Title: Naomi eli Jerusalemin viimeiset päivät
Author: Webb-Peploe, Mrs. (Annie), 1805-1880
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Naomi eli Jerusalemin viimeiset päivät" ***


NAOMI

eli

Jerusalemin viimeiset päivät


Kirj.

J. B. WEBB


Jyväskylässä,
Jyväskylän kirjapainossa, 1879.
H. F. Helmisen kustantama.



ENSIMÄINEN LUKU


Aurinko vaipui hiljaksensa Sionin vuorta ympäröiväin komeiden
rakennuksien taakse, heittäen viimeisillä säteillään hohtavan loiston
temppelin marmorimuureihin ja kullatuihin tornien huippuihin, kun nuori
Naomi ja hänen ystävättärensä Klaudia lähtivät pappi Sadokin asunnosta
ja kulkivat pienen kauniin Siloe-joen vartta. He menivät Vesiportin
kautta ja tulivat uhkeaan hedelmäpuu-tarhaan, jonka itäistä reunaa
saarsi Kidronin oja ja eteläistä kasteli Siloe, joka täällä yhtyi
Kidroniin. Täällä istuivat he nauttiaksensa ihanan illan suloisuutta ja
katsellaksensa kaupunkiin pyhään, joka oli heidän edessänsä ehtoon
hiljaisuudessa.

"Naomi", sanoi Klaudia, "tämä rauhallinen hiljaisuus on suloista päivän
hyörinän ja pyörinän perästä! Kun isäni lähetti minun romalaisesta
leiristä teidän luoksenne tänne, toivoin pääseväni hiljaisuuteen ja
rauhaan, mutta entisen rauhallisuuden sijassa, joka asui näiden muurien
sisällä, jossa minä suurimman osan onnellisesta lapsuudestani teidän
luonanne olen viettänyt, tapaan nyt ainoastaan epäsopua ja kapinaa.
Rohkeuteni katoo ajatellessani näytelmiä, joita epäilemättä vielä
saamme nähdä. Kun Galilean kaupungit ovat valloitetut, niin varmaan
legionamme marssivat Jerusalemia vastaan ja mitä voivat joukkonne
Vespasianon sotilaille, vaikka kuinkakin urhollisia olisivat?"

"Emme teitä pelkää, Klaudia", sanoi tämä innokas juutalaisimpi ja hänen
mustat säihkyvät silmänsä säkenöitsivät tätä sanoessaan, "kauniin,
pyhän kaupunkimme ei milloinkaan pidä joutuman niiden villien, julmien
epäjumalan palvelijoiden käsiin. Suo anteeksi, Klaudia; vaikka he ovat
sinun maanmiehiäsi ja sinä olet kasvatettu heidän jumalattomassa
opissansa, sanon kuitenkin sisällisen vakuutukseni ja se on, että
meidän isäimme Jumala on puolustava meitä näitä pakanoita vastaan, eikä
salli niiden, jotka häntä eivät tunne, hänen pyhää temppeliänsä
uudestaan tärvätä ja häväistä... Niin", pitkitti hän, "kohta on Hän,
meidän hartaasti odotettumme, ilmestyvä kunniassa ja loistoisuudessa
pelastamaan lapsiansa sortajilta. Silloin pölkkyjä ja kiviä rukoileva
kansa ajetaan pois ja hänen omat valitut lapsensa ijäisesti
koroitetaan."

Naomin tavallisesti kelmeät kasvot kirkastuivat ja hieman punastuivat
puhuessaan näitä innostuksensa tunteita, samalla kun hän katseli yhä
synkistyvää taivasta sellaisella tunnon ilmauksella, kuin olisi hän
juuri sillä hetkellä odottanut saavansa nähdä Messian tulevan pilvissä.
Juuri usko tällä ajalla kohta tapahtuvasta Messian pikaisesta
ilmestymisestä oli sekä yleinen että lujasti juurtunut juutalaisissa,
ja selvä on, että tämä luja luulo myös suuresti kiihoitti heitä
kapinaan ja itsepintaiseen vastustukseen romalaisia vastaan.

Klaudia tunsi itsensä syvästi liikutetuksi ystävänsä kiihkoisesta
tulisuudesta, mutta piti kuitenkin hänen toivojansa paljaina
haaveksimisina ja hetkisen kuluttua vastasi hän:

"Sinun villi-uskosi sokaisee ja pettää sinun ja sinä sen ohessa
unhoitat hetken vaaran. Sen sijaan kun heittäyt tuollaiseen mitättömään
haaveksimiseen, olisi kaikin voimin koettaminen isääsi, kun vielä aikaa
on, jättämään tämä kaupunki ja rukoilemaan Vespasianon laupeutta.
Sadok'ia pitävät viisautensa, vilpittömyytensä ja rohkeutensa tähden
suuressa arvossa sekä sinun oma kansasi että romalaiset; jos saisi
hänen ottamaan niin viisaan askeleen ja kehoittamaan maalaisiansa
samaan, seuraisi varmaan hänen erimerkkiänsä moni, ja ajattelepas,
Naomi, kuinka paljon sen kautta verenvuodatusta ja kurjuutta
poistettaisiin. Jos olisit nähnyt niin paljon sodan kauheuksia ja
vaaroja kuin minä, niin luulenpa, että myös sinunkin rohkeutesi episi
saattaa sellaista onnettomuutta rakastetulle kaupungillesi. Sodan
kaikkien kurjuuksien näkeminen myös varsinaisesti joudutti äitinikin
kuulemaa. Jos jumalat olisivat hänen ja minun suoneet silloin jäädä
Jerusalemiin, kun isäni kutsuttiin sotajoukkoon, ei minun nyt vielä
tarvitsisi itkeä hänen kuolematansa; mutta se oli hänen kohtalonsa ja
minun oli taipuminen."

Kyyneleet virtana valuivat Klaudian kauniista silmistä, kun hän puhui
rakkaasta äidistänsä ja turhaan haki hän rauhaa kylmistä filosofisen
opinmietelmistä, mikä oli kaikki, mitä pakanallinen uskonnon järjestys
tarjosi hänen lohdutukseksensa. Naomi koetti nyt, kuin usein ennenkin,
hänen tummassa sielussansa herättää uskoa kaikkivaltiaasen Jumalaan,
jonka valvonnalla kaikki hallitaan ja johdetaan, mutta hänen ystävänsä
oli niin perinpohjaisesti vakaantunut oman uskontonsa totuudesta, että
ei ollut niin helppoa saada häntä siinä horjumaan tahi houkutelluksi
kuuntelemaan halveksittua juutalaisoppia. Hän vaan alkoi taas puhua
sodasta ja, huolimatta Naomin närkästyneestä vastauksesta, väitti hän
olevan tarpeellista antautua romalaisen vastustamattoman ylivallan
alaiseksi.

"Klaudia", sanoi Naomi viimein, samalla nousten ylös ja ojentaen
kätensä kohden kaupungin korkeita valleja ja torneja, jotka nyt olivat
peittyneet myöhäisen illan varjoihin, "minä tahdon kymmenen tuhatta
kertaa enemmin hukkua noiden pyhien muurien alle, jos Jehovan tahto
niin on, että ne taas syöstään maahan, kuin elää ja nähdä kansani vielä
kerran romalaisten voittamana. Me olemme kerran jalolla kunnialla
heittäneet päältämme heidän ikeensä ja, niin kauan kuin vielä
hengitämme, emme koskaan taukoa vastustamasta heidän sortoansa ja
puolustamasta vapauttamme. Kummastelet innostustani, niinkuin sitä
nimität, mutta ole varma, että sama ajatus lämmittää jokaista Israelin
poikaa ja tytärtä, ja kun legionanne rynnistävät noita muuria vastaan,
joita on mahdotoin valloittaa, on vastaanottomme todistava isäimme
luonnon vielä Jerusaleminsa elävän".

"Sallikoon Jumalat meidän näkemästä taistelua," sanoi Klaudia
väristyksellä ja nousi samansa saattamaan ystäväänsä kotio; "minä
katuisin silloin pyyntöäni, kun pyysin isäni lähettämään minun tänne
eikä Caesareaan. Sydämeni veti minun luoksesi tänne, Naomi, ja minä
tiesin täällä löytäväni osanottavaisuutta suruuni. Isäni syvällinen
kunnioitus Sadok'ia kohtaan ja äitisi kutsumuskirjeet tekivät myös
päätöksen. Silloin myös ei ollut ajatustakaan sodan pitkittämisestä
tahi muuttamisesta Galileasta Judeaan. Jos Vespasiano antaa joukkonsa
rynnätä Jerusalemia vastaan -- jommoiselle isäni viimeinen kirje
vivahtaa -- isäni luonnollisesti tahtoo minun muuttamaan ystäväinsä
luokse Caesareaan, josta minä helposti pääsen Romaan, missä veljeni
Marcello vielä oleksii setämme Sulpition luona. Kaikista Marcellon
kirjeistä olen saanut vilkkaita kertomuksia pääkaupungin komeudesta ja
loistoisuudesta. Sieltä muuttaessamme Judeaan olimme molemmat niin
pienet, kuten tiedät, ettemme muista Roman näköä. Viimeksi kirjoitti
Marcello knhta saavansa paikan keisarillisessa joukossa ja silloin
varmaankin hän lähetetään tänne, jos sota pitkittyy. Hupaistahan on
saada nähdä rakkaan hyvän veljensä; etköhän sinäkin, Naomi tervehtisi
häntä tervetulleena? Olitte aina niin hyvät ystävät, kun hän oli täällä
ja kaikissa kirjeissään kyselee hän sinua ja lähettää sydämellisiä
terveisiä sinulle. Mutta ah, minä unhoitan, että hän tänne tultuansa on
vihollinen ja julma sota on eroittava nekin, jotka lapsuudesta ovat
rakastaneet toisiansa kuin veli ja sisar."

Molemmat naiset olivat nyt tulleet Sadok'in asunnolle ja Naomi oli
iloinen, että täten pääsi vastaamasta kysymykseen, joka koski häneen
enemmän kuin olisi tahtonutkaan ja ett'ei Klaudia sitä älyäisi.
Sadanpäämies Rufo oli monta vuotta ollut palkkasoturina Jerusalemin
karnisoonissa ja molemmin puoleinen yhdistys sekä toimensa luonteen
kunnioittaminen oli synnyttänyt todellisen ystävyyden hänen ja Naomin
isän, Sadok'in, välillä; vaikka viimeksi mainittu oli pappi ja erittäin
isäinsä uskoon kiintynyt, huomasi hän kuitenkin romalaisen sotilaan
jalat omaisuudet. Heidän perheensä pitivät ahkeraa kanssakäymistä
keskenänsä ja heidän lapsensa kasvoivat yhdessä. Naomi ja Klaudia
pitivät toisiaan kuin sisarina ja Marcello oli heidän ainainen
seuraajansa ja suojelijansa, kun he kulkivat ulkona kaupungin
ympäristössä. Vanhemmat kyllä huomasivat Naomin ja Marcellon
taipumukset toisiinsa ja heillä ei ollut mitään sitä vastaan, kun sekä
Naomi että Marcello vielä olivat lapsia. Mutta sen mukaan kun he
kasvoivat, suretti se Sadok'ia ja hänen rakasta vaimoansa Salometa,
joille oli mahdotonta ajatella tyttärensä naimiseen meneminen
epäjumalan palvelijan kanssa. Sellaista ajatusta ei myöskään
Naomilla ollut, joka koko nuoren sielunsa tulisella innolla rukoili
isäinsä jumalaa. Monesti oli hän koettanut kääntääkin nuoria
leikkikumppaniansa, mutta ainoa mitä hän voi vaikuttaa, supistui
siihen, että myönsivät Jehovalle, Israelin Jumalalle, jumalallisuuden
arvon. Siinä tapauksessa olisi Naomi ennen valinnut kuoleman kuin
mennyt yhteyteen pakanan kanssa, ja hän koetti vakuuttaa itsellensä,
että taipumuksensa Marcelloa kohtaan oli vaan ystävyyden tunne.

Mutta kun Rufo perheinensä kutsuttiin Jerusalemista ja Marcello
lähetettiin Romaan saamaan täydellisempää sotilaskasvatusta, havaitsi
Naomi sydämensä tyhjyydestä, että maallinen onnensa sangen paljon
riippui Marcellosta, ja hän päätti lujasti tukehduttaa rinnassansa
jokaisen ajatuksen, mikä koski Marcelloa. Siihen aikaan kun
kertomuksemme alkaa, oli Marcello jo ollut pois kaksi vuotta, ja Naomin
kiitosta ansaitseva ponnisteleminen oli niin onnistunut, että hän oli
mielessänsä voittanut tasapainon ja saattoi eloisuudella ja innolla
toimittaa tehtäviänsä. Hänellä oli luja luonto ja selvä ymmärrys, jotka
antoivat hänelle voimaa hallita tunteitansa, ja myöskin äitinsä, joka
oli hänen uskottunsa niin surussa kuin ilossakin, luuli hänen jo
tykkänään unhoittaneen tuon nuoren romalaisen.

Klaudian takaisin tuleminen Jerusalemiin Sadok'in huoneesen turvaan,
kun äitinsä kuoleminen teki mahdottomaksi oleskelemisen leirissä Rufon
luona, oli ilon lähde Naomille, mutta myös senkautta heräsi monta
haihtumaisillaan olevaa muistoa. Monesti hän mielihyvällä kuunteli
Klaudian kertomuksia veljestänsä, ja ystävällisiä tervehdyksiä häneltä,
mutta koskaan ei hän puhunut hänestä muuna kuin lapsuuden ystävänä,
jota varmaan ei hän enää milloinkaan saisi nähdä.

Ehkäpä myöskin erillaisuus Marcellon ja hänen oman veljensä Javanin
välillä oli hänen silmissään saattanut ensin mainitun omaisuudet
parempaan arvoon. Jo lapsena oli Javani ollut luonnoltansa julma ja
ynseä; hänen vallanhimoinen luontonsa oli usein synnyttänyt riitoja
hänen ja Marcellon kesken, joka aina puolusti niitä, joita Javani oli
sortanut. Naomin taipumus Marcelloon nosti hänessä mielikarvautta ja
kateutta; hän usein varoitti häntä ystävyydestä epäjumalan palvelijaa
kohtaan, ja Marcelloa vastaan ei hän säästänyt solvaussanoja, jotka
ehkä olisivat saattaneet loppua verisellä kahakalla, jollei sisaret
olisi väliin menneet.

Kun Javani kasvoi, niin pikemmin pahentui kuin parantui hänen häijy
luontonsa. Kaikkein enin sitä vielä lisäsi hurja uskon vimma
sielussansa; uskonnon pyhät opit eivät nöyryttäneet ja pehmittäneet
hänen sydäntänsä, vaan niiden varjossa tuli sydämensä kylmäksi, kovaksi
ja tekohurskaaksi. Isänsä Sadok kuului farisealaiseen lahkokuntaan ja
oli senvuoksi ankara ja tarkka kirkkomenois-la'in seuraaja. Mutta hän
ei kuitenkaan ollut sellainen tekohurskas, ulkokullattu farisealainen,
joista meidän Vapahtajamme seitsenkertaisesti lausui: "voi teitä!"
Ulkonainen tunnollisen tarkka lain-määräysten seuraaminen kyllä oli
vaikuttanut jossakin määrässä koko käytökseensä, mutta hän oli
kuitenkin rehellisesti hurskas ja nöyrä mies, joka yhtä useasti
yksinäisessä kammarissa vuodatti sydämensä rukouksessa kuin pappien ja
farisealaisten tavan mukaan seisoi ja rukoili katujen kulmissa ja
torilla.

Javani kilvoitteli myös ja miltei voitti isänsä lain kaikkein
pienimpienkin määräyksien tarkassa täyttämisessä. Hän teki kaikki
laissa määrätyt ja muistossa pidetyt pesennät; hän maksoi kymmenyksen
puutarhan mintuista, tillistä ja kuminoista, mutta, onnetonta kyllä,
häneltä tykkänään puuttui isänsä todellinen hurskaus; ja hänen
hillitön, ylpeä luontonsa oli syynä hellän äitinsä ainaiseen suruun.

Salome oli luonnoltansa paljon toisellainen kuin muut perheenjäsenet.
Hän oli lempeä, ujo ja myödenantavainen, ja miehensä johtikin
häntä kaikessa, mutta miehensä ollessa pois kotoa virkatoimilla
oli hän kykenemätöin hallitsemaan Javania ja Naomia; hänen
myödenantavaisuutensa olikin syynä moneen luonnevirheesen molemmissa
lapsissa. Naomin hellä rakkaus äitiinsä, luonnollinen jalous ja
oikeuden tunto tekivät, että hän ei vallattomasta vapaudesta, mikä
heillä oli, niin paljon pilaantunut kuin jäykkäluontoinen veljensä. Hän
oli sydämellisesti kiintynyt äitiinsä ja oppi häneltä hänen luonteensa
merkillisimmät puolet, hurskauden ja laupiuden, vaikka hän pontevan
sielunsa puolesta oli paljon äitiänsä etevämpi käsityksessä ja
toimekkaassa velvollisuuksien täyttämisessä.

Naomi oli vanhempiensa ylpeys ja ilo, ja heidän mielihyvänsä, joka,
vaikkapa vasten tahtoansakin, osoittivat hänelle, myös tavallansa
lisäksi katkeruuden herättämistä Javanin sydämessä. Naomi koetti kaikin
keinoin saavuttaa veljensä suosion, vaikka onnistui huonosti. Hän kutoi
hänelle mitä kauniimpia tupsuja hänen juhlapukunsa liepeiden
kaunistukseksi, samallaisia kuin Herra oli Moosekselle käskenyt, ja
jokaiseen tupsuun liepeessä hän kiinitti purpurasinisen nauhan
(4 Room. 15: 38). Hän kirjaili Raamatunlauseita valkeoille
pergamenttikaistaleille, joita Javani kantoi ajatelmina käärittynä
otsansa ja rannettensa ympäri, sen väärän selityksen mukaan, jonka
farisealaiset antoivat 2 Moos. 13: 9. Kun hän tuli kotio nyreänä ja
tyytymättömänä, oli Naomilla tapana ottaa harppunsa ja laulaa hänelle
laulun kuninkaallisen psaltari laulajan lauluista, ja usein vaikutti
laulunsa veljellensä saman kuin nuoren lammaspaimenen Sauliin;
pahahenki pakeni hänestä. Mutta ne eivät olleet parannus- ja
kiitos-psaltaria, joita Javani enin rakasti; riemu- ja voittolaulut
tahi ennustukset kostosta, joita on psaltareissa siellä ja täällä,
olivat enemmin yhtäpitävät nuoren juutalaisen mielen kanssa ja veivät
hänen sielunsa silmät nykyisestä surkeudesta tuleviin loistaviin
aikoihin, jolloin hänen kansansa kunnia olisi koroitettava ja
viholliset rangaistavat.

Sadok ja hänen oppineimmat virkatoverinsa kokoontuivat usein
varsinaisesti tutkimaan niitä kohtia pyhässä kirjassa, jotka selvästi
todistavat juutalaisten tulevasta onnesta ja messialaisesta
valtakunnasta kuin myös päästäksensä selville, voipiko pian odottaa
heidän tulevan kuninkaansa ja vapahtajansa tuloa. Javani oli aina
saapuvilla näissä kokouksissa; hänen innokkaat muistutuksensa ja
rohkeat arvaamisensa vaikuttivat, että vakavat ja luonnoltansa tyynet
rabbinit niiden johdosta toisinaan lausuivat mieltymyksensä ja
toisinaan moitteensa, kuitenkin aina suuresti kiittäen hänen
ahkeruuttansa ja intoansa Raamatun tutkimisessa. Hän oli syvällisesti
tutkinut vanhan testamentin kirjoituksia ja oli useammat niistä
jäljentänyt pergamenttikääryille, jotka siihen aikaan olivat kirjojen
sijaisina. Sadok'illa oli useoita kalliita käsikirjoituksia, sisältäviä
Vanhimpain Asetukset, joita farisealaiset pitivät yhtäsuuressa, jopa
milt'ei suuremmassa arvossa kuin Raamatun, ja näitä pergamenttikääryjä
tutkisteli Javani ahkeraan, saadaksensa kerran maailmassa kunnian
päästä Rabbin eli opettajan arvoon.

Tähän perheesen, jonka jäsenten luonteet olemme koettaneet kuvata, oli
Klaudia, pakanallinen tyttö, tuotu ja otettu kuin tyttäreksi. Lukijasta
ehkä tuntuu kummalliselta, että hänen isänsä, joka oli epäjumalan
palvelija, antoi hänen siten seurustella juutalaisten kanssa, mutta
asia oli, että Rufo oli epäjumalan palvelija kasvatuksensa puolesta,
eikä sentähden että hän olisi katsonut kumartamisen Jupiteria ja
Mars'ia järjellisemmäksi kuin Jehovan palvelemisen. Alituinen
sotapalveluksensa oli kääntänyt hänen huomionsa uskonnollisista
asioista ja hänestä oli itse asiassa sama, mille jumalallisuudelle
suurin kunnioitus annettiin. Ei hän tahtonut tyttärensä kääntyvän
juutalais-uskoiseksi ja mahdottomana pitikin hän, että tyttärensä
suosisi uskontoa, joka hänen mielestänsä oli sekä ankara että
naurattava; senvuoksi ei hän vastustanut tyttärensä harrasta halua
päästä äitinsä kuoleman jäljestä muuttamaan Jerusalemiin sellaiseen
perheesen, jota hänkin kunnioitti ja piti arvossa.



TOINEN LUKU.


Seuraavana päivänä, kun edellä mainittu keskustelu tapahtui, oli suuri
ilopäivä Jerusalemissa. Silloin vietettiin Lehtimajan juhlaa, jolloin
esikoiset vuodentulosta vietiin polttouhriksi Herralle ja Israelin
lapset olivat iloiset Herran edessä, he ja heidän poikansa, tyttärensä,
palvelijansa, palvelijattarensa, leviitat, muukalaiset, orvot ja
lesket, kuin heidän porteissansa olivat (5 Moos. 16: 14). Tänä
juutalaisten kansallisjuhlana, joka oli yksi kolmesta, kun vuodessa
vietettiin, kokoontui Jerusalemiin kansaa kaikista Juudanmaan
kaupungeista ja kylistä niin paljon, että kaduilla oli ahdinko, vaikka
olot maassa olivat levottomat ja monta oli liittynyt kapinallisten
joukkoon Galileassa, tahi varustautui odotettavaan sotaan. Soittoa
kuului kaikkialla ja monet joukkiot nuoria miehiä ja naisia nousivat
temppeliin astuen juhlallisesti tahdissa samalla laulaen ihania hymniä
säestettynä psaltareilla ja harpuilla.

Naomin sydän riemuitsi ilosta ja koko siinä nuorukaisjoukossa, jossa hän
oli, ei ollut kenenkään askeleet niin kevyet, eikä kenenkään ääni niin
suloinen kuin hänen -- niin ainakin hänen äitinsä ja ystävättärensä
ajattelivat, jotka muitten seurassa menivät komeaan, loistavaan
temppeliin. Klaudia ei ottanut osaa seremoniaan, mutta kuitenkin tunsi
hän liikutuksen nähdessään tämän lukemattoman ihmispaljouden, joka oli
kokoontunut yhdellä sydämellä ylistämään Jumalaa ja uhraamaan hänen
alttarillansa esikoista äskenkootusta rikkaasta vuodentulosta.

Tämä pulskea temppeli, joka yhdisti linnan lujuuden pyhän huoneen
komeuden kanssa, oli Makkabealaisten ajan jälestä paljon suurennettu ja
kaunistettu ja muodosti nyt neliön, ottaen allensa koko vuoren huipun.
Vuoren jyrkät seinät olivat vuoratut mahdottoman suurilla kivillä ja
luultavasti ovat ne nämät suunnattoman suuret kivet, erinomaisen
hyvästi toisiinsa yhdistetyt, jotka saattoivat opetuslasten sanomaan
Jesukselle: "Mestari! katso, minkäkaltaiset kivet ja minkäkaltaiset
rakennukset ovat nämät!" -- Hirmuisen ennustuksen, jonka hän silloin
lausui: "Ei näistä jätetä kiveä kiven päälle, jota ei maahan jaoteta",
toteutuminen lähestyi, mutta sokeat juutalaiset eivät siitä tienneet,
eivätkä koettaneet nöyryydellä ja rukouksella vaaraa poistaa. Heidän
ylpeytensä ja parantumattomuutensa oli verraton ja semmoinen oli heidän
rangaistuksensakin tuleva. He eivät tahtoneet kokoontua laupiaan
vapahtajansa siipein alle ja katso -- heidän kaupunginsa oli autioksi
tuleva ja jo kotkat kokoontuivat saadaksensa raatoja repiä.

Mutta kuitenkin tämän yleisen turmeluksen keskellä löytyi vielä
muutamia todellisia Abrahamin poikia ja yksi niistä oli Sadok. Hän
seisoi alttarilla vastaanottamassa kansalta vakkoja, jotka sisälsivät
lahjoja, ja kun hän siellä seisoi, oli sydämensä täytettynä
sisällisestä kiitoksesta ja ylistyksestä Herralle, kaikkivoivalle.
Salome katseli häneen rakkaudella ja kunnioituksella ja Naomin sydän
tykytti anteeksi annettavasta ylpeydestä, kun nuorten kumppaniensa
kanssa kulki ohitse ja silmänsä kohtasivat hänen hellät silmäyksensä.
Naomi rakasti sydämestänsä molempia vanhempiansa, ja katseli isäänsä
ylenluonnollisena olentona, jonka tahto oli hänen lakinsa ja jonka
pieninkin sana hillitsi hänen hillimättömät ajatuksensa ja
uneksimisensa.

"Ah", sanoi hän äidillensä tavatessaan hänen taas pylväskäytävällä, sen
jälestä kun juhlakulku temppelipihan ympäri oli loppunut: "jos vaan
isäni olisi ylimäinen pappi tahi olisi jonkun lahkokunnan päällikkö
Jerusalemissa, niin vielä kaikki kääntyisi hyväksi. Hänen viisautensa,
rohkeutensa ja jalot omaisuutensa sovittaisi kaikki riidat ja rettelöt,
jotka nyt rikki repivät meidän rakkaan kaupunkimme, ja jos Sadok olisi
sotajoukkomme johtaja, niin pian kaikki romalaiset muureiltamme
karkoitettaisiin, jos uskaltaisivat niitä lähestyä... Melkein toivon
heidän pian tulevan, sillä silloin ainakin olisi loppuva nykyinen
riita ja eripuraisuus. Ah, äitini! Näen tämän komean temppelin
marmoripylväinensä ja kullatuine huippuinensa, näen sen kaunistetun
liiton ja jalokiviset koristukset. Mutta missä on se Jumala, joka
kerran asui kansansa se'assa, kunnioitettavana ja eroitettavana
kaikista muista? Hän on eronnut meistä ja sentähden pakanat niin
julmasti riehuvat meitä vastaan. Mutta hän on tuleva takasin -- Mesias
on tuleva takasin ja me saamme nähdä Jerusalemin koroitettavan kunniaan
ja loistavuuteen."

"Jumala sen suokoon, Naomi", vastasi hänen vähemmän herkkäverinen
äitinsä, "mutta myönnän, että joka kerta kun rukoilen tässä
temppelissä, valtaa minua surullinen aavistus, joka sanoo, että Jumalan
palvelus pian tulee keskeytetyksi ja tuli sekä miekka tekevät autioksi
meidän kauniin, rikkaan kaupungin. Pelkään vielä tulevamme vajoomaan
syvempään, kuin jo olemme vajonneet ja vielä saavamme syvemmälle juoda
Herran kostonmaljasta, ennenkuin sukumme synnit tulevat pois pestyiksi
ja Se, jota kaikki kansat odottavat, ilmestyy rakentamaan uudestaan
isänsä Davidin valtakunnan."

"O äiti, miksi olet niin pelkuri ja kuinka annat sellaiset ajatukset
täyttää sielusi? Eihän Jehovah koskaan antane pakanain riemuita hänen
valitun kansansa yli ja polkea jalkainsa alle hänen alttariansa?"

"Tiedämme, Naomi, että pakanallisten kansojen muinaisuudessa suotiin
valloittaa ja hävittää kaupunkimme ja temppelimme, ja kun nyt näen
kansamme jumalattomuuden ja uppiniskaisuuden Herraa vastaan, en saata
olla ajattelematta kauheain tuomioiden uudistamisesta, jotka jo ovat
kohdanneet tätä muinoin niin suosittua maata. Oletko unhoittanut ne
kauheat näöt ja äänet, jotka kaksi vuotta sitte, tämän julman sodan
alussa, herättivät niin paljon hämmästystä ja pelkoa; sen hirvittävän
leimuavan miekan, joka kaksitoista kuukautta häälyi kaupunkimme päällä;
sen kirkkaan tulen, joka makianleivän juhlalla ilmestyi alttarin tykönä
temppelissä -- ja vaskiporttien pyhän rakennuksen itäisellä puolella
itsestänsä aukeamisen, jotka suurella vaivalla vahdit uudestaan saivat
suljetuiksi? Moni ystävistämme otaksui sen merkitsevän Jumalan tahtovan
avata siunauksen portit, mutta Sadok ei sanonut niin. Hän oli paikalla
tämän hirmuisen tapauksen tapahtuessa ja tuli kotio synkkämielisenä ja
alakuloisena, sillä hän pelkäsi sen merkitsevän, että temppeli ei saisi
kauan olla turvassa ja että pakanat piakkoin särkevät portit."

"Mutta", sanoi Naomi, "varmaankaan ei isälläni enää ole semmoisia
pelkoja. Kuulen hänen kaikille puhuvan kehoittamalla ja hänen
lohdutuksensa antaa kaikille toivoa ja luottamusta."

"Niin, lapseni; isääsi innostuttaa oma rohkeutensa ja luottamuksensa
Jumalaan. Mitään onnettomuuksia ei suorastaan seurannut näitten
ennustuksien jälestä. Ja samoin, kuin useat veljistänsä, pitää hän nyt
vaaran olevan ohitse. Mutta minulla ei ole sama vakuutus; en koskaan
voi unhoittaa niitä merkkiä taivaalla ja uskoa, ett'ei ne olisi
ennustaneet mitään onnettomuutta, joka ei vielä ole kohdannut. Ja
katso, katso, tuolla tunkeikse joukon lävitse tuo hirvittävä,
salamielinen ihminen, joka sitte sodan alun on kaupungissamme ollut
kuin paha henki -- jopa jo silloin kun meillä vielä oli rauha ja lepo.
Ei mitkään uhkaukset, eikä rangaistukset ole saaneet häntä vaikenemaan,
ja nyt, kun olemme kokoontuneet viettämään Herran juhlaa ja ylistämään
hänen hyvyyttänsä, tulee Ananian poika häiritsemään meidän iloamme, ja
synkistyttämään jokaisia kasvoja".

Hänen tätä puhuessaan kulki tuo kamala henkilö väkijoukon lävitse, mikä
väistyi häntä niinkuin sitä, jonka paljas läsnäoleminen tuottaa
kirousta. Hän meni sille paikalle, jossa virkaatekevät papit seisoivat,
kohotti paljaat, laihat käsivartensa ja huusi niin kimakalla ja
läpitunkevalla äänellä, että kaikki sen temppelissä kuulivat: "Huuto
idästä -- huuto lännestä -- huuto kaikista neljästä tuulesta -- huuto
Jerusalemista. Ja temppelistä -- surkea valitus yljän ja morsiamen
ylitse -- huuto myös kaiken kansan ylitse". Sitte meni hän
temppelikartanon toiselle puolelle väkijoukkoon. Jokainen tunsi
väristyksen; jokainen ääni vaikeni ja jokaisen silmät kääntyivät
sinnepäin, minne onnettomuuden ennustaja meni. Ei yksikään käsi
kohonnut pidättämään häntä, sillä tiedettiin, että vaikka hän
ensimäisen ilmaantumisensa perästä suomittiin luihin asti, hänen ei
suustansa päästäneen pienintäkään valituksen tahi huokauksen ääntä,
vaan yhä pitkitti vapisevalla äänellä huutoansa: "Voi, voi, Jerusalem."
Hän pidettiin hulluna ja kulki nyt vapaasti yöt, päivät ympäri
kaupunkia huutaen: "Voi, voi, Jerusalem!"

Ennen kuin tällä kertaa temppelissä oleva ihmispaljous oli tointunut
siitä surullisesta, vastenmielisestä tunteesta, minkä hänen
ilmaantumisensa aina saattoi, oli hän laskeutunut vuorelta ja kulki nyt
melkein tyhjiä, autioita katuja, joilla vielä kauan kaikui hänen kamala
huutonsa. Hetken kuluttua hajosi kansa ja iloinen hälinä kaupungissa
vaikeni, kun jo ennen temppelipalveluksen loputtua kutsuttiin
ylimmäiset papit ja kansan vanhimmat keskustelemaan erään tärkeän
sanoman johdosta, minkä juutalaisen sotajoukon päällikkö Galileassa oli
lähettänyt. Mutta tämän tärkeän sanoman täydelleen käsittämiseksi on
tarpeellista lyhyesti selittää Palestinan tilan ja suhteet tänä aikana
ja tapaukset, jotka tapahtuivat kapinan sytyttyä, mikä loppui tämän
onnettoman maan perinpohjaisella hävittämisellä.

Useampina vuosina ennen olivat juutalaiset koettaneet heittää päältänsä
romalaisen ikeen, mutta kaikki heidän liikkeensä olivat pian tulleet
tukahdutetuksi vereen. Heillä ei ollut liittolaisia eikä kunnollisia
johtajia ja heidän nimi-kuninkaansa Agrippa oli julkisesti mennyt
romalaisten puolelle. Ihme siis ei olekaan, että tämä kurja kansa näki
olevansa voitettu ja julmilta hallitsijoiltaan tomuksi poljettu. Mutta
romalaisien maaherrojen tyrannisuus oli siihen määrään julma, että
kansa uudestaan nousi kapinaan, ja v. 66 j.Kr., kun Floro oli
romalaisena maaherrana Palestinassa, syttyi viimeinen kapina, joka
loppui Jerusalemin hävityksellä.

Keisari Neroni sekä hämmästyi että pelästyi juutalaisten rohkeudesta ja
käski kohta Vespasianon -- yksi hänen taitavimpia sotapäälliköitänsä --
ottamaan ylipäällikkyyden Syriassa ja käyttämään tehokkaampia keinoja
kapinan tukahduttamiseksi ennen kuin ehtisi levitä ympäri. Vespasiano
lähetti poikansa Titon Aleksandriasta tuomaan viidennen ja kymmenennen
legionan, ja itse lähti hän kohta Syriaan, ja kokosi luoksensa tiellä
kaikki romalaiset sotajoukot ja apuverot alusmaista, mitä koota
saattoi.

Nämä romalaisten pontevat toimet pelästyttivät monta ja saattoivat
kiiruhtain heittäymään romalaisten armoihin; mutta useammat olivat
päättäneet tehdä vastarintaa aina viimeiseen asti. Yleinen kokous
johtajien ja päälliköin valitsemista varten ylimmäisten kanssa
pidettiin Jerusalemin temppelissä. Juoseppi Gorioninpoika ja ylimmäinen
pappi Anania asetettiin hallitusmiehiksi kaupunkiin; Juoseppi
Mathianpoika (yleisesti tunnettu nimellä Josephus, historian
kirjoittaja) sai päällikkyyden Galileassa. Eleasar Simoninpoika, joka
oli ottanut toimekasta osaa ensimäisissä kapinaliikkeissä, ei saanut
mitään etevämpää tointa, mutta kun hän oli temppelivartijoiden
päällikkö, otti hän haltuunsa suuren osan aarteiston rikkauksista ja
voitti niillä kansan suosion, jota hän ei kumminkaan käyttänyt kansan
hyödyksi, kuten tuonnempana tulemme näkemään.

Josephus kiiruhti kohta virkaansa Galileaan, jossa sota ensin
odotettiin alkavan. Tärkeän pääkaupungin Sepphorin varustamisen jätti
hän kuuluisalle Johanille Giskalasta, rohkea, yrittävä ja toimekas
mies, mutta kavala ja petollinen; sittemmin hän tekikin vastoin kaikkia
kuvernöörin käskyjä ja toimia ja kiihoitti jo vireillä olevaa
eripuraisuuden tulta, siten häiriten voimakasta vastarintaa yhteistä
vihollista vastaan. Jotapata, Tiberia ja muutamia solateitä vuoristossa
lähellä Genetsarin järveä niinikään vahvasti varustettiin ja 60,000
miehinen armeija jalkaväkeä sekä lukuisa hevosväkijoukko koottiin.
Mutta juonikas Johan, joka ennen oli ollut hurjapäinen ryövärijoukon
johtaja, saattoi kaikki Juosepin viisaat tuumat tyhjiksi ja tämä
pitkällinen kiista päällikköjen kesken heikonsi paljon ryntäävää
vihollista vastaan käytettävää voimaa. Jerusalemissa varustettiin
sotaan toimekkaasti ja innolla; kaduilla ja torilla kuului aseitten
kalinaa ja tahdissa astumista, kun sotamiehet joukottain kulkivat
harjoituspaikoille. Ananian käskystä korjattiin ja varustettiin
kaupungin muurit; kaikenmoisia aseita valmistettiin ja ruokavaroja
koottiin siltä varalta, että kestäisi, jos kaupunki joutuisi
piiritykseen. Mutta täällä myös vallitsi riita ja eripuraisuus ja
kaupungin muurein ulkopuolella ryösti ja hävitti Simoni Gioranpoika
ryövärijoukkonensa. Anania lähetti sotajoukkoja häntä vastaan, mutta
pahantekijä pääsi pakenemaan Massada nimiseen kaupunkiin, josta sitte
kävi Idumeassa ryöväämässä.

Sellainen oli tila Judeassa ja Galileassa keväällä vuonna 67, kun
Vespasiano voimakkaalla joukolla tuli Antiokiaan ja yhdistyi siellä
kuningas Agrippan ja hänen armeijansa kanssa. Huolimatta Josephon
uhkauksista ja rukouksista olivat Sepphorin asukkaat antautuneet
romalaisille ja Vespasiano oli sinne asettanut suuren sotavoiman, jonka
päällikkönä oli Placido. Josepho oli turhaan koettanut takasin
valloittaa pääkaupunkia, mutta kun myös Tito oli yhdistynyt isänsä
kanssa, jonka sotaväki nyt nousi 60,000 mieheen, näki hän mahdottomaksi
tehdä vastarintaa avonaisella kentällä niin peloittavalle viholliselle
ja antoi senvuoksi kaikille maalaisille käskyn muuttaa asumaan
varustettuihin kaupunkeihin. Itse meni hän Jotapataan, vahvin ja tärkein
kaupunki kaikista Galilean kaupunkeista. Sinne riensi Placido
joukkonensa toivossa voida äkkinäisellä päällekarkauksella valloittaa
tämän linnan, mutta Josepho oli varoillansa ja rynnisti niin ankarasti
romalaisia vastaan, että niitten täytyi peräytyä. Tämä oli ensimäinen
etevin voitto, mitä juutalaisilla oli vielä ollut ja se lisäsi suuressa
määrässä heidän rohkeuttansa ja luottamustansa.

Tähän asti oli päävoima Vespasianon joukosta ollut toimetoinna, mutta
nyt päätti hän antaa sen rynnätä lopettaaksensa kapinan kerrassaan.
Sanoma tästä hämmästytti Josephon joukkoa, joka oli leirinsä Gorin
luona; odottamatta hajosivat sotamiehet joka haaralle, jättäen
päällikkönsä epäilykseen. Sen pienen joukon kanssa, mikä oli hänelle
uskollinen, täytyi hänen hakea suojaa Tiberian muurien sisällä.

Se oli kertomus näistä tapauksista kuin myöskin Gadaran valloitus ja
hävitys perustukseen asti, joka tuli Jerusalemiin lehtimajan juhlana.

Josepho kirjoitti, että oli joko lähetettävä vahva joukko Galileaan
tahi kerrassaan pantava kaikki aseet pois ja pyydettävä rauhaa. Mutta
niin erimieliset olivat jo eripuolueet keskenänsä, että kokous hajosi
pitkällisen ja kiivaan keskustelun perästä, tulematta mihinkään
päätökseen. Javani tuskastui, kun hän kuuli ettei väkeä ollenkaan
lähetetty Josepholle ja sanoi kohta aikovansa mennä vapaaehtoisena
sotaan. Tätä hänen päätöstänsä seurasi moni muukin. He lähtivät heti
ensimäisenä Josephon lähettilään seurassa; ja kerkisivät ilman
seikkailuja Tiberiaan niin hyvässä ajassa, että ehtivät yhtyä Josephon
joukkoon, joka oli päättänyt jäädä Vespasianon uhkaamaan kaupunkiin
Jotapataan. Muuan vakooja kertoi tämän romalaisille, joka heti,
voittaaksensa vaarallisen vihollisensa, lähetti Ebution ja Placidon
hevosväen kanssa piirittämään kaupunkia. Itse tuli hän seuraavana
päivänä, toukokuun 15 p. 67 koko voimansa kanssa ja asettui ympäri
kaupungin muuria. Erityisseikat nyt seuraavasta, pitkällisestä
piirityksestä täytyy meidän toistaiseksi jättää palataksemme Naomiin ja
hänen ystävättäreensä Jerusalemissa.



KOLMAS LUKU.


Hälinä kaupungissa ja uhkaavat vaarat ulkopuolella sitä, eivät vielä
olleet vaikuttaneet mitään asukasten tavalliseen elämään ja
askaroimisiin. Puu- ja viinitarhojen viljeleminen kävi kuin ennenkin,
ja Sadok'in puutarhassa Kidronin varrella hääräili Salome ja hänen
apurinsa Naomi. Klaudia ja palvelijattaret, aivan kuin ennen, vaikka
kuitenkin sydämessänsä oli synkkiä aavistuksia.

Kaikissa huoneellisissa askareissa oli Salomella parain apu
Deborah'ista, vanha uskottu palvelijatar, joka oli koko elinaikansa
ollut Sadok'in huoneessa. Hän oli imettänyt ja hoitanut molemmat sekä
Javanin että Naomin ja oli heihin niin mieltynyt että olisi mielellään
uhrannut henkensä heidän edestä, jos siitä olisi heille ollut hyötyä.
Samaten olivat nämät molemmat lapset sydämestänsä rakastuneet vanhaan
hoitajaansa, ja silloin oli Javani paraimmalla tuulella kun sai pitkän
ajan kuluttua vastaan ottaa ja palkita Deborahn hyväilyjä. Naomi oli
kuitenkin Deborahn koko elämän ilo. Tämän nuoren naikkosen hyvyys ja
Jumalan pelko oli hänellä ainasena puheen-aineena ja ylistettävänä; ja
puhuipa hän siitä Naomin kuullenkin aina siksi, että tämä nuori nainen
piti itseänsä parempana muita naisia. Äidin neuvot ja rangaistukset
eivät voineet Deborahn ylistyksien synnyttämää ylpeyttä masentaa; sen
oli masentava ja taivuttava Herran oma käsi, välikappaleilla, joita ei
kukaan vielä osannut edes uneksiakaan.

Eräänä päivänä lähetti Salome Deborahn asialle Bethaniaan, noin
neljännes penikulmaa Jerusalemista. Naomi lähti hänelle seuraajaksi, ja
kun olivat kulkeneet Kidronin ylitse ja viinitarhojen lävitse sen
rannalla, alkoivat nousta Öljymäelle. Täältä oli kaunis näköala alas
kaupunkiin ja täällä seisoi Vapahtajammekin kun hän itki Jerusalemin
yli ja ennusti sen hävitystä (Math. 23: 37). Tätä ennustusta ei Naomi
tuntenut ja sitä olisi hän halveksien kuunnellutkin kun oli pilkatun
ja ristiin naulitun Jesuksen natsaretista ennustama, jonka nimeä
ei hän koskaan ollut kuullut mainittavan muuna kuin petturina ja
pahantekijänä, vihatun Natsaretilaislahkokunnan ensimäisenä miehenä.
Mutta hän oli kuitenkin elävä silloin kun ennustus kaikessa
hirmuisuudessaan täytettiin.

Naomi ja Deborah olivat jo melkein mäen-huipulle pääsneet, kun
huomasivat vanhan vaimon istuvan tien vieressä. Kyyneleet valuivat
hänen silmistänsä katsellessaan mäen alla olevaan kaupunkiin, ja koko
hänen olentonsa osoitti niin syvää ja kalvavaa surua, että Naomi tunsi
itsessään syvällistä sääliväisyyttä. Kun tämä vanha vaimo, joka oli
halvassa mutta siistissä pukimessa, huomasi nuoren naisen uteliaat
silmäykset, koetti hän äkisti nousta ylös ikäänkuin välttääksensä
huomioa, mutta sauva, johonka hän nojautui, luisti hänen kädestänsä, ja
hän olisi langennut, joll'ei Naomi olisi kiiruhtanut ja ehtinyt sitä
estämään. Vanha vaimo kiitti ystävällisesti, otti sauvansa ja tahtoi
poikistua, mutta kun Naomi näki että hän oli matkalla Bethaniaan,
tarjosi hän kätensä selittäen että heillä oli sama tie käytävänä.
Deborah koetti tehdä esteitä ja huomautti Salomen käskeneen
kiiruhtamaan kotio, mutta Naomi ei kuulunut niihin ihmisiin, jotka
kärsivät vastaan sanomisia. Hän käski Deborahn menemään yksin
Bethaniaan ja toimittamaan asian sillä aikaa kun hän pysähtyi uuden
ystävättärensä luona. Deborah myöntyi, kun hänestä ei ollut vaarallista
jättää lemmittyänsä yksin vanhan vaimon kanssa; mutta jos hän olisi
vähänkään aavistanut seurauksia siitä puheesta, joka hänen poissa
ollessaan tapahtui näiden molempain naisien kesken, ei hän millään
ehdolla olisi myöntynyt lähtemään.

"Tahdotteko sanoa minulle", sanoi Naomi ujosti, kun hän melkein pelkäsi
tuppauttua arvoa ansaitsevan vanhan tunteisin, "tahdotteko sanoa
minulle, miksi, hyvä äiti, olette niin murheellinen? Minusta on niin
ikävää nähdä teidän itkevän ja tulisin varsin iloiseksi, jos voisin
kuivata kyyneleenne."

"Jumala siunatkoon sinua, lapseni", vastasi vanha vaimo liikutettuna;
"nämä olivat ystävällisimmät sanat, mitä moneen vuoteen on minulle
sanottu. Minä olen nyt vanha yksineläjä. Kaikki, jotka olivat minulle
rakkaimmat, ovat jo monta vuotta sitte kuolleet. Mutt'en sentähden itke
-- minä itken niiden tähden, jotka elävät tuolla alhalla luulotellussa
turvallisuudessa, eivätkä kavahda hävitystä, joka on heidän päällensä
tuleva."

"Kuinka? Hävitystä?" sanoi Naomi. "Oletteko siis yksi niistä, jotka
pelkäävät romalaisten valtaa ja uskovat, että me tulisimme jätettyä
heidän käsiinsä? Minun äitini niinikään pelkää samaa, mutta minä
en ole samasta mielestä. Minä uskon profeettain sanan, että Herra on
tuleva ja tappeleva pakanoita vastaan, kun ne kokoontuva Jerusalemia
vastaan. Hänen jalkansa pitää Öljymäellä seisoman, sanoo profeeta
(Zachar 14: 2-4); jospa eläisin sinä loiston päivänä, kun Messias tulee
tänne maan päälle!"

"Messias on jo tullut", sanoi vanha lempeästi ja juhlallisesti.

Naomi säpsähti ja katsoi hämmästyneenä seuraajatartansa.

"Kuinka!" huudahti hän melkein pelästyneenä; "oletteko te
natsarenilainen? Uskotteko te sitä galilealaista petturia, joka sai
ansaitun palkkansa kapinahankkeistaan ja petoksistaan?"

"Minä olen nöyrä Jesuksen, kaikkivaltiaan Jumalan ainokaisen pojan
palvelijatar, Jesuksen joka on annettu synteimme tähden ja siitetty
vanhurskautemme tähden! -- Te, tyttäreni", jatkoi hän ystävällisesti,
nähtyänsä että Naomi miltei kammoen ja halveksien tahtoi vetäytyä
takaisin, "olette kasvatuksenne kautta oppineet pitämään meitä
halveksittavana ja erehtyneenä lahkona, joka oikeuden mukaisesti on
ansainnut sen halveksimisen ja rangaistuksen, mikä meitä on niin
raskaasti kohdannut, kun olimme jättäneet isäimme uskon ja selittäneet
uskovamme hänen, jotka ylimmäiset pappimme ja vanhimmat pitivät hirveän
kuoleman ansaitsevana, Herraksi Kristukseksi, luvatuksi Messiakseksi.
Mutta teidän käytöksessänne ja katsannossanne on sellainen avonainen
rehellisyys, että olen vakuutettu ereyksessänne pysymisen tapahtuvan
ainoastaan sen vuoksi, ett'ette tunne uskontomme perustuksia ja olette
totutettu luottamaan niihin vääriin huhuihin, mitkä ovat levitetyt
puhdistamaan elämän Herran murhaamista ja peittämään hänen ihmeellistä
kuolleista nousemistansa."

"Tiedän", sanoi Naomi, "sanotuksi, että hänen opetuslapsensa tulivat
yöllä ja varastivat hänen ruumiinsa ja sitte väittivät hänen
ylösnousseen. Mutta kuka näki hänen elävänä kuolemansa jäljestä
ristillä?"

"_Minä_", sanoi vanha. Silmäni näkivät hänen, kun opetuslapset olivat
hänen ympärillänsä; minun käteni koskivat hänen pyhään ihmiselliseen
olentoonsa, minun korvani kuuntelivat hänen suloista ääntänsä, sydämeni
uskoi ja oli lohdutettu. Olin yhdessä hänen murheellisten
opetuslastensa kanssa ylösnousemisen päivänä, kun olimme kokoontuneet
valittamaan hänen kuolemastansa ja kadonneista toivoistamme; pelkäsimme
juutalaisia ja olimme sen vuoksi salvanneet ovemme, ja kun istuimme
siellä kaikkein enin surussamme, silloin ilmaantui hän keskellämme ja
tervehti tavallisella tunnetulla äänellänsä: "rauha olkoon kanssanne."
Ainoastaan läsnäolijat voivat käsittää tunteitamme tästä
odottamattomasta ilmestymisestä. Mutta me emme voineet uskoa että hän
oli itse ruumiillisesti, sillä silmämme olivat peitetyt ja emme
muistaneet hänen sanojansa, kun hän oli sanonut meille, että hän
tapetaan ja nousee ylös kolmantena päivänä; me luulimme sen hengeksi.
Mutta hän näytti meille kätensä ja kylkensä, äskettäin teloittajain
naulain ja keihään lävistämät -- ja silloin iloitsimme, kun näimme että
hän oli itse. Minä näin hänen myös toisen kerran, kun hän otti leipää
ja söi meidän nähtemme, ett'ei enää ollut epäilemistä hänen
ylösnousemisestansa kirkastetulla todellisella ruumiilla. Ja kaikkein
viimeksi näin hänen kun hän vei opetuslapsensa Bethaniaan ja sitte, kun
oli kehoittanut ja vahvistanut heitä lupauksella ainasesta
läsnäolostansa, nosti hän kätensä ja siunasi heitä. Kun kaikkien silmät
olivat kiintyneet häneen, kohotti hän itsensä hiljaa ilmaan ja nousi
siksi kunnes pilvi otti hänen näkyvistämme. O, kuinka palavana hengestä
rukoilimme silloin meidän mennyttä ja koroitettua vapahtajaamme!
Ja kun me vielä lakkaamatta katsoimme taivasta kohti, seisoi kaksi
taivaallista sanansaattajaa meidän vieressämme loistavissa vaatteissa
ja sanoivat: "Te seisotte ja katsotte taivaasen. Tämä Jesus, joka
teiltä otettiin ylös taivaasen, on niin tuleva kuin te hänen menevänkin
näitte." -- Silloin tiesimme me, ett'ei hän enää näkyväisessä muodossa
tule maan päälle ennenkuin viimeisenä päivänä, ja me palasimme
Jerusalemiin, ilolla ja kiitoksella täytettynä."

"Sananne ovat kummalliset minulle", sanoi Naomi silmänräpäyksen
vaitiolon perästä. "En kuitenkaan saata uskoa, että kaikki nämä
kummalliset tapaukset olisivat todella tapahtuneet, vaikk'en usko, että
tahtoisitte minua pettääkään. Minun ei pitäisi kuunteleman teidän
sanojanne, ja isäni, joka on pappina pyhässä temppelissä, tulisi
pahoillensa, jos tietäisi minun haastelevan natsarenilaisen kanssa,
mutta minä tunnen selittämättömän halun saada enemmän kuulla
kristittyin Jumalasta. Näittekö useinkin Jesuksen Natsaretista ennen
hänen kuolemaansa? Tiedän hänen, opetuslastensa puheen mukaan, tehneen
monta ihmetyötä; meidän oppineet sanovat hänen ne tehneen Beelzebub'in
avulla, kuten noidat muinoin. Näittekö koskaan jotakin hänen
ihmetöistänsä?"

"Näin, lapseni; minulle osoitettiin armo, että sain olla näkemässä
yhden hänen laupiaamman ja suurimman ihmetyönsä. Minä olen Maria, sisar
sille Latsarukselle Bethaniasta, jonka hän kuolleista herätti, ja minä
näin veljeni nousevan haudasta Jumalan Pojan kaikkivaltiaasta
käskystä."

"Ah, kerro minulle, kerro minulle siitä", huudahti Naomi ihastuneena.

"Kyllä, sen teen mielelläni", vastasi Maria; "mutta tule, menkäämme
vähän eteenpäin. Minun veljeni haudalle ei ole tästä pitkä matka."

He nousivat ja menivät vähän matkaa eteenpäin menevää tietä pitkin
jyrkän vuoren rinnettä. Siellä ja täällä oli syviä halkeamia kalliossa,
ja yhden kohdalle niistä, joka oli leveämpi ja syvempi kuin muut,
pysähtyi Maria ja antoi Naomille merkin, että astuisi alas muutamia
harvoja astuimia, mitkä johtivat vähäiselle, tasaiselle paikalle sen
hautakammion suulla, jonne Latsaruksen kuollut ruumis oli haudattu.
Täällä istuivat he molemmat kivelle, ja yksinkertaisella,
koristelemattomalla tavallansa kertoi Maria vaarinottavaiselle Naomille
tapaukset, jotka ovat meille kerrotut Joh. Evang. 11: 1-45.

Kun Maria oli lopettanut, istui Naomi kauan vaipuneena hiljaiseen
miettimiseen. Viimein kohotti hän päänsä ja eloisa loisto hohti hänen
silmistänsä.

"Ah", huudahti hän, "onko mahdollista, että joku on voinut nähdä
sellaisia todistuksia hänen voimastansa ja hyvyydestänsä ja kuitenkin
pettämällä saattanut hänen vihollistensa käsiin? Kertomuksenne on
hämmästyttänyt ja kummastuttanut minun; olenpa melkein uskoa, että
todellakin hän oli Messias. Mutta minkä vuoksi hän sitte oli köyhä,
halveksittu, hylätty ja lopuksi ristiinnaulittu? Miks'ei hän musertanut
kaikkia vihollisiansa ja omistanut suurta voimaansa ja kohonnut
valtakuntansa Juudan kuninkaaksi?"

"Minulla, tyttäreni, kyllä on vastaus näihin kaikkiin muistutuksiin,
mutta ei nyt; minä näen seuraajattaresi tulevan ja itse olen väsynyt ja
uupunut. Jos joskus taas tapaamme toisemme, tahdon kernaasti uudistaa
puheemme ja koettaa saada sen vielä syvemmin teihin vaikuttamaan, kun
näen että sanani jo on koskenut sinun nuoreen sydämeesi."

"Jospa saisin useimmin tavata teitä ja enempi kuulla Natsaretin
Jesuksesta", sanoi Naomi. "Tiedän, ett'ei isäni sitä suvaitse, mutta
uskallan vastustaa hänen tyytymättömyyttänsä. Minä rakastan
vanhempiani, jotka ovat niin hyvät ja hellät minulle, ja en tahdo heitä
pettää missään muussa tapauksessa; mutta tunnen tämän koskevan sieluni
rauhaa, ja suokoon Jumala minulle anteeksi, kun koetan oppia tuntemaan
hänen tahtoansa."

Olemme sanoneet, että Naomi oli itsepäinen ja kiivas; hänen tunteensa
olivat palavat ja hillitsemättömät, ja yhtäpaljon kuin hän ennen
halveksi natsarenilaisia, kun hän ei tuntenut sitä herraa, jota he
rukoilivat, yhtä paljon hän nyt ihmetteli Marian puhumaa Jesusta ja
toivoi saavansa kuulla hänestä enemmän. Kokenut Maria näki selvästi,
että Jumalan Henki oli alottanut työnsä nuoren tytön sydämessä ja piti
itsensä velvollisena vastakin olemaan välikappaleena hänelle, vaikkeipa
hänen erehtyneitten vanhempiensa suostumustakaan voitettaisi. Hän
suostui senvuoksi vastaan ottamaan nuoren ystävättärensä, milloin vaan
hän pääsisi tulemaan, mutta pyysi hänen käydessään käyttämään
varovaisuutta, ett'ei vihamiesten vihaa sytytettäisi.

"Jää hyvästi", lisäsi hän, "ja olkoon Israelin Jumalan siunaus kanssasi
ja hänen poikansa Jesuksen Kristuksen armo ja rauha täyttäköön
sydämesi."

Maria nousi ylös ja Naomi puristi häntä kädestä, jota hän suuteli
hellästi ja kunnioittamisella. Sitte kävivät he hitaasti Deborahta
vastaan, jolla näytti olevan hyvin kiiru.

"Pelkään", huudahti hän tultuansa, "että olemme kauan viipyneet, mutta
tulin pidätettyä kauemmin kuin luulinkaan. Nyt täytyy kiiruhtaaksemme
kotio; Sadok varmaankin on pahoillansa, jos hän palaa temppelistä, eikä
löydä meitä kotona."

"Onko pappi Sadok isäsi?" kysyi Maria hiukan pelosta levottomalla
äänellä.

Hän tiesi Sadokin olevan kiivaan farisealaisen, joka kamoksui kristityn
nimeä, ja hän pelkäsi, että Naomissa äsken syttynyt usko tulisi kovasti
koeteltavaksi ja kenties sammutetuksi, jos Sadok saisi tiedon.

"On", sanoi Naomi, "ja olen ylpeä siitä, sillä mikä isä on niin hyvä ja
hellä kuin Sadok? Toivoisin teidän, Maria, tuntevan hänen."

"Jumala siunatkoon sinua", sanoi taas vanha vaimo, ja kääntyi samalla
ympäri sekä lähti käymään Bethaniaa kohden.

Naomi nyökkäsi ystävällisesti hänelle ja kiiruhti kohta alas vuorelta
ja häntä seurasi vanha, uskollinen Deborah.



NELJÄS LUKU.


Toukokuun 15 p:nä oli Vespasiano koko joukollaan alkanut Jotapata
piirittää, ja jo seuraavana päivänä tekivät piiritetyt niin ankaran
ulos hyökkäyksen, että romalaisten täytyi vähän perääntyä. Tappelu
kesti aina siksi kunnes pimeä teki siitä lopun ja Josepho vei
sotilaansa takaisin. Nuori Javani ja hänen seuraajansa kunnostuttivat
itsensä hurjapäisellä rohkeudellaan, ja tästä päivästä otti hän nämä
nuoret miehet henkivartijoikseen ja käytti Javania monissa tärkeissä
asioissa.

Kaupunki oli erään korkean kukkulan harjalla, jota kolmelta taholta
ympäröitsivät syvät melkein pääsemättömät solatiet. Näiltä puolin näin
suojeltuna oli kaupunkiin helpompi päästä pohjoispuolelta, jossa
kukkulan rinne oli loivempi aina tasaseen maahan asti. Tältä puolen
päätti Vespasiano tehdä päähyökkäyksen ja antoi sen vuoksi koko
armeijansa valmistaa korkean multavarustuksen, josta hän saattoi
heitto- ja ampuma-aseilla levittää kuolemaa piiritetyissä. Nämä olivat
varovat ja ainasilla hyökkäyksillä saattoivat romalaisille tuntuvia
tappioita, mutt'eivät kuitenkaan voineet työtä keskeyttää ja vähässä
ajassa kohosi multavarustus yhtä korkeaksi kuin kaupunginkin
varustukset. Piiritettyjen ainoa tehtävä oli nyt varustuksiensa
koroittaminen, ja sitä varten käski Josepho tehdä lujat, vahvat
telineet varustuksille, ja niille päälle asettuivat sotilaat paksun
härännahkasen esiripun taakse, josta ampuivat vihollista.

Romalaiset olivat luulleet hyvinkin pian valloittavansa kaupungin,
mutta he eivät vielä tunteneet Josephon ja hänen upseeriensa
loppumatointa kekseliäisyyttä ja juutalaisten kukistamatointa
rohkeutta. Yhtenään tehtiin hyökkäyksiä ulos ja yhdessä sellaisessa oli
Javani erään valitun joukon ensimäisenä. Äkkiarvaamatta ryntäsivät he
yhden vallitustyössä olevan romalaisen osaston päälle, tappoivat monta
ja haavoittivat useamman kärsimättä itse vähääkään. Romalaisten tappio
oli melkein täydellinen kun heidän päällikkönsä joutui paikalle,
palautti järjestyksen ja karkasi juutalaisiin sellaisella pontevuudella
että niiden täytyi väistyä ja tulivat estetyksi palaamasta. Nyt
tunsivat kummatkin päälliköt toisensa, ja Rufo, kun ei tahtonut
vioittaa vanhan ystävänsä poikaa, antoi sotilailleen merkin, että
antaisivat juutalaisille vapaan tien palata takaisin. Javanilla ei
ollut romalaisen jaloutta; paetessaan kääntyi hän ympäri ja heitti
heittokeihäänsä entiseen ystäväänsä niin voimakkaasti, että se lävisti
sotapu'un ja haavoitti kyljen.

"Haa", huusi Rufo, "minun sääliväisyyteni oli heitetty hukkaan tuolle
yltiölle! Edespäin, urholliset mieheni, ja näyttäkää hänelle, ettemme
pelosta vetäyneet takaisin."

Romalaiset ryntäsivät eteenpäin ja saavuttivat pakenevat juuri muurin
juurella. Portti, jonka kautta hyökkäys tapahtui, oli suljettu, ja
ennen kuin se ehdittiin avata, syntyi hurja käsikahakka. Javanin oikea
käsi haavoittui pahasti ja hän oli melkein turvatonna kun se romalainen
sotilas, jolta hän haavan oli saanut, kohoitti lyhyen kaksiteräisen
miekkansa antaaksensa hänelle kuolin iskun. Samassa sattui sotamiehen
käsivarteen varustukselta heitetty kivi; hän pudotti miekkansa ja
kaatui maahan. Javani tempasi miekan, syöksi sen vihollisensa sydämeen
huutaen: "Herra taitelee kansansa puolesta!" ja juoksi sen perästä
sisälle.

Lukemattomat olivat tänlaatuiset kahakat, joita tapahtui miltei
jok'ainoa hetki tekemättä kuitenkaan mitään päättävää. Välttääksensä
turhaa veren vuodatusta, päätti Vespasiano piirittää kaupunkia siksi,
että nälkä pakoittaisi asukkaat antaumaan.

Kaupunkiin oli koottu suuret joukot ruokavaroja, mutta vettä puuttui,
kun ei ollut kaivoja ja koottua sadevettä ei riittänyt tarpeeksi asti.
Veden puute tuli kohta tuntuvaksi, romalaiset alkoivat toivoa pikaista
antaumista. Mutta Josepho päätti ilveillä heidän toivoillensa, ja
saattaaksensa vihollisten luulemaan, että vettä vielä löytyi kyllältä,
antoi hän useoitten miesten kastella vaatteensa vedessä ja riipustaa ne
sitte vallituksille kuivamaan. Hänen petoksensa onnistuikin; romalaiset
eivät voinee ajatellakaan veden puutetta kun sitä sillälailla
tuhlattiin, ja Vespasiano antoi sen vuoksi ruveta uudestaan ryntäämään
kaupunkiin, jota juuri Josepho toivoikin, kun juutalaisten rohkeus ja
sotainto senkautta virkistyisi. Väsyneenä pitkällisestä piirityksestä
käski Vespasiano muurinruhjimia käyttämään. Tällainen peloittava
piirityskone oli tehty siten, että mahdottoman suuri pölkky, jonka
toinen pää oli raudotettu, kiinitettiin neljän paksun maahan pystytetyn
hirren päälle asetettuun poikki puuhun köydestä riippumaan. Tällaista
ruhjinta käytettiin sillälailla että nuoralla vedettiin riippuvaa
pölkkyä taaksepäin, joka sitte palasi muuria vasten niin kovasti, ettei
vahvinkaan muuri voinut kauan sen kolauksia kestää. Josepho keksi
kuitenkin keinon edes vähäksi aikaa poistaa uhkaavan vaaran. Hän täytti
säkkiä ruumenilla, jotka riipusti muurin ja ruhjimen väliin siten
vähentääksensä kolauksien voimaa, mikä onnistuikin hyvin romalaisten
suureksi kummastukseksi. Nämä kyllä koettivat sirpeillä, mitkä olivat
kiinitetyt pitkiin riukuihin, katkoa nuorat, joista säkit kiikkuivat,
mutta juutalaiset ryntäsivät nyt äkisti ulos varustettuina
tulisoiluilla ja palavilla oksilla, pakoittivat romalaiset peräytymään,
ja polttivat heidän piiritys-koneensa.

Tässä tilaisuudessa teki muuan juutalainen sellaisen urostyön, että
hänen nimensä on säilytetty aina meidän aikoihimme asti. Hänen nimensä
oli Eleatsar Samaean poika. Kun Josepho sotilaittensa kanssa
ensimäisenä miehenä teki ryntäyksen, seisoi Eleatsar varustuksella,
otti hirmuisen suuren kiven ja heitti sen ruhjimeen sellaisella
voimalla, että ruhjin taittui ja putosi maahan. Sitte juoksi hän alas
varustukselta, syöksyi vihollisjoukon keskitse, otti ruhjin-pölkyn pään
ja kantoi sen riemuiten pois. Hurjistuneena tällaisesta häväistyksestä
lähettivät romalaiset häneen nuolia ja heittokeihäitä oikein satamalla,
joista viisi eli kuusi tunkeusi hänen ruumisensa. Kuitenkaan näistä
huolimatta kantoi Eleatsar saalinsa muurille ja näytti sitä riemuiten
viholliselle. Hänen haavansa olivat kuolettavat, ja kun hän oli siellä
vähän aikaa seisonut, putosi hän kuolleena muurilta alas, vielä pitäen
kiini saalistansa, ruhjimen päätä. Hänen urhoikas esimerkkinsä
kiihoitti maanmiehiänsä, jotka ajoivat romalaiset asemistansa ja
niinikään pakoittivat urholliset legionat, viidennen ja kuudennen,
pakenemaan.

Mutta romalaiset eivät kadottaneet rohkeuttansa, ja vielä samana
ehtoona asettivat he uudestaan hirvittävän ruhjimen, jonka tähtäsivät
samalle kohdalle muuria kuin edellinenkin oli ollut. Tätä tehdessä sai
Vespasiano heittokeihäästä vaarallisen haavan päähänsä, ja sotilaissaan
nousi tämän tähden suuri hämmenki. Mutta Vespasiano tointui pian ja
hänen sanojensa kiihoittamana rynnistivät romalaiset muuria vastaan.
Heitä vastaan tuli satamalla heittokeihäitä ja kiviä, ja miehiä kaatui
paljon, sillä ympärillä leimuavien tulien valossa saattoivat
juutalaiset tähdätä hyvin samalla kun ei alahalla oleva vihollinen
heitä voinut nähdä. Mutta kun joku romalainen kaatui, otti hänen
sijansa heti toinen, ja ruhjinkone sekä heittokoneet tekivät työtä niin
ankarasti, että jo aamupuolella yötä oli suuri rikko muurissa.
Vespasiano antoi väsyneet sotilaansa hetken levähtää, ennen kuin
johti heitä väkirynnäkköön, ja käski heidän sitte nostamaan
rynnäkkö-tikapuut.

Josepho ei ollut sitä aikaa käyttänyt toimettomuuteen; hän asetti
huonoimmat sotilaistaan niihin paikkoihin, joissa vähin vaara uhkasi,
mutta sijoitti kaikkein kelvollisimmat muurinrikon kohdalle. Kaikkein
vaarallisimmalle paikalle asettui hän itse Javan'in ja neljän muun
kanssa ja käski heidän tukkimaan korvansa, etteivät kuulisi romalaisten
päällekarkaushuutoa, ja lyykistyä kilpiensä taakse, ampua viholliseen
niin kauan kuin yksikin nuoli kontissa on sekä sitte syöksyä kaikin
voimin vihollisen päälle. Naiset ja lapset, joitten tuskan huudot
täyttivät ilman, poistettiin ja suljettiin huoneisiin ja käskettiin
olemaan hiljaa.

