Title: Kun rauhan mies sotaa kävi
Author: Zschokke, Heinrich, 1771-1848
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kun rauhan mies sotaa kävi" ***


KUN RAUHAN MIES SOTAA KÄVI

Kirj.

Heinrich Zschokke


Suomensi Samuli S. [Kriegerische Abenteuer eines Friedfertigen.]


Otava, Helsinki, 1902.



SISÄLLYS:

 1. Yhdeksänneljättä täyttänyt.
 2. Kirje.
 3. Ero.
 4. Matka Magdeburgiin.
 5. Pahoja aavistuksia.
 6. Takaisin.
 7. Nimitetty sotapapiksi.
 8. Yliadjutantiksi.
 9. Kaarlo Suuren armeija marssii.
10. Voittoisa kahakka.
11. Toinen kahakka ja sen seuraukset.
12. Jatkoa.
13. Sotavankeus.
14. Yhteen yhdytään.
15. Karkuri.
16. Tallirenkinä ja kuskina.
17. Murhaa ja miestappoa taas.
18. Vaarallista seuraa.
19. Ihana aamurusko.
20. Päivä nousee.



1. Yhdeksänneljättä täyttänyt.


Vuonna 1806 lokakuun 6:na täytin minä yhdeksänneljättä vuotta. Minä
asuin silloin katonrajaisessa ylioppilaskamarissa Berlinissä. Oli
sunnuntai. Minä heräsin kirkonkellojen kuminaan, ja kylmä väristys
puistutti minua. Voi sinuasi, ajattelin minä! Vuoden perästä olet jo
viidennelläkymmenellä!

Yhdeksäntoista-vuotiaana odottelee nuorukainen vielä mielihyvällä
20-vuotisen arvokasta asemaa, sillä niinkauan kuin ikäluvun edessä
vielä seistä törröttää pelkkä ykkönen, pitää maailma häntä yhä vaan
kykenemätönnä kaikkeen sellaiseen, mihin hän itse mielestänsä on jo
hyvinkin ovela. -- Yhdeksänkolmatta vanhana hän jo hieman sekavin
tuntein odottelee kolmannen kymmenen täyttymistä. Elämän helyt ja hesut
ovat häneltä silloin jo tiessään. -- Mutta neljäkymmentä! Niin
neljäkymmentä, ja virkaa vailla ja ilman elämän kumppalia!

Tällaisessa asemassa olin minä nyt, enkä totisestikaan minä ollut
siihen itse syypää. Ja minä nyt itsekseni päätin: vanhain-poikain
arvoisassa ritarikunnassa minä en aio koskaan olla yli 39:n enkä
milloinkaan alle 38:n, en, vaikka tulisin 89 tai 99 vuotta vanhaksi.

Tehtyäni tämän epätoivoisen, jospa varsin järkevänkin, päätöksen,
nousin minä ylös ja otin juhlapukuni esille, vaikka, niinkuin jo
sanoin, sydän kirpeätä tuskaa täynnä.

Pian neljäkymmentä, ja yhä yksin! Ei vieläkään muuta kuin poloinen
teologian kandidaati, ilman virkaa, ilman tietoakaan virasta! Ei ollut
minun onnistunut saada edes opettajanpaikkaa kaupunginkoulussa. Mitä
nyt on koko minun opistani ja 30-vuotisesta ahkeruudestani ja minun,
sen uskallan sanoa, nuhteettomasta elämästäni? Ei minulla ollut
sukulaisia, ei puolustajia, ei suosijoita. Yhä minä vieläkin, viikosta
viikkoon, mittailin katuja, käyden antamassa yksityistunteja,
pysyäkseni hengissä tässä ilottomassa maailmassa. Lomahetkinä olin
kirjailija, kyhäillen sanomalehtiin ja kalentereihin. Se on sentään
raskasta työtä. Runotarteni korutuotteista maksoivat kustantajat
minulle vaskirahassa.

Kaikkialla minusta sentään pidettiin; minua kiitettiin taitavaksi
mieheksi, mutta auttamaan ei ryhtynyt minua kukaan; korkeintaan minua
joskus kutsuttiin vieraisin. Voi teitä, te nuoruuden ihanat unelmat, --
minne olittekaan häipyneet! Niin moni, joka ei ollut työtä tehnyt ja
vaivaa nähnyt, kokoili nyt kultaisia satoja. Nämä ne surkuttelivat
minua. Olisivat kernaammin saaneet vihata.

Ja herttainen Fredrika, voi sentään! Toivoa vailla hän yhä edelleen oli
minulle uskollinen. Hänenkin oli määränsä kuihtua kuin alppivuorilla
kukka, yksinäisyydessä.

Tässä kiertyi kyyneleitä silmiini. Minä antausin kokonaan apeuteni
valtaan. Minä itkeä nyyhkytin kuin lapsi. Olisi se isä vainaja edes
opettanut minulle jotain käsityötä!

Fredrika oli nyt yhdeksän ajast'aikaa ollut minun kihlattuna
morsiamenani. Hurskas, herttainen tyttö, mutta yhtä köyhä kuin minäkin.
Hänen isänsä oli ollut hovineuvos, mutta oli tehnyt konkurssin ja pian
sen jälkeen äkillisesti kuollut. Vanha äiti eli pienessä kaupungissa
Puolan rajalla niukoissa oloissa. Hän oli liian köyhä, pitääksensä
tytärtään luonaan. Fredrika palveli eräässä talossa Berlinissä
armollisen rouvan seuranaisena, selvemmin sanoen kamarineitsyenä, ja
avusteli sieltä käsin vanhaa äitiänsä. Hilpeä minä kyllä olen
mieleltäni, mutta jo minä senkin seitsemän kertaa olin joutua aivan
epätoivon valtaan, ellei Fredrika, hyvä hengettäreni, olisi minua
rohkaissut ja tukenut.

Mutta nyt läheni jo viides kymmen, Fredrika oli kuudenkolmatta maissa!
Yhä vain minä olin köyhä, hurskas teologian kandidaati ja hän --
kamarineitsyt.



2. Kirje.


Näissä lohduttomissa mietteissäni olin saanut vaatteet ylleni. Silloin
kuului koputus ovella, ja postiljooni astui sisään. Paksu kirje. Siihen
meni minulta viisi groschenia, -- sangen tuntuva lovi melkein tyhjään
kukkaroon.

Minä heitime tuolilleni ja koetin sinetistä ja päällekirjoituksesta
arvata kirjeen lähettäjää. Niin minä teen aina, hillitäkseni
uteliaisuuttani. Samalla on niin hyvä tilaisuus kuvailla mielessään jos
mitäkin hyvää ja hyödyllistä, minkä kirje mukanaan muka tuo. Joko ma
avaan kirjeen, vai jätänkö huomiseksi? Tänään on minun syntymäpäiväni,
enkä nyt tahtoisi saada mitään pahoja uutisia, ja semmoisiahan
kirjeessä kyllä saattaa olla. Sehän olisi paha enne koko ensi vuodeksi.
Ihminen on hyvin vapauskoinen ylipäänsä, mutta kovan onnen päivinä asuu
kuin asuukin hänessä palanen taikauskoa.

Minä heitin arpaa. Se määräsi: älä avaa! Paha merkki.

-- Ei maar, -- kuiskutti minussa uteliaisuus urheuden sotisovassa. --
Uhka uhkaa vastaan, ja pois kaikki taikauskoinen arkuus!

Sinetti murrettiin. Minä luin ja luin edelleen, ja kyynelet alkoivat
himmentää näköäni. Minun täytyi panna kirje syrjään, toipuakseni
hiukan. Minä luin sen uudestaan -- o ikuinen kaitselmus, o Fredrika!
Minä heitin kirjeen pöydälle ja samassa heitin itseni polvilleni,
painoin pääni alas ja itkin riemun kyyneleitä, kenties ensimmäisiä
elämässäni, ja kiitin Herraa, kaiken hyvän antajaa, niin suuresta
armosta.

Kirjeen oli kirjoittanut ainoa suosijani, muuan kauppias Frankfurt am
Mainissa, jonka talossa minä ennen vanhaan olin kauan aikaa ollut
kotiopettajana. Sattumalta -- ei vainenkaan: missä Jumala on olemassa,
siellä ei ole sattumaa -- no niin, hyväntahtoisen ystäväni välityksellä
olin minä saanut kutsumuksen kirkkoherran-virkaan erään entisen
riikinkreivin patronaatipitäjässä. Seitsemänsataa guldenia palkkaa,
vapaa asunto, lämpö, puutarha j.n.e. ja sen lisäksi vielä se toivo,
että, jos onneni saattaa minut riikinkreivin suosioon, pääsen hänen
pienen poikansa opettajaksi ja saan siitä lisäpalkkiota. Vihdoin
sanotaan kirjeessä, että minun pitää saapua Magdeburgiin ehdottomasti
lokakuun 19 päiväksi, jolloin riikinkreivi saapuu matkoillansa sinne ja
halajaa tavata minua. Frankfurtilainen suosijani ei sanonut osaavansa
kyllin ylistellä ystävänsä, riikinkreivin, luonnetta ja hyviä avuja.
Kutsumuskirja, kreivin allekirjoittama, oli liitetty kirjeesen.

Näin olin nyt odottamattani päässyt kakskymmen-vuotisten toiveitteni
perille!

Minä puin itseni valmiiksi ja menin, en vainenkaan -- lensin,
kutsumuskirja taskussani, ainoan ystäväni luokse.

Fredrikan herrasväki oli kaikeksi onneksi kirkossa. Fredrika oli yksin
kotona ja säikähti, minut nähtyänsä. Minä olin hengästynyt, kasvoni
hehkuivat, silmäni säkenöivät. Levottomana vei hän minut pieneen
kamariinsa. Minun piti tiedoksi tehdä hänelle suuri onneni, mutta
min'en voinut puhua. Minä itkin, suljin hänet kiihkeästi syliini, ja
painoin kuumeisen pääni hänen olkapäätänsä vastaan.

Hän vapisi sylissäni säikäyksestä. -- Mikä onnettomuus teitä on nyt
kohdannut, koska entinen mielenrohkeus on teissä niin kerrassaan
masentunut? -- kysäisi hän.

-- Ah, Fredrika! -- huudahdin minä. -- Kärsimään olen kyllä oppinut.
Olisin ollut valmis kovintakin kohtalon iskua vastaan-ottamaan
hymysuin. Mutta ilo on minulle kovin outo vieras; sitä vastaan ei
minulla ole asetta ainoatakaan. Minua hävettää, mutta nyt on filosofi
ihan musertumaisillaan sen alle.

-- Iloko, herra tohtori? -- kysäisi Fredrika kummastellen.

Minä olin kyllä arvoltani _Magister bonarum artium_, mutta olin
muodinmukaisessa kainoudessa tyytynyt olemaan kernaammin filosofian
tohtorina kuin vapaiden taiteitten mestarina. [Yliopistolliset
opin-arvot Saksan yliopistoissa olivat ja ovat toisellaiset kuin
meillä. Suomentajan muistutus.]

-- Muistattehan, -- virkoin minä, -- muistattehan vielä sitä hetkeä,
jolloin me Saussoucin puutarhassa ensi kertaa tunnustimme, kuinka
rakkaita toisillemme olimme? Siitä on nyt yhdeksän vuotta. O Fredrika!
Silloin, tähtikirkkaan taivaan alla ja Kaikkinäkevän edessä
vannoimme uskollisuutta ja rakkautta toisillemme, ja tämän valamme
olemme uskollisesti pitäneet hamaan tähän päivään asti, vaikka
toivottominakin. Tahdotko nyt seurata minua, Fredrika? -- lisäsin minä
hiljaa ja arastellen, sillä ensi kertaa sinuttelin nyt häntä. -- Sinua
odottaa soma asunto maalla, sievä puutarha, ja tahdotkos olla onnestani
osallinen? Kas täss'on kutsumuskirja. Minusta on tullut kirkkoherra.

Hän luki kirjeet. Ilo loisti hänen kauniilla kasvoillaan sitä
kirkkaampana, mitä enemmän hän luki. Niin viehättävältä ei hän
mielestäni ollut milloinkaan näyttänyt. Silloin hervahtivat häneltä
kädet kirjeineen hänen syliinsä; ääneti ja punastuen hän katseli minua,
ja muutama kyynel vierähti pitkin hänen poskiansa.

-- Minä lähden sinun kanssasi, Ferdinand, minne vaan tahdot, -- äänteli
hän ja vaipui nyyhkyttäen minun rinnalleni.

Me olimme nyt onnellisemmat kaikkia enkeleitä. Hetken perästä hän
riuhtaisihe irti sylistäni, laskeutui polvilleen ja painoi päänsä
tuoliin, rukoilevaan asentoon.

Vihdoin hän nousi ja katsahti minuun verrattoman suloisella hymyllä.

-- Mutta onko tämä kaikki totta? Minusta tuntuu kuin olisi se pelkkää
unta vain. Saanko minä nähdä nuo kirjeet vielä kerran? Enhän muista
enää sanaakaan, mitä niissä sanotaan.



3. Ero.


-- Sanomattakin on selvä, -- sanoin minä, -- ett'en minä astu
seurakuntaani, olematta nainut mies. Kuinkapa saattaisinkaan
virkatoimeni ensi päivinä ottaa päälleni pienen taloutemme maalliset
huolet ja järjestyspuuhat? Miss'on minun työhuoneeni? Miss'on meidän
asuinhuoneemme? Sinun pitää näyttää minulle kaikki tuo, Fredrika. Sinä
olet tuosta vieraasta talosta tekevä lämpöisen kodin. Älä vaan unohda:
työhuoneessani pitää olla akkuna, joka antaa sinun puutarhaasi, niin
että keväisin saatan nähdä, kuinka sinä siellä kylvät ja istuttelet.

Hän naurahti punastuen eikä tahtonut kuullakaan tuollaista. Kumminkin
hän puheli uusista uutimista akkunoissa, ja mitenkä puutarha olisi
järjestettävä, ja eiköhän kävisi halvemmaksi ostaa kaikki, mitä
tarvitaan, Frankfurtista. Sitten hän haasteli vanhasta äidistään, joka
tulee meidän luoksemme, ja kyökistä hän haasteli kanssa ja kellarista.

