsonin oikealla
rannalla, sen tiilihuoneuksia, yleisiä laitoksia ja sangen merkillistä
maannunnais-museota. Olisipa saattanut sanoa, että yksi New-Yorkin
isoista kortteleista oli siirretty sen kunnaan kupeelle, jolle se
pyöröteaterin tapaisesti oli levitettynä.

Aamusteltuamme menimme kello 1 aikana rautatie-kartanoon, joka oli
aukinainen ja ilman vartijoitta. Juna pysähtyy ilman mitään temppuja
kadulle kuin vaunut. Matkustajat nousevat, milloin tahtovat, pois noista
pitkistä vaunuista, joita etu- ja takapuolella neljällä rattaalla
ympärinsä liikkuva konerakennus kannattaa. Nämä vaunut ovat yhdistetyt
toisiinsa porras-silloilla, joten matkustajat pääsevät kävelemään junan
toisesta päästä toiseen. Määrätyllä minuutilla lähti purskahteleva juna
liikkeelle, ilman että olimme nähneet päällikön tahi virkamiehen
vilahustakaan taikka kuulleet yhtään kelloa, joka olisi lähdön
ilmoittanut. Me vietiin nyt kahdentoista peninkulman vauhtia tunnissa.
Mutta sen sijaan että olisimme olleet pakissa, niinkuin ollaan
Franskanmaan rautateiden vaunuissa, meillä oli vapaus tulla ja mennä
kuten halusimme sekä ostaa sanomalehtiä ja kirjoja, "jotka eivät olleet
templatuita". Leimamerkki ei näyttänyt, sen tunnustan, pääsneen Amerikan
tapoihin. Sensuuri tässä omituisessa maassa ei ollut pääsnyt käsitykseen
siitä, että junavaunuissa istuville henkilöille sallittava lukeminen on
huolellisemmin silmällä pidettävä, kuin niille uskottava, jotka,
nojatuoleillaan istuen, lukevat omissa huoneissansa. Kaikkea tätä saimme
tehdä pysäyskoille pääsemistä odottamatta. Virvoituspaikat, kirjastot,
kaikki oli matkustajain muassa. Sillä aikaa suhkasi juna eteenpäin,
halki äärettömäin tasankojen, halki äsken hakattuin metsäin, joskin
oltiin vaarassa törmätä kaadettuja puurunkoja vasten, läpi uusien
kaupunkien, joiden leveille, vielä huoneettomille kaduille
rautatie-kiskot olivat asetetut, kaupunkien, joilla oli mitä
runollisimpia nimiä vanhan ajan historiasta, niinkuin Roma, Syrakusa,
Palmyra. Näin vilisi silmäimme ohitse koko tämä Mohawk-lakso.
Näkörajalla haamoitti hetkisen aikaa Ontario-järvi, jonne Cooper on
asettanut mestariteoksensa kohtaukset. Koko tämä muinoin jylhä maisema
on nyt sivistynyt paikkakunta.

Kello 11 aikana illalla vaihetimme junia Rochesterissa ja kuljimme
Tennesseen koskien sivu, jotka vilisivät vaunujen alla. Mentyämme
muutamia peninkulmia pitkin Niagaraa, näkemättä sitä, tulimme kello 2
aikana yöllä Niagara Falls nimiseen kauppalaan, ja tohtori vei minun
komeaan ravintolaan, jolla oli tuo komea nimi Cataract-House
(Köngäs-Huone).



Seitsemäsneljättä luku.


Niagara ei ole joki, ei edes virtakaan, vaan luonnollinen suoni,
kuusineljättä peninkulmaa pitkä johde, joka laskee veden Yläjärvestä,
Michiganista, Huronista ja Eriestä Ontarioon. Vedenkorkeuden eroitus
molempain viimemainittuin järvien välillä on 340 Englannin jalkaa. Tämä
eroitus, joka tasan jakautuu koko tälle matkalle, on vaivoin saanut
kosken aikuiseksi, mutta putoukset nielevät puolen vedestä, ja siitä
tulee niiden hirmuinen voima.

Tämä Niagaran putous eroittaa Yhdysvaltiot Kanadasta. Sen oikeanpuolinen
ranta kuuluu Yhdysvaltioiden, sen vasemmanpuolinen Englannin alle.
Toisella puolen nähdään poliisivirkamiehiä, toisella ei niiden
vilahustakaan.

