Title: Omituisia sairaita - Ilveily 1:ssä näytöksessä
Author: Helander, Mikko Akseli
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Omituisia sairaita - Ilveily 1:ssä näytöksessä" ***


OMITUISIA SAIRTAITA

Ilveily 1:ssä näytöksessä


Kirj.

Mikko -l-r [Mikko Akseli Helander]


Helsingissä 1896,
G. W. Edlund, kustantaja.

Helsingissä,
J. C. Frenckell ja Poika,
1896.



HENKILÖT:

_Hoffmann_, ent. välskäri.
_Riikka_, hänen vaimonsa.
_Emma_, heidän tyttärensä,
_Saara Humalisto_,  |  palvelustyttöjä.
_Kati Virtanen_,    |
_Tikkanen_, konttoorikirjuri.
_Rikkonen_, kauppa-apulainen.
_Sundström_, vanha maisteri.
_Neulanen_, räätälin sälli.
_Kalle Savolainen_.
_Neiti Holmström_.



Näyttämö: Vastaanotto-huone Hoffmannilla. Sundström, Tikkanen, Rikkonen
ja Neulanen sisällä.

SUNOSTRÖM. Kuinkahan kauvan tässä täytynee odottaa, ennenkuin tohtori
suvaitsee esiintyä?

TIKKANEN. Minä olen tässä jo vähintäinkin puoli tuntia odottanut.
Kärsivällisuyteni alkaa loppua!

RIKKONEN. Ilmoitettu vastaanotto-aika on k:lo 8-12. Jo ennen k:lo 8
olen tässä odotellut, mutta lääkäriä ei vaan kuulu.

NEULANEN. Aika on rahaa, ja jos tohtori viiden minuutin kuluttua ei
tule, niin hajotan minä koko talon!

SUNOSTRÖM. Sallikaa kysymykseni -- suokaa anteeksi -- oletteko itse
sairas?

NEULANEN. Terve kuin pukki. Mutta asiat ovat sairaat. Minä olen räätäli
ja olen täällä tohtorilta saapa yhden miehenpuvun tekopalkan, sekä
lisä-aineista niinkuin vuorista, napeista, nauhoista, taskuvaatteista
ja muista senlaisista, erikseen. Useamman kerran olen täällä käynyt
saatavaani pyytämässä, vaan aina turhaan ja jos ei hän tällä kerralla
maksa niin -- -- --

TIKKANEN. -- -- panette hakuun. Se on viisainta, ja niin teen minäkin,
ellei rahat heltiä.

SUNOSTRÖM. Oletteko tekin saapa häneltä?

TIKKANEN. Hm! Ompahan vaan yhden vuoden vuokra saatavana.

RIKKONEN. Minulla on myöskin hänelle lasku, joka jo aikoja sitten on
langennut maksettavaksi.

SUNOSTRÖM. Kummallista! Minä huomaan että olemme kaikki samalla
asialla. Kaikki olemme karhuja, mutta karhuttava otus ei lähde
pesästänsä.

TIKKANEN. Otus olisi saatava ulos pesästänsä -- mutta mitenkä?

NEULANEN. Se on helposti tehty! Jos ovi on suljettu, niin se rikotaan.
Tahdotteko nähdä, kuinka ovia avataan? (Tekee uhkaavan liikkeen).

RIKKONEN. Malttakaa hiidessä, malttakaa! Parempi olisi keksiä jokin
keino. Väkivaltaa ei saa käyttää.

NEULANEN. Mutta minulla ei ole aikaa juosta täällä joka päivä!
Kärsivällisyyteni loppuu, ja kun se loppuu niin -- -- --

RIKKONEN. -- -- sillooin on leikki kaukana. No niin, myönnetään, mutta
minä nyt kuitenkin ehdottaisin erästä keinoa ja se on että me kaikki
ruvettaisiin sairaiksi.

SUNOSTRÖM. Se ei ole hullumpi esitys. Mutta mitenkäs tämä kaikki
tapahtuisi? Ettäkö haettaisimme tohtorin kotia luoksemme, tahi -- -- --

RIKKONEN. -- -- eikö hiidessä, siitä voisi tulla meille kustannuksia,
-- vaan nyt olisi meidän kaikkien mentävä hetkeksi pois ja vähän ajan
perästä tultava uudelleen, ei kuitenkaan kaikki yht'aikaa, mutta ei
suurta väliäkään saisi olla. Kullakin meistä olisi oma tautinsa. Minä
puolestani koetan tavattomasti aivastella, -- se on, minuun on tullut
aivastus-tauti, ja te toiset voisitte ottaa jonkun muun taudin
näyteltäväksenne.

TIKKANEN. Ja samalla kun hän tarkastaa tautimme laatua, niin voimme
häntä muistuttaa siitä vanhasta kolmesta markasta (nauravat) niinkuin
sanotaan. Minä suostun ja otan näytelläkseni nikottajan osaa.

NEULANEN. Minuun tulee naurutauti.

SUNDSTRÖM. Entä minä? Mitähän tautia minä sairastaisin?

NEULANEN, Sitä niinkutsuttua pohmeloa.

RIKKONEN. Eikö hiidessä! Sehän olisi liiaksi luonnollista -- jotain
muuta. Ettekö voisi haukotella?

SUNOSTRÖM. En tiedä, kumpahan koetan. (Haukottaa).

RIKKONEN. Hyvin käy. Te olette siis haukotustaudissa. Mennään nyt
hetkeksi harjoittelemaan ja pian on tohtorimme saava vastaanottaa
oikein omituisia sairaita.

SUNOSTRÖM. Ha, ha, ha! Tosiaankin omituisia sairaita. (Menevät).

HOFFMANN (tulee haukotellen). Olenpa nukahtanut vähän liian pitkään. Yö
oli rauhaton. Uneksin kaksijalkaisista karhuista ja kaikenlaisista
omituisista sairaista. Jaa -- ah! Kyllä se niin on, että jos ihminen
jotain yrittää tahi alkaa niin pitäisi hänen se viedä päähän asti, eikä
kesken lopettaa. Omasta kokemuksestani olen tullut sen huomaamaan,
vaikka valitettavasti liika myöhään. Ennen poikana ollessani oli
minulla halu lääkäriksi ja luinkin sitä tiedettä jo niin paljo että
vaadin välskäriksi sotaväkeen, kun äkkiä sain vastustamattoman halun
lakitieteen alalle. Sitä tutkin sitte niin suurella innolla että jopa
määräsivät virkaatekeväksi nimismieheksi erääsen pitäjääsen, jota minun
ei tarvitse tässä mainita, -- vaan kun hetken olin ollut vallesmannina
ja ottanut muutamia viinapannuja sekä reppurien laukkuja takavarikkoon,
sekä kytkenyt muutamien talollisten sikoja, jotka liian vapaasti
kyntivät ja omavaltaisesti käyttivät kruunun maantietä, -- niin
kylläännyin taas siihenkin toimeen, ja uudestaan päätin ruveta
lääkäriksi. Toisinaan huolettaa, ett'en ole täydellinen, tutkintoa
suorittanut lääkäri, vielä vähemmän nimismies. Paljon minä kuitenkin
tunnen lääkitiedettä ja monta sairasta olen varmasta kuolemasta
pelastanut. (Huutaa ovelta). Mutta hoi! Eikö sitä huomen-kahvia jo
tuoda? Ei tänäänkän näy tulevan sairaita. -- Merkillisen terveitä
ihmisiä.

RIIKKA (tuo kahvia). Kas tässä on kahvia. Tule nyt heti juomaan
ennenkuin se jäähtyy. Kermakin on aivan tuoretta, sillä vast'ikään
ostin torilta, Sinä vielä silloin kuorsasit.

HOFFMANN. Vai niin. No, mitä siellä torilla nyt tiedettiin kertoa?

RIIKKA. Paljonkin. Puhuivatpa muun muassa eräästä uudesta taudista,
joka nykyään sanotaan liikkuvan ympäri maailmaa. Kuuluu ennättäneen jo
meidänkin paikkakunnallemme.

HOFFMANN. Mistä taudista sinä puhut?

RIIKKA. En minä sitä sen tarkemmin tiedä, oliko se jokin luuska tahi
lenska tahi jotain sinnepäin, -- niinhän ne sitä sanoivat.

HOFFMANN. Sanoivat. Ketkä sanoivat?

RIIKKA. Ne ihmiset, siellä kaupungilla, -- äsken, siellä torilla. Odota
vaan, kyllä niitä vielä käypi sinunkin luonasi.

HOFFMANN. Keitä käy minun luonani?

RIIKKA. Niitä sairaita, -- niitä lenskatautisia. Etkö sinä nyt tajua?

