Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Risto Rytkönen
Author: Aurén, Petter Wilhelm, 1826-1896
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Risto Rytkönen" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



RISTO RYTKÖNEN

Kirj.

P. W. A. [Petter Wilhelm Aurén]


Kertomuksia Pohjois-Savosta vanhoilta ajoilta. I.



Oulussa, 1892.
Tekijän kustannuksella.
B. B. Bergdahlin kirjapainossa.



Risto oli reipas poika, häntä ei maailman murheet rasittaneet.
12 vuotiasna lähti hän kotoaan "kaupalle". Kun joku tiellä kulkija
kysyi, mikä mies hän oli, vastasi Risto:

"Kauppias".

"Mitä sulla on kaupan?"

"Leipäsaksia".

"Vai niin, oho sinua, kauppias!"

Ken oli vielä uteliaampi ja kysyi: "mistä olet ja kenen poika?" niin
sai vastauksen:

"Rytkölästä, Lassin poika".

"Kuinka vanha olet?"

"Nie snaju, mull' on kiire, hyvästi!" vastasi Risto.

Jo kuudentoista vuotiaana oli Risto kulkenut Suomenmaan päästä päähän,
ristiin rastiin, sekä kesäaikoina vaeltanut Aunuksessa ja Vironmaalla
karjan paimenena ja kuin muutenkin näissä maissa leipäsakset saivat
paremman kaupan kuin kotimaassa, jossa leivästä oli suuri puute,

    "kun sota riehui raivossa
    ja halla poltti peltoja".

Näillä Aunus- ja Viroretkillänsä oli Risto oppinut venäjää, kuten hän
itse kerskaili. Samoin kerskaili hän osaavansa ruotsiakin, jota oli
oppinut Uudellamaalla ja eteläisellä Pohjanmaalla matkustellessaan.

Riston isä Lassi asui veljensä Jussin mökissä, jota Ristokin
luonnollisesti piti kotinaan ja jossa hän aina levähteli pitkien
kaupparetkiensä perästä.

Veljekset Lassi ja Jussi olivat uutteroita metsästäjiä, pyytivät
kesällä lintuja ansoilla, koukuilla ja satimilla, talvella jäneksiä
langoilla ja kettuja raudoilla (sangoilla).

Lassi oli ainoastaan jäneksen ja linnun pyytäjä, "sillä", sanoi hän,
"ketunpyytö on yhtä konstikasta kun käräjänkäynti, en siihen puutu".

Jussi taas oli pääasiallisesti ketunpyytäjä; "sillähän saapi rahaa yhtä
helposti kuin vallesmanni", sanoi Jussi.

Lassi pyyti ja sai paljo jänesstä ja lintuja, niin että niitä joulun
aikana karttui kokonainen aitallinen; hänellä olikin tapana sanoa:
"Kyllä on taas talven takapää hyvin likellä, ennenkuin Lassin
ruokavarat loppuvat".

Muuta työtä kuin pyytöä ei Lassi koskaan tehnyt, eikä osannutkaan
tehdä, paitsi sen verran halonhakkausta, että hänen osansa mökin
pikku tupaan pysyisi lämpimillä, liha saatiin keitetyksi ja sauna
lämpimäksi illalla. Sauna lämmitettiin ja siinä kylvettiin joka ilta,
halkometsäkin oli aivan saunan seinän vieressä. "Minä elän hyvästi
työlläni", sanoi hän ja toivoi hartaasti, että hänen toivorikkaasta
ainoasta lapsestansa, Ristostakin tulisi pyytömies. "Kyllä Ristosta
tulee pyytömies, hän syntyi kekrin aattona, se on hyvä merkki", lausui
Lassi, kuu Riston kasvatus tuli puheeksi; "Risto on kyllä viisas
poika", jatkoi isä.

Mutta, isänsä suureksi suruksi, Ristolla ei näyttänyt olevan vähääkään
pyytömiehen taipumusta.

Lassi lausui asiasta murheensa Ristolle: "Mitä sinusta tulee poikaseni,
kun et opettele pyytämään? Ei sulla ole jäneslankain eikä ansain
puutetta, niitä on minulla yltäkyllin, -- juokset vaan ympäri maailmaa
ja kun kotona olet, niin makaat yöt ja päivät päästään, ei tullut
pyyntömiestä sinusta".

"No tarvitseehan levähtää päivällä, kun on yön raskaasti nukkunut",
mutisi Risto isälleen.

Risto oli kuitenkin pahoilla mielin, kun isä oli murheissansa hänen
tähtensä. Eräänä talvipäivänä sanoi Risto:

"Isä, antakaa minulle jäneslankoja, niin lähden hakemaan jäneksen
polkuja ja virittämään lankoja".

Lassi ihastui niin että ilokyyneleet vuotivat silmistä.

"Kas niin poikani, lähde vaan pyytämään. Osaatko virittää langan?"

"Enköhän osaa".

Vakuudeksi kuitenkin otti Lassi kepin, sitoi langan siihen ja näytti
kuten se viritetään ja asetetaan polulle j.n.e.

"Kun olet langan virittänyt, niin sano:

    "Viipo viljaa viipymättä
    Jänö lauko lankahani --
    Ellös sivui sipsuttele,
    Pitkäkorva koikkaele,
    Hiippa hilpeä poikani --
    Metsän mukava mulikka
    Kiellä raiskat raatamasta
    Viljan luona viipymästä!"

"Hiihdä sitte yhdeksän askelta takaperin langalta pois. Muista nyt vaan
sanat, muistatko, sanopas!"

"Muistan", sanoi Risto ja lausui:

    "Viipo jänö virsunesi
    Pitkäkorva koipinesi" --

"No ei se niin ollut, kuuntele nyt tarkoin kun minä sanon". Lassi luki
taikasanat uudelleen ja Risto perässä siksi että hän ne oikein osasi.

Risto laittoi suksensa "reilaan" ja lähti hiihtämään jäneslankakääry
kainalossa, hakemaan muka jäneksen polkuja, vaan hiihtikin kylään
erääsen taloon, jossa asui yksi hänen ikänensä kumppani, Olli Tuokinen.
Nämä kumppanit olivat jokapäivä yhdessä, kulkivat "kaupalla",
paimenessa j.n.e.

"No mihinkä sinä olet matkassa jäneslankakääry kaulassa?"

"Jäniksen pyytöön", irvisteli Risto.

"Vai pyytömies sinusta tuli ainakin, sitähän isäsi aina on toivonut,
oletko virittänyt jo lankoja metsään?"

"En ole vielä, tulin sinun kanssasi tuumaamaan mitat ja mihin niitä
lankoja panisi, että saisin jäneksiä; siitä isä hyvin ihastuisi".

"Pane lanka iltahämärässä, kylvyn jälkeen, veräjän pieleen saunan
nurkassa. Ota sitten, kun isäsi on nukkunut, aitasta jänes ja pujota
sen lankaan, aitassahan on paljo jäneksiä, eikähän isäsi niistä niin
tarkkaa lukua pidä että kaipaisi yhtä jos hän saapuisi käymään
aitassa", neuvoi Olli.

"Sepä oli näppärä keino, minä panen kaksi jänestä lankaan, niin isä
oikein ihastuu".

"Kaksi yhteen lankaan kerralla, sitä isäsi ei usko".

"Uskoopa kyllä, kun minä selitän asian. Tule vaan meille huomen
aamulla, niin saat nähdä".

Iltahämärässä hiihteli Risto kotiinsa, olevinaan hyvin väsyksissä, kun
muka oli hiihdellyt koko pitkän päivän metsiä.

"No löysitkö polkuja ja virititkö lankoja?"

"En löytänyt kun yhden polun ja sille viritin langan; saa nyt nähdä jos
siihen tarttuu jänes".

"Kyllä nyt jänes juoksee kun on selkiä ilma ja pakkanen, muistitko
sanat oikein?"

"Muistin kyllä ja panin vakuuden vuoksi vielä vähän lisääkin".

"No mitä panit lisää?"

"Sanoin: Lauko jänö lankahani, kaksi, kolme kerrallansa!"

"Se nyt on joutavaa, en kuuna päivänä ole saanut kahta jänestä kerralla
yhdestä langasta, vaan kaksi lintua olen saanut kerralla satimesta ja
niin somasti että linnut olivat juosseet satimen alle vastakkain. --
Kyllähän se on hyvä, että pyytömiehellä on sanoja".

"Paniko isä lisäsanoja silloin kun sai kaksi lintua satimesta?"

"Lienen ehkä pannut, en häntä nyt muista".

"Eihän se ollutkaan tyhmästi isä, kun panin lisäsanoja, ehkäpä saan
kaksi jänestä", irvisteli Risto hyvillä mielin ja lisäsi itsekseen:
"Olli saapi pitkän nenän huomen aamulla, ukko jo puoleksi uskoo minun
jänessaalini, trallallallaa".

"Mitä siinä rallattelet, mene kylpemään ja laita itsesi maata; minä
olen jo kylpenyt".

Kun Risto tuli saunasta tupaan, niin Lassi jo nukkui raskaasti.
Ristokin pani maata, vaan kun oli varma siitä, että isänsä nukkui, puki
hän hiljaa vaatteisiin, pujahti ulos tuvasta, meni aittaan, otti sieltä
kaksi jänestä, kantoi ne veräjälle saunan nurkassa, viritti jäneslangan
veräjän pieleen ja pujotti jänekset lankaan, päät vastasuunnikkain,
näyttäen muka, että jänekset olivat juosseet vastakkain ja tarttuneet
yht'aikaa lankaan.

Nyt hiipi Risto taas tupaan, pani maata ja oli nukkuvinaan, vaik'ei uni
saapunut silmiin, sillä hän iloitsi jo edeltäpäin isänsä suurta
ihastumista seuraavana aamuna.

Päivän valjettua seuraavana aamuna juoksi Risto pyydyksellensä ja
huusi: "Isä, isä tulkaapa katsomaan kun on kaksi jänestä langassa!"

Lassi-ukko juoksi siunaillen Riston luokse ja -- kah kummaa! -- kaksi
jänestä oli tarttunut yhteen lankaan.

"Empä tuota kummaa vielä ole nähnyt, vaik'oon saanut monta sataa
jänestä", ihmetteli Lassi.

"Mutta lisäsanat, eikö isä muista!"

"Mitkä lisäsanat?" kuului Ollin ääni.

"Kyllähän _sanat_ auttavat, sen kyllä tietää jokainen pyytömies",
säesti Lassi.

"Mutta jos sanon isällesi", kuiskasi Olli Riston korvaan.

"Pidä suus kiini".

Olli: "Teetkö mulle virsut keväällä?"

Risto: "Teen, pidä suus kiini!"

Lassi hyppeli ihastuksissansa ja laittoi suuret "kestit" Riston
ensimmäisen onnellisen pyydön muistoksi; lautamies Viisanen, susivouti
Melkoinen, unilukkari Nukanteri sekä sen renki Taavetti ja Olli
kutsuttiin kestiin. Lassi kävi itse kutsumassa vieraat, jotka olivat
arvokkaat kun ollakin piti niin juhlallisissa pidoissa. Unilukkarin
renki tosin ei ole erittäin arvoisa, vaan kun se kosioipi Liisaa, niin
pitää hänkin kutsua. Molemmat Riston saamat jänekset keitettiin. Lassi
itse keitti ne ja opetti Ristolle "keittosanat":

    "Lämpö lemmen lapsukainen,
    Höystä keitos höyryssäsi,
    Maukkaaksi maajahaksi.
    Rypistele näppisilläs
    Suola lihan liitoksihin!"

"Entäs lisäsanat?" määkäsi Risto.

"Ole vaiti! ei keittosanoissa käytetä lisäsanoja".

Sitte kun keitto oli tarkoin maistettu ja kypseksi tunnettu,
ammennettiin se kapustalla lihoinensa lieminensä isoon pöydälle
asetettuun pahkakuppiin, jonka ympärille kestivieraat ynnä talonväki
Lassi, Jussi ja Risto istuivat. Itsekukin leikkasi omalla puukollansa
kupista lihapalasen ja nosti viisihaaraisella kahvelilla eteensä
pöydälle, jossa se pienenneltiin suunmukaisiin palaisiin.

Risto tosin oli huomauttanut isäänsä että kestissä Uudellamaalla ja
kaupungeissa käytettiin "taltrikkia" ja "kahvelia", joita voisi tehdä,
taltrikkiä vahvasta tuohesta, ja kahvelia katajasta eli kuivan kuusen
oksista. Vaan Lassi vastasi: "sellaisia joutavia herrastelemisia ei
tarvitse, pyytömiehet ovat ennenkin pitäneet kestinsä samalla lailla ja
siihen on jokainen tyytyväinen kun vaan keitto on makia ja kun siihen
saapi viinaryypyn alle. Minulla on vielä senverran viinaa, että saatan
tarjota vieraille ja setällesi; sinä et saa ottaa ryyppyä, viina ei
piisaa. Tässä tuonnoin ostin savotan Eerikalta putelin viinaa, siitä
meni kaksi jänestä vaikka on hän noita -- se Eerikka saattaa niin
paljon ottaa viinasta".

Lassi oli samalla kertaa isäntä ja emäntä kestissä, sillä ehkä
Jussilla, jonka mökissä Lassi poikineen asui, oli tyttö Liisa (vanhin
tyttö oli naimisissa miilumestari Mustosen kanssa) oli hän vielä liian
nuori -- ei täyteen 30 vuoden vanha -- ja siis ujo miesten seurassa,
jonka tähden Liisa menikin kestinajaksi saunaan. Liisakin muuten kulki
isänsä Jussin kanssa ketunpyydössä, ja oli erittäin taitava kärpän
pyytäjä.

Niin kestit pidettiin ja ryypyt otettiin, kestisanatkin lausuttiin ja
laulettiin.

Lassi lausui ensiksi kestisanat:

    "Anna vastakin vakava
    Metsän kuuluisa kuningas
    Aina onnea omalleni
    Viljaa virittäjälleni
    Jäneksiä jäämähänkin.
    Varjele virkatiet
    Raiskahilta rasittavilta.
    Suo ruokaa runsahasti!"

"Entäs lisäsanat" muistutti Risto.

"Mitä siihen panisin lisäsanojasi?"

"Anna kolme neljä kerrallansa -- eikö se passaisi?" liitti Risto.

"No olkoon", säesti Lassi.

"Esi-isäimme tapa oli tällaisissa juhlatiloissa pitää
laulukilvoitukset; tehkäämme me myös niin", kehoitti Lassi.

Susivouti lauloi:

    "Vieköön sudet vihollinen,
    Perkele sen penikatkin;
    Kaikki karhut kaatakohon,
    Ilveksetkin ihan kaikki!"

Unilukkari lauloi:

    "Papilla on pitkä takki,
    Pitkät jäljet jäneksellä.
    Pohjaton on papin säkki,
    Lukkarin on aina tyhjä".

Lautamies lauloi:

    "Pitkät takit, tyhjät säkit
    Sekä säkit pohjattomat, --
    Vieköön kaikki vihtahousu".

    [Vihtahousu = Piru.]

Unilukkarin renki lauloi:

    "Liisa laati liipasimen,
    kärpälle käpälälauvan".

Risto jatkaa ivaillen:

    "Siihen Taavi takertuipi -- -- --"

Jussi istui äänettä koko aterian ajan, vaan vihdoin hänkin piti
velvollisuutenansa pyytömiehenä ja vanhan hyvän tavan mukaan ottaa osaa
laulukilvoitukseen ja lausui siis:

    "Ennen esi-isämme
    Metsän viippajat vireeät,
    Kaatajat kamalan karhun,
    Saavat sortajat suden,
    Ketun konnan kellistäjät --
    Viljan kaiken kallistajat --
    Ne kestissä keskenänsä,
    Aterialla ainoisasti.
    Kiitosvirret veisasivat
    Ensin lahjain antajalle
    Luojalle laupiahalle --
    Emännille, isännille,
    Liittivät sen lisäksi,
    Kiitoslaulut laatelivat.
    Vielä laulun loppupäähän
    Pyytäjälle parahalle
    Viriteltiin pulska virsi.

    Siis kiitos sulle suuri luoja
    Lahjojen antaja armas,
    Ravinnosta rauhaisasta.
    Herttaisista herkkupaloista!
    Itse sullekin isäntä
    (Emäntää kun en näe)
    Lassi veli veikkoseni:
    Kiitos kelvoin keittäjälle,
    Kiitos ruoasta, ravinnosta,
    Atriasta armahasta!

    Riittää vielä Ristollekin
    Veljein poika pakaralle,
    Pyytäjälle parahalle;
    Kaikin sua kiittäkäämme,
    Kun saatoit meille saalihisi
    Rattoisaksi ravinnoksi,
    Illan kultaisen kuluksi,
    Päivänkullan päätteheksi.
    Olkoon onni ohjanasi,
    Lykky pyytöretkilläsi --
    Iloksi isällesi
    Setällesi semminkin --
    Ynnä kaikill' ystävilles!"

"Entäs lisäsanat", ivaili Risto.

"Tiijä huutia, poika, kiitossanoissa ei koskaan ole lisäsanoja", lausui
Lassi.

"Kyllä minä panen lisäsanat", kuiskasi Olli Riston korvaan.

"No mitä panisit?"

"Panisin näin:

    "Risto, Lassin pyytöpoika
    Pyytäjä pyövelin ruoka
    Sitoi langan saunannurkkaan
    Viritti pielehen veräjän;
    Jänöt kantoi kainalossa
    Isän aitasta varasti,
    Ja puput lankahan pujoitti. --"

"Reistaapa hiiskua, niin saat selkääsi", sanoi Risto hämmästyksissään.

"Sinäkö mulle antaisit selkään? Kas sitä minä en pelkää. Teetkö mulle
kontin kesällä, niin en pane lisäsanoja?"

"No muistatkohan sitte pitää nylkyri suusi kiini, jos sulle teen
kontin?"

"Kun kontin tehnet, niin en pane lisäsanoja".

Kestien jälkeen Risto makaili muutamia päiviä tuvassa. Eräänä päivänä
sanoi Risto isällensä: "Minulla tekee mieli lähteä hakemaan jäneksen
polkuja, saanhan minä lankoja, isä?"

"Saat, mene vaan".

Risto otti taas isänsä sukset ja lähti hiihtämään muka metsään, vaan
hiihtikin Ollin luo niinkuin viime kerrallakin. Nyt päättivät kumppanit
että lanka viritetään saman veräjän pieleen, mutta toiselle puolen
veräjää ja että kolme jänestä tällä kertaa pujotetaan lankaan niin että
kahden päät yhtäällepäin ja yhden pää vastasuuntaan. Muuten sovittiin
että Olli seuraavana aamuna taas samaan aikaan kun edelliselläkin
kerralla saapuisi muka kuin sattumalta samaan paikkaan. Kun Risto
illalla saapui kotiin, kysäsi isä:

"Löysitkö polkuja, kuinka monta lankaa viritit?"

"Löysin polkuja ja viritin 15 lankaa".

"Muistitko sanat?"

"Muistin ja panin lisäsanatkin: Anna kolme, neljä kerrallansa".

"Muistitko kaikki muut temput virityksen jälkeen?"

"Muistin".

"Kyll' sitten jumall' antaa riistaa!"

Risto teki taas kuten edelliselläkin kerralla: kun isänsä oli nukkunut,
hiipi hän ulos tuvasta, meni aittaan, otti sieltä kolme jänestä, vei ne
veräjälle, pujotti ne lankaan ja hiipi jälleen tupaan nukkumaan. Ne
toiset 14 lankaa piilotti hän lumeen. Seuraavana aamuna päivän tultua
käveli Risto veräjälle langan luo, jonne Ollikin saapui muka sattumalta
miltei yhtäaikaa. Pojat huutelivat muka kummastuksissansa niin että
ääni kuului tupaan, josta Lassi hyppäsi ulos säikäyksissään, luullen
Ristolle tapahtuneen jotakin pahaa. Mutta Risto, kun näki isänsä
hyppäävän ulos tuvan ovesta huutaa: "Isä, isä, tulkaa katsomaan kun
kolme kerrallaan!" Lassi rientää paikalle, näkee kolme jänestä langassa
-- se on totinen tosi -- ja sanoi: "Enpä ole kummempaa nähnyt enkä
kuullut. No vie jänekset aittaan! Sitähän minä aina olen toivonut ja
uskonut että Ristosta tulee onnellinen pyytömies, hän on syntynyt
Kekri-iltana, se on hyvä merkki se, -- ja nyt on käynyt ennustukseni
toteen -- Jumalan kiitos", lausui Lassi. Risto kantoi jänekset aittaan
ja lähti sitte hakemaan toisia lankoja, jotka hän muka oli virittänyt
metsään.

Risto panihe siis suksille ja lähtee hiihtämään, veräjästä
sivumennessään sieppaa hän ne lumeen piiloitetut 14 lankaa ja hiihtää
taloon, jossa Olli asui.

Nyt taas päättivät veitikat jatkaa pyytöilvettä edelleen jonakin
päivänä, ja päätettiin seuraavalla kerralla virittää kaksi lankaa
rinnatusten ja pujoittaa kaksi jänestä molempiin.

Lassi oli tosin tavattoman yksinkertainen, niin että hän uskoi melkeen
mitä hyvänsä, liioitenkin sellaisia tapauksia, joissa "sanoja"
käytettiin. Kuitenkin joutui hän vähän pyörälle ajatellessansa ja
miettiessänsä asiaa, kuinka kolme jänestä yhtäaikaa voivat tarttua
lankaan, hän viritti langan, otti kaksi jänestä niskasta kiini toisella
ja yhden toisella kädellänsä ja koetti niitä yhtäaikaa pukata lankaan,
päästäksensä täydelliseen vakuutukseen asiassa, vaan jänekset eivät
tahtoneet tarttua, hän teki monikertaisia kokeita, hän käytti "sanoja"
ja muita kokeneen pyytömiehen temppuja, vaan kaikki onnistumattomalla
tuloksella, nyt sai epäuskon häjy henki vallan Lassissa. "Tämäpä on
minusta käsittämätöntä, eihän se Risto, poika lurjus, vaan ole ottanut
aitasta jänekset ja pujoitellut ne lankaan", jupisi hän, ja päätti
tästedes pitää Riston toimia tarkemmalla silmällä.

Eräänä päivänä taas sanoo Risto:

"Enköhän taas lähde etsimään jänöjen polkuja ja virittämään lankoja?
Pitäähän isä kestit, jos pyytö onnistuu?"

"Mene vaan, pidetään kestit jos pyytö onnistuu", lausui Lassi
epäluuloisesti. No mitäpäs muuta, Risto taas matkaan, jäneslankakääry
kaulassa hiihtelee hän muka metsään, vaan kiertelee taaskin Ollin luo,
viettelee päivän siellä ja menee illalla taas kotiinsa.

Kumpikin, sekä Lassi että Risto panivat maata tavallisella ajalla.
Lassi pian kuorsaa ja on nukkuvinaan, vaikkei nuku. Risto, joka luuli
isänsä raskaasti nukkuvan, hiipii ulos tuvasta ja pujahtaa aittaan.
Aitan ovi ei näkynyt tuvan ovelle. Lassi myös pujahtaa ulos tuvasta ja
hiipii hiljaa aitan ovipieleen ja seisahtuu siihen keppi kädessä. Kohta
tulee Risto ähkäin ja puhkain aitan ovelle, kaksi jänestä kummassakin
kainalossa. Juuri kun Risto astui kynnyksen yli, tunsi hän lujan
kourauksen niskassansa, jonka jälkeen tiheät kepin läiskeet alkoi
karvastella takapuolta.

Riston oli nyt helppo arvata että isä oli niskassa, hän huusi: "Isä,
isä, älkää lyökö, en minä ole Risto, se on Olli".

"Vai Olli se onkin -- ahaa -- vai Olli se täällä varastelee jäneksiä,
no Ollin pitää saada kovasti rökkiinsä", sanoi Lassi ja kepin läiske
tuli aina tiheämmäksi. Vihdoin huusi Risto taas: "Isä rakas, älkää
lyökö, ei se ole Olli, vaan oma poikanne Risto!" "Ahaa, Ristoko se
onkin, vai niin -- no Ristolle annetaan kovasti rökkiin, ensin
varkaudesta ja siihen lisäksi valheesta".

"Mutta johan isä löi Ollia varkaudesta, älkää siis minua siitä lyökö",
lausui Risto.

"No, mihinkä Olli meni?"

"Varmaan juoksi kotiinsa", ivaili Risto.

"Löinkö minä Ollia varkaudesta?" kysyi Lassi.

"Löittepä tietenkin ja vielä aika kovasti".

"Mutta eihän minun käsistäni ole päässyt kukaan", sanoi Lassi.

"Pääsi kyllä, Olli pääsi, minä näin sen", vakuutti Risto, "älkää siis
lyökö minua varkaudesta, kun jo olette Rist... Ollia lyönyt". Samalla
onnistui Riston luiskahtaa isänsä käsistä.

"Lyökää nyt Ollia valheestakin", huusi Risto ja pötki tiehensä.

Lassi nakkasi jänekset aittaan, veti oven kiinni, meni tupaan ja pani
maata. Hän ajatteli ja aprikoi kumpiko Olli vai Risto se oli, jota hän
löi tavattuansa aitan ovella jänekset kainaloissa. Hän koettelee
pimeässä Riston vuodetta, Risto oli poissa.

"Ainakin se oli Risto", päätti Lassi vihdoin ja supisi: "Malta, Risto,
kyllä saat rökkiisi kun tulet kotiin. Hän taas on juossut Ollin luo.
Mutta olisi vähän väärin", jatkoi hän, "että löisin Ristoa, sillä
varastinhan minäkin isävainaan langoista jäneksiä ja vaihetin ne
viinaan Väisälän Pekalle, eikä isävainaja tiennyt mitään, minä
käyttäysin viisaammasti kuin Risto, siinä eroitus". Näihin mietteihinsä
nukkui Lassi-ukko raskaasen uneen.

Risto kun pääsi isänsä kynsistä, pilkisteli saunan nurkan takaa ja
näki, vaikka oli hyvin pimeä, mutta vielä tarkemmin kuuli, isänsä
menevän tupaan. Nyt Risto mietti päänsä ympäri, millä konstin päästä
tästä kamalasta pyytöseikasta. "Kun pääsisin tästä pulasta, niin heitän
hiiteen koko pyytöhomman", päätti hän. "Muuten on se hyvin väärin",
jatkoi Risto, "että tällä kurjalla lailla petän vanhaa isääni, ei --
pois nämä koukut pitää heittää, kun vaan nyt pääsisin tästä tyhmästä
pulasta. Nykaarlepyyn nimismies sanoi mulle kerran -- sen muistan --
Risto, tee mitä muuta hyvänsä, vaan älä tee väärin, älä varasta, älä
valehtele! -- ja se herra sanoi oikein. Kumminkin olen nyt sekä
varastanut että valhetellut. Varkaus tosin tässä kohdassa ei ole niin
erittäin vaarallinen, eli ei oikeastaan varkaus, sillä jäneksethän isä
on saanut takasin, vaan teko on kuitenkin petos. Jokohan menen isän
luokse ja tunnustan kaikki. Vaan se pieksää minun pahan päiväiseksi.
Kun isä ymmärtäisi tämän asian oikein, kun se tuntisi kuinka raskas
mulla nyt on, niin ei se löisi minua kun tunnustaisin ja pyytäisin
anteeksi, mutta isä ei ymmärrä. Ei, kyllä tästä pulasta pitää päästä
selville jollakin kavaluudella". -- Risto tunsi hyvin isänsä tavat, hän
tiesi että kun Lassi-ukko kerran pani maata, niin nukkui hän pian ja
nukkui raskaasti. Risto pujahti uudelleen aittaan, otti taas neljä
jänestä, meni veräjälle, viritti kaksi lankaa rinnatusten ja pujoitti
kaksi jänöä molempiin lankoihin. Sen tehtyänsä hiipi hän hiljaa tupaan
ja pani maata, vaan eri paikkaan penkille, ei tavalliselle
vuoteellensa, joka oli tuvan laattialla.

Aamulla varhain kun Lassi heräsi, puhalsi hän liedestä valkean päreen
päähän ja pisti toisen pään seinän rakoon, niinkuin tapa oli. Hän näki
Riston makaavan penkillä tuvan nurkassa. Ristokin oli heräävinään
samassa vaikka oli valveilla ja katselee ympärillensä, kummaksuen muka
kuinka hän makasi penkillä, vaikka vuoteensa oli laattialla ja sanoo
vihdoin: "Unissani varmaan olen tänne kömpinyt, kosken muista mitään".

"No, etkö ole ollut ulkona yöllä?" kysäsi Lassi.

"En".

"Enkö minäkään ole ollut yöllä ulkona?"

"En minä ole kuullut, että isä olisi liikkunut paikaltaan, isä varmaan
on nähnyt unta".

"Eikö Olli olekaan varastanut aitasta neljää jänestä ja enkö ole
pitänyt sinua niskasta ja pieksänyt Ollia?"

Risto: (itsekseen) "siltä tuntuu tauksissani kun olisit Ollia
pieksänyt, aijai" -- (ääneen): "En suinkaan minä ole nähnyt enkä
kuullut mitään semmoista -- aijai".

"Lassi: -- Mitä -- aijai?"

Risto: "Näveri pisti sormeeni, aijaijai".

Lassi: "Mene ulos ja hiero sormeasi lumella niin pian paranee.
Untakohan olen nähnyt, tuossahan on keppikin, jolla pieksin Ollia".

Risto: "Unta isä on nähnyt ja keppi samoin, aijaijai, -- menen
hieromaan sormeani lumella".

Heti päivän valjettua tuli Olli taas veräjälle, jonne Ristokin riensi
ja kertoi Ollille lyhykäisesti, mitä yöllä oli tapahtunut.

Risto taas huutaa, kun näki isänsä kartanolla: "Isä, isä, tulkaa
katsomaan, kun on neljä jänestä". Lassi-ukko köpittää paikalle, näki
ihmeen taas ja siunaili ja luki kiitossanoja "Tapiolle taitavalle" y.m.
-- "Tuota se minun menneen öinen uneni merkitsi", lausui vihdoin Lassi.
"Jumalalle kiitos, pojastani tuli aika pyytömies".

Illalla pidettiin kestit, vielä juhlallisemmat kuin ensimmäiset. Lassi
hankki kannun viinaa, josta meni kolme jänestä ja yksi pari metsoja.
Riston pyytämismaine oli nyt ylimmällään koko kylässä, vieläpä
naapurikylässäkin, laajalta ja lavialta puhuttiin ja ylistettiin,
mimmoinen jalo pyytömies Rytkölän Ristosta tuli, vaikka häntä ennen
niin pilkalla kohdeltiin. Itse lautamies Viisanenkin, kun Risto meni
Viisalaan, käski Riston kammariin ja tarjosi ryypyn, niinkuin
aikamiehelle ainakin. Samoin kohdeltiin Ristoa unilukkari
Nukanterillakin j.n.e.

Risto itse oli päättänyt, ja sen päätöksensä hän juhlallisesti julisti
Ollille, ettei hän sen päiväsen perästä, kuuna päivänä aikonut ryhtyä
koko pyytöhommiin, kun kerran oli kunnialla päässyt siitä pahasta
pulasta.

       *       *       *       *       *

Riston tekokyky oli muuten hyvin alkuperäistä. Kuljeksiessaan
"kaupalla" ja paimenretkillänsä kesäaikoina, oli hän uuttera tekemään
virsuja, tuohikoppia eli pallia, tuohitorvia ja pajupilliä. Jopa oli
hänen teollisuuskykynsä kehittynyt niin korkealle, että hän tekasi
tuohikontinkin, jota hän ei koskaan, paitsi öillä, jättänyt seljästänsä
ja jossa hän tallehti kaikki tavaransa, joka ei ollut juuri
paljonpaljo, 1 puukko tuohikuppineen, 1 vanha näveri, 1 sileä kivi,
vasara, tulukset (tulitikuista siihen aikaan ei tietty mitään),
muutamia rautanauloja, palanen nuoraa, tuohikoppi eli palli ja palanen
vanhaa huuliharppua. Pukunsa oli mitä resua milloinkin sattui, kesällä
aina avopäin ja avojaloin, talvella joku takkiresu päässä ja virsut
jalassa. Näöltään pulska, tukka melkeen sysimusta, vartaloltaan solakka
ja pitkä, liikkeessänsä hyvin reipas.

Viimeisten pyytökestien perästä ei Ristolla näyttänyt olevan vähääkään
halua pyytöhommiin, vaikka isänsä häntä useasti muistutti asiasta.
Risto oli nyt kerran päättänyt, ettei sekautua koko pyytökeinoihin, kun
hän niin onnellisesti pääsi viimeisestä pulakasta. Talvi oli kulunut ja
kesä oli kohta käsillä, kun Lassi, toivottomana taas Riston
pyytömiestaipumuksesta, eräänä päivänä sanoo Ristolle: "En minä enää
jaksa sinua nenästä vetää, kun sulla itselläsi ei ole huolta ja halua,
Pyytömiestä sinusta ei sittenkään tule, sen nyt hyvin näen, vaikka olen
sulle hankkinut jäneslankoja ja ketunrautoja yltäkyllin, saat katsoa
eteesi, varoita vaan ettet joudu vallesmannin kynsiin, kun sulla ole
'laaka vörsvaaria'. Virsut ja tuohikopit, joita vähän teet, eivät
miestä elätä, sillä välillä juokset pitkin kyliä, mene rengiksi
johonkin!"

"Rengiksi! syömään naurishauvikkaita apposten kanssa ja särpämään
jäistä pikiöljy vinkerää piimäsinukkaa samasta ammeesta hevosten
kanssa, nehei, siitä ei tule mitään isä rakas!"

"No, mitä parempaa on sulla sitte toivossa? Esimerkiksi Eerikka
Tuovisen talossa Tuovilan mäessä pidetään sekä palkallisille, että
muulle työväelle hyvä ruoka, sillä isäntä ja emäntä syövät väkensä
kanssa samassa pöydässä ja samaa ruokaa eikä piimäammeita pidetä
hevostuvassa, koeta päästä sinne rengiksi!"

"Jaa, entäpä jos menisit Tuovilaan rengiksi, ehkäpä pääsen vävyksi
taloon. Annahan on nätti tyttö, eikö ole, isä?"

"On kyllä, mutta Tuovilan Annako sinusta huolisi?"

"Eipä tiijä, olenhan se minäkin nuin komianlainen poika. Kun mennä
pyhänä olimme marjassa, niin tein minä Annalle ropposen ja Anna sanoi
oikein ihaillen: kiitos Risto, sinä olet oikein nälli! ja minä poimin
Annalle kourallisen hyvin kauniita vattuja, ja Anna sanoi: takki, nälla
Risto! Anna kun on ollut setänsä luona Kuopiossa, on opetettu puhumaan
ruotsia ja kun minäkin osaan ruotsia, niin puhumme sitä. Viimeksi
erotessamme sanoi Anna: Koo nu seera Risto po Tuovila okso, (joka
suomeksi tarkottavi: Käy nyt rakas Risto Tuovilassakin) ja minä sanoin:
Takkar miukaste.

"Niin, minä menen Tuovilaan rengiksi ja pääsen vielä isännäksi; siinä
ei olekaan muita perillisiä kuin Anna. -- Te keksitte hyvän keinon,
isä, hurraa!"

Lassi katseli kummin silmin ainoan poikansa riemupuhkeita ja supisi
itselleen: "saapa nähdä jos ei tuo onnistu paremmin kun jäniksen
pyyntö". Sanoi kuitenkin: "Kuule Risto, varoita vaan, ettet saa
rukkasia Annalta".

"Minäkö saisin rukkaset, ohhoo! Rukkasia en pelkää, vaikk' oisi
kuninkaan tyttö. -- Hei, Tuovilaan rengiksi ja sitte isännäksi isoon
Tuovilaan, kas se passaa! Mitähän kyläläiset ja Viisalan Sohvi, joka on
niin ylpeä, sanovat, kun Risto syöskomi hopiapislainen pitkävartinen
piippu hampaissa istuksii Tuovilan ison pirtin pöydän päässä, tahi
komentelee viertoväkeä isoilla paloilla ja heinämiehiä Enojoen isoilla
nurminiityillä".

"Kaikki hyvä, mutta ne rukkaset".

"Rukkaset, rukkaset, arka niitä pelkää, vaan ei tämä poika".

Pestausaika tuli. Risto teki uuden uutukaiset virsut, lainasi eräänä
sunnuntaiaamuna siltavoudin pojalta puhtaan paidan, uuden verkatakin,
uudet verkahousut ja uuden huopahatun, pesee silmänsä ja kampaa
hiuksensa, ensikerran eläissänsä äitinsä kuoleman jälkeen monta vuotta
sitte, (kamman oli saanut lainaksi Tiukka Antilta, joka oli mainio
kampamestari) pukeiksen niin komeasti ja lähtee reippasemaan Tuovilaan.
Konttinsa jätti hän kaipauksella kotiinsa. Tuovilan kujansuun kentälle,
tien vierellä, jota Riston oli mentävä kylään, oli kokounut joukko
kylän ja muidenkin lähikyläin nuorisoa leikkimään, kuten tapa oli
pyhäpäivinä. Kun Risto lähestyi joukkoa, niin ottivat miehet lakit
päästänsä kumarrellen ja naiset niijaisivat syvästi; kukaan ei tuntenut
Ristoa nyt, vaikka hän muuten oli hyvin tuttu kylässä. Arveltiin:
"Mikähän herra se oli, isoon Tuovilaan näkyy kävelevän, mitähän asiaa
sillä sinne on" j.n.e. Luomaniemen Jussi arveli: "Ei suinkaan se ole
herra kun sillä oli virsut jalassa, eihän herrat kulje virsuissa".
Uuran Maija: "saattaa silti herra olla, jos on virsuissa lystin vuoksi
kävellessään metsillä; olen minä kerran nähnyt sotamajurinkin kävelevän
virsut jalassa ja se vielä kirkonkylässä!" -- "Saattaapa kentiesi olla
sotamajurin poika, Tuuri, häntä en oikeen tunne vaik'oon sen kyllä
nähnyt, vähän sen näkönen tuo oli", arveli Kaarakkalan Pekka.
"Katsokaamme kun hän lähtee Tuovilasta, niin menemme sinne kysymään",
päätti joukko.

Risto saapui niin Tuovilaan ja tapasi isännän kotona. Isäntä katseli
pitkään, otti lakin päästänsä ja kumartaen kysyi: "kuka te olette?"

"Risto Rytkönen".

"Ka, Risto. Tuhat tulinen, kun en sitä tuntenutkaan, kuinka sinä nyt
olet niin viinissä vaatteissa?"

"Ainahan niitä vaatteita löytyy, kun tosi tarve tulee", vastasi Risto
rehevästi.

