Title: Satanen muistelmia Pohjanmaalta 1
Author: Wacklin, Sara, 1790-1846
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Satanen muistelmia Pohjanmaalta 1" ***


Satanen
muistelmia
Pohjanmaalta.


Kirjoittanut
Saara Wacklin.


Suomentanut
J. Aulén.


Ensimäinen osa.


Ensimmäisen kerran julkaissut
G. W. Edlund 1872.



1.

Oulu puoli sataa vuotta takaperin[1].


[1] Alkuperäinen kirja tuli ulos v. 1844, josta vuodesta meidän päiviin
asti kulunut aika siis on lisättävä ylläsanottuun ajan-määrään. Suom.
muist.

Jo viisikymmentä vuotta takaperin oli Oulu niin kasvanut, että se oli
Pohjanmaan etevin, ja Turun, sen aikaisen pääkaupungin perästä, Suomen
suurin kaupunki. Väestön luku oli yli kolmen tuhannen, ja siihen katsoen
oli kaupungin ala, joten tavallista on pohjoisimmissa maissa, sangen
avara. Myöskin kaupungin kauppa, jonka esineenä oli Pohjois-Suomen
äärettömäin metsien tuotteet, oli mahtava. Kauppiailla oli suuria
laivoja ja moni kauppias oli itse meri-katteinina koonnut osittain
varoja, osittain sellaista kykyä ja kuntoa, jota kauppiaan on tarvis.
Oulu oli todellinen kauppakaupunki ja kaupasta elivät sen enimmät
asukkaat. Kaupungin avara merien kulku tuotti sinne vierasten maitten
ylöllisyyttä ja turhuutta, jotka tapain yksinkertaisuuden suhteen olivat
hyvin silmäänpistävät.

Parikymmentä vuotta takaperin oli tulipalo hävittänyt melkein koko
kaupungin, niin että sen entinen muoto jo on melkein unohtunut. Pulska
ja nuorempi on se nyt vast'uudesta rakennettuna, mutta sen
muinaisuudellakin on muistille suloja, ei yksinään kodissa, mutta
myöskin kaupungin soreassa ympäristössä.

Paikan, jossa useimmat näistä "sadasta muistelmasta" ovat tapahtuneet,
kaunistaa koski, joka raivona kuohuu monen pensailla ja ruohostolla
verhotetun luodon välitse, vanhan linnan rauniot saarella, keskellä
virtaa, jonka haarat sen sulkevat; pellot, niityt ja metsä sekä vihdoin
Pohjanlahti kaupungin edustalla olevine saaristoinensa, jonka välillä
satamalla välkkyvät aallot tuuvittelevat suuria laivoja tavaroinensa.

Mutta ensiksi katselkaamme itseä kaupunkia. Se oli rakennettu
niemekkeelle virran ja Kempeleen-lahden välillä. Siinä oli monioita
kumpuja; myöskin muutamilla virran saarilla oli asukkaita. Kaupungin
lävitse juoksi Juurus-oja mereen. Rakennukset olivat puusta, paitsi
hovineuvos Nylanderin ison Torikadun varrella oleva kartano ja eräs
navetta kauppias Wacklinin talossa. Kaksinkertaisia pytinkiä oli tuskin
kahta toistakymmentä vaikka pihat kyllä olivat avarat ja monellakin oli
ryytimaansa, joista kyökkiin saatiin niitä ruokakasvuja, jotka lyhyen
kesän kululla joutuivat kypsymään.

Mutta omenapuita ei ollut ainoatakaan; kirsimarjat eivät kypsyneet;
ainoa karvokas-pensas tuotti kypsymättömiä röhkäleitä: tuomi ja pihlaja
olivat hedelmäpuut; vaaramia ja viinamarjoja saatiin kunnollisia.
Huonomaineiset lienevät kyllä pihlajamarjat etelässä, ollen muka
karvaita ja mehuttomia, mutta hallan panemina ovat ne pohjoisissa sekä
virvoittavat että maukkaat. Samoin tuomenmarjatkin, joita myöskin
syödään ja joista tehdään hyvin kunnollista viiniä. Mutta lavealla
matkailevat laivat toivat ei vaan omenia ja puuperunia, mutta myöskin
runsaasti lämpimäin ilmapiirin hedelmiä.

Kaupungin monista mäkilöistä oli korkein ja jyrkin Pokkisenmäki, josta
katsojalla oli kaunis näköala. Lähimpänä oli pienempi koski, suuren
kosken haara. Vastapäätä oli Linnansaari raunioinensa. Sen yli näkyi
Maaherranluoto, Raattiluoto ja Kuusisaari. Vähän vasemmalle viimeiksi
sanotun luodon kohdalla oli Pikisaari. Salmen toisella puolella luotojen
väliin tunkihen matala Hietasaaren niemeke, jonka hiekassa moniaat
pensaat rehottelivat oksinensa ja muutama puukin oli sinne valinnut
olopaikkansa.

Hietasaaren kupeella oli satama, jonka melkein ainaisena koristuksena
oli useampia suuria laivoja. Vielä etempänä vasemmalla Linnansaaresta ja
aivan sen lähellä olivat molemmat Kiikeliluodot makasiineinensä ja
rantapuotinensa. Näitten rinnalla oli Hahtiperä, jossa myöskin oli
makasiineja. Hahtiperä oli melkein etukaupungin tapainen, vaikka siellä
sisään tulevain ja ulosvietäväin tavarain joukossa ei ketään asunut.
Siellä oli puinen kakslakinen "pakkhuusi" rantalaiturinensa. Hahtiperän
ja Pikisaaren väliltä näkyi Kempeleenlahti ja Saloluoto ynnä sen vanha
kirkko. Etäinpänä silmänkantaman päässä näkyi Marjaniemen majakka
selvällä ilmalla. Oikealla näkyi koski ihan sen perättymä paikalla
lohipatojen luona, jotka nekin tuottivat kaupungille tuloja. Näkyalan
tämän puolisena rajana oli metsäisiä selännettä.

Mäkitörmällä oli raastupa torninensa ja kelloinensa, keltaiseksi
maalattu, nurkat siniset. Sen yhdellä puolla laski Torin-, toisella
Kallisenmäki. Viimeksi sanottu laski aina virtaan asti. Se ei ollut niin
jyrkkä kuin Pokkisenmäki. Oikealla Plaattaluodon vastassa oli pieni
katu, jonka varrella seisoi moniaita, Saksalaisten entisinä aikoina
rakentamia kauppapuoteja, joissa muinoin tekivät kauppaa. Näitten
puotien rakennus-tapa oli kummallisen matala ja niitten ikkunat
sentähden myöskin matalat ja leveät. Tämän mäen juurelta oli tehty
porras Plaattasaarelle. Eräänä talvena tässä tapahtui harvoin kuultu
tapaus, jonka toisella erää ai'omme kertoa. Koulunuorison oli tapana
tässä mäkeä laskea. Eräänä laskiais-tiistaina, jolloin leikki oli juuri
parhaillansa, tuli poikien joukkoon suurikasvuinen juopunut nainen. Se
oli kyllin hurja haastamaan riitaa reippaan poikajoukon kanssa, mutta
hän kun oli humalassa, ei muistanutkaan mäen olevan liukkaan. Pojat
päättivät karkoittaa häiritsijän ja rupesivat kiivaasti lumipalloja
loiskimaan. Puolustus-vehkeisään lankesi eukko ja alkoi luistaa mäkeä
myöten. Sepä seikka oli käytettävä. Hurraa huutaen ryntäsivät
urhoollisimmat pojat esille, lisäten vauhtia jäälle asti. Polisin
väliin-tulo päätti leikin.

Metelimäellä oli uusi kouluhuone kelloinensa, laiskojen kauhu, ahkerain
lemmitty. Vanha koulu pärekattoinensa, mataloine ikkunoinensa oli
rappiolle joutunut ja siis tarkoitukseensa kelvoton. Se oli siinä
kohdalla, missä kauppaneuvos Franzenin talo nyt seisoo, vastapäätä
kellostapulia. Tässä pidettiin kirkonmenoja uutta kivikirkkoa
rakentaessa. Myöhemmin sitä myös käytettiin näytelmähuoneeksi.

Juurusojan eli kaupungin joen yli oli kaksi siltaa kiviarkkujen päällä,
toinen Tori-, toinen Kirkkokadulle. Paitsi näitä oli kaksi kapeata
porrassiltaa ojan yli. Keväällä paisui se, samoinkun virtakin äyrästensä
yli.

Kuparimäellä oli kakslakinen vaivaishuone vallassäätyjen köyhiä varten.
Sen ympärillä oli vähäpätöisiä mökkilöitä. Kaupungin neljä tullia olivat
Mylly-, Meri-, Kajaanin- ja Limingan tulli, joista viimeiksi sanotun
portti oli siniseksi maalattu, korkea ja veistinkuvilla koristettu.

Kultaseppä Collinin talossa Metelinmäellä oli huoneita, joitten hirret
olivat kasvaneet samalla paikalla, jossa sittemmin pytinki seisoi.
Samoin raatimies Siniuksen talossa, sillä kohdalla, jossa tätä nykyä
pappila on. Yhden salin seinät samassa pytingissä olivat koristetut
maalauksilla ja maisemakuvilla, jotka sanottiin olevan jonkun mainion
mestarin tekemät. Katon keskellä oli kuvattu sorea kukkais-seppele, jota
pienet lentävät enkelit kannattivat. Monen muun suojan seinissä ja
ovissa oli maalauksia, joista moni mainion Granberg-nimisen kuvailijan
tekemä.



2.

Kirkko ja Messeniuksen hauta.


Kaupungin rakennuksista suurin ja pulskin oli uusi harmaasta kivestä
rakettu ristikirkko. Kuningattaren kunniaksi oli sen nimi Sofia
Magdalena. Sitä voisi sanoa ihanaksi juuri sentähden, että siinä oli
niin vähä koristusta. Sen yksinkertaisuus ja jalo rakennustapa
viehättivät mieltä. Ulkopuolelta oli kirkko vastattu ja
vaalean-keltainen; perustuksen ympärillä punainen vanne. Katto oli saman
karvainen ja sen nojalla seisovilla hoikilla tikapuilla koetteli
kaupungin nuoriso käsivarttensa jäntevyyttä. Kolmen korkean kaarioven
lävitse jokaisen ristin päässä tultiin kirkon sisään. Neljänen ristin
perukassa oli kuori ja sametilla ja valkosella peitteellä verhotettu
alttari kirjatellinensä, tyynyinensä, ja pari suuria metallisia
haarakynttilän-pitimiä. Ylinnä oli alttaritaulu, kuvaileva
ristiinnaulittua Kristusta ja se oli erään kaupunkilaisen, kauppamies
Henrik Wacklinin maalaama.

Sakastin oven yli riippui Messeniuksen kuva, kirja kädessä. Milloin niin
tarvittiin, valaisi yhdeksän valmista kynttiläkruunua paitsi jalkoja ja
telliä, kirkon. Valkoisen saarnastuolin ainoat koristukset olivat
tiimalasi ja haarukas-jalka. Mutta harvat saarnastuolit jakoivat niin
kalliita maan ja taivaan lahjoja kuin ne, joita moni mainio saarnaaja
tästä kylvi. Milloinkaan ei unohdu niitten saarnojen muisto, joita
pitivät rovasti Ståhle, kappalainen Rajalin, sittemmin rovasti
Limingalla, apulainen Abraham Mellin, myöhemmin kappalainen Revolahdella
ja vihdoin Thun'in pitäjän kirkkoherra Ruotsissa, apulainen Kaarle
Elfving, myöhemmin kappalainen Oulussa ja vihdoin Lohtajan rovasti.
Kaksi penkkiä kirkon keskellä läänin maaherraa ja hänen perhettänsä
varten, oli punaisella veralla peitetty. Alttaria vastapäätä ison
sisään-käytävän yli, oli soreat urut, valkoseksi maalatut, samoinkuin
koko kirkko. Saman oven ulkopuolella oli Messeniuksen hautakivi, mutta
sen toimitti eräs seurakuntalainen siirretyksi kirkon sisään. Se oli
kirkon merkillisin muinaismuisto.

Matala kiviaita oli hautuumaan ja kadun rajana ja sen sisässä temppeli.
Vanhoilla haudoilla kasvoi runsaasti koiruohoa ja harakannunnuja.
Vapaana seisoi yhdessä kulmassa korkea kellostapuli ja siinä pari niin
helevää kelloa, että pitkältä matkailijat usein ihmettelivät niitten
juhlallista kaikua.

Varoitukseksi ja kauhuksi seisoi punainen sammaltunut jalkapuu kirkon
ovella, mutta seurakunnan kunniaksi oli se vuosikausia ollut viratoinna.

Varahaudaksi sanottiin ison käytävän oven luona maahan kaivettua,
irtaimilla laudoilla peitettyä hautaa. Siihen haudattiin toisinaan
muutamia köyhempien ruumiita. Köyhän kirstua seurasi silloin saattoväki
laulaen surullista virttä, jonka pappi, lukkari, omaiset ja ystävät,
joita ehkä oli runsaammin kuin rikkaan haudalla, jo etäällä olivat
alkaneet. Usein oli sellaisissa tiloissa väenkokous suuri, hartaus
Jumalan vapaan taivaan alla rehellinen ja liikuttavat ne huokaukset,
joita lähti surun runtelemista sydämistä. Sillä rehelliset kaipauksen
kyynelet usein olivat sekotetut ilokyyneleillä rakastetun pääsystä
parempaan mailmaan; Suomen varallisemmatkin pitävät nim. kuoleman
suurena onnena. Murheesta nääntynyt äitinsydän pidättää lapsensa kuoltua
surunsa, kiittäen Jumalaa, joka pelasti sen elämän vastuksista.
Lohdutukseksensa muistelee suomalainen äiti vanhaa sananlaskua: "joka
olis kuollut kolmi-yönä, kadonnut kapalolasna!"

Kirkon kertomuksen lisäksi panemme tähän lyhyesti kertoen Messeniuksen
elämäkerran. Se on otettu erään maamiehen G. H. Mellinin teoksesta:
"Ruotsin mainiot miehet".

Juhana Messeniuksen isä, joka mestattiin kapina-vehkeistä isänmaata
kohtaan, oli mylläri lähellä Vadstenan kaupunkia. Kymmenvuotisena tuli
poika kouluun, jossa osotti erinomaisen hyvän oppinsa. Kuusi vuotta
myöhemmin veivät jesuitat hänen salaisesti Braunsbergin laitokseen,
jossa häntä kasvatettiin paavilaisuuden asian-ajajaksi Ruotsissa.
Ylistys-lauseella läpikävi hän opiston ja oleskeli myöhemmin Tanskan ja
Krakovan hovissa, kävi Ruomissa ja sai keisarilta Pragissa
"keisarillisen runoniekan" nimen muutamasta tekemästänsä
latinankielisestä runosta. Avattuansa oppilaitoksen Danzigissä, tuli hän
siellä tuntemaan Sigismundin kanslerin, Arnold Grothufin tyttären
Lucian, jonka otti vaimoksensa ja joka paljon vaikutti hänen elämäänsä
ja kohtoihinsa. Se oli itsepintainen ja äkäinen akka, jota kuningas
Kustaa Adolf sanoi Messeniuksen "rikka-ruohoksi". Luultavasti jesuittain
toimesta, päätti Messenius palata Ruotsiin, jossa Lucian isälle annetut
tilat olivat poisotetut ja annetut toiselle. Lucia matkusti ensin ja
toimitti miehellensä kirjallisen luvan saada tulla perässä.
Kirjoittamansa kirjat laittoivat hänelle heti kuninkaan ja ylimysten
suosion. Laintiedetten rohvessorina Upsalassa hän voitti opetuksensa
kunnolla nuorison rakkauden. Kahdeksan tuntia päivässä jakoi hän oppia
ja kuitenkin oli hänellä aikaa tehdä koko joukon tieteellisiä teoksia.
Mutta kunniahimonsa saatti hänet riitaan kumppaniensa, varsinkin ahkeran
ja oppineen Juhana Rudbeckin kanssa. Messeniuksella oli oppilaina joukko
nuoria vapasukuisia, hänen puoltansa pitäviä, syystä että hän etunenässä
antoi heidän oppia aseitten käyttämistä, tanssia ja ratsastusta.
Nuorukaisten harjoitettua mieli-valtaa, puolusti hän niitä
konsistorissa, niin että opistokaupunki oli täynnä levottomuutta ja
verisiä melskeitä. Kerrankin syntyi konsistorissa niin kiivas sanelu,
että Messenius, ensin päästettyänsä katkerimpia häväistyssanoja, lähetti
noutamaan miekkaansa, vaatien Rudbeckiä kahden-taisteluun. Tästä
saatuaan tiedon ja arvaten syyn, lähetti Lucian sanan Messeniuksen
puolustajille, jotka sai kehotetuksi ryntäämään konsistorin. Itse
tunkeusi hän myöskin sinne ja haukkui konsistorin jäsenet
pahanpäiväsiksi. Tämä häpiällinen seikka kävi hallitukselle kovin
harmiksi ja Aksel Oxenstjerna matkusti Upsalaan asiasta selvon ottamaan,
jonka jälkeen Messenius kutsuttiin Stockholmaan valtiokirjaston
hoitajaksi ja hovioikeuden jäseneksi. Mutta täälläkin toimitti hän
häväistyksiä ja mielipahaa. Vuonna 1616 löydettiin toimia Sigismundin ja
paavilais-lahvon eduksi. Messeniuksen todistettiin olevan niissä
osallisen ja että hän ulkomaalaisten petturien kanssa oli pitänyt
kirjevaihtoa. Häntä syytettiin ja hän sai kuoleman tuomion, joka
kuitenkin hänen opillisen ansionsa tähden helpoitettiin elinkautiseksi
vankeudeksi. Kajaanin linnassa pohjanmaan erämaassa pahasti rääkättiin
Messeniusta, samoinkuin hänen vaimoansakin, joka nyt osotti suurinta
kärsivällisyyttä, ja osanottamista miehellensä hänen onnettomuudessansa.
Vaikka muuten kyllä kiusattuna, sai hän kuitenkin pitää kirjoja ja
kirjotuskalut. Täällä ollessansa kirjoitti hän ensimäisen arvollisen
Ruotsin historian. Itse sanoi hän kovan vankeutensa olevan Jumalan
rangaistuksen synneistänsä tai sallimuksen että Ruotsin valtakunnan
historia kerrankin tulisi kirjoitetuksi. Tämän kanssa työskeleminen ja
siitä odottama kunnia oli se, joka virkistytti hänen voimiansa,
kärsiessänsä sellaista kohtelemista, jota ei senaikaisten tapain
raakuuskaan voi peittää. Sitä kesti 19 ajastaikaa. Vasta Kustaa Adolfin
kuoltua muutettiin hän Oulun linnaan ja siellä häntä pidettiin paremmin.
Työnsä palkkioksi pyysi hän saada vapautensa ja hallitus lähetti
tiedustelemaan hänen teoksensa sisällystä, mutta hänpä kuoli juuri kuin
tästä kävi kirjevaihto. Käsikirjoituksen otti Lucia ja meni sen kanssa
pois valtakunnasta. Töin-tuskin saatiin hän siitä luopuneeksi. Mutta
painosta se tuli vasta v. 1700. Messeniuksen muista teoksista, joita
lienee lukuansa 58, ovat hänen näytelmänsä, joita Ruotsissa luettiin ja
suosittiin, parhaimmin tutut.



3.

Pikisaari.


Mainitessamme Pokkisenmäkeä, sanoimme jo tämän luodon aseman. Siinä oli
meritulli, johon huudettiin kaikki veneet, jotka aikoivat sivutse
purjehtia. Syynin käytyä ja tullin maksettua saivat vapaasti mennä.
Talvitie kävi Pikisaaren yli.

Tällä saarella oli ja on vieläkin kaupungin laivavarvi. Joka vuosi
lykätään monta täällä rakettua laivaa vesille. Sellainen vesille
laskeminen on todellakin juhlallinen. Kuin työmiehet kolmannen kerran
nuijilla ovat kiilaamalla irroittaneet laivan teloistansa, alkaa se
jalosti juosta rutisevilta kannattimiltansa. Pidättimet, jotka nyt ovat
aivan heikot, lankevat räiskynällä alas, ja yhä lisääntyvällä vauhdilla
juoksee tuo sorea kummitus, ihmiskäden jalo työ, tyyneen veteen. Ja se
siitä ikään kuin mielipahoissa, työntää, meren tapasena vaahtoen uutta
laivaa vastaan, viskoen raivona aaltoja rannalle. Mutta aivankuin
tuntein oman arvonsa, seisahtuu tuo honkainen kummitus pian läikkyvään
veteen; lippu kastetaan aalloissa ja kannelta julistetaan huutamalla
laivan nimi. Hurraa huutaen heilutetaan tuhansia hattuja ilmassa ja
lähellä olevat laivat juhlapuvussa liehuvine lippuinensa toivottavat
tervetuloa uudelle toverille. Itse aallotkin tyyntyvät pian, ikäskuin
tullutta vierasta suositella.

Hätien ja ilomielin kokoovat köyhät akat ja lapset sen suovan, jolla
laivantehtaat ovat voidellut, että laiva liukkaammin juoksisi vesille.

Mutta vieläkin suurempi on työmiesten ilo. Koko talven työ on nyt
onnellisesti päätetty ja paitsi sitä alkaa nyt pidot, jotka laivan
omistajat aina kustantavat. Niitä sanotaan "lykkäjäisiksi" ja kaikki,
jotka laivan rakentamisesta ovat vaivaa nähneet, saavat nyt mieltä
mukaan juoda olutta ja viinaa, syödä läskirokkaa y. m. Kestiä pidetään
vuorokausi, monelta menee viikkokin ennenkuin pääsee
lykkäjäis-pohmelosta.

Pikisaarella oli suuri, raatimies Wacklinin omistava pikiruukki. Myöskin
oli siinä joukko työväen asuntoja.



4.

Löytty.


Limingan tulliportin ulkopuolella oli nurmi, jota sanottiin Löytyksi.
Tässä muutamina vuosina harjoitettiin Kajaanin komppaniaa päällikköin
tuhansia tulimmaista kirotessa ennen kun jäykkä ja vankka kajaanilainen
muuttui notkeaksi ja vilkkaaksi. Mutta tämän tehtyä kävikin koko
sotapalvelus aivan kuin itsestänsä. Suomen sotilas on joka aika
ansainnut hyvän maineen, missä tarvittiin vakuutta, voimaa,
urhollisuutta ja kestävyyttä. Pahin koetuksensa on hänellä ollut
sotamenojen oppiminen.

Alipäällikköinä kokousaikoina oli useasti majuri B...., kiivas herra,
mutta arvossa pidetty upsieri; katteini F., ontuva ja riutunut, tukka
koristettu, virkanuttu kulunut ja "tuhansia tulimaista" yltäkyllin
suussa; ja vihdoin luutnantti E--, jonka ruoka oli siirappi ja rinkilät,
joka pakeni naisia, mutta ei vihollista, oli aina soreassa puvussa ja
tukkansa niin sievästi pantuna että vaan lauvantai-vastasena yönä tohti
käydä maata, sillä joka lauvantai rakennettiin hänen tukkansa
sunnuntaiksi. Muut yöt nukkui hän istuen tanakkana tuolilla, ettei
sotkeisi hiuskiehkuroita korvillansa, eikä kähäröitä niskallansa. Tätä
olisi ehkä voinut sanoa virkainnoksi, mutta eipä siitä edes
ritariston-tähteäkään annettu. Aina hän asui yksin maalla sivistyneiden
ihmisten seurasta erillään. Saatuansa suuren perinnön kehoitti se
lempeäluontoisen mutta köyhän upsierin-lesken pitämään huolta tästä
nuoltusta eräkkäästä, ja vihdoin kaikkein ihmeeksi käymään tämän naisten
vihaajan kanssa naimisiin. Vaan pian palasi von E-- entiseen
vanhanpojan-elämäänsä ja yksinäisyyteen. Mutta rouvallensa osotti hän
aina suurinta kohteliaisuutta ja kävi pari kertaa kuukaudessa hänen
luonansa naapuristossa tekemässä velvollisen "visiitin". Nämä olivat
aina sangen lyhyet ja tehtiin huolellisimmassa puvussa, sellaisessa,
joka tavallinen oli Kustavi III:nen aikakautena. Testamenttaamalla
heitti hän koko suuren jäännöksensä hänelle perinnöksi.

Kevät houkutteli koko kaupungin nuorison Löytylle. Täällä koulupojat
löivät pallia opettajainsa kanssa, jotka monasti seurasivat oppaaltansa
tänne.

Joka kinkeripäivä leikkivät täällä lapset närhystellen rinkilää tai
muuta makuista, ahkeruuden palkkioksi kotoa annettua. Myöskin oli Löytty
nuorten tyttöjen ainoa kesähuvi. Tytöt, joita harvoin laskettiin äitin
silmistä ikävöivät kevättä saadaksensa Löytyllä ikäkumppaliensa kanssa
juosta lesken-leikkiä. Sattuipa toisinaan siellä tapamaan
lemmittynsäkin, sillä nuorisolla ei siihen aikaan ollut niin
monenlaatusta tilaa toinen toistansa tavata kuin nykyisenä, paljoa
vilkkaampana aikana.



5.

Talonpojan poika Iisalmesta.


Wacklinin sukua oli ensimäinen Oulussa Mikko niminen. Hän oli varakkaan
talonpojan poika Valkolan talosta Iisalmen pitäjän Pielaveden kylästä.

Pojalla ei ensinkään ollut halua maanmiehen töihin. Eräänä päivänä sanoi
siis isällensä "tahtovansa tulla herraksi". Hän oli silloin 16 vuotinen
nuorukainen, suora, pitkä ja hoikka, nenä korkea, vilkkaat siniset
silmät, otsa sileä ja terveyden ruusut iloisilla kasvoilla.
Ymmärtäväinen isä, joka kyllä huomasi pojan raskaalle työlle aivan
heikoksi, ei ruvennut estelemään hänen aikomustansa, vaan antoi hänen
mennä Ouluun koettamaan onneansa. Vaikka isän oli kyllä vaikeaa luopua
rakkaasta "kuopuksestansa", joka oli maksanut äitin hengen ja joka siitä
alkaen oli ollut lähin isän sydäntä, antoi hän kuitenkin suostumuksensa.

Liikutettua mutta ääneti luki ukko pojan perinnön kiiltävissä
hopia-riksissä uuteen selässä kannettavaan tuohi-konttiin. Nuorukaisen
pukuna oli ahdas valkonen sarkatakki, poimukas sivulla ja liepeessä,
ulottuva pohkeesen asti. Kaksi punaista villanauhaa oli neulottu
selkäsaumojen yli. Syrjät pienet ja pallistetut punaisilla nahvoilla,
edessä pienet kulkusen tapaset hopia-napit. Lumivalkea paidan-kaulus oli
laskettu mustan silkkihuivin yli, edestä umpisolmussa. Sen alta kiilsi
suuri hopia solki. Vyötäisen ympäri punainen vyö, niin että sen päät
ryhmynä riippuivat molemmin puolin. Kirjava liivi, polvihousut
keltaisesta säämiskästä, sidotut punaisilla tupsu-nauhoilla, harmaat
villasukat ja pystykärkiset pieksut. Punaiset villapaulat puolisääreen
käärrityt, joitten tupsut riippuivat jalan ulkopuolla; keltainen
kähärätukka jaettu keskeltä otsaa ja päässä sini-samettinen
kuusikaistainen patalakki. Sormessa hopiainen kantasormus, villa-lapaset
ja niitten päällä vasikan-nahkaset rukkaset kädessä.