Nyt soivat rummut hyökkäykseen ja romalaiset päästivät hirmuisen huudon
ja heittivät niin suuren paljouden heittoaseita muuria vastaan että
ilma pimentyi. Josephon urholliset kumppalit seurasivat hänen
neuvojansa, ja kun olivat ampuneet nuolensa ryntäsivät romalaisia
vastaan niin rajusti, että niiden täytyi peräytyä. Mutta kohta taas
olivat he muurin juuressa ja tunkeusivat muurinrikkoonkin. Nyt antoi
Josepho kaataa heidän päällensä kiehuvaa öljyä, joka juoksi tamineitten
saumoista iholle ja teki heidän hurjiksi tuskista. He heittivät aseensa
pois ja syöksyivät takaisin saattaen sekasortoa kumppaniensa joukossa;
moni heistä putosi päistikkaa kapeilta portailta, joita olivat
asettaneet varustukselta muurin reunalle ja mitkä juutalaiset tekivät
liukkaiksi siten, että heittivät niille erästä keitettyä yrttiä (foenum
graecum).

Illalla täytyi Vespasianon antaa puhaltaa väsyneet joukkonsa
peräytymään, joissa mieshukka oli suuri. Nyt ruvettiin taas
piiritystyöhön; romalaiset rakensivat kolme korkeata tornia, ehkä
piiritetyt koettivat sitä kaikin voimin estää, ja seitsemäntenäviidettä
päivänä piirityksen alusta, kuu nämä tornit olivat valmiit, saattoivat
romalaiset niistä nähdä kuolemaan vihityt asukkaat kaupungissa. Samana
päivänä piti petoksen tekemän sen mitä urhollisuus ja rohkeus tähän
asti ei ollut toimeen saanut. Eräs pelkuri juutalainen oli siksi
kunniapattoinen, että luikahti romalaisten leiriin ja neuvoi
Vespasianoa vielä samana yönä hämmästyttämään ja valloittamaan
kaupungin. Ensin luuli sotaherra tämän olevan sotapetosta Josepholta
vietelläksensä hänen satimeen, mutta kun hän mietti, ettei seuraukset
voi tulla niin vaarallisiksi hänen vahvalle sotajoukollensa, päätti hän
seurata neuvoa, ja antoi käskyn rynnätä kaupunkiin; mutta pani
karkulaisen tarkan vartion alle.

Petturin ilmoittamana tuntina lähtivät romalaiset hiljaa kulkemaan
muuria kohden, ja erään pienemmän joukon, viidettä legionaa,
ensimäisinä marssi Tito ylös kukkulalle. Täällä tappoivat he kohta
vahdit ennenkuin ne ehtivät antaa merkin vihollisen tulosta ja
tunkeusivat sen perästä ilman vastustusta kaupunkiin, josta
valloittivat päälinnan. Avatuista porteista tuli nyt joka paikkaan koko
romalainen joukko ja puolustusta ei enää ollut ajatteleminenkaan;
siellä ja täällä tekivät kyllä juutalaiset vastarintaa, mutta heidät
ylivoima pian voitti ja ennen puolta päivää olivat romalaiset herroina
kaupungissa. Vespasiano antoi käskyn, että kaikki asekuntoiset miehet
tapettakoon, naiset ja lapset tehtäköön orjiksi, kaupunki ryöstettäköön
ja sitte poltettakoon. Hänen käskynsä täytettiin myös tarkasti; likemmä
neljäkymmentä tuhatta miestä lasketaan tapetuksi piirityksen alusta
siihen asti kun kaupunki uljaine torneinensa ja linnoituksinensa
tuhaksi poltettiin.

Verisaunan aikana oli Josephoa haettu, mutta turhaan. Kun hän oli
nähnyt, että kaikki toivo pelastuksesta oli turha, oli hän kiirehtinyt
yhteen kuivaneesen kaivoon, josta pitkä salainen tie johti erääsen
maanalaiseen luolaan. Täällä tapasi hän noin neljäkymmentä muuta
juutalaista, niiden joukossa myös Javanin; yhdelle niistä oli
onnistunut tuoda vaimonsa mukanaan tähän piilopaikkaan. Jo ensimäisenä
yönä koettivat Josepho ja Javani paeta, mutta löysivät kaikki tiet niin
romalaisten vartioimana, että heidän täytyi palata maanalaiseen luolaan
takaisin. Kolmantena yönä tarjoutui mainittu vaimo näyttämään
päällikölle vartioitsemattoman tien, jota hän voisi paeta, mutta tuskin
oli hän luolan jättänyt, kun jo vaimo karkasi ja ilmoitti hänen
romalaisille vartijoille. Kertomus Josephon piilopaikasta ilmoitettiin
kohta Vespasianolle, joka lähetti kaksi tribunia, Paulinon ja
Gallicanon, kehoittamaan Josephoa antaumaan. Kun Josepho näki olevansa
ilmiannettu, päätti hän antautua ehdottomasti romalaisille; mutta
juutalaiset, jotka olivat hänen kanssaan luolassa, eivät tahtoneet sitä
sallia, vaan uhkasivat tappaa hänen, jos unhoittaisi itsensä ja
kunniansa. Javani myöskin oli samasta mielestä ja näytti jo olevan
loppu Josepholla, mutta hän ehdoitti, että kaikkien piti kuoleman sitte
kun ensin arvalla olisi järjestys määrätty. Ehdotus hyväksyttiin, arpaa
heitettiin ja yks toisensa perästä näistä uskaliaista miehistä paljasti
rintansa ottamaan kuoleman iskun siltä, joka oli tuomittu hänen
teloittajaksensa. Joko sattumuksesta tahi petoksesta tapahtui niin
ett'ei arpa langennut Josepholle ennen kuin kaikki jo olivat tapetut
paitsi hän ja Javani, eikä sitte enää ollut vaikeaa saada tämä nuori
Juutalainen valitsemaan vankeuden ennen ehdollista kuolemaa.

Molemmat vangit vietiin sitte Vespasianolle, joka ensi
silmänräpäyksessä aikoi tapattaa he, mutta taipui Titon kehoituksesta
säästämään heidän henkensä ja lähettämään he keisari Neronille Romaan.

Tämä ei ollut Josephon tuumain mukaista. Hän pyysi kahden kesken puhua
Vespasianon kanssa, joka myönnettiinkin, ja sotaherran koko seurue
poistui, ainoastaan Tito jäi. Viekas juutalainen sanoi, ett'ei hän
rakkaudesta elämään antautunut romalaisille, vaan hän tahtoi ilmoittaa
Vespasianolle ja hänen pojallensa, että heistä molemmista tulee
keisari. Hän pyysi, ett'ei häntä lähetettäisi Neronille, vaan
pidettäisiin vangittuna vaikka siksi, jos tarpeelliseksi nähtäisiin,
kun ennustuksensa on toteutunut.

Vespasiano hämmästyi vangin ennustuksesta, mutta epäillen hänen
rehellisyyttään kysyi hän, miksei Josepho, jos hänellä todella olisi
prophetallisia lahjoja, enemmin nähnyt ja ennemmin sanonut Jotapatan
kukistumista. Vanki sanoi useasti varoittaneensa kansalaisiansa ja
sanoneensa heille, että kaupunki joutuu vihollisille 47 p:nä.
Vespasiano antoi asiaa kuulustella vangeilta, jotka todistivat, yhdestä
tahi toisesta syystä, niin olevan; siitä lempeentyi hän juutalaiselle
päällikölle ja piti hänen aina läheisyydessään, ehkä tosin vangittuna.

Myös Javanin henki säästettiin ja pantiin toisten vankien joukkoon,
jotka olivat säästetyt myytäviksi tahi voittajille orjiksi. Hyvä Rufo
kävi usein hänen luonaan ja käytti kaikkia tilaisuuksia hankkiakseen
hänelle pieniä mukavuuksia ja kehoittaakseen häntä toivoon ja
luottamukseen. Hän ei kuitenkaan voinut olla muutamaa kertaa Javanille
muistuttamatta hänen petoksellista ja kiittämätöintä käytöstä ennemmin
kerrotussa taistelussa, ja tämä romalaisen sadanpäällikön ystävällinen
nuhde koski syvälle itsehurskaan farisealaisen sydämeen.

Suokoon Jumala, ett'ei meidän joukossamme löytyisi semmoisia
nimikristityitä, jotka itsekäitten töittensä kautta antavat
kristinuskon vihollisille tilaisuuden puhua pahaa Herran pyhästä
nimestä. Muistakaamme, että jos ei _ne_ olleet Abrahamin oikeita
lapsia, jotka luottivat omaan vanhurskauteensa, niin emme me myös
kaikki ole kristityitä, jotka kannamme kristityn nimeä, jos emme koeta
olla Herramme ja Vapahtajamme kaltaisia sydämen laupeudessa ja
puhtaudessa.



VIIDES LUKU.


Tieto Jotapatan valloittamisesta ja asukasten teloittamisesta saapui
pyhäpäivänä synnyttäen alakuloisuutta ja häiriötä kaupungissa. Heidän
etevimmät päällikkönsä ja paraimmat joukkonsa sanottiin kaatuneen ja
yhden vahvimmista linnoituksista Galileassa valloitetun. Yksityisissä
perheissä joka paikassa kuultiin itkua ja voivotusta, kun itkettiin
joko puolisoa, poikaa tahi veljeä, ja Sadokin huoneessa vallitsi mitä
syvin suru, sillä varmaan luultiin Javaninkin tulleen tapetuksi.
Turhaan koetti Sadok lohduttaa surevaa perhettänsä; hänen oma sydämensä
oli surun runtelema: hän suri kadotettua poikaansa, hän suri onnettoman
isänmaansa pelastusta.

Hänen juuri ajatellessaan näitä synkkiä ajatuksia kuului torven ääni
temppelistä muistuttaen olevan iltauhrin hetken. Hänen vuoronsa oli
toimittaa alttaripalvelu; ei mikään erityinen suru tahi tärkeä toimi
saanut estää tämän pyhän viran toimittamista. Kun hän teki määrätyt
pesennät ja puhdistukset sekä pukeutui papilliseen pukuun, kuului
torvensoitto temppelistä toisen kerran ja hän kiiruhti temppeliin.
Ennen kun hän ehti leveitä astuimia ylös temppelin pihalle, kuului
torven-ääni kolmannen kerran, kutsuen kansaa, pappeja ja leviittoja
rukoilemaan Herran pyhään temppeliin.

Tänään ei ollutkaan tunkoa tässä suuressa, komeassa temppelissä; äsken
tullut surullinen sanoma pidätti useammat kotona ja raskailla
askeleilla ja synkissä ajatuksissa kulki Sadok melkein tyhjien
temppelipihojen kautta. Tultuansa temppelin sisimpään silmäsi
hän sen marmoraseiniin, kulta- ja hopea-oviin, viinirypäle- ja
kranatiomena-koristuksiin puhtaimmasta kullasta, purppurasta ja
tulipunaisesta kankaasta tehtyyn esiriippuun ja komeaan alttariin
kalleilla suitsuttimilla, joista temppeliin levisi mitä suloisin
tuoksu. Hän aavisti romalaisten vähän ajan kuluttua seisovan
Jerusalemin muurien edessä -- ja kuinka silloin temppelille kävisi?
Kuinka voivat juutalaisten kuriin tottumattomat ja huonosti johdatetut
joukot vastustaa hyvin järjestettyjä romalaisia joukkoja, mitkä siihen
lisäksi ovat innostuneet äsken saaduista voitoista?

Sadok koetti haihduttaa tällaiset synkät ajatukset, mutta ne
uudistuivat yhtenään. Vasta sitte kun hän seisoi alttarilla, jolle hän
oli asettanut teurastetun uhrielukan ja kun savu polttouhrista kohosi
temppelin lakeen, sai hän entisen rauhansa takaisin, sillä hän katseli
uskossa Messiakseen, jota nämä uhrit kuvailivat, ja odotti apua
korkeudessa asuvalta Herralta, jonka piti lupauksensa mukaan ilmestyvän
maan päälle. Sadok oli joutunut harhateille ja hänen sydämensä odotti
sitä, joka jo tullut oli, mutta hänen hurskautensa oli oikea, hänen
rakkautensa Herraan palava, ja lohdutettuna sekä rohkealla mielellä
palasi hän temppelistä kotionsa.

Siellä kohtasi hän ensin Naomin, ja häntä kummastutti kohta hänen
iloiset kasvonsa, mitkä lähtiessään kyyneleillä kastellut, nyt
loistivat ilosta ja riemusta. Naomi polvistui isänsä eteen, kuten
hänellä oli tapana ottaissaan isältänsä siunausta, ja kun isä oli
siunannut hänen, hypähti hän seisoalleen, heittäysi hänen syliinsä ja
huudahti: "Javani elää ... hän on pelastettu. Kiittäkäämme Herraa hänen
hyvyydestänsä!"

Kirje oli vastikään tullut Rufolta, jossa hän kertoi vankeudesta ja
lausui toivon että Javani pian annettaisiin vanhemmilleen takaisin, jos
juutalaiset antauisivat ja vankein vaihettaminen tapahtuisi. Sadok
tiesi hyvin, ett'ei minkäänlainen antauminen tullut kysymykseenkään ja
että siis oli varsin tietämätöintä, saivatko koskaan nähdä poikaansa,
mutta siitä ei hän mitään virkannut Salomelle ja Naomille, vaan iloitsi
heidän kanssansa Javanin elossa olemisesta.

Klaudia oli samalla kertaa saanut pitkän kirjeen veljeltänsä
Marcellolta, ja kun tähän asti olemme sangen vähän tulleet tuntemaan
tuota nuorta romalaista, tahdomme lukijoillemme ylimalkaan kertoa tämän
kirjeen sisällön. Marcello kirjoitti:

  "Kauaan aikaan en ole ollut tilaisuudessa sinulle kirjoittaa,
  rakkain Klaudiani, ja nyt lähetän tämän kirjeen erään hyvän ystävän
  kanssa, joka lähtee sotatantereelle Galileaan. Sinä olet nyt vanhain
  ystäväimme luona Jerusalemissa, ja että hyvin viihdyt heidän
  luonansa, sen tiedän varmasti, jos ei Javani nyt kuin ennenkin saata
  sinulle harmia. Sydämestäni halajaisin minäkin olla teidän luonanne,
  sillä kaikki loistoisuus ja huvit Romassa eivät palkitse minulle
  eroa lapsuuden ystävistäni. Usein ajattelen kaipauksella niitä
  onnellisia hetkiä, kun sinun ja Naomin kanssa kuljimme laaksoja ja
  puutarhoja.

  Minä saan kohdakoin paikan armeijassa. Siitä olen iloinen. Setämme
  Sulpitio on keisarin korkeassa suosiossa ja hän on luvannut minulle
  paikan kymmenennessä legionaassa, joka nykyään on Titon johdannolla
  Galileassa. Silloin saan olla yhdessä isäni kanssa ja toivon saavani
  sinunkin tavata. Juutalaisten täytyy pian antautua romalaisten
  ylivoiman alle ja minä toivon sen tapahtuvan ennen kuin Vespasiano
  marssii Jerusalemia vastaan. Mimmoinen silloin olisi mieleni, jos
  minun romalaisena sotilaana täytyisi ottaa osaa sen kaupungin
  piiritykseen, jossa Salome ja Naomi asuvat, kaikki niin rakkaita
  minun sydämelleni? Niin -- minun sydämeni on Jerusalemissa ja vaikka
  olen ylpeä siitä että olen romalainen, tunnen kuitenkin kotoni
  olevan Jerusalemissa.

  Sinä tiedät sen huoneen, jossa Romassa asuimme, olevan revityn ja
  samalle paikalle on rakennettu Merkurion komea temppeli. Sinä
  varmaankin luulet minun käyvän siellä usein hartauden
  harjoituksissa, mutta niin ei ole Klaudia. Vaikka minä asun keskellä
  romalaisten jumalain pääkaupunkia ja olen heidän temppeleinsä ja
  alttareinsa ympäröimänä, niin en enää notkista polviani heidän
  edessänsä. Älä kuitenkaan luule, että minä, kuten useat
  maanmiehistäni, olisin hyljännyt uskonnon tykkänään; en, sitä en ole
  tehnyt, mutta minä olen oppinut rukoilemaan ainoata totista Jumalaa,
  ja sano Naomille ettei hän tästälähin enää saa ajatella lapsuutensa
  ystävän Marcellon olevan sokean epäjumalan palvelijan. En kuitenkaan
  ele juutalainen, sillä minusta on moni juutalaistapa ja käytös
  puhdasta hulluutta. Johdattakoon Herra myös sinunkin, Klaudia,
  tuntemaan itsensä, kuten hän on johtanut minun. Hänen armonsa kautta
  tulin tutuksi erään vanhan hurskaan ja pyhän Raamatun oppineen
  miehen kanssa. Hän näytti minulle toteen, että epäjumalan
  palveleminen on paljasta hulluutta ja että luja usko kaikkivoipaan
  on autuaallista. Minä pyydän sinunkin ahkeraan ja tarkkaavaisesti
  lukemaan Raamattua ja Herra on ohjaava sinua kuin minuakin
  totuuteen. Vanhalla arvokkaalla ystävälläni on monta oppilasta
  täällä, mutta häntä halveksivat ja vihaavat maalaiseni, joitten
  synnillisyyksiä julistamansa sana ankarasti rankaisee. Keisari
  kammoksuu molempia sekä juutalaisia että uuden opin harrastajia,
  joita kutsutaan Natsaretilaisiksi. Kaikilla julmilla keinoilla, mitä
  suinkin ajatella saattaa, vainoo ja tappaa hän heitä, kun eivät
  tahdo polvistua epäjumalain kuvien eteen. Muutamat on hän
  puetuttanut nahkoihin ja antanut kuljettaa sirkukseen, jossa koirat
  ovat heidät raadelleet, toiset on hän ristiin-naulituttanut ja taas
  toiset neulottanut päältäpäin vaksilla ja muilla palavilla aineilla
  voideltuihin säkkeihin, jommoisina sitte sijoitettiin keisarillisiin
  puutarhoihin, ja pimeän tultua sytytettiin palamaan kuin lamput,
  joten onnettomat saivat kärsiä sanomattomat tuskat. Älä luule, että
  itse olisin käynyt katsomassa kaikkia näitä julmuuksia -- niistä on
  minulle kertonut serkkumme Camillo, joka on joutunut filosofien
  eksyttäviin oppeihin ja hän uskoo hengen kuolemassa myös kuolevan ja
  häviävän tykkönään. Hänen mielipiteensä mukaan pitäisi tässä
  maailmassa kaikin tavoin koettamaan iloita ja nauttia elämää ja
  heittää mietteet tulevaisuudesta sikseen.

  Ihan täydellinen vastakohta hänelle on isänsä, Sulpitio, joka pitää
  kunniana kaiken häntä ympäröivän loistoisuuden keskellä säilyttää
  yksinkertaisuutta elämän laadussa ja tavoissa, mikä oli huomattava
  tasavallan aikana vanhoissa romalaisissa. Lisääntyvä komeus ja
  yltäkylläisyys surettaa häntä, mutta hän kyllä havaitsee olevansa
  voimatoin pahaa vastaan, kun ei edes voi vaikuttaa omaan poikaansa.
  Neronin kullattu huone -- niin nimitetään hänen asuntonsa -- häntä
  kaikkein enin närkästyttää kuin todistuksensa koko kansakunnon
  turmiosta ja ylenpalttisesta ylöllisyydestä. Se on todellakin komea
  rakennus, ylöllisesti koristettu kullalla, hopealla, marmorilla,
  kalliilla kivillä ja itämaisilla taidekutouksilla. Mutt'ei mikään
  muu ole minua niin ihmetyttänyt kuin vesijohdot ja yleiset tiet,
  jotka suoraan linjaan pääkaupungista menevät ympäristökaupunkeihin
  kuin säteet keskipisteestä. Kaikki esteet ovat poistetut, vuoret
  rikki lohkotut, laaksot täytetyt ja kallisarvoiset sillat rakennetut
  virtojen yli. Tienkeskus on koroitettu ja laskettu suurista
  hakatuista kivistä ja niin tiviisti toisiinsa saumattu, että luulisi
  niiden siinä pysyvän niin kauan kuin maailma seisoo. Joka penikulman
  päähän on rakennettu huone, jossa aina neljäkymmentä hevosta on
  matkustavien varalle. Kaikki tämä on suurellainen todistus
  romalaisten mahtavuudesta ja sivistyksestä, mutta häpeän puhua
  maalaisteni pilaantuneesta mausta, kun uhraavat mahdottomia summia
  jaloihin helmiin, suitsutuksiin, itämaalaisiin pukuihin j.n.e.
  Parain todistus romalaisien tapojen turmiosta on, minun mielestäni,
  kerskamainen orjain paljouden näyttäminen kussakin huoneessa.
  Surullista on nähdä ihmisiä niin alennettavan. Camillo kyllä sanoo,
  että ne ovat syntyneet orjiksi, mutta minä en usko, että suuri ja
  armollinen Luojamme olisi määrännyt yhden su'un toisen vallan alle ja
  sorrettavaksi. Surullinen jono vangituita juutalaisia, Vespasianon
  tänne lähettämiä, kulki näinä päivinä kaduilla; olin niin heikko --
  kuten Camillo sitä nimittäisi -- että kyyneleet valuivat nähdessäni
  näitä onnettomia; enin minua liikutti, kun muistin niiden olevan
  Naomin maanmiehiä ja että hänen isäänsä, veljeänsä ja häntä itseä
  saattaisi kohdata sama kohtalo. Poistakoon Herra niin suuren
  onnettomuuden. Ja avatkoon juutalaisten silmät näkemään vaaran, että
  vetäyisivät takaisin ennenkuin syöksyvät kaikki kadotukseen! Jää
  hyvästi, rakas sisareni! Sulje minä Naomin ystävällisen muistoon ja
  tervehdä sydämellisesti hänen vanhempiansa ja veljiänsä. Jumalan
  siunaus teille kaikille; kuulkoon Herra ne rukoukset, jotka veljesi
  päivittäin edestänne rukoilee.

                                           Marcello."

Klaudia iloitsi tästä rakkaan veljen pitkästä kirjeestä. Vaikka hän
hämmästyi hänen mielipiteitään uskon asioissa, ei hän siitä kumminkaan
tullut pahoillensa, ja tästä alkaen kuunteli hän tarkkaamalla Naomin
puhetta ja luki ahkerasti Raamattua, kuten veljensä oli häntä
kehoittanut. Naomin sydän täyttyi ilosta kun hän kuuli, ett Marcello,
jota hän niin kauan oli kunnioittanut ja johon sydämensä oli taipunut,
oli jättänyt syntisen ja hullumaisen epäjumalan palveluksen, ja nyt hän
myös tunsi ett'ei taipumuksensa häneen enää ollut hyljättävä. Mutta
suuri muutos oli tapahtunut hänen mielipiteissään sen perästä kun hän
ensi kerran tapasi Marian Öljymäellä. Kaikki mitä oli kuullut tältä
vanhalta Herran oppilaalta oli tunkenut hänen sielunsa sisimpään, ja
Herra oli antanut heikon palvelijattarensa puhumat totuuden sanat
juurtua syvälle nuoren juutalaisnaisen sydämeen. Hän ei saanut niitä
ajatuksistansa poistumaan, ja luonnollinen voima sekä päättäväisyys
luonnossansa kiihoitti hänen uskaltamaan vaikka mitä saadaksensa
enemmän opetusta tässä aineessa, jonka arvosta ja merkityksestä
ijankaikkisuudessa hänellä oli aavistus.

Hän oli senvuoksi kääntynytkin hyvän luontoisen, myöntyväisen Deborahn
puoleen ja saanut hänen useammin kuin yhden kerran tulemaan kanssansa
Marian luokse Bethaniaan. Deborah ei tietänyt Marian kuuluvan
natsaretilaisten halveksittuun lahkoon, mutta kun hän ymmärsi, että
hänen uskonsa erosi Sadok'in uskosta, lupasi hän puolestaan pitää
salassa koko asian, ja pitikin sanansa, kun hän näki ett'ei sillä
vaikuttanut mitään pahaa.

Vanhemmillensa aina niin avonainen ja heitä niin rakastavainen Naomi ei
olisi suostunut tekojansa salaamaan heiltä, jos hän ei olisi ymmärtänyt
nyt olevansa eron-tiellä. Hän havaitsi totuuden Marian sanoissa ja
Raamatussa oli kirjoitettuna, että isänsä ja äitinsä pitää jättämän ja
seuraaman Herraansa. että hän vakuutuksensa puolesta jo oli kristitty,
sitä hän ei ominut itseltänsä salata, ja varma tieto siitä ijäisestä
perinnöstä, joka Kristuksessa oli hänelle annettu, vuodatti hänen
sydämeensä riemua ja iloa sellaista, jommoista hän ei koskaan ennen
ollut tuntenut.

Mahtaneeko myöskin Marcello uskoa ristiin-naulittuun Jesukseen
Natsarethista? Tämä oli kysymys, mikä usein tuli Naomin ajatuksiin ja
tuotti hänelle paljon levottomuutta ja murhetta. Kuinka onnellinen ja
kiitollinen hän olisi ollut, jos hän olisi tietänyt kaikki, jota ei
Marcello uskaltanut kirjeessään kertoa! Hän oli jo paljon enemmän
edistynyt hengellisessä valossa kuin Naomi, ja oli totinen, nöyrä ja
valistunut kristitty. Opettaja, jota hän oli kirjeessään maininnut, ei
ollut kenkään muu kuin Klementi Romano, apostoli Paavalin työkumppali
(Philipp. 4: 3.) Kun hän enin oli työksennellyt Philippissä, muutti hän
sieltä Romaan, jossa, tarun mukaan, Pietari asetti hänen yhdeksi
ensimäisiä pispoja sekä eli alkupuolelle toista vuosisataa.



KUUDES LUKU.


Rufon kirje sisälsi kertomuksen Josephon pelastuksesta ja vankeudesta
romalaisten luona ja Sadok kiiruhti kertomaan tätä uutista kaupungin
etevimmille. Kertomus levisi nopeasti ympäri Jerusalemia ja yhtä
nopeasti muuttui suru hänen luullusta kuolemastansa hurjimmaksi
suuttumukseksi hänen pelkurisuutensa tähden, kun jäi elämään
maanmiestensä jälkeen. Muutamat nimittivät häntä kurjaksi pelkuriksi,
joka pelkäsi kohdata kunniallista kuolemaa, toiset panettelivat häntä
petturiksi, ja halu saada kostaa heittolaiselle vahvisti vaan enempi
heidän päätöstänsä vastustaa romalaisia. He toivoivat kohta saavansa
nähdä Vespasianon lipun lähestyvän muuria ja olivat vahvasti
vakuutetut, ett'ei mikään voima voisi vastustaa yhteistä uloshyökkäystä
ja että kaikki heidän onnettomuutensa ja vastoinkäymisensä pian
tulisivat pestyiksi vihatun vihollisen verellä.

Mutta Vespasiano ei antanut heille sellaista tilaisuutta, jota niin
haaveksien odottivat. Yhdestä tahi toisesta syystä väisti hän
pääkaupunkia ja jätti kapinalliset sinne riitelemään keskenänsä ja sen
kautta rikkirepimään ja heikontamaan voimiansa. Romalainen kenraali
kävi Agrippan luona Caesareassa merenrannalla ja vetäysi sitte
Caesareasta Philippiin pohjois-Galileassa, jossa hän antoi joukkonsa
levätä kaksikymmentä päivää.

Sen perästä meni hän tukehduttamaan kapinallisia liikkeitä Tiberiassa
ja Tarikeassa, kaksi kaupunkia Genetsaretin rannalla, jotka kuuluivat
kuningas Agrippalle, mutta joilla ei ollut halua hänen kanssaan kääntyä
romalaisten puolelle. Tiberia antaui pian, mutta yksi joukko
kapinallisia pakeni Tarikeaan, jonka Josepho oli vahvasti varustanut.
Romalaiset asettivat leirinsä kaupungin muurien ulkopuolelle ja
rupesivat valmistelemaan piiritykseen. Romasta tuli sotajoukon
vahvikkeeksi joukko nuoria rekryyttiä ja niiden joukossa oli
Marcellokin, joka isänsä toimesta oli päässyt Titon allekuuluvaan
ratsujoukkoon.

Muutamina päivinä jatkoi piiritysjoukko työtänsä häiritsemättömässä
rauhassa, ja Marcello kulki joutohetkinänsä yksin ympäri ilahuttavia
järvenrantoja. Palmujen varjoja katseli hän kummastuksella ja
liikutuksella sitä ihanaa näky-alaa, joka oli edessänsä. Se kuitenkaan
ei ollut luonnon kauneus, joka valtasi hänen mielensä; hänen sielunsa
vaipui ajatuksiin kuluneista ja hänen kuvituksensa maalasi hänelle
tapaukset, ennen tapahtuneet juuri näillä rannoilla. Hän uneksi
näkevänsä sen laakson, jossa hän nyt oli, uudestaan kansoitettuna
galilealaisilla maamiehillä ja kalastajilla, vaimoilla ja lapsilla,
jotka kaikki hiljaisena ja tarkkaavana kuuntelivat keskellään
seisovan miehen puhetta. Ei ainoatakaan ylenmaallista sädettä
loistanut hänen päänsä ympäri -- hän oli muodoltaan kuin tavallinen
ihminen, ja kuitenkin mikä ero! Koko hänen olentonsa oli hiljainen
majesteetillinen, jumalallisen rakkauden ilmaus ja laupeus näkyi hänen
lempeissä kasvojensa juonteissa, joiden kautta hän äärettömästi erosi
kaikista muista. Ja hänen huuliltansa valui sellaisia runsasarvoisia ja
läpitunkevia sanoja, sisältäviä opetusta, kehoitusta, rakkautta ja
laupiutta, että Marcello heräsi syvästä unelmastaan ja huudahti:

"Toden totta, ei kenkään ole puhunut niin kuin tämä mies!
Ah, rakas Herra Jesus, pidä minä sanassasi ja ruoki sieluni
taivaallisella mannalla, että minä aina olisin sinun sekä ajassa että
ijankaikkisuudessa! Minä toivoisin," pitkitti hän puoliääneen, "että
Naomi ja Klaudia olisivat täällä! Me puhuisimme Hänestä, joka täällä
kerran saarnasi laupeutta kansalle, ja minä kertoisin heille kaikki
mitä minun arvoisa opettajani minulle puhui Romassa. Naomi rukoilee
yhtä totista Jumalaa, ehkä hän häilyy pimeydessä ja eksyksissä, mutta
minun sisar-poloiseni palvelee vielä epäjumalia. Siunatkoon Herra hänen
ystävänsä sanat, että hän tulisi tietämään yhden ainoan totisen
Jumalan! Ja minun isäni -- pitääkö hänen aina pysymän epäjumalan
palvelijana? Ei, ei; minä luotan lujasti siihen, että Herra myös on
häntäkin etsivä ja vetävä hänen kuin kekäleen tulesta! Herra,
tapahtukoon sinun hyvä ja laupias tahtosi, silloin tapahtuu kaikki kuin
hyvä on!"

Sellaiset ajatukset liikkuivat äsken kääntyneen sydämessä silloinkin
kun hän taas kulki leirin katuja. Isänsä teltassa hän tapasi Javanin,
jota hän ei ollut tavannut leiriin tulonsa jälestä. Ystävyys ei ollut
koskaan yhdistänyt näitä nuoria miehiä, kuten jo tiedämme, mutta Javani
oli nyt vanki ja Marcello oli saanut toisen mielen ja luonnon. Ja kun
Javani oli Naomin veli, niin se kanssa vaikutti, että Marcello lähestyi
vankia sydämellisellä ystävyydellä. Kun Marcellon ystävyydestä oli etua
viekkaalle Javanille, niin hän puolestaan koki näyttää hyvin iloiselta,
kun sai tavata entisen leikkikumppalinsa. Hän rupesi kohta puhumaan
perheestänsä ja suhteistansa Jerusalemissa, mutta kun hän siinä lausui
kerskaamalla juutalaisten lujasta päätöksestä ennemmin kuolla kuin
antautua, ei voinut Rufo muuta kuin hymyillä ajatellessaan Javania ja
Josephon omaa käytöstä. Javani huomasi ja ymmärsi tämän hymyilyn ja
hänen sydämensä paisui kostonhimosta; itsekseen vannoi hän, että
jos hän joskus pääsisi vapaaksi ja saisi aseet käsiinsä, niin
hyväntekijänsä saisi kalliisti maksaa tämän pilkkahymyilyn.

Tämän päivän perästä kohtasi Marcello hänen harvoin, sillä
sodantapaukset veivät nyt koko hänen aikansa. Seuraavana päivänä meni
Tito kuudella sadalla miehellä, niiden joukossa myös Marcellokin,
hajoittamaan erästä vahvaa, kaupungin edessä olevalle kedolle
kokoontunutta, galilealaista joukkoa, ja niin tuima ja vastustamatoin
oli romalaisten ryntäys, että paljoa voimallisempi vihollinen ajettiin
pakosalle jo ennen kuin Titon perässä lähettämä varaväkikään ehti
tulla. Useoita sellaisia romalaisille onnellisia taisteluita tehtiin,
ja asujamet näkivät, ett'eivät enää kauan voisi puolustaa kaupunkia,
jonka vuoksi yksi puolue heidän joukossaan vaati antaumista. Mutta
pakolaiset Tiberiasta ja muut vieraat vastustivat sitä, josta seurasi
tulisia tappeluita. Kun Tito sai tämän tietää, ryntäsi hän, itse ollen
joukkonsa ensimäisenä, kaupunkiin sellaisesta kohdasta, joka oli
vähemmin vartioittu, valloitti sen ja tappoi kaikki, jotka vastustivat.
Useoille kuitenkin onnistui paeta venheissä järvelle, mutta heitä lähti
takaa ajamaan romalaisten suuremmat alukset, jotka armahtamatta
purjehtivat upoksiin pienemmät, väellä ylen täyteen lastatut
pakolaisten venheet. Yli koko järven pinnan kellui venheitten
kappaleita ja kuolleita ruumiita, sen kirkas vesi oli verellä värjätty
ja pitkin rantoja makasi aaltojen heittämiä ruumiita lemullansa ilmaa
myrkyttämässä.

Tässä tilaisuudessa myös Vespasiano tahrasi nimensä teolla,
jota ei koskaan voida poispyyhkiä. Useita vieraita oli joutunut
vangiksi Tarikean valloituksessa. Ne olivat antauneet sitä lupausta
vastaan, että heidän henkensä säästettäisiin, mutta kun he olivat
kapinoitsijoista enin hurjimmat, asetettiin heti tuomioistuimen eteen,
joka tuomitsi heidät kuolemaan. Vespasiano ei kuitenkaan tahtonut
täyttää tuomioa itse kaupungissa tahi sen läheisyydessä, vaan oli
pitävinänsä vangeille antamansa sana ja käski heidän lähteä sitä tietä,
joka viepi Tiberiaan. Vangit mitään pahaa aavistamatta lähtivät
matkalle; mutta pitkälle eivät ehtineet, kun heidän kohtasi romalaiset
joukot kummallakin puolella tietä, mitkä armahtamatta tappoivat kaikki
heikommat ja vanhat sekä vangitsivat muut, jotka olivat määrätty myytää
orjiksi.

Monta kaupunkia Galileassa pani nyt aseensa pois ja avasi porttinsa
romalaisille, pelästyneenä niistä hirvittävistä esimerkeistä, mitkä
olivat kapinallisia kohdanneet; ainoastaan Gamala, Giskala ja Itabyrio
sekä muutamia pienempiä kaupunkia pitkittivät vastustusta. Mutta yksi
toisensa perästä valloitettiin ja pitkän hirvittävän piirityksen
kestettyä joutui Gamalakin viholliselle, joka kuitenkin pidettiin
vahvempana linnaan kuin Jotapata. Jok'ainoa kaupungin asukas
tapettiin, paitsi kahta, Philippin, Agrippan kenraalin sisarta, ja
monta sataa miestä tappoivat ensin vaimonsa ja lapsensa ja viimeksi
itsensä siten välttääksensä romalaisten julmuutta.

Pelästyneenä toisten kaupunkien kohtalosta, tahtoi Giskalan asukkaat
antautua, mutta etevä puolue, etupäässä Giskalan Johan, vastustivat
sitä. Tito, joka lähetettiin kaupunkia valloittamaan, näki sen olevan
helpon kohta valloittaa, mutta tahtoen säästää onnettomia, kehoitti hän
heitä heti antautumaan. Viekas Johan oli estänyt kaikki muut paitsi
hänen puoluehensa kuuluvat näyttäymästä muurilla, ja nyt lupasi hän,
kaupungin antaumisen, mutta pyysi parin päivän viivytyksen, kun
juutalaiset juuri viettivät erästä juhlaa. Tito myöntyi pyyntöön, ja
veti joukkonsa edemmäksi kaupungista.

Tämän viivytyksen käytti Johan päästäksensä itse turvaan, ja jo samana
yönä lähti hän seuraajiensa ja myös koko joukon kanssa muita matkalle
Jerusalemiin. Kun Tito meni kaupunkiin ja sai kuulla petoksen, lähetti
hän kohta takaa ajamaan Johan'ia, joka kuitenkin joukkonensa pääsi
pakoon, kun sydämittömästi jätti tielle naisia, lapsia ja voimattomia
miehiä, joita kaikkiansa kolmetuhatta ottivat romalaiset vangiksi.

Giskalan antaumisen perästä seurasivat muutamat muut kaupungit sen
esimerkkiä, ja kun vuodenaika jo oli käynyt sopimattomaksi sodalle,
lopetti Vespasiano vuoden sotaretken ja vetäytyi joukkonensa
Caesareaan.



SEITSEMÄS LUKU.


Johtajat Jerusalemissa eivät ollenkaan olleet lähettäneet apujoukkoja
Galileaan eikä myöskään ryhtyneet mihinkään pontevimpiin toimiin
pääkaupungin täydelliseen puolustustilaan asettamista varten. Alituiset
riidat ja rettelöt eripuolueiden kesken kuluttivat ajan ja moni mahtoi
myöskin ajatella, että romalaiset väsyneenä kovasta vastustuksesta
Galileassa jättävät Jerusalemin rauhaan.

Huhu Giskalan Johan'in paosta nosti monessa suuren ilon, ja se seikka,
että hän oli nyt vihatun Josephon kilpailija ja vihollinen, vaikutti
että häntä tervehdittiin tervetulleena kun hän väkenensä tuli
Jerusalemiin. Monta kyllä kummastutti hänen väkensä surkuteltava
tila, mutta viekas Johan ymmärsi pian haihduttaa epäilemiset
urhollisuudestansa ja rohkeudestansa ja väitti ihan julkeasti, että
romalaisten voima jo oli kukistettu ja että heidän samoomisesta
Jerusalemia vastaan ei tulisi mitään, sillä heidän joukkonsa olivat
siksi alakuloisia ja sotaan kyllästyneitä.

Johan'in seura lisääntyi paljon kaikellaisista sotahalukkaista ja
raivoista nuorista miehistä, jotka eivät tahtoneet kuulla
puhuttavankaan rauhasta romalaisten kanssa. Rauha- ja sotapuolue syntyi
niinmuodoin, ja nämä jakaantuivat vielä pienempiin osastoihin, jotka
siitä suuressa pää-asiassa saattoivat yhtä pitää, mutta muutoin olivat
omien tahtojensa ja toivojensa johtamina. Vallattomia joukkoja kuleksi
ympäri kaupunkia riistäen, ryöstäen ja murhaten ja yksi sellainen
pysähtyi Jerusalemiin ja lisäsi sotapuolueen voimaa. Mutta se myös
lisäsi kurjuutta ja häirinkiä kaupungissa sekä vähensi tuntuvasti
ruokavaroja, jotka olivat kootut tuleviksi tarpeiksi.

Viisas ja kunnon Sadok, useoiden muiden jalojen miesten kanssa,
koetti saada rajan väkivallan harjoittajille, mutta mitä voivat he,
kaikille näille villeille, hillimättömille joukoille. Kansa katseli
välinpitämättömänä, kuinka etevimmistä miehistä yksi toisensa perästä
pantiin vankiuteen tahi laitettiin tieltä pois; kansa kyllä pelkäsi
tulevia aikoja, mutta niin kauan kun sai olla rauhassa pysyi se
alallansa. Sitte kyllä kun rajut rauhanhäiritsijät kävivät temppelin
kimppuun, puhkesi kansa raivoon. Ylimmäisen papin Ananon kiihoituksesta
karkasi kansa selootien päälle, joiksi pahantekijät itsensä nimittivät,
ja kun nämät sijoittuivat temppeliin, kaikui kohta pyhässä huoneessa
raa'at laulut, vannomiset ja herjaukset. Kun selootit myös joukostansa
valitsivat erään Mathiaan ylimmäiseksi papiksi, liittyi Sadok ja kaikki
muut oikein ajattelevat papit Ananon kanssa ja kehoittivat kansaa
hävittämään nämä jumalattomat joukot. Kansa nousikin kuin yksi mies ja
hurja tappelu syntyi; selootit ajettiin takaisin ja pakoitettiin pois
ulommaisesta temppelipihasta, mutta kun ei Anano tahtonut tappelua itse
pyhässä temppelissä, käski hän kansan antamaan aseet levätä ja asetti
ympäri temppeliä vartijoiksi kuusituhatta miestä.

Giskalan Johan, joka tähän asti oli olevinansa suurin vihamies
selooteille, vaikka hän piti salaista yhteyttä niitten kanssa,
lähetettiin nyt heidän luoksensa keskustelemaan. Hän kertoi
ystävillensä, että heillä oli loppu käsissä, jos eivät pian saa apua,
josta pelästyneinä he lähettivät salaisen sanan idumelaisille pyytäen
heidän apuansa. Tämä villi ja sivistymätöin kansa, joka oli
juutalaisten kanssa yhdistynyt yhdeksi kansakunnaksi, mutta säilytti
hillitsemättömän halunsa sotaan ja seikkailuihin, kokoontui kohta
20,000 miehiseen joukkoon ja samosi Jerusalemia vastaan Lofon poikain
Jaakon ja Johanin, Simonin Cathlan pojan, Phinian Clusothan pojan
johdolla.

Kun tämä joukko tuli kaupungin luo, lähetettiin Jesus niminen
ylimmäinen pappi heidän tykönsä sopimaan rauhasta. Hän kehoitti
heitä joko rupeamaan kansan puolelle taikka aseettomina tulemaan
kaupunkiin tahi myös poistumaan muurein luota. Ei ainoatakaan näistä
ehdotuksista hyväksytty; Simon sanoi että olivat tulleet suojelemaan
isänmaanmielistä puoluetta niitä vastaan, jotka tahtoivat heidän myydä
romalaisille, eikä palaamansa takaisin ennen kuin ovat täyttäneet
velvollisuutensa. Mitään aikaan saamatta täytyi Ananon lähettilään
palata takaisin, ja idumealaiset leirittivät itsensä, niin hyvin kuin
taisivat, ulkopuolelle kaupunkia. Mutta yöllä tuli ankara myrsky;
salamat risteilivät toisiansa ja sade valui virtana, samalla kun
maanjäristyksen vaikutuksesta äkkinäisiä täräyksiä kuului ja tuntui.
Anano, joka muuten oli huolellinen ja tarkka, laimiin löi tänä yönä
tavallisen varovaisuuden tarkastaa vartijoita ja useat selootit
käyttivät tätä hyväksensä siten että kenenkään huomaamatta hiipivät
ulos ja avasivat yhden portin idumealaisille, jotka kohta ryntäsivät
sisälle ja pelastivat temppeliin suljetut selootit.

Verisaunaa, joka nyt alkoi, on mahdotoin kertoa ja kaikkein kauhein
ihmisteurastus tapahtui ympäri temppeliä, jossa kansan asettamien
vartijoiden päälle rynnättiin kummaltakin puolen ja tapettiin
viimeiseen mieheen asti. Ukkosen jyrinään ja myrskyn ulvontaan
sekaantui vaimojen ja lasten hätähuudot, idumelaisten julma karjunta ja
aseitten kamala kalke. Ympäri temppelipihaa makasi kuolleita ruumiita
ylt'ympäriinsä, ja päivän tullessa oli ruumisten luku 8,500. Mutta
verisaunaa pitkitettiin kaupungissakin, eikä ketään säästetty, joka
joutui näiden hurjien riiviöitten käsiin. Anano ja Jesus Gamalan poika
tapettiin ja hurjat tappajat tallasivat jaloin heidän ruumiinsa. Ananon
kuolemalla tehtiin kaikki toivokin rauhasta romalaisten kanssa
turhaksi, ja se on tästä verisauna-päivästä kun historian kirjoittaja
lukee Jerusalemin hävityksen alkavan.

Näiden verisien tapahtumien aikana, joista ainoastaan lyhyesti olemme
puhuneet, oli Sadok'in perhe kovin levotoin. Muutamia päiviä ennen
idumealaisten tuloa oli Naomi setänsä Amatfiah'in ja hänen vaimonsa
Judithan kanssa mennyt heidän maatilalleen lähellä Bethaniaa, ja hänen
piti palaaman juuri sinä päivänä kun julmat viholliset tulivat
Jerusalemin ulkopuolelle. Kaupungin portit suljettiin ja kova käsky
annettiin ett'ei ketään saanut kaupungista päästää ulos eikä kaupunkiin
sisälle. Anano kutsui Sadok'in neuvotteluun, ja mitä kauemmin hän
siellä viipyi, sitä levottomammaksi tuli Salome. Vihdoin päätti hän
lähteä Ananoon saamaan sekä häneltä että Sadok'ilta neuvoa ja
lohdutusta murheessansa. Tämä matka oli Salomelle erittäin vaarallinen
tällaisena levottomana aikana kaupungissa, mutta onneksi olivat kaikki
niin puuhissaan vaaran tähden, joka uhkasi kaupunkia kahdelta puolelta,
että hänelle onnistui rauhassa kahden aseellisen palvelijan ja vanhan
Deborahn kanssa päästä ylimmäisen papin asuntoon.

Sadok hämmästyi suuresti nähdessään vaimonsa niin kaukana pois kotoa.
Hän oli tykkänään unhoittanut Naomin poissa olon, mutta nyt kun häntä
siitä muistutettiin, kävi hän sangen levottomaksi hänen tähtensä. Hän
meni kiireesti Ananon luo ja pyysi lupaa päästä jostakin kaupungin
takaportista ulos hakemaan Naomia ja varoittamaan häntä sekä
Amatfiahsta. Anano epi, sillä hänelle oli tarpeen Sadok'in taitavat
neuvot neuvotteluissa ja ilman sitä pelkäsi hän arvokkaan ystävänsä
joutuvan vihollisten käsiin; pyyntöä ei hän kuitenkaan luullut voivansa
kieltääkään ja oli juuri antamassa myönnytyksensä kun Theophilo
Amatfiahn poika pyysi sisällepääsyä pyytämään lupaa mennä isäänsä
hakemaan. Tämä pyyntö myönnettiin heti ja kun Theophilo kohta lähti
matkalle kävi Salome levollisemmaksi ja antoi Sadok'in kuljettaa
itsensä kotio. Sadok kuitenkaan ei kerinnyt kotona viipymään, vaan
palasi uudestaan neuvotteluun.

Pitkät ja ikävät olivat nyt tunnit kolmelle naiselle Sadokin huoneessa.
Aurinko laski ja pimeä tuli, silloin lähetti Sadok sanan, ett'ei häntä
ole kotio odottaminenkaan ennen puoliyötä. Mutta kun puoliyö tuli
raivosi myrsky niin kauheasti, että Salome milt'ei toivoi miehensä
olevan yötä Ananon huoneessa. Hetkinen sen jäljestä alkoi harvinainen
kummallinen jyminä kuulua myrskyn huminassa; se kuului kuin hurja
murhakiljunta tahi hätähuuto, ehkä sitä tuskin saattoi selvään eroittaa
Sadokin huoneesen, kun se oli kaupungin ulkoreunalla, lähellä vallia.
Salomen sydän täyttyi sanomattomalla tuskalla ja hänen mielestään ei
pitkä, musta yö tahtonut milloinkaan loppua. Mutta kun päivä tuli ja
hän sai tiedon yöllä tapahtuneesta kauheasta verisaunasta -- kun
aseitten kalke, huuto ja meteli selvästi kuului joka haaralta kaupunkia
ja kaikkein enin temppelistä päin -- silloin raukesi hänen voimansa ja
hän vaipui tunnottomana permannolle.

Onneksi palasi samassa silmänräpäyksessä Theophilo tuoden levottavia
uutisia Naomista. Theophilo oli hädin tuskin päässyt joutumasta
muutamien ympäri kuljeksivien idumealaisten käsiin, ja ainoastaan
tarkka tietonsa kaikista Öljymäen poluista sekä nopsat jalkansa
pelastivat hänen. Jättäen vihollisen kauaksi jälkeensä tuli hän
Amatfiahn asunnolle juuri silloin kun tämä oli vaimonsa ja Naomin
kanssa lähdössä paluumatkalle takasin Jerusalemiin. Theophilon tuomat
kertomukset saivat isän ensin pitämään huolta omaistensa
turvallisuudesta niin paljon kuin oli mahdollista ja sitte poikansa
kanssa kiiruhtamaan kaupunkiin, jonne seikkailuitta pääsivätkin. Kun
julma taistelu kerrassaan syttyi, koettivat he kohta tunkeutua Ananon
huoneesen, mutta näkivät sen olevan hurjien selootien ympäröimänä,
jotka huusivat hänelle kuolemaa, kääntyi Amatfiah kotionsa ja Theophilo
kiiruhti Salomea rauhoittamaan, joka suri Naomin tähden.

"Ah", huudahti Salome, "Sadok ei ole tänä kauheana aikana ollut kotona.
Hän oli Ananon luona, kun alkoi myrskytä ja nyt en minä tiedä onko
elossa vai kuollut. Hänhän on isäsi oma veli, Theophilo -- etkö tahdo
pelastaa häntä eli edes toimittaa minulle jotakin tietoa hänestä? Ota
kanssasi kaikki meidän palvelijat; he ovat uskolliset ja pitävät
herrastansa paljon. Mutta joudu; älä kuluta silmänräpäystäkään turhaan
ja Herran siunaus on seuraava sinua."

Salome'n suru liikutti kovasti Theophiloa; hän ei viipynyt kauemmin
kuin tarvittiin palvelijoiden varustamiseen aseilla, ja niiden seurassa
kiiruhti hän ylimmäisen papin asunnolle. Hirvittävä näkymö kohtasi
silmiä kaduilla, joita kulkivat. Kaikki huoneet näyttivät olevan autiot
ja hyljätyt ja joka paikassa makasi kuolleita, runneltuja ruumiita ja
verta juoksi katuojissa. Tuonnempana muista osista kaupunkia kuului
hurja huuto ja kirkuna -- todistus, ett'ei murhaajat vielä olleet
lopettaneet päivätyötänsä, vaan ainoastaan menneet hakemaan uhrea
muualla päin.

Kun he tulivat Ananon asunnolle, oli myös sekin tyhjänä ja autiona
ihmisistä. Kaikki portit olivat avoinna ja kappaleita kalleista
huonekaluista ja talouden kapineista oli hajallaan pitkin kartanon
pihaa. Ison porstuan kuistilla oli ollut tuima tappelu, sillä siinä oli
läjissä ruumiita, ja yhden sellaisen alta näki Theophilo vaatekappaleen
pistävän esiin, jonka hän kohta tunsi kuuluvan Sadok'ille. Joutuin
nostettiin ruumiit pois ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli veriseltä
ja revityltä ruumiilta poistettu hirvittävä paino. Vielä hengitti vanha
pappi, ehkä heikosti, ja Theophilo antoi heti palvelijain pitkistä
keihäistä tehdä paarit, jonka päälle pantiin matrassi, jolle sitte
nostettiin pahasti haavoitettu Sadok. Surullinen joukko lähti sen
perästä liikkeelle ja ilman seikkailuja oli se jo ehtinyt lähelle
kotoa, jossa kohtasivat joukon juopuneita idumealaisia, jotka uhkeasti
käskivät kantajat seisahtumaan ja kysyivät, mitä he kantoivat.
Theophilo nosti vaatetta, joka oli levitetty kuolleen haavoitetun
ruumiille ja näytti että se oli lähellä kuolemaa oleva mies. Nähtyänsä
sen, poistuivat idumealaiset, kuitenkin heitti yksi pahanilkinen
heittokeihäänsä paariin, jolla haavoitti Sadok'in käsivarren. Jos hän
olisi tiennyt, että paarilla makaava oli yksi Ananon paras ystävä, niin
eipä niinkään olisi tyytynyt ainoastaan tähän saattamaansa haavaan.

Helppoa on kuvitella Salomen pelästystä ja hämmästystä, kun hän näki
miehensä tämänlaisessa tilassa, mutta hän voitti surunsa ja kiiruhti
haavoitettua kaikesta voimastansa hoitamaan. Sadok'in haavat kyllä
olivat vaaralliset, mutt'ei kuolettavat, ja sitte kun hän tuli täyteen
tuntoon, kertoi hän mitä oli tapahtunut Ananon huoneessa siihen asti
kun hän itse haavoitettuna vaipui maahan. Anano oli sinä yönä jättänyt
vartijat tarkastamatta, kuten jo tiedämme, ja neuvottelu oli kestänyt
ison aikaa jälkeen puolen yön, jonka äkkiä keskeytti hirveä meteli.
Kaikki kiiruhtivat ulos katsomaan, mikä se oli ja kun tulivat portaille
näkivät, että koko kartano oli täynnä hurjia aseilla varustettuja
selooteja. Nämä antoivat kulkuistaan kuulua kamoittavan huudon, kun
saivat nähdä kaikki ylimmäiset papit ja kansan vanhimmat ja ryntäsivät
hurjasti portaille saadaksensa sammuttaa vihansa vihatun vihollisensa
veressä. Lyhykäinen sota seurasi; pian olivat muutamat papit
palvelijoinensa voitettu ja Sadok makasi haavoitettuna ja melkein
vereen tukehtuneena tietämättä mitä sen perästä tapahtui. Perästäpäin
saatiin tietää että Anano ja Gamalan Jesus olivat tapetut ja että
raivot murhaajat olivat heidän ruumiitansa perässään vetäneet pitkin
katuja.

Onneksi oli moni selooti nähnyt Sadok'in kaatumisen, josta syystä
sanoma hänen kuolemastansa pian levisi ympäri kaupunkia ja joka todeksi
uskottiin. Jos niin ei olisi tapahtunut, olisi varmaan hänen
arvokkaisuutensa kiihoittanut murhaajia etsimään ja tappamaan hänen.
Haavojensa tähden täytyi hänen olla paikoillaan ja hänen vaimolleen ja
palvelijoilleen onnistui niin hyvin pitää salassa piilopaikkansa,
ett'ei hänen omalla veljellänsäkään Amatfiahlla ollut siitä
pienintäkään aavistusta, ennenkuin hän tuli Salomen luo lohduttamaan
häntä surussansa.

Verisaunaa kesti useampia päiviä, tahi siksi kun idumealaisten, joiden
ryöväys- ja kostonhimo olivat tyydytetyt, alkoivat tuntea kaihoa
matkaansaattamastansa verityöstä. He ilmoittivat sen vuoksi
aikomuksensa palata kotiansa, mutta ennenkuin lähtivät, avasivat
kaikkien vankilain ovet ja päästivät irroilleen kaksituhatta hurjaa
pahantekijää, jotka kiiruhtivat yhdistymään Simonin Gioran pojan
laeista välinpitämättömään joukkoon. Kansa rupesi idumealaisten mentyä
saamaan takaisin rohkeutensa, ja piilossa olleet uskalsivat tulla
näkyville; mutta selootit eivät laanneet julmuuksiansa harjoittamasta,
ja päivittäin kaatoi heidän murhahimonsa uusia uhria. Vespasiano tiesi
tarkoin tilan kaupungissa ja moni kehoitti häntä suorastaan marssimaan
Jerusalemia vastaan ja kerrassaan tekemään lopun sodasta. Mutta
romalainen sotaherra katsoi edullisemmaksi antaa juutalaisten heikontaa
voimansa sisällisillä sodilla vielä entistä voimattomammaksi.

Tällä sekasorron ja häiriön aikana levitti Giskalan Johan
kunniahaluisia tuumiansa ja vihdoin anastikin käsiinsä kaiken
todellisen vallan ja hallituksen kaupungissa. Selootit jakaantuivat nyt
kahteen osaan, joista toinen puolue piti Johan'ia ylenvaltiaana
johtajanansa ja toinen puolue oli lajittomana kansavaltana. Kaikkien
niitten onnettomuuksien lisäksi, joita sota, tyrannisuus ja kapina,
joka raivosi maassa, hyökkäsivät sicarit eli asfafinit (ryövärit),
mitkä olivat valloittaneet Massada nimisen linnoituksen lähellä
Kuollutta merta, Engaddiin pääsiäis-yönä 68 ja tappoivat 700 asujanta.
Toisia ryövärijoukkoja kokoontui Jerusalemin lähitienoille ja maassa
vallitsi nyt täydellinen sekasorto, ryövääminen ja murhaaminen.



KAHDEKSAS LUKU.


Ihan toisellaisissa tiloissa kuin mitä olemme kertoneet oli Naomi
ollut, ja jos hän ei olisi ollut levotoin vanhempainsa ja
ystävättärensä Klaudian tähden olisi hänestä rakkaiden omaistensa luona
viettämänsä päivät olleet onnellisemmat elämässänsä. Jo ensimäisenä
iltana oli Juditha ehdottanut hänelle Bethaniaan menemistä, ja Naomi
sekä hämmästyi että ilostui, kun tätinsä heti kylään tultuansa meni
suorastaan Marian asuntoon.

Vanha Maria oli yksin. Hän nousi ylös ja tervehti Naomia: "Jumalan ja
Vapahtajamme siunaus ylitsesi, lapseni." Naomi kauhistui kun
tervehtiminen tapahtui tätinsä läsnä ollessa.

Juditha havaitsi mitä liikkui nuoren naisen mielessä ja kiiruhti
rauhoittamaan häntä.

"Minä olen tuonut sinun tänne Naomi" sanoi hän ja tarttui hänen
käteensä, "saadakseni sinulle meidän arvoa ansaitsevan ystävämme
läheisyydessä tunnustaa, että myös minä olen yksi arvotoin opetuslapsi
sille Herralle ja Vapahtajalle, jonka nimeä olet oppinut rukoilemaan.
Maria on ollut välikappaleena Herran kädessä nostamassa sitä mustaa
hairauksien ja valeluulojen huntua, jolla minun ja mieheni sielu oli
peitetty. Meidän on täytynyt tämä pitää salassa kaikilta; kyllä voit
ymmärtää minun sisällisen iloni ja kiitollisuuteni, kun sain tietää,
että Herra on myös sinunkin saattanut totuuden tuntemaan."

"Ah", huudahti Naomi, "nyt olen niin onnellinen kun en enää ole
yksinäinen ja eroitettu kaikista muista, joita rakastan maan päällä!
Suokoon Jumala että minun isäni ja äitini ja harhateillä oleva veljeni
myös tulisivat uskomaan Vapahtajan ja löytäisivät sen levon
sieluissansa, jota minä en tuntenut ennen kuin tiesin syntini olevan
puhtaaksi pestyt hänen veressänsä. Ja kaikesta siitä on minun
kiittäminen teitä, minun rakasta opettajatartani. Herra palkitkoon
teitä laupiutensa mukaan."

Pitkä ja elähdyttävä keskustelu tapahtui sitte näitten kolmen
kristillisen ystävättären kesken. Juditha kertoi tarkemmin Naomille
oman sekä miehensä kääntymisen ja kasteen; Theophilo oli niinikään
kääntynyt samaan uskoon ja kastettu jo useoita vuosia sitte. Nämä
kaikki olivat sulia uutisia Naomille ja hän ihmetteli sitä suurta
kristittyin paljoutta, kun oli ollut Jerusalemissa aina Jakopin, Herran
veljen ja kaupungin ensimäisen pispan, martyrikuolemaan asti.

"Sen ajan perästä, jonka sinäkin kyllä muistat", sanoi Juditha, "ovat
kristityt hajoitetut, ja Jerusalemissa jälellä olevat eivät uskalla
ilmaantua niin julkisesti kuin ennen heidän oivallisen pispansa
eläissä."

"Minä muistan hänen kuolemansa," sanoi Naomi, "ja aivan hyvin muistan,
että isäni kunnioitti häntä suuresti hänen vilpittömyytensä ja
lujuutensa vuoksi, vaikka hän piti hänen olevan johdetun harhateille ja
petetyn. Kun hän kuljetettiin temppelivallin äärimmäiselle reunalle ja
toivottiin siellä kansan edessä sanovan, ett'ei Jesus olekaan luvattu
Mesias -- niin silloin näkevät kaikki pettyneensä toimissaan, kun pyhä
Jakoppi huusi, että Jesus todella oli Jumalan poika. Isäni ei yhtynyt
huutoon, hänen joka tahtoi syöksemistään muurilta alas -- hän olisi
tahtonut pelastaa sen kunnia-arvoisen miehen, mutt'ei voinut. Ah, jos
olisin tuntenut hänen tahi jonkun toinen apostolin! Mutta te, Maria,
tunsitte varmaan heidän, puhukaat minulle paljon näistä pyhistä
miehistä!"

"Tunsin", vastasi Maria, "minä olen nähnyt ja tuntenut he melkein mutta
minun silmäni ovat myös nähneet mitä profetat ja kuninkaat halusivat
nähdä ja eivät kuitenkaan saaneet nähdä -- minä olen nähnyt Herran
Jesuksen ihmisellisessä olennossa ja alennetussa tilassa, ja nyt on
koko sieluni ikävöitseminen saada nähdä hänen kuninkaana kaikessa
loistoisuudessa isänsä Davidin istuimella. Kun hän tulee jaloudessansa
näkevät kaikki hänen ja tunnustavat hänen Jumalan pojaksi."

"Uskovatko kristityt Mesiaksen pian palaavan loistoisuudessaan?" kysyi
Naomi.

"Uskovaiset odottavat hänen tuloansa sekä pian että valmistelematta.
Muutamat veljistämme odottavat häntä jo, kun vielä ainoa elävä
apostolinsa Johannes on maan päällä. Tämä kuitenkin on väärä käsitys
siitä, kun Jesus sanoi Pietarille hänen kysymykseensä rakastetun
opetuslapsen kohtalosta: 'Jos tahtoisin hänen siihen asti olevan kuin
minä tulen, mitä sinun siihen tulee?' Siitä on syntynyt puhe, ett'ei
Johannes kuolisi ennen kuin Herra uudestaan tulee. Itse hän ei niin
käsittänyt Jesuksen sanoja, ja hän on nyt Ephesossa varroten ja
odottaen ikävöimällä sitä päivää, jolloin hän kutsutaan täältä
Kristuksen läheisyyteen."

"Hän siis elää vielä?" huudahti Naomi vilkkaasti.

"Niin, hän elää ja on vielä korkealla iällänsäkin Aasiassa olevien
seurakuntien päällikkö, joille hän kirjoittaa herttaisia kirjeitä,
jotka todistavat samaa kristillistä rakkautta ja laupeutta, mikä koko
hänen elämästänsä ja luonteestansa näkyy. Mutta hän ei ole aina ollut
sama laupias ja rakkahainen Johannes; minä tunsin hänen nuorukaisena ja
sekä hän että veljensä Jaakoppi olivat silloin tulisia ja kiukkuisia.
Se oli Jesuksen rakkaus, joka muutti hänen ja teki sellaiseksi kun hän
on."

"Niin, Jesuksen rakkaudella on todella voima synnyttää meidän
uudestaan", huudahti Naomi. "Kuka on niin rakastanut syntisiä kuin hän?
Kun ajattelen että hän on vuodattanut verensä minun synteini tähden ja
pessyt minun aivan puhtaaksi, niin tunnen itsessäni kuin uuden voiman
ja olen valmis kadehtimaan apostolia, Stephanoa ja kaikkia pyhiä
marttyria, jotka verellänsä ovat saaneet uskonsa todistaa."

"Älä luota vilkkaisiin tunteisiisi, rakas Naomini", sanoi Maria
lempeästi. "Ajattele Pietaria, urheamielistä, pelkäämätöntä Pietaria,
joka hädän hetkellä vaipui niin syvään sen vuoksi kun luotti omaan
voimaansa ja rohkeuteensa."

"Aivan niin, mieleeni muistuu se surullinen tapaus", sanoi Naomi,
tuntien itsensä nöyryytetyksi Marian lempeästä nuhteesta. "Pietarin
kieltämys ja toisten opetuslasten pakeneminen Jesuksen luota on aina
minua kummastuttanut; opetuslapset olivat kuitenkin olleet aina hänen
luonansa ja oppineet häntä pitämään paraana ystävänänsä."

"Niin, tässä on meillä nöyryyttävä todistus ihmissydämen heikkoudesta,
kehnoudesta ja itsekkäisyydestä ja sen johdosta ovat apostolit itsekin
siitä puhuneet pyhissä kirjoituksissaan. Mutta tässä näemme myös
todistuksen Jesuksen rakkaudesta ja anteeksi-antavaisesta laupiudesta,
joka ottaa syntisen vastaan, kun hän syntinensä nöyränä ja katuvaisena
tulee hänen luoksensa. Sentähden sanoikin Pietari sitte: 'Pysykäät
lujasti nöyryydessä, sillä Herra on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän
antaa armon.' Älkäämme koskaan olko mitään olevanamme ja älkäämme
koskaan kiittäkö itseämme muusta kuin heikkoudestamme, niin Herra on
varjeleva meitä ja tekevä meidän väkeviksi."

Päivä joutui loppuun ja aurinko oli laskemaisillaan, Kun Juditha ja
Naomi vihdoinkin ottivat jäähyvästin Marialta luvaten pian tulla
uudestaan. Palatessaan pelkäsivät he tapaavansa ympäri kuljeksivia
ryövärijoukkoja, joita liikkui seudulla, mutta ennenkuin olivat
ehtineetkään aivan etäälle Marian asunnosta kohtasi heidän Amatfiah,
joka huolestuneena heidän viipymisestään oli lähtenyt heitä muutamain
palvelijoiden kanssa hakemaan. Hän ei tahtonut heitä enään laskea
käymään Marian luona, kun he matkalla olisivat yhä alttiina uusille
vaaroille, vaan esitteli, että pyydettäisiin Mariaa tulemaan muutamaksi
päiväksi heidän luoksensa asumaan. Luonnollista oli että Juditha otti
tämän esityksen ilolla vastaan ja jo seuraavana päivänä näki hän ja
Naomi vanhan arvoisan ystävänsä muuttavan Amatfiahn oivalliseen
maakartanoon. Mutta yhtähyvin kaipasi Maria kaiken häntä nyt ympäröivän
mukavuuden ja komeuden keskellä omaa rakasta vanhaa asuntoansa. Sen hän
sanoi ja se hänestä näkyikin.

"Mitä ovat nämä marmoripermannot ja upeat huonekalut minulle", sanoi
hän yhtenä päivänä Naomille, "sitä maata vastaan, jota Vapahtajamme on
polkenut, ja sitä lavitsaa, jolla hän lepäsi, kun minä istuin hänen
jalkojensa juuressa ja kuuntelin hänen sanojansa? Ja mitä ovat nämä
korkeat pilarit ja kullattu katto siihen vuoren luolaan verrattuna,
jossa minä näin hänen seisovan ja kutsuvan kaikkivoivalla sanallaan
minun kuolleen veljeni elämään? Ei mikään muu kuin ajatus, ollakseni
sinulle, lapseni, hyödyksi totuuden etsimisessä ja löytämisessä, olisi
saanut minua edes muutamaksi päiväksi jättämään rakasta kotiani."

"Oletteko aina asuneet Bethaniassa, vielä sittenkin kun veljenne
herätettiin kuolleista?" kysyi Naomi.

"Olen; myös senkin perästä, kun hän toisen kerran laskettiin hautaan,
olen aina asunut Bethaniassa. Jonkun ajan veljeni kuolleista
herättämisen jälkeen kärsimme paljon vainoomista ylimmäisiltä papeilta
ja fariseuksilta, jotka harmilla näkivät monen kansasta uskovan
Jesukseen sitte kun hän oli tehnyt sen suuren ihmetyön. He koettivat
tappaa veljeäni saadaksensa siten poistettua elävän todistajan Jumalan
pojan voimasta."

"Mutta kuinka he itse voivat olla häneen uskomatta, kun heillä oli
silmäinsä edessä sellainen todistus hänen jumalisuudestansa?"

