Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Vallankumouksen vyöryssä - Novelli
Author: Willman-Eloranta, Elviira, 1875-1927
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Vallankumouksen vyöryssä - Novelli" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



VALLANKUMOUKSEN VYÖRYSSÄ

NOVELLI


Elviira Willman-Eloranta


Ensimmäisen kerran julkaistu 1918.



OMISTETTU

MINNA CANTHILLE.



Sinulta, Minna Canth, olen elämäni ensi herätyksen saanut. Sinun nerosi
on minut työhön kannustanut oikean ja kauniin palveluksessa. Sinä olet
meidän nuorten tienviittoja, sinä, joka jo sivistyksemme
aamusarastuksessa uskalsit kirjoittaa:

_»Teidän lakinne ja oikeutenne, – ne piti minun juuri ampua!»_

      _Elviira Willman-Eloranta._



[Kuva: Luutnantti Evgenj Lvovitsj Kohanski,

(Подпор. Евгень Лвовичъ Коханскій)

oli 19 vuotinen uneksija; joka jo aikaisin oli vihkiytynyt
vallankumoukselle. Lähtiessään, kuten luuli, ystävällisille laivoille,
joutui hän ansaan, ja sai antaa nuoren henkensä ihanteittensa puhtauden
pantiksi Viaporin kapinassa 1906.]



[Kuva: Luutnantti Arkadj Petrovitsj Jemeljanoff,

(Подпор. Аркадь Петровичъ Емеляновъ).

iloinen, eloisa toimenmies, joka ei ollut ennättänyt lailliseen ikään,
ennen kun sai kaatua taantumuksen veristen paalujen ääreen Viaporin
kapinassa 1906.]



I.


Pienen rantakaupungin kirkkoa vastaan sijaitsi kaupungin rauhaisin ja
kaunein tontti. Hiljaista, ruohon peittämää sivukatua päin oli
rakennettu talo, joka sisälsi viisi huonetta, suuren, läpi rakennuksen
ulottuvan kyökin vanhanaikuisine leivinuuneineen ja muuripatoineen.
Päässä oli kaksi kamaria. Porstuata vastaan, kyökin toisella syrjällä,
oli kamari ja rakennuksen perällä oli suuri sali kolmine ikkunoineen.

Tässä talossa asui Elma iso-äitinsä hoitamana.

Suku oli vanhaa talonpoikaisjuurta, jonka eräs jäsen, Elman iso-äidin
isä oli saanut Talousseuran palkinnon suoviljelyksestään. Tämä iso-äidin
isä oli ollut tarmokas mies, suuren talonsa hän oli pannut ensi luokan
kuntoon, rahaa hän oli koonnut sekä avioliitollaan että
maanviljelyksellään. Lapsilleen hän oli jättänyt melkoisen perinnön.

Iso-äidin vanhin veli oli ollut laivanvarustaja, tarmokas ja hommaava
mies. Hän oli omistanut yli miljoonan. Mutta sitte tulivat huonot
raha-ajat. Höyrylaivat rupesivat syrjäyttämään purjelaivat ja niin
hupeni rantakaupunkien vanhanaikuisten purjelaivojen omistajien
rahavarat vähiin.

Iso-äidin toinen veli oli ruvennut uudenaikaiseksi pankkimieheksi. Hän
osasi kapitalistisella tavalla välittää muitten rahoja ja huolimatta
feodaalisen tuotantomuodon häviämisestä, hän, purjehtien
suurkapitalismin vanavedessä, pysyi äveriäänä miehenä.

Elman iso-äiti ei sopinut tuon uuden kapitalistisen ryöstösuunnan
edustajan kanssa. Nuorimman veljensä perhettä hän piti joukkona, joka
hyötyi pikkueläjien nylkemisellä. Se sukuhaara jäi siksi Elmalle ihan
vieraaksi.

Vanhimman veljensä perheen kanssa iso-äiti sopi varsin hyvin.

Hänen vanhin veljenpoikansa oli taiteilijaluonne, hienosteleva ja herkkä
olemukseltaan. Eläen aivan ihanteita vailla olevan poroporvarillisen
mailman keskuudessa, tuo Kyösti-eno oli tehnyt henkisen ja
yhteiskunnallisen haaksirikon.

Elma muisti hyvin tuon enon.

Hänellä oli kaunis, tumma, tuuhea ja kihara tukka, joka vanhempana oli
harmaanläiskeinen. Lisäksi Elma muisti, että Kyösti-enolla olivat
omituiset tummat silmät, joiden katse oli pelottavan läpitunkeva,
silloin kuin Kyösti-eno puhui jotain syvää. Mutta enimmäkseen Kyösti-eno
singahutti pistosanoja ja pilkkapuheita kaupungin säädyllisistä
ylhäisistä porvareista. Hän nauroi pormestarille ja raatimiehelle ja
pankinjohtaja-enolle ja hänen perheelleen. Kyösti-eno nauraa virnui
Roobert-enon, pankinjohtajan, kauniille rouvalle ja hänen tanssiville
koreille tyttärilleen ja silloin iso-äitikin nauroi. Elma käsitti
puheesta, että pankinjohtajan rouva oli ollut hyvin kevytmielinen, jopa
tehnyt yhtä ja toista – rahasta. Pormestarin Kyösti-eno sanoi tyhmän
juopoksi ja raatimiehen viekkaaksi ja konsuli-enon roistoksi,

Takaapäin kuuli Elma sanottavan, että Kyösti-eno oli hassu. Se oli muka
johtunut Kyösti-enon huonosta elämästä.

Kyösti-eno oli käynyt paljon koulua ja seurustellut aatelisissa
piireissä koulussa ollessaan. Sitten Kyösti-eno oli lähetetty Tukholmaan
kehittymään liikemieheksi. Mutta Kyösti-eno oli tuhlannut isänsä rahoja
teattereihin ja konsertteihin ja halunnut ruveta taiteilijaksi. Siihen
ei isä antanut varoja. Kyösti-eno kutsuttiin Suomeen – ja rupesi
juomaan. – Sanottiin, että teatteri oli tehnyt tuosta nerokkaasta
Kyösti-enosta rentun.

Kyösti-eno ei ollut eläissään työpäivää tehnyt. Hän tapasi aina sanoa,
että rikas suku elättäköön häntä. koska se ei antanut hänen kunnostautua
taiteilijana. Ja silloin Elma näki, miten Kyösti-enon suupielet vihasta
värisivät.

Mistä suku siis syytti Kyösti-enoa? Hän oli muka juonut. Mutta suvun
muut jäsenet joivat tuhat hullummin. Hän muka rakasteli liikaa, mutta
itse asiassa Kyösti-eno oli rakastunut vain yhteen kunnon
työläistyttöön. Sekö oli se Kyösti-enon "hulluus"?!

Ja kaikkein suurin "hulluus" oli se, että Kyösti-eno ei tahtonut
liikekeinottelulla rikastua, vaan ennemmin verotti sukua, joka kyllä oli
rikas, mutta jota harmitti tämän laiskurin verotus.

Elma antoi laiskuuden anteeksi. Kun Elma ajatteli muita sukulaisiaan,
esimerkiksi konsuli-enoa, niin Elma kauhistui. Konsuli-enosta kertoi
iso-äiti, että hän osti halvalla vanhoja laivoja ja lahjomalla
asiamiehet sai ne merivakuutetuksi korkeaan hintaan. Sitten ne
lähetettiin merille, joilla ne hukkuivat myrskyssä, usein koko
miehistöineen. Hukkuneitten palkan konsuli-eno pidätti leskiltä ja
orpolapsilta, itse jatkaen vakuutusyhtiöiltä nostamilla rahoilla
"loistavaa" suurta laivanvarustajaliikettään. Leskien ja orpojen nimessä
iso-äiti kirosi konsuli-enoa ja Kyösti-eno singahutteli purevia
ivasanoja.

Toinen setä leivotutti laivaväelle leipää pilaantuneista jauhoista,
joissa oli toukkia. Sitä pilkkasi Kyösti-eno ja sanoi, että kun toukkia
on leivässä, ei tarvita sianlihaa. Ja loppumattomiin riitti iso-äidille
ja Kyösti-enolle puheenainetta kaupungin porvariston konnamaisuuksista.

Ja Elma ihaili molempia. Naurettiinhan koulussa, että Elmasta tulee kuin
Kyösti-eno ja että hän on tärkeän näköinen kuin iso-äiti.

Kukaan muu ei suosinut Kyösti-enoa kuin Elmaa iso-äiti. Kellekään muulle
ei Kyösti-eno puhunut kauniisti, tyynesti ja lämpimästi kuin
iso-äidille. Jos joku vieras tuli huoneeseen, heti Kyösti-eno tuli
levottomaksi ja pisteliääksi. Sanottiin sen johtuvan Kyösti-enon
pilaantuneista hermoista.

Elma kunnioitti kovin Kyösti-enoa ja ahmi joka sanan, joka sirona tulvi
hänen huuliltaan. Sanottiin, että Kyösti-eno oli puhehullu, Kyösti-eno
kuvasi, miten hän oli ollut Tukholmassa illallisella Suomen silloisen
nuoren kuuluisan laulajattaren Ida Basiliern kanssa, kuinka Ruotsin
hienostunut kuningas Oskar toinen puhui kauniisti Suomen
sivistystehtävästä. Miten Elma rakasti Kyösti-enoa! Miten hän ihaili
Kyösti-enon tummaa, kiharaa tukkaa, hänen hehkuvia tummia silmiään ja
noita herkkiä väräjöiviä huulia tummien viiksien alta. Kyösti-eno puhui
niin muotosointuisaa kieltä, hän loihti niin kirjavia mielikuvia silmien
eteen, hänen sanansa olivat niin leiskuvan purevia noista muista
typeristä sukulaisista! Elman mielestä Kyösti-eno oli nero, särkynyt
suuruus. Sanottiinhan aina, että jos Kyösti olisi elänyt ihmisiksi,
olisi hänestä tullut Suomen ylpeys ja ilo, – nyt hän oli Suomen
ikisuru.

Tämä yhä lisäsi Elman kiintymistä Kyösti-enoon ja iso-äitiin. Ne olivat
Elman mielestä periaatteen ihmisiä, muut olivat ahdasmielisiä
poroporvareita.

Elma kuuli myös Kyösti-enon kaikki rakkauden surut. Kyösti-eno saattoi
vilustua odotellessaan tuntimäärin sen talon edustalla, mihin hänen
ihanteensa oli mennyt vieraisiin voidakseen tarjota hänelle viimeisillä
penneillään ostamansa ruusukimpun keskellä talvea. Tämä ihailtu neitonen
oli sitten pilkannut Kyösti-enoa ja se särki Kyösti-enon mieltä. Surunsa
eno sitten purki iso-äidille, joka kärsivällisenä kuunteli.

Tuo oli Elmasta suuremmoista. Se oli kuin romaania. Uhrata viimeisensä
voittaakseen lemmittynsä ja vaikka kuolla pakkaseen häntä odotellessa!
– Mutta järkevät ihmiset nauroivat Kyösti-enon ritarillisuudelle, he
pitivät häntä hulluna, vaikka kaikki myönsivät, ettei kukaan osannut
niin ylevästi käyttäytyä kuin Kyösti-eno.

Kyösti-enolla oli kolme veljeä, kaikki iso-äidille mieluisia tavallaan.
Anton-eno oli tullut ulkomailla eteväksi insinööriksi ja muutti
Ameriikkaan. Toinen oli varatuomari, hiljainen ja siisti mies. Se oli
Henrik-eno. Kolmas oli hyvä maanviljelijä, Oskar-eno, humoristinen,
hauska vanhapoika.

Iso-äiti vetosi aina tähän sukuhaaraan. Muiden sukulaisten kanssa hän ei
sopinut.

Toiset sukulaiset rikastuivat keinottelemalla, mikä leipomisella, mikä
hattuompeluliikkeellä, mikä milläkin. Ne olivat kylmäsydämisiä,
sivistymättömiä ihmisiä. jotka kesteissä söivät, joivat ja panettelivat
toinen toisiaan. Iso-äiti oli kuuluisa siitä, että hän aina pilkkasi
heidän lörpötyksiään.

Kyösti-enon kera oli iso-äiti Elman ihanne. Ja isoäidiltä lie Elma
perinyt suuren osan luonnettaan ja oppinut elämänviisautta.

Iso-äiti oli tasavaltalainen sanan täydessä merkityksessä. Eno,
tehtaanomistaja, iso-äiti, tädit ja Elma söivät aina samassa pöydässä
työväen kanssa. Iso-äiti käytti kirkossakin vielä silkkiä, vaikka kaikki
muut rouvat käyttivät hattua. Eikä iso-äiti kärsinyt mitään säätyeroa
eikä arvonimityksiä.

Jos joku nousukkaana yritti näytellä ylevää osaa, niin ei kukaan osannut
häntä paremmin pilkata kuin iso-äiti.

Iso-äiti olikin kaupungin pelon aihe moitteittensa ja suoruutensa
vuoksi. Kälyjään hän julkisesti pilkkasi niitten väärennyksien ja
liikepetosten vuoksi. Erään kälyn alhaista karuutta hän nauroi ihan
ollessaan vieraana kälyn luona. Mutta kukaan ei uskaltanut hyökätä
iso-äidin kimppuun, sillä oikeudenmukaisuutensa perusteella koko kansa
häntä kunnioitti ja rakasti. Tuota Elma ihaili ja päätti tulla
sellaiseksi, että kansa häntä samalla tavalla rakastaisi ja
kunnioittaisi.

Siveysasioissa iso-äidillä oli ihan ihmeelliset periaatteet
porvarirouvien mielestä. Aviottomain lasten äitejä ei iso-äiti koskaan
soimannut, vaan auttoi niitä. Kerjäläisiä hän kohteli paremmin kuin
konsuli-enoa. Sen Elma pani merkille.

Ja sitte iso-äidillä oli vielä toisiakin kummia periaatteita. Hän sanoi,
että nainen voi olla yhtä etevä kuin mies, että naisella on muutakin
tehtävää mailmassa kuin keimailla itselleen aviomiestä. Näin Elma sai
toisista tytöistä eriävän kasvatuksen. Iso-äidin hommasta Elma pääsi
Helsingin yhteiskouluun. Iso-äidin suojassa Elma sai aivan vapaasti
kehittyä.

Ihmiset sanoivatkin, että iso-äiti tulkitsi piplian toisella lailla kuin
itse kirkkoherra, ja että kirkkoherra aina hänen kanssaan
raamatuntulkintakahakassa hävisi.

Elma olikin pikkuvanha ihmisten mielestä, siksi juuri, että hän seurasi
iso-äidin opetusta.

Elma ei kiinnittänyt huomiota vaatteisiin eikä tukkansa laittamiseen,
hän yritti olemaan koulussa etevä ja hyvä työkansalle.

Elma pääsikin hyvin nuorena ja hyvillä todistuksilla ylioppilaaksi.

Koulussa vanha sivistynyt opettajatar oli Elmaan ensin juurruttanut
palavan isänmaanrakkauden ja vapauden janon. Elma oli ihaillut Kreikan
itsenäisyyspuolustajia, Ranskan vallankumousmiehiä ja Suomen sodan
sankareita v. 1808–1809. Ja enimmin kaikkea Elma oli jo silloin
kiinnittänyt huomiota Suomen valtio-oppiin ja Aleksanteri II:n puheeseen
Porvoon valtiopäivillä.

Se oli Suomen kansan onnen lähde – itsenäisyys ja toinen onnen ehto –
oli naisten sivistys ja siveys. Niin Elma silloin ajatteli.