Näin varustettuna seisoi nuori matkamies valmiina isänsä edessä, sydän
täynnä eri-tunteita: iloa siitä, että kaupunkiinpääsy-toivonsa kävi
toteen, murheesta, täytyä heittää kaikki, mikä hänellä oli rakkaimpaa
maan päällä. Silmät täynnä kyyneleitä seurasi hän isänsä liikunnoita,
mutta kuin tämä myöskin kyynel-silmin, lausuen: "Jumalan kanssa",
likisti hellämielisen pojan väkeviin käsiinsä, niin pojan silmistä
virtana valui kuumia kyyneliä. Mutta ei ainoatakaan sanaa, vaan kuuluvan
käden lyönnin antoi hän ukon isällisten varoitusten vastaukseksi ja
kiiruhti äänin itkien jalkasin Oulua kohden. Hän ei hirvinnyt luoda
silmiänsä kertaakaan takaisin rakastettua syntymäkotiansa kohden,
peljäten kohtaavansa isän hellän katsannon, joka ehkä ainaseksi vetäisi
hänen sinne takaisin.

Huolimatta syysillan pimeydestä, kääntyi matkamiehemme sivutielle ja oli
pian hautuu-maalla. Paljastetuin päin lähestyi hän siellä
äiti-vainajansa hautaa, jolle ristissä käsin lankesi polvillensa ja
hartaassa rukouksessa Jumalan tykö anoi siunausta syntymäkodilleen ja
omille tuntemattomille kohtaloilleen. Vihdoin lausui hän: "Äiti, äiti!
koska mailmassa et saanut minua hoitaa, äiti! seuratkoon nyt taivaasta
silmäsi minua matkallani!" Vahvistettuna tästä, kiiruhti nuorukainen
iloisempana määränsä perille.

Kymmenen vuorokauden kuluttua tuli hän terveenä ja iloisena Ouluun.
Siellä haki hän heti isänsä majatalon, sen jossa ukko kaupungissa
kauppamatkoillansa piti asuntoa. Sen löydettyään kävi hän
perheenhuoneesen heittämään majakakun ja kalakukon, jotka on tapana
antaa lahjaksi sille kauppiaalle jossa matkamies majataloa pitää.

Tupa oli sen ajan tavan mukaan, hyvin avara, kolmella leveällä ikkunalla
kolmessa jaksossa, puuluukut katua kohden, ruu'ut pienet, kortin
kokoset, lyijyllä kiinnitetyt, paksut orret katossa, valkostetut seinät,
permanto hiekotettu ja suuren avoimen uunin ympärillä havuja. Korkea,
maalattu puukaappi seisoi yhdessä kulmassa ja siinä maitopyttyjä laesta
permantoon asti. Sen vieressä suuri kannellinen korvo naappuinensa
täynnä piimää. Pitkä maalaamaton, pesty puupöytä ja samallainen penkki
anastivat yhden seinustan. Ikkunain välissä suuri tamminen saranapöytä.
Samallainen veistämä-kuvilla koristettu vaatekaappi seisoi mataloilla
pallojaloilla toisella seinällä. Talon tyttäriä varten oli kangastellit
toisella puolla sen vastapäätä. Yhdessä kulmassa oli seinäkello
kaappineen ruusulliseksi maalattu ja joka kellon lyömä aukeni luukku,
josta kurkisti käki kukkumalla kertoen kellon lyömät. Muutama puutuoli,
ruoka- ja avain-kaappi ja puolen tusinaa rukkia oli vielä huoneessa
nähtävänä, eikä muuta mitään.

Kehräten pellavia kahden tyttären ja kolmen piian seurassa, istui emäntä
itse esinnä. Eukko oli kärevän näköinen, pukunsa pitkä, leveäraitainen
kotona kudottu naisnuttu ja päässä nuorimman tyttären Liisan kutoma
"tykki" ja lakki. Tyttäret olivat melkein samanlaisessa puvussa, mutta
nutut pitkäuumaiset ja myssyt vehreät. Kolmas nuori tyttö seisoi
maitokaapin luona kirnuamassa. Sen nimi oli Helena Paldanius, papin
tytär Törnävältä ja talonväen sukulainen. Hänellä oli valkonen esiliina,
kiverretyt hihat ja kerman pisara tylsäpäisen nenän päällä.

Iloisesti ja ystävällisesti silmäili Helena neiti sisääntullutta soreata
talonpojan poikaa. Vähän ujostellen laski tämä tuomisensa pöydälle,
noikkasi monioita kertoja, oikialla jalalla raapasten permantoa, kunnes
vasemmalla kädellä pyyhkäsi tukan otsaltansa. Oikean kurotti hän ensin
emännälle ja sitten kaikille tyttärille järjestään, mutta Helenan kättä
hän niin puisti että se huudata "varo kirnuani", josta toisille syntyi
paljon iloa ja vastedes monta muistutusta Helena-poloiselle.

Tervetultu oli Mikko ja Mikon riksit kaupan vaurastumiseksi. Hänestä
tuli aikaa myöten talon taitava "puukhollari" ja vihdoin jo ensimäisestä
kohtaamasta rakastetun Helenan mies ja oma isäntänsä, sekä koko
Pohjanmaan Wacklini-suvun esi-isä. Ensin vastaanotti hän vanhan isänsä
toivosta kutsumuksen syntymä-seurakuntansa lukkariksi, asui siellä
onnellisena ja tytyväisenä isänsä kuolemaan asti; muutti sitte vaimonsa
ja ensimäisen poikansa kanssa Ouluun, jossa v. 1717 pääsi
posti-pehtuoriksi.



6.

Iso-muori


Oikein kunnon eukko oli vanha iso-muori, joksika koko suku häntä kutsui.
Rehellisellä vanhan ajan hyväntahtoisuudella, lausui hän aina
mielipiteensä suoraan eikä suinkaan sanoja valinnut, vaikka usein ja
syvästi kumarteli, milloin arveli asiain niin vaativan.

Eräänä kesäiltana oli pari Turkulais-rouvaa ihan odottamatta tulleet
Raahesta Ouluun kahdeksan penikulman matkan eukon luoksi vieraisiin.
Emäntä vastaanotti heidät ystävällisesti ja laittoi heille vuoteen
samassa suojassa, jossa omakin makuusiansa oli.

Sinä yönä ei eukon tullut tavallisen makea uni ihan
ruuanlaitto-huolesta. Hänen oli tapa äänin lausua aatoksensa. Nytpä
mummo nousi istualleen vuoteellensa, veti pari kertaa nuuskaa nenäänsä
tavallisin runsaammin, äänin itseksensä pitäen seuraavan keskustelun:
"Mitä annan huomenna heille päivälliseksi? Niinpä tulevatkin niin
odottamatta, ettei mitenkään olisi voinut teurastaa tai muuten olla
valmiina vieraita vastaamaan. Mielettömät! He kyllä tietävät täällä
yhtävähän kun sielläkään olevan lihapuotia eikä kalakauppaa."

"Sisar hyvä, älä meidän tähtemme rupee vaivaa näkemään", lausui rouvista
toinen, joka ei vielä ollut nukkunut.

"Tuki suus' ja nuku yöllä, kas niin tekee muut ihmiset", keskeytti hänen
emäntänsä, "äläkä huoli kuunnella toisten emännys-murheita; ja nyt --
hyvää yötä."

Vaikitetut ja matkasta väsyneet, nukkuivat vieraat vähittäin. Myöhään
aamulla herättyänsä löysivät emäntänsä hiljaa hiivistelemässä aamiais
pöydän luona toisessa suojassa. Jo ennen auringon nouseman oli hän
antanut teurastaa, paistaa ja leipoa. Sen ajan tapainen suurus oli
valmis. Kukkurapäinen vati höyryviä paistinkaloja oli pöydän keskellä.
Neljässä eri vadissa pöydän kulmilla, lohta keitettynä, suolattuna,
savustettuna ja paistettuna. Pöydän yhdessä päässä paistettu porsas
persiljaa suussa ja korvissa, peuran paisti toisessa ja kaksi
viilipyttyä valkoisimmasta puu-laista keltainen kerma hohtava kuin
pilvet kesäsillä taivaalla. Pyreilevää olutta kirkkaissa
hopeapikareissa, jotka kylmästä utuisina näyttivät vieraita odottavan.

Ilomielisenä hymyili eukko vieraillensa, kumarrellen ja sydämellisesti
kiittäen heitä ystävällisestä käynnistänsä. Sitte vaati hän heitä
syömään kaikkia ruokia niin runsaasti, että viimein todenperäisen
rupesivat pahoin voimaan. Siitäpä eukko säikähtyneeksi ja vaati heidän
juomaan suuren lasin jernestestamentti viinaa, mummon ainoa lääke
kaikissa tapauksissa.

Seuraavana päivänä lähtivät rouvat terveinä ja iloisina matkaansa,
hyvillä mielin kestitsemisestä ja yhtä paljon että pääsivät siitä.



7.

Perheen turva.


Eräänä kesäpäivänä oli Oulun maaherra, kenraali Carpelan työhuoneessansa
kansselissa, jossa kirjoitti avoimen ikkunan ääressä. Sen saman kohdalla
oli asetettu hoikat tikapuut katon nojalla. Tämä suuri pytinki oli
laamanni Holmbergin. Maaherran-viraston suojat olivat toisessa kerrassa.

Kaupunkiin oli tullut mies Kuusamosta, noin 50 vuotinen, ruma,
päivettynyt ja laiha raskaasta työstä, näljästä ja murheesta.
Tervaisissa rääpäleissä ja avojaloin oli poloinen varhain aamusta
seisonut odottaen maaherratalon vastaisessa porstuassa. Raskaita
huokauksia nousi hänen raskautetusta sydämestänsä kenenkään niitä
kuulematta, kunnes eräs koulusta tuleva lapsi häneltä kysyi, mitä
tahtoisi.

Murheenalainen mies vastasi: onkos korkia konsistoriumi itse kotona?

Lapsi vaan ymmärsi miehen huolellisen muodon ja kyyneleen hänen
silmässänsä, jonka vuoksi kiiruhti noutamaan äitinsä. Tämä heti älysi
miehen aikomuksen olevan saada puhutella maaherraa, tai hänelle
kansselissa antaa anomuskirjan. Nyt luuli hän olevansa osotetulla
paikalla, mutta rouva neuvoi häntä selvästi menemään vastapäisestä
portista ja sitten ensimäisestä rapusta vasemmalle, niin olisi määränsä
perillä. Paljon kiitellen ja kumarrellen, noudatti matkamies osoitusta
ja kävi ilomielisenä yli kadun.

Nyt luuli mies olevansa osotetulla pihalla. Pitkän silmäilyn heitti hän
tikapuille, katon nojalla seisoville, tuumaillen katon ei olevan niin
korkean kuin moni honka, jonka latvaan metsästysmatkoillansa oli
kiivennyt.

Tikapuut luuli hän olevan ne raput, joita hänen piti nousta kansseliin,
mutta niitä koitettuaan olivat ne niin lahot, että puukappaleita lohkesi
hänen käsiinsä. Ne asetti hän ihan paikallensa, lausuen: noin se on
ollut.

Vaikka kansselin matka hänestä oli vähän vaarallinen, ei hän kuitenkaan
kauan epäillyt. Nähden ylhällä ikkunassa ihmisiä, jotka toki vielä eivät
olleet häntä huomainneet, ajatteli hän: eihän tikapuut tässä mitättömänä
seiso, ja koska ne muitakin ovat kannattaneet, niin tottahan ne minunkin
pitää.

Paperinsa otti hän suuhunsa ja nyt lahoja tikapuita kömpimään ylös.
Moniaat puolapuita murtuivat, mutta se ei hänen mieltänsä masentanut;
hän vaan lujemmin piti kiini notkuvista sivupuista ja pitkitti
itsepintaisena ja tyynenä matkaansa. Jaakopin enkelit kai häntä
suojelivat, sillä ihmisvallassa se ei olisi ollut.

Käveltyänsä ikkunan kohdalle, jossa maaherra ahkeraan kirjoitti,
odottamatonta tulijaa huomaamatta, otti mies paperinsa yhteen, hattunsa
toiseen käteen, surkealla äänellä lausuen: "armollinen maaherra ja
korkea konsistoriumi", kurottaen papereitansa ikkunaa kohden.

Enempää ei mies joutunut lausumaan, kuin maaherra kiivaasti ja äreällä
äänellä käski hänen mennä samaa tietä kuin oli tullutkin.

Pelästyksestä oli mies melkein maahan pudota, sillä hänen
paluumatkallansa katkesi taas kaksi puolapuuta. Mutta hän oli
Suomalainen ja itsepintainen: yksin käsin piti hän kiini vielä monta
syltää maasta; hatun piti hän toisessa ja paperin suussa, itse riippuen
ilmassa. Voimansa rupesivat loppumaan, jonka varsinkin vaikutti niin
suuren herran lähellä olo.

Herrat vaalistuivat tätä nähdessään ja itse maaherra käski avuksi.
Kaikki juoksivat kiiruhtain ja köysi saatiin onnettoman uumalle ennen
kuin hänen voimansa peräti loppuivat.

Hengen vaaralla ja köyden avulla vipusi hän tikapuun reidelle. Maaherran
ja kaikkein toisten yhteisellä avulla saatiin mies vihdoin ikkunasta
sisään.

Typerä ja pelonalainen oli nyt mies, mutta onnensa ja asiansa
tarkoituksen oli hän voittanut. Jalomielinen maaherra luki hänen
anomuskirjansa ja paperinsa, joista näki että tämä kunnon mies 30 vuotta
työllänsä oli elättänyt köyhät vanhempansa ja kaksi sisarta, joista
toinen virheenalainen ja toinen köyhän uudisasukkaan leski, jolla oli
monta lasta. Nyt oli mies käynyt yli 40 peninkulman hakemaan oikeutta 80
vuotiselle isällensä saada verottomasti nauttia uudistaloa, jonka
korpeen oli raivannut, sillä kruunun maksujen aika oli tullut, mutta
mistä otti rahaa monihenkinen perhe, joka teki raskasta työtä syöden
pettuleipää. Heillä ei ollut mitään. Mieron tie tai nälkään kuoleminen
olisi ollut vanhusten, samoin kuin toistenkin kohtalo, ell'ei
jalomielinen poika olisi tätä keinoa koetellut. Yleisesti voi sanoa,
että Suomalainen mieluisammin kuolisi kuin kerjäläiseksi rupeisi, jos
uskonto ei käskisi osaansa kärsivällisyydellä kantaa. Maaherra suostui
Kuusamon miehen pyyntöön ja vielä lisäksi toisten kanssa kokosi
melkoisen rahasumman tälle perheen turvalle, joka ilokyynelin ja
siunauksilla palasi omaistensa luokse.

Lahot tikapuut, jotka erämaan-mies luuli maaherran-viraston rappuiksi,
tulivat siis hänen ja hänen omaistensa pelastuskeinoksi
viheliäisyydestä.



8.

Kaarle Saksa


Kaarle Saksa oli kaupungin kirkkoherran apulainen. Sivistynyt, hauska
seuramies, rakastettu ja arvossa pidetty opettaja ja ystävä, oli hän
jokapaikassa tervetullut. Vilkas muotonsa osotti hyvää sydäntä. Hän oli
nerokas ja hyvänluontoinen, vartaloltansa pitkä, sinisilmäinen ja
valjumuotonen. Oltuansa jonkun ajan Oulussa, muuttui nuoren papin luonto
ihan toiseksi. Hän rupesi seuroja välttämään, kävi surullisena ja
miettivänä saamatta yönlepoakaan. Tunnittain nähtiin hänen istuvan
kosken reunalla Pokkisenmäen alla, mutta estelemättä seurasi hän siitä
ystäviänsä, jotka kokivat hänen raskasmielisyyttänsä hälventää. Mutta
heidän yrityksensä oli turhat; sairasmielisyys kasvoi yhä, syystä ettei
hän mielestänsä saanut pois nuorta tyttöä, joka jo oli toisen kanssa
kihlattu.

Vihdoin tuli tämä onneton niin hurjaksi että oli vahdattava. Mutta
monasti karkasi hän, ja älykkäämpi kun moni viisas, meni hän sinne,
minne tahtoi.

Eräänä valoisana kesä-yönä heräsi nuori morsian, jota raivomielinen niin
toivottomasti rakasti, siitä että kuuli jonkun häntä puhuttelevan.
Säikähdyksensä on ymmärrettävä nähdessään hurjan vuoteensa äärellä
polvillaan. Hullu-äänisesti nauraen, pyytää hän häntä levollisesti
sulkemaan silmiänsä, sillä hän muka ei sietäisi kolmea aurinkoa yhtaikaa
(nouseva aurinko pilkotti ikkunasta). "Jos nukut taikka valvot, olet
minun silmissäni yhtä ihana; vaikka olisit kymmenen vuotta haudassa
maannut, niin sittekin sinun tuntisin. Olethan sinä Vapahtajani äiti,
neitsyt Maria! Minäkö en sinua tuntisi?" Nyt yritti hän suudella häntä,
mutta samassa näki tyttö kaksi välkkyvää pistoolia povitaskussa.
Peljästyksestä oli lähes menehtyä. Hän ei edes voinut ääntääkään, kuin
samassa kuului ääniä kadulta, jotka hakivat karannutta raivoa, mutta
tämäpä kuuli ja näki nekin. Yht'äkkiä viritti hän pistolein hanat.
Toisella tarkoitti hän tulijoita, toisella tyttöä, joka ei muuta voinut,
kun kädet ristissä huo'ata: Herra, ota minun henkeni!

Mutta nytpä raivo itkien viskasi pois aseet. "Anna anteeksi, sinä pyhä",
niiskui hän; "enhän se minä ollut, joka pistolin viritin sinua kohden;
se oli pahahenki itse! Ei, tuhat kertaa mieluisammin kuolisin!" Mutta
samassa tavotti hän niitä taas; vaan ne jo olivat vartiain käsissä. Nyt
tyttö taas rohkeni hengittää, mutta peljästyksestä jäi hän monta päivää
kipeäksi.

Saksa oli ensin käynyt erään ystävänsä luona ja sieltä ottanut
pistoolit. Tänne tultua oli löytänyt avaimen, hiipinyt niin hiljaa
etusuojan lävitse ettei siellä makaava palkollinen sitä kuullut
ennenkuin hakijatkin olivat sisässä.

Mielen-sairautensa kautta menetti Saksa virkansa, mutta muutaman vuoden
kuluttua oli hän taas terve ja pääsi kappalaiseksi Hyrynsalmelle. Hän
kävi naimisiin, eli onnellisena ja tyytyväisenä. Mutta taaski kääntyi
hän hurjaksi ja lunastettiin sitte Kronobyn hulluinlaitokseen. Nuori
puolisonsa seurasi häntä sinne ja kiitos hänen seuralle ja siellä
saamalle hoidolle, tuli hän kuusi vuotta siellä oltuansa ihan terveeksi.
Mutta kuin hän oli parantumattomien luvussa, ei huolittu hänen
pyynnöstänsä päästä vapaaksi. Vihdoin karkasi hän sieltä ja kävi
jalkaisin Turkuun. Siellä kävi hän konsistoriin, valitti kärsimäänsä
vääryyttä ja vaati vapautta. Hän puhui niin selvästi ja väkevästi, että
se liikutti ja kummastutti koko konsistorin. Hän sai vapautensa ja heti
senjälkeen kappalaispaikkansa Hyrynsalmella.

Lähes 30 vuotta onnettomuutensa jälkeen Oulussa, halasi hän tavata
siellä olevia sukulaisiansa ja ystäviänsä. Siellä oli kappalaispaikka
avoin. Hän haki sitä ja pääsi vaalille. Ilolla kohtasivat siellä olevat
ystävät vanhan opettajansa.

Sunnuntaina, jolloin koetussaarna oli pidettävä ja hän nousi
saarnastuolille, liikutti häntä sanomattomasti se, mikä kohtasi hänen
silmiänsä. Suuri kirkko oli väkeä niin täynnä että paljo, joilla ei
ollut tilaa sisässä, seisoivat ulkona. Vanha opettaja tunsi joukossa
ystäviä, tuttavia ja monta rippilastansakin, jotka kyynelsilmin
odottivat kuulla entisen rakastetun opettajansa ääntä. Ääneti tuli hän
ensin monta rukousta, sitte tahtoi korottaa äänensä, mutta ei voinutkaan
sillä sydämensä tunteet olivat liian väkevät. Ensin purskahti hän
katkerasti itkemään, sitten hämmentyivät silmänsä ja muotonsa kävi
hurjan näköiseksi. Sitte rupesi hän äänin tervehtimään ystäviänsä ja
tuttaviansa. "Kas veikko Keckman", huudatti hän, "miten olet jaksanut
sitten kun viimein tarjoit meille hyvää kotopantua olutta suuresta
hopeakannustasi, jonka jalusteella oli apostolein kuvat ja sotamies
kannella? -- Hyvää päivää veikot Niska ja Wacklinit! Montako tuhatta
tynnyriä tervaa olette pieksi keittäneet tänä vuonna Pikisaarella? --
Kas ystävä Öberg! Muistatko, miten Blommi pisti pienen elävän kalan sun
viinapottuusi? Sinun, veli Antell, näin viimeksi Kajaanissa käräjää
pitämässä. -- Kaikkihan minä teidät muistan Julinit, Mellinit ja
Collinit, Nylanderin, Polvianderin, Ulbrantin ja viisastelia Kantin.
Muistatko, veikko, mitenkä paisti karkasi, kuin kenraalin olit
päivälliselle kutsunut?"

Näin pitkitti hän joutavaa tarinoimistansa. Kirkkoväen valloitti synkeä
mieli ja vähittäin hiipi yksi toisensa perään ulos, niin että kirkko
vihdoin jäi tyhjäksi. Sitte nousi muutama mielipuolen ystävistä
saarnastuoliin, ottivat ja veivät hänen kotia.

Hyrynsalmessa tuli hän taas selväksi ja eli monta vuotta tämän
surullisen tapauksen jälkeen.



9.

Koirankuonolainen.


Kauppias Posseniuksen satavuotinen leski oli kaupungin ivallisin, mutta
ei suinkaan niin pelkäämätöin kuin miehensä esi-isä Knut Posse, mainio
Viipurin pamauksesta. Hän oli Oulussa syntynyt suku-nimellä Fagerholm.
Taloudessansa toimellinen eukko, on hän muistettava siitä, että hän näki
1714, 1743, 1788 ja 1808 vuosien sodat. Ensimäisen sodan aikana oli hän
lapsena vanhempiensa seurassa hengen vaaralla paennut metsiin ja
erämaihin. Toisen aikana oli hän jo naimisissa eikä pienen lapsen kanssa
voinut paeta vaikka moni muu niin teki.

Miehensä oli poissa. Talossa oli majotettu venäläinen kenraali. Hänen
läsnäolo varjeli sen ryöstöstä ja muusta väkivallasta, niin että eukon
ei juuri mitään ollut pelkäämistä, mutta lapsuudesta hänessä asuva kauhu
vaikutti toista.

Vaston kenraalin kieltoa tuli eräänä päivänä hänen huoneesensa kalmukki.
Miehen muoto oli villi, kasvot vaskenkarvaiset, nenä tylsäpäinen, otsaa
ei ensinkään mustan, karkean tukan alla, joka näytti tunkevan puolen
korttelin matkalla toisistaan pyöriviin silmiin. Leveästä
paksuhuulisesta suusta kiilsi pitkät valkoset hampaat. Leukaa ei
miehellä ollut enempää luin otsaakaan. Kalmukki-poloinen ei suinkaan
pahaa tarkottanut, mutta rouva, joka nyt luuli näkevänsä
koirankuonolaisen, säikähtyi niin, että tuli hermottomaksi ja ihan
kuuroksi.

Kolmannen sodan onnettomuuksia ei Oulu joutunut koettelemaan, lukematta
sodan aikaisia tautia.

Viimeisen sodan aikana rukoili tuo jo lähes satavuotinen eukko Jumalaa
saada kuolla näkemättä kaupunkia vielä vihollisten vallassa. Rukouksensa
tuli kuulluksi, sillä hän nukkui hiljaisesti päivää ennen ensimäisen
venäläisen rykymentin kaupunkiin marssimista, joka tapahtui Antin
päivänä v. 1808. Mutta tämä tapahtui niin rauhallisesti, että eukolla ei
suinkaan olisi ollut ylellisen pelvon syytä.



10.

Hyvin-viisaan kahdenkertaiset häät.


Kaupungin pormestari Timbom oli lihava, hyvin jaksava herra, jonka
suuret harmaat silmät näyttivät kaikkia kummastelevan, varsinkin jos
peilissä tapasivat hyvin-viisaan pormestarin oman jauhotetun pään ja
loistavat kasvot ja sen muuten sileässä aavassa oman pienen suunsa ja
nenänsä. Mitaltansa oli herra pormestari keskinkertanen ja hänen
leveällä selällänsä heilui tukka-piiska. Virkanutussa suuret kullatut
napit ja sen takataskusta kurkisteli sininen nuuskaliina. Polvihousut,
samoin kuin kengät koristetut hopea-soljilla. Muitakaan, senaikaisia
koristusaineita ei puuttunut pormestarin asusta, kuin rouvinensa kävi
tuulittelemassa.

Rouvansa ei myöskään ollut mikään pila-eukko. Hänen epäsuosioonsa joutui
välttämättömästi jokainen, joka hänen miestänsä ei kunnioittanut
hyvin-viisaaksi. Muuten oli hän aina ja kaikkiin tyytymätön, samoin kuin
itse pormestari oli pitkämielinen ja kärsiväinen. Molemmat olivat
taikauskoset ja yksinkertaiset.

Ne olennot, olin sanoa luontokappaleet, joita pormestarin rouva
enimmiten rakasti, olivat hänen miehensä, kanansa ja valkonen kissansa,
jota "Sokuriksi" sanottiin. Syystä että luonto oli rouvalta kieltänyt
omia perillisiä, kohteli hän kissanpoikia kaikella äidillisellä
helleydellä, jonka palkkioksi sai sulaa maksutonta iloa.

Morsius-aikana oli pormestarinna kauniin maineessa, jonka ansaitsikin
välkkyväin silmäinsä, valkoisen pintansa, punaisten huulten ja
poskeinsa, sekä korkean nenänsä vuoksi. Vartalonsa oli korkea, uumansa
hoikka, kädet ja jalat pienet.

Tämä itse mielestänsä niin ylevä rouva oli nyt jo kuitenkin
harmaapäinen, ylellisesti lihava riippuvin poskin, nurkuva ja miestänsä
epäilevä.

Eräänä päivänä vei eukko puolisonsa koreaan kammariinsa, johon ei ketään
vierasta laskettu, vaikka hän kyllä kynnykseltä näytteli sen
siniruusuisia seinäpapereja, kirjavaa sohvaa ja istuimia pähkinäpuusta,
lootapöytää ja suurta kultaraamista peiliä. Yleisesti oli tämä suoja
siisti ja puhdas, mutta sen eteisessä salissa oli kaikki riipin raapin.
Vaski-astiat kyökissä olivat emännän kunniaksi aina kirkkaat.

Eräänä päivänä, niinkuin jo sanoimme, sai hyvin-viisas pormestarimme sen
suuren kunnian rouvansa seurassa päästä koreaan kammariin. Siellä asetti
hän hänen tuon suuren peilin eteen, kysyen ilosta hymyellen, eikö ukko
huomaisi heidän vielä olevan hyvin kaunis pariskunta. Ukko pullisti
suuret silmänsä vieläkin suuremmaksi, tarkemmin miettiäksensä asiaa ja
sen seurauksia. Mutta olleen aina totta puhuva, lausui hän vihdoin
hyvämielisesti: "hm, hm, tuota -- noh kyllä -- 40 vuotta takaperin."

"Etkö häpee!" tiuskasi pormestarinna ja kenokaulassa käydä sipsutti hän
kammarista, heittäen sinne pormestarin, joka nyt oli sekä peljästyksissä
että katuva, ajatellen mitenkä pulastansa pääsisi. Ukko milloin tuijotti
kattoon milloin ikkunaan, siksi että rouvan vinkuva ääni vihdoin kuului
lausuvan: "korjaa luus' sieltä, ettet sokase koreaa kammariani."