Huhtikuun 12 päivänä päivän tullessa kävelimme tohtori ja minä
Niagara-Falls'in leveillä kaduilla. Näin kutsutaan tätä kylää tahi
kauppalaa, joka on syntynyt putousten luokse, kolmensadan peninkulman
päähän Albanysta. Se on vähäinen "vesikaupunki" raittiilla ilmalla ja
ihanalla paikalla, varustettu komeilla ravintoloilla ja pönäköillä
huviloilla, joissa jankit ja kanadalaiset käyvät kauniilla
vuoden-ajalla. Ilma oli ihana ja aurinko hohti kylmällä taivaalla.
Kaukainen tohina kuului. Minä näin taivaanrannalla sumuja, jotka eivät
voineet olla pilviä.

-- Onko tuo köngäs? -- kysyin minä tohtorilta.

-- Malttavaisuutta, ystäväni, -- vastasi Pitferge.

Muutamain minuuttien perästä olimme Niagaran rannoilla. Vesi kulki
tyvenesti. Se oli kirkasta eikä isosti syvää. Harmahtavia
kallionhuippuja pisti ylös siellä ja täällä. Putouksen pauhina kuului
yhä selvemmin, mutta sitä ei voinut vielä nähdä. Puinen, rautaisen
holvin päällä lepäävä silta yhdisti vasemman rannan erääsen saareen,
joka oli ikäänkuin viskattu keskelle virtaa. Tohtori vei minun tälle
sillalle. Ylöspäin ulottui virta niin pitkälle kuin silmä voi kantaa;
alapuolella, se on oikealla kädellä, näkyivät kosken ensimäiset
vietokset. Puolen peninkulman päässä sillasta maa katosi näkymättömiin,
sillä ilma oli täynnä hienoa utua. Se oli se Amerikan puolinen putous,
jota emme tainneet nähdä. Toisaalla näkyi rauhallinen seutu kunnainensa,
huviloinensa, huoneinensa ja paljaine puinensa. Se oli Kanadan puolinen
ranta.

-- Älkää vielä katsoko sinne! -- huusi tohtori Pitferge minulle. --
Malttakaa vähän! Pankaa silmänne umpeen älkääkä aukaisko niitä ennenkuin
käsken.

Minä en paljon kuunnellut oppaani sanoja, vaan levitin silmäni
selälleen, katsellakseni ympärille. Mentyämme sillan yli astuimme
saarelle. Se oli Goat-Island, eli vuohisaari, noin kuudenseitsemättä
auran maan laajuutta, yleensä puita kasvava ja täynnä komeita
puukujanteita, joilla vaunut voivat esteettömästi liikkua, ja viskattu
kuin kukkakimppu Amerikan ja Kanadan putousten välille, jotka ovat
kolmesataa Englannin kyynärää toisistansa. Me juoksimme noiden suurten
puiden alate, ja astuimme vietoksia ylös ja alas. Veden ukkosentapainen
pauhina kävi kahta kovemmaksi. Ilma oli utuun peittynyt.

-- Katsokaapa nyt! -- huudahti tohtori.

Missä Niagara hyökää alas ulospistävältä kalliolta, siinä se näkyy
kaikessa loistoisuudessaan. Tällä paikalla tekee se kiukan käännöksen,
ja kaaristuessaan tekemään Kanadan puolista putousta,
"hevosenkenkä-putousta", hyökää se alas sadan kahdeksankuudetta jalan
korkeudelta, kahta peninkulmaa leveänä.