"No, mitä sulla on asiaa nyt Risto?"

"Tuota, minä arvelin kysyä, tuota tuota, ottaisitteko minun rengiksi?"

"Rengiksi! no, joko sinä aijot ruveta työntekoon, ja mitä työtä sinä
osaat?"

"No, osaanhan minä kaikenlaista, osaan tehdä virsuja, tuohikoppia ja
konttiakin. Olen minä pyytänyt jäneksiäkin, niitä sain kerrankin kolme
yht'aikaa yhdestä langasta".

"Kolme jänestä yht'aikaa yhdestä langasta! oh, hoo, jopa pistit pitkän
valheen, Risto, eihän kolme jänestä saata mennä kerralla lankaan".

"Saattaa kyllä, kysykääpä isältä, niin saatte kuulla etten valehtele".

"Muuten ovat nuo luetellut työsi melkeen vähäpätöisiä. Virsunteko,
erittäinkin vierto ja rovio aikoina, on kyllä tarpeellinen, vaan meidän
rengit tekevät tavallisesti itsekukin virsunsa. Mutta onhan sitä meillä
kesänaikana liijoitenkin, paljo muutakin työväkeä, jotka tarvitsevat
virsuja, erittäinkin vaimoväkeä, jotka kaikki eivät osaa itse tehdä,
niin ehkäpä virsunteko kykysi tulee hyväänkin tarpeesen. Tuohikoppia
taas meillä ei tarvita, joka koppia lyöpi ja niitä tarvitsee, tehköön
itse. Konttejakin on talon tarpeeksi entisiä. Jäneksiä kyllä saat
pyytää talviaikana, sehän on hyvä, erittäinkin kun kehut olevasi niin
jalo pyytäjä; ehkäpä osaat ajaa ja ruokkia hevosta, sillä meillä on
paljo ajotöitä talviaikana erittäinkin".

"Kyllä minä hevosta osaan ajaa, kun kulunpäällä ollessani olen paljo
ajanut hevosella. Kerrankin kun Hiltulasta vietiin kaksikymmentä
kulkianta (kerjäläistä) Liholahteen, niin, kun kyytipojalla paleli
käsiä ettei saattanut ajaa, otin minä ohjakset ja se meni aika kyytiä,
niin että reki kaatui kolme kertaa taipaleella".

"Onhan tuo sekin muutamanlaista ajoa", sanoi isäntä nauraen, "no kuinka
paljo palkkaa sinä tahdot vuodelta?"

"Mikähän nyt olisi kohtuus, mitä isäntä antaisi?"

"No, en nyt tiä, kymmenen riksiä, siihen lisäksi saat viisi tolppaa
pestiä ja talon vaate; eiköhän se ole kohtuus?"

"No, onhan tuota rahaa siinäkin, olkoon menneeksi?"

"Mutta, Risto, ethän sinä ole vielä käynyt rippikoulua?"

"En".

"Vaan sun pitää selvittää rippikoulu, ennenkun tulet taloon; osaat kait
sinä lukea, opetti kait äitivainaasi, joka oli niin hyvä lukia,
sinunkin lukemaan?"

"Osaan minä lukea; äitivainaja, voi, voi kun kuolit", huudahti Risto,
suuret kyyneleet silmissä; "rippikoulusta tuumaan isän kanssa".

Risto sai nyt pestirahat ja lähti pötkimään isänsä mökille. Porstuassa
kohtasi hän Annan ja sanoi: "Ja kommer reng po Tuovila" (Minä tulen
rengiksi Tuovilaan).

"Ahaa, hvad kan du göra", (mitä sinä saatat tehdä) kysäsi Anna.

"Ja kan jööra va som helst, tu voor sii", (minä saatan tehdä mitä
hyvänsä, saat nähdä).

"Kuinka sinä nyt olet niin viinissä vaatteessa ja silmäsikin niin
puhtaana etteihän sua tunnekkaan enään Risto?"

"Ja haar loona o'm", (ne olen lainannut).

Risto, kun nyt oli saanut asiansa selville Tuovilassa, lähti viuhtomaan
aika kyytiä takasin isänsä luo. Sillaikaa kun Risto oli isännän
puheilla kammarissa, oli kylän nuoriso leikkikentältä kokoutunut
Tuovilan isoon pirttiin uteliaana tietääksen mikä herra se oli, joka
oli isännän puheilla, ja niinpian kun Risto kerkesi ulos porstuasta,
purkausi väki ulos pirtistä aika töminällä porstuaan, saadaksensa
kuulla, mikä se herra oli. Isäntä astui myös ulos kammarista porstuaan
kummeksien väen kummallista tungosta. Ensimmäinen, joka tapasi isännän
porstuassa, oli Luomaniemen Jussi (eli Luoman Jussi). Hän kysyi
hämökkäästi, kuin olisi ollut kuuma puuro kurkussa:

"Kuk'oil tuo herra joka käv isännän puheella?"

"Kuka! mikä herra, en minä ole nähnyt täällä mitään herraa". Annalta
pääsi kilisevä nauru, joka tarttui koko nuoriso laumaan, joka myös
nauroi, tietämättä minkä tähden, niin että seinät helisivät. Jussia ei
naurattanut, kun hän luuli, että Anna ja koko joukko ivailivat häntä,
jonka tähden hän puoli vihassa matki isännän vastausta: "mikä herra",
tuo joka tuolla laukkaa pitkin kujaa, osottaen kädellänsä ovesta
kujalle.

"Jassoo, sekö herra, se oli Risto Rytkönen". Taas päästi Anna aika
kimakan naurun, johon koko joukko säesti, paitsi Jussi, huutain aina
väliin, Risto Rytkönen, Risto Rytkönen, hi hi hi ja väliin huudahti
aina joku ivaten: "No Jussi, nythän sait tietää kuka herra oli". Jussi
oli vihassa ja sanoi:

"Johan minä sanoin teille kentällä, kun häntä kumartelitte ja
niijailitte, ettei se suinkaan ollut mikään herra, kuin käveli
virsuissa".

"Kuka se ensiksi kumarteli? Jussi, Jussi, Jussi, muistaakseni", sanoi
Uulan Maija.

"Jussi, Jussi, Jussi", huutivat kaikki yhteen ääneen.

"Kaikkia niitä on herrojakin, jokohan lähden perään ja annan sille aika
selkäsaunan, minulla olisi sille entistä maksettavaa", mutisi Jussi.

"Äläkä lähde, Risto antaa sulle oikean herraskylvyn ja sitte tulee
samanlainen käpälämäenlasku, kun Salmeenin heinäpielekseltä mennä
talvena, muistatko sitä Jussi?" irrotteli Kaarakkalan Pekka.

"Ja Risto ehkä rutustaisi simsettisi ja tahraisi lankkisaappaasi",
matkivat tytöt joukosta.

"No Pekka, mitenkä se kävi Jussille Salmeenin heinäpieleksellä, kun
äsken sanoit, kerro, kerro!"

"Se oli näet sillä lailla", kertoi Pekka, "että Renkelin Heikillä oli
Siikakosken talo syrjämaana mutta ei maksanutkaan maan veroja vaikka on
rikas, jonka tähden maa myytiin maaherran kansliassa ja sihteeri
Salmeeni osti maan. Huolimatta siitä ja huolimatta Salmeenin kiellosta
teki Renkelin Heikki heinät maan niityiltä ja pielesti ne niinkuin
ennenkin. Salmeeni oli sanonut, sen kaikki tiesivät, ettei Renkelin
Heikki heiniä vie, heinännoutajat saavat selkäänsä. Renkelissä
tuumattiin miten heinät saataisiin kotiin. Jussikin oli kuullut
Salmeenin uhkauksen ja sanonut: Aha minä olisin heinännoutajain
joukossa, niin jumaliste vietäisiin heinät kotiin.

"Renkelin Heikki oli päättänyt, että eräällä aamupuhteella, kun vielä
oli pimeä, varustaa kahdeksan miestä ja yhtä monta hevosta
heinännountiin. Jussia oli pyydetty joukon päällysmieheksi tietysti,
itsekehutun urhoutensa vuoksi. Ristolla oli vähän vanhaa kostoa
Renkelin Heikille, joka mustasukkaisuudesta oli Riston ajanut eräänä
pakkaisiltana pirtistänsä yön selkään. Kun Risto oli kuullut Renkelin
Heikin väkivaltavehkeet, niin hän aikanaan huomautti asiasta Salmeenia,
joka pyyti Ristoa ilmoittamaan tarkemmin ajasta milloin väkivalta oli
aivottu tapahtumaan. Hiljan illalla ennenkun heinännounti Renkelissä
oli päätetty, hiihti Risto Salmeenin luokse ja määkäsi: 'Moron kommer
te hämtta höena'.

"'Puhu suomea, en minä ymmärrä ruotsia'.

"'Huomenaamupuhteella tulevat ne noutamaan heiniä!'

"'Ahaa, mitä nyt on tehtävä, tappelemaan minä en rupea, kieltämään
kyllä menen, mutta eihän se auta. Montako miestä sieltä tulee
heinännountiin?'

"'Kahdeksan miestä ja kahdeksan hevosta, kohta koko Kärsämän kylän
kaikki miehet ja hevoset, aikoovat näet viedä kaikki heinät yhdellä
kertaa'.

"'Sanoitko, että tulevat jo pimeän aikana aamulla?'

"'Niin, pimeän aikana', vastasi Risto.

"'Äläpä huoli, minulla on kone, jonka avulla ehkä saatamme
heinännoutajat ajaa käpälämäkeen. Tuleppa tänne Risto'. Salmeeni
talutti Riston pimeään kammariin, pani siellä päähänsä muutamanlaisen
naamarin, johon hän puhalsi. Siitä tuli vähän ihmisen haamonen
hirmuinen esine, tuumaa pitkät hampaat ja veripunanen kieli riippui
suusta ja siinä oli suun kohdalla kone, joka, kun kovasti puhui, antoi
senlaisen hirmuisen mölinän, että hiukset nousivat pystöön sitä
kuunnellessa.

"'Sepä on kone, jonka avulla heinännoutajat pötkivät pakoon
nurinniskoin kuin jänekset', vakuutti Risto hämmästyneenä.

"'Kuinka varhain luulet heinännoutajain saapuvan pielekselle?'

"'Kyllä ne ovat siellä viimestäänkin kuudenaikana, ja silloinhan on
melkein pilkkopimiä, erittäinkin nyt kuutonna aikana', vastasi Risto.

"'Etkö auta minua, Risto niin varustamme hirmun huomenaamulla. Pieles
on liki metsän rantaa, ja sitäpaitse on pieleksen vieressä iso tiheä
pajupensas. Sinä otat koneen kanssasi ja piilottaut pensaasen, etteivät
heinännoutajat sua näe. Minä hiihtelen suksin toiselle puolen pielestä,
kun noutajat tulevat, ja kiellän heitä ottamasta heiniä, jota kieltoa
ne luonnollisesti eivät tottele, niin silloin sinä hyppäät pensaasta
ylös ja kiljaset koneesta mitä sanoja tahdot. Laita vaan kone niinkuin
olen näyttänyt'.

"'Kyllä minä olen apuna asiassa; tästä tulee lemmon hupanen leikki',
vakuutti Risto.

"Risto oli laittaunut aikaisin pensaasen, oli saanut Salmeenilta
turkin, jonka hän puki nurin päällensä, ynnä muutenkin varustettu
vaatteilla vilua vastaan. Risto odotti ikävissään näytelmän alkua.
Vihdoin tulevat heinännoutajat pielekselle, kerskaillen keskenänsä:
'Tulkoompa nyt Salmeeni estämään heinänvientiä' j.n.e.

"Jussi oli ensiksi laittanut häkkinsä pieleksen viereen, muut olivat
aikeessa tehdä samoin. Jussi kiipeää pieleksen harjalle muka hankoamaan
heiniä häkkiinsä, kun samalla Salmeeni hiihtelee pielekselle ja sanoo:
'Älkää hyvät ihmiset tehkö väkivaltaa, heinät ovat minun'.

"'Sinun, vainiin! pötki tiehesi, eli saat selkääsi, meitä on kahdeksan
miestä. Muuten minä yksin olen mies hoitamaan mokoman reppanan, kun
sinä olet, tule vähän likemmäksi, niin nakkaan sinun tuonne
kuusikkokorpeen, sieltä saat hakea heiniä', uhkaili Jussi. Samalla
hyppää Risto pensaasta, hirmunen mölinä kuuluu: Mitäs täällä tehdään,
-- helvettiin koko joukko! pyörittäin ja heiluttain kummituspäätänsä
niin että se näytti kymmeneltä. Jussi kääntää päätänsä taaksensa,
hyppää alas pieleksen harjalta ja lähtee laukkaamaan pakoon mitä
nivelistä pääsi, muut perässä. Noin virstan päässä Jussi ei vielä
uskaltanut katsoa taaksensa, vaikka mölinä oli lakannut, kysäsi
juostessaan: vieläkö tulee? -- luullen paholaisen yhä ajavan tasaa.

"Hevoset tulivat raivoon ja laukkoivat mikä minnekin, muutamat tietä
toiseen kylään ja muutamat metsään. Yksi hevonen oli tarttunut
valjaistansa kahden puun väliin pieleksen läheisyydessä, josta se ei
päässyt edes eikä ta'as.

"Sittekun Risto ja Salmeeni olivat nauraneet itsensä puolikuoliaksi
'onnistuneelle näytelmälle', irtauttivat he hevosen vankeudesta.
Hevonen valjastettiin uudelleen, Risto istui tyhjään heinähäkkiin,
sanoen: 'Minäpä ajan Renkeliin kuulemaan, mitä heinännoutajat tietävät
kertoa urhoretkeltänsä!'

"Risto oli ajanut Renkelin talon kartanolle, käveli pirttiin ja lausui:
'Hiihdellessäni jäneslankojani kokemassa, löysin hevosen tyhjän
heinähäkin kanssa ja toin sen taloon, tuolla on kartanolla, keltähän
hevonen unhohtui metsään?'

"Samalla astuu Renkelin Heikki (isäntä) pirttiin ja katsahtaa Riston
kysymyksen johdosta pirtin akkunasta kartanolle. 'No hiisi, meijän
raudikkohan tuo on, mistä sinä sen löysit, Risto?'

"'Likeltä pielestä Salinlahden niityn rannalta, jossa raudikko oli
tarttunut kahden kuusen väliin ja suurella vaivalla sain hevosen siitä
irti'.

"'Tästähän lähtivät varhain aamulla kahdeksan miestä, jokaisella
hevonen, heinähäkki perässä, noutamaan heiniä Salinlahden niityltä.
Luomajussilla oli raudikko. Mitä on tapahtunut ja mihin hornaan miehet
ja muut hevoset ovat joutuneet; eihän vaan Salmeeni niitä ole...'

"Ne urholliset heinännoutajat olivat kauhuissansa ja häpeissänsä
kaikessa hiljaisuudessa hiipineet ja istuneet karsinan puoleisen
rahille uunin viereen, niin ettei isäntä, joka oli nukahtanut
kammarissa, kuullut heidän tuloansa eikä ensin pirttiinkään tullessansa
heitä havannut, äänettä kun istuivat katsellen toisiansa pitkin
naamoin. Lieneekö koskaan maailmassa annettu näytelmää, jonka katsojat
olisivat olleet niin synkkäisellä mielellä ja näyttäjät niin
riemullisia, kun tässä näytelmässä.

"Vasta sitte kun isäntä oli kävellyt peremmäksi pirttiä, havahti hän
heinännoutajat istuvan rahilla 'allapäin, pahoilla mielin, kallella
kaikin kypärin'.

"Isäntä, kun huomasi miehet istuvan äänettä rahilla, kiljasi: 'No,
miehet, missä ovat heinät ja hevoset?'

"'Helvettiin kaikki heinät ja hevoset! En kuuna päivänä lähde mokomalle
heinäretkelle, vaikka veisi vihtahousu venäläinen heinät ja hevoset
yhtaikaa', ärjäsi Jussi kauhuissansa. 'Enkä minä. Enkä minä', huusivat
joka mies yhteen ääneen.

"'Siellähän elämä oli, siellä pieleksellä', jatkoi Jussi. 'Juuri kun
olin päässyt pieleksen harjalle ja alotin hankoomaan heiniä häkkiin,
tulee Salmeeni renttu ja kieltää ettei heiniä saa ottaa, kun ne ovat
hänen, muka. Hälle annoin minä aika vastaukset, mutt' yhtäkkiä ilmestyy
metsästä toiselta puolen pielestä joukko hirmusia keijukaisia, jotka
älisivät niin -- voi kauheaa! ja niitten naamat -- voi hirmua! ja
meidän täytyi lähteä pakoon'.

"'Jokainen sen tietää, että Salmeenilla on koko paholaisjoukko
palveluksessa. -- Kuuluuhan niitä näkyvän useasti sen kotonakin
kaikennäköisiä', säesti isäntä.

"'Luitko, Jussi, kuinka monta keijukaisia oli', kysyi Risto
irvistellen.

"'Lempo niitä jouti lukemaan, oli kait niitä vähintäänkin
kolmekymmentä'.

"'Olivatko isoja?'

"'Oli yksikin niin pitkä, että pisimmän kuusen latvan yli näkyi sen
kauhunaama, se juutas varmaan oli päällikkö, sillä oli syltää pitkät
sarvetkin, muut olivat vähän pienempiä'.

"'Vai niin!'

"Näin on minulle kerrottu varmalta taholta", päätti Pekka
kertomuksensa. Koko nuorisojoukko huuti kuin yhdellä suulla: "Jussi,
Jussi, semmoinen sankari!"

Jussi, silmittömästi suutuksissa, karjasi: "Valehtelet, Pekka, sen
kotka", ja lähti käpälöimään Riston perään mutisten: "Mutta malta
Risto, vai sinä se olit keijukaisseppänä Salinlahden heinäpieleksellä;
sen kepposen saat maksaa selkänahkallasi, malta sinä".

Risto, joka nyt ei pitänyt kovin kiirettä ei kerjennytkään kauvas,
ennenkun näki jonkun juoksevan perässänsä ja ehkä ei likellä, tunsi hän
Jussin sekä aavisti Jussin kiireenmuotoisesta juoksusta hänen saaneen
jotakin vihjaa Riston tepposesta heinäretkellä, joten hän heti otaksui,
ettei Jussi laupeuden pakosta rientänyt hänen luoksensa, sen vähemmän
kuin hän entuudesta tiesi, ettei heidän välillä vallineet ystävyyden
tunteet, ehkä tutut keskenään olivat. Vakuuden vuoksi poimi Risto
kiireesti, kuitenkin herättämättä Jussin huomioa, pikkukiviä taskuunsa
ja käveli huolettoman näkösenä eteenpäin, kuitenkin varulla, ettei
Jussi kerjennyt kovin likelle. Risto kyllä juoksemalla olisi kerjennyt
monta kertaa jättää Jussin, mutta hän ei tahtonut, sen vuoksi, että
Jussi olisi saanut aihetta kutsua häntä pelkuriksi, jota nimeä Risto
suurimmalla innolla kammoi. Polkutie, jota he nyt kulkivat, ohjasi
vetelälle suoniitylle ja siellä joutui Jussi Ristoa niin liki, että
Risto oli kuulevanaan jonkun juoksevan perässänsä ja kääntyi katsomaan
taaksensa. Jussi, joka oli varustanut itsensä vankalla kepillä, jolla
hän oli aikonut muokata Riston pahanpäiväseksi, oli nyt kymmenkunnan
askelta Ristosta. Risto näki heti Jussin kiukkuhaamusta, ettei siinä
ollut ystävyyden varjoakaan, eikä Jussikaan malttanut hallita
kiukkuansa, vaan puisti heti keppiänsä ja pakisi: "Ähä sinä virsuherra
-- sinä kyläluuta -- sinä -- sinä sysinokka -- sinä koppimestari --
sinä kissantappaja -- sinä keijukaisseppä -- sinä -- sinä -- -- kas nyt
saat selkänahkallasi maksaa kaikki temppusi yhdellä kertaa sinä
tuiskunserkku".

Risto sieppasi taskustansa pienosen kiven, joka vinkuen lensi Jussia
leukaan. Kivi vei myötänsä Riston sanat: "Aha -- sinä pupun kaima --
muuta nimeä sulla ei ole -- pötki jo käpälämäkeen!" Jussi vilahteli
ympärilleen saadaksensa jotakin heittoasetta, mutta kun ei nähnyt
mitään sellaista asetta, lähti hän pötkimään pitkin laukoin pakoon,
Risto perään. Kivi toisensa perästä lenti Jussin takapuoliin. Joka
kerralla kuin Risto lennätti kiven Jussin perään, huuti hän: "Pupu,
pupu, pupu, rukka".

Pian katosi Jussi näkymättömiin ja Risto käveli verkalleen isänsä
mökille.

       *       *       *       *       *

Riston lähdettyä Tuovilasta sanoi isäntä Annalle: "Kaunis poika tuo
Risto, kun se on oikeissa vaatteissa ja pessyt silmänsä, jota se
harvoin taitaa tehdä". "No, onhan tuo muutama Ristokin", vastasi Anna
punastunein kasvoin. Isä katsoi Annaan kummastuksella ja sanoi:
"Käskepä äitisi tulla tänne kamariin".

Emäntä tuli heti ja isäntä sanoi:

"Minä pestasin äsken Risto Rytkösen rengiksi tulevaksi vuodeksi".

"No ehkäpä hän saattaa jotakin tehdä, vaik'ei se tähän asti ole tehnyt
muuta, kun juossut ympäri maailmaa. Mutta eihän se olekaan kumma, kun
Risto-riepu äitinsä kuoltua lapsena jäi yksinkertaisen isänsä
kasvatettavaksi. Riston äiti oli erinomaisen siisti ja toimekas
ihminen, hänen eläissä oli Rytkölän mökki siisti kuin aika herrastalo
-- ihme, että Hanna oli ottanut tuon Lassi-töpperön mieheksensä! Kerran
kysyin Hannalta vaan leikillä, kuinka hän oli saattanut rakastua
Lassiin. Hanna vastasi: 'Niinhän se onnenratas pyörii tässä
maailmassa', ja puhkesi katkeraan itkuun, niin että sydämensä pelkäsin
halkeavan. Siitä arvasin, että joku onnettomuus hälle oli tapahtunut,
enkä senkoommin koskenut siihen asiaan".

"Se onkin hyvin hämärä asia", lausui isäntä, "eikä tällä seudulla muut
kuin minä tiedä, kuten asia oikeastaan on. Sillä välipuheella, ettet
hiisku kenellekään, kerron sulle asian: Kuten muistat, matkustin toissa
talvena Hämeessä pellavan ostolla. Sillä retkellä kohtasin eräässä
talossa vanhanpuoleisen vaimon, joka kertoi että monta vuoitta sitte
palveli eversti T:n perheessä H:n kaupungissa erään köyhän virkamiehen
tytär, mampseli Hanna S. seuraneitenä. Hanna mamseli oli komea ja
nerokas tyttö. Everstin vanhin poika Torsten, joka oli nuori kaunis
herra ja kuuluu nyt olevan majuri, oli rakastunut Hannaan ja tahtoi
naida hänet, vaan se aateliylpeä T:n perhe, Torstenin vanhemmat ja
sukulaiset, nousivat kokonaan raivoon, kun Torsten ilmoitti asian.
Hanna, tämän tiettyänsä katosi paikalta, eikä tiedä kukaan vielä
tänäpäivänä mihin se on joutunut. -- Tämä kertomus, kun sitä vertailen
siihen, mitä niinä aikoina puhuttiin nimittäin että Isoonsavolaan oli
saatu uusi komea emäntäpiika ja että se oli leski, koska sillä oli
lapsi, sopii minusta Riston äidiksi, sillä hänen nimensä oli Hanna ja
oli ennen naimistansa emäntäpiikana Isosavolassa. Jos Hanna oli leski,
sitä en tiedä, sen vaan luulen varmaksi, että nykyinen sotamajuri, joka
täällä tuontuostakin kulkee järjestämässä meidän vähäisiä sotajoukkoja,
on eversti T:n poika Torsten, josta vaimo mulle kertoi ja -- mikä
minusta on kummaa -- on Risto aivan majurin näkönen, ja majurin poika
Tuuri on hyvin yhdennäkönen Riston kanssa. Lassi oli silloin renkinä
Savolassa. Hän oli silloin, kuin nytkin, hyvin typerä, muuten
hyväsävynen. Työtä hän ei osannut muuta kun hakata halkoja ja
metsästää. Pyytömies on Lassi aina ollut hyvä, hän kantoi metsästä
lintuja ja jäneksiä niin paljo että Savolassa oli lihaa yltäkyllin
talon isolle väelle ja paljon lähetettiin rovastille ja vallesmannille.
Hanna taas oli erinomaisen taitava ruanlaittaja, sen laittamat
lintu- ja jänespaistit olivat maanmainioita. Muistan kerrankin, kun
Savolassa oli suuret kinkerikestit, joihin luonnollisesti oli kutsuttu
kaikki kirkonkylän herrasväki, kun ruustinna sanoi: niin hyvää
lintupaistia kun Hanna laittaa ei saa missään, johon kaikki sääntivät.
Syötyänsä kiitteli ja syleili herrasväki Hannaa, niinkun hän olisi
ollut talonemäntä. Ja emäntä Hanna oli ei nimeltä vaan näöltä ja
teolta. Puhtaassa piika-asussansa esiintyi hän kuin ruhtinatar kaikkein
muiden rinnalla. Niinä kolmena vuotena, kun hän oli Savolassa
emäntäpiikana, muuttui talo melkeen tuntemattomaksi puhtaudessa ja
järjestyksessä. Sitä kyllä kaikki ihmettelivät ihmettelemälläkin,
minkätähden Hanna oli ottanut Lassin mieheksensä, ehkä hällä oli
tarjona hyviäkin kosioita.

"Savolan isäntä oli kerran leikillään sanonut: Hanna, kun tulet
naimisiin, niin annan sulle Rauhaniemen torpan, se on hyvin kaunis
paikka, kuten itse monta kertaa olet sanonut, siinä on sievät pelto- ja
niittytilukset, kolmisen lehmää ja hevosen siinä voipi pitää ja
asuinhuoneet hyvässä kunnossa, vaikei siinä nykyjään ole asukasta.
Rauhaniemi! -- ah kuinka se on minulle sopiva -- Rauhaniemi, ah! --
tuhansia kiitoksia! -- oli Hanna sanonut riemumielissänsä.

"Hanna oli kerran iloissansa leikitellen sanonut koko talonväen
kuullen: 'Minusta ehkä tulee Rauhaniemen emäntä, saati vaan saan miehen
-- isäntä on luvannut'.

"'Olen kyllä luvannut ja se lupa pitää', lausui isäntä, myös koko talon
väen kuullen.

"Lassikin oli jo aikoja sitte hartaudella toivonut pääsevänsä Savolan
torppariksi Rauhaniemeen, mutta kun nyt kuuli miten hänen hellin
toivonsa sai niin odottamattoman kuperkeikan, tunsi hän niinkuin olisi
saanut kuolinpiston sydämeensä. 'Voi, voi jos oisin parempi, niin ...
mutta enhän sitä uskalla kuiskata omaankaan korvaani, sen vähemmin
Hannalle', oli Lassi vaikeroinut itseksensä.

"Eräänä päivänä, kun Lassi kohtasi Hannan kahdenkesken, sanoi Lassi:

"'Kyllä minä tuon teille lintuja ja jäneksiä sitte kun tulette
Rauhaniemen emännäksi'.

"'Tuopiko Lassi? sepä on oikein siivosti'.

"'Tuon', vastasi Lassi, suuret kyyneleet silmissä.

"'Tuopiko Lassi kernaasti?'

"'Tuon oikein kernaasti', ja puhkesi itkuun.

"'No, miksikä Lassi on niin murheissa, mitä on tapahtunut?'

"'Ei häntä juuri ole tapahtunut mitään, voi jos minä oisin parempi!'

"'Parempi? onhan Lassi siivo ja ystävällinen ihminen'.

"'Niin, vaan minä olen niin kehno'.

"'Kehno? ei suinkaan, onhan Lassi rehellinen ihminen'.

"'Vääryyttä tosin en ole tehnyt äyrin edestä kellekään, mutta...'

"'Mutta? mitä sitte tarkoitat?'

"'En uskalla sanoa'.

"'Uskalla? miksi et uskalla?'

"'En tohdi'.

"'Minä suutun jos et sano mitä tarkoitat'.

"'Jos olisin parempi, niin...'

"'Taas sama virsi -- niin?'

"'Niin saattaisin tulla Rauhaniemen isännäksi samalla kertaa kun Hanna
emännäksi ... mutta...'

"'Tahtoisitko sen?'

"'Jos tahtoisin! vieläkin kysyy, se on ollut hartahin toivoni siitä
asti kun ensikerran näin Rauhaniemen'.

"'No, tule sitte Rauhaniemen isännäksi!'

"'Otatteko minun isännäksi Rauhaniemeen -- mieheksenne?'

"'Otan!'

"'No, Herra Jumala! -- nyt on minulla kaikki mitä maailma saattaa
antaa, enkä pyydä muuta Jumalalta enkä ihmisiltä'.

"'Mutta Lassi, sinun pitää olla hyvä isäpuoli Ristolle, oletko?'

"'No olen, saatte vaan nähdä. Minä opetan sen aika pyytömieheksi, --
milloin se on syntynyt?'

"'Kekrin aattona, viisi vuotta sitte!'

"'Kekrin aattona, se on hyvä merkki se, kyllä Ristosta tulee hyvä
pyytömies!' lausui Lassi riemuiten.

"'Tuotko nyt kernaasti lintuja ja jäneksiä Rauhaniemeen?' kysäsi Hanna.

"'Saatte vaan nähdä, että tulee metsänviljaa yltäkyllin'.

"'No, se asia on nyt selvillä, nyt lähdemme sanomaan isännälle,
emännälle ja muulle talonväelle mitä on tapahtunut!'

"Lassin kasvot loistivat taivaallisriemusta kun hän käsikädessä Hannan
kanssa käveli vieras tupaan, jossa isäntä ja emäntä istuivat.

"'Tässä saan esitellä Rauhaniemen torpan isännän ja emännän!' lausui
Hanna.

"'Mitä nyt? -- Lassi! -- mitä kummitusta -- Lassi?' huutivat isäntä ja
emäntä yhteen ääneen.

"'Niin -- Lassi', sanoi Hanna kainosti.

"Pian sai koko talonväki kuulla tämän mainion uutisen. Kaikki
törmäsivät onnittelemaan parikuntaa. Lassin koukkuselkä oikeni niin,
että hän näytti puolta kyynärää pitemmältä kun ennen. Muutenkin yleni
Lassin arvo talonväen silmissä niin, että siihen siaan, kun häntä ennen
puhuteltiin pilkka- ja komppasanoilla, häntä nyt kohdeltiin
kunnioituksella ja kutsuttiin tästälähtein teiksi.

"Vihdoin lausui Savolan isäntä:

"'Ehkä tämä kohtaus oli odottamaton, on asia kuitenkin sellainen, että
se ei koske minuun eikä muihinkaan. Hannalla on vapaus valita miehensä.
Rauhaniemen olen luvannut Hannalle ja sen saatte -- sanasta miestä --
sinne saatte mennä asumaan, niinpian kun olette vihityt, eli milloin
tahdotte. Kaksi lehmää saatte uudentalon apua, hevosta saatte lainata
talosta, niinkauvan kun saatte hankituksi oman, hevosia on talossa
yltäkyllin. Talossa saatte olla, niinkauvan kun tahdotte, ja varustella
itsellenne talon värkkiä'.

"'Ja minä annan neljä lammasta kesävilloinensa ja kymmenen kyynärää
sarkaa', sanoi emäntä.

"Hanna ja Lassi kiittelivät isäntää ja emäntää heidän niin suuresta
hyväntahtoisuudestaan. Isäntä vastasi kiitoksiin sanoen: 'Me olemme
Hannalle suuressa velassa kaikesta hyvästä, mitä hän on talossa tehnyt
näitten kolmen vuoden ajalla. Talon lapset, sekä suuret että pienet,
ovat Hannalta oppineet paljo hyvää sekä sisällisesti että ulkonaisesti.
Sanalla sanoen: Hanna on muuttanut tämän talon kerrassaan paratiisiksi.
Se vähä, jolla saatamme teitä auttaa, on ainoastaan vähänen palkinto
työstäsi, Hanna. Suuri kiitos ja kunnia, Hanna!'

"'Suuri kiitos ja kunnia Hanna', säisti emäntä ja lapset yhteen ääneen.

"'Jumalapa Teitä siunatkoon isäntä, emäntä ja hyvät lapset!' lausui
Hanna hartaasti.

"'Mutta kun minulla ei ole mitään antaa kihloiksi Hannalle', kuiskasi
Lassi isännälle.

"Hanna kuuli Lassin kuiskauksen ja vastasi:

"'En minä tahdo mitään kihloja, annat mulle lempisydämesi, niin siinä
kyllä'.

"'Onhan sulla Lassi, toihan veljesi Jussi nykyjään tänne sinulle
myytäväksi kymmenen ketunnahkaa, teetä niistä Hannalle kappa!'

"'Mutta ne ovat Jussin ja millä minä ne maksan?' sanoi Lassi
alakuloisesti.

"'Kyllä minä hoidan maksuasian, vie sinä vaan nahat Kettulan-Matille
peitottaviksi; sano terveisiä minulta, että nahoilla on hyvin kiire.
Räätäli-Kalle kyllä sitte ompelee kapan'.

"'Ja minä kudon päällisen', huuti talon vanhin tytär!

"'Kuinka minä, mökin emäntä, voisin kulkea ketunnahkakapassa,
jonkamoista ainoastaan korkeitten ja rikkaitten herrain rouvat
pitävät', puheli Hanna.

"'Ei ole kukaan arvokkaampi kun Hanna pitämään hyviä vaatteita', sanoi
isäntä.

"'Se on tosi', myönti Lassi. Hän riensi aittaan, kokosi nahkat ja
nahkakääry seljässä hiippoi mitä koivista pääsi Kettulan-Matin luo ja
huuti: 'niillä on hyvin kiire. Terveisiä Ison-Savolan isännältä!'

"'Laitetaan heti!' vastasi Matti.

"'Joutuuko ne heti?' kysäsi Lassi.

"'Tulevalla viikolla!'

"'Vai vasta tulevalla viikolla!' sanoi Lassi huokaillen.

"Lassi käveli takasin kotiin allapäin ja pahoilla mielin.

"'No, mikä Lassia vaivaa, kun olet niin pahoillasi?' kysyi isäntä.

"'Vaikka sanoin terveisiä isännältä, lupasi Matti valmistaa nahkat
vasta tulevalla viikolla'.

"'Hyvä', sanoi isäntä.

"'Hyväkö? Miksei laittanut niitä heti,' marisi Lassi.

"'Ei ne niin pian joudu, niissä on paljo työtä'.

"'Paljoko työtä! valmiit nahkathan nuo olivat', väitti Lassi.

"Joulun aattona pidettiin Isossa-Savolassa Hannan ja Lassin vihkiäiset
ja isot häät, joihin oli kutsuttu paitsi muita, rovastin herrasväki.
Häissä oli ilo ylimmillään, jokaisen povessa hehkui tyytyväisyyden ja
rauhan tunteet.

"Hiljan illalla vihdoin, kun häävieraat jo olivat lähteneet kukin
kotiinsa, sanoi isäntä:

"'Eikö nuorelle parikunnalle tule jo uni, hevonen on valmis portaan
edessä!'

"Hannalla oli hyvin vaikea salata hämmästystänsä, hänellä kyllä oli
ollut huolta tulevasta asunnostansa ja sen varustuksesta, mutta
isäntäväki oli vakuuttanut, että sen asian kanssa kyllä kerjetään,
jonka vuoksi Hanna luuli, että hän miehinensä jää edelleen joksikin
ajaksi taloon. Hannan hämmästys siis oli suuri, kun hän ajatteli
täytyvänsä lähteä autioon tyhjään mökkiin. Hän kuitenkin otti
talonväeltä jäähyväiset katkeralla mielellä, jonka hän toki osasi
salata, ja sanoi:

"'No, Lassi, nyt lähdemme uuteen asuntoomme! Missä tyttäret ja pojat
ovat, että saisin heillekin sanoa hyvästi?'

"'Mihin lienevät juosseet. Minä toivon kohtaavamme useasti, kun tulemme
asumaan näin liki toisiamme', vastasi isäntä teeskentelemättä.

"'No, Lassi', kiirehti Hanna.

"'Minä olen valmis', sanoi Lassi, joka ei murehtinut muuta, kunhan sai
Hannan kanssansa. Hanna kääräsi Riston uuteen ketunnahkakappaansa,
ajatellen: kyllähän yhden yön tarkenee kylmässäkin näin varustettuina,
ja niin istuivat rekeen. 'Muut tavaranne, jotka nyt eivät mahdu rekeen,
lähetän huomenna, ja toivon että Hanna itse tulee niitä noutamaan, niin
saamme kuulla minkälaisia unia näitte uudessa asunnossanne', sanoi
isäntä.

"'Kauniita unia totisesti', ajatteli Hanna. Synkät pilvet pimittivät
hänen mieltänsä, katkerasti katui hän kevytmielisyyttänsä, kun oli
matkaansaattanut tällaisen majanmuuton. Ristokin alkoi itkemään
täydeltä kurkkua, kysyen monta kertaa: 'Äiti mihinkä me nyt lähdemme?'
Tämäkin lapsen kysymys katkeroitti yhä enemmän Hannan sielua. Riston
kysymykseen hän ei antanut muuta vastausta kun ajatteli: 'Maailma on
kylmä ja rauhaton, ihmiset kolkkoja ja itsekkäitä', j.n.e. Kun olivat
istuneet rekeen, niin ajoi renki aika viuhkaa Rauhaniemeen päin. Hanna
ajatteli: Renkikin ajaa sukkelaan päästäksensä meistä niin pian kun
mahdollista 'kaikkialla kylmyyttä vaan'. Pian joutuivat ajajat
Rauhaniemen näkyviin. Hanna näki pimeän läpi valkioita akkunoista, ja
kysäsi rengiltä: 'Mistä nuo valkiat näkyvät?'

"'Rauhaniemestä kait ne näkyvät', vastasi renki.

"'Ei siellä kyllä asu ketään, mutta kyllä valkiat näkyvät
Rauhaniemestä, se varma on', vakuutti renki.

"Pian ajoivat he kartanolle, jossa pimiässä näkivät seisovan kaksi
hevosta, jotka Hanna päivänaikana kyllä olisi tuntenut, ja kuulivat
kuskien puhuvan jotakin keskenänsä. Toinen kuski sanoi: 'No on se
muutamilla onni tässä maailmassa, kun tuollakin Lassi Rytkösellä, että
saapi tällaisen hyvän talon ja luultavasti aivan ilman, sillä millä
varoilla Lassi maksaisi!'