"Ylpeys, kunnianhimo ja omahurskaus teki heidät sokeaksi. He
odottivat riemuiten kuninkaallista Messiasta ja eivät tahtoneet
siksi tunnustaa halveksittua Jesusta, joka valitsi likimmäisiksi
seuraajikseen köyhiä kalastajia ja ylönkatsottuja publikaaneja.
Sellainen kuvaileminen Jesuksen loistoisuudesta ja vallasta hänen
ensimäisessä ilmaantumisessaan esti myös minunkin kauan aikaa uskomasta
Jesuksen olevan profeetailta luvatun Messiaksen. Nyt on minulle melkein
käsittämätöntä, kuinka minä ennen niin usein saatoin lukea profeeta
Eliasta ja kuitenkin epäillä, että hän puhui juuri Jesuksesta. Tämä
kyllä oli 'enin halveksittu ja ylönkatsottu ihmisten seassa' ja tosin
kyllä juutalaiset kätkivät kasvonsa hänen edessänsä. Ah, milloinkahan
on Herran käsi ilmestyvä sille kansalle, jota kutsutaan hänen
kansaksensa? Me emme tiedä niistä ajoista ja hetkistä, jotka ovat yksin
Herran kädessä, mutta sen hän on meille itse sanonut, että ennenkuin se
suloinen aika tulee, saamme kuulla sotia ja sanomia sodista ja paljon
murhetta ja vaivaa on tuleva."

"Ja luuletteko, Maria, näitten rangaistuksen päivien nyt olevan
tulossa?"

"Minä luulen, että kovat rangaistukset pian kohtaavat Sionin tytärtä ja
että ainoastaan ne tulevat säästettyä, jotka uskovat Herraan Jesukseen.
Hän käskikin tunnustajiensa lähtemään kaupungista, kun näkevät
ennustavaiset merkit ja sentähden onkin monta kristittyä sen perästä
kun sota alkoi muuttanut Pellaan Jordanin toiselle puolelle. Minä en
ole vanha pakenemaan, mutta ikäni, vähäpätöisyyteni ja köyhyyteni on
tähän asti suojellut minun ja jos Herran tahto on, niin mielelläni
lopettaisin päiväni Bethaniassa. Jos kuitenkin näen vaaran uhkaavan,
niin en tahdo hylätä Herran sanoja, vaan muutan Pellaan veljien luo.
Epäilemättä muuttaa myös sinne Amatfiah ja Juditha ajallansa. Ja
suokoon Jumala, että sinä ja koko perheesi saataisiin kehoitettua
tekemään samalla lailla."

"Sitä minä epäilen; isäni ei tahdo jättää Jerusalemia niin kauan kun
siellä on kivikin kiven päällä, ja äitini ei jätä häntä. Älä moiti
minua, Maria, jos minä päätän jäädä vanhempieni luo -- käyköön sitte
miten hyvänsä. Minä tiedän Pelastajani elävän ja hänen käsiinsä jätän
itseni huolettomasti, jos kuolema minua kutsuu."

"Hyvä on luottaa häneen, jonka kädessä on elämä ja kuolema, mutta
meillä ei ole mitään oikeutta lopettaa elämäämme. Kun päättämisen aika
tulee, niin olen varma, että Herra on silloin sinua johtava, mitä sinun
tekemän pitää."

Vielä samana päivänä, kun näin puhuttiin, valmisti Amatfiah vaimonsa ja
Naomin kanssa paluumatkalle Jerusalemiin, ja Maria myös jätti hyvästi
palataksensa asuntoonsa takaisin. Edellisestä tiedämme että juuri
lähdön hetkenä tuli Theophilo tuoden sanoman idumealaisten tulosta.
Matkasta sen vuoksi ei tullut mitään ja Mariaa lähetettiin heti
hakemaan, kun katsottiin hänen olevan paremmassa turvassa Amatfiahn
huoneessa, joka oli lujasti rakennettu ja osaksi linnoitettukin
viimeisten levottomuuksien jälestä Jerusalemissa ja sen ympäristöllä.

Kun Amatfiah palasi kaupungista, ei hän voinut itseltänsä salata,
ett'ei hän eikä perheensä enää kauempaa saattanut olla turvassa maalla,
ja hän päätti senvuoksi muuttaa Pellaan. Maria myös suostui ystäviänsä
seuraamaan, ja kun Salome kirjeessä Naomille kertoi heidän, vanhempien,
toivovan, että hän vielä jonkun aikaa olisi setänsä turvissa ja
seuraisi häntä sinne minkä hän katsoisi tarpeelliseksi muuttaa, ei hän
enää epinyt seurata sukulaisiansa seudulle, jossa hänellä olisi
tilaisuus tavata ja puhutella niin monta uskon sisarta.

Sisällinen sota raivosi yhtä ankarasti Jerusalemissa koko talven ja
Naomille oli mahdotoin palata sinne takaisin. Hän sai kuitenkin aina
tuon tuostakin kirjeitä vanhemmiltansa ja Klaudialta, joiden sisältö
oli rauhoittavaa laatua; Sadok oli jo ihan parantunut ja kaikki olivat
terveet sekä vielä kapinan hirmuista säästetyt. Naomi ei kuitenkaan
täydellisesti rauhoittunut näistä kirjeistä, mutta hän jätti itsensä ja
levottomuutensa Herran käteen ja iloitsi siitä että hän yhdessä niin
monen uskon-sisaren kanssa sai avuksi huutaa ja ylistää häntä. Päivä
päivältä kävi hänen uskonsa syvällisemmäksi ja sisällisemmäksi.
Kristittyin kaunis ja yksinkertainen Jumalan palvelus valloitti hänen
sydämensä.

Kaikki oli rauhallista ja hiljaista heidän kokouksissaan; sisällisestä
hartaudesta ja vilpittömästä sydämen murtumisesta valuivat kyyneleet
monen ennen paatuneen syntisen ja monen äskettäin kääntyneen poskille,
kun he yhteisesti lankesivat polvillensa ja yhdistivät äänensä
rukouksissa ja lauluissa. Usein pitivät he kokouksiansa yön
hiljaisuudessa jossakin syrjäisessä vuoren-rotkossa, sillä vaikk'ei
juutalaiset Pellassa yleisesti vainonneet kristityitä tahi osoittaneet
kiukkuansa heitä kohtaan, niin kuitenkin varovaisuus vaati näitä
pakolaisraukkoja käyttäiksemään hiljaisesti, ett'eivät millään tavalla
kiihoittaisi vastustajiansa.

Näissä Jumalan palveluksissa kävi Naomi oikein halulla. Hän halusi
innokkaasti päästä kasteen kautta kristilliseen seurakuntaan, ja sitte
kun hän oppilaana opettajiensa ja vanhempain edessä oli antanut
tyydyttävän näytteen taidostansa ja uskostansa, sai hän pyhän kasteen.
Nyt tunsi hän itsensä kyllin väkeväksi tunnustamaan isällensä
kääntymisensä kristilliseen uskoon, ja vaikka hän tiesi isänsä pitävän
pahoja luuloja natsaretilaisten uskonnosta ja hyvin aavisti hänen
mielipahansa ja surunsa siitä, kun hän luopui isäinsä laeista, jätti
hän kuitenkin itsensä huoletta Herran haltuun, tietäen että Herra oli
kaikki asettava parhaimmaksi.

Kun Naomi oli kasteen saanut sai hän myös luvan käydä Herran
ehtoolliselle ja ottikin usein kiitollisuudella osaa siinä pyhässä
ateriassa sielunsa vahvistukseksi ja virvoitukseksi. Kristinuskon ensi
aikoina jaettiin ja nautittiin Herran ehtoollista sangen usein, ja
Chrysostomo kertoo, että kun kristinuskon henki vielä oli lämmin ja
voimallinen ja uskovaisten sydän täynnänsä palavaa rakkautta Herraan,
nauttivat he hänen kallista ruumistansa ja vertansa joka päivä. Herran
ehtoollisen viettäminenkin tapahtui silloin ihan toisella tavalla kuin
nykyään. Kaikki uskovaiset niin rikkaat kuin köyhät söivät yhdessä
ensin niin sanotun agapen eli rakkauden aterian, jossa oli sellaista
ruokaa kun rippivieraat olivat varainsa mukaan mukanansa tuoneet. Tämän
aterian perästä jaettiin ehtoollinen, jonka tehtyä erottiin ja kukin
meni hiljaisesti kotiinsa.

Naomi ei voinut kylliksi ihmetellä kristittyin yksinkertaista pukua,
kohtuullisuutta ruo'assa ja arvokkuutta käytöksessä. Mikä ero näitten
yksinkertaisten ihmisten ja rikasten juutalaisten välillä, jotka
ylpeilivät kalleilla kivillä koristetuissa tiareissa, (omituinen
päähin), silkkivaatteissa, hetuleisissa vyöhyeissä, kultaisissa
rannerenkaissa ja soljissa! Hän olisi kernaasti myynyt kaikki isältänsä
saamansa koristeet ja antanut niiden arvon köyhille uskon-sisarille,
mutta Juditha muistutti, ettei hänellä ollut käyttämisoikeutta isänsä
antamiin lahjoihin ilman isänsä luvatta, varsinkin kun oli kysymys
lahjoittaa ne sellaisille, jotka Sadokin mielestä olivat kelvottomat
samaan sitä ilmaa, jota hengittivät, ja joita lähestyä oikea Abrahamin
poika ei saattanut ilman saastumatta.



YHDEKSÄS LUKU.


Talvi kului ja keväällä 68 alkoi sota uudestaan. Vespasianon leiriin
paenneet juutalaiset kehoittivat häntä viivyttelemättä lähtemään
Jerusalemia vastaan, mutta hänestä oli parempi jättää se siksi kun muu
osa maasta oli lannistettu. Kun Gadara, etevin kaupunki Peraeassa oli
valloitettu ja yksi romalainen karnisooni sinne sioitettu, palasi
Vespasiano muun joukon kanssa Caesareaan, käskettyänsä Placidon
viidensadan ratsastajan ja kolmentuhannen jalkamiehen kanssa pakolaisia
takaa ajamaan. Tässä osassa romalaista joukkoa oli myös Rufo ja
Marcello, jotka kuljettivat Javanin vankina mukanaan, kun katsoivat
viisaammaksi pitää hänen omain silmäinsä alla kuin jättää muiden
huostaan.

Kun Placido oli saavuttanut ja tapattanut pakolaiset, joista
viisitoista tuhatta murhattiin, kaksituhatta otettiin vangiksi, päätti
hän joksikuksi ajaksi pysähtyä siihen osaan Peraeaa lannistaaksensa
koko maan ja asetti leirinsä Kuolleen meren rannalle.

Kuu oli korkealla taivaalla ja sen kirkkaat loistavat säteet valaisivat
suuren järven kirkkaan liikkumattoman pinnan, kun Marcello jätti leirin
ja lähti menemään pitkin meren rantaa. Kun hän näki tämän paikan
kamalan autiuuden ja hävityksen, jossa muinoin Sodoma ja Gomorrah
rikkaudessaan ja loistavuudessaan upposi pohjattomaan syvyyteen,
valtasi hänen tunto Jumalan vanhurskaudesta, joka ei anna itseänsä
piikata. Hänen oma mielentilansa sopi hyvin yhteen sen jylhyyden
kanssa, joka häntä ympäröitsi. Häntä inhoitti ajatellessaan niitä
julmuuksia ja veren vuodatuksia, joita oli nähnyt. Romalaisena
sotilaana oli hän velvollisuutensa täyttänyt ja taistellut
urhollisesti, mutta kristittynä oli hän koettanut, missä vaan oli
voinut, estää ja poistaa julmuuksia. Ainoastaan harvoin oli hän siinä
onnistunut ja alakuloisena haki hän nyt yksinäisyyttä antaaksensa
ajatuksiensa häiritsemättä nykyisistä kääntyä siihen, joka
lohduttavaisempi oli. Ja vaikka se varma tieto vahvisti ja elähytti
häntä, että sama Herra, johonka sydämensä luotti, oli kaikki saattava
hyvään ja onnelliseen loppuun, ei hän kuitenkaan voinut olla
levollisena Naomin tähden. Hän oli nousnut ylös niitä jyrkkiä
kallioita, jotka ovat Kuolleen meren länsipuolella ja niiltä katsoi hän
kaukaa siintäviä Jerusalemin temppelin tornein korkeita huippuja ja
kullatuita katon harjoja. Mikä on tuleva tämän kaupungin kohtaloksi?
Voiko hän tästä epäillä, kun hän muisti Jesuksen omat sanat ja
jalkojensa edessä oli näkyvä todistus siitä, että Herran sanat ovat
todet ja hänen rangaistuksensa eivät hairahda. Eikä kukaan muu voi
niitä välttää kuin Herran oikea kansa; saattoiko hän luulla Naomin
kuuluvan niihin, kun hänen isänsä oli vimmainen juutalainen ja tytär
suuresti isäänsä ihanteli? Ja kuinka on käypä rakkaalle sisarelle?
Tähän asti ei Rufo ollut mitenkään voinut häntä Jerusalemista tuoda, ja
jos Vespasiano nyt ryntäisi kaupunkia vastaan, on vieläkin
mahdottomampi saada Klaudian sieltä pois.

Marcello oli niin vaipunut näihin synkkiin ajatuksiin, ettei hän
vuorelta alasastuessaan huomannut mitä ympärillään tapahtui, ennenkuin
hän kuuli jonkun kiiruhtavat askeleet, joka tuli häntä vastaan ja kohta
näkikin hän miekan välähtelevän silmäinsä edessä ja kuuli samassa
ynseästi kysyttävän, kuka hän oli. Marcello säpsähti, mutta tunsi heti
Javanin ja arvasi hänen leiristä karanneen ja nyt olevan matkalla
maanmiestensä luo.

"Oletko Javani?" kysyi hän. "Pistä miekka tuppeen; minulta ei sinun ole
mitään pahaa pelkääminen. Mutta sano, minkätähden olet täällä?"

"Olen karannut vankeudesta, Marcello. Vapaus on jokaisen ihmisen ja
varsinkin jokaisen juutalaisen oikeus. Jos olisin täällä tavannut kenen
muun romalaisen tahansa, olisi kostonhimo tahi itsepuolustamisvaisto
saanut minun painamaan miekkani hänen rintaansa, mutta sinuun luotan."

"Minulta puuttuu voimia pakoittaakseni sinun kääntymään takaisin
leiriin, muuton sen kyllä tekisin, ehkä vastenmielisesti. Mutta sinä
olet juhlallisesti vannonut pysyväsi paalutuksen sisällä ja olet niin
muodoin rikkonut valan, jonka vannoit vartijallesi Klaudiolle. Anna
minun muistuttaa sinulle tätä valaa ja palaa takaisin leiriin."

"Mikä sitova voima on juutalaisen valalla romalaiselle?" vastasi Javani
halveksimalla. "Yhden juutalaisen elämä ja vapaus on enemmän arvoinen
kuin sadat lupaukset, ja juonilliset romalaiset eivät ole meiltä
ansainneet mitään luottamusta."

"Jokaisen miehen sana olkoon pyhä; kaikkivaltias Jehovah kuuli ja
merkitsi valasi ja hänen silmäinsä edessä olet tehnyt itsesi
syylliseksi väärään valaan."

"Mitä on Israelin Jumala sinulle, Marcello, ja minkätähden mainitset
hänen suuren nimensä sellaisella kunnioituksella?"

"Sentähden että olen oppinut tuntemaan Jumalasi kuninkasten kuninkaana
ja herrojen Herrana ja tiedän että kaikki meidän ajatuksemme, sanamme
ja tekomme ovat alastomana ja paljaana hänen silmillensä. Sentähden
pitäisi myös sinunkin, Javani, enemmän pelkäämän syntiä hänen pyhää
lakiansa vastaan kuin vankeutta ja kuolemaakin."

"Vaikkapa sinä, Marcello, olet oppinutkin tuntemaan totisen Jumalan,
niin Klaudio kuitenkin on pakana ja epäjumalain palvelija. Minä olisin
pitänyt valani juutalaiselle, mutta nyt minä olen vapaa ja arvostelen
vapautta siksi korkealle etten siitä luovu romalaiselle antamani
lupauksen tähden. Hyvästi Marcello; minä kiiruhdan Judeaan, ja kun
ensikerran tapaamme toisemme, niin tapahtuu se Jerusalemin muureilla."

"Kun olet päättänyt palata maanmiehiesi luo, niin erotkaamme kuin
ystävät", sanoi Marcello ja ojensi kätensä hänelle.

Javani otti sen käteensä kuitenkin epäillen Marcellon tarkoitusta, ja
peläten petosta tarttui hän toisella kädellänsä miekkaansa.

"Sinä et tunne minua vielä Javani," sanoi Marcello; "mutta minä toivon
että sen kerran tulet tekemään. Klaudia on isäsi huoneessa; ole veli
hänelle siksi kun voimme hänen luoksemme noutaa. Tervehdi häntä
sydämellisesti minulta ja vie samat terveiset sisarellesi, jota myös
sisarenani pidän. Sano hänelle, että Marcello tekee kaikki mitä voipi
heidän pelastukseksensa ja onneksensa, joita hän niin äärettömästi
rakastaa."

Javani tuli liikutetuksi.

"Anna minulle anteeksi, että hetkisen epäilin sinua", sanoi hän. "Kyllä
vien tervehdyksesi sisarelleni, vaikka pelkään hänen antavan sille
suuremman arvon kuin olisi hänen levollensa toivottavaa. Jos niin
onnettomasti kerran kävisi, että hän tarvitsisi romalaisen suojelusta,
niin ei ole ketään, joille hänen niin kernaasti uskoisin kuin sinulle."

Tämän sanottuaan lähti Javani Marcellon luota, joka silmänräpäyksen
katseli hänen jälkeensä ja sitte kääntyi menemään leiriin. Kun hän
sinne tuli, tapasi hän Klaudion melkein epätoivossa Javanin karkaamisen
tähden. Luottaen vangin valantapaiseen lupaukseen, ett'ei lähtisi
leirinpiiristä minkään, oli hän antanut hänelle tavallista suuremman
vapauden ja pelkäsi nyt ankaraa rangaistusta huolimattomuudestansa.
Marcello lohdutti häntä vakuutuksella, koettavansa, niin paljon kuin
suinkin lauhduttaa isänsä vihaa ja kun ei Rufostakaan ollut aivan
vastenmielistä ystävänsä pojan karkaaminen, puhui hänkin Klaudion
puolesta ylipäällikölle. Niin kova kuitenkin oli järjestys romalaisessa
leirissä, että jollei arvossa pidetty Rufo olisi puhunut Klaudion
puolesta olisi hän varmaankin saanut horjahduksensa hengellänsä maksaa,
minkä hän nyt sai suorittaa helpolla rangaistuksella.

Sitte kun Placido oli valloittanut Peraean, pysähtyi hän Jerikon
läheisyyteen odottamaan määräyksiä Vespasianolta, joka äskettäin oli
Romasta saanut sanomia gallilaisen sotaherra Binder'in kapinasta
keisaria vastaan. Käsittäen, että hänen joukkonsa tulisi tarvittavaksi
kapinan tähden syntyneessä sodassa, rupesi Vespasiano kiiruhtamaan
sotaa Palestinassa loppuun. Sen vuoksi valloitti hän kaupungin toisensa
perästä ja voittomatkan tehtyänsä Idumean lävitse tuli hän Jerikoon ja
yhdistyi siellä Placidon sotajoukko-osastoon. Kaupunki antautui kohta
kun suurin osa sen asukkaista oli paennut jo ennen romalaisten tuloa.
Jerikossa, jossa Vespasianolla oli päämajansa, lähetti hän osastoja
kaikille haaroille ja jo uhattiin Jerusalemia piirityksen kauhulla.
Mutta Herra vielä sysäsi uskottomalle kansalle määrätyn rangaistuksen
tuonnemmaksi ja pidensi sille armon aikaa, jos se sillä ajalla tahtoisi
etsiä häntä, joka sydämestänsä antaa anteeksi ja hyvin tekee. Romasta
tuli sanoma, että Neroni oli tapettu, hallittuansa kolmetoista vuotta,
ja että Galba oli huudettu keisariksi hänen jälkeensä. Vespasiano
pysäytti sota-toimet ja kokosi kaikki joukkonsa yhteen käyttääksensä
asianhaaroja, jos sattuisi sopiva tilaisuus romalaisen keisarin arvon
anastamiseen.

Kun romalainen joukko lähestyi Jerusalemin seutua, lähetti Sadok sanan
Amatfiahlle tervehtien häntä, että Judithan ja Naomin pitäisi jättämän
Pellan ja tuleman Jerusalemiin, jonka hän piti turvallisempana.
Amatfiah luotti enemmän Herransa ja Vapahtajansa sanaan ja päätti
kaikessa tapauksessa jäädä Pellaan, mutta kun Naomi hartaasti toivoi
päästä vanhempainsa luokse, päätti hän saattaa hänen Jerusalemiin ja
sitte palata takaisin Marian ja vaimonsa luo Pellaan.

Naomin ottivat kotona sydämellisellä rakkaudella ja ilolla vastaan
äitinsä, Klaudia ja vanha Deborah; Sadok oli silloin temppelissä, jossa
Jumalan palvelusta vieläkin vietettiin, vaikka pyhä huone oli tullut
häväistyksi ja tahratuksi verellä. Naomi odotti isänsä tuloa; mutta hän
vapisi sitä hetkeä, jolloin hänen piti tunnustaman luopumisensa isäinsä
uskosta. Hän oli päättänyt niin pian kuin mahdollista tunnustaa
kääntymisensä hänelle ja pyytää että saisi ottaa osaa uskon-sisariensa
Jumalan palvelukseen, mutta hän tunsi nyt että koko hänen rohkeutensa
ei voisi häntä kannattaa sillä hetkellä ja hän kohotti sen vuoksi
sydämensä hiljaisessa rukouksessa Herran tykö, rukoillen hänen apuansa
siinä ristin kantamisessa, minkä Herra hyväksi näkisi hänen
kannettavaksensa antaa.

Mahdotoin on kertoa Sadokin iloa, kun hän sai nähdä tyttärensä ja
ystävällisessä ja iloisessa keskustelussa kului ilta. Illallisen
perästä kutsui hän perheensä tavalliseen iltarukoukseen, ja vaikka hän
siinä tarkoin seurasi juutalaisia muotoja, ei Naomi sentään epäillyt
muiden kanssa polvillensa langeta ja toimittaa hartauttansa. Vasta kun
hän lopetti hiljaisen rukouksensa, lisäsi hän tietämättänsä kuultavalla
äänellä kristittyin tavallisesti rukoillessa käyttämät sanat: "sinun
poikasi Jesuksen Kristuksen tähden." Samassa huomasi hän
muistamattomuutensa. Hän nousi ylös ja näki isänsä levottomasti,
kummastuksen sekaisella katsannolla silmäilevän häntä. Hän oli aikonut
jättää päättävän keskustelun seuraavaan päivään, mutta näki nyt
salaisuutensa huomatuksi. Arvelematta meni hän nyt isänsä luo, lankesi
polvillensa ja sanoi:

"Isäni, minä olen ilmaissut itseni ennen kuin aioinkaan; minä olen
avuksi huutanut Herran Jesuksen nimeä. Älä hyljää minua, kun minä nyt
tunnustan olevani hänen arvottomin palvelijansa."

Sanoja ei ole tarpeeksi kertoa niitä tuhansia tunteita, jotka
liikkuivat Sadok'in sielussa kuullessansa tyttärensä avonaisen
tunnustuksen. Kauhistuksesta ja hämmästyksestä oli hän hetken
liikkumatoin. Sisällinen rakkaus esti vihan raivoon puhkeamasta, mutta
kaikki hänen kansansa vale-luulot ja koko hänen lahkokuntansa ylpeys
tukahdutti luonnollisen helleyden tunnon. Hän katseli Naomiin
silmäyksillä, jotka osoittivat katkeraa pettynyttä toivoa ja
halveksimista, ja voimattomana hillitä surua, joka kirveli sydäntänsä,
repäsi hän vaatteensa irrolle hänen vapisevista käsistänsä ja olisi
mennyt huoneesta, ellei Amatfiah olisi estänyt häntä.

"Sadok, minun veljeni", sanoi hän, "älä jätä meitä noin kiivastuneena.
Sinun pitää kuuleman minua, sillä minä olen velkapää kantamaan vihasi.
Täytyy tunnustaakseni, että sekä minä että vaimoni kuulumme samaan
uskoon ja vakuutukseen kuin Naomi, ja kun kuulimme, että hän jo useoita
kuukausia sitte oli tullut totuuden tietoon erään enin valistuneimman
ja armon saaneen Herran oppilaan johdatuksesta, kehoitimme me häntä
ilolla lujuuteen uskossansa ja tunnustuksessansa."

"O, sellainen houria kun olin", huudahti Sadok, "kun laskin aarteeni
niin kauaksi luotani ja hoidostani! Mutta kuinka taisin sellaista
odottaa omalta veljeltäni? Älä puhu minulle Amatfiah! Jos olisit
painanut väkipuukon Naomin rintaan olisit vähemmin minua sillä
loukannut kuin vuodatuksellasi hänen sieluunsa natsaretilaisen petturin
oppia. Hän oli minun ylpeyteni ja kunniani -- miksi on hän nyt tullut?
Kiroukseksi ja häpeäksi vanhemmillensa -- uskonhylkääjäksi, joka on
jättänyt ainoan totisen uskon -- häpeällisen uskonnon oppilaaksi,
huonoimman kuin epäjumalan palveleminen, perustettu petokselle ja
pahantekijän keksimä, joka ei voinut enempi itseään kuin muitakaan
pelastaa oikeudellisesta rangaistuksesta. O, Israelin Jumala kosta
suuren nimesi tähden, ja äläkä anna näiden Natsaretin petturein
vietellä lampaita lammashuoneestasi. Tuo minun lapseni takaisin
uskontoonsa ja vanhemmillensa, ja älä anna hänen olla kansansa
hylkääjänä ja Aronin su'un häpeänä!"

Sadok puhui innostuksella, mikä olikin hebrealaisen veren
ominaisuuksia. Hänen kätensä olivat kovasti kokoon puristetut, hänen
silmänsä säihkyivät tulta ja koko hänen olentonsa näytti vapisevan.
Salome silmäsi välistä häneen ja välistä tyttäreensä, jonka pää oli
painunut aina permantoon asti nöyristymisestä ja surusta. Äiti ei
tuntenut sitä surua, joka täytti isän sydämen; hänelle oli mahdotoin
unhoittaa, että Naomi, vaikkapa eksynytkin, kuitenkin oli hänen ainoa
tyttärensä, ja koetti nostaa häntä ylös kuiskataksensa hänelle
lohduttavia sanoja. Mutta Naomi ei tahtonut nousta ylös.

"O, äitini", sanoi hän, "eikö isäni ole kironnut minua? Anna minun
maata tomussa ja tuhassa siksi kun kuulen hänen peruuttavan ne
kauhistuttavat sanansa ja siunaavan lastansa."

"Ei hän sinua kironnut, Naomi; hän ainoastaan puhui surua ja vihaa
sinussa tapahtuneesta muutoksesta. Mutta sano hänelle, että taas tahdot
kuunnella hänen opetuksiansa ja unhoittaa eksymisesi, niin hän tulee
jälleen sinun helläksi ja rakastavaiseksi isäksesi. Minä rukoilen
puolestasi, eikä vielä koskaan hän ole minulta rukoustani kieltänyt."

Sadok ei saattanut katsoa vaimonsa kyyneleihin; hän tunsi itsensä
liikutetuksi, lähestyi häntä ja nosti hänen ylös, kun hän oli langennut
polvillensa Naomin viereen, ja sanoi:

"Sinun tähtesi, Salome annan minä tyttäremme horjahduksen anteeksi, jos
hän minulle lupaa, ettei milloinkaan enää nimitä natsaretilaisten
Jumalan nimeä ja taas noudattaa kaikkia tapoja ja seremonioita. Lupaa
minulle, Naomi, ja tule sitte taas syliini kuin rakas lapsi."

Sadokin malttavaisuus oli loppunut ja sydämensä luonnollinen hellyys
oli voittamaisillansa sen ylevän tyyneyden, mikä oli hänellä omituista.
Salome, Klaudia ja Deborah itkivät ääneensä ja suurella levottomuudella
odotti Amatfiah Naomin vastausta. Nuori nainen oli noussut ylös ja
seisoi hetkisen kelmeänä kuin kuolema. Taistelevaiset tunteet näyttivät
liikkuvan hänessä, mutta kerrassaan muuttuivat hänen kasvonsa juonteet
hiljaisiksi, mutta päättäväisen näköisiksi, ja hän kohotti päänsä.

"Isäni", sanoi hän, "te olette käskeneet minun luopumaan uskosta,
johonka olen kääntynyt sen vuoksi, että tiedän sen olevan toden.
Ennemmin voin kieltää puolipäivän auringon olevan valkeutta kuin
Jumalallisuuden kunnian ja loistoisuuden ilmestymisen Jesuksessa
Natsaretissa. Minun sieluni oli pimeä, sydämeni kova, luontoni ylpeä,
ja senvuoksi en tuntenut mitään lepoa; mutta kun kallis opettajattareni
kertoi minulle, kuinka Jesus jätti isänsä loistavan valtakunnan
astuaksensa maanpäälle ohjaamaan syntisiä elämän tielle, kantamaan isän
vihan synnin vuoksi ottamalla kaikkein ihmisten synnit ja kärsimään
kuoleman niiden tähden, kuinka hän astui isänsä luokse takaisin ja
siellä rukoilee puolestamme ja valmistelee uskovaisilleen ijäisiä
asunnoita -- kun kuulin sen, muuttui sydämeni. Minä nautin Jesusta
Vapahtajaani ja minun sieluni sai levon. En koskaan, koskaan jätä minä
häntä, joka antoi elämänsä edestäni -- enkä koskaan kiellä sitä nimeä,
jonka kautta ainoastaan toivon autuaaksi tulevani."

Aina sen mukaan kun Naomi puhui, lisääntyi viehätys hänessä ja hilpeä
punastus nousi poskillensa. Sadok ja toiset hämmästyivät hänen
olentonsa juhlallisesta vakavuudesta, eivätkä voineet olla
kummastelematta hänen viehättäväisyyttänsä ja vakavuuttansa. Amatfiah
iloitsi sentähden, että Naomi oli koetuksen kestänyt ja oli ylpeä siitä
että oli hänen sukulaisensa ja opettajansa.

"Suokoon Jumala, Naomi", sanoi Sadok vihdoin, "että kaikki nämä
lämpöiset tunteet ja tämä luja luonto olisi johdettu totuuden tielle.
Mene nyt kammariisi ja odota siellä siksi kun minä tulen luoksesi
aamulla tahi lähetän rabbini Joatferin. Jos sinä palaat uskontoosi ja
velvollisuuteesi takaisin, jääköön kaikki unhoitukseen, mutta jos sinä
pysyt luopumuksessasi -- o, Abrahamin Jumala, anna minulle silloin
voimaa käytellä pyhien lakiesi mukaan ja olla ensimäinen, joka tuon
tuomiolle heittolaisen omasta huoneestani."

Sadok jätti huoneen ja meni omaan erityiseen kamariinsa, missä hän
vietti yönsä rukouksessa rakastetun lapsensa edestä. Kukaan perheestä
ei mennyt levolle. Salome ja Klaudia jäivät Naomin luo, joka nyt oli
väsynyt ja uupunut sielun ponnistuksesta ja Amatfiah viipyi myöskin
saadaksensa kiihoittaa veljensä tytärtä rohkeuteen ja koettaa vaikuttaa
molempain toisten vakuutukseen. Jos Sadok olisi kuullut, mitä sinä yönä
puhuttiin hänen huoneessansa, olisi hän kohta siitä lopun tehnyt.
Amatfiah oli kaunopuhelias kun hän puhui Herrasta, johonka hän luotti,
ja Salome, luonnoltansa lempeä, oli jo hyvällä tuulella vihatuita ja
vainotuita natsaretilaisia kohtaan. Jos hänen miehensä olisi ollut
kristitty olisi hän ilman vaikeudetta ottanut hänen uskonsa, ja jos hän
vaan yksinkertaisesti olisi pysynyt Jumalan sanassa ja rukouksessa
hänen henkensä johtamana vakaisesti kysynyt totuutta, olisi hän pian
löytänyt sen ja säästänyt itseltänsä monta surua, epäilystä ja
murhetta, jotka tekivät hänen levottomaksi.

Klaudialla ei ollut niin monta valeluuloa voitettavana. Aika ja
miettiminen, Raamatun lukeminen ja Naomin kanssa keskusteleminen oli
vähitellen voittanut hänen hairahduksensa, ja kirje veljeltänsä,
jossa tämä sanoi jättäneensä kaikki pakanalliset Jumalallisuudet, oli
myöskin hänelle vakuuttanut, että kaikki ne olivat rukousta
ansaitsemattomat. Uskonsa ja vakuutuksensa puolesta oli Klaudia tällä
ajalla juutalais-nainen, ja Naomi ei ollut hänelle sanallakaan
maininnut muutoksesta itsessään sen vuoksi ettei heikontaisi hänessä
äsken herännyttä uskoa ainoaan totiseen Jumalaan. Nyt tuli Amatfiah ja
puhui Klaudialle Jumalan ainoasta pojasta, luvatusta Messiaksesta, joka
jo tullut oli, ja Naomi huomasi sittemmin kohta että Amatfiahin puhe
oli tehnyt syvän ja elävän vaikutuksen niin hyvin äitiin kuin
ystävättäreenkin, ja sydämellisesti rukoili hän Herraa, että hyvä
siemen saisi kasvaa ja kantaa hedelmiä ja että hän tulisi
välikappaleeksi johtamaan näitä molempia rakkaita olennoita
ijankaikkiseen elämään.



KYMMENES LUKU.


Olemme maininneet Galban astuneen Neronin jäljestä romalaiselle
keisarin istuimelle ja Vespasianon koottuaan joukkonsa luokseen olleen
toimetonna odottamassa mitä seuraisi. Jos Jerusalemin asujamet olisivat
tämän rauhan ajan käyttäneet kaupungin varustamiseen, vielä parempi,
jos olisivat päättäneet antautua romalaisille, kun vielä oli aika,
olisi monta vaikeaa päivää heiltä säästynyt, mutta sokeudessaan ja
ynseydessään käänsivät he aseensa sitä hurjemmin toisiansa vastaan.
Gioran Simoni, tämä maansa vitsaus, synnytti uuden puolueen. Kilpaillen
Giskalan Johanin kanssa julmuudessa ja hurjuudessa, kuitenkin heikompi
älykkäisyydessä ja viekkaudessa, oli hän joukkonsa ensimmäisenä
valloittanut Massadan, jossa riehuivat laajalta ja lavealta; kun
puolueensa lisääntyi, käänsi hän huomionsa Jerusalemiin, missä hän
toivoi voittavansa kaksi ennen löytyvää puoluetta ja itse kievahtavansa
mahtavimmaksi henkilöksi.

Kun hän ryntäsi kaupunkia kohden tulivat selootit häntä vastaan, mutta
lyötiin ja takaisin ajettiin. Simoni ei kuitenkaan uskaltanut kohta
ryhtyä kaupunkiin, vaan päätti ensin lannistaa Idumealaiset.
Kahdenkymmenen tuhannen miehen kanssa karkasi hän maahan, mutta
ratkaisemattoman tappelun perästä vetäyi takaisin Nainiin, jonka hän
oli ennemmin varustanut. Sieltä lähetti hän yhden kenraalinsa,
Eleatsarin, vaatimaan Herodiumin linnoitusta ja sen miehistöä
antaumaan, mutta väestö suuttui niin tästä kehoituksesta, että
tappoivat Eleatsarin. Peläten Simonin kostoa, päättivät idumealaiset
hankkia tarkat tiedot hänen voimastansa ennenkuin ryhtyisivät uuteen
tappeluun ja siitä syystä lähettivät yhden ruhtinaansa, nimeltä
Jaakoppi, tiedustelemaan Simonin tuumia. Tämä Jaakoppi oli petturi, ja
kun Simoni lupasi hänelle rikkautta ja kunnia-osoituksia, lupasi hän
päättävällä hetkellä mennä Simonin puolelle. Kun tämä sen vuoksi koko
joukollansa ryntäsi idumealaisia vastaan, oli Jaakoppi äkkiä
pelästyvinänsä ja meni väkinensä pakoon, jonka kautta idumealaisten
joukko joutui epäjärjestyksen ja muutamassa silmän räpäyksessä
hajoitettiin.

Sittekun Simoni sillälailla melkein veren vuodatuksetta oli
valloittanut Idumean, hävitti ja ryösti hän koko maan, ja hänen
vallattomat joukkonsa, jotka yhä lisääntyivät, käyttivät itsensä niin
julmasti ja raivoisasti onnettomia idumealaisia vastaan, että selootit
tunsivat sekä sääliä entisiä liittolaisiansa että vihaa Simonia
kohtaan. Eivät kuitenkaan uskaltaneet kohdata häntä avonaisessa
taistelussa, mutta sitte kun vakojoilta olivat saaneet tietää, että
hänen vaimonsa oli matkalla hänen luoksensa, väijyivät he tätä, ottivat
vangiksi ja veivät Jerusalemiin. Toivoivat löytäneensä välikappaleen,
mikä pakoittaisi hänen suostumaan heidän ehtoihinsa, mutta siinä
pettyivät he. Sen sijaan, että lähestyisi heidän muuriansa nöyrästi
pyytäen vaimonsa henkeä säästämään, tuli hän kiljuen kuin haavoitettu
villieläin. Kaikki, jotka uskalsivat ulkopuolelle portteja, otettiin
kiinni ja teloitettiin sanomattomasti piinaamalla. Toisilta antoi hän
katkaista kädet ja lähetti ne sitte kaupunkiin tervehdyksellä, että hän
on Kaikkivaltiaan kautta vannonut repivänsä kaupungin muurit ja samalla
tavalla kohtelevansa jokaista sen asujanta, jos ei vaimoansa kohta
hänelle lähetettäisi. Pelästyneinä näistä uhkauksista ja toivoen
lauhduttavansa hänen vihaansa, myöntyivät selootit pyyntöön ja
lähettivät hänen vaimonsa hänelle, jonka perästä hän vetäyikin muurien
luota takaisin.

Juuri kun hän oli lähdössä tuotiin hänen tykönsä nuori juutalainen,
vartijoiden vangitsema. Se oli Javani, joka varomattomasti oli
lähestynyt liian lähelle vihollista ja menetti nyt taas vapautensa.
Simonin kysymykseen, kuka hän oli, sanoi hän rehellisesti nimensä ja
kertoi vankeudestansa romalaisten luona.

"Minä olin paluumatkalla isänmaahani", pitkitti hän, "ja toivoin vielä
tänä päivänä näkeväni omaiseni pitkän ajan perästä, mutta sinun
sotilaasi hyökkäsivät minun päälleni ja ottivat minun vangiksi."

"Minkätähden et jo paljoa ennemmin tullut vapaaehtosena minulle", sanoi
Simoni, "sen sijaan kun koetit hiipiä leirini sivutse? Minun ainoa
toivoni on pelastaa Jerusalemi noilta kurjilta selooteilta, jotka
siellä vallitsevat, ja kaikkien rehellisten juutalaisten pitäisi
yhtymän minun kanssani yhteiseen asiaan."

"Jos sen olisin tietänyt, olisin jo aikoja sitte ollut miehesi. Nyt
olen valmis vannomaan sinulle ja sinun asiallesi uskollisuutta, ja
Kaikkivaltiaan avulla voitamme pian selootit ja annamme pyhälle Herran
kaupungille levon ja rauhan."

Javanin puheen synnytti vankeudesta pelastumisen toivo sekä vimmainen
harrastus ja kunnianhimo. Hän vihasi selootia ja olisi mielellään
suonut heidän valtansa masentuvan; siihen olisi Simoni nyt välikappale
ja vaikka hän tarkoin tunsi hänen julmuutensa ja raakalaisuutensa,
toivoi hän tulevaisuudessa keksivänsä jonkin keinon tyrannin
kukistamiseksi, kun hän nyt vaan saattoi häntä käyttää tuumansa eduksi.
Nämä molemmat viekkaat miehet neuvottelivat kauan keskenänsä
varmimmasta keinosta, miten saada Jerusalemin valloitettua, ja päätös
keskustelusta oli, että Simoni tällä kertaa vetäyisi joukkonensa
takaisin ja odottaisi siksi kun selootit keskinäisten rettelöittensä
kautta vielä enemmän heikontuisivat.

Romalaisten lopettaminen vihollisuudet ja Simonin takaisin vetäyminen
kehoitti monta kristittyä joksikuksi ajaksi jättämään Pellan ja
palaamaan Jerusalemiin yksityisiä asioitansa järjestämään. Muitten
palanneitten joukossa oli myös Amatfiah vaimonensa. Hän oli ennemmin
päättänyt ainaseksi jättää isänmaansa ja perheenensä muuttaa Ephesoon,
jossa heillä oli kristittyin joukossa monta ystävää ja lankolaista.
Mutta ennen kuin lähtivät niin pitkälle matkalle tahtoivat ottaa
jäähyvästit omaisiltansa Jerusalemissa, ja olisivat niin mielellään
vieneet heidänkin mukanansa sinne, mutta tiesivät sen olevan turhaa
ajatellakin.

He löysivät Naomin uskossansa pysyneenä ja täydellisesti päättäneenä
pysyä siinä tunnustuksessa, johonka hän kerran oli mennyt, huolimatta
kaikesta surusta ja kärsimisestä, joka siitä oli hänelle seurauksena.
Äiti kyllä oli saanut hillittyä isän tulisimman vihan, mutta entinen
hupaisuus ja ilo kodista oli loppunut. Sadok aina väisti häntä ja kun
tapasivatkin toisensa, oli kasvoissaan luettavana syvällinen suru ja
sorrettu närkästys, että Naomi melkein pelästyi ja vuodatti huoneessaan
surusta, eikä heikkoudesta ja päättämättömyydestä, monta katkeraa
kyyneltä. Vaikein koetus hänelle oli kun hän käskettiin tulemaan isänsä
ja rabbini Joatferin luo, joka oli hänen kääntymisestänsä tiedon
saanut. Sadok toivoi tämän oppineen rabbinin saavan tyttärensä
kääntymään uskoonsa takaisin, ja Joatfer ei säästänyt aikaa eikä
vaivaa, mutta kaikista hänen pitkistä puheistansa ja otteista rabbinein
kirjoituksista ja vanhempain asetuksista ei ollut muuta hyötyä kuin
että yhä selvemmin Naomille näyttivät hulluuden ja mahdottomuuden
asettaa ihmisten keksinnöitä Jumalan sanan ylitse. Hän vastasi,
osottain profeetain sanoihin, ja näytti toteen, että Jesus todellakin
oli Kristus, mutta silloin Joatferin mahdotoin sanavirta hämmensi hänen
puheensa ja sai vaikenemaan, jollei hän vihassa ja levottomuudessa
suorastaan häntä lähettänyt pois.

Klaudia oli hänen ainanen seurakumppalinsa ja se oli Naomille
sanomatoin ilo nähdä, kuinka hänen ystävättärensä mielihyvällä kuunteli
hänen kertomuksiansa tapauksista Pellassa. Pyhän Hengen työ oli alkanut
nuoren romalaisnaisen sydämessä, vaikka se edistyi ainoastaan vitkaan,
kun hänen luontonsa ei ollut niin vilkas ja ponteva kuin Naomin. Tämän
puhe kuitenkin teki sellaisen vaikutuksen, että hän ikäänkuin pysähtyi
saadaksensa hengittää silmänräpäyksen, ennenkuin hän myös avonaisesti
ja vapaasti tunnusti uskostansa maailman Vapahtajaan.

Salome oli pääasiallisesti kertonut miehellensä sisällön Amatfiahn
puheesta, ja Sadok näki veljensä sanain tehneen tämän sielussa syvän
vaikutuksen. Sen vuoksi hän häntä ankarasti käskikin olemaan toiste
tästä asiasta vaiti tyttärensä läheisyydessä ja koetti voimakkaimmilla
todisteilla kristinoppia vastaan kääntää hänen ajatuksensa toiselle
suunnalle. Hänelle onnistuikin saada Salomen omantunnon ääni
vaikenemaan ja hyvä siemen tämän rinnassa oli uinuksissa vanhojen
valeluulojen ja väärin käsitetyn kunnioituksen syystä tätä rakastettua
ja korkeassa arvossa pidettyä miestä kohtaan.

Sellainen oli tila Sadokin perheessä kun Amatfiah ja Juditha saapuivat
Jerusalemiin ja Sadok kutsui heidän vaikka vastenmielisesti, asumaan
huoneesensa, koska Amatfiahn talo kaupungissa kapinan ollessa oli
ryöstetty ja hävitetty. Erinäinen huoneus Sadokin avarassa talossa
annettiin veljelle, ja Sadok piti vaaria että seurusteleminen hänen
perheensä ja vierasten kesken oli niin vähäinen kuin suinkin.

Vanha Maria myöskin palasi Amatfiahn suojeluksessa Bethaniaan takaisin,
ja Naomilla ei ollut vähintäkään lepoa ennenkuin sai käydä tapaamassa
rakastettua opettajatartansa. Deborahn vaarinpidolla annettiin hänelle
toisinaan lupa kävellä kaupungin ulkopuolella, ja vaikka vanha
palvelija kyllä tiesi, ettei Sadok olisi antanut tyttärensä käydä
natsaretilaisten joukkoon kuuluvan vaimon tykönä, ja hän nyt selvästi
näkikin isän tyytymättömyyden Naomia kohtaan, oli hänelle kuitenkin
mahdotoin kieltää Naomin pyyntöä, ja niin seurasi hän rakastettuansa
monta kertaa Marian luo. Naomi teki väärin, että hän niin käytti
vastoin isänsä tahtoa ja emme mitenkään voi puolustaa hänen
käytöstänsä. Emme ole tahtoneetkaan kuvata pyhimystä, joka kaikessa
olisi moitteetoin, vaan olemme tahtoneet antaa lukijalle kuvan
tavallisesta syntisestä ihmisestä, joka horjahtui siinäkin, jonka
katsoi olevan oikeimman ja enin luvallisimman. Maria oli nyt niin
heikko ja menehtynyt, että hänen elämänsä päivät täällä maailmassa
näyttivät olevan luetut.

Väliin oli Klaudiakin seurassa näillä käynnillä, ja tunsi kummallisesti
virkistyneensä ja vahvistuneensa Marian opettavaisesta puheesta.
Juditha ja Amatfiah olivat Marialle toimittaneet luotettava hoitajan, ja
vanha Hanna -- se oli hoitajan nimi -- joka itse oli Jesuksen
opetuslapsi, hoitikin uskon sisartansa mitä hellimmällä huolella.

Eräänä iltana jälestä auringon laskun palasi Naomi ja Klaudia vanhan
Deborahn seurassa rakkaalta käynniltänsä Marian luona, ja kun olivat
juuri tulleet Sadokin tuuheaan, synkkään puutarhaan, näkivät miehisen
henkilön hiipivän pitkin pimeitä käytäviä. Naomin seuraajat pelästyivät
ja aikoivat paeta, mutta Naomi kehoitti heitä kovalla äänellä
pysähtymään. "Älkää pelätkö," sanoi hän koettaen tehdä äänensä
vakaaksi; "jos tuntematoin tahtoo meille tehdä jotakin pahaa, saavuttaa
hän meidän pian, mutta jos menemme rohkeasti esiin, hän kenties jättää
meidät rauhaan."

Naomi astui rohkeasti muutaman askeleen eteenpäin, mutta oli pelästyä
kuoliaaksi, kun tuntematoin kerrassaan juoksi häntä vastaan ja pusersi
hänen syliinsä.

"Naomi, rakas sisareni, etkö enää tunne veljeäsi Javania?" kuuli hän
samassa tutun äänen huutavan.

Silmänräpäyksessä oli Naomin pelästys muuttunut totiseksi iloksi
näkemästänsä veljensä, joka niin kauan oli ollut poikessa. Hän unohti
kaikki mitä oli saanut kärsiä veljensä tulisen luonnon tähden, ja jos
häntä vähän kauhistuttikin ajatellessaan veljensä vihaa, kun hän saa
kuulla puhuttavan hänen luopuneen isäinsä uskosta, tukahtui kuitenki
tämä tunne siihen tunteesen, jonka hän tunsi tapaamisen ilosta.

Klaudia ei voinut Javanin tervehdystä vastaan ottaa häiritsemättömällä
ilolla. Hän pelkäsi molempain sekä Naomin että itsensä tähden, ja tunsi
ikääskuin onnettomuutta sanovan aavistuksen niistä uusista ikävyyksistä
ja epäsovusta, joita tämän kotiin tulo tulisi matkaan saattamaan.
Deborah sitä vastaan oli onnellisin saadessaan nähdä nuoren herransa
vapaudessa. Javanin epävakainen ja tyly luonto ei ollut vähentänyt
Deborahn mieltymystä häneen, ja kunniaksensa täytyy sanoa, että hän
todellisesti piti vanhasta uskollisesta palvelijattarestansa.

Puhellessaan Javanin vankeudesta ja tilasta kaupungissa ehtivät pian
kotiin ja Naomi kiiruhti edeltäpäin sisälle ilmoittamaan äidille
Javanin tulosta. Hän löysi äitinsä istuvan Sadokin ja Joatferin kanssa
penkereellä rakennuksen takana, josta oli kaunis näköala Öljymäelle ja
ympäristö seutuun. Naomi pysähtyi ehdottomasti nähtyänsä tämän pienen
joukon, joka oli istunut ihanaan paikkaan. Sadok ja Joatferi
kiintyneenä vakavaan keskusteluun, eivät kuulleet hänen kevyitä
askeliansa, ja kun olivat selin sinne päin, josta hän tuli, eivät häntä
huomanneet. Hän tuli senvuoksi vastoin tahtoansa kuulemaan osan heidän
puheestansa.

"Hän on kovapintainen heittolainen," huudahti rabbini innolla. "Hän on
kelvotoin kantamaan Sadokin tyttären nimeä. Hän tulkoon anathema
maranatha." [Manaussanat, joilla henkilö syöstiin seurakunnan
yhteydestä.]

"O, älä sano sanoi niin", sanoi Salome vapisevalla äänellä. "Älä kiroa
minun lastani, pyhä rabbini! Jos, kuin te sanotte, hänessä on
pahahenki, niin ennemmin rukoilkaamme hänen edestänsä!"

Sadok oli aikomuksessa vastata, Naomin huokaus sai hänen sekä toiset
kääntymään. Kivisen sydämen olisi pitänyt oleman sillä, jota ei olisi
liikuttanut se surun ilmaus ja kärsiväinen nöyryys, joka kuvastui hänen
kalpeista kasvoistansa, joihin kärsiminen jo oli jättänyt syvät jäljet
ja sammuttanut loiston hänen kirkkaista mustista silmistänsä.

Kyynel kierähti Salomen poskelle, kun hän näki rakastettunsa, ja kuten
hän luuli, hairahtuneen lapsensa, ja Sadok kääntyi pois peittääksensä
liikutuksensa, mutta rabbini ei tuntenut mitään liikutusta. Tämän
naisen kalpeassa muodossa näki hän vaan saatanan kujeita ja koetusta
pettää sekä häntä että molempia vanhoja vanhempiansa.

"Pois täältä, sinä perkeleen lapsi," huudahti hän, "ja äläkä koeta
pettää leväperäisiä vanhempiasi. Jos olisit uskontoa harrastavan
veljesi Javanin kaltainen! Silloin olisit sinä ilo ja lohdutus
vanhemmillesi sen sijaan että nyt tuotat häpeää ja epäkunniaa Aronin
jälkeiselle! Perkele on pimittänyt silmäsi ja sulkenut taivaallisen
valon; ilman äitisi helleyttä olisit jo aikoja syösty kristillisestä
seurakunnasta ja annettu saatanalle osaksi."

Onnetoin Naomi ei vastannut tähän kiihkoiseen kiroomiseen. Hän ajatteli
kuin Israelin kuningas paetessaan: "Hän kirotkoon vaan, sillä Herra on
hänen käskenyt," ja kääntyen äitiinsä sanoi hän:

"Minä tulin kertomaan, että veljeni raitisna ja terveenä on tullut
kotio. Tulkoon hän siunaukseksi teille. Minulla on odotettavana
paljasta kiukkua ja vihaa häneltä, kun hän saa kuulla minun oppineen
kunnioittamaan nimeä, jota hän halveksii. Minun ylpeä, paha sydämeni
tarvitsee kaikkea tätä tullaksensa käsittämään oman heikkoutensa ja
kehnoutensa."

Joatferi ei ollut odottanut Naomin puheen loppua, vaan kiiruhti
tervehtimään entistä oppilastansa tervetulleena takaisin ja Salome
käytti tätä tilaisuutta kiihkeästi pyytääksensä miestänsä, ettei
puhuisi Javanille mitään Naomin uskostaan luopumisesta. Sadok taipui
siihen vihdoin ja Naomi oli siitä iloinen ja kiitollinen, sillä hän
todella pelkäsi kovasti veljensä pikaista ja hurjaa luontoa. Mieluimmin
olisi hän nyt mennyt omaan huoneesensa, mutta peläten sitä katsottavan
epäkohteliaisuudeksi seurasi hän vanhempiansa, jotka menivät
tervehtimään palannutta poikaansa.

Javanilla oli paljon kerrottavaa vaaroistansa ja seikkailuistansa ja
toi uskollisesti Marcellon tervehdyksetkin. Naomi kävi niin iloiseksi
terveisistä, että melkein unhoitti surunsa ja Klaudia niinikään oli
hyvällä mielellä veljensä terveydestä ja hyvinvoinnista. Kauaan aikaan
ei Marcello ollutkaan saanut lähetetyksi terveisiä hänelle, mutta
viimesessä kirjeessään mainitsi hän isänsä hartaimman halun olevan
noutaa hänen Jerusalemista, ennen romalaisten ryntäämistä pääkaupunkia
vastaan, ja viedä turvallisempaan paikkaan. Kun hän ensin tapasi
Javanin, luuli hän hänen olevan isänsä lähettämän noutamaan häntä
turvallisempaan paikkaan; mutta kun hän pian sai tietää tämän tulleen
pakolaisena romalaisten leiristä, jonka kauan aikaa sitte oli jättänyt,
kävi hän levottomaksi veljensä tähden, kun hänestä ei ollut mitään
sittemmin kuulunut ja alkoi kysellä yhtä ja toista isästänsä ja
veljestänsä. Tällä ajalla kutsui Sadok Joatferin erillensä ja pyysi
hänen vielä jonkun aikaa Javanilta salaamaan Naomin uskostansa
luopumisen. Rabbini, joka oli odottanut apua intoiselta oppilaaltansa
tämän nuoren naisen kääntämisessä, suostui vasten mielisesti, mutta
lupasi vihdoin komminkin Sadokin tähden pitää suunsa kiinni.

Erinomaisella halulla kuultelivat molemmat juutalaiset kun hän kertoi
yhtymisestänsä Simonin kanssa. Hän kertoi heille tuumansa julki mitenkä
hän aikoi Simonin avulla pelastaa kaupungin selootien ja Giskalan
Johanin julmuudesta, ja hän oli luvannut Simonille ilmoittaa heti kun
on voittanut etevimpien miesten mielet kaupungissa. Pakonsa ajalla oli
hän jonkun ajan oleksinut Peraeassa erään Maria nimisen vaimon luona,
hänen, äitinsä sukulaisen, joka oli rikas ja pidettiin seudulla
erinomaisen suuressa arvossa, että romalainen päällikkö Placidokin oli
katsonut viisaimmaksi jättää hänen omaisuutensa kajoomatta kun ryösti
ja hävitti ympäri Peraeaa. Javan oli koettanut kehoittaa häntä
poikanensa muuttamaan Jerusalemiin. Ensin ei hän tahtonut kuullakaan
sellaista ehdotusta, mutta kun romalaiset toisen kerran tulivat
Peraeaan, ehkeivät silloinkaan hänen omaisuuteensa koskeneet, pelästyi
hän niin, että ilmoitti suostuvansa ehdotettuun muuttamiseen. Parempi
olisi hänelle ollut, jos olisi asunut Peraeassa Jerusalemiin
muuttamatta, kun hän siellä tuli osalliseksi kaikista niistä vaivoista,
mitä pitkällinen piiritys kaupungille tuotti.



YHDESTOISTA LUKU.


Javanin palaaminen kotio supisti Naomin vapautta, ettei hän päässyt
käymään siellä, missä mieluimmin olisi halunnut käydä. Veljensä tahtoi
aina olla hänen seuraajanansa ja suojelijanansa kun hänellä vaan oli
aikaa Simonin eduksi työskentelemiseltä. Ja sen vuoksi sai Naomi
ainoastaan ani harvoin Klaudian ja Theophilon seurassa tilaisuuden
käydä rakkaan ystävänsä luona Bethaniassa.

Palattuansa Pellasta Jerusalemiin oli hän oppinut paremmin tuntemaan
serkkunsa. Tämä oli luonnoltansa ujo, ja kun hän uskonnossa tiesi
olevansa toisesta mielestä kuin Sadokin perhe, niin tahtoi hän niin
paljon kuin suinkin olla sukulaisistansa erossa. Salomea rakasti hän
kuitenkin hänen lempeän luontonsa tähden ja uskoi vahvasti Herran pian
hänen sydämessään löytävän hyvän maan pyhälle villallensa, mutta
Naomista ajatteli hän ihan päinvastoin, senvuoksi kun tämä oli
luonnoltansa ylpeä ja itseensä luottava. Mutta meidän ajatuksemme eivät
ole Herran ajatukset, ja Theophilo tuli sen pian havaitsemaan, kun hän
näki Pyhän Hengen kurituksen kukistavan Naomin ylpeyden, mutta Salomen
pakenevan tätä kuritusta ja luottavan omaan hurskauteensa.

Klaudiaa kohtaan kävi Theophilo myötätuntoiseksi ja iloksensa huomasi
vaarinottavaisen oppilaansa lukevan ja selittelevän Moseksen ja
profeettain kirjoituksia. Tällä tavoin vei hän hänen totuuteen ja esiin
toi hänelle Mesiaksen todellisen luonteen, näyttäen että hän jo tullut
oli ja oli sama, jota Jesukseksi kutsuttiin. Klaudia ei kuitenkaan
vielä ymmärtänyt Theophilon olevan kristitty, mutta kun hän Naomin
palattua Pellasta ja sen perästä kun ystävyys tämän ja isän välillä oli
rikkoontunut vannoi nuorelle opettajallensa koettavansa kääntää Naomia
isäinsä uskoon takaisin, ei Theophilo enää kauemmin epinyt mainita
hänelle myös olevansa halveksitun natsaretilaislahkokunnan jäsen. Tämän
perästä puhui hän vapaammin ja voimakkaammin sydäntänsä lähimpänä
olevista aineista, ja Naomi iloitsi nähdessään, kuinka hänen ystävänsä
valeluulot kristinoppia vastaan päivä päivältä enempi ja enempi
haihtuivat. Kun Theophilon vanhemmat muuttivat Sadokin huoneesen,
huomasivat he poikansa myötätuntoisuuden Klaudiaan, ja heitä suretti
poikansa mieltyminen pakanalliseen naiseen, jommoisena he Klaudiaa
pitivät; mutta kun saivat tietää, minkä vaikutuksen totuus jo oli
tehnyt Klaudian sydämessä, muuttui surunsa iloksi ja he päättivät, että
niin pian, kun hän avonaisesti tunnustaa Jesuksen opin ja kastetaan,
pyytää hänen isänsä suostumusta hänen ja heidän poikansa yhdistymiseen,
ja hän sitte muuttaa heidän kanssansa Ephesoon.

Naomi iloitsi ystävänsä onnesta, mutta ajatus Amatfiahn ja Judithan
pikaisesta matkasta ja Klaudian muutosta heidän kanssansa teki
hänen surulliseksi. Itse hän kuitenkin pysyi kylmänä kaikille
ystäviensä kehoituksille muuttaa heidän kanssansa. Vanhempiensa
suostumuksen olisi hän helposti saanut. Sadok kun näki mahdottomaksi
häntä saada kääntymään uudesta uskostansa, ei olisi tahtonut häntä
estää matkustamasta, sillä sen kautta olisi hän päässyt häpeästä
kaikille ilmoittaa tyttärensä lankeamisen. Salomen sydän kyllä oli
pakahtumaisillaan kun hän ajatteli eroamista tyttärestänsä, mutta hänen
onneksensa ja turvallisuudeksensa olisi hän mielellään uhrannut vaikka
henkensä. Mutta Naomi ei mitenkään voinut päättää oman etunsa vuoksi
erota vanhemmistansa niitten onnettomuuksien ajaksi, jotka hän aavisti
tulevan. Ja Javani, joka ei luullut mitään paikkaa niin turvalliseksi
kuin Jerusalemia, tahtoi kernaasti pitää sisarensa, että tämä saisi
nähdä juutalaisten voittavan romalaiset, jonka hän varmuudella luuli
tapahtuvan. Setänsä ja hänen perheensä kääntymisestä ei hänen ollut
vähintäkään tietoa eikä minkään muun syyn nojassa estellyt Naomin
matkustamista kuin sen, että oli muka turhaa pelätä romalaisten
valloittavan Jerusalemin. Vaikkei sisarensa ollut samasta ajatuksesta,
iloitsi hän kuitenkin kun oli saanut puoltajan, joka puolusti
jäämistänsä vanhempainsa luo.

Oli kirkas ja kaunis iltapäivä kun Naomi Theophilon ja Klaudian kanssa
meni Bethaniaan Mariaa tervehtimään. Theophilo vei heidän vähän syrjään
viimeisestä tiestä Bethaniaan ja näytti heille Getsemanessa sen paikan,
jossa Jesus, puheen mukaan, oli langennut polvillensa ja rukoillut.
Meille on helppo kuvitella tunteita, jotka valtasivat nämä kolme nuorta
kristittyä, kun he myöskin polvistuivat tällä samalla paikalla ja
kiittivät ja ylistivät Herraa, kun rangaistus oli pantu hänen
päällensä, että meillä rauha olisi. Kun he nousivat ja pitkittivät
kulkuaan, ajattelivat he niin Jesuksen elämän viimeisiä tapauksia maan
päällä, että puhuivat ainoastaan siitä, ja kun tulivat Marian asuntoon
oli heidän ensimäinen pyyntönsä, että hän oikein juurta jahkaen
kertoisi heille jonkun näistä tapauksista, jotka hän suurimmaksi osaksi
oli itse nähnyt.

Maria täytti ilolla heidän pyyntönsä ja kertoi heille kaikki mitä
tapahtui viimeisinä päivinä Jesuksen eläessä maan päällä. Hän seurasi
häntä, niin sanoen, askel askeleelta hänen juhlallisesta ajamisestansa
Jerusalemiin, jolloin enin osa kansasta hajoitti vaatteensa tielle ja
muut karseivat palmupuun oksia ja hajoittivat tielle ja huusivat
sanoen: "hosianna Davidin pojalle, siunattu olkoon se joka tulee Herran
nimeen!" siihen asti kun sama kansa opettajiensa ja pappiensa
kiihottamana ja eksyttämänä vei hänen teloituspaikalle,  huutaen:
"Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse! Hänen verensä tulkoon meidän
päällemme!" Joka ainoa rakkaan Herran sana oli syvästi painunut Marian
sydämeen ja hänen silmänsä säteilivät taivaallisesta ilosta ja
rakkaudesta, kun hän nuorille ystävillensä kertoi hänen sanojansa
ristillä -- hänen rukoustansa teloittajiensa edestä, hänen
huolenpitoansa äidistänsä, hänen viimeistä sanaansa: "Se on täytetty!"

Väsyneenä paljosta puhumisesta vaipui Maria, kun oli lopettanut
puheensa, takaisin vuoteellensa ja makasi siinä muutaman minuutin
hiljaa ja liikkumatta. Hänen nuoret ystävänsä ja vanha Hanna, jotka
tarkoin olivat kuunnelleet hänen sanojansa seisoivat äänetöinnä hänen
ympärillänsä niin kauan kun hän vähän virkistyi. Hän avasi silmänsä,
kohotti vähän itseänsä ja katseli kummastuneena heihin, ikäänkuin olisi
unhoittanut heidän läsnäolonsa. Vähitellen näytti hän rupeavan selvästi
tajuamaan lähellä olevaiset ja lempeästi hymyillen sanoi hän kohottaen
kätensä heitä kohden:

"Nyt on jo myöhäinen ja te olette liian kauan viipyneet luonani, minun
lapseni. Minä en tahdo teitä pidättää kauemmin; jos vielä tapaamme
toisemme täällä maailmassa, niin puhumme enemmän siitä Herrasta, joka
antoi henkensä lunnaaksi edestämme. Antakaat minä siunaan teitä
ennenkuin menette."

He lankesivat polvillensa hänen vuoteensa viereen ja kyyneleet silmissä
ottivat hänen siunauksensa. Kun olivat nousseet ylös ja hellästi
syleilleet vanhaa rakasta ystäväänsä, kiiruhtivat he kotio. Aurinko
painui Sionin vuoren taakse, kun he laskivat alas Öljymäkeä, ja oli jo
melkein pimeä kun tulivat lähelle kotoansa. Kun menivät erään tiheän
öljypensaston ohitse, tarttui Klaudia äkkiä Theophilon käteen ja
kuiskasi hätäisesti:

"Kuule Theophilo, joku vakoaa meitä tuolla. Minä olen usean kerran
kuullut astumisen ääntä takanamme, mutta kun en ketään nähnyt, niin en
sanonut mitään sen vuoksi kun pelkäsin teidän pilkkaavan minua. Mutta
nyt olen varma, että joku seuraa meitä. Näin äsköin mustan miehen
haamun hiipivän tuolla puitten välissä."

"Mitä sinun tarvitsee pelätä, Klaudia?" kysyi Theophilo. "Kukaan ei voi
meille tehdä pahaa. Me näemme jo kaupungin portit ja voimme helposti
saada apua, jos joku hyökkäisi päällemme. Minä myös olen aseilla
varustettu, äläkä turhaa pelkää".

"Itseni tähden en pelkääkään, mutta sinun ja Naomin. Jos Javani
tietäisi käyntimme Bethaniassa ja sinun sekä Naomin uskovan Jesukseen,
niin ei mitkään sukulaisuuden siteet estäisi häntä ilmoittamasta teitä
niille tyranneille, jotka uskonnon varjossa harjoittavat julmuutta ja
murhaa."

"Vait, Klaudia", sanoi Naomi hiljaa, "innossasi unhoitat, että näkemäsi
henkilö saattaa kuulla kaikki mitä puhut. Menkäämme joutuisammin. Minua
peloittaa, että isäni kysyy, missä olemme olleet, jos viivymme järin
kauan."

Kun tulivat kotio, kohtasi heidän Deborahn, ja oli levottoman ja
pelästyneen näköinen.

"Minkätähden tulette niin myöhään lapset?" huudahti hän. "Minä olen
seisonut ja katsellut jälkeenne aina siksi kun tuli niin pimeä ettei
voinut eroittaa tietä Öljymäelle. Javani tuli kohta sisälle kun olitte
menneet ja kyseli tarkkaan, minnepäin menitte. Minä aavistin teidän
menneen Bethaniaan, mutta sitä en sanonut, vaan sanoin menneenne
laaksoa kohden. Hän näytti vakavalta ja närkästyneeltä, ja vastaamatta
kiiruhti hän ulos."

"Sitte", huudahti Klaudia, "ei ollut pelkoni suotta, ja se oli Javani,
joka seurasi meitä. Hyvä Jumala, pelasta meitä hänen vihastansa!"

Molemmat, sekä Theophilo että Naomi, kävivät levottomaksi Deborahn
kertomuksesta, sillä he olivat äskettäin kuulleet Javanin puhuvan niin
äreästi natsaretilaisista, että varmasti uskoivat hänen kaikin voimin
vainoovan ja koettavan hävittää niitä, jotka kantoivat sitä nimeä.
Klaudia pyysi Theophiloa heti jättämään heidän, ett'ei Javani
palattuansa näkisi heitä yhdessä ja tämä nuori natsaretilainen oli
juuri aikomuksessa poistua, kun Javani tuli sisälle ja teeskennellyllä
ystävyydellä kutsui hänen takaisin.

"Tule, Theophilo", sanoi hän, "minulla ei ole näinä päivinä ollut aikaa
olla paljoa kanssasi. Olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa kun
olet täyttänyt minun velvollisuuteni sisartani kohtaan ja häntä
veljellisesti suojellut ja hoitanut. Menkäämme penkereelle vanhempieni
luokse, niin siellä voit heille puhua, missä olette olleet; varmaankin
olitte kävelyllä pitkän matkan tuolla puolen Hinnomin laaksoa."

