Title: Valkoisia öitä
Author: Dostoyevsky, Fyodor, 1821-1881
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Valkoisia öitä" ***


VALKOISIA ÖITÄ

Kirj.

F. M. Dostojevski


Suomensi --teini.


Raumalla 1896.
Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapaino.



SISÄLLYS:

Johdanto
Ensimäinen yö
Toinen yö
Nastjenkan historia
Kolmas yö
Neljäs yö



JOHDANTO.


Sairaanloisten hengentilain kuvaileminen on kertovalle kirjailijalle
vaikeimpia tehtäviä, mikä ei aina ota onnistuakseen. Usein ovat
sellaiset kuvaukset pintapuolisia, osaksi aivan epätosiakin, mutta
usein koetetaan niitä kokonaan välttääkin.

Ja kuitenkin on elämän kuvaus epätäydellinen, jos henkiset sairaustilat
jätetään pois. Me kohtaamme niitä elämässä useammin kuin itse
tiedämmekään, sillä hengen sairaus, jonka syyt ovat niin monilukuiset,
ei ole harvinaisempi, kuin joku muukaan sairaus.

Venäjän kirjallisuudessa löydämme lukuisia kertomuksia kaikenlaisista
sieluntiloista. Melkein jokainen mainittava venäläinen kirjailija,
niinkuin esim.: Gogol, Sollogub, Turgenjev, Pissemsky, Gontsharov,
Tolstoi, Soltikov y.m. ovat sellaista esittäneet.

Mutta ei kukaan muu maailman kirjailija ole hengensairasten tilaa niin
laajaperäisesti esittänyt kuin Dostojevsky. Hänen teoksessaan tapaamme
melkein kaikki tilat ja kohdat, erakosta alkain, jonka elämä liikkuu
säännöllisen ja sairaan tilan välillä, aina raivohulluun saakka.

Mutta ei ainoasti kuvauksiensa lukuun, vaan myös havaantojensa
terävyyteen ja hienouteen katsoen ja kertomuksensa elämän
todellisuuteen ja tarkkuuteen nähden on Dostojevsky merkittävä
poikkeus. Venäläiset kirjallisuushistorijoitsijat asettavat hänet tässä
suhteessa Shakespearen rinnalle ja nimittävät hänen koottuja teoksiaan
täydelliseksi psychopathologiaksi, mikä on luonnontieteilijänkin
arvoista. Käsittääksemme Dostojevskyn mestarillista esitystä, on
oikeastaan lyhyt valmistus psychiatriassa tarpeellinen.

Kukin Dostojevskyn lukuisista romaaneista ja kertomuksista sisältää
vähintäänkin yhden lajin hengensairautta. Seuraava kertomus tekee
sentähden erityisen vaikutuksen, että kertoja itse on henkisesti sairas
tyyppi ja itsekin nimittää itsensä sellaiseksi.



ENSIMÄINEN YÖ.


Oli ihmeteltävä yö, yö, jollaista vain nuorena eletään, arvoisa
lukijani. Lukematon joukko tuikkivia tähtiä kimalteli kirkkaalla
taivaslaella ja tuonne ylös silmäillessä täytyi ehdottomasti kysyä:
"Onko mahdollista, että sellaisenkin taivaan alla elää oikullisia,
pahoja ihmisiä?"

Onhan tuo lapsellinen kysymys, arvoisa lukija, hyvinkin lapsellinen,
mutta se tuli useammin mieleeni kuin teille, hyvät herrat!...
Puhuessani oikullisista, pahoista ihmisistä, muistan minä omituista
kuljetustani koko tuona päivänä. Aamusta varhain rasitti minua
raskasmielisyys. Äkkiä pälkähti päähäni, että kaikki pakenivat, kaikki
jättivät minua. -- Tietysti kysyy jokainen: "Kutka kaikki?" -- Jo
kahdeksan vuotta elän minä Pietarissa, enkä ole tuskin tuttavaakaan
osannut hankkia.

Mutta mitä minulla on tuttavista? Ilman niitäkin on minulle koko
Pietari tuttua. Senpä vuoksi näytti minusta ikäänkuin kaikki minut
jättäisivät, kun koko Pietari yhdellähaavaa läksi liikkeelle ja meni
maahuviloihinsa. Kamalalta tuntui minusta jäädä yksinäni ja myötäänsä
kolme päivää juoksin minä murheessa ja tuskassa, tarkoituksetta, läpi
kaupungin, käsittämättä, mitä minussa tapahtui. Jos menin yli Nevskyn
tai kävelin kesäpuistossa tai pitkin virran rantaa -- ei ainuitakaan
kasvoja enään, joita olin tottunut kaiken vuotta kohtaamaan, määrättynä
hetkenä, samalla paikalla.

He eivät luonnollisesti tunne minua, mutta minä tunnen heidät. Minä
tunnen heidät tarkasti, minä olen tutkistellut heidän naamansa, minä
iloitsen, kun he ovat tyytyväisiä ja tulen synkkämieliseksi, kun hekin
synkistyvät. Minä olen milt'ei ystävyyden suhteissa erään ukon kanssa,
jonka minä jokapäivä, määrätunnilla, kohtaan Fontankalla. Hän puhuu
aina itsekseen ja huitoo vasemmalla kädellään, samalla kuin hän
oikeassaan pitää pitkää, kultaisella päällä varustettua kierokeppiä.
Hän on jo huomannut minut ja osoittaa vilkasta mielenkiintymystä minua
kohtaan. Ell'en minä joskus, sattumalta, ole määrähetkellä Fontankalla,
niin voin olla varma, että hän tulee levottomaksi. Sentähden olimme
toisinaan vähällä tervehtää toisiamme, erittäinkin jos me kumpikin
olimme hyvällä tuulella. Sitten taaskin, ellemme kahteen päivään olleet
nähneet toisiamme ja kolmantena jälleen kohtasimme, tartuimme
ehdottomasti hattuihimme, mutta vielä oikiaan aikaan oivalsimme asian
oikian laidan, annoimme käden vaipua ja menimme myötätuntoisina
toistemme ohitse.

Talotkin ovat minulle tuttuja. Astuessani pitkin katuja näkyy jokainen
tunkeutuvan esiin, katselevan minua kaikkine ikkunoineen, ikäänkuin
tahtoisivat sanoa: -- "Hyvää päivää! kuinka voitte? Minä olen, Jumalan
kiitos, terve ja toukokuussa saan minä vielä yhden kerroksen."

Taikka: -- "Kuinka voitte? Minulla alkaa huomenna korjaus."

Taikka: -- "Olin vähällä palaa ja olen kovin pelästynyt."

Minulla on lemmikkiä niiden seassa, läheisiä ystäviä, eräs niistä tulee
tänä suvena käymään parannuksella arkkitehdin luona. Mutta sitten tulen
minä jokapäivä menemään siitä ohitse ettei vain mitään tuosta
parantamisesta tapahtuisi noin vain päällemmittäin. Älköön niin
tapahtukokaan!

Mutta en koskaan ole unohtama erään vaalean ruusunvärisen talon
historiaa. Se oli niin soma, kivinen, vähäinen huoneus, se katseli niin
ystävällisesti ja kutsuvasti minuun ja niin ylpeästi kömpelöön
naapuriinsa, että sydämeni iloitsi, niin usein kuin kuljin sen ohitse.
Edellisellä viikolla astuskelin minä jälleen tuota katua pitkin ja kun
minä silmäilin ystäväni puoleen, kuulin minä valittavaisen huudon: "He
ovat minut tahrineet keltaisella värillä!" Raakalaiset! Eivät he ole
mitään säästäneet, ei edes pylväitä eikä koristeita ja ystäväni on
aivan kokonaan keltainen, niinkuin kanarialintu. Sappeni paisui
partaittensa yli tästä näöstä enkä vielä tänäänkään voi tuota niin
surkeasti rumennettua taloa jälleen nähdä, mikä tuonelan värillä
siveltiin.

Näin saattaa nyt lukija käsittää mitenkä minä olen koko Pietarin kanssa
tuttu.

Maininnut olen jo, että minua vaivasi levottomuus kolme päivää, kunnes
vihdoin keksin syyn siihen. Kadullakaan ai löytänyt rauhaa. -- Tämä ei
ollut siellä eikä tuokaan ollut siellä ja mihinkä oli sekään mennyt? --
Ja kotonani oli vielä pahemmin. Kaksi ehtoota vaivasin itseäni
kysymyksellä: Mitä puuttuu minulta sitten tässä sopessani? Mikä tekee
oloni täällä niin kiusalliseksi? Neuvottomana katselin minä
viheriäisiä, savustuneita seiniä ja kattoa, missä riippui hämähäkin
seittiä, joiden säilyttämisessä Matrena kunnosti itsensä. Minä
silmäilin kaikkia huonekaluja, tarkastelin joka tuolia ja kysyin
itseltäni eikö tuo paha siinä olisi? Sillä niinpiankuin ei tuoli niin
seiso, niinkuin se eilen seisoi, niin olen aivan raivossani. Minä
tähystelin ikkunaankin, mutta kaikki oli turhaa, ei tullut olo minulle
vähintäkään helpommaksi. Sitten juolahti mieleeni kutsua Matrenaa ja
antaa hänelle isällisiä varoituksia hämähäkin seitistä erittäinkin ja
epäjärjestyksestä yleensä. Mutta hän vain kummastellen katseli minua ja
meni, sanaakaan sanomatta, tiehensä ja hämähäkin seitit riippuvat
vieläkin hyvin säilytettynä samassa paikassa.

Vihdoin, vasta tänä aamuna huomasin minä mistä oli kysymys! Voi! He
rientävät kaikki ulos maahuviloihinsa! Anteeksi arkipäiväinen puheeni,
mutta en ollut siinä mielessä, että voisin suuria sanoja sommitella,
koska kaikki mitä Pietarissa oli eloa, oli lähtemäisillään
maahuviloihinsa, tai oli jo niihin mennyt, -- koska kukin säädyllisen
näköinen kunnioitettava herra, joka otti isvossikan, näytti minun
silmissäni kunnianarvoiselta perheenisältä, joka suoritetun
päivätyön jälkeen matkustaa pois virkistyäkseen perheensä parissa
maahuvilassaan... Koska kussakin ohikulkijassa oli jotakin niin
omituista, mikä jokaiselle vastaantulijalle ilmoitti: "Minä, herrani,
olen täällä vain noin sivumenneen ja kahden tunnin kuluttua matkustan
maahuvilaan..."

Aukeni ikkuna, jota hentoset sormet, valkeat kuin sokeri, täristivät,
ilmestyi soman tyttösen pää, joka kutsui luokseen erästä astioissa
kasvavia kukkia kaupittelevaa kulkukauppiasta. Oitis tuli mieleeni
ajatus, että näitä kukkia ostettiin ei ilahtuakseen niiden hyvästä
hajusta kolkossa kaupungin asunnossa, vaan viedäkseen ne maahuvilaan.

Pian oli minulla sellainen menestys uudessa omituisessa keksinnössäni,
että minä paljaasta ulkonäöstä, hairahtumatta, saatoin sanoa, millä
maahuvilalla kukin asui. Kameny-Ostrovan (kivisen saaren) ja
Apteekkari-saaren ja maahuvilain asukkaat Pietarihovin rautatien
varrella, tunnettiin erinomaisesta loisteliaisuudesta, hienoista
kesäpuvuista ja komeista ajopelistä, joissa he kaupunkiin tulivat.
Pargolovan ja ympäristön asukkaat tekivät jo heti ensi silmäyksessä
vaikutuksen järjellisellä vakavuudellaan. Krestovsky-saaren asujamet
olivat vaatimattoman, iloisen ulkonäkönsä puolesta tunnettavat.

Kohdatessani pitkän jonon kuormavaunuja, mitkä kulkivat verkalleen,
höllillä ohjaksilla, ja joissa oli kokonaisia vuoria huonekaluja,
tuoleja, pöytiä, turkkilaisia ja ei turkkilaisia divaaneja ja
kaikenlaatuista taloustavaraa, joiden päällä istui kukoistava
keittäjätär varjellen haltijaväkensä omaisuutta niinkuin silmäterää --
nähdessäni aluksia, jotka, kuormattuina kaikenmoisilla talontarpeilla,
kulkivat Nevaa tai Fontankaa alaspäin saaria kohti, monistuivat
kuormavaunut ja alukset kymmen- ja satakertaisiksi silmissäni. Minusta
näytti ikäänkuin lähtisi kaikki liikkeelle vaeltaakseen suurissa
matkueissa maahuviloihin, ikäänkuin koko Pietari muuttuisi erämaaksi.
Vihdoin käsitti minut häpeän ja murheen tunto, sillä minulla ei ollut
lainkaan paikkaa mihinkä minä maille menisin. Minä olin valmis
matkustamaan jokaisessa kuormavaunussa ja jokaisen säädyllisen näköisen
herran kanssa, joka oli ajopelit vuokrannut. Mutta ei kukaan, ei niin
kukaan kutsunut minua. Minut unhotettiin kokonaan, minä olin tosiaankin
vieras kaikille!

Minä kuljeksin paljon ja kauvaksi, niin että minä, tapani mukaan, olin
jo kokonaan unohtanut missä minä olinkaan, kun minä äkkiä näin
portinvartijan edessäni. Kohta tulin sydämessäni iloiseksi, minä menin
portin läpitse, ketoja ja niittyjä pitkin, enkä välittänyt
väsymyksestä, vaan tunsin koko olennossani, että kuorma kirposi
sielustani. Kaikki ohikulkijat katselivat minuun niin iloisesti, että
todella jouduin kiusaukseen tervehtiä heitä, kaikki näkyivät he olevan
jostakin syystä iloiset, kaikki polttivat he sikaareja. Ja minä olin
niin tyytyväinen niinkuin ei koskaan ennen. Minä tunsin itseni äkkiä
siirretyksi Italiaan, -- niin voimallisesti vaikutti luonto minuun,
puolikuolleesen kaupunkilaiseen, joka olin melkein tukehtunut kivisten
muurien väliin.

On jotakin sanomattomasti vaikuttavaa meidän Pietarilaisessa
luonnossamme, kun se, kevään lähestyessä, äkkiä kehittää kaiken
valtansa, kaikki taivaalta saamansa voimat, seppelöitsee ja
kukilla koristaa itsensä. Ehdottomasti muistuttaa se minua
jostakusta sairaanloisesta, nääntyneestä tytöstä, jota surkuttelulla,
rakastavalla myötätuntoisuudella katsellaan, mutta joka äkkiä, yhdessä
silmänräpäyksessä, kukoistaa ihmeteltävässä ihanuudessa, sill'aikaa
kuin me hämmästyneinä, ihastuneina kysymme itseltämme, mikä voima sen
vaikutti, että nuo surulliset, ajattelevaiset silmät leimahtivat
sellaiseen tuleen, että nuo kalpeat, laihat posket täyttyivät verellä,
että nuo hennot kasvojenpiirteet tulivat niin innostuneiksi, että tuo
povi kohosi, että tuon tyttöparan kasvoja elähytti elämän voima ja
kauneus sekä hurmaava hymyily?

Me katselemme ympärillemme ja etsimme jotakuta, joka voisi tätä ihmettä
selittää... Mutta vain silmänräpäyksen, -- ehkä jo huomenna tapaamme
jälleen tuon hajamielisen silmäyksen, kuin ennen, samat kalpeat kasvot,
saman epäröimisen liikkeissä ja kuolettavan tuskan jälkiäkin lyhyen
kukoistusajan kuluttua...

Ja me surkuttelemme, että tuo katoova kauneus haihtui niin nopeasti ja
takaisin palajamatta, että sen loisto oli niin petollinen.

Mutta kuitenkin oli yöni päivää parempi! Se oli tällainen:

Hyvin myöhään palasin minä kaupunkiin ja kello löi jo kymmenen kun minä
lähestyin asuntoani. Tieni vei minut pitkin kanavaa, missä ei tähän
aikaan tapaa yhtään ihmissielua. Minä asun nimittäin etäisessä
kaupunginosassa.

Minä kuljin ja lauloin, sillä, kun minä olen onnellinen, laulan minä
aina jotakin itsekseni, niinkuin jokainen onnellinen ihminen, jolla ei
ole ystäviä, eikä hyviä tuttavia, joiden kanssa hän voisi iloansa
jakaa. Äkkiä sattui minulle aivan odottamaton seikkailu.

Syrjässä, kanavan käsipuita vasten nojautuneena seisoi eräs naisellinen
olento. Hänen kyynärpäänsä lepäsivät käsipuitten raudalla ja hän
katseli hyvin tarkasti kanavan synkkään veteen. Hän kantoi viehättävää
keltaista hattua ja somaa mustaa kauhtanaa.

"Se on neito ja kaikissa tapauksissa ruskosilmäinen", ajattelin minä.
Ei hän näkynyt kuulevan askeleitani eikä liikahtanut astuessani
pidätetyllä henkäyksellä ja kovasti tykyttävällä sydämellä hänen
ohitsensa.

"Merkillistä!" ajattelin minä, "luultavasti on hän vaipunut
ajatuksiinsa jostakin syystä", ja äkkiä jäin minä ikäänkuin
kivettyneenä seisomaan. Kuulin tukahdutettua itkua. Niinpä! Se ei ollut
erehdys. Neito itki ja nyyhkyi tuon tuostakin. Jumalani! Sydämeni
lakkasi sykkimästä. Ja niin kovin ujo olen minä naisia kohtaan, ...
mutta se oli niin liikuttava hetki! Minä käännyin ympäri, astuin hänen
luokseen ja olin juuri häntä puhuttelemaisillani: "Neitiseni!"; ellei
olisi mieleeni johtunut, että tämä puhuttelemistapa jo tuhansia kertoja
on esiintynyt suuren maailman romaaneissa.