"'Ei taloa olisi Lassi saanut, sen on Savolainen antanut Hannalle, ja
tuo höperö otti Lassin mieheksensä', lausui toinen kuski.

"'Kyllähän tässä paikassa voipi hyvästi elää, liijoitenkin kun
semmoinen pohatta, kun Savolainen on tukena. Savola onkin muutamissa
vuosissa rikastunut mahdottomasti', lausui edellinen kuski.

"'Savolan rikastuminen on Hannan ansio. Mistähän se on kotoisin,
tiedätkö sinä?' kysyi toinen kuski.

"'En tiedä, enkä pidä vaaria, hyvä ja jalo ihminen kuuluu hän olevan'.

"Hanna ei ollut kuskien puheesta kuullut muuta kun äänen. Hän kysäsi
hämmästysäänellä:

"'Onko tämä Rauhaniemi?'

"'Ompa tietenkin', vastasi ääni kartanolta.

"'Ompa tietenkin', vastasi samalla toinen ääni kilisevällä naurulla
porstuvan ovelta; se oli Savolan Siinan ääni, jonka Hanna hyvin tunti.
'Tänne odotetaan uusia asukkaita', jatkoi Siina, hypäten samalla reen
viereen, siepaten Riston syliinsä ja vetäen Hannaa kädestä sisälle
huoneesen. Kun Hanna siten oli joutunut sisälle, ympäröi häntä parvi
nuorisoa, joka riemulla huuti: 'Terve tulemaan, Hanna, Rauhaniemeen!'

"'Terve tulemaan Herran nimessä', sanoivat rovasti ja ruustinna, jotka
myös olivat seuranneet Savolan nuorisoa edeltäpäin Rauhaniemeen,
saadaksensa nähdä, millä mielellä Hanna astui uuteen asuntoonsa. Hanna
oli niin hämmästyksissänsä, ettei hän ymmärtänyt mitä ajatella. Vihdoin
sanoi hän syvästi liikutettuna: 'Eikö tämä kaikki ole puhdasta
unennäköä? Ei, herällä olen ainakin, näenhän luonnollisilla silmilläni
kaikki esineet'.

"'Kuka on valmistanut minulle tämän odottamattoman ihastuksen?' huuti
Hanna ilokyyneleet silmissä.

"'Me olemme laittaneet huoneenne siihen kuntoon, että tässä voitte
aluksi asua', huuti Savolan nuoriso riemuiten.

"'Kyllähän sen arvasin, Jumala teitä siunatkoon, rakkaat lapset, tätä
minä en ole ansainnut', lausui Hanna, syleillen kaikkia.

"Savolan nuoriso oli nimittäin jo päivää ennen häitä, Hannan ja Lassin
tietämättä varustanut Rauhaniemeen kaksi asuinhuonetta hyvään
asumakuntoon, koristanut ja varustanut huonekaluilla parhaan älynsä
mukaan.

"Samalla hetkellä, kun Hanna oli sanonut: 'Tätä minä en ole ansainnut',
aukeni tuvan ovi ja Savolan isäntä emäntineen astuivat sisään.

"'Otetaanko tässä uudessa talossa vieraita vastaan näin yönaikana?'
kysyi isäntä.

"'Otetaan', määkäsi Lassi, isäntä kun hänkin muka nyt oli.

"Hanna ei saanut sanaa suustansa vastaukseksi, tämä uusi kohtaus teki
hänen kokonaan mykäksi. Hän hyppäsi isännän ja emännän luokse, jotka
seisoivat vieretysten, kietoi heidät käsivarsillansa ja vaipui heidän
rinnoillensa tukahtumaisillansa yhdellä kertaa sekä suru- että
riemuitkuun. Häntä kalvasi näet omantunnon haikeat soimaukset siitä,
että hän oli eronnut Savolasta katkeralla ja nuhteellisella mielellä;
toiselta puolen taas paisuttivat kiitollisuuden tunteet kyyneltulvaa.

"Noo, Hanna, tuollako surullisella lailla alotat uutta emäntätointasi?'
lausui isäntä.

"'Ei, rakas isäntä, se ole suru yksin, kun minua tällä erällä
liikuttaa. Kiitollisuuteni syvyyttä en voi mitata, vaan kun tunnen
itseni tuiki ansiottomaksi kaikkeen siihen suureen rakkauteen, jolla
minua niin runsaasti olette suosinut, niin tunnen suureen onneeni
sekoitetuksi ansiottomuuteni katkeruuden. Kiitollisuuteni sammuttaa
ainoastaan kuolema'.

"'Minä toivon, että tässä torpassa voitte elää kärsimättä suuria
puutteita. Vähäinen peltomaa on hyvää, pienoinen niittymaa samanlaista.
Hyviä kaskimaita on talon maalla, joita saatte, saati jaksatte
viljellä', lausui isäntä. Hän jatkoi:

"'Eihän tällä tienoolla olisi elämä kovin raskasta, saati saisimme
rauhan venäläisiltä, jotka tuon tuostakin ryntäävät rajan yli murhaten,
polttaen ja ryöväten. Kuninkaalla ei ole tarpeeksi sotavoimia
suojelukseksemme, eikä ole helppoa suojella pitkiä rajoja erämaissa,
meidän täytyy siis turvautua Jumalan apuun ja omiin voimiimme'.

"Näin kertoi rovastivainaja minulle koko Hannan historian. --
Rauhaniemessä elivät Hanna ja Lassi poikinensa aika hyvästi monta
vuotta, kunnes venäläiset taas eräänä kesänä suurella joukolla
ryntäsivät rajan yli, polttivat Isonsavolan poroksi ja ryöväsivät
kaikki omaisuuden, niin että ihmiset hädintuskin pääsivät vihollisen
kourista puolialastomina pakoon metsiin. Vihollisten joukossa oli nähty
Luomaniemen Jussi oppaana -- katala maansa petturi! Samanlainen hävitys
kohtasi Rauhaniemenkin asukkaita. Lassilla vaimonsa ja Riston kanssa ei
ollut nyt muuta keinoa kun turvautua veljensä Jussin pikku mökkiin,
jonne he muuttivat ja jossa pari vuotta asuttuansa Hanna kuoli. Risto
jäi kymmen-vuotiaana äidittömäksi. Lassi taas vajosi entiseen
typeryytensä, joten Riston kasvatus jäi kokonaan sikseen. Ei siis
kumma, että Ristolla oli katupojan viitteitä; tyhmä hän ei ole, enkä
minä luule olevan epärehellisenkään, minä vaan pelkään, että kun hän
tulee taloon, Anna rakastuu häneen".

"Mitä joutavaa. Anna on 14 vuotias ja Risto lienee kahdenkymmenen
vanha, rippikoulua käymättömät vielä molemmat", lausui emäntä.

"Minä tein sen välipuheen Riston kanssa, että hänen pitää suorittaa
rippikoulu ennenkuin tulee taloon".

"Anna tahtoo myöskin rippikouluun tänä syksynä", vastasi emäntä.

"Kas sitä, yhtaikaa rippikouluun, siitä ei tule mitään, kyllä Anna
kerkeää sinne tulevana syksynä", väitti isäntä.

"Tuossa vielä johtuu mieleeni", sanoi emäntä, "Hannan historia, sen
olen kuullut Hanna-vainaan omasta suusta, kun hän vielä eli, vaikk'en
siitä ole sulle puhunut, kun Hanna tahtoi ettei kukaan tarvitse tietää
hänen elämänsä vaiheista. Se on kuten kerroit, niin että Hanna oli
seuranaisena eversti T:n perheessä ja että Torsten rakastui Hannaan ja
tahtoi naida hänen. Vaan kun Torstenin vanhemmat ja sukulaiset olivat
jäykästi vastaan ja kun Hanna sai sen tietää, päätti hän kerrassaan
kadota pois paikkakunnasta. Hanna kertoi näin:

"'Kun rakkautemme meni jo liian pitkälle ja kuulin Torstenin vanhempain
jyrkästi kieltävän aivottua naimistamme, niin päätin kadota kauas
erämaahan. Vanhempani olivat kuolleet. Torsten esitti, että pakenisimme
yhdessä johonkin erämaahan Venäjän rajalle, eläisimme siellä vaikka
missä pikku mökissä, odottain parempia aikoja. 'Ja ehkäpä siellä
saataisiin olla päällikkönä ja apuna kansalle vihollista vastaan',
sanoi Torsten. Torstenin vanhemmat eivät olleet rikkaat, mutta kovin
aatelisylpeät. Torstenilla siis ei ollut suuria varoja, mutta hänellä
oli eräs hyvin rikas ystävä, joka oli luvannut kaikkea apua mitä
Torsten tarvitsi. Torsten sanoi: 'Köyhyyttä emme tarvitse kärsiä, mitä
muuta tarvitsemme, antaa meille rakkautemme'. Minä kuitenkaan en voinut
taipua Torstenin esityksiin enkä tahtonut sitoa häntä asemaan, joka ei
ollut hänen. Päätin siis paeta yksin ja rukoilin Torstenia, että
unhottaisimme kaikki ja eroaisimme iäksi. Torsten vihdoin taipui
päätökseeni, sillä se oli minun puoleltani järkähtämätön, kuitenkin sai
hän luvan seurata ensimäisen taipaleen omalla hevosellansa -- silloin
oli talven aika -- peninkulman matkan yhteen mökkiin, jossa erosimme
viimeisen kerran. -- Oi hirmuinen hetki. Mökistä saatettiin minua aina
etemmäksi, kohden erämaita. Vihdon monta viikkoa vaellettuani saavuin
erääsen taloon, johon vihdoin seisatuin, kun nyt olin tarpeeksi
kaukana, syvässä sydänmaassa. Talossa asuin pienessä kammarissa
kokonaista kaksi vuotta. Ihmiset talossa olivat erinomaisen rakkaita.
Täällä syntyi Risto. Talossa tein kaikenlaista käsityötä, joita
teoksiani annoin talonväelle ja sain niitä vastaan ruoka-aineita.
Vihdoin kuulin puhuttavan Isosavolasta, joka, ehkä kaukana, oli
koulutalo. Huhu tiesi myös kertoa, että Isosavolassa tarvittiin
emäntäpiikaa, jonka tähden palkkasin asian alkain erään vaimon
tiedustelemaan asiasta. Kahden viikon perästä palasi vaimo ja kertoi,
että emäntäpiikaa tarvitaan, mutta kelvollista; hänen pitäisi olla
paikalla kahden viikon kuluessa. Palkkaa oli isäntä sanonut maksavansa
ansion jälkeen. Minä heti matkustin Savolaan ja pääsin emäntäpiiaksi.
Kysymykseenne, kuinka otin Lassin miehekseni, on helppo vastata: se oli
ehkä väärin tehty, että menin avioliittoon Lassin kanssa. Minä selitin
Lassille jo edeltäpäin, ettei sydämmessäni ole sijaa aviorakkaudelle,
ei miehelle, kuka hyvänsä se oli, ainoastaan lämmin ja vilpitön
ystävyys. Sen kohdan on Lassi oikein ymmärtänyt, hän on ollut ja on
hyvä ja ystävällinen. -- Siinä historiani, lopun olette ehkä kuulleet'.

"Kertomuksesta käy selville, että Risto on sotamajurin poika, sillä
sotamajuri on eversti T. vainajan poika, johan minä sen arvasin, asia
on aivan selvä", sanoi Tuovilan isäntä.

       *       *       *       *       *

Kun kahakka Riston ja Luomaniemen Jussin välillä oli päättynyt siten,
että Jussi liippoi käpälämäkeen, käveli Risto verkalleen isänsä
mökkiin.

"No pääsitkö rengiksi Tuovilaan?" kysyi Lassi.

"Pääsin kyllä, mutta pitää mennä rippikouluun ensin".

"No, sinun pitää mennä rippikouluun, senhän kerkeät suorittaa ennen
kekriä, jos et ole unhottanut lukua äitisi kuoleman jälkeen. Saat
ruveta lukemaan raamatun psalttaria, uskontunnustuksen kappaleita".
"Epäkappaleita", ojenti Risto. "Niin epäkappaleita", jatkoi Lassi.

"Entäs pyytösanat", irvisteli Risto.

"Ei papit ymmärrä pyytösanoja", tokasi Lassi vihaisesti. "Sinun pitää
osata lukea sisältä ja ulkoa aapinen, lyhyt katkesmus ja pitkä
katkesmus".

"Mitenkä sitä oppii niin paljo ulkoa parissa viikossa?"

"Kyllä sitä oppii, lukee ensin sisältä, panee sitte kirjan ja silmänsä
kiini ja lukee ulkoa, niin minä tein ennen. Muuten käypi se niinkin
laatuun, että minä luetan, minä katson kirjasta ja sinä luet ulkoa.
Annappas minulle ensiksikin aapinen, niin minä luetan ulkoa. No,
osaatko Isämeidän ulkoa?"

"Osaan".

"Lue se", kehoitti Lassi.

"Isämeitä, joka olet taivaassa, tapahtukoon sinun valtakuntasi, anna
meille jokapäiväistä leipää ja päästä meitä pahasta ijankaikkisesti
amen".

"Oikein", sanoi Lassi.

"Oikein", samasi Risto itseksensä. "Oikein", sanoi ukko rukka, vaikka
on kirja ylös alaisin kädessä!"

"No, osaatpa lukea ulkoa; lue nyt katkesmuskin ulkoa niin minä luetan
ennenkun lähdet rippikouluun".

Niin tehtiinkin. Lassi luetti ja Risto luki samalla tarkkuudella kun
ennenkin ja sai isältä saman arvolauseen: "Oikein".

Näin varustettuna lähti Risto eräänä päivänä rippikouluun, kontti
seljässä ja muuten tavallisessa puvussansa. Ensimmäisenä päivänä
koeteltiin sisälukua, Risto ei ollut unhottanut sisälukua, hän luki
selvästi mitä kirjaa hyvänsä, niin että maisteri antoi hänelle julkisen
kiitoslauseen, sanoen: "Risto on paras sisälukia koko pitäjässä.
Miten lienee ulkoluvun kanssa, sitä koettelemme myöhemmin. Mitä sulla
tuo kontti tekee myötään seljässä, Risto?" kysyi pappi. "Siinä
säilytän kaikki tavarani; sentähden en tohdi jättää niitä, ehkä
varastettaisiin".

"Vai niin", sanoi pappi naurahtaen, ja siihen päättyi se kysymys.

Ollikin oli rippikoulussa; hänenkin oli Risto opettanut sisälukuun,
niin että Olli luki "melkein hyvästi", sanoi maisteri.

Tuli sitte ulkoluvun vuoro, Risto luki ulkoa papin käskystä.

"Teidän pitää pelkäämän ja rakastaman, mikä se on vastaus?"

Pappi: "No, no, eihän se niin seiso, Teidän pitää, vaan Sinun pitää
j.n.e".

Risto: "En toki maisteria sinuksi sanoisi, vaan jos niin pitää olla
niin, Sinun pitää pelkäämän rakastaman, mikä se on vastaus".

Pappi: "No et sinä saa sanoa, mikä se on vastaus; minä kysyn: Mikä se
on, ja sinä sanot: vastaus, ja luet. No lue nyt!"

Risto: "Sinun pitää pelkäämän ja rakastamaan j.n.e".

Pappi: "Mikä se on?"

Risto: "Vastaus".

Pappi: "Mikä vastaus?"

Risto: "Mikä se on vastaus".

Pappi: "Johan minä sanoin, ettet sano niin, minä kysyn: mikä se on, ja
sinä sanot vastaus".

Risto: "Vastaus".

Pappi: "Ei, sano niin kun minä äsken neuvoin!"

Risto: "Minä kysyn mikä se on ja sinä sanot: vastaus".

Pappi: "No, tolvana, etkö nyt ymmärrä, kun minä kysyn: Mikä se on, niin
sinä luet vastauksen!"

Risto: "Vastaus".

Nyt suuttui pappi ja ajoi Riston pöydän alle konttineen päivineen,
kuten papin tapa oli rangaista kehnoja lukijoita.

Ollin ulkolukuvuoro tuli nyt. Olliltakin sai pappi melkeen samanlaiset
vastaukset kun Ristolta, jonka tähden Ollikin ajettiin samaan
kortteriin Riston kanssa.

"Terve tulemaa, Olli! Olipa tuo hupaista että sain kanssa-asukkaan,
täällä tuntuikin jo hyvin kuivalta yksin istua", kalkatti Risto, niin
että koko joukko sen kuuli. Rippikoululaiset eivät saattaneet pidättää,
vaan puhkesivat kurkuntäyteiseen kaakatus-nauruun, pappi sähisi
suutuksissaan. Hän istui pöydän vieressä pitkä takki päällä, jonka
helmain nurkat venyivät laattialla. Hän veteli tupakan savua pitkästä
piipunvarresta, jonka kopan asema myös oli laattialla, pöydän alla.

Risto kuiskasi Ollin korvaan, kenenkään muitten kuulematta: "Otappa
kontista näveri ja pieni pakkula palanen, niin teemme tuolle tyhjän
lörpöttelijälle pikku kepposen".

Risto väänti näverillä papin takinhelman kiini pöydän jalkaan ja
sytytti papin piipusta pakkulapalasen, jonka hän varovaisesti laski
papin pumpulivaate housuin kureesen liki sitä paikkaa, jossa
housunlahkeet yhtyivät toisiinsa. "Saati nyt istuu hetken paikallansa,
niin saamme vilppaan näytelmän", irvisteli Risto.

Samalla kertaa kun Risto askaroi mainitussa toimituksessansa, seisoi
pöydän toisella puolella, vastapäätä pappia eräs rippikoulutyttö, jonka
kanssa pappi paraikaa piti tutkintoa "ymmärrys kysymyksillä". Pappi oli
kysynyt tytöltä: "Miksikä me kutsumme sitä paikkaa johon hurskaiden
sielut joutuvat kuoleman jälkeen?" Tytöltä ei joutunut vastausta,
ennenkuin pappi hyppää seisalleen ja kiljasee: "No helvetti!" Tyttö
hätäyksissänsä luuli että se oli vastaus papin kysymykseen, huuti papin
jälestä: "helvetti".

Pappi lähtee rynnistämään pirtin ovea kohti, pöytä perässä. Vihdoin
repesi takki irti pöydästä, Pappi syöksiihen vesiammeesen, joka oli
täynnä vettä pirtinloukossa. Koululaiset luullen että maisteri oli
tullut päävikaan, törmäsivät ulos pirtistä kartanolle, huutain:
"Maisteri tuli hulluksi, hukuttaa itsensä vesiammeesen!"

Riston pakkulapalanen oli näet sytyttänyt papin housut, josta seurasi
pikainen lähtö vesiammeen luo.

Samalla kun tämä hälinä oli kartanolla, saapuivat sinne kyytirättäri ja
lautamies, jotka olivat palausmatkalla erästä karanutta rosvoa
etsimästä. Hekin riensivät, lasten huudon johdosta pirttiin, tapasivat
maisterin vesiammeesta ja pelastaaksensa hänet hukkumasta, ottivat
hänen syliinsä, kantoivat kartanolle ja veivät vankilaan! Hekin olivat
varmaan vakuutetut siitä, että maisteria oli kohdannut hulluus, kun
tahtoi hukuttaa itsensä. Maisteri kyllä vakuutti, ettei hän ole hullu,
mutta kun hän ei saattanut, eli ei tahtonut, antaa tyydyttävää
selitystä kohtauksen alkuperästä, niin hänen vakuutuksiansa ei kukaan
uskonut, paitsi Risto ja Olli, jotka kyllä tiesivät tapauksen syyn,
vaan olivat etupäässä ihmettelemässä sitä.

Haitaksi maisterin nykytilaiseen kohtaloon vaikutti sekin seikka, että
hän oli aivan tuntematon paikkakunnassa, johon aivan nykyjään oli
muuttanut jostakin kaukaisesta maanosasta, senkin tähden ei uskottu
hänen vakuutuksiansa.

Maisteri ei tullut ajattelemaankaan sitä, että Risto ja Olli olisivat
syylliset tähän tapaukseen. Tulen housuihinsa oli hän voinut itse
pudottaa piippuansa sytyttäissä, arveli maisteri. Sitä hän kumminkaan
ei oikein käsittänyt, miksi pöytä seurasi häntä jyrinällä, kun hän
hyökkäsi vesiammetta kohti, vaan kun hänen tapansa ei ollut vajoutua
syvällisiin harkkimuksiin, jätti hän koko sen seikan lonsaan.

Pääasia maisterilla oli nyt saada ympäristönsä vakuutetuksi, ettei hän
ollut hullu. Nimismies piti poliisitutkinnon asiassa, kaikki
vieraatmiehet todistivat, että maisteri oli hypännyt vesiammeesen,
nähtävästi tarkoituksessa hukuttaa itsensä, kosk'ei muuta syytä tietty.
Maisteri kyllä väitti ei hypänneensä vesiammeesen hukutusmielessä,
oikiasta syystä hän kuitenkaan ei hiiskunut mitään (miksi hän sitä ei
tehnyt, on vielä tänäkin päivänä historiallinen salaisuus), vaan kun
hän oli nyt kerran selitetty hulluksi, niin eivät hänen vakuutuksensa
häntä auttaneet.

Nimismies oli, syvällisten harkkimusten jälestä, lausunut:
"Tieteelliseltä kannalta katsoen on maisteri B----g arveluttavasti
mielivikainen, jonka tähden en voi häntä päästää vankilasta, ennenkun
maaherra, jolle asia tulee ilmoitettavaksi, on määrännyt
lääkärintutkinnon".

Kaikeksi onneksi maisterille saapui seuraavana päivänä piirilääkäri
virkamatkallansa pappilaan. Rovasti K----g ilmoitti asian lääkärille,
joka heti meni vankilaan "hullua" tutkimaan. Vasta nyt tunnusti
maisteri lääkärille kahdenkesken syyn, minkätähden hän hyppäsi
vesiammeesen. Lääkäri palattuansa rovastin luo, jonne myös nimismies
oli saapunut kuulemaan tulosta lääkärintutkinnosta, kiljasi, olevanansa
vihastuneena: "Te olette vanginneet syyttömän, menkää heti päästämään
maisteri, ja saattakaa hänet tänne".

"Mutta", äänsi nimismies.

"Ei mitään mutta, tehkää niinkuin sanoin, eli..."

"En minä ole vanginnut maisteria, kyytirättäri ja lautamies ovat sen
tehneet", väitti nimismies.

"Kuka piti poliisitutkinnon, eikä vapauttanut maisteria? Saatte vastata
työstänne, menkää heti noutamaan maisteri, kuten sanoin!" lausui
lääkäri.

Nimismies näki nyt vihdoin hyväksi totella lääkäriä, peläten pahempia
seurauksia. Hän vapautti maisterin ja saattoi hänen rovastin huoneesen.

"Noo, veli B. terve tulemaan kurrasta! Rippikoulu keskeytyi pari
päivää, koulunuorisolle se ei suinkaan ollut ikäväksi, huomenaamulla
jatkaa veli rippikoulua!"

"Jatkakoon tuhattulinen, vaan en minä, koko kouluaan en, vaikka
jäisivät ruunankummiksi jokainen. Sen juhtajoukon kanssa saattaa
tapahtua mitä hyvänsä", lausui maisteri vihoissansa.

Nimismies oli kuitenkin, kuten säännöllisen virkamiehen tulee, heti
lähettänyt maaherralle "raportin" tapauksesta. Lääkäri, joka nyt oli
palausmatkallansa läänin pääkaupunkiin, saapuikin sinne melkeen
yhtäaikaa kun nimismiehen raportti maaherralle. Tämä kohtasi lääkärin,
joka oli maaherran likisukulainen, ja sanoi: "J----n pitäjään nimismies
ilmoittaa, että kirkkoherran apulainen B----g siellä oli tullut
raivohulluksi ja vangittu, kävitkö matkallasi J----sa?"

"Kävin kyllä ja vapautin mainitun vangin".

"Vapautit! kuinka niin?"

"Joo, asia oli näin: Maisteri B----g oli alkanut pitämään rippikoulua
ja jotenkin saanut kulovalkian housuinsa aralle paikalle ja
sammuttaaksensa tulipaloa hypännyt vesiammeesen, josta se tyhmä parvi
sai sen käsityksen, että maisteri B----g tahtoi hukuttaa itsensä
vesiammeesen. Kaikesta mitä kuulin, puhuteltuani erästä paikalla
ollutta koulutyttöä, sain minä sen käsityksen, että tapauksen oli
matkaansaattanut joku poika veitikka, joka, kostoksi siitä että
maisteri B----g, tapansa mukaan, oli ajanut kehnolukiat pöydän alle,
oli toimeenpannut palon".

"Mutta nimismies, kyytirättäri ja lautamies ansaitsevat yhtäläisen
rangaistuksen tyhmyydestänsä. Kurraan koko joukko!" uhkasi maaherra.

"Jos kaikki tyhmyyden tekijät pantaisiin kurraan, niin kukahan sitte
vapaana kävelisi?" lausui lääkäri hymyillen. "Lääkärinä tahtoisin toki
estää mokomaa tautia", jatkoi hän.

Maaherra, vanha sotilas ja siis vähän harkkien sivililakien sääntöjä,
ja taipunut sotakomentoihin, ei kuitenkaan nähnyt hyväksi päästää
pahantekijöitä rankaisematta, jonkavuoksi hän vasiten lähetti
kivalterin käskyllä sulkea nimismies, kyytirättäri ja lautamies neljän
päivän vankeuteen samassa paikassa, jossa maisteri B----g oli pidetty
vankina. Niin tehtiinkin, näiden kolmen syyllisen täytyi mennä
vankeuteen, siinä ei auttanut mitään.

Vankeudessa vallitsi erimielisyys näitten virkamiesten välillä.
Nimismies syytti kyytirättäriä tyhmyydestä, tämä taas nimismiestä
samasta virheestä ja hänen "tieteellisestä" poliisitutkinnostaan.
Lautamies taas syytti molempia lain tuntemattomuudesta, lausuen: "jahka
minä menen valituksella 'Kuninkaasen', niin saatte molemmat nähdä miten
käypi, ehkäpä itse maaherrakin saapi näpsäyksen, sillä laki sanoo,
ettei ketään saa vangita, ennenkuin asianomainen tuomioistuin on
tuominnut ja asianomainen tuomioistuin olen minä, muut lautamiehet ja
korkea oikeus".

Lautamies saatiin kuitenkin tyytymään palkkioon sekä y.m. lupauksilla
ja siihen päättyi asia.

Risto sanoi Ollille: "Kyllä se oli hyvin pahoin tehty meiltä tuo
maisterin kepponen, josta syntyi niin paljo rettelöitä". "Kepoksi
papille! miksi työnti meidät pöydän alle", vastasi Olli. "Me teimme
ensin pahoin", väitti Risto.

Rippikoulua täytyi nyt rovastin itsensä jatkaa, kun apulaisensa, kuten
mainittiin, teki tenän kivenkovaan.

Kun Risto taas tuli esille, katsahti rovasti maisterin kirkonkirjaan
tekemiin merkityksiin ja sanoi: "Sinulla on erittäin hyvä
sisälukutaito, mutta ulkoluku ja ymmärrys peräti kehno, niin on
maisteri merkinnyt".

"Kyllähän se maisteri niin sanoi ja ajoi minun ja Olli Tuohisen pöydän
alle, mutta minä luulen, että maisteria jo silloin vaivasi mielenvika,
joka näkyy siitäkin kun Eerolan Liisan maisterin kysymykseen piti
sanoa, vaik'ei kerjennyt, 'taivas', kiljasi maisteri: 'No, helvetti'".

"Mielivika! se on kokonaan perätön historia, kyllä minä saan selvän
sinun taidostasi. Lue ulkoa viides käsky", sanoi rovasti. Risto luki
kaikki hyvin selvästi.

Rovasti luetti Ristoa monesta paikasta ja piti pitkän tutkinnon hänen
kanssansa. Risto luki kaikki selvästi ja antoi selvät vastaukset
kaikkiin kysymyksiin.

"No, osaathan sinä lukea ja ymmärrätkin hyvästi, mistä se tulee, että
maisteri ajoi sun pöydän alle?"

"En tiedä".

"Luepa sisältäkin, tuossa on piplian historia".

Risto luki raikkaalla äänellä. Sekä rovasti että muut kuuntelivat
avossa suin Riston lukua. Vihdoin sanoi rovasti:

"Sinähän luet kun pappi, kuka sinun on opettanut lukemaan?"

"Äitivainaja", vastasi Risto puheten itkemään.

"Älä itke, lapsi-raukka, monenhan on täytynyt jäädä sekä äidistä että
isästä!" lohdutteli häntä rovasti.

"Niin, mutta niin hyvää äitiä kun minun oli, ei ole kellään ollut",
turisi Risto itkuissansa.

Sen johdosta mitä nyt oli kokenut, arveli rovasti: "Se näyttää ainakin
siltä, ettei maisterin pää ole kaikesti oikein selvällä. Kuinka hän
muuten olisi ajanut pöydän alle y.m. niin hyvän lukian, kun Risto on.
Kyllä on vika myllyssä", arveli hän.

       *       *       *       *       *

Rippikoulu oli loppunut. Risto pääsi ripille ja saapui aikanansa
palveluspaikkaansa, Tuovilaan.

Taloon tultuansa sai hän uuden "munteeringin" harmaita sarkavaatteita:
nutun, housut ja liivit; kaksi paria pieksusaappaita, kaksi paria
rukkasia vanttuineen, kaksi piikkopaitaa, parin alushousuja ja
lammasnahkasen talvitakin.

Nyt oli Risto mielestänsä suurin pohatta pitäjässä, niin paljo tavaraa
ei hän ikänään ollut omistanut. Hän tosin ei muistanut eli ei tullut
ajattelemaan, että vaatteet, jotka hän nyt sai, olivat jätettävät
taloon palvelusajan loputtua; mutta Risto luonnollisesti ei aikonutkaan
erota talosta kun oli päättänyt tulla sen isännäksi.

Risto oli palvellut jo kolmatta vuotta Tuovilassa. Kaikenlaisiin talon
töihin oli hän taipunut, oli isäntäväellensä kuuliainen ja kaikissa
toimissansa älykäs ja niin voitti hän isäntäväkensä ystävyyden ja
luottamuksen. Kaikki kylässä ja naapurikylissä ihmettelivät kuinka
Risto oli miehistynyt. Annan ja Riston välillä olivat heränneet ehkä
hellemmät tunteet, mutta ne ehkeivät heidän itsensäkään tieden, ei
ainakaan muiden nähden ulottuneet muuksi kuin sisko-rakkaudeksi. Risto
koetti hartaudella arvata, mitä Anna halusi. Hän teki Annalle
kaikenlaisia leikki- ja muita kaluja, sillä Anna oli hyvin lapsellinen
ja lapsi hän oli vielä ijältäkin, jonkatähden Risto kohteli häntä kuten
vanhempi veli. -- Anna taas puolestansa teki Ristolle yhtä ja toista
vaatekappaletta j.n.e. Molemminpuolinen toisiansa tyydyttämisen riento
vallitsi heidän kesken.

Riston kolmantena palvelusvuonna keväällä alkoi taas kuulua peljättäviä
huhuja suuren vihollisjoukon aikeesta rynnätä rajan yli Suomen
puolelle. Sotamajuri oli vähäisen vakinaisen joukkonsa kanssa
varustautunut vastustamaan vihollista ja kapulakuulutusten kautta
kehoittanut paikkakunnan asukkaita vapaaehtoisesti rientämään
isänmaan suojelukseen. Kehoitus ei mennytkään turhaan: laajalta
harvassa-asutuista sydänmaitten kylistä ja taloista riensi, ken vaan
kynnelle kykeni, sotatantereelle, ensinkin majurin harjoitettavaksi
sotatemppuihin. Siten oli saatu ko'olle noin 250 miestä.

Ristokin saapui joukkoon. Hän oli pukeunut parhaaseen pukuunsa mitä
hänellä oli, pessyt kasvonsa puhtaaksi ja kammannut hiuksensa, jossa
kaikessa Anna oli ollut apuna, niin että hän näytti aika pulskalta,
reipas ja notkea liikkeinen kun hän muuten oli. Anna sanoi leikillä:
"Nyt sinua ei tunne kukaan, joka sinun näki kolmisen vuotta tätä
ennen".

"Se on sinun ansiosi, Anna", vastasi Risto punehtuen.

"Niin", sanoi Anna ujostellen.

Harjoituskenttä ei ollut kaukana, noin puoli neljännestä Tuovilasta.

Risto otti konttinsa ja sanoi: "Anna, ole niin hyvä ja pane konttiin
vähäsen evästä puoliseksi, sillä varmaan sieltä ei pääse kotiin
puoliselle".

"Et tuota rumaa konttia saa ottaa, minulla on hyvin nätti pieni laukku,
jonka itse kudoin sedän luona ollessani Kuopiossa, odota vähän, niin
minä noudan sen!"

Heti tulikin Anna takaisin laukkuineen, johon oli tukkinut evästä mitä
parasta talosta löytyi.

"Kas tässä, Ristoni ... Risto, eväslaukkusi".

Risto ripusti laukun kannattimesta kaulaansa, ihastellen vuorotellen
Annaa ja laukkua. Vihdoin sanoi hän alakuloisesti: "Kuinka ja milloin
saatan minä vähääkään palkita hyvyyttäsi, Anna?"

"Ei se ansaitse mitään eri palkintoa; olethan sinäkin tehnyt minulle
paljo hyviä kaluja, esimerkiksi suksia ja entäs sitte niin komean
kelkan, jotta minua olet vedellyt joka talvi pitkin kinoksia."

"Hyvästi Anna", sanoi Risto ja lähti reppasemaan harjoituspaikalle.
Sinne oli saapunut jo kaikki, useampi repalaisissa vaatteissa ja
avojaloin ja eväskontissa petäjä- eli olkileipää, jota kohtaa Risto
hyvin kummasteli. Kaikki sotapalvelukseen saapuneitten nimet kirjoitti
"komisarjus" kirjaan, jossa toimessa myös majuri oli läsnä. Kun Riston
vuoro tuli, kysyi komisarjus: "Mikä on nimesi?" Risto Rytkönen, vastasi
Risto. "Mikä se nimi on", kysyi kirjuri ruotsiksi, kääntyen majuriin
päin, "olisikohan se Kristoffer?" jatkoi hän. Risto ymmärsi sen verran
kysymystä että hän vastasi: "äitivainaja kyllä joskus kutsui leikillä
minua Ristohveriksi". Majuri katsoi Ristoa terävästi silmiin ja kysyi:
"Mikä oli äitisi nimi?" -- "Hanna", vastasi Risto. "Hanna! Hanna!"
samasi majuri, hyvin hämmästyneenä. Hän kysyi vielä Ristolta: "Mikä oli
äitisi sukunimi?" "Hanna S." vastasi Risto. Majuri löi kädellä otsaansa
ja putosi tuolilta laattialle huutain: "Oi Hanna! Hanna! näin
onnettomasti päättyi enemmän kuin kaksikymmenvuotinen, ahkera
tiedustelemiseni!" Risto hätäytyneenä tarttui majuria olkapäihin ja
nosti hänen seisoalle, hän näytti aivan tiedottomalta. Vihdoin selkenee
hän sitte, kun Risto oli huutanut kylmää vettä, ja sillä hautonut
majurin päätä. Näin selvittyänsä syleili majuri Ristoa hellästi
puhumatta sanaakaan. Kaikki seisoivat hämmästyneenä, vaan komisarjus
selitti asian niin että majuria useasti kohtaa pyörtymys ja se selitys
rauhoitti kaikkia.

Kotiin tultuansa illalla kertoi Risto mitä oli tapahtunut
"sisäänkirjoituksessa".

"Sen minä olisin tiennyt sanoa jo edeltäpäin, mitä nyt on tapahtunut",
lausui Tuovilan emäntä.

"Miten sitä edeltäpäin tietää mitään?" kysyi Risto.

"Minä olen tietäjä, minä", vastasi emäntä.

"Vai niin", sanoi Risto ja siihen päättyi se asia.

Sotaharjoitukset aljettiin. Risto kulki säännöllisesti jokapäivä
harjoituksissa. Kaikki kumppanit ihmettelivät Riston nopeaa oppimista
kaikkiin temppuihin. "Kuka tuota olisi uskonut pari eli kolme vuotta
sitten, että Risto Rytkönen on paras äksiiseissä, -- kuten korpraali
aina sanoi", puhelivat kumppanit. Majurikin oli erinomattain
tyytyväinen Ristoon. Paitsi tavallisia sotatemppuja oli majuri
väliaikoina erityisesti opettanut Ristolle sotajärjestelemisen alkeita.
Kuukauden aika oli kulunut harjoitusten alusta, kun eräänä kesäpäivänä
saapuu sanomia että suuri joukko venäläisiä oli tulossa Tuovilanmäen
kylää kohden, joka kylä siihen aikaan oli rikas, erittäinkin
Isotuovila, jonkatähden kylä useasti oli vihollisen murha- ja
ryöväysjoukkoin esineenä.

Ne vähäiset sotavoimat, jotka paikkakunnassa nyt oli saatu koolle,
komennettiin heti vihollista vastaan.

