Title: Tapani Löfvingin seikkailut
Author: Wilkuna, Kyösti, 1879-1922
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tapani Löfvingin seikkailut" ***


TAPANI LÖFVINGIN SEIKKAILUT

Isonvihan aikana


Hänen oman päiväkirjansa pohjalla kertoellut

KYÖSTI WILKUNA


1918.



ALKULAUSE.


Niinsanotuilla seikkailukertomuksillakin on epäilemättä oma sijansa
kunkin kansan kirjallisuudessa. Varsinkin poikavuosina ne ovat
tavallisesti halutuinta luettavaa, ja löytääpä niistä moni
kypsyneemmälläkin iällä tyydyttävää ajanvietettä. Että meilläkin on
seikkailukirjallisuudella oma eikä suinkaan harvalukuisin
lukijakuntansa, osoittaa se verraten runsas lukumäärä eriarvoisia
seikkailukertomuksia, joita vuosien kuluessa on suomennettu tai
vieraista alkulähteistä mukailtu. Kun puhtaasti omintakeinen
seikkailukirjallisuus meillä vielä toistaiseksi on melkein olematonta,
niin pyytää tämä »Tapani Löfvingin seikkailut Isonvihan aikana» tehdä
siinä suhteessa jonkinlaisen vaatimattoman aloitteen.

Tapani Löfving on kirjavista seikkailuistaan kirjoittanut itse
lyhyen päiväkirjan. Siitä kuvasta päättäen, minkä hän noissa
päiväkirjamuistiinpanoissa itsestään antaa, hän on mitä onnistunein
sotaseikkailija, älykäs, rohkea, kylmäverinen ja aina neuvokas.
Biografisessa Nimikirjassa lausuu hänestä Yrjö Koskinen m.m.: »Löfvingin
luonteessa näkyy olleen kummallinen sekoitus jumalisuutta ja
uhkamielisyyttä. Hänen rohkeutensa ja sukkeluutensa sekä erinomainen
taito muuttaa ruumiin ja kasvojen muotoa tekivät hänestä varsin
onnistuneen sissisoturin».--Löfving on siis varsin kiitollinen
päähenkilö seikkailukertomukselle--sitäkin enemmän, kun hänen vaiheensa
sattuvat tuohon maallemme merkilliseen Isonvihan aikaan, josta moni
jännittävä tieto vielä perimätietona elää aikalaistemme muistissa.

Läpi kirjan olen enimmiten tarkoin pysytellyt Löfvingin omien
muistiinpanojen pohjalla, tyytyen laajemmin ja seikkaperäisemmin
kertomaan vain erinäisiä jännittäviä kohtia, jotka Löfving
päiväkirjassaan useinkin sivuuttaa vain muutamalla rivillä. Jos
kertomuksessa ilmenisi joitakin vähäisempiä historiallisia
virheellisyyksiä, niin on syy niihin etsittävä Löfvingin omasta
päiväkirjasta. Mutta teoshan onkin ennen kaikkea seikkailukirja
nuorisolle, pyytämättäkään varsinaisen historiallisen tai
taidekirjallisuuden piiriin.

Nivalassa, 14. p:nä elok. 1911.

       *       *       *       *       *



TOISEN PAINOKSEN JOHDOSTA


Loistavasti on kansamme nyt vapaussodassaan näyttänyt, ettei se
satavuotisen venäläisen sorron alaisena vähääkään kadottanut
sotilaskunnostaan. Vapaustaistelumme antaa mielestäni kuin uuden taustan
kaikille niille tuhansille otteluille, joita esi-isämme ovat ryssää
vastaan käyneet. Entistä kirkkaammin havaitsemme nyt, ettei ainoakaan
pisara vertamme vuotanut koskaan hukkaan näissä taisteluissa, vaan
olivat kaikki kansamme menneetkin haavat nyt saavuttamamme vapauden
hinnan ensi maksueriä. Kirkkaana piirtyköön nyt mieleemme ja sydämeemme
myös Löfvingin sisukas sissihenki.

Nivalassa, kesäkuussa 1918.


KYÖSTI WILKUNA.

       *       *       *       *       *



TAPANI LÖFVINGIN SEIKKAILUT

I


       *       *       *       *       *



ENSIMMÄINEN LUKU.

_Syntymäni ja nuoruusvuoteni. Minusta yritetään tehdä kauppamiestä,
mutta eräs korvapuusti katkaisee urani._


Ensi kerran näin päivänvalon--niin vakuuttaa
kastetodistukseni--jouluaattona 1689. Vanhempani asuivat silloin
Narvassa, missä isäni palveli konstaapelina sikäläisessä varusväessä.
Edelleen kertoo kastetodistukseni minun pari päivää sen jälkeen päässeen
kristillisen seurakunnan jäseneksi, ja koska kastaminen toimitettiin
pyhän Stephanin eli Tapanin päivänä, tehtiin minusta tuon ensimmäisen
marttyyrin kaima. Kun äitini, joka oli hyvin jumalaapelkääväinen vaimo,
myöhemmin teroitti mieleeni kristinopin pääkappaleita, luki hän usein
Tapani-marttyyrin suuresta uskosta ja kuolemasta kehoittaen minua
vaeltamaan elämässäni niin, että olisin kunniaksi saamalleni nimelle.
Kuinka minä monivaiheisen ja kirjavan elämäni aikana olen onnistunut
näitä äitini kehoituksia toteuttamaan, sen ratkaiskoon Jumala.

Ensimmäiset vuoteni kuluivat leikeissä samanikäisteni kanssa Narvan
valleilla. Kun me eräänä päivänä olimme tapamme mukaan sotasilla ja minä
muutaman ovelan kujeen avulla olin houkutellut viholliseni ansaan,
taputti eräs vanha vartiosotilas, joka hymyillen oli seurannut
leikkiämme, minua olalle ja sanoi: »Mitä hyvänsä sinusta, poika,
tuleekin, niin varo vain, ettet hirsipuussa päiviäsi päätä!» Myöhemmin
johtuivat nuo vanhan sotilaan sanat usein mieleeni, kun kaulani oli
vähällä joutua nuoransilmukkaan.

Ollessani yhdeksännellä ikävuodellani muuttivat vanhempani varsinaiseen
kotimaahamme, johon isäni olikin aina ikävöinyt. Armon vuonna 1698
siirrettiin hänet toivomuksensa mukaan Käkisalmen varusväkeen, ja minä
luonnollisesti seurasin äitini kanssa mukana. Pari vuotta sen jälkeen
puhkesi tuo pitkäaikainen sota, jonka temmellyksiin minäkin ennätin
varttua osaa ottamaan. Inkerinmaalta alkoi tulvia pakolaisia Viipurin ja
Käkisalmen seutuville, ja minun vilkas mielikuvitukseni sai yltäkyllin
työskentelyn aihetta. Minun ja ikätoverieni leikit muuttuivat yhä
sotaisemmiksi ja jokainen meistä tahtoi näytellä nuoren Kaarlo-kuninkaan
osaa. Jos äitini kiitti Jumalaa, joka niin hyvissä ajoin oli johtanut
meidät pois ensimmäisenä sodan jalkoihin joutuneesta Narvasta, ajattelin
minä sen sijaan monesti mielikarvaudella, etten tuon Käkisalmeen
muuttomme takia saanut olla näkemässä kuuluisaa Narvan taistelua, jossa
kahdeksan tuhatta meikäläistä löi pakosalle viisi kertaa suuremman
vihollislauman. Mutta Herramme oli kyllä minunkin osalleni varannut
yltäkyllin sodan kohtaloita.

Ennenkuin siirryn edemmäs, on minun tässä esiteltävä hiukan tarkemmin
eräs käkisalmelaisista leikkitovereistani, sillä hänen elämänpolkunsa
tuli vastaisuudessa sangen kohtalokkaasti risteilemään omani kanssa. Hän
kuului kauniimpaan sukupuoleen, ollen itseäni pari vuotta nuorempi tytön
heilakka, jota virkku ja hieman vallaton luonteensa veti meidän poikien
joukkoon. Hän oli sotilaan lapsi kuten minäkin ja nimeltään Hinriika,
jonka me pojat lyhensimme milloin Hinniksi, milloin Riikaksi. Hän oli
isänsä ainoa lapsi ja oli jo varhain kadottanut äitinsä. Sen takia hän
oli päässyt hieman villiintymään eikä näyttänyt ollenkaan viihtyvän
omaan sukupuoleensa kuuluvien kainojen ikätoveriensa parissa. Muistan
vielä elävästi, kuinka hän eräänä päivänä minun ollessani ensi aikoja
Käkisalmessa ilmestyi meidän poikasten keskelle ja suuret, ruskeat
silmät sädehtien pyysi päästä osalliseksi meidän sotaleikkiimme. Tunsin
rehellisessä poikasydämessäni heti alunpitäen kiintymystä tuota
reipasta tytönhattaraa kohtaan, ja olihan hän monessa suhteessa
sukulaisluonteeni. Ja tuo kiintymykseni muuttui yhä hellemmäksi sen
jälkeen, kun minun oli erottava Riikasta ja toisista leikkitovereistani.

Kun neljäntoista vuotiaana olin uudistanut kasteenliittoni ja muutenkin
olin mielestäni jo täyden miehen veroinen, aloin minä vakavasti harkita
mahdollisuutta päästä sotilaaksi, huolimatta siitä, että äitini oli jo
aikoja sitten päättänyt minusta, ainoasta pojastaan, tehdä rauhanmiehen
ja saanut luonteeltaan sävyisän isänikin tähän tuumaansa yhtymään. Tällä
iälläni olin minä kasvanut jo melkein täyteen pituuteeni, eikä minusta
koskaan venynyt keskikokoista suurempaa. Mutta voimakas minä
kokoisekseni olin ja ennen kaikkea notkea ja ripeä liikkeissäni.
Hypyissä ja ruumiin taivutuksissa ei minua kyennyt kukaan voittamaan.
Näin ollen katsoin olevani kuin luotu sotilaaksi, jota paitsi minua
siihen veti kiihkeä seikkailunhaluni.

Muutamia päiviä ripille pääsyni jälkeen päätin puhua asiasta isälleni.
Kun hän eräänä iltapäivänä palasi toimestaan pieneen asuntoomme ja
tapansa mukaan laski penkille raskaan miekkansa ja kolmikolkkahattunsa,
vedin minä miekan huotrasta ja aloin tehdä sillä kaikenlaisia oppimiani
hyökkäys- ja väistöliikkeitä, ikäänkuin tuolla sanattomalla tavalla
antaen isäni tietää, mihin minun sydämeni palavimmin halasi. Isäni
näytti arvaavan ajatukseni, sillä äitiin vilkaistuaan lausui hän:

»On jo aika, Tapani-poikaseni, sinun heittää nuo poikasten kujeet ja
ruveta ajattelemaan vakavaa tointa.»

Laskin miekankärjen lattiaan ja aioin pyytää isääni menemään
linnoituksen komentajan, eversti Stjernschantzin luo ehdottamaan minua
varusväkeen otettavaksi tai saadakseni häneltä suosituskirjeen Inkerissä
taistelevan Suomen maa-armeijan päällikölle. Mutta ennen kuin kerkesin
suutani avata, ehätti äitini väliin ja sanoi:

»Minä olen tuuminut samaa asiaa jo pitemmän aikaa ja nyt luulen
löytäneeni Tapanille toimialan. Hän on saanut oppia kirjoitusta ja
luvunlaskua, ja koska kauppias Jaakkima Frees Viipurissa on meille
etäistä sukua, niin ei ole mikään sen viisaampaa kuin että minä
matkustan Tapanin kanssa sinne ja toimitan hänet palvelukseen
sukulaisemme luo.»

»Mutta minä en halua kauppiaaksi, vaan sotilaaksi», rohkenin vihdoin
epätoivoissani sanoa.

»Ei niistä mitään», sanoi äitini ankarasti. »Kauppiaana sinulla on
edessäsi paljon parempi ja turvallisempi tulevaisuus kuin sotilaana, ja
siihen ammattiin sinulla on sitäpaitsi suuret lahjat.»

Kun edelleen koetin taistella hartaimman haluni puolesta, vetosi äiti
neljänteen käskyyn, ja kun lisäksi isä, kuten tavallista, mukautui äidin
neuvoihin, näin parhaaksi vaieta. Sitäpaitsi rakastin äitiäni siinä
määrin, etten pitemmällä niskoittelulla halunnut hänelle tuottaa
mieliharmia. Muuten ei joustava luonteeni tästä vanhempaini päätöksestä
ollut kovinkaan kauan masennuksissa. Olenhan Viipurissa jonkin verran
lähempänä sotatapauksia, ja kukaties joudunkin siellä yht'äkkiä keskelle
sodan telmettä ja saan tarttua miekkaan, ajattelin minä ja kuvittelin
Viipuriin menoni omille unelmilleni mitä suotuisimmaksi.

Matkustin siis syksyllä v. 1703 Viipuriin, jossa äitini toimitti minut
kirjanpitäjän oppilaaksi mainitun Jaakkima Freesin kauppahuoneeseen.
Täällä vietin kokonaista viisi yksitoikkoista vuotta istuen ahtaassa
puotikamarissa kaikenlaisten tavarakääröjen keskellä ja merkiten
kirjoihin suola-, tupakka-ja inkiväärieriä sekä varttuen sillä välin
täydeksi mieheksi. Ajatukseni liikkuivat kuitenkin alati jokapäiväisen
toimintapiirini ulkopuolella. Ilmassa tuntui lakkaamatta ruudinkäryä ja
sotaista levottomuutta. Rajalla taisteltiin nämä vuodet melkein yhtä
menoa, ja alituiseen kulki Viipurin kautta suomalaisia joukko-osastoja
kaakkoiselle rajalle, missä Venäjän tsaari oli ruvennut rakentamaan
kaupunkia ja linnoitusta Nevajoen suulle. Ennen kaikkea antoi
mielikuvitukselleni työtä inkeriläinen sissipäällikkö Kivekäs, jonka
urotöistä ja seikkailuista kerrottiin toinen toistaan ihmeellisempiä
juttuja.

Oltuani kolmisen vuotta Viipurissa luulin jo kerran vankeuteni
tavarakääröjen keskellä päättyneen sekä saavani vaihtaa hanhensulan
ikävöimääni miekkaan. Lokakuun alussa 1706 tuli nimittäin venäläisten
tsaari suuren sotajoukon kanssa Viipurin edustalle ja alkoi piirittää
kaupunkia, jota kenraaliluutnantti Maydell puolusti kolmentuhannen
suomalaisen kera. Sainpa nyt sangen läheltä maistaa, miltä sota tuntuu,
sillä heti piirityksen alussa viskasi vihollinen vanhan Viipurimme
muurien sisäpuolelle muutaman vuorokauden kuluessa yli tuhat pommia,
niin ettei välistä tiennyt, minne päänsä suojaan pistää. Mutta
lienevätkö meidän suomalaisten vastatervehdykset tuntuneet tsaarista ja
hänen kahdestakymmenestä tuhannesta miehestään vähän liian kuumilta,
koskapa hän muutamana tuulisena yönä vähän ennen kuukauden loppua oli
kojeinensa hävinnyt kaupunkimme edustalta. Sitten muuttui sota taas
pieniksi partio- ja ryöstöretkiksi rajaseuduilla, ja Viipurissa palasi
elämä entiseen uomaansa. Minä sain edelleen kumartua tilikirjojen yli ja
raapustella numeroita loppumattomiin.

Mutta Viipurin piiritys ei ollut sotaista seikkailunhaluani sammuttanut.
Päinvastoin oli mielikuvitukseni pienistä sotakokemuksistani saanut
lisäyllykettä. Puolasta tuli viestejä, että peloittavan
valloittajamaineen saavuttanut kuninkaamme varusti suurta retkeä
Venäjälle perinpohjin nujertaakseen itäisen vihollisemme. Tämä ynnä
toisaalta rajasissien rohkeat kepposet, joista yhtämittaa kuuli
Viipurissa kerrottavan, olivat omiaan johtamaan ajatukseni kauas
yksitoikkoisesta työstäni. Olin jo monesti saanut isännältäni
muistutuksia hajamielisyydestäni, kunnes sitten keväällä 1708 sattui
sellainen tapaus, joka kerrassaan katkaisi kauppamiesurani.

Istuin eräänä aamupäivänä tavallisessa työssäni ja minun piti juuri
merkitä kirjaan muutamille Jääsken talonpojille velaksi annettu
suolamäärä. Mutta ajatukseni olivat kokonaan illalla kuulemissani
jutuissa, ja huomaamattani piirustin numerosarakkeiden keskelle
parrakkaan kasakan sekä suomalaisen sissin lävistämässä häntä
miekallaan. Kun töherrykseni alkoi olla valmis, tunsin jonkun
kurkistelevan olkapääni yli. Kääntyessäni hieman sivulle huomasin
vierelläni isäntäni, Jaakkima Freesin, hallavan peruukin ja terävän
nenän. Yritin nousta paikaltani, mutta samalla sain kipenöivän
korvapuustin.

Mitä tämän jälkeen seurasi, sen jätän mieluimmin kertomatta, sillä
puolustukseksi sille, kaunistelematta puhuen, riittävät tuskin
nuoruuteni ja pikainen luonteeni. Sanottakoon kuitenkin sen verran, että
kun olin isännälleni maksanut korvapuustin, joutui hän useammaksi
päiväksi vuoteeseen. Minut taas kuljettivat kivalterit raatihuoneen alla
olevaan kaupungin vankityrmään, jonka vartija minua seuraavana päivänä
lohdutti tiedolla, että tulisin menettämään oikean käteni.

»Siinä nyt ollaan, Tapani-poikaseni», sanoin minä itselleni. »Sinä olet
vasta yhdeksäntoistavuotias ja harjaantunut miekkaa käyttämään, mutta
mitä hyödyttävät sinua nyt kukoistava nuoruutesi ja asetaitosi, kun
oikea kätesi hakataan sinulta häpeällisesti pois!»

Ajatellessani vakavammin tulevaisuuttani avuttomana raajarikkona valtasi
minut yhä suurempi ahdistus. Tyrmän seinät olivat vahvat ja raudoitettu
ovi varmasti teljetty, joten vähintäkään pakenemisen mahdollisuutta ei
ollut. Kun mieleeni muistuivat vanhempani sekä Riika, jonka kuva oli
haihtumatonna mielessäni säilynyt, ei se suinkaan ollut omiaan
epätoivoani lievittämään. Mutta äidin kuva toi mieleeni hänen
opetuksensa ja neuvonsa, ja minä aloin hiljaa itsekseni toistella
Davidin psalmeja, joita jo pienenä olin saanut suuren joukon oppia
ulkoa. Kun epätoivoni seitsemännen päivän iltana oli korkeimmillaan enkä
voinut hetkeksikään silmiäni ummistaa, toistin useampaan kertaan ja
sydämeni pohjasta kuudetta psalmia. Se rauhoitti minua ihmeellisesti, ja
puolenyön tienoissa nukahdin virkistävään uneen.

Aamulla heräsin siihen, että yksi kaupungin kivaltereista tuli hakemaan
minua ulos. Luulin jo lähdettävän suoraan teloituspaikalle, mutta ulos
tultuamme sanoi kivalteri minun olevan nyt vapaan ja käski mennä
isäntäni luo. Ihmeissäni ja vähän vastahakoisesti lähdin Freesin taloon.
Tapasin isäntäni istumassa kirjoituspulpettinsa ääressä. Minuun
katsahtamatta puhui hän:

»Kunniallisen ja jumalisen äitisi takia en tahtonut saattaa sinua
rangaistukseen teostasi, mutta toimesi minun luonani ei luonnollisesti
myöskään voi tämän jälkeen jatkua. Kun kuitenkin ajattelemattomasta ja
äksystä luonteestasi huolimatta olet ollut toimessasi älykäs ja ripeä ja
koska lisäksi kuulut tyrmässä ollessasi katuneen tekoasi, niin en tahdo
sinua suoraapäätä syöstä tielle.»

Hän otti pulpetilta lyhyehköllä kirjoituksella ja omalla sinetillään
varustetun paperin Ojentaessaan sen minulle jatkoi hän:

»Tässä on sinulle todistus sekä samalla suositus palvelukseen rajamajuri
Simo Affleckin luona. Hän tiedusteli minulta jokin aika sitten
kirjanpitoon perehtynyttä kirjuria. Ja tässä on jäljellä oleva osa
palkastasi.»

Hän ojensi minulle nahkakukkaron, jossa oli muutamia riikintaalereita
hopeassa. Liikutettuna laskin paperin ja rahakukkaron takaisin
pulpetille ja ilmoitin, etten hyvällä omallatunnolla voi niitä ottaa
vastaan, sillä enhän ollut häneltä vielä pyytänyt anteeksikaan tekoani.
Ja häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että vasta isäntäni
hyväntahtoisuus sai minut tuntemaan katumusta käytökseni johdosta.
Tyrmässä ollessani olivat minua liiaksi vaivanneet muut tunteet, jotta
siellä olisin rehellisesti voinut katumuksen valtaan antautua. Kun
isäntäni sanoi katumuksestani kuulleensa, niin sen hän jostakin syystä
sanoi selvästi omasta päästään. Mutta ojentaen minulle kätensä sanoi
hän:

»No, älkäämme nyt enää sitä muistelko. Ota vain nämä hyvällä
omallatunnolla, ja Jumalan haltuun!»

Siihen päättyi urani kauppamiehen ammatissa. Olin nyt vapaa kuin taivaan
lintu, ja, mikä parasta, voimakkaaksi varttunut oikea käteni oli yhä
edelleenkin palveluksessani. Nyt jos milloinkaan oli mielestäni aika
omistaa se miekan heiluttamiseen ja heittää hanhenkynä hitolle. Mutta
ensinnä ohjasin kuitenkin matkani Käkisalmeen tervehtiäkseni vanhempiani
sekä nähdäkseni, mimmoinen impi Riikasta oli varttunut. Lähtiessäni
ostin pienen kullatun hopeasormuksen, jonka sisälle kaiverrutin sanat:
»Muisto ystävältäsi Tapanilta». Sen aioin soveliaan tilaisuuden
sattuessa antaa Riikalle, jonka olin jo tottunut yhdistämään kaikkiin
rauhallisempiin tulevaisuuden unelmiini.

Kotiin saavuttuani tapasin äitini sairaana. Jyrkästi vastusti hän nytkin
aikomustani lähteä taisteluita etsimään. Niin palava halu kuin minulla
siihen olikin, en kuitenkaan hennonut nytkään tehdä vastoin hänen
tahtoaan, vaan lähdin jonkin aikaa kotona vietettyäni tuon huonossa
huudossa olevan rajamajurin luo Pielisjärvelle.

Ennen lähtöäni olin tavannut Riikan useamman kerran. Kun ensi iltana
kotiin tultuani olin entisiä leikkitanhuitani katsomassa, kohtasin
siellä Riikan käyskelemässä omissa unelmissaan. Hänestä oli kehittynyt
korkearintainen, solakka tyttö, jonka ruskeista silmistä välkehtinyttä
entistä vallattomuutta nyt vaimensi neitseellinen kainous. Ilman mitään
tunnustuksia ja hempeitä sanoja selveni meille suhteemme heti tuossa
ensi kohtauksessamme. Tunnettuani hänet punastuin nimittäin vahvasti, ja
ikäänkuin heijastuksena levisi punastus hänenkin poskilleen, ulottaen
äärensä aina siroihin, tuuhean tukan salaamiin korviin ja ihmeen
valkealle kaulalle saakka. Viime kerran tavatessamme uskalsin suudella
häntä, ja silloin annoin myöskin hänelle sormuksen, jota hän lupasi
uskollisesti kantaa, kunnes tulisin häntä vaimokseni pyytämään.

Niin matkustin sitten kahden naisen esirukousten saattamana
Pielisjärvelle. Vaikka tuleva toimeni olikin rauhan tointa syrjäisellä
seudulla, oli mielessäni kuitenkin varma aavistus siitä, että minä ennen
pitkää olin joutuva keskelle sodan pyörteitä. Ja niin kävikin, kuten
seuraavassa olen kertova.

       *       *       *       *       *



TOINEN LUKU.

_Sota leviää sisämaahan ja minä saan heti aloitteeksi juosta kilpaa
kasakan hevosen kanssa._


Rajamajuri otti minut mielihyvin veronkantoapulaisekseen, ja sain
hoitaakseni Kiteellä olevan Suorlahden kartanon. Täällä elin vielä
parisen vuotta rauhan miehenä. Mutta idästä päin alkoi kuulua yhä
pahempaa, kunnes synkkiä aavistuksia synnyttäen levisi tieto
onnettomasta taistelusta Pultavan luona, jossa siihen saakka voittamaton
kuninkaamme oli lyöty ja josta hän joukkojensa jäännösten kanssa oli
paennut Turkinmaalle. Pian sen jälkeen tuli Venäjän tsaari suuren
armeijan kanssa uudelleen maahamme ja valloitti Viipurin kesällä 1710.
Vähän sitä ennen oli äitini Jumalan armosta päässyt viimeiseen lepoonsa.

Kaikkialla oli ihmiset vallannut suunnaton pelko. Joka suunnalla tapasi
länttä kohti rientäviä pakolaisia, ja ne, jotka edelleenkin aikoivat
kotinurkille jäädä, kuljettivat karjansa ja omaisuutensa salojen
kätköön. Samankaltaisiin toimiin olin minäkin ryhtynyt haltuuni uskotun
omaisuuden suhteen.

Eräänä heinäkuun aamupäivänä seisoin kujasilla ja katselin tuleentuvaa
ruisvainiota. Kunpa saataisiin vilja korjatuksi ja talteen kuljetetuksi,
ennenkuin vihollinen näille tienoin ilmestyy, ajattelin itsekseni.
Silloin kuului omituista töminää, ja kun käännyin katsomaan pitkin
tietä, joka vainion läpi kulkien hävisi viidakkoon, tuprahti sieltä
yht'äkkiä näkyviin ankara pölypilvi, minkä keskellä hulmusi hevosten
harjoja ja välähteli pitkävartisia piikkejä.

»No nyt, Tapani, aseta kieli suoraan suussasi, sillä saat tehdä
tuttavuutta kasakkain kanssa, ennenkuin osasit odottaakaan!» sanoin minä
itselleni ja aloin rauhalliseksi tekeytyen astella pihaan päin.

Olisin kyllä hyvin ehtinyt juosta rantaan, työntää kaikki kartanon
veneet vesille ja päästä saarten suojassa pakoon, mutta
isäntävelvollisuuteni pidätti minua alallaan. Pihalle päästyäni olivat
kasakatkin jo kintereilläni, ja siinä tuokiossa olin minä pölyisten,
parrakasten miesten ympäröimänä. Päällikkö laskeutui hevosen selästä,
astui eteeni ja kysyi, olinko minä kartanon omistaja tai hoitaja. Tulin
kutakuinkin hyvin toimeen venäjänkielessä, mutta en ollut kuitenkaan
ymmärtävinäni hänen kysymystään, vaan hyvin yksinkertaisen näköiseksi
tekeytyen pudistin päätäni. Päällikkö viittasi silloin luokseen erään
miehistään, joka hänen käskystään toisti saman kysymyksen kurjaksi
väännetyllä suomenkielellä.

Vastasin, etten ole kumpikaan, vaan ainoastaan työvouti.

»No missä sitten on tilanhoitaja?» tiedusteltiin minulta edelleen.

»Kolme päivää sitten hän lähti kuljettamaan kartanon jyvävarastoa
Savonlinnaan».

»Ah, tshort, sen sinä hirtehinen valehtelet! Eikö kartanossa sitten muka
olisi jyviä jäljellä?»

»Enpä luule montakaan kappaa olevan, ja mitä on, ovat ne kernaasti
vierasten käytettävänä.»

Päällikkö irvisti vastaukseksi minun kohteliaisuuteeni ja käski parin
miehistään jäädä minua vartioimaan sekä muiden seurata itseään. He
hajaantuivat penkoen ja nuuskien ympäri taloa, mutta minä tunsin suurta
tyytyväisyyttä siitä, että jo parisen viikkoa sitten olin kuljettanut
talon viljavarat muutamaan saareen, missä jyväsäkit olivat kätkettyinä
erääseen vaikeasti löydettävään luolaan.

Hetken kuluttua palasi päällikkö luokseni, kirosi ja ärhenteli sekä
sivalsi minua korvalle, minkä minä tyynenä koetin kestää. Sitten
tiukkasi hän minulta, missä kartanon karja ja hevoset ovat.

»Ne kuljetettiin samoihin aikoihin Savonlinnaan», vastasin minä, ja
uudelleen oli minun syytä olla mielessäni tyytyväinen, että lehmät ja
hevoset olivat turvassa, sillä aikaa ennen vihollisen tuloa oli ne
ehditty viedä etäiselle laitumelle.

»Ah, durak!» ärjyi päällikkö lyöden minua uudelleen korvalle, ja
ikäänkuin hänen esimerkistään innostuneina alkoivat ympärillä olevat
kasakatkin minua lyödä läimiä, tyrkkiä ja potkia.

Kun mylläkkä ympärilläni asettui ja minä sain vähän henkeäni vetää, näin
äskeisen tulkin päällikön käskystä juoksevan pirttiin ja tuovan sieltä
puolillaan olevan piimähaarikan. Pitäen sitä nenäni edessä ja takoen
vihaisesti nyrkillään sen kylkeen äyhkyi päällikkö:

»Mitäs tämä? Itsekö, roisto, olet sitä tehnyt, kun lehmät ovat
Savonlinnassa?»

Niin hurjasti kuin minun sisälläni kiehuikin, onnistuin minä yhä
edelleenkin pysymään näköjään rauhallisena sekä aloin selittää:

»Mutta maistakaahan sitä piimää, niin huomaatte, että se on jo monen
viikon vanhaa. Tuolla aitassa sitä on kokonainen amme, koottu jo
juhannuksen aikana, ennenkuin karja Savonlinnaan vietiin.»

Päällikön suusta tuli kirouksia tulvanaan, ja piimähaarikan tyhjensi hän
minun silmilleni. Ympärillä olevat kasakat räjähtivät pilkkanauruun,
samalla kuin muutamat heistä päällikön käskystä kävivät käsiksi minuun
ja sitoivat ranteeni yhteen monikertaan kiedotulla niininuoran pätkällä.
Mielessäni välähti jo, että he rupeavat minusta kiduttamalla tietoja
pusertamaan. Mutta ryöstettyään ja peuhattuaan kaikkialla talon
huoneissa sekä sälytettyään mukaansa kaikenlaista otettavaksi kelpaavaa
nousivatkin kasakat hevosten selkään ja varustausivat pois lähtemään.
Minut sijoitettiin parin villinnäköisen partaniekan väliin, joista
toinen sitoi yhteen kytketyistä ranteistani lähtevän nuoranpään
satulaansa. Sitten lähdettiin täyttä ravia liikkeelle.

Kiinni sidottujen käsieni takia oli minun mitä tukalinta juosta, mutta
kasakan satulaan sidottu nuora ja takanani korskuvat hevoset pakottivat
minut seuraamaan mukana. Sivullani ratsastavat nauroivat ja irvistelivät
minulle pahanilkisesti, hiki virtasi pitkin ruumistani, ja hevosten
jaloista tupruava pöly oli minut tukehduttaa. Tunsin, etteivät jalkani
enää kauan jaksaisi suorittaa tehtäväänsä, vaan että vaipuisin pitkin
tietä hevosten jaloissa raahautumaan. Mutta silloin tuli onneksi Kiteen
kirkko näkyviin, ja kasakat pysähtyivät erääseen taloon, jonka
pihanurmelle minä läähättäen vaivuin pitkälleni. Epäselvästi vain
tajusin, kuinka kasakat ympärilläni elämöivät ja kuinka sisältä kuului
pelästyneen ja ahdistetun naisväen kirkunaa.

Kun olin pahimmasta uupumuksestani hiukan toipunut, nousin istumaan
voidakseni tehdä joitakin huomioita. Päinvastaiselta suunnalta, kuin
mistä me olimme tulleet, läheni taloa toinen kasakkajoukko, kuljettaen
mukanaan muutamia vankeja, joukossa pari naistakin, sekä kaikenlaista
ryöstösaalista. Tämä oli siis nähtävästi eri tahoille ryöstelemään
hajaantuneiden vihollisjoukkojen sovittu kokoontumispaikka. Mutta kauan
en saanut siinä huomioitani tehdä, sillä samassa läheni minua muuan
rokonarpinen ja hirveän ruma kasakka, joka potkaisten vaati minua
nousemaan. Sen tehtyäni päästi hän siteet ranteitteni ympäriltä ja alkoi
sitten kiskoa vaatteita päältäni, niin että minä lopuksi seisoin siinä
ilkosen alasti virnottavan kasakkajoukon keskellä.

»Mitähän iloa sinulle, Tapani-poikaseni, nyt aiotaan valmistaa?» kysyin
itseltäni, kun samalla huomasin kasakkain pariin kohtaan pihamaalle
puuhaavan nuotioita. Ensiksi ajattelin, että vihollinen aikoi minut ja
toiset vankinsa roviolla korventaa. Sellaisia julmuuksia oli kuultu
vihollisten Inkerissä ja Käkisalmen puolella yllin kyllin harjoittaneen.
Katselin jo ympärilleni, mistä saisin jonkinlaisen aseen käsiini
temmatuksi, puolustaakseni sillä itseäni niin kauan kuin suinkin ja
saadakseni kärsimieni kolhujen korvaukseksi lähettää manalaan edes
muutamankaan noista ympärilläni pauhaavista paholaisista. Maltoin
kuitenkin vielä mieleni ja odotin, kunnes minuun ruvettaisiin uudestaan
käymään käsiksi.

Pian huomasin kuitenkin nuotioiden suhteen erehtyneeni. Kasakat olivat
nimittäin saaneet käsiinsä muutamia lehmiä, joita he nyt ryhtyivät
pihalla teurastamaan, ja nuotiot oli viritetty lihojen paistamista
varten.

Äskeinen riistäjäni, joka nyt omien repaleisten housujensa sijalle oli
pukenut minulta anastamansa, lähestyi jälleen ja viskasi minulle
risaisen ja pahoin likaantuneen pellavapaidan. Se oli nähtävästi ollut
pitkät ajat hänen omilla hartioillaan, ja vaikka minulla ei suinkaan
ollut halua sellaista jätettä päälleni pujottaa, tuntui toiselta puolen
alastomuutenikin siksi nololta, että katsoin lopulta parhaaksi ottaa
antimen kiltisti vastaan. Jalomielinen lahjoittaja seisoi vieressäni,
kunnes olin saanut repaleen ylleni, minkä jälkeen hän parin toverinsa
avustamana köytti käteni jälleen yhteen. Sen jälkeen tyrkkäsivät he
minut tallin päässä olevaan pieneen ruoka-aittaan ja pönkittivät oven
ulkoa.

Aitan seinissä ei ollut muuta aukkoa kuin ovi, mutta räystästen alta ja
oven alanurkassa olevasta kissankäytävästä pääsi sen verran valoa, että
näin hyvin ympärilleni. Kasakat olivat puhdistaneet sen ruokavaroista,
joten siellä oli vain muutamia astioita ja pari tyhjää hinkaloa.
Astellessani edestakaisin huomasin muutamien lattiapalkkien hiukan
liikkuvan ja mieleeni välähti heti paon tilaisuus. Kumarruin alas ja
tarkastelin lähemmin lattiaa. Lankut olivat irtonaisina poikkiniskojen
päällä, joten niistä verraten helposti saattoi muutamia siirtää
paikoiltaan. Eräästä suuremmasta raosta näin myöskin, että lattian alla
oli kyllin tilaa miehelle ryömiäkseen ulos. Nyt oli päästävä vain
selville siitä, kuinka tarkkaan aittaa vartioitiin, ja sitten yöllä
yritettävä, sillä kaikesta päättäen aikoivat viholliset tähän yöpyä.
Muutamista seinänraoista tirkistelemällä sain selville, ettei aitan
ympärillä liikkunut vartijaa, mutta sensijaan oli toinen nuotioista
lähellä aitan ovea, ja sen ympärillä hääräsi joukko kasakoita
syöntipuuhissa. Sen paremminhan heidän kannaltaan katsoen ei
kannattanutkaan vartioida sisään suljettua ja käsistään köytettyä
vankia.

Aurinko oli jo laskullaan, ja hämärän tuloa odotellessani istahdin
kumollaan olevalle kalanelikolle ja aloin tarkastella käsiäni kytkevää
nuoraa. Kun olin hetken käyttänyt hampaitani, huomasin ilokseni nuoran
höltyvän. Mutta toistaiseksi minun oli viisainta jättää se paikoilleen,
sillä saattoihan joku vartijoistani milloin hyvänsä pistäytyä minua
katsomaan.

Kesäinen hämärä laskeusi vihdoin maille. Minun oli aika ruveta
suunnitelmaani toteuttamaan. Kukaan vihollisista ei ollut vielä käynyt
aitassa minua katsomassa, mutta pelkäsin, että he sen kuitenkin
tekisivät ennen yölevolle asettumistaan. Päästäkseni siitä huolesta
päätin itse huomauttaa heitä olemassaolostani. Kumarruin kissanreiästä
tähystämään nuotiolle. He olivat nähtävästi saaneet käsiinsä viinaa,
jota he äänekkäästi hoilaten ryypiskelivät. Hyvä on, ajattelin minä, tuo
edistää vain minun tarkoituksiani. Toiset heistä, nähtävästi vartiolta
vasta palanneet, olivat vielä syöntipuuhissa, paistaen piikkiensä
kärjissä lihakappaleita.

Ryskytin ovea ja kumarruin uudestaan katsomaan. Omalta melultaan eivät
he nähtävästi olleet sitä huomanneet. Ryskytin vielä pari kertaa
kovemmin ja kerran huutaa hoilautinkin sekä jäin sitten seurauksia
odottamaan. Vihdoin otettiin pönkkä sijaltaan, ja pari horjahtelevaa
kasakkaa ilmestyi ovelle.

»Ruokaa, veljet, minulla on kuoleman nälkä», sanoin minä sävyisästi, ja
kun he eivät näyttäneet sanojani ymmärtävän, tein minä heille syöntiä
muistuttavilla eleillä tarkoitukseni selväksi. He räjähtivät nauramaan
ja selittivät nuotiolla mellastaville tovereilleen, kuinka tsuhna-lurjus
sanoo haluavansa ruokaa. Silloin yksi aterioivista viskasi minua kohti
puoleksi kalutun luun, jonka vaivalloisesti otin yhteen sidottujen
käsieni väliin ja lattialle kyyristyen aloin muka ahnaasti sitä kaluta.
Kasakat nauroivat makeasti, sulkivat uudelleen oven ja asettivat pönkän
paikalleen.

Yksin jäätyäni heitin luun nopeasti kädestäni ja aloin sen sijaan kaluta
ranteissani olevaa nuoraa. Muutamissa minuuteissa olin saanut käteni
vapaiksi ja kumarruin oitis lattianlankkuja tutkimaan. Ne olivat vahvat,
halaistuista hirsistä veistetyt, eikä minun onnistunut saada kättäni
yhteenkään rakoon niin pitkälle, että olisin voinut kohottaa lankun
sijaltaan. Mutta päivällä muistin toisen hinkalon pohjalla nähneeni
pienen jauholapion. Se oli koivupuuta ja hiukan kouruksi veistetty,
mutta siitä huolimatta sain minä sen soveltumaan suurimpaan
lattianrakoon ja kohotetuksi sillä sen verran lankkua sijoiltaan, että
käteni sopi paremmin rakoon. Nyt sain yks kaks väännetyksi lankun
paikaltaan. Vieressä olevalle tein saman tempun ja sitten laskeuduin
viivyttelemättä lattian alle.

Kivijalassa oli ympäriinsä suuria aukkoja, ja eräästä peräseinällä
olevasta ryömin ulos. Ensinnä pistin siitä vain pääni varovasti esille
ja tähystelin ympärilleni. Sillä puolella ei ainakaan lähettyvilläni
näkynyt vartijoita, ja etäämmäs en hämärän takia voinut nähdä. Muutaman
sylen päässä aitasta alkoi ruispelto, ja ensimmäinen työni oli nyt
ryömiä sinne. Kasakat hoilasivat yhä nuotioiden ääressä pihalla sekä
sisällä asuinrakennuksessa. Heidän liekaan pantuja hevosiaan oli syödä
järskyttelemässä ympäri ketoja ja pellon pientareita.

Lähdin rohkeasti ja Jumalaan turvaten liikkeelle. Pitkälläni kosteassa
ruohossa ryömien pääsin muutamassa tuokiossa ruispeltoon. Siten
ensimmäisen suojan saavutettuani pysähdyin hetkeksi ja käännyin taakseni
silmäilemään. Muuan puolijuopunut kasakka tuli samassa aitan taakse, ja
luulin jo heidän vainuavan pakoani. Mutta hän oli nähtävästi tullut vain
hevosia katsastamaan, sillä hetkisen kuluttua palasi hän takaisin
pihalle. Kevein mielin lähdin kiireesti konttaamaan pitkin peltoa
eteenpäin. Kuljettuani siten vielä toisenkin, ohraa kasvavan pellon
halki huomasin edessäni riihirakennuksen mustine oviaukkoineen. Sen
takaa alkoi pienoinen, lyhyttä heinää kasvava luhtaniitty, joka toisella
reunallaan rajoittui vähitellen metsäksi ylenevään viidakkoon. Kun
vartijoita ei täälläkään päin ollut näkyvissä, lähdin mitä suurinta
varovaisuutta noudattaen ryömimään pitkin riihen sivua päästäkseni sen
taakse ja sitten pitäen sitä suojana itseni ja kartanon välillä
ryömiäkseni edelleen niityn poikki metsään, jolloin pakoni olisi
varmasti turvattu.

Mutta nurkan ympäri pujahdettuani olin vähällä tulla pahki kahteen
kasakkaan, jotka maassa istuen nuokkuivat riihen seinustalla. Kummankin
pyssy ja keihäs olivat seinän nojassa. Vaikka liikuinkin melkein mitään
ääntä synnyttämättä, havahtui toinen kasakoista kumminkin heti minun
näkyviin tultuani. Silmänräpäyksessä toinnuin hämmästyksestäni, karkasin
pystyyn ja tempasin toisen keihäistä, jolla naulitsin seinään lähempänä
olevan ja puolittain jo seisaalleen ehtineen kasakan. Mutta hänen
toverinsa oli paljon ketterämpi, hän tempasi pyssyn seinustalta ja
ojensi sen minun rintaani vasten, ennenkuin minä keihäälläni kerkesin
valmistaa hänelle saman kohtalon kuin toisellekin. Kuului jo hanan
napsaus, mutta samassa hetkessä minä heitin keihään kädestäni, tartuin
pyssyn piippuun ja nostin sen suuta ylöspäin. Tulta tuiskahti
korvalliselleni kärventäen hiuksiani, ja kuula mennä vinkasi olkapääni
yli. Samassa kuin pyssy laukesi, riuhtasin minä sen kasakan kädestä ja
survasin sen perällä häntä otsaan, niin että hän ääntä päästämättä
kuukertui riihen seinustalle.

Mutta laukaus oli pamahtanut, hälytys oli tehty, ja aikaa ei siis ollut
hukata. Heti kasakan maahan vaipuessa heitin pyssyn kädestäni ja lähdin
suinpäin karkaamaan luhtaniityn poikki metsän reunaan. Pihasta päin
kuului huutoja ja hevosten hirnuntaa, ja juuri kun olin viidakkoon
pääsemässä, pamahti takanani useita laukauksia. Kuulat vinkuivat
korvissani ja rapisivat edessäni olevain petäjäin oksissa. Mutta samassa
olin minäkin metsän suojassa ja tunsin olevani turvassa kasakoilta,
sillä hevosin he eivät nyt voineet minua seurata ja jalkapelissä minä
kyllä tulisin aina puoleni pitämään. Niin kankeat ja kipeät kuin raajani
olivatkin kuluneen päivän kolhuista ja saatuani juosta kilpaa kasakan
hevosten kanssa, porhalsin minä tuulena pensaiden, kantojen ja louhien
yli suoraan eteenpäin, umpimähkään yhä syvemmäs metsään. Eikä minun
juoksuani ainakaan puku rasittanut. Mutta haavoja ja verinaarmuja sain
jalkani täyteen, ja senpä vuoksi lähdinkin noudattamaan muuatta
sattumalta kohtaamaani metsätietä.

Aamun valjetessa tulin laajan suon partaalle, jonka yli tie kulki
pitkospuita myöten. Niitä pitkin oli minun, paitarepaleeseen verhotun,
avojalkaisen miehen varsin mukava harpata eteenpäin. Mutta nälästä ja
uupumuksesta olin aivan nääntymäisilläni, ja kun lisäksi katsoin nyt
päivän valjettua vaaralliseksi jatkaa matkaani ihmisten käyttämiä uria
myöten, niin jätin äkkiä pitkospuut ja poikkesin suolle.

Tultuani mielestäni tarpeeksi kauas polulta heittäydyin lopen uupuneena
selälleni laajalle rahkamättäälle, johon vaivuin kuin parhaalle
untuvapatjalle. Mättään reunoilla kasvavat suokanervat suojasivat minua
siksi hyvin, että minut saattoi keksiä vasta ihan viereen tultua.
Porraspuilta lähdettyäni olin hyppinyt pitkin rahkamättäitä, joissa
jalanjälkiä ei pitkäksi aikaa jäänyt näkyviin. Saatoin siis kutakuinkin
turvallisesti heittäytyä väsymykseni valtaan.

Aurinko oli noussut ja hiveli tuoreella lämpimällään minun
puolialastonta, runneltua ruumistani. Jossakin lähelläni äänteli
suokurppa, ja ylhäällä ilmassa toisteli yksitoikkoista säveltään
taivaanvuohi. Pian kuitenkin tunkeutui korviini toisenlaisiakin ääniä,
sillä etäältä suonreunoilta rupesi kuulumaan takaa-ajavien kasakkain
huutoja ja ärhentelyä. Mutta kanervat ympärilläni tuoksuivat
unettavasti, ja heittäen itseni Jumalan huomaan vaivuin sikeään uneen.

Päivä oli sivuuttanut jo puolen, kun vihdoinkin heräsin. Raajani olivat
kankeat, ja pieninkin liike tuntui tuskalliselta, jota paitsi tunsin
kiukkuista nälkää. Vihollisten äänet olivat vaienneet, ja kun makuultani
varovasti ja puolittain kohosin ympärilleni tähystelemään, en huomannut
millään suunnalla, niin kauas kuin silmä kantoi, ainuttakaan elävää
olentoa. Heinäkuun aurinko vain valoi polttavaa hellettään harmaan
suomaiseman yli. Niin tuskallista kuin se aluksi olikin, nousin
kuitenkin seisoalleni ja lähdin pyrkimään suon toista laitaa kohti.
Kuljin edelleenkin mättäältä mättäälle, sillä pitkospuille en
varovaisuuden vuoksi huolinut palata. Matkallani tapasin laajan
muurainalueenkin, ja noilla parhaimmilleen kypsyneillä mehevillä suon
antimilla tyydytin pahimman nälkäni.

Päästyäni kuusimetsää kasvavalle maalle suuntasin kulkuni sinnepäin,
missä tiesin kohtaavani Suorlahteen vievän tien. Sikäli kuin jäseneni
ehtivät jonkin verran vertyä, sujui matkani paremmin. Aurinko alkoi
painua jo kuusien taakse, kun saavuin tielle. Ympärilläni oli kesäillan
tyyni rauha. Hetken kuunneltuani ja pantuani korvani maata vastenkin en
erottanut muita ääniä kuin lintujen liverrystä. Silloin lähdin rohkeasti
kulkemaan tietä pitkin. Siinä kävellessäni muistelin viimeisiä
kokemiani, ja minua rupesivat kovasti säälittämään toiset vangit, joita
kasakat eilen olivat mukanaan raahanneet. He saivat varmaankin, samaan
aikaan kuin minä täällä turvassa astelin, kärsiä kovinta kidutusta minun
pakoni tähden.

Sivuutettuani erään tien mutkan pysähdyin äkkiä kuin salaman lyömänä.
Noin parinkymmenen sylen päässä ratsasti käymäjalkaa vastaani kaksi
kasakkaa. Ensiksi välähti päähäni ajatus hypätä syrjään ja paeta kuusten
suojassa. Mutta se oli myöhäistä, sillä he huomasivat minut
luonnollisesti heti ja pyssyään ojentaen komensivat minua pysymään
alallani. Rauhalliseksi tekeytyen jäinkin paikalleni, kunnes he ehtivät
luokseni.

»Kuda tij idjosh (minnekä sinä menet)?» kysyi heistä toinen hevosensa
pysäyttäen.

»Domoi (kotiin)», vastasin minä ja lisäsin sitten suomeksi: »Toverinne
päästivät minut vapaaksi».

Kysymyksestään päättäen olivat he toista joukkuetta kuin ne, jotka minut
olivat Suorlahdessa vanginneet, ja se rauhoitti minua hiukan.

He vaihtoivat keskenään muutamia sanoja, joista ymmärsin heidän aikovan
ottaa minut mukaansa. Toinen, jolla oli savuava piippu hampaissa, lähti
hiljalleen ratsastamaan eteenpäin, mutta toinen komensi minua pitämään
kiinni hänen hevostaan. Hänellä oli siis nähtävästi aikomus laskeutua
satulasta ja sitoa minun käteni.

»Katso nyt, Tapani, eteesi ja varo toista kertaa joutumasta surman
silmukkaan», sanoin itselleni, pitäen tarkasti silmällä kasakan
liikkeitä, samalla kuin hänen käskynsä mukaisesti pidin hevosta turvan
alta.

Kasakalla oli selkänsä takana satulassa kaikenlaista ryöstösaalista,
kuparikattiloita, pyttyjä ja nyyttejä. Sen vuoksi täytyi hänen satulasta
noustakseen ja saadakseen toisen jalkansa niiden yli kumartua syvään.
Vilkaisin hänen edelleen ratsastanutta toveriaan ja näin hänen kadonneen
saman tienmutkan taa, joka minut vasta ansaan saattoi. Tartuin silloin
salamannopeasti kasakkaa niskasta ja painoin häntä vieläkin alemmas,
niin että hän jäi tuohon luonnottomaan asentoon kiikkumaan, voimatta
minun niskasta nujertaessani edes huutaakaan. Sitten tempasin hänen
vasemmalla kupeellaan roikkuvan miekan ja upotin sen hänen ruumiiseensa,
niin että hän sätkytellen ja koristen putosi alas tielle.

Otin nyt kiireesti arvokkaimmilta näyttävät hänen kuljettamastaan
ryöstösaaliista sekä hänen miekkansa ja pistoolinsa ja livahdin kuusten
suojaan, huolimatta suinkaan jäädä odottamaan, kunnes toinen kasakka
palaisi toveriaan etsimään. Päästyäni turvalliseen paikkaan syvemmälle
metsään ryhdyin saalistani tarkastamaan. Siinä oli ensinnäkin
villakankaasta valmistettu viheriäinen kauhtana, joka oli minulle heti
hyvään tarpeeseen alkavaa yökylmää vastaan. Eräästä sangen painavalta
tuntuvasta mytystä löysin lähemmäs tuhat taaleria rahaa ja nahkapussin,
jossa oli kultasormuksia, korvarenkaita ja solkia.

Sormuksia silmäillessäni osui katseeni muutamaan pieneen, kullattuun
hopeasormukseen, joka sai minut ankarasti säpsähtämään ja vapisemaan
kautta ruumiini. Tempasin kiireesti sormuksen hyppysiini ja katsoin sen
sisäpuolelle. Tällöin en voinut pidättää pientä huudahdusta, sillä
sormuksen sisäpuolella seisoi kuin seisoikin kirjoitus: »Muisto
ystävältäsi Tapanilta».

       *       *       *       *       *



KOLMAS LUKU.

_Seikkailuni Maanselän saloilla ja eroni rajamajurin palveluksesta._


Jääköön lähemmin kuvailematta se synkeä mieliala, minkä minussa synnytti
tuo onneton sormuslöytöni. Jyskyttävin ohimoin tuijotin siihen kauan,
tajuamatta muuta, kuin että Riika, jota en Käkisalmesta lähtöni jälkeen
ollut tavannut, oli monen muun kansalaiseni kanssa joutunut raakojen
kasakkain uhriksi. Oliko julma kidutus päättänyt hänen nuoren elämänsä
vai oliko hänet vankina raahattu kauas Venäjälle, siihen ei mykkä sormus
voinut antaa mitään valaistusta. Kun vihdoinkin kykenin hieman selvemmin
asiaa harkitsemaan, käsitin, että Riikan oli täytynyt jossakin
Käkisalmen puolella joutua vihollisten valtaan, sillä muuten ei hänen
sormuksensa olisi voinut tulla kasakan ryöstösaaliiksi. Mutta mitä minun
oli nyt tehtävä? Harvoin olen elämäni varrella tuntenut itseäni niin
neuvottomaksi ja avuttomaksi kuin tätä kysymystä harkitessani. Jos olisi
ollut hitunenkaan toivon mahdollisuutta päästä lemmittyni jäljille, en
olisi hetkeäkään empinyt lähteä seurailemaan häntä vaikka Venäjän
toiseen ääreen ja panna oma elämäni alttiiksi pelastaakseni hänet
orjuudesta. Mutta nyt näyttivät kaikki tiet olevan tukossa, sillä koko
kaakkoisin kulma maatamme oli jo vihollisen vallassa, joten oli enemmän
kuin turhaa lähteä sieltä urkkimaan tietoja Riikan kohtalosta. Ja niin
minä en ymmärtänyt muuta kuin raskain mielin jättää lemmittyni Jumalan
huomaan, sillä että hän oli vielä elossa, siitä säilyi sydämeni pohjalla
pieni varmuuden kipinä.

Itse ryhdyin niihin toimiin, mihin minua virkani tilanhoitajana ensi
kädessä velvoittivat. Saatuani Suorlahden väen koolle asetin eri
suunnille vartijoita, joiden tuli määrätyillä merkeillä antaa kartanoon
tieto, jos vihollisia näkyisi, sekä ryhdyin sitten kiireesti viljan
korjuuseen. Rannassa pidettiin veneitä aina lähtövalmiina, ja miehillä
oli aseet mukana työpaikallaan. Täten muistutimme niitä juutalaisia,
jotka Baabelin vankeudesta palattuaan saivat työskennellä miekka
toisessa ja muurauslasta toisessa kädessä.

Onnellisesti saatiin vilja korjatuksi ja puiduksi. Noin
seitsemisenkymmentä tynnyriä jyviä kuljetin sitten veneillä
Savonlinnaan, jossa nyt miehistöineen isännöitsi Käkisalmen linnan
entinen päällikkö, eversti Stjernschantz, ja jossa myöskin sain
viimeisen kerran isääni tavata. Häneltä kuulin, että Riikan isä oli
vähän ennen piiritystä kuollut kulkutautiin ja että Riika kohta sen
jälkeen, yksin jääneenä, oli lähtenyt jonkin sukulaisensa luo Viipurin
tienoille. Sen enempää ei isäni hänestä tiennyt. Hänen oli siis täytynyt
joko perillä tai jo matkallaan joutua jonkin vihollisjoukon valtaan.

Savonlinnasta palattuani lastasin jäljellä olevat jyvät veneisiin ja
lähdin niitä kuljettamaan Pielisjärvelle jättäen Suorlahden kartanon
typötyhjäksi oman onnensa nojaan. Kun huhuja levisi vihollisten tulosta
aina Pielisjärvelle saakka, poltatti majuri Affleck ne viljavarat, joita
ei voitu ottaa mukaan eikä ehditty väestölle jakaa, ja sitten lähdimme
rekikelejä hyväksemme käyttäen edelleen Nurmekseen ja sieltä Kajaaniin.
Levättyämme pari päivää Kajaanin linnassa komensi majuri minut
tiedusteluretkelle Nurmekseen. Miehistökseni sain kolme aseilla hyvin
varustettua rotevaa renkiä.

Oli leuto päivä joulukuun alussa, kun lähdimme eväspussit ja pyssyt
selässämme suksilla painaltamaan kohti kaakkoisella taivaanrannalla
kuumottavaa Vuokattia, jonka ohi meidän oli kuljettava Nurmekseen.
Puolenpäivän jälkeen, kun olimme jo sivuuttaneet Vuokatin, muuttui ilma
suojaiseksi ja suksikeli huononi. Vaivalloisesti kävi kulku
tahkoutuneessa lumessa ylös Maanselän harjanteelle. Hiestä läpimärkinä
ja nääntyneinä osuimme iltahämärissä pieneen ja yksinäiseen talorähjään
Hiienvaaran rinteelle ja päätimme yöpyä siihen.