Se vain pidätti minua. Mutta etsiessäni toisia sanoja, ojentihe
neitonen, katseli ympärilleen, painoi silmänsä alas ja astui reippaasti
ohitseni pitkin rantakatua. Minä seurasin häntä oitis perässä, mutta
hän huomasi sen, jätti rannan, astui kadun poikki ja sitten eteenpäin
käytävällä. En uskaltanut seurata häntä kadun poikki. Sydämeni sykki
kiivaasti. Aavistamatta tuli sattumus avukseni.

Tuolla puolen käytävää, ei kaukana tuntemattomastani, ilmestyi äkkiä
eräs hännystakkiin puettu vakavan ikäinen herrasmies, mutta ei voi
sanoa, että hän oli yhtä vakava käytökseltään ja käynniltään. Hän astui
horjuen, nojaten samassa varovasti muuria vasten. Neitonen riensi
niinkuin nuoli, nopeasti ja ujosti kuten kaikkien tyttöjen on tapa,
jotka eivät toivo, että kukaan seuraa yöllä heitä kotiin, Tietysti ei
olisi tuo hoiperteleva herra häntä saavuttanutkaan, ellei kohtaloni
olisi pakoittanut häntä käyttämään keinokkaita keinoja. Äkkiä,
sanaakaan sanomatta, kiiruhtaa herra juoksujalassa tuntemattomani
perässä. Neitonen riensi niinkuin myrsky, mutta tuo hoiperteleva herra
saavutti hänet; neitonen huudahti -- ja ... minä siunaan kohtaloa
mainiosta kepistäni, mikä tällä haavaa oli sattumalta oikiassa
kädessäni. Silmänräpäyksessä olin minä kadun toisella puolen. Oitis
käsitti kutsumaton seuralainen, mistä oli kysymys, tuli järkihinsä,
vaikeni ja jäi jälkeenpäin. Vasta kun jo olimme melkoisen matkan
päässä, teki hän vastalauseen oikein pontevin sanoin. Mutta hänen
sanansa eivät saavuttaneet meitä enään.

"Antakaa minulle käsivartenne", sanoin minä tuntemattomalleni, "sitten
ei hän enään rohkene teitä ahdistaa."

Vaijeten ojensi hän käsivartensa minulle, vapisten vielä liikutuksesta
ja peljästyksestä. Oi, kuinka minä tässä silmänräpäyksessä siunasin
kutsumatonta herraa. Silmäilin neitoa sivultapäin, -- hän oli
viehättävä ruskosilmä, -- olin oikein arvannut. Hänen mustissa
silmäripseissään kiilsi vielä kyyneleet päästystä peljästyksestä tai
aikaisemmasta murheesta. Mutta hänen huulillaan oli jo hymyily. Hän
katsahti salaa minuun, punastui hieman ja löi silmänsä alas.

"Kuulkaas, miksi pakenitte minua? Jos minä olisin ollut läsnä, niin ei
olisi teille mitään tapahtunut."

"Mutta enhän minä teitä edes tuntenut. Luulin että tekin..."

"Tunnetteko sitten nyt minua?"

"Vähän ... esimerkiksi ... miksi vapisitte te?"

"Oi, te olette oitis huomanneet!" vastasin minä, ihastuneena, että
tuntemattomani oli niin älykäs. Se ei koskaan ole kaunottarelle
vahingoksi. "Niin te olette oitis huomanneet kenenkä kanssa teillä on
tekemistä. Minä olen arka naisien parissa, enkä väitä, etten ollut
vähemmin, kuin tekään, hämmästynyt silloin kuin tuo herra teitä
peljästytti... Nyt pelkään vain yhtä. Se on minusta kuin unta.
Unissakaan en olisi ajatellut, että kerrankaan saisin puhua naisellisen
olennon kanssa."

"Kuinka? Tosiaankin?"

"Ja kun käsivarteni vapisee, niin on se siitä, etten vielä koskaan ole
käsitellyt niin somaa, pientä käsivartta kuin teidän. Olen kokonaan
vieraantunut seurustelusta naisten kanssa, se on, minä en ole vielä
koskaan siihen tottunut. Minä elän yksinäni... En tiedä lainkaan kuinka
heidän kanssa puhutaan. Nähkääs, minä pelkään sanovani tyhmyyksiä.
Sanokaas suoraan minulle, enkö minä ole vastenmielinen."

"Ei, ei lainkaan, päinvastoin. Ja jos te vaaditte, että puhun suoraan,
niin saatan teille sanoa, että sellainen kainous miellyttää naisia. Jos
tahdotte tietää vielä enemmän, niin tahdon teille uskoa, että te
miellytätte minuakin -- ja että minä kernaasti suostun seuraanne
asunnolleni."

"Te saatte kai ujouteni oitis haihtumaan", vastasin minä ihastuneena,
"ja sitten on keinoni lopussa."

"Keinotko? Mitkä keinot, mitä varten? Se on jo huonoa."

"Suokaa anteeksi, kieleni on liijan kerkiä. Mutta kuinka voitte vaatia,
että sellaisena hetkenä ei toivoa..."

"Mieliksennekö? Eikö totta?"

"Niinpä niin! Olkaa, Jumalan nimessä, varovainen. Tuomitkaa kuka minä
olen. Minä olen nyt kuudenkolmatta vuoden vanha, mutta en ole vielä
koskaan seurustellut kenenkään kanssa. Kuinka voisin siis kauniisti ja
viisaasti puhua? Teille on sopivampi kun kaikki on suoraan puhuttu.
Minä en osaa vaijeta, kun sydän on täysi. Yhtäkaikki... Uskotteko
minua? Ei ainoatakaan naista, ei koskaan, ei koskaan. Ei vähintäkään
tuttavuutta. Minä uneksin ja toivon vain jokapäivä, että minä vihdoin
kerrankin kohtaisin jonkun. Voi, jos te tietäisitte kuinka usein minä
jo olen tällä tavalla ollut rakastunut!"

"Nytkö? Kuinka? Kehenkä?"

"Ei kehenkään, -- ihannekuvaan, -- tuohon, joka minulle unessa
ilmestyy. Ajatuksissani elän minä läpi koko romaanin. Oi, te ette tunne
minua! Se on totta, minä olen kohdannut kaksi, kolme naista. Mutta mitä
naisia olivatkaan he. He olivat aina tuollaisia ravintolanaisia,
että... Mutta te tulette nauramaan, kun minä kerron teille, että usein
tuli mieleeni puhutella kadulla jotakuta ylhäissäätyistä naista,
arvattavasti, kun hän olisi yksinään ja luonnollisesti kaino,
kunnioitettava ja intohimoinen. Aikomukseni oli sanoa hänelle, että
minä yksinäisyydessäni menen hukkaan, ettei hän karkoittaisi minua
luotaan pois, minulla kun ei ole mahdollisuus oppia ketään naista
tuntemaan. Minä tahdoin huomauttaa häntä siitä, että naisen
velvollisuus on ei kieltää niin onnettoman ihmisen kainoa rukousta kuin
minun, että minä en pyydä enempää kuin sanomaan minulle kaksi
myötätuntoista, ystävällistä sanaa, eikä ajamaan minua ensiaskeleella
pois, uskomaan sanaani, kuulemaan mitä minulla olisi sanottavaa,
nauramaan minulle, jos niin mieli tekisi, lohduttamaan minua,
lahjoittamaan minulle pari sanaa, ainoastaan pari sanaa, sitten en
tahtoisi puolestani enään koskaan kohdata häntä!... Mutta te
nauratte!... Muutoin, puhunhan minä tätäkin tarkoitusta varten."

"Älkäät olko pahoillanne siitä. Minä nauran senvuoksi, että te itse
olette oma vihollisenne, jos te yrittäisitte sitä, niin tulisi se
teille ehkä onnistumaan vaikkapa kadullakin, -- jota yksinkertaisemmin
sitä parempi. Ei kukaan hyväsydäminen nainen, ellei hän vain ole tyhmä,
tai sillä hetkellä vihainen jostakin, tulisi kieltämään teiltä noita
muutamia sanoja, joita te niin kainosti rukoilette. Olenhan minäkin
esimerkkinä siihen! Luonnollisesti tulisi hän pitämään teitä
mielettömänä. Minä tuomitsen itseni mukaan. Minä tiedän hyvin kyllä,
kuinka ihmiset maailmassa elävät."

"Oi, minä kiitän teitä!" huusin minä. "Te ette tiedä kuinka paljon
hyvää te nyt juuri osoitatte minulle."

"Hyvä, hyvä! Mutta sanokaas minulle, kuinka tiesitte te, että minä olen
sellainen nainen, jonka kanssa ... tai jota te piditte huomaavaisuuden
ja ystävyyden arvoisena ... sanalla sanottuna, ei ravintolanaisena,
niinkuin te sanoitte. Miksi päätitte kääntyä minun puoleeni?"

"Miksikö? Miksikö? Tehän olitte yksinänne, kun tuo herra tuli liijan
rohkeaksi, on yö ... myönnättehän itsekin, että se on velvollisuus..."

"Ei, ei, vielä varhemmin, tuolla kanavalla. Tahdoittehan jo silloin
lähestyä minua."

"Tuollako? Minä en oikein tiedä, mitä minä vastaisin, minä pelkäsin...
Tietäkääs, tänään olin minä onnellinen. Minä menin kävelylle ja
lauloinkin. Olin kaupungin ulkopuolella. Ei ole minulla vielä koskaan
ollut niin onnellisia hetkiä. Te ... ehkä näytti se minusta
sellaiselta. Suokaa nyt anteeksi, että minä muistutan siitä: minä
luulin että te itkitte enkä minä voinut sitä kuulla ... sydämeni oli
ahdistettu... Oi, Jumalani! Eikö minun tullut huolehtia teistä? Oliko
ehkä synti tuntea veljellistä surkuttelua teitä kohtaan? Suokaa
anteeksi, minä sanoin surkuttelua ... niinpä niin, sanalla sanottu,
saatoinko teitä loukata, että ehdottomasti johtui mieleeni lähestyä
lähemmäksi teitä?"

"Riittää jo, älkää puhuko enempää", sanoi neito, lyöden silmänsä alas
ja puristaen käsivarttani. "Minä olen itse syyllinen, koska puhuin
siitä, mutta minua ilahduttaa, etten minä teistä erehtynyt... Mutta nyt
olen minä jo kotona, minun on mentävä tämän pereulokin [syrjäkatu]
poikki ... Tässä, kaksi askelta. Jääkäät hyvästi! Kiitän teitä..."

"Emmekö enään koskaan saa nähdä toinen toistamme? Pitääkö nyt
tuttavuutemme tähän loppua?"

"Katsokaas", sanoi neito hymyillen, -- "alussa tahdoitte vain pari
sanaa vaihtaa ja nyt ... nyt, mutta minä en tahdo kieltää, ehkä tulemme
jälleen kohtaamaan toisemme."

"Minä tulen huomenna jälleen tänne", sanoin minä. "Oi, sallikaa
minulle, minä pyydän jo..."

"Te olette kärsimätön, johan te teette vaatimuksen."

"Kuulkaapas minua", keskeytin minä häntä. "Antakaa minulle anteeksi,
että minä taasen sanon teille jotakin sellaista... Mutta nähkääs, en
voi minä muuta kuin tulla huomenna jälleen tänne. Minä olen uneksija.
Minä saan elämän todellisuutta niin vähän osakseni; sellaiset
silmänräpäykset niinkuin nytkin, ovat minulle niin harvinaiset,
etten minä voi muuta kuin vielä kerran elää näitä minuutteja
mielikumituksessani. Minä tulen uneksimaan teistä koko yön, koko
viikon, jopa koko vuodenkin. Minä tulen kaikissa tapauksissa huomenna
tänne, tähän paikkaan, tällä tunnilla ja minä olen onnellinen
ajatellessani edellistä päivää. Tämä paikka on minulle jo kallis.
Minulla on jo kaksi, kolme sellaista paikkaa Pietarissa. Minä olen
kerran itkenyt muistoa, kuten tekin... Kuka tietää, ehkä itkitte tekin
kymmenen minuuttia ennen muistellessanne jotakin... Mutta antakaa
anteeksi, minä olen taaskin unohtanut itseni... Ehkä olitte tekin
kerran tässä erittäin onnellinen."

"Hyvä", sanoi neitonen, "minä tulen huomenna tänne kymmenen tienoissa.
Huomaan etten voi sitä teiltä kieltää... On nimittäin tarpeellista,
että minä huomenna olen täällä. Älkää ajatelko, että minä tahtoisin
kahdenkeskistä kohtausta teidän kanssanne, minä sanon suoraan teille,
että minun täytyy erityisestä syystä olla täällä. Mutta, nähkääs,
parempi on että sanon teille kohta: ei ole vahingoksi, jos tekin
tulette. Sillä ensiksi saattaisi tapahtua sellaista häiriötä kuin
äskettäinkin, mutta se on nyt sivuasia ... sanalla sanottu, minä
halajaisin kernaasti teitä nähdäkseni ... sanoakseni teille muutaman
sanan. Mutta ettekö nyt tule tuomitsemaan minua? Älkää luulko, että
minä niin helposti myönnän jälleennäkemistä. Minä en tulisi sitä
myöntämään, jos ... mutta se on minun salaisuuteni! Mutta ennen täytyy
meidän tehdä välipuhe."

"Välipuhe! Puhukaa! Sanokaa edeltäpäin minulle kaikki. Minä suostun,
minä olen valmis kaikkiin", huusin ihastuksissani, "minä vakuutan
olevani kuuliainen ... tunnette minut."

"Juuri senvuoksi, että minä tunnen teidät kutsun minä teitä huomenna
tulemaan", sanoi neito hymyillen. "Minä tunnen teidät tarkasti. Mutta
huomatkaa se, että tulette ehdoilla. Ensiksi (mutta olkaa hyvä ja
täyttäkää, mitä minä teiltä pyydän -- nähkääs, minä puhun suoraan)
älkää rakastuko minuun ... se ei saa tapahtua, minä vakuutan teille.
Ystävyyteen olen minä valmis, tässä on käteni. Mutta rakastua, se on
mahdotointa, minä pyydän teitä."

"Minä vannon teille", huusin minä, tarttuen hänen käteensä...

"Kyllin, älkää vannoko, minä tiedän jo, te olette valmis räjähtämään
niinkuin ruuti. Älkää käsittäkö minua väärin, kun minä niin puhun. Jos
te tietäisitte... Ei ole minulla ketään, jonka kanssa minä voisin sanan
vaihtaa, jonka luona voisin neuvon löytää, tietysti ei sovi kadulla
hakea neuvonantajaa, mutta te olette poikkeus. Minä tunnen teidät
tarkasti, niinkuin olisimme jo parikymmentä vuotta olleet tuttavat...
Eikö totta, ettehän tule minua pettämään?"

"Nähkääs, minä en lainkaan tiedä kuinka minä viettäisin nämä
neljäkolmatta tuntia."

"Nukkukaa makeasti, hyvää yötä ja muistakaa mitä minä jo olen teille
uskonut. Mutta olettehan niin kauniisti sanonut: pitääkö jokaisesta
tunteesta tehdä tiliä, veljellisestäkin myötätuntoisuudesta? Tietäkääs,
se oli niin kauniisti sanottu, että samassa päätin uskoa itseni
teille."

"Mutta mihinkä saakka? Kuinka pitkälle?"

"Hyvästi. Se täytyy vielä pysyä salaisuutena. Se on sitä parempi
teille. Etäältä näkyy se enemmän romaanin kaltaiselta. Ehkä sanon minä
sen teille, ehk'en myöskään. Minun täytyy vielä enemmän puhua
kanssanne, me tulemme vielä paremmin tuntemaan toisemme."

"Niinpä, minä tulen huomenna tarkemmin kertomaan itsestäni. Mutta mitä
se on? Aivan kuin olisi ihme minussa tapahtunut... Missä minä olen,
Jumalani? Sanokaappas minulle, ettekö ole tyytyväinen siihen ettette
hämmästynyt niinkuin joku toinen olisi tehnyt ja ettette oitis
karkoittanut minua pois? Kaksi minuuttia ja te teitte minut ainiaan
onnelliseksi! Niin onnelliseksi! Kuka tietää, ehkä olette te sovittanut
minut itseni kanssa ja pelastanut minut epäilyksestäni. Niinpä tulen
minä huomenna kertomaan teille kaikki, teidän pitää kaikki tietämän,
kaikki..."

"Hyvä, suostuttu. Ja te alatte..."

"Tietysti."

"Näkemään asti."

"Näkemään asti."

Ja me erosimme. Minä kuljeskelin koko yön ympäri. En voinut päättää
palata kotiin. Minä olin niin onnellinen ... huomiseksi!



TOINEN YÖ.


"Katsokaas vain, olettehan toki elänyt!" sanoi Nastjenka hymyillen ja
puristaen molempia käsiäni.

"Minä olen ollut jo kaksi tuntia täällä. Te ette tiedä mitä minulle
tänä päivänä on tapahtunut."