Luonto, joka tällä kohdalla on ihanimpia maailmassa, on tehnyt kaiken
saattaaksensa katsojan suurimpaan kummastukseen. Tämä Niagaran mutka
takaisinpäin itseänsä vasten on erittäin edullinen valon ja varjon
vaikutuksille. Kun aurinko säteillään käy näihin vesiin, silloin nähdään
värinläikkeitä vaikka minkälaisia, ja joka ei ole nähnyt tätä
loistoisata taulua, ei sitä uskoisi. Niinpä on vaahto likellä
Vuohisaarta valkoinen; se on huimaavan valkeata lunta, valuvaa
sulatettua hopeata, jota tässä syvyyteen hyökää. Keskellä putousta on
vedellä ihmeteltävän kaunis vesivihreä väri, joka osoittaa, että siinä
on sangen syvältä vettä. Niinpä pääsikin kerta eräs alus, Detroit, joka
kävi kaksikymmentä jalkaa syvässä ja pantiin virtaan, menemään
putouksesta alas, mihinkään tarttumatta. Kanadan puolisella rannalla
sitä vastoin vesipyörteet välkkyvät kuin metallit; ne ovat valuvaa,
syvyyteen suistuvaa kultaa. Etemmä ei voidakaan nähdä virran kulkua,
sillä sakeata huurua tupruaa ilmaan. Taisinpa kuitenkin hiukan nähdä
suunnattoman suuria jääröykkiöitä, joita oli syntynyt kylmänä talvena.
Ne olivat kuin kummituksia, jotka aukinaiseen kitaansa nielivät tunnissa
ne sata miljoonaa tonnia vettä, mitkä tyhjentymätön Niagara kaataa
niiden eteen. Puolen peninkulman päässä putouksesta virta taas oli tyven
ja varustettu lujalla pinnalla, jota Huhtikuun ensimäiset tuulet eivät
vielä olleet sulamaan saaneet.

-- Ja menkäämme nyt keskelle putousta! -- sanoi tohtori.

Mitä hän näillä sanoilla tarkoitti? En tiennyt mitä ajattelisin, kun hän
osoitti minulle erään tornin, joka oli rakettu eräälle rannasta
uloskäyvälle kalliolle muutamia satoja jalkamittoja rannasta, juuri
jyrkkäyksen reunalle. Tätä uskallettua muistomerkkiä, jonka eräs Judge
Porter 1833 rakensi, kutsutaan "Terrapin-tower'iksi".

Me astuimme Vuohisaaren vietoksia alas. Ennen pitkää näin minä erään
sillan, eli oikeittain muutamia lankkuja, mitkä olivat asetetut tornin
ja rannan välisille kallioille. Tämä silta meni pitkin syvyyttä,
ainoastaan muutamain askelten päässä siitä, ja allamme ärjyi putous
hirmuisesti pauhaten. Me uskalsimme astua noille lankuille ja muutamissa
minuuteissa pääsimme etevimmälle kalliolle, jolla Terrapin-Tower seisoo.
Tämä pyöreä, viisiviidettä jalkaa korkea torni on rakettu harmaan kiven
möhkäleestä. Ylinnä on pyörön muotoinen balkongi katon ympärillä, joka
on peitetty punertavalla marmoriseolla. Kiertoraput ovat puusta.
Tuhansia nimiä on piirrelty niiden astuimiin. Kun hyvin on päästy tornin
katolle, niin koukataan kiinni balkongiin ja silmäillään avaruuteen.

Ensistäkin silmä vajoo syvyyteen ja sitte noiden jää-hirviöiden kitaan,
jotka ahmaavat tuon kuohuvan veden. Kallio, jolla torni seisoo, vapisee
tuntuvasti jalkain alla. Ylt'ympäri nähdään hirvittäviä onteloita,
ikäänkuin virran ojannes vajoaisi. Mahdotonta on puhua toistensa kanssa,
sillä jyminä, niinkuin ukkosen, nousee noista vedenpaljouksista. Vaahto
ryöppyää aina tornin katolle, ja se hienontunut vesi, noustua ilmaan,
muodostaa loistoisan vesikaaren.

Torni näyttää siirtyvän hirvittävällä nopeudella, mutta kaikeksi onneksi
taapäin, sillä jos se toisapäin näyttäisi siirtyvän, niin huimaus olisi
mahdoton kestää eikä kukaan voisi kuilua katsella.

Läähättäen, tuohon paikkaan lannistuen, astuimme tornin ylempään
huoneesen. Siellä tohtori näki syytä olevan sanoa:

-- Tämä Terrapin-tower, ystäväni, on jonakuna kauniina päivänä syöstyvä
syvyyteen ja kenties ennen kuin aavistetaankaan.

-- Vai niin? Tosiaanko?

