Title: Bucolica
Author: Virgil, 70 BC-19 BC
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Bucolica" ***


VIRGILION

BUCOLICA.


Kouluin tarpeeksi
suomentanut
R. Mellin.


Ensimmäisen kerran julkaissut
Chr. Ev. Barck 1866.



Ensimäinen Ecloga.

Tityrus.


_Meliboeus._

Tityrus! Sinä vaan lepäilet tuuhian saksantammen suojassa ja soittelet
hienolla huilullasi maaseutuisia lauluja; me jätämme isänmaamme alueen
ja ihanat kedot; me pakenemme syntymätienoiltamme; sinä, leutona puitten
varjossa, annat metsäin kaikuilla sorian Amaryllisi nimeä.

_Tityrus._

Oi Meliboeus! Jumala on suonut meille tämän tyvenen elämän. Sillä jumala
on _hän_ ainian minulle oleva; _hänen_ alttariansa on hentoisen karitsan
veri lammas-pihatoistani usein kostutteleva. Hän on sallinut lehmäni,
kuten näet, kuljeksia laitumella sekä itseni soitella mitä tahdon.

_Meliboeus._

Empä kadehdi; paremminpa kummastelen; sillä niinpä kovin on hämminkiä
yleensä näillä tienoin. Katsosta! Itse häätelen, murheellisna, vuohiani
pois; ja tätä, Tityrus, tuskin saan enää edemmäksi; sillä tänne tihiään
pähkinäpuistoon jätti se vastikään kaksoiset, karjan toiveen, jotka se,
voi kuitenki! paljaalle kalliolle synnytti. Tätä onnettomuutta muistan
ukkosen lyömäin tammien usein minulle ennustaneen, jollei mieleni olisi
nuria ollut. Usein ennusti sitä paha-aaveinen variski ontelosta
raudustammesta. Mutta sanosta minulle, Tityrus, kumminki, kuka tuo
Jumala onpi.

_Tityrus._

Kaupungin, jota Romaksi kutsuvat, pidin, tuhma, tämän meikäläisen
kaltaisena, jonne meidän, paimenten, usein on tapa ajella lampaitten
hentoja sikiöitä. Näin tiesin penikatki koirain, näin vohlatki emäinsä
näköisiksi; näin oli tapani vertailla isoja pienempiin. Mutta minkä
verran kypressin on tapa korottaa latvansa notkeitten heisipensaitten
seassa, saman verran tämäki kaupunki korottaa päänsä muitten keskellä.

_Meliboeus._

Ja mikä oli sinulla niin tähdellisenä syynä saada Romaa nähdä?

_Tityrus._

Vapaus, joka hiljan ainaki katsahti minun, saamattoman, puoleen,
sittekun partani jo harmaampana varisi ajajalle; katsahti ainaki
puoleeni ja tuli pitkän ajan perästä, sittekun Galatea oli minun
heittänyt ja Amaryllis tullut ystäväkseni. Sillä, sen tunnustan: niin
kauvan kun Galatea oli hempenäni, ei ollut minulla toivoa vapaudesta
eikä huolta omaisuudesta; vaikka uhri-eläviä kuinka paljo olisi tuotu
pihatöistäni ja lihavata juustoa likistelty kiittämättömälle (vähän
maksavalle) kaupungille. Ei koskaan painanut raha kädessäni, kaupungista
palatessani.

_Meliboeus._

Jopa kummastelinki, Amaryllis, miksi surullisna huutelit jumaloita, ja
ketä varten annoit hedelmäin rippua puissansa (poimimatta). Tityrus oli
poissa. Sinua, Tityrus, huutelivat yksin männytki, yksin lähteetki,
yksin nämät viidakotki.

_Tityrus._

Mitäs oli tekeminen? Eipä käynyt minun muualla pääseminen orjuudestani,
eikä muualla tapaaminen noin autteliaita jumalia. Siellä, Meliboeus,
näjin sen nuorukaisen, jolle alttarini vuosittain savuavat kaksitoista
päivää. Siellä antoi hän ensiksi minulle tämän vastauksen: käyttäkäät,
pojat, karjaanne laitumella, kuten ennenki, ja kasvattakaat sonnia.

_Meliboeus._

Onnellinen vanhus! Siis säilyvät sinulla ketosi, ja ne ovat sinulle
kylliksi isot, vaikka paljas kivi ja lammikko limaisine vihvilöineen
peittää kaikki niityt. Outo ruoka ei kiusaa tiineitä ja kipeitä emiäsi,
pahat tartunnaiset naapurin karjasta eivät tee vahinkoa. Onnellinen
vanhus! Täällä tuttuin virtain ja pyhäin lähteitten vaiheilla saat
nauttia vilpastuttavaa siimestä. Yhdeltä puolen on aidoitus, joka kulkee
naapurisi rajalla ja jonka pajuston kukkaisista Hyblan mettiäiset
elävät, hiljaisella surinallaan houkutteleva sinua unen vienoon;
toisella puolen on lehden riipijä korkian kallion juurella virittelevä
laulujansa ilman avaruuteen. Sillä välin eivät käriä-ääniset
metsäkyhkyisesi, joita hoitelet, eikä turtturi-kyhkysesi lakkaa
kyhertelemästä korkiasta jalavasta.

_Tityrus._

Siksipä keviät hirvet ennen kulkenevatki ilmoissa laitumella ja meret
heittänevät kalansa avoimelle rannalle; siksipä Parthilainen pakolaisena
ennen juonee vettä Ararin ja Germanilainen Tigrin virrasta, kuljeskeltua
toistensa maitten läpi, ennenkun _hänen_ muotonsa katoaa mielestäni.

_Meliboeus._

Mutta meidän täytyy paeta täältä, mitkä janoavaisten Afrikalaisten tykö,
mitkä Scythiaan, mitkä Cretan vikevälle Oaxes-joelle, mitkä
Britannilaisten luokse, jotka ovat kokonaan eroitetut muusta mailmasta.
Saanenko koskaan enää, pitkänkään ajan perästä, kummeksien katsella
syntymä-seutujani ja köyhän hökkelini turpeista luotua kattoa, näitä
kaikkia, joitten haltija ennen olin; saanenko enää ihmetellä harvassa
kasvavia tähkäpäitä pelloillani. Jumalaton soturi on omistava nämät
hyvästi viljellyt vainiot. Muukalainen on ottava nämät viljat. Kah,
minne eripuraisuus on saattanut onnettomat kansalaiset! Kah, ketä varten
olemme kylväneet vainiomme! Ymppää nytki, Meliboeus, pääronapuihisi;
istuta viiniköynnöksiä järjestykseensä! Paetkaat, vuohiseni! Te ennen
muinen iloinen karjani, paetkaat! En ole täst'edes lepäilevä viheriässä
luolassa enkä etäältä näkevä teidän kiipeilevän tappurapensaisella
kalliolla. En ole enää lauleskeleva; ette, vuohiseni, saa enää
paimentaissani nykkiä kukoistavaa cytiso-pensasta ettekä karmeita
pajupensaita.

_Tityrus._

Kuitenki taidat tämän yön levätä täällä kanssani vereksellä
lehtivuoteella. Minulla on lienteitä hedelmiä, pehmeitä kastaneita ja
kyllältä juustoa. Ja jo nousee savu tuolla kaukana maakartanoitten
katoilta, ja varjot kaatuvat pitempinä korkeilta vuorilta.



Toinen Ecloga.

Alexis.