"Tiedän, tiedän. Mutta nyt asiaan. Tiedättekö miksi minä tulin?
Varmaankin ei turhia lörpötelläkseni, niinkuin eilen. Nähkääs, meidän
täytyy tästälähin menetellä viisaammin. Minä olen eilen kauvan aikaa
miettinyt kaikkea."

"Missä suhteessa sitten viisaammin? Omasta puolestani olen minä
kernaasti valmis, mutta todellakin, elämässäni ei tapahdu mitään
viisaampaa kuin mitä nyt tapahtuu."

"Todellako? Ensiksi pyydän teitä, ettette niin kovin purista käsiäni.
Toiseksi ilmoitan teille, että tänään olen kauvan aikaa ajatellut
teitä."

"Ja millaiseen päätökseen tulitte?"

"Päätös, mihinkä tulin, oli, että meidän täytyy alkaa aivan uudestaan,
koska minä tänään huomasin, että te olette aivan tuntematon minulle,
että minä eilen menettelin niinkuin lapsi, niinkuin pieni tyttö, mistä
luonnollisesti seuraa, että hyvä sydämeni on vikapää kaikkeen. Ja
sitten erehdystä korjatakseni, päätin tarkasti tiedustella teistä.
Mutta en voinut keltään saada tietää teistä mitään ja sentähden täytyy
teidän itsenne kertoa minulle kaikki, kaikkine yksityisseikkoineen.
Siis, mikä ihminen olette te? Nopeasti! Alkakaa, kertokaa historianne."

"Historianiko?" huusin niinä hämmästyksissäni -- "kuka sanoi teille,
että minulla on historia? Ei minulla ole mitään historiaa."

"Mutta kuinka te sitten olette elänyt, kun ei teillä ole mitään
historiaa?" keskeytti hän minua hymyillen.

"Aivan ilman mitään historiaa. Minä elin yksinäni, yksinäni, aivan
yksinäni? Ymmärrättekö, mitä se on, aivan yksinäni?"

"Kuinka, yksinännekö? Se on, teillä ei ole ollut koskaan kanssakäymistä
kenenkään kanssa, niinkö?"

"Niin, minä olen aina elänyt yksinäni."

"Kuinka sitten? Ettekö te puhukkaan kenenkään kanssa?"

"Tarkasti sanottuna, ei kenenkään kanssa."

"Niin mutta, mitä ihmisiä te olette sitten? Selittäkääs! Antakaas olla,
minä olen sen jo älynnyt, luultavasti on teillä isoäiti, niinkuin
minullakin. Hän on sokea eikä salli minun mennä mihinkään, niin että
olen melkein unohtanut puhumisen taidon. Mutta kun minä kaksi vuotta
takaperin tulin uppiniskaiseksi ja hän näki, ettei hän voinut pidättää
minua, huusi hän minua luokseen ja pisti parsinneulalla hameensa kiinni
minun hameeseni. Sitten istumme kaiket päivät yhdessä, hän kutoo
sukkaa, vaikka onkin sokea ja minä istun hänen vieressään ja neulon tai
luen hauelle ääneen kirjasta."

"Voi, Jumalani! Mikä onnettomuus! Ei, ei minulla ole sellainen
isoäiti!"

"Mutta ellei ole, kuinka voitte sitten huoneessa istua?"

"Kuulkaas, te haluatte tietää, kuka minä olen?"

"Niin, niin!"

"Sanan tarkimmassa merkinnössäkö?"

"Sanan tarkimmassa merkinnössä!"

"Minä olen -- tyyppi."

"Tyyppi, tyyppi! Mikä tyyppi?" huusi neitonen, nauraen ääneen,
ikäänkuin ei hän olisi koko vuoteen löytänyt parempaa tilaisuutta
nauruun. "Teidän seuranne on hyvin huvittava! Katsokaas, tässä on
penkki, istukaamme! Tässä ei kukaan kulje ohitse, ei kukaan kuule
meitä, -- alkakaa nyt historianne! Te ette ole vain oikein suora minua
kohtaan, teillä on historia, mutta te salaatte sen minulta. Ennen
kaikkia, mikä on tyyppi?"

"Tyyppi, tyyppi, se on alkuperäinen olento, se on naurettava ihminen!"
vastasin minä, ruvettuani minäkin hänen lapsellisesta naurustaan
nauramaan. "Se on luonne. Tiedättekö, mikä haaveilija on?"

"Haaveilijako? Minäkö en sitä tietäisi? Olenhan itsekin haaveilija.
Usein istun minä isoäidin vieressä ja kun ei mitään muuta tule
mieleeni, niin alan minä haaveksimaan ja mietiskelemään sekä joudun
naimiseen Kiinan prinssille. Mutta onpa haaveksiminenkin ihanaa,
erittäinkin kun on jotakin ajateltavaa", lisäsi neito hyvin totisena.

"Mainiota! Kun te sitten todellakin olette tulleet Kiinan prinssille
naiduksi, niin ymmärrätte täydellisesti minut. Nyt, kuulkaas... Mutta
suokaa anteeksi, en tiedä vielä laisinkaan, kuinka teitä kutsutaan."

"Vihdoinkin! Te olette todellakin ajoissa sitä ajatellut?"

"Voi, Jumalani! Se ei ole mieleeni johtunut. Minä tunsin itseni niin
kokonaan onnelliseksi."

"Minua kutsutaan Nastjenkaksi."

"Nastjenka'ko? Eikö mitään muuta?"

"Onko se teille liijan vähän, te tyytymätön?"

"Liijan vähänkö? Ei, paljon, paljon, päinvastoin sangen paljon! Ja nyt
kuulkaas minun naurettavaa historiaani!"

Minä asetuin hänen viereensä, otin vakavan ryhdin ja aloitin:

"Pietarissa on, ellette vielä sitä tiedä, Nastjenka, hyvin harvinaisia
solia. Näihin paikkoihin ei paista tämä aurinko, mikä kaikille
ihmisille Pietarissa paistaa, vaan toinen, uusi, varta vasten näitä
paikkoja varten tilattu, toisella omituisella valolla. Näissä solissa,
hyvä Nastjenka, vallitsee aivan toinen elämä, erinlainen siitä, mikä
meidän ympärillämme liikkuu, sellainen kuin se voi olla tuntemattomassa
valtakunnassa, vaan ei meidän luonamme, meidän niin kovin vakavalla
ajallamme. Sama elämä on sekoitus jostakin puhtaasti haaveksivasta,
hehkuvan aatteellisesta ja senohessa, voi, Nastjenka, hyvin
arkipäiväisestä ja tavallisesta, ellen tahdo sanoa, sanomattoman
vastenmielisestä."

"Pyh! Jumalani, millainen esipuhe! Miksi pitää minun kuulla sellaista?"

"Kuulkaas, Nastjenka, minusta näyttää, etten koskaan tule lakkaamaan
kutsumasta teitä Nastjenkaksi, näissä paikoissa asuu omituisia
ihmisiä, uneksijoita, haaveilijoita. Uneksija ei ole mikään ihminen,
vaan jonkunmoinen väliolento. Enimmäkseen istuu hän jossakin
luoksepääsemättömässä solassa ikäänkuin tahtoisi hän sulkea itsensä
päivänvalolta ja kun hän sulkeutuu itseensä, niin kasvaa hän niin
kiinni solaansa kuin simpukka tai kilpikonna."

"Miksi, luulette te, rakastaa hän niin paljon neljää seinäänsä, mitkä
jokatapauksessa ovat viheriäksi maalatut, paljaat ja savustuneet?
Sanokaas minulle, miksi esim. tuo naurettava herra, kun häntä joku
hänen naurettavista tuttavistaan käy katsomassa, ottaa hänet niin
hämillään ja sellaisilla kasvojen ilmeillä vastaan ja ikäänkuin olisi
hän juurikään tehnyt neljän seinän sisäpuolella rikoksen, valmistanut
vääriä pankinseteliä tai huonoja värssyjä lähettääkseen ne nimettömän
kirjeen seuraamana sanomalehteen, muka tekosyyllä, että runoilija on jo
kuollut ja että hän hänen ystävänään katsoo pyhäksi velvollisuudekseen
julkaista hänen värssyjään? Miksi loppuu puhe? Miksi ei kuulla naurua,
eikä mieluista sanaa tuon äsken ilmestyneen ja jotenkin pukahtuneen
tutun puolelta, joka muutoin suosii iloista puhetta kauniista
sukupuolesta, pilaa ja naurua? Nähtävästi on hän uusi tuttava, joka käy
ensikerran vieraisilla. Miksi tempaa hän äkkiä hattunsa, muistaa hyvin
tärkeätä asiaa, mikä hänellä on tehtävänä ja menee nopeasti pois? Miksi
nauraa hän ääneensä ja lupaa ei koskaan tulevansa tämän erakon luoksi,
vaikka tämä erakko on parhain ihminen maailmassa, samalla kun hän ei
voi kieltää itseltään tuota vähäistä huvitusta vertailla ystävän
katsantoa, jonka kanssa hän oli puhunut, tuon onnettoman kissan
kasvoihin, jota lapset ahdistivat ja vainosivat sekä rääkkäsivät kaikin
tavoin ja joka vihdoin pelastautui lavitsan alle, missä se hyvän aikaa
läähöitti ja molemmilla käpälöillään siveli ja puhdisteli kuonoaan."

"Kuulkaas kerrankin", keskeytti Nastjenka, joka kaiken aikaa kuunteli
avosuin ja avosilmin -- "kuulkaappas, minä en tiedä lainkaan, miksi
tämä kaikki tapahtui ja miksi te asetatte minulle sellaisia naurettavia
kysymyksiä. Mutta mitä minä varmasti tiedän, on se, että te olette tätä
kaikkea hakenut."

"Epäilemättä", vastasin minä vakavimmalla katsannolla.

"Pitkittäkää vielä", vastasi Nastjenka -- "sillä minä olen hyvin
halukas tietämään, kuinka tämä kaikki päättyi."

"Te tahdotte tietää, Nastjenka, mitä sankarimme teki solassaan, tai
paremmin sanottu, minä, koska koko historian sankari olen minä omassa
vähäpätöisessä persoonassani. Te haluatte tietää, miksi minä tulin niin
levottomaksi ystäväni odottamattomasta käynnistä. Te haluatte tietää,
miksi minä punastuin, kun huoneeni ovet avattiin, miksi en ymmärtänyt
vastaanottaa vieraita ja täyttää vierasvaraisuuden vaatimuksia."

"Niin, niin", vastasi Nastjenka, -- "sitä juuri halajankin. Te kerrotte
sangen hyvin, mutta ettekö voi kertoa vähemmin kauniisti. Te kerrotte
niinkuin te kirjasta lukisitte."

"Nastjenka", vastasin minä vakavalla ja jyrkällä äänellä tuskin voiden
pidättää nauruani, -- "hyvä Nastjenka, minä tiedän kertovani hyvin,
mutta suokaa anteeksi, en ymmärrä toisia. Minä olen kuningas Salomon'in
hengen kaltainen, joka oli tuhannen vuotta seitsemän sinetin alla
eräässä astiassa ja josta vihdoin nuo seitsemän sinettiä otettiin pois.
Nyt, hyvä Nastjenka, kun olemme niin pitkän eron jälkeen löytäneet
jälleen toinen toisemme, -- sillä minä tunnen teidät jo kauvan aikaa
sitten ja se on juuri merkki, että minä vain teitä etsin ja että meidän
oli määrä nyt tulla yhteen, -- nyt avautuvat päässäni tuhannen läppää
ja minun täytyy päästää sanavirran tulvimaan tai minä tukehdun. Ja nyt
pyydän siis ett'ette keskeytä, Nastjenka, minua, vaan kuulette
kärsivällisesti, ja vaijeten minua. Muutoin -- vaikenen minä!"

"Ei, ei! Ei suinkaan! En sano enään sanaakaan."

"Minä pitkitän, ystäväni Nastjenka. Päiväni kuluessa on hetki, jota
minä erittäin rakastan. Se on tuo hetki, jolloin melkein kaikki toimet
ja kaikki velvollisuudet lepäävät ja kaikki rientävät kotiin
nauttiakseen silmänräpäyksen lepoa ja sen ohessa tehdäkseen muita
iloisempia suunnitelmia ehtoota ja yötä varten, saadakseen siten
mielensä mukaan käyttää vapaata aikaa. Meidän sankarimmekin -- sillä
teidän täytyy, Nastjenka, antaa minun puhua kolmannessa persoonassa,
syystä että ensimäisessä persoonassa puhuminen loukkaa häveliäisyyttä,
-- siis, sankarimmekin, joka niinikään ei ole toimetta, tekee niinkuin
muutkin. Mutta harvinainen tyytyväisyyden tunne ilmenee hänen
kalpeilla, jotenkin väsyneillä kasvoilla. Ei hän välinpitämättömästi
katsele iltaruskoa kohti, mikä verkalleen ilmestyy kylmälle Pietarin
taivaalle. Kun minä sanon, että hän katselee sitä kohti, niin
valehtelen minä, hän ei katsele, hän silmäilee vain tyhjään niinkuin
tiedoton, ikäänkuin hänen huomiotaan kiinnittäisi joku muu
miellyttävämpi seikka. Hän on tyytyväinen kun hän hänelle uskottuine
toimineen aamuksi on valmis ja iloinen niinkuin koulupoika, kun hän
pääsee koulupenkiltä. Katsokaas häntä syrjästä, Nastjenka! Te huomaatte
pian, että joku iloinen tunne vaikutti hyvintekevästi hänen heikkoihin
hermoihinsa ja hänen sairaanloisesti kiihoitettuun mielikuvitukseensa.
Hän on jotakin mietiskellyt. Kenties päivällisateriaa? Taikka
tämänpäiväistä ehtoota? Mitä hän niin innokkaasti tarkastelee? Kenties
tuota jalonnäköistä herraa, joka niin kohteliaasti tervehti tuota hänen
ohitsensa komeissa ajopelissä kulkevaa naista. Ei Nastjenka! Mitä hän
tuollaisista vähäpätöisyyksistä huolii. Hän tuntee nyt jo itsensä
rikkaaksi omasta, erinomaisesta elämästään ja laskevan auringon hohtava
säde, joka niin kirkkaasti liekehti hänen edessään, herätti hänessä
koko joukon kuvia ja vaikutuksia. Nyt huomasi hän tuskin tien, jolla
ennen vähinkin vähäpätöisyys saattoi kiihoittaa häntä. Nyt on jo
mielikuvituksen jumalatar oikullisella kädellään merkinnyt
kultaisia perusaatteitaan hänen eteensä ja avannut hänen silmänsä
aavistamattomaan, ihmeteltävään maailmaan ja kuka tietää, ehkä kohotti
se hänet tuolta mainiolta kivikäytävältä, jolla hän käveli,
seitsemänteen kristallitaivaasen."

"Yrittäkääs kerrankaan pidättää häntä ja kysyä äkkiä, missä hän nyt
seisoo ja mitä katua hän kulkee? Todennäköisesti ei hän ole sitä
tietävä ja vihassa punehtuen on hän jotakin sopertava vain näön
vuoksi."

"Sentähden kyyristyi hän niin kokoon ja oli milt'ei säikäyksestä
huutaa, kuin eräs hyvin arvoisa nainen pidätti häntä keskellä käytävää
ja kysyi kohteliaasti tietä, minkä hän oli kadottanut. Harmistuneena
astuu hän eteenpäin, tuskin huomaten, että ohikulkijat katsovat hänen
jälkeensä nauraen ja että tuo nuori tyttö arasti väistyi hänen edessään
tieltä. Mutta leikkivä mielikuvitus käsitti tuon kaiken lennossa, tuon
vanhan naisen, nuo nauravat ohikulkijat, ja tuon nuoren tytön, ja
talonpojat, jotka aluksissaan Fontankalla keittivät ehtooruokaansa,
kietoutuivat hekin mielikuvituksen verkkoon niinkuin kärpänen hämähäkin
seittiin. Uusilla havaannoillaan meni erakko kotiin ja istahtui
päivällisaterialle. Jo kauvan sitten oli hän aterioinut ja heräsi
vihdoin vasta kun mietiskelevä, aina raskasmielinen Matrena, joka häntä
palveli, korjasi kaikki pöydältä ja ojensi piipun hänelle. Hämärsi
huoneessa, hänen sielunsa oli tyhjä ja murheellinen, täydellinen
unimaailma laskeusi hänen ympärilleen ilman melua ja hälinää. Pienessä
huoneessa vallitsee hiljaisuus. Yksinäisyys ja väsymys sivelevät
mielikuvitusta, se herää uudelleen, se kiehahtaa yli partaittensa,
niinkuin vesi vanhan Matrenan kahvikattilassa, joka ulkona keittiössä
lakkaamatta liikuskelee ja keittää kahvia. Räjähdys keskeyttää häntä,
kirja, jonka uneksija on sattumalta käteensä ottanut, putoaa lattialle,
ennenkuin hän on vielä ehtinyt kolmannelle sivullekaan. Hänen
mielikuvituksensa on uudelleen herätetty, taaskin kulkee uusi maailma,
uusi lumoava elämä hänen editsensä loistavassa kuvassa. Uusi uni, uusi
onni. Uusi annos hienoa, suloista myrkkyä! Oi, mitä onkaan meidän
elämämme, meidän velvollisuutemme hänelle!"

