Title: Sihteeri Lundbergin häät - Kertomus kansan elämästä
Author: Axelson, Maximilian, 1823-1884
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sihteeri Lundbergin häät - Kertomus kansan elämästä" ***


SIHTEERI LUNDBERGIN HÄÄT

Kertomus kansan elämästä


Kirj.

MAXIMILIAN AXELSON


Ruotsista suomentanut S. Hirvonen



Tampere, Hagelberg, 1878.



1.


Yli kaksikymmentä vuotta on tuo juhlallinen Vetterijärvi[1] näyttänyt
kummallisen Jönköpingin kaupungin kuvastimessansa, lukien niistä
tapahtumista, joita tässä käymme selittämään. Nämä tapahtuivat, näet,
1840-luvulla, jolloin se kaunis kaupunki tuskin luki puolen nykyisistä
asukkaistansa.

Jönköpingillä oli toki siihenkin aikaan jo merkityksensä; se luettiin
Ruotsin parhaimmiksi pikkukaupungeiksi, joka kunnialla omi nimen
"pieni Tukholma." Siinä tosin ei ollut niin muhkeita rakennuksia kuin
nyt; mutta nuo sievät kaksinkertaiset rakennukset osoittivat,
erittäinkin sen suurimman Storsjöradikadun varsilla, kirjavan, vaan ei
vastoinmielisen sekoituksen kaikista vesikaaren väristä, sitä paitsi
tiedettiin, että niissä asunnoissa eli ja liikkui vilkas, taideharras,
seurusteleva ja vierasvarainen väestö. Ja kuinka säteilevät, kauniit
sulosilmät olivatkaan tämän kaupungin tyttärillä lumoamaan -- aivan
kuin meidänkin aikoinamme! Silloin, niinkuin nytkin, oli siellä rikas
kaunotarten kukkatarha.

Mutta olipa siellä perhojakin, jotka vilkkaasti lentää leyhyttelivät
näiden kukkasien ympärillä, jotka samalla mielellään tahtoivat tulla
pyydystetyiksi, erittäinkin, jos laatuun kävi, kultasyötillä
varustetuilla verkoilla -- nuoria hovioikeuden notarioita, jotka
kynästänsä aikoivat itsellensä loihtia vähintäkin tuomiokunnan --
nuoria luutnantteja, jotka miekkansa kärjillä toivoivat toki saavansa
valtioneuvoksen nimen.

Eräs viime sodassa ollut kansalainen, alaluutnantti Kalle
Jalopeuransydän, pistihe kauniina Elokuun jälkipuolipäivänä
unhottumattomasta Haghens sveitseristä Storsjöradikadulle, jossa hän
hetkiseksi seisahti, ikäänkun ollen aivan epätietoinen, mihin matkansa
suunnittaisi. Mutta pian tuo oli päätetty, ja kepein askelin riensi hän
vaskiseppä Norénin talossa olevaa majapaikkaansa kohden. Hänen piti
sieltä samana iltana matkustaa maalle, ja hän meni tiedustamaan, kuinka
pian hän jostakin kyydin saisi.

"Kahden tunnin perästä, herra luutnantti," oli vastaus.

Kuinka olisi tuo odotus-aika käytettävä? Nuori soturimme mietti taasen
hetkisen, ja päätöksekseen valitsi hän kävellä länteenpäin.

Eipä hän tuosta monta askelta ehtinyt, ennenkun huomasi lähimmästä
huoneesta tulevan kadulle henkilön, jonka nähtyä hän seisahti, niinkuin
tämä olisi ollut tuttavansa, jonka nimeä hän ei heti muistanut. Kadulle
tulia oli pitkä, laiha ja pystyluinen mustiin vaatteisin puettu mies,
jonka pitkänveteisten kasvojen yläpuolella oli musta lakki, näppärästi
yhteen liitetty monesta vaatekielekkeestä -- todellinen taideteos,
kyllin ansainnut sen korkean paikan, minkä oli saanut.

Mustapukuinen herra huomasi niinikään kadulla käviän, ja samassa huusi
hän:

"Nöyrin palvelianne, herra luutnantti!"

"Ahaa, maisteri Lahja! Nöyrin palvelianne; kuinkas kuuluu?"

"Hyvin, Luojan kiitos, terveyden suhteen; -- Kuinkas, herra luutnantti,
itse voitte?"

"Kuin helmi kullassa. -- Herra maisteri kentiesi vielä on rovasti
Haborg'illa?"

"Olen, minulla on vielä se onni."

"No, tuopa on hupaista; saanhan toki kuulla jotakin uutta
kotipaikaltani. Tosin olen itsekin matkalla sinne; mutta kun jo on yli
kaksi vuotta siitä, kun olen siellä ollut, niin suotaneen minulle
anteeksi, jos olen vähän utelias. Kuinka siis voipi, alottaakseni,
herra rovasti? Onko hän yhtä vilkas ja voimakas, kuin viimeksi häntä
nähdessäni?"

"Kiitän nöyrimmästi hänen puolestansa; hän on aivan yhtäläinen, eikä
ole vielä ainoatakaan harmaata hiusta hänen päässänsä."

"Entäs neiti Hanna; hän tietysti on täydentynyt kaunotar?"

"Hm -- kyllä, hän on oikein kaunis, ... vaan tuo on pian häviävä
ominaisuus."

Apupappi lausui nämä sanat niin kummallisella ja melkein niin
vaivaloisella äänellä, ettei luutnantti voinut jättää häntä likemmin
tutkimatta; ja terävästi iskien silmänsä Lahjaan, lausui hän:

"Kentiesi on hän jo kihlattu -- ehkä saan kunnian onnea toivottaa?"

"Minulleko?" sanoi pastori kovin säpsähtäen ja lisäsi sitte nöyryyttä
ja itserakkautta sekoittaen: "Eipä totta toisen kerran olekaan
semmoiset naimiskaupat apupappi-paran osaksi aiotut."

"Miks'ei? -- Apulaisesta voi tulla rovasti, vieläpä aikaa voittain."

"Ei onnen osat yhdenlaiset!" sanoi Lahja runollisesti, otti sitte äkkiä
tilkkulakkinsa käteensä, ojentaen toisen jäähyväiseksi ja sanoi aivan
lyhyesti:

"Hyvästi, hyvästi! Minun täytyy välttämättömästi mennä tänne."

Ja tuskin ennätti luutnantti tarttua hänen käteensä, kun pappi jo
riensi poikki kadun lähimpään huoneesen.

"Tuopa oli lintunen!" sanoi Jalopeuransydän itsekseen, käyden edelleen.
"Hän näytti olleen aivan hämillään tästä puheesta; -- lieneekö hänellä
kilpailioita siihen nähden?"

Pitkiin mietteisin kun ei ollut taipuvainen, jätti pian luutnanttimme
tämän ajatuksen ja jatkoi kävelyänsä länteenpäin. Edeltäpäin ei hän
ollut määrännyt kävelynsä päämäärää, vaan pian pisti hänen päähänsä
mennä katsomaan niitä vanhoja linnoituksia, jotka jo tähän aikaan
olivat melkoisesti rapistuneet. Siellä oli kuitenkin vielä nyt useita
vallimajoja, monta enemmän tai vähemmän pimeätä käytävää, ja yhteen
näistä laskihe nuori sotilaamme. Elkäämme paheksiko häntä, että hän,
vaikka nyt eli hiljaisimman rauhan ajassa, sai siellä ollessaan päänsä
täyteen sotaisia ajatuksia; linnoituksen luonahan Napoleon Suurikin
ensimäisen kunniaseppeensä poimi -- siis esimerkki, josta oli paljon
opittavaa.

Kun luutnanttimme parhaallaan meni edelleen, ja päivän valo ei enää
häntä seurannut, oli hän vähällä kaatua alasvieryneisin kiviin, vaan
silloin kokosi hän taas "hajamieliset ajatuksensa" ja katsoi parhaaksi
kääntyä takaisin sekä astua jälleen päivän kirkkaasen valoon. Tultuansa
nyt ruohoiselle tanhualle linnoitusvallin ulkopuolella, seisoi hän
suureksi ihmeeksensä kasvot vastatusten maisteri Lahjan kanssa, joka
puolestaan näytti siltä, kuin olisi hän nähnyt ilmestyksen henkien
maailmasta.

"Herra -- herra luutnantti!" änkytti hän; "tapasimmehan juuri
vast'ikään toisemme Storsjöradilla -- ja nyt ... -- tapaamme taas
täällä!"

"Niin, tämä näyttää todellakin vähän kummalliselta, erittäinkin kun
maisterilla silloin näytti olevan jokin tärkeä asia toimitettavana."

"Aivan oikein huomattu. Minä etsin erästä henkilöä, mutta hän oli
matkustanut pois, ja sentähden kävelin pilanpäiten tänne. Täällä on
hiljaista ja rauhallista, jonka tähden ajattelin täällä hetkisen
valmistaa huomista saarnaani."

"Onpa niinmuodoin joku yhtäläisyys maisterin ja minun käynnilläni tässä
paikassa -- minä tulin tänne mietiskelemään, kuinka linnoitukseen olisi
hyökättävä, ja maisteri, kuinka ihmissydän olisi valloitettava."

"Hm!" sanoi pappismiehemme ja näytti olevan hämillään. "Kun asiaa
oikein ajattelen, ei olekaan minulla aikaa täällä kauemmin viipyä -- ja
kas, kello on todellakin paljoa enemmän, kuin luulinkaan, ja rovastin
renki odottaa jo varmaan minua hevosella."

Hän lausui nämä sanat, vedettyänsä äkkiä taskustaan ison hopea-kellon,
John Wards'in tunnettua tekoa, kumarsi sitte pari kertaa, ikäänkun
vakuutukseksi siihen, mitä oli sanonut, tarttui kiireesti luutnantin
käteen ja riensi taas pois.

"Silmänräpäys, herra maisteri!" sanoi Jalopeuransydän, joka nyt tuskin
saattoi olla nauruun purskahtamatta; mutta Lahja ei näyttänyt kuulevan
hänen sanojansa, vaan jatkoi lisääntyvällä vauhdilla käyntiänsä, eli
ehkä oikeammin sanoen juoksuansa. Pian tuo seikka kuitenkin selviää,
miksi tämä hyvä maisteri toisen kerran vähään aikaan näin peräytyi. Hän
ei nimittäin ennättänyt kolmeakymmentä askelta kohtauspaikalta, kun
linnoitusvallin likimmäisellä kulmalla äkkiä näkyi kaksi nais-ihmistä,
jotka ripein askelin tulivat häntä vastaan.

Luutnantti, joka tällä välin loitommalla seurasi maisterin menoa, kuuli
toisen tulijoista vilkkaasti huutavan:

"Maisteri on ehkä odottanut meitä?"

Mitä maisteri siihen vastasi, sen lausui hän niin hiljaa, ettei sitä
voinut kuulla; mutta pian kääntyi teologimme takaisin ja tuli nyt
niiden kahden naisen kanssa luutnanttia vastaan.

Kalle Jalopeuransydän olisi mielellään tahtonut soturina olla suuren
kaimansa, Narvan voittajan vertainen, mutta käsitystään kauniista
sukupuolesta ei hän voinut miltään puolin hyväksyä. Jos hän siis tapaa
matkallansa jonkun lempeän, vilkassilmäisen, ruusu- ja liljaposkisen
Evan tyttären, niin olisi hän pian ollut valmis menemään miekkasille
hänen edestään, vaan huolehtiminen hänen ihanuudestaan -- kas se olisi
ollut hänelle mahdotonta.

Nyt teroitti hän huomionsa melkein yksinomaisesti siihen naiseen, joka
kävi pappismiestä lähinnä. Tuota vaaleakähäräistä tukkaa, noita
hienoja, kuuleita poskia, tuota ruusunpunaista suuta, yhtä viehättävät
silloin kuin nytkin, tuota huulillansa leikittelevää hymyilyä, ja
vihdoin noita kirkkaansinisiä silmiä, jotka niin tunnon-ilmausta
kuvaavina kohtasivat hänen silmiänsä -- eikö hän ollut ennen näitä
kaikkia nähnyt -- eikö tämä suloinen muoto ollut hänelle hyvin tuttu?
Eikö tämä ollut rovasti Haborgin tytär Hanna, jonka hän tässä näki
edessänsä?

Saattoiko todellakin tämä olla hän? Viimeksi näki hän hänen rippilasten
joukossa pappilassa vielä puoliksi lapsena -- hän oli silloin vaan
viidentoista vanha; mutta kaksi vuotta oli sitte kulunut -- nyt oli hän
seitsemäntoista vanha. Kaksi vuotia tällä elämän ijällä tuottaa suuria
muutoksia -- tulija saattoi kylläkin olla hän, koska hän niin tutusti
ja melkein suosiollisesti kävi apulaisen rinnalla.

Nyt olivat he ainoasti muutaman askeleen päässä toisistaan. Luutnantti
paljasti kohteliaasti päänsä, nuori neito tervehti niin ystävällisesti
ja kauniisti vastaan ja ojensi hänelle kätensä, vähän punastuen. Hän
oli todellakin neiti Hanna Kirkkopuun pappilasta, rovasti Haborgin
ainoa tytär, ja pian syntyi vilkas sanavaihto, joka, miten huokeasti on
arvattava, koski monia entisten aikojen muistoja. Mutta eipä
nykyisyyttäkään unhotettu, ja Kalle Jalopeuransydän sai nyt tietää
Hannalta, että hän jonkun aikaa jo oli oleskellut Jönköpingissä,
saadaksensa lisäoppia soitannossa ja piirustuksessa, sekä että hän
tänään oli sunnuntaiksi matkalla kotiinsa, jonka tähden maisteri Lahja
oli tullut häntä noutamaan. Hän ja muassaan oleva nuori neito, eräs
hänen sukulaisensa, olivat päättäneet linnoituksen luona tavata
maisteria, joka lupasi näyttää heille sitä vanhaa sota-aikain
jäännöstä, jota Hanna ei ollut ennen koskaan nähnyt. Sitte piti heidän
matkustaa kotiinsa.

Lahja näytti tämän keskustelun kestäessä hämilliseltä ja tyrmeältä, ja
vaihetti vaan muutamia yksitoikkoisia sanoja Hannan kumppanin kanssa,
joka sill'aikaa enemmän katseli kaunista luutnanttia, kuin laihaa,
oikullista apulaista.



2.


"Kirousta!" sanoi Jalopeuransydän, kun hän linnoitukselta palaten
majapaikkaansa, kärsimättömänä meni odottamaan kyyditsiäänsä -- "minä
koetin niin koreasti viihdyttää herrasväkeä tuolla linnoituksella,
mutta pappi pelkäsi petosta ja muistutti sentähden lakkaamatta, kuinka
välttämätöntä olisi lähteä pois kaupungista... No, samapa tuo! hän
pyysi minua kuitenkin käymään isäänsä tervehtämässä, kun nyt olen
kotona; senpä totisesti teenkin, vaikkapa huomispäivänä."

