Title: Kuninkaan toverit
Author: Deslys, Charles
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuninkaan toverit" ***


KUNINKAAN TOVERIT

Kirj.

Charles Deslys


Ranskan kielestä suomentanut Y. K. Koskinen


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1876.



AINEHISTO:

     I. Mitä muinoin kutsuttiin vapaaksi ateriaksi
    II. Kuningas, porvari ja runoniekka
   III. François Villon'in puolustuspuhe
    IV. Rautasormus
     V. Metsässä
    VI. Ensimäiset seikkailut
   VII. Vaatekauppias ja kaksi pyhissä-vaeltajaa
  VIII. Vapaa, mutta raivokas
    IX. Nikolaus Diesbachilainen
     X. Hedvig ja Magdalena
    XI. Fridolin
   XII. Toisesta luostarista toiseen
  XIII. Veli Starck
   XIV. Lähtö sotaan
    XV. Vihollisia, ystäviä
   XVI. Yksi vielä, jota ei odotettukaan
  XVII. Freiburg'in luostari
 XVIII. Kettu ja susi
   XIX. Rohkea, hirveä, hurja
    XX. Tappelu
   XXI. Lyon
  XXII. Italialainen valtioviisaus
 XXIII. Aquilar'in kreivi
  XXIV. Renato Lothringilainen
   XXV. Murten
  XXVI. Saint-Jacques kostetaan
 XXVII. Kaksi kuollutta urosta
XXVIII. Päätös
        Viiteselitykset



I.

Mitä muinoin kutsuttiin vapaaksi ateriaksi.


Mestari Klaus Gringonnaux, viinitarhuri-ammattikunnan syndiko eli
vanhin Meung-sur-Loire'n kaupungissa, oli aikansa rikkaimpia
porvareita.

Tänä aamuna Marrask. 27 p. 1475, hänen kaunis, ihkaten uusi
kivikartanonsa, jonka kolmikertaisesta kattoharjasta espanjalaiset
viirit tuulen suuntaa ilmoittivat, ja jonka kyljistä somat parvekkeet
kadun kohdalta pistivät esiin, mutta joen puolella penger-lavat
laskeuivat rantaan saakka, oli tosiaan pantu ylös alaisin
kellarikerroksesta ullakkoon asti.

Arvoisa syndiko, melkoisesta lihavuudestaan huolimatta, juoksi edes
takaisin, kantoi itse kellareista paraat viininsä, toi itse hienoimmat
hedelmänsä ylisiltä ja poikkesi aina vähän päästä ruokasaliin
jakaakseen jonkun uuden käskyn tai kehoittavan sanan puolisollensa,
Leonarde'lle, sekä tyttärelleen, Gillette'lle, jotka kahden palvelijan
kanssa, kiiruimman kautta puuhasivat oikeita juhlapäivällisiä.

Varmaankin varrottiin jotakin suuri-arvoista vierasta.

Mutta kyökissäpä vasta oli hyörinää ja pyörinää. Oli noudettu
Orleans'ista kuuluisa Tailleverd, kuningas Kaarlo vainajan entinen
kyökkimestari, joka joskus vielä suvaitsi luopua yksinäisyydestään,
johtaakseen jonkun herkullisen juhlan lihavia valmistuksia.

Hän oli siellä, aamusta alkain, ikäänkuin suuri sotapäällikkö
ratkaisevan taistelun hetkellä. Kaksi kyökkipoikaa palvelivat häntä
ajutantteina. Näiden nähtiin hyörivän sinne tänne hehkuvien uunien
edessä, kohottaen järjestänsä pannujen ja kattilain kansia, joiden alta
mitä ihanimpia höyryjä tunki esiin. Mitä heidän arvoisaan mestariinsa
tulee, hänpä kuumimmassa liehteessä pääpesän edessä itse hoiti
paistinvarrasta.

Ruumiiltansa hän oli aika roikale, mittava, kuiva ja kuihtunut; jalat
ja kädet niin pitkiä, ett'ei määrääkään. Hän näytti vasta olevan noin
neljänkymmenen vuotias. Senpä tähden mestari Gringonnaux olikin ensi
alussa pitänyt häntä ylen nuorena niin iäkkääksi mieheksi; hän oli pait
sitä hämmästynyt hänen omituista, veijarimaista muotoansa. Ja
myöntäkäämme suoraan, olipa hänellä syytäkin.

Aatelkaapa: kaula kuin kamelikurjella, parta kuin pukilla ja pää kuin
paholaisella. Ei mitään niin pilkallista, niin ivaavaa, kuin nauru
hänen huulillansa. Silmistä säteili nero, ja, suoraan sanoen, myöskin
ilkeys. Varsin omituinen tapa oli hänellä pitää aina puoli suuta
avoinna ja puoli silmää ummessa. Kun joskus, sattuman kautta,
silmäluomet ja huulet menivät vallan auki, tuli niiden takaa näkyviin
loistavan valkeat hampaat ja kauniin mustat, säihkyvät silmät, joiden
ylevyys ja hempeys olivat omituisena vastakohtana kaikkeen muuhun.
Olisi voinut sanoa, että tuo mies oli hetkeksi ottanut naamarin
kasvoiltansa.

Tämän naamarin muodosti harmaan-tumma iho, punaisia täpliä täynnä,
pitkä ja hyvin käyrä nenä, johon oli sijaantunut, ikäänkuin vastoin
tahtoa, joku kajastus kapakasta, sekä tuuheat, kaarevat kulmakarvat,
joita riehuvien ajatusten alituinen tulva paisutti. Sitä vastoin otsa,
ennen kaunis ja korkea, oli nyt jo uurteinen ja aaltoileva kuin
valtameri. Joukko tuuheita kiharia sitä seppelöitsi, ja valui alas sen
päältä, paikoin hohtaen hopealle kuin aaltojen harjat.

Kaikkien näiden soinnuttomain ja ristiriitaisten ominaisuuksien ohessa
nuo kasvot, joista loisti langennut nero, tuo kummallinen irvistys,
vieläpä koko tuo loikeromainen ruumiskin ilmaisi niin ihailtavaa
alkuperäisyyttä ja uljuutta sekä niin vastustamattomasti viehättävää
hupaisuutta, vieläpä toisinaan jonkunmoista ilveilevää suloakin, että
se ensin hämmästytti; sitten tuo kummallinen henkilö, tuo elävä
arvoitus vähitellen alkoi miellyttää ja kiinnitti vihdoin kokonaan
huomion puoleensa.

Etenkin tällä hetkellä, kun tuli kirkkaasti valaisi hänen kasvojansa,
hän oli julkisennäköinen, seisoessaan pitkä virkapuku yllänsä, milloin
kiihoittaen äänellä tai viittauksilla koiraa, joka paistinvarrasta
käänteli, milloin kaataen paistinpannusta kastinta käriseväin ja
vähitellen jo kärventyväin jäniksen, hirven ja kanan paistien päälle,
jotka par'aikaa valmistuivat hänen korkean johtonsa alla.

Vielä useammin, toisella kädellä silitellen partaansa, toisella painaen
reittänsä vasten pitkän kastin-kauhan vartta, joka näin teki samaa
virkaa, kuin miekka sonnitaistelu-päälliköllä, hän seisoi liikkumatonna
ja äänetönnä yhdellä ainoalla jalalla, aivan kuin suuri, ajatuksiin
vaipunut kahlaajalintu.

Vaan äkkiä hän jälleen mitä sulavimmalla liikkeellä asettui molemmille
jaloillensa ja alkoi lausua erään siihen aikaan liiaksikin tunnetun
runoelman alku-säkeitä:

    Te, jotka pyhiä, arkioita
    Etsitte vapaita atrioita,
    Te teikkarit ilman kaatiotta,
    Te toverit missä milloinkin
    Tuon oivan mestari Villon'in:
    Joit' ei rahan rahtukaan paina,
    Joill' on itse-ottama laina,
    Te kaikenkaltaiset irvisuut,
    Nuoret veijarit ja muut...

-- "Vait!" molemmat kyökkipojat äkkiä kauhistuen keskeyttivät, "maiti
nyt! ovi aukenee..."

Kynnykselle ilmestyi mestari Gringonnaux, partaveitsi kädessä,
pyyhinliina leuvan alla ja oikea poski vielä kokonaan saipuan vallassa.

-- "No! mestari Tailleverd?" hän kysäsi muodolla, josta selvään näkyi,
että hänen päänsä oli vallan pyörällä paljaasta puuhaamisesta, "no!
edistymmekö yhtään? olemmeko jo pian valmiit?"

Entinen kyökkimestari hymyili arvokkaasti ja otti aseman, joka paraiten
sopi hänen-moiselle miehelle. Sitten hän vastasi kohteliaasti:

-- "Älköön mikään teitä huolettako, mestari Gringonnaux, minä en
suinkaan ole sitä lajia väkeä, joka myy vuohia lehmien asemesta ja
tahdonpa olla kehno, halveksittava konna, jos ette saa syytä hämmästyä
sitä, jota nyt teille valmistan ... ja teidän vieraanne samaten...
Varmaankin joitakin herroja tai ylimyksiä likitienoilta, eikö niin?...
Minulla nimittäin on se omituinen tapa, että olen hyvin utelias, ja
katsonpa oikeudekseni tietää, ketä varten kulloinkin virkani puolesta
ruokia valmistetaan. Sanokaapa, ketkä ovat?"

-- "Myöhemmin kenties!" porvari ylpeästi vastasi ... "jälkiruokaa
tarjottaessa ... ja se olkoon palkintonne... Mutta oletteko valmis?...
Hän, jota vartoon, ei yhtään rakasta vartoomista."

-- "Kun kello on kaksi-toista", Tailleverd julisti; "silloin on aika
syödä päivällistä."

Sitten ojentaen kätensä kelloa kohden, joka riippui pääpesän kyljessä,
hän lisäsi:

-- "Joutukaa! ei enää puutu, kuin neljännes tuntia!"

-- "Ei muuta kuin neljännes tuntia!" isäntä parkaisi hädillänsä.
"Pian nyt, Leonarde! Gillette! päättäkää jo pukemisenne... Oletteko
valmiit! ... nyt on aika! ... hän lähestyy! ... hän on jo
näkyvissä!..."

Gringonnaux oli jo kaukana. Ovi hänen jälkeensä meni kiinni
paiskaamalla.

Yhtähyvin arvoisa kyökkimestari suoritti syvän kummarruksensa loppuun
asti kaikkien taiteen vaatimuksien mukaan.

Vähän matkaa hänestä molemmat kyökkipojat pistivät ulos kielensä ja
irvistivät.

Vaan samassa heidän kuuluisa päällikkönsä ojentihe, kääntyi äkkiä ja
paiskasi aattelematta, niin ainakin tahtoisin uskoa, kauhallansa toista
heistä vasten silmiä, niin että rasva ympäri pirskui.

Toinen kyökkipoika purskahti nauramaan. Tailleverd suvaitsi hymyillä.
Eikä edes tuo rasvalla valettu nuorukainen, joka par'aikaa pyhki
silmistään paistin lientä, voinut omasta puolestaan vastustaa tätä
tarttuvaista iloisuutta.

Olkoon ohi-mennen mainittu, ett'ei näiden molempien kyökkipoikien muoto
ollut yhtään sen oikea-uskoisempaa laatua, kuin itse mestarinkaan.
Heidän siveän pukunsa alta pisti liiankin selvään näkyviin kaksi aika
lurjusta, kaksi valepukuista kulkiainta, kaksi oikeata pää-juutasta,
niinkuin siihen aikaan karanneita koululaisia, mustalaisia ja muita
hirtehisiä kutsuttiin.

Tällä välin kunnian kyökkimestari oli äkkiä ottanut päällensä ankaran
käskijä-muotonsa.

-- "Vatsa ja pää!" hän huudahti, "ei tässä enää ole aikaa joutavia
jaaritella. Mekin näet vartoomme erästä, joka meitä on kutsuva pienelle
huvimatkalle käpälämäkeen ateriamme alusteeksi. Laittakaa pois kaikki
nämä kattilat tulelta, että ne ehtisivät hieman jähtyä. Pian nyt, veli
Malpaye! pian arvoisa Baillevent! -- jos kammootte köyttä ja
hirsipuuta!"

Itse hän oli asettunut takaisin kunniapaikalleen. Ja muuttuen yhä
iloisemmaksi niinkuin sotamies, joka tietää tappelun jo lähenevän
loppuansa, hän jatkoi:

-- "Ohhoh! saavatpa ne nyt oikein aika lailla ahmata, nuo iloiset
veikkoset, nuo vapaiden ateriain suruttomat etsijät, nuo François
Villon'in uskolliset juoksupojat. Hän on heille jo oppineissa
kahdeksikko-värsyissä osoittanut ainoan oikean tavan, miten ihminen
laululla, sievällä puheella ja vielä paljoa vähemmälläkin, ilman kultaa
tai kalliita kiviä maksamatta, kun vaan on sukkela pää, voipi hankkia
itselleen leipää, viiniä, kalaa, paistia sekä muita herkkuja. Voi,
sinuast, hurskas hullu! voi, hekuma ja herraspäivät! Oletpa hankkiva
heille tänä iltana pidot semmoiset, joita itse kuningas Sardanapalokin
hämmästyisi!... Mutta minkä sukkelan juonen, minkä verrattoman
vikkelyyden kautta! Katsotaanpa hiukkasen; herra Baillevent,
kunnioittakaa minua kertomalla tuota oivaa mestarityötä. Voinpa siitä
samalla vähän nähdä, oletteko oikein käsittäneet sen opettavaisen,
siveellisen juonen, mikä siinä on, ja te'ettekö kunniaa sille
kasvatukselle, jonka teille annan. Me kuuntelemme teitä, Malpaye ja
minä. Puhukaa!"

Se, joka näytti omistavan tämän hyvin osatun Baillevent-nimen,[1] veti
hätää myssyn päästänsä, ja sitten, silmät taivasta kohden, kädet
ristissä, nöyrässä, kunnioittavassa asemassa, niinkuin koulupoika, joka
lukee ylös läksynsä, hän lausui:

-- "Oli kerran hauska, hupainen seura nimeltä Iloiset veikot, Galants
Sans-Soucis. Eräänä päivänä, kun näiden hampaat olivat niin pitkiä kuin
haravan piikit, heidän nerokas johtajansa ja mestarinsa piti melkein
näin kuuluvan puheen: Tänne on tulossa Orleans'ista päin kuuluisa
käristäjä ja paistaja Tailleverd. Epäilemättä joku mahtava herra tai
pohatta porvari on lähettänyt häntä noutamaan. Kaksi liemen-lipsuttajaa
on hänen seurassansa. Ottakaamme ne kiinni joka mies ja riistäkäämme
heiltä vaatteet, voidaksemme siten pukeuda heidän virkaansa. Tuumasta
toimeen. Todellinen Tailleverd ja hänen kumppaninsa vietiin tarkan
vahdin alla tiheimpään metsään, samalla kun toiselta puolen kuuluisa
Apollonin suosikas, suloinen ja rakastettava runoilija..."

François Villon (lukija on jo arvannut, että se oli hän) ei antanut
hänen lopettaa.

-- "Olette imartelija, Baillevent. Jatkakaa, Malpaye."

Tämä toinen liikanimi[2] oli yhtä sattuva, kuin ensimäinenkin. Se, joka
sitä kantoi, otti nyt aseman, niinkuin joku muinais-ajan runoniekka,
näpäytti sormillaan parilan puikkoja, ikäänkuin ne olisivat olleet
lyyryn kieliä ja aloitti:

-- "Laulan väärän Tailleverd'in ja hänen kahden uljaan aseenkantajansa
urostöitä. Kaikki kolme saapuivat yön pimeässä Gringonnanx'in linnaan,
jossa heitä otettiin vastaan avoimin käsin. Kun seuraava aamu koitti,
he vietiin kyökkiin ja alkoivat siellä paistaa ja käristää, ei enemmin
eikä vähemmin, kuin jos olisivat todellakin sitä taidetta kaiken ikänsä
harjoittaneet. Vihdoin, kun puolipäivä jo lähestyi, kuului kadulta
hiipiviä askeleita. Sitten, ikäänkuin joku merkki, västäräkin
viserrys."

-- "Hiljaa!" François Villon keskeytti.

Västäräkin viserrys oli kuulunut. Lukuisia askeleita lähestyi.

-- "Siinä on Martti Troussecaille ja kaikki muut Kauniin-Tähden
ritarit", hän jatkoi. "Ajetaanpa nyt siis, ja se tavallista
sukkelammin, kaikki nämä ruokalajit ulos akkunasta heidän haltuunsa."

Akkuna oli uunin yläpuolella ja siis hyvin korkealla maasta. Yksi sen
rautapuikoista oli epäilemättä jo edeltäpäin irroitettu; sillä se
katosi kuin lumouksen kautta heti kohta kun siihen ulkoapäin eräs
sukkela, taitava käsi oli tarttunut.

Siihen aukkoon, jonka tämä käsi oli raivannut -- ja luonnollistahan
oli, että rosvot tulivat lyhyintä tietä -- ilmestyi pian pörröinen,
punertava, iloinen pää. Silmät olivat pystyssä paljaasta mieliteosta,
sieraimet horisivat haistaessaan saalista ja huulet maiskuttivat jo
edeltäpäin näyttäen kaksi riviä pitkiä hampaita, joita nälkä oli
teräviksi tehnyt.

Se oli Martti Troussecaille.

-- "Joko on valmista?" hän kysyi matalalla äänellä.

-- "Pöytä kattakaa ja ruoka sisään!" Villon komensi, temmaten samassa
käteensä parilan päältä paistinvartaan, jota heilutti ilmassa ikäänkuin
voiton merkkiä.

Malpaye oli jo uunin päällä, Baillevent kuroitti hänelle jo kattiloita
ja pannuja, joita hän vuorostaan ojensi ulos ikkunasta. Siellä oli
niitä vastassa kaikenmoisia käyriä kouria, irvistäviä päitä ja
nälkäisiä naamoja.

Tällä välin Villon seisoi oven edessä, korvat sojossa, varras
kummassakin kädessä, vallan valmiina hänkin vuorostaan pakenemaan,
mutta viimeisenä, niinkuin kapteeni uppoovasta laivasta.

-- "Hiljaa!" Troussecaille'n ääni ulkona käski, "kuulenpa kovaa melua
pihalta."

-- "Ja minä käytävästä", Villon jupisi, painaen kiiruimman kautta
silmänsä avainreikään.

Se mitä hän nyt näki varmaankin häntä kovin kauhisti; sillä hän viskasi
heti kyökin poikki yhdellä ainoalla harppauksella ja oli samassa
yhdellä hyppäyksellä uunin päällä.

Baillevent oli siellä jo myöskin, ihan valmiina seuraamaan Malpaye'a,
joka nyt, kun ei enää ollut mitään kuroitettavaa, itse par'aikaa
kiipesi ulos ikkunasta.

-- "Nokat ja kollot!" runoilija huudahti, "laitatteko luunne tieltä!"

Ja antaakseen heille enemmän kiirettä, hän käytti molempien vartaidensa
kärkiä tutkaimina.

Aika jo olikin. Ovi aukeni ja sisään astui Gringonnaux.

Mahdotonta on kuvata porvari paran hämmästystä ja kauhistusta.

Hänen kyökkimestarinsa karkasi akkunasta.

Vieläpä enemmän kuin mestari: itse päivällinenkin!

Ja tämä kaikki juuri sillä hetkellä, kun tuo merkillinen vieras, jota
ei tahdottu edeltäkäsin mainitakkaan, tuli taloon.

Hän riensi pakenevan jälkeen ja ehti vielä tarttua toiseen hänen
pitkistä koivistansa. Mutta, nämä kun olivat kokonaan pohkeita vailla,
luistivat hänen kätensä pitkin sääriluita, niin että ainoa, josta hän
sai kiinni, oli vanha, rikkiöin tallukka ja sepä hänelle jäikin
kouraan.

Hän kaatui selälleen, samalla kun François Villon kokonaan katosi,
huutaen mennessänsä:

-- "Tallukka paistin sijaan! nyt olemme kuitit... Pannut saat
takaisin!"

Isäntä parka, pyörien töppöset ilmassa, makasi siellä kauniissa,
uudessa takissaan, niinkuin kilpikonna kuoressansa.

Vihdoin vaimonsa ja tyttärensä avulla jalkeille päästyään, hän aivan
ällistyneenä joutui korkean vieraansa eteen, joka par'aikaa nousi
portaita ylös. Hän kumarsi tämän edessä maahan asti, sopertaen
suustansa vallan epätoivoissaan nämä muutamat sanat:

-- "Voi! sire ... sire!"

Tuo varrottu vieras, näet, ei ollut mikään muu kuin kuningas
Ludovik XI.



II.

Kuningas, porvari ja runoniekka.


Ludovik XI oli silloin kahdenviidettä vanha. Hän ei siihen aikaan vielä
ollut tuo elähtynyt, epäluuloinen ja mielivaltaisen julma tiranni,
jommoisena teateri ja romaanit ovat tehneet hänet tunnetuksi. Hän oli
hallitsija voimansa ja neronsa täydessä kukoistuksessa, tehtävänsä
tärkeimmässä kohdassa. Vaikea, mutkikas, hirveä tehtävä, mutta kamalan
sallimuksellinen. Me ymmärrämme häntä, me tunnemme hänet nyt, ja siitä
meidän tulee kiittää suurien uudenaikaisten historioitsijoiden,
Augustin Thierry'n, Henri Martin'in ja Michelet'in ihmeteltäviä
teoksia, jotka hänelle vihdoinkin ovat hankkineet oikeuden. Ennen
heitäkin eräs sveitsiläinen tasavallan-suosija, historioitsija Möller
oli kirjoittanut: "Ainoa, joka saattoi Ranskan pelastaa ja uudistaa,
oli Ludovik XI."

Tähän aikaan, vuonna 1475, siitä pelastamisesta vielä puuttui paljo.
Kaarlo Rohkea, hänen ankarin vastustajansa, näytti peloittavammalta
kuin milloinkaan ennen. Mutta koko tuo burgundilainen valta oli aikoja
sitten perustuksiltaan lahonnut. Maa jo horjui sen jalkojen alla.
Ludovik kuningas vartosi vaan hetkeä, jolloin se kukistuisi. Toiselta
puolen oli häntä ensimäinen menestyskin jo kohdannut. Hän oli juuri
hiljan rahoillaan saanut Englannin kuninkaan Edward IV:nnen palaamaan
laivoihinsa ja täten pelastanut maansa uudestaan joutumasta
Englantilaisten tallattavaksi. Ja vielä kaikkein viimeiseksi,
Saint-Yol'in konnetaabeli, tuo pää-kavaltaja, oli joutunut hänen
käsiinsä. Hän oli par'aikaa matkalla Paris'iin, häntä mestauttamaan.
Siitäpä syystä hän nyt, tullessaan Meung'in arvoisan syndikon luo,
olikin varsin hyvällä tuulella, vaikka samalla varsin kärsimätön
kaikelle viivytykselle. Ainoastaan tunnin ajaksi oli aikomus jäädä
tänne päivällisille.

-- "Terve, terve, toveri", hän lausui isännälle, samalla kun antoi
riisua yltänsä avaran turkkinsa; "tämä iloinen aurinko ja marraskuun
pikku pakkanen on ruokahaluani suuresti kiihoittanut. Pait sitä minulla
on kiire, kovin kiire... Käydäänpä soppaan käsiksi."

Gringonnaux'in paksu vartalo venyi varmaan kyynärää pitemmäksi. Turhaan
koki hän ryhtyä selityksiin. Leonarde rouvan piti nyt puuttua puheesen;
mutta eipä siitäkään mitään tullut, ja tuo hirvittävä tunnustus jäi
viimein, kun jäikin Gillette'n tehtäväksi.

Tällä välin kuningas oli ottanut päästään kuuluisan huopahattunsa, joka
oli päällistetty mustalla nahalla ja ylt'ympäri lyijylevyillä ja
pyhienkuvilla koristettu.

Näin riisuttuaan pois päällysvaatteensa, oli hänellä päässään
verka-lakki ja yllänsä nahkareunuksinen takki tumman sinervästä
sametista sekä jonkunmoinen jakku ruskeasta villakankaasta, jalassa
mustat saappaat ja vaaleanpunaiset pauloitetut housut; vyöllä, joka oli
sinistä Ranskan silkkiä, rippui laukunnäköinen kukkaro Cordova'n
nahasta ja kaulassa oli Pyhän Mikaelin ritariston vitjat. Hän astui nyt
veitikkamaisesti hymyten Gillette'n luo, otti hänen päänsä molempien
käsien väliin ja painoi kursailematta kaksi aikamoista, makoista
suudelmaa hänen vereville poskillensa.

Sitten jättäen tytön, joka punastui korvia myöten tämmöisestä
kunniasta, ja kääntyen äidin puoleen, hän suvaitsi taputtaa tämän
kaksinkertaista leukaa, ja huudahti iloisesti:

-- "Kaikkia! enpä olekkaan minä mikään suurisyömäri, niinkuin serkkuni
Burgundissa... Eläköön porvaripata!"

-- "Voi!" mestari Gringonnaux vihdoin sai huutaneeksi, "Voi! sire, hän
on vienyt padat ja kaikki."

-- "Älkäähän toki noin huoatko, toverini", kuningas lohdutteli, "vaan
laittakaa paremmin, että saan pian pari kylmää pasteijaa, sekä vähän
juustoa ja kaiken tämän kostukkeeksi muutaman lasin hyvää viiniä...
Toivoonpa toki, ett'eivät ole kellarissanne käyneet?... Eiväthän ...
no, hätäkö sitten! Täytyy tietää olla tytyväisenä siihen, mikä on
mahdollista ... ainakin siksi kun saa parempaa. Eikö niin, Commines?"

Olisi pitänyt jo ennen mainita, että viisaan Commines'in luopuminen
Burgundin herttuasta, joka aivan äskettäin oli tapahtunut, oli yksi
noita pikku voittoja, jotka panivat kuninkaan niin loistavalle
tuulelle.

Viisas ja arvokas Commines nyökäytti päätään suostumisen merkiksi.

Kohtelias kuningas tarjosi hänelle käsivartensa, ja lähti astumaan
ruokasalia kohden.

Vaan kynnyksellä hän äkkiä kääntyi ympäri ja sanoi:

-- "No, mutta! ... emmehän saa unohtaa rosvojamme... Karata minun oman
ruokahaluni kimppuun, mikä hävyttömyys! Totta jumaliste! ottakaa ne
kiinni ja hirttäkää ... niin ne ainakin tietävät pitää kunniassa
kuninkaan ruokalistaa!"

Sotahaarniskaan puettu roteva-raajainen mies verikoiran muodolla seisoi
lähellä kuningasta. Hän otti vastaan tämän käskyn juuri kuin lennosta
ja riensi oitis sitä täyttämään.

Se oli pää-teloittaja, Tristan l'Hermite.

Muutama hurttakoiran näköinen Skotlannin joutsimies kiirehti hänen
jälkeensä.

Kuninkaallinen vieras istui jo pöytään ja hänen oikealle puolellensa
Coictier, joka lääkärinä piti huolta hänen hengestään, sekä vasemmalle
puolen Commines, jonka tuli pitää huolta hänen kuolemattomuudestansa.

Historioitsija, lääkäri, pääteloittaja: siinä kolme hänestä
eriämätöntä.

Olipa niitä vielä neljäskin, ja se kenties kaikkien likeisin: Olivier
le Daim, Olivier le Diable. Mutta nyt hän oli poissa, epäilemättä
jossakin noista salaisista toimista, joihin hänen herransa häntä
käytti.

-- "Istukaa, toveri Gringonnaux, tähän meitä vastapäätä", kehoitti
kuningas, joka aina sievästi osasi imarrella pienien porvariensa
turhamielisyyttä. "Nämä naiset istuvat teidän viereenne. Heidän raitis
muotonsa on palkitseva, mitä paistinvarkauden kautta kadotimme.
Tekisipä oikein mieli siihen iskeä hampain kiinni."

Naiset kuitenkin luopuivat tästä kunniasta, vakuuttaen, että heidän
läsnä-olonsa oli paljoa tarpeellisempi kyökissä.

-- "Antaa heidän häärätä, sire", syndiko lausui. "Tuota pikaa
ovat he meille valmistaneet jonkun pienen kotikeitoksen, joka
ehkä hyvinkin hyvästi on vastaava tuon kirotun Tailleverd'in suuriin
loistolaitoksiin. Rouva Leonarde on etenkin verraton erään
nisukeitoksen valmistamisessa, joka on niin hyvää, että sitä
ajatellessa vesi kielelle kerkiää. Kymmenen minuuttia enintäin, sire,
niin koko onnettomuus on autettu."

-- "Eläköön!" kuningas sanoi, "minä rakastan yksinkertaista, hyvää
porvariruokaa. Olisipa se ollutkin paljoa parempi, jos ette olisi
mitään muuta hankkineet. Mutta kas! Suuret herrat tahtovat olla
kuninkaita ja porvarit suuria herroja. Vaarallista ja tyhmää ylpeyttä
se semmoinen, mestari Gringonnaux. Rikosta aina seuraa rangaistus, ja
niinpä tässäkin, pysyköön kukin säädyssään, niin käy kaikki hyvin."

Sitten hän jatkoi mitä ilkeimmällä irvistyksellä:

-- "Malttakaas! esimerkiksi nämä hopea-astiat tässä pöydällänne! Ne
eivät tosiaankaan ole siinä paikallansa, etenkin nyt, kun ei teillä ole
mitä niihin panisitte ... hei! hei!... Valantopajassa niiden arvo
ainakin olisi 10,000 ecu'ta. Minä tarvitsen rahaa... Ja kosk'en saa
hyvää ruokaa, suonette minulle ruoka-astiat."

Porvarin punoittava naama muuttui kalman kelmeäksi.

-- "Kuinka, sire!" hän sopersi "Teidän Majesteettinne ei ylenkatso näin
halpaa lahjaa?"

-- "Mestari Gringonnaux, pienistä summista syntyy suuria. Tuleehan
teidän se tietää paremmin kuin minun, te kun olette kauppias. Minä olen
jo liiankin paljo kiskonut köyhältä kansalta. Nyt on rikasten vuoro
minua auttaa. Englanti mielii uudestaan ryöstää teidän tavaroitanne;
Burgundi ei pyydä mitään parempaa. Olen joutunut vallan puille
paljaille tuota ensimäistä vaaraa estäessäni. Siis on välttämätöntä
hankkia varoja toisen torjumiseksi. Ranska voi joutua hukkaan, jos ei
tuo Rohkea saa syytä mellastaa Juran tuolla puolen. Minä tarvitsen
rahoja Sveitsiläisien varustuksiin."

-- "Voi sire, noita vaivaisia, noita moukka parkoja! ne tulevat
silvotuiksi kuin pasteija-liha."

-- "Mestari Gringonnaux", kuningas innokkaasti lausui, "kuulkaapa
hiukan muutamaa muistelmaa nuoruuteni ajoilta."

Ludovik kuningas nojautui tuolinsa käsipuuhun, leuka vasten kättä ja
silmänsä kattoon kiinnittäen. Sitten, ikäänkuin unohtaen kaiken, mikä
häntä ympäröi, ja ikäänkuin itsekseen puhuen, hän kertoi:

-- "Samoin kuin Duguesclin'in aikoina, oli Ranskanmaa taasen suurien
soturijoukkojen, maantie-rosvojen, metsäsissien, salamurhaajain,
Armagnac'ien ynnä muiden Egyptin heinäsirkkain hävittämänä, ryöstämänä
ja raatelemana; täytyi millä hinnalla hyvänsä päästä vapaaksi näistä
syöpäläisistä ja ajaa ne johonkin muuhun maahan, sama sitten mihinkä.
Tilaisuutta pian tarjoutui. Keisari, Itävallan herttua ja koko Saksan
aatelisto pelkäsi Sveitsin vapaita vuorelaisia, ja tahtoi kostaa kaikki
ne tappiot, joita nämä vapautensa pelastamiseksi ja puolustamiseksi
olivat heille saattaneet. Minä sain Armagnac'it johtoni alle, ja lähdin
uhkeana liikkeelle. Se oli ensimäinen sotaretkeni. Matkalla meihin
yhtyi Englantilaisia, Saksalaisia sekä Schwabin kaikki ritarit, hehkuen
haluaa juurittaa maan päältä koko tuo Helvetian roistokansa; tavallaan
oikea ristiretki. Miekan lyömättä saavuimme kolmenkymmenen tuhannen
lukuisina eräälle paikalle nimeltä Saint-Jacques. Siellä satuimme
yhteen viidentoista sadan vuorelaisen kanssa, jotka, vähääkään
hämmästymättä, asettivat leirinsä meitä vastapäätä Birs'in toiselle
puolen. Me karkaamme heidän kimppuunsa, he lyövät takaisin meidän
etujoukkomme ja, kahlattuansa vuorostaan joen poikki, ryntäävät nuo
viisi-toista sataa meitä kolmeakymmentä tuhatta vastaan. Niinkuin
raivoisat härät, niinkuin leijonat! Oi! Pyhä Embrun'in Neitsyt! se oli
ankara kahakka! Heidän pitkien piikkiensä ja pertuskainsa alla sortui
miehiä sadoittain. Heidän hirveät, kahden käden käytettävät sapelinsa,
heidän jykeät _morgenstern'insä_ musertivat haarniskoita ja kypäriä
kuin lasia. Aivan kuin muinais-aikojen Gallit ja Frankit, he, kiihtyen
tappelun tuoksinasta, työnsivät takaisin kaksikymmentä ryntäystä ja
taistelivat niinkauan kuin heissä hengen-hiemaus oli jälillä, mikä
iskien toisella kädellä, kun toinen jo oli poikki lyöty, mikä seisoen
polvillansa, muutamat ampuen meitä vastaan vielä nekin nuolet, joita
omista haavoistaan vetivät ulos, eikä yksikään heistä heittäynyt
kuolemaan, ennenkuin viisi tai kuusi vihollista oli ympärilleen
kaatanut. Dammartin, Dunois, Lahire ja muut vanhat sotapäälliköt, jotka
jo olivat olleet niin monessa tappelussa ja kahakassa, eivät olleet
vielä koskaan nähneet niin ihmeteltävän uljasta vastarintaa, niin
loistavan urheata väkeä. Näin taistelivat he iltaan asti; ja vihdoin,
sortuen ylivoiman alle, uupuen paljosta verenvuodatuksesta, pikemmin
voimattomina voittamaan, kuin voitettuina, nuo viisi-toista sataa
Saint-Jacgues'in urosta kuolivat joka mies, surmattuansa meiltä lähes
yhdeksän tuhatta soturia. Hyvät herrat, tästä päivästä alkaen
Sveitsiläiset ovat ystäviä meille. Turmio, turmio sille, joka joutuu
otteluun näiden urosten kanssa."

Tämän kertomuksen aikana Ludovik XI oli kiihtymistään kiihtynyt. Hänen
kuvatessaan tappelua, olisi luullut, että muiston taikavoima oli hänen
siirtänyt keskelle sen tuoksinaa. Hän oli seisoalla nyt, pää pystyssä,
silmät täynnä säihkyä, nyrkki ojennettuna itää kohden, ikään kuin olisi
hän tahtonut vierittää Kaarlo Rohkean päälle koko tuon helvetialaisen
lumivyöryn, joka tulevaisuuden hämärästä jo haamoitti hänen neronsa
silmien edessä.

Leonarde ja Gillette tulivat sisään kantaen päivällistä, jonka tuota
pikaa olivat laittaneet.

Toiselta puolen kovia askeleita ja ääniä alkoi äkkiä kuulua etehisestä.

Kaikkien silmät kääntyivät sinne päin.

Eräs mies läheni juoksu-jalassa ja syöksi saliin, läähättäen,
näännyksissä ja vallan epätoivoissaan, niinkuin kuoleman kanssa
kamppaileva sarvas.

Hänen jäljessään, vaan muutaman askeleen päässä, nuo Skottlannin
hurttakoirat.

Perällä Tristan l'Hermite, joka juuri astui hevosen selästä.

-- "Tailleverd!" oli Gringonnaux huudahtanut.

-- "Rosvomme!" kuningas sanoi.

-- "Ei, sire ... François Villon, runoilijanne", tämä vastasi langeten
polvillensa.

Ja, kun Ludovik XI häntä yhä katseli, eikä näyttänyt tuntevan häntä,
hän lisäsi:

    "Villon ma olen, ja siitä voin kerskailla:
    Pariisissa synnyin, Pontoise'n likimailla;
    Vaan jos oisi kaulani paulaa vailla,
    En tietäisikkään, että..."

Hyvin osattu! on jokainen sanova, ken tietää lopun.[3] Kuningas hänen
keskeytti:

-- "Hyvä, minä muistan ja ymmärrän."

Se olikin muuten mitä helpointa; sillä köysi riippui vielä hirsipuusta
karanneen miehen kaulassa.

-- "Sire", tämä jatkoi, "kerran ennenkin jo olette minua armahtanut ...
ja vielä päälliseksi puettanut minun uudestaan kiireestä kantapäähän
asti."

-- "Näyttääpä siltä", kuningas huomautti, "kuin ei kiitollisuutesi
kestäisi kauemmin kuin uudet vaatteet."

-- "Sehän oli jo viime vuonna, sire...

    "Miss' ovatkaan, oi! Jumal'aut'! näin unta;
    Älkää kysykökkään menneen-vuotista lunta."

-- "Puhu suorilla sanoilla, muuten saattaisi tapahtua, että antaisin
vielä värsyjesi vietellä itseäni; sillä minä rakastan somia runoja...
Vaan ei, tällä kertaa olen oleva leppymätön. Semmoinen veijarimaisuus,
joka ei tarkoita mitään vähempää, kuin saattaa minut suoraan vedelle ja
leivälle! Sepä on melkein majesteetti-rikos."

-- "Voi! sire, enhän tiennyt, että se oli Teidän Majesteettinne
päivällinen. Vasta tästä tiedon saatua, erään onnen-sattuman kautta
juuri viimeisellä hetkellä, sainpa käsiini kylliksi jäntevyyttä
katkaistakseni köyteni, sekä jalkoihini sen verran voimaa, että juoksin
tänne asti."

-- "Ja missä toivossa, lurjus?"

-- "Siinä toivossa, ett'ei minun ainakaan tarvitse kuolla, ennenkuin
olen saavuttanut Teidän Majesteettinne anteeksi-antamuksen, jos
nimittäin en sattuisi voittamaan asiaani."

-- "Älä luulekkaan, veijari! ... vaan kuitenkin, annas kuulla millä
itseäsi puolustat; se on meitä kenties huvittava. Poistu vähäisen,
Tristan ... mutta ei mitään irvistyksiä. Me lykkäämme asian vaan
toistaiseksi, ei mitään muuta. Hänen täytyy saada puolustaa itseänsä."

Runoilija veti henkeänsä, oikaisi itsensä, otti aseman semmoisen, kuin
asianajaja parlamentissa, ja aloitti tällä ylpeällä esipuheella.



III,

François Villon'in puolustuspuhe.


-- "Sire", hän lausui, "liljain prinssi, Ranskan kuningas! älkää luulko
minulta kuulevanne valituksia ja hätähuutoja, valeita tai muita
tyhmyyksiä, yhtä inhoittavia teidän kuulla, kuin ne olisivat
sopimattomia minun huulilleni."

-- "Minä en sentähden huolikkaan teille huomauttaa, että armeliaisuus
on kuninkaiden kaunistus, vielä vähemmin, että löytyy kaksi lajia
henkilöitä, joihin mestausmiehen ei milloinkaan pitäisi saaman koskea,
runoilijat ja kuninkaat."

-- "Minun mielestäni", Ludovik XI keskeytti yhä syömistänsä jatkaen,
"sopisi kuitenkin mainita kuninkaat ensiksi."

-- "Olkoon niin!" Villon myönsi. "Voidaanpa vielä kenties lisätä, että
minä olen menettänyt oikeuteni runoilijan nimeen ja tahrannut kunnian,
joka tulee Apollonin oppilaalle. Mutta en olisi kuitenkaan voinut
aavistaa joutuvani tänne näin kurjan-muotoisena, tämä köysi kaulani
ympärillä, tekemään julkisesti synnintunnustusta:

    "Oi kurjaa itseäni! Jos ma oisin
    Nuoruuden aiat käynyt oppimalla
    Ja hyviin tapoin tottunut, ma voisin
    Nyt asua kuin muutkin katos-alla.
    Vaan miten? Koulustani läksin silloin
    Ma karkuun, niinkuin paha poika nalkki...
    Oi, myöhäinen on katumus, vaan milloin
    Sit' aattelen, on sydän mennä halki."

-- "Sinä unohdat jo meidän suostumuksemme. Ei mitään runoja!" sanoi
kuningas, joka kuitenkin oli tarkoin kuunnellut värsyn loppuun saakka.

Runoilija jatkoi:

-- "Kuinka vaan suvaitsette, sire. Senkun aian kuluttua tulin
oppilaaksi Sorbonne'en ja oleskelin lain-oppineiden ja peruukki-päiden
seurassa. Vaan minun luonteelleni oli tuommoinen elämä keskellä
keräjöimisiä ja rettelöitä vasten-mielinen ja, ollen nyt jo enemmin
huvituksien kuin työn ystävä, taipuvaisempi ostamaan kuin maksamaan,
kuljeskelin yöt päivät ympäri laulu-aineita etsimässä. Pian lauluni
tulivat tutuiksi; laulujen ohessa laulajakin. Monta kertaa hyvät
ihmiset minulle tarjosivat apunsa, täyttivät uudestaan tyhjät taskuni.
Vaan mitäpäs siitä! jos toisinaan kymmenen riksiä eksyikin plakkariini,
ne ei sinne jääneet homehtumaan. Olin kuitenkin vielä siivosti
verhottuna, kävin paraissa seuroissa, laskin sievää puhetta ja söin
herkullisesti. Paroonit, kreivit, ruhtinaat olivat minulla tovereina.
Siinä onnettomuuteni, sire. Palava kynttilä houkuttelee kärpäsen ja
polttaa siltä siivet. Todelliset ystäväni eivät olleet siellä. Minä
aloin niitä etsiä muualta, ja löysin ne vasta paljon alempaa, kenties
liiankin alhaalta, katu-teaterien loasta, kapakoista ja muista
huonoista paikoista. Se oli vähemmin kunniallista, se on totta, --
mutta monta vertaa hauskempaa. Minun täytyi huolet haihduttaa. No niin!
Elin kuin mustalainen, varkaiden, roistojen ja petturien seurassa,
ilman muuta huolta kuin viiletellä hyvää viiniä makoiseen suuhun.
Tietäjää viisaampi olisi ollut se, ken olisi osannut löytää minun
asuin-paikkani. Minä lauleskelin, istahdin vähän kuhunkin, hyväillen
viinipulloja ja kaikkea muuta, joka tässä viheliäisessä mailmassa antaa
itseänsä hyväillä, -- tietysti hamppunuoraa lukuun ottamatta. Kujeeni
kuitenkin alkoivat herättää liian suurta huomiota Pariisin kaduilla ja
raitilla. Muuan seikkailija-kumppaneistani sanoi sentähden eräänä
päivänä: kun kerran elää, pitää elämän herroiksi, mutta täällä yövahdit
meitä ahdistelevat ... mitähän jos lähtisimme maalle? Ja niin lähdimme.
Huono tuuma, sire. He riippuvat kaikki nyt hirsipuussa, vaivaiset
syntiset! Niin, kaikki tyyni, Malpaye, Baillevent, vieläpä
Troussecaille'kin. Niiden ei enää tänä talvena tarvitse vilua kärsiä.
Niitä ei enää tulevana suvena lämmin vaivaa! Ja kuinka viattoman
hairauksen tähden kuitenkin! Eihän se ollut heidän vikansa.

    "Pakko saa miehen pahuuteen
    Ja nälkä suden raateleen.

"Heidän oli nälkä. He olivat erehtyneet. Minä olin erehtynyt niinkuin
hekin. Sama rangaistus minulle, sire, jos teitä huvittaa nähdä
runoilijanne hirsipuussa mustempana kuin uuniluuta ja täynnä lintujen
noukkimia koloja kuin sormustimen pohja. Vaan, huomaitkaa
suosiollisesti, sillä välin kuin vietin päiväni kuljeksimalla, tein
havainnoita, tutkin syitä ja seurauksia. Villon ei ole ainoastaan
runoilija, hän on ennen kaikkia filosofi. Vielä enemmänkin! hän on
kenties ainoa ihminen tässä takaperoisessa mailmassa, joka teitä oikein
ymmärtää, sire, ja joka teitä rakastaa."

-- "Rakastat minua! sinäkö?" Ludovik IX huudahti. "Ja mistä aiasta
alkaen."

-- "Siitä alkain kuin hallitukseen tulitte", Villon vakaasti lausui.
"Noista turnajaisista saakka Saint-Antoine'n kadulla, joissa, kun
Burgundin ja Flandrin koko loistava ritaristo par'aikaa korskeili
kiiltävissä sota-asuissaan, tuuheat sulkatöyhdöt kypärein päällä, äkki
arvaamatta astui kilpakentälle teidän toimestanne eräs uusi taistelija,
jota ei kukaan varmaankaan ollut odottanut, eräs karkeihin pedon
nahkoihin puettu mies raa'alla ulkomuodolla. Aseena hänellä oli
ainoastaan jonkunlainen puunuija, ei paljoa paksumpi tavallista
kävely-sauvaa. Kuitenkin hän, tuommoinen maamoukka, rupesi noiden
ylhäisten ritarien joukkoon, löylytti niitä oikein aika lailla, eikä
kukaan jaksanut seisoa häntä vastaan. Ei kymmentä minuuttiakaan, niin
hän oli ne kaatanut, maahaan lyönyt, ajanut pakoon, kaikkityyni, itse
Charolais'in kreivinkin. Minä en alussa voinut ymmärtää koko tapausta,
ja etsin vielä selitystä arvoitukseen, kun sattumalta huomasin teidät,
sire, puoleksi kätkettynä muutamain naisten ta'a, katselemassa
muutamasta akkunasta, ja nauramassa omituisella tavalla. Heti ymmärsin
koko asian, ja kaukaa, joukon keskeltä, ääni teille huusi: eläköön!...
Se oli minun ääneni."

-- "Todellakin!" Ludovik XI lausui, silminnähtävästi hyvillänsä siitä,
että puolustuspuhe oli kääntynyt tälle suunnalle. "Mutta mitä merkitsi
sitten sinun mielestäsi tämä nuijavoitto, tämä maamoukan voitto niin
monesta hienosta ritarista?"

Vähääkään epäilemättä, runoilija vastasi:

-- "Se merkitsi: Pois tämä ulkokullattu ritaristo! Pois tämä kehno
aatelisto, joka komeudessaan ja turhamaisuudessaan, vallattomuutensa,
kateellisuutensa, vieläpä hurjan rohkeutensakin kautta on meiltä
pilannut Crecy'n, Poitiers'in ja Ajincourt'in tappelut! Koko tämä
ritaristo houkuttelee vaan joka hetki tänne Englantilaisia. Kuka ne on
karkoittanut? Johanna Darc, muuan paimentyttö! Sijaa talonpojille ja
porvareille! Sijaa kansalle kokonaisuudessaan, joka kaikista ylhäisten
etuoikeuksista ei himoitse, eikä halaja muuta, kuin yhden ainoan:
maansa edestä taistella ja kuolla!"

-- "Oikein!" kuningas lausui ja hänen silmänsä välähtivät äkkiä.

-- "Pois läänitys-vallan ikuiset riidat!" runoilija innostuneena
jatkoi. "Rauhaa, sovintoa, oikeutta. Vallassa yksi ainoa: kuningas.
Uutta ylhäisöä, jos ei vanha enää jaksa arvoansa ylläpitää, ja
läänityksenä ei muuta kuin toisilla heidän neronsa ja intonsa, toisilla
vaan miekka vyötäisillä. Tasainen oikeus kaikilla, ja jokaisen
velvollisuus veroa maksaa. Ei mitään kapinaa eikä napinaa enää. Siinä
se, mikä teillä oli mielessä, sire, vaivatessanne yöt ja päivät
päätänne uusilla tuumilla, uusilla parannuspuuhilla. Jokainen tehköön
velvollisuutensa; mutta jokainen myöskin nauttikoon oikeutensa.
Kuningas itse on esimerkin antava. Jos hänen joutsimiehensä hävittävät
laihon köyhän miehen pellolta, jos hänen koiransa repivät lampaan
tai kissan köyhältä vaimoparalta, tulee hänenkin niille maksaa
vahingonkorvausta. Se oli oikein, se oli oivallisesti ajateltu, pahaksi
onneksi vaan olisitte tahtonut astua liian nopeaan ja parantaa liian
monta epäkohtaa yht'aikaa. Suuret ja pienet vasallit liittoutuivat
teitä vastaan. Siitä syntyi tuo kirottu yhteisen hyvän, tai niinkuin
pikemmin voisi sanoa yhteisen pahan liitto."...

-- "Oivallista!" Ludovik XI huudahti ja unohtaen ruokahalunsa, kääntyi
kokonaan sitä kohden, joka hänen tarkoituksiansa niin hyvin kuvasi.

Rohkaistuna tästä ensimäisestä menestyksestä, Villon jatkoi yhä
kiihtyvällä innolla.

-- "Olin Montlhery'llä, sire; sillä väliin runoilijoitakin huvittaa
tarttua miekkaan... Minä nä'in teidän taistelevan ja urhoollisiakin
urhoollisempi olitte silloin. Hävyttömästi ne valehtelevat, jotka teitä
pelkuriksi soimaavat. Te osaatte käydä sotaa yhtä hyvin kuin joku
muukin, kun sen vaan hyväksi näette. Mutta te, joka tahdotte säästää
sotamiestenne henkeä, harrastatte yli kaiken rauhaa ja kansan
menestystä, punnitsette nykyaikaa taidolla ja ymmärryksellä, ja
tungette terävällä järjellänne kauas tulevaisuuteen; luonnollisesti
siis pidätte edullisempana odottaa sopivaa tilaisuutta, hajoittaa
vihollisenne, jotka oikeastaan ovat meidän, lyödä ne järjestänsä meille
suureksi siunaukseksi, väliin peräytyä askeleen, mutta vaan astuaksenne
kohta sen sijan kaksi askeletta eteenpäin. Uskaltakaa, sire! St.
Maur'in, Péronne'n, Lüttich'in perästä. Englantilaisten viimeisen
uhkauksen jälkeen olette jälleen kohonneet kahta mahtavammaksi. Vähän
kärsimystä vielä, niin olette voittaneet, ja jalkainne juuressa olette
silloin näkevä kaikki ne, jotka pahaa suovat Ranskan kuningaskunnalle!"

Ludovik XI oli vallan suunnattomasti ihastuksissaan. Hän
pöyhisteliksen, heilutti ruumistansa, keikkui sinne tänne korkealla
tuolillansa ja tuon tuostakin, ikäänkuin puhujaa vielä enemmin
kiihoittaaksensa, hän kertoi:

-- "Tuo on oivallista! Totta Jumaliste! Jatka toverini ... jatka,
jatka!"

-- "Ah, sire", Villon vihdoin lausui, "jospa Teidän Majesteettinne
antaisi minun vähän hengähtää. Juotavaa tänne! kurkkuani karvastelee!"

-- "Maltas, juo tästä", Ludovik XI sanoi ojentaen hänelle oman reunoja
myöten täytetyn maljansa.

-- "Kuninkaan terveiksi", Villon huudahti, tarttuessaan maljan
rubiinikorviin, ja töin tuskin maltettuaan kieltänsä kastaa, hän liitti
puheesensa näin kuuluvan loppulauseen:

-- "Minä en puhu enempää siitä asiasta, sire, ett'ei minua luultaisi
imartelijaksi. Sitä en ole. Olen sanonut, mitä ajattelen, en muuta.
Näinhän oli meillä välipuhe. Elämäni riippuu hiuskarvasta. Jos se on
menetetty, antakaa merkki mestari Tristan'ille. Minä täytän välipuheen
rehellisesti; testamenttini, niin suuri, kuin pienikin, on tehty,
vieläpä erityiset lisäpykäleetkin, joiden kautta olen jättänyt monille
ystävilleni perinnöksi kaiken sen, mitä minulla ei milloinkaan ole
ollut. Olen siis valmis. Pait sitä minua väsyttää näin kerjätä ilman
tarkoitusta, nauraa kun kukkaroni itkee ja elää kun en ketään voi
hyödyttää. Minä en pelkää kuolemaa, vaikka tosin mieluummin kuolisin
maatani ja kuningastani palvellen. Mutta jos Teidän Majesteettinne sen
toisin päättää, niin onnea matkalle!"

Pää-teloittaja astui jo lähemmäksi.

-- "Maltas!" kuningas lausui, "minä jätän vielä asian ratkaisematta,
mutta ainoastaan siksi kuin matkamme on päättynyt; sen kestäessä tulee
hänen meitä huvitella. Sitten saamme nähdä... Minä siis vien kanssani
tämän riimisepän... Ja ett'ei sinunkaan, Tristan, tarvitsisi täältä
lähteä tyhjin käsin, otappa haltuusi kaikki nämä kultakalut, jotka
mestari Gringonnaux niin kohteliaasti on meille tarjonnut. Kiitos,
toverini, otan lahjasi vastaan."

Surkea irvistys oli porvari paran ainoa vastaus. Hän painoi päänsä
nöyrästi rintaa vasten ja heitti samalla viimeisen jäähyväis-silmäyksen
kauniiden pöytä-astiainsa jälkeen.

Ne katosivat Tristan'in ja hänen Skotlantilaistensa kanssa.

-- "Matkalle, hyvät herrat", kuningas sanoi. "Käsivartesi, Coictier.
Commines, pidä silmällä tätä viiripäätä, ... joka minusta näyttää
varsin sukkelalta ... enintäin viikoksi hänelle suon pitennystä...
Sitten...!"

-- "Hyvä juttu", Villon pakisi, "viikko on aina viikko. Rajutkoon mikä
ilma tahansa nyt, minun leipäni ainakin on leivottu!"



IV.

Rautasormus.


Kuningas matkusti vettä myöten, pienellä laivastolla, joka purjehti
Loire'a ylöspäin Orleans'iin asti.

Edellä sekä jäljessä pari pitkää rantalaivaa, henkivartioita ja
hovilaisia varten, keskellä kuninkaan laiva.

Laivan perällä oli jonkunmoinen kammio, sisältä koristettu
Arras'in tapeeteilla. Huonekaluina siinä oli: soukka puinen vuode,
rukous-alttari, muutamia lavitsoita, kamiini, ja pöytä paperia täynnä.

Kuningas oli juuri laskenut Commines'in luotaan, ja käskenyt tämän
lähettää runoilijan hänen puheillensa.

Vähän aian päästä ovi jälleen aukeni, ja Villon astui sisään.

Kahden kesken kuninkaan kanssa!... Mikä saattoi olla syynä tähän
kohtaukseen?

Ludovik XI astui ensi toimekseen runoilijan ympäri, tarkastaen häntä
terävillä, epäluuloisilla silmäyksillä.

Sen jälkeen, istuutuen entiselle sijalleen, kamiini jalkojen välissä,
kädet kahden puolen savutorvea, hän aloitti jyrkästi:

-- "Tiedätkö, että minä olen häijy isäntä?"

Villon vastasi hämmästymättä:

-- "Mahtaville kenties, sire, niille, jotka tahtovat viisastella. Vaan
ette ainakaan alhaisille, jotka tytyväisinä tottelevat luulematta
itseänsä viisaammiksi kuin Teidän Majesteettinne."

-- "Vai niin", kuningas sanoi, silminnähtävästi hyvillänsä näin
hienosta vastauksesta.

Sitten, oltuansa hetken ääneti, hän jatkoi:

-- "Tiedätkö, että kaikki, joita olen suosinut, kaikki, joihin olen
luottanut, ovat minun pettäneet, ja kenties vielä tälläkin haavaa
pettävät?... Se minun on tehnyt epäileväksi, juonittelevaksi, julmaksi,
joka kerta kun aavistan jotain uutta kiittämättömyyden osoitusta."

-- "Tiedän sen", runoilija vastasi. "Mutta minä en ainakaan ole
kiittämätön, vaan harrastan ylikaiken kuningaskunnan etua, enkä
vähääkään epäilisi pyhittää elämääni kokonaan kuninkaan palvelukseen.
Niin tosiaanki, sire, en vähääkään. Voi! teillä on hyviä taipumuksia
hirmuvaltiaaksi, vaan muut ruhtinaat tällä vuosisadalla ovat niin
julmia tiranneja, että te sittenkin olette hurskain ja lempein niistä
kaikista."

-- "Jokotaas aiot aloittaa imartelemisiasi?" kuningas tiuskasi. Vaan,
kiihossaan, hän tuli siirtäneeksi kätensä liian likelle savutorvea, ja
poltti sormensa.

-- "Ai!" hän kiljahti, "se on sinun vikasi, kelvoton!... Sanoppas
minulle, sinä, joka luulet kaikki tietäväsi, tunnetko vihamieheni?"

-- "Vaarallisin, mahtavin kaikista niiden joukossa, sire, on se, jonka
luona löysitte pakopaikan siihen aikaan, kun kuningas Kaarlo VII sanoi
pojastansa: Burgundin herttua elättää luonansa ketun, joka vielä syö
hänen kanansa."

-- "Entä sitten?"

-- "Sitten, sire! nyt on kanojen hetki tullut, koska täällä näen
hampaat, jotka ovat valmiit niitä haukkaamaan."

-- "Ja sinäkö olisit valmis niiltä vääntämään niskat nurin?"

-- "No! Mitä siihen tulee, mielelläni, sire."

-- "Ota tuoli ja istu ... likemmäksi ... vieläkin likemmäksi Minä en
puhellessani suvaitse mitään epämukaisuutta."

Villon'ille sitä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän siirtyi vallan
kamiinin eteen, jonka toisella puolen kuningas istui nojautuen
molempiin kyynärpäihinsä, kasvot käsien peitossa.

Taas hetken äänettömyys. Sen jälkeen keskustelu alkoi uudelleen, heidän
istuessaan silmä silmää vastaan:

-- "Puhukaamme nyt ystävistäni. Onko niitä monta?"

-- "Ei, sire. Yksi ainoa, mutta hyvä."

-- "Kuka sitten?"

-- "Te itse."

Melkein asemaansa muuttamatta, kuningas taputti ystävällisesti
runoilijaa olkapäälle. Sitten hän taas jatkoi kysymyksiänsä:

-- "Entä minun toverini ... häh! kutka ne ovat?"

-- "Vähän jokainen, sire. Niitä on teillä paljon semmoisia, jotka eivät
sitä itsekään tiedä."

Kuningas rupesi nauramaan ja jatkoi pilkallisella äänellä:

-- "Mutta niiden joukossa, jotka pitävät sen kunnianansa ja joita kansa
tuntee?"

-- "Niitä on toveri Commines", Villon luetteli, "toveri Olivier, toveri
Tristan ... joka, luvalla sanoen, ei ole minun ystäviäni."

Kuningas hänen keskeytti.

-- "Ei ne ole niitä, joista haluan haastaa. Löytyy toisia ...
salaisia ... sellaisia, joita pidetään aaveina ja kutsutaan
hahmo-tovereiksi."

-- "Niin, oikein", runoilija vihdoin vastasi, "minä ymmärrän. Se on tuo
kamala kertomus Burgundin herttuan hävittämistä kaupungeista, joista
jokainen yhä vielä on olemassa erään käskyillenne kuuliaisen kostajan
hahmossa: toveri Gent, toveri Dinant, toveri Lüttich ... ja vielä
muutamia muita, joita vaan kuiskaamalla tohditaan mainita. Onkohan
niitä oikein olemassa, sire?"

-- "Kenties!" kuningas vastasi. "Eikö mainita, että ne tuntevat
toisensa jostain taikakalusta. Maltas... Se on tänlainen ...
katsoppas..."

Villon tarttui esineesen, jonka kuninkaallinen käsi hänelle ojensi, ja
vei sen likemmäksi kolmisydämmistä lamppua, joka riippuen katosta alas,
valaisi tätä kohtausta.

Se oli yksinkertainen rautasormus, jonka kannassa saattoi eroittaa
esiin pistävän, kömpelösti valetun liljakukan.

-- "Koetappas sitä sormeesi huvin vuoksi", kuningas kehoitti. Ja
nähdessään kuinka sormus meni kuin valettu runoilijan sormeen, hän
huudahti:

-- "Totta Jumaliste! On kuin paki paraastaan sinua varten tehty. Älä
vedä pois sitä vielä. Voipa tapahtua, että saat oikeuden sitä
kantaakkin. Vaan muista että kaikkien, jotka tämmöistä sormusta
kantavat, on täytynyt katsoa kuolemaa silmiin. Uskaltaisitko?"

-- "Yhden-tekevä, sire. Enhän muuta ole tehnyt koko päivänä."

-- "Älä ivaile. Sanani ovat painavia; kuuntele. Salaisten toverieni
joukossa löytyy vielä semmoisiakin, joita vaiston tai sattuman avulla
sieltä ja täältä olen kokoon haalinut. Niiden etevyys tai väliin niiden
virheetkin minua miellyttivät. Toiset hyödyttävät järkevyytensä, toiset
voimansa kautta. Niitä miehiäpä oli tuo nuijajunkkarikin, tuo karkea
voittaja St. Antoine'n turnajaisissa, jonka tänä aamuna muistooni
johdatit. Neljään-toista vuoteen en ole häntä muistanut. Ja kuitenkin
lupasin hänelle jotakin. Onpa jo aika lupaukseni täyttää. Tahdotko
hänelle minulta saattaa kolme sanaa, jotka ovat hänelle viittauksena
vihdoinkin ryhtyä toimeen."

-- "Nämä kolme sanaa, mitkä ne ovat?"

-- "_Hetki on tullut_. Hän sen ymmärtää. Sinä ... sinun ei
tarvitsekkaan ymmärtää."

-- "Olkoon niin!... Mistä löydän tämän miehen?"

-- "Sveitsistä, Einsiedeln'in luostarista, likellä Schwütz'iä."

-- "Hän on siis munkki nykyään?"

-- "Benediktolainen."

-- "Miksi häntä kutsutaan?"

-- "Veli Starck'iksi."

-- "Nimi sopii hänelle hyvin, sillä, jos en erehdy, Starck merkitsee
vahvaa."

-- "Osaatko saksaa?"

-- "Vähän sitäkin, sire. Katuteaterissa puhutaan, paitsi maankulkurein
käyttämää renkutusta, kaikkia mailman kieliä: oikea Babelin sekasotku."

-- "Hyvä! Minä panen sen mieleeni. Totta tosiaan te'enkin sinusta
jotakin."

Ludovik XI seisoi hetken mietteissään.

-- "Mutta", Villon äkkiä jatkoi, "mutta aatelkaapa, sire, jos tuo
Starck oliskin kuollut... Pyhä neitsyt! Neljä-toista vuotta sitten!..."

-- "Mahdollista!" kuningas sanoi... "No sitten, koska osaat saksaa,
käyt etsimään minun puolestani Nikolai Diesbachilaista, Bern'in vanhaa
pormestaria, ja seuraat hänen käskyjänsä."

-- "Bern'iin siis?"

-- "Kaikkialle, mistä hänen vaan löydät. Tuon taikakalusi kun näytät,
hän sinut oitis tuntee."

-- "Teidän Majesteettinne siis jättää sen minulle?"

-- "Väli-aikaisesti. Ole uskollinen, nerokas, urhea, niin saat sen
kenties pitää. Tässä on matkaasi varten."

Kuningas aukaisi pienen lippaan, otti siitä kourallisen kulta-ecu'itä
ja kaasi ne runoilijan käteen.

-- "Hyvä Jumala!" tämä huudahti, "nyt on syytä hankkiakseni vihdoin
kukkarokin, joka ei ole vallan pohjaa vailla!"

-- "Ota tämä", kuningas sanoi, "ja sido se kiinni nuttusi alle ... jota
sinun kuitenkin jo huomenna tulee vaihettaa johonkin rehelliseen
porvari-pukuimeen. Olet näet olevinasi asioissaan kulkeva kauppias ...
mutta vyötäisillä kannat hyvän veitsen, joka tarpeen tullessa voi
sinulle arvoa lisätä. Tiet eivät ole turvallisia... Ja, muista minun
sanoneeni, toimesi ei ole vaaraton."

-- "Joutavia", Villon vastasi ylpeästi; "sen, joka lehtiä pelkää, ei
pidä metsään menemän! Minä lähden uljaalla mielellä ja osaan itseäni
puolustaa, osaanpa tarpeen tullessa päällekin käydä, jos Teidän
Majesteettinne etu sen vaatii."

-- "Ole viisas! Anna ihmisten ja asiain mennä menoansa. Viisas
matkustaja paljastaa miekkansa vasta viimeisellä hetkellä. Noudata
herrasi esimerkkiä. Saattaisi olla vahinko, jos heti joutuisit surman
suuhun. Turvallisuuden vuoksi annan sinulle vielä oikeuden hankkia
itsellesi palvelijan, aseenkantajan, jos nimittäin kohtaat jonkun
siistin nuorukaisen, johon luottamuksesi voit laskea."

-- "Ah", runoilija surumielin huokasi, "jospa ystäväni Martti
Troussecaille vielä olisi elossa!"

-- "Mitä hevosiin tulee", kuningas jatkoi, "olemme pääasiallisesti
juuri tovereitamme varten asettaneet kyytivelvollisuuden.
Keskievaripaikoissa tarvitsee sinun vaan näyttää tuo sormuksesi."

-- "Kirkas tuli ja leimaus!" runoilija huudahti, "minä saan siis koko
pitkän rivin pegasoja ratsastaakseni! Hurraa! hurraa! tie auki
kuninkaan lähettiläälle!"

-- "Kaikki hyvin!" Ludovik XI lausui; "mutta emme nyt ole vielä niin
pitkälle tulleet. Ensin ovat nuo tutkaimen pistot, nuo koetukset. Ja
ennen kaikkia aja hyvin meidän asiamme, niinkuin tarpeen tullessa kyllä
nä'yt osaavan."

-- "Luottakaa minuun, sire, minä olen Pariisilainen; missä niin
liukkaita kieliä on kuin Pariisissa?"

-- "Pidä kieli salvan takana niinkauan kuin Ranskan alueella olet.
Burgundin rajalla otat päällesi pyhissä-vaeltajan vaatteet ja
käytöksen. Einsiedeln'iin näet tehdään toivioretkiä."

-- "Olkoonpa niin! sire. Tämä poika on tottunut esittelemään
monenmoisia ihmisiä kaikilta katu-teaterien aloilta. Osan vaihtaminen
ei minua suurin rasita. Mutta kun lähetykseni on päättynyt, mihin
sitten joudun?"

-- "Käyt minua etsimään kiiruimman kautta, etenkin jos hyviä uutisia
minulle tuot. Sellaisia sanansaattajia minä aina runsain määrin
palkitsen. Paina se mieleesi."

-- "Ei pelkoa, että se unohtuisi, sire. Mutta kesken kaiken! Mitä, jos
sattuisin näkemään yhtäläisen sormuksen jonkun toisen sormessa?"

-- "Hän olkoon kohta ystäväsi, veljesi. Auta häntä, palvele häntä,
niinkuin hänkin sinua on auttava ja palveleva ... mutta älä milloinkaan
aivan paljo tuumiasi paljasta. En voi kyllin sinulle tätä muistuttaa:
ole varovainen. Vainua ja aistia kaikissa. Ei mitään ajattelematta.
Olethan sanonut minua rakastavasi ... ja Ranskan maata myöskin?"

-- "Niin, sire, sanon sen vieläkin, ja kaikesta sielustani."

-- "Hyvä vaan! älä milloinkaan mielestäsi laske, että hartioillasi
kannat ikäänkuin rahtusen maasi ja kuninkaasi onnea ... että käyt
tekemään palvelusta heille kumpaisellekin ... että varomaton työ sinun
puoleltasi, yksi ainoa vaan, voisi loukata painavia etuja, jotka ovat
täpärällä ja kenties koskevat koko tulevaisuuteen. Voi tapahtua, että
saat tiellä jonkun uuden käskyn. Noudata sitä tarkalleen, huolimatta
kuinka ja miksi, tai luulematta itseäsi ylen viisaaksi. Jos onnistuu
sinun saada jotakin omantakeisia aikaan, se sitä parempi sinulle; mutta
sitä pahempi sinulle, jos jotain laiminlyöt, Tristan ei sinua suinkaan
laiminlöisi. Lopuksi, ja ennen kaikkia, älä kenenkään anna ajatuksiasi
lukea! Ei kenenkään pidä sinuun vaikuttaman, ei Jumalan eikä saatanan!"

-- "Minä vastaan puolestani, sire. Niinkuin Teidän Majesteettinne itse,
minäkin kuljetan kaikki tuumat ratsuni selässä muassani. Milloinka
lähden?"

-- "Kohta kun olet vannonut, että pidät salassa kaiken sen, mikä tulee
sanotuksi meidän kesken ... ja että kuulut minulle viimeiseen
hengenvetoon asti, ruumiinesi, sieluinesi."

-- "Ruumiineni, sieluineni, sire! Tästä hetkestä alkaen olen teidän,
enkä enää oman itseni."

-- "Vanno!"

Ludovik XI otti vanhan huopahattunsa ja pitäen sitä toisella kädellä
kamiinin yli, hän toisella osoitti Embrunilaisen Neitsy Maarian kuvaa.

Villon lausui vaaditun valan.

-- "Vanno vielä", kuningas jatkoi, "vanno että pidät ominasi
kaikki minun vastaiset riitani ja olet aina valmis vastustamaan,
sortamaan, vainoomaan ketä tahansa minun nykyisistä ja tulevista
vihamiehistäni ... sanalla sanoen, koko maailmaa paitsi minua itseäni!"

Villon veti kätensä pois, raapi korvansa ta'ustaa ja vastasi:

-- "Yksi ainoa ihminen löytyy, jota en tahtoisi lukuun ottaa, sire."

-- "Kuinka? Mikä ihminen?"

-- "Eräs nainen."

-- "Mikä nainen?"

-- "Se on minun salaisuuteni."

-- "Ja sinä epäät sen minulle ilmoittaa, -- minulle, kuninkaallesi?"

-- "Sire, minä pyydän teitä, antakaa sen olla! Se oli vaan hento
kukkainen eloni kuivalla kankaalla, jota en edes poimia tohtinut; tähti
elämäni yössä, kallis haava sydämmessäni. Älkää sitä koskeko! se vuotaa
vielä verta ja voisi aueta uudelleen. Muutoin se on yksi noita puhtaita
näkyjä, joita vasta taivaassa tapaamme ... ja sinne minäkin toivon."

Näin puhuessaan runoilija oli muodoltaan ikäänkuin kirkastunut. Ylevä
surumielisyys kuvasteli hänen kasvoillansa; hänen suuret, avonaiset
silmänsä säihkyivät omituisella valolla. Hänen huulensa, täynnä
hellyyttä, näyttivät hymyilevän tuolle salaiselle nä'ylle, jonka hänen
sydämmensä oli esiin loihtinut.

Ludovik XI mietti hetken. Sitten, ikäänkuin ymmärtäen häntä, hän
lausui:

-- "Joku nuoruuden muisto. No vähät tuosta! Tämä ehto jo itsessään
todistaa valasi luotettavuuden. Minä suon sinulle kernaasti oikeuden
vallita yksin tuota pientä, hämärää soppea omassa itsessäsi. Vaan
kaikki muu kuuluu minulle. Muista se."

-- "Sovittu asia, sire ... ja kiitoksia vaan. Työhön nyt! Minä halajan
pudistaa päältäni tämän vanhan ja velton runoilijan, jona juuri äsken
vielä olin, että minusta voisi tulla harras palvelija, kelpo
lähettiläs, hyvä Ranskalainen, niinkuin tahdon olla ja vastedes aina
olen oleva. Sanokaa minulle nyt kuinka, mitä tietä minun tulee astua
taistelukentälle?"

-- "Tätä tietä", Ludovik XI vastasi viitaten akkunaan.

-- "Se käy kuin itsestään", runoilija ilvehti. "Vaan sehän näyttää
siltä kuin pakenisin pahan työn tehtyäni."

-- "Aivan niin. Minäpä huudan vielä apuakin, julistaen sinut
karkuriksi."

-- "Vaan sitten nuolia ja kuulia rupee päälleni satamaan..."

-- "Se on sinun asiasi. Joko tämä koetus sinua hämmästyttää?"

-- "Ei vähääkään, sire. Ja todistukseksi... Jumalan haltuun!"

Villon riensi jo akkunaa kohden. Kuningas pidätti hänet.

-- "Muista", hän sanoi, "että kaikkien rautasormuksen kantajain täytyy
kuolemaa katsoa silmiin, sillä muutoin he minun pettävät. Eräs tietäjä
on sen lukenut tähdistä. Pait sitä, en tahdo, että epäillään sinua
minun lähettämäksi. Ymmärrätkö?"

-- "Vallan, sire. Tämä kylpy, jos kohta vähän kylmäkin, minut
puhdistaa. Se on kuin toinen kaste. Maankulkija Villon on kuollut.
Villon on uusi ihminen! Tie auki Haamu-Villon'ille! Lopuksi vaan, koska
minulle on varsin tärkeätä päästä kunnialla pakoon ja Teidän
Majesteettinne siten saa vielä paremman perusteen syytökselleen ...
suonette minun varastaa vaippanne... Hyvästi, sire, voidaan hyvin!"

Vastausta odottamatta, Villon siirsi syrjään toisen akkunaverhoista.
Yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän särki lasin; ja kohta sen jälkeen
kuului hänen ruumiinsa raskas putoaminen virtaan.

Kuningas meni katsomaan. Kuu valoi hopeitaan Loire'n pinnalle. Pää
kohosi vedestä. Vähän matkaa toisaalla vaippa uiskenteli sen pinnalla.

"Minä aavistan", hän mumisi ... "tämä on nerokas toveri ... ja voinpa,
tänä iltana, sammuttaa lamppuni. Totta Jumaliste! olen löytänyt
miehen!"

Ja kiiruhtaen kamarinsa ovelle hän alkoi huutaa:

-- "Apua! auttakaa! Tuo konna karkasi vaippani kanssa. Joutsille!
pyssyille! Ampukaa häntä ... tappakaa!"

Nuolet ja luodit heti kiitivät yön pimeässä, hyppien aaltoja pitkin.

Sen jälkeen Tristan l'Hermite, astuen herransa viereen sanoi:

-- "Eikö pitäisi laskea veneet vesille ja ajaa häntä takaa, saadaksemme
ainakin..."

-- "Joutavia", kuningas keskeytti. "Me ruokimme liiankin paljon
kaarneita, nyt on kalojen vuoro... Menköön kukin omaa tietänsä!"

Ja, hykertäen käsiänsä, hän palasi kamariinsa.



V.

Metsässä.


Niinkuin lukija jo on arvannut, ammuttiin vaippa repaleiksi, vaan
runoilija pääsi eheänä rantaan.

Seutu oli suomaata. Siellä täällä joku poppeli ja pajupensas; vähän
kauempana, hiljalleen kohoavia, paikoin pensastuneita ruohokenttiä;
ta'impana, näköpiirin äärellä, suuria puita ja niiden keskellä
käsipuut.

Käsipuista aina voi päättää jonkun tien siitä käyvän: tie, jonka
runoilija täällä tapasi, poikkesi muutaman askeleen päästä tiheään
metsään.

Jo ensi puista alkaen täydellinen pimeys, paitsi vähäistä aukkoa, josta
pieni tähtönen tuikki.