"Te kysytte ehkä, mitä hän uneksii? Mitä varten tämä kysymys?
Kaikesta ... runoilijan näytekappaleesta, jota ei aluksi ymmärretty,
vaan myöhemmin kruunattiin; ystävyydestä Hoffman'in kanssa; Perttulin
yöstä; Diana Vernon'ista, Ivan Vassiljevitsch julman sankarityöstä
Kasanin valloituksessa, Clara Mowbray'sta, Hussista, kirkon kokouksen
edessä, kuolleitten ylösnousemisesta Robert'issa, Beresinan tappelusta,
runojen lukemisesta kreivitär M. D:n luona. Danton'ista, Cleopatrasta
_ei suoi amanti_, Kolomnan talosta, omasta kodistaan ja vieressään
olevasta suloisesta olennosta, joka hänelle kuuluu jonakuna
talviehtoona, suu ja silmät suljettuina, niinkuin te nyt minulle
kuulutte, pieni enkelini... Ei, Nastjenka, mitä pitää hänen, mitä pitää
hänen ... tuon hekumallisen vetelyksen tässä elämässä? Hän ajattelee,
että se on vaivaloista, viheliäistä elämää, aavistamatta, että
hänellekin kerran lyö raskas hetki, jolloin hänen on yhtä ainoata
päivää varten tässä kurjassa elämässä uhraaminen kaikki haaveelliset
vuotensa. Mutta ennenkuin häntä saavuttaa tämä uhkaava aika, ei hän
toivo lainkaan mitään, koska hän on yli toivon koroitettu, koska hän on
tyrttynyt, koska hän on elämänsä seppä ja muodostaa sen joka hetki oman
mielensä mukaan."

"Ja niin helposti, niin luonnollisesti rakentuu tämä haaveellinen
maailma. Ikäänkuin ei se sisältäisi mitään valhekuvia. Sanokaas,
Nastjenka, miksi sellaiset hetket rasittavat henkeä? Miksi lyöpi
valtimosuoni arvoituksellisesta, tuntemattomasta syystä, miksi valuvat
kyyneleet hänen silmistään ja polttavat hänen kalpeilla, kuluneilla
poskillaan? Miksi kuluvat kokonaiset unettomat yöt niinkuin
silmänräpäys tyhjentymättömässä ilossa ja suloudessa ja sanokaas
minulle, miksi aamukoiton ruusuvalollaan hohtaessa ikkunan läpi
ja hämärän valaistessa tuota kolkkoa huonetta epäilyttävällä,
haaveksivalla valollaan, niinkuin meillä täällä Pietarissa, uneksijamme
uuvuttaa itsensä, heittäytyy vuoteelle ja sitten, huumautuneena
sairaanloisesti kiihoitetun henkensä ihailusta nukkuu niin hurmauttavan
suloisella tuskalla sydämessään?"

"Ja sitten, mikä petos! Rakkaus heräsi hänen povessaan
tyhjentymättömällä ilolla ja kaikilla tuskillaan... Katselkaas häntä ja
tuomitkaa itse! Uskoisittekohan, hänet nähdessänne, hyvä Nastjenka,
ettei hän todellakaan ole koskaan tuntenut häntä, jota hän kiihkoisessa
mielikuvituksessaan niin paljon rakasti? Onko hän nähnyt hänet vain
pettävissä unikuvissa? Eikö hän todellakin myöhemmin, kun ero oli
tapahtuva, sulkeutunut itkien ja valittaen hänen syliinsä? Oliko ne
kaikki vain unikuvia? Ja eikö hän todellakin myöhemmin kohdannut häntä,
kaukana kotorannoilta, vieraan taivaan alla, tuossa ihmeellisessä,
ijankaikkisessa kaupungissa, loistavissa tanssijaisissa, hurmaavan
soitannon ohella Palazzossa -- tietysti Palazzossa -- tuolla mirthien
ja ruusujen siimeksessä, missä hän, tuntien hänet, kiireesti otti
naamarinsa pois ja kuiskaili: 'minä olen vapaa' ja sitten vapisten
heittäysi hänen rinnoilleen ja riemuitsi ihastuksesta, jolloin he
silmänräpäyksessä unohtivat murheen, eron ja kaikki tuskat ja hän
sitten viimeisellä, intohimoisella suutelolla tempasi itsensä irti
hänen tuskalloisesta syleilystään?"

"Oi, tiedättehän itse, Nastjenka, että kavahdamme, tulemme levottomiksi
ja punastumme, niinkuin koululainen, joka naapurin puutarhasta
vast'ikään varastamansa omenan kätki taskuunsa, kun pitkä, terve
nuorukainen, ilveilijä, kutsumaton ystävänne avaa ovenne ja huutaa
ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut: 'Minä, ystäväni, tulen tällä
haavalla Pavlovskista!' Jumalani, vanha kreivi on kuollut, sanomaton
onni on tulossa ja tuolla tulee ihmisiä Pavlovskista kaupunkiin."

Lopetettuani pulskan puheeni, vaikenin minä. Minä muistan, että minulla
oli suuri halu nauraa ääneen, tuntiessani että vihoillismielinen henki
liikkui minussa, joka jo rupesi ajatuksiani valtaamaan ja että silmäni
alkoivat hehkua... Odotin, että Nastjenka avaisi viisaat silmänsä ja
remahtaisi lapselliseen, raikkaasen, iloiseen nauruun ja minä rupesin
jo katumaan, että olin mennyt liian pitkälle; että minä hyödyttömästi
olin kertonut, mitä jo kauvan liikkui sydämessäni, josta minä niinkuin
kirjasta voin puhua, minä kun jo kauvan aikaa sitten olin langettanut
itsestäni tuomion ja tuskin voin pidättää itseäni lukemasta sitä julki,
aavistamatta, että hän tulisi minua ymmärtämään. Mutta kummastuksekseni
vaikeni hän. -- Hetken kuluttua puristi hän lempeästi kättäni ja
kainolla myötätuntoisuudelta kysäsi hän:

"Oletteko todellakin noin mieltänyt koko elämänne?"

"Koko elämäni, Nastjenka, koko elämäni", vastasin minä, ja näyttää
siltä, että tulen sen samoin lopettamaankin!"

"Ei, se ei saa tapahtua", sanoi hän levottomasti. "Minä vietän kaiken
elämäni isoäitini luona. Ja tiedättekö ettei sellainen elämä ole
suloista?"

"Tiedän, Nastjenka, tiedän!" huudahdin minä voimatta enään pidättää
tunteitani. "Minä huomaan nyt selvemmin kuin koskaan, että olen turhaan
kuluttanut parhaimmat vuoteni! Nyt tiedän tämän ja tunnen vielä
paremmin tämän tiedon katkeruutta. Jumala itse on lähettänyt teidät,
hyvä enkelini, sanomaan ja todistamaan sitä minulle. Nyt istuessani
vieressänne ja puhuessani kanssanne, käy minulle vaikeaksi ajatella
tulevaisuutta, koska tulevaisuus jälleen tuopi mukanaan yksinäisyyttä
ja tätä murheellista, hyödytöntä elämää. Oi, olkaa siunattu, suloinen
hengettäreni, ett'ette heti karkoittanut minua pois, että saatoin sanoa
ääneeni kumminkin kaksi ehtoota elämästäni."

"Oi, ei, ei!" huusi Nastjenka ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, "se
ei saa enään niin olla. Niin emme tule eroamaan! Mitä on kaksi
ehtoota!"

"Voi Nastjenka, Nastjenka, tiedättekö, että te olette pitkäksi ajaksi
sovittanut minut itseni kanssa? Tiedättekö te etten minä itsestäni
ajattele enään niin pahaa kuin ennen toisinaan? Tiedättekö te etten
ehkä enään siitä harmiinnu, että tein elämässäni rikoksia ja syntiä,
koska sellainen elämä on rikos ja synti? Ja älkää ajatelko, että minä
olen liioitellut, Nastjenka, kun minulla toisinaan on niin murheellisia
hetkiä ... kun minusta sellaisina hetkinä usein näyttää, etten ole
mahdollinen todellista elämää viettämään, että minä kadotan kaiken
maltin, kaiken vaiston todellisuudelle, kun minä vihdoin itseänikin
kiroan, kun minulla haaveellisten öitteni jälkeen usein on toipumuksen
hetkiä, mitkä ovat hirvittäviä!"

"Ja kuinka paljon mielikuvitusta onkaan murheessa! Me tunnemme, että se
vihdoin tyhjentyy tässä alituisessa jännityksessä, tuo tyhjentymätön
mielikuvitus, kadottaessamme varhaisen ihanteemme, jotka rikkoutuvat
tomuksi ja pirstaleiksi. Jos toista elämää löytyy, niin täytyy se
noista pirstaleista tulla raketuksi."

"Kuitenkin halajaa sielu jotakin muuta! Turhaan penkoilee uneksija
tuhvassa, vanhoissa mielikuvituksissaan, etsien tässä tuhvassa kipenää
puhaltaakseen sitä sytyksiin ja tällä näin saadulla tulella
lämmittääkseen kylmettynyttä sydäntään ja herättääkseen jälleen siinä
kaikkea sitä, mitä siinä ennen oli, mikä sielua liikutti, mikä veren
pani liikkeesen, mikä kutsui kyyneleitä silmiin ja petti niin
suurenmoisesti! Tiedättekö, Nastjenka, kuinka pitkälle minä olen
tullut? Tietäkääs, että minun täytyy viettää tunnelmieni vuosipäivää,
sen vuosipäivää, mikä minulle oli niin kallista, mikä ei koskaan
todellisuudessa ollut olemassa, koska tätä vuosipäivää vietetään vain
tyhmien ruumiittomien mielikuvitelmien muistolle. Mutta, unikuvistakin
voidaan päästä irti! Tietäkääs, että minä nyt halusta muistelen
määrättyinä aikoina käydä niillä paikoilla, missä minä joskus tapani
mukaan olin onnellinen. Minä halajan rakentaa nykyistä oloani
palajamattoman menneisyyden avulla ja usein riennän minä murheellisena
niinkuin varjo ilman hätää ja ilman tarkoitusta, pitkin Pietarin katuja
ja kujia. Mitä muistoja ne ovatkaan! Minä muistan esimerkiksi, että
minä juuri tässä, tällä paikalla, täsmälleen vuosi sitten, samalla
tunnilla, tällä samalla käytävällä, kuljeksin yhtä yksinäisenä; yhtä
murheellisena kuin nytkin. Ja minä muistan, että haaveiluni olivat
silloinkin surulliset ja vaikk'ei ennemminkään ollut keveämpi oltava,
niin tuntui elämä kuitenkin silloin helpommalta ja rauhallisemmalta,
ilman noita pimeitä ajatuksia, mitkä nyt minussa riippuvat, ja ilman
noita kolkkoja omantunnon ahdistuksia, mitkä eivät päivällä eikä yöllä
anna rauhaa. Ja minä kysyn itseltäni: mihinkä jäivät unikuvasi? Ja
päätä pudistellen sanon minä: kuinka nopeasti kuluvatkaan vuodet! Ja
taaskin kysyn itseltäni: mitä olet sinä vuosillasi tehnyt? Kuinka olet
sinä viettänyt parhaimman aikasi? Oletko sinä elänyt tai etkö? Katsos,
sanon minä itselleni, kuinka maailmassa tulee olo kylmäksi Vielä kuluu
vuosia ja niiden jälkeen tulee iloton yksinäisyys ja surullinen vanhuus
ja sitten murhe ja tuska. Haaveellinen maailma vaalenee, unikuvat
haihtuvat ja kuolevat ja makaavat ympärihajoitettuina niinkuin
lakastuneet puun lehdet. Oi Nastjenka! Voi, vaikeata on yksin jäädä,
eikä omistaa mitään surettavaa, ei niin mitään, koska kaikki,
mitä minä kadotin oli arvotonta, ei minkään veroista, aivan mitätöntä,
kaikki vain petosta ja unta."

"Älkää valittako kauvemmin", sanoi Nastjenka, kuivatessaan
kyyneleitään. "Riittää jo! Nyt olemme kaksin, niinkuin tuleekin olla,
me emme koskaan tule toisistamme eroamaan. Kuulkaappas, minä olen
yksinkertainen ja vähän opetettu tyttö, vaikka mummoni otti minulle
opettajan. Mutta todellakin, minä ymmärrän teitä, koska minäkin olen
kokenut kaikki, mitä te nyt juuri sanoitte minulle, ollessani
kiinnitetty mummoni hameesen. Luonnollisesti en voisi kertoa
niin kauniisti kuin te, sillä minä en ole niin sivistynyt",
lisäsi hän kainosti, samalla kuin hän antoi huomata ihmetyksensä
kaunopuheliaisuudestani, "mutta minä iloitsen suuresti, että te puhutte
niin avonaisesti. Nyt tunnen minä teidät tarkasti. Ja tiedättekös? Minä
kerron teille koko historiani, aivan suoraan, ja antakaa sitten minulle
neuvo. Te olette hyvin viisas mies. Luvatkaa minulle, että neuvotte
minua."

"Voi Nastjenka", vastasin minä, -- "vaikka en koskaan ole ollut
neuvonantaja, saati sitten viisaskaan neuvonantaja, huomaan minä
kuitenkin, että jos aina niin elämme, niin on se viisaasti ja antaahan
kukin ystävä toiselleen parhaimpia neuvoja. Nyt siis kaunis Nastjenka,
millaisen neuvon tarvitsette? Puhukaa avonaisesti. Minä olen nyt niin
iloinen ja onnellinen, rohkea ja viisas!"

"Ei, ei", keskeytti Nastjenka minua nauraen, "minä en tarvitse vain
viisasta, vaan veljellistäkin neuvoa, oikein sydämellistä, ikäänkuin
olisitte minua jo ikuisesti rakastanut!

"Oivallista, Nastjenka, oivallista!" huusin minä ihastuneena, "ja
vaikka minä jo kaksikymmentä vuotta olisin teitä rakastanutkin, niin en
tulisi minä kuitenkaan sen hellemmin rakastamaan kuin nytkään!"

"Kätenne!" sanoi Nastjenka.

"Tässä se on!" vastasin minä, ojentaen käteni hänelle.

"Siis, aloitamme minun historiaani."



NASTJENKAN HISTORIA.


"Puolet historiastani tunnette jo, se on, te tiedätte, että minulla on
vanha isoäiti."

"Ellei toinen puoli ole sitä pitempi..." keskeytin minä hymyillen.

"Vaijetkaa ja kuulkaa! Ennen kaikkia on ehtona, että te ette enään
keskeytä minua, muutoin minä vaikenen. Kuunnelkaa siis vaijeten.
Minulla on vanha mummo. Tulin jo hyvin nuorena tyttönä hänen luokseen,
kun isä ja äiti kuolivat. Luullakseni oli mummoni ennen ollut
varoissaan, koska hän vielä nytkin muistelee parempia päiviä. Hän
opetti minulle ranskan kieltä ja otti opettajankin minulle, kun minä
olin viidentoista vanha -- nyt olen minä seitsemäntoista -- loppui
opetus. Tällä ajalla tein minä muutaman kepposen. Mitä minä tein,
en tahdo teille sanoa. Olkoon kyllin sanottuna, että rikos oli
vähäpätöinen. Mummo huusi minua eräänä aamuna luokseen ja sanoi, että
kun hän oli sokea, ei voisi hän pitää minua silmällä, otti sentähden
parsinneulan ja kiinnitti hameeni omaansa ja nyt oli tilamme sellainen
ikäänkuin pitäisi meidän istuman tällä tavalla kaiken elämämme ellei
jotakin keinoa löytyisi päästä siitä vapaaksi. Sanalla sanottuna:
alussa oli minulle aivan mahdotonta mennä mihinkään, minun täytyi
työskennellä, lukea, oppia -- aivan mummoni vieressä.

"Kerran yritin minä kavaluutta ja pyysin Theklan istumaan sijassani.
Thekla on meidän palvelijamme; hän on mykkä. Thekla istui aivan hiljaa
sijallani. Sill'aikaa nukkui mummo nojatuolissaan ja minä menin erään
ystävän luo. Mutta asia päättyi huonosti. Mummo heräsi poissaollessani
ja luulossa minun istuvan rauhallisesti hänen luonaan, kysyi hän
jotakin. Thekla huomasi mummon kysyvän jotakin, mutta ei voinut
ymmärtää mitä se oli. Hän mietiskeli, mitä hänen piti tekemän, otti
parsinneulan pois ja juoksi tiehensä..."

Tässä pysähtyi Natsjenka ja nauroi ääneensä. Minäkin nauroin hänen
kanssaan. Kohta pitkitti hän:

"Minä sanon teille, älkää naurako mummolleni. Minä nauran, koska se on
naurettavaa... Mitä tulisi minun tehdä, kun mummo nyt kerran on
sellainen. Ja minä rakastan häntä todella kumminkin vähän. Minä
asetettiin vanhalle paikalleni jälleen enkä päässyt enään liikkumaan.

"Unhotin vielä sanoa teille, että mummollani on oma vähäinen, puinen
huoneus kolmella ikkunalla ja yhtä vanha kuin mummokin, siinä on
ullakkokamarikin. Tähän muutti muudan vuokralainen..."

"Kenties isällinen henkilö?" huomautin minä.