Näin ollen ei ollut jäljellä muuta kuin ryhtyä tositoimiin: pyytää
Fredrikalle armolliselta herrasväeltä eroa palveluksesta, sanoa irti
katonrajainen kammio ja yksityistunnit, kuulututtaa meidät avioliittoon
j.n.e.

Kaikki kävi, niinkuin käydä piti. Onnitteluja ja pieniä lahjoja tuli
joka haaralta. Pian olin rikkaampi kuin moneen vuoteen tätä ennen.
Muuan berliniläisiä tuttaviani, jonka lapsia olin opettanut, tarjosi
minulle Magdeburgiin asti keveät matkarattaansa, ja sitä tarjousta en
minä suinkaan hyljännyt.

Minä hankin itselleni tarpeenmukaiset passit. Silloin oli levoton aika:
sotaa ja sotahuutoa kaikkialla. Meidän kuningas oli jo lähtenyt
sotalaumoineen Thüringiin, tuota tähän saakka voittamatonta Napoleonia
vastaan. Meille ei tuo sentään kovin suurta huolta tuottanut. Olihan
vallan epäilemätöntä, että Franskalaiset ajetaan ennen neljäätoista
päivää Reinin toiselle puolelle. Ennakolta, hyvin harkitsevana
runoniekkana, olin minä katonrajaisessani jo sepittänyt viisikolmatta
preussilaista sota- ja voittolaulua, joissa kaikki tulevaiset tappelut
oli kuvattu niin tarkkaan, ett'ei tarvinnut kuin liittää niihin vain
tappelutantereen nimi. Berliniläisiltä kustantajilta toivoin niistä
saavani yhden ja toisen taalerin puhtaassa hopeassa. Huolellisena
miehenä pistin nyt voittolaulujen käsikirjoitukset taskuuni siltä
varalta, että ensimmäiset saisin painoon jo Magdeburgissa.

Lokakuun 14:nä, sinä päivänä, jolloin vanha preussilainen maine ja
mahti näki häviönsä Jenassa ja Auerstädtissä, sinä päivänä sanoin
jäähyväiset Fredrikalle. Ensimmäinen ero yhdeksän vuoden perästä!

Häät vietetään, niin oli päätetty, Berlinissä, heti kuin olen palannut
Magdeburgista, ja sitten sitä lähdetään omaan pappilaan. Niin ihanalta
kuin kaikki tuo kaukaa katsellen näyttikään, ei se meitä kumminkaan
voinut lohduttaa. Tuntui kuin meidät temmaistaisiin ainiaaksi
erillemme. Filosofian tohtorina minä kielsin kaiken inhimillisen
aavistuskyvyn, mutta sulhasmiehenä minä hurskaassa yksinkertaisuudessa
uskoin itsekin sitä.

-- Ferdinand! Ferdinand! -- nyyhkytti Fredrika. -- Jumala suojelkoon
sinua! Ole onnellinen, mutta emme me enää toisiamme näe milloinkaan!



4. Matka Magdeburgiin.


Lokakuun 15:nä ajoin minä äärettömän tyytyväisenä Brandenburgin
tulliportista maantielle, kutsumuskirja ja voittolaulut taskussani.
Potsdamissa piti minun muutamain asiain tähden olla yötä. Illalla
läksin Sanssoucihin. Siellä puutarhassa, tuossa klassillisessa
paikassa, jossa seitsentoista-vuotias Fredrika kerran oli vannonut
minulle uskollisuutta, siellä minä nyt, yhdeksän vuoden perästä,
uudistin uskollisuuteni lupauksen. Sitten istuin huoneessani yöhön
myöhään, kirjoitellen armaalleni iliadia toiveistani ja unelmistani;
kuvailin tulevan kotoisen elämämme onnea tuolla pappilassa, kaukana
suuren maailman touhusta.

-- Sinä ja minä, mitä me muuta tarvitsemme, saadaksemme alas maan
päälle koko taivaan autuuden? Meidän majamme ja meidän puutarhamme on
oleva ihanin osa Luojan luomakuntaa. Meitä ei kadehdi kenkään, emmekä
me itse enkeleitäkään kadehdi.

Hyräillen Salis'in "Yks' on toivo mulla vielä", minä vaivuin unen
helmaan, ja uneni oli vaan yhä kirjavampaa jatkoa äskeisiin
haaveiluihini.

Varhain seuraavana aamuna läksin matkaa jatkamaan. Kyytimiestä ei
minulla ollut, ja hevonen minulla oli säveä ja nopeajalkainen.
Ajaessani tuossa, mietiskelin mielessäni, millä tavoin minun tulisi
puhella kreivin kanssa, esiintyäkseni niin edullisessa valossa kuin
suinkin, taikka olin haastelevinani Fredrikan kanssa, kun hän näyttelee
minulle pappilatani, ja olin sanovinani hänelle: "Katsos, enkelini,
tämä se on sinun valtakuntasi." Vaihteeksi pidin hengessäni
tulosaarnaani kirkkoon kokoontuneelle kansalle, joka kunnioitti minussa
sielunpaimentansa, ja samoin läsnä olevalle korkealle herrasväelle.
Puheeni oli hyvin liikuttava: ei ainoakaan silmä jäänyt kuivaksi.
Fredrika lankesi kaulaani ja palkitsi minua suudelmalla.

Brandenburgin majatalossa vallitsi suuri vilkkaus. Puhuttiin ankarista
taisteluista Napoleonin ja kuninkaan välillä: prinssi Louis Ferdinandin
sankarikuolema Saalfeldissä oli saatu hirveällä tavalla kostetuksi;
Thüringin metsissä olivat maailman voittajain, s.o. Franskalaisten,
ruumiit tukkineet vuolaat virrat uusille urille.

-- Ja kuinka on käynyt keisari Napoleonin? -- kysäisin minä.

-- Kadonnut.

-- Entäs marsalkka Lannes?

-- Kuollut,

-- Entäs Davoust?

-- Kuollut.

-- Entäs Ney?

-- Kuollut, Kuolleet kaikki tyyni.

En voinut enää pidättää itseäni. Minä pistin käteni taskuun ja olin
vetämäisilläni voittolaulut esille. Takanani muuan vanha mies otti
piipun suustaan, kumartui, ikäänkuin sattumoisin, puoleeni ja mörähti
syvimmällä bassolla:

-- Suokoon Jumala, että niin olisi! Mutta minä tiedän, ett'ei tuossa
ole mitään perää. Suuri onnettomuus on tapahtunut.

Käteni herposi. Sotalauluni jäivät kuin jäivätkin entiseen
kätköpaikkaansa. Suuri onnettomuusko? Ja minun pitäisi päästä
Magdeburgiin! Kunhan ei vaan Napoleon armeijoineen pääsisi tunkeutumaan
minun ja Fredrikan välille! Jo alkoi minua puistuttaa.

Mutta kaikki kansa, paitsi tuota vanhaa kovan onnen ennustajaa,
riemuitsi majatalossa niin kovaäänisesti, niin vakuuttavasti. Jokainen
tiesi kuvata taistelut ja kuninkaan voitot niin tyyten tarkoin,
pienimpiä erikoisseikkoja myöten, ettei mointa voinut kertoa muu kuin
se, joka oli kaiken tuon omin silmin nähnyt tahi silminnäkijältä
kuullut. Minä yhdyin enemmistön mielipiteesen ja panin levollisesti
maata.



5. Pahoja aavistuksia.


Seuraavana päivänä tuli maantiellä vastaani tuon tuostakin kuriireja,
kiirehtien nähtävästi Magdeburgista tai armeijan luota Berliniin.
Näitten sanansaattajain juhlallinen vaitiolo näytti minusta varsin
arveluttavalta, sillä ilonsanomiahan pyytämättäkin ilmoitellaan puoleen
ja toiseen.

Eräässä kylässä oli suuri ihmispaljous koolla. Minä ajoin väkijoukkoa
kohti, mutta tieltäni ei väistynyt kukaan. Nyt vasta huomasin ison
talon edustalla satuloituja hevosia ja akkunassa preussilaisia
husareita.

-- Mitäs uutta kuuluu? -- kysyin minä lähinnä seisovilta ja pysäytin
rattaani.

-- Voi hyvät ihmiset! -- huudahti muuan vanha maalais-eukko. --
Kuningashan on joutunut ihan tappiolle, ja Franskalaiset marssivat jo
tännepäin. Ties vaikka jo olisivat tunnin perästä täällä.

Tietysti minä en moisiin sanomiin paljoakaan luottanut. Minun teki
kumminkin mieleni saada tarkempia tietoja. Ajoin senvuoksi rattaani
seinäviereen, astuin maahan ja menin rakennukseen. Siellä vilisi
ihmisiä kaikkialla. Husareita, talonpoikia, virkamiehiä olivat huoneet
kirjavinaan. Siellä poltettiin, juotiin, kiroiltiin, juteltiin. Iloisia
kasvoja ei näkynyt missään. Milloin puheltiin Preussilaisten tappioista
ja Franskalaisten lähenemisestä, milloin jostakin överstistä, joka
kovasti haavoitettuna ei enää kykene ratsastamaan, vaan jonka pitää
tästä eteenpäin päästä ajoneuvoilla. Kylään oli vastikään lähetetty
hakemaan keveitä rattaita häntä varten.

Minua pelotti hirveästi. Minä asetuin pöydän ääreen ja tilasin talon
kehnoa olutta, kuullakseni lähemmältä, mitä tapahtunut oli, ja
toimiakseni sitä mukaa. Kymmenisen minutin perästä tyhjeni huoneet
husareista, ja huutoja kuului: "Nyt ne käy ratsaille!" Minä akkunaan
katsomaan heidän lähtöänsä ja näin heidän todellakin kiiruhtavan pois
täyttä laukkaa, minun matkarattaitteni perässä.

Minä huutamaan akkunasta:

-- Seis! Ne on minun rattaani ne!

Tuokion perästä ei näkynyt ketään. Minä tunkeusin talonpoikain välitse
pihalle. Se oli tyhjä. Rattaani olivat poissa.

-- Olkaa rauhassa! -- virkkoi muuan pieni, laiha herra, nähtävästi
jonkunlainen viran-omainen täällä. -- Herra översti lähettää tänään
rattaanne takaisin. Ei hän käytä niitä kuin ensi majataloon asti. Tuo
vanha herra oli haavoihinsa ihan menehtymäisillään ja on lähtenyt
suorinta tietä maatilallensa.

-- Mutta kuka tuo översti on? -- kysäisin minä.

Sitä ei tiennyt kukaan.

-- Ja minne hän minun rattaani vei?

Sitä ei tiennyt kukaan.

Minä juoksin kylän kautta sinne päin, minne hän seuralaisineen oli
lähtenyt. Kylän päässä oli kolme, neljä tienhaaraa, mutta selviä jälkiä
pakolaisista ei huomannut lähtevän millekään suunnalle. Enkä tavannut
ketään, joka olisi osannut minua jäljille neuvoa, sillä kaikki olivat
koolla tuon ison talon edustalla. Sinne minäkin nyt alakuloisena
palasin. Minun apeudestani ei välittänyt kukaan; jokainen ajatteli vaan
omaa lähenevää hätäänsä, läheneviä Franskalaisia.

-- Minulle on tehty vääryyttä, -- sanoin minä äskeiselle virkamiehelle.
-- Tehkää protokolla tästä. Koko kylä ja te itse olette tämän
väkivallan todistajia. Kirjoittakaa, että minä aion olla ja elää tässä
kylässä tuon överstin kulungilla, kunnes hän on lähettänyt rattaani
takaisin, ja että minä yleensä pidätän itselleni oikeuden vaatia
häneltä laillista tietä korvauksen kaikesta muustakin vahingosta.

Kirjuri pani kaiken tämän paperille. Minä pyysin protokollasta
jäljennöksen ja kätkin sen voittolaulujeni viereen.

Yö kului. Kului huominen päiväkin. Levottomuuteni nousi korkeimmilleen.
Rattaita ei kuulunut.

Ja nyt koitti 19 päivä lokakuuta. Oi taivaat! Tänäänhän odottaa minua
riikinkreivi Magdeburgissa! Minä vaadin överstin lukuun rattaita tai
ainakin hevosta, päästäkseni määräpaikkaani. Mutta överstillä oli niin
vähän kredittiä, ett'ei minulle hänen nimeensä annettu mit'ikään.
Vieläpä kiellettiin minua lähtemästäkin, ennenkuin olen velkani
suorittanut.

Matkarahani olivat kaikeksi onneksi taskussani. Irti minä itseni kyllä
lunastan, ajattelin minä. Mutta vaatevarastoni on översti vienyt
mennessään. Millä minä nyt korvaan berliiniläiselle ystävälleni hevosen
ja rattaat? Millä minä ostan uudet päällys- ja alusvaatteet, ja millä
me Fredrikan kanssa teemme tuon pitkän matkan uuteen pappilaan? --
Todellakin kova uskon koettelemus vasta määrätylle kirkkoherralle!

Otin ja leikkasin itselleni muhkurasauvan ja läksin uljaasti astumaan
jalkaisin Magdeburgia kohti.

-- Kyllä riikinkreivi sinua siellä auttaa, -- ajattelin minä.

Ja niin siinä yksinäni vaeltaissani usmain ja sumujen lävitse, laulelin
rohkein mielin Salis'in kanssa:

    Yks' on toivo mulla vielä.
    Täyttyneekö? -- Ken sen ties:
    Maalla maja mulla siellä.
    Siinä oma kotilies.
    Rauha oman orren alla
    Niin, ja sitten -- mutta tän
    Virkan hiljaa, kuiskaamalla --
    Rinnallain hän, juur' hän!



6. Takaisin.


Vastaani tuli yksityisiä parvia preussilaisia sotamiehiä kaikista
rykmenteistä, kellä kiväri, kuka ilman, markitantteja, kuormavaunuja.
Ääneti ne kulkivat ohitseni. Minulla ei ollut rohkeutta puuttua
pakinoille näitten sotasankarien kanssa.

-- Kas tohtoria! Minne matka? -- huusi minulle joku, kohdattuani Burg
nimisen kauppalan kohdalla jälleen joukon sotamiehiä.

