Title: Lähetyssaarnaajan tytär - Kertomus Tsulujen maasta ja Cetewayo'sta
Author: Eden, Charles Henry, 1839-1900
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lähetyssaarnaajan tytär - Kertomus Tsulujen maasta ja Cetewayo'sta" ***


LÄHETYSSAARNAAJAN TYTÄR

Kertomus Tsulujen maasta ja Cetewayo'sta


Kirj.

CHARLES H. EDEN


Suomennos.



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1880.



SISÄLLYS:

 1. Kasvinveljeni
 2. Kuninkaan lähettiläs
 3. Itsevaltias neuvostossaan
 4. Varoitettuina ja varusteilla
 5. Leirissä
 6. Onneton liikunto
 7. Murhenäytelmän jälkeen
 8. Ilmaus heiniköillä
 9. Nomteba, noita-akka
10. Keski-öinen vieras
11. Kulku rajan ylitse
12. Voi sua, veljeni



1:nen Luku.

Kasvinveljeni.


"Kuta,[1] herätkää; itäinen taivas punoittaa ja päivä kohta koittaa".

Minä olin nukkunut rauhassa ja raittiisti tuota syvää, häiritsemätöntä
unta, joka aina on ankaran työn ja yksinkertaisen ravinnon seurauksena,
kun yllä-olevat sanat kuuluivat korviini, Vahvistettuina vienolla
kosketuksella oikeaan olkapäähäni. Silmänräpäyksessä olin jalkeilla ja
melkein ehdottomasti kuroitin käteni sinne päin, missä ladattu pyssyni
riippui vuoteen äärellä; sillä oleskelin puolisivistyneessä
metsäläismaassa, jossa ihmisen elämä on itsekunkin oikean käden
varalla, ja äkkinäistä äännähdystä saattaa usein selittää pikemmin
kutsuksi taisteluun kuin kutsuksi pitoihin. Matala, heleä nauru
kumminkin toinnutti höpertyneet aistimeni, ja ojentaen käsivarteni
ottamaan erästä välttämätöntä vaatekappaletta, joka oli tuolilla
vuoteeni ohella, aloin pukea päälleni, ennenkun seurasin sitä henkilöä,
joka niin säälimättömästi oli keskeyttänyt suloisen uneni,
vesilammikolle, missä aikomuksemme oli ottaa raitis aamukylpy.

"Lupaako päivä hyvää?" kysyin, sill'aikaa kun umpimähkään puolipimeässä
etsin kadonnutta pyyhinliinaa.

"Puolessa tunnissa on kaste ruohosta haihtunut ja karja ulkona
heinikoilla. Joutukaa Kuta, joutukaa!" Ja kumartuen maahan kumppalini
ojensi minulle hukassa olleen vaatteen, jonka hänen terävä silmänsä
vaivatta oli keksinyt.

Ensimmäiset terveydenhoidon alkeet ihan selvästi säätävät, että
aamukylpy on voimallisempi terveyden ylläpitäjä, kuin kaikki muut
tohtoroimiset; mutta muistellessani kaipauksella lämmintä, mukavaa
vuodettani, kaduin hetkeksi varomattomuuttani, johon olin tehnyt itseni
syypääksi menneenä yönä, kun pyysin ystävääni herättämään itseäni vähän
aikaisemmin, kuin välttämättömän tarpeellista olisi. Kuinka olikin
asia, niin eipä mikään epäys enää auttanut, ja niin tallustin ulos
taivas-alle, minne Ula[2] jo ennen minua oli mennyt, ja seurasin häntä
alas lammikolle, jonka ihana välkkynä yllin kyllin palkitsi uneni
keskeyttämisen.

Aurinko kohosi, kun olimme päättämäisillämme pukemisemme, ja toinen
päivä virkosi -- päivä, joka ei luvannut tulla sen rikkaammaksi
erinomaisista tapauksista, kuin edeltäjänsäkään. Minä seisoin odotellen
seuralaistani, joka ravistettuaan pitkäveteisellä ja taitavalla
pudistuksella, aivan kuin pörheä villakoira, vesipisarat notkeasta
ruumiistaan, nyt ryhtyi hivuttelemaan itseänsä kiireestä kantapäähän
jollain öljymäisellä aineella, jota hän kaatoi pienestä pullosta, mikä
paremman säilypaikan puutteessa riippui sulavasti häilyen hänen
oikeasta korvalehdestään. Lammikon sileä pinta oli kuvastimena, johon
hän silmäili sanomattomalla tyytyväisyydellä, asetellen ruumistaan
mukaviin asentoihin, ja silminnähtävästi suuresti mielissään
loistavasta peilikuvasta, jonka vesi heijasti; sillä ystäväni oli
leikkari, oikea naisten-hempukka kansansa keskuudessa.

Sana _ystävä_, hyvä lukija, ei ole lausuttu ajattelemattomasti, vaan
täysimmässä merkityksessä, jonka siihen nimitykseen sovittaa voipi.
Ula, maanpakolainen Tsululais-päällikkö, oli ystäväni, vieläpä
sellainen, josta joka mies Jumalan luoman maan pinnalla olisi saattanut
olla ylpeä. Ja päälliseksi olimme enemmän kuin ystäviä, olimme veljiä,
sillä molemmat olimme riippuneet samoilla rinnoilla, molemmat olimme
saaneet ravintoamme samasta lähteestä: hänen äitinsä oli ollut minun
imettäjäni; Ula ja minä olimme kasvinveljeksiä.

Muutama sana selvittää, kuinka asiat näin olivat sattuneet. Vanhempani
kuolivat kohta maailmaan tultuani, jättäen jälkeensä minun, kurjan
pienokaisen, ainoastaan muutaman kuukauden ikäisenä. En millään muotoa
ollut vesijätöttä tavallisessa merkityksessä, ja hyvänluontoinen
uudistalokas, jonka holhojat olivat määränneet pitämään huolta
viljelysmaista ala-ikäisyyteni aikana, suostui, jalomielisesti kyllä,
ottamaan minutkin hoiveensa; ja sittenkuin oli hankittu Tsululainen
imettäjä, minut vietiin pois Natal'in rajamaahan Puhveli-virran
rannoille, jossa osassa siirtokuntaa minun uudistaloni oli. Siellä
kasvoin enemmän pienen metsäläisen kuin kristityn ihmisen tavoin, ja
kaikessa muussa, paitsi valkeassa ihonvärissäni, oli mahdoton
eroittaa minua neekeri-nulikoista, jotka seurakumppaleinani olivat.
Kymmenvuotiaana minut lähetettiin Englantiin, koska holhojissani
vihdoinkin oli herännyt joku tunto vastuun-alaisuudestaan; ja muistanpa
vieläkin surun, jolla heitin metsäläis-elämäni, antautuakseni
sopivaisuuden ikävän kurin alaiseksi. Mitä sydäntä-särkevää, niin
henkistä kuin ruumiillistakin tuskaa tuotti mulle opin ensi alkeiden
harjoitus; kuinka vaatteet, jotka minua pauloittivat, kihnasivat
pohkeitani ja ehkäisivät liikuntojeni vapautta; kuinka armottomasti
koulutoverini minua kiusasivat, kun eräs pilkkakirves heidän
seassaan, joka oli lukenut Gordon Cumming'ia, kohta risti minut
"Bechuanilais-metsäläiseksi", jonka nimen sain pitää niin kauvan kuin
oleskelin tohtori ----s'in luona. Kuinka yksinäiseltä ja kurjalta
tuntui olla viskattuna uuden kansan keskelle, outojen kumppanieni
seuraan, jotka nauroivat minua, tekivät minusta pilaa, saattoivat
elämäni onnettomaksi; ja kuinka hartaasti halusin entisen
leikkitoverini ja veljeni, Ulan, seuraan ynnä sen hellän huolenpidon
alaiseksi, jolla hänen äitinsä olisi kumpaakin lastaan hoitanut.
Silloin pidin holhojiani julmina ja jumalattomina, riistäessään minut
kaikesta, jota rakastin; nyt ymmärrän, että he ainoastaan tekivät
velvollisuutensa. Vielä muutama vuosi sellaisessa kesyttömässä
rappiotilassa, niin olisipa metsäläis-luontoni juurtunut niin syvään,
ettei sitä ikipäivinä olisi saanut lähtemään.

Oleskellessani Englannissa, saapui minulle Natal'ista kummia uutisia
kasvatusäidistäni, Landela'sta. Että hän oli erään mahtavan
Tsululais-päällikön leski, jota Panda tiranni oli väärin syyttänyt
noituudesta ja julmasti surmannut, sen olin kuullut lapsuudessani,
mutta sillä ijällä olin sitä asiaa aivan vähän tullut ajatelleeksi.
^olijojani nyt saattoi tietooni kirjeessään, että nykyinen hallitsija,
Cetewayo, oli peruuttanut pannajulistuksen, jonka alaiseksi imettäjäni
oli joutunut, kutsunut takaisin sekä hänen että kasvinveljeni Ula'n
kraaliinsa[3] ja luvannut asettaa viimeksimainitun oikeuksiinsa
heimokunnan ylimysten seassa, niin pian kuin tämä olisi päässyt täyteen
miehen ikään. "Tää seikka", lausui holhojani edespäin, "on oleva
suureksi eduksi sinulle palatessasi siirtokuntaan. Huhu tietää, että
entinen kumppalisi on kuninkaan suuressa suosiossa, ja luultavasti
hänen avullaan ynnä perinpohjaisen taitosi kautta Tsulujen kielessä,
saat tilaisuuden, myytyäsi nykyisen tilasi, asettua johonkin paikkaan
siinä ihanassa niittymaassa, joka rajoittuu Transvaal'iin ja jota
Boer'itkin, katsoen sen läheisyyteen sotaisten Tsulujen kanssa,
pikemmin kammovat. Ula'n vaikutusvoima takaa sinulle suosiollisen
vastaanoton kuninkaallisessa kraal'issa".

Kolme vuotta ennen sitä päivää, jona tämä kertomus alkaa, kun jo olin
saanut täys'ikäiseksi ja astuin laillisesti omistamaan usean tuhannen
acren suuruista perintötilaani -- paperilla kyllä valtava maa-ala,
mutta vuotisten tulojensa suhteen sangen pieni -- niin purjehdin taas
Natal'iin, ja tavattuani maanmiehen, joka suostui ostamaan tilukseni,
suistuin iloiten hänen ehtoihinsa, ja sittenkuin oli kauppa tehty,
nousin lähteäkseni tervehtimään kasvinveljeäni, joka silloin oleskeli
Cetewayo'n pääkaupungissa, niin kutsutussa Suuressa Kraal'issa. Matkan
yksityisseikkoja en lähde kertomaan, sillä myöhemmin tulemme usein
kohtaamaan Tsululais-valtiaan, eikä tarpeeton kierteleminen minua
suinkaan huvita. Kylliksi olkoon, kun mainitsen, että niin Landela kuin
hänen poikansa ottivat minut vastaan hartaimmalla innolla. Jälkimäinen
oli kasvanut jalonnäköiseksi soturiksi, vaikka hän ei vielä ollut
saavuttanut sitä arvonmerkkiä, joka Tsulujen maassa eroittaa "miehet"
pojista, hän ei vielä saanut pitää päätään ajettuna kehänmuotoon laen
ympärillä. Cetewayo niinikään suvaitsi kohdella minua armollisesti,
vakuuttaen, ett'ei minun tulisi peljätä mitään häiritsemistä, vaikkapa
asettuisinkin tuolle riidan-alaiselle alueelle Pongola-virran
pohjoispuolelle. Myös antoi hän Ula'lle luvan seurata minua etsiessäni
mukavia karja- ja viljelysmaita.

Matkamme ei suinkaan ollut seikkaluja paitse, vaikka en tässä niistä
huoli kertoa; asiaankuuluva tarkoitus on saavutettu, kun mainitsen,
että läheisessä Eloya-vuoristossa löysimme maakaistaleen, joka
ihmeellisesti soveltui sekä viljelykselle että karjanhoidolle, ja jonka
nyt olin haltuuni. Sittenkun päätoimemme oli suoritettu, Ula palasi
Umpangeni'hin, Kuninkaan kraal'iin, minä taas läksin muutamiin
Transvaalilaisiin uudistaloihin hankkimaan itselleni karjaa ynnä muita
välttämättömän tarpeellista asioita. Mielinpä tässä huomauttaa, että,
vaikka oleskelemiseni Englannissa oli tykkänään muistostani pyyhkinyt
Tsulujen kielen, niin palasi taitoni siinä jälleen ikään kuin
taikavoimalla, kun jouduin takaisin tämän kansan keskuuteen, ja siihen
aikaan kun Ula jätti minut palatakseen Suureen Kraaliin, voin taas
puhua yhtä sujuvasti Tsulujen kuin Englanninkin kieltä.

Mutta oleskellessani vierasvaraisten Boer'ien uudisasunnoissa, tulin
havaitsemaan, että tietoni maanviljelyksessä olivat liian ahtaat
vakuuttamaan minulle menestystä, jos uskaltaisin omin neuvoin
tilanviljelykseen ryhtyä. Suuri kokemus oli tarpeen, jos mieli saada
karjanhoitoa voittoa tuottavalle kannalle, ja tämä kokemus oli minun
vielä hankittavanani; ja niin menin oppiin erään hyvänsävyisen, vanhan
Hollantilaisen, lähimmän naapurini luokse, oleskellakseni hänen
kattonsa alla siihen asti, kun olisin oppinut sen toimen salaisuudet,
johon oli aikomukseni antautua.

Hyvän, vanhan Pieter Dirksen'in ja hänen rehellisen perheensä
keskuudessa pysyin koturina lähes kaksi vuotta, hankkien itselleni
käytännöllisiä tietoja kaikissa tilanhallituksen haaroissa, ja
ostellen karjaa, kun vaan siihen tilaisuutta oli. Oma tilani pysyi
viljelemättömänä, mutta olin juuri aikeessa lähteä tarkastamaan
kömpelöiden rakennuksieni salvamista, jommoisia Transvaalilainen
karjanviljelijä tarvitsee, kun, palatessani eräänä päivänä
puhvelin-ajosta, kohtasin Karel Dirksen'in, isäntäni vanhimman pojan,
joka ilmoitti minulle, että muuan Tsululaismies ja vaimo olivat poissa
ollessani saapuneet uudistilalle, ja että nämät tuskallisesti olivat
tiedustelleet, koska mahtaisin palata takaisin. Tämä ei ollut mikään
tavaton tapaus, sillä minä olin maineelta hyvin tuttu useimmille
heimon jäsenille, jotka useasti tulivat kiusaamaan minua rupeamaan
välittäjäksi heidän pienissä riitajutuissaan Eurooppalaisten
naapuriensa kanssa, ja minä ratsastin siis kotiin sen enemmän asiaa
ajattelematta: mutta suunnaton oli hämmästykseni kun vanha toverini
Ula, murheellisen, nääntyneen ja surkeasti laihtuneen näköisenä astui
luokseni erään pienen ulkohuoneen ovelta, ja sanaa sanomatta talutti
minut kädestä ainoaan suojaan, joka tässä löytyi. Siellä, karkealla
lautavuoteella, ylt'ylitsensä jauhopölystä ryvettyneenä, makasi
elatus-äitini, Landela surkeassa nääntymyksen tilassa, kärsien
päälliseksi peloittavasta haavasta, joka silminnähtävästi assegai'lla
tai muulla senlaatuisella teräkalulla oli isketty hänen sääreensä. Hän
oli liian heikko voidakseen puhua, mutta selvitettyäni _Vrou'lle_
(perheen-emännälle) suhteeni onnettomiin metsäläisiin, tämä riensi
tuomaan heille ravitsevaa ruokaa, jolloin hetken päästä vanha
imettäjäni tointui sen verran, että saattoi selvittää minulle syyn
heidän ilmaantumiseensa tässä armoitettavassa tilassa, tieto, jonka
aikaa sitten olisin voinut saada Ula'lta, ell'ei hänen äitinsä
viittauksilla olisi kieltänyt häntä puhumasta. Kärsimystensä kertominen
selvään tuotti vaimoraukalle tällä hetkellä enemmän kuin mikään muu
lohdutusta.

Nyt kävi selville, että Ula oli päässyt korkeampaan kunniaan
Tsululais-valtiaan kasvoin edessä, kuin yksikään hänen kumppaleistaan:
ja erityisen suosion merkiksi oli Cetewayo viitannut siihen, että aikoi
kohottaa nuoren soturin seuraavassa suuressa juhlassa miesten arvoon
sekä antaa samalla hänelle takaisin karjan ja muun omaisuuden, joka
hänen isänsä väärän tuomion johdosta oli pantu takavarikkoon. Mutta
tämä aivottu takaisinlahjoitus ankarasti harmitti eräitä kuninkaan
mahtavimmista neuvon-antajista, jotka, syystä että olivat saaneet
osansa surmatun isän omaisuudesta, eivät tunteneet vähintäkään
taipumusta heittää väärin saatuja tavaroitaan hänen elossa olevalle
edusmiehelleen.

Kafferilaiselle on karjansa ylen suuriarvoinen; hän laumoistansa
pitää kuin silmäteristään, ja pikemmin hän toisinaan luopuisi
lempivaimostaan, kuin jostain mielihärjästä. Kun näin on asian taita,
ja kun oikeuden mitta Suuressa Kraalissa oli ylenmäärin matalassa, niin
eipä ollut kumma että nuo vaaran alaiset ylimykset liittyivät yhteen ja
kokivat estää kuninkaan valtiollisesti mieletöntä, vaikka oikeata,
aikomusta. Eikä ollut suinkaan vaikeata kylvää epäluuloa oikullisen
metsäläisruhtinaan sydämeen; samat välikappaleet, jotka pontevasti
olivat vaikuttaneet tuon surmatun päällikön perikatoa, olivat vieläkin
saatavissa, kun tahdottiin syyttää hänen poikaansa, ja Cetewayo'n
ylimmäisen tietäjän eli noitapapin neuvoista vihjaistiin valtiaalle,
että Ula ynnä äitinsä juonittelivat yhdessä valkeiden miesten kanssa
hänen kukistamistaan; ja päälliseksi, että molemmat harjoittivat
noituutta. Todistukseksi tälle viimeksi mainitulle syytökselle
väitettiin, että Ula ja hänen äitinsä oli muka nähty tähtäilemässä
kuninkaan asuntoa jollain oudolla ja voimallisella kapineella.

Hallitsija käski pitää heistä vaaria, ja havaittuaan, että tämä osa
syytöksestä oli pääasiassa tosi, hän vangitsi ja tuotti eteensä
onnettomat ystäväni ynnä sen häijyn kapineen kanssa, jolla he
harjoittelivat ilkeitä taikatemppujaan. Tämä ei mitään sen
vaarallisempaa ollut, kuin kaleidoskoopi[4]-romu, jonka ensikerran
palattuani siirtokuntaan olin lahjoittanut kasvinveljelleni. Hyvin
tuntien Cetewayo'n ahnaan luonteen, hän oli kumppaleiltaan tykkänään
salannut omistavansa aarteen; mutta illoin, kun päivän työt olivat
suoritetut, niin äiti kuin poikakin asettuivat maahan lähelle
asumustönönsä ovensuuta ja huvittelivat itseänsä pimeään asti
kääntelemällä putkea ja ihailemalla monivärisiä kuvia, jota jokainen
uusi liikunto synnytti. Onnettomuudeksi heidän pienen kotonsa
sisäänkäytävä ammoitti juuri kohti kuninkaan asumusta, ja niinmuodoin
kapine näytti alituisesti uhkaavan kuninkaallista hallitus-kartanoa.

Turhaan Ula-parka koitti selvittää toimituksensa viatonta laatua;
Cetewayo näki, että hän oli salannut leikkikalua, ja yksin tämä seikka
kiukutti häntä suuresti, sekä teki hänen liiankin alttiiksi niille
häijyille parjauksille, joita Nkungulu ja muut asianomaiset
ajoivat hänen korviinsa. Epäilemättä hän myöskin oli mielistynyt
kaleidoskoopiin; ja kammoi sitä ajatusta, että se jälleen joutuisi
oikean omistajansa huostaan; mutta, oli asia miten oli, ainakin hän
julisti, että syytös oli toteen näytetty, ja tuomitsi sekä Landelan
että hänen poikansa kuolemaan, jälkimäisen seivästettäväksi, edellisen
paistettavaksi tulikuumilla paasilla, niinkuin tapana on tämän kansan
keskuudessa.

Mestaus oli määrätty seuraavaksi aamuksi, mutta varmaankin omatunto
hieman vaivasi hallitsijan kivikovaa sydäntä, koska yön aikana sana
kuninkaan asunnosta kutsui vartijat hetkeksi pois ja vangit eivät
silmänräpäykseksikään jättäneet käyttämättä edullista asemaa, joka
heille näin annettiin. Kun juuri olivat pääsemäisillään viimeisen
asunnon sivutse, tämän omistaja, luullen karkulaiset karjanvarkaiksi,
nakkasi heitä assegailla, joka sattui imettäjäni sääreen. Mutta Ula,
notkeana ja nopeana kuin antilopi, jolta hän oli nimensä lainannut,
kaappasi äidin syliinsä ja kantoi hänet suojaan lähimmästä vaarasta.
Helppo on kuvitella niitä peloittavia vaivoja, joita saivat kestää,
aseettomina ja ilman ruokaa kuin olivat Afrikan erämaissa,
kaikellaatuisten metsänpetojen ja käärmeiden seurassa; sillä vaikka
tosin usein kulkivat maamiestensä kraalien näkyvitse, täytyi heidän
karttaa yhtymistä kaikkein lähimmäistensä kanssa, jotka siinä
tapauksessa olisivat ottaneet heidät karkulaisina kiini, ja lähettäneet
takaisin kuolemaan, mistä niin töin ja tuskin olivat päässeet.
Vihdoinkin kurjat pakolaisraukat pääsivät Pieter Dirksen'in
uutisasunnolle, jossa, niinkuin olemme nähneet, saivat ruokaa ja
suojaa, sittenkun olivat Hollantilaiselle ilmoittanut suhteeni heihin.
Tämä tapaus oli sattunut noin kuukautta ennen sitä päivää, jona
kertomus aloitteleikse, jolla aikaa Landelan haava oli parannut, ja Ula
oli täydellisesti tointunut matkan ankarista ponnistuksista; ja kun hän
nyt tänä Afrikan suloisena aamuhetkenä seisoi edessäni lammikon
äyräällä, en saattanut olla ajattelematta, mikä jalo ilmaus kansastaan
ystäväni oli, enkä miettimättä, kuinka ennakkoluulojen sokaisemia ne
ihmiset ovat, jotka eivät myönnä mitään avuja heidän mustien veljiensä
rinnoissa löytyvän.

Olimme päättäneet uimisemme, ja Ula katseli iki-ihastuksissaan
kiiltävän ruumiinsa vesikuvaa sill'aikaa kuin minä mukavasti pu'eskelin
ylleni vaatteustani, joka, vaikka kyllä käsitti harvoja
vaatekappaletta, kumminkin oli täydellisempi kuin Tsululaisen
kumppalini. Äkkiä huudahdus veti huomioni viimeksi mainitun puoleen, ja
näin hänet kumarruksissa lammikon äyrääsen päin sekä tyystin
tarkastelemassa jotain esinettä tuossa nopeasti valkenevassa
koitteessa.

"Yksi, kaksi, kolme", hän luki ääneensä, osoittaen selviä käpälänjälkiä
pehmeässä mudassa. "Kolme pantteria on, Kuta, käynyt yöllä täällä
juomassa".

"No sitten täytyy panna ajo toimeen", vastasin kovin huolissani karjan
tähden. "Toivompa, ett'eivät vielä ole kerinneet vahinkoa tekemään".

"Selvään nälkä niitä on pinnistänyt, muuten eivät ikinä olisi
uskaltaneet niin lähelle ihmis-asuntoa", sanoi taas kumppalini, joka
yhä oli tutkinut jälkiä. "Aivan oikein, kolme niitä on ja yksi onkin
aika mötkäle; katsokaas tätä käpälänsijaa, se on enemmän leijonan kuin
pantterikissan".

Samassa ehti korviimme laukaus kotoa päin, ja rientäissämme sitä
suuntaa kohtasimme Henrikki Dirksen'in, Boerin nuorimman pojan, joka
meidät nähdessään huudahti:

"Kolme raavasta on teiltä, William, tapettu ja kaksi meiltä, paitse
useita pahoin revittyjä. Tuo lurjus Papalatsa, jonka tuli vartioida, on
varmaankin viime yöksi paiskaunut nukkumaan ja sitten lähtenyt karkuun,
välttääkseen ruoskaa", ja nuori Hollantilais-jättiläinen heristi
uhkaavasti jambokiansa (härkä-ruoskaa) sinne päin, missä karjapiha oli.

Nämä olivat huonoja uutisia; sillä ell'emme saisi tapetuiksi rosvoja,
uudistaisivat ne arvattavasti tänä päivänä pimeän tultua käyntinsä.
Läksimme siis kolmisin asunnolle, antamaan vanhalle Pieter'ille
tietoa onnettomuudesta. Boeri oli juuri äsken tullut näkyviin
makuuhuoneestansa, kun me astuimme sisään, ja hänen poikansa,
lausuttuaan kunnioituksella hyvää huomenta, kertoi mitä oli tapahtunut,
jota kuunnellessa vanhuksen otsa vähitellen yhä enemmän synkistyi.
Pieter Dirksen oli hienointa lajia, mitä voi löytää siinä jämeässä
Hollantilaisessa uudistalokas-rodussa, joka Transvaalissa kasvoi. Hänen
jättiläis-vartaloansa -- saappaat jalassa hän oli kolme kyynärää 4
tuumaa pitkä -- ei kuudenkymmenen kesän työ ja ponnistukset olleet
koukistumaan saaneet; ja väkevin hänen rotevista pojistaan olisi
kauhistunut mitellä voimiansa jäntevän isä-ukon keralla. Hänen kasvonsa
olivat rypyissä ja harvat suortuvat lumivalkeita, mutta se vaan antoi
hyväntahtoisen vivahduksen hänen muodolleen, joka nuoruudessa kentiesi
ansaitsi kollomaisuuden nimitystä; sillä Dirksen'in elämä oli kulunut
Etelä-Afrikan erämaissa, hänen oppinsa oli rajoitettu pieneen
luvunlaskun taitoon, jota hänen virkansa kysyi, sekä lukukykyyn niin
paljon, että taisi sunnuntaisin tavailla läpi yhden luvun Raamatusta,
ja niinmuodoin oli sekin henkinen äly, joka hänessä alkuansa oli,
heitetty nukkumaan. Tyyni päättäväisyys ja taipumaton tahto olivat
johtavat piirteet hänen kasvoissaan, vaikka ajan suopea käsi oli
kylvänyt niihin lempeätä hyväntahtoisuutta, joka teki hänen muotonsa
sangen miellyttäväksi. Ja kuitenkin, Pieter-ukolla oli monta vikaa,
yhteistä koko sille ihmis-luokalle, johon hän kuului. Ei mikään härkä
voinut olla häntä yksipintaisempi; ja kun äijä kerran oli jotain
saanut päähänsä, silloin ei puheet eikä uhkaukset voineet vaaksankaan
vertaa häntä luovuttaa aikomuksesta, jonka hän kerran mielessään
oli päättänyt. Hän oli viekas kauppa-asioissa, mutta samalla
vieraanvarainen; mutta harvoinpa hän näyttäytyi kohteliaimmassa
muodossaan, jos hänen vieraansa sattui olemaan Englantilainen, sillä
hän katseli meikäläisiä sukukuntansa koko ennakkoluuloisuudella. Eikä
hän minullekaan toisinaan voinut olla purkamatta katkeruuttansa,
vaikka, hyvin tietäen että hänen valituksissaan usein oli liiaksikin
perää, minä en noista puheista ollut millänikään, ja olenpa varma, että
vanhus katseli minua enemmän isän, kuin isännän silmillä. Hänen
mielipiteensä vaan valkean ja mustan väestön keskinäisestä suhteesta
oli niinikään täydellisesti ristiriitaisia meidän Englantilaisten
käsityksien kanssa. Hän, näet, katsoi, että alku-asukasten
tulisi tykkönään olla Eurooppalaisten alamaisia, ja hylkäsi yhtä
mielettöminä kuin haitallisinakin kaikki meidän kauniilta kaikuvat
aatteemme tasa-arvosta. Siitä huolimatta hän kuitenkin kohteli
neekeri-palkollisiaan hyvyydellä ja kohtuudella, vaikka toiselta puolen
armottomasti parkitsi heidän virtahevois-nahkaansa jokaisen
laiminlyönnin tähden. Ja tunnustanpa, ett'ei olisi mieleni tehnyt olla
Papalatsan selkänahan omistajana, kun Henrikki oli kertomuksensa
lopettajaisiksi ilmoittanut seuraukset tuon pojan huolimattomuudesta.

Englantilainen, kuullessaan että joku hänen eläimistään oli surmansa
saanut, olisi luultavasti käskenyt väkensä hevosen selkään ja oitis
ratsastanut pahantekijöitä etsimään; niin ei tehnyt vanha Pieter
Dirksen. Hänpä ei ennenkään eläissään ollut mihinkään ryhtynyt asiaa
perinpohjin miettimättä, eikä ollut luultavasti tässäkään seikassa
tarkoituksensa kiirehtiä mihinkään rivakkaan toimeen. Hän kuunteli,
kulmakarvat rypyssä, kunnes poikansa oli sanottavansa sanonut, ja
sitten, harkittuaan asiaa jonkun minuutin, asteli makuukammionsa ovelle
sekä puhutteli tyynesti vaimoansa: "Maaria, tuo meille siekailematta
suurusta".

Havaitessani selväksi että ajo oli tulossa, läksin huoneeseni muutamaa
pyssyn-patruunaa hakemaan. Mutta eipä vielä oudot tapaukset olleet
tältä aamulta menneet, sillä äkkiä vanha imettäjäni syöksi sisään,
huutaen: "Sanansaattaja on saapunut kuninkaalta. Ettehän, Kuta, anna
jättää meitä heidän kynsiinsä?"

"Se on Kotsi", huomautti Ula, vilkaistuaan äsken tullutta; "meidän
katkerin vihamiehemme".

"Sittenpä paha on tulossa. Mutta ole huoletta, Landela, Hollantilainen
ei teitä anna ylön. Pysykää vaan täällä kumpikin, kunnes palajan". Ja
raskaalla mielellä menin kohtaamaan soturia, joka täysissä aseissa
kulki Boerin huoneelle.



2:nen Luku.

Kuninkaan lähettiläs.


Viimeinen havainto, jonka Ula oli lausunut, enensi muretta, jonka
ystäväini turvallisuuden tähden tunsin. Kotsi oli, niin mies kuin
maineensakin, minulle hyvin tuttu, ja olinpa vakuutettu, ett'ei
mikään vähäpätöinen asia ollut syynä hänen ilmestymiseensä kuninkaan
lähettiläänä Pieter Dirksen'in tilalle. Tämä soturi oli yksi
Cetewayon uskotuimpia seuralaisia, hän kun oli _Induna-e-nkholu_
eli erään mieli-rykmentin, niin kutsuttujen _Onoba ponkueiden_
(pantterin-saajain) päällikkö; nimitys, joka tuli siitä, että nämät
tirannillisen herransa käskystä olivat ottaneet pantterin elävältä
kiinni ja tuoneet sen niin hallitsijan eteen. Kotsi oli vasta nuori
poika, kun tämä tempaus tehtiin, mutta hän oli siinä tilassa tehnyt
itsensä huomatuksi sen pelottomuuden kautta, jolla hän julmaa petoa
ahdisti ja myöhemmät todistukset jäykästä rohkeudesta nostivat hänet
nykyiseen korkeaan asemaansa. Niinkuin enimpiä villejä itsevaltiaita,
vaivasi Tsululais-kuningastakin ajatus, että muka salajuonia oli
tekeillä hänen valtansa kukistamiseksi, ja varoen että hänen
sorron-alaiset alamaisensa kerran hänet surmaisivat, oli hän
ympäröinnyt itsensä valituista miehistä ko'otulla vartija-joukolla,
jotka, syystä että hänen kuolemansa kautta kadottaisivat kaikki,
mitäkään voittamatta, oman parhaansa tähden suojelisivat häntä
vaarasta, Kotsi oli tämän joukon päällysmies, ja tiesinpä että
ainoastaan joku tärkeä toimi voi saattaa kuningasta päästämään
suosikkiansa pois läheisyydestään.

Tällä välin soturi oli ehtinyt asunnon avonaiselle ovelle, ja
koputettuansa useita kertoja _knob-kirri'llänsä_,[5] seisahtui
levollisena vartoomaan vastausta kolkutukseensa. Varmaankin hän oli
äkännyt minun lähestymiseni, vaikk'ei ollut tietävinään läsnä-olostani,
seikka, joka itsessään tiesi pahaa ystävilleni. Mainiten häntä nimeltä,
lausuin hänet tervetulleeksi tänne uutis-asunnolle; mutta hän ei
vähääkään huolinut tervehdyksestäni, vaan kiinnittäen synkän katseensa
huoneen perälle, asettui täydellisesti minusta huolimattomaksi,
tyynellä ylhäisellä kopeudella, joka pani kuuman veren kovaan
koetukseen. Onneksi vanha Pieter astui sisään ennenkuin ennätin
tyhjentää sappeani lähettilääsen, ja hänen puoleensa kääntyi
viimemainittu, tehtyään ylpeän pään-nyykäyksen. Vaikka Boeri auttavasti
taisi Tsulujen kieltä, oli puhe kumminkin sekä hänelle että pojillensa,
jotka myöskin olivat tulleet huoneesen, suuressa määrin käsittämätön,
sillä soturi laski lauseensa äärettömällä nopeudella, ponnistaen
itsensä puheen kestäissä vähitellen oikeaan innostuksen hurjuuteen. Hän
ei yhtään huolinut kenestäkään muusta kuin vanhasta Dirksen'istä,
vaikka hyvin tiesi että minä kuuntelin hänen loruansa; mutta
lopetettuansa hän puolittain nyykkäsi minulle, silminnähtävästi
lausuaksensa: "Sellainen on sanottavani; tehkää se nyt ystävillenne
tiettäväksi".

Minä olin kauheasti levoton siitä rajattomasta röyhkeydestä, jota
kuninkaan suosikki jok'ainoassa liikenteessään osoitti -- käytös, joka
niin suuresti erosi siitä, jolla maan-asukkaat tavallisesti
Eurooppalaisia kohtelivat. Selvästi hän toimi saamiensa käskyjen
mukaan, sillä ilman herransa lupaa ja tietoa ei yksikään Tsululainen
olisi uskaltanut astua valkoisen miehen huoneesen ja lausua sellaisia
uhkauksia hänen läsnä-ollessaan. Jos karsin lähettilään lauseista pois
kaikki kukkais-kuvat, joilla hän puhettaan somisteli, kuuluisi se
melkein seuraavasti, vaikka mahdoton on kynällä ja läkillä tuoda julki
sitä harjoitettua hävyttömyyttä, jolla jokaista uhkausta höystettiin.

"Vanha valkoinen mies. Minä olen Kotsi, pantterinsaajain päällikkö,
jonka velvollisuus ja huvitus on vartioida suuren Cetewayo'n pyhää
majesteettia, päämiesten päämiestä, Mustain Mustaa, lukemattomain
karjalaumain herraa, kansain Valtiasta, sukukuntain Surmaajaa. Hänen
luotaan tulen minä sinun, valkean vanhuksen luo sanomaan hänen
nimessään: Valkea vanhus, lumi hiuksinen, ilman lupaa olet asettunut
minun maalleni, ottaen haltuusi lavean kaistaleen minun alueestani ja
syöttäen siinä karjaasi ja laumojasi. Tämän voin antaa anteeksi, sillä
minä rakastan valkoisia miehiä ja tahdon asua rauhassa heidän ja heidän
sukunsa kanssa. Mutta sinä olet enemmän tehnyt. Tyytymättä vieraan
alueen anastukseen, olet ottanut suojaasi rikollisia, joita heidän
maansa la'it ovat kuolemaan tuominneet; olet suonut alttiin turvapaikan
pahantekijöille, jotka ovat laskeneet juonia minua, heidän
kuninkaansa henkeä vastaan. En saata uskoa, että olet tämän tehnyt
tietämättömyydestä, sillä kattosi alla on ihminen, jolle noiden
rikoksen-alaisten käytös on liiankin hyvin tuttu, joka päälliseksi
antoi heille aseen, millä henkeäni väijyivät. Mutta kaikesta huolimatta
on sydämmeni lempeä valkeille miehille, ja minä tahdon ennemmin uskoa,
että sinua on petetty, kuin että outo käytöksesi on mieliltämielin
mietittyä. Sentähden, kaikessa hyväntahtoisuudessa ja ystävyydessä,
lähetän luoksesi Kotsi'n, vartija-joukkoni päällikön, tekemään sinulle
tiettäväksi, ett'ei sinulla eikä sinun perheelläsi, ei karjallasi eikä
palvelijoillasi ole mitään peljättävää minun ala-maisteni puolelta,
Päälliseksi annan sinulle luvan ottaa haltuusi Eloya-vuoren juurella
olevan alueen, jonka Englantilainen William Thornton aikoo anastaa;
sillä hänen juonensa minun henkeäni vastaan peräyttää kaikki meidän
väliset sopimukset. Tämän kaiken tahdon tehdä, mutta vaan yhdellä
ehdolla. Sinun täytyy jättää molemmat pahantekijät, jotka nykyään
oleskelevat kattosi alla, Kotsi'n käsiin ja lähettää luokseni
Thornton'iin tuon Englantilaisen, kaiken karjan. Kumpikin rikollinen on
kohtaava kuolemansa, johon heidät tuomittiin, ja päätös on osoittava
tuolle kolmannelle, että minä en ole se mies, jota voi rankaisematta
uhata. Mieti tätä ehdoitusta ja ilmoita päätöksesi uskolliselle
palvelijalleni Kotsille. Jos teet mieleni mukaan, on asuntosi turvassa
ja sinulla itselläsi ystävä; mutta jos hylkäät tarjoukseni, niin minä
lähetän soturini ottamaan rikoksentekijät kiinni ja hävittämään
asuntosi; ja silloin, jos vastarintaa yritetään, teidän verenne on
lankeeva omien päittenne päälle".

Tällainen oli sen puheen sisältö, jonka Kotsi piti meidän
läsnä-ollessamme, ja epäilemättä olisi hänen, kun oli tähän pisteesen
päässyt, kaikkein lähetyskunnallisten sääntöjen mukaan, pitänyt odottaa
Boerin vastausta; mutta oman kaunopuheliaisuutensa pyörteen viemänä ja
täynnänsä katkerinta vihaa Landelaa ja hänen poikaansa vastaan, hän
vielä omasta puolestansa lisäsi sanottavaansa pienen neuvon
Pieter-ukolle.

"Niin, valkea mies, ja sen kuninkaani on tekevä. Minä, Kotsi,
pantterinsaaja, sanon teille, että hän on sen tekevä. Cetewayo on
elehvantti; hän musertaa teidät jalkansa alle, ell'ette tottele. Hän on
leijona, ja jäsen jäseneltä hän teidät repii, jos vastustatte hänen
lakiansa; hän nielaisee teidät, niinkuin hyena musertaa teurastetun
vasikan luut. Tottele häntä, sinä valkopäinen vanhus, taikka vapise
itsesi ja lapsiesi puolesta".

Tämän puheen kestäissä olivat uudisasukkaan vaimo ja tyttäret
levollisesti hiipineet sisään, ja epäilemättä heidän läsnä-olonsa sai
lähettilään ottamaan uhkaavaisemman äänen, toivossa, että vaimoväen
arkuus Pieter-vanhuksen päätökseen vaikuttaisi. Eikä suinkaan ollut
pantterinsaajain päällikkö mikään miellyttävä esine, kun hän, puheensa
päätettyä, seisoi tuijotellen ympärilleen, ja kotkansulkaset, jotka
koristivat paljaaksi ajeltua kehää hänen kiireellänsä, vapisivat
mielenkiihosta, ja leopardinnahka, joka muodostui jonkinlaiseksi
költeriksi hänen vyötäistensä ympärille, joutui liehuvaan liikkeesen.
Hän oli huimaavan näköinen metsäläinen, mutta samalla peloittava, ja
pikku Liisu, kolmentoista vuotias kiharapäinen tyttönen, syöksi
peljästyneenä ovesta ulos, kun Kotsi, lopettajaisiksi, kumahutti
ankaralla voimalla pöytää knob-kirri'llänsä.

Mutta tuo jämeämielinen vanha Boeri ynnä poikansa eivät niinkään äkkiä
olisi säikähtyneet, vaikka kokonainen leegio sellaisia julmia sotureita
olisi ollut tulossa heitä vastaan; ainakin, kun päällikkö iski pöytää,
osoitti Karel Dirksen niin silminnähtävää taipumusta viskata vieraan
avonaisesta ovesta pihalle, että minun täytyi laskea käteni hänen
olalleen, pidättääkseni nuorta äkkipikaista jättiläistä rivakasta
teosta, jota maan asukkaat eivät ikinä olisi unhoittaneet. Saadakseni
väkivaltaisuudet estetyiksi, käänsin kohta lähettilään lauseet vanhalle
uudistalokkaalle, joka kuunteli niitä alusta loppuun, ilman että
pieninkään piirre hänen kasvoissaan osoitti, mitä hänen mielessään
liikkui.

Muutaman minuutin mietittyänsä, isäntäni vastasi: "Sano Tsululle,
ett'ei koskaan ole tapani hätäillä ajatellessa. Käske hänen tulla
takaisin illalla, kun palaamme päivän töistä, silloin tahdon antaa
hänelle vastaukseni. Ja koska lähdemme noita metsäkissoja tappamaan,
niin sano hänelle, että hän ynnä miehensä saavat tulla mukaan, jos
mielivät. Nyt, Maaria, anna suurusta; ja sitten, pojat, lähtöön".

Kotsi oli, Pieter-ukon puhuessa, rävähtämättä kiinnittänyt terävän
silmänsä tämän kasvoihin ja pettynyt toivo pimensi hänen tummia
piirteitään, kun hän näki sen hämmentymättömän levon, jolla
uudistalokas Cetewayo'n viestiä kuunteli. "Oletteko hänelle totuuden
oikein lausunut?" hän kysyi äkkiä minuun kääntyen. "Oletteko sanonut
hänelle, että hänen kraalinsa hävitetään ja niin hän kuin perheensä
surmataan?"

"Puheesi olen juurta jaksain tulkinnut", vastasin, "ja vastauksen olet
saanut. Suostutko tulemaan osamieheksi metsästykseen?"

"Aikooko Ula olla saapuvilla?" kysyi lähettiläs, palaen sisällisestä
malttamattomuudesta saada valkoisille miehille osoittaa uljuuttaan,
mutta kumminkin epätietoisena salliiko sopivaisuus hänen yhdistyä
huvitukseen, missä olisi osallisena se mies, jonka kuolemaa hän
yritteli.

"Ula _aikoo_ olla saapuvilla", sanoi kasvinveljeni, joka tässä hetkessä
astui huoneesen täysissä aseissa, kilpi ja assegai käsissään. "Ula
_aikoo_ olla saapuvilla, ja silloin näyttäköön Pantterinsaajain
päällikkö, joka käy sotaa heikkoja akkoja vastaan, hänenkö
_issikokonsa_[6] vai Ulan, tuon 'poikanulikan' ajamaton kiire on oleva
edellä petoa ahdistamassa".

Molemmat miehet seisoivat, villien vihollisten koko raivolla kyräillen
toisiansa, ja hyvinkin pian olisi iskut seuranneet tätä nopeata
taistelu-kutsua, ell'ei Karel Dirksen olisi työntäynyt heidän väliinsä
ja siten tehokkaasti estänyt heitä iskemästä toisiinsa muuten, kuin
hänen läpitsensä.

"Ei mitään väkivaltaa tämän katon alla", minä huusin Tsululaiselle.
"Ettekö voi ehtoosen pysyä irrallanne toistenne kurkuista. Heittäkää
sikseen vihanne siihen asti, ja kulkekaa rinnakkain maamiesten eikä
vihamiesten tavoin. Sinä, Ula, lupaat olla päällikölle vahinkoa
tekemättä, ja hän, toiselta puolen, ei käytä hyväkseen tilaisuutta
teitä vastaan. Olkaa muutamaksi tunniksi kumppanukset, murisematta
vihaisten rakkien lailla toisillenne".

Tsululais-luonne ei ole tykkänään paitsi, mitä nimittäisimme raa'aksi
ritarillisuudeksi, ja kun minä vielä huomautin sitä suurta etua, joka
meillä olisi niin oivan metsästäjän avusta, kuin Kotsi oli, niin tämä
musta soturi hieman lauhtui, ja niinpä vihdoin saatiin molempain
miesten kesken aselepo toimeen, jonka tuli kestää siihen asti, kuin
aivotusta metsästyksestä olisi palattu. Ja olipa metsäläis-luonteen
suhteen hyvin valaisevaista tarkastella, kuinka vapaasti vihamiehet
keskustelivat, sittenkun jää heidän väliltään kerran oli murtunut,
kaikki karvaat tunteet näyttivät jääneen sikseen ja sijaan oli tullut
hieno kiista, kumpi siinä vaarallisessa toimessa, johon olimme
ryhtymäisillämme, enintä rohkeutta osoittaisi. Kotsi ja Ula läksivät
yksissä siihen hökkeliin, jossa viimemainittu asui, ja siellä Landela
nyt valmisti runsaan aterian vieraalle, jonka tulo alkuansa oli ollut
yhtä vastenmielinen kuin odottamatonkin.

Sittenkuin _Vrou_ oli asettanut pöydälle suuren vadillisen
metsän-otusta, sekä kahvia kurkun kastimeksi, koko perhe kävi ruo'an
kimppuun yhtä huolettomasti, kuin jos Cetewayo laumoineen olisi ollut
päiväntasaajan pohjoispuolella! Tuhannet myötä- ja vastamäet
siirtolaisen elämässä, yhdessä hidasmielisyyden kanssa, joka ominaisuus
on eriämättömästi Boerin luonteesen yhdistynyt, tekivät, että tämä
arvoisa perhe enemmän suri nelijalkaisten rosvojen tuhotöitä, jotka
uhkasivat heidän karjaansa, kuin oli huolissaan tuosta uutisesta, että
Tsululais-valtias aikoi kostollaan heitä etsiskellä, ell'ei eräisin
mahdottomiin ehtoihin suostuttaisi. Eikä kukaan, joka näki Pieter-ukon
rauhassa istuvan nauttimassa riistapaistiansa, olisi millään hänen
ulkomuodostaan voinut arvata, että vast'ikään hänen sormiinsa oli
tullut viimesana mahtavalta ja kostonhimoiselta metsäläiseltä. Ja
kuitenkaan ei viesti rahtuakaan hänen mielensä rauhaa häirinnyt, sillä
kaikki ajatukset olivat nyt kiintyneet hänen karjaansa, ja nuo kaksi
leopardin tappamaa nautaa harmittivat häntä paljoa enemmän, kuin Kotsi
kaikkine uhkauksinensa.

Kun suurus oli syöty, nousimme oven edustalle tuotujen ratsujemme
selkään. Neekeri-palvelijoiden naamat selvään osoittivat suurta
uteliaisuutta sen asian suhteen, joka oli Kotsin äkkinäiseen
ilmaantumisen uudisasunnolle aikaan saanut; mutta tämä henkilö oli
liian korkeassa asemassa heidän kansakunnassaan, että olisivat voineet
suorastaan kysellä mitään, ja valtioviisaus tai muut syyt estivät häntä
julkaisemasta lähetyksensä salaisuutta. Puoli tusinaa aseistettuja
sotureita, jotka häntä olivat seuranneet, mutta jotka tähän asti
huolellisesti olivat pysyneet näkyvistä, astui nyt esiin, ja muutaman
minuutin päästä matkue läksi liikkeelle. Boeri ja hänen poikansa olivat
varustetut raskailla yksipiippuisilla roer'eilla (tuliluikuilla), jotka
Hollantilaisten siirtolaisten kesken ovat yleisessä suosiossa.
Tsululaiset kantoivat kukin kilpeänsä ynnä assegai-ryhelmäänsä; ja
minulla oli aseena ainoastaan kaksipiippuinen takaaladattava pyssy.
Useat uudistalokkaan palvelusväestä taluttelivat vitjoista ankaria
metsäkoiria, ja parvi kaikensuuruisia ja -värisiä kotirakkia haukkui ja
räyski ratsujemme ympärillä, tottelematta niistä huimista läimäyksistä,
joita mustaihoiset assegaittensa peristä niiden raatomaisiin
kylkiluihin jakelivat.

Mielimpä tässä kohden hyväksi, joille asia on tuntematon, mainita, että
Tsululais-soturi, oli hän metsästysretkillä taikka noilla vielä
vaarallisemmilla sotateillään, kuljettaa muassaan kahta lajia asetta
päällekarkausta varten, ja kolmannen kapineen, jota käyttää ainoastaan
puolustaidessaan. Nämät ovat: assegai, knob-kirri ja kilpi.

Ensin mainittu on leveä-lappeinen rautasäilä, tavallisesti vaan
asukasten omaa työtä, johon liittyy noin viiden jalan pituinen
varsi, niin että kahvan paksumpi pää on lähinnä kantaa. Jokainen
soturi kantaa useita tällaisia aseita ja tavallisesti linkoo niitä
viholliseen noin neljänkymmenen kyynärän matkalta. Chaka, kuuluisa
Tsululais-tiranni, kielsi assegain käytännön heittoaseena,
pakoittaakseen siten väkensä lähikahakkaan vihollisten kanssa ja
käyttämään asetta pistimenä tai väkipuukkona. Mutta hänen seuraajansa
palasivat entiseen käytäntöön ja nyt assegai'ta käytetään kummallakin
tavalla -- s.o. soturi taittaa varren joutuessaan käsikahakkaan; ja
käyttää näin lyhennettyä asetta säilänä.

Knob-kirri on vaan nuija kovasta ja raskaasta puusta, ja useimmiten
soturi, taisteluun mennessään, jättää sen kotiin, jota vastoin
tavallisesti ottaa sen matkaansa metsästys-retkille.

Kilpi lausuu itse tarkoituksensa eikä kaipaa selvitystä. Se on
härjänvuodasta tehty, noin puolen viidettä jalan pituinen,
kahdeksantoista tuuman levyinen, yleisesti soikea muodoltaan ja
kannetaan kädensijasta, joka on kiinnitetty alipuolelle keskustaa.
Tämän aseen väristä tunnetaan omistajan rykmentti ynnä arvo. Hyödytöntä
olisi näillä lehdillä ryhtyä tekemään selkoa kaikista Cetewayo'n
kummallisista arvo-eroituksista; olen päässyt tarkoitukseni perille,
kun huomautan, että kaikki _miehet_ -- s.o. naineet, issikoko'lla ja
ajellulla päälaella varustetut soturit -- kantavat valkoisia siipiä,
kun sitä vastaan mustat kilvet ovat _pojille_ eli nuorille miehille
kuuluvia, joista toiset jo kuitenkin saattavat olla neljänkymmenen
ikäisiä.

Useilla etevimmistä päälliköistä ja sotureista on ruutipyssyjä, mutta
assegai on heidän kansallinen aseensa.

Tiemme kävi kraal'in eli laajan ympyriäisen aitauksen ohitse, johon
karja yön ajaksi on suljettuna. Kaikki eläimet olivat nyt hajaantuneet
ylt'ympäri heiniköille, kymmenen tai kaksikymmentä parvessa. Nuo vakaat
lehmät ja härjät söivät rauhassa, ja hilpeämmät vasikat huvittelivat
huimasti loikkimalla ja laukkailivat iloisissa piireissä, hännät
oikoisina. Se oli näky, omiansa siirtolaisen sydäntä riemastuttamaan,
eikä yhtään ikävän riippuvaisuuden tunnetta voitu eroittaa Pieter
Dirksen'in kasvoissa, kun hän ammovaa karjaa katseli, joka häntä
isännäkseen nimitti. Mutta ilmaantuipa yht'äkkiä outo liike
palvelijoihimme, jotka peljäten, että joku metsän-otus pääsisi meiltä
huomaamatta, tirkistelivät joka pensaasen ja pehkoon sadan kyynärän
matkalla ylt'ympäri tiemme. Joukko huudahduksia Tsulujen kielellä ynnä
sirahdus muutaman musta-ihoisen naisen suusta, joka, lapsi vyötettynä
kupeillensa, oli näin kauvas meitä seurannut, saattoi meidät iskemään
kannukset ratsujemme kylkiin ja nelistämään paikalle, jolloin sekä
hämmästykseksemme että kauhuksemme löysimme Papalatsan, tuon kadoksissa
olleen paimenen, runnellun ruumiin, sen miehen, jonka poissa oloon
olimme selkäsaunan pelvon syyksi arvelleet. Ei voinut erhettyä sen
tavan suhteen, jolla poika raukka oli surmansa saanut. Hänen vaimonsa,
hänen nykyinen leskensä, jonka kiljahduksen olimme kuulleet, oli
polvillaan pitäen sylissään hervotonta päätä, jonka takaraivo oli
munankuoren lailla musertunut pantterin voimakkaan käpälän
raappauksesta. Kasvot olivat rauhalliset ja vääntymättömät, ja lukuun
ottamatta punaista juovaa, joka vuoti kummastakin sieramesta, ei
muodossa vähintäkään tuskan tai kärsimisen merkkiä ollut havaittavana.
Mutta ruumiin alipuoli oli kauhistuttavasti raadeltu ja täynnänsä niin
hampaiden kuin kynsien jälkiä; silminnähtävästi olivat pedot
herkutelleet kurjan paimenen ruumiista.