Tämä rohkea päätös näytti taas saattavan soturimme mieleen tasapainoa;
sillä hän odotti nyt suuremmalla maltilla kyyditsiänsä tuloa. Kaikella
on loppunsa tässä maailmassa, olkoon se iloa tahi surua, ja niin oli
luutnantin odotuksenkin laita. Kyytimies tuli, matkustajan kapineet
pantiin kiesiin, ja Jalopeuransydän tarttui ohjaksiin. Nyt mentiin
semmoista vauhtia, että kyyditsiä joksikin karsain silmin alkoi katsoa
milloin ajajaan, milloin hevosparkaansa, jonka tässä vastoin omaa ja
isäntänsä tahtoa täytyi työskennellä matkustajan mieliksi.

Pieni pysäytys täytyi kuitenkin aivan vastoin tahtoa tehdä, ennenkun
matkustaja oli ennättänyt Tuulisillan yli. Kadun toisella varrella
seisoi pari vanhanpuolista herraa, ja toinen näistä, jykeä
kuudenkymmenen vuotias sinisessä kiiltävillä napeilla varustetussa
hännystakissaan, otti kohteliaasti päästänsä lakin, joka oli koristettu
kultanauhalla, ja näytti mielivän lähestyä ajopeliä. Luutnantti ei
millään muotoa saattanut olla hänen tervehdystään vastaamatta, ja kun
hän nyt katsahti mieheen, huomasi hän hänessä hyvin tunnetun henkilön.
Tervehtäjä oli, näet, Jalopeuransydämen isän entinen kirjuri
siltä ajalta, jolloin tämä hovioikeuden virkamiehenä oli asunut
Jönköpingissä, ja nyt, niinkuin asessori Jalopeuransydänkin, asui
maalla samassa seurakunnassa, kuin entinen isäntänsäkin.

"Hyvää päivää, sihteeri Lundberg!" huusi luutnantti nyt pysäyttäen
hevosensa. "Oletteko tavanneet äskettäin isääni?"

"Eilen viimeksi oli minulla kunnia tavata herra asessoria, ja hän
jaksoi, Jumalan kiitos, silloin hyvin."

"Kiitoksia ilmoituksesta, herra sihteeri! Suokaa anteeksi, että minulla
nyt on niin kiire; mutta kyllä me pian taas toisemme tapaamme."

Heti käskettiin hevonen taas liikkeesen, ja niin kiireesti, ettei
sihteeri Lundberg ennättänyt lausua, mitä nähtävästi liikkui jo
huulillaan.

Tuulimyllyn kohdalla, joka sinä aikana seisoi ja hosui ilmaa
siivillänsä heti läntisen esikaupungin ulkopuolella, pelkäsi hevonen
eikä tahtonut mielellään mennä myllyn ohitse. Tämä taas matkaansaattoi
seisahduksen, joka vielä venyi siitä pitemmäksi, kun pari päihtynyttä
talonpoikaa samassa tuli ajaen "Talavidin" kuuluisasta kapakasta, ja
täyttä laukkaa ajoivat ohitse. Vihdoin tuli toki tämäkin este
voitetuksi, ja kyytikoni-parka sai kaksinkerroin korvata viipymisen.
Mutta kun matkustaja ei edes Karhuvuoren rinnettä noustessakaan
mielinyt hiljentää ajoa, lausui kyyditsiä tyytymättömällä äänellä:

"Minä näen, että herra ajaa oikein kiireesti."

"Mitä tuhmuuksia lörpöttelet?" vastasi luutnantti aivan levollisesti.
"Etköhän sinä itse aja yhtä kiireesti kuin minäkin?"

Tämä syy lienee sattunut hyvin paikalleen, sillä ei mitään
vastaväitteitä enää sen jälkeen kuulunut, erittäinkin kun
Jalopeuransydän nyt, ainakin niin kauan kun ylöspäin mentiin,
lempeämmin kohteli vetäjäparkaa.

Kaunis on tämä seutu, tämä rantamaa Jönköpingistä Länsigötlannin rajaan:
kukkuloita ja laaksoja alinomaa vaihetellen keskenänsä; sieviä
maanseutuja, joissa suhisevat koivut ja tammet; ja kaiken tämän lisäksi
leviää juhlallinen näkö-ala majesteetilliselle Vetterijärvelle. Nuori
sotilaamme ei myöskään ollut tunteeton luonnon suloisuudelle; koko
nuoruutensa lämpimyydellä nautti hän sitä, ja mielikuvitus loihti tässä
esiin yhden tulevaisuuden tuulilinnan toisensa perään.

Kun hän nyt katsahti järvelle, jossa pari valkeaa purjetta hiljaa kulki
edelleen kirkkaalla veden sinipinnalla, ja hän hetkeksi luovutti
huomionsa siitä tiestä, jota hän vaelsi, herätti hänen äkkiä
unelmistansa kyytimies, joka osoittaen eteenpäin tielle, lausui:

"Kas, tuolla on herrasväki ajanut vaununsa rikki!"

Kalle Jalopeuransydän käänsi nyt silmänsä sinnepäin, jonne kyytimies
osoitti, ja näki jonkun matkan päässä herran ja rouvas-ihmisen seisovan
avoimen vaunun vieressä lähellä pientä huonetta, joka pian huomattiin
pajaksi.

"Mitäs, jos siellä olisi pappi ja se kaunis Hanna!" ajatteli luutnantti
itsekseen, ja toivoi hartaasti, että niin olisi.

Tultiin tuota likemmäksi ja likemmäksi, ja viimein saavuttiin jo niin
lähelle matkustajia, että, jos nämä olisivat kasvonsa näyttäneet olisi
voitu nähdä, oliko se tuttua väkeä.

Matkustava herra oli pitkä, mustapukuinen mies, lakki päässä; hänen
matkakumppaninsa oli vähäläntä rouvas-ihminen, harmaa kesäviitta päällä
ja valkea olkihattu päässä. Nämä saattoivat aivan hyvin olla rovasti
Haborgin tytär ja apulainen.

Nyt käänsihe neito tuliaan päin: se oli todellakin nuori Hanna.
Muutamassa silmänräpäyksessä ennätti Jalopeuransydän sille paikalle,
missä Hanna seisoi.

Tällä kertaa ei luutnantti arvellut matkaansa pysäyttäessä. Hän
seisatti hevosen, ojensi ohjat kyytimiehelle ja hyppäsi kiesistään
tielle.

"Onko herrasväkeä kohdannut joku onnettomuus?" kysyi hän vilkkaasti
neiti Hannalta. "Eihän vaan liene kukaan loukannut itseänsä?"

"Ei toki, Jumalan kiitos!" vastasi maisteri, joka nyt oli tuliaan päin
kääntynyt; "mutta toinen pyöräin akseli on taittunut, ja se on kyllä
paha seikka."

"Ah, se oli oikein kiusallista!" virkkoi Hanna nyt. Isä ja äiti
odottavat minua aikaisin kotiin, ja minulla olisi siellä vähän pieniä
toimiakin tänä iltana, kun huomenna on isän syntymäpäivä."

"Tätä ei voi herrasväki saada laittautetuksi puoltatoista tuntia
vähemmässä ajassa," sanoi nyt seppä, jota tähän asti ei huomattu, sillä
hän oli polvillansa vaunun toisella puolella, oikein tarkoin
tutkiaksensa, minkä vian se oli saanut.

"Eikö vähemmässä kuin puolessatoista tunnissa?"

Kalle Jalopeuransydän oli, miten sotilaalle kuuluu ja tulee,
ratkaisevana hetkenä mielevä, ja osasi tässäkin neuvon keksiä.

"Jos neiti Hannalla ei ole mitään vastaan sanomista, niin tarjoon minä
sijaa kiesissäni," sanoi hän. "Herra maisteri ei liene vastahakoinen
jäämään tänne siksi, kunnes vaunu on korjattu."

"Ei -- ei suinkaan!" vastasi tämä, ollen nähtävästi aivan hämillään;
"mutta eihän kiesissä ole tilaakaan kuin kahdelle ... ja kyytimies..."

"Jääköön hänkin tänne ja ajakoon maisterin kanssa, kun vaunu on
korjattu, taikka jos luulee viipyvänsä liian kauan, niin käyköön, koska
hän, paitsi käyntipalkkaa, saa lukea itsellensä juomarahojakin."

Tätä ei tarvinnut sanoa kahdesti smålannilaiselle; kyytimies suostui
heti käymään jalkaisin Kirkkopuun pappilaan, jonne hän tunsi monta
oikotietä, joita hän saattoi joutua perille yhtä pian kuin ajajatkin.

"Mitä sanoo nyt neiti Hanna itse?" kysyi luutnantti taas.

"Minä pelkään liian paljon vaivaavani teitä," vastasi Hanna, katsahtaen
kierosti apulaiseen.

"Se tekee liian paljon matkan väärää luutnantille," lisäsi pappi,
vetäen esiin nuuskarasiansa, ottaaksensa siitä hypynlisen
rohkaistusta.[2]

"Ei mitään matkan väärää hernepellon kautta," oli luutnantti vähällä
sanoa, mutta supisti sen sijaan vastauksensa ja sanoi: "ei tuo ole
erittäin mitään; se on vaan puolentoista neljänneksen väärä ja sitä
paitsi paljoa kauniimpi tie matkustaa."

Papintytär suostui pian esitykseen, apulainen näki, ettei hänen sopinut
enää vastustaa, ja nuoren neidon uusi tuttava auttoi häntä kiesiin,
jolloin Lahja aivan keheästi oli valmis kiesin peitenahkaa kiini
panemaan, luonnollisesti vaan sitä varten, että Jalopeuransydämellä
olisi niin vähän vaivaa kuin mahdollista. Sitte ajoi nuori pari
kiireesti pois.

Kalle Jalopeuransydän oli kaunis mies; hänellä olivat mustat,
kähäräiset hiukset, vilkkaat, mustantummat silmät, terveyden kuva
kasvoilla ja miehekäs näkö hänen kasvopiirteissään, jotka vielä saivat
vakavamman luonteen joksikin muhkeasta poskiparrasta. Hän oli muutoin
iloisa sielu, jonka mieleen ei koskaan johtunut, niinkuin Goetes
Werterin, vetäytyä perunapuun alle itkemään tytön tähden, vaan ei hän
kuitenkaan ollut välinpitämätön Evan kauniista tyttäristä, ja hänellä
oli yhtä elävästi ja lämpimästi tunteellinen sydän, kuin suinkin
rakastettavimmalla nuorukaisella.

Kaunis oli tämä yhdessä oleva pari -- nuori tummakähäräinen mies ja
verevä tyttö hänen vieressään. He olivat lapsena leikkineet yhdessä;
heillä oli siis monta yhteistä muistoa, eikä mikään side huokeammin
yhdistä kahta sydäntä toisiinsa. Aivan luonnollista niinmuodoin oli,
että vilkas puhe tässä heti syntyi, ja vaikka tämä alussa näytti
kohtaavan vähän vaikeuksia, erittäinkin kun oli kysymys vielä toistensa
puhutteluarvonimistä, niin pian kuitenkin nuoruuden vilkkaus sen
matkaansaatti, että puhuttelusanain "luutnantti" ja "mamseli" sijaan
käytettiin ainoasti sanat "Kalle" ja "Hanna."

Tämän tapahtuessa oli Jalopeuransydän vähitellen hiljentänyt hevosen
kulkua, ja tämä tuli myöskin välttämättömäksi, kun tultiin kauniin,
vaan surullisesti kuuluisan Attarpin ohitse n.s. Bankerydin- eli
Attarpin kankaalle, jossa hiekkainen tie teki mahdottomaksi kiireesti
kulkemisen, ellei vaan tahdottu vetäjää tuiki pahoin kohdella.

Tässä synkässä havumetsässä oli aina hiljaisuus, ainoasti yksi ja
toinen lintu silloin tällöin siellä visersi; eikä yhtään ihmis-asuntoa,
yhtä vähän kuin ketään ihmis-olentoakaan huomanneet matkustajat puoleen
tuntiin läheisyydessänsä.

"Tiedätkös, Kalle?" sanoi Hanna, muuttaen itseänsä tietämättänsä vähän
lähemmäksi matkakumppaniansa, "minä olen pitänyt tätä metsää niin
synkkänä, ja joka kerran kun kuljen tämän läpi, muistan aina Geijerin
'laulupoikaa,' kuinka hän juoksee puiden välillä ja huutaa: 'Hui,
synkeää tään metsän syömmessä!'"

"Minä olen todella huomannut monta kertaa samaa, ja se onkin aivan
luonnollista, kun en tiedä ketään, joka olisi selkeämmin kuvaillut
metsävaellusta, kuin Geijer siinä laulussa."

"Ah, minä muistan, että Kalle ennen lauloi niin hyvin etenkin
kansanlauluja, ja olisipa oikein hupaista nyt kuulla yhden niistä.
Täällä ei varmaankaan ole ketään, joka siitä muistuttaisi."

"Onpa, matkatoverini," virkkoi Jalopeuransydän nauraen ja katsoen
kauniisen naapuriinsa.

"Hyy, nyt on Kalle paha!" vastasi hän. "Minä en todellakaan muistuta
mitään."

"No, sittepä laulan," säisti Kalle, ja hetkisen ajateltuansa, lauloi
hän raikkaalla, kauniisti sointuvalla äänellä:

    "Mä lähdin ulos illalla
    Ja kävin kohden rantaa;
    Tul' vastaan poika ihana;
    Hän kättä mulle antaa:
    Sä Lemmetär,
    Miss' asuttais?
    Miss' asuisimme yhdessä
    Maan päällä, mi meit' kantaa?"

Tämän laulun loppusanat lauloi laulaja ehkä äänekkäämmästi, kuin
tarpeellista olikaan, ja sitä laulaessaan käänsi hän päätänsä niin
paljon Hannaan päin, että hän saattoi nähdä mielen kuvaelmat hänen
kasvoissansa. Keveä punastus lennähti siinä hänen poskillensa; _hän_ ei
tiennyt itse, mutta _Kallelle_ sanoi suloinen aavistus, mitä se
merkitsi.

Mutta ken laulaa, katselee kaunista tyttöä ja ajaa hevosta, sen on
mahdoton yht'aikaa ajatella, kuinka hän parhaiten ohjia käyttäisi.
Sentähden kävi nytkin niin, että kun laulajamme oli toista värssyä
alkamaisillaan, meni kiesin toinen pyörä kivelle, josta seurasi, että
nuori papintytär putosi aivan ajajan syliin ja säikähdyksessään kiersi
kätensä hänen ympärillensä. Nuori soturi oli nyt vähällä laskea
tykkänään ohjakset käsistään ja lämpimästi vastata tuota odottamatonta
syleilyä, mutta pidätti itsensä samassa, tempasi voimakkaasti ohjia ja
saatti ajopelin siten jälleen oikealle pyöräraitullensa. Kun kaatumisen
vaara oli näin poistettu, otti Hanna jälleen kätensä tavalliselle
paikallensa, huutaen samassa:

"Jumalani, kuinka mä pelästyin!"