Se oli muuan luutnantti, jonka kanssa olin tutustunut Berlinissä.
Olimme asuneet samassa talossa. Minun oli tapana sanoa häntä Kaarlo
Suureksi, sillä hän osasi aatelisessa sukuluettelossaan mennä
takaisinpäin hamaan tuohon suureen mieheen asti.

-- Magdeburgiin, herra luutnantti.

-- Ette te sinne enää pääse, tohtori hyvä. Franskalaiset ovat paraikaa
piirittämässä sitä 150'000 miehen voimalla. Lähtekää minun kanssani
takaisin, jos sallitte minun neuvoa teitä. Pois Berliniin! Vihollinen
on jo meidän kintereillämme. Kaikki on hukassa. Braunschweig on
kaatunut; Möllendorf sotavankina. Kuninkaasta ei tiedä kukaan mitään.
Varaväki, jota Würtenbergin prinssi Eugen johti, on eilen ajettu
hajalle Hallen luona.

-- Mutta, herra luutnantti, minun täytyy, minun täytyy olla tänään
Magdeburgissa.

-- Menkää sitten Franskalaisten keihästettäväksi. Onnea matkalle vaan,
herra tohtori!

Tuskin oli Kaarlo Suuri sanonut tämän, niin jo kiitää kaksi rakunaa
ohitsemme, huutaen: "Vihollinen on jo Wittenbergin luona, tällä puolen
Elben!"

Silloin alkoi jalkaväki astua kahta kiivaammin, ja kosk'en minä
yksinäni saattanut lähteä karkoittamaan Magdeburgia piirittävää
armeijaa, niin kiiruhdin minä juoksujalassa luutnantin seuraan,
käännettyäni selkäni riikinkreiville.

Sinne ne meni nyt pappilat ja paratiisin yrttitarhat ja häät!

Sellaisia kepposia ei kohtalo ollut minulle vielä elinpäivinäni tehnyt.
Jenan tappelu oli hävittänyt kaikki toivoni, nuo kukoistavat toivoni.

Siis jälleen tohtori ja vanhapoika ja köyhä kuin kirkkorotta! En tiedä
todellakaan, kellekä Napoleonin sotaonni oli tehnyt enemmän vahinkoa,
kuninkaalleko vai minulle.

Mutta nyt oli armoton kohtaloni käynyt kimppuuni jälleen entisellä,
tunnetulla paikalla, josta minun sopi ponnistaa sitä vastaan. Niin
kauan kuin minulla vielä oli jotain kadotettavana, pelkäsin minä ja
vapisin. Mutta nyt, kun ei vihoviimeinen vaateriekalekaan ollut omaani,
jos nimittäin berliniläinen ystävä vaatii maksua hevosestaan ja
rattaistaan, nyt palasi entinen hilpeä mieleni, ja se antoi palttua
kaikelle vastoinkäymiselle.



7. Nimitetty sotapapiksi.


-- Olkoon menneeksi! Minä seuraan Kaarlo Suuren lippua, -- virkoin minä
luutnantille, naurahdellen, -- ja pyydän hänen jalomielistä suojaansa
Berliinin asti.

-- Tulimmaista! Ettepä hullummin siinä teekään. Minulla on vielä puoli
komppaniaa väkeä, kaikki urhoollisia Preussilaisia, jotka eivät
piruakaan pelkää. Olisi minulla edes yksikin tykki, niin en väistyisi,
vaikka olisi kaksi rykmenttiä Franskalaisia edessäni. Tulimmaista! Jos
minä olisin ollut Braunschweigin herttua, ei ikinä olisi niin hullusti
Jenassa käynyt. Tulkaa vaan, tohtori! Minä nimitän teidät puolen
komppaniani sotapapiksi.

Joka kerta kuin kylää lähestyttiin, asetti luutnantti miehistönsä --
pakolaisia erillaisista rykmenteistä -- riveihin ja ruotuihin, ja niin
hän, rumpujen rämistessä, marssi ylpeästi talonpoikain ohitse,
komentaen: olalle! Kellä ei ollut mitään olalle nostettavaa, se
tallusti kaikessa nöyryydessä kuormaston takana, jossa tietysti
sotapapinkin paikka oli.

Siellä tulin tuttavaksi markitantti-matamin kanssa. Tämä
kunnian-arvoisa eukko astui pyylevänä laihan hevosensa rinnalla ja
kertoili minulle seikkaperäisesti Saalfeldin ja Auerstädtin
tappeluista, moittien Preussilaisten asemia ja manövrejä
taistelutantereella. Muorin sotatieteellisiin todistuksiin ei minulla
ollut mitään sanomista, sillä jos tulisi kysymykseen menettää tappelu
kahdensadantuhannen miehen suuruisella armeijalla, niin luulisin
pystyväni semmoiseen minäkin.

Tämän sotataiturittaren nimi oli Elisabet, ja hän oli merkillisesti
Englannin kuningattaren Elisabetin näköinen, sellaisena kuin tätä
vieläkin näkee vaskipiirroksissa. Tällä meidänkin Elisabetilla oli
korkeat hartiat, ja hän, kuten Essex'in kreivin armaskin, sanoi
tahtovansa olla ja pysyä neitsyenä päiväinsä loppuun asti. Niin, tämä
Elisabet oli hilpeä mieleltään ja ketterä kieleltään, oli lukenut koko
joukon romaaneja ja lauleli heleänkirkkaalla äänellään berliniläisiä
oopera-aarioita. Minä kun suoritin maksun hänen paloviinastansa aina
puhtaassa rahassa -- Kaarlo Suuri antoi omasta ja sotalaumansa puolesta
pelkkiä velkalappuja, -- niin olin minä päässyt hänen erityiseen
suosioonsa. Neronsa ja viinatynnyrinsä kautta oli eukolla niin suuri
vaikutus sotajoukkoon ja sitä tietä päällystöön, että hänestä tuli
todellinen jäsen sotaneuvostoon, ja aina hänellä olikin sananvuoro, kun
keskusteltiin retken jatkamisesta.

Koska muorin hevonen oli niin pahoin uupunut kuin Saalfeldin ja
Auerstädtin sankarit ikinä saattoivat olla, ja koska viinatynnyri vain
hitaasti seurasi hevosta ja komppania taas uskollisesti ja kiinteästi
viinatynnyriä ja ylipäällikkö taas komppaniaa, niin oli se juuri meidän
kuningatar Elisabet, joka johti koko retkeä, eikä päivässä kuljettukaan
kuin pari kolme virstaa. Ja niin sovitettiin marssi aina, ett'ei yötä
oltu milloinkaan kaupungissa, vaan joka kerta jossakin kylässä, missä
sotamiehillä oli täysi toimintavapaus ja kuningattaren hevosella
maksuton muona. Silloin tällöin levättiin aina kokonainen päivä.

Tällä tapaa ei tosin pitkälle päästy, mutta sen sijaan liittyi
joukkoomme yhä uutta sotaväkeä, niin että meitä pian oli lähes 200
miestä. Sen lisäksi oli meillä kaksi ratsastavaa rakunaa ja neljä
torvensoittajaa.



8. Yliadjutantiksi.


Neljännen päivän iltana otti Kaarlo Suuri minut syrjään. Olin huomannut
hänen hautovan mielessään suuria aikeita.

-- Herra tohtori! -- sanoi hän. -- Sodassahan sitä ihminen onnensa
saavuttaa. Kahdeksan vuotta olen ollut luutnanttina; nyt minusta tulee
kenraali, nyt tahi ei milloinkaan. Minulla on komennettavinani lähes
200 miestä. Ennenkuin olemme saapuneet Oder virralle, on minulla
kenties kaksituhattakin, jotka minä vien kuninkaalle. Mutta minä vien
ne hänelle vasta muutamain sankaritöitten perästä. Minä hyökkään
rykmenttieni kanssa Saksiin ja ahdistan vihollista takaapäin.

-- Mitenkä? Ettekös te aiokaan Berliniin? -- kysyin minä, muistellen
yksinäistä Fredrikaa.

-- En, vaan oikealle, Mittenwaldea kohti. Tohtori, ei tuo sotapapin
ammatti teille sovi. Ruvetkaa sotilaaksi. Minä annan teille
sotilashatun ja sinisen takin ja miekan ja hevosen. Teistä tulee minun
yliadjutanttini. Te olette, sen minä tiedän, taitava matematikassa ja
piirustamisessa. Minä voin käyttää teitä tiedusteluretkillä ja seutujen
tarkastajana.

Siinä ei auttanut vastustaminen. Minä otin vastaan yliadjutantin viran,
se kun ainakin kohotti minut hevosen selkään, jossa minulla oli
paremmat toiveet päästä pikemmin Fredrikan luokse. Minä vannoin
uskollisuutta Kaarlo Suurelle ja vaihdoin minulle jo ojennetun
ylipaimenen sauvan Pietarin miekkaan, vaikk'ei minulla ollut aikomusta
hakata keneltäkään korvaa pois.

Sotapäällikkö luki jo samana iltana sotalauluansa, nimitti
uusia kapteeneita, korpraaleja ja luutnantteja, esitti minut
yliadjutanttinansa ja julisti hämmästyneille joukoilleen
jättiläis-aikeensa.

-- Niin, toverit, -- huusi hän, levitellen käsiänsä, -- se on päätetty!
Meidän sankarityömme on jälleen korkealle kohottava Preussin kuulun ja
maineen. Suuren Fredrikin henki liihoittelee ympärillämme. Vapiseva,
verta vuotava isänmaa katsoo meihin, ja mekö, toverit, mekö
antautuisimme häpeälliseen orjuuteen? Mitä on meillä valittavana?
Voitto ja kunnia tahi armottoman pitkä matka Franskalaisten orjuuteen.
Ken minulle uskollisena tahtoo taisteluun lähteä Jumalan ja kuninkaan
ja isänmaan puolesta, hän yhtyköön minun kanssani huutamaan: Voitto tai
kuolo!

Puhe sai aikaan suuren innostuksen koko sotajoukossa. Useimmat
huusivat: Voitto tai kuolo! Moniaat vaan, jotka himoitsivat Berlinin
lihapatoja, pistivät pilkallisesti väliin: tai näppien nuolo.

Kuningatar Elisabet oli läsnä hänkin. Varsin selvään huomasi, kuinka
syvästi hän oli loukkautunut siitä, että näin tärkeihin toimiin oli
ryhdytty, häneltä neuvoa kysymättä. Hän nuuskasi tuon tuostakin,
milloin pilkallisesti pudistellen päätään, milloin nyökäyttäen sitä
uhkamielisenä.

Seuraavana aamuna -- me olimme Brandenburgin lähitteillä -- läksi
sotajoukko liikkeelle. Kaarlo Suuri, uljaana kuin roomalainen
imperaatori, ratsasti etunenässä. Hänen rinnallaan ratsastin minä
kovasuisen hevosen seljässä. (Se oli viimeisestä yöpaikasta
sotatarpeita varten "rekvireerattu".) Vasemmalla vei lavea vallantie
Berliniin; oikealle kulki kunnian ja kuolemattoman nimen ahdas,
lokainen sivutie, luullakseni Mittenwaldeen päin. Me, nimittäin
imperaatori ja minä -- minä puolestani verta vuotavin sydämin -- emme
tienhaarassa hetkeäkään epäilleet, vaan käännyimme sankarien reitille
oikeaan. Armeija seurasi meitä. Viimeisenä kulkivat markitantin
rattaat.

Mutta tienhaaraan päästyään, kuningatar kääntyikin rattaineen
vasemmalle, Berliniin päin. Tuskin oli takimmainen rivi nähnyt
viinatynnyrin kääntyvän lavealle tielle, niin horjahti sekin,
kääntyi ja läksi, sanaakaan sanomatta, marssimaan sen perässä.
Naapurin esimerkki tarttui naapuriin; yksi toisensa perästä teki
koko-käännöksen, jätti nimensä kuolemattomuuden sikseen ja tallusti
huojuvain rattaiden jäljissä, kunnes ei meitä enää ollut kuin me kaksi,
nimittäin imperaatori ja minä, edellinen syventyneenä suuriin
sotasuunnitelmiin, minä hiukenevin sydämin ajatellen Fredrikaani.

Sitä suunnatonta tuskaa, mikä täytti Kaarlo Suuren, kun hän äkkiä
huomasi sotalaumain olevan tiessään! Tuolla se vaeltaa, rakkaan
tynnyrinsä perässä, selkä meihin päin, ja sotalaumain etunenässä
kuningatar Elisabet, istuen viinatynnyrinsä päällä, niinkuin
sotasankari riemuvaunuissansa. Siellä hän paraillaan heleällä
kulkullansa hulluttelee:

    Rai'u, elon riemu,
    Lamppus kun hehkuu viel'!

Imperaatori oli pakahtua vihasta. Me ratsastimme valapattoisen armeijan
perään. Me huusimme: Seis! Mutta vasta silloin kuin ylpeä kuningatar
suvaitsi pysäyttää rattaansa tässä riemukulussa, vasta silloin
tottelivat nuo kurittomat sotasankaritkin.

Nyt aloitti luutnantti jyrisevällä äänellä filippikansa -- eikä ole
Xenofontin eikä Plutarkon sankareista yksikään suuremmalla voimalla
puhunut. Sotamiehet kuuntelivat puhetta hyvin hartaasti ja tuiki
tarkkaavaisina, silloin tällöin kumminkin salavihkaa vilkaisten
viinatynnyriin päin: eihän vaan luikkine matkoihinsa!

Enkä tiedä, mikä tuosta ylimmäisen sotapäällikön jyrisevästä puheesta
lopultikaan olisi ollut seurauksena, sillä kuningattaren rattaat
alkoivat taas varsin arveluttavalla tavalla huojua ja vaajua, ellei
uusi tapaus olisi äkkiä vetänyt kaikkien huomiota puoleensa.



9. Kaarlo Suuren armeija marssii.


Täyttä laukkaa kiiti parhaillaan meitä kohti Berlinin tieltä muuan
husariluutnantti. Niinkuin julma keisari Chaumigrem aasialaisessa
tarussa aloittaa verenhimoisen, mutta urhean Pegun historian
jyrisevillä sadatuksilla, niin lähetti tämäkin pyytämättä, käskemättä
edellänsä alkusoiton, jossa viiden minutin aikana tärisi pelkkiä
kirouksia.