HOFFMANN. Mitähän sinä oikeastaan juttelet? Onko sinua joku
säikäyttänyt? Annapas tänne kätesi! Kuuletko mitä sanon! Minä tahdon
koettaa miten valtimosi lyö, -- se on -- minä tahdon koettaa sen
tykytystä.

RIIKKA. Sinä olet varmaan nousnut nurinpäin vuoteeltasi tänä aamuna,
tahi miksi sinä kujeilet? Minä vakuutan sinulle että minun valtimoni
tykyttää paikallansa.

HOFFMANN. Paikallansa, Sen minä kyllä tiedän että se paikallansa
tykyttää, -- mutta kuinka taajaan, ja missä järjestyksessä, sitä minä
tahdon tietää.

RIIKKA. Ompa ihme jos ei se kulkutauti ole jo sinussakin. Olethan sinä
aivan lapsellinen.

HOFFMANN. Sinuun se on tarttunut, Sinussa se on täydessä mitassa ja se
pitää aikanansa parantaa. Kätesi tänne!

RIIKKA. Mutta oletko sinä aivan järjiltäsi?

HOFFMANN. Minun täytyy tunnustaa valtasuontasi. Kuuletko! minun täytyy.
Heti kätesi!

RIIKKA. Älä kiusaa minua. Minä näen sen selvästi että sinä olet sairas.
Sinussa on lentsu, se on aivan samanlaista tautia.

HOFFMANN. Mikä on?

RIIKKA. Se lentsu, niin lentsu, nyt muistan sen oikean nimenkin.
Lentsussa oli sen ja sen rouva, lentsussa tytär, herrakin oli
lentsussa, ja kaikki oli lentsussa.

HOFFMANN. Herra auta. Sinä saatat minut levottomaksi. Minä pyydän sinua
Riikka, anna kätesi, minä tunnustan valtimosi tykytystä.

RIIKKA. Oi sitä itsepäisyyttä. No niin, tässä käteni. Tutki nyt!

HOFFMANN (Ottaa käden, ja taskustansa kellon). Tässä ei ole itsepäisyys
kysymyksessä, vaan sinun terveytesi. -- Kas niin, enkös arvannut. Liian
taaja tykytys -- yks', kaks', kolm', nelj' j.n.e.

RIIKKA. Ei se niin taajaan -- -- kellosi naksutustahan sinä -- -- --

HOFFMANN. Kymmenen, yksitoista, kaksitoist' -- Älä sekoita minua -- --
Yks'kolmatta, kaks'kolmatta -- --

RIIKKA. Eihän toki se nyt vielä niin monta kertaa ennättänyt -- --
Kuuletko, sinä lasket väärin!

HOFFMANN. Yks'neljättä, kaks'neljättä -- -- -- no enkös sitä ajatellut
että se menee sekaisin. Ole nyt puhumatta edes yksi minuutti, -- koeta
nyt, ja minä alan uudestaan. Mutta malta niin kauvan kun tuo sekunti
viisari ennättää tuon kuudenkymmenen päälle, st, hiljaa, no nyt yks'
kaks' kolm -- -- --

EMMA (tulee). Isä hoi! Siellä eteisessä kysytään tohtoria.

HOFFMANN. St! st! -- yks'kolmatta, kaks'kolmatta -- --

EMMA. Kuuliko isä? Siellä on odottajia.

HOFFMANN. Viisikolmatta. Se nyt on merkillistä! Anna sinä heidän
odottaa. Yksi kerrallansa pääsee lääkärin luokse ja etkö näe että
vastaanottoaika on alkanut.

EMMA. Mutta eihän äiti ole sairas.

RIIKKA. Varovaisuuden vuoksi. -- --

HOFFMANN. Niin, varovaisuus on hyvä.

EMMA. Mutta turha varovaisuus on tarpeeton.

HOFFMANN. Älä viisastele isällesi tyttö.

EMMA. Onhan äiti aivan terve. Vai mitenkä äiti, olethan terve?

HOFFMANN. Mistä sinä tiedät, harakka. Mistä sinä tiedät että äitisi on
terve. Kumpi meistä on lääkäri, sinä vai minä?

EMMA. Minä luulen ett'emme kumpikaan ole lääkäreitä.

HOFFMANN. Mitä sinä uskallat tyttö! Riikka, mene sanomaan että pian
saavat tulla. Sano että tohtori pukeutuu parhaillaan. (Riikka menee).
-- Kuinka sinä uskallat sanoa ett'ei isäsi ole lääkäri?

EMMA. Eihän välskärit eikä samarius-kurssin suorittaneet ole vielä
lääkäreitä, vai mitenkä?

HOFFMANN. Enkö minä ole enempi kuin välskäri tahi joku samarius-kurssin
suorittanut! Sanoppas vielä kerran ett'en minä ole lääkäri, niin -- --

EMMA. -- -- enhän minä sitä yksin -- -- ne ihmisethän sitä sanovat.

HOFFMANN. Ihmiset! Ketkä ihmiset? No niin, ne tietysti, jotka kuumeessa
hourivat. Mutta sinä et sitä saa milloinkaan sanoa, muista se! -- Sinä
et ole lääkäri, mutta minä olen lääkäri.

EMMA. Älä vihastu isä. Tiedäthän, että minä olen aina leikkisä ja
sanothan itsekin että naisilla on liukas kieli. Koetapas isä parantaa
se kielen sukkeluus kaikilta naisilta, niin varmaankin monta
turhanpäivästä asiata jäisi lörpöttämättä.

HOFFMANN. Lääketiede ei vielä ole niin pitkälle kehittynyt ja epäilen,
josko se milloinkaan niin pitkälle ennättääkään.

EMMA. Sitte pitäisi keksiä joku muu keino ja ottaa keksinnölle
patentti.

HOFFMANN. Kun et sinäkin vaan olisi siinä lentsussa?

EMMA. Missä lentsussa?

HOFFMANN. Niin, malta kun katson täältä kirjastani sen oikeata
tieteellistä nimeä.

EMMA. Tuskinpa sieltä senlaista löytyy.

HOFFMANN. Mitä sanot? Täällä löytyy kaikki maailman taudit, olkoon ne
mitä laatua tahansa.

EMMA. Isä, saanko minäkin tutkia sitä kirjaa?

HOFFMANN. Sinäkö? Et! -- Muista ett'et milloinkaan luvattani avaa tätä
kirjaa.

EMMA. Mutta jos olisin jo avannut ja tutkinut sitä?

HOFFMANN. Emma! -- Olisitkohan sinä -- ei, se on mahdotointa. -- Emma,
sinä olet sairas.

EMMA. Minä olen terve.

HOFFMANN. Mutta kun minä sanon että sinä olet sairas, niin silloin sinä
olet sairas!

EMMA. Ja kun minä sanon, että minä olen terve, niin silloin minä olen
terve.

HOFFMANN. No mitä täältä sitte haet? Mene huoneesesi ja heti paikalla!

EMMA. Kyllä, kyllä, -- mutta miksi niin ärtyisesti, isä?

RIIKKA (tulee). Herranen aika! Yhäkö sinä vieläkin olet tuossa
aamu-nutussasi. Etkö sinä muista että siellä odotetaan.

HOFFMANN. No tulkoot sisälle vaan. En suinkaan minä heitä nutullani
paranna. Menkää nyt molemmat täältä. (Emma ja Riikka pois).
Minkähänlaisia sairaita sieltä nyt tulee? Monikin hakee lääkärin apua
aivan turhasta -- -- ketä on tikku pistänyt varpaasen, -- ketä neula
sormeen, kuka taas epähuomiossa on niellyt veskunan kiven -- -- kuka
mitäkin -- -- no niin, siitähän sitä tuloakin piisaa (ovelle
kolkutetaan.). Astukaa sisälle!

SAARA HUMALISTO. Hyvää päivää herra tohtori! Odotin tuolla eteisessä
varmaankin puoli tuntia. Niin, puoli tuutia ihan valehtelematta, --
tuolla oven takana.

HOFFMANN. Vai niin, vai niin. Sepä oli ikävästi.

SAARA HUMALISTO. Niin sanokas muuta. Tuota, minä tulin ilmottamaan,
että nyt on jonkinlainen kuume liikkeessä ja että se kai se nyt on
tarttunut -- --

HOFFMANN. Vai niin, vai niin. Istukaa! Tutkitaan taudin laatua. Ehkä
sallitte kätenne.

SAARA HUMALISTO. Ei, kiitos vaan. Kyllä minä pääsen auttamattakin
istumaan.

HOFFMANN. Se tahtoo sanoa -- -- minä vaan pyysin kättänne valtimon
koetusta varten.

SAARA HUMALISTO (antaa kätensä). Suokaa anteeksi, mutta -- -- --

HOFFMANN. Ai, ai! -- kylläpä se tuntuu lyövän tavallista taajempaan.
Minä kirjoitan erästä lajia lääkettä, jonka luulen varmasti auttavan
(kirjoittaa). Mikä teidän nimenne on?