"Suo anteeksi, Hanna; minä katson nyt paremmin eteeni!" sanoi
Jalopeuransydän, pysäytti hetkiseksi hevosensa, tarttui nuoren tytön
käteen ja vei sen vilkkaasti huulillensa. Hanna veti tosin kätensä,
mutta hyvin hiljaa -- ja heti jatkettiin matkaa, aivan niinkuin ei
olisi mitään tapahtunut.



3.


Luutnantti ja hänen matkatoverinsa olivat jo aikaa jättäneet
jälkeensä Bankerydikankaan, kun tie vei heidät vanhan, punaiseksi
maalatun kaksinkertaisen huoneuksen ohitse, joka oli niin lähellä
maantietä, että välillä oli ainoasti muutamaa kyynärää leveä,
peuranjuuri-aituuksella koristettu maakieleke, jonka äärimmäistä rajaa
merkitsi mustaksi maalattu aita valkeine porttineen. Juuri tämän
kohdalle tultuansa huomasivat he vanhahkon, tanakan nais-ihmisen,
punaiselta pöhöttävillä kasvoilla; hän seisoi porstuan oven kynnyksellä
ja alkoi tehdä syviä kumarruksia toisen toisensa perään, niin pian kun
näki matkustajat. Näitä kumarruksia seurasivat niin omituiset kujeet,
että niillä, joita tämä kohteliaisuuden todistus koski, oli suurin
vaiva, mitä maailmassa voi olla, pidättää nauruansa.

"Mutta totta tosiaan olen minä tykkänään unhottanut tämän paikan
nimen," sanoi Jalopeuransydän, kun he olivat ajaneet pihalle.

"Sen nimi on Puropuu," vastasi Hanna, "ja sitä omistaa nyt mamseli
Svanbom. Se oli hän, joka seisoi ovella ja kumarteli, kun me ajoimme
ohitse."

"Mamseli Svanbom ... hänestä en tiedä koskaan ennen kuulleeni
puhuttavan."

"Ei, hän on tuskin vuotta vielä täällä asunut; hän sai periä talon
eräältä etäiseltä sukulaiseltaan ja tulee pian naimiseen meidän
kumpaisenkin vanhan tuttavan kanssa."

"Kenen kanssa, saanko kysyä?"

"Sihteeri Lundbergin kanssa."

"Vanhan sihteeri Lundbergin kanssa -- no, tuopa on ivallista! Minä näin
hänen kaupungissa juuri sieltä lähtiessäni, vaan en tullut puhuneeksi
hänen kanssansa."

"Hänellä on konttori Puropuussa, ja hän kirjoittaa sekä toimittaa
kansakunnan käräjä-asioita, niinkuin hän ennenkin teki."

"No, sittepä saatetaan päästä hupaisiin häihin jonakuna päivänä."

"Jaa, hyvin hupaista on, että kaikki pitäjän herrasväki sinne
kutsutaan."

"Hyvä! Minäkin koen viipyä kotona niin kauan kuin mahdollista; jos en
itse saa pitää häitä, niin tahdon toki edes olla muiden häissä."

Tämmöisiä puhellen ja hyvin iloisalla mielellä jatkoivat nämä lapsuuden
ystävät matkaansa ja tulivat hyvään aikaan Kirkkopuun pappilaan.

       *       *       *       *       *

Me käännymme nyt jälleen pastori Lahjaan, joka, niinkuin lukia
muistanee, oli jäänyt maantielle, saadaksensa rovastin vaunut
korjautetuksi.

Niin kauan kun poistuvat matkustajat olivat vielä silmänäöllä, seisoi
maisteri liikkumatta paikallansa ja katsoi ainoasti heidän peräänsä;
mutta kun hän ei enää voinut keksiä vivahdustakaan ajopelistä eikä
siinä istujoista, käänsihe hän äkkiä seppään päin ja kysyi melkein
kiivaalla äänellä:

"Kuinka pian tulee vaunu korjatuksi?"

"Se viipyy, niinkun sanoin, puolitoista tuntia," vastasi tämä.

"Puolitoista tuntia! niinkauan on minun mahdoton odottaa; minun
saarnani on vielä kesken kirjoittamatta, ja minun täytyy lähteä täältä
niin pian kuin mahdollista."

"Jos minulla olisi joku sovelias ajopeli kotona, voisi pastori aivan
mielellään saada sen lainaksi, ja sitte saisin minäkin oikein tarkastaa
rovastin vaunut, jotka ehkä tarvinnevat muutakin kuin tämän
korjauksen."

"En minä niin suurta väliä pidä, kummoinen ajopelin ulkonäkö on, kun se
vaan on siinä kunnossa, että koossa pysyy."

"Niin, sepä onkin tässä kysymys. Minulla on vanhat rattaat, joissa on
hyvin kehnot pyörät, niin ettei ne ensinkään kelpaa kiireeseen ajoon.
Tahtooko pastori itse tulla niitä katsomaan?"

Lahja oli tähän hyvin taipuvainen, ja he menivät yhdessä likellä
olevaan vaunuliiteriin, jossa rattaita oli katsottava.

"Tässä on kahden-istuinkin, ja pyörät, luulen minä, eivät ole niinkään
kehnot," sanoi maisteri, tarttuen toiseen ja ravistaen sitä.

"Ne näyttävät paremmilta, kuin todella ovat," muistutti seppä. "Kas
tässä saa pastori nähdä, että toinen niistä on monesta paikasta
katkennut, eikä edes itse pyörärautakaan ole paikallaan."

"Nojaa, kestäneehän tuo toki kotiini pappilaan?"

"Luulen kyllä, että se sen tekee, kun vaan pastori varoo, ettei aja
kiveen."

"No, siitä ei ole mitään vaaraa; minä olen tottunut ajamaan, ja paitsi
sitä on nyt iso, valosa päivä, niin että minä näen hyvin eteeni. Olkaa
siis niin hyvä, että lainaatte rattaat; ne voipi lähettää takaisin
maanantaina, kun vaunuja noudetaan."

Sanottu ja tehty. Muutaman minuutin perästä istui pappi sepän rattailla
ja ajoi kärsimättömänä edelleen nuorten jälestä.

"He eivät voi vielä olla kaukana minun edelläni," sanoi hän itsekseen,
"ja päälliseksi luutnanttipojalla ei liene kovinkaan kiirettä. Kun vaan
pyörät nyt pitäisivät."

Hän antoi hevosen juosta vähän kiiruummin, koettaaksensa kuinka paljon
rattaat kestäisi, eikä voitu huomata, että kiireempi vauhti olisi
vähintäkään vahingollisesti vaikuttanut siihen pyörään, jonka seppä oli
niin kehnoksi sanonut.

"Seppä pelkää rattaitansa eikä tahtoisi niiden särkyvän, se on koko
salaisuus," sanoi Lahja aivan tyytyväisenä keksinnöstään, ja antoi
samalla hevosen mennä vielä kiireemmin edelleen. Kaikki näytti
onnelliselta ja hyvältä, ja kun hän nyt ei enää luullut tarvitsevansa
pitää niin tarkkaa huolta ajopelistänsä, alkoi hän sen sijaan
innokkaasti tutkia edeltäjäänsä, katsoi ja kuulteli niin tarkkaan kun
taisi, istuen tätä tehden kaula eteenpäin kurotettuna ja pää
väärällänsä, jotta toinen korva oli vähän enemmän eteenpäin kuin
toinen. Hän luuli täten huokeammin voivansa huomata jokaisen äänen ja
oli jo todellakin kuulevinansa kaukaisen, ikäänkun etenevän ajopelin
ratinan.

"Hiljaa, nyt minä näen heidät!" huusi hän vihdoin riemuiten, kun hän
kaukana näki liikkuvan esineen vilahtelevan edessään puiden välissä.

Hän näki todellakin oikein; luutnantin kiesi alkoi tulla näkyviin, ja
ajajan sekä hänen neitonsa saattoi pian yhä selvemmin huomata.

"Minun on nyt lähestyminen heitä aivan huomaamatta," mietti maisteri;
"onneksi ei kuulu ajanta kauas tällä hiekkaisella tiellä, ja sepä onkin
juuri hupaista nähdä, kuinka he käyttävät itseänsä. Katso, noin
verkalleen hän ajaa!... Totta tosiaan luulen, että hän laulaakin ...
virttä se ei varmaankaan ole, siitä saa olla vakuutettu ... se on
kansanlaulua... Kas, nyt ajoi hän kivelle, jotta kiesi oli vähällä
kaatua. Katsos, nyt seisottaa hän... Nyt puristaa hän hänen kättänsä!"

Tämä oli enemmän kuin pappi taisi sietää, ja heti sai hevonen niin
oivallisen ruoskan-iskun, että se lymysi sivulle ja tempasi rattaat
raitustaan, missä ne olivat olleet. Kärryt törmäsivät siinä lähellä
olevaan kiveen, ja -- rats! räiskähti nyt pyörä rikki ja rattaat ja
hevonen kaatuivat; mutta maisterimme olisi tässä saattanut helposti
loukata kätensä tahi jalkansa, ellei hän olisi onneksi ajoissa
huomannut vaaraa ja hypännyt rattailta alas. Hänen ensimäinen työnsä
oli päästää hevonen irti, jotta tämä olisi pääsnyt jaloillensa, ja kun
se suurella vaivalla toimeen saatiin, katsahti hän eteenpäin tielle
nähdäksensä, ettei luutnantti ehkä olisi huomannut hänen
onnettomuuttaan ja nyt tulisi häntä auttamaan.

Mutta ei, se oli jo liian myöhään! Kiesi oli jo kadonnut tien
käänteesen, jossa metsä vielä päälliseksi oli niin tiheä, että puiden
välistä oli aivan mahdoton nähdä ajajia.

Lahja mietti hetkisen huutaaksensa matkustajia, mutta luopusi heti
siitä, kun hän samassa havaitsi, että hänen pulansa vähintäkin
luutnantissa herättäisi pikemmin pilkantekoa kuin sääliväisyyttä. Sitä
paitsi toivoi hän, että joku hänen seurakuntalaisistansa tulisi pian
samaa tietä, ja sen hän teki sitäkin enemmän, kun hän vähää ennen
kaupungista lähtöänsä oli nähnyt useita heistä vielä jäävän sinne.

Mutta odottaa sai hän. Siinä meni yksi tunti, siinä kului kaksi eikä
vielä yhtään tuliaa näkynyt. Sill'aikaa oli hän silloin tällöin
kävellyt monille suunnille metsässä, nähdäksensä, olisiko ehkä lähellä
yhtään ihmis-asuntoa taikka jos joku ihminen siellä löytyisi, mutta
kaikki turhaan. Hän ei voinut myöskään näitä tutkimuksiansa ulottaa
erittäin etäälle, kun hän pelkäsi, että hevonen varastettaisiin; ja
näin vaeltaissaan levotonna edestakaisin näki hän auringon laskeuvan
alas taivahan rantaan.

Nyt tuli viimeinkin eräs pitäjäläinen ajaen, ja kun tämä huomasi
maisterin onnettomuuden, raapasi hän miettiväisenä korvallistaan,
terävästi tarkastellen rikkounutta pyörää, jonka hän pian huomasi niin
pahoin pilanomaksi, ettei sitä sepän avutta voisi korjata. Mutta nyt
juolahti mieleensä ajatus: ei ollut kaukana tiestä talonpoikaistalo,
jonne hän tiesi oikotien, ja sieltä voisi hän kyllä lainata rattaat tai
vähintäkin pyörän. Jos pastori vaan katsoisi hänen hevostansa, niin hän
heti juoksisi sinne. Lahja kiitti luonnollisesti tarjouksesta, ja mies
lönkkysi sitte tiehensä. Taaskin puolen tunnin odotus, vaan nytpä tuli
vihdoinkin apu. Lähellä olevan talon isäntä tuli itse maisterin
seurakuntalaisen kanssa vetäen rattaita, joihin hän oli pannut irtaimen
pyörän, joka huomattiin kohtalaisen soveliaaksi sepän ajopeliin. Tosin
ontui se vähän, mutta kun se oli tarpeeksi luja, oli maisteri siihen
tyytyväinen, maksoi talonpojalle kaksitoista killinkiä vaivastaan ja
jatkoi taas matkaansa, järkevästi päättäen hyvin varovasti eteenpäin
vaeltaa. Hämärä oli jo alkanut tulla, ja kun hän tuli pappilaan, oli
niin pimeä, kun kesäyönä voi olla.

Juuri kun Lahja ajoi pihalle, näki hän kiesin tulevan pytingistä päin
vastaansa ja kuuli huudettavan:

"Onko se maisteri, joka tulee nyt?"

"On, hän se on," vastasi Lahja vähän äreästi, kun hän puhujassa tunsi
luutnantti Jalopeuransydämen.

"Hyvää yötä sitte herra maisteri, ja kiitoksia hupaisesta yhdessä
olosta tänään!"

"Mamselin kanssa, niin!" ajatteli apulainen vaan lisäsi kuultavasti:
"Hyvää yötä, herra luutnantti, onnellista matkaa!"

"Niin kauas kun pippuria kasvaa!" ajatteli luutnantti, ajaen hevoisen
ulos pappilan portista.



4.


Oli sunnuntai. Kirkkopuuhun oli kokounut paljon väkeä jo aikaa ennen
jumalanpalveluksen alkua, ja siellä nähtiin seurustelevampain isäntäin
seisovan, keskustellen hajoitetuissa parvissa, kun kainommat seisoivat
liikkumattomina ja äänettöminä kuin kuvapatsaat, asettuneina riviin
pitkin kirkkotarhan kiviaitaa. Näillä viimeksi mainituilla ei ollut
juuri huonoin paikka, varsinkaan niillä, jotka olivat aidan
ulkopuolella ison tien vieressä. He saattoivat esteettömästi arvostella
tulevia kirkkovieraita, joissa jumalanpalveluksen lähestyessä useita
säätyhenkilöitäkin tuli nähtäville.