-- Mihin h----tiin teitä viedään? -- kiljui hän. Franskalaiset ovat
hyökänneet Berliinin. Meidän sotajoukkomme on katkaistu. Kuningas on
Küstrinin kautta peräytynyt Länsipreussiin. Meidän täytyy koettaa
jollain keinoin päästä tästä puikahtamaan Oderille, Silesiaan.

-- Tulimmaista! -- paukautti Kaarlo Suuri hänelle. -- Me olemme
Preussilaisia, herra, emmekä puikahtele. Me murtaumme läpi.

Tämmöinen mahtisana teki tuohon raivoavaan Chaumigremiin valtavan
vaikutuksen. Mustia viiksiänsä, kierrellen hän astui kunnioituksella
meidän päällikkömme tykö.

-- Jos te, -- puhui Kaarlo Suuri ylevällä tavalla, -- jos te tahdotte
liittyä minun joukkoihini, jotka olen kerännyt, pelastaakseni ne
kuninkaalle, niin olkaa tervetullut. Siinä tapauksessa saatte
komennettavaksenne koko ratsuväen, mikä jo saapuvilla on (nimittäin ne
kaksi rakunaa ja neljä pillipiiparia), ja johon vielä lisää odotan,
mutta kaikki tämä minun johtoni alla. Ja nyt -- pataljona, oikeal-le!
Seuratkaat minua! Ensimmäinen, joka edes ajatteleekaan kääntyä
Berliinin päin, otetaan kiinni karkurina, ja minä hirtätän hänet
lähimpään puuhun. Mars!

Ja niin sitä lähdettiin jälleen eteenpäin tuota kaitaa ja kuraista
kunnian tietä. Ei yksikään enää katsahtanut Berliniin päin. Hirsipuita
ei peljätty, vaan Franskalaisia. Itse Elisabetkin seurasi nöyrästi
armeijaa. Kainoudessaan oli hän nyt myös astunut maahan viinatynnyrinsä
seljästä.

Sotajoukossa vallitsi sanomaton hämmästys. Ovatkohan Franskalaiset jo
Berlinissä? Mistä sitä väkeä vaan joka paikkaan piisaa? Taivaastako
niitä sataa, vai?

Pää oli nuukallaan minullakin. Napoleon oli niin muodoin saanut
valtaansa puolet Preussin kuningaskuntaa, Fredrik Suuren valtakunnan
pääkaupungin ja minun Fredrikani. Voi! Fredrika oli sittenkin ollut
oikeassa, huudahtaessaan ennustavan henkensä voimassa jäähyväishetkenä:
"Ferdinand, me emme enää milloinkaan näe toisiamme!"

Kuinka kauheasti olivat asiat muutamassa päivässä muuttuneet! Preussin
sotalaumat, joitten edessä aikoinaan koko Europpa oli vavissut, oli nyt
lyöty; ihanaan kukoistukseen ennättänyt kuningaskunta oli yhdellä
ainoalla iskulla maahan muserrettu; minun morsiameni oli maailman
kohteliaimman ja urhoollisimman kansan vallassa; minun patronani,
riikinkreivi, oli piiritetyssä kaupungissa, jonka jo Tillykin kerran
ennen oli polttanut poroksi; minun kirkkoherra-kuntani oli -- taivas
ties missä; ja minä, rauhaa rakastavainen _Doctor philosophiae,
Magister bonarum artium_, nimityksen saanut kirkkoherra y.m., minä en
kaikesta tuosta ollut enää rahtuakaan, olin vain -- Kaarlo Suuren
yliadjutantti!

Mutta todellakin, kun minä tuossa, kohtaloitani harkiskellen, ratsastin
vuoroin luutnantti-kenraalini, vuoroin tuiman Chaumigremin rinnalla,
mielikuvituksiini vajonneena, milloin muistellen Fredrikan kuvaa,
milloin katonrajoista kammiotani, ja väliin äkkiä heräten Rosinantteni
kompastuksiin, katsellessani outoja seutuja edessäni, vieraita kasvoja,
viiksihuulia rinnallani, marssivaa sotajoukkoa takanani, -- silloin
piti minun ny'äistä nenästäni tai nipistää käsivarteeni, ollakseni
varma, että kaikki tämä on täyttä totta eikä unta.

Aika ajoin minua harmitti, ajatellessani, että minun täytyy olla mukana
näissä sotaisissa seikkailuissa, sen sijaan kuin minun pitäisi päästä
lemmen siivillä lentämään Berliniin. Mitäpäs pahaa Franskan keisarin
marsalkat olisivat tahtoneet tehdäkään poloiselle _bonarum artium
magisterille_, joka kaikeksi onneksi ei vielä ollut ennättänyt
painattaa kuuluisia voittolaulujaan? Mutta silloin löi taas hetki, joka
sai minut tyytymään kohtalooni, ja se tapahtui joka kerta kuin mieleeni
iski -- ei Fredrikan uskollinen rakkaus eikä voittajan jalomielisyys,
vaan -- rahakukkaroni. Milläs minä eläisin Berlinissä? Opetustuntini
oli jo annettu muille: voittokuluni olivat olleet turhaa työtä.
Yliadjutanttina oli minulla, selvällä sotamiehen kielellä sanoen, vapaa
ruoka ja vapaa asunto. Ja kukapas tietää, ajattelin minä, miten
pitkälle pääsetkään sotilaallisella urallasi? Mitäpäs Moreau muuta oli
kuin pelkkä advokaati, mutta hänpä se sittenkin teki samallaisen
kuuluisan palausretken kuin Xenofontikin! Menepäs takaamaan, ett'ei
joku filosofian tohtorikin vielä hämmästytä maailmaa palausretkellänsä!

Kaikellaiset pahat huhut, jotka tiesivät Franskalaisia kihisevän
Berlinin ympäristöillä, saivat sotajoukkomme siirtymään yhä kauemmas
etelään. Me koetimme kyllä innostuttaa toisiamme sankaritöihin ja
haastelimme tuon tuostakin murtautumisesta vihollisten linjain läpi:
mutta Chaumigrem ei ollut sittenkään ihan väärässä, puhuessaan
puikahtamisesta, sillä me kuljimme kuin kuljimmekin ristiin rastiin
viheliäisiä kyläteitä kuin mitkäkin laukkukauppiaat. Kuningattaren
rattaitten edessä oli monta hevosta; kaksi päivää astuttiin
pikamarssissa, ja kunnon talonpojat toivat meille uskollisesti tietoja,
millä tienoin vihollisia milloinkin oli nähty, ja laupiaassa
anteliaisuudessaan antoivat meille ilmaiseksi ruokaa ja juomaa. Mutta
näin he vaan kaikki haastoivat: "Painakaa Silesiaan. Franskalaiset ovat
jo Frankfurt an der Oder'issa."



10. Voittoisa kahakka.


Toisena iltana, siitä lukien kuin oli käännytty oikealle Berlinin
vallantieltä, kävimme pääkortteriin erääsen viheliäiseen kyläkapakkaan.

-- Totta tosiaankin -- sanoi luutnantti tuimalle Chaumigremille, kun
vartijat oli asetettu ylt'ympärille, -- totta tosiaankin minä teen
vielä Napoleonille tepposet hänen selkänsä takana.

Ja sen sanottuaan hän naurahteli varsin hyvillään, josta jokainen
huomasi hänellä olevan mielessään paljo muutakin, vaikk'ei hän kaikkea
sanokaan.

-- Saattaa olla, -- mörähti Chaumigrem. -- kunhan ei vaan Napoleon
antaisi meitä huomenna tepposillaan selkään.

Kylmä väristys kävi ruumiini läpi, sillä ajattelinhan minä tietysti
selkä kultaani minäkin.

Chaumigremin barbarinen päähänpisto pani meidät miettimään. Ääneti
olimme kaikki kolme.

Äkkiä ponnahdimme me pystyyn ja seisoimme suorina joka mies kuin
kynttilät, sillä ulkona pamahti useampia pyssynlaukauksia, ja samalla
kuului meidän miesten huutoja: "Franskalaisia! Vihollisia! Ulos joka
mies!"

Rumpu pärisi. Torvensoittajat puhalsivat kuin henkensä edestä.
Chaumigrem oli kalmanvaalea. Minä, salatakseni kauheata säikäystäni,
riehuin kuin riivattu ympäri kapakkaa ja huusin:

-- Hakkaa päälle, uljaat Preussin miehet! Hakkaa päälle!

Minä koetin löytää ovea, mutta ihmeellinen sokeus oli tullut päälleni.
Min'en löytänyt sitä. Hädissäni löin minä vanhalta emännältä kaikki
kaapit rikki ja kiljuin yhä kovemmalla äänellä:

-- Ulos, Preussilaiset! Uljaat Preussin pojat, älkää jättäkö minua!

Emäntä voivottamaan kauheasti; lapset parkumaan minkä kulkusta läksi;
koirat ja kissat kiitämään pitkin pöytiä ja tuoleja ja vihdoin ylös
kuuman uunin päälle.

Tämä sekasorto, tämä huuto ympärilläni teki kauhistukseni entistä
suuremmaksi. Min'en enää osannut uskoa muuta kuin että tupa on
Franskalaisia täynnään, ja että he täällä nyt parhaillaan keihästelevät
lapsia pistimiinsä.

-- Jos nyt, -- ajattelin minä, -- jos nyt taivas vielä tämän ainoan
kerran armahtaisi minua, niin en enää milloinkaan rupeaisi
yliadjutantiksi, en milloinkaan.

Minun riehumiseni ja kirkumiseni olivat Kaarlo Suuren ja Chaumigremin
silmissä kaikeksi onneksi ilmenneet aivan toisenlaisessa valossa: he
pitivät sitä uljuuteni ja rohkeuteni merkkinä. Se se heillekin antoi
uutta miehuutta. He paljastivat miekkansa ja astuivat portaitten
edustalle kerääntyneitten joukkojen luo. Minä seurasin heitä.

Voi kuinka hyvältä tuntui siellä ulkona, pimeässä! Siellähän ei minua
kukaan voinut nähdä. Siellähän minun sopi, jos kovin kovalle alkaisi
ottaa, panna kenenkään estämättä toimeen palausretki Moreaun tai
Xenofontin tapaan. Minä on ole suinkaan pelkuri, mutta tällä kertaa oli
sanomaton kammo saanut minut valtoihinsa. Sitä paitsi olen minä jo
pienestä pitäin ollut vähän arjempi illanpimeässä kuin päiväs-aikaan.

-- Adjutantti esiin! -- komensi Kaarlo Suuri. -- Käykää kahdenkymmenen
miehen kanssa hautausmaalle päin. Siellä on vartijoittemme päälle
rynnätty. Jos tarvis tulee, pankaa sana; me riennämme sitten teidän
avuksenne. Tämä on toistaiseksi vaan etuvartijain kahakkaa.

Näin hän käski. Kaksikymmentä miestä läksi astumaan hämärissä
häämöittävää kirkontornia kohti. Ja minä, onneton _Magister bonarum
artium_, -- minun ei auttanut muuta kuin asettua miekka kädessä heidän
etunenäänsä.

-- Hittoko sitä riivaa, tuota luutnanttia? -- ajattelin itsekseni. --
Eikös hän enää ole muistavinaan, että minä Berlinissä asuin katon
rajassa?

Mutta kunniantunto toi pian rohkeutta rintaani. Saavuttuamme
hautausmaan kohdalle, musteni äkkiä silmissäni: meitä ihan vastapäätä
oli vanha kiviaita, jossa kasvoi vanhoja pensaita, mutta minä luulin
kiviaitaa franskalaiseksi sotaväeksi ja pensaanhaaroja pistimiksi. Minä
hyppäsin syrjään ja huusin kamalalla äänellä, niinkuin olisi
kummituksia edessäni:

-- Ampukaa, pojat! Ampukaa!

Vasta kiväritulen valossa huomasin olevani taistelussa kunnian-arvoisen
kiviaidan kanssa.

-- _Pardon, pardon_! (Armoa, armoa!) -- kuului samassa useampia
huutoja, ja seitsemän miestä keveätä franskalaista jalkaväkeä ryömi
esiin kiviaidan juurelta, jonne he olivat lymynneet, ja laskivat
aseensa maisterin jalkain juureen.

Jos olisivat, hupsut, pitäneet suunsa kiinni, niin ei olisi heitä
kukaan huomannutkaan.

Vangit luettiin, sittenkuin kaikki aseet oli otettu heiltä pois, ja
vietiin pääkortteriin. Sanomattakin on selvä, että minä jonkunmoisella
ylpeydellä astuin Kaarlo Suuren eteen tallilyhtyjen, lamppujen ja
päreitten valossa.

Hän syleili minua koko armeijan nähden.

-- Herra adjutantti! -- lausui hän. -- Teidän rohkeutenne, teidän
älykkäisyytenno tuottaa teille kunniata. Teidän toimenne tässä
kahakassa olen minä ensi tilassa esittävä hänen majesteetillensa
kuninkaalle.

Vangeilta saimme tietää, että yksi komppania franskalaista keveätä
jalkaväkeä oli saanut käskyn majoittautua tähän kylään. Ensimmäisten
laukausten perästä oli se kumminkin heti vetäytynyt takaisin, kun ei
osannut arvatakaan kohtaavansa täällä Preussilaisia, vieläpä niin
suurissa laumoissa. Siihen luuloon heidät kaiketi olivat saaneet meidän
laajalle asetetut vartijamme sekä rumpujen pärinä ja uljaitten
pillipiiparien puhallus. Nämä seitsemän vangiksi otettua olivat
joutuneet liian kauaksi pääjoukosta.

Iloissani kestitytin minä näitä maailmanvoittajia parhaalla, mitä
meillä oli. Nehän olivat ensimäiset ihmiset, joita milloinkaan olin
ottanut vangiksi, ensimmäiset Napoleonin sotasankarit, mitä eläessäni
olin nähnyt. Miehet olivat mielissään ja kiitollisia minun
suojeluksestani, ja minusta tuntui silloin vähän siltä kuin minä
koettaisin päästä heidän suojelukseensa. Kysyttyäni näet, kuinka paljo
Franskalaisia näillä tienoin liikkuu, sain kauhukseni kuulla, että
kokonainen armeijakunta marsalkka Davoust'in johdolla marssii Saksista
Berliniä kohti.