Lähteneenä ruotsalaisista porvaripiireistä ja kasvatettuna ruotsalaisen
aatelisten ja korkeimpien virkamiesten keskuudessa, Elma kehittyi
muotokauneutta ihailemaan ja kunnioittamaan sivistystä.

Ylioppilaaksi tultua kuvitteli hän Suomea köyhäksi, mutta
ihanteelliseksi maaksi.

Suomesta piti tulla taiteen maa niinkuin oli Ranska, jonka maan kieltä
Elma tutki. Suomalaisista piti tulla kreikkalaisia, joiden
sankarvartaloita Elma rakasti museoiden taideveistoksissa. Suomessa piti
saada versoa vapaus, naissivistys ja tasa-arvoisuus eri kansanluokkien
kesken. Se oli Elman elämän periaate.

Mutta kuitenkin Elman sielussa oli jo soraääniä. Tuo sivistynyt
ruotsalainen aatelisto käytti Suomen kansasta liian pilkkaavaa kieltä ja
kuitenkin Elma oli lukenut, että Suomen kansa oli verellään vuossatoja
suojellut Ruotsia Venäjää vastaan. Pilkka oli Elmasta rumaa. Ja siksi
Elma vähitellen vetäytyi erikseen aatelisista ystävistään ja etsi seuraa
kirjoistaan.

Mitä korkeampaan rahaporvaristoon tulee, niin Elma oli jo
kotikaupungissaan oppinut halveksimaan sen pyrkimyksiä, joista päätekijä
oli talonpoikain ja kansan petkutus sekä raakamainen syöminen, juominen,
vaatettaminen ja sukupuolielämän irstailu. Jo iso-äiti oli ylemmän
porvariston tuominnut häviöön.

Ruotsalainen sivistys Runebergineen, Topeliuksineen oli Elmasta ensin
ihailtava. Tuo tietämättömän kansan pilkkaaminen oli ainoastaan
sopimaton.

"Älkää vaatiko kansalta enempää, kuin mitä sille on annettu", sanoi
Elma.

Tämän johdosta levisi Elmasta puheenparsi, että hän on omituinen.

Silloin Elma tapasi suomenkieliset talonpoikaisylioppilaat ja hänen
elämänsä sai toisen suunnan.

Se sivistys, jonka Elma oli saanut ruotsinkielellä, oli nyt annettava
suomenkieliselle kansalle.

Elma erosi ruotsalaisista ja yhtyi suomalaisiin professorien suruksi,
sillä Elmasta toivottiin paljon.

Elma viskattiin näin ollen kiihkeimpään kielitaisteluun ja entisten
koulutoveriensa kauhuksi hän rupesi vastustamaan ruotsalaisia, se on
aatelisten ylimysmielisyyttä ja taisteli talonpoikaisylioppilaitten
rintamassa.

Tulivat routavuodet jälkeen v. 1900. Elma oli ensimäisenä
asevelvollisuusasiaa selvittelemässä talonpojille. Ja ihme tapahtui
hänessä. Selittäessään maalaisrengeille perustuslakien tärkeyttä, hän
näki suurta kylmäkiskoisuutta kuulijoissa. Ja miksi heitä ei liikuttanut
perustuslaki? He eivät sitä tunteneet, he eivät olleet sitä laatineet,
he eivät siitä välittäneet, sillä _heillä ei ollut äänioikeutta_!

Nyt Elman elämä sai sisällön!

Mitä merkitsi kansalle se, kävikö virastoissa keskustelu suomen tahi
ruotsinkielellä, kun kummallakaan kielisellä yläluokalla ei ollut
kaikupohjaa laajoissa työläispiireissä, ja mitä merkitsi kourallisen
ylioppilaiden taisteleminen Suomen oikeuksien puolesta, – _kun koko
kansa ei ottanut siihen osaa_!

Elma mietti, mietti, miten alkaa tuo jättiläistyö Venäjän
hirmuhallitusta vastaan, joka oli riistänyt Suomelta vapauden, sen lait,
ja uhkasi sen olemassaoloa kaikilla aloilla – taloudellisella
rappiotilallakin!?

Ensi synkkä kokemus kansaa koskettaissa, oli väkiviina, joka tylsistytti
aivot ja veti työläiset kurjuuden kuiluun. Ensi askel oli siis raittius
ja Elma kiintyi siihen. Seuraava askel oli yksikamarinen parlamentti ja
yleinen äänioikeus naisillekin, joka vetäisi koko kansan yhteisiin
pyrkimyksiin. Mikä avara työmaa näin aukeni Elmalle hänen mielestään.

Ja mitä Elma saikaan kokea! Nuo suomenmieliset ylioppilaat pilkkasivat
raittius- ja siveyskysymystä. He joivat itse ja elivät epäsiveellisesti.
Elma erosi heistäkin – erosi nuoruutensa lemmitystä, joka oli
suomenmielinen talonpoikaisylioppilas, vaan joka juopotteli kuin suurin
osa ylioppilaista silloin.

Valmiina maisterina melkein taantumushallitus riisti Elmalta viran ja
leivän saannin karkoittaen hänet yliopistosta hänen
asevelvollisuusvastaisen kiihoituksensa vuoksi.

Silloin Elma antautui taiteelle.

Hän uskoi nyt löytäneensä ihanteensa vapaan mielikuvituksen
valtakunnassa – mutta pettymys oli suuri. Taide ei vaalinut muuta kuin
muotoa. Sisältö oli sivuseikka. Köyhien, sorrettujen huokauksia ja
kyyneleitä ei saanut hummaavalle yläluokalle näyttää, vaan kutkuttavaa,
sokaisevaa, pumpulipehmeää tunnelmaa, jossa ei ollut totuutta
hiveniksikään, tahi paksua, aistillista, kevyttä pilaa, joka oli
mautonta!

Elma pakeni taidemailmasta – murtuneena, väsyneenä.

Synkkänä lepäsi sateisen kesäpäivän taivas pikkuisen rantakaupungin
yläpuolella. Saarnit iso-äidin puutarhassa kohisivat kaameasti ja sade
piiskasi yksitoikkoisen kiduttavasti pienen pihapuolisen kamarin
ikkunaruutuja, joiden ääressä Elma istui painaen päänsä ikkunan
keskipuuta vastaan.

Bobrikoffin rautaluja käsi kouristi koko maata, kuin raakalainen
raiskatun naisen kurkkua. Kansa virui väkiviinan huumeessa. Venäjän
kansa ja armeija oli kuin helvetistä komennettu hirviöjoukko, joka
tappoi kaiken, joka oli hyvää ja jaloa. Kuului viestejä
vapausmarttyyrien kauheista kidutuksista, kansan riettaudesta, hovin
hulluudesta ja kaiken turmiosta.

Oman maan virkamiehet vain lihoivat tässä Bobrikoffijärjestelmän
mädännäisyydestä, kuin valkoiset lihavat lihamadot raadossa. Koko mailma
ui kuin haisevassa lokaviemärissä. Ei uskaltanut avata suutaan
huutaakseen. Silloin olisi likavesi hukuttanut ihmisen – lantaansa.

Silloin viskattiin lyhyt sähkösanoma ovesta sisään.

"Eugen Schaumann oli ampunut kenraalikuvernööri Bobrikoffin".

Ei milloinkaan ennen suurta vallankumouspäivää 17 p. maaliskuuta 1917,
ole rinta noussut kunnon kansalaisella niin keveästi, kuin sinä päivänä,
jolloin levisi tieto, että nuori kansalaissankari Eugen Schaumann oman
henkensä hinnalla vapautti maan siitä hirviöstä, joka on sitä
painostanut, kuin tuikea kuolema. Ei milloinkaan ennen ole Suomen kansa
niin riemuinnut, kuin ihanan sankarin paarien ääressä. Usko vapauteen,
luotto tulevaisuuteen, taistelu-into, edistyshalu levisi kuin kulovalkea
uhaten taantumusta.

Ja suurlakossa syksyllä vuonna 1905 nousivat kumouksen aallot korkealle.

Vuonna 1905, eräänä kauniina heinäkuun aamuna, astui nuori venäläinen
tykistöluutnantti Pietarista tulleesta rautatievaunusta Helsingin
asemasillalle ja etsi silmillään kantajaa, jolle uskoisi matkalaukkunsa.

Hän näytti olevan aivan yksin. Virallisella kohteliaisuudella hän
tervehti paria korkeampaa upseeria, jotka sivumennen tekivät kunniaa.
Suomalainen kantaja otti hänen matkatavaransa, kuunnellen tyynenä
venäläisen upseerin vilkkaita selityksiä.

Suomalainen katsoi nöyrän näköisenä, mutta peitetyllä halveksumisella
hallituksen edustajaa. Ja tämä taas tunsi itsensä kuin noloksi tämän
tyynen, varman katseen vaikutuksesta.

Nuori upseeri istui ajurin roskaan, kysyi venäjäksi hotellia ja ajuri
läksi ajamaan poikki rautatientorin Mikonkatua ylös.

Upseeri katseli ympärilleen. Hän näki vilahdukselta Kansallisteatterin
jykevän edustan harmaasta kivestä hakattuine koristeineen. Hän kiinnitti
huomionsa Ateneumin puhtaisiin muotoihin. Hän vaipui mietteisiin. Tämän
pienen maan pääkaupunki vaikutti häneen kunnioitusta herättävästi. Hän
tunsi olevansa siistissä, sivistyneessä ympäristössä.

Ajuri seisahtui Kämpin eteen. Upseeri maksoi ja astui eteiseen. Siellä
vallitsi sama siisteys, sama järjestys, mikä vallitsi kaduilla. Sama
kohtelias, mutta halveksiva katse piili täälläkin palvelijoiden
silmissä. Ohikulkevat muut, myöskin suomalaiset, matkustavaiset
osoittivat selvemmin halveksumistaan.

Päästyään huoneeseensa Arkadj Petrovitsj Jemeljenoff viskasi päältään
pukunsa, peseytyi ja vaipui uneen.

Hän olikin viime viikot valvonut paljon. Koulututkinnot Mihailoffskin
tykistökoulussa oli hän suorittanut loistolla. Siihen hän oli hieman
ponnistanut. Hänen isänsä oli everstiluutnantti. Vanhemmilla oli kyllä
palkka ja aatelisasema, mutta se ei riittänyt ylen pitkälle. Arkadjin
täytyi ajatella, että hänen oli kunnostautuminen koulussa noustakseen
äkkiä arvossa. Se oli ollut äidin viimeinen sana. Ole kunnollinen
upseeri!

Arkadj Petrovitsh oli ollut hyvä poika. Hän oli kovin hyvin kasvatettu,
sen arvostelun antoi hänestä hänen kuolemansa jälkeen
taantumuksellisinkin upseeri. Hän oli hyvin kasvatettu, ehkä siksi liian
kokematon ja herkkä tunnelmille.

Keskikesän aurinko paistoi heleänä Esplanaadin kadun puoleisesta
ikkunasta nukkuvan vuoteeseen. Alhaalta kuului issikkarattaiden kolinaa.
Ja avonaisesta ikkunasta helähti lintujen viserrystä. Tämä tuntui
melkein maalaiselta. Olihan Helsinki pietarilaisten mielestä
kesähuvilakaupunki. Sen oli Arkadj Petrovitsjkin kuullut sukulaisiltaan,
jotka olivat viettäneet kesänsä Kaivopuistossa.

Nukkuva heräsi. Hän loi raskasmielisen katseen pitkien slaavilaisten
silmäripsiensä alta vastaiseen seinään, joka oli tyhjä. Hotellihuone on
aina alaston. Hän etsi kellonsa ja katsoi sitä. Se oli kahdentoista
korvilla. Iltapäivällä hänen vasta tarvitsi ilmoittautua rykmentin
päällikölle.

Menisikö kävelemään? Tuskinpa kannattaisi mennä, muualle kuin syömään.

Arkadj Petrovitsj ei ollut vielä vieraantunut tykistökoulun ankarasta
kurista. Ollen varaton ja umpimielisempi kuin muut, oli hän ottanut
hyvin vähän osaa juominkeihin loma-aikoina. Ne hän oli viettänyt
Sisä-Venäjän hiljaisuudessa ja yksitoikkoisuudessa sukulaistensa
maatiloilla.

Suurimman osan elämästään oli hän uhrannut lukemiseen ja urheiluun. Näin
ollen hänen elämäntapansa olivat hyvin yksinkertaiset.

Hän peseytyi äkkiä, veti uuden vaaleansinisen tykistö-upseerin univormun
yllensä, sitten saappaat, sitoi hopeoidun vyön vyötäisilleen ja nosti
sapelinremmin olkapäilleen.

Laskiessaan furaskan päähänsä hän vilahti peiliin, oliko se suorassa ja
lähti ulos.

Hotellin eteisessä hän tunsi taas nuo halveksivat katseet ympärillään ja
se painosti hänen mieltään. Hänhän kantoi sortajan univormua sorrettujen
maassa.

Raskasmielinen ilme kasvoissa hän astui väentungoksessa kadulla. Jokunen
venäjää puhuva nainen katsoi häneen tarkkaavasti. He näkivät kai, että
hän oli uusi tulokas.

Vilahdukselta Arkadj Petrovitsj huomasi, että noissa naisissa ei ollut
mitään huomiota herättävää. Ne näyttivät sangen keskisäätyisiltä – ehkä
ne olivat jalkaväen upseerien rouvia. Toisinaan tuli joitakin kauniimpia
tahi komeammin puettuja naisia vastaan. Mutta noitten naisten kasvot
olivat kylmän näköiset. He eivät kiinnittäneet kadulla huomiotaan
nuoreen tuntemattomaan luutnanttiin.

Kappeli oli täynnään yleisöä, suomalaisia naisineen, venäläisiä
upseereita naisineen, ehkä muitakin kansalaisuuksia. Arkadj Petrovitsj
teki havaintojaan. Rotuero venäläisten ja suomalaisten välillä oli
voittamaton. Suomalaiset elivät niinkuin venäläisiä ei olisi
olemassakaan. Suomalainen nainen ei koskaan katsahtanut venäläiseen.

Arkadj Petrovitsj katseli suomalaisia.

Hänen vieressään istui nauravia nais- ja miesylioppilaita valkoiset
lakit päässä. Hän olisi tahtonut yhtyä heidän vapaaseen pakinaansa.
Mutta hänhän kantoi sortajan univormua ja puhui vierasta kieltä.

Eräs naisylioppilas katseli sivultapäin häntä ja kohdisti häneen
vihaisen ja halveksivan silmäyksen.

Se viilsi Arkadj Petrovitsjin mieltä kuin neulan pistos, veri kuohahti.
Miten tuo tyttö tiesi, millainen hän oli. Se viha oli ennakkoluuloa,
mutta – ei ihme, – olihan Bobrikoff ja kumppanit saattaneet venäläisen
upseerin puvun oikeutetun vihan ja halveksumisen alaiseksi.

Arkadj Petrovitsj painoi katseensa lautaseensa alkaen syödä raikasta,
hyvää aamiaista.

Sen hän havaitsi, että ruoka Suomessa oli parempaa ja halvempaa, kuin
Pietarissa. Oli sekin ilahduttavaa. Hän tuli taas hyvälle päälle. Hänen
slaavilainen luonteensa sisälsi niin paljon ja vaihtelevia tunnelmia.
Häntä vain painosti yksinäisyys tässä iloisessa kesäisessä ympäristössä.

Orkesteri soitti kauniita, vieraita sävellyksiä. Ne olivat ehkä
suomalaisia, vuoroin hivelevän suruisia, vuoroin puhtaan hilpeitä.
Aistillisuutta ei niissä ollut.

