Title: Sanoma merellä
Author: Dickens, Charles, 1812-1870
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sanoma merellä" ***


SANOMA MERELTÄ

Kirj.

Charles Dickens


Suomennos ["A Message from the Sea", Hanna Favorin]


Helsingissä,
Wickström ja Kumpp. Kirjakauppa,
1882.

J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa.



SISÄLLYS:

    I. Kylä
   II. Rahat
  III. Yö klubissa
   IV. Merenkulkija mies
    V. Kotiintulo



ENSIMMÄINEN LUKU.

Kylä.


"Tämä on kummallisin ja kauniin paikka, minkä eläissäni olen nähnyt!"
sanoi kapteeni Jorgan, katsellen sitä.

Kapteeni Jorgan'in täytyi katsella korkealle nähdäksensä sitä, sillä
kylä oli rakennettu korkealle ja jyrkälle kalliolle. Kylässä ei ollut
yhtään tietä, siellä ei ollut ainoatakaan kärryä tahi muuta ajoneuvoa,
siellä ei ollut yhtäkään tasaista paikkaa. Meren rannasta kallion
huipuille asti oli kaksi epäsäännöllistä riviä huoneita, jotka olivat
rakennetut vastapäätä toisiansa ja moneen mutkaan, jotta katu niiden
välillä näytti mutkikkailta tikapuilta, joiden erikokoisista kivistä
tehtyjä porraspuita myöten kiivettiin kylään taikka sieltä alas. Joukko
kuormahevosia ja ajajia kulki hitaasti tikapuiden porraspuita ylös,
kuljettaen kaloja, hiiliä ja muuta tavaraa, jota veneillä ja moniailla
pienillä laivoilla oli tuotu rannalle. Kun hevoset astuivat kivisiä
porraspuita ylös, tahi tulivat niitä alas, ne väliin vallan katosivat
näkyvistä kylästä nouseviin savupilviin, jotta näyttivät uppoontuvan
muutamiin kylän uuninpiippuihin ja nousevan ylös jälleen etäämpänä
yläpuolella toisia piippuja. Kylässä ei ollut kahtakaan samannäköistä
huonetta, vaan kaikki olivat erimuotoiset ja erikokoiset ja kaikissa
oli erilaiset ikkunat, ovet ja katot. Kylään vievältä jyrkältä tieltä
kuului hevosten askeleita ja niitä ajavain miesten ääniä, jotka äänet
yhdistyivät kalastajain vaimoin ja lasten ääniin. Aallot kohisivat
rantaa vasten, tuuli humisi veneiden purjeissa ja mastojen vimpelit
liehuivat sinne tänne. Suurista paasista tehty rantasilta ja koko ranta
oli vallan ruskea kalamerkeistä, jotka olivat levitetyt kuivamaan.
Kalliot, joilla kasvoi metsää ylimmäisiin huippuihin saakka,
kuvastuivat heleän sinervään veteen; taivas oli aivan selkeä, ei
pilvenhattaraakaan näkynyt siellä. Kylässäkin oli niin paljon pensaita
ja muita kasveja, että se näytti aivan viheriältä rannasta korkeimpaan
huippuun saakka; olisi voinut luulla sitä linnunpesäksi. Ja koska
mainittiin lintuja, sopii sanoa että kuului lintujenkin ääniä. Harakka
leijueli ylä-ilmoissa, kalalokki kalasti par'aikaa lahdessa ja iloinen
pieni poutahaukka hyppäsi rannalla kivien välillä.

Kapteeni Jorgan istui rantasillalla ja löi kämmenellään polvellensa,
niinkuin muutamat tekevät kun ovat hyvällä tuulella, -- ja kapteeni
Jorgan teki aina niin kun häntä huvitti jokin -- ja sanoi:

"Tämä on kummallisin ja kauniin paikka minkä eläissäni olen nähnyt!"

Kapteeni Jorgan ei ollut kylässä käynyt, vaan oli tullut rannalle
syrjäpolkua myöten, saadaksensa ensin katsella sitä meren puolelta. Hän
oli nähnyt monta paikkaa ja kokenut monta seikkaa elinaikanansa ja
kaikki hänellä oli muistissa. Hän oli syntyisin amerikkalainen, mutta
hän oli maailman kansalainen ja hän oli omistanut enimmät hyvät puolet
maailman parhaimmista maista.

Kapteeni Jorgan'in on vallan mahdotonta istua jossakin puhumatta
jokaisen kanssa, joka on hänen läheisyydessään. Hän istui, kuten jo
sanottiin, rantasillalla siniset housut ja pitkäliepeinen sininen takki
päällä, puhellen kalastajien kanssa; hän kyseli yksiä ja toisia
kalastuksesta, luoteesta ja vuoksesta, virrasta ja muista meriliikettä
koskevista asioista. Niiden miesten joukossa, jotka puhelivat kapteenin
kanssa, oli nuori mies, joka kohdakkoin herätti kapteenin huomiota; hän
oli noin kahdenkolmatta vuotias kalastaja, puettuna kalastajain
tavalliseen korkeaan nuttuun; hänen kasvonsa olivat päivettyneet, hänen
tukkansa oli musta, mutta kiharainen; päässä hänellä oli tavallinen
merimiehen hattu, hänen silmänsä osoittivat rehellisyyttä ja koko hänen
käytöksensä oli niin suora ja miellyttävä, että kapteeni kohta häneen
mieltyi. "Minä panisin vetoa vaikka tuhannen dollars'ia siitä, että
tuon miehen isä oli rehellinen mies," sanoi kapteeni itsekseen.

"Oletteko naimisissa jo?" kysyi kapteeni puhuttuansa vähän aikaa uuden
tuttavansa kanssa.

"En vielä," vastasi tämä.

"Vaan aiotte mennä?" sanoi kapteeni.

"Niin on aikomukseni."

Kapteenin vilkkaat silmät seurasivat kaikkia nuoren miehen liikkeitä.
Sitten hän kämmenillään löi molemmalle säärellensä ja sanoi itsekseen:

"En milloinkaan ole koko elinaikanani noin hyvää nuorukaista nähnyt! Ja
tuossahan hänen armaansa kurkistaa muurien takaa!"

Kaunis nuori tyttö seisoi pienen majan portailla, jonka ympärillä
kasvoi viiniköynnöksiä ja muita kasveja, ja katseli rantaan päin.
Kaunis maisema ei tytön huomiota herättänyt; hän katseli ainoastaan
nuorta kalastajaa.

Kapteeni Jorgan nauroi iloisesti, niinkuin sellaiset hyvänluontoiset
ihmiset tekevät, jotka iloitsevat toisten onnesta; sitten hän nousi
istualta ja aikoi lähteä muita kalastajia puhuttelemaan, kun kylään
vievää tikapuita alas tuli mies, jota kapteeni puhutteli ja kutsui
nimeltä "Tom Pettifer Ho." Tämä mies saapui pian rantasillalle
kapteenin luo.

"Pelkäättekö auringon panemaa Englannissa marraskuussa, Tom, koska
teillä on etelämainen hattu päässä?" kysyi kapteeni, katsellen Tom'in
hattua.

"Hyvä on aina olla varallansa, sir," vastasi Tom.

"Varallansa!" toisti kapteeni, nauraen. "Tällä vanhalla hatulla
voisitte suojella itseänne päivän panemasta jäävuorien keskellä, mutta
ei muualla. Oletteko löytänyt postikonttoorin?"

"Se on postikonttoori, sir."

"Mikä on postikonttoori?" kysyi kapteeni.

"Nimi, sir. Nimi pitää postikonttooria."

"Noh sepä on omituista!" sanoi kapteeni. "Sehän oli hyvä onni!
Tulkaapas näyttämään missä se on. Hyvästi, kumppanit, tällä kertaa!
Minä tulen vielä teitä katsomaan tänä iltana, ennenkuin lähden pois."

Tämä oli lausuttu kaikille rannalla oleville, mutta erityisesti
nuorelle kalastajalle. "Hän on merimies!" sanoivat kalastajat toinen
toisillensa, katsellen kapteenia, joka lähti pois. Ja merimies hän
olikin, hänen käytöksestään kohta huomasi, että hän oli merimies,
vaikka hänen puvussansa ei ollut mitään, joka muistutti merimiestä,
paitsi väri, sillä hihat olivat liian pitkät, housut liian lyhyet ja
koko puku muuten hankala merimiehelle. Jaloissa hänellä oli suuret
saappaat ja päässä suuri hattu, jota ei yksikään ihminen olisi voinut
käyttää merellä olipa mimmoinen ilma tahansa. Kuitenkin jokainen hänen
päivettyneistä kasvoistaan, leveistä ruskeista käsistään ja
käytöksestään arvasi hänen merimieheksi. Mr Pettifer ei suinkaan ollut
enemmän merimiehen kaltainen, vaikka hän oli puettu täydelliseen
merimiehen pukuun.

Nämät kaksi miestä kiipesivät nyt kylään tuota monimutkaista kivistä
tietä ylös; jos olisi kuljettu suoraan eteenpäin, niin olisi täytynyt
mennä suutarin tuvan läpi ja hänen itsensäkin läpi, sillä hän istui
pienen ikkunan vieressä neulomassa. Nämät kaksi astuivat, niinkuin jo
sanottiin, kylään ja pysähtyivät omituisen pienen huoneen edustalle,
jonka seinään oli kirjoitettu "Mrs Raybrock, vaatekauppias;" ja myöskin
"Postikonttoori." Pienen huoneen ohitse juoksi vähäinen puro ja sen
poikki oli puinen silta, jota myöten pääsi taloon.

"Tässä on nimi," sanoi kapteeni Jorgan, "se on totta. Voitte tulla
sisään jos tahdotte, Tom."

Kapteeni avasi oven ja astui kummalliseen, pieneen, kuusi jalkaa
korkeaan kauppapuotiin, jonka katossa oli suuret orret ja jossa, paitsi
kivisiä portaita päin olevaa ikkunaa, oli toinen varsin pieni
yksiruutuinen ikkuna merelle päin.

"Kuinka voitte, rouva hyvä?" sanoi kapteeni. "Minä olen hyvin iloinen,
että saan teitä tavata. Minä olen matkustanut pitkän matkan saadakseni
tavata teitä."

"Oletteko, sir? Sitten minäkin olen iloinen kun saan _teitä_ nähdä,
vaikka en tunne teitä Adam'ista."

Näin puhui vanhanpuoleinen, hyvännäköinen ja lyhytläntäinen mutta
lihava vaimo, joka oli hyvin siistissä ja sievissä vaatteissa ja seisoi
siistin ja sievän puotinsa keskellä ja katseli uteliaasti ja hymysuin
kapteeni Jorgan'ia.

"Kah! te olettekin merimies," lisäsi hän minuutin kuluttua ja teki
vilkkaan liikkeen käsillään, "siinä tapauksessa olette varsin
tervetullut."

"Kiitoksia, rouva," sanoi kapteeni. "Minä en voi käsittää mikä se on
joka ilmaisee suolan minussa, mutta joka ikinen ihminen näyttää
huomaavan sen hattuni pohjasta ja takkini kauluksesta. Noh niin, rouva,
minä olen merimies."

"Ja tuo toinen mies myöskin," sanoi mrs Raybrock.

"Niin on," sanoi kapteeni katsellen veitikkamaisesti toiseen mieheen,
"te olette oikeassa siinä, että hän kulkee merellä, jos se tekee hänen
merimieheksi. Hän on laivan keittäjä ja nimeltään Tom Pettifer. Hän on
eläissänsä harjoittanut jos jonkilaista tointa, -- hän olisi voinut
ostaa kaikki teidän tuolinne ja pöytänne, jos olisitte tahtoneet myydä
ne, -- mutta nyt hän on keittäjänä. Minun nimeni on Jorgan ja minä olen
laivanomistaja, ja minä olen nyt kaksikymmentä ja viisi vuotta
purjehtinut merellä kuljettaen omaa ja kauppakumppanieni laivoja. Tavan
mukaan minua kutsutaan kapteeni Jorgan'iksi, mutta minä en totta
tosiaan ole enemmän kapteeni, kuin tekään."

"Olkaa hyvä ja astukaa kamariini, sir," sanoi mrs Raybrock.

"Noh, sitä samaa juuri minä itse ai'oin ehdoitella," sanoi kapteeni.
"Menkää te edellä, olkaa hyvä."

Kapteeni käski Tom'in jäädä puotia katsomaan ja seurasi itse mrs
Raybrock'ia pieneen huoneesen, jonka ikkunassa oli muutamia
kukkaruukkuja, joissa kasvoi kukkasta, ja hyllyllä oli vanhoja
kahvikuppia ja lasia; tämä huone oli samalla Raybrock'in perheen
asuinhuone ja Steepways'in kylän postikonttoori.

"Hyvä rouva," sanoi kapteeni, "se on teille juuri yhdentekevä missä
minä olen syntynyt, paitsi --" Mutta samassa astui joku huoneesen ja
kapteeni löi käsillään molemmille polvilleen ja huudahti: "En ole
eläissäni tällaista nuorukaista nähnyt! Täällä hän taas on! Kuinka
voitte?"

Nämät sanat lausuttiin samalle nuorukaiselle, joka rannalla oli
kapteeni Jorgan'in huomiota vetänyt puoleensa. Hänen mukanaan seurasi
tuo nuori tyttö, jonka kapteeni oli nähnyt muurin yli kurkistaman.
Kauniimpaa armahasta ei voi nähdä kuin tämä oli. Kun hän seisoi
kapteenin edessä hämmästyneen näköisenä, ruusunpunainen suu puoleksi
auki, tummat silmät tavallista suuremmat ja portaita ylös astumisesta
vähän hengästyksissään ollen (ja ehkäpä jostakin salaisesta kiireestä
kotituvan ovella, jossa kapteeni oli huomannut hänen kasvonsa hetkeksi
katoovan näkyvistä merimiehen hatun taakse), hän oli niin viehättävän
ihana, että kapteeni katsoi itsensä velvoitetuksi taas lyömään
polvellensa. Tyttö oli hyvin yksinkertaisesti puettu, ainoana
koristuksena oli syyskukkanen rinnassa. Päässä hänellä ei ollut hattua,
vaan huntu eli huivi, joka oli pantu laskoksiin pään yli auringon
suojaksi -- jommoista joskus näkee paikka paikoin Englannissa ja
Italiassa ja joka luultavasti oli ensimmäinen päähine maailmassa
ruohojen ja lehtien jälkeen.

"Minun kotimaassani," sanoi kapteeni, nousten istualta ja antaen
tuolinsa tytölle sekä sysäten sitä lähelle toista tuolia, jolle nuori
kalastaja istui -- "minun kotimaassani sanottaisiin Devonshirea
kauniiksi, jopa kaunihimmaksi maaksi."

Suora käytös on loukkaava, ainoastaan silloin kuin se on teeskennelty;
sillä suora ja luonnollinen käytös voi olla yhtä loukkaava, kuin
teeskentelevä varovaisuus. Kaikki mitä kapteeni sanoi ja teki, oli
vallan hänen luonteensa mukaista ja hän oli luonteeltaan suora ja
hyvä; sentähden, kun hän oli lausunut nuo kohteliaat sanat ja
veitikkamaisesti iskenyt silmää uusille tuttavilleen, jolla
silmäniskulla hän tahtoi sanoa: "Kyllä minä tiedän miten asiat ovat,
eivätkä ne voisi olla paremmat," niin hän oli saanut tiedon tästä
perheen salaisuudesta.

"Minä juuri tässä sanoin teidän äidillenne," sanoi kapteeni nuorelle
miehelle, mainiten tälle toistamiseen nimensä ja virkansa, "minä juuri
sanoin äidillenne (te olette hyvin äitinne näköinen) että on vallan
yhdentekevä missä minä olen syntynyt, paitsi, että olen kasvatettu
sellaisella paikalla, jossa lapset, kohta kun he tähän maailmaan
syntyvät, kysyvät äideiltänsä: 'Noh, kuinka vanha _te_ olette ja mikä
minulle nimeksi?' -- joka on vallan tosi asia." Kapteeni taas löi
kämmenellä polvellensa. "Kun asiat niin ovat, toivon, että suotte
anteeksi vaikka kysyn onko nimenne Alfred?"

"Kyllä, sir, nimeni on Alfred," vastasi nuori mies.

"Minä en ole mikään noita," jatkoi kapteeni, "älkää sitä luulko; kyllä
kohdakkoin teille asian selitän. Mutta vaikka tulenkin siitä maasta,
jossa lapset kaikkea kysyvät, niin älkää sentään luulko että kysyn
ainoastaan kysymyksen takia, sillä sitä en tee. Onko joku teidän
omaisistanne ollut merimies?"

"Vanhempi veljeni Hugh oli merimies," vastasi nuori mies. Hän lausui
tämän matalalla äänellä ja katsoi äitiänsä, joka äkisti kohoitti
käsiänsä, mutta laski ne kohta jälleen alas, pani ne ristiin ja katseli
innokkaasti kapteenia.

"Ei! Älkää Jumalan tähden sitä uskoko!" sanoi kapteeni totisesti; "en
minä tuo hyvää sanomaa hänestä."

Syvä hiljaisuus seurasi kapteenin puhetta ja äiti käänsi kasvonsa
tuleen päin ja pani kätensä tulen ja silmiensä väliin. Nuori mies nousi
ja astui hitaasti ikkunan luo, ja kapteeni, katsellessaan sinne päin,
näki nuoren lesken istuvan pienen puutarhan toisella puolella olevan
huoneen ikkunassa; hänellä oli nukkuva lapsi sylissä.

"Kuinka kauan aikaa siitä on kuin se tapahtui?"

"Siitä on yli kolme vuotta kun hän lähti viimeiselle matkallensa."

"Laiva sattui arvattavasti karille tahi kalliolle," sanoi kapteeni, "ja
kaikki hukkuivat?"

"Niin."

"Noh niin!" sanoi kapteeni hetken aikaa vaiti oltuansa. "Tässä minä
istun, joka kenties samallaisen lopun saan. Hän pitää meren kädessänsä.
Kaikki me jossakin paikassa joudumme haaksirikkoon ja hukumme. Me
voimme lohduttaa itseämme ja toinen toisiamme sillä, että olemme
tehneet velvollisuutemme. Minä olen vakuutettu siitä, että hän täytti
velvollisuutensa!"

"Sen hän teki!" vastasi nuori kalastaja. "Jos milloinkaan mies on
rehellisesti koettanut joka tilaisuudessa tehdä velvollisuutensa, niin
veljeni sitä teki. Veljeni ei ollut hyväpäinen mies, mutta hän oli
rehellinen, uskollinen ja oikeutta rakastavainen. Isämme oli vaan pieni
kauppias tässä maassa; mutta kuitenkin hän oli yhtä arka hyvästä
nimestänsä kuin koskaan kuningas. Veljeni arveli, että isämme jätti
hyvän maineensa meille perinnöksi, jotta me pitäisimme sitä pyhänä ja
hyvänä."

"Teidän veljenne oli oikeassa," sanoi kapteeni; "te ette olisi voineet
parempaa perintöä saada. Mutta minä keskeytin teitä."

"Ette suinkaan, sillä minulla ei ole mitään muuta sanottavaa. Me
tiedämme, ettei Hugh eläissänsä tätä hyvää nimeä häväissyt, ja me
olemme varmaan vakuutetut siitä, ettei hän kuollessaankaan sitä tehnyt.
Ja nyt tämä maine on minulle uskottu. Siinä kaikki."

"Hyvin lausuttu!" huudahti kapteeni. "Hyvin lausuttu, nuori mies! Mitä
veljenne kuolemaan tulee;" nyt kapteeni päästi käden, jota hän oli
pudistanut, ja istui molemmat omat leveät kädet levitettynä polvillaan,
ja puhui hiljaisella äänellä: "mitä veljenne kuolemaan tulee, voin minä
kukatiesi jonkimoisia tietoja teille siitä antaa; kukatiesi ei, minä en
suinkaan ole varma siitä. Voimmeko puhua vähän kahdenkesken?"

Nuori mies nousi istualta; kapteeni teki samaten, mutta hän huomasi
samassa, että kun nuori tyttö kääntyi ikkunaan tervehtiäksensä nuorta
leskeä, viimeksi mainittu nosti ylös neuleensa, jota hän par'aikaa
neuloi, ja hymyili samalla iloisesti. Kapteeni sanoi:

"Mitä hän tuosta tekee?"

"Mitä Margareta neuloo, Kitty?" kysyi nuori kalastaja -- toinen hänen
käsivarsistaan oli nähtävästi erehdyksestä joutunut johonkin.

Kun Kitty ei mitään vastannut, vaan punastui, niin kapteeni ojentihe
niin pitkäksi kuin suinkin, löi kädellään polvellensa ja sanoi:

"Minun kotimaassani sanoisimme sitä morsiuspuvuksi. Totta tosiaan! Sen
tekisimme, minä olen varma siitä."

Mutta tämä näytti myöskin johtavan jotain toista kapteenin mieleen,
sillä hän herkesi kohta nauramasta ja lisäsi hiljaisella ja lempeällä
äänellä:

"Ja on hyvin hauskaa nähdä, että hän -- nuori leski raukka, isätön
lapsi sylissä -- ajattelee teidän kotianne ja teidän onneanne. Se on
hyvin hauskaa, ystäväni, ja se on hyvin jaloa. Tulkoon teidän
avioliittonne onnellisemmaksi kuin hänen, ja olkoon se hänelle
lohdutukseksi. Suokoon Jumala, että kaikki saisitte elää onnellisina
yhdessä hyvän maineen turvassa, kauan aikaa sen jälkeenkin kun minä
olen lakannut noita suuria suola-tasankoja kyntämästä!"

Kitty vastasi hyvin totisesti: "Kiitoksia, sir; kaikesta sydämmestäni
kiitän teitä!" Ja samalla hän ystävällisesti ojensi kätensä kapteenille
ja sitte nuorelle kalastajalle, kun tämä avasi oven kapteenille, joka
lähti huoneesta; nuori kalastaja seurasi häntä.



TOINEN LUKU.

Rahat.


"Portaat ovat hyvin ahtaat," sanoi Alfred Raybrock kapteeni
Jorgan'ille.

"Niinkuin minun kajuuttani portaat ovat olleet monella matkalla,"
vastasi kapteeni.

"Ja ne ovat kovin hankalat päälle."

"Jos minun pääni ei voi pitää huolta itsestään nyt jo, kestettyään niin
monta puuskaa ja kolausta maailmassa," sanoi kapteeni niin jäykästi
kuin asia ei ensinkään olisi häntä koskenut, "niin siitä ei kannata
huolta pitää."

He tulivat nyt nuoren kalastajan makuuhuoneesen, joka oli yhtä siisti
ja puhdas kuin puoti ja asuinhuone alakerroksessa. Se oli hyvin pieni
huone; ikkuna oli korkealla ja varsin pieni ja katto oli vino, sillä ei
ollut mitään välikattoa. Kapteeni istui sängylle ja katseli seinällä
olevaa, kovin huonosti onnistunutta kuvaa, joka oli olevinaan Kittyn
kuva. Sen oli maalannut eräs matkustava maalari, ja kapteeni ihaili
tätä kuvaa, sillä hän oli oppinut kuvia arvostelemaan laivain kokassa
olevista kuvista. Hän viittasi nuorelle miehelle istumaan pienen pöydän
toisella puolella olevalle tuolille. Sitten kapteeni pisti kätensä
pitkäliepeisen sinisen takkinsa isoon povitaskuun ja otti siitä vahvan
neliskolkkaisen, koterolla varustetun pullon; se ei ollut iso, vaan
sellainen, jota käytetään laivan lääkekaapissa. Pantuansa tämän pullon
pöydälle, mutta yhä sitä kädessänsä pitäen, kapteeni Jorgan puhui
seuraavaan tapaan:

"Viimeisellä matkallani kotimaahan," sanoi kapteeni, "ja vastikään
tulin siltä matkalta, oli niin kova ilma Horn'in niemen kohdalla, etten
usein ole silläkään paikalla sellaista myrskyä nähnyt. Minä olen monta
kertaa purjehtinut 'tuulisen niemen' ohitse, ja kun ensi kerta menin
sen ohi, kävi samallainen tuuli kuin nyt viime kerralla kun palasin
Liverpool'iin Etelä-Amerikasta. Oli, niinkuin jo sanoin teille, nuori
ystäväni, hirmuinen myrsky. Täydellinen myrsky! Ei vaan tavallinen
tuuli, ei ainoastaan huono ilma, vaan kävi lauhkea tuuli! Mutta tuuli
ei kuitenkaan vienyt minua laivasta mereen, vaikka pelkäsin, että niin
tapahtuisi, mutta se vei minun suunnaltani pois. Ja kun vihdoin viimein
ilma tyyntyi, niin oli vallan tyyni ja voimakas virta, joka vei meidät
pois oikealta tieltämme eteenpäin yhä, yöt päivät, yöt päivät, ja minä
ajelehdin, ajelehdin, ajelehdin ulkopuolelle laivain tavallista tietä,
ja yhä ajelehdin ja ajelehdin yhä. Miehen velvollisuus on pitää vaaria
kanssaihmistensä hengestä ja aina väsymättömällä innolla hoitaa
virkaansa. Minä en velvollisuuksiani laiminlyönyt ja sentähden vallan
hyvin tiesin (varsinkin nähdessäni tuota väkevää virtaa) mikä vaara
meitä uhkasi ja mitä varovaisuuden keinoja olisi käytettävä sitä
vastaan. Sanalla sanoen: me kuljimme aika vauhtia erästä saarta kohti.
Kartalla ei ollut mitään saarta sillä paikalla, ja senvuoksi voitte
sanoa, että oli hyvin paha saarelta tehty, olla siellä; minä en sitä
vastaan väitä, mutta siellä se nyt kumminkin oli. Kiitos Jumalan, minä
olin yhtä valmis saarta vastaanottamaan kuin saari oli minua
vastaanottamaan. Minä pidin sitä silmällä mastonhuipusta ja minun
onnistui ajoissa torjua vaara. Vene laskettiin alas ja minä astuin
muutamain miesten kanssa siihen ja lähdin saarta tarkastelemaan. Saaren
ulkopuolella oli hietasärkkä ja särkän ja saaren välillä olevassa
kulmassa oli joukko vesiajopuita ja näiden puiden välissä oli tämä
pullo."

Nyt kapteeni hetkeksi laski pullon kädestänsä jotta nuori kalastaja oli
tilaisuudessa likemmin sitä katsella, sitten kapteeni taas otti pullon
käteensä ja jatkoi:

"Jos te joskus tulette, -- taikka joskaan ette tule -- autioon
paikkaan, niin käyttäkää silmänne ja kiikarinne hyvin; sillä
vähäpätöisinkin esine, jonka näette, voi teille olla hyödyksi ja voi
olla teille neuvoksi tai varoitukseksi. Niin minä tein ja sillä tapaa
minä tämän pullon löysin. Minä otin sen kohta vedestä ja sitten
soudimme rantaan, nousimme maalle ja lähdimme, aseilla varustettuina,
saarta tarkastamaan. Me näimme, että tuli oli hävittänyt kaiken
kasvullisuuden saarella. Kun varovasti astuimme saaren sisä-osaa kohti,
yksi miehistä vaipui pehmeään poroon rintaa myöten. Hän kävi vallan
vaaleaksi ja huusi: 'Vetäkää minut ylös mitä pikemmin, sillä jalkani
ovat luiden seassa.' Me saimme hänen ylös ja sitten rupesimme kaivamaan
sillä paikalla ja näimme, että mies oli oikeassa, sillä maassa oli
todellakin luita. Ja nämä luut olivat ihmisen luita; mutta emme saaneet
selkoa siitä, olivatko ne yhden, kahden tahi kolmen miehen luita, sillä
osa niistä oli palanut. Me tarkastimme koko saarta, mutta emme
löytäneet mitään muuta mainittavaa, paitsi että minä sen toisesta
rannasta näin maata, ja kun pian sain selvää siitä mikä maa se oli,
niin palasimme kohdakkoin laivalle. Minä kohta, laivaan tultuamme,
avasin pullon, joka, niinkuin näette, on varustettu nahkaisella
kotelolla ja lasitulpalla. Pullon sisässä oli pieni kurtistunut ja
kokoon kääritty paperi, niinkuin näette." Kapteeni avasi tätä
sanoessaan pullon ja otti siitä esille paperin. "Sen ulkopuolelle oli
kirjoitettu, niinkuin näette, nämät sanat: 'Joka tämän löytää, häntä
nöyrimmästi pyydetään toimittamaan tämä lukematta Alfred Raybrock'ille,
joka asuu Steepways'in kaupungissa, Pohjois-Devonshire'ssa,
Englannissa.' Se on pyhä kapine," sanoi kapteeni lopettaen
kertomuksensa, "ja, Alfred Raybrock, tuossa se nyt on!"

"Se on veljeni käsialaa!"

"Minä arvasin sen," sanoi kapteeni Jorgan. "Minä katselen näköalaa
tästä pienestä ikkunasta sillä välin kuin te luette kirjoituksen."

"Ei suinkaan! Se loukkaisi minua. Se loukkaisi meitä kaikkia. Minun
veljeni ei voinut tietää, että se joutuisi sellaisen miehen käsiin,
kuin teidän."

Kapteeni istui jälleen vuoteelle ja nuori mies levitti vapisevin käsin
paperin auki ja pani sen pöydälle. Rikkinainen paperi, joka nähtävästi
oli käännetty ja revitty jo ennen kuin siihen oli kirjoitettu, oli
hyvin tahraantunut ja muste oli paikka paikoin kulunut ja monta sanaa
puuttui. Kapteeni ja nuori kalastaja lukivat moneen kertaan tämän
kirjoituksen ja vihdoin viimein saivat selkoa siitä sen verran, että
taisivat lukea seuraavaa:

  Ennenkuin kuolema minua kohtaa panen minä alempana kirjoitetun
  -- kirjoitettu itseäni varten monta vuotta sitten -- pulloon,
  jonka lasken mereen -- rakas veljeni Alfred tekee niinkuin
  minä olisin tehnyt, jos se tulee perille -- viimeiset hellät
  terveiset vaimolleni ja äidilleni ... ... sinä Alfred.
                        Hugh Raybrock.
                           Muistoksi H. Raybrock'ille itselle.
                          Hänen kätensä kautta
        hyvin onneton -- kautta
                        hänen (L. C.) kertoi minulle että
  isä raukan
                                                      Kuitenkin
  500 puntaa ... ... varastettua rahaa
                   on
  sentähden tähän kirjoitettu
  ei mikään kateus ... ... ei oikein
                                        todistus
  kirjat ... ... Hän sanoi että minä
  Todistus jos me joskus pääsemme täältä
  Hän sanoo menevän ... ... Lanreaniin ja ... ... vanhain
  miesten joukossa siellä. ... ... Minä en usko mitään
  pahaa isästä ... ... Jos joskus pääsen -- tulee ilmi
  Jumala suokoon
  maksaa ... ... ... H. R.

Nuori kalastaja kävi yhä rauhattomammaksi, kuta enemmän hän
kirjoituksesta sai selvää. Hän jätti sen pöydälle kapteenin eteen, ja
istui tuolille, nojasi pöytään ja kätki kasvonsa käsiinsä.

"Mitä tämä on," sanoi kapteeni, "älkää noin antako mielenne masentua!
Ylös toimeen ja olkaa mies!"

"Se on itsekkäisyyttä, sen kyllä tiedän, mutta mitä minun on
tekeminen?" huusi nuori kalastaja vallan epätoivoissaan ja polkien
suurella saappaallaan laattiaan.

"Mitä tekeminen?" vastasi kapteeni. "Jotakin! Minä menisin rantaan ja
kiskoisin paalut ylös maasta tahi vetäisin hampaat suustani ennen, kuin
olisin mitään tekemättä. Ei mitään tehdä!" huudahti kapteeni. "Jokainen
tyhjäntoimittaja tahi pelkuri voi _sitä_ tehdä, ja tyhjästä ei mitään
tule. Tätä sanotaan, luullakseni, erään latinalaisen kirjailijan
keksineen," sanoi kapteeni suurimmalla ylönkatseella; "niinkuin Adam ei
olisi sitä huomannut jo ennenkuin hän pani eläimille nimet."

Kapteeni kumminkin näki, että nuoren miehen syvään suruun oli joku
suurempi suru, jota hän ei tietänyt. Ja hän katseli häntä sääliväisesti
ja uteliaasti.

"Puhukaa suunne puhtaaksi," jatkoi kapteeni. "Mikä teitä huolettaa?"

"Te olette nähneet kuinka kaunis hän on," sanoi nuori mies,
katsoen ylös kapteeniin tukka pörröllään jo kasvot punaisina
mielenliikutuksesta.

"Onko joku väittänyt ettei hän ole kaunis?" kysyi kapteeni. "Jos niin
on, antakaa hänelle aika selkäsauna."

Nuori mies nauroi, näytti vähän närkästyneeltä ja sanoi: "Ei se sitä
ole."

"Noh, hyvä, mitä se sitten on?" sanoi kapteeni leppeämmällä äänellä.

Nuori mies rauhoittui vähän ja päätti kertoa kapteenille syyn
suruunsa; hän alkoi: "Me olisimme viettäneet häitä tulevana
maanantaina --"

"Olisitte viettäneet!" keskeytti kapteeni Jorgan. "Ja tulette
viettämään? Eikö niin?"

Nuori Raybrock pudisti päätänsä ja osoitti sormellansa paperilla
seuraavat sanat: "Isän viisisataa puntaa."

"Kertokaa," sanoi kapteeni. "Viisisataa puntaa? Entäs sitten?"

"Tämän rahasumman," jatkoi nuori kalastaja, käyden erinomaisen
totiseksi, ja kapteenin silmäillessä häntä yhtä vakaasti, "tämä
rahasumma oli isäni koko omaisuus. Kun hän kuoli, hän ei ollut
kellekään mitään velkaa, mutta hän oli säästöön saanut ainoastaan
viisisataa puntaa."

"Viisisataa puntaa," sanoi kapteeni miettiväisesti. "Noh niin."

"Eläissänsä hän vuosittain pani vähäsen rahaa säästöön, jotta äiti,
leskeksi jäätyänsä, ei perin köyhäksi joutuisi; ymmärrättehän?"

"Kyllä."

"Isäni oli kerta koettanut onneansa -- hän oli ruvennut kauppatuumiin
rahojaan kartuttaaksensa -- mutta oli nyt päättänyt ettei milloinkaan
enää sellaisiin tuumiin ryhtyisi."

"Hän ei siis ollut keinottelija," sanoi kapteeni. "Minun kotimaassani
hän ei olisi suurta arvoa nauttinut. Mutta kertokaa."

"Äitini ei ole näitä rahoja koskenut milloinkaan. Ja nyt oli päätetty,
että ne tulevalla viikolla käytettäisiin minun hyväkseni; minä,
näetten, aijoin ostaa itselleni oikeuden kalastaa naapuriston kanssa,
voidakseni naida Kityn."

Kapteeni näytti hyvin miettiväiseltä; hän silitteli oikealla kädellään
monta monituista kertaa ohukaista tukkaansa ja oli huolellisen
näköinen.

"Kityn isällä ei ole mitään varoja; hän töin tuskin tulee aikaan,
vaikka hän elää hyvin kohtuullisesti. Hän on voutina läheisellä
herrastalolla, ja hänellä on varsin pieni palkka. Hän on kuitenkin
parempia päiviä nähnyt ja minä en millään muotoa tahtoisi, että Kitty
tulisi kärsimään puutetta ja kokea kovaa minun vaimonani."

Kapteeni yhä vielä päätänsä silitteli ja katseli nuorta kalastajaa.

"Minä olen vallan varmaan vakuutettu siitä, että isäni ei tietänyt,
että joku oli kärsinyt vääryyttä hänen rahojensa suhteen, tahi, että ne
olivat takaisin maksettavat; minä olen yhtä varma siitä, kuin siitä,
että aurinko nyt paistaa. Mutta, saatuani veljeni haudasta merestä
tämän tiedon, että rahat ovat varastettua rahaa," sanoi nuori Raybrock,
lausuen vastenmielisesti näitä kahta viimeistä sanaa, "voinko sitä
epäillä? voinko sitä epäillä?"

"Epäilemisestä en voi mitään sanoa," huomautti kapteeni, "mutta minun
mielestäni ette voi näitä rahoja koskea."

"Nyt tiedätte miksi olen niin suruissani," sanoi nuori Raybrock.
"Ajatelkaa Kittyä. Ajatelkaa mitä minun on hänelle kertominen."

Hän oli vallan epätoivoissaan ja polki hiljaa jalkaansa laattiaan.
Mutta hetkisen kuluttua hän jälleen rauhoittui ja puhui tyyneellä
äänellä:

"Mutta siitä on jo kylläksi puhuttu! Te lausuitte minulle muutamia
rohkeita sanoja nyt juuri, kapteeni Jorgan, ja niitä ette turhaan
lausuneet. Minä olen saanut jotakin tehtäväkseni. Ennenkuin mihinkään
muuhun toimeen ryhdyn, tulee minun ottaa selko tästä kirjoituksesta,
tuon hyvän maineen takia, jota ei kukaan muu voi puhdistaa ja pitää
hyvänä. Ja kuitenkaan ei, tämän hyvän maineen tähden, ja isäni muiston
takia, äitini, eikä Kittyn, eikä yhdenkään inhimillisen olennon tule
saada tietää ainoatakaan sanaa tästä kirjoituksesta. Olettehan samaa
mieltä tämän suhteen?"

"En tiedä mitä mahtanevat ajatella meistä tuolla alhaalla," sanoi
kapteeni, "mutta en voi ehdotustanne vastustaa. Nyt kirjoitukseen. Mitä
ai'otte tehdä?"

Molemmat yhtaikaa, ikäänkuin sopimuksesta, kumartuivat paperin yli, ja
lukivat toistamiseen tarkasti kirjoituksen.

"Minä luulen, että jos kaikki sanat olisivat tässä, kuuluisi lause
näin: 'Kuulustele siellä asuvain vanhain miesten joukossa' -- jotakuta.
Ai'otte kai lähteä tässä mainittuun kylään?" sanoi kapteeni, sormellaan
osoittaen nimeä.

"Niin ai'on. Ja mr Tregarthen on Cornwallis'ista ja -- tosiaankin -- on
Lanrean'ista kotoisin."

"Onko hän?" sanoi kapteeni tyyneesti. "Minä en häntä tunne, kuka _hän_
on?"

"Mr Tregarthen on Kityn isä."

"Vai niin!" huudahti kapteeni. "Noh, Tregarthen siis hyvin hyvästi
tuntee Lanrean'in kylän?"

"Epäilemättä hän sen tekee. Olen usein kuullut hänen mainitsevan sitä
kotipaikkanansa. Hän tuntee sen hyvin."

"Odottakaa vähäsen," sanoi kapteeni. "Meiltä puuttuu nimi tässä. Te
voitte kysyä Tregarthen'ilta (tahi jos ette voi, niin voin minä) sen
kylän vanhojen miesten nimiä. Eikö niin?"

"Kyllä. Minä menen nyt kohdakkoin hänen luoksensa kysymään sitä."

"Ottakaa minut kanssanne," sanoi kapteeni, nousten istualta ja näyttäen
hyvin vakavalta, "mutta ensin yksi sana vielä. Minä olen kokenut
maailmassa enemmän kuin te, ja olen pitemmälle ennättänyt. Minun on,
koko elinaikanani merimatkoilla ollessani, täytynyt pitää järkeni
selvänä ja kirkkaana kuni laivan kalujen vaskiset kotelot. Minä tahdon
tulla kanssanne tälle matkalle. Mutta te ette elä vain puhumalla
enempää kuin minäkään. Tartu lujasti käteeni, siinä on puhe kummallekin
osapuolelle."

Kapteeni Jorgan otti matkan komennon tällä sydämellisellä
kädenpuristuksella. Hän laskosti heti paperin täsmälleen entiselleen,
pani sen takaisin pulloon, työnsi tulpan paikoilleen, pani öljykankaan
tulpan päälle, luovutti kaiken nuoren Raybrock'in haltuun ja asteli
edellä alakertaan.

Mutta alakerrassa olikin vaikeampi selvitä kuin ylhäällä. Siitä
hetkestä kun he astuivat saliin, nopea naisellinen silmä keksi, että
jotakin oli vialla. Kitty huudahti pelästyneenä, kun hän juoksi
sulhasensa luoksi, "Alfred! Mikä hätänä?" Rouva Raybrock huudahti
kapteenille, "Hyvänen aika! Mitä olette tehneet pojalleni, kun hän on
hetkessä muuttunut tuollaiseksi?" Ja nuori leski -- jolla oli työnsä
käsivarrellaan -- oli aluksi niin kiihottunut, että hän pelästytti
pikku tytön, jota hän piti kädestä ja joka piilotti kasvonsa äitinsä
helmoihin ja alkoi kirkua. Kapteeni, ollen tietoinen siitä että häntä
pidettiin syynä tähän kotoiseen muutokseen, tarkkaili sitä melko
syyllinen ilme kasvoillaan odottaen, että nuori kalastaja tulisi hänen
avukseen.