Talossa oli vanhanpuoleinen mies, yhtä iäkäs emäntä ja juuri mieheksi
varttuva poika. Isäntä, joka muutenkin teki epämiellyttävän vaikutuksen,
lupasi hyvin ynseästi ja luimistellen meille yösijan. Kursailematta
ripustimme nyt enimmät vaatteemme ja jalkineemme kuivamaan sekä
asetuimme lämpimän muurin kupeelle aterioimaan.

Saatuaan tietää, mitä miehiä me olimme ja minne matkalla, ei talon väki
osoittanut halua pitempiin puheluihin, vaan murjotti äänettömänä omissa
hommissaan. Heidän ynseä ja umpimielinen käytöksensä herätti
epäluuloani; päätin pitää silmäni auki. Niinpä syödessäni ja toverieni
kanssa jutellessani pidin koko ajan varkain silmällä talonväen hommia.
Hetken kuluttua huomasinkin vaarin salakähmää kuiskaavan jotakin
pojalle, joka veti sarkamekon päälleen ja hevosen illastamisesta
mutisten lähti ulos.

Syötyään heittäytyivät mieheni penkille pitkälleen ja alkoivat kohta
raskaasti kuorsata. Istuin vielä muurin kupeella ja vetelin savuja
nysästäni. Muori oli kiivennyt uunille, ja vaari kutoi päreen valossa
verkkoa.

»Minnekäs se poika jäi, kun sitä ei näykään tallista palaavaksi?»
kysäisin minä saatuani piipun poltetuksi pohjaan.

»Liekö mennyt saunaan nukkumaan», murahti vaari minuun katsahtamatta.

Epäluuloni kasvoi yhä, ja itsekseni päätin valvoa niin kauan kuin
väsymykseltäni jaksaisin sekä herättää sitten kaikessa hiljaisuudessa
yhden miehistä valvomaan sijastani. Mutta koetellakseni vaaria asetuin
itsekin pitkäkseni penkille ja sijoitin miekkani sekä molemmat pistoolit
vierelleni. Aloin hengittää raskaasti sekä sitten kuorsata samaan
tahtiin miesteni kanssa, pitäen kuitenkin toista silmääni sen verran
raollaan, että saatoin hyvin nähdä vaarin hommat. Hän kutoi edelleen
verkkoa ja niisti väliin pärettä, jolloin hän aina katsoa luihautti
penkkiä kohti.

Jonkin hetken kuluttua nousi hän ylös ja siirsi jalallaan jakkaraa, niin
että se kaatui. Mutta minä kuorsasin häiriytymättä edelleen. Silloin hän
lähti varovasti liikkuen ulos. Kun häntä ei hyvään aikaan kuulunut
takaisin palaavaksi, aioin jo nousta ylös ja lähteä katsastamaan, mitä
ulkona oli tekeillä. Mutta samassa palasi vaari ja hiljaa tassutellen
läheni minua sekä rupesi ottamaan aseitani. Ennenkuin hän kuitenkaan
ehti niihin tarttua, kavahdin minä salamana seisaalleni ja sivaltaen
tyrmistynyttä vaaria korvalle niin, että hän kaatui, kiljaisin:

»Tuosta saat, kelmi! Vai kavaltaa aiot kunniallisia partiomiehiä.»

Säikähtyneinä hypähtivät mieheni ylös ja silmiään hieroen töllistelivät
ympärilleen.

»Sitokaa tuo vaari, hänellä on joitakin pirun konsteja tekeillä»,
komensin minä, ja tuossa tuokiossa oli kiroileva äijä sidottu käsistään
ja jaloistaan. Kiireesti vedimme senjälkeen vaatteet päälle ja saappaat
jalkoihin.

»Meidän on viisainta lähteä heti matkaan, sillä varmaankin majailee
täällä jossakin lähistöllä karjalaisia sissejä», sanoin minä miehille.

»Mutta mitä teemme tuolle vaarille?» kysyi yksi miehistä.

»Jätämme siihen, kunnes hänen poikahulttionsa apureineen tulee häntä
pelastamaan. Mutta ettei hän ennen aikojaan siitä liikkeelle pääsisi, on
meidän paras sitoa hänen aviosiippansakin, joka piileskelee tuolla
uunilla.»

Pari miehistä sieppasi muorin alas, ja tuossa tuokiossa makasi hänkin
sidottuna.

»Ja nyt taipaleelle, niin että tuli suksista suihkaa!» huusin, ja
kiireesti työnnyimme pihalle.

Mutta juuri kun olimme valmiina heittäytymään suksillemme, kuului reen
kitinää, ja samassa ajoi pihalle neljä hevosta. Reistä karkasi
toistakymmentä pitkillä keihäillä varustettua partaniekkaa, jotka
ympäröivät meidät kolmelta puolen. Tempasin pistoolini ja laukaisin ne
peräkkäin lähinnä seisovia kohti, sivaltaen heti sen jälkeen miekkani.
Mieheni eivät ehtineet muskettejaan laukaista, vaan alkoivat perillä
huitoa ympärilleen. Pimeä vaikeutti taistelua, me tulimme tungetuiksi
erilleen toisistamme, ja yksin jääneenä puolustin minä itseäni pirtin
nurkan luona.

Hetken aikaa torjuttuani vihollisten uhkaavia keihäitä ja haavoitettuani
heistä hyvänlaisesti ainakin kahta, kuulin toisten huudoista, että kaksi
tovereistani oli kaatunut ja kolmas saatu vangiksi. Samassa jakaantui
minua ahdistava joukko kahtia, antaen tietä eräälle rotevalle sissille,
joka oli siepannut vahvan aisakoivun ja tavoitti sillä olkainsa takaa
minua lyödäkseen. Ketterästi syrjään hypäten väistin minä vaarallisen
iskun, mutta toista lyöntiä miekalla torjuessani meni kunnon aseeni
kappaleiksi. Samalla sain pari keihäänpistoa käsivarteeni ja minuun
käytiin joka puolelta käsiksi. Hetkistä myöhemmin makasin minä käsistä
ja jaloista niiniköydellä sidottuna ainoan henkiin jääneen,
Pekka-nimisen toverini rinnalla reslan perällä.

Kun rosvot olivat vähän aikaa viivähtäneet sisällä ja vapauttaneet
liittolaisensa pintehistä, lähtivät he meluten ja hoilaten ajamaan
takaisin. Edellämme ajoi yksi hevoskuorma sissejä ja perässä kaksi. Oman
reslamme keulalla istui kaksi miestä, joista toinen ajoi hevosta, toinen
piti kädessään tapparaa. Matka kulki tiettömiä epätasaisia metsämaita,
arveluni mukaan eteläiseen suuntaan.

Kun koetin päästä miesten kanssa keskusteluun ja tiedustelin, mihin he
meitä veivät, vastasi toinen hevosta nykien: »Ka, pyhä velj, kyllä siitä
ehit tiion suaha, jahka perille tullah.» Jätin heidät rauhaan ja koetin
miettiä, miten päästä tästä tukalasta pintehestä. Makasin kyljelläni
sangen epämukavassa asennossa, ja selkäni takana ähki Pekka.
Hapuillessani taakse sidotuilla käsilläni sain kouraani Pekan parran ja
mieleeni välähti heti jotakin. Lähensin ranteeni hänen suunsa eteen, ja
paikalla älysikin Pekka tarkoitukseni, alkaen kaluta käsiäni kiristävää
nuoraa. Etteivät keulalla kyyröttävät miehet olisi huomanneet puuhiamme,
ähkyin ja vaikertelin minä yhtä mittaa.

Kun Pekka oli arviolta noin puoli tiimaa käyttänyt hampaitaan, tunsin
minä nuoran vihdoin hellittävän ja käsieni olevan vapaina. Pidin niitä
edelleenkin selkäni takana ja odotin tilaisuutta voidakseni vapauttaa
jalkanikin. Kauan ei tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin matkueemme joutui
synkän kuusikon pimentoon, niin ettei voinut juuri käden pituutta
eteensä nähdä. Tempasin silloin nopeasti puukkoni, jota sissit eivät
olleet huomanneet minulta riistää, ja vapautin silmänräpäyksessä
jalkani. Tie kulki onneksi epätasaista vaaran rinnettä alaspäin, joten
reki kolisi ja heittelehti puolelta toiselle. Tämän ynnä pimeän takia
eivät vartijamme voineet huomata minun puuhiani. Vielä pari
silmänräpäystä ja Pekkakin oli vapaana siteistään. Minun oli mahdoton
kuiskata hänelle toimintaohjetta, eikä aikaa sitäpaitsi ollut hetkeäkään
hukata, sillä suojaava kuusikko ja louhinen rinne saattoivat milloin
hyvänsä päättyä. Niinpä heti, kun olin sivaltanut poikki Pekan jalkoja
kiristävän nuoran, karkasin pystyyn ja iskien puukkoni tapparaa
pitelevän rosvon hartioihin loikkasin reslasta kuusten keskelle. Pekka
seurasi rivakasti kintereilläni.

Iskun saanut mies ehti karjahtaa, ja ajaja pysäytti paikalla hevosen.
Huutaen ja kiroillen pysähtyivät perässä tulevat samaan rykelmään, ja
ennenkuin ehdimme paria askelta eteenpäin harpata, kuului pari kolme
laukausta. Pekka takanani huudahti, ja minä tunsin hänen vaipuvan
maahan. Mutta minun oli mahdoton pysähtyä häntä auttamaan, ellen itsekin
tahtonut joutua saman kohtalon alaiseksi. Suinpäin ja umpimähkään
loikkailin minä eteenpäin minkä puutuneet jalkani, pimeys ja louhinen
maa suinkin sallivat. Mutta pimeydestä oli minulle enemmän hyötyä kuin
haittaa, sillä vainoojieni oli siten mahdoton seurata jälkiäni. Kuulin
kyllä hyvän aikaa heidän melunsa aivan kintereilläni, mutta muutettuani
suuntaa alkoivat heidän äänensä vähitellen loitota, ja kun olin päässyt
ulos kuusikosta sekä kykenin nopeammin juoksemaan, lakkasivat ne
kokonaan kuulumasta.

Turvassa en kuitenkaan ollut näillä tienoin, sillä päivän valjetessa
saattaisivat he helposti seurata jälkiäni ja joko suksilla tai hevosilla
minut piankin tavoittaa, Riensin sen vuoksi yhtä menoa eteenpäin, ja
etten eksyisi samalle paikalle takaisin, koetin puiden asentoa
tarkkaamalla pitää suuntaa pohjoista kohti. Lunta oli ainoastaan
puoleensääreen, joten se ei sanottavasti kulkuani vaikeuttanut.

Reessä ollessani olivat käsivarteen saamani haavat veren hyydyttyä
tyrehtyneet, mutta alkoivat nyt juoksusta lämmettyäni uudelleen vuotaa.
Kiskaisin sen vuoksi paidanhihastani pari kaistaletta ja hampaita apuna
käyttäen sidoin haavat parhaani mukaan. Sitten porhalsin taas viimeisiä
voimiani jännittäen puolijuoksua eteenpäin. Matkani kulki yli aavojen
soiden, kangasten ja vaarojen, öinen erämaa lepäsi ympärilläni äänetönnä
talvisessa unessaan. Joskus kuului etäältä pitkäveteinen suden ulvonta,
jota säesti ketun ilkeä parunta. Kiitin onneani, ettei susi ilmestynyt
lähettyvilleni, sillä silloin olisin ollut hukassa.

Kun itäinen taivaanranta vihdoin alkoi vaaleta, saavuin laajan,
kulovalkean autioksi polttaman ahon reunaan, joka pohjoispuolella näytti
rajoittuvan korkeaan hongikkoon. Sieltä olin kuulevinani ikäänkuin kukon
kiekumista. Kuljettuani vielä noin puoli tuntia eteenpäin näin metsän
päällä kiemurtelevan pari savupatsasta. Kohta sen jälkeen keksivät
silmäni hongikon rinteessä kaksi taloa.

Niin iloiseksi kuin tämä löytöni minut aluksi saattoikin, aloin
kuitenkin pian empiä taloon menemistä, sillä eihän ollut lainkaan
taattua, etteivätkö väet olleet liitossa rajantakaisten rosvojen kanssa.
Mutta väsymykseni ratkaisi asian, sillä tunsin, etten kykenisi edemmäs
kulkemaan. Niin astelin rohkeasti eteenpäin ja työnnyin ensimmäisen
talon pirttiin.

Talonväki oli sisään astuessani aamiaisella, josta minäkin kohta
tervehdykset vaihdettuamme pääsin osalliseksi. Isännän ja hänen väkensä
huomasin pian rehellisiksi kuninkaan alamaisiksi, ja silloin uskalsin
vapaasti kertoa yölliset seikkailuni. He olivat kuulleet vienalaisten
sissien suurella joukolla liikkuneen näillä seuduin ryöstelemässä sekä
pitävän leiriä jossakin Hiienvaaran seutuvilla. Itse he kuitenkin olivat
vielä säilyneet näiden vierailulta.

Isännän arvelun mukaan olin minä viime yönä taivaltanut kokonaista kuusi
penikulmaa. Eipä siis ihme, että jalkani tuntuivat raskailta kuin
lyijyharkot ja syötyäni kykenin tuskin itseäni liikuttamaan. Kun isäntä
oli luvannut lähettää renkinsä heti paikalla viemään sanaa majurille
Kajaaniin sekä pitää tarkoin varalla, etteivät sissit odottamatta taloon
pääsisi, kömmin minä turvallisin mielin ylös lämpimälle uunille, jossa
kohta vaivuin sikeään uneen.

Heräsin vasta myöhään illalla. Mitään erinomaisempaa ei päivän kuluessa
ollut tapahtunut. Isäntä oli hiihtänyt pitkän matkan etelää kohti, mutta
sisseistä ei ollut näkynyt jälkeäkään. Valvoimme isännän kanssa
pärevalkean äärellä haastellen kaikenlaista tämän levottoman ajan
tapauksista ja odotellen renkiä palaavaksi. Kun oli vierähtänyt tunti
pari sivu puolen yön, palasi tämä vihdoin mukanaan kaksikymmentä
jääkäriä, kaksi majurin kirjuria sekä joukko renkejä, kaikki hyvin
asestettuina. Näiden kanssa tuli minun kaikin mokomin etsiä rosvojen
leiripaikka sekä karkoittaa heidät seudulta.

Ensi aluksi komensin miehet levolle, jota he ankaran hiihdännän jälkeen
hyvin kaipasivatkin. Itse toimitin isännän kanssa vuorotellen vartijan
virkaa sekä nukahdin vielä pari tuntia aamuhämärässä. Seuraava päivä oli
toinen adventtisunnuntai, taivas oli selkeä ja suksikeli parasta lajia.
Haukattuamme vankan aamiaisen lähdimme viimeisten tähtien vaalenevalla
aamutaivaalla vielä pilkkiessä painaltamaan kohti eteläisellä
ilmanrannalla häämöttäviä lumisia vaaroja. Kun molemmista taloista lähti
miehiä mukaamme, oli meitä alun neljättäkymmentä henkeä käsittävä
joukkue. Ripeästi sujui matkamme, ja puolipäiväauringon kirkkaasti
paistaessa saavuimme siihen Hiienvaaran taloon, jossa meidät oli sissien
käsiin kavallettu.

Talossa oli muori yksinään kotona ja säikähtyi pahanpäiväisesti meidän
pirttiin ilmestyessämme. Aluksi hän ei ollut ollenkaan tietävinään
rosvojen lymypaikkaa, mutta hetken häntä kovisteltuamme ilmoitti hän sen
vihdoin. Se oli puolentoista penikulman päässä yksinäisessä Lahden
talossa Hiienjärven rannalla.

Saatuamme tämän tärkeän tiedon sekä otettuamme eväsrepuistamme hiukan
vahvistusta lähdimme oitis matkaan, kulkien muorin osoitusten mukaan
lounaista ilmansuuntaa kohti yli vaaraisen selänteen. Aurinko punoitti
vielä taivaan rannalla, kun puiden välistä näimme allamme pienen
salojärven ja sen vastakkaisella rannalla talon, josta kohosi pari
savupatsasta korkealle ilmaan. Lähemmin tarkastellessamme huomasimme
pihan avonaiset sivut suljetuiksi korkeilla hirsivarustuksilla. Keskellä
pihaa paloi suuri nuotio, jonka ääressä istuskeli joukko miehiä. Pirtin
katolla seisoi vartija turkki päällä, ja varustuksen ulkopuolella
ärhenteli joukko koiria.

Pidimme lyhyen sotaneuvottelun. Toiset ehdottivat jakaannuttavaksi
kahtia ja kierrettäväksi metsän suojassa talon takapuolelle, josta
sitten yön tullen hyökättäisiin yht'aikaa varustuksen kimppuun. Minä
pidin kuitenkin ajan voittamiseksi parempana hyökätä suoraan järven yli.
Jos rosvot olivatkin miesluvultaan vahvemmat sekä varustetussa asemassa,
oli meillä sen sijaan parikymmentä miestä säännöllistä sotaväkeä ja
paremmat aseet, joten en ollenkaan epäillyt voittavamme.

Heti merkin annettuani laskimme yhtenä pyrynä rinnettä alas järven
jäälle. Paikalla pani pirtin katolla oleva vartija toimeen hälytyksen ja
suljetussa pihassa syntyi liikettä ja melua. Järven puoleisella sivulla
olevalle hirsivallille kohosi parrakas pää toisensa viereen.

»Kunhan nyt pysyisitte kiltisti siellä itse laittamassanne satimessa,
että apajani tulisi niin suureksi kuin mahdollista», ajattelin
kiitäessäni miesteni etunenässä kaikin voimin rantaa kohti.

Rosvojen huomasin olevan varustettuja etupäässä jousilla, ainoastaan
joillakin heistä näkyi olevan tuliluikkuja. Pyssynkantaman ulkopuolella
pysäytin joukkoni. Viisitoista jääkäriä asetin rintamaan ja komensin
heidät juoksemaan sekä ampumaan hyvin tähdätyn yhteislaukauksen
hirsivallilla odottavaan rosvojoukkoon. Seuraus oli, kuten odottaa
sopikin, että joka ainoa rosvo katosi vallilta, paitsi viittä kuutta
miestä, jotka jäivät siihen kuolleina kellettämään. Jääkärit saivat
kyllä hekin vastaansa nuoli- ja kuulasateen, mutta ainoastaan pari
heistä lievästi haavoittui.

Erotin nyt kiireesti viisi jääkäriä ja seitsemän muuta miestä, jotka
komensin toisen kirjurin johdolla kiertämään talon takapuolelle sekä
ottamaan vastaan viholliset, jos he lähtisivät varustuksestaan
peräytymään. Kohta kun he olivat kadonneet huoneiden taa ja minä juuri
järjestin kahtakymmentä jäljellä olevaa miestäni päähyökkäykseen, alkoi
talon takaa kuulua kiivas taistelun meteli. Kuten jäljestäpäin selvisi,
oli siellä näreikön keskellä suuri, pölkyistä ja havuista kyhätty
tilapäinen talli, jonne sissit olivat keränneet Pielisjärven, Nurmeksen
ja Sotkamon puolelta ryöstettyjä hevosia, kaikkiaan kuutisenkymmentä
kappaletta. Joukko sissejä oli takasolasta hyökännyt tallille
pelastamaan hevosia joutumasta meidän käsiimme. Mieheni joutuivat
parahiksi estämään heitä tässä aikeessaan.

Komensin joukkoni seuraamaan itseäni ja hyökkäsin vitkastelematta ylös
vallille. Olin järjestänyt väkeni niin, että he kapusivat ylös samalla
hetkellä. Ylös tultuaan pistivät he määräykseni mukaan ensiksi
ainoastaan päänsä vallinharjan yli ja ampuivat nopeasti yhteislaukauksen
pihalla tiheänä joukkona seisoviin vihollisiin. Seuraavana tuokiona, kun
rosvot vielä olivat yhteislaukauksen aiheuttaman sekasorron vallassa,
heittäysin minä hurraata huutaen vallilta alas pihalle ja heti maahan
päästyäni lävistin tervetuliaisiksi muutaman rokonarpisen ja
punapartaisen roikaleen, joka ei ehtinyt edes keihästä suojakseen
ojentaa. Mieheni seurasivat heti kintereilläni, ja pistimet tanassa
hyökkäsivät jääkärit epäjärjestyksessä olevan rosvolauman kimppuun.

Taistelu pihalla ei kestänyt kauan. Lumi alkoi pian punoittaa
kaatuneiden sissien verestä, ja sekasortoisena joukkona tunkeutuivat
toiset kummallakin takaosalla olevien hirsiröykkiöiden yli pakoon.
Miekat ja piikit ojossa seurasimme heidän kintereillään. Pölkkytallin
luona taisteli toinen joukkoni kaksi kertaa lukuisampaa sissiparvea
vastaan. Kun pihasta ulos hyökätessämme molemmat joukkomme pääsivät
yhtymään, lähti koko jäljellä oleva viisikymmenmiehinen sissilauma
hurjaan pakoon. Ajoimme heitä takaa hämärän tuloon saakka, kaataen
heistä useita sekä ottaen joukon vankeja. Omalta osalta lävistin
kymmenkunta rosvoa ja ammuin kolme.

Pakenevien joukossa huomasin muun muassa Hiienvaaran kierosilmäisen
äijän, joka niin katalasti oli vihollisiin liittynyt. Päästyäni hänen
kintereilleen tempasin hänet kiinni pitkästä niskatukasta ja heitin
kinokseen, komentaen jäljessä tulevan miehen sitomaan hänet. Muiden
vankien mukana sai hän sitten seurata meitä Kajaanin linnaan kärsimään
hyvin ansaittua rangaistustaan.

Paitsi mainittua kuuttakymmentä hevosta löytyi talosta kaikenlaista
ryöstösaalista, muun muassa melkoinen määrä jyviä. Vietettyämme yön
talossa sytytimme sen hirsi varustuksineen palamaan ja valtavan
tulenloimun tietämme valaistessa lähdimme saaliinemme ja vankeinemme
aamuhämärissä ajelemaan Kajaania kohti.

Joulun vietimme sitten kaikessa rauhassa Kajaanin linnassa. Mutta koska
aika täällä sydänmaan perukoilla tuntui vähitellen käyvän pitkäksi ja
mieleni paloi Etelä-Suomeen, suurempain sotatapausten keskelle, menin
nimipäivänäni rajamajurin puheille ja pyysin häneltä eroa toimestani.
Oikullinen ja käsittämätön ihminen kun hän oli sekä lisäksi tällä kertaa
hyväisesti juovuksissa, suuttui hän pyyntööni silmittömästi, alkoi ärjyä
ja temmeltää, niin että vaahto suusta kävi, ja raahautti minut lopuksi
pimeään vankityrmään. Siellä sain virua kokonaista kolme päivää ja oli
minulla kyllin tilaisuutta miettiä ihmiselämän kummallisia käänteitä ja
oikkuja, joita kohtalo näytti erityisen runsaskätisesti minun osalleni
varanneen.

Mutta paljon enemmän kuin syytön vankeuteni vaivasi minua yksinäisyys ja
liikkumattomuus sellaisenaan, sillä silloin takertuivat aina ajatukseni
Riikan kohtaloon ja mieleni synkkeni syttäkin mustemmaksi. Voisi kenties
näyttää siltä, kuin olisin tämän seikan ottanut hyvinkin keveästi, kun
yleensä näissä muisteluissani olen niin vähän kajonnut Riikaan ja hänen
kohtaloonsa. Mutta itse asiassa palasi hän aina mieleeni, milloin vain
levottomalta elämältäni joudin hetkeksikään pysähtymään ja antautumaan
mielikuvituksen valtaan. Niinpä oli tämä pakollinen paikallaan pysyminen
Kajaanin linnan vankityrmässä juuri sen takia minulle monin verroin
vaikeampi kestää kuin mitä se muutoin olisi ollut.

Edellä olevan tahdoin vain sanoa puolustuksekseni, etteivät ne,
joiden silmiin mahdollisesti joskus maailman päivinä nämä
vaatimattomat muistelmani joutuvat, syyttäisi minua liian suuresta
kevytmielisyydestä--sillä kevytmielisyyttä, Herra paratkoon, on
luonteessani aina ollut runsaasti, mutta en kuitenkaan soisi, että minua
siitä paheesta syytettäisiin suhteessani lapsuuteni ystävättäreen. Jos
jonkun mielestä kaikenlaisten seikkailujen ohella näytän liian vähän
huolehtivan lemmittyni kohtalosta, niin siihen on yksinkertaisesti syynä
vain se, etten tahdo lukijoitani turhanpäiten rasittaa liian paljon
omista mielenmurheistani puhumalla.

No niin, tiesin kyllä, ettei vankeuteni, johon minut oli ihan
aiheettomasti raastettu, voisi missään tapauksessa kovin kauan kestää,
ja neljäntenä päivänä sainkin minä jälleen astua päivänvaloon.
Esimieheni oli nyt yhtä kohtelias ja makea kuin Tapanin iltana
kiukkuinen. Hän pyysi minulta anteeksi käytöstään ja sanoi suuttuneensa
yksistään vain sen tähden, että minä pyrin pois hänen palveluksestaan.
Hän kiitteli ripeyttäni ja rohkeuttani sekä kirjoitti minulle
suosiollisen erokirjan. Saatuani sitten jäljellä olevan palkkani,
satakaksikymmentä taaleria kuparissa, lähdin vanhan vuoden viimeisenä
päivänä taivaltamaan Uudellemaalle yhdessä kapteeni Salomon Enbergin
kanssa, joka sotamarski Nierohtin lähettinä oli ollut Kajaanin linnassa.

       *       *       *       *       *



NELJÄS LUKU.

_Saan paikan armeijassa ja poltan sillan vihollisten nenän edessä._


Tammikuun lopulla saavuin Liljendaaliin, jossa Suomen pääarmeija silloin
oli leirissä. Pyrin hetimiten perille tultuani kenraalimajuri Armfeltin
puheille, esitin hänelle rajamajuri Affleckilta saamani erokirjan sekä
ilmoitin haluavani jotakin tointa armeijassa. Kenraali otti minut sangen
ystävällisesti vastaan, kyseli Kajaanin kuulumisia ja kun olin hänelle
lyhyesti ja avomielisesti, kuten tapani oli, kertonut viimeisistä
seikkailuistani, taputti hän minua olkapäälle ja sanoi minun kaltaiseni
miehen, jos kenenkään, tarvitsevan sijansa armeijassa. Tunsin itseni
tästä kenraalin kohteliaisuudesta varsin ylpeäksi ja vakuutin hänelle
alttiuttani.

»No, no, pidän teidät kyllä muistissani, milloin vain tarvitsen sukkelaa
ja ripeätä miestä», lausui hän minua ovelle saattaessaan, »mutta pahoin
pelkään, että monen rehellisenkin alttius joutuu liian kovalle
koetukselle.»

Näitä sanoja lausuessaan näin hänen otsallaan viivähtävän synkän pilven.
Tuo jalo sotilas aavisti varmaan jo tällöin isänmaansa ja sen viimeisen,
vaivalla kootun armeijan synkeän kohtalon, joka meiltä muilta oli vielä
tulevien vuosien kätkössä. Vasta joitakin aikoja armeijassa oltuani
alkoi minulle selvitä, kuinka huonolla kannalla sotajoukon tila oli, ja
kuinka kaikki sotatoimet Nierohtin ja Armfeltin ponnistuksista
huolimatta jäivät hajanaisiksi ja hervottomiksi. Ja yhä huonommiksi
kehittyivät asiat, kun vanha kunnon Nieroht vuotta myöhemmin, tuhansista
vastoinkäymisistä murtuneena, äkkiä sairastui ja kuoli, ollessamme
leirissä Kymijoen suulla, ja hänen sijaansa Suomen armeijan
ylipäälliköksi tuli uudestaan tuo kelvoton Lybecker.

Mutta ehätänhän jo tapausten edelle. Seuraavana päivänä siitä, kun olin
käynyt kenraali Armfeltin puheilla, sain paikan päästen
munsterikirjuriksi Turun läänin jalkaväkirykmenttiin, majuri Fraserin
komppaniaan. Toimeeni en aluksi ollut suinkaan tyytyväinen, sillä
tulihan pääasiallisimpana aseenani taasenkin olemaan hanhenkynä, johon
jo Viipurissa palvellessani olin ehtinyt niin perin pohjin kyllästyä.
Mutta pian sain mieluisampaa ja enemmän luonnettani vastaavaa tointa.
Kenraali Armfelt piti minut lupauksensa mukaan muistissaan, ja
kevättalvella komennettiin minut pienen miesjoukon kanssa ensimmäiselle
partioretkelleni, jonka tein Viipurin seuduille. Turhaan koetin täällä
saada joitakin tietoja Riikasta ja hänen sukulaisistaan. Hänen
kohtalonsa pysyi minulle vielä toistaiseksi pimeän peitossa.

Samanlaisia partio- ja tiedusteluretkiä sain sitten tehdä tuon
tuostakin. Koska näillä ensimmäisillä retkilläni ei mielestäni sattunut
mitään erinomaisempaa, niin en huoli ruveta lukijaa rasittamaan niistä
laveammin kertomalla, vaan siirryn kokonaista pari vuotta ajassa
eteenpäin, sillä silloin ryhtyi tsaari Pietari oikein todenteolla
maatamme valloittamaan. Mainitut vuodet olivat jonkinlaista väliaikaa,
jolloin armeija liikehti Kymijoen ja Viipurin välisillä seuduilla,
saamatta tilaisuutta mihinkään ratkaisevampaan tekoon. Vanhan marsalkka
Nierohtin tarmolla suunnittelema Viipurin takaisin valloituskin raukesi
kunnollisen tykistön ja muiden sotatarpeiden puutteessa tyhjiin, ja
tästä masentuneena tuo iäkäs ylipäällikkö sitten kuolikin, kuten jo olen
maininnut.

Päästiin sitten aseman juuri nimeksikään muuttumatta kevääseen armon
vuonna 1713, neljä vuotta siitä kuin Kaarlo-kuningas oli tullut
Pultavassa lyödyksi ja kolme vuotta sen jälkeen, kun Viipuri oli
menetetty venäläisille. Toukokuun kymmenentenä päivänä nousi tsaari
Pietari kahdentoista tuhannen miehen kanssa maihin Helsingin
Hietalahdessa, kun kenraalimajuri Armfelt puolinetoista tuhansine
miehineen, joiden joukossa minäkin olin, oli ensinnä karkoittanut hänen
kaleerinsa kaupungin satamasta. Kun vihollinen kuitenkin pääsi maihin,
emme voineet enää paikkaamme puolustaa, vaan sytytimme kaupungin
palamaan ja peräydyimme asukasten seuraamana maalle pääarmeijan luo
Porvooseen. Kohta sen jälkeen palasi tsaari kuitenkin uuteen
pääkaupunkiinsa ja venäläinen sotavoima vetäytyi meritse Pernajanlahden
perukassa olevaan Koskensaareen, johon se asettui leiriin. Ollessani
tiedusteluretkellä sain urkituksi, että Venäjältä odotettiin
Koskensaaressa olevan vihollisvoiman vahvistukseksi kahdeksantuhatta
ratsumiestä. Tuotuani tämän tiedon pääarmeijalle pyysi Armfelt lupaa
marssia jonkin armeijaosaston kanssa oitis Kymijoelle lyödäkseen tuon
ratsujoukon takaisin. Sen jälkeen olisi ollut helppo koko voimalla käydä
Koskensaaressa majailevan vihollisarmeijan kimppuun, varsinkin kun
Helsingin edustalle oli tullut ruotsalais-suomalainen sotalaivasto, joka
olisi voinut tukkia vihollisen peräytymistien. Mutta tähän järkevään
tuumaan ei hänen pelkuruutensa Lybecker suostunut. Näin omin silmin,
kuinka kiihtyneenä Armfelt ja muut upseerit tulivat sotaneuvottelusta.
Ja kun sotaneuvottelun tuloksista tieto levisi armeijaan, valtasi
kaikkien mielet sama kiihtymys, ja äänekästä nurinaa sekä
sotamarsalkasta lausuttuja herjauksia kuului kaikkialta. Niin pääsivät
vihollisvoimat yhtymään, meikäläisten sotilasten täytyi tyytyä vain
voimattomina hampaitaan kiristämään. Kohta sen jälkeen alkoi yhtynyt
vihollisvoima pitkin rantatietä liikehtiä Porvoota kohti.

Oli helteinen päivä heinäkuun puolivälissä. Kedoilla lainehti vehmas
nurmi, mutta niitty- ja peltomiehiä ei näkynyt työssä. Metsässä
kukahteli käki ja heinikossa siritti sirkka. Rakuunain ja tykkimiesten
hevoset, joita oli liekään pantuina ympäri ketoja, olivat ahmineet
kyllikseen mehevää apilasta ja seisoivat nyt vatsat pulleina ja päät
nuupollaan, huiskien laiskasti kärpäsiä kyljiltään. Hevoset kuuluivat
tuhatmiehiselle etujoukolle, joka kenraalimajuri Armfeltin komennossa
oli asettunut Vanhankartanon ympäristölle, noin penikulman päähän
Porvoosta jokivartta ylöspäin. Sanoin tätä etujoukoksi, vaikka oikeampi
nimitys sille olisi jälkijoukko, sillä hänen ylhäisyytensä sotamarsalkka
oli päävoiman ja kyökkinsä kanssa vetäytynyt Mäntsälään ja oli kenties
sieltäkin jo liikkeessä Hämeenlinnaa kohti.

Olin eilisen päivän sekä viime yön ollut parin miehen kanssa
tiedusteluretkellä Pernajan puolella ottamassa selkoa vihollisten
lukumäärästä ja liikkeistä. Aamupuolella olin nukahtanut muutaman tunnin
heinissä tallinparvella, ja haukattuani senjälkeen aamiaiseksi
puolihomehtuneen leivänkannikan sillinpäiden kanssa istuin nyt päivää
paistatellen ja nysääni imeksien tallinportaalla. Päärakennuksen
pihanpuoleiset ikkunat olivat auki, ja eräässä huoneessa näin kenraali
Armfeltin käyskentelevän edestakaisin.

Pölypilveen peittyneenä läheni silloin Porvoosta tulevaa tietä ratsumies
ajaen täyttä laukkaa höyryävällä hevosellaan.

»Mitä kuuluu?» huutelivat hänelle sotilaat, jotka tienvarsinurmikolla
loikoen nousivat istualleen hänen ohi rientäessään.

Mutta ehtimättä heidän uteliaisuuttaan tyydyttää karautti rakuuna
päärakennuksen porrasten eteen ja jättäen hevosensa pihanurmea järsimään
katosi sisään. Näin ikkunan läpi hänen viittoen puhuvan jotakin
kenraalille, joka hetkistä myöhemmin ilmestyi portaalle. Varjostaen
kädellä silmiään tähysteli hän ympärilleen.

»Löfving!» huusi hän viitaten minulle, joka sillä välin olin noussut
seisomaan.

Kunniaa tehden astuin minä hänen eteensä.

»Kuuletteko tuota ammuntaa?» sanoi hän. »Siellä on etuvartiostomme
taistelussa vihollisen kanssa, joka on ehtinyt jo Porvoon edustalle.
Nouskaa heti ratsaille ja rientäkää sinne minkä hevosesta lähtee. Kohta
kun etuvartijamme ovat peräytyneet joen yli, sytyttäkää silta palamaan.
Jos vihollinen seuraa ihan kintereillä, on etuvartioston sitä
pidätettävä niin kauan, että te ehditte saada sillan kunnollisesti
palamaan. Ymmärrättekö?»

»Olen täsmälleen täyttävä käskynne, herra kenraali», vastasin minä
tehden uudelleen kunniaa.

Riensin heti lähimpäin sotilasten luo ja tyhjensin heidän ruutisarvensa
rensseliini. Tarkastettuani, olivatko tulukseni kunnossa, sieppasin
renkituvasta kirveen vyöni alle ja ottaen kedolta lähimmän hevosen
lähdin täyttä karkua ajamaan Porvoota kohti, josta silloin tällöin
jymähti tykinlaukaus. Muskettien pauketta ei raskaan ilman takia voinut
vielä tänne saakka erottaa.

Ehdittyäni sille kukkulalle, josta Kiialan vainioiden yli näkyy Porvoo,
huomasin etuvartijaimme kulkevan juuri sillan yli, kääntyen tavan takaa
laukaisemaan muskettinsa vihollista kohti, joka oli jo ilmestynyt
Pappilanmäelle. Kannustin ja hosuin hevostani, joka aivan suorana lensi
siltaa kohti. Etuvartijajoukko oli jo ehtinyt yli ja marssi Kiialaa
kohti. Huusin heidän päällikölleen, majuri Gyllenströmille, kenraali
Armfeltin käskyn ja ratsastin edelleen.

Ollessani noin kymmenen sylen päässä sillasta suistui hevoseni äkkiä
polvilleen, lennättäen minut hyvän joukon eteenpäin tielle. Joutamatta
sen enempää piittaamaan hevosesta, johon varmaankin oli sattunut yksi
ympärilläni vinkuvista kuulista, juoksin sillalle. Voimaini takaa
kirvestä heiluttaen irroitin tuossa tuokiossa muutamia kansilankkuja ja
työnsin ne läjään. Sen jälkeen riuhtaisin puolilahonneen kaidepuun irti
ja löin sen säpäleiksi, tukkien kuivat pirstat kansilautojen väliin.
Sitten siroitin rensselissäni olevan ruudin puiden sekaan ja otin
tulukseni esille.

Vihollinen oli Pappilanmäeltä nähnyt minun puuhani ja laukasi yht'aikaa
ainakin parisataa muskettia minua kohti. Ympärilläni oli helvetillinen
vinkuna ja surina, sillan puista lenteli sälöjä ja maa takanani
jokiäyräällä ikäänkuin savusi. Mutta Jumalan sallimuksesta ei minuun
sattunut yksikään kuula.

»Vaikka ampuisitte minut seulaksi, niin täytän sittenkin kenraalin
käskyn», ajattelin itsekseni ja kalkutin kipinöitä piikivestä.

Mäeltä lähti täyttä juoksua siltaa kohti muutamia kymmeniä
viheriätakkeja, mutta meikäläinen etuvartiosto oli etsinyt suojaa
Kiialan pellonojista ja lähetti heitä vastaan tuhoisan kuulasateen. Sain
tulen taulankappaleeseen, ja ruudin kähähdellessä syttyivät rutikuivat
siltapuut vehmaasti palamaan.

Olin polvillani tulta kiihoitellen, kun huomasin yhden venäläisen
päässeen eheänä meikäläisten kuulasateen läpi ja juosseen aina sillan
päähän saakka, josta hän ojensi pyssynsä minua kohti. Tempasin kiireesti
oman muskettini ja ehtimättä juuri tähtäämään laukaisin sen häntä kohti.
Kuula sattui viheriätakkia rintaan, ja töppösensä ilmaan heittäen
keikahti hän selälleen. Mutta samassa laukesi hänenkin pyssynsä ja kuuma
suraus sivusi vasenta ohimoani.

Sillanpää oli kuitenkin ehtinyt jo täyteen palamisen vauhtiin, ja pitkin
maantien ojaa kumarassa juosten palasin minä meikäläisten luo. Majuri
Gyllenström tuli luokseni ja sanoi kättäni pudistaen:

»Hyvin tehty, Löfving, mutta kuinka meidän on nyt teitä nimitettävä,
sillä vasen korvannehan on riekaleina?»

Sivusin kädellä mainittua ruumiinosaani ja huomasin vasta nyt, että
kaulalleni vuoti verta, sillä venäläisen kuula oli rikkonut
korvalehteni, joka riippui riekaleena alas poskelle.

»Korvani olen näemmä menettänyt», vastasin minä, »mutta onhan tuo vain
vasen korva. Moni tässä leikissä saa vielä päänsäkin menettää.»

Sen sanottuani tempasin korvalehden riekaleen irti ja viskasin menemään.
Samalla saapui luoksemme oman komppaniani päällikkö, majuri Fraser,
tuoden avuksemme satakunta miestä. Majuri Gyllenström jätti hänelle
etuvartioston päällikkyyden ja lähti itse ratsastamaan Vanhaankartanoon.

Tällä välin olivat venäläiset kuljettaneet tykkejä Pappilanmäelle ja
alkoivat niillä ampua meikäläisiä. Majuri Fraser nousi eräälle puolen
sylen korkuiselle kivelle ja tarkasteli vihollisen hommia. Joukossamme
oli Porvoon pappi, joka etuvartioston mukana oli seurannut kaupungista
tänne. Hän pyysi majuria astumaan alas kiveltä, sillä hän väitti
vihollisen yhdellä tykillään tähtäävän juuri häntä. Majuri tottelikin,
mutta nousi hetkisen kuluttua uudelleen kivelle ja kädellä silmiään
varjostaen tähysti joen taakse. Silloin tulla viuhahti kanuunankuula,
riuhtaisten majurin vatsan kohdalta melkein poikki sekä surmaten kaksi
kiven takana seisovaa sotamiestä.

»Ach mein Herr Pastor, mein Pastor!» huudahti majuri saksaksi
vaipuessaan maahan aivan minun jalkoihini.

Hänen sormensa tekivät kouristelevia liikkeitä ja hänen suunsa kävi
vielä muutaman hetken, vaikkei mitään ääntä kuulunut. Maatessaan
selällään siinä meidän jaloissamme muistutti hän omituisesti pesästään
pudonnutta linnunpoikaa. Hänet käärittiin Kiialasta haettuun
karhuntaljaan, ja neljä sotamiestä kantoi hänet pois.

Niin paljon ja moninaisia sodankauhuja kuin seuraavina vuosina sainkin
nähdä ja kokea, painui tämä näky kuitenkin kaikista syvimmin mieleeni.
Muistellessani sitä ja ummistettuani silmäni näen ilmielävänä edessäni
majuri Fraserin, kuinka hän raadeltuna makasi jaloissamme aukoen suutaan
ja liikuttaen sormiaan.

       *       *       *       *       *



VIIDES LUKU.

_Metsissä ja maantiellä. Tutustun vastaiseen sotatoveriini keskellä
vihollisten leiriä._


Oli raikas aamu syyskuun keskipaikkeilla, kun astuin ulos nokisesta
saunasta, missä oljilla maaten olin muutamain komppaniatovereitteni
kanssa viettänyt yön. Vainioilta ja Vanajan rantaniityiltä haihtui
yöllinen sumu parast'aikaa riekaleina ilmaan, ja tuolta ja täältä kuului
kiireistä, mutta tahdikasta varstankapsetta, kun maamiehet puivat
viljojaan pois sotajoukkojen jaloista. Ympäri ketoja savusi vielä
yöllisiä leirinuotioita, joiden ympärillä näkyi toistensa nojaan
asetettuja musketteja, einehtiviä tai jalkineitaan parsivia sotamiehiä
ja joukko nälkiintyneitä rääsyläisiä, joita armeijan kintereillä oli
Uudeltamaalta kulkenut tänne Hämeeseen. Osa eri rykmenttien sotilaista
oli jo luomassa valleja Vanajan rannoille sillan kummallekin puolelle.
Kylän alla olevalla niityllä hirnahtelivat ratsuväen hevoset, ja
vallinluojain taholta kuului välistä reipas laulun hoilaus. Sellaista ei
oltu armeijassa pitkään aikaan kuultu, ja se vaikutti omituisen
elostuttavasti kaikkien mieliin.

Armeijassa oli herännyt uutta luottamusta sen jälkeen kuin Lybecker oli
viimeinkin kutsuttu sinne, missä hänen olisi pitänyt aina pysyä,
nimittäin Tukholmaan, ja kenraalimajuri Armfelt oli toistaiseksi saanut
ylipäällikkyyden. Mutta kykenisikö parhainkaan päällikkö enää korjaamaan
hänen jälkiään? Sitä epäilivät kaikki, jotka asioita vähänkään
ymmärsivät. Olihan Lybecker Armfeltin ja muiden rukouksista huolimatta
peräyttänyt armeijan miekanlyönnittä rannikolta Hämeenlinnaan.
Vihollisen voimat olivat siten saaneet rauhassa yhtyä ja rakentaa
varustuksiaan sekä ottaa haltuunsa Helsingin ja Turun. Armfelt oli
puolustuspaikakseen valinnut Mierolan sillan lähellä Hattulan kirkkoa.
Taistelu oli ennen pitkää odotettavissa, sillä Hämeenlinnaa läheni
venäläisten ylipäällikkö, kenraali Apraksin, jolla oli käytettävänään
meikäläisiä paljon suurempi sotavoima.

Koska munsterikirjurin toimi ei minua ollenkaan miellyttänyt, kävin
rykmenttini päällikön, eversti Yxkullin puheilla, pyytäen ylennystä
virassani. Mutta hän kohteli minua röyhkeästi, sanoen hänellä olevan
parempiakin miehiä autettavana. Pyysin silloin eroa paikastani
mennäkseni johonkin toiseen rykmenttiin, jossa olisi minua huonompiakin
miehiä. Mutta hän käski minun vain pysyä paikallani komppaniassani.
Tämän jälkeen kävin vielä kenraalimajuri Fittinghoffin luona, että hän
auttaisi minut pohjalaiseen rykmenttiinsä. Hän lupasikin minulle
kenttävääpelin paikan, mutta ero entisestä rykmentistäni oli minun
itseni hankittava. Mutta sehän minulta kiellettiin, ja sen vuoksi
päätinkin nyt kääntyä itse Armfeltin puoleen.

Hän asui esikuntansa kanssa pappilassa, jonka pihalle minä asetuin
odottelemaan puheille pääsyn mahdollisuutta. Jutellessani siinä erään
hämäläisen kersantin kanssa kuulin tutun äänen huutavan nimeäni.
Kääntyessäni näin ikkunassa kenraali Armfeltin, joka viittoi minua
luokseen.

Astuessani sisälle istui hän yksinään pappilan vierastuvassa. Pöydällä
hänen edessään oli kartta levällään, miekka sekä kolmikulmainen hattu
olivat tuolilla hänen vieressään.

»Muutama päivä sitten olivat vihollisten etujoukot Nurmijärvellä»,
lausui hän karttaa silmäillen, »mutta varmaankin he ovat jo liikkeessä
Hämeenlinnaa kohti. Tarvitsisin nyt pikaisesti tietoja heidän
hankkeistaan ja viimeisimmästä lukumäärästään. Oletteko valmis lähtemään
heti liikkeelle?»

»Heti paikalla, herra kenraali, mutta uskaltaisinko sitä ennen esittää
pienen pyynnön?» vastasin minä.

Kun hän oli suopeasti nyökäyttänyt päätään, ilmaisin haluni tulla
ylennetyksi munsterikirjurin virasta johonkin muuhun toimeen.
Suosiollisesti lupasi hän toimittaa minulle ylennyksen heti, kun
palaisin tiedusteluretkeltäni.

Hän oli sillä välin noussut seisomaan ja kävellyt ikkunan luo. Pappilan
ohi marssi juuri komppania Hämeen läänin jalkaväkeä, joka arvatenkin oli
menossa etuvartiostoon. Heitä katsellen puhui kenraali enemmän itsekseen
kuin minulle:

»Uusmaalaiset ovat saaneet jo jättää kotiseutunsa. Jumala yksin tietää,
saavatko hämäläisetkin tehdä samoin. Ja sitten on pohjalaisten vuoro! Ja
tämä kaikki yhden kelvottoman ihmisen laiminlyöntien takia.»

Huomattuaan minun vielä viipyvän ovensuussa kääntyi hän puoleeni ja
sanoi:

»Toivon teidän täyttävän hyvin tehtävänne, kuten ennenkin. Siitä
lopultakin kaikki riippuu, kuinka uskollisesti kukin täyttää
velvollisuutensa. Jumalan haltuun, Löfving!»

»Jumalan haltuun, herra kenraali!» vastasin liikutettuna ja läksin
huoneesta.

Tämän jälkeen en enää nähnyt kenraali Armfeltia koko pitkällisen ja
hävittävän sodan aikana. Tehtyään miehekästä vastarintaa Pälkäneellä,
Tammerkoskella ja Isossakyrössä sai hän harventuneen, ryysyisen ja
nälkäisen sotajoukkonsa kanssa peräytyä yhä kauemmas Pohjolan yöhön ja
lumiin sekä loppujen lopuksi kestää viimeisten Suomen miesten kanssa
kaikkia kuoleman kauhuja Norjan tuntureilla. Mutta minä jäin edelleenkin
vihollisten valtaamaan Etelä-Suomeen, jossa omalla tavallani koetin olla
hyödyksi isänmaalleni ja vahingoksi viholliselle.

Lähdin siis kohta Armfeltin luota tultuani retkelle. Tovereikseni sain
vänrikki Sahlmanin sekä viisi sotamiestä. Kuljimme ensiksi meikäläisten
etuvartioston ohi Hämeenlinnaan ja sieltä edelleen Nurmijärvelle päin.
Kylät Hämeenlinnan eteläpuolella olivat enimmiten melkein tyhjinä, sillä
asukkaat olivat vihollisten pelosta piiloutuneet metsiin tai seuranneet
meikäläistä sotajoukkoa.

Sivuutettuamme Janakkalan kirkon kuljimme metsäisten mäkien välitse
mutkittelevaa maantietä Nurmijärveä kohti. Silloin kohtasimme
äkkiarvaamatta kasakkajoukon, joka hiljalleen ratsasti meitä vastaan.
Livahdimme oitis puiden väliin ja kiipesimme lähintä rinnettä ylös.
Kasakkain näimme allamme pysähtyneen neuvottelemaan.

»Laukaiskaamme muskettimme tyhjiksi», sanoin tovereilleni, »mutta
tähdätkää tarkoin kukin omaan mieheenne!»

Laukaisimme seitsemän muskettiamme melkein yht'aikaa ja seitsemän
arohevosta jäi haltijattomiksi. Kasakat joutuivat hämmennyksiin,
päällikkö kirosi ja ärhenteli. Kun hän oli saanut joukkonsa hiukan
toipumaan, komensi hän kaksikymmentä miestä jalkaisin hyökkäämään
kimppuumme, jolla aikaa toiset ampuivat meitä kohti yhteislaukauksen,
niin että oksia ja kaarnanpalasia sinkoili ympärillämme. Olimme sillä
välin saaneet muskettimme uuteen latinkiin ja kun kimppuumme lähetetyt
kasakat tulivat puiden välistä näkyviin, lähetimme heille kuumat
tervetuliaiset. Ainakin viisi heistä jäi petäjäin juurelle kierimään ja
loput pakenivat suinpäin alas nähdessään pistimemme edessään
välkehtivän.

Emme enää jääneet uutta rynnäkköä odottamaan, vaan riensimme toista
rinnettä alas, ladaten juostessamme muskettejamme. Päästyämme takana
olevan noron pohjalla kasvavaan tiheään viidakkoon ilmestyi vasta
jättämällemme kukkulalle uusi joukko kasakoita. Lähetimme heille vielä
erojaisiksi kuulatuiskun ja lähdimme sitten kiireesti viidakon suojassa
rientämään pitkin noroa eteläiseen suuntaan.

Pääsimme sen enemmittä kasakoista eroon ja noin tunnin ajan kuljettuamme
lähenimme jälleen varovasti maantietä muutaman yksinäisen metsätalon
kohdalla. Näkyvissä ei ollut ristin sieluakaan, mutta joka tapauksessa
marssisi venäläisten päävoima tästä piakkoin sivu. Meidän oli siis
parasta asettua näille seuduin ottamaan selkoa vihollisvoiman
suuruudesta.

Silmäillessäni typö tyhjäksi jätettyä taloa juolahti mieleeni eräs
tuuma. Metsän reunassa lähellä tietä oli riihi. Mitäpä jos asetunkin sen
ahtaaseen ullakkoon, niin voin aivan vierestä laskea ohi marssivain
vihollisten lukumäärän? Eihän ollut luultavaa, että heidän päähänsä
pälkähtäisi kiivetä nuuskimaan tyhjäksi jätetyn talon riihen ullakkoa.
Toverini piiloutuisivat sen sijaan niityn takana olevalle metsäiselle
kukkulalle ja tekisivät puolestaan sieltä käsin huomioita. Ihan tien
viereisiin metsiin oli uhkarohkeata piiloutua, sillä arvatenkin kulkisi
vihollisjoukkojen kummallakin puolen metsässä partioita vaanimassa
meikäläisten mahdollisia väijytyksiä. Mutta etäämpää tehdyt huomiot
eivät luonnollisestikaan olleet niin tarkkoja kuin ihan vierestä tehdyt.
Kahdesta eri paikasta tehdyt havaintomme voisimme sitten verrata
toisiinsa ja päästä siten kutakuinkin tarkkoihin tuloksiin.

Toverini pitivät tuumaani viisaana, ja vitkastelematta ryhdyimme
panemaan sitä toimeen. Mutta riihen päädyssäpä ei ollutkaan aukkoa,
kuten tavallista. Sitä parempi, sanoin minä, sillä eihän olkikatto
miestä pidättäne ja sittenpähän olen kerran sinne päästyäni varmasti
säilössä. Päädyssä on arvatenkin sellaisia rakoja, että voin niistä
hyvin tielle tähystää. Kiipesin siis oitis yhden sotamiehen seuraamana
ylös katolle, jossa siirsin pari malkaa sijaltaan ja aloin penkoa
katto-olkia. Pian sainkin niihin sellaisen aukon, että mahduin siitä
ryömimään ahtaaseen ja pimeään ullakkoon. Kaiken varalta otin muskettini
ja rensselini sinne mukaan. Sotamies asetti oljet ja malat paikalleen ja
laskeutui alas, jonka jälkeen he kaikki hävisivät metsään.

Asetuin pitkälleni välikaton multiin ja eräästä suurenpuoleisesta raosta
sopi minun mainiosti tähystää tielle ja lähimpään ympäristöön. Oli tyyni
ja ihana syyskuun päivä. Hiljaisuutta keskeyttivät ainoastaan linnut,
jotka livertelivät metsässä huolettomina kuin olisi maassa vallinnut
mitä herttaisin rauha. Omituisen kaihomielen valtaamana makasin pimeässä
piilossani ja näin edessäni hylätyt pellot ja viheriän metsän niiden
takana.

Kun kuusten varjot alkoivat pidentyä, kuului talon eteläpuolelta
tasaista töminää ja hetken kuluttua ratsasti hiljaista ravia ajaen
lymypaikkani ohitse tuhatmiehinen kasakkajoukko. Sain heidän
lukumääränsä tarkoin lasketuksi ja summan merkitsin puukon kärjellä
seinähirteen. Kohta kasakkain mentyä kulki ohitse kuormasto, jota
seurasi rykmentti rakuunoita. Sitten kulki tykistö ja sen perässä muuan
korkea-arvoinen upseeri esikuntineen. Arvasin hänet kenraali
Apraksiniksi. Hänen lähimmän päällikkönsä, ruhtinas Galitsinin, tunsin
entisiltä tiedusteluretkiltäni. Kohta ylipäällikön jäljestä alkoi
jalkaväki marssia ohitse pitkissä ja tiheissä kolonnissa.
Tarkkaavaisuuteni sain jännittää äärimmilleen ehtiäkseni saada heidän
lukunsa selville, sillä he eivät kulkeneet säännöllisissä riveissä.
Montakaan päätä en sentään luule erehtyneeni.

Jalkaväen mentyä pysyi tie lähes tunnin ajan tyhjänä. Iltakin alkoi jo
hämärtää ja minä mietin jo kömpiä piilopaikastani ulos, kun jälleen
alkoi eteläpuolelta kuulua töminää ja esiin ratsasti kokonainen
rakuunarykmentti. Se oli nähtävästi vihollisarmeijan jälkijoukko ja
pysähtyi talon luo, aikoen arvattavasti yöpyä tähän. Sain siis koreasti
jäädä lymypaikkaani odottamaan yötä tai pahimmassa tapauksessa
huomispäivää. Mitään hätää minulla ei kuitenkaan ollut, sillä
rensselissäni oli leipää ja palanen suolattua lihaa ja nukkua kellettää
saatoin kattomullassa vallan hyvin.

Rakuunat laittautuivatkin aivan oikein leiriin. Hevosensa he liekasivat
kedoille ympäri taloa, virittelivät nuotioita ja alkoivat aterioida.
Muuan nuotioista oli aivan riihen lähistöllä ja minun oli mukava seurata
elämää sen ympärillä. Syötyään hakivat he riihen seinustalla olevasta
kasasta olkia, joita levittivät alleen ja alkoivat sitten toiset loikoen
tarinoida, toiset parsia vaatteitaan ja jalkineitaan.