Ristolle oli jaettu muutamia kymmeniä miehiä hänen komennettavaksensa.
Sota-aseet olivat hyvin alkuperäiset: vakinaisilla sotamiehillä oli
vanhat kehnomaiset kiväärit ja vapaaehtoisilla kehnot pyssyt ja
keihäät. Vakinaisella väellä tosin oli muutamia kanuunia, mutta suuret
kanuunat tiettömissä metsäisissä erämaissa olivat verraten vähästä
arvosta. Risto oli kuitenkin pyytänyt ja saanut kaksi pienempää
kanuunaa, jotka hän hilasi erään suuren ahon reunalle metsän suojaan,
noin puoli penikulmaa Tuovilasta, molemmin puolin menevää polkutietä,
jota myöten hän arveli vihollisen ryntäävän kylää kohden. Vihollinen ei
voinut aavistaakaan, että täällä syvässä erämaassa olisi minkäänlaista
järjestettyä sotaväkeä nyt enemmän kuin ennenkään, sillä se oli monta
kertaa ennenkin vähemmällä joukolla käynyt rasittamassa paikkakunnan
asukkaita ja siis oli nyt, kun ryntäsi entistä suuremmalla joukolla ja
muka entistä paremmilla sota-aseilla, varma voitostansa. Risto oli
arvannut oikein, miltä suunnalta vihollinen oli tulossa. Risto pikku
laumoinensa oli juuri saanut kanuunansa kuntoon, kun hän näki
suuren-summattoman joukon vihollisia purkauvan metsästä ahon toiselle
reunalle polkutien suunnalta. Tultuansa aholle laittausi vihollinen
muutamanlaiseen tappelujärjestykseen ja niin marssivat reippaasti kylää
kohden, pitämättä minkäänlaista töminää, ettei kylänväki huomaisi
mitään ja rientäisi karjoineen ja muine tavaroinen pakoon metsiin,
sillä mitään vastarintaa kylän puolelta vihollinen suurine joukkoineen
ei vähääkään peljännyt. Suomalaisetkin olivat sopineet keskenänsä
liikkua niin hiljaa ettei vihollinen saisi vähäistäkään vihjaa heistä
ennenkun olivat tarpeeksi lähekkäin. Suomalaisten päävoima, jota majuri
itse komenti, oli asetettu vähän matkan päähän kylän näkyviin. Kun
vihollinen oli kerennyt tarpeeksi liki ja muuten suotuisaan asemaan,
puhalsi Risto torveen -- joka myös oli merkki päävoimalle että olla
varoissansa -- ja paukahtivat samalla silmänräpäyksellä molemmat
kanuunat. Vaikutus oli tehoisa: monta kymmentä vihollista kaatui
paikalla. Vihollinen tyrmistyi vähän tästä odottamattomasta
tervehdyksestä ja huolimatta kuolleista ja haavoitetuista, komensi
joukkonsa eteenpäin, tieten ettei kanuunia metsässä voinut ojentaa
mille suunnalle hyvänsä, jota paitsi vihollisen komentajan päähän oli
pistänyt se ajatus, että pikkunen talonpoikaisjoukko oli pyssyillänsä
ampunut ja samalla kertaa sytyttänyt ruutia niin että ampuminen muka
kuuluisi tykin pamaukselta, joten hän nyt luuli kylän miehistä tyhjäksi
ja sentähden komensi juoksuun luullen saaliin sen varmemmaksi.

Mutta kerjettyänsä kylän näkyviin sai vihollinen hämmästykseksensä
hyvin liki tutustua suomalaisten pyssyin ja keihästen kanssa.
Vihollisen väki päästi raikkaan ilohuudon, kun saapui kylän näkyviin
isonlaiselle niitylle, vaan vastaukseksi vihollisen ilohuutoon
lähettivät suomalaiset niityn reunalta metsästä, johon olivat
piiloittuneet, satakunnan hyvästi suunnitettuja lyijymukuloita, jotka
kukistivat yhtä monta vihollista maaperään, ja samassa hyökkäsivät
niitylle oikein käsikahakkaan. Vihollinen tyrmistyi tästä kohtauksesta
niin ettei yrittänytkään vastarintaan, vaan pötki pakoon hurjimmassa
epäjärjestyksessä kohti kotikontujansa, ja siihen päättyi se kahakka
sillä kertaa.

Risto oli huomannut, silloin kun hän askaroi tykkinsä kanssa ahon
reunalla, että yksi vihollisen miehistä oli eronnut joukosta aholla
ja juossut metsään. Tästä tapauksesta oli Risto rauhatonna, sillä
hän pelkäsi että tuo joukostansa eronnut voi olla vakooja ja aikoi
ehkä metsäitse juosta pahantekoon kylään. Mutta kun hän kuuli
yhteenottotöminän kylästä päin ja sinne itsekin riensi, vaikkei
kerjennyt ennenkun vihollinen oli pakoretkellä, unohti hän koko asian.
Annakin oli, rauhattomana kotona, juossut sotatannerta kohti ja
pistäynyt yhteen riiheen, jonka ikkunasta hän näki vihollisen
pakoretken alun. Samalla kertaa huomasi Anna erään oudon miehen
liikkuvan metsikössä niinkuin väjyvän suomalaisten nyt tappelun jälkeen
levollista joukkoa. Majuri oli sanonut Ristolle: "Nyt saat mennä
kotiin, muu joukko menee harjoituspaikkaan (jossa majurinkin nykyinen
asunto oli), jossa vapautan kaikki vapaaehtoiset, kunkin kotiinsa,
kun nyt on kiire työnaika ja kun myös en luule vihollisellakaan
olevan halua nykyaikoin uudistaa ryöväysretkiänsä tämän nokkapolton
perästä." Majuri istui hevosen selässä ja komensi miehet marssiin
harjoituspaikalle. Tällä aikaa piti Anna piilostansa silmällä väjyjää,
joka pensaitten suojassa oli ryöminyt niin liki suomalaisia kun
mahdollista. Anna luuli, joistakin liikkeistä tuntevansa eli ainakin
ennen nähneensä väjyjän ja vaistomaisesti pisti Annan mieleen että
väjyjä oli Luoma-Jussi.

Majuri, Risto ja muutamia majurin seuralaisia olivat jääneet
sotakentälle, jossa he, majurin ohjaamalla järjestelivät yhtä ja
toista, kuinka kaatuneitten vihollisten ruumiit olivat seuraavana
päivänä haudattavat y.m.

Vihdoin lähti majuri seurueineen hiljakseen ratsastamaan pois paikalta,
niin että siihen jäivät jälelle ainoastaan Risto ja Olli, joka oli myös
vapaaehtoisten joukossa ja seurasi uskollisesti Ristoa, kahdenkesken.

Samalla kun majuri väkineen oli poikennut satakunnan syltää paikalta,
kuului pyssyn pamaus ja samalla kaatui Risto. Anna hyppäsi ulos
riihestä juoksien, itkien ja huutain: "Jussi ampui Riston! -- ottakaa
Jussi kiinni" j.n.e.

Samalla kun Risto kaatui, kuului murhaajan pilkkanauru ja sanat: "Ahaa,
virsuherra, saitko palkinnon kujeistasi!"

Olli riensi heti Riston kaaduttua pyssyinensä murhaajan perään, vaan
tämä oli kerjennyt tiheässä metsässä näkymättömiin. Olli haki kuitenkin
ja löysi paikan jossa murhaaja oli ampunut. Kiireessä lähdössänsä
paikalta oli murhaaja unohtanut puukkonsa, jonka visapäässä oli
"puumerkki", joka sittemmin tunnettiin olevan Luoma-Jussin. -- Annan
aavistus oli siis toteunut.

Tämä kurja, Luoma-Jussi, oli siis antaunut venäläisten oppaaksi,
paikkakuntansa ja isäinmaansa petturiksi!

Majuri, kun oli kuullut pyssyn laukauksen ja huudon: "Risto ammuttiin,"
palaa miehinensä takaisin murhapaikalle. Risto oli kaatunut seljällensä
ja makasi verissänsä. Anna istui hänen vierellä, puolitainnoksissa
syleillen ja hyväillen sitä veristä ruumista, huutaen ja itkien. Majuri
sanoi: "Älä itke, lapsiraukka, ehkei se ole niin vaarallista kun
näyttää, mistä saataisiin puhdasta vettä, -- miehet, menkää hakemaan
vettä!" Anna hyppäsi ylös ja lähti juoksemaan huutain: "Täällä on
lähde, -- juoskaa miehet, juoskaa!"

Anna seisahtui lähteelle, joka ei ollut kaukana niityllä, ja ennenkun
miehet löysivät astian, juoksi Anna vesikiulun kanssa takaisin,
lähteellä oli nimittäin alituinen kiulu. Tämä tapahtui niin pian että
miehet olivat vasta lähdössä kun Anna jo oli paikalla takasin
vesikiulun kanssa.

Majuri oli laskeunut polvillensa ruumiin viereen ja avasi varovasti
takin. Haava, josta verta juoksi, oli rinnassa. Anna repäsi paitansa
hian ja hautoi hellästi ruumiin päätä vedellä.

"Murhaajan luoti on mennyt rinnasta läpi, voi herra Jesus!" huusi Anna.

"Viihdy, lapseni", lohdutti majuri. "Minä olen pannut noutamaan
välskäriä, tuossapa hän tulee!"

Välskäri alkoi heti varovasti tutkimaan haavaa. Hän sanoi: "Kylläpä
osasi kanalia vaaralliseen paikkaan, hengen vaaraa minä en luule
kuitenkaan olevan, luoti on onneksi tauonnut rintaluun nokkaan, josta
sen voinee vetää ulos, mutta ei juuri tällä kertaa, sillä luoti on
leikannut isomman suonen, josta on seurannut suuri veren tappio.
Tälläkertaa ei ole muuta tehtävää kuin puhdistaa ja sitoa haava siksi
kun sairas tointuu ja vähän vahvistuu".

"Elääkö Risto vielä?" huusi Anna riemuiten.

"Elää", vastasi välskäri.

"Oi, Ristoni", kuiskasi Anna.

Samalla aukeni Riston silmät. Hän kuiskasi heikosti: "Anna".

Anna riemuissansa oli juuri tarttumassa sylin sairaasen, kun välskäri
tempasi hänen niskasta ja kiljasi: "Tyttö, et saa koskea sairaaseen!"
Ristolle sanoi hän lauhkeasti mutta kovasti: "Et saa puhua sanaakaan,
etkä liikauttaa mitään jäsentä. Laittakaa miehet paarit, joille sairas
lasketaan ja varovasti kannetaan huoneesen".

"Niin, laittakaa paarit ja kantakaa sairas minun asuntooni", sanoi
majuri.

"Ei, herra majuri, kantakaa sairas meille", pyysi Anna, kyynel silmin.

"Mistä sinä olet, tyttö", kysyi majuri.

"Tuosta talosta", osoitti Anna kädellänsä, "jossa Risto palvelee. Minä
tahtoisin hoitaa sairaan".

"Minäkin tahtoisin hänen hoitaa, oletko sinä sen talon tytär?" lausui
majuri.

"Olen", vastasi Anna kainosti. "Antakaa herra majuri, minun hoitaa
sairasta, minä lupaan hoitaa hänen hyvin", vakuutti Anna vesissä
silmin.

Välskäri kuiskasi majurin korvaan: "Antakaa tytön hoitaa sairas, tässä
näkyy olevan hellä kohta".

"No, saat hoitaa sairaan, mutta niinkauan kunnes sairas paranee, tahdon
minä käydä joka päivä katsomassa kuinka hoidat", lausui majuri.

"Voi kuinka hyvä te olette, herra majuri, kun vielä lupaatte käydä
meillä jokapäivä", huudahti Anna, lankesi polvilleen ja syleili majurin
jalkoja.

"No, no, kuinka sinulle saattaa uskoa huonon sairaan hoitoa, kun olet
niin raivoisa", kysäsi majuri vesissä silmin.

"En minä ole raivoisa, kyllä hoidan hyvin", supisi Anna, peljäten
majurin peräyttävän lupauksensa.

       *       *       *       *       *

Risto kannettiin siis Tuovilaan ja vuode tehtiin Annan omaan sänkyyn.
Ensimmäisellä kolmella vuorokaudella välskäri ei poistunut sairaan
tyköä.

Tuovilassa oli senaikaiseksi talonpojan taloksi paljo huoneita ja kun
Anna oli, setänsä luona kaupungissa oppinut puhtautta, niin olivat
huoneet hyvin puhtaat ja kaikin puolin siistit.

Välskärille oli Anna laittanut sängyn likimmäiseen kamariin. Oman
vuoteensa laittoi Anna lattialle sairaan sängyn viereen. Anna vakuutti
että välskäri sai nukkua levollisesti, sillä sanoi hän, "kyllä minä
pidän huolen sairaasta ja herätän teidät kun tarve tulee".

Anna sai pääasiallisesti toimeksensa pitää raittiissa vedessä kastettua
vaatetta sairaan pään ympäri ja muuttaa kääre niinpian kun se lämpeni
ja kastella sairaan huulia vedellä, jos hän aukasi suutaan. Tämän teki
Anna huolekkaasti ja varjeli ett'ei kärpäsenkään surina haitannut
sairasta, joka aluksi makasi liikkumatta; mutta noin puoliyön aikana
alkoi hän liikkua rauhattomasti ja puhua kaikenlaista Annalle
ymmärtämätöntä.

Nyt tuli Annalle hätä, hän riensi herättämään välskäriä, joka heti
hyppäsi ylös sängystä ja riensi sairaan luo.

Sairas oli levoton ja puhui horroksissa.

"Onko teillä minkäänlaista viiniä?" kysyi välskäri.

"On", vastasi Anna ja hyppäsi kaapille, josta hän otti viinipullon ja
antoi sen välskärille, joka otti omasta rasiastansa kupin, kaatoi
siihen viiniä ja jotakin muuta sekaan.

Samalla kun lääke oli valmis, kavahti sairas istuallensa sängyssä ja
yht'aikaa kuului pyssyn laukaus ja surkia hätähuuto huoneen akkunan
takaa. Yö ei ollut varsin pimeä, kesäkuu kun oli. Heti tämän perästä
kuului ääni akkunasta sisälle sanellen: "Olkaa rauhassa siellä sisällä,
se on koira joka vinkuu, kun sattui kalikka sääreen".

"Olli!" kuiskasi Anna välskärin korvaan, "se on Riston paras ystävä,
mutta mitä on nyt tapahtunut, eihän se ole koiran, vaan ihmisen
hätähuuto, joka kuuluu ulkoa ja kuuluuhan sieltä puhettakin, ettekö
kuule?"

"Kuulukoon mitä hyvänsä, meillä ei nyt ole aikaa muitten kuin sairaan
kanssa," sanoi lääkäri, vähän närkästyneenä. "Pidä sairaan päätä että
saan lääkkeen hänen suuhun".

Anna riensi heti itkusilmin tekemään mitä lääkäri käski, jupisten
hiljaan: "Antakaa anteeksi! kun olin niin huoleton, paukaus ulkona
säikäytti minun taitamattomaksi, anteeksi, anteeksi!"

Sairaalle annettiin nyt lääkityksiä, hän näytti hyvin heikolta eikä
näyttänyt huomanneen mitään metelistä ulkona. Hän vaipui taas
levollisen näköisesti vuoteelleen ja nukkui. Anna oli hyvin hädissänsä
ja kysyi tuontuostakin välskäriltä mitä hän ajatteli sairaasta.

"Ei ole vaaraa, heikkous tulee veren tappiosta ja hourauksen syy on
vähäinen haavakuume. Majuri aikoi heti eilen illalla panna noutamaan
tohtoria, joka voi saapua tänne kolmen eli neljän päivän perästä. Sitte
otetaan luoti ulos sairaan rinnasta. Siihen saakka me koitamme saada
kuumetta lievenemään ja sitte kun luoti on saatu ulos, paranee sairas
hiljalleen".

"Kuinka kauvan se paranee?" kysyi Anna.

"Muutamia viikkoja".

"Viikkoja! niin kauvan! Miksette ota luotia ulos heti?"

"Ei lapseni, se ei ole niin helppo tehtävä, luoti on vaarallisessa
paikassa, en minä yksin tahdo ruveta siihen, mutta kun tohtori tulee,
niin kyllä tulee hyvä", lausui välskäri.

       *       *       *       *       *

Kun sairas oli nukkunut, meni välskäri pirttiin, kuullaksensa syytä
meteliin ulkona. Olkivuoteella pirtin laattialla makasi mies verissänsä
voihkaillen. Se oli Luoma-Jussin ääni. Koko talonväki oli ylhäällä.
Sairas vaikeroi:

"Menkää hyvät ihmiset hakemaan pappia!"

"Mustalainen sinulle papiksi, petturi, koira sinulle papiksi!"

"Kuinka armoton olet Olli!" vaikeroi Jussi.

"Armoton, niin, sinä olit armollinen, kun ensin antauduit vihollisen
oppaaksi, sitten, kun vihollinen sai tappion, ryömit salamurha-aikeessa
pensaitten suojassa ja ammuit mitään pahaa aavistamattoman rehellisen
sotilaan ja kun se salamurhatyösi ei onnistunut, kun murhaesineesi jäi
vielä henkiin, kun hän kannettiin tähän taloon hoidettavaksi, niin
väjyit ikkunain takana, aikeessa päättää kurja konna tekosi, jossa ehkä
olisit onnistunutkin, jollen minä, joka koko ajan pidin vehkeitäsi
silmällä, viimeisessä silmänräpäyksessä olisi antanut kolahuksen
koira-koipeesi, josta saastanen veresi nyt vuotaa. Koira sulle
papiksi!" saarnasi Olli.

"Ammuitpa sinäkin minua salapaikasta", väitti Jussi.

"Ammuin kyllä. Salapaikasta sen tähden kun tiedän, että olet kurja
tarkka-ampuja ja olisit voinut ampua minun kuoliaaksi. Kuka sitte olisi
pelastanut murhaesineesi hengen? Muuten olisin voinut samalla ampua
sinut kuoliaaksi, vaan sitä en tahtonut, sillä sinun raiskahenkesi ei
ansaitse kunnollista pyssynluotia. Ei, köysi kurjaan kaulaasi! --
sekään ei parempi kuin pajunen taakkavitsan silmukka. Vitsapaarilla
kannettakoon raatosi suolle vaivaismännyn juurelle ja ripustettakoon
siihen koetteeksi, jos korpeille kelpaa saastanen lihasi. Riippukoon
siellä repo-raatosi itsellesi ylennykseksi ja pelvoksi muille
pettureille!"

Kauhusta kalpein kasvoin kuunteli väki Ollin hartaita manauksia.
Vihdoin sanoi välskäri:

"Katsotaanpa sairaan haavaa!"

Haava paljastettiin. Luoti oli käynyt polviniveesen.

"Ohoo, kylläpä sattui pahaan paikkaan. Sääri täytyy leikata polven
päältä."

"Voi, voi, voi, menkää noutamaan pappia", vaikeroi Jussi.

Talon isäntä lohdutteli Jussia sanoen: "Mennään noutamaan pappi" ja
käski rengin heti istua hevosen selkään ja ratsastaa pappilaan, jonne
oli noin peninkulman matka.

Yö oli nyt kulunut niin että auringonnousun aika oli käsillä.

Välskäri palasi toimeensa Riston hoitoon. Risto oli nukkunut
levollisesti, Anna ei ollut silmänräpäystäkään poistunut Riston
vuoteelta. Jussia hoiti aluksi talon emäntä välskärin määräyksen
mukaan. Ei kukaan talon palkollisista tahtonut ryhtyä Jussia hoitamaan,
kaikki kammoksuivat häntä, kuin mitä muuta saastaista olentoa.

Isäntä kysyi talon piioilta eikö kukaan tahtoisi hoitaa Jussia
erinäistä palkkiota vastaan. "Ei" vastasivat kaikki kun yhdestä suusta,
lisäten että jos isäntä siihen pakottaa ketään heistä, he heti kaikin
lähtevät pois talosta, sillä heitä ei ole pestattu petturin hoitajaksi,
vaan tekemään kunniallista työtä.

Iltapuolella päivää tuli pappi ja ripitti Jussin.

Olli irvisteli, supisten itsellensä: "Kas nyt on Jussi taas valmis
toimeensa. Hyvä että menetti säärensä, muuten olisi hän valmis
opastamaan vihollisia".

Edellä puolenpäivän saapui majuri tiedustamaan Riston tilaa. Hän toi
muassaan sairaalle kaikenlaisia virvoitusaineita ja herkkupaloja.
Ristokin oli herällä ja täydellä taidolla vaikka muuten heikko, eikä
saattanut puhua muuta kun jonkun yksitavuisen vastauksen välskärin
kysymyksiin.

Lupauksensa mukaan kävi majuri joka päivä katsomassa sairasta, jonka
vuoteen vierellä hän poikkeuksetta tapasi Annan. Tämä taas loisti
riemusta sekä sairaan näkyvästä paranemisesta, että majurin
hyväntahtoisuudesta.

Vihdoin neljäntenä päivänä Riston sairastumisen jälkeen saapui majuri
Tuovilaan lääkärin kera, joita seurasi nuori lääketieteen kokelas,
majurin poika.

Kun lääkäri näki sairaan, hyppäsi hän ällistyneenä pari askelta
takaperin, katsoin vuorotellen sairasta ja kokelasta silmiin. Vihdoin
lausui hän: "En kuunapäivänä ole nähnyt kahta noin yhdennäköistä
ihmistä kun sairas ja tuleva nuori virkaveljeni ovat, tässä pitää olla
hyvin varuillansa, ettei tule erehdystä terveen ja sairaan välillä",
jatkoi hän hymyillen.

Sairaalta kysyi lääkäri: "Kuinka voitte?"

"Hyvin muuten, vaan rintaa pistelee -- haavassa ei ole kipua vaan pisto
tuntuu syvemmässä".

"Jaha, näyttäkää sormellanne paikka missä pisto on", käski lääkäri.

"Tässä tulee vähän kivullinen teko, luoti pitää kaikella muodoin saada
ulos: kärsivällisyyttä nyt muutamia silmänräpäyksiä", jatkoi lääkäri.

"Kyllä minä kärsin", vastasi Risto.

"Anna olisi hyvä ja poistuisi hetkeksi", pyysi tohtori.

"Enkö minä saa olla täällä", lausui Anna rukoillen.

"Entä jos se tekee sulle pahaa", sanoi Risto.

"Ei, kyllä minä kärsin".

"Antakaa Annan olla sisällä, ehk'ei kipu ole kovinkaan vaikia", pyysi
Risto.

"No, kun niin tahdotte, mutta te ette saa katsoa minun työhöni --
katsokaa toisianne silmiin (itselleen: se lievittää sairaan kipua)",
lausui tohtori.

Tohtori ryhtyi työhönsä ja lyhemmässä kuin minuutin ajassa laski hän
luodin oikean käden sormilta vasemmalle kämmenellensä huutain riemuten:
"Kas tässä! -- sairaan henki on pelastettu!"

Samalla painuivat sairaan silmät umpeen, hän vaipui kuolon vaaleana
vuoteesen.

"Herra Jesus! kuoleehan se", huusi Anna, vajoten pyörtyneenä
laattialle.

Samalla aikaa kun välskäri puhdisti ja sitoi sairaan haavat, oli
tohtorilla tekemistä saadaksensa Annaa tointumaan pyörryksistä. Hän
vihdoinkin virkosi. "Onko Risto kuollut?", huusi Anna itkien.

"Elää Risto ja tulee elämään luonnolliseen kuolemaansa saakka, ellei
pahempi murhaluoti häntä kohtaa. Sairas tosin on nyt heikko leikkauksen
takia tapahtuneesta kivusta ja verentappiosta, joka heikkous tulee
kestämään muutamia vuorokausia, -- mutta mitään hengenvaaraa nyt enää
ei ole", lohdutti tohtori Annaa, -- ja jatkoi: "Majurin pyynnöstä en
minä poikkea sairaan luota ennenkuin hänen paranemisensa on kaikille
silminnähtävä".

"Minä varmaan olen nukkunut kauvan: unissani näin että Risto kuoli",
lausui Anna yhä itkien.

"Älä nyt puhu mitään kuolemasta; vastahan teillä _elämä_ aikaa -- laita
nyt vaan puolista, minulla ja ehkä muillakin on nälkä tämän verisen
työn perästä!" lausui tohtori naurain.

"Oi kuinka tyhmä minä olen, kun en ennen ole ajatellut näin
luonnollista asiaa -- anteeksi taas!"

Puolinen ei viipynyt, se laitettiin talon erinäiseen siistiin
ruokahuoneesen. Puolispöytään istuivat sekä vieraat että talon emäntä
ja isäntä. Anna, jonka majuri, kuten kohtelias sotaherra ainakin,
johdatti pöytään, pyysi anteeksi, ettei hän voinut istua, kun hänellä
oli muuta hommaa ja sitä täytyi olla liikkeellä. Ruokaa ei ollut monta
"räättiä", vaan puhdasta ja maukasta, pöytäkalut puhtaat, kun parhaassa
herrastalossa. Vieraat ihmettelivät sitä puhtautta ja järjestystä, joka
vallitsi tässä kaukaisessa sydänmaan talossa. Huoneitten laattiat ja
huonekalut maalaamattomat, mutta välkkyvän puhtaat, vierashuoneitten
penkit ja rahit peitetyt kauniilla ryijyillä, pöydät lumivalkoisilla
pöytäliinoilla, kaikki kotitekoa j.n.e. "Se on tuo tyttö, niin nuori
kun hän on, joka on järjestyksen pitäjä tässä talossa", sanoi majuri.
"Sairas on tytön sydämmen lempi", jatkoi tohtori. "No, no, Risto on
reipas ja kaunis poika", jatkoi hän hymyillen. "Ja Anna kaunis ja
nerokas tyttö", myönsi majuri. "Minä olen Teille suuressa
kiitollisuuden velassa, herra tohtori, kun olette pelastaneet pojan
hengen, minä luulen hänestä tulevan kunnon miehen", jatkoi majuri.

Herrat puhuivat keskenänsä luonnollisesti ruotsia, jota he eivät
tienneet kenenkään talon väestä ymmärtävän. Anna kuuli ja ymmärsi
kaikki mitä herrat puhuivat keskenänsä. Hän vuorotellen punastui ja
vaaleni, kun sai kuulla herrain suusta sydämensä salaisuudet. "Miltä
pahalta hengeltä herrat ovat tuon saaneet tietää, vaik'emme Riston
kanssa ole puhuneet sanaakaan koko asiasta. Kyllä se on tosi että
rakastan Ristoa niin, niin ... ja kyllä Ristokin rakastaa ... minua...
Siitä kyllä olen varma... Risto rakastaa minua ... oi kuinka hauskaa!
mutta kuinka herrat tietävät, kas, sitä en ymmärrä", supisi Anna
itseksensä,

Puolisten jälkeen meni tohtori ja muut herrat pirttiin katsomaan
Jussia, joka makasi vuoteessa. Majuri sanoi Jussille: "Enpä olisi
uskonut löytyvän niin kehnoa suomalaista kun sinä olet, kun olet
antaunut vihollisen palvelukseen isänmaasi petturina ja sen lisäksi
olet tavattu salamurhan teosta; minulla olisi päällikkönä täällä oikeus
antaa heti hirttää sinut muitta mutkitta, vaan saat nyt parata, jonka
jälkeen saat tuomiosi".

Jussi vaikeroi ja rukoili armoa, vakuuttaen parantavan elämänsä.

"Uskokaa sen konnan vakuutuksia", sanoi Olli, joka myös oli paikalla.

"Asiamme on nyt katsoa sairaan haavaa", sanoi tohtori, lähestyen
vuodetta.

Kun tohtori oli tarkastanut haavan, sanoi hän: "Sääri on sahattava
poikki polven yläpuolelta".

"Voi, voi, eikö se muuten parane?" märisi Jussi.

"Ei parane muuten; neljän vuorokauden takaa on henkesi pellolla, jos ei
säärtä leikata".

"Antaa konnan kuolla, mitä pikemmin, sen parempi", murisi Olli.

"No, totta se sitte täytyy sääri leikata", mökisi Jussi, heittäen
tulivihasen katseen Olliin.

"Sairaan täytyy nukuttaa, noutakaa arkkuni tänne", käski tohtori
välskäriä.

Teko tehtiin onnistuneesti ja sairasta hoidettiin huolella.

       *       *       *       *       *

Risto parani nähtävästi, niin että tohtori kuudentena päivänä lausui
Annalle: "Nyt minua ei täällä enää tarvita, Risto on hyvissä voimissa,
ainakin niin, ettei mitään vaaraa enää ole. Kuukauden perästä on hän
aivan terve, sen jälkeen tarvinnette molemmat jotain muuta
toimitusmiestä".

"Muuta toimitusmiestä! Ketä sitte?" Kysäsi Anna katsellen lapsellisella
kummastuksella tohtoria silmiin.

"Esimerkiksi pappia".

Nyt Anna alkoi käsittää, mitä tohtori tarkoitti, vaan tahtoen päästä
tästä aineesta sanoi sukkelaan:

"Nyt on kohta puolisten aika, eihän tohtori lähde puolisetta?"

"Minä syön puolista majurilla, sillä se on matkallani ja minulla on
muutenkin asiaa majurille".

"Mutta majuri sanoi minulle eilen täältä lähtiessänsä että hän nuoren
tohtorin kanssa tulee tänne puoliselle tänään", selitti Anna; "minä
panen heti ruokaa pöydälle -- saanhan?"

Tohtori myöntyi Annan pyyntöön ja samalla kun Annalla oli puolinen
valmis, saapui myös majuri paikalle.

Majuri oli hyvin leikkisä herra, vaikka joskus hajamielinen, niin että
hän välistä alkoi puhua suomea ruotsalaisille ja päinvastoin. Nytkin
kun hän astui sisälle, tempasi hän kursailematta Annan syliinsä ja
lausui: "Hur mår du, min lilla pulla?" (Kuinka voit tipuseni?)

Anna vastasi puhtaasti samalla kielellä: "Tackar mjukast herr major,
mycket bra!" (Kiitoksia, herra majuri hyvästi).

Majurin suuret silmät levenivät täyden kuun muotoiseksi ja hetken
ällisteltyänsä sanoi hän: "Jaså, du kan svenska, lilla skälm?" (Vai
osaat ruotsia, pikku koiran-silmä), ja nyt kun istuttiin pöytään,
muuttui ruotsi kanssapuhekieleksi suomen sijaan, jota sen aikaiset
herrat hyvin jäykästi voivat puhua. Annakin istui nyt puoliselle
herrain kanssa, tiheään välillä pujahtaen Riston huoneessa. "Sinä olet
siis kuullut ja ymmärtänyt kaikki mitä me keskenämme näitten herrain
kanssa olemme puhuneet, Anna", sanoi majuri.

"Olen kait ymmärtänyt mitä olen kuullut", vastasi Anna punastuen.

"No, emmehän ole puhuneet mitään pahaa Annasta", kiiruhti tohtori
vakuuttamaan.

"Ei, enemmän hyvää, hyvät herrat, kun minä sydänmaan tyttötollukka
ansaitsen".

"Missä sinä olet oppinut ruotsia?" kysyi majuri.

"Setäni tykönä Kuopiossa, siellä olen ollut neljä vuotta. Siellä olisin
vielä nytkin, vaan vanhempani ikävöivät minua ja minullakin oli niin
hirveän ikävä vanhempiani, jonkatähden tulin takaisin kotiin -- ja
hyvähän minulla on, kun mulla on niin hyvät ja rakkaat vanhemmat.
Minulla vaan on ikävä siitä, että setäni ja hänen rouvansa jäivät niin
pahoille mielin, kun erosin heistä. He kernaasti olisivat pitäneet
minun luonansa ja hyviä ne olivat minulle, vaan koti-ikävä voitti",
lausui Anna.

"Siinä teit oikein lapsi. Rakkaus lasten ja vanhempain välillä on
ihmisen pyhin tunne ja velvollisuus", lausui majuri juhlallisesti ja
liikutetulla mielellä.

"No kuinka Risto voipi?" kysäsi majuri tohtorilta.

"Hyvin, ei ole nyt enään mitään vaaraa, minä olen jo sanonut Annalle,
että tänään jätän Riston hellempiin käsiin ja lähden tieheni".

Anna tekeitse tyhmän näköiseksi eikä ollut ymmärtävinään tohtorin
puhetta.

"Entäs sala-ampuja, miten hänen kanssaan on? Pitää tarkoin varoittaa,
ettei hän pääse karkuun", jatkoi majuri.

"Ei taida heittiöllä olla halua karkuun, kun toisesta säärestä
ainoastaan neljäsosa riippuu katalan ruumiissa", vastasi tohtori.

"Mutta kun hän paranee, voisi hän tavalla tai toisella päästä karkuun.
Hänelle pitää asettaa erityinen vahti, joka ei päästä häntä
hetkeksikään silmäinsä edestä. Onko Olli täällä?" kysyi majuri.

"On", vastattiin.

"Käskekää hän tänne!"

Olli tuli heti majurin eteen.

"Sinun pitää ottaa petturi vartioitavaksesi yötä ja päivää. Jos niin
tapahtuisi ettet voisi häntä muuten estää karkaamasta, niin ammu eli
lyö hänet kuoliaaksi, muista se, että petturit ovat kavaloita! Omalla
hengelläsi saat vastata, jos päästät vangin karkuun!" tuomitsi majuri.

"Ottakaa minun henkeni, jos tapaatte Jussin elävänä karkuretkellä",
vakuutti Olli.

Ennen poislähtöänsä meni tohtori tiedustamaan vangin tilaa. Vanki
valitti kipujansa ja unettomuutta.

Tohtori vastasi: "Paha omatuntosi tekee unettomuuden. Kuitenkin annan
sulle tämän pullon, siinä on lääkettä, jota otat teelusikallisen, kun
unettomuus vaivaa, niin tulee uni ja hoida haavaa kuin olen neuvonut,
niin voit olla terve parin kuukauden perästä, hyvästi!"

Olli käveli tohtorin perässä sisälle ja valitti hänkin vaivojansa:
häntä kohtasi välistä hengenahdistus, pyyti sentähden tohtorin apua.

"Tule hetken päästä tänne, niin saat rohtoja!"

Tohtori valmisti rohdot ja kun Olli tuli takasin, sanoi tohtori: "kas
tässä saat pullon, ota siitä joka ilta teelusikallinen, se poistaa
hengenahdistuksen ja on muuten vahvistavaa. Hyvästi vaan, Olli, onnea
hauskaan virkaasi!"

"Vihtahousulle koko virka; vaan ne päästäisivät tuon lurjuksen vielä
karkuun jatkamaan konnantöitänsä, ellen taas vartioitse häntä. Ikävä
aika tässä kyllä tulee, mutta ehkä Risto paranee piankin, niin hän
kyllä käy juttelemassa, joten poistuu ikävä", arveli Olli.

Talossa oli, kappaleen matkaa nykyisestä kartanosta, erinäinen vanha
asuinhuonerehto -- ensimmäinen rakennus kun taloa aljettiin ja siis
ehkä vanhempi sataa vuotta, jo kymmeninä vuosina autiona -- jossa oli
kaksi pienoista huonetta. Tämä rakennus laitettiin Jussille
sairashuoneeksi ja samalla vankilaksi. Etuhuone laitettiin Ollille
asunnoksi ja perähuone vankilaksi. Vankilaan ei päästy muuten kun
etuhuoneen läpi. Vankilaksi aivotussa huoneessa oli pienoinen akkuna,
niin pieni että siitä tuskin kissa olisi voinut mahtua läpi joten
huoneen valo ei ollut juuri loistava, vaan tarpeeksi sairaalle,
erittäinkin vangille. Huoneitten väliseinään tehtiin reikä, jonka
kautta annettiin vangille ruokaa. Vangin vuode sijoitettiin seinän
viereen reijän alle. Toiselle puolen seinän, saman reijän alle,
sijoitti Olli itsellensä pöydän, siinä pitääksensä tarpeellisia
pikkukapineitansa ja päivillä istuakseen sen vierellä, joten hän voi
pitää vankia tarkan katsannon alla. Vuoteensa sijoitti Olli huoneensa
vastakkaiselle seinälle.

Mutta vanki luonnollisesti tarvitsi hoitajan, vaan siinä tuli
vaikeuksia, ei kukaan tahtonut antautua "petturin hoitajaksi". Vihdoin
haettiin eräs irtain paikkakunnalla oleksiva vanhempi pahanmaineinen
vaimoihminen, "Mieron Saara", joka otti vangin hoitotoimen.

Sitte kun huoneet olivat varustetut, kannettiin Jussi sänkynensä
kortteeriinsa. Hän huomasi heti että hän oli vanki, vaikkei ollut siitä
tietävinään. Hän murisi kuitenkin minkätähden häneltä otettiin pois
kaikki aseet: pyssy, veitsi, ruutisarvi y.m.

Olli oli huoneessa kun sairas tuotiin; hoitajatarkin oli saapunut
paikalle ja sairaan sänky, Ollin komennon mukaan, asetettiin
paikallensa. Tämän tehtyä sanoi Olli sairaansaattajille: "kas nyt
saatte lähteä pois" ja poistui myös itse, kiersi oven lukkoon, veti
avaimen ulos ja pisti sen lakkariinsa. "Kas nyt on lintu häkissä",
sanoi hän tyytyväisenä.

Majuri ja tohtori olivat nyt päättäneet matkustaa pois. Ennen lähtöänsä
puheli majuri kauvan Riston kanssa jossa Annakin sai olla läsnä.

Majuri istui Riston sängyn viereen, käski Annan istua toiselle tuolille
viereensä ja puhui Ristolle: "Sydämmessäni iloitsen siitä, että olet
nyt hyvällä tiellä paranemaan haavoistasi. Sekin lohduttaa minua, että
vihollinen on antanut rauhan paikkakunnalle ja luotan että siltä
suunnalta saamme nauttia rauhaa ainakin tämän vuoden ajan, erittäinkin
kun vihollisen meille vaarallinen, hurja opas nyt on katiskassa. Heti
parattuansa pitää hänet lähettää Savonlinnaan sotaoikeuden
tuomittavaksi; minun tahtoni on, että kehnoinkin petturi saapi
laillisen tuomion, liijoitenkin kun tällainen tapaus tietääkseni on
ensimmäinen Suomessa. Isävainajani, ehkä syntyisin ruotsalainen, oli
kauvan sotilaspäällikkönä Suomessa, kehui aina, että petturisuus
Suomessa oli tuntematon. Vihollinen näillä erämaan seuduilla on tosin
vähemmillä poikkeuksilla ainoastaan Karjalais-ryöväreitä, joitten
joukkoon liittyy parvi melkein säännöllisesti sotapalveluksesta
karanneita venäläisheittiöitä, mutta kun säännöllinen Venäjän sotaväki
ei ainoastaan estä, vaan päinvastoin yllyttää näitä ryövärilaumoja
raatamaan suomalaisia, niin on vihollinen sen vaarallisempi.
Sentähden ovat rajamme Venäjää vastaan vaikiat suojella meidän verraten
vähillä sotavoimilla. Pääasiallisesti täytyy vakinaiset sotavoimamme
koota niille paikoille missä vihollinen uhkaa järjestetyillä
armeijaryntäyksillä, joten te raukat täällä erämaissa saatte
pääasiallisesti turvautua omiin voimiinne.

"Eilis päivänä", jatkoi majuri, "sain armeijan kenraalilta
Savonlinnasta kirjeen, jossa hän kertoo kulkevan peljättäviä huhuja
venäläisen ryntäysaikeista ja kehoittaa minuakin, jos mahdollista,
kokoomaan väkeä ja rientämään apuun.

"Koska nyt, kuten mainitsin, vihollinen täällä tällä kertaa ei näytä
uhkaavan, niin olen päättänyt noudattaa päällikköni kehoitusta ja
matkustaa Savonlinnaan. Jos kuitenkin se odottamaton tapahtuisi, että
vihollinen taas näyttäytyisi, niin on tässä (antain Ristolle paperin)
sulle käsky ja lupa minulta kapulaa lähettämällä käskeä väkeä apuun;
päästyäni matkani perille lähetän kenraalin vahvistuksen käskylleni.
Tulevana kevännä toivon taas voivani saapua näille paikoille.