-- Siitä ei ole epäilemistä. Tämä Kanadan puolinen köngäs vetäytyy
huomaamattomasti takaperin, mutta sen se kumminkin tekee. Kun torni
rakettiin 1833, oli se etempänä putouksesta. Maanpinnan tuntijat
sanovat, että putous viisineljättä tuhatta vuotta tätä ennen oli
Queenstownin luona, seitsemän peninkulmaa alempana, nykyistä paikkaa.
Bakevellen mukaan se vetäytyy taapäin yhden meterin vuosittain, mutta
Charles Lyeldin mukaan ainoastaan yhden jalan. Se silmänräpäys on siis
tuleva, jona kallio, jolla torni seisoo, veden syövyttämänä on huilaava
alas putouksen vieremiä. Muistakaa sanani, ystäväni: sinä päivänä, jona
Terrapin-tower kukistuu, on siellä oleva muutamia haaveellisia turistia,
jotka saattavat sitä Niagaraa alaspäin.

Minä silmäilin tohtoria ikäänkuin kysäistäkseni häneltä tulisiko hän
olemaan yksi noita omituisia miehiä. Mutta hän viittasi minua tulemaan
muassansa, ja me saimme taas ottaa hevosenkenkä-putouksen ja ympärillä
olevan maiseman katseltavaksemme. Nyt eroitimme jonkun vähän Amerikankin
puolista putousta. Tämä putous, niinikään ihmeteltävä, on suora eikä
mutkainen ja 164 jalkaa pystysuoraan korkea. Mutta jos tahdotaan
katsella sitä kokonaisenaan, niin täytyy asettua vastapäiselle Kanadan
rannalle.

Koko tämän päivän me kävelimme sinne ja tänne Niagaran rannoilla,
vastustamattomasti vedettyinä torniin takaisin, jossa veden pauhina,
huurujen tuhusade, auringon säteiden leikitys ja köngäksen hurmaava
tuoksu pitivät meitä alinomaisessa ihastuksessa. Sitte palasimme
Vuohisaarelle katselemaan tätä putousta kaikin puolin emmekä koskaan
kyllästyneet tähän näytelmään.

Kello 5 aikana tulimme jälleen Köngäs-Huoneesen; ja tuota pikaa
nautittuamme päivällisen, Amerikan tavoin valmistetun, palasimme
Vuohisaarelle. Tohtori tahtoi jälleen nähdä "Kolme sisarta," kolme
ihanan saarta, jotka olivat hujan hajan saaren ylipään vaiheilla. Illan
tultua hän taas vei minun Terrapin-towerin tutisevalle kalliolle.

Aurinko oli laskenut pimenneiden kukkulain taa. Päivän viimeinen valo
oli kadonnut. Kuu, joka oli puolena, kumotti kirkkaalla valolla. Torni
heitti pitkän varjon syvyyden ylitse. Ylempänä päin vieri vesi tyvenesti
keveässä huurussa. Kanadan ranta, joka jo oli pimeään vajonnut, erosi
silmään pistävästi Vuohisaaren ja Niagara-Falls kauppalan enemmin
valaistuista osista. Kuilu, jonka puolipimeä isonti, näytti silmissämme
pohjattomalta syvyydeltä, jossa tuo hirvittävä köngäs jumisi. Minkä
voimakkaan ja sydäntä karsivan vaikutuksen emmekö tunteneet? Kuka
mestari, oli se kynän tahi pensselin töissä, voisi sitä kuvailla?
Liikkuva valo näkyi moniaina minuuteina taivaanrannalla. Se oli
kuumoitus eräästä rautatie junasta, joka meni Niagaran päällä rippuvan
sillan yli, kahden peninkulman päässä meistä. Me jäimme paikallemme
puoliyöhön asti, äänettöminä ja liikkumattomina tämän tornin huipulle,
aina nojaten itsemme katsomaan tuota putousta, joka viehätti ja lumosi
meidät. Vihdoin viimein eräällä hetkellä, kun kuun säteet sattuivat
erääsen kohtaan tuossa kirkkaassa vetelässä tohussa, eroitin minä
maidonkarvaisen viirun, erään läpikuultavan, pimeässä vipajavan juovan.
Se oli kuun laatuna vesikaari, himeä säteily yön tähdestä, jonka vieno
valo muuttui kulkiessaan köngäksen löyhyväin huurujen läpi.



Kahdeksasneljättä luku.


Seuraavana päivänä, huhtikuun 13:na, teki tohtori esityksen että
kävisimme Kanadan puolisella rannalla. Matka sinne ei ollut pitkä.
Tarvitsimme ainoastaan astuskella niitä kukkuloita myöten, joita on
Niagaran oikeanpuolisella rannalla kahta peninkulmaa pitkältä,
päästäksemme ripus-sillalle. Me lähdimme matkaan kello 7 aikana aamulla.
Mutkittelevalta polulta, joka meni oikeanpuolista rantaa pitkin, nähtiin
virran tyven vesi, jolla ei enään ollut mitään tuntua pauhaavasta
putouksesta.