Hän oli kuullut koulussa ja lukenut Novoje Vremjassa että Suomi oli
Venäjän surun lapsi. Hän oli myös kuullut, että Suomella oli oma
konstitutsiooni ja oma sivistys, hyvät raha-asiat ja suunnaton
edistymishalu. Hän oli kuullut myös, että suomalaiset olivat hyvin
viekkaita ja vaarallisia. Tyynen, tasaisen vaikutuksen tekivät ainakin
suomalaiset. Naiset etupäässä olivat ylpeän ja tyttömäisen kulmikkaan
näköisiä.

Arkadj Petrovitsj tilasi kahvia, sytytti paperossin ja tunsi mielensä
keveäksi.

Konstitutsiooni tekee kansan tyyneksi ja järkeväksi, se aikaansaa
sivistystä ja siisteyttä, järjestystä ja hyvinvointia.

Jumala paratkoon, sellaista ei nähnyt Venäjällä! Nuori luutnantti
huokasi syvään ja rupesi muistelemaan venäläisten maanalaisten
lentokirjasten sisältöä.

Oli häpeä, että suuri Venäjä oli niin kelvottomassa kunnossa! Millainen
oli armeija! Jaappanin sodassa oli häpeällisesti hävitty. Täytyi saada
duuma kokoon, parlamentaarinen hallitus kohottamaan kansan sivistystä.
Mutta milloin se toteutuisi!?

Kaksi silmiinpistävästi puettua, sminkattua naista istui hieman
loitompana, tähystellen Arkadj Petrovitsjia. Se nostatti suuttumuksen
punan nuoren luutnantin poskille. Tuollaisetko naiset vain tähystelivät
venäläisiä miehiä Suomessa?!

Iltapäivällä Arkadj Petrovitsj kulki pienellä laivalla Viaporin
linnoitukseen, ilmoittautuakseen rykmenttinsä päällikölle. Ilma oli
kuulakkaan kirkas. Satamassa höyrysi vaaleiksi maalattuja
matkustajalaivoja. Ne olivat kuin suuret vesilinnut. Linnoituksen kirkon
sininen katto ja kullatut pyörykät loistivat heleinä sinistä taivasta
kohti. Elämä oli niin valoisaa, niin riemuisaa, kuin lemmen unelma.

Oikealle jäivät Kaivopuiston vihreät kummut ja sirot huvilat. Sinne
häipyi iloinen Klippanin ravintola, mistä kuului veikeän operetin
säveleet torviorkesterin soittamina.

Vasemmalle jäi purjehdusseuran paviljonki. Sen rannalla keinuivat
purjeveneet kuin uivat sirot merenneidot! Kaikki uhkui huolellisuutta,
varmuutta, taitoa! Ja tämä ihana maa oli tuon harmaan linnoituksen orja,
sillä Viapori oli kuin peikkoluolasto!

Arkadj Petrovitsj hyppäsi laivasta Kirkkosaaren sillalle. Häntä vastaan
lehahti hänen kotimaansa tunnelma. Hän tunsi nuo harmaat, nöyrän
näköiset raskautetut sotilaat. Hän oli ennen nähnyt upseerien töykeät
kasvot sotilaita tervehtäissä. Hänen mieltään ahdisti niin, että silmät
vettyivät. Hän muisti lehmukset kotikylänsä peltojen takana, hän muisti
niitten tuoksun ja balalaikan äänen ja hänen tuli niin kovin ikävä.

– Arkadj!

Rumannäköinen, punatukkainen nuori upseeri tuli käytävää pitkin alas
rantaan.

– Hyvää päivää.

– Milloin saavuit?

– Tänään.

– Aiotko ilmoittautua?

– Heti.

– Seuraa minua.

Nuoret upseerit kulkivat epätasaista käytävää pitkin epäsiistien
kasarmien ohi, mistä kuului harmonikan rämpytystä. Ikkunoista tirkisti
harmaita, ikävystyneitä kasvoja. Ne olivat kasarmeihin teljettyjen
sotilaitten surulliset naamat.

Upseerit kulkivat upseeriasuntojen ohi kansliaan, missä käyskenteli ja
istuskeli häikäilemättömän ja tylyn näköisiä eri arvoisia upseereita.
Toinen toistaan puhutellessa he hymyilivät hätäilevän makeankohteliaasti
ylempiarvoisille, alemmille he olivat kylmäkiskoisempia.

Sotakuri oli painanut leimansa kaikkeen.

Sotilas teki kunniaa niin tärskävästi kuin ollen valmis lyömään päänsä
kivilattiaan. Luutnantti teki ajoluokan muotoisen syvän kumarruksen.
Kapteeni kumarsi kunnioittavasti. Eversti vain ohimennen suvaitsi nostaa
kätensä lakin reunalle. Itsevaltias hän oli rykmentissään, kuin keisari
itse valtaistuimella. Hänen suosiostaan riippui yksilön kohtalo.
Linnoituksen komendantti vain harvoin näyttäytyi tavallisille
kuolevaisille.

Arkadj Petrovitsjin astuttua kansliaan, kävi upseerien kesken nopea
tarkkaava arvostelu.

Nuoret luutnantit laskivat yhdellä silmäyksellä, ilmestyikö kilpailija
everstinnan suosiosta. Kapteeni tähysti, oliko tulokas kyllin
tottelevainen ja hommaavan näköinen, jotta hän itse voisi paljon ottaa
lomaa ja raskauttaa luutnanttia. Eversti tarkasti papereita, mitä sukua
ja seurapiiriä tulokas oli. Kukaan ei välittänyt tulokkaan tietomäärästä
tykistötieteessä.

Evgenj Lvovitsj Kohanski, se oli tuon äskeisen punatukkaisen luutnantin
nimi, esitti tulokkaan muille. Arkadj; Petrovitsj Jemeljanoff
Mihailoffskin tykistökoulusta.

Kumarruksia, kohteliaisuuksia.

Ja pian ystävykset, Evgenj ja Arkadj poistuivat Evgenjin asuntoon.

Se ei ollut liioin komea. Huoneessa oli telttavuode, muutama tuoli,
pöytä, tupakkalaite, kirjahylly ja suunnaton määrä kirjoja ja
sanomalehtiä.

Evgenj Lvovitsj Kohanski oli tarmokkaan näköinen nuori luutnantti, jonka
suunpielissä piili sammumattoman vihan varjo. Se oli kuin hän, ollen
puolalaista aatelia, olisi itseensä koonnut kaikki ne koston tunteet,
jotka Venäjän hirmuhallituksen verityöt olivat synnyttäneet Puolan
onnettomassa kansassa.

Evgenj Kohanski oli harvapuheinen ja juro seurassa. Hänestä eivät
pitäneet liioin upseerit, eivätkä myös naiset.

Katsahtaessaan nuoreen toveriinsa Arkadj Petrovitsjiin, nuo jurot kasvot
valaistuivat, kuin syksyinen maisema auringon tullessa äkkiä esiin
pilvien takaa. Hän hymyili koko kasvoillaan ja laski käsivartensa
Arkadjin olkapäille.

– Minun on ollut sinua ikävä, kuin olisin kaivannut morsiantani.

Evgenj veti Arkadjin telttavuoteen reunalle.

– Täällä on niin hirveän ikävä. Ei muuta kuin juopottelevia everstejä,
jotka pelaavat kaiket illat kapteenien kanssa korttia. Idioottimaisia
rouvia ja aasimaisia luutnantteja, jotka ottavat vastaan rahaa
maalatuilta everstinnoilta – ja naimahaluisia tyttäriä.

– Entäs sotilaat?

– Hyvännahkaisia pelkureita!

Tuo arvostelu hieman loukkasi Arkadjia, sillä hän tiesi vanhastaan, että
Kohanski halveksi venäläisiä; talonpoikia – puolalaisena. Hän sanoi
siksi hyvin vakavana:

– Meillä on siis täällä paljon työtä.

– On.

Kohanski huusi sotilaalle, että tämä laittaisi teetä. Sitten hän otti
esille valokuvan, joka esitti nuorta ylimyskoululaisen puvussa olevaa
tyttöä.

– Neiti – – –

– Niin. Lue.

Arkadj luki:

      Es ist eine alte Geschichte
      doch wird sie immer neu!
      Und wem sie just passieret,
      dem bricht sie das Herzentzwei.

(Se on vanha juttu, joka aina uudistuu. Vaan se, jolle se tapahtuu –
murtuu sydän).

– Unohdettu. – Kohanski veti syvästi henkeään. – Nyt en rakasta
muuta, kuin vapautta ja – sotilasakitatsioonia!

Arkadj Petrovitsj hypisteli viiksenalkujaan. Hän haaveili rakkautta.
Hänen ihanteensa oli nainen, mutta mistä sen löytäisi?

Sotilas laittoi teen kuntoon ja ystävykset rupesivat sotilaan mentyä
kuiskaillen puhumaan politiikkaa.

Tarvitsisi järjestää hyvä akitatsiooni ja harjoittaa propagandaa. Oli
linnoituksessa muutamia kapteeneja, jotka olivat vallankumouksellisia.
Kohanski lupasi heti suositella Jemeljanoffia hyvänä propagandistina.

Ystävykset puhuivat kauvan linnoituksen upseereista. Komendantti oli
kuvaava tyyppi. Hän varasti ja antoi varastaa. Kanuunat olivat ylen
kehnot. Hankkija oli rasvannut upseerit. Muonasta varastettiin,
arsenaalista, kaikesta. Linnoitus oli variksenpesä. Jos sota syttyisi,
ei sillä sinään tekisi mitään. Patterikanuunat eivät kantaneet niin
kauas, kuin laivatykit.

Jemeljanoff painoi päänsä alas. Oi, tätä kurjaa komentoa! Ja Pietarissa
mellastivat papit, puoskarit ja haahmujen näyttäjät taikauskoisen,
puolihöperön hallitsijan ympärillä.

Jemeljanoffilla ei ollut vielä asuntoa.

Ystävykset paneutuivat yhdessä nukkumaan rautasänkyyn.

Nukkuessaan laski Kohanski käsivartensa ystävänsä Kaulaan sanoen:

– Minun on niin ikävä, Arkadj, että voisin itkeä.

Arkadj Petrovitsj naurahti pimeässä.

– Kuvittele, että olen kaunis tyttölapsi!

Kohanski murahti nauraen:

– Silloin en voisi sinuun luottaa, enkä uskoa sinulle maanalaista
sotilasakitatsioonia. Parempi, että olet mies!



II.


Suurlakko oli tullut kuin keväinen myrsky. Se rikkoi talven jäät. Se
karisti viimeisen huurteen kuusien oksilta. Se kuivatti lätäköt ja
loihti esiin lämpöisen iltasateen.

Ruoho alkoi päivällä viheriöidä. Muuttolinnut palasivat Etelästä.

Elma oli ensi kerran kuullut kymmentuhatlukuisen kansan laulavan
marseljeesia ja kansainvälistä työväenmarssia julkisesti kadulla.

Poliisit olivat tehneet lakon. Toreilla oli huudettu taantumus alas.
Ilman verta oli senaatti pantu pois ja poliisikamari valloitettu.

Elma oli joutunut miestoveriensa mukana poliisilaitokseen. Siellä hän
istui poliisimestarin pöydän ääressä ja seurasi mailman menoa.

Hänestä juttu kaikessa vakavuudessaan oli itse asiassa huvittava.

Suomen lippu vedettiin ylös ja vedettiin alas. Poliisilaitoksella sillä
nukkui sos.dem. puolueen väsyneet tilanteen valvojat öisin.

Slava-laivalta kenraalikuvernöörin kekkereiltä tullut luotsihallituksen
silloinen ylipäällikkö oli täydessä tuuterissa, mutta lupasi kannattaa
kapakoiden sulkemista, sillä hän ei juonut koskaan – paloviinaa.

Voikassa oli vangittu nimismies ja pari muuta herraa. Yöllä soitettiin
ainoalla käytettävällä telefoonilla poliisimestarin huoneeseen,
voitaisiinko ne vapauttaa, johon Elma vastasi määräyksestä, – että
voitiin vapauttaa.

Poliisiputkaan teljettiin kerran Suomen kaksi suurta taiteilijaa rauhan
häiritsijöinä kaduilla.

Viaporista eräs hallitusmielinen upseeri pyysi suomalaisilta luvan saada
tullista ottaa ulos valtiolle kuuluvia kaalinpäitä.

Sos.dem. komitea antoi maastalähtölipun Ameriikan kuuluisimmalle
miljardöörille.

Hauskoja kaskuja voisi kertoa suurlakosta kokonaisen kirjan täydeltä.
Mutta tapauksella olivat Venäjällä niin syvät juuret ja niin veriset
seuraukset, että leikki ei huvita.

Venäläinen sotaväki ei ollut niin herännyt, kuin sen siviliväki;
niinkuin suomalaiset. Toinnuttuaan hämmästyksestään taantumuksen
hallitus saattoi sotaväen avulla panna toimeen ankaran koston.
Ensimäinen duuma hajoitettiin, sen jäsenet vangittiin. Pietarissa
pantiin toimeen verilöylyjä. Moskovan kapina epäonnistui. Sevastopolissa
ammuttiin luutnantti Schmidt. Ken jaksaa luetella hirmuhallituksen
kauhuntöitä jälkeen v. 1905 ja viime maalisk 13 päivään saakka. Kenties
ajanjakso 1905–1917 on verisin Venäjän itsevaltiuden historiassa.

Mutta se myös teroitti mielet vastustamaan olevia oloja.

Bobrikoffin aika, suurlakko ja siitä johtuva mielenkuohu, ei laskenut
ensi vastustuksella. Ryhdyttiin taisteluun.

Äänioikeustaistelu alkoi yhdeltä puolen kiivaine, räiskyvine
väittelykokouksineen porvarien kanssa, Marx ja Bebel tulivat
päiväjärjestykseen – ja venäläisten keskuudessa alkoi
sotilasakitatsiooni.

Eräänä synkkänä, sateisena syyskuun iltana soi ovikello Elman äidin
asunnossa. Hän aukasi. Eteiseen astui sos.dem. lehden Venäjän osaston
toimittaja ja vieras.

Toimittaja oli ennestään Elmalle tuttu. Hän puhui lyhyesti Elmalle
asiansa, että venäläiset vallankumoukselliset pyytävät hänen asunnossaan
saada harjoittaa salaista akitatsioonia sotaväen keskuudessa.

Elma katsahti vieraaseen. Kaksi tummaa silmää kohdistui vakavina häneen.
Hän tarjosi kätensä slaaville ja sanoi:

– Tulkaa!

Venäläinen pudisti lujasti Elman kättä ja sanoi kevyesti kumartaen:

– Kiitän.

Ja niin Elma joutui ihan lähelle vallankumouksen vyöryä.

Harva se yö saapui hänen asuntoonsa noin kymmenkunta venäläistä
sotilasta – milloin tykistöväkeä, – milloin meriväkeä. Akitaattorit
puhuivat heille ja he levittivät tietoa kasarmeihin.

Mitä he puhuivat, siitä ei Elma aina saanut selkoa, sillä hän ei osannut
aivan hyvin venäjää.

Akitatsioonin päätyttyä vallankumoukselliset jäivät Elman luo saksaksi
selittäen hänelle Marxin periaatteita ja Venäjän vallankumouksen eri
vaiheita ja vivahduksia.

Suomalaisten kesken oli syntynyt aseellinen vallankumousliike –
punakaarti. Elma joutui sen iltamiin puhumaan ja tutustui siten sen
toimintaan.

Eräänä herttaisena kevätiltapäivänä Elma tupsahti tulla iloisena ja
äkkiarvaamatta punasen kaartin päällikön yksityisasuntoon.

Hän kertoi jotain ilahduttavaa päällikölle – mutta kääntyi samassa ja
näki sohvalla nuoren tykistöväen pukuun puetun upseerin.

Elma eroitti kaksi hymyilevää, teräsharmaata silmää, vaaleat viikset.