"Kuinka tää on saattanut tapahtua?" kysyi Pieter-vanhus; "poika ei
koskaan itsestään olisi kuljeskellut puolen peninkulman[7] päässä
kraal'ista".

Ula ja Kotsi, jotka olivat tutkineet maata, osoittivat nyt meille, että
leopardi tahi leijona oli kiskonut ruumiin sen nykyiselle asemalle. Oli
nähtävissä jälki, jonka toinen uhrin laahaava käsi oli viistänyt, ja
hänen keveän vyötäisvaatteensa repaleita näkyi okaisissa
orjantappuroissa, jotka olivat sattuneet peräytyväin petojen tielle.

"Onpa seikka kyllin selvä", Kotsi lausui minuun kääntyen; "leopardi
kahden penikan keralla on tappanut pojan. Se on loikannut kraal'in
aitauksen ylitse ja surmannut karjaa, mutta havainnut voimansa liian
pieniksi kuljettamaan eläimenraatoa poikasilleen, joilla ei vielä ollut
kykyä aidan ylitse kiivetä. Varmaankin on Papalatsa koettanut ajaa
sitä pois, silloin kuin sai surmansa, ja nähdessään hänet härkää
köykäisemmäksi, kiskoi peto hänet tälle paikalle, jossa penikat saivat
häiritsemättä herkkuilla, eikö ole asia semmoinen, Ula?"

Kasvinveljeni nyykkäsi vastineeksi, ja pitempi tutkiminen toi ilmi
usean pantterin jäljet sekä osoitti soturin arvelun oikeaksi.

"Meidän on aika rientää", huusi Pieter-vanhus. "Pedot ovat paenneet
Slangopies-vuoren rotkoon, jossa tapaamme heidät ruoansulattajaisia
nukkumassa. Poikarukan vaimoa auttakoot muut naiset sopivalla tavalla
ruumista hautaan laskemaan".

Me läksimme edellemme, mutta katsellen satulasta taaksepäin,
näin lesken istuvan liikkumattomana entisessä asennossaan,
pidellen polvillaan murskattua päätä ja surullisesti tirkistellen
kasvonjuonteita, jotka ikuisiksi ajoiksi olivat jäykistyneet. Ei huutoa
päässyt tuon yksinäisen surijan huulilta, hänestä näytti vielä
mahdottomalta käsittää sen onnettomuuden täyttä laajuutta, mikä häntä
oli kohdannut. Näytti sydämmettömältä jättää yksikseen surun-iskemää
vaimoa, yrittämättä häntä lohduttaa; mutta karjan turvallisuus riippui
siitä, onnistuisiko meidän hävittää villit rosvot, jotka olivat tiensä
karjan-kraal'iin osanneet; ja ennenkuin olimme ehtineet sataakaan
kyynärää ruumiista, musta-ihoiset naureskelivat ja pilailivat,
hyppiessään sellaista vauhtia heinikön ylitse, että hevostemme oli
vaikea seurata. Kuoleman läheisyys ei paljon näitä ihmisiä liikuta; ja
ruumista katselevat pikemmin kauhistuksen kuin säälin silmillä.

Jylhää, metsäistä solaa pitkin syöksi pieni joki vuorenharjanteelta ja
katosi alapuolella olevaan laaksoon. Tänne musta-ihoiset arvelivat
petojen valinneen tyyssijansa, ja päästyämme alangon suulle,
Pieter-ukko pysähtyi neuvotellakseen, kuinka ne parhain saataisiin
ajetuksi suojapaikastaan aukealle. Lyhyen keskustelun perästä
päätettiin, että parvi Tsululaisia Ulan johdolla kiertäisi takaa päin
solaa ja, asettuen linjaan, etenisi meitä kohden, tutkien joka vaaksan
alan tiestään ja ajaen otukset, joka sorkan, meihin päin. Meidän
Eurooppalaisten tuli asettua puoli-ympyrään ja varustautua lämpimin
kourin pantteria vastaanottamaan.

Kahden tunnin ikävän odotuksen jälkeen alkoi ajajain ääniä kuulua, ja
astuttuamme maahan hevosilta, valmistausimme ampumaan. Yht'äkkiä
etenevien musta-ihoisten huikea kiljunta sanoi, että otus oli nähty, ja
Kotsi, joka kiihosta vapisevana seisoi rinnallani, kaappasi kiinni
käsivarteeni, viitaten kellertävään esineesen, joka liukkaasti
hiiviskeli pensaasta toiseen.

"Siin' on pantteri", hän kuiskasi. "Houkkoja kuin ovat, päästivät
koirat kahleista".

Sepä oli liiankin totta. Koirain taluttajat, pedon huomatessaan, olivat
irroittaneet talutettavansa, ja koko liuta syöksi hurjasti otusta
kohti, joka, nähdessään niiden lähenevän, peräytyi taajaan ruohostoon,
mikä oivallisesti peitti sen liikunnot. Siihenpä koirat hyökkäsivät
arvelematta, ulvoen himosta iskeä kiinni saaliisen. Mutta kuuluipa pian
kimeitä kiljauksia, sekoitettuina äkkinäisillä murahduksilla; ja kohta
senjälkeen ensin yksi, sitten toinen koira ryömi surkeasti ontuen pois
tuosta epäsuhtaisesta taistelusta, sill'aikaa kun ehjien kumppalien
uljas haukunta muuttui hurjaksi ärinäksi, jonka ylitse kuului niiden
riitaveljen luja vonkuminen. Kaikki ponnistuksemme huutaa hurjapäisiä
koiria pois olivat nyt turhat, ja mahdoton oli meidän laskettaa
ruovostoon, koska silloin luotimme olisivat voineet vahingoittaa
eläimiä, joita tahdoimme suojella.

"Pahus olkoon, tästä ei mitään lähde", huusi Pieter-ukko, kun kimakka
parahdus ilmoitti että taaskin yksi koira oli kuolin-iskunsa saanut.
"Täytyyhän lopettaa mokoma teurastus"; ja luikkunsa täysi-vireessä
läheni Boeri nyt taistelu-paikkaa.

Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kymmentä askelta kulkemaan kohti
kahilasaarta, syöksi eräs haamu hänen ohitsensa ja katosi häilyvään
ruovostoon; se oli Kotsi, pantterinsaaja, joka nyt näki tilaisuuden
sopivaksi osoittaa uljuuttaan ja taitoansa. Samassa hetkessä Ula
ilmestyi täyttä vauhtia juosten ja luikkasi, murtaen sekaisin Hollannin
ja Tsulujen kieltä: "Älkää menkö, baas (herra); takaisin, Kotsi,
takaisin; se ei olekaan pantteri; se on leijona. Te olette hukassa".

Mutta kuninkaan henkivartijoiden päämies joko ei kuullut tai ei
huolinut, ja ainoastaan kaislojen aaltoileminen osoitti, että hän yhä
liikkui eteenpäin. Äkkiäpä kuului karjunta, luja ja peloittava, joka
ajoi arjimmat musta-ihoisista lammasten lailla lähimpään suojapaikkaan,
ja samassa komea leijona hypähti esiin, assegai kyljessään. Hetkeksi se
pysähtyi tähystämään vainoojiansa, jolla aikaa se oli pilkkana
kokonaiselle tusinalle keihäitä ja luotia; mutta nämät pikemmin
näyttivät sen raivoa vaan kiihdyttävän, sillä karjahtaen toiseen
kertaan se hyökkäsi Pieter-vanhusta kohti, joka pyssy poskella seisoi
levollisesti odotellen. Minä hätäisesti laukaisin toisen piippuni
hurjistunutta petoa vastaan, mutta en saanut sen vauhtia ehkäistyksi,
ja samassa silmänräpäyksessä näin, että Boerin ase oli pettänyt.
Seuraavassa sekunnissa oli kunnon vanha isäntäni makaava runneltuna
ruumiina: inhimillinen apu näytti voimattomalta torjumaan hänen
tuhoansa.

Päästäkseni näkemästä hirmu-tapausta, jota en voinut estää, käännyin
puoleksi poispäin, pistäen joutuun uusia patruunia pyssyyn; mutta
äkkinäinen huudahdus sai minut uudelleen katsahtamaan surkealle
näkymälle, jolloin suureksi hämmästyksekseni näin vanhan Boerin vielä
pystyssä ja ravistamassa uutta sankkiruutia vanhaan luikkuunsa yhtä
kylmäverisenä, kuin jos leijonan asemesta tavallinen kotikissa olisi
ollut muutaman kyynärän päässä hänestä. Peto seisoi, etukäpälä erään
tumman esineen päällä, karjuen hurjasti ja ruoskien maata hännällänsä;
mutta nytpä jymähti Pieter-ukon tuliputki, jymähti kuin kanuuna, ja
maahan vaipui leijona, kallo lävistettynä.

Mielessä epämääräinen pelko siitä, kuka uhrina olisi, riensin auttamaan
hämmästymätöntä Boeria, joka veti kasvinveljeni kaatuneen pedon alta.

"Hän pelasti henkeni", sanoi uutistalokas; "hyökkäsi päälle
vastustaakseen leijonaa ja syöksi assegain sen rintaan. Poika parka!
Pelkäämpä, että hän on mennyt mies".

Minä olin kumartunut Ulan tunnottoman ruumiin ylitse ja koroitin käteni
hänen sydämmensä kohdalle.

"Se vielä sykkii; hän elää", huusin. "Antakaa minulle pullo, Henrik;
ehkä saamme hänet pelastetuksi".

Eikä hän ollutkaan kuollut; olipa kummallista kyllä sanoa, aivan
vahingoittamaton, lukuun ottamatta ankaraa iskua oikeaan olkapäähän
ynnä kauheata täräystä. Oliko sitten hänen odottamaton rynnäkkönsä
eläintä vastaan tätä niin tyhmistyttänyt ja hämmentänyt, sitä en tiedä,
mutta kuolettavan käpälän läimäys oli kohdannut koko voimallaan
ystäväni leveätä kilpeä, kaataen hänet maahan sellaisella vauhdilla,
että hän joutui tuiki tunnottomaksi; mutta tämä hänet pelasti kynsistä
ja osittain myöskin ehkäisi iskun ankaruutta.

Tällä välin nuori Hollantilainen musta-ihoisten keralla oli tunkeutunut
kahilasaareen tappamaan molempia pentuja, jotka he sieltä löysivät ja
tuomaan pois pantterinpyytäjän tunnottoman ruumiin, jonka tapasivat
hengettömäksi iskettynä. Hän vielä hengitti ja tilkkanen paloviinaa
virvoitti häntä niin paljon, että saattoi tuntea meidät; mutta ei hän
koskaan enää sanaa sanonut, sillä alapuoli hänen naamastaan oli
reväisty pois, ja muutaman minuutin päästä miestä ei enää ollut.

"Sanokaa hänen vä'ellensä", lausui Pieter-vanhus minulle, viitaten
Tsululais-sotureihin, jotka seisoivat ryhmässä päällikkövainajansa
ympärillä -- "sanokaa kuninkaan henkivartiaston jäsenille, että
aikomukseni oli yöksi antaa heidän johtajalleen vastaus sen
jommankumpaisen ehdon suhteen, minkä Cetewayo oli eteeni asettanut. Nyt
päätän, tämän kuolleen soturin läsnäollessa, ett'en milloinkaan heitä
alttiiksi Ula'a enempi kuin äitiänsäkään. He tulivat minulta suojaa
hakemaan, ja sen he saavatkin. Missäkään tapauksessa en heitä
ylönantaisi, mutta nyt poika", ja hän laski jykevän kätensä
kasvinveljeni olkapäälle, "on henkeni pelastanut, ja mielimpä näyttää
hänelle, että Hollantilainen ei hyvää työtä unhoita. Mennään kotia,
pojat, ruo'alle; minun on nälkä".



3:mas Luku.

Itsevaltias neuvostossaan.


Cetewayo, Tsulujen kuningas, oli haarem'issaan (vaimolassa),
Umpongenissa olevassa suur-kraal'issa. Hänen ympärillään oli kaikki,
mitä olisi luullut yksinvaltiaan sydämmen saattavan halata. Siin' oli
vaimoja ja jalkavaimoja viljalta, valmiina silittämään kuninkaallista
otsaa, jos liian lukuisat olvihaarikan kallistukset saisivat
tynnyriseppiä ohimoihin; siinä kolme rykmenttiä sotureita, joiden
tarkoitus oli hyppiä hänen majesteettinsa edessä tahi jos verenvuodatus
oli enemmän heidän herransa mieleen, nuo hyväset olivat valmiit
piirittämään ja teurastamaan naapuri-kraal'in asukkaita taikka tekemään
mitä muuta julmuutta hyvänsä, jota tirannin oikullinen mieliala
saattaisi hänen käskemään. Olisipa luullut, että Cetewayo tällaisissa
suhteissa olisi ollut onnen poika. Mutta niin ei ollut asia. Syvä
tyytymättömyys pilveili kuninkaallisissa kasvoissa, ja sellaisten
kurjain eläinten asema, joita velvollisuus kutsui hallitsijan
läheisyyteen, oli kaikkea muuta kuin kadehdittava.

Viime aikoina olivat asiat käyneet vastoin suuren kuninkaan toiveita.
Helppo oli hänen _Imbongo'nsa_[8] tervehtiä häntä "elehvantin
vasikaksi", "lehmän pojaksi" ja "miesten ylentäjäksi"; mutta, vaikkapa
myönnettäisikin tällaiset nimitykset asianmukaisiksi, ne eivät
kuitenkaan tehneet minkäänlaista vaikutusta Delagoa lahdella
oleskelevaan Portugalilaiseen kauppiaasen, joka, tuotettuaan häntä
varten halvasta hinnasta runsaan lähetyksen takaaladattavia pyssyjä,
nyt epäsi hankkia ampumavaroja muuten kuin mitä ylettömimmillä
ehdoilla; ja ilman patruunia olivat aseet tietysti hyödyttömiä.
"Elehvantin vasikkana"-olo ei kuninkaalle tuonut karjaa kauppiaan
vaatimusten tyydykkeeksi, ja näkyipä enemmän kuin luultavalta, että
hänen lopulta oli pakko eritä muutamista mieli-raavaistaan. Sitäpaitsi
olivat ne miehet, jotka olivat Kotsia seuranneet, edellisenä yönä
palanneet kuninkaan kraal'iin ja tehneet tiettäväksi hänen suosikkinsa
kuoleman ynnä vanhan Pieter Dirksen'in kiellon jättää Landelaa
enempi kuin tämän poikaakaan hänen käsiinsä. Kaikki nämät seikat
yksinvaltiasta tuikeasti kiukuttivat, ja hänen kilvenkantajansa, jonka
tehtävänä oli pitää suurta kilpeä herransa ja auringon välillä --
toimitus, joka antoi hänelle oivallisen tilaisuuden tutkistella
kuninkaan kasvonpiirteitä -- näki kyllin selvään, että myrsky oli
puhkeamassa, ja toivotti vaan hartaasti, että se lankeisi jonkun toisen
pään päälle, kuin hänen omansa.

Tämän ohessa oli vielä kolmaskin seikka ilmaantunut itsevaltiaan
mielenrauhaa häiritsemään, pieni, jokapäiväinen tapaus, jota tuskin
kannattaisi mainita, ell'ei se olisi kääntänyt kuninkaan ajatuksia
erääsen suuntaan ja vienyt päätöksiin, jotka minulle ja ystävilleni
olivat ylen tärkeitä.

Lukija ehkä muistaa, että olin lahjoittanut kasvinveljelleni
kaleidoskoopin. Tämä kalu joutui tietysti Ulan tuomion jälkeen
Cetewayon käsiin ja käytettiin joksikin aikaa valtiaan joutohetkiä
sulostuttamaan, mutta heitettiin vihdoin hänen lempivaimonsa, hänen
nuorimman puolisonsa vartioittavaksi. Tumma kaunotar, käänneltyään
syvimmällä ihmetyksellä putkea ylt'ympäri, joutui polttavan
uteliaisuuden valtaan saada yht'aikaa nähdä useita noista kirjavista
esineistä, ja arvellen että sisusta oli ajettu lukemattomia kuvia
täyteen, hän koetti vetää niitä ulos, sillä seurauksella, että leikki
kalu särkyi. Suurella viekkaudella oli nuori rouva pannut syyn erään
aivan viattoman palvelusneitsyeensä niskoille, joka kuninkaan käskystä
joutui julmasti ruoskittavaksi; mutta paitsi että kapineelle tapahtunut
haitta äkäytti kuningasta, saattoi se hänet lähettämään kalun
Saksalaiseen Lähetyspaikkaan sillä pyynnöllä, että pastori oitis panisi
sen täyteen kuntoon. Tämän Arnold Beidermann ilman suurempaa vaikeutta
tekikin; mutta tuodessaan onnettoman lelun takaisin, hän katsoi
tilaisuuden sopivaksi sekaantuaksensa asiaan tytön puolesta, jota
kuningattaren rikoksesta oli rangaistu, ja soimaeli siis itsevaltiaan
vääryyttä ankarimmilla sanoilla, sillä uhri näet oli yksi lähetyskoulun
entisiä opetuslapsia. Tämä seikka oli edellisenä päivänä tapahtunut ja
karvastelipa vielä kuninkaan muistossa moite, jonka oli kaikkein neuvon
antajainsa kuullen saanut pitää hyvänään. Niinpä, kuten ennen olen
sanonut, Cetewayo'lla oli paljo kiukuteltavaa, ja vaikka hän nuuskasi
kokonaisia kourallisia, ajaen lusikalla sitä tavaraa sieramiinsa ja
vetäen sisäänsä niin suurissa määrissä, että kyyneleitä viljalta
tippuili pitkin pöhöttyneitä poskipäitä, niin eipä tupakka-aine eikä ne
ankarat siemaukset olvihaarikasta, joita hän nielaisi, voineet
tyynnyttää myrskyistä mieltä, ja hänen kilvenkantajansa näki
sisällisellä vapistuksella, että ennen tai myöhemmin rajuilman täytyi
räjähtää.

Nytpä saapui _Imbongo_ tuomaan sanan, että joukot olivat
taistelu-asennossa, sota-katselmusta odotellen, ja oitispa läksi
kuningas pois, seurassaan poika, joka kantoi hänen nuuska-rasiaansa,
sekä aivan kantapäillä kilvenkantaja, joka suurimmalla huolella piteli
suojustintaan niin, ett'ei yksikään päivänsäde voisi tuohon jaloon
herraansa sattua.

Cetewayon edellä kulki "Ylistäjä", virkamies, jonka velvollisuudet
Eurooppalaisten silmissä ehkä näyttäisivät hieman hassumaisilta.
Ensimmältä tämä juoksenteli pitkin tasankoa, heilutellen käsiänsä
myllynsiipein lailla, ja kuroittaen kaulaansa kamelikurjen tavoin;
sitten hän viskautui maahan nelinryömin ja mylvi äänellä, joka olisi
sonninkin saanut kateudesta halkeamaan, väännellen ruumistaan
monenlaatuisiin muotoihin, joiden hän arveli kuvaavan leijonan
liikuntoja; viimeinpä tuo verraton toimitusmies nosti yhden
käsivartensa korkealle ilmaan, köyristi koukkuun selkänsä ja rämpätti
kimakasti, jolla kuvauksella hän koetti esittää elehvanttia; ja kun
tämä hullunkurinen ilveilys tapahtui auringon kuumasti paahtaissa, niin
tippui hiki raskaina karpaloina tuosta puolihullusta raukasta, jonka
toimitus todentotta ei ollut mitään laiskan virkaa, se kun kysyi sekä
suurta notkeutta että vaskenlujia keuhkoja; sillä joka kuvauksen
jälkeen luikkaili _Imbongo_ kuninkaan arvonimiä, ylentäen hänet kaikkia
maailman valtiaita korkeammalle, ja niin tykkänään kaikesta sielustaan
siihen toimeen kiintyneenä, että kun Cetewayo vihdoin oli istahtanut
jonkinmoiselle kannettavalle valta-istuimelle, vastapäätä sotureitansa,
"Ylistäjä" lojui pitkänään maan tomussa, todellisen tahi teeskennellyn
tunnottomuuden tilassa.

Rykmentit marssivat nyt hänen editsensä, jolloin joka soturi, herransa
ohitse kulkeissaan, alensi kilpeänsä ja kumarsi otsaansa maahan.
Silloin tällöin eräs päälliköistä osoitti jotain etevää soturia, jonka
jälkeen pysäys tapahtui ja suosionalainen henkilö hyökkäsi ulos
rivistä, näytelläkseen notkeuttaan usealla hypyllä ja loikkauksella,
ihmeellisellä nähdä. Muuan vanhus-parka, jonka jänteitä ajan kourat
olivat vähän kangistuttaneet, ei osannutkaan toimittaa tätä narripeliä
hallitsijan mieliksi, ja joutui hetipaikalla viimemainitun käskystä
säälimättä knob-kirreillä möyhittäväksi.

Sittenkun joukot olivat kulkeneet ohitse, määräsi kuningas, että yksi
härkä oli teurastettava kutakin rykmenttiä varten, jonka jälkeen
soturit, osoitettuaan kiitollisuuttaan pitkäveteisillä huudoilla,
pistivät nuo tuomitut raavaat assegai'illaan kuoliaaksi, ja nytpä
sotaväen katselmus oli päättynyt.

Virvoitettuansa itseään syvillä olvisiemauksilla, Cetewayo kutsui
ko'olle neuvon-antajansa ja lausui julki ilman esipuheita ne eri syyt,
jotka hänen mielensä rauhaa häiritsivät. Tätä Tsululais-senaatti
kuunteli suurimmalla huomiolla, mutta tuomatta kuitenkaan esiin mitään
keinoa, jolla vaikeudet saataisiin poistetuiksi. Vihdoinpa, kun
kuninkaan muodosta alkoi näkyä selvään että äänettömyys oli
katkaistava, lausui Nkungulu, ylimmäinen tietäjä, näin:

"Kuninkaalla on vihamies", hän alkoi, karjahtaen ympäri piirin, jonka
jokainen jäsen tunsi maahan vaipuvansa petturin katseesta, sillä syytös
tähän malliin tiesi omaisuuden ryöstöä, ell'ei kuolemaa. "Kuninkaalla
on vihamies: katsokaamme ken pahantekijä on. Delagoan kauppias ei tahdo
antaa Tsuluille ampumavaroja, ja ilman niitä meidän kansamme ei voi
nielaista Brittiläisiä, jotka ovat tunkeinneet kuninkaan maalle ja
suojelevat kuninkaan vihollisia. Nyt on asia, että tuo Portugalilainen
ei koskaan olisi uskaltanut moiseen ryhtyä, ellei hänen mieltänsä olisi
myrkytetty kuningasta vastaan. Ja kuka sen on saattanut tehdä? Nkungulu
tietää sen; hän on pappi ja voi vainuta pahantekijän".

Neuvon-antajat katsahtivat toisiinsa kauhistuksella, sillä nythän oli
tietty, että yksi heidän luvustaan mainittaisiin; mutta tietäjän
tarkoitus ei ollutkaan syyttää ketään omasta kansakunnastaan. Hän
katseli lähetyssaarnaajia, joille entinen kuningas-vainaja, Panda, oli
antanut luvan asettua maahan asumaan, katkeralla vihalla, sillä nehän
olivat useammassa kuin yhdessä tilaisuudessa koitelleet paljastaa
niitä typeriä narrinkonsteja, joihin hän turvasi petoksiansa
harjoitellessaan, eikä Arnold Beidermann ollut omalletunnolleen
laskenut julistaa häntä kerrassaan roistomaiseksi petturiksi, joka
lähimmäistensä kustannuksella etsi omaa parastaan. Usein hän oli
käyttänyt koko vaikutusvoimaansa kiihdyttääkseen Cetewayoa, ennustellen
nälkää ja kuivuutta, ellei vieraita maasta karkoitettaisi, mutta
kuningas tunsi itsensä kykenemättömäksi ilman kruuti-aseita mittelemään
voimiansa Eurooppalaisten keralla ja oli liian viisas ryhtyäkseen
toimeen, joka ihan varmaan veisi hänet käsikähmään Brittiläisten
kanssa. Äsken oli kumminkin runsas lähetys pyssyjä saapunut Tsuluille,
ja noita välttämättömiä ampumavaroja vaan kaivattiin, että kuningas
saattaisi olla aivan huoleton mahtavain naapureinsa vihojen suhteen.
Ja että Cetewayon aikomus oli rikkoa rauha naapuriensa kanssa niin
pian kuin hänen armeijansa olisi tarpeeksi varusteilla, sen tiesi
noita-pappi; edellisenä päivänä hän oli ollut saapuvilla, kun
Saksalainen lähetyssaarnaaja oli soimannut kuninkaan vääryyttä tämän
rangaistessa viatonta henkilöä kuningattaren rikoksesta. Nkungulu näki,
että herransa, tottumaton kun oli vähimpäänkin vastustukseen, oli juuri
sellaisessa mielentilassa, jolloin pikkuinen viekas yllytys avaisi
hänen korvansa jokaiselle syytökselle, jota valkoisia miehiä vastaan
tehdä voitaisiin; ja tunnottoman metsäläisen koko kavaluudella hän nyt
kerrassaan astui tarkoituksiansa täyttämään.

"Nkungulu voi haistaa pahantekijän", hän jatkoi, "mutta pahantekijä ei
ole täällä"; -- huojennuksen huokaus pääsi kokoontuneiden senaatorien
rinnoista, joka viekkaalta puhujalta ei jäänyt huomaamatta, hän kun
tiesi, että pelko saisi muut vetämään yhtä köyttä joka jutussa, jonka
hän katsoisi parhaaksi kutoa kokoon -- "ei, hän ei ole täällä, mutta
eilen hänen läsnä-olonsa saastutti ilman ja karvasteli sieramissani".

"Puhu!" puhkesi Cetewayo kesken; "nimitä pelvotta, ken on pahantekijä";
sillä tuo kehno juoniniekka verutteli, niinkuin ei olisi tahtonut
julkaista epäluuloisen henkilön nimeä.

"Se on valkoinen pappi", sanoi tietäjä, näin vaadittuna, "valkoinen
pappi, joka asuu Kagasissa ja joka eilispäivät ratsasti pois
kuninkaallisesta Kraal'ista".

"Niin, niin, hän se on -- hän on", kaikui kokoontuneesta neuvostosta,
joka täydestä sydämestään riemuitsi siitä, ett'ei ketäkään heistä eikä
heikäläisistä nimitetty surman suuhun joutumaan. "Kuulkaa Nkungulua;
hän puhuu totuuden".

Noita-pappi oli tarkastanut herraansa syytöksen tehdessään, ja
huomatessaan kohta kuninkaan muodosta, ett'ei puheensa ollut
vastenmielinen, hän uhkeasti jatkoi:

"Valkoinen pappi se oli, joka esti Portugalilaista kauppiasta tuomasta
ampumavaroja, uhaten ilmiantaa hänet Brittiläisille. Valkoinen pappi se
on, joka aina on osoittainut kuninkaan vihamieheksi. Eikö hän evännyt
antaa karjaa sotureille, jotka olivat lähetetyt noita rikoksellisia,
Landelaa ja Ulaa, etsimään, vielä naureskellenkin kuninkaallisen arvon
pahanpäiväiseksi ja suoraan ilmoittaen toivonsa, että pahantekijät
pääsisivät karkuun? Eikö tuo Englantilainen Kuta eli Thornton
vieraillut kuukautta hänen kattonsa alla ja siellä häneltä oppinut
niskoittelemaan kuninkaallista arvoa vastaan? Eikö hän matkustanut
tänne kohtaamaan Portugalilaista kauppiasta, vaikka me häntä
koettelimme estää? Ennen sitä käyntiä oli jo luvattu, että ampumavaroja
piti hankittaman; valkoinen pappi sanoi kauppiaalle, että maksua siitä
ei koskaan tulisi, ja niin tämä epäsi sitä lähettää. Edespäin, eikö hän
neuvoston kuullen kuningasta solvaissut? Ja, vihdoinkin, eikö hän ole
näyttänyt olevansa noita asettaissaan tuon monikirjavan perkeleen
takaisin taikaputkeensa, Vaikka me omilla silmillämme nä'imme, ett'ei
tämä mitään muuta sisältänyt kuin joitakuita pieniä lasinsäröjä?
Kallistakoon kuningas ja hänen kansansa korviaan Nkungulu'n sanalle ja
ajakoon maasta ulos väärintekijät, jotka hänelle niin paljo kiusaa
saattavat, jotka suojelevat pahantekijöitä, ja jotka kaikkialla
nuuskivat hänen toimiansa piirrellen niitä paperilapuille, niin että
ihmiset tuhansien penikulmien päähän saavat tiedon siitä, mitä
Kuninkaallisen Kraal'in pyhässä piirissä tapahtuu. Älköön kuningas
laupeutensa vuoksi tuomitko tuota noitaa kuolemaan, niinkuin
ansaitsisi, vaan lähettäköön hänet viipymättä maasta pois, ja
karjalaumat, jotka hän Tsuluilta oli ryöstänyt, silloin lisäävät
kuninkaan varoja ampumavarain maksamista varten. Kun salanuuskijat on
maasta pyyhkäisty, silloin kruuti ja luodit ennenpitkää tulevat
näkyviin".

"Hyvin puhuttu", huusivat neuvon-antajat yhtä kurkkua. "Valkoinen pappi
ajettakoon ulos ja kuningas lähettäköön sotajoukkonsa nielemään tuon
hävyttömän Hollantilaisen, joka ei tahdo jättää rikoksentekijöitä hänen
käsiinsä".

Tsululaiset ovat kentiesi maailman suurimpia puhujia, jos kukaan vaan
viitsii heitä kuunnella, ja nytpä jokainen kokouksen jäsen alkoi
ladella esiin jotain lähetyssaarnaajille haitallista juttua, keittäen
semmoisella taidolla yhteen totta ja valhetta, että ennakkoluulosta
vapaan kuuntelijan olisi auttamattomasti täytynyt pitää Cetewayoa
rakastettavana, hyvän laatuisena hallitsijana, jonka oikeille laeille
valkeat papit olivat osoittaneet röyhkeintä tottelemattomuutta,
yllytellen kansaa kapinaan heidän herraansa ja kuningastansa vastaan ja
tuoden maahan eripuraisuutta rauhan asemesta, jonka sanansaattajia
julistivat olevansa.

Ja täytyy mun tässä mainita, että Nkungulun syytös suureksi osaksi
perustui tosiasioihin. Arnold Beidermann oli ottanut minut kattonsa
alle, kun tämän maan kurja kuumetauti oli saattanut minut vuoteen
omaksi, oli tyttärensä keralla hellästi mua hoidellut sekä vihdoin
seurannut Ulaa ja minua maa-alan etsintään, joka sitten päättyi niin
että valitsin itselleni kaistaleen Eloya-vuoren läheisyydessä. Olipa
todellakin pääasiallisesti tuon Saksalaisen paikkakunnallisten tietojen
ansioksi luettava, että minun onnistui saada haltuuni niin ihana
niittupiiri ja mahdollisesti toivo, että tulisimme naapureiksi --
Etelä-Afrikassa, näet, jokainen sadan peninkulman päässä asuva on tähän
nimitykseen oikeutettu -- sai hänet minun hyväkseni uhraamaan enemmän
kuin tavallisen hyväntahtoisuutensa; sillä tämä tilaisuus ei suinkaan
ollut ensimäinen, jossa lähetyssaarnaaja ja minä jouduimme tekemisiin
toistemme kanssa.

Silmäillessäni taaksepäin aikaisimpaan lapsuuteeni, on Arnold
Beidermann'in pitkä ja laiha haamu sekä lempeät sinisilmät mielestäni
olleet vanhoja tuttavia, alkain niin kaukaa entisyydestä, kuin muistoni
saattaa selittää. Muistampa millä kunnioituksella, ollessani vielä
poikanulikkana Tugela-virran äyräillä, Ula ja muut Tsululais-vesat
seuranani, katselin rouva Beidermann'ia ja mitä uteliaisuutta
herätti hänen pieni, kiharatukkainen tyttärensä niin minussa kuin
tovereissanikin. Hyväsydäminen rouva olisi mielellään ottanut
minut, pikku hurjapää kuin olin, helmoihinsa ja ollut minulle
äidin sijaisena, jonka olin kadottanut; mutta tähän ei suostunut
uutistalokas, jonka huostaan minut oli uskottu; sillä hän oli
yksipintainen ja ymmärtämätön, vaikka hyvää tarkoittava mies, joka
muiden mielijohteidensa muassa suuresti ylenkatsoi lähetyssaarnaajia ja
niiden toimia. Kumminkin taivutti rouva Beidermann hänet sen verran,
että minulla tuontuostakin oli lupa viettää päiväni lähetyspaikassa; ja
eräässä tilaisuudessa, kun muuan odottamaton seikka kutsui äidin pois,
sain huolekseni hoitaa pikku Minnaa. Silloimpa sattui tapaus, joka ei
milloinkaan muistostani hälvene.

Tähän aikaan olin yhdeksän vuotias ja Minna Beidermann oli kaksi vuotta
minua nuorempi. Meitä oli ankarasti varoitettu jättämästä lähetyspaikan
nurkkia, mutta kun pikku seuralaiseni lausui halunsa saada poimia
joitakuita niistä monenkarvaisista arokelloista, jotka purppuraisissa
värivaihdoksissa koreillen, kaunistivat ketoa, niin en paljon
varoitusta muistanut, vaan seurasin häntä kielletylle alalle. Olinhan
Ulan kanssa tuntikausia samoillut heiniköillä paljoa laveammalta kuin
se kenttä olikaan, jolla pastorin asunto seisoi, eikä ollut
kummallekaan meistä koskaan mitään haittaa tapahtunut; mitä vaaraa
voisi sitten siinä olla, että nyt muutaman kukkasen poimimme?

Pikku Minna oli ilon innossa kukkaisaarteista, jotka häntä kaikkialla
ympäröivät ja heittäytyi hilpeästi jokaisen loistavan parven keskelle,
säälimättä nykäisten maasta kukkia, jotka muutaman askeleen
kuljettuamme taas viskattiin pois jättääksensä sijaa toisenlaatuisille.
Minulle monenkirjavat kukkaset eivät mitään uutta olleet; olin tottunut
huomiotta niiden sivuitse kulkemaan, ja suurta mielihyvää herätti
minussa, että pikku seuralaiseni saattoi sellaisesta rihkamasta huvia
löytää; olisivat kellukat edes olleet syötäviä marjoja, silloinpa
olisin minäkin yhtynyt hänen kanssaan samoihin nautinnon tunteisin.

Niin aikaa muistamatta retkeilimme unhoittaen kaikki paitsi onnellista
nykyhetkeä. Minä olin heittäynyt pitkäkseni erään pensaan juurelle ja
koettelin par'aikaa köykäisellä assegai'lla, jota, nuori metsäläinen
kuin olin, aina kuljetin muassani, kaivaa suurta sisiliskoa esiin
piilostaan maankolosta, kun vähäinen äännähdys sattui korvaani, ja ylös
hypätessäni näin rouva Beidermann'in muutaman askeleen päässä minusta,
kasvot tuhan karvaisina ja ojentaen kättänsä sitä paikkaa kohden, jossa
hänen pieni tyttärensä juuri oli leikitellyt. Silmäni seurasivat
osoitettuun suuntaan ja siellä näin näyn, joka täytti sieluni
kauhistuksella.

Istuen maassa, pikku Minna piteli vielä pienessä kätösessään vihkosta
punakukkaisia kurenpolvia, ja hänen soma päänsä, josta leveäreunainen
hattu oli pudonnut maahan, heilui hiljalleen toiselta puolen toiselle,
ikäänkuin lapsi olisi lyönyt tahtia jollekin kuulumattomalle
soitannolle. Selkä oli meihin päin, niin ett'emme voineet hänen
kasvojansa nähdä, mutta koko huomiomme kiintyi esineesen, jonka häijy
läheisyys uhkasi tyttö-pienoiselle pikaisinta kuolemaa. Kiemuroissa
kurkisti pensaan takaa, jonka yhtä virpeä lapsi vielä piteli, viheriä
_inamba_, enimmän peljätty kaikista Etelä-Afrikan käärmeistä. Matelija
oli kohottanut päänsä ylös tytön kasvojen tasalle, ja huojui silmät
kiiluvina sekä harja kohollaan hiljakseen ja sulavasti sinne
tänne, kahden jalan päässä uhrista, joka osoitteli tahtia madon
luikerruksille, silminnähtävästi kiehdottuna sen kamalasta
läheisyydestä ja voimatta hätähuutoa päästää tahi tehdä vähintäkään
ponnistusta päästä kauheata hirviötä pakoon; sillä se oli lajiansa
suurin käärme, mitä milloinkaan olen nähnyt.

Rouva Beidermann-raukka näytti yhtä lumotulta kuin pikkuinen
tyttärensäkin, ja seisoi patsaaksi jäykistyneenä. Se kauhea
hirmutapaus, joka näytti auttamattomasti olevan tulossa, oli vienyt
häneltä kaiken ajatus-ky'yn. Kerran hän katsahti rukoilevasti minun
puoleeni, mutta kohta kääntyivät hänen silmänsä takaisin matelijaan,
eikä hän tehnyt pienintäkään yritystä mennä lapsen avuksi. Käärmeen
ilkeä näkö oli hänetkin kiehtonut.

Kuljeskellessani Tsululais-poikien kanssa olin usein kohdannut
_inamboja_, joita maan-asukkaat katselevat suurimmalla kunnioituksella,
eivätkä milloinkaan rohkene tappaa myrkyllisimpiäkään lajeja; sillä
heissä on se usko vallitsevainen, että heidän esivanhempainsa henget
asuvat näiden matelijoiden ruumiissa. Tuttavuus eläimen kanssa oli sen
vuoksi päästänyt minut siitä pelvosta, joka juurrutti rouvan ynnä hänen
lapsensa kiinni maahan; ja laskeutuen polvilleni ryömin suuntaan, josta
saattaisin lähestyä matoa takaapäin. Pensaat ja pehkot peittivät minut
ryömiessäni näkymästä ja matelija oli selvästi liian toimissaan
onnettoman lapsen kanssa, huomatakseen sitä pientä rahinaa, jonka minun
lähenemiseni synnytti. Varovasti nostaen päätäni näin, että olin
päässyt aivottuun asemaani, enkä yhtään silmänräpäystä liikaa aikaisin,
sillä pikku Minnan pää kallistui todella yhä lähemmäksi tuota huojuvaa
hirviötä, joka toisessa sekunnissa olisi käärinyt hänet kuolettaviin
kiemuroihinsa.

Jännittäen kaiken päätöskykyni, nousin taas pystyyn, ja vakaasti
tähdättyäni syöksin assegai'ni käärmeen ruumiisen, juuri alapuolelle
sitä paikkaa, missä kaula kohosi ylös yhteen kääreytyneistä
kiemuroista. Hetkessä oli haavoitettu mato kietounut tärisevän assegain
varren ympäri, jonka kohta päästin kädestäni; mutta pistoni oli
naulinnut _inambon_ maahan; ja hetikohta kun sen katse oli kääntynyt
toisaalle, palasi rouva Beidermann'in ymmärrys. Paikalle rientäen hän
tempasi pikku tytön syliinsä ja pakeni kotia, minä ihan kantapäillään;
sillä olinpa aivan liiaksi pelvon vaiheella iskun vaikutuksesta, että
olisin mitään muuta ajatellut kuin päästä seuralaisteni turviin. Niin
päättyi seikkailu, joka yhteen aikaan uhkasi tuhoa Minnalle, ja usein
sittemmin olen ajatellut, että, jos olisin ollut vähäistä vanhempi ja
paremmin ymmärtänyt yritykseni vaaran, niin luultavasti olisin valinnut
varovaisemman pelastustavan, jota kentiesi sama menestys ei olisikaan
seurannut. Lapsi itse ei vähääkään aavistanut sitä peloittavaa vaaraa,
josta oli pelastunut. Ja luonnollisesti sillä ijällä ei hän kyennyt
selvittämään tunteitansa; mutta siitä päättäin, mitä hän sanoi, ne
eivät suinkaan olleet ikävää laatua. Ihmiset, jotka eivät ole joutuneet
tekemisiin käärmeiden kanssa, väittävät, että näillä ei ole voimaa
kietoa ja lumota inhimillistä olentoa; mutta vankat, vahvaruumiiset
miehet ovat aavoilla heiniköillä toisinaan olleet niiden lumouksen
alaisina ja tietävät toista virttä vetää.

Sen pienen opinmäärän, joka minussa oli ennenkuin olin Natalin jättänyt
lähteäkseni Englantiin, oli Arnold Beidermann minuun istuttanut; ja
palattuani yksitoista vuotta myöhemmin siirtokuntaan, kiiruhdin
tervehtimään vanhaa opettajaani, joka oli saanut Tsululais-kuninkaalta
luvan perustaa lähetys-aseman tämän maahan, Kagasiksi kutsutulle
paikalle, Pongola ja Mustan Unwelosi-virtojen välille. Minä näin pienen
ystäväni Minnan kasvaneen suureksi, kauniiksi kuudentoista vuotiaaksi
immeksi, isänsä tu'eksi ja turvaksi; sillä kuolema oli käynyt
vierailemassa lähetyssaarnaajan vähäisessä perheessä, ja tuo hyvä Laura
Beidermann nukkui nyt muutaman pajupensaan alla Tugela-virran äyräillä.
Vasta tämän tapauksen jälkeen Arnold oli siirtynyt sisämaahan päin,
toivoen ehkä paikkaa muuttamalla voivansa hälventää kaipaustaan
sen uskollisen puolison jälkeen, joka niin myrskyissä kuin
päiväpaisteessakin oli hänen kohtaloitaan seurannut; sillä kerran olisi
Beidermann luonnonlahjoinensa korkeammallekin saattanut lentää, kuin
vähäpätöiseksi lähetyssaarnaajaksi. Myöhemmin olen kuullut, että
Saksalla ei ollut monta syvämielisempää oppinutta, kuin vanha ystäväni,
mutta onnettomuudeksi hänen vapauden intonsa sai hänet korkeain
asianomaisten epäsuosioon -- Saksan yhdistyminen oli näet siihen aikaan
pelkkä unelma -- ja hän ajettiin pois synnyinmaastansa, ennenkuin hänen
puolisonsa oli nuorikko-aikaansa jättänyt. Omasta maastaan
karkoitettuna ja täynnänsä hengen neroa, joka ajoi hänet toimintaan,
käänsi pakolainen kykynsä tuohon kentiesi vaivaloisimpaan
ja kiittämättömimpään kaikista maailman toimista, ja tuli
lähetyssaarnaajaksi Etelä-Afrikan kesyttömäin heimojen keskelle.
Väsymättä hän teki työtä uudessa kutsumuksessaan, mutta pelkäänpä
ett'ei hän montakaan saanut käännetyksi. Kuitenkin vaikutti hänen
olonsa Tsulujen maassa hyvää. Alinomaiset soimauksensa julmuutta ja
vääryyttä vastaan sai kuninkaan varovaisemmaksi alamaisiansa
teurastaissa, koska näet luuli, että teko joutuisi ulkomaailman
kuuluville lähetyssaarnaajan kautta; ja niinpä tämä, tosin epäsuoraan,
pelasti muutaman ihmishengen. Mutta vaikka vanhan ystäväni ainoastaan
huononpuolisesti onnistui tehdä kristittyjä, saavutti hän sen sijaan
itselleen suuren maineen lääketaidostaan. Tämä oli se elämänrata, jolle
hän nuoruudessaan oli antaunut; ja olipa kuningaskin useamman kuin
yhden kerran joutunut valkoiselle papille kiitollisuuden velkaan, kun
tämä oli hänen ruumiillisia kipujansa kirvoittanut.

Mutta huolimatta siitä, että oli jonkinmoisessa kiitollisuuden
suhteessa lähetyssaarnaajan lääkintä-ky'ylle, Cetewayo kuitenkin
sydämessään -- jos hänellä sitä kalua lienee ollut -- salaisesti inhosi
Beidermann'ia ja koko hänen säätyään. Monet lähetyssaarnaajista olivat
perinpohjin vailla aistia ja koettivat pakoittamalla saada toimeen
parannuksia, jotka perille saatettuina suuressa määrin olisivat
kuninkaan valtaa heikontaneet. Vanha ystäväni ei näitä miehiä ollut;
mutta se julkinen tapa, jolla hän soimaeli hirmuhallitusta, maistui
itsevaltiaasta sangen karvaalle; ja ylenkatse, jolla hän kohteli
Tsululais-pappeja eli taikuria, veti hänelle tämänkin säädyn vihan.

Vuosia oli kuningas huokaillut lähetyssaarnaajan ikeen alla, ja oli
mielessään päättänyt, että ensi sopivassa tilaisuudessa vieraat
olisivat hänen maastaan karkoitettavat; ja samalla aikaa hän
aikoi peräyttää ne lupaukset, jotka hän, astuessaan Tsulujen
valta-istuimelle, oli Britannian hallitukselle tehnyt; jonka jälkeen
hän saattoi taas pelvotta ja esteettömästi astua samaa verenvuodatuksen
tietä, minkä hänen arvoisat enonsa Chaka ja Dingaon olivat aloittaneet.
Se ei ollut mikään äkillinen päähänpälkähdys, joka vei hänen aikeensa
sinnepäin, ei mikään metsäläisoikku tai lapsekas kiukutteleminen, vaan
luja vakaa päätös vapauttaa itsensä sivistyksen pauloista, päätös, joka
oli kypsynyt tarkassa mietinnössä ja joka oli ollut monivuotisten
kärsivällisten valmistusten silmämääränä. Käyttäen hyväkseen
velttoutta, jolla lakia ruutiaseista valvottiin tuon ensimäisen
rynnäkön aikana, mikä tehtiin Transvaalin timanttikentille, oli
kuningas saanut haltuunsa oivallisen varaston pyssyjä; ja niin pian
kuin toinen runsas lähetys saapui hänelle Delagoa-lahdelta, katsoi hän
hetken tulleeksi rikkoa rauhan Brittiläisten kanssa, sen ohessa hyvin
ymmärtäen, että joku viivytys oli välttämätön, ennenkuin meidän
hallituksemme olisi päättänyt toimeen ryhtyä, ei Cetewayo ensinkään
vastenmielisesti kuunnellut noita-pappinsa vihanpuuskahduksia Arnold
Beidermann'ia vastaan; päinvastoin niin, että niiden suosiollinen
vastaanotto sai ne kuulumaan uskottavilta hänen neuvon-antajainsakin
korvissa. Lähetyssaarnaaja oli käynyt Portugalilaisen kauppiaan luona
ja niinpä saakoon hän syykseen tämän viimemainitun antaman kiellon
hankkia ampuma-varoja. Totta kyllä, hän läksi auttamaan kauppiasta
kuumetaudin kohtauksesta, mutta se ei asiaan vaikuttanut. Tässä oli
kuninkaalla tilaisuus päästä miehestä, jota vihasi, sekä saada samalla
karjaa. Ja niin, nousten valta-istuimeltaan, yksinvaltias lausui
juhlallisesti:

"Kaksikymmentä härkää tapettakoon ja soturini juhlaelkoot. Huomenna
heidän tulee marssia Hollantilaista vastaan, ja valkoinen pappi ajetaan
maasta pois".

Tämän päätöksen neuvon-antajat ottivat vastaan määrättömillä
suosion-osoituksilla, joiden kaikuessa kuningas vetäytyi haarem'iinsa,
pysyäkseen siellä huomispäivään saakka näkymättömissä.



4:jäs Luku.

Varoitettuina ja varusteilla.


Sill'aikaa kun edellisessä luvussa kerrotut seikat tapahtuivat,
toimittivat Transvaalilaisen uudistalon asukkaat huolettomina
tavallisia tehtäviänsä. He ruokkoilivat karjaansa, kuokkivat
maatilkkuja viljeltäviksi ja maissiin tai Indiaani-ohraan pantaviksi,
loivat penkereitä, muodostellen niistä vesisäiliöitä, sillä tätä
kallis-arvoista ainetta täytyy Etelä-Afrikassa huolellisesti säilyttää;
panivat toimeen uusia kostutus-tapoja viljan kasvun ylentämiseksi ja
yrittelivät kaikenkaltaisia muitakin keinoja, joita kokemus oli
Boer'eille näyttänyt mukaisiksi saattamaan heidän viljelystään hedelmää
kantavaksi.

On tarpeetonta selvittää lukijalle, että minä en ollut saapuvilla
Cetewayon pitämässä kokouksessa, jossa päätettiin ajaa Arnold
Beidermann ulos maasta ja käydä Pieter Dirksen'in asunnon kimppuun.
Vaihtelevat asianhaarat, jotka siinä tapahtuivat, kerrottiin minulle
jälkeenpäin perinpohjin, sillä Tsululaiselle on annettu ihmeellinen
muisto yhdessä liukkaan kielen kanssa, ja hän saattaa vielä vuosien
viertyäkin kertoa jok'ainoan sanan tärkeästä keskustelusta, joka
tapahtui hänen läsnä-ollessaan. Niinpä, jos kohta täsmälleen puhuen
olenkin hiukan poikennut siitä järjestyksestä, jossa seikat tulivat
minun tietooni, olen kuitenkin säilyttänyt aikaperäisen seuraannon,
jossa tapaukset toisistaan sukeuivat.

Pari viikkoa oli kulunut metsästyksestä, jossa kuninkaan lähettiläs oli
loppunsa löynnyt, ja kasvinveljeni oli täydellisesti tointunut tuosta
peloittavasta täräyksestä, minkä hän tässä tilassa sai. Keskenämme
olimme usein puhelleet kohtalosta, joka hänen osakseen tulisi, jos
Cetewayo todella panisi uhkauksensa täytäntöön ja onnistuisi
saamaan karkulaiset käsiinsä; ja minä huomautin niin Ula'lle kuin
Landela'llekin, että paljoa viisaampi olisi heidän joksikin ajaksi
siirtyä pois rajan välittömästä läheisyydestä ja etsiä vieraanvaraa
Schwazilais-kansan luona, jonka kanssa Tsulujen kuningas oli sodassa.
Oma maa-alani Eloya-vuoren luona on todenteolla, niinkuin Pieter
Dirksen'inkin uudis-paikka, Transvaalin alueella, mutta Cetewayo yhä
vaati sitä itselleen; ja tieto siitä, että pakolaiset majailivat
maassa, jonka hän -- oikeudella tahi vääryydellä katsoi omakseen,
herättäisi itsevaltiaan koston ja luultavasti toisi murhetta
Hollantilaisen ja hänen perheensä kiireille.

Vanha imettäjäni ja hänen poikansa tajusivat kumpikin näiden ajatusten
oikeuden, ja tehtyänsä tyynesti kaikki matka-valmistukset, odottelivat
Pieter Dirksen'iä, lausuakseen kiitokset tämän vieraanvaraisuudesta ja
hyvästi jättääkseen, ennenkuin läksivät uppoomaan tuohon suunnattomaan
heinikkö-mereen. Kaiken kollomaisuutensa ohessa aavisti Boeri kumminkin
oitis tämän äkillisen lähdön tarkoituksen, ja sainpa nyt kerrassaan
nähdä hänen kankean luonteensa perinpohjin liikutettuna.

"Te ette saa lähteä", hän mörisi, lyöden jykevän nyrkkinsä pöytään
voimalla, joka pani tinalautaset ilmaan hyppimään.

"Te olette vieraani, enkä päästä teitä, en, kaikkien tämän paikan ja
Cap Town'in välillä maleksivien noitien uhalla, sitä en tee. Vai mitä
sanotte te, Henrik, Karel, laskisitteko pojan, joka seisoi isänne ja
leijonan välissä, erämaahan Cetewayon kaltaisen metsäläis-roiston
uhkauksien vuoksi? Ei, kautta --! emme ole ämmiä, joka miehen
komennettaviksi tai turhista säikkyäksemme pois järjiltämme. Viekää
pois aseenne, älkääkä antako mun enää sanaakaan kuulla lähdöstänne".

En ollut milloinkaan ennen nähnyt isäntääni sellaisessa
kiihossa. Kiitollisuus kasvinveljeäni kohtaan, yhdessä piintyneen
itsepintaisuuden kanssa, oli pohjimmaisena syynä tälle odottamattomalle
hangoittelemiselle tuumaa vastaan, mikä täytäntöön ajettuna hyvinkin
luultavasti olisi estänyt seuraukset, joita velvollisuuteni on edempänä
kertoa. Kerran saatuaan jotain päähänsä, Pieter oli yhtä jäykästi
yksipäinen, kuin hänen syntymä-ketojensa valkea sarvikuono; ja kun
tässä asiassa hänen mielipiteensä saavutti perheen yksimielisen
hyväksymisen, ei pitemmät puheet mitään auttaneet, ja Ula -- suuresti
mielissään tällaisesta kiitollisuuden osoitteesta -- jäi kuin jäikin
uudis-asuntoon.

Tarkoitukseni oli ollut lähteä matkaan Eloya-vuorta kohti,
aloittaakseni siellä rakennella asumuksiani, jotka kentiesi tulisivat
mukavammiksi kuin tavallisesti syrjäisessä uudis-paikassa nähdään;
mutta katsoinpa viisaammaksi antaa vielä jonkun viikon vierähtää, sillä
jos Cetewayo todella yrittäisi panna uhkauksiansa Dirksen'iä vastaan
täytäntöön, niin kävisi ryntäysjoukko ihan varmaan minunkin
uudis-paikkaani katsomassa ja löytäisi silloin mukaisen ajanvietteen
polttamalla poroksi rakennukset, jotka vast'ikään olisin valmiiksi
saanut. Yhdistämällä yhteen seuralaisemme, voimme saada kokoon kyllin
vahvan voiman pitämään metsäläis-parvea kurissa, kunnes hallitus
ennättäisi avuksemme; sitävastoin erillämme joutuisimme kumpikin
helpoiksi saaliiksi.