Nytpä ukko sukkelaan sai hattunsa ja keppinsä ja niin raastupaan, jossa
kysymys oli saisivatko kaupungin nelijalkaiset, niinkuin tähänkin asti,
estelemättä ja luonnollisessa viattomuuden tilassa mieltänsä myöten
kävellä kaduilla.

Virastosta kotio tultuaan, sai pormestari vielä kiivaita muistutuksia
huonosta ihanne-ajustansa ja lisääntyvästä kylmäkiskoisuudestansa
pormestarinnan suloa kohtaan. Mutta siitä hetkestä päätti lemmellinen
rouva avata miehensä silmät ja tehdä hänet niin rakastuneeksi kuin
nuorenakin oli ollut, sillä hän väitteli olevansa kyllä keinokkaan jos
vaan tahtoi, ja sen oli nyt toteen näyttävä.

Pormestarinna tunsi erään noituri-Anna nimisen akan, joka kyllä ei
asunut kaupungissa, mutta tuli sinne ajottain rahallista ammattiansa
ajamaan. Se oli jättiläisen suuruinen eukko, väkevä ja leveäsuinen, joka
suurilla hampaillansa yhtä helposti puri rautanaulan poikki kuin tytöt
langan pään. Tälle ilmoitti rouva mikä hänen sydäntänsä raskautti. Vanha
Anna kuunteli tarkasti ylevää ystäväänsä. Kuin velho oli vaatinut ja
saanut suuren lasin viinaa, jonka sisällystä taikalukuja höpisten
katseli, kysäsi hän, oliko hänen miehensä vielä hänelle kaikissa
kuuliainen. Tähän saatuaan myöntävän vastauksen, viskasi eukko yhtäkkiä
kaiken viinan kurkkuunsa, juhlallisesti lausuen: "sittenpä ei hätää,
jahka vaan teette kaikki, mitä minä käsken."

Tämän lupasi rouva iloisena.

"Teidän täytyy, sanoi noita, pukeuta vanhaan morsiuspukuunne, samoin
myös herra pormestarin; sitte käydä pimeässä hautausmaalle, siellä luen
minä luvut, niin sitte saatte nähdä tulevanne yhtä onnelliseksi kun
naimisenne ensi päivänä."

Läpi-iloisena kiiruhti pormestarinna kotio valmistustoimihin.

Mutta ukko pormestaria oli tällä kertaa rouvansa tuumiin melkein
taipumaton. Paljon kyyneleitä ja rukouksia oli tarvis, ennenkuin sai
miehensä, joka muuten oli kyllä nöyrä ja kuuliainen, vast'uudesta
rupeemaan sulhaseksi, mutta vihdoin öitä ja päiviä häntä kaikin tavoin
piinattuaan, sai hän hänen myöntyneeksi.

Pimeänä syysiltana kello 11 oli pormestarinna vaatetettu entiseen
morsiuspukuunsa. Sen aikaisia koristuksia oli eukolla yltäkyllin. Itse
pormestari tuli tästä niin liikutetuksi että pukeutui hänkin vanhaan
virkanuttunsa ja miekka kupeelle. Niin oli siis pormestarikin
nuoruutensa puvussa, vaikka kyllä vaivaloisesti, sillä nuttu oli niin
ahdas että pormestarin kädet seisoivat kuin myllynsiivet, joten
parhaimmalla tahdollakaan ei saattanut rouvaansa likistää. Mutta rouvan
länninki taas oli samasta syystä runsaan puolen kyynärää auki
takapuolella, joten siis etupuolla virhe oli näkymätön.

Morsian pani vihkimäsormuksen sulhasen vasempaan pikkusormen ja
kaksikulmainen hatun hänen oikiaan käteensä.

Nyt kutsuttiin noituri-Anna toimitusmieheksi. Julkisesti näkyi sen tätä
ennen luontoansa viinalla hyvästi vahvistaneen, eikä se ujostellutkaan,
vaikka herrasväen puku hänestä kyllä näytti oudolta. Yksi yhteinen
päällisvaate viskattiin parikunnan hartioille ja niin liikkeelle.
Kummasteleva ja hämmästynyt piika sai käskyn tulla salalyhdyllä
valaisemaan, vaikka ulkona melkein tuimasti tuuli.

Näin varustettuna kulki nyt hyvin-viisas pormestarimme morsiamensa
kanssa hiljaa hiipien hautuumaalle.

Sinne tultua asetti noita heidät avoimen haudan yhdelle puolelle, itse
astuen toiselle. Kummallinen näkö oli noita-akan kolkko muoto, pitkä
vartalo ja paljaat jalat, lyhdyn epävakaisen valon valaisemat, yöllinen
tuuli oli kiihtynyt myrskyksi. Äkisti tempasi tuulenpuuska huivirentun
noidan päästä, niin että sen harmaa tukka liehui ilmassa hänen rumain
poskeinsa ympäri, sen silmät pyörivät päässä ja vahtova suu oli irvissä.
Esiliinan oli noita sitonut kaulaansa kaiketikin papin kapan asemasta.

Sekä morsian että ylkä vapisivat kauhusta ja kylmästä, kuin noita
viivaili suurella puukolla jokaista ilmansuuntaa kohden ja vihdoin
tavotti sen kärellä sulhasen sydäntä. Kolkolla äänellä, ja sormella
osottaen hautaa ärähti hän: "sinä olet kuollut; astu hautaasi."

Vaikka epäillen, ei pormestari tiennyt muuta neuvoa kuin totella. Piian
avulla laskeutui hän sinne alas ja paneutui pitkälleen kädet hajalla ja
liikkumattomana.

Samanlaisen käskyn saatuansa laskeutui sinne morsiankin ruveten maata
sulhasensa käsivarrelle.

Sitte luki noita jonkuntapaisen hautaus luvun, jota seurasi monta
eriskummallista loihtolorua. Kimeällä äänellä käski hän heitä vihdoin
nousemaan ylös tullaksensa uudistetuiksi.

Paljolla vaivalla sai piika peljästyneen morsiamen ja äkästyneen
sulhasen ylös haudasta. Varsinkin kiukutti pormestaria se seikka, että
kuin nyt noidan käskyn mukaan parikunta piti ruveta uudesta vihkimään,
niin näkyi joukko käskemättömiä vihkivieraita, joita lyhdyn valo ja
uteliaisuus oli koonnut noita kummallisia vehkeitä katsomaan.

Pormestari ei mitenkään jäänyt sinne enää, vaan veti vastahakoisen
morsiamensa kotiin. Noita ja piika seurasivat perässä.

Rouvan suurella vaivalla jo näin paljon menestynyt toimi oli siis
turhaan menemäisillään, jota ei millään tavalla tahtonut niin laskea.
Melkein väkisin päätettiin menot kotona.

Mutta tästä raakuuden ja taikauskon työstä ei seurannut sitä, mitä
pormestarinna odotti. Häntä noudatti kosto. Sillä miehensä, vaikka
muuten kyllä huonopäisenä pidetty, houkutteli taloonsa yhden kaupungin
ihanimmista tyttölöistä, erään kahdeksantoista vuotisen immen, jota
kaupungin ylimmätkin lepertäjät olivat tavotelleet. Tämä kevytmielinen
tyttö tärväsi pormestarin maineen ja avio-onnen, ja harmista kääntyi
pormestarinna sukunsa suureksi murheeksi heikkomieliseksi ja hulluksi.



11.

Koski ja Pikkarainen.


Mainio Oulunjoki ja sen suuri koski ovat paikkakunnan suurin luonnon
merkillisyys. Jo tätä ennen olemme muutaman sanan niistä maininneet.

Koskenniskaksi sanotusta paikasta vaahto virta kaksihaaraisena
saaristo-ryhmän ohitse. Yksi näistä haaroista on Niskakoski. Muinoin oli
sen vesi paljon kuohuvampi, myöhemmin on se hallituksen toimesta
valtiovaroilla tullut peratuksi. Kosken keskellä oli karia ja kiviä,
jotka estivät veden juoksua vääntäen koskea pahoiksi pyörteiksi. Mutta
rohkeat ja jäykkämieliset Suomalaiset eivät peljänneet Vellamon salaisia
voimiakaan. Sillä juuri Koskenniskan lävitse kävi paikkakunnan etevin
kulkuväylä. Suurin osa Oulun ulosviemästä tervasta ja metsäntuotteista
tuli kaupunkiin juuri tuon kuohuvan kosken kautta. Mutta niin vaikea oli
kulku sen lävitse, että siihen oli tarvis erittäin harjaantuneita miehiä
veneitten kuljettajiksi. Sellaiset kosken uroot olivat valan tehneitä
paikkakunnan uljaimpia nuoria miehiä.

Soma oli nähdä noiden pitkäin ohuista laudoista rakettujen venhetten
raskaan lastinsa kanssa hurjaa vauhtia kivien keskitse tulevan kuohuvaa
virtaa myöten. Mutta perämiehen tarkka silmä ja väkevä käsi osasi
kuitenkin antaa venheelle oikean suuntansa pyörretten ja karien
keskitse.

Oulun koskenlaskijoista mainioin oli Pikkarainen, jonka talo oli
neljännespenikulman Oulusta. Mies oli varallinen, hänellä oli rakastettu
vaimo ja kaunis tytär. Pikkaraisen Liisulle oli naimatarjouksia tehneet
kaupungin kauppiaatkin hänen sekä ihanuutensa että varallisuutensa
vuoksi, mutta hän otti vihdoin miehen omasta talonpojan-säädystänsä.
Itse ukko Pikkarainen oli vartaloltansa pitkä ja pulskea mies. Kuningas
Kustaa Adolfin puolisoinensa Oulussa käydessä sai Pikkarainen heille
näyttää kuntoansa.

Virran rannalla kosken liehuvimmalla kohdalla oli rakettu parvi ja sen
pohja peitetty sinisellä veralla. Kuninkaalliset seuroinensa siitä
katselivat koskenlaskijaa.

Kosken yläpuolla oli koskivenhe suurimpaa lajia ja siinä Pikkarainen.
Airoja käytti kaksi talonpoikaa. Pikkarainen itse perässä kesäisessä
juhlapuvussaan, punainen liivi teräs-nappinensa, kirjava silkkihuivi
kaulassa ja leveät lumivalkeat paidan hihat. Hatussa välkkyi terässolki.
Nyt kääntyi kokka koskea kohden, vauhti lisääntyi ja nuolen
pikaisuudella, kiiti se alas kosken vahdossa usein näkymättömänä, niin
että katselijat toisinaan näkivät vaan Pikkaraisen välkkyvän
hatun-soljen voittamansa kosken hyrskystä.

Norrköpingin valtiopäivillä v. 1800 tuli Pikkarainen
herrainpäivämieheksi. Motala-virran koski tämän kaupungin luona kehotti
rohkean koskenlaskijan koettamaan tätäkin, josta hänen osaksensa tuli
yleinen ihmetteleminen. Rakentamassansa venheessä laski hän
kuninkaallisen perheen, monen vieraan ja lukemattoman katselija-joukon
nähden kevyessä veneessänsä Motala-koskesta.

Näiltä herrainpäiviltä kotio tullessaan oli Pikkaraisella kaksi
kunniarahaa rinnassa. Oltuaan v. 1808 Porvoon valtiopäivillä, antoi
hänelle keisari Aleksander kolmannen kultaisen punaisessa rihmassa
kaulassa kannettavan.

Niinkuin sanoimme, on koski jo perattu niin että tätä nykyä käy helposti
sitä kulkea. Tämä koskenperkaus saatiin toimeen varsinkin maaherra
Stjernserantsin huolesta. Iloiten katseli hän, miten muutamat miehet
eräänä päivänä kuljettivat venettänsä korjatun kosken lävitse. Hänen
kysymykseensä, eivätkö olleet iloiset niin helposti päästä koskesta,
vastasi vankka Suomalainen: ompa tästä päästy ennenkin.

Ihan Raattisaaren lähellä kosken lopulla on lohipato, josta mainiota
Oulunlohta pyydetään. Mutta talvellakin oli Oulunjoella luonnon
näytelmiä näytettävänä. Parhaimpia on jäänlähtö, joka varsinkin on outoa
etelämaalaisista, jotka sattuvat sitä näkemään.

Eräs senlainen tuli tärkeissä asioissa huhtikuun viimepäivänä Ouluun.
Heti paikalla kysyi kestikiivarilta, saisiko luvan nähdä suurta
jäänlähtöä, josta oli kuullut maineen. Isäntä vastasi sen olevan
kaikille vapaan. Tästä iloisena tahto hän tietää jäänlähtöpäivän.
Kestikiivari sanoi sen olevan toukokuun 10 p.

Vaikka kyllä kiire matkailijalla oli, päätti hän odottaa nuo kymmenen
päivää, saadaksensa täällä pohjoisessa nähdä sellaista, mitä
kotomaassansa oli mahdoton. Ikävästi kului vieraan aika paikkakunnalla,
jossa hänen mielisiänsä ja hänen maansa tapaisia ajanvietteitä ei ollut.
Mutta vihdoin tuli odotettu päivä. Varhain kiiruhti vieras osotetulle
paikalle Pukkisenmäelle. Koko tunnin katseli hän väsymättömästi jäitä,
joita jo kyllä odotusaikana oli tottunut näkemään. Häntä nukutti, sillä
tavallista varemmin oli noussut ollaksensa aikanansa paikalla. Mitä
enemmän aika kului, sitä useimmin katsoi hän levottomana kelloansa,
mutta jäykkänä ja liikkumattomana makasi jää vaikka jo oli sydänpäivä.
Nälkä vaati matkailijan majataloon, jossa kiiruhtaen söi päivällisensä
ja sitte sukkelasti koskelle takaisin, ettei vaan jäisi näkemättä
odotettua jäänlähtöä, jonka alkuhetki oli epätietoinen, sillä poissa oli
kestikiivarin isäntä, ainoa mies, jonka sanottiin se ehkä tarkoin
tietävän.

Vielä monta tuntia pysyi matkailija paikallansa mutta, odotuksensa oli
turha. Vihdoin loppui hänen kärsivällisyytensä. Hän kepillänsä pieksi ja
jalvoin potki kuoressa olevata maata, mutta jäät jäivät yhtä
liikkumattomiksi, kaikista kiiruhdusyrityksistä huolimatta.

Hämärän tullessa suuttui matkailija enää odottamasta. Pahoissa mielin
kiiruhti hän majataloon kiivaasti toruen kestikiivarin valheestansa.
Tukevamman syyn puutteessa puolusteli tämä itseänsä sillä, ettei olisi
uskottava sitä, jota sanotaan huhtikuun ensimäisenä tai viimeisenä
päivänä.

Äkäisenä pyysi vieras hevosia ja läksi matkaansa vielä samana yönä.

Seuraavana päivänä nousi väkevä tuuli, joka mursi jäät ja pani ne
liikkeelle. Koski kohisi tavallista rajummin, joka heti kutsui sadottain
ihmisiä näkemään vieraan niin hartaasti odottamaa jäänlähtöä. Vesi
kohosi nosten niin korkealle, että jäälohkareet joko nostivat, siirtivät
tai kaatoivat ranta-aittoja ja äyrästensä yli paisunut koski raivosi
kahta väkevämmin. Etäältä nähden olivat jäälohkareet purjehtivan
laivaston näköiset.

Nämä suuret jääkappaleet monasti toivat muassansa rannoilta irti repimiä
esineitä. Erään jäälohon päällä oli mylly. Venheitä, tynnyriä, hirsiä ja
kiviä oli useimmin. Rannoilla hyppivät pojat irtainten jääkappalten
päällä sukkelasti siirtyen yhdeltä toiselle ennenkun tuli lian myöhäksi.

Erän värjärin työhuone oli vaarassa tulla joko muserretuksi tai jäitten
viemäksi. Huolettomasti katseli omistaja tätä. Häneltä kuin kysyttiin,
eikö vaaraa pelkäisi, vastasi hän: ei hätää mitään; se on
palovakuutettu.

Alkaen Ämmäkoskelta, lisääntyi pää-joukkoja, kunnes kulkivat alas kaikki
Oulunjoen putoukset ja päästyänsä Niskakosken saivat vihdoin levätä
Pohjanlahden helmoissa. Mutta pakkaistalvina, jolloin meren jää on niin
vahva ettei tunkevat virran jäät voi sitä särkeä, kokoontuu niitä
summassa virran suuhun. Juoksussansa näin estettynä kohoaa virran vesi
kaupungissa julmasti, uhaten vahingoita tehdä, mutta useastikin
murskaavat virran jäät vastaisensa merijään ja rauhallisessa yhteydessä
käyvät molemmat valtameren avarassa helmassa sulamaan.

Putouksen yläpuolla Erkkolan luona kävi talvitie virran yli. Täällä kuin
virran tähden ei ollut jäätä, laitettiin sitä siihen levollisesti.
Maamiehet, näet, kiinteimmästä jäästä pitkinpäin virtaa hakkasivat irti
jääkappaleen, niin pitkän kun virta oli leveä. Sitte annettiin virran
vähittäin viedä se muassansa kääntäen sitä niin, että sen toinen pää
tuli rannalle, kunnes virta käänsi sen toisen pään toiselle rannalle.
Kovat pakkaset jäädyttivät sen niin lujasti kiinni rantajäihin, että
sitä kävi hevosilla ja kuormilla ajaminen. Tällaista jäätietä sanottiin
sillaksi. Sellainen silta rakettiin joka talvi uudestaan virran yli, ja
juuri sen irti käyminen ennustaa yleistä jäänlähtöä.



12.

Eriskummallinen mäen-lasku


Kummallisista tapauksista kosken luona, tai oikeimmin sanoaksemme
koskessa, ansaitsee seuraava jäädä jälkimailman muistiin. Se onkin
luonnoltansa ihan pohjoismainen talvitapaus, joka muissa maissa olisi
mainioksi tehnyt tapauksen sankarin. Suomalaiselle se näytti aivan
vähäpätöiseltä.

Eräs vanha, Antti Hägg niminen merimies, pitkä ja vahva, vaatetettu
kuluneesen merimiehen pukuun, tuli kylmänä talvipäivänä Kallisenmäelle,
josta hänen oli kulkeminen alas. Perässänsä veti ukko tiilikuormaa
kelkassa, Mäen päälle tultuaan istui ukko mukavuuden vuoksi kuormalle,
laskeaksensa mäeltä alas. Mutta raskasta kuormaansa ja kelkkaansa ei
ukko voinut johtaa oikeaa suuntaa. Täyttä vauhtia luisti kelkka joelle
suurta värjärien tekemää avantoa kohden. Vankkana ja ääntämättä kiiti
merimies avantoa ja hengen vaaraa kohden päästämättä hätähuutoa tai
pyytämättä apua ihmisiltä, jotka toisen läheisen avannon luona
kummastellen ja suu auki näkivät ukko Häggin mäkeä laskevan ja täyttä
hojakkaa panevan suurta avantoa kohden. Silmänräpäyksessä oli hän
kuormineen kelkkoinensa koskessa jään alla.

Tämän nähtyään saivat näkijät äänen. Akat, jotka olivat vaatteen
pesossa, juoksivat huutaen, ja pian oli väkijoukko avannon ympärillä,
mutta ei merkkiäkään näkynyt onnettomasta, joka heidän silmiensä nähden
oli koskeen joutunut.

Hukkunutta ruvettiin koettamaan saada ylös; reikiä hakattiin useampaan
kohtaan jäähän, mutta turhaan. Ei edes raskasta kelkkaakaan löydetty
koskesta, joka kolkosti humesi jääkannen alla.

Parin tunnin kuluttua, kunnes koko toivo oli loppunut, alkoivat
työmiehet lähteä pois jäältä. Ihan odottamatta kuultiin huuto ja nähtiin
miehen pää toisesta pienemmästä avannosta sadan sylen vaiheella
haetuista paikoista. "Miehet hoi! auttakaa minua tästä saakelin rotan
reijästä", huusi Hägg. Avanto, näet, oli niin ahdas, että ukko ei siitä
mahtunut ennenkuin sitä kirveellä avaroittiin. Vihdoin nousi Hägg
jäälle, oikasi pitkän selkänsä ja lausui: "saakelin köyryselkänä siellä
alhaalla onkin kuleksiminen!" Huolimatta siitä että oli läpimärkä, veti
ukko kelkkansa nuoraa lausuen: "ylös veikko! sinuapa en heitäkään,
kosk'et vaarassamme lastista mitään mereen heittänyt."

Sitte veti ukko raskaan kelkkansa lähimmäiseen taloon, jossa hänelle
lämpösessä suojassa annettiin pari kuppia kahvipunssia. Sitte kertoi hän
tapauksensa, joka hänestä itsestään ei suinkaan ollut niin kumma, kuin
hänen kuulijoistansa.

"Minä nyt tuumailin", kertoi ukko, "että yhtä hyvä olisi laskea mäestä
alas, kuin saada raskaan tiilikelkan kinttuihini. Senpätähden niin
teinkin. Mutta kelkka sai liikapaljon tuulta, niin ettei enää perämiestä
totellut. Kyllä minä näin, mihin satamaan se aikoi, mutta sen myöskin
oivalsin, ettei siinä auttanut huutaa eikä kitistä. Minä ajattelin:
olkoon menneeksi, koettellaanpa sitäki reisua. Saadaanpa nähdä, mitenkä
se päättyy. Samassa pulpahdin veteen kuormineni. Tämä lemmon kova
pakkanen on sentään johonkin hyvä, sillä se on niin kuivannut veden että
sen ja jään välillä on avara tila. Vettä oli niin vähä että tuskin kävi
saapasvartteni yli. Mutta jääkatto oli niin turkasen matala, että minun
täytyi köyryssä käydä livettävien pohjakivien päällä tuon tuostakin
kolhasten päätäni kattoon. Monasti kaaduinkin ja mun täytyi rämpiä
etsien tyynempää vettä. Se otti aikaa, etten kelkkaani tahtonut heittää.
Oikean suunnan löytäminen oli pahin. Ei siellä juuri pimeä ollut, mutta
ei aivan etäällekään nähnyt. Muuta kompassia ei mulla ollut kuin
päässäni ja sekin näytti nurin. Sillä lyhempihän matka olisi ollut
Ullbrandtin kuin Buchtin avantoon. Mutta minäpä muka tein luovin. Minä
kyllä jäältä kuulin huutoja ja nujua ja huusin minäkin takaisin, mutta
eihän huutotorvi muka kosken kohinaa voita. Ja oikean suunnanpa vihdoin
löysinkin vaikka kävin ämmän tavalla vastoin virtaa."

Sitte sai ukko kuivat vaatteet, söi ja makasi, kiitti hänen tähden
nähdystä vaivasta, heitti jäähyväiset ja veti kelkkansa kotio iloisena,
että tiilet olivat kaikki. Niin vähäpätöisenä piti ukko tämän asian,
että kotio tultuaan unohti kertoa sen vaimollensa ja lapsillensa. Mutta
siitä alkaen ei ukon enää milloinkaan nähty mäkeä laskevan.



13.

Miten kolmen rouvan kävi.


Eräänä kesäpäivänä läksi kolme kaupungin etevimpää rouvaa Laanilaan
tervehtimään tuomari Polvianderin rouvaa. He olivat puetetut
juhlapukuunsa ja hienoimpiin koristuksiinsa.

Erkkolan talosta tahtoivat päästä virran yli vastapäiseen tuomarin
hoviin. Mutta vaan yksi venhe oli kotona ja sekin pieni. Myöskin väki
oli poissa paitsi pieni tyttö, joka hoiti vielä pienempiä siskojansa.
Mutta se lupasi kyllä soutaa rouvat yli ja sanoi jo ennenkin vieraita
soutaneensa Laanilaan.

Rouvat istuivat venheesen, tyttö lykkäsi sen vesille, otti airot ja
rupesi soutamaan, mutta virta oli nyt tavallista väkevämpi, sillä vesi
oli kohonnut.

Tyttö souti soutamistaan, rouvat nuuskasivat ja tarinoivat, eivätkä
mitään vaaraa huomanneet ennenkuin virta, väkevämpi kuin soutaja, oli
kääntänyt venheen koskenniskan putousta kohden. Kohinan kuullessansa
rouvat vasta älysivät vaaran ja rupesivat täyttä kurkkua huutamaan.
Tyttö teki samoin ja heitti vielä peljästyksissä airotkin.

Mutta vaara kasvoi joka silmänräpäys. Yksi rouvista riisui myssynsä,
jota hätälippuna ilmassa liehutti rannoilla juoksevalle kansalle
merkiksi. Kaikki tahtoivat auttaa, mutta venheitä ei ollut saatavana,
niin että kaikki, juoksivat neuvottomina venheen yhä lähestyessä koskea.
Onnettomat heittivät jo kaiken pelastuksen toivon eivätkä hengen hädässä
mitään muuta voineet tehdä kuin huutaa.

Ihan lähellä koskea rouvista yksi pyörtyi. Samassa töytäsi venhe kiveä
vastaan, niin että toinen rouvista loiskahti veteen. Mutta kaikkein
ihmeeksi ei hän uponnut, sillä monet tärkkihameet kannattivat häntä
veden päällä, ja niin hänen onnistui kiivetä kivelle, johon venhe oli
tölmähtänyt. Kurjan näkösenä vaikka paitsi vaaratta istui hän nyt siinä,
mutta korea ja kallis pitsimyssy meni teitänsä.

Onnellisin oli se, joka vaarasta tietämättä makasi menehtyneenä venheen
pohjassa. Kolmas rouva ja tyttö olivat polvillaan ja kädet ristissä
antauneet välttämättömän kovan kohtalonsa haltuun.

Mutta saamasta nyhjäyksesta kääntyi venhe oikeaan väylään ja kaikkein
ihmeeksi ja iloksi sujusi se ihan sievisti alas Koskenniskalta ja sitten
sen vauhti vähentyi.

Koskenniskan ja ison kosken välillä on tyynempi vesi. Siinä rannalla on
aina venheitä. Sieltä kiiruhdettiin heti avuksi. Rouva-poloisten ilon ja
kiitollisuuden pelastuksestansa voi jokainen hyvin käsittää. Maalle
päästyänsä virkosi pyörtynytkin pian. Sitte noudettiin se rouva, joka
vaakalastin tavalla tuli veteen viskatuksi. Muutaman päivän kuluttua,
joina rouvat säikähdyksestä jaksoivat pahoin, oli heillä vaan
täyttymättömän käyntinsä muisto jäljellä.



14.

"Herra-Jumala pitää hulluista huolta."


Toinen tapaus koskella on yhtä omituinen. Se on monelle paikkakunnan
asukkaalle tuttu.

Mielipuoli mierolainen, joka kerjäten kävi taloissa Oulujoen varrella,
irroitti eräänä päivänä venheen koskenniskalta, istui mieropussinensa
siihen ja heittäytyi niin ihan iloisena vesille. Venhe oli jo
väkevimmässä koskessa, kuin tämä huomattiin, eikä pelastusta enää ollut
ajattelemistakaan, ja vihdoin katosi se kokonaan näkijäin silmistä.
Miehen kuolema pidettiin varmana eikä häntä siis haettukaan yhtävähän
kuin venheen omistaja venhettänsä, jonka luuli koskessa
murskaantuneeksi. Mutta sanotaan Herran Jumalan olevan hulluin hoitajan,
ja niin oli nytkin, sillä onnellisesti oli venhe tullut alas koskesta,
mutta tuuli ajoi sen merelle, Ruotsin puolelle, jossa Tukholmaan kulkeva
laivuri löysi mielipuolen, otti sen laivaansa, hoiti sitä vaikkei sen
kieltäkään ymmärtänyt ja vihdoin heitti Tukholmaan.

Monta vuotta myöhemmin löysivät muutamat Suomalaiset saman miehen
kunnollisena ja taitavana ruukintyömiehenä lähellä Ruotsin pääkaupunkia.