Solakka vartalo kohousi pöydän takaa.

Elma kuuli lausuttavan venäjäksi nimensä ja vieraan upseerin nimen.

Luutnantti Jemeljanoff, Viaporin tykistöstä.

Elma ei osannut venäjää, miehet jatkoivat äsken keskeytynyttä vakavaa
keskusteluaan ja Elma meni päällikön rouvan luo ruokasaliin.

Myöhemmin Elma tutustui vallankumoukselliseen tykistökapteeniin, tämän
rouvaan ja muihin vallankumouksellisiin. Kapteenin rouva oli Helsingissä
syntynyt saksatar, joka puhui hyvin ruotsia.

Kapteenin perhe asui Sockenbackassa ja sinne kokoontui usein
akitatsioonia harjoittavat.

Elma kehittyi heidän seurassaan nopeasti.



III.


Kallion reunalla istuu nuori tykistöväen upseeri. Hänen sininen, hyvin
istuva verkapukunsa paljastaa sulavat olkapäät. Sinisten,
pingoittuneitten housujen läpi näkyy säärilihasten soikeat muodot.

Hän istuu pää kumarassa, katse luotuna saappaisiin ja leikkii sapelinsa
kahvalla puhuen osaksi venäjäksi – osaksi saksaksi.

– Minä en ole koskaan voinut kärsiä venäläisiä upseereita, – sanoo
Elma viivytellen, mutta varmasti.

Nuori luutnantti nostaa päänsä ja nauraa heleästi, niin että koko
hammasrivi paljastuu täyteliäitten huulien välistä.

– Sitten täytyy minun käännyttää teidät, – vastaa hän.

Elma katsoo nuoreen slaaviin epäilevin ilmein.

Venäläinen on hänelle kuvattu huikentelevaiseksi, aistilliseksi
viettelijäksi. Hallituksen upseerit ovat koulutetut sortamaan pienempiä
kansoja.

Elma katsoo tuskan tuike silmissä nuoreen upseeriin.

– Minä ymmärrän, – vastaa slaavi matalammalla äänellä.

Ja slaavi alkaa selittää Elmalle, että Bobrikoffin politiikka jo
valloitusteoriankin perusteella oli erehdys; että keisari Aleksanteri I
oli ollut viisaampi, joka suvaitsevaisuudellaan teki suomalaisista
Venäjän uskollisimman rajamaakansan. Mutta hän lisää, että hovia
ympäröivät kaikenlaiset saksalaiset nousukkaat, jotka itse panevat
toimeen kapinoita tehdäkseen itsensä tärkeiksi ja välttämättömiksi
niitten kapinoitten tukahuttamisen kautta.

– Tuo on inhoittavaa, – vastaa Elma tiukkana.

Slaavi kohottaa olkapäitään.

– Se on Venäjän alituinen hallitustaktiikka, harjoittaa
provokatsioonia.

Elma alkaa kuunnella nuoren venäläisen esitystä.

Hän kuulee puhuttavan Donin kasakoiden orjuuttamisesta ja
ohjelmallisesta siveellisestä turmelemisesta. Hän kuulee puhuttavan
tjerkassien köyhdyttämisestä, Puolan hävittämisestä, tataarien
kiihoittamisesta kristityltä armenialaisia vastaan. Hän kuulee historian
suuresta Venäjästä, Moskovan tsaarien veritöistä ja bojaarien
suistamisesta mongoolien avulla, jotka ensimäisinä strelitseinä ja
viimeiseksi kirgiisiläisten kasakoiden haahmussa tukevat itsevaltiutta
ja tukahuttavat Länsi-Euroopasta tulleet heikommatkin vapaustuulahdukset
Venäjällä. – Nuori slaavi puhuu paljon ja kauniilla soinnukkaalla
baritooniäänellä.

Elmasta on kuin istuisi hän hirvittävällä teloituspaikalla. Korpit
rääkkyvät ihmishaaskojen ympärillä, yö levittää mustan vaippansa yli
kyynelkostean maan. Tuuli valittaa ja itkee. Elmaa väristyttää. Silloin
tulee tietä pitkin nuori bojaari, joka kietoo hänet lämpöiseen siniseen
turkisvaippaansa ja sanoo:

– Me ratsastamme kotiini. Siellä kukkii kirsikkapuu ja tuoksuu punanen
tattarakukka. Siellä balalaikat soivat illan suussa ja nuorikot
tanssivat nurmella. Minä nostan sinut satulaan ja me kiidämme kuin
tuulispää yli aron taivaan rantaa kohti.

Nuori slaavi unhoittaa saksan kielensä. Hän puhuu venäjää, hänen
kummalliset suhahtelevat äänensä vaikuttavat kuin kuuma kesätuuli. Hänen
silmäänsä verhottu säihky pakottaa Elman sulkemaan silmänsä ja Elmaa
raukasee. Itku nousee kuumana silmiin ja hän kätkee kasvonsa käsiinsä.

– Mikä teidän on?

– Minun on niin kovin ikävä. En parane, ennenkuin koko Venäjä on
vallankumouksen liekissä. – Elman ääni värähtää.

Ja nuoren slaavin silmistä välähtää liekki, kuin kuuman sulatusuunin
aukosta. Elma sulkee taas silmänsä. Hän horjahtaa noustessaan seisomaan
ja slaavi auttaa häntä kalliota alas.

Elma kulkee pari askelta, – irtaantuu ja kulkee ylpeänä yksin.

Katsahtaessaan kerran kumppaniinsa, hän huomaa tämän silmissä
veitikkamaisen hymyn. Häntä huvittaa luultavasti suomalaisen naisen
koppavuus. Se on niin outoa Venäjällä. Sen on Elma kuullut muilta
akitaattoreilta.

He palaavat muitten luo. Keskustelu kiertyy venäjäksi Marxin ja Bebelin
ympäri ja naiset eroavat herroista hetkeksi.

On ilta. Hyvännahkaisen näköiset, rokonarpiset venäläiset
tykistösotilaat ovat saappaat kainalossa hiipineet portaita alas ja
hävinneet yöhön. Nuori slaavi astuu ikkunan ääreen, katsoakseen
poistuvia sotilaita. Elma sanoo:

– Varokaa, jos voisi löytyä kadulla urkkijoita. Minä sammutan tulen.

Nuori upseeri istuu sohvan kulmaan.

Elma ei eroita hänestä katulyhdyn valaisemassa huoneessa muuta kuin
hienon profiilin ja tummat pitkät silmäripset.

Nuori slaavi ei puhu mitään. Hän uneksii vapaudesta ja onnellisesta
suuresta Venäjästä. Hän on kai mielikuvituksissaan kotonaan ja unohtaa
Suomen ja suomalaiset.

Elma on mustasukkainen Venäjälle.

Hän istuu sohvan toiseen kulmaan ja kätkee kasvonsa käsiinsä.

Slaavi kääntyy silmissä vielä unelmoiva samettitummuus.

Oi, miten Elma rakastaa tuota surullista samettitummuutta.

Hän tahtoisi hiipiä niitä lähelle ja unelmoida loppumattomista
tulevaisuusihanteista, kuin aromaan rajattomuudesta.

– Mitä te mietitte, – sanoo Elma hiljaa.

– Kapinaa.

Elma hiipi vaistomaisesti nuoren slaavin luo.

– Mutta jos ei se onnistu, niin teidät vangitaan –

– Ammutaan, – korjaa slaavi.

Elma tarraa kiinni hänen käsivarteensa.

– Itkisittekö?

– Itkisin, – purskahtaa Elman huulilta.

Ja nuori muukalainen kuljettaa kätensä Elman otsalle.

– Muistaisitteko minua?

– Muistaisin. Me suomalaiset naiset emme osaa teitä rakastaa, mutta me
muistamme teitä aina.

Ja nuori venäläinen painaa päänsä lähelle Elmaa ja sanoo:

– Minulla ei saa olla rakastettua. En tahdo, että kukaan minua jälkeen
kuolemani kiroo.

Ja Elman tulee niin ahdistava olla. Hän kohottaa kätensä nuorta upseeria
kohden, kuin tahtoisi hän kuolemaa torjua ja hänen päänsä vaipuu
vavisten hänen rinnalleen.

– Älkää ennenaikoja surko, – sanoo upseeri.

– Minä pelkään niin.

– Nyt minä lähden, – sanoo nuori mies. – Kello on lähemmäs kaksi.
Hyvää yötä.

– Hyvää yötä.

Oi, miten Elma olisi tahtonut hänet pidättää. Mutta hän ei voinut. Suuri
Venäjä ja tykistösotilaat olivat propagandistille rakkaammat.

Elma tarjoo hänelle kätensä hymyillen.

Nuori mies painaa sille lämpöisen suudelman ja poistuu.

Vaan Elma heittäytyy täysissä pukimissa sohvalle ja itkee – itkee
hillittömästi ja ääneti.

Haaksirikkoutuneitten juurella leyhyy lämmin kesäyö. Alhaalla sataman
veteen heijastuu välkkyviä valoja, kuin tähtiä talvisella
pakkastaivaalla.

Helsingin kaupunki on ihana tällä kohdalla.

Nuori upseeri nojautuu sohvan selkää vastaan leuka käsien varassa. Hänen
oikea polvensa on sirosti taipunut sohvan ympäri, hänen solakka vasen
säärensä saappaineen on joustavasti ojossa. Sapeli on poikittain hänen
polviensa yli.

Tuossa asennossa on jotain julmaa ja kiehtovaa, kuin leopardin ruumiin
asennossa väijymistilassa.

Se on oikein, että kenkään ei voi olla niin julma, kuin slaavilainen, ei
kenkään niin siron pehmeä.

Nuori slaavi kääntyy suoraan istumaan, oikoo jalkansa, nostaa sapelin
sivulleen ja ristii kätensä rinnoilleen, tuijottaen yön pimeään.

Elman mieleen johtuu kaunis sulttaani, joka samettikatseella voi tuomita
lemmittynsä kuolemaan, jos tämän aatteet rikkovat hänen päätöksiänsä.

Elma katselee nuorta vallankumouksellista kauan. Otsa hänellä on jalo,
kuin kaukaasian rodun puhtaimmalla heimolaisella ainakin. Furaskan alla,
joka on suorana otsassa, ei näy muuta kuin sen ääriviivat ja
kasvonkulma. Nenä on hienosti kaareva, kulmakarvat tummantuuheat ja
kaartuvat, silmäripset pitkät ja mustanraskaat. Harvoin niitten takaa
näkyy muuta kuin verhottu katse. Huulet ovat täyteliäät ja suu
aistillisen kaareva, kuin slaavilaisilla.

Vartalo on solakan joustava, ehkei se kestäisi suomalaisen kanssa
painissa. Mutta ratsun selässä se vartalo taipuu kuin kaisla rannan
aallokossa. Sääristä näkyy, että hän on paljon voimistellut.

Vaitioloa kestää kauan. Muukalaisen ajatukset ovat kaukana täältä,
rotuharrastukset erottavat venäläisen ja suomalaisen, upseeri on
unohtanut kokonaan siviilihenkilön rinnallaan.

Elmassa herää pelko, että olento hänen rinnallaan katoaa ja hän jää
yksin.

Silloin Elma hiipii uneksijan luo.

Tämä kääntyy äkkiä kuin heräten. He ovat yksin kukkulalla. Elma katsoo
rukoillen nuoreen slaaviin ja kuin hallitsija tämä kepeästi hymyilee ja
painaa huulensa Elman poskelle.

Elmasta tuntuu, kuin leviäisi muukalaisen ihosta mantelintuoksu. Se
huumaa ja hän vetää syvälle henkeään. Nuori upseeri kietoo käsivartensa
Elman ympäri. Elma nojaa poskensa pehmeää univormun verkaa vastaan ja
niin he istuvat kauan vaieten.

– Eikö Helsinki ole kaunis iltavalossaan, – kuiskaa Elma.

Slaavi ei kuule.

Elma luulee loukanneensa hänet ja sanoo, pehmeästi kosketellen hänen
kättään:

– Mitä te mietitte?

Venäläinen havahtuu äkkiä mietteistään, paljastaa valkoiset hampaansa ja
ottaa hänen kätensä käsiinsä.

– Ajattelen, että jos asettaisin kuularuiskun tänne
haaksirikkoutuneitten juurelle, niin voisi kai tuon rannan pitää
kurissa.

Elma vavahtaa.

– Onko teidän vilu, – sanoo slaavi hyväilevällä äänellä.

– Ei, – vastaa Elma, vaikka hän hermojännityksestä ihan vapisee.

– Onpa, – sanoo nuori mies, ja sulkee hänet syliinsä. Sitten katselee
muukalainen Elmaa hymyillen silmiin ja sanoo:

– Jälkeen kapinan minä sanon teille jotain.

Ja ihan suutelee Elmaa molemmille käsille, lämmittää niitä kuumilla
kämmenillään ja kuljettaa Elmaa vähän matkaa käsivarsi vyötäisillä. He
lähestyvät sitten valaistuja käytäviä ja kulkevat vierekkäin vaihtaen
mitättömiä lauseita.



IV.


On suuri kansanjuhla Hesperian puistossa. Ensi kerran yhtyvät sortajain
kansa ja sorretut. Sortajat huomaavat olevansa hekin sorrettuja ja
yhtyvät sortamiinsa. Venäläisen sotilaspuvun näkee suomalaisen
työläistäkin rinnalla.

On punakaartilaisten edustajakokouksen lopettajaisjuhla.

Puhujina esiintyy ensi duuman sos.dem. jäseniä. Mailmankuuluisa
venäläinen kirjailija puhuu.

Duuman jäsenet ovat vaatimattomassa venäläisen talonpojan puvussa. He
puhuvat tyynesti, lämpimästi. Venäläinen kirjailija puhuu hitaan
satiirisesti. Hän on puettu talonpoikaispukuun hänkin. Hänen veren
punasta tihkuvat teoksensa ovat juuri tehneet voittoretkensä yli
mailman.

Kivihiilimustansilmäinen venäläinen sos.dem. agitaattori puhuu. Hänen
sanansa ovat kuin räiskyvää lieskaa, hän sytyttää, hän polttaa, hän
peloittaa, hän pieksee. Yleisö on kuin huumeessa, sotilaat tulevat
levottomiksi, ilmassa on sähköä.

Sitten on Elman vuoro. Häntä ahdistaa. Hän tietää, mitä valmistellaan ja
hän epäilee taisteluin voittoa.

Tuolla hyvin kaukana – Viaporissa istuu kai nuori upseeri mietteissään.
Miljoonien vapaus kangastaa hänen mielessänsä. Hän näkee suuren Venäjän
viljavat maat ja niillä tulevaisuudessa aaltoilevaa kultaista viljaa.
Hän näkee kansan iloisia vereviä poskia, viisaat ilmeet heidän
kasvoissaan ja rehelliset, avomieliset katseet. Hän kuvittelee laajaa
rautatieverkkoa, joka kuljettaa viljaa muuttumaan kullaksi ja tuo
kullalla takaisin kauneutta ja virkistystä. Hän näkee uljaat, hyvin
puetut armeijat kansan rakastamana miliisinä, kunniavahteina, eikä
harhaan johdettuina hirviöinä. Hän unelmoi ihania unelmia.

Hesperian puistossa puhuu Elma. Hän kuvaa kansan tuskan, hän kutsuu
miehet sankartyöhön. Hän lupaa naisten vaalivan taisteluissa kaatuneiden
sankarien muistoa. Ja hän näkee sielunsa silmillä nuoren sinipukuisen
tykkiväkiupseerin makaavan hurmeessaan.

Samettitummien silmien loisto sammuu, lämpöinen ääni vaikenee, sydän ei
enää syki.