Ennen yöpimeän tuloa saapui maantietä myöten vielä kymmenmiehinen
rakuunajoukko ja pysähtyi riihen luona olevalle nuotiolle. He tuntuivat
olevan hyvin kiihdyksissään ja heidän keskellään huomasin vangin,
puolittain sotamieheltä, puolittain talonpojalta näyttävän nuoren,
hartiakkaan miehen, jonka kädet oli lujasti sidottu selän taakse.
Rakuunat tyrkkivät ja lyödä läimäyttelivät häntä ehtimiseen ja hänen
kasvonsa olivat hyytyneen veren tahraamat. Nähtävästi olivat rakuunat
olleet partioretkellä ja joutuneet kahakkaan meikäläisten kanssa.

Lisättyään puita nuotioon asettuivat rakuunat makuulle. Yö verhosi
lähimmät ympäristöt vaippaansa ja riihen metsänpuoleinen laitakin jäi
kokonaan pimentoon. Ensinnä aioin viettää koko yön piilossani ja vasta
vihollisen mentyä ryömiä sieltä esiin, mutta nyt tulikin minulle
vastustamaton halu yrittää heti, kun rakuunat näyttäisivät uneen
vaipuneen, sekä koettaa samalla pelastaa vangittu maanmieheni. Yritys
oli tosin sangen uhkarohkea, mutta sellaisethan minua juuri enimmän
vetivätkin puoleensa. Ennen yölevolle asettumistaan olivat rakuunat
sitoneet lujasti myöskin vankinsa jalat, ja makasi hän nyt heidän
keskellään päin nuotioon. Rakuunat olivat itse kääriytyneet
viittoihinsa, mutta vanki virui kyljellään ilman mitään suojaa
yökylmyyttä vastaan.

Jonkin hetken kuluttua alkoi nuotiolta kuulua kuorsauksia. Jalkeilla ei
näkynyt ketään, sillä vartijat olivat etäämpänä pimennossa. Oliko heistä
yhtään asetettu riihen ja metsän väliin, siitä oli minun ensiksi
päästävä selvyyteen. Aloin siis mitä suurinta varovaisuutta noudattaen
kaivautua katto-olkien läpi. Onneksi muutamia hevosia syödä rouskutteli
ihan riihen seinustalla, joten se hämmensi olkien kahinaa, mitä oli
mahdoton kokonaan välttää, varsinkin tunkeutuessani aukosta katolle.

Kun vihdoinkin kyyrötin metsänpuoleisella katonpuoliskolla, kuului
talosta päin askelia. Kurkistin varovasti harjan yli ja näin nuotiolle
pysähtyneen erään upseerin, joka arvatenkin kierteli yövartioita
tarkastamassa. Ja aivan oikein, hän kiersikin riihen taakse ja lausui
jonkin sanan, mihin toinen miehen ääni antoi yhtä lyhyen vastauksen. Sen
jälkeen jatkoi upseeri matkaansa ja hänen askelensa hupenivat pimeyteen.

Allani riihen seinustalla oli kuin olikin siis vartija. Kuinka nyt
menetellä? Tosinhan olisin voinut vartijan yli loikata maahan ja hävitä
saman tien metsään, ennenkuin ällistynyt rakuuna olisi ehtinyt edes
pyssyään laukaista. Mutta minä olin nyt kerta kaikkiaan saanut päähäni
pelastaa vangitun maanmieheni ja siksi minun oli päästävä vartijan
huomaamatta maahan sekä sitten tehtävä hänet vaarattomaksi voidakseni
ryhtyä enempiin toimenpiteisiin.

Yksi hevosista kalusi aivan takimmaisen päätyseinän alla. Aloin
liikutella itseäni siihen päähän kattoa. Vaikka kuljettavanani oli
ainoastaan sylen pituinen matka, vei se lähes puoli tuntia, sillä joka
ainoa ja pieninkin liikkeeni oli tehtävä mitä varovaisimmin, ja
sittenkin pelkäsin joka hetki vartijan allani kuulleen olkien tai
kattomalkojen risahtelua. Mitään elonmerkkiä hän ei kuitenkaan antanut
itsestään.

Päästyäni siis vihdoinkin katon reunalle ja kurkistettuani räystään yli
näin allani hevosen ääriviivojen häämöttävän. Tartuin nyt muskettiani
toisella kädellä perästä ja ojensin sen alaspäin, töytäten
pistimenkärjellä hevosen selkää kohti. Hevonen karkasi ensin korskahtaen
pystyyn ja laukkasi seinän luota pois. Mutta koska se oli jalastaan
köydessä, kaatui se köyden päähän tultuaan nurinniskoin ja alkoi reuhtoa
ylös päästäkseen. Vartija juoksi kohta sen luokse ja heikäläisiä
puhuttelusanoja hokien ryhtyi auttamaan sitä jaloilleen.

Nyt en hukannut silmänräpäystäkään, vaan hivuttausin räystäälle ja
pudotin siitä itseni maahan. Hevonen teutaroi siksi tuimasti, ettei
vartija saattanut putoamistani kuulla, varsinkin kun hän itsekin oli yhä
äänessä. Pitäen käsissäni muskettia tanakasti pistoasennossa asetuin
odottamaan lähelle sitä nurkkaa, jonka takaa vartijan oli palattava
paikalleen.

Kun hevonen oli viimeinkin rauhoittunut, kuuluivat vartijan askelet
lähestyvän ja hetkistä myöhemmin ilmestyi hänen hahmonsa riihen
nurkalle. Survaisin silloin pistimen voimaini takaa hänen rintaansa
kohti. Pistin upposi polvekettaan myöten hänen ruumiiseensa ja heikosti
korahtaen vaipui hän maahan. Aioin juuri rientää riihen toiselle,
nuotion puoleiselle nurkalle, kun mieleeni välähti jotakin. Kumarruin
heti alas ja riistin kaatuneelta vartijalta viitan, jonka kiskoin omille
hartioilleni. Sitten ripustin vyölleni hänen sapelinsa ja ottaen päähäni
hänen lakkinsa astelin varovasti nuotiolle, joka oli palanut jo
hiillokselle ja valaisi ainoastaan vaisusti lähintä ympäristöä. Ketään
ei näkynyt liikkeellä eikä askeliakaan kuulunut. Rakuunat ympärilläni
kuorsasivat viittoihinsa kääriytyneinä. Vanki yksin näytti olevan
valveilla.

Juuri kun kumarruin käsiäni muka hiiloksessa lämmittämään, kohotti muuan
rakuunoista päätään ja murahti minulle jotakin hyvin unenpohmeloisella
äänellä. Käsitin hänen tarkoittavan, että minun oli nuotioon lisättävä
puita. »Da!» murahdin minä päätäni nostamatta ja lähdin hetken kuluttua
riihen luo, jonka seinustalla olevasta pinosta otin muutamia halkoja ja
vein ne nuotioon, asettaen ne kuitenkin niin, etteivät heti leimahtaneet
tuleen. Sitten aloin taas käsiäni lämmitellä, pitäen kuitenkin
ympäristöäni tarkoin silmällä.

Kohta kun äskeinen rakuuna alkoi jälleen kuorsata, kumarruin vangin
puoleen, joka nähtävästi kovin ihmeissään käänsi päänsä minuun.

»Pysykää alallanne, kunnes katkaisen siteenne», kuiskasin minä hänelle
mahdollisimman hiljaa.

Sitten otin hetkeäkään hukkaamatta puukkoni ja viilsin hiljaa poikki
nuorat hänen käsistään ja jaloistaan. Mutta juuri kun hän oli
seisaalleen kohoamassa, työnsi lähinnä makaava rakuuna viitan silmiltään
ja vangin nähtyään kavahti istualleen. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti
mitään virkkaa, potkaisin minä raudoitetulla saappaankorollani häntä
otsaan, niin että hän ulahtaen rojahti takaisin selälleen.

»Joutuin toveri!» kuiskasin vangille ja harppasin riihen nurkalle, josta
sieppasin muskettini ja painuin sitten yhtä kyytiä metsään. Vanki juoksi
ihan kantapäilläni. Nuotiolla nousi ankara meteli ja muutamia
umpimähkään ammuttuja laukauksiakin kajahti. Mutta me riensimme
eteenpäin minkä säkkipimeässä metsässä suinkin saatoimme ja olimme
piankin rakuunoilta turvassa. Kuljimme sitten umpimähkään siihen
suuntaan, missä arvelin sen kukkulan olevan, jonne toverieni oli
päivällä määrä asettua. Arviolta noin pari tuntia metsässä
hiiviskeltyämme näimmekin edessämme puiden välissä vähäisen tulen.
Lähemmäs mentyämme tunsinkin sen äärellä toverini.

»Ohoi, toverit, olkaa alallanne, täältä saapuu ystäviä», huusin
puoliääneen ja sitten astuimme nuotiolle.

Kerroin puvustani pahasti ällistyneille tovereilleni lyhyesti
seikkailuni, minkä jälkeen vapauttamani vanki teki selkoa omista
vaiheistaan. Hän oli nimeltään Juho Ahokas, kolmenkymmenen vuotias,
leveäharteinen ja peräti tyyniluontoinen mies. Syntynyt hän
oli Loimijoella ja oli jo useita vuosia ollut Turun läänin
jalkaväkirykmenttiin kuuluvan kapteeni Möllerin palveluksessa. Hän oli
ollut isäntänsä ja kymmenkunnan sotilaan kera partioretkellä Lopen
puolella, jossa he olivat väijyneet muuatta kuormastoa, mutta joutuneet
kahakkaan erään vihollisjoukon kanssa. Ahokas oli joutunut vangiksi,
mutta toiset olivat päässeet pakoon.

Lopetettuaan lyhyen kertomuksensa kävi Ahokas ahnaasti käsiksi
leivänkannikkaan, jonka eräs sotamies hänelle ojensi. Haukattuaan sen
muutamana suupalana kallistui hän nuotion kupeelle pitkälleen ja alkoi
kohta raskaasti kuorsata. Kun toiset lupasivat vartioimisesta pitää
huolen, noudatin hänen esimerkkiään ja vaivuin pian sikeään uneen.

       *       *       *       *       *



KUUDES LUKU.

_Armeija hajallaan. Vaellan Turkuun ja saan olla tekemisissä
kelvottomain alamaisten kanssa._


Oli sumuinen lokakuun aamu ja päivä tuskin vielä sarasti, kun me
Ahokkaan kanssa läpimärkinä samosimme suon halki luoteista ilmansuuntaa
kohti. Edellisestä oli kulunut jo kappaleen kolmatta viikkoa. Olimme
silloin heti päivän sarastaessa lähettäneet yhden sotilaista pitkin
metsäteitä viemään päämajaan kirjettä, missä vänrikki Sahlmanin kanssa
annoimme tarkat tiedot vihollisten lukumäärästä ja eri aselajeista. Itse
lähdimme toisten miesten ja Ahokkaan kanssa retkeilemään Kärkölän,
Lammin ja Tuuloksen puolelle, jossa emme kuitenkaan vihollisen kanssa
joutuneet sanottavampiin tekemisiin.

Eilen illalla olimme saapuneet Hauhon kirkolle ja päättäneet siinä
jakaantua kahteen joukkoon. Olimme muutamilta paikkakuntalaisilta
kuulleet Armfeltin jättäneen Mierolan sillan ja vetäytyneen Pälkäneelle,
missä hän oli rakentanut varustuksia Kostianvirran pohjoisille äyräille.
Vihollinen oli myöskin näinä päivinä lähtenyt Hämeenlinnasta liikkeelle
ja leiriytynyt Ilmoilan seutuville, noin parin penikulman päähän
meikäläisten päämajasta. Ratkaiseva taistelu oli siis ihan ovella.
Armeijaan kiiruhtaessamme päätimme me vielä hankkia mahdollisimman
monipuoliset tiedot vihollisen asemasta ja hankkeista. Sitä varten tuli
Sahlmanin sotamiesten kanssa kulkea venäläisten päämajan itäpuolitse,
samalla kuin minä kiertäisin Ahokkaan kanssa länsipuolelta.

Illalla olimme siis eronneet ja yöllä olin Ahokkaan kanssa soutanut
Hauhonselän yli ja sitten yhtä mittaa taivaltanut tiettömiä metsiä
matkalla Hämeenlinnasta Pälkäneelle johtavalle maantielle. Sitä me
luonnollisestikaan emme voisi paljon hyväksemme käyttää, vaan oli meidän
ainoastaan kuljettava sen poikki ja sitten pitkin länsipuolisia metsiä
jatkettava matkaa Pälkänettä kohti.

Suo, jota viimeksi olimme kulkeneet, kohosi kanervaiseksi ahoksi
rajoittuen edessäpäin jyrkkään ja louhiseen kallionselänteeseen. Juuri
kun olimme sen juurelle ehtineet, alkoi kallion takaa kuulua rattaiden
räminää, kavioiden töminää ja hevosten korskuntaa. Arvasimme olevamme
ihan maantien lähellä ja kiipesimme oitis kalliolle, nähdäksemme, keitä
sen takana oli liikkeellä. Tultuamme kallionlaelle, jossa siellä ja
täällä oli mataloita, mutta tiheitä kuusinäreikköjä, huomasimme kallion
muodostavan toiselle puolelle pystysuoran seinän, jonka vieritse kulki
maantie, noin kolme tai neljä syltä suoraan alapuolellamme. Maaten
pitkänämme näreikössä tähystimme alas tielle.

Ohitse ratsasti melkein loppumattomalta näyttävä jono kasakoita, joiden
välissä marssi aseettomia suomalaisia sotilaita, toiset verissään,
toiset repeytynein vaattein ja loan tahraamina. Siellä täällä
matkueessa, joka kulki Hämeenlinnaa kohti, oli vankkureita, joissa virui
pahemmin haavoittuneita. Nähtyäni kulkueen allani välähti heti salamana
mieleeni, että taistelu Pälkäneellä oli jo taisteltu ja meidän
armeijamme lyöty. Jouduin tästä siinä määrin mielenliikutuksen valtaan,
että hetkeksi unhotin vaarallisen asemamme ja nähdessäni vankien
joukossa kersantti Kuulan omasta komppaniastani huusin hänelle:

»Hoi, veli Kuula, miten ovat asiamme?»

Kuula katsahti ylös veristyneillä silmillään ja tuntiessaan minut
näreiden välissä vastasi ontolla äänellä:

»Armeija on lyöty ja hajallaan kuin akanat tuulessa.»

Samassa sai hän niskaansa pari kolme tyrkkäystä pyssynperistä ja meitä
kohti ojentui kymmenkunta tuliluikkua. Vetäydyimme nopeasti näreiden
suojaan, samalla kuin kuulat rapisivat oksissa ympärillämme.
Heittäydyimme kiireesti alas kalliolta ja kätkeydyimme aholle. Jonkin
hetken kuluttua ilmestyikin kallionlaelle etsiviä ja ympärilleen
tähysteleviä kasakoita, jotka kuitenkin pian hävisivät.

Tunsimme itsemme omituisen herpaantuneiksi, aivankuin jokin meitä täällä
maailmassa pitelevä emäjuuri olisi äkkiä riuhtaistu poikki. Neuvottomina
kyyrötimme hyvän aikaa alallamme tietämättä, mihin meidän nyt oli
ryhdyttävä. Mutta lopuksi karistin väkipakolla päältäni apean ja
toivottoman mielialan, hypähdin pystyyn ja sanoin:

»Eläähän meidän sittenkin täytyy. Siispä eteenpäin!»

Niin lähdimme taivaltamaan karjanpolkuja myöten, tällä kertaa
Hämeenlinnaan päin. Illalla tulimme Hattulan Juutilaan ja siellä
tapasimme pari Hämeen rykmentin miestä, jotka rykmentin hajottua
Pälkäneen tappelussa olivat lähteneet kotiseudulleen. Heiltä saimme
lähemmin kuulla, kuinka kaikki oli käynyt. Armeija oli Kostianvirran
takana tehnyt urhoollista vastarintaa ja lyönyt useat vihollisen
hyökkäykset takaisin. Mutta sitten olivat venäläiset kulkien lautoilla
Mallasveden yli kiertäneet suomalaisten aseman, jolloin meikäläisten oli
täytynyt kahdelta suunnalta tunkevan ylivoiman alta vetäytyä pois,
kunnes koko armeija oli ankarasti taisteltuaan joutunut melkein
täydelliseen hajaannustilaan. Mihinkä eri joukkokunnat olivat joutuneet,
siitä ei sotamiehillä ollut tietoa. He sanoivat, etteivät itse muuta
enää ymmärtäneet kuin lähteä omia kotinurkkiaan puolustamaan ja
pelastamaan edes lähimpiä omaisiaan yleisestä tuhosta.

Vietettyämme yön Juutilassa lähdimme Ahokkaan kanssa taivaltamaan Turkua
kohti. Siellä päin toivoin itselleni tarjoutuvan joitakin toiminnan
mahdollisuuksia ja toverini toivoi niillä seuduin tapaavansa entisen
isäntänsä, joka luultavastikaan ei ollut mukana Kostianvirralla.
Venäläiset olivat jo elokuun lopulla marssineet Turkuun, mutta jättäneet
sen jälleen ja palanneet Uudellemaalle ja Hämeeseen. Apraksin oli
levityttänyt ympäri Turun lääniä julistusta, jossa luvattiin kansalle
täysi turvallisuus. Senpä vuoksi eivät kylät täällä päin olleetkaan niin
autioina kuin Uudellamaalla ja Hämeenlinnan ympäristöillä, vaan siellä
ja täällä näki talojen piipuista savuja nousevan sekä ihmisiä
tavallisissa askareissaan. Mutta levottomina ja pelonalaisina he elivät
kotinurkissaan ehdättäen jokaiselta ohikulkijalta uutisia tiedustamaan.

Turusta olivat enimmät asukkaat ennen venäläisten tuloa kalliimman
omaisuutensa kanssa paenneet Ahvenanmaalle tai Tukholmaan. Osa alempaa
porvaristoa oli sentään palannut entisille asuinsijoilleen. Kaupungissa
oli myöskin läänin maaherra, paroni Stjernstedt, joka vihollisen
vierailun aikana oli piilotellut saaristossa. Menin hänen puheilleen ja
kerroin hänelle viimeiset vaiheeni sekä tiedustelin, oliko minun
lähdettävä etsimään armeijan jäännöksiä Pohjanmaan puolelta vai johonkin
muuhunko ryhdyttävä. Hän määräsi minut olemaan hänen käytettävänään,
jotta hän voisi seurata vihollisen hankkeita ja toimittaa niistä tietoja
Tukholmaan.

Ahokas tapasi kuin tapasikin Turussa isäntänsä, joka oli joukkueineen
ollut useissa pikku kahakoissa vihollisen kanssa ja kerran jo
vangiksikin joutunut, mutta livistänyt karkuun ja päässyt onnellisesti
Turkuun. Nyt hänen oli määrä viedä tänne kokoontuneet sotamiehet sekä
lähisaaristossa kätkössä olleet kaleerit ja veneet Ahvenaan. Mutta
Ahokkaan tuli jäädä minun käskyläisekseni.

Ensi töikseni retkeilin Ahokkaan kanssa Loimijoelle, jossa kapteeni
Möllerin pyynnöstä kävin tarkastamassa hänen puustelliaan sekä
korjaamassa talteen, jos siellä vielä löytyi jotakin arvokkaampaa.
Otinkin sieltä haltuuni muutamia lampaita, kaksi hevosta satuloineen
sekä joukon kolme- ja kuusnaulaisia kranaatteja. Nämä kaikki kuljetin
Sauvossa olevaan omaan Hallela-nimiseen virkatalooni, tai paremmin
sanoen torppaan, jota en vielä ollut nähnytkään. Lepäiltyäni täällä
muutamia päiviä palasin Turkuun, jossa maaherralta sain määräyksen mennä
Huittisiin hävittämään erään siellä olevan kruunun makasiinin, ettei se
joutuisi vihollisen saaliiksi.

Lähdin oitis Ahokkaan kanssa ratsain matkalle. Saavuttuamme Hannunkosken
kylään päätin poiketa muutamaan taloon, saadakseni tietää, oliko
paikkakunnalla kuulunut vihollisia liikkuvan. Ahokas jäi molempain
hevosten kanssa kujasille odottamaan. Kylän talot näyttivät kaikki
huonosti hoidetuilta ja rähjääntyneiltä. Kuten myöhemmin sain kuulla,
olivat hannunkoskelaiset laiskaa väkeä, kuuluen niihin ihmisiin, jotka
kituuttaen elävät päivästä toiseen ja kantavat sydämessään ainaista
tyytymättömyyttä esivaltaa ja paremmin toimeentulevia lähimmäisiään
kohtaan pitäen näitä syypäinä heidän kurjuuteensa.

Astuin siis sisälle pirttiin, jossa istui muutamia miehiä viinaa
ryypiskellen, ja näyttivät he jo olevan hyvänlaisesti humalassa. He
kehoittivat minua istumaan seuraansa tarjoten minullekin viinakulhoa.
Mutta minä kieltäydyin sitä ottamasta. Yksi miehistä, joka nähtävästikin
oli talon isäntä, alkoi nyt tarkastella sarkakauhtanani alta näkyvää
univormunkaulusta, joka oli kapealla kultakaluunalla reunustettu. Siitä
hän arvatenkin huomasi minut herraksi ja sanoi röyhkeästi nauraen:

»Lyödäänkö sadan riikintaalerin veto, että venäläinen tästälähin pitää
Suomen?»

»Ei minulla ole varaa niin suuria vetoja lyödä», vastasin kartellen.

»Huilaa sitten helvettiin toisten Suomen herrain perässä!» sanoi hän
ryyppytoveriensa hyväksyvästi nauraa röhötellessä.

Kun hän ei tällä saanut minua vielä suututetuksi, jota hän kaikin
mokomin näytti haluavan, lisäsi hän hetken kuluttua ärsytellen:

»Tällä pojalla on paloverorahat jo valmiina ja ryssä saa ne heti, kun
kylään tulee.»

»Hyvä on», vastasin minä, »mutta antaisitteko minulle oman rahani edestä
vähän ruokaa?»

Tämän sanoin vain saadakseni syytä viipyä hiukan pitempään talossa,
jossa noiden puolijuopuneiden miesten suusta saatoin siepata yhden tai
toisen pikkutärkeän tiedon.

»Kyllähän sitä aina ruokaa on, mutta siitä saat maksaa
kestikievaritaksan mukaan kymmenen äyriä hopeassa», vastasi isäntä.

Kaivoin rahat esille ja ojensin ne hänelle, jonka jälkeen häijyn
näköinen, huolimattomasti puettu pikisilmä-akka kantoi pöytään leipää,
voita, silakkaa ja savustetun lampaankyljen. Kun menin pöydän taakse
navetakseni aterioimaan, tuli lähelleni pöydän päähän istumaan muuan
vanha ukko. Isäntä meni ulos ja palasi hetken kuluttua takaisin
kädessään pitkässä varressa oleva, puolikuun muotoinen lehtirauta. Hän
läheni pöytää ja yritti yht'äkkiä varrastaa minut raudalla seinään
kiinni. Mutta minä olin koko ajan ollut vanoillani ja samalla kuin hän
ojensi aseensa, kumarruin minä vikkelästi pöydän alle.

Nyt tarrasi vierelleni asettunut vaari minua niskasta, koettaen pidellä
minua kiinni. Mutta minä sieppasin penkiltä pöydän takaa muskettini,
jonne sen syömään ryhtyessäni olin selästäni laskenut, ja tyrkkäsin sen
perällä vaaria leuan alle, niin että hänen kätensä paikalla heltisivät.
Samalla viritin musketinhanan ja ärjäsin isännälle:

»Ulos, lurjus, taikka laukaisen paikalla!»

Hän peräytyikin edelläni ulos ja pudotti puolikuunsa, minkä jälkeen minä
miekanlappeella annoin hänelle muutamia kunnon sivalluksia. Mutta
samalla tulla lennätti pirtistä akanhäijyläinen ja rupesi sivaltelemaan
minua saavin korennolla päähän. Ennätin kuitenkin ennen ja löin häneltä
korennon käsistä, jonka jälkeen hänenkin selkäpuolensa sai hyvin
ansaitun osansa miekkani lappeesta. Kun korento putosi hänen kädestään,
yritti hän siepata lehtiraudan, joka oli maassa jalkojeni välissä,
samalla kun isäntäkin yritti uudelleen käydä minuun käsiksi. Mutta
annoin potkuja oikealle ja vasemmalle, niin että kumpikin heistä sai
hyvänpäiväiset mustelmat muistokseen.

Kun viimein pääsin heistä erilleni, aloin juosta kujalle, jossa Ahokas
hevostani pidellen oli istunut omansa selässä ja hymyillen seurannut
minun kahakkaani. Mutta edellä mainittu vaari, joka oli hyvin kookas ja
luiseva äijä, seurasi juosten perässäni ja juuri kun olin satulaan
nousemassa, tarttui hän muskettini perään. Kun en hellittänyt asettani,
takertui hän minun korvuksiini, ja kun minä jalustimessa kiikuin
verraten epämukavassa asennossa, sai hän minut keikautetuksi alleen.
Toiset huutaa hoilasivat sill'aikaa kylänväkeä kokoon ja miehiä ja
akkoja alkoi talorähjistä rientää paikalle. Vapautin kuitenkin itseni
nopeasti vaarin alta ja annettuani hänelle muutamia oivallisia
sivalluksia hyppäsin satulaan ja ajoin toverini kanssa täyttä laukkaa
tieheni. Lakkini, kintaani ja rahakukkaroni jäivät kuitenkin taloon.

Huittisten kirkolle tultuamme kutsuimme talonpoikia koolle ja jaoimme
heille sen vähäisen viljan, mitä makasiinissa vielä oli jäljellä, minkä
jälkeen sytytimme sen palamaan, ettei siitä viholliselle olisi
minkäänlaista hyötyä. Paluumatkalla pistäydyin uudestaan vierailulla
Hannunkoskella ja otin kapineeni, jotka minun tullessani oli täytynyt
sinne jättää.

       *       *       *       *       *



SEITSEMÄS LUKU.

_Taistelemme kaksi kuutta vastaan ja anastamme kuormallisen rahoja.
Venäläinen rakuuna saa minut elämäni suurimman hämmästyksen valtaan._


Huittisista palattuani ja päivän Turussa levättyäni sain Ahokkaan kanssa
lähteä uudelleen liikkeelle. Tällä kertaa oli matkamme määränä
Loimijoki, sillä sielläpäin kerrottiin nähdyn vihollisia ja meidän oli
urkittava tietoomme, mitä heillä oli tekeillä.

Lähdimme aikaisin aamulla Turusta ja marraskuisen päivän vaisusti
harmaista maisemaa valaistessa ajoimme hyvää vauhtia pitkin Oripäähän ja
Loimijoelle johtavaa tietä. Juho oli lähtiessämme saanut majatalomme
isännältä lahjaksi käärön venäläistä lehtitupakkaa ja tyytyväisenä
pyöritteli hän nyt mälliä poskessaan, ruiskauttaen välistä ruskean
sylkilätäkön hevosen pään yli tielle.

»Varmaan sinä, Juho, vaihtaisit taivasosasikin tupakkapuruun, jos oikein
lujalle ottaisi», sanoin minä nähdessäni, kuinka hartaasti hän käänteli
mälliään ja siirteli sitä poskesta toiseen.

»Kyllähän se hyvää on, mutta tokkopa tuohon sentään tulisi taivasosaansa
vaihtaneeksi», vastasi Juho yksikantaan.

»Mutta mahtaneekohan sinusta taistelussa olla suurtakaan apua», jatkoin
leikinlaskuani, »sillä tuo mällin käänteleminenhän sinulta vie kaiken
ajan ja huomion, niin ettet sinä ehtisi oikealla ajalla ja paikalla
asettasi käyttää.»

»Eiköpä tuota ryssän kanssa aina toimeen tultane», arveli Juho
suuttumatta.

Niin jatkoimme matkaamme ja puolenpäivän aikaan saavuimme Loimijoen
kirkolle, jossa ensiksi ajoimme nimismiehen talolle. Kohta kun pääsimme
pihalle ja laskeuduimme hevosten selästä, ehätti nimismies luoksemme ja
sanoi:

»Ollapa teitä nyt viisi tai kuusikaan miestä, niin saisitte suuren
joukon rahoja.»

»Mistä niin ja millä tavoin?» kysyin minä.

»Juuri ikään kulki tästä ohi kuusi venäläistä rakuunaa mukanaan
kokonainen kuorma meikäläistä rahaa.»

»Minnepäin ne menivät?»

»Ypäjälle päin ja lienevät nyt puolen penikulman päässä täältä. Kolmen
penikulman päässä, Ypäjän ja Jokioisten välillä, sanotaan olevan
vihollisten leirin.»

»Hyvä on, antakaa meille vain tuoppi olutta mieheen», sanoin minä
nimismiehelle.

Kun saimme oluttuopit, sanoin minä toverilleni:

»No nyt saat, Juho, näyttää, kelpaatko sinä muuhunkin kuin tupakkapurua
jauhamaan ja rakuunahevosen kanssa kilpaa juoksemaan.»

»Montako niitä olikaan?» kysyi Juho.

»Kuusi, siis kolme miestä kohti. Mitäs arvelet?»

»Niin kolmeko? Ajoinpa minä kerran talkootansseissa seitsemän
ypäjäläistä yksinäni käpälämäkeen, kun olin parhaillaan nousuhumalassa.»

»Mutta tämä onkin hieman toista kuin talkootanssit», huomautin minä.

»Vaan eiköhän seitsemän ypäjäläistä, vaikka ne ovatkin aina olleet
hiukan jänishousuja, paina sentään koko joukon enemmän kuin kolme
moskovalaista», arveli Juho totisena.

»No pianpahan saamme nähdä», vastasin minä tyhjentäen oluttuoppini sekä
nousten satulaan.

Juho seurasi esimerkkiäni ja työntäen uuden lehtikäärön poskeensa sanoi:

»Perässä tullaan, antakaa vain nelijalkaisen pyyhkäistä.»

Painoimme siis kannukset ratsujemme kylkiin ja aloimme täyttä neliä
pyyhältää Ypäjälle johtavaa tietä. Ratsastettuamme alun toista
penikulmaa ja sivuutettuamme juuri Kauhanojan talot, kuulimme edessämme
olevan tien mutkan takaa ratasten kolinaa. Pysäytin heti huohottavan
ratsuni ja sanoin Juholle:

»Nyt he ovat varmasti ihan edessämme. On parasta, että me täältä
takaapäin hyökkäämme täyttä neliä ajaen heidän niskaansa. Ensin
laukaisemme muskettimme ja sitten käymme miekka kädessä heidän
kimppuunsa, ennenkuin he ennättävät ampuma-aseitaan käyttää.»

Tarkastimme nopeasti, olivatko muskettimme reilassa, ja kopistimme
ruutia sankkipannuun. Kummallakin meillä oli musketti ja minulla sitä
paitsi pari pistoolia vyössäni.

»Pidä nyt, Juho, kieli suorana suussasi!» sanoin minä ja painoin
kannukset hevoseni kylkeen.

Sivuutettuamme tien mutkan tuli näkyviimme kuusi venäläistä rakuunaa,
jotka hiljalleen ajoivat eteenpäin, kolme kummallakin tien reunalla.
Keskellä olivat rattaat, joiden keulalla ajurina istui meikäläinen
talonpoika.

»Pidä huoli sillä puolen olevista», kuiskasin Juholle, viitaten hänelle
tien oikealla syrjällä ratsastavia rakuunoita, »minä kyllä hoidan
tämänpuoliset.»

Kulkueesta ei kukaan katsonut taakseen, ja rattaat kolisivat siksi
äänekkäästi, että nelistävien hevostemme synnyttämä töminä saattoi vasta
aivan lähellä tulla huomatuksi. Olimme noin kahdeksan sylen päässä
rakuunoista, kun ojensin muskettini jälkimmäisenä ratsastavaa kohti.
Juho seurasi esimerkkiäni ja peräkkäin pamahtivat laukauksemme.

Molemmat jälinnä ratsastavat rakuunat kierähtivät maahan, ja toisten
hevoset kavahtivat laukaukset kuullessaan kahdelle jalalle. Pudotimme
muskettimme tiepuoleen, ettei niistä taistelussa olisi haittaa, ja
sivaltaen miekat esille karautimme eteenpäin. Taakseen vilkaistuaan
lähtivät jäljellä olevat rakuunat ajamaan täyttä karkua eteenpäin.
Kuormahevonen laukkasi häntä pystyssä heidän keskellään, niin että ajaja
sai töin tuskin keulalla pysyneeksi. Laukaisin molemmat pistoolini sitä
kohti sen pysähtymättä tai heikentämättä vauhtiaan.

Juhon hevonen oli koko joukon vahvempi minun hevostani. Hän pääsi tuossa
huimassa kilpa-ajossa minusta hiukan edelle ja kannustaen ratsunsa
voimat äärimmilleen ajoi hän syrjittäin kuormahevosen päälle.
Viimeksimainittu suistui pitkin pituuttaan tielle, niin että toinen aisa
rusahti poikki. Juhon hevonen kaatui myöskin ja sivu karahuttaessani
näin Juhon itsensäkin kuppelehtivan samassa mylläkässä.

»Hyvä on», ajattelin, »kyllä Juho pitää kuormasta huolen sillä aikaa,
kun minä toimitan niin, ettei rakuunoista ole meille enää vastusta.»

Maantiestä erkani vasemmalle kapeahko ja vähän ajettu tie, joka varmaan
vei joihinkin metsätaloihin. Ensimmäinen vasenta tiensyrjää ajavista
rakuunoista käänsi kohdalle tultuaan yht'äkkiä hevosensa sinne. Toinen,
joka näytti olevan joukon päällikkö, huusi hänelle jotakin, jota minä
kuitenkaan en voinut ymmärtää, ja käänsi sitten hevosensa hänen
peräänsä. Toiset kaksi rakuunaa jatkoivat täyttä neliä maantietä
eteenpäin.

Arvelematta seurasin edellisiä syrjätielle, sillä mieleeni välähti, että
he koettavat tämän kautta kiertää takaisin kuorman luo, sillä aikaa kuin
toiset kaksi ahdistaisivat minua tuonnempana maantiellä. Kun olin jo
niin lähellä upseeria, että miekkani kärki saattoi ulottua hänen
hevosensa lautasille, kääntyi hän äkkiä taakseen ja ojensi karpiininsa
hevoseni otsaa kohti. Pamaus vain, ja kunnon ratsuni suistui polvilleen.

Paikalla kun laukaus oli pamahtanut, käänsi edellä ratsastava rakuuna
hevosensa vasemmalle, niin että se pystyyn kavahtaen pysähtyi kahden
oksistaan yhteen punoutuneen kuusen eteen. Upseeri pysäytti myös
hevosensa ja vetäen vyöstään toisen pistoolin sekä ojentaen sen rakuunan
rintaa kohti huusi vihasta kähisevällä äänellä:

»Aja eteenpäin tai minä ammun!»

Mutta mitään vastaamatta pudottausi rakuuna salamannopeasti hevosensa
toiselle puolelle. Samassa pamahti laukauskin ja rakuunan hevonen
hypähti syrjään, samalla kuin hänen isäntänsä kierähti kuusen juurelle.

Olin sillävälin selviytynyt kaatuneen hevoseni satulasta ja ehättänyt
paikalle. Sen nähdessään tempasi upseeri miekkansa, mutta minun aseeni
oli kerkeämpi ja parin silmänräpäyksen kuluttua laukkasi hänen hevosensa
isännätönnä pitkin metsätietä. Käännyin tämän jälkeen nopeasti
katsomaan, kuinka kuusen juurelle sortuneen rakuunan laita oli. Mutta
hän kavahti samassa seisoalleen ja huudahti selvällä suomenkielellä:

»Tapani, etkö sinä ole Tapani Löfving?»

Jos pilvistä olisi pudonnut eteeni hampaisiin saakka asestettu
ratsumies, en varmaankaan olisi siitä yhtään enempää hämmästynyt kuin
tästä. Tuijotin sanatonna häneen ja hän olisi voinut miekallaan minut
huoleti lävistää, minun kykenemättä sormeanikaan puolustuksekseni
liikauttamaan.

Rakuuna tuijotti minuun näköjään yhtä hämmästyksissään. Hänen ruskeissa
silmissään oli omituinen palo, huulet värähtelivät ja kasvoille, jotka
olivat parrattomat ja nuorekkaat, levisi heleä puna. Yht'äkkiä peitti
hän käsillä silmänsä ja purskahti itkuun, änkyttäen katkonaisesti:

»Riikahan minä olen ... mutta kuinkapa sinä voisit minut tuntea ...
tällaisena.»

       *       *       *       *       *



KAHDEKSAS LUKU.

_Selviän vähitellen hämmästyksestäni ja meille tulee tulinen kiire
päästä saaliinemme viholliselta suojaan._


Jos yleensä sopii puhua hämmästyksen huipusta, niin olin minä nyt
joutunut sille korkeudelle. Tavallinen älyni ja käsityskykyni tuntui
minut kerrassaan jättäneen ja tajuamatta, missä olin ja mitä oli
tapahtunut, seisoin alallani, tuijottaen itkevään rakuunaan. Kun
vihdoinkin alkoi päässäni tuntua joitakin elonmerkkejä, sain minä
huuliani hyvän aikaa liikutettuani sanotuksi:

»Mutta, Jumalan nimessä, mitä tämä oikein merkitsee?»

Rakuuna otti kädet kasvoiltaan ja katsoen minua suoraan silmiin kysyi:

»Etkö minua todellakaan tunne, Tapani?»

Uudelleen punastuen loi hän silmänsä alas. Kun hän seisoi siinä edessäni
ujona ja avutonna, kyynelten jäljet vielä poskilla, alkoi minulle piirre
piirteeltä selvitä Riikan kuva. Viheriä ja repaleinen rakuunanviitta
sekä kupeella riippuva pitkä miekka ikäänkuin haihtuivat silmissäni
näkymättömiin noiden rakkaiden piirteiden edestä.

»Mutta ... kuinka tämä kaikki on mahdollista?» sammalsin minä
liikutettuna.

»Kuulit kai Kiteellä, että isäni kuoli Käkisalmessa neljä vuotta
sitten», kertoi Riika. »Heti sen jälkeen lähdin enoni luo, joka asui
Näykin kylässä Viipurista etelään. Olin muutamia kuukausia ollut siellä
ja me olimme jo aikeissa venäläisten pelosta muuttaa Turun puolelle, kun
vihollinen äkkiarvaamatta ilmestyi Viipurin tienoille. Kyläämme tuli
muuan kasakkajoukko alkaen ryöstää ja hävittää mitä käsiinsä saivat. Kun
miehet yrittivät vastarintaa, saivat he joka ainoa surmansa, enoni
niiden joukossa. Meidät naiset ja lapset raahasivat he mukaansa. Lopulta
jouduimme Pietariin, jossa saimme olla toista vuotta vankeudessa ja
tehdä aamusta iltaan raskasta työtä. Sitten meidät kastettiin väkisin
venäjän uskoon ja minulle annettiin nimeksi Tatjana. Voimakkaimmat
meistä vietiin sen jälkeen ratsuväen kasarmiin ja rakuunan pukuun
puettuina pakotettiin meidät ottamaan osaa sotaharjoituksiin.[1] Kun
sitä oli kestänyt muutamia kuukausia, täytyi meidän muun sotaväen mukana
seurata Suomeen ja taistella omia maanmiehiämme vastaan. Mutta usko
minua, Tapani, yksikään suomalainen ei minun kauttani ole surmaansa
saanut. Meitä on alati pidetty ankarasti silmällä, ettemme olisi
päässeet karkuun, ja yksi onnettomuustovereistani, joka sitä Porvoon
luona yritti, ammuttiin kuoliaaksi. Siitä huolimatta olen lakkaamatta
hautonut karkaamista ja nyt, kun te niin odottamatta hyökkäsitte
kimppuumme, päätin minä panna sen toimeen ja käännyin siinä aikomuksessa
tälle syrjätielle.»

»Mitä kaikkea sinun onkaan täytynyt kärsiä!» puhkesin minä liikutettuna
sanomaan likistäen hänen molempia käsiään.

»Tuota tuossa on minun kiittäminen siitä, ettei minulle sentään pahinta
ole tapahtunut, kuten monelle onnettomuustoverilleni», sanoi Riika
viitaten tien kupeessa makaavaan upseeriin.

»Kuinka niin?» kysyin minä kummastuneena, »olihan hän äsken vähällä
ampua sinut kuoliaaksi.»

»Hän on siitä pitäen, kun minä tulin rakuunain joukkoon, kiusannut minua
rakkauden tunnustuksillaan. Mutta siitä on ollut se hyvä, että hän on
mustasukkaisen valppaasti vartioinut minua ja torjunut ankarasti toisten
sotilasten lähentelyt. Ja muutenkin on hän minua kaikella tavoin
koettanut suojata.»

Tunsin kiitollisuuden sekaista myötätuntoa nuorta vihollisupseeria
kohtaan, jolle minun miekkani oli hankkinut nimettömän haudan täällä
vieraan maan salolla.

Mutta samassa pamahti maantiellä kaksi laukausta muistuttaen meille
vaarallista asemaamme vihollisleirin läheisyydessä. Lähdimme varovasti
puiden välitse hiiviskelemään sinnepäin, samalla kun minä kiireesti
latasin pistoolini.

Tien lähelle tultuamme näimme ainoastaan Juhon, joka kaatuneen hevosensa
äärellä nelinkontin riuhtoi jotakin. Juoksin hänen luokseen ja näin
vasta nyt, että hänen allaan makasi vahvaruumiinen venäläinen rakuuna,
joka vääntelehti ja reutoi päästäkseen tukalasta tilastaan. Juho piteli
häntä kiinni, mukiloi välistä nyrkillään ja hoki:

»Ähää, junkkari, vai et aio pysyä siinä! Kyllä, kyllä, kyllä minä opetan
sinut alallasi olemaan.»

Heidän temmellyksensä ja Juhon aina hätäilemätön käytös näyttivät
melkein hullunkuriselta, mutta aika alkoi olla jo liian täpärällä, jotta
minä olisin voinut jäädä joutilaaksi syrjästä katsojaksi. Autoin siis
Juhoa sitomaan vangin kädet. Tämän jälkeen kertoi Juho kuorman luota
selvittyään ladanneensa kiireesti muskettinsa ja lähteneensä katsomaan,
kuinka minun asiani olivat. Hän ei ollut nähnyt eikä kuullut minusta
jälkeäkään ja niin oli hän juossut tietä eteenpäin. Mutta silloin oli
häntä vastaan ratsastanut »tuo rakuunanheittiö». Se oli toinen niistä
edelleen ratsastaneista ja hän oli arvatenkin palannut päällikkönsä
kohtaloa urkkimaan. Nähdessään Juhon yksinään maantiellä oli hän ajanut
päin, mutta silloin oli Juho ampunut hevosen hänen altaan. Rakuuna oli
laukaissut pistoolinsa Juhoa kohti ja sitten he olivat käyneet
käsirysyyn, jonka loppusuoritukseen minä ehdin Riikan kanssa.

Lopetettuaan selontekonsa katsoi Juho pitkään Riikaa, joka seisoi
maantien syrjällä, ja sanoi:

»Totta kai se tuokin sidotaan?»

Riika naurahti ja vastasi:

»Ei tarvitse, seuraan teitä vapaaehtoisesti.»

Suu auki tuijotti Juho häneen kuin kummitukseen, ja jos hänellä olisi
ollut mälli suussa, hän olisi sen varmaankin pudottanut. Mutta
arvatenkin oli hän rakkaan purunsa kadottanut jo taistelun tuoksinassa.

Tein nyt Juholle muutamalla sanalla selväksi Riikan kohtalon, minkä
johdosta hän virkkoi:

»No jopa nyt jotakin!» katsellen samalla säälivästi Riikaa.

Mutta meidän oli jo aika rientää, sillä pakoaan jatkanut rakuuna oli
varmaankin ehtinyt jo venäläisten leiriin, josta epäilemättä heti
lähetettäisiin vereksiä rakuunoita tai kasakoita paikalle. Palasimme
siis miehissä kuorman luo, Juhon kiskoessa vankia perässään. Talonpoika
oli heti ensi rymäkästä selvittyään pötkinyt metsään ja jäänyt sille
tielleen. Rattaat olivat vioittuneet ja hevonen loukkaantunut siksi
pahoin, ettei sitä voinut enää käyttää.

Tutkin kiireesti kuorman sisällön ja löytyi sieltä useita suuria
nahkapusseja, joissa kaikissa oli rahoja, sekä melkoinen kasa
paljaaltaan olevia kupariplootuja. Mutta kuinka oli meidän kuljetettava
ne pois? Riikan hevonen oli seuraillut yhdessä upseerin hevosen kanssa
isäntäänsä ja Juhon hevonen oli eheänä, järsien kulottunutta ruohoa
maantien syrjältä. Kullakin meillä oli siis ratsut, vankia
lukuunottamatta. Ensimmäisinä surmansa saaneiden rakuunain hevoset
olivat laukanneet tiehensä.

Sidoimme nyt kiireesti rahapussit parittain yhteen ja sijotimme ne
parhaamme mukaan kaikkien kolmen hevosen selkään. Mitä emme voineet
mukaamme ottaa, kannoimme kiireesti metsään.

»Kuinkas me vankia kuljetamme?» kysyin minä auttaessani Riikaa satulaan.

»Joutaapa jaloitella», sanoi Juho, »sainpa tuota minäkin siellä
Janakkalassa kinttusuoniani jännittää.»

Hän sitoi vangin hevosen perään, työnsi vereksen lehtikäärön poskeensa
ja kömpi satulaan niin rauhallisesti kuin olisi ollut kysymys
rippikirkkoon lähdöstä. En huolinut estää Juhoa hänen puuhissaan, sillä
muuta keinoa ei meillä ollut vangin kuljettamiseksi, jotapaitsi
itsellänikin oli, totta puhuakseni, vielä hyvässä muistissa
kilpajuoksuni Kiteellä. Mutta ennenkuin nousin satulaan, käskin toisia
olemaan hiljaa alallaan, laskeuduin itse pitkälleni maantielle ja panin
korvani maata vasten. Kuului kaukaista jyminää aivankuin maan alla olisi
ollut joitakin voimia työssä.

»Nyt kiireesti taipaleelle, sillä vihollinen lähenee täyttä neliä»,
sanoin minä ylös hypähtäen.

Sen jälkeen lopetin pistoolin laukauksella loukkaantuneen hevosen,
hyppäsin satulaani ja niin lähdimme täyttä karkua eteenpäin. Tultuamme
Hattulan talojen kohdalle kertoi Juho niillä tienoin lähtevän
eteläiselle suunnalle jonkinlaisen kylätien, jota myöten takamaiden
kautta pääsisi Euran kappeliin. Päätin kääntyä sinne, koska oli
pelättävissä, että vihollinen piankin tavoittaisi meidät valtatiellä.

Löysimmekin mainitun tien ja hävisimme pian metsien suojaan. Ratsastin
Riikan kanssa rinnatusten edellä ja Juho seurasi vankineen perässä.
Ojensin tällöin Riikalle hänen sormuksensa, jonka olin löytänyt kasakan
ryöstösaaliin joukosta ja jota siitä lähtien olin kantanut vasemman
käteni pikkusormessa. Riika hämmästyi tästä aluksi aivan sanattomaksi ja
kun olin kertonut, kuinka sormus oli huostaani joutunut tuoden minulle
mykät terveisensä omistajattareltaan, ilmoitti Riika yhden kasakoista
ryöstäneen sen häneltä silloin, kun hän vangiksi joutui. Sen jälkeen
jutteli Riika hänellä aamulla olleen epämääräisen aavistuksen siitä,
että hän tämän päivän kuluessa saisi nähdä minut. Hän oli yöllä nähnyt
unissaan, että minä olin tullut hänen makuutilansa äärelle, kumartunut
hänen puoleensa ja sormeani kohottaen ruvennut kuiskaamaan hänelle
jotakin. Hän oli samalla herännyt ehtimättä saada selvää sanoistani,
mutta uni oli ollut niin elävää, että hän oli hyvän aikaa vielä
valveillakin ollut näkevinään minut edessään.

Kun me sitten päivällä hyökkäsimme heidän kimppuunsa, oli uni paikalla
muistunut hänen mieleensä. Taakseen vilkaistessaan hän ei tosin ollut
heti ruudinsavun läpi voinut minua tuntea, mutta joku kummallinen vaisto
tai aavistus oli kehoittanut häntä nyt jos koskaan yrittämään vapautua
luonnottomasta asemastaan. Niin oli hän sitten yht'äkkiä kääntynyt
metsätielle, mutta huutaa ei hän meille toisten rakuunain takia ollut
uskaltanut.

»Oli sentään Jumalan onni, ettei yksikään kuulistamme sattunut sinuun»,
sanoin kauhistuneena ajatellen sitä mahdollisuutta, että Riika olisi
minun kädestäni saanut surmansa.

»Silloin olisin jäänyt tässä vihollispuvussani sinne metsään makaamaan,
etkä sinä olisi koskaan saanut tietää minun kohtalostani», sanoi Riika
surumielisesti hymyillen.

Ilta oli sillä välin alkanut hämärtyä meidän ajaessamme hiljaista
juoksua äänettömän metsän halki. Kun Juho oli jäänyt näkyvistämme,
pysähdyimme me eräälle kankaan nyppylälle häntä odottamaan. Jonkin
hetken kuluttua ilmestyikin hän näkyviimme, mutta yksinään.

»No mihinkäs sinä olet vankisi pannut?» kysyin minä, kun hän oli
luoksemme ehtinyt.

»Mitäpäs, haittanahan se olisi näillä metsäpoluilla ollut», vastasi Juho
vältellen.

»Niinpä niin, mutta mitä sinä hänelle teit?» tivasin minä katsoen häneen
tuimasti.

»Tuota, sattuuhan sitä sodassa jos jotakin», mutisi Juho vastaukseksi
pyöritellen mälliään ja syljeksien hieman rauhattomasti.

Aika ei sallinut ruveta häntä sen ankarammin tilille vaatimaan, jos
siitä muuten olisi mitään hyötyä ollutkaan, ja niin lähdimme
ratsastamaan edelleen. Taivas oli jo kauttaaltaan tähdissä, kun
saavuimme erääseen pieneen metsätaloon Niinijoen latvoilla. Siinä
päätimme viettää yösydämen ja lepuuttaa lopen väsyneitä hevosiamme,
joille talosta saimme ostetuksi kunnolliset kaura-annokset. Minä ja Juho
vartioimme vuorotellen taloa Riikan nukkuessa lämpimässä saunassa.

Heti aamun sarastaessa läksimme liikkeelle ja saavuimme ennen puolta
päivää Euran lähistölle. Jätin Juhon ja Riikan hevosten kanssa metsään
ja lähdin yksin, aseet vaatteiden alle piilotettuna, kylään
tiedustelemaan. En ollut kauan kulkenutkaan, kun kylän laiteella
tiheässä viidakossa tapasin naisia ja lapsia suuren pelon vallassa.
Heiltä sain kuulla, että kylään oli aamulla Marttilasta päin tullen
ilmestynyt joukko venäläisiä, jotka olivat sangen kiukkuisesti
tiedustelleet rahakuorman ryöstäjiä ja harjoittaneet taloissa
kaikenlaista vallattomuutta.

Vietimme sitten sen päivän metsässä piileksien ja kärsien nälkää, sillä
leipä oli rensseleistämme jo loppunut, emmekä yöpaikasta olleet
varhaisen lähtömme takia tulleet lisää hankkineeksi. Vasta pimeän tullen
lähdimme liikkeelle ja menimme kylän yläpuolelta, muutaman kosken
kohdalta Paimionjoen poikki kulkien jalkaisin ja hevosiamme taluttaen
kaikenlaisia metsäpolkuja myöten Paimiota kohti, jonne saavuimme
seuraavana aamuna.

Täällä ei ollut yhtään vihollista, mutta sen sijaan oli kirkolla joukko
talonpoikia, jotka olivat hyvin kiihdyksissään niistä väkivallan töistä,
joita venäläiset olivat kaikkialla harjoittaneet kostoksi
partioretkeläisille. He uhkasivat vangita meidät ja jättää venäläisten
haltuun, jottei syyttömän rahvaan tarvitsisi muka syyllisten takia
kärsiä. Tästä sain heidät kuitenkin lujalla käytökselläni luopumaan,
jopa he häpesivätkin uhkauksiaan, kun olin puhunut heille muutamia kovia
sanoja.

Saatuamme muutamasta talosta melkein puolipakolla ostetuksi hiukan
ruokaa, jatkoimme oitis matkaamme ja saavuimme iltapäivällä Sauvoon,
jossa päätimme minun puustellissani levätä päivän tai pari.

       *       *       *       *       *



YHDEKSÄS LUKU.

_Ajamme yksiöistä jäätä Korpooseen ja retkeilemme sitten ympäri Ahvenan
saaristoa._


Puustellini maat olivat vuokralla ja huoneista piti huolta muuan vanha
vaimo, joka jo edeltäjäni aikana oli asunut talossa. Hän hankki kylältä
naisen vaatteet Riikalle, joka halusi mitä pikimmin päästä venäläisen
rakuunan puvusta. Ja täytyypä tunnustaa, ettei muutos minustakaan
tuntunut vastenmieliseltä, kun Riika naisen asussa ilmestyi keskellemme.

Oleskelumme Hallelassa oli vaaranalaista, sillä jo seuraavana päivänä
saimme kuulla erään vihollisjoukon olevan matkalla Sauvoonkin. Lähdimme
siis heti liikkeelle ja ratsastimme Karunaan, jossa vietimme yön eräässä
Krokelankylän talossa. Mutta kuten seuraavana päivänä saimme kuulla, oli
venäläisten ylipäällikkö lähettänyt ympäri lääniä ja muun muassa
tännekin kiertokapulan, jossa kansalle julistettiin, että kaikilta,
jotka vain suojelevat ja ruokavaroilla auttavat suomalaisia sotilaita ja
partiomiehiä, poltetaan armotta talot sekä viedään vaimot ja lapset
Siperiaan. Täällä saimme myöskin kuulla, että vihollinen oli uudelleen
asettunut Turkuun, jossa kerrottiin majailevan joukon kolmattakymmentä
tuhatta venäläistä.

Kun kylän asukkaat näyttivät meidän vuoksemme olevan hyvin levottomia,
päätimme pitempään viipymättä jättää tämänkin paikan. Paimionselkä oli
vasta edellisenä yönä jäätynyt ja kaikki pitivät vaarallisena kulkea
siitä yli, varsinkin hevosilla. Kun matkamme määränä oli Ahvenanmaa,
jonne maaherra Stjernstedtkin oli paennut ja kun sillä taipalella emme
hevosia voineet kuljettaa, luovutimme me niistä kaksi talonisännälle.
Mutta kolmannella oli meidän yritettävä kuljettaa rahoja tuonnemmaksi
saaristoon. Talosta saimme hevosten hinnaksi reen, johon sälytimme
rahakääröt. Ja niin lähdimme sitten illan tullen uhkarohkealle retkelle
parin virstan levyisen selän yli Paraisiin.

Kaikki kolme kuljimme jalkaisin edellä, noin parin sylen päässä
toisistamme kantaen olallamme pitkiä seipäitä. Juho talutti hevosta,
kulkien niin kaukana edellä kuin ohjakset suinkin yltivät. Jää allamme
notkui, ritisi ja paukkui meidän juostessamme vastaista rantaa kohti.
Keskellä selkää osoittautui jää vieläkin ohuemmaksi ja yht'äkkiä kuului
takanamme tavallista kovempi rasahdus. Hevosen alla oli jää pettänyt ja
se oli rekineen vaipunut veteen. Meidän seipäillä auttaessamme koetti se
pyrkiä uudelleen jäälle, mutta se lohkesi aina sen alla. Kun itsekin
olimme joka hetki vaarassa, täytyi meidän luopua nääntyneestä hevosesta,
joka kallisarvoisine kuormineen pian vaipui syvyyteen.

Jatkoimme taas juoksuamme ja pääsimme kovan jännityksen jälkeen
kunnialla rantaan. Paraisista jatkoimme yhtä mittaa matkaamme Korpoon
Kalaisiin, jossa yövyimme luotsitaloon. Täältä lupasi eräs luotsilaivuri
viedä meidät veneellä Ahvenanmaalle. Pidin häntä sen vuoksi koko yön
ajan hyvänä tarjoillen hänelle mitä hyvää suinkin oli saatavana. Mutta
aamulla, kun olisi tullut lähteä matkalle, olikin hän kadonnut
jäljettömiin. Sellainen heittiömäinen epäluotettavuus sai minut vihan
vimmoihin, ja temmaten molemmat pistoolini menin minä toisten
luotsimiesten luo ja ärjäisin:

»Sillä tavallako te kohtelette kuninkaallisen majesteetin palvelijoita,
jotka panevat henkensä alttiiksi isänmaansa puolesta? Jollette paikalla
laittaudu kuljettamaan meitä eteenpäin, niin saatte tekemistä kanssani!»