Ja niin viivyskelin uudis-asunnolla, puolustellen kaikenmoisilla
tekosyillä alkuperäisen suunnitelmani laiminlyömistä sillä enhän
uskaltanut suoraan tunnustaa varsinaisia syitä, jotka minua pidättivät,
koska hyvin tiesin, että tuo reipas vanhus nauraisi ja ivaisi
varovaisuuttani -- ja huvittelin itseäni metsästelemällä Ulan kanssa.
Tässä kesyttömässä piirissä löytyi vielä viljalta kaikenkaltaista
metsänriistaa, ja kolmentuntinen ratsastus vei meidät aina seuduille,
missä vaikeudetta saattoi tavata puhvelia, giraffia, lukemattomia
antiloopia, vieläpä satunnaisesti elehvanttiakin. Vaikka elin vanhan
Pieter Dirksen'in kodissa vieraana, oli mulla omiakin palvelijoita ja
seuralaisia, jotka pitivät vaaria karjastani, vaunuista ynnä muista
kapineistani; niin että, ollessani joka päivä kotoa poissa näillä
retkillä, ei kumminkaan mitään jäänyt rappiolle. Maanviljelystoimet
eivät minua yhtään huvittaneet, ja varustamalla pöydän tuoreella
metsänriistalla, säästin kelpo määrän omaani ja Hollantilaisen
härkäpaistia.

Ula ja minä olimme eräänä päivänä olleet tavallisuuden mukaan poissa,
ja saatuamme tapetuksi pari niittykaurista, levähdimme hetkeksi
muutaman mimosaryhmän varjossa, sill'aikaa kuin kaksi helmikanaa, jotka
olin ampunut, kiehuivat mehiläispesässä, minkä Ula älykkäästi oli
padaksi kääntänyt. Oli puolipäivän aika ja aurinko räkitti, ankarasti
paahtaen ketoa, ja tehden pienen levähdyksen suuressa määrin
suloiseksi, ennenkuin ryhdyimme paloittelemaan surmattujen otuksien
lihoja, puuryhmän päivänvarjon tapaiset lakat, joiden alla olimme
suojaa etsineet, sulkivat tykkönään tien auringon säteiltä; minä
nojasin erään puun runkoa vastaan, suurella tyytyväisyydellä savua
piipustani puhallellen ja katsellen vuoroin metsäläispoikaa, joka
säikäytteli petolintuja pois tapetuista antiloopeista, vuoroin Ulaa,
joka, noudattaen kansansa tapaa, ajoi nuuskaa kalloonsa, siksi että
kokonaiset kyynelvirrat valuivat hänen silmistään, toimitus, joka
muuten tapahtui syvimmässä äänettömyydessä ja näytti tuottavan hänelle
mitä suurinta nautintoa. Keskeyttää Tsulua tässä toimessa katsottaisiin
julkeimmaksi kohtelemattomuudeksi, ja koska en tahtonut tehdä mitään
loukkausta seurasäännöille, odotin kunnes kirpeän jauhon tuottama
nautinto oli haihtunut ja ystäväni oli saanut takaisin tavallisen
selkeän levollisuutensa, jolloin käänsin hänen huomionsa tuon
antiloopeja vartioivan pojan outoihin ja kummallisiin heiskaroimisiin.
Tämä nulikka, yhtä alastonna vieläkin kuin sinä päivänä, jolloin
maailmaan tuli, oli kiivennyt toisen otuksen raadon päälle ja viittoili
kauvas erämaahan päin, viskellen välillä käsiään hurjasti ja päästäen
kimakoita äännähdyksiä, joiden tarkoituksen matkan etäisyys teki
tajuamattomaksi.

Ula juoksi hänen rinnalleen ja tähysteli tarkalleen taivaanrantaa,
jonka ääri oli ilman kuumuudesta käynyt hämmentyneeksi ja epäselväksi.
Minä puolestani en mitään voinut eroittaa, vaikka kuinka koetin
katsella tärisevän auteren puhki, mutta kumppalini silmät olivat
terävämmät ja hän virkahti oitis: "Teidän olisi pitänyt paremmin varoa
hevostanne, Kuta; miehiä ratsujen seljässä lähestyy".

Mieliratsuni oli venähtänyt polvensa ja minä olin laskenut sen etsimään
sellaista ravintoa kuin paikkakunta voi tarjota, mutta ankara helle oli
ajanut sen mimosapuiston suojaan, missä se seisoskeli korvat letkassa
ja torjuen hännällään kärpäsiä, jotka laumoina parveilivat sen
ympärillä. Me olimme vieneet kerallamme kaksi kuormahevosta, saalista
kotia tuodaksemme, ja näitä Ula ohjasi, mutta ei mikään kiire olisi
saanut häntä käyttämään niitä pa'on välikappaleina. Köykäisenä
jaloiltaan ja rautaisilla jäntereillä varustettuna, hän luotti omiin
sääriinsä enemmän kuin minkään muun elävän, ja matka, jonka hän
väsymättä jaksoi päivässä kulkea, osoitti, että hän todella sangen
vähän vierasta apua kaipasi.

Nyt minäkin jo aloin eroittaa kaksi mustaa pilkkua, jotka joka hetki
kävivät selvemmiksi, ja kysyin siis kasvinveljeltäni, mikä neuvo nyt
paras olisi. Jos hänen ilmoituksensa, että nuo lähestyvät matkalaiset
muka olivat ratsastajia, oli oikea, ei ollut mitään peljättävää, sillä
siinä tapauksessa niiden olisi täytynyt olla Eurooppalaisia, koska
maan-asukkaat aivan harvoin kulkevat ratsain. Ehdottelinpa siis, että
hän ajaisi molemmat muut juhtamme mimosien varjoon, sill'aikaa kun
minä ratsastaisin vieraita vastaan, joita tuskin katsoin sen
vaarallisemmiksi esineiksi kuin harhailevaksi giraffi-pariskunnaksi.

Kun tämä tuuma oli hyväksytty, pinkoitin satulavyöni ja nelistin pois
suuresti suutuksissani häiriöstä, joka keskeytti kaiken läheisen toivon
saada maistaa helmikanan paistia. Lähestyessäni vieraita, näin, ett'ei
kasvinveljeni silmät olleet pettäneet; tulijat olivat ratsumiehiä,
joilla silminnähtävästi oli aika kiire, päättäin siitä joudusta, millä
ajoivat hevosiansa yli polttavan hiekka-aavikon.

"Luultavasti kaksi elehvantin-ampujaa", minä aattelin; mutta arvelo
meni kohta myttyyn, sillä yhä lyhenevä väli antoi minun nyt havaita,
että toinen ratsastajista istui laita-satulassa.

Oli ainoastaan yksi naisihminen, joka todennäköisesti saattoi ilmestyä
siltä kulmalta, mistä matkaajat kiirehtivät; ja sydän raskaana
aavistuksista, iskin kannukset Spring-buck'in, ratsuni kylkiin sekä
karautin eteenpäin heitä kohden. Vielä muutama silmänräpäys, ja
pahimmat aavistukseni saivat vahvistuksensa. Arnold Beidermann ja hänen
tyttärensä pysähtivät eteeni.

"Laupias taivas! Mitä on tapahtunut? Mikä on tuonut teidät tämän
vaarallisen aavikon ylitse, sen sijaan että tavallista tietä pitkin
olisitte tulleet", minä huudahdin, töllistellen hämmästyneenä
ystäviäni, joiden vaatteet olivat kummallisessa epäjärjestyksessä ja
joiden koko ulkomuoto ilmoitti pikemmin joutuista pakoa kuin ennalta
aivottua matkustusta.

"Vettä", ohkasi Arnold vaivaloisesti. "Tuo meille vaan vettä, sitten
kerron sulle kaikki".

Hänen tyttärensä ei muulla kuin väkinäisellä tuttavuuden-hymyllä
osoittanut huomaamansa minun läsnäoloani; ja katsellessani häntä
likemmältä, näin että ankara päivänpaahde oli kuorinut nahan sekä
kasvoista että käsistä. Väsymyksestä ja polttavasta janosta hän horjui
satulassa kuin taittunut lilja.

"Vaihdetaan hevosia Minnan kanssa", huudahdin, kutsuen häntä suruissani
tuolla tuttavalla nimityksellä, jota olimme lapsuuden päivinä
käyttäneet. "Spring-bucks on verrattain tuoreissa voimissa ja vie hänet
kymmenessä minuutissa mimosaryhmän luo. Siellä Ula meitä vuottelee ja
antaa hänelle vettä mielinmäärin".

Huolellisesti autoin uupunutta tyttöä alas väsyneen ratsun seljästä;
jonka jälkeen, muutettuani satulat ja nostettuani immen taas hevosen
selkään, näin tyydytyksekseni hänen kiitävän eteenpäin vauhdilla,
johon hänen jättämänsä eläinräähkä ei ikinä olisi kyennyt. Minun
kehoituksestani riensi Arnold Beidermann niinikään edelleen, jättäen
minut seuraamaan jalkaisin ja taluttamaan suitsista Minnan hevosta;
mutta ennen eroamistamme hän päästi suustaan lauseen, mikä teki
aavistavan levottomuuteni kaksinkertaiseksi ja anasti niin haltuunsa
kaikki ajatukseni, ett'en paljo huomannut tuota kuumaa, hitaista ja
vaivalloista matkaa puuryhmän luokse, jossa vihdoin taasen ystäväni
kohtasin.

"Lähetyshuone on tällä aikaa liekkien vallassa; ja Cetewayon soturit
marssivat Dirksen'in uutisasunnolle!"

Näin paljon oli pastori saanut suustaan lähteneeksi, ennenkuin jätti
minut, ja, kuten jokainen helposti saattaa kuvailla, sellainen onneton
viesti antoi sangen vähän tilaa muille ajatuksille.

Mimosien luo päästyäni, näin että niin isä kuin tytärkin olivat
ihmeellisesti virkistyneet vedestä, jota Ula oli heille hankkinut, kuin
myöskin ruo'asta, joka oli valmiina juuri kuin vartavasten. Koska ylen
tärkeätä oli että lähetyssaarnaajan uutiset tulisivat Pieter Dirksen'in
korviin hetkeäkään tarpeettomasti viipymättä, leikkaisin patruunan auki
ja piirsin hiiltyneellä varvulla muutaman rivin paperille varoittaen
häntä uhkaavasta vaarasta, sekä lähetin viestin Ula'n kanssa, joka, sen
hyvin tiesin, voisi hevoisiamme pikemmin ennättää paikalle. Nähtyäni
hänet matkalla, oli lähin huoleni satuloida nuo ehjät kuormahevoset
Beidermann'ia ja itseäni varten sekä käskeä Tsululais-poikaa
vitkailematta tuomaan uupuneet ratsumme uutisasunnolle. Eikä siis sen
enempää muistettu antiloopia, joita olimme aikoneet viedä kotiin.

Ratsastuksemme kestäessä -- kuinka lyhyelle se oli tuntunut tänään
aamusella, kun läksin kotoa huoletonna tulevaisuudesta, ja kuinka
sanomattoman pitkältä, vaivaloiselta ja ikävältä nyt näytti tuo
jäljetön aukea! -- ratsastuksemme kestäessä sain kuulla ystäviltäni
kaikki mitä tiesivät Tsululais-kuninkaan odottamattomasta käytöksestä,
ynnä heidän pakoretkensä yksityisseikat ja ne asianhaarat, jotka
tekivät heille mahdolliseksi välttää vainoojiansa. Lyhyesti mainitsen
nämät tapaukset seuraavassa.

Sain tietää, että Lumba, yksi päälliköistä, jotka olivat olleet
saapuvilla Cetewayon kokouksessa, oli melkoisessa kiitollisuuden
velassa Arnold Beidermann'ille; sillä lähetyssaarnaaja oli kerran hänet
kirvoittanut vaarallisesta taudista, minkä muutaman villin puhvelin
puskema haava huonon hoidon tähden oli tuottanut. Tämä mies oli
kuningattaren veli -- tuon nuoren naisen, joka tutki kaleidoskoopin
sisärakennusta -- mutta vaikka sukulaisuus kuninkaallisen perheen
kanssa olisikin päästänyt hänet ikävyyksistä, jos kohta hän
olisi epäillyt Nkungulun syytöksiä ja miehekkäästi puolustanut
hyväntekijäänsä, niin joku selittämätön usko noituuden voimaan sitoi
kumminkin hänen kielensä. Päällikkö oli uljas soturi, lempeä isä ja
runsaalla älykkäisyydellä lahjoitettu -- todenteolla mies, jonka
sivistyskanta oli muita kansalaisiaan melkoisesti korkeammalla -- ja
kumminkin erään noiturin pelko niin tykkönään valtasi hänet ja ehkäisi
jokaisen kiitollisuuden tunteen, että hän arvelematta yhtyi kiljuntaan
Beidermann'in karkoittamista. Kokouksen loputtua kutsui sana kuninkaan
luota Lumban kuninkaalliseen asuntoon, missä hallitsija määräsi hänet
johtamaan retkeä, jolle seuraavana aamuna oli lähteminen, väkivallalla
äskeisiä päätöksiä toimeen panemaan. Tällainen luottamuksen osoite
ilahutti soturia äärettömästi, ja laulettuansa ylistystä Cetewayo'lle
mitä hassuimmilla sanoilla, hän riensi sisarensa majaan kertomaan siitä
korkeasta suosiosta, joka hänen osakseen oli tullut, onnitellen yhä
väliin itseään, kun muka niin hyvin tunsi Beidermann'ien jokapäiväiset
kotitavat, joka seikka saattaisi ilman vaikeutta taikurin tyttärineen
hänen käsiinsä. Taika-uskoisuus pimitti hänen mielensä siihen määrään
että voi ryhtyä näin alhaiseen petokseen.

Pahaksi onneksi tuon kunnianhimoisen päällikön tuumille, hän selvitti
aikeensa sen tytön kuullen, jota kaleidoskoopi-jutun johdosta oli
vääryydellä ruoskittu. Mainittakoon vieläkin, että tämä kerran oli
oppinut rakastamaan niin lähetyssaarnaajaa kuin hänen tytärtäänkin. Ja
kiitollisuus siitä innosta, jota Arnold vast'ikään oli hänen hyväkseen
osoittanut, eli hänessä yhä vielä; niin että kuultuaan kuninkaan
aikomukset valkoista pappia kohtaan hän päätti, maksoi mitä maksoi,
varoittaa tätä uhkaavasta vaarasta.

Käyttämällä melkoista sukkeluutta yhdessä jonkun pienen petoksen
kanssa, onnistui tytön päästä ulos kraal'ista, ennenkuin portit yön
ajaksi suljettiin, ja oitis hän nyt painui erämaahan, tavoittaen kohti
Kagasia. Hänellä oli kuljettavana matka, jonka aseellinen joukko
saattoi kulkea kahdessatoista tunnissa; mutta tie oli pitkä ja
vaivaloinen, hänellä ei ollut mitään evästä ja, ennen kaikkia, hän
vielä sairasti ruoskimisen tuottamia haavoja; sillä viikkoja menee,
eikä päiviä, ennenkuin Tsululais-ruoskan jäljet ovat tuntumattomiin
haihtuneet.

Kuinka tuo hento lapsi saattoi voittaa ne vaarat ja vastukset, jotka
häntä tiellä kohtasivat, pysyy ainaiseksi meille kaikille ihmeenä.
Arvattavasti hänen omaa synnynnäistä uljuuttansa lisäsi se tieto, että
peloittava tuomio häntä odottaisi, jos hän kiinni joutuisi. Yksinään
karkaus kuninkaallisesta Kraal'ista oli hengen-asia; mutta sen henkilön
kuolemanrangaistukseen, joka rohkeni auttaa taikuria, lisättäisiin
pitkä ja kauhistuttava kidutus. Monta leveätä ja ryöpeää virtaa, joiden
vesissä vilisi alligaatoreita, aaltosi Umpangenin ja Kagasin välillä,
ja kuitenkin Nohemu[9] empimättä syöksi niihin ja uljaan rohkeutensa
suosimana pääsi eheänä ylitse. Metsän petojen karjunta kajahteli
yössä ylt'ympäri, kun hän vapisten istui muutaman puun oksalla,
minne oli noussut turvassa ollakseen; ja kerran parvi inhoittavia
paviaani-apinoita karkasi hänen päällensä, jolloin hänen ainoastaan
henkensä vaaralla, erään virran poikki uimalla, onnistui välttää
takaa-ajajiansa. Kolme yötä ja kaksi päivää tyttö kesti uljaasti, ja
aikaisin kolmantena aamuna hän pääsi uupuneena ja nälästä ynnä
käymisestä rähjääntyneenä, mutta kuitenkin ennen kuninkaan sotureita ja
ajoissa antaakseen ystävilleni kelpo varoituksensa, jonka kautta nämät
saattoivat nousta hevoisilleen ja pikaisella pa'olla henkensä pelastaa.

"Niinpä kyllä", Arnold Beidermann jatkoi, "olimme vast'ikään
aamurukouksemme päättäneet, kun Minna päästi heikon huudahduksen, ja
luodessani silmäni ylöspäin näin Nohemun seisomassa kuistilla, yltäänsä
pölyisenä ja ryvettyneenä sekä ylenpalttisesta nääntymyksestä
horjuvaisena. 'Teidän täytyy paeta', hän huusi; 'menkää hetipaikalla,
niin te kuin valkea tyttökin. Cetewayon laumat ovat tunnin matkan
päässä; he ovat tuominneet teidät taikuriksi'. Minä ymmärsin, mitä hän
tarkoitti, William, ja niinpä, satuloittuani hevosparin, Minna ja minä
läksimme viipymättä, yrittämättä pelastaa yhtäkään esinettä. Me
valitsimme tien halki erämaan, ei ainoastaan siitä syystä, että se oli
melkeästi lyhempi, vaan myöskin koska sangen luultavalta näytti, että
Lumban kaltainen viekas soturi oli lähettänyt osaston sulkemaan tuon
tavallisen tien. Eipä milloinkaan lie pako ollut niin täpärällä.
Itsestäni en suurin välitä; mutta mikä kohtalo olisi Minnan osaksi
tullut moisen raakalaisen käsissä kuin Tsululais-kuningas on?"

Minä ratsastin edelleen, kauhistuen niitä ajatuksia, joita viime
kysymys minussa herätti.

"Ehkä arvelet, että, koska meidät oli ainoastaan maasta ajettaviksi
määrätty, niin ei mitään sen pahempaa meille olisi tapahtunut", jatkoi
taas ystäväni; "mutta olenpa jonkun aikaa sitten saanut tietää, että
kuninkaalla on ollut aikomus päästä lähetyssaarnaajista, ja koska hän
pelkää niitä tietoja, joita nämä kentiesi saattaisivat levitellä
hänestä ja hänen ilkeästä hallitusmenostaan, niin katsonpa sangen
todennäköiseksi pienen vihjauksen hänen puoleltaan Lumballe, että
jos sattumalta jotain pahaa minulle tapahtuisi, ei hän sitä niin
kovin sydämelleen laskisi. Minä tunnen noiden Tsulujen kamalan
viekastelemisen vieläkin paremmin kuin te, William. Tuo urhea tyttö
Nohemu, se meidän henkemme pelasti".

"Ja kuinka kävi hänen?" minä kysyin. "Nohemu -- -- Nohemu", jatkoin,
muistoani söyrien; "ihan varmaan se nimi kuuluu inttämättä".

"Ehkä kasvinveljenne on hänestä puhunut", sanoi neiti Beidermann.
"Kerran Nohemu tunnusti minulle, että he lempivät toisiansa".

Nyt muistin, että niin oli asianlaita. Niin Ulan kuin Landelankin olin
kuullut tätä soreata Tsululais-impeä mainitsevan; ja ihmetellen, kuinka
ei Beidermann'it olleet häntä matkaansa ottaneet -- sillä varmaankin
tiesivät, mikä kohtalo häntä odottaisi, jos joutuisi kiinni -- kysyin
uudestaan, miten tytön nyt on käynyt.

"Me kiusasimme kovasti häntä tulemaan kerallamme", lausui Minna, "mutta
ei se auttanut. Hän vastasi, että kiipeilemällä vuorten yli hän ehtisi
Dirksen'in uudis-asunnolle ennen Lumban väkeä, joka hyvinkin tietysti
pysähtyisi pitämään suurta juhlaa meidän raavaittemme kanssa; ja
varustettuaan itsensä jauhopussilla, hän taasen katosi".

"Niimpä todella, kaikki kehoituksemme olivat turhat", lisäsi Arnold;
"mutta tuollahan uutistalo onkin. Pietar-vanhus näkyy vitkailematta
toimiin ryhtyneen".

Uutispaikka tarjosi vilkkaan näytelmän, sillä vaikka Ula oli vaan
puolentuntia ennen meitä paikalle ennättänyt, olivat Boerit heti
oivaltaneet vaaran uhkaavan läheisyyden ja kohta käyneet käsiksi
suojellakseen itseänsä sitä vastaan. Tämä ei suinkaan ollut ensimäistä
kertaa, kuin nuo karskit Hollantilaiset olivat pakoitetut vastustamaan
rynnäkköä maan-asukasten puolelta, ja he ryhtyivät varustelemaan
_laager'ia_ eli vahvistettua leiripaikkaa taidolla ja joutuisuudella,
jonka ainoastaan pitkällinen kokemus heinikoilla opettaa.

"Aivotte kai hakata ampumareikiä ja puolustaida huoneissa", huusin
nähdessäni, että härjät olivat valjastetut raskaiden vankkurien eteen,
niinkuin olisi n.s. _trek_ eli poismuutto hankkeissa.

"Tuo metsä on liian lähellä asunnoita, voidaksemme niissä pysyä",
vastasi Pieter-ukko levollisimmalla äänellä. "Se antaisi suojaa noille
Tsululais-roistoille ja saattaisivatpa helpostikin sytyttää tuleen
olkikatot päidemme päällä. Ei, meidän on pakko tehdä varustuksemme
aukealle, likelle karjan kraal'ia, ja niin luullakseni voimme kelpo
lailla vastaan ottaa Cetewayon parvikunnat".

Nähdessäni että tuo vanha _Boortrekker_[10] oli oikeassa ja luottaen
hänen kykyynsä, heittäydyin alas ratsultani ja yhdyin edessämme oleviin
töihin.

Ne toimet, joihin Pieter Dirksen jo oli ryhtynyt, osoittivat
ihmeteltävää päällikönkykyä ja perinpohjaisia tietoja sen vihollisen
tavoista, jonka kanssa olimme tekemisissä. Kohta sanani saatuansa hän
oli pannut Henrik'in kokoilemaan heiniköillä kuljeskelevaa karjaa ja
ajamaan sen kraal'iin, jossa muutoin aina yönsä vietti. Tämä aitaus oli
noin puolen penikulman päässä asunnoista; ja kuuluipa meihin saakka
sorkkien töminä, kun Kafferilaiset paimenet meluten ja huutain ajoivat
elukat sisään. Sill'aikaa Pieter'in toiset pojat olivat ajaneet
vetohärät kokoon ja valjastaneet ne vankkurien eteen, joihin oli
ladottu kallisarvoisempia huone- ja tarvis-kaluja, runsas varasto
muonaa, ja kaikki saapuvilla olevat aseet ynnä ampumavarat. Minulla oli
kolme vaunullista omaa kalua, ikkunanpieliä, salvumiehen kapineita ja
muita aineksia, joita tarvitsin asettaissani kotiani Eloya-vuoren
juurelle. Pieni omaisuuteni oli jo silloin valmiiksi ladottu yhteen
tuota likeistä siirtoani varten, ja koska olin otaksunut pitkän tien
matkustettavaksi ilman vettä, oli tyhjä sammio pantu jokaiseen noista
kömpelöistä vankkureistani. Älykkäällä huolenpidolla oli uutistalokas
määrännyt vaimomäkensä niitä vedellä täyttämään; sillä arvattavasti
vihollinen sulkisi meiltä pääsön _sprint'in_, lammikon luo, ja olomme
riippuisi yksinomaisesti niistä vesivaroista, joita kanssamme olisimme
kuljettaneet.

Huimalla kiljunnalla ja luikkinalla Hollannin, Englannin ja Tsulujen
kielellä, pantiin härät valjaisin, ja raskaat vankkurit vierivät
eteenpäin ruoskanläjäysten ja kirousten kaikuessa. Vrou istui
vilkkaiden tyttöjensä keralla rauhallisena ja hiiskumatonna
saviastioiden ja muun perhekaluston keskellä, jota oli kasattu heidän
ympärilleen. Minna oli asettunut Dirksen'in naisten seuraan sekä näytti
tyyneltä ja lujamieliseltä, vaikka kyllä vielä näkyi hänessä väsymyksen
ja niiden vaivojen jäljet, joita vast'ikään oli kärsinyt.

Niiden lukiaini hyväksi, jotka eivät ole Etelä-Afrikan oloihin
tutustuneet, tulee minun lausua muutama sana noiden vankkurien suhteen,
jotka siirtolaisten kesken ovat käytännössä; sillä näistä ajokaluista
oli aikomuksemme muodostaa varustus tulevaa rynnäkköä vastaan; ja
Englantilaiset vaunut täytetyt heinällä tai muulla maantuotteella
osoittavat aivan niukalta yhtäläisyyttä Kap'in vankkureiden kanssa.

Koska näiden viimemainittujen monessa tapauksessa on määrä kuukausia
olla omistajansa ja tämän perheen kotina, ovat ne sangen ko'okkaita,
tavallisesti noin 11 jalan pitkiä ja 4 jalkaa leveitä. Laidat ovat
korkeudelleen 2 tahi 3 jalkaa ja niiden ylitse kohoaa katos eli
kattotelineet, joiden päälle purjekangasta on piukoitettu, mikä suojaa
matkustajaa ja hänen kapineitansa yhtä paljo kovalta kasteelta ja
ankarilta sadeilmoilta, kuin auringon polttavalta helteeltä.
Kapilaisten vankkurien sisusta on varustettu monenlaatuisilla
laatikoilla, jotka ovat sijoitetut eri asentoihin sen mukaan kuin
kokemus on osoittanut tarkoituksenmukaiseksi; mutta kuin aikomukseni ei
ole ruveta laajemmin selvittelemään kysymyksessä olevaa ajokalua, vaan
pikemmin ainoastaan antaa joku yleinen kuva sen ulkomuodosta, niin en
tahdo luetella niitä tuhansia asioita, joita nää säiliöt sisältävät.
Etelä-Afrikalaisten vankkurien asukkaat nukkuvat vuoteilla, jotka
riippuilevat kattotelineiden kaarista, ja voipa vetää aika makeata unta
näissä heiluvissa makuukammioissa. Vaunut ovat muuten kestäviksi,
vaikka hatariksi raketut ja liikkuvat neljän valtaisen pyörän
kannattamina.

Härät ovat ne juhdat, joita ilman poikkeusta käytetään Kap'in
vankkureita vetämään, ja kahdentoista lukuinen valjakko on enimmissä
tiloissa tavallinen, mutta saattaapa raskas kuorma vaatia kaksikin sen
vertaa. Yksi pari härkiä valjastetaan kiinni tankoon eli keskiaisaan ja
muut asetetaan pitkin nahkaista, _trektow'iksi_ nimitettyä köyttä.
Vaununkorien alapuolella keinuu telinerakennus, jonka on määrä kantaa
patoja, kattiloita ynnä muuta kaikellaista kamsua, mitä niinmuodoin
riippuu vaunujen pohjan ja maanpinnan vaiheella. Jokainen vähänkin
vikkelä mies voi ryömiä Englantilaisten vaunujen alle näiden seisoessa;
mutta Kap'in vankkurien suhteen on sellainen yritys mahdoton tuon
äskenmainitun telinerakennuksen kautta, seikka, joka tekee ne
ihmeellisen sopiviksi puolustus-tarkoituksiin.

Pieter Dirksen'in johdolla vankkurit ajettiin yhteen onteloksi
neliöksi, sitä karjanpihan kylkeä vastaan, josta arvelomme mukaan
vihollisen pitäisi käydä päälle; tällainen puolustustapa, yleinen
Boerien kesken, nimitetään _laager'in_ luomiseksi. Kuusi vankkuria
piiritti tilavaa nelikulmiota, jonka keskelle sijoitimme puolen tusinaa
ratsuhevosia ja pari härkää muonaksi, jos piiritys tulisi kauvan
kestämään.

Linnoituksemme oli juuri saatu valmiiksi ja tehtävänä oli
enään ainoastaan tutkia joka aukko, minkä kautta joku Tsulu
saattaisi ruumiinsa sisään pujotella. Tämä asia suoritettiin
orjantappura-pensasten avulla, joita lähipaikoilla kasvoi ylenmäärin;
ja hakattuamme vankkuriemme katosten ulkoseiniin ampumareikiä, joiden
läpitse peloittavalla vaikutuksella voimme käyttää ruuti-aseitamme,
ryhdyimme edelleen vahvistamaan asemaamme kaivamalla valliojan
_laager'in_ ulkopuolelle ja ajamalla ylöstuodun soran pyöräin väliin,
kun Pieter-ukon ääni käski meidän pitää varamme, koska muka etummainen
vihollinen jo oli näkyvissä.

Kiiveten nopeasti itselleni määrättyyn paikkaan, näin tumman haamun
liikkuvan joutuun pensaasta toiseen ja meitä kohden.

"_Donder!_" ärjäsi Karel Dirksen; "mielimpä panna tuon roiston hieman
käiväröitsemään; tuokaa pyssynne tänne, William".

Minä tein niin, ja nuori jättiläinen tähtäsi vakavasti; mutta juuri kun
sormensa painoi liipaisinta, kyhnäsi Ula häntä kyynärpäällänsä ja luoti
lensi kauvas syrjään aivotusta pilkustaan.

Kauheasti kiukustuneena kääntyi Boer ympäri, mutta kasvinveljeni lausui
levollisesti.

"Eihän lie aikomuksenne tyttöjä ampua! Nohemu se on".



5:des Luku.

Leirissä.


Niiden kahden vankkurien välille, jotka olivat karjankraal'iin päin,
oli jätetty aukko, tarpeeksi suuri hevosen päästä sisään; ja kun
nopeasti oli vedetty pois sulku, joka tukki aukon, astui Tsululaistyttö
leiriin. Heille kaikillekin oli hänen tulonsa tervetullut, mutta
etenkin Arnold Beidermann'ille ja hänen tyttärelleen, joiden tähden
Nohemu oli uskaltanut ja kärsinyt niin paljon. Vanha Landela istutti
uupuneen pakolaisen viereensä, hyväillen häntä lämmöllä ja ylpeydellä
sekä antaen hänelle sitä ruokaa, mitä käsillä sattui olemaan.

Nytpä saimme kuulla, että asiat olivat käyneet johonkin määrin niinkuin
olimme arvelleet, ja pastori oli väkisinkin pakoitettu kuultelemaan,
kun tyttö heimonsa koko liukkaudella kuvaili Lumba'n soturein tuloa;
heidän pettymystään ja raivoansa nähdessään, että linnut olivat
tiehensä lentäneet, ja karjan ryöstöä sekä lähetys-asunnon polttamista,
silloin kun ilo oli noussut korkeimmilleen. Noiden ilkiötöiden näkijänä
oli Nohemu vasten tahtoaan ollut, sillä varoitettuaan ystäviäni, olivat
tuon uljaan lapsen voimat tykkänään rauenneet, ja kykenemätönnä
pakoansa jatkamaan, hän haki piilopaikan läheisessä vuorenhalkeamassa,
josta hän huomaamatta voi nähdä kaikki hävityksen kauhut. Vasta pimeän
tullessa sytytettiin huoneukset tuleen, ja silloin levosta
virkistyneenä sekä varoen, että kentiesi joku noista hurjistuneista
metsäläisistä sattuisi horjahtumaan hänen piilopaikkaansa, hän
salavihkaa pujahti metsään ja oikaisi Boerin tilalle. Sallimuksen käsi
taaskin häntä varjeli, niin ettei yhtäkään villipetoa tai vieläkin
villimpää metsäläistä ilmestynyt hänen kulkuansa katkaisemaan.

Kello oli nyt noin kolmen vaiheilla iltapuolella, ja Nohemu'n laskun
mukaan ainakin kaksi tuntia vielä kului ennenkuin vihollinen oli
saapuva. Tämän tervetulleen loman kulutimme täyttämällä jokaisen
pitävän astian _sprint'in_ vedellä sekä kastelemalla kahilasta, joka
oli ajettu vankkuria kattavan purjekankaan ja sitä kannattavain kaarten
väliin. Myöskin teimme usean matkan hevosen selässä kotiin tuodaksemme
sieltä unhottuneita kapineita; ja sillä välin _Vrou_ tyttöineen
käytti tilaisuuden keittääkseen runsaan aterian, jolle me kaikki
ruokahalullamme osoitimme kiitosta ja kunniaa. Päivä oli juuri levolle
menemäisillään, kun Ula, joka oli lähetetty tähystelemään, palasi
ilmoittaen, että vihollinen tuossa paikassa olisi saapuvilla.

Meitä oli yhteensä seitsemäntoista henkeä, joiden tuli puolustaa leiriä
kiukkuista metsäläisparvea vastaan, ja näissä seitsemässätoista oli
kuusi naista, pastori, tappelematon mies kuin oli -- vaikka Arnold ei
suinkaan vähintäkään hangoitellut vastaan taistella, jos täytymys
tulisi -- vartioitsi karjankraal'in puolista varustuksen kylkeä, koska
siltä taholta vähin vaara oli varottavana; ja tässä toimessa häntä
auttoi Kornelius, muuan Hottentottilainen ajaja minun palveluksessani,
joka, ehkä kyllä uljas urho silloin kuin istuttiin leirivalkeiden
ääressä ja viileteltiin "Kap'in sauhuja", (paloviinaa), ei kuitenkaan
ollut oikein luotettava, kun tosi hätä tuli käteen. Loput meistä,
yhdeksän luvultaan -- nimittäin vanha Pieter Dirksen ja hänen neljä
poikaansa, Karel, Jan, Edward ja Henrik, James Hanway, eräs salvumies,
jonka olin palkannut pirttiäni kolottamaan Eloya-vuoren luona; Aatami,
muuan Hottentotti-lurjus, puolittain elehvantinpyytäjä, puolittain
härkäin ajaja niinikään minun joukkoani; Ula, kilpi ja assegai aina
varalla, mutta kuitenkin tässä tilassa varustettuna toisella minun
kaksipiippuisistani; ja vihdoin minä -- me kaikki asetuimme vankkurien
ampumareikäin suulle ja odottelimme rauhassa vihollisen tuloa.

Mustat palvelijamme olimme niin Boeri kuin minäkin laskeneet hajalle
oitis kun karja oli kraal'iin ajettu, käskien heidän pitää huolta
omasta turvallisuudestaan. Meillä ei ollut mitään tietoa, aikoivatko
nuo kelpopojat yhtyä vihollisemme rynnäkköön vai piiloitella kunnes
onni jommalle kummalle puolelle kallistuisi.

Pimeä alkoi nyt äkkiä laskea, kaukaiset esineet rupesivat
häämöittämään epäselvinä, eikä vieläkään vihollinen millään osoittanut
läheisyyttänsä. Leirissämme ei muuta ääntä kuulunut kuin _Vroun_
sukkavarrasten sileä niksutus, sillä kiireissäänkin oli hän huomannut
ottaa nämä kalut mukaansa, ja toimitti koneentapaisesti tuota
tavallista työtänsä -- sekä Hottentottini Korneliuksen käreä ääni, joka
huvitteli Arnold Beidermann'ia kertoilemalla, kuinka hän eräässä
edellisessä tilaisuudessa oli niin ja niin monta Tsulua pitänyt kurissa
ja kiittelemällä tuliputkensa ansioita, joka kokoon, painoon ja
ylenpalttiseen könttyräisyyteensä katsoen helposti olisi saattanut
hajoittaa vaikka elehvantin näkymättömiin siekaleisin. Karja ammui ja
möläsi yhä väliin kraal'issaan, sammakot _sprint'in_ pillistössä
kohottivat yön hiljaisuudessa kurnuttelevan köörinsä, hevosemme
korskuttivat vitsaan survotuita ehtoollissuppujaan; ja kaikki osoitti
pikemmin lepoa ja rauhaa, kuin taistelun aattoa, joka elämän ja
kuoleman ratkaisisi.

Kello tuli yksitoista, eikä vielä yksikään hiiskaus ilmoittanut
vihollisen lähestymistä. Pimeys oli nyt kokonaan meidät piirittänyt ja
kun yö oli pilvinen, oli mahdoton eroittaa esineitä kymmenen askeleen
päähän _laager'ista_.

"Ompa ukkosen ilma tulossa, ell'en perin erhety", huomautti
Pieter-vanhus, joka puolittain nojasi erästä kirstua vasten, lähellä
vartijapaikkaansa; "päivän helle on ollut tavattoman ankara".

"Nuo maankulkijat eivät ikinä uskalla käydä kimppuumme tällaisessa
pimeässä", arveli Karel Dirksen haukotellen. "Puolet meistä voisi
seurata äidin esimerkkiä ja mennä maata. Mitä aattelette siitä isä? Ne
eivät voi mitään toimittaa ennen päivännäköä".

Ikäänkuin pilkaksi nuoren Boerin ehdoitukselle kajahti äkkiä tuhannesta
kurkusta kiljuna, pitkä, julma ja kamoittava, joka herätti vapisevat
naiset unenhorroksista ja tukki kuin taialla tuon hikoilevan
Korneliuksen suun. Joka mies töytäsi jalkeille ja tähtäili
tuskallisesti pimeään, josta ei mitään voitu havaita, vaikka sellainen
huuto oli noussut, kuin koko helvetti peikkoineen olisi päälle
käymässä.

"Täältä tulevat", Ula huusi, jonka silmät olivat tottuneemmat kuin
meidän, esineitä yön pimeässä eroittamaan. "Ne syöksevät päällemme kuin
Tugela-virran tulvavedet"; ja sen sanottuaan hän laukaisi molemmat
piippunsa lähenevän vihollisen paksuimpaan parveen, päättäin niistä
kahta kauheammista ulvomisista, jotka hänen pyssynsä pamausta
seurasivat.

"Tuli ja leimaus! tuolla ovat", urahti Pieter-ukko, ja hänen
raskas _roer'insa_ jymähti. Leimaus valaisi suuria joukkoja
metsäläis-sotureita, jotka joka suunnalta leiriänsä kohden samosivat.

"_Bliksem_, hiis vieköön olemmeha saarretut!" huusi Karel. "Muutamain
täytyy lähteä toisiin vaunuihin".

"Aivan niin; te, Jan ja Edward" uutistalokas sanoi yhtä kylmäverisenä
kuin jos olisi asiana ollut vieroittaa vasikkaa emästään. "Rientäkää,
pojat taikka vievät voiton pastorilta".

Taistelu muuttui nyt sarjaksi yksityis-kahakoita, ja muusta kuin
pyssyjen laukauksista oli vaikea päättää kuinka toisten vaunujen
asujamet jaksoivat. Lukumäärämme salli kaksi miestä asettua jokaiseen
ajokaluun, paitsi yhteen, ja urhea _Vrou_ sijoittui muskeeti kädessä
samaan vaunuun vanhan Pieter'in keralle, ladaten ja laukaisten
suurimmalla uljuudella ja pelottomuudella sekä oivallisesti täyttäen
vahvemman sukupuolen sijan. Uudistalokkaan tyttäret, Minna ja kaksi
mustaihoista naista latasivat ja pitivät varalla aseita taisteleville,
niin että enimmäkseen lakkaamaton tuli salamoitsi metsäläis-laumaa
vastaan, joka kiehui kiukkuisen vaapsiaisparven tavalla varustuksemme
ympärillä.

Mitä ikänä arveltanee yksityisen Tsululaisen rohkeudesta, eipä kukaan
voi kieltää, että joukossa ja kiihkosta tulistuneina he taistelevat
kuin sankarit. Meidän pyssyntulemme, laukaistuna ainoastaan jonkun
jalan päästä lakaisi heitä maahan kuin niittomiehen viikate heinää,
eikä kuitenkaan heidän raivonsa vähintäkään laimistunut, vaan terveitä
sotureita syöksi kaatuneiden ruumiiden päällitse ja ryntäsi
ampumareikiä kohden, joiden läpitse hurjimmat työnsivät aseensa,
koettaen tarttua pyssyjemme ulospistäviin suihin. Toiset heistä
kämärtyi yksipintaisesti pyörien puihin kiinni, hakkailivat
assegaillaan vimmatusti katoksien purjekankaan lävitse; mutta iskut
ainoastaan osoittivat, millä kohden olivat ja luotimme kaatoivat oitis
maahan uskaliaat ryntääjät.

"Katsokaa, Kuta!" Ula huusi, "ne sytyttävät vanhan Boerin asunnon. Nyt
voimme nähdä, mitä te'emme".

Minä havaitsin uudis-asunnolta päin nousevan heikon lieskan, joka
kuivaan olkikattoon tarttuen levisi suurella nopeudella, ja muutamassa
minuutissa palavat rakennukset tarjosivat tulisen peräseinän, jota
vasten päällekarkaajain haamut selvästi saattoi eroittaa. Jokainen
laukaus nyt teki peloittavan vaikutuksen, mutta nuo vimmatut miehet
ryntäsivät eteenpäin yhä uudelleen masentumattomalla uljuudella,
niinkuin olisivat hyvin tienneet, että ell'eivät puolustustamme
murtaisi ennenkuin valkea täyteen vauhtiinsa olisi päässyt, niin heidän
viimeinen voittonsa toivo olisi sammunut. Kuinka, tahi miksi huoneet
oli viritetty, sitä en koskaan ole saanut tietää; mutta tämän näytöksen
esirippu katkaisi Tsuluilta kaiken voiton mahdollisuuden. Jotkut
ajattelemattomat tai ylen kiihkoiset metsäläiset olivat varmaankin
pistäneet huoneukset tuleen, sillä Lumban käskystä ei ikinä sellaista
mieletöntä tekoa olisi tehty.

"Kärventäkää huimasti, pojat! Nyt on meidän vuoromme!" kuulin
Pieter-ukon karjaisevan melkein riemuitsevalla äänellä. "Eipä
milloinkaan ennen, luulen ma, ole kukaan ollut niin iloinen nähdessään
kotinsa liekkien vallassa".

Tyyni tyhmistyneinä tapauksesta, joka saattoi heidät luotiemme
saaliiksi, soturit kokoontuivat ja syöksivät sakeana joukkona leiriämme
vastaan. Onneksi oli meillä ollut kyllin aikaa tehdä aitauksemme
mahdottomaksi valloittaa. Kekäleitä käsissään ja huolimatta luodeista,
jotka loveilivat heidän rivejänsä, kiipesi joukko uskaliaita miehiä
pyörille ja yrittivät pistää tulta kahilapeitteisin. Kun yksi kaatui,
tempasi toinen hurjistunut soturi soihdun hänen vaipuvasta kourastaan
ja miehuullisesti koetti uudistaa keskeytyneen yrityksen; mutta nyt
olivat naistemmekin sydämet karaistuneet kamalaa näytelmää näkemään, ja
useampaa kuin yhtä Tsululais-urosta kohtasi kuolema pistoolista, jonka
kauniin sukupuolen käsi laukaisi. Kaiken mitä miehet -- ja päälliseksi
uljaat miehet -- voivat tehdä, sen tekivät Lumban soturit, mutta
asemamme oli liian luja, ja kun viimeinen ankara rynnäkkö oli pettynyt,
alkoi päällekarkaajain tuimuus lannistua.

Juuri silloin toinenkin elementti tuli avuksemme. Vanha Pieter oli
ennustanut ukkosmyrskyä, ja nytpä se räjähti ylitsemme kamoittavalla
raivolla. Taistelun tulisessa kiihkossa oli meidän huomaamattamme pilvet
kasaantuneet paksuksi, koko taivaan peittäväksi vaipaksi, ja
huumaavalla ryskeellä, joka vaiensi Hollantilaisen _roer'ienkin_
paukaukset, jymähti ukkoinen ylitsemme riippuvasta pilvenjänkästä,
ja sitä seurasi leimauksien virrat, niin yhtämittaiset ja vilkkaat,
että olivat tykkänään sokaista silmämme. Ei yksikään luotu voinut
seisoa sitä vedentulvaa vastaan, joka syöksähti alas yhdessä tämän
suuren luonnonmullistuksen kanssa. Joka suunnalle pakenivat
Tsululais-päällikön soturit, ja kahdessa minuutissa olivat heiniköt
tyhjinä; ainoastaan kaatuneitten ja haavoitettujen ruumiit -- joiden
viimemainittujen väännellyt kasvot tirkistelivät sanomattoman
kauhistuttavina salamoiden kelmeihin leimauksiin -- todistivat sen
julman lauman lukumäärää, joka vähän aikaa sitten oli ollut koossa
meitä vastaan.

Vankkuriemme katoksien alla me kaikki haimme suojaa läpäisevää sadetta
vastaan, kukin omiin mietteisinsä vaipuneena ja tunnustaen sydämissämme
sen vaaran suuruuden, jonka vast'ikään olimme välttäneet. Peljästyneet
hevosemme kokoontuivat yhteen korvat lotkassa ja virtailevin kupein,
sekä näyttivät löytävän jonkinmoista hauskuutta tuttavallisesta yhdessä
olosta. Ja niinpä oli meidänkin laitamme. Kaikki likeinen vaara oli
tiessään ja Arnold Beidermann odotteli vaan yhtämittaisen ukkois-ilman
taukoomista, lausuakseen jonkun yksinkertaisen kiitosrukouksen siitä,
että olimme uhkaavasta vaarasta pelastuneet, kun ikävä seikka tapahtui
taitamattoman suupaltin Korneliuksen vuoksi, joka kumminkin kyllin
kalliisti sai maksaa mielettömyydestään.

Hottentotti oli milt'ei kivettynyt kauhistuksesta, kun Tsulujen
sotahuuto keskeytti hänen kerskailevan puheensa. Mielellään olisi hän
vielä kerran ollut hempukkoineen ja pulloineen Utrechtin
kapakkahuoneessa, jossa hänen oli tapa päästä huonosti ansaitusta
palkastaan; mutta kaikki pakoonpötkimisen toivo oli ollut ja mennyt;
jos hän mieli henkensä säilyttää, hänen täytyi liittää kohtalonsa
tovereihinsa; ja niin pelkästään epätoivoisen rohkeuden innostamana hän
otti osaa puolustukseen, laukaisten suunnatonta luikkuansa
kiitettävällä säännöllisyydellä, vaikka tosin pelkäsi liiaksi
Tsululaista assegaita, uskaltaakseen itseänsä lähelle ampumareikää
tähtäämistä varten. Kun vihollinen oli tehnyt viimeisen uljaan vaikka
onnettoman rynnäkkönsä, Hottentotin rohkeamielisyys paisui
ihmeteltävään mittaan; ja kun raju-ilma nousi sekä päällekarkaajat
lopullisesti pakenivat, niin astui hän sankarin katsannolla Pieter-ukon
luo ja ehdoitteli uhkeasti, että hän saisi johdattaa uloskarkausta
haavoitettuja ryöstämään.

Boeri oli kova mies, ja Englannissa olisi häntä katsottu raa'aksi --
kentiesi julmaksi Kafferilaista palvelusväkeänsä kohtaan, mutta tämä
ehdoitus, tullen siltä puolen kuin tuli, viritti kaiken hänen vihansa,
ja selvästi ymmärrettävällä Hollannin kielellä hän haukkui Korneliuksen
suut, silmät ja korvat täyteen, soimaten häntä häpeemättömäksi,
verenjanoiseksi roistoksi.

Suuresti äkeissään Hottentotti vetäytyi entiseen vartijapaikkaansa.
Silloinpa hoksatessaan erään raajarikkoisen, saamattoman Tsululaisen,
joka ryömiskeli pois, hän työnsi mahdottoman aseensa ulos ampumareiästä
ja tähtäsi vakavasti tuota viallista raukkaa; mutta Landela, joka
sattui huomaamaan hänen yrityksensä, tölmäisi pyssyä ja esti hänen
aikeensa, huutaen ääneensä meitä avukseen.

Ukkoisen yhtämittainen jylinä upotti imettäjäni äänen kuulumattomiin;
mutta voima, varmempi ja mahtavampi kuin mikään inhimillinen toimi,
olikin estämässä tuota irstaan julmuuden tekoa. Pitkäveteinen kiljahdus
kuului jyrisevän ukkoisenkin ylitse, ja paikalle saavuttuamme asiasta
selkoa saamaan, näimme vanhan Landelan pitelevän käsiänsä sokaistuilla
silmillään ja kirkuvan suuressa tuskassaan sekä Hottentotti
Korneliuksen venyvän hänen jaloissaan, hengettömänä kuin pölkyn.
_Roer'in_ ylöspistävä piippu oli vetänyt ukkoissähkön, joka iski
kuolijaaksi pyssyn omistajan ja täydellisesti sokaisi silmät
Landela-raukalta, joka juuri silloin hallitsi tuota kuollutta miestä
kyynäspäästä.

Naiset taluttivat hellästi vanhan imettäjäni pois ja hakivat sellaisia
yksinkertaisia lääkkeitä, lieventääkseen hänen vaivojansa, kuin
melskeessä ja sekamyllyssä voi löytää. Mitä Korneliukseen tulee,
mainitsen hänen kuolemansa johdosta omituisen asianhaaran. Tutkiessamme
hänen ruumistansa, emme voineet havaita pienintäkään merkkiä, joka
olisi osoittanut kuinka hän loppunsa sai. Tukka, vaatteet ja iho olivat
yhtä koskemattomat; mutta vetäissämme vainajan saappaat jaloista,
havaitsimme, että ne olivat rääpäleiksi revityt. Ja vankkurien pohjat,
joiden kautta leimaus iski, olivat niinikään muruiksi mureutuneet.
Mutta ilman tuota huumaavaa rankkasadetta olisivat ajoneuvot
arvattavasti syttyneet palamaan.

Tämä tapaus murehdutti minua suuresti, sillä pidin hellästi vanhasta
imettäjä-raukastani ja hänen voivotuksensa koko loppupuolen yötä täytti
sydämeni syvimmällä säälillä. Suloinen Minna Beidermann, jonka käsi oli
hempeämpi ja pehmoisempi, kuin _Vroun_ tai tämän tyttärien -- vaikka en
tällä lausunnolla suinkaan tarkoita minkäänlaista halveksimista noita
oivia naisia kohtaan -- hoiteli kärsivää vaimoa tämän ikuisen pimeyden
ensimäisinä hetkinä, kehoittaen häntä olemaan hyvillä mielin ja
tuhannella hellällä pikku palveluksella koetellen saada tuota
pakanallista potilastansa tottumaan onnettomuuteen, joka hänelle oli
tapahtunut. Myöskin Nohemu teki kaiken, mikä hänen voimassaan oli,
lieventääkseen vanhan vaimon kärsimyksiä, ja Ulaa asia niin
tyrmistytti, ett'ei vähään aikaan kyennyt sanaa sanomaan.

Lukija luultavasti arvellee sen johdosta, mitä yllä mainittiin, että
tarpeetonta on kertoa jonain tavattomana seikkana sitä, mikä itse
asiassa on ainoastaan luonnollista tunnetta. Mutta luonnollinen hellyys
on sangen usein tykkänään outo metsäläis-heimoissa; niinkuin useat
metsän-eläimet, niinpä hekin hylkäävät vialloisen henkilön
keskuudestaan ja heittävät ikäkulun tai voimattoman vitkalleen
nääntymään nälkään ja puutteesen. Sepä ainakin on tapana Tsulujen
kesken. Kun joku ihmisraukka tulee liian vanhaksi työhön kyetäkseen,
ajetaan hän säälimättä pois heiniköille siellä nälkään kuolemaan tai
muuten päivänsä päättämään niinkuin itse parhaaksi näkee.
Armahtavaisuus tai sääli sanan meikäläisessä merkityksessä on
tuntematon kansakunnalle kokonaisuudessaan; ja lempeätä päällikköä,
joka kraal'issansa elättäisi yhdenkin hyödyttömän kidan, pitäisi hänen
heimonsa tuskin hullua parempana. Onneksi tässä ihmis-rodussa löytyvät
yksilöt toisinaan osoittavat syvempää tunnetta ja kunnioitusta
vanhuutta ja kurjuutta kohtaan, ja näiden lukuun voin mielihyvällä
laskea niin Ulan kuin Nohemun; mutta kokonaisuudessaan katseltuina
ovat Tsulut sydämettömiä raakalaisia, syvästi itsekkäitä jokaisessa
elämänsä teossa, katselevat armahtamatta muiden kurjuutta sekä
näyttävät todellista ja peittelemätöntä huvia kuolevan ihmisen tai
luontokappaleen kipuja nähdessään. Tämä on julma kuvaus kokonaisesta
kansakunnasta; mutta heidän entinen ja nykyinen historiansa, heidän
rangaistus-keinonsa, samoin se pitkällinen tapa, millä viheliäisiä ja
viattomia raavaitaan teurastavat, -- kaikki on omiansa todistamaan
sanojemme totuutta.

Hitaasti ja vaivalloisesti yön pitkät hetket siirtyivät, sillä vaikka
tuskin varoimme uutta rynnäkköä ennen päivänkoitetta, ei kumminkaan
kukaan saanut unta silmiinsä. Raju-ilma oli liian ankara kauvan
kestääkseen, ja vähän aikaa sen jälkeen kuin ukkoisen viimeinen
jyrähdys oli kuollut kuulumattomiin, pilvetkin hajaantuivat ja
tyyneesti loistivat _laageriimme_ tähdet, joiden tuikkeessa saatoimme
eroittaa kaatuneiden maan-asukasten ruumiit, mutta emme nähneet
vilaustakaan heidän vielä hengissä olevista kumppaleistaan. Se oli
kamoittava, surkea valvominen, eikä yksikään meistä, joka elävissä
hengin pääsi seuraavista tapahtumista, ikinänsä voinut unhoittaa tätä
yötä, jonka vietimme kuoleman ja surmattujen metsäläisten piirittäminä.