Huonosti peitetty ivallisuus piileksi Javanin sanoissa, ja ne, joihin
puheensa koski, ymmärsivät sen hyvin. Molemmat naiset vaalenivat
kauhistuksesta, mutta Theophilo pysyi rauhallisna.

"Niin", vastasi hän, "minä luulen että tilintekoni siitä, mitä olemme
kuulleet ja nähneet kävelymatkallamme, on kiinnittävä kaikkein mielet,
ja minä tahdon sen itse kertoa. Naomi ja Klaudia eivät saa minua
keskeyttää."

Tämän sanottuansa katsahti hän molempiin naisiin silmäyksellä, joka
sanoi, että hänellä oli tuuma, jota pelkäsi heidän tyhjäksi tekevän.
Ulkona penkereellä eivät kuitenkaan tavanneet vanhempiansa, ja kun
Javani meni heitä hakemaan, sanoi Theophilo sillä välin Naomille ja
Klaudialle, että hän hyvin ymmärsi Javanin tarkoittaneen heidän
kävelyänsä.

"Mutta" lisäsi hän, "luulen voivani eksyttää hänen ja saattaa teidän
turvaan, kun vaan te kumpikin lupaatte olla vaiti ja annatte minun
puhua yksin. Tiedätte, että minä en sano muuta kuin mikä on totta ja
oikein."

"Ah niin", sanoi Klaudia, "minä jätän kaikki teille, ja vaikka Naomi
mielukkaammin tahtoisi puolustaa itseänsä, pitää hänen nyt lupaaman
olla vaiti. Minä puolestani en koskaan tahtoisi sanaa vaihettaa tuon
villin Javanin kanssa."

"Sinä, Klaudia, ajattelet aivan pahaa veljestäni", sanoi Naomi. "Hänen
luontonsa on äkkipikainen, ja hänen kiivailunsa näyttää toisinaan
kostonhimoiselta, mutta hänellä on luonnollinen sydän ja minulle on hän
palattuansa osoittanut suurta ystävyyttä. Ehk'ei hän sentään tuntisi
kävelyämme Bethaniassa tahi ainakaan sen tarkoitusta. Ennen sain minä
soitolla hänen kiivaan luontonsa rauhoittumaan; minä menen noutamaan
harppuni ja koetan, vaikuttaako se vielä saman. Älä hätiköitse
sanoissasi, Theophilo, ja minä lupaan olla puheesesi sekoittumatta."

Naomi puhui enemmän luottoisuudella kuin suoraan, kun hän näki Klaudian
olevan säikähdyksissä ja Theophilon päättäneen ottaa tärkeän askeleen.



KAHDESTOISTA LUKU.


Samassa tuli Javani takaisin iloisen näköisenä, mikä sopi huonosti
yhteen sydämessään liikkuvien mustien tunteitten kanssa, käskien
odottavia seuraamaan itseänsä.

"Äitini", sanoi hän, "odottaa meitä seeterisalissa, sinne on illallinen
valmistettu. Rabbi Joatferi on siellä hänen luonansa; isäni ei ole
vielä tullut. Meillä tulee olemaan hauska ilta. Mutta sinä, Theophilo
et näytä ollenkaan iloiselta. Varmaankin ollet väsyksissä pitkästä
kävelystäsi?"

Theophilo ei vastannut tähän ilkkuiseen kysymykseen. Sanaakaan
sanomatta seurasivat he Javania saliin, jossa Salome istui kalliin
hopeasta takomalla tehdyn lampun ääressä ja neuloi korko-ompelusta.
Joatferi istui sohvalla katetun pöydän vieressä. Melkein samassa tuli
Sadok kuin nuoretkin sisälle ja sitte kun oli tehty tavallinen
tervehdys istui koko perhe ruoalle. Javani kuitenkaan ei nauttinut
mitään syyttäen pahoin vointia; mutta todellinen syy oli, että hän ei
tahtonut saastuttaa itseänsä syömällä samassa pöydässä Theophilon
kanssa, jonka hän arveli olevan uskonsa heittolaisen. Hiljaa ja ääneti
odotti hän siksi kun ruoalta päästiin ja palvelijat menivät pois.
Silloin kääntyi hän kohdastaan Theophiloon ja sanoi:

"Sinä lupasit kertoa meille hupaisen kertomuksen kävelystäsi tänä
iltana. Ennen kaikkia tahtoisin tietää mihinkä veit sisareni ja
Klaudian. Aikomukseni oli lähteä seuraanne, mutta kun tulin kotio
olitte jo menneet ennemmin kuin tunti sitte."

Javanin käskeväinen ja halveksivainen ääni hämmästytti kaikkia, ja he
rupesivat arvelemaan että jotakin erityistä piileksi sen alla. Klaudia
ja Naomi pelkäsivät, mitä piti seuraaman, mutta Theophilo pysyi
levollisna.

"Minä näen", vastasi hän, "sinulla olevan muita syitä kysymykseesi kuin
paljaan uteliaisuuden saada tietää mihin menimme. Suorin tie on aina
parain ja sen vuoksi tahdon sinulle suoraan sanoa, mitä jo olet
aavistanutkin, että minä kävin erään kipeän kristityn ystävän luona; ja
siihen lisään, ett'en käynyt hänen luonaan senvuoksi, että hän on
vanha, kipeä ja kuolemaisillaan, vaan sentähden että hän on Herran
Jesuksen Kristuksen opetuslapsi."

"Kuule häntä kunnia-arvoinen Sadok", huudahti Joatferi ja hypähti ylös
sijaltansa. "Kerittiläisyyden turmiollinen henki on taas löytänyt tien
perheesesi."

"Hiljaa, Joatferi", vastasi Sadok, joka pelkäsi Joatferin kiivaudessaan
ilmoittavan Javanille Naomin kääntymisen; "anna Theophilon
täydellisesti selittää asiansa ennenkuin häntä tuomitsemme."

"Niin, minä tahdonkin selittää kaikki", jatkoi Theophilo tyynellä
äänellä. "Minä en häpeä enkä pelkää ilmoittaa, että minulla on sama
usko kuin kuolevalla ystävälläni ja samoin kuin hänkin rukoilen Jesusta
Natsaretista."

"Minä tiesin sen", sanoi Javani ja silmänsä säihkyivät raivoisasta
kinkusta, "ja se on hyvä, ett'et koettanut minua pettää. Sanopas myös
minulle suoraan: oletko uskaltanut viedä sisareni natsaretilaisen
huoneesen ja antanut hänen kuunnella kuolevan hourion hulluja loruja?
Minä tunnen kysymyksessä olevan vaimon hullun uskon ja vieläkin
hullumman väittämisen, estäköön Jumala kehenkään minun lähimpään
sukulaiseeni tarttumasta sellaista hulluutta."

"Sinä, Javani, et tunne mitään siitä kristillisestä opista; jos sen
tekisit, niin et kutsuisi sitä hulluudeksi. Sinä tiedät Klaudian olevan
morsiameni -- voitko siis ihmetellä, jos kaikin tavoin koen hänelle
selittää sen kristinopin totuutta, jota itsekin uskon? Naomi seurasi
minua, mutta rehellisesti voin vakuuttaa, etten millään tavoin ole
kokenut vaikuttaa hänen uskonnollisiin tunteisinsa."

Hän katsoi Naomiin muistuttaaksensa hänen lupaustansa olla puheesen
sekaantumatta. Myös Salome katsoi häneen ja aavistaen Naomin vilkkaan
ja rehellisen luontonsa tähden kiihkoittuvan tekemään avonaisen
uskontunnustuksen nousi hän äkisti ylös ja käski molempien naisten
seuraamaan häntä, muistuttaen Sadokille, että kenties on parain jos
ainoastaan hän, rabbini ja Javani jäävät keskustelemaan Theophilon
uskon hairahduksesta.

Naomi suostui vastenmielisesti äitinsä toivoon, sillä hän tunsi itsensä
ulkokullatuksi ja pelokkaaksi, kun antoi serkkunsa yksin kantaa syyn
Bethaniassa käynnistä. Mutta kun hän näki Salomen pelkäävän jo
ajatellessaan että Javani saisi tietää Naomin uskostaan luopumisen,
lupasi hän, tultuansa seuraavaan huoneesen, olla vaiti mitään
virkkamatta niin kauan kun se soveltui kristityn velvollisuudelle.
Myöskin Klaudia lähti vastoin tahtoansa huoneesta, sillä hän pelkäsi
Javanin rajun luonnon puhkeavan Theophiloa vastaan.

Salomen kamariin kuulivat he aivan hyvin Javanin ja rabbinin kiivaat
äänet ja Theopbilon tyynekkäät vastaukset. Ennenkuin keskustelu oli
loppunut tuli Juditha hakemaan poikaansa, ja kun hän sai tietää mitä
oli tapahtunut, pelkäsi hän rakastettunsa turvallisuutta, sillä
paremmin kuin kukaan perheessä tunsi hän Javanin leppymättömän vihan
kristityitä vastaan. Keskusteltuansa Salomen kanssa päätti hän
kiiruhtaa lähtöä ja jättää Jerusalemi ennenkuin Javani ehtisi saada
kaikenmoiset tuumansa toimeen, jotka tarkoittavat serkkunsa vapautta ja
henkeä. Juditha oli juuri aikeessa lähteä Amatfiahlle kertomaan, mitä
oli tapahtunut, kun Theophilo astui huoneesen.

"Minä tulen rakas täti", sanoi hän liikutuksella Salomelle, "ottamaan
jäähyväisiä teiltä ja Naomilta. Sadok on kovasti kieltänyt, etten enään
tämän illan perästä saa olla teidän seurassanne. Mutta jos emme enää
tapaa toisiamme täällä maailmassa, niin toivon varmasti sen kerran
tapahtuvan Karitsan istuimen edessä. Sinun sydämesi on jo avattu
totuudelle ja rakas Naomimme on tuleva välikappaleeksi viemään sinun
tykkönään totuuden tielle."

"Älä puhu siitä", sanoi Salome; "minä en saa kuunnella sanojasi tässä
aineessa. Tiedän olevan paraimman, että eroamme. Javani on suuttunut;
sinua ei hän ole milloinkaan suvainnut, ja nyt pelkään hänen
suvaitsemattomuutensa muuttuvan vihaksi."

"Minä en häntä pelkää", sanoi Theophilo, "vaikka hän on uhannutkin. Emme
kuitenkaan voi lähteä kaupungista, ennen kuin olemme saaneet Rufon
luvan Klaudialle, että hän saa seurata meitä. Yksinomaisesti oman
turvallisuuteni tähden en lähde täältä ilman hänettä."

"Minun tähteni älä jää tänne ja älä jätä itseäsi vaaraan", sanoi
Klaudia hilpeästi. "Jos emme siksi saa isäni vastausta Amatfiahn
kirjeelle, kun olette valmiit matkalle, niin seuraan äitiäsi, jos hän
tahtoo ottaa minun suojelukseensa, Joppeen ja odotan siellä isäni
myönnytystä naimiseemme. Ah, jos Naomi myöskin tulisi kanssamme
Ephesoon niin kauaksi kun onnellisemmat päivät koittavat Jerusalemille
ja Javanin viha kristityitä kohtaan laimeentuu!"

Klaudia heittäytyi nuoren ystävättärensä syliin ja syleili häntä
hellästi. Naomi näytti liikutetulta; hän tunsi syvällisesti, mitä hän
oli kohta kadottava ja kuinka yksinäiseksi hän oli jääpä, mutta ajatus
vanhemmistansa teki hänen tälläkin kertaa kuuroksi kaikille
rukouksille, ja hän vastasi lempeästi mutta päättäväisesti, että
päätöksensä jäädä Jerusalemiin oli horjahtumatoin.

Javani astui äkkiä huoneesen. Se keskeytti puheen.

"Sinun hyvästijättösi on ollut pitkällinen", sanoi hän levottomasti
Theophilolle; "nyt on aika että äitini ja sisareni pelastetaan
uskonheittolaisen läheisyydestä. Itketkö sinä, Naomi, sen vuoksi että
sinun täytyy eritä Klaudiasta? Pakanallisen epäjumalan palvelijan
päästäminen meidän perheesemme on tuonut mukanaan kirouksen; sitä
aavistinkin. Myös isäni veri on saastutettu vielä sillä, mikä on
pahempi kuin romalainen epäjumalan palveleminen; natsaretilaista
petturia on rukoiltu isäni katon alla. Mutta minä tahdon puhdistaa
myrkyn ja pitää huolen siitä ettei se pääse leviämään. Jos sinä,
Juditha, tiesit poikasi uskostansa luopumisen, olisi sinun pitänyt se
ilmoittaman meille -- olisipa pitänyt ilmoittamasi se neuvostolle. Mitä
ovat maalliset siteet Jehovan kunnian rinnalla? Omalla kädelläni olisin
pyyhkäissyt epäjumaluuden merkin perheestäni, ja ehkäpä", sanoi hän
synkkämielisesti, "tuleekin se vielä jonakuna päivänä minun
tehtäväkseni. Jos sinä Juditha ja Amatfiah olette suosineet poikanne
jumalattomuutta, niin varotan teitä; Sadok'in veljenkään ei pidä
pääsemän oikeuden kädestä. Vastaustasi ei tarvita. Minä epäilen sinua.
Saamme nähdä onko epäilykseni perustettu. Jätä me nyt ja ota
ottotyttäresi mukaasi. Hän ei koskaan ole ollut sopiva seurustelija
juutalaiselle naiselle. Varmaankin hänestä tulee sopivampi puoliso
uskonsa hylkyrille, natsaretilaiselle."

Kristillinen kärsivällisyys ja huolenpito Salomesta ja Naomista
pidättivät Theophilon antamasta sellaista vastausta kuin hänen
raakuutensa olisi ansainnut; sanaakaan sanomatta lähti hän äitinsä ja
Klaudian kanssa. Näiden mentyä pyysivät Salome ja Naomi Javania olemaan
ryhtymättä mihinkään toimiin läheisiä sukulaisiansa vastaan, mutta
vaikuttivat sangen vähän yltiöpäiseen juutalaiseen, joka ei käyttänyt
siivompia sanoja vanhempiansa kuin Theophiloakaan kohtaan.

Seuraavana päivänä oli Javani kaupungilla melkein iltaan asti. Kun hän
tuli kotiin, kertoi hän isällensä, että rikas sukulaisensa, Bethetsobin
Maria, oli tullut kaupunkiin suuren palvelijajoukon kanssa ja että hän
(Javani) oli hänelle luvannut asunnon isänsä huoneessa siksi kun
kerkiäisi hankkimaan sopivan asunnon. Sadok kernaasti suostui siihen ja
kiiruhti noutamaan häntä. Molemmat, sekä Sadok että Salome,
kunnioittivat Mariaa, vaikka hänen loistoisa ja turhamainen
elantotapansa oli täydellinen vastakohta sille yksinkertaisuudelle,
joka vallitsi avarassa ja mukavassa asunnossa. Maria oli varsin nuorena
kadottanut kuoleman kautta äitinsä ja jäi sitte hellän isänsä hoitoon,
joka liiallisella lellittelemisellä pilasi hänen. Hän tuli nuorena
naimiseen nuoren ja jalon miehen kanssa. Tämän johdolla olisi hän
kenties muuttunut, mutta kuolema kutsui pois miehen vuotta ennen
Javanin käyntiä Peraeassa. Maria jäi leskeksi. Hän oli nuori, kaunis ja
omisti suuren omaisuuden.

Marian ja hänen pienen kaksivuotiaan poikansa Davidin ottivat
sukulaiset sydämellisesti vastaan. Pikku David mielistyi heti Naomiin.
Hänen kanssaan askaroitsi Naomikin mielellänsä. Siinä löysi hän
surullensa lohdutusta. Judithan ja Klaudian tapasi hän ani harvoin,
silloinkin aina äitinsä tahi Javanin läsnä ollessa. He siis eivät
saaneet puhua mitään sydämensä lähimpiä tunteita.

Tähän aikaan sai Klaudia kirjeen isältänsä, Rufolta. Sen toi romalaisen
kenraalin lähettiläs, joka vieläkin koetti saada juutalaisia rauhaan
myöntymään. Mutta uppiniskaisella halveksimisella käskivät he
lähettilään pois. Tällä sanomalla palasi lähettiläs romalaiseen
leiriin. Hän myös toi Klaudialta Rufolle kirjeen. Siinä Klaudia
sydämellisesti kiitti isäänsä siitä, että tämä oli hyväksynyt Amatfiahn
toimet. Rufo iloitsi tyttärensä onnesta. Hän iloitsi myöskin siitä,
että tyttärensä lähti Jerusalemista. Hän tiesi Vespasianon päättäneen
piirittää kaupungin, jos asujamet pitkittäisivät uppiniskaista
vastustamistansa. Hän oli myöskin varma, että kaupunki valloitetaan
joko ennemmin tahi myöhemmin. Hän tunsi ja kunnioitti Sadok'in veljeä.
Mitään uskonnollisia epäilyjä esitetyn naimisen suhteen ei hänellä
ollut, vaikka tosin mieluummin olisi suonut tyttärellensä mieheksi
romalaisen kuin juutalaisen; mutta kun tyttärensä oli valinnut
kunniallisen ja hyvän miehen, ei hän tahtonut naimista estää
kansallisuuden takia. Marcello katsoi asiaa korkeammalta kannalta. Jos
hän olisi tiennyt Theophilon olevan kristityn, olisi hän sydämestänsä
iloinnut. Nyt iloitsi hän vaan siitä, että sisarensa edes sai miehen,
joka rukoili yht'ainoaa Jumalaa. Hän katsoi sisarensa sen kautta
tulevan varjelluksi epäjumaluuteen lankeamasta. Ilolla hän siis suostui
isänsä esitykseen, että koettaisivat saada ylipäälliköltä luvan lähteä
Joppeen viettämään Klaudian häitä. Tämän kaikki kertoi Rufo
kirjeessään. Hän esitti myöskin, että Sadok ja Naomi tulisivat
sukulaisiensa seurassa Joppeen. Hän lupasi lähettää heille
turvavartijan Lyddaan. Hän tiesi, että Klaudia iloitsisi, jos sai tähän
tilaisuuteen ystävänsä luokseen. Hän myös itsekin halusi tavata vanhaa
ystäväänsä, saadaksensa häntä kiittää kaikesta siitä hyvyydestä, mitä
tämä oli osoittanut hänen tyttärellensä.

Klaudia meni juosten isänsä kirjeen kanssa Sadok'in tykö, eikä
rauhoittunut ennen kuin sai hänen suostumaan ehdotettuun matkaan. Sitte
kiiruhti hän Salomelle ja Naomille ilmoittamaan tämän iloisen sanoman,
joka synnytti monta sekalaista tunnetta näissä molemmissa. Hän (Naomi)
saisi nyt monen vuoden kuluttua nähdä nuoruutensa ystävän, ja
minkälaisena hän hänen nyt tapaa? Hän tiesi, ettei vielä ollut
tykkänään unohdettu, mutta tärkeämpi oli tietää ystävänsä sielun tila.
Hän tunsi olevansa voimaton antamaan sydäntänsä ja kättänsä muulle kuin
Jesuksen tunnustajalle ja opetuslapselle. Mutta kuinka niin lyhyellä
ajalla, ainoastaan muutamana päivänä, saisi tilaisuuden esittää
Marcellolle pyhän totuuden, että hän sen käsittäisi? Mutta tämänkin
surun jätti hän luottamuksella Herran käteen ja iloitsi nyt Klaudian
kanssa yhdessä heidän yhteisestä matkastansa.

Bethetsobin Maria oli jo muuttanut omaan komeaan taloonsa. Se oli
lähellä Sadok'in kartanoa. Siellä eli hän ilossa ja seurassa, luontonsa
taipumuksen mukaan. Hänen asuntonsa tuli kokouspaikaksi kaikille
ajattelemattomille tyhjäntoimittajille, jotka eivät välittäneet
kaupunkia uhkaavasta kurjuudesta ja vaaroista. Mutta nähtiin siellä
eteviäkin miehiä. Näiden vuoksi kävi siellä Javanikin päivittäin,
vaikka hän muutoin halveksi Marian kevytmielistä elämää. Hän koetti
kaikissa tiloissa voittaa Simonille puoluelaisia. Sentähden hän
tuppausi joka seuraan, missä vaan luuli jotakin toimittavansa tämän
asian eduksi. Vihaansa Theophiloa vastaan ei hän ollut unhottanut.
Hän mietti vaan kostoa. Kaupungissa asui vielä muutamia
natsaretilahkokunnan jäseniä. Niistäkin oli hän tiedon urkkinut, ja
useoita heistä oli hänen ilmoituksestaan vangittu. Neuvosto, johon
kuului pappeja ja vanhimpia, oli kutsuttu tuomitsemaan näitä, ja Javani
oli jäsen tässä neuvostossa. Hän äänesti kuolemaa, mutta pyysi tuomion
täyttämistä lykkäämään tuonnemmaksi, että hän ehtisi lisätä vankien
lukua, ainakin -- yhdellä. Sen perästä kertoi hän Theophilon uskostaan
luopumisen kuin myös epäilyksensä tämän vanhemmista. Tähän asti oli hän
antanut serkkunsa olla rauhassa saadaksensa tarkempia tietoja setänsä
ja Judithan rikoksellisuudesta. Hän kun pelkäsi pojan kohtalon
aukasevan vanhempain silmät ja varottavan heitä vaarasta. Tuomioistuin,
joka muodosti itsensä sellaiseksi, hyväksyi hänen esityksensä ja
suuresti ylisti hänen harrastustansa Jehovan kunniaksi. Tämä kiitos
kiihoitti vielä enempi Javania hankkimaan todistuksia Amatfiahta ja
Judithaa vastaan. Vainujia otettiin ja lähetettiin joka haaralle.
Myöskin kuolemaisillaan olevan Marian luona Bethaniassa kävi sellainen.
Javani saatuansa tiedon Marian tilasta päätti itse ensi tilassa mennä
sinne, saadaksensa tietää mitä tämä tietäisi asiasta, jossa hänellä nyt
oli niin paljon tekemistä.

Mitä lähemmäksi matkapäiväksi määrätty päivä läheni, sitä
tuskallisemmaksi kävi Klaudia; hän halusi päästä pois kaupungista. Hän
rupesi pelkäämään Javania aina enempi ja enempi, ja vaikka tämä aina
koetti olla ystävällinen kanssapuheessa, niin Klaudian varova silmä
pian huomasi hänen viekkautensa ja teeskentelemisensä. Hänellä oli
levotoin aavistus jostakin onnettomuudesta. Tätä aavistusta ei saanut
Theophilokaan hänestä poistumaan, ei silläkään vaikka vakuutti, ett'ei
Javania ole laisinkaan pelkääminen. Naomi nähdessään ystävänsä pelon
rupesi myöskin pelkäämään, hän kun havaitsi veljellänsä olevan jotakin
tärkeää mielessä. Javani kyselikin Naomilta yhtä ja toista, toisinaan
Amatfiahsta ja Judithasta ja toisinaan taas Theophilosta; mutta Naomi,
joka tiesi kysymysten tarkoituksen, koetti väistää kaikkia pauloja ja
luulikin jo saaneensa hänen pois oikealta tolalta. Javani ymmärsi
kumminkin hankkia itsellensä tarpeellisia tietoja muilta haaroilta.
Siinä hän onnistuikin. Hänen ei enää tarvinnut epäillä, olivatko
setänsä ja tätinsä sydämestä natsaretilaisia, vaan vielä pahempi, hän
myös tiesi, että sisarellensa oli opetettu sitä kammoksuttavaa oppia.

Kaikki epäilyksensä ilmoitti hän tuomioistuimen jäsenille. Nämä
määräsivät hänen menettelemään asiassa suurimmalla varovaisuudella
ja salaisuudella, kun oli kysymys niin arvoisien henkilöiden
kiinniottamisesta. Sadok'in valta ja vaikutus teki sellaisen
varovaisuuden tarpeelliseksi, sillä verenhimoiset miehet kyllä
tiesivät, ett'ei hän milloinkaan hyväksyisi julmuutta ja laittomuutta,
varsinkin kun se koski läheistä sukulaista. Vanha Maria oli myöskin
määrätty uhriksi, mutta hänen kiiniottamisensa jätettiin siksi kun
Amatfiah perheinensä oli vangittu, koska nämä, kun usein kävivät
tapaamassa vanhaa ystäväänsä, muutoin olisivat aavistaneet pahaa ja
menneet turvapaikkaan.

Myöhään illalla meni Javani Bethaniaan tutkistelemaan Mariaa. Mitä hän
täällä näki ja kuuli, teki häneen syvän vaikutuksen, vaikka hän
kammoksuikin hänen uskontoansa. Maria makasi vuoteellansa,
kun hän astui huoneesen. Hanna istui vuoteen vieressä ja luki
pergamenttikäärystä Mattheuksen evangeliumia. Mielen-ilmaus Marian
kasvoissa oli niin hiljainen ja lempeä, kun hän makasi tarkkaavaisesti
kuunnellen pyhää sanaa, että Javani seisahtui kynnykselle ja katseli
häntä ihmetellen ja kunnioittaen. Hanna pysähtyi äkkiä lukemasta, kääri
pergamentin kokoon ja kätki sen vaatteensa poimuun. Vasta tullut oli
vieras ja kokemus oli opettanut Hannan varovaksi.

Mariakaan ei tuntenut Javania, mutta hän tervehti ystävällisesti häntä
ja kysyi hänen asiaansa. Javani sanoi kuulleensa hänen olevan kipeän ja
köyhän ja oli tullut hänelle apua tarjoamaan, varsinkin sen vuoksi kun
hän luuli hänen kuuluvan siihen uskon lahkoon, joka oli kaikilta muilta
vihattu ja halveksittu. Maria katsoi häneen epäilevästi, kun ei hän
ennen ollut tuntenut tätä vierasta Kristuksen tunnustajaksi, kiitti
häntä ja vakuutti, että hän ei kärsinyt mitään puutosta.

"Hyvä vanhus, älkää pelätkö tunnustaa, kun teitä käy tervehtimässä ja
apua tarjoomassa kristitty ystävä", sanoi viekas Javani. "Minä tiedän
sen jo, ja olen tänne tullut saadakseni voimaini mukaan olla teille
avuksi. Minä olen vieras Jerusalemissa, ja te ette minua tunne, mutta
uskonne ja luottamuksenne ovat minulle tutut."

"Oletko sitte kristitty?" kysyi Maria juhlallisella vakavuudella.

"Toivon saavani enemmän tietää kristinopista ennenkuin tunnustan itseni
opetuslapseksi," vastasi Javani kiertäen. "Harvat ovat niin täydelliset
minulle sitä opettamaan kuin te ja etevämmät kristityt, jotka kävivät
luonanne."

"Oletko sitte tuttava minun ystävieni kanssa? Keitä niistä erittäin
tarkoitatte?" kysyi Maria pidätetyllä levottomuudella.

"Minä puhun Amatfiahsta ja hänen oivallisesta vaimostansa ja pojastansa,
sekä hänen veljensä tyttärestä, Sadokin armahisesta tyttärestä. Hän on
myöskin kääntynyt Jesuksen natsaretilaisen -- uskoon eikö niin?"

"Herra Jesus Kristus antakoon teille anteeksi, jos te petätte minun ja
vainootte niitä vahingoittaaksenne, jotka minulle ovat ystävyyttä
osoittaneet. Minä en voi kieltää, mitä jo näette tietävän, että
Amatfiahn perhe tuli minulle tutuksi asuessaan tällä paikkakunnalla, ja
vaikka minä olen köyhä ja yksinäinen ovat he aina olleet minulle
ystäviä. Jos minä tuntisin ja tietäisin heidän uskonsa ja
vakuutuksensa, niin en siitä kuitenkaan tee tiliä vieraalle. Hänen
kysymyksiensä alla voisi piileksiä huonot, pahat ajatukset; mutta mitä
itseeni tulee, tunnustan suoraan, että uskon Herraan Jesukseen
Kristukseen ja kiitän olevani hänen opetuslapsensa."

"Te olette varsin varova", sanoi Javani. "Minkätähden epäilette minua?
Luottakaa minuun pelkäämättä ja huomatkaa, että te opetuksillanne
hyödytätte minun sieluani. Tuo pergamenttikääry, jonka palvelijanne
piiloitti minun huoneesen tullessani, on varmaankin jäljennös
teidän pyhistä kirjoistanne. Minä olen kauan halunnut sellaista
tilaisuutta, jossa tulisin enempi tuntemaan ihmeellisiä kertomuksia
natsaretilaisesta Jesuksesta."

Maria oli niin kauan elänyt maailmasta erillään, että hän unhoitti
epäluulon. Hänen ainoa toivonsa ja ajatuksensa oli, että Herran nimi
tulisi ylennetyksi ja ylistetyksi. Hän luuli siihen saaneensa
tilaisuuden nyt juuri, ja unhottaen kaiken vaaran kääntyi hän paikalla
Hannaan, joka vielä oli huoneessa tarkoin kuuntelemassa kavalan Javanin
puhetta.

"Anna, tyttäreni, kirja minulle", sanoi hän. "Tunkeutokoon ne totuudet,
joita tämä kirja sisältää, sydämeenne, nuori mies, ja haihduttakoon
sieltä kaiken levottomuuden ja epäilyksen!"

Javani otti kirjan ja oli rupeamaisillaan lukemaan kun Hanna hiljaa
lähti huoneesta. Javani katseli hetkisen hänen jälkeensä ikäänkuin
epäillen ja päättämättömänä.

"Anna hänen mennä", sanoi Maria; "hän on jalo ja oikein ajatteleva,
mutta älkäämme ihan sokeasti luottako näinä aikoina jokaiseen. Teille
olisi ehkä vahingoksi, jos tulisi tiedoksi, että täällä Bethaniassa
vanhan Marian luona olette tunnustaneet olevanne kristitty."

"Kiitoksia, hyvä ystävä, huolestanne; uskokaa, minä olen yhtä varova
kuin tekin. Mutta näyttäkää minulle nyt, mistä pitäisi lukemani uskoni
rakennukseksi ja vahvistukseksi."

Maria näytti hänelle muutamia kohtia pyhässä kirjassa, ja Javani luki
ääneen lehti lehdeltä. Maria selitti hänelle samalla luetun sisällön.
Kaunis yksinkertaisuus, korkea puhtaus opissa ja ihmeellisyys
tapauksissa, joista hän luki, kiinitti koko hänen huomionsa; mutta niin
lujat olivat ulkokullauksen ja harhauksen siteet, jotka vangitsivat
hänen sielunsa, ett'ei pyhän sanan innottavimmatkaan kohdat voineet
niitä katkaista. Kun hän istui kuolevan Marian vuoteen vieressä ja
kuulteli hänen kertovan kaikki mitä Herra oli hänen edestänsä tehnyt ja
näki hänen uskonsa, toivonsa ja rakkautensa, mietti hän tapaa, miten
jättäisi Marian Farisealaisten ja pappien käsiin. Hän oli perkeleen
palvelija, kun luuli palvelevansa Jumalaa.



KOLMASTOISTA LUKU.


Kun Hanna lähti huoneesta ei hän ajatellut niin paljon itseänsä kuin
rakasta emäntäänsä. Hän aavisti, että tuntemattomalla vieraalla oli
paha tarkoitus mielessä, tarkoitus vahingoittaa vanhaa Mariaa ja hänen
ystäviänsä. Vaikka ilta oli kiiruhti hän kuitenkin kaupunkiin. Sen
suuret portit olivat jo suljetut. Hän tiesi erään takaportin vievän
suoraan Sadokin puutarhaan. Senkautta oli hän ennenkin kulkenut
käydessään Marian asialla Amatfiahn ja Judithan luona. Sille portille
meni hän nytkin, kolkutti ja Sadokin palvelija tuli ja laski sisälle
sekä saattoi hänen sitte Amatfiahn tykö.

Tässä perheessä oltiin iltarukouksella, kun Hanna tuli. Hänen tulonsa
ei häirinnyt tätä hartauden hetkeä. Hän lankesi myös polvillensa ja
yhtyi rukouksessa heidän kanssansa. Amatfiah lopetti rukouksen
pyytämällä Jumalan armoa ja siunausta itsellensä ja kaikille
kristityille veljille. Hän pyysi Herran kääntämään heidän vihollistensa
ja vainoojainsa sydämet, antamaan niille anteeksi, jotka koettivat
vahingoittaa Herran palvelijoita ja saattamaan he autuuden tielle.

Kun tämä pieni seurakunta nousi rukouksesta, huudahti Hanna:

"Tulkoon rukouksemme kuulluksi ja puhukoon rakkaan emäntäni ja teidän,
jalojen hyväntekijöitteni, puolesta! Minä tulen Bethaniasta kertomaan
teille, että meidän siunatun Herramme ja Mestarimme vihollisilla
varmaankin on jotain pahaa mielessä hänen palvelijoitansa vastaan.
Viimeisinä päivinä on useoita vieraita henkilöitä käynyt yksinäisessä
asunnossamme. Jotkut niistä ovat ruvenneet puhumaan Marian kanssa, ja
vaikk'ei hän heille ole suoraan tunnustanut olevansa kristitty, niin
ovat he varmaan sen hänen puheestansa ymmärtäneet. Jotkut olen taas
käskenyt pois, ennenkuin ovat tavanneet Marian. Olen kuullut
kerrottavan, että muutamat veljemme, jotka ovat jääneet kaupunkiin,
ovat etsityt ja vankiuteen heitetyt. Nyt tänä iltana, kun istuin ja
luin Raamattua Marialle, tuli meille eräs tuntematoin mies, ankaran ja
vakavan näköinen. Hän koetti luulotella häntä olevansa kristitty ja
haluavansa opetusta totuudessa. Minä pelkään Marian luottaneen hänen
sanoihinsa, koska hän hänelle tunnusti uskovansa Jesukseen ja antoi
myös Raamatun hänen käteensä. Monella tavalla koki hän urkkia häneltä,
mitä hän tiesi Amatfiahsta ja hänen perheestänsä, mutta se ei hänelle
onnistunut. Minä kiiruhdin tänne varoittamaan teitä, ja nyt siis
tiedätte, minkätähden olen tullut".

"Oliko vieras nuori?" kysyi Klaudia pikaisesti. "Oliko hän pitkä ja
vaalea, painuneilla silmillä ja mustilla, yhteen vedetyillä
silmäluomilla?"

"Oli; te olette kuvanneet hänen semmoiseksi kun hän on", vastasi Hanna.
"Merkillistä oli, että kun hän hymyili, muistutti hänen kasvoinsa
luonteet rakkaasta Naomista, ja se melkein aina poisti minusta kaiken
epäilyksen. Mutta sisällinen aavistus sanoi minulle, että hän oli
petturi sydämestänsä."

"Javani hän oli varmaankin", huudahti Klaudia. "Minä tiedän hänen
tahtovan onnettomuutta päällemme. Ah, jos olisimme kaukana, ettei hän
meille mitään voisi!"

"Älä anna pelkosi soaista muutoin niin selkeää ymmärrystäsi, rakas
Klaudia", sanoi Theophilo. "Minä en usko Javanin tahtovan vahingoittaa
lähimpiä sukulaisiansa. Kyllä olen kuullut, että useampia uskoveljiämme
on vangittu, mutta Javania ei koskaan ole vangitsijaksi mainittu. Hän
on myös viime aikoina ollut minua kohtaan niin ystävällinen, että
luulen hänen kokonaan unhottaneen riitamme."

"Sinä tuomitset kaikki oman jalon mielesi mukaan", vastasi Klaudia.
"Minä tunnen Javanin paremmin kuin sinä, enkä saata silmänräpäystäkään
luottaa hänen teeskenneltyyn ystävyyteensä. Parainta on, että itse otat
tiedon asiasta. Saata Hanna kotiinsa, niin kenties saat tilaisuuden
enemmän nähdä ja kuulla tästä salaisesta vieraasta, joka minusta
varmaan on Javani."

Klaudian esitys hyväksyttiin, ja Theophilo, joka kuitenkin morsiamensa
hartaasta pyynnöstä huolellisesti pukeutui valepukuun, lähti saattamaan
Hannaa takaisin Bethaniaan. Perheen muut jäsenet odottivat levottomina
ja huolestuneina hänen palaamistansa. Mitä hän palattuansa kertoi, ei
ollut rauhoittavaa laatua. Hän oli tiellä mennessään tavannut mustaan
avaraan mantteliin puetun vieraan henkilön. Tämä oli hänestä ihan
serkkunsa näköinen. Marian kertomus vielä vahvisti tätä hänen
luuloansa. Maria oli kehoittanut heidän kiiruhtamaan matkalle eikä enää
käymään hänen luonansa. Hän oli nyt niin heikko, ettei hänen enää ollut
monta päivää jäljellä. Theophilo lupasi ainakin seuraavana päivänä olla
hänen luonansa käymättä, kun sai häneltä lupauksen, että lähettäisi
Hannan heidän luoksensa ilmoittamaan, jos jotakin merkillistä
tapahtuisi.

Päivä tämän perästä piti Bethetsobin Maria loistavat kestit uudessa
asunnossaan. Sinne olivat Sadok'in ja Amatfiahn perheet kutsutut. Tämä
oli kova koetus Naomille, sillä hän ei olisi tahtonut mennä juhlaan,
jossa oli niin paljon maallista ja syntistä iloa. Mutta Sadok toivoi
sitä ja raskaalla sydämellä totteli hän isänsä tahtoa. Amatfiah ja
Juditha pyysivät anteeksi, etteivät voineet tulla, mutta Klaudia, joka
kernaasti käytti tilaisuutta saada vielä kerran puhua ystävänsä kanssa,
suostui pian Sadok'in kehoitukseen.

Javani myös oli pidoissa, ja koskaan hän ei ollut niin iloiselta ja
hilpeältä näyttänyt kuin nyt. Hän oli aina Naomin ja Klaudian
läheisyydessä, mutta illallisen perästä kutsui joku hänen ulos
yksityistä puhetta varten. Nyt saivat naiset tilaisuuden hiipiä
yksinäisyyteen. He menivät puutarhaan, saadaksensa keskenänsä kenenkään
häiritsemättä jutella. Klaudia kertoi kaikki, mitä edellisenä iltana
oli tapahtunut ja sanoi vakuutuksensa olevan, että Javanilla oli
salajuonia koko perhettä, mutta erittäinkin Theophiloa vastaan. Hän
pyysi Naomin kehoittamaan isäänsä kolmen päivän kuluessa jättämään
kaupungin, kun hän toivoi Amatfiahn olevan valmiin matkalle. Naomi
suostui siihen mielellänsä, varsinkin sen vuoksi, kun hänkin epäili
Javanin tarkoituksia. Hän lupasi, jos mahdollista, pitää Javanilta
salassa lähtöpäivän. Vanhan Marian tila suretti häntä, ja se teki
hänelle pahaa, kun ei enää saisi tavata rakasta ystäväänsä ja kuunnella
hänen opetustansa.

"Ainakin vielä kerran pitää minun saada tavata hänen", sanoi hän
päättävästi. "Maria ei saata enää elää monta päivää, ainakaan Hannan
puheen mukaan. Mahdotonta taas on ajatellakaan, että hän saattaisi
lähteä teidän kanssanne."

"Amatfiah, Juditha ja Theophilo ovat menneet hänen luoksensa nyt tänä
iltana, kun tiesivät Javanin olevan täällä", vastasi Klaudia. "He
tahtoivat nähdä, olisiko mahdollista muuttaa hänen Amatfiahn taloon,
jossa hänellä olisi kaikin puolin hyvä ja mukava."

"Ehkä hän voidaan muuttaa, ehk'ei, yhtä hyvä -- minä aion käydä hänen
luonansa ylihuomenna, kun !--Javanilla on kokous vanhimpien ja pappien
kanssa. Jos hän saisikin tietää käymiseni siellä, niin en minä häntä
pelkää. Kauempaa aikaa en enää saata salata häneltä uskoani ja
vakuutustani; enkä sitä tahdokaan, sillä sellainen petoksen tapainen
käytös minua kiusaa. Herramme tähden olen valmis uhraamaan vaikka
elämäni. Ah, elämällä on hyvin vähän minulle tarjoomista, ja uhri ei
olisi suuri!"

"Älä puhu niin suruisesti, rakkahin Naomi. Sinulla kyllä on ollut monta
koetusta ja surua viime aikoina, mutta minun sisällinen uskoni on, että
Herra on lähettävä sinulle lohdutusta ja auttaa sinua ristisi
kantamisessa!"

"Niin, Klaudia, kyllä tiedän hänen niin tahtovankin. Väärin on minulta
olla näin alakuloinen, mutta sille en mitään voi. En pelkää niitä
koetuksia, joita Herra päälleni panee, mutta pelkään sitä hengellistä
tyhjyyttä ja kolkkoutta, johonka joudun, kun uskon sisareni minun
jättävät. Mutta tiedänhän Herran olevan lähellä, ja Hän on aina
jäljellä! Älä kuitenkaan ihmettele, vaikka olen niin heikko ja pelkuri;
sinä tiedät ett'en edes vanhemmiltani voi saada sitä lohdutusta ja
kehoitusta, jota niin tarvitsisin. Milloin on se päivä tuleva, jolloin
saan kuulla vanhempaini kiittävän ja ylistävän sitä nimeä, joka
yksistään autuaaksi tekee? Ah, Herra, minun Vapahtajani", huudahti hän
tulisesti ja puristi kätensä yhteen, "kuule sydämeni rukous! Anna minun
nähdä vanhempani sinun ristisi juuressa, anna minun kuulla heidän
rukoilevan sinun nimeäsi, että he tulisivat pelastetuiksi ja saisivat
iäisen elämän!"

"Herra kuulkoon rukouksesi, -- minä kyllä luulen Hänen sen tekevänkin!
Minä olen varma siitä, että vielä sinulle onnellisemmatkin päivät
koittavat. Me saamme toisemme pian nähdä, silloin minun isäni ja
veljeni pitävät huolta sinusta ja omaisistasi. Marcello on sydämestänsä
kiintynyt sinuun -- Naomi. Rakas Naomi, tahtoisitko tulla sisarekseni,
jos Sadok siihen myöntyisi? Tahtoisitko ottaa Marcellon mieheksesi kun
hän ei enää ole epäjumalan palvelija?"

Naomin kasvot punastuivat hetkeksi. Hän oli vähän aikaa ääneti ja
vastasi sitte niin tyynesti kun hänelle oli mahdollista:

"Sinulta, Klaudia, en tahdo salata, että jos itse saisin määrätä osani,
niin tahtoisin mieluimmin olla Marcellon vaimona kuin osallisena
keisarin kruunun kantamisessa. Minä olen aina hänestä pitänyt, aina
lapsuudestani asti, ja nyt, kun hän uskoo yhtä ainoaa Jumalaa, on hän
minulle vielä rakkaampi. Mutta kaikki ajatus hänen kanssansa
yhdistymisestä on paljas uni, joka ei koskaan tule täytetyksi. Minun
täytyy haihduttaa se mielestäni -- niin olen usein ennenkin tehnyt."

"Saamme nähdä, rakas Naomi; minä toivon ja ennustan parainta", sanoi
Klaudia iloisesti; "Minusta rupee kaikki nyt näyttämään valoisemmalta,
ehkäpä sen vuoksi kun tunnen itseni niin onnelliseksi. Kolmen päivän
kuluttua saamme jättää tämän kaupungin, ja Javani, toivon, ei tee
meille tällä ajalla mitään pahaa. Tule, palatkaamme toisten luokse,
ett'eivät huomaa poissa oloamme."

Kun nousivat marmori-istuimelta, jolla olivat istuneet, kuului
hiljainen ratina pensaista heidän takanansa ja kun äkkiä katsoivat
taaksensa, näkivät he mustan varjon, joka kiiruisasti hiipi pois.

"Javani!" huudahti Klaudia äärettömästi pelästyneenä.

"Jumala varjelkoon!" sanoi Naomi syvästi huoaten. "Javani lähti isosta
salista peloittavan ystävänsä, raatiherra Isakin kanssa, ja minä en
luule, että hän olisi löytänyt meidän täältä. Mutta jos joku epäystävä,
olkoonpa ken tahansa, on kuunnellut puheemme, niin olemme hukassa.
Kiiruhtakaamme isämme luo, täällä emme enää ole turvassa."

Samassa kuului hätä-huutoja isosta rakennuksesta ja valo pilkahteli
edes ja takaisin. Harppujen ja sympalien iloinen ääni oli lakannut.
Joukko naisia tuli juosten portailta ja hajosivat pitkin puutarhaa. Kun
Naomi ja Klaudia kiiruhtivat sinne, kohtasivat he ensin emännän usean
palvelian seurassa, jotka kantoivat kulta- ja hopea-astioita, kalliita
maljoja ja kankaita. Niitä he näyttivät olevan innokkaat hävityksestä
pelastamaan.

"Onko valkea valloillaan?" kysyi Naomi pikaisesti.

"Ei", vastasi Maria; "pahempi on valloillaan kuin tuli. Huone on täynnä
selooteja, jotka ryöstävät ja hävittävät mitä minulla on ja tappavat
jokaisen ken vaan vastustaa."

"Missä on isäni ja äitini?" huudahti Naomi.

Hän juoksi rakennusta kohden, mutta pysähtyi äkkiä ja lisäsi:

"Ja missä on pieni David?"

Maria pudotti kantamansa kalliin takan.

"Ai, lapseni, lapseni!" huudahti hän; "olen hänen unhoittanut. Hän
juoksi ja leikitsi eteisessä pikkuista ennen ryövärein tuloa. Etsi
häntä Naomi -- etsi häntä Jumalan tähden. Selootit ovat hänen kyllä
jättäneet rauhaan, sillä ne tulivat ainoastaan ryöväämään."

Naomi katsoi kummastuneena hetkisen äitiin, joka kehoitti toisia
etsimään lasta samalla kun haki omaa turvallisuuttansa. Klaudian
seurassa kiiruhti hän eteiseen. Se oli tyhjä. Ääntä ja aseitten
kalsketta kuului muista huoneista. Kun olivat muutaman askeleen
käyneet, tuli Salome heitä vastaan taluttaen pientä poikaa.

"Siunattu olkoon Israelin Jumala, kun on pelastanut tyttäreni!"
huudahti Salome, nähtyänsä Naomin. "Olen sinua hakenut kaikista
huoneista ja kohtasin silloin Sadok'in, joka antoi minulle tämän pienen
lapsi-raukan. Se itkee ja huutaa äitiänsä, mutta hän on kadonnut, enkä
tiedä minne."

Naomi otti pienen Davidin käsivarrellensa, käski äitinsä seuraamaan, ja
meni puutarhaan. Siellä löysivät he Marian piiloutuneena kaatuneen puun
takana. Kun hän näki poikansa, huudahti hän ilosta ja kiitollisuudesta
-- ja hyväili pientä poikaansa.

"Miksi menit pois ja jätit Davidin ryövärein joukkoon?" kysyi lapsi
viattomasti. "Ne olisivat tappaneet hänen, jos ei Sadok olisi tullut."

Maria silmäsi kalleuksiansa ja kummasteli miten oli saattanut unhottaa
ainoan lapsensa pelastaessaan sellaista romua. Hän oli aina ollut
hetkellisen päähän pälkähtämisen lapsi. Nyt tunsi hän, että poikansa
oli hänelle kalliimpi kuin elämänsä. Tulevassa silmänräpäyksessä
saattoivat hänen ajatuksensa jo pyöriä toisaalla.

"Minkä vien sinun rakas poikani?" huudahti hän. "Minä pakenen johonkin
vuoren luolaan piiloittaakseni sinun. Jos ryövärit tulevat sinne olemme
hukassa. Salome, pelasta minä, ja äläkä anna tappaa ainoaa lastani
silmäini edessä!"

Meteli alkoi kuulua selvemmin. Se todisti, että taistelijat lähenivät
puutarhaa.

Pelästyneet naiset eivät tietäneet, minkä mennä. Mutta juuri silloin
yksi palvelija muisti takaportin puutarhan muurissa. Sen kautta pääsi
kapealle kujalle. Tämä portti avattiin ja pakolaiset olivat pelastetut.
Naomi asettui ensimäiseksi ja vei heidän sille takaportille, joka johti
Sadok'in kartanolle; muutamia minuttia sen perästä olivat kaikki
turvassa Sadok'in huoneessa.

Heti kun Amatfiah ja Theophilo saivat tietää tapauksen, kiiruhtivat he
varustamaan itsensä aseilla ja sitte niin joutuin, kun oli mahdollista,
tulivat muutamain palvelijain kanssa tappelupaikalle auttaaksensa
ystäviään mahdollisimman mukaan. Tällä ajalla oli Naomilla ja
Klaudialla tilaisuus kenenkään häiritsemättä puhua Judithan kanssa,
joka kertoi heille Marian Bethaniasta päättäneen muuttaa Amatfiahn
kartanoon, mutta että hän ei tahdo tätä muuttamista ennen kuin illalla
päivää ennen heidän matkalle lähtöänsä.

"Sinä, Naomi, tulet kanssamme, kun sinä iltana menemme Marian luokse",
sanoi Juditha. "Amatfiah on jättänyt kartanonsa perään katsannon ystävä
Benjamille, joka tosin ei ole kristitty, mutta luotettava ja meihin
mieltynyt. Hän kohtaa meidän kantotuolin kanssa, jolla Marian
kuljetamme. Vaikka Javanikin saisi tietää sinun käyneen ottamassa
jäähyvästit Marialta, ei hän sitä ihmettelisi eikä erittäin
epäilisikään, kun hänkin tietää Marian olevan kuolemaisillaan."

Naomi kiitti Judithaa hyväntahtoisesta toimellisuudesta ja kertoi juuri
Klaudialle sanoneensa, että hän toivoi sinä päivänä saavansa käydä
Marian luona. Hän kertoi myös puheensa muun sisällön Klaudian kanssa,
kuitenkin ohi mennen kohdan mikä koski Marcelloa. Heidän puheensa
keskeytyi, kun Salome tuli ja kutsui Naomia, jonka isä oli palannut.

Sadok ja hänen ystävänsä olivat päässeet haavatta tappelusta, vaikka
usea niiden ystävä oli kaatunut, ennen kuin saivat selootit pois
ajetuksi. Kuormitettuna ryöstösaaliilla täytyi selootien vihdoin jättää
kartano, joka oli niin revitty, että tarvitsi perinpohjaisen
korjauksen, ennenkuin siinä saattoi asua. Sadok tarjosi taas
Marialle asunnon. Hänen tarjouksensa otettiin vastaan ilolla ja
kiitollisuudella. Mutta vieraat palasivat niin vähittäin kotiinsa, että
hiljaisuus ja rauha näytti taas kaupunkiin palanneen. Mutta mikä
hiljaisuus ja turvallisuus saattoi olla tässä onnettomassa kaupungissa,
jossa tapaukset sellaiset kuin juuri kerrottu olivat päiväiset! Siellä
riehui keskinäinen sota hirvittävimmällä tavalla. Kaupungin muurien
sisällä oli monta taistelevaa puoluetta, uhkuen kuolettavinta vihaa
toisillensa. Murhat ja ryöväykset olivat jokapäiväiset tapaukset.
Uhrieläimen veri juoksi samalle alttarille, joka vielä oli saastainen
ihmisen verestä, mikä oli vuotanut hurjissa taisteluissa temppelin
sisällä. Kukaan ei uskaltanut kulkea kadulla aseettomana, ja
varallisemmilla oli aina mukana luja vartio, kun kulkivat ulkona
iltasilla. Mutta kaiken tämän kurjuuden keskellä, jota keskinäinen sota
tuotti, kuului rikasten asunnoista laulua, soittoa ja naurua todistaen
sitä elämää ja ajattelematointa iloisuutta sekä hurjaa nautinnon himoa,
joka valitsi onnettomassa kaupungissa. Oli kuin olisivat olleet
tuttavat vaaran kanssa ja välittivät siitä vähän, kun olivat joka päivä
sen suussa.

Javani tuli vitkalleen kotiinsa puolen yön aikana. Hän mietiskeli
kuinka voisi hyvin pian päästää Simonin kaupunkiin, jonka avulla hän
toivoi saavansa nykyään vallitsevan epäjärjestyksen loppumaan. Nämä
hänen ajatuksensa häiritsi raatiherra Isak, joka tuli häntä vastaan
erään palvelijan pukuun puetetun miehen seurassa.

"Javani", sanoi raatiherra hiljaisesti, "tällä miehellä on jotakin
ilmoitettavaa, joka läheisesti liikuttaa teitä. Kerittiläisyyden
happamuus on jo levinnyt enemmin ja syvemmin kuin luulittenkaan, ja
tehokkaisiin toimiin on ryhtyminen, että kerrassaan juurinensa
saataisiin poistettua kaikki paha. Teidän oman sisarenne suusta on tämä
uskollinen ja innokas mies kuullut tarpeeksi, ollaksensa luotettava
vierasmies. Tämä on saanut hänen suustansa kuulla, että sekä hän että
Amatfiah vaimonensa ja poikanensa kuin myös se romalainen nainen ovat
innokkaimmat natsaretilaiset."

"Haa! Onko todellakin niin?" huudahti Javani. "Sitä arvelinkin. Sillä
ajalla, kun olin kaupungista pois, on Naomi ihan muuttunut. Tuo kirottu
kerittiläisyys on siihen syyllinen. Mutta sano puhujan nimi. Kuka on
kuullut sisareni tunnustuksen?"

"Puhujan nimi on Rubeni. Hän on Bethetsobin Marian palvelija. Tänä
iltana kulki hän puiston kautta. Silloin istuivat siellä molemmat
naiset ja puhelivat vilkkaasti keskenänsä. Uteliaisuudesta hiipi hän
heidän luoksensa ja kenenkään älyämättä kuunteli heidän puhettansa.
Kerro, Rubeni, nyt Javanille kaikki, mitä jo olet kertonut minulle."

Petollinen palvelija teki kuin käskettiin, ja Javani tarkoin kuunteli
hänen kertomustansa. Tähän asti oli hän ainoastaan aavistellut ja
pelännyt Naomin luopuneen uskostansa. Mutta nyt oli hän siitä varma. Se
loukkasi häntä, ja syvällisesti. Hänen vihansa nousi korkeimmalleen,
kun Rubeni kertoi sen osan puheesta, joka todisti Naomin rakastavan
Marcelloa ja toivovan sitä miehekseen. Töin tuskin voi hän hillitä
kiivautensa, mutta hän päätti kuitenkin olla niin tyyni, ett'ei Rubeni
huomaisi hänen sisällistä liikutustansa. Sitte kun kertoja oli
lopettanut puheensa, heitti hän rahakukkaronsa hänelle ja käski hänen
henkensä menettämisen uhalla pitämään suunsa kiinni siitä mitä oli
kuullut.

Rubeni meni pois ja iloitsi palkinnosta. Javani meni kotio. Siellä
keskusteli hän Isakin kanssa, mitä olisi tehtävänä. Kaikkein ensin
päätettiin vanhan, turvattoman Marian kohtalo. Sinä iltana, kun
Amatfiah aikoi muuttaa kartanoonsa, päätettiin täyttää hirveä tuuma. He
päättivät ylipapistolta pyytää vahvan vartion ja sillä piirittää Marian
asunto, kun hänen ystävänsä olivat siellä koolla. He päättivät, että
kun kerran nämä kaikki joutuvat heidän käsiinsä, ei mikään voi niitä
pelastaa. Javani luuli ettei isänsä tiedä oman veljensä luopuneen
uskostansa. Sen vuoksi olikin hän varma, että ensimäinen kertomus
siitä, joutuneena isänsä korviin, katkaisisi kaikki siteet isänsä
Sadokin ja setänsä Amatfiahn väliltä.

Pitkän keskustelun perästä erosivat kummatkin ystävät, kun olivat
päättäneet, että neuvosto on kutsuttava kokoon jo seuraavana iltana,
vuorokautta ennemmin kun oli aikomus. Tänä iltana laskeusi Javani
tyytyväisenä levolle, kun tiesi setänsä ja serkkunsa niin pian käsiinsä
joutuvan. Varsinkin häntä huvitti viimeksi mainitun kukistaminen. Sen
kautta hän kun sai tyydyttää koston himonsa sekä estää hänen naimasta
pakanallisen tytön, joka, Javanin mielestä, oli koko su'ulle
alentavaista. Mitään keinoa, vaikkapa kuinka julmaakin, tarkoituksen
saavuttamiseksi ei Javani ainoastaan pitänyt anteeksi annettavana,
mutta myös ansiollisena.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Kokouksessa seuraavana iltana esitteli Javani suurella
kaunopuheliaisuudella tarpeellisuudesta kutsua Simonin lukuisine
joukkoineen kaupunkiin, jotka voisivat suojella asukkaat Giskalan
Johanin tyranniudelta. Hänen esityksensä vaikutti moneen kuulijaan ja
Isak erittäin puolusti sitä. Hän oli ainakin ollut taipuvainen
päästämään Simonin kaupunkiin, mutta toivoi nyt erittäinkin häntä
kostoksi selooteille niistä vahingoista, mitä nämä olivat tehneet
kauniille Marialle.

Marian kauneus ja kenties enempi hänen rikkautensa oli hurmonnut
raatiherran, joka usein oleskeli hänen huoneessansa ja viimeisinä
aikoina oli tullut päätökseen tarjota hänelle kätensä. Ei siis ihmettä,
että Javani hänestä sai innokkaan puolustajan, eikä kauan viipynytkään,
kun neuvosto yksimielisesti päätti kutsua Simonin pelastamaan kaupunkia
selooteista. Sen perästä ilmoitti Javani että useampia jäseniä
hänen tähän asti saastuttamattomasta perheestänsä oli ottanut
natsaretilaisten uskonnon, ja vimmaiset raatiherrat, jotka harrastivat
Moseksen lain ja vanhimpain asetuksien pyhänä pitämistä, riemuitsivat
nyt ilosta, kun saavat kiini ottaa ja ankarasti rangaista niin
arvokkaita uskonsa heittäjöitä. Javani kumminkaan ei tahtonut setänsä
ja sen perheen kuolemaan tuomitsemista, ja hankki virkaveljiltään
lupauksen, että ennen ankarimpiin keinoihin ryhtymistä kaikin voimin
koetettaisiin heitä kääntää takaisin oikeaan uskoon. Myös yhdeksi
ehdoksi esitti hän, ettei sisartansa vangittaisi. Hän toivoi sisarensa
kääntyvän takaisin isäinsä uskoon, nähtyänsä sukulaisiensa
onnettomuuteen joutumisen. Mutta hän ei tuntenut sisarensa
sielunvoimaa, tahi kristinuskon väkevyyttä vahvistamaan heikommankin
sydämen pilkkaa, kärsimistä ja kuolemaa vastaan kuin sisarellansa oli.

Kokous loppui sen perästä. Isak saattoi Javanin kotiin. Kaikki Sadok'in
huoneessa näyttivät olevan iloisia ja tyytyväisiä, sillä Naomi ei ollut
sanallakaan maininnut pelostansa, ja itse hän koetti olla iloinen,
ettei kukaan älyäisi hänen levottomuuttansa. Hän leikitsi pienen
Davidin kanssa ja juoksenteli hänen kanssaan huoneesta huoneesen.
Näytti kuin hän ei olisi ajatellut muuta maailmassa kuin tuon pienen
lemmityisen iloa. Tämä vaikutti niin Isak'iinkin että hän salaisesti
kehoitti Javania pitämään, jos vaan mahdollista on, vanhemmiltaan
salassa Naomin uskon asian siksi kun hän koettaisi häntä ereyksestänsä
palauttaa.

Ennen pois lähtöänsä puhui raatiherra Marialle toivonsa ja sai häneltä
sopivaisen vastauksen. Maria halusi arvoa ja kunniaa. Sen vuoksi
myöntyi hän menemään Isak'ille puolisoksi. Hän toivoi siten
kunniahimonsa tulevan tyydytetyksi. Hän lupasi sitte antaa kätensä
Isak'ille, kun kaikki omaisuutensa Peraeassa oli laillisesti
tunnustettu poikansa omaisuudeksi, jos hän kuolisi ennen poikaansa.
Tämä sopimus ilmoitettiin Sadok'ille ja hänen perheellensä. Heillä ei
ollut mitään asiaan sanomista, vaikk'ei heistä kukaan paitsi Javani
ollut kosiaan mieltynyt. Hän iloitsi tästä aiotusta avioliitosta, kun
hän tiesi Isak'in vielä enempi sen kautta liittyvän hänen puolueesensa
ja rikkaudellaan antavan sille pontta.

Seuraavan päivän aamupuolella puuhailtiin aivottua matkaa varten. Sadok
oli suostunut veljensä esitykseen, kiiruhtamiseen matkalle, vaikk'ei
hänen mielestään ollut mitään pelkäämistä. Sadok'illa oli jalo luonne.
Hän ei tahtonut kuin poikansa kristittyin julmaa vainoamista, ja
varsinkaan läheisimpiä sukulaisiansa vastaan. Hänen tulinen vihansa,
joka ilmaantui silloin kun hän huomasi tyttärensä hylänneen isäinsä
uskon, oli jo kokolailla laimeentunut ja muuttunut lempeämmäksi surun
tunteeksi pettyneestä toivosta ja rakkaudesta. Naomin lempeä ja
rakastettava luonne, hänen hiljainen ja kärsiväinen suvaitsevaisuutensa
oli voittanut isän sydämen ja haihduttanut monta hänen valeluuloansa
natsaretilaisista. Naomin tähden tahtoi Sadok, niin paljon kuin hänen
voimassaan oli, suojella kaikkia Naomin ystäviä ja erittäinkin hänen
sukulaisiansa. Hän oli iloinen, kun veljensä lähti Jerusalemista, sillä
hän toivoi Naomin jäätyään yksinäisyyteen heittävän uskon, jonka
äskettäin oli omakseen omistanut.

Muulit olivat satuloitut, hevospaarit kuntoon laitetut ja suuri joukko
palvelijoita, sekä Sadok'in että Amatfiahn, olivat aseilla varustetut
varjelijoiksi matkalla. Sana myöskin oli Rufolle Joppeen laitettu
pyynnöllä, että hän lähettäisi lupaamansa määrän sotilaita Lyddaan.
Matkatarpeet olivat matka-astioihin pannut ja kaikki muuton kuntoon
järjestetyt. Jälellä vaan oli jäähyväisten ottaminen Marialta ja hänen
jättämisensä Benjamin huostaan.

Juditha kertoi Sadok'ille aikomuksensa olevan vielä samana iltana käydä
vanhan ystävän luona Bethaniassa ja pyysi häneltä lupaa Naomille saada
myöskin seurata sinne. Hän esitti, että se olisi viimeinen kerta kun
hänen nuori sukulaisensa kävisi tämän pyhän naisen luona, jonka siunaus
ei mitenkään voisi hänelle tuottaa onnettomuutta. Hän myöskin huomautti
Sadokia ajattelemaan, minkä surun hän saattaisi tyttärellensä, jos hän
kieltäisi hänen -- kenties viimeisen kerran -- ottamasta jäähyväisiä
ystävältänsä Marialta. Sadok'ia milt'ei väristi ajatus, että hänen
lastansa siunaisi uskonsa heittolainen; mutta hänen hellyytensä Naomia
kohtaan oli niin suuri, että hän ei saattanut nähdä häntä suruisena ja
alakuloisena, ja sen vuoksi suostui hän, vaikka vastenmielisesti,
pyyntöön, kuitenkin ehdolla, ettei Naomi, tultuansa Joppeen, enää
koskaan kävisi Marian luona.

Javani oli ollut poissa melkein koko päivän suureksi iloksi ja
kevennykseksi Naomille, joka päivän laskussa lähti Bethaniaan setänsä
ja hänen perheensä seurassa.

Amatfiah oli ottanut seuraansa muutamia aseellisia palvelijoita ja
molemmat, hän sekä Theophilo, olivat varustetut miekalla ja
väkipuukoilla, jos joku vaara uhkaisisi. Marian huoneen ulkopuolelle
jättivät he vartijat kun menivät sisälle. Ensin katsoivat he vuoteesen,
jonka vieressä Hanna oli polvillansa ja luulivat Marian jo kuolleen,
hän kun makasi siinä ihan liikkumattomana ja kyyneleet valuivat pitkin
uskollisen palvelijan poskia. Mutta mentyänsä lähemmäksi näkivät
syällisestä ja raskaasta hengenvedosta sekä vienosta huulien
liikunnosta, ettei henki vielä ollut ruumista jättänyt. Samassa aukasi
hän silmänsäkin, ja huomattuansa ympärillään ne, joita oli niin
hartaasti odottanut, kuiskutti hän hiljaa mutta kuultavasti:

"Herra, nyt annat sinä palvelijas mennä rauhaan! Rakkaat lapseni
Kristuksessa, tämä on ilo, jota tuskin uskalsin toivoa. Päivä on
minulle ollut niin pitkä, kun tiesin etten saisi teitä nähdä ennen
iltaa ja melkein pelkäsin kuolevani ennen. Mutta Herra on vahvistanut
voimiani ja kuullut rukoukseni. Tulkaat lähemmäksi, että saan teitä
kaikkia siunata!"

He kaikki menivät lähemmäksi ja lankesivat hänen vuoteensa ympäri
polvillensa. Maria kohotti kätensä ja siunasi heitä.

"Herra minun Vapahtajani", sanoi hän, "sinä joka kärseit kuoleman
tuskat puhdistaaksesi synnistä ne, jotka uskovat sinuun, näiden sinun
palvelijoittesi edessä tahdon minä todistaa voimaasi voittamaan
viimeinen vihollinen ja tekemään kuolemanvarjojen laakso valoisaksi ja
kunniarikkaaksi läsnäolollasi. Älä jätä minua, autuuteni Ruhtinas ja
todistakoon viimeiset sanani sinun rakkauttasi. Siunaa rikkaimmalla
siunauksellasi näitä lapsiasi, joita olet kutsunut tuntemaan nimeäsi.
Suuresta armostasi pidätä heitä iankaikkisen elämän tiellä. Tulkoon
elämänsä täällä maan päällä onnelliseksi, jos se on heidän sielullensa
hyödyksi. Mutta jos näet surujen ja koettelemuksien olevan
tarpeellisen, niin vahvista ja kannata heitä ja auta heitä voittamaan
jokainen kiusaus ja hengellinen vihollinen. Ja kun heidän maallinen
elämänsä on loppunut ja kuolemattomuuden kruunu heille annetaan, anna
silloin ilolla tavata toisemme istuimesi ympärillä ja iäisesti laulaa
kiitokseksesi, että sinä, Jumala, olet meidän verelläsi lunastanut!"

"Amen!" sanoivat polvillaan olijat yhdellä sydämellä ja suulla. Heidän
päänsä olivat painuneet, ja kyyneleet valuivat jokaisesta silmästä --
mutta ne eivät olleet surun kyyneliä.

Samassa kuului melua ja meteliä ulkona. Kuului kuin aseelliset miehet
olisivat väkisin tahtoneet avata ovea ja toiset estää sitä. Marian
lävitse kävi väristys ja hän katseli ympärillensä sanomatoin
levottomuus sammuvissa silmissä. Amatfiah ja Theophilo juoksivat
vastustamaan ryntääviä paljastetuilla miekoilla. Ovi avattiin ja
useoita aseellisia miehiä tuli huoneesen, mutta seisahtuivat kerrassaan
liikkumattomiksi nähdessään kuolevan vanhan vaimon.

"Katsokaat," sanoi Amatfiah, "tuossa on uhri, jota tulitte hakemaan;
häntä ei enää voi ihmisten julmuus vahingoittaa. Hänen sielunsa astuu
nyt Herran, kaikki näkevän tuomarin, eteen todistamaan niitä vastaan,
jotka ovat häirinneet hänen viimeisiä hetkiänsä maan päällä."

"Älä sano niin", sanoi Maria hiljaa, "minä menen Herran eteen
rukoilemaan heidän edestänsä niin kuin hänen Poikansa on meille
opettanut: Isä, anna heille anteeksi, sillä he ei tiedä mitä he
tekevät!"

Hänen kasvoillansa näkyi hymyily sisällisestä rakkaudesta ja autuaasta
ilosta, joka seuraavassa silmänräpäyksessä poistui kuin laskevan
auringon viimeiset säteet lumitantereelta. Kaikki olivat hiljaa.
Ystävät ja vihamiehet unhottivat hetkeksi kaikki muut tunteet
nähdessänsä tämän kamalan muutoksen. Kuolema oli laskenut kätensä hänen
sydämellensä, ja hänen hengenvetonsa olivat hiljaiset kuin lapsen.

"Hän ei ole kuollut, hän makaa", sanoi Amatfiah juhlallisesti.
"Suotakoon kuoltaksemme hurskaan kuolema ja viimeiset hetkemme olkoon
hänen kaltaisensa!"