Paimen Corydon paloi (rakkaudesta) kauniisen Alexiin, joka oli isäntänsä
lemmikki; mutta eipä saanut mitä toivoi. Ehtimiseen kulki hän vaan
tihiässä, lakkapäisessä pyökki-metsässä; siellä hän yksinäisyydessään
vuorille ja metsille turhaan lateli nämät sieventämättömät värsyt:

"Tunnoton Alexis! Etkö huolikaan lauluistani? Eikö käy sinun minua
sääliksesi? Joko ainaki otat minulta hengen? Karjatki jo nauttivat
siimeksen viileyttä, viheriät sisiliskotki jo kätkeytyvät
tappurapensaistoihin, ja Thestylis murentaa kovasta helteestä uupuneille
elontekijöille kynsilaukan ja ajuruohon hajullisia yrttiä. Mutta
minulle, kun polttavassa päiväpaisteessa noudattelen askeleitasi,
vastaavat heinäsirkat viidakoista sähinällänsä. Eikö olisi parempi ollut
kärsiä Amaryllin tuimia vihoja ja ynsiätä halveksimista, eikö parempi
kärsiä Menalcasta, vaikka tämä on musta ja sinä olet kirkas kuin päivä?
Oi ihana poikanen! Elä luota liioin kauneuteesi. Valkoiset ligusterit
jätetään varisemaan; mustat mustikat poimitaan. Sinä halveksit minua,
Alexis, etkä kysy, kuka olenkaan, kuinka rikas olen lumivalkiasta
karjasta, kuinka maidosta rikas. Tuhat lammasta kulkee minulla
laitumella, Sicilian vuorilla. Tuoretta maitoa ei minulta puutu kesällä,
ei talvella. Minä laulelen samaa, mitä Circen Amphioninki oli tapa
laulella Aracynthon vuorella Atticassa, kun kutsui karjaansa kotiin.
Enkä ole niin tuiki rumakaan. Nykyjään näjin rannalla kuvani, kun meri
tuulilta seisoi tyvenenä. Jos tahdot arvostella, niin en pelkää Daphnia,
saati vaan ei kuvani minua petä. Oi, joska sinulle lystäisi asua
kanssani näillä ylenkatsotuilla maaseuduilla ja näissä mataloissa
majoissa, sekä ampua hirviä ja saatella kililaumaa viheriöitsevän
ibis-juuren luokse! Silloin täällä metsissä minun kanssani osoitteleisit
Pania laulannossa. Pan oli ensimäinen, joka opetti vahalla yhdistämään
usiainpia ruokoja. Pan pitää huolen lampaista ja lammasten paimenista.
Etkä tarvinne katua huilulla kuluttaneesi huuliasi. Sitä samaa
osataksensa, mitä ei Amyntas tehnyt? Minulla on seitsemästä
eripaksuisesta katkon-putkesta liitetty huilu, jonka Damoetas muinen
minulle lahjoitti, sanoen kuollessansa: sinä olet toinen, jolla tämä nyt
on. Näin sanoi Damoetas; ja tyhmä Amyntas kadehti tätä. Ilman tätä on
minulla kaksi valkian-kirjavata metsäkaurista, jotka löysin
vaarallisessa laksossa. Nämät tyhjentävät jokapäivä kahden lampaan
nisät, ja niitä pidän minä sinua varten. Jo ammoin on Thestylis pyytänyt
saada viedä ne minulta; ja hän ne saapiki, koska lahjani ovat mielestäsi
halvat. Tule siis tänne, kaunis poikanen! Kah, kuinka nymphit kantavat
sinulle lemmenkukilla täytettyjä vasuja! Valkoinen Najadi poimii sinulle
keltavia orvokkia ja valmukukkia, joihin liittää narcissia ja
hyvänhajuisia tillikukkia; sitte koristelee hän pehmeitä vaccini-kukkia
kellahtavilla kultakukilla, seotellen niihin villikaneelin ja muita
sulohajuisia kukkasia. Itse olen poimiva harmaita omenoita lienteine
untuvineen, sekä kastani-pähkinöitä, joita Amaryllini rakasti. Näihin
olen lisäävä vahakeltaisia luumuja: kunnia on annettava tälleki
hedelmälle. Teitäki, laakerit, olen poimiva, ja sinua myrttipensas, joka
olet sitä lähin arvossa; koska sillä tapaa aseteltuina annatte suloisia
sekahajuja. Corydon! Sinä olet talonpoikainen. Alexis ei huoli
lahjoistasi; ja jos lahjain annossa kilpailet, niin ei Iolas ole
huonompi sinua. Voi, mitä nyt, raukka, itselleni tein? Päästin, onneton,
etelätuulen kukkasiin ja metsä-siat kirkkaille lähteille. Ketä pakoilet,
mieletön? Jumalatki ja Dardanian Pariski asuivat metsissä. Pallas itse
asukoon linnoissa, jotka rakenti; meille kelvatkoot metsät ennen
kaikkia. Julma leijona ajelee sutta, susi itse vuohta; vallaton vuohi
etsiskelee kukoistavaa cytiso-pensasta, Corydon sinua, Alexis! Oma
mielipiteensä viehättää itsekutaki. Katsos, kuinka härjät tuovat takasi
auroja, jotka rippuvat ikeissä, ja kuinka laskeutuva aurinko
kaksikerroittaa kasvavat varjot. Rakkaus polttaa minua yhtähyvin; sillä
lieneekö rakkaudella määrää? Oi Corydon, Corydon! Mikä mielettömyys sai
sinussa vallan? Puolileikattuna rippuu sinulla viiniköynnös lehtevässä
jalavassa. Miksi et kernaammin pajun oksista ja pehmeistä kahiloista
nido ehki jotaki, mitä tarve vaatii? Kyllä olet löytävä toisen Alexin,
jos tämä sinua halveksii."



Kolmas Ecloga.

Palaemon.


_Menalcas._

Sanos minulle, Damoetas, kenenkä on karja? Onko se Meliboeon?

_Damoetas._

Ei, vaan Aegon'in. Aegon sen nykyjään jätti minulle.

_Menalcas._

Oi lampaat! Oi te onneton karja! Sillä aikaa, kun hän itse lempii
Neaeraa ja pelkää, että tämä pitää minun häntä parempana, lypsää tämä
vieras kaitsija lampaat kahdesti tiimassa. Kunto viepyy karjalta ja
maito karitsoilta.

_Damoetas._

Tiedäpä toki määrältä soimata miehiä mokomista. Tiedänpä minäki, kuinka
sinua -- -- -- silloin kun kauriit syrjittäin katselivat, ja missä
luolassa -- -- -- vaikka Nymphit kevytmielisesti vaan naurahtelivat.

_Menalcas._

Se oli silloin, luullakseni, kun näkivät minun konnamaisesti vesurilla
leikkovan Myconin pensahistoa ja nuoria viiniköynnöksiä.

_Damoetas._

Taikka kun täällä vanhain saksantammein luona taitoit Daphnin jousen ja
vasamat, joita sinun, ilkiä Menalcas, kävi kateeksi, kun näjit ne olevan
pojalle annetut. Tottapa olisit kuollut, jos et olisi jollaki tavalla
saanut vahinkoa tehdä.

_Menalcas._

Mitähän isännät tehnevät, kun rosvo-orjat tuollaisia julkenevat? Enkö
nähnyt sinua, kelvoton, kun väijyksissäsi kaappasit Damonin kauriin,
Lyciscan kovasti haukkuissa. Ja kun huusin: "minne tuo nyt rientää?
Tityrus, korjaa karjasi!" -- Silloin sinä jo olit saraheinikossa
kätkössä.

_Damoetas._

Koska tuli voitetuksi laulannossa, eikö olisi pitänyt hänen antaa
minulle se kauris, jonka huiluni häneltä lauluilla ansaitsi? Jos et
tiedä, niin sanon, että tuo kauris oli minun. Damon itse sen minulle
tunnusti; mutta sanoi ei saattavansa sitä antaa.

_Menalcas._

Sinäkö hänen voitit laulannossa? Onko vahalla liitettyä huilua koskaan
sinulla ollutkaan? Eikö, kölpys, ole tapasi ollut rämyisellä ruo'olla
tienhaaroissa tuhlailla pahanpäiväisiä lauluja.

_Damoetas._

Tahdotko siis, että vuorottain koetamme keskenämme, mitä kumpiki osaa?
Minä panen tämän lehmyisen veikkaan (ettet tuota hylkisi, niin tiedä,
että sitä lypsetään kahdesti päivässä, ja se imettää kahta vasikkaa).
Sano sinäki, millä pantilla kilpailet kanssani?

_Menalcas._

Karjasta en uskalla mitään panna veikkaan kanssasi. Minulla on, näet,
isä ja kova äitipuoli kotona. Kahdesti päivässä molemmat lukevat karjan,
ja toinen lukee vohlat. Mutta, koska mielesi tekee hullutella, niin
panen sen, minkä itseki olet tunnustava paljoa paremmaksi, nimittäin
nuot saksantammiset pikarit, jumalallisen Alcymedonin puolikorkiat
teokset, joihin on koverimella taiten kuvattu notkia viiniköynnös, joka
peittää kalvakan muratin levällä olevat rypäleet. Keskellä on kaksi
kuvaa, Conon ja joku toinen, en muista kuka, joka puikollaan on
piirustanut ihmisten nähtäväksi koko maanpiirin, sekä mitkä ajat ovat
leikkaajan, mitkä kymärän kyntäjän muistettavat. Enkä ole huuliani
niihin vielä koskettanut, vaan pidän niitä tallella.

_Damoetas._

Minulleki on sama Alcymedon tehnyt kaksi pikaria ja kahvain ympärille
kiertänyt notkian karhunkynsi-kasvin. Keskelle on hän asettanut Orpheon
ja häntä seurailevat metsät; enkä ole huuliani niihin vielä koskettanut,
vaan pidän niitä tallella. Ei ole kehumista pikareitasi, jos katsot
lehmyiseen (jos vertaat ne lehmyiseen).

