Title: Kertomuksia
Author: Zola, Émile, 1840-1902
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia" ***


Emil Zolan

KERTOMUKSIA


Ranskan kielestä suomensi
Eero Erkko


Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1888



TAISTELU MYLLYN LUONA.



I.


Ukko Merlier'n myllyllä elettiin suurellisesti tuona kauniina
kesä-iltana. Kartanolle oli asetettu yhteen jonoon kolme pöytää, jotka
odottivat vieraita. Koko seutu tiesi, että Merlier'n tytär Françoise
sinä päivänä piti kihlattaman Dominiquen kanssa. Dominique oli poika,
jota sanottiin laiskaksi, mutta jota naiset kolmen peninkulman laajalta
katselivat lempein silmin, niin oli hän hyvännäköinen.

Ukko Merlier'n mylly oli oikein hupaisella paikalla. Se oli keskellä
Rocreusea, juuri siinä, missä valtamaantie tekee mutkan. Kylässä on
ainoastaan yksi katu, kaksi huoneriviä, yksi tien kumpaisellakin
puolella; mutta siinä missä tie polveutuu, laajenevat niityt; suuret
puut, joita kasvaa Morelles-virran äyräillä, antavat notkolle oivallisen
varjon. Koko Lothringissa ei löydy ihanampaa seutua. Oikealla ja
vasemmalla kohoaa tiheitä metsiä, ikivanhoine puineen, pitkin tasaisesti
viettäviä mäen rinteitä, ja antavat näköpiirille viheriän kehyksen.
Etelässä avautuu tuo ihmeellisen hedelmällinen tasanko, jossa on
äärettömiin asti viheriöitsevillä pensas-aitauksilla toisistaan
erotettuja peltoja. Mutta Rocreusen paras sulo on se viileys, joka
vallitsee tuossa varjoisessa pikku sopessa kuumimpinakin heinä- ja
elokuun päivinä. Morelle tulee Gagnyn metsistä ja tuntuu kuin olisi se
saanut raittiin viileytensä niistä lehtijoukoista, joiden alatse se on
useampia penikulmia kulkenut; se tuo mukanaan metsien huminan ja niiden
kylmän ja juhlallisen varjon. Ja siellä on muutakin virkistävää:
kaikenlaista juoksevaa vettä lorisee puitten alla; joka askeleella
pulppuaa lähde esiin; kun seuraa noita kapeita polkuja, näyttää kuin
tunkeutuisi maan-alaisia järviä ylös sammaleen seasta, kuin käyttäisivät
ne pienintäkin koloa puitten juurella ja kivien välissä, laajentaakseen
kristallikirkkaiksi vesipeileiksi. Nämä purot kuiskuttelevat niin
kuuluvasti, niin monilukuisena köörinä, että ne hämmentävät
punatulkkujen kyherryksen. Luulisi olevansa loihditussa puistossa, jossa
keinotekoiset kosket kaikkialla lorisevat.

Niityt siellä alhaalla ovat kosteita. Jättiläiskastanjat luovat tummia
varjoja. Niittyjen laidassa muodostavat pitkät, humisevat poppelirivit
tiheän seinän. Kaksi käytävää, suurine vaahterineen, vie kentän poikki
ylös muinaiseen Gagnyn linnaan, joka nyt on rauniona. Tässä
alatikosteassa maa-alassa kasvaa tavattoman korkeata ruohoa. Se on
ikäänkuin jonkunlainen, syvällä kahden metsäisen harjun välissä oleva
penger, jonka nurmikkona ovat niityt ja jossa kukkasarkoja reunustaa
jättiläispuut. Kun aurinko puolenpäivän aikaan paistaa kohtisuoraan,
harventuvat varjot ja auringon paahtama ruoho nukkuu kuumuuteen, samalla
kun väriseväin puunlatvain alla vallitsee raitis viileys.

Ja siellä eläytti ukko Merlier'n mylly kolkutuksillaan osan tuota
rehevätä kasvullisuutta. Muurisavesta ja laudoista tehty rakennus näytti
olevan vanha kuin taivas. Sitä kasteli puoleksi Morelle, joka tällä
kohtaa laajenee läpikuultavaksi vesialtaaksi. Siinä oli toe, ja vesi
syöksyi muutaman meetterin korkeudelta myllyn pyörään, joka ritisi ja
ratisi kääntyessään; sen ääni oli aivan kuin vanhan uskollisen
palvelijan henkeä ahdistava yskä. Kun neuvottiin isä Merlier'tä
hankkimaan itselleen uutta myllynpyörää, ravisti hän päätään ja sanoi,
että uusi pyörä on laiskempi ja tekee huonompaa työtä; ja hän paikkasi
vanhaa kaikella mitä käsiinsä sai, tynnyrin kimmillä, ruostuneella
romuraudalla, sinkillä ja lyijyllä. Pyörä näytti siten vaan eloisammalta
eriskummallisella muodollaan, jota ruoho- ja sammalköynnökset
kaunistivat. Kun vesi sitä piiskasi hopeasuihkullaan, oli se aivan
helmien peitossa; vanhan, kummallisen rämän nähtiin pyörivän
koristettuna säteilevillä helminauhoilla.

Se osa myllystä, joka siten oli Morellen kasteltavana, oli ikivanhan,
muinais-aikaisen arkin näköinen, joka oli joutunut karille siinä. Suurin
osa asuinhuoneuksesta oli rakennettu paaluille. Vesi tunkeutui sisään
lattian alle; siellä löytyi reikiä, jotka koko seutu tunsi ankeriaista
ja suunnattoman suurista ravuista, joita sieltä saatiin. Kosken
alapuolella oli vesi peilikirkasta, ja kun ei pyörä sitä hämmentänyt
vaahdollaan, nähtiin suuria kaloja laumoittain hiljakseen uivan
eteenpäin kuin sotalaivasto. Rappeutuneet portaat johtivat alas virtaan
erään paalun vierestä, johon oli vene vitjoilla kiinnitettynä. Pyörän
yläpuolella oli puinen kalteri. Ikkunoita oli säännöttömästi siellä
täällä. Ristiin rastiin oli nurkkia, pieniä muurattuja kohtia,
lisärakennuksia, parruja ja kattoja, niin että mylly näytti vanhalta
hävinneeltä linnalta. Mutta muratit olivat kasvaneet esiin, ja
kaikenlaiset köynnöskasvit käyttivät suurimmat raot. Vallasnaiset, jotka
ohi kulkiessaan osuivat näkemään ukko Merlier'n myllyn, piirsivät sen
muistikirjaansa.

Tien puolelta oli rakennus paremmin säilynyt. Sieltä kävi kivinen
portikko pihalle, jonka oikealla ja vasemmalla sivulla liiteri ja talli
olivat. Kaivon luona oli äärettämän suuri jalava, joka peitti varjollaan
puolen pihaa. Perällä näkyi asuinrakennus, jossa oli neljä ikkunaa ja
niiden yläpuolella kyyhkyislakka. Ukko Merlier'n ainoa ylpeys oli
rappauttaa tämä talonsa etunäkö joka kymmenes vuosi. Se oli nykyään
valkoiseksi maalattu, ja se huikaisi kylästä katsojaa, kun aurinko
paistoi siihen keskellä päivää.

Ukko Merlier oli kahdenkymmenen vuoden ajan ollut Rocreusen määrinä[1].
Häntä kunnioitettiin sen omaisuuden tähden, jonka hän oli osannut
koota. Arveltiin hänellä olevan lähemmä kahdeksankymmentä tuhatta,
säästettynä penni penniltä. Kun hän oli mennyt naimisiin Madeleine
Guillardin kanssa, jolla oli mylly myötäjäisinä, oli hänellä tuskin
ollut muuta kuin terveet kädet. Mutta Madeleine ei koskaan katunut
valintaansa, niin hyvästi oli Merlier hoitanut asiat. Nyt oli hänen
vaimonsa kuollut ja hän oli tyttärensä Françoisen kanssa kahden. Hän
olisi ihan varmaan voinut huoata ja antaa myllynpyörän levätä ja
sammaloitua kokonaan, mutta hänen olisi ollut kovin ikävä ja talo olisi
tuntunut hänestä autiolta. Hän teki sen vuoksi yhä työtä, huvikseen.
Ukko Merlier oli tähän aikaan roteva ukko, pitkäkasvoinen ja totisen
näköinen, eikä koskaan nauranut, mutta oli kuitenkin oikeastaan
ilomielinen. Määriksi oli hänet valittu hänen rahojensa tähden ja myös
senvuoksi, että hän osasi olla niin arvokkaan näköinen avioliittoa
vahvistaessaan.[2]

[1] Määri on ranskalainen virkamies, joka vastaa jotenkin meidän
pormestaria. Suom. muist.

[2] Ranskassa tehdään avioliitot laillisiksi määrin edessä. Suom. muist.

Françoise Merlier oli vast'ikään täyttänyt kahdeksantoista. Häntä ei
pidetty minään seudun kaunottarena, sillä hän oli heiveräkasvuinen.
Viidentoista vanhaan asti oli hän ollut melkein ruma. Rocreusen kylässä
ei voitu käsittää, kuinka Merlier'n pariskunnan tytär, jonka vanhemmat
olivat molemmat niin tuoreet ja rehevät, näytti niin hennolta ja
kuihtuvalta. Mutta viidentoista vanhana tulivat hänen kasvonsa
sievimmiksi mitä nähdä voi, vaikka hänen ruumiinsa yhä pysyi hoikkana.
Hänellä oli mustat silmät, mutta samalla oli hänen ihonsa ihan valkea ja
punainen, suu oli aina hymyssä, kuopat poskissa, avonainen otsa, jonka
ympärillä näytti olevan alituinen auringonsädekehä. Vaikka hentoa tekoa
senseutulaiseksi, ei hän kuitenkaan ollut laiha, kaukana siitä; hänestä
kyllä näkyi, ett'ei hän ollut luotu kantamaan jauhosäkkejä, mutta
hänestä tuli aikaa myöten hyvin täyteläinen, ja lopuksi oli hän kyllä
tuleva pyöreäksi ja pulleaksi kuin kirkkoenkeli. Hänen isänsä ainainen
vaitiolo oli tehnyt hänet pikkuvanhaksi. Ollakseen muille mieliksi hän
aina nauroi. Pohjaltaan oli hän vakavaluontoinen.

Luonnollisesti liehakoivat kaikki ihmiset hänen ympärillään, enemmän
hänen rahojensa kuin hänen ulkonäkönsä vuoksi. Ja hän oli vihdoin
valinnut niin, että se suututti koko paikkakuntaa. Morelle-virran
toisella puolen asui nuori mies, jonka nimi oli Dominique Penquer. Hän
ei ollut kotoisin Rocreusesta. Kymmenen vuotta sitten oli hän tullut
Belgiasta perimään enoansa, jolla oli ollut pieni talo Gagnyn metsän
rinteessä, aivan vastapäätä myllyä, ainoastaan muutaman pyssynkannon
päässä siitä. Hän tuli myömään taloa, hän sanoi, palatakseen sitten
kotiansa. Mutta hän näytti ihastuneen seutuun, sillä hän ei lähtenyt
paikasta pois. Hänen nähtiin viljelevän peltoliuskaansa ja korjaavan
siitä hiukan kasvuksia, joilla hän eleskeli. Hän kalasti ja metsästi;
useita kertoja olivat metsänvartijat vähällä ottaa hänet kiinni ja
nostaa kanteen häntä vastaan. Tämä vapaa elämä saattoi lopuksi hänet
huonoon maineesen, sillä talonpojat eivät voineet oikein käsittää, millä
hän tuli aikaan. Hämäriä huhuja liikkui että hän olisi salametsästäjä.
Laiska oli hän kaikissa tapauksissa, sillä usein tavattiin hän makaavan
nurmella, aikoina, jolloin hänen olisi pitänyt tehdä työtä. Tölli, jossa
hän asui, metsän äärimmäisten puitten suojassa, ei ollut sekään juuri
rehellisen miehen asunnon näköinen. Akat eivät olisi ollenkaan
hämmästyneet, jos hän olisi ollut liitossa susien kanssa tuolla Gagnyn
linnan raunioilla. Nuoret tytöt uskalsivat kuitenkin joskus puolustaa
häntä, sillä hän oli erittäin pulskan näköinen, tuo salaperäinen,
solakkavartaloinen mies; hän oli pitkä kuin poppeli, sekä
valkea-ihoinen, hänellä oli vaalea tukka ja parta, joka kimalteli kuin
kulta auringon valossa. Ja eräänä kauniina päivänä selitti Françoise
ukko Merlier'lle, että hän rakasti Dominiquea ja ett'ei hän koskaan
suostu menemään naimisiin kenenkään muun kanssa.

Voitte ajatella, mikä kolaus se oli isä Merlier'lle Tapansa mukaan ei
hän sanonut mitään. Hän oli totinen niinkuin aina, mutta sisällinen ilo
ei enää loistanut hänen silmistään. Viikon aikaa oli väli kireä.
Françoisekin oli oikein totinen. Ukko Merlier ei voinut käsittää, kuinka
tuo kirottu sala-ampuja oli voinut saada hänen tyttärensä pään pyörälle.
Dominique ei ollut koskaan käynyt myllyllä. Mylläripä rupesi vahtimaan
ja näki armastelijan makaavan ruohikossa, Morellen toisella puolen, ja
olevan nukkuvinaan. Françoise voi nähdä hänet kammarinsa ikkunasta. Asia
oli selvä: he olivat rakastuneet toisiinsa luodessaan helliä silmäyksiä
toisilleen myllynpyörän päällitse.

Kahdeksan päivää kului. Françoise tuli yhä totisemmaksi ja totisemmaksi.
Ukko Merlier ei vieläkään puhunut mitään. Eräänä iltana toi hän aivan
odottamatta Dominiquen muassaan kotiin. Françoise oli juuri pöytää
kattamassa. Hän ei näyttänyt hämmästyvän, hän asetti vaan yhden lautasen
lisäksi pöydälle, mutta poskiin tuli jälleen takaisin nuo pienet kuopat
ja hymyily myöskin palasi. Aamulla oli ukko Merlier lähtenyt etsimään
Dominiquea hänen töllistään metsän rinteessä. Siellä olivat molemmat
miehet keskustelleet kokonaista kolme tuntia suljettujen ovien ja
ikkunain takana. Milloinkaan ei ole kukaan saanut tietää, mitä heillä
oli toisilleen sanottavaa. Se on vaan varma, että ukko Merlier kutsui
Dominiquea pojakseen jo silloin kuin he lähtivät sieltä. Ukko oli
varmaankin huomannut että poika, jota hän oli mennyt tapaamaan, tuo
laiskuri, joka makaili nurmella saadakseen tyttöjen päät pyörälle, oli
kunnon poika.

Koko Rocreusen kylässä tulivat kielet liikkeesen. Naiset seisoivat
porttikäytävissä ja kertoivat yhä uudelleen, kuinka hupsu ukko Merlier
oli, kun siten otti luokseen tuollaisen kuhjuksen. Hän antoi heidän
puhua mitä tahtoivat. Ehkä muisti hän omaa naimistansa. Hänelläkään ei
ollut penniäkään mennessään naimisiin Madeleinen kanssa myllyineen,
mutta se ei ollut estänyt hänestä tulemasta hyvää miestä. Muutoin
tekikin Dominique pikaisen lopun juoruista, ryhtymällä työhön, ja vielä
sellaisella vauhdilla, että koko seutu hämmästyi. Myllyrenki oli juuri
astunut sotapalvelukseen, eikä Dominique mitenkään suostunut, että joku
toinen olisi hänen sijaansa pestattu. Hän kantoi säkkiä, kyyditsi
kärryjä, taisteli vanhan pyörän kanssa, kun se juonitteli eikä tahtonut
paikastaan hievahtaa, ja kaiken sen teki hän sellaisella innolla, että
ihmiset tulivat häntä katsomaan, huvikseen. Ukko Merlier nauroi
itsekseen, niinkuin hänen tapansa oli. Hän oli hyvin ylpeä siitä, että
oli huomannut minkä arvoinen tuo poika oli. Ei mikään saa nuoria ihmisiä
niin ponnistelemaan kuin rakkaus.

Kovasta työstä huolimatta ihailivat Françoise ja Dominique toisiaan. He
tuskin puhuivat mitään, mutta he katselivat toisiaan lempeästi
hymyillen. Vielä ei ukko Merlier maininnut sanaakaan naimisesta, ja
molemmat nuoret kunnioittivat tätä vaiti-oloa, odottaen että vanhus
ilmoittaisi tahtonsa. Viimeinkin eräänä päivänä, heinäkuun
keskipaikoilla, oli hän antanut asettaa kolme pöytää pihalle, suuren
jalavan alle, ja kutsunut ystävänsä Rocreusestä tulemaan ja juomaan
lasin hänen kanssaan. Kun kartano oli täynnä väkeä ja kaikki olivat
tarttuneet laseihinsa, kohotti ukko Merlier lasinsa korkealle ja sanoi:

"Olen kutsunut teidät, saadakseni ilmoittaa, että Françoise menee
naimisiin tuon pojan kanssa pyhän Ludvigin päivänä."

Syntyipä melu ja lasien kilinä. Kaikki ihmiset nauroivat. Mutta ukko
Merlier korotti äänensä vielä kerran ja sanoi:

"Dominique, suutele morsiantasi. Se kuuluu asiaan."

Ja he suutelivat toisiaan aivan punaisina kasvoiltaan, samalla kun
läsnäolevat vieraat nauroivat vielä kovemmin. Oli erittäin juhlallista.
Juotiin pienestä tynnyristä. Myöhemmin illalla, kun ainoastaan
läheisimmät ystävät olivat jäljellä, keskusteltiin tyynemmin. Yö oli
tullut, tähtikirkas, hyvin valoisa yö. Dominique ja Françoise istuivat
vierekkäin penkillä, eivätkä puhuneet mitään. Muuan vanha talonpoika
puhui sodasta, jonka keisari oli julistanut Preussille. Kylän kaikki
nuoret miehet olivat jo lähteneet. Vielä edellisenä iltana oli
sotajoukkoja kulkenut ohitse. Siitä tulee ankara ottelu.

"Pyh!" sanoi ukko Merlier onnellisen miehen itsekkäisyydellä. "Dominique
on ulkomaalainen, hänen ei tarvitse lähteä. Ja jos preussiläiset
tulevat, on hän täällä kotona vaimoansa puolustamassa."

Ajatusta, että preussiläiset voivat tulla, pidettiin sukkelana leikkinä.
Heille annetaan hyvä selkä sauna, ja siunaaman ajassa!

"Minä olen jo nähnyt ne, minä olen jo nähnyt ne", kertoi vanha
talonpoika synkästi.

Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten kilistettiin vielä kerran. Françoise
ja Dominique eivät olleet kuulleet mitään; he olivat hiljaa tarttuneet
toistensa käsiin penkin takana, niin ett'ei kukaan huomannut, ja tämä
teki heidät niin onnellisiksi ja tyytyväisiksi, että he istuivat siinä
aivan hiljaa ja katselivat pimeään.

Kuinka lauhkea ja ihana yö! Kylä molemmin puolin valkoista maantietä
uinaili, tyynesti kuin lapsi. Ei kuulunut muuta kuin jonkun ennen
aikojaan heränneen kukon laulu silloin tällöin. Läheisistä, suurista
metsistä virtaili lempeitä tuulahduksia, jotka vierivät yli kattojen,
kuni lempeät hyväilyt. Niityt tummine varjoineen näyttivät niin
salaperäisiltä ja totisen majesteetillisilta, samalla kuin pimeässä
lorisevat lähteet ja purot olivat ikäänkuin nukkuvan seudun raitis ja
tasainen huokuminen. Myllyn nukkuva pyörä näytti väliin uneksivan, aivan
kuin vanhat talonvahdit, jotka haukkuvat unissaan; se vinkui, se puheli
itsekseen Morellen keinuttamana, jonka leveä putous piti sointuvaa ja
kestävää ääntä kuin urkujentorvi. Milloinkaan ei ollut syvempi rauha
vallinnut onnellisemmassa maailman sopessa.



II.


Määrälleen kuukausi sen jälkeen, illalla ennen pyhän Ludvigin juhlaa,
oli Rocreuse kokonaan pelon ja kauhistuksen vallassa. Preussiläiset
olivat voittaneet keisarin ja lähenivät nopeasti kylää. Jo viikon ajan
olivat maantietä kulkevat ihmiset ennustaneet preussiläisten tuloa: "He
ovat Lormièressa -- he ovat Novelles'ssa"; ja kun Rocreusessa kuultiin
heidän niin nopeaan lähestyvän, luultiin joka aamu heidän astuvan esiin
Gagnyn metsästä. Mutta he eivät tulleet, ja se vaikutti vielä enemmän
levottomuutta. Aivan varmaan ryntäävät he kylään yöllä ja tappavat
kaikki sen asukkaat.

Edellisenä yönä, vähää ennen päivän nousua oltiin kylässä levottomia.
Asukkaat olivat heränneet kuullessaan mies-askelten kovan jyminän
maantieltä. Naiset laskeutuivat jo polvilleen ja tekivät ristinmerkin;
mutta kun raotettiin varovasti ikkunan luukkuja, tunnettiin tutut
punaiset housut. Se olikin eräs ranskalainen komppania. Kapteeni oli
heti kysynyt määriä ja jäänyt myllylle, keskusteltuaan ukko Merlier'n
kanssa.

Aurinko nousi kirkkaana sinä päivänä. Puolenpäivän aikaan oli tuleva
lämmin. Kirkas valo väreili yli metsän, mutta niityille nousi valkeata
sumua. Kylä heräsi viileänä aamuhetkenä, somana ja vireänä, ja koko
seutu jokineen ja lähteineen oli ihastuttava kuin kasteen kostuttama
kukkakimppu. Mutta kaunis ilma ei tehnyt ketään iloiseksi. Oltiin nähty
kapteenin kävelevän myllyn ympärillä, katselevan läheisiä huoneita,
menevän Morellen toiselle puolelle ja sieltä tarkastavan seutua
kiikarilla. Ukko Merlier, joka seurasi häntä, näytti antavan selityksiä.
Sitten oli kapteeni sijoittanut sotamiehiä muurien ja puitten taakse
kaikkiin koloihin ja kolkkiin. Pääjoukko oli asettunut myllyn pihalle.
He aikoivat siis tapella? Kun ukko Merlier palasi, kysyttiin häneltä.
Hän nyykäytti hiljaa päätään, sanaakaan sanomatta. Niin, aijottiin
tapella.

Françoise ja Dominique seisoivat ulkona pihalla ja katsoivat häneen
kysyvästi. Lopuksi otti hän piipun suustaan ja sanoi vaan:

"Voi, lapsi-raukat, teidän huomisista häistänne ei tule mitään."

Dominiquella oli huulet kovasti yhteen puristetut ja otsalla vihan
ryppy, hän ojensi väliin vartaloaan ja katseli lakkaamatta Gagnyn
metsään, ikäänkuin olisi hän tahtonut nähdä preussiläisten tulevan.
Françoise oli hyvin vaalea ja totinen, hän tuli ja meni ja hankki
sotamiehille mitä nämä tarvitsivat. He keittivät soppaansa yhdessä pihan
kulmassa ja laskivat leikkiä ruokaa odottaessaan.

Kapteeni näytti ihastuneelta. Hän oli tarkastanut joenpuoliset huoneet
ja myllärin suuren salin. Nyt istui hän kaivon luona ja puhui ukko
Merlier'n kanssa.

"Teillä on tässä oikea linnoitus", sanoi hän. "Me voimme puolustaa tässä
itseämme iltaan asti. Roistot ovat viivytelleet tiellä, heidän pitäisi
jo olla täällä."

Mylläri oli totinen. Hänestä tuntui kuin näkisi hän myllynsä soihtuna
palavan. Mutta hän ei valittanut, sitä piti hän hyödyttömänä. Hän sanoi
vaan:

"Meidän pitäisi piilottaa vene pyörän taakse. Siellä on kolo, johon se
mahtuu. Se voi olla tarpeen."

Kapteeni antoi käskyn. Hän oli kaunis mies, tuo kapteeni, noin
neljänkymmenen vuotias, suurikasvuinen ja miellyttävän näköinen. Hän
näytti Françoisea ja Dominiquea mielellään katselevan. Hän tarkasteli
heitä aivan kuin olisi unohtanut tulevan taistelun. Hän seurasi
silmillään Françoisea, ja hänen kasvoistaan näki selvään että tyttö oli
hänestä ihastuttava. Sitten kääntyi hän Dominiqueen ja kysäsi äkkiä:

"Sinä et siis ole armeijassa, poikaseni?"

"Minä olen ulkomaalainen", vastasi nuori mies.

Kapteenia tuntui tämä vastaus vaan puoleksi tyydyttävän. Hän iski silmää
ja hymyili. Oli hupaisempi olla Françoisen luona kuin kanuunain. Kun
Dominique huomasi hänen hymyilevän, sanoi hän:

"Minä olen ulkomaalainen, mutta minä ammun kuulalla omenan viidensadan
meetterin päästä. Metsästyspyssyni on tuolla takananne."

"Te tulette sitä tarvitsemaan", vastasi kapteeni kuivasti.

Françoise oli lähestynyt, hieman vapisten. Välittämättä läsnäolevista
ihmisistä puristi Dominique hänen käsiään, jotka Françoise ojensi häntä
kohti, ikäänkuin asettuakseen hänen suojeluksensa alle. Kapteeni
naurahti vielä kerran, mutta ei sanonut enää sanaakaan. Hän istui
miettivin katsein paikoillaan, miekka jalkain välissä; hän näytti
uneksivan.

Kello oli jo kymmenen. Kuumuus tuli yhä ankarammaksi. Kaikkialla
vallitsi helteinen hiljaisuus. Pihalla olivat sotamiehet alkaneet syödä
soppaansa liiterin varjossa. Ei vähintäkään ääntä kuulunut kylästä,
jonka asukkaat olivat sisältä salvanneet huoneittensa ovet ja ikkunat.
Yksinään maantielle jätetty koira ulvoi. Metsistä ja läheisiltä
niityiltä, jotka olivat nääntyä kuumuudesta, kuului ikäänkuin etäinen,
pitkäveteinen laulu, se oli tuulen suhinata puitten latvoissa ja
ruohossa. Käki kukkui. Sitten muuttui hiljaisuus vielä syvemmäksi.

Tässä nukahtaneessa ilmassa pamahti äkkiä laukaus. Kapteeni nousi
sukkelaan ylös, ja sotamiehet jättivät vielä puoleksi täysinäiset
soppalautasensa. Muutamien sekuntien kuluttua oli jokainen paikoillaan,
mylly oli täynnä sotamiehiä. Mutta kapteeni, joka oli mennyt ulos
maantielle, ei nähnyt mitään; oikealla sekä vasemmalla oli maantie
tyhjänä, valkoisena. Uusi laukaus kuului, ja vielä ei mitään näkynyt, ei
varjoakaan. Mutta kun hän kääntyi, näki hän Gagnyn metsässä päin hienon
savujuovan, joka kiemurteli esille kahden puun välistä. Metsä oli yhtä
synkkänä ja hiljaisena.