SAARA HUMALISTO. Saara Humalisto (itkee.). Mutta minä en käsitä miksi
tässä minun nimeäni kysytään?

HOFFMANN. Kas niin. Nyt menette apteekiin ja jätätte tämän lapun sinne,
ja niitä lääkkeitä kun sieltä teille annetaan, niin otatte kolme
ruokalusikallista päivässä.

SAARA HUMALISTO. Niin minäkö? Mutta paraneekos herrassöörinki sitte
siitä, että minä lääkkeet nautin?

HOFFMANN. Mitä sinä höpiset?

SAARA HUMALISTO. Enhän minä ole sairas.

HOFFMANN. Mitä saakelia! Kuka sitte sairas on? Puhu selvemmin asiasi!

SAARA HUMALISTO. Se meidän herrassöörinki. Sehän se mun tänne
lähetti puhumaan siitä, mutta kun ette antanut asiaani puhua loppuun,
niin -- -- --

HOFFMANN. -- -- kaikenlaisia asianajajia. Miks'ei hän itse tullut?
Miksi hän sinut tänne lähetti asiaansa seulomaan?

SAARA HUMALISTO. Kuinka hän itse -- -- -- kun hän kerran on sairas
-- -- ja oikeen vuoteen omana.

HOFFMANN. No mikä häntä vaivaa? Mistä hän on sairas?

SAARA HUMALISTO. Niin, onko se nyt kysymys herrassööringistä?

HOFFMANN. Hänestä tietysti.

SAARA HUMALISTO. Päätänsähän tuo valittaa, ja kädet ristissä pitelee
vatsastansa.

HOFFMANN. Lienee tavallista vatsan-purua.

SAARA HUMALISTO. No niin herrassööringskakin ensin arveli, ja käski
herrassööringin pureskelemaan karvaita pippuria sekä ryyppäämään
kanvärtti-viinaa päälle. Vaan kun ne eivät auttaneet, niin lähettivät
mun täältä neuvoa kysymään.

HOFFMANN. Miksi juuri minun luokseni?

SAARA HUMALISTO. Sanoivat teidän olevan halvemman kuin täysin oppineet.

HOFFMANN. Mitä! -- Ovatpa aika hölmöjä. Kuka sen on sanonut, ett'en
minä täysin oppinut ole? Tuhmat! Mahtaa olla kitsasta ja ahdasmielistä
väkeä se herrasväkesi?

SAARA HUMALISTO. Eihän tuo itse -- -- mutta kyllä se rouva. -- -- Olen
minä herrassööringiltä monasti juomarahaakin saanut.

HOFFMANN. Rouvan tietämättä, arvelen. -- No niin, minä kirjoitan nyt
uuden reseftin ja niitä lääkkeitä mitä tällä annetaan, niin ottakoon se
herrassöörinkisi neljä ruokalusikallista päivässä ja kolmeen päivään
älköön hän syökö niin einettäkään, ymmärrätkö?

SAARA HUMALISTO. Kolmeen päivään? Mutta aivanhan se sitte kuolee, --
muutenkin niin laiha ja -- --

HOFFMANN. Sano niinkuin minä käskin!

SAARA HUMALISTO. Kyllä, kyllä. Mutta saako näitä rohtoja pian
apteekista, sillä minulla ei enään olisi aikaa niitä pitkältä odottaa?

HOFFMANN. Oletpa aika hupakko. Mistä minä tiedän, mitenkä kauvan
suvaitsevat niitä valmistaa!

SAARA HUMALISTO. Älkää kiukustuko herra tohtori! Kuinka paljon minä nyt
olen velkaa?

HOFFMANN. Onko se herrassöörinkisi varakas mies?

SAARA HUMALISTO. En tiedä, -- mutta eiköhän tuo liene.

HOFFMANN. Olkoon nyt viisi markkaa.

SAARA HUMALISTO. Viisi markkaa! Ja minulle kun antoivat vaan yhden
markan.

HOFFMANN. Ovatpa juutalaisia, vai yhden markan! -- No, olkoon nyt
sekin, mutta jos vasta lääkäriä tarvitsevat, niin kääntykööt tataarin
eli turkkilaisen puoleen.

SAARA HUMALISTO. Tuota -- -- tässä olisi se markka, -- mutta eiköhän,
-- tuota, viisikymmentä penniä riittäisi, -- -- eihän se työkään niin
suuri -- -- --

HOFFMANN. Mene ulos markkonesi! Pidä se itse, mokoma saituri!

SAARA HUMALISTO. Hyvästi! Kiitoksia, kiitoksia! (pois).

HOFFMANN. Vai en minä heidän silmissänsä ole täysin oppinut -- ja yhden
markan, -- on niitä jos jonkinlaisia ihmisiä, -- ja sitte mokomalle
piika letukalle lörpötellään kaikkia tuhmuuksia. Kaunista herrasväkeä!
(kolkutetaan). Astukaa sisälle!

KALLE SAVOLAINEN. Hyvää päivää! Uonkos mie oikiissa, vai assuukos tässä
tohtorj?

HOFFMANN. Kyllä te olette oikeassa.

KALLE SAVOLAINEN. Työ taijattekin olla tohtorj ite?

HOFFMANN. Niin olen. -- No, olettekos te sairas?

KALLE SAVOLAINEN. Empä'än mie oo sairas. Oompa'an voan toisen asjalla
neät.

HOFFMANN. Selitä sitte sukkelaan asiasi.

KALLE SAVOLAINEN. No neät, kuin myö lähettii kaupunnin kilipa ajosta,
niin se olj terve ja niin inteissään, -- hirnui voan juostessaan, neät,
niinkuin juoksja aina'in.

HOFFMANN. Puhu asiasta. Mitä turhista verukkeista.

KALLE SAVOLAINEN. No elähän hättäile, neät. Asjassahan myö juur'
ollaan. Niin, se kompastui neät ja myö molemmat pyllä'yimme moantien
oijaan.

HOFFMANN. Niin, hevonen ja sinä.

KALLE SAVOLAINEN. Eikä, kun toverinj ja minä neät, -- -- neät myö
molemmat, myö jotka riessä istuimma.

HOFFMANN. Ja entäs sitte? Kuka se oikeastaan kompastui?

KALLE SAVOLAINEN. Hevonen neät. Tajuahan tok'. hevonen kompastui.

HOFFMANN. No niin, hevonen -- ja siinä mylläkässä meni kai toveriltasi
silmä puhki taikka jalka eli käsi poikki. -- Selitä nyt vihdoinkin!

KALLE SAVOLAINEN. Ei maar -- ei se toveriltanj -- --

HOFFMANN. Mutta, herran nimessä, keneltä se sitte meni?

KALLE SAVOLAINEN. Elähän hättäile neät. Se toverinj voan, se joka on
piällysmies, -- niin hänhän se lähetti mun tänne sen saman asjan tähen.

HOFFMANN. Minkä hiiden asian?

KALLE SAVOLAINEN. Hei, sen jalan tähen neät, -- se kun nilikutti sitte
niin pahast', niin myö arveltii jotta, kai se tais männä tiloiltasa
tahi aivan poikki, neät.

HOFFMANN. No, miltä kohden arvelette sen katkenneen?

KALLE SAVOLAINEN. Juur nilikasta, tahi siitä nilikan paikoilta.

HOFFMANN. Tietysti se heti ajettui.

KALLE SAVOLAINEN. No eihän sitä niin tiijä sannoo. -- Eikä tuossa
vielä niin mitää näkyvee ollut, mutta sempätähen mie juuri tänne,
aikanasa -- -- --

HOFFMANN. No niin, no niin. Missä hän nyt on?

KALLE SAVOLAINEN. Tallissa neät.

HOFFMANN. Tallissa? Miks'ei asuinhuoneessa?

KALLE SAVOLAINEN. Häh! -- Mittees työ? Milloinkas hevosia
asuinhuoneessa pietään?

HOFFMANN. Kuinka? -- Minä luulen että meistä on toinen tahi toinen
hullu.

KALLE SAVOLAINEN. Sitä minnäin arvelen. Työ uottakin ollunna niin
omituinen, jotta kyllä kai työ taijatte olla hullu, tai aina'in pian
siksi taiatta tulla.

HOFFMANN. Sinä olet hullu, sinä. Keneltä se jalka katkesi: hevoselta
vai mieheltä?

KALLE SAVOLAINEN. Yhäkö sitä vielä tillastat? -- hevoselta neät.

HOFFMANN. Mene sitte eläinlääkärille, tolvana!

KALLE SAVOLAINEN. Alähän nyt taas vikurtele. Mie voan arvelinj, jotta
eiköhän se ol yhen tekevä, -- tohtorj kun tohtorj.