Luotsit säikähtyivät pahanpäiväisesti ja kaksi miestä lähti kohta
viemään meitä eteenpäin saaristoon. Meidän oli lykättävä venettä
edellämme, kunnes pääsimme avoveteen.

Tultuamme Korpoon virralle huomasin siellä kiinni jäätyneen aluksen.
Tiedustellessani, kenen se oli, ilmoittivat luotsit sen kuuluvan
maaherra Stjernstedtille ja olevan lastattuna viljalla sekä muilla
ruokatavaroilla. Hetkisen tuumittuani päätin kuljetuttaa sen, maksoi
mitä maksoi, avovedelle, joka alkoi noin virstan päässä, sekä purjehtia
sillä Ahvenaan. Sillä täällähän se saattoi milloin hyvänsä joutua
vihollisen saaliiksi.

Komensin siis toisen luotseista hakemaan kylästä lisää miehiä sekä
tarpeellisia työkaluja. Tunnin verran odoteltuamme saapuikin kolme
miestä varustettuina kirveillä ja tuurilla. Irroitimme nyt jaalan jäistä
ja toisten murtaessa sille uraa kiskoivat toiset sitä köydestä
eteenpäin. Viisi tuntia hiki hatussa työskenneltyämme pääsimme vihdoin
avoveteen. Komensin nyt miehet hankkimaan alukselle tarpeellisen
taklauksen, ja kun kaikki oli kunnossa, lähdimme purjehtimaan ja
annoimme tuulen määrätä suuntamme Köökariin, jonne saavuimme seuraavana
päivänä.

Jätin aluksen tänne talvehtimaan muutamaan turvalliseen poukamaan ja
itse jatkoimme kalastajaveneellä matkaa Föglööhön, jossa kuulin kapteeni
Möllerin miehineen majailevan Stentorpan kartanossa. Siellä tapasin
ihmeekseni vänrikki Sahlmaninkin, joka oli, samoinkuin minäkin Ahokkaan
kanssa, kulkenut monia seikkailuja kokien Turkuun ja sieltä tänne
Ahvenanmaalle, missä hän nyt oli Möllerin joukkokunnassa.

Viimemainittu mukanamme purjehdimme Föglööstä Ahvenan manterelle
Saltviikin pitäjään, jossa maaherra Stjernstedt majaili Hagan
kartanossa. Annoin täällä maaherralle tarkan raportin kaikista
viimeaikaisista toimistani ja retkistäni sekä mitä olin saanut tietooni
vihollisen hankkeista. Sen päästin Korpoosta ottamani miehistön
kotimatkalle ja pyysin itselleni parin viikon virkalomaa voidakseni
saattaa Riikan Tukholmaan. Maaherra myönsikin virkaloman ja kolmisin
lähdimme Ekkerööhön pyrkiäksemme sieltä meren yli. Riika olisi muuten
kaikin mokomin tahtonut jäädä tänne jakaakseen minun kanssani kaikki
seikkailut ja vaarat, mutta siihen en voinut mitenkään suostua.

Ekkeröössä tapasimme eversti Jakob Grundellin, joka palasi Tukholmasta.
Hän tiedusteli minulta Suomen kuulumisia ja vaati minua sitten kanssansa
takaisin maaherran luokse. Kun ylipääsykin näytti toistaiseksi
vaikealta, päätin seurata häntä takaisin itään päin. Otettuani hellät
jäähyväiset Riikalta, jonka jätin erääseen taloon siksi, kun jälleen
saisin tilaisuuden tänne palata ja saattaa hänet Tukholmaan, lähdin
herra everstin ja Juhon kanssa matkalle.

Hagaan tultuamme oli maaherra lähdössä Kumlingeen. Liityimme samaan
matkaan ja tulimme seuraavana päivänä mainitulle saarelle. Täältä
komennettiin minut Turun saaristoon tiedusteluretkelle, mutta kelirikon
takia täytyi minun lähes kuukauden päivät makailla joutilaana Kumlingen
nimismiehen talossa.

Vasta tammikuun 12:ntena päivänä pääsin lähtemään liikkeelle ja kuljin
Juhon sekä majoitusmestari Kustaa Gisselkorssin kanssa Houtskariin. Oli
sunnuntaipäivä ja jumalanpalveluksen aika, kun tulimme Houtskarin
kirkolle, jonka vuoksi menimme kuulemaan pastori Muntinin saarnaa.
Kirkosta tultuamme ympäröi meidät joukko Hönsnäsin kylän talonpoikia,
jotka alkoivat meitä haukkua ja panetella ärsyttäen lopuksi muutkin
seurakuntalaiset meidän kimppuumme. Kun sanat eivät heitä vastaan
auttaneet, sieppasin minä kiukuissani yhden mukanamme olevista
kranaateista ja iskin sen kirkkomäkeen. Se räjähti ja suinpäin pakenivat
talonpojat yksi sinne, toinen tänne. Mutta me lähdimme rauhassa
tiehemme. Vierailtuamme papin luona ajoimme illalla hänen hevosellaan
Saverkeitin saarelle, missä menimme erääseen taloon pyytämään yösijaa.
Isäntä vastasi röyhkeästi, ettei hän uskalla kaikenlaisia maankiertäjiä
taloonsa ottaa. Ajoin silloin isännän ja kaiken hänen väkensä paljain
jaloin ulos pihalle. Yöksi emme taloon kuitenkaan jääneet, vaan ajelimme
sinä yönä läpi puolen pitäjää ja palasimme sitten pappilaan.

Seuraavana päivänä sain kuulla, että pitäjäläiset olivat koonneet
paloveroksi venäläisille 363 kupariplootua, joita säilytettiin kirkossa,
kunnes he veisivät ne Turkuun. Lähetin nyt kiertokapuloita liikkeelle ja
kutsuin pitäjäläiset koolle. Kun heitä seuraavana päivänä saapui
miehissä kirkolle, pidin heille puheen ja osoitin, mikä kavala sotajuoni
tuossa vihollisen paloverojutussa piili. Sillä maksettuaan venäläisille
veroa joutuisivat he tavallaan alamaisen suhteeseen, jolloin vihollinen
kyllä osaisi heidän niskoilleen sälyttää toisen toistaan raskaamman
rasituksen. Puhuessani käytin vertauksena viiniä, joka kyllä aluksi on
makeata ja suloista, mutta huomaamatta viekin nauttijaltaan järjen
päästä ja jalat alta. Muistutin heille myöskin sitä uskollisuudenvalaa,
jonka he olivat kuninkaalleen vannoneet ja mihinkä se heitä velvoitti.

Tämän jälkeen tein heille seuraavan ehdotuksen. Kirjoittaisin heidän
puolestaan Turkuun ruhtinas Galitzinille ja pyytäisin häntä lähettämään
pienen saattojoukon hakemaan rahoja, koska he (seurakuntalaiset) eivät
suomalaisten sissien takia muka itse uskaltaisi niitä tuoda. Lupasin
lyödä saattojoukon ja ottaa rahat sekä antaa niistä puolet takaisin
pitäjäläisille itselleen ja toisen puolen pitää itse tovereineni.
Talonpojat suostuivatkin tähän ehdotukseen.

Mutta jo seuraavana päivänä, juuri kun minun piti laittaa matkaan
Galitzinille menevä kirje, kokoontuivat talonpojat jälleen kirkolle,
ottivat rahansa kirkosta ja käskivät meidän paikalla korjata luumme
pitäjästä tai muuten kutsuisivat he venäläiset meidän niskaamme.
Suurinta suuta piti eräs Jakob Erson Houtskarin Koivusaaresta
rehennellen muun muassa näin:

»Yksistään meidänkin kyläläisissä on miehiä lyömään käpälämäkeen vaikka
viisikymmentä suomalaista sotamiestä, ja sinä tulet tänne muutaman
miehesi kanssa meitä komentelemaan!»

Heti, kun hän oli päästänyt suustaan nämä sanat, viritin minä muskettini
hanan ja karjaisin hänelle:

»Paikalla polvillesi ja lue isämeitä, sillä sinä olet kuoleman oma!»

Jollei hän vitkastelematta olisi tehnyt niinkuin käskin, olisin varmasti
ampunut. Mutta nyt annoin minä sen sijaan hänelle musketin perällä
muutamia iskuja. Sen jälkeen otin heidän rahansa ja vein ne takaisin
kirkkoon. Pelästyksissään lupasivat silloin pitäjäläiset olla minulle
uskollisia. Sitä vastoin pyysivät he, etten heidän pitäjässään kävisi
venäläisten kimppuun luvaten puolestaan toimittaa minulle heti tiedon,
milloin venäläisiä minun täällä ollessani ilmestyisi paikkakunnalle,
että minä ajoissa tietäisin laittautua tieheni.

Tämä sopimuksemme ei kuitenkaan kestänyt kuin pari päivää. Sillä kun
Nauvossa käytyäni olin paluumatkalla ja tulin Houtskarin pitäjän
Kivimaan saarelle, kuulin muuatta taloa lähestyessämme kyytipojalta,
että taloon oli kokoontunut kokonainen joukkue miehiä, jotka aikoivat
ottaa minut kiinni ja jättää venäläisten käsiin. Pysäytin hevosen tielle
lähelle taloa, ja kun pihalla näin muutamia miehiä, huusin heille, että
tässä minä olen, pankaa nyt päätöksenne toimeen. Silloin lähti joka
sorkka yksitellen tai pienissä ryhmissä tiehensä. Mutta minä menin
sisälle ja pidin isännälle ankaran rippisaarnan käskien hänen ilmoittaa
pitäjäläisilleen, että jos he laittavat esteitä tai koettavat
vahingoittaa meitä, joiden tulee välittää tietoja Ahvenanmaalle ja
Tukholmaan, niin olen mies hävittämään heidän kotinsa ja kontunsa maan
tasalle.

Tämän jälkeen ei kukaan uskaltanut asettua enää minua vastaan. Oleskelin
sitten edelleenkin koko talvisydämen täällä Turun saaristossa, kävin eri
suunnilla tiedusteluretkillä, uskaltautuen joskus manterellekin aivan
Turun lähistöön, ja lähettäen ahkeraan raportteja Ahvenanmaalle.
Kyyti- ja ruokarahoiksemme saimme Ahokkaan kanssa tältä talvikaudelta
ainoastaan 30 karoliinia kuparissa.

       *       *       *       *       *



KYMMENES LUKU.

_Jatkuvia risteilyjä ja seikkailuja saaristossa._


Maaliskuun alkupäivinä päätin Ahokkaan kanssa eräänä sunnuntaiaamuna
käyttää mainiota keliä hyväksemme ja pistäytyä Iniön saareen
nähdäksemme, oliko sillä suunnalla vihollisia. Parissa tunnissa ajoimme
tuon kolmattapenikulmaisen taipaleen Houtskarista Iniöön ja olimme
perillä kirkonkylässä juuri kun kansaa alkoi kokoontua Herran
huoneeseen. Pysähdyimme kirkon luo ja rupesimme puhuttelemaan muutamia
miehiä, jotka hyvin ynseästi ja karsastellen antautuivat kanssamme
jutteluun. Mutta silloin ajaa karautti kirkkomäelle muuan mies
Kolkalankylästä, joka on samannimisellä saarella vastapäätä kirkkoa,
noin kolmen tai neljän virstan päässä siitä. Hän kertoi kylään eilen
illalla Taivassalosta päin tulleen erään venäläisen vänrikin
kahdentoista sotamiehen kanssa, jotka olivat ryöstelleet taloissa ja
harjoittaneet kaikenlaista väkivaltaa.

»Lähdemme paikalla sinne», sanoin minä Juholle, »ja teemme selvän
rosvoista. Vai onko sinussa, Juho, miestä yrittämään peliä kaksi
kolmeatoista vastaan?»

»Tuota, sopiihan sitä ainakin yrittää», vastasi Juho ja ryhtyi
hevostamme irroittamaan.

Mutta silloin huusi joku väkijoukosta:

»Tuolla ne tulevat!» ja viittasi Kolkansaarta kohti.

Siellä näkyi todellakin kahden karin välissä kahdeksan hevosta liikkuvan
kirkolle päin. Kussakin reessä istui mies tai pari ja auringonvalossa
välähtelevistä aseista päättäen olivat he juuri Kolkalla mellastaneita
venäläisiä.

»He näkyvätkin olevan siksi kohteliaita, että tulevat itse meidän
luoksemme», sanoin minä Juholle; »sitä parempi, että saamme täällä
noiden ynseiden saarelaisten nähden suorittaa tilimme heidän kanssaan.»

Kirkon alapuolella rannassa oli aittoja ja venevajoja, joiden välitse
Kolkasta tuleva talvitie nousi kirkkomäelle. Laskeuduimme Juhon kanssa
sinne ja asetuimme väijyksiin erään aitan suojaan. Määräsin Juhon
ottamaan kirveen käteensä ja heti, kun ensimmäinen hevonen tulisi
näkyviin, lyömään siltä luokan poikki. Kuorma jäisi siten paikalleen ja
tukkisi tien, jolloin me kursailematta kävisimme vihollisten kimppuun
solassa.

Jäältä kuului jo reenratinaa ja sotamiesten pulitusta. Kansanjoukko oli
levottomana ryhmittynyt ylös kirkon juurelle. Ensimmäinen kuorma tuli
esiin solasta ja paikalla hyökkäsi Juho hevosen luo ja rusahutti
voimakkaalla lyönnillä luokan poikki, niin että aisat solahtivat maahan.
Melkein samaan aikaan teki minun miekkani lopun vänrikistä ja yhdestä
sotilaasta, jotka istuivat ensimmäisen kuorman päällä. Tuskin kerkesivät
jäljessä tulevat vielä käsittää, mitä oli tekeillä, ennenkuin minä
siirsin miekkani vasempaan käteen ja tempasin oikealla vuorotellen
kummatkin pistoolini ja ammuin seuraavalla kuormalla olevat sotilaat.
Jälkimmäisten kesken syntyi ankara hämminki, he luulivat varmaan
suuremmankin voiman hyökänneen kimppuunsa ja peräyttivät kiireesti kolme
viimeistä kuormaa jäälle sekä lähtivät suin päin pakoon.

Tyhjensimme nyt kumoon töyttäämällä nopeasti yhden kuormista, peräytimme
hevosen jäälle ja rekeen hypäten lähdimme täyttä karkua ajamaan heitä
takaa. Meillä olivat muskettimme vielä ladattuina ja päästyämme
lähemmäksi laukaisimme ne jälkimmäisellä kuormalla kyyröttäviä
venäläisiä kohti. Ainakin yksi heistä kierähti sätkytellen tien viereen.
Sillä aikaa kun uudelleen latasimme musketteja, syytivät venäläiset
kiireellä kuormainsa sisällön jäälle, jonka jälkeen he kykenivät
kaksinkertaisella vauhdilla pakoaan jatkamaan. Kun he lisäksi olivat nyt
jo sen verran typerryksestään tointuneet, että alkoivat ammuskella meitä
kohti, näimme parhaaksi keskeyttää takaa-ajomme ja ryhtyä saalista
korjaamaan.

Saimme kaikkiaan viisi hevosta rekineen sekä kahdeksan kuormallista
tavaraa, jotka oli ryöstetty ympäri kyliä ja jotka jaoimme takaisin
omistajilleen. Mutta hevoset pidimme itse. Saarelaisissa syntyi tämän
jälkeen meitä kohtaan siksi suuri pelko ja kunnioitus, etteivät he
yhdessäkään kylässä osoittaneet ynseyttä meitä kohtaan.

Jo seuraavana päivänä palasimme Iniöstä Houtskariin, jossa lahjoitin
kaksi anastamistamme hevosista pastori Muntinille, niin että hän niiden
avulla pääsi perheineen pakenemaan Ahvenanmaalle. Oleskelu Houtskarissa
kävikin päivä päivältä vaarallisemmaksi, sillä yhä enemmän vihollisia
alkoi ilmestyä saarille. Sen vuoksi päätin minäkin vetäytyä toistaiseksi
Kumlingeen.

Kun eräänä kuutamoisena iltana Juhon kanssa ajelimme Kihdin yli
mainittua saarta kohti ja minä reen perässä loikoillen hyräilin muuatta
virrenvärssyä sekä kaihomielin muistelin Riikaa, kiintyi katseeni
korkeimmalla taivaanlaella näkyvään, harvinaisen kirkkaaseen
tähtisikermään, joka muodosti selvästi kaksinkertaisen C:n. Päätin
mielessäni sen olevan ennustuksen siitä, että minä saisin kerran vielä
armon suullisesti puhella hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa kanssa,
joka vielä tätä nykyä oleskeli Benderissä Turkinmaalla[2]. Tämä
toteutuikin sitten kolmen vuoden päästä, jolloin minulla oli onni
keskustella Hänen Majesteettinsa kanssa Lundissa.

Pitkiä lepoja en ole koskaan elämässäni saanut nauttia, enkä oikeastaan
ole kauan viihtynytkään yhdessä kohti, varsinkaan toimettomana pysyen.
Kumlingessa olin ollut ainoastaan pari päivää, kun eversti Böckler, joka
nyt oli lähimpänä esimiehenäni, komensi minut tiedusteluretkelle
Brändöön ja Åfvan saarille, jotka ovat noin puolitaipalessa Kumlingen ja
Kustavin eli Kivimaan välillä. Lähdin tällä kertaa yksinäni matkaan ja
lähetin Ahokkaan Ekkerööhön viemään Riikalle kirjettä sekä vähän rahoja,
jotta hän voisi taloon maksaa ylöspitonsa.

Brändöössä ja Åfvassa ei ollut vielä sinne tullessani vihollisia, mutta
joka hetki saarelaiset heitä odottivat Houtskarista tai Iniöstä käsin.
Åfvalaiset olivat kylänsä lähellä olevalle korkealle kalliolle
rakentaneet suuren rovion, jonka luona oli yötä päivää vartija. Heti kun
vihollinen tulisi näkyviin, oli rovio sytytettävä palamaan, että kaikki
saaren asukkaat tietäisivät pitää varansa. Olin vasta muutaman tunnin
oleskellut mainitulla saarella ja ryhdyin erään talon pirtin pöydällä
laatimaan kirjettä eversti Böcklerille täkäläisistä kuulumisista, kun
talon palvelustyttö hyökkäsi sisälle ja huusi: »Viholliset!»

Silmäsin ikkunasta ulos ja näin noin pyssyn kantaman päässä parisataisen
joukon kasakoita ja rakuunoita lähenevän kylää. Ehtimättä korjata edes
mustepulloani ja päällystakkiani syöksyin ulos ja juoksin talojen
suojassa ylös vartijavuorelle. Kaksi vartijana olevaa saarelaista istui
täällä kaikessa rauhassa päivälekolla viimeistellen tekemiään lusikoita,
kauhoja ja ämpäreitä. Iskin viivyttelemättä tulta ja sytytin rovion
palamaan.

Mutta viholliset olivat kohta huomanneet savun ja arvanneet, mitä sillä
tarkoitettiin. Kun olin tervakset saanut kunnollisesti syttymään ja
nousin seisoalleni, näin joukon kasakoita kapuavan kiireesti ylös
kalliolle. Ensimmäisen heistä, joka juuri hyppäsi kalliolle, lävistin
miekallani ja syöksyin sen jälkeen toista rinnettä alas jäälle, jonne
päästyäni lähdin kuulain korvieni ympärillä vinkuessa juoksemaan minkä
jaloistani pääsin. Taakse vilkaistessani näin kasakkain repivän puita
alas roviosta ja sammuttavan, mitä minä olin saanut syttymään.

Juoksin sitten yhtä menoa noin kolmisen penikulmaa ja pääsin
onnellisesti Enklingen saarelle. Siellä oleilin pari päivää ja päätin
uudelleen lähteä kurkistamaan, kuinka asiat olivat Brändöön puolella
kehittyneet. Mutta noin puolitaipalessa näin erään karin takaa
neljättäsadan miehen suuruisen venäläisjoukon marssivan vastaani
arvatenkin matkalla Ahvenanmaalle. Tein siis oitis kokokäännöksen ja
lähdin juoksemaan. Ohjasin tällä kertaa suuntani Kumlingeen, josta
toimitin kiireesti kirjeen eversti Böcklerille Wargataan, missä hän oli
leirissä sotamiesten ja ahvenalaisten talonpoikain kanssa. Mutta jo
seuraavana päivänä ilmestyi vihollisia Kumlingeenkin ja minun täytyi
yhdessä kenttävääpeli Matti Jöökin komennossa olevain etuvartijain
kanssa peräytyä Ahvenanmaalle.

Minulle ei jäänyt aikaa käydä Riikaa tervehtimässä, sillä kohta
Wargataan tultuani komennettiin minut tiedustelulle takaisin Kumlingeen,
minne arvatenkin oli vetäytynyt sekin joukkokunta, joka oli tullut minua
vastaan merenjäällä. Saatuani hevosen, joita silloin muuten oli hyvin
vaikea Ahvenanmaalta tavata, lähdin siis ratsastamaan Teilin selän yli.

Tultuani Kumlingen saaren läheisyyteen huomasin, että viholliset olivat
pitkin rantaa asettaneet etuvartijoitaan. Ei siis ollut maalle
yrittämistäkään. Sen sijaan ratsastin pitkin rannikkoa pohjoiseen päin,
pysytellen koko matkan noin neljännespenikulman päässä rannasta. Saaren
pohjoiskärkeen tultuani jatkoin ratsastustani Enklingeen, jonne saavuin
myöhään illalla.

Maalle tultuani sidoin hevosen metsään ja lähdin jalan hiipien kylään
nähdäkseni, oliko siellä vihollisia. Mutta kylä tuntui olevan aivan
autio. Palasin silloin noutamaan hevostani, jonka vein muutaman talon
tyhjään talliin ja koperoin parven nurkista heinänjätteitä sen eteen.
Menin sen jälkeen tupaan, joka sekin oli asukkaista tyhjä, mutta jossa
vielä tuntui hiukan lämmintä. Huolimatta edes tulta virittää riisuin
viittani ja heittäydyin penkille pitkäkseni, sillä olin tuiki
väsyksissä.

Kun muutamia tunteja nukuttuani nousin aamun sarastaessa, huomasin
muurin vieressä verisen miehen ruumiin ja toisen pöydän jaloissa tuvan
perällä. Täällä oli siis vihollinen elämöinyt edellisenä päivänä ja minä
olin tietämättäni viettänyt yöni heidän uhriensa seurassa.

Löytämättä juuri mitään syötäväkseni lähdin oitis ratsastamaan takaisin
Kumlingea kohti. Tällä kertaa ei vihollisen vartijoita näkynyt ainakaan
pohjoisrannalla, joten minä pääsin onnellisesti maalle. Hevoseni sidoin
tiheään viidakkoon ja lähdin itse nelinkontin ryömimään kylää kohti.
Neljännespenikulman sillä tavoin kuljettuani kohtasin pensaikossa
toisenkin nelinkontin kulkijan. Se oli muuan vanhanpuoleinen mummo, joka
ennen vihollisten tuloa oli sullonut kalleimman omaisuutensa kirstuun ja
piiloittanut sen tänne viidakkoon. Ryömimme yhdessä mummon
piilopaikalle, mutta vihollinen oli löytänyt tiensä sinnekin ja vienyt
aarteet muassaan.

Saatuani samalta vaimolta kuulla, että viholliset varustautuivat parasta
aikaa lähtemään pois kylästä, konttasin sen jälkeen kylän yläpuolella
olevalle vuorelle. Sieltä tarkastelin sitten kaikessa rauhassa pois
marssivaa vihollista. Kun kylä oli tyhjentynyt kutsumattomista
vieraistaan, laskeuduin alas ja menin postimiehen talolle, jossa olin
asunut. Ennen lähtöäni olin täällä kätkenyt tallitunkioon puolentuopin
tinapullon, jossa oli hiukan rahoja. Sen kaivoin nyt esiin lantakasasta.
Samaan tunkioon oli muuan talossa asuva kalastaja kätkenyt myöskin
rahansa, kaikkiaan viisikymmentä plootua kuuden taalerin kappaleissa.
Mutta venäläiset olivat penkoneet tunkiota ja vieneet joka ainoan hänen
rahoistaan vaikka eivät minun tinatuoppiani olleetkaan löytäneet.

Tämän jälkeen ratsastin takaisin eversti Böcklerin luo, joka juuri oli
vetäytymässä Wargatasta Kastelholmaan, mutta pysähtyi minun tultuani
entiseen asemaan. Vaivojeni ja kokemaini vaarain palkkioksi antoi
eversti minulle kaksi dikatoonia. Sen jälkeen sain matkustaa Riikan
luokse Ekkerööhön. Tapasin hänet terveenä, mutta muuten hyvin
ikävissään. Oleskelin sitten hänen luonaan aina huhtikuun puoliväliin
saakka, jolloin minun oli uudelleen lähdettävä vaarallisille retkilleni.

       *       *       *       *       *



YHDESTOISTA LUKU.

_Jälleen Suomen manterella, jossa me Ahokkaan kanssa hiivimme
vihollisten päämajaan._


Oli mitä ihanin päivä toukokuun lopulla. Kevät oli tänä vuonna tullut
verraten varhain ja kauniita ilmoja oli kestänyt vapunpäivästä asti.
Tuomet ja pihlajat olivat täydessä kukassa ja päivänpaisteessa
uiskenteleva metsä oli täynnä lintujen laulua.

Tänä ihanana päivänä nähtiin Uudeltamaalta Turkuun johtavaa tietä pitkin
laahustelevan kaksi kurjaa olentoa. Edellä lynkkäisevä mies oli
silmäpuoli ja kyssäselkä, jonka läjään painuneet hartiat olivat lisäksi
vinot, niin että toinen olkapää oli toista tuntuvasti ylempänä. Hän
talutti kepillä jäljessään umpisokeata miestä, joka kulki epävarmoin ja
horjahtelevin askelin. Aina kun edestä- tai takaapäin kuului ratasten
räminää, vetäytyi hän kauas tiepuoleen ja tuijotti sokeilla silmillään
suu auki sekä hyvin pelästyneen näköisenä ohi ajaviin. Kumpikin oli
puettu risaisiin vaatteisiin ja sokealla oli selässään säkkikulu.

Mutta jos näitä kurjia otuksia olisi lähemmin tutkittu, olisi kummankin
housuista löytynyt pari vaarallista tukulaa, joita ruotsalainen sanoo
nimeltä fyrboll. Päästessään huomaamatta jonkin vihollisten
varastohuoneen luo saattoi sokea avata äkkiä silmänsä ja kyssäselkä
oikaista hartiansa, jolloin he nopeasti iskivät tulen palloihinsa ja
viskasivat ne rutikuivalle katolle tai työnsivät kivijalan aukosta
lattian alle, jatkaakseen sitten yhtä kurjina rampoina vaivalloista
matkaansa. Sillä sauvalla talutettava sokea ei ollut kukaan muu kuin
minä, venäläisten kaikkialla etsiskelemä kenttävääpeli Tapani Löfving.
Ja minua taluttava silmäpuoli kyssäselkä olisi lähemmin tarkastettaessa
piankin tunnettu minun totiseksi ja mälliä pureskelevaksi toverikseni
Juho Ahokkaaksi.

Kuten sanottu, lepäilin morsiameni luona Ekkeröössä aina huhtikuun
puoliväliin, jolloin päällystöltäni sain käskyn lähteä Suomen manterelle
vakoilemaan. Kuljimme yhdessä Ahokkaan ja vänrikki Sahlmanin kanssa
saariston halki Kemiöön ja sieltä Vänön saarelle, jossa sairastuin
vilutautiin. Makasin sitten horkan kourissa aina toukokuun puoliväliin
saakka, jolla aikaa Juho piti minusta uskollista huolta. Toivuttuani
sousimme sitten veneellä Tenholaan, josta kuljimme Kosken tehtaalle.
Siellä tapasin entisen rykmenttitoverini, kersantti Gutzeuksen, joka
liittyi meidän seuraamme. Kuljimme sitten edelleen Perniöön päin,
tapasimme tiellä kolme vihollisen rakuunaa, joista yksi jäi henkeään
vaille ja toiset lähtivät käpälämäkeen jätettyään ensin meille
kuljetettavanaan olevat rahat. Niistä tuli meille mieheen viisikymmentä
taaleria venäjän rahassa. Sen jälkeen päätin Ahokkaan kanssa pistäytyä
Turussa ottamassa selkoa oloista vihollisen päämajassa. Hankimme
Perniössä päällemme nämä vaaterisat, Juhon hartioihin tehtiin
vaatekääröstä kyssa, minä ummistin silmäni, Juho toisensa ja niin
lähdimme matkaan.

Olimme jo toista päivää olleet taipalella ja kohdanneet useita
vihollisjoukkoja. Kaikki olivat päästäneet meidät kunnialla ohitseen,
vieläpä viskelleet kopeekan rahoja Juhon hattureuhkaan. Minun säkkiini
oli niinikään karttunut useita limpunkimpaleita.

Illalla saavuimme Turkuun. Itse en uskaltanut juuri nimeksikään tehdä
havaintoja, mutta sen sijaan kuiskaili Juho minulle yhtä ja toista,
milloin vain sattui hyvä tilaisuus. Kiertelimme aluksi kerjäillen ympäri
kaupunkia. Melkoinen osa kaupunkilaisia, etupäässä alempaa porvaristoa,
oli palannut asumasijoilleen ja maalaisiakin näkyi rattaineen torilla.
Enin oli kaupungissa kuitenkin venäläisiä sotilaita, joita oli
sijoitettu melkein joka taloon. Siivo tai paremmin sanoen siivottomuus
oli tietysti sen mukaista. Hevosen lantaa, jätteitä ja monenmoista
törkyä kaikkialla. Viinaa näyttiin viljeltävän runsaasti ja kaupunkiin
oli ympäri maata kerääntynyt joukko kevytmielisiä ja kunniattomia
naisia, jotka pitivät täällä yhteyttä maansa vihollisten kanssa.
Ruhtinas Galitzin, joka esikuntineen ja hallintovirkamiehineen asusti
linnassa, koki sentään pitää yllä jonkinlaista järjestystä ja suojella
aseetonta kansaa pahimmalta väkivallalta, joten sodan kauhut eivät
koskaan Turun seuduilla muuttuneet niin kamaliksi kuin kauempana
sisämaassa.

Illalla menimme Ahokkaan kanssa kauppias Kustaa Vithfootin avaraan
pirttiin ja pyysimme yösijaa. Pirtissä majaili kymmenkunta vihollisen
sotamiestä ja me saimme sijamme ovensuunurkassa. Kaivoimme säkistäni
leivänkannikoita ja aloimme syödä kalsuta, jolla aikaa minä pidin
korvani tarkasti auki kuullakseni sotamiesten keskustelua. He jutella
pulittivat kaikenlaista retkistään ja ryöstöistään, mainiten pari kertaa
minunkin nimeni, arvellen »Leving-hirtehisen» saaneen jo surmansa.
Kehuipa yksi heistä kerran haavoittaneensakin minua sääreen. Myöskin
sain kuulla, että tsaaria odotettiin piakkoin kaupunkiin saapuvaksi ja
että häntä varten oli saman talon kellariin varattu suuri joukko
ulkomaan viinejä. Muuan vanha sotamies, hiukan suomea mongertava sävyisä
partaniekka, tuli meitäkin puhuttelemaan kysellen, mistä kaukaa me
olimme ynnä muuta. Vastasimme olevamme Perniöstä ja saimme häneltä palan
painoksi kimpaleen keitettyä lihaa.

Syötyäni asetuin pitkäkseni penkille ja aloin hetkisen kuluttua
valitella vatsaani, keppuroiden ja vääntelehtien penkillä. Yksi
sotamiehistä toi minulle silloin viinaryypyn. Hetkistä myöhemmin
hypähdin pystyyn, hapuilin kepin käteeni ja lähdin sotamiesten nauraa
hoilatessa kiireesti kämppimään ulos. Oli jo siksi pimeätä, että pihalle
tultuani uskalsin huoleti avata silmäni. Menin pihan perälle ja löysin
sieltä makasiinirakennuksen päästä suuren kivikellarin. Mutta sen ovi
oli lukittu raskaalla rautamäärlyllä ja suurella lukolla. Mieleni teki
kuitenkin kovin päästä sinne tutkimaan hänen tsaarillisen korkeutensa
viinivaroja.

Kellarissa oli laudoista tehty vesikatto, ja koetellessani lautoja
huomasin niistä muutamain olevan varsin löyhässä. Irroitin niistä siis
varovasti kolme kappaletta paikoiltaan ja tunkeusin aukosta välikatolle,
jonka ilokseni huomasin olevan tavallisen eikä holvatun. Työnsin nyt
kaksin käsin multaa ja sammalia syrjään ja kiskoin sen jälkeen muutamia
aluslankkuja sijaltaan. Sen jälkeen pudottausin varovasti alas ja
huomasin joutuneeni todelliseen tynnyrien valtakuntaan. Iskin nopeasti
tulta ja sytytin taskussani olevan, taliin tahratun rihmanpalasen.
Laskin kellarissa olevan kaikkiaan kuusikymmentä tynnyriä, jotka
merkeistään päättäen sisälsivät mitä parhaimpia viinejä. Aloin nyt
vitkastelematta työni potkien tynnyreistä pohjat pois, niin että
tuoksuva sisällys tulvehti solisten lattialle.

Olin jo särkenyt viisikymmentä tynnyriä ja ojensin juuri jalkani
potkaistakseni ensimmäistäkuudetta, kun kattoaukolta samassa kuului
äkäinen ja samalla kummasteleva kysymys:

»Kakoi tshort tam v'lednike navodet--kuka paholainen siellä kellarissa
mellastaa?»

Tuntui kuin sydämeni olisi pysähtynyt toiminnassaan. Mutta sitä kesti
vain silmänräpäyksen. Tiesin olevani auttamattomasti satimessa, jollen
ponnistaisi kaikkea kykyäni pälkähästä päästäkseni. Salamana välähtikin
pelastuksen tuuma päähäni ja minä annoin potkuun koukistuneen jalkani
kohdata tynnyrinpohjaa, jatkaen sitten umpimähkään potkimista ympäri
kellaria, äheltäen samalla venäläisiä lauseita:

»Vain niin, lurjus, koreasti alallasi siinä! Kas siinä, roisto, ja siinä
ja siinä!» toistelin minä hakata mäikyttäen samalla itseäni nyrkillä
olkapäihin ja reisiin sekä päästellen aina sekaan kokonaan toisella
äänellä suomalaisia kirosanoja.

»Mitä siellä on tekeillä?» kuului nyt äänekkäämpi kysymys aukolta.

»Ach, prijatelj!» huudahdin minä venäjäksi ikäänkuin vasta nyt olisin
kuullut kysymyksen, »tule kiireesti avukseni, tsuhna hirtehinen täällä
varastamassa enkä minä yksin voi hänelle mitään. Joudu, ystävä,
valkeakin juuri sammuu!»

Samalla painoin heikosti riutuvan rihmanpalan sammuksiin, jatkaen yhä
samaa rynnistelyä ja ähellystä. Ylhäällä oleva venäläinen tuntui
todellakin rupeavan laskeutumaan alas, kaiketi yhtä paljon viinin
tuoksun kuin seikkailunhalunkin houkuttelemana. Kohta, kun tunsin hänen
jalkainsa sattuneen tynnyreihin, karkasin hänen kimppuunsa ja kuristin
häntä kaksin käsin kurkusta, kunnes hän kellahti tynnyrien väliin.
Mursin nyt pimeässä hapuillen pohjat viimeisistäkin tynnyreistä, ettei
työni vain olisi keskeneräiseksi jäänyt, ja loikkasin sitten kiireesti
aukosta ulos. Pihalla ei näkynyt ketään ja nopeasti tukin kumpaankin
kattoon murtamani aukot. Otin sitten kepin käteeni ja vatsaani pidellen
sekä valitellen palasin takaisin pirttiin, ummistaen sitä ennen tietysti
tarkoin silmäni.

Penkille asetuttuani keppuroin ja valittelin yhä äänekkäästi.
Sotamiehet, jotka olivat jo asettuneet makuulle, alkoivat kiroilla ja
haukuskella. Jatkoin vain ujellustani, kunnes eräs heistä tuli ja
tyrkkäsi minua kylkeen sanoen:

»Mene matkaasi, senkin hirtehinen, eihän tässä saa untakaan silmiinsä!»

Juhokin auttoi minua hätäillen jalkeilleni ja alkoi taluttaa ulos. Tätä
juuri olin odottanutkin ja pihalle päästyämme työnsin minä Juhoa sauvan
päällä mahdollisimman nopeasti porttia kohti, sillä olihan sotamies
kellarissa saattanut mennä ainoastaan tainnoksiin ja näin ollen nostaisi
hän piankin metelin. Ja vaikkei hän minua suinkaan ollut pilkkosen
pimeässä tuntenut siksi vatsaansa valittavaksi umpisokeaksi ukoksi, joka
vähän ennen oli ulos lähtenyt, oli meidän kuitenkin viisainta kaiken
varalta laittautua mahdollisimman kauas talosta.

Kadulle tultuamme kuljimme kevätyön hämärässä eteenpäin Juhon kiskoessa
minua sauvallaan perässä ja minun vatsaani pidellessä, valitellessa ja
tuon tuostakin kompastuessa. Pari kertaa pysähdyttivät vartijat meidät,
mutta kun me kummallakin kertaa laskimme suustamme kokonaisen valitusten
tulvan siitä, kuinka meidät oli yökortteeristamme karkoitettu, käskivät
he meidän kiireimmiten painaltaa sinne, missä pippuri kasvaa. Sitäpä me
juuri hartaasti halusimmekin.

Päivällä kaupunkiin tullessamme oli Juho tullin ulkopuolella nähnyt
kolme makasiineiksi muurattua rakennusta, joiden luona oli lastattu
jauhokuormia ja jotka olivat näyttäneet olevan täynnä kuleja. Tultuamme
niiden luokse emme ihmeeksemme keksineet vartijoita läheisyydessä
missään päin. Otimme nyt sytytyspallot nopeasti housuistamme, iskimme
niihin tulta ja pistimme yhden pallon jokaisen makasiinin nurkan alle.
Ryömimme sen jälkeen nelinkontin pitkin peltoja ojia myöten eteenpäin ja
pääsimme kunnialla Vähä-Heikkilän taakse metsään. Kiipesimme siellä
muutamalle kukkulalle ja näimme makasiinien olevan ilmitulessa.
Ympärillä vilisi sotamiehiä mustanaan, mutta heidän pelastusyrityksensä
ei vedettömällä paikalla voinut mitään merkitä.

Tyytyväisinä lähdimme jatkamaan sen jälkeen matkaa ja saavuimme parin
päivän perästä onnellisesti takaisin Perniöön, josta lähetin ilmoituksen
päällystölleni Ahvenanmaalle.

       *       *       *       *       *



KAHDESTOISTA LUKU.

_Muutamien seikkailujen jälkeen palaan Ahvenanmaalle, jossa teen
epätoivoisen ratsastusretken pelastaakseni morsiameni._


Palattuamme siis edellisessä kerrotulta retkeltämme Perniöön yhtyi
meihin taas vänrikki Sahlman sekä muutamia muita kotiseudulleen
hajaantuneita entisiä sotilaita, joten meitä lopulta oli seitsenmiehinen
joukko. Retkeilimme sitten pohjoiseen päin ja saavuimme Tammelan
pitäjään. Täältä kaappasimme kenraali Robert Brucen lähettämän postin,
jota kaksi rakuunaa oli viemässä päämajaan. Sen jälkeen jouduimme
samassa pitäjässä taisteluun kuusikymmenmiehisen venäläisjoukon kanssa.
Siinä oli eräs välskäri rykmentin kirstun kanssa ja hänellä
saattojoukkona kahdeksankuudetta miestä erään luutnantin komennossa. He
olivat matkalla Hämeenlinnasta Turkuun päin. Saimme heidän tulostaan
kuulla pitäjän kappalaiselta Oxeniukselta, ja päätimme hyökätä tuon
lähes kymmenkertaisen vihollisjoukon kimppuun.

»Kuinka monta niitä ypäjäläisiä olikaan, jotka sinä kerran
heinätalkoissa löit käpälämäkeen?» kysyin Juholta odotellessamme
vihollista erään avaran niityn laidassa Haaviston kylän alla.

»Seitsemän», vastasi Juho vakavasti, lisäten heti perään
vaatimattomasti: »mutta minä olinkin silloin juuri parhaillaan
nousuhumalassa.»

»Sepä se», sanoin, »nyt sinulla ei ole edes nousuhumalaa ja meidän olisi
yritettävä seitsemän kuuttakymmentä vastaan. Siinähän tulee vähän päälle
kahdeksan miestä yhtä vastaan. Mitäs arvelet?»

»No, sittenpähän nähdään, jahka on yritetty», vastasi Juho
rauhallisesti.

Kohta tämän sananvaihtomme jälkeen tuli vihollinen näkyviin. Annoimme
heidän marssia kohdallemme ja hyökkäsimme sitten hurraata huutaen
pitkässä rivissä päin vihollisen kylkeä. Ensi hämmästyksestä
toinnuttuaan ja nähtyään meidän harvalukuisuutemme, muodostivat
viholliset nopeasti rintaman meitä kohti ja ampuivat kolme
yhteislaukausta peräkkäin, niin että kaksikymmentä heistä laukasi
pyssynsä aina kerralla. Me heittäysimme pitkäksemme eikä meistä kukaan
edes haavoittunutkaan, paitsi että yksi kuulista hipaisi kersantti
Holmgrenin saappaanvartta. Karkasimme heti laukausten vaiettua pystyyn
ja hyökkäsimme eteenpäin. Vasta aivan lähellä pysähdyimme ja ammuimme
mekin vuorostamme yhteislaukauksen. Meidän muskettimme olivat ladatut
kolmella kuulalla ja vaikutus oli viholliselle sangen tuhoisa.
Toistakymmentä heistä kaatui ja jäljellä olevat joutuivat mitä suurimman
sekasorron valtaan. Mutta me hyökkäsimme miekoin ja pistimin
vitkastelematta heidän kimppuunsa.

»Kyllä kelpaa!» huusin Juholle, nähdessäni hänen hartiavoimin huhtovan
ympärilleen kuin kaskenkaatajan.

Taistelu oli pian päättynyt. Luutnantti, yksi aliupseeri ja
viisikymmentä sotamiestä jäi tielle virumaan. Ainoastaan välskäri pääsi
kahdeksan miehen kanssa pakoon meidän huolimatta heitä liioin ajaa
takaa. Saaliiksemme jäi rykmentin kirstu, kaikki heidän rensselinsä ja
viittansa sekä muutamia hevoskuormia sekalaista tavaraa.

Taistelupaikalta poistuessamme tapasimme pastori Oxeniuksen, joka kysyi
minulta, montako miestä olin taistelussa menettänyt. Vastasin, etten
yhtään ainutta. Silloin lupasi hän ensi sunnuntain jumalanpalveluksessa
urkkijain huomaamatta kiittää Jumalaa, joka niin harvalukuiselle
joukolle oli antanut sellaisen voiton.

Tämän jälkeen tuhosimme pienempiä rakuunajoukkoja Somerolla, Vihdissä ja
Lohjalla. Kuljimme sitten Tenholaan ja Hankoniemeen, jossa Ruotsin
saarilaivasto silloin oleskeli amiraali Vattrangin komennossa. Täältä
menin amiraalin määräyksen mukaan uudestaan tiedustelulle Turkuun.
Musketit ja kranaatit käsissä kävin tovereineni yösydännä Turussa, jossa
silloin majaili m.m. kaksituhatta kasakkaa. Aamulla saimme Naantalista
veneen, jolla saaristossa risteillen ja vihollisten kaleereja vakoillen
kuljimme Rymättylän, Nauvon ja Kemiön kautta takaisin Hankoniemeen,
josta laivasto sillä välin oli lähtenyt tiehensä minun ehtimättä antaa
amiraalille ilmoitusta.

Täältä menin sitten Ahokkaan kanssa Perniönlahden perukkaan, josta
otimme Kosken tehtaan rautaproomun ja kuljimme sillä Vänön saarelle.
Sinne olimme keväällä jättäneet neljä hevosta. Sijoitimme ne nyt
proomuun, hankimme purjeet ja lähdimme viilettämään Ahvenanmeren yli
Tukholmaan, jonne saavuimme onnellisesti elokuun 10:ntenä päivänä.

Täällä sain nyt kuulla, että se pieni joukko meikäläisiä, joka oli ollut
Ahvenanmaalla, oli vetäytynyt kokonaan Ruotsin puolelle ja että
vihollisia oli ilmestynyt Ahvenan manterellekin. Olin nyt kuin tulisilla
hiilillä ja tahdoin mitä pikimmin päästä sinne. Kärsimättömyydessäni
menin kreivi Tauben puheille, hän kun nykyjään oli Suomen asiain ylin
johtomies, ja hän komensikin minut Ahokkaan ja kahden sotamiehen kanssa
Ahvenanmaalle.

Oli kuulas elokuun päivä, kun saavuimme Ekkeröön rantaan. Hyppäsin heti
maalle päästyäni hevosen selkään ja ajoin täyttä neliä siihen taloon,
jossa Riika asui. Portailla tuli talon emäntä minua vastaan ja Riikaa
kysyessäni purskahti hän itkuun. Aavistin heti mitä pahinta ja uudistin
kiivaasti kysymykseni. Minkä vaikeroinniltaan saattoi, selitti nyt
emäntä, että toissa päivänä oli tänne tullut yht'äkkiä pienoinen joukko
vihollisia, jotka olivat ryöstelleet taloissa ja vieneet Riikan vankina
mennessään. Muita vankeja eivät olleet ottaneet. Olivatko viholliset
rakuunoita vai jalkamiehiä ja kuinka paljon heitä oli, tiedustelin
edelleen. Heitä oli ollut vain kymmenisen miestä ja ainoastaan päällikkö
oli kulkenut ratsain. Viholliset olivat tulleet niin odottamatta taloon,
ettei Riika ollut ehtinyt mennä piiloon. Päällikkö oli katsonut häntä
pitkään ja alkanut sitten puhua venäjäänsä, johon Riika ei ollut
kuitenkaan mitään vastannut. Sitten oli päällikkö huonolla ruotsin
kielellä kysynyt emännältä, oliko Riika hänen tyttärensä, johon emäntä
oli myöntäen vastannut. Vai teidän tyttärenne, kyllä varmaankin, oli
päällikkö vastannut ilkeästi nauraen ja käskenyt sitoa Riikan kädet.
Ryöstettyään sitten mitä käsiinsä saivat ja murrettuaan kirstut ja
kaapit auki olivat he lähteneet tiehensä, kuljettaen keskellään Riikaa.

»Sanokaa Löfvingille terveiseni ja että kuolen häntä muistellen ja hänen
puolestaan rukoillen», oli Riika pois vietäessä huutanut itkien
emännälle, joka omalta itkultaan ei ollut kyennyt mitään jäähyväisiksi
sanomaan.

Saatuani nämä lamauttavat tiedot vaikertelevalta emännältä hyppäsin
uudelleen ratsulleni ja lähdin ajamaan itärannalle. Täällä kuulin
vihollisten myöhään toissa iltana kulkeneen salmen yli Hammarlandin
puolelle. Menimme vitkastelematta lautalla yli ja jatkoimme
tiedusteluja. Kaikkialla täälläkin oli tuo samainen joukko ryöstellyt ja
useat kertoivat heidän muassaan nähneensä vangitun nuoren naisen. He
olivat viettäneet yönsä Hammarlandin Näfsbyssä ja varhain eilen aamulla
jatkaneet matkaansa itään päin. Olivatko he menneet Jomalaan vai
Finströmiin päin, siitä emme saaneet tarkkoja tietoja. Käskin sen vuoksi
toverieni kulkea Jomalaan ja itse lähdin ratsastamaan Finströmiin.
Sundin kirkolla sitten yhtyisimme.

Alkoi olla jo ilta ja hevoseni oli hyvin uuvuksissa. Mutta pakotin sen
nelistämään yhä eteenpäin. Iltapimeässä saavuin Finströmin kirkolle ja
kuulin tuon samaisen vihollisjoukon vankineen kulkeneen tätä tietä ja
jatkaneen matkaansa Saltviikiin. Mutta minun oli pakko ensin lepuuttaa
hevostani, ennenkuin kykenin takaa-ajoa jatkamaan. Saatuani sen talliin
ja hankittuani sille syötävää heittäydyin itse tuvanpenkille pitkäkseni.
Mutta unta en saanut koko yönä, vaan vääntelehdin kuin piinapenkissä.
Kenties saa Riika tälläkin hetkellä taistella kunniansa puolesta ja mitä
voi hän, siteissä oleva nainen, raakoja miehiä vastaan. Kuin painajainen
ahdistivat minua hänen terveisensä, että hän kuollessaan muistelee
minua. Miksi hän ajatteli kuolemaa? Aikoiko hän omin käsin riistää
elämän itseltään, jollei muutoin voisi kunniaansa säilyttää, vai tiesikö
hän karanneena sotilaana tulevansa ammutuksi? Emännän kertomuksesta
päättäen oli upseeri tuntenut Riikan, kenties hän oli juuri samasta
rykmentistäkin, jossa Riikankin oli täytynyt isänmaataan vastaan miekkaa
kantaa. Siinä tapauksessa, että hänet olisi tunnettu, oli hänellä
kaikista vähimmin odotettavana mitään hyvää viholliselta.

Tällaiset ajatukset risteilivät koko yön polttavina päässäni ja tuskin
alkoi aamu hämärtää, kun nousin satulaan ja lähdin yli peltojen ja läpi
metsien kiidättämään suorinta tietä Saltviikiin. Täällä sain kuulla
vihollisen olleen eilen iltapäivällä ja lähteneen sitten Sundiin päin.
Kaikkialla valitettiin heidän ryöstelleen ja varsinkin päällikön
käyttäytyneen vallattomasti.

Kun hevoseni oli hetkisen puhaltanut, lähdin samaa vauhtia jatkamaan
Sundin kirkolle, jossa olin jo tunnin päästä. Täällä oli jo
vihollisjoukko viettänyt yönsä ja lähtenyt aamulla itärannikolle päin.
Käskin kyläläisten ilmoittaa tovereilleni, jotka eivät vielä olleet
ehtineet Sundiin, että he tulisivat perässäni Sundskärin saarelle.

Painoin sitten taas kannukset ratsun kylkeen ja olin vajaan tunnin
päästä Hultassa. Täältä olivat viholliset noin tunti sitten kulkeneet
Sundskäriin pakotettuaan erään talollisen viemään heidät jaalallaan yli.
Kun lahdella kylän alla näin keinuvan vielä kaksi jaalaa ja sain kuulla
toisen jaalan omistajan olevan kotona, menin oitis hänen luokseen ja
pyysin häntä viemään minut heti Sundskärin puolelle. Hän epäröi ja
asetti kaikenlaisia esteitä, mutta kun minä kärsimättömyydessäni panin
hänet lujalle, suostui hän vihdoin.

Etelästä puhalsi navakka tuuli eikä kestänytkään kauan, ennenkuin minä
hevosineni nousin Sundskärin rannalle. Viskattuani jaalanomistajalle
kaikki mukanani olevat rahat painoin taas kannukset hevosen kylkeen ja
lennätin täyttä karkua Löföön taloja kohti. Tultuani ensimmäisen
portille näin pihalla kolme kantamuksilla varustettua venäläistä
sotamiestä sekä upseerin, joka juuri oli nousemassa hevosen selkään.
Tempasin paikalla toisen pistooleistani ja laukaisin sen lähimpään
sotamieheen, samalla kun hevosellani ajoin toisen nurin. Ennenkuin
kuitenkaan ehdin käydä upseerin kimppuun, painoi hän kannukset hevosensa
kylkeen ja lensi täyttä karkua toisesta solasta pakoon. Kolmas sotamies
viskasi aseet luotaan ja pyysi armoa. Hyppäsin satulasta ja ajoin hänet
hevoseni jalkoihin suistuneen toverinsa kanssa talliin, jonka oven
telkesin ulkopuolelta. Hyökkäsin sitten miekka ja pistooli kädessä
sisälle. Siellä oli vain pari kuolemaisilleen pelästynyttä naisihmistä,
jotka sanoivat kylässä olleen vain nämä neljä venäläistä. Vangitusta
naisihmisestä eivät he tienneet mitään.

Palasin kiireesti pihalle, hyppäsin uudelleen satulaan ja lähdin ajamaan
upseerin jälkeen. Saavutin hänet lähellä Wargataa ja huusin hänelle
venäjäksi, että hän antautuisi. Hän vilkasi taakseen, pysäytti ratsunsa
ja huusi vastaan:

»Katsotaanhan, kuka tässä antautuu!»

Samalla ajoi hän täyttä neliä päin, heiluttaen miekkaansa. Laukaisin
pistoolini ja haavoitin hänen vasenta kättänsä. Mutta pistooliin olin
äsken kiireessä ladatessani pannut liian paljon ruutia, joten se
lauetessaan lensi ilmaan. Ennenkuin toista pistooliani ehdin ojentaa
vastustajaani kohti, kompastui ylen uupunut hevoseni ja kaatui
nurinniskoin, jolloin minun toinen jalkani jäi sen alle. Siinä asennossa
laukaisin nyt jäljellä olevan pistoolini aivan edessäni olevan
vihollisratsun rintaan, niin että se suistui polvilleen. Vastustajani
oli kuitenkin nopeammin jaloillaan ja oli vähällä ehtiä lävistää minut
miekallaan. Mutta viime hetkessä sain riuhtaistuksi jalkani irti,
kavahdin pystyyn ja miekkani sivaltaen torjuin uhkaavan piston.

Säilämme halkoivat nyt ilmaa ja kalskahtelivat toisiaan vasten ainakin
neljännestunnin. Mutta lopulta alkoi vastustajani askel askelelta
peräytyä, heitti sitten yht'äkkiä miekkansa jalkoihini ja hoki takaperin
hyppien: »Pardon, pardon!» samalla kun hän viskasi eteeni suuren ja
täysinäisen rahakukkaron. Pistin miekkani tuppeen, menin hänen luokseen
ja ravistaen rinnuksista tiukkasin, missä vangittu nainen ja toiset
sotilaat olivat. Peloissaan kertoi hän vangin olevan jo matkalla
Kumlingeen. Noustuaan itse kolmen sotamiehen kanssa Sundskärin rannalle
oli hän pakottanut jaalamiehen vangin ja toisten sotamiesten kera
purjehtimaan yhtä painoa saaren pohjoispään ympäri Kumlingea kohti. Itse
hän oli tahtonut käydä vielä Sundskärin kylissä, mutta rahvasta peläten
oli pitänyt viisaampana lähettää vangin edellään Turkua kohti.
Kysymykseeni, mitä varten he olivat vanginneet turvattoman naisen,
vastasi upseeri varmasti tunteneensa hänet samaksi tytöksi, joka oli
ollut rakuunana hänen omassa rykmentissään, mutta sitten suomalaisten
sissien avulla päässyt karkuun. Jaalassa sanoi hän olevan viisi
sotamiestä ja yhden aliupseerin.

Nämä tiedot saatuani nousin heti satulaan ja komentaen upseerin
juoksemaan sivullani lähdin ajamaan takaisin Löföön kylään. Tänne
tultuani telkesin upseerin saman talon saunaan, jossa hänen kaksi
sotamiestäänkin olivat vankeina. Kyläläisten käskin kaiken uhalla pitää
heistä vaarin siksi, kun toverini ehtivät tänne. Sen jälkeen tiedustelin
miestä, joka lähtisi kanssani purjehtimaan Kumlingeen. Kaikki pitivät
yritystä liian uskaliaana, sillä eteläinen oli kiihtynyt oikeaksi
myrskyksi ja meri kuohui valkeassa vaahdossa. Tiedustelin edes venettä,
että lähtisin sillä yksin matkalle, sillä alallani oli minun mahdoton
pysyä. Kukaan ei tahtonut venettänsäkään minulle luovuttaa.

»Senkin naudat!» karjaisin minä vimmastuneena, »elätte meren keskellä,
ettekä tuon vertaa uskalla, kun omat silakkaverkkonne eivät ole
kysymyksessä. Mutta nyt minä menen rantaan ja valitsen sieltä parhaan
veneen itselleni. Jonka oma se on, saa korvauksen tuosta sekä veneensä
takaisin, jos Jumala suo matkani onnistua.»

Niin sanoen viskasin upseerin rahakukkaron pihalle miesten jalkoihin,
huutaen vielä rantaan mennessäni:

»Mutta älköön huoliko kukaan tulla minua estämään, jos mielii nahkansa
eheänä säilyttää!»