"Kitty hyvä," sanoi nuori Raybrock, "Kitty, armahaiseni, minun täytyy
lähteä Lanrean'iin, ja minä en tiedä, minne muualle tai kuinka kauvas
vielä tänä päivänä."

Kitty tuijotti häneen, epäilevänä ja ihmeissään sekä vihaisena,
työntäen hänet kädellään luotansa.

"Siirretty?" huudahti rouva Raybrock. "Häät siirretty? Ja sinä lähdet
Lanrean'iin! Miksi, Herran nimeen?"

"Äiti kulta, en voi sanoa miksi; minä en saa sanoa miksi. Olisi
kunniatonta ja kelvotonta sanoa miksi."

"Kunniatonta ja kelvotonta?" vastasi rouva. "Eikö siinä ole mitään
kunniatonta ja kelvotonta, että poika särkee oman kihlattunsa sydämen,
ja lisäksi äitinsäkin sydämen, ilkeän muukalaisen hämärien
salaisuuksien ja neuvojen tähden. Miksi tulitte koskaan tänne? Miksi
ette voineet pysyä omassa pahassa kodissanne, missä se lieneekin, sen
sijaan että häiritsette meidän hiljaisten ja harmittomien ihmisten
rauhaa?"

"Ja mitä minä," nyyhkytti pieni Kitty parka, "olen koskaan tehnyt
teille, te kova ja julma kapteeni, että te tulette tänne ja kohtelette
minua tällä tavalla?"

Sitten he kumpikin alkoivat itkeä säälittävästi, kun taas kapteeni voi
vain katsoa toisesta toiseen ja hillitä itseään pitäen kiinni takkinsa
kauluksesta.

"Margareta," sanoi nuori kalastaja-parka, vaipuen polvilleen Kityn
jalkojen juureen, Kityn pitäessä molemmat kätensä kyyneliä valuvien
kasvojensa edessä, sulkeakseen petturin näkyvistään -- mutta hän piti
sormensa harallaan ja tarkkaili häntä koko ajan -- "Margareta, sinä
olet kärsinyt niin paljon, aina valittamatta, sinä olet aina niin
huolellinen ja ymmärtäväinen! Katso asiaa minun kannaltani, Hugh-raukan
vuoksi."

Hiljaiseen Margaretaan ei vedottu turhaan. "Niin tahdon tehdä, Alfred,"
hän vastasi. "Toivon, ettei tämä herra olisi koskaan tullut meitä
lähelle," jonka kuultuaan kapteeni puristi kaulustaan lujemmin; "mutta
katson asiaa kannaltasi siitä huolimatta. Olen varma, että sinulla on
joku painava syy ja joku riittävä syy tekemisillesi, vaikka se
tuntuukin oudolta, ja jopa sille, että jätät kertomatta miksi teet
niin, vaikka sekin tuntuu oudolta. Ja Kitty kulta, sinun tulee ajatella
niin enemmän kuin kenenkään muun, sillä tosi rakkaus uskoo kaiken,
kestää kaiken ja luottaa kaikkeen. Ja, äiti kuita, sinunkin täytyy
ajatella niin, sillä sinä tiedät, että olet siunattu hyvillä pojilla,
jotka ovat aina pitäneet sanansa, sillä heidät on kasvatettu niin
oikeaan kunnian tuntoon kuin kuka tahansa herra tässä maassa. Olen ihan
varma, äiti, ettei sinulla ole enempää syytä epäillä elävää poikaasi
kuin epäillä kuollutta poikaasi; ja rakkaan kuolleen vuoksi minä
puolustan rakasta elävää."

"Kas vain!" huudahti kapteeni innostuneesti, "sen minä sanon. Te olette
tunnokas ja ajullinen nuori vaimo; ja minä tahtoisin ennemmin teitä
mukaani vaaran hetkenä, kuin puolet niistä miehistä, joiden kanssa
minulla on ollut tekemistä eläissäni."

Margareta ei vastannut mitään kapteenin kiitokseen, eikä näyttänyt
oikein käsittävän hänen ylevää mielipidettään hänen suhteensa, vaan
koetti kaikin puolin lohduttaa Kittyä ja Kityn tulevaa anoppia; ja pian
hänen onnistuikin rauhoittaa molemmat, jotta taas oli hiljaa huoneessa.

"Kitty, armahaiseni," sanoi nuori kalastaja, "minun täytyy mennä isäsi
tykö pyytämään, että hän luottaa minuun tästä suuresta muutoksesta ja
salaisuudesta huolimatta, ja kysymään häneltä muutamia Lanrean'ia
koskevia asioita. Tuletko kanssani? Tuletko kotiasi minun kanssani,
Kitty?"

Kitty ei sanaakaan vastannut, vaan nousi istualta yhä nyyhkyttäen ja
pitäen esiliinaa silmillään. Kapteeni seurasi heitä, mutta viipyi
hetken puodissa puhutellaksensa mr Pettifer'iä.

"Kuulkaa, Tom!" sanoi kapteeni matalalla äänellä. "Täällä on jotakin
tehtävää teille. Täällä on vanha vaimo, joka on kovin suruissaan.
Koettakaa iloittaa häntä, Tom. Ilahuttakaa heitä kaikkia."

Mr Pettifer nyykäytti päätään kapteenille merkiksi, että hän oli
käsittänyt mitä tämä tarkoitti, ja lähti kohdakkoin asuinhuoneesen.
Kapteeni näki ikkunasta iloksensa kuinka mr Pettifer otti lapsen
syliinsä (ja se ei yhtään vierastanutkaan häntä) ja kumartui sitten mrs
Raybrock'ia lohduttamaan.

"Minä totta tosiaankaan en käsitä mitä hän hänelle sanoo, jollei hän
kerro, että se piakkoin menee ohi, tahi että enimmät ihmiset ovat
sellaisia ensin, taikka että se vastedes tulee hänelle hyväksi!" näin
kapteeni itsekseen ajatteli seuratessaan nuorta parikuntaa.

Hänellä ei ollutkaan pitkä matka käydä, sillä oli vaan muutamia
portaita kivistä tietä alas Kityn isän majaan. Mutta vaikka matka oli
lyhyt, oli se kuitenkin kyllin pitkä antaakseen kapteenille tilaisuutta
huomaamaan, että hän oli tullut kylän kammoksi; sillä joka ikinen oven
suussa toimiva nainen, tahi vastaantuleva mies, joka näki nuoren
Raybrock'in onnettoman näköisenä ja Kityn kyyneleet silmissä, loi
kohdakkoin epäilevän ja vihaisen katseen kapteeniin, ikäänkuin
katsoisivat häntä tämän nähtävän onnettomuuden syyksi. Kun he tulivat
Tregarthen'in pieneen puutarhaan, kapteeni jäi seisomaan portille,
Kitty riensi omaan huoneesensa itkemään ja Alfred puhui hänen isänsä
kanssa, joka työskenteli puutarhassa. Kityn isä oli kivulloisen
näköinen, mutta häntä ei vielä voinut vanhaksi sanoa; hän näytti hyvin
hyvältä ja puhutteli ensin Alfredia iloisesti, mutta pian hänkin kävi
suruiseksi ja vihdoin hän näytti vihaiselta. Silloin kapteeni astui
puutarhaan ja keskeytti heidän keskusteluansa.

"Hyvää huomenta, sir!" sanoi kapteeni Jorgan. "Kuinka voitte?"

"Tämä on se herra, jonka kanssa minä menen," sanoi nuori kalastaja
Tregarthen'ille.

"Ah!" vastasi Kityn isä, katsellen onnetonta kapteenia hyvin
epäsuosiollisesti, "minun täytyy sanoa, ett'en ensinkään iloitse siitä,
että saan teitä nähdä."

"Ettekö?" sanoi kapteeni, "noh, suoraan sanoen, se näyttää olevan
yleinen mielipide tässä kylässä. Mutta älkää liian pikaan päätöksiä
tehkö; kenties tulette pian parempaa minusta ajattelemaan."

"Minä toivon sitä," sanoi Tregarthen.

"Hyvä, minäkin toivon sitä," sanoi kapteeni aivan tyynesti; "vielä
enemmän, minä uskon sen -- vaikka te ette sitä usko. Mutta, mr
Tregarthen, te ette tahdo riidellä minun kanssani; ja jos tahtoisitte,
ette voisi, sillä minä en tahdo. Te ja minä olemme molemmat jo siinä
ijässä, että emme pintapuolisesti ja ulkonä'östä päätöksiä tee vastoin
kokemusta; ja jos ette elämässänne ole tällaisten päätelmäin vääryyttä
ja pahuutta oppinut tuntemaan, niin olette todella onnellinen."

Toinen näytti joutuvan hämillensä tästä kapteenin puheesta ja vastasi:
"Minä olen kyllin kylläksi oppinut sitä tuntemaan."

"Hyvä," sanoi kapteeni leppeämmällä äänellä, "minä olen arvannut oikein
tietämättäni. Kuulkaas nyt, Tregarthen, tuossa on teidän ainoan
lapsenne sulhanen, ja tässä olen minä, joka tunnen hänen salaisuutensa.
Minä vakuutan, että se on oikea salaisuus, eikä hänen tekemänsä, vaikka
hän ei saa sitä kenellekään ilmoittaa. Minä tahdon auttaa häntä saamaan
siitä selkoa ja senvuoksi me pyydämme, että mainitsisitte muutamien
Lanrean'in kylän vanhain miesten nimiä. Kun otan esille taskukirjani ja
kynän kirjoittaakseni nimet kirjaan, voin samalla ilmoittaa teille,
että tämä, joka on kirjoitettu ensimmäisen sivun yläpuolelle, on minun
nimeni ja adressini: 'Silas Jonas Jorgan, Salem, Massachusets,
Yhdysvallat.' Jos teidän joskus pistää päähän tulla Amerikaan, niin
olette tervetullut minun luokseni. Mutta mainitkaa meille nimet."

"Siellä oli vanhanpuoleinen mies, nimeltä David Polreath. Hän on
kenties jo kuollut," sanoi Tregarthen.

"Hyvä," sanoi kapteeni iloisesti, "jos Polreath on kuollut ja haudattu,
eikä meille voi miksikään hyödyksi olla, me emme suinkaan aijo häntä
kaivaa maasta. Polreath'in nimi on pantu kirjaan kumminkin."

"Siellä oli toinen, nimeltä Penrewen. Minä en hänen ristimänimeään
tiedä."

"Vähät hänen ristimänimestään," sanoi kapteeni. "Kirjoitamme vaan
Penrewen."

"Siellä oli vielä eräs John Tredgear niminen mies."

"Sehän on kaunis nimi," sanoi kapteeni; "John Tredgear on kirjoitettu."

"Minä en muista muita paitsi vanhan Parvis nimisen ukon."

"Yksi vanhan Parvis'in sukulaisia luullakseni oli muonakauppiaana
New-Yorkin kaupungissa ja saavutti suuret rikkaudet polttamalla talonsa
poroksi. Sama nimi kumminkin. David Polreath, ristimätön Penrewen, John
Tredgear ja vanha Arson Parvis."

"En tällä erällä muista muita nimiä."

"Kiitoksia," sanoi kapteeni. "Ja nyt, Tregarthen, minä ojennan teille
käteni siinä toivossa, ett'ette minusta pahaa ajattele eikä myöskään
tuo kaunis Devonshiren kukkanen, teidän tyttärenne; jääkää hyvästi."

Nuori Raybrock seurasi kapteenia hyvin toivottoman näköisenä; sillä
Kittyä ei näkynyt ikkunassa kun hän katsoi ylös siihen, Kittyä ei
näkynyt puutarhassa kun hän sulki portin, eikä Kitty liioin katsellut
heidän jälkeensä, kun he astuivat kivitietä ylös.

"Kuulkaas nyt," sanoi kapteeni; "koska en nyt mitenkään voi perhettänne
rauhoittaa, niin en tule teille enää. Menkää te syömään päivällistä
kotianne, minä menen pieneen ravintolaan puolistelemaan. Päätetään
yhtyä kello kahden aikana; tulkaa ravintolaan, minä istun oven
ulkopuolella päivänpaisteessa tupakoiden. Sanokaa Tom Pettifer'ille,
että hän pitää huolta teidän perheestänne siksi kuin me palajamme;
saatte nähdä, että hän nyt jo on ollut teidän omaisillenne hyödyksi, ja
on oleva hyvin sopiva tähän toimeen."

Kaikki kävi niin kuin kapteeni Jorgan oli ehdoitellut. Kello kahden
aikana tuli nuori kalastaja matkalaukku selässä ravintolaan; juuri
kello kahden aikana kapteeni viskasi viimeisen sikari-pätkän pois.

"Antakaa minun kantaa teidän tavaranne, kapteeni Jorgan," sanoi nuori
kalastaja; "minä voin helposti ne kantaa omieni ohessa."

"Kiitoksia paljon," sanoi kapteeni, "kyllä minä itse tavarani kannan.
Minulla ei muuta olekaan kuin kampa."

He lähtivät kylästä ja pysähtyivät vasta vuoren korkeimmalla huipulla
lepäämään ja ihanaa näkö-alaa ihailemaan. Äkkiä kapteeni löi polvelleen
kädellänsä ja huudahti: "En ikipäivinäni ole tuollaista olentoa
nähnyt!" -- ja riensi pois.

Syynä kapteenin äkilliseen poikistumiseen oli Kitty, joka tuli puitten
takaa esille. Kapteeni meni pois näkyvistä ja odotti, hän pysyi yhä
poissa näkyvistä ja odotti; aika alkoi käydä hänelle pitkäksi ja hän
sytytti toisen sikarrin. Hän poltti sen ja oli yhä poissa näkyvistä ja
odotti. Vihdoin viimein hän hiljaa hiipi nähtäville ja näki molempain
nuorien käsi kädessä ja päät varsin likitysten hiljaa kulkevan edes
takaisin puiden välillä. Oli herttainen iltapäivä ja kapteeni sanoi
itsekseen: "herttainen aurinko, herttainen meri, herttaiset purjeet,
herttaiset lehdet, herttainen rakkaus, herttainen nuoruus, -- kaikki
tyyni on herttaista!"

Kuitenkin kapteeni katsoi velvollisuudekseen tervehtiä nuorta
kumppaniaan ennenkuin hän taas lähti näkyvistä. Hetken kuluttua hän
taas tuli takaisin ja he lähtivät matkalle.

"Tuo nuori vaimo orpolapsi sylissä ei turhaan puhunut; ja hyviä,
rehellisiä sanoja ei milloinkaan turhaan lausuta," sanoi kapteeni
Jorgan heidän astuessaan pitkin tietä. "Ja kun nyt vien teidät pois
tuon armaan kultanne luota, joka rakastaa, toivoo ja luottaa teihin,
niin tuntuu vallan kuin olisin tuo usein kuvissa nähtävä paksusäärinen
ja pitkänenäinen ilkeä olento, jolla on suuri sulka hatussa ja jonka
viiksen päät kohoavat yhä lähemmäksi silmiä kuta pahanelkisempi hän
on."

Nuori kalastaja ei tietänyt Mefistofeleesta niin mitään; mutta hän
hymyili kun kapteeni pysähtyi ja löi kädellään polvillensa, ja he
kulkivat eteenpäin kuin hyvät tuttavat ainakin.



KOLMAS LUKU.

Yö klubissa.


Rämeikkö Cornwall'issa itätuulen sen yli käydessä on mitä kylmempiä ja
kolkompia paikkoja minkä matkustaja kokovuoden matkalla kohtaa.
Rämeikkö Cornwall'issa on pimeässä niin autio ja kamala, että
matkustaja toivoo mitä pikemmin sitä paremmin pääsevänsä siitä pois.
Rämeikkö Cornwall'issa on yösumussa erämaa, jossa matkustajan tarkoin
tulee tuntea tiensä, muuten on hyvin luultava, ettei hän hengissä
sieltä milloinkaan palaja.

Kun kapteeni Jorgan ja nuori kalastaja lähtivät Steepways'in kylästä,
kävi itätuuli. Kolme kertaa aurinko oli noussut ja yhä vielä kävi
kaiket päivät samallainen kylmä tuuli, se oli ikäänkuin joku paha
henki, joka tahtoi heitä ajaa takaisin. Mutta kapteeni Jorgan oli kyllä
tuttu kaikkien tuulien kanssa ja kyllin tottunut niiden heikkoja puolia
hyväksensä käyttämään, salliaksensa jonkun niistä saada hänestä voiton.
Hän vakuutti, että hänestä oli yhdentekevä kävi mimmoinen tuuli tahansa
ja tuulkoon kuinka kovin tahansa. Hän oli siis tuulen suhteen niin
välinpitämätön kuin mies voi olla, joka aina sanoo, että tuuli
"virkistää häntä" ja joka katsoo myrskyä vanhaksi tuttavakseen. Olisi
voinut otaksua, että kapteeni Jorgan'in ja tuulen välillä oli
jonkinmoinen veljellinen liitto, niinkuin kahden taistelijan välillä,
jotka usein ovat otelleet toinen toistensa kanssa. Nuori kalastajakin
oli puolestaan, vaikka ahtaammassa piirissä eläen, tottunut pahaa säätä
kestämään miehuudella, ja vietti vaan ikävää tehtävää, joka oli edessä;
tuuli kävi hänenkin ohitsensa, vähän varovasti, ja lähti matkallaan
Kittyä suutelemaan.

Heidän tiensä kulki paikoittain meren rantaa pitkin, jossa mahtavat
aallot loiskivat ruskeita kallioita vasten, jotta vesi muuttui
valkoiseksi vaahdoksi, paikoittain entisien, nyt viljeltyjen rämeiden
poikki; paikka paikoin oli yksinäisiä kyliä, joissa oli kurjat savesta
tehdyt majat, ja pieniä kaupunkeja vanhoine kirkkoineen ja torineen.
Mutta yhä matkustaessaan harmaan asutun maan poikki, he vihdoin tulivat
varsinaiselle Cornwall'in rämeelle, joka on Lanrean'in lähellä. He
kohtasivat ainoastansa laihtuneita, aaveen kaltaisia vuorityömiehiä,
joiden kasvot olivat vasken karvaiset. Kaukaisilla vuorenhuipuilla
olevat yksinäiset varustukset ja pyörillä, ketjuilla ja hammasrattailla
varustetut konevärkit, jotka kiertelivät vuoren rinteitä ylös, olivat
ainoat esineet, jotka todistivat ihmisten läsnäoloa näillä seuduin. Yhä
vielä kävi kauhean kylmä ja kova tuuli, joka vinhuen ja ulvoen kiiti
heidän ohitsensa niinkuin hurja ja vimmapäinen haamu.

"Se on kummallista," sanoi kapteeni, katsellen autiota seutua, jossa
kasvoi ainoastaan kuihtunutta ruohoa ja sammalta, "kuinka tämä maa on
niiden ihmisten kaltainen, jotka sillä asuvat! Tässä on paikkakunta,
joka on rikas kätketystä metallista, ja se verhoo itsensä mitä
huonoimpiin ryysyihin ja repaleisin, ja nöyristelee ja vapisee ja
uskottelee meitä olevansa niin köyhä, ett'ei voi hankkia elatusta edes
kurjimmalle eläimelle. Vallan niinkuin inhimillinen saituri, eikö
niin?"

"Mutta saiturista on otettu selkoa," sanoi nuori kalastaja, osoittaen
niitä paikkoja, joissa oli kaivettu ylös maata penikulmittain metallia
etsiessä.

"Niin, onhan hänestä selkoa otettu," sanoi kapteeni, "mutta hän
ponnistelee vastaan ja vastustaa minkä voipi. Hän on kamala veitikka."

Oli iltapuoli ja alkoi jo hämärtää, ja heillä oli vielä kymmenen
penikulmaa matkaa määräpaikalle. Mutta kapteeni, pitkäliepeinen sininen
takki yllä, suuret saappaat jalassa ja omituinen hattu päässä, astui
reippaasti eteenpäin, kädet taskussa, ikäänkuin hän olisi ollut
maanalaisessa raskaassa työssä ja juuri nyt tullut ylös ystävällensä
tietä neuvomaan.

"Olisinpa hyvin mielelläni tahtonut tätä seutua nähdä silloinkin, kun
se oli veden alla ja vesi vieritteli noita suuria kivilohkareita edes
takaisin ja latoi ne päälletysten korkeoiksi roukkioiksi," sanoi
kapteeni. "Totta tosiaan, nuo vanhat papit, nuo konnamaiset lurjukset,
eivät suinkaan rakentaneet monta näistä kiviroukkioista. Vesi on niitä
muodostanut. Kun näette niiden olevan toisella puolen paksut ja tylpät
ja vastakkaisella sivulla terävät, niin voitte olla varmaan vakuutettu
siitä, että se vanha druidi, joka niitä teki, oli vesi."

Kapteeni tarkoitti muutamia suuria kivilohkareita, joilla oli
yllämainittu muoto ja jotka kummallisella tavalla olivat ladotut toinen
toistensa päälle autiolle vuoren huipulle. Ne näyttivät iltahämärässä
suunnattoman suurilta veden paisumuksen edellisiltä linnuilta, jotka
olivat istuutuneet kallioille ja vuorien huipuille ja kivettyneet
siihen.

"Tämä on hyvin miellyttävä maa," sanoi kapteeni, -- "se täytyy myöntää.
Se on vanha tuon vanhan ylidruidin, veden, historiaan katsoen, ja se on
vanha myöskin jo mainittujen vanhain pappi-veitikkain historian
suhteen. On varsin omituista astua jalallaan (niinkuin minä tänään
tein) ryhmyläiselle vanhalle kivelle, jolla ei näy niin mitään paitsi
ilmaa, mutta jota oppineet, jotka vasaroilla irroittavat kappaleita
maasta, selittävät kirjoitukseksi, hartaiksi rukouksiksi jonkun
muinaisajan maaherran sielun puolesta, joka muka oli sortanut erästä
kansaa, josta ei milloinkaan ole kuultu niin mitään." Tässä kapteeni
taukosi puhumasta lyödäksensä polvelleen. "On erinomaisen hauskaa nähdä
kymmenkunta tahi parikymmentä kivilohkaretta pystytettynä päälletysten
erämaassa, joista muutamat ovat isot, toiset leveät, yksi kallistuen
sinne, toinen tänne, ja tietää, että yleisesti otaksutaan -- kenties
täydellä syyllä -- näiden olevan joukon Cornwallin miehiä, jotka
muuttuivat kiveksi siitä syystä, että he huvittelivat pyhänä. Sellaista
ei minun kotimaassani tapahdu, vaikka sitä suotaisiinkin, -- mutta se
on erittäin huvittavaa."

Siinä kapteeni puhui aivan totta, yhtä totta kuin hän, ympärilleen
katseltua, lausui: "Tämä sumu, joka nousee auringon laskun aikana, on
leviävä ja käyvä niin sakeaksi, että meidän täytyy tuntea tiemme
Lanreaniin yhtä hyvin kuin nähdä sitä."

Pitkin matkaa nuori kalastaja oli vähän väliä puhunut kapteenille
toiveistaan, perheen hyvästä maineesta ja tämän maineen takaisin
saavuttamisesta, ja naimistuumastaan, joka oli vastaiseksi lykätty
edellä mainitun asian takia. Hän ei, yksinkertainen ja vilpitön kuin
oli, näyttänyt käsittävän, että olisi ollut mahdollista jättää siksensä
koko tämä matka, ja se asia, joka heidän nyt oli ajettavana. Tämä oli
hyvin kapteeni Jorganin mieleen ja hän oikein ihaeli nuorta kalastajaa
tästä. Sentähden hän taas alkoi puhua tästä asiasta; hän kyseli yhtä ja
toista Kitystä ja tuumaeli kuinka monta vuotta kestäisi ennenkuin hän
voisi naida, jos hän ei isänsä rahoja saisi käyttää.

Sillä välin oli sumu käynyt yhä sakeammaksi ja oli vallan pimeä, mutta
kuitenkin kävi kova tuuli niinkuin päivälläkin. Kapteeni oli tarkoin
merikartastaan katsellut millä paikoin Lanreanin kylä oli ja ottanut
taskukompassinsa mukaansa; nuori kalastajakin oli tottunut tietä
osaamaan, sillä se on sellaisissa miehissä hyvin tavallista. Mutta,
vaikka he ylipäänsä kulkivat oikeaa suuntaa, ja jouduttuansa tieltä
pois, jälleen pääsivät oikealle tielle kompassin ja tulen avulla, jota
viimeksi-mainittua he suurella vaivalla sytyttivät kapteenin suuressa
hatussa, niin he kuitenkin usein hairahtuivat tieltä. Sellaisissa
tilaisuuksissa he eksyivät suoperäiselle rämeelle, ja kuljettuaan
pitkät matkat, vihdoin viimein saapuivat tielle sellaisella paikalla,
josta olivat kulkeneet jo ennenkuin eksyivät, ja siten oli heillä sama
matka kuljettava kahdesti. Mutta nuori kalastaja ei hevillä hätäytynyt
ja kapteeni (ja hänen kampansa) olisi luultavasti vallan tyyneesti ja
maltillisesti noussut maan pinnalle millä paikalla tahansa maanpalloa.
Siis nämä hankaluudet ainoasti vähäsen viivyttivät heidän matkaansa
Lanreaniin, ja he saapuivat tähän pieneen kylään yhdeksän aikana
illalla. Kapteenin hattu oli painunut hänen korviensa yli niskaan
saakka; mutta hän yhä astui kädet taskuissa eikä muuten osoittanut
minkäännäköistä väsymyksen merkkiä.

He olivat miltei karata päin matalan kivirakennuksen seinään, ennenkuin
saivat tietää, että olivat tulleet pieneen, "Arthur kuninkaan aseet"
nimiseen ravintolaan. He töin tuskin sumun läpi voivat eroittaa kapean
tien toisella puolella olevia mataloita kivirakennuksia.

"Odottakaas hiukan," sanoi kapteeni. "Ehkä täällä ei ole meille tilaa,
tahi kenties antavat meille kylmän huoneen. Siis on parasta ensin
tiedustella asiata, ja kun olemme lämpöisemmän huoneen löytäneet,
lähdemme suoraa tietä siihen."

Lämpöisin huone oli silminnähtävästi se, jonka ikkunasta tulen ja
kynttilän valo kirkkaimmin loisti ja josta kuului useampain ihmisten
ääniä. Kapteeni Jorgan oli päättänyt lähteä tähän huoneesen, ja sanoi
nuorelle ystävällensä: "Seuratkaa minua!" -- He olivat huoneessa jo
ennenkuin "Arthur kuninkaan aseet" aavistikaan, että muukalainen oli
tullut sisään.

"Hiljaa, hiljaa!" huusi useammat äänet, kun kapteeni hattu kainalossa
seisoi oven suussa.

"Hyvät herrat," sanoi kapteeni astuen edemmäksi, "minä olen varsin
kiitollinen teille siitä, että suotte minulle tilaisuutta puhutella
teitä; mutta minä en aijo teitä pitkillä puheilla vaivata. Minulla on
kunnia olla teidän serkkunne Sam-sedän puolelta; tämä nuori ystäväni on
läheisempi sukulainen teille Devonshiren puolelta; me olemme molemmat
vallan väsyneet matkasta ja illallinen on meille erittäin tervetullut.
Minä kiitän teitä tervetulijaisistanne ja olen iloinen saada teitä
kätellä, sir, ja toivon, että voitte hyvin."

Nämä viimeiset sanat olivat lausutut eräälle iloisen näköiselle
miehelle, joka näytti olevan puheenjohtajana, sillä hänellä oli puinen
vasara kädessä.

"Kuinka voitte, sir?" kysyi kapteeni ystävällisesti puhemiehen
kättä pudistaen; mutta hänen uusi ystävänsä vaan katseli tuota
virka-vasaraansa; "kun te tulette minun kotimaahani, niin minä ilolla
vuorostani sanon teidät tervetulleeksi meille."

Kapteeni nyt istui tulen ääreen ja kehoitti nuorta ystäväänsä samoin
tekemään.

Seura, jossa oli kymmenen tahi kaksitoista miestä, oli varsin
hämillänsä, eikä tietänyt miten kapteenia kohdella. Mutta pieni
vanhanpuoleinen mies, jolla oli leveä ja suuri paidankaulus ja joka oli
tiheihin tupakansavun pilviin peitetty, niin ettei muuta näkynyt kuin
kasvot ja mainittu kaulus, sanoi tuimalla äänellä:

"Tämä on klubi."

"Tämä on klubi," toisti kapteeni, nuoreen ystäväänsä kääntyen.

"Noh niin, se on omituista! Enkö minä sanonut, matkalla ollessamme,
että kenties sattuisimme saapumaan klubiin?"

Kapteeni ojentihe ja löi kädellään polvellensa, josta puheenjohtaja
vihdoin leppyi kapteenia kohtaan. Hän nousi nyt seisoalleen ja sanoi:
"Arthur kuninkaan miehet! vaikka ei ole tapa laskea muukalaisia
seuraamme, niin minä kuitenkin, koska jo kerta tänä iltana olemme sitä
sääntöä vastaan rikkoneet, valtani johdosta vielä kerta rikon sitä
vastaan. Ja sillä välin kun näiden matkustavaisten illallinen
keitetään;" tässä hän loi silmäyksen ravintolan isäntään, joka kohta
käsitti mitä tämä silmäys tarkoitti ja lähti ulos illallista
valmistamaan; "minä ehdottelen, että jatketaan keskustelu
merenkulkijasta."

"Kuuletteko?" sanoi kapteeni hiljaa nuorelle kalastajalle; "tuossa on
jotakin meille. Kukahan tuo merenkulkija on?"

"Täällä näkyy olevan montakin vanhaa miestä," vastasi nuori kalastaja
innokkaasti, sillä hän yhä vaan ajatteli asiaansa. "Kenties yksi tahi
usiampikin niistä vanhoista miehistä, joiden nimet te kirjoititte
kirjaanne, on täällä saapuvilla."

"Se on kyllä mahdollista," sanoi kapteeni; "minä pidän jo heitä
silmällä. Mutta älkäämme kiirettä tehkö. Koetetaan ihan tyynesti
odottaa ja antaa asian mennä luonnollista kulkuaan."

Näin nämät kaksi miestä puhuivat varsin hiljaa, lämmitellessään
käsiänsä tulen ääressä. Sillä välin klubi jälleen vähitellen rauhoittui
ja miehet alkoivat puhua merenkulkijasta; silloin kapteeni viittasi
seuralaiselleen, että tarkoin kuunneltaisiin keskustelua.

Kun tämä keskustelu oli jotenkin samaa laatua kuin pakinoiminen
yleiseen on sellaisissa seuroissa, joissa enimmät niistä, jotka
puhuvat, kaikki puhuvat yht'aikaa, ja joissa puolet puhujista eivät voi
mitään alkua saada puheesensa ja toinen puoli ei voi puhettaan
lopettaa, niin tämän keskustelemisen tarkoitus jäi varsin epäselväksi
ja käsittämättömäksi. Kaikki mitä kapteenin oli onnistunut siitä
käsittää, siksi kuin pieni pöytä, jolla oli keitetyitä lintuja ja
sianlihaa, tuotiin kapteenin ja hänen matkatoverinsa eteen, oli
seuraava. Eräs merenkulkija mies oli saapunut Arthur Kuninkaan Aseet
nimiseen ravintolaan samana iltana pari tuntia ennenkuin kapteeni
toverineen oli tullut sinne. Arthur Kuninkaan miehet olivat
vastaanottaneet häntä klubiinsa, vaikka hän oli vallan tuntematon
heille. He olivat kehoittaneet häntä kertomaan jonkin hauskan jutun.
Hän alkoi vihdoin, kun häntä hartaasti vaadittiin, kertoa juttua
seikkailusta ja haaksirikosta, mutta juuri kertomuksen hauskimmalla
paikalla hän äkkiä taukosi, eikä millään ehdolla ottanut kertomuksen
loppua kertoaksensa. Sitten hän oli ottanut kynttilän ja mennyt
levolle; hän makasi nyt vallan yksin suuressa makuuhuoneessa
ylikerroksessa. -- Tämän johdosta nyt näytti olevan kysymyksenä, oliko
merenkulkija osoittanut halveksimista ja kovakorvaisuutta heitä
kohtaan, ja oliko hän senvuoksi julistettava kovakorvaiseksi, vai ei.
Muutamat Arthur Kuninkaan miehistä (ne jotka mielellään leikkiä
laskivat) tekivät tämän mietinnön kahta vaikeammaksi lausumalla sen
mielipiteen, että merenkulkevalle miehelle luultavasti olisi
yhdentekevä, julistettaisiinko hän kovakorvaiseksi tahi ei.

Kapteeni Jorgan ja nuori kalastaja söivät illallista ja joivat olutta,
ja vielä kun olivat herenneet syömästä ja juomasta keskustelua yhä
pitkitettiin, eikä siitä näyttänyt loppua tulevankaan. Mutta kun
kapteeni ja hänen kumppaninsa nousivat ruokapöydästä ja taas istuivat
tulen ääreen, niin puheenjohtaja löi vasarallaan pöytään merkiksi, että
hän tahtoi puhua, ja alkoi näin:

"Arthur Kuninkaan miehet! Kun yö ulkona on niin kamala, niin täällä
sisällä tulee olla sopusointu. Kun räme on niin tuulinen, kylmä ja
hallainen, niin tämän huoneen tulee olla iloinen, miellyttävä ja
hauska. Miehet, nyt tällä erällä se ei ole sitä eikä tätä. Arthur
Kuninkaan miehet, minä kehoitat teitä muistamaan kutka olette. Arthur
Kuninkaan miehet, keitä te olette? Te olette arvollisen Lanreanin kylän
asujamia -- vanhoja asujamia. Te olette kokoontuneet kokoukseen. Te
olette kuukautinen klubi, joka kokoontuu joka kuukausi talvisaikana, ja
niitä kuukausia on monta. Teillä on oikeus uutta jäsentä seuraan
vastaanotettaessa, taikka jonkun jäsenen syntymäpäivällä, vaaria tätä
jäsentä kertomaan teille jonkun tapauksen omasta elämästään, tahi
jonkun sukulaisensa elämästä, tahi jonkun ystävänsä elämästä, ja sitten
valtuuttaa minua edusmiehenänne pyörrittämään kiekkoa. Arthur Kuninkaan
miehet, teidän etuoikeutenne ei minun kauttani tule loukatuksi. E-ei!
Sentähden, koska se jäsen, jonka syntymäpäivä tänä päivänä sattuu
olemaan, on teitä tyydyttänyt; ja koska merenkulkija mies ylipäänsä ei
ole teitä tyydyttänyt, niin minä nyt puolestani virkani johdosta panen
kiekon pyörimään, ja kehoitan sitä miestä, jonka eteen kiekko
seisahtuu, puhumaan, kun hänen nimensä ensin mainitaan."

Kapteeni ja hänen nuori ystävänsä katselivat tarkasti kiekkoa, joka
pyöri pöydällä aika kyytiä vähän aikaa, kunnes se vihdoin alkoi horjua
ja kääntyä sinne tänne kummallisella tavalla. Viimein se joutui
ristiriitaan kynttiläjalan kanssa ja keikahti tuon vanhan, isolla
paidankauluksella varustetun miehen piippua vasten. Silloin
puheenjohtaja vasarallansa löi pöytään ja sanoi:

"Mr Parvis!"

"Kuuletteko?" kuiskasi kapteeni innokkaasti nuorelle kalastajalle.
"Minä olisin pannut veikkaa tuhatta dollars'ia jo puoli tuntia sitten
siitä, että tuo vanha savupilviin kätketty mies oli Arson Parvis!"

Kysymyksessä oleva kunnioitettava henkilö alkoi kertomusta, jonka
pää-esineenä oli liivit. Saatiin kuulla, että nämät liivit olivat
keltaiset liivit, joissa oli viheriäiset reunat, valkoiset hihat ja
sileät vaskinapit. Saatiin vielä kuulla, eitä nämät liivit oli tehnyt
eräs Nicholas Pendold Penzance'sta, joka oli pudonnut korkean vaunun
katolta maahan Plymouth'iin vievällä tiellä, mutta ei vahingoittunut,
sillä hän putosi suin päin maahan ja hänen päänsä ei ollut arka, tämän
tapauksen jälkeen hän vielä eli kolmekymmentä vuotta, ja oli entistä
viisaampi siitä pitäin. Vieläkin saatiin tietää, että näiden liivien
omistaja oli mr Parvis'in isä, ja ne olivat kerta eräiden sääryksien
kanssa olleet hänen mukanaan S:t Just'in vuorityöläisten juhlassa,
jossa tuo eriskummallinen seikka tapahtui, jonka kautta nämät liivit
tulivat kuuluisiksi. Mutta mr Parvis ei voinut selittää mikä tuo
kummallinen tapaus oli, eikä edes voinut Arthur Kuninkaan miehille
sanoa oliko tuo tapaus luonnollista vai yliluonnollista laatua.
Lopetettuansa kertomustaan mr Parvis katseli vakaasti savupilvistään,
ikäänkuin hän olisi tahtonut nähdä sitä miestä, joka väittäisi tätä
vääräksi; sitten hän taas vaipui omiin ajatuksiinsa.

Klubin jäsenet olivat vähäsen hämillänsä siitä, että mr Parvis'in
kertomus oli niin hyvin onnistunut, ja puheenjohtaja oli juuri aikeissa
panna kiekko toistamiseen pyörimään, kun nuori Raybrock -- jonka
kapteeni töin tuskin oli saanut hillityksi -- nousi, ja kysyi saisiko
hän mr Parvis'ille tehdä yhden ainoan kysymyksen.

Arthur Kuninkaan miehet huusivat kovalla äänellä, että hän ei voisi
mitään kysyä, mutta niin pian kun hälinä hiukan hiljeni, hän kohta
alkoi kysellä:

"Oliko tuo unohdettu tapaus mitenkään koskenut rahaa? Oliko ollut
kysymys viidensadan punnan suuruisesta rahasummassa? Oliko tämä
rahasumma omistajan mielestä rehellisesti hankittu, mutta todenperään
vääryydellä saatu ja varastettu?"

Klubissa oli hämmästys varsin suuri kun nämä kummalliset kysymykset
tehtiin, ja klubin jäsenet olisivat joutuneet vihan vimmaan, joll'ei
kapteeni olisi ruvennut sovittajaksi.

"Vaikka nämä kysymykset kuuluvat varsin oudoilta," sanoi kapteeni, "ja
ovat teissä epäilystä herättäneet, niin voin vakuuttaa teitä, hyvät
herrat, siitä, että nuorella ystävälläni on tärkeät ja pätevät syyt
näihin kysymyksiinsä. Minä vakuutan myöskin, ettei hänen tarkoituksensa
ollut ketään loukata. Hän ja minä ha'emme tietoja eräästä asiasta, jota
nämä hänen sanansa juuri ilmoittavat. Nämät tiedot voimme kenties saada
rehellisiltä ja kunnollisilta miehiltä täällä, tahi jossakin muualla.
Minä toivon, että kunnioitettava mr Arson -- minä pyydän anteeksi --
Parvis - suosiollisesti rauhoittaa nuorta ystävääni vastaamalla niin
tahi ei."

Hetken kuluttua tuo typerä mr Parvis suurella vaivalla ja vaikeudella
sai vastanneeksi: "Ei!" Tästä kapteeni niin ihastui, että hän nousi ja
kiitti häntä.

"Kuunnelkaa nyt seuraavaa puhujaa," kuiskasi kapteeni nuorelle
kalastajalle. "Ehkä hän tietää enemmän kuin tuo toinen tyhmeliini.
Älkää vaan häntä keskeyttäkö. Kuunnelkaa häntä loppuun saakka."