HOFFMANN. Mene ulos täältä!

KALLE SAVOLAINEN. Kyllähän mie -- kyllä, -- mutta ettäkös työ sitte
anna siihen minkäänlaista risähtiä? Ahteekista pitäis soaaha
jonkinlaista sekotusta, neät.

HOFFMANN. En minä ole eläinlääkäri.

KALLE SAVOLAINEN. Mutta se on kilipa-ajo hevonen ja sillä on otettu
monta palakintoo, jotta rohtoloitaj sille -- -- --

HOFFMANN. Minä jo sanoin ett'en ole eläinlääkäri. Marssi matkaas
täältä!

KALLE SAVOLAINEN. No niin, hyväst' sitte! Mutta kuulkees tohtorj, --
missäs teällä assuu toinen sellainen tohtormainen?

HOFFMANN. Mene etsimään!

KALLE SAVOLAINEN. Äläkee ylypeilkö. On niitä tohtoreita meijänkin
puolessa nähty, ja siellä ne ovat immeisiksi.

HOFFMANN. Niin olet tuhma kun saapas.

KALLE SAVOLAINEN. Mutta empä'än niin musta. Hyväst voan! (pois).

HOFFMANN. Että sivistyneessä aikakaudessa vielä tänäpäivänä voi löytyä
tuonlaista roskaa ja tyhmyyttä. Tuo mies ei ole vielä kiertokouluakaan
käynyt, vielä vähemmän muita oppilaitoksia. -- Kaikennäköisiä
sivistymättömiä jöröjä (ovelle kolkutetaan). No kukas siellä nyt?
-- -- -- Astukaa sisälle.

KATI VIRTANEN. Hyvää päivää. Meidän herrasväki pyysi, jos tohtori
tahtoisi olla niin hyvä ja käydä siellä, sillä ne makaavat kaikki
sairaina.

HOFFMANN. Teidän herrasväki! -- -- Siinä, on taas yksi. Ketä se sitte
on, se teidän herrasväki?

KATI VIRTANEN. Herra itse on virkamies ja -- tynnyriseppä ja rouva
on -- hänen rouvansa, kyllähän tohtori ne tuntee.

HOFFMANN. Tuntee, tuntee! -- Mutta herran nimessä, sano mikä nimi on.

KATI VIRTANEN. Kati Virtanen.

HOFFMANN. Kati Virtanen. En minä tunne senlaista herrasväkeä.

KATI VIRTANEN. Enhän minä olekaan mitään herrasväkeä. Huomatkaa herra
tohtori, että se on minun nimeni.

HOFFMANN. Mitä minulla on sinun nimesi kanssa tekemistä! Herrasväkesi
nimeä minä kysyn.

KATI VIRTANEN. Jassoo, -- minä luulin että tohtori meinasi minua. --
Niin, Kalle kuuluu olevan herran nimi ja rouvaa puhuttelee herra
Liisaksi. Röökinän nimi on Nanni.

HOFFMANN. Mutta liikanimi hiidessä! Sukunimi, sukunimi, ymmärrätkö?
Onko se joku Jussilainen, Mattilainen, Savolainen tahi -- -- --

KATI VIRTANEN. Ei ne savolaisia ole. Pohjanmaalta kuuluvat olevan
kotoisin.

HOFFMANN. Nimestä on kysymys, eikä kotiperästä. Ompas sinulla tylsä
muistinen kallo. Etkö nyt voi sanoa heidän sukunimeänsä? Onko se
Hyvärinen, Höyrynen, Tolvanen tahi -- -- --

KATI VIRTANEN. Eihän senlaiset nimet sovi herrasväelle.

HOFFMANN. Myrkky sinut vieköön! Onko se sitte joku Petterssonni,
Kustassonni, Juhanssonni, Iisakssonni -- -- --

KATI VIRTANEN. Niin, niin sonni, se on ihan varmaan sonni, -- nyt
muistan. -- Mutta mikäs sonni se taas -- -- --

HOFFMANN. -- -- paljon vaaditaan kärsivällisyyttä lääkäriltä, mutta
toisinaan asiat menee yli äyräittensä ja silloin kärsivällisyys loppuu.
Sinäkin tyttö-parka mahdat syntyisin olla jostain korven takaa tahi
metsän sydämmestä.

KATI VIRTANEN. En maar. Minä olen meidän pitäjän emäkirkolta enkä
mistään korvesta, enkä takamaalta.

HOFFMANN. Mutta aivan äskettäin olet kaupunkiin muuttanut, sen näkee
kaikesta.

KATI VIRTANEN. Ei miestä turkista tunneta, vaikka totta kyllä, ett'en
täällä vielä ole vuosia ollut.

HOFFMANN. No, eikö se nimi vieläkään ole johtunut mieleesi?

KATI VIRTANEN. En minä sitä alkupuolta -- -- Sen lopun minä -- -- --

HOFFMANN. -- -- niin sen sonnin, sen sinä muistat. -- Muistatko missä
herrasväkesi asuu?

KATI VIRTANEN. Kyllä, kun tästä nyt lähdetään, niin ensin käännytään
vasemmalle ja sitte hetken matkaa niin käännytään oikealle ja
sitte -- -- --

HOFFMANN -- -- oikealle ja vasemmalle, eikö niin?

KATI VIRTANEN. Ei maar sentään, ja sitte kun mennään portista sisälle
niin se on vasemmalla, ensimmäinen kuisti oikealle.

HOFFMANN. Ota tästä nyt selvä. Se on vasemmalla, ensimmäinen oikealle
ja oikealle ja vasemmalle ha, ha, ha. Minua säälittää sua ihmisparka.
Et suinkaan sinä tiedä kadun nimestäkään.

KATI VIRTANEN. Kun olen ollut täällä vasta niin vähän aikaa, -- ja
taitaispa siinä olla oppineillakin tavaamista, sillä ei niistä
"poostavia" eroita, niistä rautalevyistä, jotka sinne seiniin on
liisteröity.

HOFFMANN. Tiedätkö mikä herrasi ammatti on?

KATI VIRTANEN. Sanoinhan sen jo äsken. Hän on virkamies ja hänen
virkansa on olla tynnyriseppänä.

HOFFMANN. Tynnyriseppä ei ole virkamies. Hän on silloin ammattimies!

KATI VIRTANEN. Olkoon mikä tahansa, -- mutta tynnyriseppä hän ainakin
on.

HOFFMANN (miettii). Tynnyriseppä. Kukas täällä onkaan tynnyriseppänä?
-- (huutaa ovesta toiseen huoneesen). Riikka hoi! Mikä kylämme
tynnyrisepän nimi on?

RIIKAN ÄÄNI. Gabrielson.

KATI VIRTANEN. Niin justiin, -- Gabrielsonni, Gabrielsonni, se on
oikein, nyt muistan minäkin. Se on niin vaikea se alkupuoli, mutta sen
loppupuolen minä muistan, niin kauvan kuin minä elän, sillä minua on
sonni kerran puskenut ja siitä muistoksi saan kantaa suurta arpea
tuolla niskassani. Loppua minusta katsoivat, sillä kauvan aikaa makasin
tunnotonna. Sitte seuraavana päivänä sonni teurastettiin. Huomaattehan
että se oli oikea sonni.

HOFFMANN. Jätä jo sonnit, ja sano mikä sitä herrasväkeäsi vaivaa.
Ovatko hekin siinä lentsussa?

KATI VIRTANEN. Ei, ne ovat luntsassa.

HOFFMANN. Se on sama tauti. Toiset sanovat luntsa, toiset lentsa, vaan
oikeammin kutsuttuna on se nuhakuumetta.

KATI VIRTANEN. Ei suinkaan. Sehän on eri tauti. Meidän rouvalla on
useinkin nuhaa, vaikka hän sitä suvaitsee kutsua snuuvaksi.

HOFFMANN. Nuhalla ja nuhakuumeella on suuri eroitua.

KATI VIRTANEN. Tuleekos nenäänkin sitte kuume?

HOFFMANN. Ompas sekin kysymys. Minä luulen että sinun nenässäsi on
kuume...

KATI VIRTANEN. Eipä olekkaan.

HOFFMANN. Miksi sitte kyselet senlaisia tuhmuuksia? Oletko sinä koulua
käynyt? Tuskin. Taidatko edes ruokia valmistaa?

KATI VIRTANEN. Kahvia ainakin osaan keittää.

HOFFMANN. Sen minä uskon, -- mutta käsitöistä et tiedä mitään?

KATI VIRTANEN. Tiedänpä. Antakaapas kätenne niin povaan teille. Minä
olen taitava kädenkatsoja.

HOFFMANN. Mene jo tiehesi täältä.

KATI VIRTANEN. Kiitos käskystänne. Niin, kylläkai te sitte tulette?