Kauvan ennen kuin päivä sarasti, oli joka mies asemallaan; mutta kun
aurinko, nopeasti kohoten karkoitti pimeyden, ymmärsimme, ett'ei mitään
sen enempää valppautta enää kaivattu. Vihollinen oli paennut.

Niin pian kuin lisääntyvä valkeus saattoi etäiset esineet näkyviin,
silmäili Pieter-vanhus poikineen tuskallisesti karjankraal'iin päin,
josta ei ollut aina rynnäköstä alkain kuulunut yhtäkään noita
tavallisia mylvinnöitä ja ammomisia. Totta kyllä, että elukkain
äänettömyyteen saattoi olla syynä rajuilman vaikuttama kauhistus, mutta
nousevan auringon valossa havaitsimme nyt että asian laita oli kokonaan
toinen. Ei yksikään vanha hupsu lehmä enään ammunut lemmitylle
vasikalleen siitä yksinkertaisesta syystä, että kraali oli tyhjä.
Edellisenä yönä niin Boerit kuin minä olimme olleet uhkeain laumain
omistajina; nyt ei sarvea, ei sorkkaa ollut nähtävänä.

Pieter Dirksen oli noussut vankkurien katolle, josta hänellä oli laaja
näkö-ala ympärillä olevan tasangon ylitse. Vitkalleen ja äänetönnä
astui nyt tuo vanha maamies alas, jolloin hänen vaimonsa ja tyttäriensä
sanattomat kyyneleet häntä kohtasivat; sillä vaikka me kaikki tällä
aikaa olimme huomanneet vahinkomme koko laajuuden, niin eipä kukaan
tohtinut julkaista pahoja uutisia naisväen korviin. Monta myötä- ja
vastamäkeä oli tuo jämeämielinen vanhus elonsa ahteisella polulla
kohdannut; useammasti kuin yhdesti hän oli pannut härkänsä valjaisin ja
jättänyt sen seudun, jossa oli toivonut saada levossa päivänsä päättää,
sekä pelvotonna etääntynyt kesyttömille heiniköille etsimään vapautta,
jota hän niin hartaasti halusi. Mutta silloinkin, vaikka hän kotinsa
heitti, hän vei kumminkin karjalaumansa myötänsä. Jos jätit hänelle
karjaa, hän uljaasti olisi matkaillut maailman halki tuoreita laitumia
etsimään. Nytpä taaskin oli maailmalle samoominen; mutta tällä hetkellä
se oli enemmän kuin mureellista: köyhyys se oli, joka häntä vasten
irvisteli, -- ja kun Pieter Dirksen tapasi jälleen perheensä, tunsi hän
olevansa hävinnyt mies.

Ja kuinka vanha mies kohtasi tämän rusentavan iskun? Mielinpä sen
teille kertoa.

On ollut Englantilaisten kirjailijain tapana ajaa monenkaltaisia
syytöksiä näitä ihmisiä vastaan, moittia heidän raakuuttaan,
heidän ahneuttaan, heidän siivottomuuttaan sekä sitä sitkeätä
yksipintaisuutta, jolla vanhan-aikaisissa tavoissaan riippuvat, ja
kuvata monta muuta jyrkkää piirrettä, joiden tarkoitus on tehdä tuota
kärsivällistä eikä ylen älykästä ihmissukua ylenkatseen ja naurun
alaiseksi. Soimauksissa saattaa olla joku eine tottakin, eikä ole
aikomukseni, ei edes halunikaan, väittää niitä perättömiksi. Mutta sen
sanon, että moni niistä henkilöistä, joiden hienotunteisuutta Boerien
karkeat vaatteet, yksinkertainen ravinto ja alkuperäiset tavat
loukkaavat, voisi ilman haittaa mennä nöyrän tyytyväisyyden oppiin
juuri samojen ihmisten tykö, joita vakuuttavat halveksivansa. Tosin
ovat nuo vanhan-aikaiset Hollantilaiset omituisia ulkonaisissa
käytöksissään; mutta heidän keskuudessaan asuu luja uskonnollisuuden
tunne, vaikka ne, jotka eivät ole heidän seuraansa kodistuneita,
mahdollisesti eivät sitä ole unissaankaan aavistaneet; sillä
Boeri ei tuo uskontoansa näytteille eikä tiedä mitään noista
pikkulahkolaisuuksista, jotka enimmissä sivistyneissä maissa hankkivat
innokkaille kirkonkävijöille niin oivan tilaisuuden pöyhistellä omalla
vanhurskaudellaan ja tuomita toisin ajattelevat ijankaikkiseen
kadotukseen. Boerien uskonto ilmaantuu lujassa luottamuksessa Jumalaan,
joka kantaa hyviä hedelmiä ja jalosti tukee häntä kun kaikki muu apu on
poissa. Ja tämä tunne se oli, joka innosti Pieter Dirksen'in
tavallisesti tympeitä kasvoinjuonteita. Astuen vaimonsa luo hän kumarsi
valtaisen ruumiinsa suudellakseen lempeästi hänen otsaansa, ja lausui:

"Vaimo, Jumala on hyväksi nähnyt minua kovasti koetella; ja vanhoilla
päivilläni olen hävinnyt mies. Mutta ottaessaan maallisen tavarani hän
on jättänyt mulle sinut ja perheemme; ja senvuoksi, Maaria, emme saa
napista. Älkää itkekö, tytöt, vaan laittakaa suurus valmiiksi; lähin
tehtävämme on koettaa löytää kadonnutta karjaamme".

En tiedä, mitä muut ihmiset tästä puheesta aatellevat, mutta minun
puolestani saakoon se mies, joka näin puhui, monet pikkuvirheensä
anteeksi.



6:des Luku.

Onneton liikunto.


Lyhyen neuvottelun perästä päätettiin,  että kaksi miestä
lähetettäisiin tiedustamaan oliko vihollinen lopullisesti peräytynyt,
vai eikö; ja satuloittuaan ratsunsa Karel ja Jan Dirksen läksivät tässä
tarkoituksessa matkalle; meidän tulevaiset liikkeemme riippuisivat
sitten heidän tuomistaan tiedoista. Ula olisi ollut paras mies tähän
toimeen, sillä itse ollen maan-asukas hän oli tottunut kansakuntansa
viekkauksiin ja petollisiin sotajuoniin; mutta Pieter-ukko luotti
täysimmässä määrässä poikiinsa, ja hänenpä käsissään oli asioiden
ylimmäinen johto.

Kahden tunnin kuluttua nuorukaiset palasivat, eivätkä, meidän
hämmästykseksemme, yksinään, sillä he ajoivat edellään viidenviidettä
lukuista härkälaumaa, jonka lähemmä tultuansa tunsimme olevan
suurimmaksi osaksi eilisiä vetohärkiämme.

Vastaukseksi huolekkaisin kysymyksiimme kertoi Karel, ett'ei
ainoatakaan elävää Tsulua ollut likitienoilla. "Silminnähtävästi ovat
tuliluikkumme panneet nuo roistot ahtaalle", hän jatkoi, "ja murtunein
mielin ovat ne vetääntyneet takaisin, tyytyen kraal'ista löytämäänsä
karjaan. Helposti saattaisimme nämätkin löytää, jos rivakasti toimeen
ryhdyttäisiin. Satuloidaan hevoset, isä, ja ajetaan viipymättä takaa.
Joka minuuti on tällaisessa tilassa kallis".

"Enpä voi käsittää, kuinka niin näppäriltä rosvoilta olisi koko karjan
arvollisin osa jäänyt huomaamatta", sanoi varovasti Pieter-ukko. "Jos
te kerran saatoitte parissa tunnissa hoksata työhärkämme, niin
täytyihän Tsuluillakin olla tieto niiden olopaikasta. Karel, tää juttu
ei tule hyvältä".

"Ei ole yhtä ainoata eläväistä musta-ihoista peninkulmain päässä
meistä", lausui nuori Boeri uudestaan; "ja ne eivät juhtalaumaa
äkänneet siitä syystä, että eilen päästettyämme härjät valjaista
ajoimme ne heiniköille, kun sitä vastoin muut elukat pistimme
kraal'iinsa. Koko juttu on täydelleen selvä, ja minun tuntoni on, että
vihollinen, saatuaan kelpo todistuksen meidän taisteluky'ystämme, on
heittävä saaliinsa, jos takaa-ajettaisiin".

Vieläkin vanha uudistalokas näytti epäilevän, ja vaikea on sanoa,
kuinka hän olisi asian ratkaissut; mutta uusia apujoukkoja tuli
tanterelle Karel'in arvelujen avuksi, ja vanhus havaitsi olevansa
sellaisessa vähemmistössä, että hän oli pakoitettu väistymään, vaikka
tämä nähtävästi oli kovin hänen mieltänsä vastaan. Ensin _Vrou_, joka
tarkasti oli kuunnellut, puuttui puheesen, kuullessaan että vielä oli
jäljellä toivonsäde saada karja takaisin, ja ahdisti miestään ottamaan
poikansa neuvon korviinsa sekä pelastamaan heidän omaisuutensa; Loviisa
ja Elisabet, vaikka kunnioitus esti heidät suutansa avaamasta,
liittyivät äitiinsä äänettömillä, mutta selvillä rukouksillaan. Minä
rohkenin suoraan vetää yhtä köyttä Karelin kanssa, sillä päätöksen
seuraukset olivat minulle suuri-arvoisia; ja niin Minna kuin isänsä
näyttivät kuin olisivat arvelleet, ett'ei käsillä olevaa tilaisuutta
sopinut päästää menemään. Yksi ainoa koko joukossa näkyi suostuvan
vanhan Dirksen'in tuumin; mutta kun hänen ajatustaan ei suorastaan
kysytty, oli hän liiaksi ylpeä tyrkyttääkseen sitä muille: tämä yksi
oli Ula.

Mutta lukuisasta vasta-enemmistöstään huolimatta kesti Boeri kumminkin,
kunnes Henrik, hänen nuorin, lempipoikansa, joka voi liikkua isänsä
suhteen vapaammin, kuin toiset unissaankaan olisivat uskaltaneet,
puheli vanhukselle heidän edessään olevista synkistä näköaloista, jos
karja auttamattomasti olisi menetetty, sekä katumuksesta, joka
vastaisuudessa lisäisi kovan onnen katkeruutta. Silloin vanha
_Boortrekker_ myöntyi, ja kun hänen suostumuksensa oli saatu, ryhdyimme
jakamaan lukumäärämme niinkuin tarpeellista olisi.

Vaikka Pieterin myönnytys oli niin sanoakseni hänen käsistänsä
kiskottu, ei hänessä kuitenkaan ollut tuota pikkumielisyyttä, joka
saattaa heikon luonteen etsimään tappionsa korvausta rääkyilevissä
ennustelmissa ja harmittavissa salavihjauksissa. Jos tässä
patriarkallisessa yhteiskunnassa isä olisi sanonut "seis", eipä silloin
yksikään olisi uskaltanut edes ajatella tottelemattomuutta hänen
mahtisanalleen, epäili sitten tämän oikeutta kuinka paljon tahansa;
niinpä, kerran annettuaan suostumuksensa, hän toi esiin kaiken
kokemuksensa ja tietonsa tuon uuden tuuman hyväksi.

"Emme voi täällä viipyä", hän sanoi, "useammastakaan syystä. Ensiksi,
täällä ei ole vettä; toiseksi, maan-asukasten ruumiit tekevät
leiripaikkamme mahdottomaksi asua; kolmanneksi, koska koti ja karja
kumpikin ovat mennyttä kalua, ei ole suorastaan pienintäkään syytä
seisoskella tällä paha-enteisellä paikalla; ja semminkin kun olemme
löytäneet tarpeeksi härkiä, voidaksemme kuljettaa neljät vankkurit
kuudesta. Nytpä on edessämme kaksi tehtävää. Meidän tulee nähdä
naisväkemme turvallisessa paikassa, ja meidän tulee löytää karjamme.
Viimemainittuun tarkoitukseen riittää vähintäin neljä miestä, ja minä
ehdoittelen että näiksi rupeavat William Thornton, Edward ynnä Jan, sekä
Ula oppaaksi. Karel, Henrik, Englantilainen Hanway, Adam ja minä, me
panemme valjaisin ja teemme siirtoa Utrecht'iin päin, asettuen öiksi
_laageriin_ ja pitäen tarkkaa silmää. Jos pastorilla ei ole mitään
vastaan, jos hän tahtoo jättää tyttärensä meidän huostaamme, voipi hän
itse matkustaa Utrechtiin niin väleen kuin hevosen kaviosta kerkiää, ja
ilmoittaa asianomaisille tapahtuneista väkivaltaisuuksista. Ei niin,
että sieltä paljokaan apua olisi toivomista", hän jatkoi Hollantilaisen
koko närkästyksellä sen johdosta että suuri Britannia äsken oli
omakseen anastanut Transvaal'in. "Meidän oma _Feld cornet'imme_ olisi
ko'onnut miehensä ja ratsastanut meille apuun; teidän kallis-arvoinen
kansanne, Wille, on lähettävä pitkän julistuksen, jossa huomautetaan
kuinka ilkeätä on katkaista kaulat naapureiltansa ja sitten ryöstää
heidän omaisuutensa. Meneepä aika läjä paperia pilalle, ennenkuin
mokoma roska minulle tuo takaisin ainoata sorkkaakaan. Oli miten oli,
sellainen on tuumani, pojat; mitä siitä arvelette?"

Se näytti oivalliselta; parempaa toden totta ei olisi löytänyt.
Sydämessäni olin suuresti äkeissäni siitä, ett'ei vanha Boeri ollut
minua valinnut seuraamaan vankkureita, jotka Minna Beidermann'issa
sisältivät paljoa mahtavamman kiinnekkeen, kuin kaikki maallinen
omaisuuteni; mutta kelpo isäntäni tarkoitti nähtävästi antaa minulle
kunniapaikan ja ylpeys esti minua pienintäkään vastenmielisyyttä
näyttämästä; mutta salaisesti kadehdin Karel'ilta ja Henrik'iltä heidän
asemaansa naisten ritareina.

Sittenkuin yksissä voimin ja suurella rehkinällä olimme saaneet härjät
valjaisin, poltimme Korneliuksen ruumiin sen paikan keskelle, jolla
_laagerimme_ oli ollut, ja harvasanaiset mutta sydämelliset jäähyväiset
jätettyämme, vankkurit vierivät raskaasti pois heinikköjen ylitse, kun
sitä vastoin se osuus, jonka johtajana minä olin, teki tiedustusretken
siihen suuntaan, minne arvelimme ryöstetyn karjan ajetuksi. Kahdet
minun vankkureistani, ne, jotka sisälsivät uuden asuntoni rakennukseen
tarpeellisia kapineita, jätettiin täksi erää; ja saatanpa hyvin heti
paikalla mainita, ett'en ikipäivinä sen koommin löytänyt vankkureita
enemmän kuin niiden sisällystäkään.

Me kuljimme hiljaista menoa, Eurooppalaiset ratsain, Ula jälkijoukkona
jalkaisin. Paitsi aseitaan, jokainen ratsastaja kuljetti muassaan
jauhopussin sekä pullollisen punaista paloviinaa; muuten oli olomme
tykkänään sen metsänriistan nojalla, jota meidän onnistui ampua. Maan
pehmoisuuden vuoksi ankaran sateen jälkeen ei ollut suurin vaikeata
löytää karjan jälkiä; sillä paljoutensa kautta oli tämä jättänyt leveän
raition, jota kokemattominkaan Bushmani[11] ei olisi kadottanut.
Eteenpäin kulkiessamme havaitsimme, että elukka-raukkoja oli kaahattu
edelleen suurella joudulla: muutaman _sprint'in_ luona seisoi kaksi
lehmää vajoontuneina mutaan, josta eivät kyenneet nousemaan, vaikka yhä
väliin tekivät vimmatuita ponnistuksia. Tsululais-rosvot olivat näet
heittäneet kurjat kuolemaan pitkällisiin tuskiin, josta me ne päästimme
luodin aivojen puhki ampumalla. Monta kertaa kuljimme kaatuneiden
luontokappalten ohitse, joiden läpitse oli assegailla pistetty ja niin
heitetty tuskissaan hirnumaan. Tämän vallattoman menetyksen näkö
ärsytti meitä ylen määrin; ja kun Edward Dirksen taas tapasi jonkun
mielihiehonsa, jonka perääntyvä joukko oli julmasti runnellut, hän
vannoi ryöstäjille kauheinta kostoa.

Vaikka annoimme mennä niin joutuisasti kuin seudun laatu myöten antoi,
ennätti yö meidät kumminkin, ennenkuin karjan saavutimme, ja niin
viisaus kuin hevostemme ynnä omakin uupunut tilamme käski pontevasti
meitä seisattumaan. Valiten sopivan leiripaikan vähän matkaa muutamasta
_sprint'istä_, riisuimme satulat ja viritettyämme iloisen valkean
metsänpetojen peloittimeksi, keitimme ja söimme niukan illallisemme,
leipää ja trapin paistia, jonka jälkeen Dirksen'it panivat pitkäkseen
levähtämään, jättäen ensimäisen vartiovuoron Ulalle ja minulle.

Paikka, johon olimme yöksi sijaantuneet, ei ollut mikään turvallinen
asema, sillä se oli laaksossa, syvän heinän ja risupensaston taajalta
kattamassa, joka saattoi tarjota tarpeeksi suojaa vaikkapa tuhannelle
Tsululais-soturille; ja ihan varma oli, että siinä kuhisi leijonia ja
leopardeja, jotka väijyivät _sprint'ille_ saapuvia antiloopeja.
Pedoista me viis välitimme, koska kelpo tulta ylläpitäissämme ne
arvattavasti eivät uskaltaisi meitä hätyyttää; ja pääsyy, minkä vuoksi
tässä päästimme ratsujemme satulat, oli se, että toivoimme saavamme
jonkun sarvaan ammutuksi. Veden läheisyys oli myöskin tärkeä
asianhaara, sillä päivä oli ollut kamalan kuuma, ja aurinko oli päivän
pitkään paahtanut pilvettömältä taivaalta, niin että se olisi kuivannut
kaikki viime-öisen rankkasateen jäljet siinäkin tapauksessa, että
raju-ilma olisi ulottunut meidän nykyiselle asemapaikallemme saakka,
joka ei kumminkaan näyttänyt olevan asianlaita, koska sellaiset
puuskaukset useimmiten rajaantuvat ahtaasen piiriin. Musta-ihoisista ei
mitään pelkoa ollut, sillä olimmehan hyvissä aseissa, eikä ollut meillä
mitään karjanmoista, joka olisi niiden halua nostanut, vaikka yksi tai
toinen olisikin lähitienoilla ollut, mikä ei ensinkään luultavaa ollut.

Olin huomannut, että pitkin päivää kasvinveljeni oli masentuneen
näköinen; mutta syyksi siihen arvelin tuota kauheata tapaturmaa, joka
hänen äitiään oli kohdannut. Nyt kun olimme kahden kesken, -- sillä
Dirksen'ien raskaat henkäykset todistivat, että uni oli heistä voiton
vienyt -- kysyin häneltä tuon alakuloisuuden aihetta; sillä vaikka Ula
olikin etevä ilmiö kansastaan, niin eipä ollut hänestä mennyt rahtukaan
heimon metsäläis-luonteesta, johon rakkaimpienkin olentojen kärsimiset
eivät pysyväistä jälkeä jätä. Että hellyys vanhaa Landelaa kohtaan
saattaisi hänet murheelliseksi tämän läheisyydessä, sen helposti
käsitin; mutta että samaa kestäisi useampia tunteja -- ja päälliseksi
juuri kun oltiin vihollista takaa-ajamassa -- se suoraan sanoen minua
hämmästytti.

"Murheeni", hän vastasi, "ei ole luonnoton, kun ajattelen että ne,
joista vast'ikään erosimme, matkustavat kohti tiettyä kuolemaansa".

"Mitä pirua tarkoitat?" huudahdin tuskastuneena, sillä luulinpa
että ystäväni taas uumoili noita vanhoja taika-uskojansa, joista
sydämestäni olin toivonut hänet ikipäiviksi parantaneeni; että hän
unissaan oli nähnyt linnun liitävän ovensa editse, havainnut nukkuvan
käärmeen tai jonkun muun niistä järjettömistä pahan-onnen enteistä,
joissa Tsululaiset yksipintaisesti riippuvat kiinni. "Mikä on
tarkoituksesi? Oletko syönyt munan" -- taaskin yksi heidän
taikaluuloistaan -- "vai mitä?"

"En", hän vastasi, minun pistopuheestani huolimatta; "Lumba on paljoa
älykkäämpi mies kuin te valkoiset ihmiset näytte uskovankaan. Hän on
paulan virittänyt ja te olette suvainneet avoimin silmin oikopäätä
syöstä siihen. Kyllä olen Nohemulle asian sanonut, ja hän pelastaa
äitini. Te olette täällä minun kanssani, ja niin voin teistä pitää
vaaria; vanhasta Boerista ja hänen perheestään en sen enempää lukua
pidä, mutta sydämeni on heidän tähtensä raskas".

Helppo on ymmärtää kuinka syvästi levottomaksi nämät sanat saattoivat
minut ja samassa kiukuttivat minua niin, että ainoastaan lujasti
itseäni hallitsemalla saatoin olla puhkeamatta katkeriin soimauksiin
sitä miestä vastaan, joka oli antanut meidän joutua niin perinpohjaisen
petoksen uhreiksi, vaikka yksi ainoa sana hänen suustaan olisi silmämme
avannut. Mutta minä tunsin Kafferilaisen luonteen täydellisesti;
tunsin, että solvaukset minun puoleltani tekisivät pahan vaan
pahemmaksi; ja niin suuttumustani hilliten, aloin kysellä Ulalta mitä
syitä hänellä oli kamaliin ennustuksiinsa. "Valkoinen vanhus katsoi
asian kerrassaan läpitse", hän vastasi. "Hän näki, ett'ei suuri, karjaa
himoova soturilauma, jota päälliseksi pa'on häväistys karvasteli, olisi
ilman tarkoituksia jättänyt jälkeensä neljää oivallista härkävaljakkoa,
silloin kuin olivat perääntyvinänsä. Eipä kaivata mitään ennustuskykyä
arvaamaan, että Lumba oli ne jättänyt jälkeensä aikaansaadakseen
_trek'in_, jolloin, kun kerran _laageri_ olisi purjettu, hän voisi
aukeilla heiniköillä käydä vankkurien kimppuun ja korvata äskeisen
tappionsa. Vanhalla miehellä oli kyllin älyä oivaltaakseen asian; mutta
te veitte voiton hänen mielipiteistänsä".

"No, mutta Jumalan nimessä, jos tämän tiesit, miksi et sitten puhunut,
tai edes tehnyt jotain merkkiä varoittaaksesi meitä?" kysyin minä.

"Syystä, ett'ei minulta kysytty", hän vastasi synkällä
arvokkaisuudella, "ja Ula ei koskaan puhu niille, jotka hänen
sanoistaan eivät pidä väliä. Jos teitä olisi valittu vankkurien luo
jäämään, olisin sen estänyt, sillä olettehan veljeni; muiden suhteen on
yhtäkaikki".

"Yhtäkaikki!" kerroin katkerasti sydämeni tuskassa tämän kuultuani.
"Yhtäkaikki! sinun mieletön ylpeytesi on veriseen surmaan tuominnut
kymmenentuhatta kertaa kalliimman olennon kuin koko maailma".

"Vanha Boeri on oiva soturi", puhui Ula rauhoitellen; "mutta veljeni on
löytävä paljon muitakin, joista hän yhtä paljon voi pitää".

"Mieletön!" ärjäsin. "Etpä olekaan päästänyt tuota harmaapää vanhusta
yksinään teurastettavaksi; vaan onhan joukossa sekin, jonka kerran
toivoin saavani vaimokseni, lähetyssaarnaajan tytär Minna Beidermann.
Oletko nyt päivätyöhösi tyytyväinen?"

"Onko se totta, Kuta?" kysyi Ula, äkkiä kummasti heltyneenä. "Miks'ette
milloinkaan siitä mulle sanaakaan maininneet?"

Miksi en maininnut? Hyvin tuntiessani tuon Tsululais-luonteesta
eriämättömän itsekkäisyyden, jolla oli sijansa niinkin paljon kaikkia
muita veljiänsä etevämmän henkilön rinnassa, kuin Ula oli, huomasin nyt
kauhean erhetykseni, kun en ollut uskonut nuorelle päällikölle
salaisuuttani ja hänen tunteitaan Minnan puoleen suostuttanut. Kiltisti
olisi hän minun tähteni mennyt vaikka valkeaan, mutta hänen luonteensa
omituinen rakennus teki hänet mahdottomaksi syvempään osanottoon
sellaisia ihmisiä kohtaan, joihin ei sukulaisuus enempi kuin värikään
häntä kiinnittänyt. Että ajatus ystäviemme uhkaavasta vaarasta niinkin
kauvan rasitti häntä, se osoitti, että hänen sydämensä oli lauheampi
kuin enimpien hänen heimonsa jäsenien, ja soimasinpa nyt katkerasti
itseäni, etten selvityksiin ryhtynyt kohta huomatessani hänen
nöyryytyksensä.

"Meidän täytyy palata", hän huudahti hetken mietittyänsä ja kavahtaen
jaloilleen innoissaan korjata mennyttä asiaa -- "meidän täytyy palata,
ja karskisti ajamalla ehkä voimme heidät pelastaa. Sukkelaan, Kuta,
herättäkää nuorukaiset sill'aikaa kun minä otan kiinni hevoset"; ja
näin sanoessaan hän pujahti pitkään ruohikkoon.

Minä herätin Edward'in ynnä Jan'in ja ilmoitin heille lyhyimmiten Ulan
pelvon aiheet; mutta pidin tarkoin varalla ett'en heidän kostoansa
herättäisi, ilmi saattamalla, kuinka helposti olisi voitu onnettomuutta
välttää, jos hän vaan ajoissa olisi suunsa avannut. Pienen sukkelan
tempun avulla koettelin kääntää Boerien miettivät mielet pois tästä
arkaluontoisesta asiasta; sillä jos olisivat saaneet vihiä siitä, että
kasvinveljeni oli totuuden salannut, niin olisipa luultavasti heidän
suuttumuksensa puhjennut esiin tavalla, josta olisi saattanut olla
ikäviä seurauksia. Mutta kun tämä yritykseni oli mitenkuten onnistunut,
olikin jo toinen onnettomuus saapuvilla, joka ajaksi anasti kaiken
huomiomme.

Seisoimme valkean ympärillä, odotellen Ulaa palaavaksi, kun äkkiä
jokaiselta laaksoa rajoittavalta kukkulalta nousi sarja liehuvia
valkeita, jotka joka silmänräyksessä kasvoivat ja laajenivat.

"Kirottua!" huudahti Jan. "Tsulut ovat sytyttäneet pensaston. Hyvästi
nyt hevosemme ja kaikki toivo pelastaa vanhaa väkeä".

Ennenkuin hän oli lauseensa päättänyt, syöksi Ula meidän keskellemme,
huutaen: "Sukkelaan alas _sprint'ille_ aseinenne, ampumavaroinenne.
Älkää satuloillanne väliä pitäkö", hän kärsimättömästi jatkoi; "ette
ikipäivinänne enää näe hevosianne; mutta ette luultavasti niitä
kaipaakaan. Joutukaa! joutukaa! liekit yllättävät päällemme muurina
ajaen niskoillemme kaikki niiden piirissä olevat metsän-elävät. Meidät
sotketaan kuolijaiksi, jos tänne jäämme". Ja hän antoi meille kelpo
esikuvan rientämällä suoraan lammikolle, johon hän syöksi kahlaten niin
kauvas, että vesi peitti joka paikan hänen ruumiistaan aina kaulaan
asti.

Me seurasimme kuin unenhoureissa niin äkki-outona oli tää uusi
onnettomuus iskenyt päällemme; ja tuskin olimme asettuneet Ulan
rinnalle, kun alkoi kuulua läheneväin sorkkain jyminä ja parvi
gnuu-kauriita, jotka hurjasti karkasivat päättömässä kauhistuksessa,
syöksi lammikon äyräiden ohitse ja katosi. Nyt näkymö ympärillämme
valkeni tulipiiristä, joka yhä läheten sulki meidät sisäänsä; liekit
loiskeilivat hyvinkin kahdenkymmenen jalan korkeuteen ja kohisivat
rajusti, ikäänkuin himoiten yhä uutta ruokaa nielläkseen.

"Emmekö voisi koettaa saada kiinni hevosiamme", kysyi Edward. "Tietysti
niiden pitäisi tulla ajetuiksi _sprint'in_ sivuitse".

"Ne ovat hengettöminä", Ula vastasi. "Minä löysin Spring-buck'in raadon
niin täynnänsä assegain haavoja, että elehvanttikin niistä olisi
henkensä päästänyt, ja muita on sama loppu saavuttanut. Lumban soturit
ovat olleet meitä sukkelampia".

"No, kuinka sitten pääsemme tästä erämaasta pois?" kysyin minä.

"Meidän täytyy pysyä täydellisesti alallamme huomis-yöhön saakka ja
sitten hiipiä tiehemme. Jos eivät näe mitään liikuntoa, tulevat siihen
uskoon että aikeensa on onnistunut ja me kuolijaiksi palaneet. Lumba on
ylen viisas, mutta tykkönään hän meitä ei petä".

Vaikka tilamme oli kauhistuttavainen, on kuitenkin jokainen tämän
kamalan näytelmän tapaus niin mieleeni painunut, että saatan muistaa
pienimmätkin yksityiskohdat. Parvi toisensa jälkeen antiloopeja ja
sarvaita karautti alas pikku-lammikolle, pyörivät kuolemanpelvossa sen
ympärillä kolme tai neljä tuntia ja senjälkeen kauhistuksesta kuorskuen
hyökkäsivät tuohon kirnuavaan vyöhön, joka paikkaa ympäröitsi ja joka
hetki tiukkeni yhä ahtaammalle. Sekaisin arkojen märehtijöiden kanssa
oli useita pantteria sekä pari leijonaa, mutta yhteisessä vaarassa,
joka kaikille uhkasi perikatoa, kaikki karkasivat sekaisin, kilpaa,
rinnakkain, huimasti, huolimatta -- ja arvattavasti tietämättä --
toistensa läheisyydestä. Useimmin kuin yhdesti joku vimmastunut eläin
sukelsi lammikkoon, ja ell'emme olisi yhteen ääneen hurjasti huutaneet,
heiskaroiden käsillämme, niin olisivat sen kumppanit seuranneet ja me
olisimme hyvinkin tietysti tulleet kaadetuiksi ja uponneet tai
joutuneet sorkkain sotkettaviksi. Kiukkuisesti suhisten ja kieli
pitkällä luikerteli viheriä _inamba_ alas äyräältä ja tavoitti suoraan
meitä kohti, arvellen ehkä että päämme ja kaulamme olivat puun oksia,
joilla se saisi huoata kiilteleviä kiemuroitansa; mutta Ulan valpas
silmä oli äkännyt hirviön lähestymisen, ja assegain pisto heitti sen
takaisin lammikon partaalle kuolemaan. Näkö oli kamala -- mutta tilamme
vieläkin kamalampi, käsivartemme olivat uupua tuskasta pitäissämme
aseitamme ylhäällä vedenpinnasta. Ulan kilpi oli tosin jonkinmoisena
venheenä, jolle asetimme ruutisarvet ja patruunat, mutta pyssyjemme
piippujen ja lukkojen kannattaminen yläpuolella vedenkalvoa riippui
meistä itsistämme ja kysyi ankarimmassa määrässä voimiamme. Jos joukkio
käärmeitä olisi meitä lähestynyt, eivät nuoret Boerit enempi kuin
minäkään olisi kyenneet torjumaan niitä; sillä kumpaakin kättämme
käytimme asetta varjellaksemme kastumasta. Kun Ulan assegait kysyivät
vähemmän huolenpitoa, niin jäi hänen tehtäväkseen suojella meitä.

Yhä ahtaammalle supistuivat liekit, ja kärventyneen karvan sekä
palaneen lihan ilkeä katku tuulahti nyt sieramiimme. Kuumuus kävi ylen
tukalaksi, paahtaen ihoamme ja kiusaten silmiämme, niin että suuresti
iloitsimme tuosta pienestä helpoituksesta, kun saimme kastaa veteen
polttavat kasvomme. Kokonaisia pilviä hienokaista tuhkaa, joka poroksi
palaneesta ruohosta lähti, peitti lammikon kalvon. Kasvoistamme nahka
heltisi ja kätemme löivät rakkoihin.

"Oi Jumalani! En kestä kauvemmin; täytyy päästää pyssy", ohkasi Edward;
mutta töin tuskin olivat sanat hänen suustaan päässeet, ennenkuin
liekit huimalla loppuleiskauksella vaipuivat heikosti lekuttelevaksi
matalaksi kehäksi, joka muutaman minuutin liehui uudelleen palaavassa
pimeässä ja sitten sammui ikuiseen lepoon. Jok'ainoan esineen, minkä
saavuttaa voi, oli tuli hotkaissut; ei ruohon lehteä, ei pensasta ollut
enää sen elää; vihamiehemme oli kuollut luonnollista kuolemaa, jättäen
meidät, vankinsa, keskelle tuhkapeittoista laaksoa, jonka rajaharjuilla
elusteli verenjanoisia ja pelvottomia vihollisia.

Kahlaten rantaan laskimme aseemme äyräälle ja sitten istahdimme
lammikon partaallen aprikoimaan tulevia liikuntojamme. Nuoret Boerit
äänestivät viipymätöntä lähtöä, varmasti vakuuttaen että pimeyden
varjossa pääsisimme puikahtamaan vihollis-sarjan läpitse; sillä monta
tuntia yöstä oli vielä edessämme, koska valkea oli virinnyt ja sammunut
sangen lyhyessä ajassa, vaikka se meistä oli tuntunut ijankaikkisen
pitkältä. Tämä ehdotus ei kuitenkaan ensinkään soveltunut Ulan tuumiin,
joka huomautti, että sadat terävät silmät kiehtoilivat laaksoa, ja että
myöskin jokainen suitsuva kannonpää, johon varomaton polkaus sattuisi,
heittäisi ilmaan parven kipunoita, kyllin riittävän kulkuamme
ilmaisemaan.

"Minä tunnen maamieheni", hän jatkoi, "ynnä heidän sodankäynti-tapansa.
Ainoastaan pieni osuus Lumban armeijaa on valittu meidän tuhoamme
aikaansaamaan, ja niistäpä joka mies on hädillään päästä yhdistymään
tuohon karjaa kuljettavaan pääjoukkoon, ennenkuin saaliinjako
ennättäisi tapahtua. Kun aamu koittaa, he tarkastavat laakson, ja jos
eivät mitään elon merkkiä huomaa, niin pitävät hyvillä mielin tiettynä
asiana, että olemme hukkaan joutuneet; ja arvellen työnsä tehdyksi,
kiiruhtavat he saadakseen kiinni toverinsa. Meidän täytyy täällä pysyä,
hiljaa kuin hiirien, ehtoosen asti; sitten saatamme turvassa uskaltaa
edemmäksi ja yrittää vankkureita saavuttaa".

"Mutta vanhempamme voivat joutua sillä välin teurastettaviksi", kinasi
Jan.

"Sama kohtalo meitäkin vartoo, jos liikumme", vastasi taas Ula. "Ainoa
pelastuksen toivomme riippuu pysymisestämme tässä paikassa".

Ja siksipä asia jäikin, ja me pysyimme tuomittuina monentuntiseen
tuskalliseen toimettomuuteen, hukkaan kuluttaen hetkiä, joista jokainen
oli kultaa kalliimpi, vaikka tosin jälkeenpäin havaitsimme, ett'ei
meidän nykyisessä asemassamme, kun ei ollut muita kulkuneuvoja kuin
omat sääremme, suurinkaan joutu, jota olisimme tehdä voineet, olisi
saattanut meitä vankkureille ajoissa onnettomuutta estääksemme.

Minun ei ole tarvis laajemmalta kuvailla tämän monivaiheisen yön loppu
puolta eikä seuraavaa kurjaa päivää. Aamun ensi sarastuksessa kipusimme
lammikon äyräälle, jossa muutamat sotketut kahilat tarjosivat jotain
kotontapaista; ja veteen istuen valmistauimme nyt viettämään kaksitoista
henkisen ja ruumiillisen surkeuden tuntia. Onneksi saatoimme puhella
keskenämme; jos kielemmekin olisivat siteissä olleet, niin luulenpa
että huolimatta kaikista tähtäilevistä metsäläisistä, olisimme pelkässä
epätoivossa kavahtaneet jaloillemme. Ula antoi meille stoalaisen
esikuvan, joka ylenee yli kaiken ylistyksen. Ei karvaakaan hän
liikauttanut, eipä edes torjuakseen pois kärpäslaumoja, jotka silmäin
ja sieramien ympärillä parveilivat; ja vakavasti hän kehoitti meitä
ennen kestämään kidutusta kuin vähimmälläkään liikunnolla viivoittamaan
vedenkalvoa. Tämän päivän kamala ikävyys ei koskaan muistostani murene:
päivä paahtoi ankarasti päällemme, hyönteiset työnsivät pistimensä
parkitun ihomme huokureikiin, veden säihky milt'ei silmiämme sokaissut.
Kuinka tästä hengissä pääsimme, en käsitä; mutta yksipintaisesti
ihminen elämässä riippuu, ja kestimme kuin kestimmekin joka mies.

Kun pimeä tuli ja me saimme jättää veden, olivat pohkeemme niin
puutuneet, että ensialussa näytti epätietoiselta, kelpaisivatko ne
milloinkaan enää käytettäviksi. Nälkä myöskin meitä ahdisti mutta eihän
ollut kärventyneellä aukealla mitään mahdollisuutta tyydyttää sen
vaatimuksia, ja me pikemmin hoipertelimme kuin astelimme eteenpäin
hämärässä, kasvinveljeni johtamina.

Tämän viimemainitun ennustukset kävivät täsmälleen toteen: ei yksikään
aseellinen soturi ollut estämässä lähtöämme tästä hirvittävästä
laaksosta, ja kun ympärillä olevalla maakunnalla oli tavallinen
näkönsä, saatoimme päivän valjettua ampua yhden sarvaan ja tyydyttää
nälkämme. Tämä antoi meille vähäisen voimia; vaivaloisesti ponnistimme
eteenpäin, Ula kulki edellä jonkun matkan päässä ja ohjasi askeleitamme
metsäläisen pettymättömällä vaistolla.

Kahden päiväyksen mittaan emme ainoatakaan ihmisolentoa nähneet, ja
kolmannen päivän aamuna oppaamme osoitti maassa olevia jälkiä; siinä
oli Pieter Dirksen'in vankkurien uurtama raitio.

Varovasti, mutta suurimmalla joudulla, noudatimme pyöräin jälkiä, ja
vuoroin toivo ja pelko riennätti askeleitamme, kun peninkulma toisensa
perään kului eikä näkynyt merkkiäkään pakolaisista.

Vihdoinpa Ula äkkiä pysähtyi ja nosti kätensä varoittaakseen meitä.
Ryömien käsin, polvin hänen luokseen, näimme noin neljänneksen
peninkulman päässä edessämme nuo neljät vankkurit; mutta kahdet
makasivat kyljellään, eikä muiden edessä ollut mitään härkiä. Joukko
miehiä oli ko'ossa keskimäisten vaunuin ympärillä, muutamat ratsain,
toiset jalkaisin, mutta heidän puvustaan näkyi selvään että olivat
Eurooppalaisia, ja sykkivin sydämin syöksimme eteenpäin, saadaksemme
kerrassaan tietää kaikkein pahimmat.

Miksi kertoisin kauheata murhekuvausta, jonka Vapaa-ratsasten päällikkö
meille kertoi? Hän oli oitis, kun Arnold Beidermann oli hätäkutsunsa
tuonut, ajanut joukkoineen ulos ja ennättänyt verenvuodatuksen paikalle
noin kahta tuntia aikaisemmin kuin me. Edward ja Jan Dirksen säästyivät
näkemästä rakkaidensa runneltuja ruumiita, sillä haudan kamara oli
vast'ikään kulkeunut näiden ylitse; mutta perhettänsä he nyt yksinään
edustivat. Kapteeni Allingham jutteli minulle, kuinka molemmat
tyttö-raukat ja heidän äitinsä tavattiin viimeiseen syleilykseen
sulkeuneina, ja niiden sivulla venyi miesten ruumiit, jotka viime
henkäykseen olivat rakkaitansa puolustaneet.

"Ja Minna -- Miss Beidermann?" sain vaivalla sanoneeksi.

"Kolmesta seuran jäsenestä ei mitään tietoa ole", vastasi kapteeni,
"ja suokoon Jumala, että olisivat pakoon päässeet. Emme ole voineet
löytää jälkeäkään Miss Beidermann'ista, enempi kuin noista kahdesta
musta-ihoisestakaan naisesta. Hist! täällä tulee hänen isänsä".

Silmänräpäyksessä ymmärsin jonkun käsittämättömän vaiston
vaikutuksesta, että kuolemaa kauheampi kohtalo oli tullut menneiden
päivien pikku seuralaiseni osaksi. Muut saivat selkoa totuudesta
ainoastaan vähitellen ja asteettain. Minulle se oli selvänä ennenkuin
Allingham oli lauseensa päättänyt. Minna Beidermann oli vankeudessa
Tsulujen kourissa.



7:mäs Luku.

Murhenäytelmän jälkeen.


Minna Beidermann ja minä emme olleet lempiviä romaanikirjoittajain
tavallisessa merkityksessä. En milloinkaan ollut maininnut halkaistua
sanaa, jota pieninkään mahdollisuus olisi voinut selvittää
lemmen-ilmoitukseksi; ja, vaikka pidin syteillä salaista toivonkipinää
ettei näin kallis-arvoinen jalokivi olisi minun ulottumani
ulkopuolella, ei mulla kuitenkaan ollut mitään tukevampaa perustusta
otaksua, että hän muussa valossa minua katseli, kuin vanhana
leikkikumppalina ja isänsä ystävänä. Palattuani siirtokuntaan, näin
tuon kiharatukkaisen lapsen entisiltä ajoilta ylenneen soreaksi
immeksi, jonka suloisissa kasvoissa ei mun ollut helppo löytää
_inamba_-seikkailun pikkuista, pulleaposkista naissankaria.

Vieraillessani vanhan opettajani luona Kagasin lähetys-asunnossa, olin
ajattelematta uskaltanut muutamalle metsästysretkelle siihen alavaan
maakuntaan, joka leviää S:t Lucia-lahden pohjoispuolelle, ja siellä
saanut kiukkuisen kuumetaudin, joka vei minut milt'ei kuoleman silmiin
katsomaan. Ei mikään muu, kuin Arnold Beidermann'in taito ja hänen
tyttärensä hellä vaaliminen olisi voinut kirvoittaa minua tästä
kamalasta sairaudesta; ja arvelenpa että varmaankin parantumiseni
aikana, jolloin kiikkuilin kuistin käsipuihin kiinnitetyssä
riippumatossa, jolloin ei mulla mitään muuta tointa ollut -- ja voinko
parempaa halutakaan? -- kuin tarkastella ympärilläni hyörivän neidon
hentoa olentoa sekä tuontuostakin nousta torumaan huoneen ympärillä
kirmailevien Tsululais-nulikoiden vallattomia hassutuksia; silloinpa
varmaankin, kun sairaus oli multa ryöstänyt voimat siihen määrään,
ett'en jaksanut edes kirjaa pitää kädessäni ja minun oli niinmuodoin
pakko hakea hauskuutta omista mietteistäni, silloin hämärästi alkoi
valjeta minulle, että ihmeellisen ihanalta mahtaisi tuntua saada
_ainaiseksi_ pitää rinnallaan tuollaisia armaita kasvoja. Yhä uudelleen
tämä aatos palasi, varsinkin jos hän toisinaan joitakuita minuuteja
kauvemmin viivähti poissa; sillä sairaan itsekkäisyydellä nurisin,
ett'ei hän aina ollut lähelläni, ja unhoitin tykkönään, ett'ei
alituinen hoiteleminen kipeän ihmisen vuoteen äärellä suinkaan ollut
mikään erittäin ilahuttava toimi kuudentoistavuotiaalle tytölle.

Mutta silloin olin vielä sangen nuori ja ajatellessani tuota laveata
maapalstaa, jolla karjaa kirmaili ja viheriäistä, kukoistavaa laihoa
lainehti, tunsin paljoa suurempaa riemua kuin kauniimmistakaan Eevan
tyttären kasvoista; niin nousin sairasvuoteeltani ja läksin onneni
hakuun, tuntien tosin sanomatonta mielihaikeutta jättäessäni suopean
vaalijani hyvästi, mutta pitäen tämän tunteeni pikemmin kiitollisuuden
kuin sen varsinaisen syyn vaikuttimena; sillä kahdenkolmatta ijällä ei
mies vielä niin tarkoin kykene tunteistaan selvää tekemään. Naisen
suhteen on asia toinen: hän on jo silloin _nainen_, mies on ainoastaan
_poika_.

Ja niin lähdin Arnold Beidermann'in ja Ulan keralla matkaan sekä
valitsin maakaistaleen läheltä Eloya-vuorta. Joskus retkeillessämme
tapahtui, että Kafferilainen saavutti Arnold'in, tuoden tietoja hänen
tyttäreltään; ja muistanpa hyvin sen todellisen kateuden, melkeinpä
mustasukkaisuuden, millä tapani oli lähetyssaarnaajaa katsella hänen
lukiessaan näitä pieniä tervehdyksiä, jotka eivät mitään merkillistä
sisältäneet -- kentiesi vaan mainitsivat, että yhdeksän kymmenestä
kääntyneistä oli taaskin luopunut -- mutta jotka todistivat, että
lempiväinen sydän yhäti hänen onneansa ajatteli, ja paljastivat mitä
tuskallisimmalla tavalla minulle oman yksinäisyyteni. Kuka minusta,
orporaukasta, huolisi, jolla ei avarassa maailmassa suojaa ei sukua
ollut? Mutta näiden pikku kirjeiden lopussa ilmaantui aina joku
ystävällinen viesti minulle, vaikka puettuna sanoihin, joita,
keskinäistä ystävyyttämme muistellessani, pidin kylminä; ja tämä seikka
mursi mieltäni ja teki minut niin varovaiseksi kyselemään entisen
leikkikumppalini suhteita, että Arnold mahtoi pitää minua maailman
kiittämättömimpänä veitikkana, jos hän ylipäänsä milloinkaan asiaa tuli
aatelleeksi. Jos syvemmältä olisin tutustunut naisen sydämen mutkiin,
niin olisinpa tulkinnut toisin tämän näennäisen kylmäkiskoisuuden
ja tervehtinyt sitä parhaaksi liittolaisekseni. Monta kertaa,
oleskellessani vanhan Pieter Dirksen-raukan luona, ratsastin Kagasin
lähetys-asunnolle, ja joka kerta huomasin yhä vaikeammaksi kiskaista
itseäni sieltä pois ilmaisematta tunteita, jotka nyt epäilemättä olivat
minut valtoihinsa anastaneet. Annoinpa jo todella Arnold'ille
vihjauksia tilastani; mutta, vaikka voin nähdä ett'ei aatos ollut
hänelle vastenmielinen, ei hän kumminkaan lisännyt minuun rohkeutta
puhua Minnalle, vaan antoi selvään saksalaiseen tapaansa minun
ymmärtää, että miehellä, joka mieli tyttöä kosia omakseen, tuli ainakin
olla koti hänelle tarjota.

Niin peitin sikseen kaikki ilmoitukset ja ryhdyin uljaasti työntekoon,
enentääkseni maallista tavaraani, Osalla sitä rahaa, minkä olin
saanut myydessäni entisen tilani Puhveli-virran rannoilla,
hankin huoneenrakennus-aineita ynnä lasisia ikkunoita ja muita
Etelä-Afrikan erämaissa sangen vähän tunnettuja sivistyksen
mukavuuksia. Näitä tuon onnettoman salvumiehen, James Hanway'n, piti
minua varten pystyttämän, ja kun kotini olisi valmis, olisin katsonut
itseni oikeutetuksi pyytämään Minnaa sitä kanssani jakamaan.

Nyt -- kuinka olivat asiat kääntyneet? En suinkaan ollut hävinnyt mies,
mutta kelpo osuus omaisuuttani oli karjaa, ja tämä nyt oli Tsulujen
kynsissä. Toiveeni kodin perustamisesta olivat nyt himmeämmät kuin
milloinkaan, sillä vihollisuus kuninkaan kanssa teki Eloya-vuoren
seudut mahdottomiksi, ja vankkurini, niinkuin omaisuutenikin, olivat
hajallaan pitkin heiniköitä.

Tämä kaikki oli tuskallista, mutta siinä ei mitään ollut, jota ei
voinut korjata. Muutaman kuukauden hyötyisä vaihtokauppa korvaisi
ryöstetyn karjani, ja Durban'issa saatoin ostaa uuden huoneen. Asia oli
harmillinen eikä mitään muuta. Mutta kuka voisi antaa minulle takaisin
kunnon Pieter Dirksen'in, jota olin isänäni oppinut kunnioittamaan?
Mikä raha voisi henkiin herättää lempeän _Vroun_ ja hänen ruusuposkiset
tyttärensä? Saattaisiko enää koko siirtokunta antaa mulle Karel'in
jykevän kouran puristusta, tai hymyillä minulle niinkuin tuo vilkas
Henrik naurahti Englantilaista Willeä?

Ei milloinkaan. Nuo karkeat, mutta uskolliset ja jalot sydämet olivat
ikuiseksi laanneet sykkimästä. Aikaa, jonka olin heidän kattonsa alla
viettänyt, voi nyt laskea vuosiksi; sillä välillämme ei ollut mikään
tavallinen, viikon tahi kuukauden tuttavuus, vaan yhteisistä
harrastuksista lähtenyt ystävyys, kestäväinen toveruus ja toivoakseni
keskinäinen rakkaus. Nyt kaikki nuo yksinkertaiset ihmiset, paitsi
kaksi, olivat menneet. Jos koettelemukseni olisivat tähän päättyneet,
olivatpa ne silloinkin kyllin katkeria olleet; mutta Jumala oli
hyväksi nähnyt lisätä toisen iskun, jonka rinnalla kaikki muut surut
näyttivät kääpiöiksi kutistuvan. -- Minna Beidermann -- minun Minnani
-- tyttö, jota kerran toivoin vaimokseni kutsua, oli vankina tuon
metsäläis-lauman keskellä.

Minulle tuon "vankina"-sanan merkitys oli täysin selvä; oli mulla
liiankin perinpohjainen tieto Tsulujen tavoista ja luonteesta
kaivatakseni tulkkia, joka tämän sanan sisällön olisi selvittänyt,
Pikemmin, ajattelin, olisi hän vaikka saanut jakaa kunnon
Hollantilaisen kohtalon, kuin jäädä henkiin joutuakseen raakalaisen
metsäläis-oikkujen leikkikaluksi.

Näitä mietiskellessäni tunsin käden laskeuvan olalleni, ja
ympärikääntyen havaitsin Ulan seisovan edessäni. Vastustamattoman
raivon tunne valtasi minut nähdessäni sen miehen, joka yhdellä ainoalla
ajoissa lausutulla sanalla olisi voinut estää tapaturman, ja nyt aloin
syytää virtana julkeimpia sadatuksia sekä mättää solvauksia
kasvinveljeni pään päälle; ja ihmettelinpä jälkeenpäin, ett'ei hän
pistänyt mua hengettömäksi assegailla, joka hänen kourassaan vapisi.
Mutta hän vaan kuunteli minua levollisesti, ja vasta kun kiihkoni oli
laimistunut, hän vastasi:

"Nohemu ja äitini ovat minulle yhtä kalliit, kuin ikänä valkean papin
tytär teille. He ovat toivoakseni päässeet pakenemaan; miksi ei
Enamela[12] -- nimitys, jolla Minnaa maan-asukasten kesken mainittiin
-- miksi ei Enamela olisi heitä seurannut? Hän oli hyvä Nohemulle ja
Landelalle, jotka kumpikin luultavasti häntä olivat varoittaneet.
Veljeni tekee oikeammin yrittäessään löytää kadonneita, kuin tehdessään
mielipahaa ja minua sadatellessaan".

Katumus oli seurannut mieletöntä puuskaustani; sillä mikä oikeus oli
mulla odottaa, että Tsululainen, kaikkien sukukuntansa intohimojen ja
ennakkoluulojen vallitsema, saattaisi luontoansa minun tähteni muuttaa?
Heikko valonsäde alkoi jo tunkea pimeään, tullen siltä suunnalta
josta kaikkein vähimmin toiveita tiesi odottaa; ja hetken asiaa
arveltuani ymmärsin, ett'ei Ula milloinkaan päästänyt suustaan tätä
syrjäviittausta, ell'ei hänellä olisi ollut päteviä syitä pitää sitä
todennäköisenä. Syvä murhe, jota tunsin, mahtoi kasvoistani näkyä,
sillä uudelleen hän lempeästi laski kätensä olalleni ja lausui:
"Rohkeutta, Kuta, niin kyllä ne löydämme. Te arvelette minun syykseni,
että onnettomuus tapahtui; mutta miksikä minua soimataan, kun ei multa
neuvoa kysytty? Nyt ajatelkaamme kuinka kadonneet takaisin saamme".