Minä tulkitsin heidän ilmoituksensa läsnäoleville päälliköilleni.

Kaarlo Suuri, riemuissansa sotajoukkonsa esikoisvoitosta, hykerteli
käsiään.

-- Tulimmaista! -- puheli hän, -- olenpa sittenkin tehnyt tepposia
franskalaiselle armeijalle sen seljän takana.

Mutta Chaumigrem oli jälleen vaalennut, ja hänen silmänsä tuijottivat
kylminä ja kankeina kuin lasipallot.



11. Toinen kahakka ja sen seuraukset.


Mikä minulle tuossa kuuluisassa urostyössäni erittäinkin tuotti
mielen-ylennystä, oli se, ett'ei lähimmäisistäni ollut kukaan
menettänyt henkeään, ei edes verenpisaraakaan. Se tosin ei ollut minun
ansioni. Mutta tuon sotapäällikköjen ansion laita niin suurissa kuin
pienissäkin kahakoissa näyttää minusta yleensäkin olevan vähän niin ja
näin. Näöltään vähäpätöinen, usein aivan huomaamatta jäänyt seikka,
jonkun korpraalin älykäs hoksaus, rumpalin sanasutkaus, rintamamiehen
satunnainen hyvä tahi paha tuuli, -- kaikki tuo usein vaikuttaa suuren
tappelun onnelliseen ratkaisuun paljoa enemmän kuin sotapäällikön nero.
Rykmentit ja pataljonat ja komppaniat, eivät ne taistelutantereella ole
läheskään pelkkää konetta, niinkuin tavallisesti luullaan. Miltähän
näyttäisikään todellinen psykologinen kuvaus Maratonin, Farsalon,
Marengon ja Jenan tappeluista!

Aamun sarastaessa olimme jo valmiina lähtemään edelleen. Ilma oli
kylmä, mutta meidän imperaatori arveli, että tänään saadaan vielä
kuumaa kokea. Vihollisia vilisi kaikissa läheisissä kylissä, niin
tiesivät talonpojat kertoa. Sotaneuvostossa päätettiin lähteä kulkemaan
metsien halki halonvetäjäin teitä myöten.

Tuskin oli kylästä päästy, niin jo näimme tasangolla Franskalaisia
joukkoja eri haaroilta astuvan suoraa päätä meitä kohti, yksin siitä
metsästäkin, jonka oli määränä ottaa meidät suojaansa.

Ylipäällikkö ei tuosta hätkähtänyt. Stoalaisella tyyneydellä hän asetti
sotajoukkomme tappelujärjestykseen.

Vasen sivusta ulottui erään rapakon reunaan, oikea nojautui vanhaan
pähkinäpuuhun.

-- Toverit! -- lausui hän. -- Älkäät unohtako, että te olette
Preussilaisia, Meillä tosin ei ole sotalippua, mutta katsokaa minun
valkoista töyhtöäni; se on kaikkialla liehuva teidän edessänne kunnian
tiellä.

Tuohon tapaanhan puhui Henrik IV:kin kerran, pulaan jouduttuaan.

-- Ellemme me voi ylivoimaa voittaa, -- jatkoi Kaarlo Suuri, -- niin ei
meitäkään, Preussilaisia, kukaan koskaan voita. Pahin mitä meille
saattaa tapahtua, on se, ett'emme tänä iltana enää aterioitse jossain
viheliäisessä kylässä, vaan Ziethenin, Schwerinin, Winterfeldin ja
Fredrik Suuren seurassa.

Sen voimallisemmin ei olisi Leonidaskaan osannut Termopylaissa puhua
kuolemaan määrätyille Spartalaisilleen.

Meidän armeija olisi kuitenkin kaikessa kainoudessaan tyytynyt
maalliseen silavaan ja hapanlohkoon ja naurishautoihin ennemmin kuin
elysilaisiin herkkuihin. Ah, leipäkannikka Fredrikan kädestä olisi
minunkin mielestäni ollut suloisempi kuin ambrosia kaikkien
muinaismaailman sankarien seurassa.

Oli oikein kamala katsella, mitenkä vihollisen eri kolonnat verkalleen
lähenivät sänkipeltoja pitkin. Tuon tuostakin kuului sieltä päin
rumpujen pärinää.

Nolona istuin minä ratsuni seljässä lähellä pähkinäpuuta oikealla
sivustalla. Chaumigrem parka oli sijoitettu vasemmalle sivustalle
rapakon tai lammen pahaisen rannalle, missä hänen neljä
pillipiipariansa pitivät pakanallista pauhua. Ei liene hänenkään
mielensä ollut paljoa valoisampi.

Viimeistä kertaa ennen verilöylyn alkamista kiiti Kaarlo Suuri täyttä
laukkaa minun luokseni.

-- Herra yliadjutantti, -- sanoi hän, -- tänään on se päivä, jolloin
teidän neronne on ilmenevä täydessä loistossaan. Mutta, minä pyydän
teitä, älkää Herran tähden päästäkö urheuttanne kuohahtamaan yli
laitojensa. Olkaa järkevä. Jos minä kaadun, niin otatte te
päällikkyyden käsiinne. Vihollisia on liian paljo. Jos meidät lyödään
takaisin, niin vetäydymme me jälleen kylään ja siellä hautausmaalla
puolustamme itseämme viimeiseen mieheen.

Hän ratsasti pois ja jätti minut poloisen kuohuvan urheuteni huostaan.

Kuningatar Elisabet oli sillä välin tehnyt rattainensa rohkean liikkeen
rapakon ympäri, päästäkseen kaiketikin senpuoleiselle peltotielle.
Siitä taas olisi ilmeisestikin ollut haittaa tuiman Chaumigremin
hyökkääville ratsuväen liikkeille, sillä hän alkoi kiroilla kauheasti
ja pakotti itkevän kuningattaren kulkemaan vaunuineen päivineen ennen
kahakan alkua rintaman esitse pähkinäpuuta kohti.

Tämä satunnainen manövri ratkaisi taistelun surkean lopun, ennenkuin se
oli alkanutkaan.



12. Jatkoa.


Samassa silmänräpäyksessä kuin armeija oli kiinnittänyt kaipauksen ja
rakkauden silmäykset ohikulkeviin rattaisin, samassa pamahti vihollisen
puolelta ensimmäinen tykinlaukaus. Ja voi kauhistusta! Tykinluoti,
niinkuin varta vasten tähdättynä, iski keskelle isoa viinatynnyriä,
niin että nektari läksi kaikessa helmeilevässä kirkkaudessaan vuotamaan
maahan ja hevoset kiitämään, rattaat perässään, pitkin peltoa.

Nyt näytti siltä, että samassa kuin tuo nektari oli vuotanut
rikkinäisestä tynnyristä maahan, samassa oli sotajoukkomme sielukin
lähtenyt karkuun. Eturivit horjahtivat; takimmaiset tekivät
peräysliikkeen kylää kohti. Kaarlo Suuri komensi: eteenpäin mars! Mutta
sielu kun oli tiessään, niin ei ollut enää elämätäkään, eikä mikään
lähtenyt eteenpäin. Kaarlo Suuri oli hädissänsä unohtanut, että hänen
valkoisen töyhtönsähän oli määrä olla viittana kunnian tiellä, mutta
koska hän myötäänsä pysyttelihe rintaman takana, niin luulivat meidän
miehet, että kunnian tie käy ihan varmaan kylään päin.

Nyt laukesi toinen tykki. Ratsuni oli ottanut peräti kummaksensa jo
ensimmäisenkin; nyt se alkoi tuntea samallaista levottomuutta kuin
isäntänsäkin. Min'en malttanut olla vilkaisematta taakseni: onko muka
tie kylää kohti vielä nähtävissä.

Sen jälkeen aloitti vihollinen vähäisen kiväritulen. Ratsujoukko
hyökkäsi oikeata sivustaamme vastaan. Silloin minä huutamaan kuin
riivattu: "Ampukaa, pojat! Ampukaa!" Samassa painoin hattuni syvään
silmilleni, ajatellen: "Jumala teitä suojelkoon!" ja aioin lähteä
kylään. Mutta ennenkuin minä sain tuon kovasuisen pakanan allani
kääntymään, laukaisivat kuuliaiset sotamieheni pyssynsä. Siitä säikähti
sotaorhini yhtä paljon kuin minä itsekin. Se hyppäsi ensin pähkinäpuun
alla tasakäpälää ylös ja sitten nelistämään täyttä laukkaa pellolle.
Kaksi ratsastavaa jääkäriä laukaisi kivärinsä minua kohti. Mutta
huomattuansa, ett'en minä kaatunutkaan, vaan päinvastoin, miekkaani
heiluttaen, nuolen nopeudella riensin heitä kohti, -- silloin he
kääntyivät pakosalle. (Tuon miekan heiluttamisen laita oli sellainen,
että miekka minulla tosin oli kädessäni, mutta minun täytyi samalla
kädellä pidellä hattua putoamasta päästäni, ja siten mahtoi minulla
olla tavattoman uljas sotilasryhti.)

Minun orhittani ei nyt enää pitänyt mikään, ei kuolaimet eikä päitset.
Se painoi päänsä rintaa vastaan ja lensi kuin vimmattu vihollisten
perässä. Minä kiroilin ja itkin ja huusin: "Seis, ptruu, seis!" Ei
auttanut mikään, Se oli yhtä riivattua kyytiä. Jääkärit poikkesivat
kujalle; minun pirullinen sotaratsuni poikkesi sinne sekin. Viholliseni
eivät enää voineet kääntyä minnekään, ja silloin valtasi heidät
hirmuinen kauhu, sillä minähän olin, vaikka vastoin tahtoani, ihan
heidän kintereillään. He kannustivat hevosiansa yhä kiivaammin, ja
minun Rosinantteni joudutti sitä mukaa juoksuansa sekin.

Pakenevat jääkärit pitivät minua varmaankin jonkinlaisena hiidestä
heitettynä miehenä, joka oli vannonut iskevänsä suonta heistä. Tuon
tuostakin he katsahtivat taaksensa ja kauhistuivat, nähdessään minun
huitomisiani.

Voi. hyvät herrat! Olisittepa vaan tienneet, millaisella mielellä se
voittaja oli!

    "Kauempan' aina pot, pot, pot,
    Kalkkuivat ratsun kaviot.
    Jaloissa ryöppys multa,
    Kivistä iski tulta."

Kujaset päättyivät vihdoin avaralle tasangolle, jonne franskalainen
sotaväki oli asettunut leiriin. Sinne päästyä tekivät hevoset
äkkinäisen käänteen, ja silloin irtaantui toinen jalkani jalustimesta;
viholliseni hajosivat eri haaroille, muutamat sotamiehet leiristä
tähtäsivät minuun ja ampuivat. Kirottu ratsuni loikkasi syrjään, ja
minä putosin maahan kuin säkki.

-- Hyvästi nyt, Fredrika! Hyvästi nyt, sinä petollinen maailma! --
huokailin minä. Luulin näet olevani kuollut, ja samaa luulivat
sotamiehetkin. He hyppäsivät naurusuin luokseni, ja siihen saapuivat
äsköiset takaa-ajamanikin. Vavisten minä nousin ylös. He vaativat
minulta miekkani ja saivat sen. Jalkaväen miehet aikoivat ryöstää
minua, mutta jääkärit ottivat minut suojaansa, vannoen ja vakuuttaen,
että minä olen miehuullinen mies ja kunnon mies. Tällainen
ansaitsematon ylistys vihollisen puolelta oli sangen ilahduttavaa,
mutta vielä enemmän iloitsin siitä, ett'en ollut ensinkään
haavoittunut.

Nyt olin siis sotavankina.

Minua lähdettiin viemään erästä yksinäistä taloa kohti, ja matkalla
sinne katosi minulta kello ja kukkaro ja kultainen sormus, Fredrikani
muisto.

Tuvassa istui eräs översti murkinoimassa muutamien upseerien kanssa.
Kerrottuani hänelle, kuinka minä olin ajanut jääkäreitä takaa hamaan
leiriin saakka, ja kuinka siellä olin joutunut vangiksi, tiedusti hän
nimeäni ja arvoani.

Mitä minun piti vastata? Sanoako olevani nimityksen saanut kirkkoherra?
_Maïtre des arts? Docteur en philosophie_? -- Hullunahan ne olisivat
minua pitäneet.

Olihan Kaarlo Suuri nimittänyt minut yliadjutantikseen. Niinpä
vastasinkin haikailematta: _Adjutant-général_.

Puvustansa mies tutaan, sanotaan, mutta tutaanpa se arvonimestänsäkin.
Minutkin käskettiin heti kohta pöytään: kylmää paistia, malagaa,
likööriä. Ystävällinen översti puhui minulle muutamia lohdutuksen
sanoja sotavankeuteni johdosta: "Vaihtelevaista on sodan onni.
Viisikymmentä vuotta sitten oli teillä Fredrik Suuri, meillä Rossbach;
nyt on meillä Napoleon Suuri, teillä Jena."



13. Sotavankeus.


Upseerit nousivat ratsujensa selkään. Minut jätettiin leiriin vartijain
huostaan nuotioille. En ollut vielä kokonaan päässyt noista entisistä
vilunpuistutuksista, ja siksipä koetin hierautua lähempään tuttavuuteen
nuotiotulen kanssa.

-- Mitenhän lienee käynyt Kaarlo Suuren ja hänen urhoollisen
sotajoukkonsa? -- huokailin minä. -- Minnehän lienee joutunut
kuningatar rikkinäisine tynnyreineen? Ja minne joutunen minä?

Minun oli jo ennakolta annettu tietää, että minut viedään ensin
Frankfurt an der Oderiin ja sieltä muitten sotavankien kanssa
Franskaan. Minä tarjosin ihan vilpittömästä sydämestäni kunniasanani
sen päälle, ett'en enää milloinkaan, jos vapaaksi pääsen, kanna aseita
hänen majesteetiansa Franskan keisaria vastaan. Översti ei kumminkaan
ottanut tarjoustani vastaan, minun kohtaloni kun oli riippuva ylemmän
viraston harkinnasta.