Kello 8,30 tulimme mainitulle sillalle. Tällä sillalla, joka on ainoa
Kanadan ja New-York-valtion välillä, on kaksi rataa. Ylempää rataa
myöten kulkevat rautatiejunat, alempaa myöten, joka on kolmeakolmatta
jalkaa alempana, vaunut ja jalkamiehet. Mielikuvatus ei voi seurata
rohkeata insinööri John A. Röblingiä Trendonista hänen työssänsä, tätä
miestä, joka on uskaltanut rakentaa tämän sillan näihin suhteisin:
ripus-sillan, jota myöten rautatiejunat pääsevät kulkemaan kahdensadan
viidenkymmenen jalan korkeudella Niagaran virrasta, jonka vauhti tällä
paikalla ei ole kovin ankara.

Tämä ripus-silta on 800 jalkaa pitkä ja 24 jalkaa leveä. Rautaiset
pylväät, jotka ovat kuin valotornia ja rannoille raketut, pitävät
tasapainoa voimassa. Kaapeleihin, jotka kannattavat siltaa, kuuluu
neljätuhatta lankaa ja ovat kymmenen tuumaa paksut poikki mitaten ja
kestävät kahdentoista tuhannen neljänsadan tonnin painon. Silta yksinään
painaa kahdeksansataa tonnia. Se vihittiin 1855 ja on maksanut puolen
miljoonaa dollaria. Samassa kuin pääsimme keskipaikalle siltaa, kulki
rautatiejuna päidemme ylitse, ja me tunsimme sillan sujahtavan yhden
meterin jalkaimme alla.

Se oli heti tämän sillan alapuolella kuin Blondin astui Niagaran yli
köyttä myöten, joka oli pingoitettu rannasta rantaan, mutta ei
yläpuolella putousta. Yritys ei sen tähden ollut vähemmin vaarallinen.
Mutta jos Blondin on hämmästyttänyt meidät rohkeudellaan, mitä siis
tulee ajatella hänen ystävästään, joka, istuen hänen selässään, seurasi
häntä tällä ilmassa kävelyllä.

-- Kenties hän oli herkkusuu -- sanoi tohtori -- sillä Blondin valmisti
erinomaisen hyviä omelettia jännitetyllä köydellään.

Me olimme nyt Kanadan maalla ja menimme pitkin Niagaran vasenta rantaa
katsellaksemme putouksia toiselta kannalta. Puolen tunnin perästä
astuimme erääsen englantilaiseen ravintolaan, jossa tohtori panetti
eteemme maukkaan aamuisen. Sillä aikaa katselin erästä kirjaa, johon
tuhansittain matkustajia olivat nimensä kirjoittaneet. Kuuluisimpia
olivat seuraavat: Robert Peel, lady Franklin, kreivi Parisista, herttua
Chartres'esta, prinssi Joinvillestä, Louis Napoleon (1846), prinssi ja
prinsessa Napoleon, Barnum, Maurice Sand (1865), Agassis (1854),
Almonte, prinssi Hohenlohe, Rothschild, lady Elgin, Burkardt (1832)
y. m.

-- Ja nyt menemme putousten alapuolelle -- sanoi tohtori, aamuisen
otettuamme.

Minä menin hänen muassansa. Eräs neekeri vei meidät muutamaan huoneesen,
jossa meille annettiin vedenpitävät housut, takki ja hattu. Näin
puettuina vei opas meidät niljakkaa polkua myöten, joka oli täynnä
raudan-pitoisia vesinoroja ja mustia terävä kulmaisia kiviä, Niagaran
alle. Köngäs seisoi edessämme kuin näyttämön esirippu aktöörien edessä.
Mutta mikä näytelmä ja näky nähdä nämä väkinäisesti häiriöön saatetut
ilmakerrokset! Likomärkinä, sokaistuina ja puolikuuroina emme voineet
nähdä eikä kuulla toisiamme tässä luolassa, joka oli yhtä
hengenpitävästi suljettu könkään huuruilla, kuin jos luonto olis sen
kivimuurilla sulkenut.