Runoilija lausui sille juhlallisen tervehdyksen:

-- "Ole minun ohjaajani ja näytä minulle oikea tie. Ken tietää? ehkä
vielä on mahdollista minun sinulle kunniaa tuottaa. Vaan nythän jo
katosit. Minä astun taas yön pimeään, Tenaroon, kuin muinoin toverini
Orphey, mennessään etsimään neiti Eyrydikeä... Voi! ei mikään Eyrydike
minua vartoo ... vaan voishan kolmekitainen Kerbero minua purra ...
siis varovasti!"

Hän tuskin oli ehtinyt lopettaa, niin jalkansa kompastuivat tien yli
vedettyyn köyteen ja hän kaatui koreasti keskelle tietä.

Kaksi kättä tarttui hänen kurkkuunsa, ja ääni sanoi:

-- "Suokaa anteeksi, matkamies ... minun tekisi mieleni vaihettaa
kanssanne vaatteita, etenkin jos joku ecu sattuisi taskuissanne
olemaan."

-- "Tuhannen sarvipäätä!" Villon huudahti; "se on Martti
Troussecaille!"

Tästä lempi-kirouksesta hänet Troussecaille oitis tunsi.

-- "François ystäväni! Eiväthän siis saaneetkaan sinua kiinni? Ethän
olekkaan kuollut?"

-- "Etkä sinäkään, päävaras, sen verran kuin minä voin päättää? Juuri
kaunis toimitus sinulla tässä!"

-- "Oikein nuhteita! Sinäkö se todella olet? ... kuinpa ei vaan olisi
haamusi?"

Troussecaille iski tulta. Muutama kipinä säihkyi pimeässä ja salli
ystävien hetken katsella toisiansa.

Kun sitten pimeä taas oli palannut entistä synkempänä, eräs
liikutuksesta vapiseva ääni huudahti:

-- "Se on hän! se on Villon! Hän on hengissä! Hän on pelastettu!...
Vetäkööt nyt Troussecaille'n hirteen, hän kuolee tytyväisnä."

Ja runoilija tunsi kahden karkean huulen koskevan hänen poskiansa.

Pari lämmintä, rehellistä kyyneltä jäi niihin.

Itsekin puolestaan liikutettuna, hän vastasi:

-- "Martti parkani! Oohoo sentään! sinä siis todellakin minua
rakastat?"

-- "Epäilitkö sitä?"

-- "En. Vaan minä olen ylen onnellinen, saatuani siitä tämän uuden
osoitteen. Sinä olet myös oleva onnellinen vuorostasi. Vaan kerroppa
minulle, millä pirun tavalla sinäkin pakoon pääsit."

-- "Kun sinä itse käpälämäkeen olit juossut, seurasi hetken hämmennys.
Minä käytin sitä väljentääkseni hamppunuoraa kaulani ympäriltä ja
pakenin, kepeänä kuin sarvas, metsään. Hui, hai! kuinka jälkeeni
juostiin! Vaan minä, sukkela kuin orava, kiipesin muutamaan tammeen ja
kyykistyin vahvimman oksan ta'a. Verikoirat juoksevat alitse minua
huomaamatta. Varoksi olin kaksi pitkää tuntia liikkumatta. Hyvin
tukalaa on näin istua orrella. Vihdoin tulin alas ja tiheään viidakkoon
hukkuivat jälkeni niin hyvin, että piru itse olisi niitä saanut turhaan
vainuta. Tiedäthän, että salametsästys on elämäni runollinen puoli. En
olisi niin vanha kettu, kuin olen, jos sellaisessa metsässä minun
kiinni olisivat saaneet."

Ja Troussecaille nauroi sydämmen pohjasta.

-- "Hyvä vaan", Villon sanoi; "entä ruoka ... ja yösija?"

-- "Totta on, että kärsin nälkää aikalailla. Vieläpä kovaa janoakin,
eikä suinkaan liikaa lämmintä. Aloin kuljeksia ylöskannolla tarpeitteni
tydyttämiseksi. Ensimäinen vastaantulija: muutama aasi. Nousin kohta
sen selkään, iskin virkkua vitsalla, ja pidin varmana, että se veisi
mun isäntänsä asunnolle. On kuitenkin omituista kuinka aasit ovat
järkeviä! Kun se jonkun aikaa oli hönkötänyt se saapui aukealle
paikalle, jonka keskellä suuri valkea leimusi. Tämän iloisen nuotion
päällä kattila; kattilaa hoitamassa kaksi nokikolaria, jotka puhelivat.
Niiden välillä suuri pullo, epäilemättä viiniä täynnä. Ilmassa ihania
lihasopan höyryjä."

-- "Mikä onnenpotkaus!" Villon huudahti; "aasi toi sinun juuri paraasen
aikaan..."

-- "Suden suuhun!" Troussecaille liitti. "Toinen koloreista sanoi
toiselle: 'mistähän löytäisimme tuon karkulaisen, jonka päältä tuomari
meille antaisi kulta-ecu'n?' Hinta oli hengestäni luvattu. Minä hiivin
tieheni ilman mitään vaatimuksia."

-- "Ja sitten?"

-- "Tulin tänne. Niinkuin tiedät, kannan myötäni kaikki rosvon
tarvekalut. Seutu näytti soveliaalta ansojen virittämiseen. Sinä,
François ystäväni, kaaduit köyteen... Ja maltas! Täällä on juuri toinen
uhri, tuo nelijalkainen, joka rientää ansaan ... hip!..."

Koriseva huudahdus kuului; sitten jonkun eläimen kaatuminen
kellastuneiden lehtien päälle. Troussecaille katosi hetkeksi ja tuli
takaisin, kainalossa upea jänis, jolta hän katkaisi kaulan.

Villon oli noussut pystyyn.

-- "Menkäämme sitä paistamaan noiden kolarien tulelle," hän sanoi.

-- "Uneksitko?" hänen toverinsa huudahti. "Entä luvattu palkinto, jos
minun kiinni saavat?"

-- "Älä ole milläskään, näytä vaan tietä. Luota minuun."

-- "Sokea hullu! Annahan minun toki valita meille kaksi vikevää sauvaa
täältä pensastosta. Ei tiedä mitä voi tapahtua."

Noin puolen tunnin kuluttua molemmat yökuljeksijamme saapuivat
aukeamalle.

Martti ystävä tahtoi pysähtyä; François ystävä jatkoi suoraa tietä
molempain kolarien luo.

-- "Toverit", hän näille sanoi, ottaen esiin järjestänsä muutamia
kultarahoja, joita kantoi kukkarossaan, "toverit, te haluatte
seuralaiseni päätä, josta saisitte kulta-ecu'n. Tässä on niitä kaksi,
jos olette vaiti. Vieläpä kolmas, jos suostutte meidän kanssa vaatteita
vaihtaan. Vihdoin neljäskin, jos suotte meille sijaa valkeanne ääressä,
osallisuutta kattilaan, osallisuutta viinipulloon... Ehdot sitä
edullisemmat teille, koska meillä on paistia tarjota. Troussecaille,
astuppas esiin saaliinesi."

Silmäyksiä vaihdettuansa, molemmat kolarit suostuivat yhteen ääneen.

Kullan kiilto, välkkyen tulen hohteessa, heidät oli soaissut; vaan
etenkin Troussecaille oli niin hämillään, ett'ei tointuakkaan tahtonut.

-- "Kultaa!" hän jupisi vallan ihmeissään; "sinulla, François Villon,
sinullako kultaa!"

-- "Vait!" Villon keskeytti. "Pistä jänis vartaasen, sillä välin kuin
minä menen vaatteita vaihtamaan. Pian nyt!"

Hän oli valinnut kolareista suuremman ja meni sen kanssa majaan; hetken
kuluttua hän tuli takaisin, ei vaan vaatteiltaan, mutta vieläpä
kasvoiltaankin ihan mustana.

-- "Eläköön!" Troussecaille huudahti. "Enhän sinua tunteakaan tahtonut.
Nyt on siis minun vuoroni. Sinä saat paistia kääntää."

Kun toinenkin muuttuminen oli samoin suoritettu, molemmat
seikkailijamme istuivat juhla-aterialle, kuitenkin sauvat varalla ja
isäntiään yhä silmällä pitäen.

Ei mikään oikeuttanut näin ylelliseen varovaisuuteen. Kolarit olivat
iki-ihastuneet; soppa kattilassa oikein taivaallista.

Viimeinen pala suussa, Troussecaille huudahti:

-- "Ohhoh! En jaksa enää. Antakaa tänne viinipullo. Täytyy olla viiniä,
kun tahtoo juopua!"

-- "Martti ystäväni", Villon vakaasti lausui, "vapaiden ateriain aika
on mennyt. Nykyään sekä maksetaan, että pysytään selväpäisnä."

-- "Taikka!"

-- "Oma ehtosi, veli kulta: juo viisaasti ja varovasti tällä kertaa, ja
te'e vast'edes samoin kaikissa tiloissa."

-- "Sopii koettaa. Ennen oli tuuli johtajani; tästä päivästä sinä minua
johdat. Vaan suvainnethan toki selittää..."

-- "Myöhemmin; kun jänis on syöty."

Jänis meni makoiseen suuhun, hartaan hiljaisuuden vallitessa. Kun
vihdoin Troussecaille'n ruokahalu oli tydytetty, mutta uteliaisuus yhä
vireillä, hän sanoi Villon'ille:

-- "Mestari, lupasittehan jotakin?"

-- "Mitä sitten?"

-- "Kun jänis on syöty, sanoitte."

-- "Niin oikein, nyt muistan."

-- "No niin! jänis on mennyt..."

-- "Me te'emme samoin. Matkaan nyt!"

Ensimäinen puoli tuntia vieri ja sen kuluessa karkulaisemme astuivat
tavallista vinhempää, katsoen tuon tuostakin taaksensa vielä paremmaksi
vakuudeksi, ett'ei heitä seurattaisi ja ett'ei siis heidän tietänsä
kukaan voisi ilmiantaa.

Kun tämä pelko oli poistunut, heidän käyntinsä vähitellen itsestään
hiljeni.

-- "Mestari", Troussecaille kysyi, "saanko tietää minne kohden matkamme
kulkee, ei muun vuoksi, kuin löytääkseni sen johdosta oikean suunnan."

-- "Niinkuin näet, itää kohden. Meidän tulee kiiruimman kautta saapua
johonkin Ludovik XI asettamaan postipaikkaan."

-- "Siinä tapauksessa on parasta kääntyä oikealle ja pyrkiä Burgundin
valtatielle."

-- "Burgundi!... Aivan oikein, meidän täytyy sen läpi kulkea ... ja se
ei suinkaan ole hauskin osa toimestamme."

-- "Vai niin! näyttää siltä kuin Burgundilaiset eivät olisi
ystäviämme."

Säälivällä hymyllä Villon katseli Troussecaille'a ja laskien kätensä
tämän olkapäälle hän sanoi:

-- "Martti ystäväni, sinun luottava alamaisuutesi todella ansaitsee,
ett'en sinua kohtaan enää ole umpimielinen. Me olemme kahden. On aika
vihdoinkin ilmoittaa..."

-- "Vihdoinkin..."

-- "Ett'en mitään voi sinulle ilmoittaa."

Troussecaille näytti vähän närkästyneeltä. Villon kiiruhti lisäämään:

-- "Mieleni on paha, ystäväni. Mutta olen vannonut. Yksi sana, yksi
ainoa vaan hentomaisesta kohteliaisuudesta lausuttu, hävittäisi kohta
tämän ihmeellisen onnen, jonka osamieheksi sinut olen tehnyt hartaasta
sydämmestä. Muista Lothin vaimoa! Kavahda itseäsi jotain kysymästä, älä
käännä päätäsi, tai molemmat heti paikalla muutumme suolapatsaiksi."

-- "Siinäkö kaikki?"

-- "Ainakin pää-asia. Meillä on kaikesta päättäen oleva paljon
seikkailemista. Sinä rakastat semmoista. Tarvitaan rohkeutta. Onko
sinulla sitä?"

-- "Toivoakseni."

-- "Ennen kaikkia ja yli kaiken", Villon jatkoi, "tulee pysyä
rehellisenä."

-- "Se on vaikeampi. Vaan tosiaankin, ehkä en olekkaan niin tuiki
turmeltunut. Löytö-lapsena minun ottivat yökulkijaimet ja kananvarkaat,
ja niiden koulussa, eläen niinkuin nekin linnun liimalla ja
vihellyksillä, kasvoin siksi mikä olen, aivan yhtä luonnollisesti kuin
muista tulee ruoka-kauppiaita ja täysiä virkaherroja. Jos kuitenkin
totta puhun, on minulla iloinen kuljeksija-luonne, mutta syvimmässä
pohjukassaan sydämmeni vihaa kaikkea vääryyttä ... ja, ken tietää? ehkä
se hyvinkin helpolla vielä muuttuu rehelliseksi. Itse sen ainakin
soisin. Ja voisinpa sitä melkein ta'atakkin, jos olisin varma, ett'ei
minun enää tarvitse asua Taivas-alan ravintolassa, että saan käyttää
säädyllisempiä jalkineita sekä murkinoida melkein joka päivä... Ja
siinä se rehellisyys kenties onkin. Voitko minulle näitä luvata."

-- "Voin", runoilija vastasi, "ja tahdon sen, paremmaksi vakuudeksi
todistaakkin. Iske tulta; tuossa on kaatunut puu ja kuivia lehtiä."

Välähdys vaan, niin Troussecaille oli valkean virittänyt.

-- "Katsoppas!" Villon lausui.

Hän piti kädessä vyönsä, ja avaten kukkaronsa, joka siitä rippui, hän
antoi siinä olevan kullan kilistä ja kiiltää. Sitten hän hymyten,
leikillisellä äänellä jatkoi:

-- "Kun kukkaro on tyhjä, se tulee kuin loihtimalla taasen täyteen.
Mutta mikä sinun on? Olethan kylmä ja äänetön tämän kultavirran
äyräällä."

Ja todellakin, Troussecaille ei näyttänyt mitään iloa, ei vähintäkään
ihastusta. Päin-vastoin, joku vastenmielisyys loisti hänen silmistänsä.

-- "François ystäväni", hän vihdoin lausui. "Miks'et tätä aarrettakin
minulta salannut? Näyttää nyt siltä kuin sinua seuraisin kultasi
vuoksi. En tahdo siitä mitään, enempää kuin salaisuuksistasi. En niin
mitään! Köyhyys ja tiedottomuus on oleva minun osani. Kaikki ilmaiseksi
ja ystävyyden vuoksi! -- se on lempilauseeni. Voinpa vielä sanoa
senkin: tämä samoominen tuntemattomille aloille, se juuri on minun
toimeni. Astu sinä vaan edellä, minä seuraan uskollisena toverina,
palvelijana, koirana."

-- "Et millään!" Villon huudahti hänelle ojentaen molemmat kätensä, "et
millään! kallis seuraajani, ystäväni, veljeni!"

Ja niin lähtivät astumaan metsän halki.

Päivän koitossa molemmat seikkailijamme saapuivat sen toiseen päähän.

Taivaan rannalla, jonkun matkan päässä olevalla mäellä törröitti vahva
linna, jonka mustat piirteet kuvautuivat aamusumun harmaata pohjaa
vastaan.

Yht'äkkiä hevonen siitä lähti, juosten täyttä laukkaa.

Hevosen selässä eräs amazoni, eräs nainen.

Jäljessä, ikäänkuin tätä takaa-ajamassa, kaksi ratsumiestä, kaksi
ritaria.

Molemmat tuttavamme alkoivat näitä tarkastaa, ja kätkeytyivät erään
tammen ta'a.

Amazoni ehti pian heidän kohdallensa.

Hänet nähdessään Villon'in väriseviltä huulilta pääsi tuskan ja ilon
huudahdus:

-- "Hän! ... oi Jumala! ... se on hän!"

Ja niin kiihtynyt oli hänen mielensä, että ilman Troussecaille'n apua
hän olisi kaatunut tielle.

Takaa-ajettu nainen heidät silloin huomasi kumpaisenkin.

-- "Keitä ikänä lienette", hän heille kohta huusi, "pelastakaa,
suojelkaa minua!"

Runoilija jo säihkyvin silmin syöksi eteenpäin. Mutta hänen kumppaninsa
pidätti häntä käsivarresta ja sanoi:

-- "Maltas, minulla on tuuma ... ja luullakseni hyvä."



VI.

Ensimäiset seikkailut.


Martti Troussecaille'n tuuma tarkoitti köyttä.

Sitä samaa köyttä, jonka avulla hän edellisenä iltana, metsän toisessa
päässä oli kaatanut François Villon'in ihan keskelle tietä.

-- "Ymmärrätkö?" hän tälle puhui innokkaasti, "mikä on kerran
onnistunut, voi onnistua kahdesti... Pidäs tästä päästä... Minä, toinen
pää hampaissa, ryömin tien poikki. Kuinpa ei vaan ritarit meitä
huomaisi!"

Samassa Troussecaille jo heittäytyi maahan ja hiipi notkeana ruohossa,
joka onneksi oli kyllin pitkää peittääkseen hänen kulkuansa.

Hän saapui pian toiselle puolen ja siellä heti kääntyen sanoi
amazonille:

-- "Rouva, paetkaa vaan yhä. Kyllä minä ansani puolesta vastaan."

Samassa kätkeytyen pensaiden alle, samoin kuin Villon toisella puolen
tietä, hän viittasi tätä laskemaan köyttä maan tasalle, mutta pitämään
siitä lujasti kiinni.

Nyt oli aika. Molemmat ritarit jo lähenivät tien käänteessä.
Troussecaille antoi merkin, köysi nousi ylös ja tuli äkkiä jänteesen.

Ensimäinen hevonen kaatui nurin niskoin, heittäen miehensä pari
askelelta eteenpäin.

Samoin kävi toisen ritarin ja myös toisen hevosen.

Nopeammin kuin villikissa syöksee saaliinsa niskaan, Troussecaille ja
Villon karkasivat kaatuneiden vihollistensa päälle.

-- "Sitokaamme ne varmuuden vuoksi", lausui entinen maankulkija, "minä
puolestani sitä lajia hyvin osaan ... ja, niinkuin olet voinut huomata,
köyteni kyllä pitävät."

Muutama käden-liike, niin molemmat voitetut olivat muuttuneet
mumioiksi.

Kun he sitten alkoivat apua huutaa, Troussecaille sanoi:

-- "Kas vaan! Heti kourallinen sammalia molempien vankiemme suuhun!"

Hätähätää he saatiin vaikenemaan ja vieritettiin metsään.

Heti, kun tämä työ oli tehty, runoilija juoksi amazonin luo, joka oli
seisahtunut ja katseli vainoojainsa kohtaloa.

Mies ja nainen seisoivat siis silmä silmää vastaan ja katselivat hetken
toisiansa äänettöminä.

Mies hehkuvana, melkein lumottuna, tuntemattomana noissa vaatteissa,
tuolla kolarimuodollaan; nainen, vielä peloissaan, vähitellen
rauhoittuen, ylevän kauniina, otsallaan purppurapuna, jonka kiireinen
kulku oli luonut, kasvoillaan tuskan pilvet, joiden välitse hänen
hymynsä jo alkoi loistaa.

Hän oli vielä nuori nainen, täynnä suloa ja viehätystä. Hänen loistavan
ruskeat hiuksensa valuivat ta'a-päin pitkissä puolihajonneissa
palmikoissa kalliin, mustan, samettisen päähineen alta. Sama suru-väri
löytyi kaikissa hänen vaatteuksensa osissa, ja teki, että ihon
ihmeteltävä valkeus ja vartalon soreus vielä selvemmin tuli näkyviin.
Kasvojen juonteet, jos kohta hienot, todistivat jonkunlaista
mielenlujuutta. Hänen suurista tummansinisistä silmistään loisti
yht'aikaa voimakas itsetunto ja ääretön sulo. Sopi jo ensi silmäyksestä
päättää, että hän oli saanut paljon kärsiä ja paljon anteeksi antaa.
Koeteltu sydän, uljas sielu. Jotakin surumielistä ja samalla uskaliasta
koko hänen olossansa. Ulkonäkö täynnä jaloutta, mutta ennen kaikkea ja
yli kaiken täynnä hyvyyttä.

-- "Kunnon mies!" hän lausui, "te olette pelastanut enemmän kuin
henkeni. Näyttäkää minulle tie Orleans'iin, niin te'ette vieläkin
enemmän."

Näin puhuen, hän irroitti vyöstä kukkaronsa ja aikoi heittää sen
vale-kolarille.

Vaan tämä, viittauksilla häntä pidättäen, vastasi:

-- "Jalo nainen, säästäkää tämä palkinto jollekin toiselle. Se, joka
teille puhuu, ei suinkaan ole, mikä hän näyttää olevan. Kerran ennen jo
sattumus hänet toi teidän tiellenne. Hän on harras, uskollinen
palvelija... En uskalla sanoa: vanha ystävä."

Tämän äänen ensi heläyksistä amazoni jo säpsähti. Kun tuntematon
herkesi puhumasta, hän vielä muutaman sekunnin näytti kuuntelevan,
ikäänkuin jonkin hämärän muiston etäistä kaikua.

-- "Niin", hän vihdoin puheli ... "aivan niin ... minusta tuntuu ...
vaan miksi minulta noin salaatte kasvonne? Mainitkaa minulle nimenne!"

-- "Nimeni!" runoilija katkerasti kertoi, "todellinen nimeni,
sitä ette milloinkaan ole tienneet ... sitä ette milloinkaan saa
tietää. Muotoni ... se teitä nyt peloittaa. Älkää koettako sitä arvata.
Se vaan tietäkää, että sydän, joka sykkii tämän kuoren alla, on
kokonaan teidän; että se ilolla teidän edestänne vuodattaisi verensä
viimeiseen pisaraan asti. Mutta älkäämme ajatelko muuta kuin teidän
pelastustanne... Tästä menee tie Orleans'iin. Kuningas pysähtyi sinne
eilen illalla. Epäilemättä häneltä aiotte pyytää apua ja suojelusta,
rouva herttuatar."

-- "Mutta", amazoni huomautti yhä enemmin hämillään, "tiedättehän siis
senkin, mikä vaara minua uhkaa, ja mikä on nykyinen nimeni?"

-- "Ennen Renato kuninkaan tytär, nykyään Ferri'n Vaudemont'in kreivin
leski, Lothringin herttuatar. Jos suvaitsette, seuraan teitä
saattojoukon sijasta metsän toiseen päähän ... kuitenkin vaan etäältä,
ja sillä nöyrällä pyynnöllä, ett'emme sanaakaan enää vaihda, ja ett'ei
ainoakaan teidän silmäyksenne minun puoleeni enää laskeu. Aika joutuu;
rientäkää!"

-- "Tulkaa", nainen vastasi.

Ja, kiihoittaen hevostansa hiljaiseen juoksuun, hän lähti liikkeelle,
mietteisin vaipuneena.

François Villon seisoi vielä paikallaan liikkumatonna, häntä silmillään
seuraten, polvet puolittain notkussa, kädet ristissä, niinkuin
rukouksissa, niinkuin haltioissaan oleva.

Kaksi kyyneltä vierähti silmistä hänen käsilleen, ja herätti hänet.

Hän kääntyi nyt astumaan toverinsa luo, huusi tälle kiireesti kaukaa
jonkun sanan, hyppäsi hevosen selkään ja kiirehti pakenevan jälkeen.

Vaan juuri kun oli tämän saavuttamaisillaan, hän äkkiä seisahtui ja
pysyi muutaman askeleen taaempana.

Nainen myös hiljensi kulkuansa, pää puolittain olkapään yli
käännettynä.

-- "Täyttä nelistä!" runoilija huusi; "teillä voi olla muitakin
vaincojia, madame. Antakaa mennä!"

Herttuatar seurasi tätä viisasta neuvoa. Molemmat hevoset kiitivät
tuulen nopeudella metsän läpi, aina yhtä kaukana toisistansa.

Metsän rinteellä amazoni vähän pysähtyi, ja, tähystäen silmillään
taivaanrantaa, lausui tämän ainoan sanan:

-- "Orleans?"

Ratsumies tuli paikalle. Kädellä osoittaen pohjaa kohti, hän vastasi:

-- "Tuohon suuntaan. Näin kovaa kulkien, olette siellä tunnin
kuluttua."

-- "Sitten", herttuatar sanoi, "on tarpeetonta saattaa minua
kauemmaksi. Vielä kerran, kiitoksia! ... hyvästi..."

-- "Minä otan tämän luvan sitä suuremmalla ilolla vastaan", Villon
vastasi, "koska te'en teille suuremman hyödyn tuolla alhaalla. Tätä
tietä pitkin ei ainakaan kukaan teitä seuraa. Ei kukaan ... niinkauan
kuin minä elän!"

Näiden sanojen lausunnossa oli jotakin niin innokasta, niin hehkuvan
ritarillista, että se näytti pakolaiseen syvästi koskevan.

-- "Vielä viimeisen kerran, saanko tietää nimenne?" hän kysyi.

-- "Nimeni on Alttiiksi-antamus", runoilija vastasi.

-- "Suokoon Jumala", nainen hiljaa lisäsi, "että voisin itseäni jonakin
päivänä kutsua Muistoksi! Sitä varroten, kuka ikänä lienette, Anjou'n
Jolanda teille ojentaa kätensä."

Runoilija sitä tuskin tohti huulillaan koskea. Sitten, tukahuttaen
hurjan riemun huutoa, hän kääntyi ja katosi ensimäisenä paikalta, niin
nopeaan kuin hevonen suinkin pääsi.

Kun hän läheni sitä paikkaa, johon Troussecaille'n oli jättänyt, tämä
juoksi häntä vastaan, kovasti huutaen:

-- "Riennä! riennä! Toinen vangeistamme on karannut. Me saamme pian
tekemistä linnan koko väestön kanssa! Ja maltas! aivan oikein, tuolla
alhaalla, katsoppas!"

Noin parikymmentä ratsumiestä lähti linnasta ja ratsasti mäkeä alas
mitä uhkaavimmilla liikkeillä.

Etupäässä ritari, epäilemättä sama, joka oli Troussecaille'n hoidosta
päässyt karkuun.

Vähääkään vaalenematta, kun hän tämän havaitsi, Villon päin vastoin
näytti ihastuneelta.

-- "Taistelua!" hän huudahti. "Martti ystäväni, ratsasta sinä toisella
hevosella ja ota eteesi satulaan sotanuija, yhtäläinen kuin tämä tässä,
joka juuri sopivaan aikaan sattui käteeni. Täytyy karata heidän
päällensä tai olemme kuoleman omat. Siis uljaasti vaan! oletko valmis?"

Sitten hän puhui itsekseen:

-- "Hänen täytyy jo olla hyvässä turvassa. Ei enää vaaraa hänellä ...
mutta nämä ovat hänen vainoojiansa ... eteenpäin!"

-- "Eteenpäin!" Troussecaille kertoi heiluttaen vielä hirveämpää
asetta, kuin hänen toverillansa olikaan.

He lähtivät molemmat täyttä karkua eteenpäin ja kiitivät salaman
nopeudella ryntääjäin päälle, jotka hyvin hämmästyivät nähdessänsä,
että heidän itsensä päälle rynnättiin.

Ensi iskulla Villon hakkasi pään johtajalta; sitten hän karkasi joukon
päälle, iskien oikealle, vasemmalle, vähän joka taholle. Troussecaille
seurasi häntä, säästämättä hänkään asettansa. Molemmat näin kiitivät
eteenpäin, raivoten, riehuen kuin tuuliaispäät. Eloon jääneet luulivat
varmaan heidän olevan kaksi pirua ihmishaamussa, kaksi mustaa pirua.

Kuitenkin nämä, niinpian kuin ehtivät tointua ensi hämmästyksestään,
alkoivat huomata asemansa. Heitä noin viisi-toista vielä, ja kaksi
vastustajaa vaan! Olihan liian häpeällistä pitää sellaista tappiota
hyvänänsä!

Lisäksi toinenkin ritareista sai köytensä auki. Hän riensi avuksi vihan
vimmassa. Nähdessään kuolleet ja haavoitetut, hänen vihansa muuttui
raivoksi. Hän tahtoi kostaa, ja, hypäten lähimmän hevosen selkään, hän
otti vuorostaan johtaakseen tätä joukkoa, joka nyt, kiihoitettuna hänen
huudoiltansa, kokonaisuudessaan syöksi pakenevien niskaan.

Nämä jo olivat hyvän matkaa edellä; mutta siitä tavasta, jolla nuo
toiset heitä ahdistivat, oli helppo ymmärtää, että voittohuudon piankin
piti kaikua.

-- "François ystäväni", Martti ystävä sanoi, "ne voittavat alaa. Joku
minuutti vielä, niin ovat jo kintereillämme."

-- "Anna mennä vaan!" Villon vastasi; "minä luotan hyvään onneeni."

-- "Minä samoin. Mutta sanoppas, huomasitko minua? Onhan minulla
rohkeutta. Piru vieköön! hevoseni kompastuu."

Kun Troussecaille taas oli ratsailla, tie äkkiä kääntyi.

Kaupunki, siihen asti metsän peittämä, tuli näkyviin.

Heidän täytyi kulkea sen läpi, tai sitä välttääkseen uskaliaasti ruveta
suureen kiertoon.

Tämän johtopäätöksen Villon heti paikalla teki.

Troussecaille'n vastaus oli:

-- "Seurataan oikeanpuolista tietä. Se on epäilemättä paras."

-- "Niin, mutta vielä nopeammin, jos mahdollista. Minulla on nyt
vuorostani jotakin mielessä."

Ja Villon ajaa karahutti ensimäisenä kaupungin portista sisään, johon
kohta sen jälkeen myös Troussecaille katosi.

Viittä minuuttia ei vielä ollut kulunut, niin takaa-ajajat vuorostaan
tulivat paikalle, ajoivat täyttä karkua nosto-sillalle ja tunkivat
ukkosen jyrinällä porttiholviin.

Ensimäisen talon portilla Villon oli huomannut pitkän miehen puolittain
sotilaan, puolittain porvarin puvussa.

-- "Hohoi! ystävä! kuka täällä postitalon isäntä on?"

-- "Minä itse."

-- "Ja kuka on tämän portin vartija?"

-- "Minä myös."

-- "Ahaa! olette kumpaakin; hyvä vaan! Antakaa sitten kiiruimman kautta
sulkea tämä portti ja tuokaa samalla tallista kaksi parasta
hevostanne."

-- "Mutta, mitä vasten?"

Runoilija keskeytti hänet, asettaen rautasormuksen liljoinensa hänen
nenänsä eteen.

Tämän nähdessään postitalon isäntä, jo melkein vaaleana pelosta,
kumarsi nöyrästi.

-- "Kuninkaan toveri!" Villon sanoi. "Totelkaa!"

-- "Totelkaa", Troussecaille kertoi yhtä kopeasti, vaikk'ei asiasta
mitään ymmärtänyt. Se oli hänen osansa..

-- "Meitä ajetaan takaa. Siis! joutukaa!" runoilija komensi. Heti
paikalla rautasuojus putosi; portti sulkeutui kuin loihtimalla.

Samalla kuin isäntä hyöri tämän ensimäisen käskyn toimeen-panossa, hän
oli antanut kutsua tallirenkinsä.

Kaksi hätähätää satuloitua rotevaa hevosta tuotiin kohta esille.

Mitä suurimmalla kiireellä molemmat kumppanukset astuivat alas
ratsuiltaan, joivat lasin viiniä ja istuivat jälleen satulaan.

Takaa-ajajat jo melusivat portin ulkopuolella, joka äkkiarvaamatta oli
heiltä sulkeutunut.

-- "Ne ovat kuninkaan vihollisia", Villon sanoi, "aukaiskaa niille
vasta puolen tunnin päästä ja sanokaa, keitä me olemme. Eteenpäin!"

Puolen tuntia myöhemmin, hän pidätti hevostaan sanoen:

-- "Minusta tuntuu, kuin voisimme vähän levähtää. Mitä arvelet tästä
ensimäisestä reipastuksesta, Martti ystävä?"

-- "Minä aattelen, François ystävä, että sinä olet salannut minulta
nimesi ja asemasi. Sinä et olekkaan runoilija Villon, vaan loihtija
Parapharagaramus, ja kannat semmoisena sormessasi sormusta, joka saa
ihmeitä aikaan."

-- "Eikö nämä ihmeet saa sinun uteliaisuuttasi vireille?"

-- "Ei vähääkään. Minä mukaudun suostumuksiimme: tiedottomuus,
salaperäisyys! Yksi ainoa kohta minua huolettaa."

-- "Mikä sitten?"

-- "Koska syömme suurusta?"

-- "Ensi postipaikassa ... hätäisesti."

-- "Hiisi olkoon!"

-- "Mutta ehtoolla, Gien'issä, hyvä illallinen, hyvä vuode ... ja
vaatteiden muutto. Puh! kurkkuni on nokea täynnä."

-- "Olkoon! minä haen jonkun rehellisen vaatekauppiaan, jonka luona
voimme pukeuda ylhäisiksi herroiksi."

-- "Ei ollenkaan! kauppiaan puku on saatavana jonkun lähi-kaupungin
torilla. Se on meidän virkamme vastaiseksi. Olkoon se sanottu siksi kun
toisin käsken."



VII.

Vaatekauppias ja kaksi pyhissä-vaeltajaa.


Gien'issä oli par'aikaa markkinat. Ravintola oli väkeä täynnä.

Vaan onnellisen sattuman kautta ravintolan isäntä piti toistakin
virkaa. Hän oli samalla postin hoitaja.

François Villon'in tarvitsi vaan näyttää taikakaluansa, niin hän kohta
sai kunniahuoneen käytettäväksensä.

Töin tuskin hän oli sinne asettunut iloisen takka-valkean ääreen, niin
Troussecaille astui sisään erään kauppiaan kanssa, joka kantoi suurta
vaatepakkaa.

-- "Ohhoh!" runoilija sanoi, "tuottehan meille tänne koko varastonne."

-- "Ainakin kaikki, mitä siitä on jäljellä. Oivat markkinat! Asiat yhä
paranevat. Jaa, ei sovi soimata! käyvätpä ne hyvinkin tavallansa, nuo
asiat!"

Ja kauppias hieroi tytyväisenä käsiänsä.

-- "Suuri Jumala!" Villon huudahti, "kun kohtaa kauppiaan, joka on niin
tytyväinen, että hän tytymystään vielä muillekin julistaa, tietääpä
silloin jotain uutta nähneensä."

-- "Olkoon vaan", vieras sanoi; "vaan toisin puhuminen olisi
kiittämättömyyttä hänen Majesteettiansa kuningasta kohtaan. Hän se on
tiet puhdistanut varkaista ja rosvoista, jotka niitä ennen häiritsivät.
Kunnia hänelle siitä, että hyvät kaupunkimme alkavat taasen kukoistaa.
Liike tulee virkeämmäksi. Raha ei enää ole kätkössä, vaan liikkuu
vapaasti. Eläköön Ludovik XI! Hän suosii kauppaa, hän suojelee sitä.
Hän itse, jos olisi jonkun kauppakonttoorin takana syntynyt, olisi
nykyään kuningaskunnan ensimäinen kauppias."

Tämän ylistys-puheen kestäessä, oli toivorikas vaatekauppias levittänyt
esiin kaikki tavaransa.

Hän oli pieni, vilkas mies, terävällä ulkomuodolla, sekä puheissaan
jotenkin suurisuinen: yksi aian valtio-viisastelijoista.

-- "No, totta mar!" runoilija huudahti, "mies ihan kuin meitä varten.
Hänpä meitä nyt voi sopivalla tavalla vaatettaa ja samalla vielä kaupan
päälle meille jakaa joitakin tietoja tilasta Burgundin herttuakunnassa,
johon huomenna aiomme lähteä."

-- "Herttuakunta Burgund! Oi! herrani, siellä löydätte vähän rahaa, ja
vielä vähemmin sotaväkeä. Kaarlo rohkea ei ole Ludovik rauhallinen. Hän
on kaikki surmannut, kaikki tuhlannut tuossa surkeassa Neuss'in
piirityksessä, johon hän melkein vuoden aian on kuluttanut varojaan
siinä hullussa toivossa, että vihdoinkin saisi perustaa länsimaisen
suuriherttuakuntansa, tuon kuuluisan burgundilaisen kuningaskunnan.
Vaan suvaitkaa ... eikö mielestänne tämä harmaa pumpulitakki sopisi
kumppanillenne?"

-- "Ihmeen hyvin!" Villon vastasi. "Se on aasin väri. Antaa hänen
koettaa sitä päällensä. Vaan sillä välin, mestari ... mikä nimenne on?"

-- "Hugonet, teidän luvallanne."

-- "No niin! mestari Hugonet, sanokaa meille, keitä vastaan teidän
tuleva länsimainen suuriherttuanne nykyään käy sotaa? ... sillä kuuluu
hänen luonteesensa aina sotia."

-- "Sveitsiläisiä vastaan, hyvät herrat. Toinen vasikan askel.
Sveitsiläiset ovat urheata väkeä, hyvin uutteroita, mutta varsin
köyhiä, joilta ei valloittaja voi mitään voittaa. He tekivät kaikki
mitä voivat rauhaa ylläpitääkseen. Herttua ei tahtonut unohtaa, että
olivat auttaneet Elsass'in talonpoikia, ja ansion mukaan rangaisseet
tuota roistoa, jota kutsuttiin Hagenbach'iksi. Oiva tuomio kerrassaan!
Vuorelaiset, tämän nähdessään, aloittivat sodan, voittivat Hericourt'in
tappelun, valloittivat Pontarlier'in ja ryöstivät koko Franche-Comté'n.
Kaarlo herttua kääntyi vihdoinkin heitä vastaan. Vaan tielläpä hänen
päähänsä äkkiä juolahti anastaa Lothringi."

-- "Lothringi! millä oikeudella?"

-- "Väkevämmän oikeudella, mukavuuden oikeudella. Kuninkaaksi
aikoessaan, hänen täytyi saada kuningaskuntansa yhdeksi ainoaksi
lohoksi Lyon'ista Brygge'en asti. Hän on jo valloittanut Luxemburg'in
ja Geldern'in, jotka olivat hänen maidensa keskellä. Lothringi oli myös
hänen tiellään; hän iski siihen leijonan-kyntensä."

-- "Ja mitään vastarintaa kohtaamatta?"

-- "Oh! sepä kysymys! Jo ensimäisen tappelun alussa nuori Renato
herttua, vaikka vasta hiljan oli kahdennen kymmenennen ikävuotensa
täyttänyt, rohkeni lähettää serkulleen Burgundin herttualle verisen
kintaan, ikivihan merkiksi. Sitten hän, yhdistyen Craon'in herran
johtamain kuninkaallisten joukkojen kanssa, aloitti uljaasti
taistelun."

-- "Yksinäänkö?"

-- "Melkein. Tosin oli hän yhtynyt suureen liittokuntaan, joka
perustettiin Reinin tuolla puolen, vaan Sveitsiläiset eivät olleet
vielä valmiit, Sveitsiläiset hänen pettivät. Muutoin hän ei olisi
peräynyt, eikä hän nytkään sitä tahtonut tehdä. Vaan koko tuo ääretön
burgundilainen sotavoima vyöryi pienen Lothringi paran päälle.
Rakkaudesta alamaisiansa kohtaan hänen täytyi paeta... Hän katosi
vallan. Vaan nyt teidän toverinne on varsin sievästi ja luullakseni
oikein mielensä mukaan vaatetettu. Teitä itseänne varten, herrani, mitä
pidätte tästä tummansinisestä puvusta?"

-- "Koettakaa sitä päälleni. Vaan, yksi muistutus vielä, jos
suvaitsette? Sanoittehan, että Burgundin herttualla tuskin enään oli
ainoatakaan Burgundilaista luonansa."

-- "Niin tosin. Mutta kaiken maailman italialaiset, dalmatialaiset,
kroatialaiset ja muut suurisuiset palkkasoturit. Hirvittävä armeija.
Surkuttelen teitä tosiaan, jos onnettomuudeksi olette joutuneet kahden
tulen väliin... Ai, ai! tämä vaatteus teille vasta sopiikin, sen
Hugonet takaa! Koetetaanpas nyt takkia."

Villon suostui siihen, mutta jatkoi itse kysymyksiään yhä kiihtyvällä
innolla ja kiinteydellä.

-- "Sanokaapa, mestari Hugonet, käyttehän välistä Lothringissakin?"

-- "Käynpä kyllä. Se onkin paras kauppa-alueeni; minulla on siellä
paljon ystäviä."

-- "No, nämä ystävät, mitä ne ajattelevat nuoresta herttuasta ... ja
hänen äidistänsä?"

-- "Niitä jumaloidaan, hyvä herra, niitä jumaloidaan! Herttuatar on
yhtä hyvä kuin hän on suloinen ja kaunis. Hän saattaisi hallita; mutta
hän on luopunut oikeudestaan poikansa eduksi, niin suuresti hän tätä
rakastaa. Ja poika sitä todella ansaitseekin. Hän on sivistynein,
jaloin, uljain, sekä lempein nuori prinssi koko mailmassa. Ja niin
kaunis sitten! Hän on äitinsä ilmikuva. Puhutaanpa, että hänen
vasemmalla poskellaan on pieni musta pilkku, samanlainen, kuin se,
jonka herttuattaren kuvissa aina näkee."

Surullinen hymy nousi runoilijan huulille. Oli melkein, kuin joku
kallis kuva, muille näkymätönnä, olisi liihoitellut hänen ihastuneiden
silmäinsä ohitse.

Mestari Hugonet päätti puheensa näillä sanoilla:

-- "Vaikeat ja vaaralliset ajat, nämä meidän ajat, herraseni! Vaikk'ei
minun kaltaisten sentään sovi valittaa. Paljon vanhoja vaatteita saa
ostaa täällä, myydä tuolla. Toisella puolen ylhäisiä, jotka köyhtyvät
ja katoovat; toisella taas alhaisia, jotka rikastuvat ja tahtovat heti
loistaa. Puhumattakaan hirtetyistä, joiden repaleet teloittaja meille
säästää, ja salaisista lähettiläistä, jotka muuttavat pukua joka
kaupungissa. Suuri joukko vaatetettavia. Hyvät herrat, nämä kaksi
täydellistä vaatekertaa maksavat teille kaksi Tours'in livre'ä. Sen
lisäksi jalkineista ja päähineistä kaksi-toista valko-penninkiä.
Annanpa teille vielä kaupan päälle nämä kaksi pientä tikaria. Oikein,
oikein maksettu! Onnea matkalle!"

Villon maksoi tinkimättä, ja käski tuoda illallisen.

-- "Vihdoinkin!" Troussecaille huokasi, istuessaan niin hyvin
varustettuun pöytään, ett'ei hän ollut semmoista unissaankaan nähnyt.

Vaan tultuansa nyt raittiiksi ja siivoksi mieheksi, hän ei syönyt
liikaa kuin puoleksi, eikä juonut itseänsä kuin puolipäihinsä.

-- "_Initium sapientiae_!" Villon sanoi, ja tytyi tähän viisauden
alku-koetukseen.

Siellä oli muuten kaksi leveätä, pehmeätä vuodetta, lämpimästi
verhottuna uutimilla ja katoksilla sarssikankaasta.

He sukelsivat niihin kumpikin yhtä tytyväisenä. Troussecaille päästi
vielä muutamia ilohuutoja, jotka pian muuttuivat innokkaaksi
kuorsaamiseksi.

Vaan Villon ei ollut sitä lajia, joka olisi liian kauan nauttinut
Capuan hekumaa. Seuraavana aamuna, päivän koitossa, molemmat
seikkailijamme nousivat ratsujensa selkään ja lähtivät eteenpäin.

Sinä päivänä ei mitään erinomaista heille tapahtunut. Voidakseen niin
kauan kuin mahdollista käyttää kuninkaan asettamia postipaikkoja,
Villon yhä kulki Ranskan puolella rajaa, menemättä sen yli Burgundiin.
Sama temppu seuraavana päivänä. Lähestyttiin Clamecy'ä. Ilta-puoleen
matkustajamme huomasivat kaksi pyhissä-vaeltajaa, jotka astuivat tietä
pitkin heitä vastaan.

-- "Tuossa meidän virkamme!" Villon sanoi, sulkien puolen silmää ja
avaten puolen suuta, joka oli, niinkuin lukija vielä muistanee, hänen
omituinen temppunsa kaikissa tärkeämmissä tiloissa, niin juhlallisissa,
kuin naurettavissa.

-- "Meidän virkamme, ... kuinka niin?" Troussecaille uskalsi kysyä.

-- "Sentähden, että kauppias-toimemme on päättynyt. Pyhissä-vaeltajia
olemme vast'edes. Niin on käsketty ... ainakin, ell'et mieluummin toivo
itseäsi ja minua hirsipuuhun."

-- "Puhukaamme muita asioita! minä olen tullut hyvin araksi kaulastani.
Mene sinä vaan, ilman pitemmittä puheitta, anastamaan noiden
matkalaisten pitkät ruskeat hameet, heidän sauvansa ja jalkineensa.
Vaan aatteleppas, jos eivät suostuisikkaan vaihettamaan?"

-- "Mitä vielä! minulla on kultaa, joka heidät hyvällä saa siihen
taipumaan ... ja rautaa, joka tarvittaessa heitä siihen pakoittaa."

Näin sanoen, Villon pyöritteli takkinsa alla tupessa olevaa pientä
tikaria.

Troussecaille'lla oli takkinsa alla yhtäläinen todistus-kappale. Hän
siihen laski samoin kätensä, ja vastasi:

-- "Mene sitten vaan heitä hätyyttämään! Mutta eivätpä siltä
näytäkkään, kuin aivan vähiä hämmästyisivät."

Ja todellakin, molemmat pyhissä-vaeltajat astuivat eteenpäin
reippailla, vakavilla askeleilla.

Sen mukaan, kuin voitiin etäältä päättää, he olivat kaksi nuorta miestä
ko'okkaalla vartalolla ja rotevalla astunnalla. Saattoipa melkein
huomata heissä jotain sotaista. He heiluttivat sauvojaan niinkuin
miehet, jotka osaavat keihästä käyttää.

-- "Saadaanpa nähdä!" runoilija päätti, kannustaen hevostansa.

Molemmat ratsumiehet ehtivät pian vaeltajain eteen, ja, sulkien heiltä
tien, huusivat yhteen ääneen:

-- "Seis, miehet!"

-- "Mitä tämä on!" nuorempi vaeltaja ylpeästi kysyi.

Runoilija heti vaikeni, kuin ukkosen lyömänä. Sitten hän, tarttuen
toverinsa käsivarteen, kuiskasi tämän korvaan;

-- "Muistatko mestari Hugonet'in sanoja? Tarkastitko Jolanda
herttuatarta?"

-- "Kyllä."

-- "Katsoppas tätä nuorta miestä?"

-- "Todella ... mikä tavaton yhtäläisyys!"

-- "Ja, niinkuin äidilläkin, musta pilkku vasemmassa poskessa. Ei
epäilystä! se on hän ... se on varmaan hän!"

Villon seisoi jo maassa. Hän notkisti polvea nuoren vaeltajan edessä ja
lausui tälle, mitä hartainta kunnioitusta osoittaen:

-- "Armollinen herra, unohtakaa halveksiva käytökseni ja suokaa minulle
anteeksi. Minä en ole teidän vihollisenne ... kaukana siitä."

Nuori mies oli astunut askeleen ta'apäin. Hämillään, mutta äänetönnä,
hän asettui malttavaan ja samalla puolustavaan asemaan.

Toinen vaeltaja kysyi:

-- "Keneksi toveriani luulettekaan?"

-- "Lothringin herttuaksi Renatoksi", oli Villon'in varma vastaus.

Äänettömyys seurasi ja sen kestäessä nämä neljä matkustajaa katselivat
tarkemmin toisiansa, ja tekivät havaintojansa.

Ei milloinkaan kahdenkymmenen vuotias prinssi ole ollut täydellisempi,
viehättävämpi kuin tämä nuori herttua. Vartalo soleva ja luonnikas.
Jäsenet, liikkeissään täynnä suloa, todistivat notkeutta ja voimaa.
Kaikki jalot pyrinnöt, kaikki sotaiset avut loistivat hänen suurista,
mustista silmistänsä. Valtiaan merkki kajosteli hänen otsallaan,
hyvyyden tenho hänen huulillansa. Koko hänen olossaan äidin hienous ja
sulo miehuuden innon ja ritarillisen reippauden kaunistamana, niin että
näytti siltä, kuin hän olisi aiottu suuria mailmassa toimittamaan. Joka
hänen vaan näki, ilostui kohta.

Niin ei ollut hänen toverinsa laita, joka vihdoin ylpeällä katseella
vastasi:

-- "Te erehdytte, ystäväni. Te ette tunne Lothringin herttuaa."

-- "Se on totta", Villon myönsi; "mutta, eilen vielä, näin hänen
arvoisan äitinsä ... ja muuta en tarvitse tunteakseni hänen poikaansa
sydämmen silmillä. Sydämmellä on hyvät silmät!"

Herttua astui askeleen eteenpäin, huudahtaen:

-- "Olette kohdanneet äitini ... eilen, sanoitte?"

-- "Vähintäin kaksi päivää sitten ... ja taivas soi minulle vielä onnen
tehdä hänelle pienen palveluksen."

-- "Minkä palveluksen? puhukaa!"

Villon kertoi tapauksen, mutta niin ylen kainolla tavalla, että
Troussecaille siitä vihdoin suuttui ja alkoi nyt vuorostaan kertoa,
paljastaakseen koko totuuden.

Kiihkeä ja tulinen liikutus paisutti nuoren herttuan rintaa, innosti
hänen nerokkaita kasvojansa. Kuullessaan siitä vaarasta, jossa hänen
äitinsä oli ollut, siitä alttiiksi-antamuksesta, joka hänet oli
pelastanut, vihan leimaus ja kirkas kyynel yht'aikaa, loistivat hänen
silmissään. Vihdoin hän tarttui Villon'in käteen, ja, pusertaen sitä,
sanoi tälle:

-- "Kiitos!"

Sitten, ikäänkuin itsekseen puhuen:

-- "Oh! Sitähän jo aavistin, että nuo molemmat miehet, nuo Ramswag
veljekset, olivat pettureita!"

Runoilijan silmäys näkyi pyytävän selitystä. Käden liikkeellä herttua
käski toverinsa vastata.

-- "Rouva herttuatar", hän lausui, "oli poikansa tietämättä itse
lähtenyt kantamaan viimeistä valitusta Ludovikin tuomioistuimen eteen.
Ramswag veljekset, kaksi ritari-nimeen kelvotonta, olivat tarjouneet
hänelle saattajiksi. Saimme jälestäpäin kuulla, että Burgundin herttua
oli nämä molemmat kurjat lahjonut pitämään herttuatarta vankina
jossakin heidän linnassaan. Heti kohta, huolimatta surkeasta tilastaan,
huolimatta vaaroista, hänen ylhäisyytensä herttua tahtoi lähteä
liikkeelle. Me lähdimme. Vaan nyt, kun vaara en ohitse, arvelen, että
voisimme kääntyä takaisin, ja..."

-- "Ei suinkaan!" Renato herttua keskeytti. "Eteenpäin! Minä tahdon
nähdä äitini, ja omin silmin tulla vakuutetuksi..."

Hänen toverinsa oli häntä lähestynyt ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- "Teidän ylhäisyytenne siis unohtaa toisen naisen, Bern'issä..."

-- "Äitini ennen kaikkia! Hän sitten!... Vaan aika rientää; meillä
pitäisi olla hevoset."

-- "Ottakaa meidän", Villon sanoi. "Ne ovat teille tarjona."

-- "Vaan minä, mitä annan teille niiden sijaan?"

-- "No, hyvä Jumala, sitä, jota juuri tulimme teiltä pyytämään,
vaatteenne, hattunne ja vaeltajasauvanne."

Renato Lothringilainen ei näyttänyt rakastavan turhia puheita.
Vastaukseksi hän vaan riisui yltään ruskean hameensa; hänen toverinsa
teki samoin.

Tämän alla kumpikin kantoi yksinkertaista matkapukua, puoleksi verasta,
puoleksi nahasta.

-- "Teidän nimenne?" herttua kysyi noustessaan hevosen selkään.

-- "Olen sen jo äidillenne sanonut", Villon vastasi; "hänelle ja teille
on nimeni Alttiiksi-antamus."

-- "Minä panen sen mieleeni. Hyvästi!"

Ja nuori herttua kannusti rajusti hevostansa.

Villon seurasi häntä silmillään. Kun herttua oli näkyvistä kadonnut,
hän jupisi:

-- "Hyvä Jumala! Etköhän sinä itse ole se, joka minua näin ohjaat
heidän tiellensä? Oi Jumalani, suo minun vielä vastakin heitä
palvella!"

-- "Tapahtukoon niin!" Troussecaille päätti.

Molemmat seikkailijamme, puettuina pyhissä-vaeltajiksi, lähtivät taasen
matkaan.

Välttäen huolella kaupungeita, aina varoillaan, he pian olivat
kulkeneet Burgundin läpi.

Eräänä iltana vihdoin, kun oli kauan suurella vaivalla ylöspäin
astuttu, syvä laakso aukeni heidän eteensä.

Sen toisella puolen, suuria kuusimetsiä, ja lumeen peitettyjä vuorten
huippuja.

Niiden juurella, kallioiden välissä kuohuvia puroja, jyrkkiä putouksia.

Taivaanrannalla suuren järven purppuraviitta, joka välkkyi auringon
viime säteissä.

-- "Olenkohan oikein hereillä?" Troussecaille huudahti. "Katsos tuolla;
tämä on minusta maa, jota voi vaan unissa nähdä!"

Martti ystävä ei nähnyt unta.

Maa, johon matkustajamme tulivat, oli Sveitsi.

Käykäämme sinne heidän edellänsä.



VIII.

Vapaa, mutta raivokas.


Niitä on kaupunkeja, muodoltaan niin peräti omituisia, että näyttää
siltä, kuin ne olisivat alusta alkaen yht'äkkiä siihen muotoon valetut.

Sellainen on Bern.

Jyrkkä saarento, jonka päällä sen muurit ylpeinä seisovat, Aar'in
nopeat ja kirkkaat laineet, jotka kuohuen sitä syleilevät, sen
taivaanranta täynnä ikuista lunta, itse karhukin, josta se nimen sai,
ja jonka kuvaa joka askele muistuttaa, kaikki yhdessä antavat sille
tuon säännöttömän, karkean, ja mahtavan ulkomuodon. Sen kömpelöt
viheriän-harmaat rakennukset, sen laajat kadut, matalat pylväskäytävät,
ihanat suihkulähteet, ja joku jäljellä oleva suuri torni näyttävät
siinä jo seisoneen mailman sivun. Se, mikä vähimmin kaikista on
muuttunut, on sen arvokas, mahtava ja kylmä ulkomuoto. Bern syntyi
tasavaltana ja on tasavaltana kuoleva. Toinen Sparta.

Sillä oli kuitenkin myös heikkouden aikoja; vaan masentumattoman
intonsa avulla se niistä pian jälleen tointui. Sillä oli myrskyisiäkin
päiviä, mutta harvinaisen järkevyyden ja isänmaallisuuden kautta itse
nämä myrskyt kääntyivät sille menestykseksi ja kunniaksi. Voisimme
esimerkkinä tämmöisestä aiasta kuvailla ensimäistä sunnuntaita
joulukuussa 1475.

Jo aamulla varhain ympäristön asukkaat ja ystävät lähi-kaupungeista
tulivat lippujensa ja runoilijainsa johdolla Bern'iin. Jälkimäisillä
oli kullakin sotalaulunsa, jota hän lauloi.

Näistä luontevista odysseioista, jotka yksinkertaisuudessaan ja
karkeudessaan olivat ylistämäinsä sankarien kaltaiset, oli
Beit-Weber'in, Freiburgilaisen runoilija-sotilaan, runo raikkain. Hänen
maalaisessa lyyryssään näytti olevan paljaita teräskieliä; se helähteli
rautaan puetun käden alla. Hän lauloi Pontarlier'in retkeä, tuota
urheata rynnäkköä, Sveitsiläisten ensi voittoa Kaarlo rohkean yli.

"Kuulkaa hirveätä kertomusta, jonka aion teille kertoa.

"Jumalan nimeen, amen! Pyhän Neitseen nimeen, minä aloitan lauluni.

"Puiden oksat olivat juuri pukeuneet vihantaan, kun äkkiä moni urhea
mies sai lähteä majastaan.

"Toiset nousivat ylös, toiset astuivat alas. Heidän sotainen käyntinsä
oli hirveä nähdä. Burgundin herttuaa kohtasi häpeä, joka ei
naurattanut.

"Marsittiin hänen herttuakuntaansa, hänen kaupunkiinsa Pontarlier'iin.
Siellä se taistelu alkoi. Pian nähtiin suuri joukko vaimo parkoja
surupuvussa, leskenvaatteissa.

"Niin pian kuin Velskit (Gallian miehet) tämän uutisen kuulevat, he
saapuvat jalkaisin ja ratsain. Kaksi-toistakymmentä tuhatta. He
päättivät valloittaa Pontarlier'in, vaan saivat sen kalliisti maksaa.

"Bern'in karhu saa kuulla, mitä on tekeillä. Äkkiä hän kyntensä
teroittaa. Hän ottaa kanssaan neljätuhatta miestä. Kuuluupa kuinka
viheltävät iloisesti.

"Karhu oli vihan vimmassa. Turhaanpa viholliset ponnistivat. Vaikka
heitä oli neljä yhtä vastaan, heidän täytyi paeta.

"Ja karhu mörisi yhä. Ja kaikki liittolaiset sanoivat: tulkoot Velskit
vielä kerran, niin taistelemme heidän kanssansa joka päivä.

"Ja ne tulivatkin takaisin entistä lukuisempina, vaan jättivät,
uudestaan paetessansa, vielä enemmin ruumiita jälkeensä. Siinä syy,
miksi kiitän Freiburgilaista, Solothurnilaista, Lucernilaisia, Wienne'n
miehiä, ja yli kaiken Berniläisiä; ne miehen tavalla taistelivat.

"Jumala oli auttajamme, kiittäkäämme Häntä, veljeni! Hän se on, joka
sellaisia voittoja antaa.

"Karhu oli lähtenyt pesästään. Se palajaa sinne jälleen. Jumala suokoon
sille iloa ja menestystä. Tämän on laulanut Beit-Weber. Amen!"

Kaikki, jotka häntä seurasivat, porvarit, talonpojat, reippaat
nuorukaiset, kertoivat joka säikeen miehuullisella innolla.

Berniläiset olivat lähteneet ulos huoneistaan, melkein kaikki aseissa.
He yhtyivät äänellään tulokkaiden ja etenkin Beit-Weber'in seuralaisten
lauluihin. Tuo Pontarlier'in retki oli heidän tuorein voittonsa.

Se oli edellisenä keväänä saatu.

Kaikkialla muualla kaupungissa kaikui samaten sodan ja vapauden
lauluja.

Kaikki nämä eri joukot liikkuivat suurta toria kohden, jonka varrella,
vastapäätä tuomiokirkkoa, kaupungin raastupa eli raatihuone seisoi.
Suuri neuvosto oli siellä jo ko'ossa. Kiihkeän keskustelun humina
kuului epäselvästi sen paksujen muurien takaa. Väliin myös, itse kansan
keskeltä, etenkin loitompaa, kumeata kohinaa, innokkaita, meluavia
huutoja. Vaan muutamat nuoret miehet, jotka varsin ylpeinä kantoivat
Bern'in värejä, palauttivat melkein kohta rauhoituspuuhillaan, joll'ei
juuri hiljaisuutta, niin kuitenkin tyyneyttä mieliin. Ne olivat
aseettomina nuo miehet. Ei ainoatakaan sotamiestä väkijoukkoa
hillitsemässä, maistraattia suojelemassa. Ei muuta kuin järjestyksen
tunto, ei muuta kuin lain kunnioitus. Kaikkina aikoina on Sveitsi tässä
kohden antanut loistavan esimerkin.

Lähestykäämme erästä joukkoa, joka seisoo tuomiokirkon portailla;
kallistakaamme vähäksi aikaa korvamme heidän puheisinsa: tulemme siten
ymmärtämään kuinka perin tärkeät nämä hetket Bern'ille olivat.

-- "Sanon sen vielä kerran", intti paksu mies vilkkaalla, tulisella
muodolla, "sanon sen teille vielä kerran, Juha naapuri, että ylhäiset
eivät uskalla. Ne ovat meidän vertaisia. Ei enempää, eikä vähempää.
Suuri neuvosto on sen julistanut."

-- "Olkoon vaan!" vastasi Juha, eräs toinen porvari tyynellä
puritaani-muodolla; "olkoon vaan, naapuri Kirschoff; mutta unohdattepa,
että suuri neuvosto paraillaan on ko'ossa uudestaan tutkimassa tuota
samaa ilkeätä sääntöä."

-- "Miksi juuri ilkeätä?" pisti väliin eräs kolmas henkilö, joka,
kömpelöstä astunnasta ja röyhkeästä muodosta päättäen, näytti olevan
oikea Bern'in karhu ihmisen hahmussa. "Minua sääntö miellyttää.
Ystäväni ja toverini Pietari Kistler oli se, joka sen esitti
äänestettäväksi."

-- "Eräänä päivänä, jolloin neuvosto ei ollut täysilukuinen", Juha
tyvenesti huomautti.

-- "Vähät siitä!" Kirschoff sanoi, "ei se la'ilta voimaa vähennä."

-- "Sitä käsitystapaa juuri arvokas rahastonhoitaja Frankly paraillaan
väittää vääräksi. Jumala suokoon, että hänelle myönnetään oikeus! Vähän
kärsimystä vielä!"

Jumalan nimeä mainitessaan Juha oli kääntynyt kirkkoa kohden, ja
ottanut nahkalakin päästänsä.

Mies karhun muodolla oli sitä vastoin kääntynyt raatihuonetta kohden;
hän murisi itsekseen ja vastasi:

-- "Jospa ne edes kiiruhtaisivat tuolla sisällä! eihän siitä loppuakaan
tule!"

-- "Kärsimystä!" Juha toisti; "kaikki täytyy käydä järjestyksessä.
Ensin valitus tai esitys; sitten vastaus, puolustus, vastaus
puolustukseen, vihdoin johtopäätös, jota seuraa tuomio. Semmoinen on
sääntö kaikessa rehellisessä ja la'illisessa keskustelussa."

-- "Kun se koskee ylimyksiä!" Kirschoff huudahti kiukkuisena.

-- "Taasen yksi aateliston etu-oikeus!" karhu mörähti.

-- "Mitä puhutte etu-oikeuksista?" Juha painavasti lausui; "löytyykö
kaupungissamme Bern'issä ainoatakaan kansalaista, joka ei voisi kohota
miksi hyvänsä, vaikka tasavallan korkeimpiin virkoihinkin?
Rahastonhoitaja Frankly on vaan vähäpätöinen turkkuri, niinkuin
minäkin. Teidän sankarinne, tuo Martti Kistler, eikö hän ole ollut
esimiehenä Bern'issä? Eikö hän vielä nytkin ole lipunkantaja? Enkä ole
kuitenkaan kuullut, että hän olisi ylhäistä sukuperää; olihan vaimoni
viimeksi eilen illalla ostamassa meidän lihatarpeitamme hänen
puodistansa. Teurastaja, ei mitään muuta kuin teurastaja, aivan
niinkuin tekin, mestari Hohenlock."

Se oli karhu, jota Juha näin nimitti.

Hän jatkoi:

-- "Älkää soimatko viisaita lakeja, joita olemme isiltämme perineet ...
ja etenkin näin vieraiden kuullen."

Juha osoitti silmillään kolmea miestä, jotka seisoivat samassa
parvessa.

Siinä oli ensinnäkin kaksi pyhissä-vaeltajaa. Toinen, joka tytyi vaan
katselemiseen, eikä näyttänyt ymmärtävän kieltä, jota puhuttiin hänen
ympärillään; toinen, joka ymmärsi varsin hyvin ja kuunteli uteliaalla
tarkkuudella. Mitä kolmanteen tulee, hän oli vielä nuori mies,
nähtävästi taiteilija, varustettuna nahkaisella esiliinalla, jonka
päällä oli hienoa valkoista pölyä. Meiseli ja pieni vasara kädessä.
Matti Heinz, Strassburg'ista, johtaja tuomiokirkon rakennuksessa, jonka
viimeiset veistokset hän juuri silloin oli saanut valmiiksi.

-- "Juha mestari", hän vastasi hymyillen, "jos näin puhutte minun
tähteni, niin olette väärässä. Kymmenen vuoden kuluessa, jonka aian
teidän seassanne olen asunut, olen voinut tutkia mitä jaloa ja hyvää
Berniläisen karkeuden alla löytyy, niissäkin, jotka pitävät kunnianaan
olla niin epäluuloisia ja raakoja kuin mahdollista. Minä pidän
kansaanne ansaitussa kunniassa; vaan älkäätte panko pahaksi, että
rakastan myös teidän ylhäisöänne. Muualla kenties ylimykset, luullen
saaneensa syntymän kautta kaikki etu-oikeudet, laiminlyövät niitten
ansaitsemista ja taistelevat, ketäkään hyödyttämättä, aian vaatimuksia
vastaan. Nähdäänpä niitäkin, jotka muuta eivät ajattele, kuin vaivata
vasallejaan ja ryöstää turvattomia sekä matkustavia. Niin ei ole teidän
aatelistonne laita. Rahallansa he viljelyttävät maata ja edistävät
työtä; aseillansa puolustavat maan itsenäisyyttä. Jos joskus vaativat
ensi sijaa, se tapahtuu vaan taistelukentillä. Onko heidän käytöksensä
sen tähden vähemmin jalo? Ei suinkaan. Maalla ja kaupungissa elävät
kansan keskellä ja tekevät itsensä rakastetuiksi niin rauhan kuin
sodankin aikana. He eivät ole sortavia herroja, vaan isällisiä
johtajia, vanhempia veljiä. Kunnia Bern'in aatelistolle!"

Jonkun aikaa karhu jo oli mörissyt uhkaavalla tavalla. Kirschoff
vihdoin kärsimätönnä vastasi:

-- "Puhukaa muutamain puolesta, vaan ei kaikkien. Meillä, myös meillä
on ollut huonoja ylimyksiä, jotka, kun eivät omin voimin meitä voineet
sortaa, kutsuivat tuon tuostakin avukseen koko Schwabin ja Itävallan
ritariston."

-- "Seis mies!" Juha ylpeästi keskeytti. "Nuo petturit, joista puhutte,
naapuri Kirschoff, olemme järjestänsä voittaneet, kukistaneet,
hajoittaneet, Morgarten'in, Lampen'in, Sempach'in, Nefels'in luona ja
niin monissa muissa tappeluissa, jotka Sveitsin vapaudelle pyhitimme.
Kutka meitä silloin johtivat? Hyvät aateliset, ne samat, joiden poikia
vielä vastakin seuraamme, Erlach'it, Bubenberg'it, Scharnachthal'it ja
Diesbach'it."

Näin puhuessaan itse tyven Juhakin oli koroittanut äänensä. Muuan nuori
mies Bern'in väreissä löi häntä äkkiä olalle, ja, viitaten läheistä
taloa, sanoi:

-- "Hiljempaa, ystäväni! hiljempaa! vaikka Diesbach'inkin nimeä
mainitset!"

-- "Oikein!" arvoisa turkkuri vastasi heti tyyntyen; "minä kiitän
sinua, että minua siitä muistutit, Kaarlo Glansmann ... on häpeä, että
voin sen hetkeksikään unohtaa."

Hän oli kääntynyt taloa kohden ja paljasti päänsä samoin kuin oli
kirkon edessä tehnyt. Sitten hän kääntyi taas toveriensa puoleen, vaan
puhui vast'edes yhtä varovasti, kuin sairasvuoteen ääressä seisova.

-- "Hän on tuolla!" -- kuuluivat sanat, jotka lausuttiin liikutetulla
äänellä -- "tuolla hän on, meidän Nikolaus Diesbach'imme; Pontarlier'in
voittaja makaa tuolla, kärsien vielä hirveistä haavoista, joita hän
siellä sai meidän tähtemme, -- kenties kuollenkin juuri nyt, kuin
teille tätä puhun... Kunnia ja kiitos aatelisille niin jaloille, kuin
hän!"

Itse karkea Hohenlock'in seisoi sanatonna. Hän painoi alas päänsä ja
vaikeni.

Kiukkuisen Kirschoff'in sitä vastaan onnistui jonkun sekunnin kuluttua
sopertaa esiin nämä muutamat sanat:

-- "En tahdo sanoa ... se on totta... Minä tunnustan myös, että
aateli-oikeuksien lakkauttamisessa hän oli yksi niistä, jotka vapaasta
tahdosta suostuivat uhraukseen, ja jotka myönsivät vielä enemmän, kuin
heiltä vaadittiinkaan... Vaan sittenkin ... laki ... sääntö..."

Tällä kertaa Juha, nojautuen kiviseinusta vastaan, teki liikkeen,
niinkuin mies, joka ei enää tiedä, mitä vastaisi.

Tämä äänettömyys ei ollut uteliaan pyhissä-vaeltajan mieleen. Hän astui
äkkiä esiin ja sanoi:

-- "Anteeksi, herrat porvarit! suokaa anteeksi ... eikö saisi tietää
mistä on kysymys?... Mikä on tuo merkillinen laki?"

Ikäänkuin saman voiman vaikutuksesta nuo kolme Berniläistä heittivät
liikahenkilöön yhtäläisen katseen, joka ei suinkaan ollut
rohkaisevimpia.

Sitten vihdoin teurastaja Hohenlock vastasi:

-- "Noh! piru vieköön! se on tapojen sääntö."

-- "Mitkä tavat?" vaeltaja hyvin kohteliaasti kysyi.

-- "Huonot tavat", Kirschoff hampaiden välistä murisi; "ne, jotka ovat
rikos kansaa, rikos Jumalaa vastaan."

-- "Ohoh!" Juha sanoi, "tuo käy liian pitkälle; tuo on jo meidän
itsemme soimaamista, ja vielä vieraiden kuullen. Emme tahdo, että
muukalaiset sekaantuvat meidän asioihimme... Kuitenkin, koska nämä
vaeltajat kerran ovat täällä, ja koska halaavat tuntea asian laitaa,
niin se on tämmöinen. Jonkun aikaa on ylellisyys Saksan ja Burgundin
hoveista jo tulvannut meidän pieneen, köyhään ja säästäväiseen maahan.
Ritarimme eivät ainoastaan sodan aikana hanki itselleen kaikenlaisia
kypärin kaunistuksia, aseita täynnä koristuksia ja kalliita
hevosloimia, vaan käyttävät myös rauhankin aikana silkki- ja
samettipukuja, kaikenmoisia kirjauksia, kalliita kiviä ja
sulkatöyhtöjä. Sitten, heidän vaimonsa, heidän tyttärensä, mennen vielä
edemmäs tässä liiallisessa loistossa..."

-- "Hävytön loisto!" Kirschoff keskeytti, "häpeällinen hekuma, jota
täytyy tukehuttaa."

Tyvenesti, melkein puoleksi hymyten Juha jatkoi:

-- "Minä katson asioita paljon tasapuolisemmin, vaan kuitenkin täytyy
myöntää... Pietari Kistler ei ole vallan väärässä. Sellainen komeus ei
ole sovelias meillä. Se oli oikein että se kiellettiin. Se vaan, että
meneteltiin huonosti, ilman mitään arkatuntoisuutta ... ja ylimyksiä,
jotka kenties vapaasta tahdosta olisivat järkevään puheesen taipuneet,
ärsytti väkivalta, jota saivat kärsiä. Etenkin naiset eivät tahtoneet
taipua leikkaamaan pois kauto-kenkiensä neniä eikä pitkiä laahoja
hameistansa. Hepä ovat avio-miehiänsä ja isiänsä yllyttäneet.
Lähiseudun linnoissa ja aatelis-kadun varrella on tehty liitto,
on valalla vannottu, että tuo vastenmielinen sääntö on saatava
kumotuksi ... ja kumminkin, että tänä päivänä, tänä aamuna pitää mennä
suurella komeudella messuun. Turhamainen uhkamielisyys; siinä kaikki!"

-- "Kuinka!" pyhissä-vaeltaja huudahti, "voiko sellaisesta syystä..."

-- "Muukalainen!" Juha keskeytti, "harhaluulot ja himot viettelevät
pitämään tärkeinä mitättömimpiäkin asioita. Aateliset ovat ummistaneet
korvansa pappien varoituksilta, eikä Jumala ole heitä rankaissut. Mutta
kun he julkisesti vastustavat kansan tahtoa, kansa kenties suuttuu. Ja
siinä on jotain, josta kunnon mies on mureissaan. Bern'in karhu ei
ymmärrä leikkiä. Kuunnelkaa jo!"

Hirveitä huutoja alkoi kuulua Raatihuoneesta. Torilla ja läheisellä
kadulla kansa nosti kumean murinan.

Vaeltaja ei kuitenkaan vielä voinut tointua hämmästyksestään.

-- "Kuinka!" hän kertoi, "mitä kuulen! sellaisesta syystä siis koko
tämä kansan paljous..."

-- "Sen vuoksi ja osaksi myös burgundilaisen sodan vuoksi", Juha
vastasi, "vaan etenkin ja pääasiassa juuri tuon sääntö-riidan vuoksi."

Sitten hän salaisella kauhulla lisäsi:

-- "Onkohan keskustelu huonosti päättynyt? Tuossa tuomari Scharnachthal
lähtee Raatihuoneesta."

Ja tosiaankin, melun ja huutojen uudestaan remahtaessa, mies, jolla oli
jättiläisvartalo ja todellinen valtiaan muoto, astui esiin raastuvan
portaille. Hän oli tyven, hän, vaan kalpea ja alakuloinen. Nopeilla ja
vakavilla askeleilla hän astui torin poikki ja katosi Nikolaus
Diesbacbilaisen taloon.

-- "Mitä se merkitsee!" Juha mumisi. "Mitä neuvoa, mitä apua hän menee
kuolevalta pyytämään?"

Tällä hetkellä Raatihuoneen kaikki ikkunat aukenivat yht'aikaa.
Vimmaisia naamoja niistä pistäytyi esiin, julistamaan voittoa.

-- "Lienevätkö siis voittaneet?" Juha huokasi. "Voi! onnettomuutta!
onnettomuutta!"

Se oli pahaksi onneksi totta. Kistler astui raastuvan parvelle ja
huusi:

-- "Voitto! ystäväni! Sääntö on vahvistettu. Jos sen rikkovat, --
sulkekaa heiltä tie! Repikää pois kaikki koristukset! Voimaa la'ille!
kunniaa Bern'ille!"

Tuhannet raivokkaat, niiden joukossa Hohenlock ja Kirschoff, taputtivat
käsiänsä. Kiihkeä tribuni jatkoi juhlallista puhettaan yhä
lisääntyvällä menestyksellä. Kadulla niinkuin neuvostossakin oli
hänellä enemmistö, vieläpä enemmänkin, melkein yksimielinen enemmistö.
Muutamaa harvaa erimielistä, semmoista kuin Juhaa, lukuun ottamatta,
jokainen piti omanaan hänen riitansa, jokainen yltyi raivoon hänen
kanssansa. Se oli noita kansan melskeitä, jotka äkkiä kohoavat kuin
valtameri, äkkiä musertavat kuin ukkonen.

Yht'äkkiä kellot tuomiokirkon korkeassa tornissa soittivat
puolipäivä-messuun.