Viholliset, jotka näkivät Marian kuoleman, olivat hetkisen olleet
hämmästyksen masentamina ja hiljaa. Mutta pian tekivät he itsensä
vapaaksi tuosta vastenmielisestä tunteesta, ja tarttuen aseisinsa
kääntyivät kahta naamioittua miestä kohden, jotka juuri tulivat
huoneesen ja näyttivät heidän päälliköiltänsä. Toinen näistä oli
kuullut Marian viimeiset sanat ja vavistus näytti käyvän läpi hänen
ruumiinsa. Näytti kuin olisi hän tahtonut äkkiä lähteä pois, mutta
toinnuttua pian kumppaninsa huudosta, nosti hän miekkansa ja juoksi
Theophilon päälle. Klaudia näki tämän karkauksen. Hän tiesi ettei
kukaan muu kuin Javani voisi tuolla tavalla uhata hänen sulhonsa
henkeä. Unhottaen kaiken vaaran juoksi hän päällekarkaajan eteen ja
huusi:

"Jos, Javani, janoot verta, niin vuodata minun; minä olen
romalaisnainen, sinun kansasi katkerimpien vihollisten sukulainen. Älä
tapa maanmiestäsi, sukulaistasi, perheesi kaunistusta!"

Vieras seisahtui hetkisen, mutta sanaakaan sanomatta, ettei häntä
äänestä tunnettaisi, tarttui hän Klaudian käteen ja työnsi hänen
syrjään. Kun Theophilo otti Klaudian syliinsä estääksensä häntä
lankeamasta, sai hän samalla väkipuukon iskun hartioihinsa. Veri
virtasi Klaudian vaatteille, joka vaikutti häneen niin, että hän meni
tainnoksiin. Theophilo jätti hänen Naomin käsiin ja koetti päältänsä
torjua ryntäävää vihollista, mutta heikontuneena veren vuodatuksesta ja
avutta ystäviltänsä, sillä jokaisella heistä oli eri vihollisen kanssa
tekemistä, uupui hän. Javani ystävinensä kiiruhtivat sitomaan häntä
lujalla köydellä, ja koettivat viedä huoneesta ulos, mutta Naomi
huomasi tarkoituksen ja huusi korkealla äänellä Amatfiahta kiiruhtamaan
pojallensa apuun. Amatfiah tarttuikin kumpaankin ryöväriin ja pakoitti
heidät pysähtymään; mutta kun useoita heidän miehiänsä kiiruhti heille
apuun ja kun Amatfiahn palvelijoista ainoastaan pari voi auttaa
isäntäänsä, onnistui Javanille päästä ulos saaliinensa, jonka perästä
kaikki hänen palvelijansa viittauksen saatuansa hajosivat eri haaroille
jättäen onnettoman perheen yksin kuolleen Marian ja tunnottoman
Klaudian kanssa.

Amatfiahn ensi ajatus oli kiiruhtaa kaupunkiin ja koettaa, niin paljon
kuin hänelle mahdollista on, saada Sadokin ja hänen mahtavan puolueensa
kautta pojallensa vapaus. Mutta kuinka jättäisi hän Klaudian tähän
auttamattomaan tilaan? Heidän täytyi koettaa jollakin laitoksella viedä
hänen kanssansa. Kun sitä puuhailivat virkosi Klaudia ja ensimäinen
sanansa oli kysymys Theophilosta.

Kaikki olivat vaiti ja katselivat synkästi toisiinsa.

"Ah, muistanhan minä!" huudahti hän. "Se ei olekaan hirveä uni, vaan
täysi tosi. Javani on haavoittanut hänen ja vienyt pois. Eikö niin? Hän
tahtoo surmata hänet. Minä tunsin aina että hän on musertava sydämeni,
ja nyt on hän sen tehnyt."

Kyyneleet virtasivat hänen silmistänsä. Hän hyppäsi ylös ja huudahti:

"Mutta miksi viivymme täällä kauemmin? Tule Naomi, kiiruhtakaamme
kaupunkiin, heittäykäämme Javanin jalkojen eteen kerjäämään ja
rukoilemaan siksi että hänen kivinen sydämensä sulaa. Älkäämme viipykö
kauemmin -- tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta!"

Klaudian tulinen päättäväisyys pani eloa ja virkeyttä toisiinkin, ja
sitte kun Amatfiah oli antanut Hannalle muutamia määräyksiä koskevia
Marian hautaamista, jonka piti tapahtuman, jos mahdollista, vielä
samana yönä, käskenyt hänen sitte tulemaan Jerusalemiin heidän
luoksensa ja pysähtymään siellä toistaiseksi, jätti onnetoin perhe
Bethanian ja lähti paluumatkalle kotiinsa. He eivät ehtineet pitkälle,
kun kohtasivat Benjamin palvelijain kanssa, joka tuli hakemaan Mariaa.
Hänen apuansa ei enään tarvittu siihen tarkoitukseen, mutta sitä sai
sen sijaan nauttia Klaudia, joka rupesi väsymään. Hän sai sen vuoksi
nousta Benjamin mukana olevalle paarille ja kuljetettiin sillä
kaupunkiin. Kun tulivat sille kapealle kujalle, jota heidän oli
kuljettava ennen kuin tulivat Sadokin talolle, näkivät kamalan,
ryysyisen henkilön kiiruhtain tulevan vastaansa. Hän oli Ananian poika,
tuo kummallinen olento, joka ei väsynyt yötä päivää kuleksia kaupungin
katuja ja huutaa onnettomuutta sen asujamille. Hän meni paarien luokse,
ja katsoen hurjalla katseellaan Klaudiaan huusi hän: "Huuto idästä,
huuto lännestä, huuto kaikesta neljästä tuulesta, huuto Jerusalemista
ja temppelistä! Ruskia valitus yljän ja morsiamen ylitse -- huuto
kaiken kansan ylitse!"

Sen perästä meni hän kiiruhtain pois, mutta hänen huutonsa kuului pian.
Se kaikui kamalasti Klaudian sydämessä, ja kun hän luonnostaan oli
taipuvainen taikauskoisuuteen, luuli hän tämän hurjan ennustajan
sanoissa kuulleensa kuolema tuomion kaikille maallisille toivoillensa.

Kun tulivat kotio ja kaikki kohta kiiruhtivat Sadokin huoneesen, jossa
Sadok perheinensä tavallisesti oleskeli, löysivät siellä myös suureksi
ihmeeksensä Javaninkin tavallisessa työpukimessa ja innokkaasti
kääntämässä muutamaa osaa pyhästä Talmudista. Sadok, Salome ja heidän
vieraansa, Bethetsobin kaunis Maria, olivat myöskin tavallisessa
työssään, ja kaikki näyttivät yhtä kummastuneelta sukulaisten
odottamattomasta tulosta ja huolellisesta näöstä.

Javani oli ensimäinen, joka täydellistä tietämättömyyttä osoittavalla
äänellä kysyi syytä heidän huoleensa, ja sitä tehdessään hän
teeskenteli semmoista osanottoa, että jo alkoivat epäillä oliko hän se
mies, jonka vast'ikään olivat nähneet. Naomi ja Klaudia tarkastelivat
häntä, samassa kun Amatfiah Sadok'ille kertoi, mitä oli tapahtunut,
mutta he eivät hänen kasvoissansa voineet lukea mitään vahvistusta
epäluuloihinsa hänen syyllisyydestään. Javani ei ollut huomaavinaan
heidän tutkistelevia silmäyksiänsä ja jonkun aikaa jatkettuaan
teeskentelemistään jätti hän huoneen, sanoen tahtovansa hankkia
lähempiä tietoja Theophilosta ja luvaten palata niin pian kuin hän
hänestä oli saanut jotakin tietää. Hänen mentyä, selitti Klaudia
olevansa lujasti vakuutetun, että Javani oli syypää onnettomuuden
tapaukseen ja että hän valepu'ussa oli ollut tilaisuudessa läsnä.

"Hänellä oli toveri, joka myös meiltä salasi kasvonsa", lisäsi hän,
"mutta minusta on aivan kuin usein olisin kuullut hänen äänensä."

Mariaa säälien ei hän suorastaan tahtonut sanoa, että Javanin
seuralainen hänen luulonsa mukaan oli raatiherra Isak.

Sekä Sadok että Salome vastustivat alussa kiihkeästi Klaudian syytöstä
Javania vastaan, mutta kun pitemmälle kuulivat sukulaistensa kertomusta
ja liittivät tapahtumat toisiinsa, alkoivat he olla yhtä mieltä heidän
kanssansa. He lupasivat käyttää koko vaikutusvoimansa taivuttaaksensa
hänen hyvittämään sen pahan minkä hän oli tehnyt ja Maria, joka oli
suuresti mieltynyt Klaudiaan, koetti lohduttaa häntä vakuutuksella,
ett'ei hän säästäisi aikaa eikä rahoja saadaksensa Theophilo
vapautetuksi. Klaudia toivoi enemmän hyötyä hänen vaikutuksestaan
Isak'iin kuin hänen rikkauksistaan ja alkoi taas tuntea mielensä
tyvenemmäksi ja turvallisemmaksi kuin ennen.

Javani palasi myöhään ja sanoi viipymisensä syyksi vaikeuden saada
tietoja Theophilosta.

"Vihdoin", lisäsi hän, "olen saanut tiedon hänestä, mutta ikäväkseni
täytyy minun kertoa ett'eivät häntä ole vieneet selootit tai edumeit,
joiden käsistä olisi hänet ollut mahdollinen lunastaa rahalla, vaan
että hän on vangittu raatimme käskystä, syystä, niinkuin sanotaan, että
hän on luopunut oikeasta uskosta. Minä surkuttelen hänen kohtaloansa,
mutta juuri tämmöistä pelkäsinkin hänen mielettömyydestään seuraavan."

"Javani", huudahti Klaudia, "sinä juuri olet se, joka hänen on
pettänyt. Paitsi sinua ja rabbini Joatferia ei kukaan tuntenut hänen
uskonnollisia mielipiteitään ja rabbini on valalla luvannut Sadok'ille
ett'ei hän niitä kellenkään ilmaise. Sinä olet tuottanut tämän
onnettomuuden huoneellesi ja nyt koet saada julmuutesi teeskennellyn
surun peitteesen."

"Hiljaa Klaudia", sanoi Javani kiivaasti, "muista että vaikka minä
ylenkatseella torjun päältäni hullut syytöksesi, on minulla kuitenkin
voima ja mahti, jota sinun olisi parempi taivuttaa puolellesi
nöyryydellä ja alammaisuudella. Minua johtavat korkeammat kehoittimet
kuin personallinen kauna tai viha ja minä aion kulkea tietä, jonka
katson todellisesti hyödyttävän serkkuani ja sukuni kunniaa antamatta
pakanallisen tytön mielettömän puheen itseeni vaikuttaa."

Klaudia vapisi siitä hurjasta päättäväisestä silmäyksestä, joka seurasi
Javanin sanoja. Hän pelkäsi varomattomalla lauseellansa vaan
ärsyttäneensä häntä Theophiloa vastaan ja päätti toisten hillitä
tunteensa ja koettaa peittää sen kammon ja vastenmielisyyden, joka
hänellä aina hänestä oli ollut. Hän ei vastannut mitään; sitä hän ei
voinut, sillä sydämensä oli niin täysi, mutta Naomi lähestyi Javania ja
koetti lempeästi vedota hänen parempiin tunteisinsa.

"Veljeni", sanoi hän, "älä puhu niin ankarasti Klaudialle. Hän on
surun musertama, eikä tiedä mitä hän sanoo. Sinun pitäisi pikemmin
säälimän kuin moittiman häntä. Etkö tahdo käyttää vaikutusvoimaasi
onnettoman serkkusi pelastukseksi? Hän on aina ollut vanhempainsa ja
Klaudia-raukan ilo ja onni. Mitä pahaa sinulle on siitä, että
hänellä on toinen usko kuin sinulla? O, Javani, älä yhdisty hänen
vihollisiinsa, vaan takaisin tuo hän niille, joitten elämä riippuu
hänen elämästänsä; älä anna hänen vanhempainsa mennä surulla hautaan!"

Naomi laski kätensä hänen olallensa ja katsoi häneen rukoilevasti.
Javani palkitsi tätä katsetta vihaisella silmäyksellä, ja pudistaen
pois Naomin käden, huusi hän:

"Kernaasti saat sinä antautua uskostansa luopuneen elämän ja vapauden
eduksi, sillä samaan pakanalliseen uskoon, joka iankaikkisesti on
saastuttanut hänen nimensä, olet sinäkin kääntynyt. Minä tiedän Naomi;
petollisuutesi, ulkokullaisuutesi, kaikki on selvillä. Ja täällä
vanhempaini läheisyydessä ilmoitan, että sinä olet natsaretilainen. Älä
luule, että sinut jättäisin neuvostolle; en, mutta minä toivon isäimme
Jumalan voimallansa vaikuttavan sinuun ja kääntävän sydämesi, ja siihen
asti kun se tapahtuu en tunnusta sinua sisarekseni. Nyt jätän sinun
isällesi, kunnia-arvoiselle, oikeasti ajattelevalle Sadok'ille. Hän
ryhtyköön sellaisiin, että tämä häpeä pilkku tulee pestyksi
huoneestamme."

Javani katsoi kummastuneena Sadok'iin ja Salomeen. Hän luuli saavansa
nähdä hämmästyksen ja kauhun kuvautuvan heidän kasvoissansa kuullessaan
tämän kertomuksen, mutta suru sekoitettuna sääliväisyyteen oli ainoa,
mitä hän niissä luki.

Naomi aikoi vastata veli, mutta Sadok ennätti hänen.

"Javani", sanoi hän tyynellä vakavuudella, "hairahduksen, johonka
sisaresi onnettomuudeksi on joutunut, olemme molemmat sekä minä että
hänen äitinsä kauan tienneet. Se on ollut surun lähde meille, ja miksi
olisimme tehneet sinun yhtä murheelliseksi! Tunsimme sinun innokkaan
rakkautesi Herraan ja tiesimme että siitä seurauksena olisi ollut vielä
suurempi suru Naomin lankeemuksen tähden. Sen vuoksi olemme sen
salanneet sinulta ja kaikilta, ja isänäsi käsken sinua, Javani, että et
kenellekään ilmoita tätä onnetointa salaisuutta. Minulle on mahdotointa
ajatella Naomia kovasydämisten, uskonvimmaisten veljieni käsissä. Hän
on kuitenkin lapseni, ja vaikka sydämeni tuomitseekin hänen, on hän
sentään aina luonani löytävä turvapaikan, josta häntä ei mikään vaino
voi riistää."

Ajatus tytärtänsä uhkaavasta vaarasta saattoi hänen miltei vastoin
tahtoansa tunnustamaan sisällisen rakkautensa häneen. Naomi hämmästyi
ja tuli liikutetuksi tästä, että hän lankesi polvillensa hänen eteensä
ja olisi suudellut hänen vaatteensa liepeitä, jos ei isänsä olisi häntä
nostanut ylös ja hellästi häntä syleillyt. Myöskin Javani näytti
liikutetulta ja Amatfiah käytti tilaisuutta vedota hänen
sääliväisyyteensä.

"Katsos, Javani", sanoi hän, "mikä rakkaus sentään isällä on
lapseensa! Poikamme on meille yhtä rakas kuin sisaresi isällesi.
Tuomitse siis mimmoiset tunteet meillä on, kun tiedämme Theophilon
olevan vihollistemme käsissä, jotka eivät epäile vuodattaa hänen
vertansa. Sinun vaikutusvoimasi on suuri; kuule siis perheesi rukouksia
ja pelasta poikamme."

"Amatfiah", vastasi Javani, "en ole tunnotoin luonnon ja ihmisyyden
tunteille, ja jos saattaisin kuunnella rukouksianne loukkaamatta
omatuntoani, niin sen mielelläni tekisin. Mutta isäini usko on minulle
kalliimpi kaikkia sukulaisuuden siteitä. Poikanne on isäinsä uskosta
langennut, sen vuoksi on hän myös ulossyösty perheestänsä ja
kansastansa. Pitäisikö sitte minun, Aronin pojan, pelastaman hänen
ansaitusta rangaistuksesta? Ei; Jumalan alttarin kautta vannon
minä, että niin kauan kuin hän pysyy kerittiläisyydessänsä, en
voi enkä tahdo mitään pelastukseksensa tehdä. Ja minä neuvon
teitä, Amatfiah, ajattelemaan omaa turvallisuuttanne; luopukaa
kerittiläisyydestänne taikka paetkaa kaupungista! Juditha ja Klaudia
tunnetaan natsaretilaisiksi ja Naomia epäillään. Häntä voin vielä
suojella, mutta sekään ei taida kauan onnistua. Teitä saatan
ainoastaan varoittaa, mutta älkää varoitustani halpana pitäkö, se on
viimeinen neuvoni."

Javani lähti äkisti huoneesta. Hänen sanansa olivat herättäneet
säikähdystä ja pelkoa kaikissa. Sadok koetti puhutella sukulaisiansa,
että taivuttaisivat Theophilon uskostansa luopumaan. Mutta Amatfiah
sanoi heti, että ennen tahtoi nähdä pojastansa revittävän jäsenen
toisensa perästä kuin kuulla hänen heittävän Herran ja Jumalan, joka
hänen edestänsä on ristillä kuollut. Kukaan muu läsnäolevista ei
uskaltanut sanallakaan vastustaa näitä sanoja, murheellisen mutta
pelkäämättömän isän suusta lähteneitä. Raskaalla sydämellä erosivat
kaikki etsimään sitä lepoa, jota väsymys kenties lahjoittaisi
kullenkin.



VIIDESTOISTA LUKU.


Aurinko nousi seuraavana päivänä kirkkaana ja kauniina, päivänä, jota
Klaudia oli niin hartaasti odottanut, joka piti hänelle oleman
viimeinen Jerusalemissa. Mutta toivo oli hänen pettänyt, pettänyt näin
kauheasti!

Yöllä oli Amatfiah lupauksensa mukaan ollut Marian hautaamisessa,
ja aamulla tuli hänen kotiinsa vanha Hanna, tuoden mukanaan
kaikellaisia kuolleen pieniä omaisuuksia, niiden joukossa myös sen
perkamenttikääryn, joka sisälsi jäljennöksen Mattheuksen evankeliumista.
Maria oli toivonut, että Naomi saisi sen muistoksi häneltä ja syvästi
liikutettuna otti Naomi vastaan tämän rakkaan lahjan, jonka hän
huolellisesti kätki jokaiselta sivulliselta silmältä. Hänen ja
sukulaisiensa matkasta ei enään ajateltukaan. Amatfiah perheenensä
päätti jäädä Jerusalemiin niin kauaksi kun Theophilo on vankeudessa,
eikä mikään pelko omasta hengestänsä saanut heitä muuttamaan
päätöstänsä.

Päivä kului monissa ja erilaisissa koetuksissa saada ylimmäisien
pappien puolustamaan onnetointa Theophiloa. Myöskin Sadok, hartain,
nuhteetoin pappi, rukoili nuoren natsaretilaisen edestä, mutt'ei
voittanut muuta, kuin lupauksen, ettei hänen henkeänsä vastaan mitään
tehdä ennen kuin häntä on tutkisteltu ja jos hän silloin tunnustaa
erhetyksensä ja vannoo siitä luopuvansa, niin kunnioituksesta setäänsä
kohtaan säästettäisiin hänen henkensä ja rangaistaisiin maanpaolla.
Bethetsobin Mariakin koki kohdaltansa vaikuttaa Isak'iin, joka oli
puheenjohtaja itsemuodostuneessa tuomiokunnassa ja siis omasi suuren
vaikutusvoiman. Tämä verenjanoinen ja kunniahimoinen raatiherra, jolla
ei ollut muuta elämän tarkoitusta kun rikkauksien kokoominen, vallan ja
arvon saaminen, ei tahtonut loukata rikasta Mariaa ja antoi sen vuoksi
runsaita lupauksia ja vakuutuksia sääliväisyydestänsä Theophiloa
kohtaan. Maria uskoi niitä ja kiiruhti ilmoittamaan Klaudialle
toivojansa, joka niistä taas sai rohkeutta. Uppoomaisillaan oleva ottaa
pelästymisen toivossa mielellään kiinni mihin tahansa, vaikkapa
olkikorteenkin.

Ensimäinen tutkistelemuksen päivä oli tullut, ja korkean papillisen
arvonsa vuoksi ei voitu Sadok'ia kieltää olemasta siinä läsnä. Myös
Javani oli sinne tullut, mutta, näyttääksensä puolueettomalta, ei hän
istunut tuomarein joukkoon, muka syystä että oli sukulaisuuden kautta
jäävi. Levottomuudella odotettiin Sadok'ia takaisin, ja kun vihdoinkin
hänen äänensä kuului porstuassa, kiiruhtivat kaikki häntä vastaan
lukeaksensa hänen kasvoistansa tutkistelemuksen päätöstä. Sadok'in
vastaukset olivat kiertävät.

"Theophiloa ei laskettu vapaaksi", sanoi hän, "muttei häntä
tuomittukaan. Hänelle annettiin määrätty aika muuttaaksensa
mielipiteensä, ja nyt on meidän koettaminen taivuttaa häntä siihen tahi
hellyttää hänen tuomarejansa. Uskokaa minua, mitä hänen edestään voipi
tehdä, se tehdään."

Näissä sanoissa ei ollut paljon toivoa. Kaikki läsnäolijat ymmärsivät,
että Sadok niin varovasti kuin mahdollista tahtoi heitä valmistaa
tulevaan onnettomuuteen. Myös Klaudia näki rakastettunsa olevan
kadotetun, jos hänen pelastumisensa ei riipu muusta kuin valalla
uskostaan luopumisesta, jota hän ei koskaan täytä. Hän oli kovasti
murheellinen ja surunsa oli sydäntä särkevä, muttei hän eikä Theophilon
vanhemmatkaan tahtoneet hinnalla, jota ehdoteltiin, ostaa pojan
vapautta, ja surussakin lohdutti heitä hänen luja ja vapaa
tunnustuksensa Herrasta.

Javani ei tullut isänsä kanssa kotiin. Hän pelkäsi Klaudian ja muitten
nuhteita, ja kun tiesi sukulaisiensa häntä enemmän kuin epäilevän
osallisuudesta serkkunsa vangitsemisessa, tunsi hän olevansa, kuten
todella olikin, heidän vastenmielisyytensä esineenä. Hän myös toivoi
pääsevänsä näkemästä heidän suruansa, ett'ei mielipiteissään rupeisi
horjumaan, sillä hänen mielestään, sitä piti hän omatuntonsa asiana, ei
natsaretilaista ollut vähintäkään sääliminen, jollei vannomalla
luopuisi uskostansa. Hän olisi ollut iloinen, jos Theophilo olisi saatu
julkisesti luopumaan tunnustuksestansa, mutta hän näki ettei siinä
suhteessa ollut toivoa, sillä tämän nuoren miehen koko olennossa ja
käytöksessä tuomioistuimen edessä oli jotain, joka sanoi, hänen
ennemmin tahtovan kuolla kuin kieltää Herransa.

Maria tiedusteli tarkasti Sadok'ilta, mitä puoluetta Isak kannatti ja
jos hän oli pitänyt lupauksensa puolustaa Theophiloa. Sadok'in
vastaukset eivät häntä tyydyttäneet, ja kun raatiherra kävi hänen
luonansa seuraavana päivänä, nuhteli hän häntä tulisesti, ett'ei ollut
käyttäinnyt jyrkemmästi ja päättäväisemmästi. Hän sanoi hänelle
suoraan, päättäneensä tehdä mitä voi Theophilon eduksi, ja jos ei Isak
lupaisi hankkia tälle nuorelle miehelle vapautta, jonka hän tiesi hänen
kyllä voivan, niin olisi tästä hetkestä kaikki tuttavuus heidän kesken
tykkönään loppunut. Kauniin lesken vakava puhe pelästytti Isak'in; hän
tiesi hänen täyttävän uhkauksensa, jos ei hän täyttäisi hänen
toivoansa. Hän mietti kuinka suuri tappio hänelle siitä olisi.
Huomattuaan sen suuruuden, vannoi hän juhlallisesti olevansa
nauttimatta mitään lepoa ennen kun Theophilo on vapaa.

Marian luota meni Isak suoraan Javanin tykö ja kertoi hänelle missä
pulassa oli. Hän luuli varmaan ystävänsä kohta auttavan häntä, kun
olisi hänelle itsellensä sekä aikeillensa hyötyä. Ja sitä ei hän
epäillytkään. Hän oli arvostellut Javania itsensä mukaan, ja sen vuoksi
oli hän erehtynyt. Javani oli innokas farisealainen ja hurja yltiö,
mutta aina häntä johti mielipiteet, joita hän nimitti uskonnollisiksi.
Oma etu sai olla syrjässä; painavin hänelle oli, kuten hän luuli,
Jumalan kunnian ylentäminen. Hän sanoi ja vakuutti Isakille,
puolustavansa Theophiloa, jos tämä palaantuu erhetyksestänsä, mutt'ei
muuton; ainoa keino olisi koettaa saada hänen luopumaan uskostansa.

Tämä oli kuolinisku Isak'in toivoille, mutta kaikki hänen rukouksensa
ja koetuksensa taivuttaa Javania olivat turhat. Hän koetti sitte
paremmin vaikuttaa toisiin tuomareihin saadaksensa tuomioa langettaessa
enimmistön puolellensa. Muutamat ainoastaan sai hän taipumaan, mutta
enimmät olivat kiukkuiset natsaretilaisia vastaan, ettei heillä ollut
halua Isakin tähden luopua julmasta päätöksestään.

Päivät kuluivat pian. Oli jo sen päivän aattoilta, jona Theophilon
kohtalo piti ratkaistaman. Sadok oli usein ollut veljensäpojan luona
koettamassa luovuttaa häntä uskostansa, mutta turhaan. Amatfiah ja
Juditha olivat jo kauan sitte lakanneet toivomasta apua keltään
ihmiseltä, sillä he tunsivat poikansa lujan päätöksen pysyä
Herrassansa, mutta sydämessään uskoivat he avun tulevan samalta
Herralta, ainakin avun heille raskaan kuorman kantamisessa kun se
päällensä lankee. Klaudiaa sitä vastaan heittelivät taistelevat tunteet
sinne ja tänne, ja hänen uskonsa ja lohdutuksensa oli monesti
lankeamaisillaan. Hän ei uskaltanut ilmoittaa ajatuksiansa Naomille,
hän tiesi jo edeltäpäin kuinka ne olisivat ja tulisivat tuomituiksi,
mutta sydämensä aukasi hän Salomelle ja esitti kirjeen lähettämistä
Theophilolle Sadokin kautta.

Salome suostui mielellään esitykseen ja kehoitti Klaudiaa kaikin tavoin
vaikuttamaan Theophiloon ja saattamaan hänen päätöksestänsä luopumaan.
Nämä kehoitukset sisälsivät samaa kuin hänen omatkin ajatuksensa ja hän
kuunteli mielellään äidillisen ystävän neuvoja. Tunteiltansa soaistuna
lainasi hän itsensä välikappaleeksi valheen isälle ja sen sijaan, että
vahvistaisi Theophiloa päätöksessään, käytti hän kaikkia kehoittavia
sanoja mitä löysi vietelläksensä häntä lankeamaan ja uskoansa
kieltämään. Kauan istui hän ja kirjoitti, ja vihdoinkin oli kirje
valmisna. Hän oli tyytyväinen siihen, sen oli hän kirjoittanut
sydämestänsä, mutta kun hän jätti sen Sadok'ille, nuhteli omatuntonsa
häntä siitä. Hän oli kahden vaiheella ja kun hän siinä seisoi
hämmästyksissä sekä päättämättömänä, lähti Sadok äkkiä, ja nyt oli
epiminen myöhäistä. Mutta sitte tuli hän tuskaan ja epäilykseen; hänen
silmänsä avautuivat ja hän näki, että oli enemmän kuunnellut oman pahan
sydämensä viittauksia kuin Jumalan ääntä sanassa ja omatunnossa. Hän
kiiruhti hakemaan Naomia, ainoa joka voi häntä ymmärtää ja lohduttaa.
Hänen löysi hän Judithan luona polvillansa tämän kanssa rukoilemassa
Herraa Theophilon avuksi. O, tämän rukouksen loppusanat polttivat kuin
tuliset kekäleet Klaudia-raukan sydäntä! Juuri kun astui huoneesen
kuuli hän Naomin sanovan:

"Herra, me rukoilemme sinua olemaan lähellä rakasta, kärsivää veljeämme
ja vahvistamaan häntä kaikkia kiusauksia vastaan, jotka häntä tässä
koetuksessa kohtaavat. Älköön kuoleman pelko, tahi mitkään ajatukset
maallisista siteistä muuttako hänen pyhää päätöstänsä eli horjahduttako
hänen uskoansa sinuun, Herra Jesus. Sinä olet vetänyt hänen luoksesi;
tukea häntä oikealla kädelläsi ettei hän kompastuisi ja lankeaisi;
kiittäköön hän Sinua ja tunnustakoon olevansa Sinun elämässä ja
kuolemassa, että me, jos hyväksi näet ottaa hänen luotamme täältä
alhaalta, näkisimme hänen pyhän istuimesi edessä sellaisena, joka on
tunnustanut Sinun ihmisille ja jonka sinä tunnustat Isällesi
taivaassa."

"Amen, amen", sanoi Juditha palavasti ja kyyneleet juoksivat pitkin
poskiansa.

Klaudia seisoi kalpeana ja liikkumattomana siksi kun Naomi ja Juditha
nousivat ylös. Silloin juoksi hän ja heittäytyi Judithan syliin, ja
huudahti:

"O, äiti, äiti, minä olen kieltänyt ja hyljännyt Vapahtajani. Minusta
on tullut kavaltaja häntä vastaan ja hän ei tahdo enää kauemmin minua
auttaa!"

"Lapseni", sanoi Juditha, "suru on pimittänyt ymmärryksesi. Kuinka
saatatkaan puhua noin hirveitä sanoja? Kuinka olisit hyljännyt Herran,
jota aina ennen mielelläsi palvelit?"

"Rauhoitu rakkahin Klaudia", sanoi Naomi ja lähestyi onnetointa tyttöä,
joka väristen vetäysi takaisin ikäänkuin olisi sitä hyväntahtoisuutta
ansaitsematoin, jota hänelle osoitettiin. "Sinä olet jonkun äkkinäisen
mielenliikutuksen uhri. Miksi aamulla jätin sinun, enkä vienyt sinua
takaisin Judithalle!"

"Niin, miksi jätit minut?" huudahti Klaudia; "ehken olisi tehnytkään
tätä rikosta. Antakaat puhuakseni kaikki, sillä sydämeni ilman
tunnustuksetta halkeaa. Olen kirjoittanut Theophilolle ja rukoillut
häntä minun tähteni kieltämään Vapahtajan ja minun tähteni kääntymään
takaisin isäinsä uskoon; sanoin hänen tulevan murhaajakseni, jos hän
huomenna puhuisi sanoja, mitkä vahvistaisivat hänen kuolema-tuomionsa.
Älköön hän kuulko hullumaista puhettani. Hän on pyhä antaaksensa
saastuttaa itsensä sellaisella katalamaisuudella, mutta hän halveksii
ja kammoaa minua ja Herra Jesus hylkää minun, hylkää sellaisen, joka on
koettanut yhtä Hänen palvelijaansa vietellä lankeemukseen."

Juditha ja Naomi hämmästyivät kuullessaan Klaudian tunnustuksen.
Vaikk'eivät pelänneet hänen kirjeensä saavan Theophiloa päätöksessään
horjumaan, niin tiesivät kumminkin ettei mikään olisi hänelle
kuolemassa niin katkeraa kuin tieto Klaudian häilyväisyydestä ja
epävakaisuudesta uskossansa. Näkivät kyllä Klaudian todellisesti
katuvan, mutta millä keinoin siitä ilmoittaisivat Theophilolle? Kun
olivat saaneet epäilevän Klaudian rauhoittumaan, oli heillä ainoana
ajatuksena saada puhua Theophilon kanssa tahi jotenkin hänelle kirjeen
lähetettyä. Sadokilla oli lupa käydä veljensä pojan luona kehoittamassa
häntä pelastamaan henkensä. Ketään muita ei laskettu sisälle, ja Sadok
oli jo mennyt pois. Ainoa, joka voi tehdä palveluksen, oli Javani,
mutta oliko varmaa, että hän tahtoisi tässä tapauksessa täyttää heidän
toivonsa? Naomi päätti kuitenkin koettaa hankkia luvan saadaksensa
käydä seuraavana päivänä, ennen tutkintojen alkamista, oikeudessa
Theophilon luona.

Kun tästä puhuivat, tuli Amatfiah sisälle. Hän oli ollut poissa
useampia tunteja hakemassa apua pojallensa muutamien rikasten ja
mahtavien ystäviensä luona. Niin oli hän tehnyt joka päivä, ja kun hän
lähti syttyi toivo Judithan rinnassa, mutta kun hän palasi sammui se
taas, sillä hänen miehellänsä ei ollut mitään iloisia uutisia
kerrottavana. Myöskin nyt näytti hän alakuloiselta ja väsyneeltä, mutta
hän koetti olla tyynen ja lohduttavaisen näköinen, kun hän näki
vaimonsa silmäykset, ja hellällä sydämellisyydellä vastasi hän hänen
kysymyksiinsä.

"Minua on paljonkin lohduttanut ystäviemme syvällinen osanotto
murheesemme, ja moni on luvannut voimainsa mukaan auttaa meitä. Emme
kuitenkaan saa aivan paljon toivoa näihin lupauksiin. Tuomareina istuu
kireitä, hurjapäisiä miehiä, jotka eivät anna sydämessään sijaa
sääliväisyydelle; ainoa puolellamme olija on Isak. Marian tähden tekee
hän mitä voi, mutta Javani on kuuro hänen rukouksillensa ja
toisillakaan tuomareilla ei ole erinomaista halua kuunnella hänen
sanojansa. Älkäämme sentään varsin epäilkö; muistakaamme Herran olevan
läsnä ja kun kaikki ihmisellinen apu on ohitse, on Hän mahtava tekemään
ihmeitä. Turvatkaamme siihen, että mitä hän tekee, on hyvin tehty,
vaikkapa tuntuisikin raskaalta ja kärsimättömältä lihalle ja verelle."

"Ah, ystäväni, sanasi lohduttavat minua surussa", sanoi Juditha
hellästi. "Niin Herra on auttava ja saattava kaikki minun epäillykseni
ja pelkoni häpeään."

"Ah, nämä sanat minua vieläkin enempi masentavat ja nöyryyttävät!"
huudahti Klaudia. "Puhu, Juditha Amatfiahlle minun syntini ja
katumukseni ja pyydä hänen suomaan minulle anteeksi niinkuin tekin
olette tehneet."

Klaudian onnetoin historia oli tuotapikaa kerrottu Amatfiahlle joka
hellällä ja ystävällisellä puheella rohkaisi häntä. Hän kehoitti Naomia
koettamaan tavata Theophiloa, että saisi hänestä poistumaan Klaudian
kirjeen vaikuttaman surullisen tunteen. Naomi kiiruhti myös kohta
hakemaan Javania, jonka hän tapasikin tulemassa Sadokin kanssa
etuhuoneesen. Hän kuunteli Naomin pyyntöä synkällä ja epäilevällä
katsannolla ja kysyi syytä, minkätähden hän tahtoisi tavata vankia.

"Viedäkseni hänelle viimeisen tervehdyksen onnettomalta Klaudialta ja
antaakseni hänelle vanhempainsa siunauksen", vastasi Naomi. He
tahtoisivat niin mielellään antaa hänen tietää ajatuksensa ja
tunteensa, ennenkuin hän asetetaan viimeisen kerran tuomioistuimen
eteen".

"Hän tuntee ne jo", vastasi Javani tulisesti.

"Olkoonpa niinkin", lisäsi Naomi, "mutta sinä tiedät hyvin mikä
lohdutus olisi hänelle vielä kerran saada tervehdys rakkailtansa. O,
veljeni, älä kiellä pyyntöäni! Suo Theophilolle tämä ilo, joka sinulle
ei maksa mitään. Jos voisin toivoa, että helpommin myöntyisit, niin
polvillani rukoilisin sinulta tätä suosioa".

"Hyvä", vastasi Javani, "jos tahdot vannoa minulle, ettet aio auttaa
häntä pakenemaan, niin annan sinun tavata hänen".

"Minun käymiselläni hänen luonansa ei ole muuta tarkoitusta kun viedä
hänelle terveisiä Klaudialta ja hänen vanhemmiltansa; sen vannon minä
elävän Jumalan kautta."

"Mene sitte ja laita itsesi reilaan. Vielä tällä hetkellä täytyy meidän
lähteä, sillä jos viivymme kauemmin, suljetaan vankila ja avataan vasta
vähää ennen päivän nousua."

Javani poikistui ja Naomikin aikoi kiiruhtaa huoneesensa, mutta isänsä
kutsui häntä takaisin.

"Kas tässä lapseni", sanoi hän, "ota tämä kirje ja vie takaisin
Klaudialle. Sano hänelle, että Theophilo aikoi vastata siihen, jos hän
olisi voinut. Hän pyysi minun vakuuttamaan hänelle sydämellisestä
rakkaudestansa; hän tahtoi vielä kuolevanakin siunata häntä ja
unhoittaa sen karvauden, minkä kirje oli hänessä vaikuttanut. Koskaan
en ole nähnyt niin lujaa päättäväisyyttä ja vahvaa uskonrohkeutta;
mutta kohta saat itse kohdata hänen ja omasta suustansa kuulla, mitä
hänellä on enempi Klaudialle sanottavaa."

Naomi otti kirjeen ja kiiruhti Klaudian luokse. Tämä kuunteli hartaasti
Theophilon tervehdystä ja otti vastaan onnettoman kirjeensä, ja heitti
sen kauhulla pois.

"O, Naomi", nyyhkytti hän, "anna minulle anteeksi, mutta minä näen
hänen halveksivan minua. Sano hänelle, että sydämeni halkeaa ja että
hänen kunnioituksensa kadottaminen oli viimeinen kohtaus, joka musersi
minun."

"Ei, Klaudia, sitä en sano", sanoi Naomi, "mutta minä sanon hänelle,
että sinä kovasti kadut kirjoitustasi ja pyydät Jumalalta anteeksi,
minä sanon hänelle, että ennemmin tahtoisit nähdä hänen kärsivän
kuoleman kuin kieltävän uskonsa ja että varmuudella toivot näkeväsi
hänen taivaassa, jos ette enää kohtaa toisianne maan päällä. Hyvästi
nyt hetkeksi. Theophilo kyllä saapi lepoa ja iloa, kun hän kuulee mitä
minulla on hänelle sanottavaa. Ole siitä varma."



KUUDESTOISTA LUKU.


Theophilo istui yksin suruisena kolkossa vankikomerossaan. Kuolemalla
ei ollut voimaa masentamaan häntä, mutta pelko siitä, ettei Klaudia
pysyisi lujana uskossaan, täytti hänen sydämensä surulla. Hän
surkutteli nyt kahdenkertaisesti onnetointa kohtaloansa, kun niin pian
täytyi erotaksensa hänestä ja kenties jättää hänen uhriksi epätoivolle
ja epäilykselle. Tässä hädässä ja murheessa oli rukous ainoa turvansa.
Hän rukoili Klaudian edestä, että Herra johtaisi häntä viisaudessa ja
vahvistaisi totuudessa, vaikkapa se tapahtuisikin suuren surun kautta.
Hänen näin rukoillessaan pilkahti tulen valo mustan vankikomeron
sisälle ja ovi kääntyi naristen saranoillaan. Suureksi kummaksensa näki
hän Naomin astuvaa sisälle.

Ovi työnnettiin kohta hänen perässänsä kiini ja hän astui vangin tykö.
Näiden molempain serkkujen tervehdys oli hiljainen ja surullinen, sillä
kaikki tunteet, joita tähän asti olivat salassa pidättäneet, valtasivat
nyt heidän sanomattomalla voimalla. Mutta myöskin molemmin puolisella
ilolla kohtasivat he toisensa, sillä paljon oli Naomilla puhuttavaa ja
paljon oli Theophilolla kysyttävää. Kun tervehdyksen perästä vähän
tointuivat, ei Theophilo väsynyt kuulemasta kertomusta vanhemmistansa
ja Klaudiasta. Syvimmällä liikutuksella kuunteli hän Naomin kertomusta
Klaudian katumuksesta ja hätäisestä kirjeestä, ja hänelle tuntui kuin
olisi saanut vastauksen rukouksestansa Herralle, kun Naomi vakuutti
Klaudian ainoan toivon olevan, että hän _pysyisi uskossaan vahvana
kuolemaan asti_.

"O, jospa kerta saisin nähdä hänen", huudahti hän, "saadakseni sanoa,
kuinka sydämestäni annan hänelle anteeksi! Naomi, sano se hänelle; sano
hänelle kaikki olevan unhotetun; johdata ja neuvo häntä, ett'ei hän
siitä uskosta lankeaisi, joka maailman voittaa!"

"Minä en enää epäile hänen vakavuuttansa", vastasi Naomi. "Se oli
ainoastaan sinun elämäsi pelastamisen toivo, joka pimitti hänen
sielunsa niin. Nyt ovat silmänsä avatut; nyt hän tuntee paremmaksi
kadottaa sinun täällä ja jälleen nähdä taivaassa, kuin omia sinun
täällä, mutta turmella sielusi."

"Minulle on iloista kuulla hänestä puhuttavan, mutta sinun täytyy
lopettaa, sillä muutoin tulee minulle raskaaksi kuolla. Rukoile
kanssani, Naomi, ja auta minua saamaan samaa lepoa ja rohkeutta kuin
minulla oli ennen Klaudian kirjettä. Vahva uskosi ja luottamuksesi
Herraan on monta kertaa ennenkin minua kehoittanut ja vahvistanut, ja
nyt olet tullut kuin Herran lähettiläs tuomaan rauhaa levottomaan
sydämeeni. Langetkaamme polvillemme ja rukoilkaamme yhdessä."

Vaikeudella sai Naomi hillityksi liikutuksensa, kun hän totteli
käskyä. He rukoilivat palavalla rakkaudella ja ylös noustuaan tunsivat
he, että lepo ja rauha oli sydämiinsä palannut. Ainoastaan muutamia
sanoja puhuttiin enään, ja kun vankilan ovi suljettiin Naomin jälestä,
tiesi hän käyntinsä olleen todellisen lohdutuksen ja ilon Theophilolle.

Vankityrmän ulkopuolella odotti häntä isänsä. Tämä oli ottanut mukaansa
muutamia aseellisia palvelijoita, sillä tila kaupungissa oli sellainen,
ett'ei turvassa saattanut yksin kulkea kaduilla, varsinkaan pimeän
tultua. Nojaten isänsä käsivarteen kävi Naomi vankilasta kaupunkiin
vievää jyrkkää, kapeaa katua. Kaupunki näytti nyt uneen vaipuneelta.
Niin hiljaista ja rauhaista oli kaduilla. Naomi ei saattanut olla
surulla ajattelematta kaikkia niitä ihmisiä, jotka makasivat varmaa
synnin-unta, sokeita sekä hengelliselle että ajalliselle vaaralle, joka
heitä uhkasi. Näistä synkistä ajatuksistaan havauhti hänen äkkiä
kamala, tunnettu ääni, joka huusi onnettomuutta kaupungille, ja kuun
valossa hän näki Ananianpojan lähestyvän tietä joutuisilla askelilla.
Naomi vetäytyi sivulle aikoen vetää isänsä kanssaan pimeän
patsaskäytävän varjoon, mutta profeeta oli heidän jo huomannut ja tuli
suoraan heitä vastaan.

"Voi sinuas, sinä Aroninpoika!" huudahti hän. "Voi koko huonettasi, ja
voi myös sinuas, Sionin kaunis neito! Sinun tähtesi on laskeva, mutta
se on nouseva jälleen!"

Hän kääntyi ja oli aikeessa poikistua, kun Sadok otti kiinni hänen
ryysyisestä pu'ustansa ja ystävällisesti sanoi:

"Tule kanssani kotiini, Ananianpoika ja anna minun antaa sinulle
vaatteita ja ruokaa. Sinä huudat yhtenään onnettomuutta kaupungillemme
ja perheillemme, mutta minä tahdon palkita kirouksesi siunauksella,
sillä minulle tekee pahaa nähdä kanssaihmistä noin yksinäisenä ja
onnettomana. Tule kanssani ja lakkaa peloittelemasta naisia ja lapsia
ja riistämästä heidän untansa kamalalla huudollasi."

Profeeta katsoi Sadok'iin ja vivahdus ihmisellistä ymmärrystä loisti
hänen muutoin tylsistyneistä kasvoistansa; mutta se haihtui taas
samassa ja tavallisella villiydellään huusi hän:

"Älä minua estele; minulla on vielä monta onnettomuuden huutoa
huudettavana. Minun täytyy huutaa jokaisen Sionin asujamen korvaan,
että, onnettomuus on tulossa. Minä näen keräytyvät pilvet, minä kuulen
Jehovan vihan ukkosen jylinänä, ja minun täytyy varoittaa maamiehiäni
tulevasta myrskystä. Pelastakaat itsenne -- ah, jos olisitte viisaita!
Mutta se onkin jo myöhäistä, tuomio tulee täytettäväksi! Minä kuulen
sen nyt -- huuto idästä, huuto lännestä, huuto kaikista neljästä
tuulesta, huutaen: voi, voi Jerusalem!"

Mielipuolen voimalla riisti hän itsensä irti Sadokin kädestä ja kiiti
eteenpäin huutaen kamalaa huutoansa. Sadok ja Naomi kiiruhtivat
kotiinsa. Heitä väristytti tämä kohtaus, sillä se tuntui heille niin
onnettomuutta aavistavalta. Vasta sitte, kun Naomi oli tavannut
Klaudian ja vienyt hänelle Theophilon ystävällisen tervehdyksen,
haihtui hänestä synkkämielisyys nähdessään rakkaan ystävänsä ilon ja
kiitollisuuden.

Seuraavana päivänä aikaseen meni Sadok Javanin ja Isakin kanssa
kuulemaan tutkintoa oikeuteen, jolla oli istuntonsa vankilan suuressa
salissa, mutta sinne tuloansa hän melkein katui, sillä nähdessään jalon
veljensä pojan valtasi hänen sekä sääli että ihmetteleminen. Isak kysyi
vangilta, oliko tuomioistuimen ajatusaika saattanut häntä päätöstänsä
muuttamaan, oliko hän nyt valmis vannomaan erehtyneensä ja julkisesti
tunnustamaan, että Jesus Natsaretista oli petturi, joka oli kärsinyt
ansaitun rangaistuksen vääristä ja kapinallisista opeistansa.

Pyhä suuttumus loisti nuoren natsaretilaisen silmistä, mutta ainoastaan
silmänräpäyksen ajan. Sen perästä vastasi hän tyynesti ja sellaisella
arvollisuudella, että vaikutti verenhimoisiin tuomareihinsakin.

"Suokoon Jumala sinulle ja virkaveljillesi anteeksi ne häväistyksen
sanat, jotka olet uskaltanut lausua. Hänen armostansa tunnustan minä,
että Jesus Natsaretista on kaikkivaltiaan Jumalan ainoa poika, odotettu
Messias ja maailman Pelastaja. Hänen kuolemansa oli Isä, ennenkuin
maailman perustus laskettiin, määrännyt sovittamaan koko maailman
synnit. Hän tuli oman kansansa luokse, mutta tämä kansa tappoi ja
ristiinnaulitsi hänen. Hänelle, joka on kuollut minun edestäni, olen
itseni antanut, saadakseni hänen armostansa anteeksi, tullakseni
pelastetuksi ja autuaaksi. Pitäisikö kuoleman nyt peloittaman minun
hänestä? Ei; Hänen rakkautensa on minua lähellä, ja kalliimpi on
minulle tämä rakkaus kuin kaikki mitä maailma voi antaa."

"Onko tämä viimeinen sanasi, Theophilo?" kysyi Javani ja katsantonsa
osoitti levottomuutta. "Oletko päättänyt kadottaa sekä ruumiisi että
sielusi ja tulla iankaikkisesti ulossuljetuksi Israelin perinnöstä?"

"O, Javani", vastasi vanki, "sinulle tahdon vastata: oletko vieläkin
niin paatunut totuutta vastaan ja päättänyt ylönkatsoa Herran
pelastavan armon? Hukkuva, joka on saanut kiinni väkevästä,
pelastavasta kädestä, ei päästä sitä kevytmielisesti, ja minä olen
löytänyt kaikkivoivan käden, joka varjelee minun iankaikkisesta
kuolemasta. Pitäisikö minun nyt päästämän sen ja putoomani takaisin
syvyyteen, josta olen ylösnostettu? Ei, Javani. Taivas on minun
edessäni ja minä en tahdo katsoa taakseni. Viimeinen askel maksaa lihaa
ja verta, mutta Herra on auttava minua. Sydämestä suon minä teille
kaikille anteeksi ja hyvästijättöni teille on rukous, että myös te,
kuoleman kutsuessa, saisitte armon kohdata luottamuksella sitä, joka
johtaa ja antaa minulle voimaa ja voiton."

Hälinä nousi tuomioistuimen jäsenten joukossa ja muutamien äänien
kuultiin lausuvan sääliä ja ihmettelemistä nuoresta, innokkaasta
vangista. Sadok puolusti hartaasti hänen vapaaksi päästämistänsä,
samoin myös teki Isak, mutta he eivät voineet vaikuttaa mitään
enimmistöön tuomareissa, ja myöskin vangin oma vilkas esittely langetti
tuomion, kun siitä näkivät, mikä vaarallinen natsaretilainen heillä oli
käsissänsä. Samassa kun tuomarit kiivaasti väittelivät keskenänsä ja
Theophilo seisoi tyynenä ja kuunteli, lyötiin ovet kerrassaan auki ja
aseella varustetun joukon palvelijoita ja ystäviä ensimäisenä hyökkäsi
Amatfiah huoneesen, juoksi poikansa luokse, pusersi hänet syliinsä
huutaen:

"Minä tahdon pelastaa sinun tahi kuolla, poikani!"

Meteli ja hämmenki tuli suureksi. Sitä kokivat enentää kaiken voimin
myös Sadok ja Isak toivossa, että vanki huomaamatta saataisiin vietää
pois ja näyttipä jo se kerran onnistuvankin, mutta kerrassaan muuttui
kaikki.

Ennenkuin Javani tänä aamuna lähti kotoa oli Rubeni, Marian petollinen
palvelija, joka kerran ennen oli vakoomisestaan saanut runsaan palkan,
hänelle salaisesti kertonut Amatfiahn aikomuksen väkivallalla pelastaa
poikansa. Javani oli senvuoksi ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin
päällekarkausta vastaan ja antanut ympäri vankihuonetta asettaa vahvan
aseellisen vartiajoukon; ja annettuansa merkin Rubenille, kiiruhti tämä
kutsumaan sitä. Amatfiahn luuli jo melkein olevansa voitolla kun
hän äkkiä näki tulleensa joukkoneen piiritetyksi lukuisemmalta
viholliselta. Epäilemättä olisi Amatfiah paikalla tapettu tahi ainakin
vangittu, jos ei pelko Sadokista olisi lannistanut raatiherrojen
kiukkua. Mutta ne vihasta hehkuvat silmäykset, jotka seurasivat häntä,
kun Sadok hänen talutti huoneesta, selvästi osoittivat, että he jo
olivat hänen kuolemansa vannoneet. Theophilo vietiin takaisin
vankiuteen. Vartijoita asetettiin ympäri joka paikkaan varaksi, ettei
uudestaan keskeytettäisi tuomioistuimen keskusteluja. Isakin
kehoituksesta, joka nyt teeskennyllä innolla tahtoi haihduttaa
päällensä langenneen epäluulon, että hän olisi ollut osallinen
päällekarkauksessa, kutsuttiin kaikki toiset natsaretilaiset,
kaikkiansa kahdeksan, tutkittavaksi ja tuomittavaksi. Kaikki olivat
lujasti päättäneet pysyä vahvana tunnustuksessansa Herraan Jesukseen,
ja kun ei mikään voinut heitä siitä luovuttaa, tuomittiin kaikki
vankihuoneessa mestattaviksi. Theophilollekin langetettiin sama tuomio,
joka piti täytettämän seuraavana aamuna päivän hämärtäessä. Javanin
vaatimuksesta lisättiin, että heidän ruumiinsa ensin ripustettaisiin
vankilan muurille ja sitte vietäisiin Hinnomin laaksoon, sekä siellä
heitettäisiin niihin yhtämittaa palaviin valkeisiin, joilla poltettiin
kaikki kaupungista tuleva lika ja tunkio.

Itse raatiherrojen mielestä oli se tarpeetoin julmuus, mutta Janani
väitti sitä varsin tarpeelliseksi syystä, että siten estettäisiin
kuolemaan tuomittuin sukulaisten ottamasta ruumiita ja hautaamasta
niitä tavallisella pakanallisella tavalla. Hän saikin tahtonsa
myönnytetyksi ja käski sen perästä viemään kaikki vangit takaisin
tyrmiinsä. Heti kun tämä oli tapahtunut nousi Javani ylös ja teki
kanteen Isakia vastaan syyttäen häntä kavaltamisesta uskontoansa ja
puolueettansa vastaan sekä kertoi sen perästä kaikki mitä Rubeni oli
hänelle ilmoittanut. Isak koki puolustaa itseänsä, mutta toiset
saivat hänen pian vaikenemaan, ja raivoisena tappiostansa lähti
hän pikaa huoneesta ja kiiruhti kotiinsa. Täällä istui hän
huoneesensa, lukittujen ovien taakse ja kirjoitti kirjeen, jonka antoi
uskollisemmalle palvelijallensa käskyllä viedä se Bethetsobin Marialle.
Sen perästä varusti hän itsensä aseilla ja lähti niiden palvelijain
seurassa, jotka eivät tahtoneet jättää herraansa, temppeliin, joka
vielä oli selootien ja idumealaisten vallassa, ja pyysi puhua Giskalan
Johanin kanssa. Hänen pyyntöönsä myönnyttiin kohta ja kun hän pyysi
päästä heidän ystävyyteensä ja liittolaisekseen, otettiin tarjous
ilolla vastaan, sillä hän oli tunnettu mahtavana miehenä, ja hänen
eroamisensa kansanpuolueesta, kuten sitä kutsuttiin, katsottiin olevan
suuresta painosta ja merkityksestä, varsinkin kun hän oli sangen rikas.

Kohta kun Javani ja hänen virkaveljensä saivat tiedon Isakin menosta
selootien puolelle julistettiin hän petturiksi ja hänen tavaransa
otettiin takavarikkoon; arvollisin osa siitä tosin oli jo viety varmaan
talletuspaikkaan. Kirjeessään Marialle rukoili hän lämpimästi häntä
seuraamaan kanssaan temppeliin ja siellä tulemaan hänen avioksensa,
Marian tähden hän kun oli joutunut tällaisiin seikkailuihin. Hän
kirjoitti, että, jos Maria suostuisi tähän tuumaan, ei hän epäilisi
laisinkaan mahdottomaksi päästä pakenemaan Jerusalemista etsimään
muualla turvallisempaa asuinpaikkaa.

Maria ei kuunnellut tällaista pyyntöä, kun hänen rakkautensa Isak'iin
ei ollut koskaankaan ollut erinomaisen palava. Hän vastasi siis
kieltävästi selittäen pysyvänsä päätöksessään, ettei milloinkaan
suvaitse häntä silmäinsä edessä, kun hän ei täyttänyt lupaustansa
hankkia Theophilolle vapaus. Maria tunsi mielensä keveämmäksi, kun
tiesi Isak'in olevan selootien joukossa eikä siis enää palaavan
edelliseen puolueesen. Mutta niin ei ollut Javanin laita. Hän ymmärsi
raatiherran ilmoittavan Giskalan Johanille hänen tuumansa Simonin
kanssa selooteja vastaan. Hän päätti sen vuoksi niin pian kuin
mahdollista kutsua Simonin kaupunkiin, mutta ennen tämän tuloa tahtoi
hän nähdä setänsä lähtevän Jerusalemista, jonka henkeä Simonin valta
vielä enemmän uhkaisisi. Hän tahtoi säästää perheeltänsä surun
näkemästä Amatfiahn vietävän tähän julmaan kuolemaan. Mitkä
vastakkaisuudet ja mikä kummallinen sekoitus hyvästä ja pahasta oli
Javanin luonteessa!

Sadok onnettoman veljensä kanssa oli palannut kotio kun koetus pelastaa
vankia oli huonosti onnistunut. Vankihuoneen ulkopuolelle oli
kokoontunut suuri ihmispaljous, kun melua ja meteliä kuului sen
sisältä. Pian oli huhu kansalle ilmoittanut melun ja metelin syntyneen
siitä, että äkkinäisellä päälle karkauksella oli tahdottu pelastaa eräs
syytetty henkilö. Se saattoi kansan vihaan ja raivoon. Natsaretilaisia
kansa yleisesti halveksi ja työ sellainen, kun mainittu, pidettiin
enemmin kuin mikään muu ansaitsevan rangaistuksen. Ainoastaan Sadokin
arvollisuus ja häntä kunnioittaminen pidätti joukon käymästä käsin
kiini, mutta aina Sadok'in huoneelle seurasivat he onnetointa
Amatfiahta parjaamalla ja ivalla ja vielä sittenkin, kun eivät häntä
enään nähneet, seisoivat portilla ja melusivat.

Kukaan niistä, jotka levottomuudella odottivat Amatfiahn palaamista, ei
edes uskaltanut toivoa rohkean yrityksen onnellista menestymistä, mutta
kuitenkin vaikutti kertomus, jonka hän toi kotiinsa, heihin niin, että
kadottivat rohkeutensa ja voimansa. Klaudia tuli sellaiseen epätoivoon,
että Naomin täytyi kantaa hänet huoneesensa. Kun nämä olivat menneet,
koki Sadok johtaa omia ja muiden synkkiä ajatuksia muulle suunnalle,
vaatimalla Amatfiahta heti lähtemään kaupungista. Hän kun oli nyt itse
nähnyt, miten oli vainottu ja vihattu sekä ylhäisemmiltä että
alhaisemmilta kansaluokilta, ja tietämätöntä oli kuinka kauvan häntä
voisi Sadok vaikutuksellaan suojella. Amatfiah ei näyttänyt olevan
kuuro sanoille, mutta Juditha ei tahtonut kuulla sanaakaan sellaisesta
puheesta.

"Ei", parkasi hän, "mikään ei voi minua riistää täältä, ennenkuin
tiedän poikani kuolleeksi. Vaikka vaarakin uhkaisisi, niin pysähdyn
siksi kun hän on vapaa kaikesta kivusta ja vaarasta. Sitte on minun
aika seurata miestäni ja etsiä jonkin nurkan, jossa olemme turvassa
ihmisten julmuuksilta."

"Minä ymmärrän tunteesi Juditha", sanoi Sadok, "ja ainoastaan ajatus
pelastuksestanne on saattanut minun kiiruhtamaan lähtöänne. Mutta jos
tahdotte joksikuksi ajaksi vielä jäädä tänne, niin varjelen teitä,
vaikkapa olisi henkenikin vaarassa, ja kun lähdette, tulen teitä
saattamaan Joppeen asti."

"Hyvä", vastasi Juditha, "olkoon sitte päätetty, että matkustamme
huomen illalla; sitte sen perästä ei meillä enää ole täällä mitään
tehtävää."

Siihen päätökseen tultiinkin, mutta kun Klaudialle ilmoitettiin aikomus
matkustaa seuraavana päivänä, ei hän tahtonut sitä. Kauan koetti Naomi
vakuuttaa hänelle, kuinka hullumaista ja väärin oli niskotella vastaan
ja jäädä paikkaan, jossa heidän henkeänsä uhattiin; vasta sitte kun hän
näytti Judithan, joka siten olisi lapsetoin, tarvitsevan apua ja
lohdutusta matkalla ja kun hän myöskin lupasi isänsä suostumuksella
saattaa heitä Joppeen asti, myöntyi Klaudia ja suostui lähtemään
kaupungista.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Seuraava päivä tuli. Oli puolen päivän aika. Hurja ilon huuto kuului
aina Sadok'in huoneesen. Se soi siellä kaikkien korviin kuoliniskuna
heidän toivoillensa. Silloin riipustettiin yhdeksän teloitetun
natsaretilaisen ruumista vankilan muurille, ja kansajoukko, joka
nurinalla otti vastaan ilmoituksen vankien teloittamisesta vankilan
sisällä, riemuitsi nyt nähdessään murhattuin ruumiit. Sadok lähetti
salaisesti yhden palvelijansa hankkimaan tietoa teloittamisesta. Mies
oli tuntenut Theophilon hyvin, ja kun hän palasi kotiin, vapisi hän
kauhusta kertoessaan sitä Sadok'ille. Murhattuin päitä ei oltu
näytetty, mutta hän oli ruumiin tuntenut vaatteista ja erittäin eräästä
nutusta, jonka Klaudia oli kirjaellut, ja joka oli hänellä sinä iltana
päällään, kun hän vangittiin. Kun palvelija oli lopettanut
kertomuksensa, meni Sadok perheensä luo.

"Herra antoi ja Herra otti; kiitetty olkoon Herran nimi", sanoi hän
juhlallisesti astuessaan huoneesen.

Syvä epäillyksen huokaus oli vastaus, jonka hän sai. Kuoleman
hiljaisuus seurasi hetkeksi. Sen keskeytti Amatfiah, joka nousi ylös ja
lankesi polvillensa. Kaikki seurasivat hänen esimerkkiään. Korkealla
äänellä ja levollisuudella, joka hämmästytti Sadok'ia ja Salomea,
kiitti hän Herraa, että hänen poikansa oli taistellut hyvän taistelun
ja ollut luja uskossaan loppuun asti. Korkealla äänellä lausuttu
"Amen!" kaikilta hänen ympärillään olevilta lopetti rukouksen. Kun hän
nousi ylös, vei hän veljensä sivulle ja puhui hänelle eräästä asiasta,
joka painoi raskaana sydämellänsä. Hänelle oli kerrottu, että
onnettomien ruumiit oli aikomus polttaa laaksossa, ja nyt pyysi hän
Sadok'ia koettamaan taivuttaa Javania antamaan Theophilon ruumiin
onnettomille vanhemmille. Sadok lupasi täyttää tämän rukouksen ja lähti
kohta Javania hakemaan, joka ei ollut käynyt kotonansa sitte kun tuomio
oli julistettu eilispäivän illalla. Hän tapasi Javanin erään
virkaveljensä huoneessa.

"Javani", sanoi hän äänellä, joka ilmoitti hänen liikutuksensa, "kauhea
näytelmä on loppunut ja minä en siis enää rukoile serkkusi elämän
edestä. Mutta minä tulen pyytämään suosioasi itselleni, sinun isällesi.
Minä pyydän, ettei hänen ruumistansa häväistäisi polttamalla Hinnomin
laaksossa. Sinä esittelit tämän julman teon, ja epäilemättä voit sen
estääkin jos et kaikkia teloitettuja, niin kumminkin tätä yhtä."

"Isäni", vastasi Javani, "minä näen myös sinun tekevän minulle väärin,
kun syytät minua kevytmielisestä julmuudesta, joka ei kuulu minun
luontooni. Minä en toivonut serkkuni kuolemaa, vaan täytin ainoastaan
velvollisuuteni poistamalla Israelin leiristä sen mikä saastainen oli,
säälimättä omaa lihaa ja verta, kun Jehovan kunnia vaati uhria. Odotin
sinun, isäni, hyväksyvän harrastukseni ja tukevan minua eteen
ottamisessani, mutta kun et sitä tee, niin on minun yksin seisominen ja
omatuntoni todistaa oikein tehneeni. Mitä pyyntöösi serkkuni ruumiista
tulee, niin täytyy ilmoittaakseni, että sitä en voi täyttää, vaikka
kylläkin sydäntäni karvastelee; minun vallassani kun ei ole tuomion
muuttaminen. Sen on tuomioistuin vahvistanut, ja kysymykseenkään ei
tule, että se minun pyynnöstäni muutettaisiin."

Sadok'in kasvot synkistyivät. Hän oli alentunut pyytämään poikansa
suosioa käskemisen sijasta, joka olisi ollut juutalaisten tapain
mukaista. Mutta Javani oli jo aikoja sitten ravistanut päältänsä
kuuliaisuuden pakon isällensä ja tunsi saaneensa voiton isältänsä, joka
luonnollisen lempeytensä ja pehmeytensä kautta erosi ankarasta
lahkostansa. Javani taas piti kunnianansa olla ankarin ankarista. Sadok
tiesi, että vaikutuksensa poikaansa oli sama kuin ei mitään, ja ymmärsi
heti että saman pyynnön uudistaminen olisi hyödytöin. Klaudian tähden
teki hän sitte toisen pyynnön. pyysi sitä nuttua, joka Theophilolla oli
päällä teloitettaessa ja siihen pyyntöön suostui Javani kohta sekä
lähetti palvelijan sitä hakemaan. Klaudia ei tietänyt, minkätähden
Sadok oli lähtenyt kotoa, ja kiitti sen vuoksi kyyneleet silmissä hänen
hyväntahtoista helleyttänsä, kuu Sadok jätti hänelle tämän kalliin
muiston rakastetultansa.

Javani ei tullut sinä päivänä kotiin. Rubenilta sai hän kuulla kaikki
mitä tapahtui Sadokin huoneessa, mutta tämän uskottoman palvelijan
kummastukseksi ei Javani ryhtynyt mihinkään toimiin estääksensä setänsä
matkustamista ja jättääksensä vielä yhden uhrin tyrannisuudelle ja
yltiöpäisyydelle. Jos ei Rubeni olisi pelännyt Javanin vihaa, olisi hän
kiiruhtanut jollekin raatiherralle ilmoittamaan Amatfiahn lähtöä, jotka
hartaasti odottivat sopivaa tilaisuutta saadaksensa lopettaa sen
vihatun miehen. Tämän tiesi Javani aivan hyvin, mutta kun hän oli
päättänyt pelastaa setänsä, valvoi hän tarkasti kaikkia Rubenin askelia
koko päivän eikä antanut hänelle tilaisuutta puhua kenenkään kanssa,
jonka uskollisuus oli epäiltävä.

Amatfiahn oli siis tietämättänsä kiittäminen itsensä ja perheensä
turvallisuudesta samaa Javania, joka heille äskettäin oli niin paljon
surua ja murhetta tuottanut; hänen ansionsa oli sekin, että he auringon
laskiessa vaaratta saivat kulkea Vesiportin kautta ja pitkin Josaphatin
laakson tietä myöten Ramaan ja Emaukseen. Samassa kuu lähtivät Sadokin
huoneesta, kuului etäämmällä Hinnomin laaksoon vievältä tieltä ratiseva
ratasten pyöräin ääni. Sadok ja Amatfiah katsoivat äkisti sinnepäin ja
näkivät kaksi suurta aseellisten miehien saattamaa vaunua, joita
seurasi suuri kansan joukko. Matkan pituus ja hämärä estivät heidän
eroittamasta mitä vaunuissa kuljetettiin, mutta he tiesivät jo
edeltäpäin, että ne sisälsivät jalojen, korkeasti rakastettujen
uskontunnustajien ruumiit, ja heitä pöyristytti ajatus kohtalosta, joka
oli niille määrätty.

Hinnomin laakso oli kaupungin eteläpuolella, Salomonin lammikon ja
savenvalajan pellon välillä. Noro, joka sittemmin yhdistyi Kidronin
ojaan, juoksi sen lävitse, ja kuuma, löyhkävä höyry ainaisesti
palavista tulista täytti laakson. Se oli tänne, kun raskaat vaunut
ohjasivat kulkunsa ja, kuu ne tulivat tulien luokse, pysähtyivät.
Javani, joka Rubenin seurassa oli sinne jo ennemmin mennyt, piti
oikeuden palvelijoita silmällä, niiden heittäessä ruumiita roviolle ja
katsoi, että uhrien luku oli oikea. Näytti kuin olisi hän ollut halukas
toteuttamaan siitä itsensä ja muita, vaikka silloin, kun tuli kulutti
viimeisen kuolleista ruumiista, häneltä pääsi juuri kuin kevennyksen
huokaus. Kansajoukko oli hajonnut ja oli melkein jo tyhjä ja autio
Hinnomin laaksossa, mutta vielä seisoi Javani paikoillaan hiljaisena ja
liikkumattomana. Silloin tuli useoita miehiä ja naisia sammuvien
rovioiden tykö, jotka juuri äsken olivat kuluttaneet yhdeksän marttyrin
ruumista; he pöyhivät tuhkaa ja kokosivat siitä rakkaitten ystäviensä
ja sukulaistensa luut ja laskivat ne mukanaan olevaan arkkuun. Sen
tehtyään lähtivät ääneti ja hiljaa kulkemaan kaupunkiin takaisin.

"Seuraanko heidän perässänsä?" kuiskahti Rubeni.

Javani säpsähti kuultuansa hänen äänensä juuri kuin olisi hän
vastenmielisesti herätetty unennäöstä.

"Seuraanko heitä?" uudisti palvelija uudestaan. "Vaikeaa ei ole
nuuskia, missä yön piilevät ja huomenaamulla aikaseen voimme heidät
vangita. Siten saamme heille pian samallaisen päivän kuin tämä."