"Ne lurjukset ovat tunkeutuneet metsään", jupisi hän. "He tietävät
meidän olevan täällä."

Nyt alkoi yhä vilkkaampi tuli, myllyn ympäri vahdiksi asetettujen
ranskalaisten sotamiesten, ja puitten takana piilottelevain
preussiläisten välillä. Kuulat vinkuivat yli Morellen, tekemättä
kummallekkaan puolueelle mitään vahinkoa. Ampuminen oli epätasaista ja
laukauksia lähti kaikista pensaista. Yhä vieläkään ei näkynyt muuta kuin
valkea savu, jota tuuli hiljalleen kuljetti eteenpäin. Tätä kesti lähes
kaksi tuntia. Upseeri hyräili välinpitämättömän näköisenä. Françoise ja
Dominique, jotka olivat jääneet pihalle, nousivat varpailleen ja
tähystivät erään matalan muurin ylitse. Heitä huvitti varsinkin katsella
erästä pientä, sotamiestä, joka oli asetettu vartijaksi Morellen
äyräälle, erään vanhan veneenrungon taakse; hän loikoi mahallaan,
tähysti vakoillen viholliseen päin, ampui laukauksensa ja liukui sitten
alas erääsen ojaan, vähän taempana, uudestaan lataamaan pyssyään. Hänen
liikkeensä olivat niin hupaisia, niin viekkaita ja notkeita, ett'ei
voinut olla hymyilemättä häntä katsellessa. Hän näki luultavasti
preussiläisen pään, sillä hän nousi äkkiä ylös ja asetti pyssyn
poskelleen, mutta ennenkuin hän oli ampunut, huudahti hän, pyörähti
ympäri ja vieri alas ojaan, jossa hänen jalkansa vielä hetkisen
puistuttavasti vavahtelivat, niinkuin päättömän kananpojan jalat. Pikku
sotamies oli saanut kuulan keskelle rintaansa. Hän oli ensimmäinen
kuollut. Vaistontapaisesti tarttui Françoise Dominiquen käteen ja
pusersi sitä kiihkeästi.

"Elkää seisoko siellä", sanoi kapteeni. "Kuulat tulevat tänne saakka."

Oli todellakin räiskähtänyt vanhassa jalavassa, ja oksa pudota ropsahti
alas. Mutta nuoret eivät liikahtaneet paikaltaan, hetken jännitys oli
ikäänkuin naulannut heidät maahan. Metsän rinteessä oli muuan
preussiläinen äkkiä horjahtanut esiin puun takaa, aivan kuin teaatterin
kulissista, huitonut käsillään ilmaan ja kaatunut taaksepäin. Sitten ei
liikkunut enää mikään, molemmat kuolleet näyttivät auringonpaisteessa
nukkuvilta, yhtään elävätä olentoa ei näkynyt. Laukauksetkin lakkasivat
pamahtelemasta. Morelle yksinään jatkoi hiljaista kuiskutustaan.

Ukko Merlier katsoi kapteeniin hämmästyneen näköisenä, ikäänkuin
kysyäkseen häneltä oliko vaara jo ohitse.

"Nyt tulee pahin", mutisi tämä. "Varokaa itseänne. Elkää seisoko siinä."

Hän ei ollut vielä loppuun puhunut, kun jo hirveä yhteislaukaus jyrähti.
Suuri jalava tuli aivan kuin niitetyksi, lehtiä liiteli tuiskuna
ilmassa. Preussiläiset olivat onneksi ampuneet liian ylös. Dominique
talutti, melkein kantoi pois Françoisen. Ukko Merlier seurasi heitä,
huutaen:

"Kätkeytykää pieneen kellariin, siellä on vahvat muurit."

Mutta he eivät kuulleet häntä, he menivät suureen saliin, jossa
kymmenkunta sotamiestä odotti hiljaa, suljettujen ikkunanluukkujen
takana, kurkistellen raoista. Pihalle oli jäänyt vaan kapteeni
kumarruksiin matalan muurin taakse, hurjan kivääritulen yhä kestäessä.
Hänen ulkopuolelle vahdiksi asettamansa sotamiehet peräytyivät
ainoastaan askel askeleelta. He vetäytyivät kuitenkin yksitellen
sisälle, ryömien käsin ja jaloin; vihollinen oli ajanut heidät pois
piilopaikoistaan. He koettivat voittaa aikaa eivätkä näyttäneet
itseään, ett'eivät preussiläiset tietäisi kuinka suuri voima heillä oli
vastassaan. Vieläkin tunti kului. Eräs kersantti tuli ilmoittamaan, että
ulkona oli enää ainoastaan kaksi tai kolme miestä. Upseeri katsoi
kelloaan ja mutisi:

"Puoli kolme; -- meidän täytyy siis kestää neljä tuntia."

Hän antoi sulkea suuren pihaportin ja sitten varustauduttiin ankaraan
vastarintaan. Kun preussiläiset olivat Morellen toisella puolen, ei
hyökkäystä tarvinnut heti peljätä. Silta tosin löytyi kahden
kilomeetterin päässä, mutta he eivät luultavasti tietäneet sitä
löytyvänkään ja tuskin oli luultava että he koettaisivat kaalatakkaan
joen poikki. Upseeri antoi siis vaan vartioida maantietä. Siltä puolen
oli vaara lähestyvä.

Kiväärituli oli tauonnut. Mylly näytti kovassa päivänpaahteessa aivan
kuolleelta. Ainoakaan ikkunanluukku ei ollut auki, vähintäkään ääntä ei
kuulunut sisältä. Mutta vähitellen alkoi preussiläisiä ilmaantua Gagnyn
metsän rinteelle. He kurottivat esille päitään ja tulivat rohkeammiksi.
Useat sotamiehet myllyssä nostivat kiväärin silmälle, tähdätäkseen,
mutta kapteeni huusi:

"Ei, ei, odottakaa! Antaa heidän tulla lähemmäksi."

Preussiläiset olivat hyvin varovaisia, ja katselivat epäilevin silmin
myllyä. Tuo vanha, äänetön ja synkkä rauniontapainen rakennus
murattiköynnöksineen teki heidät levottomiksi. He tulivat kuitenkin
lähemmäksi. Kun noin viisikymmentä heistä oli tullut lakealle myllyn
edustalla, sanoi upseeri:

"Laukaiskaa!"

Räjähdys kuului, yksityisiä laukauksia tuli perästä. Françoise, jota
vapistutti, piti ehdottomasti kädet korvillaan. Dominique seisoi
sotamiesten takana, kiihkeällä tarkkuudella seuraten näitten tointa. Kun
savu oli hiukan haihtunut, nähtiin kolme preussiläistä seljällään
keskellä niittyä. Muut olivat heittäytyneet pajujen ja poppelien taakse.
Sitten alkoi piiritys.

Enemmän kuin tunnin ajan lenteli kuulia myllyn läpi. Ne piiskasivat
raesateen tavoin vanhaa muuria. Kun ne sattuivat kiveen, kuultiin niiden
litistyvän ja putoavan veteen. Puuhun tunkeutuivat ne sisään tuhisevalla
äänellä. Välistä ilmaisi vinkuva ääni luodin sattuneen pyörään.
Sotamiehet myllyssä säästivät laukauksiaan, he ampuivat vaan silloin kun
voivat tähdätä. Silloin tällöin katsoi kapteeni kelloaan. Kun muuan
kuula rikkoi yhden ikkunaluukun ja tunkeutui kattoon, mutisi hän:

"Kello on neljä. Me emme mitenkään voi kestää."

Vähitellen alkoi mylly todellakin horjua tuon kauhean kivääritulen
edessä. Yksi ikkunanluukku putosi alas veteen läpiammuttuna kuin pitsi
ja sen sijaan täytyi panna matrassi. Ukko Merlier antautui vähän väliin
vaaranalaiseksi tarkastaessaan niitä vahingoita, joita hänen
myllynpyöräraukkansa sai kärsiä; sen kitinä kävi kovin hänen
sydämmelleen. Tällä kertaa sai pyörä loppunsa, hän ei koskaan voisi sitä
enää korjata. Dominique oli rukoillut ja pyytänyt Françoisea vetäytymään
pois, mutta tämä tahtoi olla hänen luonaan; hän istuutui erään suuren
tammikaapin taakse, joka suojeli häntä. Yksi kuula sattui kuitenkin
kaappiin, jonka sivut kumeasti kajahtivat. Silloin asettui Dominique
Françoisen eteen. Hän ei ollut vielä ampunut, hän piti pyssyä kädessään,
sillä hän ei ollut päässyt ikkunain luo, jotka olivat täynnä sotamiehiä.
Joka laukauksella tärisi permanto.

"Varokaa!" huusi kapteeni yht'äkkiä.

Hän oli äsken nähnyt jotakin mustaa tulevan metsästä. Heti alkoi hirveä
yksittäis-ampuminen. Tuntui kuin olisi hirmumyrsky huonetta
tärisyttänyt. Vielä yksi ikkunanluukku romahti alas ja ammottavasta
ikkunan aukosta tunkeutuivat kuulat sisälle. Kaksi sotamiestä vaipui
lattialle. Toinen ei liikahtanutkaan enää; hänet vieritettiin sivulle
seinän viereen, sillä hän oli tiellä. Toinen makasi ja väänteli itseään
ja rukoili että hänet tapettaisiin; mutta kukaan ei häntä kuunnellut;
kuulat vinkuivat yhä korvissa ja jokainen koetti suojella itseään ja
löytää sopivan paikan, josta voisi ampua. Kolmas sotamies tuli
haavoitetuksi; tämä ei päästänyt vähintäkään ääntä; hän vaipui lattialle
erään pöydän viereen jäykästi tuijottavin silmin. Kun Françoise näki
kaikki nuo kuolleet, työnsi hän vaistontapaisesti pois tuolin ja
istuutui lattialle seinän viereen; hän luuli siinä olevansa vähemmän
vaarassa. Sillä aikaa oli etsitty kaikki talon matrassit ja niillä
puoleksi täytetty ikkuna. Sali alkoi olla täynnä sirpaleita
rikkoontuneista aseista, rikkiammutuista huonekaluista.

"Kello on viisi", sanoi kapteeni. "Nyt miehiä kysytään. He aikovat tulla
joen yli."

Samassa päästi Françoise huudon. Kivestä ponnahtanut luoti oli
pyyhkäissyt hänen otsaansa. Siitä sirisi muutama pisara verta. Dominique
katseli häntä, sen jälkeen meni hän ikkunaan, ampui ensimmäisen
laukauksensa ja ampueli sitte yhtämittaa. Hän latasi, ampui,
välittämättä mitä hänen ympärillään tapahtui; silloin tällöin hän
katseli Françoiseen, siinä kaikki. Muuten hän ei pitänyt kiirettä, vaan
tähtäsi tarkkaan. Preussiläiset hiipivät esiin pitkin poppeliriviä ja
koettivat mennä Morellen yli, niinkuin kapteeni oli arvannut; mutta heti
kun joku heistä uskalsi tulla näkyviin, kaatui hän, Dominiquen pyssyn
luoti päässä. Kapteeni ihastui, huomattuaan tämän. Hän ei ollut sitä
odottanut. Hän kiitti nuorta miestä ja sanoi, että hän olisi onnellinen,
jos hänellä olisi monta sellaista pyssymiestä. Dominique ei sitä
kuunnellut. Luoti liipasi hänen olkapäätään, toinen haavoitti hänen
jalkaansa. Ja yhä hän ampui.

Kaksi taas kaatui. Matrassit olivat repaleina eivätkä voineet enää
peittää ikkunoita. Vielä yksi luotituisku ja mylly näytti tulevan pois
lakaistuksi. Asema ei ollut enää tukeva. Mutta upseeri sanoi vaan:

"Pitäkää paikkanne -- vielä puoli tuntia!"

Nyt hän laski minuutitkin. Hän oli esimiehelleen luvannut pidättää
vihollista siellä iltaan asti, eikä hän tahtonut taantua askeltakaan
ennen sitä aikaa, jolloin hän oli päättänyt peräytyä. Hän pysyi yhtä
ystävällisenä ja hymyili Françoiselle, häntä rauhoittaakseen. Itse oli
hän ottanut kiväärin eräältä kaatuneelta sotamieheltä ja ampui sillä
laukauksen toisensa jälkeen.

Nyt ei ollut enää kuin kahdeksan sotamiestä salissa. Preussiläisiä näkyi
joukottain Morellen toisella puolen, ja selvää oli, että he millä
hetkellä hyvänsä voivat mennä virran yli. Vielä kului muutamia
minuuttia. Kapteeni itsepintaisesti ei tahtonut antaa peräymiskäskyä,
kun eräs kersantti tuli juosten ja sanoi:

"He ovat tiellä, he aikovat käydä meidän kimppuumme takaapäin."

Preussiläiset olivat luultavasti löytäneet sillan. Kapteeni veti
kellonsa esiin.

"Viisi minuuttia vielä!" sanoi hän. "He eivät voi ehtiä tänne viidessä
minuutissa."

Kun kello löi kuusi, suostui hän vihdoin antamaan miestensä mennä ulos
pikku ovesta, joka vei kapealle käytävälle. Sieltä heittäytyivät he
erääsen kaivantoon ja pääsivät onnellisesti Sauvalin metsään. Kapteeni
tervehti ennen lähtöään kohteliaasti ukko Merlier'tä ja pyysi anteeksi;
hän lisäsi:

"Pitäkää heitä hyvällä tuulella; me tulemme takaisin."

Dominique oli jäänyt yksin saliin. Hän ampui aina vaan; oli niinkuin hän
ei olisi kuullut eikä nähnyt. Hän tiesi vaan täytyvänsä puolustaa
Françoisea. Sotamiehet olivat lähteneet eikä hän tiennyt siitä mitään.
Hän tähtäsi ja tappoi miehen joka laukauksella. Äkkiä syntyi kauhea
melu. Preussiläiset olivat juuri tunkeutuneet pihaan takaapäin. Hän
ampui viimeisen laukauksen, sitten syöksyivät he häneen käsiksi, hänen
pyssynsä vielä sauhutessa.

Neljä miestä piteli häntä. Toiset rähisivät hänen ympärillään ilkeätä
mongerrosta. He olivat kuristaa hänet heti paikalla. Françoise oli
rukoillen heittäytynyt väliin. Mutta eräs upseeri tuli sisään ja
tuotatti vangin eteensä. Vaihdettuaan muutamia sanoja saksaksi
sotamiesten kanssa kääntyi hän Dominiqueen ja sanoi tuimasti hyvin
hyvällä ranskankielellä:

"Ennen kahden tunnin kuluttua teidät ammutaan."



III.


Saksalainen ylipäällikkö oli julistanut määräyksen, että jokainen
ranskalainen, joka ei kuulunut säännölliseen armeijaan ja tavattiin ase
kädessä, piti ammuttaman. Vapaajoukkojakaan ei tunnustettu sotaakäyviksi
joukoiksi. Säätämällä niin hirmuisia säännöksiä talonpojille, jotka
puolustivat talojaan ja tavaroitaan, tahtoivat saksalaiset estää väestön
yleistä aseisin tarttumista, jota he pelkäsivät.

Upseeri, pitkä, laiha, noin viisikymmenvuotias mies, piti Dominiquen
kanssa lyhyen tutkinnon. Vaikka hän puhui selvästi ranskaa oli hän
jäykkä kuin preussiläinen.

"Oletteko täältä kotoisin?"

"En, olen belgialainen."

"Minkätähden olette tarttunut aseisin? Eihän tämä kaikki teihin koske."

Dominique ei vastannut. Samassa huomasi upseeri Françoisen, joka seisoi
siinä kuunnellen, aivan vaaleana; hänen valkealla otsallaan muodosti
pieni haava punaisen viivan. Upseeri tarkasti nuoria, ensin toista
sitten toista, näkyi ymmärtävän ja lisäsi ainoastaan:

"Te ette kiellä ampuneenne?"

"Minä ampusin niin paljon kuin ennätin", vastasi Dominique tyynesti.

Tunnustus oli turha, sillä hän oli musta ruudin savusta, aivan hiessä ja
vaatteilla veritahroja, joita hänen olkapäästään tippuneet veripisarat
olivat tehneet.

"Hyvä", kertoi upseeri. "Ennen kahden tunnin kuluttua teidät ammutaan."

Françoise ei itkenyt. Hän puristi kätensä ristiin ja kohotti ne ylös
mykän epätoivon liikkeellä. Upseeri huomasi tämän. Kaksi sotamiestä
veivät Dominiquen viereiseen huoneesen, jossa heidän tuli vartioida
häntä. Tyttö lankesi istumaan tuolille, jalat eivät kantaneet häntä, hän
ei voinut itkeä, hän oli vähällä tukehtua. Upseeri katseli häntä yhä.
Lopulta kysyi hän:

"Onko tuo nuori mies teidän veljenne?"

Françoise pudisti päätään. Upseeri seisoi yhtä jäykkänä, hänen
kasvonjuonteensa eivät tulleet leppeämmiksi. Hetkisen vaitiolon jälkeen
lausui hän taas:

"Onko hän asunut kauvan näillä seuduin?"

Françoise teki myöntävän liikkeen.

"Siinä tapauksessa tuntee hän kai hyvästi ympärillä olevat metsät?"

Nyt Françoise puhui:

"Kyllä hän tuntee", sanoi hän, katsellen kummastellen upseeria.

Tämä ei sanonut enää mitään, kääntyi kantapäillään ympäri ja käski että
kylän määri tuotaisiin hänen luokseen. Françoise nousi ylös, kasvot
hieman punaisina: hän luuli ymmärtävänsä syyn upseerin kysymyksiin ja
rupesi taas hiukan toivomaan. Hän kiiruhti itse etsimään isäänsä.

Ukko Merlier oli heti ampumisen tauottua mennyt tarkastamaan pyöräänsä.
Hän jumaloitsi tytärtään, hän rakasti Dominiquea, tulevata vävyänsä,
mutta myllynpyörälläkin oli suuri sija hänen sydämmessään. Kun molemmat
lapset, niinkuin hän heitä kutsui, olivat eheinä päässeet melskeestä,
ajatteli hän kolmatta lemmikkiään, joka oli äärettömästi kärsinyt.
Kumarruksissa tarkasteli hän tuon suuren puu-luurangon haavoja
huolestuneen näköisenä. Viisi siipeä oli palasina, akseli oli kuulien
lävistämä. Hän pisti sormensa kuulain reikiin mitatakseen niiden
syvyyttä; hän mietiskeli miten hän voisi nuo vahingot korjata. Françoise
tapasi hänet työntämässä lastuja ja sammaleita koloihin.

"Isä", sanoi Françoise, "he kysyvät teitä."

Ja nyt viimeinkin hän itki, kertoessaan mitä äsken oli kuullut. Ukko
Merlier pudisti päätään. Ei ihmisiä noin vaan ammuta. Sen he saavat
nähdä. Hän meni sisälle myllyyn hiljaisen ja tyynen näköisenä, kuten
tavallisesti. Kun upseeri pyysi ruokavaroja miehilleen, vastasi ukko,
ett'eivät Rocreusen asukkaat olleet tottuneet raakaan kohteluun, ja
ett'ei heiltä saisi mitään jos väkivaltaa käytettiin. Hän otti
toimekseen kaikki, mutta sillä ehdolla, että hän sai yksinään toimia.
Upseeria näytti tuo tyyni puhe ensin närkästyttävän, sitten myöntyi hän
ukon lyhyiin, järkähtämättömiin sanoihin. Mutta kun ukko meni, huusi
upseeri hänet takaisin ja kysyi:

"Mikä on tuon metsän nimi, tuolla vastapäätä?"

"Sauvalin metsä."

"Kuinka suuri on sen pinta-ala?"

Mylläri katsoi häneen kysyvästi.

"En tiedä", vastasi hän.

Sitten hän läksi. Tunti sen jälkeen oli upseerin vaatima sota-pakkovero,
elatustarpeita ja rahaa, myllyn pihalla. Yö ennätti, Françoise tarkasti
levottomasti sotamiesten liikkeitä. Hän oleskeli yhä vielä sen huoneen
ulkopuolella, johon Dominique oli salvattu. Kello 7 aikaan joutui hän
hirveään mielenjännitykseen; hän näki upseerin menevän vangin luokse ja
kuuli heidän puhuvan korkealla äänellä noin neljänneksen tuntia.
Hetkeksi ilmaantui upseeri kynnykselle ja antoi sotamiehille saksaksi
jonkun käskyn, jota Françoise ei ymmärtänyt; mutta kun kaksitoista
miestä, kiväärit olalla, asettui riviin pihalle, vavistutti häntä, hän
luuli kuolevansa. Kaikki oli siis ohitse; Dominique tulisi ammuttavaksi.
Nuo kaksitoista miestä seisoivat siinä kymmenkunta minuuttia, Dominiquen
ääni kuului huoneesta, kiivaana, empivänä. Lopulta tuli upseeri ulos,
paiskasi oven kovasti jälkeensä kiinni ja sanoi:

"Hyvä, miettikää asiata -- minä annan teille ajatusaikaa huomiseen
aamuun aikaiseen."

Viittaamalla käski hän kaksitoistamiehisen rivin pois. Françoise seisoi
siinä ja tuijotti eteensä, hän ei tietänyt mitä ajatella. Ukko Merlier,
joka yhä vaan poltteli piippuaan, katselen vihollisjoukkoa
teeskentelemättömällä uteliaisuudella, tuli ja otti häntä käsivarresta
isällisellä lempeydellä. Hän vei Françoisen hänen huoneesensa.

"Pysy tyynenä", sanoi ukko, "koeta nukkua. Huomenna päivän noustua
saamme nähdä --"

Mennessään lukitsi hän varmuuden vuoksi Françoisen oven. Hänen
mielipiteensä oli, ett'eivät naiset kelvanneet mihinkään ja että he
pilaavat kaikki, vakaviin asioihin ryhtyessään. Mutta Françoise ei
käynyt levolle. Hän istui kauvan vuoteellaan, kuunnellen hälinää ulkona
huoneissa. Pihalle lepäämään asettuneet sotamiehet lauloivat ja
nauroivat; he söivät ja joivat luultavasti aina kello yhteentoista asti,
sillä melu ja hälinä ei lakannut hetkeksikään. Itse myllystä kuului
silloin tällöin raskaita askeleita, luultavasti muutettiin vahtia.
Kaikkein tarkimmin kuunteli Françoise kaikkia, hänen alapuolellaan
olevasta huoneesta kuuluvia ääniä. Useampia kertoja asettui hän
pitkäkseen lattialle ja kuunteli permantoa vasten. Dominique oli
salvattu juuri tuonne alas. Hän käveli luultavasti seinän ja ikkunan
väliä, sillä Françoise kuuli kauvan hänen säännöllisen astuntansa;
sitten ei kuulunut enää mitään, hän oli luultavasti istuutunut. Muukin
melu lakkasi, kaikki nukkuivat. Kun hän arveli koko talon olevan unen
helmoissa, avasi hän ikkunan niin hiljaa kuin suinkin ja nojasi
kyynärpäillään ikkunan puitteesen.

Yö oli hiljainen ja leuto. Kapea uusikuu, joka juuri alkoi laskeutua
Sauvalin metsän taakse, valaisi seutua himmeän yölampun tavoin. Suurien
puitten pitkät varjot muodostivat tummia raittoja niityillä, samalla
kuin kuun valaisema ruoho näytti pehmeältä kuin viheriä sametti. Mutta
Françoise ei ollenkaan huomannut yön salaperäistä lumousta. Hän
tarkasteli ympäristöä ja etsi silmin vahtia, joita arveli saksalaisten
asettaneen myllyn ympärille. Hän näki selvään niiden varjot pitkin
Morellea. Yksi ainoa oli myllyn etupuolella, virran toisella puolen,
erään pajun vieressä, jonka oksat ulottuivat veteen. Françoise eroitti
hänet selvään. Se oli pitkä, nuori mies, joka seisoi liikkumatta kasvot
taivasta kohti uneksivan näköisenä.

Siten tyystin tarkasteltuaan seutua, palasi hän jälleen sängylleen
istumaan. Tunnin aikaa hän siinä viipyi, syviin ajatuksiin vaipuneena.
Sitten kuunteli hän jälleen: ei hievaustakaan kuulunut koko talosta. Hän
meni takaisin ikkunan luo ja katsoi ulos, mutta kuun toinen sarvi, joka
vielä pistäysi esiin puitten takaa, oli luultavasti haitaksi hänelle,
sillä hän istui jälleen odottamaan. Viimeinkin näytti hänestä sopiva
aika tulleen. Yö oli pilkko pimeä, hän ei eroittanut enää vahtia tuolla
vastapäätä, koko seutu näytti läkkimereltä. Hän kuunteli hetkisen ja
teki sitten päätöksensä. Aivan lähellä ikkunaa oli portaat, rautakouria
lyöty seinään, jotka veivät myllyn pyörän luota ylös ullakolle ja joita
myllärit ennen käyttivät hoitaessaan eräitä pienempiä pyöriä, mutta
sittemmin, kun myllyn koneisto oli tehty yksinkertaisemmaksi, olivat
portaat aikoja sitten kadonneet tiheän muratin alle, joka peitti koko
tämän puolen myllyä.

Françoise astui rohkeasti ikkunanlaudan yli, tarttui kiinni yhteen
rautakourista ja oli ulkona. Hän alkoi kiivetä alaspäin. Hameet estivät
häntä paljon. Äkkiä irtaantui muudan kivi seinästä ja molskahti alas
Morelleen. Hän pysähtyi, ruumistaan karsi. Mutta hän huomasi sitten,
että putous alituisella kohinallaan hämmentäisi hänen kiipeämisestään
mahdollisesti syntyvän kolinan, ja laskeutui sitten rohkeammin,
tavoitellen jaloillaan murattien keskeltä porrasnappuloita. Kun hän oli
sen huoneen kohdalla, jossa Dominique oli vangittuna pysähtyi hän.
Odottamaton vaikeus oli vähällä viedä häneltä kaiken rohkeuden: tämän
huoneen ikkuna ei ollut suoraan hänen huoneensa ikkunan alla, vaan
hiukan sivulla rappusista, ja kun hän koetteli käsin, tunsi hän vaan
seinän. Täytyikö hänen kiivetä jälleen ylös ja heittää koko aikeensa?
Hänen käsivartensa väsyivät ja virran kohina tuolla alhaalla alkoi
pyörryttää häntä. Hän irroitti pieniä kalkkimuruja muurista ja viskasi
niitä Dominiquen ikkunaan. Tämä ei kuullut, luultavasti nukkui hän.
Françoise raapi ja raastoi uudelleen muuria, niin että nahka sormistaan
irtaantui. Hänen voimansa olivat lopussa, hän tunsi vaipuvansa
taaksepäin, kuin vihdoinkin Dominique avasi hiljaa ikkunan.

"Minä se olen", kuiskasi Françoise. "Sinun täytyy ottaa minut --
sukkelaan -- minä putoan."

Hän sinutteli Dominiquea ensi kerran. Dominique nojautui ulos, sai
kiinni hänestä ja nosti hänet huoneesensa. Siellä rupesi Françoise itkeä
tyrskyttämään, mutta pian hän tukehdutti nyyhkytykset, ettei kukaan
kuulisi. Sitten ponnisteli hän ankarasti tyyntyäkseen.