Torin toisella puolen, aateliskadun päässä, syntyi kova liike.

Sitten alkoi murinaa kuulua ja levisi joka taholle:

-- "Tuoss' ovat! tuoss' ovat!"

Ja tehdäkseen tietä läheneville, joukko erkaantui kahteen osaan,
päästäen joka askeleelta, jonka se peräytyi, kumeita vihan
huudahduksia. Oi! viisas Juha oli kyllä sen arvannut: Bern'in karhu
teroitti kynsiänsä; se oli raivoon joutumaisillaan.

Sanokaamme se suoraan, ylhäisö ei ollut mitään laimin lyönyt,
saattaakseen tätä raivoa täydelliseksi ja hirveäksi. Aateliset kulkivat
eteenpäin rohkean tyynesti, kiellettyyn tapaan tehdyissä, komeissa
vaatteissansa. Heidän muassaan vaimot, lapset, koko heidän
huonekuntansa, koko heidän tavaransa. Ei milloinkaan vielä tällä niin
suuresti loistoa ja ylellisyyttä rakastavalla viidennellä-toista
vuosisadalla sellaista rikkautta ja komeutta ollut nähty. Siinä
lainehti vaan silkki ja sametti, mitä loistavimmissa väreissä,
kirjauksilla ja maalauksilla koristettuna; sotatakit ja vaipat
kultakankaasta; sulkatöyhdöt hatuissa, timanttikoristeet päässä, aseet
niin komeat, että jokainen niistä oli kuin suuri-arvoinen kalliskivi.
Vielä komeammat, vielä loistavammat olivat nuoret miehet hovilaisten ja
hovijunkkarien puvuissa. Entä naiset sitten! puettuina väljiin
myssyihin ja näädän-nahalla päällistettyihin, suuriin hattuihin
liehuvilla nauhoilla, säihkyen timanteista, he kantoivat ylpeästi
vaakunoitaan ommeltuina pitkin kalliita hameitansa, joiden suuria
laahoja seuralaiset ja palvelijat olivat kantamassa. Tämä taistelu,
jota tämmöisellä komeudella käytiin, sehän olikin juuri heidän
tehtävänsä.

Raatihuoneen parvelta oli teurastaja Kistler kaukaa nähnyt tuon komean
juhlamatkueen lähenevän. Kiukusta vaaleana, hän sille uhkaavasti
puristi nyrkkejänsä, ja kiihoitti samalla kertaa huudoilla ja
silmäyksillä kansaa syöksemään noiden päälle, jotka sitä näin pitivät
pilkkanansa.

Ei kukaan tohtinut.

Kiihkeimmät vihdoin yhtyivät Hohenlock'in johdon alle. Tämä laski
jalkansa tuomiokirkon ensi portaalle juuri samassa kuin Adrian
Bubenbergilainen, ylimysten johtaja, sille astui.

Taistelun täytyi alkaa.



IX.

Nikolaus Diesbachilainen.


Tässä taistelussa kolme henkilöä näytti ryhtyvän pääosia toimittamaan.

Toisella puolen Kistler ja Hohenlock, edustaen rahvaan itsevaltaa;
toisella taas Adrian Bubenberg, aatelisen vastarinnan arvokas edustaja.

Hän oli varreltaan pitkä, ruumiiltaan roteva, ja vielä nuori, sekä
ihmeteltävän kaunis kalliissa puvussansa; hän näytti ruhtinaalta, joka
astuu hovinsa etupäässä.

-- "Terve Hohenlock, terve", hän sanoi sille, joka sulki tien.
"Väistyppä vähän syrjään."

-- "En!" teurastaja vastasi; "en askeltakaan! niin kauan kuin te
kannatte noita la'in kieltämiä pukuja."

-- "Minkä la'in?"

-- "Kiellättekö, että sen tunnette?"

-- "En osaa valehdella. Luulinpa, tai ainakin toivoin, että se oli
kumottu."

-- "Päin vastoin. Se on vast'ikään suuren neuvoston vahvistama. Se,
mitä se on kieltänyt, täytyy teidän paikalla heittää. Pois sulkatöyhdöt
ja kultavaipat! Pois liehuvat laahot ja heiluvat nauhat! Pois!"

Tämän päätöksen, nämä huudot kertoi koko väkijoukkc, luikaten, kirkuen,
nauraen täyttä kurkkua.

Tuon vihamielisen joukon yli, joka seisoi ikäänkuin valmiina kaikkia
nielemään, Adrian von Bubenberg antoi silmäyksensä levollisesti
liikkua. Hetken päästä hän lausui sointuvalla äänellä:

-- "Bern'in kansalaiset, teihin minä vetoon. Olisi vääryys teitä
kohtaan, jos tahtoisin eduksemme mainita tehdyt uhrauksemme. Jokainen
tekee velvollisuutensa ja voimansa mukaan. Bern ei ole kiittämätön
kaupunki. En myöskään luule teidän kadehtivan meidän rikkauttamme;
onhan tunnettu asia, että enin osa meistä on velkoja tehnyt isänmaata
palvellakseen. Mitä aatelisuuteen tulee, se on omaisuus, joka ansaitaan
niinkuin kaikki muukin tavara, ja joka, niinkuin kaikki omaisuus, on
pidettävä koskematonna. Se on teidän oma kunnianne ja maineenne.
Tahtoisitteko sen hävittää?"

-- "Emme koskaan!" muutamat äänet vastasivat.

-- "Miksi sitten", Bubenberg jatkoi, "tahdotte näin meitä nöyryyttää?
Samallahan itse tulette nöyryytetyiksi. Huomatkaa, Bern'in miehet,
niitä on tiranneja kaikkialla, niin alhaalla kuin ylhäälläkin. Vapauden
nimessä aiotte harjoittaa teon semmoisen, joka on rikos vapautta
vastaan. Oikeuden nimessä aiotte rikkoa oikeutta vastaan. Miks'ei
meillä olisi vapautta, niinkuin porvareilla, niinkuin talonpojilla,
niinkuin kerjäläisillä, miks'ei meillä olisi lupa elää ja itseämme
vaatettaa omalla tavallamme?"

Vilkkaita käsien-taputuksia kuului joka taholta. Aatelisten asianajaja
luuli jo voittaneensa.

-- "Sen tähden", hän päätti, "väistykää vähän syrjään, mestari
Hohenlock, ja laskekaa meitä Jumalaa palvelemaan."

Hiljaisuus seurasi, jonka aikana ei muuta kuulunut, kuin kellojen ääni,
joka yhä kutsui uskovaisia Herran huoneesen.

Hohenlock jo astui askeleen ta'apäin, Bubenberg toisen eteenpäin, kun
Pietari Kistler äkkiä alkoi puhua:

-- "Maltas vähän! Minä se olen, joka sinua vastaan, Adrian von
Bubenberg."

Se ei myöskään ollut tavallinen mies, tuo Pietari Kistler.

Hilliten äkkiä vihansa, hän oli ko'onnut ja järjestänyt ajatuksensa;
nyt hän ryhtyi vastustajaansa kukistamaan; ja malttaen jo täydellisesti
mielensä, yhtä tyynenä kuin aatelinen vastustajansa, hän tälle vastasi:

-- "Me emme tahdo teitä nöyryyttää, vaan te tahdotte meidän häviötämme.
Ylellisyys herättää ylpeyden; ylpeys kateuden; kateus vihan; viha
sisällisen sodan, ja sisällinen sota koko kansan häviön ja
onnettomuuden. Mutta, me emme tahdo, että niin on Bern'issä käyvä!"

Raivokkaita hurraa-huutoja kaikui äkkiä, tärisyttäen ilmaa torin
neljään kulmaan saakka.

Kistler jatkoi:

-- "Vallankumoukset meillä eivät ole sellaisia, kuin muilla kansoilla.
Me niiden kautta etsimme vaan yhteistä hyvää, turvallisuutta, arvoa
kaikille. Siinäpä se, mitä teiltä pyydetään, mitä teiltä vaaditaan, ei
enempää. Minä astun oikeuden rataa vähääkään horjumatta. Ylhäisöllä on
omat oikeutensa; vaan myös omat velvollisuutensa. Ja ensimäinen
kaikista on la'in kuuliaisuus."

Koko väkijoukossa innostus oli korkeimmillaan. Aateliston riveissä
maltti vihdoin loppui. Kistler'in viimeisestä muistutuksesta kaikki
nuoret ylimykset ryntäsivät esiin ja vastasivat yhteen ääneen:

-- "Ei! ei! ennen kuolema!"

Kaikki he olivat miekkansa paljastaneet.

Tämä oli kuin merkki taisteluun. Koko plebejiläinen nuoriso syöksi
heidän päällensä.

Miekat iskivät yhteen; veri alkoi vuotaa.

-- "Heretkää!" huusi äkkiä ääni, joka kuului yli kaikkien muiden.

Ääni oli Scharnachthal'in.

Jokainen väistyi hänen tieltään. Hän tuli, hän juoksi, kantaen
käsivarsillaan toista miestä, haavoitettua, joka, kalpeana kuin
kuolema, äkkiä nousi seisomaan tuomiokirkon avarassa ovensuussa.

Kohta lensi yli koko torin, suusta suuhun, tämä nimi:

-- "Nikolaus von Diesbach!"

Se oli hän, se oli todella hän, viime tappelun sankari, Pontarlier'in
voittaja, tuo kuolemaisillaan oleva uros, joka sai hengellään maksaa
voittonsa.

Esimies Scharnachthal, kun ei muuten voinut estää sisällistä sotaa,
joka oli syttymäisillään samaan aikaan kuin ulkonainen sota uhkasi, --
esimies Scharnachthal oli turvautunut Diesbach'iin, pyytäen häneltä
kovinta ponnistusta, viimeistä palvelusta isänmaalle.

Diesbach oli kohta ymmärtänyt. Vielä enemmänkin, hän oli tahtonut, että
hänen viimeiset sanansa olisivat kaikki-voipana kehoituksena
yksimielisyyteen, hän oli tahtonut, että hänen ruumiinsa tulisi
voittamattomaksi riidan esteeksi, ehkäpä vielä yhdistys-siteeksikin
molempien puolueiden välillä, jotka seisoivat valmiina toisiansa
turmelemaan.

Jättiläis-kokoinen Scharnachthal oli hänet kantanut käsivarsillaan yhtä
helposti, kuin äiti nukkuvan lapsensa. Nyt hän asetti hänet seisomaan
kirkon ylimmälle portaalle ja kyykistyen hänen taaksensa kannatti häntä
polvillansa, käsivarsillaan, koko ruumiillaan, ja rohkaisi häntä tuon
tuostakin äänellänsä.

Tämän näön vaikutusta vielä lisäämään ilmestyi äkkiä kaksi naista,
kaksi nuorta tyttöä Diesbach'in sivulle, ikäänkuin kaksi hurskasta
vaimoa itkemään uuden Vapahtajan jalkain juuressa.

Toinen hyvin pitkä, hyvin tumma ja miehuullisen kaunis: Bern'in
Minerva.

Toinen sorja, vaalea, viehättävä pitkässä ja sievässä hameessaan, joka
oli valkoisesta villakankaasta: Göthe'n Margaretha.

Edellinen, seisoalla ja käsi ojennettuna kansaa kohti, huusi kuuluvalla
äänellä:

-- "Hiljaa! Diesbach puhuu, kuulkaa häntä!"

Jälkimäinen, polvillaan, rukoilevana, paljasti ihanat kyyneleiset
kasvonsa.

Hän oli niin ihmeen ihana tämmöisenä, että utelias pyhissä-vaeltaja,
kokonaan ihmettelevän kunnioituksen vallassa, ei voinut olla
puoliääneen lausumatta:

-- "Mutta kuka tuo puhdas taivaallinen olento lienee? Keitä nuo
molemmat tytöt ovat?"

-- "Diesbach'in kasvatteet", joku hänen sivullaan vastasi.

Paitsi näitä muutamia sanoja, vallitsi nyt yli koko laajan torin syvä
hiljaisuus. Kaikki päät olivat paljastetut. Raivokkaimmatkin seisoivat
liikkumatonna. Kaikkien silmät tarkastivat samaa paikkaa. Jokainen
odotti.

Muutaman sekunnin Diesbach seisoi äänetönnä, silmät ummessa, sinertävä
kalpeus kasvoilla. Olisi luullut häntä patsaaksi.

Yht'äkkiä tämä patsas värähti, tointui, oikaisi itsensä. Kääreet, jotka
häntä ympäröivät, putosivat, tahrattuina muutamilla veripilkuilla.
Hänen haavansa oli auennut.

Hänen silmänsä aukenivat myös, hänen kätensä kohosivat ylöspäin.
Toisessa hän piti muutamia pergamentti-levyjä, muutamia kirjeitä, jotka
Scharnachthal siihen oli pistänyt. Ikäänkuin isänmaan rakkauden
elähyttämänä tuo haudan partaalla seisova uros vihdoin jaksoi puhua.
Hän lausui:

-- "Bern'in kansalaiset, ystäväni, veljeni, lapseni ... tänä samana
hetkenä, jona te nostatte kätenne saastaiseen taisteluun ... Burgundin
herttua marssii teitä vastaan kolmenkymmenen tuhannen miehen kanssa...
Toiselta puolen italialaiset palkkasoturit, joita Campobasso hänelle
tuo, ovat valmiit astumaan St. Bernhard'in yli. Lopuksi, Romont'in
kreivi pettää meidät ja aloittaa sotaa Jura-vuorissa... Sveitsiä
ahdistetaan joka taholta yht'aikaa... Ei täällä, ei keskenänne ole
teidän taisteleminen, vaan rajalla vihollista vastaan."

Sitten kääntyen vuorotellen molempien vastapuolueiden johtajiin:

-- "Kistler, uhatun isänmaan nimeen, heitä ylpeytesi!... Bubenberg,
Sveitsi vaatii, että pukeut rautaan eikä samettiin... Eilen vielä
saatoit kehoittaa rauhaan ja puolustaa Burgundilaista; tänään se on hän
itse, joka kieltää kaiken sovinnon, joka meille julistaa sotaa; sotaa
ilman armotta ja säälittä, sotaa viimeiseen hengenvetoon asti... Hän
tahtoo meitä sortaa, meitä kukistaa... Hän on niin sanonut, hän on niin
kirjoittanut. Tuossa, katso..."

Hän ojensi Bubenberg'ille kirjeet. Tämä tarttui niihin, käänteli niitä
kuumeesta vapisevin käsin.

Diesbach oli hetken uuvuksissa. Sitten, ikäänkuin kirkastettuna
rakkaudesta isänmaahan ja kenties kuolemankin lähisyydestä, hän astui
askeleen eteenpäin ja lausui:

-- "Lapset, aseisin kaikki! mutta yhteistä vihollista vastaan!
Pelastakaa Bern, pelastakaa Sveitsi! Siihen tarvitaan kaikki kädet,
kaikki sydämmet. Vieläpä muutakin, aseiden, ruudin ja tykkien
hankkimiseen tarvitaan rahaa, ... rahaa kaikilta ... tuossa on minulta.
Vapauden tähden! Sveitsin tähden ja Bern'in tähden!"

Hän heitti portaiden juureen verisen kääreliinansa. Tälle liinalle
hänen molemmat kasvatteensa kaatoivat täysin käsin kuolevan kalleuksia,
kultaa, jota hänen käskystään olivat helmassaan tuoneet.

Diesbach oli kääntynyt Bubenberg'iin.

Bubenberg tarttui hänen käteensä. Liikutetulla, masentuneella, hellällä
äänellä hän vastasi:

-- "Kiitos sinulle, ettäs meitä muistutit velvollisuuksistamme. Sinä
tydyt vielä meihin, me te'emme sinulle kunniaa, Diesbach."

Ja riisuen päältään kullasta kiiltävän takkinsa sekä kalliit
kaulavitjansa, hän heitti ne yhteen edellisen uhrin kanssa, huutaen
vuorostaan:

-- "Sveitsin tähden! ja Bern'in tähden!"

Tätä huutoa koko ylhäisö kertoi; tätä esimerkkiä se seurasi, ylimykset
kiskoivat irti kultakannuksensakin; aatelisnaiset kukkaronsa ja kalliit
kivensä. Kaikki kalliit timantit, kaikki esineet, joilla jotain arvoa
oli, makasivat pian yhdessä läjässä, synnyttäen kansallista aarretta,
johon joukko joka taholta heitti kulta- ja hopearahoja.

Innostus oli kaikki vallannut. Taputettiin käsiä, huudettiin,
itkettiin, syleiltiin molemmin puolin, kaikki oli unohdettu. Ei enää
kateellista riitaa, ei vihaa, ei puolueita. Koko kaupungissa oli tällä
hetkellä vaan yksi mieli, yksi sydän.

Näin oli asiat, kun teurastaja Kistler vuorostaan astui kansallisten
lahjain tulvapaikalle ja, vetäen esiin kukkaronsa, huusi:

-- "Ei saa sanoa, että minä olen viimeinen. Tuohon läjään minä heitän
myös kaiken riidan, ja ensi pyhänä annan lisäksi hinnan, jonka viikon
kuluessa puodissani myydystä lihasta saan. Tehkää näin, muutkin
kauppiaat. Eikö niin?"

-- "Niin, niin!" kaikki porvarit huusivat, etupäässä Juha, Kirschoff,
Hohenlock.

Sitten muutama työmies astui esiin, luvaten itsensä ja tovereinsa
puolesta viikon palkan. Sitten maalaiset karjaa sekä ruokavaroja.
Sitten molemmat vaeltajat, antaen hekin roponsa. Sitten vanha
kassanhoitaja Frankly, ilmoittaen, ett'ei hän milloinkaan ollut
vastaan-ottanut tavaroita suuremmalla ilolla. Sitten, vihdoin runoilija
Beit-Weber.

Hänen oli ympärillään komea kullalla kirjattu vyö, jonka Freiburg
hänelle juuri oli lahjoittanut palkaksi hänen viime laulustaan; hän sen
uhrasi ilomielin, lausuen nämä sanat:

-- "Minä en tarvitse kuin miekkani, ottaakseni osaa teidän
voittoihinne ... ja harppuni, ylistääkseni niitä!"

Tällä välin Diesbach oli portaiden päältä viitannut silmillään
Kistler'iä luoksensa. Hän tarttui hänen käteensä ja asetti sen
Bubenberg'in käteen, sanoen heille kummallekin:

-- "Yhdistykööt teidän harrastuksenne, niinkuin kätenne nyt, liittykööt
ne yhteen niinkuin lahjanne tuossa!... Voimakas vastarinta ...
viimeinen voitto ... niin vieraat kuninkaat menettävät kaiken toivon
teitä masentaa ... oi Jumala! ... suojelkaa Sveitsin vapautta!"

Tuskallinen nykäys pudistutti koko hänen ruumistansa. Veri purskahti
virtana suusta. Hän horjui, ponnisti hetken vastaan, sai vielä
huutaneeksi: "eläköön Bern!"... Ja, ikäänkuin hänen sielunsa olisi
lentänyt pois, saattamaan tätä viimeistä toivotusta taivaasen, hän
kaatui.

Nikolaus von Diesbach oli kuollut.

Niin torilla, kuin portailla ylhäiset, porvarit, kansa, kaikki
lankesivat polvilleen rukoilemaan suuren kansalaisen puolesta, jonka
isänmaa oli kadottanut.

Kellot soivat tällä hetkellä täysin äänin, papisto astui kirkosta ja
seisahti ruumiin ympäri, jota Scharnachthal siihen asti oli
kannattanut.

Tämä lähestyi Bubenberg'ia ja sanoi:

-- "Diesbach'in saatamme suurella kunnialla hautaan. Koska lähdemme
sotaan?"

-- "Jo huomenna!"

Pari askelta sivulla päin tuo nuori valkeaan puettu tyttö oli pyörtynyt
vahvemman toverinsa syliin, joka häntä, lempeän sisaren huolella
hoitaen, suojeli kirkkoon tulvaavalta väkijoukolta.

Molemmat pyhissä-vaeltajat seisoivat lähellä tätä ryhmää.

-- "François ystäväni", toinen sanoi, "vaikk'en mitään ole ymmärtänyt,
minusta näyttää, kuin tämä kansa olisi voittamaton."

-- "Voittamaton todella!" toinen vastasi. "Ja katso ... eikö tuota
voisi luulla sen hyväksi enkeliksi?"

Hän osoitti nuorta hermotonna lepäävää tyttöä.

Samassa eräs augustinolais-munkki lähestyi pyörtynyttä ja pani pienen
pullon hänen nenänsä alle, josta hän heti näytti virkoovan.

Munkki vetäytyi hätää ta'apäin, mutta pää yhä käännettynä tyttöä
kohden, ja silmillään huolellisesti sen kasvoja tarkastaen.

Vaikka hän seisoi köyryssä, hän kuitenkin oli tavattoman suuri mies.
Mustan kaapun ja pitkän valkean viitan läpi näkyi laihuus, joka tekee
muodon karkeaksi, vaan ei vähennä voimia. Hänellä näytti jäntereet
olevan teräksestä. Kun hän tunki joukon läpi, ei kukaan hänelle tehnyt
vastarintaa. Pieni sysäys kädellä vaan, niin tukevimmatkin,
väkevimmätkin olivat heti poissa hänen tieltään. Mitä kasvoihin tulee,
ne melkein kokonaan olivat päähineen peitossa; niistä ei muuta voinut
eroittaa, kuin pitkän, vaalean parran ja suuret, lempeät silmät.

Yhä takaperin hiljakseen astuen, hän vihdoin laskeutui polvilleen
muurinsyvennykseen, joka vielä oli tyhjä. Nuori tyttö, jota hän ei
ollut tauonnut silmäilemästä, oli väentungon tähden vuorostaan myöskin
pakoitettu vetäymään samaa paikkaa kohden, vallan hänen viereensä. Tätä
hetkeä hän käytti hyväkseen, tarttui tytön valkean hameen liepeesen ja
nosti sen huulillensa.

Kun sitten Diesbach'in molemmat kasvatteet vihdoin alkoivat
väkijoukkoon kadota, hän, silmät heihin päin kääntyneinä, pani kätensä
ristiin ja rupesi rukoilemaan.

Jonkun sattuman kautta hänen päähineensä silloin putosi. Hänen muotonsa
tuli hetkeksi näkyviin, kyyneleiden vallassa.

-- "Omituista!" se pyhissä-vaeltaja mutisi, jota toinen oli kutsunut
François ystäväksi. "Kukahan tuo munkki lienee? ... ja mikä syy voi
hänessä vaikuttaa niin tulista osanottoa tuon nuoren tytön kohtaloon?"

-- "Tuopa ei olekkaan ainoa", hänen toverinsa vastasi, häntä kylkeen
sysäten. "Katsoppas tuota sievää aatelisnuorukaista sinervässä takissa
ja valkoisella töyhdöllä. Myöskin hän, etenkin hän on koko aian
silmillään seurannut tätä Bern'in hyvää henkeä. Ja mitkä silmät! Oi!
voisinpa vannoa, että ainakin hän on rakastunut."

-- "Mutta kenestä oikeastaan puhut, Troussecaille?"

-- "No! sauvani kautta sen vannon! tietysti tuosta nuoresta herrasta,
joka seisoo tuolla alhaalla, juuri hänen tiellänsä ja tarjoo hänelle
pyhää vettä. Totta tosiaan! sepä on kummallista ... luulen hänet
tuntevani. Entä sinä?"

François Villon voi tuskin olla huudahtamatta hämmästyksestä.

Tuo ylimys, tuo rakastaja oli Lothringin nuori herttua Renato.



X.

Hedwig ja Magdalena.


Nämät olivat Diesbach'in molempien kasvatteiden nimet.

Muutamana päivänä hänen kuolemansa jälkeen he istuivat kumpikin hänen
talossaan akkunan luona suuressa kamarissa, joka puolikorkeuteen asti
oli tammilaudoilla vuorattu ja yläpuolelta verhottu sinervällä
sarsi-kankaalla.

Samaa väriä oli kattokin. Tähän aikaan vielä melkein koko Euroopassa
sinervä oli surun väri.

Sinervät olivat molempien tyttöjen hameet, alhaalla leveä nauha
mustasta sametista. Mustat heidän berniläiset liivinsä sinervällä
samettireunuksella. Tämän tavallaan naishaarniskan muotoisen vaatteen
yläpuolella oli korkea kaulavaate eli poimuihin vedetty kaulus. Hiat,
jotka ulottuivat ranteisin asti, olivat valkoista palttinaa ja hyvin
kankeat. Olkapäillä ja käsivarsilla jonkunlainen koristus villasesta ja
sametista, puolittain musta, puolittain sinervä. Hienot hopeavitjat
kiinnittivät olkakoristeen kauluksen yläpäähän. Hopeisia kirjauksia oli
pienessä päähineessä, joka neulottuna kolmesta kappaleesta samaa
kahtalaista kangasta ja väriä, verhosi heidän tuuheita hiuksiansa,
joiden pitkät palmikot, yhteen punottuina villa- ja sametti-nauhoilla,
ulottuivat heidän kantapäihinsä saakka.

Tämä yksivakainen vaatteus sopi yhtä hyvin molempien orpojen vallan
erilaiseen kauneuteen.

Magdalena -- tuo vanhempi, vahvempi -- oli enintäin parinkymmenen
vuotias. Hänen korkea vartalonsa, se voima, joka ilmestyi koko hänen
olossaan, olisi hämmästyttänyt meidän aikaan. Vaan sitä ei silloin
hämmästytty, semminkään Sveitsiläisten, tuon jättiläiskansan keskellä.
Muutoin voimme vakuuttaa, että kuvauksemme hänestä on aivan luotettava;
Magdalenan kuva päähineineen ja suurine kintaineen pukinnahasta löytyy
Bern'in kirjastossa. Se ihastuttaa kauneutensa ja lempeytensä kautta,
jotka sointuvat yhteen tuon voimallisen ulkonäön kanssa. Hiukset
tuuheat, luonnollisissa suortuvissa, kauniin ruskealla värillä; iho
tumma, mutta terve ja raitis; kasvot säännölliset, kuin Kreikan
veistoksien; katsanto vapaa ja avonainen, vaan omituisen, luontevan
kainouden lieventämä; ulkomuodossa neroa ja hyvyyttä, vieläpä suloa ja
viehätystä, Alppi-tunturien viehätystä. Hän oli kuin Jungfrau-kukkula,
"neitsyt" tunturien joukossa, -- oikea Germanian tyttö. Sellaisia tuli
niiden olla, jotka ansaitsivat kunnian olla äitiä ja puolisoja Kaarlo
suuren uroille.

Hedwig, hänen toverinsa, oli täydellinen vastakohta. Ei tosin hänkään
ollut hento ja pieni. Kenen hyvänsä muun kuin Magdalenan rinnalla,
hän olisi ollut iso kyllä. Emme ole häntä ilman syytä edellisessä
luvussa verranneet Göthe'n Margarethaan. Hän oli sorja, sievä ja
vaaleanverinen, kullankarvaisen vaalea kuin tuleentunut vilja pellolla.
Maito ei ole valkeampi, kuin hänen kaunis ihonsa, ja hienot kätensä.
Oletteko koskaan tarkanneet ruusupensaita? Sellainen puna hohti hänen
poskillansa. Idealistinen maalari, hra Angelico itse, olisi löytänyt
hänen kasvoissaan, hänen suurissa, sinisissä, uneksivissa silmissään,
hänen taivaallisessa hymyssään todellisen ihanteensa. Ei milloinkaan
ole mitään niin täydellistä, niin vienoa, niin puhdasta Luojan kädestä
lähtenyt. Siinä oli nuoruus neitseellisen kevään koko loistossa; siinä
oli enempi kuin nainen, melkein enkeli, Sveitsin pyhä neitsyt.

Tällä hetkellä istuen pienellä rahilla, käsi Magdalenan polvella,
päätään nojaten tämän rintaa vasten, silmät kokonaan kyyneleissä, hän
sanoi sisarellensa:

-- "Näin siis, serkkuni, olemme toistamiseen yksin mailmassa!"

-- "Rohkeutta, lapseni!" toinen hänelle vastasi. "Jumala varjelkoon
minua kiittämättömyydestä häntä kohtaan, joka meille on ollut isän
sijassa! Minäkin häntä kunnioitin, häntä kaipaan ja itken. Vaan
yksinäisyys ei minua hirvitä. Minä tunnen itseni kyllin vahvaksi meitä
molempia suojelemaan, sisareni!"

-- "Niin, sisareni! Anna minulle se nimitys!" Hedwig vastasi kiertäen
molemmat kätensä hänen kaulansa ympäri. "Tiedänhän, että sinä minua
rakastat, ja minä rakastan sinua. Vaan sinä, miekkoinen, sinä kumminkin
tunsit ne, jotka sinulle elämän antoivat!"

-- "Ja uljasta väkeä ne olivatkin!" Magdalena ylpeästi vastasi. "Kun
Itävallan herrat viime kerran yrittivät Waldstätten'iä kukistaa, ne
lähtivät kumpikin, äiti niinkuin isäkin, Unterwalden'in rajaa
puolustamaan. Olin vallan pieni silloin, mutta näen heidät vielä
edessäni. Isä, heiluttaen suurta miekkaansa; äiti, viikate kädessä. He
tuotiin molemmat meidän majaamme, voittajina, mutta kuolemankourissa,
joka heidät oli yht'aikaa saavuttanut. Oi! Se on heidän verensä, joka
saa sydämmeni sykkimään. Diesbach oli rientänyt avuksi ja pelastanut
meidät. Hän vei minun kanssaan, otti lapseksensa, kasvatti ja rakasti
minua, kuin tytärtään. Suokoon lempeä Jesus, että voisin sen kerran
palkita hänen pojallensa!"

Hedwig lausui hiljaa:

-- "Kilian!"

Magdalena jatkoi:

-- "Siinä ne velat ovat, joita mielimme maksaa, me tunturien lapset!"

Hän vapisi koko ruumiiltaan jalosta kärsimättömyydestä ja hänen
silmänsä säihkyivät kuin sankarin silmät.

-- "Oi! minä rakastan, minä ihailen sinua tuommoisena, urhea ystäväni!"
hänen toverinsa sanoi, häntä syleillen. "Mutta minä olen vaan arka
tyttö parka, jolla on voimaa ainoastaan sydämmessä. Kiitollisuuteni
Diesbach'ia kohtaan sen kokonaan täytti. En ole milloinkaan tuntenut
isääni enkä äitiäni. Makasin vielä kehdossa, kuin Diesbach minun otti
huostaansa. Missä tämä tapahtui? Kuinka?... En sitä itsekään tiedä."

-- "Sinä saat sen kerran tietää", Magdalena vastasi. "Sinä päivänä,
jona joku tulee sinua vaimokseen pyytämään, sinä päivänä voit aukaista
tuon lippaan, jonka Diesbach on jättänyt minun huostaani, sillä
ehdolla, että säilytän sen avainta siihen asti. Se sisältää epäilemättä
tietoja syntymästäsi ja vanhempiesi elämästä."

-- "Niin", Hedwig sanoi. "Mutta siinä on kuitenkin jotain lohdutusta
kun tietää edes syntymäseutunsa, kun muistaa edes yhden nimen, yhdet
kasvot. Sanoithan vast'ikään kertoessasi minulle isästäsi ja äidistäsi:
'Minä näen heidät vielä edessäni.' Minulla ei ole sitäkään onnea. Ja
kuitenkin, kuinka usein ovat silmäni ajatuksien avulla ja unissa
kokeneet tunkea tuon sumun läpi, joka minua ympäröi! Lakkaamatta pyydän
rukouksissani Jumalaa minulle lähettämään jonkun ilmestyksen menneistä
aioista, jonkun aavistuksen, jonkun hämärän kuvan. Kiliankin on siitä
levoton. Me olemme siitä hyvin usein puhuneet."

-- "Kilian parka!" Magdalena huokasi, "kallis ystävämme, jalo veljemme,
kuinka suuri hänen surunsa on oleva, kun hän kuulee isänsä kuolleeksi,
jota hän niin suuresti rakasti! Hän oli kolme päivää ennen tuota
turmion hetkeä lähtenyt... Hän johtaa nuorta väkeämme Vallis'in
tienoilta. Voi! pelkäänpä kovin hänen epätoivoaan, kun hän saa tämän
surullisen uutisen!"

-- "Kilian parka!" Hedwig kertoi, "hän on silloin yksinänsä, kaukana
meistä, jotka voisimme häntä lohduttaa. Kyyneleet eivät ole niin
katkeria kun voidaan yhdessä itkeä! Vaan, kuka tietää? ehkä hän tuntee
tarpeen tulla meidän kanssamme itkemään, ehkä hän tulee?"

-- "Jos hänen velvollisuutensa myöntää sen", Magdalena vastasi. "Kilian
on Diesbachilainen ja niinkuin kaikki Diesbach'it velvollisuuden orja.
Meidän velvollisuutemme on jäädä tänne, meidän velvollisuutemme on
odottaa."

Surullinen huokaus oli Hedwigin ainoa vastaus.

Kun sitten siipien räpytystä kuului akkunan ulkopuolelta, hän lausui
itsekseen:

-- "Taivaan linnut ovat sentään hyvin onnellisia! Laaja avaruus on
heille avoinna. Jospa se niin olisi minunkin sydämmelleni, voi! kuinka
se rientäisi hänen luokseen!"

Hänen toverinsa ei vastannut. Hän seurasi silmillään Hedwigin liikkeitä
ja tuli epäilemättä akkunan läpi nähneeksi jotakin, joka herätti hänen
huomionsa ja uteliaisuutensa.

Hän nousi äkkiä pystyyn ja siirsi akkunaverhon sivulle. Sitten,
oltuansa hetken ääneti, hän sanoi:

-- "Se on taasen tuo augustinolais-munkki. Näetkö kuinka hän katselee
tänne? Se oli hän, joka eilen sinua auttoi ja herätti tainnoksista..."

-- "Niin tosiaankin", vastasi Hedwig, joka taasen oli istunut toverinsa
syliin. "Huomautithan minua siitä. Mutta väkijoukko tunki meitä samassa
alttaria kohden. Minua surettaa, ett'en saanut edes sanoa hänelle:
kiitoksia. Miesparka! Minä tunsin hänen kuitenkin; monta kertaa hän jo
on sattunut tielleni, aina sama liikutus kasvoissa, sama suojeleva
hellyys katsannossa. Eräänäkin päivänä ... varmaan kymmenen vuotta
sitten, Diesbach'in linnan puutarhassa ... hän astui äkkiä eteeni,
otti minun syliinsä ja suuteli herkeämättä, ikäänkuin jonkun
vastustamattoman kiihko-tilan vaikutuksesta. Diesbach tuli
äkkiarvaamatta paikalle ja näytti soimaavan häntä. Minä en oikein
ymmärtänyt, olin niin pieni vielä. Munkki heti vetäytyi pois kalpeana,
epätoivosta horjuen. Oi! muistan sen vielä hyvin, suuret kyyneleet
vierivät hänen poskillensa. Hänen kätensä olivat ristissä ja hän näytti
rukoilevan minun puolestani. Katsos! juuri niinkuin nytkin. Tunnenpa
itseni vallan liikutetuksi ... tuo on niin omituista!"

-- "Omituista tosiaan", Magdalena sanoi; "Vaan epäilemättä hän on
meidät huomannut. Kas nyt hän menee takaisin kirkkoon."

Samassa kuului askeleita etusalista, ja heti jälkeen vanha
naispalvelija astui sisään, ilmoittamaan, että tuomari Scharnachthal,
ja kolme muuta ylimystä hänen seurassaan, pyysivät tulla sisälle.

Kaksi näistä ansaitsikin tämän arvonimen. Ne olivat Adrian von
Bubenberg ja Lothringin nuori herttua Renato.

Kolmas sitä vastaan oli runoilija Beit-Weber.

-- "Diesbach'in kasvatteet", Scharnachthal lausui, "Bern'in vapaa
kaupunki, tahtoen jatkaa sen miehen työtä, joka äsken kuoli sen
puolesta, ottaa nyt vuorostaan teidät tyttäriksensä. Sen lisäksi,
seuraten vanhaa tapaa, joka sallii niiden, jotka haluavat orpoa
vaimokseen, jo vaikka seuraavana päivänä isän kuoleman jälkeen tulla
tytölle vapaasti ja rehellisesti ilmoittamaan aikomuksensa, kolme
kilpailijaa nyt on tarjona teille, Hedwig... Älkää punastuko, älkää
panko pahaksenne, lapseni. Niin on tapa. Sanokaa siis sanottavanne,
hyvät herrat. Bern'in tytär ja minä, sen edustaja, kuulemme teitä."

Adrian von Bubenberg ensin astui esiin ja lausui:

-- "Te tunnette minun, Hedwig. Olen leski, mutta kyllin nuori vielä
pyytämään sellaista morsiameksi, kuin te olette. Ensimäinen vaimoni oli
onnellinen, kaikki sen teille todistavat. Se on takauksena, että niin
on oleva toisenkin laita. Tahdotteko tulla siksi?"

Ja Bubenberg kumarreltuaan siirtyi syrjään, antaakseen sijaa
kilpailijoillensa. Hän oli rikas, hän oli ylevä, hän oli kaunis. Koko
mailma hänen tiesi arvokkaimmaksi aatelismieheksi, mitä voi löytyä.

Herttua Renato vuorostaan astui esiin. Nuoruus, ylevä sulo, kasvojen
kauneus ja sielun kauneus, kaikki avut, jotka neidon sydämmen saavat
sykkimään, ne hänelle olivat. Niiden lisäksi kruunu.

-- "Neiti", hän sanoi, "en ole tahtonut ennen teille rakkauttani
ilmoittaa; mutta äidilleni olen tehnyt tämän ilmoituksen. Hän odottaa
teitä, valmiina hän avaa teille helmansa. Tahdotteko olla Lothringin
herttuatar?"

Silmät maata kohden, tyynenä ja teeskentelemätönnä Hedwig kuunteli,
käsi Magdalenan kädessä, joka hymyili, yhtä ylpeänä sisarensa kunniasta
kuin jos se olisi ollut hänen omansa.

Oli jäljellä enää vaan Beit-Weber.

Runoilija-sotilaan suora ja hehkuva olento, neron tuli, joka säihkyi
hänen silmistään, kaksinkertainen kunnian loiste hänen otsallaan, siinä
ainoat edut, joista hän saattoi kerskata.

Hänen puheensakin oli kaino ja teeskentelemätön. Mutta siinä ilmaantui
niin totinen tunne, niin tulinen rakkaus, että kaikki, jotka sen
kuulivat, hänen kilpailijansakin, ensi sanoista jo hämmästyivät.

-- "Hedwig", hän lausui, "en ole herra enkä ruhtinas. Kruununi ei ole
kultaa; siinä ei välky timantit. Muutama tammen ja laakerin lehti vaan.
Freiburg, yhtä köyhänä itse kuin minäkin, sen minulle antoi. Tämä ynnä
harppuni, miekkani, isäni mökki, vähän peltoa ja nuttua ympärillä,
siinä koko omaisuuteni. Olen vaan köyhä laulaja, mutta rakastan teitä
sydämmestäni. Jos minulle soisitte lempenne, kaikki elämäni hetket
viettäisin teille kiitollisuutta osoittamalla. Tahdotteko olla
runoilijan seuralainen?"

Juuri kun nuori neito vihdoinkin aikoi vastata, eräs uusi henkilö
ilmestyi äkkiä kynnykselle.

Se oli nuori mies, surullisilla, kalpeilla kasvoilla. Surupukunsa
päällä oli hänellä yksinkertainen paita rautarenkaista.

Kuullessaan askeleita, Hedwig oli nostanut päätänsä. Kun hän huomasi
tulijan, ilohuuto pääsi hänen huuliltansa. Sitten, aivan hämillään,
puolipyörryksissä hän riensi tämän syliin, tämän rctevaa rintaa vasten,
hiljaa huudahtaen:

-- "Voi! Kilian! Kilian!"

Se oli hänen kasvate-isänsä poika, se oli Kilian von Diesbach.

-- "Hyvät herrat", tuomari Scharnachthal sanoi kolmelle kilpailijalle,
"se oli sydämmen huuto, jonka kuulitte. Tyttäremme on vastannut. Se on
tuommoinen puhdas lapsen taipumus, jonka edestä jokaisen kelpo miehen
täytyy väistyä. Lähtekäämme täältä."

Sillä välin kun nämä siirtyivät pois päin, sillä välin kun Hedwig
jälleen juoksi Magdalenan helmaan, Scharnachthal itse astui Kilian
Diesbach'in luo ja, puristaen hänen kättänsä, ilmoitti muutamalla
sanalla, mitä hänen isänsä huoneessa oli tapahtunut.

-- "Minä kiitän Bern'in kaupunkia sen jaloista aikomuksista", tämä
vastasi, "vaan kuuluisa isäni elää uudistettuna minussa. Siksi kun
Jumala suo minun yhtyä hänen kanssaan toisessa elämässä, hänen molemmat
kasvatteensa, minun molemmat sisareni, eivät tarvitse muiden apua.
Tätini on abbatissana Freiburg'in Benediktolais-luostarissa; hänen
luonaan Hedwig ja Magdalena saavat viettää surunsa aian, ainakin sodan
loppuun asti. Vielä kerran, Scharnachthal, kiitoksia!"

Siirtyen viimeisenä ulos, runoilija Beit-Weber oli kuullut
johtopäätöksen tässä vastauksessa.

-- "Freiburg!" hän itsekseen lausui ilomielin, "hän tulee
Freiburg'iin."

Adrian von Bubenberg astui pois vakavilla, tyvenillä askeleilla. Hän
oli tarjouksellaan etupäässä tahtonut osoittaa kunnioitusta Nikolaus
von Diesbach'in, vanhan valtiollisen vastustajansa muistolle.

Nuori herttua sitä vastoin palasi asuntoonsa synkeänä, kuolon kalpeus
kasvoillaan, ja siellä heittäytyen tuolille, kasvot käsiin kätkettyinä,
hän huudahti nyhkien tuskalloisesti:

-- "Menetetty! ikipäiviksi menetetty! Ja kuitenkin, oi Jumala, kuinka
häntä rakastin! ... kuinka häntä vieläkin rakastan!"



XI.

Fridolin.


Notre-Dame de Loretto'n ja St. Jago di Compostella'n jälkeen Einsiedeln
kieltämättä on paikka, johon useimmat toivioretket Euroopassa tehdään.

Kauniilla vuoden-aialla siellä on lukemattomia joukkoja ko'ossa. Ja
talvellakin nähdään sinne hurskaita matkustajia vaeltavan.

Eräänä päivänä kolme pyhissä-vaeltajaa, koillistuulesta ja kylmästä
huolimatta, kiipesi paksun jäätikön peittämää polkua ylös. Heitä oli
vaikea tuntea, niin syvään korvien yli heidän suuret hattunsa olivat
vedetyt, niin kokonaan olivat pitkiin viittoihinsa kääriytyneet, selkä
köyrässä kauluksen alla ja molemmat kädet hiojen sisässä.

-- "Hrrr!" Troussecaille'n ääni äkkiä päristi... "Hrrr! rupean jäätyyn,
alan jo hyytyä! ... ja sinä sitten, François parkani, sinun partasi,
silmäripsesi, kulmakarvasi ovat vallan valkoiset. Ja nenäsi ...
nenäsikään ei enään ole muuta, kuin jääpalanen."

-- "Totta on", Villon filosofin tavoin vastasi, "ett'ei ilma ole juuri
oikein sovelias pähkinäin noukkimiseen."

-- "Sitä vähemmin", Martti ystävä arveli, "kuin ei ole, mistä noukkia.
Ei puuta, ei pensasta, paljas maa. Ai! anteeksi, olinpa erehtyä: onhan
sillä yllänsä kuuluisa lumivaippansa. Ja arvelkaapas, kun me olemme jo
neljättä tuntia tällä lumikankaalla rämpineet, elävää olentoa
näkemättä, linnun lauluakaan kuulematta. Kirottu tunturi! kavala
matka!"

Näihin viimeisiin sanoihin kolmas vaeltaja teki vastalauseen.

-- "Siunattu tunturi!" hän huudahti, "loistava ilma ... katsokaa pian,
katsokaa!"

-- "Hän on oikeassa", runoilija sanoi. "Oi! se on todella ihanaa!"

Oli päästy jonkunlaiselle ylängölle, jossa aukeni heidän eteensä
ylevä, ihmeen ihana näkö-ala: järviä, laaksoja, vuorten ryhmiä ja
harjanteita niin kauas, kuin silmä kantoi, niiden rinteillä
kuusimetsiä, huiput ikuisen jään vallassa ja koko tämä seutu, koko tämä
näky ikäänkuin verhottuna valkeaan näädän-nahkaan, täynnä kristalli- ja
timanttihelmiä, jotka välkkyivät ja kimalsivat kirkkaan, hehkuvan
auringon säteissä tuon sinisen, pilvettömän taivaan alla.

-- "Pirun järvien kautta! myöntää täytyy", Troussecaille vuorostaan
huudahti, "tämä on ihanaa! Mutta hm! ... joutuuhan täällä niin
linnun-iholle, ett'ei katseltuakaan saa. Sanokaa, ystäväni, vieläkö
olemme kaukana luostarista?"

-- "Tunnin matka enää kiivettävänä, sitten ollaan perillä."

-- "Olettehan siitä varma, eikö niin? ... ja samoin tiestäkin?"

-- "Jukol'aut'! sen hyvin tunnen. Sata kertaa ja useamminkin olen
kulkenut tämän matkan."

-- "Itsennekö vuoksi?"

-- "Niin, ja myös kaikkien niiden, joiden puolesta lupauksia olen
täyttänyt. Minä te'en pyhissä-vaellukseni valtuuskirjalla, ja olen
tarpeen tullessa muille oppaana. Ell'en olisi tiellenne sattunut,
olisitte auttamattomasti hukkuneet. Mutta mitäpä siitä, ei enää
hätäpäivää!"

Puolen tuntia kului. Noustiin ylemmäs, yhä ylemmäs. Polku tuli yhä
jyrkemmäksi. Väliin se vallan katosi pohjatuulen vyöryttämien kinosten
alle, joita pakkanen oli vahvalla kuorella varustanut.

Opas kuitenkin yhä kulki tietään vähääkään epäilemättä, ikäänkuin sen
olisi löytänyt merkeistä, jotka hänelle yksin olivat tunnetut.

-- "Malttakaa!" hän äkkiä sanoi, "näettekö tuolla ylhäällä, oikealla
puolen, tuota paistavaa pistettä, jota laskeva aurinko valaisee? Se on
suuri kultaristi kirkon päällä."

-- "Kultaristi, joka näkyy näin kauas! Luostari siis on hyvin rikas?"

-- "Hyvin rikas ja hyvin vanha. Sen perusti Kaarlo suuren aikana eräs
hurskas erakko, jumalinen ja viisas Meinrad..."

Tuskin oli opas ehtinyt lausua tätä nimeä, kuin Troussecaille hänet
huudollaan keskeytti:

-- "Kas kummaa! ... mikä valkoinen haamu tuo on, joka näyttää juoksevan
meitä kohti?"

-- "Haamuko? mitä vielä! joku novitio valkoisessa viitassaan ... nuori
veli Fridolin ... nyt hänen jo tunnenkin."

Nuorukainen, jota näin nimitettiin, lähestyi nopeaan, viitan helmat
nostettuina vyötäisille, helpompaa juoksua varten. Hän oli noin
viiden- tai kuuden-toista vuotias, vilkkaalla ja lempeällä muodolla,
sekä viehättävillä, juoksun ja ilon elähyttämillä kasvoilla.

Tämä ilo oli niin suuri, että hän järjestänsä, mutta yhä vähenevällä
toivolla, riensi jokaisen luo näistä kolmesta matkustajasta, näyttäen
olevan ihan valmiina heitä kutakin syleilemään.

Sitten, kolmattakin silmäiltyänsä, hän mutisi vallan kalpeana, vallan
hämillään:

-- "Voi! eipä se vieläkään ole hän!"

-- "Hän! Kuka sitten?" opas tiedusteli. Ja, kun novitio ei mitään
vastannut:

-- "Kuka sitten onkaan, veliseni Fridolin, tuo, jota niin suurella
kärsimättömyydellä näytätte vartovan?"

-- "Et ainakaan sinä, Bartolomeo", novitio ynseällä äänellä vastasi.
"saako seuralaisillesi kertoa tarinan pyhästä Meinrad'ista, vai oletko
sen kenties itse jo heille kertonut?"

-- "Pyhä Madonna! minäkö teidän toimiinne tunkeuisin, signor Fridolin.
Teillehän oikeastaan tämä kunnia on tuleva. Tehkää se nyt, jos
suvaitsette."

Oli jo taasen lähdetty liikkeelle. Nuorukainen tiedusteli silmillään
muiden vaeltajain mieltä. Villon, jota nuoren miehen hauska olento
viehätti, laski kätensä hänen olkapäällensä ja vastasi:

-- "Kuinka tarinan laita on, ystäväni? Meitä huvittaisi kuulla se
teidän suustanne."

Fridolin ei antanut itseään kahdesti pyytää. Mutta hänen aatoksensa
näyttivät olevan toisaalla, kun hän koneentapaisesti ja lapsen äänellä,
joka kertoo hyvin tuttua läksyä, alkoi:

-- "Einsiedeln oli silloin erämaana ja kutsuttiin Finsterwald. Muuan
ylhäinen herra Hohenzoller'in suvusta, hurskas erakko, pyhä Meinrad,
tahtoi siellä yksinäisyydestä päättää päivänsä pyhittäin niitä pienen,
mustan neitsy Maarian kuvan palvelukseen, jonka pyhä Hildegard,
Zürich'in abbatissa oli hänelle antanut. Vuonna 861 kaksi murhamiestä,
heittiötä, rosvoa, tappoivat vanhan erakon. He luulivat kai tekonsa
jäävän rankaisematta. Ei kukaan ihminen ollut voinut heitä nähdä. Mutta
kaksi pyhän miehen kesyttämää kaarnetta olivat nähneet heidät. Lyöden
ja räpyttäen siivillään nämä heitä seurasivat Zürich'iin saakka, jossa
rangaistus heitä kohtasi."

Troussecaille lausui tähän puoliääneensä:

-- "Jos minä joskus tulen rikkaaksi ja pelkään rosvoja, niin kesytän
kaarneita ... mutta pidänpä samalla huolta että juoneni tulee
tunnetuksi."

Fridolin yhä jatkoi:

-- "Pyhän miehen majaan, vaikka se nyt oli asujatonna, tekivät
ympäristön asukkaat yhä hurskaita vaelluksia. Kuusi vuotta myöhemmin
toinen erakko asettui siihen ja kutsui muita kanssansa. Vihdoin kohosi
luostari. Samoin kirkkokin. Sen päivän aattona, jona Kostnis'in pispan
oli määrä vihkiä se, hän puoliyön aikana heräsi taivaalliseen soittoon.
Kohta jälkeen kuului ääni, joka julisti huomispäivän vihkimisen
tarpeettomaksi; ja samassa Jesus Kristus itse, kaikki pyhät ja enkelit
seurassaan, suoritti tämän toimen. Säilyttääkseen näin suuren ihmetyön
muistoa, paavi sitten julisti synnit anteeksi niille, jotka tekevät
toivioretken mustan neitseen, Einsiedeln'in neitsy Maarian luo."

Kun novitio tarinansa päätti, saavuttiin luostarin edustalle. Se oli
laaja, kolkko rakennus harmaasta kivestä, päällä suuri katto paksuista
kuusenlaudoista ja hirsistä. Siellä täällä katolla raskaita kiviä,
ett'ei tuuli kiskoisi pois koko tätä kalleutta.

Oikealla puolen kirkko, melkein kuin joku muinaisjäännös, ja suuri
kultainen risti sen päällä. Vasemmalla puolen luostarin suuri
holviportti, ja sen päällä musta pyhän neitseen kuva.

Fridolin väistyi syrjään antaakseen tietä vaeltajille. Sitten hän juuri
kuin nämä astuivat hänen ohitsensa, huokasi kääntyen tietä kohden:

-- "Siis hän ei vielä tänäänkään tule!"

-- "Hänkö, jota vartootte?" Villon kysäsi.

-- "Niin!" Fridolin melkein kuin ajatuksissaan vastasi, "niin, veli
Starck."

Runoilija säpsähti äkkiä. Se oli munkin nimi, jonka luo Ludovik XI
hänen lähetti.

-- "Veli Starck!" hän huudahti. "Hän ei siis ole enää täällä."

-- "Valitettavasti ei."

-- "Mihin hän on joutunut?"

-- "Kenties abbati sen teille sanoo. Minulle hän ei tahdo sitä sanoa!"

-- "Saattakaa minua sitten, nuori ystäväni, abbatin luo. Minun täytyy
häntä puhutella heti paikalla."

-- "Entä illallinen!" Troussecaille vilkkaasti huusi.

-- "Mene matkaasi, kyllä haen sinun sitten."

Fridolin oli näyttänyt pitkää käytävää, joka alkoi porttiholvista.
Villon käski hänen astua edellä ja kiiruhti jälkeen. Novitio näkyi
hämmästyneen sitä liikutusta, jota hänen sanansa vaeltajassa olivat
herättäneet. Hehkuva uteliaisuus loisti hänen suurista, väliin
rohkeista, väliin aroista silmistänsä. Joka askeleelta hän käänsi
päätänsä, ikäänkuin haluten kysyä, sitä kuitenkaan vielä uskaltamatta.
Vihdoin hän rohkaisi mielensä.

-- "Vaeltaja, te tunnette siis veli Starck'in?"

-- "En, lapseni. Mutta tulen hyvin kaukaa häntä katsomaan. Minun täytyy
nähdä hänet."

-- "Teitä miekkoista! teidänkös kelpaa!" Ja novition silmäripsien alta
kiilsi kyynel.

-- "Vai niin", Villon sanoi, "sinä siis rakastat häntä hyvin, lapseni?"

-- "Minäkö häntä rakastan!" Fridolin hehkuvalla innolla vastasi,
"minäkö häntä rakastan, veli Starck'ia! Hän oli niin hyvä minulle!"

-- "Kuinka niin?"

-- "Kerron sen teille toisten. Tässä on abbatin asunto."

Novitio koputti omituisella, epäilevällä tavalla. Ovi aukeni ikäänkuin
jonkun näkymättömän koneen avulla.

-- "Olkaa hyvin alamainen", novitio lausui, "Einsiedeln'in abbatit ovat
ruhtinaita!"

Huone oli avara, mutta näöltään raskas. Jalkojen alla paksu matto
kahiloista. Laudoitus seinillä ja katossa mustaksi maalattu ja kiiltävä
kuin eben-puu. Ainoana koristuksena jonkunlainen pyhyyden ja arvon
merkkien yhteen-ryhmäys, jossa nähtiin abbatin sauva, pyssy, joutsi,
suuri kahden käden käytettävä miekka, ja tämän kaiken päällä
herttua-kruunu. Vastapäätä pyhän veden astia porfyrista, ja sen jalkana
Kristuksen kuva norsunluusta.

Yksi ainoa holvattu akkuna. Oikealla puolen pyhän Meinrad'in pieni ja
karkea vuode; vasemmalla suuri uuni harmaasta fajansista sinisillä
kuvilla, jotka esittivät pääkohtia kärsimisen historiasta. Tämän,
melkein huoneen-korkuisen uunin sivussa, oli samanvärinen, leveä
istuin-sija samasta aineesta, varsin tärkeänä osana tuosta
merkillisestä kalusta. Lähellä akkunaa toinen nojatuoli ja pöytä, jonka
päällä oli käsikirjoituksia, soitinkello ja kirjoitusneuvot. Likellä
vuodetta rukous-istuin; siellä täällä muutamia rahia, kaikki nämä
huonekalut olivat tammesta, vaikka ajan kourissa jo olivat käyneet
hyvin ruskeiksi.

Ruhtinas-abbati oli yksinään. Istuen pöydän ääressä, ja nojaten yhtä
sen kulmaa vastaan, hän kolmisydämmisen lampun heikossa valossa luki
painettua pipliaa, epäilemättä ensimäistä, joka oli löytänyt tien
Einsiedeln'in luostariin.

Hän oli komea vanhus apostolisella muodollaan ja pitkällä valkealla
parrallaan, joka ulottui vyötäisille asti.

-- "Isä", novitio lausui häntä tervehtien, kädet ristissä rinnalla,
"täällä on vaeltaja vieraalta maalta, joka haluaa teidän kanssanne
puhua ... ja vieläpä juuri veli Starck'ista."

Abbati oli nostanut päänsä ylös; hän antoi novitiolle merkin lähteä.

Fridolin totteli vastahakoisesti, astui hiljaa oven luo, aukaisi sen ja
sulki jälleen, huoneesta kuitenkaan lähtemättä. Hän kyykistyi hätähätää
oviverhojen ta'a.

Toisella puolen Villon häntä suojeli korkealla varrellaan. Tämä nyt
vuorostaan astui esiin ja kumarsi abbatin edessä.

-- "Niinmuodoin", johtaja kysyi, "se on veli Starck, jota tulitte
etsimään meidän joukostamme."

-- "Se oli todellakin matkani tarkoitus", runoilija vastasi. "Mutta
äsken sain kuulla, ett'ei hän enää olekkaan Erakkoin pyhän neitseen
luona."

-- "Teille on puhuttu totta, poikani. Jalo alttiiksiantamisen halu sai
vallan veli Starck'issa. Toivoen tekevänsä enemmän hyötyä muualla, hän
meidät tahtoi jättää; minun täytyi hänen päästää."

-- "Isäni, saisinko luvan kysyä, mihinkä hän on joutunut, missä voin
hänet tavata?"

Abbati heitti vaeltajaan yhden noita silmäyksiä, jotka tunkevat
sydämmen syvimpään pohjukkaan. Sitten hän lausui:

-- "Minä vastaan vaan sille, joka voi minulle näyttää jonkun merkin
tarkoituksiensa todisteeksi."

Villon nosti kätensä lampun valoon ja osoitti liljakukkaa
rautasormuksen kannassa.

-- "Hyvä on", johtaja heti lausui, "minä tiedän, kuka teidät lähettää.
Hetki on tullut, eikö niin? Starck parka! hän on sitä varronnut jo
kauan aikaa... Hän tulee varmaankin hyvin iloiseksi!"

-- "No sitten", Villon vastasi, "ett'ei hänen kauemmin tarvitse vartoa,
tahtoisitteko minulle heti paikalla sanoa, mistä voin mennä häntä
etsimään?"

Jalo vanhus painoi alas päänsä, joka oli yhtä valkea, kuin tunturin
huippu, jolla luostari seisoi. Sitten hän lausui juhlallisella,
vakavalla äänellä:

-- "Poikani, olettehan kuulleet puhuttavan noista urheista Kristuksen
palvelijoista, jotka Alppien yli menevän tien korkeimmalla kohdalla,
kapeita polkuja pitkin, äkkijyrkkien äyräillä, lumituiskujen keskellä,
lumivyöryjäkään pelkäämättä, ainoastaan lamppu kädessä ja koira tietä
näyttämässä, kulkevat yötä päivää hirveimmässäkin säässä, kulkevat
halki tunturien, halki kuoleman huutaen: tänne päin! tänne päin,
veljeni! Siellä, suurella St. Bernhard'illa tuo entinen rukoustemme
toveri on tahtonut vielä paremmin käyttää voimiansa, intoansa ja
rohkeuttansa."

-- "Sanokaa hänelle", vanhus lisäsi, "että hänen muistonsa meille on
kallis, ja että etenkin minä joka päivä häntä siunaan. Mutta minun
tulee teille edeltäkäsin ilmoittaa, poikani, että tie on pitkä, ja,
etenkin tähän aikaan vuodesta, mitä vaarallisin."

-- "Vähät siitä", Villon vastasi, "minä olen luvannut, ja lähden."

-- "Levätkää kuitenkin täällä joku päivä; virkistäkää voimianne."

-- "Kiitoksia, isä. Hän vartoo; olette sen itse sanoneet. Aika rientää.
Minä lähden jo huomenna."

Tuskin runoilija oli lausunut nämä sanat, kun Fridolin, syösten abbatin
jalkain juureen, huusi:

-- "Oi! minä pyydän teitä, isä, antakaa minun lähteä tämän vaeltajan
kanssa! Sallikaa minun vihdoinkin tavata veli Starck'ia!"

Vanhus heitti nuorukaiseen ankaran katseen.

-- "Mitä näen? sinä olit jäänyt tuonne! Sinä kuuntelit meitä."

-- "En ole mitään kuullut", novitio innoissaan vastasi, "paitsi, että
aiotaan lähteä sen luo, jonka poissa-olo minut tekee niin onnettomaksi!
Vaan muistakaa toki, se on hän, se on veli Starck, joka minut otti
huostaansa, toi tähän luostariin, opetti pelkäämään ja rakastamaan
Jumalaa. Hän on kuin isä minulle. Voi! jos en saa lähteä, kuolen ihan
varmaan!"

Novitio parka ryömi abbatin jalkain juuressa kädet ristissä, silmät
rukoilevina, kasvot kyyneleiden vallassa.

Vanhusta se vihdoin näytti liikuttavan. Hän alkoi hymyillä, ja,
kääntyen vaeltajan puoleen, hän kysyi tältä:

-- "Tahtoisitteko tämän lapsen ottaa kanssanne?"

-- "Aivan kernaasti", Villon vastasi.

-- "Oi! mikä onni!" Fridolin huudahti, "minä saan siis vihdoinkin hänet
taasen nähdä!"

Ja vallan maltitonna, kun ei jo lähdetty, hän oli noussut seisoalle, ja
hyppeli ilosta.

-- "Kaikki hyvin!" abbati sanoi, "mutta ei nyt sentään niin lähdetä,
Fridolin. Vaikka sinun paikkasi mielestäni ei ole luostarissa ja vaikka
paljoa mieluummin avaan koppisi oven, kuin suon sinun taittavan siipesi
sen rautaristikkoja vastaan, näin vaikea matka, etenkin tähän aikaan
vuodesta, minua kuitenkin nuoruutesi tähden hirvittää, ja..."

-- "Oi! älkää pelätkö, isä," hän keskeytti; "minä tunnen itseni
vahvaksi ja olen uskalias!"

-- "Ehkäpä liiankin uskalias. Kuitenkin, voipa sitä vielä tuumailla.
Tule hakemaan minua tunnin päästä ... ja nyt, saata tämä vieras
toveriensa luo. Tuotakoon heille, mitä parasta löytyy... Ai! muistanpa
juuri nyt, että tuosta akkunasta luulin nähneeni teidän seurassanne
pyhissä-vaeltajan Bartolomeon. Hän on Valisilainen. Siinä olisi oiva
opas; koettakaa saada häntä mukaanne."

Vähän aikaa jälkeenpäin asia oli päätetty. Seuraavana aamuna, päivän
koitossa, Fridolin iloisella äänellä herätti molemmat vaeltajat.

-- "Minä pääsen! ... minä pääsen teidän kanssanne. Mennään pian! ...
matkaan nyt!"

Melkein samassa Bartolomeo astui sisään.

-- "Hei vaan sitä kaunista ilmaa!" novitio hänelle sanoi. "Kuinka
heleästi aurinko paistaa ja kuinka taivas on kirkas!"

-- "Liiankin kirkas!" opas vastasi, päätään pudistaen. "Ettekö näe
tuolla alhaalla, pohjoisella taivaanrannalla tuota mustaa pilkkua?"

-- "No! entä sitten?"

-- "Paha merkki!"



XII.

Toisesta luostarista toiseen.

Pihalla seisoi kaksi rekeä valmiina matkaan.

-- "Tuossa on luostarin re'et", abbati selitti. "Joka viikko ne
kuljettavat Schwütz'istä tänne ylös kaikki ruokatarpeemme ja kulkevat
tietysti, niinkuin sen näette, sinne takaisin tyhjinä. Onnellinen
sattumus teille. Käyttäkää sitä nyt hyväksenne... Jumala teitä
suojelkoon!"

Sitten kääntyen Fridolin'in puoleen ja syleillen häntä viimeisen
kerran, hän puhui:

-- "Hyvästi, lapseni; on kenties väärin tehty, että annan sinun lähteä.
Etenkin meitä itseä kohtaan; sehän on meidän ilomme, joka pakenee pois.
Mitä sinuun tulee, mihin ikänä sinua kohtalosi saattanee, munkiksi tai
sotamieheksi, onneen tai onnettomuuteen, älä milloinkaan unohda, että
sinulla on ystäviä Erakkoin pyhän neitseen luona, ja että lähteissäsi,
minun käsieni kautta, kaikki ovat sinua siunanneet ... samoin kuin veli
Starck'iakin, jolle saat viedä tämän saman osoitteen meidän
luopumattomasta ystävyydestämme. Jumalan haltuun!"

Fridolin oli laskeunut polvilleen. Abbati pani kätensä hänen päänsä
päälle. Samalla kertaa kaikki muutkin hengelliset ojensivat kätensä
häntä kohden yksimieliseen siunaukseen.

Huokaus paisutti nuorukaisen rintaa. Villon otti hänen syliinsä.
Hevoset lähtivät täyttä nelistä.

Ei täyttä tuntiakaan, niin re'et, liukuen jyrkkää rinnettä pitkin,
saapuivat Schwütz'iin.

Sieltä vuokrattiin vene Lucern'iin saakka.

Matkalla Villon koki saada joitakin tietoja tuosta kummallisesta veli
Starck'ista.

Fridolin ei tiennyt hauskempaa kuin saada puhua. Pahaksi onneksi hän ei
suuria tiennyt, paitsi että veli Starck oli hyvin hyvä, hyvin lempeä,
varreltaan ja voimiltaan oikein erinomainen.

Eräänäkin päivänä, kun tuota pikaa täytyi rakentaa silta muutaman kylän
hätääntyneiden asukasten pelastamiseksi, joita hirveä tulva uhkasi, oli
nähty hänen yksinään, ilman muuta apua kuin jäntäreensä, kiskovan ylös
suuria kuusia ja sitten kantavan niitä olkapäillään. Toisella kertaa,
kun tavattoman iso karhu ajoi takaa pelästyneitä lapsia, hän oli
juossut näiden ja kauhean pedon väliin, oli vartonut sitä vakavassa
asemassa, oli ilman mitään aseita sen paiskannut maahan ja tukehuttanut
käsillänsä.

Ja parikymmentä muuta yhtäläistä kohtaa, joiden kautta veli Starck'ista
tuli oikea satujen sankari, toinen Miloni Krotonilainen.

Näitä kuunnellessaan Villon puhui itsekseen:

-- "Se on varmaan minun karkea urooni, joka kerran turnajaisissa niin
säälimättä löylytti koko ritariston. Mutta mikä on hänestä tehnyt
munkin?"

-- "Joku salainen murhe", novitio vastasi, joka epäilemättä oli kuullut
tai arvasi tämän viimeisen kysymyksen. "Veli Starck on näöltään niin
onneton! Vaan kuinka? vai miksi? Ei kukaan sitä tiedä. Minäkään en ole
mitään saanut selville. Ja kuitenkin olen oikein koettanut. Väliin
nukkuessansa hän sopertaa yhtä nimeä. Naisen nimeä luullakseni. Sitä ei
oikein voi kuulla. Monta tuntia hän väliin istuu paikallaan, uneksien
tiesi mitä, silmillään tuijottaen, ja, omituista kyllä, aina samaan
suuntaan, Bern'iä kohden."

-- "Bern'iä?" Villon hämmästyen kertoi.

-- "Määrättynä päivänä", Fridolin jatkoi, "toukokuun 17, hän sulkeutuu
huoneesensa, paastoten ja rukoillen neljäkolmatta tuntia. Väliin hän
katoo viikoksi ja, tullessaan jälleen näkyviin, hän on kuin kuolleista
herännyt. Hän näyttää vieläkin isommalta. Silmät säihkyvät, otsa
säteilee. On niinkuin hän kantaisi itsessään ilonvaroja koko vuodeksi
Mutta tämä varasto kuluu hyvin pian. Veli Starck vaivanen! Hänen pitäisi
olla raskaassa työssä, vaivoissa ja taisteluissa. Enkä ollenkaan enää
ihmettele, että hän on valinnut rauhaisan Einsiedeln'in sijaan tuon
toimeliaan luostarin St. Bernhard'in kukkulalla, ja Benediktolais-viitan
sijaan augustinolaisen."

Tämän nimen kuullessaan Troussecaille teki liikkeen ikäänkuin
hämmästyen jostain äkkiä tehdystä huomiosta.

-- "Niin", Villon sanoi, joka sen oli ymmärtänyt, "aivan niin, se oli
augustinolais-munkki, jonka nä'imme tuomiokirkon portailla."

Sitten kääntyen Fridolin'in puoleen:

-- "Sanoppas minulle, nuori ystäväni, missä iässä hän näyttää olevan?"

-- "Enintäin neljänkymmenen vuoden iässä. Kaksi-toista vuotta minä
hänen olen tuntenut, siitä päivästä asti, jona hän henkeni pelasti."

-- "Ja kuinka se tapahtui?"

-- "Meidän kylämme oli vuorenlohkeaman kautta hävitetty ja kaikki
ihmiset hukkuneet, paitsi yksi lapsi, jonka kehtoa joku hirsi oli
suojellut. Veli Starck kiirehti paikalle jo seuraavana aamuna. Hän
auttoi niitä, jotka kaivoivat esiin jäännöksiä, ja teki yksin enemmin
työtä, kuin kaikki muut yhteensä. Lapsen huuto tunki hänen korviinsa.
Hän löysi pian kehdon. Tuo lapsi olin minä."

-- "Ja mitä hän sitten teki?"

-- "Kun kaikki omaiseni olivat kuolleet, toi hän minut luostariin, sai
minut abbatin kasvatiksi, hoiti ja opetti minua itse. Voi ihme! kuinka
taitava hän on! ... etenkin aseiden käytännössä ja sota-asioissa. Minä
sen puhun vaan teille, pitäkää se salassa! Hän kertoi minulle monta
tappelua, monta urostyötä... Sen lisäksi, pitkillä kävelymatkoillamme
halki metsien, kun ei kukaan voinut meitä nähdä, hän opetti minua
hyppäämään suurien ojien yli, kiipeemään korkeihin puihin ...
vieläpä ... mutta älkää vaan sitä puhuko muille! ... vieläpä jännittään
jousta ja linkoomaan, kirvestä ja miekkaa käyttämään. Ohhoh! tulee mar
minustakin oiva sotamies, kun vaan kerran tarve sen vaatii!"

Nuorukainen oli noussut seisoalle, otsa kirkkaana, silmät säihkyen,
muoto hehkuvan sotahalun elähyttämänä. Toden totta oli abbati lausunut:
Fridolin ei ollut aiottu munkiksi.

-- "Sanoppas", Villon häneltä kysyi hetken ääneti oltuaan, "etkö sinä,
jolla on niin hyvät silmät, ole huomannut mitään kallista kalua
kasvattajasi hoimessa?"

-- "No, enhän vaan!" novitio vastasi veitikkamaisella hymyllä,
"yhtäläisen rautasormuksen, kuin teidänkin sormessanne. Minulla on
terävät silmät."

-- "Vait!" runoilija kiivaasti käski, sormensa huulilleen nostaen. "Ei
siinä ole tarpeeksi, että kaikkia näkee, Fridolin ystäväni, pitää myös
olla varovainen."

-- "Koetetaan muistaa; mutta suvaitkaapa katsoa, nuo molemmat soutajat
ovat liian kaukana kuullakseen, ja Bartolomeo on nukkunut. Ja
muutoinkin hän on vallan luotettava mies."

-- "Onko vainen?"

-- "Peräti rehellinen mies. Hänen lukuisa perheensä asuu Martigny'ssa.
Hän harjoittaa, sitä elättääkseen, kahta tointa yhtä suurella
taidolla."

-- "Mitä toimia?"

-- "Ensinnäkin, toivioretkiä valtuuskirjalla; toiseksi karhukauppaa."

-- "Hän on siis karhunpyytäjä?"

-- "Vanhoista hän myy lihan ja nahan; nuoret hän kasvattaa, kesyttää ja
opettaa huvitukseksi ympäristön herroille ja ruhtinaille. Saamme nähdä,
kun tulemme hänen mökillensä. Se on hyvin omituista. Vaan tuollahan
alhaalla jo on Lucern."

Tosiaankin, vene oli juuri kiitänyt, vahto korkealla kokassa, viimeisen
niemekkeen ohi, ja nyt tuli näkyviin joukko valkeita, jotka loistivat
sumun keskeltä.

Vähän ajan päästä astuttiin maalle.

Annamme nyt matkamiestemme samota eteen-päin, -- niinkuin Troussecaille
tätä heidän kulkuansa nimitti, ja siirrymme suoraan Bartolomeon majaan.

Se seisoi Martigny'n yläpuolella, yksinäisellä mäennyppylällä, kapean
solatien päässä, joka vei suurelle St. Bernhard'ille.

Matala, huonosti kokoon kyhätty tönö, josta kolme neljännestä seisoi
lumen peitossa.

Bartolomeo kajahutti torveansa, jota kantoi vyötäisillään.

Heti paikalla ovi aukeni.

Puolentusinaa pulleaposkisia, vaaleanverisiä lapsia, kokonaan
pedon-nahoissa, töytäsi esiin kynnykselle ja kierien lumessa, ilosta
huutaen, riensivät heittäymään isänsä syliin.

Sitten, kolme suurta koiraa vahvinta laatua; sitten, kaksi nuorta
karhunpenikkaa, edelliset ilmaan hyppien, jälkimäiset ruumistaan
heiluttaen, iloitsivat isäntänsä kotiin-tulosta.

-- "Isä", lausui vanhin pojista, "sinä tulet juuri paraiksi. Tänä
iltana on mökissä lihavaa paistia. Eilen tapoin ensimäisen karhuni!"

Bartolomeo ei saattanut olla vähäisen ylpeyttä osoittamatta, mutta
samalla kertaa hän oli säpsähtänyt.

-- "Fritz", hän vastasi, "olinhan sinua kieltänyt... Sinulla ei ole
vielä ikää tarpeeksi... Kuitenkin, koska Jumala sen on sallinut, olkoon
hänen pyhä nimensä ylistetty! Minä tuon juuri kanssani vieraita.
Astukaa sisään, toverini."

Hän antoi heidän kaikkien kulkea ohitsensa, hyväillen järjestänsä
lapsiansa, karhujansa ja koiriansa.

Hänen roteva puolisonsa häntä vartosi oven suussa. Kauan aikaa he
syleilivät toisiansa, sillä välin kun muu perhe, kaksijalkaiset
niinkuin nelijalkaisetkin iloisesti hyörivät heidän ympärillänsä.

Käytiin sisään.

Mökki, ainakin se osa, mikä ihmisille oli aiottu, sisälsi yhden ainoan,
avaran huoneen, jota käytettiin joka tarpeesen. Pitkin seiniä,
jonkunmoisissa karsinoissa, sammalista ja ruohoista valmistettuja
vuoteita, ja niiden peitteenä petojen nahkoja. Huoneen keskellä, maahan
lyötyjen paalujen päällä, muutamia tamminauloilla kiinnitettyjä
kuusenlautoja: se oli pöytä, jonka ääressä oli kaksi samaan tapaan
laitettua penkkiä. Siellä täällä muutamia pölkkyjä, arkku vaatteita
varten, kaappi talouden tarpeisin, kalastusneuvoja, metsästys-aseita ja
valkea, puinen Kristuksen kuva mustassa puu-ristissä. Kaikkia näitä
valaisi toiselta puolen vähäinen akkuna pienillä ruuduilla ja
lyijyristikoilla, toiselta taas iloinen valkea, joka leimusi takassa ja
nuoleskeli suuren kattilan kylkiä, josta nousi kovalla kohinalla mitä
ihanimpia höyryjä.