Kello 9 aikana olimme taas ravintolassa, jossa vettä valuvat vaatteemme
riisuttiin päältämme. Palattuani rannalle, pääsi minulta ilon ja
hämmästyksen huuto:

-- Kapteini Corsican!

Kapteini oli kuullut sanani ja tuli luokseni.

-- Tekö täällä! -- huudahti hän. -- Olipa lysti jälleen nähdä teidät.

-- Entäs Fabiani ja Elleni? Missä ne ovat? -- kysyin minä likistäen
Corsicanin käsiä.

-- Ne ovat täällä ja voivat mahdollisuuden mukaan hyvästi. Fabiani on
iloa täynnä ja miltei hymähtelee. Elleni-rukkamme tointuu vähitellen
jälleen.

-- Mutta mistä se tulee, että tapaan teidät täällä Niagaran luona.

-- Niagara -- vastasi Corsican -- on englantilaisten ja amerikalaisten
kokouspaikka kesäkuukausina. He tulevat tänne saamaan raitista ilmaa ja
virvoittelemaan itsiänsä tätä ylevää putousta katselemalla. Elleniimme
näytti tämä uhkea panorama mahtavasti vaikuttavan, ja sen tähden olemme
jääneet Niagaran rannoille. Te näette tuolla etempänä puilla ympäröityn
huvilan, Clifton-House'n, keskellä kunnasta. Siellä asumme yhdessä rouva
R:n, Fabianin sisaren kanssa, joka kaikella mahdollisella huolella
hoitaa ystävätär-raukkaamme.

-- Onko Elleni tuntenut Fabianin? -- kysyin minä.

-- Ei, ei vielä -- vastasi kapteini. -- Muistattehan että, juuri samassa
kuin Harry Drake kaatui kuoliaaksi, ikään kuin silmänräpäykseksi eräs
valon vilahus lennähti Ellenin ymmärrykseen, yrittäen tunkemaan sen
pimeyden läpi, joka sitä verhosi, mutta tämä tolkku katosi kohta
jälleen. Mutta tuotuamme hänen tänne, missä hän saa hengitellä raitista
ilmaa rauhallisessa tienoossa, on tohtori sanonut merkillisen muutoksen
tapahtuneen Ellenin tilassa. Hän on levollinen, nukkuu hyvästi, ja hänen
silmissään havaitaan joku ahkeroiminen pysyä kiinni jossakin asiassa,
joko menneessä tahi tulevassa ajassa.

-- Oi ystäväni! -- huudahdin minä -- me tahdomme pelastaa hänen, mutta
missä on Fabiani ja kihlattunsa?

-- Katsokaa tuonne -- vastasi Corsican, ojentaen kätensä Niagaran
rantaan päin.

Kapteinin osoittamalla paikalla keksin nyt Fabianin, joka ei vielä ollut
meitä nähnyt. Hän seisoi eräällä kalliolla, ja muutamia askelia hänen
edessään istui Elleni liikkumattomana. Fabiani ei eroittanut silmiään
hänestä. Tämä paikka vasemmalla rannalla on tunnettu nimellä
"Table-Rock" (Pöytäkallio). Se on eräänlainen kallionkieli, joka pistää
ulos virtaan, joka kuohuaa kaksisataa jalkamittaa alempana katselijaa.

Elleni silmäili ympärilleen ja näytti vajonneen äänettömään ihastukseen.
Tältä paikalta putous on ylevin nähdä, väittävät oppaat, ja niin se
onkin.

Emme tahtoneet häiritä Fabiania. Corsican, tohtori ja minä lähenimme
"Pöytäkalliota". Elleni pysyi yhä liikkumattomana kuin kuvapatsas.
Minkähän vaikutuksen tämä näytelmä teki hänen sieluunsa? Jokohan järki
vähitellen tointui tämän suuren-moisen näytelmän vaikutuksesta? Yhtäkkiä
näin Fabianin astahtavan hänen luoksensa. Elleni oli kiivaasti
hypähtänyt pystyyn ja läheni syvyyttä; kätensä olivat ojettuina tuota
ammottavaa nielua kohti, mutta hän pysähtyi tuota pikaa ja laski
kiukasti kätensä otsaansa vasten ikäänkuin karkoittaaksensa jonkun
mielikuvauksen. Fabiani, kalman kalpeana mutta levollisena, oli yhdellä
harppauksella Ellenin ja syvyyden välillä. Elleni pudisteli valkoista
tukkaansa, ja ihastuttava ruumiinsa vapisi. Lieneekö hän nähnytkään
Fabiania? Ei! Olisipa voinut sanoa: että Elleni oli henkiin virkoava
kuollut, joka koki tajuta mitä ympärillään näki.