Valitsin rannasta sen veneen, joka minusta näytti nopeakulkuisimmalta,
vyörytin siihen painolastiksi muutamia kiviä, asetin maston paikoilleen
ja parilla potkulla murrettuani oven eräästä ranta-aitasta etsin sieltä
purjeet ja tarpeelliset nuorat. Kun kaikki oli reilassa, työnsin veneen
vesille, vedin purjeen ylös ja peräsimen ääreen istuen lähdin Jumalan
nimeen tuolle vaaralliselle matkalle.

Vene kiiti kuin valkosiipinen lokki aallon harjalta toiselle. Aurinko
oli laskullaan ja haikeamielisesti punersivat petäjät kuohujen keskeltä
kohoavilla kareilla. Löföönlahden suulle tultuani näin kaukana edessäni
vilahduksen purjeesta, joka kuitenkin pian häipyi karien suojaan. Vasta
lahdensuun sivuutettuani huomasin, kuinka ankara merenkäynti nyt
todellakin oli. Purteni vaipui välistä kuin syvään laaksoon tai hautaan,
jota joka puolella ympäröivät vesijyrkänteet, sinkoutuakseen jo
seuraavassa tuokiossa huimaa vauhtia ylös aallon harjalle. Silloin
painoi aina tuuli purjeen melkein veteen ja joka hetki oli vene vaarassa
täyttyä vedellä tai paiskautua kumoon. Oli Jumalan ihme, ettei sellaista
kuitenkaan tapahtunut, vaan uskomattoman nopeasti kiiti pursi
vahingoittumattomana eteenpäin. Läpimärkänä vaahdon pärskeestä istuin
teljolla hoitaen peräsintä ja purjenuoraa. Myrskyn pauhu ja vaahtopäiden
loputon vyöryntä taivaanrantaa kohti huumasivat omituisesti aistejani.
Keuhkoni täyttyivät voimakkaasta suolantuoksuisesta ilmasta, ja jos
Riikaa kuljettava jaala olisi nyt ilmestynyt eteeni, olisin ohjannut
veneen suoraan sitä kohti, syöksynyt miekka kädessä kannelle ja alkanut
keskellä tätä elementtien raivoa taistelun elämästä ja kuolemasta.

Mutta aurinko oli jo laskenut ja meri alkoi uhkaavasti tummeta. Kaukana
en enää ollut Kumlingesta, mutta pimeässä minun olisi mahdoton ohjata
venettäni pääsaarta ympäröivien lukuisten karien välitse. Minun oli siis
viisainta ennen pilkkopimeän tuloa ohjata veneeni jonkin suuremman karin
rannalle ja jäädä sinne huomista odottamaan. Ihan edessäni olikin
suurenpuoleinen, kallioinen ja metsää kasvava kari. Mutta maalle
laskeminen oli tuiki vaarallista. Ohjasin veneen saaren pohjoispäähän
löytääkseni sieltä mahdollisesti tuulensuojaisen maallenousupaikan. Ja
aivan oikein, siellä olikin, mikäli yhä lisääntyvässä hämärässä saatoin
nähdä, varsin suojainen poukama muutaman kallionenäkkeen kainalossa.
Käänsin nopeasti veneen sinne, laskin purjeen alas ja seuraavassa
tuokiossa karahti jo veneen pohja rantahiekkaan.

Kiskoin venettä sen verran maalle, etteivät sitä aallot veisi
mennessään, tyhjensin sen vedestä ja laitoin keulaan jonkinlaisen
suojuksen purjeesta. Sen alle kämpien kääriydyin päällyskauhtanaani ja
kuuntelin turvallisin mielin, kuinka myrsky pimeällä ulapalla vihaisesti
ulvoi tai päästeli haikeita vihellyksiä kallionhalkeamissa. Pian vaivuin
kuitenkin uneen, sillä kahden päivän jännittävä ajo ja yhden yön
valvonta olivat minut lopen uuvuttaneet. Viisainta olikin nyt antaa
luonnolle osansa, sillä huomenna kyllä tarvitsin niin sielun kuin
ruumiinkin voimia.

Mutta tuskin olin puolta tuntia ollut unessa, kun eteeni ilmestyi Riika,
tyrkkäsi minua kylkeen ja sanoi: »Joudu, Tapani!» minkä jälkeen hän
kiiruhti pois. Heräsin heti ja mieleni täytti omituinen ahdistus. Mutta
käsitettyäni sen uneksi, oman ylen suuressa jännityksessä olleen
mielikuvitukseni tuotteeksi, ummistin jälleen silmäni ja aaltojen laulu
tuuditti minut pian uneen. Mutta paikalla ilmestyi taas Riika eteeni,
tyrkkäsi minua ja lausui äskeiset sanat, jotapaitsi hänen kasvoillaan
oli tällä kertaa paljon hätääntyneempi ilme.

Kavahdin nyt viivyttelemättä jalkeille, työnsin pistoolit vyöhöni ja
miekan kupeelleni sekä lähdin pimeässä hapuillen kiipeämään edessäni
olevaa kalliota ylös. Päästyäni sen laelle olin tuulen huokausten mukana
kuulevinani pimeydestä naisen äänen, joka pari kertaa kirkaisi
vihlaisevasti. Riika! jysähti mielessäni ja sydämeni puristui kokoon.
Aloin kompastella ja rotkoihin putoillen juosta umpimähkään eteenpäin.
Edestäni kuului taas meren pauhu ja arvasin olevani lähellä toista
rantaa. Mutta samalla pilkahti alhaalta tulenvalo silmiini. Kurottauduin
kallion reunan yli katsomaan ja näin rannalla suojaisessa rotkossa
palavan nuotion, jonka ääressä istui ja makaili viisi venäläistä
sotamiestä sekä heidän keskellään yksi meikäläinen talonpoika. Lähellä
nuotiota oli pieni turvekattoinen huone, nähtävästi tilapäinen
kalastajanmaja.

Mutta juuri minun havaintoja tehdessäni kuului majasta laukaus ja kohta
sen jälkeen syöksyi sieltä ulos Riika hajalla hapsin ja repeytynein
vaattein, kädessään savuava pistooli. Hän viivähti majan edessä
ainoastaan silmänräpäyksen ja lähti sitten juoksemaan rannalle päin
kadoten pimeyteen. Mutta heti laukauksen pamahtaessa olivat sotamiehet
nuotiolla kavahtaneet pystyyn ja siepanneet aseensa. Kaksi heistä
laukaisi pyssynsä Riikan jälkeen, samalla kun minä syöksyin alas
kalliolta ja huusin Riikaa nimeltä.

Sotamiehet, jotka olivat yrittäneet Riikan jälkeen, pysähtyivät
hölmistyneinä kuullessaan minun huutoni. Olin jo ehtinyt nuotion
valaisemalle alueelle, ja nähdessään minut, yksinäisen miehen,
karkasivat kaikki viisi sotamiestä huutaen kimppuuni. Kaksi etumaista
kaasin pistooleillani ja kolmannelle heistä valmisti miekkani saman
kohtalon. Kaksi jäljellä olevaa lähti pakoon, mutta ennenkuin he ehtivät
sukeltaa pimeän suojaan, saivat hekin tehdä seuraa tovereilleen.

Jäljestäpäin muistellessani tuntui koko kohtaus unennäöltä. Taistelu
kesti tuskin paria minuuttia, siksi haltioituneella vimmalla käytin minä
aseitani. Heti kun viimeinen sotamies sortui miekkani edestä maahan,
juoksin rannalle majan taakse ja aloin huudella Riikaa. Mutta tuuli ja
meren ulvonta nielivät ääneni enkä kuullut mitään vastausta.

Riensin takaisin nuotiolle. Siellä seisoi ymmällään ja neuvotonna
kalastaja, joka aluksellaan oli venäläiset tuonut Sundskäristä tänne.
Hän kertoi heidän hämärissä joutuneen haaksirikkoon lähellä rantaa.
Kaikki he olivat kuitenkin pelastuneet maalle ja leiriytyneet tähän
kallioiden suojaan. Joukon johtaja, aliupseeri, oli pakottanut Riikan
menemään majaan sekä seurannut itse perässä. Kohta oli sieltä alkanut
kuulua rynnistelyä ja Riikan avunhuutoja sekä sitten laukaus.

Menimme yhdessä kalastajan kanssa majaan ja näimme siellä aliupseerin
makaavan kuolleena lattialla. Riikka oli itseään puolustaessaan saanut
nähtävästi temmatuksi hänen pistoolinsa sekä sillä tehnyt lopun
kiusanhengestään. Mutta minne hän oli itse hävinnyt? Sytytimme nuotiosta
tervasroihut käsiimme ja etsimme pitkin rantaa. Jos hänen jälkeensä
ammutut laukaukset olisivat sattuneet, niin ainakin löytäisimme hänen
ruumiinsa. Mutta emme edes veritäplää keksineet hietikolla. Kuljin
kahtaalle päin pitkin rantaa, ryömin rotkoihin ja kiipeilin kallioilla
sekä huutelin ääneni käheäksi, mutta kaikki turhaan. Meri vain ulvoi ja
möyrysi väsähtämättä, ja kun tuuli vihdoin sammutti soihtuni, palasin
uupuneena ja masennuksissa takaisin nuotiolle, jossa kyyrötin lopun yötä
synkissä mietteissä.

Heti päivän valjettua olin jälleen kallioilla kiipeilemässä. Yhtä
tuloksetonta oli etsintäni tälläkin kertaa. Mutta sen sijaan huomasin
nyt, että tämä kovanonnen paikka ei ollutkaan varsinainen kari, vaan
kapean kannaksen kautta yhteydessä pääsaaren kanssa. Keksintöni johdosta
tunsin mielessäni jonkinlaisen ilon välähdyksen. Entäpä jos Riika onkin
sitä tietä pelastunut Kumlingeen? Heikkoa toivoani hämmensi kuitenkin
tieto vihollisten oleskelusta saarella. Jos Riika olisikin pimeässä
osunut kannaksen kautta Kumlingen manterelle, niin oliko hän siellä
voinut välttyä joutumasta vihollisen käsiin? Joka tapauksessa oli minun
kuitenkin hetimiten päästävä asiasta selville.

Ilmoitin kalastajalle lähteväni pääsaarelle Riikaa etsimään, ja kun
hänellä ei ollut tilaisuutta takaisin paluuseen muutoin kuin minun
veneelläni, lähti hänkin mukaani. Risteilimme sitten koko päivän
Kumlingen metsissä, missä tapasimme useita piilottelevia kyläläisiä.
Heiltä saimme ruokaa sekä tietoja vihollisten hommista, mutta Riikasta
ei yksikään tiennyt mitään. Yöllä hiiviskelin vihollisen vartijoiden
välitse kyliin ja taloihin, kuunnellen ja kurkistellen ikkunain takana,
mutta aina yhtä turhaan.

Nyt alkoi minussa varmistua se, mikä jo tulisoihtujen valossa Riikaa
etsiessämme oli mieleeni välähtänyt, että hän nimittäin oli
epätoivoissaan syöksynyt mereen. Kun enempi viipyminen Kumlingessa
näytti turhalta, palasimme kalastajan kanssa seuraavana päivänä tuolle
kovan onnen niemelle. Täällä kuljin vielä pitkin rantoja, kahlasin
veteen ja kurkistelin kivien väliin, löytääkseni edes hänen ruumiinsa ja
kuljettaakseni sen lepoon siunattuun maahan. Mutta hän oli hävinnyt
minulta pienintäkään jälkeä jättämättä.

Istuin pitkän aikaa rantakivellä ja tuijotin raskain sydämin tyyntyvälle
merelle, joka kenties kätki syliinsä onnettoman rakastettuni. Vihdoin
muistutti kalastaja minua paluumatkasta. Koneellisesti seurasin häntä
veneeni luo, jonka työnsimme vesille ja lähdimme auringon länteen
painuessa purjehtimaan takaisin Sundskäriin.

       *       *       *       *       *



TAPANI LÖFVINGIN SEIKKAILUT

II


       *       *       *       *       *



ENSIMMÄINEN LUKU.

_Uusia seikkailuja Ahvenanmaalla._


Tultuani tuolta onnettomalta Kumlingen-matkalta takaisin Sundskäriin,
jossa tapasin toverini, palasin heidän ja vankien kanssa Ruotsiin.
Siellä vietin sitten Häfren pitäjässä aikaani alakuloisessa ja
lamautuneessa mielentilassa aina seuraavan vuoden helmikuuhun saakka.
Turvattomia ja nälistyneitä pakolaisia saapui yhtämittaa Ahvenanmaalta
ja Suomesta, jossa vihollisjoukkoja vilisi kaikkialla. Kuningas viipyi
yhä vielä Turkinmaalla ja Armfelt Suomen armeijan jäännösten kanssa
vetäytyi juuri näihin aikoihin Tornionjoen yli Länsipohjaan. Puolan ja
Venäjän lisäksi olivat Tanska ja Hannover liittyneet valtakunnan
vihollisiin, kaikkialla vallitsi sekasorto ja hämminki ja liikkeessä oli
mitä kirjavimpia huhuja sekä synkeitä ennustuksia pian tapahtuvasta
perikadosta.

Valtakunnan eteläisille rajoille koottiin uusia sotavoimia, mutta
Suomesta ei huolehtinut kukaan. Huolimatta siitä, että siellä
vallitsivat kaikkialla viholliset, rupesi minua päiväin pidentyessä
sydämeni yhä enemmän vetämään sinne. Siihen vaikutti yhtä paljon huoli
isänmaani kuin Riikankin kohtalosta, sillä itsepintaisena eli minussa
tunto siitä, että Riika on elävien ilmoilla ja että minun on suotu hänet
vielä kohdata. Ja niinpä minä eräänä kirkkaana helmikuun aamuna nousin
vuoteeltani lujin päätöksin lähteä jälleen kurkistamaan, kuinka asiat
olivat Suomen puolella kehittyneet.

Lähdin oitis Grisslehamniin, josta oli suorin pääsy Ahvenanmaalle.
Siellä tapasin kreivi Tauben sekä hänen korkeutensa Hessenin
perintöprinssin Fredrikin, joka tähän aikaan oleskeli sotatoimissa
Ruotsissa ja jonka sanottiin kosiskelevan prinsessa Ulriika Eleonooraa.
Nuo molemmat korkeat herrat halusivat juuri miestä tiedustelulle
Ahvenaan ja Suomeen ja minä sain kohta määräyksen lähteä matkalle
yhdessä Ahokkaan kanssa. Hänen korkeutensa prinssi Fredrik antoi minulle
matkarahoiksi joitakin dukaatteja sekä komensi muutamia paikkakunnan
talonpoikia saattamaan meitä yli.

Niin lähdimme Herran nimeen vaaralliselle retkellemme. Saattamassa oli
kolme talonpoikaa kahdella hevosella. Jää oli sangen epätasaista ja tuon
tuostakin täytyi meidän tehdä pitkiä kierroksia sivuuttaaksemme
jäänhalkeamia. Muutaman tunnin ajettuamme alkoi puhaltaa ankara tuuli,
jää paukkui, vonkui ja halkeili ja syvyys allamme saattoi minä hetkenä
hyvänsä avata meille kitansa. Edessämme taivaanrannalla häämöittivät
Signilskärin luodot. Kun olimme niistä noin kahden virstan päässä,
aukeni takanamme ryskyen ja paukkuen jäälakeus ja kahleistaan
vapautuneet aallot alkoivat pärskiä vaahtoaan ilmaan, samalla kun
jäälohkareet hirveällä ryskeellä hyökkäilivät toisiaan vastaan. Ruoskain
pakottamina laukkasivat hevoset virmapäinä eteenpäin, niiden kavioista
sinkoilevat jäänkimpaleet viuhuivat korvissamme ja reet lensivät kohona
keikkuen röykkiöiden yli. Yhä uusia aloja lohkesi jäälakeudesta ja
raivoonsa saatettu meri seurasi kintereillämme.

Kun pääsimme saarelle ja kuljetimme hevosemme ylös kallioiden välitse,
pärskyivät hetkistä myöhemmin jo aallotkin rantoja vasten. Olimme siis
vankeina ja saimme kiltisti tyytyä alallamme pysymään. Vasta seuraavana
päivänä asettui myrsky, ilma seestyi ja yöksi tuli kova pakkanen.
Aamulla oli meri uudelleen siksi vahvassa jäässä, että me uskalsimme
lähteä jatkamaan matkaa Ekkerööhön.

Lähestyessämme päivän laskiessa Ekkeröön rantaa huomasimme maalta juuri
jäätikölle laskeutumassa joukon pakolaisia hevosineen ja rekineen.
Kohdalle tultuamme pysähdyimme ja aloimme molemmin puolin udella
kuulumisia. Pakolaisia oli nelisenkymmentä henkeä kymmenkunnalla
hevosella, osaksi säätyläis-, osaksi talonpoikaisperheitä. Muutamia oli
Suomen manterelta saakka, mutta suurin osa Ahvenanmaalta, missä he
kertoivat vihollisia vilisevän kaikkialla ja harjoittavan mitä ilkeintä
väkivaltaa. Meitäkin kehoittivat pakolaiset kääntymään ja palaamaan
takaisin Ruotsiin, sillä idässä päin uhkasi meitä varma perikato. Mutta
minä pysyin järkähtämättömänä päätöksessäni kulkea eteenpäin itää kohti,
missä illanhämärään peittyneenä uinui onneton isänmaani. Ruotsalaiset
kyyditsijämme sen sijaan joutuivat pakolaisten kertomuksista sellaisen
pelon valtaan, että tahtoivat kivenkovaan palata heidän kanssaan
takaisin ja jättää minut Ahokkaan kanssa siihen. Koska jo kykenimme
ilman heitäkin matkaamme jatkamaan, niin annoin heidän noudattaa
tahtoaan.

Kun pakolaisten joukossa oli pari pappiakin ja heillä rippineuvot
mukanaan, pyysin ehtoollista, ennenkuin eroaisimme ja minä Ahokkaan
kanssa lähtisin jatkamaan vaarallista matkaamme. Oli liikuttava ja
samalla mieltä ylentävä hetki, kun toverini kanssa polvistuin jäälle
pakolaisjoukon keskelle ja pastori Gabriel Gronovius jakoi meille Herran
pyhän ehtoollisen. Toimituksen päätyttyä annoin pastori Gronoviukselle
matkapassini vietäväksi takaisin Ruotsiin ja sitten sanoimme pikaiset
jäähyväiset toisillemme. He lähtivät kimmeltävän jäälakeuden yli
laskevaa ehtooaurinkoa kohti, minä Ahokkaan kanssa taas päinvastaiselle
suunnalle, kohti vaaroja ja tuntemattomia seikkailuja.

Jalkapatikassa marssien saavuimme vihollisia kohtaamatta seuraavana
päivänä Saltviikin kirkolle, jossa poikkesimme nimismiehen taloon.
Nimismies lähti vielä saman päivän iltana hevosellaan kyyditsemään meitä
Sundin pitäjän Hultan kylään. Sieltä oli aikomuksemme jatkaa yhtä menoa
matkaa Teilin selän yli, mutta kylän miehet olivat hevosineen ajaneet
eteläisille pikkuluodoille, piilottaakseen sinne kalleinta omaisuuttaan.
Meidän täytyi siis odottaa heidän paluutaan ja yövyimme kylän laidassa
erään kalastajan tupaan.

Minulle ja Ahokkaalle laittoi kalastajan muori vuoteen tuvan
peränurkassa olevaan sänkyyn. Luettuani tavallisen ehtoorukoukseni
paneuduin levolle ja vaivuin kohta sikeään uneen. Aamuyöstä näin hyvin
selkeätä unta. Olin olevinani kotona Käkisalmessa, äiti kehräsi villoja
ja minä, vallaton poikanaskali, loikoilin selälläni penkillä. Äiti alkoi
kuulustella minulta katekismusta ja kovalla äänellä luin minä kymmenet
käskyt, uskontunnustuksen ja isämeidän sekä kasteen- ja
alttarinsakramentin. Kun olin päässyt alttarinsakramentin viimeisiin
sanoihin, ilmestyi jostakin penkin viereen vanha, harmaatukkainen ukko,
joka kysyi, uskonko, että kaikki on häviävä, ennenkuin ainoakaan sana
siitä, mitä luin, häviää. Vastasin uskovani. Hän toisti jälleen saman
kysymyksen ja minä vastasin jälleen myöntävästi. Silloin tyrkkäsi hän
minua kahdesti nyrkillä olkapäähän ja sanoi: nouse ylös! Havahduin
paikalla ja samalla kertaa olin kuulevinani laukauksen.

Hieraisin oitis unen silmistäni ja kavahdin sukkasillani lattialle.
Uuninkyljessä paloi päre ja sen valossa näin avonaisella ovella kaksi
venäläistä, jotka juuri ojensivat muskettinsa minua kohti. Kuului jo
kaksi hananvirityksestä johtuvaa napsausta. Mutta alas kyyristyen
loikkasin salaman nopeudella miehiä kohti ja ennätin silmänräpäystä
ennen kuin musketit laukesivat tyrkätä niiden piiput ylöspäin. Kuulat
menivät laipioon ja minä sain ainoastaan palavia ruudinjyväsiä
silmilleni, mistä kasvoillani näkyy merkit kuolemaani saakka.

Heti kun laukaukset olivat pamahtaneet, hyppäsin taaksepäin ja tempasin
penkiltä molemmat pistoolini. Mutta ennenkuin ehdin niitä käyttää,
olivat molemmat venäläiset hävinneet ovelta. Hyökkäsin nyt ulos pihalle,
missä näin noin parikymmenmiehisen vihollisjoukon. Laukaisin molemmat
pistoolini heitä kohti ja sieppasin sen jälkeen tuvan seinustalta vankan
koivuisen vesikorennon, jolla aloin huimia ympärilleni, kunnes joka
sorkka oli kadonnut pihalta, paitsi puoltakymmentä kaatunutta ja
haavoittunutta.

Palasin nyt kiireesti tupaan, jossa kalastajaukon näin tarkastelevan
reidessään olevaa haavaa. Hän oli ollut portailla vettään heittämässä,
kun viholliset olivat ilmestyneet pihalle ja ampuneet laukauksen häntä
kohti. Se oli sama laukaus, jonka minä juuri unesta havahtuessani olin
kuullut. Vedin nyt kiireesti saappaat jalkaani sekä takin päälleni ja
komensin Ahokkaan tekemään samoin. Hän ei unenpökerryksissään ollut
vielä mistään selvillä, vaan kyhjötti päätään kynsien sängyssä. Hänen
suoriessaan vaatteita päälleen latasin pistoolini. Sitten otimme
musketit kainaloomme ja syöksyimme kiireesti ulos.

Oli vielä niin pimeä kuin tähtikirkkaana helmikuun yönä yleensä saattaa
olla. Itäisellä taivaanrannalla näkyi vasta ohut kajastus, jonka
yläpuolella vilkutteli kirkas kointähti. Kun olimme päässeet noin
viidenkymmenen askelen päähän tuvasta, eräälle pensaita kasvavalle
kallionnyppylälle, näimme kokonaisen komppanian venäläisiä rientävän
toiselta suunnalta paikalle ja ympäröivän tuvan. He luulivat nähtävästi
minun olevan vielä tuvassa, koska eivät uskaltaneet tunkeutua sisälle,
vaan osa heistä asettui ikkunan alle ja osa kiipesi katolle, jossa oli
kyynärää vahvalti lunta. He rupesivat repimään kattoa alas, vaikka muori
ja vaari huutelivat sisästä, ettei täällä ole ketään. Mutta nähtävästi
he eivät ymmärtäneet heidän sanojaan.

Mutta kajastus idässä laajeni ja aikaa turhiin tarkasteluihin
hukkaamatta lähdimme lumessa kahlaten marssimaan eteenpäin. Yli
kallioiden ja läpi viidakoitten samoiltuamme tulimme merenrantaan. Kun
olimme jäätikköä pitkin kulkeneet satakunta askelta, tuli aurinko
näkyviin. Samalla asettui meidän ja rannan väliin niin sakea sumukerros,
ettemme voineet nähdä kolmea askelta pitemmälle taaksepäin. Mutta edessä
oli niin kirkas päivänpaiste kuin kauneimpana suviaamuna. Kiittäen
Jumalaa tästä odottamattomasta suojasta riensimme turvallisin mielin
eteenpäin pitkin hohtavaa jäälakeutta, samalla kuin usvaseinä takana
tuntui seuraavan ihan kintereillämme.

Kuljimme luoteiseen suuntaan ja puolenpäivän tienoissa saavuimme Boksöön
saarelle. Silloin haihtui kaikki sumu ja näimme takanamme
viitisenkymmentä venäläistä rakuunaa ja kasakkaa, jotka olivat
seurailleet meidän jälkiämme. Kymmenkunta heistä seisoi lähellä rantaa
odotellen taaempana seuraavia tovereitaan. Käskin Ahokkaan pysähtyä
muutaman kallion suojaan pitämään heitä silmällä ja lähdin itse
juoksujalkaa lähimpään taloon saadakseni sieltä jotakin syötävää.
Talossa oli joukko lähisaarten talonpoikia, jotka olivat paenneet tänne
suojaan viholliselta. Ilmoitin heille vihollisten olevan tuossa
tuokiossa saarella ja kehoitin heitä laittautumaan siekailematta
pakosalle. Emännältä sain kiireessä leivän ja vasta paistetun juuston,
jotka sulloin poveeni ja palasin Ahokkaan luo.

Jäljessä tuleva vihollisjoukko oli jo yhtynyt etumaisiin ja he kaikki
lähenivät saaren rantaa. Emme jääneet siihen heitä odottamaan, vaan
jatkoimme kiireesti matkaa saaren sisäosiin. Eräälle kalliolle
kiivetessämme näimme kasakkain lyöden ja hutkien hyökkäävän pakenevain
saarelaisten kimppuun. »Ollapa meillä kymmenenkään muskettia!» kuulin
Juhon hammastensa lomitse murisevan. Mutta voimattomina täytyi meidän
tyytyä kouristelemaan syyhyviä kämmeniämme ja ajatella vain omaa
pelastustamme.

Koko jäljellä olevan päivän kiertelimme nyt Boksöön metsissä ja
kallioilla kuullen tuolta ja täältä vihollisten ääniä ja hevosten
hirnuntaa. Pimeän tullen laskeuduimme rannalle ja aioimme taas
jäätikölle. Mutta jotteivät askeltemme jäljet taas seuraavana päivänä
opastaisi vihollisia kintereillemme, riisuin saappaat jaloistani ja
sovitin ne uudelleen paikalleen sillä tavoin, että oikean jalan saapas
tuli vasempaan jalkaan terä taaksepäin sekä vasemman jalan saapas
samalla tavoin oikeaan jalkaan. Kulkeminen oli sillä tavoin tosin
verraten hankalaa, mutta sittenpä näyttivätkin askelemme tulevan sieltä
päin, jonne juuri olimme menossa. Juho teki kehoituksestani saappailleen
saman tempun ja sitten painalsimme musketteihimme nojaten yön pimeässä
eteenpäin, kohti tuntemattomia kohtaloita.

Kun idässä jälleen näkyi kaita aamunkajastus, kohosi hämärästä eteemme
autio luoto. Muutimme nyt kengät oikeinpäin ja kiipesimme maalle.
Löydettyämme kallioiden välistä suojaisen paikan, kokoilimme risuja ja
viritimme tulen. Lepuuttaen nuotion loimussa lopen väsyneitä raajojamme
ahmimme nyt Boksööstä saamani leivän ja juuston. Kun aurinko tuli
näkyviin, kiipesin lähimmälle kallionlaelle heittääkseni silmäyksen
ympäristöön. Hämmästykseni ei ollut vähäinen, kun huomasin luotoa
lähenevän kokonaisen kasakkajoukon. He tulivat jälkiämme myöten ja
olivat kai arvelleet niitä noudattaen osuvansa johonkin taloon tai
tavarain kätköpaikalle.

Mitä meidän nyt tuli tehdä? Pienellä luodolla oli meidän mahdoton
piiloutua niin, ettei vihollinen jälkiämme noudattaen löytäisi meitä.
Yhtä mahdotonta oli myöskin ajatella pakoa toisiin saariin, sillä
jäätiköllä saavuttaisi vihollinen hevosillaan meidät piankin. Ei siis
muuta kuin pysyä alallaan ja antautua epätasaiseen taisteluun. »Jos
täytyy tapella, niin eihän tuota ensi kertaa tapella paria-,
kolmeakymmentä ryssää vastaan», sanoi Juho äkäisesti, kun nuotiolle
palaten ilmoitin, mikä meillä oli edessämme.

Mutta pelastus tuli meille odottamatta, tarvitsemattamme ryhtyä
taisteluun ylivoimaisen vihollisen kanssa. Juuri kun olimme sammuttaneet
nuotion ja tarkastaneet aseemme, tuli koillisesta ankara myrskyn puuska,
joka silmänräpäyksessä sai aikaan sellaisen lumituprakan, ettei käden
pituutta eteensä nähnyt. Lähdimme heti liikkeelle ja tulimme
päinvastaiselle rannalle kuin mistä olimme maalle nousseet. Saaresta
lähteminen oli kuitenkin uhkarohkeata, sillä myrsky saattoi yhtä äkkiä
asettua kuin oli noussutkin, jolloin vihollinen helposti keksisi meidät
jäätiköllä. Kyyristyimme siis rannalle suuren kiven suojaan ja tuossa
tuokiossa olimme puolitiestä lumeen peittyneet. Jonkin hetken kuluttua
oli pahin myrskyn puuska jo ohi, mutta meidän jälkemme se oli ehtinyt
lakaista tyystin umpeen. Kyyrötimme hievahtamatta alallamme ja pian
alkoi kuulua luodolla kiertelevien venäläisten pulitusta. Muuan
viisimiehinen joukkue kulki ohitsemme noin kymmenen syltä kivestä, mutta
meitä he eivät huomanneet.

Kun vihollisen ääniä ei ollut enää hyvään aikaan kuulunut,
uskaltauduimme kiven takaa liikkeelle, kiiveten lähimmälle kalliolle
tähyilemään. Sieltä huomasimme kasakkain olevan jo luodosta melkoisen
matkan päässä, ratsastaen takaisin samoja jälkiä kuin olivat tulleetkin.
Iloisina laskeuduimme nyt kalliolta alas ja lähdimme luodon suojassa
marssimaan päinvastaiseen suuntaan toivoen illaksi pääsevämme Skagöön
saarelle.

       *       *       *       *       *



TOINEN LUKU.

_Uskollinen toverini kaatuu rinnalleni, jonka jälkeen minä saan kestää
elämäni vaikeimmat seikkailut._


Marssittuamme jonkin aikaa jäätikköä pitkin selkeni ilma kokonaan ja
aurinko tuli jälleen näkyviin. Juho kulki rinnallani laahustavin askelin
ja yht'äkkiä hän pysähtyi sekä pyysi saada hiukan levähtää jäällä, sillä
etemmäs hän ei sanonut muuten jaksavansa kulkea. Noudatin hänen tahtoaan
ja hän paneutui jäälle pitkälleen, musketinperä pään alla sekä vaipui
heti uneen. Käyskelin hänen vierellään edestakaisin ja istuin sitten
hetkiseksi jalkojani lepuuttamaan. Vihertävän valkoisena kimmeltävä
jäälakeus levisi autiona joka suunnalle. Liikkeellä ei näkynyt
minkäänlaista elävää ja hiljaisuus oli niin suuri, että saattoi kuulla
oman sydämensä lyönnit.

Hetken kuluttua havahtui Juho unenhorroksestaan ja kömpi seisaalleen.

»Taitaa olla viimeinen päiväni tämä», lausui hän liikkeelle
lähtiessämme.

»Kuinka niin, niistä sinä sellaista päätät?» kysyin minä tuntien
rinnassani omituista apeamielisyyttä, jonka aiheutti yhtä paljon
laskevan auringon kaihoisa punerrus autiolla jäätiköllä kuin Juhon
sanatkin.

»Niin vain minusta tuntuu», vastasi Juho, ja sitten jatkoimme
äänettöminä matkaamme.

Mutta tuskin olimme kulkeneet paria sataa askelta, kun Juho uudelleen
pysähtyi ja valitti, ettei hän jaksanut pitää silmiään auki. Täytyi siis
pysähtyä ja Juho paneutui taas pitkälleen jäälle. Mutta pakkanen kiihtyi
yhtä mittaa ja minun täytyi herättää toverini. Vaikka omia raajojanikin
painoi tavaton väsymys, otin minä Juhoa käsipuolesta ja raahasin häntä
eteenpäin, sillä jäätikölle yöpyminen merkitsi meille samaa kuin varma
kuolema.

Juuri kun aurinko katosi näkyvistä ja hämärä lankesi lumiaavikolle,
saavuimme Skagöön saaren pohjoisnokalle. Nousimme maalle ja lähdimme
kulkemaan taloja kohti, joita tiesimme olevan sisempänä saarella. Mutta
kun olimme juuri kiertäneet erään kallion, ilmestyi eteemme kuin maasta
kohoten joukko vihollisen jalkamiehiä, jotka kulkivat sisäsaarelta
rannalle päin. Pysähdyimme kuin salaman lyöminä. Minä toinnuin kuitenkin
silmänräpäyksessä ja ojensin muskettini. Mutta ennenkuin ehdin sitä
laukaista, oli etumainen venäläisistä hyökännyt muutaman askelen
eteenpäin ja lävistänyt pistimellään Juhon, joka seisoi minusta muutaman
askelen päässä vihollista lähempänä. Melkein samassa silmänräpäyksessä
pamahti muskettini ja poikittain Juhon ruumiille kaatui hänen
surmaajansakin. Laukaisin heti perään molemmat pistoolini
vihollisjoukkoa kohti ja karkasin sitten ylös kalliolle. Takanani
pamahti laukauksia, kuulat vinkuivat ympärilläni ja kymmenkunta
venäläistä lähti kapuamaan perässäni vuorelle.

Vuorenlaki jatkui verraten tasaisena niemekkeen rantaan saakka, missä se
äkkijyrkästi laskeutui mereen. Reunalle tultuani huomasin meren allani
olevan pitkin niemen rantaa noin sata askelta laajalti sulana.
Takaa-ajajani olivat jo ehtineet vuorenlaelle ja karkasivat huutaen
minua kohti.

»Ennen vaikka jäiseen mereen kuin vihollisen valtaan!» päätin minä
mielessäni ja syöksyin jyrkänteeltä alas.

Suolainen jääkylmä vesi kerran vain huljahti korvissani, kun sukkulana
painuin syvyyteen. Pari silmänräpäystä vielä ja minä olin jälleen
pinnalla. Pärskäytettyäni veden silmiltäni huomasin vuoren seinässä
leivinuunin muotoisen ja miehen korkuisen onkalon, jonka pohja oli
ainoastaan pari korttelia vedenpintaa ylempänä. Parilla vetäisyllä olin
onkalon suulla ja vettä valuen kapusin sinne sisään.

Vainoojiltani olin nyt toistaiseksi varmasti turvassa, sillä jäljessäni
eivät he voineet tulla yhtä vähän kuin ampumallakaan minuun ulottua.
Mutta pakkanen oli nyt sen sijaan sitä vaarallisempi viholliseni. Oitis
onkaloon päästyäni väänsinkin vaatteeni ja sukkani niin kuiviksi kuin
suinkin jaksoin. Jalkojani paleli armottomasti ja niitä täytyi hieroa
yhtä mittaa. Saappaani jäätyivät tuossa tuokiossa koviksi kurikoiksi.
Kouristelemalla ja puhaltelemalla sain ne sen verran sujumaan, että
kykenin jotenkuten kiskomaan ne jalkaani. Ollapa että onkalossa olisi
ollut muutamakaan puunkapula, joihin olisi voinut tulen virittää, mutta
ympärilläni oli vain kaljut, pakkasesta kiiltelevät kallioseinät. Sulana
pysyäkseni täytyi minun yhtä mittaa hypellä ja hakata käsiäni ristiin
rinnan yli. Muskettini ja pistoolini kuivasin parhaani mukaan ja laitoin
ne uudestaan latinkiin. Onneksi oli ruutisarveni siksi tiivis, ettei
vesi ollut päässyt sinne tunkemaan.

Taivaalle oli kohonnut täysikuu, ja minä kuulin venäläisten huutelevan
yläpuolellani vuorenlaella. Silmätessäni ulos selälle huomasin joukon
kasakoita lähenevän pitkin jäätikköä samalta suunnalta, mistä minä Juhon
kanssa olin muutamia tuntia aikaisemmin tullut. Lähemmäs tultuaan
huomasivat he minut, pysähtyivät railon reunalle, laskeutuivat
hevosiltaan ja alkoivat ammuskella minua kohti kuin maalitauluun. Kuulat
lumpsahtivat milloin veteen, milloin litkahtivat vuoren kylkeen, mutta
minä makasin turvassa onkalon pohjalla ajatellen psalmistan sanoja:
»Päivällä suojaa Hän minua oikealla kädellään ja yöllä lepään minä Hänen
siipiensä varjossa.»

Kasakat näkivät turhan turhaksi, nousivat jälleen hevosilleen ja
katosivat näkyvistäni. Vuorelta olivat viholliset nähtävästi myöskin
poistuneet, sillä kaikkialla oli hiljaista kuin haudassa. Kun kuukin
peittyi jonkinlaiseen pilviharsoon ja tuli pimeämpi, päätin koettaa
jotenkuten päästä kylmästä olinpaikastani. Vesirajassa pitkin vuoren
seinämää olin huomannut kapean jääkaistaleen, joka nähtävästikin oli
jäänyt siihen viime myrskyn jäljeltä. Sitä myöten lähdin yrittelemään
pois turvapaikastani, sillä mahdotonta minun oli odottaa niin kauan kuin
railo olisi miehenkantavaksi jäätynyt. Toisin paikoin oli jääkaistale
vain parin vaaksan levyinen, ja ainoastaan suurinta varovaisuutta
noudattaen pääsin sitä myöten eteenpäin, nojaten kylkeäni kallioseinään
ja tukien joka askelella miekkani kärjellä jäähän.

Oltuani tunnin mitä ankarimmassa jännityksessä pääsin onnellisesti
kohtaan, jossa vuorenseinä painui siksi loivaksi, että pääsin huoleti
kapuamaan ylös. Jalkani olivat tuossa hitaassa kulussa kylmettyneet
melkein tunnottomiksi, jonka vuoksi lähdin nyt juosten kulkemaan taloja
kohti. Mutta tultuani niitä lähelle kuulin sieltä venäläisten
mellastelua, yksinpä tuulimyllystäkin kuului heidän pulitustaan. Olivat
kai sieltä jauhoja etsimässä. Ei siis auttanut muu kuin väsymyksestä,
nälästä ja vilusta huolimatta painua takaisin metsään.

Rannalle tultuani lähdin jäätikön yli kulkemaan muuatta etempänä
häämöttävää luotoa kohti. Yhtämittaisesta juoksusta oli kurkkuni käynyt
kuivaksi, ja kun lähellä saarta kohtasin vähäisen railon, survoin
musketin perällä sen ohueen jäähän reiän sekä laskeusin pitkälleni
sammuttaakseni edes pahimman janoni. Kun suutani tarpeeksi kostutettuani
nostin pääni, huomasin lähellä edessäni kolme kasakkaa, joista etumainen
huusi:

»Shto durak!»

Kiukustuneena karkasin pystyyn ja laukaisin muskettini heitä kohti. Kuin
paholaisen siivillä hävisivät he heti takaisin saarelle. Sielläkin oli
siis vihollisia ja nämä olivat arvatenkin etuvartijoita. Suo siellä,
vetelä täällä! Mutta täytyihän jonnekin yrittää. Juoksin siis syrjään
kaartaen samalle saarelle, jonne kasakat olivat hävinneet. Kiipesin
siellä muutamalle vuorelle, jossa taittelin kasan kuusen havuja,
levittäen niistä osan alleni ja toisen osan päälleni. Niin kyyrötin
puolet yöstä ja palelin niin, että sielu ja ruumis vapisivat, vaatteeni
olivat puolittain jäässä, jalkani melkein tunnottomat eikä unesta
luonnollisesti ollut puhettakaan, jonkinlaisessa horrostilassa vain
värisin havuvuoteellani tähtien kiiluessa hataran peitteeni läpi.

Ennen päivänkoittoa kavahdin jalkeilleni, sillä oloni kävi yhä
sietämättömämmäksi. Mutta liikkeelle en kyennyt lähtemään, sillä
saappaani olivat kokonaan jäätyneet ja pusersivat armottomasti
jalkojani. Sain ne jotenkuten kiskotuksi pois, jonka jälkeen hieromalla
ja puristelemalla sain jalkateriini hiukan tuntoa. Sitten pistin
saappaat kainalooni ja lähdin sukkasillani marssimaan takaisin jäälle,
jossa kulkuni suuntasin luonaaseen, Getan saarta kohti.

Jää oli kauttaaltaan epätasaista ja rousteista. Lankeilin alinomaa ja
sain haavoja käsiini ja jalkoihini, niin että lähes joka askel sillä
kahden penikulman taipalella, jonka sukkasillani suoritin, oli verellä
merkitty.

Kun aurinko vihdoinkin tämän pitkän ja elämäni vaikeimman yön jälkeen
kohosi taivaanrannalle, saavuin Getan saarelle, jonka ainoastaan
kapeahko salmi erottaa Ahvenan manteresta. Taloihin en uskaltanut
kuitenkaan suoraan mennä, vaan nousin muutamalle lakealle ja metsäiselle
vuorelle. Siellä istahdin lopen nääntyneenä puunrungolle osaamatta enää
ajatella muuta kuin kuolemaa.

Mitä varten enää kannatti elää? Oliko minulla itselläni paremmin kuin
isänmaallanikaan enää mitään tulevaisuuden mahdollisuutta? Kylmällä
punerruksella valaisi helmikuun aurinko viluisia maisemia ja ympärilläni
oli eloton haudan hiljaisuus. Kuin hyypiö hävitetyssä kaupungissa
värjötin minä, marssien, haavojen, nälän ja vilun masentama mies, siinä
kaatuneen hongan rungolla. Toisella saarella makasi kelmeänä ja
kangistuneena vihollisen lävistämä uskollinen sotatoverini ja itse olin
kuin vainottu metsänpeto, jota kiukkuiset viholliset saarsivat joka
puolelta. Ja saman kohtalon alaisiahan olivat melkein kaikki muutkin
suomalaiset. Nousisiko taivaallemme enää uusi kointähti? Entä
morsiameni? Ah!--

Sietämätön vilun ja nälän tunne ajoi minut kuitenkin pian tylsästä
kuoleman horroksesta ja pakotti toimintaan. Isänmaatani ja morsiantani
en nyt kuitenkaan voinut ajatella, vaan päämääränäni oli ainoastaan oman
kurjan henkeni säilyttäminen. Umpimähkään lähdin liikkeelle ja kiertelin
metsässä kuin nälistynyt lintukoira. Tuon tuostakin tapasin ihmisten
jälkiä, joita risteili metsässä. Niitä olivat arvatenkin vihollisia
paenneet saarelaiset tallanneet. Muutamia jälkiä umpimähkään
seuraillessani osuin risuista kyhätylle majalle, jonka edessä yhtyi
joukko muitakin jälkiä. Tänne olivat saarelaiset nähtävästikin kätkeneet
tavaroitaan, mutta vihollinen oli osunut paikalle ja tyhjentänyt majan.
Oven edustalla oli kasa heiniä, jotka vihollinen oli majasta syytänyt.
Laskeusin hetkiseksi heinäkasaan istumaan ja pöyhiessäni heiniä
jalkojeni ympärille sain käsiini tyhjän, karkean säkin. Sen käärin
ensiksi sukkien päälle jalkojeni ympärille, ja kun edelleen pengoin
heinissä, tuli sieltä käsiini ensiksi kokonainen leipä ja kohta sen
jälkeen pienoinen rasia, joka oli puolillaan voita. Liikutuksesta
kostuivat silmäni ja paikalla tulivat mieleeni Danielin sanat
jalopeurain luolassa, kun Habakuk Herran käskystä toi hänelle ruokaa:
»Herra, vieläkös muistat minua?»

Tuskin koskaan olen sellaisella halulla käynyt leipään käsiksi kuin nyt
ja tuskin koskaan on leipä siinä määrin kohentanut masentunutta miestä
kuin nyt. Muutaman hetken kuluttua oli löydöstäni jäljellä ainoastaan
tyhjä rasia, mutta samalla tunsin minä myöskin jäsenissäni uutta tarmoa
ja tarkoitusperäistä toiminnanhalua. Ensiksi täytyi minun saada
kunnollisesti lämmitellä sekä jäätyneet saappaani jälleen
käyttökelpoisiksi. Kokoilin metsästä puita ja viritin tulen muutamaan
suojaiseen paikkaan noin viisikymmentä askelta majasta. Nuotion loimossa
lämmittelin sitten perusteellisesti ja sulattelin saappaitani.

Mutta juuri kun olin saanut saappaat jalkaani vedetyksi, alkoi majan
luota kuulua ääniä ja venäläisiä sanoja. Viholliset olivat siis taas
ihan nenäni edessä! Syysin nopeasti lunta nuotioon niin, että se sammui,
ja lähdin takaperin astellen kulkemaan rantaa kohti. Vihollisten
huomaamatta pääsin loittonemaan jyrkän rantakallion taakse ja askelteni
jäljet näyttivät kuin joku olisi sieltä käsin kulkenut nuotiolle.
Vuorenseinämän alle oli meri viimeisen myrskyn aikana muodostanut
suojaisen jääkammion. Ryömin sinne sisälle ja päätin siellä odottaa
vihollisten poistumista. Mutta entäpä jos viholliset jälkiäni myöten,
huolimatta niiden suunnasta, tulisivatkin tänne? Silloin voisivat he
vähillä voimin vangita minut tässä komerossa. Ryömin siis kohta jälleen
ulos, tarkastin ampuma-aseeni ja aloin sitten astella edestakaisin
jäätiköllä vuoren alla. Jalkojani kirveli ankarasti ja minä vedin kengät
sekä sukat pois. Silloin huomasin jalkojeni aina polviin saakka olevan
valkoiset kuin paleltunut nauris. Aloin kiireesti hieroa niitä lumella
ja tein sitä siksi, kunnes vihavoiminen lakkasi ja minun tuli lämmin ja
väsyin. Sitten vedin taas sukkakulut ja kengät jalkaan sekä jatkoin
edestakaisin kävelyäni. Mutta tuon tuostakin täytyi minun uudelleen
paljastaa jalkani sekä hieroa niitä lumella. Vihollisilta, Jumalan
kiitos, sain täällä vuoren alla olla sentään rauhassa.

Illan hämärtäessä näin edempänä jäätiköllä liikkuvan yksinäisen
mieshenkilön. Menin hänen luokseen ja huomasin hänet keski-ikäiseksi
kalastajaksi, joka kantoi sylissään noin kymmenvuotiasta tyttöään. Hän
kertoi olleensa vihollisia paossa eräällä autiolla luodolla, mutta kylmä
ja nälkä olivat ajaneet hänet liikkeelle. Tyttärensä sanoi hän olevan
vilusta melkein tunnottoman ja nyt sanoi hän menevänsä kylään, vaikka se
olisi vihollisia täynnä.

Kalastajasta erottuani nousin jälleen maalle, mutta toisesta kohdasta
kuin mistä olin jäälle tullut. Harhailin taas metsässä ja eräitä jälkiä
seurattuani osuin muutamaan vuorenonkaloon, johon huomasin joitakin
tavarasäkkejä ja tynnyreitä kätketyksi. Aloin tutkia ja kopeloida niitä
ja iloni ei ole suinkaan vähäksi arvattava, kun luolasta löysin kaksi
tynnyriä savustettua lehmänlihaa sekä tynnyrillisen kuivattuja leipiä.
Edelleen oli luolassa melkoinen kasa villoja käärittynä vanhaan
nuottakuluun. Ensiksi käytin hyväkseni osan villoista suoltamalla niitä
jalkojeni suojaksi niin paljon kuin saappaisiini mahtui. Sitten otin
kymmenen leipää ja kaksi suurta lihapalaa, jotka sälytin aamulla
risumajalla löytämääni tyhjään säkkiin, ja niin varustettuna lähdin
kiitollisin mielin marssimaan eteenpäin.

Löydettyäni kauempaa länsirannalta mielestäni turvallisen paikan kyhäsin
siihen pienen havumajan, jonka eteen viritin hitaasti, mutta kestävästi
palavan rakovalkean. Siinä kyyrötin sitten kokonaista kolme vuorokautta,
tuntien oloni edellisiin päiviin verraten kerrassaan ruhtinaalliseksi,
sillä olihan minulla ruokaa ja lämmintä. Juomaa sain siten, että
tyhjensin pari mukana kuljettamaani käsikranaattia, kuumensin ne
nuotiossa ja kannoin jäälle, johon ne sulattivat aina kerrakseen
muutaman lusikallisen vettä.

Kun vihollisia ei kuulunut eikä näkynyt, arvelin heidän viimeinkin
jättäneen nämä seudut ja lähdin liikkeelle, kun ruokavaranikin alkoivat
olla jo lopussa. Ensiksi ohjasin kulkuni Dyngööhön, jossa muutamien
talojen asukkaat olivat jo palanneet pakosalta. Tuntuipa tavattoman
suloiselta saada taas lämpimässä tuvassa oikaista lopen väsyneet
raajansa levolle. Mutta kun olin muutamia tunteja uinaillut ja aioin
nousta jalkeilleni, en tuntenutkaan kykeneväni liikkeelle. Jalkani
olivat käyneet aivan tarmottomiksi kuin halvatulla.

»Täytyy kai minun jotenkin päästä eteenpäin, sillä enhän minä tännekään
voi jäädä elävältä mätänemään!» päättelin mielessäni koettaen turhaan
pakottaa jalkojani ottamaan askelia. Vihdoin suostui kaksi miestä
taluttamaan minua. Heidän välissään kompuroiden pääsin toiseen kylään,
josta sain taas kaksi taluttajaa eteenpäin. Sillä tavoin pääsin kylä
kylältä kulkien vihdoin Finströmin pitäjään. Siellä sain aluksi hoivaa
muutaman yksinäisen ja iäkkään leskivaimon luona. Olin nyt todellakin
kuin Elia Zarpathin lesken luona, sillä kaikkialla ympäristössä vallitsi
suuri hätä ja puute vihollisen ryöstöjen ja väkivallan jäljiltä. Myöskin
mummo oli menettänyt suurimman osan vähäisestä omaisuudestaan.

Ennen pakoon lähtöään oli mummo kätkenyt navetan lakkaan heinien alle
tynnyrillisen kuivia leipiä, lumikinokseen säkillisen jauhoja sekä
navetan lakkaan toisen säkillisen herneitä. Kuin ihmeen kautta olivat ne
säilyneet vihollisen nuuskinnalta samoinkuin ladon alla olleet voipytty
ja pari leiviskää juustoa. Ja kerrassaan Jumalan ihmeeltä tuntui se,
mitä tapahtui seuraavana päivänä siitä, kun olin mummon luokse tullut.
Viholliset olivat vieneet hänen ainoan lehmänsä, mutta se palasikin nyt
odottamatta kotiin nuora sarvissa ja iloisesti ammuen. Kyyneleitä
vuodattaen ja ääneensä Jumalaa kiittäen talutti mummo lehmänsä navettaan
ja haki sille heiniä eteen. Eikä todella sellaisen ihmeen arvoa voi
käsittää muut kuin ihmiset, jotka ovat olleet niin suuressa hädässä kuin
minä ja useimmat kansalaiseni tänä kovana aikana.

Mummo ryhtyi heti ensi päivänä hoitamaan paleltuneita jalkojani. Hän
laittoi heinänsiemenistä ja jäätyneestä hevosen lannasta puuromaisen
keitoksen, jota hän kääreiden sisässä asetti jaloilleni niin kuumana
kuin ihoni suinkin sieti. Minä liikuin nelinkontin ryömimällä, hakkasin
halkoja, korjasin tuvan oven, ikkunan ja lattian, jotka vihollinen oli
rikkonut, sekä muurailin ränstynyttä uunia.

Koko maaliskuun ajan vietin mummon luona, jonne tulin mainitun kuun
kolmantena päivänä. Kuun lopulla olivat jalkani mummon huolellisessa
hoidossa jo siksi parantuneet, että minä kykenin huoleti kävelemään.
Ilmatkin olivat jo lauhtuneet, ja ensimmäisten kevään oireiden mukana
heräsi minussa vanha levottomuus, joka ajoi uusiin seikkailuihin.

       *       *       *       *       *



KOLMAS LUKU.

_Kaikenlaisten vaiheiden ja pikku seikkailujen jälkeen joudun jälleen
Turkuun, jossa ruhtinas Galitzinin keittiöstä vien ylikokin vankina
muassani._


Huhtikuun kolmantena päivänä tapasin Finströmin kirkolla turkulaisen
ylioppilaan Sakarias Wegerin, joka oli matkalla Ruotsiin. Mutta kun
tähän aikaan ei Ahvenanmaalta ollut sille suunnalle ketään menijöitä,
sain hänet houkutelluksi palaamaan takaisin Suomeen. Siten liityimme
kumppanuksiksi, sanoin lämpimät jäähyväiset hoitajamummolleni sekä
maksoin hänelle mukanani säilyneistä rahoista karoliinin viikkoa kohti,
ja niin lähdimme jalkaisin marssimaan Hultan kylään.

Mainitusta kylästä oli aikomuksemme lähteä suorinta tietä marssimaan
Kumlingea kohti. Mutta kun rannikolle oli kasaantunut jääsohjoa melkein
silmän kantaman matka, täytyi meidän kulkea pohjoiseen suuntaan niin
pitkälle, että tapasimme kovaa jäätä, jonka jälkeen vasta suuntasimme
kulkumme itää kohti. Seuraavana päivänä lauhtui ilma ja alkoi
tuuleskella. Jäätikköön ilmestyi yhä useampia halkeamia. Väsymyksestämme
huolimatta täytyi meidän jouduttaa askeleitamme ja puolenpäivän jälkeen
saavuimme eräälle autiolle kallioluodolle keskellä Teilinselkää. Kun
istahdimme hiukan jalkojamme lepuuttamaan sekä nauttimaan niukoista
eväsvaroistamme, alkoi jäälakeus ryskyen liikahdella ja särkyä.
Levottomana nousin syöntini keskeyttäen ja kiipesin idänpuoleiselle
rantakalliolle nähdäkseni, saatoimmeko jatkaa matkaa Enklingeen. Mutta
kuka voikaan kuvata mieltä masentavan hämmästykseni, kun luodon ja
etäämpänä idässä näkyvän Enklingen välillä aaltoili meri vapaana!

Olimme siis joutuneet samanlaiseen asemaan kuin minä Juho-vainajan ja
ruotsalaisten kyyditsijäin kanssa pari kuukautta sitten Signilskärillä.
Mutta itse asiassa oli meidän nykyinen asemamme monin verroin
peloittavampi. Silloin meillä oli riittävästi suojaa, polttopuita ja
ruokaa, mutta tällä autiolla karilla ei näkynyt missään päin puuta eikä
pensasta, jotapaitsi eväistämme riittäisi enää tuskin kahdesti syödä.
Jos siis tätä vankeutta kestäisi muutamiakaan päiviä, olisi meillä
edessämme mitä surkein kuolema.

Palasin toverini luo ja kerroin hänelle havaintoni. Pyysin häntä sen
jälkeen nyhtämään sammalta ja turvetta kallioiden kyljistä laittaaksemme
niistä jonkinlaisen katoksen yökylmää vastaan. Itse lähdin vielä
kiertelemään karin ympäri löytääkseni jos mahdollista jotakin
poltettavaksi kelpaavaa. Etsintäni oli kuitenkin aivan tulokseton. Lopen
masentuneena istahdin silloin eräälle paadelle ja purin apeat huoleni
Jumalalle, minkä jälkeen hiljaa veisasin värssyn:


    Meill' avun vahvan Herra taivaan tuo,
    Turva hädäss' on Hän suurin.
    Ei hukkaan joutua Hän meidän suo,
    Vaikk' kukistuis maailma juuri,
    Vaikk' aallot kuohuis, meri pauhais
    Ja vuoret vaipuis syvyyteen.