Puheenjohtaja sitten, kaikki tapamuodot noudattaen, pani kiekon
pyörimään ja se kieppoi ympäri pöydällä, kunnes pysähtyi erään
voimakkaan, tummanverisen, noin kuudenkymmenen ikäisen miehen eteen,
jonka nimi oli John Tredgrear ja joka oli läheisen vuorikaivoksen
omistaja. Hän alkoi kohdakkoin puhua yksitoikkoisella äänellä, mutta
kuta edemmäksi hän tuli, sitä enemmän hän innostui. Hänen kertomuksensa
kuului näin:

Sattui minun nuorempana ollessani, että kohtaloni johdatti minun
Ranskanmaan valtateitä ja syrjäteitä kulkemaan, ja että olin
tilaisuudessa usein käydä ranskalaisissa, tienvarrella olevissa,
huonommissa ravintoloissa. Minä olin ruvennut kauppatuumaan, joka teki
tällaiset matkustukset välttämättömiksi. Eräs vanha ystäväni oli hiljan
alkanut kauppaliikettä Parisissa, jonka laatua en nyt tässä rupea
liiemmältä selittämään. Hän oli ehdoitellut minulle, että tulisin
hänelle kauppakumppaniksi, ja minun toimiani oli silloin tällöin
matkustaa Ranskanmaan pienempiin kaupunkeihin ja kyliin, kauppaliittoja
tekemään. Minun ystäväni oli mieluummin uskonut tämän toimen minulle,
kuin ranskalaiselle, sillä hän tiesi voivansa paremmin luottaa minuun
kuin muukalaiseen. Hän myöskin tiesi, että osasin ranskan kieltä sen
verran, että vallan hyvin voin kaikki asiat ajaa, sillä minä olin
puolen ikääni käynyt koulua Ranskassa.

Minä suostuin ystäväni tuumaan ja ryhdyin suurella innolla uuteen
työhöni. Väliin minä matkustin rautatietä myöten tahi kyytihevosilla,
mutta sattui usein, että minun täytyi kulkea syrjäteitä ja harvaan
asuttujen seutujen läpi, jolloin oli mukavampi matkustaa omalla
kärryllä ja hevosella. Minun kärryni oli ilman kuskilaudatta, mutta oli
varustettu nahkaisella katoksella, jota voitiin laskea alas milloin
mieli teki. Kärryn takapuolella oli useampia laatikoita ja lokeroita,
sellaisten tavaroiden säilyttämistä varten, joita välttämättömästi
matkalla tarvitsin. Minun hevoseni oli erinomaisen hyvä, ja olikin
ehdottomasti tarpeellista, etkä se oli hyvä, koska huono hevonen ei
millään muotoa olisi kestänyt tällaista lakkaamatonta matkustamista
viikkokausia peräksyttäin. Se oli maksanut kaksituhatta francia, eikä
suinkaan ollut kallis, sen hyviin avuihin katsoen.

Me teimme yhdessä monta matkaa ihanan Ranskanmaan läpi. Näillä
matkoilla olin ollut monessa hotellissa, syönyt monta huonoa
päivällistä, nukkunut monissa kylmissä suojissa ja kovilla vuoteilla.
Minä olin kulkenut monen vanhan, kolkonnäköisen, linnoitetun kaupungin
nostosillan ylitse; olin kulkenut vieläkin kolkompain vanhain
kaupunkein läpi, joissa ei ollut linnoitusta eikä nostosiltaa.

En tiedä miten sattui, että eräänä aamuna, kun minun oli
lähteminen Doulaise nimisestä kaupungista, ennättääkseni yöksi
Francy-le-Grand'iin, minä tulin aloittaneeksi matkaani tuntia myöhemmin
kuin tavallisesti. Minä sanoin etten tiedä miten tämä sattui, mutta se
ei ole aivan totta kuitenkaan. Minä kyllä tiedän mikä siihen oli syynä.
Syy tähän viivyttelemiseen oli se, että sinä aamuna, yleistä lausetapaa
käyttääkseni, kaikki kävi hullusti. Siis, oli tunti myöhemmin kuin
olisi tullut olla, hyvät herrat, kun minä vedin lammasnahkaisella
vuorilla varustetun jalkapolstan polvieni yli ja asetin pienen koirani
mukavasti istumaan viereeni ja lähdin matkalle.

Oli kolkko lokakuun päivä. Taivas oli vallan pilvinen, jotta näytti
siltä kuin tuo hiljainen tuhusade tulisi kestämään vähintään
vuorokauden. Ilma oli kylmä ja yksinäisellä tiellä kohtasin ani harvoin
ihmisiä, paitsi muutamia tienkorjaajia siellä täällä. Se oli toden
totta vallan kolkko tie; molemmin puolin sitä kasvoi poppeleja, jotka
olivat aivan keltaisia ja lehti oli jo suureksi osaksi lähtenyt niistä
niin että tie oli lehdillä peitetty, ja hevoseni astuminen tuskin
kuului, kun lehtiä oli niin tiheällä tiellä. Tien varsilla oli molemmin
puolin avarat tasangot, niin kauas kuin silmä kannatti, ja tie oli niin
suora, että voi nähdä penikulmia eteenpäin.

Minä olin aamulla, kiireissä kun olin, unohtanut kysyä, niinkuin tapani
oli tuntematonta tietä matkustaessani, missä kaupungissa olisi sopivin
puolipäivän aikana pysähtyä hevosta syöttämään, ja mitkä olivat
parhaimmat ravintolat tien varrella. Siitä syystä tapahtui, että, kun
minä kahdentoista ja yhden välillä tulin paikkaan, jossa neljä tietä
yhtyi ja yhdessä näiden teiden muodostamassa kulmassa näin suuren
tyhjän näköisen ravintolan, jonka oven yläpuolella lu'in sanat Tête
Noire, minä pysähdyin siihen hevostani syöttämään, tietämättä mimmoinen
tämä talo oli.

Ravintolan ulkonäkö ei minua ensinkään miellyttänyt. Se oli suuri
rakennus, joka näytti olevan aivan asumaton ja oli musta ja siivottoman
näköinen. Se oli liian suuri tavalliseksi ravintolaksi ja kaikki ovet ja
akkunat olivat suljetut; ei näkynyt mitään merkkiä elävistä olennoista
ja valta-oven yläpuolella olevassa koverossa oli julman kamalan
näköinen pyhimyksen kuva. Minä mietin hetken aikaa menisinkö avoinna
olevasta portista hevospihalle, tai lähtisinkö matkustamaan edelleen
mieluisempaa syöttöpaikkaa etsimään. Mutta hevoseni oli väsynyt, minä
olin jo kulkenut yli puolivälin matkastani ja tämä oli siis vallan
sopiva lepopaikka. Sitä paitsi, miksi en voisi tässä levätä? Jos olisin
poikennut lepäämään ainoastaan sellaisissa ravintoloissa, jotka olivat
oikein mieleeni, sekä ulkoa katsoen, että sisältä, olisi ollut parasta
kokonaan heittää kaikki matkustukset sikseen.

Tallipihakin oli yhtä autio ja tyhjä. Kaikki oli suljettu. Tallien ja
muiden ulkohuoneiden ovet olivat kiinni, eikä ainoakaan heinänkorsi
oven edustalla ilmoittanut, että nämät rakennukset joskus maailmassa
olivat olleet käytettyinä johonkin käytännölliseen tarkoitukseen. Minä
en nähnyt lantaa ensinkään pihalla, enkä ainoatakaan sikaa, hanhea tahi
kanaa. Oli vallan hiljaa, ja, koska sattui olemaan sellainen päivä,
jolloin hiljaiseen mutta taukoomatta satoi ja ilma oli tyyni, niin
hiljaisuus oli varsin ikävä ja yksitoikkoinen. Minä päästin kovan
huudon ja aloin riisua hevostani, kun huomasin, että huutoni oli
huomiota herättänyt.

Ensimmäinen henkilö, joka näytti kuulleen huutoani, oli pieni mutta
vanhakas poika, joka avasi huoneuksen takapuolella olevaa ovea, astui
sinne vieviä portaita alas ja tuli auttamaan minua. Minä olin juuri
päästänyt valjaat minun puolellani, kun, sattumalta kääntyessäni
taaksepäin, näin miehen seisovan vallan minun takanani, joka oli
lähestynyt minua niin hiljaa, että olisin joutunut hämilleni siitä,
vaikk'ei hänen ulkomuotonsa olisi ollutkaan pelkoa herättävä. Hän oli
niin pahan ja ilkeän näköinen, hyvät herrat, etten milloinkaan ole
hänen vertaistansa nähnyt. Minusta hän näytti olevan viidenkymmenen
vuotias, mutta hän oli niin laiha, kuiva ja vikkelä, kuin nuori poika.
Mutta lihan puute ei kuitenkaan ollut ainoa virhe, jota minä huomasin
Tête Noiren isännän persoonassa. Hänessä oli paljoa suurempi virhe,
kuin tämä. Hän oli kokonansa armahtavaisuutta ja omaatuntoa ja
ylipäänsä inhimillisiä hyviä puolia vailla. Kun ensin katsoin
hänen silmiinsä, hänen seisoessaan takanani pihalla ja tarkasti
silmäillessään hevostani ja kärryssä olevia tavaroitani, näyttivät ne
olevan ruskeankeltaiset; mutta kun minuuttia myöhemmin seisoimme
rinnatusten pimeässä tallissa, niin huomasin, että ne olivat sinervän
keltaiset, ja katse muistutti tiikeriä. Sillä hetkellä kun tämän
havaannon tein, olivat hänen silmänsä luodut paksuun kultasormukseen,
jonka aina pidin sormessani matkustaessanikin ja jonka näette
sormessani nytkin. Tässä miehessä oli kaksi kohtaa, jotka heti
herättivät huomiotani. Toinen oli punainen ja paljas liha-kasvannainen
takapuolella päätä, ja toinen oli syvä arpi poskessa, jota takkuinen
parta osaksi peitti.

"Tänään on ikävä ilma huvimatkalla olevalle," sanoi isäntä ja katsoi
ilkkuen minuun.

"Kenties se ei olekaan huvimatka," vastasin minä.

"Näinä aikoina kulkee harvoja sellaisia matkustajia maantietä myöten,"
sanoi ilkeännäköinen mies. "Rautatiet tekevät maan erämaaksi ja
maantiet ovat yhtä autiot kun ne olivat kolmesataa vuotta sitten."

"Ne ovat kylläksi hyvät niille, joiden täytyy niitä myöten matkustaa,"
vastasin minä huolettomasti. "Ja minä luulen, ettei kenenkään muun
tekisi mieli matkustaa niillä."

"Tuletteko sisään huoneesen?" kysyi ravintolan isäntä äkki-arvaamatta,
katsoen suoraan silmiini.

En ole milloinkaan tuntenut suurempaa vastahakoisuutta kun nyt
ajatellessani mennä tämän miehen ovesta sisään. Mutta minulla ei ollut
muu edessä. Minun hevoseni söi paraikaa kauraansa, niin etten enää
voinut talliinkaan jäädä, kun ei ollut mitään siellä tehtävää.
Kävelemään en voinut lähteä kun oli niin sateinen ilma ja kärryyni en
voinut jäädä istumaan, sillä se olisi herättänyt vieläkin suurempaa
epäilystä. Sitä paitsi en ollut koko päivänä mitään syönyt, niin että
minun oli sekä nälkä, että jano. En siis voinut muuta tehdä kuin
suostua pahannäköisen isännän ehdoitukseen. Hän kulki edellä ja astui
korkeita portaita ylös ja vihdoin ovesta erääsen huoneesen.

Se huone, johon olin tullut portaiden yläpuolella olevasta ovesta, oli
niitä huoneita, jotka olivat liiaksikin valoisat, mutta joita valo ei
kumminkaan elähytä, vaan näyttävät kolkoilta ja pimeiltä. Valolla on
_joskus_ tällainen ominaisuus ja minä olen nähnyt kolkon kouluhuoneen,
jonka synkeys tuli siitä, että huoneesen tuli liiallisesti kylmää,
harmaata päivänvaloa. Tämä huone, johon nyt tulin, oli sellainen huone,
jossa sateisena päivänä näytti olevan valoisampi kuin ulkona.
Oikeastaanhan se ei voinut olla valoisampi kuin se, joka sitä valaisi,
mutta se vaan näytti siltä. Se näytti suuremmaltakin kuin koko
ulkomaailma, ja sitä se, tietysti, ei voinut olla, se vaan siltä
näytti. Se oli tyhjä, mutta yhdessä seinässä oli kaksi lasi-ovea, jotka
veivät samallaisiin ja yhtä suuriin huoneisin. Se ei ollut
neliskolkkainen huone, eikä soikea huone, vaan sen toinen pää oli
kapeampi kuin toinen, ja niinkuin tiedätte, hyvät herrat, näyttää
tällainen huone hyvin ikävältä. Biljardipöytä, joka oli keskellä
laattiaa, näytti varsin mitättömältä ja pieneltä, vaikka se oli niin
suuri kuin tällaiset pöydät tavallisesti ovat; ja muut pöydät, joita
oli siellä täällä hajallaan huoneessa, niinkuin ravintolassa ainakin,
vieraita varten, olivat niin kaukana toisistaan, että miltei hävisivät
näkyvistä. Yhdellä seinällä oli suuri ruokakaappi, toisella rivi
biljardikeppiä ja kuva, johon oli kuvattu Parisin arkkipiispan murha ja
joka oli varustettu mustalla kehyksellä. Katossa näytti, sen verran
kuin sitä voi nähdä laattialta (huone oli näet hyvin korkea) olevan
ristiin kulkevia summattomia hirsiä, joihin oli kiinnitetty renkaita
itsemurhaa varten, ja sekä katto että renkaat ja seinät olivat hiljan
kalkitut. Minun pieni koiranikin, jonka minun oli ollut täytymys ottaa
syliini sentähden, että se väkisin tahtoi hyökätä inhoittavan isännän
kimppuun, katseli kauhistuksella ympärillensä, kun minä laskin sen
maahan, ja vapisi niinkuin se olisi suuressa vaarassa ollut.

"Siis et sinäkään hänestä pidä, Nelly, ja sinun pienet silmäsi, jotka
niin lempeästi katsovat minuun, ovat vallan hurjan näköiset, kun luot
ne hänen ilkeihin kasvoihinsa. Ja mitenkähän hän on tuon haavan saanut,
Nelly? Saiko hän sen silloin kuin hän murhasi viimeisen matkustajan?
Ja mitä sinä hänen silmistänsä arvelet, Nelly? Ja mitä sinä hänen
pään-taustansa ajattelet, koiraseni? Missä luulet hänen nyt olevan,
mitä? Mitä ilkityötähän tuo mies nyt miettinee? Etkö toivoisi istuvasi
vieressäni kärryissä ja meidän olevan aukealla maantiellä taas?"

Kaikkiin näihin kysymyksiin pieni kumppanini vastasi hyvin selvästi
hiljaa häntäänsä huiskuttaen ja omituisella tavalla korviansa
liikuttaen, ja minä tiesin pitkällisen tuttavuuden kautta tämän
tarkoittavan, että mitä mielipidettä minä olinkaan, se aina siihen
yhdistyi.

Minä olin huoneeseni tultuani tilannut ruokaa ja viiniä, ja, istuessani
tätä odottaen, huomasin, että isäntä vähän väliä jätti tehtävänsä
toisessa huoneessa -- jossa otaksuin hänen valmistavan minulle ruokaa
-- ja tuli salaa tirkistämään minua lasi-ovesta, joka vei siitä
huoneesta, jossa minä olin, siihen, jossa hän oli. Kerta minä kuulin
hänen menevän ulos, ja minä olin varma siitä, että hän oli mennyt
talliin likemmältä katselemaan kärryjäni ja hevostani.

Minä olin saanut päähäni, että isäntä oli ilkeä rosvo; eitä hän ei
voinut tulla aikaan ravintolan pitämisellä; että hän oli huomannut
minulla olevan hyvä hevonen ja kärryt sekä koko joukon tavaraa, joista
voisi saada paljon rahaa. Minulla itsellä oli rahaa, sen hän tiesi,
sillä ilman rahatta en voisi matkustaa paikasta toiseen, niinkuin tein.

Ajatellessani näitä asioita, tuli pieni, noin kahdentoista vuotias
tyttö lasi-ovesta sisään ja, tuijottaen ensin kauan aikaa minuun, meni
huoneen toisessa päässä olevan kaapin luo ja aukaisi kaapin oven
avaimella, joka hänellä oli kädessä; kaapista hän otti pienen valkoisen
paperikääryn ja lähti sitten ulos samaa tietä kun oli tullut, mutta
katseli kaiken aikaa minua niin tarkasti, että hän ei huomannutkaan
mihin meni, vaan töytäsi ovea vasten aika kyytiä. Hän oli häijyn
näköinen tyttö, jonka silmissä oli kamala, ilkeä katse; hänen hiuksensa
olivat takkuiset ja hän oli hyvin likainen ja kävi hitaasti katsomatta
siihen mitä hänellä oli tehtävää.

Hetken kuluttua tyttö taas tuli sisään kantaen kädessään lautasen,
jolla oli lihaa; lautasen hän pani pöydälle, mutta pöytäliinaa ei
näkynyt talossa olevan, ainakaan ei sellaista pöydälle pantu. Sitten
hän leikkasi renkaan muotoisesta leivästä hirveän suuren palasen ja
pani sen likaisimmalle paikalle pöytää; annettuansa minulle vielä
veitsen ja kahvelin, lähti hän taas ulos huoneesta. Hän meni viiniä
hakemaan. Kun hän oli tuonut viiniä ja vähän vettä, meni hän jälleen
pois ja minä olin yksin.

Minun tulee vielä mainita, että tämä ilkeän näköinen tyttö näytti
pienessä koirassani herättävän yhtä suurta vastenmielisyyttä, kuin
isäntäkin oli tehnyt, ja, kun tyttö lähti huoneesta, minulla oli täysi
työ estää Nellyä hyökkäämästä hänen päällensä.

Hyvät herrat, kokenut matkustaja pian oppii, että hänen täytyy syödä
ylläpitääksensä ruumiillisia voimiansa, hänen täytyy sulkea silmänsä,
nenänsä ja korvansa kaikkia väitöksiä vastaan. Minä sentähden rohkeasti
rupesin syömään lihaa ja sitkeätä hapanta leipää, ja olin juonut puolen
lasillista viiniä ja vettä, kun ajatus yht'äkkiä juolahti mieleeni,
joka saattoi minun asettamaan lasin takaisin pöydälle. Mutta tuskin
olin sitä tehnyt, ennenkuin taas otin sen käteeni ja ryyppäsin siitä
vähäsen, mutta sylin sen kohta suustani laattialle. Mutta sitä
tehdessäni lausuin kovalla äänellä: "Hyi!"

"Hyi, Nelly," sanoin minä katsellen koiraani, joka pää vinossa
hartaasti minua katseli, -- "hyi! Nelly," toistin vieläkin, "mikä
inhoittava ja kummallinen juoma tuo on!"

Ja mikä oli syynä siihen, että minä noin tätä juomaa halveksin?
Minkätähden minä jätin juomiseni kesken? Mikä ajatus se oli, joka
saattoi minun jättämään osan viinistä juomatta? Se oli ajatus, joka
nuolen nopeudella tunki sieluni sisimmäiseen soppeen, että viini, jota
juuri join ja johon vastoin tapaani oli kaatanut vettäkin, oli
myrkytetty!

On ajatuksia, jotka niinkuin vahingolliset hyönteiset tulevat suristen
takaisin mieleemme niin usein kuin niitä karkoitammekin. Me näytämme
toteen, että ne ovat vallan väärät, me todistamme, eitä ne ovat
järjettömät, emme anna niille vähintäkään jalansijaa, ja kuitenkin ne
seuraavassa hetkessä ovat mielessämme yhtä vilkkaina kuin mehiläiset ja
entistä vaikeammat karkoittaa. Oli juuri sellainen ajatus, joka nyt
minua kiusasi. Se ajatus saattoi minua huutamaan "Hyi!" Se saattoi
minua muistamaan, että tämä oli yhdeksästoista vuosisata, että minä en
ollut näyttelijänä ranskalaisessa näytelmässä, että sellaiset
kohtaukset, jommoisia minä nyt ajattelin, tapahtuvat ainoastaan
romaaneissa; se saattoi minua siihen luuloon, että tämä kunnioitettava
mies oli murhaaja sentähden, että hänen silmänsä olivat omituiset
väriltänsä ja että hänen poskessansa oli haava; tämä oli totta tosiaan
varsin hullua. Tuntui niinkuin minussa olisi ollut kaksi puoluetta:
toinen oli hyvin järkevä ja arvosteli kaikki asiat kylmän ymmärryksen
kannalta: toinen oli järjetön eli vastustus-puolue, jonka suurin voima
oli joukko juroja väitelmiä, joita järjellisen puolueen kaikki
todisteet eivät voineet kumota.

Ei kauan kestänyt ennenkuin järjettömän puolueen voima kävi yhä
suuremmaksi, sen kautta, että kummalliset oireet alkoi aivoihini
ilmaantua, jotka näyttivät todistavan, että tuo asia, jota olin
koettanut näyttää valheeksi, kuitenkin oli totta. Vaikka kaikin voimin
koetin uskotella itseäni että olin väärässä, huomasin, että oudot,
varsin kummalliset tunteet vähitellen ja askel askeleelta saivat vallan
minussa. Ensiksi havaitsin, että en oikein voinut etäisyyksiä määrätä;
niinpä tapahtui, että kun otin jonkun esineen pöydästä ja yritin
panemaan sitä takaisin sinne, niin joko työnsin sitä pöytää vasten,
sillä olin luullut pöytää matalammaksi kuin se oli, tahi laskin sen
kädestäni ennenkuin olisi pitänyt sitä tehdä, sillä luulin pöydän
olevan paljon korkeamman kuin se oikeastaan oli. Sitten pääni painui
hartioitani vasten, kädessäni tuntui kummallinen pistos ja minusta
näytti sekä käteni että jalkani (jotka olivat vallan kylmät) paisuvan
hirveän suuriksi ja niitä ympäröi lukuisat, nopeaan liikkuvat, kepeät
pyörät. Myöskin minusta tuntui ääneni olevan varsin outo, kun
puhuttelin koiraani, enkä oikein voinut sanoja lausua.

Kun katselin lasi-ovea kohti, näin isäntäni harvain uutimien läpi
tirkistävän minua; tahi tuli tuo ilkeän näköinen tyttö sisään, ilman
varsinaista asiata ja, viipyen vähän aikaa huoneessa, lähti jälleen
pois. Vihdoin isäntä itse tuli sisään ja, astuen sen pöydän tykö, jonka
ääressä minä istuin, katseli minun edessäni olevaa viiniä, jota tuskin
olin maistanut.

"Näyttää siltä kuin maalaisen viini ei oikein teille maistuisi," sanoi
hän.

"Kyllä se hyvää on," vastasin minä niin huolettomasti kuin taisin;
sanat kaikuivat niin oudoilta kuin ne olisivat tulleet lausutuiksi
Pyhän Paavalin kirkossa ja minä olisin ne kuullut rautaisen torven
kautta.

Minä olin omituisessa tilassa -- olin kyllä tunnoillani, mutta en
voinut hallita ajatuksiani, sanojani, tekojani. Minä luulen, että
isäntä seisoi pöydän luona tuijottaen minuun niinkuin minäkin tuijotin
häneen ja katselin pyöriä, jotka pyörivät hänen silmiensä, nenänsä ja
poskiensa edessä.

Silloin tuli vieraita ravintolan toiseen huoneesen, joka lasi-ovesta
näkyi, kuten jo olen teille kertonut, ja isännän täytyi mennä niitä
palvelemaan ja jättää minut yksin. Luultavasti olin vaipunut uneen,
jota kuitenkin kaikin voimin koetin vastustaa, sillä minä heräsin siitä
että koirani haukkui kovasti. Isäntä oli huoneessa, hän juuri aukasi
kaapin, josta pieni tyttö oli paperi-paketin ottanut. Hän otti siitä
vallan samallaisen paperi-paketin ja lähti taas ovesta ulos. Hänen
mennessänsä minä ihmettelin mihin tuo pieni tyttö oli joutunut. Samassa
isäntä taas tuli oven suuhun.

"Minä menen nyt kahvia keittämään," sanoi isäntä, "ehkä on se teistä
parempaa kuin viini."

Kun mies lähti pois, minä äkkiä hypähdin istualta. Nyt en enää epäillyt
miehen tarkoitusta. Ajatukseni olivat kuin salamat. "Kun viini oli
vedellä sekoitettu ja olin juonut niin vähän sitä, se ei ole
vaikuttanut sitä, mitä sillä tarkoitettiin. Kahvi on tekevä paremman
vaikutuksen. Hän keittää sitä par'aikaa. Kaappi, pieni paketti -- ei
ollut mitään syytä asiaa enää epäillä. Minä lähden täältä nyt kun vielä
voin. Nyt tahi ei milloinkaan; jos nuo miehet, joiden ääniä kuulen
toisesta huoneesta, lähtevät täältä, silloin on liian myöhäistä. Kun on
näin monta miestä saapuvilla, ei suinkaan uskalleta minua estää
lähtemästä pois. Minä en _tahdo_ nukkua -- minä _tahdon_ toimia -- minä
_tahdon_ pakoittaa jäseniäni työhön ja lähteä tästä paikasta."

Hyvät herrat, minulla on hyvin vahvat hermot ja voin niitä hallita
erinomaisella voimalla. Minä hoipertelin ovelle, ja lähdin ulos,
paiskaten ovea kiinni kovemmin kuin tarkoitukseni oli ollut, sekä
astuin portaita alas pihalle; ulko-ilmaan tultuani rupesi minua
pyöryttämään.

Portaita alas astuessani näin tuon ennen mainitun ilkeän pienen tytön
tulevan pihalle ja häntä seurasi seppä, joka kantoi kädessänsä vasaraa
ja muita sepän työaseita. Kun tyttö näki minun, hän kohta puhui jotakin
sepälle, ja samassa molemmat lähtivät toiseen suuntaan kuin ensin
olivat aikoneet mennä, ja astuivat pihan vastakkaisella puolella
olevaan ulkohuoneesen, eikä talliin, johon nähtävästi oli ollut
tarkoitus mennä. Mieleeni juolahti ajatus, että tätä miestä oli haettu
lyömään naula hevoseni jalkaan, jotta minä en pääsisi lähtemään vaikka
myrkky ei olisikaan tehtäväänsä toimittanut. Tämä hirvittävä ajatus
saattoi minua vielä enemmän kiirehtimään. Minä tartuin kärryni aisoihin
ja vedin kärryt pihalta huoneuksen edustalle, sillä tiesin, että kun
kärryt kerta olivat maantiellä, ei voitaisi niin helposti minua estää
lähtemästä pois. Minä muistan, että kahdesti kaaduin maahan,
yrittäessäni kärryjä vetää pihalta maantielle. Toinen tehtäväni oli
mennä talliin. Hevoseni oli vielä muut valjaat päällä, paitsi suitset.
Minä panin kuolaimet sen suuhun ja talutin sen kärryjen luo. Monta
kertaa turhaan koetettuani valjastaa hyväluontoista hevostani kärryjen
eteen -- syystä, että minun oli yhtä mahdotonta etäisyyksiä käsittää,
kuin humalaisen ihmisen on sitä tehdä -- muistan, että tuo pieni poika,
jonka ensin näin taloon tullessani, oli minua auttamassa, vaikk'en
tiedä mistä ja milloin hän tuli. Minä juuri panin sila-puikon kiinni,
kun ääni takanani sanoi:

"Aijotteko lähteä pois kahvia juomatta?"

Minä käännyin ja näin ravintolan isännän seisovan takanani. Hän näki
kuinka vaikea minun oli saada nappula kiinnitetyksi, mutta ei
liikahtanut paikaltansa minua auttaakseen.

"Minä en kahvia tahdo," vastasin minä.

"Ettekö kahvia tahdo, ettekä viiniä! Näyttää siltä kuin herra ei olisi
suuri juomari. Te ette ole antaneet hevosenne kylläksi levätä," lisäsi
hän äkkiä.

"Minun on kiire. Mitä olen velkaa?"

"Ettekö tahdo mitään muuta?" kysyi ravintolan isäntä. "Ryypyn
paloviinaa ennenkuin lähdette sateesen?"

"Ei mitään enää. Mitä olen velkaa?"

"Noh tulettehan sisään vielä hetkeksi jalkojanne lämmittelemään!"

"En tule. Sanokaa nyt kohta mitä olen velkaa."

Kun isäntä turhaan oli koettanut houkutella minua huoneesen takaisin,
niin hänellä ei ollut muu edessä kuin vastata kysymykseeni.

"Neljä litreä kauroja, puoli leiviskää heiniä, aamiainen, viiniä,
kahvia," -- kaksi viimeistä sanaa hän lausui erityisellä painolla ja
ilkeästi nauraen, -- "seitsemän francia viisikymmentä centimiä."

Hevoseni oli nyt vihdoin viimein valjaissa ja minun tuli ottaa
kukkaroni esille maksaakseni isännälle ruo'asta ja juomasta. Käteni
olivat vallan kylmät, päätäni pyörrytti ja silmiäni himmenti; kuin
vihdoin sain kukkaron esille ja otin siitä rahaa, niin pudotin
epähuomiossa siitä muutamia kultarahoja.

"Kultaa!" huusi poika, joka oli auttanut minua hevosta valjastamaan.

Isäntäkin säpsähti sitä nähdessään, mutta hillitsi itsensä kohta.

"Tarvitaan paljon kultaa," sanoi hän, "kun ollaan huviretkellä."

Minä tunsin käyväni yhä heikommaksi. Minä en voinut kultarahoja maasta
ko'ota ylös. Minä en osannut siihen paikkaan, missä raha oli; minä näin
kyllä rahan, mutta sormeni eivät pystyneet sitä ottamaan. Kuitenkaan en
herennyt koettamasta niitä kokoilla. Minä sain muutamia, ja poika, joka
hyväntahtoisesti minua auttoi, antoi minulle pari rahaa, -- tänä
päivänä en vielä tiedä kuinka monta hän itse piti. Minä katselin vielä
ympärilleni, ja kun en enää nähnyt yhtään rahaa maassa, nousin
seisoalleni ja kiipesin suurella vaivalla kärryyn. Minä otin suitset
käteeni ja hevoseni alkoi juosta.

Se oli jo juossut vähän matkaa kun äkkiä ajatus tuli mieleeni, niinkuin
väliin tapahtuu juuri kun olemme nukkumaisillamme -- ajatus, joka
herätti minun niinkuin pistolin laukaus ja saattoi minun pysäyttämään
hevostani paikalla.

"Koirani, rakas pieni Nellyni!" Minä olin jättänyt sen ravintolaan.

Pientä lemmikkiäni en millään muotoa olisi jättänyt. "Minun täytyy
palata. Minun täytyy mennä takaisin tuohon kauhistavaan ravintolaan,
josta vastikään hädin tuskin pääsin. Hän on nähnyt kultarahojanikin,"
sanoin itsekseni kun koetin hyvin kömpelösti kääntää hevoseni takaisin;
"ne miehet, jotka joivat toisessa huoneessa, ovat jo lähteneet pois,
ja, mikä on pahin kaikesta, tuo myrkky, jota join, tuntuu saavan yhä
suuremman vallan minusta."

Kun toistamiseen lähenin ravintolaa, muistan, että sen seinät näyttivät
entistä mustemmilta, että satoi yhä kovemmin ja että isäntä ja
passaripoika seisoivat ovella, nähtävästi minua katsellen. Vielä
muistan huomanneeni yhden asian; -- tiellä näin pienen pilkun,
ikäänkuin joku matkustavainen lähenisi.

"Minä tulin takaisin koiraani hakemaan," sanoin minä.

"Minä en mitään koirastanne tiedä."

"Se on vale! Minä jätin sen tänne sisimmäiseen huoneesen."

"Menkää sinne sitä hakemaan sitte," vastasi mies vihaisesti.

"Minä menen," oli vastaukseni.

Tiesin kyllä, että oli vaarallista minulle mennä huoneesen; tiesin,
että olin hukassa, jos sinne menisin; mutta en siitä välittänyt. Minä
astuin alas rattailta, kapusin portaita ylös käsipuiden nojassa ja
kuulin pienen Nellyni haukuntaa kun astuin ulkomaisen huoneen poikki ja
lähenin lasi-ovea. Minä työnsin oven auki ja pieni lemmityiseni hyppäsi
syliini.

Ja nyt huomasin, että oli liian myöhäistä. Kun menin teillepäin
vievälle ovelle, näin että hevoseni ja rattaani vietiin huoneuksen
ympäritse pihalle, ja isäntä tuli samassa ovelle ja esti minua
menemästä ulos. Minä koetin väkisin päästä hänen ohitsensa, mutta se
oli turhaa. Pieni Nelly putosi sylistäni portaiden ulkopuolelle; isäntä
sulki oven, ja minä kaaduin tunnotonna hänen jalkainsa juureen.

Oli pimeä, hyvät herrat, pimeä ja kovin kylmä. Se pieni osa taivaasta,
jota näin, oli täynnä tuikkivia tähtiä; varsin hauskaa oli maata näin,
tähtitaivasta katsellen, vaikka olikin kylmä. Kun vähäsen liikutin
päätäni, saadakseni sitä toiseen asentoon (sillä tuntui siltä kuin se
kauan aikaa olisi samassa asennossa ollut), huomasin olevani hyvin
väsynyt ja kangistunut. Samassa tunsin, että jokin liikkui vallan minun
vieressäni, ja ensin kylmä kuono kosketti minun kättäni ja sitten kuuma
kieli sitä nuoleskeli. Sitten kuulin rämäjävän äänen, ja tunsin että
minua vietiin hiljakseen eteenpäin ja silloin tällöin tuntui hiljainen
kolaus, ja luultavasti juuri tällainen oli minua herättänyt.

Vähitellen rupesin muitakin asioita huomaamaan. Minä näin edelläni
kulkevan hevosen korvain säännönmukaisia liikkeitä; ja vihdoin näin
osan miehen muodosta, -- näin leveät hartiat ja pään, jossa oli suuri
hattu. Minä kuulin tämän henkilön väliin lausuvan kehoittavia sanoja,
luultavasti hevoselle. Minä kuulin hevosen kaulassa olevain kellojen
kilinän. Ja, toden totta, minä vielä kuulin rätinän takanammekin, ja
hevosen astuntaa, vallan kuin toiset ajoneuvot olisivat meidän
jälessämme. Huomasinko vielä muuta? Kyllä, kaukaa näin muutaman
kynttilän vilkuttavan, niinkuin kylä olisi lähellä.

Kun makasin liikkumattomana tätä kaikkia tarkaten, tunsin olevani sekä
hengen että ruumiin puolesta kovin heikko ja väsynyt, mutta minun oli
kuitenkin niin hyvä olla, että ei tehnyt mieli miettiäkään mitä tämä
oikeastaan tarkoitti, tahi kysyä missä minä olin, tahi miten olin tänne
tullut. Minä olin vallan varmaan vakuutettu siitä, että kaikki oli
hyvin, ja ainoastaan vähitellen heräsi minussa halu saada tietää
miten olin tähän tilaan joutunut. Luullakseni olimme matkustaneet
neljännes-tunnin siitä kuin minä tulin tunnoilleni, ennenkuin minä
yritin nousta istualleni; silloin näin hevosen rinnalla miehen käyvän,
jolla oli päähineellä varustettu lakki yllä.

"Dufay?"

Mies, joka hevosen vieressä kulki, huudahti äkkiä "Seis!" Sitten hän
tuli kärryjen luo huutaen toistamiseen "Seis!" Hevoset pysähtyivät.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli noussut rattaille ja tarttui
ystävällisesti käteeni, puristaen sitä.

"Joko vihdoin viimein heräsitte?" kysyi hän. "Jumalan olkoon kiitos!
Minä jo aloin pelätä ett'ette enään virkoisikaan."

"Ystäväni, mitä tämä kaikki merkitsee? Missä minä olen? Mistä te
tulette? Tämä ei ole minun kärryni, tuo ei ole minun hevoseni."

"Molemmat ovat tallella täällä takanamme," sanoi Dufay ystävällisesti;
"ja kun olen teille tämän sanonut, en puhu enää mitään ennenkuin te
olette oikein rauhassa Lion d'Or nimisessä ravintolassa. Katsokaa!
Tuolla näkyy jo valo kaupungista. Nyt ei puhuta sanaakaan enää." Sen
sanottua ystäväni kääri hevosloimen ympärilleni, astui alas rattailta,
huusi hevoselle "Eteenpäin!" ja löi sitä samassa piiskalla; me lähdimme
taas liikkeelle.

Castaing Dufay oli mies, jonka kanssa usein olin sattumalta tullut
matkustamaan ja jonka kanssa olin tehnyt läheistä tuttavuutta,
sillä hän miellytti minua suuresti. Hän oli niitä lukuisia
kauppa-asioitsijoita tahi ranskalaisia kauppamatkustajia, joiden suuria
ja kestäviä rattaita ja vielä kestävämpiä hevosia näkee melkein
jokaisen pienen ravintolan pihalla ja tallissa; ja hän oli mitä
parhaimpia näistä. Minä pidin paljon hänestä. Kerran oli minulla ollut
onni auttaa häntä tärkeässä asiassa. Minä luulen, hyvät herrat, että me
pidämme niistä, joille olemme hyvän työn tehneet, yhtä paljon kuin he
pitävät meistä.

Valo kaupungista näkyi todella jo vallan hyvästi, ja kauan ei kestänyt,
ennenkuin ajoimme Lion d'Or nimisen ravintolan pihalle ja pian olimme
lämpimässä ja valoisassa huoneessa, jossa ystävälliset ihmiset meitä
vastaanottivat, jotka minusta näyttivät olevan enkeleitä, kun muistin
mitä vaaroja olin kestänyt.

Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka heikko ja vallan voimaton
olin, ennenkuin koetin liikkua. En jaksanut illallista syödä ensinkään.
Ainoa mitä toivoin, oli vuode ja tulta, sillä minua vilusti kovin; pian
minulle toimitettiin kumpaakin.

Kun nyt oikein mukavasti makasin vuoteella, katsellen takassa palavaa
tulta, ja pieni Nelly oli pitkällään takan edessä, niin tuli ystäväni
vuoteeni viereen, istui tuolille ja aikoi ruveta kertomaan miten minä
olin Tête Noiren ravintolasta pelastunut. Nyt oli minun vuoroni kieltää
häntä puhumasta, niinkuin hän vähää ennen oli evännyt puhua.

"Ette saa sanaakaan puhua," sanoin minä, "ennenkuin olette syöneet;
sitten kai tulette tänne minun luokseni ja kerrotte minulle kaikki mitä
tahdon kuulla. Mutta odottakaas -- varmaankin te'ette minun puolestani
vielä yhden asian; kun tulette takaisin, niin tuokaa Nellylle
lautasellisen luita; se ei lähde minun luotani tänä iltana, vaikka sen
olisi kuinkakin kova nälkä."

"Se kyllä illallista ansaitsee," sanoi Dufay, lähtiessään huoneesta,
"sillä minun luullakseni on se Nellyn ansio, että tällä hetkellä vielä
hengissä olette."

Sitä onnea, jota minä tunsin Dufay'n mentyä, käsittänevät ainoastaan
ne, jotka itse ovat suuressa vaarassa olleet, tahi jotka hiljan ovat
pitkällisestä ja kovasta taudista parantuneet. Minä olin vallan
rauhallinen ja oli kaikin puolin hyvä olla.

Kun ystäväni palasi takaisin toi hän Nellylle talrikillisen linnunluita
sekä minulle kupillisen soppaa. Syötyäni sopan ja Nellyn vielä luita
kalvaessa, Dufay alkoi puhua näin:

"Minä äsken sanoin, että teidän on kiittäminen pientä koiraanne
henkenne pelastuksesta, ja nyt minä kerron, miten se kävi. Te
muistatte, että lähditte Doulaise'sta tänä aa-muna --"

"Minusta tuntuu kun siitä olisi viikkokausi," keskeytin minä.

"-- Tänä aamuna," jatkoi Dufay. "Noh niin! Te olitte tuskin ehtineet
ulos ravintolan portista ennenkuin minä ajoin sisään. Minä kuulin mihin
aijoitte matkustaa ja, koska minä olin matkalla samaan paikkaan, päätin
pari tuntia syöttää hevostani, jolla ajalla itse söin aamiaista ja
toimitin muutamia asioita kaupungissa, ja sitten lähdin ajamaan
saadakseni teidät kiinni. 'Tiedättekö,' kysyin lähtiessäni Doulaise'n
ravintolasta, 'missä monsieur aikoi hevostaan syöttää?' Tallipoika ei
sitä tiennyt. 'Annas kuin vähän mietin,' sanoin minä, Tête Noire on
sopiva paikka, eikö ole?' -- 'Ei ole,' vastasi poika, 'sillä se talo on
pahassa maineessa, eikä kukaan meidän kaupungistamme milloinkaan sinne
poikkee lepäämään.' -- 'Hyvä,' sanoin minä ajattelematta sen enempätä
pojan puhetta, 'totta kai minä hänen jossakin saavutan. Minä kyselen
häntä pitkin tietä.'