Oikealla puolen ohuen verhon takana olivat pedot, jotka pistäen esiin
kosteat kuononsa, päästivät mörinän tervetulijaisiksi.

Vasemmalla puolen, kolmannessa, huolella teljetyssä karsinassa oli sitä
vastoin muita, jotka antoivat kuulua kumean karjunnan.

Bartolomeo veti suunsa nauruun, patriarkan herttaiseen nauruun.

-- "Jumalan kiitos!" hän sanoi, "kaikki on hyvin. Mutta nyt, kun kukin
on minua tervehtinyt omalla tavallansa, tulkoon vähän järjestystä;
meillä on tänä iltana vieraita."

Molemmat karhunpenikat olivat menneet vasemmalle puolen, ja kynsivät
jonkunmoisen lasku-oven alasyrjää.

-- "Te ensin, ystäväni", hän heille sanoi, "menkää tervehtimään
vanhempia veljiänne. Hyvästi!"

Hän oli nostanut lasku-oven ylös ja päästi sen jälleen alas heti
karhujen ta'a, jotka syöksivät makuusijoillensa. Hirvittävä karjunta
sai väliseinän tärisemään.

-- "Ai! ai!" Troussecaille huusi, "teillähän on tuolla sisällä, tuon
ohuen lautaseinän takana kokonainen eläintarha."

-- "Älkää pelätkö", Bartolomeo vastasi, "karhut ovat arvoltaan
kalliimpia, kuin luullaankaan. Saattepa itse nähdä kuinka hyvältä se
maistuu, jonka Fritz on tappanut, ja jonka reisi jo luullakseni on
tarpeeksi kiehunut kattilassa. Mutta siinä ei ole kyllin, eukkoseni.
Hätää nyt paistinvartaat noiden hehkuvien hiilien päälle ja molemmat
etukäpälät tuhan sisään. Näytäppä näille muukalaisille mitä
Vallisilainen vieraanvaraisuus saa aikaiseksi."

Talon arvoisa emäntä totteli viivyttelemättä.

-- "Lapset", vuorelainen jatkoi, "menkää noutamaan ladosta heiniä
lehmälle ja valmistakaa ruokaa karhuille; ensin pedot, sitten ihmiset,
niin on hyvä Jumala säätänyt."

Vihdoin, kun lapset vuorostaan katosivat, hän lausui vierailleen:

-- "Te, toverini, sitä vastoin, istukaa pesän eteen; ensin pesä, sitten
pöytä."

Troussecaille oli se, joka vastasi, mutta ensin aivastamalla.

-- "Atsii! Olenpa saanut aika yskän. Ei mikään voi minua enää
lämmittää. Ydin vallan hyytyy luissani, luontoni on laimistumaisillaan
ja näytän luultavasti kalpealta kuin kapahauki."

-- "Taikka mitä!" Villon nauraen vastasi, "onhan viimeinen taipale jo
edessämme."

-- "Niin, vaan se on vaivalloinen, vieläpä vaarallinenkin. Bartolomeo
on sen meille sanonut ... ja Jumala sen tietää, että hän ei vähiä
pelkää!"

-- "Eletään toivossa", opas sanoi, "jos ilma pysyy kylmänä, ei vaaraa
sitten."

-- "Mutta, jos se lauhtuu?" Villon kysyi.

Bartolomeo silmäili ulos akkunasta, ja sanaakaan vastaamatta hän
pudisti päätänsä.

-- "Kuka luulis!" Troussecaille huudahti, "minäkin tässä toivon
pakkasta."

-- "Niin", vuorelainen sanoi, "ennen pakkasta kuin lunta. Minkä
tähden? ... sentähden, että löytyy lumivyöryjä, jotka väliin voivat
haudata kokonaisia matkueita."

-- "Ette, piru vie, ole aivan rauhoittavainen, ystäväni! Kauanko tästä
kulkee sinne ylös?"

-- "Yhdeksän tuntia, vinhaan astuen. Se on korkein asunto Alpeilla.
Juuri likellä taivasta. Ell'ei enkelein ääni olisi niin ylen vieno,
kuuluisi heidän laulunsa varmaan sinne."

-- "Mitä! se on siis korkeampi kuin Montmartre'n mäki, ... joka
kuitenkin, Pariisilaisten käsityksen mukaan, on maapallon mahtavimpia
kukkuloita."

-- "Montako hengellistä en luostarissa?" Villon kysyi.

-- "Kaksi-toista on tavallisesti. Vaan nyt on jonkun aikaa ollut
kolme-toista."

Fridolin, nojautuen Villon'in puoleen, kuiskasi tämän korvaan:

-- "Kolmas-toista on varmaankin veli Starck."

Bartolomeo jatkoi:

-- "Niiden lisäksi muutamia palvelijoita, nimittäin joukko koiria,
tiedättehän noita suuria, vahvoja St. Bernhard'in koiria, jotka ovat
liikkeellä vaikka mimmoisessa myrskyssä, haistavat lumen alle haudatun
matkustajan, ja väliinpä vielä kaivavatkin siksi, kun saavat sen esiin.
Oivallisia elukoita! Tänä vuonna yksistään niiden isännät sanovat
niiden pelastaneen kolmatta sataa onnetonta."

-- "Vai niin!" Troussecaille arveli, "siellä kulkee siis paljo väkeä?
Ja minäpä luulin vaan muutaman Savoijalaisen tai murmelin-kuljettajan
sinne uskaltavan."

-- "Martti ystäväni", Villon vastasi, "etkö muista historiaa? Hannibal,
Caesar, Kaarlo suuri ja Barbarossa ovat kaikki marssineet St.
Bernhard'in yli sotajoukkoineen. Se on muinaisten sankarien tie,
puhumattakaan niistä, joita tulevaisuus muassaan tuonee! Mitä sen
muinaisuuteen, sen alkuperään tulee ... malttakaa, näenpä Fridolin'in
silmistä, että hän on valmis kertomaan meille jutelman siitäkin."

-- "Aivan kernaasti", novitio vastasi.

Ja laskien jalkansa toiselle polvelleen, leuka vasten kättä, nuo
viehättävät kasvot tulen valaisemina, hän alkoi näillä sanoilla:

-- "Romalaisten aikana seisoi siellä ylhäällä Jupiterin temppeli.
Kristin-uskon tultua tämä temppelikin muuttui vieraanvaraisuuden ja
hurskauden asunnoksi. Sitten sen Muhammedilaiset hävittivät. Joukko
rosvoja asettui sen raunioille, petti, ryösti ja murhasi matkustajia.
Ei kukaan enää tohtinut kulkea sitä tietä, kunnes joku nuori pappi,
täynnä uskoa ja rohkeutta, sinne ilmestyi. Hän saarnasi rosvoille ja
käänsi ne takasin harhateiltä; muutamat tulivat peräti hänen
oppilaiksensa. Muita hengellisiä yhtyi heihin, tuoden kanssaan kaiken
omaisuutensa. Luostari kohosi jälleen, laajeni ja sai johtajakseen sen,
joka sen oli perustanutkin. Kaksi-kymmentä vuotta myöhemmin eräs matkue
saapui sinne. Tässä matkueessa oli muutama ylhäinen herra ja hänen
vaimonsa, molemmat aivan köyryssä vuosien taakan alla. He näyttivät
hyvin alakuloisilta ja puhuivat abbatille: 'poikaamme suremme, joka
meiltä katosi noin pari-kymmentä vuotta takaperin, nuorena, kauniina,
rikkaana, tilaisuudessa kaikkeen, mikä voipi elämän tehdä
viehättäväksi, yhdistymäisillään naiseen, joka oli hänen vertaisensa.
Juuri hää-aattona hän karkasi, jättäen meille kirjelapun, jossa
ilmoitti aikovansa pyhittää elämänsä Jumalalle. Siitä päivästä alkaen
olemme turhaan häntä etsineet. Sen perästä ei niin vihiäkään hänestä.'

"Abbati vastasi heille kättänsä ojentaen:

"-- 'Minä olen teidän poikanne, Bernhard. Suokaa anteeksi, että olen
teille tuottanut murhetta. Jumala oli minun valinnut itselleen täällä
huonetta rakentamaan. Toverini on rakkaus Häneen; vanhempani, lapseni
ovat kaikki, jotka vaeltavat tai tulevat vaeltamaan tämän tunturin
yli.' Hänen isänsä ja äitinsä syleilivät häntä kyyneleitä vuodattaen ja
sanoivat: 'kaikki on hyvin niinkuin Herra sen tahtoo!' Sitten tuli
Bernhard abbatista pyhä Bernhard ja vuori on saanut hänestä nimensä."

-- "Sen pituinen se", Bartolomeo sanoi, "pöytään nyt, kaikki on
valmiina."

Fritz'in tappama karhu piti huolta juhlan kustannuksista. Lihasoppa,
soppaliha, paisti, tuhassa paistetut käpälät, kaikki oli oivallista,
hyvän ruokahalun höystämänä, jota Vallisilainen pöytäviini vielä
kiihoitti.

Heti aterian perästä isäntä valmisti vuoteet.

Jokainen kömpi oitis itselleen määrättyyn soppeen, joka oli täytetty
heinillä ja oljilla.

Kohtelias isäntä levitti heidän päällensä kaikenlaisia peitteitä ja
nahkoja.

Villon ja Fridolin olivat jo nukkumaisillaan, ja samaten Troussecaille,
joka yhä kuitenkin valitti, ett'ei hän vieläkään saanut lämmintä.

-- "Kuulkaa isäntä!" hän nurisi, "eiköhän teillä olisi mitään
lämpöisempää peitettä, kuin nämä tässä?"

-- "Onpa kylläkin", Bartolomeo vastasi, harmaan partansa takaa
myhäillen.

Hän meni nostamaan lasku-ovea ja vihelsi omituisella tavalla.

Molemmat kesyt karhunpenikat riensivät esiin.

Heidän isäntänsä näytti vaan sormellaan Troussecaille'n vuodetta, niin
ne kohta siihen katosivat.

-- "Ahhah! kiitos, kunnia!" tämä sanoi silmänsä umpeen painaen; "nyt on
minun asiani nukkua."

Seuraavana aamuna, kun päivä vähän vasta haamoitti idässä, opas jo
toitotti torveansa.

Villon ja Fridolin olivat pian pystyssä. Troussecaille vielä ei
liikkunut paikaltaan.

-- "Ylös! ylös vaan, laiskamato; jo lähdetään!"

-- "Kyllä, kyllä; tässä olen!" hän vastasi yrittäen nostaa peittoansa.

Peitto mörisi.

-- "Tuhannen sarvipäätä!" hän huudahti, "karhuja jukoliste! ... syödä
niitä, se vielä käy laatuun; mutta maata niiden kanssa!..."

Opas samassa vihelsi pois karhut, jotka menivät takaisin pesäänsä.

Vähän ajan päästä lähdettiin liikkeelle.

Taivas oli kirkas, mutta laakso sumuun kätketty. Siellä täällä, vuorien
rinteillä, kuusien latvoissa näkyi sumu-pilviä. Koillinen puhalsi
kylmästi ja metsä huokasi väliin synkeästi.

-- "Rientäkäämme!" Bartolomeo sanoi. "Hyvästi, lapseni ... hyvästi,
vaimoni. Voi! minä rakastan teitä niin kovin, menkää!... Lukekaa rukous
meidän puolestamme; se on paras kaikista saattojoukoista."

Ja, samalla kun hänen perheensä lankesi polvilleen kynnykselle, hän
itse kiiruhti ensimäisenä tietä kohden.

Vielä meidänkin päivinä, keskellä kesää, on nouseminen St.
Bernhard'ille vaarallista. Siitä voi päättää, mitä se silloin oli,
joulukuussa.

Jo heti lähtiessä polku kapeana, vaarallisena, väliin katketen kulkee
pitkin vuoren seinää, jonka kylkiä vastaan, hirvittävässä syvyydessä,
kuohuu tuo vahtoinen tulvavirta, jota kutsutaan: Dranse; se möyryää,
ikäänkuin lumotakseen uhriansa.

Joka taholla pisti esiin lumen keskeltä alastomia vuortenhuippuja,
ikäänkuin luurankoja, mustia teräviä kallioita, ikäänkuin
rautapiikkejä. Jalkojen alla äkkisyvyys, pään päällä lumivyöryt.

Hätäinen suurus syötiin Liddes'issä. Tämän kylän toisella puolen ei
näkyvää tietä nimeksikään. Lumi oli kaikki tasoittanut; Belan'in vuori
näytti sulkevan tien.

Tungettiin sentään läpi kapean solan, joka mutkisteleiksen sen
juuressa. Saavuttiin ensimäiselle ylängölle, jossa lumi, alituisien
tuulispäiden lakaisemana, oli kokoontunut kinoksiin ja näytti
aaltoilevan niinkuin meri.

Siellä täällä paljaissa paikoissa, yön kuluessa jäätyneellä alustalla,
voitiin huomata lukuisia jälkiä.

Jo useampia kertoja opas oli tarkastanut niitä yhä lisääntyvällä
levottomuudella.

Lopulta hän varmalla äänellä huudahti:

-- "Taasen kondottiereja!"

Sitten, seisahtuen äkkiä hän sanoi päätään kallistaen:

-- "Kuulkaa, eikö se ole hätäkello, joka soi tuolla alhaalla Rhône'n
laaksossa?"

-- "Tosiaankin", Villon vastasi, "minustakin on kuin kuulisin jonkun
kaukaisen kellon äänen, joka nousee tänne asti. Vaan keitä ovatkaan
sitten nuo ihmiset, jotka näyttävät herättävän teissä niin suurta
pelkoa ja kauhua?"

-- "Palkkasotureita, jotka suurissa joukoissa kulkevat St. Bernhard'in
yli. Ne aikovat yhtyä Burgundin herttuan armeijaan, ja hävittävät
kaikki matkallansa. Roistoja, ryöväreitä. Voi vaimoani! voi
lapsiparkojani!"

Bartolomeo risti silmiänsä. Hän teki liikkeen, niinkuin aikoisi kääntyä
takaisin.

Vaan tehden kohta vastarintaa vaistollensa ja asettuen uudelleen
matkueen etupäähän, hän lausui päätöksen:

-- "En koskaan! Olen luvannut teitä saattaa luostariin asti: se on
velvollisuuteni!"

Vähän matkaa siitä, kun lähestyttiin erästä saksankuusistoa, kuului
toiselta puolen ikäänkuin vuorta alaspäin kulkevien ääniä ja askeleita.

-- "Hätää nyt!" opas sanoi, "se en varmaan joku retkikunta.
Ne eivät säästä ketään, jota vaan voivat ryöstää, ei edes köyhää
pyhissä-vaeltajaakaan."

Ja heittäytyen puiden ta'a, tiheän pensaston kätköön, erääsen ojaan,
hän käski toveriensa tehdä samoin.

Noin pari-kymmentä retkeilijää, kiireestä kantapäähän aseissa, kulki
heidän ohitsensa niinkuin tuulen nostama vesipatsas, herättäen kaikua
tuntureissa, hoilaamalla vanhaa savoijalaista laulua.

-- "Voi onnettomia!" opas jupisi, "he ovat päissään; he eivät tiedä,
että pieninkin ilman värähdys voi matkaan-saattaa lumivyöryn. Voi!
jospa se putoisi heidän päällensä ja musertaisi heidät!"

Vaan katuen heti paikalla toivotustansa hän lisäsi:

-- "Jumalani! suo minulle anteeksi; ovathan he kaikki sinun lapsiasi.
Suojele heitä niinkuin meitäkin!"

Sitten, heitettyänsä viimeisen silmäyksen siihen suuntaan, jossa hänen
majansa oli, hän lähti eteenpäin.

Vähän aikaa jälkeenpäin, matkustajamme, astuessaan juuri St.
Bernhard'in laaksoon, näkivät äkkiä, suuren valkean.

-- "Oiva keksintö!" Troussecaille huudahti; "tuossa on tulta, joka
tulee juuri tarpeesen. Värisenpä oikein..."

Bartolomeo painoi päänsä alas surumielin. Hän oli jo arvannut. Tuo
valkea oli Saint-Pierre'n kylä, joka paloi. Kondottierit olivat sen
sytyttäneet, ryöstettyään mökit tyhjiksi, ja murhattuaan osan
asukkaista.

Ne, jotka olivat pakoon päässeet ja henkiin jääneet, hyörivät ympäri
palavia huoneitaan, kiroten ja valittaen jos jollakin tavalla.

Ei ketään löytynyt, joka ei surrut jonkun rakkaan omaisen tai ystävän
kuolemaa. Sen lisäksi oli kaikki ryöstetty, kaikki hävitetty. Ei suojaa
pään päällä.

-- "Tulkaa meidän kanssa", Bartolomeo heille sanoi, "nuo hyvät veljet
tuolla tunturilla ovat kaikkia onnettomia kohtaan vieraan-varaiset.
Heidän luostarinsa on Herran huone."

Matkue, johon nyt kymmenkunta näitä onnettomia oli yhtynyt, jatkoi
kulkuaan Cherrayre'n synkeän tasangon poikki, joka oli vielä kamalampi,
vielä autiompi, vielä hirvittävämpi, kuin kaikki ne, joiden yli jo oli
tultu.

Jääkylmä koillistuuli pieksi kasvoja, lunta tuiskutti silmät täyteen,
pakkanen kävi yhä kovemmaksi. Sillä täytyi olla hyvä rohkeus, joka nyt
ei vaipunut hangelle, eväten kulkea eteenpäin.

Fridolin etenkin näytti uupuneelta. Poika parka, vaikka nojasi Villonin
käsivarteen, ei enää jaksanut muuta kuin horjua eteenpäin.

-- "Asumus!" hän äkkiä huudahti, "voi! saapa toki vähän levätä."

-- "Älkää menkö!" opas kiivaasti kielsi, "älkää menkö sinne ... se on
ruumishuone!"

Novitio kauhistui. Samoin kaikki muutkin.

Seinälautojen läpi näkyi ruumiita.

Noita tuntemattomien kuolleiden ruumiita, jotka säilyvät niin kauan
tässä kylmässä ilmassa ja näyttävät ohikulkeville mustat, irvistävät,
inhottavat kasvonsa.

Sillä välin kun riennettiin ohitse, Bartolomeo mutisi, kauhistuen
hänkin, mutta kokonaan toista asiaa:

-- "Voi! kuolleet eivät toki ole enimmin pelättävät tässä!"

Hän tarkoitti kondottiereja.

Äkkiä tiellä, jota pitkin par'aikaa kulkivat, pyssy pamahti, nostaen
joka taholta hirveätä jyskettä.

-- "Kova onni kuitenkin!" opas huudahti, synkeällä katseella silmäten
läheisiä kukkuloita. "He ovat tavanneet jonkun lauman vuorikauriita,
Jos tämä jyske uudistuu, olemme kaikki hukassa!"

Useampia laukauksia pamahti yht'aikaa; vuori jyski ja tärisi.

-- "Joutukaa!" Bartolomeo komensi, "kaikki yhteen ja pysykää
alallanne! ... lumivyöry!"

Hänen toverinsa tuskin ehtivät totella, ennenkuin ääretön lumimöhkäle
irtaantui vuoresta, vieri alas ja syöksi ukkosen jyrinällä heidän
päällensä.

Matkalaiset tulivat nyt toisistaan väkisin eroitetuksi, eteenpäin
temmatuiksi, nurin niskoin syöstyiksi ja lumen alle haudatuiksi,
eivätkä ehtineet muuta kuin huutaa tai lausua lyhyen rukouksen.

Villon likisti vasten rintaansa Fridolin parkaa, joka makasi vallan
kankeana, jäsentäkään liikuttamatta. Eikä hän itsekään enää
hengittänyt; hän tunsi jo kuolevansa.

Kuitenkin, kun silmiä jo hämärsi, hän ikäänkuin unessa luuli näkevänsä,
että hautakumpu hänen päällänsä hiljalleen aukeni ... että joku
karvainen esine liikkui sinne tänne hänen ympärillänsä ... että eräs
käsi laskeusi hänen otsallensa.

Ja vielä tärkeintä kaikista, että tuon käden etu-sormessa oli
rautasormus, ja sen kannassa lilja.



XIII.

Veli Starck.


Kun François Villon taasen tuli tuntoihinsa, tahi oikeammin sanoen
heräsi, hänen silmänsä, vielä tylsinä ja kuumeesta uupuneina,
kääntyivät hiljakseen paikasta toiseen.

Hän oli pitkänään matalalla vuoteella, pienessä kammiossa, jota muutama
talvi-auringon vaalea säde tunki valaisemaan.

Hänen silmiänsä kuitenkin häikäisi; hän sulki ne, koettaen ko'ota
ajatuksiansa.

Tähän aikaan vuodesta St. Bernhard'in pimeässä solassa kestää päivää
töin tuskin neljä tai viisi tuntia.

Villon tiesi sen; hän mietti:

-- "Olen varmaankin hyvin kauan nukkunut." sitten, liikuteltuaan vähän
joka jäsentä ja laskettuaan kätensä sydämmen päälle varmemmaksi
vakuudeksi, että se vielä tykytti, hän jatkoi mietintöjänsä.

-- "Minä elän ... elänpä niinkin. Olen pelastettu lumivyöryn alta...
Tuo karvainen esine, joka minuun koski, oli joku luostarin koirista...
Tuo käsi, joka laskeusi otsalleni, oli jonkun luostariveljen käsi. Tämä
huone, jossa vihdoinkin herään, on joku luostarin kammioista."

Näiden hiljaisien arveluiden kautta selvittyänsä, hän avasi uudestaan
silmänsä.

Hänen vuoteensa jalkopäässä nukkui Fridolin, istuen pienellä rahilla,
käsivarsi peiton päällä ja pää käden nojassa.

Vähän kauempana ja ylempänä, akkunan syvässä holvissa seisoi eräs
munkki, kumarruksissa vuodetta kohden ja heittäen levottomia silmäyksiä
siinä makaavaan, ikäänkuin kärsimätönnä varroten hänen heräämistään.

-- "Mitä kello lienee?" runoilija puoli-ääneen kysyi.

-- "Se on kaksi jälkeen puolenpäivän", munkki yhtä hiljaa vastasi.

-- "Jo niin paljo! Ell'en erehdy, olen täällä ollut eilen illasta
asti."

-- "Tois-illasta asti."

-- "Kuinka!..."

-- "Ensimäisen yön tainnoksissa. Seuraavan päivän kuumeen houreissa.
Toisen yön raskaassa unessa. Se on tavallinen seuraus, kun tulee lumen
alle haudatuksi."

-- "Ja toverini Troussecaille?"

-- "Hän on nukkunut yli neljä-kymmentä tuntia heräämättä: oikein
unikeon luontoa."

-- "Entä muut?"

-- "Ne ovat vuorelaisia. Koko eilisen päivän ja vielä tänäänkin ne ovat
tietä luoneet."

-- "Bartolomeo?"

-- "Levotonna perheestänsä hän lähti kotoansa kohden astumaan."

-- "Fridolin?"

-- "Tuossa. Nuoruuden tulinen veri sai hänet ensimäisten joukossa
jalkeille. Mutta hän tahtoi valvoa teidän vuoteenne ääressä koko viime
yön. Lapsi parka! väsymys on vienyt voiton; hän nukkuu."

-- "Eipä nuku!" novitio vastasi itsensä äkkiä oikaisten. "Tässä olen;
mitä tahdotaan?"

Sitten hymyten Villon'ille, kun näki tämänkin hänelle hymyilevän, ja
tarttuen tämän ojennettuun käteen, hän huudahti:

-- "Oi! siis olette pelastettu! Jumalan olkoon kiitos!"

Tämän kohtauksen aikana munkki oli hiljalleen siirtynyt eteenpäin,
ruumis yhä kumarruksissa, ja silmillään Villon'ia tarkastaen.

Fridolin päästi runoilijan käden ja juoksi munkkia syleilemään. Sen
jälkeen kääntyen ympäri, hän esitti:

-- "Veli Starck!"

Runoilija nousi istualle; munkki ojensi kättänsä ja näytti sen
etusormessa kuninkaan toverien sormusta.

Muutaman sekunnin Villon häntä katseli äänetönnä. Se oli juuri sama
mies, jonka hän oli nähnyt Bern'in tuomiokirkon portailla. Se oli juuri
sama karkea ja luonteva, tulinen ja lempeä olento tuolla pitkällä,
vaalealla parralla, ja noilla silmillä, joista niin omituinen tuli
säteili.

Hänen muotonsa kalpeudessa, hänen surumielisyydessään ja tuossa
kiihkeässä mielentilassa, joka tuli näkyviin koko hänen olossansa,
ilmestyi joku todellista myötätunteisuutta herättävä vetovoima, joku
sielun tuska, jotka todella kävi sääliksi.

-- "Enkö minä ole se", hän matalalla äänellä sanoi "eikö veli Starck
ole se, jota tulette etsimään täältä."

-- "On."

-- "Ranskan kuninkaan lähettämänä?"

-- "Niin."

-- "Minkä käskyn häneltä minulle tuotte?"

-- "Ainoastaan kolme sanaa."

-- "Nämä kolme sanaa, mitkä ne ovat?"

-- "Hetki on tullut!"

-- "Vihdoinkin!"

Se oli ilohuuto, joka pääsi munkin huulilta. Hänen silmänsä säihkyivät.
Joku väristys jäntäreissä pani koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Hän oli
oikaissut itsensä aivan suoraksi; hän oli nyt enemmän kuin kuusi jalkaa
pitkä.

-- "Vihdoinkin!" hän kertoi yhä kiihtyvällä innolla: "se on siis
vihdoinkin tullut, tuo vapauteni ja kunniani hetki! Voin toimia, voin
puhua jälleen. Kunnia Ranskan kuninkaalle, joka sanansa on pitänyt!
Kunnia Jumalalle, joka minua on säälinyt ja rukoukseni vihdoin kuulee!"

Hän oli polvillaan, kädet ristissä, silmät taivasta kohden ja kasvot
kyyneleiden vallassa.

Fridolin juoksi hänen luoksensa.

-- "Veli Starck, voi! tyyntykää; kuolettehan ilosta!"

-- "Lapseni", hän vastasi, "surukaan ei tapa, koska minä vielä elän.
Voi! kuinka olen kärsinyt! Kahdeksan-toista vuotta! Kahdeksan-toista
vuotta olen ihmisiä paennut ja kärsinyt äänetönnä, koston hetkeä
vaan varroten, voimatta mitään maani hyväksi, avaamatta sydäntäni
kellekkään ... ei edes hänelle!"

-- "Bern'in nuorelle tyttärelle?" Villon melkein vasten tahtoansa
lausui.

-- "Kuinka! tiedätte siis?"

-- "En! olen vaan nähnyt."

-- "No niin! ... saatte kuulla kaikki ... sillä Diesbach'kaan ei enää
ole hengissä... Jos kuolisin, täytyy ainakin jonkun hänelle kaikki
kertoa, että hän tulisi edes haudalleni rukoilemaan!... En tunne teitä,
mutta kannattehan tekin rautasormusta ja taidatte siis kätkeä
salaisuuden. Vannokaa tämän ristin päällä ehdoton vaiti-olo...
Tahdotteko, sanokaa?"

Villon ojensi kätensä pyhää kuvaa kohden, joka rippui seinässä, ja
lausui vaaditun valan vastaukseksi.

-- "Kiitoksia!" munkki sanoi. "Siitä on jo niin pitkä aika, kun olen
mitään puhunut ... muutoin kuin Jumalan kanssa."

Fridolin astui hänen eteensä:

-- "Veli Starck, pitääkö minun mennä pois?"

-- "Ei; jää tänne, lapseni. Mutta vanno sinäkin. Olethan minua kohtaan
kuin oma poikani; täytyy katsoa, että, jos niin tapahtuisi, voisit olla
häntä kohtaan, kuin oma veli. Kuulkaa siis kumpikin ... kuulkaa."

Hän lankesi polvilleen rukoustuolin astimelle. Hän kätki päänsä
hetkeksi molempiin käsiinsä ko'otakseen paremmin ajatuksiansa ja
muistojansa. Sitten kääntyen äkkiä, hän alkoi:

-- "Oli Saint-Jacques'in tappelun aatto. Minä olin noiden viiden-toista
sadan joukossa. Puoli-yön aikana, pitäessäni vahtia vaarallisessa
paikassa, tulin väijytyksen kautta vangituksi ja viedyksi Ranskan
dauphin'in eteen. Katseltuansa minua kauan aikaa, hän kysyi, olivatko
toverini kaikki minun kaltaisiani ja, kun siihen vastasin myöntämällä,
hän lähetti minun takaisin tarjoomaan heille kunniallisia ehtoja,
käskien minun muun muassa heihin tarkoin teroittaa, että Armagnac'eja
oli kolme-kymmentä tuhatta, se on kaksi-kymmentä yhtä vastaan."

-- "Niin, minä tiedän sen", Villon mutisi, "itse kuningas on minulle
kertonut koko tapauksen."

-- "Ennenkun hän antoi minun mennä", veli Starck jatkoi, "hän kyseli
nimeäni ja kotikylääni. Minä lähdin, mielissäni, kun niin hyvällä
kaupalla pääsin. Muutaman kuukauden vasta olin ollut naimisissa.
Vaimoani jumaloitsin. Olin vaan kahdenkymmenen vuotias, elämä oli niin
suloista!"

-- "Se oli varsin luonnollista", Fridolin huudahti, "että parastanne
koetitte, saadaksenne heitä suostumaan kuninkaan ehtoihin."

-- "Ei. Jo heti alussa toverieni into keskeytti puheeni, kumosi asiani,
tukki suuni. Sveitsiläisetkö pelkäisivät! ei koskaan! Kuolema tai
voitto! Jo päivän koitossa me juuri aloitimme tappelun."

-- "Niinkuin raivokkaat härät, niinkuin jalopeurat," runoilija lisäsi,
"niin kuuluvat kuninkaan omat sanat. Toinen Thermopylan tappelu, tuo
taistelu Birs'in luona!"

-- "Se kesti koko päivän," munkki jatkoi. "Iltapuoleen melkein kaikki
olivat kuolleet. Minulla kenties yksinään ei ollut syviä haavoja. Ja
kuitenkin, uskokaa minua, en ollut säästänyt itseäni enemmin, kuin
muutkaan. Ympärilläni satakunta urosta, joiden vihdoinkin täytyi
väistyä monilukuisen vihollisen edestä, mutta yhä vastaan sotien, yhä
taistellen. Tuon tuostakin nämä muutamat sanat vaihetettiin meidän
kesken lyhyellä ja vakavalla äänellä: 'ei paeta, kuollaan!' Se oli
suostumus, pyhä vala. Minäkin olin sen tehnyt ... ja kuitenkin, savun
ja tomun läpi luulin eroittavani nuoren vaimoni kalpeat ja rukoilevat
kasvot ja kuulin hänen sanovan: 'muista minua! minä jään yksin ja
meillä on kuitenkin edessämme tulevaisuus niin täynnä onnea!' Minä
vastustin tätä kehoitusta. Vaan se raateli sieluani. Kallis Katariina!
voi, kallis Katariinani, minä rakastin sinua niin sydämmestäni!"

Munkki nyyhkytti kätkien kasvonsa jänteessä oleviin käsiinsä.

-- "Starck parka!" Villon ja Fridolin yhteen ääneen lausuivat, yhtä
liikutettuina kumpikin.

-- "Eihän se ollut minun vikani!" hän sanoi vapaalla ja omituisella
huolettomuudella. "Hän oli siellä, edessäni. Joka askeleella, joka
iskulla, kun nostin käteni hi'en ja veren sokaisemille silmilleni, näin
hänet, kuulin hänet. Se oli kuin joku kiusaus. Vihdoin käänsin pääni.
Birs aaltoili siellä takanamme. Minun tarvitsi vaan heittäydä uimaan,
niin olin pelastettu. Vaan ei! ei! kunnia ja isänmaa yli kaiken!"

Veli Starck oli oikaissut itsensä, ikäänkuin vastustaakseen,
taistellakseen vieläkin.

-- "Herra Jesus!" hän jatkoi, "etkö sinä itse ollut se, joka näin toit
minun silmäini eteen tämän ilmestyksen, joka soit minun korvani kuulla
tämän äänen? Tulin kohta miettineeksi: kun kaikki toverini ovat
kaatuneet, jos yksin vaan olen elossa, jos en enää voi mitään, en
mitään muuta kuin kuolla, ... kuolla tai paeta ... minä pakenen!...
Voi! se ei koskenutkaan yksin Katariinaa. Eron hetkellä, syleillessään
minua viimeisen kerran, hän oli minulle kuiskuttanut: 'sinä tulet
isäksi!'"

Kiihkeän mielentilan masentamana ja uuvuttamana munkki herkesi
puhumasta, läähättäen tuskan ja epätoivon vallassa, ikäänkuin koko tuo
taistelu, koko tuo sekamelska vielä olisi pauhannut hänen ympärillään.

Sitten hän jatkoi katkonaisella, käheällä, tuskallisella äänellä:

-- "He olivat kaikki kaatuneet. Minä vaan olin elossa, toinen jalka jo
rannalla, jonka tyrsky minua vietteli ja veti puoleensa. Oli vaan
viimeinen hyppäys jäljellä, vielä viimeisen kerran löin vihollisen
pakoon. Vihdoinkin, armeijan syöstessä koko voimallaan minun päälleni,
heittäydyin taaksepäin. Minä putosin veteen, rupesin uimaan ... saavuin
toiselle rannalle ... ja, nuolien ympärilläni tuiskutessa, minä ...
minä pakenin!..."

Tullessaan tähän viimeiseen tunnustukseen, veli Starck oli painanut
alas päänsä. Hän nosti sen äkkiä jälleen, päästäen epätoivon huudon
taivasta kohden.

-- "Oi! Jumalani! Jumalani! etkö sinä ele se, joka sen näin tahdoit
olemaan! Se oli ihmeen ihme, ett'ei mikään minuun pystynyt. Hamaan
viimeiseen hetkeen asti, sinä Jumala sen nä'it, te'in vastarintaa
viholliselle!"

-- "Vaan sehän oli muinaisajan sankarien vertaista", Villon huudahti.
"Kreikkalaiset ja Romalaiset olisivat teitä ylistäneet."

-- "Vaan ei Sveitsiläiset!" munkki vastasi tuskallisella ylpeydellä
isänmaastaan. "He eivät antaneet sitä anteeksi. Samana iltana, kun
kulkiessani Basel'in kautta minulta kysyttiin, mihin toverini olivat
joutuneet, ja siihen vastasin: 'ne ovat kaikki kuolleet', joku ääni
huusi: 'miksis siis elät?' Tämän ensimäisen kirouksen nä'in kaikkien
silmissä. Omani painuivat alas. Puna, siihen saakka tuntematon, nousi
otsalleni. Minä menin pois ja saavuin syrjäteitä myöden mökkiini. Suuri
lohdutus, viimeinen ilo minua siellä kohtasi. Kynnyksellä Katariina
juoksi vastaani, pieni lapsi sylissään. 'Tuossa on tyttäresi!' Jumala
antoi anteeksi; minä toivoin ihmisiltäkin samaa..."

-- "Ja oikeus oli teidän puolellanne!" huusivat yhteen ääneen molemmat
ystävät, jotka häntä kuuntelivat, "niin, satakertainen oikeus!"

Veli Starck pudisti päätänsä. Taipumattomalla äänellä, niinkuin Bruto
tuomitessaan poikiansa, hän vastasi:

-- "Vääryys oli puolellani. Ja minä sen tunsin niin hyvin, ett'en
moneen päivään tohtinut astua pihaani ulommas. Katariinan oli täytynyt
mennä kylään; hän sieltä palasi kalpeana, vallan häpeissään, vallan
rauhatonna. Kun hän minua syleili, hänen ylellinen hellyytensäkin jo
sai minun ymmärtämään kuinka suuri vaara meitä uhkasi. Seuraavana
päivänä, kun vein karjan laitumelle, kohtasin naapureita ja ystäviä. He
väistyivät syrjään minun lähestyessäni ja sanoivat ylenkatseella minuun
osoittaen: 'tuossa on Birs'in karkulainen! tuossa on pelkuri!' Tämä
nimi, tämä häpeällinen nimi oli täst'edes minun. En askeltakaan enään
astunut sen kaikumatta korvissani. Minä suutuin ja löin. Koko pitäjä,
koko maakunta nousi minua vastaan. Kas pelkuria! voi! voi! pelkuria!
Eräänä pyhänä vihdoin menimme kirkkoon ja kirkko jäi tyhjäksi.
Pappi yksinään oli alttarilla, ja minun täytyi auttaa häntä
jumalanpalveluksessa. Katariina parkani oli siellä polvillaan, itkien
kuiville kyyneleensä. Minä, myös minäkin nyyhkytin, ja synkeä aavistus
täytti sieluni. Mutta, voi Jumala! kuinka vähän vielä saatoin arvata
kaikkea sitä onnettomuutta, jota se päivä meille oli tuova!"

-- "Mitä sitten tapahtuikaan? puhukaa..."

-- "Palatessamme oli mökki ilmi-tulessa. Katariina syöksi sisään
pelastamaan lastamme. Minä taasen suojelin häntä kokoontuneelta
kansalta, joka melusi ympärillä. Minua heitettiin kivillä; en niitä
edes tuntenut. Lemmittyni tuli takaisin, sylissä pieni tyttäremme. Hän
juoksee minua vastaan. Kivi sattuu hänen otsaansa ... hän kaatuu ...
hän on kuollut!"

Lausuttuaan tämän viimeisen sanan, Starck näytti itsekin aikovan
kuolla, niin hirveän sydäntä-särkeväksi hänen tuskansa jälleen virkosi.

Fridolin riensi hänen luokseen, syleili häntä ja koetti kaikilla tavoin
sekä lapsellisen rakkauden osoitteilla että lohdullisilla sanoilla
häntä elähyttää.

Villon oli tarttunut hänen käteensä ja puristi sitä hellästi.

-- "Mitä enää puhuisinkaan?" hän vihdoin lausui. "Suoritettuani
viimeisen velvollisuuden äitiä kohtaan, vein lapsen kanssani. Useampia
vuosia elin sattuman nojalla, niinkuin maanpakolainen, niinkuin
spitaalinen, niinkuin hullu. Kirous seurasi minua kaikkialla. Voi!
ilman tytärtäni olisin jo aikaa pääni halki nuijannut. Hänen eteensä
te'in työtä, ja sain voimaa kärsiä tuskiani! Eräänä päivänä Diesbach
minun kohtasi. Hän oli vanha sotatoveri. Hän tunsi minun, vei
kotiinsa, otti Hedwigini tyttäreksensä, ja sanoi: 'Ranskan entinen
perintöruhtinas, nykyinen kuningas Ludovik XI on sinua muistanut; hän
kuulustaa sinua. Mene hänen luokseen Ranskaan, mene!' Se oli
turnajaisia varten St. Antoine'n kadulla."

-- "Vai niin!" Villon huudahti, "silloin minäkin olin siellä ja näin
kaikki."

-- "No sitten", Starck jatkoi, "mahdatte myöskin ymmärtää kaikki. Nuo
ritarilliset keihään keikuttajat, joita vastaan kuningas minut työnsi,
kantoivat juuri samoja aseita, samoja koristeita, samoja sulkatöyhtöjä,
kuin pyöri ympärillämme St. Jacques'in tappelukentällä. Ne olivat noita
meidän voittajia, teloittajia, raatelijoita! Toisen kerran sain yksin
taistella kaikkia vastaan. Ja, niinkuin lienette nähneet, en minäkään
vuorostani heitä säästänyt. Mutta se oli vaan leikkiä silloin. Kun
kuningas minulta kysyi, mitä halusin palkinnoksi, minä hänelle
vastasin: oikeata tappelua, jossa vihdoinkin saisin kostaa ja voisin
taasen nousta arvoon kansalaisteni silmissä! Tämmöisen koston hän
minulle lupasi, loistavan, täydellisen, ei missään pienessä kahakassa,
vaan suuressa sodassa, tasapäässä tappelussa, joka ratkaisee maani
onnen. Siihen saakka piti varrota. Kahdeksan-toista vuotta nyt olen
varronnut, ilman muuta lohdutusta, ilman muuta iloa, kuin tuon
tuostakin nähdä tyttäreni, etäältä, joukon keskeltä. Itse olin sanonut
Diesbach'ille: hän ei ole tunteva isäänsä ennenkuin se päivä koittaa,
jolloin isä häntä syleillessään voi tuottaa hänelle kunniaa! Tämä päivä
vihdoinkin lähestyy. Ranskan kuningas ei ole minua unohtanut; hetki on
tullut! Turmio niille, jotka maatani uhkaavat! Haa! tällä kertaa en
pakene, sen vannon, Jumal'auta!"

Hän oli tuskin lopettanut, kuin lukuisia askeleita kuului käytävässä.
Ovi avattiin rajusti. Bartolomeo syöksi huoneesen läähättäen, kalpeana
ja kamalana kasvoiltaan; hän huusi:

-- "Kostoa! Kondottierit ovat mökkini sytyttäneet. Vaimoni tahtoi
puolustaa lapsiamme; he tappoivat hänen...! Kostoa!"

Ja aivan hengästyneenä hän vaipui priorin syliin, joka häntä oli
seurannut ja kaikilla tavoin koetti rauhoittaa häntä.

Priorin takana kaikki luostarin munkit. Niiden kanssa Saint-Pierre'n
asukkaat, jotka tahtoivat hekin puolestaan kostaa. Perimmäisenä
Troussecaille vielä unen pöppörössä.

-- "Veli Starck", Bartolomeo jatkoi, "eräänä päivänä, kun vuorella
Jumalaa rukoilitte, Jumala salli minun kuunnella teitä; minä tunnen
teidät, minä tiedän kaikki. Astukaa te meidän johtajanamme; minä näytän
tietä. Olen jo kylliksi kauan tehnyt oppaan virkaa rukousretkillä,
tästä päivästä tahdon olla oppaana kostoretkellä!"

Starck lankesi polvilleen priorin eteen ja viitaten vuoroin Villon'in
sormukseen, vuoroin siihen, jota itse sormessaan kantoi, hän lausui:

-- "Isäni, hetki on tullut! Sallikaa minun mennä ja siunatkaa meitä."

-- "Kas niin!" Bartolomeo huusi, "johan sen teille sanoin, että hän on
oleva päällikkömme!"

-- "Minä olen hänen aseenkantajansa!" Fridolin uljaasti sanoi.

Turhaan sitä koetettiin estää. Novitio oli kuuden-toista vanha, hän oli
Sveitsiläinen, eikä tahtonut enää jättää kasvatus-isäänsä.

-- "Matkaan siis!" runoilija huusi. "Pois sotaan! ja minä mukaan!"

-- "Me mukaan!" oikaisi Troussecaille, joka jo seisoi hänen sivullansa.

Ankara vihan ja koston huuto tukahutti kaikki muut äänet. Huuto oli
Saint-Pierre'n asukasten, jotka jo järjestyivät Bartolomeon johdon
alle.

Toisella puolen, priorin viittauksesta, munkit lankesivat polvilleen ja
aloittivat rukouksen.

Innostuneella muodolla, silmät taivasta kohden ja käsiänsä levottomasti
liikuttaen veli Starck riensi ensimäisenä ulos, ja huusi:

-- "Vihdoinkin! hetki on tullut! hetki on tullut!"



XIV.

Lähtö sotaan.


Huolimatta yön lähisyydestä kostajien pieni joukko astui suurilla
askeleilla St. Bernhard'in jyrkkiä rinteitä alas.

Niitä oli noin viisi-toista miestä: Saint-Pierre'n asukkaat, veli
Starck, Bartolomeo, Fridolin, Villon ja Troussecaille.

Äkkiä viimeksi mainittu huudahti:

-- "Varjele sentään! kuka se on, joka minua sauvalla sääriin lyö?"

Se oli yksi St. Bernhard'in suurista koirista, joka, heiluttaen
iloisena tuuheata häntäänsä, juoksi veli Starck'in luo.

-- "Frey parkani!" tämä sille sanoi, "tulet jäähyväisiä minulta
ottamaan. Sinun täytyy jäädä..."

Uskollinen eläin ei sitä ollut kuulevinaankaan. Turhaan koetettiin sitä
ajaa takasin, se pyrki yhä vaan uudestaan isäntänsä luo.

Villon rupesi välittäjäksi.

-- "Eikö sitä kutsuta Frey'ksi?"

-- "Niin on sen nimi."

-- "Merkitseehän Frey vapaata?"

-- "Kyllä."

-- "No sitten! antakaa sen vapaasti meitä seurata. Ken tietää? Ehkä se
muiden lisänä on kylläkin hyvä sotamies."

Frey näytti ymmärtäneen. Se haukkui ikäänkuin voittoriemusta ja
loikkasi eteenpäin.

Yhdeksän aikana, yön pimeässä saavuttiin Martigny'n yli kohoaville
kukkuloille.

Vähän savua ja viimeinen punertava hohde pimeyden keskellä oli ainoa,
mitä enää oli jäljellä Bartolomeon rauhallisesta kodosta.

Hän tukehutti syvän huokauksen, risti rintaansa ja meni eteenpäin.

-- "Mutta lapsenne", Villon kysyi, "mihin ne ovat joutuneet?"

-- "Minä olen niistä muodostanut tutkijalinjan löytääkseni heidän
äitinsä murhaajain jälkiä. Pian saatte nähdä."

Ja tosiaankin, heidän astuessa Rhône'n laaksoon, yksi kuudesta
veljeksestä, nuorin joukossa, nousi äkkiä pystyyn tien syrjästä.

-- "Sinäkö siellä, isä?"

-- "Niin, Benjamin."

-- "Tuonne päin ne menivät. Kosta äitimme!"

Lapsi oli viitannut vasemmalle. Astuttiin siihen suuntaan.

Vähän matkaa eteenpäin, lähellä Pistewache'n putousta, yksi hänen
veljistänsä, se, joka oli häntä lähinnä iässä, antoi saman osviitan ja
kertoi:

-- "Kosta äitimme!"

Kolmas lähellä Saint-Maurice'a.

Tässä kauppalassa oli kaikki ylös-alaisin. Siellä täällä suuria
nuotiotulia. Niiden ympärillä porvareita ja talonpoikia aseissa.

Samana aamuna kondottierit olivat kaikki ryöstäneet, kaikki
hävittäneet, itse varastonkin, jossa ennen vanhaan näillä tienoin
surmatun Thebalaisen legionan aseita ja pyhiä jäännöksiä säilytettiin.

Yksi ainoa ase oli jäljellä, hirveän iso nuija, niin paksulta
raudoitettu, että se oli tuntunut liian raskaalta rosvoille.

-- "Antakaa se minulle", munkki sanoi, "ja suokoon Jumala, että voisin
sitä käyttää kaiken muun takasin voittamiseen!"

Jokainen katseli häntä hämmästyksellä. Hän tarttui nuijaan, nosti sen
maasta, heilutti sitä vähällä vaivalla, ja laski sen tyvenesti
olkapäälleen, sanoen:

-- "Hyvä! en ole mitään voimastani kadottanut. Kaikki käy vielä hyvin."

-- "Totta Jumaliste!" Villon huudahti, "sepäs on oikea Herkuleen
nuija!"

Tällä välin kylänvanhin oli astunut esiin.

-- "Kuinka voitte toivoakaan niitä kurittavanne?" hän sanoi; "olihan
niitä kolmatta sataa; eikä teitä ole..."

-- "Tulkaa kanssamme", Starck keskeytti, "niin meitä on useampia... Ja,
ken tietää, ehkä meihin vielä tielläkin yhtyy uusia lisäjoukkoja."

-- "Olkoon menneeksi! Ainoastaan muutamain täytyy olla suojelemassa
kauppalaa, ja etenkin solatien porttia, joka meidän mentyä on
suljettava."

Tämä sola, tämä aukeama kahden kallion välissä on niin ahdas, että
siihen pieni joki ja sen oikealla puolen käyvä kapea polku töin tuskin
mahtuu. Korkea, raudoitettu, ylhäältä terävillä piikeillä varustettu
kaksoisportti sulki siihen aikaan tämän tien.

Se avattiin tuolle pienelle joukolle, jonka luku oli karttunut lähes
toisen verran.

Vähän matkan päässä, missä vuorisola aukeaa kuilun tapaan, oli neljäs
Bartolomeon pojista.

Ber'in luona viides.

Lähellä Aigle'ä kuudes, vanhin, Fritz.

Näyttäen vahvaa linnoitusta, jonka ikkunat yön pimeässä loistivat, hän
sanoi:

-- "Tuolla ne ovat. Kuulkaa, kuinka ne hoilaavat ja nauravat, nuo
roistot!"

-- "Hyvä on! poikani", Bartolomeo vastasi, "minä olen tytyväinen."

-- "Voi, isäni! miksi taasen olin tottelematon sinua vastaan, kun eilen
menin metsästämään tuntureille? Jos olisin kotona ollut, olisin
puolustanut äitiämme!"

-- "Kostakaamme!"

Muut sillä välin tarkastivat linnaa, joka ylpeänä seisoi erään mäen
kukkulalla, ja näytti jotenkin arvokkaalta.

Sen korkeiden muurien takana oli paljasta iloa ja valoa.

-- "Se on Aigle'n herran, Torrens'in kreivin asunto", kylänvanhin
selitti; "hän pitää luullakseni par'aikaa suuria pitoja
Lombardialaisille."

-- "Kuulkaa!" sanoi Fridolin äkkiä, "Frey murisee."

Kaikkien silmät kääntyivät koiraan.

Kuono länttä kohden, se haisteli ilmaa, nosti korvansa pystyyn ja
haukahti.

-- "Vait!" veli Starck käski.

Koira vaikeni paikalla.

Ei aikaakaan, niin sieltä päin, johon Frey oli haukkunut, kaukaa,
järven puolelta kuului marssivan joukon astunta, ja kohta jälkeen
loppusäveleet eräästä saksalaisesta laulusta, jonka jälkeen
marssittiin.

Epäilemättä oli tälläkin puolen kuultu melua. Laulu raukesi äkkiä.

-- "Kuka siellä?" kylänvanhin kysyi, astuen yksin keskelle tietä.

-- "Bern ja pyhä Vincent!" vastattiin.

-- "Berniläisiä! ystäviä!" useat äänet huusivat.

-- "Hiljaa!" Villon mutisi, "annattehan juuri ystävällisen varoituksen
noille mässääjille."

Tähän saakka ei linnassa ollut mitään häiriön merkkiä näkynyt.
Kuunneltiin, katseltiin, ... ei mitään vielä.

Eikä kuitenkaan oltu aivan kaukana kukkulan juurelta: enintäin muutaman
sadan askeleen päässä. Vaan tämä välimatka oli täynnä suuria kallioita,
joiden ta'akse paljoa lukuisampikin joukko olisi helposti saattanut
kätkeydä.

Senkun minuutin kuluttua Berniläisetkin vuorostaan kylänvanhimman
johdolla katosivat niiden ta'a.

Näitä Berniläisiä, noin viittä-kymmentä luvultaan oli johtamassa eräs
nuori päällikkö, joka rautapaitansa alla näytti kantavan kokonaan
mustaa pukua.

Hän luuli velvollisuudekseen näin selittää läsnä-oloansa:

-- "Ei täyteen kolmea viikkoa, takaperin valloitimme Peterman von
Wabern'in johdolla kuusi-viidettä linnaa ja kaupunkia osittain
Romont'in kreivin, osittain Savoijan herttuan alueella. Nuo langokset
ovat Burgundilais-herttuan liitossa. Wabern marssii par'aikaa Juraa
kohden. Minulla on toimena ko'ota yhteen ne ystäväimme eri parvet,
jotka ovat tulleet Vallis'iin Lombardialaisia hävittämään."

-- "Tuolla", Bartolomeo sanoi linnaa osoittaen, "niitä on kaksi sataa!"

Samalla kertaa veli Starck oli hiljaa sanonut:

-- "Minusta on, kuin tuntisin tuon äänen..."

Yön synkässä pimeydessä hän koetti eroittaa nuoren Berniläisen
päällikön ulkomuotoa.

Tämä seisoi miettivänä, tarkastaen vuorotellen maan-laatua, linnaa ja
voimia, joita oli tarjona rynnäkköä varten.

-- "Kaksi sataa!" hän vihdoin kertoi, "ja paksujen muurien takana.
Meitä, kahdeksankymmentä enintäin."

-- "Ne ovat juopuneet verestä ja viinasta!" Bartolomeo hiljaa murisi.

Fritz huudahti viehättävällä ylpeydellä:

-- "Olemmehan Sveitsiläisiä!"

Fridolin seisoi hänen vieressänsä; molempien nuorukaisten kädet
sattuivat yhteen.

Vähän tuonnempana Villon kuiskasi Troussecaille'lle:

-- "_Audaces fortuna juvat_!" (onni on rohkean puolella!)

-- "En ymmärrä saksaa", tämä vastasi; "vaan jos sillä aiot ilmoittaa,
että onni on rohkeuden kumppani, eteenpäin sitten, isäntäni. Pöytä on
tuolla ylhäällä katettu. Vapaa ateria, onhan se meille vieläkin,
toivoakseni, sallittu!"

Bartolomeo samassa jatkoi:

-- "Ber'in miehet ovat tulossa tänne; Aigle'n miehet saapuvat tappelun
melun kuultuansa..."

Frey keskeytti hänet uudella murinalla.

Kaikki olivat ääneti ja seisoivat alallaan erään kallion takana.

Toisella kädellä pidättäen Frey'tä, veli Starck käski toisella sitä
vaikeneen, ja koira vaikeni.

Useampia varjoja, kulkien linnasta alas, alkoi tulla näkyviin pimeässä.

Se oli yövahti; viisi miestä.

Heidän käynnistään oli helppo nähdä, että viina jo alkoi heissä
vaikuttaa. Yksi heistä huusi huonolla Italian kielellä:

-- "Rientäkäämme, _corpo di Bacco_! juovathan ne muutoin kaikki
meiltä."

He kulkivat ohitse, ja katosivat yön pimeään.

Tällä välin veli Starck oli vaivannut päätään ja miettinyt valmiin
suunnitelman.

-- "Minä tiedän, mitä pitää tehdä", hän sanoi. "Juoskaa kylään ja
tuokaa sieltä pari kimppua risuja kukin. Tuokaa myös uljaita miehiä:
niitä aina löytyy meikäläisissä. Ainoastaan neljä tai viisi teistä
astuu minun kanssani tuonne ylös. Ei juuri vahvimmat; mutta rohkeimmat
ja vikkelimmät."

Bartolomeo asettui jo hänen puolellensa.

Fritz tuli tämän luo ja sanoi kiivaasti:

-- "Tuo on minun oikeuteni. He ovat tappaneet äitini!"

Fridolin aikoi myös rientää esiin, mutta Saint-Maurice'n vanhin sekä
nuorin Saint Pierre'n asukkaista ehtivät ennen häntä: heidän oli
kotikylä kostettavana.

Pari-kymmentä muutakin tarjoutui; vaan Villon, ja hänen kanssansa
Troussecaille anasti ensimäisen sijan, sanoen:

-- "Malttakaas! me edustamme täällä Ranskaa, sen tulee olla etupäässä!"

Ankaria vastaväitteitä alkoi kuulua. Mutta veli Starck sanoi:

-- "Jo kyllin tästä! Kukin on saava osansa; olkaa huoleti. Te yhdytte
meihin niinpian kuin kuulette minun merkkini, merikotkan kiljunnan.
Rientäkää. Kaikki rippuu vikkelyydestä. Menkää!"

Sitten, vaihdettuaan pari sanaa nuoren Berniläisen päällikön kanssa,
hän alkoi muiden etupäässä kiivetä mäkeä ylös.

Hänen takanaan kulki Bartolomeo poikinensa, Villon ja Troussecaille,
silmillään tähystellen, ääneti ja varovasti.

Ei siinä kyllä, että yö oli musta, vaan lisäksi vielä oli vähän matkan
päässä aina kallionlohkareita, joiden taakse olisivat tarpeen tullessa
voineet kätkeydä.

Samassa määrässä kuin lähestyttiin linnaa, laulut ja naurut tulivat yhä
vilkkaammiksi; mässäys oli korkeimmillaan.

-- "Seis!" veli Starck äkkiä käski.

He olivat huomanneet vipusillan edustalla, joka nyt oli vedetty ylös
portiksi, kaksi vahtia joutsi olalla astuvan edes takaisin vallihaudan
reunaa pitkin.

-- "Meille molemmille! Bartolomeo", munkki sanoi. Villien Indianien
kaltaisina nämä nyt alkoivat ryömiä eteenpäin, veitsi hampaissa,
vähääkään melua nostamatta ja niin kokonaan yön peitossa, että melkein
kohta katosivat toveriensakin näkyvistä, jotka seisoivat hiljaa
paikallansa.

Yht'äkkiä he kavahtivat ylös, kaataen kumpikin veitsellään yhden
vartijan ja alkoivat samassa, itse asettuen sijaan, niinkuin lumouksen
kautta, astua edes takasin joutsi olkapäällä.

Jo olikin aika. Eräs kolmas vartija portin yli kohoovan tornin katolla
kääntyi äkkiä.

Epäilemättä oli jotain melua hänen korviinsa tunkeunut. Sotamies näkyi
seisahtuvan, kumartuvan alaspäin, katsellen ja kuunnellen yön
hiljaisuudessa.

Sen jälkeen hän tosin jatkoi tornin katolla kulkuansa; mutta tuon
tuostakin vielä hänen päänsä kääntyi, valppaana ja levotonna. Hän
silminnähtävästi ei ollut täydellisesti rauhoittuneena.

Veli Starck keksi keinon lähestyäkseen Bartolomeoa; hän sanoi tälle
matalalla äänellä:

-- "Tuo pamppu-juutas on tiellämme. Osaatko ampua tarkkaan?"

-- "Niinkuin sinäkin, veli Starck, minä harvoin lasken kiitävää kotkaa
harhaan."

-- "No hyvä! kun hän nyt jälleen kääntyy, heti kohta kun olen antanut
merkin, tähtäät ja ammut."

He menivät erilleen. Kumpikin pani nuolen joutseensa. Sitten molemmat
äkkiä, samalla kertaa ampuivat. Vartija kaatui kertaakaan huutamatta.

-- "Ja niin meni kolmas!" lausui Villon, joka heidän tietämättänsä oli
hiipinyt paikalle.

Fritz ja Troussecaille saavuttivat hänen samassa. Bartolomeo oli
molemmat ruumiit jo vallihautaan heittänyt.

-- "Nyt sitten", Starck sanoi, "nyt vielä viisi! Ne palaavat jo pian
tarkastus-retkeltänsä. Minä ja Bartolomeo pidämme huolta molemmista
ensimäisistä. Sopikaa te keskenne seuraavista, ja älkää niitä päästäkö.
Ne nostaisivat oitis melua."

Vastaukseksi jokainen hänen kolmesta toveristaan veti puukkonsa.

Bartolomeo tahtoi syleillä poikaansa; hän tunsi hänen vapisevan.

-- "Mikä sinun on, lapseni... Vaivaisikohan sinua pelko?"

-- "Ei, minä muistan äitiäni; hän mielestäni minua katselee..."

-- "Lapsi parka", Villon sanoi, "se on ensimäinen ihminen, jonka hän
aikoo tappaa!"

-- "Mitä vielä!" Troussecaille arveli, "hän on jo ensimäisen karhunsa
kaatanut!"

-- "Hiljaa!" käski kylänvanhin.

Kukkulan juurelta kuului juopuneiden epävakaisia askeleita.

Kylänvanhin, Fritz, Villon ja Troussecaille väistyivät varjoon.

Starck ja Bartolomeo asettuivat taasen vartijavirkaansa; toisella
kuitenkin puukko varalla, toisella nuija kädessä.

Nuo muukalaiset soturit tulivat heille tunnussanaa jakamaan.

Salaman nopeudella molemmat väärät vartijat iskivät alas, joka astui
etupäässä, ja sen, joka lähinnä seurasi.

Ennenkuin vielä nuo kolme muuta hämmästyksestään ehtivät toipua, nekin
saivat iskunsa ja kaatuivat.

Yksi ainoa ehti huutaa apua.

-- "Mennään piiloon", Troussecaille sanoi, "muuten kaikki on hukassa!"

Villon riensi auttamaan Fritz'iä, joka horjui. Hän oli uljaasti
iskenyt; mutta veri hänen käsillään masensi hänen rohkeutensa.

Starck ja Bartolomeo asettuivat jo taasen, joutsi olalla, äänettömään
toimeensa, mutta katsellen kuitenkin yhä levottomasti linnaan päin.

Kenties tuon kuolevan miehen huuto oli sinne kuulunut?

Ei ollutkaan; mässäystä kesti yhä.

Kuitenkin tuli kohta jälkeen jonkunmoinen äänettömyys. Sitten yksi
noista loistavista ikkunoista, se, joka oli keskellä, äkkiä aukeni.

Kolme tai neljä henkilöä, maljat vielä kädessä, ilmestyi parvelle.

-- "Sanonpa sen vieläkin," yksi näistä lausui Italian kielellä,
"sanonpa sm vieläkin, että on kuulunut melua."

Toinen, joka näytti olevan isäntä, vastasi:

-- "Erehdyttepä! katsokaa vaan, kuinka kaikki on hiljaa."

Äänettömyys seurasi.

Sitten eräs kolmas ääni lisäsi:

-- "Torrens'in herra, sallikaa minun, varmemmaksi vakuudeksi, kysyä
vartijoiltamme."

Tila tuli vaaralliseksi. Starck kiirehti kuiskuttaan Bartolomeolle:

-- "Sinä osaat Italian kieltä, vastaa, ett'ei mitään uutta ole
tapahtunut!"

Tällä välin kondottieri oli tehnyt kysymyksensä. Bartolomeo vastasi:

"_Niente di nuovo, signor_!" (ei mitään uutta, herra!).

-- "Aivan niinkuin sanoin!" Torrens'in herra päätti. "Pöytään takaisin,
ja juokaamme vielä ... juokaamme Kaarlo rohkean voitoksi ...
Sveitsiläisten sortamiseksi ja hävittämiseksi! Tuommoinen kansa, jolla
ei ole muuta virkaa, kuin kulkea lehmänsorkkien jäljissä!"

Ja naurun uudestaan remahtaessa, vedettiin ikkuna kiinni.

-- "Malttakaa!" kylänvanhin murisi näyttäen nyrkkiänsä, "malttakaa!
saattepa vielä kokea, että meillä on härkiäkin. Kavahtakaa niiden
sarvia!"

Starck odotti neljänneksen tuntia, ja antoi sitten kuulua merikotkan
kiljunnan.

Pari minuuttia kului. Sitten epäselvää kahinaa, ikäänkuin tuulen
tohinaa pensastossa, alkoi kuulua laaksosta.

Pian sen jälkeen suuri joukko haamuja kiipesi mäen rinnettä ylös.

Ne olivat Berniläiset ja Vallisilaiset, jokainen tuoden muassansa pari
kimppua risuja.

-- "Mitä näillä nyt tehdään?" ensimäinen tulijoista kysyi.

-- "Täytetään vallihauta vipusillan kohdalta," Starck käski. "Tuon
kautta, kumppanit, aion teille tien raivata."

-- "Minä taas tämän kautta!" nuori Berniläinen päällikkö sanoi,
näyttäen toisella kädellä parvea, toisella pitkiä tikapuita, joita pari
hänen sotamiehistään kantoi.

-- "Olkoon niin! mutta yht'aikaa. Älkää tehkö rynnäkköä, ennenkuin
minun ensimäinen iskuni tärähtää."

-- "Mutta tuon portin, millä sen aiotte murtaa?"

-- "Tällä", Starck vastasi näyttäen nuijaansa.

Hätähätää, syvän äänettömyyden vallitessa, kimput heitettiin hautaan ja
ulottuivat ainakin lähelle aukkoa, jonka nostettu vipusilta sulki.

Tällä välin nuori päällikkö ja osa hänen Berniläisistänsä olivat
laskeneet tikapuut alas, hautaan astuaksensa.

Päällikkö laskeutui ensimäisenä sinne ja samassa jo Starck'in seisoi
risujen päällä, melkein portin tasalla.

Tämä kohotti nuijaansa; toinen kiipesi parvelle.



XV.

Vihollisia, ystäviä.


Syvä hiljaisuus vallitsi.

Siellä täällä varjossa ryntääjät seisoivat ihan valmiina käymään
päälle.

Parvella nuori päällikkö liikkumatonna pitkän miekkansa nojassa.

Vipusillan edessä Starck, ko'oten kaikki voimansa, ollakseen sitä
varmempi iskun vaikutuksesta.

Jykevä nuija antoi ensimäisen täräyksensä, äkkiä herättäen lepääviä
kaikuja.

Sitten portti iskujen alla, joita kauhealla jyskeellä ja salaman
nopeudella yhä uudistettiin, alkoi horjua, rytisi, siirtyi sijaltansa,
halkesi joka taholta ja pirstaantui pieniksi palasiksi.

-- "Eteenpäin!" munkki huusi, rientäen ensimäisenä aukon läpi.

Jo ensi iskujen kaikuessa oli, toisella puolen, akkuna jälleen auennut.

Tällä kertaa Berniläisten nuori päällikkö oli siellä.

Hän raivasi heti miekallaan tien auki ja hyppäsi juhlasaliin, ensi
alussa äkkinäisen ilmestymisensä kautta kauhistuttaen koko juomaseuraa,
joka suurimmalta osalta vielä istui pöydässä.

-- "No puolustakaa toki itseänne!" nuori päällikkö huusi.

Muutamia uskollisia Berniläisiä jo seisoi hänen sivullansa. Kaikki
yhdessä, toiset miekoillaan, toiset tapparoillaan, ryntäsivät päälle.

Silloin koko laajassa salissa alkoi omituinen ja hirvittävä näytelmä.

Kaadettujen pöytien, rikottujen lasien ja vatien yli, Italialaisten
päälliköt joka taholta syöksivät etsimään aseitansa.

Muutamat olivat jo löytäneet ne ja puolustivat itseään ryntääjiä
vastaan. Taistelu alkoi, tuon saman valovirran valaisemana, joka äsken
vielä oli juominkien yli levittänyt loistoansa.

Toisaalla, lumikerroksessa, heidän allansa olevissa käytävissä ja
saleissa, joissa alhainen sotaväki piti pitojansa, ryntääjäin
enemmistöllä oli ankara työ. Vaan ei mikään voinut vastustaa
Bartolomeon ja hänen Vallisilaistensa kostavia kirveitä, Villon'in ja
Troussecaille'n aivan ranskalaista raivoa ja Starck'in hirvittävää
nuijaa, joka maahan sulloi, tappoi ja musersi kaikki, mitä sen tielle
sattui.

Yhä etupäässä, hän syöksi portaita ylös ja ryntäsi vuorostaan
juhlasaliin.

Italialaiset näyttivät olevan voitolla. Useampia Berniläisiä oli
kaatunut. Parikymmentä kättä uhkasi heidän nuorta päällikköänsä.

-- "Kilian!" Starck huudahti, kun tunsi hänet valkean valossa. "Se on
Kilian! Se on Diesbach'in poika!"

Hän oli hypännyt tämän eteen, ja kääntyi nyt vihollisia vastaan, häntä
ruumiillaan suojellen.

Sitten tuo kauhea nuija suhahti ilmassa ja permanto peittyi ruumiista.

Näin uudistettuna tappelu pian päättyi.

Vaan, omituista kyllä, suurin osa vihollisia näytti ikäänkuin lumouksen
kautta kadonneen.

Noin satamäärä kuolleita ja haavoitettuja, ei enempää.

Mutta, kondottiereja oli kaksi sataa. Niiden lisäksi, suuri joukko
lähiseutujen nuoria aatelisjunkkareita, joita oli kutsuttu kestiin.
Vihdoin, Torrens'in herran miehet ja hän itse, jota ei mistään voitu
löytää.

Epäilemättä joku salainen piilopaikka. Ajaakseen heitä sieltä ulos,
sytyttivät linnan tuleen.

Turhaan liekit leimahtivat joka taholta, ei mikään vielä antanut
aavistusta voitettujen pakopaikasta. Mihin ihmeesen ne olivat
joutuneet?

Joku ääni vihdoin huusi etäältä, mäen toiselta puolen:

-- "Tänne päin! tuossa he ovat ja pakenevat tähän suuntaan!"

Kilian Diesbachilainen, Villon, Bartolomeo, koko mailma kiirehti sinne
päin.

Ääni oli vaijennut. Mies, eräs vahtina seisova Berniläinen makasi
kuolleena paikallansa, täytettyään velvollisuutensa. Mutta hänen kylmä
kätensä viittasi vielä St. Maurice'en vievää tietä.

-- "Jumala jättää ne meidän käsiimme!" Bartolomeo huudahti. "Solatien
portti on suljettu: he joutuvat sinne umpisoppeen, niinkuin villipedot,
jommoisia he juuri ovat. Juostaan! päivä jo koittaa; jos he
huomaisivat, että meitä on luvulta vähemmän..."

-- "No! entä sitten!" Kilian huudahti, "eläkööt taistelut auringon
vapaassa valossa!"

Tuota pikaa hän järjesti joukkonsa ja annettuansa lähdön-merkin, hän
riensi eteenpäin.

Liekit nielivät Torrens'in linnan kitaansa. Sille, joka tähän aikaan
sen raunioita käy katsomassa, näytetään vielä maanalaisen tien
ammottava aukko, jonka läpi ne pakenivat, jotka eivät osanneet sitä
puolustaa.

Sitten, vähän loitompana Saint-Maurice'n solan suussa, mäen-nyppylä
ja sen päällä kaksi kiveä, ristin muodossa. Se on jonkunmoinen
hautapaikka, jota kutsutaan kondottierien kummuksi.

He lepäävät siinä kaikki, aatelisjunkkarien kanssa, jotka heitä niin
riemulla olivat ottaneet vastaan, isäntänsä kanssa, joka heitä niin
komeasti oli kestinnyt. Ei yksikään päässyt pakoon. Se oli ikäänkuin
joku ihmis-hekatombi, jonka Sveitsiläiset uhrasivat kaatuneiden
veljiensä haamuille; tuima tappelu, verinen voitto, joka maksoi heille
paljo väkeä.

Ei ollut ystävistämme ainoakaan kaatunut. Joku vähäinen haava, ei
muuta. Ja kuitenkaan ei kukaan heistä ollut säästänyt itseänsä, ei
kumpikaan Ranskalainen, ei ritarillinen Kilian, ei Bartolomeo, eikä
Starck, joka näin alkoi kostaa Saint-Jacques'in häpeätä, ei edes
kumpikaan nuorukaisistamme, Fritz ja Fridolin, jotka ylen ylpeinä
miettivät tätä ensimäistä voittoansa.

Ojentaen toisilleen kätensä, he olivat yhteen ääneen huudahtaneet:

-- "Veren näkö ei nyt enää saa meitä vapisemaan! ei vihollisten, eikä
omankaan! Me olemme karaistuja! olemme sotureita! olemme miehiä!"

Bartolomeo syleili ylpeänä poikaansa; Starck kasvattiansa.

Sillä välin kylänvanhin oli antanut avata solatien portit.

Joku sanoma odotti häntä.

Heti saatuansa tietää sen sisällön, hän kiiruimman kautta kutsui kokoon
jonkunmoisen neuvoston Diesbach'in pojan ympärille.

-- "Pahoja uutisia, ystäväni! Enemmän kuin viisi-toista tuhatta
Italialaista ja Savoijalaista on Burgundin äpärän ja Campobasso'n
kreivin johdolla valloittanut Sion'in. Turhaan Vallisilaiset ja niiden
kanssa muutamat Ylämaalaiset ja Graubündeniläiset, jotka olivat
Crispalt'in jäätikköin ja Jurka'n yli rientäneet vanhojen ystäviensä
avuksi, niiltä koettivat sulkea tien; ne tulivat lyödyiksi. Hätäkello
soi nykyään kaikkialla Ylä-Vallis'issa. Ei ainoata kylää, joka ei ole
liekkien vallassa. Mutta vakuutetaan, että Vallisilaiset voimansa
jälleen kokoovat ja että on nähty muutamia lippukuntia Bern'istä,
Solothurn'ista ja Waldstätten'istä astuvan vuoria alas..."

-- "Eteenpäin!" Kilian päätti, "mutta viisaasti."

Vähän aikaa jälkeenpäin lähdettiin marssimaan.

Fritz ja Fridolin olivat samassa rivissä.

-- "Näyttää siltä, kuin ei tämä vielä tähän päättyisikään", toinen
noista uljaista nuorukaisista arveli.

-- "Ei", toinen vastasi, "nyt se vasta alkaakin!"

Kuljettiin koko päivä, kuitenkin tavan takaa pysähtymällä, että
ehdittiin lähettää vakojia eteenpäin.

Kylänvanhimman kautta saadut tiedot toteutuivat. Kaikkialla hävityksen
jälkiä, kyliä ja taloja, jotka vielä paloivat. Joka askeleella joku
pelästynyt onneton, joka kuitenkin oitis, nähdessään Diesbach'in
lippukunnan, sai rohkeutta ja vaati aseita.

Iltapuoleen, muutamassa laakson viimeisistä käänteistä Vétroz'iin päin,
eräs lukuisa partiokunta sulki äkkiä tien.

Diesbach'in pojan sotahuuto: "Bern ja pyhä Vincent!" oli tuskin ehtinyt
kaikua, niin vastattiin toiselta puolen:

"Schwütz ja Lucern!"

Nekin siis olivat Sveitsiläisiä. Eräs nuori Unterwaldilainen niitä
johti. Hartiat vahvat, ruumis roteva, muoto sotainen, vaan samalla myös
vähän raaka.

-- "Nimeni on Herman Nagöli", hän sanoi. "Veljeni neljästä maakunnasta
ovat minun valinneet päälliköksensä. Me vartoomme yötä käydäksemme
rynnäkölle."

-- "Kuinka suuriksi arvaatte vihollisen voimat?" Kilian kysyi.

-- "Se on asia, joka ei milloinkaan huoleta meidän tunturilaista",
Herman Nagöli vastasi. "Teillä Berniläisillä pitää aina oleman
numeroita, no! sama se, kahdeksan-toista tuhatta."

-- "Ja teitä?" Diesbach kysyi vähääkään vihastumatta.

Unterwaldilainen näytti laskevan yhteen sormillansa ja tuli, tosin ei
ilman vaivaa, tähän loppupäätökseen:

-- "Neljä tuhatta, Ylämaalaiset ja Solothurnilaiset toiselta puolen
kaupunkia siihen luettuina."

-- "Yksi viittä vastaan, tai ainakin niillä paikoin", Kilian päätti,
"Se on epäsuhta, jota Berniläinen ei pelkää. Meilläkin Bern'issä on
kyllä peitset pitkiä, käsi vahva, ja rinta rohkea."

Herman Nagöli, joka silminnähtävästi oli tytyväinen tähän vastaukseen,
tarjosi hänelle turpean kätensä.

Sydämmellisesti Kilian sitä puristi. Sitten, hymyten karkealle
kouraukselle, jonka sai vastineeksi, hän lisäsi:

-- "Puhumatta siitä, että voittajat, viinan ja saaliin sokaisemina,
eivät arvattavasti voi aavistaa voitettujen tulevan rynnäkköänsä näin
pian uudistamaan; arvaanpa toki, veli Herman, ett'ette ole niille
mitään sodanjulistusta laittaneet."