_Menalcas._

Tänä päivänä et minusta pääse; minä tulen, mihin ikänä käsket. Joku
kuulkoon kumminki tämän taistelumme, vaikkapa tuo Palaemon, joka tuossa
tulee. Minä laitan niin, ett'et täst'edes enää vaadi ketään laulusille.

_Damoetas._

Niin alota, jos jotaki osaat; minussa ei ole viivykkiä, enkä pakoile
ketään. Naapuri Palaemon! Kätke vaan tämä seikka syvälle mieleesi
(tarkkaan muistiisi); asia ei ole vähäpätöinen.

_Palaemon._

Niin laulakaat, koska olemme istuneet tähän pehmiälle nurmikolle. Nyt
kaikki kedot, nyt kaikki puut ovat kukoistuksessa. Nyt metsät
viheriöitsevät, nyt on ihanin vuoden aika. Alota, Damoetas, ja sinä,
Menalcas, laula sitte. Laulakaat vuorottain; runottaret rakastavat
vuorottelevaa laulua.

_Damoetas._

Runotarten alku on Jupiterin kiitoksesta; kaikki on täynnä Jupiterin
voimaa. Hän hoitaa mailman, hänellä ovat lauluniki huolena.

_Menalcas._

Ja minua rakastaa Phoebus. Phoebolla ovat antimensa aina luonani
valmisna, laakereita ja sulo-punaisia hyacinthos-kukkia.

_Damoetas._

Galatea, tuo leikkisä neito, tarkoittaa minua omenalla ja kätkeyy
pajupensaisin; mutta ennenkun kätkeyy, hän jo haluaa tulla nähdyksi.

_Menalcas._

Mutta hempeni Amyntaspa lähestyy minua itsestänsä; niin ettei Delia ole
enää tuttavampi koirillemme.

_Damoetas._

Valmiina ovat antimet armaalleni; sillä itse olen merkinnyt paikan,
mihin ilmoissa lentelevät kyhkyset ovat tehneet pesänsä.

_Menalcas._

Minkä olen voinut, sen olen pojalle lähettänyt, kymmenen kultaista
(kystä) metsäisestä (viljelemättömästä) puusta poimittua omenata;
huomenna lähetän toisia.

_Damoetas._

Oi, kuinka usein ja minkälaisia Galatea minulle puheli! Tuulet! Viekäät
joku osa niitä jumaloitten korviin.

_Menalcas._

Mitä hyvää siitä on, Amyntas, ett'et katso minua sydämessäsi ylen, jos
minun täytyy verkkoja vahtia, sillä aikaa kun sinä ajelet metsäsikoja.

_Damoetas._

Lähetä minulle Phyllis, Iolas! nyt on syntymäpäiväni; tule itseki, kun
uhraan hehkosen maahedelmäin edestä.

_Menalcas._

Phylliä rakastan edellä muita; sillä hän itki, kun erkanin hänestä. Hän,
Iolas! huusi minulle pitkään: "hyvästi, hyvästi, kaunokaiseni."

_Damoetas._

Vaarallinen on susi pihatöille, vaaralliset ovat rankat sateet kypselle
maaviljalle, myrskyt puille, ja minulle Amaryllin vihat.

_Menalcas._

Suloinen on kaste kylvöille, sian-varsi vieroitetuille vohlille, sitkiä
paju tiineelle vuohelle, minulle Amyntas yksinänsä.

_Damoetas._

Pollio rakastaa lauluani, vaikka se on yksinkertainen. Te Pierian
neidot! Ruokkikaat hehkosta lukijanne hyväksi.

_Menalcas._

Pollio laatii itseki uusia lauluja. Ruokkikaat sonnia, joka jo uhkaa
sarvellaan ja jaloillaan viskoo hietaa ympärillensä.

_Damoetas._

Joka sinua rakastaa, Pollio, se ennättäköön sinne, jonne sinäki iloitset
ennättäneesi. Hunajata juoskoon hänelle, ja karkia karhunvaderma-pensas
kasvakoon hänelle balsamia.

_Menalcas._

Joka ei vihaa Baviota, rakastakoon sinun laulujasi, Maevius. Hänpä
samainen valjastelkoon kettuja ja lypsäköön kauriita.

_Damoetas._

Te pojat, jotka poimitte kukkasia ja maan pinnalla syntyviä mansikoita!
paetkaat täältä: kylmä käärme piiloittelee ruohikossa.

_Menalcas._

Lampaat! Elkäät kulkeko liika kauvas. Ei ole rantaan uskomista. Jääräki
kuivailee vielä villojansa.

_Damoetas._

Tityrus! Estä virralta syömässä kulkevat vohlat. Aika kun tulee, aijon
itse pestä ne kaikki lähteessä.

_Menalcas._

Pojat! Ajakaat lampaat suojukseen. Jos helle viepi maidon, kuten
nykyjään, niin turhaan pusertelemme nisiä.

_Damoetas._

Oi, voi! Kuinka laihana asuu sonnini lihavassa virvilikössä! Rakkaus on
turmioksi niin karjalle kun karjan johtajalleki.

_Menalcas._

Näillä ei ainakaan rakkaus ole syynä; vaikka luiltaan tuskin koossa
pysyvät. En tiedä, mikä silmä tenhonee (velhonee) hennot karitsani.

_Damoetas._

Sanosta, missä maissa taivaan avaruus ei ole laajempi kun kolme
kyynärää, ja minä pidän sinun suuren Apollon vertaisena.

_Menalcas._

Sanosta, missä maissa kukkaiset syntyvät, kuninkaitten nimet
kirjoitettuna päällensä; ja pidä sitte Phyllis yksinäsi.

_Palaemon._

Ei ole minun asiani sovittaa välillänne noita törkeitä kiistoja. Sekä
sinä että hän on lehmän ansainnut. Jokaisen täytyy joko peljätä
rakkauden suloisuutta, taikka koetella sen katkeruutta. Pojat! tukkikaat
jo ojat. Jo ovat niityt tarpeeksi juoneet.



Neljäs Ecloga.

Pollio.


Laulakaamme, Sicilian runottaret, vähän arvokkaampia asioita. Viidakot
ja matalat tamariskit eivät huvita kaikkia. Jos laulamme metsistä,
olkoot metsät Consulin arvon vastaavaiset. Sibyllan ennustusten
viimeinen aika on jo tullut; vuosisatain iso jakso alkaa uudestansa. Jo
pala'aa neito Astreaki; Saturnon valtakunta uudistuu, ja taivaan
korkeudesta jo lähetetään uusi sukukunta alas. Siviä Lucina! Suosi vaan
poikaa, joka syntyy, jonka aikana vasta rautainen sukukunta on lakkaava
ja kultainen ilmestyvä koko maan päälle. Hallitkoon jo veljesi Apollo.
Pollio! Juuri sinun ollessasi Consulina tämä aikakauden kaunistus on
saapa alkunsa ja pitkät kuukaudet ovat alkavat juoksunsa. Sinun johtosi
alla ovat rikostemme jäljet, jos niitä vielä joitakuita on, häviävät ja
maapiiri pääsevä alinomaisesta pelvostansa. Hän on elävä jumalallista
elämätä, hän on näkevä jumalat ja sankarit samassa seurassa, itse on hän
nähtävä heidän kanssansa, ja isäinsä kunnollisuudella on hän hallitseva
rauhoitettua maapiiriä. Poikanen! Ensin on maa runsaasti kantava sinulle
viljelemättömiä hedelmiä, niinkuin murattia, joka kiertelee sekasin
baccarin kanssa, sekä colocasia sekalutten ihanan karhunkynnen keralla.
Vuohet tuovat itsestään maitonsa kotiin pakkoisissa utareissa, eikä ole
karja pelkäävä isoja leijonoita. Ihanoita kukkasia on itsestään kosolta
kasvava kätkyesi kaunistukseksi. Sekä käärmeet että petolliset
myrkkykasvit ovat surmansa löytävät, ja Assyrian balsamia on kasvava
joka paikassa. Mutta niinpian kuin kykenet lukemaan sankarien ylistyksiä
ja isäsi urotöitä sekä käsittämään mikä miehuus on, silloin ovat kedot
vähitellen kellastuvat joutuvilla tähkillä, punertava viinamarja on
rippuva viljelemättömistä orjantappuroista, ja kovat tammet ovat kasteen
tavoin hikoilevat tiukkuvata hunajata. Muinaisesta turmeluksesta on
kuitenki joitakuita jäännöksiä oleva, jotka pakottavat koettamaan Thetin
aukeita (merta), ympäröitsemään kaupungeita muureilla ja piirtämään
vakoja maahan. Toinen Tiphys on silloin oleva ja toinen Argo, joka
kuljettaa valituita uroita; uusia sotia on vieläki oleva, ja uudestaan
on jalo Achilles lähetettävä Trojaan. Sitte, kun vahvistunut ikä on
tehnyt sinun mieheksi, on sekä laivamies itse luopuva mereltä, ja
petäjäinen laiva ei vaihettele enää tavaroita; sillä kukin maanpaikka on
tuottava kaikkia tarpeitansa. Maa ei ole tarvitseva hammaskuokkaa eikä
viinamäki vesuria. Vahva kyntäjä on silloin päästävä härjät ikeestä,
eikä villoja enää keinotella valehtelemaan kaikenmoisia väriä; vaan
jäärä itse on niityillä painava villansa joko ihanasti punertavalla
purppuralla, tahi sahrami-kellalla. Itsestään mönjä on kaunistava
karitsat laitumella. Nuot mailman menoston muuttumattomassa
määräämisessä yksimieliset Vaiheettaret sanoivat värttinöillensä:
tuokaat niin onnellisia aikoja. Aika on jo läsnä: niin tule nyt
nauttimaan suurta kunniaasi, sinä jumaloitten rakastettu poika, sinä
Jupiterin jalo sikiö! Katso, kuinka kupeva mailma huojuu painoansa sekä
maat ja meren aavat ja korkia taivas. Katso, kuinka kaikki iloitsee
tulevalle aikakaudelle. Oi, joska minulle jäisi senkään verta elinaikaa
ja runollista intoa, että se ulottuisi sinun urotöittesi ylistykseksi.
Ei voita minua laulannossa Thracian Orpheus eikä Linuskaan, vaikka
toisella olisi äitinsä, toisella isänsä apuna, Orpheulla Calliopea,
Linolla soria Apollo. Yksin Pan'ki, jos hän taisteleisi kanssani
Arcadian tuomio-istuimen edessä, yksin hänki tunnustaisi itsensä
voitetuksi Arcadian tuomion mukaan. Poikanen! ala jo naurusta tuntemaan
äitisi. Kymmenen ikävää kuukautta tuottivat kiusaa äitillesi. Ala jo,
poikanen! Jolle vanhemmat eivät ole iloinneet, sitä lasta ei yksikään
jumala ole laskenut pöytäänsä, ei yksikään jumalatar vuoteellensa.