"Tietystikin", vastasi Nastjenka -- "ja hän ymmärsi paremmin vaijeta
kuin te. Tosiaankin, hän sai tuskin kielensä liikkeesen. Hän oli
vähäinen, vanha mies, kuiva, mykkä, sokea, niin ettei hän vihdoin
voinut elääkkään. Ja niin hän kuolikin. Sitten löysin jälleen uuden
vuokralaisen, sillä ilman vuokralaista emme voineet elää. Se oli paitsi
mummoni eläkettä melkein ainoa tulolähteemme. Uusi vuokralainen oli nyt
sattumalta nuori mies näöltään. Kun ei hän harjoittanut mitään kauppaa,
otti mummo hänet vastaan ja kysyi sitten:

"'Nastjenka, onko vuokralaisesi vanha vai nuori?'

"Minä en tahtonut valehdella. Sanoin ettei hän ollut juuri nuori eikä
mikään vanhuskaan.

"'Ja miellyttävän näköinen?' kysyi mummo.

"Taaskaan en tahtonut valehdella. 'Niin, miellyttävän näköinen, mummo!'
Sitten sanoi mummo:

"'Voi, onnettomuutta, onnettomuutta! Minä varoitan sinua, pienokainen,
ettet katselisi häntä liian paljon! Voi! Millainen aika! Tulee uusi
vuokralainen ja vielä miellyttävän näköinenkin! Niin ei ollut meidän
aikanamme.'

"Mummo eli aina menneisyydessä. Hän oli silloin nuorempi, aurinko
paistoi lämpimämmin eikä luumut käyneet niin pian happamiksi. Silloin
oli kaikki minun aikanani! Minä istuin vaijeten ja mietiskelin miksi
mummo minua varoitti, kysyessään onko vuokralainen nuori ja kaunis.
Sitten rupesin jälleen sukkaa kutomaan, silmikoita laskemaan ja unohdin
asian kokonaan siihen.

"Eräänä aamuna tuli vuokralainen luoksemme ja puhui että hänelle oli
luvattu että hänen kamarinsa paperoitaisiin uudestaan. Sana antoi
toisen, mummo on jotenkin vireämielinen ja sanoi minulle:

"'Mene makuuhuoneeseni ja tuo tilikirjani tänne.'

"Minä hypähdin oitis ylös, punastuen, tietämättä miksi ja unhotin
kokonaan, että olin parsinneulalla kiinnitetty. Sen sijaan että olisin
huomaamatta irroittanut itseni, tempasin minä niin, että mummon tuoli
seurasi mukana. Huomattuani nyt, että vuokralainen käsitti kaikki
suhteeni, punastuin minä ja jäin niinkuin kivettynyt seisomaan
paikalleni ja purskahdin itkuun. Niin hävettävä ja katkera oli tämä
hetki etten enään rohjennut katsoa ylös! Mummo huusi: 'Mitäs siinä
seisot?' Mutta kun vuokralainen huomasi, että minä häpesin häntä,
kumarsi hän ja meni pois.

"Tästä ajasta alkain olen minä aina niinkuin puolin kuollut pelosta,
niinpian kuin vaan etehisessä kuuluu jonkinlaista kolinaa. Luulen aina
vuokralaisen tulevan ja otan kaikissa tapauksissa neulan varovasti
pois. Mutta hän ei tullutkaan enään. Kului pari viikkoa kun hän Theklan
kautta ilmoitti, että hänellä oli paljon ranskalaisia kirjoja,
ainoastaan hyviä kirjoja, ja haluaisiko mummo, että minä saisin ajan
kuluksi lukea niitä hänen kuultensa. Mummo otti kiitollisuudella
tarjoomuksen vastaan, mutta kyseli kuitenkin ehtimiseen oliko
ne siveellisiä kirjoja taikka ei, koska, jos ne vain olivat
epäsiveellisiä, sanoi hän: 'Sinä, Nastjenka, et missään tapauksessa
saa lukea niitä, vaan opit vain pahaa niistä.'

"'Mitä minä niistä sitten oppisin, mummo? Mitä niissä on?' kysyin taas.

"'Voi', sanoi hän, 'niissä kerrotaan kuinka nuoret miehet viettelevät
hyvin kasvatettuja tyttöjä, kuinka he, luuloittelemalla tahtovansa
naida heitä, vievät heitä pois vanhempain huoneesta, kuinka he sitten
jättävät nämät onnettomat tytöt niin että he surkeimmalla tavalla
menehtyvät. Minä olen lukenut paljon sellaisia kirjoja', sanoi mummo,
'ja kaikki on niin kauniisti kerrottu, että niitä lueskelee yöt
myötäänsä. Siis, Nastjenka, älä lue niitä! Millaisia kirjoja on hän
tänne lähettänyt?'

"'Walter Scott'in romaaneja, mummo.'

"'Walter Scott'inko? Mutta eiköhän siinä vain piileksi joku juoni?
Katsos tarkasti eikö hän vain ole johonkin pistänyt rakkauden
kirjettä?'

"'Ei, mummo', sanoin minä, 'ei ole mitään kirjettä täällä.'

"'Katsos kannen alle! Monesti kätkevät he kirjeitään sinne, nuo
roistot!'

"'Ei, mummo, kannenkaan alla ei ole mitään.'

"'Vai niin! Sepä on varsin hyvä.'

"Niin aloimme lukemaan Walter Scott'ia ja kuukauden kuluttua olimme
lukeneet melkein puolet. Sitten lähetti vuokralainen ehtimiseen toisia,
jopa Puschkin'in teoksetkin, niin etten vihdoin voinut tulla ilman
kirjoja toimeen, enkä enään toivonut naimistani kiinalaiselle
prinssille.

"Sellainen oli asiain tila, kun minä kerran sattumalta portaissa
kohtasin vuokralaisemme. Mummo oli minut lähettänyt jotakin hakemaan.
Hän pysähtyi ja minä punastuin, hänkin punastui, mutta sen ohessa hän
nauroi, tervehti, ja kysyen mummon vointia sanoi hän:

"'Oletteko lukeneet niitä kirjoja?'

"'Olemme', vastasin minä.

"'Mikä on niistä mieluisin teille?'

"'Ivanhoe, ja erittäinkin miellyttää Puschkin minua.'

"Tähän loppui keskustelumme tällä haavalla. Viikon kuluttua kohtasin
minä hänet jälleen portaissa. Tällä kertaa ei ollut mummo lähettänyt
minua, minä olin omasta päästä lähtenyt hakemaan jotakin. Kello oli
kolmen vaiheella ja tähän aikaan palasi vuokralainen aina kotiin.

"'Hyvää päivää', sanoi hän.

"'Hyvää päivää', vastasin minä.

"'Mutta eikö teille tule pitkäksi', kysyi hän, 'istua kaiket päivät
mummon vieressä?'

"Hänen tätä minulta kysyessä, punastuin minä jälleen, tietämättä miksi,
minä häpesin itseäni ja minua kosketti katkerasti, että jo muutkin sitä
kyselivät. Minä tahdoin, vastaamatta, mennä ohitse, mutta siihen ei
ollut minulla voimaa."

"'Kuulkaappas minua', sanoi hän, 'te olette hyvä tyttö! Suokaa
anteeksi, että minä niin puhun teidän kanssanne, mutta minä vakuutan
teille, että minä, enemmän kuin mummonne, toivon teille hyvää. Eikö
teillä ole yhtään ystävää, jonka luona toisinaan kävisitte?'

"'Ei, ei yhtään', sanoin minä, 'paitsi Maschenka ja hän on mennyt
Pskoviin.'

"'Ettekö tahdo minun kanssani käydä teaatterissa?' kysyi hän.

"'Teaatterissako? Ja mitä sanoisi mummo siihen?'

"'Irroittakaa varovasti itsenne mummostanne!'

"'Ei', sanoin minä, 'en tahdo pettää mummoa. Hyvästi!'

"'Hyvästi, hyvästi!' sanoi hänkin.

"Päivällisen jälkeen tuli hän luoksemme, istahtui, puheskeli kauvan
mummon kanssa, tiedusteli kävikö hän koskaan ulkona, oliko hänellä
tuttavia ja yht'äkkiä sanoi hän:

"'Tänään olen ostanut loossin oopperaan. Annetaan Sevillan parturia.
Tuttavani tahtoivat käydä kanssani, mutta kieltäysivät ja nyt jää
minulle piletti.'

"'Sevillan parturiako?' huudahti mummo, 'samaa parturia, jota minunkin
aikana näytettiin?'

"'Niin, samaa parturia', sanoi hän ja katsahti minuun. Minä ymmärsin
kaikki, punastuin ja sydämeni sykki kiivaasti odotuksesta.

"'Oi, minä olen itse aikanani näytellyt Rosinan osaa', huudahti mummo,
'seuranäytelmässä.'

"'Ettekö tahdo käydä kanssani tänään?' kysyi vuokralainen. 'Pilettini
menee muutoin hyödytöinnä hukkaan.'

"'Hyvä, minun puolestani, menkäämme', sanoi mummo, 'miksi emme menisi?
Ja minun Nastjenkani tässä ei ole vielä koskaan teaatterissa ollut.'

"Jumalani, mikä ilo! Oitis valmistimme itsemme ja menimme. Mummo,
vaikka sokea, tahtoi kumminkin soittoa kuulla ja sitäpaitsi oli hän
hyvä vanha rouva, hän soi minulle mielellään huvitusta, mutta
itsestämme emme koskaan olisi sinne menneet.

"Voi! minä en voi teille kertoa, millaisen vaikutuksen 'Sevillan
parturi' teki minuun. Mutta koko sen ehtoon katseli vuokralaisemme niin
ystävällisesti minua ja puhui niin kauniisti, että minä oitis huomasin
hänen tahtovan asettaa minut koetukselle, niinkuin hän tuona aamuna
ehdoitti lähtemään yksin hänen kanssaan kävelylle. Mikä ilo nyt! Minä
laskeuduin niin ylpeänä, niin tyytyväisenä nukkumaan, sydämeni sykki
niin kiivaasti kuin kuumeessa ja koko yön uneksin minä Sevillan
parturista.

"Minä luulin hänen nyt yhä useammin tulevan luoksemme. Mutta toisin
kävi. Hän pysyi melkein kokonaan poissa. Hän tuli tuskin kertaakaan
kuussa ja aina vain kutsuakseen meitä teaatteriin. Vielä menimme
kahdesti hänen kanssansa. Siihen en ollut minä tyytyväinen, huomasin
hänen surkuttelevan minua, että minä vietin mummon luona niin
orjallista elämää, mutta ei sen enempää. Minä kadotin rauhani, en
voinut levollisesti istua, en tukea, enkä työskennellä, välistä nauroin
ja tein mummolle jonkun kepposen, sitten jälleen purskahdin itkemään.
Vihdoin kärsi terveyteni siitä ja minä tulin melkein oikein sairaaksi.

"Teaatteri-aikakausi loppui ja vuokralaisemme lakkasi tulemasta
luoksemme. Kohdatessamme toinen toisemme, tietysti aina samoilla
portailla, kumarsi hän niin vakavasti ja vaijeten, ikäänkuin ei hän
tahtoisi puhua, meni portaita alas, sill'aikaa kuin minä vielä seisoin
toisessa päässä punaisena kuin kirsikka, syystä että kaikki veri nousi
päähäni niinpian kuin hänet vain kohtasin.

"Nyt olemme pian lopussa. Täsmälleen vuosi sitten, toukokuulla, tuli
vuokralaisemme luoksemme ja kertoi mummolle lopettaneensa toimensa ja
täytyvänsä nyt vuodeksi mennä Moskovaan. Kuultuani sen, kalpenin minä
ja hervahdin puolikuolleena lavitsalle. Mummo ei huomannut mitään ja
luovutettuaan asuntonsa, kumarsi vuokralainen ja meni.

"Mitä piti minun tekemän? Mietin ja tuumin, vihdoin tulin päätökseen.
Huomenna aikoi vuokralainen matkustaa pois ja minä päätin, mummon
mentyä nukkumaan, saattaa vielä tänä ehtoona kaikki ratkaisuun. Niin
tapahtuikin. Minä sidoin yhteen kimppuun kaikki, mitä tarvitsin,
vaatteita ja kaluja, ja tällä kimpulla kädessäni menin, en juuri
elävänä enkä kuolleenakaan, vuokralaisemme luokse ullakkokamariin.
Tuntui ikäänkuin olisin tarvinnut kokonaisen tunnin portaita
noustakseni ylös. Avattuani hänen ovensa, huudahti hän hämmästyksestä
nähdessään minut. Hän luuli minua aaveeksi ja kiiruhti tarjoamaan
minulle vettä, kun tuskin jaksoin jaloillani seisoa. Sydämeni sykähteli
niin kovasti että päätäni huimasi ja järkeni häiriintyi. Saatuani
silmäni jälleen auki, asetin kimppuni hänen vuoteelleen, istahdin itse
sen viereen, peitin kasvoni käsilläni ja purskahdin äänekkääsen itkuun.

"Silmänräpäyksessä näkyi hän käsittävän kaikki. Hän seisoi edessäni
kalpeilla kasvoilla ja katseli murheellisena minua. 'Kuulkaas minua',
alkoi hän, 'kuulkaas minua, Nastjenka, minä en voi mitään tehdä, minä
olen köyhä mies. Nykyisin ei ole minulla mitään, ei edes oikeata
paikkaakaan. Millä voisimme elää, jos minä teidät naisin?'

"Me keskustelimme kauvan siitä, mutta vihdoin en voinut hillitä
itseäni, vaan sanoin etten voinut pitemmältä elää mummon luona, minä
karkaisin hänen luotaan enkä enään tahtoisi antaa parsinneulalla
kiinnittää itseäni, vaan tulisin hänen kanssansa Moskovaan, jos hän
sallisi, koska en ilman häntä voisi elää.

"Rakkaus, häpeä ja ylpeys, kaikki puhuivat minussa yhdellä haavaa ja
minä lankesin melkein voimattomana vuoteelle. Niin kovin pelkäsin minä
kieltoa! Hän istui muutaman minuutin vaiti, sitten nousi hän ylös, tuli
luokseni ja tarttui käteeni.

"'Kuulkaas minua, rakas, hyvä Nastjenka', sanoi hän vihdoin kyynelten
läpi. 'Minä vannon teille, että jos minulle vain kerrankin on
mahdollista, niin nain minä teidät ja te tulette ehdottomasti tekemään
minut onnelliseksi. Minä matkustan nyt Moskovaan ja tulen viipymään
siellä vuoden. Toivon siellä saavuttavani menestystä. Kun minä palajan
ja te ette vain ole lakanneet rakastamasta minua, niin vannon teille,
että me tulemme onnellisiksi. Nyt ei se ole mahdollista, minä en voi
luvata teille mitään eikä minulla ole oikeuttakaan siihen. Mutta minä
kerron sen, että ellei se vuoden kuluessa onnistu, niin on se kuitenkin
joka tapauksessa kerran tapahtuva, tietysti ehdolla, ett'ette kehenkään
toiseen mielisty, sillä minulla ei ole oikeutta, enkä uskallakkaan
teitä sanalla sitoa.'

"Näin hän puhui ja seuraavana aamuna matkusti hän pois. Me olimme
päättäneet olla mummolle sanaakaan sanomatta. Niin hän tahtoi. Ja nyt
on koko historiani melkein lopussa. Kokonainen vuosi on kulunut. Hän on
tullut takaisin, hän on jo kolme päivää sitten täällä ja, ja..."

"Kuinka? Mitä nyt?" huudahdin minä, kärsimättömänä kuullakseni loppua.

"Eikä hän ole tähän saakka näyttäytynyt!" vastasi Nastjenka
tuskalloisesti. "Ei kuulu mitään häneltä."

       *       *       *       *       *

Hän pysähtyi, vaikeni muutaman minuutin, antoi päänsä vaipua ja
peittäessään kasvonsa käsillään, itki hän niin, että sydäntäni vihloi.

Sellaista pitkitystä en ollut lainkaan odottanut.

"Nastjenka!" aloin arkatuntoisesti, "Nastjenka, älkää, Jumalan tähden,
noin itkekö! Kuinka voitte te tietää...? Ehk'ei hän vielä ole täällä?"

"Hän on täällä!" vakuutti Nastjenka. "Hän on täällä, minä tiedän sen.
Me teimme ehtoolla ennen hänen lähtöään sopimuksen. Puhuttuamme kaikki
mitä minä juuri teille kerroin, tulimme tänne rantaa pitkin kävelemään
ja istuimme tällä penkillä. Minä en enään itkenyt, kuuntelin
surumielisenä mitä hän sanoi... Hän sanoi oitis palaittuaan tulevansa
meille ja ellen minä luopuisi hänestä, niin tulisimme mummolle
kertomaan kaikki. Nyt on hän palannut, minä tiedän sen, mutta hän ei
tule."

Uudelleen rupesi hän itkemään.

"Jumalani!" huudahdin minä, "eikö löydy mitään keinoa tyynnyttämään
murhetta?" Hädissäni hypähdin ylös penkiltä. "Sanokaas minulle,
Nastjenka, enkö minä ehkä voi mennä hänen luoksensa?"

"Kuinka olisi se mahdollista?" sanoi hän, äkkiä kohoittaen päätänsä.

"Ei, tietysti ei. Se ei sovi", vastasin minä tyynesti. "Mutta -- ehkä
kirjoitatte hänelle."

"Ei, ei missään tapauksessa!" huudahti hän päättävästi ja kumarsi
taaskin päätään, katsomatta minuun.