HOFFMANN. Sitte kun vastaanotto-tunti on loppunut.

KATI VIRTANEN. Yksi asia vielä, tohtori. Te annoitte kerran
oksennuspulveria minun isälleni juuri silloin kuin hänen olisi pitänyt
kaikista vähimmin sitä saada. Hän tuli heti paljon sairaammaksi ja oli
kovin vihastunut teihin. Minä olen ehkä näyttänyt mielestänne kovin
tuhmalta, mutta päätin jollain tavalla kostaa isäni puolesta. Hyvästi!
(pois).

HOFFMANN (yksin). Häh! -- mitä sinä tyttö letukka, -- vai niin, vai
oksennuspulveria. Maltapas, -- sinulle minä vielä oksennuspulveria
annan! Vai tuli hän sairaammaksi. -- Kyllä se on viimeinen virka tämä
lääkärin toimi, jos missään niin tässä ihmisen kärsivällisyys on
kysymyksessä. Silloin tällöin haetaan sairaan luokse, -- kirjoita
sitte "resefti", mutta mihin? Paperia ei ole. Muste on vanhaa ja
homehtunutta, toisinaan kahviporolla höystettyä, entäs kynä, -- sama
jos kirjoitat tulitikulla, -- ja puolitusinaa likaisia lapsia
ympärilläsi. Toiset pyörtyy verinaarmun nähdessään ja toiset mutisevat,
jos vähän erehtyy ja niin on kissasta karhu valmis. Ei lääkärikään ole
muuta kun ihminen, (kolkutetaan). Tulkaa sisälle!

NEITI HOLMSTRÖM. Herra tohtori, hyvää päivää! Ai ai! Hammastauti, kova
hammastauti.

HOFFMANN. Vai niin, vai niin. Ikävä asia -- -- -- syömähampaitako?
-- -- --

NEITI HOLMSTRÖM. Ei syömähampaita, ei niitä vaan -- -- --

HOFFMANN. Silmähampaita, jaha.

NEITI HOLMSTRÖM. Ei, ei niitäkään, vaan ai, ai!

HOFFMANN. Vaan -- --

NEITI HOLMSTRÖM. -- -- tuota viisauden-hammasta ai, ai!

HOFFMANN. Vai viisauden-hammasta. Noh, lienee parasta että tempaamme
sen pois.

NEITI HOLMSTRÖM. Niin kai lienee, -- mutta jos te sentään ensin vähän
tarkastaisitte -- eiköhän tuota mitenkään voisi parantaa ilman pois
ottamatta.

HOFFMANN (tarkastaa). Kerpuuki, kerpuuki. Sitä on vaikea parantaa,
paras on, kun otetaan pois.

NEITI HOLMSTRÖM. Mutta se ottaa niin kipeää, ai ai!

HOFFMANN. Kyllä sen nyt noin ikä-ihminen kärsii.

NEITI HOLMSTRÖM. Ikä-ihminen? Olenko minä ikä-ihminen -- -- --
parhaassa naima-ijässä. Sanokaas, herra tohtori, kuinka vanhan luulette
minun olevan?

HOFFMANN. Minä siitä viis! Jos te olette naima-ijässä, tahi siitä alle,
eli päälle, niin se ei koske minua. Minä tarkoitin, että te ette enään
ole mikään lapsi, ja voitte siis helposti kestää yhden hampaan
nyhtäykseu.

NEITI HOLMSTRÖM. Mutta ajatelkaas, jos minä pyörryn.

HOFFMANN. Entäs sitte? Senlaisia tapahtumia olen minä paljon nähnyt.
Kas niin, käykää nyt istumaan tähän.

NEITI HOLMSTRÖM. Vaan jos te kuitenkin nukuttaisitte, ennenkun -- -- --

HOFFMANN. Turhuuksia. Se on vaarallista, sillä siinä useinkin voi
nukkua ainiaaksi.

NEITI HOLMSTRÖM. Voi, voi! kun minua peloittaa.

HOFFMANN. Se on suotta. Niin, tuohan se on, tuo takimmainen?

NEITI HOLMSTRÖM. Ei se se ole. Kyllä sitäkin ennen särki, vaan se
paikattiin, -- se plombeerattiin oikein hyväksi, eikä sitä ole enään
sen ko'ommin särkenyt.

HOFFMANN. Vai niin, -- no se on siis tällä toisella puolella.

NEITI HOLMSTRÖM. Ei suinkaan. Siellä on tekohampaat.

HOFFMANN. Tekohampaat. No missä se viisaudenhammas sitten on? Vai onko
se niitä tekohampaita kun särkee.

NEITI HOLMSTRÖM. Suokaa anteeksi, hammastautisen kanssa ei sovi leikkiä
laskea.

HOFFMANN. Selittäkää sitte tarkemmin. Noh, mikä hammas se nyt
temmataan?

NEITI HOLMSTRÖM. Tuo tuossa, tuo, -- -- mutta ettehän te vaan noilla?
-- -- -- Nehän ovat tavalliset hohtimet.

HOFFMANN. No niin. Kyllä näillä hammas lähtee.

NEITI HOLMSTRÖM. Mutta eihän ne sovi suuhunkaan, ja voisittehan niillä
vielä särkeä kalliit tekohampaani.

HOFFMANN. Ottakaa pois tekohampaat siksi aikaa.

NEITI HOLMSTRÖM. En ikänä! En millään ehdolla! Joku vielä näkisi ja
saisi tietää minulla olevan tekohampaat! -- En koskaan!

HOFFMANN. Kärsikää sitte hammastautia!

NEITI HOLMSTRÖM. Niin teenkin. Tuhat kertaa ennemmin kärsin
hammastautia kuin ottaisin tekohampaat suustani. -- Mutta kummallista
-- eihän minulla enään olekaan hammastautia, ei niitä enään kivistä
ensinkään, -- olisikohan ne säikähtäneet noita hohtimia? Kiitos
parannuksesta herra tohtori -- -- mutta älkää vaan sanoko kellekään
että minulla on tekohampaat.

HOFFMANN. Mitäpähän vaaraa tuosta sitte olisi?

NEITI HOLMSTRÖM. Vai mitä vaaraa, -- olenhan minä vielä naimaton.

HOFFMANN. Ja neitenä pysyttekin.

NEITI HOLMSTRÖM. Kuinka niin? Hyi toki ja jos tahdotte, niin en minä
ikänä naimisiin menekään. Näin on tuhat kertaa parempi. Hyvästi!
(pois).

RIKKONEN (tulee ja aivastelee). Tshi! herra tohtori, tshi! Minulla on
hirveä nuha, tshi! -- Minä en voi olla aivastamatta, en minuuttiakaan,
tshi. Mitä pitää minun sille tekemän? tshi! Auttakaa minua! Parantakaa
minut jos vaan suinkin voitte, tshi. Minä luulen että se sai alkunsa
siitä kun kerran kurillani pistin nuuskaa nenääni, tshi! ymmärtäkää
etten ollut koskaan ennen sitä haistanut, tshi! ja tällaista sitä nyt
piisaa illasta aamuun ja aamusta iltaan, ja jos tätä vielä pitkältä
kestää, niin aivastan minä nenän irti päästäni, tshi! se tuntuu kuin se
jo heiluisi, -- ikäänkuin se olisi poissa alkuperäiseltä paikaltansa,
tshi! Voi herran pojat, tämä ei ole hauskaa, tshi!

HOFFMANN. No mikä pani teidät vetämään sitä nuuskaa nenäänne?

RIKKONEN (yhä aivastellen). Niin mikä pani. Siinäpäs se kysymys onkin,
jota en itsekään tiedä, Sen vaan tiedän, että kauheat ovat sen
seuraukset...

HOFFMANN. Joko se on tuota tekoa kauvankin pitänyt? Hiidessä! -- ettekö
nyt voi sitä vähääkään pidättää.

RIKKONEN. En herra tohtori! tshi. Eilen aamulla se alkoi, -- ei tosin
näin taajaan -- mutta yhä se vaan tshi, pahenee. Mitä minun on
tekeminen?

HOFFMANN. Yhä edelleenkin aivastella, siksi kunnes se itsestään
taukoaa. -- Aivasteleminen tulee useinkin jonkun taudin edellä ja -- --
(ovelle kolkutetaan). Odottakaa siellä.

TIKKANEN (ulkoa). Minä en voi kaumemmin odottaa. Heti paikalla herra
tohtori! (tulee sisään).

HOFFMANN. Ohoh! Taitaa olla henki kysymyksessä.

