Title: Päivän valaisemia pilven hattaroita
Author: Elster, Kristian, 1841-1881
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Päivän valaisemia pilven hattaroita" ***


PÄIVÄN VALAISEMIA PILVEN HATTAROITA

Kirj.

Kristian Elster


Porvoossa,
Werner Söderström.

Oulussa,
Oulun Uudessa Kirjapainossa,
1890.



I.


-- -- Oletko koskaan eläessäsi nähnyt noita hirmusia myrskyjä, jotka
usein syksyisin riehuvat Länsi-Norjan vuono-maissa?

Ulkona on niin pilkkosen pimeä, että melkein saattaisi luulla ett'ei
siitä koskaan enää valkenekaan päivä. Jos sanoisimme silloin satavan,
niin ei kukaan saattaisi saada edes sinne päinkään aavistusta siitä
tuimasta tupruavasta höyryntapasesta vesitulvasta, jota myrsky
kulettaapi muassaan mereltä päin. Sen pisareet töytäävät akkunain
laseihin, kaikkialta kuuluu viuhinaa ja voihkinaa, ikään kuin siellä
olisi joukko eläviä olentoja, jotka, ollen myrskyä paossa, milloin
parkuen ja epätoivosina pyytäisivät suojaa, milloin vonkuen töytäisivät
vasten seiniä ja akkunoita väkisinkin törmätäksensä sisään. Vesitulva
pudota räiskähtää maahan ja lätäköissä kaikki kiehuilee, kuohuilee.
Tuuliaispää ensikseen kuuluu uhkailevana kohinana, sitten se
lähetessään kiljuu kuin ulvovat, nälkäset pedot ja syöksee kohta yli
koko seudun, ikäänkuin se olisi pudonnut alas vuorelta, tanssii
hirvittävällä tavalla yli mäkien ja laaksojen ja ylettyy aina
taivaaseen saakka, kunnes vihdoin jyrinällä katoaa ylälaaksoille päin.

Semmoisten myrskyjen raivotessa kaikki huoneet tärisevät ja niiden
asujamet kyyristäikse toinen toisensa luokse, ja silloin sanotaan:
"oikea Jumalan ilma" ja "Jumala armahtakoon niitä, jotka nyt ovat
merellä".

Kuin ovea avataan, niin samassa töytää veden tulva kauvas laattialle,
ja koko rakennuksen muut ovet aukenevat äkkiä ja paukahtavat sitten
rämähtäen kiinni taas. Tuulenpuuska kulkee halki kaikkien käytäväin ja
portaitten ylös korkeimpaan ullakkoon saakka. On vaikea saada avattu
ovi kiinni, kun myrsky kovin kourin on tarttunut siihen; tuntuu aivan
siltä kuin olisi raivoavain vihollisten piirittämänä, jotka uhkaavat
murtaa kaikki ovet hävittääkseen omaa rauhallista kotoamme.

Semmoisten myrskyjen huomis-aamuna näyttää ikään kuin tuuli olisi
pyhkinyt pois paikaltaan kaikki liialliset kappaleet. Huoneitten
lähellä on murtuneita kattoliuskan kappaleita läjittäin, siellä täällä
näkee hajonneita ja murtuneita puita, irtiriistettyjä aitankattoja tai
muita "myrskyn muistoja"; kaikki tiet ovat muuttuneet virroiksi ja
kaikki sillat ovat pahassa vaarassa. Muutaman päivän kuluttua usein
näkee merimiehiä teillä matkustamassa ja välisti tuuli tuopi
laivanjäännöksiä laaksoihin. --

-- Semmoisena iltana kolkutettiin kovasti meidän huoneemme ovea.

Isä meni itse ulos; minä kulin hänen jälissään, en arvellut voiman
tulla mitään hyvää pimeydestä ja myrskystä ja olin vähän ihmeissäni,
että isä tahtoi avata ovea. Hänellä oli lyhti kädessä, jolla valasi
ulos, kuin oli saanut oven auki. Ensimmäisenä näin sateenkuurosta
tummanruskeita, maankarvasia esineitä, joita lyhdin valkea valasi.
Mutta kohta ne selvenivät kahden kuparinkarvasen ihmisen kasvoiksi,
jotka alas painettujen merimieslakkien alta synkästi tuiottivat vasten
valoa, Vesi valui virtana pitkin nahkalakkeja ja nahkatakkeja sekä
tippueli heidän parrastaan. Pieni, tummankarvanen olento seurasi heidän
jälissään.

"Onko siellä ketään, joka tahtoo puhutella minua?" kysyi isä.

"On kyllä," vastasi karkea ääni.

"Tulkaa sisälle; muuten tulee koko kuuro samalla huoneesen."

Kaksi kauhean suurta merimiehen saapasta astui ovesta sisään, sitten
vielä toinen pari ja viimeksi tuo pieni, nahkavaatteihin kääritty
olento. Ovi sulettiin ja tulleet saatettiin kyökkiin.

"Sinäkö se olet," sanoi isä toiselle miehistä. "Mutta, Herran nimessä,
miksi olette liikkeellä tämmöisessä ilmassa?"

"Niin, mitään huvia se ei ole," vastasi mies tylysti.

Hän oli erään kauppamiehen renki, joka asui meren rannalla ja joka oli
isäni hyvä ystävä.

"Meidän piti tuoda tänne tuo tuossa," sanoi toinen miehistä viitaten
elävään nahkakäärökseen, josta vesi lorisi alas laattialle, tehden
isoja lätäköitä.

"Kuka se on," sanoi isä ja vetäen pienokaista esille valkean valoon hän
kumartui alas katsomaan. "Elina!" hän huudahti ja käyden aivan
vaaleaksi katsoi hän kyselevin silmin miehiin. He seisoivat molemmat
vaiti. Sitten kuului toinen kuiskaavan; "On tapahtunut suuri
onnettomuus."

Isä ei vastannut, vaan vei pienen tyttösen, joka oli noissa
nahkavaatteissa, ovea kohti. Samassa tuli äiti ja kysyi mitä oli
tapahtunut. "Ota hänet tupaan ja riisu häneltä vaatteet," sanoi isä
lyhyesti. "Mene sinäkin sinne," hän sanoi sitten minulle, joka siinä
seistä töllistelin ihmeissäni ja kauhistuksesta en voinut selvästi
ymmärtää, mitä tämä kaikki merkitsi.

Tuvassa rupesi äiti ottamaan sadevaatteita pienokaisen ympäriltä. En
osaa sanoa, kuinka minä ihmettelin, kuin äiti oli kuorinut hänen yltään
kaikki nuo matkatakit toisen toisensa päältä, ja näkyville tuli pieni
soma tyttönen, joka suurilla, harmailla silmillään katseli tyynesti ja
mielevästi meitä, vieraita ihmisiä, hänen ympärillään. Oli minusta,
ikäänkuin myrsky, joka ulvoen riehui ulkona, olisi salasella tavalla
tuonut hänet muassaan, ja minä vaan katsella tuiotin häneen.

Kutrinen hänen vaaleasta tukastaan, josta sadevettä vielä tippueli,
rippui otsassa. Kun äiti oli saanut matkavaatteet riisutuiksi, niin
tyttö itse otti lapaset käsistään ja pyhkieli silloin tällöin vettä
pois kasvoistaan. Hänellä oli punaruutukkainen hame yllään, huivi
solmittu vyötäsille ja pitkävartiset saappaat jalassa.

"Hyvä lapsi, kuka lähettää sinut tänne semmoisessa ilmassa?" kysyi
äiti, otti märän huivin hänen ympäriltään ja hieroi hänen pieniä
punottavia kätösiään.

"Isä ja äiti ovat poissa," vastasi tyttö, "ja sen tähden Saara arveli,
että paras olisi että heti tulisin näille tienoille."

"Poissako?" Äiti pysähtyi riisumistyöstään. Kävi selväksi, että tyttö
parka ei tietänyt, mitä se sana merkitsi. Hän oli niin usein kuullut
kansan puhuvan, että ihmiset "joutuivat pois" merellä, ja hän totta oli
nyt kuullut samaa vanhemmistaan ja matki ajattelemattaan näitä sanoja
muiden puheen mukaan.

"Anna heille jotakin lämmintä syödä," sanoi isä, joka nyt tuli tupaan.
Hänen kasvonsa olivat harmaat kuin tuhka, hänen äänensä kajahteli
kuivalta ja käheältä. Palveluspiika meni ulos ja äiti muutti äänetönnä
vaatteita pienokaiselle, mutta minä huomasin hänen käsiensä vapisevan.
Hän loi lyhyen silmäyksen isään päin, sai häneltä samasen takaisin ja
isä meni jälleen toiseen huoneeseen.

Hetkisen kuluttua pieni tyttönen istui kuivana ja lämpösenä uunin
ääressä ja joi teetä suuresta, kukilla kirjaillusta kupista.

Äiti kyseli häneltä minkä mitäkin, eikö hän ollut peljännyt j.m.s. Ei,
ei hän sitä ollut. "Kuin Hannu -- renki -- on muassa, niin ei ole
pelkoa, ei vaaraa", hän sanoi. "Eikä tuuli tullut kovin äkillisissä
puuskauksissa", hän lisäsi ymmärtäväisen ja kokeneen tavoin ja hänen
kasvonsa ilmottivat hiljasta totisuutta ja mielevyyttä. Saattoi
selvästi huomata, että hän jo oli vähän kokenut, vaikka pieni olikin.

Tyttö oli hiljasena koko ehtoon, vaikka ei varsin surullisena. Mutta
iltasella, kertoi äitini sittemmin, kuin tytön oli mentävä levolle,
hänen äkkiä ruvenneen itkemään; silloin hänelle oli äkisti selvinnyt,
mitä tuo oli, että hänen vanhempansa olivat "jääneet pois" tuolla
kirkkomatkalla, josta vaan kumottu vene oli tullut kotirantaan.

Näin minä ensi kerran tapasin Elina Holtin, ja nyt en näe myrskyilmaa
sen illan tulematta kaikkine tapauksineen selvänä silmieni eteen; näen
noiden miesten ruskein kasvojen esiintyvän pimeästä ja tuovan
onnettomuuden sanoman taloomme, ja muistan ennen kaikkea tuon likomärän
tytön vaaleine hapsineen, harmaine silmineen sekä vakavine puheineen.



II.


Ei hyvin kaukana meiltä, mutta lähempänä järveä asui Elinan setä.

Hänen asioissaan oli paljo kysymys silleistä -- sen verran minä tiesin
hänestä. Tämän sedän luona tuli Elinan vast'edes asua, mutta kuin hän
oli naimaton, jäi tyttö vastaiseksi meille.

Meidän yksissä-olomme ei kuitenkaan ensi aikana tullut pitkälliseksi.
Minut kohta pantiin läheiseen kaupungin kouluun, ja kun ensi kerran
tulin takaisin kotosalle, niin hän jo oli muuttanut setänsä taloon.
Vaan hän tuli kumminkin tuon tuostakin meille, kuin näet hänen oli
oltava äitini valvonnan alasena. Minäpä en tähän aikaan hyvinään paljon
yhtynyt hänen seuraansa. Hän yhä puheessani etsiskeli "kaupungin
tapoja", ja se loukkasi hyvin paljon kunniantuntoni. Muuten muistan
vaan, että hän silloin oli rajuluontonen tyttölapsi, jonka silmistä
aina leimusi jotakin äkillistä ja uhkaavaa, ja että hänen oli mieleistä
kuleksia ulkona paljain päin ja käydä talonpoikain luona.

Helposti huomasin, että tämä rajupäisyys ja kuleksimishalu ei ollut
äidilleni mieleistä. Huomasin myöskin, että äitini aina Elinan aikana
alkoi puhella mietteitään "hiljasesta ja somasta". Välistä kuulin hänen
myös puhuvan tuon tyttösen talonpoikasista tavoista. Minä en niitä
paljon havainnut, mutta enpä ollutkaan siihen aikaan mikään tarkka
tutkia.

Vasta silloin, kuin monta vuotta oltuani poissa tulin kotiin
levähtämään ensimmäisten tieteellisten urhotöitteni jälkeen, Elina ja
minä aloimme katsella toinen toistamme vähän lähemmältä. Minä olin
ylioppilas, hän vasta ripillä käynyt. Ensi yhtymisemme olivat
sellaiset, että koetimme kaikin tavoin loukata toinen toistamme.
Sittemmin teimme kumminkin jonkunlaisen epäluotettavan sovinnon, ja
aloimme ilmottaa toisillemme ajatuksiamme -- taikka oikeammin, minä sen
vaan yksipuolisesti teinkin.

Tultuani vast'ikään tieteellisistä harrastuksistani, minä en voinut
ajatella paljon muuta kuin tiedettä. Tunsin itseni vapaaksi koko
synnillisestä ihmisestäni sekä luulin olevani täynnä puhtaimpia
käsitteitä. Pidin jokapäiväsen elämän rientoja halpoina ja arvelin
milt'ei alentavan arvoani, jos puhuin muusta kuin tieteellisistä
asioista. Tältä kannalta myös lähestyin Elinaa.

Mutta mitään epätieteellisempää kuin Elina Holtia ei taivaan aurinko
vielä ole valassut. Minä tunsin, ajattelin ja toimitin ainoastaan
tieteellisten perusteiden nojalla; hän tunsi, ajatteli ja toimieli
omalla tavallansa sen tähden vain, että hänen mielensä niin teki ja
että hänen luontonsa laatu oli semmoinen, ja kun hänen päähänsä
pälkähti, niin hän ei ottanut ollenkaan mitään tunteakseen eikä
ajatellakseen. Minä luulin silloin kykeneväni keksimään olemisen
perussyitä; vaan Elinalla ei yhtään ollut halua semmoisiin.

Eräänä päivänä ilmotin hänelle muutamia tärkeitä loppupäätöksiä, joihin
olin tullut meren pohjalla olevan alkuliman tutkimisessa, ja arvelin,
että tästä oli mielestäni koko elimellisen elämän alku ja synty
etsittävä. Huomautin hänelle myös senkin kummastuttavan seikan, että jo
Jonialainen Anaksimandros -- se oli muistaakseni hänen nimensä --
lausui sen mielipiteen, että elämä on syntynyt siten, että aurinko
paistoi maan pinnalle, jossa silloin oli vaan kosteata limaa ja vettä,
ja että ensi ihminen luultavasti oli ollut kala.

"Se on inhottavaa!" Ei hänellä ollut sen enempää lausumista tästä niin
ylön tärkeästä asiasta.

Samassa tilaisuudessa tulin sanoneeksi, että apina tietysti on ihmisen
lähin kantaisä.

"No niin, tiedätkö, että sitä minäkin olen ajatellut", hän lausui, ja
minäpä aloin jo pitää häntä ajattelevana ihmisenä, kunnes hän lisäsi:
"siitä lähtien kuin sinä tulit kotia".

Todellakaan, hänellä ei ollut rahtuakaan tieteellistä henkeä. "Ei käy
luottaminen kirjoihin", hän sanoi, teeskentelemättä ilmottaen
tietämättömyyttään, ja hän pysyi tavattoman kiivaasti omissa
mahdottomissa ajatuksissaan. Eikä vastaväitteet vaikuttaneet häneen
mitään. "Olen siitä kumminkin vakuutettu", hän vaan sanoi. Kerrankin
kuin hän seisoi rannalla vaatteita sotkemassa sai hän minut melkein
silmittömästi suuttumaan jänkyttämisellään: "olen siitä niin
vakuutettu".

"Sepä on hulluutta olla vakuutettu jostakin", minä sanoin, ja kerroin
hänelle, että toinen viisas kreikkalainen oli lausunut, ett'ei käy
varmuudella päättäminen mitään mistäkään asiasta.

"Hän olisi mielestäni tehnyt viisaammin, jos hän ei olisi avannut
suutaan", Elina sanoi paukuttaen märkiä vaatteita niin, että vettä
räiskyi silmilleni.

Puhuin sitten rakkaudesta. Oli varma päätökseni, että mies ja nainen
olivat kaksi yksilönpuoliskoa, ja että ne, jotka ovat henkistä sukua
toinen toisillensa, yhtyvät sisällisestä taipumuksesta yhteen, että
heistä tulisi jotakin kokonaista. Mutta silloinpa Elina purskahti
semmoiseen sopimattomaan ja vallattomaan nauruun, ett'en ole ennen
kuullut kummempaa.

"Olet tuhma", hän sanoi.

"Mutta Elina hyvä" -- minä alotin lausua vallan närkästyksissäni.

"Mutta kuinka sinä luulet rakkauden syntyvän?"

"Etkö sitä tiedä?" Ja sitten hän lauloi erään noista renkutuksista,
jossa sanotaan, että ei tiedetä rakkauden tulosta muuta, kuin että se
tulee kenenkään lähettämättä, kenenkään tietämättä, vaan että se
kumminkin sytyttää itsekutakin ihmistä ilmituleen...

"Jumala varjelkoon, Elina, minkälaisia veisuja sinä laulat!"

"Niinkö vai? Onpa minulla toinenkin", ja sitten taas renkutus siitä,
että rakkaus puhkee kuin kevähän lehdet sekä kuin hymyilevän silmästä
kyynel j.n.e.

"Mutta ei, se on tuhma" -- hän sanoi ja herkesi.

Jättäen tietopuoliset asiat sikseen, koettelin saattaa häntä
harrastamaan läheisempiä käytöllisiä asioita, valtiollisia ja
yhteiskunnallisia, vaan ei siitäkään tullut sen parempaa. Politiikkaan,
hän lausui päättäväisesti, ei kenenkään rehellisen ihmisen sovi ryhtyä.
Hän tunsi vaan yhden henkilön, joka semmoisissa tuhrusteli, tuon
entisen aliupseerin ja koulumestarin Hannu Sjuvsenin Grönvaldista, joka
juoppouden tähden oli joutunut virkaheitoksi molemmista toimistaan, ja
jolla nyt ei ollut mitään muuta askaroimista, kuin politiikan kanssa.
Ja työmieskysymyksen olivat kaupunkien mahtavukset keksineet, jotta
heillä muka olisi jotakin, josta pitäisivät puheita, kuin suurissa
kemuissaan olivat joutuneet iloselle tuulelle ja tulleet
ihmisystävällisiksi. Todellakin, Elina oli hirmusen tietämätön.

Minä aloin arvata mistä hän oli saanut kaikki nuo mielettömyydet.
Tietysti sedältään. Tämä oli vaaleatukkanen mies, noin neljännen
kymmenen loppupuolella, ja hänen silmänsä olivat vaaleansinertävät. Hän
oli vähäpuheinen, ja sekin vähä minkä hän puhui näkyi minusta
jotensakin typerältä. Hän tavallisesti ei päässyt pitemmälle kuin
lauseen puolitiehen, jäännöksen asemesta hänestä kuului vaan kimakka,
uhkaava "Eiköhän?" ikäänkuin olisi tahtonut varottaa kuulijoita
kysymästä seuraavia sanoja. Ja sikäli kuin sillä kertaa olin
ymmärtävinäni, niin hän halveksi kirjoja. Luulin huomaavani, että hän
piti kirjanoppineita houkkioina, valtiollisia asioita harrastavia
pettureina, ja hänen tieteellistä kykyään minä varsinkin silloin
rupesin halveksimaan, kuin hän kerran ylenkatseesta säihkyvin silmin
nauraa hohotti minun sanoessani, että aurinko varmaankin oli palavaa
kaasua. Ei Elinakaan ottanut tätä uskoakseen. Hän juuri solmieli
kenkänsä nauhoja ja pudisti päätänsä säälitellen, että minä voin uskoa
jotakin semmoista.

"Mutta, hyvä Elinani, kaikkein uusimmat tutkimuksethan näyttävät -- --"

"Tiedätkö mitä minun kaikkein uusimmat tutkimukset näyttävät?" hän
sanoi, tarttuen viimeisiin sanoihini.

"Sinun --?"

"Ne näyttävät, että kenkäni ovat pohjitta", hän sanoi seisten toisella
jalalla ja ojentaen toista rikkinäistä kenkää minua kohti.

Muutoin olen nähnyt saman Elinan sedän näyttävän oikein miehen mieltä.
Olipa hän kerran myrskypäivänä merellä; minä olin muassa. Hän piti
perää, paksu takki yllä ja merimiehen lakki päässä. Silloin, täytyy
todistaa, oli hänessä jotakin niin miehuullista ja uljasta, kuin hän
tuossa istui peräsin ja jalusnuorat kädessä, ett'en parempaa
milloinkaan ole nähnyt. Hänen vaaleansiniset silmänsä katsoa tuiottivat
silloin tyystisti eteen päin, eikä mikään hyökyaalto eikä laskeutuva
laine jäänyt häneltä huomaamatta. Olipa silloin hänen silmissään
semmoinen uhkaileva loiste, että minun täytyi lausua itselleni: Hän on
polveutunut noista vanhoista viikinkisuvuista, jotka vallottivat
Normandian, rupesivat Islannissa asumaan ja löysivät Vinlanninkin.
[Norjalaiset viikingit vallottivat keskiajalla pohjos-Ranskanmaan,
jonka he sanovat Normandiaksi, kansottivat Islannin saaren, jossa
pohjosmaiden runous kehittyi maailman mainioksi, vieläpä pääsivät
Pohjos-Ameriikan rannikoille saakka, joita he nimittivät "Hyväksi
Vinlanniksi"; vaan tämä löytö kumminkin pian hävisi kansojen muistosta,
niin että Ameriika Kolumbuksen aikoina taas oli tuiki tuntematon maa.
Suomentajan sel.] Mutta vaan manterella ja sivistyneitten parissa hän
oli oikean poroporvarin näkönen.

Sitä vaan en ollenkaan osannut sanoa, miksi tämä yksinkertanen
maakauppias niin suosi erästä lähiseudussa asuvaa miestä, jota
yleisesti nimitettiin "patriootiksi" (isänmaanrakastajaksi). Tämä oli
varatuomari, nimeltä Vang, joka oli ollut miehenä silloin, kuin
talonpojat ensin alkoivat tehdä vastarintaa hallitusta vastaan. Mutta
sitten oli hän joutunut peräpajulle. Hän nyt oli lakiasiain ajaja,
mutta hänellä ei ollut monta asiaa enää ajettavana, ja hän sen tähden
myös koulutti pieniä lapsia sekä kirjotteli voudin konttoorissa. Hän
oli innokas "vapauden harrastaja", mutta "vanhojen, rehellisten"
tapaan, puheli alinomaa "ihmisoikeuksista" sekä jakoi Norjan asukkaat
kahteen osaan: "orjallisiin, Danomaaneihin" (tanskankiihkosiin) ja
"patriootteihin". Hänellä oli alati mielessä joku "yleisvaltiollinen
tuuma", ja hänellä oli aina paljo puuhaamista ihmissuvun monien
tirannein mestauttamisessa.

Muutoin hän oli verenhimonen vaan puheissaan: itse työtoimien
todellisuudessa hän oli sievimpiä ja sävysimpiä miehiä, joita on ollut
maan päällä, ja työskenteli vaan maailman parantamisessa ja sen
sortovaltiaitten telottamisessa. Ja Holt ei halveksinut niin paljon
ketään muuta kuin juuri tällaisia "haaveksijoita" ja "idealisteja".
Mutta siitä huolimatta hän oli patriootin seurassa joka ikinen päivä.
Joka ilta nähtiin entisen hallituksen vastustelian istuskelevan Holtin
kamarissa, tupruilevan suunnattomia tupakkasavuja sekä lavertelevan
valtioviisaita puheitaan. Holt kuunteli vaan äänetönnä ja nyökäytteli
välistä hyväksyen päätään sekä oli kaikissa vaiheissa hänen uskollinen
ystävänsä.

Kerrottiinpa hänestä kerran sitäkin, että kuin muutamat nuoret miehet
olivat käräjäpaikassa ruvenneet pilkkailemaan "patrioottia" ja muun
muassa uimassa ollessa olivat houkutelleet häntä, joka oli huono
uimaan, ulos syvälle, niin Holt silloin oli uhannut "suolaavansa" heitä
ja painanut nuoria herroja toista toisensa perästä niin kunnollisesti
veteen, että kiittivät Jumalatansa kun pulasta pääsivät hengissä.

Mutta Holtin ja hänen veljensä tyttären väli ei viimeis'aikoina ollut
hyvä. En kuullut heidän milloinkaan puhuvan keskenään enempää kuin
heidän välttämättömästi täytyi, eivätkä he koskaan puhellessaan
katsoneet toinen toisehensa. Kumminkin minulla oli se varma vakuutus,
että Elina sedältään oli saanut sekä monet muut epäluulonsa että myös
senkin, että hän ei pystynyt oivaltamaan kirjojen arvoa. Eihän hän
suinkaan tuntenut muiden mielipiteitä kuin setänsä.

Viimeksi mainitun epäluulon ilmauksista kumminkin yksi näytti minusta
olevan naurettavin. Tyttö oli, kuten jo sanoin, äitini valvonnan
alasena ja hän tavan takaa kävi joka päivä meillä oppimassa ompelua
j.m.s.

Eräänä päivänäpä hän ei tullutkaan tavallisella ajalla aamuisin, ja
kuin hän tuli, näkyi selvästi, että hän oli valvonut ja että hän oli
hyvin alakulonen. Äitini kysyi oliko hän kipeä; mutta syy oli aivan
toinen. Hän oli eräässä kotimme nurkassa löytänyt paksun kirjan, jonka
hän oli vienyt mukanansa kotia, "sillä hän nukkui niin helposti
iltaisin kirjaa lukien". Tämä kirjapa oli hänen mielensä häiriön syy.
Hän näet ei laisinkaan ollut nukkunut sitä lukiessaan, vaan päin
vastoin lakkaamatta lukenut päivän valkenemiseen saakka. Eihän hän
muistanut kirjan nimeä, eikä kenenkä kirjottama se oli; vaan kuin hän
seuraavana päivänä toi sen tullessaan, huomattiin sen olleen Eugéne
Suen muuan romaani.

"Onneton lapsi" huudahti äitini, "se on hyvin epäsiveellinen kirja".

"Niin, kauhistava se oli. Enpä olisi koskaan osannut ajatella, että
niin monta kummallista seikkaa saattaisi tapahtua maailmassa".

"Lapsi parka, tekotapauksiahan siinä kerrotaan".

"Tekotapauksiako? Eikö se olekaan totta?" hän kysyi aivan hämillään.

"Romaanihan se on".

"Va-ai niin?! Tekojuorujako ne vaan olivatkin? No, silloin siitä ei ole
niin hätäilemistä. Ja minä kuin luulin joka sanan todeksi, ja olin
vähällä pyrskähtää itkemään siitä. Voi toki, hyvä Jumala, minkälaisia
ihmisten aivoihin juolahtaakaan! Ei muuta kuin tekotapauksia!"

Ja siihen hänen halunsa lukemaan enemmän sen kaltasia kirjateoksia
peräti hävisi. Hän ei ymmärtänyt, että kukaan huviksensa lukisi
semmoista, "joka oli vaan keksittyjä juttuja".