Viides Ecloga.

Daphnis.


_Menalcas._

Mopsus! Koska olemme tulleet yksiin ja molemmat olemme taitavat, sinä
puhaltamaan keviätä huilua, minä laatimaan värsyjä; miksi emme istu
tänne jalavain ja pähkinäpuitten keskelle?

_Mopsus._

Sinä olet vanhempi; kohtuullista on, että taivun tuumiisi, Menalcas,
joko mennemme länsituulten huojuttamiin epävakaisin siimeksiin, taikka
kernaammin johonkuhun luolaan. Katsos, kuinka metsä-viinipuu on
kaunistanut luolan harvaan levittämillään rypäleillä.

_Menalcas._

Meidän vuorillamme kilpailee yksistään Amyntas kanssasi.

_Mopsus._

Mitäs, kun se sama kilvoittelee voittaaksensa Phoebonki laulannossa?

_Menalcas._

Alota sinä, Mopsus, ensin, jos osaat lausua jotaki, joko Phyllin
rakkauden tulesta, tahi Alconin urotöistä, taikka Codron torailuksista.
Alota! Kyllä Tityrus vartioitsee vohlia laitumella.

_Mopsus._

Koetan siis noita lauluja, joita nykyjään vuorottain piirrin
saksantammen viheriään kuoreen, vuorottain laulelin. Käske sinä sitte
Amynttaa kilpailemaan.

_Menalcas._

Minkä verran notkia paju on kalvakkaa öljypuuta halvempi, minkä verran
matala metsä-nardus on halvempi purppuraista ruusupensasta, saman verran
on, mielestäni, Amyntas sinua huonompi.

_Mopsus._

Elä puhu enempää, poikanen! Jo olemme luolassa. Nymphit itkivät Daphnin
julmaa kuolemata. Te pähkinäpuut ja virrat olitte Nympheille
todistajina, kun äiti, syleillen poikansa surkuteltavaa ruumista, syytti
jumaloita ja taivasta julmuudesta. Niinä päivinä, Daphnis, ei ajanut
kukaan ehdosta syöneitä nautojansa vilppaille jokiloille; ei yksikään
nelijalkanen maistanut vettä virrasta eikä koskenut ruohon päähän.
Jylhät vuoret ja metsät todistavat Afrikan leijonainki vaikeroinneen
kuolemaasi. Daphnis opetti vaunun eteen valjastamaan Armenian
tiikereitä, Daphnis opetti hankkiman tanssia Bacchon kunniaksi sekä
käärimään notkeita sauvoja pehmeihin lehtilöihin. Niinkuin viiniköynnös
on puille kaunistukseksi ja viinimarjat köynnöksille, niinkuin sonnit
karjalaumoille ja kasvavat viljat lihaville vainioille, niin olit sinäki
kansasi koko kaunistus. Heti kun kova onni vei sinun meiltä, jätti yksin
Paleski, yksin Apolloki seutumme. Vaoissa, joihin usein kylvimme
täysinäisiä ohria, kasvaa nyt onnetonta lustetta ja hukka-kauraa. Hennon
orvonkukan ja purppuraisen narcisson asemasta kasvaa ohdake ja
orjantappura terävine okainensa. Paimenet! Varistelkaat lehtiä maahan;
istuttakaat varjovia puita lähteitten reunoille. Daphnis vaatii
sellaisia. Tehkäät hänelle hautakumpuja kummulle pankaat nämät värsyt:
Minä Daphnis, metsissä tunnettu, olen tunnettu täältä tähtiin saakka.
Minä, sorian karjan kaitsija, olin itse vielä soriampi.

_Menalcas._

Laulusi, jumalallinen runoilia, on minulle sama, kun uni nurmikossa on
väsyneille, sama, kun janon sammutus päivän helteessä hyppivän ojan
maajaalla vedellä. Etkä ole ainoastaan huilun taidossa, vaan ääneltäsiki
mestarisi vertainen. Onnellinen nuorukainen! Nyt olet toinen hänestä.
Kuitenki tahdon puoleltani kaikella muotoa palkita laulusi ja ylistää
Daphniasi tähtiin saakka, Daphnia tahdon ylennellä tähtiin asti; sillä
minuaki rakasti Daphnis.

_Mopsus._

Lieneekö mikään minulle kalliimpata, kun tuollainen lahjasi. Sekä poika
itse ansaitsi laululla ylistettää, ja noita laulujasi on Stimicon jo
aikoja sitte minulle kiittänyt.

_Menalcas._

Kirkkaasti helottavana ihmettelee Daphnis Olympon outoja asunnoita,
nähden pilvet ja tähdet jalkainsa alla. Riemu siitä on levinnyt metsiin
ja muihin maaseutuihin sekä Pan'in ja paimenten ja metsä-impein luokse.
Susi ei väijy karjaa eivätkä verkot hanki petosta hirville. Siivo
Daphnis rakastaa rauhallista menoa. Yksin metsäiset vuoretki
lähettelevät taivaalle riemu-huutoja; yksin kalliot ja pensahikot
laulavat hänen kiitostansa: Jumala, jumala on hän, Menalcas! Ole hyvä ja
suosiollinen omillesi. Tässä on neljä alttaria: kaksi sinulle, Daphnis,
ja kaksi Apollolle kunniaksi. Kaksi kolpakkoa vasta-lypsettyä vaahtuavaa
maitoa vuosittain ja kaksi ruukua öljyä asetan sinua varten. Ennen
kaikkia tahdon runsaalla viinillä ilahuttaa pitojamme. Tulisijan
ääressä, jos on talvi, ja siimeksessä, jos on kesä, tahdon kaataa
sinulle pikareista Ariusian viiniä, tuota uutta jumaloitten juotavaa.
Damoetas ja Lyctonilainen Aegon ovat minulle laulelevat. Alfesiboeus on
matkiva Satyrein hyppyjä. Nämät ovat sinulle aina valmiina, sekä
silloin, kun maksamme Nympheille juhlallisia lupauksia (uhria), että
silloin, kun pyhitämme vainioitamme. Niinkauvan kuin metsäsika asuskelee
vuorten selkämillä ja kala virroissa, niinkauvan kuin mettiäinen elää
ajuruohosta ja heinäsirkka yökasteesta, pysyy kunniasi ja nimesi ja
ylistyksesi alati muuttumattomana. Niinkuin Baccholle ja Cerelle, niin
tekevät peltomiehet sinulleki vuosittain uhria; ja sinäki olet
velvoittava heidät täyttämään lupauksensa.