Hänen järkensä oli selvinnyt, ja onnettomuudestansa oli hänelle vaan se
muisti, että Jumalan enkeli oli hänen kehnosta venheestä nostanut
suureen laivaan. Hän sanoi myöskin Jumalan hänestä ainaisen huoleen
pitäneen.



15.

Hovineuvos.


Tämä oli kauppias ja vanhin kolmesta veljeksestä, jotka kaikki nerolla
ja toimella olivat koonneet suuret rikkaudet.

Hovineuvoksella oli hyvä pää ja hyvä kauppa-kyky, tunnoton sydän ja
eriskummaiset mielipiteet. Hänen onnelliset kauppatoimensa ja
toimelliset työnsä hyödyttivät häntä itseänsä ja yleisöä. Olhavaan,
neljä peninkulmaa Oulusta teetti hän lasitehtaan, jossa suuri joukko
ihmisiä sai työtä ja elatusta. Paitsi sitä oli hänellä lavea kauppa ja
laivoja rakensi hän ulkomaalaisillekin. Monta hänen omaa laivaansa
purjehti valtamerellä.

Kauppa-asiainsa tähden matkusti hovineuvos usein Tukholmassa.
Monilaatuisten teostensa ja yritystensä tähden pääsi hän kuninkaankin
puheille. Kustaa kolmas aina älysi kunnon, olipa se minkälaatuinen
hyvänsä; ymmärsipä antaa hovineuvoksellekin arvonsa. Monesta asiasta
neuvottelikin hänen kanssansa, kysyen hänen mieltänsä.

Eräänä päivänä kysyi kuningas, millaisen palkkion soisi saavansa
palveluksiansa; tahtoisiko arvonimeä vai mitä muuta. Sankarimme kiitti
ja kumarsi, sanoi arvonimistä ei milloinkaan pitäneensä; mutta koska
kuninkaallinen majesteetti hänelle senlaista tarjosi, niin pyysi saada
nimen, jonka kannattajaa kyllä tarvittaisiin ja jonka nimistä Ruotsissa
tietysti ei vielä ollut.

Sanokaapa se, lausui kuningas.

Älköön kuninkaani vihastuko, että nöyrimmästi pyydän saada hovineuvoksen
nimen.

Naurahtaen lausui kuninkas: "hyvä, hyvä; siinä kohden olemme todellakin
köyhät. Ei saa sanoa Ruotsin hovissa neuvoja puuttuvan."

Hovineuvos oli pituudellansa keskinkertainen, paksu ja väkevä,
katsantonsa kavala ja muotonsa ei hyvä.

Hän jo oli ijäkäs ja miten sanotaan, vanha-poika, kuin eräänä
kesäpäivänä yhden ystävänsä seurassa istui tupakoiden asuntonsa
avoimessa ikkunassa ison Torikadun varrella Oulussa. Ukot tarinoivat
niitä näitä ja ystävä, joka oli onnellisesti naituna, sanoi
kummastelevansa, ettei niin varallinen mies mennyt naimisiin.

Hän ylisti aviosäätyä ja omaa onneansa, siksi että hovineuvos vihdoin
savupilvestänsä keskeytti hänen: "hyvä kyllä, mutta sanoppa mistä saan
minä sellaisen hame-enkelin? Neljäkymmentä vuotta olen sitä hakenut
yhtätarkoin kun Diogenes ihmistä, mutta turhaan. Vaan koska tahdot minua
naittaa, niin sanoppa nyt, otanko ensimäisen oikialta tai vasemmaltako
puolelta tulevan naisen? Sinä saat kohtaloni päättää mutta ennenkuin
vastaat, et saa ikkunasta katsoa." Ystävä sanoi ei tahtovansa niin
tärkeää asiaa päättää, mutta hovineuvos ei häntä heittänyt, ennenkuin
ystävänsä lausui: "noh, tulkoon se sitte oikealta."

Hovineuvos kiitti, sytytti sammuneen piippunsa ja niin tuumailemaan
Amerikan sodasta. Samassa kuului keveä astunta kadulta. Ukot
tirkistivät, ken kulkija olisi. Se oli oikealta puolelta tuleva pieni
poika. Samassa kuului taas askeleet. Se oli maanmies eukkoinensa ja
tyttärinensä, mutta ne tulivat vasemmalta. Nauraen sanoi hovineuvos:
"näethän nyt, veikko, että minulla ei ole naimaonnea, sillä tuo kaunis
tyttö ei tullutkaan oikealta. Ystävänsä ei vielä ennättänyt vastata,
kuin jo nuori rouvasihminen tulla sipsutti oikealta. Sen käynti oli niin
sievä, että jo oli joutunut ikkunan ohitse ennen kuin ukot hänen
huomasivat. Mutta samassa pisti hovineuvos päänsä ikkunasta huudahtaen:
"kuulkaapa, mamselli."

Tyttö katsahti taaksensa ja suloisista kasvoista näkyi kysyvä ja
ihmettelevä katsanto. Iloisena tunsi hovineuvos sen olevan erään
kaukaisen heimolaisensa, joka nyt oli neidoksi kasvaneena, vaan jonka
hän viimeksi oli nähnyt lapsena. Muutama vuosi oli lapsesta tehnyt
ihanan immen. Sievästi pyysi hovineuvos rohkeuttansa anteeksi, kysyen
eikö se olisi mamseli N., jota sai kunnian puhutella? Punastuen ja
kumartaen vastasi tyttö: "se minä olen." "Minua iloittaa, että sain
sinut nähdä", lausui hovineuvos. "Mitenkä jaksaa äiti kotona? Joka päivä
olen aikonut tulla häntä tervehtämään, mutta kenellä on sata rautaa
tulessa, se ei aina joudu rakkaimpiakaan velvollisuuksiansa täyttämään."

"Minä kiitän äitini puolesta suuresta kunniasta", vastasi tyttö.

"Minä olen luullut isäsi olevan kuolleen ja että teidän täytyy työllä
elatuksenne hankkia. Niinpä niinkin: köyhällä on paljon huolta."

Kyynel välkkyi tytön silmässä, kuin vastasi: "meidän tarpeet ovat pienet
ja me tyydymme vähään. Mamma pitää pikkulasten koulua, ja minä autan
mammaa", lisäsi hän ilosta välkkyvin silmin.

"Oikein tehty, lapseni", sanoi hovineuvos, tirkistelevin silmin
omituisella mielihyvällä tarkastellen ujoa tyttöä. "Tervehdä äitiäsi ja
sano hänelle, että minä tänä iltana tulen häntä tervehtimään."

Syvästi kumartaen kiiruhti tyttö matkaansa.

"Saakelin kaunis moilukas", lausui hovineuvos sulkien ikkunan. Sitte
sanoi hän jäähyvästin ystävällensä, käyden toiseen huoneesen pukeumaan.
Ystävä yksin jäätyänsä kopisti hymyellen suuren meren-vaahto piipun,
jota oli polttanut, otti hattunsa ja meni kotiinsa. Pian oli hovineuvos
valmiiksi puetettu Kustavin aikaiseen pukuun. Pieni juveli-sormus kiilsi
hänen sormestansa. Suuren vanhanaikaisen peilin edessä asetteli hän
vielä pukuansa, vääntäen hattua milloin oikealle milloin vasemmalle ja
tarkasteli soreata muotoansa. Sitte huusi hän piikaa, joka autti hänen
hartioillensa hienoimmasta verasta tehdyn tummansinisen kapan. Sen
alustin oli silkistä ja ha'at hopiaiset. Sen toisen liepeen käänsi hän
senverran nurin, että lapan korea vuori pääsi näkymään. Muotonsa koki
peilin edessä saada niin makeaksi kuin vaan voi, kiersi itseänsä pari
kertaa mielihyvissä ja lähti sitte köyhän lesken asuntoon.

Ihan hengästyneenä oli nuori Greetastiina tullut kotio äitinsä luokse.
"Noh, nyt!" huusi tämä. "Koiriako vai juopuneita miehiä välttäen olet
taas juossut itsesi lämpöseksi ja hengästyneen? Rakas lapseni, muista
heikkoa rintaas', joka on ainoa perintö isältäsi. Onhan lääkäri
kieltänyt sinua juoksemasta!"

"Elä tällä kertaa minua toru äiti-kulta", rukoili tyttö. "Mun oli kotio
kiiruhtaminen antamaan sulle tiedon korkean vieraan tulosta."

"Korkean?" keskeytti äiti. »Varmaan siis joku matkustavainen, sillä
maaherran ovat poissa ja muuten ei koko kaupungissa ole ketään, jota
voisi korkeaksi sanoa. Aateli-sukuiset ja kravut eivät menesty
Pohjanmaalla, sanoo tosi sananparsi."

"Noh, harvinainen vieras sitte, jos mamma sen siksi tahtoo sanoa",
vastasi tyttö, ruveten korjaamaan lasten kirjoja sekä ompeluksia
koulusuojassa.

"Saatpa minun ihan uuteliaksi, lapseni", lausui äiti, lasisilmien läpi
katsellen tyttöä, joka torjua teki ehtimiseen.

Vihdoin istahti Greetastiina, kertoi tapauksensa hovineuvoksen kanssa ja
minkä kunnian se oli luvannut tehdä hänen äitillensä.

Huoaten sanoi tämä: "Hän olisi voinut pysyä poissa! Kerran pakotti tarve
minun isäs kuoleman jälkeen etsimään apua ja neuvoa varakkaalta
sukulaiseltani, mutta hänpä sulki ovensa ja sydämensä köyhältä leskeltä.
Nyt häntä en enää tarvitse."

Samassa nähtiin hovineuvos muhkeassa puvussaan käyvän ikkunan ohitse
portista sisään. Heti senjälkeen oli hän lesken suojassa tuhansilla
soreilla sanoilla peitellen leväperäisyyttänsä, ettei ennen ollut käynyt
rouvaa tervehtimässä.

Ihastuneena tällaisesta kohteliaisuudesta unohti tämä heti paikalla
mielipahansa entisestä kovasta käytöksestä ja kumarteli yhtä paljon kuin
hovineuvos leperteli. Hän ylisteli eukkoa yhtäpaljon kuin tytärtä,
sanoen että tytön oli äitiänsä yksinänsä kiittäminen hyvästä
kasvatuksestansa, tavoistansa ja hyvästä käytöksestänsä, jotka muka
olisivat hovineiden tapaiset.

Tätä ihan kuin valheeksi ajaen, seisoi Greetastiina häveten nurkassa
kääriintynyt suureen huiviinsa aivan kuin olisi tahtonut lymytä
hovineuvoksen kavaloista silmäniskuista, joitten tarkoitusta ei
ymmärtänyt, mutta kuitenkin koetti välttää. Puna ja vaalea vaihteli yhä
hänen kasvoissansa. Milloinkaan ei äiti ollut nähnyt lastansa niin ujona
ja käytöksissänsä kömpelönä kuin juuri nyt, jolloin rikkaalle
sukulaiselleni tahtoi kiittäin osottaa ihanaa tytärtänsä, jonka
käytökseen hän nyt ensikerran oli tyytymätön.

Tuo hyvä tyttö ei tahtonut häiritä äitinsä iloa, näyttämällä
epäsuosiotansa hovineuvosta kohtaan ja miten vähäarvoisena hän piti sen
tyhjää suukopua. Hän jo otti hattunsa tahtoen mennä ulos, mutta äitin
katsanto pidätti hänen.

Tämän katsannon huomasi hovineuvos ja itse rakkaudessansa luuli hän
tytön ujouden syntyneen siitä suuresta kunniasta, jonka hän teki
köyhille sukulaisiansa käyden heitä katsomassa ja siitä
kohteliaisuudesta, minkä osotti niin köyhälle tytölle. Ja todellaan oli
tämä tyttö hovineuvoksen mieluinen enemmän kuin milloinkaan luuli naisen
olevan. Tunsiko tämä jääkylmä mies ehkä ensikerran sääliä toisen ihmisen
levottomuudelle? Vaikka tytön ujous häntä mielitti, niin oli se
kuitenkin hänestä katkera, vaikka hänen luontonsa oli sellainen, että
suurin ilonsa oli kiusata ja rääkätä tunnollisia olennoita, ihmisiä sekä
eläimiä.

Hän tunsi tarvitsevansa tytön suosiota, jonka vuoksi pyysi äidiltä
hänelle lupaa saada mennä käyskentelemään. Heti suostui äiti siihen,
jota palkitsi iloinen katsanto tytöltä, joka ei itse ymmärtänyt sen
levottomuuden syytä, joka nyt vaivasi muuten niin huoletonta sydäntänsä.
Sukkelaan otti hän hattunsa, kumarsi nöyrästi hovineuvokselle; hän
suuteli äitinsä kättä luvaten pian tulla takaisin.

Tytön poismentyä lausui hovineuvos äidille: "eläissäni en ole nähnyt
niin hyvää ja rakastettavaa tyttöä kuin sinun Greetastiina. Onnellinen
on se mies, joka hänen saa."

Syvästi huoaten vastasi äiti: "kyllä minä luulen siitä tulevan yhtähyvän
puolison kuin tytönkin, mutta köyhät tytöt eivät saa toivoa pääsevänsä
naimisiin. Niitten on ajatteleminen itse itsestänsä huolen pitää."

Hovineuvos vastasi: "siitä ei tässä tule kysymys, sillä minä tahdon olla
yhtä suorasanainen kuin rehellinenkin ja sanoa, että vaikka minä vielä
aivan vähän tunnen tytärtäsi, niin minä ehkä olen ensimäinen pyytämässä
häntä puolisoksi. Tunnettehan te molemmat hovineuvoksen ja tiedättehän,
mitä minulta on odottamista."

Leski punastui ilosta ja ainoastaan kyyneleet olivat vastauksena.

Kunnes äidin sydämmen ensimäinen ilo näin oli purkautunut, niin leski
myöskin sanoilla antoi iloisen suostumuksensa ja kiitollisuutensa
hovineuvokselle siitä onnesta, jonka tarjosi Greetastiinalle, joka oli
hänen ainoa maallinen ilonsa.

Tämä suostumus päätettiin pitää salassa Greetastiinalta siksi kuin hän
täyttäisi seitsemäntoista vuotta. Niin siis tyttö tuli poisluvatuksi
ennenkuin tiesi itsellänsä olevankaan oikeutta sellaisessa asiassa
päättää.

Eräs nuori puotimies naapuristossa oli tosin häntä imarrellut, mutta
naimisesta ei tähän asti vielä ollut kysymystä ollut. Mutta sitä enemmän
muistivat he toinen toisensa ja suurin ilonsa oli toisinaan saada
tanssia yhdessä tai juosta lesken leikkiä Löytyllä.

Greetastiinasta oli sekä kummaa että iloista nähdä mitenkä äitinsä
yhtäkkiä rupesi varastumaan. Mutta tästä kysellessään sai vaan välttäviä
vastauksia ja kalliita lahjoja. Hänen vaate-varastonsa oli kaupungin
rikkaimpain naisten tapainen. Hovineuvosta ei hän pitänyt antajana,
syystä että se vaan harvoin kävi heillä ja silloinkin aivan vähän huoli
tyttärestä, jota tähän asti vaan etäältä piti silmällä.

Eräänä kylmänä helmikuun päivänä heräsi Greetastiina soitannosta
ikkunansa alla, joka julisti sitä juhlallista päivää, joka nyt oli
päättävä hänen elämänsä onnen.

Iloisena heräsi tyttö korottaen ensimäisen ajatuksensa kaiken
lapsuutensa ilon antajan luokse. Samassa tuli äitinsä siunaamaan häntä,
ja toivottamaan hänelle onnea niihin moniin ilon aineihiin, joita
tänäpäivänä oli kohtaava.

Kuin hän sitten tuli kammaristaan koulusaliin, oli siellä koossa paljon
sukulaisia ja ystäviä hänelle onnea toivottamassa. Koristetulla pöydällä
oli monta kallista lahjaa, joita hän kyynelsilmin katseli, kysyen, millä
olisi sen kaiken ansainnut.

Myöskin hovineuvos tuli ja piti niin juhlallisen puheen, että
tyttö-rukka ei siitä puoliakaan ymmärtänyt, ja kun sanoi "onnensa tähden
johdattaneen hänen askeleensa silloin hänen ikkunansa ohitse, jolloin
sydämensä aukeni hänen ihanuudelle", niin Greetastiina kuiskasi
äitillensä: "mitä hän tähdistä ja sydämistä haastelee?"

Äiti teki vaikittavan merkin; hovineuvos otti raskaan kultavitjan, jossa
riippui kultakuoreen suljettu kalliilla kivillä koristettu hovineuvoksen
kuva hänen nuoruuensa ajoista. Sitte otti hän sormuksen ja pyysi äitin
suostumuksella saada antaa nämät Greetastiinalle morsiuslahjaksi, sillä
hän sanoi toivovansa nyt tytöltä sen suostumuksen, minkä äiti jo aikoja
oli antanut.

Kalman valjuna seisoi morsian. Ei sanaakaan päässyt hänen huuliltansa
äitin ja yljän näin sitoessa häntä hovineuvoksen kivikovaan sydämeen.

Neljä viikkoa myöhemmin pidettiin komeat häät ja hovineuvos vei nuoren
rouvansa tiluksillensa Olhavaan, Täällä sai hän hoidettavaksensa
kolmenkymmenen hengen talouden; paitsi sitä sahdinpanot, leipomiset,
lahtaamiset monelle laivalle, joita joka vuosi ruukista lähetettiin.
Nuori koettelematon emäntä kyllä pudotti lukemattomia kyyneleitä, mutta
niistä ei tietänyt kukaan muu kuin kaikkinäkevä. Häitten jälkeen ei
miehensä hänelle pienemintäkään helleyttä osottanut, sillä senlaista
tunnetta ei hänellä milloinkaan ollut. Itse mielestänsä antoi hän
hänelle paljon, antaessaan hänelle koko talouden hoidannon, joka olikin
ainoa osottamansa luottamus. Tämän murheen sai hän pitää miehensä
monilla pitkillä matkoillansakin ollessa.

Kuin hän aina oli kärsivä ja hellä, kului kuitenkin hänen aikansa
täyttäessänsä kovan miehensä tahtoa. Äitiksi tultuaan sai sekä iloa että
murhetta. Murhetta siitä, että isä ei milloinkaan osottanut lapsillensa
helleyttä. Niin vanhaksi tultua että tunsivat isänsä, pelkäsivät he
häntä niin, että lymysivät tai tekivät mutkamatkoja häntä välttääksensä,
syystä että hän aina käytti kovia sanoja, eikä milloinkaan osottanut
iloista muotoa, sitä vähemmin isän sydäntä. Mutta milloin voi rääkätä
tai kiusata äitiä ja lapsia, silloin oli hyvillä mielin.

Muutamien vuosien kuluessa syntyi hänelle moniaita tyttöjä, mutta ei
poikaa, ja sitä ei hän voinut rouvallensa antaa anteeksi. Kunnes vihdoin
tämäkin toivo kävi toteen, näki äiti onnellisena ensimäisen kerran
ilokyyneleen isän silmässä ja harras oli siitä kiitoksensa Jumalalle.

Ilosta rupesi nyt hovineuvos oikein uudesta elämään. Vaimollensa osotti
hän enemmän luottamusta kuin tähän asti, sillä hän aina puhui siitä
kasvatuksesta, jonka oli antava pojallensa, kaikkein keksintöinsä ja
tavarainsa perilliselle. Hänestä oli tehtävä muinais-ajan viisaimpain
miesten tapainen. Näitten tuumain alku oli se, että lapselle nimeksi
pantiin Aristoteles.

Isän suureksi mielipahaksi pieni Aristoteles ei suinkaan tehnyt
nimellensä kunniata. Hän oli hyväntapainen, rakastettava lapsi,
ruumiiltansa ja sielultaan äitinsä muotoinen, mutta isän terävää päätä
ja tajua puuttui hän vallan. Monia vieraita kieliä ja taitoja, joita
tavattoman varhain ruvettiin hänelle opettamaan, ei myöskään voinut
tajuta.

Vilkkaammat olivat tyttäret, mutta isän kovuus harvoin salli heidän
häntä lähestyä vielä täysikasvaneinakaan. Pienimmänkin erhetyksen
rankasi hän kovasti. Kerran sulki hän heidät huoneen alakertaan ottaen
avaimen mukaansa. Äiti oli kovin pahoillaan, vaikka ei mitään voinut
tehdä heidän vapauttamiseksi. Koko päivän olivat siellä olleet ruuatta
vankina. Yksi heistä rohkeni vihdoin hypätä ikkunasta ruokaa hakemaan.
Käydessänsä sen kanssa sisariensa luokse, tuli isä vastaansa, äreällä
äänellä kysyen: "Mitä teet tyttö?" Rehellisellä rohkeudella vastasi
tytär: "vien ruokaa nälkääntyneille sisarilleni."

Naurahtaen löi hovineuvos häntä hansikkaallansa poskelle sanoen: "saanko
kysyä, kenenkä luvalla?"

Tyttö ei vielä joutunut vastaamaan, kuin isä kiintyen erään herran
puoleen, joka oli hänen kanssansa, sanoi: "kaikista mun lapsistani tämä
ainua on älykäs. Minä panin ne kaikki tänäpänä koetukselle ja toiset
olisivat tuhmuudesta ehkä kuolleet nälkään, jos tämä ei olisi ollut
toisia viisaampi."

Isän kovuutta vastustamaan rohkeampi, olisi hänen todenmukaisesti
pitänyt sanoa, sillä kaikki tyttärensä olivat hyvin terävä-järkiset.

Nuori Aristoteles kasvoi kituvan ulkomaan kasvin tavalla, jota
kasvihuoneessa pidetään. Oppimaan oli hän hidas, syystä että häntä
pakotettiin yli voimainsa. Turhamielinen isä ei säästänyt kovuutta eikä
kustannuksia hankkiakseen hyviä opettajia ainoalle pojallensa, josta oli
ylpeä. Lapsuudesta asti kovitettuna tuli Aristoteles vähittäin laiskaksi
ja huolimattomaksi. Hän oli heikkokasvuinen, kaunis ja hyväsydäminen.
Orjallisesti isällensä kuuliainen, saatiin hän vihdoin paljolla
vaatimalla tutentiksi. Älykäs isä kyllä huomasi poikansa opin tiellä ei
edemmäksi pääsevän. Petetty toiveissansa tahtoi hän nyt
Aristoteles-poloisestansa tehdä kunnollisen maanomistajan. Hän siis
lahjoitti hänelle maatalon omain tilustensa lähellä, kunnes ensin hänen
kahdeksantoista vuotisena oli hakenut täysi-ikäseksi. Mutta lahjan teki
hän laillisen kauppakirjan muodossa. Vaan Aristoteles rukka ei suinkaan
saanut rauhassa taloansa nauttia, sillä pian veti isä hänen käräjään
rajan rikkomisesta. Tällaisista asioista mitään tietämättä täytyi pojan,
joka milloinkaan ei puolella sanalla ollut isäänsä vastustanut, seisoa
oikeudessa isäänsä vastaan.

Hovineuvokselle kuin sanottiin, miten sopimatonta olisi omaa poikaansa
tällaiseen pulaan vaatia, vastasi hän: "kun kaikista kulungistani en
mitään ole saanut poikani kalloon, niin oppikoon kumminkin käräjöimään,
sillä muuten konnan-juoniseet häneltä vievät maat mantereet." Käräjiin
käyntiä kesti sitte monta vuotta, eikä milloinkaan tullut päätteesen,
jota isä lienee toivonutkin. Yksinäisenä ja raskasmielisenä eli
Aristoteles sitte talossaan, kunnes isä hänet vihdoin heitti rauhaan.

Kaikki tiesivät hovineuvoksen olevan rahasta ja tavarasta rikkaan. Mutta
kuin joku hänen tuttavistansa pyysi häneltä lainaa, vastasi hän joka
kerta: "oikein hyvä oli että luottamuksellasi tulit mun luokseni.
Mieluisasti tahdon sinua auttaa, koska sinuun niin luotan, että juuri
samassa asiassa olin tulemassa sun luoksesi, sillä koko kassani on tätä
nykyä nämä 36 killinkiä. Kas tässä nämät kolme rääpäleistä kahdentoista
killingin seteliä. Ne on kaikki mitä mulla tätä nykyä on." Sitte levitti
hän lainanhakijan eteen pöydälle ne kuluneet setelit, jotka aina kantoi
muassansa.

Hovineuvos sanoi kaikkea ylöllisyyttä vihaavansa ja kävi useasti
vaatetettuna köyhän talonpoikaisukon tällaisena, mutta toisinaan taas
kuin ruhtinas. Ylellisyys-aineista, joista tahtoi väkeänsä vieroittaa,
oli leipä, jota sanoi syötävän vanhasta tarpeettomasta tavasta. Hän
väitteli puhtaat jauhamattomat rukiit olevan yhtä hyvät kuin vaan niihin
totuttaisin. Paljon vaivaa ja kulunkia vältettäisiin niin tavoin sanoi
hän. Omassa perheessään tahtoi hän ensin opettaa tämän tavan, mutta jos
olisikin saanut rouvansa ja lapsensa siihen pakotetuksi, niin ei
yksikään palkkaväestä siihen suostunut, vaikka hovineuvos itse oli niin
hyvänä esikuvana, että aina kantoi kuivia rukiita taskussansa. Näitä söi
hän kolme vuotta leivän verosta. Näin tavoin arveli myös säästyvän
paljon voita, joka hänestä oli tarpeeton tavara, paitsi milloin sitä
korkeasta hinnasta toisille möi. Tällaisia talousneuvoja luki hän yhäti
rouvallensa ja lapsillensa.

Eräs entinen kuninkaallisen vartiaväen upsieri oli maaherran hyvässä
suosiossa, sillä hän oli hauska ja iloinen seuramies, joka ajan
vietteeksi lateli huvittavia kertomuksia ja uutisia kaupungista ja sen
ulkoa. Hänen pilkkaava kielensä ei säästänyt tuttaviansakaan, ei edes
maaherraa itseäkään. Mutta hovineuvos pian älysi miehen oikean arvon,
vaikka hänkin piti häntä lystinä seuramiehenä. Tästä muistutti hän
maaherraa, neuvoen häntä siihen mieheen ei paljon luottamaan. Maaherra
sanoi todistusten puutteessa pitävänsä miehen kunniallisena, vaikka
kyllä suurena jaarittelijana.

Vähä tämän keskustelun jälkeen maaherran kanssa, tuli kysymyksen alainen
herra talvipäivänä pohjoisista Tukholmasta. Matkallansa poikkesi hän
Olhavaan ystävänsä hovineuvoksen luokse, jossa söi herkullisen aamuruuan
kertoillen uutisia matkaltansa. Myöskin hovineuvos puoleltansa lateli
uutisia. Paitsi muita sanoi juhlallisen vaiti-olemisen luvalla,
huomanneensa maaherran olevan suuren konnan ja luottamattoman miehen,
jolle ei voisi salaisuutta uskoa. Sitte varotti hän ystäväänsä liika
suuresta puheliaisuudestansa.

Suuruksen jälkeen matkusti ystävä kiitellen siitä ja hyvistä neuvoista
sekä luottamuksesta, vielä kerran luvaten pitää kaikki salassa.

Heti senjälkeen valjasti hovineuvos hevosensa ajaen ystävänsä perässä.
Hän ei ennen seisahtunut, kuin maaherran rappujen luona, jossa
matkailijan reki jo ennen seisoi tyhjänä.

Etuhuoneessa pyysi hän palvelijan ilmoittamaan hänen tulonsa
maaherralle. Palvelija tuli takaisin vastauksella että maaherra ei nyt
eikä vastedes aikonut huolia hovineuvoksesta.