Mutta jos Elina ei oivaltanut kirjallisuuden arvoa, niin kyllä hän
tiesi kuinka vene oli ohjattava oikeaan suuntaan. Ja vaikka hänen
kirjalliset tietonsa olivat vähänlaiset, niin tiesipä hän jo ulkoakin
sanoa mitä sillien hinta oli minäkin vuoden aikana. Ja jos hän ei
pitänyt lukua kirjoissa kerrottujen ihmisten vaiheista, niin hänen
sydämensä oli sitä enemmän myötätuntonen tosi-ihmisten vaiheita
kohtaan. Talvipuolella, kuin kiiltäviä sillejä tuotiin isoja
veneenkantamuksia satamaan, hän aina oli laiturilla ja silloin hän
usein sanoi, että nämät sillilastit olivat kauniimpia näkyjä, kuin
voivat tulla hänen silmiensä eteen. "Nyt pääsevät ihmiset kuntoon
elämään tämän talven" hän sanoi, ja oli aina silloin hyvillä mielin
sekä lausueli sitä sananparttaan, jossa oli koko hänen elämänsä viisaus
koossa: "Onpa sulosta elää".

Todellakin, talonpoikain elämään ja heidän oloihinsa hän oli parhaiten
tutustunut. Hän tunsi joka miehen koko seudussa ja hän tiesi aivan
tarkkaan kaikki heidän elämänsä vaiheet. Hän tiesi kutka olivat
kihloissa että myös kutka "pakinoivat keskenään semmoisista" taikka
vaan "ajattelivat toinen toistansa". Hän tiesi missä sovussa kaikki
aviopuolisot elivät keskenään ja kuinka heidän lapsensa käyttivät
itseään. Hän tiesi kenellä oli velkaa maakauppiaille, kenellä oli
käräjäjuttuja, kuka joi ja kuka piti raitista elämää j.n.e., j.n.e.
Kun me kävelimme maantiellä, hän usein pysähtyi pakinoimaan
vastaantulevien kanssa, ja hyvin usein hän poikkesi tieltä köyhien luo,
auttamaan heitä sekä neuvoilla että toimilla. Minä oikein hämmästyin
nähdessäni kuinka helposti hän tutustui heidän oloihinsa ja osasi
puhutella heitä oikealla tavalla; mutta olipa sekin minusta yhtä
hämmästyttävää, että tuommoiset toimet ollenkaan huvittivat häntä.

Kuin minä ensimmäisen ylioppilaskesän oltuani kotona palasin
kaupunkiin, annoin hänelle mielessäni tämmöisen todistuksen. Oletpa
verevä ja terve, mutta ei sinussa ole mitään miellyttävää. Sinulla on
terävä kieli ja vakaa tahto, joka on aivan omapäinen, kesyttämätön,
säännötön ja samassa aivan omituisen luja. En kiellä, että välistä --
mutta vaan aniharvoin -- kukaties on jotakin suloutta olennossasi ja
että sinulla on varma toimintatapa. Mutta yksi seikka on varma: sinun
kasvatustasi on hirvittävällä tavalla laiminlyöty ja sinun mielipiteesi
ovatkin aivan naurettaviin saakka sivistymättömiä.



III.


Kun seuraavan kerran taas kotiuduin, Elina oli kaksikymmenvuotias, ja
minä olin jo kohta tohtoriksi pääsemässä. Minä en enää puhellut
olemisen perussyistä enkä kantaisästämme apinasta, emmekä me enään
lausuneet toisillemme pistosanoja. Elina ei ollut paljon enempää
lukenut, kuin viimeinkään, vaan hänen kirjojen halveksimisensa oli
kumminkin vähennyt, ja hän oli silminnähtävästi tullut paljon
sievemmäksi ja sulosemmaksikin.

Jäin talveksi kotiin, ja pitkinä talvi-iltoina rupesin lukemaan milloin
mitäkin talonväelle. Elina oli tavan takaa läsnä ja ihmeekseni
huomasin, että hän oli innostunein kaikista. Hän ei kuitenkaan alussa
ilmottanut mieltymystään sanoilla. Kuin hänen mielensä kiihtyi, niin
hän useimmiten pysyi puhumatta. Mutta mieltä hellyttävät paikat eivät
häneen koskeneet; hän ei kärsinyt lukiessa pysähtyä innostuttavimpiin
paikkoihin. Silloin hän aina kävi levottomaksi, vääntelihe istuimella
ja sanoi: "lue eteenpäin!" Kuin luin hänelle yksinänsä, ja kuin olimme
tulleet semmoisiin kohtiin, hän kiihkeästi sanoi: "jätä, jätä se
lukematta". Yhden ainokaisen kerran kuulin hänen lausuvan "se on
kaunista", ja sen sanon toden totena: se, jonka sillä hetkellä kuulin
hänen äänessään kajahtavan, oli tuhat kertaa kauniimpaa kuin se runo,
jota hän huudollaan tarkotti.

Alussa en luullut hänen ymmärtävän näitä kohtia, jotka hän käski minun
jättää lukematta. Mutta sittemmin huomasin erehtyneeni. Hän luki ne
salaa yksinään, ja kuin vähitellen jouduimme niin pitkälle, että
puhuimme keskenämme luetusta, niin huomasin ihmeekseni hänen käsittävän
kaikki niin selvästi ja niin ihkaelävästi, että olin kuin pilvistä
pudonnut. Hän ei kirjoja lukenut, hän niissä eleli kaikkine
ajatuksineen, tunteineen. Hänestä nämät kertomukset olivat
tositapauksia, vaikka nyt toisella tavoin kuin hänen Eugéne Suen
romaania lukiessaan.

Olisi saattanut luulla, että kaikki mitä Elina luki tapahtui hänen
läheisyydessään ja että kirjoissa kerrotut ihmiset kuuluivat hänen
jokapäivästen seuralaisiensa joukkoon. Hän teki päätöksensä ja lausui
tuomionsa heistä samalla tunnollisuudella, kuin niistä ihmisistä,
joittenka kanssa hän joka päivä seurusteli. Kun kertomuksen ihmiset
eivät olleet hänen mieleensä, niin hän pani hyvin pahaksensa, jos minä
sanoin ihailevani niiden runollista kauneutta ja totuutta. Hän moitti
heitä tunnollisella innostuksella ja oli kovin ihmeissään, että minä
saatoin sanoa heitä miellyttäviksi henkilöiksi. Elina vaan vihasi tätä
miestä ja tuota naista eikä kukaan saanut häntä uskomaan, että ne
ansaitsisivat muuta kuin vihaamista ja inhoa. Hän halveksi Hamletia ja
inhosi Wilhelm Meisteriä, jossa kirjassa ei ollut "melkein yhtäkään
tosi-ihmistä", ja Wertheristä hän sanoi, että jos hän olisi ryhtynyt
johonkin kelvolliseen työhön, niin hänellä ei olisi ollut mitään
"kärsimyksiä". Näitä kirjoja ei mikään maailman mahti olisi voinut
pakottaa häntä lukemaan toistamiseen, samoin kuin ei kukaan olisi
voinut saattaa häntä seurustelemaan kenenkään ihmisen kanssa, jonka hän
oli huomannut halvaksi ja katalaksi. "Gretchen" kumminkin paljon
liikutti hänen mieltään ja "Klärchen" vielä enemmänkin.

Voi, kuin nyt ajattelen näitä ihania talvi-päiviä länsimaakunnassamme,
sen kosteata ilmaa, sen jääniljakalla peitettyjä maanteitä, sen
lumettomia kankaita, sen synkkiä metsiä, sen mustanpuhuvaa merta ja sen
kummallisia, päivän valasemia pilven hattaroita taivaalla, -- kuin
ajattelen näitä hiljasia iltaseurusteluja tuvassamme, jota lamput
valasivat, jota siivous ja mielevyys kirkastivat, jossa ystävällisyys
ja rauha vallitsivat, kuin muistelen käveleväni edestakaisin
odottaessani Elinaa tulevaksi lukemiseemme ja kuin ajattelen hänen
sitten astuvan sisään ovesta siivona ja sievänä, raittiina ja
talvi-ilmasta vilustuneenakin sekä puettuna punaruutukkaiseen hameesen
-- kuin muistan hänen monta ilosta leikkipuhettaan taikka ajattelen
hänen tuossa istuvan ja kuuntelevan suuret mielevät silmät siirollansa,
posket punahehkussa ja suu puoleksi avonaisena, sekä ihmetellen ja
innostuen siitä, että hän nyt ensi kerran sai katsella vaihtelevaan,
ihmeelliseen runomaailmaan, -- kuin nyt ajattelen näitä niin
aavistamattoman ihania iltapäiviä, jolloin ilmassa oli joku salanen,
juhlallinen lämpö, kuin muistelen, kuinka nämät tekokuvaelmat
pakottivat häntä, vaikka hän oli niin harvapuheinen luonnostaan,
kumminkin ilmottamaan sydämmensä sisimpiä tunteita, kuinka joku silmän
katsahdus tai punahehku kasvoilla tai joku käden liikenne, joku äänen
värähdys tai joku sananen vaan ilmotti hänen mielensä syvästi kaipaavan
sitä rakkautta ja alttiutta, jota hän tavallisesti kätkieli lyhyellä,
tylyllä käytöstavallaan, sekä näytti koko sen hellän kauneudentunteen
ja sen sanomattoman uskollisuuden ja totuudentunnon, joka vallitsi
hänen sydämmessään -- kuin muistelen näitä iltaseurusteluja sekä meidän
monia kävelyjämme päivällisen perästä, jolloin palavalla innolla
puhuimme kaikesta, jonka olimme lukeneet, ikäänkuin olisimme eläneet
niitten tapauksien läpi -- oi, silloin näyttävät nuo kauniimmat
runokertomukset, kuin koskaan ovat innostuttaneet mieltäni, minusta
olevan vaan sen todellisen elämän himmeitä kuvia, jota silloin
elelimme, ja silmieni edessä seisoo olento, joka näyttää tuhat kertaa
kauniimmalta kuin maailman suurimmat runoilijat ovat mahtaneet luoda,
olento, jonka tunteminen on aina oleva minun suurin häviämätön onneni.

Tämä seurustelemisemme ei kumminkaan kestänyt kauvan. Eräänä päivänä
talven loppupuolella, jolloin jo vähän kevään tuoksua tuntui ilmassa ja
oheita valkosia pilven haituvia uiskenteli taivaalla, olimme
tavallisella päivälliskävelyllämme pitkin meren rantaa. Ei ollut
tavallista, että kuljeskelimme puhumatta, mutta nyt ei Elina ottanut
keskustellakseen mistäkään asiasta, josta aloin puhua, hän vaan katsoi
ulos ulapalle, vastasi hajamielisesti kysymyksiini ja hänen puheensa
kaikui niin soinnuttomalta. Ei minullakaan ollut halua pitkittää
keskusteluamme. Lempeä, sulonen onnentunne virtaili mielessäni,
tuhansia ilosia, lapsellisia ajatuksia johtui päähäni, kaikenlaisia
epävarmoja toiveita syntyi minussa, ne kuiskuttelivat sulosesti ja
ystävällisesti korviini monta mieletöntä asiaa, ja kultasia kuvituksia
kulkea liiteli mielessäni ikään kuin päivän valasemat pilven hattarat
taivaalla.

Kaikki, jota minä tunsin ja ajattelin, olisin voinut ilmottaa yhdellä
ainoalla lauseella, ja se lause pääsikin ajattelemattani suustani
lentoon: "Onpa sulosta elää", ajattelin sanoissa, muistutellen
itselleni Elinan mielilausetta.

"Niin, _voisi_ olla sulosta", hän sanoi samalla soinnuttomalla äänellä
ja hän näytti vaan yhtä hajamieliseltä.

Paluumatkalla pysähdyimme erään mäen kukkulalle, josta oli lavea
näköala ulos seudulle ja vuonolle.

"Kuinka ihana, kuinka ihana tämä seutumme onkaan", huudahdin; sillä en
ollut mielestäni koskaan nähnyt ihanampaa, kuin tämä lumeton tanner,
nuo mustanpuhuvat puut, tuo vielä talvisynkkä meri ja kaiken tämän
päällä lännessä sinitaivas vielä kultapilvien peitossa.

"Minusta se näyttää synkeältä ja raskaalta", Elina vastasi. Synkeältä
ja raskaalta? Sitä en ymmärtänyt; minusta se loisti ja leimusi vaan.

Viittasin länteen päin: "Katso, kuinka kummallisesti taivas tuolla
hohtaa ja leimuaa --".

"Niin _ulkopuolella_ seutuamme" hän vastasi.

Katsahdin ihmeissäni Elinaan. Että tämä pieni, sulonen maailma, jossa
hän kumminkin eleli kaikilla ajatuksillaan, harrastuksillaan ja
toiveillaan, oli hänestä synkkä ja raskas, sitä en ymmärtänyt. Hänelle
varmaan oli tapahtunut jotakin hyvin kiusallista. Hän olikin koko ajan
kävellyt yksinään toisella puolella maantietä ja nyt huomasin, että hän
todellakin näytti alakuloselta.

Käänsimme sitten matkamme kotipuoleen, ja pysähdyimme vasta Holtin
puutarhan portille. "Mutta ulkopuolella ei todellakaan ole niin
ihanaa", sanoin, muistellen itsenikin usein toivoneeni päästä ulos
tuntemattomaan, kaukaiseen ihanuuteen, joka aina väistyy ja aina on sen
maailman ulkopuolella, jossa parhaillaan kuljemme.

"Mutta kaikki tuo, josta olemme lukeneet, eikö se ole ihanaa?" Elina
sanoi. "Ja onhan se ulkopuolella".

Hän vielä kerran katsahti ulos valosaa länsitaivasta kohti. Hänen
kasvonsa niin selvästi ilmottivat jotakin kaipausta, että hän minusta
näytti aivan oudolta. En ollut tuota koskaan ennen nähnyt ja hän aina
sanoikin, ett'ei hän milloinkaan kaivannut mitään.

En vielä sanonut hänelle hyvästi; tietämättäni odotin, että jotakin
tapahtuisi, en tiedä mitä. Tuntui minusta ikään kuin joku mahtava
tapaus olisi välttämättömästi ollut tulossa ja että päättäminen olisi
ollut minun tehtävänäni. Oli jokin sana lausuttava, ja joll'ei sitä nyt
lausuttu, niin suuri onni livahtaisi käsistäni. Tunsin äkkiä joutuneeni
ahdinkoon, käteni kävivät kylmiksi ja hikisiksi, kaikki esineet
ympärilläni kävivät epäselviksi ja oli ikään kuin ei maakaan olisi
ollut aivan lujana jalkojeni alla. Vihdoin selveni minulle sen verta,
että teki mieleni sanoa hänelle jotakin siitä, jota olin ajatellut
yksissäolomme aikana. Mutta se kävi minulle hyvin tuskalliseksi.
Silloin minulle johtuivat mieleen hänen viimeiset sanansa: "kaikki,
josta olemme lukeneet, eiköhän se ole ihanaa -- mutta _se_ on
ulkopuolella", ja omituisella uskalluksella sain puhutuksi: "Ei ole
todella kaikki niin ihanaa -- vaan _sinä_ katsot sitä niin ihanaksi".

Hän kääntyi äkkiä puolittain minuun päin ja loi minuun hämmästyneen,
kummallisen älykkään, tyystisti tarkastelevan sekä tyytymättömästi
torjuvan katseen. Se katse kävi suoraan eteenpäin kaikista sivuteistä
huolimatta ja kysyi: "mitä sinä ajattelet?" -- se oli kiiltävän
veitsenterän välkkyvä loiste -- seuraavana silmänräpäyksenä hän taas
katseli ulos kaukaisuuteen, mutta ne kasvot, jotka hän nyt käänsi
länsitaivasta kohti, hehkuivat samanlaisesta punahohteesta kuin se.
Enempää en nähnyt, sillä yht'äkkiä hän sanoi hyvästinsä ja meni
portista sisään.

Kuin menin kotia päin, tuli minulle selväksi, että minä, kaikista
meidän erilaisuuksistamme huolimatta, ja monessa suhteessa olimme aivan
vastakkaista luontoa -- ja huolimatta vakuutuksestani, että vaan
_sukuperäiset_ luonteet vetävät toisiansa, olin tehnyt hänen
mielilauseensa omakseni, kumminkin sillä vähällä muunnoksella, että "on
elämä ihanaa _sinun_ kanssasi". Todellakin, olin rakastunut, vastoin
kaikkea tiedettä mielettömästi, silmittömästi rakastunut ja
sanomattoman onnellinen rakastamisen levottomuudesta, kaipauksesta,
pelosta ja toivosta.

Siitä päivästä tapahtui kanssakäynnissämme muunnos. Olimme kumpikin
tehneet havainnon, ja se oli, että olimme oudot toisillemme. Eikä nyt
enää mitään lukuhetkiä tullut kysymykseen, ei mitään kävelyjä, ei
mitään ystävällisiä keskusteluja seudusta eikä sen asukkaista. Tunsin
olevani sanomattoman ujo hänen läsnäollessaan, ja Elinaan oli tarttunut
jokin tyly jokapäiväisyys, joka saattoi minut satoja kertoja
hämmästyksiin ajatellessani, että hän oli lukuiltoina istunut minua
vastapäätä katse innokkaasti loistavana kaikesta, jota luimme, ja että
minulla oli hänen kanssansa ollut monta keskustelua kaikellaisista
maailman oloista, niin kuvailluista kuin todenperäsistäkin, jotka
keskustelut olivat minulle ilmasseet hänen syväperästä ja kiivasta,
vaan totuutta rakastavaa luonnettaan. Nyt se aika tuntui minusta olevan
niin äärettömän kaukana, ja Elina itse oli minulle niin outo, ett'en
edes vihjaukseltakaan voinut viitata menneihin aikoihin enkä niiden
moneen ihanaan tapaukseen. Pelkäsin, että hän silloin loisi minuun
oudon, ihmettelevän katsauksen, ikään kuin hän ei enää ymmärtäisi mitä
tarkottaisin.

Monet syyt pakottivat minua tähän aikaan usein käymään muualla ja tämä
sydäntäni helpotti; sillä tuntui sanomattoman kiusalliselta olla hänen
seurassaan nyt, kuin emme enää voineet seurustella vanhaan tapaamme.
Minä mietiskelin, mitähän todellakin oli tapahtunut, ja välistä
arvelin, ett'ei mitään erinäistä ollut tullut väliimme, enkä kumminkaan
saanut poistetuksi pelkoani sitä, että nuo suloset talvi-iltamat olivat
vaan pettävä muisto, joka ei milloinkaan olisi palajava takaisin.
Kaipasin, kaipasin niin innokkaasti tuota hävinnyttä aikaa, kaipasin
Elinaa, kuin olin poissa, kaipasin vielä enemmän, kuin olin hänen
seurassaan, ja niin kului sekä kevät että kesä minun huomaamattani;
päivät haihtuivat minulta vaan yhdessä mietiskelemisessä, ja vasta kuin
syksy tuli ja minun oli mentävä takaisin yliopistokaupunkiin, niin tämä
murehtiva mielisteleminen muuntui haluttomaksi vastenmielisyydeksi
kaikkeen työhön, katkeraksi nyreydeksi ulkomaailmaa ja sen menoja
vastaan, ja minun nyt melkein aina teki mieleni päästä hänen
läheisyyteensä jatkamaan tuota hehkuvaa mietiskelemistä, joka äskettäin
oli ollut minulle niin vastenmielinen. Toivoin vaan vilahdukselta
nähdäkseni hänen loistavaa hymyänsä ja saadakseni yhdenkään
katsahduksen hänen uskollisista silmistään, jotta siten saisin
työhaluni ja elämisen toivoni takaisin.

Ja sen sainkin.

Pieni tohtoroimismatka sen toivon täytti ja tämä ensimmäinen
lääkäritoimeni on sen tähden painunut haihtumattomaksi mieleeni. Eräs
puolikasvunen poika, joka asui lähimmän merivuonon kulmassa, oli
rikkonut itsensä niin pahasti, että henki oli vaarassa. Lennätettiin
sana tohtorille, mutta kun oli myrskynen sää ja hän päälle päätteeksi
itse oli kipeä, niin ei hänen käynyt meneminen, Tuskassaan tuli
sanantuoja meille, "kuin minäkin luin tohtoriksi". Kävin lääkärin
luona, sain neuvoja häneltä ja läksin matkalle. Ensin meidän yön halki
oli ratsain mentävä vuoriharjun yli, jota matkaa en hevin unhota;
jääkylmä tuuli loi lumiräntää silmiimme noilla aavoilla puuttomilla
vuoren lakeuksilla. Ja pimeys oli niin sysimusta, että hädin tuskin
näin opasta. Mutta kunnia olkoon meidän siunatuille pienille
hevosillemme: ne eivät antaneet jalkojensa soljahtaa ei niin
kertaakaan, ne löysivät tien silloinkin kuin ihmiset olisivat eksyneet
siltä pois, ne vaan uutterasti taistelivat tuulen ja myrskyn kanssa
eivätkä uupuneet.

Sitten oli meidän vielä purjehdittava vettäkin myöten. Sanaton vaitiolo
veneessä, tavattoman äkkiä lausutut ja täytetyt käskyt näyttivät
selvästi, että kuolema uhkasi joka tuulenpuuskassa, myös sillekin, joka
tottumattomuudessaan ei olisi voinut arvata purjehduksemme vaaroja.
Pääsimme kumminkin toiselle puolelle ja minä heti tohtoroimaan kaikin
voimin. Jo sitä tehdessäni ja vielä enemmän kotimatkalla selveni
minulle, että työ kuitenkin oli siunattu asia. Tunsin todellista iloa
siitä, kävi ikään kuin elämänhalun tuulahdus mieleni yli.

Koska tuuli oli vähän laimennut, otin venekyydin koko paluumatkaksi.
Vettä tuli kuin korvosta kaataen pitkin koko matkaa ja kuin
loppumatkalla kävi kylmä tuulikin, niin tuntui minusta hyvin suloselta,
kun iltasella näin valkeain pilkottavan kylän tuvista ikään kuin
kotilämmön ystävällisinä sanansaattajina.

Riensin kiiruusti ylös tietä myöten pihalle. Akkunoista loisti uutimien
lävitse tumma valo märille, melkein lehdettömille puille, valkealle
puutarhan aidalle sekä tien vesilätäköille. Heitettyäni sadevaatteet
yltäni astuin tupaan, joka oli juhlallisesti valastu. Pöytä oli katettu
valkealla vaatteella, kahvipannu porisi niin somasti hiiloksella, koko
läjä pyöreitä vehnäsiä loisti keskeltä pöytää, jonka ympärillä istui
talon väki ja sitä paitse Elina, Holt ja "Patriootti".

Näkyi selvästi, että he odottivat minua, ja tultuani tupaan kaikki
nousivat sanomaan minua tervetulleeksi takaisin; he kertoivat saaneensa
eräältä talonpojalta, joka oli tullut vuorten ylitse, tietää minun jo
lähteneeni sieltä, josta he olivat voineet osapuilleen arvella, mihinkä
aikaan minä tulisin kotiin. Ja kuin kaikki istuimme ilomielin pöydän
ympärillä, kuin näin kaikki nuo rakkaat ihmiset, kuin sitten puhelimme,
kahvipannu porisi sekä uuninvalkea rätisi, silloin näkyi elämä minusta
vielä lempeältä ja suloselta, ja aloin yhä enemmän luottaa siihen
suureen parannuskeinoon, jota sanotaan työskentelemiseksi. Mutta kuin
Elina illemmalla tuli luokseni, kuin taasen näin lempeän uskollisen
katseen hänen rehellisissä harmaissa silmissään, kuin kuulin vanhan,
sydämmellisen soinnun hänen äänessään ja kuin hän äkkiä tarttui käteeni
sanoen: "Kiitos sinulle siitä, että menit sinne", niin silloin olivat
kaikki epäilykset hävinneet, silloin työ, johonka aioin mennä, ei ennä
tuntunut parannuskeinolta, vaan ilotoimelta, elämä näytti suloselta, ja
minulle syntyi halu päästä matkalle ja alottaa sitä taistelua, joka
vast'ikään oli tuntunut niin kärsimättömän raskaalta.



IV.


Olin suorittanut tohtorin tutkintoni, yliopistovuoteni olivat
loppuneet, ja joulun tienoilla istuin taas reessä matkustamassa kotia
päin. Tämän kotimatkani ensi päivä on vielä mielessäni niin selvänä
kuin se olisi ollut eilinen päivä. Lunta oli tullut runsaasti ja
kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja rauha. Hevoseni juosta jolkutteli
itämaakuntamme juhlallisilla kuusikankailla, suurien talojen sivuitse
ja korkeahuippusia lumikinoksia sekä lumisia puita seisoi kahdella
puolella tietä. Kuin puut olivat vähän taajemmassa, niin lumi oli
rakentanut köykäsiä siltoja oksien välille. Pienemmät yksinäiset kuuset
olivat muuttuneet lumikartioiksi: alaoksat olivat lumipeitteen alla,
ylemmät olivat painuneet alas pitkin runkoa, niin että oli ikään kuin
lumi olisi verhonnut kaikki puitten oksat hyvin ahtaaseen vaippaan.

Hienommat lehtipuut olivat kaikki lumesta painuneet yhtäänne päin; ne
olivat lyykistyneet tuulen ja pyryn painosta ja niiden hennot latvat
olivat taipuneet aivan kumaraan lumipeitteen alla. Vaan suuremmat,
joitten jäykkiä oksia tuuli ei ollut jaksanut taivuttaa, olivat
kokonansa lumen peitossa, ja ne silloin olivat suurien huudekukkien
kaltaset, joita oli otettu suuresta akkunaruudusta ja istutettu aavalle
kentälle.

Olipa ihana katsella tuota tyyntä lumista luontoa. Valkea oli maa,
valkeat vuoret, valkeat puut, rakennukset ja aitaukset, vaaleapilvinen
taivas josta suuria lumihiutaleita liiteli verkalleen alas. Koko seutu,
jonka halki matkustelin, oli nyt aivan kuin suuri, siisti ja somisteltu
joulutalo monine tasasine käytävineen, pehmeine uudinvuoteineen ja
loistavine lumikynttilöineen.

Oli kaunis päivä ja itse olin niin sanomattoman ilonen, että nyt olin
vapaa, että nyt liitelin kotia päin, kaikkea tuota tuttua ja rakasta
kohti, että kohta olin oleva siellä missä hän oli, kohta olin näkevä
hänet, kuunteleva häntä ja puheleva hänen kanssaan, eikä nyt mikään
epäilyksen eikä epätoivon ajatus päässyt mielessäni valloille! ja
kaikkialla ympäristössäni näkyi olevan sama rauhallinen ja hilpeä
mieliala kuin minussakin, kaikki näkyi tuntevan samaa sisällisen
vapautuksen riemua ja samaa raitista elämän halua kuin minäkin.

"Onpa sulosta elää, kuin pehmeänhentonen lumi syleilee", kuuset
sanoivat kankaalla; "on sulosta elää", jänis riemuitsi, kuin se tuulen
nopeudella vilahti meidän sivuitsemme pitkin syviä teitään ja melkein
yhtä korkeain lumikinosten kätkemänä; "on sulosta elää", lumenhöytäleet
kuiskasivat, kuin ne niin itsehensä tyytyväisinä liitelivät, laatelivat
ilmassa ja laskeutuivat rauhaan untuvanpehmoselle vuoteelleen. Suuressa
talossa, jonka ohitse kuljin, kilit ja lampaat syödä järnyttivät
männynrisuja, jotka olivat pihalla, ja heistä oli sangen sulosta elää
niin kauvan, kuin heillä oli risuja kyllä järsiäkseen. Riihen edustalla
hyppieli suuri joukko varpusia, ja heistäkin oli elämä ylen autuasta,
kuin riihessä puitiin sekä lähenevä joulu ja sen ohralyhteet katolla
olivat toivossa. Kaikki oli mielissään ja hyräili samaa ilolaulua kuin
minäkin, kohottaessani hattua ja jättäessäni kaupungille hyvästiä.