"Oli jo iltapuoli päivää kun tulin Tête Noire ravintolan näköisälle.
Niinkuin tiedätte, olen vähän likinäköinen, mutta minä näin kuitenkin,
tultuani lähemmäksi, että jonkimoisia rattaita kuljetettiin tieltä
huoneuksen takana olevalle pihalle. Tämä seikka ei kumminkaan olisi
huomiotani herättänyt jollen olisi kuullut koiran haukuntaa ja nähnyt
saman koiran pyrkivän suletusta ovesta sisälle ravintolaan. Minä tunsin
sen teidän koiraksenne. Kohta seisahutin hevostani, hyppäsin alas
rattailta ja juoksin portaita ylös. Nelly kohdakkoin tunsi minun
ystäväksi, ja sen ilo oli vallan hurja.

"Kun astuin ovesta sisään, en ensimmältä teitä nähnyt, mutta kun
katselin siihen suuntaan, johon teidän koiranne oli samonnut kohta ovea
avattuani, näin puiset portaat, jotka veivät ylös sen huoneen nurkasta,
jossa minä olin. Minä näin myöskin, että eräs hyvin ilkeän näköinen
mies kantoi teitä, ystäväni, portaita ylös ja häntä oli auttamassa
vielä ilkeämmän näköinen tyttö, joka piti teidän jaloistanne kiinni.
Kun mies minun näki, jätti hän teidät portaille ja tuli minulle
vastaan.

"Mitä te tuon herran kanssa teette?" kysyin minä.

"Hän voi pahoin," vastasi ilkeän näköinen mies, "ja minä vien hänet
yläkerrokseen lepäämään!"

"Tuo herra on minun ystäväni. Kuinka hän tuommoiseen tilaan on
joutunut?"

"Mistä minä sen tiedän?" oli vastaus. "Minä en ole tämän herran
terveyden holhoja."

"Hyvä, mutta minä olen," sanoin minä, lähestyen sitä paikkaa missä te
makasitte, "ja minä määrään, aluksi, että hänen kohdakkoin tulee lähteä
täältä."

"Minun täytyy myöntää," jatkoi Dufay, "että te näytitte kovin heikolta,
ja, kun minä kumarruin teidän luoksenne ja tuskin tunsin suonenne
tykkivän, minä ensin olin kahdella päällä viedäkö teitä kohta pois, vai
ei.

"Oletteko hyvä ja autatte minua kantamaan tämä herra rattaillensa?"
sanoin minä.

"En," vastasi rosvo, "sillä hän ei kykene matkalle lähtemään. Sitä
paitsi, mikä oikeus teillä on häneen?"

"Ystävän oikeus."

"Mistä minä sen tiedän?"

"Siitä että minä sen sanon. Katsokaa, hänen koiraansa tuntee minun."

"Entäs jos en ottaisikaan sitä uskoakseni, ja epäilisin laskea tätä
herraa talostani hänen tällaisessa tilassa ollen?"

"Te ette uskalla sitä tehdä."

"Miksi en?"

"Siksi," vastasin minä verkalleen, "että minä menisin kylään ja
ilmoittaisin poliisille mimmoisessa tilassa minä tapasin ystäväni
täällä, ja siksi että teidän talonne on pahassa huudossa."

Mies oli kotvasen vaiti ja näytti olevan hämillänsä. Kuitenkin hän
näkyi päättäneen vielä kerta koettaa vastusta tehdä.

"Entäs jos sulkisin oveni, enkä kumpaakaan teistä laskisi lähtemään;
mitä sitten?"

"Ensiksi," vastasin minä, "kaikin voimin estäisin teitä minua
vangitsemasta. Jos teillä on apua lähellä, niin tietäkää että minua
tänä iltana odotetaan Francy'yn, ja jos en sinne tule, minua kohta
tullaan hakemaan. On tunnettu, että tänä aamuna lähdin Doulaise'sta, ja
tiedetään, että tien varrella on ravintola, joka on pahassa maineessa,
ja sen nimi on Tête Noire. Noh, autatteko minua?"

"En," vastasi ilkiö. "Minulla ei ole niin mitään sen asian kanssa
tekemistä."

"Ei ollut helppoa laahata teitä vallan yksin, siitä paikasta missä
makasitte, ulos ja portaita alas sekä ylös kärryihini, jotka olivat
portaiden edustalla; mutta se onnistui minulle kuitenkin. Toinen
tehtäväni oli vallan yksin ajaa kahdet ajoneuvot ja kaksi hevosta. Minä
talutin hevoseni tallipihan portille, jotta voisin sitä nähdä teidän
hevostanne ja rattaitanne etsiessäni; vihdoin löysinkin ne. Nyt sidoin
teidän hevosenne päitsistä kiinni minun rattaisiin ja taluttaen omaa
hevostani ohjaksista lähdin matkalle. Näin pääsimme Tête Noire'n
ravintolasta. Ja nyt tiedätte kaikki."

"Minusta tuntuu niin kuin en milloinkaan kykenisi ajattelemaan tätä
kummallista seikkailua, enkä puhumaan siitä," sanoin minä. "Se on niin
kamala, että minua hirvittää jo sen muistaminenkin."

"Älkää niin puhuko," sanoi Dufay iloisesti; "kyllä te vielä paranette
ja tulette kertomaan tätä tapausta jonakin talvi-iltana tuttavillenne,
sen minä takaan."

"Hyvät herrat, nyt on Dufay'n ennustus käynyt toteen. Toivon, että
kiekko vasta valitsee paremman kertojan kuin minä olen!"

"Noh niin!" sanoi kapteeni Jorgan, nousten istualta ja tarttuen
matkakumppaninsa käsivarteen, estääksensä häntä nousemasta; "minä
onnittelen teitä, sir, tähän seikkailuun! Se oli kyllä ikävä aikanaan,
mutta hauska jälestäpäin muistaa, niinkuin monet kohtaukset elämässämme
ovat. Mr Tredgrear, te muistitte rahojanne silloin, ja ne olivat
vähällä joutua varastetuiksi rahoiksi. Oliko rahasumma viisisataa
puntaa?"

"Toivoisin, että se olisi ollut puolet edes siitä," oli vastaus.

"Kiitoksia, sir. Saanko luvan kysyä teiltä mitä jo kerta olen kysynyt?
Oletteko joskus täällä Lanreanissa kuullut puhuttavan kohtauksesta,
joka on jossakin suhteessa viiden sadan punnan suuruiseen rahasummaan?"

"En milloinkaan."

"Vielä kerta kiitän teitä tästä vastauksesta," sanoi kapteeni.
"Näettekö, meitä on neuvottu tänne Lanreaniin sitä asiaa
kuulustelemaan, ja koska nyt sattumalta tapaamme Lanreanin asukkaita,
niin me otamme tilaisuudesta vaarin. Minun maassani me aina otamme
vaarin tilaisuudesta."

"Ja te käytätte tilaisuuksia hyväksenne, ja menestytte, eikö niin?"

"Se on totta, sir," sanoi kapteeni, "että meidän yrityksemme usein
onnistuvat. Niin, me onnistumme, sir. Mutta minä estän teidät arpaa
heittämästä."

Kiekko oli taas pyörimässä ja pysähtyi David Polreathin eteen; hän oli
harmaapäinen mies; "yhtä vanha kuin kalliot," kuiskasi kapteeni
nuorelle Raybrock'ille, "ja kova kuin naula. -- Tekisipä mieleni saada
tietää," lisäsi kapteeni ympärilleen katsellen, "onko ristimätön
Penrewenkin täällä, ja kuka hän on!"

David Polreath silitteli pitkää, harmaata tukkaansa, joka kävi alas
hänen hartioilleen saakka, ja puhui näin:

Kysymys oli, tokko hän itse tahallansa oli syössyt kalliolta alas, tahi
oliko hän pimeässä tieltä eksynyt ja epähuomiossa pudonnut alas, vai
oliko toinen tunnettu tai tuntematon ihminen häntä alas työntänyt.

Hänen ruumiinsa löydettiin lähes viisikymmentä kyynärää alapuolella
putouksia; se oli tarttunut erään veden partaalla kasvavan puun
alimmaisiin oksiin. Se oli kovin runneltu ja muserrettu, niin että
sitä töin tuskin tunsi hänen ruumiiksensa, luulenpa ettei kukaan muu
kuin minä olisi häntä tuntenut muusta kuin vaatteista ja hänen
liinavaatteissansa olevasta nimestä. Mutta ei ollut mitään syytä varoa,
että väkivaltaa oli harjoitettu; kaikki nuo haavat olivat luultavasti
tulleet siitä, että ruumis oli veden ajamana kulkenut virran pohjalla
olevien kivien välitse.

Kun puhun putouksesta, tarkoitan Ashenfalkin veden putousta, joka on
Ashendell nimisen kylän lähellä, noin tunnin matkan päässä tästä
kylästä. Tämä selitys, hyvät herrat, on muukalaisia varten.

Moniaat kylän asujamista olivat nähneet hänen sinä päivänä; minäkin
näin hänen kulkevan vuorta ylös pappilan ohi kirkolle; se kävi minulle
ihmeeksi, kun muistin kuka oli haudattuna kirkkomaahan, ja miten ja
miksi. Minun täytyy myöntää, että minä häntä seurasin, nähdäkseni mihin
hän menisi. Ja hän meni -- niinkuin olin arvannut, kun hän kerta sille
paikalle voi mennä -- kirkon ympäritse toiselle puolelle, jossa Honor
Livingstonen hauta on; ja siinä hän viipyi toista tuntia, istuen
yksinään matalalla muurilla. Väliin hän kääntyi ja katseli alas
laaksoon -- monasti olin nähnyt hänen istuvan samalla paikalla Honoren
kanssa, jolloin tyttö katseli kuinka hän piirusti ihanan maiseman kuvaa
-- ja väliin hän kääntyi selin laaksoon, ja painoi päänsä alas,
niinkuin katselisi hän tytön hautaa. Sillä haudalla ei kumminkaan ollut
mitään iloista ja lohduttavaa lukea, niinkuin hurskaitten kristittyjen
haudalla, jotka ovat omilla vuoteillaan kuolleet; sillä hän oli itsensä
surmaaja, ja kun hän haudattiin kirkon pohjoispuolelle oli vallan
pimeä, eikä käytetty minkäännäköisiä kirkonmenoja, ja siitä syystä ei
saatu panna ristiäkään hänen haudallensa. Pappimme on ehdotellut että
hauta tasoitettaisiin, ettei huomattaisi missä se on, ja se olisi minun
mielestäni hyvä; sillä joka pyhä kun menen kirkkoon, minun on niin
vaikea nähdä, tuota kurjaa hautaa muurin vieressä; minä aina silloin
muistan tuota iloista pientä tyttöä, jonka tunsin pienuudesta saakka;
tosin hän oli kevytmielinen, mutta hänellä oli sydän hyvä kuin kulta.
Hän oli kasvatettu hurskaassa kodissa, ja minä olen vallan varmaan
vakuutettu siitä, että hän oli hullu, silloin kun hän sen teki,
sanokoot poliisit mitä tahansa.

Mutta James Lawrence oli, poliisin lausunnon mukaan "tapaturman kautta
menettänyt henkensä," ja hän sai kunniallisen hautauksen -- siellä oli
pappi, lukkari, kellot, kaikki niinkuin hautauksessa ainakin; ja siinä
hän lepää ainoastaan kivenheiton matkan päässä Honoren haudasta, ja
hänen haudallansa on suuri komea kivi, johon on kirjoitettu kuinka
mainio mies hän oli eläissänsä, ja mitä suuria toimia hän on tehnyt
kotimaassansa ja ulkomailla, ja kuinka hän nyt lepää toivoen
riemullista ylösnousemista. Nämät saapuvilla olevat muukalaiset voivat
lukea sen itse; moni muukalainen menee ylös sinne sitä hautaa
katselemaan. Hänen hautansa on yhtä kuuluisa kuin itse Ashenfallin
putous, ja minä olen nähnyt ihmisten tulevan hautuumaalta kyyneleet
silmissä heidän luettuaan tuon komean kirjoituksen, sillä he uskovat
sitä kuin raamattua ja surkuttelevat sitä, että niin mainio mies
nuorella ijällään otettiin täältä pois. Mutta minä en ota sitä
uskoakseni. Minulle hän ei milloinkaan ollut muuta kuin James Lawrence
-- nuorukainen, joka pienenä poikana oli soudellut avoin jaloin virran
kivien välitse ollen matkustavaisten oppaana; johonka yksi näistä
matkustajista oli mieltynyt ja ottanut kasvattaaksensa; joka oli tullut
hyvin taitavaksi insinööriksi, joka oli tullut takaisin meidän
luoksemme kaikessa kunniassansa, viehättämään enimpiä ihmisiä ja
särkemään pikku Honor Livingstonen sydäntä. Ainoa hyvä työ, jonka minä
tiedän hänen tehneen, oli se, että hän määräsi köyhälle vanhalle
äidillensä vuotuisen eläkerahan; mutta hän tuli ani harvoin äitinsä
luokse käymään, eikä milloinkaan Honor Livingstonen kuoleman jälkeen --
ei milloinkaan, ei edes äidin kuolintautia sairastaessa. Kaikkia
ihmetytti mikä lienee saattanut häntä tänne, kun hän nähtiin täällä
päivää ennen kuin löydettiin kuolleena virrasta; mutta se oli hänen
sallimuksensa, eikä hän voinut sitä välttää. Se on minun käsitykseni
asiasta. Hänen kuolemastaan ja kuolintavastaan puhuttiin Lanreanissa
paljon, mutta minulla oli omat mielipiteeni, enkä puhunut mitään.
Minulla ei milloinkaan ole ollut syytä luulla, että olin väärässä tässä
suhteessa, vaan päin vastoin voin nyt näyttää teille selvät todisteet
siitä, että olen ollut oikeassa. Minä en usko, että hän syöksi itsensä
jyrkännettä alas, tahi putosi, tahi syöstiin, ei, vaan minä uskon, että
hän vedettiin alas -- vedettiin alhaalta. Kun olette lukeneet mitä hän
on kirjoittanut pieneen kirjaan, joka löydettiin hänen tavarainsa
joukosta hänen kuolemansa jälkeen, niin käsitätte mitä tarkoitan.
Hänen serkkunsa antoi tämän kirjan minulle, sillä hän tiesi, että
minä olen hyvin mieltynyt vanhoihin taruihin, ja se, minkä nyt
aijon teille lukea, on hänen käsi-alaansa. Minä tunnen vallan hyvin
hänen käsi-alaansa, niin että voin vakuuttaa tämän olevan hänen
kirjoittamaansa.

  Otteita James Lawrencen päiväkirjasta:

  Lontoo, Elokuun 11 päivä 1829.

  Honor Livingstone on pitänyt sanansa minulle. Minä näin hänen viime
  yönä yhtä selvästi kuin nyt näen tämän kynän, jolla kirjoitan, ja
  mustepullon, johon sen vastikään kastelin. Minä näin hänen seisovan
  molempain kynttiläin välillä, katsellen minua aivan samalla tavalla
  kuin hän katsoi minuun viimeisen kerran kuin näin hänen eläissänsä.
  Minä en nukkunut, enkä unta nähnyt. Minä olin juonut ainoastaan yhden
  lasin viiniä päivällisillä ja olin niin selvä kuin ikinä olla voi. On
  vallan turhaa puhua mielikuvituksesta ja harhanäystä tässä kohden;
  minä näin hänen omin silmin niin selvästi kuin en milloinkaan ollut
  häntä hänen eläissänsä nähnyt. Kello oli juuri lyönyt kahdeksan, ja
  alkoi hämärtää; oli vallan samaan aikaan illalla, kuin hän tuli
  hiipien pihalle ja näki auki olevasta ikkunasta, että minä kokosin
  kirjani ja valmistausin lähtemään Ashendellista. Minun ajatukseni
  olivat silloin niin kaukana hänestä kuin suinkin, sillä olin juuri
  sytyttänyt sikarrini ja olin aikeissa mennä ulos kävelemään ennenkuin
  lähtisin Daltonille Annin kanssa puhelemaan. Silloin hän samassa oli
  siellä, Honor itse! Minä olisin voinut vannoa, että se oli hän,
  jollen kaksi vuotta sitten olisi nähnyt häntä haudattavan. Minä en
  voinut olla häntä katselematta; ja siinä hän seisoi noin minuutin
  aikaa -- vaikka se tuntui kokonaiselta tunnilta -- ja sitten se
  paikka, jossa hän oli seisonut, oli tyhjä. Minä olin niin hämilläni,
  etten hetken aikaan voinut kuulla mitään muuta, enkä ajatella muuta
  kuin oman sydämeni kovaa tykytystä.

  Minä voin vieläkin nähdä häntä silmäini edessä kalpeana, heikon
  näköisenä, aaveen kaltaisena -- suurin silmin minua katsellen.
  Minä voin kuulla hänen vieläkin kysyvän: "Onko se totta, James,
  että lähdette pois? Ettehän te toden perään lähde pois?"

  Minä en ole sellainen mies, joka hahmoa pelkään, olkoonpa tämä hahmo
  vaikka Honor Livingstonen, jonka minun sanotaan milt'en surmanneen.
  Minä olen aina ollut huvitettu outojen ja kummallisten asiain
  selvälle saamisesta, sekä henkisten, että fysiologisten ja muidenkin;
  ja minä aijon ottaa selkoa tästä salaisuudesta, ja panna merkille
  tuleeko hän takaisin minun luokseni vuosi vuodelta, niinkuin hän
  lupasi tehdä. Minä en milloinkaan ennen ole kirjoittanut päiväkirjaa,
  sillä en ole niitä, jotka tahtovat nähdä oman aaveensa entisiltä
  elämänsä ajoilta, joka puhuu heille heidän elämän-vaiheistaan ja
  tapaturmistaan kellastuneista lehdistä, joita olisi ollut parempi
  jättää kirjoittamatta. Mutta tämä on niin kummallinen kohtaus, että
  se ansaitsee panna muistiin, ja on todenperäinen kummitusjuttu
  minulle, joka en milloinkaan ennen ole uskonut kummituksia löytyvän.

  Se oli kovin häijysti tehty Honorelta, lausua minulle tällainen
  uhkaus: "Minä käyn teidän luonanne siksi kunnes tulette Ashenfallin
  luo, johon nyt menen!" Minä olisin voinut estää häntä menemästä,
  mutta en voinut aavistaakaan, että hän toden totta sinne meni,
  ennenkuin se oli tehty. Enhän minä luullut, että hän sellaisen
  surunäytelmän tekisi pienestä rakkauden jutusta. Hän ei suinkaan
  eläissänsä ollut mikään aave, vaan punaposkinen, pieni pulska tyttö;
  mikä lienee saattanut häntä syöksemään itsensä koskeen, sen Jumala
  tiesi. -- Noh, kyllähän minä sen tiedän; minä en tässä tarvitse
  valehdella, minun ei tässä ole pakko väärin vannoa itselleni -- tuo
  pieni tyttöparka rakasti minua ja minä toivoin, että hän rakastaisi
  minua ja kiusasin ja houkuttelin häntä minua rakastamaan, sillä minä
  olin toimetonna ja oli sopiva tilaisuus siihen; ja sitten minä
  kerroin hänelle, että koko asia oli vaan leikkiä -- minä en voinut
  häntä naida, sillä olin kihloissa toisen tytön kanssa. Mutta hän ei
  ottanut sitä uskoaksensa. Tämä oli hänestä enemmän leikinteon
  kaltaista kuin tuo toinen asia. Ja hän ei sitä uskonut ennenkuin
  hän näki, että minä hankin lähtöä; ja silloin hän yht'äkkiä tuli
  hulluksi, niin on minun luuloni, eikä tiennyt mihin hän meni,
  eikä mitä hän teki.

  Minusta on kuin näkisin hänen nyt, astuen vuorta alas ja taluttaen
  pientä veljeään kädestä, ja minä luulettelen näkeväni kuinka
  pilkallisesti hän nauroi kun kysyin oliko hänellä kypsiä kirsimarjoja
  myydä. Hän näytti hyvin loukatulta, ja minä vallan hämmästyin kun hän
  sanoi: "Kyllä minä teidän tunnen, Jemmy Lawrence." Se oli alku. Pieni
  Honor asui äitinsä kanssa vallan lähellä minun kotiani, ja hän ei
  ollut minua unohtanut, vaikka olin kokonaista seitsemän vuotta ollut
  poissa. Minä en häntä tuntenut, mutta samana iltana vielä menin häntä
  katsomaan; ja me puhelimme yhtä ja toista kunnes minä kysyin muistiko
  hän vielä kuinka yhdessä kävimme tyttökoulussa ja hän lupasi olla
  minun vaimoni? Tokko hän sitä muisti! Kyllä, hän muisti jok'ainoan
  sanan, ja vielä enemmänkin; ja hän oli niin suloinen, ja seutu
  oli niin ihana kesällä, että minä väliin pelkäsin pettäväni Anni
  Daltonin, ja luulin pitäväni enemmän Honoresta; ja minä sanoin
  enemmän kuin tarkoitin, ja hän uskoi kaikki todeksi.

  Minussa ei paljon syytä ollut. Minä en olisi millään muotoa tahtonut
  häntä loukata; hän oli suloisin ja viattomin olento mikä maan päällä
  on elänyt. Rakkaus ja mustasukkaisuus näkyy olevan voimakkaimmat
  olkikattojen alla. Jos Phillis, maitotyttö, on tullut petetyksi,
  niin hän hukuttaa itsensä maitosaaviin; jos Klaara-röökinä saa
  sydämen surun, hän sepittää hellätuntoisen runon ja nai luuvaloa
  sairastavan kreivin. Jos Colinin lemmikki hymyilee Lubiville, niin
  Colin lataa pyssynsä ja ampuu heidät molemmat; jos sir Harryn morsian
  pilkkaa häntä, niin hän hylkää hänen ja nai toisen. Jos Honor olisi
  ollut korkeasukuinen neiti, niin hän vielä olisi elossa. Oi, noita
  kauniita, suloisia kasvoja, noita arkoja katseita ja punastuvia
  poskia! Kuin tänään näin Anni Daltonin, en voinut olla vertaamatta
  hänen kylmää kohteliaisuuttaan pikku Honoreen. Anni rakastaa omaa
  itseänsä enemmän kuin hän milloinkaan tulee miestä rakastamaan. Mutta
  minä tiedän, että hän on sellainen nainen, joka voipi auttaa miestä
  saavuttamaan suurta mainetta maailmassa, ja sellainen vaimo sopii
  minulle.

  Honor Livingstone maaten pienellä vuoteellaan ja hänen sokea äitinsä
  hyväillen hänen jähmistyneitä kasvojansa! Toivoisin etten milloinkaan
  olisi sitä nähnyt. Minä olisin antanut vaikka mitä päästäkseni sinne
  menemästä, mutta oli jokin, joka pakoitti minua menemään häntä
  katsomaan; ja silloin tuntui vallan kuin olisin hänen tappanut.
  Viime yönä hän oli tuon hukkuneen Ofelian hahmon kaltainen ja
  samalla vallan itsensä näköinen. Hän oli näköisensä, mutta kuitenkin
  oudonnäköinen; ja minä luulen, että jos hän saa omaa tahtoansa
  noudattaa -- olkoonpa hänen rauhaton henkensä muulloin missä tahansa
  -- niin hän joka vuosi elokuun kymmenentenä päivänä tulee minun
  luokseni, kunnes minä menen hänen luoksensa.

  Hastings, elokuun 11 p. 1830.

  Taasen! Minä olin unohtanut päivän -- unohtanut kaikki mikä koskee
  onnetonta Honor Livingstonea, kun taas viime yönä hänen näin.

  Anni ja minä istuimme yhdessä verandalla, puhuen jokapäiväisiä
  asioita -- naapuriemme asioista, rahasta, sitä ja tätä -- meri
  oli erinomaisen kaunis ja minä juuri aijoin ehdoitella, että
  lähdettäisiin soutelemaan, kun Anni sanoi: "Kuinka ihanat illat
  ovat täällä! Katsopas, James, kuinka kaunis taivas on!" Minä
  käänsin päätäni, ja näin Honoren seisovan muutaman askeleen päässä
  meistä; hänen himeä muotonsa näkyi vallan selvästi purppuran-värisiä
  pilviä vasten.

  Anni tarttui äkkiä käteeni ja huudahti, sillä hän katsoi koko ajan
  minuun, ja kysyi innokkaasti mitä minä näin. Samassa Honor katosi
  ja minä panin käteni silmilleni ja sanoin vaimolleni, että minussa
  oli kova sydämmen ahdistus. Ja, todella, se ei valhetta ollut,
  sillä tuo näky oli minua hirmuisesti kauhistuttanut.

  Anni ehdoitteli, että lähetettäisiin lääkäriä hakemaan. "Se mahtaa
  olla hirmuista, joll'ei vaarallistakin, koska sinä niin kovin
  kummalliselta näytit; sinun kasvosi olivat kauhistavan näköiset
  vähän aikaa."

  Minä pyysin, että hän ei siitä olisi millänsäkään, ja vakuutin, että
  se oli tauti, jonka puuskat ajoittain uudelleen tulevat ja johon ei
  mitään apua löydy. Mutta tämä selitys ei häntä rauhoittanut, ja
  seuraavana aamuna hän ei herennyt minua kiusaamasta, ennenkuin
  suostuin kutsumaan tohtori Hutchinsonin luoksemme ja hän itse sai
  selittää vanhalle lääkärille mikä minua vaivasi. Lääkäri sanoi
  tahtovansa minua itseäkin puhutella. Ja kun me olimme kahden kesken,
  niin minä sanoin etten voinut sanoa hänelle syytä tautiini, mutta
  hän ei antanut minulle rauhaa ennenkuin oli saanut urkkineeksi
  minulta salaisuuteni, ja minä olin niin tuhma, että kerroin hänelle
  kaikki. Hän loi kummallisen katseen minuun, mutta minä kohta käsitin
  häntä ja sanoin hymyillen: "Ei, tohtori, ei, tuossa ei mitään vikaa
  ole," osoittaen päätäni puhuessani.

  "En minäkään sitä uskoisi, jollette aaveita näkisi," sanoi hän
  kuivasti. Mutta minä huomasin, että hän, koko ajan kun hän minun
  seurassani oli, piti minua tarkalla silmällä, ja se kiusasi minua
  äärettömästi. Minä töin tuskin taisin vihaani hillitä, ja minä
  luulen, että hän huomasi sen.

  Minä arvasin, että hän tahtoi puhua Annin kanssa kahden kesken,
  mutta sitä minä estin, siten etten silmänräpäyksenkään ajaksi
  jättänyt häntä yksin vaimoni kanssa. Jos hän ehdoitteli, että hän
  tulisi meille kun minä olin yksin ulkona, minä kohdakkoin sitä
  estin. -- Siitä saakka en ole ollut terve. Minä olen huonolla
  tuulella, väsynyt ja kaikki on minusta ikävää. Jos en pian parane,
  niin lähden Etelä-Amerikaan, Anni sanokoon mitä tahansa. Tekippä
  mieleni nähdä tohtori Hutchinsonin, kun hän tulee meidän asuntoomme
  sairasta katsomaan ja huomaa, että lintu on lentänyt ulos.

  Lontoo, elokuun 20 p. 1830.

  Tämä onneton mielentilani ei parane. Toisena päivänä olen vallan
  terve, raitis ja hengen voimat ovat entisellään; toisena päivänä
  taas olen varsin heikko ja näen kauhistavia aaveita. Mihin vaan
  käännyn, näen Honoren hahmon, ja hän ei enää ole liikkumattomana
  niinkuin ennen, vaan hän viittaa minulle kädellänsä, kunnes koko
  ruumiini vapisee hämmästyksestä. Minun sydämeni on vallan murtunut;
  sillä kolmeen päivään minulla ei ole ollut mitään rauhaa. Minä en
  voi nukkua öillä, sillä näen kauhistavaa, pahaa unta; ja Anni salaa
  pitää tarkan vaarin minusta, sen huomaan, eikä milloinkaan jää yksin
  minun kanssani, kun hän vaan voi sitä välttää. Minä näen että hän
  pelkää minua, ja että hän epäilee jotakin, tietämättä oikeastaan
  mitä. Tänään hän välttämättömästi tahtoi, että minä lähettäisin
  lääkäriä hakemaan, ja kun vastasin, että lähden Etelä-Amerikaan,
  niin hän sanoi, että olin liian heikko sellaiselle matkalle
  lähtemään, ja lausui tämän niin halveksivalla äänellä, että minä
  suutuin ja löin häntä. Silloin hänen mielensä masentui, ja hän
  sanoi: "James, sinä käytät itsesi niinkuin hullu!" Siitä pitäin
  hän pelkää olla minun kanssani, ja toivoo pääsevänsä minusta pakoon
  tapaamaan jonkun, jolle hän voi valittaa kovaa onneansa. Mutta
  kyllä minä hänet silmällä pidän, ettei hän saa sitä tehdä. Minä en
  tahdo omaa talonväkeäni vihollisekseni, eikä yksikään vakoova
  sukulainen saa tulla meidän väliin, eroittamaan ne, jotka Jumala
  on yhdistänyt toinen toisiinsa.

  Acapulco, maaliskuun 17 p. 1831.

  On kuusi kuukautta siitä kuin edellisen kirjoitin. Sillä välin
  olen ollut hyvin kipeänä, kärsinyt kovaa sekä hengellistä, että
  ruumiillista tuskaa; mutta nyt kun olen onnellisesti heistä
  kaikista päässyt, kun Atlantin meri on minun ja häijyn vaimoni
  välillä, jonka käytöstä minua kohtaan en milloinkaan ole antava
  hänelle anteeksi, nyt voin taas ko'ota ajatuksiani ja hengen
  voimiani ja panna ne toimimaan. Burton tuli samalla laivalla tänne,
  sillä hänellä ja minulla on yhteiset toimet täällä. Muutamia
  päiviä levättyämme täällä, on aikomuksemme lähteä vuorikaivoksille,
  jossa alamme työskennellä. Minun pääni on nyt aivan selvä ja
  ajatukseni ja tunteeni ovat selkeät niinkuin ennen, ja minä voin
  koko päivät tehdä ahkeraa työtä väsymättä siitä. Oli ainoastaan
  maksani, joka oli kipeä, ja kun se tuli terveeksi, kaikki nuo
  luuletellut aaveetkin katosivat näkyvistäni. Umpleby sanoi, että
  tauti oli vähitellen varttunut, ja että minun tautini ei missään
  suhteessa ollut eriskummainen; heikkouteni oli luonnollinen seuraus
  taudista eikä mitään muuta. Ja Anni, pelkurimainen häijy kuin hän
  oli, olisi lähettänyt minut elinajakseni hulluinhuoneesen! Se oli
  Umpleby, joka minun pelasti ja minä olen testamentissani hänelle
  määrännyt osan omaisuudestani. Anni on muuttanut vanhempainsa luo
  takaisin; pitäkööt hänet vaan. Hän ei milloinkaan enää tule
  minun kasvojani näkemään, minun eläissäni, ainakaan ei minun
  suostumuksellani.

  Tämä paikka ei ole juuri erittäin kaunis. Satamaa ympäröi korkeat
  vuoret ja siihen on kaksi kulkuväylää, jotka muodostaa Roquetta
  niminen saari; korkealla vuorella, vallan kaupungin lähellä, on
  St. Diegon linna. Burton on kulkenut seutua katselemassa siitä
  saakka kuin tänne tulimme; mutta kuumuus rasittaa minua niin,
  että en ole missään käynyt; minun täytyy säästää voimiani, sillä
  matkustaminen kyllä niitä kysyy.

  Mexico, huhtikuun 24 p. 1831.

  Täällä on paljon hauskempi kun voimme uskoakaan. Eräs Burtonin vanha
  tuttava on vuorikoulun opettajana täällä, ja täällä on sivistäviä
  huvituksia, jommoisia emme voineet aavistaakaan tässä kaupungissa
  tarjona olevan. Kaupunki on täynnä vanhoja muistomerkkejä, ja Burton
  tutkii niitä kaikki päivät. Minua enemmän huvittaa tämän omituisen
  paikan nykyiset olot, ja eräänä aamuna varsin varhain kävin torilla
  katselemassa kuinka Indianit koristivat kauppapuotiansa. Olkoon
  heillä myytävänä mitä tahansa, aina he koristelevat puotiaan
  viheriäisillä puun oksilla ja kukilla. Hedelmiä heillä on myytävänä
  kopissa, ja hedelmät pannaan pohjaan ja päällä on hyvänhajuisia
  kukkia. Maalarilla olisi täällä kyllin aihetta maalauksiin, on
  erittäin kaunista katsella Indianein auringon nousun aikana tulevan
  veneet täynnä kaikellaisia hedelmiä ja ryytimaan tavaraa. Tulevalla
  viikolla Burton, hänen ystävänsä ja minä, aijomme lähteä Moranin
  kaivoksille. Minä olisin mielelläni omasta puolestani viipynyt täällä
  pitemmän ajan, mutta Burtonilla on kova kiire, ja hän sanoo, että
  olemme olleet täällä liiankin kauan.

  Moran, heinäkuun 4 p. 1831.

  Minä olen jo kyllästynyt tähän paikkaan, mutta nyt toimemme
  kohta päättyvätkin ja parin päivän kuluttua me matkustamme täältä
  Guanamaton vuorikaivoksille. Tirehtööri, Burton ja minä olemme
  kaikki yksimieliset siinä, että saataisiin äärettömät tulot, jos
  vuorityö paremmalle kannalle asetettaisiin, sillä nyt se on kovin
  huonolla kannalla. Kuolevaisuus on suuri Indianeissa, jotka ovat
  veto-eläimiä kaivoksissa; he kantavat selässään kahden- jopa
  kolmenkin sadan naulan painavia metalli-takkoja, astuen ylös ja
  alas portaita, joissa on tuhansittain astimia; he kulkevat pitkissä
  riveissä, vanhat ja nuoret, seitsemänkymmenen vuoden vanhat ukot ja
  vallan nuoret pojat. Minä en ole voinut oikein hyvin täällä; vanhat
  taudin oireet ovat taas minua vaivanneet, mutta olen kuitenkin
  kaikeksi onneksi niistä taas päässyt. On oikein hyvä, että pääsen
  matkustamaan jälleen.

  Pascuoro, elokuun 11 p. 1831.

  Voikohan kukaan ihminen välttää ajatuksiansa, kun tuntematon kirous
  hänen sydäntänsä kalvaa? Minä en voi minun ajatuksiani välttää.
  Koko eilispäivän minua ahdisti kauhea pelko ja tuska. Joka
  silmänräpäyksessä pelkäsin näkeväni Honor Livingstonen, mutta en
  häntä nähnyt. Päivä kului ja yö kului, ja minä olin päässyt tuosta
  hirvittävästä kauhistuksesta -- en ollut huomannutkaan kuinka
  suuri se oli, ennenkuin tuo kamala tunti oli kulunut mitään jälkiä
  jättämättä. Tänä aamuna olen taas entiselläni; hengenvoimat
  virkoovat jälleen; minä olen päässyt vihollisestani pakoon, ja
  olen tullut huomaamaan, että se olikin vaan oman rauhattoman
  mieleni synnyttämä luulokuva. Mutta miten voin päästä noista
  ajatuksista, noista kiusattavista, luopumattomista ajatuksista?
  Burton on koko ajan pitänyt minua tarkalla silmällä, mutta eilen
  hän oikein otti vaarin joka askeleestani. Hän sanoi pelkäävänsä,
  että minä sairastuisin näillä seuduin tavalliseen hirveään
  kuumetautiin, mutta minä tiedän, että hän tarkoitti jotakin muuta.
  Minä en enää epäilekään sitä, että Anni ja hänen omaisensa pyysivät
  hänen minua silmällä pitämään, ennenkuin lähdimme matkalle, sillä
  minä olin muka ollut hullu; se on se kirottu valhe, jonka he minusta
  lausuivat. Hullu! Koko maailma on hullu, tahi on tulemaisillaan
  hulluksi!

  Mutta jos Honor eilen olisi tullut minun luokseni, niin olisimme
  menneet yhdessä helvettiä katsomaan Jorullan uunin kautta.
  Lähetyssaarnaajat kirosivat tämän kauhistavan paikan vuosisatoja
  sitten; ja se on kirottu, jos mikään maa kirottu on. Ei löydy
  mitään hirveämpää kuin tuo autio palava erämaa, jota ei mikään
  voi sammuttaa. Kun muistan sitä, ja kaikkea mitä eilispäivänä
  tapahtui, niin päätäni taas alkaa huimata ja tuo kamala pelko
  saa minusta vallan. Minä en kirjoita enää mitään -- on kylläksi
  kun panen muistiin, että tuo määrätty aika tuli ja meni, ja
  Honor Livingstone ei pitänyt sanaansa.

  New Orleans, helmikuussa 1832.

  Minä jätin Burtonin Mexikoon ja tulin yksin tänne. En voinut
  kauemmin kärsiä hänen holhoustansa ja vartioimistansa, ja pari
  kolme kertaa turhaa vastarintaa tehtyäni, syntyi kova riita meidän
  välillämme, ja minä päätin ennen luopua työstäni, kuin työskennellä
  sellaisen miehen kanssa. En mitenkään voinut riitaa välttää.
  Oliko se laitaa, että minua kaiket päivät vartioittiin, ja että
  viiniputelli piiloitettiin minulta? Hän vielä päälle päätteeksi
  rohkeni sanoa minulle, että kun olin selvänä, ei kukaan muista
  insinööreistä voinut minulle vertoja vetää, mutta kun olin
  juovuksissa, oli vallan mahdotonta minua hillitä! Se on valhe,
  selvä valhe, mutta tunnottomia vainoojia ei saa käsittämään,
  että he ovat väärässä. Annin ilkeys kiusaa minua täälläkin. Kun
  tänään olin ulkona, huomasin, että minua pidettiin silmällä koko
  ajan, ja luulenpa, että kotona olevat saavat tiedon kaikista
  toimistani; mutta yhdentekevä, saakoot vaan.

  Ashendell, elokuun 9 p. 1839.

  Tämä vanha kirja joutui tänään sattumalta minun käteeni; se on
  ollut muiden tavarain joukossa Lontoossa niinä vuosina kuin minä
  matkustelin Espanjassa ja Venäjällä. Mitä hullutuksia olenkaan
  tähän kirjoittanut! Mutta luultavasti se siihen aikaan oli totta.
  Minä tiedän, että olin hyvin kipeä Mexikossa ja Pohjois-Amerikassa
  ollessani, mutta olen ollut vallan terve siitä asti kun Baltimoressa
  sairastin. Todistaakseni kuinka vähän nyt vanhasta kauhistuksestani
  välitän, olen tullut Ashendelliin juuri sillä vuoden ajalla,
  jolloin Honor Livingstone itsensä surmasi -- huomenna on hänen
  kuolinpäivänsä. Niin minä otan viholliseni kurkusta kiinni ja
  kuristan hänen! Tuollaiset luuletellut taudit eivät kestä
  järkähtämättömän tahdon ponnistuksia. Moskovassa, Chersonissa,
  Arkangelissa elokuun kymmenes päivä tuli ja meni huomaamattani.
  Honor ei uhkaustansa pitänyt paitsi Lissabonissa. Siellä näin
  hänen kahdesti, vähää ennen kuin sieltä purjehdimme. Minä näin
  hänen merellä vähän matkaa rannikolta ollessamme, jolloin olimme
  vähällä joutua haaksirikkoon. Minä näin hänen Lontoossa, samana
  päivänä kun olin päättänyt tavata Annia. Mutta kyllä minä tiedän
  mitä se tarkoittaa: se tarkoittaa, että minun tulee muutamaksi
  viikoksi ruveta Umplebyn hoidettavaksi, ja sitten nuo hahmot
  häviävät. Sillä hahmoja ne on, oman mielikuvitukseni luomia, ja
  ne ottavat Honoren muodon senvuoksi, että olen niin paljon häntä
  ajatellut. Mutta kummallista oli kuitenkin, että kun hän viimeksi
  minulle ilmestyi, kuulin hänen puhuvan. Hän sanoi ensin hiljaa,
  että nyt oli kohta aika; ja sitten kovemmin: "Minä käyn teidän
  luonanne, James, siksi kunnes tulette Ashenfallin putoukseen,
  johon nyt menen!" Ja sitten hän katosi. Mielikuvitus tekee usein
  pilkkaa meistä ja tekee meidät pelkureiksi yhtä taitavasti kuin
  omatunto.

  Elokuun 10 p.