"Vartioidaanko teitä?" kysyi hän hiljaa.

Dominique, joka vielä oli hämmästyksissään siitä, että Françoise nyt oli
siellä, nyykäytti päätään ja viittasi oveen päin. Sen toiselta puolen
kuului kuorsaaminen; vahti oli antautunut unelle ja paneutunut
makaamaan lattialle ovea vasten, siinä uskossa ettei vanki siten pääsisi
mihinkään huoneesta.

"Teidän pitää paeta", uudisti Françoise kiivaasti. "Minä olen tullut
pyytämään teitä pakenemaan ja sanomaan teille jäähyväiset."

Mutta Dominique ei näyttänyt kuulevan häntä. Hän huudahti yhä uudelleen:

"Kuinka, tekö se todellakin olette? Oi kuinka te pelästytitte minut --
te olisitte voinut tappaa itsenne."

Hän tavoitti hänen käsiään ja suuteli niitä.

"Kuinka minä rakastan teitä, Françoise! Te olette yhtä rohkea kuin hyvä.
Minä pelkäsin vaan että saisin kuolla teitä näkemättä. Mutta te olette
täällä, ja nyt he saavat ampua minut. Kun olen saanut olla neljänneksen
tuntia teidän kanssanne, olen valmis."

Vähitellen oli hän vetänyt luokseen Françoisen, joka nojasi päänsä hänen
olkapäätään vasten. Vaara vei heidät lähemmä toisiaan. Tässä syleilyssä
unhottivat he kaikki.

"Françoise", alkoi Dominique jälleen hyväilevällä äänellä, "tänään on
pyhän Ludvigin päivä, meidän kauvan odotettu hääpäivämme. Mikään ei ole
voinut meitä eroittaa, tässähän olemme molemmat kahden kesken, me olemme
yhtyneet, niinkuin luvattukin oli -- eikö niin, näihin aikoihin
päivästähän on hääpäivämme aamu?"

"Niin, niin", sanoi Françoise, "hääpäivämme aamu."

Suutelo, jonka he vaihtoivat, melkein hurmasi heidät. Mutta äkkiä
irroitti Françoise itsensä, hirmuinen todellisuus muistui hänelle
mieleen.

"Teidän pitää paeta, teidän pitää paeta", sammalsi hän. "Meillä ei ole
minuuttiakaan aikaa kadottaa."

Kun Dominique ojensi käsiään pimeässä, ottaakseen hänet jälleen
syliinsä, sinutteli Françoise häntä uudelleen.

"Oi, minä pyydän sinua, kuule mitä sanon! Jos sinä kuolet, kuolen
minäkin. Tunnin kuluttua on jo päivä. Sinun täytyy heti lähteä."

Hän kertoi sukkelaan Dominiquelle aikeensa. Rautaportaat ulottuivat aina
myllynpyörään saakka, siitä voi hän siipiä myöten kiivetä alas veneesen,
joka oli piilotettu erääsen nurkkaan. Sitten olisi hänen helppo päästä,
yli toiselle rannalle ja paeta.

"Mutta siellä on kaiketi vahtia?" kysyi Dominique.

"Yksi ainoa, myllyn vastapäätä, ensimmäisen pajun alla."

"Jos hän huomaa minut, ja huutaa minua seisomaan?"

Françoisea kauhistutti. Hän pani Dominiquen käteen veitsen, jonka oli
tuonut mukanaan. Molemmat olivat vaiti. Sitten lausui Dominique:

"Mutta isänne, ja te itse? Ei, minä en voi paeta. Kun ei minua enään ole
täällä tappavat sotamiehet ehkä teidät. Te ette tunne heitä. He ovat
luvanneet minulle armon, jos näyttäisin heille tien Sauvalin metsän
läpi. Kun ei heillä enään ole minua, voivat he tehdä mitä tahansa."

Tyttö ei ruvennut kiistelemään. Kaikkiin Dominiquen väitöksiin vastasi
hän vaan:

"Minun tähteni -- paetkaa! Jos rakastatte minua, Dominique, niin älkää
viipykö täällä minuuttiakaan enää!"

Sitten lupasi hän mennä huoneesensa jälleen. Kukaan ei saisi tietää että
hän oli auttanut Dominiquea pakoon. Lopuksi syleili ja suuteli hän
sulhoaan tavattoman kiihkeästi, saadakseen hänet myöntymään. Dominique
oli voitettu. Hän kysyi vaan vielä:

"Vannotteko, isänne tietävän aikeestanne ja että hän neuvoo minua
pakenemaan?"

"Isäni juuri on minut lähettänyt", vastasi Françoise rohkeasti.

Hän valhetteli. Tällä hetkellä tunsi hän ainoastaan vastustamattoman,
pakoittavan tarpeen, tietää hänet olevan turvassa, päästä tuosta
hirveästä ajatuksesta, että auringon nousu olisi hänen kuolemansa
merkki. Kun Dominique vaan olisi poissa, saisivat kaikki onnettomuudet
yllättää häntä itseään, ne tuntuisivat hänestä suloisilta, kun hän vaan
saisi elää. Hänen rakkautensa itsekkäisyys vaati ennen kaikkia, että
Dominique jäisi elämään.

"Hyvä", sanoi Dominique, "minä teen niin kuin tahdotte."

Sitten he eivät enää puhelleet. Dominique avasi jälleen ikkunan. Mutta
äkkiä pelästytti heitä kolina. Ovi ritisi ja he luulivat jonkun avaavan
sitä paraikaa. Vahdintarkastaja oli luultavasti kuullut heidän äänensä.
He seisoivat siinä kiinni toisissaan, odottaen hirveässä tuskassa. Ovi
ritisi vielä kerran, vaan se ei au'ennut. He päästivät molemmat puoleksi
tukautetun huokauksen; he arvasivat, että oven takana nukkuva sotamies
vaan oli kääntynyt. Kaikki muuttui jälleen hiljaiseksi, kuorsaaminen
alkoi uudelleen.

Dominique tahtoi välttämättä, että Françoise ensin kiipeisi huoneesensa.
He syleilivät toisiaan ja ottivat mykät jäähyväiset. Sitten auttoi
Dominique häntä ottamaan kiinni portaista ja tarttui itsekkin niihin.
Mutta hän kieltäytyi astumasta nappulatakaan alemmaksi, ennenkuin hän
tiesi, että Françoise oli huoneessaan. Kun Françoise oli päässyt ylös
kammariinsa, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti:

"Hyvästi -- minä rakastan sinua!"

Hän seisoi ikkunassaan ja koetti seurata katseellaan Dominiquea. Yö oli
vielä pilkkopimeä. Hän katseli nähdäkseen vahtia, mutta ei huomannut
sitä; ainoastaan paju näytti vähän valoisammalta keskellä pimeyttä.
Silmänräpäyksen kuuli hän rapinata, joka syntyi kun Dominique
kiivetessään kosketteli murattia. Sitten ratisi pyörä ja kuului
hiljaista loiskinaa, joka ilmaisi nuorukaisen löytäneen veneen. Heti sen
jälkeen eroitti Françoise todellakin veneen mustat piirteet Morellen
harmaalla pinnalla. Silloin oli hän pakahtua hirveästä tuskasta ja
pelosta. Joka silmänräpäys odotti hän kuulevansa vahdin huudon;
pieninkin varjosta kuuluva ääni tuntui hänestä sotamiehen kiireisiltä
askeleilta, aseitten kolinalta, ladattavan kiväärin ratinalta. Mutta
sekunnit kuluivat ja seutu oli yhä aivan hiljaisena. Dominique oli kai
saapunut toiselle rannalle. Françoise ei nähnyt enää mitään. Hiljaisuus
oli juhlallinen. Silloin kuuli hän astuntaa, käheän huudon, jonkun
kappaleen tohean putoamisen. Sitten muuttui hiljaisuus vieläkin
syvemmäksi. Hän seisoi jääkylmänä synkässä pimeydessä, ikäänkuin olisi
tuntenut kuolon kulkevan ohitsensa.



IV.


Päivän valjetessa syntyi ääntä ja hälinää myllyssä. Ukko Merlier kävi
avaamassa Françoisen oven. Tyttö meni alas pihalle, vaaleana, vaan hyvin
tyynenä. Siellä ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta väristystä,
nähdessään preussiläisen sotamiehen ruumiin maassa, kaivon luo levitetyn
sinellin päällä.

Ympärillä viittoivat ja huusivat sotamiehet hirveästi. Useat heistä
häristivät nyrkillään kylään päin. Upseeri oli kutsuttanut ukko
Merlier'n, kylän määrinä paikalle.

"Tässä", sanoi hän vihan tukehduttamalla äänellä, "on yksi meikäläinen,
joka löydettiin murhattuna joen rannalta. Meidän täytyy ankarasti
rangaista murhaaja esimerkiksi muille, ja minä luotan teihin, että te
autatte meitä murhaajan etsimisessä."

"Minä teen kaikki mitä vaaditte", vastasi mylläri tavallisella
tyyneydellään, "mutta se ei ole mikään helppo asia."

Upseeri kumartui alas ja veti syrjään kuolleen haavaa peittävän
sinellin liepeen. Silloin paljastui hirveä haava. Vahti oli saanut iskun
kurkkuunsa ja ase oli jäänyt haavaan. Se oli mustapäinen kyökkipuukko.

"Tarkastakaa tätä veistä", sanoi upseeri ukko Merlier'lle, "ehkä se voi
auttaa meitä etsimisessä."

Ukko säpsähti. Mutta hän tointui heti ja vastasi, ilman että yksikään
jänne hänen kasvoillaan värähti:

"Sellaisia veitsiä on kaikilla ihmisillä näillä seuduin. Mies oli ehkä
väsynyt tappeluihin ja teki itse lopun elämästään. Sellaista on ennenkin
nähty."

"Vaiti!" huusi upseeri hurjistuneena. "En tiedä mikä estää minua
pistämästä tulta kylän kaikkiin nurkkiin."

Onneksi esti viha häntä huomaamasta Françoisen mielenliikutusta. Tytön
oli täytynyt istua kivipenkille kaivon luona. Tahtomattaankin täytyi
hänen katsella tuota ruumista, joka loikoi pitkällään maassa, melkein
hänen jalkainsa juuressa. Se oli pitkä, kaunis, nuori mies, joka oli
Dominiquen näköinen, vaalea tukkainen ja sini silmäinen. Tämä
yhdennäköisyys liikutti häntä sydämmen syvyyteen saakka. Hän ajatteli,
että kuollut ehkä oli jättänyt tuonne alas Saksanmaalle rakastettunsa,
joka nyt itkisi. Hän tunsi veitsensä sotamiehen kurkussa. Hän oli miehen
murhannut.

Upseeri puheli juuri kauheista toimenpiteistä Rocreusen kylää vastaan
kun muutamia sotamiehiä riensi hänen luokseen. Oli vast'ikään huomattu
Dominiquen pako. Tämä nosti vielä enemmän hälinää. Upseeri meni
huoneesen, katsoi ulos avonaisesta ikkunasta, ymmärsi miten oli
tapahtunut ja tuli takaisin hirveästi kiukuissaan.

Ukko Merlier näytti hyvin tyytymättömältä Dominiquen pakoon.

"Hupsu!" mutisi hän. "Turmelee kaikki tyyni."

Françoise, joka kuunteli häntä, kävi levottomaksi. Hänen isänsä ei
ollenkaan epäillyt hänen olleen Dominiquen apuna. Ukko ravisti päätään
ja sanoi puoliääneen:

"Kas nyt on meidän asemamme kaunis!"

"Tuo lurjus se oli! Tuo lurjus se oli!" huusi upseeri. "Hän on paennut
metsään. Mutta teidän täytyy hankkia hänet takaisin jälleen, muutoin saa
siitä kylä kärsiä!"

Sitten kääntyi hän mylläriin päin ja sanoi:

"Antakaapas kuulua, te luultavasti tiedätte missä hän on piilossa?"

Ukko Merlier naurahti hiljakseen omalla tavallaan ja osoitti laajoja
metsäisiä harjuja.

"Kuinka voitte uskoa löytävänne ihmistä tuolta?" sanoi hän.

"Oh, siellä löytyy kai piilopaikkoja, jotka te tunnette. Te saatte
kymmenen miestä. Näyttäkää niille tie."

"Aivan mielelläni. Mutta me tarvitsemme kahdeksan päivää
kuljeskellaksemme läpi ympäristön metsät."

Ukon tyyneys saattoi upseerin hurjistumaan. Hän ymmärsi tuollaisen
jahdin naurettavaksi. Silloin huomasi hän penkillä Françoisen,
vaaleana, vapisevana. Tytön tuskastuneet, pelonalaiset kasvot herättivät
hänen epäluuloaan. Hän vaikeni hetkisen ja tarkasti vuoroin mylläriä ja
Françoisea tutkivin katsein.

"Eikö tuo mies ole teidän tyttärenne rakastaja?" kysyi hän lopuksi
vanhukselta jyrkästi.

Ukko Merlier tuli sinisen valkoiseksi ja näytti melkein kuin aikoisi hän
rynnätä upseerin päälle ja kuristaa hänet. Hän oikaisi itseään eikä
vastannut. Françoise peitti kasvonsa käsillään.

"Niin se on", jatkoi preussiläinen. "Te, tahi teidän tyttärenne olette
auttaneet häntä pakenemaan. Te olette osallisia hänen rikokseensa.
Viimeisen kerran kysyn teiltä: tahdotteko hankkia hänet jälleen tänne?"

Mylläri ei vastannut. Hän kääntyi pois ja katseli muualle,
välinpitämättömän näköisenä, ikään kuin eivät upseerin sanat olisi häntä
koskeneetkaan. Tämä saattoi upseerin vihan kiehumaan.

"Hyvä", sanoi hän, "te tulette ammuttavaksi hänen sijastaan."

Ja hän komensi taasen esille sen osaston, jonka piti ottaa osaa
ampumiseen. Ukko Merlier oli tyyni. Hän kohotti tuskin olkapäitään; koko
tapaus oli hänestä ilettävä. Luultavasti ei hän uskonut että miestä
ammuttaisiin noin vaan ilman mitään. Kun sotamiehet olivat paikoillaan,
sanoi hän tyynesti:

"Tässä näyttää olevankin tosi kysymyksessä? No niin, kernaasti minun
puolestani. Jos teidän välttämättä täytyy joku ampua, niin voitte
yhtähyvin ampua minut kuin jonkun muunkin."

Mutta Françoise nousi ylös melkein mieletönnä kauhistuksesta.

"Armoa, hyvä herra!" läähätti hän. "Älkää tehkö isälleni mitään pahaa!
Tappakaa minut hänen asemestaan! Minä autoin Dominiquen pakenemaan. Minä
yksin olen syyllinen."

"Vait, lapsi!" huudahti ukko Merlier. "Miksi valehtelet? Hän on ollut
koko yön huoneesensa suljettuna hyvä herra. Hän valehtelee, minä
vakuutan sen teille."

"Ei, minä en valhettele", toisti tyttö kiivaasti. "Minä kiipesin alas
ikkunasta ja viekottelin Dominiquen pakenemaan. Se on totta, se
ainoastaan on totta."

Ukko kävi hyvin vaaleaksi. Hän huomasi selvään Françoisen silmistä,
ett'ei tämä valhetellut, ja tuo kertomus kauhistutti häntä. Oi, niitä
lapsia rakkaushoureineen, miten ne voivat pilata kaikki! Hän vihastui ja
huusi upseerille:

"Hän on hullu, älkää kuunnelko häntä. Hän kertoo teille tuhmuuksia. No
niin, nyt ne riittävät jo."

Françoise tahtoi vielä kerran väittää vastaan. Hän lankesi polvilleen ja
puristi kätensä ristiin. Upseeri katsoi aivan tyynenä tuota surullista
taistelua.

"Minä pidän kai isänne", sanoi hän lopuksi, "koska minulla ei ole tuota
toista enää. Koettakaa etsiä toinen, niin pääsee isänne vapaaksi."

Hetkisen katseli Françoise häntä tuijottaen; upseerin ehdotus
kauhistutti tyttöä.

"Tämä on hirveätä", mutisi hän. "Mistä luulette minun voivan löytää
Dominiquen nyt enää? Hän on poissa, en tiedä niissä."

"Valitkaa! Hän tai isänne."

"Oi Jumalani, *onko* minulla mitään vaalia? Jos tietäisinkin missä
Dominique on, en voisi valita. Te muserratte sydämmeni; tahtoisin
mieluummin kuolla heti. Niin, se olisi pian tehty -- tappakaa minut,
minä pyydän, tappakaa minut!"

Tuo epätoivo ja nuo kyyneleet tekivät lopulta upseerin kärsimättömäksi.
Hän huusi:

"Kas niin, nyt piisaa! Tahdon olla jalomielinen ja antaa teille kaksi
tuntia aikaa. Ellei rakastajanne ole täällä kahden tunnin kuluttua, saa
isänne kärsiä hänen edestään."

Hän antoi viedä ukko Merlier'n samaan huoneesen, jossa Dominique oli
ollut vangittuna. Vanhus pyysi tupakkaa ja alkoi tupakoida. Hänen
tyyneillä kasvoillaan ei näkynyt vähintäkään mielenliikutusta. Mutta kun
hän jäi kahden piippunsa kanssa, valahti kaksi suurta kyynel-pisaraa
hiljakseen alas hänen poskiaan myöten. Kuinka hänen rakas lapsiraukkansa
sai kärsiä!

Françoise jäi seisomaan pihalle. Preussiläisiä sotamiehiä kulki nauraen
ohitse. Muutamat niistä laskettelivat hänestä pilkka- ja ivasanoja,
joita hän ei ymmärtänyt. Hän katseli ovea, jonka taakse isänsä oli äsken
kadonnut. Hitaasti vei hän käden otsalleen, ikäänkuin estääkseen sen
pakahtumista.

Upseeri pyörähti ympäri kantapäillään ja sanoi:

"Teillä on kaksi tuntia aikaa. Koettakaa käyttää niitä hyväksenne."

Hänellä oli kaksi tuntia aikaa. Nuo sanat suhisivat hänen korvissaan.
Koneentapaisesti meni hän ulos pihasta ja alkoi käydä eteenpäin,
sattuman osoittamaa suuntaa. Mihin pitäisi hänen mennä? Mitä tulisi
hänen tehdä? Hän ei koettanutkaan tehdä mitään lopullista päätöstä,
sillä hän tiesi ett'ei siitä mitään tulisi. Mutta hän tahtoi sentään
tavata Dominiquea. He keskustelisivat yhdessä mitä olisi tehtävä, ehkä
keksisivät he jonkun apukeinon. Hänen ajatuksensa olivat aivan sekasin.
Hän meni kuitenkin alas Morellen rannalle ja kävi joen poikki sulun
alapuolelta, jossa oli muutamia kiviä. Sattumalta tuli hän ensimmäisen
pajun luo, niityn reunassa. Hän kumartui ja näki verilätäkön, joka
saattoi hänet vaalenemaan. Siinä se oli tapahtunut. Ja hän seurasi
Dominiquen jälkiä ruohossa; hän oli luultavasti juossut, sillä vinoon
niityn poikki näkyi pitkien askeleiden jäljet. Toisella puolella ei
niitä enää näkynyt, mutta toisella, läheisellä niityllä luuli hän
jälleen näkevänsä ne. Metsän rinteessä katosi kaikki jäljet.

Siitä huolimatta meni Françoise metsään. Yksinäisyys lohdutti häntä. Hän
istui hetkeksi. Mutta kohta tuli hän ajatelleeksi, että aika kului, ja
hän nousi ylös. Kuinka kauvan oli kulunut siitä kuin hän lähti myllyltä?
Viisi minuuttia? Tahi puoli tuntia? Hänellä ei enää ollut käsitystä
ajasta. Dominique oli ehkä piilottautunut erääsen lehtoon, jossa he
kerran eräänä ehtoopäivänä olivat yhdessä syöneet pähkinöitä. Hän meni
lehtoon ja etsi sieltä. Yksinäinen rastas lensi ilmaan, viserrellen
lempeätä, surumielistä virttään. Sitten luuli hän, että Dominique oli
paennut erääsen kallion luolaan, jossa hän väliin loikoi väijymässä
metsän otuksia; mutta luola oli tyhjä. Turhaa oli häntä hakea. Hän ei
kuitenkaan löytäisi häntä. Vähitellen kasvoi hänen halunsa löytää
Dominique yhä suuremmaksi; hän kiiruhti askeleitaan. Äkkiä juolahti
hänen päähänsä, että Dominique oli ehkä kiivennyt puuhun. Sitten käveli
hän eteenpäin katsellen ylös, ja saadakseen tietää jos Dominique oli
lähellä, huusi hän hänen nimeään joka viidentoista tai kahdenkymmenen
askeleen päästä. Käet vastasivat. Tuulenviima, joka suhisi puitten
oksissa, sai hänet luulemaan Dominiquen olevan siinä ja kiipeävän juuri
alas. Kerran luuli hän näkevänsäkin hänet. Françoise pysähtyi; hän oli
aivan tukehtumaisillaan, ja olisi tahtonut paeta. Mitä sanoisi hän
Dominiquelle? Oliko hän tullut viemään häntä mukanaan ammuttavaksi? Oi
ei, hän ei puhuisi siitä. Hän kehoittaisi häntä pelastamaan itsensä eikä
viipymään niillä seuduin. Sitten tunsi hän kovaa tuskaa, ajatellessaan
isäänsä, joka odotti häntä. Hän lankesi itkien nurmelle ja sanoi
ääneensä:

"Jumalani, Jumalani! Miksi tulin minä tänne?"

Hän oli aivan epätoivoissaan siitä, että oli lähtenyt metsään. Hän
juoksi, ikäänkuin pelon valtaamana ja koetti päästä ulos metsästä.
Kolmasti eksyi hän ja luuli jo ett'ei hän enää koskaan osaisi myllylle,
kun hän samalla tuli eräälle niitylle aivan Rocreusen vastapäätä. Kylän
nähdessään seisahtui hän. Palaisiko hän yksinään?

Hän seisoi siinä liikkumatonna, kun joku hiljaa huusi hänen nimeään.

"Françoise! Françoise!"

Hän näki Dominiquen nostavan päätään erään kaivannon reunalta. Suuri
Jumala! Hän oli löytänyt Dominiquen! Taivas tahtoi siis hänen
kuolemaansa? Hän tukahdutti huudahtuksen ja vetäysi alas ojaan
Dominiquen luokse.

"Etsitkö minua?" kysyi Dominique.

"Etsin", vastasi Françoise. Maailma musteni hänen silmissään, hän ei
tietänyt mitä sanoi.

"Oh! Mitä on tapahtunut?"

Françoise loi silmänsä alas ja mutisi:

"Ei mitään -- olin levoton; tahdoin tavata sinua."

Rauhoittuneena selitti Dominique sitten, ett'ei hän ollut tahtonut
poistua kauvaksi. Hän pelkäsi heidän puolestaan. Preussiläiset, nuo
lurjukset, voivat kostaa naisille ja ukoille. Kaikki oli siis hyvin,
kaikkityyni? Hän lisäsi nauraen:

"Häät lykkäytyvät kahdeksan päivää, siinä koko asia."

Mutta kun Françoise seisoi siinä aivan kuin halvattuna, tuli Dominique
jälleen totiseksi.

"Mikä sinua vaivaa? Sinä salaat minulta jotakin."

"Ei, minä vannon, ett'en sitä tee. Minulla ei ollut mitään erityistä
asiata sinulle."

Dominique suuteli Françoisea ja sanoi, ett'ei ollut viisasta heidän
kumpaisenkaan tähden, että he puhelivat kauvemmin. Hän aikoi nousta
ylös, mennäkseen takaisin metsään. Françoise pidätti häntä. Tyttö
vapisi.

"Ei, odota, tekisit ehkä paraiten jos jäisit tähän. Kukaan ei etsi
sinua, sinulla ei ole mitään peljättävää."

"Françoise, sinä salaat minulta jotakin", uudisti Dominique.

Françoise vakuutti jälleen, ett'ei hän salannut mitään häneltä. Hänestä
tuntui vaan paremmalta tietäessään Dominiquen olevan läheisyydessään.
Hän änkytti muitakin syitä. Hän näytti Dominiquesta niin kummalliselta,
että tämä nyt olisi itse kieltäytynyt menemästä pois. Muutoin arveli hän
ranskalaisten sotamiesten palaavan. Sauvalin puolella oli nähty
sotajoukkoja.

"Oi, jospa ne kiiruhtaisivat, jospa ne olisivat täällä niin pian kuin
mahdollista!" mutisi Françoise tuskallisesti.

Samassa löi kello yksitoista Rocreusen kirkon tornissa. Lyönnit
kaikuivat selvään ja kuuluvasti. Françoise nousi pelästyneenä ylös;
kaksi tuntia oli kulunut siitä kuin hän lähti myllyltä.

"Jos me tarvitsemme sinua", sanoi hän nopeasti, "niin menen minä ylös
huoneeseni ja viittaan nenäliinalla."

Hän kiiruhti pois ja Dominique jäi hyvin levottomana kaivannon reunalle
pitkäkseen, katselemaan myllylle päin. Kun Françoise oli kylään tulossa,
kohtasi hän erään vanhan kerjäläisen, ukko Bontemps'in, joka tunsi
seudun kaikki ihmiset. Tämä tervehti tyttöä; hän oli äsken nähnyt
myllärin preussiläisten keskellä; sitten jatkoi ukko matkaansa tehden
ristinmerkin ja mutisten itsekseen katkonaisia lauseita.

"Nuo kaksi tuntia ovat kuluneet", sanoi upseeri, kun Françoise saapui
pihalle.

Ukko Merlier istui penkillä kaivon vieressä, yhä poltellen. Françoise
rukoili, itki ja lankesi polvilleen vielä kerran. Hän tahtoi voittaa
aikaa. Toivo ranskalaisten palaamisesta oli kasvanut hänessä ja
valittaessaan luuli hän kuulevansa armeijan tahdinmukaisen marssin
edempää. Oi jos ne tulisivat, jos ne vapauttaisivat heidät kaikki!

"Oi, hyvä herra, yksi tunti, vielä yksi tunti -- voittehan lahjoittaa
meille yhden tunnin!"

Mutta upseeri oli taipumaton. Hän käski kaksi miestä ottamaan tytön
kiinni ja viemään pois, että voitaisiin rauhassa ryhtyä vanhuksen
mestaamiseen. Françoise taisteli sydämmessään hirveätä taistelua. Hän ei
voinut antaa heidän noin murhata isäänsä. Ei, ei, ennen kuolisi hän itse
Dominiquen kanssa, ja hän aikoi juuri kiiruhtaa kammariinsa, kun
Dominique itse astui pihalle.

Upseeri ja sotamiehet päästivät riemuhuudon. Mutta Dominique astui
tyynenä, melkein ankaran näköisenä Françoisen luo, aivan kuin ei muita
olisi ollutkaan saapuvilla.

"Se oli pahasti", sanoi hän. "Miksi ette ilmoittaneet minulle kuinka
asia oli? Nyt sain tietää kaikki ukko Bontemps'iltä. Tässä nyt kumminkin
olen."



V.