-- Vai Franskaan vainen, tohtori parka? -- puhelin minä itsekseni. --
Linnaan! Kuinka äkkiä tämä kaikki on keikahtanut! Jospa istuisit vielä
kammiossasi katonrajaisessa, edessäsi äänetön, pitkä jono kattoja,
istuisit, piippua poltellen ja lukien Plutarkon suurista miehistä tahi
vaikka hienon maailman sanomalehdestä uutisia ja kulissintakaisia
tarinoita! Mitä puuttuisi sun onnestasi? Päiväntyöt päätettyäsi,
istuisit Fredrikasi vieressä, kauniita tuulentupia rakennellen tai
runollisessa yksinäisyydessäsi uusia voitonvirsiä sepitellen!

Tässä muistuivat mieleeni minun preussilaiset voittolauluni, jotka yhä
edelleen olivat taskussani. Kiireesti pistin käteni taskuun, vilkaisin
ympärilleni, tarkasteleeko minua kukaan, ja viskasin käsikirjoitukseni
tuleen, sillä voittolaulut vihollisen vankeudessa, laulut täynnä
pilkkaa ja ylenkatsetta Napoleonia ja hänen sotalaumojansa vastaan, --
sellaiset laulut olisivat pian saattaneet tehdä minut päätäni
lyhemmäksi. Minä katselin niitten kuolemaa tulessa nyt yhtä suurella
mielihyvällä kuin ennen olin katsellut niitten syntymistä innostuksen
tulessa. Ei edes sekään voinut iloani himmentää, että ensi hädässäni
olin käsikirjoitusteni mukana viskannut kutsumuskirjanikin tuleen.

Äkkiä tuli muutamia sotamiehiä luokseni -- ne samat, jotka olivat minua
ampuneet.

-- Mitä te tuossa niin salaisesti poltitte? -- kysyivät he ja
mainitsivat vielä pari sanaa vakoilemisesta ja ammuttamisesta.

Minä en tiennyt, mitä vastata, ja tämä seikka se ei suinkaan tilaani
parantanut, Nuo pahukset, huomasin minä, hieroivat vaan riitaa minun
kanssani. He julistivat minut epäluulon-alaiseksi ja veivät minut
vahtitupaan. Siellä minun piti antaa heille takkini, saappaani ja
hattuni. He veivät kaikki ne mennessään. Enkä minä sen koommin nähnyt
koko miehiä enkä tamineitakaan.

Päivän kuluessa kuulusteltiin minua vielä pari kertaa noitten
poltettujen paperien johdosta, ja kun minä yhä vaan pysyin
väitteessäni, että ne olivat olleet vähäpätöisiä perheasioita,
yksityisiä kirjeitä, niin jätettiin minut kahden sotamiehen huostaan,
jotka minun nähteni latasivat kivärinsä ja läksivät sitten viemään
minua, niinkuin minulle ilmoitettiin, kenraalin pääkortteriin.

Ilman takkia, paljain päin ja paljain jaloin piti minun nyt kolkkona
lokakuun päivänä astua vartijaini kanssa kolme tuntia. Likaisena ja
repaleisena, puolialastomaksi ryöstettynä olin minä nyt kerjäläistäkin
köyhempi, minulta kun puuttui vapauskin. Eikä ollut hengestänikään
kovin suuria takeita, sillä hyvin lyhyeen Franskalainen sodassa lain
lukee. Ken vakoilemisesta on syytetty, sen he hirttävät, mies paran,
tahi ampuvat, vähääkään sitten enää välittämättä, hyväkseenkö mies sen
pani vai pahakseen.



14. Yhteen yhdytään.


Yön lähestyessä ilmaantui silmieni eteen pitkät rivit nuotiotulia.
Sinne kohti kulki meidän marssimme. Siellä oli Franskalaisilla
melkoisen suuri leiri. Minut vietiin erääsen kylän ulkopuolella olevaan
suureen maakartanoon. Kaikki huoneet siellä olivat kirkkaasti
valaistut. Vartijoita sekä ratsain että jalkaisin oli oven edessä, ja
eri aselajeihin kuuluvia upseereita loistavissa uniformuissa kulki
sisään ja ulos.

Minut vietiin erään sotatoimiston eteen. Siellä luottiin minusta
annettu raportti, kysyttiin nimeäni ja arvoani ja huudettiin sitten:
"Viekää mies muitten vankien luokse!"

-- Kyllä ovat ryöstäneet alastomaksi tuon miehen; oikein hävettää, --
virkkoi yksi upseereista.

-- Menkää, -- sanoi toinen, -- minä lähetän teille vaatteita.

Minut saatettiin leiriin ja jätettiin siellä sotavankeja vartioivan
upseerin huostaan. Sotavangit olivat asettuneet nuotiovalkeain
ympärille ja söivät parhaillaan niukkaa illallistansa. Minä liityin
heihin. Mutta, kas tuossahan istuu kalpeakasvoinen ja mustaviiksinen
Chaumigrem ja hänen vieressänsä Kaarlo Suuri, kumpikin syömässä
höyryävää lientä savivadista, jota palvelukseen aina altis kuningatar
Elisabet pitelee, pöydän puutteessa, neitseellisessä sylissään.

-- Kas, siinähän minun sotapäällikköni! -- huusin minä ihastuneena,
nähtyäni nuo hauskat, tutut kasvot. -- Tämäkö se nyt on se elysiläinen
ateria Ziethenin ja Schwerinin ja Winterfeldin ja Fredrik Suuren
seurassa?

Kuultuansa minun ääneni, kavahti luutnantti pystyyn ja sulki minut
syliinsä.

-- Kuinka, herra adjutantti! Oletteko hengissä vielä? Säilyihän siis,
Jumalan kiitos, vielä yksi uljas mies kuninkaalle. Voi, me pidimme
teitä jo menneenä miehenä! Ja taas tuo teidän kirottu kiivautenne! Minä
näin, millä vimmalla te hyökkäsitte jääkärien kimppuun ja läksitte
ajamaan niitä takaa. Teidän esimerkkinne sai minun jo hiukan
lannistuneen väkeni jälleen innostumaan. Me hyökkäsimme pistin sojossa
vihollista vastaan. Haavoitettuja oli kummallakin puolen. Oteltiin
siinä sitten puolen tunnin verran, kunnes me jouduimme saarroksiin, ja
vihdoin täytyi meidän antautua. Tulkaa, adjutanttini armas, tulkaa;
minä tarjoan teille lientä.

Hän syleili minua uudestaan ja taas uudestaan. Urhoollinen Chaumigrem
oli hänkin noussut ylös ja syleili minua. Kuningatar ojensi minulle
läkkisen lusikkansa, ja vähitellen unohtui minulta oma kurja tilani.

Puolen tunnin perästä tuli päivystävä upseeri korpraalin kanssa.

-- Kuka teistä, hyvät herrat, on yliadjutantti?

Kaarlo Suuri myhähti hyvillänsä ja osoitti minua kädellään, sillä
franskaa hän ei osannut.

-- Herra adjutantti, -- sanoi upseeri, -- mieleni on paha, että teitä
on niin kehnosti kohdeltu. Tässä on teille lähetetty pääkortterista
vaatteita, joita kenties voitte käyttää, ja samalla pari pulloa viiniä
virvoitukseksi. Olkaa vakuutettu, että Franskalaiset osaavat
vihollisissaankin kunnioittaa miehenkuntoa, ja että rosvot ja
marodöörit ovat meillä aivan poikkeuksia.

Minä lausuin jalomielisille vihollisilleni kohteliainta mitä osasin.
Ikävä kyllä en sillä erää osannut sen parempaa saada sanotuksi, kuin
että maailmanvalloittajat (franskaksi se kuuluu paljoa uljaammalta:
_les conquérants de l'univers_) ovat minut tänään jo toistamiseen
voittaneet. Sanokaamme me Saksalaiset mitä hyvänsä, Franskalaiset ne
sittenkin ovat maailman älykkäintä kansaa, meidän aikakautemme
Kreikkalaisia. Halvin sotamieskin heillä pitää huolta somasta,
arvokkaasta käytöstavasta, niinkuin meillä ainoastaan näyttelijät
näyttölavalla. Sattuva sana tenhoaa heidät, sukkela ajatus on heille
palkinnon veroinen, ja kunniantunto kohentaa heitä kaikkia. -- Siinä
kansassa on jotain henkevää eikä pelkkää perunaa ja olutta.



15. Karkuri.


Seuraavana päivänä vietiin sotavangit Frankfurt an der Oderiin.
Minulle oli tuo kaupunki hyvin tuttu, ja oli minullakin kunnia olla
monelle sen arvoisalle asukkaalle tuttu. Tämä kunnia oli kumminkin
ylellisyystavaroita: moinen kunnia olisi nyt helposti saattanut maksaa
henkeni. Aatelkaas nimittäin, että joku rehellinen frankfurtilainen
olisi astunut talonsa portille ja tervehtinyt yliadjutanttia herra
tohtoriksi ja tiedustellut niitä minun sota- ja voittolaulujani...

Kaupungin portille saavuttaissa tykytti sydämeni valtavasti. Minä
painoin suuren upseerinhattuni syvään silmilleni ja kätkin nenäni,
sen-aikuiseen keikaritapaan, syvälle kaulaliinaan. Minua hävetti astua
tuohon tuttuun kaupunkiin vankien joukossa kuin mikä pahantekijä ikään,
ja pahantekijäähän minussa hiukan olikin: olinhan valehdellut ja
ottanut itselleni sotilaan-arvoja, joita ei minulla ollut.

Suuri lauma tyhjäntoimittajia oli alinomaa ympärilläni, -- ei
vainenkaan, en tahdo noin pahaa heistä puhua. Kaiketi he tulivat
sääliväisyydestä tahi toivoen löytävänsä meidän joukossa jonkun ystävän
tai armaan sukulaisen. Iltahämärä oli jo laskeutunut kaupungin yli,
mutta sittenkin lymysin minä repaleisten matkatoverieni taajimpaan
joukkoon, heidän astuessaan reippaasti avonaisin kasvoin, ikäänkuin
olisivat tahtoneet sanoa: "katsokaa vaan, tällaista sitä saa kärsiä
kuninkaan ja isänmaan tähden". Hyvällä omalla-tunnolla olisin minäkin
voinut sanoa samaa, mutta sellainen hyvä avu, jonka on saavuttanut
vastoin tahtoansa, on tikusta tikkuun ihan synnin näköinen. Vihdoin
tultiin kenrali- ja platskommendantin luota yöpaikkaan. Meidät,
upseerit, sullottiin huononpäiväiseen ravintolaan, kunniavahti ovella,
vaikka olimme sekä suullisesti että kirjallisesti kunniasanalla
vakuuttaneet, ett'emme omin luvin itseämme vankeudesta päästä.

Minun on tunnustaminen, ett'en minä tällä kunniasanalla ensinkään
tarkoittanut täyttä totta, sillä allekirjoittaessani "yliadjutantti",
ajattelin minä näin: pitäköön yliadjutantti vaan sotilaallisen
kunniasanansa, johon herra tohtori ja maisteri ei ole sidottu.

Pimeän tultua pyysin päästä vielä kaupungille, tavatakseni muutamia
ystäviä; minä tarkoitin: joitakuita huolimattomia vartijoita kaupungin
porteilla. Se kiellettiin kohteliaalla tavalla, Kosk'ei minua
kumminkaan tuvan ovella kukaan pidättänyt; kosk'ei minulta portilla
kenkään kysynyt: minne matka; kosk'ei kadulla kukaan salvannut minulta
tietä: ja kosk'ei edes kukaan pannut pahakseen, että minä menin
kaupunginportille, raitista ilmaa hengittämään -- vartija piti minua
kaiketi franskalaisena upseerina -- niin läksin minä empimättä
koettelemaan onneani edelleen. Minä karkasin, selvästi sanoen, elikkä,
niinkuin sanat jalossa sotakielessä kuuluvat: minä rantsioneerasin
itseni. On näet sotakielessäkin löydetty sanoja, joihin saattaa kätkeä
synnin ja häpeän, vaikk'ei sota muutoin niitä lainkaan kammoa:
retrogradi-liike on samaa kuin pakoon pötkiminen; rekvisitioni on samaa
kuin väkivallalla ottaminen. Siinä todistus yhä kehittyvästä
kultturista siinäkin säädyssä, joka viran puolesta hävittää kultturia,
ja joka etupäässä kerskailee suoruudesta ja avonaisuudesta.



16. Tallirenkinä ja kuskina.


Lienen juossut tunnin verran. Kuraisesta tiestä huolimatta minä
todellakin juoksin, minkä suinkin jalat kannattivat. Vihdoin katsoin
parhaaksi ruveta hiljentämään vauhtiani. Väsyneitten jalkojeni alla
alkoi tuntua hauska, pehmoinen hiekka; ympärilläni humahteli illan
ilmassa mäntymetsä; pääni päällä uiskenteli hopeinen kuu harmaitten
pilvien lomitse. Tämä oli varsin romantillista, jopa runollistakin;
jospa olisi ollut lisänä vielä epärunollinen illallinenkin ja
olkivuode!

Kysymys oli nyt: minnekä suvaitsette matkustaa, herra entinen
yliadjutantti? Millä teidän on aikomuksenne vast'edes elää? En todella
osannut vastata kumpaankaan. Ja hyvä onkin, ett'ei maailmassa
tuommoisiin vähäpätöisiin kysymyksiin välistä osaakaan mitään vastata.
Sehän se juuri luo elämään viehätystä, kun niin usein saa avarassa
maailmassa kulkea painaa ihan umpimähkähän, tietämättä mihin.
Uteliaisuus ja toivo kantavat meitä kauaksi.