Nagöli päästi leveän, makoisen naurun ja vastasi:

-- "Emme ole mitään ritareita, jotka etsivät turnajaisia ja komeita
kokouksia, vaan vuorikauriin ja karhun pyytäjiä, väsymättömiä
väijyessämme, nopeita ja tuhoovia, kuin tussarin luodit."

-- "Bern tuntee teidät ja rakastaa teitä", Kilian vastasi, "minä elän
toivossa."

Yht'äkkiä Unterwaldilainen löi otsaansa:

-- "Kesken kaiken, koska olette Bern'istä, ettekö tunne erästä minun
orpanaani, Magdalena Nagöli'a?"

-- "Hän oli isäni kasvate, hän on sisareni."

-- "Vai niin! olette niinmuodoin Kilian Diesbachilainen?"

-- "Sama juuri. Mikä oli aikomuksenne puhuessanne Magdalenasta?"

-- "Ei mikään ... vasta myöhemmin ... olen tytyväinen, että olette
meikäläisten joukossa; minä myös elän toivossa. Vaan eikö se ole
Solothurn'in lipunkantaja, joka meitä lähestyy tuolla alhaalla?"

Tämä sattumus katkasi keskustelun, ja Kilian unohti pian vaikutuksen,
jonka Unterwaldilaisen viimeiset sanat olivat häneen tehneet. Se oli
omituinen, melkein vihainen ääni, jolla hän oli lausunut Magdalenan
nimen. Sitten hän äkkiä oli vaiennut, niin että näytti siltä kuin olisi
tahtonut karttaa pitempiä selityksiä tässä asiassa, saadakseen
säilyttää sen omana salaisuutenansa.

Tuo salaisuus, mikä se mahtoi olla? Tämän kysymyksen Diesbach oli oitis
itselleen tehnyt. Nyt hän ei enää sitä ajatellut, hän kuunteli
Solothurn'in lipunkantajaa.

Muutamia uusia lisäjoukkoja oli tulossa, joiden kautta liittolaisten
luku nousi viiden tuhannen paikoille.

Näiden käskettiin lähestyä Sion'ia, niin varovasti, ett'eivät epäluuloa
nostaisi, ja olla valmiit kohta, kun ensimäisen merkin kuulisivat.

Tämä merkki oli vasta puoli-yön aikana annettava; tahdottiin varrota
kunnes vihollinen oli juopumuksen tai unen valtaan vaipunut.

Yö oli tullut, synkeä, sumuinen yö, oikea yö salavehkeitä ja rynnäkköjä
varten.

Herman Nagöli tahtoi luopua päällikkyydestään Diesbach'in eduksi. Tämä
taas, ujosti väittäen, että oli saapunut paikalle viimeiseksi, ei
ottanut vastaan tätä arvoa.

Puolen tuntia myöhemmin seisahduttiin uudestaan kaupungin näkyvissä.

Se oli tuossa, parin joutsen-kantaman päässä, ja kohoitti yön pimeässä
korkeutta kohden molemmat suuret kallionsa, joiden huipulla, toisella
puolen linna, toisella tuomiokirkko niin jylhän komeana seisoivat.

Heti näiden molempien muistomerkkien alapuolella, kaikissa kartanoissa
pitkin Rhône'n ja Sionne'n rantoja, oli joka akkuna kirkkaasti
valaistu. Siellä täällä, syrjässä päin muutama tulipalo, josta ei
kukaan pitänyt väliä. Ilmassa epäselvä tohina, josta kohosi äkkinäisiä
huutoja, lauluja, nauruja, melskettä, väliinpä myös joku tuskan tai
kauhun huudahdus. Sanalla sanoen, väkirynnäköllä voitetun ja
ryöstettäväksi jätetyn kaupungin synkeä soitanto.

Kostonhetkeä varrotessansa liittolaiset olivat maakunnittain ja
partiokunnittain sijoittuneet kaikkiin kallion rotkoihin ja kaikille
kukkuloille ympäristössä.

Naisia ja lapsia juoksi edestakasin, jakaen ympäri elatus-aineita ja
valkoista Vallisilaista viiniä.

Starck ja Fridolin, Bartolomeo ja Fritz, Villon ja Troussecaille olivat
jääneet Saint-Pierre'n, Saint-Maurice'n ja muiden Vallisilaisten kylien
asukasten joukkoon, joista jokainen yksityinenkin himoitsi kostoa. He
olivat asettuneet Kilian'in Berniläisten ja Nagöli'n Waldstättiläisten
väliin.

Toisella puolen karkea Herman jutteli matalalla äänellä Bartolomeon ja
hänen poikansa kanssa, toisella taas Diesbach Starck'in ja Fridolin'in
kanssa.

-- "Munkki", Diesbach sanoi, "mistä tulee tuo suuri ystävyytesi minua
kohtaan? Taistelun pauhinassa oli ruumiisi minulle kilpenä;
marssiessamme sain useat kerrat kokea sinun hellää huoltasi, ja vielä
nytkin näen alttiiksi-antamisen tulen säihkyvän silmissäsi. Mistä se
tulee? Enhän sinua tunnekkaan..."

Veli Starck vastasi tukahutetulla, mutta syvällä mielen-liikutuksella.

-- "Se on pyhä velka, jota maksan isäsi muistolle. Hän elää
uudistettuna sinussa. Minun kiitollisuuteni on sitä lajia, joka kestää
hautaan asti ja kenties vielä kauemminkin."

-- "Isäni", Kilian sanoi, "oli siis sinulle tehnyt jonkun suuren
palveluksen?"

-- "Suurimman kaikista, mitä hän suinkin saattoi."

-- "Saanko luvan kysyä, missä tilaisuudessa?"

-- "Sinä saat sen kerran tietää, ehkä jo hyvinkin pian."

-- "Sano minulle edes nimesi."

-- "Nyt vielä, veli Starck. Kerran toivon sinun saavan toisenkin nimen
tietää."

-- "Koska sitten?"

-- "Kun Sveitsi on voittanut vihollisensa, kun olen saanut vuodattaa
vertani sen kunnian ja vapauden edestä."

-- "Mutta jos kuolema sinun äkkiä saavuttaisi, eikä sallisikkaan sinun
enää puhua?"

-- "Löytäisit vastaukseni eräässä lippaassa, jonka isäsi on laskenut
Magdalena Nagöli'n huostaan."

-- "Lippaassa, joka sisältää Hedwigin syntymä-salaisuuden!" Kilian
hämmästyen huudahti, uteliaampana kuin milloinkaan ennen.

-- "Hedwig!" munkki kertoi kiihtyvällä liikutuksella. "Rakasta häntä
hyvin, ole hänelle uskollinen, ja jospa voisin kuolla teidät
yhdistettyäni! Isänmaan jälkeen, kaikki hänen tähtensä!"

-- "Minä suostun tähän tunnussanaan", Diesbach'in poika sanoi.
"Olkoon se yhteinen meidän kesken. Minä pidän myös arvossa tuota
salaperäisyyttä, johon sinä kätkeyt, sillä ehdolla kuitenkin, että saan
hoitaa sinua niinkuin sinäkin minua hoidat; alttiiksi-antamus
alttiiksi-antamusta vastaan. Tässä on käteni."

Ja kumpikin vaikeni, istuen mietteissänsä.

Parin askeleen päässä heistä, Villon ja Troussecaille lopettivat
yksinkertaisen illallisensa.

-- "Hyvästi", Martti ystävä sanoi, asettuen nukkumaan. "Herätä minua
kun tarvitsee tapella. Hauska on herätä taisteluun! François ystäväni,
ei nyt muuta kuin hyvästi!"

Villon'ille ei uni maistunut. Katsoen silmillään yhä korkeuteen, hän
uneksi vallan hereillä. Ehkä muisti hän Anjou'n Jolandaa, tuota
nuoruutensa salaista runotarta: ehkäpä myös lähetystänsä ja
syntymämaataan Ranskaa.

Lähellä häntä, alapuolella, eräässä kallion rotkossa neljä miestä,
neljä tuntematonta, lopettivat ateriansa.

He muodostivat erikseen partiokunnan, ja näyttivät nauttivan muiden
liittolaisien silmissä jotain taika-uskoista kunnioitusta. Villon oli
sen jo huomannut.

Ei mitään univormua, ei mitään päällikköä, muodossa jotain leppymätöntä
ja tuhoa tuottavaa.

Äkkiä yksi heistä esitti maljan:

-- "Yhdennen-toista Ludovikin terveiksi!"

Näistä sanoista Villon hämmästyi sitä enemmin, kun ne ranskaksi olivat
lausutut.

Kuulla äidinkieltänsä puhuttavan, kun on kaukana syntymämaastaan, tuo
odottamaton ilo koski suoraan runoilijan sydämmeen. Sen lisäksi, olihan
aikomus juoda hänen suojelijansa, hänen kuninkaansa, juuri sen
muistoksi, jota hän rakasti ja ymmärsi niin hyvin.

Ehdottoman ihastuksen vallassa, hän astui äkkiä näiden luo, kantaen
korkealla maljaansa:

-- "Malttakaa, toverit! Koska täällä puhutaan ranskaa, koska juodaan
Ranskan kuninkaan kunniaksi, tehkää minulle sijaa, jos suvaitsette,
minä juon myös..."

Vuorostaan hämmästyen, nuo neljä tuntematonta väistyivät syrjään,
äänettöminä ja pysyen vielä varuillansa.

-- "Yhdennen-toista Ludovik'in terveiksi!" runoilija kertoi.

Äänettömyyden yhä kestäessä, nuo neljä maljaa koskivat hänen maljaansa.

Kun tämän koskemisen kautta sormet sattuivat yhteen, Villon luuli
tuntevansa yhdessä niistä kylmän rautasormuksen, joka hänessä oitis
herätti epäluuloa.

Kun sitten eräs tuntemattomista, maljan juotuansa, häneltä kysyi:

-- "Ken olet sinä, joka puhut ja nä'yt aattelevan niinkuin mekin?"

Runoilija lausui:

-- "Ennenkuin vastaan, sallikaa minun koettaa teidän käsiänne."

Sen oikeassa kädessä, joka häntä oli puhutellut, ja samoin järjestänsä
niiden muiden käsissä myöskin, Villon tunsi rautaisen sormuksen, ja sen
kannassa liljakukan.

-- "Kuninkaan toverit", hän sitten lausui, "koetelkaa te nyt
vuorostanne minun kättäni, ja huomatkaa, että minä olen teidän
joukkoanne."

Sitten, sillä välin kun tuntemattomat suorittivat tämän tutkimuksen,
hän kertoi kuninkaan omat sanat:

-- "Jos joskus tapaat tämän taikakalun jonkun toisen sormessa, olkoon
hän oitis ystäväsi, veljesi."

He olivat seisoalla kaikki viisi; kaikki viisi yhtyivät yhteiseen
syleilykseen ja kertoivat yhteen ääneen:

-- "Ystäväsi, veljesi!"

Vaan keitä olivat nämä neljä tuntematonta? Villon sen kenties olisi
saanut tietää, mutta samassa eräs Vallisilainen partiokunta lähestyi
heitä Bartolomeon johdolla.

-- "Ystävät", tämä sanoi, "me olemme saaneet tietää, että kannatte
aivan yksityistä vihaa Italialaisia vastaan. Tämä viha on meillä
yhteinen. Yksi teistä, niin vakuutetaan, on tunkeunut kaupunkiin ja
tietää paikan, joka on niiden hallussa. Tahdotteko, että marssimme
sinne teidän kanssanne?"

-- "Teitä ei ole petetty", yksi neljästä vastasi, "mutta meillä on
tapana taistella yksinämme."

-- "Juoskaa järveen!" Bartolomeo huudahti. "Pääasia tietysti on tappaa
kondottiereja ... jota useampia meitä on heitä vastaan, sitä useampia
saamme tapetuksi!"

Se, joka äskenkin oli puhunut, vastasi:

-- "Sotamiehistä me viisi välitämme. Se on heidän päällikkönsä, johon
meidän vihamme koskee ... se on Campobasso, tuo Burgundin herttuan
kirottu sielu!"

-- "Kuolema Campobasso'lle!" kaikki Vallisilaiset huusivat.

Samalla kuultiin tunturien torvien raikuvan.

Se oli merkki.



XVI.

Yksi vielä, jota ei odotettukaan.


Kaupunki oli valloitettu.

Neljättä sataa Italialaista ja Savoijalaista aatelista, sekä lähes
kaksi tuhatta sotamiestä peittivät katuja ruumiillansa.

Muut pakenivat Rhône'n laaksoon, takaa-ajettuina, ahdistettuina joka
taholta. Niiden linnat, jotka näitä rauhanrikkojia olivat maahan
kutsuneet ja eilen illalla vielä niille suojaa soivat, olivat nyt
vuorostansa liekkien vallassa, niinkuin kylät tätä ennen. Tästä
päivästä alkaen tuo kunnialla vapautettu Vallis kuului Sveitsin
liittoon.

Illalla Sion, sen pääkaupunki, oli kokonaan juhlapuvussa. Siellä
kuljetettiin voittoriemulla pitkin katuja kalliisin asuihin puettuja
hevoisia, lippuja sekä aseita, kaikki voitettuin jättämää saalista.
Joka hetki tulvasi uusia joukkoja sisään, julistaen jotain uutta
urostyötä. Ilotulia paloi kaikkialla; iloisia hyppyjä sekä riemulauluja
kuului joka taholta.

Muutamissa paikoin kuitenkin vallitsi hiljaisuus, vallitsi murhe.
Voittajainkin joukossa löytyi lukuisia uhria.

Muun muassa Bartolomeo.

Kaatuessaan hän oli sanonut:

-- "Olen kostanut sinun, vaimo parkani ... ja nyt tulen sinun
luoksesi!"

Sitten, juuri kuolemaisillansa hän oli huudahtanut, epätoivon tuska
silmissä:

-- "Lapseni! Voi! lapsi parkani!"

Fritz, hereten itkemästä, vastasi:

-- "Olenhan minä niiden vanhin veli? Voit rauhassa kuolla, isä ... ne
tulevat olemaan minun lapseni!"

Samana iltana, kohta kun oli suorittanut viimeisen velvollisuuden
isäänsä kohtaan, hän oli tahtonut lähteä.

Troussecaille seurasi häntä.

Niin oli Villon tahtonut.

Karistaen muutamia ecu'itä Martti ystävän kouraan, hän oli tälle
sanonut:

-- "Pidä huolta, ett'ei mitään puutu noilta orpo raukoilta; sijoita ne
johonkin sukulaisten luo ja tule sitten minua tapaamaan."

Fritz oli heti huutanut:

-- "Minun kanssani, eikö niin? Sota ei ole vielä loppunut, minä tahdon
tulla takaisin!"

Ja Fridolin sanoi puristaen hänen kättänsä:

-- "Hyvästi, veljeni, hyvästi!"

Muutaman askeleen päässä näistä, eräässä kaupungin suurimmista
taloista, sattui toinen kohtaus, vähemmin surkea, mutta paljoa
tärkeämpi.

Seitsemän miestä oli ko'ossa. Vilkas keskustelu vallitsi heidän kesken.
Ne olivat Kilian von Diesbach, veli Starck, Herman Nagöli ja nuo neljä
kuninkaan toveria, jotka eivät olleet vielä nimeänsä maininneet. Kaksi
nuorinta niistä seisoi veitsi kädessä vahtina puoli-avoimen oven
edessä. Tuon tuostakin he aukaisivat sen selki selälleen, näyttääkseen
kaikille erästä vankia, joka sen takana oli, ja tekivät liikkeen
ruumiillansa, ikäänkuin sanoakseen: katsokaa, hän ei voi paeta; hän on
yhä tuolla.

Tuo vanki oli mies röyhkeällä, ylpeällä muodolla ja kalpeilla
kasvoilla, joita musta parta alhaalta ympäröitsi. Kauniin Italialaisen
täydellinen perikuva. Mainitkaamme heti hänen nimensä; hän oli
Campobasso'n kreivi.

Hän astui edestakaisin tuossa pienessä kammiossa, jonkunmoisessa
rukoushuoneessa, joka tällä kertaa toimitti vankihuoneen virkaa,
milloin hyräillen Neapelilaista laulua, milloin laihoilla sormillaan
silittäen sinertävän mustaa tuuheata tukkaansa.

Kun hän sattui tulemaan oven eteen, silloin kun tämä jälleen äkkiä
aukeni, saattoi tulisoittojen valossa, jotka etuhuoneessa paloivat,
nähdä hänen suurien mustien silmiensä kiiltävän noiden ylpeiden
silmäripsien alta, ja hänen valkeiden hammastensa hetken aikaa
loistavan tuon petturinaurun keskeltä.

Lopulta, kun oli kyllästynyt kävelemästä kuin vangittu tiikeri
rautahäkissänsä ja väsynnyt vartoomasta, hän heittäytyi eräälle
vuoteelle ja näytti nukkuvan.

Tällä välin Nagöli sanoi kaikuvalla äänellä:

-- "Sinulle, Kilian von Diesbach, hän miekkansa antoi, sen myönnän;
mutta me hänen tungimme tätä huonetta kohden, ja minä häntä kurkusta
pitelin. Siis hän on minun vankini. En kellekkään luovu oikeudestani.
Mitä myymiseen taas tulee, se on aivan toinen asia."

-- "Sama se!" Kilian vastasi, "kuinka paljon?"

-- "Tuhannen florinia."

-- "Suostutaan. Uskotko sanaani vastaan velaksi?"

-- "Sinäkö sitä kysyt, Diesbach! Vaan tiedä toki, ett'en minä ele
vähemmin jalomielinen, kuin sinäkään. Nuo lunnaat eivät jää minun
käsiini. Minä vartoon vaan tilaisuutta saadakseni laskea ne siihen
osaan saalista, joka pannaan leskiä ja orpoja varten tallelle."

-- "Kätesi, Nagöli; minä rupean sinua ymmärtämään."

Sitten kun Unterwaldilainen oli lähtenyt, Kilian jatkoi:

-- "Muuten en suinkaan tahdo anastaa yksinomaista oikeutta hänen
tuomitsemiseensa. Voitetun jättäminen kohtalonsa nojaan, sotii
luontoani vastaan; mutta minä rakastan myös oikeutta. Veli Starck ja te
neljä, joiden nimeä en tiedä, vaaditte Italialaista tuomittavaksi.
Teillä on myöskin oikeutta hänen suhteensa, koska kaadoitte kaikki ne,
jotka häntä ympäröivät, koska otitte osaa hänen vangitsemiseensa.
Siis ... muodostakaamme tuomioistuin, ja kun päällekantajia on kuultu,
saakoon hän puolustaa itseänsä. Oikeutta ja vapautta kaikille.
Enemmistö päättäköön."

-- "Hyvin puhuttu!" päätti munkki, joka siihen saakka oli seisonut
syrjässä. "Jumala valaiskoon ymmärryksemme ja suokoon meille tyyneyttä,
joka tuomareille sopii! Kaikilla meillä on sormessamme liljalla
koristettu rautasormus; sillä, minä tiedän, Kilian von Diesbach, että
sinun arvoisa isäsi jätti sinulle omansa. Hänen jalo sydämmensä elää
sinussa; poikansa hahmossa hän keskusteluamme johtaa."

-- "Se on kunnia", Kilian vastasi, "joka tulee iälle ja viisaudelle.
Minä olen nuorin; ei. Teille pikemmin, veli Starck."

Munkki painoi alas päänsä ja kielsi hänkin puolestansa.

-- "Minä olen Kristuksen palvelia", hän lausui. "Minuna istuisi tällä
istuimella vääryyksien unohdus, ja anteeksi-antamus."

Nuo neljä tuntematonta astuivat jo lähemmäksi, yhteen ääneen
vastustaen.

-- "Miks' ei joku teistä?" Kilian esitti. Vanhin joukosta vastasi:

-- "Siksi että me olemme viha ja kosto, mutta tässä tarvitaan
puolueettomuutta ja oikeutta."

François Villon oli tällä välin astunut sisään. Hän oli kuullut tämän
kiistan viime sanat; yht'äkkiä hän lausui:

-- "No sitten! toverit; minä kannan niinkuin tekin sormusta, olen
asiassa puolueeton ja edustan täällä vaan kuningastani, Ranskan
hallitsijaa."

Ja yksimielisen suostumuksen jälkeen hän istuutui ylimmäiselle sijalle,
joka seisoi kunniapaikassa.

Villon ja Kilian istuutuivat toiselle puolen; toiselle taas nuo neljä
tuntematonta.

-- "Teidän on vuoro ensin", runoilija alotti, "sanokaa meille nimenne."

-- "Nimeni on Gent", ensimäinen vastasi. "Kaupunkini oli rikkain,
kukoistavin ja vapain, mitä ikänä voi löytyä. Burgundin herttua hävitti
sen vapauden, kukisti sen kaupan; hän antoi tappaa sen etevimmät
porvarit, muiden muassa Jaen de Vos'in, joka oli isäni. Olen vannonut
perikatoa Burgundin herttualle ja koko hänen joukollensa. Saastaisin
kaikista on Campobasso, meidän vankimme. Minä vaadin hänen
kuolemaansa."

-- "Minua kutsutaan Dinant", toinen sanoi. "Vihani on paljoa vanhempi,
se on kestänyt Filippo herttuan aioilta asti. Ensi rynnäkön jälkeen
antausimme armoille. Hän tahtoi armahtaa; hänen poikansa vastusti.
Seurasi ensin ryöstö, sitten verilöyly, ja vihdoin murhapoltto.
Kahdeksan sataa ihmistä, kaksittain yhteen sidottuina, upotettiin
raa'asti Maas'iin. Muut ammuttiin tai hirtettiin. Minä yksin pääsin
pakoon; jäin eloon ja nä'in kaukaa vaimoja sekä lapsia ahdistettavan.
Heidän surkeat huutonsa herättivät kauhua ja sääliä. Mitä itse
kaupunkiin tulee, kolme päivää jälkeenpäin liekit sen kokonaan olivat
nielleet torninensa, muurinensa, ja ne, jotka vaelsivat sen vielä
kytevien jäännöksien ja hehkuvien tuhkien ohitse, voivat kauhistuen
huudahtaa: Tuossa oli Dinant! Siinä se, mistä minä puolestani Kaarlo
herttuaa soimaan. Olen vannonut tuhoa ja kuolemaa tuolle tirannille.
Vaan ennen häntä, hänen palvelijansa! Se on oikeus ja kohtuus."

-- "Minä olen Ranskalainen", kolmas sanoi, "ja nimeni on Nesle. Minun
kaupunkini myös joutui Kaarlo herttuan valtaan, vaan ilman vähintäkään
lakia ja oikeutta. Hän oli ta'annut hengen kaikille; hän söi sanansa,
kehno! Kaikilta vapaa-ampujilta katkaistiin kädet. Asukkaita sitä
vastaan kohtasi kauhea teurastus. Armoa ei saanut kukaan, ei edes
vaimot, eikä pienet lapsetkaan. Muutamat onnettomat, viimeiset elossa
olevat, olivat paenneet erääsen kirkkoon; ne mestattiin. Kaarlo herttua
tuli paikalle; hän ratsasti sisään sota-oriinsa selässä. Ruumiita oli
kaikkialla, alttarin juureen asti. Veri valui virtana. Hän hypitti
siinä hevostansa ja sanoi hymyillen: Minulla on hyviä teurastajoita,
heidän työtänsä ilahuttaa nähdä. Siitä päivästä asti hän kantaa
liikanimeä Kaarlo Julma; siitä päivästä asti kannan kostoa, en
ainoastaan häntä, mutta myös koko hänen seuraansa vastaan. Campobasso
on julmin kaikista. Hänen täytyy kuolla."

Neljäs vuorostansa nousi ylös.

-- "Kutsun itseäni Lüttich", hän lausui vihan synkällä äänellä.
"Lüttich! Eikö se nimi jo sano kaikkea? Minä palvelen Ludovik XI:ttä,
ja kuitenkin hän oli siellä. Vieläpä vakuutetaan, että, kun hänen
orpanansa Kaarlo häneltä kysyi, mitä siittiöille piti tehtämän, hän
tälle vastasi tällä vertauksella: 'isäni talon vieressä kasvoi suuri
puu, johon kaarneet tekivät pesänsä; nämä kaarneet häntä häiritsivät,
hän antoi kivittää pesät, yhdesti, kahdesti; vuoden päästä kaarneet yhä
tulivat uudestaan. Isäni antoi kaataa puun, ja sitten hän sai paremmin
nukutuksi.' Jos Ranskan kuningas on antanut tämän neuvon, haa! olkoon
hän kirottu! Vaan ei, en tahdo sitä uskoa. Ainoa, mitä tiedän, on, että
Kaarlo Rohkea säälimättömässä julmuudessaan tahtoi kokonaan maan päältä
hävittää tuon hiljan vielä niin kukoistavan, niin suuren, niin
väkirikkaan kaupunkimme nimenkin, jonka kolme sataa kirkkoa joka päivä
kuulivat yhtä monta messua, kuin itse Romassa pidetään. Ei ainoakaan
näistä kirkoista, ei ainoakaan huoneistamme jäänyt seisomaan. Kaikki
jaotettiin maahan, kaikki hävisi. Sillatkin revittiin rikki. Mitä itse
Lüttichiläisiin tulee, niitä samoin kohtasi täydellinen perikato; ei
suinkaan minkään voiton vimmassa tapahtuvan teloituksen, vaan pitkän,
säännöllisen teurastuksen kautta, jota kesti ikäänkuin huvin vuoksi
useampia viikkoja; uhria oikein hoidettiin ja säilytettiin. Kolme
kuukautta myöhemmin upotettiin vielä! tapettiin vielä! Tällä välin
Kaarlo jo kuitenkin oli tullut tunnetuksi. Paljon ihmisiä oli paennut
metsiin ja vuoriseutuihin. Sotamiehet kiirehtivät sinne joka taholta ja
ajoivat niitä kuin metsän otuksia. Kaikkialla kyläkunnissa uusia murhia
ja häpeällisiä hirmutöitä. Siellä täällä muutamia vastustajia, muutamia
kostajia: Viheriän teltan toverit; minä olen viimeinen niistä.
Toverieni haamut minua seuraavat, ja huutavat lakkaamatta: 'ei armoa!'
Olen tehnyt jo paljon pahaa Burgundilaiselle. Jospa hänen vihdoinkin
näkisin vuorostaan kaatuvan, voitettuna, kukistettuna, toivotonna,
vihan vimmassa, ja voisin tallata häntä jaloillani sekä halkaista hänen
päänsä huutaen: muista Lüttich'iä! sitä varrotessa, ko'otakseni
kärsimystä, minun täytyy tuon tuostakin tappaa joku hänen
päälliköistänsä. Tänään on Campobasso'n vuoro. Olen puhunut."

Hänen kolme toveriansa olivat nousseet seisomaan. He ojensivat kätensä
hänelle yhteiseen syleilykseen ja kaikki neljä yhdessä langettivat
yhteen ääneen tuomionsa tällä huudella:

-- "Kuolema Campobasso'lle! kuolema!"

Oli jäljellä Villon, Starck ja Kilian, jotka vielä eivät olleet
lausuntoansa antaneet.

Viimeksi mainittu, heitettyänsä tutkivan silmäyksen molempiin
kumppaneihinsa, lausui:

-- "En yritäkkään taivuttaa teitä, te Burgundin herttuan hävittämien ja
raatelemien kaupunkien arvoisat kostajat. Mekin olemme jo saaneet
nähdä, tässä ensimäisessä kahakassa, kuinka hänen soturinsa sotaa
käyvät. Vähentää niiden lukua, on epäilemättä keino, jolla pikemmin ja
varmemmin voimme kukistaa hänen, itse pahuuden pesän, ainoan oikean
vihollisemme! Puhuakseni selvemmin, käyttäkäämme vankia saadaksemme
liiton uudestaan solmituksi meidän ja Italian ruhtinasten välillä.
Saakoon hän palata Milano'on, herttua Galeazzo'n luo, tälle niinkuin
muillekin todistamaan, ett'ei Sveitsiläisten maahan rankaisematta voi
rynnätä, ja että on edullisempi niitä pitää ystävinänsä, kuin
vastustajinansa. Campobasso on mielestäni mies juuri semmoista tointa
varten. Se hyödyttäisi meitä epäilemättä enemmin kuin pisara
vuodatettua verta."

Tästä viisaasta, mutta armahtavaisesta esityksestä Lüttich, Nesle, Gent
ja Dinant jo murahtivat ja kiukustuivat.

-- "Malttakaa mielenne vähäisen", veli Starck sanoi. "Muistakaa, että
olette tällä haavaa tuomareita ja että semmoisina Jumala teitä
katselee. Minä hyväksyn täydelleen Diesbach'in pojan jalomielisen
esityksen; vaan voipa niitä kenties löytyä parempiakin: koska olemme
kaikki kuninkaan tovereita, miksi emme vetoisi hänen ylimmäiseen
tuomioonsa? Jos hän luulee, ett'ei vankimme kelpaa muuksi kuin
ruumiiksi, olkaa huoleti, hän ei teitä neuvo häntä säästämään.
Muussa tapauksessa olemme tehneet hänelle palveluksen ja se on
velvollisuutemme."

Villon huudahti:

-- "Minä tarjoudun oitis saattamaan tämän asian hänen tutkittavaksensa.
Hän tuntee varmaankin tämän Campobasso'n. Ken tietää! ehkä se on kauhea
isku, jonka Burgundilaisille saatamme tehdä. Minä sitä ikäänkuin vähän
aavistan, toverit."

Kaikesta huolimatta nuo muut neljä vastustivat.

-- "Olette edeltäkäsin hyväksyneet enemmistön päättäjäksi. Meitä on
neljä kolmea vastaan. Kuolema!"

-- "Hetki vielä!" Kilian vastasi. "Me olemme sitä lajia, ett'emme
milloinkaan riko lupauksiamme. On suostuttu, että vanki tulisi
kuulustelluksi ja saisi puolustaa itseänsä. Herättäkää hänet."

Ovi aukeni äkkiä; Campobasso tuli näkyviin, astui esiin ja tervehti.

-- "Minä en nukkunutkaan, hyvät herrat; olen kuullut kaikki. Tässä
olen."

Sitten ylpeällä muodolla, pilkallinen hymy huulilla:

-- "Minä kiitän niitä, jotka minun puoltani pitävät, ja suostun
puolestani heidän esitykseensä. Olisipa tosiaan ylön hauskaa vähäisen
jutella, vaikka vaan kaukaakin, välimiehen kautta, Ludovik XI:nnen,
tuon kelpo kuninkaan kanssa. Mitä näihin muihin, armottomiin tulee,
minun tarvitsee sanoa vaan kolme sanaa, niin he pitävät suurena
kunniana, saada ojentaa minulle kätensä."

Ärsytettyinä tämän julkean uhkamielisyyden kautta, nuo neljä kostajaa
astuivat askeleen lähemmäksi ja tekivät uhkaavan liikkeen.

Mutta, niinkuin ei hätäpäivää olisi ollut, hän jatkoi:

-- "Vai niin! herraseni, kannatte sormessanne Ranskan liljaa. Ahaa!
olette kuninkaan tovereita..."

Nämä aikoivat jo syöstä hänen päällensä.

-- "No sitten", hän päätti, avaten takkinsa ja näyttäen erästä hänen
kaulassaan kaikenlaisten tähtien ja nauhojen joukossa rippuvaa
sormusta, "no sitten, toverit ... minä olen yksi teidän joukkoanne."

Aika jo olikin; kostajien neljä puukkoa välkkyi jo hänen silmäinsä
edessä.

Nämä hämmästyivät oitis, seisoivat äänettöminä, kuroittaen kaulaansa,
eivätkä vielä tahtoneet uskoa silmiänsä.

Se oli oikea lilja. Se oli ainakin kuninkaan sormus.

Juhlallisella ja riemuitsevalla äänellä kondottieri jatkoi:

-- "Jos joskus kohtaat yhtäläisen kapineen jonkun toisen sormessa,
olkoon hän kohta ystäväsi, veljesi... Eivätkö ne ole Hänen Kaikkein
Kristillisimmän Majesteettinsa omat sanat?"

-- "Hänellä on oikeus", Starck päätti, "muistakaa, ystävät, muistakaa
valaanne!"

Vaan nämä huudahtivat, inhoavalla, kauhistuneella äänellä:

-- "Hän! ystävämme! veljemme! Ei koskaan! Hän ei ole pääsevä näin
kynsistämme ... ei!"

Villon tuli välittäjäksi ja hänen onnistui saada suun vuoroa:

-- "Nyt on syytä enemmin kuin milloinkaan saattaa asia kuninkaallisen
herramme tiedoksi. Hän on par'aikaa Lyon'issa. Se on enintäin viikon
työ. Tahdotteko, niin lähden?"

-- "Tämän matkan kestäessä", Kilian lisäsi, "vanki saa seurata minua,
minä vastaan hänestä. Muutoin olettehan tekin muassa. Antakaa sananne,
ett'ette väijy hänen henkeänsä, niin hänen uskon teidän rehellisyytenne
haltuun..."

Tämä väli-aikainen päätös tuli vihdoin hyväksytyksi, vaikka suurella
vastuksella.

Samalla aikaa Italialainen kenenkään huomaamatta kuiskutti François
Villon'in korvaan nämä sanat:

-- "Älkää lähtekö, ennenkuin olette minua puhutelleet. Vaiti!"



XVII.

Freiburg'in luostari.


Helmikuun keskipaikoilla Freiburg'in rauhallinen kaupunki oli kokonaan
ylös alaisin.

Juuri tähän aikaan oli, näet, sota tänne lähestymäisillään, tämä sota,
joka ilmoitti tuloansa verisien kahakkain kautta, ja alkoi levitä koko
Waadt'in maahan, koko Geneve'n hiippakuntaan, Romont'in kreivikuntaan
ja Neuschâtel järven eteläpuolella oleviin seutuihin.

Ei mikään näistä paikkakunnista vielä ollut yhtynyt Sveitsin liittoon;
ne olivat Sveitsin vihollisten, Burgundin herttuan liittolaisten alaa.

Siitäpä kaikenlaiset ottelut Italialaisten, Savoijalaisten ja
Lombardialaisten retkikuntien kanssa. Joka päivä joitakin uusia
salavehkeitä, vahvojen linnojen valloitusta, rynnäköllä otettujen
kaupunkien tai kylien hävitystä.

Sen lisäksi ikäänkuin joku etäinen kaiku ankarasta sodanvarustuksesta,
jota Bern'issä puuhattiin, kun sinne tulvasi liittolais-joukkoja joka
taholta, ei ainoastaan Sveitsistä, vaan myös kaikista Reinin
vapaakaupungeista, ja vieläpä Sigismundonkin, Itävallan herttuan
alueesta.

Vaan Freiburg'iin palatkaamme.

Hankkiakseen suojapaikkaa haavoitetuille, joita sinne joka taholta
tuotiin, oli Celestinolais-luostarin abbatissa, Diesbach'in arvoisa
sisar muodostanut luostarinsa sairashuoneeksi.

-- "Siinä ei ole kylliksi, että rukoilemme", hän oli sanonut, "meidän
tulee myös holhoa ja palvella niitä, jotka taistelevat isänmaan
itsenäisyyden puolesta. Rohkaista kuolevia, hoitaa haavoitettuja, siinä
on nykyään Sveitsiläisen vaimon velvollisuus".

Ja näyttääksensä ensimäisenä hyvää esimerkkiä muille, hän lakkaamatta
hyöri ja pyöri, antoi valmistaa uusia vuoteita, hankki kääreitä sekä
virkistäviä lääkkeitä, jakoi niitä omalla kädellään ympäri
vieraillensa, joita kutsui lapsiksensa, lohdutti tuota, sitoi tätä, oli
apuna lääkäreille, ja useimmiten itsekin lääkärinä.

Hän oli sanonut Freiburg'in lasaretti-lääkäreille:

-- "Te tunnette minun ja minä olen semmoista perijuurta, joka äidistä
tyttäreen on tiennyt yhtä paljo melkein kuin tekin; jos vähemmin onkin
tietoja, sitä enemmin on huolta ja tarkkuutta. Vaikeammissa tiloissa
vaan kutsun teitä avukseni. Noh! olkaa hyvässä turvassa, se ei usein
tule tapahtumaan."

Niinkuin näkyy, abbatissa oli jotenkin jyrkkä, mutta niin toimelias ja
sydämmellinen, että oikein oli ihme katsella. Yöt päivät oli hän
toimessa, joka paikassa läsnä, liikkeellä väsymättä. Hän oli unohtanut
ikänsä ja lihavuutensa, jotka tavallisesti hänen kulkuansa vaivasivat;
hän oli uudestaan tullut nuoreksi, nopsaksi ja sukkelaksi. Aina joku
lempeä sana tai ystävällinen hymy huulilla. Sairaat eivät tunteneet
milloinkaan niin suurta lievitystä, kuin kuullessaan kaukaa avainkimpun
lähenevän, joka rippui hänen vyötäisillänsä.

Mitä nunniin ja muihin luostarisisariin tulee, olipa tuota hauska
nähdä, kuinka hän niitä kiihoitti, ja kuinka pian hän ne oli saanut
ansiollisesti johtonsa alla palvelemaan.

-- "No! tyttäreni! pian nyt! tässä on meidän tappelukenttämme! Jumala
meitä katselee. Muistakaa vertausta laupeaasta Samarialaisesta. Ei
mitään vastaväitteitä! Ovatko nämä enää ihmisiä kun ovat haavoitettuja,
kärsiviä Jumalan luomia! Meidän tulee niitä auttaa, niitä pelastaa, ja
sukkelaan!"

Ja luostarin hurskaat tyttäret kilpailivat innossa keskenänsä.

Kaksi etenkin auttoi abbatissaa aivan hänen mielensä mukaan. Ne
kuitenkaan eivät olleet luostariin kuuluvia; ne viettivät siellä vaan
jonkin surun aikaa. Kaksi kasvattia, kaksi, jotka vapaa-ehtoisesti
kantoivat novitiapukua. Tarvinneeko mainita, että ne olivat Hedwig ja
Magdalena?

Tämä hengellinen puku, puolittain valkoinen ja sininen, soveltui yhtä
hyvin Magdalenan korkeaan ja miehekkääsen kauneuteen, kuin Hedwigin
suloiseen ja viehättävään enkelimuotoon.

Abbatissa lopetti aamukiertonsa. Hänen molemmat veljen-tyttärensä,
niinkuin hän näitä nimitti, seurasivat häntä.

Astuttiin viimeiseen saliin, joka oli paljoa vähäisempi, kun edelliset;
siinä oli vaan kolme vuodetta.

Ensimäisellä makasi Beit-Weber, niin kalpeana, niin laihana, että olisi
luullut häntä puetuksessaan lepääväksi ruumiiksi.

Hän nukkui. Kohinasta, joka syntyi, kun ovi avattiin, hän heräsi,
huomasi Hedwigin ja heti paikalla hänen silmänsä välähtivät, ja hänen
suunsa vetäysi hymyyn.

-- "No!" abbatissa sanoi, "no! poikaseni, runoilijani, kuinka on
laitasi tänään?"

-- "Hyvin ... varsin hyvin", sairas vastasi, "minä näin unta, että olin
taivaassa, ja nytpä uneni käykin toteen. Jumala lähettää minulle kolme
enkeliänsä."

Hänen silmänsä olivat seuranneet ainoastaan Hedwigiä.

Leikillisellä ja vallattomalla suoruudellansa abbatissa oitis huudahti:

-- "Enkeliä! käy laatuun vielä veljeni tyttärille, mutta minä, no totta
maarian, mikä pulskea enkeli! Tarvittaisipa aika siivet, ennenkuin
minäkin lentoon lehahtaisin!"

Tällä tapaa yhä leikkiä laskien, hän oli avannut kääreen.

-- "Se on parempi, paljoa parempi. Mutta olkaamme aina varoillamme;
nämä haavat rinnassa paranevat hitaasti. Kärsimystä ja lepoa. Ennen
kaikkia ei mitään mielen liikutusta, tai muuten en sinusta voi ta'ata,
poikani."

-- "Voi!" haavoitettu huokasi, "voi! äitini, ne ainoastaan kammoovat
kuolemaa, joita rakastetaan täällä mailmassa!"

-- "Lapsi parka!" sanoi abbatissa, joka täynnä lohdutusta kumartui
hänen puoleensa, ikäänkuin olisi mielinyt samalla kertaa sitoa hänen
sydämmensäkin haavan.

Ei kukaan muu kuin Jumala voinut sitä parantaa. Hedwig sitä hänelle
rukoili, kädet ristissä ja silmät taivasta kohden kohotettuina.

Magdalena hoiti toista sairasta.

Tämä ei ollut mitään menettänyt voimastansa. Se oli Herman Nagöli.
Paitsi kättä, joka oli siteessä, ihan sama kuin ennenkin.

Puettuna sotalakkiinsa, hän oli noussut istumaan vuoteensa laidalle.
Äänetön mielenliikutus, joka näytti hämmästyttävän häntä itseäkin,
antoi hänen karkeille kasvoillensa lauhkeamman muodon. Hän katsoi
terävästi Magdalenaan, joka, kokonaan kiintyneenä haavaan hänen
käsivarressansa, suurella taidolla aukasi kääreitä ja lastoja.

Äkkiä hän vavahti.

-- "Teinkö teille pahaa?" tyttö kysyi.

-- "Tekö? Ei suinkaan!" hän vastasi omituisella äänellä.

Abbatissa kääntyi samassa häntä kohden.

-- "No! ystäväni, et sinä yksikätiseksi jää. Vaan tähän sotaan tuo käsi
ei vielä ehdi tarpeeksi voimistua. Vahinko! juuri oikea käsi!"

-- "Minä isken vasemmalla, enkä yhtään hiljempaa", Nagöli vastasi.
"Sallitteko minun lähteä täältä, äiti?"

-- "Kuinka tahdot, poikani ... mutta sillä ehdolla, että lupaat tulla
takaisin joka päivä sitomisen aialla. Älä sitä laimiinlyö."

-- "Hui, hai! mitä vielä! ... kyllä minä tulen."

Se oli Magdalena, jolle hän näkyi puhuvan nämä sanat; se oli hän, jota
hän katseli yhä.

Tuo tyven ja reipas tyttö ei siitä vähääkään välittänyt, kenties hän ei
sitä huomannutkaan. Silmät maahan kiintyneinä, hän antoi järjestänsä
kääreesen kuuluvat eri kappaleet abbatissalle.

Tämä sovittaessaan niitä sijoillensa, jatkoi näin puhettansa:

-- "Pidän ylen tärkeänä, että sinä pian ja täydellisesti paranet.
Sveitsi tarvitsee sellaisia puolustajia kuin sinä. Mikä on nimesi?"

-- "Herman."

-- "Eikö muuta nimeä?"

-- "Ei tällä haavaa."

-- "Maakuntasi?"

-- "Unterwaldi."

-- "Ai! olisipa minun se pitänyt arvata. Ainahan nuo jättiläis-kädet
meille tulevat Rütli'n tienoilta. Ennenkuin tämän haavan sait, sinä
arvattavasti olit jonkun aimo iskun jo antanut, vai kuinka?"

Beit-Weber'in ääni vastasi:

-- "Sen minä voin ta'ata. Olimme ko'ossa Yverdun'in linnaa
puolustamassa. Ensi rynnäkköä Burgundilaisia vastaan tehtäessä, hän oli
jäänyt jälkeen, tai oikeastaan eteen, kun silta vedettiin ylös meidän
takanamme. Hän kääntyi vihdoin siltaa kohden, aseena ainoastaan joutsi
ja hyvä miekkansa. Huomatessaan itsensä takaa-ajetuksi hän ampui sitä,
joka oli häntä likinnä, haavoitti hänet, karkasi hänen päällensä,
lopetti hänen miekallansa, veti nuolen haavasta ulos, ampui sen erääsen
toiseen, jonka myöskin kaatoi saadakseen nuolensa takaisin, ja lopulta
jätti sen erään kolmannen ruumiisen ainoastaan sen tähden, että oli
ehtinyt sillalle, joka laskettiin alas häntä varten... Malttakaa, ei
siinä ole kaikki. Pari päivää myöhemmin, kun kuljimme Granson'iin päin,
hän yksinään puolusti erästä siltaa, suojellen siten meidän
paluumatkaamme. Siellä hän tuli haavoitetuksi. Voi! niin, säilyttäkää
meille tuo vahva, urhea käsi; se on niin monta jo meidän joukosta
pelastanut!"

Tämän kertomuksen aikana abbatissa oli antanut sijaa Magdalenalle, joka
sitoi kiinni viimeisen kääreen.

Kohta kuin Beit-Weber oli viimeisen sanan lausunut, tyttö jupisi:

-- "Kas! se on uljasta, tuo! se on oikein jalosta sydämmestä!"

Ja pannessaan haavoitetun käden jälleen siteesen, hän sitä hiljaa
puristi.

Jonkun aikaa Hermanin roteva rinta jo oli läähättänyt, kuin palkeet
pajassa. Äkkiä, kenties ensi kerran eläessään, hän vaaleni ja horjui,
joku äkillinen heikkouden puuska tuli hänen päällensä.

-- "No! johan nyt peräti! kuin hän juuri pyörtyy tuohon paikkaan!"
abbatissa huusi rientäen hänen luoksensa. "Poika parka!"

Siirtyen sivulle päin Magdalena vallan hämmästyneenä, ja kuitenkaan
tietämättä miksi, jupisi hiljaa itseksensä:

-- "Kuka olleekaan tämä nuori Unterwaldilainen? ... ja miksi hänen
silmänsä minua noin seuraavat joka paikkaan? Olen sen jo usein
huomannut... Voisi luulla, että hän minua vihaa. Minkätähden?"

Kolmas haavoitettu oli veli Starck.

Istuen eräässä nojatuolissa, hän yhä kantoi augustinolaista pukuansa,
päähine oli ta'apäin heitetty, niin että saattoi nähdä hänen otsallaan
kääreen, joka vielä oli vallan verinen.

Vieressä, pienellä rahilla Fridolin hänelle piti seuraa.

Jo vähän aikaa sitten, Hedwig oli häntä lähestynyt. Valkoisilla
käsillänsä hän aukasi kääreen.

Tarvinneeko meidän mainita, kuinka suuri tuon isä paran mielenliikutus,
ihastus ja hurmaus oli, kun tämä viehättävä lapsi, jota hän ei voinut,
jota hän ei tahtonut vielä kutsua omaksensa, häneen katsoi, häntä
lähestyi, häntä koski.

Tyttö oli hänen tuntenut samaksi munkiksi, joka niin monesti jo oli
sattunut hänen tiellensä, joka häntä kerran oli syleillyt Diesbach'in
puutarhassa, joka viimeksi vielä häntä oli auttanut Bern'in
tuomiokirkon portailla.

Tavatessaan hänen Freiburg'issa sekä nähdessään ilon ja hellyyden, joka
enemmin kuin milloinkaan loisti hänen silmistänsä, Hedwig ei voinut
olla häneltä kysymättä:

-- "Vaan mistä tuleekaan tuo osan-otto, jonka teissä herätän? Mistä
tulee se, että nä'ytte minua näin rakastavan? Kuka olette?"

Tämä, hilliten kohta sydämmensä halun, oli vastannut;

-- "Olen veli Starck. Kuka ei teitä rakastaisi! olettehan niin lempeä
ja suloinen!"

Samassa tyttö kuitenkin, oikaistessaan itsensä ja pyyhkiessään otsalta
veripisaroita, näki alempana, poskille vierivän kyyneleitä.

-- "Taivas! mikä teitä vaivaa? itkettehän ja olette surullinen?"

-- "En! oi en! minä olen onnellinen ... kovin onnellinen!"

Hänen kyyneleensä Hedwig kuivasi.

Abbatissa tuli äkkiä väliin, siirtäen kauemmaksi toisella kädellä
veljensä tyttären, toisella Fridolin'in, joka istui vielä likempänä
kuin ennen ja pisti päänsä uteliaana esiin.

-- "Pois tieltä!" hän sanoi, taputtaen tätä poskelle; "päästä minua
katsomaan veli Starck'in halkiomessa olevaa päätä. Vielä yksi meidän
uroistamme, ensimäinen kenties kaikista!"

-- "Niin, ensimäinen!" Beit-Weber vastasi. "Ensimäinen kaikista on
munkki! Ei ketään ole tähän aikaan, joka häntä ei tuntisi, joka hänelle
ei sitä sijaa antaisi. Kysykää kuka se on, joka aina on nähty
eturivissä, joka näyttää moninkertaisilla voimilla maatansa
puolustavan, joka uudistaa kaikki meidän kuuluisien esi-isäimme
uhraukset ja urostyöt, jokainen teille vastaa; se on munkki! Jos hän
seuraa jotakin retkikuntaa, on voitto varma. Jos joskus meidän nuoret
miehemme ovat tappion puolella, nähdään hänen kohta ilmestyvän ja
uudistavan taistelua. Oi tehkäät hän terveeksi, äitini; sillä kohta
tulee nuo suuret tappelut, ja hän on Herran valittu ... niin, minä
tunnen, minä näen sen, hän se on, joka takaa voiton ja vapauden
Sveitsille!"

Tämän ennustavan puolustuspuheen aikana veli Starck oli oikaissut
itsensä, otsa kirkkaana, silmät säihkyvinä, kädet ojennettuina Hedwigiä
kohden, suu puoli-avoimena, ikäänkuin valmiina hänelle vihdoinkin
huutamaan: minä olen isäsi!...

Mutta hänellä oli uljautta kylliksi tunkeaksensa tuon luonnon
herättämän halun sydämmensä syvimpään pohjukkaan; ja sulkien silmänsä,
purren hampaat yhteen, marttiiran ylevä kalpeus kasvoillansa, hän
mumisi vaipuen alas istumaan:

-- "Se ei vielä ole kylliksi! ei, ei vielä!"

Tähän tuskan huutoon vastattiin kumealla murinalla. Koiran pää pisti
esiin. Se oli Frey, St. Bernhard vuoren uskollinen vartija.

Se oli siihen saakka maannut vuoteen alla ja pysynyt hiljaa,
näkymätönnä. Nyt se äkkiä hyökkäsi esiin, valmiina puolustamaan
isäntäänsä; vaan huomaten epäilemättä hänen tarvitsevan ainoastaan
lohdutusta, se tytyi hänen kättänsä nuolemaan.

Starck'in toista kättä Fridolin hiljaa puristi.

Molemmat, lapsi niin kuin koirakin, olivat tuttuja kaikille
läsnä-olijoille; ne olivat kumpikin ottaneet osaa kaikkiin näihin
ensimäisiin tappeluihin, joita Helvetian itsenäisyyden edestä oli
taisteltu.

Tällä välin abbatissa oli tarkastanut haavaa; hän sitoi sen uudestaan,
sanoen:

-- "En tiedä, mitä suuria sinun rohkeutesi vielä uneksii, veli Starck;
mutta, ole huoleti, parin päivän päästä annamme sinulle vapautesi
takaisin."

-- "Jumalan kiitoa!" huusi Kilian von Diesbach, joka samassa ilmestyi
kynnykselle. "Heittäytyessään minun eteeni, minua suojellaksensa, hän
tämän iskun on saanut."

-- "Mitä!" Hedwig sanoi, "mitä, veljeni, hän on pelastanut henkesi?"

-- "Niin, sisareni, eikä se ollut ensimäinen kerta. Samaa suosiota,
jota hän sinulle osoittaa, hän tuhlaa minullekkin. Lakkaamatta hän
sivullani taistelee, pitäen huolta minusta, kuin vanhempi veli, kuin
isä."

Enemmin kuin milloinkaan ennen, Hedwigin suuret silmät tarkastivat
tutkistellen munkkia.

-- "Kärsimystä! lapseni", hän vastasi heille kumpaisellekin. "Vielä
vähän kärsimystä, niin saatte kaikki tietää!"

-- "Mennään pois!" abbatissa lausui. "Pois, pois? kiertomme on
päättynyt. Meillä on muutakin tehtävää, kuin selittää arvoituksia."

Ja nopealla, hätäisellä käynnillänsä, hän jo keikutti eteenpäin.

Hedwig, ennenkuin häntä seurasi, tarttui munkin käteen ja kosketti sitä
huulillansa, lausuen hiljaa:

-- "Oi! kuka ikänä lienette, kiitoksia! minä rakastan teitä!"

Kulkiessaan Hermanin ohitse, Magdalena ei voinut olla päätään
kääntämättä.

Unterwaldilaisen silmät olivat häneen yhä kiintyneet.

Kilian, joka viimeisenä kulki, lähestyi Beit-Weber'iä ja sanoi tälle:

-- "Rohkeutta! runoilija. Jumala antakoon sinulle yht'aikaa parannuksen
ja unohduksen!"

Abbatissa, tultuaan kamariinsa, laskeutui erääsen nojatuoliin.

-- "Uh! en jaksa enää; olen vallan näännyksissä."

Vaan säpsähtäen jostakin laimiinlyönnistä, hän kohta pudisti väsymyksen
päältänsä, antaakseen uusia käskyjä.

-- "Tätini", Kilian sanoi, "armas tätini, sallikaa minun edes syleillä
teitä."

-- "Kernaasti, poikani; vaan te'e se pian; kahdeksaan päivään en ole
rahtuakaan nukkunut."

-- "Menkäämme pois, sisareni", nuori mies sanoi molemmille tytöille.
"Siirtykäämme täältä, että hän saa edes vähän aikaa levähtää."

-- "Ei se hullumpaa olisi, poikani; mutta muista vaan, ett'et aivan
kauan juttele morsiamesi kanssa. Kymmenen minuuttia, ei enempää.
Hedwigin täytyy olla minun sijassani keskustelu-huoneessa, apteekissa,
vähän joka paikassa. Magdalenalla taas on kangaskamari ja liinapeso.
Tiedäthän, tyttäreni, että on mentävä pyykille."

Se oli etenkin veli Starck, josta Hedwig ja Kilian puhelivat.

-- "En tiedä minkätähden", Kilian sanoi, "vaan koko luottamukseni lepää
hänessä. Jos me tulemme onnellisiksi, hänestä onnemme lähtee. Miksi?
kuinka? en sitä voi aavistaakkaan. Jokin sen minulle vaan sanoo. Jos
jään taistelukentälle, hän on sinua suojeleva."

Hedwig hänen keskeytti.

-- "Voi! älä puhu semmoista, Kilian; kun ennustaa onnettomuutta, seuraa
aina onnettomuus. Sinäkö kuolisit! voi! en sitten enää suojelusta
kaipaisi, sillä minäkin kuolisin."

-- "Hedwig!"

-- "Onhan meidän määrä tulla yhdistetyiksi? Niin tulemmekin, joko
täällä alhaalla, tai ylhäällä taivaassa."

Tällä välin Magdalena, miettien paljon aineellisempia asioita, koetti
kiiruhtaa pesijöitä.

Ja kantaen itse melkoisen joukon pesovaatteita, hän lähti astumaan
näiden etupäässä.

Pyykkilautta, luostarin puutarhain toisessa päässä, oli suuren lammikon
rannalla, johon kirkas lähde vuodatti vetensä. Lautan neljässä kulmassa
oli Göthiläisiä pylväitä, jotka ohutta olkikattoa kannattivat.

-- "Tänään on vallan mahdotonta", yksi pesijöistä sanoi, "vesi on
jäässä."

-- "Entä sitten!" Magdalena vastasi, "me särjemme jään."

Ja, tarttuen kirveesen, joka siellä sattui olemaan, hän hakkasi jäähän
suuren aukon.

-- "Täytyyhän olla väkevä, niinkuin te!" yksi hänen kumppaneistaan
arveli.

-- "Tarkoitatko sillä", hän vastasi, "että minun täytyy tehdä tämä työ
teidän kaikkien edestä? Sama se. Mutta ett'ei teidän tarvitse ristissä
käsin olla, menkää oitis noutamaan loput vaatteita; menkää."

Muutaman sekunnin kuluttua jää yli koko lammikon oli rikottu.

Sitten, kun ei pesijöitä vielä kuulunut, Magdalena otti käteensä
kurikan, kääri hiansa ylös kyynärpäihin asti, ja seisoen yksinään
lammikon rannalla, ryhtyi rivakasti työhönsä.

Iloinen talvi-aurinko valaisi tuon reippaan ja uljaan tytön kauniita,
valkoisia käsivarsia ja vereviä kasvoja.

Jokin huokaus kuului hänen korviinsa.

Hän käänsi päätänsä.

Eräs mies oli siellä, Herman.

Nojaten vasten käsipuita, hän katseli Magdalenaa.

-- "Taasen te!" tämä sanoi.

-- "Ja miksikä ei, serkku..."

-- "Serkku, minäkö?"

-- "Nimeni on Herman Nagöli. Ahaa! tunnetko minun nyt? Sinä muistat kai
tuota kahdenkymmenen tynnyrinalan niittyä, joka niin suurella
vääryydellä minulta riistettiin sinun hyväksesi, kiitos kunnia
Diesbach'in mahtavalle myötävaikutukselle."

-- "Diesbach ei ole mitään tehnyt, joka ei olisi oikein", nuori tyttö
ylpeästi vastasi. "Meidän välillämme oli riita. Majistraatti sen
ratkaisi minun edukseni: siinä sen lorun loppu."

-- "Eipä niinkään!" nuori mies huudahti, "sillä siitä tuomiosta minä
vetoon kun vetoonkin vielä."

-- "Te'e mieliisi. Saadaanpa nähdä, kuka tässä lopulta voittaa."

Ja huolimatta sen enempää tuosta hävyttömästä, hän ryhtyi jälleen
pesoonsa.

Hetken päästä Herman jatkoi:

-- "Sen sijaan, että riitelemme, serkkuni ... kuulkaapa hiukan... Jos
suostuisimme elämään yhdessä."

-- "Kuinka se kävisi laatuun?"

Magdalenan vapaan ja kirkkaan katseen edessä Unterwaldilainen ensin
punastui korvia myöten. Sitten, pudistaen pörröistä päätänsä ja tehden
liikkeen, ikäänkuin ajaakseen pois lopunkin hämmästyksestään, hän
jatkoi:

-- "Maltas kuin ajatukseni selitän, serkkuseni. Voi! Voi! minä vihasin
oikein sinua alussa; ja kun lähdin sinua etsimään, se tapahtui vaan
vihamielessä. Mutta minä nä'in sinun. Se muutti mieleni. Minä katselen
sinua nytkin vielä, ja enemmin kuin milloinkaan ennen tulee mieleeni
ajatus, että me olemme vallan kuin luodut toisillemme kuulumaan,
kenties toisiamme rakastamaankin ... ja sen voin vakuuttaa, mitä meihin
molempiin tulee, pulskeita lapsia tasavalta meiltä saisi."

Nyt oli Magdalenan vuoro painaa alas silmänsä.

-- "Avioliitto!" hän jupisi.

-- "Ainakin lupaus. Meillä on sota ja minä olen sitä lajia, ett'en
säästä itseäni. On hyvin mahdollista, että kaadun; sitten ei tämä
sinulle suurta haittaa tekisi. Minun kuoltuani, sinulla kieltämättä on
nuo kaksikymmentä tynnyrinalaa niittua. Mutta jos tulen takasin,
olisihan hauska nähdä siellä karjamme yhdessä käyvän laitumella. Sano,
tahdotko?"

Tämän luontevan puheen alla paloi rakkaus, yksinkertainen ja raitis
rakkaus, niinkuin tyttö, joka sen oli sytyttänyt, niinkuin mies, joka
sen sydämmessään tunsi.

Niin luultavasti Magdalenakin sen käsitti. Hän oikaisi itsensä,
kiinnittäen silmänsä nyt Hermaniin.

-- "Ethän sen vuoksi vähemmin uljaasti maatasi palvelisi?"

-- "Päin vastoin."

-- "Herman, tässä on käteni."

-- "Kiitoksia, Magdalena. Minä olen kokonaan sinun, nyt ja aina."

Pesijät lähestyivät.

Herman katosi, kasvot ilosta loistavina. Magdalena sitä vastaan,
koettaen peittää häiriötänsä, huusi tovereillensa:

-- "Hätää nyt, laiskurit! olemme ilmankin jo myöhästyneet. Pian
työhön!"

Ja kurikoita heilutettiin tulisella kiireellä.



XVIII.

Kettu ja susi.


François Villon oli tehnyt tarkkoja havainnoita kaikesta, mikä saattoi
koskea Ludovik kuningasta.

Mutta kuningas itsekin tahtoi tarkalleen seurata näytelmää, jonka
näkymönä Sveitsi nyt oli, saattaakseen käyttää jokaista tarjouvaa
tilaisuutta hyväksensä; hän sen vuoksi, ollen tekevinänsä toivioretkeä
Notre-Dame-du-Puy'hyn, päätti asettua väijyksiin Lyon'iin eli toisin
sanoen teaterin paraasen katsoja-paikkaan.

Mutta, hän ei ollut sinne vielä saapunut. Hän oli viipynyt jonkun aikaa
Pietari Bourbonilaisen, Beaujolais'in kreivin luona, joka oli nainut
Anna prinsessan, tulevan Beaujeu'n rouvan.

Hänen vävynsä ja tyttärensä häntä saattoivat Villefranche'n satamaan
asti, jossa kuninkaallinen laiva häntä vartosi. Ritari-elämään
tottumaton hallitsija matkusti mieluimmin vettä myöten.

Tuskin laivasto oli ehtinyt ulapalle, niin jotain liikettä syntyi
rannalla. Sitten eräs vene tuli näkyviin, kreivin oma vene, joka oli
työnnetty vesille hänen nimenomaisella käskyllänsä.

Kaukaa Ludovik XI oli kaiken tämän nähnyt. Uteliaana luonnoltansa ja
kärsimätönnä odottaen selitystä, hän kumartui laivan reunan yli
tunteakseen niin pian kuin mahdollista lähettilään, joka näin hänen
luokseen laitettiin.

Se oli pitkä mies kopealla käynnillä. Hän seisoi yksinään veneen
kokassa, jouduttaen äänellään soutajia, ikäänkuin olisi ollut hänelle
tärkeätä päästä pian perille.

Ja tosiaan, ennenkuin oli ehditty edes oikein rinnalle, hän yhdellä
ainoalla hyppäyksellä nousi laivaan ja riensi tervehtimään kuningasta,
joka oitis huudahti:

-- "François Villon; kuinka, sinähän se olet! Sinä, joka minusta
erkanit Loire'lla ja tulet minua nyt tapaamaan Saône'lla."

-- "Joka tie vie Romaan, sire. Minä tuon uutisia Teidän
Majesteetillenne."

-- "Vallan tuoreita uutisia?"

-- "Ei oikein tuoreita, sire. Kenties ne Teidän Majesteettinne mielestä
jo hiukan tympeiltäkin hajahtavat. Minun on täytynyt tehdä suuria
kiertoja ja olen sen vuoksi myöhästynyt."

-- "Parempi kerran kuin ei koskaan. Mennäänpä kajuuttaan."

Ja, niinkuin ensi kerrallakin, ovi taasen sulkeutui heidän jälkeensä.

Kuningas istautui eräälle rahille ja alkoi vilkkaasti kysellä.

-- "Nyt olemme kahden. Sinä voit puhua. Mitä siellä nyt olet
toimittanut, toverini?"

-- "Sire, alkaakseni alusta, nä'in ensin Nikolaus Diesbachilaisen
kuolevan ja tutustuin hänen poikansa Kilian'in kanssa, joka on hänen
avujensa ja hänen Teidän Majesteettianne kohtaan osoittaman
uskollisuutensa arvokas perillinen."

-- "Tiedän sen. Entä sitten?"

-- "Sitten, suorittaen lähetykseni, löysin veli Starck'in."

-- "Niin, niin, minä tiedän lähtönne sotaan, ja olen tytyväinen sinuun.
Kuuluupa siltä, kuin olisit uljaasti siellä tapellutkin vielä kaupan
päälle."

-- "Sire, kun kuulee torven raikuvan, täytyypä olla aika jänis, jos ei
silloin saa rohkeutta. Teidän Majesteettinne siis tietää kaikki meidän
ottelumme Torrens'in ja Sion'in luona Vallis'issa; sitten Murten'in,
Estavayer'in ja Yverdun'in luona..."

-- "Tiedän kaikki, siihen asti kun Romont'in kreivi tahtoi valloittaa
takaisin tuon viimeksi mainitun kaupungin hyviltä ystäviltäni
Sveitsiläisiltä. Mitä seurasi tuosta piirityksestä, häh? sano!"

-- "Ihmeteltävä puolustus, sire. Oi! niin, teillä on suuri syy rakastaa
noita Sveitsiläisiä, sillä tyrnevää sotaväkeä ne ovat. Kaupungin olivat
asukkaat jättäneet vihollisen valtaan ja paenneet itse linnaan. Heiltä
puuttuu sotavaroja, he repivät kaikki tarpeettomat rakennuksensa, ja
nakkaavat niiden pirstat piirittäjien niskaan. Nämä taas, kun eivät
muureille voi nousta, täyttävät reunoja myöten vallihaudat oljilla ja
kuusilla. Pian liekit kohoavat tornien harjalle asti. Äärettömän iso
kokkovalkea, jonka ääressä Burgundilaiset kylkiänsä hautoivat. Äkkiä
lasketaan vipusilta alas tuon pätsin keskelle ja linnan koko väestö
karkaa heidän päällensä. Täydellinen sekasorto. Palataan linnan
elatusvarojen, viiden tykin ja kolmen ruutivaunun kanssa. Seuraavana
päivänä saapuu Scharnachthal'in lähettämiä lisäjoukkoja. Romont'in
kreivi pötkii tiehensä kaikessa hiljaisuudessa. Siinä siis uusi voitto.
Mutta linna ei enää kelpaa puolustettavaksi; sen siis polttavat itse,
ja kaupungin myöskin. Sitten liehuvin lipuin, soitolla ja helinällä
peräytyvät Granson'iin Hannu Müller'in johdolla, joka on yksi Bern'in
uroista."

-- "Granson!" Ludovik XI kertoi, "sen tienoillehan juuri veljeni Kaarlo
on leirinsä asettanut. Hän piirittää tuota linnoitusta. Pitäneeköhän se
puolensa, kunnes Sveitsiläiset ovat ehtineet voimansa ko'ota. Kaikki
rippuu siitä."

Ja, huolen pilvet otsalla, silmät puoli-ummessa, huulet pitkällä, hän
istui mietteisin vaipuneena, peukaloitaan pyöritellen.

-- "Granson kyllä pitää puolensa", Villon vastasi; "luottakaa siihen,
sire."

-- "Hum! hum!" Ludovik XI mumisi, "Rohkealla on viisi-kymmentä tuhatta
miestä. Kenties te'in tyhmästi solmitessani hänen kanssaan uudestaan
välirauhan. Sveitsiläiset ovat siitä saaneet vihiä, ja tuo vihi on
niiden korviin kipeästi koskenut. Arveleppa, jos ne pyytäisivät rauhaa
ja saisivat. Pahaa minä pelkään!"

Sitten äkkiä nostaen päätänsä ja teroittaen runoilijaan pienet harmaat
silmänsä, jotka kiilsivät kuin kaksi kallista kiveä, hän kysyi:

-- "Vaan miks'et minulle mitään puhu Campobasso'sta?"

-- "Minun piti siihen juuri tuleman, sire, mutta huomaan Teidän
Majesteettinne jo tietävän..."

-- "Kaikki, mitä on tapahtunut, mutta en, mitä hän sinulle salaa on
sanonut."

-- "Hän tahtoo itse puhutella Teidän Majesteettianne; hän pyytää
sentähden turvauskirjettä, tullakseen vapaasti Lyon'iin."

-- "Vai niin! Ja siinä kaikki? Eikö mitään, joka voisi antaa aavistusta
hänen aikeistansa? Eikö sanaakaan kirjallisesti?"

-- "Ei mitään muuta, kuin mitä jo mainitsin Teidän Majesteetillenne."

Kuningas silitti leukaansa mumisten:

-- "Hän tahtoo tulla ... no! Totta Jumaliste! tulkoon!"

Hän oli noussut ylös ja kiersi pari kertaa huoneen ympäri levottomilla,
hätäisillä askeleilla. Sitten, näyttäen runoilijalle pöydän, jonka
päällä oli valkoista paperia ja kirjoitusneuvot, hän sanoi:

-- "Istu tuohon ... ota kynä. Kirjoita nämä muutamat sanat: 'Meidän
tahtomme on, että Campobasso'n kreivi saa vapautensa; kaikille niille,
jotka hänen ovat vanginneet, maksamme lunnaat hänestä.'"

Sen jälkeen, tarttuen kynään kuumeesta vapisevalla kädellä, hän
kirjoitti nimensä alle. Villon aikoi nousta.

-- "Maltas", kuningas sanoi, "ei siinä vielä kaikki. Eräs kirje nyt.
Sinä saat olla minun lähettilääni."

-- "Minäkö, sire?" ...

-- "Miks'ei? Lyhyinhän tie sinulle on kulkea Jura'n ja Granson'in
kautta. Kirjoita ylhäälle: 'Arvoisa veljeni', sitten alemmas:
'Tiedättehän kuinka totinen ystävyyteni teitä kohtaan on. Tahdon siitä
antaa teille uuden osoitteen. Kreivi Campobasso, jonka niin suuressa
arvossa pidätte, aikoo teitä pettää, ja tekee minulle tarjouksia siinä
mielessä.'"

-- "Kuinka!" kirjuri huudahti; "mutta sitten hän rupee epäilemään,
ja..."

Ludovik XI nosti olkapäitään, hymyili omituisella tavalla ja jatkoi:

-- "Kirjoita vaan: 'Toiselta puolen, oman etunne vuoksi, tehkää sovinto
Sveitsiläisten kanssa. Minä tunnen ne. Uskokaa minua, ne ovat
vaarallisia vastustajia. Kaiken kestävyytenne ja uljautenne ohessa,
ette saa niistä mitään tolkkua. Rauha! tehkää rauha, jos kunnianne on
teille kallis.'"

Villon ei voinut olla hämmästystään uudestaan näyttämättä.

-- "Johan nyt! ja minäpä luulin, sire, että sotaa halusitte."

-- "Tollo!" kuningas vastasi, "hän jatkaa sodan, jos häntä rauhaan
kehoitan ... samoin kuin hän vielä enemmin tuohon Italialaiseensa
ihastuu, jos häntä kiellän häneen luottamasta. Joko ymmärrät?"

-- "Jo vähän, sire; te olette suuri valtioviisas."

-- "Olen, suoraan sanoen, vain viekas kettu. Hän on susi ...
kiukkuinen, kopea, raaka. Saatpa sen omin silmin nähdä. Varo vain,
ett'ei hän sinua syö. Tässä on kukkarosi täytteeksi. Onnea matkalle!"

-- "Mistä minun pitää menemän, sire? ikkunastako?"

-- "Ei mar! tällä kertaa ovesta, toverini, ja ilman mitään uutta
sukellusta. Veneellä saatetaan sinua rantaan asti. Onnesi on ta'attu,
jos minulle ensimäisenä tuot uutisia tappelusta, ja hyviä."

-- "Mars rukouksenne kuulkoon, sire, ... ja lainatkoon Mercurio minulle
siipensä!"

Näin sanoen Villon lähti, ja kulki niin suurella nopeudella, että hän
kolmannen päivän keskipaikoilla jo saapui Jura vuoren itäiselle
rinteelle.

Hänen jalkojensa alla, matalammilla kukkuloilla, olivat Neuschâtel
järven rantaa pitkin Burgundilaisen armeijan lukemattomat teltat.

Vähän matkaa vasemmalla, savupilvien läpi, joista välähti salamoita ja
kuului kanuunain jyskettä, näkyi muuria, torneja sekä ampumareikiä: se
oli Granson'in linna.

Liittolaisten lippu liehui vielä sen harjalla. Mutta itse linna,
ahdistettuna joka taholta, hajoili, horjui sekä näytti jo vihdoinkin
olevan sortumaisillaan tuon tulisateen alla.

Katseltuansa hetken tätä näytelmää Villon jälleen lähti liikkeelle.

Hän sai vielä melkein tunnin astua alaspäin ennenkuin ehti etuvahtien
luo.

Hän koki turhaan tulla ymmärretyksi; siinä oli vain paljaita
Englantilaisia. Vähän kauempana Italialaisia, Stadelaisia,
Espanjalaisia, Gelderniläisiä, Friisiläisiä, vieläpä Tanskalaisiakin.
Ei missään ketään, joka ranskaa olisi ymmärtänyt.

-- "Totta tosiaan", Villon mietti, "Burgundin herttualla on joka lajia,
paitsi Burgundilaisia. Se mar on aika raakalaislauma, oikea Xerxeen
sotajoukko."

Eräs vartijakunta vihdoin saapui paikalle. Eräs kapteeni Frankkilaista
sukuperää sitä komensi. Tämä kuunteli matkustajaa, kumarsi nähdessään
kuninkaallisen sinetin, joka todisti hänen lähetystänsä ja tarjoutui
kohteliaasti häntä opastamaan Kaarlo herttuan teltalle.

Villon suostui. Vaan, samalla kuin häntä seurasi, hän mietti:

-- "Sepä on omituista! minusta on kuin tuntisin tuon herrasmiehen.
Missä hiidessä olemme toisemme tavanneet?"

Ikäänkuin paki paraastaan vastaamaan tähän äänettömään kysymykseen,
eräs toinen kapteeni astui tämän ensimäisen luo, ja tervehti häntä
Ramswag'in nimellä.

-- "No peijakas!" runoilija itsekseen arveli, "tämähän on sen
Lothringilaisen ritarin veli, jonka me tapoimme, sama, joka meitä ajoi
takaa Fargeau'hun asti. Jos hän minut tuntisi! Vaan mitä hullua,
olinhan vallan noessa silloin. Kuitenkin, siitä päättäen, mitä Renato
herttua kertoi, hän on suuri petturi. Ollaanpa varulla!"

-- "Te olette Ranskan kuninkaan palveluksessa?" Ramswag'in herra kysyi.

-- "Hän käyttää minua lähettiläänä. Olen paljon maita matkustanut,
häneltä käskyjä tai kirjeitä kuljettaen."

-- "Ro, mitä arvelette? oletteko milloinkaan nähneet paremmin
järjestettyä leiriä, kuin tämä tässä? ... näöltään uljaampaa väkeä? ...
rikkaampaa varastoa?"

-- "Tosiaan, se on varsin kaunista. Montako miestä kaikkiansa?"

-- "Kolme-kymmentä tuhatta, jotka herttua itse on Lothringistä tuonut.
Sitten neljä tuhatta Savoijalaista Romont'in kreivin johdolla, kymmenen
tuhatta kondottieria Piemont'ista ja Milano'sta, ynnä vielä paljo muita
kaukaisemmista paikoista. Kaikkiansa, lähes viisi-kymmentä tuhatta."

-- "Juuri sama määrä, jonka kuningas minulle mainitsi", Villon mietti.

-- "Kunnia ja voitto Kaarlo herttualle", Ramswag jatkoi; "hänen
seurassaan ovat kaiken mailman prinsit ja ylhäiset herrat: Neapelin
kuninkaan poika, Cleve'n herttua, Filippo Badilainen, Romont'in,
Marle'n ja Chalons'in kreivit, ynnä monta muuta vielä. Niiden ympärillä
joukottain palvelijoita, kauppiaita ja irstaisia naisia. Katsokaa!
katsokaa näitä neljää sataa komeata telttaa meidän ympärillämme.
Hovipojat, vieläpä joutsimiehetkin käyvät kalliissa vaatteissa. Mitä
sotamiehiin taas tulee, ei missään näe niitä niin runsaasti
palkattuina, eikä niin iloisina. Kuulkaa niiden lauluja, katsokaa,
kuinka niille kaadetaan viinaa ja ryytiviiniä. Vaan mitä! mikä melu
tuolla alhaalla on? Mitä liekkiä nuo ovat?"