Kello oli kolme. Suuria mustia pilviä oli vähitellen kohonnut taivaalle:
ne olivat jätteitä jostakin myrskystä lähiseuduilla. Tuo keltainen
taivas, nuo vaskenkarvaiset pilven riepaleet muuttivat äsken auringon
paisteessa niin hymyilevän Rocreusen laakson murhaajain luolaksi, täynnä
hirveitä haamuja. Preussiläinen upseeri oli panettanut Dominiquen salvan
taakse, lausumatta sanaakaan hänelle aikomastaan kohtalosta. Puolesta
päivästä asti oli Françoise ollut hirveimmissä sielun tuskissa. Hän ei
tahtonut lähteä pihalta, vaikka isänsä häntä pyysi. Hän odotti
ranskalaisia. Mutta hetket kuluivat, yö lähestyi ja hän kärsi sitä
enemmän kun ei kaikki voitettu aika ollenkaan muuttanut tätä hirveätä
tilaa.

Kello kolmen aikoina alkoivat preussiläiset viimeinkin tehdä
lähtövalmistuksia. Upseeri oli hetkinen sitten lukinnut itsensä
huoneesen Dominiquen kanssa, niinkuin edellisenä päivänäkin. Françoise
arvasi, että nyt oli nuoren miehen elämä tai kuolema kysymyksessä. Hän
pani kädet ristiin ja rukoili. Ukko Merlier hänen vieressään pysyi
tyynenä ja jäykkänä, niin kuin vanhan talonpojan tulee, joka ei taistele
kohtalon kamalata voimaa vastaan.

"Oi Jumalani, oi Jumalani!" mutisi Françoise. "He tappavat hänet --"

Mylläri veti hänet luokseen ja asetti istumaan polvelleen niinkuin
lapsen.

Samassa tuli upseeri ulos, seurassaan kaksi miestä, jotka taluttivat
Dominiquea.

"En koskaan, en koskaan!" huusi tämä. "Olen valmis kuolemaan."

"Ajatelkaa tarkoin", lausui upseeri. "Sen palveluksen, jonka te
kiellätte minulta, voi joku toinen tehdä meille. Minä tarjoan teille
elämän, olen jalomielinen -- kysymys on ainoastaan viedä meidät
Montredoniin metsän lävitse. Siellä löytyy kai polkuja."

Dominique ei vastannut.

"Te kiellätte siis?"

"Tappakaa minut ja lopettakaa tämä", vastasi hän.

Françoise seisoi edempänä ristissä käsin ja katsoi rukoilevasti häneen.
Tyttö unhotti kaikki, hän olisi kehoittanut Dominiquea halpaan tekoon.
Mutta isänsä tarttui hänen käsiinsä, ett'eivät preussiläiset näkisi tätä
mielettömän naisen liikettä.

"Hänellä on oikein", mutisi ukko. "Parempi on kuolla."

Sotamiehet, joitten piti toimittaa ampumisen, seisoivat paikoillaan.
Upseeri odotti, että Dominique jonakin heikkouden hetkenä myöntyisi. Hän
toivoi vielä voivansa puhuttelemalla saada hänet suostumaan. Kaikki oli
hiljaa. Kaukaa kuului kova ukkosen jylinä. Helteinen kuumuus vallitsi.
Keskellä tätä hiljaisuutta kuului äkkiä huuto: "Ranskalaiset!
Ranskalaiset!"

He olivat todellakin saapuneet. Sauvalin tiellä, metsän rinteessä, voi
eroittaa pitkän rivin punaisia housuja. Myllyssä syntyi kauhea
sekamelska. Preussiläiset sotamiehet juoksivat sinne tänne, päästäen
omituisia kurkkuääniään. Mutta yhtään laukausta ei oltu vielä ammuttu.

"Ranskalaiset! Ranskalaiset!" huudahteli Françoise ja löi käsiään
yhteen.

Hän oli aivan kuin mieletön. Hän oli riistänyt itsensä isänsä sylistä,
ja hän nauroi ja viittaili käsillään. Viimeinkin he tulivat, ja he
tulivat ajoissa, koska Dominique vielä seisoi tuossa ilmielävänä!

Räikeä kiväärin laukaus jyrähti kuin ukkonen aivan hänen vieressään ja
saattoi hänen katsomaan taaksensa. Upseeri oli lausunut itsekseen:

"Ennen kaikkea muuta tulee meidän tehdä loppu tästä asiasta --."

Hän työnsi itse Dominiquen erään vajan seinän viereen ja komensi
laukaisemaan. Kun Françoise kääntyi katsomaan, makasi Dominique maassa,
rinta kahdentoista kuulan lävistämänä.

Françoise ei itkenyt, hän seisoi vaan ja tuijotti kuin mielipuoli.
Hänen silmänsä jäykistyivät; hän meni vajan luo ja istuutui muutaman
askeleen päähän ruumiista. Hän katsoi sitä, teki silloin tällöin
lapsellisen kädenliikkeen, jonka merkitystä ei ollut helppo ymmärtää.
Preussiläiset olivat ottaneet ukko Merlier'n panttivangiksi.

Kiivas taistelu syntyi. Upseeri oli joutuun sijoittanut miehensä kunkin
paikoilleen, huomaten että peräytyminen olisi sama kuin antaa hakata
itsensä maahan. Parempi oli sitten myydä henkensä niin kalliista kuin
suinkin. Nyt olivat preussiläiset myllyn puolustajina, ranskalaiset sen
hätyyttäjinä. Äärettömän kiivas kiväärituli alkoi. Puolen tuntia kesti
sitä taukoamatta. Sitten kuului jyleä pamaus ja kanuunan kuula katkaisi
paksun oksan satavuotisesta jalavasta. Ranskalaisilla oli tykkiä.
Patteriasta, joka oli asetettu sen kaivoksen reunalle, jossa Dominique
oli ollut piilossa, ammuttiin pitkin Rocreusen suurta maantietä.
Taistelu ei nyt voinut kauvan kestää.

Voi, sitä mylly-raukkaa! Kanuunankuulat lävistivät sitä kaikkialta.
Puolet kattoa riistettiin pois. Kaksi seinää sortui. Varsinkin Morellen
puolella oli hävitys kauhea. Häilyvistä seinistä irtaantuneet muratit
riippuivat repaleina; virta vei mukanaan kaikellaisia pirstaleita, ja
eräästä aukosta näkyi Françoisen kammari sänkyneen, jonka valkoiset
esiriput olivat kiinni vedetyt. Kaksi kanuunankuulaa perättäin sattui
vanhaan myllyn pyörään, joka päästi viimeisen, valittavan huokauksen,
siivet menivät virran mukana, runko romahti kasaan. Rattoisan myllyn
sielu jätti siten maallisen majansa.

Nyt ryhtyivät ranskalaiset väkirynnäkköön. Syntyi vimmattu taistelu
lyönti-aseilla. Ruosteenkarvaisen taivaan katsellessa täyttyi laakso,
ikään kuin murhaajaluola kuolleilla. Laajat niityt tulivat kamoittavan
näköisiksi suurine, yksinäisine puineen ja korkeine poppeleineen, jotka
reunustivat niitä varjoillaan. Metsät oikealla ja vasemmalla olivat
sirkusmuurien näköisiä, joiden sisällä taistelevat telmäsivät; lähteiden
ja purojen lorina kuului hiljaiselta nyyhkimiseltä; koko seutu oli aivan
kuin hirvittävän kauhistuksen vallassa.

Françoise istui liikkumatta vajan luona, kyyristyneenä Dominiquen
ruumiin viereen. Ukko Merlier oli äsken saanut surmansa pyssyn kuulasta.
Nyt olivat preussiläiset lannistetut, mylly paloi, ja ranskalainen
kapteeni tunkeutui ensimmäisenä pihalle. Sodan alusta alkain oli tämä
hänen ensimmäinen voittonsa. Hän olikin hyvin kiihkoissaan, hän oikaisi
korkeata vartaloaan ja nauroi miellyttävintä voittajan naurua.
Huomattuaan Françoisen istumassa keskellä myllyn savuavia raunioita,
isänsä ja puolisonsa ruumiitten välissä tylsästi tirkistelevänä eteensä,
kohotti hän kohteliaasti hänelle miekkaansa ja huusi:

"Voitto! Voitto!"



TYÖNLAKKAUTUS.



I.


Aamulla kun työmiehet saapuvat tehtaasen se onkin kylmänä, synkkänä
häviön surkeudessa. Tuolla suuren huoneen perällä seisoo kone äänetönnä
laihoine käsivarsineen, liikkumattomine pyörineen, se enentää siellä
alakuloisuutta, tuo, jonka huokuna ja jytinä ennen tavallisesti, työssä
raivoavan jättiläisen sydämmen tykynnän tavoin, elähytti koko talon.

Tehtaan isäntä astuu alas pienestä kammiostansa. Surullisella äänellä
lausuu hän työmiehillensä:

"Ystäväni, täksi päiväksi ei ole mitään työtä ..... tilauksia ei tule
enää, päin vastoin saapuu joka suunnalta peruutuksia entisistäkin, minun
täytyy jäädä tavaroineni odottamaan. Juuri tämä kuukausi, joulukuu,
johon minä luotin, tämä suurien töiden kuukausi muina vuosina, uhkaa nyt
saattaa häviöön vankimpiakin tehtaita ..... kaikki täytyy lakkauttaa."

Ja kun hän näki työmiesten katselevan toinen toistansa ikäänkuin
peljäten, mitenkä nyt kotiin olisi palattava, peljäten huomispäivän
puutetta, jatkoi hän matalalla äänellä:

"Minä en ole itsekäs oman edun katsoja, en, sen teille vannon... Minun
asemani on yhtä hirvittävä, ehkäpä hirvittävämpi kuin teidän. Kahdeksan
päivän kuluessa olen minä menettänyt viisikymmentä tuhatta markkaa. Minä
seisautin työn tänäpäivänä siitä syystä, etten enää syvemmälle häviön
kuiluun vaipuisi. Suuriin maksuihini tämän kuun 15 p. minulla ei ole
penniäkään. Te näette että puhun teille ystävänä, en teiltä mitään
salaa. Huomenna ehkä ovat jo oikeuden palvelijat täällä. Tämä ei ole
meidän vikamme, eikö niin? Me olemme taistelleet viimeiseen saakka.
Mielelläni olisin tahtonut auttaa teitä tämän huonon ajan ohitse; mutta
minä en voi, itsekin olen hävinnyt mies; ei minulla ole enään elatusta
muille antaa."

Sitten tarjosi hän heille kätensä. Työmiehet puristivat sitä sanaakaan
sanomatta. He jäivät vielä hetkiseksi paikoilleen katselemaan, kädet
nyrkissä, hyödyttömiä työkalujaan. Edellisinä aamuina jo sangen varhain
viilat vinkuivat ja vasarat tahtia paukuttelivat; mutta kaikki näkyi nyt
jo uinailevan vararikon pölyssä. On kaksikymmentä, on kolmekymmentä
perhettä, jotka saavat seuraavalla viikolla nälkää nähdä. Muutamilla
vaimoilla jotka myöskin olivat tehtaassa työskennelleet, oli kyyneleet
silmissä. Miehet tahtoivat näyttäytyä vahvemmilta. He rohkasevat naisia;
he sanovat, ett'ei Pariisin kaupungissa nälkään kuole.

Kun isäntä heidät jätti, ja he näkivät hänen poistuvan allapäin,
kahdeksan päivän surujen painamana, ehkäpä vielä suuremman
onnettomuuden uhkaamana, kuin heille tunnustanutkaan oli, vetäytyivät he
yksitellen huoneen tukahuttavasta ilmasta kähisevin kurkuin, sydän
kylmänä ikäänkuin pakenivat he jonkun kuolleen kammiosta. Kuollut on
työ, tuo suuri, käymätön kone, jonka luuranko tuossa pimeydessä on
hirvittävä.



II


Työmies on ulkona, kadulla, käytävällä. Hän on astuskellut katukäytäviä
kahdeksan päivän ajan saamatta mitään työtä. Hän on käynyt talosta
taloon tarjoten voimaansa, tarjoten taitoansa, tarjoten lopulta itsensä
kokonaan, väliä pitämättä mihin työhön hyvänsä, vaikka kuinkakin
vastenmieliseen, kuinkakin ankaraan ja surmaavaan. Joka paikassa
paiskattiin portit hänen edessään kiinni.

Silloin tarjoutui hän työskentelemään puolesta palkasta. Ei sittenkään
portit auenneet. Hän tekisi työtä ilmaiseksikin, ettei häntä voitaisi
moittia. Tämmöinen on työnlakkautus, tämä pelottava seisaus, joka
soittaa kuolinkelloa vinttikerroksissa asuvaisille. Äkkinäinen pula on
lakkauttanut kaikki työliikkeet, ja raha, ennen liikkuva raha on
kadonnut.

Kahdeksan päivän kuluttua on kaikki raha loppunut. Työntekijä on tehnyt
viimeisen yrityksensä ja hän palaa hitaasti, tyhjin käsin, kurjuuden
masentamana. Vettä putoaa taivaasta; sinä iltana tuntuu Pariisi
ropakkoineen kamalalta. Rankkasateessa hän astuu eteenpäin siitä mitään
tietämättä, tuntematta muuta kuin nälkäänsä, seisattuen silloin tällöin,
viipyäksensä kauvemmin matkalla. Hän nojautuu Seine-virran
sillan-aituuta vasten. Pitkään kohisten juoksevat sen paisuneet vedet;
valkoinen vaahto roiskuu korkealle, kohoten sillan pilaria vastaan. Yhä
seisoo hän siinä nojaten, mahtava virta juoksee hänen alitsensa, luoden
hänelle hurjan kutsumuksen. Kuitenkin miettii hän itseksensä, että tätä
totteleminen olisi liian kurjaa, liian arkamaista ja hän lähtee
astumaan.

Sade on lakannut. Kaasuliekki leimuaa juveliseppäin puotien akkunoista.
Jos hän löisi rikki yhden ruudun, saisi hän yhdessä kourallisessa
monivuotisen leipänsä. Ravintolan pitäjien keittiöissä valkeat
sytytetään; ja valkoisten musliini-esirippujen takana hän näkee ihmisiä
syömässä. Hän jouduttaa askeliansa, hän kulkee takaisin etukaupunkiin
paistipuotien, makkarakauppiasten ja sokurileipurien ohitse, läpi koko
mässäävän Pariisin, joka loistaa nälkäisenäkin.

Kun vaimo ja pieni tyttönen aamulla itkivät, lupasi hän heille leipää
illaksi. Hän ei uskalla ennenkuin yö on saapunut, tulla heille sanomaan,
että hän on valehdellut. Eteenpäin kävellessään mietiskelee hän
itseksensä, mitenkä hänen kotona olisi paras esiintyä, mitä hänen olisi
sanottava, että he rauhoittuisivat, olisivat kärsivälliset. He eivät
kuitenkaan enää kauvemmin voi jäädä nälkää näkemään. Hän itse kyllä
kokisi, mutta vaimo ja pienokainen ovat siihen liian heikot.

Yht'äkkiä pisti hänen päähänsä ruveta kerjäämään. Mutta kun joku nainen
tai herra astui hänen ohitsensa ja kun hän aikoi ojentaa kätensä, niin
se jäykistyi, äänensä takertui kurkkuun. Hän jäi kuin naulattuna
seisomaan käytävälle, ihmiset kääntyivät takaisin luullen häntä
juopuneeksi, nähdessään hänen nälästä hurjistuneet kasvonsa.



III.


Työmiehen vaimo astuu auringon laskiessa portin kynnykselle jättäen
pienoisensa ylös nukkumaan. Vaimo on aivan laihtunut; hän on puettu
karttuunihameesen. Hampaansa tärisevät hänen seistessään tuossa kadulla
kylmässä tuulessa.

Hänellä ei ole kotona enää mitään, kaikki on hän kantanut
panttilaitokseen. Kahdeksan työtöntä päivää riittävät kyllä tyhjentämään
talon. Eilen myi hän verkakauppiaalle viimeisen kourallisen villoja
päänalusestaan; nyt on jo alustakin myyty, ei ole enää jälellä kuin
lakana. Sen hän on ripustanut akkunan eteen, estääkseen ilman henkeä
sisälle pääsemästä, sillä pienokaisella oli kova hinku.

Miehellensä mitään ilmoittamatta on hänkin puuhannut puolestansa. Mutta
työnseisautus on ankarammin kohdannut vaimoja kuin miehiä. Porteille on
keräytynyt onnettomia vaimoja, joiden hän kuulee kaiken yötä siinä
nyyhkivän. Hän kohtasi erään käytävän kulmassa yhden nojallaan
seisomassa; toinen on kuollut; toinen taas tietymättömiin kadonnut.

Onneksi on hänellä hyvä mies, puoliso, joka ei ole juoppo. Heiltä ei
mukavuuksiakaan puuttuisi, jollei tuollaiset työttömät ajat olisi
saattanut heitä puille paljaille. Hänellä ei enään ole luottamusta
missään: hän on velkaa leipurille, maustekauppiaalle, hedelmäin
myyjälle, eikä hän enään uskalla edes heidän puotiensa ohitse kulkea.
Jälkeen puolisen lähti hän sisarensa luokse lainatakseen häneltä
parikymmentä penniä; mutta hän tapasi täälläkin sellaisen surkeuden,
että hän sanaakaan sanomatta purskahti itkemään, ja sitten he
kumpainenkin, sisarensa ja hän, yhdessä itkivät pitkän ajan. Lähtiessään
vihdoin, lupasi hän sisarellensa toimittaa kappaleen leipää, jos hänen
miehensä jotakin muassaan toisi.

Mutta miestä ei kuulu. Vettä sataa ja hän pakenee portin suojaan; suuret
vesipisarat räiskyvät hänen jaloissaan; veden vihma tunkeutuu hänen
ohukaisen hameensa läpitse. Silloin valtaa hänet kärsimättömyys; hän
lähtee rankkasateesta huolimatta kulkemaan. Hän menee ihan kadun päähän,
nähdäkseen eikö jo tulisi se, jota hän odotti, ehkä tuolla etäällä
viertotiellä. Ja kun hän palaa, on hän läpimärkä. Käsillään pyyhkii hän
hiuksiansa, koettaen niitä kuivata. Kärsivällisesti rupee hän vielä
odottamaan ja lyhyet kuumeen väreet käyvät läpitse hänen ruumiinsa.

Edestakaisin kulkevat ihmiset tuuppivat häntä kyynärpäillään. Hän
tekeytyy niin pieneksi kuin mahdollista, ettei olisi kenenkään tiellä.
Häntä katsotaan tarkoin silmiin; hänen hengityksensä on kuuma, hänen
kurkkuansa kirveltää. Koko Pariisi epäilee häntä, katu ropakkoineen, sen
kirkkaat valot, eteenpäin pyörivät vaunut, kaikki näyttävät takertuvan
häneen ja tahtovan heittää hänet katu-ojaan. Hänen on nälkä, hän on
jokaisen tiellä. Tuossa vastapäätä on leipuripuoti ja hän ajattelee
pienokaistansa, joka nukkuu kotona.

Vihdoin kun puolisonsa viimeinkin ilmestyy, vetelehtien raukkamaisesti
rakennuksia pitkin, hän syöksyy äkkiä tämän eteen, luo häneen
tuskallisen silmäyksen.

"Oletko saanut mitään!" songertaa hän.

Mies mitään vastaamatta, painaa päänsä alas. Vaimo silloin ensiksi läksi
liikkeelle, kasvoillansa kuoleman kalpeus.



IV.


Kotona pienokainen ei nukukaan. Tyttönen on herännyt, hän haaveksii,
edessänsä kynttilän pätkä, joka yhdellä pöydän kulmalla sammumistansa
tekee. Eikä käsittää voi, mitä hirvittävää ja sydäntä särkevää ilmaantuu
tämän seitsen-vuotisen olennon kasvoissa, jotka ovat vakavat ja
surkastuneet kuin täysi-kasvuisen naisen kasvot.

Hän on istuutunut arkun kannelle, joka on hänen makuupaikkansa. Hänen
alastomat jalkansa riippuvat vapisten; hänen nuken kaltaiset kätensä
kokoavat suonenvedon tapaisesti rintansa suojaksi niitä riekaleita,
joita hänellä on verhonansa. Siellä tuntee hän omituisen polton, tulen,
jonka hän tahtoisi sammuttaa. Hän uneksii.

Ei milloinkaan ole hänellä ollut mitään leikkikaluja. Hän ei voi käydä
kouluakaan, sillä hänellä ei ole jalkineita. Hän muistelee mitenkä
äitinsä hänet pienempänä vei auringon paisteesen. Mutta siitä on pitkä
aika. Heidän täytyi muuttaa; ja tuntuupa hänestä ikäänkuin senjälkeen
joku kylmä vihuri talossa aina riehuisi. Sitten hän ei enää ole ollut
tyytyväinen; aina on hän kärsinyt nälkää.

Tämä asia, jota haaveksimaan hän on vaipunut, on liian syvällinen hänen
käsittääksensä. Koko maailmako siis on nälässä? Hän on kuitenkin
koettanut siihen tottua, mutta ei ole voinut. Hän arveli olevansa siksi
liian pieni, täytyy kai olla suuri voidaksensa sitä kärsiä. Epäilemättä
hänen äitinsä tietää tämän asian, jota lapsilta salataan. Jos hän
uskaltaisi, kysyisi hän äidiltänsä, kuka meidät on tänne maailmaan
saattanut ainoastaan nälkää näkemään.

Heidän luonansa on niin ikävä! Hän katselee akkunaa, jossa lakana
häilyi, paljaita seiniä, jalattomia huonekaluja, kaikkea sitä kurjuutta
vinttikerroksessa, jonka työnlakkautus oli toivottomaksi saattanut.
Tietämättömyydessään luuli hän uneksineensa lämpöisistä huoneista,
kauniine, loistavine esineineen; hän sulki silmänsä tätä uudestaan
nähdäksensä; ja kynttilän valo hänen heikontuneiden silmäluomiensa
läpitse tuntui kirkkaalta kullan hohteelta, johon hänen teki mieli
tunkeutua. Mutta tuuli vinkui ja ikkunasta kävi niin kova ilman henki,
että häntä äkisti rupesi yskittämään. Hänen silmänsä vuotivat
kyyneleitä.

Ennen muinoin hän pelkäsi kun hänet aivan yksinään jätettiin, nyt hän
siitä ei tiedä enää, hänelle on kaikki yhden tekevää. Kun ei sitten
eilisen ole mitään syöty, arvelee hän äitinsä menneen leipää hakemaan.
Ja tämä ajatus häntä hurmaa. Sitten hän leikkelisi leipänsä aivan
pieniin palasiin ja ottaisi niistä vitkalleen yhden kerrallaan. Hän
leikittelisikin leipänsä kanssa.

Äiti tuli kotiin, isä sulki oven. Pienokainen katseli suuresti
kummastellen heidän molempain käsiin. Ja kun eivät he hetkisen kuluessa
sanaakaan lausuneet, kertoi hän valittavalla äänellä:

-- "Minun on nälkä, minun on nälkä."

Isä vaipui, pää käsien välissä, pimeään nurkkaan, siihen hän jäi
murtuneena, olkapäät vavahdellen ankarain, äänettömäin nyyhkimisien
vaikutuksesta. Kyyneliään tukahuttaen alkoi äiti nukuttaa lastansa, hän
peitteli sitä kaikilla vaatteilla, mitä tuvassa oli, käski lapsen
olemaan viisaan ja nukkumaan. Mutta lapsi, jonka hampaat vilusta
helisivät ja joka tuntee tulen rinnassansa ankarammin polttavan, muuttuu
sangen uskaliaaksi. Hän tarttuu äitinsä kaulaan, kysyy sitten hiljaa:

-- "Sano, äiti, miksi meillä oikeastaan on nälkä?"



Neljä päivää Jean Gourdonin elämästä.



I.

Kevät.


Eräänä päivänä, kello viiden aikaan aamusella paistoi aurinko
rattoisasti pieneen huoneeseni, setäni Lazaren luona, joka oli
kirkkoherra Dourguesin kylässä. Muuan leveä, keltainen auringon säde
kohtasi suljettuja silmäluomiani ja herätti minut.

Kalkilla valkoiseksi rapattu kammarini, valko-puisine huonekaluineen,
oli niin iloisen ja viehättävän näköinen. Minä asetuin ikkunaan
katselemaan Durance-virtaa, joka juoksi siinä niin laajana tumman
viheriän laakson keskellä. Raittiit tuulahdukset hyväilivät kasvojani,
virran lorina ja puitten suhina tuntui kutsuvan minua.

Avasin hiljaa oveni. Ulos tullakseni täytyi minun käydä setäni huoneen
lävitse. Hiivin varpaillani eteenpäin, peljäten että paksujen anturaini
narina herättäisi tuon arvoisan vanhuksen, joka nukkui vielä hymy
huulilla. Minä vapisin, kuullessani kirkosta Angelus-kellojen äänen.
Lazare setä oli muutaman päivää seurannut minua kaikkialla, surullisen
ja huolestuneen näköisenä. Hän olisi luultavasti estänyt minua menemästä
alas joen rannalle ja paneutumasta siellä pitkäkseni rantapajujen alle
nähdäkseni edes vilahduksen pitkästä, ruskeasta Babetista, joka oli
aivan kuin uuden kevään minulle synnyttämä.

Mutta setäni nukkui sikeästi. Minulla oli hiukan omantunnon vaivoja
pettäessäni häntä ja hiipiessäni näin pakoon. Pysähdyin hetkiseksi
katselemaan hänen tyyniä kasvojaan, jotka lepo oli tehnyt vieläkin
lempeämmiksi. Liikutuksella muistin sitä päivää, jona hän tuli noutamaan
minua tuosta kylmästä, hyljätystä kodista, josta äitini ruumissaatto oli
äskettäin lähtenyt. Niin paljon lempeyttä, niin monta uhrausta, niin
monta viisasta neuvoa oli hän minulle sitten sen ajan tuhlannut! Hän oli
antanut minulle tieteensä, hyvyytensä, koko älynsä ja koko sydämmensä.

Hetkisen teki mieleni huutamaan hänelle: "Nouskaa, Lazare setä!
menkäämme yhdessä kävelylle tuonne lehtokujalle Durancen rannalla, jota
te niin rakastatte. Raitis ilma ja aamu-aurinko virkistävät teitä.
Palattua saatte nähdä mikä oivallinen ruokahalu teillä on!"

Mutta Babet, joka tulisi rannalle puettuna valkoisiin aamuvaatteisinsa
ja jota minä en sitten saisikaan nähdä! Kun setä olisi saapuvilla
täytyisi minun katsella maahan. Olisi niin hauskaa loikoa vatsallaan
pehmeässä ruohossa pajujen alla! Minua rupesi hervostuttamaan ja
hiljakseen, lyhyin askelin, pidättäen hengitystäni, saavuin ovelle.
Astuin alas rappusista ja aloin juosta kuin hullu tuona kauniina,
kirkkaana kevät aamuna.