Kapteini Corsican ja minä emme uskaltaneet askeltakaan liikahtaa. Niin
likellä syvyyttä me pelkäsimme onnettomuutta, ja tohtori Pitferge
pidätti meitä.

Me kuulimme ne huokaukset, jotka nousivat tämän nuoren naisen rinnasta.
Sekavia sanoja väikkyi hänen huulillaan. Hän näytti tahtovan puhua,
mutta ei voinut. Viimein pääsi häneltä nämä sanat:

-- Jumalani, Jumalani, kaikkivaltias Jumala, missä olen minä, missä olen
minä?

Hän tunsi nyt jonkun olevan lähellänsä, ja puoleksi toisapäin
kännyttyänsä hän näytti meistä ikäänkuin muuttuneelta. Toisenlainen
katsanto loisti hänen silmissään. Fabiani seisoi vavahdellen,
äänettömänä ja avosylin hänen edessänsä.

-- Fabiani! Fabiani! huudahti Elleni vihdoin.

Fabiani otti hänen sylellään vastaan ja Elleni vaipui hengettömänä alas.
Fabiani parkasi sydäntä särkevästi. Hän luuli Ellenin kuolleen, mutta
tohtori astui väliin ja sanoi:

-- Älkää hätäilkö, tämä taudin taittumus on päinvastoin hänen pelastava.

Elleni vietiin Clifton-Houseen ja sai panna maata. Voipumuksestaan
herättyänsä hän vaipui levolliseen uneen. Fabiani oli tohtorin sanoista
saanut rohkeutta ja oli iloa täynnänsä. Olihan Elleni tuntenut hänen.
Hän tuli luoksemme ja sanoi:

-- Me saamme hänen pelastetuksi. Joka päivä olen oleva läsnä tämän
sielun uudesta syntymisessä. Tänä päivänä, kenties huomenna on Elleni
jälleen oleva minun. Minä kiitän sinua, Jumalani! Me jäämme tänne niin
kauaksi kuin Elleni sitä tarvitsee. Eikös niin, Archibald?

Kapteini likisti kaikesta sydämestään Fabianin rintaansa vasten. Fabiani
oli kääntynyt puoleeni ja tohtori kiitteli meitä minkä taisi. Meillä
oli samat toiveet kuin hänelläkin, eikä tainneet mitkään olla paremmin
perustettuja. Ellenin tervehtyminen ei voinut enää olla kaukana.

Mutta nyt oli aika lähteä. Meillä oli tuskin tunnin matka
Niagara-Falls-kauppalaan. Erotessamme rakkaista ystävistämme Elleni
vielä nukkui. Fabiani syleili meitä, ja kapteini Corsican, joka oli
isosti liikutettuna, sanoi minulle, luvattuansa sananlennättimellä antaa
minulle tiedon Ellenin tilasta, viimeisen jäähyvästen, ja kello 12
aikana lähdimme Clifton-Housesta.



Yhdeksäsneljättä luku.


Hetkisen perästä astuimme erästä Kanadan puolella olevaa sangen loivaa
vietosta alas. Tämä vietos vei meidät virran rannalle, ja virta oli pian
kokonansa jäistä tukkeissa. Siellä odotti meitä pienoinen vene, joka oli
viepä meidät "Amerikaan." Eräs matkustaja oli jo istunut siihen. Se oli
eräs insinööri Kentuckysta, joka ilmoitti nimensä ja ammattinsa
tohtorille. Mekin astuimme viipymättä veneesen, joka, häätämällä
jääteliä pois edestään, pääsi keskelle virtaa, missä taisimme paremmin
päästä eteenpäin. Sieltä loimme vielä viimeisen silmäyksen tuon
ihmeteltävän Niagara-köngäksen puoleen. Matkakumppalimme katseli sitä
tarkoin silmin.

-- Eikös tuo ole kaunista, ihastuttavaa? -- sanoin minä hänelle.