Ramswag'in herra nousi pystyyn satulassa; vaan laskeutui heti
jälleen alas, jatkaen puhettaan suopealla muodolla ja täynnä
anteeksi-antamusta.

-- "Se on vain joku kylä, jonka he polttavat lämmittääkseen itseänsä.
Ilma on vielä tähän aikaan niin kylmä! Vaan nyt me jo lähestymme leirin
herttuallista osaa. Ohhoh! ei mar teidän herranne kuningas Ludovikin
luona mitään tämmöistä saa ihailla. Kaarlo Rohkea itsekään ei vielä
koskaan ole kulkenut näin suurella komeudella, näin paljo ajoneuvoja,
rikkauksia ja ihmeteoksia muassansa. Tässä on kappeli ja siinä
kaksi-toista apostolia puhtaasta hopeasta, pyhän Andreaan jäännösrasia
kristallista, kultaisia astioita, monstranseja, alttarikoristuksia ja
kalkkiverhoja, joiden vertaisia ei ole koko mailmassa. Tuossa, hänen
telttansa ... mutta on tarpeetonta minun enempää puhua teidän
korvillenne, kun se kyllä itse jo puhuu teidän silmillenne."

Kaikki, mitä tuo puhelias kapteeni kertoi, oli aivan totta.
Ristiretkien aioilta asti, ei ollut nähty mitään niin mahtavaa ja niin
loistavaa armeijaa. Prinssien teltat kiilsivät kullalle ja silkille;
Lännen suuriherttuan, Burgundin tulevan kuninkaan oma teltta oli oikea
palatsi, mitä kalliimmista kankaista, mitä harvinaisimmista koristeista
kokoon pantu.

Oven suussa joukottain loistavia palvelijoita, joutsimiehiä,
aseenkantajoita ja hovipoikia kirjauksilla ja kultakoruilla
vaatteissansa. Ensimäinen osuus, jonkunmoinen etukammio, oli Kordovan
nahasta. Päämaja keskellä purppura-sametista, koristettuna
kiertelevällä muratilla, jonka lehdet olivat kultaa, ja varsi kallista
emaljia. Päivänen tunki sisään värjätyistä akkunoista, jotka olivat
kultaisiin ristikkoihin sovitetut. Sisäänkäytävän vastaisella seinällä,
Burgundin vaakuna, helmistä, rubiineista, saphireista ja smaragdeista
muodostettuna. Siellä täällä Kaarlo herttuan monilukuiset aseet; hänen
keihäänsä, joiden kärjet olivat kultaa, ja varret norsunluuta tai
eben-puuta, sekä hänen miekkansa ja veitsensä, joiden ponnet
kimaltelivat kalliista kivistä. Näiden sota-aseiden välissä pöytiä,
joiden päällä makasi kaikki hänen kultakalunsa ja kalleutensa,
hänen sinettinsä, joka painoi naulan, Kulta-taljan tähdistön
kaulavitjat, jotka olivat kokonaisen kreivikunnan arvoiset, hänen ja
hänen isänsä muoto-kuvat, kaksi ihmeteosta aikanansa; vihdoin,
hänen valtio-istuimensa, joka olisi kelvannut vaikka Persian
satraapille, hänen valtio-istuimensa, jolla hän aina mielellään istui
näyttäytyessään lähettiläille ja prinseille, antaakseen niille jo
edeltäpäin jotain aavistusta siitä suuruudesta, jota kohden hän pyrki.

Sillä hetkellä, jolloin Villon saatettiin sisään, tämä valtio-istuin
seisoi tyhjänä. Nähdäkseen itse herttuan, hän nousi varpaillensa, ja
hovilaisten yli hän vihdoin huomasi pitkänään leijonantaljalla makaavan
miehen, joka varreltaan oli kohtuullisen iso ja ruumiiltaan roteva,
ylpeällä otsalla, kuivalla, kiukkuisella muodolla, ja verestävillä
silmillä, miehen, jonka te'eskennellyssä hymyssäkin vielä oli jotain
häijyä sekä raakaa.

Sen kuvauksen johdolla yksinään, jonka Ludovik XI oli antanut,
runoilijamme hänet oitis tunsi; hän mietti mielessänsä:

-- "Ketun jo tunnen, tutkikaamme nyt sutta."



XIX.

Rohkea, hirveä, hurja.


Kansa harvoin erehtyy liikanimissä, joita se antaa; näin se on
asteettain arvostellut Burgundin herttuan elämää.

Kaarlo Rohkea, niinkauan kuin hän vielä, paljaana Charolais'in
kreivinä, ei ollut muuta ehtinyt näyttää, kuin kieltämättömän
uljautensa; Kaarlo Hirveä, kun hän päästyään isänsä viisaista
varoituksista, vapaasti heittäytyi himojensa ja julmuutensa kuohuvaan
pyörteesen; Kaarlo Hurja, kun hän menestyksen ylpeydessä ja
kunnianhimon kuumeessa syöksyi silmittömästi, ikäänkuin tahallaan
rikoksiensa ansaittua rangaistusta kohden.

Runoilijat ovat myöskin ennustajoita. Tämmöinen ennustus soveltuu
kaikkiin itsevaltiaihin ja kaikkiin valloittajiin. Niinpä Villon sen
luulikin lukevansa tuon miehen otsalla, jota hän katseli.

Löytyy kaksi oivallista kuvaa Kaarlo Rohkeasta: toinen Juhana
Bryggeläisen, toinen Michelet'in maalaama. Kankaalla niinkuin
paperillakin hänellä aina on tuo sama kamala ja hirvittävä muoto, nuo
punaiset silmät, nuo synkät kasvot, tuo tumma iho, muoto, jonka
epäselvät vivahdukset todistavat sitä syntyperän sekanaisuutta, sitä
alkuaineiden, aatteiden ja himojen ristiriitaisuutta, joka tässä
traagillisessa henkilössä vallitsi. Chastellain, hänen elämäkertansa
kirjoittaja, päättää kuvauksensa hänestä näillä sanoilla: "Vahva
varreltaan, vahva käsiltään, vahvoilla, tukevilla säärillä, pitkillä
käsivarsilla; ankara keihästelijä, valmis syöksemään satulasta kenen
tahansa; parta ja iho ruskeat, päässä tuuhea harjastukka."

Hänen uhkaava mielilauseensa: "olen sen suorittanut" kauhistutti
kaikkia, hänen ensin ryhtyessään hallitukseen. Hän alkoikin suorittaa,
millä menestyksellä, kuinka? -- Jumala sen yksin tiesi. Hän oli
pyrstötähti, joka näytti antavan paljo aihetta ajatukseen. "Käytin
kuvitusvoimaani". Chastellain sanoo, "ja voin uskoa hänestä mitä
tahansa... Lopussa kiitos seisoo."

Kaikki hänen ympärillään, samoin kuin tuon vapisevan kansan keskellä,
jo kohta muistutti hävittäjästä, tuhoojasta.

Gentiläiset hänen nöyryyttävät; hän sen sittemmin heille kostaa.
Lüttich'in hän valloittaa ja kostaa oitis. Hän palaa voittoriemussa
Bryssel'iin ja hänen ylpeytensä, kiukkunsa ja raivoutensa hämmästyttää
koko tuon levottoman joukon anojia, avunhakijoita ja muiden maiden
lähettiläitä, jotka hänen tuloansa odottivat. Muun muassa, Tournai'n
vaivaiset asukkaat pyytävät polvillaan anteeksi erästä heidän
kaupunkinsa lasten pitämää kujetta; hän ei tahdo kuullakkaan mistään
vähemmästä rangaistuksesta, kuin merkitä Burgundin vaakunan kuva
tulikuumalla raudalla heidän jok'ainoan otsaansa.

Sitten, täydellinen mielenmuutos. Toivottiin hänestä ritaria, vaan
tavataan asioitsija, rahamies ja luvunlaskija. Jos hän käy isänsä
aartehistossa, hän sen vain tekee sitä sulkeaksensa. Sittemmin hän sen
täyttää tavattoman suurien verojen ja kaikenlaisien säälimättömien
kiskomisien kautta. Kaikkialla, tirannimainen säännöllisyys, ankara
järjestys. Tuon lempeän Filippo herttuan iloinen hovi muuttuu melkein
kuin luostariksi. Ei mitään yhteisiä pöytiä enää, joiden ääressä
upseerit ja vasallit hallitsijansa kanssa aterioivat. Hän eroittaa ne,
hän istuttaa ne eri pöytien ääreen, ja aterian jälkeen jokaisen täytyy
astua herttuan ohitse, joka panee muistoon poissa-olevat; joka on
poissa, menettää päiväpalkkansa. Jos joku siitä uskaltaa valittaa,
herttua kohta joutuu raivoihinsa. Tarkempi ja toimeliaampi, kuin kukaan
muu mailmassa, hän oleskelee alituisesti harjoituksissa ja
neuvotteluissa, rasittaen itseänsä ja väkeään säälimättä. Kaiken
vapauden, kaikki oikeudet, kaikki kansalliset aatteet hän oitis
tukehuttaa, tahtoen yhtenäisyyttä hajanaiseen valtakuntaansa. "Jos
olisin heikko, minua halveksittaisiin; tahdon ennemmin olla vihattu."
Hän teki itsensä vihatuksi joka paikassa, yksin noiden suuri- ja
paksupäisten Flamilaistenkin maassa, joka oli hänen tukevin turvansa.
"Meillä Portugalilaisilla," hän heille sanoi, viitaten äitinsä
syntyperään, "meillä on tapana antaa tuhannen peeveliä kaikille, jotka
eivät tottele meidän tahtoamme!" Dinant, Lüttich, sen pian saattoivat
todistaa. Ei mitään jalomielisyyttä, ei mitään ritarillisuutta, ei edes
kunniantuntoa. Nesle'ssä, Briey'ssä, ne, jotka olivat hänen kunniaansa
luottaneet, surmattiin säälimättä. Ainoastaan väkevämmän oikeudella hän
riistää ja raastaa kaikkialla, kun se vaan suinkin sopii hänen
tarkoituksiinsa. Oikea rosvo.

Hänen kiihkeissä aivoissaan, joissa järkevyys ei kuitenkaan vedä
kunnianhimolle vertoja, liikkuvat täydellisessä epäjärjestyksessä
kaikki nuo tuumat, kaikki nuo unelmat, jotka vasta myöhemmin Kaarlo V,
hänen tyttärensä poika toteuttaa. Mutta Kaarlo V:llä olikin vaan
tekemistä Frans I:sen kanssa; Kaarlo Rohkea törmäsi Ludovik XI:ttä
vastaan.

Varrotessaan tuota ratkaisevaa hetkeä, varmana voitostaan, hän venyi
siellä, komeassa teltassaan, leijonataljallansa, puettuna purppuraan ja
nojaten samettityynyihin.

Hänen ympärillään, määrätyillä paikoilla, tarkassa järjestyksessä ja
kunnioittavassa äänettömyydessä, koko hänen huonekuntansa, koko hänen
hovinsa. Ei mitään siinä puuttunut, ei edes kääpiö, eikä narrikaan,
joka makasi isojen metsäkoirien keskellä, herransa jalkain juuressa; ei
esi-lukijakaan, joka par'aikaa komeasta käsikirjoituksesta luki
Aleksanteri suuren historiaa.

Aleksanteri suuren historia, paki paraastaan kirjoitettu Lännen
suuriherttuaa, Burgundin tulevaa kuningasta varten. Hänen ja hänen
ystäväinsä yhtäläisyys Dareion voittajan ja tämän päällikköin kanssa
löytyi siinä esitettynä erään hovilaisen kynällä. Ja Burgundilainen
näyttikin sitä suosiollisin korvin kuuntelevan. Hänen katseestaan,
hänen hymystään oli helppo huomata, että hän, joka itse oli paras
imartelijoistansa, kaikessa hiljaisuudessa vertasi itseään tuohon
Makedonian sankariin.

-- "Pyhän Yrjänän kautta! vannonpa sen", hän äkkiä huudahti, "meillä,
myös meilläkin on oleva taistelumme Arbelan luona ... ja myöhemmin,
ehkä jo hyvinkin pian, kun valtakuntamme ulottuu Pohjanmerestä
Välimereen asti, lähdemme koko kristillisen ritariston etupäässä,
johtamaan jotain viimeistä ristiretkeä, aukaisemme Gordion solmun,
valloitamme Itämaat ja kuljemme voittoriemussa johonkin uuteen
Babeliin."

Eräs hovilainen kiirehti vastaamaan:

-- "Se on uuden Aleksanterin työ. Jos tunkisimme Libyaan asti, ei
epäilemistä, ett'ei Ammon'in oraakeli teitäkin julistaisi Jupiterin
pojaksi."

Ja jokainen kumarsi ikäänkuin tervehtiäkseen jotain jumalaa.

-- "Olkoon menneeksi!" Villon jupisi, joka tarkalleen oli seurannut
tätä kohtausta, "minä olen Diogenes; jos joskus tulisit kolkuttamaan
minun tynnyrini suulle, vastaisin sinulle: väistyppäs vähäisen syrjään
minun aurinkoni edestä!"

Esi-lukija kysyi, saisiko jatkaa.

-- "Ei", herttua sanoi. "Nyt pari sivua Liviosta. Hannibalin historiaa.
Niinkuin hän, minäkin menen Alppien yli, niinkuin häntä, ei kukaan
minuakaan voi vastustaa."

Eräs ääni hänen keskeytti; tykin ääni.

-- "Mitä se on?" hän sanoi rypistäen kulmiansa. "Granson ei siis
vieläkään ole antaunut? Haa! minä hirtätän ne joka ainoan!"

Sitten, nousten äkkiä pystyyn, hän kysyi:

-- "Missä on Ramswag?"

Tämä astui esiin kumartaen maahan asti.

-- "Sinä lupasit minulle, että linna tänään antautuisi", herttua
kiukuissaan tiuskasi. "Pyhän Yrjänän kautta! aiotko pitää minua
pilkkanasi?"

-- "Teidän ylhäisyytenne", Lothringilainen vastasi, "minä toivon vielä
voivani pitää, mitä lupasin. Olen sanonut heille heidän omalla
kielellänsä, ja hänen ylhäisyytensä Filippo Badilaisen nimessä, että
Bern ja Freiburg ovat raunioina, ett'ei kukaan enää voi heitä auttaa,
että te ihmettelette heidän miehuuttansa, ja että, aikomatta heitä
millään muotoa siitä rangaista, päinvastoin tarjoatte heille kaikkea
kunniaa ja kiitosta."

-- "No niin! miksi eivät ole antauneet?"

-- "Juhana Veiller, yksi päälliköistä, suostui aukaiseen portit. Eräs
toinen, Hannu Müller sitä vastusti, julistaen tahtovansa tulla
raunioiden alle haudatuksi. Minun täytyy sinne piakkoin palata..."

-- "Palaa sinne oitis, ja tarjoo heille uudestaan, vanno heille
sielusi, veresi kautta, mitä ikänä vaan tahdot. Tämä vastarinta minua
kiukuttaa ... sen täytyy loppua!"

Ramswag oli jo lähtemäisillään; muuan vanhus, Badin rajakreivi häneltä
sulki tien.

-- "Maltas vähän!" tämä sanoi, "minun nimeäni on jo käytetty; sitä
aiotaan vieläkin käyttää. Burgundin herttua, minä toivon, ett'en saa
sitä katua, ja että pidätte sananne."

-- "Epäilemättä ... niin ... mene! Ramswag, mene!"

Ilkeä irvistys väänsi Lothringilaisen kasvoja; sitten hän katosi.

Villon käytti nyt tilaisuutta lähestyäkseen erästä kamariherraa, ja
antoi tälle kirjeensä.

Tämä kiirehti ojentamaan sen herttualle, joka oitis aukaisi sinetin.

-- "Vai niin!" hän sanoi, lukiessaan sitä inhoavalla muodolla. "Taasen
on kallis serkkumme Ranskassa meitä kirjeellä muistanut. Entä missä on
kirjeentuoja?... Ai! tehän se olette, herra?... Oivallista ...
odottakaa."

Jokainen läsnä-olevista oli hiljaa ja varovasti väistynyt syrjään,
paitsi Villon, joka tämän viimeisen sanan johdosta jäi paikallensa.

Kumealla äänellä, hampaiden välistä herttua jatkoi:

-- "Campobasso! jokin ilmi-anto... Ahaa! kyllä ymmärrän ... että muka
hyvän palvelijani hylkäisin... Vanha juoni, jolla ei minua petetä. Päin
vastoin. Löytyy mar aina sentään yhtä paljo älyä, kun sinullakin,
serkkuseni!"

Kylmän ulkomuotonsa alla. Villon itsekseen nauroi ja mietti mielessään:

-- "Ilku vaan, Jupiterin poika! Ludovik XI ei ole muuta kuin halpa
kuolevainen, mutta kuinka hyvin hän sinun sentään tuntee!"

-- "Sveitsiläiset!" herttua jatkoi. "Minäkö myöntyisin? minäkö
peräytyisin? Näyttääpä tosiaan siltä, kuin hän luulisi minun olevan
oikein vaarassa!... Minun kunniani häntä jo edeltäpäin kammoittaa. Hän
pelkää omaa selkäänsä. Pyhän Yrjänän kautta! onpa hänellä syytäkin."

Samassa Badin rajakreivi astui esiin ja puhui:

-- "Kaarlo herttua, lupasittehan vastaan-ottoa Bern'in lähettiläille."

-- "Oikein!" herttua huudahti, ikäänkuin ihastuksissaan tarjouvasta
tilaisuudesta. "Tulkoot... Ja te, herra lähettiläs Ranskasta, -- te
saatte kuunnella."

Rajakreivi antoi merkin ja Berniläiset saatettiin sisään. Ne olivat:
lempeä Juha, kiivas Kirschoff ja varastonhoitaja Franckli; tämä
jälkimäinen johti puhetta.

Jo ensi sanoissa herttua heitä keskeytti, kiljaisten:

-- "Polvillenne! Ruhtinasten ja kuningastenkin lähettiläät minua vaan
polvillaan puhuttelevat."

Sveitsiläiset tekivät ensin liikkeen loukatusta ylpeydestä, sitten he
sentään tottelivat. Vanha Franckli oli sen heille viittauksella
käskenyt ja loi heihin rukoilevan silmäyksen.

-- "Burgundin herttua," hän sanoi, taipuen itse vuorostaan tähän
nöyryyttävään hovitapaan, "meillä on tapana notkistaa polvemme vaan
Jumalan edessä. Kun lankeemme teidän eteenne, sen te'emme oikeuden ja
isänmaan tähden. Emme ole koskaan teitä ahdistaneet; olemme vaan
puolustaneet itseämme. Kun teidän maaherranne Hagenbach hirtettiin, se
tapahtui oikean, julkisen tuomion kautta; hän oli sen ansainnut.
Kuitenkin, teidän ylhäisyytenne, jos vaaditte rahallista korvausta,
puhukaa. Meillä on sitä varten rahoja Bern'in asukkailta, ja suuri
summa onkin. He ovat ylpeitä, sentähden että ovat vapaita. Teidän
ylhäisyytenne, mitä hyödyttää sota heidän ja teidän välillä? Mitä
meistä voittaisitte? Meidän maamme on karkea, köyhä ja hedelmätön;
vangit, joita siellä saisitte, eivät voisi mistään maksaa teille
kalliita lunnaita. Teidän kannuksissanne ja hevosienne suitsissa on jo
enemmin kultaa ja hopeaa, kuin koko Sveitsissä. Vielä viimeisen kerran,
ennenkuin ryhdymme taisteluun, pyydämme teiltä rauhaa."

-- "Rauhaa!" herttua mörähti, pilkanhymy huulillansa. "Serkkuni
Ranskassa neuvoo minulle samaa. Olisipa se kaunis kunnia, jos
nähtäisiin minun myöntyvän."

-- "Burgundin herttua," Franckli jatkoi, "vihollinen, jonka voittaminen
teille suurimman kunnian tuottaisi, olette itse. Minä näen käsissänne
useiden maiden kohtalon, monen ihmisen onnen. Jumala teitä katselee
tällä hetkellä. Suokoon Hän teille henkensä valon! Me kiitämme teitä,
että käskitte meidän langeta polvillemme, sitä Häneltä pyytämään. Nyt
kun rukouksemme on päättynyt, ylös! toverit. Bern ei meille antaisi
anteeksi pitempää nöyryyttä. Me sitä edustamme täällä."

Ja suoralla, arvokkaalla tavalla kaikki kolme nousivat ylös.

Tähän asti herttua oli hillinnyt itsensä, vaikka tulinen puna lepäsi
hänen kasvoillansa ja viha jo säihkyi hänen silmistänsä. Bern'in nimi
oli kuin kipinä, joka sytyttää ruudin. Hän joutui äkkiä raivoon ja
huudahti:

-- "Bern! Bern on minua pilkannut ja häväissyt! En sille antaisi
anteeksi, en, vaikka sen kaikki asukkaat, köysi kaulassa, ryömisivät
jalkojeni juuressa, anoen julkisesti minulta armoa. Minä tahdon sen
muurit raunioiksi, sen kartanot tuhaksi ja nahan sen karhulta matoksi
koirilleni!"

-- "Kavahtakaa!" kiivas Kirschoff huudahti, "kavahtakaa karhua! sillä
on sekä hampaita että kynsiä, millä itseänsä puolustaa."

-- "Teidän ylhäisyytenne", Juha tyyneesti lausui, "olette nähneet
meidän rukoilevan, olette näkevä meidän taistelevankin."

Herttuan raivo oli yhä kiihtymässä.

-- "Olen näkevä teidän pakenevan," hän karjasi, "ja muserran teidät
tykkänään, te kapinallisten vasallien sikiöt, te hävyttömät roistot!
Ahaa! joko pelkäätte? joko pyydätte armoa? Ei! ei! Jos täytyy ärsyttää
Bern'in väkeä, että ne tohtisivat tapella, kyllä siihen aina keinot
keksitään: esimerkiksi lähetämme heille teidän kolme päätänne."

Vanha Franckli, rauhoittaen molempia tovereitaan, otti vastataksensa.

-- "Teidän ylhäisyytenne, antakaa teloittajan tulla, niin saatte nähdä,
ett'ei Sveitsiläinen pelkää mitään, paitsi Jumalan vihaa."

Ja kädet ristissä rinnan yli, tyynellä otsalla sekä uljaalla
katsannolla, mutta ilman vähintäkään röyhkeyttä, tuo jalo vanhus näytti
vartoovan.

Vähän taempana, hänen sivullaan, hänen molemmat kumppaninsa, samassa
asemassa.

Kenties herttua oli aikeessa panna tuomionsa täytäntöön, päälliköidensä
ja liittolaistensa liikkeistä ja silmäyksistä huolimatta, vaan silloin
joku näistä kuiskutti hänen korvaansa jotakin ja hän jatkoi ivaavalla
hymyllä puhettansa.

-- "Ei teitä, hyvät herrat lähettiläät! mutta muutama satakunta
teikäläisistä, jotka saavat kuolla heti paikalla, teidän silmäinne
edessä, niin että voitte saattaa siitä sanoman Bern'iin."

Ei kukaan vielä voinut häntä ymmärtää, mutta kaikki hänen tunsivat ja
moni hänen kiihkeimmistä puoluelaisistaankin huomasi vapisevansa.

Herttua sitä vastaan, viittauksella hajottaen joukon, joka seisoi
teltan suulla, sanoi:

-- "Antakaapa minun katsoa kuka tuolla alhaalla tulee."

Jokainen väistyi syrjään ja katseli.

Ne olivat Granson'in puolustajat, jotka, annettuaan pois aseensa,
lähestyivät noin viiden sadan lukuisina, enemmältä osalta kalpeina ja
nääntyneinä, pitkän piirityksen vaivoja sekä puutteita kärsittyänsä,
jopa jotkut haavoitettuinakin, astuen vaan vaivalla eteenpäin
Ramswag'in, tuon Judaksen johtamina, joka nyt tuli heidät herttuan
haltuun jättämään.

-- "Mitä väkeä nuo ovat?" herttua kysyi te'eskennellen
tietämättömyyttä, mutta voimatta peittää pirullista iloansa.

-- "Teidän ylhäisyytenne", Ramswag vastasi, "se on Granson'in
varustusväki, joka tulee antaumaan teidän tahtonne ja armonne alle."

-- "Minun tahtoni," herttua vastasi, "on, että ne hirtetään. Minun
armoni on, että saavat juuri paraiksi aikaa sovittaa asiansa Jumalan
kanssa."

Jo paljaasta äänestä, jolla tämä tuomio lausuttiin, oli helppo ymmärtää,
että se oli peräyttämätön. Joitakuita vastaväitteitä kuitenkin nousi,
vaan ne hukkuivat oitis hovilaisten mieltymyshuutoihin, ja muutamat
herrat vielä erittäin ilmoittivat suostumuksensa vakuuttaen, että piti
aloittaa tämä sotaretki jollakin suurella hirmutyöllä.

-- "Peloittakaamme noita porvareita, noita maanmoukkia!"
Château-Guyon'in herra sanoi; "pelko on meille avaava heidän linnojensa
ja kaupunkiensa portit."

-- "Kun ei ketään säästetä", Romont'in kreivi liitti, "sodat aina
paljoa pikemmin päättyvät."

Itse Ramswag'kin puuttui puheesen, sanoen, että hän oli kadottanut
erään riidan Sveitsiläisten luona, ja että se oli vielä hänellä
kostamatta.

Astuivatpa esiin vihdoin Yverdun'in ja Estavayer'in asukkaat, joiden
kaupungit olivat tuhkana, ja nämä myöskin kostoon kehoittivat.

Näin rohkaistuna turmiollisessa aikeessaan, herttua antoi käskyn
tuomion täyttämisestä.

Mutta vallan toisessa mielessä vanha rajakreivi nyt vuorostaan
sekaantui asiaan.

-- "Malttakaa!" hän sanoi, "minun kunniani takauksella nuo onnettomat
teidän sanaanne ovat luottaneet. Minun kunniani ja teidän omanne
nimessä, armon Jumalan nimessä, minä rukoilen, minä pyydän, minä
vaadin, että se heille pidetään!"

-- "Viekää pois tuo vanhus", herttua käski. "Pitäkää häntä silmällä,
siksi kun tahtoni on täytetty!"

-- "Pois!" rajakreivi huusi, paljastaen miekkansa. "Turmio sille, joka
minuun koskee!"

Sitten, taittaen sen terän polveansa vasten ja heittäen molemmat
palaset herttuan jalkoihin, hän lausui:

-- "Minä menen nyt ja yhdyn Berniläisiin. Heidän kanssaan, juuri
Burgundilaisten veressä tulen pesemään tämän tahran, jolla kunniaani on
häväisty!"

Ja pää pystyssä, silmät inhosta säihkyen, hän lähti, eikä kenkään
uskaltanut häntä estää.

-- "Voitte seurata häntä, te muut", herttua sanoi noille kolmelle
Berniläiselle.

-- "Ei", Franckli vastasi, "me tahdomme olla täällä, me tahdomme
nähdä ... että marttiiratkin meidän näkisivät ... ja voisivat lukea
kasvoistamme, että Bern heitä itkee ja kostaa!"

Tällä välin tuomio oli vangeille julistettu. He kuuntelivat sitä
kylmästi, hämmästymättä, vaalenematta.

He olivat melkein kaikki nuoria, uljaita miehiä. Elämä oli heillä
ihanimmillaan; vaan ei kukaan heistä kuolemaa kauhistunut. Juhana
Veiller, kun riistettiin vaatteet hänen päältänsä, lankesi polvilleen
Hannu Müller'in eteen, joka niin kiinteästi oli vastustanut antaumista,
ja sanoi tälle:

-- "Minun syyni se on! Minä se olen, joka teille turmion olen
tuottanut. Suotkos sen, veljeni, anteeksi!"

-- "Suon", Hannu Müller vastasi, "omassa niinkuin kaikkein muidenkin
nimessä."

Ja, nostaen hänet ylös koko armeijan nähden, hän syleili häntä.

Suuria puita kasvoi siellä täällä. Vähän aikaa jälkeenpäin,
kaksi-toista tai viisi-toista ruumista rippui jokaisessa.

Sitten, kun uhrien luku huomattiin liian suureksi, herttua kärsimätönnä
huudahti:

-- "Jätetään toinen puoli järveä ja upotusta varten huomiseksi. Täytyy
säästää huvituksiansa."

Villon'in huuto hänen samassa keskeytti.

Niiden joukossa, joihin nuo teloittajiksi muuttuneet sotamiehet juuri
tarttuivat, hän tunsi Troussecaille'n.

Troussecaille'n vieressä oli Bartholomeon vanhin poika, Fritz.

-- "Teidän ylhäisyytenne", runoilija huudahti, "onhan tapana Burgundin
herttuoilla antaa meille Ranskan lähettilaille jokin lahja; minä pyydän
teitä säästämään noita kahta tuolla ... kahta muukalaista."

-- "Kenties!" herttua lausui; "mutta sillä ehdolla, että jäät tappelun
yli tänne, voidaksesi kertoa herrallesi kuinka vähän minä Sveitsiläisiä
pelkään ja kuinka syvästi heitä olen nöyryyttänyt."

-- "Sen teille lupaan ja puheeni pidän", Villon vastasi kiiruhtaen
molempien ystäviensä luo niitä vapauttaakseen teloittajien kynsistä.

-- "Tosiaan!" arveli Troussecaille; "en olekkaan luotu hirtettäväksi!"

-- "Maltas!" herttua jatkoi; "olet sanonut minulle, että he ovat
muukalaisia. Minä armahdan heitä vaan sillä ehdolla. Sveitsiläisiä, en
koskaan; en ainoatakaan!"

-- "Ranskalainen!" Troussecaille kiirehti sanomaan.

-- "Entä sinä?" herttua kysyi Fritz'iltä.

Hänen molempien ystäviensä huulet ja silmäys häntä kehoittivat
valehtelemaan. Hän sitä ei tahtonut, ei edes henkensä uhalla. Hän
vastasi ylpeästi:

-- "Sveitsiläinen!"

-- "No, sitten! niinkuin muutkin. Olen sen sanonut, ei ainoakaan ole
pääsevä. Pian vaan, köysi tänne!"

-- "Armoa, teidän ylhäisyytenne! hän on vain lapsi!"

-- "Mies!" Fritz vastasi, "joka tietää kuolla, kuin soturi,
miekkaansa!"

Veitsi välähti samassa hänen kädessään; hän painoi sen uljaasti
rintaansa.

Kun sitten verta alkoi virtana valua, hän otti sitä käden täyteen, ja
heitti herttuan silmiin, huutaen:

-- "Kirottu tiranni! mahtanet sinä jo piankin, veljieni voittamana,
vuorostasi astua Jumalan eteen, tämä tahra otsallasi!"

Vähän aikaa jälkeenpäin kaikki olivat poissa, paitsi molemmat
Ranskalaiset ja tuo poika parka, joka taisteli kuoleman kanssa, yhä
kertoen vielä:

-- "Turmio sinulle ... Burgundin herttua... Voi! niin ... turmio!
turmio!"



XX.

Tappelu.


François Villon oli majoitettuna erääsen telttaan, jossa häntä herttuan
nimenomaisella käskyllä pidettiin vankina, tappelun päätöstä
vartoomassa.

Hänen vieressään, kapealla kangasvuoteella, Fritz parka, jonka silmät
ja hengitys enää olivat ainoana todistuksena, että hän eli.

Kalpea ruumis, jossa soilehti vielä, ikäänkuin sammuvassa kynttilässä,
elon viimeinen jäännös. Sielu, jonka värisevät siivet jo aukenivat
aloittaakseen lentoansa.

Troussecaille ei enää ollut siellä. Joku hämärä, levottoman vihan
nostama aavistus oli runoilijalle sanonut, että Campobasso kenties
olisi Fritz'in kostaja, ja oitis, huolimatta sen enempää sitä miettiä,
hän oli antanut Ludovikin vahvistaman suojeluskirjeen Troussecaille'lle
ja lähettänyt hänen Campobasso'n luo.

Vähän aikaa jälkeenpäin, eräs lääkäri tutki ja sitoi haavan. Mutta niin
syvässä unenhoureessa haavoitettu makasi, ett'ei edes kivun tuskakaan
häntä saanut hereille.

Saattaessaan tohtoria ulos, Villon oli saanut häneltä ainoastaan tämän
vastauksen:

-- "Tiede on voimaton tällaisissa tiloissa; Jumala yksin tekee
ihmeitä!"

Mieleltään yhä enemmin synkistyen, Villon asettui istumaan nuorukaisen
vuoteen viereen.

Tämän uljaus ja onnettomuus näin nuorella iällä häntä syvästi
liikuttivat. Hän mietti: "jos minulla olisi poika, se olisi tuossa
iässä!" Ja, niinkuin isä, hän tätä hoiti ja holhosi.

Pimeä tuli aikaisin. Oli Helmikuun viimeinen päivä, sumuinen päivä. Yö
milloin synkeä, milloin valoisa. Täysi kuu, mutta suuria pilviä
taivaalla, jossa vaihetteli valoa ja varjoja, taivaansiniä ja
smaragdi-harmaata, punertavaa hohdetta ja tähtiä.

Silloin tällöin, kun kuu tuli näkyviin, se oli veripunainen.

Punasiapa olivat tuletkin, jotka paloivat siellä täällä pitkin leirin
koko laajuutta, ja joiden haaveellisessa valossa saatettiin eroittaa
telttain liikkumattomia piirteitä, liehuvia lippuja, välkkyviä aseita
ja sotamiehiä, joita kulki ja liikkui kuin aaveita. Kaikkialla naurua
ja laulua. Herttuallisen teltan puolella jonkunlaisien pitojen iloista
melua ja pauhinaa. Granson'in linnassa, jonka joka aukosta loisti
valkeita, hoilausta ja mässäystä.

Vihdoin kaiken tämän tohinan keskellä tuulen vaikeroiminen noissa
suurissa puissa, jotka näyttivät huokaavan niissä rippuvien ruumiiden
painon alla.

Puoli-yön tienoilla haavoitettu heräsi.

-- "Eikö Sveitsiläisiä kuulu?" hän kysyi.

-- "Ei vielä", Villon vastasi.

-- "He tulevat varmaan!" poika vakuutti; "unissani näin heidän
kokoontuvan ja kuulen heidän lähestyvän!"

Houreissaan hän sitten alkoi kuvailla Sveitsiläisten eri pataljoonia ja
koetti kiiruhtaa niiden kulkua; hän kutsui niitä voittoon. Sen jälkeen
uupuen jälleen tuosta ponnistuksesta, hän nukkui uudestaan.

Aamupuoleen Villon'kin nukahti.

Ankara melu hänen herätti.

Hän riensi katsomaan.

Herttua, etevimmät päälliköt seurassaan, kulki järven rantaan. Siellä
hän astui erääsen kirjatuilla purjeilla, matoilla ja samettityynyillä
komeasti koristettuun jaalaan, jonka mastossa Burgundin lippu liehui.

Jaala etääntyi rannasta ja seisahtui pian suuren ympyrän keskelle,
jonka sata muuta joutsimiehillä ja sotureilla täytettyä venettä
muodostivat.

Upotettaviksi aiotut vangit olivat muassa. Sidottuina kaksittain ja
kolmittain yhteen, ne syöstiin päistikkaa järveen... Kun ne sitten
jälleen nousivat veden pintaan, toiset niitä airoilla iskivät, toiset
nuolilla ampuivat.

Ne kuolivat kaikki marttiroina, ei ainoakaan pyytänyt armoa.

Niitä oli neljättä sataa.

Kun viimeiset aaltojen alle katosivat, kuului ilmassa viimeisen kerran
uhrien huuto, ja teloittajien nauru.

Fritz nousi äkkiä istualle, silmät pystyssä.

-- "Nuo ovat Sveitsiläisiä, eikö niin?" hän sanoi.

-- "Ei, poikaseni. Se on Burgundin herttua, joka menee suurukselle."

-- "Kuinka! ei mitään vielä! ... ei mitään!"

-- "Vaan sen sijaan näen joukon joutsimiehiä, jotka marssivat
tuntureita kohden, viinamäkien yli tuolla, ja näyttävät aikovan
ahdistaa vanhaa linnaa, joka kohoaa tuolla alhaalla, Neuschâtel'in
puolella."

-- "Ahaa! se on Vaux-Marcus ... se pitää puolensa, yhtä uljaasti kuin
Granson. Kysykääpä, ystäväni ... minä kuulen jonkun lähestyvän."

Se oli tohtori.

Hän antoi lääkkeitä haavoitetulle ja samalla myös tiedot, joita tämä
halusi.

Vaux-Marcus'en herra ei ollutkaan pitänyt puoltansa. Jo edellisenä
iltana hän oli tullut aseetonna, seuratonna, lankeemaan polvillensa
Burgundin herttuan eteen, pyytäen palvelusta hänen armeijassaan, sekä
tunnustaen hänet herrakseen ja hallitsijakseen.

-- "Petturi!" Fritz jupisi, "voi pelkuria!"

Se, joka joutsimiehiensä kanssa meni ottamaan Vaux-Marcus'ta haltuunsa,
oli Rosembos'in herra.

Vähän aikaa jälkeenpäin torvet kutsuivat sotaväkeä kokoon ja
kuuluttajat julistivat, että jokaisen piti oleman valmis huomenna
taistelemaan.

-- "Huomenna!" Fritz jupisi, "vai niin! se on siis huomenna!"

Kuuluttaja lopetti julistuksensa ilmoittaen, että jokainen, joka
pakenisi tai pelkäisi tappelussa, tulisi neljään kappaleesen
hakatuksi.

-- "Ohhoh!" Villon puoli-ääneensä mumisi, "näyttääpä siltä, kuin
Rohkean sotamiehet menisivät tappeluun, niinkuin koirat, joita ajetaan
piiskalla!"

-- "Toista on meidän Sveitsiläisten", haavoitettu ylpeästi lausui, "se
ei ole pelko, joka meitä ajaa eteenpäin, se on rakkaus vapauteen ja
syntymämaahan!"

Loppu-osa päivää kului ilman muitta tapauksitta. Iltapuoleen huhu
levisi, että Sveitsiläiset olivat liikkeellä ja lähenivät Neuschâtel'in
puolelta.

-- "No!" Fritz sanoi, "näettehän nyt, ett'en ole erehtynyt. Jumalani,
suo minulle armo elää siksi, kunnes tulevat, ja nähdä heidän
voittavan!"

Yö oli yhtäläinen, kuin edellinenkin. Ainoastaan vähäistä vähemmin
epäjärjestystä leirissä. Hienoa sadetta suhjusi taivaasta. Kun päivän
koitossa Villon siirsi verhon teltan suulta sivulle, oli vähän lunta
vuorien rinteillä.

Herttua jo palasi leirin tarkastuksesta. Äkkiä joku merkki näkyi
Vaux-Marcus'in tornissa.

-- "Rosembos on vaarassa", herttua huudahti. "Eteenpäin! älkäämme
antako noille roistoille sitä kunniaa, että saisivat aloittaa
tappelun."

Eräs ritari ylhäisellä muodolla seisoi hänen sivullansa.

Jonkunmoinen yhdennäköisyys vallitsi heidän välillänsä. Se oli
Burgundin Suur-Bâtardi.

-- "Veljeni", tämä lausui herttualle, "kerran vielä pyydän teitä,
varrotkaamme vihollista leirissämme. Siinä olemme voittamattomat."

-- "Niin olemme aina!" herttua vastasi, "eikä meidän ollenkaan tarvitse
olla niin varovaisia tämän inhoittavan moukka-lauman suhteen, jota
vastaan meidänmoisien ritarien on häpeä taistella."

Sitten hän astui alas pienen hevosen selästä, jolla silloin ratsasti,
meni telttaansa ja palasi vähän ajan päästä, aseisin puettuna kiireestä
kantapäähän, päässä kultainen kypäri ja sen harjalla timantti-kruunu.

Talutettiinpa esiin harmaa oris, hänen sota-oriinsa. Hän nousi
satulaan, heilutti suurta miekkaansa, kohotti kopeasti päätänsä, ja
näin koko loistossaan ajoi täyttä nelistä ritaristonsa luo, joka
kokoontui leirin edustalle.

-- "Tuo on oikea ritari!" Villon sanoi. "Täytyisihän niiden, jotka
häntä vastaan kestäisivät, olla Roland'eja, Amadis'eja..."

-- "Tai vuorelaisia meidän tuntureilta!" Fritz lisäsi. "Saattepa nähdä
heidän taistelevan. Mutta sanokaa, mitä tuolla ylhäällä, Vaux-Marcus'in
linnassa tapahtuu?"

Tuskin runoilija oli ehtinyt kääntää silmänsä sinnepäin, niin hän
huudahti:

-- "Kah! Burgundin suuri lippu kaatuu, eräs toinen nousee sen sijaan."

-- "Bern'in lippuko?"

-- "En voi eroittaa. Varmaankin joku Sveitsiläinen lippu."

-- "Oi! siinä he vihdoinkin ovat!"

Fritz ei ollut erehtynyt. Ne olivat Schwütz'in ja Thun'in miehet, jotka
vuoripolkuja pitkin olivat saapuneet tuon vanhan linnan luo ja sen
valloittaneet. He näkivät nyt koko Burgundin armeijan puolikuun
muotoisessa tappelu-asemassa, jonka toinen sarvi ulottui viinamäkien
rinteille, toinen järven rantaan asti.

Heti, vähääkään monilukuista vihollista hämmästymättä, he tarkastivat
Burgundilaisten sota-asemaa ja lähettivät neljä nopeata sanansaattajaa
ilmoittamaan kaikki päälliköille ja olemaan niille oppaina.

Ensimäinen joukko, jonka nämä kohtasivat, oli tuomari Scharnachthal'in,
jonka luutnanttina oli Kilian von Diesbach.

Ainoastaan neljä tuhatta Berniläistä. Vähät siitä! Tahtoen välttää,
että heitä soimattaisiin pelkureiksi, ja pyrkien ensimäisinä tappeluun,
nämä vaan yhä riensivät eteenpäin.

Tällä välin herttua oli järjestänyt ratsuväkensä. Turhaan häntä
vieläkin pyydettiin, ett'ei jättäisi mitään sattuman nojalle. Hän oli
huomannut Sveitsiläisten etujoukot, luuli siinä olevan koko heidän
armeijansa ja, liian tulisena voidakseen varrota, hän antoi
ryntäysmerkin.

Seurasipa hetkinen hiljaisuutta. Sitten maa vapisi rautaan puettujen
ratsujen poljennasta.

Siihen suuntaan, jossa tuo töminä alkoi, Fritz ojensi nyrkkiänsä,
ikäänkuin viitatakseen tietä taivaan kostolle.

Villon heitti vielä viimeisen silmäyksen tuon laajan näkymön yli, jossa
tämä suuri ottelu alkoi.

Ottelu, tärkeä etenkin siveelliseltä kannalta. Harva mies siihen
aikaan, nerokkaimpienkaan joukossa, olisi sen ymmärtänyt. Villon oli
runoilija, filosofi; hän mietti mielessään:

-- "Se on läänitys-valta, ritari-aate, vanha aika, joka taistelee uutta
aikaa vastaan. Toimettomuus työtä vastaan, etu-oikeus oikeutta vastaan,
ylhäisö alhaisoa vastaan, sortaja sorrettua vastaan, mennyt aika
tulevaisuutta vastaan! Todistajina nuo korkeat tunturit, jotka, ikuinen
lumi huipuillansa, kohoovat taivaan rannalla, kuroittaen päitänsä
toinen toisensa yli, paremmin nähdäkseen, mitä siellä alhaalla
tapahtuu. Ylempänä vielä, tuo korkein tuomari: Jumala!"

Sitten, painaen silmänsä alas, hän lisäsi:

-- "Itse maanlaatukin näyttää olevan luotu juuri tämmöisen taistelun
varalle. Kukkuloita vieritysten niinkuin valtameren aaltoja. Kapea tie
järven rannalla. Siellä täällä pieniä lakeuksia, joilla Sveitsin ja
Burgundin joukot tulevat vastakkain, yhdenlukuisina, mutta
erikaltaisina: jalkamiehet ratsumiehiä vastaan, Lapithat Kentaureja
vastaan."

Ja tosiaan, Burgundin herttualla oli tällä hetkellä pelkkiä
ratsumiehiä; sillä koko jalkaväki oli vallan jäänyt jälkeen. Hänen
mainio Romalainen leirinsä, joka oli kaikkien taiteen sääntöjen mukaan
vahvistettu ja hirvittävällä tykistöllä varustettu, ei ollut tällä
hetkellä miksikään hyödyksi.

Halveksien päällikköjensä neuvoja, hän jätti kukkulat ja menetti kaikki
etunsa hurjan rohkeuden kautta. Ylpeys, ykspäisyys ja kiukku
kiihoittivat hänen aivonsa hulluuteen asti.

Toiselta puolen eivät Sveitsiläisetkään tahtoneet olla arjempia. Heitä
olisi voinut olla yli kahdenkymmenen tuhannen, jos olisivat odottaneet
kaikkia liittolaisiansa, jotka tulivat perässä päin. He eivät siitä
huolineet. Se oli etujoukko, joka törmäsi etujoukkoa vastaan.

Bern'in, Freiburg'in, Zürich'in, Lucern'in, Schwütz'in, Colmar'in ja
Strassburg'in miehet ynnä joukko mitä uskaliaimpia vapaa-ehtoisia,
jotka omasta halustaan olivat rientäneet heidän riveihinsä, muodostivat
heidän etujoukkonsa. Herttualla taasen oli näitä vastaan panna monissa
tappeluissa karaistua väkeä sekä Euroopan uljain ritaristo. Hirveä
ottelu oli odotettava.

Törmättiin yhteen eräällä ylängöllä, jonka partaalla seisoi luostari:
Lance'n karthausilais-luostari. Sveitsiläiset ottivat asemansa sen
viereen. Kun sitten alkoi kuulua sen muurien takaa munkkien laulua,
jotka paraikaa pitivät messua, Sveitsin soturit pystyttivät maahan
piikkinsä, lippunsa ja viirinsä ja laskeutuivat polvilleen
viiniköynnöksien keskelle, joita mäen viimeisillä vieremillä kasvoi.
Seuraten esi-isiensä vanhaa tapaa, he jättivät itsensä Jumalan haltuun.

Herttua joukkoineen saapui joutsenkantamalle. Nähdessään tämän hurskaan
aseman, hänen ritarinsa pyrskähtivät suureen nauruun. Hän itsekin
erehtyi ja huudahti:

-- "Pyhän Yrjänän kautta! nuo lurjukset anovat meiltä armoa.
Tykkimiehet, tulta roistoille!"

Ensimäinen laukaus pamahti, peittäen savupilveen koko Burgundilaisen
armeijan. Kuoleman sanansaattajat viilsivät vakoja Sveitsiläisten
polvillaan oleviin riveihin. Monta kaatui, verissään ja silvottuna.
Muut yhä vaan rukoustaan jatkoivat.

Äkkiä luostarin kello soi Kristuksen ruumiin kohoittamista.
Sveitsiläiset painuivat vieläkin alemmaksi.

Uudestaan kanuunat jyrähtivät heitä vastaan; uudestaan kivikuulat
tekivät työtänsä, ja nuo harventuneet rivit aaltoilivat niinkuin laiho
vihurin alla. Epäilys sai vähäksi aikaa vallan. Vaan eräs ääni, munkin,
veli Starck'in ääni huudahti:

-- "Rohkeutta! veljet, ja siunattu olkoon se, joka kaatuu! Hän
hyödyttää meitä paljoa enemmin taivaassa rukouksillaan, kuin täällä
alhaalla aseillansa."

Kaarlo Rohkea luuli jo voittaneensa. Mutta tuulenhenki hajoitti savun,
ja nyt hän näki Sveitsiläiset jälleen pystyssä ja tulossa; messu oli
päättynyt.

-- "Eteenpäin!" herttua komensi ja kannusti ensimäisenä ratsunsa
neliseen. Sveitsiläisten rivit seisahtuivat oitis, muodostaen pitkillä
piikeillään kolme rautaan puettua pataljoonaa.

Niiden välissä heidän tykkinsä, jotka nyt vuorostaan alkoivat
jyrähdellä, ja vähän väliä heidän liehuvaiset lippunsa, joita
ympäröitsi pertuskat ja pitkät miekat.

Tätä keihäsmetsää vastaan, tämän tulipätsin kuumeessa Burgundilaiset
ratsut kavahtivat takajaloilleen, heittäen muutamia ritareistaan
maahan.

Muut siirtyivät askeleen ta'apäin.

Sveitsiläiset, askeleen eteenpäin.

Ja joka mies heidän joukossaan, ikäänkuin pyytääkseen taivasta
todistajaksi heidän oikealle kostollensa, päästi sotahuudon:

-- "Granson! Granson!"

Tällä välin kuitenkin Burgundilainen ritaristo oli jälleen järjestynyt.

Sen etupäässä yhä vaan herttua, joka nopealla silmäyksellä tarkasti
vihollisten rivejä.

Näiden keskustalla oli pääpataljoona, Scharnachthal'in ja Kilian von
Diesbach'in johtamana.

Kumpaisellakin siivellä, vähän taempana, kaksi keveämmillä aseilla
varustettua komppaniiaa, joista toinen seisoi kukkulaa vasten, toinen
järveä kohden. Nämä sovittivat niin liikkeensä, ett'ei keskustaa voitu
kiertää.

Koko sotarintaa olisi voinut verrata äärettömän suureen kotkaan, joka
levittää siipensä, ennenkuin se iskee saaliisensa.

Toisella siivellä oli päällikkönä Zürichiläinen Felix Schwartzmurer;
toisella taas Herman Mullinen.

Viimeksi mainittua vastaan seisoi Ludovik Aimerles'in herra, Burgundin
kanslerin poika; edellistä vastaan Château-Guyon'in herra, tuo kaikista
raivokkain. Sveitsiläiset olivat häneltä riistäneet kaikki hänen
läänityksensä.

Kaarlo Rohkea itse, teroittaen omin käsin lippuansa, karkasi joukkonsa
etupäässä Scharnachthal'ia vastaan.

Siinä Burgundin leijona ja Bern'in karhu ottelivat.

Hetken aikaa oli hirveä hämmennys, jonka kestäessä ei voitu mitään
nähdä. Tykkiniekat eivät ampuneet enää, kun eivät voineet vihollista
ystävästä eroittaa. Ei mikään saattanut seisoa Kaarlo Rohkeata vastaan.
Kaataen, musertaen kaikki tiellänsä, hän kulki eteenpäin ja tunsi
itsensä jo voittajaksi, kun äkkiä neljä uutta vastustajaa asettui
hänen eteensä, ojentaen tapparansa kärkeä hänen ratsunsa rintaa vasten,
ja huutaen järjestänsä:

-- "Gent! ... Nesle! ... Dinant! ... Lüttich!..."

Ne olivat nuo neljä Ranskan kuninkaan toveria, nuo neljä kuolleiden
kaupunkien edustajaa, nuo neljä kostajaa.

Herttuan täytyi seisahtua vastustamattomassa kulussansa. Hän sivalsi
kerran, katkaisi yhdellä iskulla nuo neljä tapparaa, ja alkoi jälleen
rientää eteenpäin, kun eräs uusi vastustaja ilmestyi hänen eteensä:
Kilian von Diesbach.

Tämän miekka iski herttuan kultaiseen kypärään ja lennätti kauas
timantti-kruunun.

Vasemmalla siivellä, jo ensi kahakassa Ludovik Almerles'in herra oli
kaatunut. Sitten Pietari Lignarolainen, Milanolaisien päällikkö.
Vieläpä vihdoin Poitiers'in herttuakin, joka näiden jälkeen oli ottanut
johtaakseen tätä siipeä.

Vielä huonommin olivat asiat oikealla siivellä. Ja kuitenkin oli
Château-Guyon'in herra ensi alussa murtanut Sveitsiläisten sotarinnan,
tunkien siihen, kuin rautainen vaaja tammiseen tönkkään.

Hän pääsi kahden askeleen päähän Schwütz'in lipusta ja kuroitti jo
kättänsä tarttuakseen siihen. Mutta veli Starck oli siellä pitäen
kädessään summattoman suurta miekkaa, joka oli yhtä painava kuin tuo
nuija ennen, sekä yhtä pitkä ja terävä kuin viikate. Tämä tärähti
Château-Guyon'in kypärään, joka ei kuitenkaan tullut vialle, niin
tukevaa työtä se oli. Mutta ratsu ja ritari, saman iskun kohtaamina
keikahtivat yht'aikaa nurin.

Fridolin seisoi veli Starck'in vieressä. Henrikki Elsener'in, erään
Lucernilaisen avulla, hän anasti lipun kaatuneelta.

Herttua, ahdistettuna joka taholta, alkoi vihdoin peräytyä, mutta vaan
askel askeleelta, jakaen ja saaden iskuja yhtäpäätä, kiukusta karjuen,
raivosta riehuvana, verestä juopuneena; ja tätä kesti kokonaisen
Englannin penikulman, hänen leirinsä etu-varustuksille asti.

Sieltä, neliökivistä rakennettujen vallien takaa jyrähti yht'aikaa
neljä sataa kanuunaa, heittokonetta ja pientä tykkiä.

Olipa jo aikakin; tuo suuri harmaa hevonen oli haavoja täynnä ja sortui
maahan ritarinsa alla. Tämä nousi oitis toisen selkään, vaihetti
kypärää sekä sotanuijaa ja oli jo valmis kostamaan, kun äkkiä aurinko
levitti säteensä Champigne'n ja Bonvillars'in kukkuloille, ikäänkuin
näyttääkseen hänelle erään uuden joukon vihollisia, vähintäin toista
vertaa isomman, kuin se, joka hänen oli niin rajusti jo takasin
syösnyt.

Ne olivat tuon vanhan liittokunnan väkeä, noita hirvittäviä vuorelaisia
Glarus'en, St. Gallen'in ja Waldstättien tuntureilta, kaikki nuoria
miehiä kookkaalla varrella ja masentumattomalla rohkeudella, joita oli
pelko ja kuitenkin ihastus nähdä. Pormestariensa ja tuomariensa
johdolla he lähenivät pikamarsissa, riemulauluja laulaen ja rientäen
vuorostaan tappeluun. Nämäkin yhä tavan takaa huusivat:

-- "Granson! Granson!"

Sitten viimein kuului hirveä mylvinä noista kahdesta summattoman
suuresta sarvesta, jotka suuri Kaarlo oli antanut heidän esi-isillensä,
ja joita siitä asti äänensä vuoksi nimitettiin Uri'n häräksi ja
Unterwaldin lehmäksi. Tämä ääni, joka jylisten kuin ukkonen järisytti
kaikkia vuoria ympäristössä, muistutti jokaiselle viimeisen tuomion
pasuunaa.

Koko Burgundin armeijassa ei ollut ketään, joka ei vavissut, ei ketään,
joka ei vaalennut.

Itse herttuakin vihdoin kauhistuen kysyi:

-- "Keitä tuolla vielä tulee? mitä väkeä nuo enää ovatkaan?"

Syvän hiljaisuuden keskeltä ääni hänelle vastasi:

-- "Ne ovat nuo kukistamattomat, voittamattomat ylä-maasta ... ne
samat, jotka niin monta kertaa ovat ajaneet pakoon Itävaltalaiset ...
ne ovat Morgarten'in ja Sempach'in sankarit!"

Tämä heikko, mutta kimeä ääni, kuin kuolevan ihmisen, tämä ääni, joka
näytti tulevan taivaasta tai nousevan maasta, oli Fritz'in ääni.

Hän oli siellä, nojaten Villon'iin; hän seisoi telttansa kynnyksellä;
hänen kalpeat kasvonsa loistivat ilosta ja innosta.

Näyttäen vuorottain järveä ja noita puiden oksissa rippuvia ruumiita,
hän jatkoi:

-- "Kuuletteko heidän huutavan: Granson! Granson!... He tietävät jo
kaikki ... he tulevat marttiiroja kostamaan ... tuolla he ovat! ...
tuolla he ovat! Se on Jumala, joka heitä johdattaa ... turmio sinulle,
teloittaja! turmio!"

Herttua ei kuullut enää. Hän koetti nostattaa väkensä masentuvaa
rohkeutta. Italialaiset jo huusivat: paetkoon, ken voi! Hurja kauhistus
sai vallan koko armeijassa, ja kuitenkin tämä oli kolme kertaa
lukuisampi, kuin se, joka sitä ahdisti. Karvaalla mielellä, vihan
vimmassa herttua karahutti, kovaan huutaen, tuon vapisevan joukon
keskelle, haukkuen, herjaten sotamiehiänsä ja lyöden niitä miekallansa.
Sitten, muutamain harvain kanssa, joilla vielä oli uskollisuutta ja
miehuutta jäljellä, hän karkasi lähinnä olevien vihollisten päälle,
syöksi ne vielä kerran takaisin ja palasi jälleen väkensä luo, jossa
hän havaitsi vaan yhä enemmin kauhua ja epäjärjestystä.

Vihdoin, kuin Sveitsiläiset joka taholta hurjilla huudoilla hyökkäsivät
leiriin, he pakenivat kaikki, he katosivat, "niin perin pohjin
voitettuina", vanha Neuschâtelilainen kronikan kirjoittaja lisää, "että
näyttivät haihtuneen kuin savu koillisen puhaltaessa."

Ainoastaan kolme henkeä jäi herttuan ympärille: hänen veljensä
Burgundin Suur-Bâtardi; hänen sota-kuuluttajansa, Toison-d'or, joka
hoiti hevosia, ja hänen narrinsa, Glorieux, joka häntä pyysi
pakenemaan.

Hän itse, vallan vereen tahrattuna, silmät säihkyvinä, hurjalla,
kamalalla muodolla, mutta yhä vaan lempi-urostansa muistellen,
huudahti:

-- "Juuri kuin Hannibal Zama'n luona! ... juuri kuin Hannibal!"

-- "Niin", Glorieux kertoi, "niin, niin teidän ylhäisyytenne, me olemme
oikein Hannibaloituina. Mutta paetkaamme. Ei muutoin koston
toivoakaan!"

Vihdoin herttua taipui ja lähti.

Sveitsiläiset jo lähenivät herttuan telttaa, mutta jotenkin hitaasti,
ikäänkuin itsekin hämmästyneinä voittonsa pikaisuudesta, ikäänkuin
heidän silmiänsä olisi huikaissut kaikki nuo kalleudet, joita nyt
saattoivat pitää ominansa.

Herman Nagöli, tuo karkea Unterwaldilainen, oli ensimäinen, joka
uskalsi tunkea tuohon purppura-samettiseen palatsiin. Eräs kalliilla
kivillä koristettu hattu sattui hänen käteensä; se oli herttuan hattu,
joka eilen vielä, peittäen tuota kammoittavaa otsaa, niin suuria
unelmia oli verhonnut. Härkien-ajaja pani sen päähänsä, irvisti
ajatellessaan itseänsä näin koristetuksi ja heitti sen sitten inholla
maahan.

Samassa Scharnachthal'in ääni huusi:

-- "Polvillenne, lapset! Olemme rukoilleet tätä voittoa sotajoukkoin
Jumalalta. Hän sen meille suo, kiittäkäämme häntä."

Ja paljastaen päätänsä, notkistaen polviansa, ristissä käsin, samalla
tapaa kuin tappelun alussakin he rukoilivat nyt sen päätyttyä.

Vähän aikaa jälkeenpäin Scharnachthal nousi ylös ja jakoi ritari-arvon
niille, jotka suurinta uljautta olivat osoittaneet, muun muassa myös
Kilian von Diesbach'ille.

Sitten, ilman häiriötä, aivan säännöllisesti ryhdyttiin arvostelemaan
ja tasaamaan saalista, joka oli loistavin, mitä milloinkaan oli nähty.

Villon etsi veli Starck'ia. Hän saattoi hänen Fritz'in luo, ja sanoi:

-- "Kenties on jotain toivoa hänen pelastumisestansa. Minä uskon hänet
teidän haltuunne, ja lähden."

-- "Lyon'iinko?"

-- "Niin, kuningas Ludovik odottaa uutisia ... ja hyviä. Uskallan
toivoa, että hän on tytyväinen."

Sen jälkeen, ottaen hevosen, joka hänestä näytti paraalta, hän lähti
menemään täyttä karkua.



XVII.

Lyon.


Lyonilaiset olivat ottaneet suurella komeudella vastaa kuninkaansa,
Ludovik XI:nnen.

Tie pitkin pituuttaan, Pyhän Johanneksen luostarille asti, oli
yhtenä lehtokujana, joka oli pienistä puista rakennettu ja koristettu
kaikenlaisilla lipuilla ja nauhoilla. Viisi-sataa miestä, puettuina
punaisiin vaatteisin kaupungin kustannuksella, oli ratsain tullut
häntä vastaan. Vähän kauempana, viisi-sataa porvari-nuorukaista
puettuina sinisiin lilja-viittoihin, kunkin kädessä ratsas-lippu,
jossa oli kuninkaan vaakuna. Vihdoin, ja se olikin paras osa koko
vastaan-otossa, viisi-kolmatta kaupungin ihanimmista naisista, somissa
taivaan-sinisissä puvuissa. He vartosivat Rhône'n portilla ja
nyykistivät sievästi kuninkaalle. Tämä syleili heitä kaikkia suurella
ihastuksella.

Mutta kaksi etenkin oli hänen mieluistansa. Hän kysyi niiden nimeä.
Hänelle vastattiin: Gilonne ja Passe-Filon.

Hän hymyili ja mestari Olivier sai käskyn panna mieleensä nämä kaksi
nimeä.

Kuultuansa messua Pyhän Johanneksen luostarissa, hän meni päivälliselle
arkkipispan luo Ja asettui sitten asumaan Jean Caille'n ravintolaan.

Komeita kemuja, ilotulia ja kaikenmoisia huvituksia oli joka taholla,
naurua ja kokkapuheita kuului kaikkialla, kaikki tahtoivat näyttää
iloansa, että korkein läänitysherra oli niin terveenä ja hyvissä
voimissa perille päässyt.

Kangastorilla oli suihkulähde, joka Ranskasta päin ruiskutti eri putkia
myöten valkoista ja punaista viintä ohikulkeville ja kuninkaan kaartin
sotamiehille virvoitukseksi. Lähdettä oli vahtimassa kaksi suurinta
miestä, mitä kaupungista oli voitu löytää, puettuina villien
vaatteisin.

Kuitenkin, kaiken tämän ilon keskellä, kuningas yksin pysyi
huolellisna. Lakkaamatta hänen silmänsä kääntyivät itää kohden. Hän
vartosi levotonna uutisia Granson'ista.

Useampia kertoja yön kuluessa hän havahti ja kuunteli. Sitten hän taas
kutsui henkivartijansa ja kyseli, eikö mitään sanansaattajaa vielä
ollut saapunut Sveitsin puolelta.

Aamu valkeni; ei mitään vielä!

Yhä enemmin tuskissaan, kuningas tiuski ja ärjyi jokaiselle, jonka
tapasi.

Kello kymmenen aikaan Olivier-le-Daim astui esiin ja ilmoitti erään
huvituksen, joka ehkä hiukan rauhoittaisi Hänen Majesteettiansa.

Se oli jokin taistelu, tai pikemmin jokin hävityssota rottia vastaan,
joiden kanssa oli pantu pieniä koiria tappelemaan, sellaisia koiria
nimittäin, joita kutsutaan tähän aikaan Englannin mäyräkoiriksi.

Sanaakaan vastaamatta, astuen levottomilla, horjuvilla askeleilla,
kuningas antoi viedä itsensä jonkunlaisen luostarin pylväskäytävään,
johon oli istuimia hankittu.

Tämän käytävän kivijalasta kohosi ylöspäin jonkunmoinen rintanoja, joka
oli noin puolen sylen korkuinen ja kiersi erään nurmikon ympäri.

Tälle kentälle päästettiin tuhannen rottaa.

Sitten pariakymmentä koiraa.

Mutta juuri kun taistelu oli alkamallansa, kuningas äkkiä kääntyi.

Kuultiin hevosen täyttä karkua lähenevän etu-pihassa.

-- "Päästäkää! päästäkää tulemaan!" kuningas käski.

Villon juoksi esiin, vaaleana, hengästyneenä ja pölyyn peitettynä.

-- "Noh! toverini, tappelu?"

-- "Täydellinen tappio, sire!"

-- "Kuka sen on kärsinyt? Sveitsiläisetkö?"

-- "Oh! ei suinkaan, sire: Rohkean armeija. Kun hän pakeni, oli hänellä
vaan kolme seuralaista jäljellä: hänen veljensä Suur-Bâtardi, hänen
kuuluttajansa ja narri."

-- "Kerro minulle tuo, kerroppa kaikki tuo, toverini!"

Ja kun runoilija oli lopettanut, kuningas jatkoi ihastuneena:

-- "Nuo Sveitsiläiset! Nuo kelpo Sveitsiläiset! pelottomia, kiukkuisia,
kauheita ... maltas! juuri kuin nämä koirat ... ja nuo toiset,
ahdistettuja, voitettuja, hätääntyneitä, juuri kuin nämä rotat... Has!
has! purkaa, tappakaa niitä!... Niskaan vaan! ystäväni, lemmittyni,
kelpo rakkiseni! Ne ovat muka vahingollisia eläimiä, juuri niinkuin
nekin siellä Granson'issa ... juuri kuin Granson'issa! Se on sitä, se
on juuri sitä, kuin tämä on olevinansa, eikö niin, toverini?"

Runoilijan kertoessa oli rottain taistelua yhä kestänyt. Suuri joukko
raatoja makasi jo kentällä. Hengissä olevat, jotka paikoin olivat
ahdinkoon tungettuina, paikoin taas täyttä vauhtia pakenivat, väliin
kuitenkin vielä kääntyen voittajia vastaan, karatakseen niiden kuonoon,
tai purrakseen niitä rintaan, kuvasivat kylliksi Burgundilaisen
raivokasta peräymistä, ja hänen soturiensa kauhistusta. Koirat sitä
vastaan, raivoudessaan, hurjuudessaan ja haukkumisessaan, olivat juuri
Sveitsiläisiä. Ne hyppivät ja loikkivat, tehden joka hetki uusia
aukkoja vihollisten riveihin. Ja rotta parat huusivat, juoksivat sinne
tänne, vääntelivät itseänsä aivan voimattomina, niin lukuisia kuin
olivatkin, ja tanssivat pirun polskaa ilmassa, pudoten sitten alas
seljälleen, raajat rikki ruhjottuina, häntä värisevänä, viikset
harillansa ja kaikki neljä koipea taivasta kohden.

Kuningas taputti käsiänsä, polki jalkojansa ja kiihoitti koiriansa,
joita verityö hurmasi, niinkuin ilo häntä itseä.

Pari minuuttia myöhemmin nurmikko oli muuttunut oikeaksi
teuras-kentäksi, jonka keskellä koirat, kun ei enää ollut vihollisia,
joita vastaan sopi taistella, olivat ko'ossa ja ulvoivat, ikäänkuin
esittääkseen jotakin voittolaulua.

Silloin kuningas kääntyi Villon'in puoleen ja kysyi:

-- "Sinä, joka nyt olet nähnyt molemmat tapaukset, häh! eikö ole totta,
niissä on paljon yhdenmoista?"

-- "Kyllä muuten", runoilija vastasi, "mutta että voitettuin selkä
siellä oli vapaa, ja että ne sitä käyttivät hyväksensä. Vähän
kuolleita, paljon paenneita."

-- "Ai!" Ludovik XI sanoi lakaten äkkiä laverruksistaan, "ai! ai!
hänellä siis vielä on sotilaita?"

-- "Niin, sire, mutta ei myöskään mitään muuta. Leirinsä, kanuunansa,
kalleutensa, kaikki hän on jättänyt, kaikki menettänyt!"

-- "Selitäppäs! selitäppäs, toverini!"

Ja kun runoilija oli käskyn täyttänyt, hän jatkoi, kasvot ja silmät
säteilevinä ilosta:

-- "Kuinka! mitä kuulen! hänen kuuluisa telttansa, johon ruhtinaatkin
vaan vapisten astuivat, siinäkö nyt maan-moukkat vähääkään
kursailematta ovat pehtaroinneet! ... kuinka! hänen kappelinsa! ... nuo
kalliit Burgundin pyhimykset jäännösrasioinensa ja lippainensa ...
kaikki hänen poimu-reunuksensa kullasta, silkistä ja sametista ...
hänen kirjauksiin ja kuviin taotut aseensa ... hänen mainiot
timanttinsa ja rubiininsa ... hänen suuri herttuallinen sinettinsä ...
nuo kultamaljan kaulavitjat ... tuo kuuluisa, kalliilla kivillä
koristettu hattu ... kaikki ne ovat olleet nähtävinä, koskettavina,
pilkattavina, liattavina! ... ah! ah! ah! aika lystikäs asia!... Sitten
hänen tykkinsä ... ja mikä vielä on paljoa tärkeämpi, hänen
lumousvoimansa ... kaikki on mennyt!... Hahhah! eipä hän enää olekkaan
Kaarlo Hirveä, Kaarlo Voittamaton... Ei! ei! Kaiken kopeutensa ja
kerskaamisensa ohessa hän on näyttänyt selkänsä, on nähty hänen
kantapäänsä!... Hänen suuri kunniamiekkansa rippuu Bern'issä. Voi!
leijonaa, joka on muuttunut jänikseksi! Voi! sutta, josta on tullut
rotta, ... niin, aivan yhtä viheliäinen kuin nämä tässä ... Burgundin
rotta!"

Olisi mahdoton kuvata sitä ylenkatsetta, sitä myrkyllistä ivaa, jolla
Ludovik lausui nämä viimeiset sanat. Hän nauroi ja piteli kylkiänsä,
hän kiemurteli paljaasta ilosta, hän oikein riemuitsi voitostansa.

Vaan herjeten äkkiä sekä ottaen imelän, sääliväisen muodon ja äänen,
hän jatkoi:

-- "Oi! olenpa epätoivossa oikein serkkuparkani tähden! Niin arvokas
sukulainen! veljen vertainen! Ja minä olen saattanut iloita hänen
onnettomuudestaan jumalattoman vihan villitsemänä. Pyhä neitsy
Clery'ssä, oi armias rouva Embrun'issa, suokaa syntini anteeksi!"

Hän oli ottanut päästään tunnetun huopahattunsa, joka oli pyhäin
kuvilla koristettu. Suudellen näitä järjestään mitä syvimmällä
katumuksella, hän jatkoi:

-- "Lohduttakaa häntä onnettomuudessaan, tuota serkku parkaa
Burgundissa... Mutta, hänen oman etunsa vuoksi, laittakaa niin, ett'ei
hän ikänä enää siitä nouse!"

Sen jälkeen, nojautuen tuttavasti Villon'iin, hän sanoi:

-- "Kerroppas vielä! sivu-seikkoja! Sinä miekkoinen, joka tuon kaiken
sait nähdä! Jaa! kyllä sinun palkitsen! Mitä haluat? pyydä... Mutta
olethan vallan vaalea ja horjut."

-- "Sire", runoilija vastasi, "minä pyydän teiltä ensin vähän lepoa.
Neljä-toista tuntia olen istunut hevosen selässä."

Ja nääntyen väsymyksestä, hän samassa vaipui kuninkaan jalkain juureen,
joka oitis huudahti:

-- "Pitäkää tarkkaa huolta hänestä. Jos hän tänä iltana herää, hän saa
kunnian syödä iltaista meidän kanssamme; sillä iloiset iltaiset, totta
Jumaliste, pidämmekin! Olivier, minä tahdon, että kutsutaan muutamia
rehellisiä porvareita ... ja muutamia maireita porvari-tyttöjä ... muun
muassa Gillonne ja Passe-Filon ... sinä kuulet tahtoni!..."

Villon ei saanut kunniaa olla saapuvilla näissä kuninkaallisissa
kemuissa. Niin suuri oli hänen heikkoutensa, että hän nukkui yhtäpäätä
seuraavaan päivään asti.

Ludovik XI otti silloin oitis hänet vastaan, ja antoi hänen kertoa
pari-kymmentä kertaa juttunsa.

Puolipäivän aikaan ilmoitettiin Renato, Lothringin herttua.

Villon ei voinut peittää hämmästystänsä.

-- "Ahaa!" kuningas sanoi, "sinä tunnet hänen?"

-- "Niin, sire. Vaan luulin ett'ei hän olisi Lyon'issa."

-- "Hän vartosi minua äitinsä Jolanda rouvan kanssa. Hyviä ja
uskollisia sukulaisia. Täytyy heitä auttaa."

Mutta se, mitä Ludovik XI ei sanonutkaan, oli että hän kuukautta ennen,
Parisissa oli tämän saman avun heiltä kieltänyt, tai ainakin jättänyt
toistaiseksi, -- Ludovik XI ei luvannut mitään, pelätessään
valloittajaa, joka silloin vielä oli mahtavuutensa kukkuloilla.

Herttua Renato astui sisään, kuusi nuorta miestä seurassa. Nämä
kantoivat puvuissaan hänen värejänsä, punaista ja vaalean harmaata.

-- "Vai niin!" kuningas sanoi, "onni on teille vihdoinkin taas alkanut
hymyillä, serkkuni Lothringista?"

-- "Voi! ei, sire, ei vielä; mutta hyvien Lothringilaisieni ystävyys ei
minua milloinkaan ole jättänyt. Muutamia niistä asuu Lyon'issa; heidän
poikansa ovat tulleet minun luokseni, aseenkantajiksi puettuina minulle
palvelustaan tarjoomaan."

-- "Sehän on kaunista ansaita niin suurta rakkautta... Toivotan siihen
teille onnea, serkkuni. Mutta olittehan sairaana, sanottiin?"

Villon oli jo huomannut kalpeuden nuoren herttuan kasvoilla.
Käydessänsä, hän nojautui erään aseenkantajan olkapäätä vasten.

-- "Sire", herttua vastasi, "oikeastaan vaan syvä surumielisyys minua
vaivasi, olin jo vallan joutua epätoivoon ... ja se on tauti, jota ei
mikään paranna. Tänä aamuna uutiset Granson'ista vähän voimiani
virkistivät, ja nyt olen tässä, teihin viimeistä kertaa vetoomassa."

-- "Vai niin!" kuningas sanoi, "joko nyt... Äitinne varmaan teitä
lähettää kostoa pyytämään?"

-- "Ei, sire, vaan oikeutta."

-- "Sen olette saava, serkkuni. En ole teitä unohtanut, luottakaa
minuun. Vaan täytyy vielä vähäisen varrota, olla oikein varma
voitosta ... muutama päivä enää kärsimystä. Vahvistakaa voimianne, pian
kyllä niitä jo tarvitsette. Rohkeutta sitä vastaan, sen tiedän, teillä
on, onpa liiaksikin."

Renato Lothringilainen siirtyi jo poispäin, mutta huomasi äkkiä
Villon'in, joka häntä yhä silmillään oli seurannut.

He olivat tavanneet toisiansa vain kerran. Nuori herttua näytti hänen
kuitenkin tuntevan, vaikka vain epäselvästi, ikäänkuin jonkun hämärän
muiston kautta, jota hän vielä turhaan koki selvittää.

Hän tervehti runoilijaa kädellänsä, hymyili ja katosi.

Kuninkaan väijyvä silmä seurasi kaikkia; tämä viimeinen sivuseikka
herätti oitis hänen huomionsa.

