Title: Rynnäkkö myllyä vastaan
Author: Zola, Émile, 1840-1902
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rynnäkkö myllyä vastaan" ***


RYNNÄKKÖ MYLLYÄ VASTAAN


Kirjoitti
Emile Zola


Suomensi
K. N--n.


Ensimmäisen kerran julkaissut
Työväen Sanomalehti O. Y. 1906



I.


Rocreusen myllyllä oli kieltämättä kaunein asema koko kylässä. Paikka
itsessään oli vähäpätöinen, puoleksi rapistuneita taloja kylätien kahden
puolen; mutta mylly seisoi maantien mutkassa, Morellejoen rannalla, ja
sieltä oli erinomainen näköala yli koko laakson kaunisten niittyjen,
mehuisten laidunten ja hedelmällisten peltojen.

Koko Lothringissa ei ole ihastuttavampaa sopukkaa. Satavuotiset metsät
ympäröivät viheriän meren lailla laajaa tasankoa, jonka lävitse
Morelle-joki kiemuroi hopeanhohtoisena sohisten.

Joki saa alkunsa Gagnyn metsästä ja tuo kuumina kesäpäivinä mukanaan
virkistävää viileyttä. Lukuisat puroset, jotka samoin saavat alkunsa
metsästä sammaltuneiden kivien alta, syöksyvät metsärinteitä alas ja
yhdistävät kylmät vetensä Morelleen. Kuten lumotussa puutarhassa
kohisevat ja laulavat kristallikirkkaat purot hopeanheleällä äänellä,
peittäen pauhuunsa peippojen ja rastaitten äänekkään laulun.

Vedet kostuttavat ja hedelmöittävät koko laakson, ja rehevinä kasvavat
maassa ruohot ja yrtit. Ikivanhat, mahtavat kastaniat levittävät
ympärilleen vilpoista varjoa, pitkät poppelit reunustavat niittyjä, ja
keskellä kulkee kaksoisrivinä plataanikäytävä aina Gagnyn
linnanraunioille saakka.

Sievänä ja viehättävänä sijaitsee isä Merlierin mylly tässä viheriässä
ympäristössä. Se on vanhanaikainen, kummallisennäköinen rakennus ja on
paalurakennusten tavoin puoliksi vedessä. Morelle, joka kohisten syöksyy
korkean sulun ylitse vanhaan myllynrattaaseen niin että se veden painon
alla huokaa ja valittaa, levenee talon edustalla peilikirkkaaksi
suvannoksi, missä kalat pitävät telmettään.

Vene keinuu ankkuroituna pienessä valkamassa, jonne talosta johtaa
laudoista tehty tie. Rakennuksen ensimäistä kerrosta ympäröi rehevä
muratti- ja köynnöspeite, ja köynnöskasvit kohoavat aina päätyyn saakka,
kiipeävät katolle, missä ne liehuvat kuten viehkeät aallottaren hiukset.

Isä Merlier rakasti vanhaa taloaan, joka näytti näin viehättävältä ja
romanttiselta, eikä tahtonut tietääkään korjauksista ja muutoksista,
joita useat naapureista kehottivat häntä tekemään; hän rakasti vanhaa
myllynratasta, joka oli tehnyt työtä hänen kanssaan hänen nuoruudestaan
asti, tietämättä hetkenkään levosta, ja hänen kanssaan tullut vanhaksi.
»Ratashan ei kelpaa enää mihinkään, se on jo aivan pilalla», sanoivat
ihmiset ja neuvoivat häntä hankkimaan uuden. Mutta vanha mylläri ravisti
päätään, vanha ratas oli hänen uskollinen ystävänsä, josta hän ei
tahtonut erota. Ja kun se meni rikki, paranteli ja paikkaili hän sitä
kärsivällisesti kaikella, mitä käsiin sattui: vanhoilla
tynnörinlaudoilla, ruosteisilla rautapaloilla, tinalla, niin että vanha,
sammalen peittämä ratas lopulta näytti lystikkään kirjavalta, etenkin
silloin kun valkea vaahto kuohui sen ylitse. Kylätien puoleinen osa
rakennusta näytti jokapäiväisemmältä; siinä ei ollut esiinpistäviä
torneja tai kuisteja, vaan kaikki oli sileää ja tasaista. Tätä sivustaa
antoi mylläri toisinaan valkaista kalkilla, ja juuri äskettäin oli se
uudesta maalattu, niin että se auringonpaisteessa hohti häikäisevänä
kuin jäätikön pinta. Ja tänä päivänä näytti mylly vielä tavallistakin
iloisemmalta, jopa juhlalliselta, sillä tänään siellä vietettäisiin
iloista juhlaa: myllärin ainoan tyttären kihlajaisia.

Isä Merlieriä piti koko kylä suuressa arvossa; jo kaksikymmentä vuotta
oli hän ollut pormestarina, ja häntä kunnioitettiin yleisesti hänen
suuren rikkautensa tähden, minkä hän oli rehellisesti ansainnut kättensä
työllä. Naimisiin mennessään ei hän tuonut vaimolleen, joka oli perinyt
vanhan myllyn isältään, muuta kuin kaksi voimakasta kättä. Nyt oli hän
rikas mies ja olisi kyllä voinut saada levon itselleen ja vanhalle
myllynrattaalleen, mutta huolimatta korkeasta ijästään tunsi hän itsensä
terveeksi ja reippaaksi, eikä olisi voinut sietää joutilasta elämää; hän
teki yhä työtä, ja työ se oli, joka hänet terveenä ja reippaana pitikin.

Isä Merlier oli suurikasvuinen, kaunis vanhus, jolla oli hiljaiset,
totiset kasvonpiirteet. Hän ei nauranut milloinkaan, mutta luonnostaan
oli hän iloinen. Hän näytti aina arvokkaalta, mutta etenkin vihkijäisiä
toimittaessaan, ja tästä syystä pitivät kyläläiset hänestä aivan yhtä
suuresti, kuin hänen rikkautensakin vuoksi, eivätkä lainkaan halunneet
itselleen toista pormestaria.

Hänen vaimonsa oli kuollut ja oli jättänyt hänelle yhden ainoan lapsen,
hänen tyttärensä Fränzchenin.

Pienokainen oli aina ollut heikko ja kivuloinen, ja ihmiset eivät
osanneet kylliksi ihmetellä, mitenkä isä ja äiti Merlier, jotka molemmat
olivat niin terveet ja voimakkaat, olivat voineet saada tällaisen heikon
lapsen; mutta viidentoista vuotiaasta alkoi Fränzchen nähtävästi tulla
terveemmäksi ja oli nyt kahdeksantoistiaana kehittynyt kukoistavaksi
neitoseksi. Hänellä oli ruusuiset kasvot, hehkuvat, tummat silmät ja
punainen hymyilevä suu. Hän nauroi ilahuttaakseen muita, mutta
luonnostaan oli hän vakava, sillä isän äänettömyys oli hänet aikaiseen
kypsyttänyt ja tehnyt hänet hiljaiseksi ja miettiväiseksi.

Luonnollisesti liehuivat kaikki kylän nuoret miehet hänen kauneutensa ja
rikkautensa vuoksi hänen ympärillään, ja hämmästys olikin yleinen, kun
tyttö valitsi vieraan, ulkomaalaisen, jota vielä sitäpaitsi pidettiin
varattomana ja laiskana; ainoastaan tytöt olivat salaa Fränzchenin
kanssa samaa mieltä, vieläpä häntä hiukan kadehtivatkin, sillä heidän
täytyi tunnustaa, ettei kolmen peninkulman alalla löytynyt ainoatakaan
kauniimpaa poikaa, kuin Dominique Peuquer.

Hän oli muutamia vuosia sitten muuttanut tänne Belgiasta, ottaakseen
haltuunsa vanhan setänsä jälkeen jättämän pienen perintötalon, joka
sijaitsi metsän reunassa aivan myllyä vastapäätä.

Hän sanoi aikovansa myydä sen ja sitten jälleen palata kotiseudulleen,
mutta kaunis ympäristö varmaankin viehätti häntä, sillä hän jäi
paikalleen. Hän muokkaili pienoista peltoaan, viljeli kaaliaan ja eleli
huoletonna muista ihmisistä välittämättä. Mutta ihmiset puolestaan
sitäkin enemmän välittivät hänestä, sillä he eivät voineet käsittää,
mistä hän eli, ja kun hänellä alinomaa oli kalastusvehkeet ja kivääri
mukanaan, alettiin häntä pitää salametsästäjänä, ja metsänvartijoilla
oli paljon puuhaa häntä väijyessään; heidän kerrottiin jo pari kertaa
olleen saamaisillaan hänet kiinni, mutta paha kyllä, ainoastaan
saamaisillaan! Näin tuli hän pahaan maineeseen ja hänen mökkinsä, joka
oli metsässä aivan puiden kätkössä, samoin, sillä -- »jotain
salaperäistä siellä oli joka tapauksessa», arvelivat vanhat naiset, eikä
paljoa puuttunut, etteivät he pitäneet Dominiquea ryövärinä. Talonpojat
kutsuivat häntä laiskuriksi ja vetelykseksi, koska hän alinomaa makasi
nurmikolla avaruuteen tähystellen, sen sijaan että olisi tehnyt työtä.

Mutta nuoret tytöt olivat oikeassa, kaunis oli Dominique; hän oli pitkä
ja solakka kuin poppeli, hänellä oli kullankeltaiset hiukset ja parta,
ja siniset, hymyilevät lapsen silmät; niin ettei oikeastaan ollut
kovinkaan ihmeellistä, että Fränzchen eräänä päivänä selitti isälleen:
»hän tai ei ketään!»

Isää tuo tieto kohtasi kuin salamanisku; tapansa mukaan ei hän tosin
sanonut mitään, näytti vaan totiselta kuin muulloinkin, mutta sisäisen
ilon hohde hänen silmistään oli kadonnut. Sen jälkeen ei Fränzchenkään
enää nauranut, ja kokonaisen viikon he näin uhmasivat toisiaan. Isä
Merlier ei saattanut käsittää, missä ja milloin tuon Dominiquelurjuksen
oli onnistunut hänen tyttärensä lumota, kun ei hän koskaan edes ollut
myllyssä käynytkään. Hän asettui väijyksiin ja huomasi Dominiquen
makaavan heinikossa Morellen toisella rannalla, missä hän oli
nukkuvinaan; mutta Fränzchen oli huoneessaan, jonka ikkunasta hän aivan
hyvin saattoi nähdä Dominiquen.

Nyt ymmärsi isä, että he molemmat olivat rakastuneet toisiaan
katsellessaan ja lähetelleet myllynrattaan ylitse toisilleen lemmen
silmäyksiä!