_Mopsus._

Millä, millä palkinnen moisen laulusi! Sillä noin ei huvita minua
etelä-tuulen humina, ei laineitten kohina rannalla eivätkä virrat, jotka
juoksevat louhikoissa laksoissa.

_Menalcas._

Tämän hennon huilun lahjoitan sinulle, ennenkun erkanemme. Tämä opetti
minulle laulun: "Corydon paloi rakkaudesta kauniisen Alexiin;" tämä sama
opetti laulun: "Kenenkä on karja? Onko se Meliboeon?"

_Mopsus._

Sinä puoleltasi, ota paimen-sauvani, jota Antigenes ei ole saanut,
vaikka usein on sitä minulta anonut (kuitenki hän silloin ansaitsi
rakastettaa). Kaunis on, Menalcas, tämä sauva yhtä-suurilla pahkoillaan
ja vaskituksellansa.



Kuudes Ecloga.

Silenus.


Syracusan värsyillä näki Thaliani hyväksi ensiksi huvitella itseänsä,
eikä hävennyt asuskella metsissä. Yrittäissäni laulamaan kuninkaista ja
tappeluista nykäsi Phoebus minua korvasta ja sanoi; "kuules Tityrus!
Paimenen tulee ruokkia lihavia lampaitansa ja laulella halvempia
aineita." Nyt siis, koska sinulla, Varus, on kylliksi niitä, jotka
haluavat mainia kiitostasi ja kertoilla sodan kauhistuksia, niin
laulelen hennolla huilullani ainoastaan maalaisia lauluja. En laula
käskemättä; kuitenki, jos joku mielellään lukisi näitäki, silloin,
Varus, ovat tamariski ja kaikki lehdot sinua ylistävät; eikä ole
Phoebollekaan mikään lehden sivu mieluisempi kun se, jolla on Varon nimi
kirjoitettuna päällensä. Niin liikkeelle siis, Pierian naiset! Pojat
Chromis ja Nasylus näkivät Silenon makaavan luolassa nukuksissa,
verisuonet, kuten ainaki, turvuksissa eilisestä viinistä. Palasen matkan
päässä makasi maaperässä hänen seppelensä, joka vastikään oli pudonnut
hänen päästänsä, ja raskas juomakannunsa rippui kuluneessa kantimessaan.
He kävivät häneen käsiksi (sillä ukko oli usein laulun lupauksella
pettänyt molemman) ja panivat hänen siteisin, jotka olivat tehdyt juuri
samoista seppelistä. Aegleki, kaunein veden-neidoista, yhtyy heihin ja
antauu avuksi pelvon alaisille, ja ukon havaitessa hänen, maalaa tämän
otsan ja ohimot silkkiäis-marjoilla punaisiksi. Tämä vaan naurahtaa
mokomalle tepposelle ja sanoo: "Miksi sidotte minun? Päästäkäät, pojat!
Siinä on kyllin, että on nähty teidän kyllä kykenevän (minua sitomaan).
Laulut, joita haluatte, saatte kuulla. Teille aijon lauluja; hän saakoon
toisen palkinnon." Samalla alkaa hän. Mutta nytpä olisit nähnyt, kuinka
Faunit ja metsän elävät hyppivät tahdin mukaan ja kuinka jäykät tammet
huiskuttivat latvojansa. Näin isosti eivät Parnasson kalliotkaan ihaile
Phoeboa, eikä Rhodope eikä Ismarus ihmettele Orpheota. Hän lauloi
nimittäin, kuinka maan ja ilman ja meren ja kuultavan valkian siemenet
kokousivat tyhjässä avaruudessa ja kuinka näistä peri-aineista kaikki,
yksin tuo äsken-luotu mailman piiriki muodostui. Sitte lauloi hän,
kuinka maa alkoi kovettua ja sulkea vesiä meren rajoihin, ja kuinka
kaikki vähitellen sai muotonsa; kuinka sitte maapiiri ihmetellen näki
uuden auringon paistavan ja kuinka kuurosateet korkiammalta virtasivat
ylenneistä pilvistä, silloin kun metsät ensin alkoivat kohota maasta ja
harvalukuiset elävät kuljeksivat tuntemattomilla vuorilla. Sitte jutteli
hän Pyrrhan viskomat kivet, Saturnon hallituksen, Caucason linnut ja
Prometheon varkauden. Näihin liitti hän, kuinka merimiehet huutelivat
lähteesen jäänyttä Hylasta, niin että Hylaan, Hylaan nimi kaikui
ylt'ympäri rantoja. Myös lohduttelee hän Pasiphaea hänen mielettömässä
rakkaudessaan, häntä, joka olisi ollut onnellinen, jos ei yhtään karjaa
koskaan olisi ollut. Oi onneton nainen! Mikä hulluus sai sinussa vallan?
Proeton tyttäret möykyivät kedoilla väärällä äänellä: kuitenkaan ei
yksikään heistä halunnut tuota häpeällistä sekaannusta eläinten kanssa,
vaikka pelkäsivät auraa laskettavaksi niskoilleen ja usein koettelivat,
oliko sarvia siliässä otsassa. Oi onneton nainen! Nyt harhailet sinä
vuorilla. Hän lepää lumivalkialla kyljellään, pehmeitten
hyacinthos-kukkain päällä ja märehtii tumman raudustammen alla
kellahtavaa ruohoa, taikka tapailee hän jotaki kumppalia karjalaumassa.
Nymphit, te Dicten nymphit! Sulkekaat jo tiet, jotka vievät lehtoisille
laitumille. Jos joitakuita nauta-elävän jälkiä näkyy meille siellä ja
täällä, niin se, joko halusta verekseen ruohoon taikka seuraten
karjalaumoja, kulkeuu lehmäin kanssa Gortynan pihatoille. Sitte lauloi
hän sitä neitoa, joka kummastui Hesperidein omenoita. Sitte puki hän
Phaëtontiadit karmiaan puunkuoreen ja sammaliin, ja pani ne korkeina
leppinä maasta kasvamaan. Sitte lauloi hän, kuinka yksi sisarista
johdatti Permesson rannalla harhailevan Gallon Aonian vuorille ja kuinka
kaikki Phoebon runottaret nousivat seisalleen miehen edessä; kuinka
paimen Linus, tuo jumalallinen runoilija, hiukset koristettuna karmian
sillerian lehdillä, näin sanoi hänelle; "Ota! Runottaret antavat sinulle
tämän huilun, jonka he tätä ennen antoivat Ascran ukolle ja jolla tämä
soitellen kuljetteli jäykkiä villi-vuori-saarnia vuorilta alas. Laulele
tällä Grynion metsän syntyä, ettei löytyisi lehtoa, josta Apollo enemmin
kehuu." Vieläkö jutellen, kuinka hän lauloi Schyllasta, Nison
tyttärestä, josta sanotaan, että hän, vyötettynä valkoisilta kupeiltansa
haukkuvilla hirmu-otuksilla, kiusasi Dulichion aluksia ja syvässä
nielussaan raatelutti merikoirillaan säpsähtyneet merimiehet; taikka
kuinka hän kertoili Tereon muutettuja jäseniä; minkälaisen atrian ja
minkälaiset antimet Philomela hänelle valmisti; kuinka hän pakeni
erämaahan ja millä siivillä hän lenteli onnetonna entisten asuntoinsa
ylite. Kaikki, mitä onnellinen Eurotas kuuli Phoebon muinen laulellessa
ja mitä tämä käski laakeripuitten ulkoa opetella, kaikki nämät nyt
Silenus lauloi, ja laksot, joissa hänen äänensä kaikui, lähettivät hänen
säveliänsä tähtiin saakka, kunnes ilta tuli vasten Olympon tahtoa ja
pakotti ajamaan lampaat navettaan sekä lukemaan niitä.



Seitsemäs Ecloga.

Meliboeus.