Siinä tuli Ekeviikin asessori rouvanensa ja poikanensa, joka oli sama
nuori luutnantti, mihin lukia jo on tutustunut; tuossa tuli
hyväntahtoinen, jykevä "vaanjunkkari," jolla oli puustelli pitäjässä.
Nyt tuli sihteeri Lundberg keltaisessa kiesissään, nyökkäillen tutusti
niille asianajattajille, joita hän tässä näki; mutta viimeksi tuli
suuressa retelissään nimismies vaimoneen, poikineen ja tyttärineen,
kaikki niin käytännöllisesti vaunuun pakatut, että he, vaikka heitä oli
niin paljon, siellä kuitenkin oli sijaa. Tämän vaunun edelläjuoksijana
oli harrikarvainen koira, nimismiehen uskollinen seuraaja tärkeimmissä
toimituksissa ja kaikkein niiden pelko ja kauhistus, joilla oli asiaa
"komisariukselle." Fylaks näytti, ja vielä vieraalla maalla, tänään
ylimyshenkensä siten, että kirkkopihan luokse tultuansa syöksi esiin ja
aivan epäkohteliaasti haukkui muutamia isäntiä, joita tunsi ja joita
ennen kotonansa oli huvittanut säärtä puremalla. Sen perässä tuli itse
nimismies vähän kohteliaampana kuin Fylaks, mutta kuitenkin varsin
vakaisena, vieläpä tyrmeänäkin, kuiskaten siellä ja täällä yhdelle tai
toiselle "syntiselle" velaksi jääneistä ulosteoista, maksamattomista
avisionihuudoista tahi sakoista y.m.s. Kuitenkin koki hän välistä näkyä
niin hyväntahtoiselta kuin mahdollista joka kerta kun näki ukko
Lundbergin, jossa hänellä oli ankara kilpailia, ja joka vielä
päälliseksi oli hyvässä suosiossa isäntä-ukkojen kanssa sekä kävi nyt
ympärinsä heille kättä paiskellen.

Nyt tuli rovasti rouvansa ja tyttärensä kanssa, käyden pappilasta, joka
oli aivan lähellä kirkkotarhaa, ja heti tunkeusi kansaa tiheämmin sen
tien viereen, jota rovastin perheen oli käyminen. Rovasti Haborg,
pieni, suora ja hieno, järkeväkasvoinen ja hyvin vilkas-liikenteinen
mies, tervehti ystävällisesti, oikeinpa kohteliaasti kaikkia, ja samoin
teki hänen rouvasväkensäkin. Rovastinna antoi yhdelle ja toiselle
emännälle kättä, ja nuori Hanna tervehti samoin entisiä
lukutovereitansa, joita hän tapasi.

"Kuinka hän on kaunis!" kuiskutti kansa siellä ja täällä toisillensa.

"Kuinka hän on kaunis!" ajatteli myös luutnantti Jalopeuransydän, kun
hän vanhempinensa seisoi katsellen sinnepäin, josta Haborgin perhe
lähestyi.

Pian oli ilo saada tervehtää toisiansa; ja samassa sai rovasti
tilaisuuden kutsua asessorin perheen päivälliselle pappilaan.
Muistutettakoon tässä, että hän kutsui joka sunnuntai kaikki pitäjän
säätyhenkilöt, jotka kirkossa tapasi, pöytäänsä; sillä tämän
pappismiehen monen muun ansion lisäksi oli luettava sekin, että hän
käytti vierasvaraisuutta niin paljon kuin varat myönsivät -- ja
todellakin se ei ollutkaan vähäistä.

Jos joku haluaa nähdä omituista kirkkoa, niin saa hän sen nähdä
Kirkkopuussa; ja astuessa tuohon vanhaan puurakennukseen, joka oli
erittäin tilava, oli varsin vaikea uskoa tulleensa yhteiselle
jumalanpalvelukselle pyhitettyyn paikkaan. Se näytti pikemmin
teaterisalongille. Kaksi parvea, ihan kuin teateriparvet, kävi
päälletysten ympäri kirkon lähelle alttaria, jonka päällä oli neljä
pienempää parvea, joilta nähtiin alas kirkkoon aivan kuin teaterin
esiloukoista. Näiden kaikkien parvien takana oli, juuri kuin
teaterihuoneessa, pitkiä käytäviä.

Saarnaajan sanoja selittävinä kuvina oli nähtävänä öljymaalauksia,
jotka koristivat koko kattoa, ja jotka esittivät kuvauksia ei
ainoastaan ihmiselämästä, vaan taivaasta ja helvetistäkin.

Viimeksi mainittuja ei kuitenkaan tarvinnut milloinkaan käyttää se
sananpalvelia, joka tänään oli astunut seurakunnan hartautta
herättämään; sillä rovasti Haborgilla oli paljoa syvempi kuvitus, kuin
tavallisesti kirjallinen, ja semmoinen mielenhurskaus, joka oli enempi
kuollutta puustavillista tietoa. Kalle Jalopeuransydän, joka istui
isänsä kanssa eräällä pienemmällä kuorissa olevalla parvella, kuulteli
myös hänelle harvinaisella tarkkuudella päivän saarnaa, vaikka
kuitenkin oli tunnustaminen, että hän aina välistä loi silmäyksensä
saarnastuolista erääsen kirkon lattialla olevaan etupenkkiin, jossa
rovastin rouva kukoistavan tyttärensä kanssa istui. Nuori Hanna
oli siellä, semmosen lapsellisen hartauden kuvaus puhtaissa
kasvopiirteissään, että se olisi herättänyt kenessä hyvänsä vilkkainta
myötätunteisuutta.

Kerran tapasivat heidän silmäyksensä toisiansa, nimittäin silloin, kun
saarnamies sydämmellisimmällä lämpimyydellä lausui ne kauniit sanat
rakkaudesta, jotka ovat koko Johanneksen evankeliumin kukoistuksena.
Mutta eipä ainoastaan katsehet silloin toisiansa tavannut, vaan myöskin
heidän sielunsa siinä yhdistyivät puhtaasen, syvään tunteesen, jonka
sisällön saattaisi lausua sanoilla: "Niin tahtoisin minäkin rakastaa ja
olla rakastettu!" Tämä silmänräpäys oli heidän tietämätön kihlauksensa.

Hetkisen kuluttua jumalanpalveluksen jälkeen olivat kaikki pappilaan
kutsutut päivällisvieraat saapuneet sinne. Paitsi Jalopeuransydämen
perhettä, nähtiin siellä myös "vaanjunkkari" ja sihteeri Lundberg, sekä
"komisarius" rouvansa, kahden poikansa ja viiden tyttärensä kanssa.
Itse Fylaks oli myös seurassa, joka huomattiin sen usein uudistavista
raaputuksista porstuan ovelle, jotka vasta silloin taukosivat, kun eräs
armelias piika kutsui sen kyökkiin ruokaa saamaan.

Herrasväen kesken nousi vilkas puhe pöydässä, ja ne, jotka tässä
ensisijassa puhetta johtivat, olivat "komisarius" ja vaanjunkkari.

Edellinen puhui viimeisistä ulosmittauksistaan semmoisella
innostuksella, joka näytti osoittavan, että hän piti näitä
toimituksiansa ei ainoastaan soveliaana, vaan milt'ei enemmän
siveellisenä vaikutuksena, jota hän todellisella hartaudella harjoitti.

Vaanjunkkari puuttui puheesen niin usein kun sai sanavuoron, joka ei
ollutkaan juuri helppo asia, varsinkaan sitte kun oli saanut puolikkaan
-- ja haasteli "urostöistään" ja "seikkailuksistaan," joilla hän ei
ensinkään tarkoittanut sotaisia sankaritekoja eikä selkkauksia, vaan
yksistään semmoisia yrityksiä, kuin esim. metsäretkiä, purjehduksia
y.m.s.

Sihteeri Lundberg oli alussa perin harvapuheinen ja oli tähdännyt
tarkkuutensa enimmiten lasiin ja lautasiin, joiden sisältöä hän
"tunteellisuudella ja varmuudella" ahmi.

Rovasti, joka enimmiten seurusteli asessorin ja hänen poikansa kanssa,
oli sen ohessa kuitenkin uutterin isäntä, ja kehoitti milloin yhtä,
mihin toista käyttämään hyväksensä, mitä siinä tilaisuudessa oli
tarjona.

Mutta maisteri Lahjan olivat kotvaseksi kokonaan kietoneet nuo
nimismiehen viisi tytärtä, jotka kaikki olivat rivakoita kauniita
neitoja punaruskeine hiuksineen ja hienoine, kauniine hiviöineen sekä
perin vilkkaine, milt'ei tunnokkaine silmineen. Vanhin näistä,
neljänkolmatta-vuotias Katri, joka vielä piti itseänsä muita kaikkia
parhaimpana, oli sen lisäksi myös vapaapuheisin, ja näytti itse
saattavansa kosioita miestä, jos niin mieleensä juolahtaisi.
Sanottiinpa myöskin, että hän oli antanut pastori Lahjalle vissiä
pieniä viittauksia sinne päin, ja varmaa on, että hän, missä vaan
toisensa tapasivat, aina ymmärsi ryhtyä keskusteluun hänen kansansa.
Hyvä apulainen, joka omi jonkun määrän itserakkautta, vastaanotti tämän
kunnioituksen, jos sitä siksi voimme nimittää, suosiolla, vaan varoi
kuitenkin tarkoin itseänsä virkkamasta mitään semmoista, joka olisi
voinut antaa aihetta nuorelle mamselille mihinkään todellisempiin
toivoihin. Hän piti tosin hänestä hyvin paljon, ja tiesi myöskin, että
tämä tulisi saamaan mukaansa useita tuhansia pesästä; mutta hän piti
vieläkin enemmän rovastin tyttärestä, osiksi siitä syystä, että hän oli
paljoa kauniimpi, ja osiksi että naimiskauppa hänen kanssansa enemmän
miellyttäisi hänen turhamaisuuttansa ja saattaisi valmistaa hänelle
paremman näköalan papillisella tiellä.

Tänään oli mamseli Katrilla aivan uusi keskusteluaine käsiteltävänä, ja
sepä oli juuri luutnantti Jalopeuransydän. Hänestä kysyi hän, missä hän
oli ollut viimeisinä vuosina, aikoiko hän nyt jäädä pitäjään, oliko
hän luutnantti, vaiko vaan alaluutnantti, oliko hän kihlattu tai
ei y.m. y.m, johon kaikkeen maisteri vastasi aivan kuivasti ja
haluttomasti aina mitä tiesi. Nimismiehen molemmat pojat seisoivat
sill'aikaa suu avarasti ammollaan, töllistellen luutnanttia.

Mutta nyt tulivat rovastin rouva ja Hanna, joilla kirkosta tultua oli
ollut valmistelevia toimia kyökin puolella, ja nyt istuttiin pöytään.
Rovastilla oli hyvää madeira-viiniä tarjottavana, ja ensimäistä lasia
tyhjennettäessä toivotti hän vieraitansa tervetulleiksi. Mutta toista
juodessa esitti asessori Jalopeuransydän maljan isännälle, joka tänään
täytti seitsemännenkuudetta vuotensa. Näin kului atria parhaimmassa
sopusoinnussa, ja komisarius, vaanjunkkari sekä sihteeri Lundberg eivät
suinkaan olleet vähimmän tyytyväiset.

Päivällisten jälkeen saatettiin naiset pieniin asuntohuoneisin, jolloin
nimismiehen Katri, joka oli pöydässä istunut luutnantin vieressä, itse
otti hänen käsivartensa, johon hän kävellessä tuttavimmasti nojausi.

Kaikkia vieraita pyydettiin myös viettämään iltaa pappilassa, ja sitä
ei kukaan vastustanut. Edellinen osa jälkipuolipäivää vietettiin
kävelemällä puutarhassa, jossa kahvea ja muita virvoituksia nautittiin;
mutta kun aurinko alkoi kallistua laskumailleen, mentiin jälleen
huoneisin. Siellä seisoi herroja varten pieni viehättävä pöytä, jolla
oli punssia ja "toti-aineita."

Toimeen tuota nyt siis ryhdyttiin ja lasit täytettiin, jolloin tarkka
katselia olisi huokeasti voinut huomata jonkunlaisen levottomuuden
maisteri Lahjassa. Syy tähän hänelle joksikin harvinaiseen mielialaan
sai kuitenkin pian selityksensä.

Kun maisteri näki, että kaikki olivat täyttäneet lasinsa ja naisten
huoneesen katsottuansa huomannut, että maustinviinitarjoin oli siellä
kiertänyt ympäri, tarttui hän nähtävällä urhoollisuudella lasiinsa ja
sanoi syvällä, omituisimmalla äänellä:

"Suvaitsevatko herrat seurata minua naisten luokse? Minulla on pieni
malja esitettävänä."

Luonnollisesti seurattiin tätä pyyntöä sangen halullisesti, ja nyt
retkeiltiin lasit kädessä lähimpään huoneesen, jossa maisteri
povitaskustansa otti esiin paperin, yskäsi ja pyysi kotvaseksi
läsnäolijain huomiota puoleensa. Ja kun tietysti tätä ei kukaan
vastustanut, luki Lahja nyt teeskennellyllä äänellä seuraavat värsyt:

    "Seitsemänkuudett' täyttävi
    Nyt rovasti,
    Ja siksi me nyt riemussamme
    Myös maljan hälle kallistamme.

    Tiens' onpi ollut ihmeinen,
    Tie avujen,
    Ain' ollen muille esikuva.
    Ken tohtii häntä halveksua?

    Hän, hyvä paimen, lampaitaan
    Käy kaitsemaan,
    Ja jos ne seuraa neuvojansa,
    Niin välttävät he vaarojansa.

    Ja joskin susi toisinaan
    Saa jonkunkaan, --
    Kun paimen huutaa äänellänsä,
    Pois susi juoksee häpeissänsä.

(Tämän värsyn lopussa vilkaisi maisteri karsaasti vasemmalle, jossa
luutnantti seisoi).

    Siis terve! Paljon surua
    Sä jalona
    Oot nähnyt. Aina puuttuvilla
    On leipäs ollut saapuvilla.

    Ja vieraat täyttää huoneitas
    Sun pidoissas.
    Ja kaikki luokses saapuvaiset
    Ne poimii kukat kaunokaiset.

(Tässä vilkaisi laulaja oikealle, jossa neiti Hanna oli).

    Nyt sulle kehno lauluni
    Jo loppuvi.
    Sä vasta tullos vanhoillasi
    Sun rauhalliseen hautahasi!"

Mitä tämän kunnioituksen esine itse ajatteli maisterin runosta, jätämme
sanomatta, mutta kuuluvasti lausui hän kiitoksensa siitä. Sitte
hajosivat vieraat taas eri paikkoihinsa, jolloin kuitenkin asessori ja
hänen poikansa sekä päivän runoilia jäivät edelleen naisten luokse.
Komisarius, vaanjunkkari ja sihteeri, jotka kaikki olivat totiukkoja
palasivat jälleen siihen huoneesen, josta olivat lähteneet.

"Onpa tuo maisteri aika veitikka värsyjä sepittämään," sanoi
komisarius, "tuskinpa olisin sitä hänestä uskonut."

"Niin, onhan hän oppinut mies," arveli vaanjunkkari; "mutta olenpa
minäkin aikoinani värsyjä sepitellyt. Ohoo, minä olen ollut monessa
'seikkailussa,' uskonette, herrat!"