"Miksi ei?" pitkitin minä, pitäen ajatuksestani kiinni "Mutta
tietäkääs, Nastjenka, millaisen kirjeen! Kirjeitä on kahdenlaisia ja...
Voi, Nastjenka, siinä on koko asia! Luottakaa minuun. Minä en anna
huonoa neuvoa. Kaikki voi vielä tulla hyväksi! Te otitte ensimäisen
askeleen -- miksi siis nyt..."

"Mahdotointa, mahdotointa! Ikäänkuin minä tahtoisin hänestä riippua."

"Oi, hyvä Nastjenkani", vastasin minä, voimatta salata naurua, "ei
toki, ei. Te olette oikeassa, koska hän on antanut lupauksen teille. Ja
minä huomaan kaikesta, että hän on hienotunteinen ihminen ja että hän
hyvää tarkoittaa", pitkitin minä, nousevassa ihastuksessa päätelmieni
selvyydestä. "Millainen on hänen suhteensa? Hän on lupauksella sidottu.
Hän sanoi ettei hän tulisi ketään toista naimaan kuin teidät, jos hän
koskaan naisikaan. Teille antoi hän täyden vapauden sanomaan itsenne
irti hänestä... Tässä tapauksessa saatatte ottaa ensimäisen askeleen.
Teillä on etu-oikeus, esimerkiksi, jos te tahtoisitte pitää kiinni
hänen sanoistaan."

"Sanokaas kuinka te kirjoittaisitte?"

"Mitä?"

"Tuon kirjeenkö?"

Minä kirjoittaisin tähän tapaan:

"Kunnioitettava herra!"

"Onko se ollenkaan tarpeellista tuo 'kunnioitettava herra'?"

"Kaiketikin! Muutoin, miksikä ei? Minä ajattelen..."

"Noh, hyvä, hyvä. Kuinka sitten?"

"Kunnioitettava herra!"

Suokaa anteeksi, että minä...

Mutt'ei; ei ole tarvis pyytää anteeksi! Pelkkä tosiasia oikeuttaa
kaikki, kirjoittakaa yksinkertaisesti:

"Minä kirjoitan teille. Antakaa anteeksi kärsimättömyyteni, mutta
kokonaisen vuoden oli toivo ainoa onneni. Olenko minä väärässä, jos en
nyt voi kestää epäilyksen päiviä? Kun nyt olette palainneet, olette te
ehkä aikomuksenne muuttanut. Jos niin on, niin sanoo tämä kirje teille,
etten närkästy, enkä valita. Minä en voi teitä sentähden syyttää, koska
minulla ei ole mitään valtaa sydämenne yli. Se on nyt kerran minun
kohtaloni!"

"Te olette kunnian mies. Te ette tule nauramaan, ettekä vihastumaan
kärsimättömistä riveistäni. Ajatelkaa, että eräs tyttöraukka on ne
kirjoittanut, joka on yksin ja jolla ei ole ketään, joka voisi opettaa
tai neuvoa häntä ja joka ei ole koskaan ymmärtänyt sydämensä kanssa
tulla toimeen. Mutta antakaa minulle anteeksi, että sydämeeni voi
silmänräpäykseksikin hiipiä epäilystä. Te ette saata ajatuksissakaan
loukkaantua siihen, joka niin kovin teitä rakasti ja vieläkin
rakastaa."

"Niin, niin! Se on aivan niin, kuin minä ajattelin!" huudahti Nastjenka
ja ilo loisti hänen silmistään. "Oi, te päästätte minut epäilyksestäni,
Jumala itse on lähettänyt teidät minulle, kiitän, kiitän teitä!"

"Miksi? Sitävartenko, että Jumala on lähettänyt minut?" vastasin minä,
katsellen ihastuksella hänen iloisia kasvojaan.

"Niin, juuri sitävarten."

"Voi Nastjenka! Kiitämmekö ehkä muita ihmisiä sentähden, että he elävät
samaan aikaan meidän kanssamme? Minä kiitän teitä sentähden, että
olette minua kohdannut, sentähden, että minä kaiken elämäni ajan tulen
muistamaan teitä!"

"Piisaa jo! Mutta kuulkaappas: Silloin sovimme, että hän oitis,
palaittuaan, antaisi minulle tiedon siten, että hän jättäisi kirjeen
muutamille tutuilleni, hyville ja yksinkertaisille ihmisille, jotka
eivät mitään tiedä asiasta. Taikka, ellei hän tahtoisi kirjoittaa
mitään kirjettä, syystä siitä, ettei kirjeessä voi sanoa kaikkia, niin
tulisi hänen vielä palauspäivänä täsmälleen kello kymmenen tulla tänne,
missä me kohtaisimme toinen toisemme. Minä tiedän, että hän on tullut,
mutta tämä on nyt kolmas päivä kun minä turhaan odotan häntä taikka
kirjettä. Huomenna en voi mitenkään päästä irti mummostani. Antakaa
huomenna kirjeeni noille hyville ihmisille, joista minä juuri puhuin,
he lähettävät sen kyllä hänelle. Ja jos tulee vastaus, niin tuokaat
itse se minulle, ehtoolla, kymmenen aikaan."

"Mutta kirje, kirje! Ennen kaikkia on kirje kirjoitettava! Siis saattaa
se kaikki vasta huomenna tapahtua."

"Kirje", vastasi Nastjenka jotenkin hämillään, -- "kirje... mutta..."

Hän ei puhunut loppuun. Alussa käänsi hän kasvonsa minusta pois,
punastui niinkuin ruusu ja samalla tunsin kädessäni kirjeen, joka
näöstä päättäen oli jo kauvan ollut kirjoitettu, valmis ja sinetitty.
Eräs tuttu, rakas ja hempiä muisto tuli mieleeni!

"R-o-s-i-n-a", aloitin minä.

"Rosina", lauloimme molemmat. Olin vähällä syleillä häntä ihastuksesta.
Hän punastui, hymyillen kyynelten läpi.

"Nyt on kylliksi! Hyvästi!" sanoi hän reippaasti. "Tässä on kirje ja
tässä osoite, mihinkä saatte viedä sen. Näkemään asti! Huomiseen!"

Voimallisesti puristi hän molempia käsiäni, nyökähytti päätään ja
katosi kuin nuoli. Minä seisoin kauvan paikalla ja seurasin häntä
silmilläni niinkauvan kuin mahdollista.

"Huomiseen! Huomiseen!" kaikui päässäni, kun hän oli kadonnut
silmistäni.



KOLMAS YÖ.


Tänään oli surullinen sadepäivä, ilman auringon sädettä, niinkuin
tuleva vanhuutenikin. Minua vallitsevat sellaiset omituiset ajatukset,
-- sellaiset kolkot tunteet, sellaiset minulle vielä epäselvät
kysymykset tunkeutuvat päähäni ja sitäpaitsi puuttuu minulta tahtoa ja
voimaa niitä selvittämään. Ei ole minun asiani selvittää kaikkia!

Tänään emme tule näkemään toisiamme. Eilen, kun erosimme toisistamme,
rupesivat pilvet taivasta peittämään ja nousi sumu. Minä sanoin että
huomenna tulee huono päivä; hän ei vastannut, hän ei tahtonut puhua
itseänsä vastaan. Hänelle on tämä päivä selvä ja kirkas eikä yksikään
pilvi synkistä heidän onneansa.

"Jos sataa, emme tule näkemään toisiamme", sanoi hän, -- "sitten en
minä tule."

Minä luulin ettei hän välittäisi tämän päivän sateesta, mutta hän ei
tullut.

Eilen oli kolmas kohtauksemme, kolmas valoisa yömme.

Mutta kuinka tekevätkään ilo ja onni ihmisen kauniiksi! Kuinka
syttyykään sydän rakkaudesta! Tuntuu niinkuin tahtoisi vuodattaa
sydämensä vieraasen sydämeen, niinkuin toivoisi, että kaikki olisi
iloista, kaikki hymyilisi. Ja kuinka tarttuvaista onkaan tämä ilo!
Eilen oli hänen sanoissaan niin paljon viehkeyttä, niin paljon
sydämen hyvyyttä. Kuinka sydämellisesti hän minua kohteli, kuinka hän
minua hyväili, kuinka hän sydäntäni rohkaisi! Oi, kuinka paljon
viehkeilemistä kutsuukaan onni esihin! Ja minäkö?... Minä pidin kaikkia
kultana, minä ajattelin, että hän...

Mutta, Jumalani, kuinka saatoin minä ajatella! Kuinka saatoin minä olla
niin sokea, kun kaikki oli toisen valtaamaa, -- kun hänen lempeytensä,
hänen rakkautensa minuun ei ollut muuta kuin ilo toisen pikaisesta
jälleen näkemisestä, toivo, antaa minunkin ottaa osaa hänen ilostaan.
Ellei hän olisi tullut, niin olisimme turhaan odottaneet ja hän olisi
surullinen ja alakuloinen. Kaikki hänen liikkeensä eivät muutoin olisi
niin herttaiset ja keveät. Ja, omituista, hänen huomaavaisuutensa minua
kohtaan oli kaksinkertainen, ikäänkuin tahtoisi hän vaistomaisesti
tuhlata minulle, mitä hän itse itselleen toivoi. Nastjenkani näytti
vihdoin niin hellätuntoiselta ikäänkuin hän käsittäisi, että minä häntä
rakastan, ikäänkuin hän armahtaisi minun kurjaa rakkauttani. Ollessamme
itse onnettomat, tunnemme paremmin toistenkin onnettomuutta.

Minä tulin hänen luokseen avonaisella sydämellä, ja odotin tuskin
jälleen näkemistä. Minä en tuntenut edeltäpäin, mitä minä nyt tunnen,
minä en tuntenut ettei kaikki vie toivottuun loppuun. Hän loisti
ilosta, hän odotti vastausta. Vastaus oli hän itse. Hänen piti tulla,
hänen huudolleen rientää esiin. Nastjenka tuli koko tunnin varemmin
kuin minä. Alussa nauroi hän kaikelle, kullekin sanalleni. Minä olin
alkanut puhumaan, mutta pian vaikenin minä.

"Tiedättekö te, miksi minä olen niin iloinen?" sanoi hän, -- "niin
iloinen, teidät nähdessäni? Miksi minä teitä tänään niin rakastan?"

"Noh miksi?" kysyin minä ja sydämeni lakkasi sykkimästä.

"Minä rakastan teitä sentähden, koska te ette ole rakastunut minuun.
Joku toinen tulisi teidän sijassanne levottomaksi, tunkeilevaksi ja
valittavaksi, mutta te olette kokonaan toisin."

Sen ohessa puristi hän kättäni niin lujasti, että minä melkein huusin.
Hän nauroi.

"Jumalani! Mikä ystävä te olettekaan!" alkoi hän minuutin kuluttua
hyvin totisena. "Tosiaankin on Jumala lähettänyt teidät minulle! Mikä
olisi minusta tullut, ellei minulla olisi teitä! Kuinka omaa hyötyä
pyytämätön te olettekaan! Jos minä joudun naimiseen, tulemme sangen
läheisiksi ystäviksi, enemmän kuin veljiksi. Minä olen teitä rakastava,
melkein yhtä paljon, kuin häntäkin..."

Mieleni kävi, tässä silmänräpäyksessä, hyvin raskaaksi, mutta jotakin
pilkantapaista liikkui sydämessäni.

"Teillä on kuume", sanoin minä, "te pelkäätte, te ajattelette ettei hän
tulekkaan."

"Todellako?" vastasi hän. -- "Jos olisin vähemmin onnellinen, niin
uskon, että itkisin teidän epäuskonne, teidän soimauksienne tähden.
Muutoin te saatatte minut järkeeni jälleen. Mutta minä ajattelen
perästäpäin ja nyt tunnustan minä teille, että te sanoitte totuuden.
Niin! Minä en ole omassa vallassani. Minä elän kokonaan odotuksessa ja
tunnen kaikki ehkä liian helposti. Nyt kyllin tunteista!"

Sill'aikaa kuulimme askeleita ja hämärässä näkyi eräs ohikulkija, joka
astui meitä kohti. Me vapisimme molemmat, Nastjenka oli melkein
huudahtaa. Minä päästin hänen kätensä irti ja tein liikkeen ikäänkuin
aikoisin mennä. Mutta me petyimme, se ei ollut hän.

"Mitä te pelkäsitte? Miksi laskitte käteni irti?" sanoi Nastjenka ja
ojensi sen uudestaan minulle. Me tahdomme yhdessä kohdata häntä. Minä
tahdon, että hän näkee, kuinka me rakastamme toinen toistamme."

"Kuinka me rakastamme toinen toistamme? huudahdin minä.

"Oi, Nastjenka, Nastjenka!" ajattelin minä. -- "Kuinka paljon olet sinä
näillä sanoilla sanonut! Sellaisesta rakkaudesta, Nastjenka, tulee
sydän kylmäksi ja kovin ahdistetuksi. Kätesi on kylmä, minun on kuuma
niinkuin tuli. Kuinka sokea oletkaan Nastjenka!... Oi, kuinka
sanomattomasti onnellinen on ihminen monessa silmänräpäyksessä! Mutta
minä en voi olla sinulle paha!"

Vihdoin oli sydämeni liian täysi.

"Kuulkaas, Nastjenka", huudahdin minä. -- "Tiedättekö mitä minä
toimitin koko päivän?"

"Noh mitä? Kertokaa pian. Miksi olitte te tähän asti vaiti?"

"Ensiksi, Nastjenka, kun olin toimittanut kaikki asianne, antanut
kirjeenne, ollut hyvien tuttavainne luona, sitten ... sitten menin
kotiin ja laskeusin nukkumaan."

"Eikö enempää?" keskeytti hän minua nauraen.

"Melkein ei sen enempää", vastasin minä väkivaltaisella mielen
maltilla, sillä minä tunsin kuinka silmäni täyttyivät tyhmillä
kyyneleillä. -- "Minä heräsin jälleen näkemisemme hetkeksi, niinkuin en
olisi nukkunut. Minä en tiedä kuinka oli laitani. Minä läksin
kertoakseni teille kaikki, ikäänkuin aika seisoisi hiljaa minua varten,
ikäänkuin tunnelma, tunne pysyisi ikuisesti minussa elävänä, ikäänkuin
minuutti kestäisi ijankaikkisesti ja pysyisi koko elämän ajan yhdessä
kohdin minua varten... Herättyäni tuntui minusta, että kauvan tunnettu,
aikaisemmin jossakin kuultu, unhoitettu, suloinen, soitannollinen aihe
nyt taasen sukelsihe muistossani esihin ja nyt..."

"Voi, Jumalani", keskeytti Nastjenka, -- "kuinka oli siinä kaikki? Minä
en ymmärrä sanaakaan siitä."

"Voi, Nastjenka, minä tahtoisin jollakin tavalla kuvailla tätä
omituista vaikutusta", aloitin minä valittavalla äänellä, missä vielä
kätkeytyi toivo, vaikka kaukainenkin.

"Kyllin, lakatkaa jo!" sanoi hän ja kaikki ilmasi yhdessä
silmänräpäyksessä veitikkaa!

Yht'äkkiä tuli hän tavattoman puheliaaksi ja iloiseksi. Hän otti
käsivarteni, nauroi ja tahtoi minuakin nauramaan, ja jokainen kolkompi
sana minulta herätti hänessä sydämellisen ja pitkän naurun... Minä
rupesin suuttumaan, -- hän lakkasi äkkiä veikistelemästä.

"Kuulkaas", alkoi hän, -- "minun pitäisi olla kiitollinen siitä,
ettette ole rakastuneet minuun. Sen mukaan on ihminen käytettävä! Mutta
kuitenkin, taipumaton herrani, tulisi teidänkin kiittää minua siitä,
että minä olen niin yksinkertainen. Minä puhun teille kaikkia, kaikki
hulluudetkin, mitkä päähäni pälkähtävät."

"Kuulkaas! Kello on yksitoista", sanoin minä, -- kun määrätty
kellonlyönti kaikui kaukaisesta raatihuoneen tornista. Hän kävi äkkiä
hiljaiseksi ja lakkasi nauramasta ja luki lyönnit.

"Niin, yksitoista", sanoi hän vihdoin aralla, epävakavalla äänellä.

Oitis kaduin, että peljästytin häntä ja sain hänet lukemaan kellon
lyönnit ja kirosin itseäni tästä ilkeyden kohtauksesta. Minä tulin
murheelliseksi hänen tähtensä, enkä tietänyt kuinka minun piti korjata
tuota erehdystäni. Minä rupesin lohduttamaan häntä, hakemaan syitä
hänen poissa-oloonsa ja luettelemaan monenlaisia arveluita. Ei ketään
ollut helpompi pettää kuin häntä tässä silmänräpäyksessä ja jokainen
kuulee ilolla sellaisina hetkinä vähintäkin lohdutusta ja on
tyytyväinen, että edes jonkinmoista puolustusta löytyy.

"Niinpä, se on naurettava asia", aloin minä innokkaana ja ylpeänä
todistuksieni tavattomasta selvyydestä. "Ei hän voinut tulla,
te ja minä petyimme, Nastjenka, niin että kadotin ajanlaskunkin...
Ajatelkaas vain... Ehkä on hän saanut jonkun kirjeen. Otaksuttuna ettei
hän voinut tulla, on hän kirjeellisesti antava tiedon siitä, eikä taas
kirje voi varhemmin saapua kuin huomenna. Minä menen huomenna sitä
hakemaan ja annan teille oitis tiedon. Vielä löytyy tuhansia
mahdollisuuksia jälellä. Kenties ei hän ollut kotona kun kirje saapui
ja ehk'ei hän vielä ole sitä lukenutkaan! Kaikki on mahdollista!"