Taivaan ranta oli aivan valkoinen, siellä täällä vaan näkyi hienon
hienoja sinisiä ja ruusunpunaisia väreitä. Vaalea aurinko loisti juuri
kuin hopealamppu, josta säteet valosateena levisivät Durance virtaan.
Ja leveä, pehmeä virta oikoilihe laiskana punaisella hiekalla laakson
toisesta päästä toiseen, aivan kuin sula metallijuova. Lännessä näkyi
jono mataloita, hammasmaisia kunnaita sinipunaisina vasten vaaleata
taivasta.

Kymmenen vuotta olin asunut tässä syrjäisessä maailman nurkassa. Kuinka
monta kertaa Lazare setä oli odottanut minua latinan tunnille! Tuo
kunnon vanhus tahtoi tehdä minusta oppineen miehen. Ukon odottaessa
kuljeskelin minä Durancen toisella puolen, etsiskelin harakan pesiä tai
löysin jonkun vuoren kukkulan, jolle en vielä ollut kiivennyt. Kun tulin
kotiin sain nuhteita kovasti, latina oli unohtunut, setä parka torui
minua kun olin repinyt rikki housuni ja häntä kauhistutti nähdessään
joskus ihonkin alta olevan rikki. Laakso oli minun omani, minun
yksinään; minä olin valloittanut sen jaloillani, minä olin sen oikea
omistaja ystävyyden oikeudella. Ja tämä pieni osa virrasta, nämä kaksi
penikulmaa Durancea, kuinka minä niitä rakastin, kuinka hyvin me
ymmärsimme toisiamme! Minä tunsin rakkaan virtani kaikki oikut, sen
vihan puuskat, sen hymyilyt, sen eri muodot kunakin päivän hetkenä.

Kun mainittuna aamuna tulin alas rannalle, oli vesi melkein häikäisevän
valkoinen ja kirkas. Koskaan ennen en ollut nähnyt sitä niin iloisen
näköisenä. Minä hiivin nopeasti ales pajujen alle erääsen avonaiseen
paikkaan, jossa aurinko paistoi tummalle ruoholle. Siellä laskeusin
pitkäkseen vatsalleni, kuunnellen tarkasti ja katsellen oksien välistä
polulle, jota myöten Babetin piti tulla.

"Lazare setä varmaankin nukkuu sikeästi!" ajattelin minä.

Ja minä oikaisin itseni koko pituudelleni nurmelle. Aurinko lämmitti
selkääni kuumilla säteillään, samalla kun rintani pysyi aivan viileänä
tuoreessa ruohossa.

Oletteko milloinkaan katsellut ruohostoon aivan läheltä, silmät kiinni
ruohon korsissa? Babetia odottaessani tarkastelin minä erästä
ruohomätästä, joka oli pieni maailma itsekseen. Siellä löytyi katuja,
kujia, toria, kokonaisia kaupunkia. Syvimmällä eroitin minä ainoastaan
tumman varjon, jossa edellisen kevään lehdet suruissaan mätänivät; siitä
kohosi hienoja korsia tuhansissa somissa mutkissa ja koukuissa
muodostaen heikkoja pylväsriviä, kirkkoja ja aarniometsiä. Minä näin
kaksi laihaa hyönteistä kävelevän edestakaisin tuossa sekasotkussa; ne
raukat olivat varmaankin eksyneet, sillä ne kiiruhtivat pylväskäytävästä
toiseen, kadulta kadulle, huolestuneen ja peljästyneen näköisinä.

Samassa katsoin ylös ja näin edempänä polulla Babetin valkoisen hameen
esiintyvän vasten tummaa maanpintaa. Minä tunsin hänen harmaan,
sinikukkaisen karttuuni hameensa. Minä ryömin syvemmälle ruohoon ja
tunsin sydämmeni tykkivän kovasti maata vasten, niin kovasti, että se
melkein kohotti minua ylös joka tykytyksellä. Rintaani poltti nyt, en
enää tuntenut kasteen viileätä tuoreutta.

Tyttö lähestyi nopeasti. Hänen hameensa häilyivät pitkin maata niin
somasti, niin ihastuttavasti. Minä näin hänen alhaalta koko
pituudessaan, kaikessa onnellisessa suloudessaan. Hän ei tietänyt minun
loikovan pajujen alla; hän käveli iloisena eteenpäin, hän juoksi
huolimatta tuulesta, joka kohotti hiukan yhtä hänen hameensa liuskaa.
Minä eroitin hänen sukkelaan teputtelevat jalkansa ja käteni suuruisen
liuskan hänen valkeista sukistaan, ja minä punastuin suloisesti, vaan
samalla tuskallisesti hämmästyneenä.

Silloin en nähnyt enää mitään, en Durancea, en pajuja, en kirkasta
taivasta. Mitä huolin minä nyt laaksosta! Se ei ollut enää minun hyvä
ystäväni, minä olin aivan kylmä sen suruille ja sen iloille. Mitä huolin
minä enää entisistä tovereistani, kivistä ja puista tuolla kunnailla.
Virta saisi vallan kernaasti juosta tiehensä, jos tahtoisi, minä en sitä
olisi surrut.

Ja kevät, mitä välitin minä keväästä? Jos se olisi kadonnut ja vienyt
mukanaan selkääni paahtavan auringon, kirkkaine sateineen, viheriät
lehdot ja koko tuon kauniin kevät aamun, niin olisin sittenkin
ihastuneena jäänyt katselemaan Babetia, kun hän häilyvin hamein juoksi
alas tietä myöten. Sillä Babet oli sydämmessäni ottanut laakson sijan,
Babet oli kevät. Minä en ollut koskaan puhutellut häntä. Me punastuimme
molemmat tavatessamme toisiamme kirkossa. Olisin voinut vannoa että hän
kammoksui minua.

Hän jutteli nyt muutaman minuutin pesijättärien kanssa. Hänen
herttainen naurunsa tunkeutui minun luokseni saakka, sekoitettuna
Durance virran mahtavan äänen kanssa. Sitten kumartui hän ottaakseen
hiukan vettä käteensä; mutta rantaäyräs oli korkea, Babet oli vähällä
luistaa jokeen ja hänen täytyi pitää ruohosta kiinni.

Minua väristytti. Nousin äkkiä ylös ja juoksin epäilemättä, punastumatta
tytön luokse. Hän katsoi minuun peljästyneenä, mutta hymyili sitten.
Minä kumarruin alas ja olin vähällä pudota, mutta onnistuin kuitenkin,
puristamalla sormeni kovasti yhteen, saamaan oikean käteni vettä täynnä.
Sitten ojensin Babetille tämän uudenaikaisen astian ja tarjosin hänelle
juoda.

Pesijättäret nauroivat. Hämillään ei Babet uskaltanut juoda, vaan käänsi
epäillen päänsä puoleksi pois. Vihdoin teki hän ratkaisevan päätöksen ja
läheni huulillaan sormieni päitä; mutta hän oli viivytellyt liian
kauvan, vesi oli juossut pois. Hän rupesi nauramaan. Hän tuli jälleen
lapseksi ja minä huomasin että hän piti minua pilanansa.

Olin kovasti hämilläni. Kumarruin uudelleen. Tällä kertaa otin vettä
molempiin käsiini ja kiiruhdin viemään niitä Babetin huulille. Hän joi
ja minä tunsin hänen aran suutelonsa nousevan käsivarsiani myöten aina
rintaani asti, täyttävän sen lämmöllä.

"Setä varmaankin nukkuu makeasti!" sanoin hiljaa itsekseni.

Samassa huomasin mustan varjon vieressäni, ja kun käännyin ympäri, näin
Lazare sedän itse seisovan muutaman askeleen päässä ja katselevan
Babetia ja minua huolestuneen näköisenä. Hänen kaapunsa näytti aivan
valkoiselta auringon paisteessa ja hänen katseensa oli niin moittiva
että minun teki mieleni itkemään.

Babet peljästyi kovasti. Hän punastui ja kiiruhti pois mutisten:
"Kiitoksia, Jean herra, paljon kiitoksia."

Minä pyyhin kastuneita käsiäni ja seisoin hämilläni ja liikkumatonna
Lazare sedän edessä.

Tuo kunnon ukko seisoi siinä käsivarret ristissä ja katseli Babetia,
joka juoksi polkua myöten pois, taaksensa katsomatta. Kun hän oli
kadonnut pensas-aidan taakse, loi setä silmänsä minuun ja minä huomasin
surullisen hymyn hänen ystävällisillä kasvoillaan.

"Jean", sanoi hän, "menkäämme suureen lehtokäytävään. Aamiainen ei ole
vielä valmis, meillä on vielä puolituntia aikaa." Hän alkoi käydä
eteenpäin tavallisilla, hiukan raskailla askelillaan, väistäen kasteista
ruohoa. Hänen kauhtanansa laahasi jälestä hiekalla ja kahisi joka
liikkeellä, minkä hän teki. Hänellä oli rukouskirja kainalossa, mutta
hän oli unohtanut aamulukunsa ja käveli pää kumarassa, ajatuksissaan ja
sanaakaan sanomatta. Hänen äänettömyytensä lannisti minut aivan. Hän oli
muutoin tavallisesti puhelias. Joka askeleella tulin minä
levottomammaksi. Hän oli varmaankin nähnyt kun minä annoin Babetille
vettä juoda. Ja mikä näky, suuri Jumala! Nuori tyttö, joka nauraen ja
punastuen suuteli minun sormieni päitä, ja minä, seisoen varpaillani
kädet ojennettuina, hiukan kumartuneena ikäänkuin syleilläkseni häntä.
Nyt vasta näytti tekoni minusta hirveän uskaliaalta. Koko
häveliäisyyteni ja arkuuteni palasi jälleen. Minä ihmettelin kuinka olin
uskaltanut antaa suudella sormiani sillä tavoin.

Ja Lazare setä, joka ei puhunut sanaakaan, vaan joka yhä käveli vitkaan
edelläni, luomatta ainoatakaan silmäystä rakkaihin, vanhoihin puihinsa!
Hän valmisti varmaankin rangaistussaarnaa minulle. Hän vei minut suureen
lehtokäytävään ainoastaan saadakseen oikein torua minua. Se ei suinkaan
loppuisi vähemmässä kuin tunnissa, aamiainen jäähtyisi, enkä minä
pääsisikään palaamaan rannalle uinailemaan noista herttaisista
palohaavoista, joita Babetin huulet olivat käsiini jättäneet.

Me olimme suuressa lehtokujassa. Tämä oli pitkä sekä leveä, ja kulki
pitkin joen rantaa; kahden puolen käytävää kasvoi suunnattomia tammia,
haljenneine runkoineen ja laajalle levinneine oksineen. Hieno ruoho oli
ikäänkuin mattona puitten alla ja aurinko, joka paistoi oksien lävitse,
kutoi kultakirjailuja tälle matolle. Kaikkialla ympärillä näkyi vaalean
viheriäisiä niittyjä.

Kääntymättä, käyntiään muuttamatta, käveli setä lehtokujan päähän asti.
Siellä hän pysähtyi ja minä pysyttelin hänen vieressään, käsittäen että
tuo peljätty hetki nyt oli tullut. Joki teki tässä äkkinäisen mutkan;
eräs matala muuri muodosti lehtokujan tällä kohden jonkunlaiseksi
penkereeksi. Tästä varjoisasta paikasta voi nähdä kauvas valoisaan
laaksoon. Maisema laajeni edessämme useita penikulmia avaralle. Aurinko
kohosi ylemmä taivaalle; aamuiset hopeasäteet muuttuivat kultavirroiksi;
taivaanranta, pitkin mataloita kunnaita, oli sokaisevan kirkas, koko
laakso oli ikäänkuin tulipalon hohteen valaisema.

Hetkisen vaiti oltua kääntyi Lazare setä minuun.

"Hyvä Jumala, nyt se alkaa!" ajattelin minä ja painoin pääni alas.
Laajalla käden liikkeellä osoitti setä minulle laaksoa ja lausui sitten,
itseään oikaisten, hitaasti:

"Katso, Jean, tämä on kevät. Maa riemuitsee, poikani, ja minä olen
tuonut sinut tänne, tämän valoisan kentän luo näyttääkseni sinulle uuden
vuodenajan ensi hymyilyn. Katso, mikä loisto, mikä suloisuus! Maisemasta
kohoaa vienoja tuoksuja, jotka elähyttäväin tuulahdusten tavoin koskevat
kasvojamme."

Hän vaikeni ja näytti unelmiin vaipuneelta. Minä katsahdin kummastuneena
ylös ja aloin hengittää keveämmin. Tuohan ei kuulunut ollenkaan
rangaistussaarnalta.

"Nyt on kaunis aamu", jatkoi hän, "nuorison aamu. Sinun kahdeksantoista
ikävuottasi viihtyvät niin hyvin tuossa vihannuudessa, joka on
korkeintaan kahdeksantoista päivää vanha. Kaikki on loistavata ja
tuoksuavaa, eikö niin? Laakso näyttää sinusta maailman suloisimmalta
paikalta, joki on siellä antaakseen sinulle viileyttä, puut
lainatakseen sinulle varjojaan, koko maisema puhuakseen sinulle
lemmestä, yksin taivaskin valaistakseen tuota näköalaa, johon sinä luot
toivon ja kaipauksen kysyviä katseita. Kevät on sinun ikäisiäsi
nuorukaisia varten. Se opettaa kuinka teidän tulee tarjota nuorille
tytöille juoda."

Pääni painui uudelleen alas. Lazare setä oli siis kuitenkin nähnyt
minut.

"Minun kaltaiseni vanhus", jatkoi hän, "tietää kovaksi onneksi, mitä
kevään suloudesta on ajatteleminen. Minä, Jean raukkani, rakastan
Durance virtaa sentähden että se kostuttaa noita niittyjä, ja sentähden
että koko laakson elämä, riippuu siitä. Minä rakastan noita nuoria
lehtiä sentähden että ne ennustavat kesän ja syksyn hedelmiä. Minä
rakastan, tuota taivasta sentähden että se on hyvä meitä kohtaan,
sentähden että sen lämpö jouduttaa maan hedelmällisyyttä. Minä olen
aikonut kaikessa tapauksessa puhua sinulle tästä joskus; mielestäni on
paras tehdä se nyt, tänä aamuhetkenä. Kevät itse opettaa sinulle sen.
Maa on suuri työhuone, jossa ei koskaan pidetä vapaata maanantaita.
Katso tuota kukkaa jalkaimme juuressa; sinä huomaat ainoastaan sen hyvän
lemun, minä huomaan siinä työn; se täyttää tarkoituksensa synnyttämällä
osansa uudesta elämästä, pienen mustan siemenen, joka työskentelee
vuorostaan taas ensi keväänä. Ja nyt, katso tätä laajaa näköalaa. Kaikki
tämä on ainoastaan uudestaan synnyttämisen iloa. Maisema hymyilee
sentähden että se uudelleen aloittaa ikuista työtään. Kuuletko kuinka
kiivaasti se hengittää kiireessä toimessaan? Lehdet huokaavat, kukat
kiiruhtavat, vilja kasvaa yhä korkeammaksi; kaikki kasvit, kaikki ruohot
kilpailevat siitä ken nopeimmin valmistuisi; elähyttävä vesi, joki, on
apuna yhteisessä työssä, ja nuoren, taivaalle kohoavan auringon
tehtävänä on levittää iloa työntekijäin ijäiseen toimeen."

Tässä setä pakoitti minut katsomaan häntä kasvoihin. Hän lopetti
seuraavasti: "Jean, sinä kuulet mitä ystäväsi kevät sinulle sanoo. Se on
nuoruus, mutta se valmistaa miehuuden ikää; sen kirkas hymyily on
ainoastaan työn iloa. Kesä on tuleva voimakas, syksy rikas, sillä kevät
laulelee paraikaa, rohkeasti tehtävätään täyttäessään."

Minä tulin hyvin hämilleni. Ymmärsin Lazare sedän tarkoituksen. Hän piti
minulle sittenkin rangaistussaarnan, jossa hän suoraan sanoi minulle,
että minä olin laiskuri ja että työnteon aika jo oli tullut.

Setä näkyi olevan yhtä hämillään kuin minäkin. Hetkisen epäiltyään sanoi
hän hiukan tavoitellen. "Jean, sinä olet tehnyt väärin kun et ole
kertonut minulle kaikkea... Koska sinä rakastat Babetia ja Babet
rakastaa sinua..."

"Babet rakastaa minua!" huudahdin minä.

Setä näytti tyytymättömältä.

"No, anna minun puhua loppuun asti. Minä en tarvitse mitään uutta
tunnustusta... Hän on itse tunnustanut sen minulle."

"Hän on tunnustanut sen! Hän on tunnustanut sen!" Ja minä lankesin
kiivaasti Lazare sedän kaulaan.

"Oi, mikä onni!" lisäsin minä. "En ole koskaan puhunut hänen kanssaan,
sen vakuutan... Hän on kertonut sen teille ripissä, eikö niin?... En
koskaan olisi uskaltanut kysyä häneltä jos hän rakastaa minua, en
koskaan olisi saanut sitä tietää... Oi, kuinka kiitän teitä!"

Lazare setä punastui kovasti. Hän huomasi olleensa varomaton. Hän oli
luullut ettei tämä ollut ensimmäinen kohtaukseni tytön kanssa, ja siten
antoi hän minulle varmuuden siitä, jota en ollut vielä uskaltanut
toivoakaan. Nyt oli hän vaiti, ja minä sen sijaan puhuin taukoamatta.

"Minä ymmärrän kaikki", jatkoin minä. "Teillä on oikein, minun pitää
tehdä työtä voittaakseni Babetin. Mutta te saatte nähdä kuinka vankka
minusta tulee... Oi, kuinka te olette hyvä, Lazare setä, ja kuinka hyvin
te puhutte! Minä kuulen kevään puheen; minäkin tahdon saada voimakkaan
kesän, rikkaan syksyn. Kuinka tässä on kaunista, tästä näkyy koko
laakso; minä olen yhtä nuori kuin se, minä tunnen itsessäni nuoruuden,
joka tahtoo saada toimittaa tehtäväänsä..."

Setä tyynnytti minua.

"Hyvä, hyvä, Jean", sanoi hän. "Olen kauvan toivonut saavani tehdä
sinusta papin, ja ainoastaan sen vuoksi olen tahtonut opettaa sinulle
kaikki, mitä tiedän. Mutta se minkä aamulla rannalla näin, pakoittaa
minut ainiaaksi luopumaan rakkaimmasta unelmastani. Taivas määrää
kohtaloistamme. Sinun tulee rakastaa Jumalaa toisella tavoin... Sinä et
voi enää jäädä tänne meidän kyläämme, ja minä tahdon ett'et palaa tänne
ennenkuin ijän ja työn vakaannuttamana. Olen valinnut sinulle
kirjanpainajan toimen; tietosi ovat sinulle siinä apuna. Eräs ystäväni,
kirjanpainaja Grenoblessa, odottaa sinua ensi maanantaina."

Eräs ajatus saattoi minut äkkiä levottomaksi.

"Ja, saanko palattuani naida Babetin?" kysyin minä. Setä hymyili hieman
ja vastasi vältellen.

"Kaikki muu riippuu taivaan tahdosta."

"Te olette taivas, ja minä luotan teidän hyvyyteenne. Oi, setä, tehkää
niin, ettei Babet unohda minua. Minä teen työtä häntä varten."

Silloin osoitti Lazare setä uudelleen laaksoa, jota kuumat, kultaiset
säteet yhä enemmän valaisivat.

"Kas siellä on toivo", sanoi hän. "Älä ole niin vanha kuin minä, Jean.
Unohda minun saarnani, ole niinkuin tämä seutu. Se ei ajattele syksyä,
se hymyilee vaan hetken ilosta ja tekee työtä huolettomana, rohkeana. Se
toivoo."

Ja me palasimme hiljakseen pappilaan, kävellen nyt jo kuivassa ruohossa
ja puhellen liikutettuina läheisestä erostamme. Aamiainen oli kylmä,
niinkuin olin arvannut, mutta siitä en minä välittänyt. Kyyneleet
tulivat silmiini joka kerta kun katsahdin Lazare setää. Ja Babetia
muistellessani tykki sydämmeni niin että olin tukehtua.

Minä en muista, mitä tein lopun päivää. Luulen että menin loikomaan
pajujeni alle rannalla. Sedällä oli oikein, maa teki työtä. Kun asetin
korvani maata vasten, luulin kuulevani alituista jyskettä. Loikoilin
ruohossa aina iltaan asti, uneksien työteliäästä elämästä Babetin ja
Lazare sedän kanssa. Maan voimakas nuoruus tunkeusi rintaani, jota
nojasin yhteistä äitiämme vastaan ja minä kuvittelin tuntikausia
mielessäni olevani yksi noista vankoista pajuista ympärilläni.
Päivällisillä en voinut syödä mitään. Setä ymmärsi luultavasti, mitä
ajatuksia mielessäni liikkui, sillä hän ei ollut huomaavinaankaan huonoa
ruokahaluani. Heti pöydästä noustuani kiiruhdin jälleen ulos raitista
ilmaa hengittämään.

Raitis tuuli kohosi virrasta, jonka kumea ääni kuului kauvas. Taivas
loisti himmeänä. Laakso oli varjojen peittämä ikäänkuin tyyni,
läpinäkyvä, ääretön meri. Ilmassa kuului epämääräisiä ääniä,
jonkunlaista kiihkoisata värinää, ikäänkuin suurten siipien voimakasta
lyöntiä. Väkevät tuoksut sekaantuivat ruohon raittiisen hajuun.

Olin lähtenyt ulos tavatakseni Babetia; minä tiesin että hän meni joka
ilta pappilaan ja asetuin odottamaan häntä pensas-aidan taakse. En ollut
enää ujo niinkuin aamulla; pidin aivan luonnollisena odottaa häntä
siinä, kun hän kerran rakasti minua ja kun minun piti kertoa hänelle
matkastani.

Nähdessäni hänen vaalean pukunsa tuona valoisana iltana, hiivin minä
kuulumattomin askelin esille. Sitten kuiskasin hiljaa:

"Babet, Babet, minä olen täällä."

Hän ei ensin tuntenut minua ja vavahti säikähtyneenä. Mutta tunnettuaan
minut, näytti hän, minun ihmeekseni, vieläkin peljästyneemmältä.

"Tekö se olette, Jean herra?" sanoi hän. "Mitä teette täällä? Mitä
tahdotte?"

Olin aivan lähellä häntä ja tartuin hänen käteensä.

"Rakastattehan te minua, eikö niin?"

"Minä! kuka on teille sen sanonut?"

"Lazare setä."

Babet tuli hämilleen. Hänen kätensä alkoi vapista minun kädessäni. Hän
aikoi paeta, vaan minä tartuin hänen toiseenkin käteensä. Me seisoimme
vastakkain eräässä pensas-aidan syvennyksessä, ja minä tunsin Babetin
lämpimän, läähättävän hengityksen kasvoillani. Ympärillämme vallitsi yön
viileys ja väräjävä hiljaisuus.

"Minä en tiedä", sopersi tyttö, "sitä en ole koskaan sanonut... Herra
pastori on kuullut väärin... Armahtakaa, päästäkää minut, minulla on
kiire."

"Ei, ei", sanoin minä "minä tahdon että te tiedätte minun lähtevän
huomenna matkalle, ja teidän tulee luvata aina rakastaa minua."

"Te matkustatte huomenna!"

Oi, kuinka suloiselta tämä huudahtus sointui korvissani, ja kuinka
hellästi Babet sen lausui! Luulen vieläkin kuulevani hänen äänensä,
täynnä surua ja rakkautta.

"Näette kyllä", huudahdin minä vuorostani, "että Lazare setä on puhunut
totta. Sitäpaitsi ei hän valehtele koskaan. Te rakastatte minua, te
rakastatte minua, Babet! Teidän huulenne uskoivat sen aivan hiljaa
aamulla minun sormilleni."

Me istuuduimme pensas-aidan viereen. Muistissani on säilynyt tämä
ensimmäinen rakkauden keskusteluni, puhtaassa viattomuudessaan. Babet
kuunteli minua kuin pieni sisar. Hän ei enää peljännyt, vaan uskoi
minulle rakkautensa historian. Ja sitten tuli juhlallisia valoja,
teeskentelemättömiä tunnustuksia, tulevaisuuden tuumia loppumattomiin
asti. Hän vannoi ettei koskaan menisi naimisiin kenenkään muun kanssa
kuin minun; minä vannoin ansaitsevani hänen kätensä työlläni ja
rakkaudellani. Aidan takana lauloi sirkka kehoittavaa lauluaan, ja koko
hämärässä kuiskaileva laakso kuunteli ilolla meidän lemmen puheitamme.

Me erosimme, unhottaen syleillä toisiamme.

Kun jälleen palasin pieneen huoneeseni, tuntui minusta, kuin olisin
lähtenyt sieltä ainakin jo vuosi takaperin. Tämä niin lyhyt päivä tuntui
minusta ikuiselta onnellisuudessaan. Se oli minun kevät päiväni,
suloisin, tuoksurikkain elämässäni, päivä, jonka muisto vielä tänäänkin
on ikäänkuin etäinen, surumielinen kaiku nuoruuteni keväästä.



II.

Kesä.


Herätessäni sinä päivänä noin kello kolmen aikaan aamulla, makasin
kovalla maalla, väsymyksen runtelemana ja kasvot hiessä. Kuuma ja raskas
heinäkuun yö painoi rintaani.

Ympärillä nukkuivat toverini päällystakkeihinsa kääriytyneinä; he olivat
ikäänkuin mustia pilkkuja harmaalla maalla, ja koko tuo synkkä kenttä
huokui; luulin kuulevani nukkuvan ihmisjoukon voimakkaan hengityksen.
Epäselviä ääniä, hevosten hirnumista, aseitten kalinata, kuului
väräjävässä hiljaisuudessa.

Puoliyön aikaan oli armeija pysähtynyt ja me olimme saaneet käskyn käydä
maata ja nukkua. Kolme päivää olimme marssineet, auringon polttamina,
pölyn sokaisemina. Vihollinen oli vihdoinkin edessämme tuolla
kukkuloilla, taivaanrannalla. Päivän valjetessa piti ratkaiseva tappelu
tapahtuman.

Olin aivan uuvuksissa. Kolme tuntia olin maannut aivan kuin
muserrettuna, hengittämättä, uneksimatta. Liiallinen väsymys oli
herättänyt minut. Nyt, maatessani selälläni, silmät avoinna, ajattelin,
katsellen yöhön, tuota tappelua, tuota murhaamista, jota nouseva aurinko
tulisi valaisemaan. Enemmän kuin kuusi vuotta olin jokaisessa tappelussa
ensi laukauksella sanonut jäähyväiset rakkaille omaisilleni, Babetille
ja Lazare sedälle. Ja nyt, tuskin kuukausi ennen vapaudustani
sotapalveluksesta, täytyi minun sanoa vielä kerran jäähyväiset ja tällä
kertaa kenties ijäksi!

Sitten ajatukseni lieventyivät. Suljetuin silmin näin Babetin ja Lazare
sedän. Kuinka kauvan sitte jo oli kun heitä viimeksi syleilin! Muistin
sen päivän, jolloin erosimme; setä itki köyhyyttään, joka pakoitti hänet
antamaan minun matkustaa sillä tavoin, ja Babet vannoi minulle illalla,
odottavansa minua, ei koskaan rakastavansa muita kuin minua. Minun oli
täytynyt jättää kaikki, isäntäni Grenoblessa, ystäväni Dourguesissa.
Pitkien väliaikain jälkeen sain muutamia kirjeitä, joista näin että
minua yhä vielä rakastettiin, että onni odotti minua rakkaassa
laaksossani. Ja minun täytyi tapella, piti antaa tappaa itseni!