Daphnis oli sattumoisin istaunut humisevan raudustammen suojaan, ja
Corydon ja Thyrsis olivat ajaneet laumansa samaan paikkaan: Thyrsis
lampaansa ja Corydon maidosta pakkoiset vuohensa. Molemmat olivat
paraassa ijässänsä, molemmat olivat Arcadilaiset, yhtä hyvät laulamaan
ja valmiit vastaamaan. Suojellessani hentoja myrttipensaitani vilulta
oli karjani paras kauris haihtunut tänne. Minä havaitsin Daphnin. Heti
kun hän puoleltaan näki minun, sanoi hän: Tule väleen tänne, Meliboeus!
Kauriisi ja vuohesi ovat tallella. Ja jos taidat viipyä jonkun ajan,
niin levähdä täällä varjossa. Itsestään tulevat mullit niityiltä tänne
juomaan. Viheriä Mincius pukee täällä rantansa hennoilla ruo'oilla, ja
pyhän tammen sisältä kuuluu mettiäis-parvien surina. Mitäs oli
tekeminen? Minulla ei ollut Alcippe eikä Phyllis kotona vartioitsemassa
emästä luovutettuja karitsoita. Ja kilpa oli mainio: Corydon kilpaili
Thyrsin kanssa. Kuitenki heitin todelliset asiani heidän leikkinsä
tähden. Molemmat alkoivat siis kilpailla vuoroittelevilla lauluilla.
Minä soisin, Runottaret, muistavani mitä vuorottaan laulelivat. Corydon
lauloi ensin näin, Thyrsis sitte:

_Corydon._

Te Libethran Nymphit, joita rakastan, suokaat minulle laulu, samanlainen
kun ystävälleni Codrolle. Hän laatii lauluja, jotka ovat lähimmiten
samanlaiset kun Phoebon värsyt; taikka, jos emme kaikki siihen kykene,
rippukoon tuo heliä-ääninen huilu täällä pyhän petäjän oksalla.

_Thyrsis._

Te Arcadian paimenet! Seppelöitkäät vasta-alkava runoilija muratilla,
että Codrus halkeaisi kateesta; taikka, jos hän ylimääräisestä kiittää
minua, sitokaat baccaria otsan ympärille, ettei kavala kieli
vahingoittaisi tulevaa runoilijata.

_Corydon._

Delia! Tämän harjaisen metsä-sian pään ja nämät vilkkaan hirven
haaraiset sarvet omistaa pieni Mycon sinulle. Jos tämä onni pysyy
vakinaisena, niin sinulle pystytetään siliä, marmorinen kuva, jonka
pohkioille on sidottu purppurainen kothurno.

_Thyrsis._

Sinulle, Priapus, on siinä kyllä, kun vuosittain saat tämän hulikan
maitoa ja nämät hunaja-kakut; koska olet köyhän puutarhan vartija. Nyt
olen ajan vaatimusten mukaan tehnyt sinun marmorista; mutta, jos karja
sikiämällä pysyy täysilukuisena, tulet kullasta olemaan.

_Corydon._

Meretär Galatea, sinä joka olet minulle Hyblan ajuruohoa suloisempi,
valkoisempi joutsenia ja kauniimpi vaaliata murattia! Jos vähänkään
huolit Corydonistasi, niin tule, heti kun laitumella käyneet härjät
palaavat seimillensä.

_Thyrsis._

Pidä minua kitkerämpänä kun Sardinian yrttiä, terävämpänä kun
metsämyrttiä, ja halvempana kun rannalla viskottua meren ryönää, jollei
tämä päivä ole minulle kokonaista vuosikautta ikävämpi. Saati vielä on
häpyä, menkäät, härjät, laitumelta, menkäät kotiin.

_Corydon._

Te sammaliset lähteet ja unta pehmyisemmät ruohot ja sinä viheriöitsevä
sianvarsi, joka peität ne harvalla varjollasi! Suojelkaat karjaani
päivän-seisauksen helteeltä. Jo lähenee paahtava kesä, jo paisuvat
silmikot hyötyisessä viinipuun oksassa.

_Thyrsis._

Täällä on tulisija ja pihkaisia halkoja; täällä on ainian vahva liekki,
ja ovenpielet ovat mustina alituisesta noesta. Täällä huolimme
pohjatuulen kylmistä yhtä vähän, kun susi huolii karjan paljoudesta ja
kuohuvat virrat rannoistansa.

_Corydon._

Katajat ja karhiat kastanipuutki kukoistavat. Hedelmät lepäävät
puittensa alla hujan hajan varisneina. Kaikki on nyt ihanata. Mutta jos
kaunis Alexis jättää nämät vuoret, niin olet näkevä virtainki kuivavan.

_Thyrsis._

Maa on kuivetuksissa, ruoho nääntyy janosta ilman kuivuuden tähden.
Bacchus ei suo mäkilöille viiniköynnösten siimestä. Mutta Phyllini
tulosta on koko metsikömme virkistyvä, ja Jupiteri on laskeutuva alas
runsaan ja ihanan sateen kanssa.

_Corydon._

Poppeli on Alkidelle mieluisin, viiniköynnös Iaccholle, myrtti kauniille
Venus'elle ja laakeri Phoebolle. Phyllis rakastaa pähkinäpuita. Niin
kauvan kun Phyllis niitä rakastaa, ei myrtti eikä Phoebon laakeri voita
pähkinäpuita arvossa.

_Thyrsis._

Kaunein metsissä on saarni, puutarhoissa pinjooli, poppeli virran
rannalla ja kuusi korkeilla vuorilla. Kaunis Lycidas! Jos usiammin käyt
luonani, silloin on saarni metsissä, mutta pinjooli puutarhoissa ei ole
sinun veroisesi.

_Meliboeus._

Nämät olen muistava; olen muistava, että Thyrsis voitettuna turhaan koki
pitää puoliansa. Ja siitä hetkestä saakka on Corydon meillä Corydon.



Kahdeksas Ecloga.

Pharmaceutria.


Paimenten Damonin ja Alphesiboeon laulua, joitten kilpailemista
hehkonen, unhottain nurmikkonsa, ihmetteli, joitten laulun tähden
ilvekset joutuivat ymmälle ja virrat muuttuivat juoksussaan ja
levähtivät: Damonin ja Alphesiboeon laulua aijon kertoilla. Sinä, joka
jo lasket sivute joko väkevän Timavon kallioita taikka purjehdit ohite
Illyrian meren rantoja! Tulleeko koskaan se päivä, jona saan laulella
urotöitäsi? Tulleeko koskaan se päivä, kun saan ympäri koko maanpiirin
sinusta levitellä laulujani, jotka yksinään ovat mahdolliset kantamaan
Sophoclen kothurnoa (ylhäistä lausetapaa). Sinusta on lauluni alku;
sinuun se loppukoonki. Ota siis vastaan ne laulut, jotka olen alkanut
käskystäsi; ja salli tämän muratin kierrellä voitollisen laakerin välite
ohimoittesi ympäri. Yön kalpia pimeys oli tuskin luopunut taivaalta,
jolloin yökaste hennossa nurmessa on mieluisin karjalle, kun Damon,
nojauten siliätä sauvaansa vasten, alkoi täten:

_Damon._

Kointähti! Ilmesty jo ja tuo armas päivä myötäsi, sillä aikaa kun minä,
petettynä Nisan kelvottomalta rakkaudelta, valitan onnettomuuttani ja
viimeisellä hetkelläni, kuolemaisillaniki, huutelen jumaloita avukseni
(ehkä en mitään ole hyötynyt ottamastani heitä todistajiksi). Huiluni!
alota kanssani Maenalilaisia värsyjä. Maenalus kasvaa aina heläjävää
metsikköä ja kaikkuvia petäjiä; ainian kuulee se paimenten
rakkauden-lauluja ja Pan'ia, joka oli ensimäinen, joka ei suvannut
ruokoin olevan joutilaina. Huiluni! alota kanssani Maenalilaisia
värsyjä. Nisa annetaan Mopsolle. Mitä me rakastajat emme saane odottaa?
Kohtapa valjastettaneen aarnia yhteen hevoisten kanssa; ja
arkaluontoiset metsäkauriit tullevat joskus toiste koirain parissa
juoma-astioille. Mopsus! leikkele uusia sälöjä soitoksi; vaimoa tuodaan
kotiisi. Varistele pähkinöitä, sulhanen! Jo iltatähti jättää Oetan,
mieliksesi. Huiluni! alota kanssani Maenalilaisia värsyjä. Kylläpä nyt
olet kelpo miehellä, kun halveksit kaikkia muita, kun vihaat huiluani ja
vuohiani ja puuhkeita kulmakarvojani ja pitkää partaani, etkä usko
kenenkään jumalan huolivan kuolevaisten asioista. Huiluni! alota
kanssani Maenalilaisia värsyjä. Ollessani hoitajanasi näjin sinun
pienenä puutarhoissani äitisi kanssa poimivan yökasteellisia omenoita.
Silloin oli toinen vuoteni yhdennestä-toista (se on: kolmastoista vuosi)
alkanut, ja jo yletyin maasta koskettelemaan hauraita oksia. Heti kun
näjin sinun: oi, kuinka tulisesti rakastuin, oi, mikä huimuus minun
tavotti! Huiluni! alota kanssani Maenalilaisia värsyjä. Nyt tiedän, mikä
Rakkaus on. Tmarus taikka Rhodope taikka äärimmäiset Garamantit ovat
kovissa kallioissaan synnyttäneet tuon pojan, joka ei ole meidän sukua
ja verta. Huiluni! alota kanssani Maenalilaisia värsyjä. Hirmuinen
Rakkaus opetti äitin tahraamaan kätensä poikainsa verellä. Ja julma olit
sinäki äiti. Mutta oliko äiti julmempi, vai tuo jumalaton poikako?
Jumalaton on poika, mutta julma olit sinäki, äiti! Huiluni! alota
kanssani Maenalilaisia värsyjä. Nyt susi itsestään paennee lampaita; nyt
kova tammi kantanee kultaisia omenoita; nyt leppä kasvanee narcissia;
nyt tamariskin kuori hikoillee lihavata merikiveä; nyt tarhapöllö
kilpaillee joutsenten kanssa; nyt Tityrus lienee Orpheon vertainen,
Orpheus metsissä, Arion delphinein keskellä. Huiluni! alota kanssani
Maenalilaisia värsyjä. Muuttukoon kaikki vaikka syväksi mereksi. Hyvästi
metsät! Mereen aijon syöstyä korkian vuoren kukkulalta. Ota tämä lauluni
kuolevan viimeisen lahjan asemesta. Huiluni! jo herkeä, herkeä
laatimasta Maenalilaisia värsyjä. Näin lauloi Damon. Mutta sanokaat,
Pieridit, mitä Alphesiboeus vastasi; sillä kaikkia emme osaa kaikki.