Muutaman päivän jälkeen oli maamme itämaakunnat jo kaukana; erottavien
vuoritunturien aavain lumikenttäin yli olin jo myöskin kulkenut, ja
ajoin nyt aika menoa alas erään länsimaakunnan rinnettä myöden, enkä
koskaan ole pitemmän väliajan perästä voinut uudestaan nähdä sen
vuoria, sen vuonoja, sen kohisevia virtoja, sen synkkiä salometsiä, sen
pieniä, ryhmittäin rakennettuja taloja tuntemattani sisällistä
äänetöntä hymyä taikka hiljasta riemua suonissani, jota ei voi sanoilla
selittää. Tällä kertaapa näin nämät seudut jälleen, odotuksen outo
rauhattomuus sydämmessä, joka yhä vaan kasvoi kuta lähemmäksi
kotiseutua tulin. Ensi päivien ilonen, juhlallinen mieli oli hävinnyt,
ja nyt heräsi kysymys sydämmessäni, epäilys, pelko... En enää saattanut
olla ajattelematta, ja ajatukseni ajoivat yhä useampia toivon hentosia
lintuja kiitämään pakoon.

"On sulosta elää", olin muutama päivä sitten kuullut luonnon
kuiskailevan kaikkialla ympärilläni. "On sulosta elää", olin
kirjottanut kotiin eräälle, jonka luo nyt kaikki ajatuksenikin
kiitivät. Ja olin pannut siihen pienen lisäyksen, jonka jo kauvan
sitten olin mielessäni lisännyt: "sinun, sinun kanssasi". Ja nyt -- --

Voi, kuin ajattelin mielessäni vielä kerran kaikkea, joka oli
tapahtunut meidän keskemme, kuin punnitsin ja tutkistelin joka sanaa,
joka katsausta, joka kohtausta -- niin äkkiä tuntui minusta ikään kuin
alamatka vuoristosta olisi sujunut liian nopeasti. Pieni vuorihevonen
pysyi lakkaamatta yksitoikkosessa lunkutuksessaan, joka ikään kuin
kuuluu niiden luonteeseen, ja länsiseudun talonpoikais-resla viipahteli
edes takaisin, kuten on kaikkina aikoina ollut semmoisen reen tapana.
Mutta minusta äkkiä tuntui ikään kuin sekä hevonen että resla olisivat
joutuneet aivan tarpeettoman kiivaaseen juoksuun -- eihän tässä
jäniksen selässä istuttu. "Nyt rikkaissa taloissa sytytetään kynttilät
palamaan" kuulin äkkiä lapsenäänen lausuvan.

Käänsin pääni ääntä kohti. Pienen talon edustalla tien vieressä seisoi
vaimo poikansa kanssa ja tähysteli alaseudun kynttilätulia kohti.

Niinpä todellakin! Olihan nyt jouluaatto, ja tuossahan oli koko
kotiseutuni sytytetyt joulukynttilät jo akkunoissa.

Ajattelin niitä monia, jotka noin seisovat pimeäin kotiensa edustalla
tähystellen paremmin varustettujen huoneitten vilkkuvia tulia, ja
joilla ei ole muita joulutulia kuin taivaan tuikkavat tähdet. Onpa
ihminen viheliäinen. Ehkä minä tätä ajattelin, koska itse pelkäsin
tulla näin köyhäksi.

Tulin lähemmäksi kotitaloamme. Oliko _hän_ tänä iltana kodissamme.
Tokkohan hän odotti niin kuin muutkin? Tokkohan hän oli käynyt
portailla tähystelemässä tielle päin? Kerranpa näin hänen seisovan
ovessa, näin hänen pistävän vaaleatukkasen päänsä ulos, näin
lumihöytäleitä lankeavan hänen kiharoille hivuksillensa, sulavan
otsalla, ripustelevan ailmäripsistä, -- kukapa tiesi, mitä ne näkivät
sieltä?

Tuossahan se talo olikin. Kylmä väräys tuntui koko ruumiissani ja
pisteli kovasti rinnassa.

Hevonen pyörähti portista pihalle ja seisahtui oven eteen. Näin tulen
liikkuvan käytävässä ja taasen häviävän. -- -- Olin sanomattomassa
ahdistuksessa. Tulin niin julkisesti taloon; olisin mieluummin hiipinyt
kenenkään näkemättä sisään ja ensin vähän vakoillut, ennen kuin
antaisin itseni ilmi.

Tuvan ovi aukeni -- näin karvalakin ja kuulin isän ystävällisenä ja
mielissään kysyvän: "Noh, oletko siinä nyt, sen veijari?"

Äiti seisoi käytävässä hänen takanaan valkea kädessä. Kapusin sisään ja
aloin vähitellen riisua yltäni koirankarvasta turkkia, päällyssaappaita
ja muita talvitamineita, isän ja äidin ja muutamain palveliain
seistessä ympärilläni ja toivotellessa minua terve-tulleeksi kotia.

Hän ei siis ole täällä, ajattelin.

"Sisään, käy sisälle, sanon minä"; isä tyrkytteli minua peremmäs.

Tulimme "suureen tupaan"; se oli niin kylmä, että henki näkyi. Äiti
kulki edellä ja aukasi perheen tuvan oven, josta valkea suurista ja
pienistä lampuista juhlallisesti loisteli vastahamme.

Niin, olihan hän ollut täällä. Näin sen akkunan uutimista,
köynnöskasveista, jotka kiertelivät akuttimia ja peiliä, huomasin sen
kaikesta, vieläpä siitä tavasta, johon tuolit olivat sioitettu ja matot
laadittu.

Mutta hän ei ollut tuvassa. Oli teen juonnin aika. Pöytä oli katettuna,
vanhanaikuset, kultareunaset teekupit ilmottivat, että nyt oli juhla,
pullero, kiiltävä teekeitin seisoi siinä muita korkeampana, porisi
hyvillä mielin ja näkyi ikään kuin lempeä emäntä ystävällisesti
komentelevan kaikkia pöydällä olevia Jumalan antimia.

Menin uunin luo, lämmittelin. Tunsin olevan välttämätöntä esiintyä
aivan teeskentelemätönnä ja vapaana ja tehdä jotakin aivan
jokapäivästä, ja paistelin sen tähden jäseniäni, vaikka nuo taannoiset
vilun värähdykset olivat muuttuneet polttavaksi kuumuudeksi. Puhelin
hyvin paljon ja lakkaamatta milloin mistäkin -- olin kovinkin
ahdistuksissa.

Vihdoinpa kyökin ovi aukeni ja näin epäselvästi vaaleatukkasen pään,
sinisen kaulahuivin ja pienen valkosen, rannehihan ympäröimän kätösen.
Luullakseni menin häntä kohti ja tervehdin, vaikk'en sitä tarkoin
muista. On vaan mielessäni, että hän tarjosi minulle teetä, että juoda
latkin sitä palavalla kiiruulla, että sillä poltin suutani, join vielä
kiiruummin ja poltin suutani vielä pahemmin. Vasta kun hän tarjosi
minulle toisen kupin, sain niin paljon rohkeutta, että katsoin häneen.
Näytti minusta, kuin olisi ollut vieno, melkein näkymätön hymy hänen
huulillaan, -- vaan muuten siinä oli valosa rauhallisuus hänen
kasvoissaan, hän käveli tuvassa, tarjoeli teetä ja puheli entisellä
tavallaan, ikään kuin ei olisi ollut millänsäkään mistään. Vähitellenpä
minäkin maltoin mieltäni ja uskallin katsella häntä tarkemmin.

En koskaan ole nähnyt mitään kauniimpaa, enkä ole sitä koskaan näkevä.

En muistanut hänen olevan niin ihmeen kauniin, kuin hän nyt oli tuossa
seistessään pöydän ääressä ja lamppujen valastessa hänen keltasta
tukkaansa ja punasia poskiaan. Niin synkeänloistavina, niin
hurmaavaisina en koskaan ollut huomannut hänen silmiänsä. Ja samalla ne
kumminkin olivat niin rauhalliset, niin ymmärtäväiset, niin mielevät!
Ja kuinka naisellisen hempeä oli koko hänen olentonsa, vaikka sen muoto
ei ollenkaan näyttänyt heikolta ja hentoselta, vaan etupäässä ilmotti
terveyttä ja voimaa.

Asemani tuntui hyvin toivottomalta. Oli minusta aivan mahdotonta, että
semmoinen onni olisi minulle sallittu, että tulisin hänelle
rakkaimmaksi maailmassa. Jos onni olisi ollut vähäsempi, niin olisin
suuremmalla uskalluksella kulkenut sitä kohti. En luullut milloinkaan
kuulleeni niin onnellisista ihmisistä, jommoisiksi minä olisin tullut,
jos vaan... Mutta jos se kuitenkin oli mahdollista, niin oi, silloinpa
minä... Kuin kaikki tuvassa ollessamme olemme katolilaisia, niin luulen
sinä iltana luvanneeni vahakynttilän rakkauden suojeluspyhimyksille.

Illempana myös Holt tuli sinne. Olipa minulle vastenmielistä ikään nyt
tavata vieraita, mutta kaikista ihmisistä kumminkin Holt oli minulle
vastenmielisin. Ei ollut mitään riitaa keskenämme; vaan tämä mies, joka
ainakin maallisissa asioissa epäili kaikkea, jota hän ei voinut käsin
kosketella, oli minulle aina vastenmielinen, harmitti minua -- -- ja
nyt tänä iltana!

Hän tuli luokseni ja toivotti minulle onnea äänen väräyksellä ja silmän
iskulla, joka minusta jotenkin selvästi ilmotti hänen hyvin paljon
epäilevän olinko todellakin suorittanut tutkintoni. Hän sitä luuli muka
petokseksi kaikki tyyni ja tahtoi ehkä tarkastaa todistukseni, ennen
kuin hän otti sitä uskoakseen.

Mieleni oli sinä iltana hyvinkin melkeässä. Vaan isä ja äiti olivat
parhaimmalla tuulella. Elinalla oli kiireisiä toimia ja hän oli paljon
ulkona; kuin hän oli huoneilla, oli hän ilonen ja laski leikkiä äitini
kanssa. Vaan ei hän eikä hänen setänsä lausuneet toisillensa yhtään
sanaa eivätkä koskaan katsahtaneetkaan toisiinsa. Heidän välinsä
silminnähtävästi ei ollut parannut siitä kuin viimein olin kotosalla.

Istuin hetkeksi isän ja Holtin viereen, kuin he piippu kädessä olivat
istuneet puhelulle tuvan takaseen kamariin. Ensiksi oli puhe eri
lehmänroduista. Isä oli tuottanut Skottlannista lehmän, ja Holt epäili,
kelpaisikohan se mihinkään. Sitten puhuttiin voiteista, ja isä, kaiken
uuden ystävä, oli saanut uuden lajin. "Se on ulkolaisten kauppapetoksia
vaan", sanoi Holt.

Voiteista tultiin erääseen perintöriitaan, joka ikään oli käräjissä, ja
Holtin mielestä molemmat riitaveljet "panivat liian paljon voidetta
päälle", jota hän niinikään sanoi kaikista muistakin kirjotuksista,
joissa esitystapa oli vilkkaampi kuin hintaluettelojen ja
kassakirjojen. Sitten keskusteltiin vähän ulkomaan valtioseikkoja.
Tässä minäkin arvelin voivani lausua muutamia sanoja. Holt katseli koko
ajan tyystisti minuun ja sanoi lopuksi: "Joko haivaleet ovat ruvenneet
kasvamaan leuvaltasi?" Olin kantanut tätä miehen kaunistusta jo viisi
vuotta.

Se minua enimmin suututti ajatellessani tätä miestä, että syvimmässä
sydämmessäni tunsin tekeväni väärin, kuin mielessäni haukuin häntä
juropääksi ja poroporvariksi.

Jätin nuo kaksi miestä omille aprikoimisilleen ja menin taas tupaan.
Elina seisoi eräässä nurkkauksessa ja puheli matalalla äänellä äitini
kanssa. Istuin heidän luoksensa. Äitini taputti minua ystävällisesti
poskelle ja kysyi, ai'oinko nyt jäädä tähän seutuun lääkäriksi. -- En
sanonut sitä tietäväni ja mutisin jotakin, että pitäisi matkustaa
pohjosmaakuntiin -- ajattelin, näet, kuinka vähällä kotiseutuni voisi
muuttua niin, että kaikista vähimmin haluaisin asettua sinne.

"Ethän", äiti vastasi tyvenesti hymyillen, "ethän kuitenkaan mene
pohjanmaille".

Elina kysäsi: "Tekeekö sinun mieli ruveta lääkäriksi?"

Ne olivat ensimmäiset sanat, joita hän lausui minulle sitten kuin hän
oli tervehtinyt minua tervetulleeksi. Tuntui niin eriskummalliselta
mielessäni, oli minusta niin kuin olisi äkkiä kaikki muuttunut kesäksi
tuolla ulkona: tunsin vienoa, lämmintä ilmaa sekä kukkien tuoksua.
Hänen äänessään oli jonkunlaista ystävällistä sointua, jotakin puoleksi
kätkettyä lempeyttä, jotakin verhottua ilon tunnetta, ja minusta tuntui
juuri kuin hänen ystävälliset, uskolliset silmänsä olisivat sanoneet:
"olen sinun". Minussa syntyi kerrassaan ääretön halu tulla lääkäriksi
taikka miksikä ikänään muuksi, halu tehdä työtä, taistella, uskaltaa ja
voittaa. Vähinkin toimiala minusta tänä hetkenä näytti suurelta ja
viehättävältä ja elämäni tuntui tulevan loistosaksi.

"En tiedä mitään, jota enemmän haluaisin", minä vastasin. Luulin
huomaavani, että pahan mielen pilvi kulki hänen katseensa yli -- ja
pelkäsin jo, että olin sanoillani ilmottanut jotakin, mitä tunsin ja
ajattelin sydämmessäni, ja päätin vasta olla varoillani.

Kohta sen perästä hän meni pois, kuin ruoka-aika läheni. Äitini veti
minut luoksensa sohvalle, pani käteni omiensa väliin, katseli minua
melkein käsittämättömällä lempeydellä ja alkoi puhella perhe-elämän
iloista ja suruista. Hän kertoi millä vastanaineet voivat elää ja mitä
lapselliset aviopuolisot tarvitsivat. Lopuksi hän jakeli minulle hyviä
neuvoja lapsenkasvatuksen salaisuuksista. Arvelin, että hän suoritetun
tutkintoni johdosta antoi minulle nämät viittaukset ja vastaukseni
olivat harvat ja lyhyet.

Iltaspöydässä istuessamme tapahtui jotakin erinomasta. Isäni nousi
äkkiarvaamatta jonkunlaisella juhlallisuudella ja piti puheen, joka oli
hyvin vertauksilla kaunisteltu. Hän alkoi lausumalla, että tänä iltana
vietettiin moninkertanen juhla. Oli joulu -- (varsin varmaan olikin);
olin suorittanut tutkintoni -- (sitä Holt epäili ainakin vastaiseksi),
ja hän toivoi, että "tänä iltana loisti tähti taivaalta, joka olisi
tuleva onnentähdeksi useammalle kuin yhdelle läsnä olevalle". Hän
kääntyi erittäin Holtin puoleen, joka saattoi minut luulemaan, että hän
tarkotti jotakin aiottua edullista kauppayritystä. Sitten hän kääntyi
puhumaan perhe-elämän onnesta, perheenisän velvollisuuksista ja
perheenäidin tehtävistä, ja hän katsoi sitä puhuessaan Holtiin päin
melkein ankarasti.

Minä luulin jo, että Holt aikoi muuttaa elämänsä tapaa ja ihmettelin,
ett'en minä ollut kuullut mitään siitä. Sitten hän tunteittensa
vallassa kilisti lasiansa minun kanssani ja oli hyvin mielissään omasta
puheestaan. Hänen silmänsä loistivat, äitini silmät loistivat, Elina
oli käynyt tulipunaseksi ja hiki nousi hänen otsaansa, minä olin aivan
hämilläni, Holt vaan oli rauhassa kuin tavallisesti, vaan erinomaisen
kalpea.

Kilistelimme kaikki lasejamme ja toivotimme toisillemme "ilosta
joulua", ja isä sanoi sitä paitsi kaikille: "olkoon onneksi". Kuin
Holtin piti kilistää Elinan kanssa, näin hänen äkkiä seisahtuvan ja
lasi jäi ojentamatta Elinaan päin. Myös tyttö jäi toviksi seisomaan
lasi kädessä, vaan istuutui sitten jättäen kilistämättä setänsä kanssa.
Lopuksi tuli illan viimeinen osa: kaikki perheenjäsenet tulivat
sisälle, toivottivat ilosta joulua, istuivat salissa hetkisen ja astua
teputtelivat sitten taas pois. Kohta sen jälkeen Holt nousi ja sanoi
hyvää yötä. Isä ja minä saatoimme hänet rappusille.

"Niin, tulethan tietysti huomenna takaisin", isä sanoi. Holt kiitti ja
isä katosi. Kun tulin saliin, niin äitikin oli kadonnut.

Tupa oli tyhjä -- -- ei, ovessa seisoi Elina ja -- voi minun päiviäni!
Hän katsoi taas minuun tuolla omituisella lempeällä katseella, joka
vast'ikään oli kuumentanut, punastuttanut ja hämmästyttänyt minua.
Olisin voinut huutaa taivaaseen asti -- kerrassaan tunsin, että olin
ollut koko iltasen yhdessä oman onneni kanssa -- kunhan vaan rohkenisin
sitä lausua. Äitini salaset viittaukset, isäni tähtiä tarkottava puhe,
Elinan käytös --, todellakin, jotakin oli tapahtunut ja asia siis oli
tunnettu. -- En luule milloinkaan olleeni niin tyhjänä kaikista
järjellisistä ajatuksista kuin sinä hetkenä. Olisin silloin voinut
sanoa vaikka minkälaisen mielettömyyden tahansa. Olin vaan niin
ihmeissäni, niin sanomattoman tolvanamaisesti ilonen, niin ylenmäärin
taivaan-onnellinen.

Ihmeekseni tulin tallustelleekseni laattian yli hänen luoksensa ja sain
sitten sanoneeksi koko joukon sanoja, joilla ei ollut yhteyttä eikä
järjestystä laisinkaan, sitten vielä toisen joukon sanoja, jotka olivat
jossakin omituisessa järjestyksessä ja sitten vihdoin uskalsin ojentaa
hänelle käteni ja kysyä "oliko tuo todellakin totta?"

"Sen sinä tiedät hyvinkin", hän sanoi hymyillen, ja kuin hänen vapiseva
kätösensä oli minun kädessäni, tulin itsekin asiasta vakuutetuksi, vaan
samalla jouduin taas ihmeihini, että olikohan tuo mahdollista?

Oli hiljasta talossa, hiljasina paloivat lamput näissä kahdessa
huoneessa, hiljasina, hyvämielisinä ja osanottavaisina; ja hiljasina
mekin istuimme siinä. Minä näin vaan kaksi rakkaudesta loistavaa
silmää, tunsin vaan noita hienoja kiharahiuksia poskellani sekä hänen
lämpöstä kätöstänsä suljettuna minun käteeni. Emmekä olleet
korupuheisia, kuin vihdoin aloimme puhella. Ne sanat liitelivät ikään
kuin päivän valasemat lumen hiutaleet omaksi huviksensa, ne olivat
sulosia, älyttömiä sanasia, joittenka sanominen ja kuuleminen on oleva
jokaisen ihmisen suurin onni elämässä. Kumminkin sain tietää, että isä
ja äiti tiesivät koko tuuman; "jos heillä olisi ollut mitään sitä
vastaan, niin en minä silloin olisi tahtonut", Elina lisäsi. He olivat
luvanneet pitää koko asiaa salassa vastaiseksi; mutta kokonansa he
eivät olleet voineet pysyä sanassaan, kuten selvästi näkyi. Elinan
sedälle ei vielä kukaan ollut sanonut mitään, vaan tänä iltana hän sen
tietysti arvasi.

Ja sitten rupesimme puhumaan menneestä ajasta. Kuinka uskomattoman
paljon ihmeellistä ja rakasta me muistimme! Muistimme ensimmäiset
riitamme ja hän sanoi, että minä hänestä olin näyttänyt niin äärettömän
tekoviisaalta, ja minä puolestani sanoin, että olin katsonut häntä
hyvin epätieteelliseksi, ja tätä nauroimme nyt yhdessä. Sitten puhuimme
kaikista luku-illoistamme ja muistelimme kävelyjämme. Minä hänelle
kerroin, kuinka se ja se runo, koska hän oli katsonut sitä somaksi,
äkkiä oli minunkin silmissäni saanut kauneuden ja sulouden, jota en
ennen koskaan ollut havainnut, ja että eräät paikat, jotka sitä ennen
eivät yhtään olleet vetäneet huomiotani puoleensa, olivat tulleet niin
sanomattoman kalliiksi minulle, koska ne minulle muistuttelivat häntä,
jotakin hänen lausumaansa sanaa, jotakin silmäystä tai liikuntoa --
todellakin, koko seutu oli tullut oikein rakkaaksi kotiseudukseni siitä
ajasta asti, ja se oli ikään kuin yhdistänyt koko maailman sulosuutta
korkeitten vuoriensa sisälle.

Elina pudisti päätänsä eikä sanonut voivaansa ymmärtää tuota. Hän ei
ollut tietänyt pitävänsä minusta, ennen kuin sinä iltana, jolloin olin
menemässä ensi kertaa sairaan luo. Silloin hänelle ensin oli tullut
semmoinen tuska, tuntui kuin hän olisi hukkaamassa kaikki, joka tekisi
elämän selkeäksi ja valosaksi, ja hän oli sitten taas tullut niin
ylpeäksi, niin iloseksi ja vakaaksi mielessään. Hän kertoi, että hän
oli ollut tuolla alhaalla tien varrella sinä iltana, kuin minä lähdin,
sanoaksensa minulle jäähyväisensä, vaan lopuksi hän ei kumminkaan ollut
voinut päättää astua näkyviin. Mutta kun hän sai kuulla minua
odotettavan kotiin, ja kuin hän näki minun astuvan huoneeseen sinä
iltana, -- "silloin hänkin ymmärsi, kuinka hänen laitansa oli".

Ja sitten minä kerroin viimeisistä kaupunkiajoistani, kuinka hän oli
alati ollut mielessäni, kuinka minä olin kaivannut häntä ja kuinka
kaikki työni oli häntä ajatellessani sujunut helposti, aivan kuin
leikillä vaan. Jumala tietää, että oli totta mitä sanoin, ett'en koskaan
ollut aavistanut kuinka paljon ihmiselämässä voi olla lempeätä, ihanata
onnea, ennen kuin rakastuin häneen. Lopuksi hänelle vielä kerroin
kotimatkastani, pelostani, epäilyksistäni ja koko tämän illan
hurmaantuneesta mielestäni, ja kaikesta tästä Elina nauroi ja sanoi:
"voi sinua hupsua houkkaa!"

Kuin saatoin hänet kotiinsa, pysähdyimme Holtin puutarhan portille,
jossa olimme seisseet, kuin minulle oli ensi kerran selvinnyt mitä
liikkui sydämmessäni. Sinä iltana oli Elinasta seutu näyttänyt kolealta
ja synkältä. Muistutin hänet siitä.

"Luulen arvelevani sitä semmoiseksi vielä nytkin", hän sanoi, ja hetken
mietittyään hän lisäsi: "Kuuluithan sinä oikeastaan seudun
ulkopuolelle".

Katsahdin kysyvin silmin häneen. "Niin, enhän tiennyt, kuinka silloin
oli mieleni laita, -- vaan luulen kumminkin --, mutta ei, en kumminkaan
sitä tiedä. Tule, kävelkäämme vielä hetkinen".

Mielessäni on monta muistoa tämän seudun luonnosta ja monesta sulosesta
käynnistä sen ihanissa paikoissa. Mutta tämän illan muistot, kuin kuu
paistoi epäselvästi pilvenharsoilla peitetyltä taivaalta -- lumisade
oli lakannut -- kuin lauhkea talvi-ilma oli tyven ja rauhasa, kuin
tähdet tummasti pilkottivat ylhäältä ja muutamasta talosta vielä tulta
välkkyi, sen illan muistot ovat painuneet mieleeni syvemmin kuin
mitkään muut luonnonilmiöt. Kuin vihdoin sanoimme toisillemme hyvästit,
ja kuin hän oli poistunut ovesta huoneeseen, en minä vielä voinut
ajatellakaan kotiinmenoa. Kuin semmoisia kokee, niin tulee huomaamaan
kauneutta ympärillänsä, jonka sivuitse ennen on mennyt mitään
huomaamatta. Ja sydämmeen syntyy halu kartuttaa toisienkin onnea.
Riensin alas pitkin noita tuttuja teitä ja tervehdin taloja ja peltoja,
puita ja kiviä niinkuin hyviä ystäviä ainakin. Nyökkäsin päätäni
jokaiseen kotihin, jonka ohitse kulin, ja yhä joutui mieleeni jotakin
hyvää, todellista ja kaunista siellä asuvissa ihmisissä.

Toivottelin koko mailmalle ilosta joulua.

Kävin siinä tuvassa, jonka edessä poika äitineen olivat seisseet
ajaessani ohitse. Mitä siellä puhuin ja tein, se varmaan saattoi nuo
ihmisparat hyvinkin ihmettelemään ja se olisi asianhaarain ollessa
muussa tilassa näyttänyt itsestänikin kyllä ihmeelliseltä. Vaan tänä
iltana olin ikään kuin kotonani kaikkialla. Mies ei ollut aivan
selvällä päällä, poika nukkui ja vaimo oli ikään kynttilää
sammuttamaisillaan kuin minä astuin sisään. Luulenpa varmaan, että he
pelkäsivät tahtovani tarkastaa heidän perheellisiä olojaan ja katsoa,
että kaikki kävi oikein päinsä. Ja minua vaan halutti rakentaa heille
linna niin suuri ja ihana kuin se, jossa itse nyt asuin, sekä pitää
huolta siitä, ett'ei heidän enää milloinkaan tarvitsisi seistä kotinsa
edustalla sanomassa: "Nyt rikkaissa taloissa sytytetään kynttilät
palamaan".

Kotiin mennessäni huomasin tulta vielä palavan "patriootin" huoneessa,
jossa hän asui hyyrillä erään leskivaimon luona, jolla oli pieni talo
Holtin tilan läheisyydessä. Hänen luoksensa minun täytyi mennä
toivottamaan ilosta joulua tuolle yksinäiselle miehelle. Tapasin hänet
käymässä edes takaisin lattialla ja polttamassa pitkällä piipullaan.
Pöydällä paloi yksi ainokainen kynttilä. Häntä näytti hyvin
hämmästyttävän tuloni ja hän luuli varmaankin, että joku onnettomuus
oli tapahtunut. Pyysin saadakseni polttaa piipullisen tupakkaa hänen
luonaan. Tuo ystävämielinen etsiskeli hätäsesti kokoon muutamain jo
hylättyjen piippujen jäännökset ja pani kourallisen tupakkia pöydälle.