TIKKANEN (taajaan nikottaen). Eipä paljon muutenkaan, hyvää päivää!
Minulla on tämmöinen kauhea tauti, niinkuin itse kuulette. Toissa
iltana jouduin muutamien ystävieni pariin ja taisin luullakseni olla
hieman humalassa silloin, sekä mahdollisesti sitte kylmettyä. Eilen
aamusta asti on tätä nikottamista kestänyt, Se jutkahuttelee niin
pahasti tuolla sydämessä ja kurkussa. Kuulettehan te sen tohtori?
Auttakaa nyt pian minua tästä, sillä jos tätä vielä huomiseen kestää
niin silloin on sydän suussani, minä laudalla ja henkivakuutuyshtiö saa
kärsiä 10,000 markan tappion. Mitä minun on tekeminen?

HOFFMANN. Miksi joitte itsenne humalaan?

TIKKANEN (yhä vaan nikottaen). Enhän minä juonut. -- Ne toiset, nehän
ne joivat mun humalaan, se tahtoo sanoa: juottivat mun humalaan.

HOFFMANN. Teillä itsellänne ei siis ole mitään päättämiskykyä. Teidän
täytyy siis tanssia toisten pillien mukaan?

TIKKANEN. Ei suinkaan herra tohtori, ei, ei. Kyllä se oli minun omasta
vapaasta tahdostani. En minä ollut sidottuna kenenkään talutusnuoraan,
mutta -- --

HOFFMANN. Oletteko voinut nukkua tuon taudin saatuanne.

TIKKANEN. En hetkeäkään, Siinähän sitä juur' ollaan. Tuo alituinen
ruumiin hytkäys ja nykäys, tämä on aivan kauheata. Tohtori! minun pitää
tästä pian päästä.

HOFFMANN. No niin, no, kunpahan nyt tutkitaan. (Rikkoselle). Ettekös
tekään nyt voisi pidättää sitä aivastustanne edes hetkeksikään?

RIKKONEN (yhä vaan aivastellen). Se on mahdotointa.

HOFFMANN. Niin kutsuttu nuhakuume alkaa useinkin nikottamisella.
Nikottaminen, samoin kuin aivasteleminenkin on tavallisesti sen taudin
alkuoireita, ja niistä se voipi koitua aina keuhkokuumeesen asti.
Istukaa nyt, niin minä tutkin tätä nikottamista tarkemmin. (Ovelle
kolkutetaan). Malttakaa nyt siellä! Täällä on jo kaksi sisällä.

SUNDSTRÖM (tulee hirveästi haukotellen). Nyt maltti pois. Tästä on
leikki kaukana veli Hoffmann. Hyvää päivää, -- mutta auta minua
ennenkuin suuni repeää.

HOFFMANN. Ihme ja kumma, tänäänhän on omituisia sairaita.

SUNDSTRÖM. Veli Hoffmann, minä en ole nukkunut kahteen yöhön, enkä
kahteen päivään ja jos tätä alituista haukottelemista vielä kauvemmin
kestää, niin on suuni pian korvieni kanssa yhdessä, Sen lisäksi kalvaa
leini sääriäni ja reumatismi käsivarsiani. Pelasta nyt, veli hyvä,
minua edes tästä haukottelemisesta.

HOFFMANN (Tikkaselle). Ettekös tekään voisi vähän hiljempaa nikottaa.

TIKKANEN, Se on mahdotointa. Yhä se vaan tuntuu yltyvän.

HOFFMANN (Sundströmille). Se on ilkeä tauti tuo haukotteleminen. Eikö
veli voisi nukkua?

SUNDSTRÖM (yhä haukotellen). Mikäs sitten olisikaan -- ja vaikka
parhaalla tahdollani sitä koetankin, niin ei siitä tule sittenkään
mitään tuon alituisen haukottelemisen takia. --

HOFFMANN. Jos minä nyt määräisin jotain nukutus-ainetta, joka samalla
poistaisi tuon haukottelemisen, -- jotain uni-pilleriä.

SUNDSTRÖM. Mutta, niinkuin veli tietää, niin se määräys pitää olla
hyvin laimea, sillä jos univettä eli pilleriä on määrätty liian suuri
portiooni, niin se nukuttaa ikipäiviksi, ja ennemmin minä toki
haukottelisin kun nukkuisin ijäiseen uneen, se tahtoo sanoa -- nyt
vielä, sillä kaikkihan me kuolemme, mutta -- -- --

HOFFMANN. Turha huomautus. Minä määrään vaan hiukan oopiumia
ja -- -- --

SUNDSTRÖM. Oopiumia! Ei, ei, -- se ei käy laatuun. Minä olen siitä
aineesta raittiusmies, -- jotain muuta, veli hyvä, jotain muuta, --
mutta miksi tuo herra tuossa niin aivastelee, ja miksi tuo toinen noin
nikottaa?

HOFFMANN. Omituinen tauti kummallakin. Toinen on sen saanut nuuskasta
ja toinen on ollut humalassa.

TIKKANEN (Sundströmille). Ja miksi te sitä kysytte? Kovinpa tekin
näytte aukovan suutanne.

HOFFMANN. Minä todella ihmettelen, sillä te kaikki olette hyvin
omituisia sairaita.

SUNDSTRÖM. Siltä näyttää. Olemmepa tosiaankin kovan onnen poikia. Mutta
ehkä veli on hyvä ja koettaa parastansa, ainakin mitä minun tautiini
tulee?

RIKKONEN. Tshi! Minä olin täällä ensimmäinen. Kuinka kauvan täytyy mun
aivastella?

TIKKANEN. Ja minä olen nummero kaks'. Kuinka kauvan pitää minun
nikottaa?

SUNDSTRÖM. Mutta hyvät ystävät, minä olen vanhempi, ja niinmuodoin
minulla on etuoikeus. Minun täytyy ensin päästä haukotuksestani.

RIKKONEN. Järjestys! Minä ensin, herra tohtori tshi! tshi! Minä ensin!

TIKKANEN (yhä nikottaen). Älkää unhottako, että minä olen nummero
kaks'.

RIKKONEN. Tshi! Herra tohtori! Mitä minun pitää tekemän aivastukseni
kanssa? tshi!

SUNDSTRÖM. Veli! Mitenkä tulee minun menetellä haukotukseni kanssa?

TIKKANEN. Mitäs minulle sanotaan tästä nikotuksesta?

SUNDSTRÖM. Veli! Minulla olisi kiire, -- tärkeät asiat kotona -- --

RIKKONEN. Järjestys! -- sanoin jo äsken tshi! ymmärrättekö että minä
olen tässä jo kauvan odottanut ja -- -- tshi!

HOFFMANN. Hiljaa, hiljaa! Järjestys, sanon minäkin! Yksi puhuu ensin.

SUNDSTRÖM. Niin, niin. Ettekö nyt voi olla yhtä siunaamaa hetkeä
aivastamatta, ja ettekö tekään voi sitä nikottamistanne heittää, siksi
kun minä selittäisin, tästä ha -- -- au-kotuksestani.

TIKKANEN (Sundströmille). Olkaa huutamatta siinä. Repäsette suunne, ja
tohtori ei kuule nikotustani.

SUNDSTRÖM. Jeeveli vieköön! Pata kattilaa soimaa, -- varokaa vaan
ett'ei teidän sydämenne halkea mokomista nykäyksistä.

RIKKONEN. Älkää väitelkö. Olkaa hiljaa niin kauvan kun aivastus on
minusta lähtenyt.

SUNDSTRÖM. Veli! Päästä jo minua tästä haukotuksesta! -- --

RIKKONEN. -- -- ja minua aivastuksesta -- --

TIKKANEN. -- -- ja minua nikotuksesta. Eihän tätä kauvemmin kestä,
vaikka sydän olis hylkeen nahasta.

HOFFMANN. Lempo soikoon! hulluksi tässä ihminen tulee. Malttakaa nyt ja
olkaa kärsivällisiä. Minä parannan teidät kaikki hyvin pian, -- mutta
kyllä se tulee maksamaan noin vähän tavallista enemmän sairasta kohti.
Ensin aivastaja!

NEULANEN (syöksee nauraen sisälle). Hyvää päivää! Minä olen pakahtua
naurusta! hi-hi-hi, herra tohtori, auttakaa minua ja se pitää
tapahtumaan hyvin pian! Auttakaa ennenkun kuolema tulee. Eilen aamulla
pisti oppipoika neulalla minua sierameen. -- Kuulittehan, sierameen!
hi-hi-hi -- -- Ensin minä vain aivastelin hi-hi-hi --

HOFFMANN (osoittaen Rikkosta). -- -- ehkäpä yhtäläisesti kuin tämä
tässä?