-- "Ahaa! vai niin", hän sanoi runoilijalle, "teillä on siis jotakin
yhteyttä keskenänne?"

-- "Paljas myötätuntoisuus minun puoleltani, sire, mutta se on vakaa ja
vilpitön."

-- "Ja miksi, jos saan kysyä?"

-- "Kerran vielä minun surukseni täytyy Teidän Majesteetillenne
vastata: se on minun salaisuuteni ... se salaisuus, jonka herrana ja
omistajana minun sanoitte saavan olla."

Erään sanansaattajan tulo katkaisi heidän puheensa.

Iltapuoleen, kun runoilija palasi kuninkaan majapaikkaan, hän hämmästyi
suuresti seisoessaan äkki arvaamatta vastakkain Troussecaille'n kanssa.

-- "Tuhannen sarvipäätä! mitä sinä täällä te'et?" Villon huudahti.

-- "Ensinnäkin tulin sinua tapaamaan, François ystäväni. Toiseksi,
olen seurannut kreivi Campobasso'a, joka minun lähettää itselleen
vastaan-ottoa kuninkaalta pyytämään."

-- "Ahaa! tulette Bern'istä?"

-- "Niin, ja olemme kulkeneet Granson'in kautta, tappelun jälkeisenä
päivänä."

-- "Loistava onni! Martti ystäväni. Voit antaa uusia tietoja Hänen
Majesteetillensa. Tule."

Vähän aikaa jälkeenpäin Villon vei Troussecaille'n kuninkaan eteen.

-- "Kerro!" kuningas hänelle heti sanoi, "mitä ne siellä seuraavana
päivänä ovat tehneet, mitä olet nähnyt?"

-- "Saalista arvosteltiin ja tasattiin, sire. Voi Herran poika! sitä
saalista! Vieläkin silmiäni häikäisee, kun sitä aattelen. Kultaa
mitattiin vaan kourin, hopeaa täysin hatuin. Halveksittiin kokonaan
kaikkia hopea- ja kultakaluja; pidettiin, näet, tinana ja vaskena
kaikki, mikä oli hopeata ja kultaa. Nuo köyhät Sveitsin asukkaat
eivät olleet ikinä, ei edes unissaankaan nähneet niin suuria
rikkauksia. Arras'in tapeeteja, Damaskon pukuja, samettia, kulta- ja
silkki-vaatteita, Itämaiden kalliita kankaita, pitsiä ja karrikoita
jaettiin vaan kyynärittäin, ei enemmin eikä vähemmin kuin karkeata,
valkaisematonta palttinaa. Kalliita kiviä ja timantteja sitä vastaan
poljettiin jalkojen alle ja heitettiin lokaan. Kas tässä, sire, on
yksi, jonka ostin kahdella plappart'illa, vaikka se muuten on kuuden
kulta-rahan arvoinen."

Kuningas otti käteensä tuon kalliin kiven. Se oli melkein yhtä suuri
kuin pähkinä ja kiilsi kuin tähti.

-- "Kiitoksia", hän sanoi sitä katseltuansa. "Me lahjoitamme sen
Notre-Dame-du-Puy'hyn ... meidän molempien puolesta."

Täyttikö Ludovik lupauksensa? Ei kukaan sitä voi vakuuttaa; se on
kokonaan pimeyteen peitetty. Sitä vastaan muut Granson'in timantit,
alussa halveksittuina kuin lasipalaset, vaan sittemmin kulta-läjien
hinnalla haettuina, kaunistavat nykyään paavin hiippaa ynnä kuninkaiden
ja keisarien kruunuja.

Tästä kaikesta huolimatta Troussecaille jatkoi kertomustansa.

-- "Ruhtinaiden ja herrojen liput ja vaakunat pantiin erilleen Sveitsin
ja Elsass'in kirkkoja varten. Sitten jaettiin oitis viljat, viinat,
lihat ja suolaiset kalat ynnä kaikenmoiset ryydit ja makeiset. Se ei
enää ollut mikään leiri, vaan summattoman suuri kapakka, jossa
pari-kymmentä tuhatta leukaparia suun täydellä ahmivat. Kas siinä vasta
vapaa ateria oli! Ja tällä välin päälliköt jakoivat keskenään kaupungit
ja linnat, neljä sataa kanuunaa, heittokonetta ja pientä tykkiä, lähes
tuhannen pyssyä, kolme sataa tynnyriä ruutia, suuren paljouden
keihäitä, kirveitä ja sotanuijia, joutsia ja kaaria, nuolia ja
vasamoita, vaunuja, hevosia ja valjaita. Kyllähän meille mainittiin
niiden lukumääräkin, vaan en sitä enää muista. Sanalla sanoen, kaikki
uuden Kroison aarteet muutaman tuhannen talonpojan karkeissa kourissa,
jotka nyt vuorostaan olivat Kroison vertaisia rikkaudessa!"

-- "Kuinka!" kuningas äkkiä sanoi; "jos ne vaan ovat rikkaita, nuo
Sveitsiläiseni, eivät suinkaan ne sitten enää tapella viitsi."

-- "Päinvastoin! sire", Troussecaille vakuutti, "ruokahalu kiihtyy
syödessä; jota enemmin juo, sitä enemmin tahtoo juoda. Se on niin, että
aina toivotaan tuommoista onnea toistamiseenkin ... ja itse
Campobasso'kin, jota seurasin oppaana, katseli kateellisin silmin ja
huokasi, ikäänkuin sanoakseen: koskahan minäkin tulen osalliseksi noin
loistavaan saaliisen ja noin iloiseen juhlaan!"

Näin puhe kääntyi Campobasso'on.

-- "Missä hän on majaa?" kuningas kysyi.

-- "Maanmiehensä, erään lääkärin, tohtori Galazzo'n luona."

-- "Hän haluaa minua tavata?"

-- "Hartaasti sire ... jo tänä iltana, jos mahdollista."

-- "Kyllä; mene noutamaan häntä. Minä vartoon."

-- "Hän on tästä vaan parin askeleen päässä", Troussecaille vastasi ...
"jonkun minuutin kuluttua, sire, hänet saatan luoksenne."

Tämä kaikki oli tapahtunut eräässä vanhassa Göthiläisessä salissa, joka
oli ristiholveilla ja syvillä akkunareijillä varustettu.

Yksi näistä viimeksi mainituista oli naulattu umpeen ja muodosti
jonkunmoisen uudukon, joka oli verhottu Arras'in tapeeteilla ja
varustettu esiripuilla, joita voitiin tarpeen tullessa vetää umpeen.

Uudukon perässä leveä lavitsa, jonka selkänoja oli veistoksilla
koristettu ja istuin Itämaan tyynyillä päällystetty.

Ludovik XI käveli edestakaisin, ikäänkuin jotakin etsien, jotakin
tuumaa, joka häneltä vielä puuttui.

-- "Ehk'ei minun olisi pitänyt suostua häntä vastaan-ottamaan", hän
vihdoin mumisi. "Nuo Italialaiset ajavat aina joitakin salavehkeitä
puukolla ja myrkyllä. Niiden kanssa ei muu auta, kuin viisaus ja
varovaisuus!"

Villon vaan katseli eikä puhunut mitään.

-- "Ota tämä pöytä", kuningas äkkiä käski. "Nosta se tämän tuolin
eteen, jolle minä istun. Ainahan siitä on vähän suojaa."

Runoilija noudatti käskyä.

Tällä välin tuo epäluuloinen hallitsija laski alas yhden esiripuista,
koetti sitä kädellään nähdäkseen kuinka paksu se oli ja katosi itse
vihdoin sen ta'a.

-- "Toveri", hän kysyi, "näetkö minua?"

-- "En laisinkaan, sire."

-- "No hyvä! sinä kätkeyt tuonne. Minä kuulen hänen jo tulevan. Vedä
puukkosi esille ... ja, jos hän liikahtaa paikalta, jonka hänelle
näytän, jos hän askeleenkaan vaan uskaltaa astua minua vastaan, niin
tapa hän oitis!"



XXII.

Italialainen valtioviisaus.


Kuningas ja Campobasso istuivat vastakkain, mutta kauempana toisistaan
kuin mitä sula kohteliaisuus olisi vaatinut; kreivi keskellä huonetta,
kuningas telttansa alla, jonka toinen puoli oli verhoilla peitetty,
toinen tuon jykevän tammisen pöydän suojelema.

Heidän välillänsä François Villon, näkymätönnä, liikkumatonna,
pidättäen henkeänsä, korvat sojossa, silmät kuninkaasen kiintyneinä,
vallan valmiina ensi merkkiä tottelemaan.

-- "No! hyvää päivää, toveri Campobasso", Ludovik XI aloitti. "Minua
ilahuttaa teitä nähdä, ja etenkin, että jälleen olette muistanut
rautasormusta, jonka minulta jo aikoja sitten pyysitte."

-- "Sire", Italialainen vastasi, "teillä on oikeastaan vaan yksi ainoa
vihollinen. Minun ei tarvitse häntä nimittää. Tuoreen tappionsa ohessa,
jonka hän kyllä voi kostaa, hänellä vielä on paljo valtaa, hän asettuu
kaikkia teidän aikeitanne vastaan ja rakentaa teille esteitä joka
taholla. Jos hän kaatuisi, jos hän katoisi, olisitte oitis kristikunnan
mahtavin hallitsija."

-- "Aivan niin. Mutta mitä oikeastaan tarkoitatte noilla sanoilla:
kaatua, kadota?"

-- "Löytyy monta keinoa niitä selittää, sire. Ajatelkaamme ensin, että
joku mies, johonka hän laskee kaiken luottamuksensa, teille jättää
linnat, joita hän pitää hallussansa."

-- "Niin! noh! Muutama linna enemmin tai vähemmin ... ei merkitse
mitään."

-- "Ajatelkaamme, että sama henkilö, jossakin tappelussa, menee koko
joukkonsa kanssa Teidän Majesteettinne puolelle."

-- "Maltappa!" kuningas sanoi; "emme lainkaan ole sodassa. Päinvastoin,
paraat ystävät."

-- "Niinkuin Peronne'ssa. Siinäpä on sopiva syy kostoon, kun te kerran
vuorostanne hänen saatte käsiinne, elävänä tai kuolleena."

Kuningasta kohtasi käheä yskä, ikäänkuin joku tukahutettu mörinä.

Sitten, oltuansa hetken ääneti, hän jatkoi:

-- "Vaikeata, varsin vaikeata se, josta nyt tuossa puhutte, toverini."

-- "Ei niin aivan, kuin Teidän Majesteettinne luulee. Joka
levähdyspaikassa hänellä on tapana jättää suuri hevosensa ynnä aseensa,
ja pienellä ratsulla, puettuna yksinkertaiseen nahkatakkiin, ja
ainoastaan muutama joutsimies seurassa, lähteä omin silmin katsomaan,
josko kaikki hänen leirissään on paikoillansa."

-- "Vaan jos hän tekee vastarintaa."

-- "Löytyy puukkoja. Löytyypä, jos sen parempana pidätte ...
myrkkyäkin ... joka nostaa vielä vähemmin melua."

Tästä esityksestä kuningas kiukustui tulipunaiseksi ja huudahti:

-- "Ei! ei mitään sellaista! ei koskaan! ... ei milloinkaan!... Se on
Italialaista valtioviisautta; ei se meille sovi, meille Ranskalaisille.
Jos hän kuolisi noin, ei niitä suinkaan puuttuisi, jotka minua siitä
syyttäisivät, niinkuin ennen isäni Kaarlo kuninkaan kuollessa, ja
niinkuin vielä hiljakkoin, kun veljeni Guienne'n herttua kuoli. On
valehdeltu! kuuletteko sen, kreivi Campobasso, on hävyttömästi
valehdeltu! Minä vihaan myrkkyä; en tahdo murhaa! Totta Jumaliste! Jos
ainoankaan merkin olisin antanut, se olisi jo aikaa tehty. Niitä löytyy
ihmisiä, löytyy kostajia, jotka ovat jo kymmenen vuotta sitä minulta
pyytäneet; olen pidättänyt ja pidätän vieläkin heidän kätensä. Se on
hänen mahtavuutensa, jonka täytyy kaatua, eikä hänen persoonansa. Hänen
persoonansa, mitä se hyödyttäisi? ... pait sitä uskontokin sen
kieltää."

Vähääkään ällistymättä, Italialainen hymyili, silittäen mustaa
partaansa.

-- "Sama se!" hän vihdoin sanoi. "Antaa Sveitsiläisten lopettaa työnsä.
Minä te'en toivioretken pyhän Jaakon luo Compostella'an ja palaan, jos
hän on voittaja."

-- "Palatkaa etenkin, jos hän on voitettu", kuningas innokkaasti
vastasi. "Se on silloin, kun täytyy kaikkein keinojen kautta hänelle
viimeiset iskut antaa. Minä hyväksyn vallan teidän poissaolonne, ja
etenkin sen hurskaan tarkoituksen, mikä sillä on. Toivioretket ovat
oivallisia asioita. Paluu-matkalla, kulkiessanne ohitse, käykää minua
katsomassa. Minä luotan teihin, toverini."

Campobasso nousi ylös, näytti epäilevän josko vastaisi, ja päätettyään
sen tehdä, hän sanoi:

-- "Voidaksenne minuun oikein luottaa, sire, teidän tulee minulle
maksaa arvoni jälkeen. Hän ei ole sitä ymmärtänyt, hän. Siitä kenties
seuraa hänen perikatonsa."

-- "Ahhah!" Ludovik XI arveli, "kas se on suoraan sanottu. Tuommoinen
rehellisyys minua miellyttää. Minkä arvoisena itsenne pidätte, herra
kreivi?... Minä tiedän kyllä, että olette syntyisin Montfort'eista,
jotka ovat olevinaan hieman kuninkaallista sukua. Älkää ujostelko...
Puhukaa, niin saamme nähdä."

-- "Sata-tuhatta kruunua ja Lothringin herttuakunta."

-- "Totta Jumaliste! toveri, olettepa aika hoto!"

-- "Mitä se sitten on, sire, jos minä sen sijaan teille annan
Burgundin, Flandrin ja kaikki muut?"

Ludovik XI mietti muutaman sekunnin. Sitten, epäilemättä arvellen,
ett'ei pidä ketään saattaa toivottomaksi, hän vastasi:

-- "Jahka ne ensin olen saanut, niin näemme sitten. Mutta siihen
tarvittaisi vielä, että Lothringi olisi avonainen."

-- "Sanotaan nuoren herttuan sairastavan jotakin hivutautia", kreivi
sulavasti ilmoitti.

Sen jälleen kumartaen maahan asti, hän lähti. Villon kiirehti oitis
kuninkaan luo.

-- "Sire, olettehan sanonut: ei murhaa! ei myrkkyä! Tuo mies aikoo
tappaa Renato herttuan! olen sen nähnyt hänen silmistänsä!"

-- "Jos niin on asian laita, niin sano serkulleni Lothringista, että
hän on varuillansa. Tai parempi vielä, pidä silmällä tätä Campobasso'a,
siksi kuin hän lähtee. Minä annan siihen lupaa. Hän inhoittaa minua,
koko ihminen."

Villon syöksi jo ulos.

Ravintolan portilla hän kohtasi Troussecaille'n.

-- "Oletko nähnyt Italialaista?"

-- "Olenpa kyllä; hän on juuri lähtemäisillään."

-- "Missä hän asuu?"

-- "Johan sen sinulle sanoin, maanmiehensä, tohtori Galazzo'n luona.
Se on siellä, kuin minäkin väli-aikaisesti asun."

-- "No! saata minua sinne, pian!"

Töin tuskin molemmat toverukset olivat ehtineet Troussecaille'n
kamariin, niin tultiin tätä hakemaan Campobasso'n luo.

-- "Tule pian takaisin", Villon hänelle sanoi, "minun täytyy saada
kaikki tietää."

Runoilija vartosi, vapisten kärsimättömyydestä, ja painoi aina väliin
ikkunaa vasten tulisen otsansa.

Tämä ikkuna oli ahdasta pihaa kohden, joka tällä haavaa oli pimeä ja
tyhjä. Yö oli tullut. Ei hiiskaustakaan koko talossa. Tuntui niin
jääkylmältä ja kamalalta.

Äkkiä eräs palvelija ilmestyi kantaen lyhtyä. Hän meni talliin, ja
palasi vähän aian päästä taluttaen ulos järjestänsä kaksi satuloitua
hevosta ja muulin, jolla myös oli satula selässä.

Samassa Troussecaille tuli sisään.

-- "No, mitä nyt?"

-- "No, niin! Campobasso'a taisi miellyttää minun seurani. Tahtoipa hän
ainakin viedä minun kanssaan, tiesi mihinkä..."

-- "Ja sinä kielsit?"

-- "Hitolla! mitä minä kahdella isännällä tekisin? Olenhan kokonaan
sinua varten! Pait sitä, Italialainen ei nyt enää tarvitse ketään.
Tohtori hänelle antaa palvelijansa; nuo molemmat hevoset, joilla tänne
olemme tulleet, ovat heitä varten. He aikovat lähteä heti paikalla."

-- "Entä muuli?"

-- "Se on tohtoria varten. Hän lähtee erään sairaan luo, jolle hän
juuri valmisti jotakin lääkettä."

-- "Ahaa! kuinka hän sen teki?"

-- "Jonkunmoisessa kullantekijäin keittopajassa. Puhdistus-astioita,
sulatuskauhoja, tislaimia, ynnä kaikenlaisia pulloja sekä maljoja.
Siellä täällä muumioita ja luurankoja. Katossa täytettyjä lintuja sekä
matelijoita. Huonekalujen päällä pukinpäitä ja muita omituisia,
irvistäviä olennoita. Kaikkea tätä valaisemassa kolmi-sydämminen lamppu
ja tuli pesässä, jossa tuo lääke par'aikaa oli valmistumassa.
Vaarallinen toimitus, siltä se ainakin näytti. Alkemista piti
lasinaamusta kasvoillansa... Ahaa! se on valmista jo, tuossa he ovat
kumpikin."

Ja tosiaan Campobasso tuli samassa näkyviin, ja hänen seurassaan laiha
vanhus, joka oli puettu mustaan viittaan ja kantoi päässänsä
jonkunmoista punaista patalakkia korvien yli riippuvilla nipuilla.
Oikeat raatolinnun kasvot, oikea perkeleen katsanto.

Hän kiipesi muulin selkään, sillä välin kun Campobasso ja palvelija
nousivat ratsaille.

Eräs naispalvelija, näöltään juuri kuin noita-ämmä, oli ottanut lyhdyn
tuon viimeksimainitun kädestä ja aukaisi pääportin.

Molemmat Italialaiset katosivat, mutta vaihdettuansa ensin keskenään
jonkun merkin, jonka Villon'in valpas silmä heti huomasi.

-- "Pian nyt!" hän sanoi matalalla äänellä; "seuratkaamme tätä vanhaa
myrkyttäjää, mutta niin, ett'ei hän sitä huomaa, ja niin, ett'ei hän
pääse näkyvistämme. Tämä koskee kenties paljon kalliimpaa henkeä, kuin
minun on. Kirkas tuli ja leimaus! jos oikein olen arvannut, piru hänen
perii ihka elävältä!"

Troussecaille oli mukautunut entisiin, hyviin tapoihinsa. Kysymättä
kuinka tai miksi, hän kiirehti seikkailevan toverinsa jälkeen.

Oli synkeä, sumuinen yö. Kadulla enää vain muutamia harvoja kulkijoita,
jotka riensivät kotiinsa. Oikealla puolen nuo molemmat hevoset jo
poistuivat näkyvistä; vasemmalla puolen hönkötti muuli, jonka
satula-kaareen tohtori oli ripustanut lyhtynsä nähdäkseen tietä.

Molemmat ystävämme seurasivat tätä valoa matkan päässä, hiipien
huoneiden seinuksia pitkin ja pysyen yhä varjossa.

He saapuivat näin Guillotière-nimiseen kaupunginosaan ja kulkivat
erästä kapeata kujaa pitkin, jonka molemmin puolin oli mäkiä ja paikoin
puutarhojen ympäri rakennettuja kiviaitauksia.

Tämmöisen porvari-huvilan portilla, lyhty, jota muuli kantoi, äkkiä
seisahtui.

Villon joudutti askeleitaan.

Galazzo oli jo mennyt sisään. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

-- "Jos minä nyt vuorostani koputan, tokkohan avataan?" runoilija
mietti. "Ja jos avataankin, kuka minua uskoo, kun en ketään tunne, ja
olen itse tuntematon kaikille? Minua pidettäisiin vaan varkaana... No!
sama se! minä menenkin sitten varkaan tietä! siten voin nähdä ja kuulla
kaikki, eikä minun tarvitse näyttää itseäni, ennenkuin viimeisellä
hetkellä, jos tarve sen vaatii, ja vasta sitten kun tarve sen vaatii.
Tänne, Troussecaille... Tule heti tänne, tikapuut!"

Tämän yksinpuheen kestäessä hän oli kiertänyt muurin kulman ympäri; hän
nousi nyt kahden reisin istumaan sen harjalle, käyttäen siihen tuota
elävää jalustinta, joka hänen kutsumuksestaan oli tullut paikalle.

-- "Vartoo minua", hän sanoi matalalla äänellä, päästäessään itsensä
alas puutarhaan.

Muutamia pensaita kasvoi tällä kohtaa, muodostaen pienen viidakon. Sen
toisella puolen, muita pensastoja, nurmipenkere ja rakennus.

Tämän etupuolelta, alikerrasta loisti kirkas valo, ja kuului puhetta.

-- "Nuo ovat alamaisia eikä isäntiä", Villon mietti kulkiessaan
toiselle puolen rakennusta.

Siellä, syvä hiljaisuus. Yksi ainoa akkuna valaistu, mutta heikosti,
hämärästi, kuin sairaan akkuna ainakin.

Pilvet taivaalla vähän lomaantuivat; runoilija saattoi nyt eroittaa
erään parvekkeen.

Hän astui heti sinne päin, kohosi varpaillensa ja pitkä mies kun oli,
hän ulottui erään Göthiläisen pylvään lehtikoristuksiin, tarttui niihin
molemmin käsin, ponnisti jänterettään, sai polvet seppeleen päälle,
kiipesi rintanojan ylitse ja pidättäen henkeänsä, kyykistyi tuon
valaistun akkunan alla olevaa laudoitusta vasten.

Kamari oli jotenkin avara ja sievästi sisustettu. Iloinen valkea
pesässä, pöydällä vaskinen lamppu, jonka valoa viheriä sarssi-varjostin
puolittain peitti. Tässä puoli-hämärässä voi eroittaa uudukon ja
vuoteen, jonka päällä joku ihmisenmoinen makasi liikkumatonna ja
nukuksissa.

Kaksi naisihmistä, toinen jalkopäässä, toinen pääpuolessa, valvoi
hiljaa rukoillen.

Jo paljaastaan sydäminensä tykkimisestä Villon oli tuntenut Anjou'n
Jolanda'n, Renato'n äidin, Lothringin entisen herttuattaren.

Toinen naisista nuori tyttönen pitkällä, ihanteellisella
ylimysvarrella, joka muistutti vanhojen tuomiokirkkojen akkunoihin
maalatuista neitsy Maarian kuvista; hänen erittäin säännölliset
kasvonsa pistivät esiin varjosta, joka peitti ne vienoon hämärään.
Hänen kätensä olivat ristissä ja niin valkoiset, että niitä olisi
luullut kahdeksi marmori-kädeksi.

Hiljainen kolkutus kuului ja ovi aukeni.

Molemmat naiset käänsivät itsensä ja sairaskin havahti unestaan.

Hän kääntyi toiselle kyljelle, nojasi käsivartta vasten ja kuroitti
esiin päätänsä.

Villon hänet oitis tunsi; se oli nuori herttua Renato.

Ovesta astui sisään muuan mies, yksi noita vaaleanharmaasen ja
punaiseen puettuja nuorukaisia, jotka vapa-ehtoisina aseenkantajina
herttuata palvelivat.

Häntä seurasi eräs vanhus, selkä köyryssä ja mitä alamaisimmalla
käytöksellä: se oli tohtori Galazzo.

Villon kohosi verkalleen.

Hän kuuli, voimatta kuitenkaan ymmärtää, muutamia sanoja, joita nuori
herttua, hänen äitinsä ja tohtori vaihtoivat keskenänsä.

Vihdoin tuo viimeksimainittu veti esiin viittansa alta pienen pullon ja
ojensi kätensä tarjotakseen sitä sairaalle.

Jolanda herttuatar tarttui siihen, aukaisi korkin ja pani sen poikansa
käteen.

Renato jo nosti sen huulillensa...

Äkkiä akkuna helisten meni säpäleiksi; muuan mies syöksi uudukkoa
kohden ja huusi:

-- "Malttakaa, teidän ylhäisyytenne, henkenne on vaarassa ... älkää
juoko!"



XXIII.

Aguilar'in kreivi.


Seurasi ensin yleinen hämmästys. sitten herttuatar, joka ensimäiseksi
tointui niin paljon, että kykeni puhumaan, kysyi:

-- "Kuka te olette? mitä tämä merkitsee?"

Villon tempasi lampun käteensä, asetti sen tohtorin silmien eteen ja
vastasi:

-- "Katsokaa tätä kurjaa! Eikö hänen kalpeutensa ja häiriönsä teille jo
sano kaikkia?"

Mutta samalla kun lamppu valaisi Galazzo'a, se myöskin levitti kirkkaan
valonsa François Villon'in kasvoille.

Jolanda silloin liikutuksesta vallan vapisevana huudahti:

-- "Aguilar'in kreivi!"

Runoilijan vuorostaan muuttui muoto, hän painoi alas päänsä ja rupesi
vapisemaan.

-- "Rouva", hän sopersi, "rouva herttuatar, oi! älkää minua enää niin
nimittäkö. Ei se ole minun nimeni. Älkää muistelko muuta kuin meidän
viimeistä kohtaustamme tuolla metsässä, sinä päivänä, jolloin minulla
oli onni pelastaa teitä Ramswag'in herran käsistä. Alttiiksi-antamus...
Se on ainoa nimi, jolla pyydän tulla tunnetuksi."

-- "Oi! minäkin tunnen teidät", nuori herttua huudahti, "olettehan sama
toivioretkeläinen, joka minulle annoitte äitini takaisin!... Ja nyt
ilmestyitte jälleen henkeäni pelastamaan... Oikein ... minä ymmärrän,
minä uskon teitä: tämä, jota kädessäni pidän, on kuolema!"

Galazzo alkoi hämmästyksestään vähän tointua; hän tahtoi kieltää.

Mutta Villon tarttui pulloon ja ojensi sen hänelle, sanoen:

-- "Juo! Juo, jos tahdot sanani valeeksi väittää! Mutta juohan nyt,
myrkyttäjä!"

Kun tohtori heti antoi kiellon, jonka ehdottomuus jo oli kuin suora
tunnustus, Villon tarttui tuon kurjan niskaan ja aikoi häntä siihen
pakoittaa. Tämä lankesi polvillensa, vallan kauhistuneena, kamalasti
läähättäen ja tummansinisenä kasvoiltaan, sekä rukoili armoa.

Nuori herttua ja molemmat naiset käänsivät päänsä pois kauhulla.

Villon ei ollut päästänyt Galazzo'a. Hän nosti hänet äkkiä ylös ja,
niin sanoaksemme, heitti hänet aseenkantajalle näillä sanoilla:

-- "Vapauttakaa meitä tästä myrkyllisestä käärmeestä ja katsokaa
etenkin, ett'ei hän pääse karkuun. Kyllä sitten annamme tarkempia
käskyjä."

Ovi jo sulkeutui ja nuo molemmat miehet olivat kadonneet.

Herttuatar aatteli vaan poikaansa.

- "Lapseni!" hän sanoi, "koeta voittaa tämä liikutus. Älä sitä enää
muistele. Lepo ja rauha ovat sinulle tarpeen. Sulje silmäsi, minä
pyydän sinua, ja nuku."

-- "Mutta", herttua hymyillen vastasi, "mutta suohan minun toki häntä
kiittää, häntä..."

-- "Jätä se minun huolekseni", herttuatar keskeytti varsin omituisella
soinnulla äänessänsä. "Ole huoleti, sinä saat hänen huomenna nähdä.
Tänään minä otan puhuakseni hänen kanssansa. Serkkusi Johanna hoitaa
sinua. Eikö niin? minä soisin sen. Hyvästi!"

Ja viitaten Villon'ia seuraamaan, hän poistui, hellyys vielä silmissä
ja sormi huulilla.

Tuo kalpea, surumielinen tyttö, jota oli kutsutta Johannaksi ja jonka
oikea nimi oli Johanna Harcourtilainen, astui vuodetta kohden ikäänkuin
joku vaalea haamu, tarttui nuoren herttuan käteen ja puhui niin
vienolla äänellä, että joka sana kuului huokaukselta:

-- "Renato serkkuni, teidän tulee totella äitiänne; teidän tulee
etenkin totella minua, joka teitä rakastan, ilman toivoa tulla
milloinkaan rakastetuksi. En tahdo teitä soimata suoruudestanne, päin
vastoin. Minä kunnioittaisin teitä vielä enemmin sen vuoksi, jos se
olisi mahdollista. Vaan nyt, kun en voi antautua teille, minä antaun
Jumalalle. Meillä ei ole enää, kuin muutamia päiviä yhdessä oltavana.
Näinä viimeisinä päivinä, serkkuni, pitää olla hyvä minua kohtaan, eikä
minua surettaa, vaan tehdä kaikki, mitä minä tahdon... Ja nyt, minä
tahdon ... minä pyydän teitä ... nukkukaa!"

Nuori herttua oli itse saanut kokea onnettoman rakkauden tuskia. Hän
rakasti Hedwigiä, niinkuin Johanna häntä, ilman toivoa. Mitä voisivat
tyhjät lohdutukset sellaista onnettomuutta vastaan? Hän sulki silmänsä,
ja oli nukkuvinaan, puserrettuansa ensin Johannan kättä ja pitäen sitä
yhä sittenkin vielä omassaan.

Tällä välin herttuatar oli tullut jonkunmoiseen rukoushuoneesen. Hän
astui rukous-istuimen luo, ojensi kätensä Kristuksen kuvaa kohden, ja
kääntyen runoilijan puoleen, joka pää rintaa vasten, rukoilevassa
asemassa, oli seisahtunut vähän taaemmaksi, hän sanoi:

-- "Mailman Vapahtajan nimeen, Jumalan nimeen, joka tietää sen tunteen
puhtauden, joka muinoin sai sydämmeni sykkimään, ja josta se vieläkin
sykkii, minä pyydän täydellistä ja suoraa selitystä ... minä vaadin
sitä ... puhukaa!"

-- "Niin, oikein", Villon vastasi, "jotakin tunnustusta ... teille,
rouva herttuatar, sekä Jumalalle. Teillä on oikeus sitä vaatia;
tapahtukoon se meidän kesken."

Hän laskeutui polvillensa. Liikkeellä, joka oli täynnä ylevyyttä, hän
kohotti päätänsä ja työnsi taaksepäin pitkän, ruskean tukkansa, jota
muutama valkea suortuva hopeoitsi. Nero, alttiiksi-antamus ja rakkaus,
jonka aika oli pyhittänyt ja kunniantunto hillinnyt, kirkastivat hänen
kaunista otsaansa ja hänen kyyneleistä kosteita silmiänsä; hänen suunsa
oli valmis hymyhuulin tyhjentämään tuon katkeran kalkin.

Hän ei enää ollut sama katukulmain runoilija, sama sukkela ilveilijä,
jonka tämän kertomuksen alussa nä'imme lankeevan polveilleen Ludovik
XI:nnen eteen. Kolmen kuukauden uljas elämä oli kohottanut tuon
langenneen neron. Entinen maankulkija oli muuttunut ja muodostunut. Hän
oli nykyään aivan toinen mies.

-- "Rouva", hän sanoi, "minun tulee ennen kaikkia teille ilmoittaa
oikea nimeni. Surkean kuuluisa kun se on, sen on jo täytynyt tulla
teidänkin korviinne. Minä olen François Villon."

-- "François Villon!" herttuatar kertoi vaipuen istumaan ja kätkien
kasvot molempiin käsiinsä.

-- "Malttakaa", runoilija innolla jatkoi, "älkää minua vielä tuomitko.
Olin viiden-kolmatta vuotias. Seikkailevan elämän sattumat minun
saattoivat Provence'en, Renato kuninkaan, teidän isänne hoviin. Oi!
silloin en vielä ollut tuo vapaiden ateriain sankari, tuo kapakkain
runoniekka. Minun kiihkoni, himoni ja virheeni verhoutuivat nuoruuteen
ja ylimys-pukuun. Ylhäisimmätkin pitivät kunniana kuulua ystävieni
joukkoon. Halveksien ja ylpeillen pilkkasin heitä ja sanoin: 'ei kukaan
teistä voita minua rohkeudessa, uljaudessa ja nerossa. Minulla on
esi-isänä Alain Chartier, joka aateloitiin Skotlannin Margareetan
suudelmalla. Kohotakseni teidän kaikkien yli, minulta puuttuu vaan
nimi. Kuka uskaltaa lainata minulle omansa? ... lyönpä vetoa, että
saan jonkun prinsessan itseeni rakastumaan ... sen, jonka minulle
määräätte ... ensimäisen, joka vastaani tulee!' Eräänä päivänä, kun
pidettiin turnajaisia, suostuivat toverini tähän kerskailevaan
vaatimukseen. Ympärilläni seisoi muutamia viimeksi tulleita ritareita,
jotka eivät olleet vielä nimeänsä ilmaisseet. Tuotiin arpanoppa.
Aguilar'in kreivi katosi ja meni pois, jättäen minulle nimensä, aseensa
ja ajokalunsa. Samassa torvet kehoittivat turnaukseen. Minä tartuin
ensiksi aseisin! Oi! se oli etenkin juuri tämä, joka minua oli
houkutellut! Ilmestyin kilpakentälle, eikä ainoakaan ritari kestänyt
minua vastaan. Illalla vietettiin lemmen juhlaa, oli runoniekkain
turnaus. Tässäkin taistelussa vein voiton. Teidän kätenne seppelöitsi
minua. Ja sitten, kun kuningas Renato kysyi tuon tuntemattoman nimeä,
joka samana päivänä oli kaksi kertaa ollut voittajana, ääni, joka ei
ollut minun, vastasi: 'Se on Aguilar'in kreivi.' Oi! minä pyydän teitä,
rouva herttuatar, johdattakaa niitä aikoja mieleenne ja myöntäkää, että
puhun totta."

-- "Minä muistan", tämä vastasi. "Niin se oli. Niin, oikein, minä
muistan sen. Vaan miks'ette silloin, kun isäni, laskettuaan minun
käteni teidän omaanne, teidät oli julistanut minun ritarikseni koko
juhlaviikon aiaksi, miks'ette silloin minulle sanoneet totuutta?"

-- "Miks'en?" runoilija huudahti, "siksi, että teitä jo rakastin,
rouva! Muualla, Pariisissa olin nähnyt, ihaillut ja seurannut teitä
kaukaa, joukon keskeltä. Te olitte aatokseni, runollisuuteni ja
unelmani! Ne toteutuivat äkkiä, kuin lumouksen kautta. Ihmeteltävä
sattumus kohotti minut teidän tasalle, salli minun koskea teidän
kättänne, kuulla teidän ääntänne ja elää teidän taivaassanne! Oi! siinä
oli liiaksi onnea, minä jouduin hurmoksiin, tulin hulluksi... Suokaa
anteeksi, Jolanda, oi! suokaa se minulle anteeksi!"

Ja puhuttuaan näin vapisevalla äänellä, ristissä käsin, ikäänkuin
muiston taikavoiman nuorentamana, hän ryömi herttuattaren jalkain
juureen.

-- "Minä suon teille anteeksi", tämä syvästi liikutettuna lausui. "Vaan
tietäkää se kuitenkin, te olette murtaneet elämäni!"

Tämä valitus, tämä kaipaus, sekin oli tavallaan tunnustus. Runoilijan
silmät välähtivät. Mutta herttuattaren katseen edessä, joka jälleen oli
muuttunut ankaraksi, hän painoi uudestaan päänsä alas sekä jatkoi:

-- "Se oli suuri rikos epäilemättä. Minä puolestani olen siitä saanut
kauheasti kärsiä; mutta onhan minulla toki ollut se hirveä lohdutus,
että olin kyllin luja velvollisuuttani täyttämään. Kuulkaa vielä,
rouva, ette läheskään kaikkia tiedä. Kun pari päivää myöhemmin
Lothringin herttua, teidän sukulaisenne, sulhasenne ja melkein jo
puolisonne, tuli hoviin ... juuri kun aioimme yhdessä paeta ... oi! te
suostuitte siihen, te olitte sen itse tahtoneet! ... minun kunniani
äkkiä heräsi. Pelastaakseni teitä siitä kurjasta kohtalosta, joka teitä
vartosi minun kanssani ja tukahuttaakseni teidän rakkautenne, minun
tuli tehdä suuri uhraus, uhraus, tuntematon kaikille, jonka katkeruus
minun yksin piti kantaa, jonka minä yksin olin säilyttävä
salaisuutenani. Tämän salaisuuden minä vihdoinkin voin teille
ilmoittaa! ... ja minä kiitän siitä Jumalaa, se on kenties minun
palkintoni!"

-- "No, puhukaa", herttuatar sanoi, "minä kuuntelen teitä."

-- "Muistelkaapa viimeistä kohtaustamme tuolla huvihuoneessa, jossa
kaikki oli valmiina pakoa varten. Mies, joka teitä vartosi, ei enää
ollut se, jota etsitte. Hänen vieressään oli tyhjiä pulloja sekä malja
hänen kädessänsä. Juopunut! Ja kun te silloin, Jolanda parka, aivan
hädillänne, aivan epätoivossa, hirmusta ja kauhusta huudahditte, tuo
kurja teille vastasi: näin on minun tapani, minä rakastan viiniä paljo
enemmin kuin lempeä! Kun sitten seura-naisenne astui sisään,
hän tahtoi tätä syleillä: helvettiin kaikki suuret naiset ja eläköön
pikku Jeanette! Kaikessa tuli näkyviin raaka juoppous. Minä tahdoin
teitä peloittaa, teitä parantaa ja kaiken kaipauksenkin teistä
poistaa. Olinhan alhainen, halveksittava olento... Enhän teitä
rakastanutkaan ... niin luulitte... Minä valehtelin! niin, se oli
paljasta valetta ja petosta kuin kaikki muukin ... en ollut juonut kuin
kyyneleeni!"

Herttuatar, liikutuksesta vapisevana, murheesta ja ilosta viehättävänä,
kohosi äkkiä seisomaan:

-- "Oi! sydämmeni ei sitä voinut aavistaa!... Anteeksi! minun tässä
onkin anteeksi pyytäminen!... Minun ei siis enää tarvitse punastua,
että kerran olen rakastanut?"

-- "Hiljaa!" runoilija sanoi matalalla äänellä; "teitä voitaisiin
kuunnella, rouva herttuatar, enkä minä tahdo, että kunnianne kirkkautta
mikään himmentäisi, ei edes epäluulon varjokaan. Siellä, noin
pari-kymmentä vuotta sitten, sanoin tovereilleni, että olin ollut
tyhmänrohkea, että kaikki olin kadottanut, ja että tuo puhdas enkeli,
paljastettuaan näin raadollisen olennon, oli syössyt sen alas
taivaasta. Ja irvistys kasvoilla, mutta kuolema sydämmessä katosin
ikipäiviksi noilta yläisiltä ilmoilta, joilla niinkuin joku uusi Ikaro
olin polttanut siipeni. Älkää minua surkutelko, olenhan teidät taasen
nähnyt... Te katselette minua hymyhuulin, siinä on kyllin, siinä on
liiaksi!... Ja kuitenkin olen paljo kärsinyt; no, niin! Kaikkein ensin,
epätoivosta hulluna harhailin sattuman nojalla metsissä ja vuoria
pitkin, ilman muuta määrää, kuin paeta kauas pois. Sittemmin
heittäysin, yhä vieläkin silmittömästi, irstaasen seikkailija-elämään.
Ei mikään voinut minua saada teitä unohtaan, ja minä kiitän siitä
Jumalaa, koska rakkauteni nyt on muuttunut alttiiksi-antamiseksi, ja
koska tämä alttiiksi-antamus teitä jo on hyödyttänyt ja vieläkin voi
hyödyttää. Ottakaa se vastaan, rouva herttuatar, jos ei itsenne, niin
kuitenkin poikanne vuoksi. Hänen perintönsä, hänen henkensä on
vaarassa. Sallikaa minun liittyä häneen ja hänen asiaansa ... ja jospa
kerran voisin uhrata henkeni hänen pelastuksekseen!"

Jolanda astui runoilijan luo ja ojensi hänelle kätensä.

Tukahuttaen ilohuudon, tämä nosti sen huulillensa.

Sitten herttuatar lähtiessään pois huoneesta sanoi:

-- "Tulkaa takaisin huomenna, François Villon: Renato, Lothringin
herttua teitä vartoo."

Jonkun minuutin runoilija vielä makasi liikkumatonna, silmät innosta
säihkyvinä, kasvot kyyneleiden vallassa ja hymy huulilla.

Hänen kurkkuansa vihdoin ahdisti joku huokaus, ja tämä sai hänet
heräämään.

-- "Mitä hullua!" hän sanoi vallan hämmästyneenä, "minäkö itken?...
Mutta kylläpä näin kelpaakin itkeä. Harput ja huilut! siitähän on
kaksi-kymmentä vuotta kuin viimeksi itkin!"

Vähän aikaa jälkeenpäin, hattu päässä, miekka vyöllä ja komeasti
reunustettu viitta olkapäällä, hän astui portaita alas puutarhaan päin.

Hänen kulkiessa kyökkien ohitse eräs ääni, Troussecaille'n ääni, hänet
äkkiä pysäytti.

-- "Malta nyt! malta nyt heikkarissa! minä kanssa. Emmekö enää
mahdukkaan yhdessä kulkemaan?"

-- "Kuinka hitolla? sinäkö täällä? ... kuka sinulle antoi luvan tulla
sisään?"

-- "Levottomuuteni sinun tähtesi. Minä hiivin hiljakseen eteenpäin.
Jouduin kiinni. Sinä tulit talon isäntää pelastamaan. Minä turvausin
sinuun ja nämä herrat pyysivät minua juomaan."

Näin puhuessaan Troussecaille osoitti noita kuutta nuorta, herttuan
väreihin puettua aseenkantajaa.

Yksi näistä puhui kaikkien puolesta:

-- "Nimeni on Gerard ja minä kiitän teitä, että pelastitte meidän
isäntämme, joka on meille rakas. Me juomme hänen terveiksensä. Ettekö
tekin tahdo yhtyä tähän maljaan?"

-- "Varsin kernaasti, aseenkantaja Gerard, mutta yhden ainoan lasin.
Pitäkää tarkka huoli hänestä, hyvät herrat. Hänen terveytensä ja
Lothringin takaisin-voittamisen malja!"

Sitten, ikäänkuin jotakin äkkiä olisi johtunut hänen mieleensä, hän
jatkoi:

-- "Kesken kaiken, tuo myrkyttäjä, mihinkä hänen olette panneet?"

-- "Maahan."

-- "Maahanko?"

-- "Hirtettyämme hänet ensin."

-- "Vaan kuka teitä käski häntä hirttämään?"

-- "Vähän joka mies, teistä itsestä alkaen. Sanoittehan, että meidän
piti panna hänet varmaan paikkaan."

-- "Nyt hän ainakin on varmassa paikassa!" Troussecaille arveli. "Nämä
herrat kysyivät neuvoa minulta, eikä meillä ollut mitään parempaa
tehtävää aikamme kuluksi... Minä tunnen sitä tointa hiukkasen...
Seurattiin minun neuvojani, ja totta tosiaan, sen pahempi Galazzo'lle,
lähtipä hän tästä mailmasta niin että saakeli perään soitti!"



XXIV.

Renato Lothringilainen.


Seuraavana päivänä Lothringin nuori herttua tuolla muodolla, joka teki
hänen rakastetuksi kaikilta, ojensi kätensä Villon'ille, ja kutsui
häntä ystäväkseen.

Jolanda herttuatar oli myöskin saapuvilla; hänen hellä katsantonsa ja
lempeä hymynsä runoilijalle sanoivat:

-- "Minä olen pitänyt sanani ... ja te näette, että olen tytyväinen."

-- "Mutta", hänen poikansa lausui, "enhän voi mitään ilman kuninkaan
apua."

-- "Teidän ylhäisyytenne, auttakaa ensin itseänne," Villon vastasi.
"Karkoittakaa mielestänne kaikki suru; vahvistakaa voimianne ja
terveyttänne. Tällä välin ystävänne työskentelevät teidän puolestanne."

-- "Mitkä ystävät? minulla on niitä niin vähän jäljellä."

-- "Poikani", herttuatar puuttui puheesen, "sehän on kiittämätöntä. Ei
Lothringissa eikä Sveitsissä ole sinua unohdettu. Ja täälläkin olet
saanut vastaan-ottaa rakkauden osoitteita. Nämä nuoret vapaa-ehtoiset,
jotka sinua vartioivat ... aseenkantaja Gerard ja uusi ystäväsi Villon,
jonka silmäys sinulle sanoo: elä hyvässä toivossa!"

-- "Niin, eläkää hyvässä toivossa!" runoilija kertoi. "Minä tiedän
erään, joka vielä tänään puhuu teidän puolestanne kuninkaalle. Hyvästi
huomiseksi!"

Muutama tunti jälkeenpäin, kun Villon Troussecaille'n seurassa astui
edes takaisin kuninkaan asuntopaikan edustalla, hänen toverinsa häneltä
äkkiä kysyi:

-- "Mutta, mikä sinua nyt tänään vaivaa, François parkani? olethan
kovin surullinen ja levoton. Mitä oikeastaan aattelet?"

-- "Sitä", runoilija vastasi, puhuen melkein kuin itsekseen, "sitä
aattelen, että kuningas, minun herrani usein on puhunut minun
palkitsemisestani, ilman mitään minulle vielä määräämättä tai
lupaamatta."

-- "Minä ymmärrän, paljaat puheet ovat laihoja palasia, eivätkä sinua
tydytä. Palvelijallesi muutama ecu on kylliksi. Köyhät ihmiset eivät
kaipaa, kuin vähä rahaa. Vaan sinulle, hyväinen aika! pitää olla
jotakin muuta ... en tiedä oikein mitä... Minusta näyttää siltä, kuin
tulisit vähän kunnianhimoiseksi."

-- "Aivan niin, kovin kunnianhimoiseksi. Mutta pelkäänpä, että minun
täytyy toiveistani luopua."

-- "Pyydä sinä vaan, älä hellitä. Ei arka mitään saa. Mutta pirun
sarvien kautta! enpä olisi luullut sinua noin kehnoksi."

-- "Niin! jospa se vaan olisikin itseni vuoksi!"

-- "No, kenenkä vuoksi?"

Villon käänsi hänelle selkänsä ja meni kuninkaan luo. Onnettomuudeksi
Ludovik XI ei näyttänyt tänä aamuna olevan naurutuulella.

-- "Tule esiin, lipilaari!" hän ärjäsi huomatessaan runoilijan. "Se on
juuri kaunis juttu, jonka minulle koetit uskotella! Jos onkin paljo
kalua mennyt hukkaan Granson'issa, niin onpa väkeä kaatunut kovin
vähäisen. Tuhannen miestä enintäin. Se minua harmittaa ja huolettaa.
Totta Jumaliste! saa kenties alkaa uudestaan!"

Villon huomasi, että aika oli huonosti valittu pyyntöjen esittämiseen.

Pait sitä kuningas oli juuri menossa päivälliselle mestari Anton
Boursier'in luo, joka oli rikas kauppias, kuninkaan toveri ja
Passe-Filon'in puoliso.

-- "Noh!" herttua seuraavana päivänä kysyi, "mitä uutisia?"

-- "Yksi ainoa, teidän ylhäisyytenne, mutta oivallinen. Katselkaa tätä
auringon iloista sädettä, joka teille kertoo saman kuin minullekin,
että nyt on toivojen aika, nyt on kevät!"

Ja sitten hän rupesi itsekin auringon säteeksi, nostaen ilon koko
talossa ylimmilleen.

Kun runoilija taasen meni pois, sattui uusia vastoinkäymisiä.

Kuningas oli juuri lähdössä Notre-Dame-du-Puy'hyn. Hänen poissaolonsa
tuli kestämään viisi päivää.

Nämä viisi päivää Villon käytti kulkeakseen tervehtimässä kaikkia
Lothringilaisia ja Saksalaisia, joita löytyi joko asukkaina tai
matkustajina kaupungissa. Kaikkien luona hän puhui nuoren herttuan
hyväksi ja osasi hankkia rahaa sekä aseita. Nekin, jotka vielä melkein
olivat lapsia, rupesivat sotamiehiksi ja varustivat itsensä, muodostaen
näin ensimäisen joukon, joka asettui hänen johtonsa alle.

Enempää ei tarvittukaan rohkaisemaan Renaton alakuloista mieltä.

Hän nousi hevosen selkään ja ratsasti kaupungin läpi joukkonsa
etupäässä.

François Villon oli jo edeltäpäin tästä levittänyt tiedon. Kaikki
ihmiset seisoivat ovien kynnyksillä ja akkunoissa. Taputettiin käsiä ja
hurrattiin tuolle maansa menettäneelle, tuolle pakolaiselle. Hänen
onnettomuutensa ja nuoruutensa, rohkeus, jota hän oli jo osoittanut,
viehätys, joka vallitsi koko hänen olossansa, kaikki yhdessä vaikutti,
että hän voitti ihmisten sydämmet ja sai osakseen innokkaita
eläköön-huutoja.

Samana iltana hän oli jo vallan toinen mies. Hän oli vilkas ja iloinen,
alkoi toivoa ja näki edessään mainehikkaan tehtävän; hän rupesi jo
uskomaan tulevaisuuttansa, ainakin ruhtinaana. Jos joskus, rakastajana,
joku pilvi peitti hänen otsansa, jos Hedwigin muisto synkisti hänen
mielensä ja katsantonsa, Johanna sen oitis huomasi ja puristaen salaa
hänen kättänsä, puhui hänelle hiljaisella äänellä:

-- "Rohkeutta! serkkuni. Älköön rohkeutemme rauetko!"

Toiselta puolen hymy Jolanda herttuattaren huulilla ilmoitti
runoilijalle kaiken sen ilon ja kiitollisuuden, jonka äidin sydän
tunsi.

Aseenkantaja Gerard tuli nuorien toveriensa nimessä pyytämään uutta
ratsastusretkeä kaupungin läpi.

Herttua oli jo vähällä suostua, mutta runoilija sanoi:

-- "Malttakaa mielenne! Hänen Majesteettinsa Ludovik XI, joka palaa
tänä iltana, ei hyväksy, että hänen aurinkonsa tulee pimennetyksi.
Hiljaa! kavahtakaamme itseämme näyttäymästä aivan iloisina ja
rakastettuina ... jos tahdomme, että hän meitä auttaa!"

Sitten hän meni pois ja käveli palatsin ympäri nähdäkseen mistä päin
tuuli kävi.

Tänä iltana tuuli kävi Gillonne'lta päin. Tämän luona, joka oli rikas
leski ja Lyon'in kauniin nainen, kuningas paraikaa oli illallisella.

Villon tunsi itsessään rohkean innostuksen; hän pyysi kiihkeästi, että
saisi kunnian päästä kuninkaan puheille.

Hänelle ei ainoastaan myönnetty vastaan-ottoa, vaan tahtoipa kuningas
hänet vielä pöytäänsäkin istumaan.

Ludovik XI näytti paria-kymmentä vuotta nuoremmalta entistänsä. Ei
milloinkaan vielä runoilija ollut nähnyt hänen pitävän päätänsä niin
pystyssä, katselevan niin täynnä voittoriemua ja hymyilevän niin
iloisesti.

Hänellä oli ympärillään useampia vieraita, jotka varmaankin vasta
hiljan olivat tulleet, sillä Villon ei niitä tuntenut.

-- "Hyvät herrat", kuningas sanoi, "tässä esitän teille runoilijani.
Runoilijani, tässä esitän sinulle Milano'n ja Bretagne'n herttuain sekä
Savoija'n herttuattaren, minun oivan sisareni, lähettiläät. Näet sen
nyt, kun Burgundin aurinko laskee, koko mailma kääntyy Ranskasta
kohoavaa aurinkoa kohden. Vieläpä jotain parempaakin! katseleppa tätä
herttaista vanhusta, joka istuu kohteliaan emäntämme oikealla puolen;
sanoithan minulle kerran, että runoilijat ovat kuninkaita? Hän on
kaksin kerroin toverisi, niin kuninkaana kuin runoilijanakin."

Villon tunsi oitis tuon hyvänlaisen vanhuksen, Provence'n, Neapelin ja
Anjou'n Renatoksi.

Totta on, ett'ei Neapeli hänelle enää kuulunut, että Ludovik XI juuri
hiljan oli anastanut Anjou'n ja kuroitti jo kättänsä Provence'a
tavoittaakseen. Mutta oikeuden kannalta katsoen, vaikk'ei juuri
todellisuudessa, tuo rauhallinen ja hyvänlainen Renato yhä vielä kantoi
otsallaan kolmea kruunuansa, niitä lukuun ottamatta, joita vanhuus,
runollisuus ja taide olivat hänelle hankkineet: harmaita hiuksia,
laakereita ja ruusuja.

Tällä välin kuningas ujosti jatkoi:

-- "Se ei suinkaan ole minun heikko ansioni, että nämä
rakkaat liittolaiseni minun luokseni jälleen ovat tulleet, vaan
Notre-Dame-du-Puy'n pyhä suojelus sen on vaikuttanut. Onnellinen
toivioretki. Lafayette'n ja Spolignac'in herrat olivat sinne saapuneet
ennen minua. Matkustin jalkaisin kolme viimeistä penikulmaa. Vaadin,
että minua otettaisiin vastaan, ei niinkuin hallitsijaa, joka on
kunniaa kerjäämässä, vaan niinkuin pyhissä-vaeltajaa, joka etsii
taivaan siunausta. Ei mitään _Domine salvum_, yksi ainoa _Salve
regina_. Kirkon kynnyksellä kuninkaallisen manttelin yli sidottiin
kaniikin kaapu. Ja näin puettuna, paljain jaloin astuin alttarin luo ja
laskin sen päälle kolme sataa kulta-ecu'ta. Se oli lupaukseni
Jumalalle. Kolme messua joka päivä. Joka messua varten kolme-kymmentä
ecu'ta lisäksi. Tosin tulen takasin melkein tyhjällä kukkarolla, mutta
hatussani kannan sen sijaan tätä uutta pyhänkuvaa. Pyhä Rouva Puy'ssä,
rukoile minun puolestani!"

Hän laski hattunsa pöydälle ja käänsi itseänsä kohden tuon kuvan, joka
siihen viimeksi oli kiinni-ommeltu. Kädet ristissä, ja silmät
kohoitettuina kattoon päin hän mumisi muutaman Isä-meidän. Sitten hän
pani sen päähänsä takaisin ja vilkaisi taasen tuon tuostakin
Gillonne'a.

-- "Sire", Villon vihdoin vastasi, "teidän hurskasta anteliaisuuttanne
on vähän jokainen saanut kokea. Olenpa kuullut kerrottavan, että
kerran, kun muistui mieleenne eräs summa, jonka teille tuomiokapitulo
nuoruutenne onnettomuuksien aikana oli lainannut, te sen vaatimatta
maksoitte takaisin ... joka sekin tavallaan todistaa, ett'ei Teidän
Majesteettinne milloinkaan unohda, kun joku on ollut niin onnellinen,
että on voinut teitä jollakin tavoin palvella."

-- "Mitä kuulen!" kuningas sanoi, "tuohan on viekas vetoominen minun
muistooni... Oikein, toverini, minä olen sinulle velkaa palkintosi. Ota
vastaan!"

Samassa hän heitti hänelle pöydän yli kukkaron, jonka runoilija otti
kiinni lennosta ja pisti kaikella kunnioituksella taskuunsa. Mutta heti
jälkeen, nostaen ylös päänsä, hän jatkoi:

-- "Tämä raha ei minulle riitä, sire; löytyy vielä toinenkin lupaus,
jonka rohkenen Teidän Majesteettinne muistoon johdattaa."

-- "Lupaus, sinulleko?"

-- "Ei, sire. Lothringin nuorelle herttualle."

-- "Minun tyttäreni pojalle!" Renato kuningas huudahti, mutta äänellä,
joka ilmoitti vastenmielisyyttä; "hän on siis täällä? En tahdo häntä
nähdä!"

-- "Mitä vielä, olettepa hänen näkevä", Ludovik XI vastasi, "ja me
sovitamme teidät hänen kanssansa ... josta teille on oleva iloa
kumpaisellekin. Sitäkö se oli, jota pyysit, toveri?"

-- "Sitä ensin, sire; mutta sitten vielä jotain muutakin."

-- "Mitä sitten?"

-- "Että voimakkaalla avulla ottaisitte osaa Lothringin
valloittamiseen."

-- "No, kaikkia sinä keksitkin! Kävisihän tuo sentään laatuun, jos hän
kirjoittaisi nimensä tuon suostumuksen alle, jossa hänen äitinsä isä
meille, Ranskalle ja minulle, testamentteeraa Anjou'n herttuakunnan,
Provence'n kuningaskunnan..."

-- "Mutta enhän minä", vanhus koetti muistuttaa, "vielä ole
suostunut..."

-- "Te suostuisitte kai mieluisemmin rakkaan serkkuni Burgundilaisen
menestykseen."

Vanha trovatoori-kuningas punastui ja vaikeni.

-- "Sire", Villon jatkoi, "oikeuttaako Teidän Majesteettinne minua
saattamaan tämän esityksen nuorelle herttualle?"

-- "Miks'ei? Nä'ythän olevan taitava diplomaati. Me saamme siitä puhua
vielä huomenna. Tänä iltana, totta Jumaliste! juokaamme!"

-- "Kuninkaan malja!" runoilija esitti.

-- "Ja samaten kuningaskunnan!" liitti kuningas.

Näin kemuja jatkettiin. Ludovik oli hyvällä tuulella ja taipui tehtyyn
pyyntöön.

Villon'in into ja ymmärrys sai myöskin aikaiseksi, että Lothringin
herttua vahvisti Renato kuninkaan testamentin.

Pari päivää jälkeenpäin nuori herttua lähti Lothringiin joukkonsa
etupäässä, jonka lisäksi kuningas oli antanut neljä sataa ratsumiestä.

Hän oli myöskin antanut vähän rahaa. Mutta Johanna Harcourtilainen oli
kuitenkin se, joka suurinta jalomielisyyttä osoitti.

-- "Olen myynyt kaikki äitini timantit", hän sanoi; "oi! ottakaa ne
vastaan, serkkuni! minä menen luostariin, ja ainoa haluni, ainoa
toivoni täällä mailmassa on, että pian saan kuulla teidän aikeissanne
onnistuneenne ja olevanne onnellisen."

Lähiöpäivän aattona Jolanda herttuatar oli muutaman minuutin puhellut
François Villon'in kanssa.

-- "Ystävä", hän tälle sanoi, "kun te menette poikani kanssa, minun
äidillinen pelkoni vallan poistuu. Minä luotan, minä toivon ...
sellainen alttiiksi-antamus, kuin teidän, varmaankin tuottaa onnea!"

Runoilija vastasi:

-- "Minä valvon, taistelen ja kuolen hänen tähtensä, jos tarvitaan,
rouva herttuatar. Mutta häneen etenkin meidän tulee luottaa.
Katselkaapa häntä! eikö hänen otsastaan ja silmistään jo nä'y, eitä hän
on suuriin töihin luotu?"

-- "Oi!" herttuatar huudahti, "ette olekkaan minua pettäneet, te olette
oikea ritari!"

Villon oikaisi itsensä, ikäänkuin aateloituna tästä lauseesta. Sitten
hän ylpeänä, uskaliaana ja kasvoiltaan sydämmellisen ilon kirkastamana
meni sanomaan jäähyväisiä kuninkaalle.

-- "Niinmuodoin", Ludovik XI sanoi, "sinä minun jätät."

-- "En suinkaan, sire; olettehan itse tahtoneet nimittää minun
täysivaltaiseksi edustajaksenne Lothringin herttuan luona; minä ryhdyn
vaan toimeeni, siinä koko asia."

-- "Aivan niin... Mutta älä vaan loukkaa meidän etujamme, ei toisen,
eikä toisenkaan. Minä en muuten suinkaan sinua tahdo estää
ritarillisessa alttiiksi-antamisessasi ihanaa Jolanda herttuatarta
kohtaan..."

-- "Sire..."

-- "Luuletko tosiaan, että jotain löytyy, jota minä en näkisi? Erehdyt,
toverini! Minä tiedän kaikki ... tai ainakin melkein kaikki... Mitä
minulle ei sanota, sen arvaan... Kaikki hyvin! mene matkaasi. Mutta
muista meidän suostumuksemme: kuningas ja kuningaskunta yli kaiken!
Kerran, ehkä jo piankin, Lothringi on oleva osana Ranskanmaasta. Mutta
siihen asti pitäkäämme tarkka ero, toverini ... ja ole Ranskalainen,
äläkä suinkaan Lothringilainen."

-- "En minä maatani petä, enkä myöskään teitä, sire, olkaa varma siitä.
Vaan tosiaan, mitä voittekaan enää pelätä? Suuri vihollisenne on lyöty.
Kaikki hänen liittolaisensa tulevat teidän luo tekemään julkista
anteeksi-anomusta."

-- "Mitkä sitten? nimitäppä joku, niin saamme nähdä."

-- "Bretagne'n herttua?..."

-- "Hän on jo pari-kymmentä kertaa minun pettänyt. Oikea Englantilainen
koko sydämmeltään; ja samana päivänä, jona hän tuli Lyon'iin,
Calabria'n herttua, hänen veljensä poika saapui Lausanne'en,
Burgundilaisen leiriin."

-- "Milano'n herttua?..."

-- "Hän lähettää hänelle uusia kondottieereja."

-- "Savoija'n herttuatar, sisarenne?..."

-- "Hän niille hankkii sota-aseet; ja hän varustaa itse
Burgundilaisenkin uudestaan sotaan."

-- "No mutta, mitä hullua ... hän kohoaa siis vielä häviöstänsä. Hän,
joka jo sanottiin olevan peräti kukistettu, epätoivosta hullu, ja jonka
hoetaan vannoneen, että antaisi partansa kasvaa siivoomatonna kunnes
koston päivä hänelle koittaisi..."

-- "Hän on sen ajattanut pois jo kolme päivää sitten! ... niinkuin jo
sinulle sanoin, tiedän kaikki. Hän oli ennen vedenjuoja; hänen
lääkärinsä paransi häntä sillä, että pani hänet juomaan viiniä. Eikä
viini ole milloinkaan tehnyt muuta kuin tyhmyyksiä. Niin on, niin on!
emme vielä ole päähän päässeet. Täytyy olla viisas ja ylläpitää rauhaa.
Herran haltuun, jos yskän ymmärrät!"

Näiden epäselväin jäähyväis-sanain kanssa Villon sai lähteä.

Kun lähestyttiin Lothringin rajaa, maan-asukkaat riensivät nuorta
herttuata vastaan, ylistivät häntä kilvan ja tuhlasivat hänelle
kaikenmoisia mitä liikuttavimman rakkauden ja mitä innokkaimman
ihastuksen osoituksia. Kaupunkien asukkaille hän oli yhtä rakas; mutta
nämä olivat mureissaan oikeuksistansa, ja pelkäsivät paljastaa
mielipiteitään Burgundilaisien nähden, jotka silloin vielä vallitsivat
maassa. Toul'issa häneltä suljettiin portit ja pyydettiin häntä
hyväntahtoisesti majoittamaan väkensä esikaupunkeihin. Vaan seuraavana
päivänä, kun hän kulki erään kylän läpi, muutama vanha akka laski hänen
käteensä jotkut kulta-ecu't, jotka epäilemättä olivat muijan koko
omaisuus. "Teidän ylhäisyytenne, tässä olisi vähän apua meidän
vapauttamiseemme." Kyynel vierähti Renaton silmistä: ilo ja luottamus
loistivat hänen kasvoillansa.

Hypäten alas hevosen selästä, herttua tahtoi syleillä tätä köyhää,
hyvänsydämmistä vanhusta. Hän kysyi hänen nimeänsä. Aseenkantaja
Gerard, joka itsekin oli syvästi liikutettu, vastasi:

-- "Teidän ylhäisyytenne, se on minun iso-äitini!"

Nuori herttua, jota uskollisten Lothringilaisten rakkaus oli
rohkaissut, päätti ryhtyä piirittämään Vaudemont'ia.

Mutta Aubigne'n herra, joka johti Ranskalaista apujoukkoa, hänelle
silloin sanoi:

-- "Kuningas, minun herrani ei tahdo rikkoa rauhaa. Valtakirjani minua
estää teitä auttamasta missään, mikä vaan jollakin tavoin voi loukata
hänen serkkuansa Burgundissa."

-- "Kuinka?"

-- "Teidän ylhäisyytenne, ei muuta kuin olkaa varuillanne! Kaarlo
Rohkea on tullut mahtavammaksi kuin milloinkaan ennen."

-- "Mikä sen todistaa?"

-- "Juuri viisaan Ludovikin varovaisuus. Tänä aamuna sain käskyn
kääntyä takaisin."

-- "Hän jättää minut! hän pettää minut uudestaan!"

-- "Ei, teidän ylhäisyytenne, hän neuvoo teitä seuraamaan hänen
esimerkkiänsä ja malttamaan vähäisen vielä. Antakaamme Sveitsiläisten
tehdä."

-- "Sveitsiläisten! No niin, minä menenkin taistelemaan heidän
riveissänsä. Kaarlo herttua on viholliseni, minä tahdon milloinkin
häntä katsoa silmiin!"

-- "Menkää vaan, teidän ylhäisyytenne, ja onnea matkalle! Meidän
toivotuksemme teitä seuraavat. Kuningas, minun herrani ei ole yhtään
vähemmin uljas kuin tekään; mutta hän on jo elänyt yli seikkailuksien
iän eikä enää jätä mitään sattuman nojaan. Minua surettaa jättää teitä
näin; mutta se on velvollisuuteni. Ludovik XI:llä on lempilauseena:
'nauraa paraiten, joka viimeksi nauraa.' Yli kaiken menestys; yli
kaiken Ranska!"

Ja vanha päällikkö ynnä hänen neljä sataa ratsumiestänsä kääntyivät
takaisin.

Renatolla ei nyt ollut enempää ympärillään, kuin noin satamäärä
Lothringilaisia ylimyksiä. Suoraa päätä hän käänsi kulkunsa
Sarreburg'iin, ainoosen paikkaan hänen valtakunnassaan, joka ei ollut
Burgundilaisten vallassa. Suoraa päätä hän siellä julisti kutsumuksen
sotaan. Kahdeksan päivää jälkeenpäin lähes tuhannen ritaria asettui
hänen johtonsa alle. Näiden kanssa hän lähti Strassburg'iin. Häntä
otettiin siellä vastaan suurella innostuksella. Sveitsiläisten
lähettiläitä oli saapunut sinne jouduttamaan heidän hyväin ystäväinsä,
Elsass'in liittokunnan, apujoukkoa. Ja, mainitkaamme se oitis, meidän
uljas Elsass'imme suorittikin tärkeän tehtävän tässä taistelussa.
Sveitsillä ei ole oikeus pitää kaikkea kunnia omanansa. Strassburg,
Colmar, Schlettstadt, Mülhaus ynnä pari-kymmentä muuta kaupunkia,
joiden oikeastaan pitäisi oleman Ranskalaisia, edustivat siinä Ranskan
mieltä ja Ranskanmaata.

Wilhelm Hester johti jalkaväkeä ja Renato Lothringin herttua otti
johtaakseen ratsuväkeä; sitten kun oli pidetty pitoja kolme kokonaista
päivää, lähdettiin sieltä ja mentiin Reinin yli.

Basel'ista, Solothurn'ista ja joka paikasta muualta lähti samaten
liikkeelle iloisia joukkoja. Itse ilmassa liikkui ikäänkuin joku
taistelunhenki.

Lähestyessään Bern'iä, nuori herttua pysäytti äkkiä hevosensa
kuunnellakseen kaukaisen ukkosen jylinää.

-- "Vihdoin!" hän huudahti ja hänen silmänsä iskivät tulta, "tuolla on
vihollinen! nyt saamme taistella!"

Ja muiden etupäässä hän kannusti ratsunsa neliseen.

Hänen sotainen vainunsa ei ollut häntä pettänyt. Tuo jylinä tuli
Murten'in kanuunoista.



XXV.

Murten.


Kolmessa kuukaudessa Burgundin herttua oli muodostanut itselleen uuden
armeijan.

Ensinnäkin nuo Granson'in pakolaiset olivat taasen palanneet hänen
luoksensa, ei tosin mistään hartaudesta hänen asiallensa, mutta
pakosta; hänellä oli hirsipuu jokaista varten, joka aikoi kääntyä
kotiansa.

Sitten lukuisia nostokkaita: kuusi tuhatta Valloonia, kaksi tuhatta
läänitysmiestä Alankomailta, neljä tuhatta Italialaista ja yhtä monta
Englantilaista. Hänen luokseen tuli väkeä joka taholta, Neapelin
rannikoilta ja Pohjanmeren ääriltä asti.

Samalla aikaa valmistettiin kaikenmoisia sota-aseita ja koristuksia
kullasta uutta loistoa varten. Roma, Venetsia, Neapeli ja Milano,
kaikki nuo hänen vanhat liittolaisensa häntä auttoivat jälleen
jalkeille, vaikka samalla hieroivat liittoa keskenänsä häntä vastaan.

Tällä viidennellä-toista vuosisadalla, joka hengeltään oli kokonaan
turmeltunut, ei löytynyt ketään, joka ei olisi viekastellut. Siitä ei
ollut vapaa edes Savoijan herttuatarkaan, tuo Ludovikin sisar, joka
tuotti silkkikangasta neuloakseen omilla käsillään vaatteita veljensä
veriviholliselle.

Ja totta puhuen, Kaarlo Rohkea tarvitsikin suurissa määrin apua ja
lohdutusta. Kauan aikaa hän kokonaan laiminlöi pukunsa, kulki
repaleissa, niinkuin oli Granson'in luota lähtenyt, hulluna häpeästä ja
epätoivosta.

Hän oli niin kenties vieläkin; vaan nyt tämä hulluus oli koston ja
vihan vaikuttama. Kuumeentapainen kärsimättömyys seurasi tuota
epätoivon tilaa. Koko hänen uhka-ylpeytensä, koko hänen hurjuutensa
palasi jälleen, kiihtyen melkein mielettömyydeksi. Hän jakoi Sveitsin
jo edeltäpäin ja lahjoitti sen päälliköillensä; hän kutsui
saaliinjakoon kaikki ruhtinaat ja kuninkaat, vieläpä itse vanhan
keisari Fredrikinkin, joka ei hänelle kuitenkaan muuta vastausta
lähettänyt, kuin tuon vanhan tarinan, jonka La Fontaine myöhemmin oli
tekevä kuuluisaksi: ei ole myymistä karhun taljaa, ennenkuin itse karhu
on kaadettu.

Vihdoinkin, Toukokuun viimeisenä sunnuntaina hän rakennutti korkean
lavan yhdelle niistä kukkuloista, jotka Lausanne'a ympäröivät, ja antoi
koko sotajoukkonsa, joka oli vieläkin lukuisampi ja loistavampi kuin
ennen Granson'in tappelua, marssia sen ohitse. Pari päivää sen jälkeen
hän lähti liikkeelle.

-- "Pyhän Yrjänän kautta! nuo koirat ovat siis rohkeutensa menettäneet;
täytyy lähteä heitä etsimään. Me hävitämme heidät. Eläköön Burgund!"

Berniläiset eivät tällä välin kuitenkaan torkkuneet. He pitivät
silmällä kaikkia näitä valmistuksia ja lähettivät kirjeen toisensa
perään Sveitsin kaikkiin maakuntiin, Saksan kaupunkeihin, Itävallan
herttualle ja Ranskan kuninkaalle.

Ludovik XI, seuraten vanhaa tapaansa, teki suuria lupauksia, mutta ei
lähettänyt yhtään miestä. Nuo hyvänlaiset Saksan porvarit päättivät
vielä varrota. Ja mitä Sveitsiläisiin tulee, he olivat Granson'in
tappelun jälkeen palanneet takaisin kotiansa. Nyt oli juuri kevät-aika;
täytyi ajaa karja tuntureille, eikä paimen-sotilaiden ollenkaan tehnyt
mieli kiirehtiä sieltä alas. Koko mailma näytti vitkastelevan.

Yleinen liittokokous pidettiin Lucern'issa. Siellä säädettiin hyvin
tarkasti kaikki sodankäyntiä koskevat asiat: ei kenenkään pitänyt
jättämän haarniskaansa, ei päivällä, eikä yöllä. Kiroominen, juopumus,
riita ja tora kokonaan kiellettiin; kunkin taistelijan tuli rukoilla
ennen tappelua, hakata päälle herkeämättä, siksi kun voitto oli saatu,
eikä tehdä ketään vangiksi; jokainen, ken pakenisi, tuomittiin
kuolemaan; käskettiin säästää vaimoja, lapsia, vanhuksia, pappeja ynnä
kirkkoja; kyliä, myttyjä, tiloja ei pitänyt polttaa, eikä myöskään
koskea saaliisen, joka säännöllisesti ja ansion mukaan oli jaettava.
Kun me näin käytämme itseämme, on Jumala oleva kanssamme.

Kaiken tämän ohessa Bern ei kuitenkaan vielä nyt, kun Kaarlo Rohkea
lähti liikkeelle, voinut asettaa häntä vastaan enempää kuin
viisi-toista sataa miestä. Nämä ottivat asemansa Murten'issa, koska
aavistivat, että sitä kaupunkia ensin ahdistettaisiin. Sen tuli
uljaasti pitää puoltansa, että muut saisivat aikaa valmistaida. Siitä
rippui kaikki. Se oli kuin toinen Thermopyla.

Ken oli päällikkönä? Adrian von Bubenberg. Suuttumus kansalaisia
kohtaan, suosio Burgundia kohtaan, kaikki oli unohdettu. Isänmaa oli
vaarassa.

Pelotta hän näki tuon armeijan lähenevän, joka oli kolmea-kymmentä
kertaa lukuisempi kuin hänen omansa. Hän kutsui kokoon sotamiehet sekä
asukkaat ja kehoitti heitä kaikkia käyttäimään niinkuin olisivat samaa
aseellista perhekuntaa, samaa veljesjoukkoa; hän velvoitti heitä
valalla uhraamaan henkensä ja voimansa tämän kaupungin pelastamiseksi
ja vannoi itse heti surmaavansa jokaisen, ken puhuisi heittäymyksestä.
Sitten, suoritettuaan nämä varokeinot, hän kirjoitti Bern'in
porvareille:

"Burgundin herttua on täällä koko voimansa kanssa, johon kuuluu suuri
joukko Italialaisia sekä Englantilaisia palkkasotureita ynnä muutamia
Saksalaisia pettureita; mutta herrat tuomarit, neuvokset ja porvarit
saavat olla huoleti, ja rauhoittaa kaikkien liittolaisten mieltä. Minä
puolustan Murten'ia."