"Kas sepä oli ystävän tekoa, kun tulitte katsomaan tänne", hän sanoi.

"Ajattelin, että olette yksinänne -- jouluaattona -- Teillä ei ole
ketään --" alotin, vähän neuvotonna, kuin olin noin äkkiarvaamatta
tullut taloon.

"Nooh", hän vastasi ja alkoi taas kävellä edes takaisin, "niin, tämä
leski kyllä tämmöisinä päivinä käskee minua luoksensa -- onhan se
hyväntahtonen ihminen -- vaan -- muutoin -- sanoitte: yksinäni --
katsokaa, kuin on ajatuksia, niin ei ole huonossa seurassa. Minä
ajattelen että maailma tulee ympärillämme ahtaaksi mitenkä -- se
onkaan, kuin Bergeland sanoo --? -- Noh, en muista. -- Vaan -- on
aikoja -- sattuu tilaisuuksia, jolloin yksin aatteellisellakin miehellä
on halua -- niin, on todellakin, kuten sanotte, voipi jäädä
yksinäiseksi, voipi tosiaankin välistä tuntua vähän -- vähän -- nooh --
jouluna varpusillakin on juhla -- --"

Hän rykäsi pari kertaa kovasti, vaan tuli sitten äkkiä luokseni ja
tarttui käteeni: "Todellakin Teidän pitää saada tuhansia kiitoksia
siitä, että tulitte tänne näin suhteellisesti yksinäisen miehen luo --"
-- Hänen katsantonsa tuli äkkiä vähän loistavammaksi, hän istuutui
sohvan toiseen päähän ja sanoi: "Muutoin olen tavallisesti Holtin
luona; vaan jouluaattona, tiedättekös --".

Niin silloin oli Holt meillä, ja minä päätin, että vast'edes
"patriootti" ei tulisi jouluaattona olemaan yksin. Istuimme hetkisen ja
puhuimme niistä ja näistä yleisistä asioista. "Patriootti" oli hyvin
innoissaan ja tuhuutteli julman paljon savuja kattoon päin. Kuin menin
pois, niin hän kiitti minua uudestaan, koska olin ollut niin
ystävällinen, että olin käynyt "näin suhteellisesti yksinäisen miehen
luona".

Kuin tulin kotia, en voinut olla katselematta kaikkialle kartanolla.
Oli ilosta antaa silmäin kulkea pitkin mustia teitä huoneitten välillä,
nähdä ohralyhteet korsun katolla ja suuret risuläjät halkovajan
edustalla. Lopuksi tähystelin talliin, jossa en kuitenkaan nähnyt
mitään: kuulin vaan hevosien pimeässä mielihyvällä pureskelevan
kauroja.

Vihdoin viimeinkin menin ylös huoneeseeni, istuuduin akkunan ääreen ja
katselin ulos talviseen kuutamoyöhön. Lapsuuteni lempeät muistot
virisivät uuteen eloon, kaikki kodin rakkaat tapahtumat
kaukaisimmiltakin ajoilta virtailivat mielessäni, kaikki ihana ja
kaunis, jonka olin nähnyt tai josta vaan olin uneksinut, tuli nyt
vastaani siinä siintävässä loisto-maailmassa, johonka tänä iltana olin
päässyt.



V.


Siinä sinulla nyt on kertomus siitä, kuinka tulin mailman rikkaimmaksi
mieheksi sekä huomasin, että elämä on tyvenesti liiteleväin
pilvenhattarain tapanen, jotka aina ruskottavat lämpösen auringon
tulvailevista säteistä.

Nyt käyn sinulle kertomaan mitä sitten tapahtui, kuinka päivän
valasemat rusohattarat alkoivat liikkua sekä muuttaa muotoansa ja
väriänsä.

Kun olin kotona lukuaikojen välillä, kuulin puhuttavan, ett'ei
ollut Elinan ja Holtin väli aivan hyvä, ja näin itsekin, kuinka
kylmäkiskosesti ja vieraantapasesti he kohtelivat toisiansa. Vaan koko
tämä asia näytti minusta aivan luonnolliselta. Ei Holt ollut minun
mieleeni, ja tuntui aivan luonnolliselta, ett'ei Elinakaan sietänyt
häntä ja että oli raskas risti asua hänen kanssansa yhteydessä.

Mutta kun opin tuntemaan Holtin tarkemmin, en enempää kuin muutkaan
voinut ymmärtää, että he niin vähän sopivat keskenänsä.

Jo kuin ensi kerran kohtasin Holtin, kihlauksemme jälkipäivänä, syntyi
minussa halu oppia tarkemmin tuntemaan häntä. Holt kertoi minulle, että
hän eilispäivänä oli valvonut siksi kuin Elina oli tullut kotia ja
sitten kysynyt häneltä, oliko hän kihloissa. Sitten kuin Elina oli
sanonut olevansa, ei enää oltu puhuttu mitään siitä asiasta. Vaan Elina
sanoi nähneensä hänen käytöksestään, että hän oli vihoissaan.

Kysyin Elinalta minkähän tähden mahtoi Holt olla siitä pahoillaan.

"En tiedä", hän vastasi; "luulenpa, että kaikki mitä teen, pahottaa
häntä".

Oli joulupäivän aamupuoli ja kirkkoonmenon aika. Elina meni salista
ulos panemaan päällysvaatteita yllensä, ja hetkisen kuluttua Holt tuli
huoneeseen. Hän astui minua kohti tavallisella arvelevalla ryhdillään,
vaan juhlallinen totisuus oli hänen katseessaan. Ojensi minulle
kätensä, katsoi avosilmin, melkeinpä leppeästikin minuun ja sanoi:
"toivotan sinulle onnea". -- Minä kiitin, vaan en sitten tietänyt, mitä
muuta sanoisin. Vihdoin kysyin: "Oletteko siitä pahoillanne, Holt?"

"Ei, minkäpä vuoksi sitä pahakseni panisin, kuin te olette sopineet
asiasta", vastasi hän ja katsoi ulos akkunasta. "En koskaan ole kuullut
muuta sinusta, kuin että olet kelpo ja kunnon mies. Toivotan teille
niin paljon hyvää, kuin mahdollista".

Tämä oli minulle niin odottamatonta, että mieleni heltyi. Ei
milloinkaan mikään kiitos ollut näyttänyt minulle kallisarvosemmalta
eikä ole tehnyt minua ylpeämmäksi kuin tämä. Tuntui niin kuin olisin
saanut kunniadiploomin, jonka arvoa jokaisen täytyi tunnustaa. Ja minä
kuin olin luullut hänen epäilevän sekä rehellisyyttäni ja
kelvollisuuttoni. Olin taas niin häpeissäni siitä, että usein olin
mielessäni haukkunut tätä miestä juropääksi ja poroporvariksi.

Oli hänessä kumminkin jotakin, joka teki minulle mahdottomaksi lausua
mitään siitä, mitä tunsin. Ei minun ollut koskaan onnistunut saada
puhelua hänen kanssaan sujumaan eikä se nytkään onnistunut. Tuntui kuin
olisin päässyt pahastakin pälkähästä, kuin Elina tuli sisään valmiina
kirkkomatkaamme, ja luulenpa, että sama olin Holtinkin laita.

Kuin sitten kerroin Elinalle, mitä Holt oli sanonut, hän vakuutti:

"Ei, _sinua_ hän ei pidä pahana".

"Mutta mikä sitten siinä voi olla hänen mieltään pahottamassa?" kysyin.

"Niin, minä, kuten sanoin, en tiedä sitä. Eihän hän milloinkaan sano
minulle, mikä se on".

Minä koetin arvata, että hän ehkä ei tahtonut jäädä ilman Elinaa.

"Jäädä ilman minua? Holtko?" Hän naurahti katkerasti. "Ooh, en luule
hänen siitä kuolevan".

Oli sekä kipua että katkeruutta hänen vihasessa äänessään ja aloin
aavistaa, että oli paljon syvempi juopa näiden kahden välillä, kuin
ensin olin luullut. Ei kumminkaan muutamaan aikaan tapahtunut mitään,
joka olisi saattanut sen salavihan, jota he kantoivat, puhkeamaan
näkyviin. Päivät menivät tasasta rauhallista menoaan, ja kuitenkin
aloin vähitellen päästä vähän ystävällisemmälle kannalle Holtin kanssa.

Alussa meidän kanssakäymisemme vaan oli ystävällisiä hyvänpäivän- ja
jäähyväis-sanomia toisillemme. Hän ei usein tullut saliin muutoin kuin
aterioille ja oli silloinkin kerrassaan harvapuheinen. Hän aina kohteli
minua hyvin ystävällisesti; vaan minusta näytti ikäänkuin vähäinkin
sanain lausuminen teki hänelle vaivaa. Eikä hän milloinkaan puhunut
semmoisista aineista, jotka enimmin kuuluivat häneen, -- hänen
lauseensa olivat silmin nähtävästi puhuttuina hyväntahtosen
kesti-isännän puolesta, joka arvelee olevan velvollisuutensa etupäässä
pysyä siinä, jonka hän luulee olevan hänen vieraallensa mieliksi. Ei
hän sitäpaitsi näkynyt viihtyvän hyvästi omassa salissaan; siellä oli
ikään kuin raskas paino hänen hartioillaan, ja helposti voitiin
huomata, että hän hengitti kepeämmin, niin pian kuin hän voi mennä
matkoihinsa, panna piippunysäänsä tupakkia ja palata konttooriinsa tai
tavarahuoneeseensa.

Selveni vähitellen minulle, että jos tahdoin oppia tuntemaan häntä,
niin minun piti tavata häntä niissä kohdin ja päätin sen tähden mennä
hänen omille olopaikoillensa.

Eräänä päivänä siis menin tavarahuoueesen ja löysin hänet sieltä
täydessä työn touhussa tynnyrien ja laatikkojen, jauho- ja jyväsäkkien,
köysirullain ja nahkakimppujen, rauta- ja lautatavarain sekä
asiapöytäin keskeltä. Olipa siellä hyvin sekasotkunen haju sillistä,
suolatusta turskasta, tappurasta, tervasta, hylkeenrasvasta,
petroolista sekä maalaamattomasta puusta ja täytyi liikkua hyvin
varovasti, jott'ei tulisi saastutetuksi näillä pahahajusilla aineilla.
Ei se ylipäänsä ollut sopiva olopaikka hentohermosille. Laattiassa oli
monta vaarallista aukkoa, joista näki joko limaista vettä taikka
simpukankuorilla peitettyä pohjaa. Etuoven edustalla hinaustouveja
hinattiin ja laskettiin suurella hälinällä, ja ylisillä kuului silloin
tällöin aika jymähdys siltaa vasten. Kaikkialla ympärillä ihmisiä
kiiruhti edes takaisin eivätkä he kiireissään paljon huolineet toisten
mukavuudesta. Päälle päätteeksi kuului kauppapuodista, joka oli
toisessa tavarahuoneen päässä, kaupittelevain talonpoikain mellastusta.

Tässä Holt kumminkin oli kotonaan, niinkuin kala vedessä. Taasen
huomasin, kuinka pulskealta hän näytti paksussa päällysnutussaan, kuin
hän käyskeli tavarahuoneessa ja omituisella sievällä, mutta vakavalla
tavalla johti koko toimitusta; hän oli aivan varmaan sievätekonen mies
ja tämmöisessä tilassa voi myöskin huomata, että hänessä oli
jonkunlaista sivistystä, joka ei muutoin niin hyvin paistanut silmään.

Hän katsahti tullessani vähän kysyvin silmin minuun, ehkä luullen, että
minulla oli jotakin erinäistä sanottavaa hänelle. Mutta se kysyväinen
silmäys muuttui arveluttavan epäileväksi, kuin hän kuuli tulleeni
katsomaan, kuinka tällaista tointa oikeastaan toimitetaankaan. Hän
kumminkin johti minut hyväntahtosesti kaikkialle ja selitti minulle
kaikki; vaan äänessä, jolla hän vastasi minun kysymyksiini, vivahti
usein ihmettelemistä siitä, että kukaan yhtään kysyi asioita, joista
jokaisen järjellisen ihmisen olisi hänen mielestänsä pitänyt itsestään
päästä selville. Hän ei itse tietänyt, että hänkun kerran oli oppinut
kaiken tämän, jota hän oli nähnyt silmiensä edessä lapsuudestaan
saakka, ja hän näkyi nyt luulevan, että semmoisten asiain tieto on
ihmisellä synnynnäinen. Totta hän kuitenkin lienee huomannut, että
kaikki hänen kertomansa asiat huvittivat minua, sillä hän vähitellen
itsekin mieltyi koko toimituksen esittelemiseen minulle ja oli heti
valmis seuraamaan minua konttoriinsa kuin pyysin häntä näyttämään
minulle kuinka hän piti kirjojansa.

Konttori oli minun mielestäni kaiken ilettävän pahuuden pesä. Suuri
viheriä, musteella ja tomulla saastutettu pulpetti oli kahden akkunan
välissä, ja siinä rippui nauhasta laskutilejä ja höyrylaivain
käyntilistoja. Pöydällä oli tupakeita ja joukko piippuja, sitten vielä
tuoleja, vanha kivenkova sohva sekä kaksi puusta tehtyä sylkilaatikkoa.
Yhtä seinää peitti suuri maankartta. Konttorin vieressä oli Holtin
makuuhuone, ja siellä oli kahdella hyllyllä kirjoja. Katsahdin
uteliaana sinne; sillä en kiellä halunneeni saada tietää mitähän Holt
oikeastaan luki. Näin ensikseen joukon maanmiesten aikakauskirjoja,
sitten eräitä yleistajusia luonnontieteellisiä kirjoja, ja vihdoin
monta historiallista teosta, jotka olivat käännetyt englannin ja
ranskan kielistä.

Tahtoni saada nähdä hänen tilikirjojansa hän täytti kernaasti, ja minä
huomasin hänellä olevan suuren joukon saatavia ympäri maakuntaa.
Hänestä hoettiin myös, että hän oli kohtuullinen saamamiehilleen; niin
ikään hänellä oli omituinen, soma, ystävällinen, mutta vakaa tapa
menetellä talonpoikien kanssa, joka ynnä hänen kunnollisuutensa ja
rehellisyytensä oli saattanut heitä hyvin kunnioittamaan häntä, joka
kunnioitus huomattiin kaikkialla, missä vaan hänen nimeänsä mainittiin.
Kuin olimme kirjat katselleet, niin minulla tällä kertaa ei enää ollut
mitään kysyttävää, eikä minkäänlainen muu pakina ottanut syntyäkseen ja
minä jätin hänelle hyvästini.

Tästä puoleen Holt ei enää ollut niin varovainen minua kohtaan kuin
ennen. Niin pian kuin hän tuli vakuutetuksi siitä, ett'en vaan
perättömästä uteliaisuudesta hakenut häneltä selityksiä hänen
kauppatoimensa eri seikoista, vaan että todellakin tahdoin päästä
selville asiasta, niin hän alkoi selittelemään sitä niin paljon kuin
hänen luonteensa salli, eikä nyt enää puuttunut meiltä puheen ainetta.

Olin tästä ajasta saakka usein hänen konttorissaan taikka
tavarahuoneessaan, ja uskalsinpa välisti lausua eri mieleni jostakin
seikasta. Hän taas katsahti hiukan epäilevänä minuun, eikä hän alussa
vastannut paljon mitään muistutuksiini. Vaan vähitellen hän yhtyi
keskusteluun minun kanssani; hän jäi vastoin tapaansa silloin tällöin
saliin istumaan aterian perästä, kuin minä olin hänen talossaan;
tapahtuipa sekin, että hän koko illan istui siellä ja kuin hän oli
meillä, hän kuunteli melkein samalla tarkkuudella minun puhettani kuin
isänikin, jonka käytännöllistä järkeä hän jo kauvan sitten oli oppinut
tuntemaan.

Jos Holtista olikin ollut Elinan ja minun yhtymiseni epämielusta, niin
nyt selvästi näkyi tapahtuneen muunnos hänen mielessään. Näytti siltä,
kuin hän olisi ruvennut paremmin viihtymään omassa kodissaan kuin
ennen, ja sekä minä että vanhempani huomasivat, että hänen käytöksensä
Elinaa kohtaan alkoi muuttua. Hän oli vieläkin varovainen taikka
oikeammin ujo häntä kohtaan; vaan kuin hän puhui hänelle jotakin, niin
hänen äänessään oli usein suopea ja ystävällinen sointu, ja hänen
silmänsä loistivat niin lempeästi, milt'ei rukoilevasti, että kerran
minusta näytti kuin hän olisi pyytänyt Elinalta anteeksi tehtyä pahaa
sekä olisi omalla sanattomalla tavallaan pyytänyt häntä unhottamaan
kaikkea, mitä ennen saattoi olla tapahtunut heidän välillänsä. Elina
vaan ei näkynyt huomaavan mitään, ja eräänä päivänä olin saapa
vakuutuksen, että hän ei ollut unhottanut niitä menneitä aikoja, jotka
erottivat heidät toisistaan.

Olin kerran ajatellut ruveta lääkäriksi kotiseudulleni ja olin myös
puhunut Elinan kanssa siitä. Hän näytti ensin ilostuvan tuumastani ja
sanoi: "niin nuot sairaat vaivasetkin saavat sinulta lääkärin apua, nyt
heidän usein täytyy odottaa siksi, kuin on liian myöhästä". Mutta
sitten hän tuntui saaneen toisia ajatuksia päähänsä, sillä kuin kerran
sen perästä satuimme keskustelemaan sitä asiaa, hän sanoi: "Ei se ole
sinulle". -- Koska näytti siltä kuin ei lääkäri siinä seudussa olisi
tullut saamaan paljon ansiota, niin ei enää puhuttu siitä asiasta, ja
minä jätin kaikki tuumat tulevaisuudestani vastaseksi. Mutta eräänä
päivänä pyysi isäni minua tulemaan konttoriinsa; hänellä oli puhuttavaa
minun kanssani tärkeästä asiasta. Hän alkoi lausumalla, että hänellä
puolestaan ei ollut mitään siihen sanottavaa, jos minä muutan elämän
toimitusta, jos tilaisuutta siihen tarjoutuu. Hän kysyi sitten, oliko
minulla halua ruveta asioimamieheksi. Minä pyysin hänen ilmottamaan
mieltänsä selvemmin ja hän nyt kertoi, että Holt oli ollut hänen
luonaan, ja että tämä, mainittuaan lääkärin vähäsistä tulevaisuuden
toiveista ja että "myöhäseen tehdyt avioliitot ovat mielettömyyksiä",
oli pyytänyt isää kysymään minulta, olisiko ehkä minulla halua ottaa
osaa hänen toimensa hoidosta. Hän näkyi tulleen siihen vakuutukseen,
ett'en minä ollut aivan sopimaton tähän toimeen ja hänellä oli apu
tarpeen.

Tietysti tulisi minulta menemään sekä aikaa että vaivaa, ennenkuin
voisin perehtyä uuteen toimitukseen, ja minun tulisi mennä pois kotoa
pariksi vuodeksi. Mutta kuin tämä oppiaika olisi kulunut, voisin myös
heti mennä naimisiin. Isäni sanoi lopuksi, että tämä soma ehdotus oli
hyvin ihastuttanut häntä.

"Tulisinko olemaan hänen valtuutettunsa taikka jotakin semmoista?" minä
kysyin.

"Et, vaan hänen asiakumppaninsa", vastasi isäni, jota suuresti
ihmettelin, sillä tiesin kyllä, että Holtin kauppa tuotti paljon
voittoa, ja tiesihän hän että ne rahat, joita isäni voisi panna asiaan
minun puolestani, tulisi olemaan hyvin vähäset. Tuuma oli kumminkin
minulle mieleen. Ei ollut epämielusta askaroida käytöllisessä toimessa;
mutta pidin kuitenkin paljon ennen valitsemastani ammatista ja tuo
puuha ei miellyttänyt minua ensinkään, minä kuin halusin toimia omin
päin. Kumminkin arvelin Holtin tehneen hyvin sievästi, kuin hän tätä
ehdotti minulle, ja päätin heti puhua Elinan kanssa.

Menin vielä samana päivänä Holtin taloon ja tapasin Elinan istuvan
akkunan ääressä neulomassa. Hänellä oli kiire eikä hän pysähdyttänyt
ompeluaan, vaan nyökäytti hymyillen päätään ja viittasi että istuisin
tuolille. Istuuduin ja kerroin Holtin ehdotuksen. Koko kertomuksen ajan
hän ompeli ahkerasti, aivan kuin hän ei olisi kuullut minua ollenkaan.
Välisti hän katsahti ulos akkunasta ja huomasin hänen olevan hyvin
kalpean. Lopetettuani hän kysyi: "Tekisikö _sinun_ mieli suostua
semmoiseen tarjoukseen?"

Luulin hänen tarkottavan, että tulisi olemaan minulle vaivaksi olla
semmoisessa ammatissa ja vastasin, että _työ_ ei minua pelottaisi.

"Noh, silloin en tahdo minä", hän sanoi, heitti äkkiä ompeluksensa pois
ja kävi pari kertaa huoneessa edes takaisin. "En tiedä miksi _hän_" --
Elina ei koskaan sanonut Holtia sedäkseen -- "tahtoo sekaantua meidän
asioihimme. Minä olen muka kovin kauvan hänen talossaan. Hän tahtoo
ostaa itseänsä vapaaksi. Mutta että hän saattoi uskoa, että minä --
tahdoin... Ooh, on oleva ilopäivä, kuin olen kaukana tästä talosta".

Katselin häntä hämmästyneenä. Koko hänen kasvonsa hehkuivat ja silmistä
iski harmin ja vihan tulta. "Minusta kumminkin näyttää, että jokaisen
täytyy myöntää, että tämä ehdotus on kaunis teko sinun --"

"Kaunisko teko?" hän keskeytti puheeni ja pysähtyen hän katsoi minuun
omituisen kylmästi sekä suuttuneella katseella. "Voipi olla kaunista;
mutta minä sanon sinulle, että minä en ota mitään häneltä, kuin voin
sitä välttää -- -- on jo minulle kylliksi se, jota olen vastaanottamaan
pakotettu".

Kuulimme askeleita käytävässä ja kohta tuli Holt sisälle. Elina
istuutui taas ompelemaan. Holtin tervehdittyä syntyi hetken hiljasuus.
Vihdoin Elina katsoi ylös häneen ja ompeluansa pois panematta hän
sanoi: "Kuulin tarjonneesi Henrikille paikkaa sinun luonasi", ja hänen
kasvonsa olivat taas kalpeat ja silmät omituisesti tiirillään.

"Niin -- minä -- olen --" Holt alkoi vitkalleen, melkeinpä ujosti; vaan
Elina ei sallinut hänen jatkaa.

"Onko se sinun tarkotuksesi, että olisi sinulle mielusinta, jos minä
menisin täältä heti?" hän kysyi kolkosti ja kovakiskosesti.

Tämä oli ainoa kerta, jolloin näin Holtin joutuvan hämille. Vähitellen
virtasi punahehku hänen kasvoillensa ja hänen silmiinsä tuli nolo ja
samalla tuskallinen katsaus, niin että häntä ei ollenkaan voitu tuntea
samaksi mieheksikään. Hän seisoi tapansa mukaan kädet nutun taskuissa;
mutta siinä ei ollut enää nimeksikään tuota tavallista vakavaa ryhtiä;
hän näytti neuvottomalta ja närkästyneeltä, ikään kuin hänet olisi
tavattu oikein halvan työn teosta, ja oli kumminkin niin sanomattoman
surkea katse noissa selkeissä ja mielevissä silmissä, joissa usein myös
oli vähä välinpitämättömyyttäkin. Vähitellen kuitenkin hänen kasvonsa
taas vaalenivat ja niihin tuli vanha rauhallinen, totinen ja ehkä vähän
omituinen katse.

"En ole ollenkaan ajatellut, että se tarkottaisi mitään erinomaista",
hän vastasi hitaasti. "Jos Henrik ei suostu tarjoukseeni, niin onhan
hänen vallassaan hylätä se".

"Noh, sitten luulen olevan parasta, ett'emme enää puhu siitä asiasta",
sanoi Elina, nousi ja meni ulos.

Omituisia tunteita liikkui rinnassani, kuin jäin paikalleni. Olin niin
alakulonen ja neuvoton. Arvelin kuitenkin olevan velvollisuuteni
ilmottaa mitä minä ajattelin hänen tarjouksestaan. Hän vastasi vaan:
"Ooh, minun olisi muistaa --". Sitten hän pani piippuunsa, vaan jätti
sen sytyttämättä, pisti sen taskuun ja meni.

Kuin Elina tuli huoneesen minä kävin heti asiaan käsiksi ja pyysin
häntä kerrankin ilmottamaan, mikä oli syynä siihen, että heidän välinsä
oli niin tukala.

"Kuinka minä voin tietää sen!" hän vastasi.

"Mutta näinhän teidän välinne ei aina ole ollut?" --

"_Hän_ on aina ollut tuommoinen siitä asti kun tulin täysikasvuseksi.
Vaan puhukaamme jostakin muusta", hän lisäsi kärtysästi.

"Mutta sinä --?"

"Noh, minä tulin semmoiseksi kuin nyt näet -- ja jommoiseksi hän,
luullakseni, parhaiten tahtoi minut".

Tultuani kotia, kerroin isälleni Elinan hyökkäyksen. "Hm", hän virkkoi,
"onpa toki heidän välinsä aivan omituinen. Elina on kunnon tyttö, hän
on oivallinen, ymmärtävä, kelvollinen ja lempeäsydäminen; mutta
luulenpa, että hän on liian paljon setänsä kaltainen, -- mitä semmoiset
tahtovat, sitä he tahtovat".

"Mutta jossakin suhteessa toki Elina ei ole Holtin mieleen?"

"Niin, kukapa sen tietää, eihän hän koskaan puhu semmoisista. Tytön
ollessa pienenä setä hoiteli häntä oikein hellällä huolella. Mutta
sitten --".

"Noh, sitten?"

"Niin, Jumala tiesi, mikä sitten tuli heidän väliinsä, vaan vähitellen
se kääntyi nykyiselle tolalleen. Täytyy muuten sanoani, että muunnos
ensin tuli Holtissa näkyviin".

"Holtin luonne on omituinen", arveli äitini, kuin puhe myöhemmin hänen
läsnä ollessaan kääntyi tähän asiaan. "Hän on äissänsä kaikesta, jota
hän ei ymmärrä, ja märehtii niin kauvan samaa asiaa, ettei hänen
kanssansa voi millään tavalla päästä selville siitä. Elina ei ole
kehkeytynyt hänen mieltänsä myöden, siinä se on luullakseni koko asia.
Varma on, että Elinassa ei ole mitään vikaa, ja että sedän käytös kyllä
voisi saattaa hänet uskomaan, että setä kernaimmin tahtoo kokonaan
päästä hänestä".



VI.


Tämän päivän perästä Holt ei enää jäänyt tupaan istumaan ateriain
perästä. Hän vielä nytkin puhui samalla ystävällisellä äänellä
Elinalle, jommoiseksi hänen entinen harvasananen ja vähän kylmäkiskonen
puhetapansa oli viimeisinä aikoina muuttunut; vaan hänessä ilmaantui
myös hiljasta surullisuutta, milt'ei toivotonta neuvottomuutta, jonka
näkeminen oikein säälitti. -- Jonkun ajan perästä minä taas aloin käydä
hänen konttoorissaan ja tavarahuoneessaan. Hän oli yhtä ystävällinen
minua kohtaan kuin ennenkin, vaan ei kumminkaan ollut yhtä puhelias.
Usein siitä kuitenkin syntyi puheluakin ja ehkäpä useamminkin
semmoisista yleisistä asioista, joita ennen olimme keskustelleet ani
harvoin.