  Minun on koko päivä ollut kovin paha olla. Toivon, että olisin
  suuremmalla vakavuudella vastustanut Linchleyn kutsumusta. Minun
  ei olisi pitänyt milloinkaan enää tänne tulla. Tuon onnettoman
  tapauksen muisto vaikuttaa liian voimakkaasti minun mieleeni.
  Ravintolan isäntä puhutteli minua tänä aamuna nimeltä ja sanoi
  tuntevansa minua -- katsellen samalla kirkkoa kohti. Koko päivän
  olen tehnyt vasten omaa tahtoani. Mikä pakoitti minun menemään
  sinne tänä iltana? Minä kuljin hautojen välillä kunnes tulin
  kirkon pohjoispuolella olevalle nurmea kasvavalle kummulle, johon
  hän haudattiin sinä yönä ilman siunauksetta. Minä istuin matalalle
  muurille ja katselin virran toisella puolella olevia vuoria, ja
  kuuntelin putouksen yksitoikkoista kohinaa. Antaisin vaikka kaiken
  omaisuuteni, jos voisin palata takaisin tahi saisin uudestaan elää
  parikymmentä ajastaikaa elämästäni. Se tuntuu niin tyhjältä. Kuinka
  vähäsen olen tehnyt siitä, mitä aijoin ja päätin tehdä! Istuessani
  Honoren haudalla, ajattelin häntä. Mitä pahaa me kaksi olimme
  tehneet, koska molemmat tulimme niin onnettomiksi? Onko se osa
  elämän suuresta vääryydestä, että muutamain täytyy kärsiä niin
  kovin ja toiset pääsevät vallan helpolla? Heinää ei ole milloinkaan
  lyöty pohjoispuolella kirkkoa; vaapukkapensaita ja nokkosia kasvaa
  haudalla. Honor oli hullu, tyttö raukka. Olisivat toki lukeneet
  rukouksen häntä haudatessaan, vaikka heitä olikin kielletty
  uskomasta, että hän tuli autuaaksi. Minä rukoilin hänen edestänsä
  tänään -- ehkä olisi ollut enemmän syytä rukoilla omasta puolestani
  -- ja sitten päätäni rupesi kovasti huimaamaan, ja minä lähdin
  Linchleytä hakemaan. Kun tulin lähelle virtaa, niin koski varsin
  kovasti humisi. Oli hirveän kuuma ja minun teki mieleni mennä alas
  virralle, mutta sanoin itselleni: "Ei tänään, sillä on elokuun
  kymmenes päivä! Jos minun täytyy tavata Honorea tänään, niin
  en tahdo kohdata häntä Ashenfallin tykönä!" Niin tulin kotiin
  asuntooni ja sain kuulla, että Linchley oli lähtenyt Warfeen ja
  sanonut palaavansa vasta huomenna. Minun täytyy nyt viettää yö
  vallan yksin. Tämä ilta ei ole ensinkään englantilaisen illan
  kaltainen; se muistuttaa niitä iltoja Cadirissa, jolloin kauheat
  myrskyt raivosivat. Ja minä pelkään, että ennen aamua täälläkin
  on oleva hirveä myrsky.

"Nämät olivat viimeiset sanat, jotka James Lawrence kirjoitti, arvoisat
herrat. Sen selvemmästi ei kukaan ihminen voi puhua kuolemastansa;
minusta oli aivan selvä, että hän taas oli tullut hulluksi juuri
ennenkuin hän Lissabonista lähti, että tämä hulluus yhä kiihtyi, kunnes
hän tuli tänne ja että se täällä pääsi korkeimmilleen ja pakoitti häntä
kuolettamaan itsensä. Minä uskon niitä aaveita, joita James Lawrence
näki, yhtä hyvin kuin uskon, että suuret rikokset, jotka ovat
saattaneet toisen ihmisen suurta syntiä tekemään, voivat kummitella
kauan aikaa sen jälkeen kuin ne ovat tehdyt."

David Polreath oli lopettanut kertomuksensa. Mr Parvis oli suututtanut
Arthur Kuninkaan miehiä kuorsaamalla niin kovasti, että nyt päätettiin
herättää häntä ja kehoittaa häntä lähtemään kotia. Mutta siitä mr
Parvis suuttui kovasti, ja kun jotkut tarjousivat saattamaan häntä
kotia, hän joutui vallan raivoon, jotta heidän täytyi jättää hänet
rauhaan. Hetken kuluttua hän taas oli vaipunut uneen.

Kiekko pantiin jälleen pyörimään ja se hyöri ja pyöri ja näytti
kallistuvan nuoren kalastajan eteen; kapteeni Jorgan jo kehoitti häntä
rohkaisemaan mieltänsä ja varoa pahinta. Mutta kiekko seisahtikin erään
hyvännäköisen, parrakkaan miehen eteen (joka oli koneen tekijä, niin
kapteenille kertoi hänen naapurinsa), ja tämä otti sen kohdakkoin
käteensä.

"Oswald Penrewen!" sanoi puheenjohtaja.

"Tässä nyt vihdoinkin ristimätön on!" kapteeni kuiskasi Alfred
Raybrock'ille. "Ristimätön tulee puhumaan oikein mainiosti, saamme
nähdä sen."

Ja hän alkoi kertomuksensa ilman alkulausetta.

Minun kertomukseni on veljeni kummitusjuttu. Noin kolmekymmentä vuotta
sitten tämä seikka tapahtui, kun veljeni matkusti Schweitsinmaassa
piirustuskirja kädessä, piirtäen maisemankuvia Schweitsinmaasta
tehtävää, kuvilla varustettavaa kirjaa varten. Hän oli Brunig nimisen
solan kautta tullut ylämaahan, ja oli piirtänyt monta kuvaa Meyringenin
tienoilta, kun hän suuren Scheideck'in kautta lähti Grindlewaldiin,
johon hän saapui eräänä päivänä syyskuun iltana, kolme tuntia auringon
laskun jälkeen. Siellä oli samana päivänä ollut markkinat, jotta oli
paljon väkeä kylässä. Paremmassa ravintolassa ei ollut tilaa hänelle --
Grindlewaldissa ei kolmekymmentä vuotta takaperin ollut kuin kaksi
ravintolaa -- siis hänen täytyi mennä toiseen, kirkon lähellä olevaan
ravintolaan, ja siellä hän töin tuskin sai tilaa eräässä huoneessa,
jossa ennestään oli kolme henkeä, nekin matkustajia. Tämän ravintolan
nimi oli Kotka; se oli hyvin halpa majatalo, puoleksi talonpoikainen
talo, puoleksi ravintola; pitkin sen ulkoseinää kulki pitkä kalteri ja
rakennuksen keskustana oli suunnattoman suuri yhteinen huone, joka oli
ladon kaltainen. Tämän huoneen yläpäässä oli suuri uuni, jossa paloi
tuli. Alapäässä istui pöytien ääressä noin kolme- tahi neljäkymmentä
miestä tupakoiden, syöden ja puhellen; enimmät niistä olivat
vuorimiehiä, ajureja ja tienoppaita. Minun veljeni yhtyi näihin ja
tilasi illalliseksi häränlihaa, kupillisen soppaa, leipää ja viiniä.
Ruokaa odottaessaan hän rupesi puhelemaan kahden italialaisen
nuorukaisen kanssa, joiden vieressä hän sattui istumaan. He olivat
Florens'ista kotoisin. Heidän nimensä olivat Stefano ja Battisto. He
olivat matkustaneet muutamia kuukausia sitten kotoansa myymään
mosaikikuvia, pieniä rintaneuloja ja muita italialaisia korukaluja; nyt
he olivat matkalla Interlakeniin ja Genovaan. Kylmät pohjoiset maat
olivat heistä kovin ikävät, ja he toivoivat hartaasti sitä aikaa,
jolloin saisivat palata kotimaan vihantaan laaksoon, ihanaan Ponte
Vecchioon Arno-virran rannalla.

Minun veljeni oli oikein iloinen kun hän, lähtiessänsä
makuuhuoneesensa, sai kuulla, että nämä nuorukaiset tulivat hänen
makuutoverikseen. Kolmas oli jo siellä ja nukkui, kasvot seinään päin
käännetyt. He tuskin katsoivatkaan tuota kolmatta. Kaikki olivat hyvin
väsyneet, ja aikoivat päivän nousun aikana lähteä matkalle, he olivat
näet päättäneet yhdessä matkustaa Wengern alppien yli Lauterbrunnen
nimiseen kylään. Veljeni ja nuo kaksi nuorukaista sanoivat toinen
toisilleen hyvää yötä ja muutaman minuutin kuluttua he nukkuivat
kaikki.

Minun veljeni nukkui raskaasti -- niin raskaasti, että kun hän aamulla
heräsi siitä, että puhuttiin kovaa huoneessa, hän hypähti istualleen
eikä ensinkään tietänyt missä hän oli.

"Hyvää huomenta, signor!" huusi Battisto. "Täällä on matkustaja, jolla
on sama matka kuin meillä."

"Christien Baumann Kanderstegista, soittotoosan tekijä," sanoi neljäs
makuukumppani.

Hän oli kaunis nuorukainen: hoikka, voimakas ja soreahartioinen;
hänellä oli musta kiherä tukka ja kauniit, vilkkaat silmät.

"Hyvää huomenta," sanoi veljeni. "Te nukuitte eilen illalla kun me
tulimme tänne."

"Nukuin! Niin, ei ollut kumma, että nukuin, kun koko päivän olin
markkinoilla ollut, ja edellisenä iltana olin jalkasin tullut
Meyringenistä. Kuinka hyvät markkinat olivat!"

"Niin, tosiaankin," sanoi Battisto. "Me möimme eilen mosaiki-kaluja ja
rintaneuloja viidenkymmenen francin edestä."

"Ah, te myytte siis mosaiki-kaluja ja rintaneuloja! Näyttäkää minulle
mosaiki-kalunne, niin minä näytän teille soittotoosani. Minulla on
erittäin kauniita sellaisia, joiden kansissa on Genovan ja Chillonin
kuvat ja jotka soittavat kaksi, neljä, kuusi, jopa yhdeksänkin
kappaletta. Minä pidän teille soittajaiset!"

Sen sanottua hän aukaisi laukkunsa ja otti siitä pieniä
soittotoosiansa, asetti ne pöydälle ja pani ne toinen toisensa jälkeen
soittamaan, italialaisten nuorukaisten suureksi ihastukseksi.

"Minä olen itse ollut auttamassa näitä tehtäessä," sanoi hän ylpeästi.
"Eikö ne soita kauniisti? väliin minä panen jonkun niistä soittamaan,
kun panen maata, ja nukun soittoa kuullessani. Silloin tiedän varmaan
näkeväni hyvää unta! Mutta katsotaan nyt teidän korutavaroitanne.
Kenties ostan jotakin Marialle, jos eivät ole kovin kalliit. Maria on
morsiameni ja me menemme nousevalla viikolla naimisiin."

"Nousevalla viikolla!" huudahti Stefano. "Sehän on varsin pian.
Battisto on myöskin kihloissa, hänen morsiamensa on Imprunctasta
kotoisin. Mutta he saavat vielä odottaa kauan ennenkuin voivat sormusta
ostaa."

Battisto punastui kuin tyttö.

"Vaiti, veljeni!" sanoi hän. "Näytä tavaroitamme Christienille ja pidä
suusi kiinni!"

Mutta Christien ei vähällä asiaa jättänyt.

"Mikä on morsiamen nimi?" kysyi hän. "Battisto, sanokaa minulle
mikä on hänen nimensä? Onko hän kaunis? Onko hän mustanverevä vai
valkeaverinen? Tapaatteko häntä usein, kun olette kotona? Rakastaako
hän teitä? Rakastaako hän teitä yhtä paljon kuin Maria rakastaa minua?"

"Mistäs minä sen tiedän?" kysyi vakavampi Battisto. "Hän rakastaa minua
ja minä rakastan häntä -- siinä kaikki."

"Mikä on hänen nimensä?"

"Margerita."

"Se on kaunis nimi! Ja hän itse on varmaankin yhtä kaunis kuin hänen
nimensä. Sanoitteko, että hän oli valkeaverinen?"

"Minä en sanonut sitä enkä tätä," sanoi Battisto, au'aisten viheriää,
rautakiskoilla varustettua arkkua ja ottaen siitä esille kauniita
tavaroitansa. "Katsokaa! Nuo kuvat ovat Roomasta kotoisin -- nämä
kukkaset ovat Florens'ista. Pohja on kovaa, mustaa kiveä ja kukat ovat
tehdyt jaspis-kivestä, onyx'ista, karneolista ynnä muista kalliista
kivistä. Nuo lemmikit ovat turkosista ja tuo unikko on korallia."

"Minä pidän enin romalaisista mosaikeista," sanoi Christien. "Mikä
paikka tuo on, jossa on noin monta holvia?"

"Se on koliseumi ja tuo toinen on Pietarin kirkko. Mutta me
florentilaiset emme Rooman tavaroista välitä. Ne eivät ole läheskään
niin kauniit ja niin hyvät, kuin meidän omat. Roomalaiset valmistavat
mosaikitavaroitansa keinotekoisista kivistä."

"Tehkööt niitä mistä tahansa," sanoi Christien, "mutta minua tämä pieni
maisemankuva enin miellyttää. Se on erinomaisen kaunis pienine
rakennuksineen, puineen ja vuorineen. Se sopisi vallan hyvin Marialle!"

"Te saatte sen kahdeksasta francista," vastasi Battisto; "me möimme
kaksi niistä eilen kymmenestä francista kappale. Se on Rooman lähellä
olevan, Caius Cestius'en haudan kuva."

"Haudanko kuva!" huudahti Christien, kovin hämillänsä ollen.
"Hirveätähän olisi antaa sellainen lahja morsiamelleen."

"Hän ei voi arvata, että se on hauta, jollette sano sitä hänelle,"
vakuutti Stefano.

Christien pudisti päätänsä.

"Mutta silloinhan minä pettäisin hänet," sanoi hän.

"Ette niinkään," veljeni siihen sanoi, "se joka haudattiin tähän
hautaan on ollut kuolleena kahdeksan tahi yhdeksäntoistasataa vuotta.
Melkeinhän jo unohtaa, että hän on siihen haudattu."

"Kahdeksan tahi yhdeksäntoistasataa vuotta? Siis hän oli pakana."

"Epäilemättä, jos sillä tarkoitatte, että hän eli ennen Kristusta."

Christienin kasvot kirkastuivat taas.

"Noh, se on toinen asia," sanoi hän, ottaen rahakukkaronsa esille ja
maksaen paikalla rahat. "Pakanan hauta ei juuri olekaan hauta. Minä
teetän tästä mosaikista Marialle rintaneulan Interlakenissa. Kertokaapa
minulle, Battisto, mitä te aijotte viedä Margeritalle täältä?"

Battisto nauroi ja luki rahat. "Se tulee siitä, miten kauppa onnistuu,"
sanoi hän. "Jos jouluun asti teemme hyvää kauppaa, niin ostan hänelle
schweitsiläistä muslinikangasta Bernistä, mutta me olemme jo olleet
seitsemän kuukautta matkalla, emmekä ole saaneet kun sata francia
puhdasta voittoa."

Sitten puhuttiin vaan yleisistä asioista; florensilaiset panivat
tavaransa kokoon ja Christien teki samoin, ja sitten he ynnä veljeni
lähtivät matkalle ja söivät aamiaista ulkona.

Oli ihana aamu; taivas oli selkeä, päivä paistoi ja raitis tuuli pani
puiden lehdet liikkumaan. Ylt'ympärillä oli korkeat vuoret, joiden
lumella peitetyt huiput hohtivat auringon valossa ja joiden rinteillä
kasvoi havumetsää. Vasemmalla puolella oli Wetterhorn; oikealla oli
Gigher; suoraan edessä oli Schreckhorn, joka korkeana ja mahtavana kuni
hopeainen obeliski kohosi taivasta kohti. He lähtivät Wengern alppia
kohti. Tie vei laakson läpi, jossa oli talo talon vieressä ja jonka
läpi juoksi virta, joka vaahtoisena koskena syöksikse esiin
vankeudestansa jäätiköstä. Nuo kolme nuorukaista kulkivat iloisina
etupäässä, puhellen ja nauraen keskenänsä. Minun veljeni oli
surullisena. Hän kulki heidän jälessänsä ja poimi pienen punaisen kukan
maasta, viskasi sen virtaan ja katseli kuinka se hirmuista vauhtia
riensi virran viemänä eteenpäin, niinkuin ihmisen elämä ajan virrassa.
Miksi hän oli niin murheellinen ja miksi he olivat niin iloiset?

Päivän kuluessa veljeni alakuloisuus ja nuorukaisten ilo näytti yhä
lisääntyvän. Viimeksi mainitut puhuivat iloisesti tulevaisuudesta ja
rakensivat kauniita tuulentupia. Battisto, joka oli varsin
avosydäminen, sanoi, että korkein onni, minkä hän toivoi maailmassa,
oli naida Margeritan ja päästä mosaikitöiden mestariksi. Stefano, joka
ei kihloissa ollut, sanoi mieluisemmin matkustavansa. Christien, joka
näytti olevan onnellisin heistä, sanoi, että hänen korkein toivonsa oli
vuokrata maatila Kander laaksossa ja elää yksinkertaista perhe-elämää
siellä samoin kuin hänen esi-isänsä olivat eläneet. Hän kertoi, että
kyllä kannattaisi soittotoosain myyjänä asua Genovassa, mutta hän
puolestaan rakasti havumetsiä ja lumihuippuisia vuoria enemmän kuin
kaikkia Euroopan kaupunkeja. Ja Mariakin oli syntynyt vuorimaassa ja
hän ei suinkaan viihtyisi Genovassa. Näin puhellen aika kului ja päivä
oli puolessa, kun he asettuivat lepäämään muutamain jättiläiskokoisten
honkien juurelle.

Täällä he söivät päivällistä, Christienin pienen soittotoosan soittoa
kuunnellen. Sitten he taas lähtivät matkalle ja tulivat yhä
korkeammalle, missä ei alppiruusukaan enää menesty ja jäkälää vaan
kasvaa vähin kivien välissä. Ainoastaan kuivaneita ja paljasta
männyn runkoja näki siellä täällä, jotka vähässä määrässä autiota
yksitoikkoisuutta keskeyttivät; ja korkealla, vallan vuoren huipulla,
oli yksinäinen ravintola, heidän ja taivaan välillä.

Tässä ravintolassa he taas levähtivät ja joivat Christienin ja hänen
morsiamensa onnenmaljaa. Christien oli erittäin hyvällä tuulella ja
puristi kerta toisensa perästä toisten kättä.

"Huomen illalla," sanoi hän, "suljen hänen taas syliini! Nyt on kaksi
vuotta siitä kun kävin häntä katsomassa, silloin kun kisälliksi tulin.
Nyt olen ensimmäinen kisälli ja saan kolmekymmentä francia palkkaa
viikossa, ja voin siis hyvästi naida."

"Kolmekymmentä francia viikossa!" toisti Battisto. "Noh hyväinen aika!
Onhan se koko suuri omaisuus."

Christienin kasvot loistivat ilosta.

"Niin," hän sanoi, "me tulemme hyvin onnellisiksi; ja -- kuka tietää?
-- ehkä saamme koko ikämme Kander-laaksossa elää, ja kasvattaa
lapsiamme meitä perimään. Oi, jos vaan Maria tietäisi, että
huomenillalla tulen kotiin, kuinka iloinen hän olisi!"

"Kuinka niin?" sanoi veljeni. "Eikö hän teitä odota?"

"Ei ensinkään. Hän ei voi aavistaa, että minä tulen ennenkuin
ylihuomenna, enkä olisi ehtinytkään, jos olisin matkustanut Unterseenin
ja Frütigenin kautta. Minä aijon olla yötä Lauterbrunnenissa, ja
huomenaamulla lähteä sieltä Tichlingel jäätikön poikki Kanderstegiin.
Jos nousen vähää ennen auringon nousua, niin päivän laskun aikana
saavun kotia."

Nyt tie teki jyrkän polven ja alkoi kääntyä alaspäin; kaukaa näkyi
ääretön joukko ihania laaksoja. Christien heilutti hattuansa ja
huudahti ilosta.

"Katsokaa!" sanoi hän, levittäen käsivartensa ikäänkuin syleilläksensä
tätä rakasta kotiseutua: "oi, katsokaa! Tuossa on Interlakenin vuoret
ja metsät, ja täällä, tämän äkkijyrkän vuoren alla, on Lauterbrunnen!
Jumalan olkoon kiitos, joka on luonut isäimme maan niin ihanaksi!"

Italialaiset hymyilivät katsellen toinen toisiinsa, arvellen että
heidän kotiseutunsa, Arno-virran laakso, oli paljoa kauniimpi. Mutta
minun veljeni oikein mieltyi tähän nuorukaiseen ja yhtyi hänen
kiitokseensa. Ja nyt heidän tiensä vei suunnattoman suuren ylätasangon
poikki, jolla oli suuria ohrapeltoja, niittyjä ja taloja, jotka olivat
puusta rakennettuja, suurilla katoilla varustettuja ja joiden edustalla
kasvoi maissia, joka ulottui puunpiirroksilla koristettuihin parviin
saakka. Tien vieressä oli mustikoita ja paikka paikoin joku ahokatkero
tahi tähdenmuotoinen jäkkärä. Sitten tie taas kulki monessa mutkassa
jyrkänteen partaalla ja puolen tunnin kuluttua he saapuivat alas
laaksoon. Ilta-aurinko loi viimeisiä säteitään kuusien latvoihin kun
he söivät illasta yhdessä pienessä ravintolassa, jonka ikkunasta
Jungfrau-alppi näkyi. Illalla veljeni kirjoitti kirjeitä, mutta sillä
välin nuorukaiset kävivät kylää katselemassa. Yhdeksän aikana he kaikki
sanoivat toinen toisilleen hyvää yötä ja menivät kukin omaan huoneesen
maata.

Minun veljeni oli hyvin väsynyt, mutta hänen oli kuitenkin mahdotonta
sanoa unta. Tuo käsittämätön alakuloisuus vaivasi häntä, ja kun hän
vihdoin viimein vaipui levottomaan uneen, niin hän vähän väliä heräsi,
sillä hän näki hirmuisia unia. Aamupuolella yötä hän vihdoin vaipui
sikeään uneen, eikä herännyt ennenkuin päivä melkein oli puolessa. Hän
sai silloin, harmiksensa, kuulla, että Christien jo aikaa sitten oli
lähtenyt matkalle. Hän oli noussut ennen päivän koittoa, syönyt
aamiaista tulivalolla ja lähtenyt matkalle aamuhämärässä -- "yhtä
iloisena," sanot ravintolan isäntä, "kuin viulunsoittaja markkinoilla."

Stefano ja Battisto olivat vielä siellä veljeäni odottamassa; Christien
oli heidän kautta sanonut veljelleni terveisiä ja kutsunut häntä
häihinsä. He olivat myöskin kutsutut ja aikoivat mennä; veljeni päätti
seuraavana tiistaina yhtyä heidän kanssansa Interlakenissa, josta he
yhdessä lähtisivät Kanderstegiin, johon ehtivät torstai-aamuna hyvään
aikaan, mennäksensä morsiusseurueen kanssa kirkkoon. Veljeni osti
sitten muutamia pieniä mosaiki-kaluja, sanoi nuorukaisille jäähyväiset
ja katseli heidän jälkeensä, heidän lähdettyänsä, kunnes heitä ei enää
näkynyt.

Yksin jätettynä minun veljeni lähti ulos maisemakuvia piirustamaan ja
viipyi koko päivän ulkona; illalla hän söi vallan yksin huoneessansa.
Sitten hän otti taskustansa Goethen Näytelmät ja päätti lukea pari
tuntia ennenkuin panisi maata. (Kuinka hyvin minä muistan sen kirjan,
ja kuinka usein olen kuullut hänen kertovan tuosta yksinäisestä
illasta!) Ilma alkoi käydä kolkoksi ja satoi vähäsen. Märät puut
rätisivät uunissa, tuuli vinkui nurkissa ja sadepisarat rapisivat
ikkunaa vasten. Veljeni pian huomasi, että oli mahdotonta lukea. Hän ei
voinut pitää ajatuksiansa ko'ossa. Hän luki saman lauseen monta
monituista kertaa, sen sisältöä käsittämättä, ja vaipui syviin
ajatuksiin.

Niin aika kului ja kello yhdentoista aikana hän kuuli, että porstuan
ovi suljettiin ja väki meni levolle. Hän päätti väkisinkin ajaa nuo
kolkot ajatukset pois; sentähden hän pani puita lisää uuniin, puhdisti
lampun ja rupesi käymään edestakaisin huoneessa. Sitten hän aukaisi
ikkunan ja antoi sateen lyödä kasvojansa vastaan ja tuulen selkata
hänen hiuksiansa, niinkuin se pieksi akasia-puiden lehtiä puutarhassa.
Muutamia minuuttia kului, ja kun hän vihdoin sulki ikkunan ja tuli
takaisin tulen ääreen, niin hänen kasvonsa ja hiuksensa ja paidan
rintamus olivat vallan läpimärät. Hän aikoi juuri aukaista
matkalaukkunsa ja ottaa siitä kuivan paidan, mutta äkkiä hän heitti sen
ja hyppäsi seisoalleen, pelosta vallan hurmautuneena.

Sillä hän kuuli hyvin tutun säveleen, suloisen ja hopeanheleän kuni
"Onnellisten saarista" kuuluvat ihanat laulunsäveleet, ja hän oli varma
siitä, että tämä sävel tuli siitä soittotoosasta, joka oli soittanut
heidän päivällistä syödessään Wengern alpilla.

Oliko Christien tullut takaisin, ja tätenkö hän ilmoitti takaisin
tuloansa? Jos niin oli, missä hän oli? Ikkunan allako? Käytävän
ulkopuolellako? Portillako, odottaen päästäksensä sisään? Minun veljeni
aukaisi toistamiseen ikkunan ja kutsui häntä nimeltä.

"Christien! Tekö siellä olette?" Kaikki oli vallan hiljaa ulkona. Hän
kuuli tuulen ja sateen puuskan vaikeroivan, niiden kiitäen yhä
kauemmaksi alas laaksoon, ja kuusien vapisevan, kuni elävät olennot.

"Christien!" sanoi hän taas, ja hänen oma äänensä kuului niin oudolta
hänen korviinsa. "Puhukaa! Tekö siellä olette?"

Mutta ei mitään vastausta kuulunut. Hän kurkisti ikkunasta yön
pimeyteen; mutta ei nähnyt niin mitään -- ei edes porttiakaan. Hän
alkoi jo arvella, että hänen oma mielikuvituksensa oli häntä pettänyt,
kun äkisti sävel taas kuului; tällä kertaa se kuului hänen omasta
kammaristansa.

Hän kääntyi, luullen Christienin olevan aivan lähellä, mutta samassa
soitto lakkasi ja jäähdyttävä kylmä valtasi hänen jäseniänsä; -- se ei
ollut pelon vaikuttamaa vavistusta, eikä tuulen ja sateen synnyttämää
vilua, vaan kauhistavainen väristys jok'ainoassa jäsenessä, kamala
tunto siitä, että muutaman hetken kuluttua keuhkot herkiävät
työskentelemästä ja sydän lyömästä! Hän ei ky'ennyt puhumaan eikä
liikahtamaan, vaan sulki silmänsä ja luuli olevansa kuolemaisillaan.

Tämä kummallinen heikkous kesti ainoastaan muutamia sekuntia.
Vähitellen ruumiillinen lämpö tuli takaisin, ja sen kanssa voimakin,
jotta hän taisi sulkea ikkunan ja horjua tuolille. Hän havaitsi nyt,
että paidan rintamuksensa oli kankea ja jäässä, ja hiuksissansa riippui
pitkät jääpuikot.

Hän katsoi kelloansa. Se oli seisahtunut kaksikymmentä minuuttia ennen
kahtatoista. Hän otti lämpömittarinsa takankuvulta ja näki, että oli
kuusikymmentä lämpöastetta. Herra siunatkoon! Kuinka tämä oli
mahdollista kuudenkymmenen asteen lämmössä ja tulen palaessa uunissa?

Hän joi puolen lasia konjakkia yhdellä kulauksella. Nukkumista hän ei
voinut ajatellakaan. Hän tunsi että hän ei uskaltanut nukkua -- että
hän tuskin uskalsi ajatella. Ainoa, minkä hän voi tehdä, oli panna
kuiva paita päällensä, lisätä puita uuniin, kääriä täkki ympärillensä
ja istua koko yön tulen ääressä nojatuolissa.

Minun veljeni ei ollut kuitenkaan kauan näin istunut, ennenkuin hänelle
tuli lämmin ja hetken kuluttua hän nukkui. Aamulla herätessään hän
huomasi makaavansa vuoteellaan, mutta hän ei ensinkään muistanut miten
ja milloin hän oli sinne mennyt.

Oli taas kaunis päivä. Tuuli ja sade oli lakannut ja laakson toisessa
päässä oleva Silverhorn niminen vuorenhuippu näkyi selvästi sinistä
taivasta vasten. Kun veljeni katseli ulos, hän vähällä oli yön
tapahtumien todellisuutta epäillä, ja, jollei hänen kellonsa olisi
ollut, joka yhä vielä oli kaksikymmentä minuuttia vailla kahtatoista,
hän olisi luullut koko kohtausta unennäöksi. Mutta asian näin ollen,
hän luuli, että hänen ylen väsyneet aivonsa olivat tuon hirveän
kauhistuksen matkaansaattaneet. Kuitenkin hän vieläkin oli levoton
ja alakuloinen, eikä hänen tehnyt mieli viipyä toista yötä
Lauterbrunnenissa, vaan hän päätti samana aamuna lähteä Interlakeniin.
Hänen aamiaispöydän ääressä istuessaan ja miettiessään matkustaisiko
hän nuo seitsemän peninkulmaa jalkasin, vai ottaisiko hän hevosen, tuli
joku matkustaja ajaen aika kyytiä ja pysähtyi ravintolan eteen; nuori
mies hyppäsi alas rattailta.

"Battisto!" huudahti veljeni hämmästyneenä, kun matkustaja tuli
huoneesen. "Miksi tänne tulette tänään? Missä on Stefano?"

"Hän jäi Interlakeniin," vastasi italialainen.

Sekä hänen äänessään, että kasvoissaan oli jotakin vallan outoa ja
hämmästyttävää.

"Mikä on?" kysyi veljeni peljästyneenä. "Onko hän kipeä? Onko
onnettomuus tapahtunut?"

Battisto pudisti päätänsä, vilkaisi salaisesti ympärilleen ja sulki
oven.

"Stefano voi hyvin, signor; mutta -- mutta on tapahtunut seikka --
kummallinen seikka! -- signor, uskotteko aaveita?"

"Aaveitako, Battisto?"

"Niin, signor; sillä jos milloinkaan ihmisen aave, kuolleen taikka
elävän, ilmestyy ihmisille, niin Christienin aave kävi minun luonani
viime yönä kaksikymmentä minuuttia ennen kahtatoista."

"Kaksikymmentä minuuttia ennen kahtatoista!" toisti veljeni.

"Minä olin jo pannut maata ja Stefano nukkui samassa huoneessa. Minulla
oli ollut hyvin lämmin kun panin maata ja olin nukkunut iloisia asioita
ajatellessa. Ja kuitenkin, vaikka minulla oli paksu peite päälläni,
niin heräsin siitä, että minua kovasti vilusti ja tuskin voin
hengittää. Minä koetin Stefanoa herättää; mutta en ky'ennyt päästämään
vähintäkään ääntä. Minä luulin, että viimeinen hetkeni oli käsissä.
Samassa kuulin ikkunan alla soinnin -- jonka tiesin lähtevän
Christienin soittotoosasta; ja se soitti samaa kappaletta kun meidän
syödessämme päivällistä havupuiden juurella, mutta soitto oli nyt
hurjempi ja surullisempi ja miltei juhlallinen -- oikein hirvittävä!
Sitten se kävi yhä hiljaisemmaksi -- ja vihdoin se tuntui katoavan
tuuleen, ja taukosi kokonaan. Kun se lakkasi, niin jähmistynyt vereni
jälleen alkoi käydä lämpimäksi ja minä huusin Stefanoa. Kerrottuani
mitä oli tapahtunut, hän vakuutti, että se oli ollut vaan unennäköä.
Minä pyysin häntä sytyttämään kynttilää, jotta saisin kelloani
katsella. Se oli kaksikymmentä minuuttia vailla kahtatoista ja oli
seisahtunut siihen, ja -- mikä oli vieläkin kummempaa -- Stefanon kello
oli tehnyt samoin. Sanokaa nyt, signor, uskotteko, että tällä on
jotakin merkitystä, vai luuletteko, niinkuin Stefano, että kaikki oli
vaan unennäköä?"

"Mitä te itse arvelette, Battisto?"

"Minä arvelen, että Christien raukalle on joku onnettomuus tapahtunut
jäätiköllä, ja että hänen henkensä tuli minun luokseni viime yönä."

"Battisto, lähdetään auttamaan häntä, jos hän vielä on hengissä, tahi
hakemaan hänen ruumistansa, jos hän on kuollut; sillä minäkin uskon,
että jokin vaurio on häntä kohdannut."

Sitten veljeni lyhyesti kertoi Battistolle mitä hänelle oli edellisenä
yönä tapahtunut. He tilasivat sitten kohta kolme parahinta tienopasta
Lauterbrunnenista oppaiksi ja hankkivat itselleen köysiä, jääkuokkia,
alppisauvoja ja kaikellaista mitä tarvittiin matkaa varten jäätikölle.
Vaikka kyllä tehtiin kiirettä, niin ei kumminkaan päästy lähtemään
ennenkuin vähää ennen kahtatoista päivällä.

Matkustettuansa puoli tuntia he saapuivat Steckelberg nimiseen
paikkaan, johon jättivät vaunut, joissa olivat tähän saakka ajaneet, ja
lähtivät jalkasin kulkemaan jyrkkää polkua ylös; vasemmalla puolella
oli Breithorn niminen jäätikkö, joka kohosi jyrkästi kuni vankka
jäämuuri laaksosta vallan pystysuoraan ylös. Tie kulki ensin laitumien
ja havumetsien poikki. Sitten he tulivat pieneen taloon, nimeltä
Steinberg, jossa he ottivat vettä vesileiliinsä, laittoivat köydet
kuntoon ja valmistausivat nousemaan Tschlingel nimiselle jäätikölle.
Muutaman minuutin kuluttua he tulivat jäätikölle.

Silloin oppaat seisahtuivat ja pitivät neuvoittelun yhdessä. Yksi
heistä ehdoitteli, että mentäisiin matalamman jäätikön poikki
vasemmalle, ja sieltä etelässä olevien kalliöiden yli ylemmälle
jäätikölle. Toiset kaksi opasta katsoivat paremmaksi mennä pohjoiseen,
tahi oikealle; tämä tie oli veljeni mielestä mukavampi, ja siis
valittiin se. Päivä paahtoi hyvin kuumasti ja jään pinta, jossa oli
pitkiä, varsin vaarallisia halkeamia, oli sileä kuin lasi ja sininen
kuin kesäinen taivas, ja sillä oli kovin hankalaa kulkea. Vallan ääneti
ja varovasti he astuivat eteenpäin sidottuina toinen toisiinsa, noin
kolme kyynärää kunkin välillä; edellä kulki kaksi opasta ja kolmas oli
viimeisenä. Oikealle kääntyessään he tulivat neljänkymmenen jalan
korkuiselle, jyrkälle kalliolle, jonka yli heidän täytyi kiivetä,
päästäksensä ylemmälle jäätikölle. Veljeni ja Battisto eivät päässeet
tätä kallioa ylös muulla tavoin kuin siten, että köysi kiinnitettiin
kallion huipulle, jonka avulla he sitten kiipesivät ylös. Kaksi
oppaista kapusi kallion huipulle, ja yksi jäi alas. Köysi laskettiin
alas ja veljeni aikoi lähteä ensiksi ylös. Juuri kun hän asetti
jalkansa ensimmäiseen kallion koloon, kiivetäksensä ylös, huusi
Battisto äkisti: "Pyhä Maria! signor! Katsokaa tuonne alas!" Minun
veljeni teki niin, ja siellä (niin hän jälestäpäin vakuutti) hän --
niin totta kun taivas kohoaa ylitsemme -- näki Christien Baumannin
seisovan auringon valossa tuskin sadan kyynärän päässä heistä! Mutta
juuri samassa silmänräpäyksessä kun veljeni hänen näki, katosi hän
näkyvistä. Hän ei vaipunut alas, ei liikkunut, vaan suoraan katosi,
niinkuin häntä ei milloinkaan olisi ollutkaan. Battisto lankesi
kalveana polvilleen ja kätki kasvonsa käsiinsä. Minun veljeni nojasi
kallioa vasten, kauhistuneena ja voimatta mitään puhua, hän tunsi, että
tämän matkan tarkoitus oli surkealla tavalla saavutettu. Oppaat
puolestansa eivät voineet käsittää mitä oli tapahtunut.

"Näettekö jotain?" kysyi veljeni ja Battisto heiltä.

Mutta miehet eivät olleet mitään nähneet, ja se, joka oli jäänyt alas,
sanoi: "Mitäpä voisin nähdä muuta kuin jäätä ja aurinkoa?"

Siihen veljeni ei vastannut muuta kuin osoitti kädellään erästä
halkeamaa, josta hän ei ollut silmiänsä kääntänyt siitä kuin hän näki
hahmon jyrkänteellä, ja sanoi, että hän ei lähde askeltakaan edemmäksi
ennenkuin sitä halkeamaa on tutkittu. Silloin nuo kaksi miestä tulivat
alas kalliolta, toivat köyden mukanansa ja seurasivat veljeäni
epäilevin mielin. Halkeaman päässä hän pysähtyi ja työnsi alppisauvansa
voimakkaasti jäähän. Se oli tavattoman pitkä halkeama -- alussa hyvin
kapea, mutta sitten se levenemistään leveni kuta syvemmälle tultiin, ja
sen seinistä riippui pitkiä jääkynttilöitä, jotka olivat timanttien
kaltaisia. Kun noin kymmenen minuuttia olivat kulkeneet tässä
halkeamassa, niin nuorin oppaista päästi äkillisen huudahduksen.

"Minä näen jotakin!" hän huusi. "Jotakin mustaa, hyvin alhaalla rotkon
pohjukassa."

Kaikki näkivät sen, se oli eroittamaton kuilu, jota jäävallit osaksi
peittivät. Minun veljeni lupasi sata francia sille, joka lähtisi alas
sitä ylös tuomaan. Kaikki epäilivät.

"Emme tiedä mitä se on," sanoi yksi miehistä.

"Kenties se vaan on kuollut vuorivuohi," sanoi toinen.

Heidän välinpitämättömyytensä suututti veljeäni.

"Se ei ole tunturivuohi," sanoi hän vihaisesti. "Se on Christien
Baumannin ruumis. Ja, jos te olette niin suuria pelkuria, ettette tohdi
mennä sitä hakemaan, niin minä menen itse!"

Nuorin oppaista heitti hatun päästänsä, riisui takin päältänsä, sitoi
köyden vyötäistensä ympärille ja otti kuokan käteensä.

"Minä lähden," sanoi hän; ja virkkaamatta mitään muuta, hän antoi
toisten oppaiden laskea häntä alas. Minun veljeni kääntyi toisaalle.
Kauhea tuska valtasi hänen mieltänsä, ja pian hän kuuli oppaan
hakkaavan jäätä kuokallaan. Sitten opas huusi, että laskettaisiin
toinen köysi alas, ja vihdoin -- kaikki miehet siirtyivät äänettöminä
syrjälle, ja minun veljeni näki nuorimman oppaan taas seisovan syvyyden
partaalla, vapisten ja vallan hiestyneena, ja Christien Baumannin
ruumis oli hänen jalkojensa juuressa.

Christien parka! Oppaat tekivät alppisauvoista ja köysistä paarin ja
kantoivat hänen suurella vaivalla Steinbergiin. Sieltä saatiin pari
miestä avuksi Steckelbergiin saakka, jossa vaunut olivat. Nyt hän
laskettiin vaunuihin ja vietiin Lauterbrunneniin. Seuraavana päivänä
veljelläni oli surullinen tehtävä edessä; hänen tuli viedä ruumis
Kanderstegiin ja edeltäkäsin ilmoittaa kuolleen ystävälle tuloansa.
Vielä tänäpäivänäkään, vaikka kaikki tämä tapahtui kolmekymmentä vuotta
sitten, hän ei voi liikutuksetta puhua Marian tuskasta ja epätoivosta
ja siitä syvästä surusta, jonka hän vallan viattomasti tuotti tämän
rauhallisen laakson asukkaille. Maria raukka on monta vuotta sitten
kuollut; ja kun veljeni viimeksi matkusti Kander laakson kautta
matkalla Ghemmiin, niin hän näki Marian haudan Christien Baumannin
haudan vieressä kylän hautuumaalla.

Tämä oli veljeni kummitusjuttu.

Puhemies nyt ilmoitti, että kello jo oli niin paljo, että kokous oli
lopetettava. Mutta nuori kalastaja ei kuitenkaan voinut olla kysymättä
asiaansa vielä kerta. Tämä saattoi Arthur Kuninkaan miehet arvelemaan,
että hän ei ollut oikein viisas, ja muutamat näyttivät luulevan, että
kapteeni oli hänen vartijansa.