Elman ääni värähtää ja hänen sanansa ovat kuin kyynelsoittoa. Hän vihkii
kansan kuolemaan ja kansa vannoo uskollisuuden valon vapaudelle.

Hän lopettaa.

Soiton säveleet leijailevat yli kansanjoukon kuin nyyhkyttävät valkoiset
haahmut.

      _Vapauteen, valoon!
      Veriseen, jaloon
      taisteluun käykää, te raatajat maan!_

Kymmentuhatlukuisen kansan suusta tuo laulu soi. Elman sielu nousee kuin
haaksi hyökyaallon harjanteella.

Niin huimaavan autuas on vapauden taistelu. Ja rakkaus, tuo suuri
veljeys-aate yhdistää ihmiset, joita on ennen erottanut tuhansien
kilometrien taipaleet ja vuossatojen veriset vainot.

      _Vapauteen, valoon!
      Veriseen, jaloon
      taisteluun käykää, te raatajat maan!_

Sos.dem. puoluesihteeri puhuu harkitusti ja pollitillisesti. Punakaartin
päällikkö komentaa puheessaan kuin esikunnan lähetti. Eräs kiihkoilija
puhuu kuin uskonnon julistaja. Veljeys, vapaus, tasa-arvoisuus!

      _Tää on viimeinen taisto.
      Rintamaamme yhtykää,
      niin huomispäivänä kansat
      on veljet keskenään!_

Väkijoukko menee kotia. Tulevan viikon tapahtumat saa ihmiset
ajattelemaan, – – raskaita asioita.



V.


Elma joi teetä illalla kello 10. On maanantai ja 30 p. heinäkuuta 1906.

Kuuluu kumeita kanuunanlaukauksia. Elma tarkkaa niitä.

Olisiko Viaporin kapina puhjennut. Ensi tärähdyskö annetaan
hirmuhallitsijan valtaistuimelle?!

Punakaartin päällikön luo on kokoontunut miehiä neuvottelemaan. Ne
siirtyvät Elman huoneustoon.

Elma ei ota osaa keskusteluun. Hän laittaa teetä, sillä palvelija on
varovaisuuden vuoksi lähetetty pois kotoa.

Agitaattorit ja suunsoittajat, politikoitsijat ja puolueen johtomiehet
väittelevät – väittelevät, otetaanko osaa kapinaan vai eikö.

Sill'aikaa nuoret ystävykset ja sotilaat soittavat kuolinsoittoaan
Viaporin pattereilla taistellessaan vapauden puolesta.

Koko yö kestää poliitillista kokouksenpitoa.

Elma sanoo:

– Aamiaiseksi tulemme Viaporiin.

Tykkiväenkapteeni sanoo arasti:

– Sitä ei tiedä.

Elma jää miettimään.

Miks'ei ole ennen harkittu asiaa, ennenkuin nuoret uhrit on viskattu
vallankumouksen vyöryyn, taantumuksen Molokin kitaan?!

Elmaa alkaa epäilyttää ja hänen kurkkuansa kuristaa..

Olisiko tässä yksityisten seikkailuhalu pelissä? Olisiko asema epäselvä?
Olisivatko sotilaat ja nuoret vallankumoukselliset upseerit saatettu
ansaan?!

Keskellä yötä Elma, oli juossut Kaivopuiston rantaan katsellakseen
Viaporia.

Sieltä kuului toisinaan kuularuiskun räiskintää. Toisinaan kumeita
laukauksia. Linnoitus oli muuten ihan pimeä.

Oi, kuinka Elma olisi tahtonut rientää taisteluun. Vaan hän ei sinne
päässyt. Eikä nuori upseerikaan päässyt sieltä enää pois. Arpa oli
langennut.

Seuraavana päivänä oli kuin touhun kuumetta. Elma toimitti monenlaisia
tehtäviä. Hän ei ajatellut, ei arvostellut. Hän kulki kuin unessa, kuin
kone, – ajatus yhteen kohdistuneena – kapinan voittoon – ja
taantumuksen hirviön kitaan joutumisen välttymästä.

Eläintarhan rinteellä, Töölönlahden rannalla leyhyy elokuun ihana ilma.
Punakaartilaisia valvoo rinteellä, valmiina taisteluun. Pimeässä
vallitsee ystävyys tuntemattomien ja tuttujen välillä niin lujana, niin
pettymättömänä kuin se ystävyys, joka yhdistää kuolemaan vihityt.

Kukaan ei ajattele itseään. Pikkusielujen arkipäiväinen toinen toisensa
repiminen yhteisen saalistamisen himosta ahtailla metsästysmailla, missä
metsästäjien täytyy riistan puutteessa poistaa tieltään toinen toisen,
se kidutushalu on vaiennut suuren laajentavan taiston edessä, joka
käsitti koko mailman vapautta, kansojen veljestyttämistä, sosialistisen
ihanteen toteuttamista ja Suomen ja Venäjän pelastamisen tuhoavasta
ryöstöjärjestelmästä.

Airueet tulevat. Päätöstä pohditaan.

Taas Elmaa ahdistaa. Sanomalehtimiehet juttelevat kylmästi keskenään,
onnistuuko kapina – vai eikö. Se ei heitä peloita. Heidän nahkansa ei
ole vaarassa – mutta niitten, joiden henki on viskattu vaakaan, niitten
on toisin laita.

Elma menee kotia. Hän istuu pimeässä huoneessa. Nuori suomalainen on
seurannut häntä toverillisesti läpi kaupungin. Suomalainen käsittää
hänen tuskansa – ja tarjoo lohduttavana kätensä. Ja Elman on niin
raskas olla.

Kuuluu tasaista astuntaa. Kadulla kulkee ohi miehet –- aseet mukana.
Suomalaiset – punakaartilaiset – marssivat Viaporiin taistelemaan
rinnan venäläisten kanssa.

Ikipäiviksi on hävinnyt rotuviha venäläisten ja suomalaisten –
tosiaatteellisten ihmisten välillä.

Mitä eivät ole aikaansaaneet Bobrikoffin pistimet eivätkä
suomettarelaisten viekkaat poliitilliset puheet, sen sai aikaan
kansainvälinen sosialismi. Se sai valloittajat avaamaan porttinsa
valloitetuille, se yhdisti. Kaksi vastakkaista rotua eroamattomasti
punavaatteen alle. Se vei suomalaiset Viaporiin, tuohon kaivattuun, jota
vuosisata oli itketty ja unelmoitu suomalaiseksi jälleen.

Viapori! Viapori! Viapori olisi meidän!

Viapori, joka kavalasti myytiin ja ostettiin vuonna 1808!

Hallitukset, te toisten kustannuksella rehentelevät, te kansan
tietämättömyydestä hyötyvät, te, jotka ylpeilette siitä, että teillä on
taito käyttää hyväksenne sitä, jonka toiset ovat valloittaneet, ne,
jotka uskaltavat kuolla niin sotatantereella, kuin nälkään ja
kurjuuteen, tienraivaajina tieteen ja taiteen mailla.

Kuolemaan tuomittuina tervehdimme sinua, Cesar!

Yhteiskunnan gladiaattorit, ihanteet ja unelmien taistelijat, olojen
orjat, kuolemaan tuomittuina te kuljette taisteluun.

Morituri te solutant, Cesar!

Mikä ihana sana, mikä jylhä totuus!

Mikä piiska kaikille niille, jotka johtajina ylvästelevät
poliitillisella viekkaudellaan, – ne hallitusmiehet!

Hallitusmiehet!

Venäjän laajoilla tasangoilla kyntää ja korjaa viljaa risainen,
nälkäinen, kiltti talonpoika.

Ahnas viljakauppias kahmasee siltä miljoonansa, ostaakseen talonpojan
tyttäret himoilleen ja viskatakseen talonpojan pojat omien
ryöstöyritystensä suojaksi murha-aseitten eteen tahi jäisiin
juoksuhautoihin kuolemaan.

Hallitusmiehet, te, jotka kansan asioita vaalitte, oletteko, yrittäneet
tuota vastustaa!?

Ette, sillä kauppias on ostanut hallitukset, ja keisari on ihramahaisen,
juoppoudesta pöhöttyneen naiseläjäkauppiaan bulvaani, joka rahasta
näyttelee osaansa: Me Jumalan armosta Venäjän maan itsevaltias.

Ja Jumala, siellä taivaassaan lepää työn tehtyänsä. Hän on vanha, hän ei
pysty enää mailmaa korjaamaan. Hän on eläkevaari, jonka eläkkeen papit
suuhunsa syövät aineellisesti. Jumalalle syötetään vaan saarnoja,
rukouksia ja uhrisauhuja.

Mutta Jumalan valtakuntaan on eräänä päivänä, kun tuska on ollut
suurimmillaan, tullut järjen piru!

Ja se piru on kuiskannut nuorelle upseerille näin:

Sinun ruumiisi on joustava kuin nuoren koivun ja sinun täytyy se myydä
everstinnalle, jotta pääsisit kapteeniksi. Sinun järkesi on terävämpi
kuin rykmenttipäällikön, mutta sinulla ei ole vielä luontoa naida
rinkelikauppiaan eli majatalonpitäjän raaka, irstas tytär, jonka
rahoilla voisit rasvata korkeampia virkamiehiä, päästäksesi päälliköksi.
Sinä olet kykenevä, sinä yrität olla rehellinen, mutta ne ominaisuudet
vievät sinut alaspäin, sinä saat sortua taloudellisessa taistelussa.

Sano tämä tuolle suurelle uinuvalle voimalle, kansalle ja vyörytä sen
viha hallitusmiesten yli kuin tulikivi ja laava Sodomassa ja Gomorrassa.
Sinä osaat komentaa sotilaita, sinä osaat käyttää kanuunoita. Käytä ne
järjen ja rehellisyyden eduksi. Sano kansalle, ota itse rahat viljasta,
älä syötä elostelevia rasvamahaisia kauppiaita! Älä mene taistelemaan
naisraiskaajien ja ryövärien puolesta. Hävitä rumuus ja irstaisuus
mailmasta.

Ja jos kansa herää, johda se taisteluun pimeitä voimia vastaan.

Jumala pannaan hautaan. Ja järki, nuoruus, kunto, hyve astukoon Jumalan
tilalle.

Ja jumalan eläke riistettäköön laiskottelevilta papeilta ja
kasvatettakoon sillä kaunista, kirkassilmäistä, rusoposkista
lapsilaumaa, jonka hymyilevästä katseesta näkee, että se on iloisen
rakkauden luoma!

Sinä nuori upseeri, sinä olet onnellinen, sinä saat nostattaa tämän
tulevaisuuden unelman punaisen vallankumouslipun.

Tämä ajatus täyttää sinun sielusi niin suurella autuudella, ettet jaksa
muistaa taantumuksen hirviöiden irvistäviä leukoja, jotka ahnaasti
aukenevat pureskellakseen veristä ihmislihaa, jonka sykähtelevät
hermosäikeet eivät kestä pitkien hampaiden pureskelemista.

Vaan perkeleen myrkyttämä ihmisliha rupesi vaivaamaan hallituksen
vatsassa niin, että eräänä päivänä se itse oksensi sen ulos, hukkuen
omiin haiseviin ulostuksiinsa.

Ja nuori upseeri muuttui ihanteeksi, joka elvyttää taistelevia läpi
aikojen, niitä, jotka kauneutta ja hyvettä kannattavat.

Kuolemaan tuomittuna, tervehdimme sinua, ajatuksen vapaus!

Viaporissa käy keskiviikkona ankara taistelu. Santahaminaan lentävät
vallankumouksellisten räjähtävän shrapnellit ja Santahaminasta
hallitusmieliset ampuvat herkeämättä.

Nuoret vallankumous-upseerit eivät voi ihan säälittä ampua omia
heimolaisiaan. He pitävät niitä taantumuksen pimittäminä uhreina eivätkä
itsetietoisina hylkiöinä.

Santahaminassa on vangittu kaikki vallankumoukselliset. Heidän toverinsa
Kuninkaansaarella eivät voi laskea selväksi Santahaminaa, sillä samassa
kuolisivat vangitut kumoukselliset. Kuitenkin taantumuksen joukot ovat
peloissaan. He pyytävät kahden tunnin aselepoa ja siihen suostutaan.
Nuoret upseerit uskovat, että heidän oikeutettu asiansa innostuttaa
kaikkia yhtymään heihin.

Voi nuoruuden suurta hyvyyttä ja herkkäuskoisuutta.

Etkö tiedä, jalo nuorukainen, että etupolitiikka vallitsee mailman
asujainten mieliä. Hallituksen miehillä oli vielä niin paljon saaliin
jakoa keskenään, että yleistä saaliin lähdettä, Venäjän taantumusta, ei
tahdottu kumota. Ja venäläinen sotilas ei ollut vielä kyllin myrtynyt,
ryhtyäkseen nopeaan upseerimurhaan. Kahden tunnin aselevon jälkeen oli
taantumus vallannut mielet. Santahaminasta alkoi uusi kiihtyneempi tuli
ja nuoret vallankumoukselliset alkoivat kuolinkamppailuaan.

Sotilaita haavoittui, ruoka loppui, siteitä ei ollut. Voimat rupesivat
vähenemään.

Kuin laupeuden veli kulkee Arkadj Petrovitsj Jemeljanoff sotilaittensa
keskuudessa ja rohkaisee heitä. Hän puhuu heidän suuresta
historiallisesta tehtävästään. Hän on itse haavoittunut, mutta hän ei
tunne kipua. Niin luja on hänen antautumisensa vapauden aatteelle.
Joskus hänen mieleensä hiipii jokin muisto entisyydestä, mutta se häipyy
hetken suuruuden ja pyhyyden edessä.

Pattereilla toimii Evgenj Lvovitsj Kohanski. Hän kiroo hallitusta. Hän
pusertaa huulensa yhteen, hänen silmänsä ovat vihasta mustat kuin yö.

Hän sihahtaa hampaittensa välistä:

– Lasketaan koko linnoitus maata myöten sileäksi.

Arkadj Petrovitsj kauhistuu sellaista veljenmurhaa. Hän antaa aatteen
voittaa puhtailla omantunnonaseilla. Hän on marttyyriluonne.

Lisäksi, onhan "Slava" ja "Cesarevitsj", kaksi vallankumouksellista
panssarilaivaa tulossa Viipurista päin.

"Slava" saapuu vihdoin. Sillä on punanen lippu mastossa. Se lasketaan
lähelle linnoitusta.

Mutta miksi ei sieltä saavu toverien lähetystö Kuninkaansaarelle?

Arkadj Petrovitsj Jemeljanoff tekee äkkinäisen laskelman.

Satatuhatta vankia viruu Venäjän vankiloissa. Kansa huokaa Jaappanin
sodan tuottamien tuskien alla. Ensi duuma on hajoitettu. Matruusit ovat
tyytymättömiä, niin myös suuri osa tykkiväkeä. "Slava" ja "Cesarevitsj"
tulevat avuksi. Ei hätää.

Hyveen täytyy voittaa – muuten olisi elämä mielipuolien naamiohuvia.

Evgenj Lvovitsj Kohanski muutamien suomalaisten seuraamana astuu laivaan
ja lähestyy "Slavaa".

Kohanski rientää kuin voitonjuhlaan. "Slava" on Venäjän ylpeys. Siinä on
2,000 miestä ja ne ovat kaikki vallankumouksellisia.

Kohanskin laiva lähenee suurta panssarilaivaa. Hän ihmettelee, miksi se
pysytteleiksi noin varovaisena loitolla. Pian hän heittää kuitenkin
epäilykset mielestään, sillä onhan sillä punainen lippu – ja
nuorukainen ei tunne kyllin hallituksen konnamaisuutta.