Tiesin jo ennenkin, että hänellä oli oppia, vaan että hän oli lukenut
muuta kuin mitä kuului hänen ammattiinsa, sen vasta nyt sain tietää.
Hän luki mielellään luonnontieteellisiä kirjoja, vaan etupäässä
semmoisia, jotka olivat vanhempia ja joissa puollustettiin semmoisia
mielipiteitä, jotka olivat hänen kouluaikanaan yleisiä. Historiaakin
hän luki, varsinkin valtiohistoriaa. Hän rakasti enimmin niitä
kirjailioita, joilla oli yksinkertanen ja jokapäivänen esitystapa ja
päätöksissään olivat käytännöllisiä. Niitten kirjailijain, joilla oli
enemmän kuvaileva kirjotustapa, luuli hän olevan epäluotettavia, ja
kaikki, missä oli edes vähäkin filosofiaa, oli hänelle hyvin
vastenmielistä. Olin ennen huomannut, ettei hänen kirjahyllyillään
ollut yhtään kaunotieteellistä teosta. Nyt näin, että hän ei koskaan
lukenut mitään semmoista, ja luulenpa melkein, että hän arveli
runoiliain sekä niiden, jotka lukivat runoelmia, olevan lapsellisempia,
kuin sopii täysikasvuselle ihmiselle.

En tiedä oliko tämä Holtin omituisuus, että yksi kirjallisuuden osa ei
ollut hänen mieleensä, syynä siihen, että Elina luuli sedällään olevan
yleensä hyvin vähäsen hengen sivistystä. Varmaankaan hän ei luullut
sedällä olevan mitään halua kirjojen lukemiseen. Kun kerran sanoin
huomanneeni, että hän oli lukenut paljon enemmän, kuin olin luullut,
Elina lyhyesti vastasi: "Vai niin? En minä ole huomannut sitä missään".
Niin myös eräänä kertana, kun satuimme puhumaan Vang'ista, Elinan
epäilykset Holtin yleisestä sivistyksestä tulivat selvästi ilmi. --
Eikä hän yleensä pitänyt mitään tästä "patriootista", vaan lausui aina
hänestäkin ankarat päätökset.

Hän muka näytti olevansa pelkuri, kuin hän pakeni tämmöiseen maailman
soppeen, jos hän todellakin tunsi kykenevänsä suurempiin toimiin. Jos
hänessä olisi ollut todellista intoa, niin hän toki olisi jäänyt
taistelukentälle, Elina arveli. Ja hänen käymisillään Holtin luona ei
voinut olla mitään kunnollista syytä. "Onhan hän paljon lukenut mies",
hän sanoi, "eikä hän huoli siitä, mitä Holt toimii. Minkähän tähden hän
siis istui Holtin luona illan toisensa perästä? Hän tekee Holtista
pilkkaa" -- ja siinä tuli omituisesti kylmä ja uhkaavainen loisto hänen
silmiinsä --; "mutta minä sanon sinulle, että Holt todellakin on kovin
hyvä sillä tavoin kohdeltavaksi".

Tämä oli ainoa kerta, jolloin kuulin Elinan puhuvan setänsä
puolustukseksi, ja tämän hän teki niin, että huomasin hänen kyllä, kuin
niin oli, voivan pitää hänen ihmisarvoansa kunniassa, ja ett'ei
sallinut muitten loukata hänen kunniataan, jos hän ei itsekään voinut
sopia hänen kanssansa.

Koetin puollustaa "patrioottia", mutta turhaan. Elina ei uskonut
Holtilla olevan kirjallisia tietoja ja vielä vähemmin hän otti
uskoakseen, että kirjallisesti sivistyneet ihmiset voivat halulla
käsitellä semmoisia käytännöllisiä toimia, joissa hänen aikansa kului.

Todellakin, kuinka omituista! Sedän koko asioitseminen ja yleensä koko
kotiseudun elämä, joihin Elina tätä ennen kaikilla ajatuksillaan oli
kiintynyt, niistä oli hän nyt kokonaan vieraantunut. Muistin sitä
aikaa, jolloin Elina otti sillilastit vastaan laivasillalla ja jolloin
hän tunsi sedän tavarahuoneen ja asiakirjat yhtä tarkkaan kuin setä
itse ja hänen työläisensä vielä tarkemminkin. Muistin kerran
ihmetelleeni sitä, että semmoiset asiat voivat vetää puoleensa minkään
ihmisen koko huomiota ja kaikkia ajatuksia. Kuinka kaikki nyt oli
muuttunut! Tähän seutukunnan rauhalliseen elämään olin minä nyt monessa
suhteessa mieltynyt. Tämä mutkaton työn harrastaminen ja nämät monet
"pienet tapahtumat" olivat vähitellen miellyttäneet minua ja tulleet
minulle rakkaiksi, vaikka muutama vuosi takaperin en olisi luullut sitä
mahdolliseksi.

Mutta Elinalle tämä pieni maailma oli aivan vieras. Hänelle kävi
ikäväksi, kuin puhuin näistä läheisyyden asioista. Halu toimiella
tosimaailmassa näkyi kokonaan hävinneen hänestä; hän tahtoi vaan lukea
ja taas lukea taikka kuulla minun kertovani.

Ja luimmehan jonkun aikaa niinkuin ennen muinoin, olimme kävelyillämme
ja puhuimme siitä, jonka olimme lukeneet. Vaan äkkiä huomasin,
ett'eivät kirjatkaan enää voineet vetää hänen ajatuksiaan puoleensa.
Hän lukiessamme usein näytti hajamieliseltä, taikka huomasin hänen
katselevan levottomin, kysyvin, tarkastavin silmin, aivan kuin hän.
alati olisi odottanut jotakin erinomaista tapahtuvaksi. Toisina hetkinä
hän näytti närkästyneeltä ja olevan pahoilla mielin. Oli niin kuin hän
vähitellen menettäisi jonkun rakkaan toimeen, taikka alkaisi huomata,
että joku asia, johonka hän oli uskonut, alkoi pettää. Tahdoin usein
puhua hänen kanssaan siitä; mutta kerrassaan oli tuo omituinen,
tarkastelevainen katse hävinnyt, ja minun täytyi kysyä itseltäni, enkö
ollut nähnyt väärin. Elinani oli muutoin niin muuttumatta, ehkä vaan
vähän enemmän ajatuksissaan ja mietteissään kuin tavallisesti. Välistä
minä kuitenkin luulin huomaavani, että tuo mietiskelevä katse ilmaantui
varsinkin sedän läsnä ollessa ja että se etupäässä tarkotti häntä.

Arvelin, että Elinakin oli huomannut sedän muuttuneen käytöstavan, sekä
nähnyt hänessä ilmaantuvan surullisuuden, ja että tyttö sydämmestään
katui päästämiänsä kovia sanoja; ehkä hän ajatteli ja muistutteli
itselleen kaikkia, mikä oli tapahtunut heidän välillänsä, ja ehkä hän
huomasi, että oli voinut olla jotakin vikaa hänenkin puolellaan, ja
ehkä hän nyt odotti, että setä jollakin tavoin lähestyisi häntä, jotta
hänkin voisi sanoa sedälleen jonkun ystävällisen ja sovinnollisen
sanan.

Olisin sydämmeni pohjasta suonut, että olisin arvannut oikein; sillä
kävi joka päivä selvemmäksi, että Elinakin kärsi kovasti tästä heidän
välisuhteestansa ja kaipasi parempaa sovintoa.

Tähän aikaan kerran tapasin Vangin maantiellä. Hän oli pahalla
tuulella, vaan puhelias kuin ainakin. -- "Todellakin te olitte
oikeassa", hän alkoi, "kuin jouluaattona sanoitte minut yksinäiseksi.
On tässä maailman sopessa surkean yksinänsä. Tekopyhiä, jäykkiä,
vanhoillaan olevia, kynsiensä pureksioita ovat kaikki täällä. Käynhän
minä usein Holtin luona, -- hän on, kuten tietty, hyvin mielevä
ihminen", -- hän lisäsi ikään kuin puolustukseksi -- "Mutta nyt, kuin
hän on ruvennut ihmisvihaajaksi, niin on vaan surua hänestä".

"Ihmisvihaajaksiko?"

"Niin kyllä, ettekö ole havainnut sitä?"

"En tiedä --".

"Kyllä sen uskon, ett'ette ole sitä huomannut. Täytyy tuntea se mies
hyvin tarkoin, voidaksensa tietää, mitä tunteita on hänen sydämmessään
--. Katsokaa, hän ei ole mikään keskusteleva ihmiskunnan jäsen, vaan
tupakoiva ja kuunteleva. Ja kuin semmoiselta mieheltä piippu jää
unhotuksiin ja kuunteleminen pettää, hänen omien ajatuksiensa tähden,
silloin on jo paha merrassa".

"Niin, olen kyllä nähnyt --"

"Sepä on omituinen mies", keskeytti "patriootti" puheeni; "nähkääs
esimerkiksi: olen vakuutettu siitä, että tässä Holtissa oikeimmittain
on vapaudenpuolustaja".

Minä luultavasti ihmettelin hänen puhettaan, sillä hän jatkoi: "Niin,
ihmetyttääkö se teitä? Eihän se olekaan aivan silmiin paistava asia.
Eikä hän tosin ole mitä minä sanoisin taipuvainen valtiollisiin
asioihin -- ymmärrättehän minua? Hän vaivoin puhuu semmoisista
yleisistä asioista, vaan hän on aina mielellään kuunnellut, kuin joku
puhuu niistä sydämmensä pohjasta ja vapaamielisesti. Niin, ei voisi
oikeastaan uskoa, että hän on patriootti. Kuin puhelen hänelle
valtioasioista, niin hän istuu tyvenesti ja hymyillen, ikäänkuin koko
tuo olisi vaan kalan totkusia, ja välisti hän sanoo -- tietysti ivalla,
ymmärrättehän --: 'niin, heidän olisi pitänyt kysyä neuvoa sinulta',
tahi: 'tuhat tulimmaista, jospa sinä olisit hallituksessa'. Vaan jos
asiata tarkemmin katsoo, niin hän kumminkin harrastaa tämmöisiä; hän
vaan ei tahdo tunnustaa sitä. -- Mutta nyt on kaikki lopussa: hän ei
sano uu:ta eikä aa:ta, hän ei edes hymyile eikä polta ei niin
savuakaan".

Olimme kotimme edessä. Kysyin "patriootilta", eikö hän tahtonut
pistäidä sisälle. Hän kiitti ja kapsimme ylös minun ullakko-kamariini.
Tässä vieraani valitsi suurimman piipun, jonka voi löytää, istuutui
sohvankulmaan ja alkoi tuhuutella savupilviä.

"Puhuimme Holtista", hän sanoi. "Niin, nähkää, koko hänen onneton
tilansa on syntynyt hänen rettelöstänsä Elinan -- anteeksi -- en
muistanut -- olettehan -- hm --"

Pyysin hänen selvemmin puhumaan ajatuksensa.

"Te suvaitsette? Noh. Niin, nähkääs, tyttö on kaikesta huolimatta
kuitenkin hänen silmäteränsä. Naimatonna, -- lapsetonna -- se on usein
surkea tila, voitte uskoa. Ja Elinasta hän piti niin, kuin omasta
lapsestaan. Luulen, että se tulee olemaan hyvin raskasta Holtille, kuin
tyttö jättää hänet".

Minä rupesin äkkiä kuuntelemaan tarkemmin. "Luuletteko todellakin --
että -- että --". Pysähdyin ajatellessani, että Holt olisi tahtonut
saattaa hänet jättämään --

Vaan Vang jatkoi: "Olen tuntenut hänet kauvan ja sanon Teille, että
Holt vasta silloin alkoi ruveta ihmisiksi, kuin Elina tuli taloon. Tuo
lempeä, milt'ei lapsellinen juoni hänen luonteessaan -- ettekö koskaan
ole huomannut, kuinka helläsydämminen hän voi olla? niin, nähkääs, se
on tullut Elinasta."

"Patriootti" luultavasti huomasi ihmettelemistä ja epäilystä
silmissäni; sillä hän jatkoi: "Ettekö usko sitä? Te ajattelette samoin
kuin moni muu ja kuin Elina itse, että hän päinvastoin on suuttunut
Elinaan. Voin ymmärtää sen. Mutta, nähkääs, minä _tiedän_, että hän
rakastaa veljensä tytärtä; minulla on satoja todistuksia siitä. Jospa
vaan olisitte minun kanssani nähneet, kuinka tuskallisesti hän
vakoilee, eikö Elina tahdo mitään muunnosta talossa, niin ette voisi
epäillä enää. Mutta hän ei koskaan kysy mitään häneltä, ja kuin hän
jollakin tavoin kierrellen on saanut tietää jotakin tytön tahtomista,
niin ukkopaha panee sen toimeen tylyllä, ynseällä tavalla, ikään kuin
hän ei kärsisi mitään vastustelemista. Ja perästä päin on hän aivan
kuin kuumeessa, ennen kuin hän on saanut tietää, oliko hänen toimensa
oikea vai puuttuuko siitä vielä jotakin. Ooh, on eriskummallista, että
niin suoramielinen mies koettelee olla viekas ja käydä kiertoteitä,
kuten silloin, kuin hän on tahtonut saattaa minua tutkimaan, kuinka
hänen toimensa on ollut mieleen. Hän on vallan typerä semmoisissa;
mutta minä en koskaan ole antanut hänen nähdä, että yskän ymmärrän. Ja
tietäkää, että hänellä on koko varasto semmoisia tavaroita, joita hän
on kuullut tytön haluavan ja joita hän on heti toimittanut, vaan ei ole
uskaltanut lahjottaa Elinalle. On siellä koko kirstullinen kirjoja --
ne ovat siitä ajasta, jolloin tyttö alkoi innostua lukemiseen. Oletteko
nähnyt tuon pienen purjeveneen, joka on tavarahuoneen kyljessä? Ei
siihen ole laitalautaa pantu, ei naulaa lyöty, jota Holt ei ole ollut
katsomassa, tarkastamassa. Se on sievin, somin venonen, kuin voi
ajatella; se on tehty semmoisella huolella ja tarkkuudella, voisinpa
melkein sanoa rakkaudella, että voi liikuttaa kenen mieltä tahansa.
Mutta se on käyttämättä tuolla vajassa -- ja luulenpa, ett'ei Elina ole
sitä edes nähnytkään; ei Holt varmaankaan ole sanonut, että se on häntä
varten tehty. Entä silloin, kuin tyttö oli sairaana! Silloinpa voi
selvästi nähdä sedän huolta hänestä. En tiedä milloinka hän siihen
aikaan nukkui ja söi. Tapasin hänet aina täysissä tamineissa, enkä
häntä koskaan nähnyt ruualla enkä talon ulkopuolella, paitse kuin hän
haki tohtoria. Näytti siltä, kuin hän eikä tyttö olisi ollut kuoleman
kourissa. Ja sitten teidän olisi pitänyt nähdä hänet sinä päivänä,
jolloin pahin vaara oli ohitse ja oli varma, että tyttö toipuisi. Tulin
hänen luoksensa aamupäivällä. Enpä ole koskaan nähnyt mitään niin --
niin -- kuinka sanontaan -- vilpitöntä -- kuin hänen ilonsa. Hän ei
tullessani sanonut yhtään mitään Elinasta, vaan ehdotti, että joisimme
lasin viiniä yhdessä. Tiedätte kuinka raitis hän on ja että hän tuskin
voi erottaa toista viinilajia toisesta. Teidän sitten olisi pitänyt
nähdä hänen istuvan siinä ja muka tuntiansilmillä katselevan pulloa,
iloitsevan nimikoristuksista ja lyyjypaperista sekä olevan mielissään
viinin väristä ja hajusta. Ja samoin kaikesta mitä tuli hänen silmiensä
eteen: oli ikään kuin maailma olisi ollut uuden uutukainen; olipa muka
ihmeellistä kuinka päivä niin loisti sinä päivänä, kuinka merenvuono
oli omituisen sinertävä, ilma omituisen raitis, kuinka heinä oli
kasvanut niin ihmeen paljon viime aikana, ja hänen käydessään
tavarahuoneessa hän huomasi, että kaikki mitä oli tullut tehdyksi
siellä sillä aikaa kuin hän oli ollut kokonansa poissa sieltä, sekä
puotipoikien että työmiesten puolesta, oli niin ikään omituisen somasti
tehtyä, kuin kaikki muukin. Heidän piti saada lisäpalkkiota siitä.
Semmoisena minä en koskaan, en koskaan ole nähnyt häntä, en ennemmin
enkä sittemminkään. Mutta kuin Elina tuli sinne, oli hän aivan
entisellään. -- Välisti hän voi olla vähän naurettavakin, esimerkiksi
silloin, kuin hän rupesi pukemaan itseänsä uuden kuosin mukaan. Niin
todellakin, sen vakuutan teille, Holt on ollut puettuna uusimman kuosin
mukaan koko kahdeksan päivää. En voi sanoa kuinka hämmästyin kerran
nähdessäni Holtin jalat pistettyinä ahtaihin housuihin niiden väljäin
asemesta, joissa hän muuten kävi, ja kuin hänen yllänsä näin pienosen,
hienosen konttorinutun sen väljän nutun asemesta, johon hän muutoin oli
niin mielistynyt, ja kaulan ympärillä oli uusikuosinen pystykaulus
tullut hänen tavallisen leveän ja alas päin käännetyn kauluksensa
sijaan. Hän kävi aivan tulipunaseksi, kuin rupesin silmät rengallaan
tarkastamaan häntä kiireestä kantapäähän. Hän ei ollut millänsäkään;
mutta minun mieleeni johtui heti, että Elina muutamia päiviä ennen oli
sanonut, ett'ei hänestä näyttänyt somalta, kuin ihmiset ovat puettuina
niin vanhan tavan mukaan, että paistaa toisien silmiin. Mutta ei se
kauan kestänyt tuo yritys olla uuteen kuosiin puettuna -- hän näytti
eriskummalliselta uusissa vaatteissaan ja huomasipa hän sen itsekin;
sillä eräänä päivänä minä näin hänet vanhassa nutussaan, väljissä
housuissaan ja leveässä kauluksessa, ja nyt hän vasta oli oikea Holt
jälleen. -- Minä kysyn teiltä, voipiko vielä, tämä kaikki lukuun
otettuna, epäillä hänen lempeyttänsä Elinaa kohtaan!"

Minun täytyi tunnustaa "patriootin" olevan oikeassa. Olin aina
mielessäni aavistellut, että Holt kumminkin piti veljensä tyttärestä.
Mutta yhä vielä olin aivan ihmeissäni siitä, minkä tähden hän niin
ankarasti salasi tunteensa Elinalta.

"Niin, on se omituista", Vang sanoi. "Hän on häneltä kätkenyt oikean
mielensä, ja hän on vielä päälle päätteeksi käyttäinnyt niin, että
Elinan on ollut pakko uskoa, että hänen olonsa Holtin luona on sedälle
rasitukseksi. Hän sen tähden on monta kertaa koettanut toimittaa häntä
pois luotaan. Hän on tahtonut, että Elina muuttaisi vieraille taikka
lähtisi ulkomaille". -- Minä tiesin sen. -- "Niin, ja minkä tähden?
kysyin häneltä kerran. Ooh, hän vastasi, onhan se parempi, kuin täällä
tyhmistyä minun seurassani. Se on selitettynä: Mitä minä, joka olen
vanha, vähän omituinen ja ilman suurempaa kirjallista sivistystä, voin
olla semmoiselle nuorelle neitoselle, kuin Elina on? Ja hän tuntee
hänet, hän tietää, että jos tyttö aavistaisi kuinka katkeraa se olisi
Holtille, jos Elina menisi pois, niin tämä silloin luulisi olevan
velvollisuutensa elää ja kuolla tuolla sedän pienessä hökkelissä. Mutta
Holt ei millään neuvoin tahdo, että Elina luulisi olevansa missään
kiitollisuuden velassa häntä kohden, ja sen tähden hän ei koskaan katso
sinne päinkään, missä Elina on".

"Patriootin" selitys Holtin menetyksen syistä näytti minusta vähän
tekaistulta. Mutta en minäkään voinut löytää mitään parempaa. Yksinänsä
neljän seinän välissä oleskelevat ihmiset kyllä voivat tulla niin
aroiksi ilmoittamaan tunteitansa, että se viimein kääntyy todelliseksi
sairaudeksi; mutta mitä minä nyt olin kuullut lausuttavan Holtista,
siitä ei minusta näyttänyt voitavan syyttää ainoastaan hänen
kainouttaan ja hänen vastahakosuuttaan ilmottamaan tunteitaan.

Mutta Vang jatkoi: "Olen varma siitä, että Te Elinan sulhasena ette
koskaan ole saaneet muuta kuin ystävällistä kohtelua häneltä".

Sitä en voinut kieltää.

"Olen myöskin vakuutettu siitä, että hän puolestaan tahtoisi tehdä
kaikki minkä voipi, toimittaakseen Teille niin pian kuin mahdollista
omaa kotia".

Minulla oli todistuksia tästä, joita en kumminkaan kertonut hänelle.

"Ja minä sanon Teille, että hän on melkein kuoleman tuskalla odottanut
seuraavan päivän tulevan, jolloin Elina kävisi semmoiseen yhteyteen,
että hänen tulisi jättää Holtin koti. -- Niin se on. Näyttääkö tämä
kaikki Teistä omituiselta? Minusta se näyttää jalolta".

En sanonut mitään siitä. "Patriootti" oli hetken vaiti, ja sitten
rupesimme puhumaan toisista asioista. Vähä väliä "valtiolliset
harrastukset" vallottivat koko hänen mielensä. Minä olin vaiti ja
ajattelin omia asioitani, josta oli seuraus, että "patriootti",
jättäessään minut hyvästi, ylisteli minun "vilkasta yleisten asiain
harrastusta".



VII.


Joku aika myöhemmin, talven muuttuessa kevääksi, Elina pyyti minut ulos
kävelylle -- emme pitkään aikaan olleet missään kävelemässä.

Muutaman viikon leuto-ilma oli sulattanut lumen pois kaikista
laaksoista, Äkkiä oli sitten taas tullut kylmä, tiet olivat kovat,
ruohossa ja puissa oli paksu kuurapeite ja puut näyttivät
villavaippoihin verhotuilta ihmisiltä. Kenttä rätisi ja ritisi astujan
jalkain alla, ja lepikossa oksat taittua raksahtelivat, kuin astui sen
läpi. Pienissä lammissa, joihin tuulen henki ei päässyt, oli harvahko
luikea jää, jonka läpi taisi nähdä viheriät pohjaruohot taikka lukea
pienet kivet, jos oli hietapohjaa. Kuin päivän säteet välkkyivät
huurteisien kenttien ylitse, niin näytti kuin tuhansien tuhatta silmää
äkkiä olisi auennut kaikkialla puissa ja ruohostossa, ahneesti juomaan
valon nestettä. Oli yksi noita päiviä, jotka talven hävitessä
herättävät syys-ajatuksia ja uskotuttavat meille uuden talven tulevan
eikä minkään kevään ja kesän.

Astuimme rinnakkain alas järvelle päin. Äkkiä Elina katsoi minuun ja
sanoi: "Minulla on jotakin, jota jo kauan olen aikonut sanoa sinulle:
Ei ole mieleeni, että sinä niin usein käyt Holtin luona".

"Ja minkä tähden ei se ole mieleesi?"

"Sen sanon sinulle. Sinun siellä-käyntisi ovat samasta syystä minulle
vastenmielisiä, kuin Vanginkin käynnit. Ette voi olla pitämättä häntä
pilkkana, muutoin en todellakaan ymmärrä, mitä hänen luonaan
toimitatte".

"Nyt olet aivan harhassa, kuin luulet meidän tekevän pilkkaa Holtista,
enkä ymmärrä, kuinka olet voinut ajatellakaan tuommoisia. Vai luuletko
todellakin Holtin olevan semmoisen miehen, että kärsisi semmoista
kohtelua. Voin kertoa sinulle, että Holt kyllä välisti lausuu jonkun
sievän pilan 'patriootista', mutta ei tämä koskaan Holtista".

Elina tähysti hetkisen maahan. "Mutta sinähän et ainakaan tunne hänen
luonaan muuta kuin ikävää ja käyt siis hänen luonaan vaan näyttämässä
hänelle kunnioitustasi".

"Siinä myöskin erehdyt; setäsi ei ole mikään ikävä mies".

Elina pysähtyi ja katsoi minua syvästi silmiin ja vähän ihmeissään hän
sanoi: "Sano minulle: saattaisitko todellakin tyytyä läpi koko
elinaikasi istumaan tuolla Holtin konttorissa taikka olemaan tämmöisen
pienen seudun lääkärinä?"

"Saattaisinpa kyllä -- ainakin jälkimäistä", vastasin avomielisesti.

Elina alkoi taas käydä eteenpäin ja hänen katseensa ilmotti
miettimistä. -- "Luemme niin monesta suuresta asiasta" -- näin
hän alotti taas --; "_sinusta_ olisi toki pitänyt tulla jotakin
parempaa --". Hän pysähtyi.

"Mitä tarkotat?"

"Jos olisin sinuna, niin luulisin tahtovani olla siellä missä --
siellä, missä tapahtuu enempi kuin täällä, -- missä ihmiset ovat
toisenlaisia --".

Siis taasen tuo ajatus, mitä on tuolla seudun ulkopuolella, liikkui
hänen päässänsä.

"Ylimalkain on elämä yhdenlaista kaikkialla", vastasin.

"Tuota et lausu oikein todella", hän sanoi pysähtyen ja katsoen minua
vakavasti silmiin.

"On se tavallansa yhdenlaista -- ei ulkonäöltään --".

"Mutta täällä ei ole ketään joka -- joka -- en taida sanoa, mitä
tarkotan, vaan -- täällä ei ole ketään, joka" -- hän mietiskeli
hetkisen etsien oikeita sanoja -- "joka huolii siitä paljosta" -- hän
oli taasen kotvasen vaiti ja sanoi sitten, ikäänkuin sanat olisivat
olleet hänelle vaivaksi -- "siitä paljosta suuresta ja kauniista, josta
kuulemme ihmisten elävän tuolla ulkona maailmassa".

"Ooh, voidaan elää yhtä suurta elämää ja yhtä kauniisti ahtaimmissakin
oloissa. Suuren maailman tapaukset eivät aina ole niin suurenarvosia.
Eikä parhaimmilla lahjoilla varustetut aina elä kauniinta ja rikkainta
elämää".

"Tuota en ymmärrä", Elina vastasi mietiskellen. "Minusta tuntuu, kuin
olisi siellä jotakin parempaa, jonka eteen ihmiset siellä elävät, kuin
se, jota ihmiset täällä askaroivat. Täytyy ihmisten siellä olla
suurempia ja suurempia -- suurempia myös asiat, joittenka eteen siellä
saa harrastaa. Ja minä en koskaan tahtoisi elää pienemmän hyväksi, kuin
saattaisin elää jonkun suuremman harrastuksen eduksi. -- Tiedätkös,
olen aina ihmetellyt, että sinä olet voinut pitää _minusta_, joka olen
aivan kaikkein muitten kaltainen".