"Sitä en minä ainakaan pidä uskomattomana asiana," virkkoi sihteeri
Lundberg vähän närkästyen, "olethan, veljyeni, soturi, ja sellaisilla
aina otaksumme olevan seikkailuksista rikkaan elämän. Mutta kuinkas sen
runouden laita oli?"

"Niin," vastasi vaanjunkkari, jolla oli yhtä hidas käsitysvoima kuin
puhekykykin ja sentähden ei ymmärtänyt sihteerin pistopuhetta, "se oli
silloin, kun minä menin Helsingöhön vuosi takaperin. Sehän oli matka,
uskonette, herrat! Voi, varjele minua, semmoinen aalto kuin Vetterillä
kävi sinä päivänä! -- Se oli aivan tyyni..."

"Hi, hi, hi," nauroi ukko Lundberg, joka nyt oli ottanut kaksi kunnon
kulahusta totiansa, "olipa se aivan tyyni silloin, kun siellä niin
korkeat aallot kävi; sepä oli tosiaankin hauskaa!"

"Ei, lempo soikoon, elä keskeytä minua!" tokaisi jälleen vaanjunkkari,
"minä tarkin, että kotoa lähteissämme oli aivan tyyni; mutta ennenkun
olimme ennättäneet puolta neljännestä järvellä, kävi siellä laineet
niin korkeat -- jaa, niinkuin jahtimme masto, ja ehkä vielä joskus
korkeammatkin."

"Ohoh, se ei koskaan voi olla mahdollista!" virkkoi komisarius;
"semmoisia laineita en ole koskaan nähnyt Vetterille."

"Vai niin, luuleeko herrat, että minä seison tässä valehtelemassa?"
sanoi kertoja hieman närkästyen. "Jos niin on laita, niin en virka enää
sanaakaan."

"Ohoh, jatka juttua vaan," kehoitti sihteeri, "ei kukaan epäile, mitä
rakas veli tässä sanoo, ja onhan meillä hyvää aikaa kuulla."

Ja nyt palasi vaanjunkkari jälleen kertomuksensa uralle:

"Niinkuin sanoin, herrani, kävi silloin tavattoman korkeat laineet,
jotta pari alaupseeria Jönköpingistä, jotka myös olivat kanssamme
tahtoivat heti kääntyä takaisin. Mutta minä sanoin silloin: 'Ei,
kiitoksia poikani, tämmöisissä seikoissa olen minä ennenkin ollut.' Ja
niin risteilimme me yhä edelleen, emmekä toisinaan nähneet muuta kuin
taivaan ja maan -- taivaan ja veden, tahdoin sanoa."

"No, tokko milloinkaan pääsitte maalle?" kysyi sihteeri, maistaen
lasistansa.

"Varmaan tulimme maalle, sehän oli selvä kun päivä, ja silloin
valmistimme itsellemme iloisen hetken lämpimässä tuvassa; sillä olihan
minulla pieni konttipulloni muassani, saatte tietää, herrat. Ja
silloinpa minä kyhäsin pari värsyä -- jaa todellakin, sen minä tein.
Ja ne kuuluivat ihan näin:

    "Ja nyt oomme kulkeneet myrskyjen päällä,
    -- laa, laa, laa! --
    Hei myrskyjen päällä;
    Ja maistuvi pojille ryyppykin täällä
    -- ai, ai, ai! --
    Ja hyvä oli, että satuin seurahan!

    Siis maljanne pojat! Äsken pelästyitte
    -- laa, laa, laa! --
    Äsken pelästyitte;
    Ja soturit siis jänön nahkaan pukeuitte
    -- ai, ai, ai! --
    Nahkaan pukeuitte.
    Ja hyvä oli, että satuin seurahan!"

"Sehän oli oikein hauska laulu, se!" sanoi sihteeri Lundberg, tarttuen
lasiinsa; "malja runoilialle!"

"Malja!" sanoi komisarius, kilistäen vaanjunkkarin kanssa. "No, mitäs
hyvää tavaraa teillä olikaan konttipullossanne?"

"Se oli rommia -- erittäin hyvää rommia; eipä ole semmoista rommia koko
pitäjässä!"

"On kyllä, sitä on minulla kotona, sanon kehumatta; siihen saavat
herrat luottaa," vakuutti komisarius.

"Sittepä se on kallistakin!" huomautti sihteeri Lundberg, joka tiesi
nimismiehen liian ahneeksi, että hän itsellensä olisi kalliita
tavaroita hankkinut.

"Ei, sitä en tahdo juuri kehua; mutta minä ostin sitä eräänä päivänä
ryöstöhuutokaupassa."

"Vai niin, sillä lailla," sanoi sihteeri pilkallisesti. "Sitten käy
kyllä hyväin tavarain pitäminen laatuun, kun niitä saadaan lahjaksi."

"Lahjaksiko? Ei tosiaan, lahjaksi en saanut. Rommi maksoi minulle kaksi
riksiä kannu, niin totta kun tässä seison."

"Kaksi! -- Hyh, sellaista en minä suinkaan joisi!"

Keskustelun keskeytti nyt isäntä, joka muiden herrain kanssa tuli
naisten huoneesta, kilkahuttaaksensa totipöydässä istuvain vierasten
kanssa ja katsoaksensa, oliko heillä sitä. Rovastin läsnäollessa ei
kukaan tahtonut olla isoääninen eikä kovin vapaapuheinen, koska oli
yleisesti tunnettu, että hän oli niin hienotunteinen, jotta se joskus
meni aina teeskentelemiseen asti. Sentähden vaikenivat taistelevat
totimiehet samassa kun hän huoneesen astui.

Koska nyt kaikki olivat kokoontuneet, käytti sihteeri Lundberg
tilaisuutta ja ilmoitti lyhyesti, että hän kolmen viikon perästä aikoi
viettää häitänsä, joihin hän sitte juhlallisesti kutsui kaikkia
läsnäolijoita kunnioitettavine perheineen.

Kaikki kiittivät ja lupasivat tulla.

"Hän on tuhma kun nai," kuiskasi vaanjunkkari komisariukselle; "siitä
tulee vaan monta rettelöä!"

Huomattakoon, että vaanjunkkari oli itsekin nainut.

Mitään jankkaa ei enää tänä iltana sihteerille ja komisariukselle;
sillä rovasti ja asessori ottivat viimeksi mainitun kanssansa pelaamaan
kolmimiestä, jonka jälkeen sihteeri Lundberg ja vaanjunkkari istuivat
rovastin lautapelipöytään, joka oli niin laitettu, että samassa saattoi
sinne ottaa totilasinkin.

Luutnantti ja maisteri seurustelivat enimmiten naisten luona, jolloin
nuori Jalopeuransydän illan kuluessa sai tilaisuuden vaihettaa yhden ja
toisen tuttavallisen sanan Hannan kanssa, jossa kuitenkin olivat
vastuksensa, koska sekä maisteri että neiti Katri, kumpikin tavallansa,
melkein lakkaamatta vakoovin silmin seurasivat näiden lapsuuden
ystäväin pienimpiäkin liikkeitä.

Näin kului syntymä päivä pappilassa, ja vasta myöhään illalla lähti
kukin kotiinsa.



5.


Jo oli tullut se ihmeellinen päivä, jolloin sihteeri Lundberg oli
avioliiton siteellä yhdistyvä mamseli Svanbomin kanssa Mäkipuussa. Moni
piti tämän peräti kujeellisena naimisena, mutta se tapahtui siitä
syystä, ettei näitä molempia asianomaisia lähemmin tarkastettu.
Sihteeri oli yli kuudenkymmenen, mamseli noin neljänkymmenenviiden
vuoden vanha -- siis aivan parahultainen ijän eroitus. Sihteeri otti
mielellään lasin, mutta morsian vielä mieluisemmin; luonnollisesti sai
hän olla varma siitä, että hän, miten eukko Noa, ei koskaan sanoisi:
"Heitä humala pois!" Sihteeri oli säästäväinen, morsian ahne -- se
ennusti talouden pysyväisyyttä. Sulhanen oli vihdoin joskus hieman
äkkipikainen ja morsian samoin -- tämä tosin saattoi antaa aihetta
niinsanottuihin kotikähäköihin; mutta kuinka voisivat ilman niitä nuo
suloiset sovintohetket tulla puheeksikaan? Siinä kyllin -- he
soveltuivat aivan oivallisesti toisillensa.

Kello kolme jälkeen puolenpäivän olivat vieraat käsketyt, ja vielä
vähää ennen tätä aikaa näemme me sekä sihteerin että hänen tulevan
morsiamensa kävelevän aivan levollisina ympärinsä ja toimiskelevan
alakerran siinä huoneessa, jota sihteeri sanoi konttorikseen.
Vihkimisen piti tapahtua sen viereisessä huoneessa, joka oli iso iloisa
sali, johon mahtui koko joukko vieraita ja joka oli toisekseen vielä
oivallinen tanssipaikka. Luonnollisesti aiottiin tässä myöskin tanssia,
ja tanssia niin, että "se oli juhlallista," oli mamseli sanonut.

"Nyt minä vien viinit pieneen viheriään kammariin," sanoi morsian.
"Mitäs olet maksanut tästä renskasta?"

"Kolmekymmentäkuusi killinkiä, lapseni!"

"Kolmekymmentäkuusi killinkiä! Oletkos vallan villissä, Olli --
kolmekymmentäkuusi killinkiä! Jos olisit tinkinyt, niin olisit varmaan
saanut kolmellakymmenellä, kentiesi kahdeksallakolmattakin."

"Sitä en usko, ja kaikissa tapauksissa sitä ei enään voi auttaa."

"No, entäs tämä portviini sitte, mitäs tämä maksaa?"

"Yhden ja kaksitoista, jos vielä senkin tahdot tietää -- se on huokea
hinta."

"Ja sinä sanot sitä huokeaksi hinnaksi -- yksi ja kaksitoista! Ei, se
on kaukana huokeasta; sillä onhan portviiniä, ja erittäin hyvää
portviiniä sentään, kolmenkymmenenkuuden killingin maksavaa -- sen
tiedän varmaan."

"Mutta onpa myöskin portviiniä, joka maksaa kolme riksiä puteli ja
vielä enemmänkin, voin sinulle kertoa."

"Sinä kentiesi kadut, ettet semmoista ottanut, mutta minä sanon
sinulle, minä, että kolmenkymmenenkuuden killingin olisi ollut kyllin
hyvää niille, jotka tulevat tänään tänne."

"Etkös siis tiedä, että rovasti ja asessori ovat myös vierainamme --
ne, joilla itsellään on aina hyviä tavaroita tarjottavana?"

"Niin, siitä on kentiesi sinulle ollut hyvää, vaan ei koskaan minulle."

"Se on kyllä mahdollista tähän asti, mutta tästälähin, ystäväni,
tästälähin tulee siitä hyvää sinullekin."

Tämä näytti jälleen sovittaneen mamseli Saarlotan; sillä melkein kohta
tuli hän portviiniputeli kädessä ikkunan luokse, missä hänen "ukkonsa"
seisoi katsellen tielle, tarttui hänen päähänsä molemmin käsin kiini ja
käänsi sitä äkkiä sivulle sekä antoi hänelle aivan armottomasti
suutelon toisensa perään -- lemmen vakuutus, jonka sihteeri vastaanotti
melkein samanlaisella mieltymyksellä, jota lapsi näyttää, kun hyvä äiti
parhaallaan pesee sen kasvoja.

"Minä seison tässä ja katson kaupunkiin päin," sanoi sihteeri jälleen
irti päästyänsä; "peräti kummallista on, ettei räätäli tule tuomaan
vaatteitani."

"No, kyllähän tulee, ukkoseni; olethan varmuuden vuoksi kutsunut
hänenkin häihin?"

"Olen, ja tottahan toki Herran nimessä hän tullee."

"Kello ei vielä ole yli yhdentoista ja vieraita odotamme vasta kello
kolme, jos ne edes silloinkaan tulevat."

"No niin, se on tosi, ja saammehan olla levolliset. Mutta etkös sinä jo
ala laittaa itseäsi valmiiksi? Sinulla on niin paljon semmoista
toimitusta, josta en minä tarvitse huolehtia."

"Niin, hyvästi nyt, ukkoseni, minä menen heti ylös kotvaseksi."

Sitte riensi hän portviiniputelineen huoneesta, samoten rappuja
yläkertaan.

"No, olipa tuo oikein hyvä, että hän meni," sanoi sihteeri, joka nyt
lähti ikkunan luota, "minun pitää mennä tekemään punssia, ja olenpa
yhtä tyytyväinen, kuin jos hän olisi kanssani -- hän on vaan nenä
pystyssä kaikessa."

Nyt tehtiin pian valkea; iso pannu laitettiin tilavalle tulisijalle,
arrakkia, vettä ja sitruunia tuotiin esiin, ja niin alkoi sihteeri
sääntöjen mukaan juoman valmistamiseen.

Ukko oli nyt ottanut nutun pois päältänsä ja näytti oikein hupaselta,
kun hän paitahihasillaan seisoi kuurullaan pannun ääressä, ammentaen
isolla lusikalla ja tarkastellen tuota keltaista nestettä, yhtä visusti
kuin kullan tekiä kerran katsoi kullan valmistuslaitostaan. Onnistuneen
punssin saamiseksi on aivan välttämätöntä silloin tällöin maistaa
tuota, ja sitä ei laiminlyönyt myöskään sihteeri. Tuon tuostakin otti
hän lusikasta naukun, mutta milloin oli se liian paljon, milloin liika
vähän imelää, milloin liian heikkoa, milloin liian väkevää, ja kaikkea
tätä oli järjellisesti sovittaminen. Kuitenkaan ei tuo kunnianmies
laiminlyönyt aina välistä katsahtaa ulos tielle, josta räätäliä
odotettiin. Mitä enemmän hän maisteli punssia, sitä lujemmaksi tuli
hänen toivonsa, että mestari "Snitt" pian saapuisi näkyviin. Mutta tämä
oli ainoasti ajaksi; sillä kun kello löi kaksi ja tuo kohtaloa
ratkaiseva kolmas hetki joka silmänräpäys tuli yhä likemmäksi alkoi
hänen luottamuksensa horjua ja muuttua vihdoin melkein epätoivoksi.
Tämä tapahtui silloin, kun kello löi kolme neljännestä kolmatta.

"Kiusattu ja riivattu!" huusi hän nyt, heitti punssilusikan ja tarttui
molemmin käsin tukkaansa. "Jos se hirtehinen nyt viimeisellä minuutilla
tuleekin, niin en minä kuitenkaan enään ennätä pukeutua ennen vierasten
tuloa. Hiljaa! Nyt ajaa joku ulkona -- hän se toki lienee kuitenkin!"