Minä rupesin uneksimaan kotiin tulosta. Minä näin vanhan setä raukkani
ojentavan kynnykseltä vapisevia käsiään minua vastaan, ja hänen takanaan
seisoi Babet punastuen, itkien ja nauraen. Minä riensin heidän syliinsä,
syleilin heitä, sopertaen...

Äkkiä rummun pärinä saattoi minut takaisin hirmuiseen todellisuuteen.
Päivä oli valjennut, harmaa tasanko oli aamusumun peitossa. Kentälle
tuli elämää, kaikkialla näkyi epäselviä haamuja. Yhä kasvava melu ja
hälinä täytti ilman; kuului rummun räminätä, hevoskavioitten kopinata,
tykistön vaunujen jyrinätä, komentosanoja. Sota kohosi uhkaavana
keskellä minun suloisia unelmiani.

Nousin vaivaloisesti ylös; tuntui kuin olisivat kaikki luut ruumiissani
olleen muserrettuja ja kuin olisi pääni ollut vähällä haljeta. Kokosin
joutuun mieheni; olin näet saavuttanut kersantin arvon. Saimme heti
käskyn marssia vasemmalle sivustalle ja miehittää eräs kunnas, joka
vallitsi kenttää.

Juuri kun olimme lähtemässä liikkeelle, tuli vaunumestari juosten
paikalle ja huusi: "Kirje kersantti Gourdonille!"

Hän antoi minulle ryppyisen, likaisen kirjeen, jota oli ehkä viikon
päivät kuljetettu ympäriinsä postilaitoksen nahkalaukuissa. Minulla ei
ollut aikaa muuta vilkaista kirjeesen kuin sen verran että tunsin Lazare
sedän käsialan.

"Eteenpäin, mars!" huusi päällikkö.

Ja marssia minun täytyi. Muutaman sekunnin pidin kirjeraukkaa kädessäni
ja ahmin sitä silmilläni; se poltti kättäni ja minä olisin tahtonut
antaa kaikki maailmassa saadakseni istua alas, lukea sen ja itkeä oikein
helpoituksekseni. Mutta minun täytyi pistää se povelleni, lähinnä
sydäntäni.

En milloinkaan ennen ollut tuntenut sellaista tuskaa. Lohduttaakseni
itseäni muistelin sedän usein minulle kertomia sanoja; minä olin elämäni
kesässä, se oli tulisen taistelun aika, ja minun täytyi rohkeasti tehdä
velvollisuuteni, jos tahdoin saada rauhallisen ja satorikkaan syksyn.
Mutta nämä järkisyyt tekivät minut vielä toivottamammaksi; minulle
onnesta puhumaan saapunut kirje poltti sydäntäni, joka kapinallisesti
nousi sodan hulluutta vastaan. Ja minä en saannut edes lukea sitä! Minä
tulisin ehkä kuolemaan tietämättä, mitä se sisälsi, kuulematta viimeisen
kerran Lazare sedän ystävällisiä sanoja.

Me olimme saapuneet kunnaalle. Meidän piti siellä odottaa käskyä koska
meidän tulisi rynnätä esiin. Mukavampaa taistelukenttää toinen toistensa
murhaamiseen olisi ollut vaikea valita. Usean penikulman laajalle
ulottui tuo ääretön kenttä aivan alastomana, ilman ainoatakaan puuta,
ilman yhtäkään rakennusta. Muutama pensas-aita ja lehto muodostivat
harvoja pilkkuja valkoisella maalla. Koskaan sen jälkeen en ole nähnyt
sellaista seutua; pölymeri, vaaleata maata, joka oli sieltä täältä
haljennut, näyttäen ruskeita sisuksiaan. Enkä koskaan sen jälkeen ole
nähnyt niin polttavan kirkasta taivasta, niin kaunista ja kuumaa
heinäkuun päivää; kello kahdeksan aikaan poltti kuumentunut ilma jo
kasvojamme. Oi, kuinka kaunis aamu, ja kuinka autio kenttä, jolla
murhata ja tulla murhatuksi!

Jo kauvan oli kuulunut kivääritulen epäsäännöllistä rätinää, jota säesti
kanuunain karkea ääni. Vihollisemme, valkopukuiset itävaltalaiset,
olivat jättäneet ylängöt ja kentällä näkyi pitkiä miesriviä, jotka
näyttivät minusta pienten itikkain suuruisilta. Kenttä näytti
suhisevalta muurahaispesältä. Savupilvet peittivät tappelukentän.
Väliin harvenivat nämä pilvet, ja silloin näin sotamiehiä, jotka
pakenivat silmittömästi säikähtyneinä. Väliin näytti kuin olisi
kauhistuksen sähkövirta kuljettanut pois miehiä, väliin taas häpeän ja
rohkeuden purkaukset ajoivat heitä kuulasateesen.

Minä en voinut kuulla haavoitettujen huutoja enkä nähdä veren
vuotamista. Minä eroitin kuolleet vaan mustina pisteinä, jotka jäivät
pataljoonain jälkeen. Minä rupesin uteliaana tarkastamaan joukkojen
liikkeitä, suutuksissani savulle, joka peitti minulta enemmän kuin
puolen tappelukenttää; minua huvitti tavallaan itsekkäästi, tietäessäni
olevani turvassa, sillä aikaa kun toisia ympärilläni tapettiin.

Noin kello yhdeksän aikaan saimme me käskyn lähteä esille. Me marssimme
hyvässä tahdissa ales kukkulalta ja käännyimme keskustaa kohti, joka
alkoi peräytyä. Askeleittemme säännöllinen poljenta tuntui minusta
onnettomuutta ennustavalta. Urhoollisimmatkin meistä läähättivät,
kalpeina ja kuihtuneina. Olen itsekseni luvannut sanoa totuuden.
Ensimmäisten kuulain vinkuessa pysähtyi pataljoona äkkiä, sen teki mieli
pakenemaan.

"Eteenpäin, eteenpäin!" huusivat päälliköt.

Mutta me seisoimme kuin naulatut paikoillamme, kumartaen päätämme kuulan
vinkuessa korvissamme. Tämä liike on vaistomainen; ellei häveliäisyys
olisi minua pidättänyt, olisin viskautunut vatsalleni pölyyn.

Edessämme oli ikäänkuin tiheä savu-esirippu, jonka lävitse emme
uskaltaneet tunkeutua. Salamat risteilivät toisiaan tässä savupilvessä.
Ja yhä seisoimme me vielä vapisten, paikalta liikkumatta. Mutta kuulat
tulivat yhä lähemmä; sotamiehet alkoivat valittaen vaipua maahan.
Päälliköt huusivat yhä kovemmin: "Eteenpäin, eteenpäin!"

Takimmaiset rivit, joita he työnsivät eteenpäin, pakoittivat meidät
käymään. Silloin teimme me suljetuin silmin uuden hyökkäyksen ja
tunkeuduimme savun sisään.

Raivoisa vimma valtasi meidät. Kun komennettiin: "Seis!" voimme me
tuskin pysähtyä. Kohta kun seisoo paikallaan, palaa pelko, ja tekee
mieli juoksemaan tiehensä. Kiväärituli alkoi. Me ampusimme eteemme
tähtäämättä; me saimme jonkunlaista lohdutusta kuulain lähettämisestä
tuonne savuun. Muistan ampuneeni laukaukseni koneellisesti,
yhteenpuristetuin huulin ja tuijottavin silmin; en enää peljännyt,
sillä, totta puhuakseni, en tietänyt enää olinko vielä hengissä tai en.
Ainoa ajatus, joka vielä oli jäljellä aivoissani, oli se, että minun
piti ampua siksi kunnes kaikki oli lopussa. Vasemman puoleinen toverini
sai kuulan keskelle kasvojansa ja kaatui päälleni; minä työnsin raa'asti
hänet pois luotani, pyyhkien poskeani, jonka hän oli verennyt. Sitten
aloin uudelleen ampua.

Muistan myöskin nähneeni överstimme, herra de Montrevertin, istuvan
suorana ja liikkumattomana hevosensa seljässä ja tyynesti tarkastelevan
vihollisen liikkeitä. Tämä mies näytti minusta jättiläiseltä. Hänellä
ei ollut pyssyä, jolla olisi huvitellut, ja hänen rintansa kohosi
peittämätönnä meitä ylempänä. Aika ajoin katsahti hän alas meihin ja
huusi karkealla äänellä:

"Sulkekaa rivit, sulkekaa rivit!"

Me suljimme rivit, kuni peljästyneet lampaat, polkien kuolleita,
tylsistyneinä, yhä vaan ampuen. Tähän asti oli vihollinen ampunut
ainoastaan kivääreillä; nyt kuului kumea jymähdys, ja kanuunan kuula
tappoi meiltä viisi miestä. Joku patteria, joka luultavasti oli aivan
meidän edessämme, vaan jota me emme voineet nähdä, oli alkanut ampua.
Kuulat putosivat alas meidän keskellemme melkein samaan paikkaan aina ja
tekivät siihen verisen kolon, jota me lakkaamatta täytimme järjettömän
eläimen itsepäisyydellä.

"Sulkekaa rivit, sulkekaa rivit!" kertoi översti kylmästi.

Me syötimme kanuunille ihmislihaa. Joka sotamiehen kaatuessa otin minä
askeleen lähemmä kuolemaa, lähestyin sitä paikkaa, jossa kuulat kolkosti
vinkuivat, musertaen miehiä, joiden vuoro oli tullut kuolemaan. Ruumiita
kokoontui tälle kohdalle ja pian sattuivat kuulat ainoastaan veriseen
lihakasaan; repaleisia jäseniä lenteli ympäri ilmassa jokaisella
kanuunan laukauksella. Me emme voineet enää sulkea riviä.

Sotamiehet ulvoivat, yksin päällikötkin yhtyivät siihen.

"Pajonettiin, pajonettiin!"

Kuulasateessa juoksi pataljoona hurjasti kanuunia kohti. Savu-esirippu
revittiin rikki; eräällä kummulla näimme me vihollisen patterin punaiset
liekit, siellä kun se jakeli tulta meille kaikista ammottavista
suistaan. Mutta rynnäkkö oli tehty ja kuulat pysähdyttivät ainoastaan
kuolleita.

Minä juoksin översti Montrevertin vieressä, jonka hevonen oli tullut
tapetuksi, ja joka taisteli kuin pelkkä sotamies. Äkkiä tunsin kuin
olisin saanut ukkosen iskun; tuntui kuin olisi rintani auennut ja
olkapääni reväisty pois. Kiivas ilmanveto verhosi kasvojani.

Ja minä kaaduin. Översti vaipui viereeni. Minä tunsin kuoleman
lähestyvän, minä ajattelin rakkaitani kotona ja menin tainnoksiin,
etsiessäni voimattomalla kädelläni Lazare sedän kirjettä.

Kun jälleen toinnuin, makasin kyljelläni pölyssä. Syvä horrostila oli
vallannut minut. Avonaisin silmin tirkistelin minä eteeni mitään
näkemättä; minusta tuntui kuin ei olisi minulla enää mitään jäseniä,
kuin olisivat aivoni tyhjät. Minä en tuntenut kärsimystä, sillä elämä
tuntui paenneen ruumiistani.

Liikkumattoman auringon säteet polttivat sulan lyijyn tavoin kasvojani.
Minä en sitä tuntenut. Vähitellen palasi elämä; jäseneni keventyivät,
ainoastaan olkapääni tuntui ikäänkuin äärettömän painon alla
muserretulta. Silloin koetin haavoitetun eläimen aistilla kohota
istualleni; tuskan huudahtus pääsi suustani ja minä putosin raskaasti
jälleen maahan.

Mutta minä elin nyt, minä näin, minä ymmärsin. Kenttä oli alaston ja
tyhjä, kirkkaan auringon paisteen valaisema. Se näytti niin autiolta
taivaan polttavassa valossa, kasottain ruumiita loikoi kuumuudessa, ja
nuokkuvat puut näyttivät samallaisilta kuin muutkin kuolleet, jotka
kentällä kuivuivat. Ei tuulen löyhkäystäkään tuntunut. Kauhistava
hiljaisuus vallitsi ruumiskasain luona; väliin häiritsivät kuitenkin
epäselvät, vapisevat valitusäänet tätä hiljaisuutta. Kauvempana
ylängöillä, taivaanrannassa, näkyi keveitä savupilviä, jotka olivat
ainoat harmaat pilkut koko kirkkaansinisellä taivaalla. Murhaamista
jatkettiin ylängöillä.

Arvelin, että me olimme voittajia, ja tunsin itsekästä huvia
ajatellessani, että voisin rauhassa kuolla tällä autiolla tasangolla.
Ympärilläni oli maa mustaa. Kun kohotin päätäni, näin muutaman kyynärän
päässä vihollisen patterin, jota vastaan me olimme rynnänneet.
Käsikahakka oli ollut hirveä; rikki leikellyt, runnellut ruumiit
peittivät kummun; verta oli vuotanut niin runsaasti että maata peittävä
pöly näytti punaiselta matolta. Ruumiitten yläpuolella kohosi kanuunain
mustat kidat. Minua väristytti kuunnellessani näitten kanuunain kamalata
hiljaisuutta.

Vähitellen, lukemattomilla varovaisuuden keinoilla onnistuin asettua
vatsalleni. Nojasin pääni suurta, verellä tahrattua kiveä vastaan ja
vedin povestani esille Lazare sedän kirjeen. Asetin sen silmieni eteen;
kyyneleet estivät minua lukemasta.

Aurinko poltti selkääni, kirpeä veren haju tarttui kurkkuuni. Tunsin
tuon kauhistavan tasangon ympäröivän itseäni, kuolleitten kankeus
kangisti minutkin. Sydän raukkani itki, kuoleman helteisessä, ilkeältä
löyhkäävässä hiljaisuudessa. Lazare setä kirjoitti:

"Rakas lapseni!"

"Olen kuullut että sota on julistettu, mutta toivon sinun saavan eron
ennen sotaretken alkamista. Joka aamu rukoilen Jumalaa varjelemaan sinua
näistä uusista vaaroista; hän kyllä kuulee minua ja sallii sinun kerran
sulkea minun silmäni.

"Oi, Jean parkani, minä tulen vanhaksi ja tarvitsen sinun käsivarttasi.
Sinun lähdettyäsi olen aina kaivannut viereltäni sinun nuoruuttasi joka
teki minut jälleen kaksikymmenvuotiaaksi. Muistatko meidän kävelyitämme
tammikujassa? Nyt en minä enää uskalla mennä sinne; olen yksinäni,
pelkään. Durance itkee. Tule pian lohduttamaan minua, rauhoittamaan
levottomuuttani..."

Nyyhkytykset olivat vähällä tukehduttaa minut, en voinut jatkaa
lukemista. Samalla kuului sydäntä viileksivä huuto muutamia askeleita
minusta; näin erään sotamiehen äkkiä nousevan ylös vääristynein kasvoin,
hän ojensi tuskissaan käsivarsiaan ylös ja vaipui jälleen alas maahan,
jossa hän kiemurteli hirveissä puistatuksissa; sitten hän ei enää
liikahtanutkaan.

"Minä asetan toivoni Jumalaan", jatkoi setä, "hän on johtava sinut
terveenä ja raittiina takaisin Dourguesiin, ja me alotamme uudestaan
suloista elämätämme. Salli minun haaveksia ääneen ja kertoa sinulle
tulevaisuuden tuumiani.

"Sinä et enää lähde Grenobleen, vaan jäät minun luokseni; minä teen
lapseni maanmieheksi, talonpojaksi, joka iloisesti työskennellen elää
maanviljelyksestä.

"Ja minä vetäydyn sinun talollesi. Minun vapisevat käteni eivät kohta
enää voi pidellä öylätti astiaa. En pyydä taivaalta kuin kaksi vuotta
sellaista elämää. Ne ovat palkintona siitä vähästä hyvästä, mitä olen
aikaansaanut. Sinä kuljetat minua joskus ympäri rakkaassa laaksossamme,
jossa jokainen kallio, jokainen pensas muistuttaa minua sinun
nuoruudestasi, jota olen niin rakastanut..."

Minun täytyi taas pysähtyä. Tunsin niin kovaa tuskaa olkapäässäni, että
olin vähällä mennä uudelleen tainnoksiin. Hirveä levottomuus vaivasi
minua, minusta tuntui kiväärituli lähenevän, ja minä ajattelin kauhulla,
että armeijamme peräytyisi ja että se paetessaan polkisi minut
kuoliaaksi. Mutta yhä näin vaan keveitten savupilvien häilyvän
kunnailla.

Lazare setä jatkoi

"Meitä on oleva kolme rakastamassa toinen toistamme. Oi, rakas Jean,
sinä teit oikein tarjotessasi hänelle juoda eräänä aamuna Durancen
rannalla. Minä pelkäsin Babetia, olin suuttunut häneen, ja nyt olen
mustasukkainen, sillä minä huomaan hyvin, etten minä koskaan voi
rakastaa sinua niin paljon kuin hän. "Sanokaa hänelle", kertoi hän
eilen punastuen minulle, "että jos hän antaa tappaa itsensä, niin
viskaan minä itseni jokeen sille paikalle, jossa hän antoi minulle
vettä."

"Herran tähden, säästä henkeäsi! Löytyy asioita, joita minä en voi
ymmärtää, mutta sen tunnen, että onni odottaa sinua täällä. Minä kutsun
jo Babetia tyttärekseni; minä näen hänet sinun kainalossasi kirkossa ja
minä itse siunaan teidän liittonne. Minä tahdon, että se on oleva minun
viimeinen messuni.

"Babet on nyt pitkä, kaunis tyttö. Hänestä on sinulle oleva apua
töissäsi..."

Kiväärituli oli poistunut. Minä itkin suloisia kyyneleitä. Kanuunain
pyöräin välissä makaavat sotilaat päästivät koristen raukeita
valitushuutoja. Näin yhden niistä ponnistelevan päästäkseen vapaaksi
samoin haavoitetusta toveristaan, joka painoi hänen rintaansa; ja kun
tämä valittaen rehki vastaan, työnsi sotamies hänen tylysti pois
päältään, niin että toinen tuskasta ulisten kieri ales rinnettä myöten.
Hänen valitushuudostaan nousi ruumiskasoista ikäänkuin hiljainen hyminä.
Laskeuvan auringon säteet olivat punaisen keltaisia. Taivas oli vaalean
sininen. Luin setäni kirjeen loppuun.

"Tahdoin vaan", kirjoitti hän edelleen, "kertoa sinulle meistä ja pyytää
sinua tekemään meidät onnellisiksi tulemalla kotiin niin pian kuin
mahdollista. Ja silloin rupean minä itkemään ja sopertamaan ikäänkuin
olisin tullut uudestaan lapseksi. Toivo, Jean raukkani, minä rukoilen
puolestasi ja Jumala on hyvä.

"Vastaa minulle heti, määrää, jos mahdollista, päivä jolloin palaat. Me
luemme viikot, Babet ja minä. Me tapaamme kohta; toivotaan!"

Päivä, jolloin palaan!... Minä suutelin nyyhkien kirjettä ja luulin
hetkisen suutelevani Babetia ja setääni. En koskaan saisi varmaankaan
enää nähdä heitä. Minä kuolen kuin koira täällä pölyssä lyijyraskaan
auringon paahtamana. Tällä autiolla kentällä, keskellä kaikkia noita
kuolon korahduksia, täytyi minun sanoa jäähyväiset rakkailleni. Suhiseva
hiljaisuus kuului korvissani, minä katselin valkeata, veritahraista
maata, joka autiona, harmaana ulottui silmän kantamiin asti. Minä
kerroin itsekseni, "minun täytyy kuolla", suljin silmäni ja kuvittelin
mielessäni Babetia ja Lazare setää.

En tiedä kuinka kauvan olin tässä, jonkunlaisessa tuskallisessa
tainnostilassa. Sydämmeni kärsi yhtä paljon kuin ruumiinikin. Kuumat
kyyneleet virtasivat hiljaa poskiani myöten. Keskellä kuumehoureitani
kuulin valittavan lapsen äänen tapaista korinata. Väliin heräsin ja
tuijotin kummastellen taivasta kohti.

Viimein huomasin että herra de Montrevert siinä niin köristi maatessaan
muutaman askeleen päässä minusta. Minä olin pitänyt häntä kuolleena. Hän
makasi levitetyin käsin, kasvot maata vasten. Tämä mies oli ollut hyvä
minua kohtaan; minä arvelin, etten voisi antaa hänen kuolla siten,
kasvot maata vasten, ja aloin hiljaa ryömiä hänen luokseen.

Kaksi ruumista oli meidän välillämme. Ajattelin ensin ryömiä näitten
kuolleitten ylitse matkaa lyhentääkseni, mutta en uskaltanut. Hinasin
itseäni eteenpäin polvillani, auttaen toisella kädellä. Saavuttuani
överstin luo hengitin keveämmin; tuntui kuin olisin ollut vähemmän
yksinäni, me saisimme kuolla yhdessä, ja tämä kuolema ei enää
peloittanut minua kun oli toinen jakamassa sitä kanssani.

Minä tahdoin, että hän näkisi auringon, ja käänsin sentähden hänet
ympäri niin hiljaa kuin voin. Kun auringon säteet koskettivat hänen
kasvojaan, hengitti hän kiivaasti ja avasi silmänsä. Kumartuneena hänen
ylitsensä koetin hymyillä hänelle. Hänen silmäluomensa sulkeutuivat
jälleen; hänen vapisevista huulistaan huomasin hänen tuntevan kipua.

"Tekö se olette, Gourdon", sanoi hän lopulta heikolla äänellä, "onko
tappelu voitettu?"

"Minä luulen sen, översti", vastasin minä.

Hän oli silmänräpäyksen vaiti. Sitten avasi hän silmänsä ja katsoi
minuun.

"Mihin teitä on haavoitettu?" kysyi hän.

"Olkapäähän... Ja te, översti?"

"Luulen kyynärpääni olevan muserretun. Muistelen että sama kuula meidät
molemmat näin ruhjoi, poikani."

Hän ponnisteli päästäkseen istualle.

"Kas niin", sanoi hän äkkinäisellä iloisuudella, "tähän emme jää koko
yöksi makaamaan!"

Ette usko kuinka paljon voimaa ja toivoa tämä rohkea ilomielisyys
minulle antoi. Olin kokonaan toisella tuulella nyt, kun meitä oli kaksi
kuolemata vastaan taistelemassa.

"Odottakaa", minä huudahdin, "minä sidon käsivartenne nenäliinallani ja
sitten koetamme kantaa toinen toistamme lähimmälle sitomapaikalle."

"Aivan niin, poikani... Älä sido aivan kovasti... Nyt ottakaamme
toisiamme kädestä ja koettakaamme nousta ylös."

Nousimme horjuen ylös. Olimme kadottaneet paljon verta; päätämme
pyörrytti, jalat väistyivät alta. Meitä olisi voinut pitää humalaisina,
kun me hoipertelimme eteenpäin, tukien, tyrkkien toisiamme, tehden
kierroksia kuolleita välttääksemme. Aurinko laski ruusunpunaisena ja
meidän jättiläisvarjomme tanssivat haaveellisesti taistelukentällä.
Siten päättyi kaunis päivä.

Översti laski leikkiä, mutta hänen huulensa vapisivat ja hänen naurunsa
oli nyyhkimisen kaltaista. Tunsin että me kohta kaatuisimme johonkin
nurkkaan, josta emme enää nousisi. Väliin huimasi meitä ja meidän täytyi
pysähtyä ja sulkea silmämme. Kaukana kentällä näkyivät haavalasaretit
pieninä harmaina pilkkuina, mustaa maata vasten.

Suuri kivi tuli eteemme, ja me kaaduimme nurin toistemme päälle. Översti
kiroili kuin pakana. Me koetimme ryömiä nelin jaloin pitämällä kiinni
pensaista. Siten jannustelimme eteenpäin satakunta kyynärää. Mutta
polvemme olivat verillä.

"Minä olen saanut kylläkseni tästä", sanoi översti, asettuen
pitkäkseen, "tulkoot hakemaan minua jos tahtovat. Nukkukaamme!"

Minulla oli vielä siksi voimaa että kohosin puoleksi ylös ja huusin
kaikin voimin. Edempänä näkyi väkeä, joka kokosi haavoitettuja; ne
kiiruhtivat paikalle ja asettivat meidät vierekkäin paarille.

"Toveri", sanoi översti, kun meitä kannettiin eteenpäin, "kuolema ei
tahdo meitä. Teitä on minun kiittäminen hengestäni ja minä maksan
velkani milloin te vaan tarvitsette minua... Antakaa minulle kätenne!"

Minä annoin käteni hänen käteensä ja niin saavuimme haavalasaretille.
Siellä oli sytytetty soihtuja; haavalääkärit leikkelivät ja sahasivat,
haavoitettujen hirveästi huutaessa; verisistä liinavaatteista nousi
iljettävä haju samalla kuin soihdut valaisivat tummanpunaisella
loisteellaan pesuvateja.

Översti kärsi urhoollisesti käsivartensa poikkisahaamisen; näin vaan
hänen huultensa vaalenevan ja hänen silmänsä himmentyvän. Kun minun
vuoroni tuli, tarkasti eräs lääkäri olkapäätäni.

"Tuon on kanuunan kuula tehnyt", sanoi hän, "kaksi sentimeetteriä
alemmas, niin teidän olkapäänne olisi ollut poissa. Nyt on vaan liha
tullut vahingoitetuksi."

Kun kysyin olkapäätäni sitovalta välskääriltä oliko haavani vaarallinen,
vastasi tämä nauraen:

"Vaarallinen! Saatte maata kolme viikkoa sängyssä saadaksenne uutta
verta, siinä kaikki."

Minä käännyin seinään päin salatakseni kyyneleitäni. Sielun silmillä
näin Babetin ja Lazare sedän ojentavan käsivarsiaan minulle. Olin
lopettanut kesäpäiväni veriset taistelut.



III.

Syksy.


Lähes viisitoista vuotta on kulunut siitä kun menin naimisiin Babetin
kanssa, Lazare sedän pienessä kirkossa. Me olimme etsineet onnea
rakkaassa laaksossamme. Minusta oli tullut maanviljelijä; ensimmäinen
armaani, Durance, oli nyt minulle hyvänä äitinä, jota näytti huvittavan
tehdä peltoni lihaviksi ja hedelmällisiksi. Vähitellen, käyttämällä
uusia maanviljelystapoja, tulin minä yhdeksi seudun rikkaimmista
maan-omistajista.

Vaimoni vanhempain kuoltua ostimme me tammikujan ja virran rannalla
olevat niityt. Tälle kohdalle olin rakentanut yksinkertaisen asunnon,
jota meidän pian täytyi laajentaa; joka vuosi osasin minä laajentaa
tilaamme jollakin viereisellä kedolla, ja meidän latomme olivat liian
ahtaat satoa säilyttämään.