Murten on aivan pieni, pyöröteaterin muotoon rakennettu kaupunki, erään
järven rannalla, joka siltä on nimen saanut. Siellä täällä muutamia
viinimäkiä. Gurmel'ia kukkuloilla, joiden takana Sarine'n virta vuotaa,
törröitti muutama kuusi. Maisema sitä vastoin, joka oli Bern'iin päin
kaupungista, kasvoi tähän aikaan vielä metsää.

Herttua, joka oli rakennuttanut komean, puisen, silkillä ja sametilla
verhotun majan Courgevaux'in kukkuloille, saarsi kaupunkia joka
taholta, paitsi järven puolelta, jonka tyyntä, hiljaista pintaa pitkin
joka yö kuljetettiin kaikenlaisia sekä ampuma- että ruoka-varoja
piiritetyille. Hän ei siitä kuitenkaan ollut millänsäkään; hän näet
aikoi valloittaa kaupungin jo ensi rynnäköllä.

Ja tosiaankin seitsemän-kymmentä suurta heittokonetta särkivät niin
suuren aukon muuriin, että siitä helposti saattoi sisään rynnätä.
Kaksi-toista tuhatta miestä Romont'in kreivin väkeä syöksivät siihen
huutaen: kaupunki valloitettu! Mutta aukon takana heitä kohtasi toinen
muuri, jota ei ollutkaan niin helppo hajoittaa kuin ensimäistä; elävä
muuri, teräsmuuri, jota vastaan viisi eri kertaa Länsimaiden
suurherttuan kaikki voimat ja kaikki rohkeus särkyivät.

Aina, joka paikassa oli Bubenberg läsnä. Hänen sivullaan mies,
jättiläinen, munkki, jota Sveitsin miehet nykyään pitivät uljaimpana ja
vahvimpana joukossansa. Jumalan lähettämä pelastaja, pää-enkeli: Veli
Starck!

Vihan vimmassa herttua vetäytyi takaisin ja syöksi kahta pientä
kaupunkia vastaan, jotka olivat hänen takanansa: Laupen ja Gumminen.
Niitä oli tosin myöskin pantu puolustustilaan, vaan näytti hyvin
epäiltävältä voisivatko vastustaa tämmöistä rynnäkköä. Ne vastustivat
sentäänkin.

Edellinen kokonaan yhden ainoan miehen toimesta, joka puolusti erään
sillan päätä kaikkia Englantilaisien rynnäköitä vastaan. Se oli veli
Starck, se oli munkki. Kuinka oli hän sinnekkin taas saattanut ehtiä,
jo seuraavana aamuna, niin varhain ... sepä näytti melkein ihmeeltä!

Jälkimäisen kaupungin luona, herttuan rynnäkköä torjumassa, oli etenkin
neljä miestä, jotka herättivät yleistä huomiota. He eivät olleet
Sveitsiläisiä nuo; heidän sotahuutonsa ainakin oli toisenlainen. Joka
iskulla, jonka löivät, tämä huusi: Gent! tuo: Dinant! kolmas: Nesle!
neljäs: Lüttich!

Burgundin herttua oli kuullut nuo sanat. Hän palasi telttaansa,
möristen aivan raivoissaan:

-- "Taaskin ne samat! taaskin nuo kostajahahmot! Voi! minä olen
kirottu. Kun viime kerran kuljin Dijon'in läpi, satoi selvään verta!"

Ja koko seuraava yö kuultiin kuinka hän astui edes takaisin teltassaan,
päästi kamalia huutoja sekä särki aseitansa.

Näiden kolmen kaupungin välissä, joita hän piiritti, hän nyt oli itse
piiritettynä. Se oli ikäänkuin joku tulinen kolmi-kulma, jonka sisällä
hän rehki ja ponnisteliiksen, niin kiukkuisena, niin kauheana, ett'ei
kukaan enää tohtinut häntä lähestyä, ei edes neuvoa kysymään.

Kuusi päivää perätysten tykistö lakkaamatta ulvoi Murten'ia vastaan,
murtaen rikki sen muureja, hävittäen huoneita; mutta puolustajien
lujuus ei hetkeäkään horjunut.

He työnsivät takaisin toisenkin rynnäkön, jota herttua itse johdatti.
Kaksi kertaa hän oli jo noussut tuon muuriin ammutun aukon sisään,
kaksi kertaa hänen jälleen täytyi peräydä. Ensi kerralla munkki oli
hänet työntänyt takaisin, toisella Kilian von Diesbach, joka oli sinne
saapunut vähäisen apujoukon kanssa Bern'istä.

Mitä Bubenberg'iin tulee, hän juoksi, hän hyppäsi, hän joutui joka
paikkaan, kiihoitti jokaisen isänmaan-rakkautta ja sytytti intoa
kaikissa. Illan tullen, mielen tyyntyen hän sitten kirjoitti Bern'iin:

"Älkää ollenkaan kiirehtikö, olkaa aivan rauhassa, hyvät herrat;
niinkauan kuin meillä on pisarakin verta suonissamme, ei Murten'ia
valloiteta."

Ja eivätpä hänen toverinsa juuri vähiä hämmästyneetkään. Hän sanoi
heille:

-- "Meidän vastarintamme on isänmaan kilpi. Antakaamme aikaa
veljillemme kokoontua ja saapua paikalle. Pysykäämme lujina ja
pelottomina; kuolkaamme niinkuin Saint-Jacques'in luona!"

Ensi kerralla, kun Bubenberg tuohon tapaukseen viittasi, oli munkki
säpsähtänyt; hän oli peittänyt kasvonsa. Sitten, oikaisten äkkiä
itsensä, hän oli huudahtanut:

-- "Niin, aivan kuin Saint-Jacques'in luona... Vaan tällä kertaa
voitamme!"

Murten oli nyt jo aivan raunioina. Vaan kuitenkaan ei mitään nurinaa,
ei mitään pelon merkkiä. Kaikki yhä vaan kävi vanhaa, säännöllistä
kulkuansa, yhtä tyynesti kuin ennen rauhankin aikoina.

-- "Haa! kyllä minä heidät opetan! vapista he saavat! olenpa lannistava
heidät!" Burgundin herttua vihdoin mörähti.

Ja nyt alkoivat hänen joukkonsa niinkuin summattoman suuret hirviöt
marssia tuon kaupungin ympäri, joka jo melkein oli muuriton, pitäen
kaikenmoista pärinää aseillansa ja päästäen uhkaavia huutoja. Vaan ei
kukaan kauhistunut, ei kukaan väistynyt paikaltansa, ei, vaikka vielä
kaikki hänen tykkinsäkin yht'aikaa alkoivat jyskiä.

Se oli tämä raivokas ampuminen, jonka Renato herttua oli kuullut.

Kaikissa kyläkunnissa tähän aikaan soi hätäkello. Kaikilla vuorilla oli
tulia palamassa. Kaikkialla sodan ja hädän merkkejä; kaikkialla
aseellisia joukkoja, jotka riensivät yleiseen kokouspaikkaan: Bern'iin.

Kun lähestyttiin kaupungin porttia, suuri väkijoukko, joka seisoi
piirissä jonkun esineen ympäri, kokonaan sulki tien.

Villon nousi jalustimilleen seisomaan. Ja kun oli ko'okas varreltaan,
saattoi hän nähdä muiden yli.

-- "Tuhannen sarvipäätä!" hän huudahti, "sehän on karhu! kauhean iso
karhu, jota nuori sotamies tai pikemmin oikea lapsi kuljettaa ja
tanssittaa."

Äkkiä remahti ilmoihin kovia käsientaputuksia, hurraa-huutoja sekä
naurua. Troussecaille meni lähemmäksi ja virkkoi vuorostansa:

-- "No, hyväinen aika! en saata erehtyä, sehän on veli Fridolin! Hohoi!
Fridolin, hohoi!"

Vähän aikaa jälkeenpäin Fridolin heitä lähestyi karhunsa kanssa.

-- "Mitä tämä nyt merkitsee?" Villon kysyi häneltä.

-- "Se on Bartolomeon kesy karhu", hän vastasi. "Minä saatoin
Fritz paran tuonne alas Vallis'iin. Hän kuoli syliini ... ja kun
Tranche-Montagne, se on karhun nimi, näytti minuun mieltyneen, sanoi
Fritz minulle ennenkun kuoli: 'ota se myötäsi, näytä sitä ihmisille,
kerro meidän elämäkertaamme ja kokoo rahoja pienille veljilleni, jotka
jäävät orvoiksi.' Ja niinpä te'enkin. Voitte sitä huoleti lähestyä ja
vaikkapa koskeakin. Se on niin varsin hyvällainen. Ja onpa sillä vielä
kaikenmoisia hienouksiakin niitä varten, jotka sitä ensi katsannolla
miellyttävät. Malttakaa vähäisen, kas kuinka se nyt nousee pystyyn tuon
herran satulaa vasten ja rupee hänen kinnastaan nuolemaan."

Tuo nuori herra, josta Fridolin puhui, oli herttua Renato.

Tranche-Montagne näytti aikovan sanoa häntä tervetulleeksi. Herttuan
hevonen karkasi pystyyn; hän sai sen kuitenkin hillityksi ja alkoi nyt
hyväillä tuota karkeata pörröistä päätä, joka kahnasi hänen reittänsä
vastaan.

Karhu kohotti heti kuonoansa, aukasi avaran kitansa, veti huulensa
irviin, näytti valkeita hampaitansa ja päästi kumean mörinän ikäänkuin
ilonsa osoitteeksi.

Väkijoukko asettui piiriin tämän ryhmän ympäri ja eräs ääni huusi:

-- "Karhu tuntee hänen Bern'in ystäväksi!"

Ja kaikki läsnä-olijat kertoivat tämän lauseen yksin äänin.

-- "Teidän ylhäisyytenne", Villon kiiruhti sanomaan, "ottakaa heitä
sanoista kiinni. Tuo eläin on Bern'in suosikas, se on elävä kuva
siitä itsestä. Esittäkää itsenne heille näin, karhun seurassa; se on
oleva heistä jo voiton enne. He ottavat turviinsa teidät, mieltyvät
teihin ... ja, ken tietää? kun Sveitsi on pelastettu, ehkä vielä
auttavat teitä Lothringin valloittamisessa."

Vanhat aikakirjat todistavat, että nuoren herttuan tulo Bern'iin oli
tämmöinen.

Vieläpä lisäksi, että hänen nuoruutensa, hänen uljautensa, nuo kolme
sataa ritaria hänen seurassansa ja niiden lisäksi Tranche-Montagne
hänelle hankkivat loistavan vastaan-oton sekä innokkaita
suosion-osoituksia.

Ja totta se onkin: tähän aikaan kävi innostuksen henki itse ilmassa.
Kaupunki oli kokonaan valaistu. Pöytiä jokaisen talon edustalla,
pöytien päällä kaikenmoisia hedelmiä, olutta ja viiniä. Joka taholla
välkkyi sota-asuja sekä aseita. Joka hetki saapui uusia tulokkaita.
Uri'n, Entlibach'in, Ylä-maiden, Argau'n ja St. Gallen'in miehet.
Beit-Weber ja Freiburgilaiset, kantaen lehmuksen oksia kypäreissänsä ja
hatuissansa; Unterwaldilaiset Herman Nagöli'n, Baden'in miehet
Pierroth'in, Zürichiläiset Waldman'in ja Itävallan ritaristo Oswald
Thierstein'in herran johdolla sekä lopuksi vielä vapaiden voutikuntain
lisäväki ja Argaulaiset, joita Hannu Hallwyl johti.

Ja yhä uutta elämää syntyi pikarien sekä maljain ääressä. Syleiltiin,
lauleltiin, veisattiin. Kaikkien luostarien kellot soivat. Kaikissa
kirkoissa rukoiltiin. Veljellisyys, ystävyys oli yleinen. Ei Bern ollut
milloinkaan nähnyt, eikä milloinkaan ole näkevä semmoista yötä.

Äkkiä mies ilmestyi raatihuoneen parvekkeella.

Kohta oli kaikkien huulilla sana:

-- "Munkki! munkki!"

Sitten seurasi syvä hiljaisuus.

-- "Bubenberg lähettää minun", veli Starck sanoi. "Murten'ia ei enää
voi puolustaa. Nyt on aika!"

Kolme-kymmentä tuhatta ääntä vastasivat:

-- "Eteenpäin! eteenpäin!"

Ja liittolaisten joukko lähti liikkeelle.

Naiset saattoivat armeijaa muureille asti, joiden harjalta he kaikki
yhteen ääneen huusivat isillensä, veljillensä, puolisoillensa ja
sulhasillensa:

-- "Onnea matkalle!"

Sitten he palasivat takaisin kirkkoihin rukoilemaan. Miehet menivät
taisteluun.



XXVI.

Saint-Jacques kostetaan.


Yö peitti maan.

Synkän, sateisen taivaan alla Sveitsiläiset äänettöminä kulkivat.
Silloin tällöin heihin yhtyi vielä muutamia viimeisiä joukkoja. Ne
olivat lähipitäjien asukkaita, jotka marssivat eri parvissa,
enimmältään pappiensa johdon alla. Uskonnon, vapauden henki liikkui
ilmassa ja näytti viittaavan tietä. Se ei enään ollut paljas
sotajoukko, se oli jo kokonainen kansa.

Hannu Hallwyl'in herra johti etujoukkoa, johon kuului vanhan
liittokunnan vuorelaiset, Entlibach'in ja Ylämaiden väki sekä
Freiburg'in nuoret miehet lehväkoristeinensa.

Hän oli uljas, ylevä ritari Argau'n maakunnasta. Bern oli ottanut hänen
porvariensa joukkoon, palkitakseen hänen suuria urostöitänsä Böhmin ja
Unkarin armeijoissa, niinä aikoina jolloin Podjebrad ja suuri Huniadi
sotivat Turkkilaisia vastaan. Paljo hänestä toivottiin. Eikä hän
toiveita pettänytkään.

Sitten tuli sotajoukon keskusta Zürichiläisen Waldman'in ja
Strassburgilaisen Wilhelmi Herter'in johdolla, jota näin tahdottiin
kunnioittaa, koska hän oli noiden hyvien ja uskollisten Elsassilaisten
päämies.

Samassa joukossa kaikki Sveitsin kantonit lippuinensa, pitkien
piikkien, sotakirveiden ja tapparoin turvissa.

Taka-joukkona Lucern'in miehet Kasper Hertensteiniläisen johdolla,
jonka pitkät, valkeat hiukset loistivat yön pimeässä. Toisella siivellä
Oswald'in ratsuväki, toisella Renaton ritarit, joutsinensa, tykkinensä.

Scharnachthal oli täksi päivää kieltäynyt päällikkyydestä; hän kantoi
Bern'in lippua.

Siellä täällä keveitä parvikuntia, jotka liikkuivat lähiseutuja
vakoilemassa. Yhden tämmöisen johtajana oli Kilian von Diesbach.

Sveitsiläiset ottivat haltuunsa koko alan, joka on Laupen'in ja
Gumminen'in vaiheella. Näissä molemmissa kaupungeissa oli kirkkojen
akkunat täynnä valkeita. Pappi seisoi alttarilla. Kuunneltiin
aamusaarnaa. Ja, sitten kun oli otettu pieni ryyppy, lähdettiin taasen
marssimaan. Monta löytyi kuitenkin, jotka eivät tippaakaan maistaneet.
Jumalisuudesta ja uljaasta kärsimättömyydestä he tahtoivat tämän päivän
pyhittää paastoomisella.

Se oli Kesäkuun 22 p. 1476.

Päivän koitossa Villon ja veli Starck kohtasivat toisiansa.

-- "Minä haen Renato herttuaa", edellinen sanoi.

-- "Ja minä Kilian Diesbachilaista", vastasi jälkimäinen.

-- "Kyllä ymmärrän", runoilija lisäsi. "Minulla puolestani ei ole muuta
mielihalua kuin taistella hänen sivullansa, ei muuta kunnianhimoa kuin
kuolla hänen puolestansa. Teillä sitä vastoin on Saint-Jacques ja
isänmaa kostettavana."

-- "Isänmaa ensiksi", munkki päätti, "sitten Kilian, Hedwigin sulhanen.
Minun tulee häntä suojella."

-- "Malttakaapa", kolmas ääni äkkiä tokasi, "te ette olekkaan ainoa.
Minä tahdon sitä myöskin tehdä, olen sen luvannut Magdalenalle."

Se oli Herman Nagöli, joka juuri saapui paikalle.

-- "Tule mukaan vaan!" veli Starck vastasi.

Ja puristettuaan kädestä runoilijaa, joka erkani toisaalle, hän itse
Unterwaldilaisen kanssa kääntyi vastaiseen suuntaan.

Murten'in ja Sarine-virran välillä käy vuoriharjanne, joka tähän aikaan
kasvoi kuusimetsää. Tuo metsä peitti vielä Burgundin väeltä
Sveitsiläisten marsin ja Sveitsin miehiltä Burgundilaisten leirin.

Kuitenkin oli Kaarlo Rohkea saanut tietoa vihollisten lähenemisestä.
Tämä sanoma saattoi hänen kokonaan ilon-huimaukseen. Vihdoinkin! hän
sai siis kostaa!

Jo varahin aamulla hänen mahtava armeijansa asettui tappelu-asemaan.
Hän tarkasti sitä ja nähdessään nuo kauniit Italialaiset
joutsimiehensä, tuon karkean Englantilaisen jalkaväkensä, nuo
ratsumiehensä Alankomailta, tuon hirvittävän tykistönsä, loistavan
ylimyskuntansa ja rautaan puetun ritaristonsa, hänen pöyhkeytensä
paisui tavattomasti.

Mutta aika kului, eikä vihollista vielä näkynytkään.

Sataa vihmasi yhä.

Tällä välin Sveitsiläiset olivat ahdettuina Murten'in metsään.
Harmaapää Hallwyl asetteli tappelu-asemaan väkeänsä. Muutamain nuorten
päällikköin mielestä, joiden maltti jo oli kokonaan loppunut, tämä kävi
kauhean hitaasti. Mutta hän vastasi hyvin tyvenesti:

-- "Sade kastaa heidän ruutinsa ja pehmittää heidän joustensa jänteet.
Antaa sateen vaan tehdä tekosiansa."

Ja voittaakseen aikaa, sekä rauhoittaakseen mieliä, hän keksi
kaikenmoisia keinoja. Paljo väkeä lyötiin ritareiksi; ylimyksiä,
porvareita ja talonpoikia, kaikkia vaan sekaisin.

Muutamat nuoret aatelisjunkkarit ylönkatsoivat tätä kunniaa, kun
näkivät näin runsaasti sitä jaeltavan. Mutta Lothringin herttua tahtoi
tulla siitä osalliseksi. Hänessä ei ollut niin suurta ylpeyttä, hän ei
ollut niin kopea, sanoo vanha kronika.

Hänen vasemmalla puolellaan oli Herman Nagöli, talonpoika, ja oikealla
Pietari Kistler, teurastaja Bern'istä. Hän lankesi polvilleen
Scharnachthal'in eteen, huudahtaen:

-- "Tämä on oleva uusi ystävyyden side minun ja Sveitsiläisten
välillä."

Sitten hän syleili teurastajaa sekä talonpoikaa, noita molempia uusia
aseveljiänsä. Se oli urosten ylevä tasa-arvoisuus ennen kuolemaa!

Sillä välin kun tämä tapahtui, eräs Itävaltalainen kapteeni oli
kysynyt, eikö olisi tarpeellista rakentaa muutamia varustuksia
peräytymisen varalle.

Ylönkatseen nurinaa kuului joka taholta.

Sitten Scharnachthal lausui Kilian Diesbach'ille, joka oli astunut
esiin ja ilmoitti myöskin tytymättömyyttä liikkeillänsä:

-- "Minä luen vastauksen silmissäsi; vastaa sinä meidän kaikkien
puolesta."

Kilian vastasi:

-- "Varustuksien rakentaminen ei ole meidän tehtävämme; me olemme
niinkuin esi-isämme, emme taida muuta kuin astua eteenpäin!"

Hallwyl lisäsi:

-- "Hetki on tullut! Polvillenne, lapseni ... rukoilkaamme."

Jokainen totteli. Tämä liikenne jatkaantui taka-joukkoihin saakka; ja
kolmen-kymmenen tuhannen miehen rukous isänmaansa ja vapautensa
puolesta nousi taivasta kohden.

Samassa taivas selkeni päästäen pari kirkasta valosädettä heijastamaan
vasten suurta miekkaa, jonka Hallwyl veti huotrasta.

-- "Lapseni!" hän huusi oikaisten äkkiä itsensä, "uljaat lapseni,
Jumala lähettää meille päivänsä valon! Pelastakaa isänmaa muukalaisten
vallasta. Muistakaa vaimojanne, siskojanne ja armaitanne!"

Kaikki nousivat seisoalle, kaikki riensivät eteenpäin huutaen yhteen
ääneen tuota nimeä, joka muistutti heidän ensi voittoansa:

-- "Granson! Granson!"

Muutamassa minuutissa oli päästy vuoren harjalle, metsän rinteelle, ja
nyt tuli näkyviin kaupunki, järvi, leiri ja lakeus.

Vaan ei ketään vihollista.

Burgundin armeija oli kadonnut.

Väsyneenä ja uuvuksissa kahden tunnin seisomisesta sateessa ja loassa,
se oli vetäytynyt takaisin varustuksiinsa.

Saman verran, kuin Hallwyl vielä äsken oli vitkastellut, hän nyt piti
kiirettä. Aika oli nyt käyttää hyväkseen sitä asiain kantaa, jonka hän
oli toimeen saanut.

Varsin omituinen, mutta kuitenkin historian mainitsema sivuseikka oli
se, että koirat kummallakin puolen aloittivat tappelun. Niitä pidettiin
siihen aikaan joka armeijassa etenkin sukkeluutensa vuoksi. Niissä
vallitsi aina sama viha kuin niiden isännissäkin.

Herttuan koirat olivat ylpeitä jäniskoiria, ylhäisiä metsäkoiria.
Sveitsiläisien sitä vastaan verikoiria sekä talonkoiria, jotka olivat
tottuneet tappelemaan härkien ja karhujen kanssa. Frey, tuo karkulainen
St. Bernhard tunturilta ja veli Starck'in arvokas seuralainen hyppeli
sekä haukkui niiden etupäässä ja näytti johtavan niitä. Kun ne
karkasivat vihollistensa kimppuun, pakenivat nämä melkein kohta.

Ja Sveitsiläiset nauroivat, sillä heistä oli tämä ensimäinen voitto
ikäänkuin joku onnea tuottama enne.

Burgundilaisten leiriä suojeli syvät haudat, murrokset ja pitkä rivi
paalutuksia, joiden takaa monilukuisien tykkien sekä suurien
heittokoneiden kamalat kidat ammoittivat.

Koko tämä tykistö oli aivan hiljaa siihen asti kun Sveitsiläiset olivat
tulleet tykkien puolikantaman päähän. Sitten satamäärä leimauksia äkkiä
välähti leirin toisesta päästä toiseen ja Sveitsiläisten rivit
hajaantuivat luotien uurtamina, mutta sulkeutuivat jälleen yhteen.

Melkein kohta jälkeen toinen hirvittävä laukaus, joka oli vähällä
kokonaan tuhota heidät.

Waldemann, joka vasemmalla puolen oli tunkeunut vallihaudan partaalle
asti, näki itsensä pakoitetuksi peräytymään. Erään mäen suojassa hän
jälleen järjesti joukkonsa käydäkseen uudestaan vihollisen kimppuun.

Oikealla puolen oli semminkin sotarinnan keskusta Hallwyl'in johdolla
kärsinyt kovia vammoja.

Tuo tuhoava kuula-sade oli kaatanut siitä kauheasti väkeä ja saattanut
sen aivan sekasortoon; se rupesi jo horjumaan.

Renato herttua kiirehti avuksi kolmen sadan ratsumiehensä kanssa.

Vaan samassa toisia ratsumiehiä lähti leiristä, karaten keihäät tanassa
takaapäin näiden päälle.

Heidän edellään kävi oikea kuulatuisku, kaataen maahan ja musertaen
kaikki Lothringin ratsumiehet. Nuoren herttuan hevonen kaatui. Hän itse
joutui alle. Hän oli hukassa.

Villon heittiikse hänen eteensä, peitti häntä ruumiillansa ja puolusti
miekallansa.

Munkki sattui samassa kulkemaan ohitse; munkki oli joka paikassa, missä
vaara uhkasi.

-- "Starck!" Villon huusi hänelle, "tänne, Starck! Auta minua häntä
pelastamaan!"

Veli Starck kääntyi, sivalsi nuijallansa, hajoitti viholliset ja katosi
taasen nopeana kuin salama, huutaen:

-- "Kilian! Kilian!"

Vähän matkaa tuonnempana Hedwigin sulhanen juuri kaatui.

Vaan nuori herttua oli tällä välin jälleen päässyt jaloillensa, ja
nousi nyt hevosen selkään. Hän järjesti joukkonsa hätähätää uudestaan,
karkasi vuorostaan Burgundin ratsuväen päälle ja ajoi sen aivan
säännöttömään pakoon.

Tähän saakka ei Kaarlo Rohkea ollut tiennyt mitään koko tappelusta.
Semmoinen hurjapäisyys oli hänen mielestään niin mahdoton, ett'eivät
nuo ensimäiset tykinlaukauksetkaan häntä hämmästyttäneet; hän luuli
vaan Murten'ia ammuttavan.

Toison-d'or, herttuan sota-airut, tuli juosten hänen telttaansa; hän
tapasi herttuan puoli-asussa, ilman miekatta, pää ja kädet paljaina.

-- "Sveitsiläiset! Teidän ylhäisyytenne", hän huudahti, "... ne ovat
Sveitsiläiset!"

Herttua ei tahtonut sitä ollenkaan uskoa, hän vaan pudisti päätänsä ja
nauroi.

Glorieux astui vuorostaan esiin.

-- "Tuossa jo ovat, isäntä! tuossa jo ovat!" hän sanoi; "rientäkää,
muutoin tässä käy kuin Granson'in luona!"

Vaan nytpä herttua antoi hänelle nyrkillään semmoisen sivalluksen, että
narri parka lensi teltan toiseen päähän asti.

Juuri samassa Ramswag astui sisään, aseet vallan veressä ja otsa
haavoitettuna.

Herttuan viha katosi kohta ja antoi sijaa ilolle.

Vihdoinkin siis koitti kostonpäivä, jota hän oli varronnut! hänen
kunniansa puhdistushetki! tappelu!

Kiljuen niinkuin jalopeura, hän puki hätää yllensä kintaat ja kypärin,
hyppäsi hevosen selkään ja oli jo valmis karahuttamaan eteenpäin, kun
narri ojensi hänelle miekan, sanoen:

-- "Isäntä, unohdattehan..."

-- "En!" herttua keskeytti, heiluttaen raskasta rautanuijaansa, jonka
sitten sitoi satulan kaareen, "en, se on tämä ase, jolla tulee tappaa
tuommoisia härkiä!"

Sitten hän ajoi täyttä karkua leirin korkeimmalle paikalle, seisahtui
sinne ja nousi jalustimilleen seisomaan, nähdäkseen yhdellä
silmäyksellä koko laajan tappelukentän.

Hänen takanaan liehui hänen suuri, herttuallinen lippunsa.

Tämän nähdessään, Suur-Bâtardi, Romont'in kreivi sekä Sommerset'in ja
Cleve'n herttuat kiirehtivät hänen luoksensa ja kysyivät, mitä heidän
nyt tulisi tehdä.

-- "Samaa kuin näette minun tekevän", hän vastasi, kannustaen hevostaan
sitä paikkaa kohden, jota ankarimmin ahdistettiin.

Se oli Waldemann, joka, vaikka useampia kertoja oli syösty takaisin,
kuitenkin näytti vihdoin voitolle pääsevän.

Kaarlo Rohkea iski kuin salama tuon sekasorron keskelle.

Nuo neljä kostonhuutoa: Gent! Nesle! Dinant! Lüttich! kaikuivat
alinomaa hänen korvissansa. Mutta kaikesta huolimatta hänen kuitenkin
onnistui, tahtonsa lujuuden ja urheutensa kautta uudistaa tappelu.

Vaan äkkiä kuului toisaalta melua sekä hirvittäviä huutoja, ja kaiken
tämän yli saattoi selvään eroittaa nuo suuret alppi-torvet, Uri'n härän
ja Unterwaldin lehmän, jotka raikuivat ja mylvähtelivät niin mahtavasti
ja niin kovaa, että se tykkienkin jyskeen voitti.

Burgundin herttua tunsi ne oitis.

-- "Juuri kuin Granson'in luona! juuri kuin Granson'in luona!" hän
mörähti, syösten sinne päin ylevän-näköisenä raivossaan.

Siellä oli Hallwyl ja hänen etujoukkonsa.

Tämä ei ollut ainoastaan tunkeunut vallihaudan ja varustusten yli, vaan
vieläpä oli valloittanut tykkejäkin.

Näitä kääntämässä käsillään oli par'aikaa veli Starck. Nagöli häntä
auttoi.

-- "Malttakaahan toki! älkää itse kaikkia tehkö. Onhan minullakin nyt
taasen kaksi kättä ja kaksi olkapäätä!"

-- "No, tule sitten kanssani", munkki vastasi.

Ja nyt riensi hän, roteva Herman seurassaan, takaisin vallihaudan yli,
tarttui erääsen Sveitsiläiseen tykkiin ja nosti sen Nagöli'n
olkapäälle.

Sen jälkeen, asettaen omalle olalleen suuren heittokoneen, hän kiirehti
Hallwyl'in luo.

Ja näin teki hän useampia kertoja.

Koko tämä tykistö, puolittain Sveitsiläinen, puolittain Burgundilainen
alkoi nyt aivan läheltä levittää turmiota Burgundilaisten sekaan ja
kaatoi näiltä kerrallaan kokonaisia rivejä.

Olipa jo hyvinkin tarpeellista, että Kaarlo Rohkea saapui paikalle.

Ei milloinkaan ollut kukaan Kaarlo Suuren uroista johtanut tämmöistä
rynnäkköä. Hetken aikaa sai Kaarlo Rohkea olla samalla kertaa Kaarlo
Martell, Kaarlo Suuri ja Filippo Augusto; hetken aikaa hän vielä toivoi
voittavansa.

Mutta Hertenstein ja hänen takajoukkonsa tunkivat toiselta puolen
varustuksien yli. Ja samassa Adrian von Bubenberg ja Murten'in
varustusväki tekivät hyökkäyksen linnasta ja ryntäsivät hekin taholtaan
leiriä vastaan. Burgundilaisia ahdistettiin joka taholta, paitsi järven
puolelta.

Herttua huomasi vaaran. Neron leimaus välähti hänen silmistään.

Englantilaisia ei vielä ollut ollenkaan tappeluun viety. Niitä oli
kuusi tuhatta ta'attua soturia, joiden kiilanmuotoinen sotarinta
kokonaan peittyi heidän hirvittäväin, kahden-kymmenen jalan pituisten
piikkiensä ta'a. Sommerset antoi merkin niille, ja nyt ne kaikki
yht'aikaa, muodostettuaan kolmikertaisen linjan tuon kiila-aseman
sijaan, syöksivät yht'aikaa vihollisen päälle.

Sveitsiläisten ei enään auttanut mitään, he kun olivat aivan hajalla,
ilman järjestystä ja ikäänkuin jo varmoina voitostansa.

Kolme kertaa Hallwyl'in väki uudisti rynnäkköänsä, kolme kertaa sen
täytyi peräytyä.

Mahdotonta oli tunkea tämän rautamuurin, tämän keihäsmetsän läpi.

-- "Pois tieltä!" munkin ääni äkkiä huusi, "antakaa sijaa minulle ...
ja sinä, Arnold von Winckelried, minun esi-isäni, innosta minua
alttiiksi-antamuksellasi! ... katsele!"

Samoin kuin Sempach'in uros hän nyt paljasti rintansa noille pitkille
piikeille, otti niitä syliinsä niin paljo kuin sai mahtumaan ja kaatui,
tempaisten ne mukaansa.

Aukko oli aukaistu. Kilian siihen syöksi. Hänen jäljissään Villon,
Nagöli, Beit-Weber sekä Hallwyl ja kaikki ne hänen väestään, jotka
jalkaisin taistelivat. Sitten Renato herttua jälillä-olevan
ratsuväkensä kanssa.

Siinä ei enään ollut tavallinen taistelu, vaan mitä hirvein sekasorto,
oikea pyörre, hevosia ja ihmisiä, jotka huutaen, kiljuen, melskaten
ryntäsivät vastakkain ja raatelivat toisiansa, niin että miekat ja
sota-aseet vaan välähtelivät ja iskivät tulta.

Keskellä tätä myrskyä, näitä ihmis-aaltoja horjui Burgundin suuri
lippu.

Renato herttua tahtoi sen anastaa. Useampia kertoja oli hän päässyt jo
aivan likelle ja aikoi juuri tarttua siihen... Mutta aina ilmestyi
hänen ja sen väliin joku uusi ritari, joku viimeinen puolustaja, joka
ensin oli kaadettava. Vihdoinkin hän saavutti Jaakko de Maes'in, joka
sitä kantoi, tappoi häneltä hevosen, kaatoi miehen maahan, tempasi
lipun käteensä, jota hänen vastustajansa vielä painoi rintaansa vasten,
ja heilutti sitä ilmassa päästäen voittohuudon.

Mutta voitettu nousi jälleen ylös. Voittaja näytti olevan perikadon
oma.

Villon ilmestyi heidän väliinsä. Hän nosti maasta suuren kahden käden
käytettävän miekan, sivalsi uudestaan Jaakko de Maes'ia ja naulasi
hänen maahan, huudahtaen:

-- "Anjou'n Jolanda, minä olen täyttänyt valani! ... olinko sinulle
arvoton!..."

Näitä sanoja ei kukaan kuullut, ei Renato herttuakaan, joka tulisen
rohkeutensa innossa jo taasen oli syösnyt ankarimpaan melskeesen,
heiluttaen toisella kädellä voittomerkkiänsä, toisella iskien yhä
lakkaamatta.

Vähän kauempana Kilian samaten ajoi takaa erästä lippua, Suur-Bâtardin
lippua.

Sitä kantoi Ramswag, joka pienen Italialaisen ratsuparven kanssa koetti
paeta järven poikki.

Diesbach'in poika syöksi hänen jälkeensä ja oli hänet juuri
saavuttamaisillaan kun hänen hevosensa äkkiä karkasi pystyyn, kaatui ja
vajosi liejuun.

Hän kiipesi satulan päälle, hyppäsi Ramswag'in ratsun lautasille ja
tarttui lippuun ... mutta samassa häntä kohtasi takaapäin aika
nuijanisku, niin että hän, päästämättä kuitenkaan lippua kädestänsä,
horjahti, kaatui, ja katosi verestä punertaviin aaltoihin.

Eräs mies sattui samassa tulemaan rannalle. Se oli Herman Nagöli.

-- "Voi kuitenkin! mutta minäpä hänen pelastan", hän huudahti, "niin
Magdalena on oleva tytyväinen!"

Ja nyt hänkin vuorostaan syöksi veteen.

Samaan aikaan Kaarlo Rohkea taisteli toisaalla niinkuin metsäkarju,
jota metsästäjät ahdistavat ja koirat repivät. Hänen ympärillään noiden
neljän kostajan äänet, alppitorvien raikuna, miekkain kalske, tykkien
jyske sekä tuhansien voiton- ja kuoleman-huudot ikäänkuin julistivat
hänen tappiotansa.

Viimeinen mahdollisuus oli hänellä enää jäljellä: paon mahdollisuus.

Eikö sekin jo mahtanut olla myöhäistä?

Kuusi-toista ritaria oli hänen ympärillänsä, ja nämä nyt, keihäät
tanassa, raivasivat itselleen tien vihollisten läpi.

Neljä niistä kaatui.

Illalla Burgundin herttua, ajettuansa kuin hullu, vihdoin saapui
Geneve-järven rannalle noiden kahden-toista henkiin-jääneen
seuralaisensa kanssa. Siinä oli kaikki, mitä hänellä enään oli jälillä
koko suuresta armeijastansa.

Tällä kertaa taasen koko leiri jäi voittajien saaliiksi. Nyt ei
kuitenkaan pako ollut niin pikainen kuin Granson'in luona, vaan
taistelua kesti kauan ja verta vuoti hirveästi. Sittenkin vielä, kun
herttua jo oli paennut, tehtiin ankaraa, hirveätä vastarintaa. Kaarti
kaatui viimeiseen mieheen asti, Flamandilaiset samaten. Englantilaiset
myöskin. Italialaiset ja koko muu armeija pakenivat hujan hajan,
voimainsa takaa järveä kohden. Mutta ritarit nieli rantaliete, ja
jalkamiehiä, jotka heittäytyivät uimaan, saavuttivat Sveitsiläisten
nuolet. Ei leirissä eikä rannalla säästetty ketään. Niin oli päätetty.
Lähes kymmenen tuhatta miestä hukkui tässä kauheassa teurastuksessa.
Armoa suotiin vaan naisille. Sitä saavuttaakseen tuli heidän langeta
polvilleen ja paljastaa rintansa.

Tällä välin seisoivat Courgevaux'in kukkulalla Hallwyl, Waldemann,
Scharnachthal, Bubenberg ja muut päälliköt piirissä munkin ympärillä,
joka oli kuolemaisillaan ja nojautui Fridolin'ia sekä Villon'ia vasten;
jälkimäinen oli itsekin haavoitettu.

Tämän ryhmän sivulla Frey, joka tuon tuostakin ulvahti.

-- "Ystävät", Scharnachthal sanoi, "kauan aikaa on veli Starck'in
salaisuus jo minulle ollut tuttu. Hän on viimeinen Winckelried! ... hän
se oli Saint-Jacques'in pakolainen!"

Tämän nimen kuullessaan veli Starck avasi silmänsä, kohotti päätänsä ja
kysyi:

-- "Voitteko minua jälleen kunnioittaa?"

-- "Voimme ja koko Sveitsi myöskin", Bubenberg vastasi. "Sinua tulee
meidän kiittää isänmaan pelastuksesta ja me käymme sitä julistamaan
korkealla äänellä, että elämäsi viimeiset hetket olisivat sinulle
sankarin hetkiä."

-- "Sen vuoksi en ole taistellut", Starck vastasi, "sitä en ollenkaan
tahdo."

-- "Mitä sitten?"

-- "Teidän kätenne, veli ... ja että mentäisiin noutamaan tytärtäni!"

-- "Mutta, hän on Freiburg'issa asti."

-- "Jumala ... hyvä Jumala on antava minun elää siksi kun saan nähdä
hänet... Rientäkää! ... en tahdo kuolla, ennenkun hän tietää, että
minä olen hänen isänsä ... ennenkun olen häntä syleillyt... Kilian
menköön ... missä hän on?"

Katseltiin, huudeltiin.

Kiliania ei näkynyt, ei kuulunut.

Mutta runoilija Beit-Weber astui esiin ja sanoi:

-- "Kyllä minä menen! Minä olen Freiburg'ista ja tunnen hänet. Tuokaa
minulle hevonen!"

Vitkailematta hän lähestyi isä parkaa, saadakseen tältä vielä muutamia
ohjeita matkalle.

Jonkun sekunnin aian tuo kuolemaisillaan oleva uros puhutteli häntä
matalalla äänellä.

Sitten hän äkkiä huudahti:

-- "Mutta vuotaahan sinusta verta, ystäväni! Sinä olet haavoitettu!"

-- "Taikka mar! vähät siitä!" runoilija huudahti, "minäkään en tahdo
kuolla ennenkuin olen nähnyt hänet."

Ja hypäten satulaan, hän lähti ajamaan täyttä karkua, samalla kun
Scharnachthal, kääntyen kumppaniensa puoleen ja pitäen veli Starck'in
kättä yhä vielä omassaan, lausui:

-- "Veljet, meidän tulee osoittaa kiitollisuuttamme hänelle."



XXVII.

Kaksi kuollutta urosta.


Seuratkaamme ensin Beit-Weber'iä. Hän ei ollut ainoastaan uudestaan
haavoitettu, hänen entinenkin haavansa oli jälleen auennut.

Tuo hyvä Celestinolais-luostarin abbatissa oli sen jo sanonut: pieni
mielenliikutus, vähäinen voimain ponnistus voisi hänet tappaa.

Hän oli taistellut, verta vuoti hänen rinnastansa; ja nyt saadakseen
vielä viimeisen kerran nähdä Hedwigiä, hän ajoi täyttä karkua, ja sydän
sykki levottomuudesta ja sumeasta ilosta.

Murten'in ja Freiburg'in väliä on lähemmäs puoli toista penikulmaa.

Kun hän oli ehtinyt siitä noin kaksi kolmannesta, hänen hevosensa
kompastui ja kaatui.

Se juoksi jo kaukana kedon toisessa päässä, kun runoilija, maattuansa
pari minuuttia tainnoksissa, jälleen tointui.

Hän kavahti seisoalle ja, peläten jo liian paljon aikaa menettäneensä,
hän jatkoi matkaansa jalkaisin, hän juoksi.

Hänen voimansa heikkonivat yhä, elämä läheni loppuansa, kummallisia
näkyjä kulki hänen silmäinsä editse ja pyöri hänen ympärillänsä ...
vähät niistä! ... hän juoksi yhä, yhä vaan.

Hän oli tuon nuoren Kreikkalaisen kaltainen, joka Marathonin tappelun
jälkeen juoksi Athenaan. Hänkin saapui vihdoin Freiburg'iin ja kiirehti
kaupungin torille heiluttaen lehmuksen lehvää ikäänkuin voitonmerkkinä.

Kaupungissa ei nyt ollut muita jäljellä kuin vaimoja, lapsia sekä
vanhuksia. Kaikki riensivät hänen ympärillensä.

Celestinolais-luostari oli torin varrella; sen kirkon ovet
selki-selällänsä.

Abbatissa astui juuri siitä ulos ja hänen seurassaan kaikki hänen
neitosensa.

Ensi rivissä Hedwig ja Magdalena.

Runoilija oli juuri julistanut tuon ilahuttavan uutisen. Hän horjui,
kaatui, mutta huusi vielä kerran: "voitto!"

Sitten, huomatessaan Hedwigin ja ikäänkuin tämän näön elähyttämänä, hän
jatkoi läähättävällä, kiihkeällä äänellä:

-- "Hedwig! ... Hedwig! ... se on teitä varten ... kuulkaa minua ...
tulkaa!"

Hedwig tuli ja kumartui hänen puoleensa.

Ihastunein silmin, kirkastunein kasvoin, mutta rauenneella äänellä sai
runoilija kuiskuttaneeksi ainoastaan nämä muutamat sanat:

-- "Veli Starck ... Winckelried ... isänne, hän kuolee niinkuin
minäkin!... Lipas ... avatkaa tuo lipas ... rientäkää Murten'iin!"

Hän oli ollut polvillaan; hän kaatui nyt taaksepäin Magdalenan syliin,
kiinnittäen viimeisen silmäyksensä Hedwigiin.

Sitten äkkiä, kun tuskanväristys, joka runteli koko hänen ruumiinsa,
oli mennyt ohitse, hän huudahti:

-- "Voi! kuinka teitä rakastin! kuinka teitä vieläkin rakastan!"

Ja runoilija heitti henkensä, autuaallinen hymy huulilla.

Tähän samaan paikkaan, jossa Beit-Weber kuoli, maahan, jota hänen
verensä oli kastanut, nuo hyvät Freiburg'in porvarit istuttivat oitis
tuon pienen lehmuksen lehvän.

Nykyään se on suuri puu; se on nyt jo neljän sadan vuotinen. Sitä
pidetään, sitä kunnioitetaan pyhänä muistomerkkinä. Vanhukset
istuessaan sen varjossa kertovat lapsilleen Murten'in tappelusta ja
Beit-Weber'in kuolemasta; ja iltasilla Freiburg'in nuoret neitoset
kuunnellessaan sen lehtien suhinaa, luulevat runoilijan lempeän hengen
heille vielä kuiskuttavan rakkauttansa.

Hedwig oli huudahtanut, kuullessaan runoilijan ilmoituksen.

Sitten hän väristen levottomuudesta veti Magdalenan mukaansa
luostariin, sai lippaan häneltä, aukaisi sen ja silmäili hätäisesti
muutamia papereita.

-- "Hän on puhunut totta! minun isäni! hän oli minun isäni. Enkä minä
raukka sitä voinut arvata! ... hän on kuolemaisillaan! hän vartoo
minua! hän kutsuu minua! Voi! lähtekäämme, rientäkäämme!"

Useampia vankkureita seisoi jo valmiiksi valjastettuina luostarin
edustalla. Arvoisa abbatissa ja hänen kaksi-kymmentä hurskasta
seuralaistansa nousivat niihin.

-- "Rientäkäämme!" hän heille huusi, "pian nyt vaan, tyttäreni! siellä
alhaalla on sekä haavoitettuja että kuoleman kanssa taistelevia; siellä
on meidän paikkamme!"

Esimmäiseen vankkuriin nousivat Hedwig ja Magdalena; jälkimäinen
joudutti lakkaamatta hevosta, edellinen kertoi tuon tuostakin:

-- "Isä parkani! hän oli minun isäni! Voi! jos tulemme liian myöhään,
en voi sitä koskaan antaa itselleni anteeksi!"

Oli jo ilta. Hämärässä, pitkin tietä kaikenmoisia partiokuntia sekä
muita joukkoja palasi tappelusta, toiset ylpeinä kantaen saalistansa,
toiset kulkien käsitysten, innostuneina ja laulaen sydämmen pohjasta
voittolauluja.

Hedwig ei puhunut enään. Kalpeana, tuijoittavin silmin, raskaalla
sydämmellä sekä väristen kärsimättömyydestä hän istui vankkureissa ja
koko hänen ruumiinsa ikäänkuin pyrki sitä päämäärää kohden, jonne hänen
sielunsa jo edeltäpäin oli rientänyt.

Magdalena oli tarttunut ohjaksiin.

-- "Juoskaa! juoskaa!" hän syvään huoaten huusi hevosille, samalla kun
kiihoitti niitä käsillänsä, "juoskaa vieläkin paremmin!"

Vähän aian kuluttua alkoi kuulua kaukaa kumeata kohinaa, niinkuin
valtameren lähisyydessä: se oli sotakentän mahtavaa melua.

Jo toista tuntia sitten oli ryöstämisen ja tappamisen kiihko aivan
tyyntynyt, ja päälliköt olivat hajautuneet sinne tänne kertomaan sekä
ylistämään viimeisen Winckelried'in urhoollista sovitus-kuolemaa.

Kun tätä suurta nimeä mainittiin, ja huuto kuului: "munkki kuolee!"
melu joka taholta oitis taukosi. Koko armeija vaikeni ja kokoontui
Courgevaux'in ympärille niinkuin nousuvesi.

Mäen kukkulalla makasi kuoleva uros.

Hänen vieressään yhä Villon, joka häntä kannatti, Fridolin, joka pyhki
jääkylmää hikeä hänen otsaltansa, ja Frey, joka nuoli hänen veristä
kättänsä.

Itse hän tuon tuostakin huudahti:

-- "Hedwig! ... lapseni ... tyttäreni ... mutta voi! kun ei häntä jo
kuulukkaan!..."

Sitten hän meni tainnoksiin, ja vähän aian päästä jälleen toinnuttuansa
hän sanoi:

-- "Hänkö se on?... Ei ... ei vielä!... Oi! minä tunnen sydämmeni
viimeisistä lyönneistä, että hän pian tulee... Hän lähestyy ... vielä
hetkinen, Jumalani!... Minä en tahdo ... en ... minä en tahdo kuolla!"

Ja taistellen arvaamattomalla innolla kuolemaa vastaan, hän näytti
ikäänkuin pidättävän rinnassaan tuon elämän, tuon sielun, joka sieltä
jo teki lähtöä.

Vähän matkaa tuonnempana valmistivat tämän iki-muistettavan päivän
kuuluisat päälliköt jonkunmoisia paaria, ja koristivat niiden reunoja
kuusen oksilla. Sitten sotamiehet kunnioituksesta kuolevaa sankaria
kohtaan levittivät niiden yli nuo suuret liput, joita olivat tappelussa
voittaneet.

Scharnachthal ja Bubenberg tarttuivat nyt veli Starck'iin, nostivat
hänen maasta rotevilla käsillänsä ja kantoivat tuolle kunnia-sijalle.

Yö oli tullut, tyven, tähtikirkas yö.

Tulisoihtuja sytytettiin valaisemaan tätä voittojuhlaa.

Ainoa ihminen, joka pysyi kylmäkiskoisena kaikelle tälle, oli sankari
itse. Hänen silmänsä yhä vaan tuijottivat Freiburg'iin vievää tietä
kohden, hän antoi vaan kuulua tämän ainoan huudon:

-- "Voi lapseni! tyttäreni!"

Äkkiä väkijoukko erkaantui, päästääkseen välitsensä erästä valkeata
haamua.

Se oli vihdoinkin hän, se oli Hedwig!

Hän syöksi munkin syliin. Tämä painoi häntä rintaansa vasten, päästi
pitkän ilohuudon ja pyörtyi.

Parin minuutin kuluessa tuon syvän hiljaisuuden keskeltä, joka vallitsi
ympärillä, ei kuulunut muuta kuin kuolevan miehen korinaa ja hänen
tyttärensä nyhkytyksiä.

Erään lääkkeen avulla, jonka abbatissa oli antanut, onnistui Magdalenan
saada pyörtynyt jälleen virkoomaan.

-- "Oi!" tämä nyt sanoi äänellä, joka ei enää ollut tämän mailmaan,
"oi! Hedwigini! minä näen sinut taasen! ... minä syleilen sinua
vihdoinkin!... Siitä on nyt viisi-toista vuotta ... niin, viisi-toista
vuotta olen vartonut tätä hetkeä ... tätä palkintoa... Jumala on
hyvä ... hän suo sen minulle vihdoinkin! ... olkoon hänen nimensä
ylistetty! Ja tekin, toverini, kiitos teillekin ... samaten Ranskan
kuninkaalle... Villon, kiitä sinä häntä minun puolestani ... minä
tahdon, että hänen sormuksensa minua seuraa hautaan... Mutta voi sitä
iloa, kun saan sinua taasen syleillä, tyttäreni, oma tyttäreni!"

Ja kaikki vuosien kuluessa hänen sydämmeensä kokoontuneet kyyneleet
vuotivat nyt yht'aikaa hänen kasvoillensa, joista loisti taivaallinen
ilo.

Mutta äkkiä hän jatkoi:

-- "Puhukaamme sinun tulevaisuudestasi ... en tahdo jättää sinua yksin
mailmaan... Missähän lienee suojelijasi, sulhasesi?... Kilian ...
Kilian?"

Tätä korkeaa kutsumusta sadat äänet kertoivat.

Vaan turhaan.

Seurasi hirvittävä äänettömyyden ja tuskan hetki.

Sitten kuului äkkiä melua, josta saattoi eroittaa tämän huudon:

-- "Täällä ollaan! täällä ollaan!"

Se oli Herman Nagöli ... ja hänen edellänsä astui Diesbach'in poika
sekä Renato herttua.

Jälkimäinen kantoi Burgundin herttuan suurta lippua; edellinen
Suur-Bâtard'in lippua.

He laskivat nyt nämäkin samaan paikkaan, jossa muut liput jo olivat.

Kilian lankesi polvilleen Hedwigin isän viereen; hänkin nyt kutsui tätä
isäksensä.

Winckelried yhdisti heidät samaan, pitkälliseen syleilykseen.

Renato herttua puolestaan teki tämän lyhyen selityksen:

-- "Urheutensa innossa Diesbach oli seurannut vihollista järveen
saakka. Hän kaatui veteen ja oli hukkumaisillaan!"

-- "Vai niin!" Villon huudahti, "se on siis Teidän Ylhäisyytenne, joka
hänet on pelastanut?"

-- "Ei", nuori herttua vastasi viitaten Unterwaldilaiseen, "hän sen on
tehnyt."

Herman katsahti Magdalenaan.

Magdalena ojensi hänelle kätensä.

Samalla aikaa Winckelried yhdisti Hedwigin ja Kilianin kädet.

-- "Ei mitään surua!" hän sanoi heille, "älkää minua itkekö ... minä
olen onnellinen! ... näin kuolla on ollut minun toivoni... Saattakaa
ruumiini Stans'in kirkkotarhaan. Siellä vartoo minua se, joka oli sinun
äitisi, Hedwig ... ja samana iltana, jolloin yksi noista kivistä,
joilla Saint-Jacques'in pakolaista heitettiin, tuon vaimo paran tappoi,
tulee teidän viettää häänne Stans'in kirkossa ... minä tahdon sen ...
minä siunaan teitä ... hyvästi!..."

Tämä oli hänen viimeinen sanansa.

Hänen silmänsä, hänen hymynsä kertoivat sen vielä; sitten hän heitti
henkensä.

Sydäntä särkevällä huudolla Hedwig hypähti pystyyn. Kilian sulki hänen
syliinsä, ikäänkuin pidättääkseen häntä maan päällä.

Scharnachthal lähestyi samassa, laskeakseen kuolleen otsalle seppeleen
tammen ja laakerin lehdistä.

Sitten hän sanoi äänellä, jonka kaikki kuulivat:

-- "Kunnia! kunnia hänelle, jolla oli vaan yksi ainoa heikkouden hetki,
mutta, joka siitä kohosi näin ylevään elämään, näin kauniisen
kuolemaan! Kunnia Arnold von Winckelried'in suurelle pojalle, kunnia
Granson'in ja Murten'in uroolle!"

Bubenberg, Hallwyl, François Villon ja Renato herttua tarttuivat nyt
paarihin, nostivat ne väkijoukon yli ja kantoivat ympäri
taistelukenttää, samalla kun joka taholla näkyi voiton-merkkejä,
tulisoihtuja sekä miekkojen välkettä.

Veli Starck oli kärsinyt, oli taistellut, oli pannut koko elämänsä
alttiiksi, toivoen vaan sitä hetkeä, jolloin voisi kunniansa takaisin
voittaa. Hänen toiveensa oli toteentunut.



XXVIII.

Päätös.


Hedwig ja Kilian von Diesbach solmisivat avioliittoa keskenänsä ja
samaten Magdalena ja Herman Nagöli.

Toimitus suoritettiin Stans'in kirkossa.

Scharnachthal, Bubenberg, Renato herttua ja Hallwyl olivat siinä
saapuvilla.

Vähän matkaa sieltä, järven rannalla, Waldstättien liittokunta oli
ko'ossa. Riideltiin, meluttiin, raivottiin.

Eräs mies ilmestyi, erakko, pyhimys, Nikolaus von der Flüe, sama, jonka
muistoa Sveitsi vielä nytkin pitää kunniassa.

Hän saarnasi sovintoa, yksimielisyyttä, ja hänen kansalaisensa saivat
sinä päivänä ihanimman voittonsa, voiton omista himoistansa.

Sitten erakko kääntyi niiden puoleen, jotka tulivat ulos kirkosta, ja
sanoi heille ennustaen:

-- "Ottakaa vaari! minä tiedän, että useat meistä aikovat mennä Ranskan
kuninkaan luo, joka tahtoo meitä palkkoihinsa; minä tiedän myös, että
löytyy toisia, jotka menevät Lothringin herttuan palvelukseen. Hänen
asiansa on oikea; kuningas Ludovik on suuri kuningas, mutta ottakaa
vaari, veljeni ... niinkauan kuin vielä taistelitte kotomaan kamaralla
itsenäisyytenne puolesta, Jumala antoi teille voitollisia sekä jaloja
päiviä, yhtäläisiä kuin tämäkin päivä. Toisin on käyvä, jos luovutte
isienne karkeasta yksinkertaisuudesta, jos muututte kunnianhimoisiksi
miehiksi, palkkasotureiksi. Ottakaa aioissa vaari!"

Ja siunattuaan kaikkia pyhä erakko palasi vuorille takaisin.

Historiasta tiedetään, kuinka tämä ennustus toteentui.

       *       *       *       *       *

Tällä välin oli Kilian kirkon portailla sulkenut Hedwigin syliinsä ja
painanut hänen otsalleen jäähyväis-suudelman.

Hän lähti Ranskaan muiden päällikköjen kanssa; Herman Nagöli häntä
seurasi.

Se, mikä äsken oli tapahtunut, oli ainoastaan kihlajaiset.

Nuo molemmat nuoret miehet olivat jo katoomaisillaan erään niemen ta'a.
Vielä kerran he katsahtivat taakseen rannalle, jossa nuo nuoret naiset
seisoivat, ja vaihettivat näiden kanssa viimeisen silmäyksen, viimeisen
merkin, jolla tahtoivat sanoa: Jumalan haltuun.

Samassa vene lähti rannasta.

Veneessä Villon ja Renato herttua.

-- "Voi!" Renato herttua huokasi "en koskaan voi unohtaa rakkauttani,
mutta voin sen voittaa. Sinä et saata ymmärtää, Villon, kuinka minä
olen kärsinyt ja kuinka vieläkin saan kärsiä. Se on tuommoinen muisto,
jota ei koskaan saa sydämmestä poistetuksi vaan se kestää kuolemaan
asti."

Runoilija ei vastannut; hän kohotti vaan silmänsä taivasta kohti.

Ei pilvenhattaraakaan missään; taivas siintävä, siintävä järvenpinta.
Aurinko levitti kirkkaita säteitään tuntureille, jotka olivat
juuriltaan vaskenkarvaisia, rinteiltään vihannoita ja kukoistavia sekä
huipuiltaan hohtavan valkoisia.

Ilma oli mieto ja tuoksuja täynnä, ikäänkuin taivaallinen sopusointu
olisi vallinnut siinä.

Kauan aikaa vielä nuoren herttuan silmät tarkastivat sitä paikkaa
rannalla, johon kenties ikipäiviksi Hedwig oli kadonnut hänen
silmistänsä.

       *       *       *       *       *

Kuukautta myöhemmin Renato Lothringilainen palasi herttuakuntaansa.

Koko väestö riensi häntä vastaan ja tervehti häntä pelastajanansa.

Ainoastaan muutamat kaupungit vielä pitivät Burgundin herttuan puolta.
Hän valloitti ne väkirynnäköllä. Sitten alkoi hän piirittää Nancy'ä,
joka hänelle hyvinkin pian aukaisi porttinsa.

Jolanda herttuatar sekä Johanna d'Harcourt saapuivat sinne pari päivää
jälkeenpäin.

-- "Serkkuni", Renato sanoi, "sydämmeni salaisen haavan tunnette; mutta
minä tahdon sen parantaa nyt. Auttakaa minua... Se on puolison käsi,
jonka teille tarjoon."

Kokonaan hämmästyksen ja mielenliikutuksen vallassa, Johanna juoksi
kätkemään punastuvat kasvonsa herttuattaren helmaan.

-- "Jumalan tähden", nuori herttua huudahti, "äitini, kuinka olette
vaalea!"

-- "Ei se mitään ole", tämä sanoi, "ilo ... minun sydämmeni ei
siihen ole enää tottunut. Jonkun aikaa on minulla ollut tuommoisia
hermo-väristyksiä, joiden sanotaan olevan kuolemaksi... No, vaan ei ...
älä ole mureissasi; minä elän nähdäkseni sinut onnellisena... Minäkin
olen onnellinen!"

Hän koitti hymyillä.

François Villon oli ainoa, joka ei antanut pettää itseänsä. Hän mietti
mielessään:

-- "Herttuattarella on kuolema sydämmessään."

       *       *       *       *       *

Jonkun aikaa jälkeenpäin runoilija saapui Plessy-les-Tours'in linnaan.

-- "Totta Jumaliste! toverini, enpä luullut sinua enää olevan koko
mailmassa. Miksi, hiisi vieköön, sinut juuri nyt saan nähdä?"

-- "Sire, minä tulen pyytämään apua Teidän Majesteetiltanne."

-- "Itsellesi?"

-- "Lothringin herttualle."

-- "Ahaa! vai niin, kyllä ymmärrän. Burgundin leijona on lähtenyt
luolastaan ja näyttää vielä kerran hampaitansa. Koko maailma toivoo
rauhaa, hän yksinään sotaa ... ja se on oleva hänen turmionsa. Hänen
omat alamaisensakin tarvitsevat lepoa; Kaarlo Rohkean on aika jo
kadota... Ja hänen täytyy kadota ... minä en sitä enää vastusta... Sinä
saat sen sanoa noille neljälle toverille, joiden kättä jo liian kauan
olen pidättänyt... Minä sanoin sen itse aivan äskettäin
Campobasso'lle."

Runoilija kumarsi sanaakaan vastaamatta.

-- "Mutta mikä sinua oikeastaan vaivaa?" kuningas kysyi, "olethan kovin
surkea näöltäsi."

-- "Sire, se tulee siitä, kun muistan Renato herttuaa. Hänen on
täytynyt lähteä Nancy'stä, jätettyänsä kaiken sotaväen, mitä hänellä
oli, hyvien Lothringilaistensa puolustukseksi, luvattuansa hankkia
heille apua kahden kuukauden kuluessa ja velvoitettuansa heitä
puolustamaan kaupunkia siihen saakka. Sitten hän meni pyytämään apua
Sveitsiläisiltä."

-- "Sveitsiläisiltä", Ludovik XI huudahti, "haa, enpä olekkaan
erehtynyt, ne ovat uljasta väkeä. Heidän päällikkönsä ovat olleet
minua tervehtimässä... Bubenberg, Scharnachthal, Hallwyl ja
Kilian von Diesbach. Minä annoin heidän kertoa kokonaisuudessaan nuo
molemmat kuuluisat tappelut... Heidän suoruutensa minua suuresti
miellytti ... me tuhlasimme heille runsain määrin sekä rahoja että
kohteliaisuuden-osoituksia. Jokainen päällikkö, jokainen maakunta,
jokainen kaupunki sai melkoisen summan. He rakastavat rahaa, ja pitääpä
heidän sitä saaman, totta Jumaliste! kun vaan auttavat minun hyvää
serkkuani... Siinä on kaikki, mitä voin tehdä hänen hyväksensä. Mutta
sinä itse, Villon, etkö sinä mitään pyydä?"

-- "En, sire", runoilija vastasi, "minun tehtäväni on päättynyt."

-- "Minun alkaa'" sanoi kuningas.

Ja kun hän sitten kätensä käyristi sekä tähysti silmillään
taivaanrantaa, näytti aivan siltä, kuin olisi hän tahtonut kiskoa
puoleensa koko Burgundin, Provence'n, Artois'in ja kaikki maat, joista
jälkeenpäin nykyinen Ranskanmaa on muodostunut.

Villon lähti jo seuraavana päivänä, varustettuna avunsitoumuksilla
Renato herttuaa varten, ja itse puolestaan täydellä kukkarolla.

-- "Tyhmä se, joka ei ota vastaan tarjottaissa", Ludovik XI oli
sanonut, laskiessaan hänet luotansa; "oletko hullu?... Totta Jumaliste!
eikö raha kelpaa!"

Jonkun aikaa oli Renato herttua jo kulkenut Sveitsissä yllyttäen,
kiihoittaen mieliä, vaan turhaan. Sveitsiläiset muistivat erakon
sanoja. Heitä vähän epäilytti, ennenkuin aloittivat tuon surkean
palkkasoturi-historiansa. Ja toiseksi, mitähän maksettaisiin? Se on
niiltä aioin kuin tuo sananparsi on syntyänsä: "ei rahaa, eikä
Sveitsiläisiä!" Villon vihdoin ilmestyi, julistaen, että oli saatavana
neljä florinia kuukaudessa ja lisäksi vielä melkoinen vuosiraha
kullekin päällikölle sekä suuri summa joka maakunnalle. Enempää ei
tarvittu. Heti saatiin kymmenen-tuhatta miestä. Ja vieläpä liputkin.

Renato herttua sitä vastoin pestasi väkeä Elsass'issa. Hän lähti sitten
yhdistymään Sveitsiläisten kanssa, puettuna samoin kuin nämäkin
Saksalais-pukuun ja pertuska olkapäällä.

Kiiruimman kautta marsittiin Lothringiin. Ja kiirettäpä tulikin pitää.
Nancy'ssä oli hätä korkeimmillansa. Kolmatta kuukautta oli Burgundin
herttua sitä jo piirittänyt kaiken sotaväen kanssa, minkä oli saanut
kokoon haalituksi.

Se oli hänen kolmas armeijansa. Burgundilaisia ja Flamandilaisia
vähäisen, paitsi joku aatelismies, joka oli päättänyt kuolla herransa
kanssa. Paljo Englantilaisia, Stadelaisia sekä Italialaisia, joita
johti Campobasso, tuo suosikas, joka jälleen oli päässyt armoihin, tuo
kirottu sielu kaikissa Burgundin herttuan toimissa.

Hänen ympärillään vallitsi alakuloisuus, nurjamielisyys, petollisuus ja
kaikki muu kehnous, mitä suinkin saattaa ajatella. Talvi oli hirveän
kylmä. Joulu-yönä yksinään paleltui neljä sataa miestä; moni menetti
jalkansa ja kätensä. Hevoset kuolivat; ihmiset olivat sairaina ja
näöltään kuin varjot. Mutta kaupungissa oli hätä vieläkin suurempi.
Herttua tuon tiesi; siitä hänen yksipäisyytensä. Hänen oma ruumiinsa
oli kuin rautaa ja muiden tuskista hän viis välitti; hän sanoi vaan:
"minä en täältä lähde ennenkun olen kukistanut Lothringin, että voin
karata uudestaan Ranskan kimppuun." Ja kaikista neuvoista huolimatta,
hän ei vaan tahtonut väistyä tuommoisen tieltä, jota hän kutsui
lapseksi; hänkö heittäisi piirityksensä... Ei koskaan! Oli niin
sallittu, että hänelle piirityksistä aina seurasi onnettomuutta.

Tähän aikaan Renato herttua sai joka päivä jonkun uuden tarjouksen
Campobasso'lta. "Luvatkaa minulle kreivikunta Vaudemont. Antakaa
minulle ainakin Commercy, joka minulla oli ennen sotaa." Eräänä päivänä
Burgundin herttua oli joutunut vihan vimmaan ja löi häntä vasten
silmiä. Italialainen ei enää vaatinut mitään. Kosto oli hänelle nyt
tarpeeksi.

Samana iltana, jona Sveitsiläiset vihdoinkin tulivat, -- 4 p.
Tammikuuta 1477 -- tappelupäivän aattona, hän meni vihollisen puolelle.

Sveitsiläiset eivät hänestä huolineet; he eivät tahtoneet taistella
tuommoisen petturin rinnalla.

Hän käänsi hevosensa ja poistui niiden muutamien ritarien kanssa, jotka
häntä ympäröivät.

-- "Sama se! minä tiedän kyllä, mitä tietä herttua pakenee, minä
tiedän, missä voin antaa hänelle kuoliniskun."

Neljä miestä, neljä salaista henkilöä astui samassa esiin pimeästä.

Nesle, Gent, Dinant ja Lüttich, nuo neljä kostajaa.

-- "Malttakaa, toveri, me tulemme kanssanne!"

He seurasivat nyt häntä ... ja Villon myöskin.

Hän tahtoi olla muassa; hän tahtoi nähdä.

Ja tosiaankin, Kaarlo Rohkean tappio näytti varmalta.

Murten'in tappelun jälkeen oli hän enää ainoastaan varjo entisestänsä:
kalpea, laiha, kamalan-näköinen, parta siivoton, tukka pörrössä, ja
aivan kuin mieletön, milloin raivokkaan hulluuden, milloin
synkkämielisen hermottomuuden vallassa. Ei kukaan tohtinut häntä enää
lähestyä, paitsi hänen narri parkansa, Glorieux, joka, vaikka
lakkaamatta sai vastaan-ottaa sekä ärjymistä että lyöntejä, kuitenkin
yhä jälleen tuli takaisin, niinkuin uskollinen koira. Tuo oli ainoa
ystävä, joka hänellä enää oli jäljellä, joka valvoi yöt päivät hänen
vuoteensa vieressä, lohdutti häntä ja vieläpä väliin koetti saada häntä
hymyilemäänkin.

Maa lepäsi lumen peitossa. Luminen oli itse ilmakin. Jäinen kylmyys,
synkkä taivas, kamala aika.

Edellisenä yönä oli kaupunkia vastaan taas turhaan rynnistetty.
Seuraavana aamuna päivän koitossa annettiin käsky marssia Sveitsiläisiä
vastaan. Oli aikomus näiltä sulkea tie.

Sotaväki nurisi. Muutamat päälliköt uskalsivat vielä viimeisen kerran
kehoittaa perääntymiseen.

-- "Menkää, jos mieli tekee!" herttua ärjäsi. "Vaikkapa jäisin aivan
yksinäni, taistelen kuitenkin!"

Koko hänen Burgundilainen ja Flamandilainen ritaristonsa päästi uljaan
sotahuudon vastaukseksi ja asettui järjestykseen hänen taaksensa.

Hänellä itsellään ei kuitenkaan ollut paljo toivoa. Kun hän pani
kypärin päähänsä, irtaantui sulkatöyhtö ja putosi maahan. "_Hoc est
signum Dei_" (tämä on merkki taivaasta) hän arveli itsekseen ja nousi
suuren, mustan sota-oriinsa selkään.

Jalkaväki pakeni jo ensi kahakassa. Ritarit sitä vastoin panivat
uljaasti henkensä alttiiksi. Mutta lumi oli iljakasta ja hevoset
menivät nurin. Tappelu muuttui pian paljaaksi teurastamiseksi. Kaarlo
Rohkea yksinään teki vastarintaa, näöltään vielä nytkin ylevän urheana,
etsiessään itselleen arvokasta kuolemaa.

Mutta pakenevien tungossa hänenkin täytyi kääntää hevosensa ja paeta
muutamien ritarien seurassa.

Yksi ainoa pakotie oli mahdollinen: tie Vouxieres'in sillan yli.

Sinne oli Campobasso asettunut väijyksiin ja hänen kanssaan noiden
neljän hävitetyn kaupungin kostajat, nuo neljä hahmotoveria.

Miekka paljastettuna, väijyvin silmin ja kasvot vihan vääristäminä, he
vartosivat.

Synkän hämärän läpi, jota ainoastaan lumihahtuvat valaisivat,
huomattiin vihdoin useiden ratsumiesten lähenevän täyttä nelistä.

Etupäässä Burgundin herttua.

Gent kiirehti ensimäisenä häntä vastaan ja sivalsi hänen hevostansa,
joka hypähti pystyyn sekä hirnui tuskissansa.

Ritarit riensivät herransa avuksi. Seurasi hetkinen sekasortoa, jonka
aikana, keskellä hevosten poljentaa ja aseiden kalsketta, herttua sai
ensimäisen haavan.

Ja miehen ääni, jonka hän hyvin tunsi, huudahti:

-- "Muista Nesle'ä!"

Vähän jälkeen päin, kun jo viimeisetkin hänen puolustajistaan
kaatuivat, hän sai keihään kylkeensä. Ja nyt kuuli hän taasen huudon:

-- "Dinant! muista Dinant'ia!"

-- "Lüttich! muista Lüttich'iä!" kiljasi neljäs ja katkasi hänen
kätensä nuijan-iskulla.

Ensimäinen tuli takaisin kantaen kädessään raskasta miekkaansa. Hän
halkaisi herttuan pään huudahtaen:

-- "Gent!"

Herttua kaatui ja kieri jäätyneen lammikon rannalle. Campobasso
lähestyi häntä:

-- "Sinä olet lyönyt minua vasten silmiä! nyt on minun vuoroni, onpa
niinkin!"

Ja hän kohotti herttuan verisen pään yli rautaan puetun kantapäänsä.

Mutta Villon kiirehti paikalle ja sanoi:

-- "Malttakaa! ei ole tapana lyödä vihollista, joka jo makaa maassa!
Minä kiellän teitä Ranskanmaan nimessä!"

Samana iltana Campobasso näki herttuan narrin tulevan hänen
puheillensa.

       *       *       *       *       *

-- "Teidän Ylhäisyytenne, minulla ei enää ole isäntää, ettekö tahtoisi
ottaa minua luoksenne?"

Campobasso suostui.

Seuraavana päivänä makasi hän kuolleena, puukko rinnassa.

Glorieux oli kadonnut.

       *       *       *       *       *

Pari päivää jälkeenpäin Renato herttua vietti häitään Johannan kanssa
pääkaupungissansa, joka silloin oli kokonaan juhlapuvussa.

Jolanda herttuatar oli kovin kalpea ja näytti riutuneelta. Usein painoi
hän kätensä sydäntä vasten. Kun lähdettiin kirkkoon, tunsi hän olevansa
ylen heikko voidakseen seurata lapsiansa. Sieltä palattua sulki hän
molemmat samaan syleilykseen ja sanoi heille hymyten:

-- "Jumala on kuullut rukoukseni. Oi! minä olen onnellinen!"

François Villon seisoi muutaman askeleen päässä väkijoukon keskellä.
Jolanda käänsi päänsä häntä kohden ja osoitti silmillään taivaasen
päin.

Sitten kohtasi häntä äkillinen väristys, hän kaatui taaksepäin eikä sen
ko'ommin enää liikahtanut.

Näin heitti hän henkensä.

Runoilija oli ainoa, joka ei saanut näyttää kyyneleitänsä. Hän lähti
pois hiljaa huoaten:

-- "Jalo nainen! minä olen ymmärtänyt sinun viimeisen toivosi, tuon
silmäyksen, jonka minuun heitit ... niin! olenpa osoittava, että sen
ansaitsin!"

       *       *       *       *       *

-- "Martti ystäväni", Villon sanoi Troussecaille'lle, "olen kuullut
sinun usein uneksivan pientä mökkiä jollakin Pariisin viinimäellä
vähäisen vuositulon kanssa, niin että voisit elää kunniallisena
miehenä. Tässä, katsoppas ... ota tämä kukkaro ... ja ole onnellinen."

-- "Entä sinä?"

-- "Minä lähden."

-- "Siinä tapauksessa en huoli! pidä itse rahasi."

-- "Ota pois vaan, niinhän kuningaskin sanoi. Äläkä ole milläsikään,
ystäväni. Kyllä me vielä toisemme tapaamme. Eletään hyvässä toivossa!
Kyllähän kerran yhteen yhdymme!"

Turhaan Troussecaille vartosi.

François Villon ei tullut koskaan takaisin.

Kymmenen vuotta jälkeenpäin, kun Kaarlo VIII teki retkensä Italiaan,
kulki Renato Lothringin herttua joukkoineen St. Bernhard'in yli ja
Fridolin seurasi häntä aseenkantajana. Molemmat huomasivat silloin
luostarissa erään munkin, joka vältti heidän silmäyksiänsä ja oli
vallan ihmeellisesti runoilijan näköinen.

He alkoivat tiedustella. Se oli jumalisin ja kunnioitettavin mies koko
luostarissa. He päättivät häntä puhutella.

-- "Sinäkö se olet, François Villon? ... täällä? ... kuinka? ...
miksi?..."

St. Bernhard'in munkki vastasi lyhyesti:

-- "Minä toivon ... ansaitsen ... ja vartoon!"



VIITESELITYKSET:


[1] Bâille-vent merkitsee tuulen-haukkaaja.

[2] Mal-paye olisi suomeksi: huono maksu.

[3] Tämä on se neljä-säkeinen pila-laulu, jonka Villon mainitaan
sepittäneen itsellensä hauta-kirjoitukseksi, kun hän v. 1461 oli
tuomittu hirtettäväksi. Loppu kuuluu täydellisenä:

    Or, d'une corde d'une toise
    Saura mon col que mon cul poise.

                                Suomentaja.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuninkaan toverit" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.