Mutta sepä ei ollutkaan hän; siihen sijaan tuli pari vierasta. Onneksi
eivät he sattuneet siihen huoneesen, jossa hän oli; mutta varmuudeksi
juoksi hän ovelle ja telkesi sen. Sitte riensi hän erään piirongin
luokse ja alkoi lappaa sieltä ulos kaikkia tarpeellisia liinavaatteita.

Enenevällä tuskalla puki päällensä nyt sulhasparka kaikki, mitä tästä
vaatteenlajista oli tarvis tilaisuudessa käyttää ja oli jo valmistaunut
antamaan vihkiä itsensä helmatakilla, kun vihdoinkin tuo kauan toivottu
räätäli tuli. Samaan aikaan tämän kanssa tulivat melkein kaikki muutkin
häävieraat, ja niin ei auttanut muuta kuin kiiruhtaa. Keinonsa kokenut
räätälimestari auttoi ystävänsä kuntoon, ja niin seisoi tämä pian
välkkyvässä uudessa mustassa puvussa, valmiina menemään vierasten
luokse. Ne olivat, paitsi kaikkia niitä henkilöitä, jotka jo tulimme
pappilassa tuntemaan, (lukematta rovastin rouvaa, joka oli
sairastunut), morsiamen molemmat veljet, kersantti ja kestikievari
Svanbom, sekä muutamia kaukaisia sukulaisia -- sulhasen puolelta ei
niitä ollut ensinkään -- ynnä kirkkoväärtti ja lautamies sekä useita
vähemmän kuuluisia seurakunnan henkilöitä, jotka kuitenkin kaikki
olivat joko ennen jo sihteerin asian ajattajina taikka jotka sitä
halusivat, ja vihdoin kaupungista se niin toivottu räätälimestari, sekä
se kauppias, jonka luona sihteeri Jönköpingissä teki kauppansa, ynnä
tämän molemmat "puotiherrat," pari oikein akkelaa poikaa kärvennetyin
hiuksin ja sileine sormikkaineen.

Kaikki olivat kokoontuneet hääsaliin -- kaikki, paitsi morsian.

"Hän vaatettaa itseänsä hyvin vitkaan," kuiskasi joku seurassa.

"Näyttää, ettei hän ole tottunut morsiamena seisomaan," muistutti
toinen puotilainen.

"Mutta eikö hän siis ole pian valmis?" kysyi vaanjunkkari, morsiamen
vanhempi veli, kestikievarilta.

Vaanjunkkari oli oikeutettu sitä kysymään; sillä hänen piti tässä
juhlatilassa olla morsiamen isänä.

"Ole hyvä ja kuulusta, eikö hän kohta tule!" lisäsi hän jotenkin
kärsimättömästi; sillä hän näki, että itse sävyisä rovasti, jonka oli
vihkimys toimitettava, silloin tällöin katsahti odottavin silmin salin
oville.

Näin puhuteltu meni kuulustamaan, eikö hänen sisarensa jo pian tulisi
odottavien näkyviin, ja erään piian johdolla kiersi hän ympäri
huoneusta sekä tuli vihdoin siihen kammariin, jossa etsittävä oli.
Mutta mimmoisessa tilassa löysi hän hänen siellä. Melkein tunnotonna;
hän makasi nimittäin sohvalla syvään uneen vaipuneena -- ja niin
syvään, että täytyi kelpo lailla ravistaa häntä, ennenkun hän saatiin
valveille. Kun tämä vihdoin oli onnistunut, kapsahti hän kiivaasti ylös
kysyen, miksi hän ei saanut maata rauhassa; mutta veli sai hänen
vihdoin niin paljon tointumaan, että hän alkoi ymmärtää, mistä kysymys
oli.

"Katso tässä," sanoi veli, tuoden hänelle pesuvadin vettä täynnä,
"pistä pääsi tuohon, niin pian jälleen virkistyt."

Mamseli Saarlotta noudatti tätä viisasta neuvoa; mutta kun hän näin
vilvoitteli punakoita kasvojansa, huomasi herra Svanbom pöydällä tyhjän
putelin.

Se oli sama portviini puteli, jonka morsian otti mukaansa, kun hän
edellä puolen lähti konttorista huoneesensa.

Juonikas vaatetus oli vihdoin valmis, ja nyt seisoi morsian puettuna
lyhythihaiseen mustaan silkkihameesen kaareisella vyötäryställä, mutta
niskasta valui ruunuun kiinitetty valkea huntu aina alas maahan niin
että se hänen käydessään laahasi perässä.

Nyt tuli vaanjunkkari ja otti hänen kädestään kiini, ja niin mentiin
alakertaan. Se kävi niin pian, että rivakka soturi tuskin saattoi
seurata, ja oli lähes lentää suin päin rappuja alas, koska morsian, sen
mukaan kun hän itse sanoi, astui koko rappujen mitan kahdella
askeleella.

"Viimeinkin alkaa päivä valeta," sanoi nimismies, puoli ääneen, kun
päivän ruhtinatar vaanjunkkarin sivulla astui saliin.

Rovasti seisoi jo kirja kädessä ja sulhanen häntä lähellä. Ukko
Lundberg näytti tänään oikein somalta, seisoen uudessa hienossa
puvussaan, jota kaupungin suuri "mestari" ylpeydellä katseli, ja tuskin
oli sulhasen mustissa hiuksissa ainoaakaan harmaata karvaa. Niin, hän
näytti oikein "naastilta," ja heti kun morsian hänen huomasi, irroitti
hän itsensä taluttajansa kädestä ja syöksi, vilkaisematta oikealle
taikka vasemmalle, tulevan puolisonsa luokse, kiersi kätensä hänen
kaulaansa ja suuteli tulisesti häntä. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut
muuta kun kerran, vaikka hänellä oli hyvä halu siihen, sillä hänen
vanhempi veljensä tarttui heti hänen käsivarteensa ja saatti hänen
siten niin paljon tointumaan, että hän jätti uhrinsa ja sen sijaan
kömpelösti tervehti kokoontuneita.

Nyt alettiin vihkimys. Kun kumpaisenkin naittilaan piti antaa
lupauksensa, lausui tämän sulhanen hyvin matalalla äänellä, mutta
kovaäänisempi sen sijaan oli morsian. Kun hän lausui sanat: "Minä
Saarlotta Svanbom otan sinun Kalle Uolevi Lundberg'in minun
aviopuolisokseni j.n.e." teki hän tämän niin pontevasti ja niin
naurettavilla käsien liikunnoilla, että koko hääjoukko oli vähällä
nauruun purskahtaa.

Ei ainoastaan hienotuuteista rovastia, vaan sulhastakin vaivasi
suurimmasti tämän toimituksen kestäessä morsiamen käytös, ja sen
loputtua kiiruhti sentähden viimeksi mainittu luopumaan hänestä,
peläten sitä, että morsian vielä kerran tahtoisi koko yleisön edessä
rasittaa häntä helleyden vakuutuksillansa.

Siltä todellakin näytti, että hän aikoi niin tehdä; mutta kun hän näki
siihen olevan esteitä, syöksihe hän sen sijaan sulhasen luokse, tarttui
hänen käsivarteensa ja huusi, kovasti temmaten häntä puoleensa:

"Nyt sinä olet minun, Lundberg."

Sulhanen otti vastaan tämän tunteen ilmauksen aivan tyynesti; mutta
toivoi itseksensä, että hänen "osansa," vähintäkin tässä tilaisuudessa,
olisi hänestä niin kaukana, kun pippuria kasvaa, koska hän selvästi
huomasi, kuinka enin osa häävieraista seisoi ikkunain edessä ja salaa
nauroivat morsiamelle.

Mutta nyt kannettiin virvoituksia ympäri vierasten rivejä.

Siellä ja täällä salissa muodostui nyt pieniä joukkoja aina sen mukaan,
myötätunteisuus tahi arvelu veti toista toisensa luokse, ja siten
syntyi siellä oikein vilkas sopusointu.

Rovasti jutteli hetkisen luutnantti Jalopeuransydämen kanssa
Tukholmasta ja hänen olostansa siellä.

"Oletko jo kokonaan lopettanut oppimääräsi Mariebergissä, hyvä Kalle?"
kysyi hän.

"Jaa, sen olen tehnyt, ja saatan nyt kertoa sedälle, että minä juuri
eilispäivän postissa sain sen iloisen ilmoituksen, että ensiviikolla
tulen jättämään alaluutnantin arvon, ja että pääsen syksyyn asti
opetusupseeriksi Mariebergiin."

"Ohoo, sitäpä kelpaa kuulla -- onnea, nuori ystäväni, se on minusta
oikein iloista!" sanoi rovasti, taputtaen toivoisaa nuorukaista
olkapäälle.

Vähän matkan päässä näistä seisoi nimismies, sekauneena ahkeraan
keskusteluun erään arvokkaan talonpoikais-ukon kanssa. Siellä puhuttiin
vuodentulosta, karjan hinnoista ja veroista y.m.s., mikä huvitti
"rakasta isää," jonka suosion voittamisesta komisarius näytti pitävän
tarkkaa huolta.

"Oikein hupaista on puhua niin viisaan miehen kanssa," sanoi hän
ukolle; "minä soisin, että useammin tapaisimme toisiamme. Tule minun
luokseni, jos isä Laurilla on jotakin toimittamista -- minä en suinkaan
ole kohtuuton vaatimuksissani."

Eräälle toiselle pitäjäläiselle, joka myöskin oli talonpoika, sanoi hän
puolikuiskaten näin:

"Meidän kesken sanottu, luulen minä, että isä Niilo yhtä mielellään
saattaisi ottaa minut apumieheksensä, kuin sihteerinkin. Hän on kyllä
itsessään hyvä mies, mutta isä Niilo näkee nyt itse, mimmoisen vaimon
hän on saanut, ja semmoinenhan vaan vääntää koko talon ylös-alaisin."

Sihteeri Lundberg istui sill'aikaa eräässä sohvan kulmassa morsiamensa
luona, joka ei millään muotoa tahtonut laskea häntä pois luotansa;
mutta kun hän nyt huomasi, kuinka nimismies kävi siellä ympäri ja
selvästi esitti itseänsä hänen omille "ukoillensa," tempasi hän vihdoin
itsensä irti ja lähti itse etujansa valvomaan.

Morsian jätti myöskin heti paikkansa ja meni tyttöjen luoksi, jotka nyt
olivat asettuneet salin toiselle puolelle, missä nuoret puotilaiset
näkyivät hyvin ihastuttavilta, puhellen ilmoista ja tuulista, kahvin
hinnoista ja tansseista, höyryalusten kulusta ja silkkikankaista y.m.,
"joita ei niin tarkoin voi yksitellen luetella."

Kaksi seuran nuorta naista ei kuulunut tässä tilaisuudessa siihen
joukkoon, ja nämät olivat nimismiehen Katri ja Hanna Haborg, joiden
kanssa asessori Jalopeuransydän ja maisteri Lahja olivat puuttuneet
puheesen. Kumpaakin tyttöä näytti hyvin miellyttävän, mitä herrat
heille sanoivat; kuitenkin nähtiin välistä, kuinka milloin yksi,
milloin toinen heistä heitti silmäyksensä sinne, missä luutnantti
seisoi. Mutta nyt tuli morsian toisten tyttöjen luokse, ja kun hän ei
luullut heidän olevan tarpeeksi iloisia, sanoi hän heille seuraavat
kehoitussanat:

"Elkää surko, te tytöt! Tänään seison minä morsiamena, vaan kyllähän
tulee kerran teidänkin vuoronne. -- Mutta malttakaas vähän! kohta tulee
soitantoa, ja silloin syntyy siitä toinen elämä."

Kotvasen kuluttua saapuivat todellakin luvatut soittoniekat, pari
rivakkaa renkiä, joista toinen soitti viulua ja toinen puhalsi
klarinettia.

Ja nyt syntyi todellakin toinen elämä. Sekä vanhat että nuoret
valmistautuivat tanssiin; yksin vaanjunkkarikin, joka lukkarille,
lautamiehelle ja kirkkoväärtille oli kertonut juuri useita urotöitänsä,
näytti siihen olevan hyvin halukas, vaikka olisi voinut luulla, että
tanssi olisi rasittavaa niin perin jykevälle miehelle, kun hän oli.

Morsiamen seppelettä tanssittiin ja Katri sai sen. Sitte soitettiin
valssia, ja silloin tuli vilkas elämä hääsalissa. Vaanjunkkari sulki
morsiamen isällisesti syliinsä ja pyöri hänen kanssansa niin huikeasti,
että permantopalkit hiljaa huokailivat heidän jalkainsa alla. Niinkun
taivaankappale, muodosti hän soikean radan ja ohjasi tiensä
säännöllisesti siihen suuntaan.

Alussa kävi tämä aivan muhkeasti -- mutta kuka voi edeltäpäin laskea,
mitä saattaa tapahtua? Samassa joukossa, missä pyörivät molemmat
kaupungista tulleet puotilaiset, jotka tänään olivat ilmauneet, miten
kaksi pyrstötähteä, maanpaikkakunnan taivaalle, ja ne tanssivat
taiteellisemmin, mutta sivullisten silmissä vähemmän säännöllisesti --
milloin eteenpäin, milloin takaperin, aina sen mukaan, miten soveltui
ja he tyttöjensä Katrin ja erään hänen nuoremman sisarensa kanssa
suostuivat. Sattuipa että nämä vilkkaasti liikkuvaiset olennot äkkiä
tölmäsivät noita kömpelömpiä vaanjunkkaria ja morsianta, ja tölmäys oli
niin ankara, että viimeksi mainittu pari tuli peräti pois radaltaan ja
kaatui hermottomasti lattialle.

Tästä syntyi jonkunlainen häiriö, ja kun siihen syylliset tanssittajat
anteeksi pyytämisen sijaan ainoasti nauroivat asialle, innostui
vaanjunkkari ja selitti, että sellaiset "pippurikadetit," jotka eivät
ole oppineet säädyllisyyttä, saisivat pysyä kotonaan tiskin takana.

Nuoret puotilaiset, jotka tunsivat tämän koskevan heidän kunniaansa,
alkoivat vastustella, mutta tämän keskeytti pian heidän isäntänsä, joka
riensi paikalle ja kuiskasi heille, että he vaikenisivat. "Ettekö
muista, että nämä ovat meidän kauppalankojamme?" oli vaikuttavin syy,
mikä hänellä oli esiin tuoda. Kauppamies käytti myöskin tätä
tilaisuutta, osoittaaksensa apulaisillensa, ettei he pyytäisi tanssiin
ainoastaan mamseleita, vaan talon tyttäriäkin, ja että olisivat hyvin
kohteliaita sekä heille että heidän äideillensä.

"Tuommoista 'seikkaa' totta tosiaan ei minulle ole koskaan tapahtunut,"
tuumasi vaanjunkkari, kun hän siinä seisoi ja löi nenäliinallaan tomua
pois vaatteistansa.

Mutta hän ei ollut ainoa, joka sinä iltana sellaiseen seikkaan sattui;
apulaisen piti myös kokea samaa.