Tunsin kerran erään rikkaan miehen, jolla oli kaikkea tämän maailman
hyvää yltäkyllin ja spleen (raskasmielisyys) vielä päälle kaupan.
Kenties oli rikkaus juuri syynä siihen, että hän oli kyllästynyt tämän
elämän yksitoikkoisuuteen ja inhosi sitä. Hän halveksi elämää, joka ei
tuottanut hänelle yhtään huolta. Hän oli vähällä itse lopettaa
päivänsä, pitkästyneenä kaiketikin sellaiseen olemiseen, jota hän ei
osannut käyttää mihinkään. Ja mikä saattoi hänet päivästä päivään
siirtämään tuon elämänsä langan katkaisemisen? Se oli -- Spenerin
sanomalehti. Yhä hän vaan tahtoi ennen kuolemaansa tietää, mitenkä
maailmassa käy. Luettuansa sanomalehden, hän ajatteli näin: vai
tällaista se olisi ollutkin kuolemani jälkeen, jos minä eilen olisin
pistolinluodilla rantsioneerannut itseni? Hyvä sentään, että vielä
ennen kuolemaani sain tietää tuon ja tuon. Ja niin tuo kunnon mies eli
sanomalehtipäivästä toiseen, kunnes pari kauppamiestä rupesi niin
ystävälliseksi, että kohteliaalla konnankoukulla, jolle he antoivat
nimen bankerotti, veivät suurimman osan hänen omaisuuttansa. Nyt tuli
hänen pakko ryhtyä työhön, ja hätä se puhalsi pois hänestä spleenin.

Nälkä on ilkeimmillään juuri silloin kuin ei tiedä, millä sen
tyydyttäisi, elämä suloisimmillaan silloin kuin ei tiedä, millä sen
säilyttäisi.

Tähän suuntaan lienevät kaiketi minun ajatukseni pyörineet tuossa
humisevassa männikössä. Laahasin väsyneitä jalkojani yhä eteenpäin,
uteliaana näkemään, mitä minusta lopultikin tulee, ja minne kohtalo
minut viimeinkin vie. Silloin haukahti koira, silloin vilkahti valo
akkunoista. Olin siis lähellä kylää.

Majatalon edessä seisoivat avonaiset vaunut, kaksi hevosta edessä, päät
juuri sinne käsin, minne minäkin olin lähtenyt vaeltamaan. Vaunujen
takana oleva lauta -- minä näet pidin heti kohta paikallisen
tarkastuksen -- ei kaikeksi onneksi ollut varustettu rautapiikeillä
eikä muilla vehkeillä senlaisten matkustavaisten torjumiseksi, jotka
mielellään kulkevat maita maailmoita muitten kulungilla.

-- Tuossahan, -- ajattelin minä, ja lohdullista olikin tuo ajatus, --
tuossahan on leposija minun väsyneelle ruumiilleni. Tuossahan minun
sopii mukavasti jatkaa pakoani.

Vaunut olivat tyhjät. Niitten omistaja oli niinmuodoin majatalossa.
Minä tutkin ja tarkastin kaikki taskuni, -- ei äyrin merkkiäkään, ja
kumminkin olisin niin kernaasti ostanut palasen leipää. Kerjätä minä en
saattanut, upseerina muka, mutta rekvireerata minun kyllä sopi.

Päätin koettaa onneani ja astuin sisään.

Tuvassa oli vanhan hinkalon päällä pyöreä hattu, talonpojan mekko ja
ruoska. Miekkoinen se, joka on maailmaan keksinyt neuvokkaisuuden.
Nuolen nopeudella lensi sotilashattuni lattialle ja korkea huopahattu
päähäni; pitkä, sininen upseerintakki lensi hinkalon päälle ja minun
solakka ruumiini talonpojan avaraan mekkoon. Jos minulla olisi ollut
miekka, niin olisin senkin vaihtanut ruoskaan, jonka yhtä kaikki otin
kaupanpäällisiksi, tarvittaissa suojellakseni nahkaani, elleihän
muilta, niin ainakin epäkohteliailta kylänrakeilta.

Sanomattanikin on selvä, ett'ei minun nyt, ilmeisenä varkaana, sopinut
ajatellakaan illallista tässä talossa. Se oli paha seikka kyllä. Mutta
nyt oli minulla se mielihyvä, että saatoin olla paremmassa turvassa
franskalaisilta nuuskijoilta.

Seisoin vielä ovessa, vakoillen ulos, mistä paikasta muka minun
parhaiten sopisi hypätä takalaudalle, kun vaunut lähtevät liikkeelle.
Silloin aukeni äkkiä takanani ovi, muuan ääni alkoi pauhata franskaksi,
kaksi jumalatonta nyrkkiä iski minua takaa päin niskaan semmoisella
vauhdilla, että minä pitkin pituuttani lensin rapakkoon, tutkistelemaan
sen syvyyttä pohjia myöten. Tämä tapahtui hämmästyttävällä nopeudella.
Enkä ymmärrä vieläkään, mitenkä sitä niin harvoista silmänräpäyksistä
riitti aikaa näin moninaiseen tekoon.

-- _Allons, bougre, allons!_ (Matkaan, mies, matkaan!) -- kiljui
Franskalainen myötäänsä, pitäen minua nähtävästi kuskinansa. En ollut
oikein selvillä, pitikö minun tekeytyä kuolijaksi, vai varkaana hypätä
pystyyn ja livistää matkaani, ennenkuin minut hirtetään. Mutta
Franskalainen ei valinnut kumpaakaan. Hitonmoisilla kynsillään hän
sieppasi minua niskasta, kiskaisi ylös, pani minut etupyöräin kohdalle
ja huusi:

-- Istuma! -- Samassa hän hyppäsi vaunuihin ja kiljaisi:

-- _Allons, en avant!_ (Eteenpäin, anna mennä!)

-- Olkoon menneeksi! -- ajattelin minä, nousin kuskipenkille, sivalsin
hevosia ruoskalla, ja niin sitä lähdettiin kylästä ulos. Takalaudan
asemasta olin nyt saanut kunniasijan vaunujen etupuolella. --
Toimittakoon nyt se entinen pukunsa ja virkansa menettänyt kuski
yliadjutantin virkaa, elleihän liene vapaehtoisesti jättänyt
vaatteitansa sinne, puikahtaaksensa Franskalaiselta kaikessa
hiljaisuudessa piiloon.



17. Murhaa ja miestappoa taas.


Mitä kiivaammin minä ajoin, sitä useammin tuo ankara herra vaunuissa
virkkoi: _bon, bon_, (hyvä, hyvä). Hänellä näytti olevan kiire. Ja
mikäli minä osasin päättää hänen levottomuudestansa ja silloin tällöin
hampaittensa välistä päästämistänsä sanoista, joita hän laususkeli
itsekseen, ei hänen omatuntonsa ollut juuri ehjempi kuin minunkaan.
Kuun pilkistäessä pilvistä esiin, luulin huomaavani hänen olevan niitä
tärkeitä henkilöitä, joita franskalaisessa armeijassa sanotaan
employé'iksi. Hän oli liian porvarillisesti puettu, upseeri ollakseen,
ja liian sotilasmaisesti, ollakseen porvari.

Keskustelu meidän kesken oli sangen yksitoikkoista, sillä hän ei
osannut saksaa, ja minä, uskollisena roolilleni, en osannut franskaa.

-- Olema Polonie (Puola) kaukka?

-- Kaukana se on.

-- Olema täällä Prussiens?

-- No niitähän täällä onkin.

Ja silloin hän huusi kuin riivattu: "Antta menöö, antta menöö!" Ja minä
annoin hevosten mennä, minkä ikinä jaksoivat.

Minä koetin viittailla hänelle, että hän antaisi minulle jotain
syötävää, jos hänellä on jotain mukanaan, Hän ei ymmärtänyt. Minä
puhelin hänelle armeliaisuudesta. Se oli employé'lle outoa. Puhuin
näljästä; ei hän sellaistakaan tuntenut.

-- Leipää! -- sanoin vihdoin, ja se sattui kohdalleen.

Hän antoi minulle suuren leipäkyörän.

Tyytyväisenä nyt istuin kuskipenkilläni, tyytyväisempänä kuin konsanaan
kuningas valta-istuimellaan, enkä enää yhtään pahoitellut palvelijan
ammattia, johon olin joutunut, se kun oli hankkinut minulle kaikki,
mitä suinkin halasin. Ja mitäs sillä oikeastaan väliä, mikä ihminen on,
pappiko, vai tallirenki, vai yliadjutantti, vai maisteri, vai
sotapappi? Paras on ihminen siinä takissa, mikä yllä on, mutta
surkeata, jos takki on ihmisessä paras osa.

Nyt ajettiin siis Puolanmaahan päin. -- Ties kanssa, -- ajattelin
tuossa itsekseni, -- kukaties sinä vielä vaihtelevissa kohtaloissasi
kyyditset itsesi vihdoin jossakin Veikselin varrella kokonaisen
armeijan ylipäälliköksi. Pois epäilys! Onhan kaitselmus olemassa.
Pimeäksi lyö välistä, mutta selkeneehän taas jälleen.

Olin varsin hyvällä tuulella ja rupesin ratokseni rakentelemaan
saarnaa, jonka olin pitävä pitäjässäni.

Äkkiä välähti edessäni kuun valossa kivärin pistimiä. Herrani huomasi
ne myös, sieppasi miekkansa ja tempasi toiseen käteensä pistolin,
vetäen hanat vireille. Hanain naksauksia kuullessani löi minut kylmään
hikeen.

-- _Bougre, bougre!_ Antta menöö, antta menöö.

-- Seis! Ken siellä? Seis! _Qui vive?_ -- kuului sotamiesten möyryäviä
ääniä, ja samassa he ojensivat pistimensä melkein liian lähelle
kylkiluitani.

Ketä tässä nyt totella?

-- Kenties, -- arvelin, -- pääsee tästä pulasta hätävalheella. Luullen
noita sotamiehiä Franskalaisiksi, jotka ovat häipyneet rykmenteistään,
yritin minä herättää heissä pelkoa ja kunnioitusta ja huusin:

-- Messieurs! Minun herra _général_ yks franskalainen _général_.

-- Seis! Antautukaa! -- kuului nyt useampia huutoja.

-- _Foudre!_ (Tuli ja leimaus!) -- huusi kenraaliksi luultu ja hypätä
heilahti vaunuista, sysäten samassa kaksi miestä kumoon.

Hän laukaisi pistolinsa.

Piu, pau! kuului samassa oikealta ja vasemmalta. Luoteja vinkui
korvissani. Hevoseni säikähtivät vielä kauheammin kuin minä. He
läksivät kiitämään vimmattua vauhtia eteenpäin. Minä ruoskalla selkään.
Kuulin sitten hetken aikaa miekan kalsketta ja laukauksia, mutta pian
ei kuulunut enää mitään.

Hevosteni ymmärrys ja oveluus oli pelastanut minut.

-- Helkkarimnoinen juttu! -- jupisin sitten itsekseni ja toimitin
ruumiissani oikein kirurgillisen tarkastuksen kantapäästä kiireesen
asti: ensi hädissäni luulin näet, että minusta oli luotituiskussa
tullut jonkunlainen seula. Mutta ei ollut minulta hivuskarvaakaan
kärventynyt.

-- Sitä parempi! -- arvelin. -- Mutta mitenkä on mun herrani käynyt?
Pitäisikö tästä lähteä takaisin, tiedustelemaan, jotta hieman minuakin
miekoilla viillettäisiin ja pistimillä keihästeltäisiin? Ei maar, niin
pitkälle ei minun kuski-uskollisuuteni ja hellä kiintymykseni sentään
mene.

Taivas ties, miten lienee tuon _Commissaire de guerre'n_ tai employé'n
lopulti käynyt. En hänestä sen koommin enää kuullut mitään.

Ajoin nyt verkempaan, hevoseni kun olivat uupuneet. Vähän ajan perästä
näkyi jälleen kylä.

Mitäs nyt tehdä? mietiskelin minä. Ollako kylässä yötä vai jatkaako
matkaa? Vielä kuului luotien vinkuna korvissani, ja pelko se sanoi:
"eteenpäin!" -- Ja edelleen: Kenenkä ovat hevoset ja vaunut? Vastaus:
Tällä haavaa ei kenenkään muun kuin nykyisen haltijansa, jok'ei ole
niitä valloittanut eikä varastanut eikä rekvireerannut. -- Edelleen:
Miten menetellä vieraan omaisuuden kanssa? Lahjoittaako muille, myödäkö
vai pitääkö ominaan? Ensimmäiseen ei minulla ollut halua, toiseen ei
ollut oikeutta, kolmanteen ei ollut varoja.

Neuvottomana ajoin majatalon pihaan. Ei ollut vielä niin myöhäinen kuin
olin luullut. Renki tuli pihalle. Minä riisuin hevoset valjaista,
käskin antaa niille heiniä ja tilasin itselleni lämmintä olutta, Sen
saatuani istuin takan viereisen pöydän ääreen. Hätätilassa ajattelin,
riittänee toki huopahattu ja maalaismekko maksuksi. Hattu olikin
minulle liian ahdas, mekko liian avara.



18. Vaarallista seuraa.


Majatalon lihava emäntä astui pöytäni luo ja kysyi minulta käsi
puuskassa, aionko olla yötä.

-- En.

-- Aiotteko vielä ennättää kaupunkiin?

-- Kyllä. -- Mieleni oli hyvä, että utelias eukko kyseli, sillä itse
olin vielä uteliaampi tietämään, missä tienoin maailmaa minä olon.

-- Ettekö tahtoisi ottaa mukaanne erästä rouvas-ihmistä, joka tuli
tänne jalkaisin ja nyt lepää väsyneenä? Saisitte hyvät juomarahat.

-- Kernaasti. -- Ja tuon sanoin aivan sydämeni pohjasta, ensiksi
juomarahan ja toiseksi seuran toivossa.

-- Eiköhän olisi paras lähteä liikkeelle vasta päivän koittaessa,
sillä yöstä ei ole kenenkään ystäväksi, varsinkaan sotaiseen aikaan?
Täällä vilisee Franskalaisia ja Preussilaisia, jotka ovat eksyneet
joukoistansa. Ei päivää, ellei murhia ja miestappoja ja ryöväyksiä.

Minua hirvitti, mutta minä nyökäytin päätäni.

-- Herättäkää minut ja se mamseli pari tuntia ennen päivän nousua, --
sanoin minä. -- Ennätän minä sittenkin hyvissä ajoin perille. Ei
isäntäväki siitä sen pahemmin purpata.