Koska ei yksikään miehistä uskaltanut herättää mahtavata Parvista, niin
päätettiin, että useampi yhtä aikaa ikäänkuin sattumalta työntäisi
häntä ja sitten kohdakkoin vetäytyisi niin kauas kuin suinkin hänestä.
Tämä koe onnistui niin hyvin, että mr Parvis hyppäsi seisoalleen ja oli
varsin hyvällä tuulella, niinkuin mies, joka nukkuu hyvin kepeästi ja
vähimmästäkin kolauksesta herää. Hän laski leikkiäkin, sanoen, että
vilppain klubin jäsenistä oli unikeko, mutta lausui sitä sillä tavoin,
että huomasi, ettei se suinkaan häntä itseään koskenut.

Miehet lähtivät sitten vähitellen pois ja kapteeni nuoren kumppaninsa
kanssa jäi yksin huoneesen. Kapteeni oli käynyt niin pirteäksi
kättelemällä kaikkia, että häntä ei ensinkään nukuttanut.

"Huomen-aamulla," sanoi kapteeni, "meidän täytyy lähteä tämän kylän
tuomarin ja papin luokse; ne ovat miehiä, joiden kanssa voi asioista
keskustella. Minä aijon varhain nousta ylös huomenna ja kysellä
asiaamme joka ikiseltä ihmiseltä, jonka näen."

Kapteeni löi taas polvelleen kädellään ja samassa tuli ravintolan
isäntä sisään tuoden kaksi kapeata kynttilää.

"Teidän huoneenne," sanoi hän, "ovat ylikerroksessa. Vuoteet ovat
hyvät, mutta tuulen huminaa te kuulette siellä."

"Sitä olen ennenkin kuullut," vastasi kapteeni. "Tulkaa minun kanssani
meriretkelle, niin te saatte kuulla sitä."

"Täällä käy usein kova tuuli," sanoi isäntä.

"Tuuli saapi nuoren voimansa täällä," vastasi kapteeni, "voidaksensa
Atlantin meren yli kulkea. Teidän tuulet ovat vienoja tuulahduksia
vaan; mutta tulkaa minun kanssani merimatkalle, niin näytän teille
myrskyn, joka on täyteen voimaan päässyt. Mutta ette vielä ole sanoneet
nuorelle ystävälleni missä hän saa yösijaa."

"Hän tulee nukkumaan portaita lähinnä olevassa huoneessa," vastasi
isäntä. "Ette voi erehtyä. Siinä huoneessa on kaksi vuodetta."

"Onko se se huone, jossa merenkulkija mies makaa?" kysyi kapteeni.

"Juuri se huone, jossa merenkulkija mies makaa," oli vastaus.

"Minä toivon, että hän ei lopeta kertomustansa unessa," sanoi kapteeni.
"Menenkö minä sitten huoneesen, jossa merenkulkija mies on, Alfred?"

"Et, kapteeni Jorgan, miksi niin? Älkää pelätkö, että hän minua
herättää, vaikka hän kertoisikin kertomuksensa loppuun."

"Hän makaa oven suussa olevalla vuoteella," huomautti ravintolan
isäntä. "Minä kävin häntä katsomassa ja hän nukkuu sikeätä unta. Hyvää
yötä, hyvät hertat."

Kapteeni puristi innokkaasti isännän kättä, ikäänkuin hän ei pitkään
aikaan tulisi tilaisuuteen sitä vasta tekemään, ja lähti sitten nuoren
ystävänsä kera ylös.

"Minä aavistan," sanoi kapteeni heidän astuessansa portaita ylös, "että
miss Kitty Tregarthenin häät eivät tule lykätyksi kauaksi, ja että me
saamme selkoa asiastamme."

"Minä toivon niin," sanoi nuorukainen. "Milloin arvelette?"

"En nyt juuri niin tarkoin voi sanoa, mutta pian. Tässä on huoneenne,",
sanoi kapteeni, hiljaa au'aisten ovea ja katsellen huoneesen; "ja tässä
on merenkulkija mies. Minkälainen mies hän lienee? Hän hengittää hyvin
raskaasti; eikö niin?"

"Hän nukkuu kuin lapsi, hengittämisestä päättäen," sanoi nuori
kalastaja.

"Kenties hän näkee unta kodistansa," vastasi kapteeni. "En voi häntä
nähdä. Hän nukkuu yhtä sikeästi kuin Arson Parvis, ja kuorsaa yhtä
kovasti kuin hän; vai mitä sanotte? Hyvää yötä, matkatoveri."

"Hyvää yötä, kapteeni Jorgan, ja tuhansia kiitoksia!"

"Minä odotan siksi kuin ne ansaitsen, ennenkuin ne vastaanotan,
poikani," vastasi kapteeni, lyöden nuorukaista ystävällisesti
olkapäähän. "Toivon teidän näkevän hauskaa unta -- kenestä, sen kyllä
tiedätte!"

Kun nuori kalastaja sulki oven, viipyi kapteeni vähän aikaa oven
ulkopuolella, kuunnellen heräisikö tuo vieras merenkulkija mies. Mutta
kun ei mitään kuulunut, lähti hän omaan kammariinsa.



NELJÄS LUKU.

Merenkulkija mies.


Kuka oli tuo merenkulkija mies? Ja mitä hänellä on itsestään
kerrottavaa? Hän vastaa näihin kysymyksiin omilla sanoilla:

Minä aloitan kertomalla mitä minulle tapahtui matkallani Falmouthista
Cornwallissa Steepwayhin Devonshiressa. Eilen illalla tulin Lanreaniin.
Minulla oli asioita toimitettavina täällä, jotka olivat osaksi hyvin
tärkeitä ja osaksi (niin toivoin) hyvin iloisia -- ja näiden asiain
takia minä matkustin tänne.

Noustuani maalle Falmouthissa, matkustin sieltä jalkasin, sentähden,
että oli huokeampi kuin hevosella ajaminen ja osaksi senkintähden, että
olin kovin huolissani ja jalkasin matkustaminen oli paras keino
surullisia ajatuksiani haihduttamaan. Matkani kahtena ensimmäisenä
päivänä oli hyvin kaunis ilma, sillä kävi etelä tuuli. Kolmantena
päivänä minä eksyin tieltä ja sain kulkea pitkän matkan ennenkuin taas
tulin oikealle tielle. Iltapuolella, vielä matkalla ollessani, tuuli
alkoi kiihtyä ja merisumu tuli tuulen ajamana maalle. Minä kuljin tuon,
niin sanoakseni, valkoisen pimeyden läpi; minä pidin meren kohinaa
vasemmalla puolella oppaanani ja tuo ennen mainitsemani suru kalvoi
mieltäni yhä enemmän, kuta tiheämmäksi sumu kävi.

Ei ollut vielä myöhää illalla kun kuulin koiran haukuntaa oikealta.
Minä astuin siihen suuntaan, josta haukunta kuului, ja huusin vähän
väliä koiralle, että se ei haukkumasta lakkaisi, ja vihdoin minä
kolhaisin tämän huoneuksen takaseinää vasten; ja kun kuulin ihmisääniä
sisältä, haparoin minä ovelle ja kolkutin sitä kädelläni.

Oven aukaisi rikkinäisiin vaatteisin puettu tyttö; häneltä sain tietää,
että talo oli ravintola.

Ennenkuin ennätin muuta kysyä, tuli ravintolan isäntä huoneesen. Minä
kuulin useampia ääniä ja tunsin tupakan- ja totihajun toisesta
huoneesta.

"Vierashuoneessa on valkea jo loppuun palanut," sanoi isäntä.
"Etteköhän kuivaisi parhaiten jos kohta panisitte maata?" sanoi hän
katsoen hyvin pitkään minuun, sillä olin tiheästä sumusta käynyt
märäksi.

"En sitä luule," vastasin minä, katsellen yhtä pitkään häneen.

Ennenkuin muuta ehdin puhua, iloinen ääni sisähuoneesta keskeytti
meitä.

"Mikäs on, isäntä?" kysyi iloinen ääni. "Kuka se on?"

"Merenkulkija mies, ulkonäöstä päättäen," sanoi isäntä, kääntyen selin
minuun ja puhuen sisähuoneesen.

"Tuokaa merenkulkija mies sisään," sanoi ääni. "Ottakaamme hänet
klubiin ainoastaan täksi illaksi."

Useampia ääniä silloin huusi, "Kuulkaa! Kuulkaa!" hyvin juhlallisella
äänellä, niin kun olisivat kirkossa olleet. Sitten kuului kolkutus
ikäänkuin nikkarin työhuoneesta. Sen jälkeen isäntä tarttui käteeni ja
työnsi minua sisimmäiseen huoneesen; ja siellä olin nyt klubissa. Tuo
äkillinen muutto pimeästä sumusta ulkona valoisaan lämpimään huoneesen
huikaisi silmiäni niin, että minä tuijotin seuraan enemmän tarhapöllön
kaltaisena kuin miehen. Silloin seura taas huusi, "Kuulkaa! Kuulkaa!"
-- Siihen minä puolestani vastasin, "Kuulkaa! Kuulkaa!" -- sillä
arvelin, että tämä klubin kielellä tarkoitti samaa kuin "Kuinka
voitte?" Sitten isäntä vei minun tulen ääreen, jossa oli ympyriäinen
pöytä; minulle tuotiin ruokaa sinne ja samalla sain tietää, että
makuuhuoneeni oli numero neljä ylikerrassa.

Ennenkuin rupesin syömään, katselin vähäsen huoneessa olevia miehiä.
Niitä oli niin paljon, että huone oli melkein täynnä jo pöydän päässä
istuva puhemies oli juuri se, jolla oli niin iloinen ääni; hän näytti
huvittavan muita kertomalla jotakin tarinaa. Minä söin niin ahnaasti
etten juuri paljoa kuullut hänen tarinastansa.

"Nyt," sanoi puhemies, "olen minä kertonut tarinani. Kenenkä vuoro nyt
on?" Hän otti käteensä kiekon ja pani sen pyörimään pöydälle. Kun se
herkesi pyörimästä, se kaatui vallan minun eteeni; puhemies silloin
sanoi: "Nyt on teidän vuoronne. Hiljaa! Minä käsken merenkulkija-miehen
kertomaan toisen tarinan!" Hän lopetti puheensa lyömällä vasaralla
pöytään; ja klubi (jolla ei näyttänyt olevan mitään muuta sanottavaa)
vetäysi syrjälle, ja huusi taas yhteen ääneen: "Kuulkaa! Kuulkaa!"

"Minä toivon, että päästätte minut siitä," sanoin minä puhemiehelle,
"sillä minä en osaa mitään tarinaa kertoa."

"Ette osaa mitään kertoa!" huudahti puhemies. "Merimies ei voisi mitään
tarinaa kertoa! Kukapa on sellaista kuullut? Ei kukaan!"

"Ei kukaan," sanoi klubi, huutaen taas yht'aikaa, kun saivat uuden
sanan.

Minä en oikein pitänyt siitä, että puhemies puhui minusta vallan kun
olisin ollut halpa merimies. Mies toivoo aina, että hänen oikea
säätynsä tulee tunnetuksi, kun häntä julkisesti puhutellaan
muukalaisten seurassa. Minä ilmoitin puhemiehelle ja hänen
kumppanillensa todellisen säätyni näillä simoilla:

"Kaikki miehet, jotka kulkevat merellä, ovat merimiehiä,
kunnioitettavat herrat; mutta on säätyeroitusta laivoilla niin hyvin
kuin maallakin. Minä olen arvon puolesta toinen perämies."

"Vai niin!" sanoi puhemies. "Mihin laivanne jätitte?"

"Meren pohjaan," vastasin -- joka olikin, sen minun täytyy surulla
sanoa, vallan totta.

"Mitä? Oletteko joutuneet haaksirikkoon?" sanoi hän. "Kertokaa meille
siitä. Tarina haaksirikkoon joutuneesta laivasta on juuri meidän
mieleemme. Hiljaa tuolla pöydän alipäässä! Hiljaa kun toinen perämies
alkaa puhua!"

Mutta klubi, sen sijaan, että olisi ollut hiljaa, huusi hurjasti taas
uuden sanan, ja sanoi "Tuoli." Senjälkeen joka ikinen mies oli vaiti ja
katseli minua.

Minä menettelin hyvin tuhmasti. Sen enempää asiata ajattelematta, minä
tein juuri mitä puhemies oli pyytänyt minun tehdä. Vaikka olisivat
odottaneet koko yön, niin en sittenkään olisi kertonut heille sitä
tarinaa, jota he ensin minulta vaativat, sillä tarina on, minun
käsittääkseni, juttu, joka ei ole tosi. Mutta kun kuulin, että seura
tahtoi kuulla minun haaksirikostani (joka ei ole mikään tarina), niin
en voinut vastustaa kiusausta, vaan kerroin sen.

Minä kerroin heille hirveästä myrskystä, laivan haaksirikkoon
joutumisesta ja siitä omituisesta tapauksesta senjälkeen, jonka kautta
minun henkeni pelastui -- ja seura kuunteli (minun suureksi ihmeekseni)
ikäänkuin se ei milloinkaan olisi sellaista ennen kuullut. Mutta, kun
minun sitten tuli kertoa edelleen mitä minua kohtasi henkeni
pelastuksen _jälkeen_ -- tahi, selvemmin asiaa selittääkseni, kun tuli
kertoa mihin paikkaan minä jouduin, ja kenenkä kanssa minä pelastuin --
en saanut sanaakaan suustani. Siitä syystä, että juuri nämä asiat
olivat sitä laatua, etten voinut enkä tohtinut niitä vieraille
ilmoittaa, siitä syystä en olisi heille enempää kertonut, vaikka
jok'ainoa heistä olisi luvannut paikalla maksaa minulle sataa puntaa!

"Jatkakaa," sanoi puhemies. "Mitä sitten tapahtui? Kuinka maalle
pääsitte?"

Minä huomasin nyt, että olin ollut tuhma, kun vapaaehtoisesti olin
syössyt itseni sellaiseen pulaan, sen kautta etten ollut asiata
liiemmin miettinyt ennenkuin rupesin kertomaan, ja päätin etten puhu
sanaakaan enää näistä asioista. En siis vastannut mitään. Mutta klubin
jäsenet vihdoin pitkäksyivät odotusta ja alkoivat kopistella jalkojaan
ja huutamaan minulle: "Jatkakaa! Jatkakaa! Hiljaa!" -- Tämän hälinän
korkeimmillaan ollen minä äkkiä hyppäsin seisaalleni puhutellakseni
heitä.

"Kuulkaa! Kuulkaa!" huusi klubi. "Hän aikoo nyt vihdoin viimein jatkaa
kertomustansa."

"Hyvät herrat!" minä vastasin siihen, "teidän luvallanne minä nyt
lopetan kertomukseni toivottaen teille hyvää yötä!" Sen sanottuani minä
nyykäytin päätäni heille ja käännyin ovelle päin. Sitä tuskin voi uskoa
todeksi -- vaikka se on vallan tosi asia -- että nämä kummalliset
miehet huusivat ja rääkyivät minulle, ikäänkuin olisin hirmuisella
tavalla heitä loukannut. Minä koetin rauhoittaa heitä lausumalla heidän
omaa lempisanaansa, "Kuulkaa! Kuulkaa!" Kaikki huusivat silloin
vastineeksi, "Noh! Noh!" -- Minä en milloinkaan ole minkäänlaisen
klubin jäsenenä ollut, ja, siitä mitä _tästä_ klubista näin, tulin
siihen päätökseen, etten ikinä rupeakaan minkään klubin jäseneksi.

Minun makuuhuoneeni oli suuri ja vilvakka, mutta ei juuri siisti. Siinä
oli kaksi sänkyä, eivätkä nekään aivan puhtaat. Mutta molemmat olivat
tyhjät ja minä sain siis valita minkä niistä tahdoin. Toinen oli
ikkunan vieressä, toinen oven suussa. Minusta oven suussa oleva vuode
näytti siistimmältä ja sentähden otin sen.

Minä panin maata ja nukuin kohta, enkä herännyt ennenkuin aamun
koittaessa. Kun katselin ympärilleni saadakseni selväksi missä olin,
huomasin kaksi asiaa. Ensiksi, että huone oli paljoa kylmempi, kun
illalla maata pannessani. Toiseksi, että toisella vuoteella joku
makasi. Minä en voinut nähdä nukkujaa vuoteeltani, mutta kuulin hänen
hengähdystään. Hän oli luultavasti tullut huoneesen niin myöhään, että
minä jo olin nukkunut, ja oli mennyt levolle aivan hiljaa, minua
häiritsemättä. Eihän tuo mitään kummaa ollut; ja luonnollistahan oli,
että ravintolan isäntä laski minun huoneeseni toisen vieraan, koska
siellä oli tilaa. Minä käännyin ja koetin nukkua; mutta en saanut unta
ja tuon toisella vuoteella nukkuvan miehen hengitys kiusasi minua. Minä
loikoin vielä noin neljänneksen tunnin ja nousin sitten ja menin
sukkasillani ikkunalle katselemaan millainen ilma oli.

Taivas oli selkeä ja sumu haihtui haihtumistaan. Kun menin toisen
vuoteen ohitse, katselin siellä makaavaa miestä. Hän nukkui kasvot
ikkunaan päin, mutta peite oli vedetty kasvojen alapuolen yli. Minä
säpsähdin kohta nähdessäni hänen tukkaansa ja otsaansa; ja, vaikka
luonnoltani en ole utelias, en voinut itseäni hillitä, vaan vedin
hiljaa peitteen pois, jotta voisin nähdä koko kasvot.

Ja siinä makasi veljeni Alfred Raybrock!

Mitä minun olisi tullut tehdä, tahi mitä muut ihmiset olisivat tehneet
minun sijassani, sitä en tiedä. Mutta minä astuin muutamia askeleita
taaksepäin ja nojasin ikkunanpieltä vasten -- ja seisoin siinä häntä
yhä katsellen. Kolme vuotta sitten olin sanonut jäähyväiset vaimolleni,
pienelle lapselleni, vanhalle äidilleni ja Alfred veljelleni, joka nyt
nukkui täällä samassa huoneessa kuin minä. Näinä kolmena vuotena he
eivät olleet kuulleet minusta mitään, ja luultavasti he jo aikaa sitten
olivat saaneet tiedon siitä, että laiva, jolla minä olin, oli joutunut
haaksirikkoon ja että kaikki laivaväki oli hukkunut. Minun oli hyvin
paha olla kun ajattelin omaisiani kotona ja heidän suruansa. Kaksi
kertaa ojensin käteni herättääkseni Alfredia ja kysyäkseni miten
vaimoni ja lapseni voivat; ja kaksi kertaa vedin käteni takaisin, sillä
pelkäsin, että hän kovin säikähtyisi, kun niin odottamatta näkisi minun
vuoteensa vieressä aamuhämärässä, ikäänkuin haudasta nousseena.

Minä odotin minuutin aikaa vielä. Silloin hän heräsi. Minä en
liikahtanut, enkä puhunut sanaakaan, enkä koskenut häneen; minä olin
ainoastaan katsellut häntä. Luulenpa melkein, että minun katseeni häntä
herätti. Kun hän silmiänsä aukaisi, hän kohta katsoi minuun hyvin
pitkään. Hän nousi istualleen nojaten kyynärpäähänsä ja aukaisi suunsa
puhuaksensa, mutta ei sanaakaan tullut hänen suustansa. Hän yhä vaan
tuijotti minuun, ja hänen kasvonsa kävivät vallan vaaleiksi. "Alfred!"
sanoin minä, "etkö tunne minua?" Kauhea hämmästys valtasi häntä ja minä
arvelin, että hän rauhoittuisi kun kuulisi minun ääneni. Minä tartuin
hänen käteensä ja puhuin taas. "Alfred!" sanoin minä --

Voi, kunnioitettavat herrat! Kuinka voin sanoin selittää mitä kaksi
veljestä puhui ja ajatteli tällaisessa tilaisuudessa? Suokaa anteeksi,
etten kerro siitä teille sen enempää. Me istuimme vieretysten. Poika
raukka purskahti suureen itkuun. Minä pidin häntä kädestä ja olin
hetken aikaa vaiti ennenkuin taas aloin puhua. Minun oli kumminkin
paljoa vaikeampi olla, sillä minä en voinut itkeä; en ole luonnoltani
niin hellätuutoinen kun veljeni ja sitä paitsi olivat surut ja huolet
paaduttaneet ja koventaneet sydäntäni. Mutta, Jumalan kiitos, minä
kuitenkin voin tuntea; ja tunteeni olivat kenties voimakkaammat juuri
sentähden, että en voinut niitä mitenkään ilmoittaa.

Hetken kuluttua minä kysyin häneltä sitä, mitä oli tehnyt mieleni kysyä
jo kohta kun hänen näin. Uskoivatko he kaikki kotona, että olin
kuollut? Uskoivat; ensin kauan aikaa odotettuansa minua, he yksi toisen
jälestä herkesivät toivomasta -- vaimoni (Jumala häntä siunatkoon)
kaikkein viimeiseksi. Sitten aijoin kysyä oliko vaimoni elossa ja
terveenä, mutta en voinut sanoa muuta kuin "Margareta?" ja katsoin
samalla veljeni silmiin. Hän käsitti kohta mitä tarkoitin. Kyllä
vaimoni oli elossa; hän oli kotonansa; hän oli vielä leski-puvussa --
vaimo parka! Leskipuvussansa! Seuraava kysymys kävi paremmin; minä
kysyin lapsestani. Oliko se elävänä syntynyt? Oli. Poika vai tyttö?
Tyttö. Oliko se vielä elossa ja paljon kasvanut? Elossa oli ja
kasvanut, lapsi raukka; tottahan se oli kasvanut kolmessa vuodessa!
Entäs äiti? Hän oli vanhentunut ja oli käynyt entistä totisemmaksi;
ajoittaisin hän oli kovin levoton ja huolissansa; huolissansa (samaten
kuin vaimonikin) öillä, kun kävi kova tuuli ja ikkunat tärisi myrskyn
järisyttäminä. Senjälkeen olimme vähän aikaa ääneti; minä kiitin
sydämmeni pohjasta Jumalaa siitä, että Hän oli johdattanut minua
takaisin elävänä vaimoni ja sukulaisteni luo, kun vaimo ja omaisetkin
vielä elossa olivat.

Veljeni pyhki kyyneleensä ja katseli minua. Sitten hän äkkiä kääntyi
ikäänkuin hän olisi jotain muistanut, ja riisti kätensä irti ja pisti
sen päänaluksen alle. Siitä hän otti esille mustan kaulaliinansa, jonka
hän hitaasti levitteli, koko ajan katsellen minua hyvin kummallisesti.

"Mitä sinä teet?" kysyin minä. "Minkätähden katselet minuun noin
kummallisesti?"

Sen sijaan, että hän olisi vastannut kysymykseeni, hän otti
kurtistuneen paperin kaulaliinastaan, aukaisi sen hyvin varovasti ja
piti sitä vasten päivää, jotta minä näkisin mitä se oli. Herra
siunatkoon! -- minun omaa kirjoitustani -- palanen sitä paperia, jota
minä kauan aikaa sitten olin meren syvyteen viskannut. Tuhansien
peninkulmien matkan päässä olin uskonut tämän sanoman merelle, ja nyt
se oli tässä, veljeni kädessä! Minua värisytti kun sen näin. Minusta se
oli vallan kun oma aaveeni, joka näkymättömänä oli kulkenut aavan meren
yli kotia ennen minua.

Minun veljeni osoitti kirjoitusta.

"Hugh," sanoi hän, "olitko oikein selvällä päällä kun kirjoitit nuo
sanat?"

"Kerro minulle ensin," minä vastasin, "miten ja milloin tämä sanoma
teille tuli. En voi puhua mitään ennenkuin saan sitä tietää."

Hän kertoi minulle miten paperi oli hänen käsiinsä tullut -- kertoi
vielä, että hänen hyvä ystävänsä, kapteeni, oli luvannut häntä auttaa
ja oli nyt täällä saman katon alla kun me. Mutta sen enempää hän ei
kertonut. Vasta iltapäivällä sain tietää mitä oli tapahtunut (tuon
hirveän epäluulon tähden rahoista) hänen naimisensa suhteen.

Kun sain tietää, että sanoma oli luonnollisella tavalla tullut hänen
käsiinsä, niin mieleni rauhoittui; ja nyt minä vuorostani tein
parastani Alfredia rauhoittaakseni. Minä kerroin hänelle, että olin
ollut vallan selvä, vaikka hyvin huolissani, kun olin nuo sanat
kirjoittanut; että voin selittää hänelle mitä oli ollut kirjoitettu
niihin paikkoihin, joista kirjoitus oli kulunut. Vieläkin kerroin, että
minä en tietänyt asian todellista laitaa enemmän kuin hänkään,
ennenkuin oli otettu selkoa siitä ja näytetty todeksi, että syytös
isäämme kohtaan oli perätön. Vihdoin viimein kerroin, että koko
matkallani kotia oli minulla vaan yksi toivo ja yksi päätös mielessä --
toivo onnellisesti saapua Englantiin ja tavata vaimoani ja omaisiani
elossa -- ja päätös ottaa selkoa olivatko nuo viisisataa puntaa
varastettua rahaa vai ei.

"Tule ulos minun kanssani, Alfred," sanoin minä vihdoin, "niin minä
kerron sinulle tuolla ulkona miten tulin tuon sanoman kirjoittaneeksi
ja uskoneeksi merelle."

Me lähdimme hiljaa portaita alas ketäkään häiritsemättä. Aurinko oli
juuri noussut kun lähdimme kylästä ja vitkalleen menimme meren
rannikolle. Kun tulimme meren näköisälle, minä taas aloin kertoa
kertomustani, jonka viime yönä olin kesken jättänyt, ja tällä kertaa
minä sen loppuun saakka kerroin.

Minä lähdin merelle, niinkuin muistat (olivat ensimmäiset sanani
Alfredille) toisena perämiehenä Peruvian nimisellä laivalla. Meillä oli
hyvin lajiteltu lasti ja olimme matkalla Hornin kautta Truxilloon ja
Guayaquiliin Etelä-Amerikan länsi-rannikolla. Viimemainitusta paikasta
-- Guayaquilista -- oli meidän lähteminen takaisin Truxilloon, ja
sieltä ottaminen toinen lasti paluumatkaa varten. Sellaiset olivat ne
ohjesäännöt, jotka sain Lontoossa laivan omistajalta tavaroita
lastatessamme, kolme vuotta sitten.

Oltuamme noin viikon aikaa merellä, kuulin ensimmäiseltä perämieheltä
-- joka itse oli kuullut sen kapteenilta -- että se superkargo
[virkamies Itä-Indian komppaniassa], joka oli tuleva meidän kanssamme,
jäisi Truxilloon, ja että toinen superkargo (joka myöskin oli meidän
esimiehiemme kauppakumppani ja viimeiseksi oli ollut niiden ulkomaan
asiamiehenä) oli sieltä tuleva kanssamme kotimatkalle. Hänen nimensä
oli mr Lawrence Clisfold. Ei kukaan meistä ollut häntä ennen nähnyt,
eikä kukaan meistä ollut hänestä kuullut mitään muuta kuin mitä nyt
olen sinulle kertonut.

Meillä oli erinomaisen hauska matka, varsinkin Hornin ympäritse
purjehtiessamme. En ole milloinkaan matkustanut tuon kamalan niemen
ympäri sellaisella ilmalla, enkä liioin usko enää sitä tekeväni. Me
noudatimme tarkoin ohjesääntöämme. Lasti purattiin ja me palasimme
Truxilloon uutta lastia ottamaan. Tässä kaupungissa minä sairastuin
näillä paikoin tavalliseen kuumeesen; minä makasin kipeänä koko ajan
kuin olimme satamassa, ja vasta kymmenen päivää oltuamme merellä minä
paranin niin, että voin ruveta virkaani hoitamaan. Siitä syystä näin mr
Lawrence Clisfoldin ensi kerta sinä aamuna, jolloin ryhdyin toimiini.

Hän oli pitkä, laiha, kuivan näköinen mies; hänen silmänsä olivat
kipeät, jonkatähden hän käytti sinisiä silmälasia. Hän näytti olevan
noin viidenkymmenen vuoden vanha. Hänen päänsä oli melkein kalju,
ainoastaan hiukan harmaita hiuksia oli niskassa; kasvot olivat hirveän
rypistyneet. Hänen kasvoistansa päättäen, sekä siitä, että hänen
kätensä vapisivat, arvelin (aivan oikein, niinkuin jälestäpäin
huomasin) että hän oli juomari. Sanalla sanottu: minä en ensinkään
pitänyt tämän uuden superkargon ulkonäöstä -- ja jo ensimmäisenä
päivänä huomasin, että hänkään ei minusta pitänyt.

"Minä olen kapteenilta kysynyt teistä," sanoi hän minulle, kun minä
hyvin kohteliaasti häntä tervehdin. "Teidän nimenne on Raybrock,
kuulemma. Oletteko sukua Hugh Raybrockin kanssa, Devonshiressa?"

"Olen varsin läheinenkin sukulainen hänelle," vastasin minä; "minä olen
Hugh Raybrockin vanhin poika."

En voinut nähdä miltä hänen silmänsä näyttivät, sillä hänellä oli,
kuten jo mainitsin, siniset silmälasit silmillä, mutta hän väänsi
suutansa hyvin ilkeästi kun minä hänelle vastasin.

"Teidän isänne teki petollisen konkurssin, eikö niin?" oli superkargon
toinen kysymys.

"Kuka teille on sanonut, että hän petollisen konkurssin teki?" kysyin
minä.

"Noh! Minä kuulin sen," sanoi mr Lawrence Clisfold ja näytti siltä kun
hän olisi hyvin iloinen siitä, että oli sen kuullut ja toivoisi, että
se olisi totta.

"Joka teille on kertonut, että isäni petollisen konkurssin teki, hän
valehteli," sanoin minä. "Hän teki konkurssin, se on totta, mutta
jok'ainoa velkoja sai rehellisesti rahansa takaisin hänen kuolemansa
jälkeen, eikä ensinkään tarvittu koskea leskelle ja lapselle määrättyä
rahasummaa. Muistakaa kertoa se, kun vasta kuulette puhuttavan, että
isäni teki petollisen konkurssin."

Mr Clisfold nauroi ilkeästi ja minä suutuin.

"Minä en kärsi nähdä teidän nauravan, kun minä pyydän teitä tekemään
oikeutta isäni muistolle," sanoin minä, "ja vielä vähemmin minua
miellyttää se tapa, jolla te vast'ikään kerroitte, että isäni oli
petollisen konkurssin tehnyt. Näytti siltä kun olisitte iloinneet
siitä, että se oli totta."

"Ehkä niin tein," sanoi mr Clisfold tylysti. "Tahdotteko tietää miksi?
Kun olin nuori mies, olin onnettomuudeksi joutunut velkaan isällenne.
Hän oli armoton velkoja; ja hän uhkasi viedä minut oikeuteen, jollen
maksaisi velkaani määrättynä päivänä. Minä en milloinkaan ole tätä
riitaa unohtanut; ja minä en suinkaan olisi ollut pahoillani, jos
isänne velkojat olisivat olleet yhtä armottomat häntä kohtaan kuin hän
oli minulle."

"Minun isälläni oli oikeus vaatia omansa takaisin," sanoin minä. "Jos
te olitte hänelle velkaa rahaa, ettekä maksaneet..."

"Enhän minä teille sanonut etten sitä maksanut," sanoi mr Clisfold,
yhtä tylysti kuin ennen.

"Hyvä, jos te maksoitte," puhkesin minä sanomaan, "niin eihän siitä
käräjä-asiaa tullut -- eikä teillä ole mitään syytä siitä nyt murista.
Minun isäni ei kellekään vääryyttä tehnyt; ja minä en usko, että hän
teille vääryyttä teki. Hän oli rehellinen mies kaikissa toimissaan; ja
kuka ikinä minulle väittää päinvastoin...!"

"Se riittää," sanoi mr Clisfold lähtien kajuutaan. "Kuume ei vielä näy
olevan lakannut. Minä jätän teidät vilvastamaan itseänne meri-ilmassa,
herra toinen perämies. Tulkaa anteeksi pyytämään sitten kun olette
kylliksi viilistynyt sitä tekemään."

"Pojan velvollisuus on puolustaa isäänsä," vastasin minä; "ja,
viilistyneenä tahi tulisena, minä ennemmin luovun virastani kuin pyydän
teiltä anteeksi siitä, että teen velvollisuuteni!"

"Te tulettekin saamaan eron virastanne," sanoi superkargo, mennen alas
kajuutaan. "Te jäätte ensimmäiseen satamaan, jos kapteeni minun
neuvoani seuraa."

Tällä tavoin mr Clisfold ja minä tutustuimme toinen toistemme kanssa.
Ja niinkuin alku oli, niin oli jatkokin. Mutta, vaikka hän kaikin
tavoin minua kiusasi, ei hän enään puhunut mitään isäni asioista. Minä
puolestani kuitenkin yhä pidin mielessä mitä hän oli minulle kertonut,
ja päätin, jos onnellisesti pääsisin kotia, kohta mennä Barnstaplen
tuomarin luo, jolla oli isäni vanhat kirjat ja kirjeet säilössä, ja
tutkia oliko mr Lawrence Clisfold oikeassa. Minä en milloinkaan ollut
kuullut hänen nimeänsä mainittavan kotonani, sillä isällä ei (niinkuin
tiedät, Alfred) ollut tapa puhua asioistansa, eikä äiti koskaan
kysellytkään niistä. Mutta hyvin luultavaa on, että mr Clisfoldilla ja
isällä ennen oli ollut yhteisiä asioita, ja että mr Clisfold oli
koettanut isää pettää, mutta ei siinä onnistunut. Minä toivoin, että
asia olisi sellainen, sillä superkargo soimaisi minua alinomaa, ja minä
vihasin häntä yhtä paljon kuin hän minua.

Meillä oli erinomaisen kaunis ilma ja matka joutui hyvin, niin että jo
toivoimme, että meillä koko matkalla olisi kaunis ilma. Mutta kun
tulimme lähelle kap Hornia, niin alkoi jo näkyä pahan ilman merkkiä.
Ilmapuntari alentui alentumistaan, ja pohjoistuuli kiihtyi
kiihtymistään. Tämä tapahtui illalla -- ja seuraavana aamuna kävi niin
kova tuuli, että meidän täytyi laskea ankkuri. Koko sen päivän ja
seuraavan yön myrsky kesti; toisen päivän iltapuolella tuuli hiukan
asettui ja me lähdimme taas purjehtimaan. Mutta auringon laskun aikana
taivas kävi entistä mustemmaksi ja myrsky kiihtyi kovasti. Peruvian oli
suuri ja hyvä laiva, mutta kovin kömpelö tuulessa. Vettä tuli hirveästi
laivaan ja paras veneemme joutui hukkaan; silloin ei ollut muu edessä
kuin kääntyä ja koettaa henkeä pelastaa. Kolme päivää riensimme tuulen
kiidättäminä eteenpäin. Myrsky asettui väliin vähäsen, mutta kävi niin
suuret aallot, ettemme uskaltaneet kääntyä. Siitä asti kun myrsky
alkoi, ei yksikään meistä päälliköistä ollut tilaisuudessa vaarinottaa
merkkiä. Me tiesimme vaan, että tuuli vei meidät etelää kohti ja että
me tällä aikaa olimme satoja penikulmia laivain tavallisesta
kulkuväylästä.

Kolmantena yönä -- tahi oikeammin varhain neljännen päivän aamulla,
minä menin alas, vallan uupuneena työstä, vähäksi aikaa lepäämään,
jättäen kapteenin ja ensimmäisen perämiehen laivaa ohjaamaan. Yo oli
pilkko pimeä, satoi lumiräntää ja rakeita taukoomatta ja Peruvian
vyöryi aalloilla niin hirveästi, että pelkäsimme mastojenkin laukeavan.
Minä horjuin vuoteelleni ja nukuin niinkuin ainoastaan se voi nukkua,
joka on rasituksista vallan uupunut. Minä heräsin -- en tiedä kuinka
kauan lienen nukkunut -- siitä, että minua viskattiin vuoteeltani
kajuutan laattialle; ja samassa minä kuulin laivan hirveästi jyskivän
ja rytisevän, josta arvasin, että olimme hukassa.

Vaikka olin loukannut itseni vuoteeltani pudotessani, riensin kuitenkin
kohdakkoin laivan kannelle. Ennenkuin olin ehtinyt astua kaksi askelta
kannella, laiva kiikkui kauheasti, kallistui yhdelle syrjälle, pyöri
vähän aikaa ympäri ja kallistui toistamiseen keulalaidalle. Etumaston
touvit katkesivat toinen toisensa perästä, ja masto kaatui mereen.
Minä tunsin, että laivaväki riensi minun ohitseni, pimeydessä,
suojanpuolelle laivaa; ja minä tiesin, että he, äärimmäisessä hädässä
ollen, turvautuivat veneisin. Minä sanoin, että _tunsin_ heidän menevän
minun sivutseni, sillä meren pauhina ja tuulen vinkuna kannella teki
minut vallan kuuroksi ja pimeys teki minut sokeaksi. Minä yhtä vähän
uskoin, että veneet voisi kestää merellä, kuin uskoin, että laiva voisi
salakarilla eheänä pysyä, mutta päätin kumminkin lähteä muitten kanssa.

Mutta ennenkuin menin toisten luo suojanpuolelle, lähdin alas kajuutaan
-- ei rahaa ja vaatteita ottamaan, sillä kun kuolema oli edessä, niin
ei ne mistään arvosta olleet -- vaan hakemaan kirjelaukkuani, jonka
olin äidiltäni saanut kotoa lähtiessäni. Laukussa oli Margaretan
hiuskäherä sekä kaikki kirjeet, jotka olin häneltä saanut koko
matkallani. Jos jotakin voisin pelastaa, niin tämä oli pelastettava;
jos kuolisin niin tahdoin kuolla tämä laukku muassani.

Minun arkkuni oli niin kovasti nuorattu, että minun täytyi murtaa se
auki. Kenties viivyin tässä toimessa kauemmin kuin itse arvasin. Kuinka
lieneekään ollut, kun tulin kannelle takaisin kirjelaukku kädessä, ei
kuullut, ei näkynyt ketään. Suurin vene oli poissa ja epäilemättä
olivat kaikki laivamiehet sillä lähteneet laivasta.

Ennenkuin olin ehtinyt likemmältä asiaa ajatella, tuulen puuska taas
tärisytti laivaa ja työnsi sen korkeammalle karille, jotta toinen keula
nousi pystyyn ikäänkuin huoneen katto. Siihen asentoon laiva jäi;
etukeula oli vallan rikki muserrettu ja oli veden alla. Jos laiva
pysyisi siinä asemassa siksi kuin päivä koittaisi, niin olisi
mahdollista, että voisin henkeni pelastaa, mutta jos myrsky riistäisi
irti sen, silloin olisin hukassa. Minä koetin katsella, oliko maata
karin lähellä, mutta kun en nähnyt mitään muuta kuin vaahtopäisiä
aaltoja, jotka välkkyivät yön pimeydessä kuin valkoiset tulet, niin
kömpyröin takaisin kajuutaportaitten suojaan ja odotin päivän tuloa.

Kun aamu koitti, alkoi tuuli vähän asettua; ja vaikka laiva usein kovin
järisi ja jytisi, se kuitenkin pysyi paikallansa karilla. Vaikka myrsky
vielä oli hyvin raju, niin nyt kuitenkin vihdoin voin kuulla muutakin
kuin tuulen kohinaa. Minä kuulin vähän väliä jonkilaista hankaamista ja
jyskettä tuulen puolisella laivan kyljellä. Päivä valkeni, ja kun minä
kapusin kannelle, lähdin ensin tuulen puolelle katsomaan mikä oli tuon
jyskeen vaikuttanut.

Silloin näin että sen oli matkaansaattanut vene, jolla onnettomat
toverini ja muu laivaväki oli lähtenyt laivasta kun se karille joutui.
Vene oli ylös alaisin, ja aaltojen heiluttamana se vähän väliä rämähti
laivan kylkeä vasten. Kohdakkoin näin, että joka ainoa henki, joka oli
siinä ollut, oli hukkunut. Kaksi mastoa oli vielä paikoillansa. Minä
menin toisen maston taklinkiin katselemaan suojanpuolelle päin -- ja
nyt näin päivän valossa matalan, viheriän, kallioisen pienen saaren,
noin peninkulman matkan päässä laivasta. Nyt henkeni taas tuntui
minulle kalliilta, kun näin maata. Minä lähdin vielä korkeammalle
katselemaan virran suuntaa ja tarkastamaan oliko jonkinmoista
kulkuväylää karin läpi. Laiva oli ajautunut karille kovimman tyrskyn
läpi, ja meri saaren ja minun välilläni, vaikka kyllä myrskyinen, ei
kuitenkaan ollut niin kuohuinen, ettei hengen vaarassa oleva mies
uskaltaisi lähteä veneellä kulkemaan sen yli. Laivassa oli vielä pienin
vene jälellä; minä katselin tarkoin mistä paikasta olisi sopivin
koettaa kulkea, ja menin sitten taas alas kannelle venettä alas
laskemaan.