Minä naurahdin. Vaan hän oli aivan tosissaan, ja näkyi kyllä todella
mietiskelevän näitä asioita, kuin ongelmaa, jota hän ei voinut
selittää.

Olimme tulleet järvelle, johon maantie loppuu, ja käännyimme takaisin
kotia päin. Kotiseutumme oli silmiemme edessä valotonna, talvikylmänä
ja kolkkona. Tämmöisinä päivinä tuntuu siltä, kuin pienet yksityiset
perhekunnat olisivat jäätyneet huoneihinsa ja vaipuneet talviunen
horroksiin, ja kun aurinko vähän vaan pikimmältään tähystäisi
uinailevien luo kertomaan, kuinka ihanaa on tuolla ulkona suuressa
maailmassa, josta se oikeastaan on kotoisin.

Mutta tänä hetkenä tämän hiljasen seudun katsominen ynnä sen monet
hiljaset perheet herättivät minussa aivan toisia ajatuksia. Johtui
ikään nyt mieleeni kaikki tuo hyvyys, totuus ja kauneus, joita olin
siellä nähnyt. Tulin juuri silloin ajatelleeksi, kuinka monta ihmistä
olin tavannut näissä kaukaisissa laaksoissa, joissa tosin ei ollut
suuria hengenlahjoja eikä suurta sivistystäkään, vaan jotka kumminkin
elivät mielevämpää elämää kuin moni, joka oli osakseen saanut sekä
kykyä että oppia ja tärkeimpiä virkoja. Ajattelin, että joll'emme niin
helposti hurmaantuisi kaikesta, joka herättää hälinää ja huomiota
maailmassa, niin tulisimme useammin kuin nyt huomanneiksi olevan
enemmän mieltä ja totuutta köyhimmässäkin kotoaskareessa kuin maailman
mainioissa urho-töissä.

Muistui mieleeni kuinka usein olen nähnyt tuota hiljasta jokapäivästä
työntekoa näissä syrjäsissä paikoin valastavan suurella rakkaudella,
joka on syntynyt alttiista itsensä uhraamisesta, nerollisesta
toimeliaisuudesta, uskollisuudesta ja kärsivällisyydestä, jotka tekevät
nämät työt suuremmiksi kuin monet maailman mainiot ja runoiliain
ylistämät valtatyöt. Mutta kaikkea toimitetaan täällä niin
hiljasuudessa, niin ilman melutta ja hälinättä, ja olemme niin
tottuneet siihen, että se usein ei vaikuta meihin mitään, ja niiltä
harvoilta ihmisiltä, jotka huomaavat tämän niin hiljasena näkyviin
tulevan suuruuden, puuttuu niitä syviä mahtisanoja, jotka voisivat
tehdä sen maailman mainioksi. Kyllä tosin muistin monta turhamaista,
isottelevaa, raakaa ja halpaa seikkaa. Tiesin kyllä, että ilman henki
kaikissa tällaisissa pienissä yhdyskunnissa voi tulla raskaaksi ja
ummehtua. Onhan tuo aivan luonnollista siellä, jossa useimmilla
ihmisillä ei ole aikaa eikä tilaa huolehtia muusta kuin henkensä
elättämisestä ja jossa uudet ajatukset ja tiedot harvoin tulevat
kuuluville. Mutta usein voi noissa alhaisissa tiloissa huomata
sydämmien tykyttävän hellästi ja jalosti, voi siellä tavata
ritarillisia tapoja ja ritarillisia töitä, ja onhan siinä kyllä
elämisen aihetta, jos vaan silmä on auki tarkotusta kohti ja tahto on
altis työhön ja toimeen.

Ajattelin tätä kaikkea ja puhuin siitä Elinalle, siten vastaten hänen
kysymyksiinsä, ja kuin johtui mieleeni, että juuri Holt ja hänen työnsä
ja toimensa monessa suhteessa olivat valasevia esimerkkejä siitä, jota
tarkotin, mainitsin lopuksi hänenkin nimensä. Elina viittasi minulle
kärtysästi. Mutta minä sanoin vaan jatkamiseen: "Niin, sinä ajattelet
sitä, että hän ei ole mikään älykäs mies ja että hän ei ole oppinut
eikä lukenut hyvin paljoa. Sen kyllä tunnustan; hän minusta kerran oli
oikein ahdasmielinen ja turhia uskovaisen maamoukan esikuvana. Ja
entäpä hänen päätöksensä ihmisistä ja asioista ovat hyvinkin vääriä;
vaan tarvitseekin suurempaa hengensivistystä ennenkuin voi olla varsin
oikeamielisenä. Mutta Holt on kuitenkin tavallansa ritarillinen mies.
Puhu niiden kanssa, jotka ovat hänen kanssansa matkoilla talvisin
pitkin meren rantamia, ja saat kuulla, että hän voi olla todellinen
sankari. Puhu niiden kanssa, jotka tekevät työtä hänen luonaan, ja saat
ihmetellä kuinka hän kykenee ottamaan muitten suruja omille
hartioilleen ja kuinka paljon hän on tehnyt heidän kaikkien eteen. Ja
itse tiedät parhaiten, kuinka seutumme vaivaset tuntevat hänen
kuntoansa. Puhu Vang-'patriootin' kanssa ja hän on saattava sinut
uskomaan -- ei että hän on vapauden puollustaja --, mutta kyllä sen,
että hän voi antaa arvoa myös semmoisille ihmisille, jotka
hengenlahjainsa ja sivistyksensä puolesta niin paljon kuin mahdollista
eroavat hänestä. Oli aika, jolloin en tätä uskonut Holtista, vaan
opittuani tarkemmin tuntemaan häntä olen vakuutettu siitä, että hänessä
on tavattoman harras ja uskollinen luonne, joka tuntee kaikkea
hellemmällä sydämmellä kuin useimmat muut, ja että hän voisi tehdä
uskomattomia niiden eteen, joista hän pitää. Että hän on ollut vähäsen
tyly sinua kohtaan, se on aina tuntunut minusta oudolta; mutta olen,
sitten kuin opin hänet tuntemaan, aina arvellut, että tässä varmaankin
on joku erehdys, ja olen nyt vakuutettu siitä, että Vang on oikeassa
sanoessaan..." -- Pysähdyin hetkeksi, epäillen voinko ilmoittaa
Elinalle puheeni tuon asianajajan kanssa.

"Noh, mitä Vang sanoo siitä?" hän kysyi, silminnähtävästi hyvin
tarkasti kuunnellen.

Ja minä kerroin, vaan jos olisin tietänyt, kuinka se, jonka Elina nyt
sai kuulla, vaikutti hänen mieleensä, niin kyllä olisin sitä ennen
vähän arvellut.

Alussa hän katsoi minuun niin ankarilla, tarkastavilla silmillä, kuten
olin jo nähnyt hänen kerran ennenkin tekevän, ja joka oli saattanut
minut niin äärettömän hämille. Oli ikään kuin hän olisi epäillyt
luotettavaisuuttani ja olisi tahtonut katsoa sisimpään sydämmeni
pohjaan, tietääksensä minkä tähden todella sepustelinkaan tämän jutun.
Mutta äkkiä hän loi silmänsä maahan ja pää kallistui alas. Vaan hänen
kovasti sykkivä sydämmensä ja kuohuva rintansa ilmottivat, että hän
hyvin kiihtyneenä kuunteli sanojani.

Kuin olin kertonut loppuun asti, Elina äkillisesti irtaantui
käsivarrestani, pysähdytti käyntiänsä ja katsoi taasen tyystisti
silmiini. Hänen silmissänsä oli niin omituinen katsaus, että tuskin
voin sitä sanoilla ilmoittaa. Hän ensiksi katsoi minuun avosilmin ja
ihmetellen, aivan kuin hän olisi minussa huomannut jotakin aivan uutta
ja odottamatonta. Sitten hänen silmänsä muuttuivat elottomiksi ja
kylmiksi. Hän käänsi ne vieläkin minua kohti ja kuitenkin oli kuin hän
ei olisi katsonut minuun, vaan olisi tuiottaen etsinyt jotakin kuvaa
omasta sydämmestään, josta se kumminkin oli haihtua pois. Mieltäni
alkoi niin kaihottaa ja Elinani näytti minusta äkkiä niin vieraalta,
että melkein ihmettelin, että hän oli minun lemmikkini.

Kuin hän huomasi, että minä kyselevin silmin katsoin häneen, niin hän
loi silmänsä maahan ja tarttui käsivarteeni. Tulimme Holtin talon luo.
Elina ei tahtonut mennä sisään, vaan ehdotti että pitkittäisimme
kävelyämme. Käännyimme ja menimme takaisin järveä kohti. Elina
liittäytyi kovasti minuun ja välisti hän painoi päänsä olkaani. Mutta
ei kauvankaan, niin hän jätti käsivarteni ja riensi pois, kuin hän
olisi tahtonut paeta jotakin. Sitten hän taas astui aivan hiljaan ja
katsoa tuiotti etehensä. Kerrassapa sitten taas nousi helottava puna
hänen kasvoillensa, hänen silmänsä vetistyivät ja hehkuivat, vaan
loistivat samassa semmoisesta sydämmen tuskasta, että ehdottomasti
tartuin hänen käsivarteensa ja kysyin: "oletko kipeä, Elina?"

Hän käänti äkkiä päänsä pois. "En -- vaan olen -- väsyksissä --
luulen --". Hän istuutui lautaläjälle, joka oli tien vieressä, kallisti
päätään alas ja tuiotti maahan. "Näytät niin raskaita mietiskelevän,
Elinani -- olenko pahottanut sinua muistuttamalla sinulle setäsi
asioita?" -- Hän vaan pudisti päätään ja antoi sen painua vielä
alemmaksi. Hänellä oli taas entinen värinsä, se oli vaan ehkä vähäsen
tavallista kalpeampi. Äkkiä hän taas nousi.

"Minua vilustaa", hän sanoi, kääri huivin tyystemmin ympärilleen ja
tarttui taas käsivarteeni. Astuimme jälleen kylää kohti, vaan kuin
Holtin talo tuli näkyviin, niin hän taas tahtoi kääntyä; hän näytti
pelkäävän palata kotia. Vähitellen näkyi se liikutus, joka oli
vallannut hänen mielensä, asettuvan. Hän tuli puheliaaksi ja iloseksi.
Hän tahtoi, että kävisimme kaikilla niillä paikoilla, jotka olivat
meille rakkaita niitten muistojen tähden, joita ne herättivät, hän
puhui kaikista niistä sulosista hetkistä, joita olimme viettäneet
yhdessä, ja kohta johtui hänen mieleensä moni ilonen tapahtuma kylän
asukkaiden kesken.

Kuin tulimme sille paikalle, jossa oli lammikko ja siinä koko joukko
lapsia luistelemassa, niin Elina pysähtyi ja sanoi; "Kas tuolla
luistellaan. Sepä ennen oli ilosinta minkä voin ajatella. Kuin syksyn
ensi jää oli järvellä, ja me jo päivän hämärtäessä kokoonnuimme sinne
ja liitelimme, leikkielimme ja nauroimme, niin silloin oli mieleni niin
ilonen ja hilpeä, kuin ei olisi ollut mitään surua maailmassa. Voi,
kuinka kauvan siitä jo tuntuu olevan".

Oli hänen puheessaan ja käytöksessään sekä vienoa surua, lempeyttä ja
oikullisuuttakin, jota en ennen koskaan ollut huomannut. Olin usein
nähnyt hänet syvässä surussa ja vielä useammin ylen iloissaan --, mutta
tämä vaihteleva mielenlaatu, jossa oikulliset mielenjohteet
vilahtelivat kyynelsilmistä esille, se sopi niin vähän hänen
luonteeseensa, ett'en voinut sitä ollenkaan selittää. Hän oli suopeampi
kuin koskaan ennen, tarttui melkein tuskallisesti minuun kiinni ja
sanoi: "Sinä olet hyvä ihminen. -- Ja _minun_ olet -- eikö totta?"

Niin avosydämmisenä, niin puheliaana, niin lempeänä, niin hellänä kuin
sinä iltana ei Elina ollut koskaan ollut. -- Kerran toisensa perästä
hän vaipui syviin ajatuksiin ja aina äkillisesti, hän malttinsa usein
hävisi kerrassaan; oli ikäänkuin hänen mielensä olisi hänen
huomaamattansa joutunut jonkun mielikuvituksen alaseksi, joka valtasi
sen kokonaan. Mutta se ei kestänyt kauvan; hän pyhkäsi kädellä otsaansa
juuri kuin huolien rypyistä puhtaaksi, katsahti minuun, hymyili,
nyökäytti päätään ja kysyi usein leikkiä laskien: "Pidätkö minusta, sen
ilkimys?"

Pysähdyimme vuonon rannalle, jossa useita veneitä oli vedetty maalle.

"Nyt otamme venheen ja sitten soutelemme ulos avaraan maailmaan
kerrassaan", Elina alkoi sanoa. "Jätämme kotiseudun ikuiseksi emmekä
koskaan sitä enään näe. -- Tule, istutaan, niin saat kuulla. -- Olen
tarkoin sitä ajatellut: tahdomme asua valkeavärisessä huoneessa, jossa
on viheriät ovet. Sen pitää olla korkealla paikalla, jotta meri näkyy.
Sen edustalla on oleva ruusuja ja niiden lähellä istuinlauta. Siinä
istumme, katsellen päivän laskua. Sitten meillä on oleva valkonen
purjevene -- en luulisi voivani elää missä ei saa käydä purjehtimassa.
-- Se se nyt on sinun ja minun linnamme".

"Ja siinä tulemme elämään loistossa ja ilossa, kuin nuo sadun kaksi
onnellista".

"Ei. Tahdomme toki olla hyödyttäväisiä ihmisiä. Sinä olet oleva
lääkäri, ja minä autan sinua köyhäin sairaitten hoitelemisessa".

Elina muuttui kerrassaan totiseksi. "Voi kuinka minun on noita kaikkia
köyhiä sääli", hän sanoi. "Ei voi olla oikein, ei, ei suinkaan voi olla
oikein, että niin monen tila on niin huono. Kas noita pienokaisia -- he
eivät voi olla syyn alasia -- -- voi, voi, kuin saattaisin oikein
tuimistua niin suuresta kurjuudesta. Jospa voisin auttaa heitä kaikkia!
-- -- Kuin pappi kirkossa rukoilee Jumalan auttamaan kaikkia, jotka
kivulloisia ja surullisia ovat, niin tuntuu niin kipeästi sydämmeeni --
kuules, tahdomme olla hyvät kaikkia onnettomia kohtaan, -- mutta
tahdomme mennä kauvas täältä". --

Äkkiä hän pyrskähti itkemään. Hän itki melkein ääneti, vaan niin
katkerasti, että koko ruumis vapisi. Elina ei ollut niitä, jotka
vähästä itkivät. En ollut koskaan nähnyt kyyneleitä hänen silmissään;
en tiedä, onko hän milloinkaan näyttänyt niin rauhalliselta kuin ikään
hänen surunsa ollessa katkerimmillaan. En siis koskaan unhota sitä
hetkeä, jolloin Elina, joka hillitsi tunteitaan niin kuin harva mies,
itkeä nyyhkytti tuossa hiljaan vaan, ikäänkuin hän nyt itkisi koko
elämän ajaksi.

Koko hänen omituinen mielenlaatunsa sinä iltana painoi ja ahdisti minun
mieltäni sanomattoman raskaasti; olin tuskallisesti odotellut, mitä oli
tapahtuva, ja nyt kuin hänen sydämmensä tila tuli ilmi, jouduin
todellakin huoleen siitä liikutuksesta, jonka kertomukseni oli
saattanut aikaan hänen mielessään. Olin kyllä arvellut, että se, jonka
hän oli saanut tietää, tulisi huolestuttamaan häntä kovin ja
herättämään monta hänen sydäntänsä ahdistavaa ajatusta. Mutta se suru,
jonka nyt tulin nähneeksi, oli niin mahtava, niin valtaava, että
melkein näytti kuin siinä olisi ollut toinen syy kuin se, että hän niin
kauvan oli ajatellut väärää sedästään. Kysyin häneltä sitä, rukoilin,
sekä sanoilla että lemmenosotuksilla häntä luottamaan minuun ja
uskomaan minulle, jos hänellä oli joku salanen suru, jota en tuntenut.

Vaan Elina vaan pudisteli päätään ja sanoi: "En ymmärrä itsekään
mieltäni -- en voi antaa sen olla -- onpa se tyhmää, mutta --", hän
katsoi minuun ja sanoi vähän hymyillen: "Sinun täytyy kärsiä minun
vikojani; ei minusta tule niin hyvä toveri sinulle, kuin minun
pitäisi".

Koetin kääntää kaikki leikiksi, vaan Elina pudisti totisena päätään,
katsoi kauvas veden yli ja alkoi: "Ei, minä --", mutta siihen hän sen
taas keskeytti, nousi ylös ja sanoi vaan: "Nyt menemme kotia".

Tiellä hän usein sanoi: "Me tahdomme uskollisesti pitää yhtä,
tapahtukoon sitten mitä tahansa", ja kerran hän sanoi ikäänkuin
itselleen: "Uskon, että kuin oikein tahtoo, niin taitaakin olla omansa
edestä semmoisena, kuin on oltava. -- -- Muutenpa elämä olisikin aivan
hirmuista -- --"

Portilla Holtin talon edustalla Elina vielä kerran pysähtyi. "Tässä se
oli", hän taas alkoi, "tässä kohdin seisoimme. -- En ollut koskaan
ajatellut sitä, ennen kuin sen sanoit, tiedäthän? Tiedä, että minusta
oli ikään kuin en olisi milloinkaan ennen nähnyt sinua. Minä niin
hämmästyin! Muutoin ensin suutuin. Näytti niin hullumaiselta, että sinä
sanoisit semmoista minulle. -- -- Niin kummallisesti käy", hän lausui
mietiskellen. "Joll'et olisi mitään sanonut, niin luulenpa melkein,
ett'en koskaan olisi tullut sinua ajatelleeksi sillä tavalla".

"Minä uskon, että ne, jotka kuuluvat yhteen, kyllä ymmärtävät toinen
toistansa, jos ei sanaakaan tule puhutuksi".

"Ne, jotka kuuluvat yhteen -- --? Ehkäpä! Muistatko, mitä kerran sanoit
rakkaudesta?" hän kysyi.

"Ja voitko muistaa, mitä sinä vastasit? Olet tyhmä, sanoit".

Hän hymyili.

"Ehkä se ei ollutkaan niin tyhmää: Jotka ovat toisilleen sukua --".

"Luulenpa sinun laulusi kuitenkin olleen paremman kuin minun
tietoviisauteni", minä sanoin. "Varsinkin tuo, muistathan kuin lauloit
rakkaudesta, että se puhkee kuin kevään lehdet sekä kuin hymyilevän
silmästä kyynel --".

Elina alkoi astua ylös taloa kohti, mutta piti vielä kädestäni kiinni.

"Minä tulen sinne mukaasi".

"Elä, ei tänä iltana", hän vastasi äkkiä. "Tulen teille huomenna
aikaisin", hän lisäsi ja meni nopeasti ylös taloa kohti.



VIII.


Minkä tähden Elina ei tahtonut koskaan enää aukaista yhtäkään kirjaa?
Minkä tähden hän ei koskaan tahtonut tietää, mitä suuressa
ulkomaailmassa tapahtui, vaikka se ennen oli puoleensa vetänyt hänen
ajatuksiansa ja saattanut hänet ikävöimään pois kotiseudustaan, joka
hänestä tuntui synkältä ja rasittavalta? Ei hänen mielensä tila nyt
ollut semmoinen, hän itse sanoi. -- Oliko hänen vanha rakkautensa
kotiseutuun ja sen elämään taas kytemässä? Eipä siltä näyttänyt. Kyllä
hän kuitenkin useammin kävi köyhäin luona, kuin oli käynyt viimeisinä
aikoina, ja hän teki työtä talossa kahta suuremmalla innolla. Hän ei
koskaan ollut jouten; näytti kuin hänen ei olisi tarvinnut levätäkään;
oli häneen äkkiä tarttunut työinto, joka vaan näkyi voivan tyytyä
alituiseen työskentelemiseen, joka alkoi ennen päivän koittamista ja
kesti myöhään yöhön.

Hänen käytöksessänsä setää kohti ei näkynyt mitään muunnosta, paitse
ehkä se, että hän vielä enemmän kuin ennen karttoi hänen seuraansa. Se,
jonka oli hänestä kuullut, oli siis saattanut vaan sen aikaan, että
elämä yhdessä sedän kanssa Elinasta tuntui vielä rasittavammalta kuin
ennen. Olin ajatellut, että ehkä nyt joku asiain selvitys tulisi heidän
välillänsä toimeen. Mutta erehdyin. Heidän välinsä pysyi muuttumatonna.
Elina vaan näkyi surevan ja harmistuvan siitä, mikä ennen oli tehnyt
mielensä katkeraksi ja karvaaksi. Häneltä, jos kerran elämä oli
näyttänyt niin ihanalta, oli kokonaan hävinnyt hilpeä mieli ja kasvonsa
tuli päivä päivältä kalpeammaksi ja laihemmaksi. "Alan vanhentua", hän
sanoi leikkiä laskien, kuin joku sanoi hänen olevan niin huononnäkösen.

Yksi kohta tuli, asiain näin ollessa, minulle päivä päivältä
selvemmäksi: meidän täytyi, kuin Elina itse oli sanonut, muuttaa kauvas
pois kotiseudusta ja niistä salaperäsistä suhteista, joissa hän oli.
Eräs ylioppilasystävistäni oli usein puhunut kotiseudustaan, joka oli
eräässä itämaakunnassa ja kaukana meren rannasta, ja kehunut, että jos
joku yksityinen lääkäri asettuisi sinne, niin hän saisi paljonkin
työtä. Tämä nyt johtui mieleeni ja minä päätin kirjottaa hänelle sitten
kuin olin puhunut Elinan kanssa asiasta.

Ensi kerran siitä, kuin olin kertonut hänelle puheestani Vangin kanssa,
näin jälleen vilahtavan tuon vanhan, valosan katsauksen hänen
silmissään. Hän heitti ompelun, joka oli hänen käsissään, pois ja
hyppäsi ylös, tarttui käsiini ja lausui loistavin silmin, niin kuin
olisi hänelle kerrottu suuri, odottamaton onni: "Kuinka? Tahdotko
todellakin? Tuhansia kiitoksia sinulle siitä! Tiedä, että minä viime
aikoina en ole ajatellut muuta kuin: voi, jospa pääsisi jonnekin
täältä! Tässä en voisi kestää kauvan".

Kirjotin heti, vaan en saanut vastausta ennen kuin kesemmällä. Mutta
siinä tulleista tiedoista voi odottaa paljon hyvää, ja samana päivänä
päätin lähteä niin pian kuin olin toimittanut tarpeelliset
valmistukset.

Juhannuksen aikaan olin valmiina. Ehtoolla ennen lähtöäni istuimme
Elina, vanhempani, Holt ja minä yhdessä puutarhassamme ja joimme
matkani onneksi sekä juttelimme kaikellaisista asioista, jotka olivat
tapahtuneet lähiseudussa. Näitten joukossa oli yksi, joka ikään oli
koko seutukunnan puhuteltavana.

Edellisinä aikoina olin usein nähnyt Elinan seurassa kylänvanhimman
tyttären, Hanna Strömin. Vaan äkillisesti oli seurusteleminen loppunut,
en tiedä minkä tähden; mutta viime aikoina olin taas nähnyt
kylänvanhimman tyttären Holtin talossa. Hän oli kaino sievä neitonen,
jonka silmät tavallisesti olivat puoleksi maahan päin, vaan ne aina
kumminkin tuntuivat vakoilevan toisia ihmisiä. Hän näkyi aina tahtovan
paeta piiloon johonkuhun soppeen, ja juuri sen tähden ruvettiin aina
tarkkaamaan häntä. Hän puhui karkeata, meille outoa kielen murretta, ja
ehkä tämän vuoksi pikemmin havaittiin jotakin vienoa, immellistä hänen
olennossaan, joka heti saattoi sen joka hänet näki ajattelemaan kevättä
ja sen esikoisia kukkasia. Mutta kaikki, joka hänestä kerrottiin, erosi
paljon siitä, mitä olisi hänen ulkonäöstään voinut arvaella. Sillä hän
kuului todellakin olevan itsepäinen, kovakiskonen ja välinpitämätön
tytönheilakka, sanottiin, ja itse luonnostaan ei kaino eikä sievä.
Kuitenkin täytyi useimpain tunnustaa, ett'ei ollut helppo päästä
selville hänen luonteestansa.

Elina näkyi tietävän hänen salaisuutensa, mutta hän ei kuulunut niiden
joukkoon, jotka ilmottivat semmoista. Tämä tyttönen joutui kihloihin
eräälle ylioppilaalle, joka ali kaukaista sukua kylänvanhimmalle ja
joka oli tytön tuntenut jo lapsuudesta saakka sekä tavallisesti oli
kaiket lupa-aikansa hänen isänsä talossa. Tämä oli älykäs nuori mies
sekä hyvin harras tieteilimisiin. Hän tutki luonnontiedettä, ja kuin
oli kotona kesällä, niin hän kuleskeli kaikkialla kasvikuutaa ja
maanpintaa tutkimassa. Heti luonnontieteen kandidaatiksi tultuaan hän
sai edullisen opettajapaikan; hän saattoi siis naida ja oli jo
päätetty, että häät vietettäisiin ensi syksynä. Silloin saatiin
äkkiarvaamatta kuulla, että Hanna oli purkanut kihlauksen, ja tästä
tapahtumasta me nyt keskustelimme samoin kuin koko seutukuntakin.

Isä mitään arvelematta päätti hänen tekonsa vääräksi. Hän pysyi siinä
päätöksessä, että tyttö kerran oli antanut sanansa, ja se oli
pidettävä, maksakoon mitä tahansa. Äidin tuli häntä sääli; hänestä
näkyi tyttö vaan "erehtyneen". Minä puolustin häntä niin paljon kuin
voin. "Sanansa?" Mitä sanaa siinä voi antaa? Toinen pitää hyvin
toisesta ja lausuu ja uskoo, että se on kestävä ikäkauden. Mutta
riippuuko tämä tahdosta, voiko luvata, että se niin aina on oleva?
Taikka onko se oikein, että lupaa pitävänsä yhtä toisensa kanssa, jos
rakkaus sammuukin? Mitä pitää sanoa siitä, joka tekee niin
kevytmielisen lupauksen, ja siitä, joka ottaa vastaan semmoisen
velvottamisen? Jos kätkee sen, että on tapahtunut näin tärkeä
mielenmuutos, se on petos, jota ei saa kärsiä: jos taas tahtoo, että
tuossa liitossa pysyttäisiin, kuin tietää, että ne tunteet, jotka
olivat sen perusteena, eivät enää ole olemassa, se on niin sanomattoman
kehnoa ja halpaa, ett'en löydä sanoja sitä oikein mainitakseni. Tämän
asian tavallinen käsitys on surkean raaka ja pintapuolinen.

Isäni ja äitini olivat hyvin vihoissaan tämmöisestä muka
epäsiveellisestä ajatuksesta. He eivät ollenkaan voineet ymmärtää, että
epäsiveellisyys on siinä, että pysyy päätöksessään, vaikka se, joka
antaa yhteydelle sen kauneuden ja oikean arvon sekä on sen
onnellisuuden ainoa pohja ja perustus, on hävinnyt.