Toinen viikko kului; isä Merlier ei edelleen virkkanut sanaakaan, ja
Fränzchen kävi yhä totisemmaksi. Silloin oli isä eräänä aamuna lähtenyt
ulos, ja takasin tullessaan toi hän Dominiquen mukanaan. Fränzchen, joka
parhaillaan kattoi pöytää, ei näyttänyt vähääkään hämmästyneeltä eikä
virkkanut sanaakaan, mutta entinen hymy ilmestyi hänen suupieliinsä ja
kuopat hänen punaisilla poskillaan tulivat jälleen näkyviin.

Mikä oli saanut isän mielen muuttumaan, sitä ei koskaan saatu tietää, se
vaan tiettiin, että hän oli käynyt Dominiquen luona tämän kotona ja
pitemmän aikaa keskustellut hänen kanssaan. Vanhus lienee löytänyt
hänessä sen, jota etsi, sillä tästä lähin kohteli hän Dominiquea kuten
omaa poikaansa.

Koko Rocreuse oli ihmeissään, eikä voinut jättää jauhamatta sitä
kysymystä, miksi mylläri oli antanut ainoan tyttärensä niin mitättömälle
miehelle; ehkä hän muisti omaa naimistaan -- eihän hänelläkään ollut
pennin pyöryläistä taskussaan, mikä seikka ei kuitenkaan ollut estänyt
häntä olemasta vaimolleen hyvä puoliso.

Dominique puolestaan osoitti, ettei hän lainkaan ollut sellainen
laiskuri ja tyhjäntoimittaja, jona häntä pidettiin: myllärin renki oli
otettu sotaväkeen, ja silloin ei Dominique pyytänytkään isä Merlieriä
uutta renkiä hankkimaan, vaan sen sijaan uskomaan työn hänen huostaansa.
Ja nyt hän näytti, mihinkä hän pystyi, sillä hän teki työtä kolmen
edestä sellaisella innolla ja ilolla, että oli hupainen häntä katsella.
Isä Merlier iloitsi itsekseen; niin, rakkaus on hyvä opettaja, se antaa
voimia ja rohkeutta, se saa ihmeitä aikaan!

Fränzchen ja Dominique rakastivat toisiaan syvästi; he eivät ilmaisseet
sitä sanoin, mutta se kuvastui koko heidän olennostaan ja hohti heidän
silmistään.

Isä ei maininnut mitään häistä, eivätkä rakastavaiset tehneet mitään
kysymyksiä; he olivat onnellisia saadessaan olla toistensa lähellä ja
odottivat kärsivällisesti isän päätöstä.

Vihdoin antoi hän eräänä sunnuntaina kattaa juhlapöydän puutarhaan
suuren lehmuksen alle ja kutsui ystävänsä luokseen.

Kun kaikki olivat koolla, ja lasit kilisivät iloisesti, nousi isä
Merlier lasi kädessä seisomaan ja sanoi: »Rakkaat ystävät, minä ilmoitan
teille, että kuukauden kuluttua tästä päivästä vietetään tyttäreni
Fränzchenin ja tämän kelpo nuorukaisen» -- hän viittasi Dominiqueen --
»häitä».

Lasit kilisivät nuoren parin onneksi. Kihlautuneet seisoivat siinä
hämillään, onnellisina ja sanattomina. Silloin sanoi isä: »Dominique,
anna toki Fränzchenille morsiussuudelma».

Silloin suutelivat he toisiaan punastuen, ja koko seura taputti käsiään
nauraen ja joi uudelleen nuorten maljan.

Vieraat istuivat kauvan pöydässä jutellen. Dominique ja Fränzchen
pitivät toisiaan kädestä, eivätkä puhuneet mitään; he nähtävästi tuskin
kuulivat, mistä oli puhe.

Keskusteltiin sodasta, joka juuri oli puhjennut, ja nuorista miehistä,
jotka jo kaikki olivat lähteneet armeijaan.

»Onneksi on Dominique ulkomaalainen, niin ettei hänen tarvitse mennä
mukaan», sanoi isä Merlier huolettomasti, »ja jos preussilaiset maahan
tulisivat, niin silloin on hän kyllä puolustava vaimoaan!»

Ajatus, että preussilaiset tulisivat maahan, tuntui kaikista
naurettavalta, ja he laskivat leikkiä siitä, mitenkä preussilaiset
lähetettäisiin kotia, kun ensin oli heidän selkänahkansa pehmitetty.

Kihlautuneet eivät olleet mitään kuulleet; he istuivat käsi kädessä,
katse kaukaisuuteen suunnattuna.

Se oli ihana kesäinen yö. Kuten lapsi äidin helmassa lepäsi laakso
varjojen peitossa; Morelle-joki lauloi hiljaista kehtolauluaan, puut
kuiskivat hiljaa unissaan, vanha myllynratas käännähti kitisten,
talonkukko havahtui ja alkoi kiekua: hyvää huomenta, mutta huomasi
sitten erehtyneensä, painoi päänsä jälleen siiven alle ja nukahti
uudelleen. Hyväillen puhaltaa vieno tuulenhenki vuorilta, ja syvä,
keskeymätön rauha vallitsee koko tässä onnellisessa sopukassa.



II.


Fränzchenin hääpäivä oli tullut, mutta mikään iloinen juhlatunnelma ei
vallinnut Rocreusessa, pikemmin kaikkialla pelko ja kauhu, sillä
preussilaiset olivat lyöneet keisarin joukot ja lähenivät pikamarsseissa
niin nopeasti, että kylässä joka hetki voitiin odottaa heidän
ilmaantumistaan metsän reunasta.

Ennen päivän koittoa pelästytti ihmiset ylös huuto: »vihollinen tulee!»
ja naiset lankesivat polvilleen rukoillen ja valittaen, mutta
rohkeammat miehistä uskalsivat lähteä ulos vakoilemaan ja näkivät
silloin ilokseen, että ne olivatkin ranskalaisia.

Näiden päällikkö pyysi saada puhutella pormestaria, ja hänet vietiin
myllyyn.

Aurinko kohosi juuri täydessä loistossaan, niityt höyrysivät, mutta
metsien yläpuolella oli taivas kirkas ja säteilevä. Mutta kenenkään
huomio ei kiintynyt luonnon kauneuteen, sillä mielet täytti tuska ja
pelko. Miksi viipyi päällikkö myllyssä? »Syttyisikö täällä taistelu?»
kyselivät ihmiset toisiltaan ja katselivat huolissaan sotilaita.

Päällikkö oli myllärin seuraamana kiertänyt myllyn ympäri, soudattanut
itsensä veneellä joen toiselle rannalle, tarkastellut kiikarillaan
ympäristöä ja saanut isä Merlieriltä tarpeelliset tiedot. Sitten asetti
hän sotilaita puiden ja kivien taakse ja kuoppiin, ja pääjoukko asettui
myllyn pihamaalle.

Kun isä Merlier palasi, hyökkäsivät kaikki kyläläiset hänen kimppuunsa
kysymään: »Tuleeko täällä tosiaankin taistelu?»

Hän ei vastannut, nyökäytti vaan hitaasti päätään. Mutta tultuaan
myllyyn ja nähtyään Fränzchenin ja Dominiquen katseen jännitettynä
suuntautuvan häneen, otti hän piipun suustaan ja sanoi: »Lapsiraukat,
teidän vihkiäisistänne ei tänään tule mitään».

Dominique ei vastannut mitään, vaan katseli synkkänä ja jännityksissään
Gagnyn metsää kohden ikäänkuin olisi hän toivonut vihdoinkin saavansa
nähdä preussilaiset. Myöskin Fränzchen pysyi vaiti, hän oli kalpea ja
toimitti totisena emännän velvollisuuksiaan, pitäen huolta sotilaiden
tarpeista. Nämä olivat iloisia, hyväluontoisia poikia ja odottivat
ateriaansa, joka kiehui kattilassa pihalle viritetyn valkean päällä.

Päällikkö oli tällä välin tarkastellut myllyn asuinhuoneita, jotka
näyttivät häntä suuresti tyydyttävän.

»Tämähän on oikea linnoitus», sanoi hän leikkiä laskien isä Merlierille,
»luulenpa, että voimme puolustaa tätä aina iltaan saakka. Missähän nuo
ryövärit mahtavat viipyä? Niiden olisi jo aikaa sitten pitänyt olla
täällä».

Mylläri oli ääneti; hän arvasi edeltäpäin myllynsä kohtalon: tuhaksi ja
savuaviksi raunioiksi olisi hänen rauhallinen kotinsa pian muuttuva,
mutta hän ei valittanut, sillä mitä se olisi auttanut? Hän sanoi vaan:
»Kätkekää vene, ehkä tarvitsette sitä myöhemmin. Vesirattaan takana on
hyvä kätköpaikka».

Päällikkö nyökäytti hyväksyvästi päätään ja antoi käskyn. Hän oli
kaunis, neljäkymmenvuotias, jolla oli miellyttävät kasvonpiirteet.

Dominique ja Fränzchen näyttivät kiinnittävän hänen huomiotaan
puoleensa; etenkään ei hän kyllästynyt katselemaan Fränzcheniä ja
selitti avomielisesti tämän olevan viehättävän.

Dominiquen kanssa alotti hän keskustelun ja lausui ihmettelynsä, miksi
niin voimakas nuori mies ei ollut sotajoukossa.

»Olen ulkomaalainen», vastasi Dominique.

Päälliköstä ei tämä näyttänyt olevan mikään riittävä syy, hän heitti
Fränzcheniin pitkän katseen ja hymyili tarkottavasti. Dominique, jota
tämä hymy loukkasi, lisäsi: »Mutta kyllä minä ampua osaan; tapaan
omenaan viiden sadan askeleen päästä. Tuolla on pyssyni».

»Te tulette sitä ehkä vielä tarvitsemaan», vastasi päällikkö.

Fränzchen oli kuullut keskustelun ja lähestyi vapisten ja ikäänkuin
turvaa etsien sulhastaan, ja huolimatta vieraista tarttui Dominique
hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä innokkaasti. Päällikkö hymyili
jälleen, mutta ei sanonut mitään. Hän istuutui tuolille, käsivarret
ristissä, ja katseli miettiväisenä etäisyyteen.

Aurinko oli noussut korkeammalle ja paistoi polttavan kuumasti, vaikka
vasta oli kello 10 aamulla. Sotilaat istuivat aitan edessä ja söivät
äänettöminä soppaansa. Syvä hiljaisuus vallitsi ympärillä, kylästä ei
kuulunut ainoatakaan ääntä, sillä asukkaat olivat vetäytyneet
majoihinsa ja sulkeneet ikkunaluukut ja ovet. Ainoastaan yksinäinen,
ulosjäänyt koira ulvoi kylätiellä. Metsästä ja niityiltä, joita aurinko
paahtoi, kuului joitakuita ikäänkuin pidätettyjä ääniä, käki kukahti
toisinaan, sitten oli kaikki jälleen hiljaa, ikäänkuin olisi luontokin
pidättänyt henkeään.