"Ja nyt vielä yksi asia, joka koskee teitä molempia, lapsukaiseni! Minä
luulen varmuudella huomanneeni teidän välillänne hellempiä tunteita.
Jos niin tosiaankin on niin tunnustakaa se minulle, minä tahdon olla
isä teille molemmille, tunnustakaa nyt heti", kehoitti majuri.

Anna ja Risto tirkistelivät toisiansa hetken äänettöminä punastuneilla
kasvoilla.

Vihdoin sai Risto äänen, tarttui Annan molempiin käsiin ja huusi
ihastuneena:

"Anna!"

"Ristoni!" vastasi Anna.

"Noo, asia on selvä. Mene ja käske vanhempasi tänne!" sanoi majuri
Annalle.

Anna kernaammin lensi kun juoksi ulos ja vähän hetken perästä veti hän
vanhempiansa vierashuoneesen sanaakaan heille puhumatta. "Tässä, herra
majuri!" huusi Anna.

Vanhemmat katselivat vuorottain toisiansa ja Annaa, tietämättä mistä
kysymys oli.

Vihdoin huusi majuri: "Anna, tule tänne."

Anna totteli heti käskyä. Majuri tempasi tytön syliinsä, samalla
kavahti Ristokin istualle sängyssä ja molemmat Anna ja Risto kietoivat
käsivartensa majurin kaulaan niin, että majuri oli vähällä tukehtua
nuorten suutelemisesta. Majuri huusi teeskennetyllä hätähuudolla:
"Tohtori, tohtori, tulkaa apuun, täällä tapetaan!"

Tohtori, joka jo oli matkustuspuvussansa, hyppää hätäisen näköisenä
toisesta huoneesta kysyen: "Mitä herran nimessä täällä tehdään?" vaan
kun hän näki kohtauksen, huomasi hän heti asian ja sanoi: "Ahaa, joko
tuli asia selville?"

Kun majuri sai suunvuoroa, kysäsi hän ivaillen Annan vanhemmilta, jotka
yhä ällistyneinä seisoivat äänettöminä:

"Onko teillä mitään vastaan, jos minä kihlaan tässä kaksi nuorta
huppanaa toisiinsa?"

Nyt selkesi vanhemmille asia, he vastasivat: "Tehköön itse kuinka
tahtovat. Jumala siunatkoon heitä ja teitä, herra majuri!"

Majuri otti liivinsä taskusta kaksi kultasormusta ja jakoi ne nuorten
välillä sanoen: "Vaihettakaa nyt sormuksia. Herra siunatkoon teitä,
rakkaat lapseni!" Riston korvaan kuiskasi majuri: "Sormuksen sormessasi
sain äidiltäsi, se on kallis kappale sekä sinulle että minulle."

"Äidiltäni?" huusi Risto hämmästyin ja isot kyyneleet vuotivat hänellä
silmistä.

"Vaiti nyt, lapseni, vastedes saat ehkä tietää enemmän", kuiskasi
majuri taas.

Vihdoin tointuivat Annan vanhemmatkin onnittelemaan ja siunaamaan
nuoria.

"Kaikki mitä nyt on tapahtunut, tiesin minä heti kun ensikerran näin
teitä, nuoret. Varoitan vaan, Risto, ettet vasta joudu salamurhaajan
esineeksi, kaikista senlaisista ei ole yhtä hyvät seuraukset kuin nyt",
leikitteli tohtori.

"Mistä te sen tiesitte, herra tohtori kun äsken sanoitte?" kysäsi Anna.

"Minä olen tietäjä", ivaili tohtori.

"Mutta kun Olli ei ole täällä, missähän Olli on?" lausui Risto
ikävöiden.

"Olli on toimessansa, josta hän ei poistu", vastasi isäntä.

"Toimessansa! -- missä toimessa?" kysäsi Risto.

Risto ei ollut saanut vihjaakaan mitä oli tapahtunut hänen
sairastumisensa jälkeen. Anna kertoi nyt lyhykäisesti mitä oli
tapahtunut, kuten Olli oli pelastanut hänen Jussin toisesta
murhayrityksestä, kuinka Jussi nyt oli samalla kertaa sairas ja vanki
ja että Olli oli hänen vartiansa.

"Jussiraukka, kuinka kehno" -- huokasi Risto -- "Olli siis ei tohdi
poiketa hetkeksikään paikalta", kysyi Risto.

"Jos isäntä menee Ollin siaan, niin saa hän minun luvalla tulla tänne
hetkeksi", lausui majuri, kun hän näki Riston hartaasti haluavan
kohdata Ollia. Isäntä tahtoi kernaasti noudattaa majurin ja Riston
tahtoa ja meni Ollin siaan.

Olli saapui heti vierashuoneeseen, tervehtien ensin sotamiehen tavalla
majuria.

Majuri vakuutti, että Olli hetkeksi oli vapaa sotamiehen asemasta, sai
siis olla ja liikkua vapaasti.

Saatuansa tällaisen luvan, juoksi Olli Riston vuoteelle ja lausui;

"Morjens, Risto! sinä olet aina onnen lempilapsi. Salamurhaajan luoti
teki sinun onnellisemmaksi, kun voit odottaakkaan; minä toivoisin
itselleni salamurhayrittäjän joka pensaassa ja tusinan tykinluotia
rintaani samanlaisella seurauksella". Annan tempasi Olli laattialle ja
pyöritti häntä semmoista vihuripolskaa että katsojat olivat pakahtua
riemunauruunsa.

"Tule tänne kunniallinen rehti kumppani, että saan syleillä ja kiittää
sinua jaloudestasi!" huusi Risto sängystänsä.

Kumppanit syleilivät toisiansa ilokyynel silmin.

"Jakakaamme riemut ja murheet keskenämme tästä lähtien niinkuin
tähänkin saakka olemme tehneet!" lausui Risto.

"Niin teemmekin, ole varma siitä!" vastasi Olli.

       *       *       *       *       *

Nyt lähtivät herrat matkalle. Sydämmellisillä molemminpuolisilla
kiitoksilla ja tyytyväisyydellä erosivat vieraat ja talonväki. Olli
meni taas toimeensa ja päästi isännän ottamaan vierailta jäähyväisiä.

Kun nyt nuoret kihlatut jäivät kahdenkesken, oli heillä luonnollisesti
paljon puhumista. Ensiksikin katselivat he loistavia sormuksiansa. Anna
hyppeli riemuissansa huudahdellen:

"Oi, Ristoni! nyt emme koskaan eroa, nyt et sinä enää lähde pois
talosta, ethän?"

"No en!" vastasi Risto hajamielisesti tirkistellen sormustansa.

"Miksi näytät niin alakuloiselta, Ristoni, etkö ole iloinen?" kysyi
Anna allapäin.

"Olen kyllä iloisempi, kun olisin voinut toivoakaan, rakkain Annani,
mutta".

"Mutta?"

"Anna anteeksi, Annani, hajamielisyyteni, tulin näet ajattelemaan
majurin sanoja, jotka hän kuiskasi minulle sormuksen annettuansa".

"Mitä hän sanoi, sano, sano, Ristoni?"

Majuri sanoi: 'sormuksen sormessasi sain äidiltäsi, se on kallis
kappale sekä sinulle että minulle'. Kun näki, että hämmästyin, jatkoi
hän: 'Vaiti, vastedes saat ehkä tietää enemmän'".

"Mitähän se merkitsee?" arveli Anna kummastellen.

"Kas sitä en ymmärrä", vastasi Risto.

"Vastedes saamme tietää enemmän. Odotamme siis, ole nyt iloinen
Ristoni!" viserteli Anna.

"Iloinen kyllä olen, iloisempi kuin voit arvatakaan Annaseni! Saati
vaan saamme rauhaa viholliselta, niin on onnemme täydellinen, eikö
niin, kultaseni?" lausui Risto ihastellen.

"Niin Ristoni, oma Ristoni!"

Noin kuukauden kuluttua majurin matkustuksen jälkeen oli Risto
täydellisesti terve. Hän oli varoillaan vihollisen suhteen, lähetti
rajamaille tiedustelemaan vihollisen liikkeitä, vaan kaikkialta kuului
rauhaa.

Eräänä päivänä saapui sotapäälliköstöltä kaksi lähettilästä, jotka
juhlallisesti jättivät Riston kersantiksi nimityskirjeen sekä
valtuutuksen paikkakunnan päällikön poissa ollessa käskeä koolle väkeä
vihollisen lähestyessä. Samalla kertaa sai Risto säädetyn, arvonsa
mukaisen sotilaspuvun. Anna sattui sillä kertaa olemaan kylässä.
Aikeessa tehdä Annalle äkki-ihastuksen kotiin tullessa, pukeutui Risto
sotilaspukuunsa ja pisti uudet virsut jalkaansa. Kun Anna tuli kotiin
ja astui vierashuoneesen, näki hän nuo kaksi lähettilästä nousevan
istualta seisallensa tervehtien häntä. Kolmas "vieras" seisoi toisen
huoneen ovella kynnyksen takana niin ettei virsut näkyneet ja huusi
ruotsiksi! "Päivää Anna".

"Päivää, päivää", vastasi Anna samalla kielellä.

"Onko nuori tohtori ruvennut sotapalvelukseen?" kysäsi Anna.

"Olen", vastasi Risto, koettaen muuttaa ääntänsä.

"Mihinkähän Risto on mennyt silläaikaa kun käväin kylässä, minäpä
lähden etsimään häntä, olkaa niin hyvät ja istukaa niin kauvan, hyvät
herrat!" lausui Anna. Lähettiläät selittivät heillä ei olevan aikaa
viipyä, jonkatähden sanoivat jäähyväiset Annalle. Kolmas vieras (Risto)
sanoi haluavansa tavata Ristoa ja odottavansa kunnes hän tulee. Anna
juoksi huoneesta huoneeseen ja kyseli väeltä mihin Risto oli mennyt,
kävi "väkituvallakin" (Ollin luona). Mutta Ristoa ei näy eikä kuulu.

Risto asettautui oven pieleen, josta Annan piti tulla takasin. Anna
tuli norpolla nokin ja läähättäen ovesta sisälle.

"Eikö löytynytkään Risto?" kysäsi Risto.

"Eihän sitä löydy, minä en ymmärrä olisiko mennyt metsään", sanoi Anna
katsomatta vieraaseen. Risto kääräsi käsivartensa Annan kaulaan ja veti
Annan pään niin liki rintaansa, että Anna ei voinut katsoa pahantekiää
silmiin ja kuiskasi: "Lähdemme yhdessä etsimään".

Anna huusi hämmästyneenä: "Hyi, herra, ette saa koskea minuun!" kiskoi
kaikin voimin irti itsensä ja juoksi toiseen päähän huonetta.

"Anna!" huudahti Risto vihdoin ääntänsä muuttamatta.

Anna kääntyi huutajaan päin ja huusi vuorollaan:

"Risto! mitä kummitusta tämä on?" ja juoksi Riston syliin. Samalla
astuivat poistuneet lähettiläät sisälle naurain täydestä kurkusta:
"Jopa löytyi Risto!"

"Häijy Risto, hyi kun narraat omaa Annaasi; olin vähällä juosta karkuun
koko talosta".

Nyi seurasi kaikkia tyydyttävä selitys asiaan. "Miksi pukeusit virsuin,
Ristoni?" kysyi Anna.

"Siksi että muistasit minua siitä ajasta, jolloin kävin pestinotossa".

Anna riemuitsi nyt kun pikkulapsi, koko talon väen huusi hän riemuiten
katsomaan kuinka komea Risto oli.

"Lähdemme nyt Ollin luokse, varmaan hänkin ihastuu, kun näkee sinun
kersantin asussa", liverteli Anna. "Malta minä menen ennen ja narraan
Ollia, että iso sotaherra tullee häntä kahtomaan", jatkoi Anna
liverrellen.

"Ei, pullani, emme narraa Ollia, hän voisi ehkä pelästyä".

"Olinko nyt tyhmä, Risto? Anna anteeksi, minä olen niin iloisella
mielellä etten voi hillitä itseäni".

"Annani, ole sinä iloinen, samoin olen minäkin", vakuutti Risto.

Molemmat menivät nyt Ollin luokse.

"Tässä saan esitellä kenraali Risto Rytkösen!" huusi Anna Ollille.

"Kersanttikin piisaa", nauroi Risto.

Kumppanit syleilivät toisiansa vakuuttaen uudelleen toisillensa
molemminpuolista vilpitöntä ystävyyttä.

"Etkö tahdo katsoa sairasta?" kysäsi Olli.

"No jos kävisimme katsomassa Jussi-parkaa.

"En minä saata häntä raukkaa nähdä", lausui Anna.

Risto ja Olli astuivat sairashuoueesen.

"Tunnetko minua Jussi, kuinka se on nyt sinun laitasi?" kysyi Risto
liikutettuna.

"Tunnen, herra kersantti, pahoin asiani, kun majuri on tullut pahain
kielten kautta siihen luuloon, että olisin tahtonut teitä murhata, joka
kuitenkaan ei koskaan ole ollut aikeeni. Olkaa siis hyvä ja rukoilkaa
majuria minun puolestani poistamaan epäluulonsa, kyllä majuri teitä
uskoo ja päästää minun vapaaksi, jos paranen tästä syyttömästä
taudistani", katkeroi Jussi.

"Kuule roistoa mitä se on kehrännyt kokoon", huusi Olli.

"Etkö ampunut kersanttia pensaasta, jonne kiiressäsi unhotit puukkosi,
jota paitse Anna oli jo ennen nähnyt väjymisesi ja tuntenut sinun,
katala. Tämä kaikki ei ole totta eikö niin, paholainen?" jatkoi Olli.

"Puukko kyllä on ollut aikoinaan minun, mutta sen olen kadottanut monta
päivää sitten, enkä siis voi ymmärtää kuinka se oli joutunut paikalle,
josta se on löydetty. Mitä taas Annan keksintöön tulee, niin on hän
täydellisesti erehtynyt", väitti Jussi.

"Jussi-rukka syytön kuin Pontius Pilatus! Entäs väjymisesi Tuovilan
akkunoitten alla, silloin kuin sait kolahuksen koipeesi, siitäkin olet
aivan viaton, eikö niin Jussi-parka", jatkoi Olli.

"Satuin muuten kulkemaan sivu, ja kuin kuulin hätäistä liikettä
sisällä, niin katsahdin uteliaisena ikkunasta sisälle, jolloin sinä
ammuit minua", väitti Jussi.

"Ja laittausit pyssynesi ampumaan ikkunasta sisälle aivan
'uteliaisuudesta', eikö niin, enkeli hyvä?" jatkoi Olli.

"En aikonut ampua, enkä ole ampunut?" väitti Jussi.

"Mutta heti viimemainitun tapauksen jälkeen, kun majuri sinua nuhteli,
ei sinulla ollut mitään sanomista puolustukseksesi, mistä se tulee,
herttainen Jussi?" irvisteli Olli taas.

"Silloin olin niin tuskissani ampumisesta, etten taitanut sanoa
mitään".

"Aivan niin, silloin et ollut kerjennyt vielä koota konnankoukkujasi,
vaan nyt kun olet saanut aikaa, niin olet kehrännyt ja kutonut
valheverkkojasi aikeissa niillä suojella saastaista olentoasi, eikö
niin Jussi -- syytön lapsi?" puheli Olli ivaillen.

"Kyllä on Jussi-raukka asiasi pahalla kannalla, Kaikesta mitä on
tapahtunut käy selville, että olet syyllinen, vaan väität sittenkin
olevasi syytön. Se näyttää siis, että olet tuiki paatunut ja sentähden
en voi sinua puolustaa majurin luona, sitä vähemmän, kun asia on
ilmoitettu armeijan päällikölle, joten majurikaan ei voi auttaa asiaa,
vaan tulee se tutkittavaksi oikeudessa", lausui Risto syvästi
liikutettuna.

Risto ja Olli palasivat Ollin huoneesen, jossa Anna odotti heitä.
Hetken perästä saapui Saara, pyytäen saadaksensa mennä korjaamaan
vangin huonetta ja vuodetta. Olli avasi oven, sitten kun hän
tavallisuuden mukaan oli tarkoin katsonut ettei Saaralla ollut päällä
mitään luvatonta kalua, sulki sen taas ja pisti avaimen taskuunsa.

"Kyllä se on aika konna tuo Jussi, se luikertaa kuin käärme. Tyhmästi
ettei majuri antanut heti hirttää heittiötä, minä pelkään, että se
kanalja houkuttelee yhdellä eli toisella tavalla irti itsensä ja sitte
emme saa olla levossa ei yöllä eikä päivällä, se on semmoinen katala se
sama Jussi", puhui Olli.

"Mihinkäpä hän pääsee kun on sinun tarkan katsantosi alla, eikä hänellä
sotaoikeudelta ole muuta toivoa kuin hirsipuu", lausui Risto. -- "Kun
hän nyt olisi tunnustanut rehellisesti, niin tiedätkö Olli, minä olisin
kaikin voimin koettanut puolustaa häntä".

"Se se, mutta se on niin paatunut raukka ettei hän voi parata", sanoi
Olli.

Anna, Risto ja Olli istuivat kauvan Ollin huoneessa, jaaritellen ja
resuten vilkkaasti yhtä ja toista, totta ja leikkiä, kaikki korkealla
äänellä.

Sillä aikaa oli Saaran ja Jussin välillä ollut yhtä vilkas vaan
hiljainen kanssapuhe:

Jussi: "No oletko saanut jotain selvää, jos se on mahdollista päästä
karkuun tästä helvetin luolasta?"

Saara: "Minä luulen ettei se ole mahdotonta".

Jussi: "No miten?"

Saara: "En sano, ennenkuin valalla vahvistat lupauksesi".

Jussi: "Naida sinun?"

Saara: "Niin".

Jussi: "Minä vannon, saat lukea valan. Tässä on piplia".

Saara: "Pane kaksi sormea kirjan päälle!"

Jussi latoi sormensa kirjan päälle.

Saara luki valan ja Jussi jänkytti perästä. Jussi koetti hoskata sanain
kanssa, muun muassa sanoi hän "etten minä nai", mutta Saara ojensi:
"että minä nain" j.n.e.

Saara: "Muista vaan valasi, rikkomus on yhtä vaarallinen kun olisit
vannonut käräjissä!"

Jussi: "Kyllä pidän valani, (itsellensä: vaikka hirttäsivät minun
kymmeneen kertaan, niin en nai tuota petäjälevynaamaa). Sano nyt!"

Saara: "Uunin solan perässä on jalan levyinen ohut kivi, jonka voi
vääntää ylös; solan kautta ulkopuolella seinää seinän alla on pienempiä
kiviä, jotka voipi lappaa ulos, joten ainoastaan multapenkki jää
väliin. Multapenkin voi helposti kaivaa läpi ja sitten tulee tarpeeksi
suuri reikä, josta pääset ulos. -- Enkö ole keksinyt hyvän keinon?"

Jussi: "Olet kyllä keksinyt keinon, vaan saatatko tehdä sen työn, jota
tämän keinon toimeenpaneminen vaatii?"

Saara: "Kyllä työn saatan tehdä, vaan eihän karkauksesi saata tulla
kysymykseenkään ennenkuin olet oikein terve".

Jussi: "Jospa tervekin, niin kuinka sitä saattaa liikkua niin, ettei
Olli kuule. -- Ja jos pääsisinkin ulos, niin mihinkä minä pääsen
yhdellä säärellä?"

Saara: "Jätä se asia minun huolekseni. Minä laitan kaksi hevosta seinän
viereen, istumme hevosten selkään ja ratsastamme metsään, ensiksi
karjakujaa pimiässä, sillä karkauksen pitää tapahtua yön aikana".

Jussi: "Aijotko sinäkin karata yhtämatkaa?"

Saara: "Kuinkas muuten? En sinua yksin päästäisi vaikka mikä, kuka
sinun hoitaisi matkalla, joka on sangen pitkä ensimäisiinkin Venäjän
taloihin?"

Jussi: (itsellensä: "Vai niin pehkukupo, vai aivot seurata minua,
eiköhän se seuraus tule lyhyeksi, no no") kuullen: "Yönaikana karkaus
kyllä pitää tapahtua, mutta miten liikkua niin hiljaa, ettei Olli saa
vihjaa -- hän on hyvin valpas".

Saara: "Siihen on vielä kauvan ennenkuin olet terve; ehkä häntä siitä
saakka keksitään jotakin keinoa".

Jussi: "Nyt pitää meidän päättää kaikki asiat selville, nyt kun
rähisevät Ollin huoneessa, eivät he kuule mitään eikä huomaa niin
tarkoin ajankulua, he kun juovat kahvia Ollin huoneessa, herskapi muka.
Malttakaa, kyllä minä annan teille vielä herskapia, minä", uhkasi
Jussi. "Olli kun taas jääpi yksin niin emme ole tilaisuudessa puhumaan
mitään, sillä hän kuulisi kaikki seinän reijästä -- ei, kaikki pitää
nyt tulla selville, muuten saattaa mennä koko asia hiiteen".

Saara: "Se on kaikkein pahin kuinka sitä voi liikkua niin hiljaa, ettei
Olli kuule. Paras olisi tappaa hänet, vaan kun minäkään en saa pitää
mitään asetta, hätäisesti jonkun neulan, sillä kun tuon ruokaa eli
muuta tänne, syynää ensin isäntä minun ulkopuolella ja kun tulen Ollin
huoneeseen, syynää hän minun niin hävittömän tarkasti, että tuskin saa
pitää hampaita suussaan. Kun minä saisinkin pitää puukon kanssani niin
antaisin sille vahdille semmoisen iskun, ettei kotvin räpisteleisi
lapasiansa".

Jussi: "Nyt tiedän mitä teemme. Tohtori antoi minulle tämän rohtopullon
ja käski minun ottaa teelusikallisen rohtoja tästä silloin kuin
unettomuus vaivaa. Minä olen koettanut rohtoja ja kun olen ottanut sitä
illalla, niin olen nukkunut raskaasti aivan heräämättä liki puolen
päivää seuraavana päivänä. Minä kuulen joka ilta että Olli ähkyy
hengenahdistuksesta ja luulen, että hän säännöllisesti joka ilta ottaa
jonkunlaista rohtoa teelusikallisen. -- Kuuntele!"

Saara ja Jussi kuulivat seinän reijästä Ollin selittävän Annalle ja
Ristolle, että tohtori oli antanut hälle hengenahdistuksen lievikkeeksi
rohtoja, joita hän otti säännöllisesti joka ilta juuri maata
pannessansa ja että hän tunsi rohtoin tekevän hyvää.

"Eikö ne ole pahanmakuisia?" kysyi Anna.

"Ei niillä ole minkäänlaista makua", vastasi Olli.

"Minkä verran otat kerralla?" kysyi Risto.

"Teelusikallisen", vastasi Olli.

Jussi kuiskasi Saaralle: "Eikös tuo ollut hyvä keksintö? Kun nyt
jollakin tavalla saisimme Ollin erhetyksessä ottamaan minun rohtojani,
niin hän nukkuisi niinkauvan, että silläaikaa hyvin kerkeäisimme
karkuun".

"Kuinka kauvan aikaa luulet menevän reijän teossa seinän läpi, Saara?"

Saara: "Siinä menee korkeintaan kaksi tiimaa, mutta voi mennä toiset
kaksi tiimaa, ennenkuin hevoset ovat paikalla, eväät ja muut, jotka
kaikki täytyy varastaa pimeän aikana".

Jussi: "Sinun pitää koettaa saada varastaa pyssy ampumakaluinensa, sekä
ainakin yksi hyvä puukko ja kirves".

Saara: "Kyllä nuo kalut hankin".

Jussi: "Nyt on vaan kysymys saada Olli ottamaan unijuomaa; sillä ei ole
mitään makua, niin että kyllä hän sitte nukkuu rauhassa niin kauvan,
että hyvin kerkiämme karkuun".

Saara: "Näytä rohtopulloasi Jussi!"

Jussi näytti.

Saara: "Minä luulen että sinun ja Ollin rohtopullot ovat sekä yhden
näköiset että yhden kokoiset, jos niin on -- josta illalla kun tulen
vuoteita laittamaan otan tarkan selon -- niin teemme näin: Kuten
tiedät, tapahtuu vuoteitten laitto joka ilta heti sen jälkeen kun
olette saaneet iltaruoan, ensin tässä ja viimeksi Ollin huoneessa.
Huomen illalla kun tulen tänne, nostan oikean käden peukaloa, joka
merkitsee, että rohtopullot ovat yhden kokoiset ja näköiset, muista nyt
se! Sinä iltana, jolloin olet niin terve, että aivot karata, annat
pullon minulle, jonka säilytän poveeni, sillä ei Olli koskaan syynää
minua ulos tullessani. Samalla kun minä olen täältä astunut Ollin
huoneesen, huuda sinä Ollia, voivottele ja ole olevinasi hyvin kipeä ja
siten viivytät Ollia luonasi, jolla aikaa minä lasken pullon Ollin
pullon sijalle ja kätken Ollin pullon hänen vuoteensa päänalustan alle
sängyn pohjalle. Siten saamme Ollin ottamaan unijuomaa ja niin pääsemme
karkuun. Minä tarkastan ulkona Ollin akkunasta ja kun hän on ottanut
rohtoja ja sammuttanut valkian, menen minä työhöni, hankkimaan hevosia,
kaivamaan reikää y.m. Ole sinä rauhassa siksikun tulen sua noutamaan.
Onneksi on seinä metsän puolella, ettei kartanosta kukaan voi nähdä
mitään. Siihen on vietä viikkoja ennenkuin se tulee tapahtumaan.

"Muutenkin niinä aikoina kun olet terve, valita kipujasi. Meidänkin
pitää jo tästä lähtien alkaa torumaan ja sättimään Ollin kuullen, niin
ettei hän saa mitään vihjaa eli epäluuloa. Muista nyt vaan kaikki,
Jussi", lopetti Saara.

Samalla kun Saara oli päättänyt pitkän lauseensa, huusi Olli seinän
reijästä:

"Mitä Saara tekee siellä niin kauan?"

"Minähän olen odottanut tiimakausia, vaan en ole päässyt ulos kun ovi
on lukossa", vastasi Saara.

"Oi, niin kauvanko olemme täällä istuneet", sanoi Anna.

"Lähdemme vihdoinkin kotiin, hyvästi nyt Olli!" sanoivat Anna ja Risto.
"Kyllä käymme tiheään sinua katsomassa, Olli, niinkauan kun sinä et
pääse käymään meillä", vakuuttivat he.

Olli päästi nyt Saaran, joka oli olevinaan hyvin tyytymätön, kun oli
muka täytynyt niin kauvan odottaa.

"Minä jo luulin, että tuo pehkusäkki Saara, oli jätetty ijäksi minua
kiusaamaan", huusi Jussi.

"Ohoo Jussi! kyllä Saara on sulle tarpeeksi hyvä hoitaja".

Illalla kun Saara oli saapunut vuoteita laittamaan oli hän tarkoin
vertaillut Ollin ja Jussin rohtopulloja, ja tullut siihen varmaan
vakuutukseen, että ne olivat aivan yhdenlaiset.

Seuraavana iltana teki Saara Jussin suureksi ihastukseksi suostutun
merkityksen.

       *       *       *       *       *

Aika kului päivä päivältä, viikko viikolta säännöllisesti. Olli piti
poikkeuksetta kerran tavaksi otetun järjestyksen. Jussi ja Saara
torailivat keskenänsä ja parjasivat toisiansa melkein säännöllisesti
joka päivä.

Noin pari kuukautta Jussin sairastumisen jälkeen alkoi Jussi erittäin
valittaa vaivojansa ja vakuutti Ollille, että hänen elämän loppu ei
ollut kaukana. Olli sanoi kerran Jussille: "Saithan sinä tohtorilta
muutamanlaista unijuomaa, ota sitä, niin ehkä saat lepoa!"

"Sain kyllä unijuomaa ja hyvää se olikin alussa, mutta se on aikaa
loppunut", vastasi Jussi.

Eräänä iltana kun Saara saapui vuodetten korjaukseen Jussin huoneesen,
näytti Jussi merkin, että hän nyt oli valmis lähtemään karkuun ja
osoitti rohtopulloa, jonka Saara sukkelasti pisti poveensa, parjaten
samalla Jussia korkealla äänellä. Sittenkun Jussin vuode oli laitettu,
koputti Saara oveen päästäksensä ulos. Olli avasi oven tavallisuuden
mukaan ja Saara astui Ollin huoneesen. Mutta ennenkuin Olli oli
kerennyt lukita oven, huusi Jussi surkialla äänellä: "Olli, Olli! mulla
on niin hirmuiset tuskat!" Saara sanoi: "Antakaa heittiön huutaa!" Olli
kuitenkin meni Jussin huoneeseen likemmin kuulemaan hätää, Saara
tempasi pullon povestansa, asetti sen samalle paikalle pöydälle, jossa
Ollin pullo seisoi ja kätki sen Ollin sängyn pohjalle päänalaisten
alle. Tämä tapahtui silmänräpäyksessä. Kun Olli palasi Jussin luota,
kysäsi Saara: "No mikä sitä heittiötä nyt vaivaa?"

"Valittaa säärensä tuskia ja luulee kuolevansa", vastasi Olli.

"Kepiksi kun kuolisi, olisi yksi konna vähempi maailmassa. Kuka käski
hänen mennä petturinretkelle", vastasi Saara, haukkuissansa muka.

Sitten kun Saara oli mennyt ulos, lukitsi Olli oven, otti tavallisuuden
mukaan rohtoja ja pani maata. Pian nukkui hän raskaasti, sen kuuli
Jussi seinän reijästä, hän odotti nyt ikävällä Saaran tuloa, joka
viipyi, sillä hänellä oli paljon tekemistä, hevosien y.m.
hankkimisessa. Vihdoin kuuli Jussi kuhinaa uunin solasta ja Saara
supisten: "Kas nyt on kaikki valmis, nukkuuhan vaan Olli niin, ettei
hän herää?" Jussi vakuutti Ollin nukkuvan ja vielä varmemmaksi
vakuudeksi huudahti Jussi pari kertaa jotensakin karkealla äänellä:
"Olli, Olli!" Ei vastausta. Saara puki Jussin vaatteihin, mitä hänellä
oli ja vakuutti ulkona olevan lisää vaatteita. Jussi sai sauvan
käteensä ja toiselta puolen tueten Saaraan, lähti arvokas pariskunta
vetäytymään uunin solaan, josta he, vaikkei vaivatta, kuitenkin
hiljoitellen tukkeituivat ulos. Saara auttoi ensin Jussin hevosen
selkään ja asetti Jussin selkään ison eväskontin, pyssyn hänelle
kainaloon ja ampumakalut kaulaan. Sitten kun Saara oli sitonut suuren
vaatesäkin toisen hevosen selkään, kömpi hän itse ylös ja nyt oli
lempipari valmis matkaan. Yö oli pimeä ja hiljainen, sillä iltayö kun
vielä oli, nukkui koko kylän väki levollisessa iltaunessansa.
Karkulaiset ratsastivat ensiksi hiljaa karjakujasta alas metsään ja
karjapolkua myöten sittemmin niin kiireesti kun hevoset jaksoivat
juosta. Kohta jälkeen puoliyön alkoi kuun valo, joka ohjasi
karkulaisia. Paikkakunnan maisemat olivat Jussille laajalti tutut
Venäjänkin puolella rajaa. Noin puolipäivän aikana saapui Jussi
ensimmäiseen asuttuun paikkaan Venäjän puolella; Saara ei ollut myötä.

Jussi kertoi nyt kuten hänen kansalaisensa Suomessa olivat vainonneet
häntä syyttömästi, olivat hakanneet säären poikki ja jättäneet hänen
metsään kuolemaan, vaan "pyhä Mikaili" oli parantanut hänen, antanut
hänelle hevosen ja nostanut hänen hevosen selkään, joten pääsi pakoon
"ihmisten ilmoin" ja aikoi nyt matkustaa Venäjän sotapäällikön puheille
-- pyysi siis apua ja suojelusta. -- "Kaikki obrokat (pyhäin kuvat)
polttavat ruotsit" j.n.e. kertoi Jussi.

Jussin yksinkertaiset ja taikauskoiset kuuliat surkuttelivat häntä ja
lupasivat hälle kaikenlaista apua mitä hän tarvitsi.

Niin Jussi vaelsi kylästä kylään, kunnes hän saapui kylään, jossa
päällikkö asui. Talosta, jossa hän oli yötä, saatettiin Jussi
"päällikön" luo, eräs epämaineinen sotakarkuri nimeltä Ivan Snorikoff.
Snorikoff oli jo entisistä ryöväysretkistänsä tuttu ja suomalaisten
kauhu. Hän oli sotakarkuri, sen tiesivät asianomaiset järjestetyissäkin
Venäjän sotajoukoissa, mutta kun hän oli urhoollinen ryöväri ja siten
voi häiritä rauhaa ja tehdä kaikenlaista pahaa Suomen, eli silloin
kutsutun Ruotsin rajoilla, niin hänen karkulaisuuttansa omassa maassa
ei pidetty virheenä. Hän ryöväsi ja poltti omaisuutta, vei ihmisiä
Suomesta vankina ja möi niitä orjuuteen, joista jaloretkistänsä hän
usein pyysi ja sai omalta hallitukseltansa palkinnoita, kiusasi vanhoja
kaikella lailla j.n.e. Hän asuskeli erämaitten suurimmissa kylissä
Arkhangelin läänissä. Asukkaita hän piti yleisessä orjuudessa ja
pelossa, selittäin olevansa laillinen sotapäällikkö (voivotta). Ehkei
nämä herrat ymmärtäneet toistensa kieltä, sai päällikkö ("voivotta")
kuitenkin selvän, millä asialla Jussi oli. Vähän ajan perästä tuli
talon isäntä, jossa Jussi oli ollut viimeistä yötä, "voivotan" luo ja
valitti häneltä varastetun sata ruplaa rahoja ja syytti Jussia
varkaudesta. "Voivotta" katsoi vihaisesti Jussia silmiin. Jussi otti
rahat lakkaristansa, jakoi ne kahteen osaan ja antoi "voivotalle"
toisen puolen. Isäntä oli jo hyvillä mielin ja ojensi kätensä ottamaan
rahoja, vaan "voivotta" pisti rahat lakkariinsa. Rahain siaan sai
isäntä kunnon selkäsaunan käskyllä mennä kotiinsa. Kiitellen ja
kumarrellen lähti isäntä ja siihen päättyi se asia.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna Jussin karkaamisen jälkeen herasi Olli vasta liki
puolta päivää. Hän tunsi päänsä raskaaksi ja ihmetteli kuinka hän oli
nukkunut niin kauvan. Hän puki päällensä hiljaisuudessa, hän ei
tahtonut antaa Jussin kuulla että hän nyt vasta oli liikkeellä, hän
kuunteli, ei hiiskaustakaan kuulunnut Jussin huoneesta. "Eihän vaan ole
kuollut, kun hän eilen illalla oli niin kipiä", arveli Olli itseksensä,
otti avaimen, avasi oven ja astui sisälle.

Oi kauhistua! Jussin vuode oli tyhjä. Olli kurkisti sängyn alle,
tempasi vaatteet sängystä, heitteli ne lattialle, hyppeli kun
mielipuoli ympäri huonetta, tirkisteli katon ja seinän rakoihin -- ei,
ei näy mitään. Vihdoin kurkisteli hän uunin päälle ja lopuksi uunin
solaan. Täällä näki hän avonaisen suuren reijän seinän alitse ulos. Nyt
selveni asia: "Vanki on päässyt karkuun!" huusi Olli tuskan ja
epätoivon uhrina. Hän juoksi ulos huutaen: "Vanki, Jussi on karannut!"
Talon väki kuuli huudon, tietämättä mikä hätä oli; Ristokin riensi
paikalle ja kohta koko kylän väki. Jäljistä nähtiin, että kaksi hevosta
oli ollut liikkessä ja molempain jäljet menivät karjakujaa metsään
päin. Olli huusi: "Tuokaa minulle pyssy, minä lähden ajamaan rosvoja
takaa". Eräs kylän nuori mies, "hyvä pyssymies", tahtoi heti seurata
Ollia, vaan sanoi: "Otamme hevoset ja ratsastamme, niin joudumme
pikemmin".

Olli ei ensiksi tahtonut kuulla hevosista, hän luuli juoksevansa yhtä
kiireesti. Vihdoin myöntyi Ollikin ottamaan hevoset, jotka heti saatiin
paikalle. Pojat lähtivät ratsastamaan pyssyt selässä villivauhtia,
pitäen tarkoin silmällä karkulaisten jäljet. He pysyivätkin pitkän
matkaa jäljillä, kunnes tuli laajanlainen sileä kallio, jonka yli polku
meni. Kun he taas tulivat polulle kallion toisella puolella, katosivat
karkulaisten jäljet. He päättivät ratsastaa suuren ympyrän kallion
ympäri, toivoen siten taas löytävänsä jäljet. He löysivätkin, mutta
ainoastaan yhden hevosen jäljet. Olli luuli, että Saara ehkä ei
tahtonut seurata Jussia ja poikkesi ehkä toiselle suunnalle, vaikkeivät
he havainneet jälkiä; nämä jäljet veivät nähtävästi Venäjän rajaa
kohden ja "varma on, että sinne Jussi rientää, siis ovat nämä Jussin
hevosen jäljet, eteenpäin siis! ehkä tapaamme konnan". He matkustivat
niin kiiruusti kun voivat, mutta ilta tuli ja sen kanssa pimeä, jonka
tähden he pysähtyivät odottamaan aamun valoa. He olivat nyt likellä
Venäjän rajaa.

Samalla kun he tuumasivat asettumistansa kuulivat he ei kaukana hakkuun
ja sen perästä rytinän, kummoinen tulee suuren puun kaatuessa. "Ahaa,
siellä Jussi laittaa nuotiota", kuiskasi Olli. "Nyt ei konna pääse, jää
sinä tähän hevosten kanssa, minä hiivin nuotion tekiää katsomaan, sillä
muu kun nuotiontekiä se ei ole ja luultavasti Jussi, jos kuulet
ampumisen, niin riennä paikalle, mutta sido hevoset kiinni, etteivät ne
pääse karkuun".