Ei kaunopuheliainkaan saarnaaja koko kristikunnassa, vaikka olisi
puuhannut aamusta iltaan saakka, olisi kasvinveljeäni saanut siitä
vakuutuksesta, ett'ei hän vähimmässäkään määrässä ollut hirmutapaukseen
syypää. Hänen oli mahdoton käsittää, että hänen olisi pitänyt puhua,
kun ei häneltä kysytty; ja vaikka hän silminnähtävästi minua sääli,
sekä myöskin oli mureissaan äitinsä ynnä Nohemun tähden, niin eipä
näkynyt hetkeksikään hänelle selkiävän, että he tässä silmänräpäyksessä
ilman hänen mieletöntä vaitioloansa olisivat saattaneet olla turvissa.
Nähtävästi oli hyödytöntä enää mennyttä muistella; nykyisyyttä oli nyt
silmiin katsominen, tulevaisuudesta huolta pitäminen.

"Mihinkä toimiin on paras ryhtyä?" kysyin.

"Ensin tutkitaan valkoisilta ratsastajilta kaikkea, mitä tietävät, ja
sitten saatamme tehdä päätöksemme. Sanokaa vanhalle papille, ett'ei hän
huoli olla suruissaan, sillä Enamela tulee takaisin hänen luokseen,
vaikka Ulan henki menisi. Menkää nyt saamaan tietoja sill'aikaa kuin
minä tutkistelen maata".

Jotakin oli ystäväni äänessä, joka minua tietämättänikin rohkaisi; ja
astellessani sinne päin, missä Arnold ja Allingham seisoivat, tunsin,
ett'ei toivon kipinä vielä tykkönään ollut sammuksissa, vaikka näköala
kyllä mustalta ja synkältä näytti.

Arnold Beidermann oli liian syvään omiin tuskallisiin mietteisinsä
vaipunut, kuullakseen niitä sanoja, joita Allingham hänelle yritteli
puhua; mutta kun varovasti muistutin, että Minna ehkä perästäkin on
päässyt pakenemaan noiden molempain mustaihoisten naisten keralla,
rohkaistui hänen mielensä hieman ja virkistyi niin paljon, että voi
kuunnella niitä perusteita, joilla arveluani koetin tukea.

"Yksi ainoa tie on teillä, Thornton, edessänne", lausui Allingham.
"Teidän täytyy kehoittaa tuota päällikköänne lähtemään rajan ylitse
Tsulujen maahan ja ottamaan selkoa, onko nuori nainen Cetewayon vankina
vai eikö. Kuningas, vaikka konna, ei ikinä kauvaa uskaltaisi häntä
vankinaan pitää; jos sitten niin varma ja epäilemätön asia lienee, että
tyttö on hänen käsissään, ja vaikkapa niinkin olisi, ei hänelle mitään
suoranaista pahaa tapahdu. Mutta olenpa taipuisa suostumaan Ulan
ajatukseen, että Tsululais-tyttö on hänen johonkin turvapaikkaan
saattanut -- kysykää kasvinveljeltänne, mieliikö hän uskaltaa rajan
ylitse?"

Allingham oli vanha ja kokenut maan-asukasten tavoissa, ja hänen
ehdoituksensa tuntui oivalliselta, mutta sitä toimeenpannakseen täytyi
Ulan antautua peloittavan vaaran alaiseksi -- todella hengenkauppaan
niin kamalaan, että tuskin katsoin itseni oikeutetuksi pyytämään häntä
tähän toimeen. Jos hänen maamiehensä hänet saisivat vangituksi,
joutuisi hän varmaan rangaistavaksi sillä raakalaistavalla, johon
yksivaltias jo oli hänet tuominnut, ja vaikka meidän välisemme siteet
kyllä vahvat olivat, niin enpä hevin näin suurta uhrausta häneltä
voinut odottaa. Ja päälliseksi kapteenin tuuma määräsi minun osakseni
toimettomuuden, joka ankarasti tulisi kärsimystäni koettelemaan. Minä
tunsin rinnassani polttavan innon lähteä toimeen, halun jotain pontevaa
aikaan saamaan, joka kadonneelle armaalleni näyttäisi, että häntä
pelastaakseni saatoin mitä hyvänsä uhrata. Tästä minua nyt muka piti
estettämän ja tuomittaman tuskalliseen joutilaisuuden tilaan, jota
olisi mahdoton kärsiä.

Tämänkaltaiset olivat aatokseni, kun Ula taas tuli luokseni, ja oitis
ensi sanoillaan poisti toisen puolen epäröisyyttäni.

"Se seikka on minun huolekseni heitettävä, Kuta", hän sanoi. "Minä
lähden huomenna matkaan, jos ei kadonneita siksi näy tulevan, ja
seuraan Lumban soturien jälkiä. Parasta on, että pysytte Utrecht'issa,
koska tällaisessa puuhassa ette kumminkaan mitään voi hyödyttää. Mutta
odotetaan pimeään saakka. Nohemu on ymmärtävä tyttö ja tuopi ehkä
molemmat takaisin".

"Ula on vapaasta ehdostaan tarjoutunut menemään rajan poikki ja
ottamaan asianlaidasta selkoa", sanoin Allingham'ille, "mutta mihinkä
minä sillä välin itseäni käytän? Enhän saata istua kädet ristissä
vartoomaan: joutilaisuus vie multa hengen".

"Aivan niin, nytpä muistan; tuo tyttö parka oli teidän entinen
leikkitoverinne, Thornton; eipä ihmettä ole että olette levoton".

En tiedä, havaitsiko Allingham, että ystävyyttä syvempi tunne oli
murheeni juurena; ei hän ainakaan innostustani ollut huomaavinaan, vaan
jatkoi:

"Mitä teidän joutilaana-oloonne tulee, ei siihen mitään syytä ole,
koska te olette juuri se mies, jota kaipaamme. Rumbold sanoi vasta
kaksi päivää sitten että hän antaisi kokonaisen maailman teidän
kaltaisestanne miehestä, joka perinpohjin taitaa maan-asukasten kieltä;
mutta hän tiesi, ett'ei mitkään tarjoukset teitä kotoa houkuttelisi".

"Kotoa!" kerroin murhemiellä. "Sillä sanalla ei minun sanavarastossani
ole enää sijaa, kaikki, mitä tunsin ja rakastin, on joko kuollunna tai
kadoksissa. Puhua kodista kodittomalle miehelle on niinkuin pilkkaa.
Mutta millä tavoin saattaisin Rumbold-ukon mielestä hänelle hyödyksi
olla?"

"Te olette niin kauan elustelleet erämaissa, että olette jääneet koko
vuosisadan jälelle valtiollisista tapahtumista. Jonkun aikaa on jo
kestänyt sodan uhkaa Tsulujen kanssa -- tämä uusi Cetewayon ilkityö on
tuova sen entistään lähemmäksi. Viimeisinä kolmena vuonna on kuningas
yhä näyttänyt taipumusta riitaan valkoisten kanssa, ja nyt hänen
röyhkeytensä on käynyt kärsimättömäksi. Hän riitelee Transvaalin ja
oman alustansa välisestä rajasta, peittelemättä väittäen, että häneltä
on peijattu lavea maakaistale, jonka hän aikoo ottaa takaisin, taikka
kumminkin tehdä sen liian kuumaksi valkea-ihoisten asua. Hän on
yllyttänyt joukkojansa retkeilemään rajan yli ja kuljettamaan
Britannian alamaista pois, sekä kieltäynyt antamasta hyvitystä näistä
konnantöistä ja pikemmin palkinnut kuin rangaissut niiden tekijöitä.
Sanalla sanoen, asiat ovat niin arveluttavalla kannalla, että on
päätetty kutsua aseisin kaikenlaatuiset vapaaehtoiset ja etsiä
nostoväkeä Swatsien joukosta, joilla on sota parhaillaan Tsululaisten
kanssa. Rumbold on ollut pahemmassa kuin pulassa löytämään miestä, joka
osaisi kieltä kylläksi hyvin tähän toimeen ruvetakseen, ja julki
lausunut mielipahansa siitä, että tilanhaltijan-puuhat ovat teidät
siirtokunnan palveluksesta vieneet. Jos suostutte, otan kyllä
toimekseni sanoa, että hän nyt oitis antaa teille määräyksensä. Minun
täytyy miehineni heti paikalla pyörtää takaisin Utrecht'iin
ilmoittamaan tätä metsäläisten konnantyötä. Emmehän enää saata
miksikään hyödyksi olla. Beiderman-raukka, päällikkö ja te teette
paraiten, jos pysytte tässä paikassa huomispäivän aamuun asti, ja, jos
kadonneista ei siksi mitään näy ei kuulu, on paras kun te tulette
kaupungin alueelle sekä jätätte kasvinveljenne huoleksi yksinään
hankkia selkoa asiain laidasta".

"Mutta jos tarpeellista on, että eroamme, niin täytyyhän määrätä joku
kokoontumispaikka. Seikat voivat käydä entistä sekavammiksi, ell'emme
määrää paikkaa, jossa voidaan yhteentulla".

"Miks'ette tee päätöstänne Swatsien suhteen ja sano Ulalle, että
vartoatte häntä _Mambas'sa_. Se paikka on jonkimmoisena keskustana,
hyvin sopiva rekryytin ottoon, ja päälliseksi saatte siellä olla
rauhassa Cetewayo'n vakojilta. Sallikaa mun kertoa Rumbold-ukolle, että
haluatte siihen toimeen ruveta".

"Antakaa mulle kymmenen minuutia mietintö-aikaa", sanoin, "niin saatte
vastaukseni".

Tämän ajan käytin neuvotteluun Arnold Beidermann'in ja Ulan kanssa;
taikka, jos oikeammin mielin lausua, yksinään kasvinveljeni kanssa,
sillä pastori-raukka oli liiaksi murheen masentama ky'etäkseen neuvoja
antamaan. Ula oli ihastuksissaan tuumasta ja kiihkeästi kehoitti minua
käymään kiinni yli-hallitusmiehen tarjoukseen, joko sitten kadonneita
näkyisi tahi ei. "Menkää Mamboon", hän jatkoi. "Se ei aivan kaukana ole
Cetewayon rajamaasta, ja minä siellä saatan tietoja vaihettaa teidän
kanssanne paljoa helpommin, kuin jos Utrecht'issä pysyisitte. Vakojat
hallitsevat jokaista kyynärää maasta Pongalan eteläpuolella, mutta
kuningas ei paljon lukua pidä Swatsien liikunnoilla, sillä", hän lisäsi
ylpeydellä, "Tsululais-rykmentin puolikas voi ajaa käpälämäkeen koko
heidän sotajoukkonsa".

"Ja mitä on valkoisen papin viisainta tehdä?" kysyin, sillä nä'inpä
että Arnold-parka oli kykenemätön itsensä suhteen mitään päätöstä
tekemään.

"Antakaa hänen kaikin mokomin seurata kerallanne Mambaan", sanoi Ula
äkisti, "sillä hän on oleva suojassa niiden monien hullujen
huhupuheiden kuuluvilta, mitkä Utrecht'issa hänen korviinsa saattavat
tulla ja päälliseksi voi Swatsien seassa ollessanne teille olla apuna.
Menkää ja sanokaa kapteenille, että mielitte toimeen ruveta".

Minä tein niin, ja Allingham ratsasti tiehensä ulkonäöltä sangen
tyytyväisenä, jättäen neljä miestä ryöstettyjä vankkureita vartioimaan,
siksi kun saataisiin härkiä niitä kuljettamaan; ja antoipa lisäksi
ratsun minun käytettäväkseni, joka olikin hyvin tervetullut lahja.

Saadaksemme ajan kulumaan, kasvinveljeni ja minä tarkastimme ainoita
vankkureita, mitä minulle kuuluivat niistä neljästä, jotka vanha Pieter
Dirksen oli kotoa kuljettanut, jolloin suureksi mielihyväkseni
havaitsimme, että moni ylen hyödyllinen kalu oli tykkänään jäänyt
hoksaamatta siinä kiireisessä ha'ussa, jonka ryöstäjät olivat
ennättäneet panna toimeen. Tarkoitukseni oli ollut käyttää juuri tätä
ajokalua kotinani, kunnes huoneeni olisivat valmiiksi rakettuina, ja
olin siis ajanut laatikkoihin suurimman osaa vaatteitani, kaikki
vähät ase- ynnä ampuma-varani, pyssyni, pistoolini, kaikenlaatuisia
salvumiehen-kaluja ynnä koko joukon muita kapineita, joita matkamies
tarvitsee. Niin pian kuin hädän varoitus oli saatu _Vrou_-parka oli
mättänyt kaiken tämän sälystön päälle koko perheelle kuuluvia patjoja
ja makuuvaatteita ynnä joukon muuta kamsua, joiden alla minun
kallisarvoinen omaisuuteni oli niin hyvin pysynyt piilossa, ett'ei
rosvot sitä laisinkaan olleet älynneet. Ula sai takaisin kaiken
virkeytensä, kun tutkimme laatikkoa toisensa perästä ja löysimme niiden
sisällön koskemattomana. Aatos, että Lumban soturit olivat olleet
ainoastaan jonkun jalan päässä sellaisesta rikkaudesta sitä
huomaamatta, oikein kihelmöitsi hänessä; ja siksi aikaa hän tykkänään
unhoitti surkeat asiamme sekä surman, jonka suuhun hän sangen
luultavasti vielä oli joutuva. Kun aukaisin rahalippaani, ja hän sai
nähdä pienen läjän "keltaista rahaa", joka oli rosvoilta jäänyt
huomaamatta, hän oikein nauroi ilosta, niin että viimein luulin miehen
menevän pilalle. Kafferit ovat maailman ahnainta sukukuntaa --
Juutalainen heidän keskellään kuolisi puutteesen -- ja möisivät
kullasta vaikka silmäteränsä. Ajatus, että nää muutamat sellaiset
kappaleet olivat päässeet hänen vihamiehensä kynsistä, oli riittävä
lohduttamaan ystävääni kaikesta, mitä hän oli kokenut tai mitä
tulevaisuus mu'assaan toisi. Se hajoitti jokaisen pilven, hänen
mielensä kävi köykäiseksi, ja itse tietämättäni hänen toivokkaisuutensa
tarttui minuunkin. Onnellinen sattumuksen isku oli minulle löytänyt
mukaisen toimituksen hetkenä, jolloin juuri enimmin kaipasin jotain,
joka minusta torjuisi epätoivon; nyt oli onnenpyörä toisesti
pyörähtänyt, ja yht'äkkiä antanut mulle takaisin niin paljon
hyödyllistä tavaraa, että sillä saattaisin itselleni hankkia
härkävaljakon, millä viipymättä ja sangen mukavasti matkustaa
Swatsilais-kansan tykö. Asia oli ehkä vähäpätöinen sen kamalan
murhenäytelmän rinnalla, jonka näimme, mutta ainakin sai se minut
katselemaan seikkoja ruusuisemmassa valossa. Vanhan Boeri-raukan
vankkurit, jotka löysimme, olivat auttamattomasti hajalla, kahdet
niistä makasivat kyljellään ja niiden sisällys oli siroitettu
ylt'ympäriinsä; mutta ryöstäjillä oli nähtävästi toimessaan ollut
kiire, sillä jälelle oli jätetty paljo kalua, jonka omistus toiseen
aikaan olisi tehnyt Tsululaiset ylen onnellisiksi.

Seura, joka tänä iltana oli ko'olla leirivalkean ympärillä, oli
surullinen, eikä kukaan meistä monta sanaa sanonut, vaikka joka korva
oli vireillä toivossa, että kadonneiden omaisten jalankopsetta alkaisi
kuulua, ja joka mies tuijotteli miettiväisenä yli heinikön silmillään
etsien haamuja, joita ei näkynyt tuleviksi. Niin nuoret Boerit kuin
Arnold Beidermann olivat syvimpään epätoivoon vaipuneet. Minä kysyin
edellisiltä heidän tulevia aikeitaan, toivoen, että lähtisivät
vapaehtoisiksi minun aivotulle retkelleni; mutta palava himo viipymättä
kostaa kavalalle viholliselle poisti heistä kaikki muut ajatukset;
heidän hitaiset luontonsa olivat liiaksi kuohuksissa kestämään
viivytystä, joka olisi välttämätön, ennenkun vihollisen kimppuun
pääsisivät, jos minua aikoisivat seurata.

"Ei", sanoi Jan, "me kokoomme omaisuutemme rääpäleet, jotka
vihollisilta ovat jääneet, ja sitten minä niinkuin veljenikin otamme
pestin Allingham'in joukkoon. Emme teistä Brittiläisistä juuri paljoa
pidä, mutta se näyttää olevan oikoisin tie päästä kahakkaan vihollisen
kanssa. Jos Kaikkivaltias hyväksi näkee saattaa meidät yhteen Lumba'n
tai hänen joukkonsa kanssa, silloin niin totta kuin --".

Hän ei muuta sanonut, vaan tölmäsi pyssynsä perää uhalla, joka puhui
enemmän kuin sanat.

Arnold Beidermann oli kyyristynyt hiilusten ääreen aivan tajutonna ja
mutisten itsekseen katkonaisia lauseita, joista tuon tuostakin Lauran
ja Minnan nimet kuuluivat. Toivo, joka muutama tunti sitten oli hänen
mieltänsä virkistänyt, oli nyt tykkänään sammuksissa, ja sanaa
sanomatta hän myöntyi niihin toimiin, joita hänelle ehdottelin minun
kanssani tehtävän matkan suhteen. Hänen pontevuutensa näytti menneen,
ja pelkäsinpä melkein hänen järkeänsä.

Aamu hämärsi unettoman yön jälkeen, eikä kadonneita vieläkään kuulunut.
Varmaa oli nyt, ett'eivät ne lähipaikoilla olleet, eikä meidän enää
sopinut aikaamme turhaan odotukseen tuhlata. Ula oli ensimäinen, joka
tämän oivalsi, ja jaloilleen kavahtaen hän sanoi: "Nyt minä lähden
valmistaumaan".

Mitä hän näillä sanoilla tarkoitti oli minulle salaisuus, koska
kasvinveljeni vaatetus tavallisesti ei sen enempää aikaa vienyt, kuin
mitä hän tarvitsi rasvatakseen itsensä ihralla kiireestä kantapäähän
asti; mutta nähtyäni hänen vetäytyvän kumottujen vankkurien taakse,
aloin satuloida hevostani, joka oli minun käytettäväkseni jätetty. Kun
tässä toimessa parhaillaan hyöriskelin kuulin hänen äänensä kutsuvan
minua, ja kiiruhdin hänen luoksensa.

Ensimäinen vaikutus, jonka edessäni seisovasta haamusta tunsin, oli se,
että, olin kääntyä ja juosta pakoon; niin ylen hirvittävä oli sen
kurjan olennon näkö, joka silmääni kohtasi. Mutta Ula'n ääni, joka
huomattavalla tyytyväisyydellä kysyi, "käypikö tämä kuntoon", haihdutti
pelkoni ja aloinpa ymmärtää tämän tavattoman muodonvaihdoksen
tarkoitusta.

Komea, soreavartaloinen nuorukainen oli hukkunut vankkurien taakse; nyt
seisoi edessäni ikälukuinen vaivanen, tukien sauvaan horjuvaa
ruumistaan, jota ei peittänyt se tumma ihokas, minkä luonto oli
ystäväni sukukunnalle lahjoittanut, vaan kivulloisen-kelmeä ihonväri,
sanomattoman inhoittava katsella, etenkin kun lukuisat punaiset
näppylät, joita oli kaikkialla koko ruumiissa, näyttivät suuressa
määrin jonkinmoiselta paisetaudilta. Musta tukka oli tykkänään
peittynyt jonkun likaisen rääsyn alle, jonka tarkempi katsastaminen
näytti vanhaksi vuohen nahasta laitetuksi varatukaksi, ja punaiset
piirit ympäri loistavia silmiä, joita ei mikään taito voinut himmentää,
tekivät hänen kasvonsa ylen ilkeän näköisiksi. Mitään aaveentapaisempaa
en eläissäni ole nähnyt, ja oikeimpa kieli tarttui kitaani, kun yritin
puhua.

"Näenpä että olette pahemmassa kuin pulassa tuntea minua", lausui tuo
inhoittava ilmiö, "ja aivonpa kyllä pitää tarkkaa vaaria, ett'ei
yksikään omasta kansastani päivännäöllä pääse minua niinkään lähelle".

"Mutta kuinka sait aikaan tämän muutoksen?" kysyin.

"Tällä ja tuolla", hän vastasi, osoittaen vähäistä piipuntuhka-läjää
sekä pientä punamulta-kappaletta, jonka vanha Pieter Dirksen-raukka oli
määrännyt kokonaan toisiin tarkoituksiin. "Nähkääs, minä olen vähän
molempia pistänyt pussiin ja aivon kuljettaa niitä muassani. Nyt, Kuta,
lähden, ja teidän täytyy mulle antaa lainaksi pikkupyssynne" -- hän
tarkoitti revolveriani -- "jota aina kannatte vyötäisillänne. Jos
hengissä pysyn, saatte sen takaisin; jos en -- no niin, asia ei ole
autettavissa".

Minä irroitin vyöni ja ojensin hälle aseen ynnä patruunia; mutta hän
jatkoi:

"Aikomukseni on hiipiä täältä niin ett'ei yksikään noista valkoisista
miehistä minua näe, ettekä te saa kellekään eläväiselle mainita
valhepuvusta, johon olen pukeunut. Cetewayolla on pitkät korvat, ja
hänen nuuskijoitansa on yhtä paljo kuin karvoja tässä vuohennahassa.
Yksi ainoa sana jonkun Tsululaisen kuullen saattaisi minut ilmi, ja
ymmärrättehän mitä se tietää. Pitäkää salaisuus sisässänne, ja kun olen
urkkinut selville missä Enamela on, niin annan teille tiedon; Landelan
ja Nohemun turvallisuudesta en ensinkään ole huolissani. Menkää Mambaan
valkoisen papin kanssa ja odottakaa minua siellä. En aio viipyä, sillä
tiedänhän että sydämenne on raskas".

Puheensa loppupuoleen hän oli oikaissut itsensä, ja nuo hoikat jäsenet
näyttivät kauhistuttavilta tuossa ällöittävässä valhemuodossaan; mutta
vähän sitä silloin ajattelin, sillä kiitollisuuteni miestä kohtaan,
joka minun tähteni oli lähdössä sellaiseen kamalaan vaaraan, kuohahti
ylös, ja silmäni kävivät kosteiksi, kun jäähyväisiksi ravistin
kesyttömän veljeni kättä.

"Jumala sinua, Ula, siunatkoon ja varjelkoon", sopersin suustani, "ja
tuokoon sinut --"

Viimeiset jäähyväissanani hakivat tyhjää. Ula oli kadonnut.

En voi olla ihmettelemättä älykkäisyyttä, jota kasvinveljeni oli
osoittanut pukeutuessaan tähän ilkeään valheverhoon, aatos, joka ei
ikinä olisi minun päähäni pälkähtänyt. Etelä-Afrikan heimokuntain
joukossa tapaa toisinaan "Valkoisia Kafferia", kurjia olentoja, joita
kaikki heidän lähimmäisensä karttavat ja kammovat, jotka peittyvät
erämaan yksinäisyyteen ja elää nuhjustavat surkeata ja heidän
armelijaampien maamiestensä sääliväisyydestä riippuvaista elämää. Tämä
kurja paaria-suku vaeltaa ympäri ystävätönnä, ylönkatsottuna, kunnes
Jumala näkee hyväksi vapauttaa heidät pitemmistä kärsimyksistä, ja
vaikka usein joutuvat surmansa suuhun jo lapsina, tahi saavat kuolla
puutteesen myöhemmin, en kuitenkaan eläissäni ole kuullut että
täysikasvuista albinoa[13] olisi varsinaisesti vainottu. Tsululaiset
kyllä haastelevat näiden vaivan-alaisten olentojen kanssa, mutta
ainoastaan etäältä, ja sallivat harvoin niiden päästä mihinkään
lähempään yhteyteen; vaan yleinen sääntö on, ett'eivät niistä ollenkaan
ole tietävinään. Ula oli sen vuoksi osoittanut suurta älyä tätä
tuumaa keksiessään; ja koska hyvin tunsin hänen taitonsa kasvojen
vääntelemisessä, oli mielestäni syytä toivoa, että hänen aikeensa
onnistuisi. Palattuani leirivalkealle mainitsin vaan lyhyesti, että hän
oli lähtenyt tiehensä, ja jätettyäni Edward- ja Jan-paroille
toistaiseksi hyvästi, kehoitin Arnold Beidermann'in nousemaan
ratsulleen, jonka jälkeen me kumpikin käänsimme selkämme
surmanäyttämölle ja ohjasimme hevosiamme Utrechtia kohden.



8:sas Luku.

Ilmaus heiniköillä.


Sen onnensattuman johdosta, joka oli pelastanut kapineeni
Kafferilais-rosvojen huomiosta, rajoittui Utrechtissa oloni vaan
kolmeen päivään, mitkä olivat tarpeen saadakseni käskyjä, joita minun
tuli panna täytäntöön, latoakseni kaksiin vankkureihin aseita,
ampumavaroja y.m. uusia nostokkaita varten ja voidakseni valita kaksi
tai kolme kokenutta miestä auttamaan minua Swatsilais-nostoväkeä
järjestämään ja harjoittamaan. Enemmän apuväkeä ja sotatarpeita piti
seurata minua aikanansa. Tehtäväni oli muodostaa joku runko-joukko,
jonkinmoinen kesku-ydin, johon sitten helposti toisia rekryytejä voisi
liittyä.

Saamieni käskyjen yksityiskohtiin en huoli kajota; mutta lavea
ehdonvallan ala jäi minulle ja sain ohjata asiat kohti toivottua
tarkoitusperää tavalla, joka mielestäni parhaiten sopi yhteen
maan-asukasten luonteen ja tapojen kanssa. En voi sanoa odottaneeni
juuri suurta apua tuosta mustasta joukosta, jonka olin valtuutettu
kokoomaan, sillä ainakin tähän saakka olin havainnut, että jonkun
Tsululaisen pelkkä nimi oli kylläksi hämmentämään kokonaisen kyläkunnan
Amaswatseja; mutta kelpo päällikköiden johdolla saattoivat nämät
kylläkin uljaasti taistella, ja iloitsinpa, että olin löynnyt
vaikutus-alan, johon sain neroani tyhjentää. Kaikki oli säästelemättä
varustettu retkeä varten; oivallinen härkävaljakko annettiin
minun vankkureitani vetämään, ratsuja hankittiin itsekullekin
retkikuntalaiselle ja päälliseksi kelpo seuralaisparvi ystävällisiä
maan-asukkaita, jotka tekivät monenlaista virkaa, ja kaikkien muiden
huolimattomuuksiensa ohessa osoittivat ylistettävää täsmällisyyttä, kun
ruokaa oli saatavissa.

Niinpä, jätettyämme sydämellisesti hyvästi Utrecht'in hyville
asukkaille, läksimme matkaan, ja päästyämme murhapaikalle, otimme
myötämme vankkurini. Kuljimme yli Eland'in vuorijonon, laskimme siitä
Pongola-virralle, ja vähän vaivalloisesti päästyämme tämän ihanan joen
poikki, saavuimme Lyneburg'iin, jossa sanoimme jäähyväiset
sivistyneelle maailmalle ja retkeilimme kesyttömille heiniköille,
osoittaen pääasiassa koilliseen ilmansuuntaan.

Tässä mielin pysäyttää kertomukseni, kuvaillakseni lyhyesti
Etelä-Afrikalaisen matkustuksen tavallista päiväkulkua, vaikka sitä
tehdessäni ehkä antaunkin vaaraan puhua hyvin tunnetuita seikkoja.
Päivän ensi hämärrys näkee ajajat valjastelemassa härkiänsä, toimi,
jonka huokeammin suorittaa paperilla, kuin todellisuudessa. Härillä,
näet, vaikka muuten ovat kärsivällisiä ja kestäväisiä, on enemmän elkiä
nahassaan kuin millään muilla eläimillä, joita tunnen -- paitsi
lampailla. Ne ovat ihmeellisen terävä-älyisiä, paljoa enemmän kuin
monikaan mies, joka kaiken elämänsä on niiden kesken hyörinyt, voi
aavistaa. Jos teillä sattuu olemaan erityinen kiire panna valjaisin ja
lähteä matkaan, niin äkkää joku juonikas härkä heti halunne ja alkaa
oitis tehdä kaikellaisia temppuja, jotka saattavat yrityksenne
vaikeudet kolminkertaisiksi ja vetävät aikaa kolme tavallisen vertaa.
En kykene päättämään, luuleeko elukka tällä oikullisella käytöksellä
kostavansa niitä ankaria ruoskalöylyjä, joita tuontuostakin saa
ajajiltaan; mutta joku hieno vaisto näyttää aina ilmaisevan härille,
milloin niiden itsepintaisuus tekee enintä haittaa omistajille, eivät
silloin koskaan jätä tilaisuutta käyttämättä. Todentotta, ne ovat
kiusallisia, vaikka hyödyttömiä elukoita.

Kun vankkurit on valmiina, lähdetään liikkeelle, jolloin nuo raskaat
ajoneuvot vierivät peräkanaa hiljaista kulkuaan. Joutuisuus
vaihteleikse vaan luonnon mukaan, mutta ei ikänä nouse ylitse kolmen
peninkulman tunnissa.

"Entä tiet sitten?" kysyy ehkä lukija. Niinpä niin, mitä vähemmän
Etelä-Afrikan teistä puhutaan, sitä parempi. Lyneburgin jätettyämme ei
meitä enää rasittanut edes merkkikään mistään raitiosta, emmekä sitä
juurin kaivanneetkaan. Muuan musta-ihoinen astui ensimäisten vankkurien
etummaisten härkien eli n.k. johtajien edellä, taluttaen niitä
jonkinmoisesta kammitsasta, ja muut juhdat seuraavat vakavasti
kumppaniensa jälkiä. Ei mikään voi mennä yli sen tarkan vaiston, jolla
kelpo pari tuollaisia etu-härkiä hakee ja noudattaa raitiota. Kentiesi
ainoastaan yhdet ainoat vankkurit ovat useita kuukausia sitten tähän
suuntaan kulkeneet, ja kuitenkin tuollaiset oikeat ensimäisen luokan
johtajat keksivät pyörän viilloksen, seuraavat sitä kenenkään
auttamatta ja, mikä vieläkin tärkeämpää, aivan eksymättä. Kun
sitävastaan uutta tietä retkeillään, niinkuin nyt me, tarvitsevat
etummaiset härjät miehen johdatusta, sillä ohjaksia ei lainkaan
tunneta.

Noin kymmenen aikaan, taikka aikaisemminkin, jos veden luo päästään,
tehdään seisaus, jolloin juhdat päästetään valjaista pariksi tunniksi
syömään, sill'aikaa kuin kaksijalkaiset murkinoitsevat tai syövät
päivällistä, mikä sana sitten ateriaa parhaiten vastannee. Toisen
kerran pysäytetään iltapäivään ja sitten tulee eteen _laagerin_
laittaminen, toimi, jota näinä rauhattomina aikoina en ensinkään ollut
halukas laiminlyömään. Kun tästä toimituksesta jo on puhuttu, en sen
pitemmältä huoli siitä kertoo; sanon vaan, että yöllinen varustuksemme
tehtiin enemmän villipetojen kuin villi-ihmisten varalta. Sittenkun
karja paimenmiesten vartioimana oli syönyt tarpeeksi kauvan, ajetaan se
leirin sisään ja kytketään pitkin vankkuri-riviä; yövartija asetettiin
ja pitkäin puheiden ja ankaran tupakanpolton jälkeen kellistyivät
miehet toinen toisensa jälkeen levolle, ja leiri oli -- rauhallinen
kaiketi? Ei, ei ainakaan siinä merkityksessä kuin neljän seinän väliset
asujamet nimittäisivät. Hermohikas tai painajaisella rasitettu ihminen
saapi kuulla ison joukon kummia ääniä, jotka hänen untaan häiritsevät.
Ensiksi kamoittava pitkäveteinen ulvonta kaikuu korvaan, sitä vastaa
puolen tusinaa toisia eri haaroilta lakeaa, ja kohta kaikki leirissä
olevat koirat syöksevät ulos, hurjasti haukkuen; sitten jotkut
älähdykset ja murajamiset etempää ilmoittavat, että yksi tai useampia
niistä on tappelussa kamalan suden kanssa, jonka kumppanit vaanivat
ympäri, etsien ketä niellä saisivat. Koirista palaa yksi toisensa
perään takaisin ja kyyristyy nukkumaan, mutta susien laulukunta jatkaa
vielä pensastoissa virttään, ja jotkut vähemmän kokeneet hurtat pysyvät
hereillä ja levottomina. Yht'äkkiäpä seuraa kuoleman hiljaisuus, ja
vartijamies, jos hän on erämaassa oloon tottunut, ajaa uutta puuta
valkeaan, joka heittää ylös ystävällisen toivon ja valaisee huiskin
haiskin hämmentynyttä, levotonta karjaa. Matala, syvältä tuleva
karjunta kajahtaa kaukaisen pitkäisen lailla yli heiniköiden, härjät ja
hevoset korskuvat pelvosta ja yövartija kiipee katos alle lähimpiin
vankkureihin, kiehtoillen silmillään pimeään, pyssy täys'vireessä.
Mutta leijona ei sen lähemmäksi tule; liekkiä peljäten se siirtyy
muualta saalista etsimään, ja taaskin sudet pitkäveteisillä
ulvahduksillaan ilmaisevat, että pensastot ovat jälleen heidän
yksinomaista alaansa. Tällaista kestää pitkin yötä, ja väsynyt
retkeilijä ei näistä lukuisista häiriöistä vähääkään pidä lukua.
Tottumus ja kova päivätyö tekee, ett'ei hän sellaisesta roskasta ole
tietävinään, vaan luottaa yövartijaan ja nukkuu vanhurskaan unta.

Ei tapahdu usein, että leijonat uskaltaisivat hyökätä leiriin, paitsi
jos tuli on päästetty liiaksi sammumaan, taikka ankara nälkä petoja
vaivaa, -- seikka, joka harvoin tapahtuu niin riistarikkaassa
maakunnassa, kuin Etelä-Afrikassa. Kumminkin joutuu usein
maan-asukasten karja näiden eläimien saaliiksi.

Päivän aikaan, kun ponnistelevat härjät hiljakseen kiskoivat
vankkureita eteenpäin, teimme monta retkeä metsänriistaa saadaksemme,
tappaen kaikenlaatuisia antiloopeja, gnuu-kauriita, kwagga-eläimiä,
väliinpä puhveli-härkiäkin. Maan-asukkaille on varsinkin
viimemainittujen eläinten liha oikeata herkkua, ja niiden ajossa
tapahtuu usein kamalia seikkailuja; sillä villipuhveli on hurja
vastustaja, joka lujalla uljuudella karkaa vihamiehensä päälle, vieläpä
ajaa sitä takaakin, ja jos raivokas otus hänet saavuttaa, ei ole suurta
pelastuksen toivoa, sillä se käyttää niin sarvia kuin sorkkia
lävistääkseen ja sotkeakseen vainoojaansa. Kysynpä syystä, lieneekö
itse leijonakaan metsästäjälle niin vaarallinen; ja puhveli näyttää
sangen vähän väliä pitävän eläinten kuninkaasta, vaan taistelee
hätäilemättä tämänkin kanssa, käypä vielä usein itse päällekin.

Neljänneksi yöksi Lyneburgista lähdettyämme olimme päästäneet juhdat
valjaista muutaman pienen Umgowoma-virran syrjähaaran rannalla.
Illallinen oli syöty, piippuihin pistetty, ja joka mies istuutui alas
juttelemaan -- sillä me pidimme tuon ehtoisen yhteen kokoontumisen
hauskimpana vuorokauden neljästäkolmatta hetkestä -- kun koiriemme
suuri levottomuus kiinnitti huomiomme puoleensa. "Mousedeer", kunnon
vanha luppakorva, jonka kyljet olivat arvissa monesta tempauksesta
villikissain ja kauriiden kanssa, näytti tavattoman rauhattomalta ja
teki useita tiedustusretkiä pensastoihin, sen sijaan kuin se muuten
tavallisesti nukkui rauhassa valkean paisteessa. Hänen tovereihinsa,
jotka pitivät tuota vanhaa varovaista eläintä päämiehenään, näkyi
patriarkan rauhattomuus tarttuneen, sillä ne päästivät kumeita
murahduksia, joiden tarkoitusta emme käsittäneet.

"Koirien ei ole laita oikea", sanoi Arnold Beidermann. "Kentiesi
kiertelee joku leopardi leiriä".

"Niinkö luulette?" vastasin riemastuneena, kun kuulin vanhan ystäväni
puhuvan, ja vieläkin enemmän iloissani siitä, että niin joutava seikka
oli tullut hänen huomioonsa; sillä pastori-parka oli vajonnut syvimmän
alakuloisuuden valtaan, josta ei näyttänyt mahdolliselta häntä nostaa
ja, niinkuin ennen jo olen maininnut, pelkäsin toisinaan että
epätietoisuus tyttärensä kohtalon suhteen jättäisi pysyväisen vian
hänen ymmärrykseensä.

"Niin juuri", hän sanoi. "Taikka, malttakaa; ehkä se on menneen-öisen
uneni toteentuminen. Minä nukuin sikeästi, kun näin nä'yn, niinkuin
haamun, mustan, kuihtuneen ja kamoittavan, joka ivaillen kiristeli
mulle hampaitaan, ja lausui näin: 'Valkoinen pappi, hullu pappi,
vanha hupsu, mitä sinua hyödyttää kaikki kirjaimet, joita luet
noita-kirjastasi? Voivatko ne ottaa kiharatukkaista tyttöäsi Cetewayon,
Mustain Mustan, käsistä?' Minä sävähdin, joka jäsenestä vapisten, mutta
vaikka haamu oli kadonnut, on nä'yn muisto minua siitä asti ahdistanut.
Joku onnettomuus tahi paha uutinen kohtaa meitä piankin".

Nuo toiset miehet valkean ympärillä olivat kylläkin hyviä ihmisiä,
ell'ei tosin aivan hienoja, mutta kumminkin hyväsydämisiä, jotka eivät
suinkaan tahallaan tahtoneet kenenkään tunteita loukata, mutta
huomasinpa että heidän oli aika vastus olla nauruun purskahtamatta
ystävä-raukkani yöllisestä painajaisesta.

"Sudet ovat varmaankin teitä häirinneet", sanoin; "ne olivat oikein
ilkeitä viime yönä. Antti jätti niille pukin rääppeet riidan ja
tappelun aiheeksi".

"Koko juttu on siinä", kuiskasi Jack Garnett, "että pastori söi liiaksi
puhvelin paistia. Minä aina näen paholaisen, jos olen vetänyt nahkaani
enemmän, kuin kaksi naulaa kylkilihaa, ja --"

En tiedä mitä juttuja vanhin apulaiseni vielä olisi laskenut ell'ei
juuri nyt vanha Mousedeer äkkiä olisi hypähtänyt ylös ja syössyt pois
pimeään hurjasti haukkuen, ja sinnepäin koko muu joukkio seurasi.

"Heittäkää uutta puuta tuleen miehet!" huusin, "ja pitäkäätte pyssynne
varalla! Jotain tavatonta on tekeillä".

Minä seisoin pyssy kourassa etummaisena, jolloin näin liekkein
leimutessa, kuinka koirat haukkuivat jonkun tumman, eikä aivan ison
esineen ympärillä, joka hitaasti liikkui meitä kohden.

"Taivaan kautta! siin' on pastorin näky", kuulin Garnett'in mutisevan;
mutta ennenkuin hän ennätti koskea pyssynsä liipaisinta, lähti
tuntemattomasta olennosta himakka äännähdys; ja sanoen, "Nainen se on!"
antoi hän pyssynsä vaipua takaisin käsivarrelleen.

Kohta äänen kuultuani juoksin eteen; huutaen ja potkien noita äriseviä
rakkeja; ja tarttuen tulokasta käteen talutin hänet valkealle. Se oli
Nohemu.

"Uneni on toteentunut", lausui Arnold Beidermann tyynesti. "Ei minun
enää tarvitse kysellä. Tyttäreni on Cetewayo'n käsissä. Katso, Wille,
että tuo kurja olento saa hoitoa, ennenkuin vaivaat häntä täydellistä
vastausta antamaan".

Koska itse puolestani paloin malttamattomuudesta, hämmästytti pastorin
levollinen ääni minua suuresti. Kurjan tulokkaan ilmaantuminen näytti
hetkessä poistaneen mielenjänteen, johon tuo julma epätietoisuus oli
ollut syynä, ja hän puhui, niinkuin puhuu kohtaloonsa tyytynyt mies,
jonka sydän on murtunut.

"Antakaa muutamain miehistänne lähteä kanssani", sanoi tyttö Tsulujen
kielellä; "ja antakaa niiden tuoda muassaan hiukan ruokaa. Landela on
tuolla metsistössä, nälästä ja väsymyksestä uupuneena".

Nohemu'n opastamina saavuimme pian paikalle, minne hän oli
seuralaisensa jättänyt, jolloin asetimme vanhan imettäjäni kuihtuneet
jäsenet oksista tehdyille paareille ja kannoimme hänet niin
huolellisesti leiriin. Hiukkanen ruokaa, varovaisesti annettuna,
virkisti häntä piankin, ja suuri syy oli toivoon, että hänen voimansa
huolellisen hoidon kautta palaisivat ja henki säilyisi; sillä Tsulut
ovat sangen sitkeätä rotua ja saattavat kärsiä kolahduksia, jotka
valkoisen ihmisen auttamattomasti sortaisivat.

Ja taaskin Arnold Beidermann'in käytös minua ihmetytti. Ei hän tähän
saakka ollut Nohemu'lta yhtään kysymystä kysynyt, vaan käänsi kaiken
huomionsa pitämään vaaria, että vanha Landela saisi soveliasta
ravintoa. Vaikka tyttö koko ajan tuon laupeudentyön kestäessä oli hänen
vieressään ja yksi ainoa lyhyt lause olisi houkutellut totuuden ilmi,
jäi kysymys tekemättä, ja hän jatkoi säännöllisesti työtänsä saada
tuota sokeata puolikuollutta Kafferilaista eukko-rukkaa tointumaan,
näennäisellä huolettomuudella ja utelemattomuudella, joka minusta ylen
kummalliselle näytti. Minä puolestani paloin kärsimättömyydestä kuulla
tytön kertomusta, mutta Arnold'in mielen tyynyys silmäini edessä en
uskaltanut hänen läsnäollessaan tehdä kamalaa kysymystä, vaikka
tulevainen onneni niin suuressa mitassa riippui tiedoista, joita Nohemu
saattaisi antaa. Hienotunteisuudesta kaikki kumppanimme olivat
läheisyydestä poistunut, hyvin oivaltaen, että heidän läsnäolonsa olisi
sopimaton, vaikka tosin heidän taitonsa Tsulujen kielessä ei ollut
tarpeeksi riittävä, että olisivat pitkää haastelua tällä kielellä
ymmärtäneet.

Ja ehkä lukijaa kummastuttaa, kuinka saattoi tapahtua, että niin
puhelias nuori nainen, kuin Nohemu oli -- tyttö, joka nautti
haasteluista ja liverryksistä täydelleen yhtä paljon kuin ikänä kukaan
muukaan hänen heimossaan -- että hän saattoi olla suustaan lavertamatta
uutisia, joita hän tiesi meidän niin tärkeää haluavan kuulla. Syy oli
kahdenkertainen. Ensiksi kunnioitus vanhaa Landelaa kohtaan, jonka
oikeus ikänsä nojassa oli kertoa hirmutapauksen erikoiskohdat; toiseksi
-- pitääkö mun sen mainitsemalla haihduttaman kaikki myötätuntoisuus,
jota mahdollisesti tuota urheata lasta kohtaan olen herättänyt? --
Toiseksi Nohemu oli liian ankarassa puuhassa huikean ruokavadin ynnä
runsaan puhvelinpaisti-kimpaleen kimpussa, välittääkseen mistään
muusta, kunnes oli nälän vaatimukset tyydyttänyt. Vanhalle,
nääntyneelle imettäjäraukalleni täytyi antaa ravintoa varovasti; mutta
hänen seuralaisensa oli terves, varteva nuori nainen, jonka suhteen
sellaisista varokeinoista ei mihinkään ollut. Niin annoimme hänen
auttaa itseään, ja, lyhyesti sanoen, hän käytti lupaa kelpo tavalla
hyväkseen. Toivonpa ettei tämä tosiasia suinkaan halvenna tuota
oivallista tyttöä nuorten romantillisten naisten silmissä, jotka
mieluummin olisivat nähneet hänen puhkeavan valituksiin Minnan tähden,
taikka menevän tainnuksiin kuultuaan, että Ula oli vihollisen leiriin
lähtenyt, sen sijaan kuin hän nyt palautti voimansa ja toimikykynsä
runsaasti nauttimalla eteensä tuotua muonaa. Nohemu oli hyvä lapsi, ja
seurasi luonnon viittamaa uraa; ja heikkoudessani tunnustan, että
katson hänen tehneen aivan oikein. Jos ei mikään muu auta tyttöä
puolustamaan, niin sallittakoon mun mainita, että hän oli
metsäläislapsi, jolle sivistyneen yhteiskunnan menot olivat tuiki
tuntemattomat.

Ajanpitkään vanha Landela tointui tarpeeksi voidakseen puhua, ja
samalla aikaa Nohemu sysäsi syvään henkäisten muonavadin luotaan.
Kaikki vaitiolon välttämättömyys oli nyt lopussa; mutta kun ei Arnold
yhtäkään kysymystä tehnyt, en minäkään uskaltanut puhua Ula'sta
imettäjälleni, peljäten, että mainitsemalla hänen poikaansa saattaisin
hänet juurtajaksain kertomaan kaikki, mitä eromme jälkeen oli
tapahtunut. Mutta suureksi mielipahakseni vanha eukko vaan kujerteli
kestämiään surkeuksia erämaassa ja kamalia kärsimyksiä, joita silmänsä
hälle olivat tuonut. Tämä viimemainittu onnettomuus sysäsi kaiken muun
syrjälle, ja hän näytti vähän väliä pitävän vanhan Pieter'in ynnä tämän
perheen surmalla; ja Minnan olemassaolon hän tuntui tyyni unhoittaneen.
Kuinka kovin tämä kärsimystäni koetti, on helposti ymmärrettävä asia,
varsinkin kun Arnold Beidermann levollisesti kuunteli sokean
valituksia, kysellen häneltä kärsimystensä laatua ja niitä vaaroja,
joita hän oli kohdannut, mutta mainitsematta sanaakaan, joka olisi
vanhan vaimon muistiin johdattanut sen seikan, että kysyjällä oli
tytär, jonka kohtalosta emme vielä mitäkään tienneet -- ainakaan en
minä, sillä en pannut suurta arvoa näkyyn, jonka pahaenteisyys näytti
tykkänään ystäväni tyydyttäneen.

Kärsivällisyyteni kävi viimein vastustamattomaksi, ja kysyin siis
Landela'lta, eikö Nohemu voisi kertoa tapahtuneiden asiain vaiheita,
johon hän antoikin suostumuksensa, vaikka puoliääneen mutisten, sairaan
ihmisen näreällä kärsimättömyydellä ettei tytöllä mitään sen enempää
ilmoitettavaa ole, mutta nuori kansa ei koskaan tyydy siihen mitä
vanhempansa tietävät kertoa.

Nohemu, iloissaan, että puheenvalta oli saatu, oli juuri
puhkeamaisillaan puhetulvaan, kun Arnold Beidermann, ylöspäin
katsahtaen lausui tyynesti:

"Ota tyttö kerallasi ja kuuntele yksinäsi hänen juttuaan. Synkeän
kertomuksen kuuleminen uudestaan tekisi vaan sydämeni raskaammaksi".

"Uudestaan!" huudahdin hämmästyneenä. "Kuinka on mahdollista, että
voitte tietää asiain oikean taidan?"

"Minä sen tiedän", hän juhlallisesti vastasi; "tiedän, että tyttäreni
on Tsululais-kuninkaan käsissä. Ilmestys, jonka sain menneenä yönä, oli
aivan riittävä, ja minä ylistän Häntä, joka näki hyväksi päästää minut
epätiedoistani. Mene ja kuule tytön kertomus, ja sitten tule takaisin
ja sano olenko väärässä; minä siihen asti vaalin tätä vanhaa vaimoa".

Tuo horjumaton pahimman uskominen, jossa Beidermann niin järkähtämättä
pysyi, tarttui vähittäin minuunkin; ei niin paljo sen vuoksi, että
unennäköön olisin luottanut, kuin siitä syystä, että arvelin pastorin
kuulleen jonkun sanan, luikahtaneen jommankumman naisen suusta, joka
minulta oli jäänyt älyämättä ja joka vahvisti hänen aavistuksiaan että
Minna oli vankina. Arnold oli tarkka järjen mies, joka olisi nauranut
ja ivannut toisen unennäköjä, niin että yllämainittu arveloni näytti
luonnollisemmalta selvittämään sitä perinpohjaista utelemattomuutta,
jota hän nyt osoitti; ja tämä seikka yksinään riitti laajentamaan
pelvon aiheita, jotka jo olivat mieleeni päässeet juurtumaan.
Sykkivällä sydämellä siis pyydettyäni Nohemu'n seuraamaan itseäni
erääsen _laager'in_ syrjäiseen nurkkaan, sykkivällä sydämellä käännyin
tämän puoleen, kun Arnold'in silmistä olimme päässeet, ja kysäisin
äkkiä, "Miss' on Enamela?"

"Mistä minä tiedän?" tyttö vastasi kysymyksestä nähtävästi
kummastuneena. "Luulenpa, että Lumba'n soturit hänetkin surmasivat
samalla kun nuo toiset valkoiset".

"Hänen ruumistaan ei ole muiden seassa", sanoin.

"Sitten hän välttämättömästi on joko päässyt pakoon taikka viety pois
vankeuteen. Todennäköisimmin on jälkimäinen tapahtunut, sillä Lumba on
oleva ylpeä, kun tuo kuninkaalle valkoisen tytön. Mutta mintähden
semmoista melua hänestä pidätte? Hän on tuleva onnelliseksi Cetewayon
kraal'issa; kuningas on hänelle antava yllinkyllin lihaa ja olutta,
eikä häntä panna maata kuokkimaan viljan kasvua varten".

Lihaa ja olutta! siin' oli puhujan ainoa käsitys maallisesta onnesta.
Lihaa ja olutta mielinmäärin, ynnä vapautus ruumiin työstä! Sepä
hirmuista! Arnold Beidermann'in pahimmat aavistukset olivat siis
saaneet vahvistuksensa.

"Älkää niin silmiänne mullistelko", tyttö jatkoi. "Ei mitään pahaa
tapahdu valkoisen papin tyttärelle. Cetewayolla on kylläksi mustia
tyttöjä, jotka hänen mieltään noudattavat", hän hieman ylpeästi lisäsi,
"ja hyvinkin luultavasti hän lähettää Enamelan Nataliin".

Tässä oli pieni lohdutuksen kipinä, ja asiaa arvelemalla ymmärsin, että
jos kuningas salaisesti oli käskenyt ottaa Minnan vangiksi, niin oli se
varmaankin tapahtunut pikemmin jostain valtiollisesta syystä, kuin muun
vuoksi. Ehkä hän tahtoi peloittaa toisia lähetyssaarnaajia ja saada
nämät perheineen muuttamaan maasta pois; mutta siinä tilassa kuin
minä olin, ei ollut helppo tyynesti asioita aprikoida, kentiesi
Tsululais-päällikkö toimi omalla uhallaan; kentiesi -- mutta en tahdo
lukijaa väsyttää luettelemalla niitä hurjapäisiä arveluita, joita tämä
pahinten pelkojemme vahvistus minussa synnytti. Läpitse kaiken
irvisteli meitä vasten naamaa se tosi-asia, että tyttö, jota rakastin,
oli vankeudessa keskellä raakalaisheimoa: ja kun Nohemun oli mahdoton
käsittää tunteita, jotka meille toivat niin hirmuista tuskaa, saatoin
häneltä ainoastaan lyhyimmiten kysellä kaikesta mitä hän kuullut
ja nähnyt oli, sekä johtaa omat päätökseni hänen hajallisista
tiedon-annoistaan. Näitä hän tulvanaan laski kylläkin mielellään --
todella liiankin mielellään; sillä hän ryhtyi kuvailemaan joka asiaa,
niin hauskaa kuin ikävää, joka hänen tielleen oli joukahtanut,
parantaen äidinkielensä suhteellisen köyhyyden vilkkailla
kasvojenliikenteillä, jotka täydelleen korvasivat sanain puutteen. Ei
pilveä, ei pensasta, tuskinpa edes yksikään luikertava sikalisko ollut
hänen terävän silmänsä huomaamatta jäänyt; myöskin sen maakunnan
luonto, jonka halki hän oli kulkenut, sai sanoissa niin tarkan
kuvauksen, että minä sen hetikohta tunsin; ja päästäksemme asiain
perille, täytyy meidän tarkkuudella kuunnella joka ainoaa tavua tässä
perinpohjaisessa kertomuksessa. Ei käynyt päinsä sanoa: "Loiskaapas yli
tuon paikan", taikka: "Heitä tämä juttu siksensä"; sillä jos sen teit,
niin puhuja auttamattomasti kiersi samaan paikkaan ja kertomus pikemmin
hidastui kuin joutui, saada Kafferilaista -- oli hän sitten mies tai
vaimo kertomuksessaan joutumaan, on suorastaan mahdotonta; kuuntelin
siis kärsivällisesti loppuun saakka koko jutun, joka mihinkä muuhun
aikaan hyvänsä olisi ollut sangen jännittävä, sillä Nohemu, jos
kertoikin hitaasti, kertoi sangen hyvin.