Ja äkkiä, keskellä tätä syvää hiljaisuutta, kuului laukaus. Päällikkö
hypähti pystyyn, sotilaat jättivät ateriansa keskeneräiseksi ja
riensivät paikoilleen, hetkisessä oli mylly ylhäältä alas saakka
miehitetty. Päällikkö oli lähtenyt ulos kylätielle tähystelemään
vihollista; maisema lepäsi hänen edessään auringon hohteessa, mutta koko
ympäristö, niin kauvas kuin silmä kantoi, oli tyhjä ja hiljainen. Kuului
toinen laukaus, mutta ainoatakaan ihmistä ei ollut näkyvissä!
Käännyttyään ympäri, näki päällikkö Gagnyn kohdalla, kahden puun
välissä, kepeän savupilven, muuten ei mitään ollut huomattavissa.

»Ne lurjukset tiesivät meidän olevan täällä, ovat hiipineet metsän
kautta ja makaavat nyt puiden takana kätkössä», virkkoi päällikkö
kiukustuneena ja antoi myllyn taakse sijoitetuille sotilailleen käskyn
ampua. Kuulat vinkuivat ilmassa ja lensivät Morellen toiselle puolelle
maaliinsa osumatta.

Jokaisen pensaan, jokaisen puun takaa kuului laukauksia ja pöllähti
esiin savupilviä.

Tätä kesti noin parin tunnin ajan, päällikköä alkoi pitkästyttää ja hän
hyräili välinpitämättömästi erästä laulua. Fränzchen ja Dominique
seisoivat pihalla, silmäillen utelijaina alemman rintanojan ylitse. He
seurasivat erityisellä mielenkiinnolla erään nuoren sotilaan liikkeitä,
joka oli asettunut joen rannalle vanhan kumoon käännetyn veneen taakse.
Hän makasi vatsallaan maassa, laukasi ja liukui sitten vikkelästi
vieressään olevaan kuoppaan lataamaan kiväriään, ampuakseen uudelleen.
Hänen liikkeensä olivat niin tottuneet, sukkelat ja lystikkään näköiset,
että tuskin saattoi olla nauramatta häntä nähdessään.

Yht'äkkiä lienee mies saanut näkyviinsä jonkun preussilaisen pään,
sillä unohtaen kaiken varovaisuuden kohosi hän yhtäkkiä pystyyn ja
asetti kiväärin poskelleen; mutta ennenkuin hän vielä oli ennättänyt
laukaista, pääsi häneltä huudahdus ja hän vierähti kuoppaan. Poikaraukka
oli saanut luodin rintaansa. Hän oli ensimäinen kaatunut.

Väristen vetäytyi Fränzchen lähemmäs sulhastaan.

»Älkää viipykö täällä», sanoi päällikkö, »luodit lentävät jo tänne
saakka».

Samassa silmänräpäyksessä kuuluikin äkkinäinen rusahdus vanhasta
lehmuksesta, muuan oksa katkesi ja putosi maahan. Mutta kihlautuneet
eivät liikahtaneet, pelko näytti aivan kuin pidättävän heitä paikallaan,
sillä metsän reunasta oli äkkiä astunut esiin preussilainen sotilas,
levittänyt käsiään ja sitten syöksynyt maahan kuin salaman tapaamana.

Kiväärien pauke oli äkkiä tauonnut, mikään ei liikahtanutkaan, ja
molemmat kuolleet näyttivät nukkuvan auringon paisteessa. Hiljaisuus
vallitsi yltympäri; vain Morelle lauloi yksitoikkoista lauluaan.

Ihmeissään katsahti isä Merlier päällikköön, ikäänkuin kysyen, oliko jo
kaikki lopussa.

»Nyt tulee päärynnäkkö», sanoi päällikkö, »älkää jääkö tänne, se olisi
vaarallista».

Hän oli tuskin sanonut tämän, kun kuului voimakas yhteislaukaus. Vanhan
lehmuksen latva taittui, ja sen lehdet lentelivät kuin myrskyn ajamina
sinne tänne. Preussilaiset olivat tähdänneet liian korkealle, ja luodit
olivat onneksi lentäneet puuhun. Dominique veti Fränzchenin mukanaan
pois, ja isä, joka seurasi heitä, huusi: »Menkää kellariin, lapset,
siellä olette turvassa».

Mutta he eivät kuulleet, vaan menivät isoon saliin, missä noin tusina
sotilasta odotti suljettujen ikkunaluukkujen takana, tirkistellen ulos
rakosista.

Päällikkö oli huolimatta yhteislaukauksista jäänyt ulos. Hän piiloutui
seinän suojaan, mistä seurasi taistelun kulkua. Ulkona oleville
sotilaille oli annettu käsky pysyä piilossa, jottei vihollinen saisi
selville heidän lukumääräänsä, sillä heidän oli pysyminen paikoillaan ja
voittaminen aikaa. Kuitenkin täytyi heidän jättää asemansa, kun
vihollinen oli päässyt selville heidän piilopaikastaan. He peräytyivät
askel askeleelta ja kestivät noin tunnin verran. Silloin ilmoitti
kersantti päällikölle, että ulkona enää oli vain pari kolme miestä.
Päällikkö katsoi kelloaan ja sanoi: »Vasta puoli kolme -- -- -- meidän
täytyy kestää vielä neljä tuntia».

Hän antoi nyt käskyn sulkea pihalle johtavan portin ja olla valmiit
sitkeään vastarintaan. Koska vihollinen vielä oli joen toisella
rannalla, ei hyökkäys ollut aivan heti odotettavissa. Preussilaiset
tuskin yrittäisivät kahlaamalla päästä joen yli, eivätkä he luultavasti
myöskään tienneet, että parin kilometrin päässä ylempänä oli joen ylitse
johtava silta. Päällikkö antoi siis vain pienemmän osan miehiä vartioida
maantietä, kääntäen kaiken huomionsa metsän puolelle.

Luotisade oli jälleen tauonnut. Mylly oli jälleen kuin kuollut. Sieltä
ei näkynyt liikahdustakaan eikä kuulunut ainoatakaan ääntä. Silloin
näyttäytyivät preussilaiset metsän reunassa; he väijyivät puiden takana,
uskalsivatpa tulla kokonaan esille metsästä.

Muutamat myllyssä olevista sotilaista tähtäsivät jo, mutta päällikkö
huusi: »Ei, älkää vielä, antakaa heidän tulla lähemmäksi».

He lähestyivät, mutta tavattoman varovasti; tuo hiljainen, köynnösten
peittämä rakennus, mistä ei kuulunut hiiskahdustakaan, näytti pelottavan
heitä, mutta kuitenkin he lähestyivät. Vastapäätä olevalle niitylle oli
ennättänyt noin viisikymmentä miestä, kun päällikkö komensi:
»Laukaiskaa!»

Hirveä pauke vapisutti koko rakennusta, Fränzchen tukki tietämättään
korvansa ja vapisi koko ruumiiltaan. Kolme ranskalaista jäi kuolleena
paikalle, muut heittäytyivät pajupensaiden taakse. Ja nyt alkoi
piiritys. Yli tunnin ajan ammuttiin myllyä taukoomatta, rakennuksen
puuosat tulivat reikiä täyteen, mutta kivijalasta kilpistyivät luodit
takaisin ja putosivat loiskahtaen veteen. Vanhaa myllynratastakaan ei
säästetty, se vapisi ja ähkyi luotien käsissä. Vanhan myllärin sydän
vuoti verta; nyt se varmaankin kokonaan menisi pilalle, eivätkä mitkään
korjaukset enää auttaisi!

Ranskalaiset sotilaat säästivät laukauksiaan ja ampuivat vaan silloin,
kun voivat tähdätä. Päällikkö katsoi tavan takaa kelloaan -- voisiko hän
pitää asemaansa kylliksi kauvan?

Silloin lensi luoti, ikäänkuin vastaukseksi, sisään ikkunasta ja
tunkeutui kattoon.

»Kello on neljä, me kestämme tuskin», sanoi päällikkö. Ja jälleen
seurasi laukaus laukauksen jälkeen, vanha rakennus tuntui horjuvan
perustuksillaan. Eräästä ikkunasta putosi luukku alas jokeen, ja
päällikkö antoi heti tukkia aukon sänkypatjalla.

Dominique rukoili Fränzcheniä etsimään itselleen jonkun turvallisen
piilopaikan, mutta Fränzchen tahtoi jäädä hänen luokseen. Hän istui
suuren tammikaapin takana, joka suojeli häntä, mutta kun muuan kuula
tunkeutui kaappiin, asettui Dominique morsiamensa eteen, suojellakseen
häntä omalla ruumiillaan. Hänellä oli kiväärinsä kädessään, mutta ei
ollut vielä ampunut laukaustakaan.

»Olkaa varoillanne!» huusi päällikkö äkkiä. Metsästä oli äkkiä hyökännyt
esiin kokonainen lauma vihollisia, ja nyt alkoi hirveä ristituli myllyä
vastaan. Toinen ikkunanluukku putosi alas, ja aukosta lentäneet luodit
kaatoivat kaksi sotilasta; toinen kuoli heti -- ja koska hän oli
jaloissa, sysättiin hänet seinäviereen -- toinen vääntelehti tuskissaan
lattialla ja rukoili toisia tekemään lopun hänestä, mutta häntä ei
kukaan kuullut; luoteja satoi yhä edelleen avoimesta ikkunasta, ja
jokainen ajatteli vain omaa suojelustaan, etsien paikkaa, mistä
parhaiten turvattuna voisi vihollisen tuleen vastata.

Kolmanteen sotilaaseen sattui luoti, hän syöksyi maahan ääntä
päästämättä ja vain hirveä, tuijottava katse hänen silmissään ilmoitti,
että hän kärsi.

Fränzchen vapisi tuskasta ja kauhusta. Tahtomattaan oli hän hypähtänyt
paikaltaan ja kyyristynyt lattialle seinää vastaan, ollakseen vähemmän
vaarassa. Yltympärillä oli pirstautuneita huonekaluja,
käyttökelvottomiksi tulleita aseita, ja yhä lensi luoteja sisään.

»Kello on viisi», sanoi päällikkö, »kestäkää vielä hetkinen; -- luulen,
että he yrittävät tulla joen yli».

Ja hän käski tukkimaan aukon parhaan mukaan sänkypatjoilla.

Äkkiä huudahti Fränzchen: takaisin kimmahtanut luoti oli hiipaissut
häntä otsaan, ja muutamia veripisaroita pursusi esiin haavasta.
Dominique katsahti häneen, sitten riensi hän kiiruusti ikkunan luo ja
ampui ensimäisen laukauksensa. Kiinnittämättä enää huomiotaan siihen,
mitä hänen ympärillään tapahtui, ampui hän yhä laukauksen toisensa
jälkeen, ainoastaan silloin tällöin katsahtaen Fränzcheniin. Hän tähtäsi
tarkasti.