"Vaiti katala!" kiljasi Javani kammolla. "Seuraa minua kaupunkiin, niin
saat huomenna palkan ansioistasi. Kun sitte heitä tarvitsen, kutsun
sinua. Mutta muista, ettet koeta minua pettää, jos henkesi on sinulle
rakas."

Seuraavana aamuna sai Javani Deborahlta tietää, että Amatfiah
perheenensä oli lähtenyt kaupungista Sadok'in ja Naomin seurassa,
myös Hanna ja kaikki muut palvelijat, joita epäiltiin uskostansa
luopuneiksi, olivat tehneet heille seuraa. Ketään siis ei ollut
jäljellä, jota olisi voitu ruveta uskon tähden vainoamaan. Tämä
kertomus saattoi Javanin iloiseksi. Hän kävi myös pikimältään äitinsä
luona, mutta tämä oli heille molemmille sekä äidillensä että hänelle
tuskallinen. Sitte antautui hän tykkönään valtiollisiin tuumiinsa.

Tällä ajalla olivat matkustajat onnellisesti kulkeneet Raman kautta
Emaukseen. Sinne seisahtuivat he levähtämään. Sieltä jatkettiin matkaa
Lyddaan, jonne tulivat seuraavana päivänä aikaseen. Siellä kerrottiin
heille, että eräs joukko romalaisia sotamiehiä oli viime aikoina joka
päivä käynyt siellä Joppe'sta ja tarkoin kyselleet, eikö muutamia
matkustavia Jerusalemista ole tullut, mutta joka ilta nähtävällä
mielipahalla palanneet Joppeen takaisin. Amatfiahlta oli liiaksi
uskallettu lähteä perheinensä edemmäksi niin heikolla vartijolla kun
heillä nyt oli. He olivat juuri aikeessa lähteä Judeasta Samariaan,
joka melkein tykkänään oli romalaisten käsissä ja niitten erityisettä
suojeluksetta joutuisivat ehkä seikkailuihin ja vaaroihin. Mutta
tietämätöntä oli, lähettäisikö Rufo enää uudestaan miehiään heitä
vastaan ottamaan, mahdollista myöskin oli, että Rufo oli jo palannut
armeijan luokse Caesareaan luulossa, että Klaudian lähdön Jerusalemista
oli joku este estänyt. Kaikki tämä teki sen, että Amatfiah päätti onnen
kaupalla heti jatkaa matkaa Joppeen. Ennen kuin olivat ehtineet
puolitiehenkään sinne, näkivät jo etäällä erään ratsastaja-joukon
tulevan heitä vastaan ja sotilaiden uljaasta ryhdistä ja loistavista
aseista huomasivat kohta edessään olevan osan romalaista sotaväkeä.

Joukon etunenässä ajoi nuori mies, joka tuskin oli älynnyt tulijat, kun
jo kannusti hevoistaan ja ajoi heitä vastaan. Tämä oli Marcello, ja
vaikka monta vuotta oli kulunut siitä kun viimeksi näkivät hänen, tunsi
Sadok ja Amatfiah Klaudian veljen heti hänen jalosta, uljaasta
ryhdistään ja kasvojensa juonteista. Hänen silmissään loisti sisällinen
ilo, kun hän tervehtiessään antoi heille kättä. Se todisti, ettei
pitkällinen eron aika ollut haihduttanut muistoa entisestä
ystävyydestä.

"Missä on rakas sisareni?" kysyi hän hilpeästi. "En myös näe
Theophiloa, mutta hän olleekin Klaudian läheisyydessä. Hän on
onnellinen, hän; toivon omat tulevaisuuteni toiveet olevan yhtä
loistavat!"

Amatfiah käänsi päänsä tämän kuullessaan ja Sadok otti Marcelloa
kädestä, joka nyt vasta huomasi, ett'ei kaikki olleet niin onnelliset
kuin hän luuli.

"Mutta mikä nyt on?" kysyi hän tulisesti. "Onko Naomi kipeä?"

"Ei, poikani", vastasi Sadok, "hän ei tarvitse sinun lempeää
osanottavaisuuttasi, mutta meidän Klaudia-raukka on tarpeessa lempeän
lohdutuksesi."

"Mitä on tapahtunut omalle kalliille sisarelleni?" kysyi Marcello
äkkiä, vaikka vähän keveämmällä tunteella, kun kuuli pelkonsa Naomin
suhteen olleen perättömän.

"Kaikki hänen toivonsa ja koko hänen onnensa ovat tyhjiin rauenneet.
Theophiloa ei ole enää, ja Klaudian sydän on muserrettu!"

"Herra armahtakoon häntä!" huudahti Marcello. "Mikä tauti on hänen
niin äkkiä korjannut? Mutta minä tahdon mennä sisareni luokse, niin
sisar-raukkani. Hänellä kuitenkin on veli jäljellä ja tahtoo hänen
kanssaan itkeä, mitä hän on kadottanut."

Hän astui alas hevosen selästä ja lähestyi paaria, jolla Naomia ja
Klaudiaa kannettiin. Nämä olivat jo tunteneet hänen ja ennen kuin hän
ehti niitten luokse olivat he vetäneet esiriipun sivulle ja Klaudia
juoksi häntä vastaan ja heittäysi itkein hänen syliinsä. Kaikki mitä
veljellinen helleys saattoi ajatella niinkuin lohdutusta ja
rauhoittamista, kuiskutti hän hänelle, ja sitte kun hiljaa oli nostanut
hänen jälleen paarille, tervehti hän liikutetulla äänellä Naomia. Tämä
nuori tyttö oli päättänyt olla vakava heidän ensi yhteentulossaan,
mutta tunteensa voittivat hänen ja salaisesti iloiten näki Marcello
hänen hämille tulonsa ja punastumisensa. Kauan hän kuitenkaan ei
viipynyt naisten luona, vaan kiiruhti tervehtimään Judithaa ja
lausumaan sisällistä osanottavaisuuttansa hänen syvään suruunsa.

Kun tulivat Joppeen, otti Rufo heidän sydämellisesti vastaan. Hänen
tunteensa eivät olleet yhtä vilkkaat kuin poikansa, mutta kuitenkin
otti hän osaa tyttärensä suruun ja koetti lohduttaa häntä niin hyvin
kuin osasi ja sanoi muun muassa hänen kyllä omista maanmiehistänsä
löytävän hyvän ja jalon miehen.

Nämä sanat sekä Rufon toivo, että hän seuraisi häntä leiriin,
saattoivat hänen milt'ei epäilykseen, ja hän kiiruhti Judithan luo ja
rukoili häntä koettamaan Rufoa päätöksensä muuttamiseen. Tähän
pyyntöön suostui Juditha vielä siitäkin syystä kernaammin, kun hän
tunsi, ettei voisi ilman Klaudiatta olla. Rufo suostuikin Judithan
pyyntöön ja myönsi, että tyttärensä saisi ystäviänsä seurata Ephesoon
ja pysähtyä sinne kun hän voisi hänen kuljettaa taas Romaan. Klaudia
oli tästä myönnytyksestä sydämellisesti kiitollinen isällensä. Hän myös
koki kaikin tavoin käytöksessään näyttää se hänelle ja kätki, niin
paljon kun voi, surun, joka sydäntänsä kalvoi. Mutta Marcellon ja
Naomin seurassa ei hän voinut hillitä tunteitansa ja hänelle oli suurin
ilo saada puhua rakkaan vainajan hyvistä omaisuuksista ja lujasta
uskosta.

Sellaisessa tilaisuudessa sai Marcello ensin tietää, millä tavoin
ystävänsä kuoli.

"O, Marcello", sanoi Klaudia, "miten olisit kunnioittanut ja rakastanut
häntä, jos Herra olisi antanut teidän nähdä toisenne! Mutta sinä et
olisi voinut arvostella häntä ansioittensa mukaan, sillä juuri se
järkähtämätöin usko, joka vei hänen kuolemaan, olisi sinun silmissäsi
ollut hulluus ja mielettömyys."

"Mitä tarkoitat Klaudia?" kysyi Marcello hämmästyneenä. "Eikö Theophilo
kuollut luonnollisella kuolemalla? Minä en ole tästä sen tarkemmin
kuullut, kun ei minulla ole ollut tilaisuutta puhua Sadokin kanssa
kahden kesken."

"Sinä et sitte ole kuullut, että hän kuoli marttyrina Natsaretin
Jesuksen pyhän nimen tähden ja sinä et myös tiedä, että sinun onnetoin
sisaresi on häneltä oppinut autuuden tien ja nyt löytää kaiken
lohdutuksensa ja toivonsa tässä uskossa?"

"Minun rakas sisareni", huudahti Marcello ja syleili häntä osottain
mitä elävintä iloa ja helleyttä, "uutinen sellainen, jota en koskaan
ole uskaltanut toivoa. Sitte olemme yhdistetyt vielä lujemmalla ja
pyhemmällä siteellä kuin sukulaisuus. Minä myöskin kiitän itseäni
olevani kristitty ja sillä tavoin suren kahdenkertaisesti ystäväni
kuolemaa, koska yhdistys hänen kanssaan olisi vahvistanut sinua
uskossasi. Minä toivon, antakoon Jumala loppuun asti pysyä sen sinun
tunnustuksenasi."

Kyyneleet ilosta ja hämmästyksestä täyttivät Naomin silmät, ja kun
Marcello kääntyi, huomasi hän hänen liikutuksensa. Hän ei enää
saattanut epäillä, ett'ei hänen sisälliset rukouksensa ja toivonsa
olleet täytetyt.

"Naomi", sanoi hän, "saanko jäädä toivoon, että myös sinäkin otat osaa
sisareni tunteisin ja mielipiteisin? Minulle olisi sanomatoin autuus
kuulla huuliltasi siunatun Jesus-nimityksen."

"Siunattu olkoon tämä nimi iankaikkisesti", sanoi Naomi innolla. "Minä
tiedän, ett'ei löydy toista nimeä taivaan alla, josta voisimme autuaat
olla."

"Kuinka Herra on ollut meille armollinen", sanoi Klaudia, "kun hän
sillälailla ja eri teitä on johtanut meitä samaan uskoon, uskomaan
hänen pyhää nimeänsä. Milloin kuulit puhuttavan Jesuksesta, rakas veli,
ja keneltä sait evankeliumin rikkauksia?"

Marcello kertoi tarkoille kuulijattareillensa kaikki kohdat
kääntymisestänsä Romassa ja kuunteli sitte ilolla heidän
kertomuksiansa. Nyt oli kerrassaan pelkonsa sisarensa ja Naomin tähden
haihtunut; hän näki ja huomasi Herran tehneen ihmeitä heissä, ja hänen
ilonsa oli vielä sitä suurempi kun hän ei koskaan ollut uskaltanut
täydellisesti toivoa tätä onnea. Kauan ei myös viipynyt, kun hän
huomasi että mieltymisensä Naomiin oli vastattu, ja ilman vaikeuksia
sai hän häneltä lupauksen saada hänen vaimoksensa, jos kummankin
vanhemmat antavat siihen suostumuksensa. Niin kauvan kun sota kesti ei
yhdistämistänsä käynyt toivominenkaan, sillä Naomi ei millään ehdolla
tahtonut jättää vanhempiansa, kaikkein vähimmän äitiänsä joka viime
aikoina oli käynyt heikoksi raihnaiseksi. Marcello kiiruhti
yksityisesti puhuttelemaan Sadok'ia ja pyysi häneltä Naomin kättä.
Hänen pyyntönsä ei ollut varsin odottamatoin Sadok'ille, sillä hän oli
kauan aavistanut tyttärensä taipumuksen; koski kyllä se häneen, että
tyttärensä oli kiintynyt romalaiseen, kansansa viholliseen, mutta
monessa suhteessa oli Sadokin entiset mielipiteet muuttuneet, ja kun
hän tiesi ett'ei Naomi milloinkaan antaisi kättänsä juutalaiselle,
suostui hän, vielä sitä mieluummin, kun ei voinut kieltää, että jalo,
oikea tuntoinen Marcello tulisi olemaan luotettavin maallinen turva
hänen rakkaalle tyttärellensä. Iloisena kiiruhti Marcello ilmoittamaan
Naomille isän suostumuksen, ja onneen, joka niin odottamattomasti
olivat saavuttaneet, otti todellisella ilolla osaa niin Klaudia kuin
Juditha ja Amatfiah'kin.

Kahdeksan päivää oli kulunut matkustajain tulosta Joppeen, ja laiva,
joka sieltä tuli lähtemään Ephesoon, oli ottanut lastinsa. Amatfiahn
käskettiin toimittamaan kaikki tavaransa laivaan, kun ankkuri piti
nostettaman seuraavana aamuna aikaseen. Se oli vaikea ja raskas hyvästi
jättö, jonka ystävät nyt ottivat toisiltansa, ja se olisi ollut vielä
vaikeampi jos ei Sadok olisi kiiruhtanut selittämällä, että hän oli
saanut semmoisia sanomia Javanilta, mitkä pakoittivat hänen
kiiruimmiten rientämään takaisin Jerusalemiin. Heti kun Amatfiah
perheinensä oli astunut laivaan, palasivat Sadok tyttärenensä Lyddaan
Rufon ja Marcellon seuraamana. Tässä erosi heidän tiensä, ja suhteet
olivat nyt ihan toiset, kun seuraavan kerran toisiansa tavatessa.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Kotio tultuaan hämmästyivät Sadok ja Naomi, kun näkivät, miten
turmiollisesti suru oli vaikuttanut Salomen sekä näköön että muuten
ruumiin ryhtiin. Hän oli aina ollut heikko ja terveydeltänsä huono ja
äskeiset surulliset tapaukset olivat murtaneet hänen voimansa ja
lannistaneet hänen sielunsa lujuuden. Naomi koetti kaikin tavoin
lohduttaa ja elähyttää häntä, mutta turhaan. Hänen sielunsa oli
täytetty synkillä aavistuksilla tulevista onnettomuuksista, ja vaikka
hän aina oli yhtä herttainen ja lempeä kuin ennen, oli kuitenkin hänen
äänessään ja silmäyksissään uneksivainen suruisuus, mikä vaikutti
Naomin sydämessä surullisen pelon tunteen.

Bethetsobin Maria oli uudestaan muuttanut omaan taloonsa ja ottanut
pienen poikansa kanssaan, mutta tämä oli niin kiintynyt Salomeen ja
Naomiin, että hän mielukkaammin vietti suuren osan päivää heidän
luonansa ja viattomilla leikeillään ja iloisilla joruillaan auttoi
Naomia haihduttamaan äidin surullisuutta. Ajattelematoin ja
kevytmielinen Maria oli uudestaan jättäynyt huvituksiin ja
hekumalliseen elämään ja pian unhotti kaikki, mitkä häntä olivat
mielyttäneet asuessaan Sadok'in talossa.

Sadok itse oli nyt harvoin kotona, sillä hänen neuvojansa ja
ansioitansa käytettiin nyt yhtenään kaupungin hyväksi. Hän oli innolla
ottanut osaa Javanin ehdotukseen, että Simoni otettaisiin ylimmäiseksi
päälliköksi kaupungissa. Kun tätä asia varten kaikki tarpeelliset
valmistukset olivat tehdyt, lähetettiin Javani kutsumaan Simonia ja
hänen joukkojansa pelastamaan kaupunki tyrannisien seloottien käsistä.

Kohta sen perästä kun hän Jerusalemista oli lähtenyt, hämmästytettiin
sen asujamia huhulla, että Vespasiano joukkoinensa oli tulossa
kaupunkiin. Levottomana seisoi kansa kaupungin valleilla odottamassa
Simonia, jota nyt pitivät ainoana pelastajanansa. Häntä odottaessaan
näkivät eräänä päivänä lukuisan romalaisen ratsujoukon tulevan
kaupunkia kohden. Pelko valtasi kaupungin asujamet tämän nähdessään,
mutta haihtui pian kun ratsastajat muutaman päivän perästä lähtivät
pois, kun olivat tulleet vakuutetuiksi onnettomasta tilasta
kaupungissa, jossa eri puolueet kokivat toisiaan repiä ja masentaa ja
siten itse kevensivät romalaisten tulevaa työtä.

Romalaiset päälliköt olivat tällä aikaa rynnänneet Idumeaan ja
valloittaneet siellä kaupungit yhden toisensa perästä, jolla ajalla
Simeonin oli täytynyt joukkonensa olla Massadassa alallaan. Mutta
tuskin olivat romalaiset lähteneet pois, kun Simoni Javanin kanssa,
joka oli tullut hänen luoksensa Massadassa, lähti liikkeelle ja
hävittäin sekä ryöstäen kulki Jerusalemia kohden, jossa hän luuli
asujanten ilolla avaavan hänelle portit. Mutta siinä hän kuitenkin
pettyi. Sen perästä, kun romalainen ratsujoukko oli lähtenyt, oli
puolue, joka vastusti Simonin päästämistä kaupunkiin, päässyt voitolle
ja piti portit suljettuna hurjalle ryöväripäällikölle, joka
julmistuneena tästä ereyksestänsä, antoi tappaa jokaisen kaupungin
asukkaan, joka uskalsi muurien ulkopuolelle. Muurien sisällä taas
vallitsi ryöväys, murhat ja väkivalta, joita teki Giskalan Johanin
laista väliä pitämättömät joukot, jotka puettuna kalliisiin vaatteisin
kulkivat pitkin katuja ja houkuttelivat kansaa yhteen joukkoon
saadaksensa sitte hyökätä sen päälle ja tappaa turvattomia ja mitään
pahaa aavistamattomia ihmisiä. Ei siis kumma, jos turvatoin kansa etsi
turvaa ja myös monta valistuneimmistakin toivoi Simonin tulevan
kaupunkiin. Mutta Johan oli voimakas, ja jos hänen puolueensa vaan
olisi pysynyt yksimielisenä, niin varmaan ei Simoni milloinkaan olisi
saanut kaupunkia haltuunsa.

Tosin ei kauan kulunut, ennen kun eripuraisuus pääsi valtaan
idumealaisten ja selootien välillä ja viimeksimainittuin päälle
hyökättiin eräässä palatsissa lähellä temppeliä, jonne Johan oli
koonnut kaikki ryövätyt aarteensa. Johan'in täytyi mitä kiireimmiten
paeta temppeliin. Idumealaiset rupesivat nyt ryöstämään rikasta ja
hyvin varustettua aarrehuonetta, jonka olivat saaneet haltuunsa, mutta
kun olivat paraillaan ryöstämässä, karkasi heidän päällensä selootit,
joilla nyt oli ylivoima puolellaan. Idumealaiset pitivät neuvottelun,
jossa tulivat päätökseen, että ainoa pelastuminen heille oli kutsua
Simoni kaupunkiin. Ylimmäinen pappi Mathias, jolla oli suuri vaikutus
kansaan ja nyt virkaveljiensä kanssa oli kutsuttu neuvotteluun,
puolusti kaikin voimin ehdotusta ja tarjoutui itse menemään Simonin
luokse ja kutsumaan häntä kaupunkiin. Hän tekikin niin ja harhateille
johdetun kansan ilohuutojen raikuessa tuli Simoni väkinensä kaupunkiin
ja otti haltuunsa sen kukkulaiset paikat.

Niin oli Simoni saanut Jerusalemin allensa kansan ja ylimmäisten
pappien omasta tahdosta; ja tästä puhuessaan sanoo Josepho historian
kirjoittaja:

"Jumala johti heidän tahtonsa tähän turmiolliseen työhön. Sillä Herra
teki heidän sokeiksi, kun he eivät totelleet hänen ääntänsä ja niin
olivat he itse turmionsa tekijät."

Kun Johan ja selootit huomasit olevansa saarretut temppeliin alkoivat
he peljätä henkeänsä ja omaisuuttaan ja uusi hallitsia ryhtyikin kohta,
koko kansan avulla, ahdistamaan heitä. Vimmainen taistelu alkoi, jossa
selootit kumminkin pitivät puolensa, kun korkean asemansa puolesta
voivat vastustajilleen tehdä suurta vahinkoa. He rakensivat vielä eri
paikoille neljä tornia, joista sinkoivat heittokeihäitä, väkipuukkoja
ja kiviä hyökkääviä vastaan ja pakoittivat heidän peräytymään suurilla
tappioilla. Mutta kun tappelu loppui tänään niin se alkoi huomenna ja
kansa raateli siten itseään ulkomaisten vihollisten yhä lähestyessä.

Siihen aikaan kun Vespasiano vielä veteleiksi Caesareassa tuli tiedoksi
että Vitellio oli anastanut Roman keisari-istuimen. Tämä seikka herätti
semmoista närkästystä Vespasianon sotureissa että he kielsivät
tottelevansa julmaa, nautinnon himoista Vitellioa ja huusivat oman
päällikkönsä keisariksi. Vespasiano epäili, vaan kun sotamiehensä
ympäröiden häntä, paljaat miekat käsissä, uhkasivat tappaa hänen jos
hän heidän pyyntöönsä ei suostuisi, päätti hän myöntyä. Keisariksi
valittuna hän ensityökseen päästi Josephon vankeudesta ja tästä,
joka oli hänelle ennustanut kunniaa, tuli nyt hänelle ystävä ja
neuvonantaja. Uuden keisarin huomio kääntyi nyt muutamaksi kuukaudeksi
pois Palestinan sodasta ja Jerusalemi sai vastaiseksi olla rauhassa,
vaan, kun Vitellio oli voitettu ja tapettu, Vespasiano lähetti poikansa
Titon suurella sotajoukolla (alussa v. 70 j.Kr.) päättämään Palestinan
valloittamista pääkaupungin kukistamalla.

Jerusalemin asukkaat kuulivat kauhulla että Tito oli joutunut
sotajoukon päälliköksi. He tunsivat hänen rivakkaan, sotaisan luontonsa
ja että koko sotaväki ihmetellen häntä rakasti; he päättivät syystä
että häntä semmoisten sotajoukkojen etunenässä oli mahdotoin karkoittaa
kaupungin muureilta, joiden sisäpuolella kolme eri puoluetta raivosi
keskenään.

Eleatsar, joka aluksi oli ruvennut selootien päälliköksi ja miehittänyt
temppelin, huomasi närkästyksellä että Giskalan Johan oli anastanut
itselleen suuren vallan. Hän oli pyhästi närkästyvinään verisistä
tuhoista, joita hänen kilpailijansa päivittäin sai toimeen ja siten
onnistui hänelle vähitellen vetää puoleensa voimakkaimmat ja
mahtavimmat Johanin puolueelaiset. Näiden ja heidän kumppaniensa kanssa
erkani hän julkisesti entisistä tovereistaan, jotka pysyivät Johanille
uskollisina ja anasti temppelin ensimäisen osan, jossa nämä
jumalattomat veitikat ripustivat veriset aseensa kaikkein pyhimmän
oville. Täällä, pyhyyden sisimmäisissä, kaikui nyt muurit villeistä
lauluista ja raa'asta pilkkapuheesta ja alttarin portailla vieri
kuolevia soturia, jotka olivat saaneet haavansa omilta kansalaisilta.
Suuri paljous uhrieläimiä ja muita ruoka-varoja oli joutunut
Eleatsar'in käsiin ja hänellä väkineen ei ruo'an puolesta ollut mitään
hätää; mutta he eivät rohjenneet karata muiden selootien päälle ollen
heitä voimissa paljoa heikommat. Toiselta puolen kärsi Johan suuria
tappioita ahdistaessaan Eleatsarin vahvaa asemaa, vaan hurjassa
vimmassaan ei hän katsonut väen menekkiin ympärillänsä, kun hän vaan
sai tehdyksi viholliselleen vähänkin vahinkoa.

Tällä välin oli Simoni ottanut valtaansa koko ylisen osan kaupunkia ja
osan alemmasta, josta hän alinomaa hätyytti Johania. Mutta tällä oli
sama etu ylhäisestä asemasta, kuin Eleatsarilla häntä vastaan ja
Simonin täytyi tappiolla peräytyä. Tie temppeliin oli jyrkkä ja Simonin
sotaväen päälle satoi selootien heittokeihäitä ja kiviä, jotka matkaan
saattoivat suuren turmion hyökkääville.

Simoni ei siis voinut saada muuta toimeen kuin häiritä ja väsyttää
vastustajaansa, mutta tämä alituinen sotiminen häiritsi enimmin
rauhallisia ja hiljaisia asukkaita, jotka eivät päiväksikään saaneet
rauhaa. Salaisesti toivoivat he sentähden, että romalaiset tulisivat
pikemmin, sillä muutoin ei heidän mielestään rauhaa voitu palauttaa.
Näitä toivojaan eivät he kumminkaan rohjenneet julkisesti ilmaista,
sillä vihassa romalaisia vastaan vetivät kaikki puolueet yhtä ja
vainosivat kaikkia, joita epäiltiin toivovan heidän aseillensa
menetystä. Kauheata oli nähdä kansan kurjuutta, mutta vieläkin
kauheampaa oli huomata miten julman kovasydämisiksi alituinen vaara ja
hätä oli tehnyt ihmiset toisiansa kohtaan.

Luonnon hellimmät siteet olivat irtautuneet, läheisimmät sukulaiset
jätettiin ja kun kuolema teki lopun heidän kärsimisistään, heitettiin
ruumiit kadulle sotamiesten poltettaviksi ja koirien revittäviksi.

Javani oli palannut kaupunkiin Simonin kanssa ja oli tämän suuressa
suosiossa sekä sai tietää kaikki hänen aikeensa. Kaupungin tuttuus
Javanille sekä tämän älykkäisyys ja pelottomuus olivat Simonille
suureksi hyödyksi ja hurjistunut juutalainen uskoi vieläkin, että
Gioras'in poika oli Jehovan valitsema välikappale kansan pelastukseksi,
jonka vuoksi hän halukkaasti uhrasi hänelle kaikki toimensa. Kauhulla
näki hän temppelin saastuttamisen ja hänen innokas rakkautensa
esi-isien uskoon täytti hänen palavalla halulla kostaa niille, jotka
siten polkivat pyhyydet jaloillansa. Tämä viha tarkoitti etenkin
Isakia, entistä ystävää, joka nyt tyyten oli luonut päältään
tekopyhyyden ja useammin kuin kerran temppelin muureilta oli Javanin
jalkoihin heittänyt ihmisen verellä täytetyitä pyhiä uhri astioita,
samalla pilkallisesti sadatellen viholliselleen, jonka kiukkua ja
uhkauksia hän nauroi luottaen tukevaan asemaansa. Kuitenkin oli ehkä
kohtakin Javanin vuoro riemuita.

Eräänä iltana palasi tämä alla päin isänsä huoneesen. Palattuansa
Simonin seurassa kaupunkiin oli hän harvoin käynyt kotonansa, ei edes
öilläkään. Hän tunsi tukalan pakollisuuden painavan itseään perheensä
keskuudessa, etenkin Naomin läsnäollessa ja hänestä oli vaikka missä
muualla raittiimpi kuin lapsuutensa kodissa. Nyt tuli hän isänsä kanssa
neuvoittelemaan aikeista, joita hänellä ja Simonilla oli mielessä.
Jättäkäämme heidän keskenään innokkaisiin mietteisiinsä käydäksemme
Salomea ja Naomia katsomassa.

Salome oli yhä alakuloinen ja suruissaan, jonka tähden Naomi harvoin
voi heittää hänet yksikseen. Naomikin tunsi nyt yksinäisyydessään
tarpeellisemmaksi uskoutua äitillensä ja panna hänelle kaikki
alttiiksi. Äiti, jolle rakkaan tyttären onnellisuus oli mieluisa,
käänsi usein puheen poissa oleviin ystäviin ja todellisella ilolla
puhui hän Marcellosta kuin tulevasta vävypojastaan. Tämä luonnollisesti
ilahutti Naomia ja veti häntä äitiänsä likeisemmäksi.

Vaan tämä seikka ei ollut ainoa, joka hänen mielensä piti vireillä,
häneen vaikutti toinenkin, joka hänestä oli suuremmasta arvosta.
Pitkät, ikävät päivät vietti Naomi lukemalla Bethanian Marian
lahjoittamaa kallista käsikirjoitusta ja ilolla huomasi hän, että
äitinsä aina halukkaammin kuunteli lukemista ja keskusteli luetusta.
Salome oli ennen karttanut puhua kristitystä opista osaksi tehdäkseen
miehellensä mieliksi osaksi syystä että hän ei itse halunnut tulla
vakuutetuksi sen totuudesta, jota kokonaan oli halveksinut ja epäillyt.
Kumminkin oli Amatfiahn ja hänen tyttärensä keskustelut näissä
asioissa tehneet häneen vaikutuksen, joka ei koskaan hänestä luopunut.
Theophilon jalo kestäväisyys oli myöskin syvästi liikuttanut häntä ja
kun nyt ruumiillinen kivuloisuus ja heikkous teki hänen vieläkin
tunnollisemmaksi ja halukkaammaksi oppimaan totuutta ei hän paheksinut,
kun Naomi, Joppesta palattuaan, alkoi lukea hänelle Mattheon
evankeliumista. Ja kuta enemmän hän kuuli Natsarethin Jesuksesta, sitä
enemmän rupesi hän uskomaan kertomusta tämän rakkaudesta kadotettuun
ihmissukuun. Ne pitkät kuukaudet, jotka hän sen jälkeen eli kauhun ja
pelon alla ja joina Sadok, askareittensa puuhassa, usein oli poissa
kotoa ja Salome yksinään Naomin seurassa, oli hänellä vieläkin enemmin
aikaa miettiä mitä hän oli lukenut ja kuullut siitä ihmeellisestä
Jesuksesta, joka lupasi rauhan kaikille, jotka tekivät työtä ja olivat
raskautetut, kunhan vaan tahtoivat tulla hänen luoksensa. Jumalan henki
oli alkanut vaikuttaa hänen sydämessänsä ja hän salli sen; Naomi
huomasi sen ilolla ja kiitti hiljaisuudessa Herraa, joka salli itsensä
kutsuttaa Ihmeelliseksi ja joka ihmeellisiä sai toimeen.

Tänä iltana istuivat myöskin äiti ja tytär keskustellen miten Herra
neuvoo ja johdattaa ihmisiä; muistellessaan Theophiloa olivat he
joutuneet tähän aineesen ja vaikka Bethetsobin Maria pienene poikaneen
oli tullut heitä tervehtimään pitkittivät he kumminkin alettua
keskusteluaan. Maria nousi hetkisen kuluttua ja meni toiseen huoneesen,
vaan hänen pieni poikansa David juoksi ilakoiden lattialla silloin
tällöin pysähtyen kuuntelemaan rakkaiden ystäväinsä puhetta. Kauan ei
hän kuitenkaan malttanut leikeistään luopua ja oli juuri paraillaan
iloisessa naurussa kun hän yhtäkkiä taukosi ja säikähtäen katsoa
tuijotti ovea kohti, josta Javani ja Sadok juuri astuivat sisään.

Pojan äkkinäisen vaikenemisen ja säikähtyneen katsannon huomasi Javani
kohta ja hän tunsi itsensä siitä hellästi liikutetuksi.

Olenko minä kaikkein mielestä niin inhoittava, kaikkein vihan ja kauhun
alainen? hän ajatteli. Säikähtävätkö lapsetkin minua?

Hän kumartui alas ja nosti hiljaa pienoisen syliinsä kysyen häneltä
lempeästi:

"Minkätähden sinä pelkäät minua, David?"

"Sentähden, että hoitajani sanoo sinun tappaneen Theophilo-raukan",
poika vastasi vapisevalla äänellä.

Javani laski hänen lattialle ja synkkiä pilviä nousi hänen muodolleen.

"Pidetäänkö minua murhamiehenä", hän jupisi; "ei, ei, se ei saa
tapahtua!"

Hän meni äitinsä ja Naomin luokse, jotka, vaikka kokivatkin häntä
tervehtiä sydämellisellä hellyydellä, eivät voineet käytöksestään
poistaa pakollisuutta, josta hän selvästi huomasi mitenkä surkeasti
hänen läsnä olonsa muistutti Theophilosta ja kuinka todenmukaisesti
lapsi oli ilmaissut heidän ajatuksensa serkkunsa kuolemasta. Javani oli
väsynyt viimeisten aikain tapahtumiin joissa hän oli niin monen murhan
ja verenvuodatuksen todistajana ollut. -- Hänen intonsa edistää Simonin
asiata ei ollut heikontunut eikä myöskään hänen päätöksensä että
tarvittaessa vaikka uhrata henkensä rauhan saattamiseksi onnettomaan
kaupunkiin, mutta kun päivä oli lopussa ja tappelon meteli herjennyt,
oli hän usein toivonut voivansa palata kotiin ja siellä sydämellisesti
tervehdittävän. Hän halusi saada perheensä helmassa nauttia lepoa
kaikista häiriöistä ja toimista, jotka häntä ahdistivat, vaan se että
häntä epäiltiin serkkunsa murhasta, teki kodin hänelle tukalaksi ja hän
olisi tahtonut antaa paljon, jos olisi voinut entisen tilansa kotonansa
ansaita.

Sillä aikaa, kun hän oli vaipunut näihin ajatuksiin, oli Naomi Davidin
hartaasta pyynnöstä seurannut häntä puutarhaan ja sitoi siellä hänelle
kukkaköynnöstä. Javani meni perässä ja seisoi hiljaa hänen vieressään
siksi kun hän oli työnsä lopettanut. Pikku David juoksi nyt riemuisena
äitinsä ja Salomen luokse näyttämään kaunista köynnöstänsä, ja Javani
otti sisarensa käden kainaloonsa ja vei hänen kauaksi puutarhaan.

Kauan kulkivat he siellä edes ja takaisin, vielä sittenkin, kun muut
perheen jäsenet jo olivat lähteneet puutarhan penkereeltä. Kun
vihdoinkin tulivat sisään, hämmästyivät kaikki siitä erinomaisesta
iloisuudesta ja tyytyväisyydestä, joka loisti heidän kasvoillansa, ja
jota ei kukaan heistä osannut selittää.

Juuri kun astuivat huoneesen, kuultiin Javanin sanovan:

"Kuusi kuukautta, Naomi, muista että juhlallisesti olet minulle
luvannut sen!"

"En sitä unhota, Javani", vastasi sisar, "vaikka oletkin saanut minun
vaikeaan koettelemukseen."

Illallinen syötiin tavattoman iloisella jopa leikilliselläkin mielellä,
sillä Naomi, perheen elo ja ilo, oli muuttunut melkein entiselleen ja
hänen vanhempansa olivat iloiset nähdessään hänen niin muuttuneena,
vaikk'eivät tienneet siihen syytä.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


Jerusalemin asujamet olivat olleet tuskallisessa odottamisessa sen
ajan, mikä kului Titon tulosta Caesareaan ja romalaisen joukon lähdöstä
sieltä, mutta pian toivat pakolaisten joukot sanoman, että pelätty
vihollinen lähestyi, ja muutamia päiviä sen perästä asettivat
romalaiset leirinsä lähelle Gabath-Saul nimistä kylää, noin puolen
penikulman matka Jerusalemista.

Eräänä iltana, kun vielä säikäyttyneet asujamet muureilta ja tornista
väjyivät pelätyn vihollisen tuloa, näkyi yksityinen ratsastaja
Josaphatin laaksosta tulevan pitäen kädessään valkeaa lippua, merkiksi
rauhallisista aikeistaan. Hän ajoi Vesiportille, jossa hän hebrean
kielellä kysyi vahdilta päällikköä ja pyysi silmänräpäyksen ajan puhua
vartijan kanssa. Upsieri suostui siihen ja kun portit varovasti
avattiin, näki hän edessään nuoren jalon näköisen miehen, joka
kohteliaasti tervehti ja pyysi hänen perille, päällekirjoituksen
mukaan, toimittamaan pienen mytyn, jonka antoi hänelle sekä kultarahan
annettavaksi sille palkkioksi, joka mytyn kuljettaisi. Sen perästä
kumarsi hän mielyttävästi upseerille ja ajoi täyttä laukkaa pois. Hän
hyvin ymmärsi olevansa vaarassa, hurjain vihollisten ympäröimänä kun
oli.

Lukija varmaan on jo arvannut, että nuori romalainen oli Marcello ja
että mytty oli Naomille menevä. Myöhään samana iltana sai hän sen, ja
kun hän aukasi sinetin, oli siinä hänelle kaksi kirjettä, toinen
Marcellolta ja toinen Klaudialta. Marcello lausui siinä hellän
levottomuutensa Naomin tähden, koska nyt romalaiset olivat Jerusalemin
piirittäneet ja Tito lujasti päättänyt pysyä siellä siksi, kun kaupunki
on hänen vallassaan. Kaikella sillä sulopuheliaisuudella, joka lemmellä
täytetty sydämensä hänelle lahjoitti, rukoili hän Naomia koettamaan
saada vanhemmiltansa lupaa lähteä kaupungista ja tulla hänen isänsä
turviin. Hän lisäsi vielä, että jos Naomi Deborahn kanssa jollain
tavalla voisi hiipiä Josaphatin laaksoon olisi hän siellä Rufon kanssa
vastassa. He veisivät hänen sitte leiriin, jossa Tito itse oli luvannut
antaa hänelle suojelusvartijan ja viedä hänen Caesareaan yhden
ystävänsä luo. Marcello lausui vielä sisällisen toivonsa, että Salome
voitaisiin kehoittaa seuraamaan tytärtänsä, vaikka hän pelkäsi, ettei
mikään saa häntä luopumaan Sadokista, ja tämä taas tahtoi sata kertaa
ennen kuolla kuin jättää paikkansa. Hän määräsi hänelle tarkoin
kohtauspaikan, jossa toivoi tapaavansa hänen Sadokin puutarhassa,
Kidronin ojan varrella, missä hän isänensä joka ilta odottaisi nopsilla
hevosilla kuljettaaksensa hänen ja Deborahn turvaan. Hän pyysi häntä
pian ryhtymään tähän yritykseen, kun romalaiset kohta aikoivat ryhtyä
sellaisiin toimiin, ettei kukaan pääsisi ulos kaupungista.

Marcellon helleys saattoi Naomin kyyneliä vuodattamaan. Hän myös tiesi
Marcellolla olevan syytä pelkoon. Mutta jättää vanhempiansa, varsinkin
äitiänsä, jonka terveys oli heikko ja nyt juuri, kun taivaallinen valo
alkoi tunkeutua hänen sieluunsa, ja hän enempi kuin ennen tyttärensä
hoitoa tarvitsi, tuntui vaikealta. Sen vuoksi päätti hän olla
lähtemättä. Hän myös päätti, ettei vanhemmilleen virkkaisi sanaakaan
Marcellon esityksestä, syystä, ett'ei tekisi heitä levottomaksi ja
kenties myöskin saattaisi heitä vaatimaan hänen lähtemistänsä
Jerusalemista.

Klaudia kirjotti:

"Rakas Naomini ymmärtää kyllä, millä ilolla käytän tätä tilaisuutta
kirjoittaakseni, ja minä myös puolestani ymmärrän hyvin, kuinka
iloiseksi hän tulee saadessaan kuulla minulta jotakin. Eräs Amatfiahn
ystävä viepi kirjeeni romalaiseen leiriin ja Marcello kyllä sen sinulle
lähettää. Jospa itse saisin tulla sinne, sillä sydämeni on Jerusalemiin
haudattu, ja minä olen onnettoman maanpakolaisen kaltainen, kun olen
niin kaukana paikasta, jossa olen elänyt elämäni iloisimmat ja
surullisimmat päivät! Nyt on minulle tämä elämä vähästä arvosta, sillä
kaikki, mikä teki sen minulle rakkaaksi, on minulta otettu, ja olisin
ollut iloinen, jos Herra olisi antanut minun lopettaa päiväni
Jerusalemin porttien sisällä. Mutta se on väärin ja kiittämättömästi
minulta puhua näin. Suo anteeksi suruni, ja äläkä usko minun mutisevan
Jumalan tahtoa vastaan, vaikka olen masennettu hänen kurittavalta
kädeltänsä. Minä suutelen sitä kättä, joka minua rankaisee, sillä
ymmärrän, minkätähden hän katsoi sen välttämättömäksi. Nyt näen
tehneeni Theophilon epäjumalakseni, ja pikaisuus, jolla taivuin
uskomaan Jesukseen, oli suurimmaksi osaksi seuraus mielihalustani saada
nauttia hänen opetustansa ja toivoni olla hänelle mieliksi. Sydämeni
oli enemmän kiintynyt häneen kuin Herraan, ja sentähden täytyi Herran
ottaa hänen pois. Nyt uskallan sanoa, että suoremmin ja jakamattomimmin
kuulun Herraan kuin ennen. Tehköön Hän armossaan minua nöyräksi ja
totuutta isoovaiseksi. Anna anteeksi, Naomi, kun kirjoitan niin paljon
tunteistani, mutta minulle on suuri ilo saada puhua mitä tunnen
sisässäni. Judithan läheisyydessä koetan aina peittää suruani ja
lohduttaa häntä, joka on minulle enemmän kuin äiti. Sekä hän että
Amatfiah ovat väsymättömän hellät minulle, ja minä en saata sanoa että
elämäni on minulle arvotoin, kun ajattelen sitä rakkautta, jota
minulle, arvottomalle osoittavat.

"Täällä olen usein uskonsisareini kanssa yhdessä ja otan osaa heidän
Jumalan palvelukseensa ja rakkauden aterioihinsa. Minä olen myös usein
tavannut evangelista Johanneksen. Minä olen saanut katsoa niihin
kasvoihin, joista säteilee rakkaus, puhtaus ja hartaus; saanut kuulla
hänen sanojansa, kun kansa seisoi hänen ympärillänsä niin hiljaa, ettei
hengenvetoakaan kuulunut, ja kuunteli hänen nyt jo heikkoa ääntänsä.
Minä olen saanut vastaan ottaa hänen siunauksensa ja tuntenut hänen
arvoisat kätensä hellästi koskevan pääni lakea. Minä olen toivonut,
että sinäkin, Naomi, saisit kanssani jakaa sen autuaallisen ilon, jonka
olen joka kerta tuntenut, kun hän on edessäni seisonut. Minä en osaa
kertomalla selittää häntä sinulle; ainoastaan tahdon sanoa, että, kun
näen hänen, en ollenkaan kummastele, minkä tähden Jesus häntä rakasti
enemmän kuin muita opetuslapsiansa. Suloista on nähdä häntä,
nojautuneena pitkään sauvaansa. Hänellä on valkoiset hiukset
ja parta. Hiuksensa riippuvat olkapäille asti ja partansa peittää
rinnan. Silmänsä loistavat nuoruuden elämää ja huulensa valuvat
kaunopuheliaisuudesta, jonka täytyy tunkeutua kaikkiin sydämiin.
Niitten luku, jotka ovat hänen sanojensa vaikutuksesta seurakuntaan
liittyneet, on suuri, ja kuuluisa Dianakuva on kadottanut monta
rukoilijaansa. Minä punastun tunnustaessani, että minäkin kerran olen
kuulunut siihen taitamattomaan joukkoon, joka luulee sen kuvan tulleen
taivaasta ja olevan lahjoitetun jumalallisella voimalla. Se on asetettu
temppeliin, jonka komeudessa ainoastaan voittaa teidän oma uljas
temppelinne Jerusalemissa. Ah, jos sekin olisi pyhitetty ainoan,
totisen Jumalan palvelukseen ja että molemmat olisivat samalla tavalla
pyhitetyt hänen ainoalle Pojallensa!

"Uskollinen Hannamme on terve ja onnellinen. Hän on suureksi hyödyksi
ja iloksi meille kaikille ja koettaa rivakkuudella ja innollaan palkita
setäsi ja tätisi hänelle osoittaman ystävyyden. Hän lähettää sinulle
sydämellisiä terveisiä. Juditha ja Amatfiahn tervehtivät sinua
sydämestänsä ja yhdistyvät kanssani lämpimään rukoukseen edestänne sekä
täällä ajassa että iankaikkisuudessa. Älä unhota, rakas Naomi,
luopumatonta ystävääsi Klaudiaa."

Tämä kirje antoi Naomille surua sekä iloa. Häntä suretti ne vaikeat
koetukset, joita Klaudia oli saanut kokea ja vielä tuli kokemaan, mutta
hän iloitsi hänen uskonsa lisääntymisestä, mikä nyt niin selvästi
näkyi, Hän olisi nyt niin mielellään tahtonut olla hänen luonaan,
lohduttamassa, vahvistamassa ja kehoittamassa!

Hänen lähin surunsa oli löytää keino, millä saisi Marcellolle
lähetetyksi vastauksen, joka lopettaisi toivon saada kuljettaa hänen
kaupungista. Hän päätti Deborahn tehdä uskolliseksensa, ja jo
seuraavana aamuna kertoi hän hänelle Marcellon ehdotuksen ja oman
päätöksensä, pitää asia vanhemmiltaan salassa ja antaa Marcellolle
kieltävä vastaus. Deborah hyväksyi tämän ja esitti Rubenia
taitavammaksi ja luotettavimmaksi sananviejäksi, minkä tiesi. Tämä
viekas palvelija oli näet koettanut päästä Deborahn suosioon
saadaksensa hänen kauttaan vakoilla Naomia, ja olikin onnistunut siinä
niin hyvin, että vanha Deborah silmittömästi häneen luotti. Mutta niin
ei ollut Naomin laita. Hän inhosi Rubenia; mutta antoi kuitenkin vanhan
palvelijansa jättää Rubenille mytyn Marcellolle lähetettäväksi.

Tuskin oli hän saanut mytyn käteensä, kun jo sen kanssa kiiruhti
Simoniin. Tämä oli juuri keskustelussa Javanin ja muiden
vaikuttavaisten miesten kanssa, kun sai ilmoituksen, että muuan
tuntematoin toivoi saada puhua hänen kanssansa. Simon, kun tiesi
itsellään olevan monta vihollista, jotka vainosivat hänen henkeänsä,
epäili hetken, mutta nousi sitten äkkiä ylös, meni ensimäiseen
huoneesen ja käski tuoda miehen sisälle. Vähän ajan kuluttua tulikin
Ruben, ja yhdellä silmäyksellä huomasi Simon edessään olevan miehen,
joka enemmän himosi hänen rahaansa kuin henkeänsä.

"Mikä on tuonut sinun tänne?" kysyi Simon ja katsoi häneen
läpitunkevasti samalla kun kätensä koski ikäänkuin vastenmielisesti
väkipuukon päähän.

"Herra, tulin teille tekemään palveluksen", vastasi Ruben. "Tässä on
kirje, joka teille sanoo, kuinka voitte pelastaa Jerusalemin ainakin
yhdestä sen vaarallisemmasta vihollisesta."

Hän laski Naomin mytyn pöydälle Simonin eteen ja vetäysi sitte takasin
huoneen toiseen päähän, ikään kuin olisi toivonut, että hänen ja sen
pelätyn ruhtinan väliä olisi niin pitkältä kuin mahdollista.

Simon otti mytyn ja leikkasi väkipuukollansa silkkinauhan poikki ja
alkoi lukea Naomin kirjoitusta. Jota enemmän hän luki, sitä
selkeämmäksi kävi hänelle, ettei Ruben ollut häntä pettänyt. Kun hän
oli lakannut lukemasta, käski hän vartijan viedä palvelijan pois,
kohtelemaan häntä hyvin, mutt'ei antaa hänen seurustella kenenkään
kanssa. Ruben alkoi nyt katua petostansa, mikä näytti hänelle tulevan
kalliiksi ja koki väittää poisviemistänsä vastaan; mutta Simon antoi
merkin ja ensi silmänräpäyksessä oli Ruben viety.

Simon oli kahden vaiheella, ilmoittaisiko Javanille kirjeen sisällön ja
neuvottelisiko hänen kanssaan paraimmasta keinosta saada kiinni mitään
pahaa aavistamaton romalainen ja hänen isänsä. Javan oli äskettäin
muutamissa tilauksissa osoittainnut vähemmän opinraivoisalta ja
innokkaalta kuin Simon olisi toivonut, mutta tässä tapauksessa ei hän
sentään voinut epäillä, ettei tämä mielellään antaisi apuansa,
varsinkin sen vuoksi -- jonka tämä viisas päällikkö muutamista
lauseista kyllä ymmärsi, vaikka kirje oli allekirjoittamaton -- että
sen oli kirjoittanut Javanin sisar, ja siis romalaiseen rakastunut.
Tämä suhde saattoi hänen kutsumaan Javanin luoksensa, ja heti tämän
tultua antoi hän kirjeen hänelle.

Javani tunsi oitis sisarensa käsialan. Viha leimusi hänessä, kun hän
kirjettä luki. Hänen muotonsa muuttui, huulensa puristuivat yhteen ja
silmäluomensa supistuivat. Näistä Simon huomasi, millaisen sielun
liikutuksen uhrina nuori juutalainen nyt oli.

"Ystäväni", sanoi hän, "tämä juutalaisen naisen tunnustus
rakkaudestansa romalaiseen nostaa vihaasi. Se on hyvä. Sitä mieluummin
olet apunani neuvoilla ja työllä rankaisemassa tuota rohkeaa romalaista
ja ilmi hankkimisessa, ken tuo Sionin tytär on, joka niin huonosti
muistaa kunnian ja velvollisuuden. Etkös näe, että hän myöskin on yksi
niistä, joka uskoo natsaretilaista petturia."

"Simoni, näen ja ymmärrän kaikki. Tämä nainen on minun sisareni Naomi,
joka kerran on ollut ylpeyteni ja perheen ilo sekä toivo. Kauan olen
tiennyt hänen sielunsa olleen saastutetun natsaretilaisten
kelvottomilla opeilla, mutta koskaan en osannut edes uneksiakaan hänen
rakkaudestaan romalaiseen ja että tämä romalainen mies kuuluu
kristittyjen puolueesen. Hyvä, hän on ollut olevinaan kristitty ja
hänen pitää kuoleman kristityn kuolemalla. Isäni pitää saaman tietää
nämä asiat, ja hän kyllä tietää keskeyttää kirjeenvaihdon sisareni ja
romalaisen välillä, jos hän tänä iltana käsistämme pääsisikin. Mutta
mitään pahaa ei saa Naomille tapahtua. Hän on sisareni ja häntä pitää
säästettämän."

"Vähät minä hänestä, hupsupäisestä tytöstä", vastasi Simon, "kun vaan
saan nuoren romalaisen ja hänen isänsä käsiini. Rufosta olen kuullut
kerrottavan, enkä ollenkaan epäile, ettei hänen poikansa olisi isänsä
kaltainen. Sen vuoksi on parastamme koettaminen pelastaaksemme kansamme
näistä kahdesta vaarallisesta vihollisesta."

Auringon laskussa samana päivänä menivät Simon ja Javani muutamien
valittujen sotamiehien kanssa Kidronin ojan varrella oleviin
puutarhoihin. Täällä määrätyssä paikassa piilousivat he puitten taakse
ja sitte kun oli suostuttu merkistä, jonka Javanin piti antaman
hyökkäykseen ryhdyttäessä, palasi Simon kaupunkiin jättäen pahanteon
ystävänsä tehtäväksi.

Kun Simon taas kulki kaupungin katuja, vallitsi yön pimeys ja
hiljaisuus. Hiljaisuutta ainoastaan silloin tällöin häiritsi ryöväri
joukkojen hurjat huudot, jotka kuljekselivat pitkin katuja pitäen
asujamet alituisessa pelossa päälle karkaamisesta. Tultuansa asuntonsa
luo pysähtyi Simoni hetkeksi, katseli ympärillensä ja oli juuri
avaamaisillaan portin, kun kamala Ananian pojan olento tuli esiin erään
porttiholvin varjosta. Hän meni suoraan kohden Simonia ja huusi
soinnutointa onnettomuushuutoansa kaupungille. Kun prohveeta näki
Simonin, pysähtyi hän ja kiinnitti kamalan silmäyksensä häneen ja
huudahti sitte:

"Voi sinuakin Simon, voi sitä suurta ryöväriä, voi, voi!"

Simon oli monasti ennen kuullut hänen äänensä ja oli kerran hirveästi
häntä suomituttanutkin saadaksensa hänen vaikenemaan, vaikka turhaan.
Mutta koskaan ennen ei hänelle ollut tämä voihuuto tuntunut niin
ilkeälle kuin nyt, ja hän päätti ainaiseksi vaiettaa sen.

"Kirouksesi lankee oman pääsi päälle, väärä prohveeta", sanoi hän. "Ota
tämä -- minä lähetän sinun pimeyden ruhtinaan tykö, jonka sanansaattaja
sinä olet. Sano hänelle, että Sioni kiusoittelee häntä ja kaikkia sitä
voimaa, jonka hän lähettää vastaamme; sotajoukkojen Jumala on
kanssamme."

Puhuessaan tätä rohkeaa ja perusteetonta kerskausta heitti hän keihään
prohveettaa kohden, joka seisoi liikkumattomana, tyynesti kuunnellen
hänen äreitä sanojansa. Ase lensi prohveetan ohitse. Näytti kun ei ase
häneen pystyisikään. Simon veti miekkansa ja ryntäsi häntä kohden.
Ananian poika pakeni niin joutuin, että Simonin oli mahdotoin häntä
saavuttaa, huutaen vielä paetessaankin: "Voi, voi sitä suurta
murhaajaa!"

Hengästyneenä ja vihan kuohussa kääntyi Simoni ympäri ja antoi heti
käskyn, että seuraavana päivänä on prohveeta etsittävä ja kiinni
otettava.

"Minä teen lopun hänen onnettomuutta ennustavasta raakunnastansa",
sanoi hän. "Hän ei enään saa kulkea ympäri vähentämässä kansan
luottamusta tulevasta pelastuksesta, joka varmuudella on ennustettu."



KAHDESKYMMENES LUKU.


Samaan aikaan kun tämä tapahtui, jätti Marcello seuraneen leirin ja
lähti Josaphatin laaksoon. Ilta oli pimeä ja taivas pilvessä, kun
tulivat määrätylle kohtauspaikalle. Marcello luuli huomanneensa joukon
ihmisiä tuuheiden puiden alla. Ne otaksui hän olevan Naomin seuraa ja
kiirehti niitä kohden huutaen:

"Oletko siellä Naomi? Kiirehdi, kiirehdi, anna että viemme sinun
turvaan!"

"Naomi ei ole täällä, hurjapäinen romalainen", vastasi Javanin ääni.
"Hän on turvassa kaupungin muurien sisäpuolella. Sinne toivon kohta
vieväni sinunkin ansaituksi rangaistukseksi viekkaasta koetuksestasi
vietellä häntä pois isänsä huoneesta ja isäinsä uskosta."

Sanoessaan näitä sanoja heittäysi Javani Marcellon päälle ja väkensä
alkoi tuiman tappelun Rufon ja hänen väkensä kanssa. Juutalaisilla oli
ylivoima puolellaan mieslu'un puolesta, mutta romalaiset olivat
paremmilla aseilla varustetut ja tappelivat uljaasti upseeriansa
pelastaaksensa. Näytti että romalaiset kohta ovat voittajat, kun useat
Javanin väestä olivat jo kaatuneet. Mutta nämä saivat äkkiä apua
kaupungin porttien vahdistolta. Kuitenkin ennen kun apu ehti paikalle
oli yksi romalainen sotamies kiirehtinyt noutamaan upseeriensa hevoset,
ja kun olivat hypänneet niille, tekivät niin tuiman ryntäyksen
vihollisiansa vastaan, että niiden täytyi peräytyä. Toiset
romalaiset sotilaat kiiruhtivat nyt hevostensa selkään, ja samassa
silmänräpäyksessä kun apu Javanille ehti käski Rufo väkensä pakosalle
ja vähässä ajassa katosivat he vihollisen näkyvistä.

Javanin viha oli rajatoin onnistumattomasta päällekarkauksesta. Hän
palasi heti kaupunkiin ja meni vielä samana iltana Simonin tykö
onnettomuudesta kertomaan. Simon vihastui siitä yhtä paljon kuin
Javanikin, mutta asiaa ei enää käynyt auttaminen. Nyt tuli heidän tämä
Naomilta salata. Ruben käskettiin sisälle ja määrättiin, että hän
seuraavana päivänä menisi Deboralle kertomaan, että hän on kirjeen
vienyt perille ja itse nähnyt Marcellon sekä puhunut hänen kanssaan, ja
että Marcello muuttui suruisen näköiseksi Naomin kirjeen luettuaan.

Ruben teki tämän toimen niin todennäköisesti, että Deborah
täydellisesti pettyi. Hän antoi Rubenille luvatun palkan ja kiiruhti
sitte Naomille kertomaan, että Marcello oli kirjeen saanut. Naomi tunsi
itsensä iloiseksi, kun tämä vaikea askel oli otettu. Kyllä hänelle kävi
sääliksi, että oli Marcellolle laittanut katkeran surun, mutta kun hän
taas katsoi äitinsä kelmeitä kasvoja ja heikontunutta vartaloa, kiitti
hän Jumalaa, että oli kieltäinyt äitiänsä jättämästä. Salome pelkäisi
romalaisten hyökkäystä ja kauhistui ajatellessaan rakkaan tyttärensä
turvallisuutta ja elämää, kun pakanat kerran voittajina kaupunkiin
pääsevät. Hän ei voinut pelkoansa Naomiltakaan salata. Tämä taas koetti
rauhoittaa äitiänsä vakuuttamalla, ettei hiuskarvaakaan hänen päästään
putoa ilman sen Herran tahtoa, jolle hän oli sydämensä antanut, ja sen
johdosta hän puhuikin rauhasta ja turvallisuudesta, jonka Herra niille
lupaa, jotka turvaa hänen siipeinsä varjon alla etsivät.

"Naomi, rakas lapsi", sanoi Salome kasvoistansa sanomattoman levottoman
näköisenä, "sentähden, että liian paljon olen kuunnellut puhettasi,
olen entisen sieluni levon kadottanut. Ennen olin tyyni ja tyytyväinen,
kun täytin kaikki lain määräykset ja luotin uhrein sovittamaan voimaan;
mutta nyt olen tullut huomaamaan, ettei niiden veri voi monia syntejäni
pestä ja minun sieluni heitetään sinne ja tänne pelosta ja
epäilyksestä. Minä en saata ristiinnaulittuun Jesukseen niin
täydellisesti luottaa kuin tahtoisin. Minä en voi itseäni ja syntejäni
hänen päällensä heittää, sillä minun uskoni on heikko. Jos varmuudella
tietäisin hänen todellakin olevan luvatun Mesiaksen!"

"Rakas äitini", sanoi Naomi, "minä ylistän Herraa sanoistasi. Hän on
alkanut työnsä sielussasi ja myös on sen täyttävä. Vielä olet kiinni
omassa hurskaudessasi, kun tahdot uskon, johonka voisit olla
tyytyväinen; mutta vissiin tiedän kohta näkeväni sinun niiden
opetuslasten joukossa, jotka eivät kiitä itseään muusta kuin
heikkoudestaan, että olisi heille kaikki kaikessa.

"Jumala sen suokoon", sanoi Salome suruisesti, "mutta sinä et tunne
pahaa sydäntäni. Se on niin kauan Herraa vastaan ollut kylmäkiskoinen,
että Hänen täytyy sille olla kylmäkiskoinen."

"O, älä niin sano; sinulla on enemmän luottamusta Vapahtajaan kuin
itsekään tiedät, ja parain todistus siitä on, että et kuitenkaan saata
olla ilman häntä. Hän ei kenellenkään ole kylmäkiskoinen, vaan ottaa
kaikki vastaan, jotka tulevat Hänen luoksensa, sillä Hän on sanonut:
'Joka minua etsii, häntä en minä hylkää'."

"Kun kuulen sinun puhuvan Hänen rakkaudestansa syntisiä kohtaan,
tunnen itseni lohdutetuksi, mutta kun olen yksinäni ja ajattelen
kelvottomuuttani, niin epäilen armon ulettumisesta minullekin. Kauan
olen tuntenut Herran puoleensa vetävän käden, mutta olen sille ollut
vastahakoinen miestäni miellyttääkseni, jota rakastan enemmän kuin
Jumalaa. Naomi, sentähden olen paljon kärsinyt, mutta siitä on itseäni
syyttäminen. Mutta olen myöskin aina selvemmin ymmärtämään tullut, että
minulle on vaikeaa potkia tutkainta vastaan. Jos vaan pääsisin huolesta
ja pelosta vapaaksi!"

"Myöskin niistä siteistä on Herra Jesus sinun päästävä, kun tulet
tyyneksi hänen sanallensa ja tunnustat oikeaksi mitä hän sanoo. Äiti,
uskallathan sinä hänen voimaansa ja tunnet sen, koska sanot, ettet
saata potkia tutkainta vastaan. Opi tuntemaan hänen rakkautensa ja
uskomaan siihen, niin saat kokea Hänen rauhaansa, joka käypi kaiken
ymmärryksen yli."

"Kyllä, kyllä uskon Jesuksen rakastavan minua, syntis-kurjaa; uskon
Hänen kaikki syntini anteeksi antavan; mutta Naomi, rukoile edestäni,
ettei uskoni tyhjään raukeaisi, rukoile että tulisin lohdutetuksi
viimeisellä hetkelläni, joka mahtanee pian tulla."

Naomi kääntyi, kätkeäksensä kyyneleet, jotka nousivat hänen silmiinsä
äitinsä puhuessa. Hän ei voinut kieltää äitinsä sanojen olevan totta.
Hän oli koetellut tottua ajatukseen kohta tapahtuvasta eronhetkestä,
mutta hänen sydäntänsä vihlaisi joka kerta, kun hän tuli muistamaan
tulevata tappiota.

Hän oli hetkisen ääneti, saadaksensa entisen levollisuuden ja sanoi
sitte:

"Jos Herra tahtoo ottaa sinun luoksensa, vahvistaa hän uskosi ja antaa
sinulle voiton kaiken pelon ja kiusauksen ylitse. Luota Häneen ja Hän
sinun turvaan viepi. Hänen sauvansa lohduttaa sinua ja kun sinä Häntä
huudat ei hän jalkojesi kompastua anna."

"Jumala sinua lapseni siunatkoon", sanoi Salome hellästi; "minkä
lohdutuksen ja ilon Jumala minulle on sinusta antanut. Mikään ei ole
minulle niin lujasti vakuuttanut tunnustamasi opin voimasta ja
pyhyydestä, kuin muutos, minkä se sinussa on vaikuttanut. Kun kerran
tapaamme toisemme Jumalan istuimen edessä, kiitän sinua silloin
paremmin kuin nyt osaan."

"Vaiti, vaiti, rakas äitini, älä niin syntisesti puhu. Herralle yksin
kunnia tulee, eikä niille kehnoille välikappaleille, joita hän käyttää.
Minä en mitään voi -- en edes isääni enkä Javaniin. Äiti, rakas äiti,
etkö sinä tahtoisi heitä kadotuksen tieltä kääntää?"

"En uskalla heille tästä aineesta puhua. En, minä pian vaikenemaan
saataisiin, sillä minä olen heikko sekä ruumiin että sielun puolesta
voidakseni heidän muistutuksiansa vastustaa. Ehkä nekin saisivat heikon
uskoni horjumaan. Mutta minä rukoilen heidän edestänsä niinkuin sinä
olet minun edestäni rukoillut. Herra antakoon minun rukoukselleni saman
siunauksen!"

Naomi ei tässä tapauksessa tahtonut kiistellä äitinsä kanssa, sillä hän
näki hänen todellisen heikkoutensa. Tämä keskusteleminen oli häntä
väsyttänyt ja Naomi sen vuoksi esitteli ulos penkereelle menemistä,
missä aina hänelle oli lepopaikka. Salome teki niin. Naomi toi
harppunsa ja lauloi hänelle siksi kun väsymys painoi hänen suloiseen
uneen.

Kun hän heräsi, istui Naomi vielä hänen vieressään. Salomen kasvoilla
loisti sellainen rauhaisa ja suloinen ilo, että Naomi kummastellen
kysyi, oliko hän nähnyt hyvän unen.

"Olen", vastasi Salome, "minä olen uneksinut entisistä onnellisista
päivistä, kun Javani ja Theophilo, Klaudia ja Marcello olivat meillä.
Olin näkevinäni heidän askaroimassa lapsellisissa leikeissä kukkien
keskellä täällä penkereellä. Silloin tuli enkeli ja huusi Theophilon
luoksensa. Mieluisasti kuuli poika kutsumusta ja meni pois! Sitte
kutsuttiin sinä, sitte Marcello ja Klaudia, ja kaikki menivät niin
mielellään. Minä katsoin ympärilleni nähdäkseni eikö Javani olisi
joukossanne, mutta hän seisoi syrjässä, ja vaikka sama suloinen ääni
kutsui häntäkin, pysyi hän liikahtamatta. Enkeli kääntyi sitte pois
hänestä suruisella katsannolla ja kutsui minua. Minä epäilin ja
viivyin, mutta menin vihdoinkin ja asetettiin teidän sivullenne. O,
mikä joukko taivaallisia olennoita ympärillämme, valkeissa vaatteissa,
palmut käsissä, laulaen Herralle kiitosta! Minä katsoin Javania ja
Sadokia pyytääkseni heitä luoksemme tulemaan, mutta heitä en nähnyt.
Penkere ja kaikki täällä alhaalla olivat kadonneet. Samassa heräsin ja
tunsin rauhan, jommoista en koskaan ennen ollut tuntenut. O, Naomi,
luulen uneni kohta toteentuvan ja minä tulen onnelliseksi. Mutta Sadok
ja erehtynyt Javani-raukkani! Ah, minkä synnin hän on tehnyt. Hän on
syntiä tehnyt Herraa vastaan, kun hänen nimessään vainosi Theophiloa ja
antoi hänen kuolemaan viedä!"

"Mutta, rakas äitini, hän ei ollut niin julma Theophilolle kuin luulet.
Olen varma, että hän kummeksi sitä kestäväisyyttä, jota Theophilo
osoitti, ja olisi kernaasti suonut, ettei koskaan olisi ollut avullinen
Theophilon vangitsemisessa."

"Mutta miks'ei hän sitte hänen henkeänsä pelastanut, Naomi?"

"Ah, ylpeys ja uskonvimma kielsivät hänen katumistaan julki
tunnustamasta, vaikkapa uskonraivoiset virkaveljensäkin olisivat
antaneet hänen heihinsä vaikuttaa. Mutta puhukaa hänen kanssaan tästä
ja kuulkaa hänen mielipiteitänsä. Hän näkyy juuri tänne tulevan. Olen
varma, että sitte olet enempi säälivä häntä kuin nyt."

Javani todellakin tuli samassa penkereelle ja hänen kasvonsa olivat
kovin suruisen näköiset. Isä oli juuri kertonut hänelle huolensa
Salomen terveyden tilasta, ja Javaniin, joka rakasti äitiänsä, vaikutti
tämä uutinen ankarasti. Viimeisinä päivinä oli hänellä ollut niin
paljon toimittamista, ettei ollut kerinnyt kotona olemaan. Kaikkein
enin koski häneen isänsä mainitsema luulo, että suru ja murhe oli syynä
äidin heikkouteen. Javani tiesi hänen Theophilosta paljon pitäneen ja
kuinka oma käytöksensä serkkuansa kohtaan oli häntä murhetuttanut. Hän
lähestyi nyt hänen vuodettansa nöyrällä ja katuvaisella mielellä, ja
kun Naomi näki hänen liikutuksensa nousi hän ylös ja jätti heidän
kahden kesken.

Kauan puhuivat he keskenänsä, ja kun Naomi palasi, oli äiti niin
tyytyväisen ja iloisen näköinen, ettei tytär häntä ollut semmoisena
kaukaan aikaan nähnyt. Naomi ei kysynyt mitään, mutta kiitti
hiljaisuudella Jumalan lempeyttä ja laupeutta.



YHDESKOLMATTA LUKU.


Romalainen leiri orjantappurain laaksossa ulkopuolella Jerusalemia oli
jo sillä lailla järestetty kuin tavallista oli. Se oli säännöllinen
neliö, ympäröitty 12 jalkaa korkealla multavallilla, jonka harja oli
varustettu melkein läpipääsemättömällä paalutuksella. Vallin ympäri
ulkopuolelle oli kaivettu kaksitoista jalkaa leveä ja syvä hauta. Tämän
työn kaikki olivat sotamiehet tehneet, jotka olivat yhtä taitavat
lapion ja kirveen kuin miekan ja keihäänkin käyttämisessä. Varustuksen
sisälle oli jätetty kaksisataa jalkaa leveä avonainen paikka, johon
raskaat heittokoneet olivat asetettu rivittäin ja suorat kadut jätetty
rivien väliin. Titon teltta oli keskellä, jota koristi romalainen
kotka. Luja torni oli rakennettu vallin jokaiseen kulmaan, joitten läpi
neljä leveää porttia johtivat leiriin.