Päivä oli valjennut ja valjastustoimi alkoi, ennenkuin tyttö oli
lopettanut, jolloin annoin hänelle luvan kyyristyä vankkureihini
nukkumaan pois väsymyksensä. Suurena lohdutuksena oli minulla nähdä,
ett'ei hän Ulan suhteen ensinkään huolissaan ollut.

"Pian saamme hänet nähdä Mambassa", hän sanoi, "ja silloin hän kertoo
teille kaikki Enamelasta". Kadehdinpa tytöltä sitä luottamusta, jota
hän osoitti kasvinveljeni rohkeuteen ja älyyn, kaikki koristukset pois
riisuen hänen kertomuksensa kuului melkein seuraavasti: Ennenkuin Ula
oli lähtenyt kanssani etsimään ryöstettyä karjaa, oli hän varoittanut
Nohemua niistä sotatuumista, joihin Tsululais-parvi todennäköisimmin
olisi ryhtyvä, ja käskenyt hänen etenkin päivällä olla varoillansa sekä
yön aikaan pujahtaa vanhan Landelan keralla heiniköille. Tyttö luotti
ehdottomasti neuvon-antajaansa ja ilmoitti kohta lähtömme jälkeen
pelkonsa Minnalle, joka vuorostaan puhui asian Boerille ja tämän
perheelle. Mutta varoitus tapasi kuuroja korvia. Pieter-ukko oli
suvainnut kerran myöntyä enemmistön tahtoon, mutta nyt hän oli
päättänyt päästä perille kaikista vastuksista huolimatta. Pitkän
päivämatkan jälkeen vankkurit seisautettiin, tehtiin leiri ja kaksi
miestä vartioitsivat yön aikaan. Mutta Landela ja Nohemu olivat
päättäneet seurata kasvinveljeni neuvoa, ell'ei vanha Boeri pysyisi
_laager'issa_ kunnes apu, jota Arnold Beidermann oli hakemaan lähtenyt,
joutuisi. Vähäistä ennen päivän koittoa molemmat koettivat saada
Hollantilaista viipymään leirissään, ja saatuaan kiellon vastineeksi he
kääntyivät Minnan puoleen, pyytäen häntä liittymään heihin ja niin
uhkaavaa vaaraa karttamaan. Mutta tähän neiti Beidermann ei suostunut,
vaan sanoi, että koska isä kerran oli hänet vanhan Pieter Dirksen'in ja
tämän perheen huostaan uskonut, niin oli hänen velvollisuutensa pysyä
paikallaan. Nähdessään että hän oli luja aikeessaan ja huomatessaan
että Boerit itsepäisesti alkoivat valjastaa, Nohemu varusti itselleen
jauhopussin ja puikahti pensastoon, kädestä taluttaen vanhaa Landelaa,
juuri kun aurinko rupesi pilkistämään ilmanrannalta.

Ruoskia aika tavalla läjäytellen -- jonka kaiken tyttö kertoessaan
osoitti -- pantiin vankkurit liikkeelle, sill'aikaa kun molemmat naiset
kyyristyivät pensaisin kunnes matkue ehtisi näkyvistä; mutta seura oli
tuskin puolta penikulmaa ennättänyt, ennenkuin hurjat huudot ynnä
pyssynlaukaukset ilmoittivat, että kasvinveljeni oli liiankin
tarkalleen vihollisen aikeet arvannut. Piilopaikastaan pelästynyt tyttö
katsoi tuota epäsuhtaista taisteloa -- soisinpa kykeneväni sinänsä
muuttamaan paperille hänen selvän kertomuksensa ynnä myötäseuraavat
liikenteet! -- sekä kuiskasi havaintonsa sokealle seuralaiselleen. Hän
näki kuinka miehet kokoontuivat vankkurien ympärille, joissa naiset
piilottelivat, ja kuinka he tekivät hurjia, vaikka voimattomia
ponnistuksia puolustaakseen armaitaan. Matkan etäisyys oli liian suuri,
että olisi voinut yksityisseikkoja selvittää, ja tummain soturien
parvet peittivät silmältä tämän kauhistavan näytelmän keskustan; mutta
laukaukset alkoivat yhä harvemmin kajahtaa, kun sitävastaan vihollisen
villi kiljuna kävi aina lujemmaksi, ja vihdoin tuliputket tykkönään
vaikenivat, jolloin vapisevat pakolaiset tiesivät, että heidän entisiä
matkakumppaneitaan ei enään ollut -- että ne olivat jok'ainoa saaneet
surmansa Tsulujen assegaista.

Huoli omasta turvallisuudesta anasti nyt heidän kaiken olentonsa, ja
molemmat pysyivät aivan liikkumattomina, niin ett'ei Nohemu edes
päätänsä nostanut tähystelläkseen ympärilleen, koska pieninkin liikunto
olisi saattanut vetää rosvojen huomion puoleensa, jotka huudoista
päättäen parast'aikaa olivat uutterassa puuhassa ryöstää vankkureita.
Äkkiäpä noin puolen tunnin kuluttua (kuten sittemmin sain kuulla,
vaikka tämä aika pakolaisista tuntui ijankaikkisuudelle) melu aivan
lakkasi; ja silloin Nohemu, kun uskalsi katsoa sinnepäin, näki armeijan
tekevän peräymistä.

"Etkö sitten mitään huomannut?" kysyin tässä välikohdassa. "Eikö mikään
osoittanut, että ne kuljettivat vankia muassaan?"

"Minä vaan katsoin", tyttö vastasi, "eikä tullut mieleenikään ajatella
mitään vankia".

"Mutta saattoiko Enamela joutua pois niin, ett'et sillä mitään väliä
pitänyt?" kysyin vielä.

"Ihan varmaan; sanoinhan teille, että ajattelin itseäni, enkä häntä".

Mitään sen parempaa selvitystä en voinut saada, ja Nohemu jatkoi
kertomustaan.

Auringonlaskuun saakka he pysyivät piilopaikassaan; sitten he hiipivät
tiehensä pimeässä, uskaltamatta kumminkaan käydä hajoitetuilla
vankkureilla, koska pelkäsivät tapettujen haamuja. Helposti voi
ymmärtää, mikä vaikeus oli johdattaa sokeata vaimoa tuossa kesyttömässä
ja vaikeakulkuisessa maakunnassa halki yön (sillä ainoastaan pimeän
hetkinä onnettomat matkaajat tohtivat liikkua). Landela oli päättänyt
etsiä suojaa Swatsien maassa, ja sinnepä he ohjasivat askeleensa,
käyttäen ravinnokseen kasvien juuria ja marjoja sekä kärsien vaivoja,
joiden alle jokainen muu ihmisolento sangen luultavasti olisi
kuolijaaksi uupunut.

Pongolan poikki päästyänsä, uskalsivat pakolaiset matkustaa
päivälläkin, jolloin Nohemun oli helpompi ohjata seuralaisensa askelia;
mutta en tahdo kiusata lukijaa tämän kamalan retken yksityisseikoilla.
Edellisenä päivänä oli tyttö huomannut matkaseurueemme, mutta varoi
näyttäymästä, kun ei tiennyt millaisia tervetuliaisia kohtaisi. Vaan
sattuipa niin, että metsästäissäni jouduin lähelle Nohemun
piilopaikkaa, jolloin tämä minut eroitti, ja sitten myöhemmin, kuten
olen kertonut, kun ilta jo oli tullut ja hän tiesi kohtaavansa minut
leirissä, hän tuli saapuville. Että he osuivat eteemme, oli marinaankin
Jumalan onnellinen sallimus, sillä vanha imettäjäni ei hyvinkään
tietysti olisi enää kahta päivää kestänyt sellaista kauheata rasitusta.

Tämänlaatuinen oli lyhykäisyydessään Nohemun kertomus; ja vaikk'en
saanut mitään lohdutusta sen synkistä tapahtumista, niin tunsinpa
ihmetteleväni tuota tyttöä, joka niin uskollisesti oli riippunut kiinni
avuttomasta seuralaisestaan, kun tiesi helposti hyviin korjuihin
pääsevänsä, jos hänen olisi oman onnensa nojaan heittänyt.

Ennenkuin vankkurit läksivät liikkeelle, menin Arnold'in luokse, jonka
löysin vielä valvomasta Landelan vuoteen äärellä.

"No niin, enkö oikeassa ollut?" hän lausui surullisesti hymyillen, kun
olin likelle tullut.

Äänettömäksi myönnytykseksi saatoin ainoastaan nyykäyttää päätäni;
sillä olihan pastorin unennäkö käynyt toteen.



9:säs Luku.

Nomteba, noita-akka.


Luulenpa melkein lähelle totuutta osaavani, sanoessani että Arnold
Beidermann'in mieli virkistyi nyt, kun olimme saaneet kaikesta
järjellisestä epäilyksestä vapaan tiedon kohtalosta, joka oli hänen
tyttärensä osaksi tullut. Hänen mureellisen muotonsa ja saamattomat
vastauksensa ilmaisivat kyllin selvään, että ajatukset ijankaiken
tulisivat pysymään kadonneessa lapsessa; mutta kuitenkin hän alinomaa
ponnisteli voimiaan, näyttääkseen iloiselta, ja koetteli osoittaa
mieltymystä jokapäiväisiin toimiimme. Pääasiallisena lohdutuksena
hänellä oli pitkät keskustelut Landela-eukon kanssa, jolloin moni pieni
muistelma kadonneen lemmikin lapsuuden ajalta tuli puheeksi ja näytti
yksinjääneelle isälle tuovan jonkinmoista haikeata lohdutusta. Vanhan
ystäväni sieluntila tänä koetuksen aikana pysyy aina minulle
salaisuutena, niinkuin myöskin se erinomainen tärkeys, jonka hän
näkemäänsä unennäköön laski.

Mutta sill'aikaa vankkurit yhä vakaasti vierivät edelleen, ja vihdoin
tulivat näkyviin nuo ympyrään raketut, mehiläispesän muotoiset majat,
joita yhteensä nimitettiin Mamba'ksi. Tähän pysähdimme; mutta Jack
Garnett, Arnold Beidermann ja minä ratsastimme vielä edellemme
tapaamaan kraal'in päämiestä ja saamaan tietoa Amaswatsilais-kuninkaan
olopaikasta. Ne harvat maan-asukkaat, joita tähän asti olimme
kohdanneet, näyttivät olevan Brittiläisten ystäviä ja osoittivat iloa
tulostamme, me kun ehkä johonkin määrin saatamme heitä suojella
Tsululaisten päällekarkauksilta.

Päällysmiehenä oli Mamba'ssa muuan Vamutsa, tukeva, onnistuneen
näköinen metsäläinen, joka räpäytti silmäänsä aivan hullunkurisesti, ja
jolla näytti olevan vahva taipumus olueesen tai johonkin muuhun
huumaavaan juomaan, jos tuo hieman pilventakainen tilansa, jossa hän
ilmaantui, antaa meille äsken alkaneessa tuttavuudessamme oikeuden
moiseen johtopäätökseen. Hän lausui meille kuninkaan nimessä
sydämelliset tervetuliaiset ja ilmoitti, että hänen herransa oli
par'aikaa muutamassa kylässä noin neljänkymmenen peninkulman päässä
pohjaiseen päin sekä rukoili meitä riisumaan juhdat Mamba'ssa, jossa
muutamat heidän miehistään meille majoja pystyttäisivät kunnes
saataisiin kuninkaan lupa asettaa Swatsilais-joukko kuntoon.

Tähän suostuimmekin, mutta pidin etuisampana asettaa vankkurini
jonkinmoiseksi laager'iksi; ja Vamutsan johdolla rakettiin härkiämme
varten oivallinen kraali leijonia vastaan. Kun kaikki asiat olivat
suorassa, lähetin arvoisaa isäntääni luokseni hakemaan, ja sulatettuani
hänen sydämensä kelpo rommi-määrällä, aloin häneltä kysellä yhtä ja
toista hänen kansansa sotatoimista; ja pidimpä silloin tarkkaa vaaria
kutsua heitä liittolaisiksemme, sillä tiesin hyvin, että jok'ainoa
raihtuvainen sana saapuisi Swatsilais-kuninkaan korviin.

Vamutsa antoi suuritta mutkitta vihjauksen, että jos maailmassa oli
asiaa, joka voi tehdä hänen herransa aikeillemme suosiolliseksi, niin
oli tää asia joku sievä lahja; ja muoto, jossa sama lahja löytäisi
parhaan arvonsa, oli rommi -- hyvää, tuikeata väkevää ja nyykistävää
tavaraa, eikä sellaista sekolientä, kuin tuo Delagoa-lahden
Portukalilainen maahan toi. "Tämä esimerkiksi ei sen hullumpaa ole",
päätti tuo verraton valtiotaituri puheensa, ojentaen tina-tuoppinsa
uudelleen täytettäväksi.

Olin suuresti ä'issäni huomatessani, että kunnon liittolaisemme
laskivat niin paljon arvoa rommi-pulloon, jota jalommat Tsululaiset
katsoivat korkealla ylenkatseella. Mutta, kaadettuani vieraalleni
vähäisen rommia, kysyin, kuinka kauvan viipyisi kuninkaan vastaus
meille ehtimästä.

Taaskin vihjaistiin, että grog'i[14] panisi sananviejän sääret
aika sukkeliksi; ja todellakin näytti väkijuomalla olevan joku
taikamahti Swatsein maassa; mutta olin alusta alkain päättänyt olla
hemmoittelematta maan-asukasten juoppouden pahetta, ja hämmästyipä
Vamutsa jotenkin, kun hänelle ilmoitin, ett'en aikonut antaa
pisaraakaan rommia kuninkaalle enempi kuin hänen kansalleenkaan, ja
että päästäkseni kaikesta enemmästä vaivasta sekä tarpeettomista
viivykkeistä, oli aikomukseni seuraavana aamuna lähteä matkalle itse
tervehtiäkseni hallitsijaa.

Tämä odottamaton päätös saattoi päällikön suuresti hämille, ja hän
rukoili minua rauhoittumaan, kunnes hän panisi sanan menemään
herrallensa; mutta tunsin hyvin ne monet hätäkujeet, joihin nämät
ihmiset turvaavat, jos heillä on pieninkin syy arvata, että rommia
tulee asian lopuksi; pysyin siis lujasti aikeessani, ja saatuani
musta-ihoisen oppaan, läksin matkaan päivännäöllä jättäen _laager'in_
Jaakko Garnett'in huostaan.

Yksi ainoa mainittava tapaus sattui tällä matkalla. Me toivoimme
yhdessä ainoassa päivässä perille pääsevämme, vaikka maakunta kyllä oli
sangen kesytöntä, emmekä sentähden päivällis-ajaksi pysähtyneet, vaan
annoimme aika vauhtia mennä eteenpäin polttavassa helteessä, niin että
paljas-jalkaisen oppaamme oli vähän vaikea pysyä jäljessä. Olimme
kulkenut pienen joen poikki ja astuimme juuri muutaman metsistön halki,
kun äkkiä terävä surina kohtasi korviani. Huutaen varoitukseksi
Arnold'ille, kannustin kohta hevoseni täyteen neliseen jo tiukensin
ohaksia vasta aukealle päästyäni, kun tuo vaarallinen metsikkö
oli kauvas taakseni jäänyt; sillä äsken kuulemani surina tiesi
matkustajalle vaaraa, kamalampaa, kuin leijona, leopardi tai
elehvantti -- se oli mitättömännäköinen, mutta kuolettavan
Tsetse-kärpäsen[15] sotahuuto.

Tämä hyönteinen on kauhea vitsaus Etelä-Afrikan kulkijoille ja tekee
paikoittain maan mahdottomaksi karjan, hevosten tai muulien oleskella,
jotka nopeasti uupuvat ja kuolevat sen myrkyllisestä puremasta. Onneksi
sen olosija rajoittuu muutamiin tunnettuihin seutuihin, joiden läpi
saattaa isotta vaaratta yön aikaan matkustaa. Ulkomuodoltaan on
Tsetse-kärpänen meidän kotimehiläisemme näköinen, mutta ko'oltaan
paljoa pienempi. Vaikka suurinta joutua teimme, emmekä olleet enempää
kuin neljänneksen tuntia metsässä, saivat kuitenkin minun hevoseni,
niinkuin Arnold Beidermann'inkin, pureman, ja molemmat kuolivat noin
kymmenen päivän perästä. Aina kannan epäluuloa, että oppaamme oli tämän
tien valinnut Valmutsan käskystä, sillä helposti olisi saattanut
välttää vaarallista seutua; mutta tarkempaa selkoa asiasta en ikinä
saanut.

Vaikka joutuun olimme kulkeneet, oli kumminkin eräs musta-ihoinen
sanantuoja ollut kerkeämpi, ja kuninkaalliselle kraal'ille päästyämme
havaitsimme että ruhtinas jo oli tulostamme ennakolta tiedon saanut.
On todella sangen ihmeellistä, kuinka nopeaan kaikki uutiset
lentävät Kafferien kesken. Saattaapa sanoa, että koko kansakunta on
sen päällikön vakoojia, jonka yliherruutta se tunnustaa, ja
Eurooppalainen havaitsee, että hänen pienimmänkin tekonsa on
huomannut ja huolellisesti muistoonsa pannut joku tuntematon ja
näennäisesti näkymätön salanuuskija. Niinpä jälkeenpäin näimme, että
Swatsilais-kuningas oli saanut tiedon aivotusta tulostamme Mambaan jo
ennenkuin olimme hänen rajansa ylitse kulkeneet, ja oli vetäytynyt
nykyiseen olopaikkaansa, lykätäkseen lopullisen vastauksensa nostoväen
asiassa, kunnes hänen vakoojansa olisivat tuoneet tarkat tiedot
Tsululais-kuninkaan todellisesta asemasta sekä -- mikä vieläkin
tärkeämpää oli -- kunnes hän olisi loitsijoiltaan, poppamiehiltään,
neuvoja kysynyt, mihin suuntaan hänen nyt olisi edullisinta toimia.

Kraal'ia lähetessämme tuli lähetyskunta vastaamme, ja meitä saatettiin
majoihin, joita tuota pikaa meitä varten oli siivottu. Nämä
Kafferilais-asunnot ovat kummallisen somia ulkonäöltään, mutta
mataluutensa, valottomuutensa ja inhoittavan löyhkänsä takia sangen
vastenmielisiä. Ne eivät mitään sen enempää tai vähempää ole, kuin
kuperia, ylös-alaisin käännettyjä kopsia, jotka sievästi ovat ulkoapäin
katetut puun-oksilla tahi pitkällä ruoholla; ja koko rakennus on lujaan
paikalleen sidottu lukemattomilla puisilla paaluilla ja köynnöskasvien
oksilla. Majain läpimitta vaihtelee, mutta neljäntoista jalan levyisiä
pidetään jo sangen suurina; ne ovat niin matalia, että useimmissa on
täysikasvuisen miehen mahdoton seisoa suorana. Tavallisesti on lattiana
paljas maa, mutta muutamissa paremmissa majoissa on jonkinmoista
valkean muurahaisen pesistä tehtyä savisekoitusta sivelletty lattiaksi
ja tämä saa sangen soman muodon, kun naiset litteillä kivillä sen ovat
silittäneet. Kafferilais-majan sisustus on köyhä: ainoastaan joitakuita
mattoja, joilla asujamet nukkuvat, koria, tarpeeksi tiviiseen nidottuja
pitämään olutta tai maitoa, saviastioita ja puisia pään-aluksia.
Lattian keskellä leimuaa tuli, eikä savu voi päästä ulos mistään
muualta kuin huoneen sisäänkäytävästä, joka on vaan kurja, nelinryömin
sisään suljettava läpi. Ja tämäkin on yöksi käärmeiden ja metsänpetojen
vuoksi huolellisesti ummistettu, niin että sisällä olevan ilman laatua
on helpompi kuvailla mielessään kuin kertomalla. Yhden ainoan kaikkea
korvaavan edun tunnen Kafferilais-majoissa -- ne ovat, näet,
vettäpitäviä.

Nuo kelpo ihmiset, joiden asunnot saimme käytettäviksemme, olivat
kuitenkin unhoittaneet jälkeensä koko joukon eläviä välikirjoja
vuokrastaan, niin että yömme, sen sijaan kuin sen olisi tullut olla
levon ja rauhan aika, tuli pyhitetyksi kiivaimpaan sotaan näitä kamalia
vuodekumppaleita vastaan; mutta onneksi Arnold'ille ja minulle
itselleni, oli meidän nahkamme kelpo kunnossa ja tämänlaisiin
hyökkäyksiin tottunut; puhdasverinen Englantilais-siirtolainen olisi
meidän tilassamme joutunut elävältä niellyksi.

Oivallinen iltanen, häränlihaa ja olutta, oli meidän varaltamme
hankittu, ja mahdoton runsaus samaa ruokaa ilmaantui taas aamiaiseksi;
sen syötyämme pyysimme tulla saatetuiksi kuninkaan luokse, mutta meille
ilmoitettiin, ett'ei hallitsija voinut meitä ennen tunnin kuluttua
vastaan ottaa, jolla ajalla hänen noita-akkansa ehtisi loihtutemppunsa
päättää, ennustaa onnea tai onnettomuutta ja määrätä, tulisiko Swatsien
kansakunta liitto-veljeydessään tuottamaan kunniaa suurelle
Britannialle, vai eikö.

Polttelimme juuri piippujamme ja tarkastimme ratsujamme, nähdäksemme
joko tsetse-myrkyn vaikutuksia alkaisi niissä näkyä, kun äkkiä juohtui
mieleeni, että kanssapuheisin yrittäminen sen mahtavan vaimon kanssa,
joka ohjasi Amaswatsilais-kuninkaan sydäntä ja omaatuntoa, olisi
mielevä ja sangen valtioviisas teko. Tiesin että Arnold'ista olisi
hyvin vähän apua tähän toimeen, koska hänen inhonsa näitä loitsijoita
ja taikuria vastaan luultavasti saattaisi hänet päästämään suustaan
sanoja, jotka saisivat raivoon sen henkilön, jota aikomukseni oli
puolellemme suostuttaa; ja läksin siis, jonkun vähäisen tekosyyn
varjolla, hänen luotaan, ohjaten askeleeni siihen kraal'in osaan päin,
jossa noita-akan asunto oli. Onni suosi oikeitani niin, että vaimo
lähetessäni juuri seisoi majansa ovella. Silminnähtävästi hän
vast'ikään oli saanut vaatetuksensa kuntoon ja valmiiksi siihen suureen
juhlatilaan, jossa hän oli niin tärkeän osan toimittava. Neljä tai
viisi muuta tohtoria eli poppamiestä oli ko'olla johtajattarensa
ympärillä, ihmetyksellä tarkastellen hänen aamutoimiansa, ja voimainsa
takaa järsien jotain noiduttua juurta, jota akka pienestä kopasta
heille jakeli.

Nuo kelpo-ukot osoittivat suurta taipumusta ajaa minut tieheni, koska
lääkkeiden voima muka saattoi heikontua valkoisen miehen saastaisesta
katseesta, mutta heidän ruhtinattarensa esti heidät siitä, ja mulla oli
siis hyvä tilaisuus mielin määrin katsella hänen suloansa.

Olin usein nähnyt tavallisen Kafferilais-taikurin täydessä puvussaan,
mutta tämä vaimo sukupuolensa hienolla huomausky'yllä oli saanut
itsensä puetuksi inhoittavampaan, ja siis näyteltäväänsä osaa varten
sopivampaan pukuun, kuin yksikään toinen ihmisolento, jonka ennen tai
myöhemmin olen tavannut. Hänen seuralaisensa olivat kyllä kamoittavan
näköisiä, mutta itse hän toki joka suhteessa vei niistä voiton; ja
ell'en sydämessäni olisi ollut vakuutettu, ett'ei hänen majesteettinsa
Perkeleen ylimalkaan ole tapana peittää sorkkiaan millään
valheverholla, niin olisipa tosin ollut anteeksi annettava asia, jos
olisin luullut hänen itsensä noitaukon haamussa edessäni seisovan.

Näin edessäni olennon, ihan alastoman, ell'ei lukuun ota jonkinmoista
esiliinaa lanteiden ympärillä, joka oli koristettu kaikenkarvaisilla
helmillä ynnä leijonan, leopardin ja muiden metsänpetojen hampailla ja
kynsillä. Mutta älköön luultako, että tämän puuttuvaisen vaatetuksen
takia vaimon tumma iho pääsi näkyviin; sillä niin ei ollut asian laita,
ensiksikin siitä syystä, että hän kiireestä kantaan saakka oli yltä
yleensä punamullalla ja piipun tuhalla maalattu; ja toiseksi, koska
suuri osa noita älykkäitä koristuksia oli silmältä peitossa verkon
takana, niin inhoittavan, että sen paljas näkö milt'ei saanut minua
pyörtymään. Hänen kaulansa ympäri oli ripustettu jonkun äsken
teurastetun eläimen sisälmykset, joita oli vereen kastettu, niin että
tämä hiljakseen valui pitkin akan koko ruumista. Kiemuroina ne
riippuivat hänen rinnoillaan, ympäröivät hänen kupeitaan, takertuivat
polviin kiinni ja valuivat suurina röykkyinä hänen verisille
nilkoilleen. Päälaelle oli sisustettu alligatori tai sisilisko
sovitettu, ja pienempiä suolia oli kierretty hänen verta tippuileviin
hiuksiinsa. Minua ihmetytti, kuinka hän jaksoi kantaa kaikkea tuota
törkyä, jolla itsensä oli koristanut; mutta kaikki muut ajatukset
hukkuivat yhteen ainoaan valtaavaan kauhistuksen tunteesen, kun
inhoittava hirviö verkalleen astui minua kohden ja puhutteli minua
sillä nimellä, jolla maan-asukkaat mua tavallisesti kutsuivat.

"Kuka olet?" huusin hänelle, ja minut valloitti ankara halu lähteä
karkuun. "Kuinka nimeni tunnet?"

"Te olette Kuta, Englantilainen, jonka karjan Cetewayo on ryöstänyt.
Eikä ainoastaan karjaanne", hän jatkoi, lähestyen niin liki, että
pelkäsin hänen törkeiden koristustensa minuun koskevan, "eikä
ainoastaan karjaanne. Tsululais-kuninkaan käsissä on jotain, jota
pidätte raavaitanne kalliimpana", ja hän irvisti ilkeästi, huomatessaan
että minä säpsähdin tuon odottamattoman tiedon kuultuani.

"Sanokaa mulle kaikki, mitä tiedätte", pyysin rukoilevasti, ja inho,
jonka akan läheisyys minussa vaikutti, haihtui ankaran haluni tieltä
saada häneltä houkutelluksi salaiset tietonsa. "Miksikä peittäisitte
surevalta isältä ilmoituksia, jotka hänen sydäntään virkistäisivät?"

"Surevalta isältä!" kertoi hän kolkosti. "Mitä on valkoinen pappi
koskaan tehnyt minun tai kansani eduksi, että olisi mun syytä huojentaa
kuormaa, jota hän ikuisesti on niskoillaan kantava. Eikö hän ole
halveksien puhunut siitä säädystä, johon minä kuulun, ja koettanut
saada meitä naurun alaiseksi ja kansaa epäuskoiseksi niille voimille,
joita meillä on hallussamme? Eikö hän ole lakkaamatta puuhannut
saadakseen meitä maasta hävitetyiksi? Ei, en tahdo sanaakaan sanoa,
joka valkoisen papin kurjuutta lieventäisi".

"Niin antakaa mun saada tietää kaikkein pahin", sanoin valittaen. "Minä
olen Kafferllais-heimojen kesken elänyt kuin veli. Miksikä te, joka
niin mahtava olette, peittäisitte totuutta minulta, joka olen niin
heikko? Ja eikö olisi voitto valkoisesta papista, kun voisitte sanoa:
'Kas, te ette uskoneet mitä maan loitsijat sanoivat; kuulkaa nyt
ilmoituksia, joita teidän oma taikakirjanne ei kykene teille antamaan'.
Eikö se olisi parempi kosto kuin mikään muu?"

Näin sanoessani tarkastelin tuskallisesti vaimon ilkeitä
kasvonjuonteita, ja mielihyväkseni näin, että ne selvään kävivät
lempeämmiksi. Nauttia koston makeutta tähän malliin ei silminnähtävästi
ikinä ollut hänen mieleensä tullut, ja liikkumatta hän kauvan seisoi
edessäni, ajatuksiin vaipuneena.

"Nytpä", ajattelin itsekseni, "jos vielä voin saada omanvoiton-pyynnin
avukseni, niin olen jutun voittanut"; ja vetäen lakkaristani taskukellon
-- viimeisen muiston isävainaastani -- minä painoin huuleni sen
osoitustauluun ja kuiskasin niin matalalla äänellä, ett'ei sanani
voineet tunkeutua noiden alhaisempien noiturien korviin: "Jos valkoinen
pappi sinä hetkenä, jolloin varjot ovat lyhyimmillään, saa tietää, mitä
on hänen kadonneelle lemmikilleen tapahtunut, niin tulee tämä
päivänmittari suuren loitsija-vaimon omaksi".

"Selvään mieletön lupaus", sanoo ehkä lukijani. "Kellon takia hän
laskee ensimäisen valheen, joka hänen päähänsä pälkähtää".

Mutta minäpä asiat paremmin tunsin. Olin kyllin kauvan oleskellut
maan-asukasten parissa, tunteakseni ne tavattomat keinot, joita heillä
on uutistensa saamiseksi. Tiesin hyvin, että noita-akan urkkijat olivat
hänelle tuoneet vereksimmät uutiset Tsulujen maasta. Selvältä näytti,
että hänellä oli tieto Minna Beidermann'in vangiksi-joutumisesta ja
että hän voisi antaa meille tarkempiakin tietoja jos vaan hänen
kielensä saisi liikkeesen. Ja jokaisesta luotettavasta tiedosta, oli se
sitten rauhoittavaa tai päinvastaista laatua, pidin lupaamani hinnan
halpana.

Akan silmät säteilivät, kun hän kelloa katseli. Tämänkaltainen
kummallisen aianmittarin omistaminen loisi häneen äärettömän arvon
ilveilevien vertaistensa rinnalla, ja tämä ajatus painoi vaa'an minun
puolelleni, vaikka minun akan kunniaksi täytyy tunnustaa, että hän
minun luullakseni olisi lopulta kumminkin ilmaissut salaiset tietonsa,
ilmankin minkäänlaisia lahjuksia.

"Te olette aina ollut, Kuta, kansamme hyvä ystävä", hän lausui äänellä,
jonka ympärillä olevat loitsijat hyvin saattoivat kuulla; ja nämätpä
nyt, äkkiä liittyen johtajattarensa nuottiin, huusivat yhteen ääneen
"Yo, yo", suostumukseksi hänen lausumalleen sanalle. "Te ette
milloinkaan ole nauraneet toimillemme, vaikk'eivät ne olekaan käyneet
samaan suuntaan kuin valkoisten miesten. Kuulkaa nyt! Vähän aian päästä
olen astuva kuninkaan eteen sanomaan hänelle, mitä tuleva aika tietää.
Olkaa saapuvilla ystävänne kanssa, niin ehkä saatte kuulla, mitä
mielenne tekee. Mutta valkoinen pappi kavahtakoon nauramasta
juhlallisuuksillemme. Kun maan-asukkaat tulevat Kagasiin ja näkevät
ystävänne naisen pukuun vaatetettuna, eivät he silloin ikinä te'e
pilkkaa; miksi ei hän sitten osoittaisi meille samaa kunnioitusta?
Menkää nyt kuninkaan luokse, ja sitten, jos luulette maksavan vaivaa,
annatte mulle päivänmittarin. Menkää!"

Muun muassa tuo pieni Arnold'in messupaitaa koskeva viittaus osoitti,
että akan tiedot olivat yhtä laajoja kuin perinpohjaisia; ja taas
tavatessani ystäväni, kerroin hänelle mitäkään salaamatta jok'ainoan
sanan, mikä oli minun ja noita-akan kesken sattunut. Olin valmistaunut
kuulemaan hänen vihanpuuskiansa koko tuota kamalaa joukkiota vastaan,
tai jyrkästi kieltäyvän olemasta pakanallisessa juhlatilassa
saapuvilla, mutta hämmästyksekseni hän suostui vilkkaasti ehdoitukseen
ja näytti laskevan siihen suuremman painon kuin itsekään puolestani
saatoin panna. "Kentiesi akka näkee näyn -- unennäön?" hän sanoi
hermohikkaasti. "Se on tie, jota myöten oikea tieto asioista pääsee
maailmaan. Ettekö usko, että joku unennäkö on tulossa? Mennään kohta,
muuten myöhästymme".

Hän oli tänä aamuna ollut hyvin alakuloinen, vaikka, kuin tavallisesti
koetti sitä salata; nytpä tuo laiha vartalo kävi suoraksi ja askeleet
kulkivat köykäisesti, kun hän niitä kuninkaan asunnolle ohjasi. Mutta
ennenkuin olimme päässeet kahdensadan askeleen päähän paikasta, astui
virkamies, joka nähtävästi toimitti jonkinlaisia kanslerin tehtäviä,
kunnioittavasti tiellemme ja esti edemmäksi pääsömme, kunnes hänen
herransa olisi ennättänyt valmistauta meitä vastaanottamaan.

Näytelmä, jonka todistajiksi jouduimme, oli mitä vilkkaimpia, sillä
jokainoa kraal'in lukuisista asukkaista oli liikkeellä. Lähelle
kuninkaan asuntoa oli kaksi soturirykmenttiä asetettu, uljaannäköisiä
miehiä, kilvet ja assegait käsissä, vaikka minun luullakseni eivät toki
ulkomuodoltaankaan Tsululais-joukoille läheskään vertoja vetäneet.
Vaimoja ja lapsia tunkeili ulos majoista ja taas sisään aivan kuin
joukko mustia kaniineja, jotka pesiinsä ryömiskelevät; aika parvi
soittoniekkoja, kukin varustettu yksinkertaisella, mutta tehokkaalla
soittokalullaan, oli kokoontunut lähelle kuninkaan palatsia, ja
arvasin, että näillä oli aikomuksena ruveta vuohennahka-rumpujaan
rämpyttämään, läsnä-olijoiden hermoista vähääkään lukua pitämättä;
lehmät ammuivat, vasikat porasivat ja lukuisia, puolinääntyneitä,
kurjannäköisiä koiria kirmaili hurjasti ylt'ympäri välttääkseen kiviä
ja puukalikkoja, joilla lapset niitä paiskelivat, lyhyesti, näkö oli
mitä kirjavinta, ja vilkkaus väestössä osoitti, että jotain suurta oli
tapahtumaisillaan.

Yht'äkkiä rummunlyöjät hirvittävällä rämpätyksellä täräyttivät
soittokalujansa, ja jokainen iski päälle täyttä voimaansa. Kansa
syöksi meluten kuninkaan asunnolle päin, kiljuen hallitsijansa
kunniaksi, joka nyt ilmaantui pienissä vankkureissa istuen. Valtijaan
nähdessään alamaiset heittäytyivät maahan kasvoilleen ja jatkoivat
tervehdyshuutojansa entistään kauheammin sekä tukauttivat aivan
kuulumattomiin Swatsilais-_imbongan_ äänen, joka lauleskeli herransa
suuruutta, arvoa ja kiitosta, suuressa määrin samaan tapaan, kuin tuo
ennenmainittu Tsululaisvirkamies.

Käden viittauksella kuningas lakkautti metelin ja kokous nousi
seisaalleen, joka temppu osoitti, että hovitavat tässä kansassa olivat
vähemmän ankaria, kuin Cetewayon hovissa, missä ei kenenkään ollut lupa
seisoa kuninkaansa läheisyysdessä. Nyt tuli meille käsky lähestyä ja me
tunkiimme siis eteenpäin hallitsijan luokse, joka vastasi
kumarruksiimme arvokkaasti ruumistaan käännähtämällä, ja ojensi sitten
armollisesti meille kätensä, jota me kumpikin vuoroamme ravistimme.
Tämä tavaton ponnistus vaati hieman virkistystä, jota Kafferilaisen
oluen muodossa kuninkaalle sieväkutoisesta korista tarjottiin. Kelo
kulauksen ryypättyään hän ojensi sarkan minulle, ja katseensa kävi
synkeäksi, kun kohteliaasti mainitsin, ett'ei mun ollut jano; mutta
piankin hän käänsi seikan edukseen ja lausui: "Oi, te olette parempaan
ja väkevämpään tottuneet, kuin olueesen. Ehkä olette jotain juomastanne
tuonut minullekin maistiaisiksi?"

Minä vastasin, että olimme ratsastaneet tänne aivan ilman mitään
tavaroita mukanamme, paitsi pientä paloviina-pulloa, jonka hän
mielellään saisi omakseen; mutta hänen täytyisi varrota, kunnes
keskustelut olisivat päättyneet, jolloin sen hänelle lähettäisimme.

Tämä, niinkuin arvasinkin, sai hänet kohdastaan kysymään asiamme
laatua; jonka jälkeen minä järjestään esitin hänelle eri kohdat noissa
määräyksissä, jotka ennen Utrecht'ista lähtöämme minulle oli annettu.

"Tämä on yksivakainen asia", hän vastasi hetken mietittyään; "tämä on
asia, johon ei umpimähkään auta vastata. Mutta oitis tahdon kysyä
neuvonantajiltani ja tehdä teille tiettäväksi neuvoittelumme päätöksen.
Antakaa Nomteban ja Nyangojen[16] astua luokseni".

Tusina ketteriä jalkoja läksi silmänräpäyksessä liikkeelle noita-akan
asunnolle päin, ja muutaman minuutin päästä rimpipillin äännähdys
ilmoitti, että hän oli tulossa, kuninkaan kysymyksiin vastaamaan.
Äänetön hiljaisuus, tuskallinen vaitiolo vallitsi kansajoukossa, kuin
noita-akka lähestyi. Hänen edellään kulki hullunkurisesti vaatetettu
poikanulikka, joka jonkinmoisesta huilusta puhalsi noita loitsijanaisen
ohjailevia säveliä, ja häntä seurasi alataikurit, jotka vast'ikään olin
nähnyt hänen ympärillään. Kansaan näytti sanaton kauhistus tarttuneen,
kun tuo hirveästi koristettu ihmisolento verkalleen asteli eteenpäin:
kaikkein silmät näyttivät kuin olisivat kuopistaan olleet
putoamaisillaan ja hirveästi mulkoillen käänsivät valkuaisensa näkyviin
mitä julmimmalla tavalla; pelon, kauhun odotus oli jokaisen kasvoihin
kuvattuna. Ihmisraukat! He olivat epätiedossa, eikö yhtä tahi kahta
uhria heidän joukostaan taaskin vaadittaisi varsinaisen toimituksen
alkajaisiksi, ja itsekukin vapisi sydämmessään, aatellessaan, että itse
saattaisi olla juuri siksi uhriksi merkitty.

Kuninkaan vaunuille päästyään noita-akka pysähtyi, ja, tekemättä
minkäänlaista alamaisuuden tai kunnioituksen merkkiä, hän kysyi, minkä
syyn varjolla kuningas hänen lepoaan oli häirinnyt.

Heikolla, vapisevalla äänellä suuri Swatsilais-valtias selvitti tuloni
tarkoituksen ja pyysi Nomteban kysymään hänen esi-isiensä hengiltä,
kuinka tässä valtiollisessa seikassa tulisi menetellä. Hallitsijan
kauhistus oli nähtävästi aivan yhtä suuri, kuin hänen alamaistensa, ja
päättäen hiestä, jota tippui hänen otsaltaan sekä käsien oudoista
tempauksista, aivan yhtä luonnollinen.

Noita-akka kuunteli tarkasti kunnes kuninkaan selvitys oli päättynyt,
ja lausui sitten äkkiä: "Neljä elukkaa tuotakoon tänne -- yksi kirjava
härkä, yksi valkea hieho ja kaksi punaista härkää; henkien täytyy verta
nähdä".

Tähän saakka vallinnut tuskallinen mielenjännitys, joka kansan muodossa
oli ollut nähtävänä, vaihtui ilon ihastukseksi, sillä eihän yhtäkään
ihmisuhria nyt vaadittu, ja sitä paitsi saisi kansa luultavasti osansa
lihasta. Uskomattomalla joutuisuudella nuo tuomitut elukka-raukat
tuotiin paikalle, ja puolen tusinaa miehiä piteli lujasti sarvista
valkoista hiehoa Nomteban vastapäätä. Tämä ensin terävästi tutkisteli
sitä, nähdäkseen, ettei siinä virhettä ollut, ja voiteli sitä sitten
vahvasti jonkimmoisella nesteellä, jota hän suussansa erästä juurta
pureskelemalla valmisti. Sen jälkeen hänen soittopoikansa ojensi
hänelle terävän, lyhyen assegain, jolla hän taitavasti sivaltaen
puhkaisi elukan kupeen ja kätensä haavaan tunkien veti ulos osan
sisälmyksiä, jotka hän juhlallisesti söi suuhunsa. Sillä aikaa kansa
hurjasti kiljui ja sen riemuhuudot tukauttivat tuon vielä elävän uhrin
tuskallisen mölinän.

Tämän juhlamenon kestäessä olivat ala-taikurit samoin menetelleet
noiden kolmen härjän kanssa ja kumonneet aika kulauksia lämmintä verta,
jolla näytti olevan hurjistuttava vaikutus heihin. Merkin saatuaan
noita-akalta, hyökkäsi koko kansa paikalle ja poisti pian terävillä
assegaillaan jok'ainoan liha rääpäleen noista neljästä elukasta,
jättäen paljaat luut veriselle maalle, mutta tämän jälkeen kuningas
loitsijattaren käskystä käski kansan hajota kunkin kotiansa, ja
ainoastaan ylimmäiset neuvon-antajat ynnä me itse jäimme paikalle
kuullaksemme Nomteben suusta, minkä lausunnon vainajain henget olivat
antaneet.

En tahdo kertoa keinoja ja menetyksiä, joita loitsija-vaimo käytti
päästäkseen siihen hurmauksen tilaan, mikä teki hänet ennustusten
purkauksiin kykeneväksi; kovin vastenmielistä oli minulle nähdä noita
inhoittavia temppuja. Mutta pääsi hän kuin pääsikin tuohon haluttuun
mielentilaan ja silloin oli hän tosin enemmän jonkun ilkeän pahanhengen
kuin ihmis-olennon näköinen. Ettei hän yksistään teeskennellyt,
on mielestäni selvää, sillä eipä kukaan olisi kyennyt niihin
ruumiin ponnistuksiin, joita hän nyt osoitti, ellei ankara määrä
mielenkiihtymystä, jota melkein vimmapäisyyttä likeni, olisi hänelle
voimia antanut. Ennenkuin hiehoon oli kajonnut, hän töintuskin jaksoi
liikkua sen taakan alla, josta äsken puhuin; mutta nytpä hän oikein
hyppeli innoissaan korkealle maasta ja hirveät koristeensa lentelivät
ilmaan, kun hän loiskeili, köykäisyydellä, joka olisi ollut kunniaksi
kelle tanssijattarelle hyvänsä. Näitä leikkauksia koettivat hänen
mieskumppalinsa, tosin huonolla menestyksellä, voimiensa takaa matkia;
mutta paholainen näytti olevan huvitettu akasta yksinään; ja niinpä
viimein, kun henki hänessä pakoitti häntä sanoja lausumaan, hän äkkiä
seisahtui ja alkoi puhua.

Ensimmäiset lauseet, jotka Nomteban suusta pääsivät, olivat vaan
epäselvää soperrusta ilman mitäkään ajatuksen yhteyttä, sillä sakeata,
tahmeaa vaahtoa valui hänen huuliltaan ja esti puhunnan. Mutta
vähitellen sanat kävivät selvemmiksi ja me saatoimme kuulla hänen
suustaan katkonaisia lauseita, joita rävähtämättömällä tarkkuudella
kuultelimme; sillä paljon, sangen paljon asiamme riippui siitä, mihinkä
suuntaan tän raivokkaan vaimon houraukset käännähtyisivät. Arnold
Beidermann'in muoto minua kauhistutti, sillä aivan itse huomaamattansa
hän väänteli kasvojaan loitsija-akan mukaan; hänen silmänsä pyörivät
julmasti kuopissaan ja koko katsantonsa oli niin outo, etten suinkaan
olisi vähintäkään kummastunut, jos hän tuossa paikassa olisi alkanut
loiskia yhtä tanssia Nyangojen keralla, etenkin syystä, että itse
tunsin salaisen kutsumuksen samaan leikkiin; niin voimakkaasti vaikutti
näytelmä minuun.

Ensimmältä koskivat noita-akan ymmärrettävät lauseet ainoastaan
paikallisia seikkoja, mutta viimein hän pääsi minunkin lähetykseeni,
jonka suhteen kuningas oli neuvoa kysynyt.

"Sinä, Amaswatsien kansan kuningas, vaadit esi-isiesi hengiltä
neuvoa", hän lausui, katsoen suoraan hallitsijaansa, joka yhä istui
käsivankkureissaan peukaloitansa pyöritellen, epätietoisuuden ja
surkeuden varsinaisena kuvana. "Henkeni on heidän henkensä kohdannut ja
sanonut mitä halajat. Tämä on vastaus".

Hän puhui lyhyitä ja katkonaisia lauseita, jättäen kuulijainsa toimeksi
arvata loput, kun niissä jotain hämärää ilmestyi.

"Cetewayo on leijona, mutta sinä olet elehvantti. Cetewayon miehet ovat
puhvelia, mutta sinä olet ukonnuoli, joka isket lauman hallitsijan
maahan. Yhdisty sinä valkoisiin miehiin. He sinua auttavat tykeillään
ja Tsululaiset soturit sortuvat maahan. Kiharatukkainen tyttö istuu
majassa itkemässä. Ei hänelle kelpaa olut eikä ruoka, sillä sydämmensä
on raskas, kurja hylky -- pitaalitautinen ihminen lähestyy häntä. Tyttö
on hyvä eikä lyö raukkaa. Hän antaa sille kuihtuneen lehden. Swatsit
ovat vahvoja. Valkoisten miesten pyssyt käsissään he nielaisevat
Tsululaiset. Tyttö tietää että eräät sydämmet häntä murhehtivat, mutta
näiden suru on haihtuva. Kuningas yhdistyköön valkoisiin miehiin ja
voittakoon vihollisensa. Henkeni lentää tulevaisuuteen", hän jatkoi,
äänensä kävi matalaksi, tuskin kuuluvaksi, ja silmänsä tarkastivat
kuningasta, vaikka niiden katse oli tyhjä, tajuton ja näytti seuraavan
ajatuksia, joita ei mikään näkyväinen ääri rajoittanut. "Henkeni lentää
tulevaisuuteen, mä näen kaksi sotajoukkoa julmassa ottelussa.
Kaatuneita viruu joukottain maassa, täällä punatakki, tuolla
Swatsilainen, niiden rinnalla joukko Tsuluja. Minä näen monta punaista
takkia Cetewayon kraalissa, mutta niiden kantajilla ei ole valkoista
ihoa. Taas minä näen punaisia takkeja, loistavia kuin veri, ja sinisiä
takkeja, komeita kuin puolipäivän taivas, Cetewayon kraalissa, mutta
tällä kertaa niiden kantajat ovat vaaleanaamaisia. Minä näen hänen
karjansa pois vietynä ja Mustien Mustan maanpakolaisena.
Kiharahiuksinen tyttö sitoo valkoisen soturin haavaa. Swatsit
yhdistykööt Brittiläisiin -- olen puhunut".

Katkonaisen lausetulvansa loppupuoleen oli loitsija-vaimon puhe käynyt
yhä heikommaksi; ja kun se oli loppunut, hän lankesi kasvoilleen,
niinkuin minusta näytti, jonkinmoiseen kaatuvan taudin puhtiin. Arnold
Beidermann kohta astui esiin lääkäri-apuansa tarjoamaan, mutta
jyrkästi, vaikka kohteliaasti, ala-loitsijat estivät häntä kajoomasta
tunnottomaan vaimoon, jonka he kantoivat läheiseen majaan ja saivat
tointumaan lääkkeillä, jotka he yksin tunsivat.

Kuullessaan ilmoitukset henkien maasta, neuvon-antajat kiljuivat ja
loiskivat ilon innostuksessa -- joko todellisessa tai teeskennellyssä;
kuninkaan kasvot saivat takaisin tavallisen säteilevän rauhansa, hän
lakkasi peukaloitaan pyörittelemästä ja tointui niin, että taas muisti
oluttuoppiansakin, jonka hän nyt pohjaa myöten tyhjensi; rummut
komennettiin taas pärryttämään, jolloin kansa taas tulvana syöksyi ulos
majoistaan; kaikki viivytys oli nyt loppunut ja kun kaksi paikalla
olevaa soturirykmenttiä oli tullut saapuville, piti Swatsilais-valtias
lyhyen puheen ja julisti päätöksen, johon hän oli tullut. Onneksi
meille oli hallitsija vähän ahdashenkinen ja sanojaan säästelevä; sillä
meillä ei suinkaan ollut pitkiin puheisin halua.

"Amaswatsien soturit", hän lausui vaunuistaan nousematta, joka heissä
hänen puheensa voimaa vähän heikonsi. "Soturit! Olen esi-isieni
hengiltä neuvoa kysynyt ja ne sanovat minulle, että lapsieni keihäät
uppoovat Tsulujen vereen. Yksissä ystäväimme, valkoisten miesten kanssa
lähdemme rajan yli ja poltamme poroksi Cetewayon kraalit. Kymmenen
härkää tapettakoon ja soturini vahvistakoot itseänsä taisteluun".

Ankarat ja pitkät suostumahuudot tervehtivät tätä julistusta,
ja kun naudat olivat tapetut, alkoi kansa ahkeraan puuhata pitkiä
paistipitoja, jolla aikaa Arnold ja minä päätimme sopimuksemme
kuninkaan kanssa; eikä paloviina-pulloa suinkaan unhoitettu. Asiat
puhuttiin niinpäin, että meidän piti palata suorastaan Mambaan,
jossa Swatsilais-rykmentit meihin yhdistyisivät, saadakseen käsiinsä
ampuma-aseita ja harjaantuakseen niitä käyttämään, ja hallitsija itse
aikoi seurata joukkojaan tänne asti. Uudet liittolaisemme osoittivat
suurinta alttiutta pienimmissäkin palveluksissa, joita tarvitsimme, ja
puoli tusinaa miehiä taisteli kunniasta saada taluttaa ratsujamme
paikalle ja tuoda majaamme matka-eväitä, jotka hyvin olisivat
riittäneet kokonaiselle ratsumies-joukolle.

Niin Arnold kuin minäkin halusimme olla yksinämme heinikköjen
hiljaisuudessa, missä saisimme rauhassa puhella tiedoista, joita niin
omituisella tavalla olimme saaneet. Mutta ennen matkalle lähtöämme
menin Nomtebaa hakemaan, antaakseni hänelle kellon, jonka hän niin
rehellisesti oli ansainnut. Minä tapasin akan täysillä tunnoillaan,
vaikka vielä uupuneena siitä ankarasta sielun ja ruumiin jännityksestä,
jonka alaisena hän oli ollut. Hänen loitsija-arvonsa inhoittavat
tunnusmerkit olivat nyt poissa ja hän oli useaan kertaan pessyt
ruumiinsa, niin että hän nyt oli muodoltaan paljoa vähemmin kauhua
herättävä kuin ennen.

"Tuon teille tässä auringon-mittarin, niinkuin olen luvannut", sanoin
hänelle. "Antakaa mun nyt tietää, voiko teiltä saada lisää tietoja ja
saatatteko antaa meille mitään tukevaa toivon aihetta".

"Mitä henki käski mun sanoa, sen sanoin", hän vastasi, "mutta nyt kun
se on minut jättänyt, en mitään tiedä. Menkää matkoihinne ja olkaa
tyytyväinen; mitä kieleltäni on päässyt, se tapahtuu. Kuulkaa kumminkin
tätä", hän lisäsi matalalla äänellä, ottaessaan kellon kädestäni,
"neljä yötä tämän jälkeen Mamban koirat haukkuvat keskiyön aikaan.
Pitäkää varalla, ett'eivät miehenne koske liipaisimiin liian aikaisin".

"_Hänkö_ sitten siellä on?" kysäsin hengähtämättä.

"Lapsille yksin ymmärtämätön kysymys sopii", hän vastasi. "Menkää!"

Ehtiä Mambaan tänä yönä olisi ollut mahdotonta, ja kuninkaan käskystä
oppaamme poikkesi suuntaan, joka vältti tsetse-kärpäsien metsän ja
johtaisi meidät päivänlaskun ajaksi kraaliin, missä saisimme levätä.
Arnold Beidermann'in ulkomuoto oli sangen iloinen, ajaessamme
rinnakkain tietämme hitaasti eteenpäin, sillä hän nähtävästi katseli
noita-akan lauseita edullisimmassa valossa ja tulkitsi niitä tavalla,
joka hänelle oli mieluisin. Minä puolestani en ollut läheskään niin
kerkeä johtopäätöksiäni tekemään, sillä aikaa jo siihenkin tarvitsin,
että ennätin tointua tuosta jännittävästä näytelmästä ja hätäilemättä,
tyynesti saatoin asiaa kokonaisuudessaan aprikoida; ja pelkäänpä että
tällä kertaa olin huono seurakumppali, sillä omien aatoksieni
ajelemana, vaipuneena mietiskelemään, missä määrässä saattaisi olla
mahdollista että Minna palaisi neljäntenä yönä tämän jälkeen, en paljon
huomannut mitä toverini sanoi, vaikka tosin sen verran kuulin, että
tiedän hänen kehuneen noita-akkaa sekä todistelleen unien ynnä muiden
näkyjen tehokasta merkitystä.