Preussilaiset yrittivät todellakin mennä Morellen ylitse, mutta tuskin
oli joku heistä tullut näkyviin poppelien ja pajupensaiden takaa, kun
hänet samassa kaatoi Dominiquen tarkasta kädestä lähtenyt luoti.

Päällikkö katseli ihaillen tätä näytelmää, hän onnitteli Dominiquea
mestarillisesta ampumisesta ja sanoi toivovansa, että hänellä olisi
ollut useampia sellaisia ampujia.

Mutta Dominique tuskin kuuli häntä, hän ampui yhä; hänen olkapäähänsä
osui luoti, toinen sattui hänen käsivarteensa, mutta hän ei huolinut
siitä, vaan ampui yhä herkeämättä.

Patjat, joilla ikkuna-aukot olivat tukitut, riippuivat siekaleina, ja
luodit tunkeutuivat esteettömästi sisään. Vielä kaksi sotilasta kaatui,
rakennus huojui perustuksillaan ja uhkasi joka hetki kaatua, asema ei
enää ollut puolustettavissa, ja kuitenkin kehotti yhä päällikkö:
»Kestäkää vielä, kestäkää vielä puolituntinen!»

Hän oli luvannut päällystölle pidättää vihollista iltaan asti, eikä
olisi mistään hinnasta ennen määrättyä hetkeä peräytynyt askeltakaan.
Vaikka hän jo laski minuutteja, ei hän kuitenkaan kadottanut
levollisuuttaan ja hymyili rohkaisevasti Fränzchenille. Kun jälleen
kaatui sotilas, tarttui hän tämän pyssyyn ja alkoi itse ampua.

Morellen vastaisella rannalla näyttäytyivät preussilaiset nyt isona
joukkona, eikä ollut epäilystäkään enää, etteivät he pian olisi päässeet
joen yli. Myllynsalissa ei enää ollut jälellä kuin neljä sotilasta,
mutta päällikkö ei tahtonut heittää asemaansa.

Silloin syöksyi kersantti sisään ilmoittaen, että preussilaisia oli
ilmestynyt maantielle: »He ovat varmaankin löytäneet sillan ja
hyökkäävät meidän kimppuumme takaa päin».

Päällikkö katsoi jälleen kelloaan: »Vielä viisi minuuttia», sanoi hän,
»viidessä minuutissa eivät he voi ehtiä tänne».

Vihdoinkin, täsmälleen kello kuusi, suostui hän peräytymiseen.

Sotilaat vetäytyivät pois takaportista, joka johti ahtaalle kujalle;
heidän onnistui pujahtaa huomaamatta kylän lävitse ja saapua Sauvalin
metsään.

Ennen lähtöään lausui päällikkö isä Merlierille kohteliaat jäähyväiset
ja pyysi tältä anteeksi. »Älkää olko huolissanne», lisäsi hän, »me
tulemme takasin».

Dominique oli yksinään jäänyt saliin, hän ei tiennyt, että ranskalaiset
olivat peräytyneet, hän vaan yhä ampui, puolustaakseen morsiantaan.

Äkkiä kuului kovaa melua ja huutoja; preussilaiset olivat tunkeutuneet
pihalle, ja Dominique vaan yhä ampui ja ampui. Viimeinen luoti oli juuri
lähtenyt hänen kivääristään, kun viholliset hänet ympäröivät, tarttuivat
häneen, temmaten vielä savuavan aseen hänen kädestään ja julmistuneina
ollen, aikoivat suoraa päätä ottaa hänet hengiltä. Fränzchen oli
syöksynyt esiin, väännellen käsiään ja rukoillen armoa.

Silloin saapui huoneeseen upseeri, antoi tuoda vangin luokseen, ja
vaihdettuaan muutamia sanoja saksaksi sotilaittensa kanssa, kääntyi
Dominiqueen päin, ja virkkoi lyhyesti, sujuvalla ranskankielellä:
»Kahden tunnin päästä teidät ammutaan».



III.


Saksalainen ylipäällystö oli antanut käskyn, että jokainen ranskalainen
-- jollei hän kuulunut vakinaiseen armeijaan -- joka tavattiin ase
kädessä, oli ammuttava.

Tällaisilla drakoonisilla keinoilla, joita käytettiin omaa kontuansa
puolustavia talonpoikia vastaan, tahtoivat saksalaiset estää väestöä
yleisesti tarttumaan aseisiin, mitä he kovasti pelkäsivät.

Upseeri, pitkä laiha, viisikymmenvuotias mies, kuulusteli Dominiquea
hetkisen. Hän puhui hyvää ranskaa, mutta kankeasti, kuten
preussilaisille on omituista.

»Oletteko täältä kotoisin?» kysyi hän.

»En, olen belgialainen».

»Miksi olette sitten tarttunut aseihin? Mitä sota teihin koskee?»

Dominique ei vastannut.

Nyt vasta huomasi upseeri Fränzchenin, joka seisoi kalpeana ja
äänettömänä ja kuunteli peloissaan, hänen valkealla otsallaan muodosti
pieni haava punasen pilkun.

Saksalaisen upseerin katse kulki tytöstä nuorukaiseen ja jälleen
takasin; näytti siltä, kuin olisi hän alkanut käsittää asian oikean
laidan, mutta hän sanoi vaan: »Te myönnätte siis ampuneenne?»

»Myönnän, ammuin minkä ennätin», vastasi Dominique rauhallisesti.

Hänen tunnustuksensa oli tarpeeton, sillä hänen ulkonäkönsä olisi jo
ilmaissut kaiken, hän oli mustana ruudinsavusta, hiestynyt ja
olkapäässään olevasta haavasta vuotaneen veren tahraama.

»Hyvä», vastasi upseeri, »kahden tunnin päästä tulette ammuttavaksi».

Fränzcheniltä ei päässyt äännähdystäkään, mutta epätoivoissaan kohotti
hän vaijeten käsiään rukoilevasti ylöspäin. Tällä välin oli kaksi
sotilasta vienyt Dominiquen viereiseen huoneeseen, missä häntä
vartioitiin.

Upseeri silmäili tarkasti nuorta tyttöä, joka musertuneena vaipui
istumaan tuolille; liian suuri tuska esti häntä itkemästä, vaikka
pidätetyt kyyneleet olivat vähällä tukehduttaa hänet.

Vihdoin kysyi upseeri:

»Onko nuori mies teidän veljenne?»

Fränzchen ravisti päätään.

Upseeri ei hymyillyt, vaan seisoi vakavana ja jäykkänä; oltuaan hetkisen
vaiti kysyi hän jälleen: »Onko hän jo pitemmän aikaa asunut täällä?»

Tyttö nyökäytti päätään.

»Sitten tuntee hän kai tarkasti läheiset metsät?»

Fränzchen kohotti kummastuneena silmiään.

»Kyllä», vastasi hän.

Upseeri ei enää virkkanut Fränzchenille mitään, kääntyi pois ja antoi
käskyn tuoda kylän pormestarin luokseen. Fränzchen luuli arvanneensa
kysymysten tarkotuksen; puna kohosi hänen kasvoilleen ja hän alkoi
jälleen toivoa.

Mylläri oli oitis ampumisen tauottua lähtenyt myllynratastaan katsomaan.
Hän rakasti tytärtään ja tulevaa vävypoikaansa, mutta myllynratas oli
myöskin lähellä hänen sydäntään, ja koska lapset kerran olivat
onnellisesti välttäneet vaaran -- kuten hän luuli -- täytyi hänen
muistaa vanhaa työtoveriaan, joka oli saanut niin kovia kokea.
Ratasraukka näytti vallan kurjalta, ja vanhan myllärin sydäntä vihloi,
kun hän kumartui lähemmin sen vaurioita tarkastamaan. Viisi siivistä oli
kokonaan murskautunut ja koko ratas täynnä reikiä ja lohkeamia. Hän
mietiskeli, mitenkä vahingot parhaiten voisi korjata, ryhtyipä heti
paikalla tukkeamaan rakoja puupalasilla ja sammalilla.

Fränzchen riensi kiiruusti hänen luokseen ja sanoi hänelle, että vieras
upseeri tahtoi häntä puhutella, kertoen samalla mitä oli kuullut. Nyt
vihdoinkin pääsivät hänen kyyneleensä valloilleen, niin että hän saattoi
itkeä.

Mutta isä ravisti päätään, »ei sitä noin vaan muitta mutkitta ihmisiä
ammuta», virkkoi hän lohduttaen. Sitten läksi hän rauhallisesti myllyyn.
Upseeri vaati karskilla äänellä ruokavaroja, mihinkä mylläri tyyneesti
vastasi, ettei Rocreusessa mitään raakuudella ja väkivallalla saada
aikaan. Hän sanoi olevansa valmis toimittamaan tarpeelliset ruokavarat,
mutta ainoastaan sillä ehdolla, että hänelle jätettäisiin vapaat kädet.

Preussilaista upseeria harmitti tosin vanhuksen kuiva vastaus, mutta hän
antoi myöten. Kun mylläri jo oli poismenossa, huusi upseeri hänet
jälleen luokseen ja kysyi: »Mikä on tuon vastapäätä olevan metsän nimi?»

»Sauvolin metsä».

»Kuinka laaja se on?»

Mylläri katsoi häneen jäykästi, vastaten: »En tiedä», ja poistui.

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin preussilaisen upseerin vaatimat ruokavarat
olivat hankitut.

Fränzchenin tuska oli rajaton; hän nojasi Dominiquen vankilana olevan
huoneen seinään ja seurasi vapisten sotilaiden liikkeitä. Oli kulunut
noin tunti, kun upseeri jälleen astui huoneeseen ja meni vangitun
luokse. Fränzchen pidätti henkeään, hän kuuli heidän puhuvan sisällä, ja
heidän keskustelunsa kävi yhä äännekkäämmäksi. Sitten avautui ovi,
upseeri astui kynnykselle ja antoi saksankielellä vahtisotamiehelle
käskyn, jota Fränzchen ei ymmärtänyt, mutta mikä kävi hänelle
hirvittävän selväksi, kun hän näki kahdentoista sotilaan kiväärit
kädessä asettuvan pihalle.

Onneton morsian vapisi koko ruumiiltaan. Tapahtuisi tosiaankin niinkuin
upseeri oli sanonut? Oi Jumala, siitä tulisi hänen oma kuolemansakin!

Upseeri oli palannut Dominiquen luokse, ja Fränzchen kuuli heidän
jälleen keskustelevan äänekkäästi. Sotilaat odottivat pihamaalla,
vihdoinkin astui upseeri ulos.