_Se punanen lippu oli provokatsioonia!_

Voi sitä, joka sen mastoon vedätti.

Hamaan kolmanteen ja neljänteen polveen olkoon hänen sukunsa kirottu!
Hänen sukunsa ja hänen käyttäjänsä suku!

Ei mikään rankaisu voi tuota rikosta sovittaa.

Kohanski nousee "Slavan" kannelle.

Hänet vangitaan suomalaisten kera.

Kuolema ja kirous. Suomalaiset laskevat äidinkielensä kaikkien hornan
henkien nimet suustaan.

Heidät on saatettu ansaan.

Laivaa komentaa keisarin sisarenmies _Aleksanteri Mihailovitsj_, raukka
ja roisto!

Evgenj Lvovitsj Kohanskin sielu vannoo sammumattoman koston valan. Ja
yli koko laajan Venäjän se koston vala vaikuttaa. Yksitoista vuotta
myöhemmin se sama meri, jolla hänen sinikirkkaat silmänsä syytivät vihan
voimaa provokaattorin kätyreille, nieli kitaansa hallituksen upseereita
vedenalaisten laivojen upottamina tahi muistotarkkojen
vallankumouksellisten matruusien surmaamina!

Hamaan kolmanteen ja neljänteen polveen olkoot provokaattori ja hänen
heimolaisensa kirotut! Joka miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukkuu.

      _Vapauteen, valoon!
      Veriseen, jaloon
      taisteluun käykää, te raatajat maan._

Arkadj Petrovitsj odottaa turhaan ystävänsä paluuta, Kuninkaansaarelle.

Roistot ovat vielä kerran voittaneet.

Nyt alkaa ammunta niin helvetillinen kuin minkä ainoastaan Belzebubin
sikiöt voivat hornan kuiluista syöstä.

"Slava" ampuu yhtämittaa. Santahaminasta ammutaan herkeämättä.

Nuori upseeri on kuin liekki, joka tuulessa leiskuen yrittää vielä
valaista pimeyttä.

Ruutikellari räjähtää. Hallituksen kätyri oli sen sytyttänyt. Ilma on
täynnään palkeita ja silvottuja ihmisruumiita. Kasarmit luhistuvat.
Suomalaisia ja venäläisiä viruu hurmeisina vierekkäin.

Arkadj Petrovitsjin hymy käy yhä kirkastuneemmaksi.

Tuo suuri ihmeellinen lähestyy häntä – marttyyrikuolema, joka on
venäläiselle vallankumoukselliselle kuin hellä äiti epätoivoisten
sieluntuskien ja rauenneitten toiveitten perästä.

Hän astuu hetkeksi huoneeseen. Hän ottaa brovninginsa, pitää sitä
kädessään ja aikoo asettaa sen ohimolleen.

Sotilas astuu ovesta sisään.

– Toveri!

Ja Arkadj Petrovitsj heittäytyy sotilaan kaulaan niin hillittömästi,
että nuo molemmat suuret miehet pusertuvat tuskassaan ja aatteessaan
niin lujasti toinen toisensa rintaa, vastaan, että Venäjän kaikki
miljoonat mustat peikot eivät voisi heitä erottaa,

Arkadj Petrovitsj suultelee sotilasta ja kuiskaa: – Kiitos toveri!

Ja hän astuu rohkeana ulos, yrittää järjestää viimeisellä ponnistuksella
vallankumouksen silvottuja joukkoja ja valmistautuu odottamaan aamun
valkenemista.

Suuressa ruutikellarissa uinuvat uupuneet, haavoittuneet suomalaiset ja
venäläiset vallankumoustoverit rinnakkain.

On yö ja koko Viapori ja Helsinki nukkuu.

Elma ei syö eikä nuku. Hän odottaa viestiä Viaporista. Hän oli kuullut
ruutikellarin räjähdyksen – ja hänen sydämensä on kuin rikki revitty.

Hänessä on jokin kuollut – elämän kauneus on ijäksi ruhjottu.

Päivä koittaa kirkkaana torstaina elokuun 2 p. 1906.

Elma pukeutuu ja lähtee kaupungille.

Siellä liikkuu huhu: Kapina on epäonnistunut, luutnantit Jemeljanoff ja
Kohanski, punakaartilaiset ja venäläiset vallankumoukselliset ovat
vangitut.

Milloinkaan ei Elma saisi nähdä enää Arkadi Petrovitsjia!

Elma joutuu toiminnan pyörteeseen. Hänen täytyy yrittää saada
siviilivaatteita muutamille Viaporista pakoon päässeille vallankumouksen
sotilaille. Hakasalmen torilla ovat mellakat.

Elma tapaa suomalaisia työmiehiä. Ne kertovat, että Punakaartin kanslia
on valloitettu, miehiä vangittu – lahtarikaartilaisia ammuttu – –

Nuori, mustakiharainen, kalpea latoja kertoo nähneensä Jemeljanoffin
tuotavan päivällä kello 1 satamasta vangittuna sotilaspuvussa ja
vietävän päävahtiin.

Hän sanoo hänen astuneen uljaana, pää pystyssä, kalpeana. Kerrottiin,
että hän oli haavoittunut.

Nuoren suomalaisen silmät kostuvat. Elman silmälautoihin nousee kuuma
tuskankyynel.

Hänen elämänsä on sisimmässään päättynyt.

Vapauden toivon touon on taantumus maahan lyönyt kuin tuiman takatalven
raekuuro. Musta maa vaan kaameana siintää.

Seuraavat päivät kuluvat kuin unessa.

Elma järjestää pakomahdollisuuksia niille, jotka pääsevät enää pakoon.

On paha paeta, sillä suomalaiset itse, varsinkin ruotsinkieliset
saaristolaiset ilmiantavat vallankumoukselliset taantumuksen hallituksen
kätyreille.

Siinä on palkka siitä, että todella tahtoi seurata Runebergin
isänmaallisuuskehoitusta, valloittaa Viapori.

Ei ihme, että Venäjän sortajamahti on voinut niin kauvan orjuuttaa
Suomea, sillä suomalaiset ovat itse tukeneet sortajia.

      _Kaikk' ota haudan synkeys
      ja tuskat elämän,
      tee niistä luille nimitys.
      Surua vähemmän
      se nimi tuopi kuitenkin
      kuin Viaporin petturin._

Häpeä, ikuinen häpeä koitukoon niille suomalaisille, jotka voitetuita
vapaussankareita vielä vainosivat. Ikuinen kosto lahtarikaartilaisille,
jotka kumartaakseen mailman mustinta mahtia, nostivat veljessodan kauhut
Hakasalmessa 2 p. elok 1906, silloin, jolloin nuoret venäläiset upseerit
ja punakaartilaiset viruivat pilkattuina vankiloissa.

Vaan Kohanskin kostonvalalla on vielä voimansa. Meressä ja maalla on
virunut venäläisten mustien miesten ruumiita – miten suomalaisten
kätyrien käynee!?

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –
– – – – – – – –

Elma ei voi mennä päävahtiin. Hän ei saa herättää huomiota, sillä hän on
työttömyyskomitean puheenjohtaja ja voi poliisilaitoksesta saada
hankituksi vapaan rautatiematkan tarvitseville.

Elmaa sitoo puoluevelvollisuus. Yksilölliset tunteet saavat vaieta.

Perjantaina 10 p. elokuuta illalla nuori venäläinen ystävätär tulee
Elman luo ja kertoo, että hänen miehensä on paennut ja että nuoret
vallankumousupseerit ovat tuomitut kuolemaan.

Kuolemaan!

Venäjän laki sisältää armahduksen elinikäiseksi vankeudeksi. Miksi juuri
nämät kaksi ovat tuomitut kuolemaan!?

Elma jähmettyy, kun tämä kauan kiusaava aavistus toteutuu.

Kuolemaan! Kuolemaan! Ei kukaan yritä pyytää heidän puolestaan armoa. Ei
kukaan uskalla.

Belzebubin valta on jäätänyt sydämet, halpauttanut ihmiskunnan hyveet.

Tuomitut kuolemaan siksi, että tahtoivat hankkia muille onnea ja
vapautta.

Oliko mailma hullujen huone!? Oli! Roistojen tahi hullujen
temmellyspaikka se oli!

Näin ollen se on tuomittu häviöön.

Elman kaikki tunteet ja ajatukset kiteytyivät yhteen tosiasiaan. Se
yhteiskunta, joka surmauttaa elämän kannattajat, on itse tuomittu
kuolemaan.

Silmä silmästä, hammas hampaasta.

Nuori rouva itkee hysteerisesti. Hän kiroo oman paenneen miehensä
pelkuruutta, hän kiroo Viaporin vapaiksi jääneitten upseerien
alhaisuutta, sillä tämä ankara tuomio johtui siitä, että Viaporin muut
upseerit koettivat sillä osoittaa uskollisuuttaan vanhalle hallitukselle
pelastaakseen itsensä.

Ja kaikilta oli tukittu suu, niin ettei mitään saanut kansalle
selvittää.

Hallitus ja kotimainen porvaristo käsi kädessä käyttivät kansan
tietämättömyyttä hyväkseen, iloitsivat kansan ja nuorten haaveilijain
tuhoamisesta. Niin, sen teki Suomen sivistynyt porvaristo.

Kautta Arkadj Petrovitsjin sielun Elma vannoi leppymättömän vihan maansa
kaikille raukoille.

Tähän asti hän oli uskonut maansa sivistykseen, maalaistensa
kunniantuntoon. Nyt hän näki tuon suomalaisen hyveekkyyden koko rumassa
karvassaan. Tekopyhyyttä se oli, suunsoittoa, kansan vaalisyöttiä –
muutamille se oli repäsevä puhetilaisuus ammattipolitikoitsijan viran
saavuttamiseksi.

Elma tunsi ympärillään kuin haudan hiljaisuuden. Vasemmistopuolueenkin,
sos.dem. sanomalehdistö muuttui varovaiseksi.

Mutta vangittujen ja paenneiden leskiä oli avustettava. Koston vimma
sytytti mielet. Vapaiksi jääneet toverit ryöstivät rahaa, murhasivat
provokaattoreita ja muita porvareita. Ne raastettiin oikeuteen ja
tuomittiin elinikäiseen vankilaan. Ja puoluesihteeri, vapaamielisimmän
puolueen sihteeri kirjoitti lehteen:

_Pois varkaat ja provokaattorit puolueesta!_

Se oli suomalaistenkin kiitos siitä, että joukko huimapäitä oli mennyt
Viaporiin. Se oli vallankumouksen kiitos vallankumouksen marttyyreille!

Ilman määritelmää, noin vaan – pois varkaat ja provokaattorit
puolueesta.

Ja Elma tunsi, että häneenkin painettiin poissulkemisen leima!

Ha! Ha! Ha!

Ei sille voinut muuta kuin nauraa!

Elman hyvä ystävä, kuuluisa sivistynyt naisasianajaja, sanoi nähtyään
Elman kerran Arkadj Petrovitsjin kanssa kadulla:

"Eivätkö sinulle riitä ylioppilaat ja taiteilijat, ettet kulje Viaporin
tykistö-upseerien kanssa!"

Elma nauroi ja löi puheen leikiksi.

Oman puolueen naiset varoittivat Elman suomalaista puoluetoveria:

"Älkää vaan tuota naista naiko. Ties millainen on se, joka on
seurustellut venäläisen upseerin kanssa!"

Ja tämä oli ennakkoluulotonta kansainvälistä sosialismia.

Ha! Ha! Ha!

Nuku rauhassa Arkadj Petrovitsj Santahaminan hiekkarannalla!

Nuku siellä taistelutoveriasi rinnalla! Taistelu teidät yhteen liitti,
taistelu teidät puhdisti. Nouseva sukupolvi on siunaava teidän
muistoanne.



VII.


Puolihämärässä huoneessa istuu joukko suomalaisia. He ovat enimmäkseen
jäykkiä, työn jäytämiä keski-ikäisiä miehiä. He puhuvat hillityllä,
tyynellä äänellä. Sanat tulevat huulilta harkitusti, rohkaisten kuin
keväällä räystäästä tippuva vesi.

Yksi heistä, kookas, vahva ulkotyöläinen, nuori, vähän vilkkaampi mies,
tekee selkoa käynnistään paenneitten vallankumousjohtajien luona.

Hän kehoittaa jatkamaan suurta taistelua ihmiskunnan vapauttamiseksi
hirmuhallitusten ikeen alta. Hän vetoaa suomalaisten verrattain
vapaampaan yhteiskuntaelämään, jossa voi avustaa vielä enemmän
ahdistettuja venäläisiä tovereita.

Ja suomalainen luonne esiintyy tässä puhtaimmassa muodossaan.

Kun kerran oli tultu tietoisiksi siitä, että hallitus oli väärä, oli se
kukistettava. Ja jos se oli kukistettava, oli se todella tehtävä, eikä
vaan juhlatilaisuudessa suusanalisesti luvattava.

Venäläiset toverit tarvitsivat aseita. Heille oli hankittava rahaa – ja
sitten kuljetettava aseita salaa Ruotsista.

Vanhemmat miehet harkitsevat asiaa. He puhuvat julkisen sos.dem.
puolueen pelastamisesta taantumuksen vainoamisesta. He aprikoivat.

Nurkassa istuu nuorempia miehiä. He ovat iloisia veitikoita. Heillä ei
ole mitään menetettävää, heillä on kaikki voitettavana. He vilahtavat
toisiinsa ja naurahtelevat. He päättävät pelastaa julkisen puolueen
sekaantumasta näin vaarallisiin asioihin.

Kouvolasta Kymin tehtaalle kulkee yksinäinen metsäinen tie. Metsä on
jylhä – ja yö on pimeä. Mäkeä ylös tulee ajaen tehtaan kassanhoitaja
matkalla asemalle. Hänellä on työläisten niskoilta kiskottuja rahoja
lompakossaan.

Metsästä ryntäävät miehet. He seisauttavat hevosen, he ottavat rahat.
Äkkiä kuuluu laukaus ja ajomies kellahtaa tieposkeen kuolleena. Miehet
pakenevat kauhun vallassa mikä mihinkin.

Huomispäivänä on lehdissä uutinen: Kauhea ryöstömurha Kouvolassa. Ja
seuraavina päivinä saamme lukea, että yksi roisto on saatu kiinni –
eräs nuori, tuskin kahtakymmentä täyttänyt nuorukainen. Hänelle on
matkalla annettu huumaavia aineita ja hän on tahtomattaan ilmaissut
kaikki.

Nyt alkaa ajometsästys näitten nuorukaisten perään.

Puolue ei tahdo tietää heistä mitään. Vanhemmat puoluetoverit
surkuttelevat tällaista harhaan johdettua puoluetoimintaa. Porvaristo
hylkii ja halveksii heitä. Ja Venäjän hallitus ostaa poliisilaitoksesta
etsiviä; jotka käyvät käsiksi "vallankumouksen hulikaaneihin".

Työväentalon kahvilassa istuu solakka, nuori iloinen räätäli. Hänen on
onnistunut piiloutua tähän asti. Hän juo kahvia hyvän tuttavansa ja
aatetoverinsa kanssa. Tämä aatetoveri poistuu hetkeksi ja tunnin perästä
tulee kahvilaan joukko poliiseja, jotka vangitsevat nuorukaisen.

Suomi on saanut uuden kansanluokan – kotimaisista provokaattoreista.

Nyt ei ole vaikea toimia. Eräs kovan onnen koettelema tunnustaa
etsivässä kaikki – huumaavien lääkkeitten vaikutuksesta. Hän peruuttaa
seuraavassa kuulustelussa sanansa, – mutta silloin on jo voitu vangita
tarvittavat henkilöt. Mies kiemuroi sieluntuskissaan.