Juuri kuin astuin alas kannelle, kuulin kannen alta kolinan, kajuutan
kohdalta. Ensimmältä hämmästyin niin, etten voinut liikahtaa paikalta,
enkä puhua. Mieleeni ei ollut johtunut tähän saakka, että laivassa
olisi muita kuin minä; mutta nyt, kun kuulin kolkutuksen, heräsi
minussa toivo, että en ollut aivan yksin. Minä rohkaisin mieleni ja
lähdin kohdakkoin alas kajuutaan.

Kolina kuului eräästä makuuhytistä, kajuutan etäisemmässä osassa. Hytin
ovi oli suljettu, se oli luultavasti laivan kallistuessa sinne tänne
lyönyt lukkoon. "Kuka siellä?" huusin minä. Hiljainen, heikko ääni
vastasi jotain oven yläpuolella olevasta ristikosta. Minä kapusin
kajuutan hujan hajan olevain huonekalujen yli ja kurkistin ristikosta
makuuhyttiin; siitä tuijotti mr Clisfold, siniset silmälasit silmillä,
minua!

Suokoon Jumala anteeksi, että se ajatus tuli mieleeni -- mutta ei
laivalla ollut ainoatakaan miestä, jota en ennemmin olisi suonut olevan
elossa, kuin mr Clisfold! Koko laivaväestöstä olimme me kaksi, jotka
kaikkein vähin toisistaan pidimme, tulleet pelastetuiksi.

Minun oli helpompi murtaa ovi ulkopuolelta, kun hänen sisäänpäin, ja
viiden minuutin kuluttua hän oli vapaa. Minä olin tuntenut viinan hajun
jo ristikosta, ja nyt, kun me seisoimme vastakkain, näin minä mistä tuo
haju tuli. Vuoteen vieressä oli viina-arkku; kaksi putellia oli rikki
laattialla -- ja mr Clisfold oli humalassa.

"Mikä laivan on?" sanoi hän, katsoen hurjasti minuun ja puhuen
sekavasti.

"Sen saatte itse nähdä," sanoin minä, ja samalla tartuin häneen ja
laahasin häntä mukaani kajuutan portaita ylös. Minä olin toivonut, että
hän selviäisi, kun näkisi missä tilassa laiva oli -- ja minä en siinä
pettynyt; hän lankesi polvillensa ja oli vallan liikkumattomana ja
ääneti kuin olisi hän kivettynyt siihen paikkaan.

Minä asetin hänen istumaan kajuutan seinää vasten, jotta meri-ilma
hänen päätänsä selvittäisi. Hän oli monta päivää peräkkäin makuuhytissä
juonut, sillä ei kukaan meistä ollut häntä nähnyt siitä asti kuin
myrsky alkoi, sen minä nyt muistin; ja vaikka hän olisikin ollut kyllin
selvä koettaaksensa päästä siitä ulos, tahi huutaa apua, niin ei hänen
ääntänsä kukaan olisi kuullut myrskyn pauhatessa. Enkä minäkään tänä
aamuna olisi hänen kolkutustansa kuullut, jollei tuuli olisi asettunut.
Vaikka hän oli vihamieheni, oli hänellä kumminkin kaksi kättä -- ja
tässä tilaisuudessa hän siitä syystä oli minulle kultaa kalliimpi. Kun
hänet saisin avukseni niin toivon varmaan saavani veneen vesille.
Puolen tunnin kuluttua minulla oli kaikki valmiina tätä tointa varten,
ja mr Clisfold oli jo niin selvä, että hän huomasi henkensä pelastuksen
riippuvan siitä, että hän teki mitä minä käskin hänen tehdä.

Taivas oli vielä paksujen pilvien peitossa, ja pilvet kokoontuivat
jälleen tuulen puolelle. Mr Clisfold kyllä käsitti mitä tarkoitin, kun
osoitin pilviä, ja toimitti kaikki mitä hänelle neuvoin. Minä otin
veneesen ruokatavaroita, lihaa, leipää ja juomavettä, sen verran kun
löysin; sitä paitsi otin mukaani kompassin, lyhdyn, muutamia
kynttilöitä ja tulitikku-tukkuja, jotta voisin tulta sytyttää.
Viimeiseksi muistin pyssyn ja ruutia sekä kuulia. Minä löysin vähän
ruutia ja kuulia sekä vanhan pyssyn kapteenin hytistä, ja päätin tyytyä
siihen, sillä aika oli kallis. Pistoli oli lääke-arkussa ja minä otin
nämätkin kalut mukaani, sillä kenties niitäkin tarvitsisin. Kun kaikki
kalut olivat veneesen saatu, sysättiin vene kannelta alas vesille
laivan etukeulan yli, joka oli osaksi vedessä. Minä istuin
soutopenkille ja käskin mr Clisfoldin olemaan vallan hiljaa veneen
toisessa päässä; sitten lähdin soutamaan saarta kohti.

Ennenkuin olimme ehtineet pari sataa kyynärää laivasta, oli vene jo
monta kertaa vähällä kaatua kumoon. Mutta onneksi mr Clisfold oli
tottunut kulkemaan veneellä ja vaikka hän oli vähän juovuksissa vielä,
niin hänellä kuitenkin oli sen verran järkeä, että hän osasi istua
vallan hiljaa. Meidän onnistui päästä siihen kulkuväylään, jonka olin
mastosta huomannut, ja sitten meidän oli helppo päästä saareen.

Me tulimme rantaan pienen lahden kohdalla. Siitä asti kun lähdimme
laivasta, mr Clisfold ei ollut sanaakaan puhunut, enkä minä liioin
häntä puhutellut. Rantaan tultuamme minä pyysin hänen auttamaan minua
tavaroita veneestä nostamaan ja kantamaan ne johonkin suojapaikkaan.
Hän katsoi hyvin vihaisesti minuun, mutta teki kuitenkin mitä käskin.
Me löysimme suojapuolella saarta pienen syvennyksen eli kolon maassa ja
minä jätin mr Clisfoldin latomaan tavarat sinne; itse menin edelleen
tarkastamaan saarta.

Saari oli noin peninkulman levyinen ja kolme peninkulmaa ympärinsä. En
siellä löytänyt mitään syötävää paitsi moniaita surkastuneita kasveja,
jotka kasvoivat niillä paikoin, joissa oli vähäsen multaa; muuten koko
saari oli hiekkaperäinen ja kuiva. Ei sillä ollut ainoatakaan puuta, ei
ainoatakaan elävää olentoa; eikä vettä, minun nähdäkseni. Korkeimmalla
kohdalla seisoessani katselin, näkyisikö muita saaria, jotka olisivat
asuttuja; mutta ei näkynyt mitään muuta kuin merta -- ainakaan ei näin
pilvisellä säällä. Kun nyt oikein olin omin silmin nähnyt kuinka autio
tämä saari oli; kun muistin kuinka etäällä se oli laivain tavallisesta
kulkuväylästä; ja kun ajattelin kuinka vähäsen ruokatavaraa olimme
mukaamme ottaneet, niin pelko, että olimme pelastuneet hukkumasta
kuollaksemme nälkään, vaikutti sen, että päätin lähteä takaisin
veneellä laivaan vettä ja ruokatavaroita hakemaan. Tämä yritys oli
hyvin vaarallinen, sillä taivas oli käynyt entistä pimeämmäksi ja
myrsky oli taas kiihtynyt.

Mr Clisfold oli sillä välin latonut varastomme luolaan ja peittänyt sen
tervavaatteella, jonka minä olin pannut tavarain yli veneessä. Kun
kuljin mr Clisfoldin ohitse mennessäni rantaan, näin että hän otti
viinaputellin lakkaristansa. Hän oli luultavasti pistänyt puteliin
lakkariinsa silloin kuin minä mursin makuuhytin ovea. Kun hänelle
kerroin aikovani mennä laivalle vielä, sanoi hän: "Te hukutte sillä
matkalla ja minä saan kahta vertaa enemmän ruokavaroja." -- "Niin, ja
kuolette sitten vuorostanne, kun ne loppuvat," sanoin, lähtien
rannalle. On kauheata ajatella sitä, mutta me emme voineet olla
kohteliaat toinen toistamme kohtaan, ei edes sinä päivänä kuin yhdessä
olimme haaksirikkoon joutuneet!

Minä työnsin veneen vesille ja lähdin soutamaan laivaa kohti.
Soudettuani vähän matkaa, katsoin taakseni tuulen puolelle, ja näin
että oli liian myöhäistä. Laiva oli kadonnut näkyvistä! Minä kohdakkoin
käänsin veneen ja lähdin soutamaan takaisin saareen; juuri kun pääsin
karin sisäpuolelle, edellä mainitun kanavan suuhun, nousi hirveä tuulen
puuska. Vene tuli täyteen vettä ja minä suin päin mereen. Aallot
kuohuivat ja loiskahtivat kallioiden yli molemmin puolin kanavaa ja
vierivät kanavaa pitkin temmaten minut mukanaan. Jos tämä olisi vähän
aikaisemmin tapahtunut, niin olisin joutunut meren kuohuun jälleen ja
ollut hukassa, mutta nyt toinen aalto kohdakkoin seurasi ensimmäistä ja
viskasi minut rannalle. Minulla oli juuri sen verran voimia, että
jaksoin kaivaa käteni ja jalkani märkään hiekkaan; ja vaikka aallot
tempasivat minut mukanaan veteen takaisin, en kumminkaan joutunut kauas
rannasta. Ja ennenkuin kolmas aalto tuli, olin jo ennättänyt ryömiä
niin korkealle rantaan, ettei se enää minuun ulottunut. Minä makasin
tainnuksissa kuivalla hiekalla.

Kun tulin luolaan takaisin, jossa varastomme oli, niin mr Clisfold
istui siinä kuivimmalla paikalla ja oli käärinyt tervavaatteen
ympärilleen. "Ohoh!" sanoi hän, hämmästyneen näköisenä, kun näki minun,
"ette siis hukkuneetkaan?" -- "En," vastasin minä, "te ette saaneetkaan
kahta vertaa ruokavaroja." -- "Kuinka paljo saan?" kysyi hän
levottomasti. "Puolet siitä mitä tässä on," vastasin minä. "Ja kuinka
kauan se minulle riittää?" sanoi hän. "Ruoka voi riittää kolmeksi
viikoksi, jos lisäksi hankitte mitä tässä kurjassa saaressa on
syötävää," sanoin minä; "ja vesi (jos sitä juotte) riittää noin kaksi
viikkoa." Tämän kuultuansa hän taas otti puteliin lakkaristansa ja joi
siitä. "Minua vilustaa niin, että luuni vapisee," sanoin minä. "Ja
minun on lämmin ytimeen asti," sanoi hän ojentaen tyhjän pullon
minulle. Minä viskasin sen pois ja aukaisin lääkearkun, katsoakseni
olisiko siellä jotain virvoketta. Arkussa oli ainoastaan kolme
lääkepulloa, kaikki öljynahalla päällystetyt. Tarkemmin katseltuani,
löysin vieläkin pienen pullon, joka oli kutomuksella päällystetty.
Kutomukseen oli musteella kirjoitettu "paloviinaa;" ja putelli oli
täynnä! Tämä löytö pelasti minun viluun kuolemasta. Minä join siitä
suun täyden ja se virkisti minua niin, että minusta tuli vallan uusi
ihminen; sen tehtyä minä pistin puteliin rintataskuuni. Mr Clisfold
katseli minua, mutta ei puhunut mitään.

Koko ajan satoi kovasti, tuuli vinkui ja meri kuohui niinkuin
vedenpaisumus olisi tulossa. Minä istuin mr Clisfoldin viereen,
sentähden, että se oli kuivin paikka, ja vedin minun osani
tervavaatteesta häneltä, lupaa kysymättä. Hän suuttui siitä, sillä hän
oli vähän humalassa, siis siinä tilassa, jolloin mies helpoimmin
suuttuu vähäpätöisestäkin syystä. Ensin hän osoitti kiukkuansa
loukkaamalla minua kaikenmoisilla pistosanoilla, mutta minä en ollut
niitä kuulevinanikaan. Sitten hän äkkiä rupesi puhumaan isästäni ja
hänen petoksestaan, joka juuri oli ensimmäisestä päivästä jo tehnyt
meistä vihamiehiä. Minusta oli häpeällistä riidellä hänen kanssaan, kun
tällaisissa oloissa olimme, ja uhkasin vaan, että jollei hän lakannut
siitä puhumasta, niin minä ehkä hänen pääkalloaan halkaisen. Se uhkaus
vaikutti sen, että hän oli vaiti, ja olen nyt jälestäpäin iloinen
siitä.

Me istuimme niin liki toisiamme, että kun hän kyyristyi nukkuaksensa ja
nukkuessaankin hän vohki ja kuorsasi ihan minun korvaani. Hän nukkui
hyvin rauhattomasti; vähän väliä hän kiristeli hampaitansa ja puhui
unessa. Niiden sanojen joukossa, joita itsekseen mutisi, kuulin selvään
isäni nimen. Tämä harmitti, mutta ei ihmetyttänyt minua, kun muistin
hänen puhuneen isästä juuri ennenkuin hän nukkui. Mutta kun sitten
eroitin sanat "viisi sataa puntaa," jotka sanat hän alinomaa lausui
isäni nimen yhteydessä, väliin sitä ennen, väliin jälkeen, niin kävin
uteliaaksi ja rupesin kuuntelemaan tarkemmin hänen puhettaan. En
kuitenkaan siitä sen viisaammaksi tullut; hän kyllä puhui vielä, vaan
minä en enää eroittanut mitä hän puhui.

Kun hän heräsi, niin minä kerroin hänelle, että hän oli unessa puhunut
-- ja hän hämmästyi kovin sitä kuullessaan. "Mistä puhuin?" kysyi hän.
Minä vastasin: "Isästäni ja viidestä sadasta punnasta; ja minä tahdon
tietää minkätähden te mainitsitte nämä kaksi asiaa yhtä rinnan." "En
suinkaan minä niitä rinnakkain asettanut," sanoi hän hämmästyneenä,
"ja mitäpä minä siitä tiedän? Minä en usko, että isänne kaltaisella
miehellä milloinkaan oli niin suuri rahasumma." "Ettekö usko?" sanoin
minä suuttuen; "minä voin siis ilmoittaa teille, että isäni omisti
juuri niin suuren rahasumman kun hän oli minun ikäiseni -- ja säästi
sen -- ja määräsi testamentin kautta tämän summan äidilleni, joka nyt
omistaa sen, -- ja, minä kysyn vielä kerta, kuinka te tulitte siitä
unessa puhumaan?" Hän ei siihen vastannut, vaan rupesi puhumaan toisia
asioita. "Oliko se kaikki, mikä isällenne jäi, kun velat oli maksettu?"
kysyi hän. "Oletteko hyvin utelias saada tietää se?" kysyin minä. Hän
vaan kysyi uudestaan: "Oliko se juuri viisisataa puntaa, ei enemmän,
eikä vähemmän?" sanoi hän. "Entäs jos olisi niin ollut," sanoin minä,
"mitäs sitten?" "Noh, ei juuri mitään," vastasi hän, käänsi minulle
selkänsä -- ja nauroi itsekseen. "Te olette humalassa!" sanoin minä.
"Niin olen," sanoi hän, "se se on -- minä olen humalassa" -- ja hän
nauroi taas. Vaikka kyllä koetin kaikin tavoin, uhkauksilla ja muuten,
saada tarkempaa selkoa asiasta, en saanut häntä virkkamaan siitä
mitään. Minä pidin asian mielessäni, sillä minulla on sellainen luonto,
että en hevillä unohda sitä, mikä elävästi on mieleeni vaikuttanut.

Päivä kului ja myrsky yhä raivosi. Me söimme hiukan, sillä meidän oli
nälkä (etenkin minun); sitten me nukuimme, ja väitimme ja riitelimme
vähän väliä. Iltahämärässä tuuli vihdoin asettui, ja kun lähdin
luolasta ulos katselemaan ilmaa, niin läntisellä taivaanrannalla pilvet
alkoivat hajota. Yöllä tähdetkin väliin tuikkivat pilvien välitse,
vaikka mustat, paksut pilvet vielä ajelehtivat taivaalla. Aamupuolella
yötä vasta minä nukuin ja silloin oli jo myrsky lakannut, vaikka meri
vielä kuohui yhtä hurjasti kuin päivälläkin.

Minä olin toki niin viisas, että maata pannessani käännyin sille
puolelle, jonka puolisessa lakkarissa viinaputelli oli, sillä minä
kyllä tiesin kuka minun seurassani oli. Kun auringon nousun aikana
heräsin, niin mr Clisfold haperoi minun lakkariani, varastaaksensa
putelliani minun nukkuessani. Minä työnsin hänet suin päin tavaroiden
joukkoon, josta kuitenkin jälleen omalla kädelläni vedin hänet ylös.

"Tiedättekö mitä," sanoin minä, "me kaksi emme voi elää yhdessä. Te
olette vanhempi, ja saatte jäädä tänne, jossa on suojaa. Jaetaan
ruokavarat tasan, niin minä muutan asumaan saaren toiseen päähän.
Suostutteko siihen?"

"Suostun," sanoi hän; "ja kuta pikemmin sitä paremmin."

Minä lähdin ensin ulos katselemaan karia, johon jouduimme
haaksirikkoon. Laivan pirstaleita oli paljon hujan hajan rannalla sekä
karilla ja valkoisessa tyrskyssä; siinä kaikki mitä oli jälellä
laivasta. Minun on myöntäminen, että kävin kovin alakuloiseksi kun
katselin sitä paikkaa, johon laiva oli tarttunut, enkä nähnyt mitään
muuta kuin merta ja taivasta.

Mutta mitä sitä katseleminen minua hyödytti? Parempi oli, että ryhdyin
johonkin toimeen. Minä palasin mr Clisfoldin luo ja ja'oin ruokavarat
kahteen yhtä suureen osaan, ja samaten ja'oin kaikki muutkin tavarat,
yksin tulitikutkin. Sitten mr Clisfold sai valita ensin minkä osan hän
tahtoi. Hänelle jätin sitä paitsi tervavaatteenkin, mutta otin
itselleni lääkearkun ja pistoolin; viimeksi mainitun latasin ruudilla
ja kuulilla, siinä toivossa, että joku merilintu sattuisi tulemaan
ammuttaviin. Kun jako oli tehty ja minä olin vienyt osani pois hänen
näkyvistään, niin katsoin vääräksi olla vihoissani hänelle nyt kun
olimme päättäneet erota. Me olimme yhdessä joutuneet autioon saareen ja
kolmen viikon kuluttua oli meillä kuolema edessä -- mutta olihan
kumminkin syytä tehdä olomme niin hauskaksi kuin suinkin. Viipyi vähän
aikaa ennenkuin tähän päätökseen tulin. Mutta kun se kerta oli
päätetty, niin kohdakkoin panin sen toimeen.

"Lyödään nyt kättä, ennenkuin erotaan," sanoin minä ja ojensin hänelle
käteni.

"Ei," sanoi hän, "minä en teistä pidä."

"Niinkuin tahdotte," sanoin minä -- ja niin me erosimme.

Minä lähdin kulkemaan kaakkoonpäin, jossa rannat olivat korkeimmat.
Siellä löysin luolantapaisen syvennyksen kalliossa, ja tähän minä
sälytin ruokavarani. Minä peitin ne kuivilla ruohoilla ja kokosin
pieniä kiviä vielä luolan suulle. Kotona Englannissa en olisi ilennyt
panna koiraanikaan sellaiseen paikkaan asumaan, mutta kun ihminen
tietää, että hänen pian on kuoleminen, niin hän ei paljon asunnostaan
välitä, enkä minäkään minun asunnostani välittänyt.

Kun olin saanut kaikki tavarani paikalleen, oli taivas selkeä, aurinko
paistoi ja oli jo iltapuoli. Minä menin taas korkeammalle paikalle
katselemaan näkyisikö mitään selkeällä ilmalla. Pohjoisessa, idässä ja
lännessä ei näkynyt muuta kuin merta ja taivasta, mutta etelässä nyt
näin maata. Se oli korkea ja näytti olevan noin seitsemän peninkulman
matkan päässä. En saanut selkoa oliko se saari vai manner, mutta se
mahtoi olla maa, koska minä sen niin selvästi nä'in näin kaukaa.
Luultavasti siellä oli eläviä olentoja, eläimiä tai ihmisiä, tahi
molempiakin. Jos en olisi venettä toisella matkallani kadottanut, niin
olisimme helposti voineet päästä. Mutta nyt ei meillä ollut mitään
puuta mistä olisimme voineet venettä rakentaa, paitsi laivan
pirstaleita; eikä ollut minkäänlaisia aseitakaan millä olisimme sitä
tehneet, niin että meille oli yhdentekevä näkyikö maata tai ei, kun
emme kumminkaan sinne voineet päästä. Ainoa toivo oli, että joku laiva
ulisi kulkemaan saaremme ohitse. Minä ha'in rannalta pisimmän riu'un
mikä oli saatavissa ja pystytin sen korkeimmalle paikalle saarta;
siihen minä ripustin ainoan paitani merkiksi. Tätä toimiessani olin
ilokseni huomannut, että oli sade-vettä kallioiden syvennyksissä sen
verran, että se riittäisi minulle viikon päiväksi ainakin. Minä katsoin
velvollisuudekseni ilmoittaa tätä mr Clisfoldille ja lähdin senvuoksi
hänen alueellensa, ja huusin hänelle asiani menemättä hänen
näkyvillensä. "Pysykää omalla puolellanne!" huusi hän minulle; se oli
kiitos siitä, että olin osoittanut hänelle ystävällisyyttä. Minä lähdin
kohdakkoin omalle puolelleni ja kömpyröin luolaan, ollen varsin iloinen
siitä, että sain olla yksin. Ensimmäisenä yönä minä olin oikein
tyytyväinen kun ajattelin, että olin mr Lawrence Clisfoldin seurasta
päässyt.

Minun laskuni mukaan -- joka tapahtui siten, että joka aamu tein uuden
solmun seililankapätkään -- me kaksi miestä olimme olleet juuri viikon
kukin omalla puolellaan saarta, näkemättä ja kuulematta mitään toinen
toisistamme. Ensimmäisinä päivinä minulla oli kyllin tekemistä
miettiessä miten voisimme tilaamme parantaa.

Ensin aijoin ko'ota kaikki suurimmat riu'ut, jotka olivat joutuneet
rannalle, sitoa ne yhteen saarella kasvavalla pitkällä heinällä ja
tällä tavalla lähteä etelässä olevaan maahan. Mutta kun rupesin näitä
riukuja likemmältä tarkastamaan, niin huomasin, ettei kuusikaan niistä
olisi tähän tarkoitukseen kelvanneet. Ja vaikka olisi ollut enemmänkin
niitä, niin minulla ei ollut aikaa eikä voimia, niukan ruo'an takia,
kokoomaan heinää, punomaan siitä köyttä ja sitomaan riu'uista niin
suurta lauttaa, että se kaksi miestä kannattaisi. Ei ollut muu edessä
kuin jättää koko tuuma sikseen -- ja minä jätin sen. Toinen tuumani oli
joka yö pitää valkea meren rannalla -- laivan pirstaleita käyttäisin
puiksi -- että ohitse kulkevat laivat sitä huomaisivat, tahi etelässä
olevan maan asukkaat sitä äkkäisisivät. Tämä oli järkevä tuuma ja minä
päätin panna sen toimeen niin pian kun puut kuivaisivat sen verran,
että ne voisi palaa. Ennen viikon loppua puut olivat kuivat. En tiedä
oliko myrskyinen vuodenaika jo päättynyt näillä seuduin, tahi oliko
tuuli kääntynyt länteen, mutta taivas oli nyt selkeä yöt päivät ja
aurinko paistoi hirmuisen kuumasti. Ruoho saarella kuivi vallan (ja se
oli meille juuri yhdentekevä), mutta sadevesi kuivi myöskin (ja se oli
meille suuri onnettomuus). Vastoinkäymiset harvoin tulevat yksin, ja
samana päivänä, jolloin huomasin tämän seikan, havaitsin myöskin, että
olin ruokavarojen suhteen erehtynyt. Vaikka kuinkakin niitä lisäsin
ruohoilla ja juurilla, niin ei enää ensimmäisen viikon kuluttua ollut
ruokavaroja kuin kahdeksaksi päiväksi, ja juomavettäkään ei ollut kun
yhtä pitkäksi ajaksi, jos ei sillä välin sadetta tulisi.

Tämä oli kyllä hyvin surullinen tulevaisuuden toive, mutta se ei
kuitenkaan minua niin kiusannut, kun se, että minulla ei ollut mitään
tehtävää. Ainoa työni oli ko'ota puita ja virittää tulta joka ilta.
Minä vältin ajatella kotia, sillä pelkäsin joutuvani epätoivoon ja sen
kautta kykenemättömäksi kestää loppuun saakka niinkuin mies. Samasta
syystä en tohtinut ajatella mahdollista pelastustakaan, joka herättäisi
turhaa toivoa minussa. Mitä siis voin ajatella? En mitään muuta kuin
saaren toisella puolella olevaa miestä!

Minä ajattelin niitä sanoja, joita olin kuullut hänen unessa lausuvan.
Minä ajattelin mitä hän nyt mahtoi tehdä; miltä hänelle tuntui juoda
vettä vaan ja sitäkin niukalta; mitä hän hankki ruo'an lisäksi!
nukkuiko hän paljon vai vähän; näkikö hän savun minun tulestani yöllä,
vai ei; tulisiko hän iloiseksi, jos menisin hänen luoksensa; kuolisiko
hän ennen minua; tekisikö hän minun puolestani, jos minä ensin
kuolisin, sen, minkä minä hänelle tekisin, jos hän ensin kuolisi, --
hautaisin hänen. Kaikkia näitä minä mietin ja aprikoin alinomaa, kunnes
en enää voinut ajatuksiani hillitä. Kahdeksannen päivän aamulla minä
päätin lähteä hänen puolelleen, sillä minun teki mieli nähdä häntä,
vaikka joutuisimmekin riitaan kohta toinen toistamme nähdessämme.

Minä lähdin korkeimmalle kukkulalle ja kun sinne saavuin, mitä näinkään
muuta kuin itse mr Clisfoldin, joka tuli minun alueelleni!

Minä vallan hämmästyin kun hänet kohtasin, sillä hän oli niin kovin
muuttunut. Hän näytti kahdeksankymmenen vuotiaalta ukolta; hänen
siniset silmälasinsa olivat luistaneet nenälle ja hänen silmänsä olivat
punaiset ja katse niissä oli hurja; hänen huulensa olivat mustat ja
jalat vapisivat. Hän tuli minun luokseni, laski molemmat kätensä minun
rinnalleni, juuri sen lakkarin kohdalle, jossa paloviinapullo oli,
jonka hän oli yrittänyt minulta varastaa.

"Onko teillä vielä sitä?" sanoi hän kuiskaten.

"Noin kaksi kulausta," sanoin minä.

"Antakaa Jumalan tähden minulle toinen niistä," sanoi hän.

Se olisi ollut samaa kuin antaa hänelle päivän elämästäni. Jos hän
olisi ollut mies, josta minä olisin pitänyt, niin en hetkeäkään olisi
asiaa miettinyt, vaan kohta antanut. Kun se oli mr Clisfold, niin
mietin ensin asiaa. Olisin ollut parempi kristitty, jos kohta olisin
antanut, mutta en voinut sitä tehdä.

Hän luuli, että minä aijoin sanoa "ei." Hänen katseensa kävi kovin
viekkaaksi. Hän pani kätensä minun hartioilleni ja kuiskasi korviini
nämät sanat:

"Minä sanon teille mitä tiedän noista viidestä sadasta punnasta, jos
annatte minulle pisaran."

Minä päätin antaa hänelle, ja otin pullon esille. Minä tartuin hänen
käteensä ja kaasin pisaran käteen.

"Kertokaa ensin, ja juokaa sitten," sanoin minä, pitäen hänen kädestään
kiinni.

Hän katseli ympärilleen ikäänkuin saarella olisi ollut ihmisiä
kuulemassa mitä hän puhui. "Hiljaa," sanoi hän; "puhutaan
kuiskaamalla." Seuraavan kysymyksen minä lausuin entistä kovemmalla
äänellä ja hän vastasi siihen entistä hiljemmällä. Tämä oli kysymys:

"Mitä tiedätte noista viidestä sadasta punnasta?"

Ja tämä oli vastaus:

"Ne ovat _varastettua rahaa_!"

Minun käteni irtautui hänen kädestään, ikäänkuin hän olisi minua
ampunut. Hän samassa nielasi viinan kädestänsä niinkuin nälkäinen peto
saalistaan ja katsoi sitten minuun saadaksensa enemmän. Minä mahdoin
näyttää hyvin julmalta, sillä hän säikähtyi kauheasti. Ennenkuin ehdin
sanaakaan puhua tahi paikalta liikahtaa, oli hän jo langennut
polvilleen ja voivotteli surkeasti.

"Älkää minua tappako!" sanoi hän -- "minä tahdon ajatella kurjan
sieluni tilaa. Minä tahdon katua kun vielä aikaa on --"

Hän valitti ja vaikeroi haikeasti ja ryömi maassa; vähän väliä hän
rukoili minulta vähäsen viinaa, "yhden pisaraisen vaan," ja puhui niin
kuin olisimme molemmat olleet Englannissa. Hänen puheestaan minä
kokoilin nämät sanat, (jotka hän lausui katkonaisesti, väliin
rukoillen sielunsa puolesta, väliin kerjäten pisaraisen viinaa, väliin
puhuen muuta) -- samat sanat, jotka minä kirjoitin paperini ja joista
yhdeksän osaa kymmenestä nyt on kulunut pois.

Ensimmäisen asian -- vaikka ei ensimmäinen hänen lausumansa -- oli että
joku, jonka hän kutsui "vanhaksi mieheksi," oli elossa; ja Lanrean oli
se paikka, jossa hän asui. Minun tuli mennä sinne ja kysyä vanhoilta
miehiltä Tregarthenia --

(Kun mainitsin nimen Tregarthen, niin veljeni, minun suureksi
ihmeekseni, keskeytti minua ja pyysi minun sanomaan se nimi vielä
kerta; ja sitten hän kertoi minulle morsiamestaan ja häistään. Me
puhuimme vähän aikaa näistä asioista; sen jälkeen minä taas jatkoin
kertomustani näin:)

Noh niin, mr Clisfoldin puheesta minä käsitin, että minun tuli mennä
Lanreaniin ja vanhoilta miehiltä siellä kysyä Tregarthenia ja sanoa
Tregarthenille: "Clisfold se oli. Clisfold ei ollut syyllinen; Clisfold
katui niinkuin kristitty." Ei! Minun tuli sanoa jotakin muuta
Tregarthenille. Minun tuli sanoa: "Katsokaa kirjoista; katsokaa sitä
lehteä, jonka kyllä tiedätte, niin saatte itse nähdä, että se ei ole se
lehti, jonka tulee olla siellä." Ei! Minun tuli sanoa jotakin toista
Tregarthenille. Minun tuli sanoa: "Oikea lehti on kätketty, eikä
poltettu. Clisfoldilla oli aikaa tehdä kaikkea muuta, vaan ei polttaa
tätä lehteä. Tregarthen tuli sisään kun hän oli sytyttänyt kynttilän
polttaaksensa sitä. Oli juuri sen verran aikaa, että hän ehti pistää
lehden pulpetin rakoon, ja sitten hän kohta lähetettiin ulkomaille
kauppa-asialle, eikä ollut aikaa muuta tehdä." Ei! Minun ei pitänyt
puhua mitään näistä asioista Tregarthenille. Ainoastaan sanoa tämä:
"Katsokaa Clisfoldin pulpettiin -- ja, jos te jotakuta soimaatte, niin
soimatkaa saituri Raybrockia, joka pakoitti häntä sitä tekemään." Ja,
sitten hän rukoili minua Jumalan tähden antamaan hänelle vielä pisaran
viinaa!

Niin hän puhui yhtä perää, kunnes vihdoin sen verran rauhoituin, että
voin puhua ja keskeyttää häntä.

"Lopettakaa jo ja menkää pois!" sanoin minä tuolle roistolle. "Menkää
takaisin omalle puolellenne, muuten kenties teen teille pahaa, vastoin
tahtoanikin."

"Antakaa minulle pisara vielä, niin minä --" muuta vastausta en häneltä
saanut.

Minä viskasin pullon hänelle. Hän tarttui siihen ahnaasti. Minä
käännyin pois hänestä, sillä en enää voinut häntä nähdä -- ja lähdin
jälleen alas luolaani rannalle. Minä istuin hiekalle ja koetin itseäni
rauhoittaa sen verran, että kykenisin ajatella mitä olin kuullut.
Ensiksi olin vakuutettu siitä, että isäni ei ollut tahallansa tehnyt
mitään rehelliselle miehelle sopimatonta. Toiseksi en voinut uskoa,
että tuo hylkiö, josta vastikään olin eronnut, oli täysijärkinen.
Minä olin sekä maalla, että merellä sen verran nähnyt juomareja, että
käsitin mimmoisessa tilassa hän oli. Minä tiesin, että mies, joka
vuosikausia on ollut juomarina ja sitten jonkun aikaa on juomatta,
sekä ruumiillisesti että hengellisesti vallan murtuu. Minä olin
myöskin kuullut laivan-lääkärein puhuvan juopumus-vimmasta, jota me
oppimattomat kutsumme raivoksi. Ja minä nyt helposti käsitin, että mr
Clisfold oli joutunut ensinmainittuun tilaan; ja että jos me vielä
molemmat eläisimme jonkun aikaa apua saamatta, hän pian tulisi vallan
hulluksi. Mutta kun koetin ajatella eteenpäin ja saada selville kuinka
paljon hänen puheestansa oli totta ja kuinka paljon siitä oli hänen
mielikuvituksensa luomaa, ja mitä se tarkoitti, jos se oli totta, niin
hidas luontoni taas oli minulle haitaksi; ja sitä, jota sukkelampi mies
olisi kahdessa tunnissa saanut selväksi, sitä minä kokonaisen päivän
mietiskelin. Vihdoin tulin seuraavaan päätökseen: Koska minulla on
äidin kirjoituslaatikko muassani, kirjoitan ensiksi siihen itselleni
kaikki mitä olin kuullut. Toiseksi minä kohta, jos pääsen takaisin
Englantiin, otan asiasta selon; ja, jos tuolle vanhalle miehelle on
vääryys tapahtunut, isän nimessä (isän siitä tietämättä), niin minä
hänelle hyvitystä hankin.

Koko päivänä en nähnyt enkä kuullut mitään mr Clisfoldista. Seuraava yö
oli tukala; kirjoitettuani kirjoituksen, ajattelin yksinäisyyttäni ja
surkeata tilaani. Yhä muistui mieleeni tuo paikka isäni testamenteja,
jossa hän sanoo, että nuo viisisataa puntaa ovat rahaa, joiden takia
hän kerta oli ollut joutua pahaan pulaan. Kun aamu koitti, tuntui siltä
kun minäkin tulisin hulluksi, ja lähdin sentähden kävelemään, jotta
pääni hiukan selvenisi.

Minä kävelin edes takaisin noin tunnin aikaa saaren pohjoispuolella.
Sitten minä palasin luolaani, ja sitä lähetessäni näin hiekassa toisia
jalanjälkiä kuin omiani. Minä rupesin varomaan, että mr Clisfold oli
minua väijynyt täällä, sen sijaan kuin mennä omalle alueellensa, ja
että hän minun poissa ollessani oli käynyt varastamassa taas. Ensiksi
katselin ruokavarojani. Ruokaa hän ei ollut koskenut; mutta veden hän
oli joko juonut tahi kaatanut maahan -- sitä ei ollut puolta
kortteliakaan jälellä. Lääkearkku oli avattu ja yksi rohtopullo oli
poissa. Kun sitten katselin pistolia, jonka olin ladannut valmiiksi
syystä, että toivoin merilintuja tulevan saareen, niin huomasin, että
sekin oli kadonnut. Tämän viimeisen havainnon tehtyäni, ei ollut muu
edessä kuin lähteä hakemaan mr Clisfoldia ja ottamaan pistoli häneltä
pois.

Ensin lähdin länsipuolelle saarta häntä etsimään. Oli erinomaisen
ihana, selkeä ja kirkas päivä; ja kun minä kuljin saaren poikki
katsellen oikealle ja vasemmalle, niin äkkiä pysähdyin, ja sydämeni
milt'ei herkesi tykyttämästä. Kaukana merellä luoteisessa päin näin
jotakin. Minä katselin uudestaan -- ja, niin totta kuin taivas on minun
ylitseni, minä nä'in laivan purjehtivan merellä ja aurinko valaisi
purjemastojen huippuja!

Kohta unohdin kokonaan asiani. Minä juoksin minkä jalat kantoivat
saaren pohjoispuolelle; kokosin kuivia puita, joita vielä löytyi
kyllin, ja sytytin suurimman valkean, minkä vielä olin tehnyt. Tämä oli
ainoa merkki, jolla taisin ilmoittaa, että saarella oli ihmisiä. Päivän
valossa tämä tuli tosin ei näkynyt laivalle; mutta minä toivoin, että
savu voisi näkyä, jos mastossa oli vahti.

Vielä virittäessäni tulta ja hääriessäni sen ääressä niin, etten nähnyt
enkä kuullut mitään muuta, kuulin mr Clisfoldin äänen aivan läheltä.
Hän oli hiljaa hiipinyt luokseni. Kun käännyin hänen puoleensa, hän
heilutti käsivarsiansa ilmassa ja huusi yhtä mittaa: "Minä näen laivan!
Minä näen laivan!"

Hetken kuluttua hän tuli vallan lähelle minua. Minä huomasin nyt, että
hän oli juonut nuo väkevät rohdot ja se oli ajaksi virkistänyt hänen
ruumiin ja hengenkin voimiansa. Hän piti oikean kätensä takanansa
ikäänkuin hän olisi jotain salannut. Minä varoin, että se oli pistoli,
jota olin hakemassa.

"Tuleekohan laiva tänne?" kysyi hän.

"Tulee, jos he näkevät savun," sanoin minä, yhä pitäen häntä silmällä.

Hän oli hetken aikaa vaiti, näytti hyvin vihaiselta ja katseli koko
ajan tarkasti minua.

"Mitä minä sanoin teille eilen?" hän kysyi.

"Sitä, minkä minä olen kirjoittanut tähän," minä vastasin laskien
käteni kirjoituslaukulle, joka oli rintalakkarissani; "ja josta minä
aijon ottaa selkoa, jos laiva huomaa meidät ja vie meidät takaisin
Englantiin."

Hän äkisti veti oikean kätensä esille ja laukasi pistolin minua
kohtaan. Hän ampui syrjään. Minä riistin pistolin hänen kädestänsä ja
olin vähällä lyödä häntä päähän pistolintyvellä. Minä nostin jo käteni
-- mutta mietin samassa asiaa, ja laskin sen jälleen alas.

"Ei," sanoin minä, yhä häntä katsellen; "minä odotan siksi kuin laiva
tulee."

Hän liukahti pois minun luotani, ja katseli visusti tuleen. Hän
pysähtyi hetkeksi, sitten hän loi ilkeän katseen minuun.

"Laiva ei milloinkaan tule teitä löytämään," sanot hän. Sen sanottua
hän lähti omalle puolelleen ja jätti minut yksin.

Tämä hänen lauseensa oli vaan uhkaus, mutta kun oli turmion tuoja, niin
se näytti olevan ennustus! Minun puuhani tulen virittämisessä oli
vallan turha. Toivo oli jo minussa rau'ennut aikaa ennenkuin tuli oli
sammunut. Oliko savu näkynyt laivalle, vai ei, sitä en voi sanoa. Minä
vaan tiedän, että laiva purjehti edelleen. Tunnin kuluttua se oli
kokonaan kadonnut näkyvistä.