Ilma oli kamalan kuuma, ja ihmiseen tuli sellainen raskas,
ahdistavainen tunne, joka Etelä-Afrikassa ukkois-myrskyn tuloa
ennustaa. Illempana taivaankansi äkkiä kävi paksuun pilveen, ja näimme
selvään, että jos läpimärjiksi kastumatta mielimme suojaan päästä,
niin täytyi meidän antaa mennä parempaa vauhtia, kuin tähän asti.
Kärpäsenpuremain turmiolliset vaikutukset eivät vielä olleet päässeet
ilmi ratsuissamme, ja ainoastaan vapaasta tahdostamme olimme näin
hitaasti kulkeneet. Oppaamme näytti sormellaan, kuinka sade läheni, ja
me laskimme täyttä nelistä. Matkamme kävi pikemmin tulossa olevaa
raju-ilmaa vastaan, kuin siitä poispäin; ja suoraan edessämme näimme,
kuinka tummaa rankkasadetta tulvaili alas kuin seinää pikimustan
pilvisänkän kohdusta. Lähemmä tullessamme havaitsin, että hevoseni
osoitti selviä pelvon merkkejä; mutta siitä huolimatta kannustin vaan
lujasti, kunnes musta-ihoinen oppaamme, yht'äkkiä ympäri pyörähtäen,
tarttui ratsuni päitsiin ja huudahti äänellä, joka ilmaisi hurjinta
kauhistusta: "Väleen astukaa maahan ja kätkekää kasvonne. Se on
_Hambuma_".[17]

Ei ollut tarpeen piukoittaa suitsia; hevosemme olivat ilmankin
seisahtuneet, ja minä tirkistämistäni tirkistin Swatsilais-miestä, joka
oli viskaunut maahan kasvoilleen, kun samassa huudahdus Arnold'in
suusta sattui korvaani, ja käännettynä sinnepäin näin hänet istumassa
liikkumatta vapisevan oriinsa seljässä, oikea käsivarsi ojennettuna, ja
kasvoissaan näkyi ääretön hämmästys yhdessä syvimmän, hellimmän
rakkauden kanssa -- samallainen katse, millä voi ajatella äidin
tervehtivän lastaan, jonka odottamatta on saanut takaisin kuolon
kidasta. Ei ääntä päässyt hänen huuliltaan; sanaa sanomatta hän istui,
käsivarsi oikaistuna siihen suuntaan, mistä myrskyilma peloittavalla
vauhdilla läheni.

Minäkin käänsin silmäni sinnepäin. Ja siellä tapasi katseeni tytön,
jonka olimme luulleet istuvan vankina Tsulujen käsissä, mutta joka nyt
ikäänkuin aaltoillen liikkui meitä kohden, lähenevän rankkasateen
suojassa. Ei voinut erhettyä tuon sorjan haamun suhteen, jonka
olkapäillä tuuheiden keltakiharain meri aaltoili. Köykäisesti se
myrsky-ilman kantamana lähestyi meitä, liitäen yli tasankoa peittävien
matalain pensastojen. Minä yritin puhumaan, mutta en voinut; koetin
kannustaa hevostani, mutta se oli säikähdyksestä kuin halvattu. Yhä
lähemmä tuli näky, ja saatoimmepa jo eroittaa, kuinka se hymysi meille
terveisiksi; mutta silloin sade peittikin armaan ilmauksen, ja
verkalleen se haihtui tuuleen.

Samallapa pelvon tunne jätti minut, ja kääntyen ympäri puhuakseni
Arnold'ille, ehdin ainoastaan kuulla sanat: "Kiitos Jumalan, nyt
tiedän, että hän on turvissa!" jolloin hän tunnotonna putosi
ratsultaan.



10:nes Luku.

Keski-öinen vieras.


Oli tullut neljännen päivän ilta viime luvussa kerrotusta tapauksesta,
ja minä olin jonkinmoisen kuumeentapaisen kiihkon tilassa saada tietää,
oliko ensimmäinen Nomteban ennustuksista toteenkäyvä. En ollut
sanaakaan maininnut akan viime ilmoituksesta Arnold Beidermann'ille,
joka nyt oli saanut ilomielisyytensä takaisin entisessä, vieläpä
entistään suuremmassakin määrässä. Hän puheli avosydämmisesti kanssani
tyttärestään, eikä nähtävästi enää pitänyt hänen vankina-oloansa sen
suurempana asiana, kuin mitä toista satunnaista ikävyyttä hyvänsä.
Katsoin viisaimmaksi olla mitäkään hiiskumatta tuosta vieraasta, jota
ennustajanainen oli neuvonut minun odottamaan; sillä olipa syytä
peljätä, että jokainen turhaksi mennyt odotus masentaisi hänen
mieltänsä samassa suhteessa kuin nuo vielä toteutumattomat ennustukset
olivat sitä innostaneet.

Pidin siis salaisuuden omanani, vaikka kyllä kaipasin sitä lohdutusta,
jonka saa, kun asiansa toiselle uskoo. Viimeisinä kolmena päivänä kului
aikani tyyni täsmälleen tarkastaissani vankkurien purkamista ja
opettaissani Vamutsan miehiä rakentamaan meille tilavampaa huonetta,
kuin mitä heidän oma rakentaja-älynsä voi saada nousemaan. Sanotaan
väliin ihmisistä, että itsekullakin on "oma mutkansa päässä".
Kafferilaisen päässä on ainakin tuollainen auttamaton mielenmutka
taikka pikemmin mielen-ympyrä, josta ei mikään saa häntä poikkeemaan.
Määrätkää jollekin musta-ihoiselle suora linja ja käskekää hänen
lyömään paaluja sitä pitkin. Hän näyttää niin perin ymmärtäväiseltä ja
tuntuu älyävän tarkoituksenne niin täydellisesti, että luottamuksella
jätätte hänet yksinään työtä päättämään. Petollinen luottamus! Palatkaa
puolen tunnin päästä, niin löydätte sangen soman munaviivan tai
puoliympyrän, tehdyn mittaustieteellisellä täsmäisyydellä, vaan ette
mitään suoraa linjaa. Mutkailemisen ja lenkoilemisen kammoa ei
Etelä-Afrikassa milloinkaan tapaa.

Mutta vaikka nämä seikat kysyivät täyttä tointani päivällä, niin oli
yön aikaan, kun pitkät hetket valvoin silmiäni ummistamatta, hyvä
tilaisuus huolellisesti punnita joka sanaa, joka Nomteban huulilta oli
vierähtänyt, ja mitä enemmän niitä mietin, mitä enemmän asettelin hänen
hajanaisia lauseitansa kaikkiin mahdollisiin merkityksiinsä, sitä
enemmän tulin siihen vakuutukseen, että akan tiedot tapahtuneista
asioista olivat sangen tarkat, vaikka toiselta puolen uskoni hänen
ennustuksiinsa ei ollut läheskään yhtä luja. Hän näytti perinpohjin
tunteneen meidän elämämme vaiheet, eikä hän kuitenkaan ollut ikinä
ennen kumpaistakaan meitä nähnyt. Hänen sanansa osoittivat, että
lähetys-asunnolla tapahtuneet seikat ynnä karjamme ryöstö olivat
hänelle tiettyjä asioita; ja, mikä ihmeellisintä, hän oli epäilemättä
saanut vihiä Ulan vaarallisesta matkasta, iskenyt katseensa hänen
ottamansa valhepuvun läpitse ja urkkinut että hänen oli onnistunut
päästä Minnan puheille sekä päälliseksi tämän kädestä saada viestin
viedäkseen -- sillä mitä muuta saattoi tuo kuivunut "lehti" tietää?

Tämä seikka oli kyllä ihmeellistä, mutta kumminkin, niin itsekseni
arvelin, voihan tämä mahdollista olla niiden salaisten keinojen kautta,
joita tällaisilla loitsijoilla tavallisesti on käytettävissään, ja
olihan ajateltavaa, että joukko nopeita juoksuria, silmät terävinä,
korvat aina tarkkoina ja jäntereet teräksestä, lennättää sanaa yötä ja
päivää, halki virtain ja metsien, että joukko tämänkaltaisia
viestintuojia saattoi hänelle tietoja hankkia niinkin kaukaa; sillä
ylimalkaan ei ole vaikeata saada salaisuutta urkituksi Tsulujen maassa,
paitsi silloin kuin asia itse hallitsijaa koskee. Jaaritteleminen on
sikäläiselle kansalle kuin jokapäiväinen leipä, ja oikeata herkkua on,
kun saavat jotain uutista kertoella. Ilmisaamisen osa tietojen
hankkimisessa ei niinmuodoin ole vaikea: jok'ainoa outo esine, nähty
tai kuultu, on pian yleisenä puheen-aineena koko maakunnassa, eikä
siis muuta tarvittu kuin lennättää uutiset noita-akan tai hänen
ala-loitsijoihensa korviin, jotka niistä tiedoista, mitä heillä
yksityisesti ja yhteisesti muiden ihmisten asioista oli, voivat punoa
kokoon jutun, joka läheni kyllin totuutta, saattaakseen hämmästykseen
noita metsäläis-ihmisiä, ne kun auttamattomasti uskoivat mokomain
ilmoitusten olevan jotain pirullista alkuperää.

Mutta kaiken tämän myöntäen, kaiken ylenluonnollisuuden poislukien,
eikö ollut suuri syy olla peloissani kasvinveljeni tähden? Jos kerran
Nomteba hänen lähdöstään ja valhepuvustaan tiesi, niin eikö koko juttu
sitten ollut yleisenä jaarittelu-aineena Tsulujen maassa ja niinmuodoin
Cetewayo'nkin tiedossa? Juuri tällä hetkellä hän saattoi olla sen
kauhean kidutuksen alaisena, johon hirmuhaltija oli hänet tuominnut.
Aatos oli hirveä.

Enkä toiselta puolen suinkaan ollut taipuvainen epäämään
ennustajavaimon ilmoitusten ylenluonnollista alkuperää. Hiljan näkemäni
kauhistuttavan näytelmän muisto vaikutti yhä minuun voimallisesti, ja
tuon inhoittavan akan muoto ilmestyi ihmeellisellä tenholla sekavissa
unennäöissänikin. Jok'ainoa kuluva hetki kyllä tätä loihtu-tuntoa
heikonsi ja lisäsi yhä painoa järjen vaa'alle; mutta enpä koskaan
uskalla toivoakaan, että heikko kynäni osaisi kuvata sitä vaikutusta,
minkä tuo pakanallisen kuninkaan neuvoittelu minuun teki -- vaikutusta,
jota Arnold Beidermann'in sokea luottamus vielä enensi, hänen, saman
miehen, joka viime tapahtumiin asti oli mokomia ennustuksia nauranut.

Sitten oli vielä kummallinen yhteensattumuksemme _Hambuman_ kanssa.
Olin ennen useamman kuin yhden kerran kuullut leiritulilla puhuttavan
tästä kauniista ilmiöstä, olin kuullut tarkkoja kuvauksia miesten
suusta, jotka vakuuttivat sen itse nähneensä; mutta aina olin pitänyt
heidän näkyänsä kiihkoisen mielenkuvituksen houruna. Maan-asukkaat sen
hyvin tunsivat sekä katsoivat sitä suunnattomalla kauhistuksella, ja
nyt se oli meille ilmestynyt haamussa, jota kumpikin rakastimme.
Beidermann piti sitä suoranaisena vakuutuksena tyttärensä
turvallisuudesta, sydämmensä oli köykäinen ja mielensä huoleton. Mutta
minun mieleni rauhalle suureksi haitaksi alkoi ajatuksiini astua kamala
pelko että tyttö oli kuollut, että näkemämme ilmaus oli hänen
enkelinsä, ja tämä pelko tyrkytti itseään päähäni joka aika ja
joka paikassa, huolimatta kaikista ponnistuksista, joita sitä
karkoittaakseni te'in.

Helposti ymmärrettävä asia on, että viimeiset neljä päivää olivat
minulle olleet kauhean levottomia, ja koetin nyt poistaa kaikki luulot
ja arvaukset mielestäni sekä varrota mitä yö mukanaan toisi. Olin
päättänyt uskoa Nomteban salaiseen voimaan siinä määrässä kuin hänen
ensimmäinen ennustuksensa nyt olisi toteutuva.

Vielä oli puolen tuntia keski-yöhön. Mamban asujamet olivat sikeimmän
unen helmassa, ja ainoastaan kraalista kuuluva karjan ammonta katkaisi
siltä puolen hiljaisuutta. Yöleirissämme, nuotion ympärillä, jonka
ääressä istuin, oli kaikki niinikään äänetöntä, sillä kumppalini olivat
käyneet levolle, ja kuului ainoastaan vahdin tasainen astunta, kun tämä
liikkui edestakaisin, jotain säveltä itsekseen hyräillen. Mousedeer,
vanha luppakorva ynnä useiden heimolaistensa kanssa oli kyyristynyt
nukkumaan aivan kytevän tuhkaläjän äärelle, mutta niiden uni oli
rauhallinen ja osoitti ett'eivät ne mitään vaaraa vainunneet. Tumma
haamu hiipi alas muutamista vankkureista ja kulki nuotion ohitse; se
oli Nohemu, joka kulki vesi-ammeelle juodakseen. Aivoihini välähti
äkkiä ajatus, että olisi ehkä viisasta tehdä hänet uskotukseni; minä
kutsuin hänet oitis luokseni ja kerroin peittelemättä, mitä noita-akka
neljä päivää sitten oli puhunut. Silmiään rävähyttämättä hän
tarkimmalla huomiolla kuunteli joka sanaa ja näkyi selvään olevan
mielissään, vaikka samalla nähtävästi säikähtyi. Varmaksi asiaksi hän
katsoi, että Enamela oli hyvissä turvissa, ja yhtä varmaa oli hänen
mielestään, että puoliyön aikaan jotain tapahtuisi; mutta eikö tämä
saattaisi tarkoittaa tuota kamalaa _Hambumaa_, joka uudelleen oli
ilmestynyt _Gwegwesa'lle_ (se oli oppaamme nimi) ja säikäyttänyt hänet
kuumeesen? "Meidän tulee olla huolellisia, Kuta", tyttö sanoi hiljaa
kuiskaten, "sillä jos se on Kulkija, niin syö hän meidät suuhunsa.
Mutta tahdon jäädä tänne teitä auttamaan".

Silloin en paljo tullut ajatelleeksi rohkeutta, jota tämä pakanallinen
tyttö osoitti, tarjoutuessaan kanssani valvomaan. Jos noita-akka oli
minuun ja Arnold Beidermann'iin vaikuttanut, niin aatelkaa kuinka
suurta pelkoa ja kunnioitusta hän omassa kansakunnassaan synnytti.

Tyttö istahti lähelle minua, ja kumpikin olimme sanaa sanomatta,
odotellen minuutien matelemista kohden määrättyä hetkeä. Yövartija
pysähtyi astelemasta ja tuli vankkureille, joille oli kello
ripustettuna; hän katsoi sitä, haukotteli syvään ja alkoi taas
astuskella edes takaisin. "Vielä viisi minuutia", kuulin hänen
murahtavan. "Kuinka verkalleen aika kuluu".

Vielä hetkinen kului; silloinpa Nohemu kuiskasi: "katsokaaspa, Kuta,
koiraa!"

Mainitsin että vanha Mousedeer kumppaleineen makasi nuotion ääreen
köyristyneenä; nytpä huomasin, kuinka tuon vanhan uskollisen vartijan
naarmuiset korvat unessa nousivat levottomasti pystyyn ja kuinka se
kerran nosti päätään nuuskiakseen heiniköille päin sekä sitten jälleen
vaipui entiseen asemaansa, vaikka yhä edelleen nähtävästi piti
aistimensa vireillä. Ei enää puuttunut kuin minuuti kahdestatoista ja
levottomuuteni kävi kauhean vaivalloiseksi; samoin näytti vieressäni
istuva tyttö yhtä tuskastuneelta ja vapisi ankarasti, tirkistellessään
tuossa pimeään lakkaamatta ja mietteisinsä vaipuneena.

Taaskin vahti lakkasi astelemasta ja tuli vankkureille kelloa
katsomaan. "Vihdoinkin puoli-yö!" kuulin hänen huudahtavan; samassa
hetkessä Mousedeer syöksi ylös ja karkasi hurjasti haukkuen pimeään.

"Periköön hiisi! Mikä nyt on asiana?" sanoi mies, laskien pyssynsä
ampuma-asentoon.

"Jumalan tähden, Thompson", huusin kiivaasti, "älkää ampuko; minä
vastaan seurauksista".

Nohemu oli noussut kauhistuneena seisaalleen ja kuunteli koirain äkeätä
haukuntaa, kun äkkiä yöhuuhkajan ääni kajahti tavattoman selvään ja
kuuluvasti, ja oitis tyttö juoksi pimeään ja katosi silmistämme.

"Tästä en saa tolkkua", mutisi hämmästynyt yövartija. "Luulisinpa että
vanha Mousedeer oli tarpeeksi tottunut tuollaisiin yölintuihin".

"Et saa ampua", vastasin, "tulkoon mitä tulee. Tahdon seurata tyttöä ja
katsoa, mitä hänellä on tekemistä"; ja tämän sanottuani kiiruhdin
samaan suuntaan, minne Nohemu oli kadonnut; mutta töintuskin olin
päässyt kuutta askelta eteenpäin, kun tyttö jälleen seisoi edessäni,
seurassaan toinen korkeampi hahmo, siis joku maan-asukas; tämä nyt
tervehti minua äänellä, joka tyyni poisti epätietoni.

"Kas niin, Kuta, veljeni, minä palasin", lausui ääni, ja tunsin käteni
Ulan kouraan puristuneeksi.

Hän oli surkeasti kaita ja laihtunut, jonka huomasin nuotion
loisteessa, mihin hänet veimme. Ajattelemattomaan tapaani olin juuri
rupeamaisillani häneltä yhtä ja toista kyselemään, mutta Nohemu, lemmen
tarkalla aistilla, huomasi oitis hänen uupuneen tilansa ja teki
yrityksistäni pikaisen lopun, sanoen että tulija olisi sekä ruo'an että
juoman tarpeessa, ennenkuin sanaakaan saisi puhua. Riensimme nyt
ravintoa minun vankkureistani lukon takaa hakemaan (sillä kaikella
syötävällä ja juotavalla, jos sitä lukitsematta jätettiin, oli täällä
omituinen taipumus hävitä tietämättömiin), ja palatessani toin
runsaasti ruokavaroja ynnä pullollisen kelpo olutta, viimeisen mitä
mulla enää jäljellä on. Nämät asetin Ulan eteen, sangen häpeissäni
palavasta uteliaisuudesta, jota olin osoittanut; mutta ankara
levottomuus, jonka alaisena tuskailin, ei häneltä jäänyt huomaamatta,
sillä, ennenkuin ateriaansa alkoi, hän veti vyönsä alta paperilippusen,
jonka ojensi minulle, sanoen: "Tää on valkoiselle papille, Enamela on
vankina, mutta vahingoittamatta".

"Kiitos Jumalan!" huusin palavassa innossa, tarttuen uudestaan
kasvinveljeäni käteen, kunnon Thompson'in suureksi hämmästykseksi, hän
kun arvattavasti ei milloinkaan ollut kuullut Ulaa mainittavankaan eikä
tottunut näkemään tällaista veljellistä suhdetta valkea-ihoisen ja
maan-asukkaan välillä. "Kiitos Jumalan! Mielinpä oitis herättää
pastorin ja kertoa hänelle nämät iloiset uutiset".

Lyhdyn valossa otti Arnold Beidermann tuon kalliin paperilippusen
vapisevasta kädestäni, luki sen hitaasti ja sitten antoi sen minulle
takaisin, sanoen: "Kelpo poika, tuo kasvinveljesi, Wille; mutta tämän
tiesin jo ennen, älä huoli hukata lappua; ehkä siihen vielä huomenna
tekisi mieleni vilkaista. Hyvästi. Mitä melua koirat äsken pitivät?"

Hukata lappua! Tarpeetonta tätä mieleeni laskea. Tätä vanhaa likaista,
pienestä muistikirjasta reväistyä paperilehteä, jonka kirjoituksesta
oli milt'ei mahdoton saada selkoa, olen tähän päivään saakka pitänyt
yhtenä kalliimpia aarteitani -- muistona, joka aina tuopi mieleeni ei
ainoastaan kirjoittajatartaan, vaan myöskin hänet, tuon jalon ystäväni,
joka viestin niin uskollisesti minulle toi, ja joka minua niin suuresti
rakasti.

Lippu sisälti vaan joitakuita sanoja, töhrittyinä yhdellä
noita lyijyisiä kynäpuikkoja, joita siihen saakka olin pitänyt
kiusallisimpina ja kelvottomimpina kappaleina, mitä milloinkaan
valmistetaan sivistynyttä miestä pettämään. Kirje oli ainoastaan neljän
päivän vanha -- siis samaan aikaan lähetetty, kuin Nomteba oli
ennustuksensa lausunut! -- sekä todisti suunnatonta nopeutta, jota Ula
oli mahtanut käyttää; lähettämä-paikka näkyi olevan "Sirayon kraali".
Sisältö oli seuraava:

  "Isä kultani! Olen täällä vankina, mutta älkää peljätkö että minulle
  mitään pahaa tapahtuisi. Tsululais-päällikkö Lumba vei minut
  myötänsä, ja olen kuullut että Cetewayo olisi hänet tästä syystä
  antanut surmata. Jumala suokoon noille verenjanoisille metsäläisille
  anteeksi. Minua pidetään täällä, kunnes kuningas on tehnyt jotain
  sopimusta Brittiläisten kanssa. Ula kertoo teille loput. Sanokaa Mr
  Thornton'ille, että olen hyvässä turvassa. Pian näemme toisemme.
  Jumala teitä siunatkoon.

  Teidän oma lapsenne Minna."

En oikein kehtaa tunnustaa, kuinka monta kertaa luin nämä muutamat
rivit yhä uudelleen; mutta saapuessani nuotiovalkean ääreen oli tieto
kasvinveljeni tulosta levinnyt ylt'ympäri; minä tapasin hänet
seisomassa keskellä uteliasta ja, voinpa lisätä, kateellista
Swatsilais-parvea, joka, ystäväni Vamutsa etupäässä, mulkoili häntä
yksitotisesti, ahnain silmin seuraten jokaista suupalaa hänen
huulilleen. Yrittipä päälliseksi Vamutsa saada maistaakseen vähän
oluttakin, mutta Nohemu oli häntä vikkelämpi ja antoi läsnä-olijain
suureksi huviksi knob-kirrillä hänelle kämmenille kelpo sivalluksen,
joka sai vanhan rentun pahasti parahtamaan. Landela istui kadoksista
palanneen poikansa rinnalla ja ojensi tuon tuostakin kätensä
tunnustaakseen häntä, tullakseen vakuutetuksi että hän siinä
todenteolla oli, ja huudahti joka kerta, kun tarkat korvansa ilmaisivat
että pojan leukapielet hetkeksi herkesivät toimestaan. Näky oli
omituinen. Valkoinen mies sellaisessa uupumisen tilassa, kuin
kasvinveljeni nyt, olisi pikemmin halannut lepoa kuin ravintoa,
tointuakseen; mutta Ula ei nukkumista muistanutkaan, ennenkuin oli
ottanut täyden korvauksen siitä kurjan pienestä muonasta, millä oli
elänyt siitä pitäin kuin erkanimme. Hänellä oli sankarin sydän, ja
monessa suhteessa hän seisoi muita kansalaisiaan korkeammalla kannalla;
mutta ruokahaluun katsoen hän kumminkin yhä oli täysi metsäläinen.

Ennenkuin levolle vetäytyi, kasvinveljeni jutteli mulle
matkakertomuksensa pääpiirteissään; mutta vasta myöhään seuraavana
päivänä sain täydelleen tietää tuon juonikkaan seikkailun
yksityiskohdat. Istuen vankkureissani hän alkoi Arnold Beidermann'ille
ja minulle kertoa retkensä vaiheista melkein seuraavaan suuntaan:

"Tuon koiran Lumban soturit olivat jo ehtineet rajamaakunnan toiselle
puolelle, ennenkuin jätin Boeri-perheen surmapaikan; ja saatoin siis
kaksi päiväystä kulkea ilman suurempaa varovaisuutta, kuin välttäen
ainoastaan niitä muutamia kraaleja, mitkä tielleni joutuivat.
Mutta kun kerran Tsulujen maahan olin päässyt, jossa jok'ainoa tavaton
ilmiö aina kuninkaalle tiedoksi annetaan, niin tuli tarkin valppaus ja
varovaisuus välttämättömäksi. En ryhdykään kertomaan erityisvaiheita
tältä matkustukseni ensimmäiseltä osalta, sillä tunnettehan
kumpikin heiniköt ja ymmärrätte, mitä merkitsee lähteä kiukkuisten
metsänpetojen, petollisten käärmeiden ja vielä kahta kauheampain
vihamiesten suupalaksi. Yöksi tavallisesti kiipesin puuhun, sillä
pelkäsin että nuotioa virittämällä vetäisin jonkun lähistöllä liikkuvan
metsämiehen huomion puoleeni.

"Kerran tulin kulkeneeksi muutaman sadan askeleen jälkiäni takaisin ja
sain silloin tietää, että kaksi leijonaa salaa hiiviskeli jäljestäni;
niiden käpäläin sijat olivat selvät, aivan verekset, ja koska en
millään mahdollisellakaan menestyksen toivolla voinut yksinäni käydä
heidän kimppuunsa, niin olin pakoitettu kiipeemään lähimmäiseen puuhun,
kunnes pedot olisivat lähitienoilta lähteneet. Eivät ne varmaankaan
monta askeletta minusta olleet, kun niiden jäljet havaitsin, ja
olisivat kentiesi voineet loikata silloin päälleni; mutta arvattavasti
toivoen tavata minut unessa, ne pysyivät piiloissaan ja hukkasivat niin
makupalansa. Sen päivän loppupuolen sekä koko seuraavan yön ne
piirittivät pakopaikkaani, ikäänkuin olisi joku vaisto niille sanonut,
ett'ei mulla sen pahempaa asetta ollut kuin revolveri ja assegai; ja
mitä sellaisista apua yhden miehen käsissä kahta peloittavaa vihollista
vastaan? Vartijani pitivät vahtia koko tämän ajan, ja janoni kävi niin
ankaraksi, että kun päivä koitti, aioin jo todenteolla hypätä alas ja
myydä henkeni niin kalliisti kuin suinkin, mutta muistin silloin,
kuinka te ja muut laskivat toiveensa retkeeni, ja päätin kestää, kunnes
voimani pettäisivät.

"Vakuutettuina, ett'en kyennyt niitä vahingoittamaan, tulivat pedot
nyt aivan puun juurelle ja tirkistelivät ylös minuun päin nälkäisin
silmin. Minä sanoin niille, että olin aivan laihtunut enkä riittäisi
puoleksikaan ateriaksi kahdelle sellaiselle kelpo soturille, kuin he;
mutta ne eivät järjellistä puhetta ottaneet korviinsa, murisivat vaan
kiukkuisesti ja vetivät ylähuulensa kurttuun, niin että saatoin nähdä
nuo julmat valkoiset hampaat, jotka piankin ehkä lihaani painuisivat.
Aurinko oli nyt noussut ja janoni oli käynyt hirmuiseksi. Jonkun
minuutin päästä olisin koettanut pistoolienne vaikutusta -- joita
varovaisuus tähän saakka oli kieltänyt mun käyttämästä -- ja sitten,
jos niistä ei apua olisi, niin olisin yrittänyt murtaida läpitse
assegailla; mutta huomasinpa äkkiä, että viholliseni mukavasta
rauhastaan muuttuivat levottomiksi, ja tarkoin kuunneltuani kuulin
ihmis-ääniä, jotka lähenivät.

"Tilani oli ennenkin kyllin epätoivoinen; nyt vaarani kävi
kaksinkertaiseksi, sillä pelkäsin päivännäöllä maanmiehiäni enemmän
kuin leijonia. Hetken ajatus neuvoi mulle, että parasta oli pysyä aivan
alallansa ja turvata asianhaarain apuun. Yhä likempää kuului ääniä ja
lymypaikastani saatoin nyt nähdä kaksi haamua, miehen ynnä vaimon,
jotka lähenivät; ja voitte ymmärtää, mitä tunsin, kun tunsin edellisen
Nkungulu'ksi, kuninkaan loitsijaksi. Mutta samallapa hurja ilo täytti
rintani, sillä nä'in, että, ell'en heitä vaarasta varoittaisi, mihin
suorastaan kulkivat, niin joutuisivat vielä sata askelta astuttuaan
pensastolle, jonka taakse leijonat olivat väijyksiin vetäyneet ja jossa
heidän surmansa oli tietty. Ilman suurempaa vaivaa olisin näin kostanut
vihamiehelleni Nkungulu'lle ja sen ohessa itse päässyt vapaaksi
vaarallisesta asemastani. Enpä paikasta liikahda, aattelin; en
ääntäkään päästä suustani, niin saadaan nähdä, voiko noitapapin taito
hänet metsänpedoistakin pelastaa.

"Yhä eteenpäin kulki pariskunta, puhellen nopeasti ja tirkistellen
maahan ikäänkuin jotain voimallista loihtu-juurta etsien; jok'ainoa
askel toi heidät leijonia likemmäksi, ja koska lakkaamatta katselivat
maahan, ei suinkaan ollut pelkoa, että minut keksisivät, ennenkuin
heidän loppunsa olisi auttamaton.

"Mutta, Kuta, kun tällätavoin nä'in heidän kulkevan tiettyä kuolemaa
kohden, kun nä'in loitsijan kaikin suurin tietoinensa astuvan sokeasti
toimioonsa, silloin sydämmeni suli aivan kuin vaha auringon helteessä.
Hukkukoot, sanoi suuni, sillä nälkä ja jano olivat sen vihaan
ärsyttäneet; mutta sydämmeni vastasi: 'Ei, vaan jääkööt elämään ja
käyköön hyvin niin teidän kuin Enamela'n'. Minä tottelin jälkimmäistä
ääntä ja valmistauin viipymättä toimeen.

"Korkeasta paikasta, missä istuin, saatoin nähdä, kuinka leijonat
pensaikosta väijyivät saalistaan, joka ei mitään pahaa aavistanut ja
joka ei enää ollut viidenkäänkymmenen kyynärän päässä niistä. Laskien
alimmalle oksalle turvapaikassani kiljasin äkkiä, _Tala, tala!_[18] ja
loiskaten alas puusta syöksin suinpäin pensastoon, jonka takana
leijonat olivat piilossa, assegai oikeassa kädessäni ja heilutellen
vasemmalla kädelläni ilmassa kaross'ia (viittaa). Tämä ehkä näyttäisi
teistä vaaralliselta yritykseltä, mutta niin ei ollut. Pedot olivat
unhoittaneet minut odottaessaan Nkungulu'n tuloa, ja tämä odottamaton
päällekarkaus sai ne niin hämille, että tekivät rajun hyppäyksen ja
katosivat taajaan pensastoon. -- Perästäkin ovat ne aika pelkuria, nuo
leijonat, kun vaan osaa niitä oikein käsitä", jatkoi Ula itsekseen,
pysähtyen kertomuksessaan ja virkistäen itseänsä kelpo siemauksella
kotimaista oluttansa.

"Jos leijonat äimistyivät", kertoi edelleen kasvinveljeni, "niin
luulenpa, että Nkungulu'kin seuralaisineen sai osansa. En ollut
katsonut tarpeelliseksi puussa oleskellessani uudistaa ruumiini
punamulta-maalauksia, joita pari aika sateen-ryöpäystä oli huuhdellut,
ja mahtoi niinmuodoin ulkonäköni olla sangen omituinen. Nyt kun teko
oli tehty, aloin katua sisällistä kutsumusta, joka niin äkkiä oli minut
siihen ajanut, mutta yksi aatos tuli kohta avukseni ja minua
ihmeellisesti lohdutti: -- saatoinhan yhä vielä tappaa kummankin,
jos näyttivät pienintäkään aikomusta minua pettää. Ja niin astuin
kohti noitapappia ja hänen ystäväänsä, jotka kumpikin vapisivat
kauhistuksesta, enemmän luullakseni minun tähteni, kuin leijonain. Minä
kuljin heitä kohden lujassa aikeessa hakata nuo ihmiset maahan, jos
vähintäkään melua nostaisivat; mutta mitään tällaista varokeinoa ei
kaivattu. Kurjain polvet vapisivat liiaksi, voidakseen viedä heitä
mihinkään, vaikka kuinkakin olisivat koettaneet, ja heidän kielensä
olivat ikäänkuin naulitut suulakiin, niin ettei sanaakaan päässyt
heidän hervottomilta huuliltaan.

"'Minä olen Ula', huusin, 'sama Ula, joka sinun kauttasi tuli kuolemaan
tuomituksi noituudesta. Tunnetko minua?'

"'Oletko hänen _esemkofunsa_?'[19] sopersi Nkungulu vaivalla.

"'Kuinka saattaisin olla _esemkofu_, koska puhelen kanssanne?' kysyin
vastineeksi ja pistin kieleni suusta. 'En ole mikään henki, olen Ula,
vanhan Landelan poika. Tahdotteko säilyttää salaisuuteni ja auttaa
minua, taikka tapanko teidät kummankin, niinkuin äskeiset leijonat
olisivat tehneet?' Ja uhkaavasti heristin assegaitani noitapapille, --
jota todenteolla suuresti pelkäsin", jatkoi kasvinveljeni
tuttavallisesti korvaani kuiskaten; "mutta sitä en suinkaan hänelle
näyttänyt.

"Luulenpa että hän yhä vieläkin uskoi minua _esemkofuksi_, sillä
polvensa vapisivat ankarasti, kun hän tunnusteli käsivarsiani,
tullakseen vakuutetuksi, että ne oikeata lihaa olivat; mutta
lopetettuaan tutkistelemisensa hän sanoi: 'Laske assegai pois, sillä
ilmiannon asemesta tahdomme sinua auttaa. Minä olen pahoin tehnyt sinua
vastaan, ja kostoksi olet henkeni pelastanut. Sitä ei Nkungulu
ikipäivinä unhoita; hän on tästä hetkestä isänä sinulle'.

"Minä ymmärsin, että hän haasteli täydestä sydämmestään, ja suuresti
olin iloissani, että olin totellut tuntoni ääntä, enkä sallinut heidän
joutua leijonien saaliiksi. 'Sano mulle', hän jatkoi hetken päästä,
'mikä sinut tähän maakuntaan tuo, missä surmasi on tietty, jos ilmi
joutuisit. Älä mitäkään meiltä salaa, sillä me olemme ystäviäsi'.

"'Olen aivan nääntymäisilläni nälkään ja janoon', vastasin. 'Antakaa
mulle ruokaa ja juomaa, niin kerron teille kaikki'.

"Luulenpa että tämä pyyntö voimallisemmin kuin mikään muu haihdutti
tuon luulon, että muka olisin joku _esemkofu_. Hän johdatti minut oitis
muutaman läheisen _sprint'in_ luokse ja vaimo palasi sill'aikaa
kraal'iin ruokavaroja noutamaan. Silloin söin ensimmäisen laita
aterian, mitä moneen päivään olin maistanut, ja kerroin oitis
senjälkeen kaikki tyyni hänelle, mitäkään salaamatta.

"'Sinä olet antaunut suureen vaaraan', hän huomautti, 'sangen suureen
vaaraan ja olisitpa ennen tai myöhemmin joutunut ilmi, sillä
Cetewayo'lla on pitkät korvat ja pitkät käsivarret. Valkoinen neito,
Enamela, ei olekaan kuninkaallisessa kraalissa, ja kuningas oli
Lumba'lle aika suutuksissaan, kun kuuli että tyttö oli vangiksi otettu;
Enamela on tätä nykyä Unodvengo'ssa, naisten holhottavana. Cetewayo
sitävastaan on täällä, meistä viiden penikulman päässä'.

"Veli, minä vapisin, kuullessani että kuningas oli niin lähellä; mutta
Nkungulu puhui edelleen: 'Tyttö on välttämättömästi kuljetettava
rajalle. Sen voin minä puolestani panna helposti toimeen, sillä
kuningas on suuresti äkeissään, että valkoinen neito ollenkaan hänen
alueellensa joutui; soisipa hän mieluimmin, että kaikki valkoiset papit
lapsineen lankoineen ajettaisiin ulos koko maasta. Tahdon sanoa
hänelle, mitä henget ovat käskeneet, että nimittäin tyttö on kohta
laitettava Brittiläisten luokse, ja otan hänet sitten myötäni Sirayon
kraaliin saakka, joka on vähän matkan päässä Natal'ista. Sinun täytyy
myöskin sille suunnalle rientää, sillä vaarallista on tänne jäädä.
Sisareni Gola tässä vie sanan Sirayolle ja käskee hänen valmistaa majan
valkoiselle tytölle; sinun tulee matkustaa kohta hänen jäljistään, niin
että hän joka yö voi tuoda sinulle ravintoa. Kun minä olen Sirayon
kraaliin päässyt, niin koetan jollakin keinoin saada sinut hänen
puheillensa, ja sitten saatat valkoiselle papille sanoa, että tyttönsä
on hyvissä turvissa. Mutta ole varovainen. Kaikkein kolmen meidän
henkemme riippuvat siitä, ett'et itseäsi näytä'".

Tuskinpa lienee tarpeellista tämän pitemmättä jatkaa sitä tarkkaa
kertomusta jok'ainoan päivän tapauksista, minkä Ula tavalliseen
Kafferilais-malliin antoi. Seikkailu leijonain parissa, joka sitten
johti tuohon kohtaukseen Nkungulun kanssa, oli koko jutun käännöskohta
ja saattoi asian oivalliseen päätökseen, johon ei muuten ikinä olisi
päästy. Miehen, joka, niin hyvin kuin kasvinveljeni, tunsi seudut, ei
ollut vaikea kenenkään keksimättä seurata Golan kulkemaa suuntaa,
varsinkaan kun tämä aina osoitti hänelle levähdyspaikat ja toi hänelle
joka yöksi ruokaa.

Epäilemätön asia on, että Cetewayo oli sangen hämillään, kun Minna näin
odottamatta hänen maahansa oli joutunut. Mutta, selvemmin puhuen, ei
suinkaan mistään säälistä tyttöraukkaa kohtaan, jonka kohtalo mihinkä
toiseen aikaan hyvänsä olisi ollut mitä kamalin, vaan syystä että
kuningas parast'aikaa hieroi liittoa Boerien kanssa Brittiläisiä
vastaan ja tiesi tämän ohessa hyvin, että Hollantilaiset hänestä
tykkänään erkanisivat, jos tytölle vähintäkään pahaa tapahtuisi.
Mihinkä toiseen aikaan hyvänsä olisi Lumban pieni palvelus, kun hän
kauniin naisvangin toi kerallaan, otettu suosiolla vastaan; mutta nyt
se joutui erittäin sopimattomaan aikaan, ja kohta sen jälkeen mainittu
soturi hakattiin kuoliaaksi knob-kirreillä, tulevaiseksi varoitteeksi
kaikille liian innokkaille päälliköille. Kuninkaassa asui suuri
luottamus Nkungulun älyyn -- sangen epäiltävää on, uskoiko hän tämän
ylenluonnollista mahtia -- ja kun nyt tuo viisas neuvon-antaja hänelle
huomautti, että mukavinta olisi rankaisemalla osoittaa mielipahaansa
Lumban palveliaisuudesta ja laittaa tyttö Natal'iin, niin kuningas
oitis suostui; mutta hänen metsäläis-luonteensa ei voinut kantaa
ajatusta, että vankinsa ihka vapaaksi pääsisi, ja niin hän ainoastaan
puoleksi seurasi noita-pappinsa neuvoa, lähetti Minnan käskynhaltijansa
Sirayon luokse ja määräsi tämän pitämään vankia kraalissaan
kunniallisessa vankeudessa, kunnes hänen ja Englantilaisten väliset
seikat selviäisivät. Jos rauha rikkuisi, niin olihan tyttö silloin
vielä hänen käsissään; mutta jos uhkaava myrsky-ilma ajaksi väistyisi,
niin voi hän silloin itsensä puhdistaa osoittamalla Lumban
kuolemanrangaistusta ja sitä teko-asiaa, ett'ei hän vankiinsa ollut
milloinkaan silmäänsä iskenyt.

Päästyään Sirayon kraalille, Gola sai pian tilaisuuden päästää Ulan
puikahtamaan hänen asuntoonsa, missä tämä pysyi piilossa kunnes
Minna Nkungulun seurassa saapui. Viimeksimainittu sitten soi Ulan
hetken aikaa puhella vangin kanssa, joka silloin antoi hänelle sen
kallis-arvoisen paperilippusen, minkä hän niin nopeasti oli meille
tuonut. Tässä tilassa oli kasvinveljeni noita-papin neuvosta taas
pukeunut Albinon eli valkoisen Tsulun valhemuotoon; niin oli täsmälleen
Nomteban ennustus toteutunut.

Tämä oli ystäväni kertomuksen sisältö, joka koko laajuudessaan
puhuttuna, ja kuvaamalla erikseen jokaista ateriaa, minkä hän tiellä
oli syönyt, vaatisi kokonaisen nidoksen. Äärettömästi se mieltäni
kevensi, sillä näin, ett'ei tällä hetkellä Minnalle mitään pahaa
tapahtuisi -- asia, jonka Arnold puolestaan jo jonkun aikaa sanoi
tietäneensä. Kun olin kuullut pienimmätkin tiedot vangin tilasta, miltä
hän näytti, mitä hän sanoi j.n.e., kysyin Ulalta, luuliko hän, että
Nkungulu olisi saattanut ilmoittaa jotain Nomteba'lle. Hän kielsi ja
epäili; mutta kun jälestäpäin sain kuulla, että Swatsilainen noita-akka
ja Tsululais-taikuri olivat läheistä sukua, sain toisen ajatuksen
asiassa.

"Olitko juuri saapunut paikalle, kun viime yönä tulit leiriimme?"
kysyin.

"En. Olisin saattanut tulla jo auringon laskussa", vastasi Ula.
"Nkungulu nimenomaan käski, ett'en ennen puoliyötä näyttäytyisi". Tämä
tieto suuressa määrin järkäytti uskoani Nomteban ennustajakykyyn.



11:tas Luku.

Kulku rajan ylitse.


Kuusi viikkoa oli kulunut siitä, kuin kasvinveljeni saapui Mambaan,
kuusi tuskallista, levotonta viikkoa, sillä ei tullut mitään sen
enempää tietoja Minna Beidermann'ista; ja nyt Cetewayokin oli hyljännyt
Ylä-asiamiehen lopullisen sovittelun, jolloin kohta päätettiin marssia
Tsulujen maahan.

Tämä aika ei suinkaan meidän leirissämme laiskuudessa kulunut.
Aamuhämärästä iltaan asti olimme jatkaneet Swatsilais-nostoväen
harjoituksia sekä opetelleet sille sotakomennon ensimmäisiä alkeita
(jos muuten tätä sanaa voi ollenkaan käyttää sotaharjoituksista,
joista askelten ottaminen, neliöihin asettuminen ynnä muut sellaiset
rekryyti-opastuksen alkeet aivan jäivät pois). Oli ollut aikomus
varustaa musta-ihoiset liittoveljemme pyssyillä; mutta kun tätä
pienessä määrässä oli koeteltu, jätettiin koko tuuma sikseen. Ei
maksanut vaivaa antaa heidän käsiinsä kalliita ampuma-aseita, joita
eivät ensinkään ymmärtäneet käyttää; ja niin otimme heiltä taas pois
äsken antamamme pyssyt ja soturit tarttuivat, kuten ennenkin.
assegoihin ja kilpiin, joita jo lapsuudesta saakka olivat oppineet
käsittelemään. Sitten olimme vielä panneet kokoon kahdentuhantisen
joukon Swatsien uljaimpia miehiä, ja näiden keralla valmistauimme juuri
retkeilemään Pongola-virran poikki vihollisen maahan, kun saimme käskyn
heittää tuuman sikseen ja marssia oikopäätä Helpmakaar'iin, missä
lähemmät määräykset sitten meitä odottaisivat.

Ennen Mambasta lähtöäni oli Nomteba useamman kerran käynyt minua
katsomassa. Hän näytti erityisellä suosiollisuudella minua silmäilevän,
ja vakuutti joka kerta että Minna Beidermann oli hyvissä voimissa
Cetewayon käskynhaltijan, Sirayon, huolenpidon alaisena. Tällainen
ilmoitus oli aina tervetullut, sillä olin varma siitä että akka oli
jonkinmoisessa vaihevaikutuksessa oman säätynsä jäsenien kanssa
Tsulujen kesken, eikä olisi voinut minua pettämällä mitäkään voittaa.
Viime kerralla, jolloin hän läsnä-olollansa minua kunnioitti, hän sai
minut vähän hämmästyksiini, kun tarjosi takaisin antamani taskukellon
ja pyysi sijaan kolme pulloa rommia.

"Pahat henget ovat sen noituneet", hän sanoi. "Senlaiset ihme-elävät
eivät ole muiden kuin valkoisten miesten huviksi luotuja".

Minä suostuin tarjoukseen sekä annoin noita-akalle rommin lisäksi vielä
päällysvaipan; ja sangen päällinpuolinen tutkimus sanoi mulle pian,
miksikä tuo kunnian-arvoisa kello oli Nomteban tarkastuksen alaisena
tehnyt työlakon. Se oli tottunut minun hoimessani hyvinkin karkeaan
menetystapaan, mutta eihän mikään konehisto saata kestää, kun sitä joka
päivä syötetään sulatetulla ihralla, kuten Nomteba oli katsonut hyväksi
tehdä, ajaen jok'ikinen aamu pienen määrän rasvaa avaimenreijästä
sisään, siinä varmassa vakuutuksessa, että kello muka oli nälissään.
Uljaasti se kauvan aikaa taisteli tällaista luonnotonta muonaa vastaan,
mutta viimeinpä se seisahtui, jolloin Nomteba, arvellen että itikka oli
kuollut, antoi sen minulle takaisin yllämainittua korvausta vastaan.

En usko että liittolaisemme juuri olivat hyvillään, jättäessään oman
maansa. Heidän sotatuumansa oli ollut rynnätä rajan ylitse ja sitten
kohta palata takaisin omiin kraaleihinsa saalista jakamaan, jos retki
onnistuisi, tai valittamaan, jos päinvastoin kävisi. Heillä ei ollut
minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka voitosta saadaan hyötyä, tai
kuinka tappio parannetaan niin, että taas liitytään yhteen ja isketään
päälle toiseen kertaan. Onpa todella sangen sattuvasti verrattu
Kafferilaisten sodankäyntiä Skottlannin vuori-klan'ien taisteluihin
viime vuosisadan Jakobiiti-melskeissä.

Kulkumme oli pitkä ja kovin ikävä, ja sen kestäessä usea
liittoveljistämme puikahti tyynesti pensaisin eikä enää sen ko'ommin
naamaansa näyttänyt; mutta enin osa kuitenkin pysyi hyvin yhdessä, ja
tammik. 6 p. (1879) saavuimme Helpmakaar'iin, jossa tapasimme melkoisen
voiman jo ko'olla.

Minulle oli tämä kulku eteläänkäsin hyvin mieleen, koska se puhalsi yhä
enemmän vireille palavimpia toiveitani; sillä jos tältä kulmalta
marssittaisiin Tsulujen maahan, niin olisi Sirayon kraali ensimmäisiä
varustuksia, joiden kimppuun tulisi käytäväksi, ja siellähän oli Minna
vankina. Nyt sain olla yhtenä niitä voimia, jotka hänen pelastuksekseen
olivat liikkeellä, ja kun en ollut suostunut mihinkään vakinaiseen
soturi-virkaan, olin tilaisuudessa uhraamaan kaiken kykyni häntä
vapauttaakseni. Vaikka mielelläni halusin voimaini takaa olla
hallitukselle avullisena, en kuitenkaan sen kauvemmaksi ollut suostunut
ajamaan asioita Swatsilais-kuninkaan kanssa ja pitämään ylijohtoa
Mamban _laager'issa_, kuin että taitavia päällikkö-kykyjä ehtisi
saapua miehiäni harjoittelemaan sekä muuttamaan ne metsäläisistä
säännölliseksi sotaväeksi. Nykyinen asemani oli, tarkalleen määräten,
siviilimiehen paikka, jossa toivoin olevani hyödyksi, joko tulkkina tai
jonakin muuna, sen mukaan kuin tuttavuuteni maan-asukasten kanssa
tekisi minulle huokeaksi toimittaa. En ollut sidottu mihinkään
säännölliseen rykmenttiin tai joukkokuntaan, olin vaan irtaimesti
asettunut nostokkaiden riveihin, otin selvän heidän arveluistaan, pidin
huolta ett'ei heidän ennakkoluulojansa tarpeettomasti haavoitettu,
ilmoitin heidän tarpeensa komentavalle upsierille, lyhyesti: toimitin
yhdessä kaikenkarvaisia asioita. Sangen ymmälle joutuisin, jos mua
käskettäisiin tarkalleen määrittelemään ja nimittämään virkani, mutta
Taistelukykyinen Maan-asukasten Asiamies vastaisi kentiesi tyystimmin
asiaa. Tehtäväni oli yksi noita omituisia, joita siirtolaissota
maan-asukasten kanssa aina tuopi mukanaan; omat maamieheni katsoivat
aina minuun, kun halusivat saada käskynsä musta-ihoisten tiedoksi, ja
nämät taas puolestaan pitivät minua puhetorvenaan, vieläpä lisäksi,
jollain salamyhäisellä tavalla, suojelijanaan. Kasvinveljeni oli mulle
yht'aikaa palvelijana, ajutanttina ja seurakumppalina. Olin koettanut
saada häntä voittamaan inhonsa ratsastamista vastaan, mutta aivan
turhaan; hän kulki kuin kulkikin aina vaan jalkaisin, ja oli näin
vaikeudetta seuraava minua mitä pisimmille, vaivalloisimmille
tiedustusretkille.

Kun asemani oli tällainen -- sillä jo kauvan sitten olin heittänyt
päällikkötoimeni Mambassa -- niin on helposti arvattava, kuinka
suurella ilolla tervehdin sellaista sotaliikettä, mikä veisi minut
nyrkin iskemän päähän siitä metsäläisestä, joka Minna Beidermann'ia
piti vankinaan; ja kun näin soturien liikettä ja metelistä
levottomuutta Helpmakaar'issa, en voinut muuta kuin luottamuksella
toivoa, että lapsiraukan pelastus nyt pian oli koituva.

Mustain urhojemme ilo, hämmästys ja ihastus, kun säännöllistä sotaväkeä
saivat nähdä, oli näkö, joka vaivansa maksoi. Heidän suunsa aukenivat
ihmetyksestä, kunnes takaraiva näytti olevan todellisessa vaarassa
pudota pois, ja sanat "Vou, vou" kaikuivat heidän huuliltaan jos
jossakin ääniväreessä, kummastuksen huudosta alkain aina hurjaan
ihastukseen saakka. Varsinkin oli tykistö tyhjentymätön ilon lähde, ja
saipa toisinaan nähdä, kuinka joku roteva metsäläinen salavihkaa
lähestyi kanuunaa sekä ojensi tumman käsivartensa tunnustaaksensa sitä,
mutta tempasi nopeasti sormensa takaisin samassa kuin ne kylmään
rautaan koskivat, ja kasvoissaan kuvastui silloin samallainen pelvon ja
ilon sekainen vivahdus, kuin tavallisesti huomataan pelokkaan lapsen
muodossa, joka ensikertaa painaa mummonsa nuuskarasian kannen auki
lentämään.

Miehet saivat hetikohta ylleen kuluneita paitoja, kelvottomia
punaisia lakkeja ynnä muuta koreutta, joihin puettuina he komeilivat
äärettömällä pöyhkeydellä, vähääkään huomaamatta, kuinka paljon
tuollaiset lisäkorut pilasivat heidän synnynnäistä ulkomuotoaan. Nämät
ihmiset, niinkuin kaikkikin kesyttömät kansakunnat, ihastuvat
lapsellisesti jokaisesta koristuksesta, jonka luulevat heidän
ulkomuotoansa ylentävän.

Tammikuun 9:nnen päivän aamuna tarjosi Helpmakaar'in pieni
varustusväestö vilkkaan näön. Teltit, jotka koko tienoon olivat
kirjanneet, pantiin kokoon ja työnnettiin kuormavankkureihin, jotka
pitkäin härkäryhmäin vetäminä hiljalleen vierivät Rodes Drift'iä
kohden, noin kahdentoista penikulman päässä olevaan paikkaan; sillä
tältä kohdalta oli kulkeminen Puhveli-virran poikki Tsulujen maahan.
Tie oli, kaikesta vaivannäöstä huolimatta, jota sen korjaamiseksi oli
tuhlattu, sangen kehnossa kunnossa, ja kovat rankkasateet olivat
äskettäin huuhtoneet pois irtaimen saven sekä jättäneet korkeita
multapenkereitä ynnä syviä raitioita, joihin usea noita raskaita
vankkureja istui kiinni tahi vajosi, niin ajaksi hidastuttaen takana
seuraavain vaunujen kulkua. Mutta miehissä vallitsi perinpohjin hilpeä
mielentila, mikä teki kaikki pienet kiusat huokeiksi kantaa;
päivänlaskussa saavuttiin Puhveli-virran äyräille ja Tsulujen maa
levisi silmäimme eteen. Juuri jalkaimme juuressa aaltoili tuo leveä,
pyörteinen virta, jonka laineet täytyi voittaa, ennenkuin muiden
vihollisten kimppuun päästäisiin, eikä ollut suinkaan mikään vähäinen
vaikeus kulkea yli tällaisen väkevän kymin, juuri urhokkaan vihollisen
milt'ei silmäin alla.