Naurahtaen lausui hovineuvos: "hyvä, hyvä!" ja kävi sitten vakaasti
astuen maaherran luokse. Mutta tämä oli ovessa häntä vastaan, kiivasti
ärjästen: "mitenkä te vastoin mun kieltoani hirviätte tunkeuta mun
luokseni?"

"Minä arvelin läänin isän ei paheksivan, että tullaan todeksi näyttämään
asiaa, jossa rehellisen miehen lausetta epäiltiin."

Häpeyksissänsä oli tuo liukaskielinen ystävä vetäynyt suojan toiselle
puolelle.

"Mitä tämä on?" kysyi maaherra vuorottain katsellen hovineuvosta ja
häpeänalaista upsieria.

Naurahtaen vastasi hovineuvos: "lieneehän toi syntinen, joka
vapatahtoisesti pistäyy häpeäloukkoon, tarkasti mun sanani kertonut?
Minä puhuin konnasta ja luottamattomasta miehestä, jolle ei voisi
salaisuutta uskoa. Tunteekoo maaherra nämät sanat?"

"Kuulinhan minä ne ihan äsken", vastasi maaherra kummastellen.

"Tämä antoi mulle kunniasanansa ei kenellekään sanovansa, mitä minä
hänelle koetteeksi sanoin, mutta nyt hän itse on osottanut minkä verran
häneen on luotettava. Ihan sitä minä tarkotinkin, kuin varotin häneen
luottamasta. Nyt olen sanani toteen tuottanut."

"Kiitos ystäväni, että niin sukkelaan ja julkisesti autit minua", sanoi
hän taputtain petturia hartioille; "nyt tiedämme, mikä mies olet.
Tervetultu uuden vuoden päivänä kaupunkitalooni entisen suostumuksemme
mukaan, jos kerrankaan voit lupausta pitää."

Sievästi heitti hovineuvos maaherralle ja häväistylle ystävälle
jäähyväiset.

Uudenvuoden päivänä oli 40 pykälän pakkanen mutta mahdoton oli
tavallisia onnentoivotusajoja heittää. Päivällisen edellä oltiin
maaherran luona.

Tuo kielevä ystävä oli jo aikoja sitten saanut luvan päästä
hovineuvoksen rekeen, jonka vuoksi tuli varhain sinne hienossa
juhlapuvussa, kengissä ja silkkisukissa. Etuhuoneessa riisui hän
päällissaappaansa ja sudennahkaisen turkkinsa. Myöskin hovineuvos oli
matkavaatteissa ja turkissa. Yhtäkkiä lausui hän ystävällensä: "nyt
muistan velikulta luvanneeni näyttää sulle Englannista nykyisin saamani
verat; sinun on ne näkeminen, sinä joka sellaisia tavaroita tunnet. Ne
ovat tuolla ylhäällä." Hän otti avaimen. Lepertäjä tahtoi ottaa
turkkinsa, mutta hovineuvos sanoi sitä parin minutin kululla ei
tarvittavan. Herrat astuivat rappuja myöten ylikertaan, joka oli täynnä
kaikellaisia tavaroita. Hovineuvos pyysi vilusta värisevän ystävän
arvaamaan niitten hintoja kunnes itse menisi alas katsomaan oliko
hevonen valjastettu. Mutta mennessään sulki hän oven ja pisti avaimen
taskuunsa. Hevonen kun jo olikin valjastettu, istui hovineuvos rekeen,
ja niin pois.

Ystävä ei kauvan voinut tavaroita katsella, kuin jo vilusta kankeana
helisevin hampain rupesi huutamaan ja kolkuttamaan ovea, päästäksensä
ulos. Mutta kaikki oli lukussa. Kuski ja palvelija olivat hovineuvoksen
kanssa poissa ja koko huoneissa ei yhtään henkeä. Suljetun herran hätä
kävi hirveäksi, mutta kadullakaan ei näkynyt ketään.

Hän huusi, juoksi ja hyppi kuin hurja pysyäksensä lämpösenä. Vihdoin
särki hän ikkunat. Sitte vasta havattiin hän naapuristosta ja hankittiin
seppä ovea avaamaan, mutta juuri sitä tehdessä tuli hovineuvos kotio.
Hän uhkasi manuuttaa ne, jotka sanoi hänen poissa ollessaan murtauneen
hänen huoneesensa.

Mutta kuin muistutettiin hänelle kylmiin huoneisiin suljetun ihmisen
hengen vaaraa, vastasi hän, mitään hätää ei olleen miehellä, joka ennen
oli ollut niin monessa kuumassa. Sellainen muka tarvitsisi kerran
kylmääkin koetella.

Mutta tämän pulan perästä mies kuitenkin sairastui. Tämä oli
hovineuvoksen kosto siitä, että tämä mies seuroissa oli hänestäkin
pilkkaa tehnyt.

Oltuaan 25 vuotta naimisissa, sanoi hän eräänä päivänä rouvallensa ei
katuvansa sitä, että hänen otti. Iloissaan tästä rohkeni tämä nyt
muistuttaa aikoja sitten saatua lupausta, että 25 vuotisena
hääpäivänänsä pääsisi Ouluun, jonne vaan oli muutama peninkulma, mutta
jossa siitä päivästä ei ollut käynyt, jolloin heitti äidin kodin, joka
siihen asti oli hänen rakkaimpansa mailmassa.

"Olkoon menneeksi", sanoi hovineuvos omituisesti nauraen, "jos pukeut
morsiuspukuun ja olet valmis kuin olen valjastanut hevoset uuden reen
eteen, niin nyt saat nähdä Oulun, jota niin kauan olet mankunut."

Tuon uuden reen oli hovineuvos maalauttanut kummallisen kirjavaksi
lehti- ja ruusukoristuksilla. Takana ja kummallakin sivulla oli suurten
seppelien sisällä suomalaisin pieniä lauseita. Tuon korean reen eteen
antoi hän valjastaa vanhan tottuneen ja toisen nuoren opettamattoman
hevosen. Hän jo käski ilosta liikutetun rouvansa astua rekeen, kuin
havaitsi, miten huolellisesti hän kääri kapan ympärillensä, ettei
lastensa ja palkkaväen silmissä näyttäisi pilamaiselta vanhassa
morsiuspuvussansa. Mutta nytpä hovineuvos hetipaikalla käski hänen
näyttää itsensä morsiamena läsnäoleville. Nämä näkivät vaan hänen
salaiset huokauksensa ja kyynelensä ja menivät kiiruhtaen pois, säälien
rakastettua äitiänsä ja emäntäänsä.

Itse autti hovineuvos nyt rouvansa rekeen, otti ohjat ja istui itse
ohjilliseksi. Hevoset läksivät liikkeelle. Ne oli hän valinnut sellaiset
syystä että tiesi rouvansa pelkäävän vikurihevosia. Toinen veti sinne,
toinen tänne ja muutaman minutin kuluessa oli reki nurin ja rouva
hangessa. Mutta hovineuvos autti hänen teeskennellyllä ystävyydellä
ylös, kysyen oliko häntä sattunut. Kuullessaan niin ei olevan,
valjastettiin hevoset uudestaan ja taas lähdettiin matkalle. Mutta
hevoset rupesivat pian taas vikuroimaan ja rouva kimmahti monta syltää
reestä metsään. Miehensä tuli taas avuksi ja kysyi, tahtoiko vieläkin
pyrkiä edespäin, vaikka matkan alku näytti niin onnettomalta.

"Tottapa todellakin soisin näkeväni Oulun, jota niin kauvan olen
toivonut", vastasi hän itkien. Toinen kätensä oli murttunut, mutta siitä
ei virkkanut mitään saadaksensa vaan toivonsa täytetyksi. Nyt kului
pitkä aika ennenkuin oli kaikki korjattu, mikä oli rikki mennyt.

Tie kulki sitten korkeain lumi-kinoisten välitse, jotka estivät hevosten
hurjailemista, niin että rupesivat kulkemaan vakavammin. Mutta toisin
kohdin taas, retkailivat niin, että reki 4 penikulman matkalla kaatui 15
kertaa. Vihdoin tulivat kuitenkin jäälle ihan lähelle Oulua, joka jo
selvästi näkyi edessänsä.

Hovineuvos kuuli rouvansa niiskuttavan, pysähti hevoset ja kysyi, joko
nyt näki 25 vuotta toivomansa Oulun.

"Näenhän minä nyt sen rakkaan kaupungin", vastasi hän kiitollisesti; "oi
jos pian olisimme paikalla."

"Minua suuresti iloittaa, että nyt olet niin monivuotisten toivettesi
perillä", sanoi hovineuvos. "Katsoppa nyt tarkkaan: tunnetko talotkin?"

"Tunnenpa kyllä, jo näen äitini tuvan katon", lausui hän, rinta täynnä
sanomattomia tunteita.

"Niin", sanoi miehensä, "sulla on aina ollut hyvä näkö. Kiitä nyt
Jumalaa, että antoi sulle sellaisen edun! Ehkä nyt olet nähnyt kyllä!
saanko taas ajaa?"

"Aja, aja ystäväni!" Ilokyynelin kastuneet kasvonsa kätki hän käsiinsä
kuin hovineuvos sillä aikaa käänsi hevoset takaisin samaa tietä kuin
tulleetkin olivat.

Kuin rouva poloinen tuokion kuluttua nosti silmänsä nähdäkseen eikö jo
olisi määränsä perillä äitinsä pihalla, näki hän pelästyen taas olevansa
metsäisellä maantiellä, Hän huusi miehellensä, mutta se ei sitä ollut
kuulevinaan, Vaikka hevoset juoksivat täyttä vauhtia, viskausi hän
kuitenkin reestä. Tästä tietämättä ajoi hovineuvos siksi, että vihdoin
käänsi päänsä kysyen "mitenkä kyyti kelpasi eukolle". Mutta nyt huomasi
eukon olevan poissa. Paikalla käänsi hän hevoset ja pian löysi hän
onnettoman vaimonsa kahlaavan lumessa pyrkien Oulua kohden. Nyt pyysi
hän häntä rekeen, luvaten ajaa mieltänsä mukaan, mutta istui itse hänen
viereensä estääksensä uutta karkaamista. Sydän-yöllä tuli läpi itkenyt
ja kiusattu rouva kolkkoon kotiinsa äitiänsä ja ystäviänsä näkemättä.

Tämän toivon sulki hän sitten monta vuotta vaivatussa povessansa, kunnes
hovineuvos eräänä päivänä ilmotti kaikkine perheineen tahtovansa muuttaa
Ouluun ja heittää ruukin yhden vävynsä haltuun. Siis sai vanha rouva
kuitenkin päättää päivänsä rakastetulla syntymäpaikalla lastensa ja
ystäviensä keskellä.

Yhtä ruukin palvelusherraa piti hovineuvos erittäin hyvänä. Se oli papin
poika ja hyvästi kasvatettu, vaikka ei akatemiaa käynyt, sillä hänen
vanhemmillansa ei siihen ollut varaa. Monta vuotta oli hän rehellisesti
käyttänyt nuoruutensa voimia toisten eduksi, jonka vuoksi ei yksinään
hovineuvos, vaan koko ruukin väki häntä kunnioitti ja arvossa piti. Hän
oli koko perheen ystävä ja rakasti heitä kaikkia, mutta varsinkin
hovineuvoksen nuorinta tytärtä. Enemmän kuin itse luulikaan, rakasti hän
häntä, mutta hän kyllä tunsi isän eriskummallisen luonnon vaan
rakkautensa toivoi olevan vastatun. Nuoret rakastavaiset eivät kauvan
rakkauttansa toisiltansa salanneet, sillä tytön äiti oli sen hyväksynyt.
Sulhanen koetti vieläkin ahkerammin ansaita hovineuvoksen suosiota.
Tämä, joka täydesti luotti häneen, koska tunsi hänen rehellisyytensä ja
ahkeruutensa, sanoi kerran ei tietävänsä mitenkä palkitsisi hänen
jokapäivä osottamat palvelukset.

Nyt taikka ei milloinkaan, ajatteli puukhollari ja tunnusti rehellisesti
taipumuksensa ja toivonsa saada kutsua häntä apeksi.

"Aivan mieluisasti saat tyttäreni", sanoi hovineuvos. "Niin ruma ja
köyhä tyttö on halvin palkka, jota voit pyytää. Sinä kyllä sen saisit,
jos en jo aikoja sitten olisi luvannut Jumalalle, ei antaa häntä muulle
miehelle kuin papille. Ja sen kyllä tiedät, että senlaista lupausta en
voi rikkoa."

Niin siis nuoren miehen toivo oli särjetty. Hän oli jo yli kahden
kymmenen vuoden vanha, eikä milloinkaan lukenut latinaa eikä monta muuta
papin alulle tarpeellista ainetta. Mutta hän tunsi hovineuvoksen
päätökset ja tiesi varmaan, että se kuin kerran niin oli sanonut, niin
ei muun kuin papin ollut tyttöä toivomistakaan.

Surumielisenä ja murehtivana löysi morsiamensa hänen ja arvasi syyn
olevan isän kiellon. Mutta ehdot kuultuaan sanoi hän iloisesti:
"toivomme ei ole hukassa! sinulla on hyvä pää etkä sinä monia aikoja
tarvitse lukeaksesi papiksi."

Tästä kehotettuna vastasi hän vilkkaasti: "sopiihan koetella."

Samana iltana pyysi hän palveluksestansa eroa, jonka hovineuvos
vastahakoisesti antoi. Hän näet ei tietänyt miehen päätöstä, vaan luuli
hänen jonkun ajan tahtovan välttää rakastettuansa, että pikemmin
unohtaisi hänen. Erotessa antoi hän hänelle runsaan rahapalkkion.

Kolme vuotta myöhemmin tuli eräänä päivänä nuori pappismies
hovineuvoksen luo, muistuttamaan hänelle lupaustansa tyttärestänsä. Tämä
sekä iloisena että häpeissänsä, tunsi entisen pukhollarinsa ja sanoi nyt
ei suinkaan voivansa kieltää tytärtänsä, mutta että hänen oli
odottaminen siihen asti, että kumminkin pääsisi kirkkoherraksi. Mutta
nyt saisi hän ruveta saarnaaja-virkaansa ruukin pappina.

Rakastajat aluksi tyytyivätkin tähän, mutta kuin mies pari vuotta
myöhemmin sai kappalaisen paikan ja paitsi sitä paljosta työstä oli
tullut kivuloiseksi, puolustivat kaikki hovineuvoksen ystävät näitä
nuoria niin, että hän vihdoin suostui heidän naimiseensa. Kahta vuotta
myöhemmin jätti pappi rakastetun vaimonsa leskeksi. Hänelle jäi pieni
poika, joka ei vielä osannut mainita isän nimeä, mutta peri kaikki sen
hyvät avut, jotka äiti oli istuttanut lapsen sydämmeen.

Vihdoin myi hovineuvos ruukinsa ja tiluksensa sille vävyllensä, joka
niitä jo kauvan oli hoitanut. Itse muutti hän suuren rikkautensa kanssa
Ruotsiin. Siellä eli hän tavoiltansa yhtä kummallisena kuin
nuorempanakin. Tukholmassa osti hän suuren kivimuurin, mutta asui
melkein aina vuorotuissa asunnoissa, joita hänellä oli useampia yhtaikaa
ja riiteli aina isäntäväkensä kanssa.

Yhteen aikaan asui hän erään sivistyneen ja hyväntapaisen leskirouvan
luona, jolla oli ihana tytär. Hovineuvos rupesi tätä kosioimaan, mutta
ukko sai heti paikalla rukkaset. Se sapetti häntä niin, että eräänä
päivänä huoneessansa rupesi täyttä kurkkua huutamaan. Piika kiiruhti
ylös ja hovineuvos sanoi olevansa kuolemaisillaan ja kovimmissa tunnon
vaivoissa. Hän pyysi pappia ja lääkäriä. Ilman sitä pyysi hän kokoomaan
väkeä, miten paljo mahdollista kuulemaan tärkeää salaisuutta, jonka
tahtoi ilmoittaa ennen kuolemaansa. "Joutukaa, joutukaa", huusi hän
surkialla äänellä; "parin minuutin kuluttua olen minä kuollut. Käskekää
emännän tyttärinensä myöskin tulla."

Nämä ja talon kaikki hyyriväki kiiruhtivat kuolevan luokse, joka tuskin
enää näytti hengittävän Papin ja lääkärin myöskin paikalle jouduttua
sanoi sairas: "koska tässä nyt on näin paljo todistajia koossa, niin
heidän läsnäollessa juhlallisesti ilmotan, että emäntäni ja hänen
tyttärensä ovat pahanpäiväiset votakat, jotka mielellään olisivat minun
kuoliaksi kiukuttaneet, jos se olisi menestynyt! Nyt joka mies ulos mun
huoneestani, sillä muuta mulla ei ole sanomista!"

Tämän sanottua hypätä sinkautti hän vuoteelta niin ryntävästi että
kaikki hämmästyksissä juoksivat ovesta ulos. Hovineuvos pukeusi
turkkiinsa vaikka oli sydänkesä, sulki kammarinsa, pisti avaimen
taskuunsa ja todistajansa keskitse meni hän suoraan näytelmää katsomaan.

Yli 70 vuoden vanhana kuoli hovineuvos viimenkin todellisesti. Lapsensa
kiiruhtivat Tukholmaan rikasta ukkoa perimään. Siellä saivat tietää
hänen myyneen kivimuurinsa ja muuttaneen kaiken kiinteimen rahaksi.
Suuri rautainen rahakirstu suljettu ja lattiaan kiinitetty oli hänen
huoneessansa. Siinä oli käräjäpaperit kaikista oikeuden käynneistänsä
poikansa ja vävyinsä kanssa, mutta ei äyriäkään rahaa ja niitä ei
vieläkään ole löydetty.

Yli 30 vuoden hänen kuolemansa jälkeen oli ruotsalaisissa sanomalehdissä
luettavana, että hovineuvoksen perillisten oli saatava summa jostakusta
pankista. Asiaa tiedusteltua, oli siellä vaan pari sataa riksiä. Niin
hän vielä kuolemansa jälkeenkin vietteli ja harmitti omaisiansa.



16.

Kova Ukkosenilma.


Elokuun 1 p. vuonna 1793 oli rasittavan lämpönen. Synkeitä ukonpilviä
kokoontui taivasranteelle ja raju-ilma oli odotettava, jota välttäen
tavallista varemmin kiiruhdettiin levolle. Mutta ukon tulia leimusi niin
kauheasti kaikilta puolin jo ennen jyrinän kuuluman, että niitten valo
valaisi pimeän taivaan ja värisevän maan yhtä selvästi kuin aurinko,
vaikka erityisellä kauhulla. Hirvittävät tulipilvet ajoivat toinen
toisiaan ja väliaikoina oli pilkko-pimeä. Silloin korotti luonnon herra
väkevän äänensä pilvistä. Jäykkäluontoisimmatkin kävivät pelkuriksi
nähdessään sellaisen tulen ja kuullessaan ukon väkevimmät pamaukset.
Ainoastaan pienet lapset nukkuivat viattomuudessaan sinä kauhiana yönä,
joka teki kaikki, jotka sen näkivät, ukkoista pelkääviksi.

Jyry kasvoi; nuoret ja vanhat naiset parkuivat, itkivät ja rukoilivat
Jumalalta säästämistä. Kauhun ollessa korkeimmillaan, oli taivas täynnä
tulta ja valkeaa ja samassa kuului kauhistava järäys ikään kun koko maa
olisi revennyt. Tuomiopäivän luultiin tulleen. Pamauksen perästä satoi
kiviä koko kaupungin yli. Suuria kiviä putosi kattojen ja lattian läpi
monta kyynärää syvälle maahan. Kaikki ikkunat särkyivät. Kirkon ovet
aukenivat, ruunut putosivat; ihmiskäden kajoomatta soivat kellot
kolkosti. Huikea tuuli humisi ikkunain lävitse ja porutti urkuja.

Tuhansittain ihmisiä kiiruhti osittain alastomana kirkkoon. He eivät
tietäneet, mitä oli tapahtunut tai mitä heidän oli peljättävä, mutta
kaikki pyrkivät Jumalan huoneesen ikäänkuin siellä saamaan turvaa.
Liikuttava oli nähdä ja kuulla näiden valjuin, pelästyneiden olentoin
hartautta ja palavia rukouksia temppelin hävityksen kauhistuksen
keskellä ukonnuolten valossa ja jyryn vähentyessä, sillä raju-ilma oli
loppumaisissaan.

Luonto rupesi tyventymään ja ihmisten mielet samoin, sillä taivas
selkeni, tulet sammuivat ja jyry vaikeni. Pappi astui alttarille.
Hartaasti ylisti hän Jumalan suurta voimaa ja kiitti äsken päästyn
vaaran pelastuksesta. Ja harvoin lienee hartaampia kiitoksia noussut
ihmissydämistä, kuin näitten monta hetkeä kuoleman kauhun kanssa
taistelleitten ihmisten sydämistä.

Sitte käytiin tiedustelemaan viimeisen kummallisen seikan laitaa.
Silloinpa havattiin ukkosen iskeneen vanhan linnan raunioissa olevaan
ruutikellarin. Siitä viskaantui kiviä ympärinsä. Niitten joukossa oli
niin suuria, että 10 miestä ei voinut niitä liikuttaa paikasta. Yhtäkään
ihmishenkeä ei mennyt eikä ainoatakaan tullut vahingoitetuksi. Vaikka
yhdessäkin kohdassa suuri kivi oli pudonnut erään köyhän miehen asunnon
katon lävitse ihan lähelle makaavan lapsen kehtoa lattian lävitse
maahan, niin ei lapselle mitään vahinkoa tullut.

Pienessä puuhuoneessa Linnan saarella asui mies vaimoinensa, jotka
sattuivat olemaan poissa. Heidän asunto kukistui; sen sisällä ei ollut
muuta kuin lintu häkissään ja kissa. Kumpikin löydettiin elävänä ja
vahingoittamatta raunioin alta. Kissa, joka ennen aina oli lintua
tavottanut, istui nyt rauhallisena ihan kuin vartiana rypistyneen häkin
luona, josta lintu viserti kiitoslauluansa ja kissa köyristi
mielihyvässä selkäänsä. Siitä asti ei Linna-luodolla ole ketään asunut.



17.

Kenraali Carpelan ja Vallesmannin kirja.


Maaherra, kenraali Carpelan istui eräänä rasittavan lämpöisenä
kesäpäivänä virka-huoneessansa raskaasta ilmasta ja paljosta työstä
suuttuneena. Ympärillänsä istui kirjottavia herroja, kaikki ääneti,
arvossa pitäen maaherran pahaa mieltä ja rypistynyttä nenää, jota vaan
kärpäset eivät muistaneet välttää. Vaiti-olemista keskeytti ainoastaan
kynien raapina ja kenraalin silloin tällöin lausuma "tuhannen
tulimaista", jota harmissaan käytti tottuneesta tavasta
sotamies-ajoistansa. Pieninkin vastoin käyminen sapitti ä'ästä
kenraalia, joka aamusta alkaen oli odottanut tärkeää virka-kirjaa, joka
koski asioita vieläki tärkeimpiä.

Kenraalin kärsimys oli loppua, kuin aisakellon helinä kuului ulkoa ja
samassa tuli pölyttynyt kirjantuoja antaen odotetun kirjan maaherran
omiin käsiin.

Äkisti avasi tämä kirjan, mutta vähän ajan katseltuansa sen sisällystä
huusi hän taas "tuhansia tulimaisia. Onko mies hurja? Hullu hän se on!
Tälläinen kirja! tällaista lörpötystä minulle." Sitte purskahti hän
ääneensä nauruun, niin että läsnä-olijat kummastelivat tuota
odottamatonta iloa maaherralta. Hän katseli vieläkin kirjaa mutta
vihdoin lausui: hullumpaa sekasotkua en milloinkaan ole nähnyt! en tiedä
mitä tehdä, tulisiko nauraa vai itkeä. Lukekaa itse, sanoi hän, antaen
kirjan lääninsihteeri Holmbergille. Päällekirjotus oli: Vapasukuiselle
maaherralle ja tähtimiehelle kenraal-majuri herra parooni I. F.
Carpelanille. Sisällys oli seuraava:

      "Minun kuolemaan asti rakastettu morsiameni Maijastiina!

Erityisen lähettilään muassa, jonka ruunun kustannuksella lähetän
maaherran tykö, laitan tämän sinulle, oma kultani, sanoakseni että
rakkautemme taivas nyt rupeaa selkeämään, sillä minä olen voittanut
kenraalin suosion tarkalla hänen käskyinsä täyttämällä, jonka aina pidän
kalliina velvollisuutenani. Sen kyllä saat nähdä, jahka tulet minun
eukokseni. Tiedäthän sinä kenraalin olevan itse pirun sitä kohtaan, joka
ruokottomasti täyttää tehtävänsä. Nyt olen kirjottanut hänelle, pyytäen
vallesmannin paikkaa Pudasjärvellä, ja jos sen saan, niin sittepä me
ensi pyhänä kuulutetaan ja kahta viikkoa myöhemmin vihitään. Niin armas
Maijastiinani, siunaa meidät pappi ja me kenraalia kaikesta siitä
onnesta, jonka sinä, oma lintuni, armas kyhkyseni, olet minulle
tuottava.

Sinua Pudasjärveltä kuolemaan asti rakastava ystäväsi

      Tuomas Ransuusi."

Paljon aikaa ei kulunut, kunnes kenraali sai oikean virka-kirjan, jonka
päällekirjoitus oli ollut hänen emännöitsiällensä. Maijastiina oli
saanut kunnian jauhosilla käsillänsä avata tuon tärkeän kirjan ja lukea
sulhasensa nöyrän pyynnön vallesmannin virasta Pudasjärvellä.
Tällaisesta hyvästä uutisesta iloisena, juoksi hän kolme kertaa
kyökkipöydän ympäri, mutta hänen täytyi vielä toimitella yhtä toista
ennen kun tuli mieleensä huutaa palvelijata viemään kirjaa kansseliin,
sillä hän heti oivalsi erhetyksen päällekirjoituksessa.

Palvelija pian tavattiin ja sen käski Maijastiina leimauksena juosta
kansseliin. Vastaan otettuansa paperin, luki hän sen ulkopuolla sanat:
"parhaimpaa suklaata." Hämmästyksestä päästi Maijastiina niin kimeän
äänen, että palvelija pudotti koko suklaan mäkeen. Erhetyksestä oli näet
kirjan siasta tullut suklaa-kääry käsiinsä. Nytpä juosten sitä hakemaan,
mutta suureksi ihmeeksensä ei onnetonta pakettia missään löytynyt.

Maijastiina huusi, haki, kiroili ja siunasi vuorottain, niin että koko
palkkaväki kokoontui yhteen. Hän sanoi etsivänsä kuninkaallista
raporttia, jonka hän oli saanut, joka muka olisi tärkein koko sodan
aikana. Padat ja pannut viskeltiin sinne tänne, pihdit lensivät piisistä
pöydälle, vasikan paisti viskattiin pois tieltä ja vihdoin rupesi hän
kauhalla kalastamaan paperia soppapadasta. Pahempaa sekasotkua
säännöllisessä kyökissä tuskin voi nähdä.

Palkkaväki näki kaiken tämän suurin silmin ja suu auki, luullen tytön
tulleen hulluksi, sillä se yhä huusi kuninkaallista raporttia, joka ihan
nenänsä edestä ja omista käsistänsä oli hukkunut ja jonka arveli itse
pirun vieneen.

"Minä onneton", vaikeroi hän avaten ryytikaapin, ja kas sielläpä olikin
hakemansa paperi suklaa-paperien seurassa veljellisessä ystävyydessä.

Maijastiina juhlallisesti vakuutti sitä ei sinne panneensa, ja kuka sen
teki, sitä miettiköön jälkimaailma tai Maijastiinan perilliset, jos
tahtovat; mutta päällekirjotusten erhetys ja sen seuraus on tullut
meidän tiedoksi.