»Miettikää asiaa», huusi hän mennessään, »annan teille aikaa vielä
huomiseen saakka». Ja hän löi oven kiivaasti jälkeensä kiinni.

Sotamiesten antoi hän jälleen poistua.

Isä Merlier, joka rauhallisesti piippuaan polttaen oli katsellut asiain
kulkua meni nyt Fränzchenin luokse, joka pelosta oli kadottamaisillaan
järkensä, ja vei hänet huoneeseensa.

»Mene nukkumaan, lapsi», sanoi hän, »huomenna kyllä asiat selviävät, ole
huoletta».

Hän jätti Fränzchenin yksikseen ja sulki varovaisuuden vuoksi hänen
huoneensa oven. Sillä hän pelkäsi tyttären ryhtyvän johonkin, ja »naiset
pilaavat vaan kaikki, sekaantuessaan vakaviin asioihin», arveli hän;
muita kun hän ei pääse huoneestaan poistumaan, niin hän varmaankin
vihdoin rauhoittuisi ja kävisi nukkumaan.

Mutta Fränzchen ei saattanut nukkua, hän istahti riisuutumatta vuoteensa
reunalle ja alkoi kuunnella.

Pihalle leiriytyneet saksalaiset sotilaat, jotka söivät iltaruokaansa,
nauroivat ja hoilottivat myöhäiseen yöhön. Rakennuksessa oli hiljaista,
vain silloin tällöin kuului vahdista päässeen sotilaan raskaita
askeleita. Mutta kaiken huomionsa kiinnitti Fränzchen hiljaiseen meluun,
joka kuului hänen allaan olevasta huoneesta, Dominiquen vankihuoneesta.
Fränzchen kumartui alas ja asetti korvansa lattiaa vastaan kuullakseen
paremmin. Hän kuuli Dominiquen kauvan astelevan edestakasin, sitten kävi
kaikki yhtäkkiä äänettömäksi -- Dominique kävi kai levolle.

Pihallakin vallitsi hiljaisuus, mistään ei kuulunut hiiskahdustakaan,
kaikki mahtoivat nukkua.

Silloin astui Fränzchen ikkunan luokse, avasi sen ja nojautui ulos.

Yö oli viileä ja suloinen. Kapea kuunsyrjä, joka katosi hitaasti
Sauvolin metsien taakse, loi lempeätä valoaan yli nukkuvan maan. Tummat
varjot kattoivat niityt, jotka niiltä kohdin, missä kuuvalo niihin
sattui, hohtivat vihreältä sametilta.

Mutta Fränzchen ei nyt huomannut luonnon salaperäistä lumoavaisuutta.
Hän etsi silmillään saksalaisia vartiosotamiehiä; Morellen raunioille
oli niitä asetettu useampia, ja hän saattoi nähdä niiden tummat varjot,
mutta myllyn tykönä ei hän huomannut kuin yhden ainoan, joka seisoi
vastaisella rannalla liikkumattomana suuren pajupensaan luona. Miehen
unelmoiva katse oli suuntautunut etäisyyteen ja hän näytti syviin
mietteisiin vaipuneelta.

Fränzchen silmäili kauvan ja tarkasti rakennuksen seinää, sitten palasi
hän jälleen vuoteelleen ja mietti ja mietti. Silloin nousi Fränzchen
jälleen seisomaan ja alkoi uudelleen kuunnella. Mikään ei liikahtanut
talossa eikä ulkonakaan, mutta puiden välistä esiinhohtava kuuvalo ei
ollut hänen hankkeelleen sopiva, minkä vuoksi hän odotti kunnes se
kokonaan katosi.

Nyt muistutti koko tasanko suunnatonta, pimeätä syvännettä; mitään ei
saattanut erottaa, kaikki oli kadonnut yöhön ja pimeyteen. Fränzchen
kuunteli vielä hetkisen, ja vihdoin uskalsi hän ryhtyä aijettaan
toteuttamaan.

Hänen ikkunansa vieritse kulkivat ullakolta myllynrattaalle johtavat,
seinään kiinnitetyt portaat, jotka jo kauvan olivat olleet
käyttämättöminä ja kokonaan murattien ja sammalten peitossa.

Fränzchen heilautti itsensä arvelematta ikkulaudalle, tarttui yhteen
portaitten rautaisista käsipuista ja riippui näin käsiensä varassa;
mutta pian tapasivat hänen jalkansa toisen astimen ja hän alkoi kavuta
alaspäin. Se oli tavattoman vaikeaa, hänen vaatteensa estivät häntä, ja
vain hitaasti pääsi hän alaspäin. Silloin irtautui muurista kivi ja
putosi loiskahtaen veteen. Hän pidätti henkeään. Mutta Morelle pauhasi
tasaisesti edelleen ja Fränzchen ajatteli, että sen ääni varmaankin oli
estänyt kiven putoamisen kuulumasta. Tämä teki hänet rohkeammaksi, ja
hän jatkoi yhä kulkuaan alaspäin. Mutta saavuttuaan Dominiquen huoneen
korkeudelle, huomasi hän kauhukseen, että uusi este kohtasi häntä.
Ikkuna ei ollutkaan suoraan hänen ikkunansa kohdalla, vaan niin etäällä
portaista, ettei hän voinut ulottua kädellään sinne. Täytyisikö hänen
tyhjin toimin palata takasin? Ei, ei millään muotoa! Hän irroitti
kädellään seinästä pieniä muurisaven palasia ja viskeli niitä Dominiquen
ikkunaan; mutta Dominique ei kuullut, hän nukkui luultavasti. Fränzchen
tunsi voimansa alkavan uupua, ja sen lisäksi oli veden pauhu niin korvia
huumaava.

Fränzchen repi kätensä verille kiviseinässä ja heitteli yhä saven
palasia, mutta Dominique ei kuullut. Vihdoinkin, kun Fränzchen jo luuli
voimiensa pettävän ja suinpäin syöksyvänsä jokeen, avautui ikkuna
hiljaa.

»Minä se olen», kuiskasi Fränzchen, »auta minua nopeasti, minä en jaksa
enää pysyä täällä».

Dominique kumartui eteenpäin, tarttui häneen ja nosti hänet huoneeseen.

Nyt pääsi hänen liikutuksensa valloilleen ja hän alkoi nyyhkyttää
suonenvetoisesti, mutta ajateltuaan, että hänen itkunsa voitaisiin
kuulla, hillitsi hän itsensä.

»Vartioidaanko sinua?» kysyi hän hiljaa.

Dominique oli yhä sanatonna hämmästyksestä; hän nyökäytti vain päätään
ja viittasi ovelle. Ulkoa kuului selvästi kuorsausta, vartioiva sotilas
lienee käynyt maahan pitkäkseen ja nukahtanut siihen. Hän arveli kai,
että kun hän makasi poikkipuolin oven alla, ei hänen vankinsa voinut
päästä pakoon.

»Sinun täytyy paeta», kuiskasi Fränzchen hätäisesti, »minä olen tullut
pyytämään sinua pakenemaan ja sanomaan sinulle hyvästi».

Mutta Dominique ei näyttänyt käsittävän hänen sanojen tarkotusta, hän
oli yhä suunniltaan hämmästyksestä.

»Sinäkö se olet, sinä», änkytti hän, »ja millaisessa vaarassa olit!
Hirveätä! Kun ajattelen, että olisit voinut syöksyä alas jokeen --
ah!...»

Hän värisi, tarttui Fränzchenin käsiin ja peitti ne suudelmilla.

»Oma Fränzchenini, oma rohkea, hyvä Fränzchenini, jospa tietäisit; miten
tulisesti sinua rakastan! Ah, yhtä vain pelkäsin, sitä, etten saisi
nähdä sinua ennen kuolemaani! Mutta nythän sinä olet luonani, nyt
ammuttakoot minut, jos heitä haluttaa!»

Hän veti Fränzchenin luokseen ja painoi päänsä hänen olkapäätään
vastaan. He seisoivat kiihkeästi syleillen toisiaan ja unohtivat tässä
autuaallisessa silmänräpäyksessä koko maailman.

Mutta äkkiä riistäytyi Fränzchen hänen käsivarsiltaan, kauhea
todellisuus oli jälleen selvinnyt hänelle.

»Sinä et saa kadottaa hetkeäkään», huohotti hän, »sinun täytyy paeta,
heti, viipymättä!»

Dominique ojensi käsiään syleilläkseen häntä uudelleen, mutta hän sanoi:
»Rukoilen sinua, kuule mitä sanon; jos sinä kuolet, kuolen minäkin,
sinun täytyy paeta!»

Ja nyt esitti Fränzchen hänelle pakenemissuunnitelmansa. Portaat
johtivat myllynrattaalle, ja niitten avulla voisi hän saapua
piilopaikkaan, minne vene oli kätketty, mennä veneellä joen toiselle
rannalle ja päästä onnellisesti pakenemaan.

»Ja vahtisotamiehet?» kysyi Dominique.

»Joen toisella puolen on yksi ainoa, joka seisoo suuren pajun luona».

»Ja jos hän huomaa minut? Nostaa melun?»

Fränzcheniä vapisutti, mutta päättävästi veti hän esiin veitsen, jonka
oli tuonut mukanaan, ja ojensi sen ääneti Dominiquelle.

Dominiquekin oli hetkisen vaiti, sitten kysyi hän: »Ja sinä? Ja isäsi?
Mitenkä teille käy?... Ei! Minä en voi, minä en saa paeta! He kostavat
teille! Oi, sinä et tunne heitä! He olisivat armahtaneet minua, jos
olisin suostunut olemaan heidän oppaanaan Sauvalin metsässä -- --. Mutta
minä en ole petturi!»

Fränzchen ei tähän vastannut muuta, kuin huohotti vain: »Sinun täytyy
paeta! Jos minua rakastat, niin älä tuhlaa silmänräpäystäkään!»

»Ja sinä, mitenkä sinulle käy?» kysyi Dominique yhä.

Hän lupasi mennä huoneeseensa. Kukaan ei voisi aavistaakkaan, että hän
oli auttanut hänen pakoaan.

»Mene, rakkaani», sanoi hän, syleillen Dominiquea hellästi, »mene, tee
minulle mieliksi, koska minä sitä _tahdon_!»

»Minä menen, koska se on sinun tahtosi. Mutta vanno minulle, että isäsi
tietää tämän, että hän on suostunut tähän».

»Kyllä», sanoi hän hiljaa, »isä lähetti minut».

Hän valehteli, sillä vain _yksi_ ajatus täytti hänen mielensä: Dominique
oli keinolla millä hyvänsä pelastettava. Aamu lähestyi jo, tuo hirveä
hetki, joka veisi hänet kuolemaan; sen vuoksi täytyi hänen kiiruhtaa...
Mitä sitten tapahtuisi, oli hänestä yhdentekevää; kohdatkoon onnettomuus
häntä jos kohtaa, kunhan vain Dominique oli pelastettu!