Seuraavana aamuna kenraali seurueineen tuli paikalle, ja maan-asukkaista
ko'ottu nostoväki kutsuttiin hänen tarkastettavakseen. Kullekin
joukkokunnalle päällikkö lausui tulkin kautta muutamia sanoja, ankarasti
käskien säästämään avuttomia ja haavoitettuja, sekä muistuttaen heille,
että sen valtijaan, jonka lippua nyt palvelivat, oli tapana lieventää
sodan julmuutta lempeydellä ja ihmisyydellä. Mieheni oivalsivat asian
sangen hyvin, vaikka muutamat heidän arvelunsa kuuluivat jotenkin
kummallisilta. Hajalle päästyään he kokoontuivat ympärilleni ja
kysyivät, oliko oikein totta ett'ei ollut aikomus kyliä polttaa ja
teurastaa asukkaita.

"On kuin onkin ihan totta", vastasin. "Englantilaiset ottavat vankeja
ja pitävät petturin työnä surmata ihmisiä, jotka ovat antauneet".

"Vou, vou! Ihmeellistä! kummallista!" kuului joka taholta, ikäänkuin
olisi aate ollut aivan uusi.

"Mutta syöväthän vangit paljon lihaa, joka sotureille paljo voimia
lisäisi", arveli muuan verenjanoinen soturivanhus; ja vaikka lupasivat
totella, oli tänlaatuinen sodankäynti silminnähtävästi enimmille
täydellinen arvoitus.

Olin juuri levolle menemäisilläni, kun luokseni saapui sana, että minua
tarvittiin tutkimaan erästä aseistettua Tsululais-soturia, jonka
muutamat nostokkaistamme olivat kiinni kaapanneet vähän matkaa siitä
paikasta, mistä virran yli oli kulkeminen. Hän oli jalonnäköinen
metsäläinen, joka pelvottomasti kysymyksiimme vastatessaan meitä
suoraan silmiin katseli, vaikka epäilemättä piti tiettynä asiana, että
tutkinnon loputtua assegain pisto päästäisi hänet elämästä. Häneltä
saimme kuulla että Sirayo oli poissa kuninkaan kraalissa, mutta että
hänen poikansa olivat päättäneet kulkuamme ehkäistä. "Ja sen he
tekevätkin", lisäsi tuo reipas soturi ylpeästi. "He ovat vannoneet olla
maitoa maistamatta, kunnes ovat valkoiset miehet saaneet niellyiksi. He
viruttavat keihäänsä teidän veressänne. Tappakaa nyt jos mielenne
tekee". Ja hän kohotti paljaan rintansa ulospäin, surma-iskua
saadakseen.

Sanoin hänelle, ett'ei häntä vastaan mitäkään pahaa ollut aikeissa;
olihan vaan tarkoituksemme pitää hän luonamme, kunnes sota olisi
päättynyt, eikä hänen tullut ensinkään turvallisuudestaan olla
peloissansa. Poskensa kävivät tummiksi tätä kuullessaan ja rohkeasti
hän sanoi: "onko Bube[20] vaimo taikka lapsi, koska noin halveksien
häntä kohtelette?" Kun selitin, ett'ei milloinkaan ollut tapamme
vankeja surmata, näytti hän joutuvan hämille ja tyytyi nyt filosofin
kylmäkiskoisuudella vankeuteensa.

Tiedot, joita hältä saimme, eivät suuri-arvoisia olleet; ja kun yritin
häneltä urkkia jotain Sirayon linnoituksen puolustuslaitoksista, niin
ilmoitti hän paljo sellaista, jonka helposti huomasin olevan valhetta.
Mutta en kumminkaan heittänyt kaikkea toivoa saada hänen suustaan
kuulla, oliko Minna vielä siellä, ja tätä tarkoitusta varten laitoin
Ulan vankia hänen säilytyspaikkaansa tervehtimään. Tuuma oli
oivallinen, sillä kasvinveljeni osasi saada puheliaaksi nuoren soturin,
joka silloin ilmaisi että tyttö oli usean muun naisen kanssa
piiloitettu muutamaan läheiseen vuorenluolaan, ollakseen vaarasta
vapaa, jos taisteluun tulisi käytäväksi.

Nämät olivat mulle hyviä uutisia, koska pelkäsin että tappiostaan
hurjistuneet metsäläiset tappaisivat avuttomat vankinsa. Nytpä hän oli
jokaiselta harhailevalta luodilta suojassa; ja todella huono onni
olisi, ell'ei meidän, Ulan tarkan paikkaintuntemisen avulla, onnistuisi
saada selkoa hänen piilopaikastaan. Täksi yöksi laskeuin kovalle
vuoteelleni köykäisemmällä sydämmellä, kuin mitä moneen viikkoon olin
tuntenut.

Kello kolmen ja neljän vaiheella seuraavana aamuna leiri oli jalkeilla
-- sodan ensi näytöksen esirippu oli nousemaisillaan. Kurkistin ulos
telttani oviaukosta ja havaitsin että virran kohta oli taajaan usvaan
peittynyt, joka verhosi vastapäätä olevan rannikon tykkönään
näkyvistäni. Tämäpä, itsekseni arvelin, on viholliselle suotuisa
asianhaara, ja kun rannalle päästyäni näin venhelautan jo hiljakseen
uivan Tsulujen rannikkoa kohden, odotin vaan joka hetki saavani kuulla
Sirayon soturien kiljunaa, tai nähdä parven assegaita lentävän
joukkoihin, jotka venhelautalla olivat ko'olla. Mutta tämän käyrä sokka
läheni kenenkään estämättä rantaa ja näin, kuinka ensimmäinen mies
hyppäsi aivan eheänä rannalle. Ei siis ollutkaan vihollisen tarkoitus
vastustaa pääsöä joen poikki.

Lauttaamiskeinot olivat jotenkin köyhät, ainoastaan äskenmainittu
venhelautta, sitten toinen hirsilautta, jonka mukana olevat insinöörit
olivat rakentaneet, sekä vihdoin vanha venherämä, mikä korkeintainsa
tusinan miehiä kannatti. Näitä lauttavärkkiä ei airoilla eikä seipäillä
kuljetettu, vaan hinattiin rannasta toiseen köysien avulla, niin että
toimeen sangen vähän aikaa kului. Ratsumiehet ynnä suurin osa
nostokkaista kulkivat kaalaamalla joen poikki, jossa virran rajuuden
takia oli aika vastus pitää jalkojansa vakavina. Useat hevoset virran
pyörre lakaisi mukanaan, mutta ei kumminkaan yhtään henkeä mennyt
hukkaan, ja kello 7 aikaan koko armeija, päästyään aivan vahingotta
leveän ja rajun virran poikki, oli kunnollisesti Tsulujen maalla.

Vieläkin sama usva lepäsi raskaasti yli seudun, eikä nousevan auringon
onnistunut läpäistä sen paksua, harmaata vaippaa. Olimme nyt teillä
varustettuin maiden ulkopuolella ja sakeassa sumussa oli hyvinkin
vaikea eroittaa tuota mitätöntä polkua; mutta kärsivällisellä
etsinnällä sen vihdoin tapasimme ja kulku alkoi niin että joukko
ratsuväkeä kummallakin puolen päätti armeijamme.

"Tämä sumu on hyvin kiusallinen", huomautin Ulalle, joka tavallisuuden
mukaan astui ratsuni rinnalla.

"Ja vielä monta tuntia se kestää", hän vastasi. "Miksikä emme
sitä hyväksemme käytä, tunkeaksemme sisämaahan, kiertääksemme
Ingnutu-kukkulan ympäri ja niin takaapäin tullaksemme vuorenluolille?
Minä tunnen paikat perinpohjin ja takaan että perille pääsemme
vihollisen äkkäämättä, jonka koko huomio on kiinni armeijan liikuntoja
tarkastamassa. Niin saatamme Enamelan vapauttaa, ennenkuin itse
rynnäkkö alkaakaan".

Aatos oli ihmeellisen sukkela ja täydellisessä sopusoinnussa omain
harrastusteni kanssa. "Kuinka monta miestä tarvitsemme?" kysyin
hätäisesti. "Ehkä sata riittää?"

"Kymmenen on paljoa parempi", vastasi Ula. Pienempi joukko pääsee
pikemmin huomaamatta perille. Viidessä minuutissa saatan valita
joitakuita kelpo soturia; mutta meidän täytyy oitis lähteä".

"Hanki sitten miehet", sanoin, "ja odota mua täällä".

Minä riensin asianomaisen komennonpitäjän luokse ja esitin pyyntöni
päästä muutamien seuralaisten keralla vakoiluretkelle.

"En saata sinulle lupaa antaa, Wille", Allingham vastasi, "mutta älköön
se sinua estäkö. Minä ratsastan vähäisen edelle, ja jos palatessani
teitä ei enää ole, niin enpä suinkaan ai'o poissa-olostanne melua
nostaa. Hyvästi; ja Jumala sinua, vanha veikko, siunatkoon. Tiedän
kyllä hyvin, ketä etsit". Ja hän iski kannukset ratsunsa kupeisin sekä
karautti tiehensä.

Tämä pieni valmistus oli vaan muutamia minuuteja kestänyt, joiden
myöskin huomasin kasvinveljelleni riittäneen ko'olle saadakseen
joitakuita kaltaisiansa sotureita, -- Tsuluja, jotka synnyinmaastansa
olivat karkoitetut ja paenneet Brittiläiselle maalle, suojaan omalta
tirannilliselta ruhtinaaltaan. Jos olisin tarvinnut tuhannen
vapaehtoista retkeäni varten, niin olisin ne vaikeudetta saanut,
sillä juuri tällainen yksityisseikkailu vastasi musta-ihoisten
liittoveljiemme taipumuksia. Itsekukin oli näin enemmän riippumaton
ja mahdollisuus saada ryöstösaalista paljoa suurempi, jota
viimeksimainittu seikka, se olkoon sanottu, on yksi Kafferilais-rodun
valtavimpia haluja.

Jättäen muun retkikunnan edelleen marssimaan, pujahdimme kenenkään
huomaamatta pensastoon ja olimme pian näkymättömissä sumuvaipan takana,
vaikka tosin tuon tuostakin kajahti ruoskan läimäys tahi kaukainen
hevosen hirnunta, joka meitä muistutti kiiruhtamaan, ennenkuin
usvariippu ehtisi kohota ylös. Puolen tunnin joutuisa kulku
suorakulmaiseen suuntaan kohden Puhveli-virran juoksua saatti meidät
tiheikön hiljaisuuteen, jossa ei mikään sota-ääni erämaan rauhaa
häirinnyt; ja erään kapean joen äyräille päästyämme kasvinveljeni, joka
oppaana oli, pysähtyi ja me pidimme jonkinmoisen valmistavan
neuvottelun, saadaksemme selviksi tuumiamme. Useimmat seuralaisistani
tunsivat hyvin Ingnutu-kukkulan seudut, ja heidän neuvostaan nyt
päätettiin kiertää vuoren taakse, nousta sen harjulla olevalle
tasangolle ja sitten kulkea sen äkkijyrkän syvänteen vieritse, minkä
juureen oli muodostunut sarja luolia eli onkaloita, joista jossakussa
suurella syyllä arvasimme Minna Beidermann'in vankina olevan. Tällä
kulmalla ei varmaankaan vartioita olisi varominen, sillä kallion kärki,
joka tuimana kohoili onkaloiden sekä tuon varustetun kraalin ylitse,
oli melkein kohtisuoraan suuntaan jyrkkä, niin että vikevä ainoastaan
jotain vuohipolkua saattoi ylös kiivetä; mutta tämän polun oli Gola
neuvonut kasvinveljelleni, ja päätimme nyt tätä myöten astua alas joko
aamun pimeässä tahi silloin kuin Tsululaiset olisivat liian tulisissa
tauloissa Englantilaisten päärynnäkön kautta, että eivät meidän
liikuntojamme huomaisi. Minulla oli täysi luottamus kasvinveljeni
taitoon, ja näin että hänkin puolestaan hehkui halusta itse saada
vangin vapautetuksi; enkä siis laskenut minkäänlaisia vastaväitöksiä
niille tuumille, joihin hän seutuihin tutustuneiden maamiestensä
suostumuksella katsoi parhaaksi ryhtyä. Pidin viisaimpana heittää asian
kokonaan heidän hoimeensa, ja loppu osoittikin että tässä kohden tein
oikein. Tässä sopii mainita, että kuljin jalkaisin sekä olin ratsuni
jättänyt pääjoukkoon. Hevosen seljässä olisin ollut esine, minkä
tarkkasilmäiset vihollisemme auttamattomasti olisivat keksineet, ja
sitäpaitsi, eihän yksikään vuohta kömpelömpi eläin olisi voinut liikkua
sellaisessa maakunnassa, johon juuri olimme tulemaisillamme.

Kun tulevaiset aikeemme olivat selvillä, aloitimme taas astuntamme,
liikkuen suurimmalla varovaisuudella eteenpäin, sillä sumu alkoi
vähittäin hälvetä auringon voimallisten säteiden läpäisemänä ja
levitteli seutu seudulta silmäimme eteen sen ihanan, vaikka nähtävästi
asumattoman maakunnan, joka meitä kaikkialla ympäröitsi. Ula opasti
meitä erämaan halki, huolellisesti vältellen noita pieniä
viljelykaistaleita, jotka tuontuostakin, pienien välimatkojen päässä
kirjasivat aaltoilevaa tienoota. Ainakin sadan kyynärän päässä
edellämme hän käärmeen liukkaudella luikersi okaisen pensaston läpitse,
aina hiljaa huudahtaen, jos tie oli vaaraton, jonka jälkeen uudelleen
kuljettiin samaan tapaan eteenpäin. Minulle oli toimi mitä
vaivaloisinta, vaikka seurakumppalini, joita ei mikään vaatteen
ylenpalttisuus haitannut, helpolla itsensä suorivat. Töykeä, okainen
pensaikko repi pukuni rääpäleiksi, raateli ihoani sekä useammin kuin
yhdesti piti minut kirventelevään syleilykseensä suljettuna, kunnes
joku sotureista apuun ennätti.

Niin matkasimme monta tuntia, saavuimme vihdoin noille hajalla oleville
kallionkatkelmille, joista Ingnutu-harju alkoi ja nä'imme tuon
punertavan vuorenharjan ylpeänä kohottavan päätänsä ylitsemme. Äkkiäpä
Ula nosti kättään varoitukseksi ja me vaivuimme hievahtamattomiksi
pensastoon, jonka jälkeen oitis huomasimme kaksi naista kulkemassa
meitä kohden, maito-astiat päidensä päällä. Omituisen sattuman
vaikuttamina he pysähtyivät muutaman kyynärän päähän siitä paikasta
missä piiloilimme, ja laskettuaan kannettavansa muutamalle
kallionlohkareelle alkoivat vilkkaasti keskustella Brittiläisten
päällekarkauksesta, jos nimittäin sanan merkitystä häväisemättä voi
keskusteluksi nimittää sitä keskeymätöntä sanatulvaa, joka yht'aikaa
kummankin naisen suusta kuohui.

Olimme ylenmäärin uupuneet, nälissämme ja janoissamme. Kiusata meitä
kahta täyttä maito-astiaa näyttelemällä oli enemmän kuin mitä
ihmisluonto jaksoi kestää. Niin juuri ajattelin, kun aivan lähelläni
kuului syvä ja ankara karjaus niin luonnollisena ja uhkaavana, että
ehdottomasti kyyristyin pensaan juureen, jonka takana olin piilossa, ja
kauhistuneena tuijotin olkani ylitse, luullen kiukkuisen pantterin
karanneen jonkun onnettoman seuralaiseni päälle. Mutta metsäkissan
silmäin sijasta huomasinkin soturin, jonka koko muoto säteili hillittyä
tyytyväisyyttä, kun hän uudelleen päästi tuon kamalan äänen voimallisen
rintansa pohjasta sekä samalla kohotti kilpensä reunalla pienen
kaistaleen pantterinnahkaista vyötänsä, jonka hän hiljaa oli kupeiltaan
päästänyt. Molemmat naiset seisoivat hetken kauhistuksesta
kivettyneinä; mutta nahan nähdessään he surkeasti huudellen juoksivat
tiehensä; me kuulimme heidän äänensä heikkenevän ja kuolevan
kaukaisuuteen, kun he huimaa pakoaan lähintä kraalia kohden jatkoivat.
En suinkaan tiedä, lienevätkö maitosankojansa hakemaan palanneet; mutta
jos niin tekivät, niin mahtoivatpa kovin ihmetellä pantterin
erinomaista ahnautta maidolle, sillä pohjia myöten tyhjensimme heidän
astiansa, ennenkuin etemmä läksimme.

Nyt aloimme nousta Ingnutu-kukkulan rinnettä myöten, jonka pinta oli
täyteen kylvetty suuria kiviharkkoja ynnä sakeita pensassaaria, ja kun
kesken kulkuamme pimeys meidät saavutti, kävi tiemme sen kautta vielä
toista vertaa vaivalloisemmaksi. Täälläpä karjan ammunta sattui
korviimme, ja tämä ääni miltei ajanut koko hankettamme haaksirikkoon.
Ryömien pimeässä eteenpäin yksi sotureista huomasi pienen karjalauman,
jota ainoastaan puolen tusinan paikka miehiä paimensi; ja nytpä oli
koko seuran yksimielinen toivo saada karja käsiinsä.

"Ettehän millään saa heitä pois ajetuiksi", koetin todistaa, "sillä
jok'ainoa Tsululainen koko maassa on valveilla; pian teidät ylivoima
saavuttaa ja hakkaa palasiin. Heittäkää mieletön tuumanne ja käykää
eteenkäsin. Vapaasti suostun teille yhtä monta nautaa antamaan, kun
tehtävänne on tehty, ja niin vältätte suuren vaaran, mihin hullu
aikeenne teidät on saattava".

Mutta tuolla ammovalla laumalla oli vastustamaton lumous seuralaisiini,
ja sanani kaikuivat kuuroihin korviin, vaikka Ula kyllä voimiensa takaa
minua säesteli.

"Voimmehan äkkiarvaamatta paimenten kimppuun karata ja tappaa joka
miehen", väitti pää-yllyttäjä; "voimme ajaa karjan johonkin
turvalliseen paikkaan ja taas yhtyä teihin vuoren kukkulalla, ennenkuin
määrätty hetki lyö".

Olin aivan epätoivoissani, koska selvästi nä'in, että koko yritys näin
oli hukkaantuva; mutta kunnon Kafferilaisemme on luonnostaan
karjanvaras; se on hänen sydämmyksiinsä kiinni kasvettunut, eikä
uhkauksista enempi kuin todistuksista ja järkevistä puheistakaan mitään
hyötyä ollut. "Henget ovat karjan tiellemme tuoneet ja meidän täytyy se
omaksemme saada", kuului vastustamaton vastaus, joka minua joka miehen
suusta kohtasi.

"Ethän ai'o samaan hurjuuteen liittyä?" kysyin Ula'lta, hengähtämättä
hänen päätöstään odottaen.

"En ai'o", hän vakaasti vastasi. "Lähdetään eteenpäin, veli, kahden; me
itse vapautamme Enamelan. antakaa meille kymmenen minuutia aikaa,
ennenkuin hyökkäyksenne te'ette", hän sanoi maamiehiinsä kääntyen,
jotka äänettömästi sen pään-nyykäyksellä myönsivät. "Tule, Kuta,
lähtekäämme"; ja hän upposi taajaan pensastoon, minne häntä oitis
seurasin.

Hurjasti ponnistelimme tietämme ylöspäin; mutta paljoa aikaisemmin kuin
määrätty aika oli umpeen kulunut, ilmoitti kauvas kajahtava karjuminen
ynnä kiitäväin sorkkain töminä, että entiset seuralaisemme olivat
rynnäkkönsä aloittaneet. Hetkeäkään viipymättä tunkeuimme tiheikön ja
piikkipensastoin läpitse, naarmuista, tölmäyksistä ja alituisista
lankeemisista huolimatta, sekä saavuimme vihdoin lakealle tasangolle,
joksi vuoren huippu oli muodostunut. Olin surkean uuvuksissa yht'aikaa
ruumiillisesta väsymyksestä ynnä alituisista loukkauksista, ja
heittäydyin maahan epätoivon tuskassa. Mutta Ula sanoi että muutama
satamäärä kyynärää veisi meidät luolalle, missä hän joskus ennenkin oli
suojaa hakenut; ja jaloilleni nousten seurasin häntä lymypaikkaan.

Ensimmältä tunsin ankaran halun puhjeta soimauksiin noita
lurjuksia vastaan, jotka härkälauman takia olivat minusta
yhdellätoistakymmenennellä hetkellä karanneet; mutta, kuten
muulloinkin, kasvinveljeni katseli asiaa aivan toisessa valossa ja
näytti pikemmin heidän erkanemisestansa olevan mielissään, kuin
päinvastoin.

"Antaa niiden mennä", hän sanoi hilpeästi. "He ovat järkensä
menettäneet ja tahtovat päästä hengestään. Kun aamu ehtii, saatte nähdä
että ilmankin heitä yhtähyvin tulemme toimeen. Syödään nyt ensin ja
sitten nukutaan", hän päätti, ottaen esille pienen jauhopussin; "me
tulemme kaikkia voimiamme tarvitsemaan".

Mulla oli pullonen paloviinaa mukanani, jonka avulla huuhtelimme vähät
varamme kuivaa jauhoa alas kurkustamme; ja tämän tehtyämme kumpikin
laskeuimme nukkumaan. Olin juuri levottomaan uneen vaipumaisillani, kun
Ulan ääni sattui korvaani näin:

"Toivonpa, Kuta, ett'ei heidän _esemkofunsa_ untamme häiritse".

"Keittenkä, ihminen?"

"Muinaisten kumppaniemme, -- he ovat surmansa saaneet joka mies.
Hyvästi".

Tosin ihmeellisiä ovat Kafferilaisen tiet ja aatokset.



12:tas Luku.

Voi sua, veljeni.


Ylenmääräisestä uupumuksestani huolimatta oli yö, jonka Ulan luolassa
vietin, kovin levoton. Töin tuskin saatoin silmiäni ummistaa niiltä
ahdistavilta aatoksilta, jotka mihinkä muuhun aikaan hyvänsä olisivat
unen kauvas karkoittaneet; ja kaikki unennäköni olivat niin vilkkaita
ja tuskallisia, että helposti olisi voinut ruveta uskomaan kaatuneiden
soturien todella aaveina hiiviskelevän kovan, tukalan vuoteeni
ympärillä. Vasta myöhään vaivuin todella virkistävään uneen, mutta
tästä hetken unhosta minut piankin kasvinveljeni käsi herätti. Hiljaa
ravistaen hän kuiskasi: "Meidän täytyy oitis lähteä liikkeelle, Kuta;
koetetaan painua alas vuorelta ennen päivänkoittoa".

Nousin jaloilleni kankeana ja edellisen päivän rasittavasta matkasta
rähjääntyneenä, ja kuilun reunalle astuen silmäilin allani olevaan
syvyyteen.

Oli ihana yö ja tähdet tuikkivat pilvettömältä taivaalta allamme
olevalle tasangolle, kumminkaan tarpeeksi valoa tuomatta, että esineitä
tarkalleen olisi voinut eroittaa. Kraalin paikan saattoi arvata
muutaman härän satunnaisesta mylvinnästä, ja luulinpa kerran tai pari
kuulleeni ihmisen ääntäkin; mutta tämä taisi olla pelkkää luuloa.
Hermoni olivat kovin kiihkeentyneitä kovasta sielun jännityksestä, ja
sangen todennäköisesti aistimeni minut pettivät; sillä ei välkähtänyt
yhtäkään valoa, joka olisi liikettä Tsululais-linnoituksessa osoittanut
-- kaikki näytti tyyneltä ja rauhalliselta, aivan kuin sodan julma
meteli olisi näillä syrjäisillä tienoilla tuiki tuntematon. Kuinka
toisenlaiseksi, aattelin, näyttämö muuttunee, ennenkuin aurinko taivaan
kiireelle ennättää! Ja kuinka paljo on mulla tehtävää nykyhetken ja sen
ajan välillä! Mutta Ulan ääni herätti minut unelmistani, ja
pikimmältään hotkaisin suuhuni kehnon aamiaisen, johon Ula,
käytännöllinen kuin oli, huomioni käänsi.

Aseina oli mulla isoläpinen revolveri-pistooli sekä pieni
takaaladattava pyssy, joka riippui hihnasta olallani. Näitä tarkastin
huonossa valossa huolellisesti, nähdäkseni olivatko kunnossa; tämän
tehtyäni olin valmis Ulaa seuraamaan, jonka kilpi ja assegait eivät
mitään eri tarkastusta kaivanneet. Olin usein koettanut saada
kasvinveljeni heittämään pois vanhat aseensa ja pyssyyn ja pistooliin
tarttumaan, mutta hän yhä vaan katsoi sopivimmiksi aseet, joihin
lapsesta oli tottunut, eikä ikänä oikein kodistunut pyssyyn, vaikka
kyllä täydelleen tunsi ruudin hyödyn metsästyksessä taikka silloin kun
oli kysymyksenä vastustaa rynnäkköä sellaista, kuin Pieter Dirksen'in
_laageria_ vastaan oli tehty. Mutta ihmisten kanssa kamppaillessa hän
enemmän luotti käsikähmään ja kylmään säilään; "sitäpaitsi", oli
tapansa sanoa, "assegai ei mitään ääntä päästä".

Kun aika päivänkoittoa läheni, kävi pimeä yhä mustemmaksi ja Ula'nkin
teräväin silmäin oli vaikea löytää kaitaa polkua, joka vierua myöten
vei alas.

"Taivaan Jumala!" huudahdin, kun näin että hän aikoi lähteä alas
kohdalta, jossa jyrkänne minusta näytti kohtisuoralta seinältä; "ethän
lie järkeäsi hukannut, uskaltaaksesi alas tällaisesta paikasta?
Kumpikin taitamme niskamme, se on varma".

"Taitetaan sitten", hän vastasi kolkosti. "Meidän täytyy luistaa alas,
jos mielimme Enamelan vapauttaa. Tämä on ainoa polku ja rynnäkkö
alkaisi paljoa ennen, kuin ympäri kiertäen perille ehtisimme.
Rohkeutta, veli, luo silmäsi ylöspäin. Älä vaan millään katso alas,
niin helposti asiasta suoriut. Kas, siinä ei taitoa tarvita", ja hän
laskeutui jyrkänteelle, käskien minut seuraamaan.

En häpeä tunnustaa, että kaikkia korkeita paikkoja kammon; ne huimaavat
aivoni, tekevät minut sairaaksi ja avuttomaksi sekä herättävät
kauhistavan halun loiskata alas ja niin jouduttaa kohtaloa, joka tuntuu
välttämättömältä. En milloinkaan pakotta mene lähelle jonkun syvänteen
äyrästä siitä yksinkertaisesta syystä, että se vaikuttaa minuun
kovin vastenmielisen tunnon, enkä koskaan kylmiä väreitä tuntematta
saata lukea jotain vuoristoseikkailua. Jos alusta alkain olisin
tiennyt edessäni olevan yrityksen oikean laadun, niin varmaankin
kykenemättömyyteni tunnossa siitä oitis olisin luopunut ja valinnut
toisen keinon, oli se sitten muuten kuinka paljoa vaarallisempi
hyvänsä. Olin mielessäni kuvitellut, että vuohenpoluksi kutsuttaisiin
kaitaa, luisuvaa tietä, jota myöten liukas mies kylläkin helpolla voisi
takaperin kulkien laskeutua alas. Ei tullut mieleenikään, että mun
olisi täytyminen iskeä kynteni kohtisuoran seinän rakoihin ja muuttua
sitä varten apinaksi, vieläpä sangen vikkeläksikin apinaksi. Vieläkin
olen siinä uskossa, että paikka ei ollutkaan vuohien, vaan paviaanien
ja ryösteleväin apinalaumoin tavallinen kulkureitti, jota myöten ne
muutamina vuoden-aikoina laskeuvat alangoille viljavainioita tuhoamaan;
ja tätä vaarallista polkua täytyi minun nyt hyväkseni käyttää, minun,
joka hermoissani tunsin väristyksen jo nähdessäni toisen miehen
korkeilla tikapuilla, taikka sitten heittää siksensä kaikki toivo
pelastaa tyttöä, jota lemmin. Mutta viivytteleminen vaan asiaa pahensi;
ja niinpä, jännittäen mieltäni häntä ajattelemalla, jonka tähden olin
yritykseeni ruvennut, seurasin kasvinveljeni esimerkkiä ja aloin
laskeutua alaspäin.

Kokonainen kirja ei riittäisi kuvaamaan tunteitani tuon vaarallisen
matkan ensimäisinä minuuteina. Onneksi oli kovin pimeä, ett'eivät
silmäni kyenneet alla olevaa syvyyttä näkemään. Ulan neuvoa noudattaen
katsoin yhäti ylöspäin, ja hän puolestaan, kulkien edelläni kaikki
vaaralliset paikat, sovitteli jalkani pieniin kallion kärkiin ja
rakoihin, joissa vähän saattoi huoata, rohkaisi minua sanalla ja
esimerkillä, ja itse näytti pysyvän tuon punertavan kallion kaljulla
seinämällä yhtä helposti kuin kärpänen sileällä akkunaruudulla.

Minä olin kauhean kömpelö ja sen ohessa ankarasti peloissani. Pyssyni
häilyi edestakaisin liikuntojeni mukaan, huolimatta ahkerista
ponnistuksistani pitää sitä oikeassa paikassaan selkäni päällä,
hartioille ripustettuna; ja tuontuostakin milloin piippu, milloin
rautapäinen perä olivat tölväisemäisillään kallioon ja niin
saamaisillaan aikaan metallin heläystä, joka epäilemättä oudolla
äänellään olisi herättänyt Tsulujen epäluulon ja levottomuuden
vireille. Viimeinpä pulani tuon onnettoman aseen suhteen kävi niin
hankalaksi, että Ula vaati koko kapineen omaan huostaansa, jota en
millään tavalla saattanut vastustaa, vaikka olisin tahtonutkin; sillä
molemmilla käsilläni oli täysi työ kannattaa ruumiini painoa. Tuo
lisätaakka ei näyttänyt miksikään vastukseksi olevan ketterälle
toverilleni, jonka mieleen allamme oleva syvyys ei ollenkaan pelkoa
vaikuttanut. Eräälle kallionniskalle, jota muistaessani vieläkin tunnen
kylmiä väreitä hiipivän selkäpiitäni myöten, hän tyynesti pysähtyi,
päästi kätensä aivan irti ja alkoi rauhassa virkistää itseään
lusikallisella nuuskaa, katsellen sillä välin alas kuiluun, aivan kuin
vankka maa ei olisi ollut kyynärää syvemmällä hänen allansa.

"Eipä näy eikä kuulu vielä liikuntoa alhaalta", hän sanoi sangen
tyytyväisenä, kun nuuskan pusertama kyyneltulva oli lakannut
juoksemasta. "Me pääsemme pohjalle asti kenenkään huomaamatta, Kuta.
Edespäin!" ja alaskäsin alkoi taas matkamme.

Äkkiäpä sana "vou", joka syvimmän alakuloisuuden äänellä kirposi Ulan
huulilta, sai minut pysähtymään ja täytti sieluni tuskalla, koska hyvin
tiesin, ett'ei mikään vähäinen seikka olisi tällaista epätoivon
huudahdusta hänen suustaan saanut lähtemään. Varovasti laskeutuen sille
kallion kärjenteelle, jolla veljeni par'aikaa seisoi, huomasin hänen
kovin neuvottomana tuijottavan allamme olevaan pimeään. Syy kävi
minulle ihan selväksi, kun hän kuiskasi: "Tästä on kallio lohjennut
alas taikka ovat Sirayon miehet kiskoneet irti kappaleen vuorta. Emme
etemmäksi pääse, Kuta".

Se oli kurjin johtopäätös, mihin tulla saattoi, enkä ollut ensinkään
halukas siihen suostumaan. Laskin että kolme neljännestä matkasta oli
jo hyvässä turvassa päästy, ja kun rohkeuteni karttui samassa määrässä
kuin väli väheni, päätin jatkaa kulkuani, vaikka sitten putoisinkin
hengettömäksi jonkun risupensaan ystävälliseen syliin.

"Oletko ihan varma, ett'ei siinä mitään jalansijaa ole?" kysyin.

"Täydellisesti", kuului vastaus, ja alas kumartuen hän tunnusteli
assegailla kallion seinämää. Se oli sileä eikä tuntunut missään lohkoa,
jota myöten vuorikauriskaan olisi alaspäin päässyt.

"Täytyy palata takaisin", Ula sanoi synkästi; "asiaa ei käy
auttaminen".

"Käy kuin käykin", lausuin. "Kuinka pitkältä luulet lähimpään
syrjänteesen olevan?"

"Kaksikymmentä jalkaa", hän vastasi, "senverran kuin arvaamalla voin
päättää".

Se ei siis laatuun käynyt. Joku ajatus laskeutua pyssyni olkahihnaa
pitkin ja sitten loiskata alas loput matkaa, oli aivoihini iskenyt;
mutta syvyys teki tuuman mahdottomaksi. "Olisi vaan köyttä", mutisin
itsekseni, "niin voisi sitä käyttää, mutta vaatteeni ovat siihen
tarkoitukseen hyödyttömät; orjantappurain o'at ovat ne rääsyiksi
repineet".

"Vou", sanoi Ula taas, mutta tällä kertaa tyytyväisyyden äänellä.
"Vaatteesi ovat rääpäleinä, veli, mutta minun ei ole. Anna tänne
puukkosi. Täytyy olla joutuisa; sillä puolen tunnin päästä on valkoinen
päivä".

Se oli kallis-arvoinen aatos. Kovasta härännahkaisesta kilvestä sai
leikkaamalla köyden, kyllin vahvan kannattamaan raskaampiakin painoja
kuin meidän ruumiimme ja kyllin pitkän ulottumaan syvemmällekin kuin
kaksikymmentä jalkaa. Onneksi kallionkärki, jolla seisoimme, oli niin
leveä että yhdellä kädelläni saatoin pidellä kilpeä, sill'aikaa kuin
Ula kätevästi leikkeli sitä puukollaan. Kymmenessä minuutissa oli enää
jäljellä paljas puualusta, ja silloin oli kädessämme vahva hihna,
kaksitoista tai viisitoista kyynärää pituudeltaan.

"Vou", huudahti kumppalini kolmannen kerran, mutta tällä erää
vilkkaimman ihastuksen äänellä, "me olemme saaneet ne onkeemme, veli.
Siima järveen", ja hän loiskasi tuon paljastetun kilven puu-alustan
allamme olevaan rotkoon. Kun se oli laskenut noin viidenkolmatta
jalan päähän, tuntui se seisahtuvan ja liikuttamalla sitä hihnasta Ula
sai kuuluviin äänen, jonka selvään ymmärsimme lähtevän jostakin
vastaanhangoittelevasta pensaasta. "Olemme ennemmin alhaalla kuin ensin
luulinkaan", hän kuiskasi. "Tämä on vuoren juuri, kiinnittäkäämme pää
ja sitten menen minä ensiksi".

Tämä oli helpolla tehty assegain avulla, joka lujasti painettiin
muutamaan kallionrakoon, ja käskien minun pysyä alallani, kunnes
antaisi merkin, kumppanini nyt tarttui nahkahihnaan ja huolettomasti
painui alas pimeään. Kuulin tuon jäykän keihään joka nytkäisemältä
kirahtavan raossaan, mutta niin puu kuin nahka olivat parasta laatua,
ja muutaman minuutin päästä sain äärettömäksi ihastuksekseni kuulla,
kuinka kasvinveljeni ääni varovasti kuiskasi, että hyvässä turvassa
saattoi laskeutua alas. Vielä hetken seisoin hänen vieressään; vaara
oli ollut ja mennyt, kuilun pohjalla olevaan töykeään pensaikkoon oli
vihdoinkin päästy.

Ensi työni nahkahihnan hellitettyäni oli ravistaa toveriani kädestä
sydämmeni kyllyydessä; mutta Ula, aina käytännöllisenä kuiskasi: "Mun
täytyy ylös jälleen; ei ensinkään käy päinsä jättää jälkeemme
vihollisen nähtäväksi merkkiä täällä käynnistämme. Anna tänne
puukkosi".

Hän joutuun leikkasi jämeän vaajan täyttämään assegain virkaa, joka
niin uskollisesti oli ruumiimme koko painoa kannatellut, ja nostettuaan
pyssyni olkapäiltään maahan, hän alkoi kiivetä hihnaa myöten ylös
köysitaiturin notkeudella. Perille päästyänsä hän iski vaajan keihään
sijaan, heitti hihnan kahdenkerroin ja löysästi vaajan ympäri ja seisoi
ihmeen lyhyen ajan päästä taaskin luonani, jonka jälkeen hän helposti
kiskoi hihnan alas ja vyhtesi sen yli olkansa. Eikä niinmuodoin jäänyt
mitään merkkiä, joka vihollisen epäluuloja olisi herättää voinut.

"Aika terävät silmät niillä täytyy olla, jos vaajan äkkäävät", hän
kuiskasi. "Mennään nyt. Ennen päivännäköä meidän on piiloon
pääseminen".

Ei ollut kovinkaan vaikea meidän löytää notkelmaa, tarpeeksi
pensaspeittoista tarkoitustamme vastaamaan; ja kun Ula assegaillaan,
varovaisesti kyllä, oli tutkinut, ett'ei mikään viheriäinen
_inamba_-käärme tai muu vahingollinen mato ennen meitä ollut paikkaa
haltuunsa ottanut, niin asetuimme sinne suojaan ja tyhjensimme loput
väkijuomaa pullostani virkistykseksi tuon äsken lopettamamme
vaivaloisen työn jälkeen.

Ne monimutkaiset seikat, jotka vuorelta laskeutuessamme tapahtuivat,
ovat kertoessamme hyvän ajan vaatineet. Mutta itse asiassa koko juttu
oli vähemmässä kuin puolessa tunnissa suoritettu, siihen sekin aika
laskettuna, mikä oli hukkaan kulunut tuon odottamattoman sattuman
takia, joka vähältä oli ollut tehdä koko aikeemme tyhjäksi.
Ylläkerrotun näytelmän henkilöille aika tuntui ijankaikkisen pitkältä;
katselijasta se sitä vastoin mahdollisesti on ylenmäärin lyhkäinen.

Päästyämme kunnialla tästä tehtävämme kaikkein vaikeimmasta pulmasta,
emme muuta voineet kuin pysyä piilopaikassamme kunnes päivä koittaisi
ja aivottu rynnäkkö armeijan puolelta alkaisi. Sitten oli tulevainen
toimemme tykkönään asianhaarain nojassa; ainoa turvallinen menetystapa
tällä hetkellä oli hillitä levottomuuttamme ja odottaa, mitä tapahtuva
olisi.

Mulla ei minkäänlaista käsitystä ollut paikan laadusta, mihin nyt olin
joutunut; sillä vaikka usein olin Ingnutu-harjanteen etäältä nähnyt, en
milloinkaan ollut käynyt Sirayo'n kraalissa. Nopeasti valkeneva päivä
salli mun nyt nähdä, että olimme keskellä hajalleen viskatuita
kallionlohkareita, jotka vuoren juurta reunustivat. Tämä juuri oli,
kuten Ula mulle kertoi, milt'ei joka kohdallaan syviin onkaloihin
lävistetty, jotka ahtaiden solien kautta yhtyivät notkelmiin ja niin
muodostivat jonkinmoisen maanalaisen sokkelorakennuksen, mihin vaikka
koko Tsululaisarmeija olisi pakoon mahtunut. Keskellä tätä
mehiläispesän tapaista alaa seisoi Sirayo'n kraali, vahvan
ampumareikäisen muurin ympäröimänä. Luonto oli sen niin varustanut,
että uljaiden miesten puolustamana se näytti milt'ei mahdottomalta
valloittaa. Kun tuossa makasin tirkistellen läpi pensaston ja miettien
sitä vaikeata tehtävää, joka joukoillamme oli, niin huomasin aamun yhä
enemmän valjetessa, että notkelma, missä piiloilimme, ulottui kauvas
taaksepäin ja kuului nähtävästi samaan luolajaksoon, joka koko tienoon
täytti. "Kuinka on mahdollista tässä mehiläispesässä lapsi raukkaa
löytää?" ajattelin, mutta samassa matala huudahdus käänsi huomioni
alangolle päin, jossa Brittiläiset etujoukot nyt marssivat näkyviin.
Kohta jälkeen pääjoukkokin seurasi; muutaman minutin kuluttua rynnäkkö
oli alkava.

Helppo on kuvailla, kuinka minä, pakolla kuin olin hiiskahtamatta näitä
seuraavia tapauksia katselemaan, tarkastin jokaista armeijan liikuntoa,
jokaista etenemistä. Sillä hyvin tiesin, että niiden menestyksestä
riippui oma henkeni ja niiden, jotka olivat minulle kalliimmat
maailmassa. Kylmä väre juoksi selkäpiitäni myöten, kun ensimmäinen
pyssy paukahti. Kokonainen satamäärä seurasi, ja uljaasti kajahti
miestemme hurrahuuto, Kafferilaisten, niin liittolaisten kuin
vihollisten karjunnan säestämänä. Asemalta, jossa minä ja Ula olimme,
ei päärynnäkköä näkynyt, koska esiinpistävä kallionhammas tältä puolen
esti näköämme. Mutta kasvinveljeni sanoi, että toinen kylä sijaitsi
tällä suunnalla; ja arvattavasti oli ylipäällikön tarkoitus valloittaa
tämä ennenkuin päälinnoitukseen, varustettujen onkaloiden suojaamaan,
käytäisiin käsiksi.

"Emmekö nyt saata lähteä?" kysyin -- eikä ollut tässä tarvis
kuiskuttaa, sillä taistelun jymy pauhasi ympärillämme, kajahtaen
voimallisesti vuoren luolista ja tehden puheemme milt'ei
kuulumattomaksi. "Soturit ovat ihan varmaan koolla kraalissa rynnäkköä
torjumassa, ja ehkä tapaamme Minnan vartioitsematonna".

"Odota hetkinen", hän vastasi. "Kuule! Tsululaiset kiiruhtavat paraikaa
valleille", hän hetken päästä lisäsi; "antaa niiden ehtiä sisäpuolelle,
niin sitten uskallamme lähteä. Hist!" hän kuiskasi käheästi, kouristaen
käsivarttani semmoisella voimalla, että monta päivää jälkeenpäin
sininen rengas sitä koristi.

Tämä ponteva varoitus ei ollutkaan joutava, sillä useita pakenevia
Tsuluja, kilvet ja assegait käsissään, riensi lymypaikkamme suun
ohitse, kasvot taistelun kiihkosta hirmuisen tuimina. Että joukkomme
olivat ensimmäisen kraalin valloittaneet, kävi selväksi niistä
harvoista sanoista, jotka näiden miesten huulilta kirposivat, kuin
myöskin yhä taukoavasta paukkeesta ja Brittiläisten iloisista
hurrahuudoista; mutta muutamat äkkinäiset laukaukset tuontuostakin
ilmoittivat, että vihollinen kumminkin vielä piteli puoltaan
ryhmyisellä tantereella, mistä oli sangen vaikea sitä karkoittaa, ja
kiivasta pensastaistelua kamppailtiin vielä tuon anastetun aseman
ympärillä.

Tuskin nämät olivat poistuneet, kuin jo toinen joukkio läheni meitä,
haavoitettua miestä kantaen, nähtävästi jotain korkeasukuista
päällikköä, jonka pian saimme tietää yhdeksi Sirayon pojista.

"Älkää minua enää kiusatko", hän heikosti sopersi. "Laskekaa minut
tähän ja antakaa mun kuolla; valkoiset koirat ovat olleet meitä
vahvemmat. Viipykää!" hän lisäsi, kun kantajat olivat hänen laskeneet
alas, muutaman kyynärän päässä lymypaikastamme. "Viipykää! Minun
loppuni on tullut, mutta minä voin vielä kostaa. Valkoisen papin tytär
on salaisessa luolassa. Tuossa, Gume ja Koka, assegaini, antakaa sen
juoda hänen sydänvertansa; sitten kuolemani käy helpoksi. Tappakaa
myöskin Nkungulu", hän murisi. "Noitapappi sanoi että olisin voittava;
hän valhetteli. Kiiruhtakaa ja tuokaa aseeni, hänen verensä kastamina,
takaisin. Joutukaa, henkeni ei mieli lähteä pois, ennenkuin tiedän
saaneeni kostoa". Ja tuo julma roisto vaipui uupuneena seljälleen.

Puoli tusinaa pakenevia sotureita oli kuullut puheen lopun, ja
innoissaan saada nauttia uhrin kuolemantuskista, he seurasivat noita
molempia miehiä, jotka päällikkö oli murhaajan virkaan määrännyt; ja
koko parvi katosi muutamaan kallion aukeamaan jonkun kyynärän päässä
piilostamme, jättäen kuolevan miehen yksikseen.

"Seuraa", sanoi Ula, tarttuen lujasti assegaihin, ja vieläkin lujemmin
katsahtaen minuun, "seuraa, Kuta, niin estämme tämän kehnon työn".

Kauhusta ja mielenliikutuksesta olin kipeä, mutta hoippuroin kumminkin
kasvinveljeni jälkeen, joka ryntäsi luolakäytäviin, mistä saatoimme
kuulla poistuvain murhamiesten jalkain kapseen, kun nämät mutkaisia
teitä myöten kiiruhtivat salaiselle luolalle. Yksinäni olisin
sokkeloihin ja mutkiin hukkunut, mutta Ulan tarkka korva oli varma
oppaamme vihollisten jälkiä seuratessamme; ja yhtämittaisella
puheellaan nämät eivät askeleidemme iskua kuulleet.

"Virittäkää revolverinne", Ula kuiskasi. "Sukkelaan, nyt ne puhuvat
Nkungululle. Vou", ja hän harppasi eteenpäin, samalla kun kiljahdus,
tuskan huuto pani ontelot luolat kaikumaan -- kuninkaan noitapappi oli
surmattu.

Mä nä'in kuinka kasvinveljeni sivalteli oikeaan ja vasempaan
assegaillaan, mutta koko huomioni oli kiintynyt onkalon perälle, missä
seisoi jättiläisen kokoinen metsäläinen, toinen käsi kiinni keltaisissa
hivussuortuvissa, toinen kohotettuna pistämään vaaleata tyttöä, joka
rukoillen katsoi häntä silmiin. Pistoolini laukesi, jymähtäen
luolakäytävissä kuin kuusinaulainen kanuuna, ja murhamies, irti
hellittäen, kaatui taaksepäin, ennenkuin oli ennättänyt surman-iskua
iskeä. Vielä kaksi muuta laukausta kajahti, kaksi verenjanoista
ilkiötä, jotka äkkinäisestä ilmestymisestämme olivat perinpohjin
tyhmistyksissään, kaatui, ja silmänräpäyksessä olin asettunut Minnan ja
kaiken enemmän vaaran väliin. Nä'in kuinka kasvinveljeni taisteli kuin
jalopeura noiden toisien kanssa, ja kiiruhdin avuksi, kun äkkiä julma
tuskan pisto tuntui ruumiissani. Minä tunsin että assegai oli syösty
kylkeeni, tartuin suonenvedontapaisesti sen varteen ja maahan vaipuen
menin tainnoksiin.

       *       *       *       *       *

Kun taas toinnuin, makasin luolassa, joka ei kumminkaan vähääkään
muistuttanut siitä maan-alaisesta vankikomerosta, missä ylläkerrotut
seikat tapahtuivat. Tämä onkalo oli korkea, avara, ja päivä valaisi
kirkkaasti sen sivustoja; tuo äskeinen oli matala ja pimeä
todella sopiva näkymö murhenäytelmälle, joka vähältä oli ollut
tapahtumaisillaan.

Ja kuinka erilaista se, mitä ympärilläni nä'in ja kuulin! Silloin
aseiden huimaavaa kalsketta joka taholta; nyt kaikki oli rauhallista ja
äänetöntä, ja silmäni kohtasivat kaksi ihmistä, jotka tuska kasvoissaan
mua katselivat -- ne olivat Arnold Beidermann ja Minna, hänen
tyttärensä.

Kaikki seikat selvisivät silmänräpäyksessä muistissani -- murhamieliset
metsäläiset -- tuon lemmityn olennon hento haamu, joka taipui kuoleman
uhatessa -- uljas kasvinveljeni, joka jalosti taisteli ylivoimaa
vastaan. "Kiitos Jumalan", ajattelin, "Minna on pelastettu", ja minä
ojensin käteni, jota Arnold lämpimästi puristi.

"Ja Ula? miss'on Ula?" sopersin. "Miks'en häntä täällä näe?"

Vanhan ystäväni kasvot synkistyivät, kyyneleet nousivat Minnan silmiin;
mutta ennenkuin ehtivät vastata, kajahti laukaus useasta kiväristä
yht'aikaa läpi ilman -- toisen -- vielä kolmannen kerran -- sitten
kaikki vaikeni.

"Onko se hänelle?" kysyin hurjistuneena; sillä totuus, kuin vaiston
tuomana, välähti sieluuni.

"Hän kuoli kuin sankari ja on päässyt levolle soturin hautaan",
kuiskasi Minna hiljaa nyyhkyttäen.

"Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!" sanoi Arnold Beidermann,
"sillä jalompaa sydäntä -- -- --"

Viimeisiä sanoja en ikinä kuullut, sillä paljon verenjuoksun
heikontamana menin toisen kerran tainnoksiin.

       *       *       *       *       *

Monta sanaa ei enää kaivata. Minut kuljetettiin Sirayon luolasta
Durban'iin, missä jouduin tottuneemman lääkärihoidon alaiseksi.
Sanottiin että ainoastaan meri-ilma ja kylmempi ilma-ala saattoivat
henkeni pelastaa. Niin, jättäen Etelä-Afrikalle ajaksi jäähyväiset,
matkustin laivalla suoraa päätä Englantiin. Epäilenpä, olisinko matkan
vaivoja päiväntasaajan helteisessä piirissä kestänyt ilman vaimoni
hellää huolenpitoa; sillä Minna oli tullut puolisokseni ja Arnold oli
meidät vihkinyt iltana ennenkuin laiva lähti matkalle. Appeni oli
luvannut ottaa vanhan Landela raukan ja Nohemun turviinsa kunnes
palajaisimme; ja viimeksimainitun hän toivoi saavansa kääntymään
Kristin uskoon sekä rupeamaan vaimoni palvelukseen. Mulle on kerrottu
että Jan ja Edward Dirksen'it kunnostivat itseään Allingham'in
joukossa, mutta yksityisseikat eivät korviini ole tulleet, koska ei
kumpikaan nuorista jättiläisistä ollut erittäin halukas
kirjeenvaihtoon.

Lääkärit arvelevat että vuoden oleskeleminen Englannissa saa minut
entisiin voimiini; mutta sitä en usko, sillä assegain pisto kylkeen ei
ole mikään leikin asia. Kaikkinainen syy on minulla kumminkin olla
kiitollinen siitä, että vielä olen hengissä. Ja jos löytyy asiaa, joka
voi enentää rakkauttani vaimooni, niin on se kesyttömän veljeni muisto,
tuon uljaan, jalon sydämmen, joka nyt nukkuu Ingnutu-kukkulan juurella
ja joka, lahjoittaessaan mulle miehen kalleimman helmen, lempivän
puolison, samalla soi minulle onnen murehtia sellaista veljeä.



VIITESELITYKSET:


[1] Kuta merkitsee Tsulujen kielellä "päättäväistä, rohkeata".

[2] Ula Tsulujen kielellä merkitsee erästä antilopin lajia.

[3] Kraal = neekerikylä; katso edempänä.

[4] Kaleidoskoopi on pieni putken muotoinen leikkikalu, jonka sisään
peilin-kappaleita on asetettu, niin että kun sen läpitse katselee
ulkomaailmaa, näkyy silmään selvien esineiden sijasta mitä kirjavin,
rikkain ja loistavin värivaihtelo.

[5] Katso edempänä.

[6] _Issikoko'ksi_ sanotaan paljaaksi ajateltua päälaella pidettävää
rengasta, joka osoittaa että sen kantaja on otettu miesten lukuun.

[7] Englannin peninkulman = 1 2/3 suom. virstaa.

[8] _Imbongo_ on mies, joka hoitaa "Kuninkaallisten arvonimien
kuuluttajan" eli "Ylistäjän" virkaa.

[9] Nohemu merkitsee "Valkeata Haikaraa".

[10] Boortrekker on nimitys, jolla etäisimpiä siirtolaisia nimitetään.

[11] Bushmanit ovat kansakunta Etelä-Afrikassa, tunnettu
pelkurimaisuudestaan ja alhaisesta sivistyskannastaan.

[12] _Enamela_ merkitsee Tsulujen kielellä tyytyväisyyttä.

[13] Albino on nimitys, jonka sivistyneet kansat antavat juuri
tuollaisille epäsikiöille Afrikan mustain heimokuntain keskuudessa.

[14] Grog'iksi nimittävät Englantilaiset sekoitusta rommista ja
vedestä.

[15] Latinaksi Glossina morsitans.

[16] _Nyanga_ on loitsija eli poppamies.

[17] Hambuma, Kulkija.

[18] Tala, tala! "Pitäkää vaari!" -- sanasta sanaan "Katsokaa tarkoin
ympärillenne!"

[19] _Esemkofu_ -- henki, vainaja, jonka joku noita on henkiin
herättänyt ja leikannut pois kielen estääkseen sitä salaisuuksia
ilmaisemasta.

[20] _Bube_ merkitsee leijonaa; se oli miehen liikanimi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lähetyssaarnaajan tytär - Kertomus Tsulujen maasta ja Cetewayo'sta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.