Saatuaan odotetun oikian kirjan, oli maaherra niin tyytyväinen, että hän
nauroi koko erhetykselle ja antoi hakijalle, jonka kunnon ja
rehellisyyden tunsi, pyydetyn vallesmannin paikan, vaikka muuten oli
aikonut sen ihan toiselle.

Tämä onnellinen erhetys oli syntynyt siitä että kirjotusmies, joka nämät
lähetti, oli istunut avoimen ikkunan luona ja oli äänin lausunut,
käydessään lakkaa ja kynttilää hakemaan: oikean puolinen on kenraalille,
vasemman puolinen morsiamelleni. Eräs koiran-silmä hänen kumppaneistansa
muutti kirjain paikan, josta syntyi kerrottu erehdys, mutta myöskin
perusti nuoren miehen onnen, sellaisen, jota parempaa ei ollut
toivonutkaan.



18.

Kosto.


Omituinen on se kosto-oikeus, mikä monessa kohden maailmassa tavataan.
Sen jäljet varsinkin huomataan perhe-elämässä.

Kivi-Taneli oli arvossa pidetty ja varakas kauppias. Tämän liika-nimen
oli saanut siitä, että aina voimallisesti ja nerollisesti johdatti
raskaimpia töitä, niinkuin pellon raivaamista ja kiven murtamista, joita
tarvitsi monen pytinkinsä perusteeksi.

Vaikka ei niin sivistynyt ja sievä kuin veljensä hovineuvos, sai hän
vaikk'ei itse enää ollut nuori, erään rikkaan, ihanan ja nuoren tytön
vaimoksensa. Se oli rikas, ei vaan rahoista, sillä hänen paras
tavaransa, jota sivistyneempi mies, kuin Kivi-Taneli oli, olisi pitänyt
arvossa, oli hänen rikas sielunsa ja tunnollinen sydämmensä. Mutta
Kivi-Taneli ei ymmärtänyt kumpaakaan. Hän kohteli häntä kovuudella,
kielsi häneltä kaikki huvitukset ja vielä päälliseksi tahtoi riistää
rakkauden siteet hänen vanhempainsa ja sisartensa välillä. Hänen puhdas
mielensä tahtoi nähdä ympäristönsäkin puhtaana, mutta miehensä tahtoi
päinvastoin. Opettaaksensa häntä oleman kuuliaisen ja alamaisen oli hän
kieltänyt kaiken maalaamisen ja pesemisen huoneessansa. Mutta kerran
kuin oli koko päivän maalla, antoi rouva siivoa kaikki huoneet ja pestä
oman kamarinsa. Kotio tultuaan huomasi mies heti tehdyksi vastoin hänen
tahtoansa, jonka vuoksi meni ulos, toi suuren tervapytyn ja maalasi
tervalla rouvan valkiaksi pestyn kamarin lattian. Tälläinen käytös
runteli rouvan muutenkin heikon terveyden. Pitkällisestä murheesta ja
mielipahasta oli jo ennenkin keuhko-tautinen. Sydämensä särkyi ja neljä
pientä lastansa jäivät äidittömiksi ja kovan isän kasvatettaviksi.

Ei kauan hänen ensimäisen rouvansa kuoleman jälkeen kuultiin kaikkein
ihmeeksi, että rikas Kivi-Taneli kuulutettiin yhden oman piikansa
kanssa. Yleisesti säälittiin pieniä lapsia, jotka nyt saivat äitipuolen,
jolta ei mitään hyvää ollut odotettavana.

Kivi-Tanelin toinen rouva oli kaunis vaalean verevä, väkevä nainen.
Ensin oli se ollut tarha-, sitten sisä-piikana ja oli siisti sekä
järjestystä rakastava. Emännäksi päästyään rupesi hän hellästi hoitamaan
lapsia ja kovuudella ojentamaan miestänsä. Hän, joka ennen oli rääkännyt
entistä hellää vaimoansa, sai nyt tanssia toisen rouvansa nuottien
mukaan. Mutta ennenkuin sai vanhan jäykän miehen taivutetuksi, täytyi
hänen monta kertaa sitä ennen sille näyttää käsivoimansa. Jos kiivaat ja
vakavat sanat eivät auttaneet, niin oli hänellä lonkassa valmiina tukeva
keppi, jota käytti niin voimakkaasti ja viisaasti, että ukko pian kävi
nöyräksi kuin lammas. Tästä, joka pidettiin oikeana kostona, käytettiin
sanantapaa: "tuli karttu koiran viereen."

Palkkaväeltänsä vaati Kivi-Tanelin rouva enemmän kuin moni muu. Entistä
säätyänsä ei häveten, sanoi tuo ymmärtävä emäntä: "minä olen itse ollut
palkollinen; tiedän siis tarkoin, mitä saatan väeltäni vaatia ja mitä
piika saa toimeen, kuin vaan tahtoo." Paitsi sitä palkitsi hän heitä
ansionsa mukaan, niin että kunnolliset palkolliset palvelivat häntä
kauan ja mieluisasti otettiin Kivi-Tanelilla palvelleita, sillä ne
olivat aina hyviä.

Kivi-Tanelin kuoltua otti hänen leskensä erään nuoren arvostetun
kauppiaan, jonka kanssa eli kauan onnellisessa naimisessa, koko
kaupungilta arvossa pidettynä ja kunnioitettuna. Seuraelämässäkin oli
hänen huoneensa etevimpiä, ja hän kuoli rakastettuna ja kaivattuna
mieheltänsä ja pojiltansa.



19.

Kivi-Taneli Lesken pelto.


Jäännöksenä entisistä varakkaammista ajoista oli pieni pelto erään
lesken ainoa tavara. Siitä sai hän ja kolme tytärtänsä leipänsä, niin
että kuin lisäksi tuli kättensä ahkera työ, niin eivät tarvinneet tulla
toisten ihmisten rasitukseksi. Kynnönaika oli tullut ja leski oli
huolessa, miten saisi peltonsa kynnetyksi. Parhaampana työaikana oli
kaikki maanviljelijät juhtinensa omissa töissään niin että runsastakin
päivä-palkkaa vastaan oli vaikea saada niitä; köyhän lesken vielä
sitäkin vaikeampi.

Leskellä tuskin oli yönlepoa murheesta, miten ajallansa saisi peltonsa
kynnetyksi, sillä aika kului eikä vielä neuvoa tietänyt. Joka päivä kävi
leski raskasmielisenä puolen peninkulman matkan syvässä hiekassa
pellollensa. Nöyrästi kysyi hän kaikilta työmiehiltä, jotka tunsi eli
joita tapasi, eivätkö joutaisi hänen työhönsä, mutta sai ihan kieltäviä
vastauksia.

Eräänä aamuna kohta auringon nouseman jälkeen kävi leski taas rakkaalle
pellollensa, josta hänellä nyt oli niin paljon huolta. Koko luonto
iloitsi rauhassa aamuauringon säteitä vastaan. Lintuparvet ylistivät
luojaansa ja kesän alkua, joka oli niin ihana. Ympärillänsä kaikki
iloitsi, mutta lesken sydän oli murheellinen. Raskaaksi tuntui hänestä
ei saada syksyllä mitään leikata. Hän arveli ehkä ensikerran eläissänsä
joutuvansa leivän puutteesen. Tätä ajatellessaan vuoti katkeria
kyyneleitä hänen valjuja poskiansa myöten. Ne, jotka samanlaisia
tunteita eivät ole koettaneet, voivat tuskin käsittää, mitä vaivoja asui
hänen ahdistetussa rinnassansa.

Lähimäisellä pellolla näki samassa miehen kyntävän. Hän kävi sen luokse
ja kysyi tervehdettyänsä, eikö mies maksusta kyntäisi likimäistäkin
peltoa.

"Mieluisasti tekisin sen mummo-kulta, jos eivät usiammat Kivi-Tanelin
pellot vielä olisi kyntämättä, vaikka aika jo kiirehtii."

"Kyllä minä odotan", sanoi leski iloisena, "kuin vaan autatte minun
hädästäni. Rikas Kivi-Taneli itse kyllä maksaa teidän vaivanne, mutta
köyhän lesken puolesta Jumala lisää siunausta."

"Saadaanpa nähdä mitä voin tehdä", sanoi mies, nyökäyttäen päätänsä ja
ajoi taas uuden vaon.

Iloisena palasi leski kotiinsa, hartaudella laulaen aamuvirttä Jumalalle
ylistykseksi.

Ensi kerran moneen viikkoon nukkui leski yönsä rauhallisesti.

Niin tottunut oli leski käymään tuon pitkän matkan pellollensa, ettei
hän sitä ensinkään lukenut väsyttäväksi. Jo parin päivän kuluttua kävi
hän taas sinne. Mutta suuri oli ihmettelemisensä nähdessään pellon
olevan kynnetyn sekä valmiiksi kylvetynkin.

Kiitollisena ja ihmetellen kävi hän kotiinsa useamman päivän odottaen
työmiehen tulevan palkkaansa noutaman. Vähä suutuksissaan oli siitä,
että pelto ilman hänen luvatta oli kylvetty. Mutta kuin turhaan oli
odottanut miestä eikä sen nimeäkään tietänyt, rupesi hän kyselemään
kaikilta ihmisiltä, joita peltomatkoillansa tapasi, eikö kukaan ollut
nähnyt, kuka hänen peltonsa valmisti.

Vihdoin sai eräältä naapuri-akalta kuulla, että rikas Kivi-Taneli itse
oli pellon sekä kyntänyt että kylvänyt.

Hengästyneenä tuli leski kotio, pukeentui parhaamman asuunsa ja niin
Kivi-Tanelin luokse kiittelemään ja kumartelemaan. Hän aikoi myöskin
pitää korean puheen ja niin tavoin anteeksi pyytää erhetystänsä.

Mutta kuultuaan, mitä asia koski, keskeytti hänen Kivi-Taneli lausuen:
"sepä ihan pilaa" ja jätti lesken, kolmannen kumarruksen vielä ollessa
ihan keskieräisen.



20.

Uusi lenninki.


"Katsoppa, Timbom, miten uusi lenninkini passaa", sanoi pormestarinna.
Hän jo kyllä kymmenen kertaa oli sitä sovitellut suuren peilin edessä
koreassa kamarissaan. "Onko se kasvoani ja vartaloani mukaan, Timbom?"

Ukko hyvissä mielin hänelle osotetusta luottamuksesta ja siitä, että
hänen mieltänsä kysyttiin, tahtoi eukostansa vähä pilaa tehdä. Makeasti
nauraen vastasi hän: "jopa luulen kultaseni, että olet vähän
viista-selkäinen."

Kiukkuisella silmäniskulla lausui rouva: "Nosta nyt se juoru!" Sitte
käydä tapsutti koreasta kamaristaan, lyöden paukauksella oven kiini.

Nytpä hyvin viisaan ei ollut hyvä olla, eikä ollut aikaa odotella
pilansa seurausta. Sukkelaan sai hän hatun ja kepin sekä lähti pikasesti
ulos välttääksensä myrskyä kotona. Mutta onnettomuuden lisäksi tapasi
portissa leski-pormestarinna Degermannin, joka kumarrellen tervehteli
ukkoa, niin että tämä oli kuin kuumilla kivillä, peljäten puolisonsa
äänen häntä takaisin kutsuvan, ennenkuin joutuisi pois. Tuskassansa
rohkeni pormestari keskeyttää kaikki koreat puheet lauseella: "antakaa
anteeksi, mulla on pieni asia toimitettavana, mutta tulen heti
takaisin." Ja niin menikin pois.

Nenä tavallista pitempänä, astui pormestarinna virka-sisarensa luokse,
joka juuri sattui olemaan sillä tuulella, ettei vieraasta olisi
huolinut. Ikkunasta kurkistaen Timbomin perään, näki vieraan tulevan,
jonka vuoksi kävi istumaan saliin suureen topattuun sohvaan.

Tulia kumarteli syvään ja sievästi virka-sisarellensa, joka kaupan
tekijäisiksi sai nekin kumarrukset, joita portissa ei joutunut
pormestarille antamaan, vaikka ne olivat hänelle aijotut.

Soreimmilla sanoilla ilmotti ilonsa siitä, että näki sisaren jo ylhäällä
viimeisen pahoin jaksamisen jälkeen.

Mutta tämä vielä suuttunut miehensä loukkaavasta lauseesta, vastasi
äkäisesti: "no eikö muka saisi istua omassa tuolissaan."

Tällaisesta kohtelemisesta epätietoisena, mitenkä olisi tehtävä, arveli
jo lähteä pois, mutta päätti vielä tehdä yhden kokeen, saadakseen
ystävänsä pahan mielen karkotetuksi. "Kas, mitenkä kaunis ja nätti
lenninki sulla on; onhan se ihan kuin valettu sinulle, joka olet suora
ja hyvästi kasvanut."

Samoin kuin kahvi selkiää poron laskettua, niin selkeni pormestarinnan
mieli, kuin rouva Degerman tietämättänsä todisti Timbomin olleen
väärässä. "Älä nyt mene pois", sanoi hän, "juo ensin kahvea meillä;
vaikka mulla ei ole kermaa muuta kuin pisara ja sekin hapannutta, niin
tiedän ett'et sitä paheksi." Ja niin pieni kirkas kahvipannu pöydälle.
Vieraan kauhistukseksi pani emäntä lemmityn kissansa vadin vieraan eteen
syytellen sitä, että kupit olivat vinnillä ja että kissa oli niin
puhdas-luontoinen että se aina nuoli vatinsa yhtä puhtaaksi kuin olisi
se pesty.

Urhollisesti päätti leskirouva tytyä kissan vatiin, kiitteli vieläkin
uutta lenninkia ja joi sitte kaksi kuppia, vaikka kummallakin kertaa sai
muistutuksen säästäen ottaa kermaa, että Timbomillekin jäisi, jolle
myöskin aikoi antaa pisaran. Sitte keskustelivat eukot naapuri-rouvainsa
tuhlaamisesta ja huonosta taloudesta, nykyaikaisen nuorison
tunnottomuudesta ja siitä ylellisyydestä ja turhuudesta, joka kaikin
kohdin rupesi näkymään.

Vihdoin pyysi pormestarinna vierasta kauniilla äänellänsä laulamaan
kauniin laulun. Muutaman kerran yskittyänsä rupesi vieras laulamaan
laulua, joka oli rouvasta niin suloista ja ihanaa, että pudotti runsaita
kyyneliä ja teki hänet niin hellämieliseksi että, kuin miehensä samassa
tuli sisään, lankesi hän hänen kaulaansa pyytäen anteeksi sitä että
suuttui hänen leikistänsä.

"Soma ääni on sisarella", sanoi iloinen aviomies laulajalle. "Kenellä
senlainen kieli on ja sitä oikein käyttää, se saisi kivetkin
tanssimaan."



21.

Tiina-täti.


Eräs vanha arvossa pidetty lasten opettajatar Oulussa oli saanut tämän
nimen ensin lapsilta ja sitten koko kaupungilta. Yli seitsemän kymmenen
vuoden vanha, oli akka etunojoinen ja köyrä, mutta oli nuoruudessansa
ollut hoikka ja pitkä, pulskavartaloinen ja käytöksiltänsä soma. Hänen
suuret siniset silmänsä eivät milloinkaan olleet löytäneet miestä, jonka
eduksi olisi vapautensa menettänyt, sillä Tiina-täti oli kaupungin
viidestä kymmenestä vanhasta piiasta yksi. Tämä valittu joukko oli aina
sotinut Naimaikeen rasitusta vastaan, johon heitä aivan vähän lienee
kehotettukaan.

Tiina-täti oli nerokas ja kovin säännöllinen nainen myöskin
puhetavassansa. Hän aina lausui sanat samoin kuin ne kirjoitetaankin
eikä lyhennettynä ja katkastuna, joka juuri tekee vieraan-kielen
oppimisen niin vaikeaksi. Tiina-tädin lausetapa oli ihan säännöllinen ja
suurin murheensa oli, ettei oppilaihinsa saanut samanlaisiksi, vaikka
kyllä sai heidät hyvin lukemaan ja soreasti kirjoittamaan. Myöskin oli
hän, miten itse sanoi, heidän kalloonsa saanut aapisen, pitkän kirjan,
raamatun historian, Europan pääkaupungit Djurbergin mukaan, sekä
muutamia Gellertin satuja. Jos lapset erhettyivät tai vastasivat väärin,
niin tuli eukko oikein huimaksi ja jos silloin ei auttanut viivaimella
pöytään lyöminen, niin hän itkevän lapsen kanssa kyllä kymmenen kertaa
juoksi samassa talossa asuvan sisarensa, erään nöyrämielisen
kirkkoherran lesken luokse, jossa luku oli kerrottava ja jota kehotti
lasta torumaan. Lempeämielinen sisar siihen tavallisesti sanoi: "tee se
itse sisareni; sen sinä osaat niin hyvin." Tästä aivan vähän kehotettuna
kääntyi Tiina-täti kotiinsa, vast'uudesta koettelemaan keinojansa. Mutta
jo viiden minuutin kuluttua oli hän lapsen kanssa siellä takaisin, siksi
että joko luku oli mielessä tai kouluhetki loppui.

Tiina-täti oli monta vuotta toimittanut isänsä postimestarin viran,
sillä se oli sairaudelta siitä estetty. Tämän toimen piti helpompana
kuin pitsimyssyjen rakentamisen. Näitä tehdessään hän monasti
vihamielissä jupisi miehen ja vaimon kohtalon jakamisen vääryyttä.
"Vaimolta, joka on heikompi, vaaditaan monta vertaa enempi kuin
pahalaisilta miehiltä", pakisi hän. "Niinpä niinkin", arveli hän
tuimasti käyden edestakaisin, "monta vertaa enemmän kuin miehiltä,
joitten ei ole paljon tekemistä ennenkuin palkkioksi saavat ylistystä,
rikkautta, arvonimiä ja virkoja. Mutta mitä kehoitusta saa nainen,
olisiko vaikka täydellisinkin! Ei mitään, huusi hän julmasti vihaisena.
Mutta kuitenkin pitää hänen olla sekä räätärin, leipojan ja keittäjän,
sahdin panijan ja lahtarin, makiaisten leipojan, kahvin keittäjän,
värjärin, sukan kutojan, kynttiläin kastajan, puutarhurin, voudin,
yövahdin ja pikkukaupungeissa puotipalvelijan. Sitä paitsi pitää hänen
olla äiti ja emäntä, lasten hoitaja ja opettaja, kyökkipiika, sairasten
hoitaja ja miehensä palvelija. Hänen pitää vastaan ottaa ja yksin kantaa
kaikki talon harmit ja olla iloinen, vaikka mieluisammin tahtoisi itkeä.
Hänen pitää aamulla olla ensimäisen nousemassa ja illalla viimeisen
maata menemässä ja mieheltänsä rukoilla rahaa suuren taloutensa
tarpeeksi; ken tiesi itkeäkin ennenkuin hirviää niitä pyytää, ja
tarhasta huolta pitää paremmin kuin itse tarhapiian. Mutta kaikkein
pahin kaikista on, että hänen on tekeminen hävyttömäin palkollisten ja
pahantapaisten lasten kanssa, joita yksinään ei joudu kasvattamaan."

"Mutta mitä tekee mies?" Eukon into lisääntyi oikeen peljättäväksi, eikä
nyt olisi ollut miehen hyvä häntä lähestyä. "Hän kirjottelee hetken ajan
kirjoihinsa, käyskentelee ja tupakoitsee siksi että saa tulla
valmistettuun pöytään, jossa tekee kaikenlaisia muistutuksia. Sitte juo
hän kahvia, käy päivällislevollensa ja sitte käyskentelemään siksi että
toti lasi muistuttaa illan tulleeksi. Sitten tulee iltaruoka, jonka
aikana moittii naisia ja etsii heidän virheitänsä itsellensä
kehotukseksi ja sitten ansioinsa palkkioksi levolle."

Näin sadatteli eukko miehiä, kuin samassa eräs vanha merikatteini
Possenius, kasvinkumppalinsa ja nuoruutensa ystävä, tuli eukkoa
tervehtimään. Kukostuksensa päivinä oli hän moniaassa tanssissa samalta
ukolta suvainnut likistyksen tapaisen.

Yskästen kysäsi ukko, miten sisar oli jaksanut hänen meriä
purjehtiessaan. Hymyellen näytti ukko katselevan nuoruutensa
tanssikumppalia.

Punastuen melkein kuin viistoista vuotinen tyttö, pyysi hän ystäväänsä
istumaan, kumartaen niin sievästi että meidän aikaiset tytöt tuskin niin
osaisivatkaan.

Nuoruuden ystävät istuivat keskustelemaan kuluneista ajoista ja sen
aikaisesta nuorisosta, sekä mitenkä silloin oli nykyistä parempi.
Siirtyneinä nuoruutensa aikoihin eivät vanhukset huomanneet ajan kulua,
ennenkuin ilta-rummun räminä muistutti Posseniusta huoaten kääntymään
tyhjään kotiinsa.

Kumarrellen seurasi Tiina-täti häntä porttiin asti, jonka sitte sulki,
käyden suojaansa takaisin. Iloisena ja tytyväisenä siitä, että Possenius
ei ollut häntä unhottanut, ylisti hän nuoruutensa aikuisia miehiä,
jolloin olivat mitenkä vieläkin, arveli eukko, oikein hyvät. Siihen
aikaan olivat vaimot vielä onnellisia, tuumaili vanha piika itsekseen.

Eräänä päivänä odottivat koululapset suurta huvia, sillä he tiesivät
Tiina-tädin aina pitävän lupauksensa, varsinkin milloin oli uhannut
heitä rangaista. Eräs pieni paroni Silfverhjelm oli monta päivää ollut
laiska, ja niin tavoin koetellut eukon kärsivällisyyttä, niin että se,
antaessaan hälle kotiläksyn sanoi: "Kuulkaapa lapset! Jos Aatolvi
huomenna virheettömästi osaa lukunsa, niin lupaan ensin hypätä
tervatynnyriin ja sitte höyhentynnyriin, niin varma olen siitä, ettei se
tule osaaman."

Iloisina erisivät lapset, saatuansa Aatolvin lupauksen, että hyvin
oppisi luettavansa.

Kotio tultua kummasteli äitinsä, että poika heti ja ahkeraan puuttui
lukemaan. Aamulla varhain oli hän jo noussut lukemaan ja iloisena meni
hän kouluun kerrottuansa vanhemmillensa odotetun ilon.

Kumppanit kuulustelivat porttisolassa hänen lukunsa ja riemuksensa
havaitsivat hänen osaavan iki-hyvin. Ensimäiseksi kävi hän esiin pitkän
lukunsa kanssa, jonka selvästi osasi. Tiina-tädin posket punottivat
epäilyksestä, mitenkä ajattelemattomasta lupauksesta pääsisi. Sitte sai
pikku parooni paljon ylistyksiä taidostansa, joka oli hyvän muistinsa
todiste. Sitte sanoi tahtovansa nyt, samoin kuin ainakin pitää
lupauksensa, jos vaan Aatolvin luonto sallisi hänen itse nauraa ja antaa
toisten tehdä pilkkaa vanhasta opettajattarestansa, joka hänen
hyväksensä oli tehnyt tällaisen ajattelemattoman lupauksen.

Mutta eukko kuin otti asian näin vakavalta puolelta, niin lasten muoto
yhtäkkiä kävi totiseksi ja he luopuivat vapaehtoisesti odotetusta
huvista, jonka olisivat saaneet opettajansa kustannuksella.

Kyynel silmin vastasi pieni parooni: ei suinkaan Tiina-tädin minun
tähteni ole tarvis senlaista tehdä. Tästä alkaen rupeen oikein
ahkeraksi. Liikutettuna likisti vanhus kiitollisen lapsen syliinsä.

Vastoin naisten tapaa, oli Tiina-täti hyvin halukas tietämään
valtio-uutisia. Hän käski lasten pitää korvansa auki, milloin kotona
kuulivat herrain niitä keskustelevan, että muka hänkin saisi kuulla
maailman menoista.

Mutta pian huomattiin, kenen asioita lapset ajoivat. Sentähden pilan
vuoksi annettiin lasten toisinaan viedä Tiina-tädille varsin
eriskummasia uutisia, joita lapset sanoivat kuulleensa "papalta
itseltä."

Muitten muassa kertoi eräs pieni tyttö kerran, viimes yönä tulleen
tiedon, että jäämeren kansasto oli alkanut kapinan ja väkirynnäköllä
ottanut itse pohjan navan ja että voittava joukko nyt olisi
tulemaisillaan Ouluun, jossa olivat uhanneet kuolijaksi ampua kaikki
vanhat piiat ja mamselit.

"Sinä haastelet tuhmia ja panet sekasotkua", sanoi Tiina-täti lapselle,
joka odotti kiitoksia tai makiaista suuresta uutisestansa ja hyvästä
muistostansa. Mutta kuitenkin rupesi tädin korvia kuumottamaan.
Itseksensä ajatteli hän: joku perä siinä toki lienee; mun on meneminen
ottamaan asiasta selvon. "Te pääsette vapaaksi lapset", kuului ihanan
soiton tavalla heidän pienissä korvissansa ja yhtä sukkelaan kuin eukko
oli saanut sinisen kapottinsa, olivat lapsetkin kadulla ja pian jokainen
omassa kodissaan, voileivät kädessä.

Tiina-täti kiiruhti likimäisen naapurin luo, saadaksensa todenperäisen
selvon tästä tärkeästä uutisesta.

Mutta isäntä oli tämän uutisen levittäjäin kanssa liitossa, niin että se
vaan vakuutti asian, joten se eukon silmissä tuli vieläkin toden
mukaisemmaksi. Eukko juoksi heti kotiinsa, tuntein mahaansa
kivistelevän.

Pelosta väristen kokosi nyt pienen hopea-varastonsa, jonka muka tahtoi
ryöstöstä varjella, sitoen sen ja mitä hänellä muuta oli kalliimpaa
myttyyn, jonka kätki lastuihin puuvajansa perään.

Tämän tehtyä kiiruhti sisarellensa ilmoittamaan lähestyvää vaaraa.

Tämä oivalsi heti herrojen kurit, lohdutti peljästynyttä sisartansa,
joka muka ei ollut joutunut asiaa tarkemmin miettimään. Mutta nyt kuin
näki itsestänsä tehdyn julkista pilkkaa, päätti hän ei enää uskoa lasten
valtiollisia ilmoituksia eikä niitä enää sietääkkään.

Koko puoleen vuoteen ei Tiina-täti käynyt siinä talossa, jossa hän niin
oli petetty, eikä ehkä milloinkaan olisi sinne mennyt, niin oli
kumminkin uhannut, jos ei olisi yhtä paljon rakastanut emäntää, kuin
hänen hyviä torttujansakin. Nämä viettelivät hänen eräänä helluntaina
vastaan ottamaan päivällis-kutsumuksen sinne. Nähdessään iloisen emännän
ja muhkeat tortut, hajosi kaikki katkerat muistot eukon mielestä.

Mutta kiusa-puheinen isäntä otti jutuksi päivän saarnan ja sanoi kansan
vältelleen että opetuslapset olivat juopuneet paloviinasta, eikä
makiasta viinasta. Sellainen erhetys säpitti eukkoa niin, että löi
nyrkkinsä pöytään ja niin tavoin kaasi kaikki viini-lasit, jotka siis
eukon kanssa todistivat kysymyksen olleen vallasta, eikä paloviinasta.
Tästä harmista sai eukko taas maha-taudin niin että hänen täytyi
kiiruhtaa kotio, torttuja maistamatta.