"Onpa tuo kaunis oppi, joka sallii jokaisen kevytmielisen lintusen
mennä liittoihin sekä täällä että muualla ja sitten purkaa ne --".

"Minun oppini ei suinkaan salli sitä. Kevytmielisyys on siinä, jos
yhdytään tämmöisiin liittoihin itseänsä todenperäsesti tutkimatta, ei
siinä jos niitä purkaa, kuin onnettomuus kerran on tapahtunut. Minkähän
tähden tuommoisessa liitossa on pysyttäväkään? Voisikohan kukaan
todellakin tahtoa, että siinä pysytään ulkonaisen säädyllisyyden
vuoksi? Voisikohan se saattaa aikaan muuta kuin onnettomuutta
kumpaisellekin osakkaalle?"

Isä vaan pudisteli päätään. "Mitä sinä sanot, Holt? Eikö tuo ole
hirmusta?"

Holt vaan katsoa tuiotti hietaan, siirtyi levotonna sinne tänne
istuinlaudalla ja oli hyvin neuvotonna, kuin hänen oli lausuttava
ajatuksensa asiasta. Vihdoin hän loi silmänsä ylös, hymyili vähäsen ja
sanoi: "Luulenpa melkein, että Henrik on oikeassa". Puhuttuaan hän taas
painoi alas päänsä ja punastui hiuksia myöten.

"Jumala varjelkoon -- sinäkin!"

"Eikä ole niin varmaa, että se, joka kerran on näin erehtynyt
tunteistaan, sentään olisi kevytmielinen ihminen. Se voi olla
kevytmielisyyttä, mutta ei se aina niin ole. Hän -- mies tai nainen --
_voi_ olla syvästi tunteva ja uskollinen luonteeltaan, ja voi kyllä
tehdä jonkun toisen onnelliseksi".

Käännyin tätä puhuessani Holtin puoleen, koska hän muka oli
taistelutoverini; mutta eipä näyttänytkään, että hän olisi arvellut
tämän päätökseni pitävän paikkansa. Hän istui siinä suu epäröivän
näkösenä ja piirteli oksalla kuvia hietaan, ja vastasi hitaasti: "En
tiedä -- olisiko -- olisiko hyvä -- kaikille -- olla -- olla tuo
toinen".

Sitten hän heitti oksasen kädestään, nousi äkkiä, käänsi hatun oikein
päivää kohden, pisti kädet nuttunsa taskuihin, ja katsoi isään päin,
ikään kuin olisi tahtonut sanoa: Tämähän käy mielestäni kovin
työlääksi, emmeköhän vähän kävisi katsomassa peltoja?

"Mitä tarkotatte?"

Hän katsoi vaan ilmaan ja sanoi: "Niin, enpä tiedä --".

Äitini sanoi: "Ymmärrän kyllä, mitä Holt tarkottaa".

Ja sitten hän kertoi eräästä tapauksesta, joka hänen mielestään valasi
asiaa. Hän oli tuntenut iällisen miehen, joka oli nainut tytön, joka
ennen oli ollut kihloissa toiselle. Mies ei koskaan voinut unhottaa
vaimonsa entistä elämää. Kaikissa viattomimmissakin teoissa hän luuli
huomaavansa vaimonsa vanhain tunteitten rupeavan uudestaan kytemään.
Hän aina piti luuloa, että nainen vertaili häntä siihen mieheen, jolle
hän ennen oli ollut kihloissa, ja että hän itse ei ollut ensimmäisen
veronen. Hän oli luonteeltaan alkuaan hilpeänpuoleinen; mutta hän
vanheni tuosta jokapäiväisestä kalvavasta luulosta ja teki siten
vaimonsakin elämän niin onnettomaksi, että tämä todellakin alkoi
kaivata nuoruutensa ensi unelmaa ja vanheta kaipauksesta, kuin toinen
epäluulosta. -- Ei, eivät kaikki voi olla tuo mainitsemasi toinen. --
Holt nyökäytti hänelle päätänsä: äitini oli esikuvallaan ilmottanut
hänen ajatuksensa.

Elina ei ollut ottanut osaa koko puheluun. Hän istui vähän loitommalla
meistä, noukki vähä väliä lehtiä puoleksi kuihtuneesta ruususta, joka
kasvoi siinä lähellä, ja katsoi vaan vuonolle päin.

Kuin Holt ja isäni olivat menneet puistoon ja äitini huoneihin, Elina
kääntyi minuun päin ja kysyi, kuin samalla kaikki ilmotti, että hänen
mielensä oli kuohuksissa: "Et millään tavoin voi ajatella niin kuin nyt
puhuit?"

Hän oli, kuten kerroin, talven kestäissä tullut kalpeaksi ja laihaksi;
muita vasta tällä hetkellä havaitsin, kuinka paljon hän oli muuttunut.
Hänen ruskottavat poskensa olivat kuopalla, huulet verettömät ja
ohkaset, silmät olivat isontuneet ja niiden katse oli synkkä ja
hehkuva. Minulta unhottui vastaaminen, niin tämä havainto vaikutti
mieleeni.

Mutta hän lisäsi: "Et voi millään tavoin uskoa, ett'ei kaikki voisi
muuttua hyväksi jälleen, kun vaan tahtoo?"

"Kyllä sen uskon. Tässä ei auta vakavinkaan tahto".

"Mutta", sanoi hän melkein kuumeentapasella innolla, "kuin tuo toinen
ei tosiaan saa tietää sitä, kuin itse tekee kaikki, saattaaksensa --".

Kävin hänen luoksensa: "Sano minulle, luuletko voivasi elää koko elämän
minun kanssani yhdessä, havaittuasi ett'et ole enää minun sydämmelleni
rakkaampi kuin kuka muu tahansa, jota kunnioitan ja jonka ystävä olen?"

Elina katsoi epäröivänä minuun, mutta loi kohta silmänsä maahan ja puri
huultaan.

"Ja jos sitten kerran kävisi sinulle selväksi, että olin näin päivä
toisen perästä petellyt sinua, että oikeastaan ei yksikään sinun
tunteistasi ole saanut vastausta minun sydämmessäni, että sekin, joka
oli ollut sinun suurin ilosi, on ollut minun alinomainen tuskani --
voisitkohan silloin antaa minulle anteeksi, että olen vakaalla
tahdollani saattanut sinut sellaiseen onnettomuuteen. Ei -- ennemmin
terve suru, olkoonpa se sitten kuinka raskas hyvänsä, kuin niin kivun
syömä onni".

Elina ei vastustanut, vaan hänen kätensä, jota pidin kädessäni, oli
kuuma ja vapisi. -- "Mutta miksi tämä niin käy sinun sydämmellesi",
kysyin. "Oletko sanonut tahi tehnyt jotakin Hanna Strömin suhteen, jota
nyt kadut?"

"Hanna Ströminkö?" Elina kysyi muita mietiskellen ja nosti päänsä.
"Niin, hän sanoo samaa kuin sinä. Voi, jospa voisi kuolla kaikesta
tästä kurjuudesta, jonka saatamme itsellemme ja toisille!" hän huudahti
kiivastueena ja nousi.

"Mutta Elinani --".

"Ooh, kuin sinä sen ymmärsit, -- kuin sinä sen tiesit, että --". Hän ei
saanut muuta sanotuksi; isä ja Holt näkyivät tulevan puiston käytävällä
ja Elina istuutui taas tuolille.

Vähän ajan perästä menimme kaikki sisälle. Koetin useamman kerran saada
kahdenkesken puhua Elinan kanssa, vaan näytti siltä, kuin hän olisi
minut karttanut emmekä saaneet jatkaa puheluamme. Kuin Holt iltasella
jätti hyvästinsä, nousi Elinakin. Minä seurasin heitä kotia. Kuin Elina
ojensi minulle kätensä, hän sanoi: "Kuin menet höyrylaivalle huomenna,
olen siellä".

Kuin seuraavana päivänä kulin Holtin talon ohitse, en kuitenkaan nähnyt
Elinaa siellä. Menin sisään ja tapasin Holtin, joka kertoi, että Elina
jo oli mennyt alas laivasillalle päin. Jätin Holtille hyvästi ja
riensin Elinan jäljestä. Höyry jo oli sillalla ja puhalsi ensi kerran.
Kuin Elina huomasi minun tulevani tiellä, hän riensi kiiruusti
vastaani. Voi, kuinka hän näkyi itkeneen, valvoneen ja väsyneen!

"Tulet kovin myöhään", hän sanoi ja tarttui käsivarteeni ja työnsi
minua rannalle päin.

"Koko matkahaluni haihtuu nähdessäni kuinka kipeälle sinä näytät".

"En ole kipeä -- en vaan saanut unta tänä yönä", hän vastasi äkkiä ja
kiiruhti askeleitaan.

Minä seisahdutin hänet. "Elina, eilisestä illasta saakka on kysymys
ollut mielessäni, johonka sinun täytyy vastata, ennenkuin lähden.
Vaivaako sinua vaan suhteesi setään, vai onko siinä jotain muutakin?"

Silloin höyry puhalsi toisen kerran.

"Kiiruhda, kiiruhda!" Elina huusi ja tahtoi mennä. Hän oli
harmaankalpea, hänen huulensa olivat kuivuneet ja hänen silmistään
hehkui kiihotettu tuska.

"Minä jätän matkani toistaiseksi".

"Elä, elä!" hän huudahti levotonna ja katsoi ympärillensä kiihtynein
silmin, ikään kuin hän olisi jostakin etsinyt apua.

"No, sano sitten minulle --"

"Voi, anna minun olla", hän rukoili; "elä kysy -- en nyt -- tahdon --
en nyt voi -- olen niin --".

Höyry puhalsi kolmannen kerran.

Katsoin Elinaan. Hänen silmänsä niin hartaasti rukoilivat minua olemaan
kysymättä ja lähtemään, ett'ei siinä ollut mitään ehdon valtaa. Tartuin
matkatavaroihini, ojensin hänelle käteni ja astuin rantalaudan yli
laivaan. Köydet otettiin irti, paksu savu tuprueli torvesta, potkuri
pyöri muutaman kerran, laiva ulkoni vähitellen sillasta -- --.

Olin halunnut päästä tälle matkalle. Siitä, minkä olin nähnyt viime
aikoina, oli ilma siellä käynyt minulle raskaaksi. Painoi ylen mieltäni
nähdessäni Elinalle olevan tuskaksi sen välin, jota en voinut muuttaa.
Minä myöskin kaipasin työtä ja koko henkeni halusi löytää jonkun
paikan, johon voisin tulevaa kotoani rakentaa.

Mutta nyt, kuin seisoin kannella ja näin laivan kiiruhtavan pois
rannasta, tuntui minusta, kuin koditonna ja turvatonna ojentaisin
matkaani ulos avaraan maailmaan. Matkani äkkiä näkyi olevan ilman
tarkoituksetta, eroni Elinasta loppumaton, ja luulin jättäneeni hänet
vihollisten voimain valtaan --.

Niin kauvan kuin voin nähdä laivasiltaa, Elina seisoi siinä yhä. Kaikki
muut menivät, vaan hän jäi. Hän näytti minusta seisovan siinä niin
sanomattoman yksinäisenä ja hyljättynä, ja ehkä se näytti siltä senkin
tähden, että koko seutu silloin oli niin valosa ja kesäloistossaan.

       *       *       *       *       *

Koko matkan oli vaan yksi ajatus mielessäni: On siis myös jotakin
muuta, jota hän ei ole uskonut minulle, joka hänen sydäntään kalvaa.
Mikäpä se oli, joka mahtoi saattaa nuot ruususet kasvot kalpeiksi,
haihduttaa tuon raittiin hymyn hänen huuliltaan ja tehdä hänen kirkkaat
totiset silmänsä aroiksi ja hehkuviksi.

Minä mietiskelin ja arvelin, koko matkahaluni haihtui siihen ja toivoin
vaan päästäkseni takaisin, tutkimaan mikähän siinä vei koko hänen
elämisen halunsa ja ilonsa.

Kuin lähestyin sitä seutua, joka oli tästä lähtien oleva kotoni, oli
vielä sama alakulosuus mielessäni. Eikä tämän seudun näkeminen
huojentanut tuskaani ollenkaan. Se oli kapea laakson kaistale, jonka
kumpasellakin puolella oli korkeat mäet synkkine kuusimetsineen.
Talojen ympärillä oli pitkät matkat vaan näitä mustanpuhuvia metsiä,
niin että kaikki näytti olevan surupuvussa. Ei näiltä kuusikoilta
voinut nähdä loitommalle minnekkään päin, eikä maisemaa missään tehnyt
ilosemmaksi mikään kohiseva joki eikä siintävä järven selkä.

Kumminkin huomasin olojen siellä olevan minulle hyvin edulliset. Tässä
oli ahkeralle miehelle paljo vaikutuksen alaa, siitä ei voinut epäillä,
ja parhainta oli, että voin alkaa heti.

Asiain näin ollen, mieleni taas rupesi virkistymään. Mikä hyvänsä
Elinan mieltä vaivasi, niin yksi asia oli varma: ainoa parannuskeino
oli, että hän pääsi pois kotiseudusta. Ja tässä oli paikka, johonka
heti voisimme rakentaa kotimme kaukana kotiseudusta, jossa elämä nyt
oli käynyt hänelle niin raskaaksi; ja mitäpä siitä, jos meren aallot
eivät loiskuneetkaan kiviä vasten akkunoittemme alla eikä mitään
purjehtijaa näkynytkään taivaan rannalla.

Kirjotin heti vanhemmilleni ja Elinalle kaikesta. Mainitsin myöskin,
että asiat nyt näkyivät olevan sillä kannalla, että täällä oloni tulisi
pitkittymään ja ett'en luullut pääseväni kotia ennen kuin syksyllä.
Lopuksi pyysin heitä säännöllisesti lähettämään minulle kirjeet.

Siis jäin rauhallisesti toimielemaan vieraasen seutukuntaan. Kirjotin
Elinalle joka viikko, kertoen hänelle seudusta, sen asukkaista ja
kaikista aikomuksistani ja toiveistani. Mutta eipä sieltä tullutkaan
mitään vastausta. Viikko kului toisensa perästä eikä mitään kuulunut
Elinasta eikä kotoanikaan. Tämä kävi lopulta kärsimättömäksi. Ajattelin
jo matkustaa monta peninkulmaa lähimmälle sananlennätinasemalle ja
siellä odottaa vastausta kysymyksiini, -- niin silloin vihdoin
viimeinkin tuli kirje isältäni. Hän vaan lyhyesti kertoi minulle, että
Elina oli ollut sairaana pitkän ajan ja lisäsi, että hänen mielestään
olisi viisainta tulla kotia, jos vaan suinkin kävisi päinsä.

       *       *       *       *       *

Jo oli syyspuoli, kuin kirje tuli; höyrylaivat olivat jo jättäneet
monta kulkuvuoroa pois. Minulla sen tähden oli pitkällinen ja
vaivaloinen matka kestettävä, ennen kuin vihdoin taas kuljin
kotivuonoani pitkin kotia päin.

Käänsimme viimeisen niemen ohitse, ja siinä se nyt oli kotikylä
siltoineen, jossa olin lähtiessäni nähnyt Elinan seisovan ja
tähystelevän laivan poistumista.

Ei kukaan omaisistani ollut rannalla. Riensin mäkeä ylös pitkin tuttuja
teitä ja olin kohta Holtin talon pihalla. Kuin sen viimeksi näin, oli
puissa vielä kaikki lehdet tuoreen vihertäviä, ruusupehkuissa koko
pitkän huoneuksen sivulla oli vielä paljo puuosia ja valkosia ruusuja,
joka käytävän varrella oli tuoksuvia kukkasnurmikoita, ja alempana
istutettujen kukkien sarekkeissa oli aivan kuin kirjava kukkaspeite.
Kuin nyt puiden lehdet olivat käyneet kiillottomiksi ja kellertäviksi,
kuin ruusut jo kauvan sitten olivat lakanneet kukkimasta ja
kukkaspenkkien loisto oli hävinnyt, niin tämä kaikki ei minusta tällä
hetkellä näyttänyt olevan syksyn luonnollinen vaikutus, vaan kalvavan
surun ja järsivän toivottomuuden aikaan saattama -- --

Kiivaasti hyppäsin ylös rappusia myöten ja tulin etehiseen. Oli
kuoleman hiljaisuus koko talossa; kuulin vaan omaa tuskallista
hengitystäni ja tuimaa sydämmeni tykytystä. Astuin saliin. Sekin tyhjä.
Huomasin kukkasruukkujen olevan kuivina sekä kukkasvihkon, joka oli
lasissa pöydällä, jo kuihtuneen -- se näkyi olleen siinä jo
viikkokausia, saamatta raitista vettä. Koko huone näytti siltä, kuin
asukkaat olisivat muuttaneet pois ja kaikki sen perästä olisi jäänyt
rappiolle.

Menin käytävän halki Holtin konttooriin. Ei sielläkään ollut ketään.
Koputin hänen makuuhuoneensa ovea -- Holt makasi siellä sikeässä
unessa. -- Avatessani ovea hän kavahti istualle ja kysyi vielä
puolinukuksissa: "Mikä on?"

Kuin en vastannut, hän katsoa tuiotti minuun hetkisen, tunsi minut
viimein, nousi seisomaan ja ojensi kättä. "Vai olet tullut?" hän
virkkoi.

"Elina --?" kysyin -- tuntui ikään kuin tukehtuisin ennen kuin saisin
kuulla vastauksen.

"Niin, täällä on ollut tautia ja sairautta sen jälkeen kuin läksit",
Holt vastasi ja pyyhkäsi kädellään silmiänsä; "olemme kaikki valvoneet,
tuntuu vieläkin ruumiissani".

"Mutta -- Elina -- onko hän --?"

Hän katsahti minuun; "Ei -- erehdyt -- hän kesti sen taudin".

Olinpa vähällä huudahtaa siitä ilosta, joka nyt kerrassaan virtasi
sydämmeeni tuon pitkän ponnistuksen perästä. Mieleni teki heittäytyä
Holtin kaulaan, enkä voinut ymmärtää, kuinka hän voi ilmottaa minulle
sen, ikään kuin se olisi ollut joku aivan jokapäivänen asia. Eikö hän
itse ymmärtänyt mitä oli sanonut: Elina eli -- oli voittanut taudin.
Minusta koko kylän olisi pitänyt ilota yhteisessä riemujuhlassa. --

Mutta tosiaankin -- Holtille ja kyläkunnalle ei tämä ollut mikään
uutinen, ja hän oli valvonut paljon, siltä hän näytti, uskollinen
miesparka!

"Et näy vielä olleen kotona?" hän kysyi.

"En."

"Niin vai?" hän sanoi vitkastellen ja katsoi vähän hämillään toisanne
päin.

"Mutta onko kaikki vaara nyt ohitse?"

"On."

"Onko Elina noussut vuoteelta --."

Holt oli hetkisen vaiti. -- "Hän on lähtenyt matkalle," hän sitten
sanoi epäröivän näkösenä ja katsoi taas hämillään sivulle.

"Matkalle? -- -- matkalle. -- En ymmärrä sanaakaan."

"Niin -- hän äkkiä tahtoi lähteä matkalle -- ja --."

"Matkalle? Mutta mihinkä?"

"Bergenin kaupunkiin."

"Ber --?"

"Hän on sisareni luona. -- Äidilläsi lienee sinulle kirje häneltä," hän
sanoi kiiruusti, niinkuin hän tahtoisi päästä koko asiasta, joka näkyi
käyvän hänelle vaivaksi.

Holt saattoi minua vähän tielle. Erotessamme hän sanoi: "En käsitä
Elinan käytöstä -- se tuli niin äkkiä; on luultavasti tullut hänelle
jotakin erinomaista -- ei ole vielä monta päivää siitä, kuin hänen
henkensä oli vaarassa. -- Mutta luultavasti on kirjassa syy, jonka
tähden hän tahtoi täältä pois," hän lausui lopuksi.

Jätin hänen hyvästi ja riensin kotiinpäin. Tullessani äitini seisoi
rappusilla tähystellen laivalle päin. "Tuollapa hän on," hän huudahti,
kuin sai minut nähneeksi. "Tuletko vihdoinkin? Voi, kuinka olen sinua
odottanut!"

Astuimme saliin. Huomasin äitini sivulta katsovan minuun omituisesti
kysyväisen näkösenä. "Oletko -- oletko ollut tuolla Holtin luona?" hän
vihdoin kysyi.

"Olen. Tiedän sen. Hän on matkalla. Onko sinulla kirje?" -- Äiti toi
sen. Holt oli oikeassa; kirjeessä oli syy, miksi Elina oli lähtenyt
pois.

"Nyt täytyy kaiken olla lopussa, joka on ollut meidän keskemme. En voi
olla sinulle se, joka minun olla pitäisi. En ole uskaltanut odottaa
tuloasi. Olen niin häpeissäni."

       *       *       *       *       *

Istuin siinä lukien ja lukien noita vähiä riviä toistamiseen enkä
päässyt niistä selville. Tuntui aivan kuin se jonka olin lukenut ei
ollenkaan olisi kuulunut minuun.

Oltiin aivan vaiti tuvassa. Tunsin kahden lempeän silmän säälien
katselevan minua, vaan en rohjennut kohottaa silmiäni maasta. Ei
kumpikaan meistä puhunut. Tuntui sanomattoman raskaalta lausua ensi
sana.

Vihdoin äitini sanoi: "Hän oli hyvin sairas." -- Pyysin että hän
kertoisi. Samana päivänä, kuin minä läksin, oli Elina vaan pieni poika
seurassaan mennyt merelle purjehtimaan. Oli noussut myrsky ja
rankkasade vuonolla; mutta Elina oli vaan pysynyt siellä, huolimatta
mitään poikasen muistutuksista siksi kuin tämä oli ruvennut itkemään ja
päivittelemään, kuin he eivät muka koskaan tulisi palajamaan kotia
enää. Silloin hän oli kääntänyt veneen ja risteillen purjehtinut
kotirantaan. Läpimärkänä ja tuulen kylmetyttämänä oli Elina tullut
kotia ja seuraavasta päivästä saakka ollut sairaana, ja jonkun aikaa
hän oli ollut tunnotonna ja hengenvaarassa. Ensi aikoina olivat kaikki
ajatelleet vaan Elinan tilaa eivätkä muistaneet kirjottaa minulle.
Silloin kuin Elina tuli tuntoihinsa jälleen, hän ei ollut tahtonut,
että minä saisin tietää mitään hänen taudistaan, ja kun hän oli saanut
tietää, että isä oli kirjottanut ja että minua odotettiin, niin ei
mikään voinut pidättää häntä. Hän tahtoi vaan päästä pois, ja kuin
höyrylaiva tuli, seisoi Elina matkaan valmiina sillalla, vaikka hän
vaan muutamia päiviä sitten oli noussut sairasvuoteelta.

"Johan hänen luonaan valvoessani ymmärsin, että hänellä oli jotakin
esteenä," näin äitini lopetti; "ja ennenkuin hän meni, hän kertoi
minulle senkin, minkä hän oli kirjottanut tuohon kirjeesen."

Minä tunsin selvemmin, että tuo kaikki oli tapahtunut kuin äitini oli
sen kertonut. Nyt kuulin eriskummallisten äänten vienosti soivan, ja
merituulet kantoivat ne loitolle ulos -- elävän luoksensa viehättävät
äänet.



IX.


Muutamia päiviä myöhemmin seisoin matalan valkosen talon edessä erään
Bergenin kaupungin sivukadun varrella. Täällä sanottiin Holtin sisaren
asuvan. Soitin oven kelloa. Pitkän odotuksen perästä kuulin jonkun
astuvan alas portaita myöden, ja naisen ääni kysyi: "Kuka siellä?" --
"Joku, joka tahtoo puhutella Elina Holtia." Kuului taas askeleita
portaita ylös, sitten taas takaisin alas, vastattiin: hän ei ollut
kotona, hän oli mennyt kävelemään. -- Minne hän oli mennyt? Milloinka
hän tulee kotia? Sitä ei tiedetty.

Kuljin tietä alas merelle, erästä vähimmin käytyä; sillä olin
vakuutettu, että Elina halusi meren rannalle ja että hän ei kulkenut
enemmän käytyjä teitä. Kuljeskelin siellä kauvan ja nousin kaikille
lähikukkuloille tähystelemään ja häntä etsimään. Siellä oli samanlainen
luonto kuin kotonani; vaan minusta se ei enään näyttänyt samanlaiselta.
Nuo harmaat, laajat vuoret näkyivät katsovan minuun samalla
tunnottomalla, umpimielisellä ja huolimattomalla katsauksella, kuin ne
ovat tuhansia vuosia katsoneet menneitten sukupolvien tuskiin ja
epätoivoon, ja kuin ne ehkä vielä tuhansia vuosia tulisivat katsomaan
samaa surunäytelmää, jota ei koskaan näytetä loppuun, niin kauan kuin
ihmisiä on olemassa. Meri, joka tuossa nyt aaltoili kostean tuulen
ajelemana, näytti tällä hetkellä olevan suuri, kolkko hautausmaa,
johonka vuosittain peitettiin monta loistavaa ihmistoivoa. Ja kumminkin
tämä oli sama luonto, jota niin tarkoin tunsin ja hellästi rakastin, ja
johonka kaikki minun sulosimmat unelmani ja elämän muistoni olivat
yhdistetyt.

Kulin polkua, joka kierteli kanervakunnahitten välitse, pienien,
vetevien alhojen halki, jossa oli leppävesoja pitkin matkaa, ja
istahdin vihdoin pistävälle vuorenkärelle, väsyksissäni kuleksimisesta,
väsyksissäni katsomasta autiota luontoa, synkkää merta ja paljaita
vuorenhuippuja, väsyksissäni ajattelemasta yhtä ja samaa, kuin olin
lakkaamatta ajatellut viimeiset vuorokaudet pääksytysten. Olin jo
heretä etsimästä sekä palata kaupunkiin, kuin äkkiä vähän ulompana
meren rannalta huomasin naisen haamun, jonka, vaikka se oli kaukana,
helposti tunsin. Se oli Elina. Siellä hän istui, samassa asemassa kuin
olin nähnyt hänen kotonakin, nojaten päätänsä käteen ja katsoen ulos
merelle.

Lähestyessäni hän vitkaan käänsi päänsä, mutta huomattuansa minut, hän
kavahti ylös kuin säikähtynyt lintu ja alkoi mennä, ikäänkuin hän olisi
tahtonut paeta minua. Mutta äkkiä hän pysähtyi ja jäi seisomaan
mihinkään liikahtamatta ja taaksensa katsomatta. Vasta kuin olin tullut
aivan hänen lähellensä ja tervehdin: "Hyvää iltaa, Elina," hän kohotti
päätänsä ja toisti koneentapasesti: "Hyvää iltaa." --

Kuinka hän oli muuttunut! Että hän oli käynyt huonoksi pitkällisestä
taudista, senhän tiesin, ja kalpeana ja laihanahan hän oli jo silloin,
kun minä läksin. Mutta tämä kyllästynyt, tyly katse hänen silmissään?
Ei ollut ainoastaan surua hänen olemuksessaan, vaan myös jotakin
syksyntapasta, hän oli noiden puoleksi lehdettömäin, kellertyneiden
pensasten kaltainen, jotka olivat pienissä ryhmissä pitkin meren rantaa
ja jotka odottelivat pitkällistä, tyhjää, kylmää talvea.