Leirissä vallitsi ankarin kuri. Rummun levolle kutsuva ääni oli juuri
vaiennut kun Rufo ja Marcello palasivat matkalta, jossa olivat vähällä
onnettomuuden kitaan joutua. Titon luvalla tämä retki tehtiin, Marcello
kun oli hänen suuressa suosiossaan. Marcello kiiruhti nyt heti Titolle
kertomaan tapahtuneesta onnettomuudesta.

Tullessaan Titon telttaan istui tämä pöydän ääressä suuri joukko
Jerusalemin ja ympäristö-seudun karttoja edessä. Niitä tutki hän
tehdäkseen ohjelman hyökkäykseen tätä kapinallista kaupunkia vastaan.
Hän otti nuoren upseerin ystävällisesti vastaan ja mielihalulla
kuunteli hänen kertomustaan. Ainoa lohdutus, mitä hän saattoi antaa,
oli lupaus, että Marcello pian saisi kostaa petokselliselle Javanille,
kun kaupunki, Titon luulon mukaan, oli kohta lankeava Romalaisien
käsiin. Marcellolla ei ollut sama ajatus kaupungin antaumisesta,
sillä hän tunsi juutalaisten itsepäisen päätöksen olevan puolustaa
kaupunkia viimeiseen asti. Mutta hän oli vaiti. Sisässään kätki hän
levottomuutensa Naomin suhteen, joka nykyään oli alttiina kaikille
vaaroille, uhattuna sekä sisällisiltä että ulkonaisilta vihollisilta.
Marcello palasi telttaansa ja ainoa mikä häntä huvitti, oli tieto
siitä, että hän saa kohta työskennellä, kun Tito vähän ajan perästä
aikoi alkaa varsinaisen piirityksen.

Siinä ei hän erehtynytkään, sillä muutama päivä tämän perästä sai hän
käskyn olla tunnin kuluttua reilassa lähtemään hänen kanssaan
tiedustusretkelle. Määrätyllä ajalla ratsastivat he leiristä, vahvan
ratsastajajoukon seuraamana. He kulkivat kaupunkia kohden ja olivat
pian kaupungin ympäristöllä olevain kukkuloiden harjalla. Eessänsä,
melkeinpä jalkojensa juuressa, Jerusalemin kaupunki. Suureksi
kummastukseksensa ei näkynyt ainoatakaan miestä muureilla, ei
merkkiäkään vastarinnan tekoon ollut huomattavana, näyttipä portitkin
olevan heitetty vartiotta. Tito antoi joukkonsa tehdä käänteen oikealle
ja kun hän oli ratsastanut kaupungin muurin itäisen kulman ohitse, jota
puolustettiin niin sanotusta naisten tornista, kääntyi hän vielä kerran
ja lähti menemään Psephinan tornia kohden länsipuolelta kaupunkia.
Äkkiä avattiin portit hänen takanansa ja lukematoin joukko sotamiehiä
ryntäsi ulos. Toiset kiiruhtivat katkaisemaan romalaisilta palausmatkan
ja toiset hyökkäsivät heitä vastaan. Tito, Marcello ja muutamat
miehistä näkivät kerrassaan olevansa muusta joukosta eroitetut. Heille
oli mahdotoin päästä eteenpäin, sillä maa oli sangen sopimatointa
ratsastukselle, jota joka taholta esti pensasaidat, puut ja pensaat.
Yhtä mahdottomalta niinikään näytti tienraivaaminen lukuisan
vihollisjoukon lävitse, joka tuli vastaan takaapäin. Mutta Tito näki,
ett'ei muuta tietä ollut ja käski miehiensä yhtymään hyvin lähelle
toisiaan ja sitte häntä seuraamaan. Nyt kannusti hän hevostaan ja
ryntäsi Marcello sivullaan päällekarkaajain päälle. Lukematoin joukko
nuolia ja heittokeihäitä lähetettiin heitä vastaan, kun he miekka
kädessä raivasivat tietä vihollisen lävitse, mutta oli kuin romalaiset
olisivat olleet lumotut nuolta kestämään, ja vähäisellä tappiolla,
kahden miehen menettämisellä, onnistui heille taas yhdistettyinä muun
joukon kanssa päästä leiriin. Niin vähäpätöinen kuin tämä kahakka
olikin tuotti se kuitenkin tärkeitä seurauksia. Titon, ylpeän,
voittamattoman Titon oli täytynyt paeta, ja huhu siitä levisi pian
ympäri kaupungin ja saattoi sellaisen riemun, joka ei tahtonut
loppuakaan. Toivonsa kadottaneet saivat rohkeutensa takaisin ja
rohkeista tuli ylpeitä, ja kaikki suostuivat viimeiseen asti taistella
romalaisia vastaan ja suojella kaupunkia, kun Herra Sebaot tällä
tapahtumalla oli siihen selvän osviitan ja kehoituksen antanut. Javani
otti ihastukseen osaa ja isänsä kanssa antoi hän Israelin Jumalalle
kunnian voitetusta voitosta. Myöskin Simon yhdistyi siihen, vaikka hän
kyllä enemmän luotti omaan vahvaan joukkoonsa kuin Jehovan apuun; mutta
kun hän näki olevan viisaasti pitää sotilaissa yllä uskonnollista
intoa, puhui hän usein ja kuultavasti Herran Sebaotin erinomaisesta
avusta, mikä ei koskaan ennen ollut näyttäinyt niin ihmeellisesti kuin
nyt.

Siten kiiruhti kansa sokeudessaan yhä pikemmin turmioon; sen jonka
Herra heille lähetti varoitukseksi otaksuivat he kehoitukseksi vieläkin
jatkamaan itsepintaisuuden ja paadutuksen tietä.

Tänä iltana palasi Sadok kotia täynnänsä toivoa, jota hän kiiruhti
Salomelle ja Naomille ilmoittamaan. Mutt'ei kumpikaan ottanut hänen
uutistaan erinomaisella ilolla vastaan. Naomi oli sydämessään varmasti
tositettu rangaistuksen päivän tulemisesta sekä kansalle että
kaupungille, kuten Herra oli ennustanut ja Salome oli häneltä oppinut
uskomaan ettei ainoakaan piirto pidä Herran sanasta hukkuman. Kun Sadok
lopetti kertomuksensa päivän tapahtumista ja lausui toivonsa
kunniarikkaiden päivien alkamisesta hänen veljillensä, käänsi Salome
kasvonsa pois ja itki. Sadok hämmästyi, mutta piti sen hänen
heikkoutensa syynä ja nuhteli lempeästi Naomia, ettei paremmin kokenut
huvittaa ja miellyttää äitiänsä. Hänellä ei ollut vähääkään aavistusta
niistä puheista mitä äiti ja tytär keskenänsä puhuivat; päinvastoin oli
hän siinä suhteessa aivan rauhallinen, sillä hän oli käskenyt rabbi
Joatferin olemaan Salomen sekä ruumiillinen että hengellinen lääkäri,
kun hän itse oli paljolta puuhaamiselta estetty, ja rabbinin
valppauteen hän täydellisesti luotti. Mutta Sadokilla ei ollut
käsitystä näkymättömästä lääkäristä, joka käypi ympäri etsimässä
raadeltuja sieluja saadaksensa niitä parantaa. Hänellä ei ollut
vähintäkään tietoa Jesuksen voimasta vaikuttaa hiljaisesti heikoilla
välikappaleilla, ja kun hän luuli välttäneensä kaiken vaaran ja
ryhtyneensä kaikkiin varokeinoihin suojellakseen Salomen sielua
kerettiläisyyden saastutuksesta, oli tämä jo sydämensä Herralle
antanut.

Tito oli tullut leiriin takaisin kiukkuisena odottamattomasta
päällekarkauksesta. Hän päätti piammiten käydä uppiniskaisen kaupungin
kimppuun. Hän kutsui heti luokseen Emaukseen jättämänsä legionat ja
antoi vielä samana ehtoona käskyn, että armeijan seuraavana aamuna
pitää oleman sotakunnossa. Kohta kun aurinko nousi otettiin teltat alas
ja asetettiin tavaravaunuihin samoin kuin muukin raskaampi tavara.
Ensimmäisen rummun äänen kuuluessa ottivat kaikki sotamiehet, täydessä
sotavarustuksessa ja kevyellä takalla, sijansa riveissä, rummun äänen
toisen kerran jyristessä sytytettiin leirissä kaikki helposti palavat
aineet palamaan ja kolmannella kerralla korotti sota-airut Titon
vieressä äänensä ja kysyi, ovatko joukot valmiit sotaan. Yksi ääninen
myönnytyshuuto kaikui vastaukseksi; ja sitte kun kysymys ja vastaus
kahdesti oli uudistettu, annettiin merkki ja koko armeija lähti
liikkeelle.

Komeata oli katsella uljaiden romalaisten soturien kulkua
huolellisemmassa järjestyksessä. Heidän loistavat aseensa välkkyivät
auringon paisteessa. Ihan kaupungin muurin juurella pysähdyttiin ja
uusi leiri perustettiin samanmuotoinen ja laatuinen kuin ennemmin
olemme kertoneet. Jerusalemin olivat nyt viholliset sulkeneet ja
kuuluisa piiritys alkoi, joka oli loppuva uhkarohkean kaupungin
täydellisellä hävityksellä ja juutalaisen kansan hajottamisella ympäri
kaiken maailman.

Kolme kilpailevan puolueen johtajaa kaupungissa, Eleatsar, Johan ja
Simon, oli, jokainen puoleltansa, nähnyt romalaisten tulevan kaupunkia
kohden ja asettavan leirinsä kaupungin muurin juurelle. Ensikerran he
älysivät, että ainoastaan yhdistetyillä voimilla voidaan ajaa
vihollinen, ja sitte kun olivat siitä keskustelleet, päättivät tehdä
yhteisen hyökkäyksen romalaisia vastaan. Javani ja hänen isänsä näkivät
tässä päätöksessä uuden merkin, että Herra oli heidän puolellansa ja
ilolla varusteli edellinen osaa ottamaan yleiseen päällekarkaukseen
romalaisia vastaan.

Niin tapahtuikin kohta tämän perästä ja kaupungin itäisen portin kautta
meni koko juutalainen sotavoima ulos ja hyökkäsi kymmenettä legionaa
vastaan, joka paraillaan asetti leiriään kuntoon. Useat romalaiset
olivat aseettomat ja tapettiin, ennenkuin kerkesivät saada aseet
käsiinsä. Päällekarkaus tapahtuikin niin äkkiä ja odottamatta, että
romalaiset pian joutuivat epäjärjestykseen, ja kaupungin portista yhä
tuli uusia joukkoja. Tottuneet järjestyksessä tappelemaan, näkivät he
tässä olevansa hajallisina, josta seurasi että olipa melkein vähältä
ett'eivät ruvenneet pakosalle otattamaan, mutta Tito, joka oli vaarasta
tiedon saanut, kiiruhti sinne ja palautti järjestyksen. Legiona
koottiin nyt ja juutalaisten kimppuun käytiin oikein tositeolla,
mutta ne saivat verestä väkeä kaupungista ja pitkittivät sotaa
urhollisuudella. Romalaiset ajettiin takaisin ja Tito näki taas
olevansa vihollisten kiertämänä, joita vastaan hänen oma pieni
joukkonsa oli heikko vastarintaa tekemään. Hän seisoi erään kukkulan
rintemellä ja hänen oli sen puolesta huojis torjua vihollista
päältänsä, mutta taistelu kuitenkin oli liian epätasaista antamaan
mitään toivoa pelastumisesta, jos ei apua pian tulisi.

Yksi juutalaisista sotilaista, joka osoitti erinomaista urhollisuutta,
huomasi ja tunsi Titon. Hän työnsi tieltänsä pois edessään olevat
maanmiehensä ja tuota pikaa seisoi hän romalaisen sotaherran edessä ja
nosti miekkansa häntä lyödäksensä. Niin hurja ja odottamatoin oli tämä
ryntäys, ett'ei Tito ehtinyt sitä torjua, ja epäilemättä olisi häneen
lyönti osannut, jos ei Marcello juuri siksi olisi siihen kerinnyt ja
miekallansa sen estänyt. Juutalaisen sotilaan silmät säihkyivät
hirmuisella vihalla sitä vastaan, joka oli estänyt hänen tappamasta
Titon ja siten häneltä voittoriemun vienyt, ja Marcello tunsi hänessä
Naomin veljen. Kosto, tavallansa tauti, oli ja varttui Javanin sydämen
syvimmässä, ja nyt se puhkesi täyteen liekkiin nuorta romalaista
vastaan. Kirous huulilla tähtäsi hän seuraavan lyönnin Marcelloa
vastaan, mutta tässä kohtasi hän vertaisensa. Jokaisen lyönnin väisti
romalainen taitavasti, ja selvään näkyi hän tahtovan säästää
vihollisensa henkeä ja ainoastaan varjelevan omaansa. Epävarmaa
kuitenkin on kuinka taistelu olisi päättynyt, kun nähtävästi Javanin
päätös oli voittaa tahi kuolla, jos ei heitä pian olisi eroittanut
päälle ryntäävät ystävät ja viholliset.

Kun romalaiset sotamiehet näkivät rakastetun päällikkönsä olevan
vaarassa, sai heissä viha voiton ja häveten omaa käytöstänsä ryntäsivät
he vastustamattomalla tulisuudella juutalaisia vastaan, heittivät
heidän alas kukkulalta ja ajoivat kaupunkiin. Ainoastaan askel
askeleelta pakenivat juutalaiset niin kauvan kun tultiin tasaiselle,
mutta siellä romalaiset oikein järjestyivät ja uudella hyökkäyksellä
pakoittivat juutalaiset joutuisasti hakemaan turvaa kaupungin porttien
sisäpuolella. Tämän perästä asetti Tito vahvat vartiat ja vetäyi
leiriin takasin, antaaksensa väsyneille sotilaille aikaa sangen
tarpeelliseen lepoon.



KAHDESKOLMATTA LUKU.


Nyt oli pääsiäinen. Suuri paljous maalaisia oli tullut, vaaroista
huolimatta, Jerusalemiin saadaksensa temppelissä tätä suurta
juhlapäivää viettää. Heidän lukunsa ei nyt kuitenkaan ollut niin suuri
kuin edellisenä vuonna. Romalaiset eivät estäneet ketään kaupunkiin
menemästä, mutt'eivät antaneet kenenkään sieltä ulos tulla, ja siten
lisäsivät vaan kurjuutta piiritetyssä kaupungissa, kun jokainen uusi
kaupunkiin tullut henkilö vähensi ruokavaroja.

Tämä juhla myös antoi syyn sen rauhan rikkomiseen, jonka kummankin
puolueen päälliköt olivat keskenänsä tehneet. Suuri uhripäivä oli
tullut. Eleatsar oli antanut käskyn sisimmäisen temppelin porttien
avaamisesta, jossa hänellä vielä oli tyys-sija, Jumalanpalvelusta
harjoittavia varten, ja papit seisoivat jo paikoillaan, kun joukko
Johanin puolueelaisia, jotka miekat päälysvaatetten alla olivat
väkijoukon muassa kulkeneet ja kaikkein pyhimpään tunkeutuneet, äkkiä
heittivät kaapunsa pois ja avonaisilla miekoilla ryntäsivät aseettoman
kansan päälle. Eleatsarin miehet peläten yleistä petosta vetäyivät
maanalaisiin huoneisiin temppelin alla ja laittoivat itsensä siten
turvaan. Johanin hurjat puolueelaiset hävittivät ja rosvosivat, mitä
vaan saivat. Muutamia temppelissä kävijöitä poljettiin kuoliaaksi,
toisia tapettiin julmuudesta tahi yksityisestä koston himosta, ja
alttarein ympäriltä, joiden luo onnettomat olivat kokoontuneet, virtasi
veri laattialle pitkin. Sitte vasta, kun murhaajat olivat tarpeensa
saaneet verestä ja rosvoamisesta, rupesivat Eleatsarin miesten kanssa
rauhaa hieromaan, joiden antoivat tulla piilostansa ylös ja ottaa
aseensa ja nimeksi olla Eleatsarin käskyn alaisina vaikka hänen
vaikutuksensa itse asiassa nyt oli loppunut ja kolme entistä puoluetta
niin muodoin oli muutettu kahdeksi: Johan'in ja Simon'in.

Tällä ajalla oli Tito vitkalleen, mutta varovasti lähestynyt kaupunkia
vieläkin lähemmäksi. Koko sen suuren kedon leirin ja Herodes'en haudan
välillä oli hän antanut perata; kaikki puut, pensaat ja aidat olivat
pois otetut, ja leveää tasaista tietä tehtiin leiristä aina kaupungin
ulkomuurille. Simon puoleltaan ei myöskään jouten ollut ja kun hän ei
voinut vihollistansa vastustella avonaisessa tappelussa, koetti hän
sotapetosta, jonka hän antoi Javanin toimitettavaksi.

Eräänä päivänä hämmästyivät romalaiset joukosta juutalaisia, jotka
tulivat kaupungin portista lähellä naisten tornia, juuri kuin olisivat
kaupungista ulos ajetut. Tässä luulossaan vahvistuivat he vielä
enemmän, kun näkivät miehiä muurilla käsillään merkkiä antavan ja niitä
ojentelevan ikäänkuin pyytäen romalaisia kaupunkiin tulemaan, ja osan
ulosajettuja kokoontuvan yhteen muurin juurelle, juuri kuin olisivat
vihollisia sekä kaupungin sisältä että ulkoa pelänneet. Ensinmainitut
näyttivätkin näiden päälle heittelevän kiviä ja keihäitä. Romalaiset
tahtoivat sinne joukossa rientää, mutta Tito esti, sillä hän pelkäsi
väjymystä. Kuitenkin antoi hän vähemmälle osastolle Rufon johdannolla
käskyn mennä, tosin suurimmalla varovaisuudella, tutkimaan asian
todellista laitaa. Rufo tottelikin paikalla käskyä ja kiiruhti
väkinensä perille. Romalaisten tullessa juutalaiset kauhistuneena
pakenivat, ja Rufo ajoi heitä takaa, siksi kun Javani väkinensä
kerrassaan kääntyi ympäri ja, saaden myös apua kaupungista, kävi
romalaisten kimppuun, jotka kärsivät sangen suuren tappion, ennenkuin
onnistuivat turvaan päästä. Mieshukka koski Rufoon syvästi, mutta vielä
katkerammalta tuntui, kun juutalaiset muurilta romalaisia pilkkasivat
ja ivasivat että niin helposti antoivat itsensä pettää, ja sisässään
lupasi hän sopivassa tilaisuudessa kostaa Javanille, joka nyt toisen
kerran oli hänen ansaan vietellyt.

Jerusalemi oli siihen aikaan eri osiin jaettu, joita melkein saattoi
kaupungiksi kutakin kutsua, sillä jokainen oli omalla erityisellä
muurilla varustettu. Ympäri kaupungin sitä paitsi oli suuri ulkomuuri,
varustettu niin vahvoilla ja lujilla torneilla, että niiden luuli
kestävän mitä ryntäyksiä hyvänsä. Ensimmäinen eli ulommainen muuri oli
pohjoisen osan ympäri, jota Betsetaksi kutsuttiin. Sen oli
rakennuttanut kuningas Agrippa ensimäinen suurista kivistä ja oli
alkuansa seitsemäntoista jalkaa korkea sekä leveä. Sittemmin oli se
koroitettu viidenneljättä jalan korkuiseksi, ja rintavarustuksella
varustettu. Mutta tämä koroitus ei ollut niin vahva ja luja kuin
alimmainen osa.

Toisen muurin sisällä oli kaupungin alaosa ja yhdistyi luoteisessa
kulmassa vahvaan Antonian linnan varustukseen. Tämä oli rakennettu
korkealle kalliolle, jonka Betsetasta syvä hauta eroitti ja oli ynnä
temppeli erittäin tärkeä osa kaupungista. Vanhin osa muurista oli
Sionin ja kaupungin vanhimman osan ja n.s. Davidin kaupungin ympärillä.
Se ulottui pitkin Hinnomin laakson reunaa pohjoista kohden temppelin
itäiseen porttiin.

Ulommaiselle muurille ylt'ympäri oli sata neljäseitsemättä tornia
rakennettu, ja kun väli kunkin tornin välillä oli noin kolmesataa
viisikymmentä jalkaa, oli niin muodoin muurin koko pituus enemmän kuin
puolentoista penikulmaa.

Tito koetti juutalaisia luopumaan kaikesta vastaisesta
puolustamistuumasta, mutta kaikki hänen ehdotuksensa siinä asiassa
hyljättiin. Eräänä päivänä oli hän ulkona ratsastamassa
uskollisimpainsa seurassa, niiden joukossa myöskin Josepho, historian
kirjoittaja, ja tämä pyysi saada vielä kerran koettaa eikö hänen
maanmiehensä hyväntahtoisesti tahtoisi romalaisille antautua. Erään
romalaisen sadanpäämiehen kanssa hän läheni niin lähelle muuria, että
äänensä sinne hyvin kuului ja kaunopuheliaisuudella pyysi heitä,
etteivät uppiniskaisen yksipäisyytensä tähden syöksyisi turmioon; hän
kertoi heille romalaisten voimasta ja urhollisuudesta ja kiitti Titon
lempeyttä. Hänen vielä puhuessa sieppasi eräs juutalainen sotamies
jousen ja ampui Josephon rintaa kohden, ja nimitti häntä petturiksi.
Nuoli ei koskenut Josephoon, mutta sadanpäämiehen käden haavoitti
pahasti. Titon kärsivällisyys oli nyt loppunut, ja hän antoi heti
käskyn, että etukaupungit ovat hävitettävät ja kaikki kelvollinen
tavara niistä pois vietävä. Samassa käski hän, että ensimmäinen ryntäys
on sitä ulommaista muuria vastaan tehtävä, joka ympäröi Betsetaa,
yhdestä kohden lähellä ylimmäisen papin Johanin hautaa.

Kun kaupungin asujamet näkivät romalaisten piiritystyöt valmistuneeksi
ja että päivä, jona ensimmäinen ryntääminen tapahtuu, oli tullut,
alkoivat ne, jotka aina olivat riidassa keskenänsä olleet, enemmin
huomaamaan ulkopuolista vihollista, ja rauhalliset kaupungin asujamet
saivat tilapäisen levon ja rauhan. Simonin päällikkyyden alla oleva
sotavoima teki 10,000 miestä hänen omaa väkeänsä ja 5,000 idumealaista;
Giskalan Johanilla oli 6,000 miestä ja Eleatsarilla 2,400. Simon oli
rivakkaassa toimeliaisuudessa etevämpi toisia, eikä suonut itsellensä
eikä väellensä mitään lepoa. Koko joukko vanhoja sotakoneita kuntoon
laitettiin ja muurille asetettiin, mutta kun juutalaiset olivat
taitamattomat niitä käyttämään, saivat he niillä hyvin vähän
romalaisille vahinkoa. Mutta romalaiset sen sijaan lingoittivat
heittokoneillaan suuria kiviä yli muurin ja tekivät siten paljon
turmioa kaupungissa. Vaikka piiritetyt ankarasti ponnistelivat,
onnistui sentään romalaisille kolmessa kohden saada muuriin rikon, ja
se hirveä pauke, joka syntyi kun heittokoneiden kivet lensivät muuriin
sai rohkeimmatkin pelkäämään. Simon näki ettei pelastuksesta ollut
toivoakaan, jos ei yksimielisyys vallitsisi puolueitten välillä ja
antoi julistaa anteeksi annon kaikille Johanin puolueelaisille, jotka
tahtoivat hänen kanssaan yhdistyä kaupunkia puolustamaan. Vaikkei Johan
itse uskaltanut kilpailijaansa luottaa, ei hän kuitenkaan estänyt
väkeänsä kehoitusta kuulemasta, ja molemmat puolueet tekivät pian
yhteisesti ponnistuksia estääksensä romalaisia pitkittämästä muuria
vastaan ryntäämistä.

Suurimmalle näistä piirityskoneista oli juutalaiset antaneet nimen
"Nike" eli "Voitto", kun ei mikään näyttänyt voivan sen voimaa kestää.
Useoita kertoja olivat piiritetyt hyökänneet ulos ja olivat joskus
romalaisille suuren vahingon tehneetkin, mutta Tito oli valppaudessa
väsymätöin ja joka paikassa, missä hän näyttäikse, lyötiin ryntääjät
takaisin. Päivät ja yöt jyskytti Nike muuria vastaan ja kun se vihdoin
rupesi horjumaan ja kun romalaiset olivat tehneet korkean siirrettävän
tornin, josta ampuivat nuolia oikein satamalla muurilla seisovien
juutalaisten päälle, päättivät nämä jättää sijansa. He olivat kovasta
vartijatoimesta väsyneet ja pelkäsivät myös tulevansa estetyksi
palaamasta toisen muurin sisälle, jossa heidän huoneensa ja kotonsa
olivat, ja sen vuoksi jättivät he Betsetan vihollisien käsiin ja
vetäyisivät takaisin toisen muurin sisään.

Kaikki tässä kaupungin osassa vielä asuvaiset asukkaat muuttivat
turvallisimpiin paikkoihin kaupungissa, mutta sen kautta myöskin
lisääntyi hätä ja häirinki, joka jo ilmankin oli hyvin suuri
onnettomissa asukkaissa. Ainoastaan jotkut pakolaiset saattoivat
mukanaan tuoda ruokavaroja, suurimman osan täytyi sukulaisiltaan ja
tutuiltaan pyytää sekä huonetta että ruokaa. Itsekkäisyys ja omanvoiton
pyyntö oli kuitenkin suuressa määrässä voitolle päässyt ja harvat
antoivat huoneensa niille raukoille, joilla ei kattoa pään päällä
ollut. Sadok oli tosin esimerkkinä muille. Hän otti huoneesensa vastaan
niin monta, kun suinkin saattoi ja käski tyttärensä heitä kestitsemään
niin runsaasti, kuin talon tavarat myöten antoivat.

Niin pian kun romalaiset kotkat olivat sioitetut ensimäiselle muurille
ja romalaiset ottaneet koko aution kaupunginosan valtaansa, antoi Tito
käskyn ryntäämiseen toista muuria vastaan. Sekä Johan että Simon
torjuivat ensimäisen rynnistyksen suurella urhollisuudella ja rohkea
uloshyökkäys tehtiin; mutta romalaiset eivät sallineet itseänsä niin
helposti karkoittaa, vaan pitivät sen aseman, jonka olivat ottaneet.
Heidän pääryntäyksensä johdettiin toisen muurin keskinäistä tornia
vastaan ja tänne tuotiin peljätty Nikekin. Simon oli uskonut tämän
tornin puolustuksen Javanille ja asettanut valitun vartiajoukon hänen
johtonsa alle. Mutta romalaisten jousimiehet korkeissa liikkuvissa
torneissaan olivat tehneet suurta miestuhoa piiritettyjen joukossa ja
pian ei Javanilla ollut enemmän kuin kymmenen miestä jäljellä koko
joukostansa. Hän halveksi pakoa ja turvasi erääsen sotasukkeluuteen,
josta hän toivoi saavansa hiukan etua. Hän käski miestensä kyyristymään
maahan ja peittämään itseänsä vihollisen silmiltä niin paljon kuin
mahdollista; itse astui hän esiin rintavarustukselle, otti
rukoilevaisen asennon ja huusi korkealla äänellä Titoa. Romalainen
sotapäällikkö, joka kuuli hänen äänensä antoi heti käskyn taistelun
lakkauttamisesta ja kuulusteli Javanilta, mitä hän tahtoisi. Viekas
juutalainen vastasi vilpittömän aikomuksensa olevan antautua
ehdottomasti Titolle, ja että hän oli koettanut kehoittaa miehiänsäkin
siihen. Samassa tulivatkin hänen kymmenen miestänsä juosten esiin ja
viisi heistä menivät mukiin Javanin kanssa, kun toiset viisi selittivät
ennen tahtovansa kuolla, kuin joutua romalaisien orjiksi. Sanasodasta
syntyi käsikahakka ja juutalaiset näyttivät olevan taistelussa tornin
ylätasangolla, jolloin ne mitkä eivät tahtoneet antautua vangiksi
romalaisille yht'aikaa juoksivat esille rintavarustuksen luo, työnsivät
väkipuukon rintaansa ja kaatuivat kuolleina maahan. Nyt ei enää ollut
epäilemistä juutalaisten vilpittömyydestä, ja Tito käski Josephoa
menemään tornin luo puhumaan jälellä olevien kanssa. Mutta Josepho,
joka tunsi kansalaistensa petollisuuden, ei mennyt ja hänen sijastansa
astui sinne muuan karkulainen Aeneas seurattuna muutamilta
sotamiehiltä. Mutta kun he olivat aivan tornin juurella, viskasi Javani
ales suuren kiven, joka pahasti haavoitti yhtä sotamiestä. Nyt ymmärsi
Tito että kaikki olikin viekkautta ja suuttuneena käski hän taaskin
heti alkaa taistelua. Javani antoi silloin sytyttää tornin tuleen, ja
kun se parhaallansa paloi syöksi hän ja hänen miehensä liekin keskelle,
niin että romalaiset luulivat heidän urhollisesti uhranneen henkensä.
Mutta tämäkin oli viekkautta, sillä erään salaisen tien kautta, joka
maan alatse vei kaupungin sisään, pelastivat he kaikki itsensä ja
kehuivat sitten, että he niin kauvan olivat vastustelleet vihollista ja
lopuksi pettäneet hänet.

Viidentenä päivänä sen jälkeen, kun Tito oli saanut valtaansa
ulkopuoleisimman muurin, joutui toinenkin hänen haltuunsa, ja
juutalaisten oli tästä peräytyminen. Joukko romalaista sotaväkeä tunki
valloitettuun osaan kaupunkia, jossa parhaastansa asui käsityöläisiä ja
jossa ahtaat kadut kävivät ristiin rastiin päättyen muuriin. Toivoen
voittavansa asujamet puolellensa, oli Tito antanut käskyn ettei yhtään
huonetta saisi sytyttää tuleen eikä ketään aseetointa loukata. Asujamet
luulivat tätä heikkouden merkiksi ja karkasivat romalaisten kimppuun,
kun nämät kulkivat ohi, heittäen katoilta heidän päällensä keihäitä ja
nuolia ja hyökkäsivät siellä täällä poikkikaduilta heidän niskaansa.
Joll'ei Tito tyyneydellä ja maltilla olisi vienyt väkeänsä takasin,
olisi heidän häviönsä tullut suunnattomaksi; nyt onnistui hänelle
pelastaa väkensä, mutta muurin, joka niin suurella mieshukalla äsken
oli valloitettu, menettivät romalaiset jälleen.

Tämä menestys herätti taaskin rohkeutta ja toivoa piiritetyissä, jotka
nyt varmaan luulivat ett'ei romalaiset koskaan tulisi saamaan varmaa
jalan siaa kaupungissa. Mutta he tykkänänsä unhottivat toisen
vihollisen, mikä askel askeleelta läheni heitä ja jota ei voitu
karkoittaa, nimittäin nälän. Tähän saakka olivat villityt sotamiehet
eläneet yltäkylläisyydessä siitä, mitä kansalta olivat rosvonneet ja
ryöstäneet, mutta heidän kokoamat varansa alkoivat vähetä ja
ryöstetyillä oli jo hätä suuri. Toisen muurin vartiaväestö kesti vielä
neljä päivää, mutta koska se ei voinut saada tarpeellista apua ja tuli
romalalsilta kovin ahdistetuksi, vetäysi se takaperin ja romalaiset
ottivat sen jälkeen muurin valtaansa, jonka Tito osaksi antoi repiä
ales.

Vielä oli romalaisten valloitettava Antonia-linna ja temppeli, sekä
linnoitukset Sionilla ja Davidin kaupungissa, ja vartiaväki näissä
paikoissa pitkitti kovapintaisesti niiden puolustamista. Antaaksensa
piiritetyille hiukan mietintöaikaa ja myöskin vaikuttaaksensa heidän
mieliinsä piti Tito neljänä päivänä kaikkein joukkojensa katselmusta
niin lähellä kaupunkia, että asujamet varsin hyvin voivat nähdä
joukkojen liikenneet. Kaikki sellaiset paikat, mitkä tarjosivat
avaramman näköalan liikennekentän yli, olivat täynnä kaupungin
asujamija, jotka hämmästyivät romalaisen sotajoukon voimakkuudesta ja
komeasta asusta. Mutta ei kukaan tahtonut, eikä uskaltanut puhua
kaupungin antaumisesta, ja kun Tito huomasi kokeensa turhaksi, käski
hän taaskin alkamaan piiritystä. Hänen ensimäinen toimensa oli
korkeiden maavallien rakentaminen Antonia-linnan vastapäätä kun myöskin
sitä kolmannen muurin osaa vastaan, jota Simon puolusti. Juutalaiset
olivat nyt oppineet paremmalla taidolla käyttämään heittokoneitansa ja
tekivät romalaisille sangen suuria häiriöitä sillä aikaa, kun ne
olivat valmistavien piiritystöiden puuhassa. Mutta alakuloisuus oli
kansassa suuri, ja monet olivat alkaneet kallistaa korvansa niille
varoituksille, joita Tito heille oli antanut. Sitä ankarammin leimahti
selotein viha ja raivo, koska huomasivat, minkä vaikutuksen nämät
kehoitukset antautumaan moneen oli tehnyt. Heidän kostonhimonsa ei
tiennyt mikään rajoja, ja hirmuisesti raivosivat he kansaparkaa
vastaan. Moni myi silloin omaisuutensa ja hiipi romalaisten puolelle;
toiset nielivät koristuksensa ja kalliit kivensä ja ottivat sitten
pakonsa romalaisten leiriin, jossa heitä otettiin ystävällisesti
vastaan ja sallittiin mennä mihin tahtoivat. Heidän menestyksensä
kehoitti muita seuraamaan esimerkkiä, ja Johanin ja Simonin kokeet
monien karkaamisien estämiseksi olivat turhat. Näiden miehet vartioivat
tarkasti kaikkia teitä ja polkuja, jotka johtivat kaupungista ja
hakkasivat armotta kuoliaaksi kaikki, jotka luultiin aikovan paeta,
jolloin myöskin moni, jonka rikkaudet kiihoittivat voiton himoa
surmattiin; mutta sittekin onnistui monelle hiipiä ulos kaupungista ja
pelastaa itsensä siitä turmiosta, joka lähenemistänsä läheni komeata
Jerusalemia.



KOLMASKOLMATTA LUKU.


Ananian poikaa ei enään näkynyt Jerusalemin kaduilla jatkamassa
varoittavaa, profetallista huutoansa. Ei kukaan ollut nähnyt, eikä
kuullut, häntä siitä päivästä saakka, kun piiritys alkoi. Se
onnettomuus, jota hän niin kauvan ja itsepintaisesti oli ennustanut,
oli tullut koko hirvittävässä muodossansa. Nälkä kaikkine
kauhistuksinensa teki itsensä tuntuvaksi koko kaupungissa, ja
kapinallisten hillitöin menettelö paisui yleisen kurjuuden rinnalla.
Torilla ei enään ollut viljaa ostettavana, ja jos villityt sotilaat
huomasivat että muonaa oli säilytetty huoneissa, hyökkäsivät he niihin
ja panivat ne heti puhtaiksi. Jos eivät löytäneet, mitä etsivät,
rääkkäsivät ja vaivasivat he kaikilla suinkin ajateltavilla keinoilla,
onnettomia asujamia pakoittaaksensa heitä ilmaisemaan kätköjänsä.
Ihmisellistä tunnetta kauhistaa lukiessa näiden hirviöiden ra'asta
menettelöstä ja heidän uhriensa kärsimisistä, jotka vielä lisääntyivät
siitä että heidän täytyi nähdä kiusaajainsa elävän ylöllisyydessä sillä
välin, kun he itse kärsivät kovinta puutetta. Kaikki jalot tunteet
olivat tukahtuneet siitä hirveästä nälästä, joka raivosi jokaisessa
säätyluokassa. Hellimmät ja vahvimmat siteet olivat ratkenneet, ja ne
jotka onnenpäivinä olisivat mielellään panneet alttiiksi henkensä
vaimojen, miesten, lasten ja sukulaisten edestä, tempasivat nyt
viimeisenkin ruokapalan heidän kuolevista käsistänsä ja nielivät sen
ahnaasti heidän silmäinsä alla. Ei vanhuuden harmaat hiukset, eikä
lapsuuden turvattomuus herättänyt mitään sääliä; kaikki uhrattiin
julmalle itsekkäisyydelle, joka riemuiten piti valtaa tässä rikoksien
ja kauhistusten kodissa.

Muutamia perheitä oli kuitenkin, joissa toinen henki vallitsi
ja näiden joukossa oli Sadokinkin huone. Javanin vaikutusmahti
Simonin sotamiesten yli oli suojellut hänen perhettänsä ryöstäjien
tervehtimisistä, ja jos joku yksityinen näistä veitikoista koki tunkea
Sadokin huoneesen, tapasivat he sen hyvästi suojeltuna ja tulivat
sieltä voimakkaasti torjutuiksi pois. Tähän saakka ei nälän seuraukset
ollutkaan tuntuneet niin raskailta täällä, kuin muualla, sillä Sadok
oli aavistanut mitä tulossa oli, koska riitaiset puolueet kaupungissa
näin huolimattomasti olivat menetelleet muonavarojen kanssa piirityksen
edellä ja hän oli sentähden ollut kyllin varovainen kokoamaan sangen
suuren varaston viljaa ja muuta muonaa. Kapinalliset eivät tietäneet
sitä, muutoin olisi Simoninkin suojelus ollut riittämätöin, ja varat
pian tullut ryöstetyiksi. Mutta Sadok ei pitänyt itsensä ja perheensä
varalta näitä aarteita, vaan jakoi hyväntahtoisesti niillekin jotka
hänen huoneessansa olivat löytäneet pakopaikan tahi salaisesti tulivat
sinne samaan apua. Hän itse ja kaikki hänen perheensä jäsenet eivät
saaneet enempää, kuin mitä tarvittiin hengen ylläpitämiseksi ja heidän
vaalea, rauennut muotonsa todisti kylliksi, etteivät he eläneet
ylöllisyydessä, samalla kun se poisti kaiken epäluulon, että heillä
vielä olisi tallella runsaampia ruokavaroja.

Mutta päivät kuluivat yksi toisensa perään ja Sadokin aitta alkoi käydä
tyhjäksi. Kirvelevällä sydämmellä täytyi hänen ruveta rajoittamaan
anteliaisuuttansa ja kieltää kaiken vastaisen avunannon niiltä, jotka
eivät olleet hänen perhettänsä. Hänen vieraansa täytyivät lähteä pois
toiselta haaralta etsimään apua, ja Naomi vuodatti katkeria kyyneleitä
sen kurjuuden tähden, jonka hän näki, mutta ei enään voinut lievittää.
Itse oli hän vaan varjo siitä mitä hän muinoin oli ollut ja hänen ainoa
ilonsa oli äitiänsä hellästi hoitaminen, joka päivä päivältä kävi yhä
heikommaksi ruumiillisten voimainsa suhteen, mutta näytti vahvistuvan
uskon voimassa. Sadok näki sydämen surulla kuinka hänen vaimonsa läheni
lähenemistänsä maallisten kärsimysten loppumista, mutta keskellä tätä
surua hän riemuitsi hänen poispääsöstänsä. Hän ei ollut vielä hyljännyt
toivoa, että Herra itse vihdoin tulisi vapahtamaan kansaansa; mutta hän
näki, että odotuksen ajalla oli kurjuus ja hätä niin suuri, että heikko
Salome ei voisi sitä kestää, ja ymmärsi, ettei hän koskaan enään
voittaisi terveyttänsä takaisin.

Mitä Salomeen itseensä tulee, hän sekä toivoi kuolemata ja kauhistui
sitä. Hänen toivonsa ijankaikkisesta autuudesta oli tullut vakavammaksi
ja varmemmaksi ja hellimmällä luottamuksella nojasi hän Vapahtajaansa,
joka oli voittanut kuoleman ja kaiken helvetin voiman, mutta vaellus
kolkon kuolonlaakson läpi saattoi häntä vapisemaan. Monta harrasta
rukousta lähetti Naomi Herralle, että hän irroittaisi rakastetun äidin
tästä, sekä kaikista muistakin siteistä, ja väsymättä koki hän
vahvistaa hänen sieluansa huomauttamalla Herran lupauksesta olla läsnä
omiansa kuoleman hetkellä. Ajaksi näytti hänen sanansa vaikuttavan
rauhoittavasti ja Salome sai levon sydämessänsä, mutta ennen pitkää
saavutti häntä taaskin epäilys ja pelko. Hän huusi silloin Naomia
luoksensa ja sillä aikaa, kuin tämä istui hänen vieressänsä ja puhui
lohdutuksen sanoja, oli kaikki taaskin hyvin, mutta niin pian kuin tämä
meni pois, vajosi taaskin hänen rohkeutensa ja ahdistus tuli sijaan.
Niin kiusasi perkele hänen sydäntänsä ja väijyi sitä väliin yhdeltä
väliin toiselta haaralta tulisilla nuolillaan ja vasamoillansa; mutta
Hän, joka oli hänen puolellansa, oli suurempi, kuin se, joka oli häntä
vastaan ja antoi Naomille armon rauhoittaa äitinsä pelkoa ja
karkoittaa hänen epäilyksensä. Joka päivän vietti siis Naomi hellässä
huolenpidossa äidistänsä ja hänen ponnistuksensa tarkoittivat äidin
sekä sielun että ruumiin vahvistamista hengellisellä ja ruumiillisella
ravinnolla. Mutta mitä ruumiilliseen ravintoon tulee, oli se nyt varsin
niukka ja ilman sitä sopimaton sairaalle. Eikö siis Naomi voinut
saattaa hänen polttaville huulillensa mitään viileyttä koettamalla
hankkia joitakuita noista mehevistä hedelmistä, joita vielä oli jälellä
Sadokin puutarhassa muurin ulkopuolella ja jotka niin hyvin näkyivät
penkerykselle heidän huoneensa edustalla? Se oli vaarallinen yritys,
mutta Naomi päätti uskaltaa sen virkkamatta kuitenkaan äidillensä
mitään päätöksestänsä.

Uskollisen Deborahn seuraamana kiiruhti hän horjuvin askelein Sadokin
huoneesta johtavan takaportin kautta ja meni ulos kaupungin muurin luo.
Vahti oli asetettu tälle portille, jota jo monta kertaa on mainittu
tässä lyhyessä kertomuksessa, ja Naomi pelkäsi hänelle olevan
mahdotointa päästä ulos. Mutta vahti oli eräs hänen isänsä palvelijoita
ja vaikka hän ensiksi eväsi avata porttia, taipui hän kumminkin vihdoin
tämän hartaista pyynnöistä, koska hän myöskin lupasi joutuin tulla
takasin. Hänen henkensä olisi menetetty, jos joku saisi tietää, että
hän on rikkonut tuota kovaa käskyä vastaan ettei päästää ketään ulos
portista, mutta hän ei tätä ajatellutkaan nähdessänsä isäntänsä
tyttären niin innossansa päästä ulos.

Sadokin puutarha oli vallan suuri ja osa siitä ulottui melkein muuriin
saakka ja oli säilynyt siltä hävitykseltä, joka oli kohdannut kaikkia
muita puutarhoja kaupungin ulkopuolella. Monta puuta seisoi siinä
täynnä hedelmiä ja Naomi kiiruhti kokoamaan niitä niin paljon kuin hän
ja Deborah voivat poimia ales. Nopeilla askeleilla palasivat molemmat
vaimot portin luokse, joka heidän huudostansa taaskin avattiin, ja he
luulivat jo olevansa turvassa kaikesta vaarasta, kun joukko Simonin
sotamiehiä läheni ohjaten askeleensa suoraan heitä kohti. Naomin
valtasi pelästys ja hän alkoi juosta, seurattuna Deboralta, mutta
villit sotamiehet saavuttivat ja ympäröivät heidät pian. Naomi vaipui
alas polvilleen ja peitti hameensa poimuihin kasvonsa, jolloin
hedelmät, mitkä niin suurella vaivalla olivat ko'otut putosivat
kadulle. Hänen rukouksensa armosta ja säälistä ei näyttänyt tekevän
mitään vaikutusta hänen pyöveleihinsä, jotka ilkkuen olivat ympäröineet
häntä. Mutta samassa tapasi hänen korviinsa Javanin ääni, ja kun hän
katsoi ylös, kohtasi hänen silmäyksensä Javanin silmiä, jotka olivat
kiinnitetyt häneen osottaen kummastusta ja tyytymättömyyttä. Lujalla
äänellä käski hän sotamiehiä peräytymään ja sallia neidon mennä pois;
he tottelivat vastahakoisesti ja jos he eivät olisi peljänneet
rangaistusta, eivät olisi välittäneet käskystä. Javani ei huolinut
heidän nurinastansa, ja Deborah meni kokoomaan kadulle vierineet
hedelmät; mutta nostettuansa ylös sisarensa ja kuultuansa tältä hänen
rohkeasta yrityksestänsä äidin hyväksi, ei hän voinut olla kiittämättä
Naomin rohkeutta. Hän käski tätä kiiruusti menemään kotia sanoen tämän
ei enään kauemmin olevan turvassa, koska hänen nyt täytyi lähteä pois
tärkeälle asialle, ja Naomi ei viipynyt totella kehoitusta.

Sitten kun hän oli kadonnut näkyvistä, palasi Javani sotamiesten
luokse, jotka vielä seisoivat samalla paikalla. Heidän vihansa ei vielä
ollut lauhtunut ja laimentaaksensa sitä antoi hän heille luvan
sammuttaa verenjanoansa onnettomalla vartialla, joka säälien isäntänsä
tytärtä, oli rikkonut annetun käskyn. Silmänräpäyksessä hyökättiin
hänen päällensä, hän hakattiin ales ja runneltiin, jonka jälkeen hänen
ruumiinsa asetettiin Sadokin portille varotukseksi Naomille, ettei enää
heittäisi itseänsä ja omiansa vaaraan.

Salome oli kannettu penkerykselle ja hän lepäsi siinä, kun Naomi
palasi, tavallisella vuoteellansa entistä vaaleampana ja kovasti
liikutettuna, mutta hilpeän ilon kuvaus kasvoillansa.

"Missä olet ollut, lapseni?" sanoi Salome. "Olet viipynyt kauan poissa.
Oletko käynyt Marian luona ja tuonut nämät ihanat hedelmät hänen
puutarhastansa?"

"Ei, äitini, Marian puutarha on aikaa sitten ryöstetty kaikesta mitä
siellä oli. Nämät viinarypäleet olen poiminut meidän puutarhastamme."

"Mitä tarkoitat? Oletko rohjennut mennä muurin ulkopuolelle? Ethän
lienekään ollut niin vallatoin?"

"Minä näin sinun kuivat huulesi ja kuumeentapaisen janosi; enkö olisi
koettanut hankkia sinulle lievitystä vaivoissasi?"

"Jumala sinua siunatkoon, lapseni, mutta vaara oli kovin suuri, etkä
sinä saa tehdä sitä uudestansa."

"Oi, ei; sitä en enää tahtoisi tehdä," vastasi Naomi huokauksella.
"Näetkös, äitini, meidän puutarha pannaan puhtaaksi ja autioksi; sen
kauniita puita ja viinaköynnöksiä ei ole enään. Meidän omat
maanmiehemme hävittävät, mitä vihollinen on jättänyt koskematta."

Naomilla oli oikein. Huolimatta Javanin varoituksista riensivät
sotamiehet puutarhaan, riistivät hedelmät puista ja hakkasivat niitä
sitten maahan niin monta, kuin taisivat. Tämä hävittämisen näky oli nyt
Naomin silmäin edessä.

Hän käänsi päänsä toisaalle, ettei hänen kauemmin tarvitseisi nähdä
tätä. Hänen huomiotansa veti onneksi puoleensa pieni David, joka
juosten tuli hänen luoksensa. Hän oli tottunut joka päivä tulemaan
Sadokin huoneesen saamaan ruokaa ja Naomi oli aina säästänyt pienelle
suosikillensa jonkun herkkupalan, jota hän itse ei hennonut maistaa.
Nyt tarjosi hän tälle viinarypäletertun ja pieni poika poimi muutamia
rypäleitä, jotka hän ahnaasti söi. Mutta äkkiä hän hillitsi itsensä ja
huudahti:

"Minä tahdon viedä ne kotiin äidilleni; hän sanoi äsken olevansa kovin
nälissään ja hän näytti kalpealta, kun tänne lähtiessäin häntä
suutelin. Näitä rypäleitä tulee hän halulla nauttimaan."

"Sinun täytyy ottaa vähän enemmän mukaasi" sanoi Salome; "minä pelkään
että hän kärsii puutetta. Suokoon Jumala että minä voisin auttaa häntä!"

Kiitollinen lapsi otti vastaan lahjan ilolla ja kiiruhti kotia äitinsä
luo seurattuna vaalialtansa. Maria oli todellakin joutunut puutteesen,
joka tuntui hänestä, verrattuna hänen entiseen ylölliseen elämäänsä
kovin tukalalta. Hän istui synkkämielisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena
huoneessansa, kun David tuli juosten sisään ja ojensi hänelle hedelmät
lapsellisella ilolla. Maria tempasi ne itsellensä ja söi ne kiiruusti.
Hän ei näyttänyt niin iloiselta, kuin hänen pieni poikansa toivoi;
oudoilla silmäyksillä tuijotti hän tämän päälle ja rupesi itkemään.

"Miksi itket, äitini?" sanoi lapsi. "Minä ajattelin, että sinä
hymyileisit ja kiittäisit minua, niinkuin minä kiitän hyvää Salomea."

"Minä itken sentähden että minun sydämeni on murheellinen," vastasi
Maria. "Minusta on tullut keppikerjäläinen ja minun lapseni elää
toisten anteliaisuudesta. Kaikki mitä minulla oli, on riistetty ja
ryövätty, minun ystäväni on hyljänneet minut, minun palvelijani ovat
juosseet tiehensä, ja minä olen yksinäni ja kurja."

Tämä oli liiankin totta. Maria oli elänyt hyvästi ja ne, jotka
mielellänsä olivat käyneet hänen kotonansa, kun siellä oli kaikellainen
ylönpalttisuus, hylkäsivät hänet, kun hän ei enää voinut kestittää
heitä. Hän oli ollut välinpitämätöin Sadokista ja hänen perheestänsä,
ja vaikka hänen poikansa usein meni sinne, ei hän itse ollut astunut
heidän kynnyksensä yli sen koomin, kun hän oli sieltä muuttanut. Nyt
kun hän oli puutteessa, kielsi ylpeys häntä hakemasta ylös entisiä
ystäviänsä ja milt'ei suuttumuksella oli hän ottanut vastaan heidän
antimiansa, ainoat, mistä hän nyt voi elää. Kostonhimoinen Isak ja
petollinen Ruben olivat auttaneet toisiansa häntä perinpohjin
ryöstämisessä. Hän oli umpisilmin luottanut Rubenin rehellisyyteen ja
tämä, joka siten sai tietää, missä hänen kalliin omaisuutensa oli
talletettu, kiiruhti antamaan asian ilmi Isakille. Eipä viipynytkään
kauan, kunnes joukko julmia seloteja mursivat hänen huoneesensa,
ryöstivät, hävittivät ja veivät pois kaikki, mikä oli jostakin arvosta,
erittäinkin ruokatavarat, ja menivät vasta sitten tiehensä, kun turhaan
olivat nuuskineet koko huoneen löytääksensä sen omistajankin ja
viedäksensä hänetkin Isakin luokse.

Mutta ei Maria yksistänsä kärsinyt tällaista puutetta; kurjuus oli
yleinen ja ei rikkaammatkaan asujamet olleet säästetyt nälän
kauhistuksilta. Mitta jauhoja punnittiin painollansa kultaa ja oli
tuskin mistään saatavissa; kehnoimmat perkeet ostettiin mahdottomiin
hintoihin ja pidettiin herkullisena ravintona. Kaikki nurmi ja kasvit,
joita kaupungista voitiin koota käytettiin ruuaksi ja monta oli
niitäkin, jotka öisin rohkenivat mennä muurien ulkopuolelle koettamaan
hankkia itsellensä jotakin syötävää. Mutta romalaisten vimma kaupungin
vastustamisesta oli nyt tukahduttanut kaikki heidän ihmiselliset
tunteensa ja harvoin pääsi joku noista onnettomista pakoon kaupunkiin.
Ne otettiin kiinni ja ristiin-naulittiin armotta heti muurien
ulkopuolella ja niin monta ristipuuta oli lyhyen ajan sisään
pystytetty, että ei enää ollut useampiin tarpeellisia puuaineita
saatavana. Tätä petomaista julmuutta Titon puolelta ei voi millään
tavalla puollustaa; hän oli luullut tällä ankaruudellaan voivansa
peloittaa asujamia antautumaan, mutta hän erehtyi. Selotit kiihtyivät
vielä ankarampaan raivoon sekä romalaisia, että niiden vielä hengissä
olevia heimolaisia vastaan, jotka olivat joutuneet uhriksi
rohkeudellensa koettaa hankkia itsellensä ruokavaroja muurien
ulkopuolella. Antautumisen ajatusten sijaan keksi Giskalan Johan
sotapetoksen, jonka kautta romalaisille tapahtui suuri vaurio, mutta
jolla tuon onnettoman kaupungin hirveätä perikatoa joudutettiin.

Johan antoi nimittäin kaivaa miinoja sille paikalle, johon romalaiset
olivat asettaneet raskaimmat heitto- ja murtokoneensa, ja viedä sinne
joukon palavia aineita, näiden joukossa pikiä ja tulikiveä. Kun kaikki
koneet olivat paikallansa ja piti pantaman käymään, antoi hän sytyttää
kootut tuliaineet ja pian syöksyivät raskaat koneet palavaan syvyyteen.
Romalaisen sotajoukon rohkeus masentui tästä onnettomuudesta, mutta
Tito antoi kutsua kokoon sotaneuvoston, jossa päätettiin, että
kaupunkia piti mitä ankarimmin piiritettämän ja asukkaat näljällä
pakotettaman antautumaan. Päätös pantiinkin heti toimeen ja kolmen
päivän perästä oli kaupunki ympäröity haudalla ja multavallilla. Naomi
saattoi hyvin nähdä tätä työtä tehtävän ja hänen mieleensä johtui
välttämättömästi Jesuksen sanat: "Sillä päivät tulevat sinulle, että
vihollises saartavat sinun valkeilla ja ympäripiirittävät sinun ja
ahdistavat sinun joka kulmalta" (Luuk. 19: 43) Tämä osa Jesuksen
ennustuksesta alkoi nyt toteutua; ja sitten varmaan toteutuisi
jatkokin: "Ja maahan tasoittavat sinun ja sinun lapses, jotka sinussa
ovat, eikä jätä sinussa kiveä kiven päälle; ettes etsikkos aikaa
tuntenut." (Luuk. 19: 44.)



NELJÄSKOLMATTA LUKU.


Tämän ankaran piirityksen lähin seuraus oli, että nälkä kiihtyi
hirvittävimpään määrään. Koko perhekuntia makasi kuolleina huoneissa ja
joka haaralla nähtiin kaduilla kuolleita ja kuolevia. Ei kukaan heitä
itkenyt, ei kukaan heitä haudannut. Ei mitään huutoa tahi ääntä
kuulunut sillä noilla onnettomilla ei edes ollut enään voimia
valittamiseenkaan; ainoa ääni, mikä häiritsi kuollon hiljaisuutta
kaupungissa, oli ympäri kiertelevien rosvojen jyrinä, jotka mursivat
auki huoneita ja etseivät ruokavaroja.

Sotamiehet yrittivät joku aika haudata kuolleita, koska pelkäsivät
näiden maan päällä mätänemisen vaikuttavan ruttoa, mutta pian nousi
kuolleiden luku liian suureksi ja he tyytyivät heittämään ruumiit
muurien yli hautoihin ulkopuolella. Mutta tätäkään varovaisuutta ei
kauan noudatettu ja koko kaupungin saastutti löyhkä mätänevistä
ruumiista. Tie muureille oli nimenomaan täynnä kuolleita ihmisiä, mutta
Johanin ja Simonin sotilaat eivät kamoksuneet tavata ruumiita
kiiruhtaessansa epätoivon rohkeudella ja tylsämielisellä
välinpitämättömyydellä määräpaikallensa.

Tähän aikaan tapahtui vielä rikos, mikä lisäsi Sionin syntein kauheata
luetteloa. Ylimmäinen pappi Matthias murhattiin sen tekosyyn nojassa,
että hän olisi pitänyt petollista kirjevaihtoa romalaisten kanssa ja
tämän murhan julmuutta lisäsi se seikka, että kolme hänen poikaansa
tapettiin isän silmäin alla. Tämä hirvittävä ilkityö herätti kansassa
sellaisen vimman, että se päätti heittää pois niskoiltansa ikeen, jonka
alla se niin kauan oli hiljaisuudessa huokaellut. Eräs mies Judas
nimeltä pani toimeen kapinan, jolla tarkoitettiin yhden tornin
antamista vihollisten valtaan. He tarjosivatkin sitä romalaisille,
mutta ne olivat oppineet epäilemään sellaisia tarjomuksia ja eivät
tahtoneet taipua niihin. Sillä aikaa ilmoitettiin kapinallisista
Simonille, joka heti antoi ottaa kiini ja teloittaa Judaksen ja hänen
kapinatoverinsa. Kansa saatiin täten luopumaan sellaisista yrityksistä,
mutta tämän sijaan alkoivat taaskin ne monet karkaamiset kaupungista,
joita ennenkin oli tapahtunut. Nälkä pakoitti heitä ylönkatsomaan
jokaista vaaraa ja nämät eivät todellakaan olleet vähäisiä. Monet,
jotka olivat ehtineet romalaiseen leiriin ja tulleet siellä Titon
käskystä ystävällisesti vastaanotetuiksi, ahmasivat niin kiivaasti
ruokaa, jota heille tarjottiin, että he siitä kuolivat, mutta useampain
päälle karkasivat siellä täällä romalaiset sotamiehet, jotka elävänä
halkasivat noiden onnettomain vatsan saadaksensa ne rahat ja kalliit
kivet, joita heidän luultiin nielleen, ennenkuin lähtivät kaupungista.

Kun Tito sai tämän kuulla, antoi hän ankarasti kurittaa julmia
sotamiehiänsä ja jyrkästi kieltää sellaisia ilkitöitä, mutta
ylipäällikön silmät eivät ulottuneet kaikkialle, ja monta juutalaista
tapettiin sittenkin hirveästi romalaisilta. Kurjuus Jerusalemissa
eneni enenemistänsä. Muurein sisäpuolella raivosivat puolueet toisiansa
vastaan, sitten kun eivät enään tarvinneet yhtyä romalaisia vastaan,
jotka eivät nyt tehneet mitään hyökkäystä kaupunkiin, ja muurein
ulkopuolella oli romalainen piirityslinja ja sotajoukko, joka piti
kaupungin lujasti suljettuna. Ylhäisten Juutalaisten suviasunnot ja
puutarhat olivat pannut maan tasalle ja niin oli hävitys kohdannut
kaupungin koko ympäristöä, ettei enää voinut tuntea paikkoja, missä
muinoin iloisia parvia oli ollut huvikävelyllä puiden siimeksessä.
Jokapäiväiset uhrit olivat jo aikoja lakanneet, sillä uhrieläimiä ei
enään ollut saatavissa. Koirat ja korppikotkat mässäsivät kaduilla
ruumiista; joka haaralla näkyi autioita, puoleksi poltettuja huoneita,
joidenka ovet ja akkunat olivat auki tahi viedyt pois, laipiotkin
olivat pudonneet sisään ja suuria rakoja näkyi seinissä. Varjojen
kaltaisina hiipivät hengissä olevat ympäri vaaleina ja riutuneina,
sisään painuneilla kolkosti tuijottavilla silmillä hakien kehnointa
ruokaa nälän sammuttamiseksi; kauheita rikoksia harjoitettiin ja
ihmishengestä ei pidetty väliä, jos oli kysymys ryöstää itsellensä
jotakin syötävää. Mutta kuinka syvälle vajonneita hengellisessä
suhteessa olivatkin, tapahtui tähän aikaan seikka, joka kauhisti
kaikkia.

Sekä Simonin että Johanin puoluella oli vakojia lähetettynä ympäri,
joiden tuli tiedustella niitä ruokavaroja, joita mahdollisesti jossain
vielä voisi löytyä, ja eräänä päivänä tuli petollinen Ruben Isakin
luokse ja ilmaisi, että hän, käydessänsä Marian luona, jossa hän tätä
nykyä harvoin oleskeli, oli tuntenut käryn ruoasta aivan kuin jos lihaa
olisi paistettu. Isak otti moniaan miehen mukaansa ja kiiruhti sinne
Rubenin seuraamana. Portti oli salvassa sisältäpäin, mutta antoi perään
ryövärein lujista ponnistuksista ja he syöksivät kaikki huoneesen,
missä Marialla hyvän vointinsa aikana oli tapana koota ympärilleen
ystävänsä ja tuttavansa.

Se oli nyt tykkänänsä ryöstetty kaikista kalliista huonekaluista ja
koristuksista jotka olivat viedyt pois tahi hävitetyt ryöstäviltä
laumoilta, mutta permannolla keskellä suurta huonetta istui Maria itse.
Kuinka hän nyt oli muuttunut! Hänen suloinen vartalonsa oli muuttunut
eläväksi luurangoksi, hänen kauniit kasvonsa olivat kuihtuneet ja
julman näljän kalvistamat; outo tuli säihkyi hänen silmistänsä ja
poskilla hehkui punainen leimuava pilkku, osottaen kuumetautia ja
hulluutta.

Kun Isak astui sisään, istui hän nojaten käsivartensa polviansa vasten
ja peittäen kasvojansa käsillään. Hän ei ollut kuullut, tahi huomannut
sitä jyrinätä, jota kutsumattomat vieraat olivat aikaansaaneet
ja ei liikahtanut ennenkuin heidän askeleensa kuului kovalla
marmorilaattialla. Silloin katsoi hän tuimasti ylös ja huomattuansa
Isakin nousi hän äkkiä ylös ja huusi särkyneellä, kumealla äänellä:

"Ah, Isak, minun sulhaseni, tuletko vihdoinkin noutamaan morsiantasi?
Minä olin kauniimpi entisinä onnellisimpina aikoina, koska ensin näit
minun kaikessa loistossani ja rikkaudessani. Mutta nälkä ja surulliset
mietteet ovat runnelleet kauneuden, jota ennen niin kovin ihantelit."

Isak ei vastannut mitään. Muisto toisista näyistä heräsi hänessä ja
hänkin tuli liikutetuksi nähdessänsä sitä haaksirikkoa jonka Marian
sekä sielu että ruumis oli kärsinyt.

"Sinä näet, Isak, etteivät huoneeni ole koristetut häitä varten,"
jatkoi Maria, seuraten omituista ajatuksenjuoksuansa; "kaikki minun
kalliit huonekaluni ovat viedyt pois. Mutta", lisäsi hän kuiskaten ja
laski kätensä hänen käsivarrellensa, "minä olen varustanut aterian,
hää-aterian. Älä mainitse siitä tovereillesi, sillä se ei riitä
kaikille. Minä olen syönyt ja kylläinen, mutta olen säästänyt lopun
sinulle. Käyppä katsomaan!"

Hän veti tämän kanssansa vuoteen luokse huoneen nurkkaan ja kohotti
yhtä kulmaa uutimista. Siinä makasi vuoteella pienen lapsen runneltu
ruumis, joka oli paistettu valkealla; osa lihasta oli poisleikattu ja
syöty.

Veren himoinen julma Isak otti inhon huudahduksella askeleen takaperin
ja väristys kävi hänen voimakkaan ruumiinsa läpi sill'aikaa, kun veri
hyytyi hänen seuralaistensa suonissa, jotka, halukkaat päästä
osallisiksi luvattuun ateriaan, olivat seuranneet johtajansa perässä.

"Miksi sinä väriset?" huusi Maria tuimasti. "Onhan hänen äitinsäkin
syönyt ja sinä et tahdo syödä? Väitätkö että olen murhannut kauniin,
rakkaan poikani? Näitkö minun viimeisen kerran syleilevän häntä ja
huomasitko, kuinka hänen siniset silmänsä hymyilivät minulle kyynelten
alta? Minä pidin häntä puristettuna murtuvaan sydämeeni, mutta minussa
asuva hornan henki kuristi hänet -- minä sitä en tehnyt. Voi älä katso
minuun tuollaisella inholla, perkelehän, joka niin kauan sieluani on
vallinnut ja nälkä se oli, joka houkutteli minua, Isak. Parempi, että
hänen äitinsä käsi otti hänestä hengen, kuin että hänen silmänsä näkisi
hänen kiusaantuvan ja kuolevan nälkään!"

"Päästä minut, luonnoton peto ihmishaamussa," huusi Isak, riivaisten
itsensä irti hänen kouristansa. "Päästä minut, taikka työnnän
väkipuukon sydämeesi", jatkoi hän, kun Maria hullun voimalla riippui
kiinni hänessä.

"Ooi, sehän olisikin suurin hyvänteko, jonka minulle voit osoittaa",
vastasi onnetoin äiti. "Jumala ja ihmiset ovat ylönantaneet minut ja
perkeleet ovat vallanneet saaliinsa. Kas tässä, työnnä vaan ja tee
loppu kurjuudesta, jota en kauemmin enää voi kantaa."

Hän vajosi Isakin jalkain juureen, väsyneenä liikutuksesta. Isak
kiiruhti menemään pois, mutta tultuansa ovelle, kääntyi hän takasin ja
näki että kuolema jo oli satuttanut kätensä tuohon onnettomaan, joka
hengetöinnä makasi pitkänänsä lattialla.

Kahtena päivänä oli Naomi turhaan odottanut suosikkiansa ja säästänyt
häntä varten ne vähät ruokavarat, joita tämä joka päivä oli tottunut
saamaan hänen kädestänsä. Mutta Davidia ei kuulunut ja koska hän oli
poissa kolmannenkin päivän, rukoili tämä isäänsä menemään häntä
katsomaan. Sadok oli jo saanut kuulla tuosta Marian huoneessa
tapahtuneesta hirveästä tapauksesta, josta tieto pian oli levinnyt
ympäri koko kaupunkia ja jokaisessa herättänyt kauhistusta, oli
kuitenkin olevinansa tästä tietämätöin ja lupasi mennä Marian luokse
katsomaan, kuinka hänen ja hänen poikansa laita oli. Takasin
palattuansa ilmoitti hän tyttärellensä, että molemmat olivat kuolleet;
mutta jotakin Sadokin äänessä ja muodossa sanoi Naomille, että kamala
salaisuus lepäisi kaiken tämän alla, ja hän ei päästänyt isäänsä ennen,
kuin tämä oli kertonut kaikki tietonsa noiden onnettomain kuolemasta.
Naomin valtasi syvin suru ja kammo kuullessansa kertomusta; hän ei
voinut muuta, kuin vuodattaa katkerimpia kyyneleitä säälistä onnetonta
äitiä kohtaan, jota nälkä oli pakoittanut tähän hirveään tekoon, josta
ihmiset eivät voineet häneltä tiliä vaatia, ja polvillansa rukoili
Naomi Herraa, ettei hän sallisi hänen saada nähdä niin kamalata
tapausta, kuin sitä, että joku hänen heimolaisistansa hänen silmäinsä
alla kuolisi nälkään.

Olemme maininneet, että romalaiset toistaiseksi olivat luopuneet
kaikista yrityksistä rynnätä muureille, mutta viimeisinä aikona olivat
he kaivaneet miinoja muurin alle yhdelle kohtaa ja, huolimatta
juutalaisten vastustamisesta, asettaneet tänne muutamia murtokoneita,
jotka hellittämättä tekivät työtä. Samana yönä, kun yllä mainittu
seikka tapahtui, murtui suuri kappale muuria kovalla jyrinällä ales ja
romalaiset hyökkäsivät heti aukkoon tunkeaksensa sen läpi kaupunkiin.
Mutta Giskalan Johan, joka tässä paikassa johti puolustusta, ei ollut
toimetoinna; edeltäkäsin aavistaen mitä tapahtuman piti, oli hän
teettänyt toisen muurin alesmurtuneen sisäpuolelle, ja tämä tukkesi nyt
tien romalaisilta. Tito kiihoitti miehiänsä voittamaan tämänkin esteen
ja eräs syrialainen Sabino nimeltä rupesi johtajaksi joukolle rohkeita
sotureja, jotka kilpiensä suojassa hyökkäsivät aukkoon ja ylös toiselle
muurille huolimatta siitä keihäs-, nuoli- ja kivisateesta, joka heitä
kohtasi. Sabinollekin onnistui päästä muurille, mutta samassa hän
kompastui ja kaatui ja putosi suin päin raivoisten vihollistensa
sekaan, jotka ensi silmänräpäyksessä heittivät itsensä hänen päällensä
ja tappoivat hänet. Hänen miehensä vetäysivät nyt takasin ja romalaiset
jättivät tällä kertaa yrityksensä päästä tunkemaan tätä tietä
kaupunkiin.