Tiina-täti oli ahkera ja tarkka, mutta ei saita. Hän sanoi että köyhiä
ja kerjäläisiä ei olisikaan jos vaan kaikki tahtoisivat työtä tehdä eikä
laiskotella. Kehittääksensä sellaisia ahkeruuteen antoi hän runsaita
manauksia, mutta rahaa ei hänen milloinkaan nähty antavan. Mutta hänen
sydämensä kunniaksi tiedämme sanoa, että moni kykenemätön ja köyhä ja
monta orpolasta saivat Tiina-tädiltä runsaampia lahjoja kuin olisi
luultukaan. Mutta hän ei sietänyt kenenkään määräävän kelle ja mitenkä
paljo hänen olisi annettava. Ymmärrettävä on siis äkkipikaisen eukon
mielipaha, kuin kerran määrättiin hän kaupungin köyhille maksamaan 2
riksiä. Eukko ei kauan miettinyt. Yht'äkkiä sai suuren kaula-huivinsa ja
oli melkein sukka-jaloin juosta kevätlumeen, jos ei olisi kompastunut
vanhoin kenkiinsä ja niin lähti ruti kiukkusena erään
kaupungin-hallituksen jäsenen luokse valittamaan tuota hänen mielestänsä
sopimatonta maksua.

Mutta täällä ei muutosta ollut saatavana, niin että eukko pahoilla
mielin ja väsyneenä märin silmin ja märin jaloin tuli kotiinsa. Sitte
hän sairastui. Kahden viikon kuluttua oli päättänyt toimellisen
elämänsä.

Monta oli hänellä virhettä ja omituisuutta, mutta monta avuakin. Hän oli
jumalinen, järjestystä rakastava, toimellinen ja työskentelevä
kansalainen. Hän oli rehellinen, yksinkertainen, totuutta rakastava ja
luotettava ystävä. Äkkipikainen, mutta ei paha, ei hän milloinkaan
puuttunut toisten asioihin. Kuollessansa oli hän lähes 80 vuotinen.

Muuta muistopatsasta ei hän saanut kuin sen, minkä oli rakentanut
parhaimpain oppilastensa sydämiin.



22.

Tullimiehen Kalakukko.


Ennen aikaan oli tapana Suomessakin kaupungin tullien luona tarkkaan
syynätä ja tiedustella tulijain kuormat ja tavarat. Sen teki
tavallisesti ne jolta "syökäreiksi" sanottiin, mutta usein tullimies
itsekin, joka siihen aikaan ei saattanut odottaa suuria lahjoja maita
valtakuntia matkustaneilta asioitsioilta. Sitä kovempi oltiin siis
maamiesten kanssa, jotka tulli-asetuksia eivät tunteneet, jos heillä ei
ollut jotain pientä lahjaa tarjottavana. Ne maamiehet, jotka olivat
kyllin tuhmat antamaan näitten itsensä pelottaa, saivat näille jakaa,
jos ei muuta, niin matka-eväänsä.

Eräs maamies, viisaampi toisia, jotka olivat antaneet tullimiesten
itsensä ryöstää, oli valmis lähtemään talvimatkallensa kaupunkiin,
myytäväksi viemään voita, talia, kalaa ja lintuja.

Syvissä tuumissa käyskeli mies pirttinsä lattialla, kunnes yhtäkkiä
kääntyi eukkonsa puoleen lausuen: "Maija kultaseni! paneppa tulta uuniin
ja tee sitten kukkotaikina parhaimmista jauhoista, mitä sulla on kotona.
Sen minä itse leivon ja paistan lahjaksi ahnaalle Prytzille, joka on
tullimies Kajaanin tullissa. Viimein hän otti parhaimman evääni; nyt
tahdon antaa hänelle suuren kukon. Tee taikina mahdollisimman
kauniiksi."

"Mieluisasti saat multa aineet, kuin vaan sanot mitä kalaa tahdot
siihen."

"Kalan aijon pyytää kuivalla maalla", vastasi mies liukkasti naurahtaen.

Uunin ja taikinan valmistuttua kaasi mies itse taikinan
leipoma-pöydälle. Eukkonsa kummastukseksi ja kauhuksi väänsi hän sitte
vanhalta kissalta niskat nurin ja leipoi sen nahkoinensa kannuinensa
kukkoon. Sitte paistettiin se uunissa oikein hyvän näköiseksi. Valmiina
haisi se hyvältä ja oli muhkea.

Varovasti pantiin kukko sitten rekeen ja konnanjuoninen maamies istui
iloisena ajamaan kaupunkia kohden. Hän sovitti matkansa niin, että
hämärässä tuli tulliin.

Siellä ei sattunut tullimiehiä olemaan esillä. Hän siis itse kantoi
lahjansa tullitupaan, nöyrästi pyytäen että hän laskettaisiin sillä hän
muka pelkäsi että majataloin portit suljettaisiin.

Hyvästä lahjasta iloisena laski tullimies hänen heti. Ajaen mitään
kiirettä osottamatta lähti maamies matkaansa, mutta tultuaan pois
silmännäöstä, sai hevonen juosta minkä voi majataloon, jossa kertoi
isännälle, mitä oli tehnyt. Tämä kätki hänen jos hakioita olisi tullut,
sillä häntäkin huvitti tämä kuje koska kaikki toivoivat jotaan
rangaistusta ahnaille tullimiehille.

Ilomielin laski tullimies komean kukkonsa keskelle tullituvan pöytää
nälkäisten kumppaniensa nenän eteen. Niitten tuli sylki suuhun kuin
kadehtien katselivat maukasta kukkoa.

Tästä pehmeni tullimiehen sydän anteliaisuuteen, niin että hän hyvillä
mielin lausui: "minusta todellakin on saamani lahja ulottuva meille
kaikille." Niin otti terävän puukon, leikkasi itsellensä ensin suuren
vönkäleen ja sitten kappaleen kummallekin kumppanillensa.

Makiaan suuhunsa söivät nyt kaikki herkkua ja tullimies lausui ilkkuen:
"todellakin on tämä kukko tavallisia maamiesten antamia parempi, sillä
tässä tuntuu olevan sekä lintua että kalaa, vaikka linnusta ei liene
höyhenet oikein tyyni nyhdetyt." (Siinä oli vanha lihava kotokissa, joka
siis oli sekä rasvanen että maukas.)

Tullimies itse oli sattunut osaksensa saaman toisen etukäpäliin; paras
ystävänsä pään ja niskan ja kolmas takapuolen ja hännän.

"Minulla on oikein sudenmoinen nälkä", sanoi tämä ikäänkuin puolustaen
paljoa syömistänsä, kunnes samassa jotakin terävää iski ikeneensä ja
hampaansa ympärille. Töin tuskin saatiin se irti; niin pahasti oli se
kiinni iskeentynyt. Hän tuumaili sen olevan linnun kynnen, mutta siksi
se oli liian hieno. Nyt rupesivat kaikin kolmen tyynemmin tarkastelemaan
kukko-osiansa. Se ehdittiin tarkemmin kuin milloinkaan maamiesten
kuormat jo kontit.

Mutta mikä oli heidän kauhunsa tunteissaan kukon sisällyksen. Kiukusta
kihisten, lähtivät kaiken kolmen hakemaan miestä, joka oli kukon
antanut, mutta sinä päivänä, samoin kuin edellisinäkin, oli monta sataa
maamiestä tullut, niin että mahdoton oli löytää todellista, varsinkin
kuin hänen nimensä ja kotipaikkansa olivat tietämättömät.

Tämän perästä syynättiin Kajaanin tullissa helpommin niin että
kukko-herkusta oli herroille voittoa mutta talonpojille vieläkin
enemmän.



23.

Makkonen.


Tämä oli rehellinen, toimellinen ja hyvin jaksava talollinen Siikajoen
pitäjän Paavolan kappelissa. Hän oli kirkon varaston haltia ja koko
pitäjän asiamies milloin joku tärkeä kysymys oli esillä. Makkonen oli
köyhille, erittäin hyvä, samoin myös arvostettava vaimonsa. Itse
kymmenen lapsen äiti, armahti hän varsinkin orpolapsia. Hän oli
työskentelevä ja järjestystä rakastava vaimo, joka varhain totutti
lapsensa Jumalan pelkoon ja ahkeruuteen. Väsymättömän isänsä seurassa
nähtiin pojat metsässä ja pellolla jokainen voimiansa myöten auttavan
häntä; tytöt jakoivat äitinsä vaivoja tarhassa ja aitassa, pellolla ja
niityllä. Paitsi sitä oli Makkosen emäntä kaikissa talonpoikais-juhlissa
ruuan laittajana ja koko paikkakunnan emäntäin neuvonantaja.

Makkonen eli onnellisena ja tytyväisenä perheensä keskellä ja
kiitollisella hartaudella nosti hän silmänsä kaiken hyvän lahjan antajan
luokse nähdessään vaivainsa palkan, täysinäiset tähät kesätuulessa
aaltoilevan. Myöskin oli hän harrasmielinen mies. Liikuttava oli nähdä
ukko Makkosen sunnuntai-iltasina monilukuisen perheensä joukossa
havutetussa tuvassa paljastetuin päin pitävän ilta-rukouksia. Omituisen
surullisella äänellä lauloi koko väki virren. Sitte luettiin luku
raamatusta ja muutamia ilta-rukouksia, veisattiin taas ja perheenisäntä
päätti hartauden siunauksella. Ja pyhässä hiljaisuudessa levitti yö
leponsa siunatun joukon yli.

Mutta tähänkin rauhan asuntoon löysivät murheet ja huoli. Sitä kohtasi
kuoleman raskain lyömä.

Tarttuva tauti oli liikkumassa ja Makkonen oli ensimäisiä, joka
vaimoinensa lapsinensa kävi sairaita auttamassa. Pian makasi tämä jalo
perheenisä paarilla. Puolisonsa ja kolme vanhempaa lastansa seurasivat
häntä parin päivän kuluessa.

Vainajain ympärillä itki seitsemän orpoa, joista vanhin oli
kaksitoistavuotinen poika. Ystävät, naapurit ja köyhät sukulaiset eivät
muuta voineet kuin kyynelin valittaa näin sydäntä särkevää tapausta,
sillä heiltä itseltä puuttui neuvoa ja turvaa, joita juuri Makkoselta ja
hänen huoneessansa olivat tottuneet saamaan. Mutta kuitenki toimittivat
he vainajat kunniallisesti hautaan.

Hautaus-päivänä oli seurakunnan arvostettu kirkkoherra talossa, jossa
kokoontuneilta kysyi, kuka ottaisi hoitaaksensa lapset, heidän kodin ja
talouden. Kaikki olivat liikutetut, mutta asia oli vaikia ja sieti
tuumailla.

Mutta ennenkuin kukaan vielä oli vastannut, tuli talon Pekka-niminen
renki, joka ennen oli ollut siisti ja puhdas, nokisena ja ryvöttynä
uunin päältä, jossa kolme vuorokautta oli maannut itkien ja syömättä.
Itkusta turvottuneita silmiänsä ei voinut nostaa päivää kohden ja
kovalla kädellänsä pyhkäsi kyyneleet, jotka väkisin tunkeutuivat eikä
hetken aikaan sanaakaan saanut lausuneeksi. Ainoastaan "voi, voi",
röhisi rasittuneesta rinnastansa nähdessään seitsemän orpoa
murhevaatteissaan. Mutta vihdoin nosti hän vainajan vanhimman pojan
syliinsä. Melkein huutaen, että saisi äänensä selväksi, sanoi hän: "kas
tässä on isäntäni; häntä tahdon palvella, vaikka palkattomasti, jos hän
vaan lupaa ruveta yhtä rehelliseksi ja kunnolliseksi kuin isänsäkin oli
sekä pitää huolen pienistä siskoistansa. Kaikki he ovat mulle rakkaat
nämä hyväntekiäni lapset."

Äänin itkien lupasi kiitollinen poika sen, ja myöskin että kaikissa
seuraisi vanhan koetellun Pekan neuvoja. Talon toiset palvelijat
sanoivat tahtovansa noudattaa Pekan esimerkkiä.

Kirkkoherran sydäntä ilahutti nähdessään tämmöisen jalomielisyyden
köyhiltä palkollisilta. Itse tarjousi hän pienten turvattomain
neuvonantajaksi heittäin heidän kohtalon kaikkivallan huoleen.

Äitin siaiseksi lapsille ja emännäksi valittiin vanha hyväntapainen
sukulainen. Sitte tarkastettiin talon raha-asiat ja nähtiin että vastoin
luuloa talo vielä oli suuressa velassa, vaikka kaikki korkorahat,
ruununverot ja osa ostosummasta olivat maksetut.

Kuultuaan tämän, tuli tuo kaksitoista-vuotinen isäntä yhtäkkiä
miehuulliseksi. Vakavalla äänellä sanoi hän tahtovansa yksin maksaa
isä-vainajansa velan eikä tahtovansa siskojen sitä jakavan, sillä hän
toivoi Jumalalta voimaa.

"Pidä lupauksesi poikani ja tapahtukoon sinulle niinkuin uskot", sanoi
kirkkoherra.

Syvissä mielin kävi kirkkoherra talosta, jossa oli löytänyt niin vahvan
uskon, niin jaloja ajatuksia ja niin paljon hyviä avuja, joitten
nimeäkään nämä yksinkertaiset ihmiset eivät tunteneet.

Seuraavana päivänä tuumaili nuori isäntä Pekan kanssa mitä olisi
myytävä, että saataisiin hautausta varten otettu velka maksetuksi.

Pekka sanoi siihen vaan tarvittavan saada pari tynnyriä tervaa myydyksi,
mutta sittepä oli isännän itsen välttämättömästi kaupunkiin
matkustaminen, sillä Pekan ja toisen rengin täytyi pysyä kotona muissa
raskaammissa töissä.

Matka päätettiin tehtäväksi jo seuraavana päivänä. Kolme tervatynnyriä
pantiin hevosen perään sillä tavoin, että ne itse pyörinä, ilman
ajokalua pyörivät vetäjän perässä. Tällä tapaa Suomen maamiehet
tavallisesti kulettavat maata myöten vietävää tervaansa. Pari
naapurimiestä myöskin matkusti kaupunkiin, niin että nuorella Matti
Makkosella oli matkaseuraa.

Parin vuorokauden kuluttua tultiin Ouluun. Silloin oli pimiä syysilta.
Matkakumppanit kääntyivät jokainen majataloansa kohdin ja heittivät
Matin yksinään kadulle. Poika-poloinen ei yksinään minnekään osannut ja
isänsä Matkatalon nimen oli hän unohtanut.

Pimeys lisääntyi aina. Lisäksi rupesi satamaan lumiräntää eikä yhtään
ihmistä näkynyt kadulla. Siinä nyt seisoi poika-rukka läpimärkänä
sateesta ja värisevänä vilusta. Hän ajoi muutaman askeleen väsynyttä
hevostansa ja seisahtui taas. Kynttilät sammuivat ikkunoista eikä hän
vielä tietänyt missä saisi yösijaa. Myöskin pelkäsi hän yövartiain
tulevan viemään hänen arestiin, jolla matkakumppaninsa olivat häntä
peljättänyt. Poika-poloinen oli ihan neuvoton. Mutta juuri samassa
sattui hän muistamaan Jumalaa ja kotona olevia pieniä rakkaita
siskojaan, jotka rauhallisesti lämpösessä makasivat. Tämä häntä vähä
lohdutti ja kuivasi hänen kyyneleensä. Rohkeammin ajoi hän kirkkokatua
myöten, mutta sekin päättyi rantaan eikä vielä näkynyt tulta eikä
ihmisiäkään. Pari tähteä, jotka pilkottivat pimeässä muistuttain
taivasta ja sitä lohdutusta mikä sieltä tulee, niitäkään ei hän
huomannut.

Mutta poika-poloisen tila tuli yhä kurjemmaksi. Valuvin kyynelin ja
helisevin hampain päätti hän vihdoin kolkuttaa yhden apteekin ovea,
josta vielä näki tulen pilkottavan.

Ovi avattiin ja liikutettuna pojan hädästä, annettiin hänen ajaa
kuormansa pihalle. Herra johdatti sitten pojan lämpöseen suojaan, ensin
annettuansa hänelle lasin punssia lämmitykseksi. Kiitollinen lapsi
nukkui pian.

Kuin itse talon herra aamulla näki pojan ja kuuli hänen kertomuksensa,
tarjousi itse ostamaan tervan ja antamaan pojalle majatalon. Apteekin
isännällä, näet, oli kauppaoikeudet, syystä että oli nainut rikkaan
kauppiaan lesken ja myöskin että oli ensimäisen apteekin toimittanut
Ouluun. Talon tytöt olivat pojalle antaneet viiniä ja makiaista ja
mieluisasti olisi tähän jäänyt, mutta sanoi isänsä jääneen entiseen
majataloon 14 riksiä velkaa, jotka ensin olisivat maksettavat, vaikka
isänsä kyllä oli aikonut siitä muuttaa, sillä hänelle oli siellä monasti
tehty vääryyttä.

"Jos tahdot, sanoi apteekin herra, niin saat minulta ne rahat. Ne saat
vastedes maksaa, myöskin maksan talon-velkasi samoilla ehdoilla."

Mutta nytpä oli Matti iloinen. "Eläissäni en unhota teidän hyvyyttänne",
lausui hän kyynelsilmin puristaen tuon hyvän herran kättä. Vakavasti
lausui poika tämän lupauksen, jonka rehellisesti pitikin.

Kaksikymmentä vuotta Matti Makkosen ensimäisen kaupunkimatkan jälkeen
istui köyhä leski halvassa mökissään Kajaanin tullin luona Oulussa;
kolme valjua ja näljästynyttä lasta istui hänen ympärillänsä. Hän oli
heille jakanut viimeisen leipänsä ja käskenyt heidän mennä maata,
etteivät enää pyytäisi ruokaa, jota hänellä ei ollutkaan. Tottuneet
kuuliaisuuteen ja kärsimiseen, tekivät lapset niin. Lukivat
iltarukouksensa ja tahtoivat nukkua, mutta näljän vaivat karkoittivat
lapsuuden makean unen heidän silmistänsä.

Äiti luuli heidän jo nukkuvan, kuiskasi siis vanhalle Reetalle, joka nyt
palkattomana ja pitäen oman ruokansa, jonka kehräämällä ansaitsi,
palveli leskeä ja hoiti pieniä -- tälle kuiskasi äiti, pitää siitä
huolta että nuorin kuusivuotinen tyttönsä ei ottaisi ainoaa jäljellä
olevaa leivän kappaletta, joka oli säästettävä kaikille aamiaiseksi, jos
ehkä nyt ei saisi rahaa työstä, jota meni kotio viemään.

Mutta tyttöpä ei nukkunutkaan vaan oli kuullut kaikki. Hän myöskin tiesi
veljeinsä ei nukkuvan ja aina valmis heitä ilottamaan juoksi kaapin
luokse ja sitten ulos pihalle. Reeta luuli hänen nyt vieneen
leipäkappaleen ja juoksi voimiansa myöten näpistelijän perässä, vaikka
leiniset jalkansa olivat kyllä kankeat. Tyttö huusi veljiänsä avuksi,
mutta nähdessään eukon kömpelömäisen juoksun, ne eivät naurulta päässeet
paikastakaan. Tehden satoja mutkia vältti tyttö joka kerta tuon kömpelön
eukon. Mutta vihdoin antautui tyttö vangiksi, näyttäen tyhjät kätensä.
Hän ei leipää ollut koskenutkaan, tahtoi vaan huvittaa veljiänsä ja
toimittaa eukolle terveellistä liikuntoa. Vaikka väsynyt ja hengästynyt,
nauroi tämä tytön juonta.

Ken köyhyyden kurjuutta ei ole koetellut, se ei voi aavistaakaan niitä
tunteita, joita liikkuu tarvitsevan sydämmessä käydessään lastensa
puolesta rikkaalta apua anomassa. Leski sai vastaukseksi: "tulkaa
huomenna jälleen, niin saatte työstänne maksun." Neuvottomana tuli hän
takaisin eikä koko yönä tullut unta hänen silmiinsä. Hartaan rukouksen
perästä rupesi auringon nostessa taas työhönsä.

Yht'äkkiä kuuli kärryin jyrinän. Katsoessaan ulos näki hän maamiehen
ajaneeksi pihalle ja nostelevan säkkiä rapuille sekä tahtoen kenenkään
näkemättä mennä pois. Leski tunsi miehen olevan Makkosen. Ujona ja
punastuen pyysi mies anteeksi että muka vasta nyt voisi maksaa vanhan
velkansa.

Kumpikin oli kyyneleihin liikutettu. "Sinä Matti, et minulle ole mitään
velkaa", sanoi leski. "Minkä isälleni olit velkaa, se oli perillisille
maksettu."

"Teidän sukua minun tulee ikuisesti kiittää", sanoi kahdeksan lapsen
isä, "älkää hyljätkö sitä pientä palkintoa, minkä voin tehdä
hyväntekijäni tyttärelle. Unhottaisinko minä milloinkaan, mitenkä hyvä
olitte minua kohtaan orpona ollessani."

Jumalan suomasta ja kiitollisen Makkosen toimesta pääsi leski hädästänsä
ei vaan tällä erää, mutta monta muutakin. Sillä niin kauvan kuin lapset
olivat pienet, toi mies joka vuosi leskelle maa-tuotteitansa ja vielä
lisäksi oli se niin hellätuntoinen, että aina sanoi maksavansa vanhoja
velkoja.



24.

Komennon voima.


Eräs entinen Kajaanin komppanian upseeri, joka sotapalveluksesta oli
eron ottanut, oli nyt tuomarin apulainen. Kauniina kesäaamuna istui hän
kirjottaen käräjäsalissa, jonka ovi oli auki. Hänellä oli tärkeä työ
käsillä ja siis hyvin kiire. Samassa tuli sisään maamies, joka ennen oli
sotamiehenä palvellut hänen komppaniassansa. Sen oli kainalossa suuri
kääry papereja. Mies tuli hyvin iloiseksi saadessaan nähdä vanhan
rakastetun kapteeninsa ja häntä puhutella. Mutta toista ei suinkaan
ilottanut, varsinkin kuin aikansa kiirehtivä arveli miehen suotta
ruvenneen riitaiseksi.

"Tervetultu vanha sotakumppanini", sanoi kirjoittava kapteeni, "vieläkö
muistat vanhoja sotatemppuja?"

"Tottapa niinkin, armollinen kapteeni!" Sitä mies ei ollut unohtanut; se
oli liian hyvin istutettuna hänen sielussansa ja ruumiissansa.

Koetteeksi korotti kapteeni äänensä komentamaan niinkun muinoinkin ja
huusi: "suoristakaa!"

Silmänräpäyksessä seisoi mies suorana kuin pölkky, riippuvin käsin.

"Käännös oikealle!" huusi kapteeni.

Mies kääntihe melkosen sukkelaan.

"Kivääri olalle!" Komenti kapteeni vielä.

Mies nosti olallensa paperikäärämänsä, jonka todellisesti oli tuonut
ruvetaksen käräjöimään.

"Marsch!" huusi kapteeni.

Suorana astui mies avoimesta ovesta ulos pihalle ja maantielle lukein
niinkuin ennenkin yks', kaks', yks', kaks'.

Me emme tiedä, miten kauas meni vanha sotamies. Ehkä marssii hän vielä,
mutta katteini istui naurahtaen kirjotuspöytänsä ääressä ja lopetti
työnsä. Miestä ei kuulunut takaisin yhtä vähän kuin aivotusta riidasta
tuli mitään.



25.

Kauppa-oikeuden juhlat.


"Mitenkä nyt vietämme juhlan saadusta kauppa-oikeudesta?" kysyi
pormestari raatihuoneessa kokoontuneelta porvaristolta. "Pidämmekö
suuren paalin?"

Neuvokset miettimään. Vihdoin lausui niistä yksi: "sittehän olisi
tanssittavakin."

"Kaiketikin", vastasi usiampi.

"Mutta koko läänissä emme saa soittoa kokoon."

"Ompa täällä Collinin viulu", sanoi joukosta yksi.

"Ja Blomin huilu", sanoi toinen.

"Mutta pidettäisiinkö suuri paali niin pienellä soitolla?" sanoi
pormestari.

"Tuottakaamme lähimäinen rykymentin musiikki", sanoi eräs paksu herra,
joka mielellään tanssi.

"Lähin on tästä 37 peninkulmaa Vaasassa", sanoi pormestari, "ja pidot
ovat kolmen päivän perästä; paitsi sitä tulisi se liian kalliiksi."

"Tanssipaalia emme voi pitää, syystä ettei meillä ole sopivaa tilaa",
sanoi vakaasti pormestari.

"Entä jos pitäisimme suuret päivälliset herroille", esitteli muuan
kauppias.

"Mutta rouvat tahtovat olla muassa, sen on mun eukkoni sanonut, muuten
en minä ota siihen osaa", sanoi eräs suutari tyytymättömänä.

"Jos teidän matami ei tulekaan sinne, niin tulee sinne kaikki teidän
tekemät saappaat ja kengät", sanoi nappimaakari, sillä osottaaksen
halveksimistansa suutarin rouvaa kohtaan.

Äkäisesti vastasi suutari: "huonosti olisi asiat jos teidän napit ei
olisi muassa."

"Vaiti, herrat!" käski pormestari; "Päätetäänkö siis pitää herroille
päivälliset?"

"Ei, ei, rouvat on otettavat mukaan sillä mun vaimoni sanoi ....."

"Vaiti, suutari, käy lestisi luokse, sinun ei täällä ole mitään
tekemistä", kuului joukosta miehen ääni ja äkäisenä meni suutari
matkaansa vaimonsa suureksi harmiksi.

Eräs vaskiseppä, jonka poika kävi isossa koulussa ja jolla oli kaunis
laulu-ääni, esitteli olevan halvimman ja parhaimman, että koulupojat
kirkon tornista laulaisivat ilolauluja.

"No tottahan musiiki tornista olisi kuuluvampi kuin Vaasasta", keskeytti
leikkipuheinen neuvos.

Pormestari sanoi: "tässä on nyt kysymys, pidetäänkö päivälliset vai ei.
Juhlat ja asia koskevat kauppaa tekevää porvaristoa lähimmin; ne
sanokoot suoraan mielipiteensä."

"Minä vaadin päivällistä", huusi eräs eileisestä asti humalainen
kauppias. "Maljoja juodaan ja kanuunilla ammutaan." Tähän suostuivat
useimmat.

"No Vaasassa kai sitten ammutaan", sanoi neuvoksista se, jolla aina oli
vastaansanomista, "sillä lähemmältä ei ole kanuunaa."

Yleisellä naurulla päättyi kokous ilman minkäänlaista päätöstä. Mutta
pormestari kutsui kaupungin etevimmät luoksensa ja siellä juotiin
maljoja kauppa-oikeuksista, vaikkei ollut kanuunia eikä soitantoa.



26.

Mitenkä kadonnut hopea-lusikka löydettiin.


Varhain kesän alussa matkusti kauppamies Juha Possenius omalla aluksella
Oulusta Tukholmaan. Sellaista matkaa ei siihen aikaan tehty niin
joutuisasti kuin nyt, sillä vastatuulella mentiin lähimäiseen satamaan,
niin että käytiin melkein joka kaupungissa kuin tien varrella oli.
Monasti odotettiin viikottain myötätuulta.

Posseniuksen laiva oli jo kauan ollut poissa, mitään tietoa siitä
saamatta.

Kotona oleva rouvansa ja lapsensa olivat levottomat, mutta tavallinen
lohdutuksensa oli, että laiva kaiketikkin oli jossain satamassa.

Eräänä päivänä osti Posseniuksen rouva suuren lohen. Hämmästykseksensä
löydettiin sen mahasta hopea-lusikka merkitty Posseniuksen nimellä, joka
oli otettu mukaan matkalle.

Perheensä luuli hänen epäilemättä kuolleeksi, sillä laivan luultiin
joutuneen haaksirikkoon ja koko väen hukkuneen.

Mutta suuri oli kaikkein ihme ja ilo, kuin laiva parin päivän kuluttua
tuli Oulun satamaan. Se oli tullut niin pikaisesti, että tieto sen
lähdöstä postissa ei vielä ollut joutunut.