»Hyvä», sanoi Dominique, »sitten teen kuten tahdot».

Hän astui ikkunan luokse, avatakseen sen, silloin kuulivat he äkkiä
kauhukseen kolinaa. Ovi narahti, ja he luulivat sen seuraavassa
silmänräpäyksessä avautuvan. Peloissaan kuuntelivat he henkeään
pidättäen. Ovi narahti uudelleen, mutta se ei auennut.

Heiltä pääsi helpotuksen huokaus, se ei ollutkaan kiertopatrulli, minkä
heidän kuiskutuksensa oli kutsunut paikalle, niinkuin he olivat
pelänneet, vaan vahdissa oleva sotilas oli unissaan kääntynyt ympäri.
Pian alkoi oven takaa jälleen kuulua kuorsauksia.

Dominique ei tahtonut lähteä ennenkuin tiesi morsiamensa olevan varmassa
turvassa huoneessaan. Hän sulki hänet vielä kerran syliinsä, nosti hänet
sitten ulos ja auttoi tikapuille. Sitten heilautti hän itsensäkin ulos,
mutta jäi seisomaan paikalleen, kunnes Fränzchen onnellisesti oli
saapunut ylös ja pujahtanut sisään ikkunastaan.

Dominique katseli hänen jälkeensä, näki hänen kumartuvan ulos
ikkunastaan ja kuiskaavan hiljaa: »Jää hyvästi, rakkaani, jää hyvästi!»

Hän viipyi yhä ikkunan luona ja koetti seurata Dominiquea katseellaan;
yö oli yhä vielä pimeä, joen vastaiselta rannalta näki hän ainoastaan
pajupensaan häämöttävän, mutta sen alla olevaa vahtisotamiestä ei hän
erottanut. Hän kuuli murattien rasahtelevan Dominiquen jalkojen alla,
sitten vingahti myllynratas ja vihdoin ilmoitti hiljainen vedenloiske,
että Dominique oli löytänyt veneen. Silmänräpäys tämän jälkeen näkikin
hän sen mustan varjon tavoin kiitävän veden pinnalla. Silloin valtasi
pelko hänet uudelleen, ja joka hetki odotti hän kuulevansa vahdin
huudon. Hänen korvissaan humisi, hänestä tuntui, kun olisi hän kuullut
aseiden kalsketta ja kiireisiä, kaikuvia askeleita.

Mutta hetket kuluivat, ja kaikki pysyi rauhallisena ja äänettömänä.

Dominique oli varmaankin saavuttanut vastaisen rannan, sillä Fränzchen
ei enää nähnyt veneestä jälkeäkään. Silloin kaikui askeleita yön
hiljaisuudessa, kuului käheä huuto ja ruumiin kumahtava kaatuminen --
sitten oli kaikki hiljaa.

Fränzcheniä värisytti, hänestä tuntui, kuin olisi kuolema koskettanut
häntä jäisellä kädellään, ja kauhistuneena tuijotti hän pimeään yöhön.



IV.


Päivän koittaessa kuului äänekästä melua Fränzchenin korviin. Isä tuli
avaamaan hänen huoneensa oven, ja hän lähti pihalle. Hän oli kalpea,
mutta aivan rauhallinen. Mutta huomattuaan ulkona preussilaisen
sotilaan ruumiin, minkä toverit olivat laskeneet levitetylle viitalle,
ei hän voinut olla hätkähtämättä.

Ruumiin ympärillä olevat sotilaat näyttivät olevan tavattoman
kiihkoissaan, he huusivat ja kohottivat nyrkkejään uhaten kylää kohden.

Upseeri kutsutti isä Merlierin luokseen.

»Te olette kylän pormestari», sanoi hän, ja hänen äänensä oli käheä
raivosta; »me olemme löytäneet yhden miehistämme joen rannalta
murhattuna, ja teidän täytyy auttaa meitä saamaan kiinni murhaajan, joka
ei ole pääsevä rangaistustaan pakoon, rangaistusta, joka on muille oleva
varottavana esimerkkinä».

»Minä olen tekevä voitavani», vastasi mylläri tavallisella
tyyneydellään, »mutta tuskinpa on helppo löytää häntä».

Upseeri kumartui alas, käänsi syrjään ruumista peittävän vaipan liepeen
ja osotti hirveätä kaulassa olevaa haavaa, missä puukko vielä oli
jälellä.

»Katsokaa tätä veistä», sanoi upseeri, »ehkä se on helpottava
etsimistänne».

Vanhus kauhistui, mutta tointui heti ja vastasi aivan rauhallisesti: »Se
on aivan tavallinen kyökkiveitsi, jollaisia täällä maalla tapaa
kaikkialla. Muuten -- -- ehkä on mies tehnyt tämän itse -- -- onhan
tapahtunut, että joku taistelun pelosta on ottanut hengen itseltään».

»Vaiti», huusi upseeri vihan vimmoissaan. »Ei tosiaankaan olisi liikaa,
vaikka sytyttäisin kylänne joka kulmasta tuleen!»

Onneksi esti hänen raivonsa häntä huomaamasta Fränzchenin mielentilaa.
Tämä oli vajonnut kivipenkille istumaan, eikä voinut kääntää katsettaan
ruumiista, joka lepäsi maassa hänen jaloissaan. Se oli kaunis, kookas
mies, joka vaaleine hiuksineen suuresti muistutti hänen Dominiqueansa,
ja tämä yhtäläisyys vihloi hänen sydäntään. Ehkä hänelläkin oli kotona
morsian, joka häntä itki ja kaipasi. Ja nyt oli hän kuollut; ah, ja hän
tunsi liiankin hyvin tuon veitsen -- se oli sama, jonka hän oli antanut
Dominiquelle, ja hän itse oli murhaaja, eikä kukaan muu!

Upseerin yhä kiroillessa ja raivotessa ja uhatessa polttaa koko
Rocreuse, kiiruhti paikalle muutamia sotilaita, ilmoittaen vangin paon,
minkä he vasta nyt olivat huomanneet.

Upseeri kiiruhti heti vankihuoneeseen, näki avoimen ikkunan ja arvasi
heti, missä yhteydessä pako ja murha olivat keskenään.

Isä Merlieriä harmitti tuo »tuhma kepponen», kuten hän sitä nimitti.

»Nyt se tyhmyri pilasi kaikki», sanoi hän päätään ravistaen puoliääneen
tyttärelleen.

Tämä istui paikallaan pelosta vapisten. Isä ei tosin, aavistanut
tyttärensä kanssasyyllisyyttä, mutta tämä vapisi ajatellessaan, mitä nyt
seuraisi.

Ja hänellä olikin syytä pelkoonsa, sillä upseeri oli kauhea vihassaan.

»Se konna!» huusi hän. »Se on kai jo ennättänyt metsään, mutta minun
täytyy saada hänet kynsiini, taikka saa sitten koko kylä hänen
rikoksensa sovittaa».

Ja mylläriin kääntyen jatkoi hän: »Sanokaa, minne olette miehen
kätkeneet! Tänne hänet! Teidän täytyy tietää missä hän on!»

Mylläri viittasi kädellään metsiin, jotka silmänkantamattomina
ympäröivät kylää, ja vastasi rauhalliseen tapaansa: »Mitenkä noitten
kätköstä voi löytää ihmistä?»

»Löytyy kai piilopaikkoja, jotka te kaikki tunnette. Lähetän kymmenen
miestä etsimään karkuria, ja te saatte olla oppaana».

»Mielelläni, mutta viipyy ainakin kahdeksan päivää, ennenkuin olemme
tutkineet kaikki ympäristön metsät».

Vanhuksen tyyneys kiukutti upseeria, sitäkin enemmän, kun hän huomasi,
että koko etsimispuuha oli naurettavan turhanpäiväistä. Sattumalta osui
hänen katseensa samassa Fränzcheniin, jonka kasvoilla selvästi kuvastui
kuolemanpelko. Hän katseli tyttöä hetkisen, sitten kääntyi hän jälleen
isään päin ja kysyi äkkiä:

»Oliko mies tyttärenne rakastaja?»

Vanhus vaaleni vihasta, ja näytti siltä, kuin olisi hän aikonut hyökätä
vieraan kimppuun, joka solvasi hänen kunniaansa, mutta hän hillitsi
itsensä ja oli vaiti; Fränzchen peitti kasvonsa molemmilla käsillään.

»Niin näyttää asia olevan», jatkoi preussilainen, »ja toinen teistä on
auttanut häntä pakenemaan; te olette hänen kanssarikollisiaan. Kysyn
teiltä viimeisen kerran, ilmoitatteko hänen olinpaikkansa vai ette?»

Mylläri ei yhä vieläkään vastannut mitään, vaan seisoi poispäin
kääntyneenä, katse välinpitämättömästi etäisyyteen suunnattuna,
ikäänkuin eivät upseerin sanat lainkaan olisi koskeneet häntä. Tämä sai
upseerin vihan kohoamaan huippuunsa.

»No hyvä», huusi hän, »sitten ammutan teidät hänen sijastaan».

Ja hän ryhtyi heti uhkaustaan toimeenpanemaan. Kaksitoista miestä astui
esiin kiväärit valmiina. Mutta isä Merlier ei kadottanut
kylmäverisyyttään, koko puuha oli hänestä ainoastaan huonoa pilaa, sillä
hän ei uskonut, että niin vaan muitta mutkitta voitaisiin ampua ihmisiä.
Mutta kun häneen todenteolla käytiin käsiksi sanoi hän: »Onko tämä
tosiaankin täyttä totta? No, olkoon menneeksi minun puolestani -- jos
teidän välttämättömästi täytyy joku ampua -- niin minä tai joku muu,
sehän on yhdentekevää!».

Mutta Fränzchen oli kauhistuneena hypähtänyt ylös: »Armoa!» voihki hän,
»armoa, isäni on syytön, tappakaa minut hänen sijastaan, sillä minä se
autoin Dominiquen pakoon!»

»Vaiti, lapsi, miksi valhettelet? Älkää uskoko häntä, herra upseeri, hän
ei puhu totta, hän oli koko yön huoneeseensa suljettuna».

»Ei, ei, minä en valhettele, minä kiipesin alas ikkunan kautta ja
kehotin Dominiquea pakenemaan, se on totta, vannon, että se on totta!»

Isän valtasi hirveä pelko, kun hän tyttärensä silmistä huomasi, ettei
tämä valehdellut. Sokeassa rakkaudessaan oli hän siis tehnyt tyhjäksi
hänen huolenpitonsa ja pilannut kaikki! Mutta isä Merlier ei ollut
uskovinaan tyttärensä sanoja.