Ajomies on murhattu. Kenkään ei tunnusta tehneensä murhaa. Kaikki
tuomitaan elinikäiseen vankeuteen.

Mutta mainita voi, että mukana ollut virolainen renttu on päässyt
pakenemaan murhapaikasta Ameriikkaan ja omistaa siellä ko'on kultaa ja
hopeaa.

Metsästystä yhä jatkuu. Useampia joutuu kuulustelun alaisiksi. Erään
muurarin vaimon täytyy kahdeksan, kuukautta virua tutkintovankilassa
rintalapsen kanssa, josta seurasi, että lapsesta tuli sairas ja
kivulloinen. Toinen vaimo oli raskauden tilassa. Lapsi, jonka hän
synnytti, kuoli pian. Kolmas vaimo tuli itse mielipuoleksi. Suruja ja
tuskia voisi kuvata loppumattomiin.

Aika oli kauhea. Veli pelkäsi veljeään, tytär äitiään.

Elmaa koetettiin onnettoman, harhaan johdetun äitinsä avulla saattaa
etsivien käsiin, milloin milläkin tavalla. – Kun todisteita ei ollut,
yritettiin Elmaa saada hulluinhuoneeseen. Mutta mentyään naimisiin
nuoren sos.dem. sanomalehtimiehen ja edustajan kanssa, hän oli paremmin
suojattu poliisilaitoksen koirilta.

Työttömyys lisäsi työväen tuskaa. Vaino ja viha porvarien puolesta
kohdistui mahdollisimman laajalle. Kurja luopio julkaisi kuuluisan
ilmianto-sekasotkun "Salat julki" ja Suomen itsenäisyysaatteen
julistajat asettuivat itse vapaustaistelijoiden ajokoiriksi.

Nyt alkoi viimeinen näytös siitä ilveilystä, jota sanotaan Suomen
itsenäisyyspyrkimiseksi! Ilveilyä se on tosiaan!!

Bobrikoffin hävitettyä Suomen autonomian, niin ruotsinmieliset yhdessä
osan suomalaisten kanssa, jotka eivät saaneet näytellä kyllin suurta
osaa suomettarelaisten leirissä, asettuivat muka
vallankumoustaistelijain riviin.

Senaattiin pääsy ja siitä johtuva virkavalta, jota seurasi suuria
taloudellisia etuja ja hyvät palkat ja eläkkeet, oli se aate, joka
elähytti näitä vallankumouksellisia "sankareita", joita kutsuttiin
perustuslaillisiksi.

He saivat pitkiksi ajoiksi kehittymättömän nuorison ja kansan
pauloihinsa.

Ylioppilasnuorisosta uhrautui moni – köyhä ja tuntematon. Ja monien
vuosien kalliit koulutiedot menivät siten hukkaan. Yksi noita
Bobrikoffi-aikaisen akitatsioonin uhreista tuli Elmasta itsestään.
Melkein valmiina maisterina sai hän, köyhänä tyttönä,
vallankumouksellisena karkoitettuna yliopistosta mennä tuuliajolle.
Suuri osa nuoria työläisiä pakeni etsimään epätietoista leipäänsä muilta
mailta. Perheen-isätkin joutuivat pois perheestään.

Sill'aikaa johtavat henkilöt hyvine varoineen viettivät maanpakolaisina
aikansa ulkomaan kylpypaikoissa tahi mailmankaupungeissa.

Mutta kehitys ei voinut tähän seisahtua. Vastustus Venäjän sortovaltaa
vastaan yhä kiihtyi.

Väkivallanteko väkivallantekoa vastaan tuli päiväjärjestykseen.

Kehittyi pomminheittämisjärjestelmä.

Mutta koska rahamiehet eivät itse tahtoneet panna henkeänsä alttiiksi,
niin ne ostivat rahalla työläisnuorukaisia palvelukseensa. He tekivät
niistä kapakassa vetelehtiviä laiskottelijoita, jotka näennäisesti
tekivät pommiyrityksiä kiskoakseen porvareilta rahaa.

Tällä ammattivallankumouksella olivat kamalat seuraukset. Se kehittyi
anarkistiseksi pahankurisuudeksi. Ja tämä sai osaksi hyvänkin
vallankumousperiaatteen huonoon huutoon.

Juuri siksi, että porvaristo ei itse uskaltanut astua taistelurintamaan,
se menetti luottonsa ja auktoriteettinsa kansan silmissä, ja tämä
synnytti luokkatietoisuuden työväen keskuudessa.

      _Ei oikeutta maassa saa,
      ken itse sit' ei hanki.
      Ken vaivojansa valittaa,
      on vaivojensa vanki!_

Elma aavisti tämän hyvin pian. Ja suurlakossa hän selvästi siirtyi
entisten radikaalisten porvarillisten tuttaviensa piiristä – kokonaan
työväen piireihin.

Aseellisen kapinan edeltäminen oli sotilasakitatsiooni. Oli valaistava
venäläisiä sotilaita, että heidän ei tule käskystä ampua työläisveljiä
– vaan mieluummin ampua ne upseerit, jotka heitä veljesmurhaan
komentavat.

Ja nyt Elman oli pakko syventyä sosialidemokratiaan ja oppia käsittämään
kapitalismin kaikkea turmelevan vaikutuksen.

Hän näki, että suurpoliitillinen vapaustaistelu Suomessa oli pyrkinyt
taloudellisesti hallitsevaan virkavaltaan. Ja kutka tätä konserttia
johtivat? Rasvamahaiset, sydämettömät liikemiehet, jotka äänestivät
edustajia valtiopäiville ainoastaan siksi, että suomalaiset
kapitalistitkin saivat vähän kumartaa ruotsalaista ja venäläistä virka-
ja poliisivaltaa – niin se oli "vallankumouksellinen".

Suurlakossa pääsi perustuslaillinen virkavalta satulaan. Sitä ennen
hallitsi suomettarelainen mateleva, vanhan hallituksen kätyripuolue.

Mutta aika kehittyi. Venäjän taantumus sysäsi kaikki kotimaiset ainekset
pois vallasta. Sill'aikaa varttui Suomen sos.dem. puolue.

Vuonna 1906 oli asema seuraava:

Suomettarelaiset olivat syrjään sysätyt suurlakon avulla, missä työn
teki työväki ja punakaarti. Siitä hyvästä vaati kansa, etupäässä
sos.dem. puolue, yleisen äänioikeuden niin miehille kuin naisille.

Taistelu äänioikeudesta oli kova v. 1905–1906.

Porvaristo oli pahassa välikädessä. Vastustaakseen kansaa sen
äänioikeus-mielenosotuksissa, jotka saivat usein uhkaavan muodon, olisi
porvariston täytynyt turvautua Venäjän sotajoukkoihin. Siihen he eivät
voineet alentua – alentamatta asemaansa parlamenttaarisen mailman
silmissä, joka oli sen verran epävarma tilanteesta, ettei julkisesti
uskaltanut lausua kantaansa sosialidemokratiaa vastaan. Ja niin Suomen
porvariston täytyi suostua antamaan yleinen äänioikeus.

Mutta silloin alkoi oikea luokkataistelu. Syntyi kysymyksiä
kunnallisella ja taloudellisella lainlaatimisalalla.

Suomen perustuslaillisuusparka!

Kansallisten pyrkimystensä perusteella täytyi sen olla
vallankumouksellinen Venäjän taantumusta vastaan herättääkseen kansan
pohjakerrokset apuun.

Niin tekivät ensin suomettarelaiset, jotka nostivat kansan avukseen,
saadakseen Suomen kielen oikeaan asemaan ja saamalla suomenkieliset
virkavaltaan. Mutta ennemmin, kuin että suomettarelaiset olisivat
astuneet taloudellisesti kansan etuja ajamaan, niin he möivät itsensä
Venäjän taantumukselle v. 1900 ja opettelivat – toista äidinkieltä –
venäjää!

Ha! Ha! Ha!

Virastoissa ei nyt käytetty suomea, – vaan venäjää, suomea – ja
ruotsia!

Ha! Ha! Ha!

Se huvitti Elmaa, jonka mielestä suomettarelaisten kielipolitiikka oli
aina ollut liian laiha keppihevonen.

Perustuslailliset puhuivat perustuslaillisesta itsenäisyydestä, – mutta
ajoivat kaikkia vapaustaistelijoita takaa kuin koirat, – siksi että he
näkivät tuon vapaudenhalun kohdistuvan sos.dem. taloudellisiin
kysymyksiin.

Ha! Ha! Ha!

Ja elokuun 28 p. 1917, kun suuri vallankumous oli vihdoin vapauttanut
Venäjän ja Suomen, ja kun Venäjän demokraattinen hallitus oli
hajoittanut eduskunnan juuri siksi, että eduskunta vaatii itsenäisyyden,
niin Suomen porvaristo iloitsi siitä, että Venäjällä oli vielä niin
mustia voimia, että ne estivät pistimien avulla sos.dem. edustajia
kokoontumasta laillisille valtiopäiville.

Tämä porvariston ilo oli provokaattorin teko!

Suomen porvaristo on kautta vuosisatojen harjoittanut provokatsioonia –
ja Suomen kansa on ollut sen provokatsioonin uhrina.

Kun v. 1157 Ruotsin kuningas Eerikki, joka sai nimen "pyhä" ja piispa
Henrik, tulivat Suomeen, niin ne houkuttelivat rannikkokansan liittymään
kristinuskoon ja suistamaan vanhan Kalevala-aikaisen suomalaisen
sivistyksen.

Lalli, joka silloin oli ensimäinen todellinen, luokkatietoinen
suomalainen, tappoi arvoisan provokaattoripiispan Köyliön jäällä. Mutta
tyhmä kansa tuomitsi Lallin.

Satoja vuosia mellastivat siksi Suomessa Ruotsin aatelisherrat anastaen
metsät ja kalavedet, nahat ja viljat ja ottaen miehiä
sotapalvelukseensa.

Vuoroin työstivät venäläiset, vuoroin ruotsalaiset ja aina vuoti
suomalaista verta.

Södermanlannin herttua Kaarle kiihoitti pohjalaisia nuijamiehiä
poistamaan kuningas Sigismundin luottomiehen, Klaus Flemingin vallan
Suomesta, jotta hän itse pääsi Ruotsin kuninkaaksi. Kiitokseksi siitä
vei Kaarlen poika, Kustaa Aadolf, suomalaiset kuolemaan Ruotsin vallan
voitoksi Saksanmaalle v. 1630. Ja kun melkein Suomen koko vankka
miehistö oli kuollut kolmenkymmenenvuotisessa sodassa, niin annettiin
kaksi kolmasosaa Suomea lahjoitusmaiksi Ruotsin herroille, ja viimeinen
kolmasosa sai suorittaa kaikki raskaat verot.

Tällaisesta tilanteesta kirjoitti Suomen silloinen kenraalikuvernööri,
Pietari Braahe, "maa oli minuun ja minä maahan tyytyväinen".

Mutta Suomessa oli tyytymättömiäkin. Yksi heistä, Arnold Messenius,
mestattiin hallitusvastaisena henkilönä, koska hän yritti saada Suomea
itsenäiseksi. – Vapaamielinen Axel Oxenstjernan johtama Ruotsin
hallitus sen teki uskonnonvapauden nimessä.

V. 1789 mestattiin ja pakeni joukko miehiä, jotka ajoivat Suomen
itsenäisyyspolitiikkaa. Ne olivat Anjalan miehet. Niistä on tiede
provoseerattu kirjoittamaan, että kertomus heidän Anjalan liitostaan on
mustin lehti koko Suomen historiassa.

Yksi Anjalan miehistä, Kustaa Mauritz Armfelt, hankki Suomelle v. 1808
Porvoon valtiopäivillä nimen "valtio" Venäjän keisarilta Aleksanteri
ensimäiseltä.

Elma vertasi tuota Kustaa Mauritz Armfeltia, jota historiassa sanottiin
maankavaltajaksi, niihin huimapäihin, jotka ajoivat Suomen itsenäisyyttä
takaa vuoden 1906 kapinassa Viaporissa. Hän asettui Anjalan miesten
kannalle ja halveksi koko Suomen silloista matelevaa virka-aatelia, joka
uhrasi isänmaansa Ruotsin kuninkaan, Kustaa III:nen suosiosta.

Eräs Anjalan miehistä, Ankarcrona, ampui vihdoin Ruotsin kuninkaan! Se
oli miehen teko, sillä suurempaa näyttelijää ja valehtelijaa ei taida
löytyä viekkaalla politillisellakaan uralla, kuin mitä oli Ruotsin
kuningas Kustaa III.

Jos ei hänen vertaisensa ole se, joka sanoi suomalaisille: "Te saatte
kaikki, mitä tahdotte" – eikä antanut mitään, nimittäin Venäjän
väliaikainen hallitus ja sen pää!!

Kun vihdoin marttyyrien ja barrikaadimiesten verellä oli voitettu vapaus
vuonna 1917, niin suomalaiset porvarit, provokaattorit, ärsyttivät
vastavallankumouksen pimeät voimat nuoren vapauden kimppuun ja huusivat
kasakoille "eläköön" vaalikokouksissaan!

Se oli porvarillisen provokatsiooni-järjestelmän huippu!

Uhrata vapaus ennemmin tyhmyydelle, rotuvainolle ja turmelukselle, kuin
suoda kansalle rippuistakaan siitä ylellisyydestä, missä Suomen
"vapaamielinen" porvaristo oli tähän asti rypenyt.

Kadulla kulki siis paljon murhaajia. Ne olivat ne miehet, jotka
tuomitsivat Suomen ensimäisen itsenäisen miehen, Lallin, tyhmissä
pyhimystaruissaan. Ne olivat ne, jotka halveksivat ensimäistä
itsenäisyysmiestä Suomessa, Kustaa Mauritz Armfeltia. Ne olivat ne
aktivistit, jotka v. 1906 ensin ottivat osaa Viaporin kapinaan, vaan
jättivät yksin nuoret venäläiset luutnantit Jemeljanoffin ja Kohanskin,
teloitettaviksi – ja tuomitsivat punakaartilaiset vankilaan, jotta
saattoivat näyttäytyä Venäjän Stolypinin hirttonuorajärjestelmälle
"uskollisina"!

Ne olivat ne, jotka vuonna 1917 ennemmin turvautuivat kirgiisiläisiin
kasakkoihin, kuin yhteiskuntaparannuksiin.

Ne ovat Suomen porvarilliset provokaattorit.

Ja heidän vanavedessään kulkevat puolivillaiset nousukassosialistit ja
tyhmät revisionistit, jotka hetken etujen vuoksi myyvät suuren
periaatteen ja provoseeraavat kansaa kuitenkin vaalipuheissaan. Ne
varastavat kansalta voitonmahdollisuuksia, sillä ne eivät uskalla antaa
hyökätä etumaisessa rivissä, peläten kuolemaa aatteen edestä.

Olisi parempi kirjoittaa porvareista ja sos.dem. puolueen
revisionisteista:

"Pois varkaat ja provokaattorit puolueesta!"



VIII.


Miinalaivan reunaa vastaan nojautuu kaksi siropukuista
meriväenluutnanttia. He tupakoivat ja juttelevat kepeästi keskenään.
Laivan kantta pitkin menee pieni, laiha maalaisvaimo, joka kaikkia
voimia ponnistaen yrittää kantaa kahta ämpärillistä sikaruokaa, niin
ettei kannelle mitään pirskahtaisi. Päivä on kuuma ja sikaruoka on
pilaantunutta. Se haisee pahalle.

Luutnantit kirpistävät nenänsä ja hetken kuluttua juoksee maalaisakan
perästä virolainen matruusi, joka suomeksi koettaa selvittää, että vaimo
ei saa ottaa sikaruokaa laivasta, koskei osaa sitä sopivalla tavalla
pois kuljettaa. Sitä ei saa ottaa päivällä, koska päällystö on silloin
laivassa.