_Alphesiboeus._

Tuo vettä ja sido villainen nauha tämän alttarin ympäri. Sytytä lihavia
pyhyyden yrttiä ja parasta suitsutusta, että noita-konsteilla koettaisin
kääntää rakastettuni taidolta pois. Tässä ei muuta puutu kuin loihtoja.
Tuokaat, loihtoni, tuokaat Daphnis kaupungista kotiin. Loihtorunot
kykenevät saamaan kuunki taivaalta alas. Loihtosanoilla Circe muutti
Ullyssen kumppalit. Loihtimalla saadaan kylmä käärmeki niityllä
halkeamaan. Tuokaat, loihtoni, tuokaat Daphnis kaupungista kotiin. Nämät
kolmikertaiset langat kolmesta eri väristä sidon ensin ympärillesi, ja
Daphnin kuvan kuljetan kolmasti tämän alttarin ympäri; sillä jumala
rakastaa paritonta luku-määrää. Tuokaat, loihtoni, tuokaat Daphnis
kaupungista kotiin. Sido, Amaryllis, kolme solmua kolmesta eri väristä.
Sido vaan, Amaryllis, ja sano: "minä sidon Venus'en kahleita." Tuokaat,
loihtoni, tuokaat Daphnis kaupungista kotiin. Niinkuin tämä savi
kovettuu ja niinkuin tämä vaha sulaa yhdessä ja samassa tulessa, niin
tehköön Daphniski minun rakkaudestani. Varistele jauhoja ja sytytä
hauraat laakerit maapihkalla. Kova Daphnis polttaa minua; minä poltan
tämän laakerin Daphnin päällä. Tuokaat, loihtoni, tuokaat Daphnis
kaupungista kotiin. Polttakoon niin kova rakkaus Daphnia kun se on,
koska nääntyvä hehko metsälaitumilla ja korkeilla lehtomailla etsii
sonnia ja kuihtuneena kaatuu puron varrelle viheriään kahilikkoon eikä
muistakaan paeta kolkkoa yötä. Semmoinen rakkaus saakoon Daphnissa
vallan, elköönkä olko minulla huolta hänen parantamisestaan. Tuokaat,
loihtoni, tuokaat Daphnis kaupungista kotiin. Nämät vaatteet tuo uskoton
muinen jätti minulle rakkaiksi panteiksi itsestänsä; ja nyt uskon ne
sinulle, maa, pannen ne kynnykseni alle. Näiltä panteilta vaadin minä
Daphnia. Tuokaat, loihtoni, tuokaat Daphnis kaupungista kotiin. Nämät
ruohot ja nämät myrkyt Moeris itse kokosi minulle Pontosta ja antoi
minulle. Niitä kasvaa enimmältä Pontossa. Niitten avulla näjin minä
Moerin usein muuttuvan sudeksi ja kätkeyvän metsikköihin, usein kutsuvan
hahmuja ulos haudan syvyydestä sekä muuttavan kylvetyn viljan toiseen
paikkaan. Tuokaat, loihtoni, tuokaat Daphnis kaupungista kotiin. Kanna,
Amaryllis, tuhkat ulos. Heitä ne pääsi ta'a juoksevaan veteen eläkä
katso takasi. Niillä aijon ahdistella Daphnia, joka ei huoli mitään
jumalista, ei loihdoista. Tuokaat, loihtoni, tuokaat Daphnis kaupungista
kotiin. Katso, kuinka poro, sillä aikaa kun viivyttelen viedä sitä pois,
itsestänsä on tarttunut alttariin leimuavalla liekillä. Merkitköön se
hyvää! Jotaki se merkitsee, vaikka en tiedä mitä, ja Hylax haukkuu
kynnyksellä. Pitääkö minun uskoman? Taikka kuvaavatko rakastelijat
itsellensä turhanpäiväisiä? Säästä, jo säästä, loihtoni! Jo tulee
Daphnis kaupungista.



Yhdeksäs Ecloga.

Moeris.


_Lycidas._

Minne matka, Moeris! Kaupunkiinko, jonne tie vetää?

_Moeris._

Oi Lycidas! Jo olemme eläneet siihen päivään, jota emme ole koskaan
peljänneet, että muukalainen on ottanut peltomme halttuunsa ja sanoo:
"tämä on minun; entiset asukkat, muuttakaat pois!" Voitettuina, murheen
alaisina, koska sattumus kaikki muuttaa, lähetämme nyt hänelle nämät
vohlat. Mutta elköön se hänelle hyväksi olko.

_Lycidas._

Varmaan olen kumminki kuullut, että siitä asti, missä kukkulat alkavat
laskeuta ja loivalla rinteellä aleta, aina veteen ja vanhain
saksantammein katkotuihin latvoihin saakka, teidän Menalcanne on saanut
lauluillaan kaikki pelastetuksi.

_Moeris._

Olet kyllä kuullut ja niin on puheena ollut. Mutta meidän laulumme,
Lycidas, ovat Mars'in aseitten keskellä samasta arvosta kun sanotaan
Chaonian kyhkyisten olevan kotkan lähetessä. Jollei varis olisi
vasemmalta puolen ontelosta raudustammesta ennakolta varoittanut minua
kaikella muotoa karttamaan noita uusia riitoja, niin ei tämä Moeris'i
eikä itse Menalcaskaan enää eläisi.

_Lycidas._

Voi! Johtuuko kellään mokoma rikos mieleen? Oi, silloin olisi
lohdutuksemme, minkä lauluillasi meille suot, ynnä sinun kanssasi,
Menalcas, milt'ei ryöstetty meiltä. Kuka laulaisi Nympheistä? Kuka
kylväisi maan kukoistavilla kasveilla, taikka kuka peittäisi lähteet
viheriällä siimeksellä? Taikka kuka laulaisi sen laulun, jonka
hiljaisuudessa nykyjään opin sinulta, kun olit lähdössä lemmikkimme
Amaryllin luokse? Tityrus! lyhyt on matkani: paimenna vuohia, kunnes
pala'an. Ja kun olet antanut heidän syödä, aja sitte juomaan, ja ajaissa
varo, ett'et kohtaa kaurista. Se töyttää sarvillansa.

_Moeris._

Entäs kuka laatisi sen laulun, jonka hän Varolle omisti, vaikk'ei se
vielä ole valmis: "Varus! Sinun nimesi (saatikka Mantua säilyy meillä,
Mantua, voi liika lähellä onnetonta Cremonaa) ovat joutsenet lauluillaan
ylentävät tähtiin saakka."

_Lycidas._

Karttakoot mettiäisparvesi Corsikan marjakuusia; täyttäkööt lehmäsi
utarensa syömällä cytiso-ruohoa. Alota, jos jotaki osaat. Pieridit ovat
luoneet minunki runoilijaksi. Minäki olen laatinut lauluja. Minuaki
sanovat paimenet runoniekaksi; mutta en juuri usko heitä. Sillä en katso
minä vielä laulavani mitään, mikä olisi Varon ja Cinnan arvoa vastaavaa,
vaan kaakattavani kun hanhi heliä-äänisten joutsenten seassa.