»Hän on hullu», sanoi hän, »älkää häntä kuunnelko, hän ei tiedä, mitä
sanoo».

Fränzchen heittäytyi kädet ristissä polvilleen ja aikoi uudelleen
vakuuttaa syyllisyyttään, mutta isä ei antanut hänen puhua.

Preussilainen upseeri oli rauhallisena katsellut tätä liikuttavaa
kohtausta, sitten sanoi hän Fränzchenille: »Pidätämme luonnollisesti
isänne, koska tuo toinen ei ole käsissämme; tuokaa minulle hänet, niin
isänne lasketaan vapaaksi».

Silmät levällään kauhusta tuijotti Fränzchen mieheen, joka saattoi tehdä
hänelle tuollaisen hirveän ehdotuksen, joka kehoitti häntä valitsemaan
isän taikka sulhasen. Vihdoin änkytti hän: »Mitenkä minä voin löytää
Dominiquen? En tiedä, missä hän on».

»Joko hän tai isänne, saatte valita».

»Jumalani, Jumalani, mitenkä saatan valita, kun en edes tiedä, missä
Dominique on; mutta jospa sen tietäisinkin -- voisinko sittenkään
valita? Ennen kuolen! Te repäisette sydämeni kahtia -- -- -- oi,
tappakaa minut, mutta älkää pakottako minua tähän hirveään valintaan!»

Mutta hänen epätoivonsa, kyyneleensä eivät vierasta upseeria
liikuttaneet, tämä kävi vaan entistä kärsimättömämmäksi ja huusi: »Jo
riittää! Suostun antamaan teille kaksi tuntia aikaa -- ja jollei
rakastettunne niiden kuluessa ole saapunut tänne, saa isänne sovittaa
hänen rikoksensa!»

Hän antoi viedä isä Merlierin samaan huoneeseen, missä Dominique oli
ollut. Tämä ei osottanut pienintäkään mielenliikutusta, pyysi vaan saada
tupakkaa, täytti välinpitämättömänä piippunsa ja alkoi polttaa. Mutta
kun hän oli jäänyt yksikseen, pusertui pari raskasta kyyneltä hänen
silmistään ja vieri hiljalleen poskia alas.

Hänen lapsi-raukkansa, jota niin hirveästi kiusattiin! Mitenkä Fränzchen
mahtoikaan kärsiä!

Nuoren tytön tila olikin kauhea. Hän ei voinut enää täysin käsittää,
mitä häneltä vaadittiin.

Hän oli jäänyt pihalle seisomaan, kun isää vietiin pois, ja tuijotti yhä
liikkumattomana ovea kohden, jonka taakse tämä oli kadonnut. Muutamia
sotilaita kulki nauraen ohitse, huutaen hänelle jotain, mutta hän ei
ymmärtänyt heidän sanojaan, hän tuskin kuuli heitä. Hän tarttui molemmin
käsin päähänsä, ikäänkuin olisi hän pelännyt sen halkeavan.

Upseeri kääntyi ympäri lähteäkseen pois ja sanoi: »Kaksi tuntia on
teillä aikaa, käyttäkää ne hyväksenne».

Kaksi tuntia aikaa!

Sanat humisivat hänen päässään, hänen täytyi yhä uudelleen toistaa:
kaksi tuntia aikaa!

Konemaisesti läksi hän ulos pihalta. Minnekkä hän menisi! Turhaahan
hänen etsimisensä kuitenkin olisi! Ja kuitenkin olisi hän tahtonut
mielellään nähdä Dominiquen, neuvotellakseen hänen kanssaan; he kaksi
olisivat kyllä neuvon keksineet. Kaksi tuntia! Mitenkä hänen päässään
humisi!

Huolimatta siitä, että hänen ajatuksensa yhä vieläkin olivat sekaisin,
alkoi hän kuitenkin vaistomaisesti kulkea oikeaa tietä; hän saapui
Morellen rannalle sulun luokse, missä suuret kivet tekivät ylimenon
mahdolliseksi, ja hänen jalkansa kantoivat häntä aina toisella rannalla
olevan suuren pajun luokse. Täällä se varmaankin oli tapahtunut. Hän
kumartui alas ja näki kauhistuen maassa verilätäkön. Kiireesti kääntyi
hän ympäri; kulki eteenpäin ja koetti heinikosta löytää Dominiquen jalan
jäljet. Jäljet johtivat vinosti niityn ylitse, sitten ne katosivat,
mutta näkyivät vähän edempänä uudelleen, kulkien aina metsän reunaan
saakka; täällä ei jälkiä enää voinut erottaa.

Fränzchen jatkoi siitä huolimatta kulkuaan, yksinäisyys ja metsän
hiljaisuus teki hänelle hyvää. Hetkiseksi istahti hän maahan, mutta
ajatus, että aika kului ja että hänellä sitä oli vain kaksi tuntia, sai
hänet nopeasti jatkamaan kulkuaan. Mitenkähän pitkä aika siitä mahtoi
olla, kun hän oli myllyn jättänyt? Viisi minuuttia? Puoli tuntia? Hän ei
sitä tiennyt. Sen hän vaan tiesi, että Dominiquen hänen täytyi löytää.

Paikan, missä hän nyt oli, tunsi hän sangen hyvin; lähellä sitä oli
pähkinäpensas, mistä hän ja Dominique eräänä sunnuntai-iltapäivänä
olivat etsineet pähkinöitä -- ehkäpä Dominique nyt olikin siellä
kätkössä. Mutta pensaasta pyrähti vain yksinäinen rastas lentoon,
istahti jälleen sen oksille ja alotti uudelleen surunvoittoisen
laulunsa.

Fränzchen muisti sitten erään luolan, missä Dominiquen oli tapana
säilyttää metsänriistaansa; mutta luola oli tyhjä.

Mistä hän vielä etsisi? Ah, olihan se kuitenkin turhaa vaivaa! Hänen
kaipuunsa kävi yhä suuremmaksi, hän joudutti askeleitaan. Kun löytäisi
hänet, saisi puhutella häntä, silloin kyllä kaikki tulisi hyväksi?

»Dominique, Dominique!» huusi hän; hänen täytyi olla jossain
läheisyydessä, niin, ehkäpä oli hän kiivennyt johonkin puuhun; ja
Fränzchen katseli ylöspäin ja huuteli yhä uudelleen, mutta vain käki
vastasi hänen kutsuunsa. Äkkiä oli hän näkevinään Dominiquen edessään,
hän hätkähti ja aikoi kiiruhtaa pois. Mitä Jumalan nimessä hän
Dominiquelle sanoisi? Sitäkö, että hän oli tullut hakemaan häntä
ammuttavaksi? Ei, tuhat kertaa ei! Hän rukoilisi Dominiquea pakenemaan
pois, kauvas pois, mistä ei häntä löydettäisi! Mutta isä? -- -- -- Isä,
joka odotti vapautustaan!

Hän vaipui maahan, itkien ja valittaen. Mutta sitten hypähti hän pystyyn
ja alkoi juosta takasin. Mitä hän täällä metsässä teki? Hän ei
tahtonut, ei tahtonut löytää Dominiquea!

Hädissään eksyi hän oikealta tieltä, kolmasti täytyi hänen palata
takaisin ja hän pelkäsi, ettei enää osaisikaan myllylle. Vihdoinkin
löysi hän metsästä ulos johtavan tien.

Mutta metsänlaitaan saavuttuaan jäi hän seisomaan: Mitä hän aikoi?
Palata yksin myllyyn, voiko hän tehdä niin?

Epätoivo valtasi hänet uudelleen; silloin kuuli äkkiä itseään hiljaa
huudettavan: »Fränzchen, Fränzchen!» Ja hän näki Dominiquen, jonka pää
oli näkyvissä erään kuopan reunalta.

Hyvä Jumala! Nythän Dominique kuitenkin löytyi! Tahtoiko sitten taivas
hänen kuolemaansa? Häneltä pääsi puoleksi pidätetty huudahdus, ja hän
vaipui maahan kuopan reunalle.

»Etsitkö minua, Fränzchen», kysyi Dominique.

»Etsin», vastasi Fränzchen, hänen päässään humisi ja hän tiesi tuskin,
mitä sanoi.

»Mitä on sitten tapahtunut?» kysyi Dominique pelästyneenä.

»Oh, ei mitään, ei mitään», sopersi hän, »olin vaan niin huolissani ja
halusin nähdä sinua».

Tämä vastaus rauhoitti Dominiquea, ja hän sanoi Fränzchenille, ettei hän
omasta puolestaan milloinkaan olisi ajatellutkaan pakoa, sillä siksi
kovin huolestutti häntä Fränzchenin ja hänen isänsä kohtalo.

»Preussilaisilta voi odottaa mitä hyvänsä», sanoi hän, »he ovat valmiit
kostamaan heikoille vanhuksille ja turvattomille naisille. Mutta koska
kerran paostani ei ollut mitään pahempia seurauksia, niin sittenhän
voimme jälleen ajatella häitämme. Ne voidaankin viettää viikon kuluttua,
eikö niin Fränzchen?» Ja hän nauroi.

Mutta kun Fränzchen tuijotti häneen hämmästyneenä, tuli hän jälleen
vakavan näköiseksi ja kysyi: »Mikä sinun on? Salaat varmaankin minulta
jotain?»

»Ei, ei, minua vaan hengästyttää nopea juoksu, ei minua mikään vaivaa».

»Sitä parempi», sanoi Dominique ja suuteli häntä. Mutta sitten ajatteli
hän, että oli varomatonta heidän enää keskustella; hän aikoi lähteä
kuopasta ja kätkeytyä metsään. Mutta Fränzchen pidätti häntä vapisten:

»Kuule», kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, »on ehkä parempi että jäät
tänne; koska sinua ei etsitä, olet täällä parhaassa turvassa».

»Salaat varmaankin jotain minulta, Fränzchen», toisti Dominique, »kerro,
mitä on tapahtunut?»

Ja yhä uudelleen ja uudelleen vakuutti Fränzchen, ettei ollut mitään
tapahtunut ja että hänestä vaan tuntui helpommalta saada olla hänen
läheisyydessään. Fränzchen puhui katkonaisesti, joutui alinomaa pulaan
ja koetti etsiä useita syitä. Hän käyttäytyi niin kummallisesti, ettei
Dominique ilman hänen pyyntöjäänkään olisi tahtonut jättää häntä. Hän
toivoi ranskalaisten pian saapuvan, sillä heitä oli näyttäytynyt Savolin
seuduilla, ja itsekseen ajatteli hän: Oi jospa he kiiruhtaisivat, jospa
he jo olisivat täällä!

Samassa löi Rocreusen tornikello. Fränzchen hätkähti, selvästi kaikui
hänen korviinsa yksitoista lyöntiä -- kaksia tuntia olivat kuluneet!