Minä palasin luolaani -- joka nyt näytti olevan määrätty haudakseni.
Oli hyvin kuuma ilma, kaikki vesi saarella oli kuivanut, minulla oli
sen verran juomavettä jälellä, kun sormustimeen menee; ruumiin-voimani
olivat riutuneet, kun kauan aikaa olin ollut niin vähällä ruo'alla;
kahdeksi päiväksi oli vielä ruokaa minulla. Minun ikäiselle miehelle,
jolla lisäksi oli niin armas koti, tuntui kovin vaikealta kuolla tällä
tavoin. Tuntui vieläkin raskaammalta ajatella kuolemaa, kun muistin
mitä mr Clisfoldin ja minun välilläni oli tapahtunut. Ei enää ollut
epäilemistäkään, että hän edellisenä päivänä oli totta puhunut.
Salaisuus, jonka hän oli ilmaissut, oli totta, sillä juuri se oli
saattanut häntä tekemään murhayritystä minua vastaan, kun hän huomasi,
että laiva oli näkyvissä, joka voisi meitä pelastaa. Isäni kunnia oli
häväisty, ja tässä minä olin, enkä voinut mitenkään isäni asiaa ajaa,
vaan minun oli ottaminen salaisuus mukaani hautaan.

Silloin johtui mieleeni ajatus kirjoittaa tämä sanoma paperille ja
panna se pulloon ja viskata pullo mereen. Sanotaan, että
hukkumaisillansa olevat ihmiset tarttuvat korteenkin -- ja se
lohdutuksen korsi, johon minä tartuin, oli se, että sanoma kenties
ajeleisi merellä, kunnes joku sen löytäisi ja toimittaisi sen sinulle,
Alfred. Minä olin paljon rauhallisempi kun olin tyhjentänyt toisen
lääke-kirstussa vielä jälellä olevan pullon, pistänyt paperin siihen,
sitonut öljynahan pullon ympärille ja pannut pullon lakkariini,
valmiina mereen viskattavaksi kun tuntisin kuoleman tulevan. Minä olin
nyt ilmoittanut salaisuuden, ja, jos Jumala sallisi, sinä, Alfred,
saisit siitä tiedon.

Päivä laski; ilma oli aivan selkeä ja tyyni. Ei tuulen hengähdystäkään
tuntunut; meren pinta oli rasvatyyni. Minä söin illalla oikein
kylläkseni, sillä mitäpä hyödyttäisi säästää ruokaa kun ei ollut
juomavettä yhtään jälellä. Kun tähdet alkoivat tuikkia ja kuu kohosi
taivaalle, minä kokoilin puita ja viritin tulta tapani mukaan rannalle
luolani edustalle. Minä tosin en mitään siitä toivonut, mutta valkea
oli minulle seuraksi; mieleni rauhoittui kun katselin tuleen ja sen
ratina kuului niin hauskalta hiljaisuudessa. En tiedä mikä siihen oli
syynä, mutta tämän illan juhlallinen hiljaisuus kauhistutti minua.

Kuu nousi korkealle taivaalla ja sen valo lankesi leveänä valonvirtana
hiekalle, kallioille ja tyvenelle merelle. Minä muistin Margaretaa,
ajattelin tokkohan kuu nyt juuri kumoitti Steepways'in lahden rannalla
ja tokkohan Margareta sitä katseli -- silloin nä'in miehen varjon
hiipivän valaistun hiekan yli. Hän oli taas minua väijymässä! Minuutin
kuluttua hän tuli näkyviin. Kuu valaisi hänen sinisiä silmälasiansa ja
hänen paljasta päätään. Hän pysähtyi kallioiden kohdalle tultua ja haki
kiveä; hän löysi suuren kiven ja tuli varpaisillaan astuen tulen
ääreen. Minä tulin vallan odottamatta esiin pistoli kädessä. Hän
pudotti kiven maahan ja astui hämmästyneenä taaksepäin minua
nähdessään. Meren rannalle tultuansa hän seisahtui ja huusi minulle:
"Laiva tulee! laiva tulee! Laiva ei milloinkaan ole _teitä_ löytävä!"
Laivan tulo ja päätös tappaa minua ennenkuin apu tulisi näytti olevan
asioita, joita hän alinomaa ajatteli. Hän kääntyi ja lähti takaisin
samaa tietä kuin hän oli tullut, ja huusi samat sanat vähän väliä.
Neljänneksen tunnin minä kuulin hänen huutoansa, kunnes vihdoin kaikki
taas oli hiljaa ja minä aloin jälleen ajatella kotia.

Minä istuin tulen ääressä siksi kun kuu oli laskeumaisillaan. Oli
entistä pimeämpi ja hiljaisempi. Puoleen tuntiin en ollut lisännyt
puita valkeaan ja nousin juuri istualta sitä tekemään, kun huomasin,
että kuun valo molemmin puolin minua muuttui punaiseksi. Mustia
varjoja, ikäänkuin matalassa liikkuvia pilviä, kulki toinen toisensa
jälestä tuon punaisen ilman poikki. Ilma kävi kuumaksi -- outo suhina
kuului yhä lähemmältä; se kuului ylhäältä sekä alhaalta; ja oli kuin
tuulen humina ja veden kohina -- molemmat hyvin kaukaa. Minä riensin
kallioille katsomaan. Saari paloi!

Saari paloi ja oli yhtenä liekkinä ja tuli läheni minua lähenemistään,
sillä kävi vieno länsituuli. Ainoastaan yksi käsi oli voinut tätä
kamalaa tulta virittää, sen hylkiön käsi, joka hiljaa juuri oli minun
luotani lähtenyt ja uhannut minua. Hänen puolellaan, josta tulipalo oli
alkanut, kasvoi kuivaa ruohoa ja kuivettuneita pensaita sen luolan
ympärillä, jonka olin jättänyt hänelle suojaksi. Vaikka hänellä olisi
ollut tuhatta henkeä menettää, niin ne kaikki nyt jo olisi menetetty.

Tuli levisi sellaisella nopeudella, että minulla töin tuskin oli aikaa
tointua hämmästyksestä sen verran, että voin mennä luolaan juomaan
viimeisen vesipisaran ja syömään hiukan ennenkuin tuli läheni luolaani.
Minä riensin rantaa pitkin kallioiselle niemekkeelle, joka pistäiksee
ulos mereen; minä kyyristyin etäisimmän niemekkeen päähän niin lähelle
vedenreunaa kuin suinkin. Kallioilla ei ollut yhtään pensasta tahi
muuta palavaa ainetta, jotta minun ei tarvinnut pelätä liekkien minua
saavuttavan; olin myöskin niin alhaalla ettei savu voinut minua
tukehduttaa. Sinä ehkä ihmettelet sitä, että minä näin ponnistelin
henkeäni pelastaakseni, vaikka pitkällinen nälkään kuoleminen minua
uhkasi. Siihen minä ainoastaan vastaan, että itsekin sitä ihmettelen,
mutta niin se kumminkin oli.

Liekit pian saapuivat kallioiden kohdalle ja nuoleskelivat niitä
ikäänkuin olisivat tahtoneet minua nielaista. Kuumuus kävi kovemmaksi
kuin olin voinut aavistaakaan ja savu kävi yhä paksummaksi ja laski
matalammalle kuin olin luullut. Minä makasin pitkälläni kalliolla
heikkona ja uupuneena kasvot vallan tyyneen vedenpinnan kohdalla. Kun
vihdoin uskalsin nousta ylös, oli saari vallan punainen, savu tuprueli
vitkalleen ylöspäin ja ilma oli kauhean kuuma. Tätä katsellessani,
rupesi päätäni pyörryttämään, minua värisytti kovasti ja olin niin
heikko, että tuskin pystyssä pysyin. Minä otin pullon, jossa sanoma
oli, lakkaristani ja heitin sen mereen; sitten minä kömperöin kallioita
ylös vähän matkaa ja kaaduin ennenkuin ehdin kalliolta hiekalle. Sen
verran vielä muistan, että koetin rukoilla -- sitten jouduin
tainnuksiin.

Päivä oli jo koittanut, kun virkosin siitä, että joku minuun koski.
Alastomia raakalaisia -- muutamat kallioilla, toiset vedessä, toiset
pitkissä veneissä -- ympäröi minua joka taholla huutaen ja riehuen. He
sitoivat minun ja veivät minun kohta yhteen veneesen. Sitten lähtivät
soutamaan sitä korkeata maata kohti, jota olin nähnyt etelässä. Minä
olin vielä kerta pelastunut kuolemasta -- ja kuoleman sijaan oli tullut
vankeus.

Vankeuteni ajasta en kerro laveammin, sillä se ei koske sitä asiaa,
josta nyt on puhe ollut. Raakalaiset olivat nähneet valkean saaresta ja
tulleet katsomaan mitä se oli ja löysivät silloin minun. Ei yksikään
heistä ollut sitä ennen valkea-ihoista ihmistä nähnyt. Minä otettiin
mukaan näytettäväksi muille kummituksena. Kun olivat kyllästyneet minun
näyttämiseen, he säästivät henkeni, sillä he huomasivat, että minä
monessa suhteessa voin olla heille hyödyksi, kun olin taitava ja kätevä
kaikenmoisissa toimissa. Minä en vankeuteni aikana voinut aikaa laskea,
mutta arviolta päätän, että se kesti yli yhden vuoden, mutta ei täyttä
kahta vuotta. Kaksi kertaa koetin karata, molemmat kerrat veneellä,
mutta yritykseni menivät turhaan. Luultavasti ei kukaan täällä kotona
Englannissa olisi minua enää saanut nähdä, jos ei eräs laiva olisi
laskenut aution saaren rannalle juomavettä hakemaan. Kun siellä ei
vettä löytynyt, tuli se raakalaisten maahan (joka myöskin oli saari).
Laivalle tullessani olin miltei raakalainen itsekin, ja osasin tuskin
äidinkieltäni puhua. Mutta laivalla kohdeltiin minua erittäin hyvin
niin että minä olin aivan entiselläni jo kun kohtasimme ensimmäisen
kotiapäin menevän laivan. Tähän laivaan minä muutettiin ja siinä
laivassa tulin takaisin Falmouthiin.



VIIDES LUKU.

Kotiintulo.


Kapteeni Jorgan oli sillä välin pannut koko Lanreanin kylän liikkeelle,
kuulustellen kaikilta tuota tärkiätä asiaa, ja oli paluumatkalla Arthur
Kuninkaan Aseet nimiseen ravintolaan aamiaista syömään, kun hän näki
nuoren kalastajan tulevan hänelle vastaan erään oudon miehen kanssa. Jo
ensi silmäyksestä kapteeni arvasi, että hän oli tuo ennen mainittu
merenkulkija mies; ja kapteeni aikoi juuri tervehtiä häntä niinkuin
virkakumppania ainakin, kun molemmat jäivät seisomaan vallan ääneti
hänen eteensä, ja kapteeni puolestaan hänkin seisoi ääneti katsellen
heitä suurin silmin.

"Mitä tämä merkitsee!" huudahti kapteeni vihdoin. "Te olette
yhdennäköiset. Te olette vallan yhdennäköiset! Mitäs tämä on!"

Veljekset eivät sanaakaan sanoneet, vaan merimies tarttui kapteenin
oikeaan käteen ja kalastaja tarttui kapteenin vasempaan käteen;
ja jos kapteeni ei milloinkaan ennen ollut kylläksensä saanut
kädenpuristuksesta, niin hän nyt sai. Sitten kaikki kolme sisään ja
veljet kertomaan, -- väliin yksi kerrallaan, väliin molemmat yhtaikaa,
jotta kapteeni oli vähällä joutua huumeuksiin; vihdoin hän oli saanut
selvää Hugh Raybrockin elämänvaiheista ja saanut tietää, että merestä
löydetyssä kirjoituksessa mainittu mies oli Tregarthen itse.

"Ettekö muista, kapteeni Jorgan," sanoi Alfred, "että hän ennen oli
asunut Lanreanissa? Kitty ja hänen isänsä muuttivat Steepways'iin
Hughin lähdettyä merelle."

"Vai niin!" huudahti kapteeni. "Siis teidän veljenne ei tunne tulevaa
natoansa nimeltäkään?"

"Hän ei ole milloinkaan häntä nähnyt, ei milloinkaan hänestä kuullut!"

"Vai niin!" sanoi kapteeni. "Noh, sitten me kaikki lähdemme takaisin ja
ilmoitamme Tregarthenille salaisuuden, jota emme ennen voineet hänelle
ilmaista."

"Niin," sanoi Alfred, "nyt ei enää auta. Meidän täytyy velvollisuutemme
tehdä."

"Epäilemättä," vastasi kapteeni. "Antakaa minulle käsi kumpanenkin ja
lähtekäämme matkalle."

He kulkivat aution rämeen poikki minkä jaksoivat, ja aamiainen
ravintolassa jähtyi.

Heidän aikomuksensa oli mitä kiireimmin rientää Barnstapleen ja siellä
tarkastella lakimiehen huostassa olevia isävainajan kirjoja ja paperia,
niinkuin Hugh oli päättänyt tehdä, jos hän saapuisi kotia. Sitten he
olivat päättäneet sieltä lähteä Steepwaysiin ja mennä suoraa tietä
Tregarthenin luokse ja kertoa hänelle koko asia ja, saatuansa häneltä
likempiä tietoja, toimia sen mukaan kuin asia vaatisi. Vihdoin oli
päätetty, että kun he tulisivat kylään, he olisivat hyvin varoillansa
ettei kukaan Hughia näkisi, ja että kapteeni ottaisi toimekseen ennalta
valmistaa Hughin vaimoa ja äitiä hänen takaisin palajamisestaan.

"Sillä, katsokaa, siihen vaaditaan varovaisuutta," sanoi kapteeni
Jorgan, tarttuen Hughin käteen; "suuret ilot ovat yhtä vaaralliset kuin
suuret surut -- kenties vielä vaarallisemmatkin, siitä syystä, että ne
ovat harvinaisemmat tässä maailmassa. Ja sitä paitsi minä tahtoisin
poistaa naisten epäluuloa minua kohtaan ja saattaa teitä takaisin
onnellisena; suokaa siis tämä toimi minulle."

Veljet olivat hyvin kiitolliset kapteenia kohtaan hänen
varovaisuudestaan ja hyväntahtoisuudestaan.

"Ja nyt, seis!" sanoi kapteeni, pysähtyen ja katsellen veljiä
vuorotellen; "te olette mielestänne," sanoi hän vanhemmalle, "hitaampi
luonnolta kuin veljenne?"

"Minä vakuutan, että olen kovin hidas," sanoi rehellinen Hugh.

"Hyvä," sanoi kapteeni, "ja minä vakuutan puolestani, että oman
käsitykseni mukaan olen vilkasluontoinen. Hidas mies ei voi toimittaa
sellaista tointa, johon sukkeluutta vaaditaan, vai voiko hän?"

Molemmat veljet myönsivät, että hän ei sitä voi.

"Ja te," sanoi kapteeni kääntyen nuorempaan veljeen, "te olette vähän
rakastunut, eikö niin?"

"Eipä niin varsin vähän, kapteeni Jorgan."

"Paljon tai vähän, teillä on siis jo ennalta toimia, eikö niin?"

Sitä ei ollut kieltäminen.

"Ja mies, jolla ennalta on paljon toimia, ei ole sopiva sellaiseen
toimeen, johon sukkeluutta tarvitaan, vai kuinka?" sanoi kapteeni.

Siitä oltiin yksimieliset.

"Mutta minä," sanoi kapteeni, "en ole rakastunut, ja minä olen
eläissäni toimittanut monta tehtävää, johon vikkelyyttä ja joutuisuutta
on ollut tarpeen; ja minun tekisi mieleni toimittaa teidän asianne ja
saada siitä pikainen päätös. Koetanko sitä tehdä? Uskotteko sen
tehtävän minulle?"

Molemmat olivat siitä hyvin iloiset ja kiittivät häntä sydämellisesti.

"Hyvä," sanoi kapteeni, ottaen kellonsa esille. "Kello on nyt puoli
välissä yhdeksän perjantaiaamulla. Minä panen sen muistiin ja sitten me
laskemme kuinka monta tuntia viivymme matkalla Steepwaysiin. Nyt on
päätös tehty, ja nyt lähdemme matkalle."

He kulkivat niin joutuisasti, että saapuivat Barnstapleen seuraavana
aamuna niin varhain, että lakimiehen konttoori ei vielä ollut avattu,
vaan kapteeni istui vähän aikaa rappusilla odottaen, että palvelija
tulisi ovea avaamaan. Mutta palvelijan sijaan tulikin itse tuomari, ja
kapteeni tutustui kohta hänen kanssansa.

Tuomari tunsi sekä Hughin, että Alfredin ja heidän oli siis varsin
helppo nähdä ne heidän isävainajansa papereista, jotka olivat hänen
hallussaan. Paperit olivat etupäässä vanhoja kirjeitä ja velkakirjoja,
joiden joukosta kapteeni noin puolipäivän aikana vihdoin löysi erään,
joka koski heidän asiaansa.

Siinä oli sanottu, että eräs Lawrence Clisfold niminen mies oli
vainajalta lainannut viisisataa puntaa siihen aikaan, jolloin hän oli
ollut nuori kauppias Barnstaplessa. Vielä oli mainittu, eitä hän oli
lainannut tämän rahasumman erästä kauppa-yritystä varten, jonka kautta
hän toivoi pääsevänsä itsenäiseksi, sillä silloin hän oli vaan
kauppakirjurina suuren kauppahuoneen palveluksessa, jonka nimi oli
Dringworth ja kumppanit; heidän kauppansa oli Amerikakadun varrella
Lontoossa. Vielä oli siinä mainittu, että summa oli lainattu sillä
ehdolla, että se määrätyn ajan kuluessa oli maksettava; mutta kun
määrätty aika oli kulunut, niin Clisfold ei voinutkaan velkaansa
maksaa, sillä tuo kauppa-yritys oli mennyt tyhjiin. Silloin hän oli
kirjoittanut velkojallensa jotenki röyhkeästi ja pyytänyt, että velan
maksaminen lykättäisiin toistaiseksi. Velkoja oli silloin evännyt tätä
pyyntöä ja sanonut ei voivansa odottaa. Clisfold oli silloin maksanut
velan ja samalla kirjoittanut hävyttömän kirjeen, jossa hän ilmoitti,
että eräs sukulainen oli pelastanut häntä häviölle joutumasta.
Kuittikirjaa lähettäessään Raybrock kirjoitti Clisfoldille, ettei hänen
koskaan pitänyt koettaakaan saada lainata rahaa häneltä, sillä hän ei
enää uskaltanut lainata rahojansa.

Kapteeni ei tuomarille puhunut mitään tämän tärkeän paperin
löytämisestä. Mutta kun paperit oli pantu takaisin laatikkoon ja
kapteeni molempien nuorien kumppaniensa kera oli lähtenyt konttoorista,
niin hän tyytyväisenä lyödä läjähytti polvellensa ja sanoi:

"Tähän saakka on meillä ollut hyvä ja myötäinen tuuli, sillä ettekö
huomaa, että kaikki tämä käypi yhteen sen kanssa mitä Raybrockin
perheen hidas jäsen mainitsi?"

Jos veljet eivät ennen olleet sitä huomanneet, niin he nyt sen
huomasivat. Kapteeni ei kuitenkaan sallinut heille paljon miettimisen
aikaa, sillä hän heti paikalla vaati heidät nousemaan rattaille taas ja
niin ajettiin Steepwaysiin. Iltapuolella he saapuivat kylään; ja vaikka
vielä oli aivan valoisa, ei heidän kumminkaan ollut vaikea päästä
Tregarthenin majaan kyläläisten huomaamatta, sillä he vaatettivat
takaisin tulleen merimiehen niin, ettei kukaan voinut häntä tuntea.
Kitty ei ollut näkyvissä ja Tregarthen istui omassa pienessä
huoneessaan ikkunan ääressä kirjoittaen.

"Sir," sanoi kapteeni puristaen hänen kättänsä, "olen iloinen siitä,
että teidät taas saan tavata. Kuinka voitte, sir? Minä sanoin teille,
että kyllä vielä tulette ajattelemaan toisin minusta, ja nyt minä
onnittelen teitä siitä, että kohta tulette sitä tekemään."

Samassa kapteeni näki Tom Pettifer Ho'n, joka uunin tykönä hääri ja
puuhasi.

"Tuo mies," sanoi kapteeni lyöden kädellään polvellensa, "on vallan
sopiva kokiksi, eikä olisi pitänyt milloinkaan muuksi ruvetakaan.
Pysykää siinä vaan missä olette, Tom, ja tehkää tehtävänne. Nyt minä,
hyvä Tregarthen, otan tuolin."

Kapteeni nosti tuolin lähelle Tregarthenia, istui sille ja jatkoi
puhettansa näin:

"Te tunnette Raybrockin perheen rakastavan jäsenen, sir. Mutta saman
perheen hidasta jäsentä ette tunne. Noh niin; nämät kaksi ovat
veljeksiä. Hugh on jälleen palannut eloon, ja tässä hän seisoo. Noh,
katsokaas, ystäväni! Te ette tahdo kuulla kerrottavan, että hän joutui
haaksirikkoon, vaan te tahdotte kuulla (sillä siinä on joku tarkoitus),
että hän joutui haaksirikkoon erään toisen miehen kanssa. Tämä toinen
mies oli Lawrence Clisfold nimeltä."

Kun tämä nimi mainittiin, säpsähti Tregarthen ja punastui. "Mikäs on?"
kysyi kapteeni.

"Hän oli minun virkakumppanini kolmekymmentä vuotta takaperin."

"Oikein," sanoi kapteeni ja lisäsi samalla: "Dringworth ja kumppanit,
Amerikakatu Lontoossa."

Toinen joutui toistamiseen hämillensä ja sanoi: "Niin, se oli
kauppahuoneen nimi, jossa me palvelimme."

"Näiden molempain haaksirikkoon joutuneiden miesten välillä," sanoi
kapteeni, "syntyi salaisuus viidensadan punnan suuruisesta
rahasummasta."

Taasen Tregarthen hämmästyi ja kävi vaaleaksi. Taasen kapteeni kysyi:
"Mikäs on?"

Kun Tregarthen vastasi ainoastaan, "Tehkää hyvin ja kertokaa edelleen,"
niin kapteeni selvästi ja lyhyesti kertoi Clisfoldin käytöksestä
autiolla saarella, niinkuin merimies oli hänelle kertonut. Tregarthen
kävi hyvin kiihkoiseksi tätä kuullessaan ja huudahti vihdoin:

"Clisfold oli syynä minun onnettomuuteeni! Minä olen monta vuotta jo
sitä epäillyt, ja nyt olen vakuutettu siitä."

"Ja miten," sanoi kapteeni, vetäen tuolinsa lähemmäksi Tregarthenia ja
taputtaen häntä olalle, "miten nyt olette siihen vakuutukseen tullut?"

"Kun molemmat palvelimme," vastasi Tregarthen, "mainitussa
kauppahuoneessa Lontoon kaupungissa, oli minun toimiani joka päivä
kirjoittaa määrättyyn kirjaan ne rahasummat, jotka sinä päivänä olivat
tulleet sisään ja jotka summat sitten maksettiin pankkiin. Eräänä
päivänä -- se oli keskiviikkopäivä, elämäni onnettomin päivä -- oli
minulla muun muassa kirjoitettava kirjaan viisisataa puntaa suuruinen
rahasumma."

"Nyt alan asiaa käsittää," sanoi kapteeni. "Jatkakaa."

"Clisfoldin tehtävänä oli tästä kirjasta kopioida joka päivän
kirjoitukset, joka kopia sitten lähetettiin rahojen kanssa pankkiin.
Minun tuli maksaa rahat Clisfoldille; hän sitten palvelijalla lähetti
ne kirjoittamansa kopian kanssa pankkiin. Tänä keskiviikkona minä
muiden seassa kirjoitin kirjaan, että oli saatu viisisataa puntaa. Minä
annoin tämän summan Clisfoldille. Minä olin vallan varma siitä, että
sen tein silloin; ja olen siitä saakka aina ollut varma siitä. Mutta
sinä päivänä puuttui viisisataa puntaa kukkarosta, Clisfoldin kopiosta
ja minun kirjastani. Kun Clisfoldilta kysyttiin, niin hän rohkeasti
vastasi, että olisi katsottava Tregarthenin kirjasta. Minun kirjaani
tarkastettiin, ja tuo viidensadan punnan sisäänkirjoitus puuttui."

"Kuinka niin, vaikka itse olitte sen siihen kirjoittanut?" kysyi
kapteeni.

Tregarthen jatkoi:

"Sitten minulta kysyttiin: olinko kirjoittanut tämän summan kirjaan?
Kyllä, sen olin tehnyt. Kirjaani tarkastettiin, ja siinä ei ollut se
kirjoitus. Enhän minä voinut omaa kirjoitustani kieltää. Minä tiesin,
että jokin petos oli tehty, mutta en voinut ketään syyttää. Minua
vaadittiin maksamaan rahasumma. Minä tein sen ja erosin palveluksesta,
sillä en tahtonut jäädä sinne, vaikka olisin saanutkin jäädä; minä
olisin kumminkin aina ollut epäluulon alainen. Minä palasin
kotikylääni, Lanreaniin, ja asuin siellä, hoitaen pientä kirjurivirkaa,
kunnes sain tämän viran täällä."

"Minä muistan," sanoi kapteeni, "sanoneeni teille, että jos ette
milloinkaan elämässänne ollut petetyksi tullut, niin olette onnellinen
ihminen. Se koski teihin, ja nyt minä tiedän mistä syystä. Minä säälin
teitä."

"Niin se on," sanoi Tregarthen. "Koko ajan olen ollut varma siitä, että
olen viaton; ja se on ollut minulle suuri lohdutus vastoinkäymisissäni.
Clisfoldia olen aina epäillyt, mutta tämä epäilys ei ole tullut
näytetyksi toteen ennenkuin nyt. Tyttäreni tähden ja oman itseni tähden
olen aina pitänyt tätä asiaa salaisuutena ja olen jo kauan luullut,
että se minua hautaan seuraisi."

"Hyvä sir," sanoi kapteeni sydämellisesti, "nyt on puhe elämästä eikä
kuolemasta. Tässä on kaksi rehellistä ystävää, rakastunut Raybrock ja
hidas Raybrock. Tässä he seisovat, ja ovat yksimieliset yhden tärkeän
asian suhteen. Se on, että he eivät milloinkaan aijo käyttää tuota
usein mainittua rahasummaa ja että se on teille takaisin maksettava.
Nämä kaksi, rakastunut ja hidas jäsen Raybrockin perheestä, tahtovat,
isänsä muiston takia ja oikeuden takia, jo huomenna suorittaa maksu
teille. Ottakaa rahasumma ja pitäkää se hyvänänne."

Tregarthen tarttui kapteenin käteen ja ojensi sitten kätensä molemmille
nuorille miehille, mutta vastasi vakavasti ettei hän ota rahoja
vastaan. Hän sanoi, että hän oli iloinen siitä, että he häntä uskoivat,
mutta ei löytynyt todistusta siihen, ja sentähden rahat olivat heidän.
Kaikki kävivät tästä hyvin totisiksi ja totisuus miehissä on niin
liikuttava, että mr Pettifer unohti keittopuuhansa ja katseli heitä
hyvin vakavin silmin.

"Siis," sanoi kapteeni, "me tarvitsemme todistusta, eikö niin? Meidän
täytyy se saada. Mutta miten? Clisfoidin puheesta saarella ja teidän
kertomuksestanne on helppo käsittää, että joku petos oli tapahtunut
teidän kirjoituksenne suhteen; tuo viekas lurjus, joka oli tuhka ja
tomu jo silloin kun tutustuin hänen kanssansa, oli varmaankin repinyt
oikean lehden teidän kirjastanne ja pannut siihen väärän sijaan.
Hävitettiinkö oikea lehti? Ei, sillä hän sanoi humalassa ollessansa,
että hän pisti sen pulpetinsa rakoon sentähden, että te tulitte sisään
ennenkuin hän ehti polttaa sen -- ja hän ei sitten enää päässyt sitä
sieltä hakemaan. Odottakaa hiukan. Missä se pulpetti nyt on?
Luuletteko, että se vielä on Amerikankadun varrella olevassa talossa
Lontoossa?"

Tregarthen pudisti päätänsä.

"Mainittu kauppahuone ei ole moneen vuoteen pitänyt kauppaa siinä
talossa. Minä olen kuullut ja lukenutkin, että kauppa on muutettu
toiseen paikkaan ja että on toisin nyt. Olot muuttuvat niin pian meidän
aikoina."

"Niin te arvelette," sanoi kapteeni sääliväisesti; "mutta toivoisin
tulevanne Amerikaan minua katsomaan, ennenkuin tuolla tavalla puhutte.
Mutta asiaan takaisin. Tuo pulpetti, tuo paperi," sanoi kapteeni,
kulkien edes takaisin laattialla ja katsellen sattumalta, muiden
esineiden joukossa, mr Pettiferin hattuun, joka oli pöydällä. "Tuo
pulpetti, tuo paperi," jatkoi kapteeni yhä kävellen pitkin laattiata,
"minä antaisin --"

Hän ei kumminkaan mitään antanut, vaan sen sijaan hän otti mr
Pettiferin hatun toistamiseen käteensä ja katseli siihen niin totisen
näköisenä kuin hän juuri olisi kirkkoon tullut. Sitten hän taas alkoi
kulkea edestakaisin ja sanoi: "Tuo pulpetti, jonka omisti Dringworth ja
kumppanit, jotka asuivat Amerikankadun varrella Lontoossa --"

Mr Pettifer, joka koko ajan huomiolla oli keskustelua kuunnellut,
nykäsi kapteenia käsivarteen, tämän kävellessä, ja puhutteli häntä
näin:

"Kapteeni Jorgan, minä olen jo hetken aikaa koettanut teidän
huomiotanne herättää, mutta se ei ole minulle onnistunut. Minusta on
ikävä teitä keskeyttää, mutta minun täytyy se tehdä. Minä tiedän jotain
tuosta kauppahuoneesta."

Kapteeni jäi seisomaan niin ettei hän jäsentäkään liikahtanut ja
katseli mr Pettiferia, hattu (mr Pettiferin) kainalossa.

"Te kai muistatte," jatkoi mr Pettifer, "että minä kerta olin
välikaupittelijana?"

"Minä muistan," sanoi kapteeni, "ettette menestynyt siinä toimessa
paremmin kuin muissakaan toimissanne, Tom."

"Te ette ole aivan oikeassa, kapteeni Jorgan; mutta se on totta että
minun kävi huonosti mainitussa virassa. Minä olin veljeni asiakumppani.
Silloin kun Dringworth ja kumppanit muuttivat vanhasta paikastaan
Amerikankadun varrella, niin veljeni ja minä myimme niiden tavaroita ja
ja'oimme voiton. Ja minä olen oikein ylpeä siitä, että en veljeltäni
enkä sukulaisiltani -- sillä sukulaiseni ovat enemmiten ottaneet
tavaraa minulta, eikä antaneet -- ole saanut mitään muuta kuin vanhan
pulpetin, jonka ostimme mainitulta kauppahuoneelta ja jossa oli suuri
rako. Veljeni ei olisi minulle sitäkään antanut, kun erosimme
toisistaan, jos se olisi mistään arvosta ollut."

"Missä pulpetti nyt on?" kysyi kapteeni.

"Hyvä kapteeni Jorgan," sanoi mr Pettifer, "en voi varmaan sanoa missä
se nyt on; mutta kun viimeksi sen näin, oli se erään Wappingissa asuvan
rouvan oma."

Kapteeni ei näyttänyt kuuntelevan mr Pettiferin vastausta niin suurella
innolla kuin toiset, vaan katseli taasen ennen mainittuun hattuun hyvin
juhlallisen näköisenä.

"Kuulkaapas, Tom," sanoi kapteeni, "minä puhuin teidän kanssanne, tänne
tullessamme, siitä, että olette erinomaisen arka päivän panemalle, eikö
niin?"

"Niin teitte, sir."

"Onko hidas ystäväni hyvä ja suo minulle käsivartensa nojaksi," sanoi
kapteeni? -- "Noh, Tom," jatkoi kapteeni, kun anottu apu oli annettu,
"kertokaa nyt, ettekö ottaneet tuota pulpettia rikki, korjataksenne
sitä -- tahi jotain siihen tapaan?"

"Kyllä minä sen tein," vastasi mr Pettifer.

"Ja kiittäkäämme Luojaa, hyvät ystävät!" huudahti kapteeni ilosta
hehkuvin silmin, "kiittäkäämme Luojaa, joka saattoi Tom Pettiferin
suojelukseksi aurinkoa vastaan panemaan hattuunsa Tregarthenin
kirjoittaman lehden -- sillä tässä se on!"

Kapteeni samassa riisti mr Pettiferin hatusta kirjanlehden, joka tosin
oli hyvin kulunut, mutta kuitenkin niin eheä, että kirjoitus oli selvä;
ja sitten hän lyödä läjähytti polvellensa niin kovasti, ettei mokomaa
lyöntiä olleet läsnäolijat ennen kuulleet.

"Neljännes yli viisi," sanoi kapteeni katsoen kelloansa, "ja siis
yhteensä kolmekymmentä kolme ja neljännes tuntia, se oli joutuisa
matka, totta tosiaan!"

Kuinka iloiset ja onnelliset kaikki olivat, kuin rahat annettiin
Tregarthenille; kuinka Tregarthen kohta antoi kaikki rahat
tyttärellensä; kuinka kapteeni otti toimeksensa ilmoittaa Dringworth ja
kumppanille, että heidän entinen kirjurinsa oli viaton; kuinka Kitty
tuli sijaan ja kuinka häät määrättiin kohta vietettäväksi, siitä ei
liene tarpeellista kertoa. Eikä liioin siitäkään kuinka Kitty ja nuori
kalastaja menivät kotia postikonttooriin ilmoittamaan, että kapteeni
piakkoisin oli tuleva sinne ja että hän oli mahtava mies, joka oli
tehnyt heidät kaikki onnellisiksi, ja kuinka he sitten lähtivät pois,
jotta kapteeni voisi vallan yksin ja vapaasti edeltä valmistaa äitiä ja
puolisoa siihen suureen onneen, joka heille oli tuleva. Kuinka kapteeni
tätä tointa toimitti, siitä on meidän lyhyesti kertominen.

Hyvin iloisella mielellä kapteeni avasi mrs Raybrockin huoneen oven ja
astui huoneesen, jossa emäntä nuoren lesken kera oli, ja sanoi:

"Saanko luvan tulla sisään?"

"Saatte varsin kernaasti, kapteeni Jorgan!" vastasi vanha rouva. "Teitä
kohdeltiin hyvin pahasti täällä viimein, mutta emme silloin asiata
tunteneet. Minä pyydän anteeksi nyt."

"Älkää sitä tehkö," sanoi kapteeni, "sillä minä en sitä salli. Niin,
toden totta!" Näin puhuessaan kapteeni nosti itselleen tuolin tulen
ääreen ja istui molempain vaimoin välille. "Ei minulla ikipäivinäni ole
ollut niin paha olla, kuin silloin! Niin, tuota, -- tiedättekö mitä!
Minun olisi tehnyt mieleni kieltää tuttavuuttani itseni kanssa --
niinkuin entinen kauppias minun maassani, joka, tappiolle jouduttuansa,
sanoi itsellensä: 'Kuulepas veli kulta! Minä en milloinkaan enää sinua
puhuttele.' Eikä hän puhutellutkaan, vaan rupesi ostroni-kolonian
jäseneksi ja käänsi kertomataulun niiden kielelle. Se on vallan totta.
Jos sitä epäilette, niin mainitkaa siitä ensimmäiselle ostronalle,
jonka saatte käsiinne, niin saatte nähdä tokko se sitä valheeksi
väittää."

Kapteeni otti lapsen äidin sylistä ja pani sen polvelleen istumaan.

"Se ei ensinkään minua ujostele nyt, näettekö! Se tietää, että minä
lapsia rakastan. Minulla on lapsi, ja se on tyttö ja minä laulan sille
väliin ja kerron tarinoita."

"Mitä te kerrotte?" kysyi Margareta.

"Tarinoita merimiehistä, jotka luullaan hukkuneen ja jotka tulevat
takaisin kun ei enää uskalleta odottaakaan."

Kapteeni hypitteli lasta polvellaan, katseli miettiväisesti tuleen ja
laulaa hyräili hiljaa, sillä hän huomasi, että Margareta oli lakannut
neulomasta ja katseli häntä.

"Niin," sanoi kapteeni, yhä valkeaan katsellen. "Minä sepitän tarinoita
ja kerron niitä lapselleni. Tarinoita haaksirikkoon joutuneista
laivoista, autioista saarista ja pitkistä ajoista, jotka kuluvat
ennenkuin haaksirikkoon joutuneet saapuvat takaisin sivistyneihin
maihin."

Huoneessa ei ollut muuta valoa, kuin takassa palavan valkean valo; oli
jo pimeä ulkona ja tähdet alkoivat toinen toisensa jälkeen tuikkia
taivaalla. Kapteeni tunsi, että Margareta taukoomatta häntä katseli, ja
katsoi viisaimmaksi yhä edelleen katsella valkeaan.

"Niin, minä sepitän tarinoita," sanoi kapteeni. "Minä kerron kuinka
Jumalan armollisen johdon kautta veljet jälleen tapaavat toisensa;
kuinka pojat onnellisesti tulevat takaisin äitiensä luo -- miehet
vaimojensa luo -- isät jälleen nousevat meren syvyydestä ja palajavat
pienten lastensa tykö."

Margareta koski kapteenin käsivarteen ja tämän täytyi silloin katsoa
häneen. Seuraavassa silmänräpäyksessä Margareta oli polvillaan
kapteenin edessä ja tuki äitiänsä, joka myöskin oli polvillaan.

"Mikäs on?" kysyi kapteeni. "Mikä teidän on?"

Molemmat vaimot itkivät ja kapteeni tuli hyvin liikutetuksi.

"Margareta," sanoi hän, "te olette kestäneet onnettomuutenne hyvästi.
Voisitteko kestää onnea yhtä hyvin, jos se tulisi osaksenne?"

"Minä toivon sen. Minä vakaasti ja nöyrästi toivon sen!"

"Hyvä," sanoi kapteeni, "kenties se on tullut. Hän on -- älkää
peljästykö -- sanonko minä sanan?"

"Elossa?"

"Niin!"

Heidän kiitoksensa Jumalaa kohtaan oli taas niin liikuttava, että
kapteeni otti nenäliinansa lakkarista ja pyhki silmiänsä.

"Hän ei ole kauempana," jatkoi kapteeni, "kuin minun kotimaassani.
Toden perään hän on jo omassa maassaan. Puhuakseni totta, hän on jo
Falmouthissa. Toden totta, en tiedä varmaan onko hän niinkään kaukana.
Toden totta, jos olisin varma siitä, että te voisitte sitä kestää, niin
en tarvitsisi muuta kuin viheltää -- -- --"

Melu syntyi samassa, ja kaikki olivat jälleen yhdessä.

Nyt oli sopiva aika Tom Pettiferille tulla esiin tuoden kylmää vettä
lasissa, ja hän tulikin tuoden vettä ja tarjoen sitä naisväelle;
samalla hän koetti rauhoittaa heitä ja järjesti heidän pukuansa vallan
kuin he olisivat olleet matkustavaisia laivalla. Sitä nähdessään
kapteeni löi polvellensa niin voimakkaasti, että olisi kovasti
koskenut, jollei hän olisi ollut siihen niin tottunut.

Kapteeni ei voinut viipyä häitten yli; hänellä oli tärkeitä asioita
toimitettavina kotona, ja sinne oli noin neljän tuhannen peninkulman
matka. Seuraavana aamuna sentähden koko kylän väki saattoi häntä alas
rantaan, ja siellä hän sanoi jäähyväiset kaikille ja kutsui heidät
kaikki muutamiksi kuukausiksi kotiinsa, Salemiin, joka oli
Massachussets'in maakunnassa Amerikan Yhdysvalloissa. Ja hänen
seisoessaan samalla paikalla, josta hän oli nähnyt tuon ihanan kuvan
rakkaudesta ja erosta ja josta hän nyt hengessään voi katsella toista
herttaista näköä -- samojen henkilöiden vastaisen onnellisen elämän
kuvaa, -- tuli Kitty hänen luoksensa ja pani käsivartensa hänen
kaulansa ympärille ja suuteli häntä hänen molemmille päivettyneille
poskilleen ja laski kauniin päänsä hänen rinnoillensa kaikkein
läsnäollessa -- ja kiitti häntä kaikesta pyytäen samalla anteeksi, että
hän edellisellä kerralla oli häntä niin tylysti kohdellut. Ja sitten
kapteeni heilutti hattuansa päänsä yli kolmasti, ja sitten hän lähti
Tom Pettifer Ho'n kanssa pois, kädet taskussa. Ja sitten, ennenkuin
lehti varisi puista kolmantena kesänä, eräs pieni punaposkinen poika
astui ensimmäisiä askeleitansa kauniin äitinsä taluttamana, ja tämän
pienen kalastajan nimi oli Jorgan Raybrock.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sanoma merellä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.