Possenius kyllä oli lusikkaansa kaivannut, mutta ei tietänyt, miten se
tulomatkalla oli kadonnut. Hän toki arveli sen pesoveden muassa
heitetyksi mereen. Lohi oli siis ollut laivaa paljon joutuisampi.



27.

Kenraali Carpelan ja Oulun koulu-nuoriso.


Oulun läänin maaherrana olemme jo näissä muistelmissa maininneet
Carpelania. Missä joku hyvä avu tai ansio oli, olkoon halvimmassakin,
sen osasi hän löytää ja hän kehoitti ahkeruutta ja tehollisuutta
siinäkin, missä työntekijältä puuttui luonnonlahjoja hänen vaivaloisessa
kutsumuksessansa.

Varsinkin isällistä huolta piti hän koulu-nuorison opista ja
edistymisestä eikä milloinkaan ollut poissa loppu-tutkinnoista.

Lucian päivänä Joulun edellä oli nuorison suurin juhla, sillä silloin
paloi avarassa koulu-huoneessa sadottain talikynttilöitä, joista moni
antajallensa oli arvosampi kuin toiselle vahakynttilä, sillä
köyhimmänkin lapsen omaiset saivat sinne viedä kynttilänsä. Yhtä
mieluisasti kuin varalliset poikainsa ahkeruuden kehoitukseksi antoivat
usiampia nauloja kynttilöitä, yhtä mieluisasti istui köyhän äiti Pari
vuorokautta pimeässä pientensä kanssa, saadaksensa vaan lahjoittaa
muutaman hetken valoa ja iloa sille, jonka äidin sydän arveli tulevan
heidän turvaksensa.

Yksi vanhimmista pojista oli *custos* (vartia). Hän johti toisten
poikien toimia, jotka nyt muurahaisten tavalla kaikin toimin
työskentelivät juhlapäiväksi saadaksensa koulun oikein siistiksi. Moni
heistä ei unta silmiinsä saanut edellisenä yönä ja monasti kotolaiset
samati poikain ahkerain hyörimisten ja toimeilemisten tähden, ettei vaan
mitään unohtuisi. Pohjalaisen vilkas, levoton, toimellinen ja kärsimätön
luonto näkyi sellaisissa tiloissa jo lapsissakin. Jo kello kolmen neljän
aikoina aamulla olivat lapset puhtaina juhla-puvussansa liikkeellä.
Sitte kiiruhtivat saatuaan juuston leipää tai vähän rahaa taskuunsa ulos
koulua kohden. Ilosta ja pakkasesta väristen juoksivat he koulu-huoneen
ympäri kello viiteen asti, jolloin ovet avattiin.

Kello kuusi oli koko koulu valistettu. Puu-kaaria asetettiin ikkunoihin
ja ne kynttilöitä täyteen. Niitä pantiin myöskin puu-ruunuihin ja
yleensä minne vaan kynttilän sopi asettaa. Seinän rakoihin pistettyihin
päretikkuinkin asetettiin kynttilöitä samoin kuin niihin reikiin, joita
pojat olivat kaivaneet seiniin ja penkkiin.

Koulun porstuassa istui eukko Skönborg tavallisella paikallansa
torttu-korinensa yhäti kertoen: "ettekö osta torttuja? -- Hyviä
torttuja, kaksi äyriä kappale."

Koko perheensä kanssa oli kenraali Carpelan tällaisissa tiloissa aina
muassa. Rouvastansa voi sanoa mitä sanottiin toisesta samanarvoisesta
samalla paikalla, että mielen aateli, jonka hän omisti, on arvosampi
syntymä-aatelia. Hyvyytensä tähden oli hän yleisesti arvossa pidetty ja
rakastettu. Ollen köyhäin ystävä, ei hän milloinkaan sulkenut sydäntänsä
tarvitsevan pyynnölle ja apu tuli, jos se vaan hänen voimissaan oli.
Vuonna 1799, jolloin kenraali muutti Göteborgin maaherraksi, seurasi
häntä sinne kaipauksen ja kiitollisuuden kyyneleitä ja tuhansia
siunauksia.

Kuin maaherran rouva tyttärinensä olivat loppu-tutkinnoissa, niin
pitivät kaupungin toisetkin rouvat velvollisuutenansa sinne mennä,
vaikka vastahakoisesti niin varhain nousivat.

Tutkinnon päätettyä piti kenraali kehottavan puheen koulu-nuorisolle.
Vanhin poikansa, parooni Wilhelm, vaikka vielä nuori, piti siellä kerran
latinankielisen puheen.

Kaikkein toimitusten loputtua ja kuin pojat ahkeruuden ja ansion mukaan
olivat luokkihinsa siirretyt, kutsui maaherra ahkerimmat luoksensa
päivällisille. Tällainen kunnia oli pojille suuri kehotus, niin että
monikertaisella ahkeruudella seuraavana lukukautena sitä taas
tavottivat.

Yleiseksi iloksi pidettiin näissä tiloissa myöskin tanssit, jotka olivat
ihan omituiset, arvattavasti paavilaisuuden ajoista muisti. Kaikki pojat
olivat siinä osalliset ja sen harjotukseen meni paljon aikaa ja vaivaa.
Tanssiessa käytettiin hienoja vanteita, joita laulun mukaan muutettiin
eri tapasiin käännöksiin ja pyöriin. Milloin tanssittiin pyörissä,
milloin taas yhdistettiin vanteet ruunuiksi, milloin hyppivät notkeat
pojat niitten yli kaariksi asetettuina. Tätä tehdessä laulettiin
latinaisia lauluja, jotka sisältönsä suhteen enimmäksi olivat
joulu-lauluja ja neitsyt Marian kunniaksi.

Näytteeksi panemme tähän palasen sellaisesta:

      Ecce novum gaudium
      Ecce novum mirum;
      Virgo parit filium,
      Quæ non novit virum.
      Quæ non novit virum,
      Sed ut pyrus pyrum,
      Gleba fert papyrum,
      Florens lilium.
      Ecce qvod natura
      Mutat sua jura.
      Virgo parit pura
      Dei filium.



28.

Rovastin rouvan pula.


Rovasti Idmannin rouva seisoi Iin pitäjän pappilan isoilla rapuilla. Hän
piti toista kättänsä silmiensä edessä auringon varjona, toisessa oli
vesipullo. Hän tarvitsi apua, mutta oli pulassa. Miehensä ja apulainen
olivat menneet lähimäiseen kestikievariin kuningas Adolf Fredrikkiä
vastaan, joka v. 1752 matkusti Pohjanmaan lävitse. Kaikki väki oli
myöskin sinne juossut, niin että hän oli yksinään kotona vaatetettuna
parhaimmassa juhla-puvussaan.

Yht'äkkiä naurahti eukko mielihyvissään, kuin näki muhkean ratsastajan
täyttä laukkaa tulevan pihalle. Hän tervehti ystävällisesti eukkoa, joka
kävi vierasta vastaan kumartaen joka askel. Hypättyänsä hevosen seljästä
ja tervehdittyään, käski rouva hänen olla tervetullut ja kysäsi, joko
kuningas pian tulisi.

Sievästi vastasi tuntematon, että Hänen Majesteettinsä arvattavasti
tunnin kuluttua olisi täällä.

Rouva vaalistui ja sanoi vapisten ei suinkaan pelkäävänsä rakastettua
armollista kuningasta, mutta kuitenkin sanoi nyt olevansa sekä ujon että
epätietoisen, mitenkä oikein vastaanottaisi herran voidellun. "Teille,
joka olette niin hyvän näköinen, soisin saavani ilmoittaa huoleni. Minä
en tiedä, mitä kuningas hyveksii, en tunne hovitapoja enkä paljoa muuta,
jota vaaditaan emännältä, joka kuningasta odottaa vieraaksi. Kyllä minä
olen siivonnut, leiponut ja paistanut parhaan voimani mukaan ja isä sekä
maisteri kiittävät olutta ja tyttäreni Briita-Liisa paistia, mutta mitä
tietävät he enemmän kuin minäkään. Enkö saisi vaivata teitä antamaan
minulle neuvoja sekä katsomaan, onko kaikki niinkuin olla pitää
kuninkaan mielen mukaan, jonka te kaiketikin hyvin tunnette, kumminkin
paremmin kuin kukaan meistä."

"Aivan mieluisasti", vastasi vieras; "ja mikä kuninkaalle kelpaa, sen
tiedän yhtä hyvin kuin omankin suuni vaatimukset."

Käsi kädessä käytiin sitten ensin ruokasaliin katsomaan, oliko pöytä
asetettu miten piti. Sitten kyökkiin maistamaan soppaa ja tupaan
katsomaan paistia ja muita.

Vieras oli vakuuttanut, että kuningas tulisi tyytymään kaikkiin
laitoksiin, josta rouva oli ilomielinen. Mutta vielä pyysi hän rukoillen
seuraajaansa tulemaan kellariin koettelemaan, mitä olutta vielä
otettaisiin kuninkaan pöytään, sillä hän oli tehnyt usiampaa lajia.
Tähänkin suostui vieras naurahtaen.

Täältä tultua kiitti ja kumarsi rouva seuraajaansa, mutta samassa näkyi
pöly maantieltä. Nytpä rouva taas vaalistui ja ajatellessaan tyhjää
vesilasia lausui: "ei pisaraakaan raikasta vettä eikä ketään, jota
auttaisi sitä minun ottamaan!" Tämän sanottua kiiruhti kaivolle, jonne
vieras seurasi häntä ja yhdistetyin voimin koetettiin saada vettä ylös,
mutta sill'aikaa ajoi kuninkaan seura vaunuinensa pihalle. Herra
siunatkoon, huusi rouva pelästyksissään, päästäen vesiastian kaivoon.

Seuraajansa meni nyt tulijain joukkoon, jättäen rouvan, joka pistäysi
kyökkiin, jossa piiat ja tyttärensä jo olivat täydessä
ruuanlaitos-toimissa.

Kuin ruuat olivat sisäänkannetut ja herrat koossa, tuli vieras kyökkiin,
sanoen rouvalle, että Hänen Majesteettinsa tahtoi häntä pöytään.

Eukko kyllä esteli, mutta vieras sanoi hänen ei mitenkä voivan kieltää
vastaanottamasta sellaista kuninkaallista armoa.

Itkusilmin sanoi hän siihen: "olkoon sitte Jumalan nimessä menneeksi,
jos vaan saan istua teidän rinnalla pöydässä. Sitte koetan olla rohkea."

Ystävällisesti suostuttiin tähän pyyntöön ja sykkivin sydämin sekä
epävakaisilla askeleilla astui nyt rouva saliin, jossa kuningas oli,
ihan kuin peljäten lattian vaipuvan. Häntä lohdutti se seikka, että sai
vasemmalle puolellensa oman ukkonsa, joka koko päivän oli poissa ollut
ja se, että häntä paljon ei oltu huomavinakaan.

Vähittäin tuli hän rohkeammaksi ja kysäsi vihdoin mieheltänsä, kuka
näistä herroista olisi kuningas.

Mutta sitä ei tietänyt rovasti itsekään, vaikka oli kuninkaalle pitänyt
sekä latinan- että ruotsin-kielisen puheen.

Saman kysymyksen teki hän oikianpuoliselle naapurillensakin. Tämä sanoi
naurahtaen, että kuningas pitäisi ulko-näyltänsä olla kaikkein helposti
tunnettava.

"Sitäpä en, peijakas vie, voikaan sanoa; minun silmissä ovat kaikki
nämät herrat kuningasten näkösiä."

Niin otti naapuri taskustansa kalliilla kivillä koristetun kulta-toosan,
jonka kannella oli kuva, lausuen: "katsokaa tarkasti, kenenkä muotoinen
tämä on, se on kuningas."

Kauan katseli rouva vuorottain ensin omaa miestänsä ja kuvaa sitten
kaikkia pöydässä istuvia herroja ja vihdoin toosan antajaa. Kuin nyt
selvästi tunsi sen, joka häntä oli seurannut neuvonantajana kyökissä,
kellarissa ja aitassa, niin pari minuuttia katsoa töllistäen häntä,
huudahti: "kuningas!" ja oli hämmästyksestä lähes pyörtyä. Mutta pian
tointui hän taas ja lankesi samassa kuninkaan jalkain juureen, pyytäen
armoa. Kuningas nosti hänet ylös, kiittäen häntä siitä ilosta, jota
ruhtinaat harvoin saavat, että tuntemattomana kuulla olevansa
alamaisiltansa rakastettu.

Kalliin kulta-toosan kuvinensa lahjotti hän rouvalle muistoksi. Se käy
vielä perintönä Idmannin suvussa.



29.

Pidot kuninkaan kunniaksi.


Kuin Adolf Fredrik tuli Ouluun, laittoivat kaupunkilaiset suuret pidot.
Yksi toimittajista oli Mikael Wacklin. Tämä oli kauppias ja muutamia
vuosia naimisissa.

Hän oli saanut huolellisen kasvatuksen, ollut ulkomaan matkoilla ja
muutamat ajat oleskellut Pariisissa. Eräs tapaus hänen nuoruutensa
ajoista on kerrottava tässä ennenkun sanomme miten kävi paalissa.

Kotimatkalla ulkomailta oli isä yhden laivansa kanssa Tukholmassa häntä
vastassa. Valmiit pois lähtemään tahtoi ukko vielä kerran käydä
näytelmiin ja otti sinne pojan mukaansa. Tämä tahtoi isällensä näyttää
yhtä taitoa jonka matkoillansa oli saanut, mutta jota isä ei vielä
tietänyt. Ensimäisen näytelmä-kappaleen loputtua katosi Mikko isänsä
seurasta, mutta kuin esirippu nousi, ilmestyi hän Parisiksi vaatetettuna
yksityistanssissa näytelmäkentälle. Katselijain suosio oli yleinen ja
kiitoksen osoitukset samoin, niin että isäkin mielihyvissänsä taputteli
käsiänsä. Mutta ihan odottamatta sai kuulla, kuka tanssia oli ja
tunsikin nyt poikansa. Vihassa lähti ukko heti paikalla majataloonsa,
jossa keppi kourassa odotti tanssijan kotio. Tämä mitään pahaa
aavistamatta, tuli iloisena laulaen kotio ja astui kamariin isänsä
luokse. Mutta nytpä sai Mikko hyppiä toista tanssia isän kepin nuottien
mukaan, sillä ukko arveli koko nimensä häväistyksi pojan julkisen
tanssimisen tähden. Rangaistuksen jälkeen ajoi hän poikansa heti
laivalle, josta ei saanut maalle tulla, vaikka vielä kaksi viikkoa
täytyi myötätuulta odottaa. Oulussa oli hän kaupungin sivistynein
porvari ja niin tavoin sopivin kuninkaan paalin toimittajaksi. Hänen
vaimonsa oli niissä emännän siainen. Ne pidettiin kauppias Holländerin
salissa, joka oli kaupungin suurin.

Pitoin koristukseksi koottiin, mitä parainta ja kalleinta oli. Sali oli
kaunistettu parhaimmalla tavalla; naispuolet puvuissansa samoin.
Minkäänlaista siihen aikaan käytettyä tanssitapaa ei unohdettu.

Kuin Wacklini isäntänä esitettiin kuninkaalle, muisti hän nimen ja
kysyi, oliko hän se, joka moniaita vuosia takaperin Tukholman
näytelmissä oli tanssinut. Wacklin sanoi se olevansa, ja kuningas pyysi
häntä vielä kerran tanssimaan. Vaikka nyt jo oli ruumiiltaan lihava,
raskas ja paksu, niin ei kuitenkaan tohdittu estellä. Hän ei sitten
ollut tanssinut, pitäen mielessään isän kurituksen. Nyt oli tekeminen
kuninkaan mieliksi. Hän tanssi vieläkin sievästi ja kevyesti, niin että
korkea vieras ihastuneena monta kertaa huusi: "vielä, vielä", siksi että
tanssija tunnottomana lankesi lattialle.

Yleiseksi peljästykseksi täytyi hänen kantaa ulos salista. Muutaman
tunnin perästä kuoli hän veren ojentamiseen. Saatuansa sen kuulla
nähtiin kyynel helläsydämisen kuninkaankin silmässä.

Näin surullisesti päättyivät pidot. Wacklini jätti lesken ja pienen
pojan suremaan isän onnetonta tanssitaitoa.



30.

Kustaa-Aatolvin käynti.


V. 1802 matkusti Kustaa-Aatolvi drotninkinsa Fredrika Dorothea
Wilhelminan kanssa Suomessa. Korkeat vieraat tulivat eräänä pilvisenä
iltana Ouluun. Maaherra Edelsvärd oli kuninkaallisia vastaan ottamassa.
Koko kaupungin väestö oli liikkeellä. Virkamiehet, maistraati ja
porvaristo odottivat usiampia tuntia vieraita Limingan tulli-portilla.

Vihdoin tuli ratsastava käskyläinen ja sen perästä toinen
virkasauvoinensa. Nämät ilmoittivat korkeain matkailijain jo pian
tulevan.

Nytpä aaltoili väkijoukko niinkuin meri huokealla tuulella. Siinä
tungettiin, kurkistettiin ylös ilmaan, nyittiin, siunattiin, kirottiin
ja litistiin. Väkevämmät imivät ilmaa keuhkohinsa että väkevästi
jaksasivat huutaa hurraa, kuin tuli kuninkaalliset vaunut näkyviin.
Asianomaiset olivat määränneet, että sitä hurraa piti kestämän
Limingan-tullista kaupungin lävitse aina mylly-tulliin asti ja vielä
vähän enemmänkin, siksi että kuninkaalliset seuroinensa tulisivat
maaherrataloon Rännisaarelle.

Maistraati ja porvaristo olivat puetetut Kustaavin-aikaisiin vaatteihin,
soukat silkkikapat ja pienet miekat sivulla. Näitten johtajana oli
pormestari, sittemmin lakmanni Lilljedal.

Mutta kaikista silmäänpistävin oli vara-pormestari ja raatimies Timbom
väkevän kurkkunsa ja palavan virkaintonsa tähden.

Kuin kyytihevoset riisuttiin ja maistraati porvariston kanssa kävivät
paikallensa, oli pormestarimme ilosta ja kunniasta oikein hurja. Milloin
veti hän siloista, milloin taas veti vaunuja eteenpäin huutaen täyttä
kurkkua ja suu auki: "hurraa, hurraa!" Vaivattuna lihavuudeltansa hän
sekä punotti että hikoili, kunnes vihdoin huokuen ja höyryten kaatui
kuraan vaunujen alle. Tämän onnettomuuden ei antanut estää iloansa, jota
kesti määrän päähän asti, vaikka suuhunsa saama kura esti parin minuutin
ajan häntä huutamasta. Mutta pian soi äänensä taas yhtä kirkkaasti.

Kuninkaalliset olevat jo yöpaikallansa toivoen äänettömyyttä ja lepoa,
mutta Timbom yksin seisoi vielä pihalla tuon tuostakin päästellen
riemuhuutoja. Yhtäkkiä tuli yksi hovipalvelija, laski kätensä hänen
suullensa sanoen: vaiti. Pormestarin kun oli nieleminen jo kurkusta
tunkevat äänet, oli tukehtua äkkinäisestä pysähdyksestä. Kumartaen ja
harmissaan, mutta voitosta epätietonen lähti hän pois. Hiljaisesti
hiipien kävi pormestari kotiin rouvansa luokse. Hän kyllä tiesi itseänsä
odotettavan. Peljäten huutohimonsa vast'uudesta puhkeavan, piti hän
kättänsä vielä suunsa edessä.

Eukkonsa oli jo hyvän ajan kurkistellen ikkunasta odottanut miestänsä.
Jos julkisesti olisi kaipauksensa osottanut, pelkäsi miehensä tulevan
itserakkaaksi. Sentähden oli hänelle satoja kertoja muistuttanut samaa
hyvää neuvoa, jonka aina antoi kaikille nais-ystävillensä, että miestä
pitää kurittaa, muuten se kurittaa vaimoansa. Tätä ohjetta seuraten ja
ettei miehensä suinkaan huomaisi, miten iloinen hän oli sen
kotiotulosta, lausui hän tavallisella tytymättömällä kilisevällä
äänellänsä: "hyi Timbom! pysy poissa; minä luulen että olet humalassa."
(Hän tiesi miehensä ei milloinkaan olleen juopuneen.)

"En humalassa, mutta pölyssä ja kurassa, ja paitsi sitä on minulla julma
nälkä." Nämät sanat sulattivat rouvan hellän sydämen niin, että paikalla
käski Tiinan harjaaman pormestaria ja sill'aikaa toimitti hän omin käsin
ruokaa. Syödessä varotti hän miestänsä, ei millonkaan oleman poissa
myöhään, sillä hän jo luuli hänelle jotain tapahtuneen tai kuninkaan
hänen ottaneen. Hän sanoi seitsemän kertaa lähettäneensä Tiinan Ränniä
kohden häntä hakemaan. Itse oli hän "Sokurin" kanssa monta kertaa käynyt
kirkolle asti häntä vastaan, mutta turhaan. Sitten oli hän ikkunasta
pitänyt vahtia eikä vieläkään sanonut ymmärtävänsä, mitenkä hän oli
päässyt kamariin asti ilman hänen huomaamattansa. Mutta eukkopa ei
tietänyt ukon oikotietä kyökin ikkunan lävitse, yhtä vähän kuin monta
muuta salatietä, joita ukko toisinansa huviksensa käyskeli.

Nyt pormestari vuorostansa kertoi Tiinalle ja rouvallensa, miten
armollisesti kuningas suurilla silmillänsä oli häntä katsonut ja miten
ihana drotninki ystävällisesti oli hänelle päätä nyökäyttänyt ja miten
iloiset olivat hoviryökinät olleet kuin vaan vähäsen saivat häntä nähdä
y. m.

Näistä sekä iloinen että murheellinen, lausui pormestarinna: "Jumalan
kiitos, että taas olet kotona!"

Mutta vahvasti päätti hän ei enää päästää Abeliansa hoviryökynäin
katseltavaksi. Ja siinä asiassa piti eukko puheensa.



31.

Kuninkaallinen pari.


Ihminen rakastaa usein sitä, mikä on eritapainen kuin hän itse on. Tämä
muistui mieleen sille, joka näki tämän kuninkaallisen parin. Nuoruuden
vilkkaus, tunnollisuus, sielun voima ja hyvät avut loistivat nuoren
drotningin suloisista silmistä, kuin taas nuori kuningas näytti kovalta,
miehuulliselta, tylyltä ja melkein vanhuuden vakaiselta. Porvariston
hevosten sinisinä vaunuja vetäessä näytti hänen muotonsa sanovan: koska
juhdaksi olette ruvenneet, niin tehkää velvollisuutenne. Mutta
drotningin lempeässä silmässä kiilsi kyynel valjuna istuessaan
jyrkkämielisen puolisonsa vieressä ystävällisesti tervehtien iloitsevaa
joukkoa.

Kuninkaallisten kunniaksi toimitti porvaristo päivällisen ja suuren
paalin. Ne pidettiin kauppamies Spårmannin suuressa salissa.

Kaupungin tavallista hiljaisuutta tällä aikaa keskeyttivät riemuitsevan
kansan ilohuudot joka kerta kuin korkiat matkalaiset jossakin
liikkuivat. Ja vaikea oli ymmärtää, mistä tulivat ne väkijoukot, jotka
nyt virtailivat Oulun kaduilla, jonka väestön luku vaan oli kolme
tuhatta.

Tanssisalin koristukseksi oli koottu kaikki, mitä kaupungissa oli
kalliimpaa ja koriampaa, vaikka jo parhaimmat oli käytetty
kuninkaallisen asunnon koristukseksi. Porvaristosta oli valittu
toimittajaksi kaksi isäntää ja emännäksi kaksi rouvaspuolta.
Väsymättömällä vaivalla oli tänne toimitettu kaikkia herkkuja, joita
vaan oli mahdollinen ollut saada. Parhaimmat saatiin kauppalaivain
kuljettajilta, jotka tavallisesti muassansa toivat vierasten maaosain
tuotteita isännillensä ja niitten rouville. Estelemättä luovuttiin nyt
näistä, että muka saataisiin näyttää yleinen ilo siitä kunniasta, jonka
korkiat vieraat tekivät pienelle kaupungille. Tuskin kumpikaan
kuninkaallisista matkailijoista voi odottaa näkevänsä niin monta herkkua
täällä Lapinmaan rajoilla pohjoisnapaa lähellä. Loistavaa ylöllisyyttä
tosin ei ollut, mutta rehellinen hyvänsuoma oli sitä kauniimpi.
Sekottamattomia viinejä, ulkomaan hedelmiä, sokuri-leipouksia ja muita
makiaisia oli pöydällä, samoin parhaimpia maamuuramia posliini-vadeissa,
Kiinassa tehdyissä. Suomuuramet lakkoina olivat melkein yhtä maukkaita.
Pyyn ja peuran paistin näytti kehottavan eteläisten maitten paistia
taisteluun. Lohi, nykyisin koskesta otettu, oli kuudella eri tavalla
laitettu. Kotimaan ja ulkomaan herkut todistivat suomalaista
kohteliaisuutta ja alamaisten rakkautta ruhtinastansa kohtaan.

Kuninkaallisessa seurassa oli eräs irvihammas narrina. Nauraa
irvistellen talonpojan tavalla hääpohmelossa, koetti hän pilkata tätä
kuninkaallisille vieraille osottamaa vanhanaikaista kohteliaisuutta.
Mutta kaupunkilaiset antoivat hänen pilkantekonsa anteeksi, arvattavasti
siitä syystä, että arvelivat aivan vähä olevan järkeä tukkakähkyräinsä
alla, joita yhä sormillansa hierteli. Pilkan vuoksi lausui hän paitsi
muita eräälle nuorelle tytölle: "te kun olette niin täydellisen ihana,
voisitte kyllä antaa aistimistanne yhden ja sittekin olla viehättävä!
Minkä niistä mieluisemmin antaisitte, jos teitä siihen vaadittaisiin?"

Hänen lepertelemisestänsä suuttuneena vastasi tyttö lyhyesti: "kuuloni,
hyvä herra", sulkien korvansa hänen lörpötyksiltänsä.

Kuningas ja kuningatar itse eivät tanssineet, mutta käskivät seuraajansa
tanssia niitten kaupungin nuorten neitojen kanssa, jotka erittäin olivat
ansainneet heidän huomionsa. Niitten joukossa oli kuningas erinomasella
suosiolla havainnut rikkaan kauppiaan Erik Candelbergin ainoan tyttären,
joka oli kaupungin kauniimpia. Hän oli vaatetettu kansallispukuun vaikka
se oli kalleista aineista, joka miellytti kuningasta paremmin kuin
toisten rouvaspuolten ulkomaan tapainen puku.

Kuningas sanoi tahtovansa nähdä mamseli Candelbergin tanssivan. Heti vei
hoviherroista yksi ujon kaunottaren katrilli-tanssiin paikalle
kuninkaallisten lähinnä.

Silloin nähtiin kylmäluontosen Kustaa-Aatolvin ihastuksissa katselevan
tätä luonnon tyttöä joka punastuvan ruusun tavalla ei tohtinut nostaa
suloisia sinisiä silmiänsä kuninkaallisen majesteetin puoleen. Monet
ajat myöhemmin muisteli Kustaa-Aadolf ihanaa Suomalaista tyttöä
tykki-lakkinensa. Kuninkaan huviksi olivat moniaat hovi-neidit
suostuneet käyttämään tällaista pää-vaatetusta, mutta kuin kerran
käyskennellessään erhetyksestä luultiin tavalliseksi neidiksi, niin
eivät vastedes milloinkaan uskaltaneet käyttää tykki-lakkia.

Kanuunain paukkuessa juotiin korkeain vierasten malja ja vasta
aamupuoleen loppuivat pidot, jonka kuninkaalliset jo varemmin olivat
jättäneet.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Satanen muistelmia Pohjanmaalta 1" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.