"Niin, niin!" sanoi Nastjenka, -- "sitä en ajatellut. Luonnollisesti,
kaikki on mahdollista", pitkitti hän puheliaasti. Mutta hänen äänessään
oli surullinen epäsointu, toinen takana piileksivä ajatus.

"Kuulkaas nyt, mitä teidän on tehtävä", pitkitti hän. "Menkää huomenna
niin varhain kuin mahdollista ja jos jotakin saatte, niin antakaa
minulle siitä oitis tieto. Tiedättehän jo, missä minä asun." Ja hän
ilmoitti minulle osoitteensa.

Sitten tuli hän äkkiä niin lempeäksi ja kainoksi minua kohtaan. Hän
näytti tarkkaavaisesti kuuntelevan sanojani. Mutta tehtyäni hänelle
muutamia kysymyksiä, vaikeni hän, joutui hämille ja käänsi kasvonsa
pois. Minä katselin hänen silmiinsä -- todellakin, hän itki.

"Kuinka? Onko se mahdollista? Voi! Mikä lapsi te olettekaan! Lakatkaa
toki!"

Hän yritti nauramaan, tyynnyttääkseen itseään, mutta hänen vartalonsa
vavahteli ja rintansa kohosi.

"Ajattelin teitä", huomautti hän pitemmän vaikenemisen jälkeen. -- "Te
olette niin hyvä, että minun täytyisi olla kivestä, ellen sitä
huomaisi. Tietäkääs, mitä mieleeni juuri nyt tuli? Minä vertailin teitä
molempia. Miksi on hän -- ettekä te? Miksi ei hän ole niinkuin te! Hän
on teitä huonompi, vaikka minä rakastan enemmän häntä kuin teitä."

Minulla ei ollut mitään vastattavaa. Hän näkyi odottavan vastausta.

"Luultavasti en ole vielä häntä oikein käsittänyt taikka en tunne vielä
häntä täydellisesti. Tietäkääs, minä pelkäsin häntä oikein. Hän oli
aina niin totinen, oikeastaan ylpeä. Luonnollisesti tiedän, että hän
vain sellaiseksi näyttäytyy, että hänen sydämessään on enemmän
hellyyttä kuin minun. Minä muistan kuinka hän minua silloin katseli kun
minä kimppuineni tulin hänen luoksensa. Mutta aina minä kunnioitan
häntä ja tuntuu ikäänkuin emme seisoisi samalla asteella."

"Ei, Nastjenka", vastasin minä, -- "se merkitsee, että te rakastatte
häntä enemmän kuin kaikkia maailmassa ja paljon enemmän kuin itseänne."

Hän vaikeni ja puristi voimallisesti käsivarttani. Minä en voinut
mitään puhua liikutuksesta. Niin kului muutama aika.

"Hän ei tosiaankaan tule tänään!" sanoi hän vihdoin. "On jo liian
myöhäistä."

"Huomenna hän tulee", vastasin minä jotenkin luottavaisesti.

"Niin", sanoi hän taaskin iloisemmasti. "Nyt huomaan itsekin, että hän
vasta huomenna tulee. Siis, näkemään asti! Huomiseen! Jos sataa, niin
en tule ehkä tulemaan. Mutta ylihuomenna tulen joka tapauksessa,
tulkoon sitten mitä tahansa. Tulkaa joka tapauksessa tänne, minä tahdon
nähdä teidät."

Ja sitten, kun jättelimme hyvästi, antoi hän kätensä minulle ja sanoi,
katsoen kirkkaasti minuun:

"Nyt olemme ainiaaksi yhdistetyt. Eikö niin?"

"Oi, Nastjenka, Nastjenka! Jospa te tietäisitte, kuinka yksinäiseksi
minä tunnen itseni!"

Kun kello löi yhdeksän, en voinut enään huoneessa istua, pukeuduin ja
menin, huolimatta pahasta ilmasta, ulos. Minä olin siellä ja istuin
penkillämme. Minä menin hänen kadullensa, häpesin ja käännyin ympäri
katsomatta hänen ikkunaansa. Murheissani ja surussani tulin minä
kotiin. Mikä raskas aika! Jos olisi kaunis ilma ollut, niin olisin koko
yön kävellyt.

Mutta huomenna siis!

Ei ollut kirjettä tänäänkään. Niinhän täytyi ollakin. He ovat jo
yhdessä.



NELJÄS YÖ.


Hyvä Jumala, kuinka kaikki päättyi!

Minä tulin kello yhdeksän. Hän oli jo siellä. Minä huomasin hänen jo
kaukaa. Hän seisoi, niinkuin silloin, ensi kohtauksessamme, rannalla,
kyynärpäät nojautuneina käsipuihin, eikä kuullut, että minä häntä
lähestyin.

"Nastjenka!" huusin minä hänelle, taistellen tuskalla liikutustani
vastaan.

Hän kääntyi rivakkaasti puoleeni.

"Noh", sanoi hän, "nopeasti!"

Katselin häntä hämmästyneenä.

"Noh, missä on kirje? Toitteko te kirjeen?" -- kertoi hän, pitäen
kädellään kiinni käsipuusta.

"Ei, ei minulla ole kirjettä", sanoin vihdoin.

-- "Eikö hän sitten vieläkään ole täällä?"

Hän kalpeni kauheasti ja katseli minua kauvan aikaa liikkumatoinna.
Minä olin hävittänyt hänen viimeisen toivonsa.

"No niin, Jumala olkoon hänen kanssansa", sanoi hän vihdoin sortuneella
äänellä. -- "Jumala hänen kanssansa, kun hän minut niin jättää".

Vielä muutaman silmänräpäyksen säilytti hän mielenmalttinsa, mutta
äkkiä kääntyi hän poispäin, nojasi käsipuihin ja purskahti itkuun.

"Jo on kylläksi, jo on kylläksi!" varoitin minä. Mutta minulla ei ollut
voimaa pitkittää ja mitä olisin minä sanonut?

"Älkää koettako lohduttaa minua," sanoi hän. "Älkää puhuko hänen
puolestansa, älkää sanoko, että hän tulee, hän ei olisi niin julmasti,
niin sydämettömästi jättänyt minut, niinkuin hän on tehnyt. Miksi?
Miksi? Oliko ehkä jotakin kirjeessäni, tuossa onnettomassa
kirjeessäni?"

Hänen äänensä tukehtui kyyneltulvaan.

"Oi kuinka sanomattomasti hirveätä tämä onkaan!" pitkitti hän. "Ei
riviäkään! Jos hän edes olisi vastannut minulle, etten minä ole hänelle
tarpeellinen, että hän hylkää minut. Mutta nyt, ei riviäkään kolmeen
päivään! Kuinka helppoa on hänelle loukata kurjaa, turvatointa tyttöä,
jonka rikos on siinä, että hän rakastaa häntä. Oi, mitä olenkaan
kärsinyt näinä kolmena päivänä! Jumalani! Jumalani! Kun minä muistelen,
että minä ensiksi tulin hänen luokseen, että minä alensin itseni hänen
edessään, itkin! Ja sitten!... Kuulkaas", sanoi hän minuun kääntyneenä,
samalla kuin hänen mustat silmänsä loistivat, -- "ei voi se niin olla,
se on luonnotonta! Te taikka minä olemme pettyneet. Ehk'ei hän ole
vielä kirjettä saanut? Ehk'ei hän tähän silmänräpäykseen asti tiedä
mitään, kuinka on mahdollista, sanokaas minulle Jumalan tähden,
selittäkääs minulle ... minä en voi käsittää niin raakaa kohtelua.

"Ei sanaakaan! Kurjimmallekin ihmiselle maailmassa osoitetaan toki
sääliä! Ehkä on hän kuullut jotakin, ehkä on joku parjannut minua. Mikä
on teidän ajatuksenne?"

"Kuulkaas minua, Nastjenka, huomenna menen minä, teidän nimessänne,
hänen luokseen."

"Entä sitten?"

"Minä kysyn häneltä kaikkea, kerron hänelle kaikki."

"Entä sitten? Entä sitten?"

"Te kirjoitatte kirjeen hänelle. Älkää kieltäkö, Nastjenka. Minä vaadin
häntä huolehtimaan teistä, hän on saapa tietää kaikki ja jos..."

"Ei, ystäväni, ei," keskeytti hän minua. -- "Jo on kylliksi! Ei
sanaakaan enään, ei ainoatakaan sanaa minulta eikä riviäkään. --
Kyllin! Minä en tunne häntä enään, enkä rakasta häntä enään! Minä olen
hänet unoh ... tava!"

Hän ei puhunut loppuun.

"Rauhoittukaa, Nastjenka. Sijoittukaa tänne", sanoin minä, vieden hänet
penkille.

"Minä olen levollinen. Kyllin! Se on ohitse! Ne on kyyneleitä, ne
kuivuvat."

Sydämeni oli täysi. Minä koetin puhua, mutta turhaan.

"Kuulkaas minua", pitkitti hän, tarttuen käteeni, "sanokaas minulle,
ettehän te olisi niin menetellyt? Ettehän olisi jättänyt sitä, joka
itse tuli luoksenne, ettehän olisi viskanneet hänen kasvoihinsa
häpeällistä pilkan naurua hänen heikon, tyhmän sydämensä vuoksi! Te
olisitte säästänyt häntä. Te olisitte ajatellut että hän on yksin,
ettei hän ymmärtänyt pitää huolta itsestänsä, ettei hän osannut varoa
itseään rakkaudesta teihin, että hän on viaton ... ettei hän ole tehnyt
mitään. Oi, Jumalani, Jumalani!"

"Nastjenka!" huudahdin minä, voimatta liikutustani hillitä. --
"Nastjenka! Te kiusaatte minua! Te revitte sydämeni rikki; Nastjenka!
Minä en voi kauvemmin vaijeta! Minun täytyy vihdoin ilmaista, mitä
sydämessäni piilee."

Minä hyppäsin ylös. Hän tarttui käteeni ja katseli kummastuksella
minua.

"Mikä on teillä?" kysyi hän vihdoin.

"Kuulkaas minua, Nastjenka", sanoin minä päättävästi. Mitä minä nyt
tulen teille sanomaan on kaikki mieletöntä, kaikki tyhmää! Minä tiedän,
ettei se koskaan tule tapahtumaan, mutta kuitenkaan en voi vaijeta.
Edeltäpäin rukoilen teitä anteeksi antamaan minulle."

"Kuinka? Mikä on teidän?" kysyi hän, lakaten itkemästä ja katsellen
läpitunkevasti minua samalla kuin omituinen uteliaisuus loisti hänen
kummastelevissa silmissään.

"Se on mahdotointa. Mutta minä rakastan teitä, Nastjenka! Siinä se on.
Nyt on kaikki sanottu. Nyt näette, jos te voitte niin puhua minun
kanssani, kuin te ennen puhuitte, jos te vihdoin voitte kuulla, mitä
minä tulen teille puhumaan..."

"Mitä? Mitä on siitä tuleva?" keskeytti Nastjenka minua. -- "Minä
tiesin hyvin, että te rakastatte minua, mutta minusta näytti, että te
vain vähän rakastatte minua. Voi! Jumalani!"

"Alussa oli rakkauteni vähäinen, Nastjenka, mutta nyt on se yhtä vahva
kuin teilläkin, silloinkuin te kimppuinenne tulitte hänen luoksensa. Ja
vieläpä enemmänkin, koska hän ei silloin rakastanut ketään, vaikka te
rakastitte."

"Mitä sanotte minulle? Minä en ymmärrä laisinkaan. Mutta sanokaas
minulle, miksi se -- se on ei miksi, vaan mistä syystä te niin ja niin
kerran... Jumalani! Minä puhun tyhmästi! Mutta te..."

Ja Nastjenka joutui täydellisesti hämille. Hän löi silmänsä alas.

"Mitä tulee minun tehdä, Nastjenka? Minä olen syyllinen, minä olen
väärin menetellyt... Mutta ei, ei, minä en ole syyllinen, sen tunnen
minä, koska sydämeni sanoo, että minulla on oikein, koska minä en
mitenkään voi teitä loukata. Minä olin ystävänne, mutta minä en ole
itseäni muuttanut, minä olen vieläkin ystävänne. Katsokaas, Nastjenka,
kyyneleeni valuvat. Valukoot, ne eivät ketään vahingoita. Ne kuivuvat
jälleen..."

"Mutta istahtakaa," sanoi hän.

"Ei, Nastjenka, minä en tule istumaan. Minä en voi kauvemmin olla
täällä, te ette saa minua enään nähdä. Minä sanon teille kaikki ja
sitten menen. Minä tahdon vain sanoa ettette koskaan olisi saanut
tietää, että minä teitä rakastan. Minä olisin salaisuuteni
kätkenyt. En tahtoisi nytkään tässä silmänräpäyksessä vaivata teitä
itsekkäisyydelläni. En! Mutta minä en voinut kauvemmin kestää. Te
puhutte itse siitä, te olette syyllinen, te olette kaikkeen syyllinen,
vaan minä en ole syyllinen. Te ette voi karkoittaa minua luotanne
pois."

"En, en! Minä en karkoita teitä," sanoi Nastjenka, salaten suruaan niin
paljon kuin mahdollista.

"Te ette karkoita minua pois. Ei! Mutta minun täytyy itse paeta. Minä
tulen menemäänkin, mutta sitä ennen täytyy minun sanoa kaikki, koska,
tässä puhuessamme, en saattanut istua rauhallisesti, koska, teidän
itkiessänne, tunsin sydämessäni olevan niin paljon rakkautta teihin,
Nastjenka, niin paljon rakkautta. Ja katkera on tunne, etten minä tällä
rakkaudellani voi teitä auttaa. Minä en voinut vaijeta, minun täytyi
puhua, Nastjenka, minun täytyi puhua!"

"Niin, niin! Puhukaatte, puhukaatte niin minun kanssani!" sanoi
Nastjenka harvinaisella liikutuksella. "Teistä näyttää ehkä
kummalliselta, että minä niin puhun teidän kanssanne, mutta ...
puhukaatte! Minä tulen vastaamaan teille, kertomaan teille kaikki."

"Te säälitte minua, Nastjenka, vain säälitte, ystäväni! Mitä on
tapahtunut, on tapahtunut. Ja mitä on sanottu, ei voida kääntää eikä
vääntää. Eikö niin? Nyt tiedätte kaikki. Nähkääs, se on ydinkohta!
Hyvä, se on kaikki oivallista. Mutta kuulkaas nyt: kun te tuolla
istuitte ja itkitte, ajattelin minä itsekseni -- voi! sallikaa minun
sanoa, mitä minä ajattelin, että -- luonnollisesti, se ei voi niin
olla, Nastjenka! -- minä ajattelin, että te ette ehkä jostakin
kaukaisesta syystä rakasta minua enään. Sitten ajattelin minä jo eilen
ja toissapäivänä, Nastjenka -- että minä saisin tuntea, että teidän
ehdottomasti täytyy rakastaa minua. Olettehan itsekin sanonut, että te
jo melkein rakastatte minua. Mitä enempää? Se onkin melkein kaikki,
mitä minä tahdoin sanoa, vielä on sanottavana, mitenkä sitten olisi,
jos te minua rakastaisitte -- ei mitään enempää! Kuulkaas, ystäväni,
olettehan toki aina ystäväni -- minä olen luonnollisesti kurja,
yksinkertainen, vähäpätöinen ihminen. Mutta siitä ei ole kysymystä --
ja minä sanon sen vain murheella, Nastjenka, -- mutta minä rakastaisin
teitä niin, niin paljon, että sittenkin kuin te vielä rakastaisitte
häntä, jota en minä tunne, te ette kuitenkaan tulisi huomaamaan, että
minun rakkauteni missään suhteessa olisi teille vaivaksi. Te saisitte
vain joka minuutti tuntea, että teidän vieressänne sykkii kiitollinen,
niin kiitollinen, lämmin sydän, joka teille... Oi, Nastjenka,
Nastjenka! Mitä olettekaan te tehnyt minusta!"

"Älkää itkekö, minä en tahdo, että te itkisitte," sanoi Nastjenka,
rivakkaasti nousten. -- "Tulkaa, nouskaa ylös, tulkaa minun kanssani,
älkää itkekö," sanoi hän pyyhkiessään kyyneleitäni taskuliinallaan. --
"Tulkaa nyt, ehkä sanon minä teille jotakin... Niin, nyt on hän
jättänyt minut, nyt on hän unohtanut minut, vaikka minä häntä vielä
rakastan -- minä en tahdo teitä pettää -- mutta kuulkaas, vastatkaa
minulle. Jos minä esimerkiksi ... tulisin rakastamaan teitä, se on ...
jos minä vain... Voi, ystäväni! Kuinka saatan sitä ajatella, että minä
teitä loukkasin, kun minä nauroin teidän rakkaudellenne, kun kiitin
teitä siitä, ettette olleet minuun rakastuneet! Oi, Jumalani! Kuinka on
se mahdollista, etten minä edeltäpäin sitä huomannut, että minä olin
niin tyhmä, mutta... Nyt olen päättänyt sanoa teille kaikki."