Elma, se on tuo maalaisakka, joka sikaruokaa kantaa miinalaivasta. Elma
painaa päänsä alas ja vaikenee. Taantumuksen iestä täytyy tottua
kantamaan.

Jälkeen Viaporin kapinan oli hän ja hänen miehensä liian sopimattomina
joutuneet osalta sos.dem. puolueen "poliitillisen" johdon epäsuosioon ja
muutamilta sai suoraan havaita, että olisi puolueelle edullista, että he
siirtyisivät pois sen palveluksesta.

He olivat poliitillisesti liian, "heikkoja" ja "epäluotettavia" j.n.e.

Elma ja hänen miehensä ostivat lainarahoilla pienen raivaamattoman suon
elättääkseen itseään kunnollisina korvenraatajina.

Nyt selveni Elmalle puolue-elämä.

Ensin hänen miehensä toimi yhtiössä kahden "puoluetoverin" kanssa.
Toinen oli sos.dem. maisteri, toinen sos.dem. rahamies. Alussa kävi
kaikki hyvin, mutta sitte ilmestyi soraääniä. Elman mies maksoi heidän
mielestään työväelle liian suuria palkkoja, ei rasittanut niitä kyllin,
yritti liikaa j.n.e. Seuraus oli, että rahamies, sos.dem. puoluetoveri,
yhtiön prokuristina sanoi, ettei yhtiö saa enää liikepääomaa, josta
olisi seurannut. että Elman miehen pienet säästöt olisi rahamies,
sos.dem. puoluetoveri, kaapannut yleisessä yhtiön vararikossa.

Kovien ponnistusten kautta sai Elman mies itse koko yhtiön huostaansa.

Nyt sos.dem. puoluetoveri ja rahamies, varatuomari, lakitieteen
kandidaatti ja aatelismies af Virvelin kimpaantui. Ja se voima, jonka
Elman olisi pitänyt miehineen säästää tarvittavaan
vallankumoustaisteluun, kului loppuun häikäilemättömän julkeissa
käräjäjutuissa, jotka arvoisa puoluetoveri af Virvelin nosti
ruotsalaisten ja suomettarelaisten porvarien, kehnojen
vääränvalantekijöiden työmiesten ja Venäjän hallituksen asettaman
suomalaisen poliisivallan avulla.

Eräänä päivänä Elman mies lyötiin käsirautoihin ja sai istua kolme
kuukautta Katajanokan vankilassa – syytettynä seitsemän markan
puuvarkaudesta, vaikka hänellä itsellään oli metsää.

Käräjöitä käytiin, luokkatuomioita langetettiin ja sos.dem.
puoluetoveri, rahamies ja aatelismies af Virvelin iloitsi, että Elman
mies olisi voitu tehdä kelvottomaksi puolue-taisteluun, menetettyään
kansalaisluottamuksensa.

Näin pitkälle menee revisionistinen varovaisuuspolitiikka puolueessa!

Ha! Ha! Ha!

Elma raatoi kuin torppariakka, teki hevostöitä, loi lantaa, möi
puutarhatavaraa torilla. Sillä välillä hän synnytti lapsia ja koetti
seurata aikansa virtauksia.

Sos.dem. puoluetoveri af Virvelin oli sukua suurimman suomalaisen pankin
johtaville piireille. Siellä ruvettiin kohtelemaan Elman miestä –
"tuttuun tapaan".

Annettiin ensin luottoa ja kun nuori mies oli olkainsa takaa hommannut
talonsa kuntoon – niin pankki pani sen äkkiä ryöstölle ja af Virvelin
ja pitäjän trokarit veivät Elman miehen omaisuuden polkuhinnasta.

Tiineitä rotu-emäsikoja myytiin 20 markalla. Poliisi löi heti nuijan
pöytään, kun joku vaan suvaitsi jotain tavarasta tarjota.

Elman koti puhdistettiin. Taideteokset ja perintövitjat, kihlasormukset
ja vaatteet myötiin.

Kahden lapsen kera Elma muutti Helsinkiin – ottaen puutarhurinsa
äidittömän kaksiviikkoisen lapsen vielä lisäksi huostaansa. Ainoa
ystävä, joka Elmalle jäi, oli uskollinen naispalvelija. Ida, joka Elman
kanssa jakoi viimeisen leivän ja välillä näki nälkää.

Ikuinen kiitos sinulle, sinä kansan nainen, joka uskoit aatteen voittoon
ja isäntäsi rehellisyyteen.

Nyt alkoi vakituinen taistelu rinta rintaa vastaan kapitalismin hirviön
kanssa.

Kettumainen, entinen puoluemies avusti heitä ensin huutamalla omiin
nimiinsä osan Elman miehen maapalstaa. Siihen Elma sai uhrata parhaimmat
voimansa ja elämänsä valoisimmat vuodet 30 ja 40 ijän välillä.

Elma vanheni ja jäykistyi, aivot väsyivät, into laimeni, sielu
katkeroitui. Ja ajaen kylmässä syksyisessä aamupimeässä laihalla
ruunalla kaupunkiin, hän paleli aina sisuksia myöten hautoen
mahdollisuutta pelastua tästä taloudellisesta ja henkisestä ahdingosta.

Ja tieto, että hänen tavallaan kärsi miljooneja Suomessa, satoja
miljooneja mailmassa, toisten ryvetessä laiskuudessa ja hekumassa, se
täytti hänen sielunsa verenhimoisella kostolla.

Laiha köyhän hevonen kärsi työn paljoutta ja viljan puutetta, lapset
kärsivät vilua vaillinaisessa asunnossa. Katto vuoti, tulisija oli
rikkinäinen tiilenröykkiö. Ruoka oli karkea ja toisinaan riittämätön.
Työ oli ylenmääräistä, lepoa ei voinut toivoakaan. Puolue ja taidemailma
sanoi, että Elma oli rappiolla – ja syy oli oma. Niin räkättivät
sukulaisetkin!

Oi, Siperian erämaitten elämä ei ole sen jylhempää kuin Suomen
korvenraatajan elämä hallaisen, viimaisen suon reunalla. Venäjän
vankilan vartijasto ei pirullisemmin kiusaa pidätettyä kuin
itsekylläinen, itseviisas suomalainen porvaristo ja aina sos.dem.
puolueeseen tunkeutunut revisionistinen puoluekerma kohtelee
vasemmistolaisia.

Ainoastaan taidemailmassa joku ja työväki ottaa asian humoristiselta
kannalta – ja tämä kansan humööri piti Elmaa hieman vireissä
taantumuksen verisessä ilveilyssä.

Ympäristön työkansa, niitten joukossa moni "siveän" kapitalistisen
mailman tuomitsema, muodosti Elman ympäri henkivartijaston, joka piti
puoliaan sos.dem. puoluetoverin af Virveliinin monille
poliisihyökkäyksille.

Pitäjän johtava sielu, herra nimismies, virkaintoineen jäi usein ihan
avuttomaksi käräjillä, missä puoluetaistelu kävi nappulavarkauksien
käräjäjuttujen puitteissa.

Mutta Venäjän hallitus on kiitollinen vähimmästäkin palveluksesta.

Sos.dem. puoluetoveri af Virveliin möi erittäin edullisella hinnalla
halkoja Venäjän taantumushallitukselle sodan ensi vuosina. Hän
vartioitti myös sangen innokkaasti köyhiä, jotka kokosivat kuivia risuja
valtion metsä-alueelta. Olisi kai saanut taantumukselta prenikan, jos ei
vallankumous maaliskuun 17 p. 1917 olisi rikkonut "puoluetoverin"
ohjelman.

Hän siirtyi pitäjän porvarillisten kartanonherrojen konsertista
Helsingin poliisilaitokseen ja siitä osuusliikkeeseen johtavaksi
sieluksi.

Ja vielä kerran sos.dem. puoluetoverit iskivät kyntensä Elmaan. Se
tapahtui itse suuressa vallankumouksessa, jolloin puolueen sanomalehden
sihteeri ei uskaltanut panna Elman referaattia punakaartilaisten
kokouksesta lehteen. Ja kun Elman liian innokkaasti asiaa ajava
palvelijain palkkaselostus osuusliikkeessä tarjottiin lehteen, niin
puoluetoverit, revisionistit, lehden johtokunnan jäsenet, kielsivät ilmi
tuomasta osuusliikkeen asioita, sillä se koski
"sosialidemokraattejakin".

Vielä siis vallitsee taantumuksen henki, aivan kuin jälkeen v. 1906.

Vasemmistolaiset merkattaisiin mielellään vielä rosvoiksi ja
provokaattoreiksi, jos löytyisi Suomessa sopivaa, miliisiä siihen asiaan
ryhtymään. Mutta nyt ei löydy enää sellaista miliisiä.
"Lahtarikaartilaiset" taas ovat liian pahassa maineessa.

Niin! Niin! Hyvät herrat, revisionistit ja puolivillaiset, marraskuun ja
maaliskuun sosialistit, te "nimellisesti" zimmervaldilaiset, ovatko
teidän paperinne puhtaat sinä suurena pyykinpesun päivänä?!

Viaporin kapina v. 1906 ei ole vielä ihan päättynyt.

Teloitettujen haudalla ei ole kunnollista muistomerkkiäkään. Se on kai
hankittava. Sen vaatii vanha hyvä tapa.



VIII.


Työväentalo kohoaa kuin jättiläislinna Töölönlahden rannalla Suomen
pääkaupungissa.

Sen lipputangossa liehuu punainen lippu. Sen kuparinen torni välkkyy
syksyauringon valossa.

Ympäri Suomea käy vaalitaistelu valtiopäiville v. 1917 syksyllä.

Historian kaikki aallot lyövät tätä työväentalon muuria vastaan
hyrskyten vaahtopäisnä.

Suomen itsenäisyys on ratkaistava.

Lallin piispanmurha Köyliön jäällä sukeltaa pakanallisena voimana esiin
humpuukia kauan harjoittanutta valtion kirkkoa vastaan. Nuijasodan vihat
ja kirot kimmoavat kartanonherroja kohti elintarvepulan yhteydessä.
Anjalan liiton miesten haahmut kummittelevat kiihoittaen kansaa
rikkomaan väliaikaisen Venäjän hallituksen asettamia sinettejä
eduskunnan istuntohuoneen ovista. Saarijärven Paavo toivoo jo satoa
kylvöstään, maatyöläinen odottaa helpotusta työnsä aivoja
tylsistyttävästä raskaudesta.

Kaikki – kaikki – yksin kymmenvuotiset järjestönuoretkin haluavat
elämänmuutosta.

Kahvilassa juovat naisedustajat kahvia. He puhuvat lepertelevällä
äänellä pikkuasioita, sokurista j.n.e. He ovat istuneet kaikilla
valtiopäivillä, he luulevat olevansa ylen viisaita.

Elma istuu viereiseen pöytään. Hän ei tahdo heitä tervehtiä. Häntä
kiduttaa heidän itserakas, tyhmä naamansa.

Eräs tummanverevä, pieni naisedustaja puhuu pitkäveteisellä,
itsekylläisellä äänellä. Hän on mielestään ylen diplomaattinen. Hänen
miehensä on maltillinen revisionisti. Rouva on kuin miehensä
grammofooni. Hän toistaa aina: "niin sanoo mieheni".

Mokomakin papukaija! Luulee kai mailman menevän myttyyn, jos hän ei istu
valtiopäivillä v. 1917.

Hän on nytkin valittu, Elma lukee lehdestä. Mitä? Juuri tuon
naisedustajan vaalipiiristä on yksi paikka sosialisteilta menossa
porvareille! Piiri on Suomen punasin ja paras ja vallankumouksen vyöry
on siellä käynyt niin korkealla, että olisi luullut sen lakaisevan koko
porvariston!

Rouva naisedustaja on kai tyytyväinen. Hänen on nykyään liian mukava
lähteäkseen kansalle puhumaan. Vähät siitä, meneekö paikka porvareille
vai eikö, kunhan hän vaan itse saa nauttia edustajapalkkiotaan ja
arvoasemaansa.

Se on sitä järkevää keskitien korkeampaa diplomatiaa.

Elma repii lehden palasiksi. Yksi paikka menetetty parhaimmassa
vaalipiirissä. Miten käy muualla!?

Ja puolueen johtajat istuvat avuttomina, silloin kun palkatut puhujat
eivät jaksa maaseutupiireissä kyllin asemaa puolueen eduksi selvittää.

Voi, sinä hyvännahkainen kansa! Vieläkö tarvitaan vuosia, ennenkuin
osaat niiltä kyllin vaatia työtä, niiltä, jotka niskoillasi kellivät!?

Edustajarouvat mennä taapottavat. Heillä on hyvä palkka, hyvä asunto ja
hyvä ravinto. Mutta lehdestä luetaan, että nuori 24 vuotias työmies on
sairastunut jäsenjäykistymiseen rasvan puutteesta.

Ja kadulla hiipii työttömiä, silmät kiiluvina, valmiina ryöstöön. Ja
siellä kuljeksii naisia, – valmiina ammattihaureuteen.

Työväentalo on kuin jättiläislinna. Sen sisällä kulkee ihmisjoukko kuin
kohiseva koski. Siinä on toivoa, siinä on kostonvimmaa, siinä on
polttavaa sivistysjanoa ja epätoivon verenhimoa. Siinä on kokonainen
mailma. Siinä on uusi historia, uusi usko, uusi elämä!

Siinä on uusi ihminen!

Elma hukkuu ihmisvirtaan. Hän kuulee kuinka se kuohuu, hän tuntee, mitä
se sisimmässään haluaa ja toivoo. Hänen on niin hyvä olla.

Hän istuu pöydän päässä ruokalassa.

Siellä nauraa nuoria, elämänhaluisia tyttöjä ja poikia. Silmät
välkkyvinä he ovat valmiit luomaan uutta elämää. Siellä istuu elämän
kouluttamia järkeviä keski-ikäisiä työmiehiä ja naisia. Siellä istuu
tyytyväisiä vanhuksiakin. He ovat hetken omassa talossaan, mihin ei
ulotu porvarien valta.

Kuinka autuas eikö lie elämä, kun koko mailma on niin kotoinen kuin olo
oman työväentalon seinien sisällä!

Se on silloin, kun sosialidemokraattinen yhteiskunta on valmis.

Elma sulkee hymyillen silmänsä ja muistaa nuoren, solakan vartalon
Viaporin tykistö-upseerin sinisessä puvussa. Hän näkee tummat,
haaveksivat silmät, hymyilevät huulet ja kastanjanruskean sileän tukan.

Ja vanhan naispalvelijan sanat kaikuvat hänen korvissaan:

"Luutnantti Jemeljanoff oli niin jalo poika, mutta sellainen on
lapsellinen!"

– Mitä rouva miettii silmät kiinni? – kuuluu sointuisa ääni.

Ja Elma näkee edessään tumman, säihkyväsilmäisen työmiehen, erään niistä
Viaporin kapinasta vangittuja.

– Muistan menneitä aikoja, – vastaa Elma.

– Mitäs niistä! Nyt pyritään voittoon! Nyt ollaan iloisia! – Ja nuori
mies innostuu eduskuntavaaleista puhumaan – ja miten on yhä vaan
tehtävä valistustyötä.

Elma hymyilee.

Kansan usko hyveeseen on loppumaton!

Ole siunattu, sinä voimakas, elämänhaluinen kansa, sinä haaveileva, sinä
kaunis – sinä uskossasi luja kuin suuri kirkassilmäinen, rusoposkinen
lapsi. – Sinä minun armas Suomen kansani!





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Vallankumouksen vyöryssä - Novelli" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home