Kauhistuneena hypähti Fränzchen pystyyn.

»Kuule», sanoi hän nopeasti, »jos sattuisimme tarvitsemaan sinua, annan
nenäliinallani merkin ikkunasta...» Ja hän kiiruhti pois.

Dominique, jonka hänen käytöksensä oli tehnyt levottomaksi, painautui
jälleen kuoppaan, mutta piti myllyä tarkasti silmällä.

Fränzchen juoksi niin nopeasti kuin ennätti. Kylän laidassa kohtasi hän
vanhan kerjäläisen, isä Boutempsin, kuten häntä seudulla nimitettiin.
Tämä oli juuri nähnyt myllärin preussilaisten ympäröimänä, ja aavisti
mitä se merkitsi. Huomattuaan Fränzchenin, tervehti hän tätä sääliväisen
näköisenä, teki ristinmerkin, mutisi itsekseen jotain käsittämätöntä ja
jatkoi sitten kulkuaan.

Hengästyneenä saapui Fränzchen myllylle.

»Kaksi tuntia on kulunut», sanoi upseeri.

Isä Merlier istui nyt ulkona kivipenkillä, yhä poltellen.

Fränzchen heittäytyi upseerin jalkoihin, alkaen uudelleen rukoilla
armoa. Ei hän toivonutkaan voivansa liikuttaa upseeria, hän tahtoi vaan
voittaa aikaa; täytyisihän ranskalaisten vihdoinkin saapua, ja silloin,
silloin olisivat he pelastetut. Ja rukoillessaan ja armoa kerjätessään
kuunteli hän ja luuli jo etäällä erottavansa pelastajien tahdikkaat
askeleet.

»Vain yksi tunti antakaa minulle vielä aikaa, yksi ainoa tunti!»

Mutta preussilainen upseeri oli taipumaton, antoipa hän jo kahdelle
miehistään viedä Fränzchenin pois, että tuomio voitaisiin panna toimeen.

Mutta voiko hän sallia, että hänen isänsä murhattaisiin syyttömästi? Ei,
ei! Ja sydän verta vuotaen riistäytyi hän irti, antaakseen huoneensa
ikkunasta Dominiquelle sovitun merkin; silloin astui tämä pihalle.

Upseeri ja sotilaat päästivät ilohuudon, mutta hän astui heistä
välittämättä, tyyneenä Fränzchenin luokse ja sanoi tälle moittivalla
äänellä: »Mitenkä saatoit salata minulta tämän! Vasta isä Boutempsilta
sain tietää totuuden ja kiiruhdin tänne».



V.


Ukonilma oli vähitellen lähestynyt. Taivas oli muuttunut kummallisen
kuparinväriseksi; pilvet kulkivat matalalla mustina ja uhkaavina,
heittäen synkkiä varjoja laaksoon, joka vielä äsken näytti niin
iloiselta auringon hohteessa.

Preussilainen upseeri oli antanut sulkea Dominiquen salpojen taakse,
ilmaisematta mitä ajatuksia hän hautoi mielessään. Ja Fränzchen kärsi
tuhat kertaa entistä suurempia tuskia. Hän seisoi pihalla, odottaen
kiihkeästi ranskalaisia, joilta yksin oli pelastus odotettavissa. Mutta
tunti toisensa jälkeen kului, yö tuli, eikä pelastajia kuulunut. Isä
aikoi hellävaroen viedä tyttärensä pois, mutta tämä ei lähtenyt; isä jäi
silloin hänen luokseen, ja he odottivat ja odottivat yhä suuremmalla
epätoivolla.

Kello kolmen ajoissa aamulla alkoivat preussilaiset valmistaa lähtöään.
Upseeri oli jälleen mennyt Dominiquen luokse, ja Fränzchen tiesi, että
tämä silmänräpäys ratkaisisi hänen sulhasensa kohtalon. Hän pani kätensä
ristiin ja rukoili. Isä seisoi liikkumattomana ja vaijeten hänen
vieressään, hän kuului luonnostansa noihin talonpoikiin, jotka eivät
koeta asettua sallimuksen ylivoimaa vastaan, vaan tyytyvät kohtaloonsa
hiljaa ja valittamatta.

»Oi Jumalani, Jumalani!» vaikeroi Fränzchen, »he tappavat hänet!»

Silloin veti isä hänet luokseen, istuutui kivipenkille ja otti hänet
kuin pienen lapsen syliinsä.

Upseeri astui ulos, ja hänen takanaan kuljetti kaksi miestä Dominiquea.

»Ei», kuului Dominiquen ääni, »en milloinkaan -- olen valmis kuolemaan».

»Ajatelkaa, mitä sanotte», vastasi upseeri, »jos _te_ kieltäydytte
tekemästä meille tätä palvelusta, löydämme helposti toisen, joka on
siihen valmis, mutta minä tahdon olla jalomielinen ja säästää henkenne.
Eihän ole kysymyksessä sen enempää, kuin että viette meidät metsän läpi
Montredoniin. Löytyy varmaankin jalkapolkuja, jotka te tunnette».

Dominique ei vastannut.

»Te pysytte siis päätöksessänne?»

»Tappakaa minut, että asiasta tulee loppu».

»Hän on oikeassa», sanoi isä Merlier puoliääneen, »parempi kuolla, kuin
antautua petturiksi».

Mutta Fränzchen kuolemanpelossaan olisi ennemmin tahtonut häntä
alistumaan. Hän ojensi etäältä rukoillen käsiään Dominiquea kohden,
mutta isä tarttui hänen käsiinsä: preussilaisten ei pitänyt saada nähdä
tuon onnettoman viittauksia, joka tuskin enää oli täysijärkinen.

Sotilaat olivat asettuneet valmiiseen ampuma-asentoon. Upseeri, joka
toivoi, että äkillinen heikkous ehkä vielä valtaisi Dominiquen,
viivytteli ratkaisevan käskyn antamista. Syvä hiljaisuus vallitsi
kaikkialla. Ilma laaksossa oli lyijynraskasta, ja etäiset ukkosen
jyrähdykset ilmottivat lähestyvää raju-ilmaa, mutta muuten ei tuntunut,
edes kepeintäkään tuulenhenkäystä.

Äkkiä, keskellä tätä syvää hiljaisuutta, kuului huuto: »ranskalaiset!»

Ja samassa näyttäytyivätkin nämä todella Sauvolin metsän reunassa.

Preussilaiset sotilaat myllyssä juoksivat edestakasin, päästellen
käheitä huudahduksia.

Vielä ei ollut kuulunut laukaustakaan.

Fränzchen oli suunniltaan ilosta.

Hän oli riistäytynyt irti isänsä käsivarsilta ja käyttäytyi kuin
mielipuoli, nauraen ja taputtaen käsiään.

»Ranskalaiset, ranskalaiset!»

Vihdoinkin olivat he tulleet ja tulleet oikeaan aikaan, sillä Dominique
oli vielä vahingoittumatta; nyt oli hän pelastettu!

Mutta hänen antautuessaan hillittömän ilonsa valtaan oli preussilainen
upseeri sanonut: »Ensiksi järjestämme tämän asian», sysännyt Dominiquen
omin käsin seinää vastaan ja komentanut: »Ampukaa!»

Samassa kuului hirveä yhteislaukaus, ja kun Fränzchen kääntyi ympäri,
näki hän Dominiquen makaavan maassa: kaksitoista luotia oli lävistänyt
hänen rintansa.

Fränzchen ei itkenyt, hän oli käynyt kuin mykäksi. Hän vaipui maahan
ruumiin viereen ja katseli sitä herkeämättä. Toisinaan kohotti hän
kättään kuin lapsi, joka tekee hyväilevän liikkeen, mutta muuten ei hän
liikahtanutkaan.

Preussilaiset olivat ottaneet isä Merlierin panttivangiksi.

Kiireesti asetti upseeri miehensä järjestyksen, huomattuaan, että
peräytyminen oli mahdoton, ja taistelu alkoi. Saksalaiset tahtoivat
myydä henkensä kalliisti ja puolustivat nyt myllyä yhtä kiivaasti, kuin
äsken olivat hyökänneet sitä vastaan; nyt olivat ranskalaiset
hyökkääjiä.

Kiväärituli oli tavattoman kiivas, laukaus seurasi laukausta herkeämättä
puolen tunnin ajan, sitten kuului kumea rasahdus -- kanuunankuula oli
murskannut erään satavuotisen lehmuksen suurimmista oksista.
Ranskalaisilla oli patteri, joka sijaitsi aivan lähellä samaa kuoppaa,
missä Dominique oli ollut kätkössä, ja hallitsi koko maantietä.
Taistelun tulos ei enää ollut epävarma.

Mylly raukka! Kanuunankuulat lävistivät sen kaikilta tahoilta, repivät
puolen kattoa alas, ja muratit ja köynnökset, jotka olivat niin
somistaneet vanhaa rakennusta, riippuivat siekaleina; kaksi seinää
syöksyi sisään, ja aukoista saattoi nähdä sisällä vallitsevan
hävityksen, vain Fränzchenin huone huolellisesti verhottuine, valkeine
vuoteineen oli vielä koskematon. Mutta isku seurasi iskua, ja hävitys
kävi yhä suuremmaksi. Kanuunankuula kohtasi vanhaa myllynratasta, se
hajosi kappaleiksi, jotka Morelle vei mukanaan.

Nyt ryhtyivät ranskalaiset rynnäkköön, ja syntyi murhaava
pistintaistelu.

Koko laakso, jonka yläpuolella taivas ruosteenpunaisena kaareutui,
näytti olevan häiriötilassa, lähteitten ja purojen loiske muistutti
rajuja nyyhkytyksiä, niityllä kasvavat korkeat puut heittivät
ympärilleen jättiläismäisiä, mustia varjoja, ja metsät molemmilla
puolilla sulkivat taistelevat ikäänkuin areenalle.

Fränzchen ei ollut liikahtanut paikaltaan. Yhä vielä istui hän kuin
kivettyneenä Dominiquen ruumiin ääressä, katsellen sitä taukoamatta.
Isän, joka seisoi hänen vieressään, kaasi äkkiä harhaan lentänyt luoti
maahan.

Preussilaiset olivat kaikki kaatuneet, ja mylly oli liekkien vallassa.

Ranskalaisten päällikkö astui ensimäisenä pihalle. Hän tunsi itsensä
suunnattoman ylpeäksi, sillä sotaretken alusta asti oli tämä hänen
ensimäinen voittonsa. Ja huomattuaan keskellä savuavia myllynraunioita
Fränzchenin, joka äänetönnä istui isänsä ja sulhasensa ruumiitten
ääressä, hymyili hän rakastettavinta hymyään, tervehti häntä
ritarillisesti miekallaan ja huusi riemuiten:

»Voitto, voitto!»





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rynnäkkö myllyä vastaan" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.