Olli hiipi nyt hiljaa ääntä kohti ja kohta näki hän miehen valkian
valossa askaroivan nuotion teossa. Mutta ennenkuin hän sai selville
kuka tuo nuotion tekiä oli, alkoi koira vihaisesti haukkumaan sille
suunnalle, jolla Olli kurkisteli. Nuotion tekiä tempasi heti pyssyn ja
varustausi ampuma-asemaan. Olli seisoi nyt senlaisessa asemassa, että
hän olisi voinut ampua nuotion laittajaa vatsaan, vaan kun hän ei
nähnyt sen kasvoja eikä jalkoja, kasvot peittivät risulehvät ja sääriä
ei myös näkynyt, kun nuotion laittaja oli paneunut polvillensa siinä
mielessä, että hänen siinä asemassa oli vakavampi ampua, jos tarve
tulisi, sillä hän luuli, että joku metsän eläin, ehkä karhu, liikkui
lähellä kun koira niin innokkaasti haukkui -- ei Olli uskaltanut ampua,
ehkä hän oli melkein varma, että hänellä oli Jussi edessä. Vihdoin
nousi nuotiontekiä seisoalle, niin, että Olli näki molemmat sääret,
huokasi pitkään, sanoen: "Ei olekaan Jussi". Viimein, kun asema tällä
tavoin ei parannut, huusi Olli:

"Oletko rehellinen ihminen, niin pane pois pyssy, muuten saat
lyijynapin otsaasi, minua et osaa ampua pimiään".

"Olli! sitäkö tuhatta sinä ryömit täällä syvässä erämaassa, tule
lämmittelemään!", huusi nuotion rakentaja. Nuotion laittaja oli yksi
Tuovilan kylän mies, Kerolan Paavo, joka viikkokausia oli ollut
pyyntiretkellä.

Olli oli sekä tyytyväinen että tyytymätön tähän kohtaukseen.

Olli huusi matkakumppaniansa, käskien taluttaa hevoset nuotiolle.
Sitten kun Ollin matkakumppani oli saapunut paikalle, sanoi Olli: "Hyvä
paikka muuten, vaan ei ole ruokaa hevosille".

"Kävelkää tuota noin" -- osottain kädellänsä -- "kymmenkunta syltää,
niin tapaatte polun, kävelkää sitten polkua oikealle, noin 50 syltää,
niin tapaatte heinäsuovan. Ottakaa siitä heiniä niin paljon, kun
jaksatte kantaa, niin siinä on kyllin yöksi hevosille, minä rupean
laittamaan iltasta", sanoi Paavo.

Heinät noudettiin ja iltanen laitettiin, joka Ollille ja hänen
kumppanillensa oli sen parempaan tarpeeseen, kun he kiireessä
lähdössänsä olivat unhottaneet ottaa eväitä.

Iltaista syödessä lausui vihdoin Paavo kysyen:

"Millä retkellä te olette ratsastain täällä erämaassa".

Olli kertoi nyt lyhykäisesti mitä oli tapahtunut.

"Se varmaan oli siis Jussi, jonka tänä aamuna näin ratsastavan Vähämäen
aholla rajan yli. Kävellessäni erään ison ahon laitaa, alkoi koirani
haukkumaan aholle päin ja samassa havaitsin ratsastajan, jota en,
matkan pituuden suhteen, voinut tuntea. Sen vaan näin, että
ratsastajalla oli suuri kontti seljässä ja näytti olevan hyvin
kiireessä, erittäinkin kun kuuli koiran haukunnan, hosui hän hevostansa
täyteen laukkaan", kertoi Paavo.

"Se roisto kerkesi ainakin käsistämme", huusi Olli tuskallisena.
"Lähdemme kaikin ajamaan perästä, niin pian kun kuunvalo alkaa", jatkoi
Olli.

"Se on aivan turhaa, konnalla on enemmän kun puolen vuorokauden
ennakko, se on mahdoton tavata häntä, ja jospa hänen tapaisimmekin
jossain venäläiskylässä, niin mitä me kolmen voisimme? Menettäisimme
vaan itsemme, se olisi voittomme", lausui Paavo.

Samaa ajatusta kannatti Ollin matkakumppalikin.

"Minä lähden yksin!" huusi Olli kiukuissansa. Hänellä soivat
lakkaamatta korvissa majurin sanat: "Omalla hengelläsi saat vastata jos
päästät vangin karkuun!"

"Omasta hengestäni pidän vähän vaaria, sen olen menettänyt
varomattomuudessani, että hylky pääsi vielä vihollisen oppaaksi ja
voipi matkaan saattaa arvaamattomia tuhotöitä, se harmittaa minua
enemmänkin", vaikeroi Olli.

Vihdoin saivat kumppanit Ollinkin tyytymään palaukseen.

"Kuinka minä kehtaan näyttää silmiäni Ristolle?" vaikeroi Olli
edelleen.

Yö kului, toiset kumppanit nukkuivat nuotiolla, vaan Olli ei saanut
silmää umpeen, huolissansa kun hän oli.

Paavo, joka oli ampunut paljo lintuja ja muuta metsän riistaa, joita
hän juontain oli kantanut kanssansa, päätti myös seurata kumppaneita
palausmatkalla kylään. Paavon suuri taakka jaettiin hevosten selkään ja
miehet kävelivät, sillä nyt ei enää ollut niin kiirettä kun
tulomatkalla. Sentähden viipyivätkin he palausmatkalla enämpi kun kaksi
vuorokautta. Ensimmäisen yön viettivät he erään puron vierellä, jossa
nyhtämällä saivat ruokaa hevosille. Toisen päivän illalla lähestyivät
he kallioa, jolla menomatkallansa olivat eksyneet karkureitten
jäljiltä. Yhtäkkiä kuulivat matkustajat likellä metsässä hevosen
hirnuvan. Paavo juoksi hirnua kohti ja vähän matkan päästä löysikin hän
hevosen iso säkki seljässä, sidottuna marhaminnalla puuhun, sekä
vaimoihmisen makaavan hevosen vierellä. Hevosen, joka hyvillä mielin
hörhötti Paavolle, tunsi hän omaksensa. Hän luuli ensiksi ihmisen
nukkuvan, jonka tähden hän rykäsi, muka herättääksensä nukkunutta, vaan
kun vaimo ei herännyt eikä liikahtanut, käveli hän likemmäksi, näki
verta vaimon vierellä ja huusi matkakumppaneitansa, jotka olivat
seisahtuneet vähän matkan päähän odottamaan Paavoa. Kumppanit saapuivat
pian paikalle ja nyt tuli selville että vaimo makasi kuollunna
verissänsä, iso puukko vieressä. Jokainen tunsi myös, että kuollut oli
"Mieron-Saara".

Nyt ei ollut epäilemistäkään, että Jussi oli murhannut Saaran.

Paavo sai nyt oman hevosensa. Ruumis nostettiin ja sidottiin yhden
hevosen selkään ja miehet, kukin taluttain hevostansa, lähtivät taas
matkaan. Kun he nyt pian tapasivat karjatien, marssivat he yötä myöten
ja saapuivat vihdoin aamulla kylään.

Kylässä oli Ollin lähdön jälkeen ollut suuri hälinä, yhdeltä oli
kadonnut yhtä, toiselta toista, mistä oli kadonnut pyssy, mistä kirves,
mistä ruokia, mistä vaatteita j.n.e. Iso-Tuovilasta oli kadonnut
hevonen, Riston "nimikko". Kerolasta oli myös kadonnut hevonen, joka
nyt Paavon muassa saatiin takasin. Kun viimemainitun hevosen selkään
sidottu säkki avattiin, löydettiin siitä kadonneet vaatteet melkein
kaikki, (yhden osan oli Jussi pukenut päällensä). Saaran povesta
löydettiin rahakukkaro, sisältävä 200 riksiä, jonka Paavo tunsi
omaksensa.

Olli käveli vihdoin allapäin, norpolla nokin Tuovilaan, jossa hän
kohtasi Riston kartanolla.

Risto huusi: "Terve tulemaan, Olli ystäväni!"

"Älä kutsu minua ystäväksesi, sitä en ansaitse, kun olin niin tyhmä,
että päästin suurimman pahantekiän karkuun!"

"Kävelemme nyt sisälle, Olli, Anna odottaa meitä murkinalle", lausui
Risto lohdutellen.

Anna tervehti Ollia ystävällisesti ja kehoitti kaikkia, vanhuksetkin
olivat läsnä, istumaan ruualle.

Olli valitti taas ja lausui: "En minä ole kelvollinen istumaan pöytään
kunniallisten ihmisten kanssa, kuolemaan tuomittu raukka! Voi hyvänen
aika kun päästin roiston karkuun", vaikeroi Olli vesissä silmin.

"Älä nyt tuota murehti, et suinkaan sitä tahallasi tehnyt, sen jokainen
tietää", lohdutti Anna.

"Aivan niin, Annaseni", säesti Risto.

"Kirjoita heti, Risto, majurille, että hän määrää kuolemani tavan",
pyysi Olli.

"Ole nyt huoletta, Olli, koko asiasta", lohdutteli Risto.

"No mutta millä minä pidän yllä viheliäistä elämääni? Palvelukseni olen
menettänyt ja kerjäämään en rupea!"

"Palveluksesi menetit sen vuoksi, kun pidit tulla sotapalvelukseen,
jossa vielä olet", sanoi Risto.

"Kaunis sotapalvelia, päästää vangitun petturin karkuun; sitä paitsi ei
minulla nyt enään ole mitään tekemistä, sota tällä kertaa on loppunut,
kuolema siis ainoa minun osalleni", vastasi Olli yhä katkeralla
mielellä.

"On kait tässä talossa työtä ja ruokaa Ollille. Ole huoletta siitä
asiasta", lausui isäntä. "Mitä taas vangin karkaamiseen tulee", jatkoi
hän, "niin on se oikeastaan minun syyni. Asia on tällainen: seinän
alla, josta vanki on karannut, oli ennen vanhaan nauriskuoppa, johon
oli käytävä eli reikä uunin solasta. Kuoppa tukittiin jo minun
nuoruuteni aikana, ja tukkiminen tapahtui ehkä huolettomasti.
'Mieron-Saara' oli niinä aikoina ruotityttönä tässä talossa ja ehkä
hän, joka jo lapsuudestansa oli varas ja pitkin matkaa kaikenlaisen
pahantekiä, oli keksinyt tämän seikan. Minun olisi pitänyt ilmoittaa
tästä, vaan olin unhottanut koko asian. Siis pääasiallisesti on tapaus
minun syyni",

"Ei ole kenenkään muun kun minun syyni, minun olisi pitänyt tarkemmin
ottaa selvä kaikista kohdista", väitti Olli.

"Ole nyt levollinen Olli, teemme työtä yhdessä ja kun talvi tulee,
lähdemme jäniksen pyyntöön, muistatko 'lisäsanat'", lausui Risto
irvistellen.

Olli vastasi naurahtain: "Poikatemput eivät enään auta, nyt ovat miehen
tosiasiat käsillä".

       *       *       *       *       *

Olli oli nyt vihdoinkin viihtynyt jotenkin, vaikka hän yleisesti oli
levoton, peljäten uutta vihollisen ryntäystä, sen enemmän kun hän oli
varma siitä, että Jussi oli joutunut vihollisten joukkoon, kehoittamaan
vihollista kostoretkelle. Tästä pelvostansa puhui hän useasti Riston
kanssa. Risto levitti käskyjä kyliin, kehoittaen kaikkia olemaan
varuillaan ja ensi käskyllä valmiit vihollista vastaan, jos niin
tapahtuisi, että se alkaisi liikkua. Samalla oli Risto järjestänyt
niin, että tärkein tavara pikimiten voitiin pelastaa. Talon jyvä- ja
muut ruokatavarat sekä paremmat vaatteet varustettiin säkkeihin, jotka
viipymättä voitiin nostaa muutamanlaisin rekiin, joita kutsuttiin
"renttuut", sopivat käytettäväksi sekä kesällä että talvella, ja niin
hevosvoimin voitiin saada säilyyn, tavallisesti suureen Korpelankylään,
jonne vihollinen ei koskaan uskaltanut, sillä kylä oli varustettu
hyvillä sota-aseilla ja sitä paitsi läheisyydessä muita isompia kyliä.
Korpelankylään oli noin kolmen penikulman matka.

Olli oli, kuten mainittiin, levoton. Hän ihmetteli enimmästi sitä
kuinka hän nukkui niin kauvan sinä aamuna kun vanki pääsi karkuun. Hän
meni vielä tarkastamaan huoneita, joihin hälyssä ei kukaan ollut
kajonnut, vaan olivat huoneet samassa tilassa kuin vangin karatessa.
Tuskissansa nakkeli hän vuoteensa vaatteita ja löysi päänalustansa alta
pullon, jota hän tarkoin katseli. Samallainen, ainakin saman kokoinen
pullo oli hänen pöydällänsä, mutta sen, joka oli hänellä kädessä, tunsi
hän omaksensa sen vähän vihertävästä väristä, jota vastoin pöydällä
oleva oli aivan musta. Kaikesta kun hän muisti, mitä karkausiltana
tapahtui, ymmärsi hän nyt, että Saara oli vaihettanut pullot ja hän
ottanut Jussin unijuomaa, josta hänen pitkä nukkumisensa. Olli pisti
Jussin puolitäyden pullon taskuunsa sanoen itsellensä: "Panempa
tallelle tuon, kenties joskus tarvitaan". -- Kenellekään ei hän puhunut
koko asiasta.

Eräänä päivänä pyysi Olli Tuovilan isäntää takaukseen niin hän (Olli)
ostaisi oman hevosen. Samalla pyysi Olli, että isäntä antaisi hänelle
vapautta töitten vaalissa, sillä, sanoi Olli, hänellä oli omituisia
toimia, joista ehkä oli jotakin hyvää talollekin. Isäntä sanoi:
"Talossa on hevosia, käytä joku niistä kun tahdot ja töiksesi saat myös
valita mitä tahdot."

Olli kiitteli isäntää hyväntahtoisuudesta, mutta oman hevosen, jonka
hän saisi ostaa jostakin talosta, tahtoi hän saada ja uudisti pyyntönsä
isännän takauksesta; velkansa hän kyllä maksaa, vakuutti Olli.

Isäntä meni takaukseen ja Olli sai siis oman hevosen. Syksy tuli;
oltiin jo Lokakuussa. Öillä oli kovat pakkaset, maa kylmettyi kovaksi,
järvet jäätyivät, luntakin satoi sen verran, että oli jommoinenkin
rekikeli.

Eräänä aamuna istui Olli uuden hevosensa selkään, pyssy kainalossa ja
eväskontti seljässä, selittämättä kellekään minne hän oli aikeessa
matkustaa. Ristolle sanoi hän toki: "Älkää olko levottomana minusta,
jos sattuisin viipymään retkelläni!" Tällä matkallansa viipyi Olli
kolme vuorokautta.

Aamulla neljäntenä päivänä saapui Olli Tuovilaan takasin matkaltansa.
Hän hyppäsi alas hevosen seljästä, joka kaatui heti kuolleena
kartanolle, huutain hengästyneenä: "Vihollinen on tulossa suurella
joukolla, hevosilla ja reillä, nähtävästi nyt kuten ennenkin
ryöväysretkellä, parin päivän perästä voivat olla täällä". Kylässä
syntyi suuri hämmästys. Risto kehoitti kaikkia ensiksi saattamaan
omaisuuttansa suojaan ja sitten kaikki jotka kykenivät vastustamaan
vihollista, aseitettuna rientämään apuun, jonka ohessa lähetettiin
kapulakäskyjä ympäri paikkakuntaa. Kahdessa päivässä oli kylä tyhjä ja
autio ja parikymmentä miestä ilmoittautuivat sotilaiksi Riston komennon
alle.

Olli oli sillä aikaa pitänyt vihollisten lähestymistä tarkalla
silmällä.

Risto sanoi Annalle: "Rakkaani, pakene nyt vanhempaisi kanssa Korpisen
kylään, siellä olette vakaassa suojassa. Minua käskee velvollisuuteni
mennä vihollista vastaan. Miten tämä kahakka päättyy, sen tietää
ainoastaan Jumala, jonka isälliseen suojelukseen turvatkaamme, toivon
kuitenkin vakaasti että ennemmin tai hiljemmin taas tapaamme toisiamme,
siitä elä koskaan epäile, rakkaani!"

"En eroa sinusta, rakkaani, anna minun seurata sinua, käyköön sitten
miten hyvänsä!" huusi Anna katkerasti itkien.

"Ei, rakas Annani, sitä en voi tehdä, se ei olisi viisaasti tehty,
rukoilen sinua että teet kun olen sanonut, älä vaivu epätoivoon
kultaseni!"

"Teen niinkuin tahdot, Ristoni", huokasi Anna yhä itkien.

Hellillä jäähyväisillä erosi nyt Anna ja hänen vanhempansa sekä talon
muu väki Ristosta, joka nyt jäi vähäsen puollustusjoukkonsa kanssa
taloon. Anna kuitenkaan ei poistunut Riston seurasta ennenkun Olli
seuraavana aamuna ilmoitti, että viholliset olivat näkyvissä. Hellällä
väkivallalla riisti nyt Risto itsensä Annan syleilyksistä, Olli kantoi
Annan rekeen, joka odotti kartanolla, renki ajoi täyttä laukkaa pois
kylästä ja niin eroitettiin kaksi yhteen kasvanutta sielua pitemmäksi
ajaksi kun he ehkä voivat aavistaakkaan.

Riston väki oli nyt kasvanut neljäänkymmeneen mieheen, Olli vakuutti
että vihollisen väki oli vähintäänkin kymmenen kertaa suurempi.

"Tässähän on vastustus aivan mahdoton", arvelivat Riston miehet.

"Vastustaa meidän kuitenkin pitää", väittivät Risto ja Olli. "Ettekö
muista kuinka viime kahakassa ajoimme vihollisjoukon pakoon, vaikka sen
väki silloin oli verraten suurempi kuin nyt", puhui Risto.

"Emme me pelkää, kun luulette voittavamme päätarkoituksemme niin
komentakaa: 'rammoot' ja me astumme".

"Aivan niin, pojat, framåt siis!" komensi Risto.

Nyt lähti vähänen lauma urhoollisesti marssimaan vihollista vastaan ja
yhteentörmäys tapahtui melkein samassa paikassa kun kevätkesällä.
Hevoset ja reet olivat viholliset jättäneet noin neljänneksen matkan
jälkeensä; ainoastaan yksi hevonen seurasi vihollisen väkeä, reessä
istui mies, joka ei noussut ylös reestä, vaan ajoi erään läheisyydessä
olevan metsäniemen taa. Olli oli havannut hevosen ja miehen ja sanoi
lähimmäisille tovereillensa: "Mikähän tuo on, joka ei näytä aikovan
ottaa osaa kahakkaan, pitäkää tekin häntä silmällä".

Ensimmäisessä törmäyksessä löylyttivät suomalaiset vihollisen etuväkeä
aika lailla, niin, että vihollinen alkoi vähitellen peräytyä,
järjestyksessä kumminkin.

Suomalaiset innostuneena ensimäisestä voitostansa painoivat yhä
vihollista vastaan.

Vihdoin otti vihollisen "voivotta", joka ei ollut kukaan muu kun
yllämainittu Iivana Snorikoff, miehuutta päällensä ja alkoi haukkumaan
miehiänsä ja roiskien heitä korville pitkällä ruoskalla ketä vaan
kerkesi. Hän huusi:

"Ettekö häpeä, krapusiat, kun juoksette sadottain pakoon muutamia
nälkäisiä ja puolialastomia suhonskia, hävetkää, jänespässit,
pöllöpää-musikat!"

Tämä voimallinen komento urhootti vihdoin vihollisen väkeä niin, että
se rynnisti vastaan. Joukko vihollisia kaatui tosin paikalle, vaan kun
hänen voimansa oli vertaamattoman suurempi kun suomalaisten ja kun sen
lisäksi syntyi suuri häiriö, sai vihollinen Riston ympäröidyksi ja
vangiksi. Vihollisen päällikkö kielsi väkensä hirmuisilla uhkauksilla
haavoittamasta Ristoa, sillä hän toivoi saavansa suuren palkinnon
Ristosta rauhan tultua. Kuitenkin vakuutti "voivotta", että jos
suomalaiset näyttivät aikovansa pelastaa Ristoa oli hän heti
kuoletettava; muuten saivat suomalaiset mennä mihin tahtoivat, selitti
päällikkö.

Kun suomalaiset näkivät päällikkönsä vangitun ja pelastus ei ollut
mahdollista, riensivät he pakoon mikä millekin suunnalle.

Risto sidottiin köysiin kun muu pahantekiä ja pantiin rekeen, johon
myös itse vihollisen päällikkö istui, ja niin viidenkymmenen miehisen
vartioväen kanssa lähdettiin ajamaan itäänpäin.

Risto heti vangittuansa havahti Ollin joukosta ja huusi: "Jos pääset
hengissä, niin sano terveisiä Annalle ettei epäile!"

Sittenkun vangin viejäjoukko oli kerennyt näkymättömiin, marssi
vihollisen jälelle jäänyt jalkaväki sille paikalle, mihin hevoset ja
reet oli jätetyt. Täällä tuli vilkas keskustelu vihollisten välillä.
Väki huusi: "mitä palkintoa me nyt saamme vaivaloisesta retkestämme?
Iivana lupasi meille tavaraa montakymmentä hevoskuormaa ja kaikki rahat
mitä voitamme. Nyt olemme voittaneet 'ruotsin' päällikön, mutta
päällikkömme menee voiton kanssa karkuun, puhumatta meille sanaakaan,
se on kauniisti tehty!"

"Se rosvo ja rosvojen rosvo, kunniaheitto karkulainen, petturi, lurjus,
tuulenajo, suokuikka, sehän varastaa kaikki mitä muut työllä ja
henkensä uhraamalla ansaitsevat. Sitä lurjusta ette näe kuuna päivänä,
hän menee vangin kanssa johonkin tuntemattomaan paikkaan, vartiaväen
peijaa se jotenkin erkanemaan eli karkaa heiltä vangin kanssa, pankaa
risti Snorikoffin lupausten päälle. Minunkin peijasi hän tänne suurilla
lupauksillansa. Mitä olemme saaneet? Ei pölähtävää!"

Puhujaa nimitettiin Sergej Patraskoij.

"Lähdemme ajaan voivottaa perässä, kun tapaamme hänen, niin otamme
vangin pois", esitteli joku.

"Missä on meidän sääripuoli opas?" kysyi Patraskoij.

"Tuolla istuu reessä ahon toisella puolella", vastasi joku.

"Menkää joku käskemään häntä tänne", käski Patraskoij.

Yksi juoksi oppaan luo käskemään häntä.

"Sano niin, että menevät heti kylään, joka näkyy ja ryöstävät sen, se
on rikas kylä, sieltä saavat paljo sekä rahaa että muuta tavaraa,
mitään vastusta siellä ei tarvitse pelätä, erittäinkin kun Risto
väkinensä nyt on kynsipuussa, mutta joutukaa etteivät kerkiä pelastaa
tavaroitansa. -- Minä ajan tästä tuota tietä kylään, joutukaa, riennä
takasin!" lausui opas.

Käskyläinen juoksi takaisin ja selitti asian.

Heti lähtee joukko, jok'ainoa hevosineen ja rekineen, Patraskoij
etupäässä, kylää kohti.

Olli oli piiloittaunut muutamien toveriensa kanssa erään kallionnokan
taakse, jossa hän näki mitä tapahtui. Ehkei hän kuullut mitään "oppaan"
ja käskyläisen kanssapuheesta, luuli hän toki edellisen viittauksesta
ymmärtäneensä, että hän (opas) aikoi kylää kohden. Sentähden vetäytyi
Olli tovereinensa kallion kautta kylään vievän tien vierellä
satunnaisesti olevan halkopinon taakse. Nyt opaskin, joka luuli Riston
kanssa vangitun kaikki suomalaiset kynnenkannattomaan eli mahdollisesti
jonkun päässeen pakoon, käänsi hevosensa tielle ja alkoi hiljoillensa
ajamaan kylää kohden. Kun hän kerkesi halkopinon kohdalle, hyppäsi Olli
takaa reen kannolle ja puristi ajajan käsivarret lujasti sanoen:
"Päivää Jussi, tuopa oli hauskaa, että vielä kerran tapasimme
toisiamme, missä Saara on?"

Jussi hämmästyi niin, ettei hän tointunut huutamaan apuakaan, ennenkun
Ollin toverit noin kymmenkunta miestä olivat paikalla, käärivät hevosen
loimen Jussin pään ympäri, sitoivat loimen ynnä kädet, riisuivat
Jussilta kaikki aseet ja käänsivät hevosen pois tieltä.

Olli komensi kaksi kumppaneistansa kanssansa istumaan rekeen, muitten
käski hän odottamaan paikalla ja pitämään silmällä mitä kylässä
tapahtui. Olli tarttui sitte ohjaksiin ja niin ajettiin, vanki ja Ollin
toverit reessä kunnes seisahduttiin eräälle suolle muutaman männyn
juurella. Jussin päänpeitto avattiin ja kädet sidottiin yhteen. Olli
lausui: "Kas tässä on se paikka, johon sun kerran tuomitsin, ehkä
muistat. Silloin tuomitsin sun kannettavaksi vihtapaarilla, mutta nyt
olet, kiireen takia saanut kunnian oikein herroiksi ajaa hevosella.
Tuossa seisoo, osottain mäntyä, kurjan elämäsi pää, siinä hautasi.
Se maa, jonka petturi olet, on liiaksi pyhä sulle haudaksi.
Vaivaispetäjässä riippukoon, siinä pohjatuuli kuivatkoon saastaisen
raatosi -- valmista itsesi kuolemaan, kerro toden mukaan vaan lyhyesti
kuinka karkasit, minne Saara joutui ja mitä muuta karkuriretkelläsi
olet toimittanut!"

Nyt kertoi Jussi että Saara oli hankkinut kaksi venäläistä, joitten
avulla hän väkivallalla kannettiin ulos vankilasta, pakotettiin
istumaan hevosen selkään ja niin edelleen vietiin venäläisjoukkoon,
josta hän vihdoin nyt joutui vangiksi; Saaraa hän ei ollut nähnyt sen
koommin kun hän vankilasta pois vietiin, eikä siis tiennyt mihin Saara
oli joutunut. "Sentähden jos minua syytätte ja murhaatte minun, niin
teette itsenne syylliseksi ilkimurhaan", päätti Jussi.

"Oletpa näemmä mestari kertomaan, Jussi, minä tietäisin kertoa
paremmin, kun olisi aikaa, kysyn vaan jos tietäsit esimerkiksi kuka se
oli joka ratsasti suuri kontti seljässä eräänä aamuna Vähämäen aholta
rajan yli, ja jota ratsastajaa Kerolan Paavon koira kiirehti, ethän
mahdollisesti tietäisi kuka se ratsastaja oli?" lausui Olli ivaillen.

Jussin kasvot muuttuivat palttinan vaaleoiksi kuultuansa Ollin
kertomuksen. Hän vastasi nähtävästi hämmästyneenä:

"En ole nähnyt mitään ratsastajaa".

"Noo, oletko valmis Jussi?" kysyi Olli.

"Jos epäilet kertomustani, niin _armoa_, Olli!"

"Kansansa petturille ei ole armoa", vastasi Olli juhlallisesti.

"Mutta kun venäläiset saavat tietää mitä olette minulle tehneet -- ja
helposti kait ne sen saavat tietää -- niin se maksaa Ristolle hengen",
lausui Jussi pöyhkeästi uhaten, "päästäkää minut heti eli..."

"Jo tässä on tarpeeksi kieltä pieksetty, työhön toverit!" huusi Olli.
Toverit pistivät köysi-silmukan Jussin kaulaan, nostivat hänen ylös
reestä, kantoivat petäjän juurelle ja hirttivät hänen.

"Niin käyköön jokaiselle kansansa ja isänmaansa petturille, Jumala
armahtakoon hänen viheleäistä sieluansa!" huusi Olli.

"Amen", sanoivat toverit kauhistuksella.

Toinen Ollin tovereista viivähti silmänräpäyksen hirtetyn luona, vaan
kiire kun oli, ei Olli huomannut mitään.

"Nyt takaisin muitten toveriemme luo keskustelemaan mitä vielä voisimme
tehdä. Pahin vihollisemme, oma kansalaisemme on voitettu, mutta monta
vierasta vainoaa meitä yhä", sanoi Olli, ollen jo juoksussa takaisin.

Sill'aikaa kun kerrottu tapahtui, olivat muutamat tovereista salaisesti
hiipineet kylän läheisyyteen saadaksensa selkoa mitä vihollinen teki
kylässä. He näkivät kuinka muutamat kulkivat taloissa huoneista
huoneihin, nähtävästi hakemassa rahaa ja tavaraa. Suurimman joukon
vihollisia olivat tiedusteliat tavanneet rähisevän makuulla
päihdyksissä Isotuovilan kartanolla ja kartanon ympäristöllä. Myöskin
olivat tiedusteliat tavanneet samalla asialla kuin he muutamia kylän
miehiä, jotka luonnollisesti eivät hekään uskaltaneet ryntää isoväkistä
vihollista vastaan, mutta nyt kun koko vihollisjoukko oli päihdyksissä,
olisi parikymmentä miestä tarpeeksi vihollisten hävittämiseen.
Tiedusteliat suostuivat nyt keskenänsä, että ne jotka palaisivat Ollin
luo, koettaisivat päästä salaa kylään ja kylän miehet myös kokouda
samalla lailla niin paljon kuin mahdollista yhteen ja että Ollin joukko
ampumalla antaa merkin hyökkäykseen.

Samalla kun Olli sai tämän kertomuksen, näki hän ison savun nousevan
kylästä. Muutamat vihollisista, jotka olivat vähemmän päihdyksissä ja
ahneimmat tavaran perään, olivat sopineet sytyttää yhtaikaa joka talon
kartanon, suutuksissa kun eivät löytäneet kylässä paljon muuta kuin
tyhjät seinät, silla kylänväki oli onnistunut joksikin tarkoin pelastaa
omaisuutensa.

Nyt komensi Olli vähäisen joukkonsa hiivimään järjestyksessä kylää
kohden. Ollin joukkoon oli sieltä ja täältä liittynyt kylänmiehiä, niin
että hänen sotavoimansa kasvoivat 30 miehiseksi. Olli oli nyt
järjestänyt joukkonsa Isotuovilan kartanon läheisyyteen, metsän ja
ulkohuoneitten suojiin, (asuinhuonerakennus oli tulen vallassa)
vihollisen päihtyneen väen suurin joukko makasi, piehtaroi, örisi ja
"pajatti" kartanolla ja kartanon läheiseltä pellolla, muutamia hoiperoi
kartanon ympärillä ja ulos palavista huoneista j.n.e.

Kun Olli oli saanut väkensä otolliseen järjestykseen kuului
merkkipaukaus ja silmänräpäyksessä hyökkäsivät suomalaiset ja
nukuttivat ijäksi monta sataa vihollista. Vähemmän päihtyneet lähtivät
hoipertelemaan pakoon, vaan suomalaiset pitivät tarkoin silmillä, ettei
yhtään tiettävästi päässyt pakoon.

Tähän päättyi se vihollisretki: "Tuovilan tuho".

Vihollisten päihtymys oli tapahtunut siitä syystä, että kyläläiset
kiireissänsä olivat jättäneet eli unhoittaneet viinavarastonsa, jotka
viholliset löysivät. Niinä aikoina keitettiin viinaa joka talossa
niinpaljon kun tahdottiin erittäinkin sydänmaan kylissä. Muuta tavaraa
viholliset eivät saaneetkaan; kylän vaan polttivat, -- joukko
päihtyneitä vihollisiakin löydettiin palaneina huoneitten sisältä --
näitten joukossa vihollisten päällikkö Patraskoij. Eräässä talossa oli
muuan vanha renki mennyt hakemaan jotakin, mutta joutui vihollisten
käsiin. Ensiksi piinattiin miestä ilmoittamaan talon rahat siten, että
hän naulattiin kämmenistä seinään ja kun tämäkään julmuus ei auttanut,
sytytettiin huone palamaan, joten miesrukka poltettiin elävältä.
Tällainen vihollisen käytös oli niinä aikoina tavallista, niin että
milloin vihollinen vaan saapui suuremmalla joukolla, riensivät ihmiset
kaukaisiin metsiin y.m. pakoon, jättäin kaiken muun omaisuutensa
vihollisen saaliiksi. Rahat säilytettiin maankuopissa, raunioissa
j.n.e. Kylien ja talojen täytyi säännöllisesti pitää vahteja
kallioilla, vaaroilla, rajamailla ja sytyttämällä varoitustulia ja
siten ilmoittaa vihollisten likenemisestä. Viholliset taas puoleltansa
keksivät uusia teitä, joten välin tapahtui, että vihollinen ryntäsi
päälle äkkiarvaamatta. Silloin oli raja-asukkaiden henki ja omaisuus
vaarassa joka hetki. Niinä aikoina kysyttiin Suomen kansan henkivoimain
kestäväisyyttä, erittäinkin rajamailla Venäjää vastaan. Rauhattomuus
ulkonaisilta vihollisilta, nälkä ja hirmuiset taudit, laittomuus
yhteiselämässä, väkevämmän oikeus siis vallassa, -- siihen hengellinen
pimeys, taikauskoisuus y.m. -- kas siinä lauma vihollisia, joitten
voima yksitellenkään, saati sitte laumottain, ei ollut helppo kukistaa.
Vuosisatoja onkin senlainen kukistustyö kestänyt, mutta vasta osa
vihollisten etuväen voimia on voitettu; ryhmiä jälkijoukoista on vielä
voittamatta. Edelleen tarvitaan voimia -- uusia voimia!

Kansa, joka on kestänyt senlaisia uhria, kansa jonka henkivoimain
sitkeys on säilyttänyt nimensä yli aikojen jolloin:

    "Vaimot, lapset ryöstettiin,
    Isät, äidit murhattiin -- Ja talot konnut poltettiin".

Senlainen kansa -- sanomme me -- ei saa antautua orjan toimettomuuteen,
ei saa epäillä tulevaisuudestansa, kuinka pimeältä ja myrskyiseltä se
näyttäköönkin!

       *       *       *       *       *

Kahakka päättyi hiljan illalla. Kun nyt ei enää kuulunut hiiskaustakaan
vihollisen puolelta, laittausi Olli miehinensä levolle erääsen
heinälatoon, joka oli jäänyt palamatta. Miesten taikauskoisuus peljätti
heitä asettumaan yöksi niin likelle kuolleita vihollisia, vaan Ollin
vakuutukset, etteivät kuolleet voineet tehdä mitään pahaa, tyydyttivät
eli olivat tyytyvinänsä vihdoin miehet asettumaan, vaikkeivät
uskaltaneet antautua unen valtaan, vaan jaarittelivat kaikenlaisia
kummitusjuttuja. Olli kenties vaan näyttääksensä miehille kuolleita
pelkäämättömyyttänsä, pistäytyi ulos ladosta ja käveli kentälle
kuolleitten keskelle. Hän luuli kuulevansa heikon uikutuksen
kuolleitten rivistä, joka uikutus karsi niin häntä, että oli vähällä
lähteä pötkimään pakoon ja olisi ehkä sen tehnytkin, vaan ei kehdannut,
kun hän näki yhden miehistänsä seisovan ladon ovella. Olli rohkasi siis
luontoansa ja käveli uikutusta kohden päättäen lopettaa uikuttajan
tuskat yhdellä keihään pistolla, jos uikuttaja todellakin oli elävä
ihminen eikä kummitus. Mutta ääni kuului vaan valittelevan ja väliin
vallitsi haudan hiljaisuus. Hän käveli kuitenkin, vaikka ei pelvotta,
sille suunnalle, mistä hän luuli kuulleensa äänen. Vihdoin luuli hän
näkevänsä palasen matkan päässä liikunnan kuolleitten rivissä; hän
seisahtui hämmästyksissänsä. Iltakuu alkoi nyt valaisemaan ja Olli
näki, että ihmisen muotoinen esine väliin juoksi ja väliin kumartui
maahan, näyttäen kun hän olisi etsinyt jotakin. Olli tunsi itsensä
niinkun hän olisi sidottu maahan. Hän tahtoi huutaa, vaan ei saanut
ääntä ulos kurkustansa, hän seisoi liikkumatta yhdessä paikassa.
Vihdoin lähestyi se liikkuva esine, ja näytti huomaavan Ollin ja
aikovan juosta pakoon. Nyt vasta pääsi Ollin huulilta ääni: "Oletko
ihminen vai kummitus?" "Olli!" vastasi itkuinen ääni. Olli juoksi nyt
pelkäämättä kun kuuli nimensä, liki vaikeroivaa ja tirkisteli häntä
tutaksensa vaan ei rohjennut käydä kovin liki tuntematonta.

"Olli! missä on Risto?"

"Herra Jesus -- Anna! ja miesvaatteissa", huusi Olli surkealla äänellä.

Samalla juoksevat miehet ladosta huutain: "Olli, Olli! kummituksia on
ladossa, ne huutavat ja mölisevät, että sehän elävä on, -- lähdemme
pois tästä paikasta!" huusivat miehet kauhistuksissansa. Olli koetti
vakuuttaa miehiä, että olivat mahdollisesti kuulleet hänen ja Annan
äänen ja luulleet kuulleensa kummituksia. "Ei he kuulivat ladossa
heinäin sisältä mölinän", väittivät miehet. Anna oli kysynyt jo
kymmeniä kertoja: "Missä on Risto?" saamatta vastausta, sillä Olli oli
olevinansa niin viivytetty miehiltä, ettei hän muka kerjennyt vastata
Annan kysymyksiin, eikä miehetkään, jotka kyllä kuulivat kysymykset,
tahtoneet vastata, kun tiesivät kuinka kipeä tämä kysymys oli. Anna
ihmetteli itseksensä kuinka Olli oli tullut niin välinpitämättömäksi
hänestä ja Ristosta, ettei hän heti vastannut ja poistanut Annan
levottomuutta. Olli toivoi, että hän olisi viisi syltä maan alla, ettei
hän kuulisi ja olisi pakotettu vastaamaan Annan kysymyksiin. Taas kysyi
Anna:

"Olli, kuule! -- missä Risto on?"

"Risto ei nyt ole täällä, hän on toisella suunnalla, kyllä hän tulee!"

"Tuleeko Risto huomenna?" kysyi taas Anna.

"Ei taida kerjetä vielä huomenna, mutta kyllä se tulee, älä epäile
Anna!"

"Onko Risto ollut tuossa tappelussa, kun noin paljon vihollisia on
kaatunut -- oi hirmuista!" huusi Anna.

"Ei Risto ole ollut tässä tappelussa", vastasi Olli.

"Vihollisetko ovat polttaneet kartanon?"

"Viholliset polttivat, mutta saivatkin ansaitun palkkansa, siinä
makaavat nyt kaikki kuoliana", vastasi Olli.