Nämä viisitoista ensimmäistä vuotta olivat yksinkertaisia ja onnellisia.
Ne kuluivat hiljaisessa ilossa, ja ne ovat jättäneet mieleeni ainoastaan
epämääräisen muiston tyynestä ja häiritsemättömästä onnesta. Lazare
setä oli toteuttanut unelmansa vetäytymällä meidän luoksemme. Hän oli
niin vanha ettei hän enää voinut lukea rukouskirjaansa edes joka aamu;
väliin kaipasi hän rakasta kirkkoaan, mutta silloin lohdutti hän itseään
käymällä nuoren papin luona, joka oli tullut hänen sijaansa. Auringon
noustessa tuli hän tavallisesti alas pienestä huoneestaan ja seurasi
usein minua ympäri pelloilla, nauttien tuoreesta vihannuudesta ja saaden
uutta nuoruutta terveellisessä maailmassa.

Yksi ainoa suru sai meidät joskus huokaamaan. Keskellä kaikkea, meitä
ympäröivää hedelmällisyyttä pysyi Babet hedelmättömänä. Vaikka meitä oli
kolme toisiamme rakastamassa, tuntui olomme välistä meistä liian
yksinäiseltä; me olisimme tahtoneet nähdä keskellämme valkopäisen
olennon, joka olisi hyväillyt ja kiusannut meitä? Lazare setä pelkäsi
hirveästi kuolevansa näkemättä minun lapsiani. Hän oli tullut lapseksi
uudestaan ja hän suri sitä, ettei Babet antanut hänelle leikkitoveria.
Sinä päivänä, jolloin vaimoni epäillen uskoi meille, että meitä ehkä
pian tulisi olemaan neljä, näin rakkaan setäni tulevan aivan vaaleaksi
ja voivan tuskin kyyneleitään pidättää. Hän syleili meitä, rupesi jo
ajattelemaan kastetta ja puhui lapsesta kuin olisi se ollut kolmen tai
neljän vuoden vanha.

Kuukaudet kuluivat hiljaisessa onnessa. Me puhelimme hiljaa toistemme
kanssa, odottaen mitä olisi tuleva. Minä en enää rakastanut Babetia,
minä jumaloitsin häntä ristissä käsin, minä jumaloitsin häntä kahden
puolesta, hänen itsensä ja pienokaisen.

Tuo suuri päivä lähestyi. Minä olin noutanut Grenoblesta kätilön, joka
sitten jäikin taloon. Setä oli hirveässä tuskassa; hän ei ymmärtänyt
mitään sellaisista asioista, hän meni niinkin pitkälle, että kertoi
minulle hiljaa tehneensä väärin kun oli ruvennut papiksi, ja olevansa
hyvin pahoillaan siitä ettei ollut lääkäri.

Kello kuuden aikaan eräänä syyskuun aamuna menin minä vielä nukkuvan,
rakkaan Babetini huoneesen. Hänen hymyilevät kasvonsa lepäsivät
rauhallisesti valkoisella tyynyllä. Minä kumarruin, hengitystäni
pidättäen, alas hänen puoleensa. Taivas oli runsaasti siunannut minua
hyvyydellä. Minä ajattelin äkkiä tuota kesäpäivää, jolloin makasin
koristen kentällä, ja samalla tunsin ympärilläni sitä hupaisuutta ja
hiljaista onnea, jota työ antaa. Hyvä vaimoni makasi ruusunpunaisena
suuressa sängyssään, ja koko huone muistutti minua meidän
viisitoistavuotisesta rakkaudestamme.

Suutelin hiljaa Babetin huulia. Hän avasi silmänsä ja hymyili minulle
mitään sanomatta. Minua halutti kovasti ottaa hänet syliini ja pusertaa
rintaani vasten; mutta pitkään aikaan olin tuskin uskaltanut puristaa
hänen kättään, niin heikolta ja ylenluonnolliselta hän minusta näytti.

Minä istuin sängyn laidalle ja kysyin hiljaa: "Tänäänkö se tapahtuu?"

"Ei, sitä en luule", vastasi hän. "Minä näin unta, että minulla oli
poika; hän oli jo suuri ja hänellä oli pienet, sievät, mustat viikset...
Lazare setä sanoi eilen että hänkin on nähnyt pojan unessa."

Minä tein suuren varomattomuuden.

"Minä tunnen lapsen paremmin kuin te", lausuin minä. "Minä näen sen joka
yö. Se on tyttö..."

Kun Babet kääntyi seinään päin, valmiina itkemään, huomasin minä
tuhmuuteni ja kiiruhdin lisäämään:

"Sanoessani tyttö ... en ole oikein varma siitä. Minä näin hyvin pienen
lapsen, pitkässä valkeassa koltissa... Se on varmaankin poika."

Babet suuteli minua tästä hyvästä ennustuksesta.

"Mene sinä pitämään huolta viininkorjuusta" sanoi hän. "Olen tyyni
tänään."

"Lähetät kai kutsumaan minua jos jotain tapahtuu?"

"Kyllä, kyllä... Olen hyvin väsyksissä, ja nukun vielä hetkisen. Ethän
suutu minuun laiskuudestani?..."

Ja Babet sulki silmänsä väsyneenä ja liikutettuna. Minä pysyin edelleen
kumartuneena hänen ylitsensä ja tunsin hänen lämpimän hengityksensä
kasvoillani. Hän nukkui vähitellen, taukoamatta hymyilemästä. Silloin
irroitin minä käteni hänen kädestään loppumattomilla
varovaisuuskeinoilla; viisi minuuttia tein työtä ennenkuin onnistuin
tässä hellätuntoisessa toimessani. Sitten painoin hänen otsalleen
suutelon, jota hän ei tuntenut, ja vetäydyin takaisin sydän täynnä
rakkautta.

Alhaalla kartanolla kohtasin Lazare sedän, joka levottomana katseli
Babetin ikkunaan. Minut nähtyään, kysyi hän: "No, tapahtuuko se tänään?"

Kuukauden ajan oli hän säännöllisesti joka aamu tehnyt minulle saman
kysymyksen.

"Ei siltä näytä", vastasin minä. "Tuletteko kanssani viininkorjuuta
katsomaan?"

Hän meni noutamaan keppinsä ja me lähdimme tammikujan kautta. Tultuamme
sen päähän, penkereelle Durancen rannalla, pysähdyimme me molemmat
katselemaan laaksoa.

Pieniä valkoisia pilviä häilyi vaalealla taivaalla. Aurinko heitti
vaaleankeltaisia säteitä seutuun, jossa ei enää ollut kesän voimakasta
valoa eikä sen varjoja. Suuret läjät varisseita lehtiä koristivat mustaa
maata. Joki juoksi hitaammin, väsyneenä, kasteltuaan kaiken kesää
niittyjä. Ja laakso oli niin tyyni ja voimallinen. Sillä oli jo talven
ensi rypyt otsalla, mutta sen helma oli vielä lämmin viimeisistä
synnytyksistä ja se ojenteli rehevätä ruumistaan, jolta oli ryöstetty
kevään runsas vihreys, vaan joka oli vielä ylpeämmän kaunis, tuosta
elämänsä työn täyttäneen naisen toisesta nuoruudesta.

Lazare setä oli ensin vaiti, sitten hän kääntyi minuun ja sanoi:
"Muistatko, Jean, kun, enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten, toin
sinut tänne eräänä aikaisena toukokuun aamuna? Silloin näit laakson
huikean toimintahalun vallassa ja työskentelemässä syksyn hedelmiä
varten. Katso, laakso on vielä kerran täyttänyt työnsä."

"Muistan, rakas setä", minä vastasin. "Olin kovasti peloissani sinä
päivänä; mutta te olitte hyvä ja teidän puheenne oli vakuuttava. Teitä
tulee minun kiittää kaikesta onnestani."

"Niin, sinä olet nyt elämäsi syksyssä, sinä olet tehnyt työtä ja sinä
niität nyt. Ihminen, lapseni, on luotu maan kuvan mukaan. Ja samoinkuin
meidän yhteinen äitimme, olemme mekin ijäisiä: viheriät lehdet syntyvät
uudestaan joka vuosi kuivista lehdistä; minä synnyin jälleen sinussa ja
sinä tulet syntymään uudestaan lapsissasi. Sanon sinulle tämän,
sentähden ettei vanhuus sinua peljästyttäisi, että tiedät kuolla
rauhassa, samoin kuin kuolee tämä vihannuus, joka ensi vuonna jälleen
puhkeaa ylös omista siemenistään."

Minä kuuntelin setää ja ajattelin Babetia, joka nukkui suuressa
valkoisessa sängyssään. Hänkin tulisi kantamaan hedelmiä samoin kuin
tämä voimakas maa, joka oli antanut meille rikkautemme. Hänkin oli
elämänsä syksyssä, hänellä oli laakson suloinen hymy huulillaan, sen
lempeä rehevyys.

Luulin näkeväni hänet vaalean keltaisessa auringon paisteessa, väsyneenä
ja onnellisena, tuntien jaloa nautintoa äitinä olostaan. Ja minä en enää
tietänyt puhuiko Lazare setä rakkaasta laaksostani, tai rakkaasta
Babetistani.

Me astuimme hiljakseen ylös kunnaille. Alimpana Durancen rannalla olivat
niityt, laajoine vaaleanvihreine nurmikkoineen; sitten tulivat
keltaiset pellot, joita harmahtavat olivipuut tahi laihat mandelipuut
siellä täällä jakoivat leveihin kujiin; ja kaikkein ylinnä olivat
viinitarhat, joiden rikkaat viiniköynnökset laahasivat maata.

Etelä-Ranskassa kohdellaan viiniköynnöstä kuin vankkaa maalaisnaista,
eikä kuten maan pohjoisosassa, niinkuin hienoa neitiä. Se kasvaa
jotenkin itsekseen, sateen ja auringon mielivallan mukaan. Viinipuun
varret ovat järjestetyt kahteen pitkään riviin ja niistä lähtee
tummanviheriäisiä vesoja kaikille haaroille. Välipaikkoihin kylvetään
kauraa tai muuta viljaa. Viinitarha on suuren raittaisen kangaskappaleen
näköinen, jossa raittoina ovat viheriät viiniköynnökset ja keltainen
vilja.

Miehet ja naiset, kumartuneina viiniköynnösten väliin, leikkelivät irti
rypäleitä, jotka viskattiin suuriin koreihin. Setä ja minä, me kävelimme
hitaasti pitkin viljan reunaa. Meidän ohi käydessämme kääntyivät
viinitarhan työmiehet meihin päin ja tervehtivät. Setä pysähtyi väliin
puhelemaan vanhimpain kanssa.

"Kuuleppas, André isä", sanoi hän, "ovatko rypäleet oikein kypsiä, ja
tuleeko viini tänä vuonna hyvää?"

Työmiehet ojensivat esille paljaat käsivartensa ja näyttivät raskaita,
nokimustia rypäleitä, joiden täyteläiset marjat näyttivät kuin olisivat
ne pakahtumaisillaan nesteistään.

"Katsokaapa vaan, herra pastori", huusivat he, "nämä ovat pienimpiä.
Löytyy usean naulan painoisia. Kymmeneen vuoteen emme ole saaneet näin
hyvää satoa."

Sitten palasivat he työhönsä. Heidän ruskeat liivinsä vaan näkyivät
sieltä täältä viheriäisten viinipensasten välistä. Naiset, paljaspäin ja
pieni, sininen liina kaulassa kumartuivat laulaen rypäleitä poimimaan.
Joukko lapsia kierieli auringon paisteessa viljan seassa, elähyttäen
heleällä naurullaan ja meluavilla leikeillään työhuoneen vapaassa
luonnossa. Kentän laidassa odotti liikkumattomia, suuria kärryjä, ne
näkyivät selvään kirkasta taivasta vasten, samalla kun väkeä alinomaa
tuli ja meni kantaen sinne täysiä koria ja palaten tyhjien kanssa.

Myönnän ylpeitä ajatuksia liikkuneen mielessäni seisoessani tässä
keskellä vainiota. Minä tunsin maan jalkaini alla synnyttävän;
täysinkypsynyt elämä virtaili viinirypäleen suonissa ja täytti ilman
syvillä henkäyksillä. Veri juoksi kuumana ruumiissani; olin aivan kuin
tuon hedelmällisyyden kohottamana, joka nousi maasta minuun. Näitten
ihmisten työ oli minun toimeensaamani, nämä viinitarhat olivat minun
lapsiani, koko tämä seutu oli minun rehevä ja tottelevainen perheeni.
Minä oikein nautin tuntiessani jalkani painuvan voimakkaasen maahan.

Yhdellä katseella näin koko alan aina Duranceen saakka; minun olivat
kaikki nämä viinitarhat, niityt, viljapellot ja oliivipuut. Talo
häämöitti tuolla tammikujan puitten takana; virta oli ikäänkuin
hopeahetule tiluksieni laajan, viheriän manttelin reunassa. Minusta
tuntui hetkisen kuin olisin minä kasvanut, kuin voisin minä, jos
ojentaisin käsivarteni, painaa rintaani vasten koko tilan puut, niityt,
huoneet ja kynnetyt pellot.

Katsellessani ympärilleni näin yhden piioistamme kiivaasti juosten
tulevan pitkin kapeata, kunnaalle vievää tietä. Hän kompastui
kiireissään kiviin ja heilutti molempia käsiään, ikäänkuin viitaten
meille. Sanomaton liikutus valtasi minut.

"Setä, setä!" huudahdin minä, "tuolla tulee Marguerite... Minä luulen
sittenkin, että se tapahtuu tänään."

Lazare setä tuli aivan vaaleaksi. Piika oli vihdoinkin saapunut ylös
kunnaalle; hän kiiruhti meitä vastaan, hypäten viiniköynnösten yli.
Minun luokseni saavuttuaan oli hän aivan hengästynyt ja painoi käsiään
rintaansa vasten.

"Puhuhan toki!" sanoin minä. "Mitä on tapahtunut?"

Hän huokasi syvään, laski kätensä alas ja sai vihdoin lausutuksi tämän
ainoan sanan "Rouva..."

Minä en odottanut enempää.

"Tulkaa, tulkaa joutuun, Lazare setä! Oi, rakasta Babet raukkaani!"

Ja minä ryntäsin alas tietä myöten sellaista vauhtia että olin vähällä
taittaa niskani. Työmiehet, jotka olivat nousseet seisomaan, nauroivat
nähdessään minun juoksevan. Lazare setä ei voinut seurata minua, vaan
heilutti epätoivoissaan keppiään.

"Jean, hiidessä!" huusi hän, "odotahan! Minä en tahdo tulla
viimeiseksi."

Mutta minä en kuullut Lazare setää, minä juoksin vaan.

Saavuin taloon hengästyneenä, täynnä pelkoa ja toivoa. Riensin rappusia
ylös ja kolkutin nyrkillä Babetin ovea, itkien, nauraen, pää aivan
sekaisin. Kätilö raotti ovea ja tiuskasi äkäisesti minulle, etten saisi
pitää niin suurta melua.

Minä seisoin siinä häpeissäni ja epätoivoissani.

"Te ette saa tulla sisälle", lisäsi hän. "Menkää alas kartanolle
odottamaan", kun en minä liikahtanut paikaltani, jatkoi hän:

"Kaikki käy hyvin. Minä kutsun teitä sitten."

Ovi suljettiin. Minä jäin seisomaan ulkopuolelle, voimatta lähteä alas.
Kuulin Babetin valittavan sortuneella äänellä. Minun vielä seisoessani
siinä päästi hän vihlaisevan valitushuudahduksen, joka kosketti minua
kuin kuula keskelle rintaa. Tunsin vastustamatonta halua työntää
olkapäälläni oven sisään. Etten antaisi mukaan tälle kiusaukselle,
painoin kädet korvilleni ja ryntäsin kuin hullu alas rappusista.
Kartanolla tapasin Lazare sedän aivan hengästyneenä. Tuon kunnon ukon
täytyi istuutua kaivon reunalle.

"No", kysyi hän, "missä on lapsi?"

"En tiedä", vastasin minä; "minut käskettiin ulos... Babet kärsii ja
itkee."

Me katselimme toinen toistamme, uskaltamatta lausua sanaakaan.
Kuuntelimme tuskallisesti, emmekä kääntäneet silmiämme Babetin
ikkunasta, koettaen eroittaa jotakin valkoisten ikkunaverhojen lävitse.
Setä istui liikkumatonna ja vapisi, nojaten molemmin käsin keppiinsä;
minä kävelin kuumeentapaisesti edes takaisin suurin askelin. Väliin
hymyilimme levottomasti.

Viininkorjaajain rattaat saapuivat yksi toisensa jälkeen. Rypälekorit
asetettiin erästä pihan muuria vasten, ja paljasjalkaiset miehet
alkoivat puu-altaissa polkea rikki rypäleitä. Muulit hirnuivat, ajajat
kiroilivat ja viini juoksi loristen alas ammeesen. Tuikea haju levisi
leutoon ilmaan.

Minä kävelin yhä edes takaisin ikäänkuin noitten lemujen hurmaamana.
Pääraukkani oli vähällä haljeta, minä ajattelin Babetia nähdessäni
rypäleveren valuvan. Ilolla ajattelin itsekseni että lapseni syntyi
viininkorjuun hedelmällisenä aikana, uuden viinin höyryissä.

Kärsimättömyys vaivasi minua, minä menin uudelleen ylös rappusista.
Mutta en uskaltanut kolkuttaa, asetin vaan korvani ovelle ja kuulin
Babetin hiljaisen valituksen ja nyyhkimiset. Silloin loppui rohkeuteni,
ja minä kirosin kärsimystä. Lazare sedän, joka oli hiljaa tullut ylös
jäljestäni, täytyi viedä minut kartanolle jälleen. Hän tahtoi hajoittaa
ajatuksiani ja puhui että viini tulisi olemaan erinomaista, mutta hän ei
kuunnellut itsekään puhettaan. Väliin vaikenimme molemmat ja kuuntelimme
tuskallisesti jotakin Babetin pitempää valitushuutoa.

Vähitellen valitukset lakkasivat, nyt kuului vaan tuskallista murinata,
aivan kuin unisena itkevän lapsen ääntä. Sitten vaikeni kaikki. Tämä
hiljaisuus tuntui pian minusta hirvittävältä. Talo tuntui mielestäni
tyhjältä nyt, kun ei Babet enää nyyhkinyt. Ajattelin juuri mennä ylös,
kun kätilö hiljaa avasi ikkunan. Hän nojautui ulos ja viittasi minulle.

"Tulkaa", sanoi hän.

Minä nousin hitaasti ylös rappusia, yhä syvemmän ilon täyttäessä
rintaani joka askeleella. Lazare setä kolkutti jo ovelle kun minä vielä
olin puoli rappusissa; tunsin omituista iloa viivyttämällä tuota hetkeä,
jolloin saisin syleillä vaimoani.

Kiivaasti sykkivin sydämmin pysähdyin kynnykselle. Setä seisoi kehdon
yli kumartuneena. Babet makasi vaaleana, suljetuin silmin ja näytti
nukkuneelta. Minä unohdin lapsen, menin suoraan Babetin luokse ja otin
hänen rakkaan päänsä käsieni väliin. Kyyneleet hänen poskillaan eivät
olleet vielä kuivaneet, ja hänen vapisevat huulensa hymyilivät, kosteina
kyyneleistä. Hän kohotti hitaasti silmäluomiaan. Hän ei puhunut, mutta
minä kuulin hänen kuitenkin sanovan: "Minä olen kärsinyt paljon, rakas
Jean, mutta minä olin niin onnellinen kärsimyksestäni! Tunsin sinut
itsessäni!"

Silloin nojauduin minä alas, suutelin Babetin silmiä, join hänen
kyyneleitään. Hän nauroi hiljaa, ja antoi sen tapahtua, hyväilevällä
väsymyksellä. Väsymys oli kokonaan vallannut hänet. Hän nosti hitaasti
kätensä peitteeltä, otti minua kaulasta kiinni ja lähensi suunsa
korvalleni.

"Se on poika", supisi hän heikolla äänellä ja riemuitsevan näköisenä.

Nämä olivat hänen ensi sanansa tuon hirveän kohtauksen jälkeen.

"Tiesin kyllä että se olisi poika", jatkoi hän, "minä näin hänen unessa
joka yö... Antakaa hänet tänne, pankaa hänet viereeni maata."

Minä käännyin ympäri ja näin kätilön ja sedän suuressa riidassa
keskenään. Kätilöllä oli täysi työ estäessään Lazare setää ottamasta
pienokaista syliinsä. Hän tahtoi tuuditella sitä.

Minä katselin lasta, jonka olin vallan unohtanut äidin tähden. Se oli
aivan punainen kasvoiltaan. Babet väitti aivan varmaan sen olevan minun
näköiseni; kätilön mielestä oli sillä äitinsä silmät, minä en tietänyt
kumpi oli oikeassa, olin liikutettu kyyneleihin asti, ja minä suutelin
kunnioituksella pienokaista; luullen yhä suutelevani Babetia.

Asetin lapsen sänkyyn. Se kirkui lakkaamatta ja sen kirkuna tuntui
meistä taivaalliselta soitannolta. Minä istuuduin sängyn laidalle, setä
suureen nojatuoliin, ja Babet makasi väsyneenä ja hiljaa sängyssä
peitettynä leukaan saakka, katsellen meitä hymyilevin katsein.

Ikkuna oli avoinna. Rypäleitten haju tunkeusi huoneesen herttaisen
syyspäivän lauhkean ilman mukana. Kuului viinityömiesten astuminen,
rattaitten tärinä, piiskan läiskäyksiä ja silloin tällöin jonkun pihan
poikki käyvän piian kimakkaääninen laulu. Kaikki nuo äänet lieventyivät
täällä ylhäällä, tässä rauhaisessa huoneessa, jossa Babetin nyyhkimisten
kaiku vielä väreili. Ikkunasta oli laaja näköala seudun yli. Me näimme
koko tammikujan; kauvempana luikerteli Durance kuni valkoinen
silkkinauha lehtien kullan ja purppuran välissä, ja tämän pienen
maailman nurkan yläpuolella kohosi vaalea, sinisen punertava taivas.

Tässä tyyneydessä; viiniammeista nousevain höyryjen kyllästyttäminä,
puhelimme me kolme, Babet, Lazare setä ja minä, katsellen rakasta
vastasyntynyttä.

"Lazare setä", sanoi Babet, "minkä nimen antaisitte te lapselle?"

"Jeanin äidin nimi oli Jacqueline", vastasi setä, "minä ristisin lapsen
Jacquesiksi."

"Jacques, Jacques", kertoili Babet. "Niin, se on kaunis nimi... Ja
sanokaapa minkä teemme pikku miehestä; papin tai sotamiehen, herran tai
talonpojan?"

Minä rupesin nauramaan.

"Sitä on meillä kyllä aikaa vielä ajatella", sanoin minä.

"Eipä niinkään", väitti Babet puoleksi suuttuneena, "hän tulee pian
suureksi. Katsoppas kuinka vankka hän on. Hänen silmänsä puhuvat jo."

Lazare setä oli samaa mieltä kuin vaimoni. Hän lausui totisena:

"Älkää tehkö hänestä pappia eikä sotamiestä, ellei pojalla ole jotakin
erityistä taipumusta... Tehdä hänestä herra, se sietää
ajattelemista..."

Babet katsoi minuun huolestuneen näköisenä. Hän ei ollut vähääkään ylpeä
omasta puolestaan, mutta niinkuin kaikki äidit, olisi hän tahtonut olla
nöyrä pojallensa ja ylpeillä hänestä. Olisin voinut vannoa, että hän
näki poikansa jo tuomarina tai lääkärinä. Minä suutelin häntä ja sanoin
lempeästi:

"Minä toivon lapsemme jäävän tänne rakkaasen laaksoomme. Jonakuna
päivänä löytää hän Durancen rannalta jonkun kuusitoistavuotiaan Babetin
ja tarjoaa hänelle kädestään juoda. Muistappas ystäväni... Maa on tehnyt
meidät onnellisiksi, poikamme tulkoon talonpojaksi niinkuin mekin,
onnelliseksi kuten mekin."

Babet vuorostaan suuteli minua liikutettuna. Hän katsoi ulos ikkunasta
puita ja jokea, niittyjä ja taivasta ja sanoi sitten hymyillen:

"Sinä olet oikeassa, Jean. Tämä seutu on ollut hyvä meille, se on oleva
sitä pikku Jacquesillemmekin... Lazare setä, teistä tulee maanviljelijän
risti-isä."

Lazare setä nyökäytti myöntävästi päätään väsyneen ja ystävällisen
näköisenä. Olin katsellut häntä jonkun aikaa ja minä näin hänen silmänsä
himmenevän ja huulensa vaalenevan. Hän istui taaksepäin nojautuneena
nojatuolissa, kasvot avonaiseen ikkunaan päin. Valkeat kätensä nojasivat
polvia vasten ja hän katseli taivasta kohti ihastuneen näköisenä. Minä
tulin levottomaksi.

"Oletteko sairas, Lazare setä?" kysyin minä. "Mikä teillä on?...
Vastatkaa, Herran tähden!"

Hän kohotti hitaasti toista kättään ikäänkuin pyytäen minua puhumaan
hiljemmin, sitten antoi hän sen pudota alas jälleen ja sanoi heikolla
äänellä:

"Minä olen lähellä loppuani. Minun iässäni tappaa onni... Älkää nostako
mitään melua. Minusta tuntuu kuin olisi ruumiini keventynyt; en tunne
enää käsiäni enkä jalkojani."

Babet kohosi peljästyneenä ylös ja katseli Lazare setää. Minä laskeusin
polvilleni hänen eteensä, katsellen häntä tuskallisesti. Hän hymyili.

"Älkää peljästykö", sanoi hän. "En tunne mitään kipua; suloinen tyyneys
on vallannut minut, minä luulen tulevani nukkumaan hiljaa ja syvästi...
Tuoni tuli noutamaan minua aivan äkkiä, ja minä kiitän Jumalaa. Oi, Jean
poikani, minä juoksin liian kovasti alas mäkeä, tulin liian iloiseksi
lapsesta."

Ja kun me, ymmärtäen kaikki, rupesimme itkemään, jatkoi Lazare setä,
silmiänsä taivaalta kääntämättä:

"Älkää häiritkö iloani, minä pyydän teitä. Jospa tietäisitte kuinka
onnellinen olen saadessani ainiaaksi nukkua tässä nojatuolissa! En ole
koskaan uskaltanut edes uneksia niin suloista kuolemata. Kaikki, mitä
rakastan, on tässä vieressäni... Ja katsokaa kuinka sininen taivas!
Jumala lähettää minulle kauniin ehtoon."

Aurinko laski tammikujan taakse. Sen vinot säteet kutoivat kultaisia
mattoja puitten alle, jotka saivat vanhan vasken kaltaisia värin
vivahduksia. Kauvempana hämmentyi maisema epämääräiseen kirkkauteen.
Lazare setä kävi yhä heikommaksi, samalla kuin surullinen liikutuksemme
teki meidät hiljaisiksi, laskeuvan auringon katsellessa sisälle
avonaisesta ikkunasta. Hän sammui hiljakseen, niinkuin nuo kevyet
valonsiinteet, jotka hälvenivät korkealle puitten oksiin.