Rohkaistuneena palasin toverini luo ja ryhdyin häntä auttamaan majan
rakentamisessa. Kykenimme kurjista rakennusaineistamme kyhäämään
ainoastaan kyynärää korkean katottoman suojuksen, johon juuri sopi kaksi
miestä pitkälleen. Mutta tarjosihan se edes suojaa mereltä puhaltavaa,
luihin ja ytimiin tunkevaa tuulta vastaan. Siihen asetuimme niin liki
toisiamme kuin suinkin mahdollista, toisen päällystakki alustana ja
toisen peitteenä ja niin kyhjötimme siinä sitten väristen ja koettaen
juttelulla lyhentää pitkiä yön hetkiä. Aamuyöstä vaivuin jonkinlaiseen
unenhorrokseen, ja kun heräsin, huomasin toverinikin nukkuvan. Aamu jo
hämärsi, vaikk'ei päivä vielä ollut noussut. Toveriani herättämättä
nousin hiljaa ylös ja kiipesin itäiselle rantakalliolle. Ja iloni sen
johdosta, mitä nyt näin, oli yhtä suuri kuin eilen hämmästykseni samalla
kalliolla. Vankiluotomme ja Enklingen välinen penikulman levyinen selkä
oli ahtautunut ajojäitä täyteen! Kiitos Jumalan, joka levätessämme oli
rakentanut sillan meidän ja ihmisten asuman saaren välille!

Palasin suin päin majalle, herätin toverini ja ilmoitin hänelle tämän
iloisen uutisen. Kiireesti viskasimme nyt rensselit ja musketit
selkäämme sekä lähdimme pitempiä siekailematta tuulena taipalelle. Ja
totisesti nyt hävisi ruumiistamme öinen kylmyys, kun me kaikki
jänteremme jännittäen riensimme epävakaisten jääröykkiöiden yli hyppien
toiselta keikkuvalta jääteliltä toiselle. Uskomattoman pian ja
onnellisesti suoriuduimme tuosta penikulmaisesta taipalesta. Kun
pääsimme Enklingen rantaan, nousi aurinko ja samalla alkoivat
jääröykkiöt liikehtiä etelää kohti. Muutamaa hetkeä myöhemmin
loiskahteli meri taas vapaana takanamme.

Enklingessäkin olivat useimmat surmalta säästyneet asukkaat palanneet
koteihinsa ja heidän luonaan saimme nyt tervetullutta hoivaa vaivojemme
jälkeen. Viivyimme sitten saarella kokonaista kaksi viikkoa, sillä
yhtämittaisten myrskyjen ja ajojäiden takia oli meidän mahdotonta
ennemmin jatkaa matkaamme. Mutta hätäkös meidän oli täällä ihmisten
ilmoilla oleskella, kun ei lisäksi vihollisestakaan tänä kelirikon
aikana ollut pelkoa.

Vasta kuukauden lopulla lähdin Enklingestä liikkeeseen toverini
palatessa takaisin Ahvenaan. Risteilin sitten siellä ja täällä
saaristossa, missä pääasiallisesti koetin kuulustella Riikaa. Björköön
saarella kertoi muuan vanha kalastajapari, että heidän luonaan oli
syksyllä majaillut eräs vihollisten käsistä päässyt suomalainen tyttö.
Sydämeni rupesi rajusti lyömään tämän kuullessani ja kiireesti aloin
udella heiltä lisää. Tyttö ei ollut paljon puhunut vaiheistaan, mutta
heidän kuvailemansa tytön ulkomuoto sopi täydellisesti Riikaan.
Sitäpaitsi hän oli saapunut heidän luokseen Kumlingesta tullen muutamana
kolkkona syysyönä pienellä venepahasella. Aika sitäpaitsi sopi myös
täydellisesti yhteen sen kanssa, jolloin Riika oli minulta hävinnyt.
Minne hän sitten oli joutunut, siitä ei vanhuksilla ollut minkäänlaista
tietoa. Kun vihollisia oli ilmestynyt Björkööhön, oli tyttö lähtenyt
kiireesti pakosalle. Minnepäin hän oli kulkunsa suunnannut, sitä he
eivät voineet sanoa. Mutta minulle olikin tällä hetkellä tärkeintä ja
rohkaisevinta varma tieto siitä, että Riika oli vielä elossa. Nyt en
enää ollenkaan epäillyt tapaavani hänet vielä joskus.

Saaristosta ohjasin kulkuni Taivassaloon, jossa sain vaihdetuksi
päälleni talonpoikaisvaatteet. Muskettini ja miekkani piilotin myöskin
tänne ja mukaani otin ainoastaan pistoolit, jotka säilytin sarkatakkini
poveen. Lisäksi vielä ryhmysauva käteen ja vasen jalka hiukan ontuvaksi,
ja niin olin valmis liikkumaan manterella vakoilijatoimissa.
Taivassalosta kuljin sitten viattomana kerjäläisukkona Uuteenkaupunkiin,
jonka edustalla majaili venäläinen kaleerilaivasto, minkä lukumäärästä
ja taistelukuntoisuudesta minun onnistui urkkia tarkka selko. Niinikään
liikuin kaupungin ympäristöön majoitetun vihollisen jalkaväen
keskuudessa kerjäillen ja ilvehtien sotamiesten kanssa. He tarjoilivat
minulle viinaa ja minä olin muutamasta ryypystä tulevinani täyteen
humalaan, laulaa renkuttelin ja puhuin puuta heinää. Sanani sovitin
kuitenkin koko ajan niin, että heidän vastauksistaan sain poimituksi
useita tärkeitä tietoja.

Lokalahteen palattuani kirjoitin saamistani tiedoista tarkan raportin,
jonka lähetin kreivi Taubelle erään Ruotsiin lähtevän lokalahtelaisen
laivurin mukana. Sitten kuljin Turun lähistölle, jossa vakoiluliikkeeni
tukikohdaksi otin Raision. Mainitun pitäjän nimismies Silvan sekä hänen
poikansa ylioppilas Antti Silvan olivat luotettavia suomalaisia sekä
isänmaan asialle uskollisia. He valmistivat minulle tallinsa luhdissa
mukavan oleskelupaikan, jossa päivisin loikoilin pannen kokoon
raporttejani yöllisiltä vakoiluretkiltä palattuani. Talossa pistäytyi
usein vihollisten kuriireja tai pienempiä joukkokuntia, jotka olivat
matkalla Turusta pohjoiseen tai päin vastoin. Mutta minä olin luhdissa
täydessä turvassa tarkastellen luukun kulmauksesta, mitä pihalla
tapahtui. Ruokaa toimitti nimismies poikineen minulle riittävästi.
Täällä oleskelin sitten lähes toukokuun loppuun ja toimitin tällä ajalla
useita raportteja kaikesta, mitä vihollisarmeijassa tapahtui. Raportit
välitti ylioppilas Silvan Rymättylään, josta sikäläiset kalastajat
kuljettivat ne Ruotsiin.

Raisiolaisen päämajan jätettyäni kuljeskelin taasen pohjoista kohti.
Lemulla ollessani loppui minulta paperi ja lakkani oli myös vähissä. Kun
pitäjässä silloin oleskeli yksi ainoa herrasmies, papin tehtäviä
toimittava maisteri Turonius, päätin kääntyä hänen puoleensa paperia
pyytääkseni. Mutta kun en ollenkaan tuntenut hänen mielialaansa ja kun
kirkonkylällä majaili joukko venäläisiä, en uskaltanut omana itsenäni
mennä tuota paperiasiaa toimittamaan. Kirjoitin siis pienelle
paperipalalle, joka minulla vielä oli jäljellä, seuraavat sanat:
»Korkeasti oppinut Herra Maisteri! Pyydän nöyrimmästi, että möisitte
rengilleni, joka teille tämän kirjelapun tuo, hiukan paperia ja lakkaa,
joiden puutteessa nykyjään olen. Kunnioituksella: Tapani Löfving».

Kirjelapun pistin taskuuni ja ottaen metsästä näön vuoksi havutaakan
selkääni, sillä oli lauantaipäivä, lähdin pappilaan. Annettuani kirjeen
maisterille kysyi hän sen luettuaan:

»Missäs sinun isäntäsi on?»

»Hän piilottelee tuolla kylän laidassa metsässä», vastasin minä.

»Mene nyt kiireesti ja sano hänelle, että tänne pappilaan saapuu
koht'sillään majailemaan kenraalimajuri Golovin, jonka vuoksi sinun
isäntäsi on parasta olla varuillaan.»

Hän haki kiireesti paperia ja lakkaa sekä toi vielä lisäksi leivän ja
kimpaleen lihaa, mitkä hän käski viedä Löfvingille. Maksua hän ei
ottanut, vaan käski minun kiirehtiä isäntäni luo. Minä en kuitenkaan
pitänyt kovinkaan suurta kiirettä, vaan kuhnailin pihalla pappilan
renkiä puhutellen, kunnes näin kenraalin lähenevän taloa. Saattueena
hänellä oli kersantti ja kuusi rakuunaa. Avasin heille portin ja
nöyrästi lakkiani nostaen ajattelin:

»Aijai, Tapani, ollapa sinulla nyt parikaan vantteraa toveria, niin
sieppaisitpa tästä sievoisen saaliin, sillä eipä kiertelevän sissin ole
sallittu joka päivä vihollisen kenraaleja vankinaan kuljettaa.»

Mutta sain tyytyä vain painamaan portin kiinni, jonka jälkeen lähdin
maisterilta saamaani leipää syödä jytystellen astelemaan poispäin.

Kiertelin tämän jälkeen jalkaisin tai kalastajain veneissä siellä ja
täällä Turun saaristossa. Rymättylässä sain kesäkuun 10:ntenä kreivi
Taubelta tulleen kirjeen, jossa minua kehoitettiin edelleenkin
hankkimaan tietoja vihollisten puuhista. Kreivi kertoi Hänen
Ylhäisyytensä prinssi Fredrikin luvanneen minulle yliupseerin arvon, jos
toimeni hyvin onnistuvat. »Hyvä on», ajattelin minä, »he eivät tule
odotuksessaan pettymään.»

Päätin nyt jälleen kurkistaa itse vihollisen päämajaan ja pistäytyä siis
Turussa. Kerjäläisasuani lisäsin tällä kertaa vielä siten, että suljin
vasemman silmäni, pidin suutani hiukan vinossa sekä ryiskelin yhtämittaa
vanhan miehen köhä-yskää. Kainalossani oli tietysti säkkirähjä ja
kädessäni keppi. Näin varustettuna nousin kauniina kesäkuun aamuna
Aurajoen rannalle, minne olin saapunut muutamien kalankaupalle tulleiden
rymättyläläisten venheessä.

Kiertelin nyt siellä ja täällä kaupungilla kerjäillen vihollisen
sotilailta ja tehden havaintoja, jotka, sen uskallan vakuuttaa, yhdestä
silmästäni huolimatta eivät suinkaan jääneet puolinaisiksi. Kun päivä
oli kulunut jo sivu puolen, päätin pistäytyä kurkistamassa linnaankin,
jossa ruhtinas Galitzin esikuntineen majaili. Linnan portilla oli vilkas
liike, siitä kun kulki edestakaisin sekä venäläisiä sotilashenkilöitä
että anomusretkillä liikkuvia suomalaisia. Heidän mukanaan pääsin
vartijain estämättä linkkasemaan linnanpihalle.

Galitzin seurueineen asui uuden linnan itäisessä siipirakennuksessa,
missä itse Galitzinin hallussa olivat ne ylimmän kerroksen huoneet,
joissa Pietari Brahe aikoinaan oli asustanut. Muut linnan osat olivat
joko viljasäiliöinä tai sotilasten ja vankien asuntona. Tiesin, että
noihin vanhan linnan synkkiin komeroihin oli suljettu monta suomalaista
pappia ja isänmaallista virkamiestä, joita syystä tai toisesta ei oltu
Venäjälle raahattu.

Mutta pihalla ei minulla ollut aikaa pitkiin tarkasteluihin, vaan
soluin muiden puheille pyrkijäin mukana ahtaita kiertoportaita
ylimpään kerrokseen. Kenenkään estämättä pääsin aina Galitzinin
vastaanottohuoneeseen, jossa oli itse ruhtinas adjutantteineen sekä
joukko kirjureita. Pysähdyin ovenpieleen toisten taakse ja avonaisella
silmälläni Galitzinia tarkastellen ajattelin itsekseni: »Hauskaa tavata
taas, ruhtinas, sillä emmepä ole tainneetkaan olla näin liki toisiamme
sitten kuin siellä Janakkalassa, jossa seinänraosta riihen ullakossa
tarkastelin sinun ja armeijasi ohikulkua. Tosin sinä et minun
läsnäolostani tiennyt silloin paremmin kuin nytkään ja kaiketi se
parasta onkin, ainakin minulle.»

Siinä ovenpielessä havaintoja tehdessäni jouduin surullisen lystikkään
kohtauksen todistajaksi, Puheille pyrkijäin joukossa oli kaksi nuorta
suomalaista tyttöä, kaikesta päättäen niitä kevytmielisiä ja
isänmaastaan piittaamattomia naisia, joita oleskeli täällä Turussa
sotamiesten parissa. Kun ruhtinas kysyi heidän asiaansa, sanoivat he
haluavansa kääntyä kreikanuskoon. »Miksi te haluatte omasta uskostanne
luopua?» kysyi ruhtinas edelleen. »Koska venäjän usko on meistä parempi
kuin ruotsin usko ja ... ja kun täällä on kaksi sotamiestä, jotka
tahtovat naida meidät», vastasivat tytöt. Ruhtinas kysyi nyt sotamiesten
nimiä. Tytöt mainitsivat heidän nimensä sekä rykmentin. Sotamiehet
haettiin kiireesti esiin ja ruhtinas kysyi, oliko totta, mitä tytöt
ilmoittivat. »Njet-njet!» kuului yhteen ääneen sotamiesten suusta. »Minä
annan teille raippoja, jollette puhu totta!» karjaisi ruhtinas. Silloin
vannoivat sotamiehet jonkin pyhimyksensä nimessä, etteivät he olleet
koskaan sellaista aikoneet. He saivat nyt mennä, jonka jälkeen ruhtinas
sanoi tytöille synkästi, että heidät kyllä kastetaan kreikanuskoon.
Venäjäksi käski hän yhden käskyläisistään viedä tytöt pois ja annattaa
heille raippoja. »Tyttöpoloiset! Mutta kyllä te olette sen
ansainneetkin», ajattelin minä, kun tytöt kulkivat, ohitseni huoneesta.

Kun ruhtinas oli kuullut muidenkin huoneeseen tulleiden asian, loi hän
katseensa minuun, jolloin minä kumarsin syvään ja ojensin lakkikuluani
häntä kohti. Hän rypisti tyytymättömänä silmäkulmiaan, mutta otti sitten
pöydältä kymmenen kopeekan rahan ja viskasi sen lakkiini. Kumarsin
uudelleen ja lähdin senjälkeen kiireesti huoneesta, sillä adjutantin
katse ei ennustanut minulle mitään hyvää.

Alakerrassa oli ruhtinaan keittiö, jonka puoliavoimesta ovesta tunkeutui
portaille ihana paistinkäry. Se sai veden valahtamaan kielelleni ja minä
sanoin itselleni: »Pistäypäs, Tapani-veikkoseni, sisälle, sillä eihän
tiedä, mitä hyvää sinulle sieltäkin heruu, jota paitsi sinun on kaiken
nimessä viisainta näytellä kerjäläisen osasi järkähtämättä loppuun.»

Keittiössä askarteli lihava ja punoittava ylikokki sekä pari hänen
apulaistaan. Pysähdyin täälläkin vaatimattoman kerjuriukon tavalliselle
paikalle ovenpieleen, paljastin pääni ja kumarsin ylikokkia kohti. Hän
liikuskeli vain tärkeänä lieden äärellä ja jakoi määräyksiä
apulaisilleen. Vasta kun paistit ja muut herkut oli saatu järjestetyksi
suurille tarjottimille ja apulaiset ryhtyivät niitä kantamaan ylös,
suvaitsi hän huomata minut, joka jälleen kumarsin. Kädet puuskassa
asettui hän eteeni ja kysyi surkean huonolla suomenkielellä asiaani.

»Minä olen köyhä kerjuu-ukko ja rohkenin tulla anomaan vähäistä almua»,
vastasin surkealla äänellä, viitaten samalla säkkiäni.

»Ja mistä sinä olet?» kysyi kokki jälleen.

»Tuolta Rymättylän saarelta. Tulin tänä aamuna tänne kaupunkiin
anelemaan vähän leivän apua.»

»Rumjattula», kertasi kokki ja tuntui sitten muistelevan jotakin, kunnes
kysyi:

»Saadaanko siellä nykyjään kaloja?»

»Oo-jaa!» vakuutin minä, »silakoita ja siikoja saavat siellä nykyjään
vahvasti.»

»Siikoja», kertasi hän taas ja alkoi sitten puhua apulaistensa kanssa
venäjää, josta ymmärsin, että heidän kalavarastonsa nykyjään oli hyvin
vähissä.

»Osaisitko sinä, vaariseni, opastaa meitä hyvälle kalapaikalle, josta
saisi hankituksi ihan tuoreita kaloja?» kääntyi kokki jälleen puoleeni.

»Ihan luotisuoraan, sillä aamulla näin muutamain Rymättylän kalastajain
laskevan mereen nuottiaan, joita he nyt ehtoolla tulevat kokemaan, eikä
sinne ole kuin puolen tunnin purjehdusmatka», laskettelin minä
vilkuillen avonaisella silmälläni mahdollisimman palvelushaluisesti.

Ylikokki neuvotteli jälleen apulaistensa kanssa, ja he päättivät heti
herrojen päivälliseltä päästyä lähteä minun opastuksellani kaloja
hankkimaan. Sain palasen oivallista paistia sekä viinaryypyn. Paistia
nauttiessani ajattelin: »Tämä maistuu erinomaiselta ja minun tulisi olla
siitä kiitollinen teille, hyvät Iivanan pojat, ja oikeastaanhan minä
sitä olenkin, mutta siitä huolimatta tulee teidän kalaretkenne
päättymään hieman toisin kuin mitä te itse suunnittelette. Ettekä te
varmasti lähtisikään, jos tietäisitte, että tämä ukkorähjä kykenee
tekemään liukkaampiakin liikkeitä ja että hänen takkinsa povessa uinuu
kaksi ladattua pistoolia. Mutta joka tapauksessa: kiitos paistista ja
ryypystä!»

Hetkistä myöhemmin varustauduttiin lähtemään. Sain linnanpihalta
kantaakseni maston ja purjeen linnan alla jokirannassa olevaan
veneeseen. Ylikokki apulaisineen toi purteemme ison nassakan paloviinaa,
kaksi suurta aitomoskovalaista limppua sekä suuren nahkapussin, jossa
nähtävästi oli isompi joukko vaskirahoja kalojen ostoon. Minä istuin
peräsimeen, kokki miehineen asettui keulan puoleen, purje nostettiin ja
niin lähdettiin hyvällä laitasella mennä viilettämään Airiston selkää
kohti.

Ruis- ja Hirvisalon välisessä salmessa oli joukko vihollisen kaleereja,
joiden välitse ja ohitse me viiletimme. Keittiömestarit vaihettelivat
tervehdyksiä merisotilaiden kanssa ja kehuivat olevansa matkalla
kalanhankintaan. »Niin kyllä, mutta kyllä niitä kaloja odottaa saa»,
ajattelin minä peräsintä hoitaessani. Kun oli tultu Airistonselälle,
lähelle Rymättylän kaakkoista nokkaa, ei vihollisen aluksia näkynyt enää
millään suunnalla. Nyt arvelin tarpeettomaksi pitää vasenta silmääni
kauemmin suljettuna. Avasin sen siis selkosen selälleen, palauttaen
samalla muutenkin kasvoilleni niiden tavallisen ilmeen. Tämän ihmeen
huomasi ensiksi ylikokki, joka istui veneen keulassa minua vastapäätä.
Hän yritti karata pystyyn, samoinkuin hänen apulaisensakin, jotka
esimiehensä hämmästyksen nähdessään olivat vilkaisseet minuun. Mutta
minulla olivat jo pistoolini esillä sekä viritettyinä. Ojentaen ne heitä
kohti sanoin minä käskevästi:

»Istukaa alallanne, jollette mieli saada lyijyä ruumiiseenne!»

He näkivät parhaaksi totella, minkä jälkeen minä asetin toisen pistoolin
viereeni tuhdolle, mutta toista pidin edelleenkin viritettynä oikeassa
kädessäni hoitaen peräsintä vasemmalla. Ohjasin nyt rauhallisesti sivu
Rymättylän, joka puolen tunnin kuluttua oli jäänyt selkämme taakse.
Milloin tarvitsi purjeita muuttaa, komensin vangit osoitusteni mukaan
suorittamaan sen. Pahimmasta tyrmistyksestä vähitellen toinnuttuaan
tiedusteli ylikokki vapisevalla äänellä, mitä minä aioin heille tehdä.

»Vien teidät Ruotsiin vieraisille», vastasin, »eikä teille siellä mitään
pahaa tehdä, kun vain ihmisiksi elätte. Rauhan tultua pääsette takaisin
ja sitä odotellessanne voitte opetella siellä uusia ruokalajeja
laittamaan.»

Korpoossa laskin illalla maalle ja toimitin rannassa tapaamaini
kalastajain avulla vankini sidotuiksi, jotta minun olisi huolettomampi
jatkaa matkaani heidän kanssaan. Seuraavana päivänä saavuin onnellisesti
Ahvenaan, missä tapasin amiraali Wrangelin muutamien fregattien kanssa.
Aioin jättää vangit hänen haltuunsa, mutta hän kehoitti minua
kuljettamaan ne itse Tukholmaan. Veneen ynnä muut siinä mukana olevat
tavarat lahjoitti hän minulle. Pussissa olevain vaskirahojen huomasin
tekevän yhteensä viisikymmentä ruplaa. Veneeni jätin Ahvenanmaalle ja
seurasin vankeineni laivaston mukana Kapellskäriin, josta amiraalin
antamalla espingillä jatkoin matkaani Tukholmaan. Perille saavuin
kesäkuun yhdeksäntenätoista päivänä.

Jätettyäni vangit kreivi Tauben adjutantille kirjoitin seikkaperäisen
raportin viimeisistä vaiheistani sekä Turussa tekemistäni havainnoista
ja vein sen kreiville, jonka luona myöskin prinssi Fredrik sattui
olemaan. He kuulustelivat minua vielä suullisesti ja prinssi nauroi
makeasti kertomukselleni kokkien vangitsemisesta sekä taputti minua
ystävällisesti olkapäälle.

Kun palasin heidän luotaan majapaikkaani, oli taskussani vänrikin
valtakirja.

       *       *       *       *       *



NELJÄS LUKU.

_Loppumattomilla vakoilumatkoillani joudun yksinäiseen saareen, josta
pelastuttuani kaksi pehmeätä käsivartta kietoutuu kaulaani._


Edellisten seikkailujeni jälkeen lepäilin nyt Tukholmassa kappaleen
kolmatta viikkoa. Heinäkuun seitsemäntenä päivänä sain sitten jälleen
määräyksen lähteä Suomeen tiedusteluille. Tovereikseni sain tällä kertaa
kokonaista kuusi miestä, kaikki suomalaisia, joista puolet turkulaisia
ylioppilaita. Liikkeelle lähdimme samalla espingillä, jolla olin vankini
Tukholmaan tuonut. Mutta vastatuulen takia meidän täytyi toista viikkoa
pysyä alallamme Vaxholmassa ja Furusundissa, kunnes vihdoin pääsimme
Ahvenanmerellä oleskelevan Ruotsin laivaston luo. Amiraali Wachtmeister
antoi meille neljä leiviskää ruutia, kuusi möhkälettä piikiveä sekä
joukon kuulia. Sen jälkeen annoimme tuulen pullistaa purjeemme ja
kynnimme oman onnemme nojassa Ahvenanmeren aaltoja.

Risteiltyämme seuraavana päivänä Boksöön ja Simsalan luotojen lähistöllä
lasketimme sen jälkeen suoraan itää kohti. Enklingen ja Brändöön sivu
purjehdittuamme nousimme maihin Kustavin pitäjän Wartsalassa. Tänne
jätimme aluksemme ja kuljimme veneellä Taivassaloon, missä vaihetimme
pukua ja lähdimme maitse pyrkimään Turkua kohti. Pitkin matkaa oli
teiden varsille ja niityille sijoitettu neljä- ja viisikymmenmiehisiä
venäläisjoukkoja, jotka pysäyttivät jokaisen ohikulkijan ja asettivat
tarkan kuulustelun alaiseksi. Emme huolineet antautua heidän kanssaan
lähempiin tekemisiin, vaan kuljimme kiertoteitä ja enimmäkseen yön
aikaan.

Raisioon päästyämme jätin minä mieheni metsään ja lähdin yksin nimismies
Silvanin talolle. Nimismies vei minut kohta, tärkeimmät kuulumiset
ilmaistuaan, ahtaalle tuvanyliselle, sillä venäläisiä saattoi milloin
hyvänsä pistäytyä taloon. Ja aivan oikein: kun olin juuri ylösalaisin
käännetyn nelikon pohjalla ruvennut raporttia kirjoittamaan, kuulin
pihalta kaviontöminää ja venäläistä puheenpulitusta. Tarkastin kaiken
varalta pistoolini ja jatkoin sitten työtäni. Venäläiset lyöttäytyivät
taloksi ja koko päivän kuulin minä alhaalta tuvasta heidän rähinäänsä ja
tappelun mäikettään, kun he ryypiskellessään joutuivat keskenään
riitaan. »Kyllä maailmaan ääntä mahtuu», ajattelin raporttiani
kirjoittaen, pitäen samalla kuitenkin korvani auki siltä varalta, että
olisin saanut heidän puheistaan siepatuksi itselleni jonkin tärkeän
tiedon. Vasta illalla lähtivät venäläiset tiehensä, jolloin minäkin
palasin toverieni luokse. Yhden miehistäni lähetin toimittamaan kirjettä
Tukholmaan ja jatkoin itse toisten kanssa matkaa lähemmäs Turkua.

Tämän jälkeen kului meiltä koko kesä yhtämittaisiin ja levottomiin
kiertomatkoihin. Saatoimme tänään esiintyä Naantalissa ruhtinas
Galitzinin karjanostomiehinä ja tehdä jo ylihuomenna suolan kauppaa
Helsingin torilla, tai makailla tänään venäläistä postia odotellen tien
varressa Somerolla ja esiintyä jo seuraavana päivänä viattomina
heinämiehinä Lohjalla. Siellä ja täällä tapasimme isänmaalleen
uskollisia sekä talonpoikia että virkamiehiä, joilta saimme niin hyvin
tietoja kuin ruokavarojakin. Yöksi uskalsi sentään ani harva meitä
taloonsa ottaa, sillä kaikki olivat peloissaan sen koston takia, jota
vihollinen oli siellä ja täällä sissien takia harjoittanut. Mutta siitä
ei väliäkään, sillä näin kesäiseen aikaan saatoimme vallan mukavasti
viettää yömme milloin nuotiolla metsässä, milloin taas täysinäisessä
tuoksuvassa heinäladossa.

Kävisi liian väsyttäväksi kertoa tarkemmin kaikista tämän kesän retkistä
ja pikkuseikkailuista. Mainitsen niistä tässä senvuoksi ainoastaan
muutamia.

Elokuun seitsemäntenä päivänä leiriydyimme Tammelan pitäjässä tiheään
metsään noin sata syltä valtatiestä ja odottelimme Moskovasta tulevaa
postia, jonka saamiemme tietojen mukaan olisi näinä päivinä pitänyt
kulkea siitä ohi. Leirimme oli notkossa ja sen sekä tien väliin jäi
korkeahko kukkula, joten olimme täysin suojassa sekä saatoimme pitää
vireillä vähäistä nuotiota. Yksi joukostamme lymyili aina pensasten
välissä kukkulalla pitämässä silmällä tietä. Kun posti tulisi edempänä
tien mutkassa näkyviin, tuli hänen variksen raakunnalla antaa merkki
nuotiolla oleville sekä päästää peräkkäin niin monta kvaa-ääntä kuin
saattueessa olisi rakuunaa. Me toiset kulutimme sillä välin aikaamme
loikoillen nuotiolla sekä tarinoiden ja syöden porossa hautomiamme
nauriita, joita tullessamme olimme muutamasta naurishalmeesta varanneet
kokonaisen kantamuksen.

Koko se päivä ja seuraava yö kului kuitenkin ilman mitään merkillistä.
Aika alkoi meistä rauhattomista metsän ja maantien pojista tuntua jo
pitkältä näin yhden ja saman nuotion tulilla. Mutta kun seuraavan päivän
aurinko oli kiivennyt korkeimmalle kohdalleen, kuului kummulta variksen
raakuntaa. Kuusi eri kertaa kajahti metsässä karkea kraak-kraak! Yhtenä
miehenä kavahdimme jalkeille, tempasimme aseemme ja juoksimme mäen
ympäri tien viereen, missä pysähdyimme tuuheiden kuusten suojaan.
Toisaalta tullen yhtyi siinä vartijakin joukkoomme.

Samassa näimme tietä lähenevän kahden hevosen vetämäin
kuormastovankkurien. Edellä ratsasti kolme rakuunaa ja perässä seurasi
samoin kolme.

»On viisainta ampua ensiksi kuormahevoset, ettei saalis missään
tapauksessa pääse käsistämme», sanoin miehilleni ja määräsin kaksi
heistä siihen toimeen, »me toiset käytämme samalla aikaa aseitamme
etumaisten rakuunain suistamiseen».

Kun kulkue oli ehtinyt melkein kohdallemme, annoin merkin, ja samalla
pamahtivat meidän kaikkien musketit. Näin molempain kuormahevosten
suistuvan tielle sekä kahden etumaisista rakuunoista kierähtävän alas
satulasta. Hurraata huutaen hyökkäsimme nyt tielle ja samalla sai kolmas
edellä ratsastaneista rakuunoista osansa minun miekastani. Jäljessä
ratsastavat laukaisivat ampuma-aseensa meitä kohti ja kääntyivät sitten
ympäri lähtien täyttä laukkaa ajamaan takaisin.

Taistelu oli siis pian suoritettu. Kävimme nyt kiireesti tarkastamaan
suurten, umpinaisten vankkurien sisältöä. Mutta mitäs tämä? Kun olimme
lyöneet auki vankkurien perässä olevan oven, tulvahti sieltä vastaamme
oikea kanatarhasävelmä: kiekuntaa ja hätääntynyttä kanan kaakotusta!
Vankkureissa oli nimittäin joukko jaloistaan sidottuja kalkkunoita,
kukkoja ja kanoja. Toisessa vankkurien osassa näkyi kaikenlaisia
hienompia ruokatavaroita ja viinipulloja. Ahneesti odottamamme postin
sijasta olimme saaneet siis joukon herkkuja, joita nähtävästi
kuljetettiin Turkuun ruhtinas Galitzinin pöytää varten. No, eihän
tämäkään ihan hullumpaa ollut nälkäisille sisseille, jotka tavallisesti
saivat tyytyä kovaan leipään, veteen ja naurispaistikkaisiin sekä olla
kiitollisia, jos sitäkään aina oli tarjolla.

Kun olimme vankkurien sisällöstä tyhjentäneet kaiken sen, mitä mukanamme
jaksoimme kuljettaa sekä hankkiuduimme painumaan jälleen metsään,
huomasimme, että yksi joukostamme, nuori Klaus Rönnberg, makasi
hengetönnä tienpartaalla. Hän oli saanut otsaansa vihollisen karpiinin
kuulan. Seisoimme hetkisen äänettöminä ja allapäin hänen ympärillään ja
ryhdyimme sitten valmistamaan hänelle hautaa kummun rinteeseen, kahden
petäjän väliin. Kun olimme laskeneet toverimme aseineen sinne
havuvuoteelle, siunasin minä haudan, minkä jälkeen yhteisesti veisasimme
virren ja peitimme haudan. Yksi miehistä leikkasi toisen petäjän kylkeen
ristin sekä vainajan nimikirjaimet.

Kun palasimme tielle kantamuksiamme korjaamaan, juolahti mieleeni muuan
asia. Otin oitis poveltani palan paperia ja kirjoitin siihen nopeasti
sanat: »Tämän kuorman valloitti vänrikki Tapani Löfving sotilaineen ja
siihen hän katsoi olevansa täysin oikeutettu, koska Ruotsin ja Venäjän
välillä vallitsee vielä täydellinen sotatila. On halpamaista raakuutta
kostaa tätä minun tekoani rauhallisille talonpojille.»

Kirjeen jätin vankkureihin ja saaliimme korjaten katosimme senjälkeen
metsään. Tultuamme iltapäivällä erään yksinäisen metsäniityn reunaan
päätimme leiriytyä eräälle pihlajia kasvavalle puronäyräälle.
»Vietetäänpäs sitten tässä somassa paikassa Klaus-vainajan peijaita»,
sanoin minä miehille, ja pian loimusi puiden välissä iloinen nuotio ja
mukaamme sieppaamistamme kalkkunoista alkoivat höyhenet pelmuta ilmassa,
kun miehet kävivät niitä kynimään. Vesi kielellä istuimme tulen
ympärillä, kun puolikymmentä lihavaa kalkkunaa kärisi vartaissa.

Viinipullot avattiin ja herkullinen ateria alkoi.

»Ruhtinaallinen ateria!» mökelsi joku joukosta suu täynnä mehevää
kalkkunaa.

»Ruhtinaallinen kylläkin, sillä Galitzinille nämä herkut olivat varmasti
aiotut», huomautin minä.

»Varmastikaan hän ei ole parhaalla tuulella saadessaan tietää, mihin
suihin hänen kalkkunansa ja viininsä ovat joutuneet. Mutta kukapa
hänelle olisi kalkkunoita paistanutkaan, kun sinä, Tapani, siirsit hänen
kokkinsa Tukholmaan.»

»Levittäkäähän tuosta kaviaaria leivällenne ja voikaa kuin pajarit.»

»Galitzinin malja, toverit, sillä paitsi tätä ihanaa ateriaa ansaitsee
hän sen siitäkin syystä, että koettaa pitää yllä järjestystä ja hillitä
sotilastensa ilkivaltaisuuksia. Kuulittehan viimeksi Raisiossa
ollessamme, kuinka hän keväällä oli hirtättänyt muutamia upseerejaan,
jotka olivat rahvaan keskuudessa harjoittaneet julmuuksiaan.»

»Kas sillä lailla! Siitä hän ansaitsee vielä toisen maljan. Jos hän sitä
tekisi ahkerammin, niin ei meitä sissejä tarvittaisikaan muuhun kuin
kalkkunoita paistamaan.»

»Eläköön ruhtinas Galitzin!»

Risteiltyämme ympäri Varsinais-Suomea ja läntistä Uuttamaata saavuimme
syyskuun alkupuolella Mietoisiin. Täällä yövyimme erääseen yksinäiseen
metsätorppaan. Yön aikana jutteli talonväki meille muun muassa Mahalan
Mikosta, joka oli pitäjän rikkain talollinen sekä samalla tavattoman
vihainen sisseille ja muille, jotka vielä sotaa kävivät. He sanoivat
hänen pitävän koko pitäjää pelon vallassa.

»Vai on hän sellainen porho. Täytyypä pistäytyä häntä huomenna
tervehtimään», sanoin minä.

Lähdin siis seuraavana päivänä matkaan jättäen toverini torppaan
levähtämään edellisten päivien monien jalkavaivojen jälkeen. Mahalaan
tultuani menin tupaan, jossa isäntä itse veisteli uunin luona jotakin
kalupuuta.

»Hyvää päivää, Mikko!» tervehdin minä ja istuin penkille.

Hetkisen katsoi isäntä minua tuuheiden kulmiensa alta ja ärähti sitten:

»Kuka ja mistä sinä olet?»

»No etkö sinä, Mikko, minua tunne, vaikka minä tunnen sinut ja emäntäsi
ihan esivanhempianne myöten», vastasin minä, sillä torpassa olin
lähtiessäni ottanut selon Mahalan isäntäväen sukujuurista.

»En minä ainakaan muista sinua koskaan nähneeni», sanoi isäntä.

»Vai niin, koska sinä et halua minua tuntea, niin hyvästi sitten!» olin
minä närkästyvinäni ja lähdin ulos.

Isäntä tuli perässäni pihalle ja sanoi:

»Kuulehan, tuota, kuka sinä sitten oikeastaan olet?»

Katsottuani häntä hetkisen kiinteästi silmiin vastasin:

»Olen Tapani Löfving, vänrikki hänen majesteettinsa kuningas Kaarle
kahdennentoista armeijassa ja liikun täällä tiedusteluilla.»

»No niinpä palatkaa taloon saamaan suun-avausta.»

»Mutta osaatteko pitää omana tietonanne sen, mitä minä teille nyt
ilmoitin?» kysyin minä.

»Mahalan Mikkoa ei ole ennenkään tyhjistä kieräilyistä syytetty», sanoi
hän kätensä ojentaen. »Oikeille Suomen sotilaille en ole koskaan ollut
nurja, vaikka joutavanpäiväisiä vihollisen härnääjiä en kärsikään.»

Palasimme siis hyvinä ystävyksinä tupaan, jossa ukko komensi emäntänsä
laittamaan vieraalle ruokaa. Itse kaasi hän minulle nurkkakaapissa
olevasta pullosta ryypyn. Emännän kuulin uunin luona hääriessään
tiedustelevan hiljaa mieheltään, kuka minä olin, mihin isäntä kuului
vastaavan, että olin muuan hänen vanhoja tuttaviaan.

Syötyäni ilmoitti isäntä, että Lehtisen kartanossa majailee
komennuskunta venäläisiä ja että hän on luvannut myydä koiranpenikan
komennuskunnan päällikölle, kapteeni Losakoville. Jos siis minä
haluaisin tutustua tähän joukkokuntaan, niin voisin lähteä hänen
kanssaan viemään penikkaa ja olla olevinani hänen renkinsä. Minä en
epäillyt enää ollenkaan isännän luotettavaisuutta ja suostuin mielihyvin
hänen ehdotukseensa.

Lähdimme siis oitis matkaan. Isäntä itse nousi hevosen selkään, mutta
minä kävelin hänen rinnallaan ja kannoin käsivarrellani koiranpenikkaa.
Perille tultuamme menin isännän kanssa kapteenin luokse, missä meille
tarjottiin ryypyt. Kapteenin ja hänen luutnanttinsa välisestä
keskustelusta, joka luonnollisesti kävi venäjäksi, sain siepatuksi
tietooni pääasiallisimman sisällön viimeisestä armeijalle annetusta
päiväkäskystä.

Ulos tultuani juttelin pihalla olevien sotamiesten kanssa. Silloin
lähestyi meitä tallin luota eräs talon rengeistä, jonka hämmästyksekseni
huomasin entiseksi Turun läänin jalkaväkirykmentin sotilaaksi. Olin
nähnyt hänet kapteeni Andersenin komppaniassa ja oli hän luultavastikin
palannut kotiseudulleen Pälkäneen tai Isonkyrön taistelun jälkeen. Sen
pahempi näytti hänkin tuntevan minut. Kun sain tilaisuuden lähestyä
häntä, pistin sotamiesten huomaamatta hänen käteensä pari karoliinia ja
samalla kuiskasin:

»Ethän ole tietävinäsi mitään?»

»Mitäpäs minä», kuiskasi hän vastaan.

Mahalan isännän tultua lähdimme kartanosta ja minä päätin mennä täältä
suoraan Vehmaisten ja Taivassalon puolelle, saadakseni tavata siellä
arentimies Fingerrosia, joka oli minun hyvä ystäväni ja jolta olin
ennenkin saanut tärkeitä tietoja. Isäntä lupasi toimittaa sanan
tovereilleni, että he omia aikojaan pyrkisivät lahden yli Vehmaisten
puolelle, missä sitten tavattaisiin Lahdenrannassa.

Eräästä Lehtisten kartanon torpasta lähti kaksi nuorta miestä soutamaan
minua lahden yli. He laskivat minut maalle muutamalle matalakallioiselle
rannalle vakuuttaen, ettei siitä ollut enää pitkälti Lahdenrannan
taloon. Annoin heille karoliinin mieheen soutupalkkaa, minkä jälkeen he
lähtivät takaisin. Minä sen sijaan lähdin astelemaan päinvastaiseen
suuntaan. Mutta kuinka hämmästyinkään, kun noin parisataa askelta
kuljettuani aukeni leveä salmi eteeni! Minut oli siis katalasti jätetty
saareen! Veneellä liikkuvia ei näkynyt missään, paitsi noita kiireesti
poissoutavia saattajiani, jotka eivät huudoistani eivätkä
viittomisistani olleet millänsäkään. Minun ei auttanut muu kuin niellä
kiltisti harmini ja ruveta miettimään muita pelastuskeinoja.

Palasin manteren puoleiselle rannalle, mutta yhtään ihmistä en nähnyt
salmen takana liikkuvan. Etäämpänä näkyi kyllä jonkin talon tai torpan
katot ja huutoni olisi mahdollisesti kuulunut sinne saakka, mutta
ainakaan ensi hädässä en siihen keinoon aikonut turvautua, sillä hädässä
huutaminen on minusta aina ollut vastenmielistä. Parasta oli siis
laittaa olonsa saarella niin mukavaksi kuin mahdollista ja odotella,
kunnes näköpiiriin ilmestyisi veneitä. Ilta oli jo varsin lähellä, ja
minä ryhdyin sen vuoksi keräämään puita, joista yöksi voisin kyhätä
itselleni nuotion.

Kun suurella vaivalla olin saanut kootuksi melkoisen risuröykkiön
suojaiseen paikkaan saaren keskelle, oli jo ehtinyt tulla joltinenkin
hämärä. Juuri kun kumarruin tulta virittämään, olin kuulevinani
aironloisketta saaren toisesta päästä. Riensin suinpäin sinne ja näin
todellakin oman saareni ja toisen pienemmän saaren välissä liikkuvan
veneen, jota soudettiin mannerta kohti.

»Hohoi, ystävät», huusin minä, »ottakaahan veneeseenne minut.»

Soutajat pysähtyivät ja meloivat lähemmäksi, jonka jälkeen vanhan miehen
ääni kysyi:

»Kuka se on ja miten sinä olet ilman venettä sinne joutunut?»

Selitin nyt lyhyesti, miten olin saareen joutunut, sanoen olevani
Turusta kotoisin sekä liikkuvani karjan ostossa.

»No kaikenlaista koiruutta sitä tänä aikana tehdäänkin», jahkaili ukko
ja työnsi rantaan veneensä, johon minä viivyttelemättä sijoittausin
istumaan. Paitsi ukkoa häämötti veneen perässä myöskin pari naisihmistä.
He olivat sen torpan väkeä, jonka katot näkyivät tänne, ja olivat he
täällä saarten rantamilla kierrelleet meriruokoja leikkaamassa.

Rantaan päästyämme kysyin tietä Lahdenrantaan ja kiitettyäni
ystävällistä torpanväkeä avuliaisuudestaan lähdin viidakon halki
astelemaan osoitettuun suuntaan. En ollut kuitenkaan pitkälle ehtinyt,
kun olin kuulevinani keveitä askeleita takanani. Pysähdyin ja käännyin
katsomaan jäljelleni, mutta samassa kietoutui kaksi pehmeätä käsivartta
kaulaani ja värisevä naisen ääni kuiskasi:

»Tapani!»

Kun en hetken aikaan kyennyt mitään virkkamaan, kietoutuivat kädet vielä
lujemmin kaulaani ja puoleksi itkien, puoleksi nauraen kuiskasi sama
värisevä ääni:

»Tapani, etkö sinä taaskaan minua tunne, vaikka minä olen naisen
vaatteissakin?»

Nyt oli minun vuoroni kietoa käteni rinnoilleni nojaavan solakan
naisvartalon ympäri ja pimeässä etsivät huulemme intohimoisesti
toisiaan. Ja, totta puhuakseni, tämä olikin ensi kerta, jolloin minä
ikävöivän miehen hurmiolla syleilin ja suutelin Riikaa.

Mutta enpä tahdo lukijaa kyllästyttää tällaisen hempeän kohtauksen
pitemmällä kuvailulla eikä minun miekan käytössä kovettunut käteni
sellaisiin kuvailuihin oikein pystykään. Mainitsen sen vuoksi vain
lyhyesti, että kun katkonaisista sanoista ja hyväilyistä vihdoinkin
selviydyimme järkevään keskusteluun, sain kuulla selityksen Riikan
merkilliseen katoamiseen vuosi sitten Kumlingen länsirannalla. Paettuaan
majasta, jossa hän oli ampunut ahdistajansa, kuten edellä on jo
kerrottu, hän oli säkkipimeässä juossut umpimähkään pitkin rantaa ja
niin osunut sille kapealle kannakselle, joka yhdisti tuon kallioisen
niemekkeen pääsaareen. Minun huutoani hän ei myrskyn ja oman kuohuisen
mielentilansa takia ollut lainkaan kuullut. Pääsaarella hän oli sitten
piilotellut kokonaista kaksi vuorokautta eräässä ahtaassa luolassa.

»Ihan luolan edustalta kuulin kerran askelia ja varustauduin jo
kuristamaan itseni sukkanauhalla, jos venäläisiä olisi ilmestynyt luolan
suulle», kertoi Riika.

»Voi poloinen tyttöni, ne askelet eivät varmaankaan olleet kenenkään
muun kuin sinun oman Tapanisi, joka kuoleman tuskassa etsiskeli sinua
kaikkialta saaren metsistä», huudahdin minä.

Sitten kertoi Riika edelleen, kuinka nälkä ajoi hänet lopulta luolasta
ja kuinka hän yön aikaan henkensä kaupalla lähti rannalta löytämällään
veneellä merelle ja osui Björkööhön, missä hän sai hoivaa edellämainitun
kalastajaparin luona. Kun vihollisia tuli Björkööhönkin, hän ei tuntenut
oloaan siellä enää turvalliseksi, vaan lähti taas yksin harhailemaan
saarelta toiselle, tullen lopuksi tänne manterelle ja tarjoutuen
palvelukseen nykyisen isäntäväkensä luokse.

Lopetettuaan kertomuksensa veti Riika röijynsä alta pistoolin ja lausui
sitä minulle näyttäen:

»Tämä on sama ase, jolla silloin riistin ahdistajaltani hengen.
Paetessani se unohtui käteeni ja olen sitä sen jälkeen aina pitänyt
ladattuna mukanani, jollei muuta niin tehdäkseni sillä nopean lopun
itsestäni, jos uudelleen olisin joutunut samanlaiseen asemaan. Mutta,
Jumalan kiitos, täällä olen saanut elää rauhassa. Tosin meillä on pari
kertaa pistäytynyt venäläisiä, mutta he ovat käyttäytyneet siivosti ja
kummallakin kertaa minä ehdin piiloutua tuvan ylisille.»

Kun olin lyhyesti kertonut omat, viime näkemämme jälkeiset vaiheeni,
tarttui Riika käteeni ja huudahti:

»Voi rakkaani, mitä sinä oletkaan saanut kestää! Mutta nyt sinun
täytyykin jäädä minun hoidettavakseni.»

Yhdessä kuljimme nyt torppaan, jossa Riika ilmaisi isäntäväelleen, kuka
minä oikeastaan olin. Osaaottavasti puristivat vanhukset kättäni ja
pyysivät minua käyttämään hyväkseni sitä kestitystä, mitä he tänä kovana
aikana saattoivat tarjota.

»Itsekin olen vanha sotilas», lausui ukko, »vaikka vihollista vastaan en
ole enää jaksanut käydä. Mutta poikani oli mukana ja hän on kuuleman
mukaan kaatunut Pälkäneellä. Riika on meillä sen jälkeen ollut ainoana
lapsenamme ja mielellämme pidämme hänet edelleenkin luonamme.»

Jäin torppaan kokonaiseksi viikoksi, jolla aikaa tänne saapuneet
toverini majailivat läheisissä metsissä. Täältä toimitin Tukholmaan
kolme eri kirjettä, nimittäin kreivi Taubelle, amiraali Wachtmeisterille
ja neuvoston sihteerille Abram Drakelle, kertoen kussakin kirjeessä
kaikki viime aikoina tietooni tulleet seikat.

       *       *       *       *       *



VIIDES LUKU.

_Esiinnyn jälleen oman kirjeeni kuljettajana ja saan venäläisen upseerin
antamaan pamppua omille sotamiehilleen._


Mutta tämä ihana viikko loppui ja velvollisuuteni vaati minua taas
liikkeelle. Riika tahtoi nytkin lähteä mukaani, mutta torpan vanhusten
avulla sain minä hänet jäämään paikkaansa, jossa hän kaikitenkin oli
paremmassa turvassa kuin minun vaivalloisilla ja vaarallisilla
retkilläni. Ja kyllähän Riika tajusi tämän itsekin, mutta minun täytyi
luvata mahdollisimman pian ilmestyä jälleen tänne. Eikä minun sydämeni,
hyvin ymmärrettävästi, pannutkaan suuresti tällaista lupausta vastaan.

Jätettyäni hellät jäähyväiset Riikalle ja torpan väelle erosin
toistaiseksi myöskin tovereistani, jotka ehdotukseni mukaan lähtivät
pohjoiseen päin, Uudenkaupungin ja Rauman puolelle vakoilemaan. Itse
menin aluksi edellä mainitun Fingerrosin luo ja viivyin siellä pari
yönseutua. Hänen luonaan majaili joukko venäläisiä, ja kun upseerit
heittivät keilapalloa Fingerrosin kanssa, olin minä mukana
keilanpystyttäjänä. Muutetun kasvonilmeeni vuoksi pitivät venäläiset
minua tataarina ja nauroivat keskenään minulle.

Fingerrosilta ostin hevosen kahdeksalla riikintaalerilla ja ratsastin
sillä sitten lahden ympäri takaisin Mietoisiin, jossa Mahalan isännältä
sain lainaksi satulan sekä paremmat sarkavaatteet kuin minulla ennestään
oli. Mahalasta ajoin Lemulle, jossa yövyin Järäisiin. Kun seuraavana
päivänä oli sunnuntai, menin kirkkoon, josta palattuani jouduin
tekemisiin venäläisen rakuunan kanssa. Se rupesi kiven kovaan vaatimaan
ratsuani kyytihevosekseen ja kun minä kieltäydyin, sivalsi hän minua
kepillä käsivarteen. Niin kuumana kuin sappeni kiehuikin, täytyi minun
kuitenkin tyynin mielin pitää isku hyvänäni, sillä joukko sivullisia oli
näkemässä tätä kohtausta.

Lemulta ratsastelin rauhallisesti etelään päin ja päätin nyt entisen
kerjäläisvaarin asemesta mennä Turkuun oikein komeasti hevosen selässä.
Tullissa oleva vartija pysäytti minut tiedustellen asiaani sekä mistä
minä olin. Sanoin olevani Halikosta pastori Paulinin renki sekä tulleeni
ostamaan isännälleni paperia ja lakkaa. Sen enempää ei minua pidätetty.
Ratsastin sitten tyynesti pitkin katuja ja tein havaintojani. Mennessäni
erääseen kauppapuotiin asiaani toimittamaan, sillä tarvitsin todellakin
paperia ja lakkaa, sattui puodin ulkopuolella hassunkurinen pikku
tapaus. Hevoseni olin kiinnittänyt puodin seinään ja sen vatsa sattui
sinä päivänä olemaan jostakin syystä kokonaan pilalla. Sisällä ollessani
kulki siitä ohitse katua pitkin kaksi keikarimaista venäläistä upseeria,
kummallakin päässään huolellisesti käherretty peruukki. Juuri kun he
olivat hevoseni takapuolen kohdalla, suoritti se kiireisellä vauhdilla
erään toimituksen, josta oli seurauksena, että kummankin upseerin
peruukki ja osa univormua tulivat jollakin viheriällä märkyydellä
ryvetetyiksi. Toinen iski peruukkinsa vihan vimmassa katuun ja kiroili
kauheasti. Sitten viittasivat he muutaman ohikulkevan sotamiehen
siivoamaan itseään. Nauroin puodin oven suojassa partaani, ja kun he
olivat lähteneet paikalta, nousin satulaan ja ratsastin tieheni.

Turusta suuntasin kulkuni Piikkiön ja Paimion kautta Halikkoon. Siellä
päätin mennä edellämainitun pastori Paulinin luo. Muutamilta
tuttaviltani olin kuullut, kuinka hän oli luvannut olla uskollinen
venäläisille sekä samalla vihata ja vainota niitä, jotka vielä pitivät
vireillä sotaa venäläisiä vastaan. Ennen kaikkea hän oli lausunut
uhkauksia minua kohtaan. Päätin nyt asettaa hänet koetukselle
nähdäkseni, oliko hän tämän tehnyt tosissaan, vaiko vain näön vuoksi
venäläisten uhkakuulutusten johdosta.

Ennenkuin menin hänen luokseen, kirjoitin Ernesti Grabben nimessä
seuraavan kirjeen:


    »Kunnianarvoisa ja Hyvinoppinut Herra Pastori.

    Kun minut on komennettu tälle paikkakunnalle vakoilemaan ja
    hankkimaan tietoja vihollisten toimista ja kun olen tällä
    vihollisen valitsemalla seudulla joutunut hätään ja
    puutteeseen, niin rohkenen kääntyä Herra Pastorin puoleen
    pyytäen Herra Pastorilta lainaksi kahtakymmentä
    riikintaaleria Venäjän rahassa, koska täällä näkyy
    ainoastaan sellainen raha kelpaavan. Tässä mukana seuraa
    vakuutus siitä, että Herra Pastori on viipymättä saava
    takaisin saman summan Ruotsin rahassa. Samalla pyydän
    huomauttaa Herra Pastorille, että hän ei huolisi kovin
    paljon asiasta ilmaista tälle rengille, sillä hän on suuri
    koiransilmä ja epäluotettava mies.--Vaikka en varsinaisesti
    olekaan tuttu Herra Pastorin kanssa, niin uskallan jäädä
    odottamaan edellämainittua lainaa, josta, sen vakuutan,
    maksu on mitä pikimmin seuraava.

    Kemiön pappilassa, 18 p:nä syysk. 1715.


    Kunnianarvoisan ja Hyvinoppineen Herra Pastorin kuuliainen
    palvelija


    Ernesti Grabbe.»


Kirjeen pistin taskuuni ja lähdin ratsastamaan pappilaan. Kiinnitettyäni
hevosen tallin seinään astuin sisälle. Eteisessä kohtasin pastorin
kälyn, neitsyt Bäckin. Hän ilmoitti, että pastori ei ollut kotona ja
tiedusteli, mistä minä olen. Vastasin olevani Kemiöstä ja että minulla
on kirje pastorille. Hän pyysi antamaan sen hänelle, minkä teinkin. Hän
rupesi avaamaan sitä, mutta samassa saapui pastori itse kotiin ja kysyi,
mikä kirje se oli.

»Se on teille», sanoin minä, samalla kuin neitsyt ojensi kirjeen
hänelle.

Hän nuhteli kälyään, kun tämä oli avannut hänen kirjeensä, ja meni
sitten sisälle lukemaan sitä. Hetken perästä hän tuli takaisin ja kutsui
minut kamariinsa, missä hän aloitti seuraavan kuulustelun:

»Mistä sinä olet kotoisin?»

»Kemiöstä», vastasin minä.

»Kenen renki sinä sieltä olet?»

»Herra Eerikin», vastasin minä, tarkoittaen sillä Kemiön pappia.

»Kuka sinut on lähettänyt?»

»Sama herra Eerikki.»

»Tiedätkö sinä, kuka kirjeen on kirjoittanut?»

»Kyllä minä kuulin nimismiehen ja lukkarin juttelevan, että se on
Raappenson, se, joka on oleksinut siellä herra Eerikin luona.»

»Mistä hän on sinne Kemiöön tullut?»

»Tukholmasta sen sanotaan tulleen.»

»Mitä hän toimittelee ja onko hänellä muita miehiä mukanaan?»

»On niitä kaikkiaan viisi miestä, jokaisella talonpojan vaatteet
päällään ja ruotsalaisia rahoja niillä näkyy olevan.»

Viimemainitun seikan sanoin sen vuoksi, että pastori paremmin uskoisi
kirjeeseen ja antaisi minulle siinä pyydetyn summan venäläistä rahaa.

»Minkä kokoinen mies se Grabbe on?» kysyi hän edelleen.

»Hän näyttää olevan suunnilleen minun kokoiseni ja partaakin hänellä on
sen verran kuin minullakin.»

»Mutta mistä sinä olet syntyisin?» kysyi hän nyt.

»Karjalasta, Suorlahden pitäjästä», vastasin minä.

»Kyllä kuulen puheestasi, että sinä olet Karjalasta», sanoi hän, sillä
minä käytin karjalan-murretta, »mutta sanopas, kuinka monta pitäjää on
Suorlahden ja Käkisalmen välillä?»

»Mitäs niitä nyt onkaan: Kitee, Ruokolahti, Kurkijoki, Hiitola», aloin
minä muistella.