Kun, näet, uutta valssia taas soitettiin, meni maisteri niin kiirein
askelin, kuin hänen virka-arvonsa suinkin salli, sinne, missä nuori
Hanna istui. Hän tahtoi pyytää häntä tanssiin ja kumarsi sentähden
oikein herramaisesti rovastin tytärtä, vaan ei vielä ennättänyt avata
suutansa sanaakaan virkkaamaan, kun äkkiä kumea jyrähdys kuului
loitolta.

"Ukkonen! ukkonenko nyt käy?" sammalsi Lahja, joka aina tavattomasti
pelkäsi tätä luonnon ilmiötä.

"Jaa, sen uskon varmaan," vastasi Hanna.

Samassa lähestyi Kalle Jalopeuransydän, ja ennenkun pappi vielä ennätti
enempää sanaakaan virkkaa, oli edellinen pyytänyt jo Hannan tanssiin.
Heti sen jälkeen kiitivät lapsuuden ystävät huimassa valssin leikissä.

Kun soitto jälleen vaikeni, nähtiin pihalle kokoontuneen paljon väkeä,
joka tahtoi nähdä morsianta. Tästä syystä temmattiin salin ovet seppo
selälleen, ja joukko virtasi porstuaan, vieläpä osa hääsaliinkin. Tätä
tilaisuutta käytti myöskin komisariuksen "Fylaks" hyväkseen ja tunkeusi
sisälle, mutta huomattiin heti, ja sen oma isäntä itse ajoi hänen ulos.

Kun tämä tapahtui ja vieraat osiksi katselivat nimismiehen koiran ajoa,
osiksi olivat huomionsa tähdänneet joukkoon ja morsiuspariin, hiipivät
komisariuksen molemmat pojat huomaamatta ympärinsä ja joivat kaikista
puoliksi tyhjennetyistä laseista, minkä kiireessä taisivat, jonka
jälkeen he, tyytyväisinä siitä, että kukin kohdastaan olivat jotakin
vaikuttaneet, jälleen sekautuivat joukkoon.

Hanna meni valssin loputtua erääsen pienempään huoneesen virvoittamaan
itseänsä limonaadilla ja oli siellä hetkisen aivan yksinään. Ei voi
tarkasti päättää, josko nuori luutnantti tästä syystä tai pelkästä
sattumuksesta tuli sinne pistäyneeksi; päätös vaan oli se, että juuri
kun Hanna oli istumaisillaan, seisoi iloinen soturipoika hänen
vieressään. Keveä puna lensi siinä Hannan kasvoille, mutta, ollen
teeskentelemätön, ei hän juosnut ovelle, kuten moni muu tyttö hänen
sijassaan olisi tehnyt, vaan otti sen limonaadipaikan, minkä oli
aikonut.

"Kiitoksia, Hanna, tästä valssista!" sanoi Kalle, istuutuen tuolille
aivan lähelle Hannan istuinta. "En koskaan elämässäni ennen ole saanut
semmoista valssia."

Hanna loi silmänsä alas ja punastui uudestaan.

"Muistaakos Hanna, kun me ajoimme Attarpin nummen ylitse muutama viikko
sitte?"

"Sen muistan aivan hyvin," vastasi Hanna, ollen hiukan hämillään, kun
hän samassa muisti, että Kalle mainitulla metsätiellä oli suudellut
hänen kättänsä.

"Muistaako Hanna, että minä silloin lauloin vanhan, hyvin vanhan
laulun?"

"Jaa, sitä en ole myöskään unhottanut."

"Nyt on minulla siihen sijaan aivan uusi laulu," jatkoi Kalle vetäen
toisesta sormikkaastaan esiin pienen käännetyn paperin; "huvittaisiko
Hannaa katsoa sitä?"

"Kiitoksia paljon!" vastasi hän, ottaen paperin hänen kädestään. Sitte
aukaisi hän paperin ja luki seuraavan:

      "Lapsuuden ystävälle.

    Sun selvään muistan lapsesta,
    Kun päivän eilisen;
    Kuin kevätpäivä puhdasta
    Ol' hymys suloinen.
    Siis sua muistan ijäti,
    Sä kukka teilläni!

    Jos joskus hetken himmeän
    Sain -- minuun katsoit vain
    Ja annoit kätes lempeän,
    Niin riemumielen sain.
    Sinutta synkk' ol' mieleni,
    Sä tähti teilläni.

    Jos mihin tahdot, menen mä,
    Kun mulle hymyilet;
    Vaan pois jos luotain luovut sä,
    Ja täällä viivy et,
    Sua sielun' seuraa yhäti,
    Sä enkel' teilläni!"

Kun Hanna lukemisensa lopetti, aukaisi hän kauniit silmänsä, jotka
kohtasivat hänen lapsuuden ystävänsä silmät. Ei kumpikaan virkannut
sanaakaan, mutta seuraavana silmänräpäyksenä oli hänen kätensä Kallen
kädessä. Taas kului hetkinen, ja Kalle puristi tätä kättä lämpimästi
käsiensä väliin.

"Hanna!" kuiskasi hän niin sydämellisesti, että se tähän nuoreen
sydämeen vuodatti suloisen, vaan samalla levottomuutta herättävän
tunteen, ja hengitystänsä pidättäen kuulteli hän, mitä hän vielä
sanoisi.

Vaan yhtään sanaa ei enää tällä kertaa virketty, sillä nyt juuri kuului
salista lähenevät askeleet ja heti sen jälkeen astui rovasti Haborg
huoneesen. Kun tämä näki nuorten niin tuttavasti yhdessä istuvan,
seisahti hän perin kummastuneena ja katseli heitä kotvasen sanaakaan
virkkaamatta, vaan hyvin vakaisella muodolla. Tämä ei tosin ollut niin
aivan odottamatonta, että tämmöinen tutustuminen tapahtuisi, ja hänestä
ei ollut ensinkään vastenmielistä, että hän tuon toivokkaan nuorukaisen
saisi vävyksensä; mutta ollen visu huomasi hän, ettei juuri tämä
tilaisuus ollut aivan sovelias kosimiseen; ja senpätähden hänen
muotonsa tuli nyt tavallista vakaisemmaksi.

Kuitenkin pilvi hänen otsaltansa oli pian häviävä; sillä ennenkun hän
vielä oli ennättänyt sanaakaan virkkaa, olivat nuoruuden ystävät,
ikäänkuin salaisesta suostumuksesta, lähestyneet vanhusta ja
yksinkertaisilla, suloisilla sanoilla selittäneet hänelle ne tunteet,
mitkä heissä elivät. Kaksi sielua olivat löytäneet toisensa, kaksi
rakastavaa olentoa olivat Jumalan edessä lukinneet rakkauden liiton, ja
mitä Jumala on yhdistänyt, ei pidä ihmisen sitä eroittaman.

Ja sentähden antoi kunnioitettu sielunholhooja heille nyt isällisen
siunauksensa, vaan liitti siihen kuitenkin sanat: "Te olette nyt
kihlatut, lapseni; mutta olkoon tämä kuitenkin toistaiseksi vaan meidän
kesken."

Yötä kului. Ukkonen oli lisääntynyt kiivaasti, ja salama salaman perään
lävisti pimeyttä, vaan kuitenkaan ei ollut rajuilma vielä ennättänyt
Mäkipuuhun, ja epätietoista oli, tokko se sitä suuntaa kulkisikaan.
Vihdoin tuli puhe kotiin lähdöstä, ja häävieraat alkoivat tässä
isäntäväkeä hyvästijätellä. Mutta kas, olipa yksi, joka ei siitä
tahtonut kuulla ensinkään puhuttavan.

"Ei yksikään saa mennä kotiinsa tänä iltana," mietti sihteeri, ja
morsian yhdistyi siihen.

"Täällä on tilaa kaikille," toisti Lundberg, "ja aamulla syömme pienen
eineen yhdessä." Useimmat vieraat suostuivat tähän, mutta kaupungin
herrain täytyi välttämättömästi mennä kotiinsa.

"Meidän täytyy mennä kaupunkiin tänä yönä, vaikka vielä sataisi
noita-akkoja," sanoi yksi puotilainen.

"Aivan oikein," säisti kauppamies, "asiantoimet käyvät edellä kaiken."

Rovasti myös selitti, että hänen piti välttämättömästi mennä kotiin, ja
tuokion kuluttua ajoi hänen renkinsä vaunut rapun eteen.

Mutta kun hän tyttärensä ja apulaisensa kanssa oli juuri salissa
lähtemäisillään, tuli eräs mies ja pyysi saadaksensa puhua
"kunnioitetun rovastin kanssa." Kysymyksenä oli mennä ripittämään
miehen sairasta vaimoa, joka makasi kuolemaisillaan. Maisteri Lahja
tuli tästä perin pahoille mielin, koska nyt tulisi hänen osaksensa
parhaillaan lähestyvässä rajuilmassa lähteä tuohon vastenmieliseen
toimitukseen. Mutta rovasti, joka tiesi hänen auttamattoman pelkonsa
ukkosesta, pelasti hänen siitä, ilmoittaen itsensä halulliseksi
lähtemään kuolevan luokse. Kun kuitenkin paikka oli kolme neljännestä
peninkulmaa siitä ja aivan vastakkaiseen suuntaan pappilasta,
niin päätettiin myöskin samassa, että Hanna ja maisteri jäisivät
hääpaikkaan, kuitenkin sillä ehdolla, ettei edellinen enää saisi tanssia
muuta kuin yhden tanssin. Sitte meni rovasti, ja kun tuo luvattu tanssi
oli loppunut, saatettiin kaikki vieraat niihin huoneisin, jotka heille
olivat valmistetut.

Yläkerrassa oli kaksi huonetta valmiina rovastille ja Hannalle, pari
huonetta nimismiehelle ja hänen perheelleen, samoin myös asessorille,
luutnantille ja vaanjunkkarille. Maisteri Lahja oli sijoitettu
alakertaan hääsalin viereen, ja samassa kerrassa makasi morsiuspari.

       *       *       *       *       *

Ukkonen asettui jälleen, ja kotvasen kuluttua nukkuivat kaikki vieraat.
Kaikki olivat antauneet rauhallisesti lepoon, kaikki, paitsi yksi. Tämä
yksi oli Lahja. Maisteri ei ainoasti pelännyt ukkosta, vaan paljon
muutakin, esim. varkaita. Ollaksensa täysin vakuutettu, ettei joku
semmoinen olisi hiipinyt hänen huoneesensa, otti hän kynttilän ja
tarkasteli sen valossa jokaisen nurkan, aukaisi kakluunin oven ja
katsoi sinne, sekä otti vihdoin keppinsä ja lyödä huiski sillä sängyn
alle. Ei ollut huoneesen kukaan piiloutunut.

Mutta nyt älysi hän pienen tapeetti-oven, jota hän ei alussa huomannut,
ja joka vei konttoriin eli kammioon. Tämä oli myös tutkittava. Kynttilä
edellä astui hän varovaisesti sinne sisälle, vaan ei nähnyt siellä
mitään muuta, kuin rojuläjän lattialla. Oli siellä ikkunakin, joka
antautui puutarhaan päin -- lieneeköhän se vaan oikein kiini? -- Hän
tutki sitä ja huomasi sen olevan vähän ra'ollansa, eikä sitä edes
voinut kiini saadakaan, kun sen puittimet olivat vetäyneet kieroon.
Tämä oli kiusallinen keksintö, ja kun hän jälleen palasi kammariinsa,
kokosi hän kiireesti osan huonekaluja tapeettiovea vasten. Sitte tutki
hän uudestaan huoneen samalla tavalla kuin oli äsken tehnyt, jos
mahdollisesti joku ehkä olisi hiipinyt sinne sill'aikaa, kun hän
kammiossa oli. Mutta tässäkään tutkinnossa hän ei ketään löytänyt, ja
vasta nyt rupesi hän maata jotenkin turvallisena, kuitenkin katsahtaen
vielä kerran, ennenkun kynttilän sammutti, tapeettiovea vasten olevaan
huonekalukasaan.



6.


    Noin yö on tyyni.
    Vuoren, järven yli
    Nyt hämy huntunsa jo levittääpi
    Ja uni nukkuvaista riennättääpi
    Pois muassaan. Hänt' onnen armas syli
    Siell' odottaapi, missä tuulokaiset
    Lauhkeesti leikkii puiden lakkapäissä
    Ja pauhu kuuluu laulun säveleissä
    Niin näkymätön -- pienet keijukaiset
    Niin'-puita kiertää veden kimmeltäissä.
    Ah, kaunis unelm' on, jos tunnon tuska
    Pois vuodettas on vartioitsemasta!
    Sill' taivastien se sulkee jatkumasta.
    Mit' onkaan vaiva, salapurun puuska
    Ja viha, verraten sen äänen kanssa,
    Jon kuullen hurme taukoo kulussansa?
    Vaan -- rikkojakin joskus tunnon rauhan
    Saa tuulahduksen tuta otsallansa,
    Jos unen enkel viihtyy vuoteellansa
    Ja hälle näyttää lapsuus-ajan kuvan.

    Mut kenpä nukkuu kaikkein suloisimmin?
    Nuo kaksi, haaveksien toisiansa.
    He myrttimetsäss' ovat kulussansa,
    Miss' öinen kuu nyt paistaa armahimmin,
    Näin loistain matkallensa valoisasti
    Ja tähdet hymyy heille suloisasti.
    Mit' onkaan heille mainen mahtavuus,
    Joill' elon tie on pelkkä ihanuus! --

Melkein näin tunsivat ja uneksuivat lapsuuden ystävät, jotka nyt
hiljaisessa häätalossa lepäsivät saman katon alla. Kauniita kuvia
näkivät he uneksiessansa, sillä he katselivat toinen toisiansa;
autuaina tunsivat he elävänsä semmoista onnen päivää, joka ei koskaan
saattaisi loppua, ja joka merkitsi itseänsä ijankaikkisuutta, koska he
eivät myöskään tienneet, milloin se oli alkanut.

Mutta semmoista onnellista lepoa ei suotu kaikille, jotka siellä sinä
yönä lepäsivät. Ei ainakaan komisarius sellaista nauttinut. Hetkittäin
näki hän unta ryöstöistä ja muista toimituksista, joihin talonpoikain
kiusaaja elävimmästi ihastuu, ja hän tunsi näitä tehdessään välistä
kohtaavansa nurinaa ja vastustusta, vaan kuitenkin pääsevänsä niistä,
niinkun voittaja sodasta. Nämä eivät suinkaan olleet hiljaisia unelmia,
jos kohta ne vihdoin tuottivatkin jonkunlaista miellytystä -- hänen
mielensä mukaan.