"Oi, rakas laaksoni!" mutisi hän, "sinä otat hellät jäähyväiset minulta.
Minua peloitti kuolla talvella, kun sinä olet aivan musta."

Me pidätimme kyyneleitämme, emme tahtoneet häiritä tätä juhlallista
hetkeä. Babet rukoili hiljaa. Lapsi kirkasi vähän väliin.

Lazare setä kuuli alkavassa kuolon horroksessaan lapsen huudahtukset.
Hän koetti kääntyä Babetiin päin ja sanoi, yhä hymyillen:

"Olen saanut nähdä lapsen, nyt kuolen onnellisena."

Sitten katseli hän vaaleata taivasta, kellertävää maisemaa, antoi päänsä
painua alas ja huokasi hiljaa. Hänen ruumiinsa ei värähtänytkään, hän
kuoli hiljaa, niinkuin nukutaan.

Sellainen rauha oli vallinnut meidät, että me jäimme mykiksi, ilman
kyyneleittä. Me tunsimme ainoastaan hiljaista kaipausta nähdessämme
tuollaisen yksinkertaisuuden kuolemassa. Hämärä tuli; Lazare sedän
jäähyväiset olivat jättäneet meihin samallaisen lohdutuksen kuin
jäähyväiset auringolta, joka illalla kuolee, syntyäkseen uudelleen
aamulla.

Sellainen oli syyspäiväni, joka antoi minulle pojan, ja joka rauhaisessa
iltahämärässä otti minulta Lazare sedän.



IV.

Talvi.


Tammikuussa on usein kolkkoja, sydäntä jähmetyttäviä aamuja. Kun sinä
päivänä heräsin, ahdisti minua kummallinen levottomuus. Yöllä oli ilma
muuttunut suojaiseksi, ja kun kynnykseltä katsoin seutua, oli se
äärettömän, harmaan, likaisen, rikkinäisen ryysyn näköinen.

Sumu-esirippu esti ilman rantaa näkymästä. Tässä sumussa kohottivat
tammikujan puut synkkinä mustia käsivarsiaan, aivan kuin rivi tonttuja
ollen vahtina tuolle usmakuilulle, joka näkyi niitten takana. Maa oli
kuoppaista, täynnä vesilätäköitä, joitten ympärillä oli likaisia
lumikinoksia. Edempänä kohisi Durancen voimakas ääni.

Talvi on terveellinen ja virkistävä, taivaan ollessa kirkas ja maan
kovana. Raitis ilma nipistää korvia, ja reippaasti kävellään jäätyneillä
teillä, jotka narisevat jalkojen alla hopean heleällä äänellä. Kentät
ovat niin hienoja ja puhtaita, valkoisia lumesta, keltaisia auringon
paisteesta. Mutta minä en tiedä mitään mieltä alentavaisempaa kuin
ikävä suojasää; minä vihaan sumua, joka kosteana painaa hartioitani.

Minua väristytti nähdessäni tämän kuparinkarvaisen taivaan ja minä
kiiruhdin jälleen sisälle, päättäen etten sinä päivänä kävisi ollenkaan
ulkona pelloilla. Työnpuutetta ei ollut sisälläkään.

Jacques oli jo kauvan ollut ylhäällä. Kuulin hänen viheltävän eräässä
katoksessa, jossa hän auttoi miehiä viljasäkkien nostossa. Poika oli jo
kahdeksantoista vuotias; hän oli pitkä veitikka, jolla oli pari vahvoja
käsivarsia. Häntä ei ollut Lazare setä ollut pilaamassa, eikä hänelle
latinaa opettamassa; hän ei välittänyt pajujen alla rannalla
loikomisesta ja uneksimisesta. Jacques oli oikea talonpoika, väsymätön
työmies, joka suuttui kun minä johonkin kosketin, ja sanoi, että minä
olin vanha ja tarvitsin levätä.

Katsellessani häntä edempää, hyppäsi pieni, kevyt olento olkapäilleni,
asetti kätösensä silmilleni ja kysyi: "Arvaapas kuka?"

Minä rupesin nauramaan.

"Se on pikku Maria", vastasin minä, "jonka äitinsä on saanut juuri
puetuksi."

Tyttönen oli lähes kymmenen vuotta vanha, ja näinä kymmenenä vuotena oli
hän ollut koko talon ilona. Syntyneenä viimeiseksi ja aikana, jolloin
emme enää toivoneet lapsia saavamme, oli hän meille kaksin kerroin
rakas. Hänen häilyvä terveytensä teki hänet vielä kalliimmaksi meille.
Häntä pidettiin kuin neitiä; äitinsä tahtoi välttämättä tehdä hänestä
hienon rouvasnaisen, eikä minulla ollut rohkeutta sitä vastustamaan,
sillä pikku Maria oli niin soman näköinen kauniissa, nauhoilla
koristetuissa, silkkihameissaan.

Maria istui yhä vielä hartioillani.

"Äiti, äiti", huusi hän, "tule katsomaan, minä leikin hevoista."

Babet, joka oli tullut sisälle, hymyili. Oi, Babet rukka, kuinka
vanhoiksi me olimme tulleet! Muistan että me sinä päivänä vapisimme
väsymyksestä, ja että me surullisina katselimme toisiamme, kahden
ollessamme. Lapsemme tekivät meidät nuoriksi jälleen.

Aamiainen oli hiljainen. Meidän oli täytynyt sytyttää lamppu. Punainen
loiste antoi huoneelle surullisen näön.

"Pyh", sanoi Jacques, "parempi on, että sataa, kuin että pakkanen
palelluttaisi oliivipuumme ja viinipensaamme."

Hän koetti laskea leikkiä. Mutta hän oli yhtä levoton kuin me muutkin,
tietämättä miksi. Babet oli nähnyt pahoja unia ja kertoi niitä. Me
kuuntelimme nauru huulilla, vaan sydän totisena.

"Ilma se tekee meidät niin alakuloisiksi", sanoin minä, tyynnyttääkseni
heitä kaikkia.

"Aivan niin, ilma se on", kiiruhti Jacques myöntämään. "Minä lisään
muutamia halkoja tuleen."

Iloinen liekki leimahti, valaisten kirkkaasti huoneen seinät. Puut
paloivat räiskyen ja muuttuen pian punaisiksi hiiliksi. Me istuimme
uunin eteen; ulkona oli suojainen ilma, mutta sisällä huoneessa tippui
jääkylmää kosteutta katosta. Babet oli ottanut pikku Marian polvelleen
ja puheli hiljaa hänen kanssaan, huvitettuna tytön lapsellisista
lörpötyksistä.

"Tuletteko mukana, isä?" kysyi Jacques. "Mennään tarkastamaan kellarit
ja yliset."

Menin hänen kanssaan alas. Muutamina vuosina olimme saaneet huonoja
satoja. Kärsimme suuria tappioita; viinipensaamme ja hedelmäpuumme
olivat paleltuneet; rakeet olivat raiskanneet kauramme ja muut viljamme.
Sanoin joskus leikillä, että minä olin tullut vanhaksi, eikä onnetar,
joka on nainen, pidä vanhoista ukoista. Jacques nauroi ja vastasi että
hän oli nuori, hän, ja että hän kyllä onnetarta armastelisi.

Minä olin saapunut elämän talveen, sen kylmään vuodenaikaan. Tunsin
kyllä kuinka kaikki ympärilläni kuoli. Aina kun joku ilo katosi,
ajattelin minä Lazare setää, joka oli ollut niin tyyni kuolemaan asti;
minä koetin saada voimia hänen rakkaasta muistostaan.

Kello kolmen aikaan oli jo aivan pimeä. Me menimme alas arkitupaan.
Babet ompeli uunin nurkassa, pää kumarassa; pikku Maria istui lattialla
tulen edessä ja puki totisena nukkea. Jacques ja minä, me istuimme
Lazare sedältä perityn mahongipulpetin ääreen ja aloimme tarkastaa
tiliämme.

Ikkuna oli aivan kuin kiinni muurattu; sumu takertui ruutuihin ja
muodosti läpinäkymättömän, pimeän muurin. Tämän takana oli tuntematon
tyhjyys. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan ankara pauhu, kova ääni, joka
kuului pimeydestä.

Me olimme päästäneet työmiehet pois ja pitäneet luonamme ainoastaan
vanhan palvelijattaremme Margueriten. Kun kohotin päätäni ja kuuntelin,
tuntui minusta kuin olisi kartano häilynyt kuilussa. Ei ainoatakaan
ihmisääntä kuulunut ulkoa, ainoastaan kuilun jyske. Katselin vaimoani,
lapsiani ja tunsin vanhuksen raukkamaista pelkoa, ukon, joka tuntee
olevansa liian heikko suojelemaan omaisiaan tuntemattomilta vaaroilta.

Jyske tuli ankarammaksi, tuntui kuin olisi kolkutettu portille. Samassa
rupesivat hevoset tallissa kauheasti hirnumaan ja alkoi kuulua karjan
tukahutettua ammumista. Me olimme kaikki nousseet seisoalle, vaaleina
levottomuudesta. Jacques ryntäsi ovelle ja avasi sen selko seljälleen.

Samea vesivirta tulvasi sisälle ja levisi huoneesen.

Durance oli tulvillaan. Sen ääni se oli pauhannut aamusta alkaen, yhä
kasvaen. Lumi suli vuorilla, jokainen kunnas oli lähettänyt puron
enentämään virran vettä. Tiheä sumu oli estänyt meitä näkemästä sen
pikaista kasvamista. Usein oli vesi suojaisten ilmain tullessa ankaroina
talvina noussut aina ylös kartanon portille asti. Mutta koskaan ei virta
ollut noussut noin äkkiä. Avonaisesta ovesta näimme me pihan muuttuneen
järveksi. Vesi ulottui jo nilkkaamme saakka.

Babet oli nostanut ylös pikku Marian, joka itkien painoi nukkea
rintaansa vasten.

Jacques tahtoi mennä avaamaan tallin ja navetan ovia, mutta äitinsä piti
kiinni hänen vaatteistaan ja rukoili ettei hän menisi. Vesi nousi yhä.
Minä vein Babetin rappujen luo.

"Joutuin, joutuin, menkäämme ylös makuuhuoneesen"! huusin minä.

Ja minä pakoitin Jacquesin menemään edelläni ylös. Minä jäin viimeiseksi
alakerroksen. Marguerite tuli peljästyneenä alas ylisiltä, jossa hän oli
ollut. Minä panin hänen istumaan kauvimmas huoneesen Babetin viereen,
joka istui hiljaa, vaaleana ja huolellisin katsein. Me olimme asettaneet
pikku Marian sänkyyn, hän ei ollut tahtonut erota nukestaan ja nukkui
vähitellen nukki sylissä. Tämä lapsen uni lohdutti minua; kun käännyin
ja näin Babetin kuuntelevan tytön säännöllistä hengitystä, unohdin minä
vaaran, enkä enää kuullut seiniin loiskivata vettä.

Mutta me emme voineet, Jacques ja minä, olla katsomatta vaaraa vasten
silmiä. Vaara pakoitti meitä ottamaan selvää tulvan edistymisestä. Me
avasimme ikkunan selko seljälleen, kumarruimme ulos, ollen vähällä
pudota ja katselimme yöhön. Sumu oli laskeutunut vielä tiheämmälle veden
päälle ja tippui alas hienona sateena, joka sai meidät värisemään.
Epäselvä, teräsharmaa valonheijastus kaukana pimeässä oli ainoa, joka
osoitti virtaavata vesi joukkoa. Alhaalla pihalla loiskutteli vesi,
nousten pehmeissä aaltoviivoissa ylös seiniä myöten. Ja yhä vaan
kuulimme me ainoastaan Durancen vihaisen äänen ja sisään suljettujen
elukkain hätähuudot.

Eläin raukkain hirnuminen ja ammuminen oli vähällä pakahduttaa
sydämmeni. Jacques katsoi kysyvästi minuun; hän tahtoi mennä ja koettaa
pelastaa niitä. Pian muuttui niiden valitusäänet hirveiksi, ja ankarata
kolinata kuului. Härät olivat särkeneet navetan ovet rikki. Me näimme
niiden kiiruhtavan ohitsemme virran vieminä, kieriskellen mennessään. Ja
ne katosivat virran kuohuun.

Silloin vihastuin minä, tulin kuin hulluksi, häristin nyrkkiäni
Durancelle. Seisoen ikkunassa huusin minä keskellä veden pauhinata:

"Ilkiö! minä olen rakastanut sinua, sinun oli ensirakkauteni, ja nyt
varastat sinä minua, sinä saatat minun huoneeni häilymään ja ryöstät
minulta karjani. Oi kirottu, kirottu!... Sinä olet antanut minulle
Babetin, sinä olet hiljaa juossut minun niittyjeni välissä. Minä luulin
että sinä olisit hyvä äiti, minä muistan Lazare sedän pitäneen sinun
kirkkaasta vedestäsi, minä luulin olevani sinulle kiitollisuuden
velassa. Sinä oletkin vaan luonnoton, ilkeä emintimä ja minä olen
ainoastaan vihaa sinulle velkaa."

Mutta Durance tukahdutti huutoni ukkosen kaltaisella äänellään; laajana,
välinpitämättömänä vyörytteli se laineitaan elottoman esineen tyynellä
itsepäisyydellä.

Minä menin uudelleen sisälle huoneesen ja suutelin itkevää Babetia.
Pikku Maria nukkui hymy huulilla.

"Älä pelkää", sanoin minä vaimolleni. "Vesi ei voi aina kohota. Sen
täytyy kohta ruveta alenemaan jälleen... Ei ole mitään hätää."

"Niin, ei ole mitään hätää", uudisti kuumeentapaisesti Jacques. "Huone
on vakava."

Samassa Marguerite, joka peljästyneen uteliaisuudella oli lähestynyt
ikkunata, nojautui siitä ja putosi huudahtaen ulos. Minä kiiruhdin
ikkunan luo, mutta en ennättänyt estää Jacquesia hyppäämästä ulos hänen
jälkeensä. Marguerite oli tuuditellut häntä ja hän rakasti eukkorukkaa
pojan rakkaudella. Kuullessaan molempien putoamisten loiskaukset nousi
Babet peljästyneenä seisomaan kädet yhteen puristettuina. Hän seisoi
aivan kuin kivettyneenä, suu auki ja silmillään tuiottaen ikkunaan päin.

Minä istuin ikkunalaudalle, kuunnellen veden kohinaa. En tiedä kuinka
pitkän aikaa tätä kauhistavaa jännitystä kesti, kun joku huusi minua. Se
oli Jacques joka piti muurista kiinni ikkunan alla. Minä ojensin hänelle
käteni ja hän nousi ylös.

Babet painoi hänet kiivaasti rintaansa vasten. Nyt voi hän itkeä ja se
lohdutti häntä. Margueritesta ei ollut enää kysymystäkään. Jacques ei
uskaltanut sanoa meille, ettei hän ollut löytänyt häntä, ja me emme
uskaltaneet tiedustella häneltä hänen etsimisistänsä. Hän otti minut
sivulle ikkunan luo ja sanoi puoli ääneen:

"Isä, pihalla on jo yli kahden kyynärän korkealta vettä ja virta nousee
yhä. Me emme voi viipyä täällä kauvemmin."

Jacques oli oikeassa. Huoneen jatkokset ratisivat, ulkohuoneitten katot
vei virta yhden toisensa jälkeen. Ja sitten vaivasi Margueriten kuolema
meitä. Babet tarkasteli meitä kauhistuneena. Ainoastaan pikku Maria
nukkui tyynenä suuressa sängyssään, enkelinmoinen hymyily huulillaan.

Vaara suurentui joka minuutti. Vesi oli jo vähällä ulottua ikkunalautaan
saakka ja tunkeutua sisään. Tuntui kun olisi joku sotakone tärisyttänyt
huonetta ankaroilla, säännöllisillä tölmäyksillään. Virta oli tulvaava
päällemme edestäpäin. Ja me emme voineet toivoa minkäänlaista ihmisapua.

"Minuutit ovat kalliita", sanoi Jacques hätääntyneenä. "Me tulemme
haudatuiksi raunioiden alle... Etsikäämme muutamia lautoja ja tehkäämme
niistä lautta."

Hän sanoi tämän epätoivoissaan. Olisin kyllä tuhat kertaa mieluummin
ollut virralla joillakuilla kokoon sidotuilla tukeilla, kuin tässä
huoneessa, jonka katto oli vähällä pudota sisään. Mutta mistä saataisiin
tarpeelliset tukit? Kiukuissani kiskoin minä lautoja kaapeista, Jacques
löi rikki huonekaluja, me raastimme irti ikkunan luukut, kaikki puun
mitä voimme käsiimme saada. Ja kun huomasimme että oli mahdoton käyttää
noita sirpaleita, viskasimme me kiukuissamme ne keskelle huonetta,
etsien yhä uusia.

Viimeinen toivomme katosi, me huomasimme kurjuutemme ja
voimattomuutemme. Vesi nousi; Durance huusi meille kovalla äänellään.
Silloin rupesin minä nyyhkimään, otin Babetin syliini ja kutsuin
Jacquesia tulemaan luoksemme. Toivoin että kuolisimme yhteisessä
syleilyssä.

Jacques oli jälleen asettunut pitkälleen ikkunalle. Äkkiä huudahti hän:

"Isä, me olemme pelastetut!... Tule katsomaan."

Taivas oli laupias meille. Jonkun ulkohuoneen katto, jonka virta oli
irti temmaissut, oli seisahtunut ikkunan alle. Se oli usean kyynärän
pituinen ja oli tehty kovista pölkyistä ja olista, se pysyi veden päällä
ja oli oivallinen lautta. Minä asetin käteni ristiin, olisin langennut
polvilleni näille pölkyille, noille oljille.

Jacques hyppäsi katolle sidottuaan sen ensin lujasti kiinni. Hän polki
olkia koetellakseen pitikö se. Se oli luja ja me voimme rohkeasti
uskaltaa katolle.

"Oh, se kannattaa kyllä meidät kaikki", sanoi Jacques iloisena.
"Katsokaapas vaan kuinka vähän se painuu veteen! Vaikeinta on ohjata
sitä."

Hän katseli ympärilleen ja sai käsiinsä kaksi virran kuljettamaa
seivästä.

"Kas tässä on meillä airot", jatkoi hän. "Jos sinä, isä, asetut toiseen
ja minä toiseen päähän, voimme me helposti meloa lauttaa eteenpäin. Vesi
ei ole kolmea kyynärää syvempää... Joutuun, joutuun alukselle, ei ole
silmänräpäystäkään aikaa hukata!"

Babet raukkani koetti hymyillä. Hän kääri pikku Marian hiljaa shaaliin;
lapsi oli herännyt; se oli hyvin peloissaan, mutta pysyi kuitenkin
ääneti, silloin tällöin vaan syvään huoahtaen. Minä asetin tuolin
ikkunan eteen ja autoin Babetin lautalle. Pitäessäni häntä sylissäni
suutelin häntä, tuntien samalla pistävätä tuskaa; tunsin tämän suutelon
olevan viimeisen.

Vesi alkoi tunkeutua huoneesen. Jalkamme kastuivat. Minä astuin viimeksi
lautalle ja päästin sitten irti. Virta ajoi meitä suoraan muuria vasten;
lukemattomia varovaisuus keinoja ja ponnistuksia tarvittiin, ennenkuin
pääsimme kartanolta.

Vähitellen oli sumu laskeutunut. Meidän lähtiessämme oli ehkä puoliyön
aika. Tähdet olivat vielä sumun peitossa; kuu oli alhaalla
taivaanrannassa, valaisten yötä vaalean aamuruskon tavoin.

Silloin vasta huomasimme tulvan koko kauheuden. Laakso oli muuttunut
virraksi. Kunnaitten ja tammimetsän välillä vyörytteli Durance ääretöntä
pintaansa, yksinään elävänä kuolleessa luonnossa, muristen mahtavalla
äänellä ja vihassakin säilyttäen majesteetillisen muotonsa. Muutamin
paikoin näkyi puuryhmiä, tehden siten kirjavaksi vaalean vedenpinnan.
Tunsin edessämme käytävän tammet; virta ajoi meitä niiden oksia vasten,
jotka meille olivat yhtä monta karia. Lautan ympärillä uiskenteli
sirpaleita, puunpalasia, tyhjiä tynnyriä, heinätukkuja; virta kuljetti
mukanaan tekemiensä hävitysten jälkiä. Vasemmalla näimme Dourguesin
valot. Lyhtyjä liikkui ympäri synkässä yössä. Vesi ei ollut voinut
nousta kylään saakka; ainoastaan matalammat seudut olivat joutuneet
tulvan alle. Apua tulisi epäilemättäkin. Me koetimme nähdä jotakin veden
pinnan himmeässä valossa; joka silmänräpäys luulimme kuulevamme airon
lyöntiä.

Olimme lähteneet liikkeelle aivan sattuman nojaan. Heti kun lautta oli
tullut virran keskelle ja joutunut sen pyörteisiin, valtasi tuska meidät
ja me kaduimme melkein jättäneemme kartanon. Minä käännyin väliin
katselemaan taloa, joka yhä harmaana häämöitti valkeata vettä vasten.
Babet oli kyyristynyt lautan keskelle, ottanut pikku Marian polvilleen
ja painoi lapsen päätä rintaansa vasten estääkseen häntä näkemästä
kauheata virtaa; he olivat kyyristyneet yhteiseen syleilyyn ikäänkuin
pelon nytistäminä.

Jacques seisoi kauvimpana edessä, sauvoen seipäällään kaikin voimin;
silloin tällöin katsahti hän meihin ja alkoi sitten työnsä jälleen. Minä
autoin häntä, niin hyvin kuin voin, mutta meidän ponnistuksemme
saavuttaa ranta, eivät onnistuneet. Sen sijaan kuljimme me vähitellen
kauvemmas siitä, huolimatta seipäistä, joita painoimme liejuun niin että
ne olivat vähällä katketa; voima, joka näytti tulevan syvyydestä, vei
meitä yhä eteenpäin. Durance valtasi meidät vähitellen.

Me ponnistelimme vastaan, otsat hiessä; lopulta me vihastuimme ja
taistelimme virran kanssa aivan kuin olisi se ollut elävä olento, me
koetimme voittaa sitä, haavoittaa, tappaa. Se puristi meitä
jättiläiskäsivarsiinsa, ja seipäät olivat meille aseita, joita
raivoisina painoimme sen rintaan. Se mylvi, viskasi vaahtoaan
kasvoihimme, kiemurteli meidän lyönneistämme. Kiristetyin hampain
koetimme me riistää siltä voittoa. Me emme tahtoneet antaa voittaa
itseämme. Meillä oli kauhea halu murhata peto, masentaa se
nyrkiniskuilla.

Vähitellen kuljimme me alaspäin. Me olimme jo tammikujan päässä. Mustat
oksat kohosivat vedestä, piiskaten sitä valittavalla äänellä. Kuolema
odotti meitä kenties siellä jos me joutuisimme oksiin. Minä huusin
Jacquesille, että seuraisimme käytävätä ottamalla kiinni oksista. Ja
siten kuljin minä viimeisen kerran tätä käytävätä, jossa niin usein
nuoruudessani ja miehuuteni aikana olin kävellyt. Tuona hirveänä yönä,
vihlaisevan kuilun partaalla, ajattelin minä Lazare setää ja näin
elämäni ihanat hetket surullisesti hymyilevän vastaani.

Käytävän päässä voitti Durance. Meidän salkomme eivät enää ylettyneet
pohjaan. Virta veti meidät mukanaan hurjassa voiton ilossa. Ja nyt sai
se tehdä meille, mitä tahtoi. Me emme enää toivoneet. Me syöksyimme
eteenpäin hirvittävällä nopeudella. Suuria, likaisen rievun näköisiä
pilviä kulki taivaalla; kun sitten kuu peittyi, tuli synkkä pimeys. Me
vyöryimme eteenpäin ikäänkuin kaoksessa. Äärettömät, pikimustat, kalan
selkäin näköiset aallot tempasivat meitä pyörryttäen mukanaan. En nähnyt
enää Babetia enkä lapsiani. Tunsin jo olevani kuoleman kynsissä.

En tiedä, kuinka kauvan tämä hurja vauhti kesti. Äkkiä astui kuu jälleen
esille ja näköala kirkastui. Tässä valossa näin minä aivan edessämme
jotakin mustaa, joka sulki tien, ja jota vasten virta koko kiivaudellaan
meitä kuljetti. Me olimme kadotetut, me tulisimme muserretuiksi tuota
vasten.

Babet nousi ja ojensi minulle pikku Marian.

"Ota lapsi", huusi hän... "Anna minun olla, anna minun olla!"

Jacques oli jo ottanut Babetin syliinsä. Kovalla äänellä sanoi hän:
"Isä, pelasta pienokainen... Minä pelastan äitini."

Tuo musta esine oli aivan lähellä. Minä luulin tuntevani sen puuksi.
Tölmäys oli hirveä, lautta särkyi ja oljet sekä pölkyt hajosivat
vesipyörteisin.

Minä putosin, puristaen pikku Mariata lujasti rintaani vasten. Jääkylmä
vesi rohkaisi minua jälleen. Kun olin tullut veden pinnalle, panin
lapsen olalleni ja aloin vaivaloisesti uida. Jos ei pienokainen olisi
pyörtynyt, vaan olisi vastustellut, niin olisimme molemmat jääneet
syvyyden pohjaan.

Uidessani ahdisti minua kauhea tuska. Minä huusin Jacquesia, koetin
löytää häntä; mutta minä kuulin vaan Durancen kohinan, näin ainoastaan
sen vaalean pinnan. Jacques ja Babet olivat vaipuneet pohjaan. Babet oli
luultavasti tarttunut poikaansa ja vienyt hänet mukanaan kuolon
syleilyssä. Mikä hirveä tuska! Olisin tahtonut kuolla, laskeuduin
vähitellen alas löytääkseni heidät mustan veden alta. Vaan kohta kun
aalto kosketti pikku Marian kasvoja, taistelin jälleen epätoivon
voimilla, päästäkseni rannalle.

Jätin Babetin ja Jacquesin, hurjistuneena kun en saanut kuolla heidän
kanssaan ja yhä huutaen heitä käheällä äänellä. Virta viskasi minut ylös
kiville, aivan kuin jonkun noista heinätukuista, joita se jätti
jälkeensä. Kun jälleen toinnuin, otin syliini tyttäreni, joka avasi
silmänsä. Päivä valkeni. Talviyöni oli päättynyt, tuo kamala yö, joka
oli ollut osallisena vaimoni ja poikani murhassa.

Tällä hetkellä, vuosien surun jälkeen, on minulla yksi lohdutus. Minä
olen jääkylmä talvi, mutta minä tunnen kevään sydämmessäni. Lazare
sedällä oli oikein: me emme kuole koskaan. Olen elänyt nuo neljä
vuodenaikaa, ja nyt palaan kevääsen, sillä nyt alkavat rakkaalle
Marialleni jälleen nuo ijäiset ilot ja ijäiset surut.



Sisältö:

Taistelu myllyn luona

Työnlakkautus

Neljä päivää Jean Gourdonin elämästä





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.