"Voi kauhioita ihmisiä! -- mitähän Risto, isä ja äiti sanovat kun
saavat tietää tämän hävityksen. Mistä saamme senlaisen kodin nyt? --
Mutta kyllä Risto laittaa kun hän tulee -- isällä kyllä on rahaa, että
saamme uuden kartanon -- sen teemme vielä paremman kun entinen oli --
kun vaan Risto nyt tulisi heti. Hyvä oli toki, että isä sai rahansa
pelastetuksi -- kun vaan Risto tulee, niin on tässäkin onnettomuudessa
kaikki hyvin! Vanhempani varmaan ovat jo Korpisilla, olisit nähnyt mitä
kyytiä hevoset juoksivat raskaine kuorminensa missä vaan oli tasaista
maata -- järvissäkin on jo vahva jää ja suot kantavat hyvin.
Näätämäestä palausin minä takasin kun olin niin levoton teistä --
koskahan Risto tulee, odotammeko häntä ennenkun lähdemme täältä?"
lirisi Anna, arvaamatta Ollin hirmuisia tuskia. "Emme jää tänne
odottamaan Ristoa, kyllä hän tulee jälistä kun joutuu. Lähdemme nyt
ensin etsimään miesten kummituksia ladossa". Miehet selittivät etteivät
he tahdo mennä sisälle latoon, vaan kyllä pitävät vahtia ulkopuolella.
Olli käveli nyt etupäässä ja muut miehet perässä. Annakin oli liittynyt
joukkoon, sillä hän nyt kammoi yksinäisyyttä enemmän kuin äsken,
jolloin luuli kenenkään näkemättä olevansa kuolleitten joukossa
etsimässä rakastettuansa, kuten "Torpan tyttö". Olli seisattui ladon
ovelle kuuntelemaan ja kuulikin heikkoja valituksia sekä Ollille
ymmärtämättömiä sanoja: "'pomilujtesj!' ja 'Warmhertigkeit!' --
('Armoa') ei se ole mikään kummitus, vaan joku haavoitettu vihollinen,
joka ennen meitä on vetäytynyt latoon ja kätkeynyt heiniin", sanoi Olli
tovereillensa.

"Antaa katalalle keihäänpiston, niin pääsee vaivoistaan", sanoi joku
miehistä!

"Hyi, Kallon Matti, kuinka julma sinä olet! -- sitä ei saa tehdä!"
huusi Anna.

"Annalla on oikeen, se olisi tunnottomasti murhata kuoleva sairas, joka
ei voi puolustaa itseänsä", sanoi Olli.

Olli meni nyt ääntä kohti latoon, kaivoi sairaan ylös heinistä, otti
hänen varovasti syliinsä ja kantoi ladon ovelle. Sairas vapisi sekä
pelosta, että kylmästä, sillä yö oli kylmä, kertoen rukoussanojan
ja joita kukaan ei ymmärtänyt. Anna kuitenkin luuli sanasta
"Warmhertigkeit" ymmärtävänsä, että sairas pyysi armeliaisuutta.

"Mutta mitä me tälle teemme, hällä varmaan on paha haava, koska hän on
niin verenhyyteessä -- haava olisi korjattava ja sidottava, vaan kuinka
me voimme sen tehdä ja mihinkä me sitte panemme sairaan kun kaikki
lämpimät huoneet ovat poltetut?" lausui Olli.

Sairas, joka näytti enemmän nuorukaiselta kun mieheltä, koetti viitaten
näyttää vasenta puolta ruumistansa kipeäksi ja viittaili käsivartensa
ympäri näyttäen, että olisi käärittävä.

Anna lähestyi nyt sairasta ja koetti niillä muutamilla sanoilla, joita
hän saattoi saksan kieltä vakuuttaa sairaalle, että hän nyt oli
ystäväin eikä vihollisten keskellä. Sairas vihdoin ymmärsikin asemansa
ja suuteli Annaa ja Ollia lämpimästi.

"Mitä me nyt teemme sairaalle?" kysäsi Olli.

"Minulla on hevonen ja reki tuolla kujansuussa, menkää joku noutamaan
se tänne!" komensi Anna. Matti, joka oli ensin lukenut sairaalle julman
tuomion, juoksi täyttä laukkaa noutamaan hevosta eikä viipynytkään
monta minuuttia ennenkuin hevonen oli paikalle.

"Vai oli Annalla hevonen, sitä en tiennytkään, kyllä nyt ehkä tulemme
jotenkin toimeen", lausui Olli.

Anna koetti saada selville, jos sairas kärsisi matkustaa reessä
ensimmäiseen taloon, jonne oli noin peninkulman matka, siellä
koetettaisiin laittaa hänen haavojansa. Sairas viittasi lähtöä
matkalle, näytti kärsivänsä tuskia, mutta koki olla vaiti ja
kärsivällinen. Sairas vuoteutettiin heinäin ja vaatteiden kanssa
rekeen. Ensimmäisessä talossa kannettiin sairas lämpimään tupaan. Läpi
vasemman käsivarren hauvislihan kautta oli keihään reikä, josta vielä
juoksi verta, kylkeenkin oli keihäs tehnyt haavan, joka kuitenkaan ei
ollut syvä.

Anna puhdisti ja sitoi haavat parhaan ymmärryksensä jälkeen, Anna oli
taloon tultuansa saanut tilan muuttaa pois miehen vaatteet ja pukeutua
omiinsa. Sairaan naama sujui pitkäksi kun hän näki tapahtuneen puvussa
muutoksen. Muutaman tiiman levättyä lähdettiin taas matkalle ja hyvin
hiljan illalla jouduttiin taloon, jossa Annan vanhemmat olivat saaneet
väliaikaisen kotinsa.

Se oli samalla kertaa surkiaa ja ylentävää nähdä näitä vanhuksia, kun
Anna kertoi, että vihollinen oli polttanut kartanon. Tyynen itkun
perästä sanoi emäntä: "se oli niin kaikkivaltiaan tahto".

"Niin rakkaani -- Jumala varjelkoon isänmaata!" vastasi isäntä. Heillä
oli nyt ainoastaan pienonen tupa, jossa asuivat yhdessä palkkaväen
kanssa. Monessa sen aikasissa taloissa ei ollut muuta kun yksi tupa;
tämä talo oli yksi niistä harvoista jossa oli kaksi tupaa ja yksi
pienonen kammari porstuvan perässä. Tuvat olivat n.k. savupirttejä;
koko perällä oli "uloslämpiäviä" asuinhuoneita, ainoastaan
Isotuovilassa, joka nyt oli poltettu poroksi -- talo oli muuten mainio
kaikin puolin.

Annan vanhemmat ottivat ystävällisesti vastaan sen muukalaisen sairaan.
Ensimmäiseksi yöksi täytyi hänet sioittaa samaan huoneesen muun väen
kanssa, sillä ehkä mainittu kammari oli varustettu tulisialla, oli se
kuitenkin kylmä ja muutoin epäsiivossa, mutta seuraavana aamuna oli
kammari lämmin ja puhdas -- sen kaiken oli Anna ja Olli tehneet
yönajalla -- joten sairas, joka jo oli siksi vahvistunut, että hän voi
liikkua omin jalkoinsa, sai erikoishuoneensa ja josta riemustuneena hän
suuteli Annan käsiä. Sittekun sairas oli niin saatu vuoteellensa,
kysäsi Olli: "Mistä saamme nyt lääkkeitä sairaalle?"

"Täältä!" sanoi Anna ja avasi pöytälaatikon. "Tässä on lääkkeitä, joita
tohtori jätti minulle silloin kun Risto oli kipiä, ne tulevat nyt
hyvään tarpeesen. Tässä on niinkuin näet, ei ainoastaan lääkkeitä vaan
myöskin koneita, jolla lääkkeitä käytetään, minähän olen koko tohtori,
etkö näe Olli", jatkoi Anna itsetyytyväisesti.

"On minullakin lääkkeitä", sanoi Olli ojentaen Annalle pullon ja
selittäen sen historian jonka edeltä tunnemme.

"Hyvä, ehkä tulee tarpeesen", vastasi Anna. Sairaan hoiti Anna hyvällä
menestyksellä ehkä paraneminen edistyi vitkoitellen.

Sairaan haavat puhdistettiin ja sidottiin uudelleen, nyt lääkkeiden
kanssa. Sairas näytti erinomaisen rakasta käytöstä hoitajoitansa
kohtaan, erittäinkin Annaa kohtaan näytti hän suurta kunnianosoitusta;
molemmin puolin tunsivat he ikävän kun eivät ymmärtäneet toistensa
kieliä. Sen verran tuli selville aluksi, että sairas osasi sekä saksaa
että venäjää.

Anna taas ei ymmärtänyt sanaakan venäjää, vaan muutamia sanoja saksaa.
Viimeksi mainitun kielen avulla oppivat he vähitellen ymmärtämään
toisiansa. Nyt aljettiin ahkera vaihetustyö: Anna opetti sairaalle
suomea ja sairas Annalle saksaa. Kun sairas, ehkä jo kolmen kuukauden
kuluttua täydellisesti terve ja vapaa menemään minne tahtoi, ei
kuitenkaan uskaltanut ennenkun vasta kesän tullen antautua pitkille
erämaamatkustuksille kotimaahansa, pyysi hän saada viipyä
hoitajoittensa luona talven yli, joka hänelle myönnettiin sen
kernaammin, kun hän oli voittanut koko perheen sekä muittenkin
paikkakuntalaisten yleisen myötätuntoisuuden. Tällä ajalla oppivat Anna
ja sairas toistensa kieliä niin että he välttävästi voivat keskustella
ja ymmärtää toisiansa.

       *       *       *       *       *

Anna tuli päivä päivältä aina levottomammaksi Riston viipymisestä. Muun
lisäksi kummastutti Annaa se seikka että Olli Annan mielestä
säännöllisesti näytti välttävän kohdata Annaa.

Viikon päivät senjälkeen kun perhe oli saapunut nykyiseen asuntoonsa,
kohtasi Anna Ollin kerran kahdenkesken ja taas itkien valitti kun Risto
jo ei ole tullut. Olli oli hyvin tuskissansa ja supisi itsellensä:
"Mitä se paranee salaamalla, tässä täytyy kuitenkin sanoa se hirmuinen
totuus!"

Vihdoin lausui Olli: "Ristolta paljon terveisiä sulle, erotessamme
sanoi hän näin: 'sano Annalle, ettei hän koskaan epäile!' Vahvista
itsesi nyt Anna! -- --: _Risto joutui venäläisten vankeuteen!_ sitä me
emme voineet estää!"

Se on helpompi arvata kun selittää mitä Anna nyt tunsi. Hän kaatui kun
ukkosen lyömä maahan.

Olli otti Annan syliinsä ja kantoi ulkoa tupaan, jossa Annan
vanhemmat istuivat kahden kesken. Vanhemmat hämmästyksissänsä tästä
äkkikohtauksesta, tiedustelivat Ollilta mitä oli tapahtunut, vaan Olli
ei kajonnut muuhun kun saada Annan virkomaan.

"Ole nyt vahva, Anna", supisi Olli hälle korvaan, "Ristolla ei ole
vaaraa vaikka hän viipyy, kuule nyt Anna rukka, mitä sanon!"

Anna heräsi viimein kuin pitkästä unesta ja kysyi Ollilta: "Mitä
sanoit, Onko Risto tullut kotiin? -- sinähän sanoit eilen, että Risto
oli vankina, eihän se ole tosi, Olli?"

"Risto on vankina, ole nyt vahva ja kuule mitä sanon!"

"Minä olen vahva, puhu Olli", huusi Anna tuskissansa.

"Riston vangittua komensi venäläisten päällikkö Snorikoff, ettei kukaan
saanut tehdä vangille mitään pahaa päänsä uhalla, sillä Snorikoff
luulee saavansa ison palkinnon kun hän päästää Riston vapauteen ja
siinä toivossa kohtelee hän vankia hyvästi. Tähän vakuutukseen tulin
minä Jussinkin kertomuksista. Snorikoff oli näet sanonut, että kun hän
Riston vaan saisi vangiksi, niin kyllä siitä 'ruotsit' maksaisivat
hyvän lunastuksen".

"Missä sinä Jussin tapasit, Olli?" kysyi Anna.

"Hän oli karkauksensa perästä taas antaunut vihollisen oppaaksi".

"Ja onko nyt vihollisen joukossa?"

"Ei, nyt hän riippuu hengetönnä petäjän oksassa suolla!"

"Kuka sen raukan hirtti?"

"Minun toverit, minun käskyllä -- majurin käskyn olen täyttänyt",
vastasi Olli.

"Kuinkahan paljon tuo venäläinen Snorikoff tahtoo Riston
vapauttamisesta?" arveli Anna.

"Kyllähän se tahtoo niin paljon, ettei sitä kukaan jaksa maksaa --
täytyy jollakin muulla tavalla saada Risto irti", vastasi Olli.

"Millä tavalla, sano Olli -- millä tavalla?" huusi Anna.

"En ole vielä oikein selvällä asiasta, mutta toivon vakaasti jonkun
keinon keksivämme, älä epäile, Anna".

Aika kului nyt, päivä päivän perästä. Anna hoiti sairaan huolella,
molempien kielitaito kehkesi. Nyt oli jo kevät, talvi oli siis takana.
Sairas oli ihan terve, hän kertoi kiitollisuuttansa joka päivä; nyt ei
hän enää ollut outo, vaan vanha tuttu ja ystävä. Nyt tiedettiin, että
nuorukaisen nimi oli Feodor Ivanovitsch Snorikoff, siis poika sille,
jonka luona Risto oli vankeudessa. Feodor lohdutti Annaa Riston suhteen
ja lupasi kaikin voimin saada Riston vapautetuksi. Ehkä tarkemmin
peräänajatteleva kuulia, mimmoinen Anna oli, voi huomata ettei
Feodorilla ollut juuri suurta luottamusta isäänsä. -- Feodor oli
valittanut Annalle, että isänsä oli raaka ja itsekkäinen vaikka rikas.
Sukulaistensa turvin ja niitten vaikutuksen kautta oli Feodor
onnistunut saamaan hyvän alkeellisen sekä kirjallisen että siveellisen
kasvatuksen, jota hän olisi tahtonut jatkaa, vaan isänsä luovutti hänen
pakolla pois opistosta. Äitinsä oli aikaa sitte kuollut. Tällekin
ryöväysretkelle, jolla henkensä nyt niin ihmeellisesti pelastui, oli
isänsä hänen pakottanut, sanoen: että kun hän (Feodor) nyt jo oli 22
vuoden vanha, tuli hänen hakea ansioita taloudellista toimeentuloansa
varten. Feodor kertoi, että hänen lemmikkinsä 16 vuotias Olga
Sergejevna oli muutamanlaisessa kauppapalveluksessa hänen isänsä luona.
Olgankin isä Sergei Patraskoij oli ollut joukossa, "kuinka lienee
käynyt sillekin, hän oli samallainen raukka kun isäni", huokasi Feodor.

Feodorin isäkin oli saanut vihjaa nuorten taipumuksesta mutta Feodor
oli usiasti kuullut isänsä haukkusanoja Olgasta, josta Feodor selvin
ymmärsi isänsä mielen ja sentähden kohtasivat nuoret toisiansa
ainoastansa joskus salaa, vaan niin paljon, että vannoivat keskenänsä
murtumattoman uskollisuuden elämässä ja kuolemassa. Feodorin isällä oli
muuton Olgaan rajaton luottamus. Olga oli toimekas, siitä oli isälle
suuri hyöty, muuten oli Olga Snorikoffin mielestä arvoton kappale,
köyhä kun oli. -- Anna ja Feodor olivat siis samanlaisessa asemassa,
heillä oli paljon keskustelemista. Ollikin oli usiasti keskusteluissa,
jotka säännöllisesti alkoivat ja päättyivät hankkeilla miten Risto
voitaisiin pelastaa. Erään kerran senlaisessa keskustelussa pyysi
Feodor Ollilta saada pitää muistona Ollin merkillisen pullon, jonka
sisällys, sen yhden kerran kun hän (Feodor) oli sitä nautinnut, oli
tehnyt hälle niin hyvää, että hän oli nukkunut yhteen menoon liki
kokonaisen vuorokauden, ehkä hänen kipunsa silloin olivat pahimmallaan.

Olli katsahti ensin Annaa silmiin, vaan kun Anna näytti myöntävän
viitteen, suostui Olli Feodorin pyyntöön.

Feodor lohdutti väsymättömästi Annaa Riston pelastuksesta.

       *       *       *       *       *

Kun muutamien viikkojen Tuovilan polton jälkeen ei taas kuulunut
vihollisista mitään, lähti Tuovilan isäntä väkinensä palaneen talonsa
paikalle. Kahdesta pellolle palamattomaksi jääneestä riihestä
laitettiin kaksi väliaikaista asuinhuonetta. Kun huoneet oli saatu
jollekin määrin asuntokuntoon, palasi isäntä väkinensä entiseen
väliaikaiseen asuntoonsa, noutamaan talon tavaroita mitä paikalla
tärkeimmät tarvittiin ja mitä mahdollisesti saatettiin kelvoin
suojella.

Nyt tuli kysymys kuinka sairaan kanssa oli tehtävä. Isäntä esitteli,
että Anna jäisi sairaan kanssa paikalle. Annasta oli tämä vastahakoista
erota vanhemmistansa, jota vastaan toiselta puolen oli sairaan kohta.
Anna oli hyvin murheissansa, Feodor näki Annan huolen, vaikkei
ymmärtänyt syytä ja kun he nyt vielä kielenkään puolesta eivät voineet
keskustella, niin oli asia tukala.

Vihdoin koetti Feodor kaikenlaisten osotteluiden avulla päästä
ymmärtämään Annan vaivoja. Lopullisesti pääsi Feodor ymmärrykseen
asiasta, ja koki selittää, ettei hän tahtonut millään tavalla eroittaa
Annaa vanhemmistaan; hän (Feodor) pyysi vaan kun armotekoa, että saisi
seurata perhettä, sen enemmän kun -- selitti hän -- hän nyt oli paljon
vauraampi. Niin päätettiin vihdoin, että koko perhe sekä Feodor muuttaa
"uuteen" taloon.

Feodor peitettiin kaikella huolella vaatteilla ja nahkasilla rekeen,
samaan rekeen istui Anna ja isäntä itse ajajaksi. Muuttopäivä oli
kaunis vaikka kylmä -- tämä oli päivää ennen joulunaattoa -- Feodor
iloitsi ja lirisi kun lapsi joka saa ajaa reessä.

Niin saavuttiin "uuteen" taloon. Huoneet olivat kaikin puolin kaiketta
kaunistuksetta -- perimmäinen niistä kahdesta määrättiin isännän,
emännän, Annan ja Feodorin asunnoksi -- mutta se ei viipynyt monta
päivää ennenkun Annan järjestämä nero ja käsi oli muuttanut huoneen
puoli paratiisiksi. Ne puhtaaksi piilutut seinät ja katto koristeltiin
pienoisilla kuusilla, laattia piroitettiin joulunaattona oljilla, maan
tavan mukaan j.n.e.

Feodor selitti sittemmin keväällä kun hän saattoi puhua, ettei hän
koskaan ollut viettänyt niin juhlallista joulua, kun nyt näitten
teeskentelemättömien hyväin ihmisten joukossa; hän vaan kaipasi, ettei
hällä ollut antaa mitään näkyvää joululahjaa, "niin alaston kun nyt
olen", mutta toivoi vastedes voivansa jollakin tavalla näyttää
kiitollisuuttansa.

Isäntä oli myötään väkinensä hommassa uuden kartanon rakennustyössä --
hirsiä ja muita rakennusaineita hankittiin pitkin talvea.

Talvi kului erinäisittä tapauksitta. Toukokuun lämpimät päivät ja
valoisat yöt vuodattivat uutta elämää ei vähemmin ihmisen sieluun ja
ruumiin kun kivikkokorpeen. Kevät, tämä luonnon uudestaan heräävä voima
heijuuttaa loistolla ja lämpimällä ihmissielua yhtä voimakkaasti
kultakaton kuin karstaisen orren alla, ken vaan sen sulokieltä oikein
kuulee ja oikein tajuaa.

Feodor oli nyt täydellisesti terve ja nyt oli muutenkin aika ajatella
palausmatkalle. Annan ja Feodorin nykyinen yhtämuotoinen elämän kohtalo
oli heissä juurruttanut syvät ja hellät heimolaisuuden tunteet, joista
yhteenjuottui erohetken kipukarvaus ja toivon auver. Molemmilla
kangasti vuorotellen toivon kirkas tähti ja vuorottain peittivät synkät
pilvet tulevaisuuden näköalan.

Ero täytyi kuitenkin tapahtua, se oli välttämätön, siitä riippui
molempain tulevaisuus. Olli varustausi saattamaan Feodoria ensimmäiseen
venäläiseen kylään.

Lähteissänsä sanoi Feodor Annalle: "Niin suurta velkaa kun olen teille,
en koskaan voi maksaa, vaan olisi ainakin velvollisuuteni palkita
vaivoistanne, muuten -- häpiäkseni -- minulla ei ole kun muutamia
ruplia, jotka tarvitsen elääkseni matkalla!"

"Feodor", huusi Anna, "mitä ajattelette meistä? -- että rahan vuoksi
olisimme auttaneet teitä hädässä? -- eikö niin isä?" kysyi Anna,
kääntyen isäänsä päin.

"Jos herra tarvitsee rahaa matkalle, niin saatte", vastasi isäntä.

"Antakaa anteeksi, Anna, kysymykseni! En saata ajatella teistä muuta
kuin mitä jalointa, sen olen täydellisesti kokenut -- rahalla
hyvyytenne ei ole maksettu, kuitenkin tunnen piinalliseksi, etten edes
voi tehdä senkäänlaista mitätöntä palkintoa. -- Syvimmät kiitokseni
teille, isäntä, vielä rahantarjouksestanne -- kyllä tulen toimeen
matkalla omilla rahoillani", lausui Feodor lämpimästi syleillen
ystäviänsä jäähyväisiksi.

"Terveisiä, tuhansittain Ristolle, käskekää hänen heti kiireesti
lähtemään kotia kohti!" huusi Anna, kun Feodor ja Olli jo olivat
näkemän päässä.

Feodor ja Olli matkustivat nyt samaa suuntaa, jota viholliset
viimekerralla olivat saapuneet kylään. He olivat matkalla, väliin vähän
leväten, yötä ja päivää, valoisat kun yöt olivat, ja kolmen vuorokauden
kuljettua saapuivat he ensimmäiseen venäläiskylään.

Jo taipaleella oli Feodor alkanut puhutella Ollia seuraamaan koko
matkalle. Taloon tultua uudisti Feodor hartaan pyyntönsä sillä
seurauksella, että Olli lupasi seurata kun vaan Feodor laittoi niin,
että sana vietiin kotiin (Tuovilaan) tästä tapauksesta. Feodor sai
isännän talossa, jossa nyt olivat, lupaamaan viedäksensä sanaa, vaikei
hän sitä tehnytkään, kuten sittemmin tuli selville.

Kahden kuukauden vaivaloisen matkan perästä saapuivat matkustajat
perille. Olli ei uskaltanut seurata Snorikoffin asuntoon, vaan jäi
neljänneksen päähän erääsen taloon, jossa Feodor oli tuttu ja laittoi
sijan matkakumppanillensa toistaiseksi.

Illalla samana päivänä palasi Feodor Ollin luo ja kertoi, että
Snorikoff kuukauden päivät sitte oli muuttanut pois paikalta, eikä
kukaan tiennyt minne. Eräälle vaimolle oli Olga salaa kuiskannut, että
jos Feodor tulee kotiin, koettaisi hakea heitä Vernitsan suunnalta.
Riston oli myös täytynyt seurata vankina "voivottaa". Ristoa oli
Snorikoff viimeaikoina kohdellut kaikenlaisella hävyyttömyydellä,
muistuttaen, että ellei lunastus kohta tule, hän ei aikonut ruveta
armeliais-sisarten toimeen y.m.

Nyt saivat Feodor ja Olli uusia huolia. Luonnoton isänsä ei ollut
Feodorille jättänyt pienintäkään vihjaa siirtopaikastansa. Pelvolla
kysyi nyt Feodor: "Olli, lähdetkö vielä retkelle kanssani?"

"Lähden!" vastasi Olli. "Kun kerran olen urennut näin kauas, niin
tahdon nähdä Ristoa ja, jos mahdollista, pelastaa hänen".

Nyt lähtivät kumppanit taas matkalle. Kuukauden vaellettuansa löysivät
suuren erämaan kylän, jonka edustalla oli iso järvi. Järvessä kylän
läheisyydessä oli saari, jossa oli kaksi varakasta taloa. Saarelle oli
Snorikoff asettunut, sittekun hän oli ajanut pois asukkaat ja ryöstänyt
heidän tavaransa neulasta naulaan. Hällä oli joukko roistoja muassa,
"sotaväkeä" muka, jotka hän myös sijoitti saarelle, julistaen muuten,
että suuri joukko sotaväkeä oli hetimiten saapuva paikalle ja
lähetettävä "Ruotsia" vastaan. "Sotamiehet" samosivat kytästä kylään
sydänmailla ryöväten ja varastellen; tavara kannettiin "voivotalle",
jota kaikki pelkäsivät kun kuolemaa. Kylän ja saaren välillä oli
vahdit, niin ettei kukaan luvatta saanut liikkua kylän ja saaren
välillä. Ainoastaan Olga sai viivyttämättä liikkua minne tahtoi.
Ristolle oli laitettu erinäinen vankihuone pieni tulisijaton pimiä
koppero. Risto näki nyt hirmuksensa, että hän oli aivottu täällä
palellutettavaksi kuoliaaksi tulevana talvena. Vanki oli kaularaudassa,
jonka vahvat vitjat olivat ruuvatut kiinni seinään. Ruokakin oli ollut
vangille hyvin kehno, vaan Olga, jolla oli toimena vangin hoito ja
ruokkiminen, hankki sääliväisyydestä vangille parempaa ruokaa. Olga
kantoi aina itse ruoan vangille. Nämä ruokahetket olivat ainoat
valopilkut vangin vaikeassa elämässä. Olgalla oli aina ystävällisiä
sanoja vangille. Kaksi hyvin aseitettua vahtia seisoi yötäpäivää
vankilan vierellä.

Vaikka jo oli syyskesä, oli päivä lämmin jolloin matkustajamme
saapuivat paikalle. Olli ei uskaltanut mennä Feodorin kanssa kylään,
vaan jäi sen läheisyyteen odottamaan uutisia, joita Feodor pian lupasi
tuoda.

Feodor käveli siis yksin kylään ja sattumuksesta molemminpuoliseksi
ihastukseksi kohtasivat Olga ja Feodor toisiansa kylän puolella. Olga
oli jo kerjennyt tehdä tuttavuuden yhdessä kylän pienessä perheessä.
Sinne johti Olga Feodorin ja siellä saivat vapaudessa keskustella yhtä
ja toista. Feodor juoksi noutamaan Ollinkin keskusteluun.

Pian oli Feodor kertonut retkensä "Ruotsissa" ja missä suuressa
kiitollisuuden velassa hän sekä Olga olivat Ristolle.

"Risto _pitää_ vapauttaa", se oli päätös, "mutta millä tavalla siitä
saamme tuumata edespäin". Siihen päättyi keskustelut tällä kertaa, --
huomenillalla päätettiin jatkaa. Feodor tahtoi ensin tavata isäänsä,
heikossa toivossa, että hän ehkä päästäisi Riston vapauteen. Olli sai
asua perheen luona; piti vaan varoittaa niin, ettei kylässä päästy
tietoon, että Olli oli "ruotsi".

Feodor riensi nyt isänsä puheille. -- Olgan ja Feodorin kohtausta isä
ei kuitenkaan saanut tietää.

Kun Feodor astui isänsä eteen, kysyi tämän: "No, munsiör missä on
tavarat ja rahat, olet kait saanut paljon kokoon niin pitkällä ajalla?"

"Ei ole minulla mitään rahaa eli tavaraa, haavoitettuna meikäläisten
joukosta pelastivat ruotsit minun ja ihmeellisen hyvästi hoitivat että
pelastui henkeni".

"Soo, missä se temu oli?"

"Tuovilan vainiolla, siellä oli kaikki meikäläiset kaatuneet ja kartano
oli poltettu".

"No mihinkä joutuivat rahat ja tavarat?"

"Sitä en tiedä, ehkä lienevät omistajat pelastaneet tavaransa, hyvät
ihmiset olivat jotka pelastivat henkeni!"

"Niin, tietysti toivossa että nylkeä minulta isot rahat!"

"He eivät tahdo mitään".

"Paras on etteivät tahdo, minä en maksa roskaakaan. Pöllöt, jotka
antoivat kaataa itsensä eivätkä riisuneet ensin pois rahat ja tavarat,
maatkoot siellä rauhassa. Minä sillä samalla retkellä sain sentähden
parhaan palan, täällä on minulla lintukoppelissa Risto, josta ruotsit
saavat maksaa minulle 10,000 ruplaa, jota palkintoa odotan joka päivä.
Sergej Patraskoij on ollut pitkällä retkellä, se varmaan kohta tulee
suuren tavaran ja rahasumman kanssa -- Olgasta tulee rikas tyttö",
lausui Snorikoff irvistellen.

"Eikö olisi isäni, paras päästää Risto vapauteen, ehkä siitä olisi
enemmän hyvää?" lausui Feodor.

"Oletko hullu! minä kenkkäisin pois 10,000 ruplaa! Teet paraiten että
kirjoitat heti ystävällesi, että ellei kuuden viikon sisällä ole 10,000
ruplaa täällä niin tulee Risto lyhenemään yhden pään pituuden. Minä
tiedän Luomajussin kautta että Ristolla on rikas appi-isä, kyllä sillä
on varaa maksaa, saati tahtoo. Mihinkähän Jussiraiska lie joutunut, no
olkoonpa missä hyvänsä, minulle teki hän kuitenkin hyvän työn", jatkoi
Snorikoff niinkuin itsellensä.

Feodor näki ja kuuli nyt että se oli aivan turhaa että koettaakaan
isänsä rinnassa herättää parempia tunteita.

Seuraavassa keskustelussa kolmiossa, s.o. Olga, Feodor ja Olli,
pohdittiin Riston pelastusasiaa. Olga oli vankilassa käydessänsä
ilahuttanut Ristoa "hellillä terveisillä, arvaa keltä! -- no Annalta"
-- oli Olga lausunut ja että Ollikin oli nyt niin likellä, -- "toivokaa
hyvää" -- oli Olga lopettanut. Risto luuli kuulleensa väärin Olgan
terveykset ja kysyi: keltä? -- "Annalta, Annalta" -- jatkoi Olga
riemuiten. Ristoa siis lohdutti ja vahvisti tieto että hällä oli
ystäviä ympärillä, aivan tuntemattomiakin, kun esim. Feodor, jota hän
ei tosiaan ollut nähnyt. Ristoa kummastutti kuitenkin minkätähden Olga
oli niin hyvillään Riston asiasta, kun hän ennen ei sitä ollut
näyttänyt. Vapauden toiveet, jotka jo olivat kuolemaisillansa Riston
sielussa, olivat taas heränneet uuteen elämään, hän vaan pelkäsi
etteivät hänen ystävänsä käyttäytyisi tarpeellisella varovaisuudella.
Seuraavana päivänä selitti Olga lyhykäisesti että Riston ystävät olivat
päättäneet vapauttaa hänen, mutta toimeenpano täytyi siirtää siksi kun
tulee pimeämmät illat, kehoitti siis Riston olemaan levollisena. Risto
taas pyysi Olgaa varoittamaan muitakin ystäviänsä tarkkaan
varovaisuuteen.

"Olkaa vaan levossa ja odottakaa, kaikki käy vihdoin hyvin!" vakuutti
Olga.

Majurikin oli saanut tiedon Riston vangitsemisesta ja saapunut
Elokuussa Tuovilan tienoolle sekä varustellut väkeä seudun
varustukseksi, jos vihollinen uudistaisi hyökkäyksensä. Tappava
punatauti oli raivonnut seudulla tänä kesänä. Isotuovilan isäntä ja
emäntä olivat kuolleet jo ennen majurin seudulle saapumista. Anna tunsi
nyt itsensä niin orvoksi ja hyljätyksi, Ristosta ei hän ollut kuullut
minkäänlaista ja Ollikin oli kadonnut Feodorin saattamaretkelle teille
tietymättömille, kaikki näytti syvältä pimeydeltä. Anna asui ypö
yksinänsä uudessa väliaikaisessa puhtaassa tuvassansa. Talon karja ja
muu omaisuus oli jo isännän elinaikana siirretty paikalle, pellot
kylvetty ja jo osaksi leikatutkin, heinät tehty j.n.e. Anna oli nyt
sekä isäntä että emäntä talossa. Riston poikaistoivotukset että tulla
Tuovilaan isännäksi, eivät olleet toteutuneet.

Majuri oli, kuten mainitsimme, taas muuttaunut paikkakuntaan. Hän kulki
joka päivä lohduttamassa Annaa ja virkistämässä hänen uupuneita
toivojansa ja urhouttansa. Väliin tunsi Anna ikäänkun toivon enkeli
olisi kuiskuttanut siivillänsä uutta ja raittiimpaa ilmaa hänen
sieluunsa, väliin taas vaipui hän epätoivon takoon. Hän kyllä usiasti
muisti Riston viimeiset sanat: "Älä koskaan epäile Anna", vaan
sittenkin notkui hänen uskonsa ja niin kului aika toivon ja pelvon
vaiheilla.

"Toivo, lapseni, toivo!" kehoitti majuri.

       *       *       *       *       *

Riston ystävät vankilan ympäristöllä olisivat toivoneet että Snorikoff
olisi antautunut jollekin pitemmälle retkelle, joten ehkä Riston
vapautustyö olisi voinut luotettavammasti menestyä, mutta hän ei
poikennut paikalta moneen viikkoon. Hän näytti päinvastoin kun olisi
hän aavistanut jotain, kävi useimmin kun ennen Riston vankilassa ja
tarkasteli tyystin joka paikan, sekä kohteli vankia raakamaisella
tavalla. Hänen jokapäiväinen kotielämänsä oli säännöllinen. Illallisen
kanssa joi hän niin paljon viinaa että hän saatettiin päihyksissä
ruokahuoneesta sänkyyn, makaushuoneessa sittekun hän jo oli pannut
maata, otti hän vielä sängyssä viimeisen iltapaukun, jota varten Olgan,
joka piti toimen ruuanlaitosta, piti joka ilta asettaa pöydälle sängyn
viereen täytetyn viinapikarin. Muina aikoina päivää, ei matkoillakaan
hän nauttinut mitään väkevää. Hän sanoi että häntä vähänliikkeisessä
kotielämässä vaivasi unettomuus öillä, vaan kun hän illalla sai hyvän
tuprakan, niin hän nukkui levollisesti, kun yövartia.

Nyt oli käsillä ilta, jolloin ystävät olivat päättäneet vapauttaa
Riston. Kaikki tarpeelliset valmistukset tehtiin huolella ja
suurimmalla varovaisuudella. Samana päivänä näkyi kylän edusteellisella
isolla järvellä purjehtivan kaksimiehinen tavattoman iso kalastusvene
ja askaroivan kalanpyydysten kanssa, vaan kun ehkä niin iso
kalastusvene oli jotakin tuiki harvinaista ja ehkä monikin -- muitten
joukossa itse Snorikoff -- töllisteli arvellen mikä kalastaja liikkuu
niin suurella venheellä, muitakin kalastajia pienemmillä venheillä oli
liikkeellä, niin ei herättänyt vene mitään sen merkillisempää huomioa.

Vasten tavallisuutta oli Snorikoff tänä iltana ennenkun meni iltaselle,
itse käynyt lukitsemassa vankilan oven ja kätkenyt avaimen sänkyynsä,
näyttäen tekevänsä sen Olgan huomaamatta sittekun vuode jo oli laitettu
yöksi. Olga, jonka huomio nyt oli pingotettu tavallista lujemmalle,
äkkäsi kummastuksella herransa teon. Tavallisuuden mukaan istui
Snorikoff iltaselle, joi ja joi viinaa niin että hän hoiperrellen pääsi
vuoteesen. Sillaikaa kun Snorikoff istui ruualla, kantoi Olga
"sänkypaukun" pöydälle sängyn vieressä, Snorikoff katsoi itse ovelta,
vakuuttaaksensa -- kuten Olga ymmärsi -- ettet Olga koskenut sänkyyn,
kun Snorikoff vihdoin pani maata ja otti sänkypaukun, kuuli Olga hetken
päästä, - ovi kun huoneitten välillä oli longollaan -- raskaasti
nukkuneen huokumisen. Olga mainitsi kovalla äänellä nukkujaa nimeltä,
ei vastausta. Vihdoin käveli Olga sisälle huoneesen ja taas kutsui
nukkujaa nimeltä, tarttui häntä käteen ja puisti lujasti, vaan
Snorikoff nukkui tällä kertaa vielä levollisemmasti kuin "yövartia".

Olga tempasi vankilan avaimen nukkuneen sängystä, palasi nyt
ruokahuoneesen, sulki sänkyhuoneen oven, pistihen ulos portaalle ja
kuiskasi vangin vartioille: "Tulkaa hiljaa sisälle, niin saatte
ryypyt!" Olga oli näet joskus ennenkin antanut vahdeille iltaryypyt kun
Snorikoffilta oli yltänyt jotakin jäännöstä.

Vahdit hiivivät heti sisälle, kumpaistakin varten oli täytetty pikari
hyvää "vodkaa". Vahdit tyhjensivät yhdessä siemauksessa pikarinsa
viimeiseen lippuun ja tavallisuuden mukaan istahtivat sohvaan. Muutamia
silmänräpäyksiä istuttuansa vaipuivat vahdit syvään uneen. Olga sytytti
n.k. salalyhdyn, sammutti kynttilän ruokahuoneessa ja riensi ulos.
Sovitun merkin tehtyä saapuivat Feodor ja Olli heti paikalle. Olga
komensi Ollin ottamaan vaatetyllyn syliinsä ja samalla avasi vankilan
oven, astui sisälle, Feodor ja Olli perässä. Olga avasi kädessänsä
säilytetyllä avaimella Riston kaularaudan sanoen: "_Vapaa_!" Kaikki
neljä kääriytyivät yhteen syleykseen ja ilokyynelten tuhinaan, Olga ja
Feodor syleilivät ja suutelivat vankia viskutellen: "Terveisiä ja
tuhansittain kiitoksia Annalle, Annalle!"

Salalyhdyn valossa puetettiin Risto vaatteisin. Kun kaikki oli valmis
antoi Olga Ristolle pienen kompassin, joka näyttää tien Annan luo ja
pienosen rahakukkaron, Olli ja Risto saivat sitä paitsi eväslaukut ja
pyssyt selkäänsä. Tämä kaikki tapahtui pikemmin kuin tämä selitys. Ilta
oli sysipimeä. "Enpä olisi uskonut että pullo, joka kerran teki mulle
niin suuria tuskia, voi saada näin hyvän asian toimeen", supisi Olli
irvistellen.