Minä jäin, ja se teki hyvää sekä minun että hevosten ja mamselinkin.
Päätin kumminkin lähteä liikkeelle aamulla varhain, harkiten näin:
aamulla on turvallisin kulkea, koskapa ne, jotka näkevät hyväksi
antautua yön vaaroihin, menevät pelvosta tai väsymyksestä päivän ajaksi
piiloon: ne taas, jotka päivällä tahtovat kulkea, eivät vaella öiseen
aikaan.

Panin maata talliin, mutta uneni oli kissanunta. Heti kuin kylässä
kirkonkello löi neljä, olin minäkin kelpo hepojeni ääressä. Minä
herätin talonväen. Rengin valjastaessa hevosia, tarkastelin minä lyhdyn
alakuloisessa valossa uutta omaisuuttani, vaunuja. Vaununkorissa oli
useampia luodinläpiä. Vaunujen sisästä löytyi tyhjä miekantuppi,
sivulaukuissa soma hopeahelainen piippu, pesä merenvahasta, ja sen
vieressä silkkinen tupakkakukkaro, johon oli kirjailtu lemmenkukka ja
sen ympärille hellät sanat: _souvenir de l'amitié_ (ystävyyden
muistoksi), -- kaiketikin entisen herrani, tuon employé'n, galantti
valloitus joltakulta saksattarelta. Takaistuimen alainen laatikko oli
lukossa. Sen avaimen oli employé tarpeettomasti kyllä vienyt mukanaan.

Emäntä tuli ja alkoi haukotellen luetella, mitä kaikkea minä ja
hevoseni olimme syöneet ja juoneet. Minusta tuo oli varsin
pitkäveteistä, ja osasinhan sitä paitsi kaiken tuon ulkoakin. Minä
keskeytin eukon tarinan, sanoen:

-- Kyllä mamseli maksaa minunkin puolestani.

Nousin vaunuihin ja asetuin perä-istuimelle, missä herrani ennen oli
istunut. Siinähän oli lämpimämpi ja mukavampi, ja siinähän,
toivoakseni, on hauska haastellakin mamselin kanssa.

Hän tuli vihdoin tuvasta. Hänet autettiin minun viereeni. Minä huusin
"hyvästi", ja niin lähdettiin.

Hauskasta keskustelusta ei kumminkaan tullut mitään, sillä
matkatoverini hyyristyi vaununkolkkaan, niin loitos minusta kuin
mahdollista. Minä koetin saada puhetta alkuun, kainosti huomauttamalla,
että ilma on hyvin kolakka, tai että vielä on niin pimeä, tai että tie
ei ole oikein hyvä, mutta hän vastasi vaan moniaan uneliaan "kyllä" tai
"ei", eikä sitten ollut tietääkseenkään minusta ja minun huomioistani.

Nämä huomiot alkoivat sentään käydä yhä kummallisemmiksi, sitä myöten
kuin kaunis toverini -- pimeässä tuo kauneus oli enemmän aavistettua
kuin nähtyä -- vaunujen heilahdellessa alkoi unimielissään kallistua
yhä enemmän minun puoleeni. Pelkästä säälistä, ett'ei tuo lapsi parka
kovin pahasti vatkaantuisi, siirryin minä pari kolme tuumaa lähemmäs.
Hetken kuluttua painui nukkujan pää minun olalleni, jotenkin kovalle
pielukselle. Minun kävi häntä armo, ja senvuoksi heitin vasemman käteni
hänen ympärilleen, tukeakseni häntä. Hän nukkui makeasti viattomuuden
unta eikä herännyt edes minun levottoman sydämeni palpatuksistakaan,
sillä välin kuin minä itse vapisin kuin pahantekijä.

Ensi kertaa elämässäni kannattelin tuntikausia rinnallani nais-olentoa
... suo anteeksi, Fredrika, jos minä tässä silmänräpäyksessä -- ei
vainenkaan, ei ollut sydämeni uskoton sinulle silloinkaan, sillä
sinuahan minä nytkin ajattelin. Kuvailin mielessäni, että sinähän se
tässä vieressäni istutkin; sinun luoksesihan pyrki minun salainen
huokaukseni, ja sinua tarkoitti se rikoksellinen suudelma, jonka minä
painoin hänen -- päähineesensä. Sen minä vaan sanon, että kun on
tuommoinen nais-olento, jonka povi nousee ja laskee lempeän hengityksen
melodioissa, niin pankaa siihen rinnalle lumiukko älkääkä vanhaa
poikaa, yhdeksänneljättä vuoden iässä!



19. Ihana aamurusko.


Hiljalleen vierivät vaunut hiekkaisella tiellä. Minä annoin hevosteni
juosta jolkutella mielensä mukaan, pitelin lujasti tuota nukkuvata
kaunotarta, painoin raskaat silmänluomeni kiinni, saadakseni sitä
paremmin uinailla Fredrikasta ja omasta seurakunnasta ja kaikista
taivaista, joita valveilla-olo ei minulle suonut, ja niin tuosta
tahallisesta uinailusta vähitellen tuli todellinen uni.

Heräsimme kumpikin melkein yht'aikaa siinä tuokiossa, jolloin vaunut
kovalla täräyksellä äkkiä nousivat pehmosesta hiekasta eräälle
kapulasillalle. Oli jo valoisa. Meidän edessämme, maiseman perällä,
liekehti komea aamurusko, joka häikäisevänä heiasteli suoraan silmiini.

Ensi työkseni vilkaisin hevosiini, sitten toveriini. Hän hieroi
molemmin käsin silmiänsä, minä samoin omiani. Sitten katsahdimme
tylsästi toisiimme. Hän hieroi silmiänsä uudestaan, minä samoin, sillä
tuo aamurusko oli luullakseni sokaissut minut kokonaan. Minä katsahdin
häneen uudestaan, hän minuun. Ja vasta nyt olin minä vakuutettu siitä,
että yhä edelleen nukun ja näen unta Fredrikasta, sillä minusta näytti
Fredrika itse istuvan vieressäni.

-- Herrainen aika, tekö siinä olette, tohtori? -- kysäisi hän
hiljaisella, hopeanheleällä äänellään, katsellen vuoroin minun
kasvojani ja viiksien sänkiä (entisen yliadjutantti-asuni jäännöksiä),
vuoroin minun repaleista ja tervaan tahrattua mekkoani.

-- Tekö, Fredrika! -- huudahdin minä. -- Kuinka te olette tullut tänne
ja minun luokseni?

Sen enempää ei enää kyselty. Surumielinen onnen tunnelma puristi vedet
silmiimme, ohjakset kirposivat kädestäni ja toistemme sylissä suli
sielu sieluun.

Me olimme saaneet toisemme jälleen pitkän, pitkän eron perästä. Ja
kuinka ihmeellisesti, kuinka odottamatta! Unohdettu nyt oli kaikki
entinen tuska. Unohdettu oli kaikki elämän kurjuus, minun huoleni,
hänen kyynelensä; unohdettu kaikki tulevaisuuden raju-ilmat. Me
hengitimme ihan uusissa maailmoissa: kaukana nyt oli kaikki, mikä
maallista on.

Ainoastaan tuo pahuksen kapulasilta, jossa vaunut keikkuivat niin
armottomasti, että oli mahdoton painaa kunnon suudelmaa Fredrikan
huulille tässä tärinässä -- kapulasiltaa rakennettaessa oi varmaankaan
oltu otettu lukuun tällaisia liikuttavia kohtauksia, -- niin, se
yksinään koetti meitä erotella silloin kuin luulimme, ett'ei
kuolemakaan meitä voi erottaa.

Minä kävin ohjaksiin jälleen. Ja nyt alkoi kysymysten ja vastausten
pitkä sarja. Ja vaikka me katselimme toisiamme silmästä silmään, vaikka
pitelimme toisiamme käsistä kiinni, ikäänkuin peljäten, ett'emme
kadottaisi toisiamme, tuntui välistä sittenkin epävarmalta, oikeinko
tässä todenteolla nyt yhdessä ollaan.

Hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen. Aamurusko loi häneen ihanata,
punervaa valoansa. Minun täytyi päästää ohjakset vielä kerran
käsistäni.

Mitä minulla oli Fredrikalle kerrottavaa sotaisista seikkailuistani,
sen lukija kyllä jo tietää, mutta hän kuunteli niitä tarkkaavammin ja
halukkaammin kuin niitä kenties on luettu.

Armaani kohtalot olivat olleet paljoa yksinkertaisemmat. Hän oli
eronnut toimestansa. Vähää ennen Franskalaisten tuloa pääkaupunkiin oli
hänen herrasväkensä paennut Stettiniin ja taivas ties minne. Fredrika
oli minun tähteni ollut tuskallisessa epätiedossa. Vihdoin oli hän
saanut äidiltänsä kirjeen, jossa äiti käskee häntä lähtemään pois
Berlinistä ja tulemaan hänen luokseen. Jätettyään minun varaltani
kaikki tarpeenmukaiset tiedonannot, oli hän heti lähtenytkin matkaan,
rientäen ensin hevoskyydillä Frankfurtiin, mutta koska vihollinen oli
sieltä ottanut takavarikkoon kaikki hevoset ja rattaat, ja kosk'ei
sillä haavaa muutoinkaan kukaan olisi rohjennut lähteä matkalle, oli
hän, tuo uljas tyttö, lähtenyt jalkaisin eteenpäin. Väsyneenä ja
uupuneena oli hän eilen illalla tullut siihen kylään, josta sitten
minulla oli kunnia ruveta hänen henkikuskikseen.



20. Päivä nousee.


Matkan varrella -- sillä rakastuneillakin on tapana olla aamiaisella,
ja Fredrikan kotiin oli vielä joltinenkin matka -- katosi ensimmäisessä
majatalossa terävän kyökkiveitsen avulla viimeisetkin jäännökset
yliadjutanttisuutta ylähuuleltani. Joltakin kirjurilta tai sihteeriltä
osti Fredrika minulle kunnollisen päällystakin ja hatun -- mistä lienee
sellainen rättisaksa löytynytkään. -- ja niin nyt sopi minun, huomiota
puoleeni vetämättä, istua soman, siropukuisen neitosen rinnalla.

Nyt lähdettiin jälleen eteenpäin.

Oli jo valoisa päivä, ja valoisata oli meidän mielessämmekin.
Meidäthän oli jo kuulutettu; häät siis jäljellä vaan. Siitä olimme
yhtä mieltä. Sillä välin kirjoitan minä suosijalleni Frankfurt am
Mainiin, ja pyydän hänen tiedustelemaan riikinkreiviltä, miten sen
kirkkoherran-viran laita on. Olinhan minä kirkkoherraksi jo kutsuttu,
vaikka minun oli täytynyt polttaa itse kutsumuskirja voittolaulujeni
kera franskalaisessa nuotiotulessa. -- Fredrikalla oli puolestaan sata
taaleria säästössä, ja sillähän sitä kyllä pääsee alkuun. Ja jos kovin
nurinpäin alkaa mennä, niin saatanhan minä jossakin avata jonkunlaisen
nurkkakoulun. Kyllä me pelkällä vedellä ja leivällä olemme onnellisia,
kunhan vaan ei tarvitse erota.

Siinä sitten ylistelimme suurta onneamme kesken köyhyyttäkin. Hänen
parhaillaan haastellessaan huokeista liemistä ja minun tehdessäni
laskuja ahkeran koulumestarin tuloista, kuului äkkiä kilkis kalkis
vaununpohjalta, -- Me katsahdimme alas. Siellä oli kirkas kultaraha.

-- Sinultako se putosi? -- kysyin minä Fredrikalta.

-- Ei minulla ole kultarahoja.

Me vastaan-otimme tuon lahjan minun employé'ni jäämistönä, palkaksi
kyyditsemisestä.

Hetken kuluttua panee vaununpohjalla jälleen kilkis kalkis. -- Toinen
kultaraha.

-- Totta toisen kerran, -- virkoin minä, -- meillä on mukana joku hyvä
suojelushenki tai muu hyvä enkeli, joka on kuullut meidän hurskaat
puheemme.

Minä nostin kultarahan ylös ja katselin, olisiko sillä kaimoja
kerallaan. Vaununpohja oli tyhjä, ja siitä mieleni paha.

Hetken kuluttua uudistui tämä taikatemppu kolmannen kerran.

-- Nyt ei ole vaunuissa laita oikea, -- sanoin minä ja pysäytin
hevoset, Istuimen alaisen laatikon raossa kimalteli neljäs kultaraha.
Kas nyt oli päästy kultalähteen partaalle. Minä mursin laatikon auki ja
huomasin siinä rikkihieroutuneen rahapussin. (Ilmankos me pitkin matkaa
olimme kuulleet omituista helinää, vaikka olimme luulleet sitä jonkun
ketjun kilkauksiksi.) Muita rahasäkkejä, lujemmin sidottuina, istua
törrötti uskollisesti toistensa vieressä.

Mitenkä employé oli saanut käsiinsä tämän aarteen, sitä en tiennyt.
Oliko se hänen omansa vai muitten, siitä minä vähät. Mutta Fredrikan
kanssa me päätimme yksimielisesti, että tämä summa oli meidän vähäisiin
vaatimuksiimme nähden liian suuri; me emme saata sitä pitää omanamme.
Me panimme entisetkin rahat muitten joukkoon, pidimme nyt rahoista
parempaa huolta, ja jatkoimme matkaa, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunutkaan.

Ihastuneena vastaan-otti vanha äiti meidät ja siunasi meitä, Aarre
annettiin hänen talteensa. Julkisiin sanomalehtiin panetin sitten
useampia ilmoituksia, tiedustellen vaunujen ja hevosten ja rahain
omistajaa. Monta kuukautta kului, mutta ei ilmaantunut ketään
omistajaa.

Tähän päättyivät minun seikkailuni. Minä olin rikkaampi kuin
milloinkaan olisin osannut toivoakaan, ja ihana Fredrika oli nyt
vaimoni.

Berliniläiselle ystävälleni lähetin minä korvauksen hänen
ajoneuvoistaan ja hevosestaan, jotka översti oli minulta ryöstänyt, ja
sanoin itseni irti kirkkoherran-virasta.

Minulla on nyt runsastuloinen maatila ihanassa seudussa. Lehmuksia ja
kastanjoita kasvaa talomme ympärillä, jossa on kyllin tilaa
Fredrikalle, hänen äidilleen ja minulle.

Siinä minun paratiisini.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kun rauhan mies sotaa kävi" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.