_Moeris._

Lycidas! Sitä ahkeroitsen ja hiljaisuudessa mietiskelen itsekseni,
voisinko muistaa erään laulun, joka ei suinkaan ole halpa-arvoinen.
"Tule tänne, Galatea! Sillä mikä ilo on sinulla laineissa? Täällä on
kevät purppuran loistossa; täällä maa purkaa monenkarvaisia kukkia
jokivarsille; täällä vaalahtava poppeli rippuu luolan yli, ja notkiat
viiniköynnökset palmikoitavat lehtimajoiksi. Tule tänne. Anna hurjain
aaltoin telmiä rantoja vasten."

_Lycidas._

Mitäs oli, jota kuulin sinun yksinäsi laulelevan kirkkaana yönä? Nuotin
muistan, kun vaan sanat muistaisin.

_Moeris._

Daphnis! Miksi tähystät vanhain tähtein nousua. Katso, Dionealaisen
Caesarin tähti on ilmestynyt, tähti, jonka aikana laihot ovat
kukoistavat täydellä hedelmällä ja viinamarja päivän-rinteillä kypsyvä.
Daphnis! oksasta (ymppää) päärona-puusi! Jälkeisesi saavat poimia
hedelmiä. Ikä viepi kaikki, yksin sielun voimatki. Muistanpa, kuinka
poikasena laulamalla kulutin koko pitkät päivät. Nyt on minulta paljo
lauluja unohuksissa, ja ääniki puuttuu jo Moeriltä; sudet ovat saaneet
ensiksi nähdä Moerin. Mutta niitä lauluja on kyllä Menalcas usein
sinulle kertova.

_Lycidas._

Estelemälläsi venytät haluani yhä pitemmälle. Koko meri on jo tasaunut
ja vaikennut laululleni, ja katso, kaikki tohuisten tuulten löyhäykset
ovat vaipuneet levolle. Tässä on meillä puoliväliki; sillä Bianorin
hauta jo näkyy. Tässä, jossa maamiehet riipivät tiheitä lehtiä, tässä,
Moeris, laulakaamme. Tähän laske vohlasi (olkapäiltäsi); kyllä sentähden
ennätämme kaupunkiin. Taikka jos pelkäämme yön sitä ennen kokoavan
sateen päällemme, niin käypihän laulamalla pitkittää käyntiämme. Sillä
tavoin matka vähemmin väsyttää. Ja että laulamalla kulkisimme, niin
helpotan sinua tuosta takasta.

_Moeris._

Herkeä jo, nuorukainen, enempää vaatimasta, ja tehkäämme, mikä on
tehtävä. Sitte kun itse tulee, laulamme paremmasti.



Kymmenes Ecloga.

Gallus.


Arethusa! Suo minun tehdä tämä viimeinen teokseni. Lyhyt on laulu, jonka
aijon Gallolle; mutta lukekoon sen Lycoriski. Kuka kieltäisi Gallolta
laulua? Elköön karmia Doris seottako vettänsä sinuun, siellä kun juokset
Sicilian aaltoin alla. Alota! Minä aijon laulaa Gallon haikiasta
rakkaudesta, sillä aikaa kun lättänenäiset vuohet typistelevät hentoja
pensaita. Emme laula kuuroille; metsät vastaavat joka sanaan. Mitkä
lehdikot taikka mitkä metsämaat pidättivät teitä, te veden-neidot,
silloin kun Gallus oli nääntymällään sopimattomasta rakkaudesta? Sillä
eihän Parnasson eikä Pindon harjanne eikä Aonian Aganippe viivytelleet
teitä. Häntä surkuttelivat yksin laakeripuut ja tamariskitki; häntä,
siellä kun lepäsi yksinäisen kallion alla, itkivät yksin petäjiä kasvava
Maenaluski ja kylmän Lycaeon kalliot. Lampaatki seisoivat ympärillä:
eivät ne kadu meidän kaitsemistamme; eläkä sinäkään, jumalallinen
runoilija, kadu karjaa kaitseneesi. Yksin soria Adoniski paimensi
lampaitansa virran varrella. Tulipa lammaspaimenki, tulivatpa hitaat
nautapaimenetki. Tulipa Menalcaski, kostiana, talvellisten pähkinäin
poimennasta. Kaikki kysyvät, mistä on tuo rakkaus sinulle tullut.
Apolloki tuli. "Gallus," sanoi hän, "miksi hourailet? Huolesi, Lycoris,
seurailee toista miestä lumessa ja julmissa sotaleirissä." Tuli
Silvanuski maaseutuisella pään-kaunistuksella, pudistellen kukoistavia
virpiä ja hyötöisiä lemmenkukkia. Myös tuli Arcadian jumala Pan, jonka
itse olemme nähneet punoittavan seljapuun punaisista marjoista ja
mönjästä. "Onko rajaa ollenkaan," sanoi hän. "Ei rakkaus huoli
sellaisista. Ei julmaa rakkautta kyllitetä kyynelillä, ei ruohoa
kastamalla, ei mettiäisiä cytison kukilla, eikä vuohia lehdillä."
Gallus, ainaki murheissaan, vastasi: "Te Arcadialaiset, tulette ainaki
laulamaan näitä vuorillenne; te Arcadialaiset, jotka yksistänne olette
taitavat laulamaan. Oi, kuinka pehmiästi luuni saavat levätä, kun
huilunne kerta on kertoileva rakkauttani. Ja oi, joska olisin ollut yksi
teistä, ja joska olisin ollut joko karjanne vartija taikka kysten
viinamarjanne poimija; tottapa silloin rakkauteni esine, oliko se
Phyllis tai Amyntas taikka kuka hyvänsä (sillä mitä se tekee, jos
Amyntas on mustaverinen; ovathan orvokit ja vacciniotki mustia), lepäisi
kanssani pajukossa notkeitten viiniköynnösten alla. Phyllis kokoileisi
minulle seppeleitä, Amyntas lauleleisi. Täällä on raikkaita lähteitä,
täällä on pehmeitä nurmikoita, täällä on lehtomaita, täällä lopettaisin
päiväni sinun kanssasi. Nyt pidättelee minua mieletön rakkaus Mars'in
aseitten, keihästen ja julmain vihollisten keskellä. Kaukana
isänmaastasi (oi, joska voisin olla sitä uskomatta) näet sinä, julma,
yksinäsi ilman minutta ainoastaan Alppein kinoksia ja Rheni-virran
jäitä. Elköön pakkanen vahingoittako sinua! Elköön terävä jää leikatko
hentoja jalka-teriäsi! Nyt menen ja soittelen Siculilaisen paimenen
huilulla niitä lauluja, joita olen laatinut Chalcilaisille värsyille. Jo
olen päättänyt kernaammin kärsiä kipujani metsissä petoin luolissa sekä
piirrellä rakkauteni tunteita pehmeihin (nuoriin) puihin. Ne kasvavat,
ja sinä, rakkauteni, kasvat ynnä. Sillä välin kuljeskelen Nymphein
parissa Maenalon vuorella, taikka pyytelen julmia metsäsikoja. Siellä
eivät pakkaset estä minua piirittämästä koirilla Parthenion metsämaita.
Jo on mielestäni kuin käveleisin kallioitten ja humisevain lehtoin
keskellä; mieleni tekee viritellä Parthilaisesta sarvesta Cydonilaisia
nuolia; juurikun se parantaisi houriotani, taikka juurikun se jumala
(Rakkaus) ihmisten kärsimisistä heltyisi sääliväisyyteen. Nyt eivät enää
Hamadryadit eivätkä laulutkaan kelpaa minulle; pois pois te metsätki! Ei
voi kipuni häntä muuttaa; ei, vaikka pakkasen käsissä joisin vettä
Hebron virrasta ja kärsisin Sithonilaisten tuiskuja ja sateista talvea;
eikä, jos paimentaisin Aethiopilaisten lampaita kovimmassa kesän
helteessä, kun nila näivettyy ja kuivaa korkiassa jalavassa. Rakkaus
kaikki voittaa. Täytynee minunki totella rakkautta." Jo nyt,
jumalattaret, lienee runoilijanne kyllin laulanut, sillä välin kun hän
istuu ja nivoo koria hennosta ibis-juuresta. Tehkäät, Pieridit, tämä
lauluni mieluiseksi Gallolle: Gallolle, jonka puoleen rakkauteni hetki
hetkeltä kasvaa saman verran, kun hyötyisä leppä keväämen alkaissa
jatkuu korkeudelleen. Nouskaamme pois. Haitallinen tahtoo varjo olla
laulajille, haitallinen katajan varjo. Haitallinen on varjo
maanhedelmilleki. Menkäät kotiinne, ehdosta syöneet vuohet, menkäät. Jo
Hesperus tulee.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Bucolica" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.