"Kuulkaas, Nastjenka, tiedättekö mitä? Minä menen pois luotanne.
Todellakin tuotan minä teitte vain vaivaa. Nyt on teillä omantunnon
nuhteita siitä, että te nauroitte. Minä en tahdo, en varmaankaan, että
te paitsi murhettanne... Minä tietysti olen syyllinen, Nastjenka, mutta
suokaa anteeksi minulle."

"Pysähtykää, kuulkaa minua loppuun, -- voitteko te odottaa?"

"Mitä varten odottaa? Mitä?"

"Minä rakastan häntä. Mutta se on ohimenevää, sen täytyy mennä ohitse,
muutoin ei ole se mahdollista. Se meneekin jo ohitse, minä huomaan sen.
Kuka tietää, ehkä menee se jo tänään ohitse, koska minä häntä vihaan,
koska hän minua pilkkasi, sill'aikaa kuin te tässä itkitte minun
kanssani, koska te ette minua halveksi kuten hän, koska te rakastatte
minua, eikä hän minua rakasta, ja vihdoin koska minä teitä rakastan --
jopa todella, aivan niinkuin tekin rakastatte minua. Olenhan sen itse
ennen teille sanonut, ja te olette sen itsekin kuullut. -- Sentähden
rakastan minä teitä, koska te olette häntä parempi, koska te olette
häntä kunniallisempi, koska, koska hän..."

Hänen liikutuksensa oli niin vahva, ettei hän voinut puhua, hän pani
päänsä minun olkapäälleni, sitten rinnalleni ja itki katkerasti. Minä
lohdutin häntä, puhuin hänelle mutta hän ei voinut kuulla, puristi aina
kättäni ja sanoi kyynelten valuessa:

"Odottakaa, odottakaa, pian minä lakkaan. Minä tahdon teille sanoa...
Älkää ajatelko, että nämä kyyneleet -- se on vain heikkoutta, odottakaa
kunnes se menee ohitse."

Vihdoin lakkasi hän, pyyhki kyyneleet pois ja me menimme eteenpäin.
Minä tahdoin puhua, mutta hän pyysi aina minua odottamaan. Me
mykistyimme. Vihdoin hän toipui ja rupesi puhumaan.

"Nyt viimeinkin", alkoi hän heikolla, vapisevalla äänellä. "Älkää
ajatelko, että minä olen epävakainen ja huikenteleva, että minä niin
helposti ja pian voin unohtaa. Minä rakastin häntä kokonaisen vuoden ja
vannon Jumalan nimessä, etten koskaan, en koskaan ajatuksissani ollut
uskoton hänelle. Hän pilkkasi minua, Jumala olkoon hänen kanssaan!
Mutta hän haavoitti ja loukkasi sydäntäni. Minä en rakasta häntä enään,
koska minä vain sitä voin rakastaa, joka on jalomielinen, joka minua
ymmärtää, joka on rehellinen, koska itsekin olen sellainen eikä hän ole
arvoiseni -- niin, Jumala olkoon hänen kanssansa! Parempi on näin, kuin
että minä myöhemmin olisin pettynyt toiveissani ja saanut kokea
millainen hän on... Kuka tietää, hyvä ystäväni," pitkitti hän,
puristaen kättäni, "kuka tietää, ehkä oli koko rakkauteni vain
itsepetosta, mielikuvitusta, ehkä sai se alkunsa vähäpätöisyyksistä,
siitä, että minä elin mummoni toimissa! Kenties täytyy minun erästä
toista rakastaa, ei häntä, vaan erästä toista, joka sääli minua
ja ... ja ... jättäkäämme hänet," keskeytti Nastjenka, nyyhkyen
liikutuksessaan, "minä tahtoisin vain vielä teille sanoa, että jos te
huolimatta siitä, että minä häntä rakastan -- ei, rakastin -- ja jos te
huolimatta siitä ... vielä sanotte ... jos te tunnette, että
rakkautenne on kyllin suuri karkoittamaan sydämestäni varhaisemman
rakkauden. Jos tahdotte minua armahtaa, jos ette tahdo jättää minut
yksin kohtaloni varaan, ilman lohdutusta, ilman toivoa, jos te tahdotte
rakastaa minua aina, jos te minua nyt rakastatte, niin vannon minä
teille että kiitollisuus ... että rakkauteni tulee vihdoin olemaan
teidän rakkautenne arvoinen... Tahdotteko nyt ottaa käteni vastaan?"

"Nastjenka," huusin minä nyyhkyen, "Nastjenka! Oi, Nastjenka!"

"Riittää jo!" sanoi hän, tuskin hilliten itseään, "nyt on jo kaikki
sanottu, eikö niin? Niin -- ja te olette onnellinen ja minä olen
onnellinen, eikä enään sanaakaan siitä. Puhukaas jotakin muuta!"

"Niin, Nastjenka. Kyllin siitä, nyt olen minä onnellinen. Nyt,
Nastjenka, nyt puhukaamme jotakin muuta, oitis, minä olen valmis."

Ja me emme osanneet puhua mitään, me nauroimme, me itkimme, me puhuimme
tuhannen sanaa ilman mieltä ja yhteyttä. Milloin kävimme käytävää
pitkin, milloin käännyimme äkkiä ympäri ja menimme kadun poikki. Sitten
taas pysähdyimme ja astuimme rannalle. Me olimme niinkuin lapset.

"Nyt elän minä yksinäni, Nastjenka," sanoin minä, "mutta huomenna --
nyt olen minä, Nastjenka, tietysti köyhä, minulla on kaikkiaan tuhannen
kaksisataa, mutta se ei tee mitään."

"Tietysti, ei. Ja mummolla on eläke, niin ettei hän meitä rasita.
Meidän täytyy kuitenkin ottaa mummo luoksemme."

"Luonnollisesti täytyy meidän ottaa mummo luoksemme... Mutta
Matrenakin..."

"Niin ja meillä on Theklakin!"

"Matrena on hyvin hyvä, vaan yksi vika on hänellä, ei ole hänellä
mielikuvitusvoimaa. Mutta se ei ole vahingoksi."

"Se on yhdentekevä, he voivat molemmat olla yhdessä. Mutta huomenna
tulette te luoksemme."

"Kuinka? Teidänkö luoksenne? Hyvä, minä olen valmis."

"Niin, te asutte meillä. Meillä, tuolla ylhäällä, ullakkokamarissa. Se
on tyhjä. Meillä on ollut eräs vuokralainen, vanha vapaasukuinen
nainen, mutta hän on matkustanut pois ja mummo, sen tiedän minä, tahtoo
ottaa nuoren miehen. Minä kysyin häneltä, miksi nuorta miestä? Siihen
vastasi hän: 'Se on parempi, minä tulen jo vanhaksi. Mutta älä
ajattele, Nastjenka, että minä tahdon naittaa sinut.' Minä, nähkääs,
sanoin, että hän sitä juuri tavoitti."

"Voi, Nastjenka!"

Ja me nauroimme molemmat ääneen.

"Nyt hyvä! Mutta missä asutte te? Minä olen sen unohtanut."

"Tuolla punasen sillan luona, Barannikovin talossa."

"Se on suuri talo?"

"Niinpä, suuri se on."

"Oi, minä tiedän, kaunis talo. Mutta jättäkää se ja muuttakaa meille."

"Huomenna, Nastjenka, jo huomenna! Minä olen vähän vuokraa velkaa,
mutta se ei tee mitään. Minä saan pian palkkani."

"Mutta, tietäkääs, ehkä rupean minä antamaan tuntia. Minä opetan
itseäni samalla kun opetan muita."

"Sepä mainiota! Ja minä saan lahjapalkan palveluksesta, Nastjenka."

"Siis huomenna tulette vuokraajakseni."

"Niin, ja me menemme oopperaan, koska nyt annetaan 'Sevillan
parturia'."

Näin puhellessamme kuljimme molemmat niinkuin sumussa, ett'emme
tietäneet mitä meissä tapahtui. Milloin pysähdyimme ja puhuimme kauvan
aikaa samalla paikalla, milloin astuimme edes ja takaisin nauraen ja
itkien. Nastjenka tahtoi äkkiä kotiin, enkä minä rohjennut pidättää
häntä ja tahdoin saattaa häntä. Me läksimme tielle ja neljännestunnin
kuluttua saavuimme äkkiä rannalle, jälleen penkillemme. Hän huokaili ja
uudelleen täyttyivät hänen silmänsä kyyneleillä. Minä nolostuin...
Mutta hän tarttui käteeni ja me astuimme, innokkaasti keskustellen,
eteenpäin.

"On aika mennä kotiin, luulen minä; on jo kovin myöhä," sanoi Nastjenka
vihdoin.

"Niinpä tosin, Nastjenka, mutta minä en saa nyt unta enkä mene kotiin."

"En minäkään luullakseni tule nukkumaan. Mutta seuraattehan minua?"

"Joka tapauksessa!"

"Mutta nyt menemme, kuin menemmekin kotiin!"

"Kunniasanalla," vastasin minä nauraen.

"Tulkaa siis!"

"Menkäämme!"

"Katsokaas taivasta, Nastjenka! Huomenna tulee olemaan ihmeteltävä
päivä! Mikä sininen taivas, mikä viehättävä kuuvalo! Nähkääs, tuo
kellahtava pilvi nielee kuun. Katsokaas! Eipä, se pilkistääkin esiin.
Näettekö?"

Mutta Nastjenka ei katsellut pilviä; hän seisoi vaijeten niinkuin
kivettynyt. Silmänräpäyksen kuluttua rupesi hän vapisemaan ja hiipimään
lähemmin minuun kiinni. Hänen kätensä vapisi käsivarrellani. Minä
katselin häntä. Hän nojautui vielä lujemmin minuun.

Tässä silmänräpäyksessä meni eräs nuori mies ohitsemme. Hän pysähtyi
äkkiä, katsahti läpitunkevasti meihin ja astui sitten muutamia
askeleita. Sydämeni vapisi.

"Nastjenka," sanoin minä puoliääneen, "kuka se on, Nastjenka?"

"Se on hän!" vastasi hän kuiskuttaen, läheten yhä lähemmäksi minua.
Minä saatoin tuskin pysyä jaloillani.

"Nastjenka, Nastjenka! Sinähän se olet!" kuulin äänen takanani ja
samassa silmänräpäyksessä astui tuo nuori mies muutaman askeleen meihin
päin.

Mikä huudahdus! Kuinka hän säpsähtikään! Kuinka hän irroittikaan
itsensä minusta ja syöksi häntä kohti! Minä seisoin ja silmäilin heidän
jälkeensä niinkuin kivettynyt. Mutta tuskin oli hän antanut kätensä
hänelle ja heittäytynyt hänen käsivarsiinsa, kun hän äkkiä jälleen
kääntyi minun puoleeni, silmänräpäyksessä niinkuin myrsky, niinkuin
salama, seisoi hän luonani ja ennenkuin ehdin malttaa mieleni, ympäröi
hän molemmin käsivarsin kaulaani ja suuteli minua innokkaasti. Sitten,
sanaakaan sanomatta, syöksähti hän jälleen hänen luoksensa, tarttui
hänen käteensä ja veti hänet mukanaan pois.

Kauvan seisoin minä siinä ja katselin heidän jälkeensä... Vihdoin
katosivat he silmistäni.



AAMU.


Minun yöni loppuivat aamulla. Päivä ei ollut kaunis. Sateli ja
ikkunaruutujani tärisytti raskaat sadepisarat. Kamarissa oli hämärä ja
ulkona surullista ja kolkkoa. Päätäni kivisteli ja kuume hiiviskeli
jäsenissäni.

"Kirje, batjuschka (herra). Se tuli kaupungin postissa", sanoi Matrena.

"Kirjekkö? Keltä?" huusin minä, hypäten tuolilta ylös.

"En tiedä, batjuschka. Katsokaa, ehkä siinä on tieto, keltä se on."

Mursin sinetin. Se oli häneltä. Nastjenka kirjoitti:

"Oi, antakaa anteeksi, antakaa anteeksi! Polvillani rukoilen minä teitä
anteeksi antamaan minulle. Minä olen pettänyt teidät ja itseni. Se oli
uni, unikuva... Minä murehdin teistä tänään: antakaa anteeksi, antakaa
anteeksi! Älkää syyttäkö minua, sillä en minä ole muuttanut mieltäni
teistä. Minä sanoin, että tulen teitä rakastamaan ja nyt rakastankin
minä teitä -- enemmän kuin sitä. Oi, Jumala, jos minä voisin rakastaa
teitä molempia yhdellä haavaa! Oi, jos te toki olisitte hänenä!"

"Oi, jos hän olisi te!" tuli mieleeni. "Minä muistan sanojasi,
Nastjenka!"

"Jumala tietää, mitä minä nyt tekisin puolestanne! Minä tiedän, että
mielenne on raskas ja murheellinen. Minä olen teitä loukannut, mutta
tiedättehän, että rakastaessa ei kauvan muisteta loukkausta. Ja
rakastattehan te minua!"

"Kiitos teille, kiitos teille tästä rakkaudestanne, koska se on
muistossani kätketty niinkuin suloinen uni, jota vielä kauvan,
herättyäkin, muistellaan, koska minä ikuisesti olen muistava sitä
silmänräpäystä, jolloin te niin veljellisesti sydämenne paljastitte
minulle ja niin jalomielisesti otitte minun murretun sydämeni vastaan
sitä suojellaksenne ja parantaaksenne."

"Jos te annatte minulle anteeksi, niin on muistonne tuleva vielä
kalliimmaksi ikuisen, kiitollisen tunteen kautta teitä kohtaan,
mikä et koskaan ole sydämestäni haihtuva. Tätä muistelmaa olen minä
uskollisesti säilyttävä, sydämeni ei tule siitä eroamaan, siksi on se
liian luja. Vielä eilen kääntyi se niin nopeasti sen puoleen takaisin,
jolle se entuudestaan kuului."

"Me tulemme jälleen kohtaamaan toisemme, te tulette meille; te ette
kiellä sitä meiltä, te tulette ikuisesti olemaan ystäväni ja veljeni.
Ja kun te minut jälleen näette, niin tulette ojentamaan kätenne
minulle... Eikö niin? Tulettehan sen ojentamaan minulle! Olettehan
antanut minulle anteeksi, eikö niin? Rakastattehan minua niinkuin
ennenkin?"

"Oi, rakastakaa minua, älkää hyljätkö minua, koska minä tällä hetkellä
rakastan teitä niin kovin, koska minä ansaitsen rakkauttanne ... kallis
ystäväni! Nousevalla viikolla on häämme. Hän on rakastuneena palannut
takaisin eikä koskaan ollut hän unohtanut minua. Älkää vihastuko minuun
sentähden, että minä hänestä kirjoitan. Mutta minä tahdon hänen
kanssansa tulla teidän luoksenne. Tekin tulette häntä rakastamaan. Eikö
niin?"

"Suokaa anteeksi -- ja rakastakaa teidän Nastjenkaanne."

Minä luin verkalleen tämän kirjeen läpi, kyyneleet valuivat silmistäni.
Vihdoin putosi se käsistäni ja minä peitin kasvoni.

Hetken kuluttua astui Matrena huoneesen pitkittääkseen hämähäkkien
ajoa. Minä katselin häntä. Hän oli vielä reippaannäköinen eukko,
mutta minä en tiedä miksi -- äkkiä näytti hän minusta surulliselta,
ryppyiseltä ja menehtyneeltä. En tiedä miksi minusta huoneeni muuttui
vanhentuneen näköiseksi niinkuin tuo vanha nainenkin. Seinät ja
permantopalkit vaalenivat, kaikki näytti kolkonnäköiseltä. Minä en
käsitä miksi minusta tuntui niinkuin vastapäätä oleva talo, katsoessani
ikkunan läpi, näkyisi ränsistyvän, leikkausten murtuvan, koristusten
mustenevan ja muurien käyvän kirjaviksi.

Kenties tapahtui se syystä että auringon säde, mikä äkkiä
pilkisti pilvestä esihin, kätkeytyi jälleen sadepilvien taakse ja
kaikki synkistyi taasen silmissäni, taikka ehkä syystä että koko
tulevaisuuteni näytti minusta niin ilottomalta ja murheelliselta ja
minä huomasin itseni nyt viisitoista vuotta vanhempana tässä samassa
huoneessa, yhtä yksinäisenä ja saman Matrenan kanssa, joka kaikkina
näinä vuosina ei ollut tullut sen viisaammaksi.

Mutta, minäkö muisteleisin loukkaustani, Nastjenka? Minäkö nostaisin
synkän pilven sinun häiritsemättömän onnesi kirkkaalle taivaalle
ja saattaisin katkerilla syytöksillä sydämellesi murhetta sekä
valmistaisin salaisilla omantunnon nuhteilla tuskaa sinulle ihastuksen
hetkenä? Minäkö murtaisin ainoatakaan noista hennoista kukkaisista,
joita sinä, alttarille mennessäsi, sidot mustiin kiharoihisi?... Oi, ei
koskaan, ei koskaan! Loistakoon sinulle taivas kirkkaana! Iloinen ja
häiritsemätön olkoon suloinen hymyilysi! Ollos siunattu siitä
onnellisesta ja suloisesta hetkestä, minkä sinä soit toiselle,
yksittäiselle ja kiitolliselle sydämelle!

Jumalani! kokonainen minuutti suloutta! Onko se sitten vähän --
vaikkapa koko ihmiselämän ajaksi?!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Valkoisia öitä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.