»Aivan oikein, sillä minä olen ollut koulunopettajana Käkisalmessa ja
tunnen senvuoksi ne seudut. Mutta kuinka sinä tänne olet joutunut ja
miten kauan sitten?»

»Minä tulin Hiitolan kirkkoherran Gutzeuksen mukana ja olen nyt kuusi
vuotta palvellut täällä. Mutta sitten lähti Gutzeus Tukholmaan, jonka
jälkeen minä rupesin rengiksi herra Eerikille.»

»Mikäs sinun nimesi on?»

»Tapani Martinpoika.»

Tähän päättyi kuulustelu ja pastori lausui:

»No niin, Tapani, tulepas sitten tänne tupaan saamaan ruokaa.»

Minä kiitin ja seurasin hänen mukanaan tupaan, jossa oli kaksi
venäläistä rakuunaa. Ne ynnä heidän luutnanttinsa nimittäin majailivat
pappilassa, kuten jo ennen olin kuullut. Neitsyt asetti minua varten
pöydälle leipää, voita, savustettua lihaa ja silakoita. Pöytään
istuessani pyysin veistä, sillä rakuunain nähden en uskaltanut ottaa
esille omaa puukkoani. Pastori antoi minulle veitsensä, ja minä ryhdyin
hyvällä ruokahalulla aterioimaan.

Silakkaa syödessäni sanoin minä pastorille:

»Nämä silakat on ostettu meidän pitäjästä.»

»Ei olekaan», vastasi pastori hymyillen.

»Mutta ihanhan nämä maistuvat samanlaisilta kuin Kemiön silakat», väitin
minä.

»Kyllä ne on ostettu korpoolaisilta Turusta», nauroi pastori, »ja eikö
nuo silakat liene kaikkialla samanmakuisia.»

Rakuunat, jotka näkyivät osaavan jonkin verran suomea, nauroivat
myöskin. Olin hyvilläni, sillä olin puhunut tätä näyttääkseni hyvin
yksinkertaiselta.

Lakattuani syömästä tuli toinen rakuunoista pastorin luo ja pyysi hänkin
ruokaa. Pastori leikkasi hänelle kappaleen leipää ja lihaa sekä samoin
toisellekin rakuunalle. He asettuivat penkille syömään. Minä menin
heidän lähelleen istumaan ja kuiskasin pastorin huomaamatta toiselle
rakuunalle:

»Enpä minä viitsisi noin penkillä syödä, kun ei kerta pöydän ääreen
käsketä niinkuin muitakin ihmisiä.»

Ryssät ottivatkin sanani onkeensa, veivät syötävänsä närkästyneinä
takaisin pastorille, kiroilivat ja uhkasivat mennä talonpoikain
navetoista itselleen lampaita teurastamaan. Uhkailivatpa pappilankin
navetassa käydä lihaa tekemässä.

Kiireesti meni nyt pastori vierastupaan, jossa luutnantti oleskeli.
Silmänräpäystä myöhemmin ilmestyi viimemainittu arkitupaan, kädessään
pamppu. Julmistunein kasvonilmein voiteli hän nyt molempain sotilastensa
selät, niin että tupa mäikkyi. Istuin allapäin ja tuijotin totisena
sillanrakoon, vaikka sisuksiani kutittikin nauru, sillä tätä juuri olin
tarkoittanutkin, koska minulla tällä kertaa ei ollut tilaisuutta sen
pahemmin vihollisiani vahingoittaa.

Iltapäivällä kutsui pastori Paulin minut jälleen kamariinsa ja kysyi:

»Kuinka he juuri sinut lähettivät tänne?»

»Tottapa niillä ei liene ollut parempaakaan panna», vastasin
yksikantaan.

Tämän jälkeen kysyi hän uudelleen nimeäni ja minä vastasin kuten
edelliselläkin kertaa.

»Kuulepas nyt, Tapani», virkkoi hän senjälkeen, »jos sinä kenellekään
hiiskut mitään siitä asiasta, jolle sinut on tänne lähetetty, niin sekä
oma isäntäsi että minä ja moni muu joutuu silloin hengenvaaraan. Koeta
siis herran nimessä pitää suusi kiinni! Ja nyt saat mennä levolle,
hevosesi kyllä saa talosta hoidon.»

Toivotin hyvää yötä ja menin takaisin arkitupaan, jossa paneuduin
yhdessä talon rengin ja venäläisten rakuunain kanssa maata samalle
penkille. Olipa minulla toisen rakuunan kanssa yhteinen päänalanenkin.

Aamulla tuli neitsyt Bäck tupaan ja herätti rengin sekä hetkistä
myöhemmin minut, vaikka en tosissani enää nukkunutkaan. Kun olin pessyt
silmäni ja kampasin huolellisesti päätäni, ihmetteli neitsyt, että minä
olen kovin siisti talonpoikaisrengiksi. Sen jälkeen hän vei minut
kamariin, jossa pastori vielä makasi rouvansa selän takana leveässä
sängyssä.

»Mikäs sinun nimesi taasen olikaan?» kysyi hän silmiään hieroen.

»Tapani Martinpoika», vastasin kuten ennenkin.

»Aivan niin, ja kas tässä on nyt kirje herra Eerikille. Tervehdi häntä
minun puolestani ja sano, että minä pysyn edelleenkin hänen ystävänään,
mutta Grabbesta minä veisaan viisi. Tässä on kuitenkin rahat, joita hän
pyytää, mutta anna ne ensiksi herra Eerikille.»

»Kyllä minä toimitan», vakuutin ja yksinkertaisuuttani osoittaakseni
tiedustelin, oliko kirje sinetöity, vaikka näin sen itsekin. Kun pastori
oli vielä saanut täydellisen vaitiololupaukseni, kehoitti hän minua
rauhassa lähtemään takaisin Kemiöön.

Kun olin pihalla satuloinut hevoseni valmiiksi, kutsutin pastorin ulos.
Vedin hänet hiukan syrjään ja lausuin:

»Tahtoisin ilmoittaa teille jotakin, jos vain voin luottaa teihin.»

Pastori huomasi nyt, ettei hän ollut minkään rengin kanssa tekemisissä
ja vakuutti sielunsa autuuden kautta, että saatoin huoleti uskoa hänelle
asiani. Ojensin nyt hänelle takaisin äsken saamani rahat ja lausuin:

»Kas tässä saatte rahanne takaisin. Nimeni on Tapani Löfving ja olen
ainoastaan koetellut, oletteko te luotettava suomalainen. Olen kuullut,
kuinka te olette luvannut toimittaa minut venäläisten käsiin. Tehkää se
nyt, sillä onhan luonanne venäläinen luutnantti ja kaksi sotilasta,
mutta minä ilmoitan myöskin ennakolta olevani mies selviytymään kolmesta
vihollisesta.»

»Miksi puhutte sellaista, rakas herra Löfving?» änkytti pastori
hämillään. »Tulkaa sisälle ja olkaamme ystäviä.»

Minä seurasin häntä kamariin, jossa otin povestani esille pistoolit.

»Mutta minähän sanoin teille jo, että te saatte luottaa minuun», sanoi
pastori närkästyneenä.

»No niinpä sitten luotankin teihin ja olen hyvin iloinen, voidessani sen
tehdä», vastasin minä, pujottaen pistoolit takaisin poveeni.

Jäin sitten pappilaan vielä koko siksi päiväksi ja seuraavaksi yöksi.
Meistä tuli pastorin kanssa hyvät ystävykset ja illalla joimme hänen
kanssaan veljenmaljat.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Jumalanpalveluksessa oltuani lähdin
pastori Paulinin ja venäläisten luutnantin kanssa Ruskonkylään, jossa
oli eräässä talossa häät. Vaikka olinkin tullut pitoihin kuokkavieraana,
käskettiin minut sentään pöytään, sillä ratsastinhan toki herrojen
seurassa omalla hevosella. Aluksi jouduin istumaan aivan pöydän
yläpäähän. Mutta kun isäntämiehet aikansa kursailtuaan alkoivat hekin
asettua pöytään, työnsivät he minut yksi toisensa jälkeen tieltään,
kunnes olin huilannut aivan pöydän alapäähän. Sitten syötiin ja
ryypättiin runsaasti paloviinaa.

Kun ateria oli lopetettu, alkoi tanssi. Ensiksi tanssi pappi morsiamen
kanssa, kuten tapa on. Hänen jälkeensä aioin minä rohkeasti viedä
morsiamen tanssiin, mutta silloin huudahti luutnantti: »Maltchij!» sekä
alkoi itse pyörittää morsianta. Poljin hänelle jalallani tahtia ja
rallatin kurkun täydeltä, ollen olevinani aika humalassa. Se alkoi
huvittaa luutnanttia ja tanssin loputtua tuli hän luokseni sekä joi
kokonaisen paloviinapikarin minun onnekseni. Sitten veti hän minut
pöydän luo sekä kehoitti juomaan hänen maljansa. Teinkin sen, mutta
juodessani kumarsin syvään ja tyhjensin koko viinalasin hänen avaraan
saapasvarteensa. Tyhjentelimme sitten ahkerasti toistemme maljoja ja
kaksi tai kolme kertaa kaasin uudelleen lasini hänen saappaaseensa. Kun
hän sitten lähti uudelleen tanssimaan, litkui hänen jalkansa kuin olisi
hän juuri merestä noussut.

Mutta hän oli iloista poikaa ja nauroi täyttä kurkkua, kun minä rallatin
tahtia ja panin toimeen kaikenlaisia hullunkurisia kujeita. Hän taputti
minua olkapäälle ja suuteli poskelle sekä kehui minua mainioksi
koiransilmäksi. Lopuksi meni hän pastori Paulinin luo, jonka uudeksi
rengiksi hän minua luuli, sekä tahtoi ostaa minut kahdellakymmenellä
ruplalla lahjoittaakseen minut sitten ruhtinas Galitzinille
ilveilijäksi. Nyin pastoria takinhelmasta, että hän suostuisi kauppaan,
mutta hän oli jyrkästi kieltäytyvinään. Niin jäi kauppa tekemättä ja
minulta meni tilaisuus päästä joksikin aikaa oleskelemaan itse
Galitzinin leivässä.

Maanantaiaamuna läksin jälleen matkaan, kulkien entisiä jälkiäni Turun
kautta takaisin Vehmaalle, jossa Lahdenrannan torpassa lepäilin lähes
viikon, kertoellen iltaisin takkatulen ääressä Riikalle ja vanhuksille
kirjavista seikkailuistani.



KUUDES LUKU.

_Pieniä seikkailuja ja vaarattomia kahakoita._


Entiset toverini eivät vielä olleet palanneet omilta retkiltään ja minä
lähdin jälleen yksinäni liikkeelle. Taivassalon papista olin kuullut
samaa kuin pastori Paulinistakin ja että hänkin olisi minua ankarasti
uhkaillut. Päätin sen vuoksi asettaa hänet samantapaisen kokeen
alaiseksi. Kirjoitin siis ensinnäkin omassa nimessäni kirjeen, jossa
varoitin herra Strandmania uskottomuudesta omaa kuningastaan kohtaan,
joka äskettäin oli Jumalan avulla palannut takaisin valtakuntaansa.
Kirjeen lopussa mainitsin, että lähetän oman renkini sitä tuomaan
hänelle, ja jollei hän nyt uhkaustensa mukaan vangitse renkiäni, niin
pyysin sen mukana saada muutaman rivin vastaukseksi kirjeeseeni.

Kun olin vienyt kirjeen pappilaan ja pastori silmäillyt sen läpi, kysyi
hän:

»Missäs sinun isäntäsi on?»

»Hän on tuolla metsässä, kun ei uskaltanut itse tulla peläten teidän
vangitsevan hänet», vastasin minä. »Mutta vastauksen pyysi hän teidän
kirjoittamaan.»

»Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä!» vastasi pastori tuikeasti.

»Mutta minä en uskalla ilman vastausta palata hänen luokseen», koetin
selittää.

Nyt pistäytyi pastori huoneeseensa ja palasi hetkisen kuluttua takaisin.
Kirjeeni alareunaan hän oli kirjoittanut seuraavat sanat: »Löfvingin ei
tarvitse sekaantua minun asioihini, sillä minä itse vastaan siitä, mitä
olen tehnyt tai vasta aion tehdä.»

Silloin lausuin ankarasti:

»Minä olen itse Löfving, mutta sinussa ei ole ikinä miestä vastaamaan
siitä, mitä olet tehnyt!»

Tämän sanottuani vedin toisen pistoolin esiin ja ojensin sen hänen
rintaansa kohti. Hän kalpeni ja oli vähällä vaipua lattiaan sekä pyysi
änkyttäen minua antamaan hänelle anteeksi ja rupeamaan hänen
ystäväkseen. Ja niin tämä pieni jupakka lopuksi päättyi, että annoimme
tosillemme kättä ja minä jäin hänen vieraakseen seuraavaan päivään
saakka saaden nauttia runsasta vieraanvaraisuutta.

Lokakuun ensi päivänä otin Kustaviin jättämäni aluksen ja purjehdin
sillä Iniöön sekä sieltä läheiseen Keistiön saareen. Täältä lähetin taas
kolme kirjettä Tukholmaan, joissa monien muiden seikkojen ohella
ilmoitin, kuinka ruhtinas Galitzin on äskettäin jaellut saaristolaisille
matkapasseja houkutellen heitä Tukholmaan tiedusteluretkille. Keistiöstä
palasin takaisin Iniöön ja oleskelin siellä ankarain myrskyjen takia
kokonaista neljä vuorokautta, jotka vietin Norrbyn kylässä Matti
Heikinpojan talossa. Viimeistä iltaa talossa ollessani menin ulkona
käymään, ja kun tuvan ikkunan ohi kulkiessani kuulin sisällä nimeäni
mainittavan, pysähdyin kuuntelemaan painaen korvani aivan ikkunaan
kiinni.

»Saapa nähdä, uskaltaako Löfving täältä mennä Houtskarin Koivusaarelle,
kun ne ovat niin kovin uhanneet hirttää hänet heti, kun hän sinne
tulee», sanoi isäntä.

»No olisipa se nyt sentään kovin julmasti tehty» arveli siihen emäntä.

Palasin tupaan, istahdin penkille pöydän päähän ja teeskentelin itseni
hyvin väsyneeksi, haukottelin pitkään, painoin pääni käsivarrelle sekä
aloin pian kuorsata. Tovin sitä tehtyäni olin havahtuvinani hereille,
haukottelin jälleen sekä aloin kertoa nähneeni sellaista unta, että
näiden seutujen talonpojat vaanivat minua vangitakseen ja hirttääkseen.
Isäntä ja emäntä vilkaisivat hämmästyneinä toisiinsa, mutta minä
tiedustelin viattomana, eivätkö hekin olleet sellaisia uhkauksia
kuulleet. He myönsivät sen, jolloin minä vakuutin:

»Niin, niin, näen aina edeltäpäin unissani, mikä vaara minua kulloinkin
uhkaa.»

Muutaman ajan kuluttua huomasinkin sitten tarkoitukseni toteutuneen,
sillä tieto tästä ihmeellisestä kyvystäni oli levinnyt ympäri saariston.

Lokakuun kymmenennen päivän iltana saavuin ankaran lounaismyrskyn
vallitessa Livoluotoon ja yövyin Povalan taloon Tersalan kylässä.
Heräsin aamulla makeasta unestani uuninpäällä siihen, että tupaan tuli
kolme venäläistä, jotka röyhkeästi vaativat isännältä viinaa. Sitä
saatuaan väittivät he itsellään olevan ruhtinas Galitzinin määräyksen
ottaa talonpojilta viinapannut pois. Isäntä antoi heille, nyt rahaa,
mutta he vaativat vielä muutakin muka viinapannun lunnaiksi. Hetken
vielä riideltyään saivat he vielä kirveen ja villasukat, minkä jälkeen
he lähtivät ulos.

Minä olin tällä välin kiireesti pukeutunut ja tulin nyt uunilta alas.
Nähtyäni ikkunasta, että samat miehet olivat uudelleen sisälle tulossa,
paneuduin nopeasti penkille pitkäkseni ja sieppasin tyhjän viinalekkerin
pääni alle. Venäläiset tulivat sisään ja yksi heistä läheni heti minua
ja sieppasi röyhkeästi lekkerin pääni alta. Nousin laiskasti istumaan,
haukottelin ja sanoin:

»Kyllä siitä ryypätä saa.»

Pudisteltuaan lekkeriä ja huomattuaan sen tyhjäksi löi sotamies sen
lattiaan ja alkoi kovasti kiroilla. Sitten vetäisi hän sapelinsa ja löi
sen pöytään että rämähti. Nousin nyt seisomaan ja ilmoitin olevani
pastori Strandmanin renki sekä kokoavani hänen tsaarillisen
majesteettinsa armeijalle tulevia veroja, uhaten sitoa heidät
käytöksensä takia köysiin ja viedä ruhtinas Galitzinin luo. Sotamiehet
aristuivat huomattavasti, mutta alkoivat sitten vedota kirjeelliseen
määräykseensä, jonka he muka tahtoivat näyttää minulle, jos seuraisin
heitä ulos rannalle.

Minä lähdinkin heidän jäljestään ja taitoin piha-aidasta aseekseni
tukevan seipään. He vaativat minua kulkemaan edellään, jolloin he
piankin olisivat voineet minut takaapäin lävistää. Minä en siis
suostunut heidän vaatimuksiinsa, vaan seurasin heidän perässään rantaan.
Kun he eivät voineetkaan näyttää mitään kirjallista määräystä, josta
olivat kerskuneet, hutkin minä heitä kutakin erikseen seipäälläni niin,
että tomu pölisi. Heidän veneensä oli kiinni ranta-aitassa, joka oli
rakennettu muutamien kivien varaan ja jonne kuljettiin kapeata siltaa
myöten. Voidellessani heitä seipäälläni juoksi heistä kaksi siltaa
pitkin aittaan. Minä perässä! Kun tulin ovelle, olin vähällä saada
heidän kirveistään rintaani, mutta ajoissa ehdin kuitenkin väistyä ja
pyörähtää ympäri. Silloin jouduin vastakkain kolmannen sotamiehen
kanssa, joka oli jäänyt selkäpuolelleni. Pukkasin hänet nopeasti
seipäälläni sillalta veteen ja juoksin maalle. Molemmat aitassa olleet
seurasivat uhkaillen perässäni. Mutta nyt annoinkin minä heille oikean
suomalaisen voitelun, jonka he varmasti muistavat vielä Moskovaan
palattuaankin. Kiireesti korjasivat he nyt itsensä käpälämäkeen ja
toisissa kylissä olivat he kertoneet joutuneensa Povalassa tekemisiin
erään paholaisen kanssa, joka oli sanonut olevansa Strandmanin renki ja
jolla olisi ollut omaatuntoa lyödä heidät kuoliaaksikin, jolleivät he
niin kiireesti olisi luitansa korjanneet. »Se oli kokonainen pikku
perkele ja varmastikin se on entinen sotilas», olivat he lopettaneet
juttunsa. Mutta minä jäin Povalaan vielä toiseksikin yöksi ja seuraavana
päivänä tuli naapureista väkeä kiittämään minua siitä, että olin
vapauttanut heidät ryöstäjistä.

Näinä päivinä sain tietooni, että venäläiset olivat vetäneet 83 kaleeria
ylös Aurajokeen talviteloilleen sekä korjattaviksi. Sotaväkeä alettiin
myös majoittaa talvileiriin. Uuteenkaupunkiin, Naantaliin, Hämeenlinnaan
ja Helsinkiin oli määrätty yksi rykmentti kuhunkin sekä Turkuun kolme
rykmenttiä.

Lokakuun lopussa ja marraskuun alussa retkeilin taas mannermaalla Turun
seutuvilla. Olin nytkin useat kerrat valepukuisena venäläisten keskellä,
mutta tarkemmin en näistä kaikista pikkuseikkailuista huoli tässä
kertoa. Marraskuun kymmenennen päivän tienoissa tulin taas Lahdenrantaan
Riikan luokse. Kun aikomukseni oli itse mennä jälleen Tukholmaan
voidakseni suullisesti tarkemmin esittää viime aikojen tapaukset
Suomessa, päätin ottaa Riikan mukaani ja hankkia hänelle asunnon
Tukholmasta. Itse tulisin siellä mahdollisesti taas viipymään hiukan
pitempään eikä minun siis tarvitsisi elää alituisessa huolessa ja
tuskassa morsiameni kohtalosta. Riika suostui luonnollisesti ilomielin
ehdotukseeni ja vaikka meidän olikin hiukan sääli torpan vanhuksia,
täytyi eron kuitenkin tapahtua.

Mukanamme lähti kaksi Viipurin puolelta kotoisin olevaa poikaa, toinen
kolmen-, toinen neljäntoistavuotias. Sodan alussa olivat he kumpikin
menettäneet omaisensa ja harhailleet sitten mitä kirjavimpia kohtaloita
ja suurimpia kärsimyksiä kokien ympäri maata. Nyt he olivat kulkeutuneet
tänne Vehmaan Lahdenrantaan ja pyysivät päästä meidän mukanamme
Tukholmaan, johon minä suostuinkin.

Neljäntenätoista päivänä marraskuuta lähdimme nelisin tasaisella
tuulella purjehtimaan ja pääsimme onnellisesti Eckeröön pohjoispuolelle,
jossa meidät yhtäkkiä yllätti tavattoman ankara luodemyrsky. Olimme
silloin kolmen penikulman päässä edellämainitun saaren rannasta. Minä
istuin peräsimessä ja Riika oli minun vierelläni, pojat taasen maston
juurella. Myrskynpuuska tuli niin yllättäen, että purjeita ei ehditty
vetää alas, eikä siihen oikeastaan muut olisi kyenneetkään kuin minä ja
minun taasen täytyi pysyä peräsimessä. Kaksi kertaa löi voimakas aalto
ylitsemme ja luulin jo perikatomme tulleen ja heitin sieluni Jumalan
huomaan. Melkein tajutonna nojautui minuun läpikastunut Riika, jonka
ympäri olin lujasti kietonut vasemman käteni. Pojat olivat tarrautuneet
maston juureen.

Mutta pahin myrskyn puuska meni yhtä pian ohi kuin oli tullutkin.
Suurella vaivalla onnistuimme sitten iltahämärässä laskemaan maihin,
jossa saimme kuivatuksi läpimärät vaatteemme sekä ostetuksi hiukan
ruokaa, sillä meri oli pyyhkäissyt mukaansa meidän eväsvaramme.
Seuraavana päivänä ilma oli jo siksi tasaantunut, että kykenimme
jatkamaan matkaa päästen onnellisesti saman päivän iltana Furusundiin,
jolloin meri tyyntyi kokonaan. Marraskuun kuudentenatoista päivänä
tulimme Tukholmaan, jossa heti riensin kreivi Tauben puheille esittäen
hänelle tarkan kertomuksen viimeaikaisista vaiheistani sekä jättäen
päivämuistiinpanoni hänen nähtäväkseen. Kaikkien kestämieni vaivojen ja
vaarojen palkkioksi sain ainoastaan kaksitoista riikintaaleria. Niin
köyhä oli tähän aikaan valtion kassa. Riikan sain sijoitetuksi erään
köyhyydessä elävän suomalaisen pappisperheen luo. Itse jäin myös
Tukholmaan yli joulun.

       *       *       *       *       *



SEITSEMÄS LUKU.

_Sissiseikkailuja merellä._


Vuosi 1716 oli jo alkanut, rauhasta ei ollut tietoa enempää kuin
ennenkään ja minua vartoi siis vielä moni rauhaton retki ja seikkailu.
Mutta niitä vartenhan olin luotukin ja vaikka morsiameni nyt olikin
turvassa Tukholmassa, paloi mieleni sentään isänmaahani.

Talvi alkoi kallistua jo kevääseen, kun levon ja lemmen aika minulta
taas täksi kertaa päättyi. Huhtikuun kuudentenatoista päivänä kutsuttiin
minut kreivi Tauben luo, ja häneltä sain määräyksen lähteä jälleen
Suomeen saaden samalla matkarahoikseni kolmekymmentä riikintaaleria.
Tovereikseni sain kolme suomalaista talonpoikaa Turun saaristosta, jotka
myöskin olivat viettäneet talven Tukholmassa. Vaiherikkaan matkan
jälkeen saavuin Vapunpäivänä Taivassaloon ja vaelsin oitis tapaamaan
ystävääni Fingerrosia. Hän kertoi minulle heti, mitä oli kuullut
Lehtisten kartanossa majailevalta, ennen mainitulta kapteeni
Losakovilta, nimittäin muun muassa sen, että venäläiset odottivat
Turkuun yliamiraali Apraksinia, minkä jälkeen kaleerilaivasto lähtisi
liikkeelle.

Fingerrosin luona pukeuduin taas talonpojan pukuun, otin kontin selkääni
ja lähdin taivaltamaan Turkua kohti sanoen meneväni niille ja niille
ostoksille. Kaupunkiin tulin neljäntenä päivänä. Kaleerit olivat vielä
joensuulla, mutta niiden luokse ei syrjäisiä päästetty, sillä niihin
lastattiin parhaillaan ruokavaroja. Liikuin sen sijaan muualla
kaupungissa ja ympäristöllä sekä sain tietooni ongituksi seuraavat
seikat. Vihollisia oli maassamme tätä nykyä ainoastaan kaksitoista
rykmenttiä, kussakin kuusi tai seitsemänsataa miestä, siis kaiken
kaikkiaan noin seitsemän tai korkeintaan yhdeksän tuhatta miestä.
Maalis- ja huhtikuun ajalla oli kuollut kulkutauteihin lähes puoli
kolmatta tuhatta miestä ja yhtä suuri määrä elossa olevasta miehistöstä
oli parast'aikaa sairaana. Tämän harvennuksen takia kaiketi oli
vihollinen keskittänyt jäljellä olevat voimansa pääasiallisesti
Etelä-Suomeen, sillä äskettäin olivat Pohjanmaalta saapuneet Turun
lääniin siellä talvehtineet kasakat ja rakuunat.

Ruhtinas Galitzin oli viettänyt talven Pietarissa, mutta minun Turkuun
tullessani hän oli jo palannut paikalleen. Tultuaan hän oli
teloituttanut muutamia upseerejaan sekä tuominnut toisia kujanjuoksuun,
syystä että he hänen poissa ollessaan olivat harjoittaneet
ilkivaltaisuutta rauhallisen asujaimiston keskuudessa. Tämän kuultuani
kohotin hattuani Galitzinin kunniaksi.

Olen jo ennenkin maininnut siitä suuresta siivottomuudesta ja
roskaisesta elämästä, jonka venäläiset olivat vanhaan pääkaupunkiimme
tuoneet. Se oli entisestäänkin kasvanut. Irtolaisnaisia liikkui
kaupungissa vilisemällä: niitä oli venäläisiä, inkeriläisiä
ja--surullista sanoa--myöskin melkoinen joukko suomalaisia! Viina vuoti
virtanaan. Huhtikuun lopulla oli muutamassa majapaikassa kuollut samana
päivänä kokonaista kahdeksan sotamiestä, ja kun heidän ruumiinsa oli
ruhtinaan käskystä avattu, olivat jokaisen sisälmykset olleet aivan
mustat ylettömästä paloviinan juonnista. Venäläisten taholta oli
tapauksen johdosta levitetty ilkeämielistä huhua, että suomalaiset
olivat muka noitakeinoillaan saaneet sen aikaan. No niinpä kylläkin,
sillä olivathan he ahmineet Suomen karhujen ilolientä!

Kuluneena talvena olivat venäläiset rakennuttaneet osaksi Pietarissa,
osaksi Turussa toista sataa pienempää sota-alusta. Kaikesta päättäen
tultaisiin siis tänä kesänä toimimaan merellä entistä enemmän. Viime
kuussa oli venäläisiä muuten kohdannut joltinenkin merionnettomuus. Eräs
uusi linjalaiva oli komennettu Pietarista Tallinnaan. Lähtiessään oli
laiva juuri satamassa kääntyessään laukaissut osan kanuunoistaan,
jolloin ruutisäiliö jollakin tavoin syttyi ja laiva viidensadan miehensä
kera lensi tulipatsaana ilmaan. Mutta tsaari Pietari oli hellittämätön
mies, joten meillä tuli kyllä riittämään tekemistä hänen laivojensa
kanssa.

Saatuani Turussa tietooni paitsi edellämainittuja joukon muitakin sodan
kannalta tärkeitä seikkoja, palasin itse Tukholmaan niistä ilmoitusta
tekemään. Perillä tapasin ihmeekseni viimekesäiset toverini sekä
ylioppilas Sakarias Wegerin, jotka olivat omia aikojaan kulkeutuneet
Tukholmaan. Heillä oli ollut omat kirjavat vaiheensa, mutta niiden
kertominen ei kuulu tähän. Lyöttäydyimme nyt taas yhteen ja viivyttyäni
ainoastaan muutaman päivän Tukholmassa lähdimme pienehköllä aluksella
Suomen vesille.

Risteiltyämme siellä ja täällä saaristossa, tehtyämme kaikenlaisia
pieniä palveluksia Ruotsin laivastolle sekä hätyytettyämme yksinäisiä
vihollisen aluksia saavuimme kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä
Hiittisten saaristoon. Siellä kohtasimme odottamatta venäläisen
kuormalaivaston, johon kuului yksi sotapriki, kolmattakymmentä kaleeria,
yksi kreijari, kaksi lotjaa ja neljä suurta eskaluuppia. Tämä
laivakaravaani mennä jullaili kaikessa rauhassa Turkua kohti. Iskimme
kohta sen kimppuun kuin väijyvä haukka kanaparveen ja kiivas tulenvaihto
alkoi meidän ja prikin välillä. Mutta silloin parhaimman kahakan aikana
karahti meidän aluksemme vedenalaiselle kalliolle ja siinä me sitten
olimme kuin naulatut, vihollisten purjehtiessa tiehensä ja kadotessa
näkyvistämme.

Vasta illalla saimme aluksemme irti kiveltä ja ankkuroimme lähimmän
saaren suojaan. Hetkistä myöhemmin asettui naapuriksemme ruotsalainen
fregatti Pollux, joka oli myöskin täällä vihollisen laivoja
väijyskelemässä ja jota johti luutnantti Silvius.

Seuraavana päivänä purjehdimme yksinämme Turkuun päin, tapasimme
Paraisten saaristossa venäläisen muonalaivan, jonka ammuimme upoksiin,
ja palasimme illalla takaisin Hiittisiin. Mutta ennen ankkuripaikalle
ehdittyämme kohtasimme suurenpuoleisen venäläisen eskaluupin, jossa
paitsi paria laivamiestä oli neljä sotilasta. Lyhyen taistelun jälkeen
valtasimme eskaluupin, jonka huomasimme olevan lastatun voilla,
pähkinöillä, hunajalla, simalla ynnä muilla paremmilla ruokatavaroilla.
Kuljettajat, jotka kaikki vangitsimme, ilmoittivat niiden olevan
aiottuja ruhtinas Galitzinin tarpeiksi. Sääli vain, että kohtalo oli
taasen saattanut minut verottamaan hänen ylhäisyytensä keittiötä.

Seuraavana päivänä jätin anastetun eskaluupin saaren rantaan ja määräsin
kaksi miehistäni vartioimaan vankeja. Jäljellä olevain kolmen miehen
kanssa lähdin itse omalla aluksellamme saaria kiertelemään. Puolenpäivän
tienoissa tapasimme taas venäläisen muonalaivan, joka luotojen lomitse
puikkelehti Turkua kohti. Puolta tuntia myöhemmin oli se meidän
hallussamme. Lastina sillä oli sata säkkiä jauhoja, viisisataa leiviskää
läskiä, muutamia tynnyreitä etikkaa, pippuria ja vahaa ynnä yhtä ja
toista muuta. Mutta kun tämän arvokkaan saaliimme kanssa palasimme
ankkuripaikallemme, oli eilen anastettu eskaluuppi tipotiessään.
Rannalta löysimme edellisenä päivänä vartijoiksi jätettyjen miesteni
ruumiit. Vankien oli nähtävästi onnistunut yllättää vartijansa, minkä
jälkeen he aluksineen olivat livistäneet tiehensä.

Hätyytettyämme siten melkein joka päivä vihollisen aluksia ja oltuamme
jo kerran vähällä joutua vangiksi taistellessamme kuutta kaleeria
vastaan, tapasimme jälleen Veenoksan saaren luona heinäkuun ensimmäisenä
päivänä Polluxin, jolla tällä kertaa oli seuralaisenaan fregatti
Bernhardus. Hankoniemessä olimme saaneet kuulla olevan venäläisen
vartioston, kolmesataa miestä kapteeni Arkaroffin johdossa. Päätimme nyt
käydä heitä tervehtimässä. Jätin anastamani venäläisen muonalaivan
Veenoksan rantaan erääseen suojassa olevaan poukamaan sekä kaksi
miehistäni sitä vartioimaan. Sen jälkeen purjehdimme kolmen aluksen
laivastona Hankonientä kohti, jonka nokalle saavuimme seuraavana aamuna.

Päivän valjetessa ampui Pollux venäläisen merkkilaukauksen, minkä
jälkeen laskimme lähemmäs maata ja ankkuroimme noin puolen virstan
päähän rannasta. Bernhardus oli vetänyt mastoonsa venäläisen lipun ja
Polluxilla oli taas Tanskan lippu. Etäämpänä maalla näimme leirissä
joukon rakuunoita, joiden hevoset söivät niityllä.

Päätimme houkutella kapteeni Arkaroffin ansaan ja vangita hänet sekä
sitten, jos mahdollista, koko hänen miehistönsäkin. Siinä tarkoituksessa
pukeuduin minä miehineni venäläisen merisotilaan pukuun, joita meillä
oli hallussamme tarpeen tullen käytettäväksi. Sitten laskeuduimme
eskaluuppiin ja soudimme rantaan.

Kaksi rakuunaa nousi ja ratsasti luoksemme.

»Shto karable jest--mitä laivoja ne ovat?» kysyi heistä toinen.

»Nashij--meikäläisiä» vastasin minä.

Sen jälkeen käskin toisen rakuunan ratsastaa kapteeni Arkaroffin luo ja
pyytää häntä tulemaan laivaamme sekä tuomaan tullessaan luotsin, sillä
meidän oli määrä purjehtia Turkuun, mutta emme tunteneet väyliä. Kun
rakuuna oli mennyt matkaansa, kysyin minä toiselta, oliko hän kuullut,
milloin kaleerilaivasto lähtisi Tukholmaan. Rakuuna vastasi, että sitä
ennen odotettiin tsaaria linjalaivaston kanssa tänne saapuvaksi. Kerroin
hänelle, että Tukholman retkeä varten on jo neljäkymmentä tuhatta miestä
valmiina ynnä muuta mitä mieleeni sattui juolahtamaan, asettaen hänelle
samalla kaikenlaisia viekkaita kysymyksiä, joihin hän hyvässä
luottamuksessa antoi vastaukset.

Kun toista rakuunaa ja kapteenia ei kuulunut, pyysi hän meitä soutamaan
heidän aluksensa luo, joka oli ankkurissa tuonnempana kylän alla.
Ryhtyessämme noudattamaan hänen kehoitustaan ja soutaessamme pitkin
rantaa, tarttuikin eskaluuppi kivelle. Silloin ratsasti rakuuna veteen,
auttaakseen meitä pälkähästä, mutta nähdessään purtemme pohjalla joukon
musketteja, säikähti hän ja yritti pahaa aavistaen palata takaisin.
Kerkesin kuitenkin pistoolin laukauksella ehkäistä hänen pakonsa. Mutta
samalla saapuikin paikalle kapteeni Arkaroff miehineen ja huomatessaan,
mitä laatua venäläisiä me olimme, komensi hän miehensä ampumaan
yhteislaukauksen meitä kohti. Me vastasimme tuleen tulella, jolla välin
saimme eskaluupin irti kiveltä ja aloimme soutaa poispäin. Pollux oli,
huomatessaan, miten asiat kehittyivät, nostanut kiireesti ankkurinsa,
laskenut lähemmäs sekä laukaissut muutamia kanuunoistaan venäläisten
keskelle. Jättäen paikalle kymmenkunta kaatunutta ja haavoittunutta
pakenivat nämä kiireesti. Oli Jumalan ihme, että minä miehineni
pelastuin pyräkästä ilman pienintäkään vahinkoa.

Purjehdimme tämän jälkeen länteen päin ottaen mukaamme ennenmainitun,
vihollisilta anastamani aluksen, joka kiinnitettiin Polluxin perään.
Sitä emme kuitenkaan onnistuneet kuljettamaan meikäläisen laivaston luo.
Sillä neljännen päivän aamuna, ollessamme Köökarin lähistöllä,
huomasimme taivaanrannalla kokonaista neljätoista venäläistä
risteilijää, jotka suuntasivat kulkunsa meitä kohti. Tyhjensimme silloin
nopeasti venäläisen aluksen, siirtäen siinä olevat arvokkaimmat tavarat
Polluxiin, minkä jälkeen upotimme sen mereen ja lähdimme täysin purjein
pakoon. Onnellisesti pääsimme eroon takaa-ajajistamme ja saavuimme
seuraavana päivänä laivastoon.

Lepäiltyämme muutamia päiviä läksimme jälleen Herran nimeen merelle
kyntäen ristiin rastiin Itämeren aaltoja sekä vainuten vihollislaivojen
liikkeitä kuin väsymättömät lintukoirat.

Polluxista erottuani risteilin minä heinäkuun kahdentenakymmenentenä
päivänä omalla aluksellani Bråttöön saaren ympärillä päästäkseni erään
venäläisen kaleerilaivueen jäljille. Erään luodon ympäri laskettuani
olin joutua melkein keskelle mainittua laivastoa, joka oli ankkuroinut
luodon suojaan. Muutimme nopeasti suuntaa ja pääsimme ampumamatkan
ulkopuolelle, ennenkuin viholliset kerkesivät kanuunoitaan käyttää.
Mutta kolme kaleeria nosti kiireesti purjeensa ja lähti seuraamaan
perässämme. Vimmattua kilpapurjehdusta kesti iltahämärään, jolloin
kaleerit Ahvenan eteläisten ulkokarien luo saavuttuamme näkivät
vihdoinkin parhaaksi keskeyttää turhan takaa-ajonsa ja palata takaisin.
Kun heidän purjeensa olivat kadonneet näkyvistä, muutimme mekin suuntaa
ja laskimme yön ajaksi Nyhamnin luo.

Aamulla ani varhain olimme jälleen aaltojen selässä, laskettaen
mainiolla takalaitaisella Eckeröötä kohti. Kaikki olimme mitä
parhaimmalla tuulella ja minä innostuin kertoilemaan tovereilleni
entisistä seikkailuistani ja hengenvaaroistani.

»Mitäs savua tuo mahtaa olla»? keskeytti yksi miehistä jutteluni ja
viittasi edessämme aamu-autereesta kohoavaa Eckeröön rantaa kohti.

Todellakin, siellä kohosi erään kallioniemekkeen suojasta savua, joka
kuitenkin lähemmäs tultuamme hälveni aivan kuin tuli olisi äkkiä
sammutettu. Se oli näkynyt suunnilleen vanhan suolatehtaan paikalta.

»Laskekaamme lähemmäksi nähdäksemme, mitä siellä on tekeillä», sanoin
miehille, ohjaten samalla aluksemme niemekkeen ympäri.

Mutta ällistyksemme ei ollut vähäinen, kun ympäri päästyämme huomasimme
edessämme kohoavan kokonaisen mastometsän. Niemekkeen suojassa keinui
kokonaista viisitoista venäläistä saaristoalusta sekä lisäksi yksi
kaleeri ja eskaluuppi. Viholliset olivat nähtävästi huomanneet jo
aikaisemmin meidän lähestymisemme, sillä eskaluuppi oli liikkeessä ja
ehti soutaa meitä niin lähelle, että eräs sen miehistä piti keksiä
varalla iskeäkseen kiinni alukseemme, samalla kun meitä huudettiin
pysähtymään. Nopeasti suuntaa muuttamalla pelastuimme kuitenkin
eskaluupista, mutta samalla oli kaleerikin liikkeellä ja kun tuuli
hetken aikaa oli meille vastainen, jouduimme molempain vihollisalusten
väliin. Asemamme näytti sangen arveluttavalta ja taistelua tuskin
saattoi välttää. Komensin mieheni heittämään purrestamme mereen
matollisen venäläistä leipää, säkillisen suoloja sekä puolitoista
leiviskää juustoa siten keventääkseni aluksen liikkeitä sekä samalla
varoen niitä mahdollisen tappion sattuessa joutumasta vihollisen
saaliiksi. Sen jälkeen käskin miesteni tarttua musketteihin ja ampua
yhteislaukauksen eskaluuppiin, joka soutaen oli uudelleen lähennyt aivan
perämme taakse. Kuularyöpyn johdosta pysähtyi eskaluuppi, sillä
puolisenkymmentä soutajaa, hellitti osansa saaneina airot käsistään.

Ennenkuin eskaluupista tai kaleerista ehdittiin vastata meidän tuleemme,
kääntyi tuuli odottamatta. Annoin pikaisen käskyn niille miehistäni,
jotka hoitivat purjeita, ja ennenkuin kummastakaan vihollisaluksesta
huomattiin manööveriämme, pyyhälsi purtemme myötätuulessa ulos
vaarallisesta asemastaan. Aallokko oli siksi kova, että vihollisen
kanuunoista ei ollut suurtakaan pelkoa. Mutta sen sijaan muutti kaleeri
esimerkkiämme seuraten purjeitaan ja lähti viilettämään perässämme
suoraan ulapalle. Peräsintä hoitaen pidin lakkaamatta silmällä
takaa-ajavaa vihollista ja panin huolestuneena merkille, että välimatka
lyheni yhtä mittaa. Ennen pitkää olisi kaleeri perämme takana, jolloin
se saattaisi käyttää sekä ampuma-aseitaan että keksejään. Aivoni
työskentelivät kuumeisesti, keksiäkseen uuden pelastuskeinon. Se olikin
ihan edessämme. Silmätessäni nopeasti eteenpäin ulapalle huomasin
hyökylaineiden kuohunnasta, että noin virstan päässä edessämme oli
poikittain, puolen virstan mittainen vedenalainen kari, joka kummassakin
päässään kohosi paljaaksi kallioriutaksi. Päätökseni oli tehty. Purjeita
muuttamatta ohjasin purtemme suoraan selänteen vedenalaista keskustaa
kohti. Kerran vain raapasi pohja kallioon ja samalla olimme jo yli
vaarallisen paikan. Seuratkoon nyt kaleeri perässä jos mielensä tekee!
Käännyin katsomaan ja näin, että se oli nopeasti muuttanut purjeitaan
luoviakseen selänteen ympäri. Mutta me kohotimme reiman hurraa-huudon,
ammuimme ruotsalaisen merkkilaukauksen ja lasketimme täydellä
myötäisellä länttä kohti. Välimatkamme venyi tämän tempun kautta siksi
pitkäksi, että saatoimme toivoa huoleti ehtivämme illaksi Ruotsin
rannikolle.

Päästyämme sitten erinäisten seikkailujen jälkeen takaisin laivastoon ja
tehtyäni selkoa viimeisistä retkistäni lupasi amiraali hankkia minulle
hänen kuninkaalliselta majesteetiltaan luutnantin valtuuden. Tämän
jälkeen sain käytettäväkseni suuremman aluksen, jolla risteilin lopun
kesää Ahvenanmerellä ja Suomen rannikoilla. Huomattavin tapaus sattui
lokakuun alkupuolella, jolloin olin väijyksissä Hankoniemen lähistöllä
ja anastin lyhyen taistelun jälkeen venäläisen kaleerin sekä kolme
muona-alusta. Ne ynnä parikymmentä vankia sain onnellisesti kuljetetuksi
Tukholmaan, jonne saavuin marraskuun lopussa. Tuomani saalis jaettiin
kolmia amiraliteetin, miehistön ja minun kesken. Vuoden 1716 sotatoimet
merellä päättyivät tähän, ja minä jäin Tukholmaan talvea viettämään.

       *       *       *       *       *



KAHDEKSAS LUKU.

_Hänen majesteettinsa kuninkaan puheilla._


Olen jo ennemmin kertonut, kuinka minä kolmatta vuotta sitten ajaessani
Ahokas-vainajan kanssa talvisena yönä Houtskarista Kumlingeen äkkäsin
taivaalla C-kirjainta muistuttavan tähtisikermän ja kuinka minä sen
johdosta ennustin saavani vielä armon tavata ihailemaani
Kaarle-kuningasta. Tänä alkaneena vuonna 1717 tämä onni minulle
suotiinkin. Kolmatta vuotta sitten oli kuningas äkkiä lähtenyt
Turkinmaalta ja yötä päivää ratsastaen saapunut Pommeriin. Siellä hän
oli sitten harvenneiden joukkojensa etupäässä koko edellisen vuoden
taistellut yhtyneitä valtakunnan vihollisia vastaan, kunnes hän
Stralsundin menetettyään oli ankarassa talvimyrskyssä pienellä
venepahasella saapunut isänmaansa rannalle oltuaan sieltä poissa
kokonaista kuusitoista vuotta. Pääkaupunkiinsa hän ei kuitenkaan koskaan
elävänä palannut, vaan majaili yhä edelleenkin Skoonessa, jossa hänen
kerrottiin puuhaavan uutta sotaretkeä. Siellä, Lundin kaupungissa, sain
minä sitten kunnian kahteen erään olla hänen puheillaan.

Mutta kerronpa asiat järjestyksessään. Kuten sanottu, saavuin Tukholmaan
marraskuun lopulla 1716. Vapautta saatuani oli ensimmäinen työni
luonnollisesti rientää Riikaa tapaamaan. Olen jo ennen maininnut, että
olin saanut hänet sijoitetuksi erään suomalaisen papin perheeseen. Tämä
pappi oli Oulun kappalainen Abraham Frosterus. Suomen armeijan
peräytyessä Länsipohjaan oli hänkin vaimonsa ja lastensa kanssa paennut
kotisijoiltaan ja mitä kurjimmissa oloissa päätynyt tänne Tukholmaan.
Hän asui rappeutuneessa talorähjässä Nygrändin varrella lähellä
Skeppsbrota ja eli mitä suurimmassa puutteessa, sillä ne niukat tulot,
joita hän ansaitsi tilapäisillä papillisilla toimillaan tänne
asettuneiden suomalaisten keskuudessa, eivät riittäneet paljon
mihinkään.[3]

Minun taloon tullessani oli perhe taas melkein leivätönnä, pastori oli
jo pitemmän aikaa maannut sairaana ja Riika oli kalpea sekä paljon
itkeneen näköinen. Minut ovella nähdessään hän riemastui sanattomaksi,
mutta purskahti sitten itkuun ja kertoi hetken mentyä, mikä onnettomuus
hänelle oli joku aika sitten tapahtunut. Pastori Frosterus oli kutsuttu
hautaamaan erästä suomalaista virkamiestä ja hänen vaimonsa oli
seurannut mukana hautajaisiin. Riika oli jäänyt lasten kanssa kotiin.
Hän oli ryhtynyt perheen vähiä ruoka-astioita pesemään ja siinä omissa
ajatuksissaan puuhaillessaan hän ei ollut muistanut pitää lapsia
silmällä. Yksi pikkupojista oli silloin kiivennyt avonaiselle ikkunalle,
josta hän oli horjahtanut alas ja loukannut pahoin jalkansa alakerran
niinikään avonaiseen ikkunaan. Eräs ohikulkeva henkikaartilainen oli
kantanut valittavan pojan ylös juuri kun vanhemmatkin saapuivat kotiin.
Poika makasi yhä vieläkin vuoteessa ja kärsi ankaraa luunsärkyä. Yötä
päivää oli Riika vaalinut nuorta potilasta, valvoen hänen vuoteensa
ääressä ja vanhempain lohdutuksista huolimatta soimaten itseään
onnettomuudesta.

Ensimmäinen toimeni oli luonnollisesti auttaa tuota puutteenalaista
perhettä, sillä olihan minulla taas tällä kertaa maallista hyvyyttä koko
joukon yli omien tarpeitteni. Asumaan minä asetuin aivan naapuriin ja
olin sittemmin jokapäiväisenä vieraana heidän luonaan, missä minulle,
seikkailujen miehelle, Riikan läsnäolo ja juttelu kovia kokeneen viisaan
pastorin kanssa tarjosi kotoista viihtymystä. Ja pitkistä ajoista sain
viettää todella kotoisan joulun. Perhe sai näihin aikoihin apua
muualtakin ja kumpikin potilas alkoi vähitellen toipua. Se seikka ynnä
minun alituinen läsnäoloni saivat Riikankin poskille hiljalleen
palautumaan entisen nuortean punan, samalla kuin kevätaurinko toi uutta
kirkkautta hänen rakkaisiin silmiinsä.

Mutta aika kallistui kevääseen ja minun oli jälleen lähteminen merille.
Jo huhtikuun neljäntenä päivänä täytyi minun erota morsiamestani ja
ystävistäni, sillä päällystöltäni sain käskyn lähteä vakoilemaan
Itämerelle, jossa risteili venäläisiä, tanskalaisia ja englantilaisia
sotalaivoja. Molemmat viimemainitutkin valtiot kuuluivat nimittäin
nykyjään vihollisiimme.

Risteilin sitten parisen kuukautta Ruotsin eteläisellä rannikolla ja
toimitin vihollisten liikkeistä tietoja amiraliteetille. Väliin olin
valelipulla varustettuna keskellä vihollisten laivastoa ja kerran
pistäydyin Kööpenhaminassakin. Kaikkiaan sain tänä aikana kaapatuksi
viisikolmatta vankia sekä kolme kuorma-alusta, jotka oli lastattu
ruokavaroilla ja viinillä.

Kesäkuussa sain käskyn mennä Lundiin hänen majesteettinsa kuninkaan
puheille. Iloani ei voi sanoin kuvata saadessani nyt vihdoinkin
kasvoista kasvoihin katsella sitä miestä, jonka edessä puoli Eurooppaa
oli vavissut ja jonka persoonan ympärillä ajatukseni varhaisimmasta
lapsuudesta olivat kierrelleet.

Oli kaunis ja varhainen kesäkuun aamu, kun minä pukuani huolella
silitettyäni pamppailevin sydämin astelin Lundin kaupungin katuja
pormestarin taloon, jossa hänen majesteettinsa asui. Kreivi Tauben luona
olin kerran nähnyt Kaarle-kuninkaan muotokuvan hänen nuoruusvuosiltaan.
Mielessäni oli pitkän solakka ja hoikka mies, jolla oli kapeat ja
parrattomat kasvot, korkea otsa, kirkkaan siniset silmät ja vaaleat
kiharaiset hiukset. Hämmästykseni sen vuoksi ei ollut vähäinen, kun
adjutantti ohjasi minut kuninkaan huoneeseen ja minun katseeni pysähtyi
pöydän ääressä istuvaan jäykkäpiirteiseen mieheen, jonka kasvot
näyttivät paljon leveämmiltä kuin kuvassa, nähtävästikin sen johdosta,
että koko päälaki paistoi kaljuna ja että hiuksia näkyi vain
korvallisilla. Siellä täällä poskilla ja leuassa näkyi kirjavia täpliä,
kaiketi paleltumain jälkiä, ja kasvonpiirteissä oli jotakin kovaa ja
kivettynyttä. Yleensä näytti hän paljon vanhemmalta kuin mitä hän itse
asiassa oli. Mutta puku oli tuo tunnettu ja aina sama: yksinkertainen
sininen lievetakki, leveä nahkavyö ja suuret polussaappaat. Raskas
miekka hankkiluksineen oli tuolilla pöydän päässä.

Kumarsin syvään, mihin hänen majesteettinsa vastaukseksi nyökäytti
hieman päätään lausuen:

»Hyvää huomenta, Löfving! Minulle on kiitetty teitä oivalliseksi
partiomieheksi.»

Uudelleen kumartaen vastasin minä:

»Olen puolisenkymmentä vuotta ollut melkein yötä ja päivää liikkeellä
palvellakseni vähäisten voimieni mukaan isänmaatani ja Teidän
Majesteettianne.»

Viivyin useita tunteja hänen majesteettinsa huoneessa, jolla aikaa hän
tarkkaan tiedusteli minun syntyperääni, ikääni, retkiäni, oloja
Suomessa, vihollisen menettelyä ja mieslukua siellä, kenen päällikkyyden
alaisena minä milloinkin olin toiminut ja niin edespäin. Kaikkiin hänen
kysymyksiinsä annoin minä alamaiset ja tarkat vastaukset. Kun hänen
majesteettinsa hetkeksi vaikeni tuijottaen eteensä, rohkenin minä
alamaisesti huomauttaa, kuinka vihollisen voimat nykyjään Suomessa ovat
verraten vähäiset ja hajallaan maassa, joten pienemmälläkin armeijalla
voisi nopeasti toimien puhdistaa isänmaani kutsumattomista vieraista.
Sanojeni johdosta synkkeni kuninkaan katse huomattavasti ja pelkäsin jo
avomielisessä rohkeudessani menneeni liian pitkälle. Mutta kuningas
virkkoi ainoastaan:

»Kyllä pidämme Suomen muistissa.»

Hetken kuluttua lisäsi hän kuin itsekseen:

»Suomalaiset ovat aina olleet sotajoukkoni horjumattomin osa.»

Samassa astui huoneeseen kenraaliluutnantti kreivi Liewen. Hän tunsi
minut ennestään ja tiesi retkistäni, minkä vuoksi hän lausui minusta
muutamia suosiollisia sanoja hänen majesteetilleen.

»Näemme kyllä, ettei Löfving ole pelkuri», virkkoi siihen kuningas.

»En ole koskaan ollut pelkuri Jumalani paremmin kuin kuninkaanikaan
edessä ja kaikista vähimmin vihollisteni edessä, sillä tiedän itselläni
olevan armollisen Jumalan ja oikeamielisen kuninkaan, jotka palkitsevat
minua ansioitteni mukaan», vastasin tähän kuninkaan suosiolliseen
huomautukseen.

Tähän päättyi audienssini sillä kertaa. Hänen majesteettinsa
määräyksestä sain sata dukaattia rahaa sekä määräyksen odottaa lähempiä
ohjeita. Kun aika yhdessä paikassa ollen kävi minulle pian pitkäksi ja
kun mieleni hyvin ymmärrettävistä syistä paloi Tukholmaan, päätin omin
lupini lähteä pääkaupunkiin sekä mahdollisesti samalla pistäytyä
tiedusteluretkellä Suomessa. Niin teinkin ja ratsastin majatalohevosilla
neljässä päivässä tuon 64 penikulmaa pitkän taipalen Lundista
Tukholmaan. Mutta tuskin olin päivää ollut perillä, kun minut haettiin
kreivi Tauben luo, missä minua kuninkaallisen kirjeen perusteella odotti
ankarat nuhteet siitä, että olin luvatta poistunut Lundista sekä käsky
saapua kiireesti sinne takaisin. Lähdin oitis matkaan ja ratsastin
takaisin Lundiin vieläkin lyhyemmässä ajassa kuin tullessani.

Perille päästyäni pyrin heti hänen majesteettinsa puheille, mutta minua
ei otettu vastaan. Käännyin silloin kreivi Liewenin puoleen, mutta hän
otti minut vihaisesti vastaan, sillä hän oli saanut kärsiä toruja minun
omavaltaisen poistumiseni takia. Pilkallisesti kehoitti hän minua
pyrkimään uudelleen kuninkaan puheille.

Niin päätin tehdäkin, sillä tapani ei ole koskaan ollut tyhjästä
säikähtää ja jättää yrityksiäni keskeneräisiksi. Odotin siis soveliasta
hetkeä tehdäkseni uuden yrityksen. Niinpä seisoskelin eräänä päivänä
pormestarin talon pihamaalla odotellen kuningasta palaavaksi
tavalliselta ratsastusretkeltään, joita hän päivittäin teki kaupungin
ulkopuolella harjoittelevien alokkaiden luokse. Hetken kuluttua hän
saapuikin seurassaan muutamia ylempiä upseereita. Kun hän hevosen
selästä laskeuduttuaan astui portaita kohden, tartuin minä häntä
päättävästi käsivarresta ja lausuin kunniaa tehden:

»Olen saanut armollisen kuninkaan määräyksen saapua tänne ja seison nyt
tässä odottaen Teidän Majesteettinne käskyjä.»

Kuningas kääntyi nopeasti minuun päin ja virkkoi kummastuneena:
»Löfving!» minkä jälkeen hän sen enempää puhumatta asteli saappaitaan
kolistellen sisään. Hänen seuralaisistaan toiset nauroivat
pilkallisesti, toisten heittäessä minuun vihaisia silmäyksiä. Lähdin
kiireesti pihamaalta, astelin asuntooni ja heittäydyin äkämystyneenä
vuoteelle pitkäkseni. Mutta tuskin olin siinä viittäkään minuuttia
loikoillut, kun sisään hyökkäsi kuninkaan adjutantti kehoittaen minua
kiireesti tulemaan hänen majesteettinsa puheille.