Sitte kun kaikki oli niin järjestyksessä, otettiin jäähyväiset, joissa
ei ollut aikaa pitää pitkiä puheita. Risto sanoi vain "kiitos,
tuntemattomat ystäväni, jos onni vie minut omille majoilleni, niin
saatte kuulla minusta, Jumalan haltuun". Vankilan portaalla ottivat
kaksi vahvaa miestä Riston kainaloista ja johtivat hänen sekä Ollin
rantaan, jossa valmiiksi laitettu venhe odotti. Venhe oli
silmänräpäyksessä vesillä, purje vedettiin ylös, miehistä istui toinen
perään ja toinen airoille, Risto ja Olli makasivat keskellä
venhepohjalla. Tuuli vei venhettä pimiässä niin että vesi tohisi
koskena kokassa.

Matkustajat eivät ensiksi puhuneet yhtään sanaa toistensa kanssa. Risto
kysyi viimein perämieheltä: "Kuinka pitkä venhematka on?"

"Viisikymmentä virstaa", vastasi perämies.

"Kuinka kauvan viivymme tällä järvellä?"

"Ranta tulee päivän kanssa", vastasi perämies.

Niin kävikin, hyvän näköpäivän kanssa laskivat matkustajat rantaan.

Nyt noustiin maalle, kyytimiehet laittoivat ateriavalkian,
kyytimiehillä oli eri eväskontti Riston ja Ollin varalta, kontissa oli
kaikenlaisia makupaloja, joista kyytimiehetkään eivät jääneet
osattomiksi.

Atrioitua antoi perämies Ristolle kaksi lakkarikelloa, isompi
hopeainen ja pienempi kullattu, terveyksillä Feodorilta. Isompi kello
oli aivottu Ristolle ja pienempi Annalle. Ollille jätti perämies 50
hopearuplankappaletta myös Feodorilta. Näistä lahjoista olivat sekä
Risto että Olli riemuissansa. Risto vaan ihmetteli miksikä hän sai niin
paljon lahjoja vapautensa myötä. "Aijai kun nyt vaan joutuisimme
kotiin, se olisi ilopäivä, mitä Anna ilotseisi! Vaan pitkä on matka",
lausui Risto huokaillen. "Minusta on vapauteni kuin unennäköä, eihän
tämä vaan raukea uneksi", jatkoi hän.

Nyt vasta Ollilla oli aikaa kertoa Tuovilan kahakasta ja poltosta,
kuinka Feodor oli pelastettu, kuinka hän vihdoinkin oli päättänyt
petturin, Jussin päivät y.m.

"Missä te olette oppineet suomea puhumaan?" kysyi Risto kyytimieheltä.

"Olemme sukuisin suomalaisia, vaikka olemme syntyneet täällä. Noin
viisikymmentä vuotta sitte oli isävainajamme, -- me olemme veljekset,
'Sallan veljekset' -- joutuneet samalla lailla kun tekin, näitten
ryövärien vangiksi, niillä ryöväys ja polttoretkillä, joita rajamailla
on kestänyt vuosisatoja. Kahden vuoden ajan oli isävainaja pidetty
vangin töissä Arkangelin takapuolella, vaan oli onnistunut vihdoin
päästä karkuun ja monta mutkaa samoen urenneet tänne syvään erämaahan.
Saari josta viimein soudimme oli silloin autio; kylässä, jossa nyt on
kymmenkunta talon tapasta, oli silloin pari taloresua. Isävainaja oli
nähnyt saaren hyväksi talonpaikaksi ja päättänyt, kun rauhaa ei ollut
odottamista kotipaikoillakaan, tehdä talon saareen, toivoen ehkä siinä
saavansa elää rauhassa. Hän riensi kotipaikallensa, jonne hällä oli
jäänyt kihlattu morsian, jonka hän aivan oikein tapasi uskollisesti
odottamassa. He menivät naimisiin, istuivat heti sen jälkeen poron
pulkkaan ja matkustivat tänne. Niin vähitellen tekivät talon ja
sittekun me miehistyimme alkoi isävainaja toisenkin talon, jonka
vanhempaimme kuoleman jälkeen valmistimme ja erosimme kumpikin omaan
taloon. Paikalla olemme siis syntyneet ja kasvaneet sekä eläneet
parhaan miehuutemme ijän melkeen rauhassa".

"Mutta nyt, ei ole paljon enämpi kun pari kuukautta sitte, saapui tämä
iso ryöväri Snorikoff tänne, ryöväsi kotomme kontumme ja nyt ei meillä
ole muuta elinkeinoa kuin mitä saamme metsästä ja järvestä. Joku
kateellinen kyläläinen on saanut matkaan kaiken tämän. Nämä raukat ovat
sellaisia aasia että ne ryömivät kaikkien rosvoin edessä. Snorikoffin
kauhuretket ovat kuuluneet jo monta vuotta ja levittäneet kauhua
tännekin, mutta emme ole uskoneet hänen tänne tulevan. Hän on maan
kauhu, peto. Nuori herra Feodor on vakuuttanut meitä että hän, kun hän
vaan pääsee voimaan ja valtaan, asettaa meidät oikeuksiimme ja me
uskomme häntä. Sentähden olemme olleet apuna teitä vapauttamassa. Alku
on käynyt hyvin, toivomme että pääsette ainakin konnan kourista".

Sittekun kyytimiehet olivat neuvoneet matkustajia kuinka heidän piti
menetellä matkalla, erottiin molemminpuolisilla onnen toivoituksilla.

       *       *       *       *       *

Sittenkun vanki seuroinensa oli poistunut, vei Olga vankilan avaimen
paikallensa. Snorikoff ja vartiat nukkuivat hyvässä rauhassa.

Vihdoin heräsivät vartiat, ennenkun heidän jalo herransa, päivitellen
kuinka he olivat nukkuneet niin kauvan ja kun saivat Olgalta kuulla
että Snorikoffkin vielä nukkui eikä siis tiennyt mitään vartiain
levosta, rukoilivat Olgaa ettei virkkosi heidän uinauksestansa mitään
ja laittautuivat kiireemmitten toimeensa kiitellen ja ihaillen niin
hyvää onneansa.

Vihdoin heräsi Snorikoffkin puolipäivän aikana ja hänkin ihmetteli
kuinka oli nukkunut niin kauvan. "Joinkohan minä eilen illalla enemmän
viinaa kuin muina iltoina?" kysyi hän.

"Joitte kyllä paljon enempi", vastasi Olga.

"Tästä lähdin en juo tippaakaan viinaa".

"Parasta", vastasi Olga hymyillen.

"Onko vanki saanut ruokaa?" kysyi Snorikoff.

"Ei, kun mulla ei ole avain!"

Snorikoff puki kiirusti vaatteihinsa, otti vankilan avaimen, käveli
ulos tyytyväisellä mielellä, katsahti jos vartiat olivat paikoillansa,
avasi sitte vankihuoneen oven ja astui mahtavasti sisälle.

Mitä näki, kuului pian: Ensin kuului jyskäys kun tapponaudan otsaan
iskun perästä, sitte kauhea mölinä: "kymmenentuhatta ruplaa -- kym --
kym -- kymmenen -- kymmenen -- tu -- tu -- tuhatta -- ru -- ru --
ruplaa", juosten ulos ja huutain: "Saa -- tanat olette päästäneet
kymmenen tuhatta ruplaa".

Vihdoin tyveni hän tavalliseen kolkkoon maltillisuuteensa.

"Tässä on kavaluus tehnyt työtä, siitä tulee vasta tutkinto, vaan nyt
ei ole aikaa -- minulta ei saa viedä l0 tuhatta ruplaa mikä talonpoika
lurjus hyvänsä, sitä ei vielä ole tapahtunut eikä tapahdu nytkään --
Ivan Snorikoffia ei saa intikseen vetää nokasta, nehei".

"Satuloikaa silmänräpäyksessä kolme hevosta!" kiljasi peto vartioille,
jotka kaksi olivat päälleluotettavimmat hänen miehistänsä; "te istutte
kukin hevosenne selkään pyssyinenne, niinhyvin kun minäkin, päästäkää
irti Kara ja Hospotai (kaksi hirmuista villijahtikoiraa) ne seuraavat
kanssa, minä tahdon nähdä sen joka luikertaiksi Ivan Snorikoffin
rautakourista", ähkyi ja äyhkyi hän niin että keltainen vaahto kuohui
kurkusta.

Nyt istuivat kolme ratsastajaa hevostensa selkään, koirat päästettiin
irti. Eläimet näyttivät ymmärtävän että nyt oli jotakin erinomaista
käsillä, taas ihmisjahti. Snorikoff komensi koiriansa seuraamaan
jälkiä. Koirat laukkoivat ensin järven rantaa ja sitte saarenrantaa
myöten salmen rantaan, jossa ne seisahtuivat ulvomaan kylää kohden.
"Ahaa", sanoi Snorikoff, "rosvon tapaamme ehkä vielä kylässä, malta,
malta!"

Kun kylän väki kuuli koirain ulvomisen, koki kukin rientää
kauhistuksissansa johonkin suojaan, sillä he tiesivät jo ennestänsä
sekä omasta kokemuksestansa että laajalle levinneestä sananlaskusta:
"Pahin kaikesta pahasta, on Snorikoffi koirinensa", että silloin oli
jotakin erinäistä tapahtunut. Kaksi venettä sidottiin yhteen, niihin
sioitettiin hevoset ja soudettiin kylän puolelle. Tavallisesti
tällaisissa tapauksissa oli joukko kylän joutilaita rannalla
katsomassa ylikulkijoita, mutta tällä kertaa näkyi rannalla yksi ainoa
keski-ikäinen, inhottavanaamainen, pitkä, luurankoon vivahtava,
koukkuselkänen mies, joka jo matkan päähän koukisteli käsäläselkäänsä
kumarruksiin Snorikoffille, joka taas ojenteli käsiänsä huutain:
"Päivää, päivää, ystäväni Matvei!" mutta koirat lienevät ymmärtäneet
väärin ystävyyden merkitykset, koska he, niin pian kun uimalla
joutuivat rantaan, ryntäsivät koukkuseljän kimppuun ja repivät hänen
pahanpäiväiseksi ennenkun Snorikoff kerkesi estää villieläinten
väkivallan. Heti kun Snorikoff kerkesi maalle, riensi hän ystävänsä
Matvein luo, joka makasi ja örisi puolikuolleena verissänsä lausuen:
"Pahoinpa palkitsitte herra, minua siitä kun hankin teille Sallan
veljesten talot".

"Syytön olen, ystävä Matvei, koirat eivät ymmärtäneet paremmin".

"Vai niin, rosvo, kyllä näin että usutit koiriasi päälleni, minä olen
saanut palkan pahasta työstäni, kohta saat sinäkin, muistakaa se, jotta
kuulette, mitä Matvei kuoleman-hetkellänsä sanoi!"

N.k. Matvei oli nuorempana ollut sotamies vaan karannut
palveluksestansa samalla kertaa kun Snorikoff ja urennut tänne syvään
erämaahan. Kun Matvei oli kuullut Snorikoffin retkistä ja että hän oli
rikas, oli hän kateuden himosta Sallan veljeksiä kohtaan ynnä voiton
himossa hakenut ylös Snorikoffin ja johtanut hänen kylään, joten Sallan
veljesten talot olivat joutuneet Snorikoffin käsiin. Snorikoff oli
luvannut Matveille suuren palkinnon, vaan ei antanutkaan mitään, josta
Matvei oli kertaillen muistuttanut, uhaten paljastaa Snorikoffin oikean
persoonan. Matvei ei siis ollut Snorikoffille suosiollinen olento,
jonka tähden hän käytti tätä tilaa, kuten Matvei oli huomannut,
vapauttaa itsensä niin vaarallisesta ystävästä.

Kun Snorikoff nyt kuuli Matvein viimeiset uhkaukset, usutti hän
vieläkin koiria, jotka repivät vaivasen nimenomaan kuoliaaksi.

Senlaiset tapaukset olivat näinä rauhattomina ja melkein kaikkea
oikeutta puuttuvina aikoina hyvin tavallisia erämaissa. Voima oli
oikeuden sijassa, jolla oli voima, hän teki melkein mitä tahtoi,
ainakin sillä puolella maamme rajaa.

Snorikoff jätti nyt ystävänsä makaamaan veressänsä ja alkoi hakemaan
karkulaisia kylästä. Jokainen lokero etsittiin kaikella tarkkuudella,
vaan turhaan. Snorikoffin kiukku oli ääretön, hän luotti koiriensa
vainuun ja ymmärrykseen ja otti aivan varmaksi että karkulainen oli
piiloittaunut johonkin koloon kylässä, hän kuulutti 1000 ruplan
palkinnon sille joka saattaisi karkulaisen ilmi, -- vaan kaikki, kaikki
turhaan, aikaa oli vaan kulunut hukkaan.

Nyt oli jo ilta, hän lähti nyt ja komensi kumppaninsa ynnä koiransa
suunnalle edellistä asentopaikkaansa kohden, sillä hän ei voinut
ajatella että Ristolla oli muuta suuntaa jolle hän uskalsi antauda; hän
kehoitti koiriansa tarkoin hakemaan jälkiä j.n.e.

Neljä päivää oli mennyt ennen kun ratsastajat kerkesivät Snorikoffin
edelliseen asuntoon. Täällä taas kun oli vielä isompi kylä, etsi hän
sekä kylän että sen ympäristön, joka työ taas vei pari kolme päivää --
ja kaikki tämäkin aivan turhaan!

Järjestelmällisesti päättivät ratsastajat jatkaa jahtiansa samaa
suuntaa kun vanki oli tuotu, sillä Snorikoff ymmärsi hyvin että Risto
riensi kotipaikoillensa ja toivoi varmaankin rajamailla tapaavansa
karkulaisen, ja kun koirat laukkoivat lavialta, ei hän epäillyt
vihdoinkin saavuttavansa karkulaista.

Risto ja Olli seurasivat sitä suuntaa kun kyytimiehet olivat neuvoneet.
Kompassin ohjaamalla he kernaammin juoksivat kun kävelivät. Kyytimiehet
olivat vakuuttaneet että jos he tarkoin seuraavat ohjelmaa, he noin
kahdeksan päivän kuluttua voivat joutua sille yleiselle uralle, jota he
menomatkallansa olivat kulkeneet. Tällä uralla oli melkein pitkin
matkaa tuntuva polkutie ja kun sillä pysyivät, välttäin väjyjiä, niin
osaisivat he kotipaikoillensa. Kyytimiehet varoittivat heitä erittäin
pitämään varulla takaa-ajajoita, sillä -- sanoivat he -- Snorikoff ei
karkulaisia päästä takaa ajamatta; silloin voivat he painua syrjään
metsään ja niin eksyttää ajajansa.

Eräänä aamuna, -- he olivat nyt pitkän matkan Suomen rajain sisällä ja
arvelivat noin parin eli kolmen päivän takaa saapuvansa kotiin --
kävelivät he metsä-polkua, pääsemässä juuri suuren aukean ahon laitaan,
kun kaksi hirmuista koiraa juoksee ulisten heidän perässä. Risto ja
Olli poikkeusivat metsään, vaan koirat eivät päästäneet heitä
päkähtämään ja kun koettivat ampua koiria, niin säilyttivät he itsensä
viisaasti, puitten taa. Nyt oli hätä käsillä. "Juoksemme aholle niin
ehkä aukialla voimme ampua pedot", sanoi Risto.

Risto ja Olli vetäytyivät takaperin aholle, vaan koirat eivät
näyttäneet tahtovan antautua autiolle; mutta kun Risto ja Olli
härnäsivät niitä, törmäsivät koirat kuitenkin villissä aholle. "Ammu
sinä kirjavaa minä ammun mustaa" oli ainoat sanat kun Risto kerkesi
lausua ja samalla: pau, niitten varmain pyssymiesten aseista ja koirat
makasivat teppuroiden kuoleman kanssa aholla. "Pyssyt laahinkiin!" --
huusi Risto -- "ja juoksemaan ahon poikki metsään!"

Silmänräpäyksessä olivat pyssyt uudesta laahingissa ja miehet juoksussa
aholla.

Samalla hyökkää kolme ratsastajaa metsästä aholle, ensimäinen huutaa:
"Antaukaa, koiran tappajat, nyt ainakaan ette enään leikittele minun
kanssani". Ääni oli Snorikoffin.

"Nyt olemme ainakin hukassa!" huusi Olli. He kääntyivät kuitenkin päin
vihollista päättäen antaa henkensä niin kalliista hinnasta kun
mahdollista.

Mutta samalla kun Snorikoff oli saanut viimeisen uhkaussanan
huuliltansa, kuului paukaus ja näkyi savu ahon reunalta joka oli liki
Snorikoffia ja tämä putosi ääntä päästämättä alas hevosen seljästä,
toinen paukaus kuului silmänräpäyksen perästä ja samalla surkia huuto
ensimäisestä laukauspaikasta. Risto ja Olli näkivät vaan sen että
Snorikoffin kaksi kumppania heti kääntyivät takasin ja ratsastivat
pakoon mitä kynnestä pääsi. Risto ja Olli seisoivat kun juurtuneena
maahan, ymmärtämättä tätä odottamatonta kohtausta. Ahon reunalta kuului
kuitenkin heikko valitusääni. He vihdoinkin vetäysivät varovasti ääntä
kohden ja huomasivat pensaitten takana seisovan tavallisen metsämajan,
josta he kuulivat äänen kuuluvan. He hiipivät, pyssyt ojolla likemmä
majaa ja kuulivat kun kuolevan valituksen majasta.

Olli käveli majan avonaiselle puolelle ja katsahti majan sisään. Hän
hyppäsi kymmenkunta askelta takaperin kun ammuttu ja huusi
kauhunäänellä: "Huu-u-hu Jussin haamu!"

"Tulkaa!" kuihki Jussi (se oli hän) "hiljaa, en ole muu kun entinen
vihollisenne Jussi, nyt olen sovittanut pahat tekoni ja toivon
teiltäkin anteeksi! Aikani on nyt enää lyhyt, tulkaa ja kuulkaa mitä
sanon, antakaa anteeksi!" rukoili Jussi, "tehkää sitte kanssani mitä
tahdotte!"

Risto ja Olli istuivat vesissä silmin Jussin viereen majan
maalaattialle. Jussi kertoi:

"Olli, sinä luulit lopettaneesi kurjan elämäni silloin kun viimeksi
kohtasimme. Aikeesi oli oikia, kuoleman olin ansainnut, mutta Jumalan
sattumus oli se ettei aikomuksesi toteunut. Kiireessäsi et huomannut
että toverisi, joka pani nuoran kaulaani, oli tehnyt silmukan niin
ettei se heti kuristanutkaan minua ja lähteissänsä myös huomaamattasi,
pisti puukon käteeni, ensin leikkasi poikki köyden käsistäni ja sanoi
hiljaa: 'Pelastin sinun, palaa pahalta tieltäsi!' Kallon Matti teki
tämän armotyön. Kun olitte kerjenneet näkymättömiin, leikkasin köyden
poikki ja olin taas irti! Omatuntoni oli aika ajoin jo ennen soimannut,
mutta nyt alkoi se kalvaa minua niin katkeamattomalla hirmuisuudella
että vihdoin päätin vakavasti parantaa elämäni, toivoen saada
tilaisuutta teolla näyttää totisen parannukseni, eli kadota
tietämättömiin. Niin lähdin, sauva tukena ja kainalossa pyssy jonka
onnekseni tässä tilassa myös kiireessänne olitte unhottaneet paikalle
-- urikoimaan erämaata kohden, tietämättä oikeastaan mille suunnalle;
kuitenkin tunsin niinkuin mikä salainen voima veti minua tälle
suunnalle. Viikkokauden päivät niin urikoiden samaa suuntaa nälän,
vilun ja omantunnon tuskien uhrina, -- henkeni eläkkeeksi sain milloin
mitäkin, metsäeläinten raatoja y.m. -- kohtasin vihdoin erään
niittysaunan, jossa vietin talven. Sauna kun on metsän sisällä niin
sain helposti lämmityspuita. Saunaa lämmitin ainoastaan öillä, niin
ettei savu ilmoittanut olopaikkaani. Saunassa oli iso suolapussi, vanha
pata ja tulukset, jotka kaikki tulivat hyvään tarpeeseen.

"Yhtään ihmistä en ole nähnyt sitte kuin pääsin hirrestä. -- Talvella
havaitsin saunan läheisyydessä suksen jäljet, varmaan jonkun
metsästäjän, jos hän huomasi minun jälkiäni, sitä en tiedä. Joitakin
lintuja ja kaksi peuraa sain ampua, niitten lihalla olen elänyt tähän
asti. Noin kaksi viikkoa saattaa olla siitä kun lähdin saunalta, tässä
majassa olen maannut kaksi viikkoa.

"Entisestä elämästäni ei ole enkä kerkeä enää paljon puhua, kerron
vaan: Kurjuudessa, kylän juoksiana olen elänyt pienestä lapsesta,
vanhemmistani eli muista kasvattajista en tiedä mitään, vielä vähemmin
kuin kukaan on kohdellut minua rakkaudella, olen minä tuntenut
rakkautta muita ihmisiä kohtaan. Kun kasvoin mieheksi oli minussa
palava turhamielisyyden himo, koreat vaatteet y.m. oli hartain toivoni
ja kun ei minulla ollut siihen varoja, koetin saada niitä millä tavalla
hyvänsä. Se himo vei minun lopullisesti tälle kurjalle retkelle.

"Tässä majassa olen maannut, kuten mainitsin, kaksi viikkoa. Täältä
näin kuinka taistelitte koirain kanssa, tunsin teidät hyvin ja arvasin
että teitä ajoi vaara takaa. Olin vähällä huutaa teitä nimeltä, vaan en
uskaltanut, merkillistä kuinka kurjakin henki on rakas. Kun sitte näin
Snorikoffin, joka minulle petollisuudestani lupasi suuren summan rahaa,
vaan ei antanut äyriäkään, syttyi minussa hirmuinen viha, joka antoi
minulle voimaa niin että entinen vakava käteni ja tarkka silmäni eivät
pettäneet, ja ajoin luojin hänen korvasta sisään, josta olikin seuraus,
kuten näette että se rosvo tästälähdin antaa teille siivon rauhan. Heti
kun olin antanut roistolle jäähyväiset, sain luojin rintaani, jonka
reijästä nyt vihdoin juoksee ulos omakin vilheliäinen henkeni.

"Nyt olen kertonut kurjan elämäkertani. Antakaa anteeksi pahat tekoni!
Jos näette minun ruumiini ansaitsevan sen arvon, niin kaivakaa vähän
kuoppaa ja peittäkää tomumajani sen maan poveen, jonka petturi olen
ollut, vaan joka kuitenkin on herättänyt kurjassakin rakkauden!"

Sanottuansa viimeisen sanan vaipui Jussin silmät umpeen ja parin
raskaan huokauksen perästä jätti henki majansa.

Syvästi liikutettuina lankesivat kumppanit polvillensa ruumiin viereen.

"Ihmeelliset ovat luojan työt, lepää rauhassa eksynyt ja väsynyt
matkamies!" lausui Olli itkusilmin.

"Amen!" päätti Risto.

Nyt tuli keskustelu ruumiin hautaamisesta. Kumpikin oli tosin
käsittänyt Jussin toivon että hän haudattaisiin paikalle, vaan Risto
esitteli että kun heillä nyt oli hevonen, nimittäin Snorikoffin, joka
vielä seisoi kuolleen isäntänsä vieressä, ruumis sidottaisiin hevosen
selkään, saatettaisiin niin kotiin ja haudattaisiin kunniallisella
tavalla. Tämä Riston esitys oli Ollille hyvin mieluinen ja niin
päätettiin tehdä.

Kumppanit kävelivät nyt hevosen ja toisen ruumiin luo.

"Tämä raiska ei kyllä ansaitse meiltä kunniallista hautausta, mutta
säilytämme ruumiin tänne niin ettei se jää rietta eläinten saaliiksi ja
minä kirjoitan Feodorille asiasta, niin pitäköön hän hautauksesta
toimen heidän tapansa ja uskonsa vaatimusten mukaan", lausui Risto.
Niin tehtiinkin; ruumis säilytettiin kivikammioon. Luoti oli mennyt,
niinkuin Jussi sanoi, Snorikoffin korvasta läpi pään ja niin tehnyt
silmänräpäyksellisen lopun hänen elämästänsä. Mitä arvokasta löytyi
ruumiin lakkareista: lakkarikello, kompassi ja rahalompakko ynnä pyssy
otettiin tallelle, joista kaikista sittemmin Risto aikoi tehdä tilin.

       *       *       *       *       *

Ehkä tämä kohtaus tapahtui kuten lukia on huomannut, synkässä erämaassa
ja siis kaikkien asiaan kuuluvain luullen kenenkään ihmisen näkemättä.
Niin ei kuitenkaan ollut, tässäkin oli kuitenkin yksi näkymätön
vierasmies.

Lukia muistaa "Kallon Mattia", joka pelasti Jussin hirrestä. Matti oli
n.k. joutomies, tunnettu laajalta ja kuitenkin tuntematon. Kukaan ei
tiennyt mistä Matti oli kotoisin, mutta jokainen tiesi laajoissa
piireissä kuka Matti oli, kukaan ei tiennyt missä Matti oli kirjoilla,
yhtävähän tiesi Matti itse siitä asiasta. Kun joku kysyi Matilta, missä
olet kirjoilla?

"En tiedä, tiedätkö sinä?" vastasi Matti.

Matti oli ystävällinen ihminen, hän ei ollut riidassa koskaan kenenkään
kanssa. Mihin taloon hyvänsä Matti tuli, tarjottiin hälle ruokaa ja
Matti teki jotain askaretta ruuan palkinnoksi, jos tarvittiin korjata
jotakin työasetta talossa ja Matti vaan oli saapuvilla, niin kyllä
Matti osasi laittaa. Vaatteita ja kenkiä korjasi hän ja tekipä
hätätilassa uusiakin. Lapsille oli Matti hyvin mieluinen vieras; missä
talossa lapsia oli, keräysivät ne Matin ympärille, mikä pyysi Mattia
tekemään hevosta, mikä tokkaa, mikä mitäkin. Matti lauloi lapsille
vanhoja runoja ja sanoi osaavansa tehdä uusiakin. Matin runoja
kuuntelivat vanhemmatkin halulla ja hartaudella. Usiasti ryömi Matti
neljänkontan lapsiparvi seljässä j.n.e., yhdellä sanalla, Matilla oli
koti joka talossa. Kun mentiin vihollista vastaan niin totta oli
Mattikin kanssa saati hän sattui paikalle.

Jussin pelastettuansa sai Matti raskaan omantunnon, vaikei hän siitä
kellekään puhunut. Hän oli levoton peljäten että Jussi taas antautuisi
entisille pahoille retkillensä ja sentähden oli hän seurannut Jussin
jälkiä ja näyttäymättä pitänyt häntä silmällä, kun hän asettautui
niittysaunaan. Sen talven aikana nähtiin Mattia harvoin taloissa, hän
kulki metsästysretkillä. Hän piti Jussin asentoa tarkalla silmällä ja
näki jäljistä että Jussikin oli käynyt joskus metsästämässä, vaan
kuitenkin pitänyt asuntonsa saunassa, jossa Jussi asui melkeen
liikkumatta aina siihen aikaan kun hän luuli heinäntekiäin saapuvan
saunalle. Jussi oli vihdoin vetäynyt pois saunasta sille suunnalle,
josta hänen Risto ja Olli tapasivat.

Tällä matkalla taas Matti piti Jussia tarkalla silmällä ja luuli jo
Jussilla taas olevan entisen retken aikeessa, mutta kun hän asettui
siihen vanhaan majaan, josta hänen löysimme, asettui Mattikin ahon
reunaan metsään senlaiseen paikkaan, josta hän voi nähdä Jussin
liikkeet ja niin oli Matti näkymätön todistaja Jussin ja Snorikoffin
kuolemaan ja siten vapautui Matti huolistansa.

       *       *       *       *       *

Hiljan illalla kolmantena päivänä viimeisen kohtauksen perästä
saapuivat Risto ja Olli vihdoin Tuovilan vainiolle, -- Tuovilan
akkunasta näkyi valkia.

"Jumalalle, kaikkivaltiaalle kiitos!" huusivat Risto ja Olli kun
yhdestä suusta, langeten maahan polvillensa vuodattaen palavia
kiitoskyyneleitä ihmeellisestä pelastuksestansa.

"Jumalalle, kaikkivaltiaalle kiitos, joka on pahankin tekoni palkinnut
hyvyydellä", kuului ääni pimeässä kohoten kun maan alta. Risto ja Olli
kääntyivät päin toisiansa kuiskaten kumpikin samalla kertaa: "Mikä se
oli?" Sen enempää ei äänestä kuulunut.

Äänettä ja hiljaisessa hartaudessa ihmetellen mitä äsken kuulivat,
taluttivat Risto ja Olli hevosen saman ladon ovelle, josta Feodor lähes
vuoden aikaa sitte löydettiin. He aikoivat nyt vastaiseksi säilyttää
Jussin ruumiin latoon, ja niin tekivätkin, jonka jälkeen he tykkivin
sydämin kävelivät taloon.

"Olli! minä tunnen itseni nyt niin onnelliselta että pelkään tämän
olevan unennäköä", kuiskasi Risto.

"Lähdemme sisälle, niin heräät unestasi".

Matkustajat astuivat sisälle väen pirttiin, jossa kukin askaroi takassa
palavan roihun ympärillä.

Vieraat istuivat oven pieleen penkille. Talon väki ei ensiksi tuntenut
vieraita, kysyttiin vaan kun tavallista. "Mitä kuuluu vieraille, onko
rauha?" Olli näki piikojen joukossa nuoremman sisarensa, käveli sen luo
ja äkkiarvaamatta kuihkasi hälle korvaan: "Vappu".

"Olli!" huusi tyttö kohti kurkkuansa ja kääri veljensä syliinsä.

Samalla lensi väliovi vierashuoneesen auki ja Anna hyppää pirttiin
huutaen:

"Kuka huusi Ollia".

"Tässä on Olli, karkulainen", sanoi tyttö imarrellen.

"Missä on Risto?" huusi Anna.

"Tässä", huusi Risto hypäten ulos nurkasta ja kietoin Annan syliinsä.

"Majuri, majuri, tulkaa tänne, Risto on kotona" huusi riemuiten Anna.

Majurikin, joka muuten joka päivä oli käynyt Tuovilassa lohduttamassa
Annaa, oli pian joukossa, jossa nyt oli yleinen riemu vallalla.

Vihdoin viimein aukesi ovi ulkoa ja sisälle astui mies iso kontti
selässä. Hän lausui:

    "Onko vielä vierahalle,
    Siaa salon samojalle,
    Kylän kaiken kyntäjälle,
    Matille mokomalle,
    Ison Tuovilan tuvassa,
    Penkin päässä pehtaroida?"

"On Matille siaa Tuovilassa", vastasi Anna, "liioitenkin juhlapäivänä".

"Voi Risto rukka kun olet väsyneen näkönen, sinä olet varmaan saanut
kärsiä paljon ja niin likaset vaatteet!"

"Kaikki on hyvä nyt taas ja aina eteenpäin, Annaseni".

"Vappu! eikö sauna ole jo valmis?" kysyi Anna.

"Sauna on valmis", vastasi Vappu.

"Anna, tässä on kontti, se on täynnä lintuja, olkaa hyvä ja ottakaa ne
tuliaisiksi Matilta. Minä olen niin iloinen kun satuin olemaan
näkymätöin vierasmies kuinka ihmeellisesti Risto ja Olli pelastuivat
silminnähtävästä hukasta ja että pelastuksen välikappaleena oli Jussi".

"Jussi!"

"Juuri Jussi! Kyllä Risto ja Olli kertovat asian".

"Kiitoksia, hyvä Matti tuliaisista! Mene sinäkin saunaan, niin sitte
saan kuulla enemmän, olen hirmuisesti utelias".

Sittekun tulleet matkustajat olivat kylpeneet ja pukeuneet puhtaisin
vaatteihin -- Ristolle oli majuri tänään tuonut uuden kersantin
"munteeringin", jonka hänen, Annan hartaasta lapsellisesta pyynnöstä
täytyi heti pukea päällensä -- niin kokousivat kaikki vierashuoneesen.
Heillä oli molemmin puolin paljon kysymistä ja vastaamista, ei kukaan
nukkunut hetkeäkään koko yönä. Aamulla lausui majuri ilokyyneleet
silmissä.

"_Ihmeelliset ovat luojan työt_", johon kaikki muut säestivät samalla
kiitoshartaudella.

Seuraavana päivänä kirjoitti Anna:

  "Herra Feodor Ivanovitsch Snorikoff!

  "Raskas velvollisuuteni on ensiksi mainita että luoja on sallinut
  teidän herra isänne elämän päättymään Riston takaa-ajoretkellä,
  paikalla josta tähän liitetty piirros nimeltä ja tilasta tarkemmin
  selittää. Toivon kuitenkin että otatte tämän surusanoman, kuin
  lähetetyn kaikkivaltiaan kädestä.

  "Sitä vastaan on kunniani, ei vähemmän kuin suuri iloni lausua
  Teille sulimmat kiitokseni Ristoni pelastuksesta, hän on nyt
  kotona ja siunaten muistelee Teidän verratonta itseuhraavaa
  jalomielisyyttänne.

  "Suuret lahjanne, joita Riston myötä lähetitte, on paisuttanut
  kiitollisuus-velkani Teille äärettömäksi.

  "Häämme tulevat ehkä vietettäväksi yhtaikaa joulujuhlan kanssa,
  likemmin tästä asiasta emme ole vielä kerjenneet päättää.

  "Samalla kertaa kuu Risto ja minä pyydämme saada sulkeutua Teidän
  ja Teidän armaanne suosioon, ilahuttaisi se meitä sanomattomasti
  että edelleen soisitte meille hyväntahtoisen muistonne.

                                                     "Anna".

Majuri, kuultuansa Jussin viimeisen teon, sanoi että Jussin pitää saada
kunniallisen hautauksen; niin tapahtuikin, jota ennen kuultiin kirkossa
saarnastuolilta "kiitos": "Vihollisen käden kautta on vaipunut
ajalliseen kuolemaan renkimies Johan Luomaniemi, kolmenkymmenen vuoden,
kahden kuukauden ja yhdeksän päivän ijässä".

Samana sunnuntaina kuultiin samasta paikasta:

"Siihen kristilliseen aviosäätyyn kuulutetaan ensimäisen kerran:

"Kersantti, hyväarvoinen, tuumallinen ja rehellinen Risto Rytkönen
ja neitsyt, siviä ja siivollinen Anna Tuovinen -- -- --".

Tuovilassa alettiin rakentamaan uutta kartanoa, jota varten kaikki
tarpeet olivat jo ennen Riston kotiintuloa laitettu paikalle sekä
perustus pantu ja kehä salvoksella; majuri oli yksinneuvoin Annan
kanssa tehnyt piirroksen, jonka Ristokin kaikin puolin hyväksyi. Ainoa
muistutus kun Ristolla oli, oli se että rakennus tuli kalliiksi.

Majuri vastasi: "Me olemme Annan kanssa punninneet sen asian, ole siitä
huoletta".

Asuinhuoneet joutuivat valmiiksi niin että niihin muutettiin jo ennen
joulua. Jouluna oli päätetty viettää Annan ja Riston häät, -- niin
tapahtuikin.

       *       *       *       *       *

Vähää ennen häitä sai Anna seuraavan kirjeen:

  "Kallis ystäväni Anna!

  "Vastaus ystävälliseen kirjeesenne, josta me -- Olga ja minä --
  lausumme sulimmat kiitoksemme, on viipynyt pitkään monesta syystä.
  Isävainajani lankeemuksen olen ottanut, kuten kirjeessänne
  kehoititte, lähetetyksi luojan kädestä. Sallan veljekset --
  joista toinen jättää Teille tämän kirjeen -- saattavat vainajan
  hautauspaikalle, pyytäkää että Olli olisi hyvä ja pitäisi minulta
  muistoksi isävainajani hevosen. Sen verran kun tähän asti olen
  saanut selville, on isäni jättänyt jälkeensä suuren rikkauden.
  Että tämä ei ole koottu hyvällä tavalla on valitettavasti tosi.
  Aikomukseni on heikkoin voimieni mukaan koettaa sovittaa jollakin
  määrin tapahtuneita väärintekoja. -- Sallan veljekset ovat saaneet
  talonsa takasin; heiltä olen pyytänyt ja ovat hyväntahtoisesti
  luvanneet mulle yhden luonnonihanan paikan saarella, johon rakennan
  asunnon itselleni ja siinä aivon rakkaan Olgani kanssa elää. --
  Häämme vietämme joulun juhlina kuten Tekin. Vaikkei tämä juhla
  Teillä ja meillä ole samoina päivinä, tulevat molemmat häät
  vietettäväksi samana juhlana. Mikä ihmeellinen sattumus tämäkin?
  Eikö tämä sattumus ole johdonmukainen sielujemme sukulaisuus? --
  Minä tunnen itseni tuiki mitättömältä ja ansiottomalta kaikkeen
  mitä olen saanut osakseni -- antakoon kaikkitietävä minulle
  ymmärrystä ja voimia suunnillekaan oikein käyttämään niitä
  suuria lahjoja, joita ansiottani olen saanut!

  "Teitä kohtaan, kallis ystäväni, en koetakaan lausua tunteitani,
  siihen puuttuu multa sanoja, enkä tunne sitä kieltä, muualla kun
  sydämmeni syvyydessä, jolla senlaisia sanoja voisin lausua. Sanon
  vaan aivan yksinkertaisesti: sydämellisiä terveisiä Teille ja
  samanlaisia vihkiäisjuhlallenne, jota tulevat juhlallisesti
  viettämään myös

                                              "Olga ja Feodor".

Annan ja Riston häät vietettiin joulun aattona. Vanha rovasti, joka oli
vihkinyt Riston äidin ja Lassin, vihki myös Annan ja Riston. Olli oli
saanut Feodorin lähettiläältä salaisuudessa paperitukun, käskyllä että
se annettaisiin heti vihkiäisten jälkeen, tilaan sopivalla puheella.
Mutta kun Olli vähän epäili puhetaitoansa ja muuten taipumattomuuttansa
esiintymään senlaisissa juhlatiloissa, pyysi hän majuria siaiseksensa.
Majuri otti kernaasti vastaan toimen. Heti vihkiäisten perästä avasi
majuri tukun ja luki:

"Vähäinen muisto suurista vaivoista morsiaimelle. Onnea nuorelle
parikunnalle toivovat Olga ja Feodor".

Tukku sisälsi kymmenentuhatta ruplaa. Majuri piti kauniin puheen. Ja
nyt, ehkä ei kyyneleittä, tuskitta ja murheitta, kuten poika kuvaili,
toteutuivat kuitenkin Riston poikaistoiveet.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Risto Rytkönen" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home