NEULANEN. Niin, ehkä! hi-hi -- -- Sitte alkoivat kaikki toiset siellä
verstaassa nauramaan ja voi sun helkkari, kun se tarttui hi-hi-hi.
Eilen aamusta asti olen minä yhtämittaa nauranut, -- ja mikä tässä
taudissa on hullumpaa, niin se on sen nopea tarttuminen. Minä olen sitä
tartuttanut jo toisiinkin. Kuka ikänä tuolla kadullakin katsoo minuun,
niin heti pitää hänen nauraman ja tätä tänlaista on kestänyt eilis
aamusta asti, -- herra auta, -- minä sanoin, eiles aamusta asti.

SUNDSTRÖM. Oaah! Niin olen minäkin haukotellut. Oaah!

NEULANEN. Hi, hi, hi! Vai niin, sepä hauskaa.

TIKKANEN. Ja minä nikottanut.

NEULANEN. Hi hi hi. Se huvittaa minua.

RIKKONEN. Mutta minä onneton olen aivastellut.

NEULANEN. Hi-hi -- Jaa'a. Siitä on leikki pois. Tämäkin alkoi
aivastuksella herra tohtori, ja koettakaa nyt parastanne, sillä tätä
kiusallista naurua en minä enään kauvemmin voi kestää.

HOFFMANN. Ei se ole vaarallista. Nauravan suuhun on hauskempi katsoa
kuin itkevän.

NEULANEN. Alkää, tohtori hyvä, minua kauvemmin kiusatko. Kyllä minä jo
mieluimmin itkisin, kun -- hi hi -- --

HOFFMANN. No niin. Minä tahdon koettaa parastani. Ottakaa nyt
huomioonne te kaikki, ja tarkkaan tehkäät määräykseni mukaan. Kunkin
teistä täytyy istua alallansa noin pari tahi kolme minuuttia.
Ensinnäkin tulee teidän aivastella niin paljo kuin suinkin voitte, ja
teidän täytyy nikottaa enemmän kuin tavallista. Veljen täytyy
haukotella niin paljon kuin suu myöten antaa, ja teidän täytyy pitää
vatsastanne ja nauraa kaikin voimin. Sitte on ihme, jos ette parane
(itsekseen). Tässä lienee jokin koira haudattuna, mutta minä tahdon
ottaa siitä selvän. Niin, tehkää nyt kuten käskin, parin minuutin
perästä tulen jälleen (pois). (Noin parin minuutin ajan tekevät kukin
Hoffmann'in määräyksen mukaan, kunnes Sundström alkaa puheen).

SUNDSTRÖM. Minä luulen että nyt on jo kulunut pari minuuttia. Mahtoiko
hän mennä valmistamaan jonkinlaisia lääkkeitä?

TIKKANEN. En tiedä. Mutta minusta tuntuu, kuin siitä olisi kulunut jo
viisi minuuttia.

RIKKONEN. Hyvät ystävät! -- sanokaa viisitoista minuuttia.

NEULANEN. Sanokaa puoli tuntia. (Huutaa). Tohtori hoi! Minnekä te
menitti? Minä en vielä ole lakannut nauramasta!

SUNDSTRÖM (huutaa). Veli hoi! Suuni tuntuu jo repeävän.

TIKKANEN. Oi, voi, hoi! Nikottaminen yhä yltyy.

RIKKONEN. Auttakaa! Kuinka kauvan aivastutatte te minua!

HOFFMANN (tulee). Mikä hätänä! Kuinka? Yhäkö entisellään? Ettekö
tosiaankaan tunne vieläkään minkäänlaista huojennusta?

KAIKKI. Emme. En minä ainakaan.

HOFFMANN (itsekseen). Siinäpä on neljä omituista sairasta. (Aivastaa,
nikottaa, haukottelee ja nauraa jäljitellen heitä). Luulenpa, peeveli
vieköön, että heidän tautinsa tarttuu minuunkin. Vai niin, vai ei
yhtään huojennusta, Siinä tapauksessa täytyy minun koettaa viimeistä,
mutta vaarallisinta keinoa. (Ottaa pyyhinliinoja sekä sitoo Rikkosen ja
Tikkasen silmille. Käärii Sundström'in pään kokonaan nyyttiin, vaan
Neulaselle ei mitään). Jos tämä keino ei auta, niin tunnin perästä
olette joka mies toisessa maailmassa.

KAIKKI. Tunnin perästä!

HOFFMANN. Tunnin perästä. Pitkältä ei teillä ole miettimisen aikaa. Nyt
tahdon koettaa viimeistä keinoa, ja ehkä aljetaan aivastajasta.
(Tarttuu Rikkosta nenään sekä kuljettaa siitä häntä pari kertaa ympäri
näyttämön, jonka jälkeen asettaa hänet liina silmillä istumaan
paikallansa).

RIKKONEN. Ai, ai, hiidessä! Nipistätte liian kipeästi, herra tohtori!

HOFFMANN. Ei tee mitään. Kohta on aivastus kadonnut. Ja nyt tulee
teidän vuoronne. (Tarttuu Tikkasta tukkaan ja pyörittää jotenkin
tuntuvasti).

TIKKANEN. Riittää, jo riittää! Se ottaa hemmetin kipiää! Hellittäkää!
-- Kyllä minä lakkaan vähemmälläkin.

HOFFMANN. Vai lakkaatte vähemmälläkin? Mutta kuitenkin saatte olla
varma siitä, että tämän lääkityksen voimasta nikotus hävisi. (Päästää
liinat Tikkasen ja Rikkosen silmiltä), ja luulen myös, ett'ei se enään
aivan äkkiä palaja -- ja koska teitäkään ei enään kuulu aivastuttavan
niin päästetään pää siteistä. Teitä yhä vielä naurattaa, mutta kyllä
minä sen pian lopetan. (Läimäyttää Neulasta korvalle). Kas noin, nyt ei
enään naurata, luulen ma.

NEULANEN. Saakeli! -- Se oli liiaksi, Sitä työtä ette tehneet
ilmaiseksi.

HOFFMANN. En suinkaan. Maksun vaadin minä reseftistäni.

SUNDSTRÖM. Kuinkas kauvan veli minua kiusaa?

HOFFMANN. Hetken aikaa vaan. Veli odottaa vielä kärsivällisesti
muutaman minuutin. (Ottaa vesi-karahvin ja valelee siitä vettä
Sundström'in päähän). Joko tuntuu helpoittavan?

SUNDSTRÖM. No, ompahan kuin vähän helpoittaisi; -- mutta milläs veli
valelee mun päätäni?

HOFFMANN. Lusikka-vedellä. Ymmärtäähän veli, että se on samaa kuin
sievesi.

SUNDSTRÖM. Lusikka-vedellä! -- Mutta eikö se ole jotain polttavaa
ainetta?

HOFFMANN. On, varmasti polttavaa. Mutta senlaisessa taudissa ei
senlaista auta katsoa. Kyllä ne ovat nyt viimeisetkin hiukset veljen
päästä heltivät.

RIKKONEN. Parasta lienee tästä lähteä -- -- --

SUNDSTRÖM. Seis! Kukaan ei saa lähteä ulos. Tästä nousee ankara
prosessi. Katsokaa tarkkaan kuinka tämä kaikki tapahtuu. Kuulitteko?
Olettehan nähnyt kaikki? Minun viimeisetki hiukseni -- pankaa se
muistiin!

HOFFMANN. Minä olin pakoitettu niin tekemään, sillä muuten suu olisi
ollut vaarassa.

SUNDSTRÖM. Voi, voi! Kuinka päätäni kirveltää. Sitä polttaa niin
kauheasti. Auttakaa, -- minä olen jo helvetin portilla.

HOFFMANN. Ei vielä, ei vielä, veli. Se on vaan lusikka-veden tavallinen
ominaisuus. Kun se on aikansa polttanut, niin sitte lakkaa, jäljen
kamalan se tosin jättää, mutta -- -- --

SUNDSTRÖM. Voi, voi, voi! Sitä olisi pitänyt vedellä laimentaa, ai, ai
ai! Sitä kirveltää niin hirveästi. En minä luullut tässä näin pitkälle
mentävän. Voi! oletteko te toiset täällä vielä? Ota veli hyvä pian tämä
nyytti päästäni.

HOFFMANN. Mutta jos veljeä vielä haukotuttaa?

SUNDSTRÖM. Ei, -- minä vakuutan. Ei ensinkään. Päätäni vaan polttaa
niin kamalasti. Voi voi, -- nyt se tulee kaljuakin kaljummaksi.

HOFFMANN. Koska haukotus on mennyt, niin päästetään pää pintehestä.

SUNDSTRÖM. Se on parasta, veli Hoffmann. Minä jo kadun että tämän
kepposen kanssa näinkin pitkälle mentiin. Huh, huh -- jaa, olettehan te
toisetkin täällä vielä. Katsokaa nyt vieraan miehen puolesta jos minun
päässäni on jotain kamalaa jälkeä. Voi, voi kun sitä polttaa.