Heti kun olin päässyt kynnyksen yli, kysyi kuningas:

»Kuinka te viime kerralla ilman määräystä lähditte kaupungista?»

»Koska en tahtonut kuluttaa aikaani paikallani pysymiseen, päätin
rientää Tukholmaan ja sieltä Suomeen hankkiakseni Teidän
Majesteetillenne tietoja vihollisen voimasta», vastasin minä
viivyttelemättä.

»Kuinka te saatoitte tietää meidän tahtomme?» lausui tähän kuningas.

»Viimeksi ollessani Teidän Majesteettinne kuulusteltavana ymmärsin
Teidän Majesteettinne tahdon olevan sen», vastasin minä ojentaen hänelle
samalla paperin, johon olin piirtänyt suunnitelmani tiedusteluretkestä
Suomeen.

Silmäiltyään sen läpi pani kuningas sen pöydälle ja hetkisen minua
silmiin katsottuaan kysyi:

»Milloin te haluatte lähteä?»

»Se on armollisen kuninkaani vallassa, milloin ja minne minun on
lähdettävä, veteenkö vai tuleen», vastasin minä.

»Ei, ei, vaan teidän on mentävä Turkuun», sanoi kuningas, hymähtäen,
kysyen sen jälkeen, mitä minun matkani tulisi maksamaan.

»Viisikymmentä plootua», vastasin minä, »mutta sen minä voin periä
venäläisiltä.»

Kuningas hymähti jälleen ja tarttui sitten kynään kirjoittaakseen
maksumääräyksen. Kirjoittamaan ryhtyessään työnsi hän adjutanttinsa ja
muut huoneessa olevat upseerit pois läheltään. Mutta minusta oli niin
mieltäkiinnittävää nähdä tuon pelätyn miekkasankarin käyttävän kynää,
etten voinut pidättäytyä astumasta lähemmäs ja kurkistamasta hänen
majesteettinsa olkapään yli, kuinka hän piirtää raapusti paperille
suuria kömpelöitä kirjaimia.

Päätettyään kirjoituksen taputti kuningas minua olkapäälle ja lausui:

»Rakas Löfving, lähtekää huomenna matkaan ja toimittakaa tehtävänne
hyvin, niin me puolestamme huolehdimme, että Suomi saa pikaista apua.»

Koska minä siis pääsin vasta huomenna lähtemään, päätin aikani kuluksi
ratsain pistäytyä läheisessä Malmön kaupungissa nähdäkseni sikäläisiä
linnoituksia. Malmössä vietin yön ja lähdin aamulla niin pian kuin
kaupungin portit oli ehditty avata ratsastamaan takaisin Lundiin.
Puolisen penikulmaa taivallettuani huomasin ihmeekseni kuninkaan
muutamain seuralaisten kanssa ratsastavan vastaani.

»Hyvää huomenta, kaikkein armollisin kuninkaani!» tervehdin kohdalle
ehdittyäni ja satulasta alas hypättyäni.

»Kas Löfving, missäs te olette ollut?» lausui kuningas ratsunsa
pysähdyttäen.

»Lähdin illalla katselemaan Malmön varustuksia, kun olen ollut
Viipurissa, Käkisalmessa ja muissa linnoitetuissa paikoissa», oli
vastaukseni, »mutta kun illalla kaupungin portit huomaamattani
suljettiin, täytyi minun yöpyä sinne. Jos tällä teollani olen rikkonut
Teidän Majesteettinne määräyksiä, niin pyydän nöyrimmästi anteeksi.»

»No, mitä piditte Malmön varustuksista?»

»Kyllä ne ovat maineensa arvoiset, Teidän Majesteettinne.»

Tämän jälkeen kysyi kuningas, olinko jo saanut matkarahani, johon minä
vastasin kieltävästi. Kuningas kääntyi nyt seuralaisiinsa, jolloin yksi
heistä ilmoitti, että matkarahat ovat hänen luonaan saatavissa heti, kun
minä tulen ja kirjoitan niistä kuitin.

»No niin, jääkää hyvästi ja täyttäkää tehtävänne, kuten olette
luvannut», lausui hänen majesteettinsa lopuksi lähtien ratsastamaan
edelleen.

Tämä oli viimeinen kerta, jolloin näin sankarikuninkaan, sillä seuraavan
vuoden lopulla kannettiin hänen ruumiinsa paareilla Norjan rajan yli
kotimaahan. Hetkisen katsottuani hänen jälkeensä, kuinka hän jäykkänä
satulassa istuen ja kolmikolkkahattu syvälle painettuna ratsasti
edelleen, käänsin minäkin ratsuni ja kiidätin täyttä karkua
päinvastaiseen suuntaan, sillä olihan päämääränäni taas oma isänmaani.
Samana päivänä kohta rahat saatuani lähdin kolmannen kerran Lundin ja
Tukholman väliselle taipalelle.

       *       *       *       *       *



YHDEKSÄS LUKU.

_Piilosilla Turussa._


Niin pian kuin matkapassini Tukholmassa oli saatu reilaan, lähdin
kuudentoista mieheni kanssa purjehtimaan Suomeen. Vaikka etäämpänä
siellä ja täällä näimmekin vihollislaivoja, pääsimme kuitenkin saariston
turvissa onnellisesti ja ilman vaarallisempia seikkailuja livahtamaan
Hankoniemen lähistölle. Aluksemme ankkuroimme tuttuun poukamaan Wäänöön
saaren rantaan. Tänne jätin miehistönikin alusta vartioimaan ja itse
lähdin talonpojaksi pukeutuneena pyrkimään Turkuun toimittaakseni hänen
kuninkaalliselle majesteetilleen lupaamani tiedot venäläisten nykyisestä
asemasta ja voimasuhteista Suomessa.

Kun muuan saaren kalastajista juuri oli vaimoineen lähdössä Turkuun
kaloja kauppaamaan ja jauhoja ostamaan, pääsin minä renkinä heidän
mukaansa. Illalla saavuimme Turkuun ja onnellisesti selviydyttyämme
linnan luona olevista venäläisistä tullitarkastajista soutelimme
Aurajokea ylöspäin ja kiinnitimme veneen sillan luokse. Yöksi asetuimme
erään kauppiaan taloon Aningaisten puolelle. Joka ainoassa Turun talossa
asusti näihin aikoihin venäläisiä sotamiehiä ja niinpä täälläkin. Vietin
siis yöni veljellisessä sovussa Iivanan poikain kanssa maaten tuvan
lattialla samoilla pehkuilla kuin hekin ja olipa minulla yhteinen
peitekin vieressäni makaavan sotilaan kanssa. Niin tarkkaan kuin
koetinkin seurata heidän keskustelujaan, en niistä saanut kuitenkaan
mitään tärkeämpää tietooni.

Aamulla olin jo varhain liikkeellä. Pysyttelin kuitenkin matkatoverini
luona jokirannassa, sillä sotamiesten keskusteluista yöpaikassa olin
saanut sen verran urkituksi, että kaupungissa pidettiin vakoilijoita
tarkasti silmällä. En siis pitänyt viisaana yksinäni ja ilman nähtävää
asiaa liikuskella kaupungilla. Mutta väänööläiset matkatoverini saivat
jo aamusella asiansa toimitetuksi ja varustautuivat paluumatkalle. Minun
täytyi siis keksiä jotakin muuta. Seisoskellessani heidän lähdettyään
siinä sillan lähistöllä huomasin muutaman yksinäisen naisihmisen, joka
jokea alas tullen ohjasi veneensä rantaan hiukan sillan yläpuolelle.
Lähestyin häntä ja tunsin hänet samassa kuormastonkuljettaja Dykerin
vaimoksi, joka asui eräässä torpassa Aurajoen rannalla, virstan päässä
kaupungista. Tunsin hänen miehensä armeijassa-oloajaltani ja vaimon olin
myöhemmin vakoiluretkillä liikkuessani oppinut tuntemaan.

Hetkisen minua silmäiltyään tunsi Dykerin vaimokin minut. Kehoitin häntä
pienellä eleellä olemaan vaiti huomioistaan, sillä lähellämme liikkui
ihmisiä, sekä aloin rauhallisesti jutella kalanhinnoista ja muista
jokapäiväisistä asioista. Vaimo kertoi tulleensa kaupunkiin pienille
asioille sekä käydäkseen kirkossa, jossa nyt aamusella pidettiin
suomalainen jumalanpalvelus. Kiinnittäessäni hänen venettään
rantalaituriin tiedustin hiljaa, sallisiko hän minun tämän päivää
esiintyä kaupungilla liikkuessamme hänen renkinään tai miehenään.
Hetkisen emmittyään suostui tuo reima eukko esitykseeni, ja kun
tuomiokirkon kellot samalla alkoivat soida, lähdimme ensiksi
jumalanpalvelukseen.

Kirkosta tultua pisti päähäni lähteä seuraamaan herra Simoa, joka viime
aikoina oli toimittanut papillisia tehtäviä tuomiokirkossa. Eräässä
kadunkulmassa pysäytin hänet ja ilmoitin, että minä seuralaiseni kanssa
pyrin aviokuulutukseen. Hän kehoitti meitä seuraamaan kotiinsa
kuulustellakseen meidän lukutaitoamme. Tätä juuri olin odottanutkin.

Pastorin luona pitivät kuten muuallakin venäläiset asuntoa. Huoneessa,
johon pastoria seuraten ensiksi tulimme, oli kolme upseeria, jotka
ryypiskelivät viinaa ja pelasivat korttia. Avaten huoneen perällä
olevaan kamariin johtavan oven kehoitti pastori meitä käymään sinne,
minkä jälkeen hän upseereihin kääntyen lausui:

»Suokaa anteeksi, hyvät herrat, nämä ovat avioliittoon aikovaa väkeä ja
minun täytyy heitä sen vuoksi kuulustella.»

»Da, da!» nyökäyttelivät upseerit iloisesti sekä pastorille että meille.

Kun kamarin ovi oli suljettu ja olin varma, ettei keskusteluamme kukaan
syrjäinen kuullut, ilmaisin pastorille nimeni sekä että olin tullut
Turkuun ei aviokuulutusta ottamaan, vaan hänen kuninkaallisen
majesteettinsa käskystä hankkimaan tietoja vihollisen voimista. Pastori
ällistyi pahanpäiväisesti ilmoituksestani, tuijotti minuun ensin
sanatonna ja otti sitten vihaisen ilmeen sekä lausui:

»Ettekö Herran tähden tiedä, kuinka julmasti vihollinen on kostanut
niille, jotka ovat antautuneet tekemisiin teidän kaltaistenne kanssa? Ja
miksi te juuri minun puoleeni käännytte? Näinhän te syöksette minut
vaimoineni ja lapsineni surman suuhun. Eihän siitä ole pitkää aikaa, kun
venäläiset samantapaisesta syystä ruoskivat kuoliaaksi Maksamaan
kappalaisen, onnettoman Ruuth-vainajan.»

Pyysin pastoria rauhoittumaan vakuuttaen hänelle, että jollei hän minua
ilmiantaisi venäläisille, niin en ainakaan itse tulisi sitä tekemään.
Kerroin olleeni monen monta kertaa vihollisten keskellä paljon
pahemmassa pintehessä enkä kuitenkaan koskaan ollut tuntenut pelkoa
venäläisten edessä. Hän pääsikin vähitellen pelostaan, pyysi meitä
olemaan vierainaan ja haki vaimonsa tarjoamaan meille ruokaa. Ja kun
upseerit viereisestä huoneesta olivat poistuneet ulkosalle, pistäysi hän
naapuriin kutsumaan siellä asuvan maisteri Yrjö Lithoviuksen luoksemme.
Tämä osoittautui ovelaksi ja rohkeaksi mieheksi, joka peittelemättä
paljasti minulle tiedossaan olevat seikat. Ja tarkat tiedot hänellä
olikin Turun tienoilla majailevista vihollisjoukoista ja venäläisten
viimeaikaisista varustuksista. Kiitettyäni sekä pastorin väkeä
vieraanvaraisuudestaan että maisteri Lithoviusta arvokkaista
tiedonannoistaan lähdin minä Dykerin vaimon kanssa jälleen kaupungille.

Jotta kaupungilla kiertelemisemme näyttäisi tavalliselta asioilla
liikkumiselta, ostin minä torilta leiviskän tuoretta lihaa sekä
leiviskän suoloja, mikä viimemainittu tavara tähän aikaan oli tavattoman
kallista. Sitten kuljeskelimme kantamuksinemme katuja ylös, toisia alas,
pysähtyen siellä ja täällä väkijoukkoihin päivän uutisia kuulemaan.
Käveltyämme väsyksiin asti menimme veneelle ja soudimme pitkin jokea
alaspäin. Täten oli minulla tilaisuus läheltä tarkastaa jokeen
ahtautunutta kaleerilaivastoa. Linnan lähistöllä oli ankkuroinut
danzigilainen kauppalaiva, joka oli tuonut Turkuun myytäväksi kolmesataa
tynnyriä ruista. Meidän asianamme pitkin jokea soutaessamme oli muka
mennä mainitusta laivasta jyviä ostamaan. Laskimmekin veneemme laivan
luo ja minä kiipesin kannelle ja ostin näön vuoksi kahdeksan kappaa
rukiita. Kun kauppa oli tehty, kysyin minä laivurilta, milloin hän aikoi
purjehtia takaisin Turusta ja mitä väylää pitkin. Silmäiltyään minua
hetkisen epäluuloisesti vastasi laivuri joutuvansa neljän- tai
viidentoista päivän kuluttua paluumatkalle sekä purjehtivansa Utöön
väylää.

»Minä olen Aspöön luotsiasemalta ja koska minä mahdollisesti joudun
paluumatkallanne teitä luotsaamaan, niin tulin vain siksi kysyneeksi»,
sanoin yksikantaan.

Laivuri tuli heti luottavaisemmaksi ja tiedusteli, oliko niillä vesillä
aivan äskettäin liikuskellut ruotsalaisia.

»Ei ole, eivätkä he enää uskalla oman maansa rannikolta loitota»,
vakuutin minä.

Mutta veneeseen laskeutuessani ajattelin: jollei mitään odottamatonta
tule väliin, niin on tuo laiva neljän- tai viidentoista päivän kuluttua
minun hallussani. Danzig kuului tähän aikaan myöskin vihollistemme
joukkoon, joten minulla oli täysi oikeus siepata haltuuni sikäläisiä
laivoja.

Sillan luo palattuamme jäi Dykerin vaimo veneeseen ostoksiamme
vartioimaan, mutta minä nousin torille tehdäkseni siellä liikkuvien
sotilasten parissa vielä joitakin havaintoja. Seisoskeltuani eri
tavarakojujen edessä rupesin muutaman venäläisen kaupustelijan kanssa
hieromaan saapasten kauppaa. Minä tarkastelin saappaita puolelta ja
toiselta, kääntelin ja vääntelin niitä sekä tingin loppumattomiin,
laverrellen samalla sitä ja tätä ympärillä seisoskelevien sotamiesten
kanssa. Kun kauppakojun eteen ilmestyi myöskin Rymättylän nimismies,
jota kohtaan minulla oli vanhastaan epäluuloja, mutta joka ei kuitenkaan
tuntenut minua, lopetin vihdoinkin kaupanhieronnan ja hinta sovittiin
viideksi karoliiniksi. Tarjosin kaupustelijaryssälle kolme karoliinia
Venäjän sekä loput Ruotsin rahassa, mihin hän suostuikin. Mutta rahoja
ottaessani sieppasi nimismies kämmeneltäni ruotsalaiset rahat ja kysyä
tivasi, mistä olin kotoisin.

»Korpoosta», vastasin minä tyynesti, »ja olen nykyjään renkinä Erkki
Matinpojalla ja saappaat minä ostin sille ylioppilaalle, joka meillä
papinvirkaa toimittaa.»

»Mikä sen ylioppilaan nimi on?» tivasi nimismies edelleen.

»Niinkuin te nyt ette itsekin sitä tietäisi», vastasin minä, sillä
todellakaan en tällä hetkellä sattunut muistamaan Korpoossa papinvirkaa
toimittavan ylioppilaan nimeä.

»Niin, kyllä minä Antti Silvanin tunnen», sanoi nimismies.

»No niin, mitäs kysytte sitten, kun kerran itse paremmin tiedätte»,
tokaisin minä vastaan.

Mutta nyt löi nimismies valttinsa esiin, sanoen:

»Mutta Silvan itse oli ihan äskettäin Turussa. Miksi hän silloin ei itse
ostanut saappaita?»

»Mistä minä sen tiedän!» vastasin minä juroksi tekeytyen.

»Niin niin, mutta sinä et ole mikään oikea korpoolainen!» tiuskasi
nimismies.

»En olekaan, sillä olen syntyisin Kirkkonummen Killupakasta, mutta
nykyjään olen kuten jo sanoin renkinä Korpoossa.»

Samalla huomasin itseäni ympäröivään miesjoukkoon ilmestyneen renki
Matti Juhonpojan, joka kaksi vuotta sitten palveli maisteri Pihlmannilla
Perniössä ja jonka lapselle minä kerran paikkakunnalla retkeillessäni
olin ollut kummina. Hänet nähtyäni jatkoin minä samaan hengenvetoon:

»Ja jollette usko, niin kysykää tuolta Matilta, kyllä hän minut tuntee»

»Totta se on kaikki, kyllä minä hänet hyvinkin tunnen ja muistan, kun
hän oli kummina lapselleni», vahvisti Matti totisin naamoin.

»Älä sinä mies rupea valehtelemaan!» tiuskui nimismies ravistaen Mattia
käsipuolesta.

Sappeni kuumeni kuumenemistaan ja kun nimismiehen kupeella riippui siro
miekka, teki minun kovin mieleni siepata se ja survaista tuon
kunnottoman omistajansa sisuksiin. Mutta paikka oli liian vaarallinen
ryhtyäkseni harjoittamaan oikeutta mokoman isänmaansa unohtaneen
viholliskätyrin kanssa. Hillitsin siis itseni nopeasti ja puhelin
Matille mahdollisimman rauhallisesti:

»Eipä sitä ole pitkään aikaan satuttu tapaamaankaan. Kuinkas siellä
eukko ja kummipoika jaksavat? Mutta pitääpä lähettää vähän tuomisia...
Varrohan tässä, niin käyn ostamassa pojalle vehnäpullaa».

Samalla pujahdin väkijoukkoon ja jättäen niinhyvin rahani kuin saappaat
sinne etäännyin nopeasti kojulta. Eräässä kadunkulmassa pysähdyin ja
kurkistin taakseni. Nimismies oli ottanut joitakin sotamiehiä avukseen
ja etsiskeli minua väkijoukosta. Kiersin kiireesti jokirantaan, jossa
Dykerin vaimo veneessä istuen odotti minua. Kun en kuitenkaan halunnut
rehellisesti ostettuja saappaitani niin vain jättää, pyysin minä Dykerin
vaimoa menemään asianomaiselle kojulle sekä vaatimaan »miehensä» äsken
ostettuja saappaita; sillä arvasin nimismiehen apureineen ulkoutuneen jo
torilta. Käskin hänen palata tuomiokirkon rantaan, jonne minä sill'aikaa
soutaisin veneeni. Hetken kuluttua palasikin vaimo saappaat mukanaan,
minkä jälkeen me rauhallisesti lähdimme soutelemaan jokea ylöspäin.
Kaikki ostokseni, paitsi saappaita, lahjoitin Dykerin vaimolle ja lähdin
illan tullen pyrkimään takaisin miesteni olinpaikkaan, jonne kahden
päivän seikkailujen jälkeen onnellisesti pääsinkin.

Nyt kirjoitin laajan ja seikkaperäisen raportin, jossa luettelin kaikki
venäläisten Suomessa olevat rykmentit, niiden päälliköt ja eri
rykmenteissä käytettyjen sotilaspukujen värit; sota-alusten lukumäärästä
ja laadusta, eri vartioasemista sekä yleensä kaikista tietooni tulleista
vähänkin tärkeämmistä seikoista tein raportissa selkoa. Raportin
toimitin kolmena eri kappaleena, jotka kaikki osoitin hänen
kuninkaalliselle majesteetilleen sekä lähetin toisen toisensa jälkeen
Ruotsiin. Itse jäin koko loppukesäksi ja syksyksi Suomen rannikolle
joutuen seuraavassa luvussa kerrottuihin seikkailuihin ja kahakoihin.

       *       *       *       *       *



KYMMENES LUKU.

_Luodoilla ja salmilla, vainottuna ja vainoojana._


Oli yön pimein aika viikon päivät edellä kerrottujen tapausten jälkeen,
kun minä miehineni varovaisesti soutaen lähenin erästä pienenpuoleista
luotoa Hankoniemen saaristossa. Suunnanantajina olivat saarella palavat
nuotiot, joiden ympärillä liikehti tummia haamuja. Olimme eilisaamusta
saakka olleet väijyksissä erään läheisen saaren suojassa ja pitäneet
silmällä venäläisiä aluksia, joita yhtä menoa purjehti itään ja länteen
Hankoniemen editse. Tänään iltapäivällä oli myrskyn käsissä kolme
kaleeria tarttunut edessämme olevan luodon rannalle ja jäänyt siihen
pimeään saakka. Nyt olimme matkalla korjataksemme, jos mahdollista, ne
omaan huostaamme tai ainakin tehdäksemme niille mahdollisimman suurta
haittaa.

Kun olimme tulleet siksi lähelle, että nuotioiden valaisemalle alueelle
saattoi hyvin nähdä, laskin tulien ympärillä olevan noin kolmisensataa
venäläistä, joiden päällikkö näytti majurin arvoiselta mieheltä.
Kaleerit olivat ihan rannassa, mutta kun ne olivat enemmän pimennossa,
oli vaikea päättää, oliko niissä vartiomiehiä vai ei. Rannalla niiden
lähellä häämötti kyllä muutamia vartijoita.

Kehoitin vähäistä miehistöäni pysymään lujana ja käymään rohkeasti
päälle, sillä voitto on aina pelottomain oma. Pidin sitten lyhyen
rukouksen, kuten tapanani taistelujen edellä on aina ollut, minkä
jälkeen soudimme eteenpäin. Meillä oli aluksessamme neljä pientä tykkiä,
jotka olimme ladanneet karkeilla raehauleilla. Itse otin niistä kaksi
hoitaakseni ja kersantti Ceder toiset kaksi.

Kun olimme tulleet niin lähelle, että airojemme loiske kuului rantaan,
huusi yksi vartijoista:

»Shto ljudi?--mitä väkeä te olette?»

»Peterburgskavo polkà--Pietarin rykmenttiä», vastasin minä umpimähkään.

»Grebi tut--soutakaa tänne», huusi vartija jälleen ja minä kajahutin
vastaan:

»Seitshas--hetipaikalla.»

Kun olimme tulleet ihan lähelle rantaa kahden kaleerin väliin, annoimme
me tykkimme viivyttelemättä lausua tulotervehdykset nuotioiden ympärillä
hääriville venäläisille. Kekäleitä, säkeniä ja tuhkaa tuprusi ilmaan
yhtenä pyörteenä ja viholliset hajosivat kuin akanat ympäri luotoa
jätettyään äskeisten nuotioiden seutuville joukon kaatuneita ja
haavoittuneita.

Kohta kun tykkimme juhlallisella mylvinällä olivat tyhjentäneet kitansa,
komensin minä mieheni iskemään entraushaat toiseen sivullamme olevista
kaleereista. Samalla heilautin itseni sen kannelle, mutta huomasinkin
nyt vasta, että siellä oli toistakymmentä sotilasta, jotka arvatenkin
olivat juuri nousseet kannen alta ja joutuneet parahiksi ottamaan minut
vastaan iskuin ja laukauksin. Mutta luonnollisesti minä en antanut
toimetonna seisoen itseäni hosua, vaan iskin vimmatusti vastaan. Ensiksi
kaasin pistoolin laukauksella erään miehen, jolla oli syli täynnä
kiväärejä, jotka hän lienee aikonut pelastaa kaleerista maalle. Sitten
lävistin miekallani kaksi miestä ja jakelin haavoja ainakin
puolellekymmenelle. Mutta omia miehiäni ei ilmestynyt kannelle, olin
saanut jo useita lievempiä haavoja ja taistelu kävi minulle liian
epätasaiseksi. Annettuani säiläni hurjalla vimmalla salamoida heidän
edessään sain heidät sen verran ympäriltäni häädetyksi, että kykenin
äkkiliikkeellä heittäytymään laidan yli, jolloin verisenä suinpäin
putosin miesteni keskelle omaan alukseemme. Venäläiset olivat jo sitä
ennen katkaisseet entrausköytemme, joten pahanpäiväisesti pelästyneet
mieheni alkoivat heti minun alas tultuani soutaa pois. Kuulia vinkui
ympärillämme kuin rakeita ja yksi niistä lävisti kersantti Cederin, joka
seisoi purren perällä ja kierähti siitä ääntä päästämättä laidan yli
mereen.

Niin pian kuin olimme päässeet turvaan vihollisen kuulilta, aloin
ankarasti nuhdella miehiäni epäröivästä ja miehuuttomasta käytöksestään.
Sillä jos he olisivat seuranneet minua kaleerin kannelle, olisi se nyt
varmasti ollut meidän saaliinamme. Uutta yritystä ei ollut enää
ajatteleminenkaan, sillä tykkiemme luodoille hajoittamat viholliset
olivat jälleen kokoontuneet ja ammuskelivat rannalta meidän jälkeemme.
Meillä ei siis ollut muuta tehtävää kuin jatkaa matkaamme salmen yli
entiselle väijyntäpaikallemme, missä kallion suojaan laadimme tulen ja
aloimme tutkia haavojamme. Minusta vuoti verta viidestä eri kohdasta,
mutta haavat olivat kuitenkin varsin lieviä ja saatiin ne siteiden
avulla pian asettumaan.

Haukattuani hiukan illallista ja kulautettuani pari ryyppyä nukahdin
viittaani kääriytyneenä pari tuntia. Aamun koittaessa havahduttuani
tunsin itseni jälleen täysin virkeäksi ja ajoin kohta mieheni jalkeille,
sillä meidän oli parasta mitä pikimmin päästä naapurisaaren rannassa
olevien kaleerien läheisyydestä.

Tuuli kävi etelästä ja heti aamuhämärissä nostimme purjeet ja lähdimme
viilettämään länsiluodetta kohti ja olimme jo puolenpäivän aikana
Hiittisten saaristossa. Pysähtyessämme siellä erään luodon suojaan,
parin meripenikulman päähän Turkuun vievästä laivaväylästä, huomasimme
ulapalla kaakkoisessa purjeen, ensimmäisen sinä päivänä. Se läheni ja
oli siis joko meitä ajamaan lähtenyt vihollisalus tai muuten Turkuun
pyrkivä venäläinen laiva--meikäläinen se tuskin missään tapauksessa
saattoi olla. Kun se oli tullut siksi lähelle, että saattoi lipun
erottaa, huomasimme sen isonpuoleiseksi tavara-alukseksi.

»Siinä olisi taas saalis ihan nenämme edessä», virkoin minä, »mutta
lienee turhaa yksinään yrittää noin ison aluksen kimppuun».

Mieheni olivat illallisen yrityksen jälkeen olleet hyvin noloina ja
rupesivat nyt sanojeni johdosta kiihkeästi vaatimaan, että meidän oli
yritettävä anastaa tuo laiva.

»No, jos teissä tänään on paremmin miestä osoittamaan todeksi sen mitä
minä illalla sanoin, että nimittäin voitto on aina pelottomain oma, niin
käykäämme sitten herran nimessä vitkailematta asiaan käsiksi.»

Kiireesti nostimme nyt purjeet ja laskimme pääväylää vältellen luotojen
suojassa eteenpäin Neitsytsalmea kohti. Venäläisestä laivasta tietysti
nähtiin meidän purjeemme, mutta kun meidän pieni aluksemme lähti
kiireellä poispäin ja hävisi heidän näkyvistään saarten suojaan, niin
täytyi heidän luulla, että meidät pelko ajoi pakosalle. Luonnollisesti
heillä oli tieto siitä, että Ruotsin laivasto ei enää pitempään aikaan
ollut näillä vesillä liikkunut, joten meitä ei tarvinnut pelätä niinkään
kaapparilaivueen vakoilijoiksi. Meillä oli siis täysi syy odottaa heidän
turvallisena jatkavan matkaansa Neitsytsalmea kohti.

Huomaamatta pääsimme pujahtamaan Lehtisaaren pohjoispäästä ulkonevan
kapean niemekkeen suojaan, mihin asetuimme väijyksiin. Laivaväylä
Neitsytsalmeen kulkee nimittäin sangen lähellä mainittua niemekettä,
jonka takaa meidän mainiolla takalaitaisella sopi laskettaa vihollisen
kimppuun. Niemen kalliot suojasivat meitä siksi hyvin, että saatoimme
vihollisen huomaamatta päästä ampumamatkan päähän.

Yhden miehistä komensin niemelle tähystämään, milloin laiva lähestyisi.
Muut latasivat sillä aikaa kanuunoita, ja puolessa tunnissa oli kaikki
pantu kuntoon hyökkäystä varten. Samalla antoi jo tähystäjäkin merkin,
että laiva oli tulossa. Kun se oli pääsemässä niemenkärjen kohdalle,
palasi tähystäjä kiireesti purteemme, joka samalla sai siipensä
levälleen ja lähti kiitämään eteenpäin pitkin niemen sivustaa. Kun
vihollislaiva pujahti näkyviin, oli välillämme enää ainoastaan noin
parisen sataa syltä. Vihollinen tuskin ehti meitä huomatakaan, kun
kanuunamme jo lähettivät heille tervehdyksensä. Hetkinen vielä ja
purtemme iski laivan vasempaan kylkeen kuin ilves härän kimppuun.
Entraushaat toimivat kuin ilveksen kynnet ja seuraavassa tuokiossa
rynnistimme me hurraata huutaen kannelle, musketit, miekat ja pistoolit
valmiina tekemään lopun vastarinnasta. Mutta sitä ei yritettykään. Ne
harvat laivamiehistä, jotka olivat ehtineet kaapata itselleen
jonkinlaisen aseen, pudottivat ne typertyneinä kannelle ilmoittaen siten
antautuvansa meidän armoillemme. Miehistöä oli kaksitoista henkeä sekä
laivuri. Laiva oli matkalla Tallinnasta Turkuun ja lastina sillä oli
seitsemänkymmentä tynnyriä suoloja, kaksisataa leiviskää tupakkaa ynnä
yhtä ja toista muuta tavaraa. Saalis oli siis sangen arvokas, varsinkin
mitä suoloihin tulee. Miehet suljimme peräkajuuttaan otettuamme heiltä
ensin tarkoin pois kaikki aseentapaiset. Oman purtemme kiinnitimme
laivan perään ja annoimme matkan jatkua. Itse asetuin ruorirattaan
ääreen ja ohjasin Neitsytsalmea kohti, jonka läpi päästyämme aioin
muuttaa suunnan, Turun väylältä poiketen, Aspöötä kohti sekä niin
edelleen Köökarin ja Utöön kautta Tukholmaan.

Mutta tuuli heikkeni heikkenemistään ja aurinko alkoi olla jo
laskullaan, kun me löysin purjein pysyttelimme vielä Brändöön
pohjoisnokalla. Salmeen saakka ei ollut toivomistakaan sinä iltana
päästä, joten me näimme parhaaksi laskea ankkurin ja ottaa alas purjeet.

Muutamat miehistäni ryhtyivät laivan ruokavaroista puuhaamaan hyvin
ansaittua illallista ja minä itse käyskelin edestakaisin kannella
tähystellen pitkin salmia ja saarten välisiä selkiä, ettei vain mitään
kutsumattomia vieraita ilmestyisi meidän illasteluamme häiritsemään. Ja
aivan oikein! Iltaruskon viimeinen kajastus ei ollut vielä ehtinyt
lännen taivaalta hävitä, kun Neitsytsalmen puolelta ilmestyi näköpiiriin
alus, jonka kohta tunsin vihollisen kaleeriksi. Samalla tuli näkyviin
toinenkin kaleeri, joka seurasi edellistä vähän jäljempänä. Ne lähenivät
soutaen Brändöön nokkaa. Tuskin olin huomiostani ehtinyt miehille
ilmoittaa, kun joku laivan peräkannella huusi, että Lehtisaaresta päin
lähenee viholliskaleeri. Siis kolme kaleeria kahdelta suunnalta
lähenemässä paikkaa, johon me olimme vasta valloittamamme laivan
ankkuroineet!

Mitä tehdä? Näytelläkö venäläisen osaa, kuten olin joskus ennenkin
tehnyt, ja pysyä rauhallisena alallaan, sillä liehuihan laivan mastossa
vielä venäläinen lippu! Mutta hyvin luultavaa oli, että kaikki kolme
kaleeria ankkuroisivat yöksi meidän lähellemme, jolloin varmasti olisi
odotettavissa vierailuja heidän puoleltaan. Silloin selviäisi asia
piankin ja siitä seuraisi luonnollisesti taistelu, johon meidän oli
mieletöntä antautua, sillä kussakin kaleerissa saattoi olla satakunta
miestä.

Silmänräpäyksessä olivat nämä asiat selvänä päässäni ja päätökseni oli
tehty. Komensin pari miestä alas ruumaan hakkaamaan reikää laivan
kylkeen, sillä tästä aluksesta ja sen tavaroista ei pitänyt enää oleman
hyötyä venäläisille. Yhden laivan tykeistä hilasimme omaan purteemme ja
toiset viskasimme mereen siltä varalta, ettei laiva ehtisi ennen
kaleerien saapumista upota. Kannelta poistuessamme avasimme kajuutan
oven. Nähdessään laivansa täyttyvän vedellä oli vangeilla tilaisuus
turvautua pelastusveneeseensä, jolleivät pitäneet parempana pientä
matkustusta meren pohjaan.

»Nyt airot liikkeeseen ja soutakaa, minkä ikinä teistä lähtee!» huusin
miehille asettuen itse peräsimen ääreen ja ohjaten etelään päin, jossa
luotojen turvin toivoin pääseväni kaleereilta suojaan. Miehet soutivat,
että vesi vaahtosi, ja minä pidin silmällä kaleerien liikkeitä sekä
hiljalleen vajoavaa laivaa. Vangit vetäytyivät kiireesti veneeseen ja
lähtivät soutamaan Neitsytsalmesta tulevia kaleereja kohti. Kun he
olivat päässeet noin parinsadan sylen päähän, kallistui laiva
kyljelleen, pyörähti kerran ympäri ja katosi sitten näkyvistä.

Mutta jo ehtivät pelastuneet laivamiehet kaleerien luo, jotka heti
muuttivat suuntansa ja lähtivät kaksinkertaisella vauhdilla liikkumaan
meitä kohti. Etumaisesta annettiin merkkejä Hankoniemeltä päin tulevalle
kaleerille, joka sekin lähti kohta meitä takaa ajamaan. Vaara uhkasi
meitä siis kahdelta suunnalta ja tilamme näytti sangen tukalalta.
Huomasin heti, että kaleerit kulkivat paljon nopeammin kuin meidän
purtemme, sillä olihan heillä moninverroin enemmän käsivarsia airoihin
käytettävänä. Ainoa toivoni oli saada kaleerit eksytetyiksi edessämme
olevan luotoryhmän sokkeloissa. Maston olimme heti soutamaan lähtiessä
laskeneet veneen pohjalle ja nyt heitätin kulkua keventääkseni
vihollislaivasta otetun tykin mereen. Omat entiset kanuunamme aioin
vasta äärimmäisessä hädässä uhrata.

Ihan edessämme oli kaksi pientä, metsää kasvavaa saarta, jotka erotti
toisistaan kapea salmi. Ohjasin veneemme salmeen ja pian katosimme
kaleerien näkyvistä. Mutta salmesta päästyämme oli edessämme taas
laajempi selkä. Etäämpänä näkyi muutamia puuttomia, louhikkoisia kareja
ja vasta niiden takana, noin puolentoista virstan päässä oli uudelleen
metsäisiä saaria. Kun olimme puolitaipalessa kareihin, tulivat kaikki
kolme kaleeria taas näkyviin. Ne olivat eri puolilta soutaneet äskeisten
saarten ympäri ja lähenivät nyt meitä vinhasti. Huomasin pian, ettei
meillä ollut toivoa päästä metsäsaariin saakka, sillä puolessa tunnissa
pääsisi etumainen kaleeri niin lähelle, että se saattaisi ruveta
kanuunoitaan käyttämään. Meidän oli siis tavalla taikka toisella
pelastuttava noiden edessämme olevien autioiden karien avulla. Onneksi
yhä sakeneva hämy edisti meidän pyrkimyksiämme.

Tultuamme suurimman karin taakse pääsimme taas hetkeksi näkyvistä.
Komensin nyt soutamaan niin lähelle karia, että mela ulottui pohjaan.
Masto, airot ja muut veden päällä pysyvät kapineet kiinnitettiin
teljojen alle, ruutivarastomme nostettiin karille muutaman rantakiven
suojaan ja veneen pohjatappi avattiin. Muutamassa tuokiossa täyttyi se
vedellä ja painui pohjaan peittyen juuri parahiksi veden pinnan alle.
Itse asetuimme sinne tänne rantakivien väliin suuta myöten veteen
kyyröttämään. Täten saattoi yönhämärässä luulla vedenpinnalla
häämöttäviä päitämme kiviksi. Kari oli pieni, puuton ja aivan kalju,
joten viholliset kaleeriensa kannelta helposti saattoivat nähdä, ettei
meitä ainakaan siinä ollut kätkössä.

Kului kymmenisen minuuttia ja jo erottivat korvamme aironloisketta. Se
läheni lähenemistään, ja kun toinen kymmenen minuuttia oli kulunut, tuli
karin takaa näkyviin kaleeri. Hetken kuluttua seurasi sitä toinen ja
sitten vielä, karin toiselta puolen tullen, kolmas. Ne soutivat ihan
lähitsemme ohi ja me kuulimme selvästi venäjänkielisiä lauseita, joita
kaleereissa vaihdettiin. He ihmettelivät, mihin me olimme yhtäkkiä
hävinneet, kunnes joku heistä oli näkevinään meidän purtemme juuri
vilahtavan etäämpänä olevien metsäsaarten välissä. Tätä näköhäiriötä
uskoivat heti kaikki (ja mitenkäpä muutenkaan he saattoivat asian
selittää) ja entistä suuremmalla vauhdilla lähtivät he pyrkimään
mainittuja saaria kohti.

Mutta sikäli kuin he etenivät, nostimme mekin päätämme ylemmäs ja kun
silmämme ei enää yöhämystä erottanut poistuvien kaleerien haamuja,
kävimme rivakasti purteemme käsiksi, vedimme sen rantaan ja tyhjensimme
vedestä. Kun lisäksi olimme vaatteistamme veden vääntäneet, asetuimme
jälleen teljoille ja aloimme rivakasti soutaa, mutta tällä kertaa
takaisinpäin, niin että nuo autiot karit yks-kaks olivat taasen meidän
suojanamme kaleereja vastaan. Kun vielä olimme sivuuttaneet äsken
mainitun, kahden pikku saaren välisen salmen, saatoimme pitää itseämme
ainakin toistaiseksi turvattuina. Vielä samana yönä kuljimme kenenkään
häiritsemättä Neitsytsalmen läpi ja asetuimme auringon noustessa
Pohjoissaaren länsirannalla olevaan pieneen, suojaiseen poukamaan tuulta
odottamaan.

Sillä aikaa, kun venäläiset etsivät minua kaikkialta Hiittisten ja
Hankoniemen saaristosta, anastin minä kaikessa rauhassa lähellä
Neitsytsalmea kolme venäläistä jauholotjaa. Samassa rymäkässä joutui
saaliiksemme sataviisikymmentä ruplaa rahaa ja kaksikymmentä vankia.
Ainoastaan kolme venäläistä sai kahakassa surmansa. Tällä kertaa ei
ilmestynyt ketään saaliinjaolle ja pari päivää vastatuulessa
risteiltyämme pääsimme onnellisesti Aspööhön. Täällä päätimme odottaa
sitä danzigilaista viljalaivaa, jonka Turussa ollessani olin jo
saaliikseni merkinnyt ja jonka laivurin silloisen ilmoituksen mukaan
piti näihin aikoihin lähteä paluumatkalle. Se tulikin seuraavana päivänä
näkyviin ja nosti luotsinpyyntimerkin. Kymmenen miehistäni oli käskyni
mukaan pukeutunut vangeilta riisuttuihin pukuihin, joten he nyt
näyttivät venäläisiltä sotamiehiltä. Luotsinpurren mastoon nostimme
venäläisen lipun ja niin lähdimme viilettämään danzigilaisen luokse.
Loput miehistäni jäivät saarelle lotjien luo vartioimaan vankeja ja
pitämään silmällä luotseja, etteivät he vain millään merkinannolla
kavaltaisi meitä ennen aikojaan.

Yksi mukanani seuraavista miehistäni oli puettu vankien joukossa olevan
venäläisen upseerin pukuun ja minä pänttäsin nyt kiireesti hänen
päähänsä muutamia venäläisiä lauseita, joita hänen tuli ohjeitteni
mukaan käyttää. Itse olin pukeutunut tavallisen luotsin asuun.

Laskettuani »Neitsyt Kristiinan» kylkeen--se oli laivan nimi--tervehdin
reelingin yli kurkistavaa laivuria, joka näkyi minut tuntevan
Turun-retkeltäni. Nyt posmitti upseerin puvussa oleva mieheni laivurille
venäjäänsä. Kun tämä pudisti päätänsä, esiinnyin minä tulkkina ja
selitin tämän veneessä olevan komennuskunnan pyytävän hänen laivassaan
päästä Köökariin, jonne se oli määrätty sikäläisen komennuskunnan
vahvistukseksi. Kun näillä vesillä oli muka äskettäin liikkunut
ruotsalaisia kaappareita, piti komennuskunta turvallisempana suorittaa
tuon matkan suuremmassa aluksessa. Varsinkin viittaus siihen, että
lähistöllä liikkuisi ruotsalaisia kaapparialuksia, näytti tehoavan
kapteeniin, joka komennuskunnasta uskoi saavansa hyvän turvan hyökkääjiä
vastaan. Hän antoi siis suostumuksensa ja mieheni alkoivat musketteineen
kiivetä kannelle.

Kun kaikki olimme ehtineet kannelle, silmäsin pikaisesti ympärilleni ja
huomasin, että laivamiehistöllä ei ollut aseita käsillä. Viittauksestani
asettuivat mieheni riviin pitkin vasenta laivan parrasta ja virittivät
muskettien hanat. Itse tempasin povestani pistoolin, astuin ällistyneen
kapteenin eteen ja ilmoitin olevani luutnantti hänen majesteettinsa
Kaarle XII:n armeijassa sekä ottavani haltuuni tämän laivan, koska se
purjehti vihollisvaltion lipulla.

No niin, vastarintaa ei laivaväestön luonnollisesti käynyt
yrittäminenkään ja hetkistä myöhemmin olivat he vankeina suljetut
kanssiin. Ohjasin laivan jauholotjien luo, jotka kiinnitettiin
»Kristiinan» perään. Vielä saman päivän iltana olimme saaliinemme
matkalla Tukholmaa kohti.

       *       *       *       *       *



YHDESTOISTA LUKU.

_Minä ajan yksinäni venäläisen laivaston pakosalle._


Oli päästy kevääseen vuonna 1719. Edellisen vuoden lopulla oli
Kaarle-kuninkaamme saanut ohimoonsa surmanluodin Fredrikstenin linnan
edustalla ja lepäsi nyt esi-isiensä seurassa Ritariholman kirkossa.
Kuninkaan valtikkaa hoiti maanmieheni Arvid Hornin johdolla ja
opastuksella prinsessa Ulriika Eleonoora. Vihollisvaltojen kanssa oli jo
ryhdytty rauhanneuvotteluihin, mutta siitä huolimatta olivat sotatoimet
vielä käynnissä. Jo joulun aikana oli alkanut Tukholmassa liikkua
huhuja, että venäläiset ensi suveksi varustelivat suurta hyökkäystä itse
Ruotsin rannikolle.

Huhtikuussa sain kutsun hänen majesteettinsa kuningattaren puheille,
missä sitouduin hankkimaan tietoja venäläisten Suomessa tekemistä
varustuksista sekä heidän maa- ja merivoimansa nykyisestä suuruudesta.
Palkaksi luvattiin minulle 200 riikintaaleria kuussa. Retki oli tehtävä
omalla aluksellani, mutta kruunun puolesta sain käytettäväkseni joukon
purjehdukseen tottuneita miehiä. Saatuani matkavarustuksia varten 160
riikintaaleria, suoritin nopeasti kaikki valmistukset ja lähdin
Tukholmasta huhtikuun 28 p:nä.

Kävisi liian laveaksi kuvailla kaikkia niitä vaaroja ja seikkailuja,
joita minun oli tälläkin retkellä kestettävä. Risteilin miehineni aina
kesäkuun loppuun saakka Ahvenan, Turun ja Hankoniemen saaristossa
keräten tietoja sieltä ja täältä sekä tehden itse havaintoja. Onnistuin
omin silmin näkemään suuren venäläisen sotalaivastonkin, joka
valmisteilla olevaa hyökkäystä varten oli koottu Hankoniemen edustalle.
Sain myöskin tietää, että itsensä tsaarin piti tulla Suomeen 40 tuhannen
miehen kanssa, minkä jälkeen hyökkäys Ruotsin rannikolle pantaisiin
alkuun.

Heinäkuun alkupäivinä olin jälleen onnellisesti Tukholmassa, missä minä
hänen majesteetilleen toimitin laajan raportin retkeni tuloksista. Heti
sen tehtyäni sain amiraali Tauben komennosta lähteä uudestaan
tiedustelulle. Mutta tällä kertaa en päässyt Ahvenanmerta pitemmälle,
sillä siellä kohtasin venäläisen laivaston. Palasin nyt kiireesti
takaisin Tukholmaan ja ilmoitin amiraalikunnalle huomiostani. Lähdin
kohta saman tien takaisin seurassani muutamia ylempiä upseereita, jotka
kuningatar oli lähettänyt katsomaan venäläistä laivastoa. Saimme tällä
retkellä vaihettaa laukauksia muutamien laivaston edellä kulkevien
eskaluupien kanssa, mutta pääsimme onnellisesti takaisin Tukholmaan,
jonka edustalla Ruotsin laivasto pysytteli. Kohta tämän jälkeen laski
venäläinen laivasto Djurhanmiin. Täällä nousi joukko venäläisiä maihin,
naulaten muun muassa kirkon ovelle manifestin, missä asukkaita
kehoitettiin pysymään rauhallisina alallaan ja vakuutettiin heille
turvallisuutta. Heti kun viholliset olivat poistuneet, otin manifestin
kirkon ovelta ja toimitin sen hänen majesteetilleen kuningattarelle,
joka tähän aikaan hovinsa kanssa oleskeli Tuunassa. Kohta lähetettiinkin
kaikkiin valtakunnan kirkkoihin luettavaksi kuulutus, jossa ihmisiä
kiellettiin panemasta mitään luottamusta näihin venäläisten
julistuksiin.

Ryhtymättä mihinkään ratkaisevampiin yrityksiin liikkui venäläinen
laivasto Tukholman ja Norrköpingin välisellä rannikolla. Pidin koko ajan
sen liikkeitä valppaasti silmällä ja toimitin tietoja amiraalikunnalle.
Elokuun 12 p:nä olin kymmenen miehen kanssa liikkeellä saaristossa
Djurhamnin seutuvilla. Silloin tuli meitä vastaan eräässä salmessa
venäläinen eskaluupi, joka kuljetti postia laivastoon. Eskaluupissa oli
kolmattakymmentä miestä ja kaksi yliupseeria sekä oivalliset
ampumaneuvot. He ampuivat ensiksi yhteislaukauksen meitä kohti. Kysyin,
oliko kukaan miehistäni haavoittunut. »Ei yksikään!» vastattiin. »Ei
sitten hätää, soutakaa eteenpäin!» huusin minä, ja miehet tekivät työtä
käskettyä. Kun olimme siten päässeet lähemmäs, räiskäytti vihollinen
toisen yhteislaukauksen. Tällä kertaa olivat seuraukset hiukan
tuntuvammat: minulta lensi lakki päästä, hankaset veneemme vasemmalla
laidalla pirstautuivat ja lähelle vesirajaa ilmestyi pieni reikä, mutta
henkeään ei kukaan menettänyt, ainoastaan yksi miehistäni sai
käsivarteensa haavan.

»Käyvätpä liian tunkeileviksi», virkoin miehille, »lienee siis parasta
meidänkin vuorostamme sylkäistä.»

Samalla asetuin kolminaulaisen kanuunamme ääreen, joka oli työnnetty
täyteen raehauleja, tähtäsin pitkin eskaluupia ja laukaisin. Seuraus oli
sangen tuhoisa. Ja kun vielä kaikki olimme laukaisseet kiväärimme, ei
eskaluupissa näkynyt enää airoissa muuta kuin neljä miestä, jotka
soutivat pakoon minkä hengestä irti lähti. Meidän täytyi sensijaan pysyä
vähän aikaa alallamme, kunnes saimme hankaset jotenkuten korjatuiksi.
Sitten lähdimme takaa-ajoon ja saavutimme heidät Möijassa, missä sain
eskaluupin haltuuni ja upotin sen mereen.

Käytyäni Waxholmassa, johon Ruotsin laivasto nyt oli asettunut, lähdin
uudelleen viiden miehen kanssa Djurhamniin päin. Tällä matkalla tuli
minua vastaan koko venäläinen laivasto. Käännyin nopeasti ympäri ja
kuljin laivaston edellä Sundbyhyn saakka, jossa kuitenkin näin parhaaksi
nousta maihin ja jättää purteni venäläisten saaliiksi. Kun laivasto
jatkoi matkaansa pitkin rannikkoa pohjoiseen, otin Sundbyn kartanosta
hevosen ja ratsastin täyttä laukkaa Lindaliin ja olin siellä parahiksi
kun laivastokin saapui. Vartiopaikalla ei ollut tullessani yhtään
sotilasta. Olivat kai pötkineet pakoon ja jättäneet jälkeensä pari
ladattua kanuunaa sekä muita vehkeitä. Laivaston lähestyessä laukaisin
minä molemmat kanuunat sekä pärrytin rummulla hälytyksen, aivankuin
paikalla olisi ollut hyväkin sotajoukon osasto. Laivasto, joka
nähtävästi oli aikonut purjehtia Lindalin ohi, kääntyi heti laukaukset
ja rummunpärrytyksen kuultuaan Wärdholmiin ja ankkuroi siihen yöksi.
Etuvartioston asettivat he Lindalin rannalle.

Kello yhdeksän aikana löin iltarummutuksen kuten ainakin vartioasemalla
ja lähdin sitten täyttä karkua ratsastamaan Waxholmaan, jossa pyrin
amiraalin puheille ja kehoitin häntä lähtemään Lindaliin katsomaan
venäläistä laivastoa, voidakseen sitten sen mukaan järjestää
puolustustoimet.

»Piru liikkukoon Waxholmasta mihinkään!» ärjäisi amiraali ja niine
hyvineni sain poistua.

Ratsastin oitis takaisin Lindaliin ja näyttelin vartiopaikalla koko yön
sotajoukkoa. Huusin tavan takaa kovalla äänellä »Verda?» ja juoksin
sitten kiireesti toiseen paikkaan, missä toisenlaista ääntä jäljitellen
huusin yhtä kuuluvan vastauksen. Sitä tein läpi koko yön ja kun päivä
alkoi hämärtää, löin aamurummutuksen sekä laukaisin ruotsalaiset
tunnuslauseet. Auringon noustessa näin sitten venäläisen laivaston mennä
viilettävän kaukana Tuunan selällä.

Mitään ratkaisevampaa hyökkäystä eivät venäläiset tehneet Ruotsin
laivaston kimppuun, vaan kiertelivät pitkin rannikoita ryöstäen ja
polttaen, kuten heidän barbaarinen tapansa on aina ollut. Elokuun
lopulla vetäytyi sitten koko laivasto takaisin Suomen rannikolle.

Seuraavana kesänä teki venäläinen laivasto samanlaisen hävitysretken
Ruotsin rannikolle, polttaen muun muassa Uumajan kaupungin. Minulla oli
näiden tapausten aikana vielä monta vaarallista seikkailua, joiden
seikkaperäisellä kuvailulla en kuitenkaan huoli näiden rivien lukijaa
sen pitemmälle väsyttää. Ruotsi oli saanut aikaan rauhan muiden
vihollistensa kanssa ja vähitellen heikkenivät sotatoimet Venäjänkin
kanssa, kunnes vihdoinkin rauhansopimus allekirjoitettiin
Uudessakaupungissa 30:ntena p:nä elokuuta 1721. Lopen uupunut, raiskattu
ja veriinsä näännytetty isänmaani menetti silloin kaiken lisäksi vielä
kappaleen itsestään vieraalle valloittajalle.

Ansioitteni palkaksi ylennettiin minut sodan lopulla kapteeniksi, mutta
vastaavaa virka-asemaa ja tuloja minun ei onnistunut saada. Mutta siitä
huolimatta vihittiin minut Riikan kanssa avioliittoon ja se tapahtui
samana päivänä, jolloin venäläiset lähtivät Suomesta.

       *       *       *       *       *



JULKAISIJAN JÄLKIHUOMAUTUS.


Päiväkirjansa on Löfving lopettanut Porissa 1734. Se säilytetään Porvoon
lyseon kirjastossa ja sen mukana on useita muitakin Löfvingin papereita.
Niistä käy selville, että hän ainakin edellämainittuun vuoteen saakka on
elänyt suuressa köyhyydessä. Nähtävästi katkeroituneena siitä, ettei
hänelle ansioistaan ja kapteeninarvostaan huolimatta oltu annettu mitään
virkaa, lähettää hän v. 1735 kuninkaalliselle majesteetille
anomuskirjeen, jossa hän pyytää päästä Ruotsin alamaisuudesta
muuttaakseen syntymäkaupunkiinsa Narvaan sekä pyrkiäkseen Venäjän
keisarikunnan palvelukseen. Tämän anomuksen johdosta vaati kuningas
sotakollegion mietintöä ja mainittu virasto pitääkin viisaampana saada
Löfving pysytetyksi valtakunnassa, jota varten hänelle ehdotetaan
annettavaksi joko ruotuväen kapteenin virka tai jokin kruununtila.
Löfving saikin sitten tämän johdosta Hommanäsin tilan Porvoon pitäjässä.

N.s. Pikkuvihan puhjettua v. 1741 oli tuo kokenut partioretkeilijä taas
mukana, sillä hänen tiedetään silloin m.m. karkoittaneen venäläiset
Hailuodosta. Mitään omia muistiinpanoja ei Löfving tässä sodassa
kokemistaan vaiheista ole kuitenkaan jättänyt.--Myöhemmällä iällään oli
hänellä majurin arvo. Oltuaan kahdesti naimisissa kuoli hän 87-vuotiaana
Hommanäsissä 22 p:nä lokak. 1777.

       *       *       *       *       *



ALAVIITTEET


[1] Yksi Isonvihan surullisimpia ilmiöitä oli juuri se, että venäläiset
pistivät maassamme vangiksi ottamiaan naisia ratsujoukkoihinsa ja
pakottivat heidät sitten taistelemaan omia maanmiehiä vastaan. Niinpä
oli Vologodskin rakuunarykmentissä viitisenkymmentä nuorta suomalaista
naista, jotka ottivat osaa useimpiin Isonvihan taisteluihin. Näistä
seikoista katso lähemmin Annikka Svahnin elämäkertaa Biografisessa
Nimikirjassa sekä Yrjö Koskinen: Lähteitä Ison vihan historiaan, ss.
364-5.

Julkaisijan huomautus.


[2] C = alkukirjain nimessä Carolus.

Julkaisijan huomautus.


[3] Erään isonvihan murhenäytelmän liikuttavimpia episoodeja on
Löfvingin mainitsema Abraham Frosterus esittänyt kertomuksessaan
Frosterus-suvun vaiheista, joka on julkaistuna Kirkkohistoriallisen
Seuran pöytäkirjoissa VI. Siinä on oivallisesti ja seikkaperäisesti
kerrottu puheenalaisen pappisperheen ynnä siihen läheisissä
sukulaisuussuhteissa olevain Paltamon Cajanusten kärsimysrikkaista
vaiheista noina kovina aikoina.

Julkaisijan huomautus.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tapani Löfvingin seikkailut" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.