Mutta siitä aikomuksesta ei kumminkaan luovuttu ja pari päivää sen
perästä päätti Marcello pimeänä yönä koettaa uudestansa. Hänen
sydäntänsä kirveli nähdessänsä kaiken kurjuuden ja hän oli langeta
epätoivoon ajatellessansa Naomia ja hänen tilaansa, vieläkö hän edes
olisi elossakaan. Ainoa mahdollisuus pelastaa häntä oli että kaupunki
niin pian kuin mahdollista joutuisi romalaisten valtaan ja sen tähden
tahtoi hän koettaa parastansa tässä suhteessa. Kaksikymmentä valittua
sotamiestä liittyi häneen ja seurattuna näiltä sekä urholliselta
isältänsä onnistui hänelle hiipiä kaupunkiin aukon kautta, hyökätä
vahdin päälle toisella muurilla ja sijoittaa sinne romalainen
sotalippu. Marcello käski sitten torven soittajaa puhaltamaan merkin ja
kun muut vahdit valleilla siitä huomasivat, että viholliset olivat
heitä likellä, pakenivat he suin päin sieltä, ei aavistaen romalaisen
joukon olevan niin pienen, kuin se todellakin oli.

Kun Tito kuuli torven äänen, ymmärsi hän että päälle karkaus oli
onnistunut ja vahvalla joukolla kiiruhti hän heti paikalle sill'aikaa
kuin yhä useampia romalaisia samosi sinne aina sitä mukaan kuin
ennättivät järjestää itseänsä. Marcello ilmoitti Titolle juutalaisten
paenneen ja että olisi syytä heti karata Antonia-linnaa vastaan,
ennenkuin he olisivat toipuneet säikähdyksestänsä. Tito havaitsi
esityksen viisaaksi ja antoi käskyn, että linnan päälle hyökättäisiin.
Hämmästykseksensä huomasivat romalaiset sen olevan milt'ei tyhjän
puolustajista ja melkein mitäkään tappiotta oli tämä tärkeä paikka pian
heidän vallassansa. Mutta Tito ei suonut miehillensä mitään lepoa;
juutalaiset sotamiehet olivat menneet temppeliin ja nyt oli kysymys
saada sitäkin valtaansa. Täällä kohtasi romalaisia kumminkin innokas
vastarinta ja kun kahakka oli kestänyt kymmenen tuntia suurella
miestuholla kummaltakin puolelta, käski Tito sotamiehiänsä vetäytymään
takasin Antonia-linnaan. Hän oli tyytyväinen saatuansa tämän
varustuksen valtaansa ja kutsutti heti Marcellon luoksensa. Hän kiitti
tätä hänen loistavasta urhoteostansa ja antoi hänelle luvan anoa joku
palkinto sen edestä. Marcello anoi heti että Sadokin huone
säästettäisiin, kun kaupunki lopullisesti oli valloitettu ja että
kaikki jotka asuivat siinä, jätettäisiin rauhaan. Tito myönsi heti
hänen pyyntönsä ja ankarin käsky annettiin koko romalaiselle
sotajoukolle, ettei kukaan saisi tehdä väkivaltaa Sadokin perhettä tahi
huonetta vastaan, jonka asema tarkoin selitettiin.

Se oli alkupuoli heinäkuuta, jolloin Antonia-linna joutui romalaisten
käsiin. Tito tahtoi vielä kerran tehdä koetuksen saadaksensa
juutalaiset antautumaan, sillä hän tahtoi säästää temppeliä, missä he
nyt olivat suljetut. Hän käski Josephoa puhumaan heidän kanssansa ja
tämä teki tehtävänsä niin hyvin, että hänen vakuuttavat sanansa
vaikuttivat moneen. Mutta, kun Johan näki tämän, joutui hän vimmaan ja
selitti, etteivät romalaiset ikänänsä saisi temppeliä valtaansa, sillä
Herra Sebaoth olisi itse suojeleva sitä ja hukuttava kansansa
viholliset. Samassa antoi hän käskyn ottaa kiinni Josephon ja joukko
rohkeita juutalaisia kiiruhtivatkin ulos täyttämään käskyä; mutta
Josepho onnistui pääsemään heidän käsistänsä ja pelastaa itsensä
romalaisen etuvartialinjan taakse.

Kun Tito havaitsi, ett'ei hän laisinkaan voinut vaikuttaa
kovapintaisiin juutalaisiin, antoi hän käskyn hajoittaa maan tasalle
suurin osa valloitetusta linnasta ja tehdä leveä tie sen kautta, niin
että koko romalainen sotajoukko voisi astua sitä myöten kukkulalle,
missä linna oli. Tämä tapahtuikin heti ja seitsemän päivän perästä oli
tie valmis, jonka jälkeen valleja tehtiin neljään erikohtaan
ulkopuolisen temppelipihan vastapäätä.

Kaikille olisi nyt pitänyt olla selvä, että temppelin häviö oli
välttämätöin, mutta vielä oli muutamia, jotka tästä epäilivät ja
odottivat Herralta apua ja näiden joukossa oli sekä Sadok että
Javanikin. Kumpikin viettivät he aikansa temppelin muurein
sisäpuolella, esimerkillänsä kehoittaen sotilaita rohkeasti kestämään
viimeiseen asti. Öiksi palasi Sadok kotiansa hoitamaan sairasta
vaimoansa ja silloin koetti hän aina lohduttaa ja ilahuttaa häntä
voiton toiveilla, jonka Herra pian antaisi kansallensa heidän
vihollisistansa. Mutta Salomen kanssa oli tällä ajalla suuri muutos
tapahtunut. Hänen ruumiinsa voimat olivat yhäti vähenneet, mutta hänen
sielunsa oli vähitellen irtautunut kaikista siteistä. Kuolemanpelko oli
kadonnut ja hän odotti ilolla ja toivolla sitä päivää, jona Herra,
jolle hän oli antanut koko sydämensä, päästäisi hänet vapaaksi
tomumajastansa. Suurin ilo oli Naomille kuitenkin äitinsä vakaasta
päätöksestä ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa tunnustaa uskonsa
Jesukseen. Monta kertaa oli Naomia vaivannut ja peljästyttänyt, että
äitinsä oli näyttäinyt araksi ja epäileväiseksi tässä kohdassa ja hän
oli huutanut Herralle, että hän antaisi Salomelle rohkeutta julkisesti
tunnustamaan hänen nimeänsä, ennenkuin tätä kutsuttaisiin hänen
tuomioistuimensa eteen. Naomin rukous oli kuultu ja hänen ilonsa
sanomatoin.

Eräänä iltana kun Sadok tuli kotia ja, istuen Salomen vuoteen vieressä,
kertoi hänelle toivojansa kaupungin pelastuksesta, silmäili tämä häntä
surullisilla katsannoilla.

"Oi, Sadok", sanoi hän, "älä puhu minulle pelastuksesta. Meillä ei ole
muu, kuin perikato odotettavana ja muutaman päivän ylöslykkäys ei
merkitse mitään. Sitä ennen toivon kumminkin olevani muuttanut siihen
maahan, jossa ei enää ole surua, ei itkua, eikä kuolemata."

"Nyt täydyn minä pyytää sinua, ettet siitä puhuisi. En voi kestää
ajatusta, että me eroaisimme, vaikka minä näen eron lähestyvän ja en
suinkaan kadehdi sinulta vapautusta siitä tuskasta ja kurjuudesta, joka
meitä tätä nykyä painaa, mutta joka pian on muuttuva voittoriemuksi."

"Ei, Sadok, siihen kuluu kauan, sillä nyt on Israelin hädän ja
hajoamisen aika, josta kaikki meidän pyhät profetat ovat ennustaneet."

"Kuka sinua on saattanut niin ajattelemaan, Salome? Pelkäämpä, että
Naomin typerät haaveksimiset ja toivomiset ovat tarttuneet sinunkin.
Sinulla oli ennen tapana myöntää minulla olevan oikein, kun puhelin
sinulle tulevasta Messiaksesta ja kaikki merkit viittaavat, että hän
nyt on tuleva. Meidän maamme on poljettu muukalaisilta, ja meidän
kansamme on vajonnut syvimpään kurjuuteen. Nyt, nyt juuri, on aika
tullut, että ylimmäisen enkelin torvi on soiva pilvissä ja ilmoittava,
että se joka hallitsee korkeudessa, tulee auttamaan ja vapauttamaan
kansaansa. Salome, minä odotan häntä joka päivä ja yöllä kuultelen minä
joka ääntä ja katselen synkkiin pilviin, nähdäkseni ensimmäisen säteen
siitä suuresta valkeudesta joka ilmaisee hänen tuloansa."

"O, Sadok, jos mielestäsi voisit karkoittaa nämät uneksemiset ja että
sinun silmäsi avaantuisi näkemään meidän kansamme todellista tilaa! Me
olemme todellakin rikokselliset. Raskas syntivelka painaa Abrahamin
jälkeläisiä. Sadok, minä kauhistun itsekin sanojani, mutta totuus on
julkaistava. Minä tiedän, että ei muu, kuin Kristuksen veri voi
puhdistaa sitä kansaa joka sokeudessansa huusi: 'Hänen verensä tulkoon
meidän ja meidän lastemme päälle'."

"Salome", huudahti Sadok ja säpsähti, "olenko voinut kuulla oikein?
Mitä tarkoitatkaan?"

"Älä katso niin ankarasti minuun Sadok-kulta", vastasi Salome vavisten.
Älä kiroa kuolevata vaimoasi, vaikka hän tunnustaa sinulle, että koko
hänen toivonsa nojautuu ainoastaan Nazarethiläisen Jesuksen ansioon ja
kuolemaan. Hänen sovittavassa veressä on minulla syntein anteeksi
saaminen ja hänen haltuunsa tahdon minä käskeä sieluni, sillä hän on
minun lunastanut".

"Ja minä elän kuullakseni tämän selityksen omalta vaimoltani!" huusi
Sadok kiivaasti. "Oi minun isäni Jumala, minun surujeni mitta on nyt
täytetty. Salome, Salome! tämäkö sinulta, sinulta joka aina olet
kulkenut rinnallani ja et koskaan tähän asti ole pettänyt toivojani.
Minä luulin, isä Abrahamin puhtaan uskon olevan turvasi näillä
viimeisillä päivilläsi maan päällä, ja että me kerran samassa uskossa
kohdattaisiin hänen helmassansa. Missä on nyt toivoni? Sinä olet
hyljännyt Herran, kumartaaksesi ihmistä ja kiinnittänyt vanhan uskosi
ristiinnaulittuun petturiin."

Salome vapisi ankarasti. Hän oli odottanut, että Sadok kiivastuisi
kuultuaan hänen tunnustuksensa, että hän uskoi Jesukseen ja sen vuoksi
oli hän viivyttänyt sitä päivä päivältä, mutta hän ei voinut kuvitella
sellaista suruun puhkeamista ja se riisti häneltä melkein kaiken
rohkeuden jatkamaan. Hän katseli miehensä levottomia kasvoja ja rukoili
hiljaa voimaa tässä tukalassa silmänräpäyksessä. Hänen rukouksensa tuli
kuulluksi ja ottaen Sadokia kädestä sellaisella voimalla, kuin jos hän
olisi peljännyt tämän menevän luotansa, lausui hän:

"Sadok, minä olen rakastanut sinua niin palavalla rakkaudella, kuin
sinun sanomatoin helleytesi minua kohtaan kyllä on ansainnut. Elämäni
määränä olen pitänyt olla sinulle mieliksi ja minä pelkään, että minä
monta kertaa olen enemmän ajatellut olla sinulle mieluinen, kuin
Herralle. Voitko siis uskoa minun kevytmielisesti omistaneen mietteitä,
jotka sotivat sinun uskoasi vastaan? Minä olen kauan taistellut sitä
vakutusta vastaan, joka jo kuukausia on tunkenut päälleni; mutta Herra
on minua voimakkaampi.

"Hän ei suvainnut minun kauemmin harhailla erehdyksissä ja
uskottomuudessa vaan vähitellen hälvensi hän ne epäuskon pilvet, jotka
sieluani pimittivät ja osoitti minulle pelastuksen tien poikansa
Jesuksen Kristuksen kautta. Minä en voinut sulkea silmiäni evankeliumin
kirkkaalta valolta, jonka Jumalan henki minulle ilmaisi. Yhtä helposti
olisin voinut katsella kirkasta taivasta puoli päivällä, näkemättä
aurinkoa, kuin kuulla ja lukea Jesuksen historiaa, eikä huomata hänen
olleen Jumalan pojan, Davidin luvatun siemenen."

Sadok ei vastannut; häntä kamoksutti näyttää tunteitansa ja hän salli
Salomen jatkaa:

"Se oli Jumalan sana, kirjoitettu palvelijoiltansa ja annettu hänen
lapsillensa kaikista ikäkausista vakuutukseksi ja lohdutukseksi, joka
vaikutti tämän muutoksen minun sielussani. Ja nyt, Sadok, kuultele
rukoustani; se on viimeinen täällä maailmassa, jonka enään lausun
sinulle; älä anna sen tulla ensimmäiseksi, jonka koskaan vielä olet
kieltänyt. Herran meidän Jumalamme nimessä pyydän sinua lukemaan
evankeliumia, kuultelemaan kaikkia, mitä Naomi on minulle kertonut ja
ennen kaikkia rukoilemaan Jumalata, että hän armollisesti tahtoisi
valaista sinun järkesi käsittämään ja vastaan ottamaan totuutta.
Silloin tiedän minä, että sinä Jesuksessa Nazarethista tulet näkemään
luvatun Messiaksen, joka oli kasvava niinkuin juuri ja vesa kuivasta
maasta, ja sinä tulet huomaamaan propheta Elian tarkoittaneen juuri
häntä, kuvaellessansa tätä kaikilta ylön-katsotuksi ja hyljätyksi,
täynänsä kipua ja vaivaa. Oi, jos vaan voisit uskoa, että hän tuli
lyödyksi meidän synteimme tähden ja hosutuksi meidän pahain tekomme
tähden, niin löytäisit levon sielullesi ja sinä täytettäisiin ilolla.
Lupaa minulle täyttäväsi rukoukseni! Minä olen liian heikko puhumaan
sinulle niin, kuin minä toivoisin."

Sadok tuli liikutetuksi hänen yksivakaisuudestansa ja kävi hämillensä
siitä rohkeudesta ja voimasta, joka häntä elähytti.

"Mikä se on sitten tässä uudessa opissa", sanoi hän, "joka niin
hurmaavalla voimalla valtaa tunnustajiansa? Naomi on aina ollut reipas,
innostunut tyttö, mutta minä luulin, että sinulla, Salome, olisi
tyynempi luonto. Miksi et kääntynyt minun puoleeni, kun nämät
epäilykset ensiksi alkoivat ahdistaa sinua. Minä olisin kumonnut ne ja
saattanut sinut takasin entiseen luottamukseesi ja uskoosi meidän
pyhään oppiimme?"

"Minä pelkäsin sinun vihaasi, Sadok, sillä minä tiesin mininkä määrään
sinä moitit evankeliumin oppia. Mutta minä tiedustelin lakia ja
prophetoita ja tutkin kirjoituksia hartaasti rukoillen ja kaikkialla
huomasin minä, että ne kaikki puhuivat kärsivästä Messiaksesta. Ja tämä
Messias on tullut Jesuksessa. Hän kutsui kaikkia luoksensa ollessansa
vielä maan päällä; nyt kutsuu hän heitä pyhän sanansa kautta. Etkö
tahdo tulla? Etkö tahdo lukea ja kuulla hänen pyhää sanaansa, rakas
Sadokini?"

"Älkäämme puhuko nyt pitemmältä", vastasi hän hellästi. "Sinä olet niin
väsynyt ja heikko, että tarvitset lepoa. Minä lupaan sinulle lukevani
sitä, mitä sinä nimität ilmoitetuksi sanaksi, minä tiedän Naomilla
olevan jäljennöksen siitä ja minä tulen tarkasti lukemaan sen, en
tullakseni vakutetuksi sen sisälläpidon totuudesta, vaan voidakseni
paremmin paljastaa sen viat ja vaillinaisuudet."

"Kiitoksia, rakas Sadok lupauksestasi. Lue sitä vaan, niin on selvä
järkesi ja terävä älysi pian huomaava sen totuuden. Tunnen itseni
onnellisemmaksi kuin pitkään aikaan olen ollut, sillä nyt olen saanut
lausua sinulle sieluni sisimmät tunteet ja minulla on kipene toivoa,
että sinä vihdoinkin käsität ja suostut niihin."

Sadok lähti huoneesta ja meni heti tyttärensä luokse, jonka tapasi
lukemassa pyhää kirjaa. Hän pani sen säikähtyneenä syrjään isänsä
tullessa, mutta suuresti hän riemastui, kun tämä kertoi keskustelunsa
äidin kanssa ja sinne tulemisensa tarkoituksen. Naomi sai
tosin nuhteita siitä osasta, kuin hänellä oli ollut äitinsä
uskonmuuttamiseen, mutta nämät otti hän vastaan nöyryydellä ja
hiljaisella ilolla. Hän pyysi Sadokilta anteeksi, että tässä ainoassa
suhteessa ehdollisesti oli ollut tottelematon, mutta hän rohkeni
samalla kertaa muistuttaa velvollisuudestansa enemmän totella Herran
sanaa, kuin ihmisten.

Sadok ei vihastunut hänen rohkeudestansa, eikä kieltänytkään häntä
vast'edes puhumasta äitinsä kanssa tästä asiasta. Hän huomasi
molempienkin uskon olevan lujan ja järkähtämättömän, ja luontonsa ei
ollut sellainen, että hänellä olisi ollut huvia ankarasta
menettelemisestä. Hän otti perkamenttikääryn ja Naomi näki ilolla että
hän ennen poismenoansa kätki sen vaatteensa laskokseen. Hän kiiruhti
äitinsä luokse tämän kanssa riemuitsemaan siitä onnellisesta
päätöksestä, jonka tämä kauan peljätty keskustelu oli saanut ja
rukoilemaan että Herra siunaisi kalliin sanansa vaikuttamaan isänkin
sydämeen.



VIIDESKOLMATTA LUKU.


Romalaiset olivat nyt tykkänänsä saaneet valtaansa Antonia-linnan ja he
omistivat koko paikan linnan ja temppelin välillä. Komea, ylirakennettu
katto-käytävä yhdisti kummankin rakennuksen ja teki jonkunmoisen sillan
niiden välillä, jonka juutalaiset päättivät hävittää, ettei vihollinen
voisi käyttää sitä hyväksensä näiden turmioksi. He sytyttivät sentähden
tämän tuleen ja vähän perästä oli koko kaunis pylväskäytävä savuavana
rauniona. Temppelin muureilta katselivat juutalaiset tyynesti tätä
hävitystä ja toivoivat nyt olevansa romalaisia vastaan turvassa vahvan
temppelipihan sisäpuolella. Mutta ylt'ympäri läntisen muurin
sisäpuolta, joka näytti olevan vihollisilta enemmästi uhattu johti
myöskin katollinen käytävä, jonka katto oli kallellansa ulommaisen
temppelipihan puoleen. Tässä päätti Johan valmistaa romalaisille
kuolemata ja turmiota, jos he uskalsivat muurilta ales katolle
tullaksensa sieltä pihaan. Hän antoi täyttää aukon pylväskäytävän
orsikerran ja ullakon välillä kuivilla puilla, sekä muilla palavilla
aineilla, jonka perästä hän käski miehensä vetäytymään takaperin
muurista, ikäänkuin he, väsyneinä sodasta, ei kauemmin olisi voineet
tehdä vastarintaa. Romalaiset näkivät heidän pakenevan ja joukko
rohkeita sotilaita toivat heti esille tikapuita, kiipesivät muuria
myöten ylös ja juoksivat ales katolle huolimatta tovereinsa ja
päälliköidensä varoittavista kielloista.

Niin pian kun Johan älysi viekkautensa onnistuneen, käski hän että
palavat aineet katon alla useammasta kohdasta sytytettäisiin ja äkkiä
näkivät romalaiset itsensä ympäröityksi liekeiltä ja savulta. Epätoivon
vallassa kiiruhti monet muurille takasin ja hyökkäsivät tikapuita
myöten ylös, jotka katkesivat painon alla, ja jolloin ne, jotka olivat
kokeneet pelastaa itseänsä tätä tietä, musertuivat kivikadulla muurin
juuressa. Toiset heittivät itsensä ales pihalle mutta juutalaiset,
jotka nyt olivat kokoontuneet tähän paikkaan kävivät heidän päällensä
ja tappoivat heidät heti. Tito näki soturinsa perikadon, mutta ei
voinut pelastaa heitä ja vihamielisenä hurjia juutalaisia kohtaan käski
hän kiiruhtamaan piiritystyötä mitä suurimmalla innolla.

Elokuun kahdeksantena päivänä oli sotajoukot saaneet valmiiksi
multavallit ja Tito antoi heti asettaa muurinmurtajat temppelin
pohjaispuolista kalteria vastaan. Kuusi päivää työskentelivät he
alinomaa, mutta muurien vahvuus teki kaikki yritykset turhaksi. Koetus
tehdä miinoja pohjoispuolisen portin alle ei myöskään onnistunut, eikä
muuta keinoa ollut jäljellä, kuin pystyttää tikapuut ja koettaa
hyökkäämällä valloittaa muureja. Juutalaiset olivat hiljaa kunnes
päällekarkaajat olivat ennättäneet muurien korkeammalle harjalle,
jolloin he hyökkäsivät esille miehissä ja heittivät ales tikapuut,
jotka kaatuessansa musersivat romalaiset sotamiehet. Se oli verinen
päivä sekä päälle karkaaville, että ahdistetuille, mutta viime mainitut
saivat kumminkin voiton ja kun muurit olivat puhdistetut vihollisista,
päättivät he etsiä hetkeksi lepoa tuon väsyttävän työn perästä, joka
seuraavana aamuna taasen oli alkava.

Tämä päivä oli Naomillekin ollut raskas ja surullinen. Tullessansa
aamusella äitinsä huoneesen, luuli hän näkevänsä huomattavan muutoksen
tämän kasvoissa ja Deborah vahvisti hänen luuloansa, ettei Salomella
enään ollut monta päivää, kentiesi ei monta tuntiakaan elettävänä.
Sadok oli hänen luonansa siihen asti, kunnes Javani lähetti kutsumaan
häntä nopeasti tulemaan temppeliin ja vastahakoisesti jätti hän
paikkansa Salomen rinnalla. Naomi jäi hiljaa istumaan ja, huomasi
ahdistetulla sydämellä, kuinka joka ryske ja huuto, joka taistelevien
puolelta tunki äidin korviin, saattoi hänen heikkoa ruumistansa
vavahtelemaan sill'aikaa, kun hänen kätensä oli tuskallisesti
yhteenväännettyinä ja hänen silmänsä käännetyt ylöspäin, ikäänkuin
olisi hän sieltä etsinyt voimaa ja lohdutusta.

Puolen päivän aikana palasivat Sadok ja Javani kuulustamaan, miten
sairas voi, mutta he eivät saattaneet kauan olla hänen luonansa ja
Naomi oli taaskin yksin äitinsä luona. Nämät oli puhuneet päivän
pitkään vaan vähäsen; kauhea kuumuus, jota ei tuulen puuskakaan
laimentanut uuvutti häntä ja pusersi hien hänen kalpeilta
ohimoisiltansa. Mutta iltasella auringon jo lasketessa, ja kun
elähdyttävä tuuli puhalsi kaupungin halki, näytti hän saavan taaskin
voimia ja suloisella hymyllä kääntyi hän Naomin puoleen.

"Näetkös, ehtoo joutuu", lausui hän hiljaa, "ja Herralle olkoon
ylistys, että minunkin elonpäiväni loppu lähestyy. Minä saan mennä
kotia sen luokse, joka ei heitä ulos ketään, jotka hänen luoksensa
tulevat. Älä itke, Naomi, minä olen niin sanomattoman onnellinen.
Ainoa, mikä minua nyt surettaa, on ajatus kuinka sinulle sitten käynee,
ja huoli isäsi ja veljesi sieluntilasta. Mutta nämätkin huolet tahdon
heittää sen päälle, joka pitää murheen meistä. Minä toivon ja luulen,
että hän on kuullut rukoukseni; hän tulee myöskin antamaan minulle
armon loppuun asti olla hänelle uskollinen luottamuksessa ja uskoni
tunnustuksessa".

"Niin niin, hän kyllä tekee", lausui Naomi vakutuksella. "Ja jos
epäilyksesi tulivatkin takasin, niin muista, ettei meidän toivomme
autuudesta riipu uskomme lujuudesta, vaan siitä, mitä Jesus on meille,
ja mitä hän on tehnyt edestämme. Jumala on hurskas ja oikea, eikä voi
rikkoa lupaustansa; ei kenenkään niistä, jotka tulevat hänen luoksensa
ainoan Pojan nimessä, pidä hukkuman".

"Minä tiedän sen ja tähän lupaukseen minä luotan. Minä olen halpa
syntinen, mutta Herra Jesus on pessyt minut puhtaaksi veressänsä ja
kuka silloin on se, joka tahtoisi kantaa päälleni ja tuomita. Oi että
Sadok ja Javanikin olisivat löytäneet tämän varman jalansian, kun
kaikki tässä maailmassa hukkuu!"

"Herra antakoon sen! Suokoon hän armon aikaa näille meidän
rakkaillemme, että he voisivat miettiä mitä heidän rauhaansa sopii.
Minä vapisen joka hetki heidän henkensä puolesta niin kauan kun tämä
verinen piiritys kestää; kuinka helposti voisi tapahtua, että he
äkillisesti kutsutaan pois tekemään tiliä ennenkun vielä ovat oppineet
Herraa tuntemaan!"

"Niin se on hirveä ajatus. Ja mikä on oleva heidän osansa, kun
romalaiset saavat käsiinsä kaupungin? Ehkä lyödään he maahan, ehkä
viedään he orjina pois maahan, jossa Herran nimi vielä ei ole tunnettu.
Oi, minun täytyy karkottaa nämät kauheat ajatukset, sillä ne vihlovat
minun sydäntäni. Ota harppusi, Naomi, ja laula minulle. Minä olen kovin
väsyksissä ja tämä päivä on ollut niin pitkä, niin pitkä.

"Ihmettelempä, miksi ei isäsi vielä ole palannut; sodan melske näyttää
lakanneen sillaikaa kun me olemme puhelleet."

Salomella oli oikein. Sota oli lakannut, mutta muu seikka estikin
Sadokin palajamista. Kun hän ja Javani olivat aikeissa jättää temppeli
palataksensa kotiinsa, kiinnittyi heidän huomionsa erääsen kirkkaaseen
tuli patsaaseen, joka kohosi ylös siltä haaralta kaupunkia, missä suuri
vankihuone oli. He pysähtyivät silmänräpäyksessä ja saivat pian sen
vakutuksen että tuli raivosi vankihuoneessa, johon sen luultavasti oli
sytyttäneet jotkut kapinallisista. Javani keräsi äkkiä miehiänsä ja
pyysi isäänsä palajamaan kotia ilman hänettä.

"Minun täytyy joutua vankihuoneelle", sanoi hän; "siellä on eräs, joka
ei saa hukkua".

"Kestä puhut, Javani? Ovathan jo meidän jaloimmat miehemme viety sieltä
kuolemaan? Mutta olkootpa kuka tahansa; minä seuraan sinua koettamaan
pelastaa häntä kauheasta kuolemasta."

"Käydään sitten isäni; älkäämme viivytelkö vähäistäkään aikaa, niin
tulet näkemään jonkun, jota et enään luullut tapaavasi maan päällä.
Theophilo on salvattu tuonne ja me tahdomme pelastaa hänet!"

"Theophilo elää! Oi kiiruhtakaamme!" huusi Sadok innossansa. He
kiiruhtivat katujen kautta seurattuina miehiltänsä ja pääsivät pian
vankihuoneen luokse, jonka selotit olivat sytyttäneet tuleen sittenkuin
turhaan olivat koettaneet murtaa portit ja pelastaa moniaita
toveriansa, jotka Simonin käskystä olivat tänne suljetut. Alahalla
kadulla oli ankara taistelu Johanin ja Simonin puoluelaisten välillä,
joista edelliset tahtoivat auttaa ulos ystäviänsä sillä välin kun
toiset kokivat estää sitä tapahtumasta.

Savu ja ryske palavasta rakennuksesta, hurjat kuoleman huudot niiltä
onnettomilta, jotka olivat palamaisillansa sisällä ja ottelu kadulla,
missä tuota mieletöntä sotaa taisteltiin, kaikki yhdistyi matkaan
saattamaan huomattavaa meteliä ja hämmennystä.

Javani oli suuresti rohkea ja päätöksissänsä pikainen. Keräten
miehensä ympärilleen hyökkäsi hän taistelevien keskelle, raivasi
tieltään kaikki, kutka teki hänelle vastarintaa ja onnistui päästä
pienenläntiselle portille, joka oli vankihuoneen muurissa. Sadokin
ihmeeksi otti hän lakkaristansa avaimen, aukasi portin ja kiiruhti
sitten pihan yli vankihuoneesen huolimatta tulesta ja savusta, mikä
tuprusi häntä vastaan. Sadok seurasi häntä pelkäämättä ja he
pysähtyivät pian kammion ovelle, jonka Javani myöskin aukasi. Sisällä
makasi Theophilo olkivuoteella kädet vastakkain ja tyyni levollisuus
kalpeilla kasvoillansa. Kun ovi avattiin, loi hän katseensa sinnepäin
ja samassa silmänräpäyksessä, kun hän kummaksensa oli tuntenut Sadokin,
makasi hän likistettynä tämän syliin.

"Tule, isäni," sanoi Javani maltittomasti, "täällä ei ole aikaa
helleyden osoituksiin eikä selityksiin. Tuli lähenee ja meidän täytyy
kiiruhtaa, ettei paluumatka meiltä sulkeentuisi."

Sadokin avulla nousi Theophilo ylös ja kaikki kolme jättivät kammion.
Juuri kun olivat päässeet ulos pihalle, kaatuivat vankihuoneen portit
suurella rytinällä ja koko joukko syöksi kadulta vankihuoneesen. Siinä
sekamelskassa, joka nyt syntyi onnistui ystävillemme kenenkään
huomaamatta hiipiä sieltä pois ja niin sukkelaan kuin Theophilo jaksoi
astua, kiiruhtivat he eteenpäin kaduilla ennättääksensä Sadokin kotia.

Siellä oli Theophilolla tilaisuus nähdä, minkä hävityksen piiritys
oli matkaansaattanut kaupungissa. Javani oli käydessään häntä
vankihuoneessa tervehtimässä kertonut sodan vaiheista, mutta ei
Theophilo koskaan ollut ajatuksissansa voinut kuvitella, mitä hän nyt
todellisuudessa näki. Innolla kysyi hän Salomesta ja Naomista ja sai
suureksi murheeksensa kuulla että tuon edellisen elonhetket pian olivat
lasketut. Sadok ei ollut arvannut vielä että Salomella samoin kuin
Naomillakin oli tieto Theophilon salaisesta pelastuksesta, jonka Javani
oli pannut toimeen palauttaaksensa, jos mahdollista, serkkuansa hänen
erehdyksistänsä. Nyt sai hän tietää tämän kuin myöskin, että Javani oli
pukenut Theophilon vaatteet erään surmatun marttiran päälle, joten sekä
hänen pyövelinsä, että sukulaisensa huomio johdatettiin väärälle
suunnalle. Javani oli sitten käynyt tervehtimässä häntä miltei joka
päivä vankihuoneessa, vienyt hänelle ruokaa ja koettanut vaikuttaa
hänen uskontoonsa, mutta siinä oli kaikki hänen kokeensa mennyt turhaan
ja vaikka se oli häntä suututtanut ei hän kuitenkaan voinut olla
ihmettelemättä serkkunsa järkähtämättömyyttä. Vaikka Javanilla viime
aikoina oli ollut paljon puuhaa, oli hän kuitenkin pitänyt huolta ettei
Theophilo kärsisi puutetta vankihuoneessa ja usein oli hän itse ollut
syömättä voidaksensa säästetyllä ruo'alla yllä pitää Theophilon henkeä.
Yhä toivoi hän vielä että tämä luopuisi uskostansa ja hän ei suonut
tämän kuolevan hyljättynä petturina isäinsä uskolle. Kun Theophilo
seuraajinensa oli ennättynyt Sadokin huoneesen ja päässyt ovesta
sisään, kohtasi heitä ensiksi vanha Deborah, joka luuli ensin näkevänsä
aaveen, eikä voinut toipua säikähdyksestänsä ennen kuin Theophilo
ystävällisesti oli puhutellut häntä. Hänen säikähdyksensä muuttui nyt
yhtä kiihkoiseksi riemuksi ja Javanilla oli täysi tekeminen saada sen
innokkaita osoituksia hillityksi.

Hiljaa astui Theophilo sitten huoneesen, jossa Salome makasi ja jossa
viimeiset säveleet Naomin laulusta vielä värähtelivät. Hän meni sairaan
vuoteen viereen ja syvästi liikutettuna nähdessänsä, mitkä jäljet tauti
ja kärsimiset olivat jättäneet hänen kasvoillensa, laski hän vuoteen
viereen polvillensa. Salome katseli häntä silmänräpäyksen ikäänkuin
ihmetellen, kuka tämä olisi, mutta kerrassansa valkeni hänen
katsantonsa ja hän tunsi Javanin. Sanomattomalla ilolla ojensi hän
tälle kätensä ja kuulteli tarkastuksella Sadokin kertomusta päivän
viimeisistä tapauksista. Hän tuli suuresti liikutetuksi Javanin
alttiiksi antavasta huolen pidosta serkustansa ja silmäyksellä, joka
ilmaisi puhtainta iloa katsahti hän poikaansa. Mutta hetken perästä
antoi hän merkin, että hän tahtoi levätä, ja kaikki erkanivat hänen
luotansa paitsi Sadok, joka jäi hiljaa istumaan hänen vuoteensa
viereen.

Theophilolla ja Naomilla oli paljon keskusteltavaa. Theophiloa ilahutti
kuulla Klaudian hurskaasta nöyryydestä ja vahvasta uskosta. Hän näki
nyt että Herra oli johdattanut kaikki parhain päin ja kääntänyt
onnettomuudenkin onneksi, koska Theophilon luultu kuolema oli vaan
pakoittanut Klaudiata lähemmäksi Herraa. Heidän tästä vielä puhellessa
tuli sana, joka vaati heitä Salomen luokse ja he kiiruhtivat
noudattamaan sitä. He tapasivat Sadokin ja Javanin hänen luonansa ja
ensi katsannolla sairaaseen kävi selväksi, että kuolema jo oli laskenut
kätensä hänen päällensä.

"Minä olen kutsuttanut teitä kaikkia", sanoi hän heikolla äänellä,
"sanoakseni teille jäähyväissanan. Sinua Theophilo minä kiitän sen
edestä, että esimerkilläsi ohjasit ja vahvistit minua siinä uskossa,
jossa nyt kuolen autuaana. Siunatkoon sinua Herra taivaassansa ja
täällä maan päällä. Tässä Jumalan ja niiden läsnä ollessa, jotka ovat
minulle kaikista kalliimmat, tunnustan minä että Jesus Natzarethista on
se luvattu Messias ja minun sekä kaikkein ihmisten vapahtaja. Oi minun
rakas puolisoni ja sinä minun poikani, kääntykäät hänen puoleensa. Hän
tulee pelastamaan ja vapahtamaan teitä nyt kun pahat päivät ovat
tulleet kaupunkimme yli."

"Äiti", huudahti Javani, joka ei kauemmin voinut vaijeta; "lakkaa,
äläkä anna viimeisen sanasi olla sadatus. Älä puhu Nazarenilaisesta,
tahi salli minun mennä, ennenkuin unohdan rakkauteni ja nöyryyteni
sinuun Jumalan kunnian puolustamisen tähden."

"Javani, Javani oletko niin juurtunut vale-luuloihin? Niin kauan kun
hengin, en saata olla puhumatta mitä Jesus on tehnyt sinun ja minun
edestäni; suokoon Jumala, että ääneni voisi tunkea sydämmesi sisimpään.
Etkö tahdo viipyä kuulemaan todistustani? Hyvästi poikani, olkoon se
vapahtaja, jota ylönkatsot sinulle armollinen ja johtakoon sinua
mietiskelemään."

Javani tarttui käteen, jonka äitinsä hänelle ojensi ja suuteli
helleydellä hänen poskeansa, jonka perästä hän riensi ulos.

"Hän on poissa ja Herra häntä auttakoon" lausui Salome huoaten. "Sinä,
Sadok, olet vähemmin ankara. Minä näen, että mielesi alkaa pehmitä. Älä
väitä sitä; älä riistä minulta toivoa, joka tekee minut niin iloiseksi.
Kun olen kuollut, tulet muistamaan, mitä minä olen sinulle sanonut ja
tunnustamaan, että se oli totta." Taaskin vaikeni hän hetkeksi,
saadaksensa voimia. Sitten jatkoi hän heikommalla äänellä:

"Naomi, lapseni, tule tänne vastaanottamaan siunaukseni!"

Naomi lankesi polvillensa ja nojaten päätänsä äidin vuoteeseen koki hän
pidättää itkuansa, kun Salome laski kätensä hänen päänsä päälle ja
sanoi:

"Isäimme Abrahamin, Isakin ja Jakobin Jumala siunatkoon sinua, Naomini,
ja varjelkoon sinua kaikilla teilläsi. Palkitkoon hän satakertaisesti
sen mitä olet minulle tehnyt. Tehköön hän sinut välikappaleeksi
isäsikin sielun pelastamiseen niinkuin sinä olet ollut minunkin. Ja kun
sinut kutsutaan pois tästä elämästä; sallittakoon minun silloin taaskin
tavata sinua Jumalan kunnia-istuimen edessä, jossa yhdessä saamme
veisata hänen ja karitsan kiitokseksi."

Naomi painoi äitinsä kättä huulihinsa ja kasteli sitä kyyneleillänsä
voimatta lausua sanaakaan. Sadok ja Theophilo vajosivat polvillensa
hänen rinnallansa.

"Rukoile minun puolestani Sadok", lausui Salome. "Kuolon varjot
laskeuvat ympärilleni ja minä soisin että sinun äänesi olisi maailmassa
viimeisin, mitä kuulen."

Sadok rukoili ja hänen huulensa ilmaisivat koko hänen sielunsa tilan.
Hän lopetti rukouksensa toivolla, että, jollei hän vielä tunne
totuutta, se tulisi hänelle ilmoitetuksi.

Salome oli ummistanut silmänsä ja makasi liikkumatta sillä välin kun
Sadok rukoili. Kun tämä oli lopettanut, vilkasi hän äkkiä ylös ja riemu
loisti hänen silmistänsä.

"Jumalan siunaus sinulle näistä sanoista, rakastettuni", lausui hän
vilkkaasti. "Nyt minä erkanen täältä rauhassa ja riemulla, sillä minä
luotan Vapahtajani sanaan, että se ken etsii, hän löytää, ja se ken
anoo, hänelle annetaan! Oi, sieluni ja kaikki, mitä minussa on, ylistää
hänen pyhää nimeänsä!"

Hän puristi Sadokin kättä omaansa ja vajosi taaskin hiljaiseen
horrokseen. Niin makasi hän moniaan hetken, jonka perästä hän jälleen
avasi silmänsä ja sopersi:

"Kuolema, kussa on sinun otas, hauta, kussa on sinun voittos?"

"Sano meille, rakas Salome, onko kaikki hyvin ja onnellisesti?" lausui
Theophilo kumartuen hellästi hänen puoleensa.

"Riemua, riemua, kaikki on hyvin, kaikki on onnellisesti," kuiskasi
hän.

"Eikö mikään epäilys, mikään pelko, mikään pimeys vaivaa sinua?" jatkoi
Theophilo innollisna saada huomaamaan kuinka vahvaksi Salomen usko
hänet teki.

"Oi, ei", kuiskasi hän hiljaa, mutta kuultavasti. "Kuolonlaakso on nyt
aivan valoisa. Sen yli näen minä taivaan avoinna ja kaikki pyhät,
kultaiset harput kädessä; mitään pimeyttä ei ole, sillä karitsa itse on
aurinkona siellä!"

Nämät olivat hänen viimeiset sanansa. Niin hiljaa ja vaivatta veti hän
viimeisen huokauksensa, ettei kukaan huomannut, koska tämä tapahtui.
Sadok tunsi hänen kätensä heltyvän omastansa, ja samalla valaisi uuden
päivän säteet huonetta, joka nyt oli muuttunut ruumishuoneeksi.

Ne onnettomat suhteet, jotka kaupungissa vallitsi, matkaansaattoivat
ettei mitään juhlallisempia peijaisia voitu pitää, joissa tavalliset
hautajaismenot olisi noudatettu. Sadok ei myöskään tahtonut että Salomen
ruumis vietäisiin kauaksi ja hän käski sen vuoksi että hauta
kaivettaisiin puutarhaan. Vielä samana päivänä laskettiin hänen tomunsa
viimeiseen leposijaansa ja sekä Sadok että Naomi saattoivat kesken
surujansakin sydämmestänsä kiittää Herraa, siitä että hän oli
pelastanut tuon rakastetun kaikesta hädästä ja kärsimisestä.



KUUDESKOLMATTA LUKU.


Tuskin oli Salomen hauta suljettu niin tuli sana Johanilta, joka kutsui
Javania temppeliin, jossa kaikki puolustusvoimat nyt olivat tarpeen kun
Tito oli sytyttänyt valkean porttien edustalle. Javani kiiruhti sinne
ja huomasi asian laidan todellakin olevan sellaisen. Hopealevyt, joilla
nämät olivat varustetut mutkistuivat kuumuudesta ja pian heittäytyi
tuli muurin ohitse ales pylväskäytävään, joka siellä täällä syttyi
tuleen. Javani ja Simon kokivat kehoittaa miehiänsä sammuttamaan tulta,
mutta heitä näytti valloittaneen äkkinäinen arkuus ja äänettöminä sekä
välin pitämättöminä katselivat he liekkiä jotka joka haaralta
ympäröivät heitä ja vireästi toimittivat hävitystyötänsä. Koko päivän
raivosi tuli ankarasti ja illan tullessa olivat kaikki nuot komeat
pylväskäytävät raunioina. Sadok palasi kotia Naomin luokse sillaikaa
kun Javani jäi jälelle lujasti päättäneenä ennen ei lähteä temppelistä,
kun sen kohtalo oli ratkaistu.

Kun päivä koitti valmisti Sadok itseänsä taaskin jättämään kotinsa ja
palaamaan temppeliin. Naomin valtasi synkkä aavistus kun isä tuli
ottamaan jäähyväisiä häneltä; tuntui kuin olisi joku sanonut hänelle,
ettei hän enää saisi nähdä isäänsä hengissä ja hän ei malttanut olla
sitä sanomatta ja rukoilematta isäänsä pysymään kotona.

"Älä heitä itseäsi sellaisten ajatusten valtaan," sanoi Sadok
ystävällisesti. "Kaikki ei ole vielä hukassa ja vaikka minun toivoni
voitosta ja vapautuksesta ovat menneet, voimme me vielä niinkin
vastustaa vihollisia, että hänen täytyy myöntää meille kohtuulliset
ehdot. Jos ankarampi vaara uhkaa kaupunkia, palajan minä heti luoksesi;
Theophilo jää nyt tänne olemaan sinulle avuksi. Pyhä velvollisuus
kutsuu minua temppeliin ja elävän Jumalan palvelijana en saa pettää
hänen pyhyyttänsä. Hyvästi, Naomi. Jumalan siunaus tulkoon sinulle!"

Hän meni pois ja Naomi katseli hänen jälkeensä kunnes pihan portit
suljettiin hänen jälestänsä. Theophilo ei tahtonut jättää orpanatansa
yksin; hän tiesi ettei hänen läsnä olonsa voisi estää temppelin
häviämistä, ja sen vuoksi jäi hän Naomin luokse lohduttamaan ja, jos
niin tarvittaisiin, puolustamaan häntä.

Nyt oli elokuun 10 päivä, päivä joka jo oli osoittanut itsensä niin
onnettomaksi Jerusalemille, koska babylonilaiset silloin hävittivät
Salomonin temppelin. Tito näki raivoisan tulen, joka uhkasi hävittää
Jehovan toisenkin temppelin ja hänet valtasi sääliväisyyden tunne
ajatellessansa, että niin paljon komeutta ja loistoa katoaisi. Hän
kutsui kokoon sotaneuvostonsa ja huolimatta monen vastustuksista, jotka
väittivät, että temppeli ei olisi pidettävä pyhyytenä vaan linnana,
jota ei tulisi säästää, päätettiin että romalaiset itse olisivat
avullisna tulen sammuttamisessa.

Mutta korkeampi voima, kuin Titon oli päättänyt että temppeli oli
hävitettävä ja romalaisen sotapäällikön legionat eivät voineet estää
Jumalan vihan miekkaa iskemästä. Kun romalaiset työskentelivät tulen
sammuttamisessa, tekivät juutalaiset, jotka nyt olivat saaneet
rohkeutta Simonin ja Javanin johdon alla raivoisan päällehyökkäyksen
itäisen portin kautta. Romalaiset kokoontuivat ja vastaan ottivat
hyökkäyksen suljetuissa riveissä ja kun Tito itse tuli apujoukon
kanssa, ajoivat he päällekarkaajat takasin temppeliin. Tito läksi tämän
jälkeen pois aikoen seuraavana päivänä tehdä yleisen rynnistyksen
temppeliä vastaan. Mutta kohta hänen poismenonsa jälkeen tekivät
juutalaiset uuden hyökkäyksen. Silloinkin ajettiin he takasin ja
kiivastuneet romalaiset vainosivat heitä aina temppelin portille
saakka. Muuan sotilas kiipesi toverinsa hartioille, tempasi tulisoiton
käteensä ja viskasi sen onnettomuutta tuottavalla tarkkuudella erään
pienemmän portin kautta itse temppeliin. Yht'äkkiä leimahti ilmituli
sen sisällä ja vimmastuneina tästä temppeliä häpäisevästä teosta
kohottivat juutalaiset hirmuisen huudon, tarttuivat miekkaansa ja
hyökkäsivät romalaisten päälle. Tito oli jo makuulla kun Marcello tuli
ilmoittamaan hänelle että temppeli paloi. Hän kiiruhti sinne ja koetti
hillitä sotamiehiänsä, mutta turhaan.

Romalaiset soturit puolestansa vimmastuneina juutalaisten
kovapintaisesta vastarinnasta tunkivat eteenpäin; moni heitti
tulisoittoja sisimmäiseen temppelipihaan ja tarttuivat miekkoihinsa
alkaaksensa teurastamista. Tuhansittain juutalaisia kaatui jo
ensimäisessä kahakassa ja pitkin temppelin portaita virtasi veri ales,
vaikka Tito teki kaikki, minkä voi, estääksensä veren vuodatusta. Vielä
eivät liekit olleet päässeet pyhyyden sisimpään osaan ja romalainen
päällikkö toivoi voivansa säilyttää tämän osan rakennuksesta kun muuan
hänen sotilaistansa vei tulisoiton temppelin esirippuihin, jotka
silmänräpäyksessä syttyivät. Titon täytyi silloin vetäytyä takasi ja
koko tuo komea rakennus hukkui tuleen ja liekkeihin. Osa toisensa
perästä syöksin kokoon suurella rytinällä; tornia ja huippuja kohosi
tulipatsaiden välissä, seisoivat huojuen muutaman minutin ja kaatuivat
sitten, levittäen kaatuessansa ylt'ympäri tulisateen kipinöistä ja
liekeistä.

Tässä kauheassa tilaisuudessa ilmestyi Ananian poika vielä kerran.
Aaveen kaltaisena hiipi hän temppelipihan yli, kiipesi horjuvalle
muurille ja katseli sitä hävitystä, jota hän niin prophetallisesti oli
ennustanut. Äkkiä huusi hän korkealla äänellä: "Voi minuakin" ja
samassa tapasi häntä kivi heittokoneesta ja hän kaatui takaperin
suitsuaviin raunioihin.

Emme yritäkään kertoa niitä kauheita näkyjä jotka nyt seurasi kun tuli
ja romalaisten miekat olivat toisillensa avullisna surmaamassa kaikki,
jotka olivat temppelin muurien sisäpuolella. Tämän häiriön ajalla
onnistui kuitenkin Giskalan Johanin murtaa itsensä lävitse seurattuna
joukolta selotteja ja hakea turvapaikkaa ylimmäisessä osassa kaupunkia,
johon sitten useampia pakolaisia kiiruhti saamaan satunnaisen
pelastuksen.

Ryöstönhimoisia laumoja romalaisista sotureista etseivät joka haaralta
rikkauksia joita tiesivät temppelissä säilytetyksi ja sanomaton olikin
saalis, jonka onnistuivat temmata pois tulen vallasta. Mutta toisella
pienellä joukolla romalaisia Marcellon johdon alla oli etsiessänsä
toinen tarkoitus; he hakivat pappia, Sadokia, pelastaaksensa häntä jos
mahdollista, ja viimein löysivätkin he hänet, mutta maaten kuolleena
sen alttarin juurella, jossa hän oli tottunut toimittamaan virkaansa.
Kun Marcello nosti kuolleen ruumiin ylös laattialta löysi hän tämän
vaatteiden sisällä otteen Mattheuksen evankeliumista. Marcello kävi
hämille; kuinka tämän asian laita olikaan? Voisiko olla mahdollista
että Sadok uskoi Jesusta Nasarethistä? Vaijeten pisti hän tuon
kallisarvoisen kirjoituksen talteen ja seurajiensa avulla kantoi hän
Sadokin ruumiin siihen osaan temppeliä, jossa tuli enimmästi riehui ja
heitti sen liekkien keskelle, ettei kuollut ruumis joutuisi alttiiksi
ryöstäjien ivalle ja pilkanteolle.

Johdattaen miehiänsä kiiruhti Marcello sitten hyvin tunnetuita teitä
myöten Sadokin huoneesen pelastamaan Naomia. Yö oli valoisa kuin päivä,
sillä loiste palavasta temppelistä levisi lavealta ylt'ympäri; mutta
Marcello ei tarvinnut tätä valoa löytääksensä tietä. Kuinka hän vapisi
levottomuudesta päästyänsä Sadokin huoneen portille! Se oli suljettu
mutta antoi pian jälkeen romalaisten sotamiesten iskuille. Marcello
asetti useammat miehistänsä portille estämään ryöstäviä pääsemästä
sisään. Itse kiiruhti hän huoneukseen ja etsei kaikki huoneet läpi,
mutta ne olivat tyhjät. Hän juoksi ulos penkeristölle, mutta sieltäkään
ei hän löytänyt ketään. Silloin huomasi hän puutarhassa kolme henkeä:
nuoren tytön joka oli polvillansa maassa, yhden miehen hänen
vieressänsä, joka näytti olevan valmis suojelemaan häntä viimeiseen
asti ja erään vanhan vaimon, joka seisoi nuoren miehen rinnalla. Hän
tunsi heti keitä ne olivat, mutta ne eivät tunteneet häntä. Kun Deborah
huomasi hänet tulevan penkeristölle, huusi hän:

"Tapa Naomi, Theophilo; työnnä miekkasi hänen rintaansa. Parempi on
nähdä hänet kuolleena äitinsä haudalla, kuin villittyjen romalaisten
viemänä pois vankeuteen."

Theophilo luotti kuitenkin Herran apuun, missä ei ihmisellinen silmä
huomannut mitään apua; hän otti Naomin syliinsä ja odotti tyynenä
vihollisensa tuloa.

Marcello kiiruhti portaita ylöspäin.

"Naomi, oma Naomini", huudahti hän; "sinulla ei ole mitään pelkäämistä;
Marcellohan on tulemassa."

Naomi, joka oli pyörtynyt ei kuullut hänen sanojansa. Marcello juoksi
esiin ja sulki hänet syliinsä; kyyneleet vuotivat Marcellon silmistä
kun hän katseli hänen kuihtuneita, kalpeita kasvojansa.

"Katso ylös, Naomini", lausui hän; "katso ylös niin saat nähdä
Marcellon olevan luonasi. En ole koko tämän verenvuodatuksen ajalla
ajatellut muuta kuin sitä hetkeä, jolloin jälleen saisin sinua nähdä.
Tulenko kadottamaan sinut samassa kun taaskin olen sinun saanut?"

Viipyi tuokion aikaa ennenkun Naomi jälleen toipui, mutta vihdoin
aukasi hän silmänsä ja katseli oudosti ympärillensä. Hän oli odottanut
näkevänsä viholliset ympärillänsä! Kuinka selittääkkään hänen iloansa
nähdessänsä Marcellon ja kuullessansa tämän riemuhuudon! Deborah ja
Theophilo olivat hänen luonansa ja heidän kasvonsa loisti onnesta,
mutta näitä Naomi tuskin huomasikaan, sillä olihan Marcellokin hänen
luonansa ja mitä puuttui häneltä silloin?

Vaan tämä itsekäs ajatus valtasi häntä ainoastaan hänen onnellisuutensa
ensimmäisessä silmänräpäyksessä. Hän ei nähnytkään isäänsä ja kysyi
heti Marcellolta eikö tämä ollut nähnyt häntä. Marcello antoi väistävän
vastauksen; hän ei tahtonut yhdellä kertaa ilmaista Naomille sitä
surullista asiaa, joka hänellä oli tälle julkaistavana. Mutta Naomi
älysi heti miten asian laita oli.

"Minä arvaan kaikki", lausui hän nopeasti. "Minun isäni on kuollut,
eikö niin?"

"Niin on", vastasi Marcello. "Hän kaatui alttarin juurella, jota hän
niin miehekkäästi puolusti viimeiseen hengen vetoon asti. Ja näetkö,
Naomi", lisäsi hän ottaen esille tuon tunnetun perkamentti-kääryn,
"tämä pyhä kirja lepäsi hänen sydämellänsä; emmekö saattaisi toivoa
että hän tunsi sen pyhät totuudet ja uskoi ne?"

"Jumala suokoon sen! Hän oli herennyt ylönkatsomasta niitä, mutta Herra
yksin tietää, kuinka runsaassa määrässä hän oli omistanut niitä
itsellensä. Hän oli uskollinen ja vilpitön Herran palvelija ja minä
toivon että hän nyt on mennyt Herran rauhaan".

"Entä äitisi, Naomi, onko hänkin mennyt pois?"

"Sitten eileispäivän lepää hän tämän turpeen alla; mutta minun ei sovi
surra, sillä hän kuoli uskossa meidän Herraamme Jesukseen Kristukseen
ja hänen viimeiset hetkensä olivat täynnä siunausta".

"Herra olkoon ylistetty!" sanoi Marcello. "Sinä olet vanhemmitta,
Naomi, mutta minun isäni tulee olemaan sinunkin isäsi, ja Jumalan
avulla on kirkas aamu seuraava tätä murheen yötä, jonka sinun on
täytynyt elää. Tulkaat nyt, käykäämme huoneeseen. Meidän on pitäminen
huolta teidän turvallisuudestanne ja minä haluan kuulla sinun
merkillisiä onnen vaiheitasi, Theophilo. Minä olen surrut sinua niin'
kuin kuollutta ja olen löytänyt sinut elävänä jälleen".

Theophilo kertoi lyhykäisesti ystävällensä, mitä hänelle viimeisinä
aikoina oli tapahtunut ja sai tältä tervetulleita tietoja Klaudiasta.
Mutta aika ei myöntänyt pitempiä keskusteluja. Koko viimeimmäksi
valloitettu osa kaupunkia oli sytytetty tuleen ja liekit lähenivät jo
Sadokinkin huonetta. Romalaiset sotamiehet kuljeskelivat ryöstäen ja
murhaten pitkin katuja ja töin tuskin oli tähän asti vahdille
onnistunut pidättää heitä Naomin kodista. Marcello huomasi, ettei Naomi
enään olisi turvassa siellä. Hän teetti pikaisesti paarit Naomia ja
Deborata varten ja käski miehiänsä saattamaan heidät romalaiseen
leiriin. Itse seurasi hän ja Theophilo suojeluvartijoina ja monien
vaarojen perästä ennättivät he vihdoin leiriin, jossa Naomi ja Deborah
sijoitettiin Rufon majaan ja Theophilo jäi heidän luoksensa sillä välin
kun Marcello kiiruhti takasi kaupunkiin.

Koko roomalainen sotajoukko oli tänä päivänä ottanut asemansa
kukkulalle missä temppeli seisoi ja roomalaiset sota liput olivat
istutetut savuaviin raunioihin. Suuri uhri oli toimitettu heidän
epäjumalillensa ja raikkaat riemu huudot ilmaisivat Titon voittoa.
Saalis oli niin mahdottoman suuri että sotamiehet eivät pitäneet kultaa
kuparia kalliimpana ja heidän tyydytetty saaliin himonsa enensi heidän
iloansa. Kesken kaikkea iloa kiintyi heidän huomionsa pieneen
juutalais-joukkoon jotka olivat ottaneet pakonsa jälelläolevalle osalle
temppeli muuria. Roomalaiset eivät huolineet hyökätä näiden päälle ja
viisi päivää kestivät nämät paikallansa, kunnes nälkä vihdoin pakoitti
heidät tulemaan ulos. He pyysivät Titolta armoa ja yksi heistä oli
Isak, joka niin kammoittavalla nöyryydellä kerjäsi henkensä edestä,
että romalaiset tunsivat vihan ja ylenkatseen syttyvän itsessänsä. Tito
oli taipumaton ja hänen käskystänsä mestattiin ne kaikki.

Kuten jo mainitsimme oli joukko seloteja Johanin johtamina pelastaneet
itsensä temppelin palosta ja ottaneet pakonsa ylimpään osaan kaupunkia.
Täällä uudistettiin taaskin piirityksen kaikki kauhistukset ja
syyskuun seitsemänteen päivään asti puolustivat juutalaiset itseänsä
kovapintaisesti vihollisiansa vastaan. Kun roomalaiset vihdoin olivat
saaneet tämänkin kaupungin osan valtaansa, antoi Tito käskyn, että
sekin hajotettaisiin maan tasalle ja ainoastansa kolme tornia jätettiin
pystyyn muistoksi roomalaisten voitosta.

Sotavankia saatiin sellainen paljous että siitä syntyi voittajallekin
hankaluuksia ja sittenkun ne voimakkaammat ja pulskimmat heistä olivat
valitut kaunistamaan Titon kunnia-retkeä Roomassa, tapettiin heikot ja
sairaat kuin myöskin vaimot, lapset ja vanhukset. Muista sotavangeista
lähetettiin monta tuhatta vuorikaivantoihin roomalaisen valtakunnan eri
osissa, taikka vietiin maakuntiin miekkailijoina tekemään palvelusta
kansanhuviksi.

Sotavankien luku nousi yhdeksänkymmeneen seitsemään tuhanteen.
Asujanten luku, jotka nälkä tahi miekka surmasi, arveltiin nousevan ei
vähempään kuin miljoonaan yhteensataantuhanteen.

Vielä etseivät roomalaiset kapinan johtajia voimatta löytää heitä. Sekä
Giskalan Johani että Simon näyttivät olevan peräti kadonneet. Edellinen
oli paennut maanalaisiin kuoppiin, jossa hän sekä useat hänen
seuralaisistansa pitivät itseänsä piilossa. Vihdoin löysivät
roomalaiset kumminkin muutaman kuopan suun, mutta kun he aikoivat
tunkea näihin sisään, kohtasi heitä niin inhottava löyhkä mädänneistä
ruumiista, että heidän oli vetäytyminen takasin ja he otaksuivat, ettei
ketään elävää olentoa olisi kuopissa. Niin ei kuitenkaan ollut laita,
mutta vihdoin kävi niissä oleminen Johanillekin ja hänen miehilleen
mahdottomaksi ja heidän täytyi heittää itsensä voittajan valtaan,
ehdoilla että heidän henkensä säästettäisiin. Tämä lupaus annettiin ja
täytettiinkin, mutta Johani, samaten kun muutkin, tuomittiin
elinkautiseen vankeuteen.

Simonin luultiin kuolleen johonkin kuoppaan ja häntä lakattiin
kokonansa etsimästä. Tito valmistihe lähtemään autiosta kaupungista, ja
Marcello oli iloinen tietäen nyt saavansa viedä Naomin pois paikasta,
jossa kaikki muistutti hänelle entisten päivien onnesta ja nykyisistä
katkerista kärsimyksistä. Veljensä kohtalo raskautti suuresti Naomin
mieltä; ei ollut toivoakaan hänen enään olevan elossa, mutta kaikki
Marcellon hankkeet löytää hänen ruumistansa olivat turhat ja Naomin
täytyi jättää kaupunki tietämättömänä jos hän oli saanut surmansa, vai
viety sotavankina johonkin maakuntaan. Rufon kohtelemana ikäänkuin
olisi hän tämän tytär, seurasi hän Deborahin kanssa sotajoukkoa
Kaisareaan meren rannalla. Siellä pyysi Marcello virkavapautta
itsellensä ja isällensä saattaaksensa Naomia Ephesoon. Hänen pyyntöönsä
suostuttiin, ja kun muuan laiva sattumasta oli satamassa valmiina
purjehtimaan Ephesoon, astuivat he kaikki laivaan ja jättivät hävitetyn
Judean ohjaten retkensä tuohon kuuluisaan kaupunkiin, missä Theophilo
toivoi saavansa jälleen tavata rakkaita heimolaisiansa.

Heidän pois lähtönsä jälkeen tuli sanoma Jerusalemista Kaisareaan että
Simon sekä yksi hänen upseereistansa olivat joutuneet vangiksi. Joukko
romalaisia sotamiehiä, joita oli jätetty hävitettyyn kaupunkiin olivat
eräänä päivänä hämmästyneet nähdessänsä miehen savuavien
temppeliraunioiden keskellä. Puettuna loistavaan purppura pukuun
valkeiden vaatteiden yllä oli hän äkkiä ilmestynyt heidän joukkoonsa
ikäänkuin olisi hän noussut ylös maan alta. Ensi silmänräpäyksessä
olivat he säikähtäneet, mutta sitten kun he toipuivat ja kysyivät kuka
hän oli, oli hän vastannut: "Simon, Gioran poika." Hän otettiin
seuraajansa keralla, joka ei ollut kukaan muu kuin Javani, heti kiini,
ja he kertoivat silloin aikomuksensa olleen hämmästyttää vartijoita,
sekä paeta koska eivät enää voineet kestää siinä maanalaisessa
kuopassa, missä tähän saakka olivat olleet piilossa. Tämä ilmoitus oli
tervetullut Titolle, joka heti käski tuoda molemmat vangit hänen
luoksensa olemaan läsnä hänen kunnia-retkessänsä.

       *       *       *       *       *

Dianatemppelin kupulat ja torni huiput loistivat kuin tuli laskevan
auringon säteissä, jolloin suuri ihmisjoukko kokoontui Epheson
laivasillalle ottamaan vastaan alusta, jonka tulemisella satamaan
vahtitornista juuri annettiin merkki. Tämän tiedettiin olevan erään
kauppalaivan Syyriasta, ja kaikki olivat uteljaita saada tietää uutisia
sodasta Judeassa. Niiden joukossa, jotka maltittomuudella odotti
laivaa, olivat myöskin Judith ja Amatfiah jonka käsivarteen heidän
ottotyttärensä Klaudia nojasi itseänsä.

Vihdoinkin laski laiva sillalle ja astuinpalkit pantiin ulos. Mutta
siinä suuressa väen paljoudessa, joka liikkui kannella oli Klaudia
luullut nähneensä henkilön, jota hän jo aikaa sitten piti kuolleena. Hän
puristi ikäänkuin kouristuksen tapaamana Amatfiahn käsivartta ja
osoitti äkillisesti laivaa kohti, sillä välin kun hänen suuret siniset
silmänsä tuijotti sinnepäin sanomattomalla hämmästyksen ja pelästyksen
katseella. Judith ja Amafiah loivat turhaan silmänsä samaan suuntaan
voimatta huomata mitään omituista. Olento olikin kadonnut kannelta.
Klaudian käsi vaipui hervotonna ales, jolloin hän huoaten kuiskasi:

"Oi, se oli ihana, mutta hirveä erehdys!"

"Mitä se oli, lapseni?" kysyi Judith. Luulitko nähneesi jonkun, joka
muistutti meidän ystävistämme Judeassa?"

"Niin äitini; minä näin samat kasvonjuonteet, joita minä yöllä näen
unissani ja päivällä pilveissä. Ne olivat kumminkin enemmän elävän
olennon kaltaiset, kuin ne enkelin kasvot, joita minä nukkuen ja
valvoen näen unelmissani. Vaan katso, tuossa on hän taaskin! Katso,
äiti, katso! Ja tuolla on toinenkin. Oi, Herra, älä anna minun soaistun
järkeni kauemmin pilkata minua sellaisilla unikuvituksilla! Mutta he
tulevat, he astuvat maalle; he eivät olekaan aave-olentoja! Menkäämme
heitä vastaan, että saisin tietää, miten asian laita todellakin on,
tahi kuolla!"

Klaudia ei ollut erehtynyt; ensi silmänräpäyksessä oli hän, Amafiah ja
Judith Naomin ja Theophilon syleiltävinä. Kuka voi selittä tämän niin
äkki-odottamattoman kohtaamisen riemuja! Molemman puolisen ilon ensi
hetkenä ei Marcelloa, eikä Rufoa huomattukaan; mutta pian saivat hekin
osansa sydämmellisestä tervetulemis-toivotuksesta ja kaikki menivät
yhdessä Amafiahin asuntoon, jossa ei kukaan näyttänyt kyllästyvän
kysymisiin tahi kuulemiseen niitä kertomuksia, joita toinen toisillensa
tehtiin seikoista mitä viimeisinä aikoina oli tapahtunut.

Muuan viikko oli kulunut laivan tulosta Ephesoon, ja Naomin surulliset
tunteet olivat vähän haihtuneet, kun Rufo lausui täytyvänsä matkustaa
Romaan, mihin Tito voittajana pitäisi kunniaretken. Marcello oli saanut
päälliköltänsä luvan jättää romalainen sotajoukko, ja hänen päätöksensä
oli asettautua Ephesoon, mihin Theophilokin aikoi ottaa asuntonsa.
Ennen Rufon lähtöä vihittiin molemmat nuoret miehet morsiamiinsa
ja piispa Epheson kristillisessä seurakunnassa yhdisti heidät.
Monilukuiset todistajat tähän toimeen olivat enimmästi tämän kristityn
seurakunnan jäseniä ja uskovaisia pakolaisia Palestinasta, jotka kaikki
hellimmästi ottivat osaa nuorten morsianten onneen, koska nämät niin
monien ja kovien koettelemuksien perästä, joita he vakavuudella olivat
kestäneet, nyt tunsivat itsensä palkituiksi niin suurella autuudella,
kuin he koskaan voivat toivoa löytävänsä maan päällä.

Rufo otti jäähyvästit lapsiltansa ja palasi Romaan lupauksella tulla
heitä tervehtimään niin pian, kun mahdollista. Tätä lupausta ei hän
kumminkaan voinut täyttää ennenkun seuraavana kevänä, mutta silloin ei
hän tullutkaan yksin. Häntä seurasi mies, jolla, vaikka ollen vielä
nuori ijältänsä, oli kalpealla otsallansa syviä uurtoja kärsimisistä ja
hillitsemättömistä himoista. Mutta hänen silmänsä katseet olivat
vähemmin ylpeät ja rohkeat, kuin ennen, sillä vankeus ja petetyt
toiveet olivat nöyryttäneet hänen sydämmensä, joka kerran hehkui
kunnian- ja kostonhimosta. Ilon ja helleyden kyyneleitä vieri hänen
poskipäillensä sulkiessansa Naomia syliinsä ja ojentaessansa kätensä
hänen miehellensä sekä Theophilolle. Se oli Javani. Rufo oli löytänyt
hänet orjuudesta Roomassa ja jalomielisyydellä, joka sopii kristitylle,
oli tämä unohtanut kaikki kärsimänsä vääryydet ja ostanut vapaaksi
nuoren, ylpeän fariseuksen.

Herran kuritus ei ollut jäänyt kokonansa vaikuttamatta Javaniin. Hän ei
milloinkaan unohtanut isänmaatansa, eikä koskaan lakannut suremasta sen
häviötä, mutta tämä ei tapahtunut samalla kiukkuisella katkeruudella
kun ennen, sillä hän oli tottunut pitämään ne vitsaukset, jotka
kansaansa olivat kohdanneet, ansaittuna kurituksena heidän synteinsä
tähden ja toivomaan sen loistosaa uudestansa rakentamista, kun se
Jesus, jonka nimeä hän niin usein oli pilkannut, palajaa taivaan
pilvissä kaikkein pyhien enkeleiden kanssa istumaan isänsä Davidin
valta-istuimella ja hallitsemaan kansaansa ijankaikkisesti.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Naomi eli Jerusalemin viimeiset päivät" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.