HOFFMANN. Minä luulen että veljen haukotustauti muuttui pääntaudiksi.
Miksikäs teidän toisten tauti muuttui? (Rikkoselle). No, miksi ette
enään aivasta?

RIKKONEN. Siksi että minua ei haluta.

HOFFMANN (Tikkaselle). Entäs te? Mikäs teiltä nikottamisen vei?

TIKKANEN. Tunsin tuolla päässäni viisi luista sormea jotka jokseenkin
pahasti sekaantuivat hiuksieni kanssa. Siitä syntyi kai jonkinlaista
sähköä joka peloitti nikotuksen, vaan joka sen sijaan suussa pani
hampaat toisiansa vasten kiristelemään.

HOFFMANN. Oiva lääke. (Neulaselle). Minä huomaan, ett'ei teitäkään
enään naurata.

NEULANEN. Ei, eikä minua todellisesti äskenkään naurattanut, mutta kun
ihmiset kertovat että te annatte senlaisia lääkkeitä, jotka saattavat
nauramaan, niin päätin minä koettaa, jos myöskin voisitte naurusta
parantaa. Hyvin se kävi. Vastapulverin annoitte naurupulverille ja
saamani korvapuusti olkoon siitä maksuksi. Mutta nyt voitte maksaa
kerrankin velkanne. Nyt minä vaadin maksun lisäaineista ja vaatteiden
työpalkasta.

RIKKONEN. Äsken kiskoitte minua tarpeettomasti nenästä. Aivastuksen
parannuksesta riittäköön maksuksi nenäni liikanainen puristus jota
vieläkin kirvelee. Vaan sen sijaan on teidän nyt maksaminen tämä lasku,
jonka olette meidän kauppahuoneesen velkaa.

TIKKANEN. Minua ei ole koskaan ennen nikottanut, mutta kun astuin tuon
kynnyksen yli tähän huoueesen, niin se alkoi, -- vaan oikeastaan se oli
isäntäni käskystä, sillä teidän tämän vuotinen vuokranne on vielä
maksamatta ja ennenkuin täältä lähden niin täytyy minulla olla rahat,
ylössanomisen uhalla.

HOFFMANN. Senlaiset karhuamiset ja huomautukset eivät sovellu
vastaanotto-tunnilla.

TIKKANEN. Muulloin teitä ei saa nähdä. Päivät pysytte kun karhu
pesässänne ja herra ties missä illat oleskelette.

HOFFMANN. Vai niin. Noh, koska minä olen teidät kaikki parantanut, niin
annan minä teille vastalaskun. Ensinnäkin ilmoittakaa isännällenne että
neljännes vuoden vuokra on merkittävä minun hyväkseni teidän
parantamisestanne.

TIKKANEN. Olkaa hiidessä. Nikotuksesta kiskoitte hiukseni.

HOFFMANN. Kuka sen on sanonut? Näkikö veli Sundström että minä olen
häntä hiuksista kiskonut?

SUNDSTRÖM. Mitenkä minä olisin voinut nähdä kun pääni oli nyytissä.

HOFFMANN. Niin, teillä ei ole vieraita miehiä. Merkitkää siis neljännes
vuoden vuokra hyväkseni.

TIKKANEN. Tämä asia ei tähän pääty. Hyvästi! (pois).

HOFFMANN. Jatkukoon, jatkukoon minun puolestani.

NEULANEN. Tahdotteko heti maksaa saatavani!

HOFFMANN. Suuriko se olikaan?

NEULANEN. Kaksikymmentä markkaa.

HOFFMANN. Jaa, teillä oli vaikea tauti ja minä olen sen parantanut,
siis molemmin puolin olemme kuitit.

NEULANEN. Minä en tähän suostu. Kaupungin-voudin saatte niskaanne vielä
tänäpäivänä. Hyvästi. (Pois).

HOFFMANN. Antaa tulla vaan! (Rikkoselle). No mitäs te vielä odotatte?

RIKKONEN. Minä odotan saatavaani.

HOFFMANN. Turha vaiva. Minä en kuitenkaan maksa.

RIKKONEN. Minä en saa lähteä pois, ennenkun olen rahat saanut.

HOFFMANN. Siinä tapauksessa on minun laittaminen teille joku huone
kuntoon täällä.

RIKKONEN. Ette siis aijo maksaa?

HOFFMANN. En. Teillä oli vaikea aivastustauti, jota muut lääkärit eivät
olisi voineet parantaa. Te voitte maksaa minun puolestani sen laskun.

RIKKONEN. Kylläpä sen vielä maksatte, jos ei hyvällä niin pahalla.
(Pois).

HOFFMANN. Ha-ha! -- No mitäs veli Sundström sanoo?

SUNDSTRÖM. Mitäpä minä sanon. Tuo hiiden lusikkavesi, sehän se taitaa
tehdä lopun tästä elämästä.

HOFFMANN. Mikä lusikkavesi?

SUNDSTRÖM. Mikäkö? Se, jolla veli valeli mun päätäni. Voi, voi kuinka
sitä kihelmöi.

HOFFMANN. Joutavia. Veli saa olla huoletta, ei se ollut lusikka-vettä,
-- mutta eihän se haukotus olisi muuten mennyt.

SUNDSTRÖM. Mitä? Eikö se ollutkaan lusikkavettä?

HOFFMANN. Puhdasta vettä, tuosta karahviinista, mutta minun täytyi
sanoa sitä lusikkavedeksi, sillä eihän se haukotus muuten olisi
pelästynyt.

SUNDSTRÖM. He, he, he! Totisesti, minun täytyy sanoa, että veli on
viisas lääkäri; mutta onko se aivan varma, ett'ei se ollut
lusikkavettä.

HOFFMANN. Varma totuus.

SUNDSTRÖM. Niin -- ja eihän mun päätäni enään kihelmöikään. Minä luulen
että se oli turha pelko, -- tuonlainen säikähdys, joka pian menee
ohitse, -- -- mutta muistaahan veli Hoffmann sen yön, kun me korttia
tuota -- -- -- ja minä jäin vähän saamiseen, -- sentähden minä -- -- --

HOFFMANN. Vai sentähden? -- Niin, oikein. Minä taisin vähän hävitä
silloin veljelle.

SUNDSTRÖM. He, he, he! Ei maksa vaivaa mainita, he, he, he! Jaa, hah!
Paljokos minä nyt olen veljelle maksamista tästä haukotuksen
parannuksesta?

HOFFMANN. No -- -- oliskohan viisi markkaa --

SUNDSTRÖM. Viisi markkaa! Niin viisikö markkaa, -- niin, tuota, mutta
eiköhän veli tuosta vähän tinkisi, -- vettähän se vaan oli. -- Minä
ajattelin että, eiköhän tuosta yksi markka -- -- --

HOFFMANN. Liian vähän. -- Mutta mitenkäs paljo se olikaan, -- se minun
häviöni siinä korttipelissä?

SUNDSTRÖM. Niin, en minäkään sitä niin varmaan muista. Mutta sen minä
muistan aivan varmaan, että minä, siinä viimeisessä pelissä voitin
veljeltä 12 mk. Ja sentähden minä oikeastaan tänne, -- -- -- niin, älä
pahastu veli Hoffmann, mutta rahaa se sekin on.

HOFFMANN. Aivan oikeen. Se oli kaksitoista markkaa. No niin. Mutta kun
minä nyt olen parantanut veljen siitä ikävästä taudista, niin vaadin
minä siitä työstäni kaksitoistakymmentä markkaa ja niin on välimme
kuitti. Se on selvä ja lopullinen tili välillämme, ja tuossa on ovi.
Astukaa heti ulos.

SUNDSTRÖM. Kuinka? Ajaako veli -- -- no no, minä menen, -- mutta miksi
veli sitte ei ole lukenut itseänsä oikein todelliseksi lääkäriksi -- --
no no, -- eihän se tähän kuulu, -- mutta se kaksitoista markkaa, -- --
niin, niin, minä menen -- paitsi jos minä sentään maksaisin sen viisi
markkaa, veli -- -- --

HOFFMANN. Viisi markkaa, ha, ha, ha! Ulos veli!

SUNDSTRÖM. Kyllä, kyllä. Mutta jos minä vaan siitä lusikkavedestä saan
jotain jälki seurauksia, niin -- -- he, he! Minä tarkoitan siitä
oikeasta vedestä. -- -- Miks'ei veli sitte ole suorittanut tutkintoa
lääketieteessä -- -- --

HOFFMANN. Se on minun asiani. Ulos!

SUNDSTRÖM. Mutta minkätähden niin kiivaasti?

HOFFMANN. Sentähden että minä niin käsken ja sentähden että
vastaanotto-tunti on nyt loppunut. Ulos!

    (Työntää ulos).

(Esirippu alas).





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Omituisia sairaita - Ilveily 1:ssä näytöksessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.