-- Onpa niinkin -- vastasi hän -- ajatelkaapa, mikä koneellinen voima
tässä tuhlataan ja kuinka komeata myllyä tässä voitaisiin käyttää
tuonlaisella putouksella!

En koskaan ollut tuntenut suurempaa halua viskata insinööriä veteen.

Toiselle rannalle päästyämme me vietiin pian pystysuoraan seisovia
rautatienkiskoja myöten muutamissa minuuteissa ylös korkeuteen. Kello
1,30 otimme ylimääräisen junan, joka jätti meidät Buffaloon kello 2,15.
Käytyämme tässä uudessa kaupungissa ja maistettuamme Erie-järven hyvää
vettä, lähdimme kello 6 jpp. New-Yorkin valtarautatielle. Seuraavana
päivänä jätimme mukavat vuoteemme "nukunta-vaunussamme" ja tulimme
Albanyyn, ja Hudsonin rautatietä myöten, joka kulkee pitkin
vedenparrasta virran vasenpuolista rantaa myöten, saavuimme muutamissa
tunneissa New-Yorkiin.

Seuraavana päivänä, joka oli huhtikuun 15, katselin minä väsymättömän
tohtorini kanssa kaupunkia, East-virtaa ja Broklynia. Illan tultua
sanoin minä hyvästit kelpo Pitfergelle, ja erotessani hänestä tunsin
ystävästä eroavani.

Huhtikuun 18 päivänä, joka oli Great Easternin määrätty lähtöpäivä,
menin minä kello 11 aikana sille paikalle, missä höyryveneen piti
odottaa matkustajia. Se oli niitä ja lukemattomia tavaratukkuja
täpötäynnä. Minä astuin alukseen.

Samassa kun höyryveneen piti lähteä rannasta tunsin minä jonkun
tarttuvan minua käsivarteen. Minä katsahdin taakseni. Se oli tohtori
Pitferge.

-- Te palaatte Europaan? -- huudahdin minä.

-- Niin, ystäväni.

-- Great Easternissako?

-- Tottapa niin -- vastasi armas toverini hymähdellen. Minä olen
ajatellut asiata -- ja minä lähden. Ajatelkaa, että tämä kenties on
Great Easternin viimeinen reissu, reissu, jolta se ei palaa.

Kello juuri ikään soi lähdöksi, kun eräs laivapoika Fifth-Avenue
ravintolasta juoksi läähättäen ja jätti minulle lennätinsanoman,
Niagara-Falls-kauppalasta lähteneen. "Ellen on vironnut, hän on täydellä
toimellaan, ja tohtori vastaa hänen pelastumisestaan." Näin kirjoitti
kapteini Corsican.

Minä ilmoitin tämän uutisen Dean Pitfergelle.

-- Vastaa hänestä -- mumisi matkakumppalini. -- Minäkin vastaan hänestä,
mutta mitä se todistaa? Joka tahtoisi vastata minusta, teistä, kaikista,
tekisi sangen väärin.

Kahdentoista päivän perästä saavuimme Brestiin ja seuraavana päivänä
Parisiin. Paluu kävi ilman mitään merkillistä tapausta, pahaksi mieleksi
tohtori Pitfergelle, joka yhä vain odotti "haaksirikkoa".

       *       *       *       *       *

Nyt istuessani pöytäni ääressä luulisin Great Easternia, tuota vedellä
liikkuvaa kaupunkia, jossa olen oleskellut kuukauden, yhtymistäni
Elleniin ja Fabianiin, verratonta Niagaraa, niinpä kaikkea pelkäksi
unelmaksi, ellei minulla olisi kunkin päivän muistoonpanot edessäni.
Ihanoita nuo reissut kuitenkin ovat, ovatpa paluumatkatkin, tohtori
sanokoon mitä tahtoo.

Kahdeksan kuukauden kuluessa en kuullut mitään puhuttavan tästä
omatapaisesta miehestä, mutta eräänä päivänä sain postista monivärisillä
vapaamerkeillä varustetun kirjeen, joka alkoi näillä sanoilla:

"Coringuy-laivassa, Auklawin saaristossa. Vihdoin viimein olemme
kärsineet haaksirikon". Kirje päättyi näillä sanoilla: "En milloinkaan
ole voinut paremmin kuin nyt".

      Uskollinen ystävänne

      Dean Pitferge."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Veden päällä liikkuva kaupunki" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.