Vieläkin oli siellä yksi unen näkiä, ja se oli vaanjunkkari.
Monenmoisia kuvia hänen "seikkailurikkaasta" elämästään häälyi hänen
edessänsä, ja vihdoin palautui hän eilisen illan seikkailuksiin
puotilaisten kanssa. Kuitenkin sai tämä nyt toisellaisen muodon kuin
silloin. Ei ollut siinä kyllin, että nuo iloiset veitikat veivät hänet
tanssissa kumoon, vaan he hyppelivät vihdoin hänen päällänsä -- jaa,
oikein oivallista polskaa he tanssivat hänen vatsallansa ja
rinnallansa. Viimein onnistui hänen kuitenkin saada heidät pudistetuksi
pois päältänsä, mutta silloin hyppäsivät he jälleen lattialle ja
alkoivat siellä tanssia kantapäillänsä erästä kuviotansa, joka näytti
hyvin naurettavalta, vaan synnytti kauhean metelin. Viimein kuului se
niinkun elon puinti luuvassa. Mutta ei siinä kyllin, että he polkivat
lattiaa niin kauheasti, vaan he alkoivat myös reuhata ja huutaa niin,
ettei ketään muita kuin heitä voinut kuulla salissa. Silloin loppui
vaanjunkkarin kärsivällisyys.

"Ettekö häpeä, hirtettävät!" huusi hän ankarimmalla komentoäänellä.
"Lopettakaa heti hyppäämisenne!"

Mutta tämä huuto herätti hänen itsensä, ja hän nousi äkkiä vuoteeltansa
sekä alkoi hieroa silmiänsä, tullaksensa oikein valveelle; sillä hän
kuuli yhä metelin ja huudon, jonka hän äsken unessa oli huomannut. Tämä
ei siis ollutkaan pelkkä uni; siinä oli todellisuuttakin.

"Kuule kuinka ne jyskää ja huutaa!" sanoi vaanjunkkari, joka, ollen
vanha soturi, pian unen itsestään karkoitti. "Ehkä se on morsian, joka
on tullut juomahulluksi -- hän joi kosolta punssia illan kuluessa ja
otti sekä puolikkaan että kolmanneksen pöydässä. Sehän on melkein tämän
huoneen alla -- se on varmaan hän! Ehkä Lundberg antaa siellä hänelle
kristillistä kotikuria."

Melu tuli sillä välin vielä entistä kiivaammaksi. "Malta, jos siellä
olisi murtovarkaita!" sanoi sotilaamme, nousi ylös ja otti vaatteet
päällensä. Hänen miekkansa oli tuolilla virkapuvun vieressä, ja
varustettuna tällä säilällä, joka ei vielä koskaan ollut verellä
värjätty, riensi hän ulos pitkään käytävään, jonka molemmin puolin
yläkerran huoneet olivat.

Vaanjunkkari ei ollut ainoa häävieras, jonka tämä kummallinen melu
häiritsi yölevostaan; kaikki olivat havahtuneet; ja juuri kun mies
miekkoinensa tuli käytävään, aukenivat siellä ovet oikealla ja
vasemmalla puolella, ja usea ääni huusi: "Mikä nyt on? Mitä Herran
nimessä se on?"

Useimmat yhdistyivät vaanjunkkarin ensimäiseen ajatukseen, että morsian
olisi matkaansaattanut jonkun metelin; mutta komisarius, jolla oli
tarkemmat korvat kuin kaikilla muilla, vastusti jyrkästi sitä ja luuli,
että taloon oli tullut ryöväreitä. Hän oli sentähden ottanut pistoolin
käteensä -- hän piti aina sen mukanaan, mihin vaan meni, koska "teillä
ja poluilla oli paljon ilkeätä väkeä," ja meni tällä aseella
varustettuna miehekkäästi alakertaan. Hänen jälessään tulivat
vaanjunkkari ja luutnantti (asessori oli jäänyt huoneesensa), sekä
heidän perässään muutaman askeleen päässä eräs rouvasihminen, nimittäin
mamseli Katri.

"Ah, Herra Jumala, varjele meitä!" valitti hän tuskallisella äänellä.

"Vaiti siellä!" sanoi komisarius häätävällä äänellä; "muutoin ne
menevät pakoon."

Niin meni nyt matkue aivan hiljaa rappuja alas. Tultuansa alakertaan,
sai pieni joukko lisää muista talon asukkaista. Ja katso, oli itse
morsiankin! Puoliksi puettuna, yölamppu yhdessä ja iso tomuharja
toisessa kädessä, syöksi hän porstuaan, ja hänen perässään, mutta
veltommin ja varovaisemmin, kävi sihteeri Lundberg itse tohveleissaan
ja yönutussaan.

"Se on maisterin huoneessa," sanoi morsian osoittaen, niinkun hänellä
olisi ollut komentokapula kädessään, erääsen oveen edempänä porstuassa.

Ratkaiseva silmänräpäys oli läsnä. Komisarius juoksi, pistooli
vasemmassa kädessä, ovelle, joka oli suljettu ja avain lukosta pois
otettu.

"Onko semmoista avainta joka tähän käy?" kuiskasi hän morsiamelle.

"On," vastasi hän, juoksi sitte huoneesensa ja tuli heti takaisin
tuoden avaimen, jonka hän itse otti esiin ja asetti maisterin oveen.
Heti tempaisi komisarius sen selälleen, ja nyt huusi ruununpalvelia
peljättävällä äänellä:

"Seisokaa, rosvot!"

Mutta kun nyt morsian tuli lamppunensa ovelle, ei siellä nähty
ainoaakaan rosvoa. Vierashuoneessa ei ollut ketään muuta ihmis-olentoa,
kuin maisteri Lahja. Tämä seisoi pelkissä alusvaatteissaan keskellä
lattiaa ja piti molemmilla käsillään kiini erästä tuolia, jota hän,
niin tiheään kun saattoi, kaikin voimin tölmäsi lattiaan, päästäen tuon
tuostakin huudon, jossa vaihettelivat sanat: "varkaita" ja "apua," ja
kaikki tämä tapahtui semmoisella innolla, ettei hän alussa ollenkaan
huomannut, jotta hänen huoneensa ovi oli avattu ja että muut ihmiset
häntä katselivat.

"Hän on tullut hulluksi," sanoi komisarius porstuassa seisoville.
"Häntä pitää tarkasti vartioida."

Tästä äänestä tointui vihdoinkin Lahja jotenkuten; ja kun hän nyt näki
nimismiehen, asetti hän tuolin sivulle ja huusi väsyneellä äänellä:
"varkaita -- tuolla!" osoittaen tapeetti-oveen, joka vei kammioon.
Sitte meni hän horjuvin askelin vuoteellensa, painautui siihen ja veti
peitteen päänsä ylitse, kuivasi tuskan-hien otsaltansa ja odotti tosin
levollisemmin kuin ennen, vaan kuitenkin jännitetyllä odotuksella,
lopullista pelastustansa noista luulluista hirtehisistä.

Komisarius ja vaanjunkkari heittivät kiireesti syrjään huonekalut,
jotka maisteri oli tapuloinut oven eteen, ja edellinen otti morsiamen
kädestä lampun ja meni se kädessä kammioon.

Ei sielläkään ollut yhtään ihmis-olentoa, mutta samassa kun komisarius
astui sinne, tuli hänen koiransa Fylaks nöyränä ryömien herraansa
vastaan. Tämä olikin todellinen murtovaras. Iltasella ulos jätettynä,
oli tämä, kun yökylmä alkoi tuntua ankarammalta, etsinyt soveliasta
leposijaa ja silloin tullut edellämainitun, auki olevan kammion ikkunan
luokse. Hän koetti hypätä sinne sisälle; mutta tämä tapahtui niin
kömpelösti, että hän tosin onnistui sisälle päästä, vaan särki samassa
ikkuna-ruutuja ja muutoin matkaansaattoi niin paljon melua tullessaan
lattialla olevaan rojuläjään, että maisterin välttämättömästi siitä
täytyi kavahtua. Tämä uskoi luonnollisesti heti, että siellä oli
varkaita, ja kun hän melkein samassa luuli huomaavansa melua
porstuassakin, ei hän tohtinut lähteä huoneesta, vaan luottausi,
saadaksensa pelastusta siihen keinoon, mikä tässä edellä on selitetty.

Näin sai tämä seikka selityksensä. Useimmat häävieraat nauroivat oikein
sydämellisesti sille, mutta pari heistä vähän suuttuikin. Ne olivat
nimismies ja vaanjunkkari, jotka olivat tarpeettomasti aseisin
pukeuneet, ja sentähden nyt pistoolinensa ja miekkoinensa vetäytyivät
huoneisinsa.

"Pappi on hullu!" väitti komisarius, kun he yhdessä menivät rappuja
ylös.

"Tosin on hän hullu," sanoi vaanjunkkari; "en totta tuommoista seikkaa
ole eläissäni nähnyt."

Heidän jälestään meni luutnantti ylös huoneesensa, sanoen sivumennen
hyvää yötä morsiamelle ja Katrille, jotka seisoivat ja juttelivat
porstuassa. Hän oli nyt oikein iloisella tuulella ja meni naureskellen
vappuja ylös.

Hän tuli huoneensa ovelle, avasi sen ja astui sisälle. Mutta tultuansa
kynnyksen ylitse, hän äkkiä seisahtui, kun hän puolihimmeässä yössä
näki nais-olennon edessänsä.

"Onko se isä?" kysyi lempeä, suloinen ääni.

Se oli Hanna, ja nuorukaisemme oli erehtynyt ovessa, mikä olikin helppo
asia semmoisessa paikassa, jossa hän ei ollut ennen milloinkaan käynyt.

"Ei, se on Kalle!" vastasi hän.

"Sano, Jumalan tähden, onko joku vaara käsissä?" kysyi hän.

"Ei, se on vaan maisteri Lahja, jonka on pelästyttänyt koira, mikä on
hypännyt ikkunasta hänen huoneesensa. Mutta en minä tullut sitä tänne
kertomaan; -- minä erehdyin ovessa ja pyydän anteeksi -- hyvää yötä!"

Samassa aukaisi Jalopeuransydän taas oven mennäksensä, mutta kun hän
siinä selvästi kuuli askelten äänen käytävässä, sulki hän sen jälleen,
peläten, että tämä ehkä antaisi syytä parjaukseen, jos joku näkisi
hänen tulevan Hannan huoneesta.

"Mene Jumalan tähden, Kalle!" sammalsi hän.

"En uskalla Hannan itsensä tähden," kuiskasi hän takaisin; "täällä
kulki joku käytävässä, ja minä pelkäsin, että siitä saisivat ehkä
jotakin sanan sijaa."

Samassa aukeni ovi käytävään.

Kun luutnantti äsken erehdyksessä oli astunut Hanna Haborgin huoneesen,
oli tämän huomannut mamseli Katri, joka heti hänen jälessään oli
hiipinyt rappuja ylös. Kohta oli hän juossut sisartensa luokse, jotka,
niinkun hänkin, olivat nousneet ylös ja pukeuneet, ja huusi kiivaasti
heille:

"Tulkaa, tytöt, niin menemme Hanna-raukan luokse; minä kuulin, kuinka
hän itki huoneessansa. -- Ajatelkaa, kuinka hän lieneekään pelästynyt!"

Tätä sanoessaan sytytti hän kynttilän ja riensi sitte heti neljän tytön
etunenässä Hannan kammariin.

Heidän odottamaton tulonsa pakoitti Hannan päästämään heikon huudon.
Luutnantti säilytti sitävastaan täydellisesti tajunsa, sillä juuri kun
hän näki nuo viisi nimismiehen tytärtä, näkyi heidän takanansa --
rovasti Haborg. Tämä oli palannut sairaan matkaltaan, nousnut vaunuista
tallin luona, joka oli vähän matkaa asuntohuoneista ja niinmuodoin
aivan huomaamattomasti tullut huoneukseen, jonka oven morsian itse oli
hänelle avannut.

"Ah, suo anteeksi!" sanoi Katri imartelevalla, vaan vähän pilkallisella
äänellä. "Me luulimme sinun olleen yksin."

"Minä tiesin, että morsiameni pelkäsi," vastasi Kalle, joka jo oli
tointunut hämmästyksestään, "ja sentähden tulin hänelle selittämään
syytä tuolla alhaalla tapahtuneesen meteliin."

"Morsian!" huusivat kaikki viisi sisarta yhteen ääneen. "Ah, sitä emme
ole ennen tienneet!"

"Ei," vastasi rovasti, joka nyt astui huoneesen; "minun tyttäreni ja
luutnantti Jalopeuransydämen kihlaus on niin äskettäin tapahtunut,
ett'emme vielä ole ennättäneet julistaa sitä."

Siinä hän kohteliaasti kumarsi Katrille ja hänen sisarillensa, sekä
heitti heihin katseen, josta saivat ymmärtää, että heidän oli sieltä
pois lähteminen.

"Saan kunnian toivottaa onnea!... Hyvää yötä!" sanoi mamseli Katri
hiukan hämillään, lyykisti ja meni.

       *       *       *       *       *

Vuosi sihteeri Lundbergin häiden jälkeen tulivat Kalle ja Hanna
onnelliseksi aviopariksi.

Maisteri Lahja ei myöskään jäänyt osattomaksi. Mamseli Katri armahti
häntä ja antoi hänelle sydämensä ja kätensä, kun hän vuotta jälkeen
yllä kerrotuista tapauksista sai alapapin viran. Hänestä tuli oikein
hyvä ja ymmärtäväinen vaimo, joka hyvin katsoi miestänsä ja piti aina
yön-aikoina ovet ja ikkunat niin suljettuina, ettei suinkaan
murtovarkaita, olivatpa sitte kaksi- tahi nelijalkaisia, pääsnyt
huoneesen.

Mitä vihdoin sihteeri Lundbergiin tulee, niin lisättäköön se hänestä,
että hän eli monta vuotta jotenkin tyytyväisenä osaansa. Vaanjunkkari
ja vieläpä komisariuskin joskus tervehtivät häntä ja pelasivat
"kolmimiestä" ja "kaksikkoa",[3] jolloin talon rouva itsekin oli
seurassa ja kilisti lasia heidän kanssansa. Kun vaanjunkkari niissä
tiloissa toisinaan alkoi puhua "urostöistänsä," muistutti sihteeri
usein vähän pistävästi.

"Kaikkein paras urostyö oli kuitenkin se, kun, hyvä veli, hyökkäsit
miekkoinesi Fylaksia vastaan."

Silloin vaikeni vaanjunkkari hetkeksi; vaan heidän ystävyytensä ei
sentähden kuitenkaan tullut häirityksi.



VIITESELITYKSET:


[1] Tapahtumat ovat Ruotsissa mainitun järven tienoilla tapahtuneet;
Ruotsissa myös kertomus alkuperäisin tehty. Suomentaja.

[2] Pour contenance.

[3] Korttipelit, ruots. "träkort" ja "tuting." Suoment. muist.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sihteeri Lundbergin häät - Kertomus kansan elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.