"Oletko tullut?" hän alkoi puhua. "Tiesinhän että tulisit, enkä
kuitenkaan kärsinyt odottaa tuloasi, vaan en luullut voivan kestää
sitä."

Hän kävi taas istumaan, laski jälleen päänsä käden nojaan ja katseli
hetkisen ulos merelle mitään puhumatta. Minä istauduin kanervikkoon
hänen sivulleen ja odotin. Äkkiä hän nousi pystyyn ja alkoi vihasella,
itseänsä soimaavalla äänellä: "Ei minun olisi koskaan pitänyt tulla
teille kuin sinä kotonasi iltasella luit; sillä sen luulen itseäni
huumanneen. En ollut koskaan kuullut mitään semmoista; valvoin yöllä
vuoteellani enkä tiedä mitä olisin voinut antaa päästäkseni sinne,
jossa tuo tapahtui, mistä luit ja kerroit. Nämät lukuhetket tuntuivat
minusta elämäni onnellisimmilta. Mutta kuitenkaan -- _ei minulla
oikeastaan ole halua tuommoisiin_. Enkä ole siihen kasvatettukaan.
Olenhan melkein talonpojan lapsi, sitä ei mun olisi pitänyt unhottaa.
Tämä lukeminen ei tehnyt minulle hyvää. Minusta kaikki kotonani alkoi
näyttää niin vähäpätöseltä, niin kurjalta, niin typerältä, ja kaikki
tuolla ulkomaailmassa näytti niin suurelta ja somalta. Minä aina
kyllästyin kaikkiin niihin, joittenka kanssa joka päivä elelin; sinä
ainoastaan olit toisellainen, olit niiden kaltainen, joista sain kuulla
lukiessamme ja kertoellessasi. Siten rupesin luulemaan pitäväni sinusta
niin, kuin vaimon tulee pitää aviomiehestään. En silloin valhetellut
sinulle, en, en sitä tehnyt. Olen sitä sitten ajatellut monta kertaa
tarkalleen; olen sitä niin perin pohjin mielestäni tutkistellut, että
luulen siitä tulleeni lujamielisekki. En voinut elää niinkuin moni
elää, ei ole kukaan eikä mitään, josta oikein pitää ja huolehtii.
Tuntui niin ihanalta, kuin olin löytänyt yhden ihmisen, joka piti
minusta ja josta minä voin pitää ikäni, ja olen vakuutettu siitä,
ett'et olisi koskaan voinut löytää ketään, joka olisi tahtonut
uskollisemmin kestää hyvät ja pahat päivät kanssasi. -- --

"Mutta minun piti oppiman tarkemmin tuntemaan itseäni sekä huomaamaan,
kuinka kurja olen ja kuinka epävakanen mieleni on. Havaitsin, ett'en
ajatellut sinua niin, kuin minun olisi pitänyt, ja ymmärsin niinikään,
että tuo haluni ja kaipaukseni päästä kotioloista ulos maailmaan oli
myöskin ollut vaan lapsellisuutta. Sinä itse saatoit minut malttamaan
mieleni. Olin siitä saakka kuin jouduimme kihloihin, ihmetellyt, että
voit olla kotiseudussa. Luulin sinun kerran tulevasi sanomaan minulle,
että tahdoit ulos maailmaan, päästä taistelemaan parhaimpain rinnalla
ja sieltä vallottamaan itsellesi valtakuntaa. Niin, olihan se tyhmää ja
lapsellista, vaan en voinut olla ajattelematta noita vanhoja
kertomuksia, joita olit lukenut minulle, kuinka kaikki, jotka olivat
johonkin päteviä, eivät saaneet hengen rauhaa, ennenkuin saisivat
laivoja ja väkeä kokoon, purjehtiakseen ulos vallottamaan maita ja
niittämään kunniaa. Sitä minä saatoin oivaltaa, tunsin sydämessäni,
että jos olisin ollut mies, niin olisin tehnyt samoin. Ja sinä näyt
olevan kovin hyvä jäädäksesi tuonne kodin soppeen ja tullaksesi muitten
kaltaiseksi. Ja odottelin lakkaamatta, että sinä kerran sanoisit: nyt
en voi tätä kestää kauvemmin. -- Mutta silloin sinäkin sanoit, että oli
kaikkialla kylliksi semmoista, jota voi harrastaa ja työskennellä; ja
minusta tuntui ikäänkuin olisin ollut poissa kauvan aikaa ja nyt olisin
tullut kotiin sekä nähnyt kaikkea semmoisenaan kuin ne olin ennenkin
nähnyt, minä tunsin kaikki jälleen ja ne kävivät minulle yhtä rakkaiksi
kuin ennen. Sillä silloinhan minä olin ajatellut aivan samoin kuin
sinäkin. Ymmärsin kuinka tuhma ja turhamainen olin ollut, kuin olin
halunnut jotakin, joka olisi tehnyt minut onnettomaksi, jos olisin sen
saavuttanut. Mutta ymmärsin myös erehtyneeni toisessakin asiassa, jossa
erehtyminen on paljon pahempi.

"En ensin tahtonut sanoa mitään. Luulin kaiken voivan pysyä semmoisena,
kuin se ennen oli ollut, jos vaan oikein todella tahdoin. Ja minä
rukoilin ja itkin ja taistelin yksinäni, vaan ei mikään, ei mikään
auttanut. Kumminkin olin päättänyt, että sinä et saisi koskaan tietää
mitään siitä, jota vastaan taistelin; ei minusta näyttänyt väärältä
salata sitä. Mutta sitten sanoit -- ehtoolla ennen kuin läksit,
muistathan? -- että semmoista ei kukaan voisi salata kaiken ikänsä, ja
että oli petos koettaa jotakin sellaista ja ett'et koskaan tulisi
antamaan sitä anteeksi. Se oli elämäni katkerin hetki, voih, en tiedä
mitä olisin kantanut ja kärsinyt saadakseni vain olla sitä
mainitsematta. Enkä saattanut uskoa, että se oli ajatuksesi, ja arvelin
että siinä piti jotakin tapahtua, joka vapauttaisi minut sen
ilmottamisen velvollisuudesta. Sitten käskin sinun mennä -- se ei ollut
oikein tehty, tiedän sen; mutta tuntui ikäänkuin siitä voisi tulla joku
muutos. Mutta oikeastansapa jo silloin tiesin, että sinä olit oikeassa,
ja että minä en koskaan olisi tahtonut antaa sinulle anteeksi, jos sinä
olisit salannut jotakin semmoista minulta. -- En voinut sinun
lähdettyäsi palata kotiin; sain pojan mukaan ja otin venheen. En tiedä
mitä tahdoin; luulen toivoneeni, että myrsky syöksyisi päällemme ja
tekisi kaikesta lopun. Mutta sitten alkoi poika pelätä; olin hänet
unhottanut. Ehkä myöskin ajattelin, että se oli synti, että se oli
Jumalan kiusaamista -- en tiedä; olin niin mieletönnä, minusta tuntui
yhden tekevältä, tapahtuipa mitä tahansa, kuin olin kokenut jotakin
niin häpeällistä kuin tämän".

Kuin Elina näin tunnusti tekojansa ja usein itseänsä syytteli, niin
hänen usein oli vaikea tukahuttaa itkua, joka tahtoi väkisinkin tyrskyä
ulos, ennenkuin hän oli päässyt loppuun. Mutta viimeiset sanat
luettuaan hän ei enää voinut hillitä itseään, hän taas itki noin
katkeralla katuvaisella tavalla, jonka olin kuullut yhden kerran tätä
ennen, ja jota nyt ymmärsin paremmin kuin silloin.

Olin jo hänen luoksensa tullessani tietänyt, eitä tämmöinen yhtyminen
ei tulisi muuttamaan mitään, että kaikki olisi hukassa, ja kumminkin
minä nyt tunsin, ett'en ollut oikein selvästi sitä ajatellut, että
vast'edes tulisimme käymään toistemme sivu aivan kuin ventovieraat.
Mutta nyt, kuin kuulin hänen itsensä sitä sanovan, oivalsin sen vasta
oikein selvästi.

Olin nyt mielestäni semmoisen miehen kaltainen, joka on katsonut elämää
vaan suloisen univerhon lomitse, jota nyt kerrassaan revitään rikki.
Kaikki, minkä olin huomannut sen arvoseksi, että sen eteen sietäisi
elää, kaikki, minkä koskaan olin katsonut tai aavistanut jaloksi ja
ihanaksi, kaikki toivo, kaikki ilo, lähellä ja kaukana -- kaikki oli
kerrassaan hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Tuon pettävän verhon takana,
jossa niin monta ihanan välkkyvää tähteä näkyi houkuttelevan luoksensa,
ja joka oli täyttänyt tulevaisuuteni valollaan ja loistollaan, sen
takana oli nyt vaan harmaata, kylmää, koditonta -- silmiensä edessä
näkyi vaan sakea, liikkumaton usva, josta silloin tällöin vilahteli
koko joukko kalpeita haamuja, jotka heräsivät tuntoihin vaan
aavistamaan sitä elämää, jota ei ollut, kuin heidän kaipauksensa
synnyttämä, ja jotka kohta tulisivat huomaamaan itseänsä petetyiksi,
tulisivat edelleenkin hapuilemaan usvassa ja vihdoin häviämään ilman
jäljittä, jäännöksittä. Tuo lempeä, kaunis, kirjava maailma, jota
näemme onnen hetkillä, mihinkä se oli joutunut? Näin vaan kolkossa
usvameressä laivahylyn, jota laineet hakata mäiskyttelivät kovaan
kallioon, joka halusta tahtoi hävitä syvyyteen, vaan ei taitanut. -- --

Voih! Silloin en luullut, että semmoisen tuskan kokenut voisi elää
kauemmin. -- --

Elina ei itkenyt enää, mutta istui siinä vaan alla päin ja katsoa
tuiotti väsynein, toivottomin silmin eteensä. Vihdoin hän nousi, vaan
jäi seisomaan, ikäänkuin olisi odottanut sanaa minulta. Olikin minulla
kysymys, joka jo kauvan oli polttaen pyörinyt kielelläni, vaan jonka
nyt vasta sain lausutuksi: "Oletko rakastunut toiseen, Elina?"

Hän ei heti vastannut ja kuin hän oli kääntynyt pois, en voinut lukea
mitään hänen silmistään. Vihdoin hän vastasi omituisesti tuikealla
äänellä: "Kenenpä luulet enään uskaltavan luottaa minuun tämän päivän
perästä ja kuinka voisin luottaa itseeni?"

Hän jäi vielä sinne seisomaan, mutta käänsi silmänsä tyystisti pois
minusta. Äkkiä hänestä kajahti leppeä, hiljanen, milt'ei epävarma ääni,
joka oli aivan toisellainen kuin hänen äänensä oli kuulunut hänen
vastatessaan minun kysymyksiini: "Voisitkohan milloinkaan", hän kysyi,
"antaa minulle anteeksi sen, minkä olen sinua vastaan rikkonut?"
Tuhansia ihania muistoja loisti vilahdukselta mielessäni tuon äänen
kaikuessa, jota nyt kuulin ehkä viimeisen kerran.

"Kuinka voit sitä kysyäkään? Ymmärrän nyt hyvinkin selvästi, kuinka
vähän sinä rakastit ja saatoit rakastaa minua, -- ja sitä paitse: Mitä
sinä sille mahdat, että -- että nyt ei enään ole asiat kuin ennen."

"Kyllä! Olisi minun pitänyt tuntea itseäni paremmin. Mutta jos olen
saattanut sinulle surua, niin nyt tiedän kylliksi, että se, joka on
tapahtunut, ei ole tuottava minullekaan iloa vastaseksi iäkseni."

"Sitä sinun ei tarvitse sanoa minulle. Tiedän kyllä, että tämä
kohtauksemme on käynyt sinun sydämellesi yhtä raskaaksi kuin minunkin."

"Mutta sinulla ei ole mitään kaduttavaa. _Semmoinen kuin minä ei voi
katsoa kunnollista ihmistä silmiin enään_. Ja jos ei se -- niin, jos ei
se estäisi" -- --

Hän pysähtyi, kääntyi äkkiä minuun, katsoi minua suoraan silmiin,
tarttui käteeni ja sanoi: "Meidän täytyy erota, ja on parasta että se
nyt tapahtuu -- eihän siitä enää ole puhumistakaan. Mutta ensiksi sinun
täytyy tietää, että jos olenkin pettänyt sinut -- ja pettänyt itseni,
niin olivat kuitenkin ne päivät, jotka elimme yhdessä, ihanimmat
niistä, joita olen elänyt, ja niistä, joita tästä lähtien olen elävä.
-- Jää hyvästi!" -- --

Hän rupesi äkkiä kiiruhtamaan kaupunkiin päin. Kuinka usein olin
katsellut tätä hoikkaa lyhyenläntää, mutta kuitenkin lujatekosta
vartaloansa! Kyllä tunsin hänen ripeän, vakaan käyntinsä! Hän tällä
hetkellä oli silmissäni semmoisena kuin hän oli ennenkuin viimeisten
aikojen surut ja taudit olivat muuttaneet hänet. Näin hänen harmaat,
selvät silmänsä, joissa rauhallisina hetkinä oli jonkinlaista raitista
jokapäiväsyyttä, ja käytännöllistä mielevyyttä, joihin välistä taas
äkkiä ilmaantui jotakin syvää kiihkon hehkua; kuin hänen mielensä
joutui liikutukseen. Näin hänen leveän, lujaa tahtoa ilmottavan
otsansa, jota somat kiheräiset hiukset ympäröivät, näin hänen
hienotekoset huulensa, jotka välistä voivat olla niin ilosessa hymyssä,
ja jotka toisin ajoin saattoivat puristautua toisiinsa niin kovasti ja
kolkosti. Olin kuulevinani hänen raikasta nauruansa, joka voisi saattaa
ketä tahansa unhottamaan, että suruja olikaan ihmiselämässä, sekä hänen
sydämellisen lempeästi helähtelevää ääntänsä, kuin hän puhui jostakin,
jota hän sydämestään olisi suonut. -- --

Oli minulle käsittämätöntä, että kaikki tämä, joka oli ollut minun,
tästä hetkestä saakka tulisi olemaan minulle vierasta. Tulisin ehkä
häntä kohtaamaan, ja näkemään, saisin kuulla hänen ääntänsä, tulisin
ehkä ihastumaan sen somasta soinnusta, sekä tuntemaan rakkauden
lempeästi puhuvan sydämeni salaisimpaan soppeen, ja kuitenkin olisi
minun pakko tottua siihen, että siitä kaikesta ei mitään enään kuulunut
minuun. Se tulisi tuntumaan samalta kuin jos palajaisi omaan kotiinsa
ja huomaisi sen olevan toisen vallassa.

Kuinka kauvan istuinkaan siinä kanervikossa en tiedä. Vihdoin en
ajatellut sitä, mitä oli tapahtunut. En yleensä ajatellut mitään.
Tunsin vaan niin ääretöntä voimattomuutta, hervottomuutta, tylyyttä,
jonka siaan kohta tuli pistävä tuskallinen kipu sydämeen; -- Heittäysin
koko pituuttani kanervien sisään, ikäänkuin olisin tahtonut tukehduttaa
tuon kiduttavan kaipauksen rinnassani; ummistin silmät ollakseni
näkemättä tuota maailmaa, joka oli niin aavana, autiona edessäni; minua
halutti tunkeutua alas maan poveen ja siellä nukkua, nukkua -- --.

       *       *       *       *       *

Muutaman päivän perästä taas kotiseutuni oli nähtävänäni. Niin, olipa
se minun vanha rakas kotiseutuni, joka, ollessani poissa, aina oli
mielessäni loistanut armahitten muistojen ja viehättävien toiveitten
valossa, ja jota en koskaan ollut lähestynyt, ett'ei tuhannet lempeät,
iloset ajatukset ja tunteet olisi nousseet mieleeni tervehtimään sitä
raikkaalla riemulla.

Nyt palasin sinne eräänä päivänä, jolloin taivas oli harmaa ja ilma
raskas, aivan kuin kuolehtunut. Maasta ja puista nousi selvä syksyn
haju. Kaikki minusta näkyi ilmottavan vanhuutta, väsymystä, tyhjyyttä
ja yksinäisyyttä; kaikki näytti kylmyydestä haihtuvan ja vähitellen
jäätyvän, ja kaikkialla tuntui niin hiljaselta kuin hautajaisissa.

Astuin kotia päin. En ollut kärsiä ajatusta, että nyt tulisin tapaamaan
tunnettuja ihmisiä ja näkemään kaikkien toimien menemän tavallista,
jokapäivästä menoansa. Kävin ensin niissä paikoissa, joita kerran
olimme sanoneet "omiksemme." Istuuduin puiston istuimille, kiville,
joilla olimme istuneet, katselin puita, jokea, merta. En alussa
tuntenut siitä mitään, oli kuin muistamisen kykyni olisi kokonansa
haihtunut minusta. Mutta äkkiarvaamatta yksi muisto heräsi, ja sen
seurassa palasi koko joukko. Tunsin hänen armaat käsivartensa halajavan
minua, hänen poskensa nojaavan minun poskeani vasten, oli, kuin olisin
tuntenut ensimmäisen suukkosen ja kuin hänen suloset, uskolliset
silmänsä olisivat sanoneet: "olet minun." Kaikki nuo suloset sanaset,
joita vaan rakkaus keksii ja joihin se panee ilahuttavan voimansa,
soivat mielessäni, ja koko se sulosuus, jota ihmisääni pystyy
kuiskaamaan, kuin mieli on lämminnä lempeyden kaipauksesta, ilmaantui
taas sydämeeni. -- --

Jo hämärti, kuin vihdoin menin kotia. Mutta nykysen tilani muisto
tarttui jääkylmillä kourilla mieleeni ja tunsin kulkevani elämän
suuressa, loppumattomassa hautajaissaatossa.

Käytävässä, johonka astuin ennenkuin olin tavannut ketään omistajaa,
oli pilkkosen pimeä. Aioin mennä omaan huoneeseeni, vaan kuulin jotakin
liikkuvan pimeässä ja pysähdyin. Äkkiä tunsin kaksi käsivartta
tarttuvan kaulani ympärille ja lempeän äänen kuiskaten kysyvän: "Eikö
asiat voi selvetä enää?" -- "Ei" --

Menin ylös huoneeseeni. Kuu nousi ikään vuoren harjanteen takaa ja
loisti vähäsellä, sinertävällä valolla melkein mustankarvasille puille
ja harmaanruskeille vainioille. Istuuduin akkunan ääreen. Tuossa olivat
vanhat ystäväni, kaksi saarnipuuta lehdettöminä ja odottivat
tyytyväisinä kohtaloansa, talven tuloa. Kylän rakennukset olivat kuin
suuria, epäselviä kivenmöhkäleitä himmeässä kuutamossa; tuolla kaukana
välkkyi meren harmaanvaalea, kiiltävä juova. Kuulin puinnin pauketta
riihestä: se muistutti minulle rauhallista talvielämää ja iltapuhteita
kotilieden lämpimässä. Ei ollut levottomuutta missään, ei vihiäkään
siitä, että jotakin surettavaa ja häiritsevää oli tapahtunut, taikka
olisi tulossa.

Mieleeni johtui tuo unhottumaton ilta, jolloin istuin ikkunani ääressä
samoin kun nyt ja katsoin ulos kuutamon valasemaan yöhön, toivoen
loistavaonnista tulevaisuutta ja tuntien "olevan sulosta elää."
Varsinkin muistui tarkkuudella mieleeni seuraavan päivän aamu. Muistin
kuinka palvelustyttö kahvia tarjoten herätti minut toivottamalla "hyvää
huomenta," ja "ilosta joulua." Muistin luonnon peittämät puut akkunan
edustalla ja niistä kiiltävät lumitimantit ja kaukaisien vuorien
punertavat huiput sekä vienosti lainehtivat pilvenhattarat, jotka
hiljaan liitelivät ilmassa. Kaikki mulle näkyi toivottavan "ilosta
joulua;" niin teki isäkin, joka pisti päänsä sivuhuoneen ovesta
sisälle. Muistan äitinikin tulleen samalla toivotuksella sisään,
istuutuneen sängynlaidalle ja kertoneen minulle kaikista talossa
tapahtuneista muutoksista. Muistan että kaikki, kaikki, jonka näin ja
kuulin, minusta oli niin merkillistä, niin uuhottumatonta, enkä luullut
koskaan ennen tietäneeni kuinka paljon rakastin koko taloa ja sen
asukkaita, kotiseutua ja sen asujamia enkä koskaan aavistaneenikaan
kuinka ihanaa ja vaaran-uhkaavaista onnea täynnä ihmiselämä olikaan.



X.


Monta, monta vuotta on nyt vierinyt sen iltasen perästä, enkä siitä
puoleen ole koskaan enää nähnyt syntymäseutuani. Sain jonkun aikaa
usein kirjeitä vanhemmiltani; sitten niitä tuli yhä harvemmin eikä
niissä koskaan ollut mitään Elinasta. En siis tietänyt sitäkään, että
hän oli palannut setänsä luo, ennenkuin eräänä päivänä sanomalehdessä
huomasin seuraavan "onnettomuuden merellä:" Kovassa myrskyssä viime
viikolla tapahtui näillä seuduin onnettomuus merellä, joka on
herättänyt surua laveissa piireissä, kuin herra maakauppias Holt
kotimatkalla ------n pitäjän käräjäpaikalta purjehti kumoon ja hukkui
veljensä tyttären kanssa, joka oli hänen seurassaan. Hra asianajaja
Vang ja eräs poika, jotka myöskin olivat matkalla, pelastettiin.
Maakauppias Holt oli tunnettu tavattoman kunnolliseksi, rehelliseksi ja
avuliaaksi mieheksi, ja sekä häntä että hänen veljentytärtä kaipaavat
nyt haikeasti ne monet, joita he auttoivat neuvoillaan ja töillään.

Vaan se, joka tällaista on kokenut, tietää miltä tuntuu saada semmoinen
uutinen, kuin sen vielä päälle päätteeksi saa tietää vaan julkisen
sanomalehden uutisosastosta, jossa se tietysti on kirjotettu yleisien
"tapaturmien" tapaan.

Kirjotin heti "patriootille" saadakseni tarkempia tietoja, ja hänen
vastauksensa kuului näin:

  "Kunnioitettava Herra!

  "Se surullinen onnettomuus, josta kirjotatte, tapahtui viime
  syyskäräjäin aikana. Olin mennyt sinne Holtin kanssa, ja Elina
  oli seurassamme käydäksemme Hanna Strömin luona, joka nyt on
  naitu sille miehelle, joka käräjiä pitää. Kuin Holt oli
  toimittanut asiansa, hän tahtoi purjehtia kotia. Mutia kävi
  myrsky ja häntä kehotettiin luopumaan aikomuksestaan. Vaan
  muistattehan, että häntä ei helpolla saatu luopumaan
  päätöksestään. Meillä oli vaan kuusilaitanen purjevene, ja
  Holt, minä sekä puolikasvunen poika hoitelimme sitä. Holt
  oli aina uhkarohkea purjehtia ja luulen hänen vuosi vuodelta
  käyneen yhä rohkeammaksi. Poika oli samallainen uskalikko
  eikä arvellut olevan mitään vaaraa laskea vesille.

  "Olipa se oikein hirmupäivä joka ei koskaan haihdu muististani.
  Lumiräntää satoi, tiet olivat vetelät, ilma kolkko. Semmoinen
  käräjäpaikka on silloin omiansa tekemään elämän inhottavaksi.
  Kaikki ovet ovat longallaan, läpimärkiä ihmisiä kulkee ulos ja
  sisään tapaamaan toinen toistansa, ja he tuovat sadetta,
  kosteutta, likaa kaikkiin huoneisiin. Kaikkialla on järven
  ja kalan hajua. Tielläkin näkee synkkämielistä käräjäväkeä
  hitaasti kulkevan edes takasin. Kaikki ovat käräjäpaikalla
  kiireissään, ei voi puhua järjellistä sanaa kenenkään kanssa
  eikä löytää rauhallista soppea, johon ei tuulen henki, kosteus
  eikä kalan haju tunkeudu. -- Holt oli tavallista rauhattomampi
  ja käveli koko päivän sisään ja taas ulos. Vihdoin hän oli
  valmis ja poika kantoi matkatavarat veneeseen. Valmistauduin
  minäkin ja tapasin Holtin etehisessä. 'Mihinkä sinä aiot?' hän
  kysyi. -- 'Tietysti kotiin,' vastasin. -- 'Lörpötyksiä. Jää
  tänne huomiseen. On siaa kylänvanhimman veneessä sekä sinulle
  että Elinalle.' -- 'En salli sinun mennä yksinäsi tämmöiseen
  ilmaan,' minä sanoin. 'Kiitoksia vaan paljon; mutta olen jo
  täysi-ikänen ja voin kyllä purjehtia tämän matkan lapsenlikatta.
  Kyytimiehen olen saanut.' -- 'Jos sinä tahdot mennä tänään, niin
  minäkin tahdon. Luulisinpa kuitenkin olevani omassa vallassani.'
  'Olet vaan tiellä,' Holt vastasi äreästi. En saanut aikaa vastata
  sillä samassa tuli Elinakin matkapuvussa etehiseen. Holt katsoi
  häntä suurin silmin. 'Mutta sanoinhan, että olin saanut sinulle
  siaa kylänvanhimman veneessä huomenna.' 'Minä menen tänään,'
  Elina vastasi lyhyesti. Holtia rupesi asia arveluttamaan ja hän
  katsoi ulos merelle. -- 'Mutta ilmaan et voi varsin luottaa,' hän
  sanoi epäröiden. 'En tule olemaan tiellä,' Elina sanoi ja alkoi
  astua rannalle päin. Nyt ei Holt enään vastustellut, mutta
  omituisen katseen hän loi veljensä tyttäreen.

  "Siis purjehdimme rannasta. Elinan kädessä oli purjeiden
  jalusnuorat, Holt piti perää, minä istuin keskelle ja poika
  kokassa. Kauvan kulettiin onnellisesti. Ei oikeastaan ollutkaan
  mitään vaaraa purjehtia tämmöisessä ilmassa, kuin oli semmoinen
  veneenhaltia kuin Holt. Mutta eihän se ollut leikinlaskuakaan,
  ja vaiti ollen toimitimme kukin tehtävämme. Holt istui puoleksi
  kääntyneenä Elinaan päin ja puhui hiljaa hänen kanssaan. Minä
  voin kuulla vaan erityisiä lauseenkatkeamia, mutta ne minut
  kuitenkin saattoivat ajattelemaan. 'Nyt siinä asiat selvitetään,'
  he näkyivät vihdoin puhuvan suunsa puhtaaksi kaikesta, mitä oli
  ollut epäselvää heidän välillänsä. Kuulin Holtin vastaavan
  olevansa jo vanhemmalla puolen ikäänsä, ja 'että hän ei koskaan
  olisi uskonut eikä toivonut --,' seuraavia sanoja en voinut
  kuulla. Kuulin Elinan sanovan siihen: 'Sinun ei olisi koskaan,
  ei koskaan pitänyt salata tuota,' ja minä ajattelin: 'Holt kertoo
  tytölle kuinka rakas tämä todellakin on ollut hänen sydämmelleen
  ja minkä tähden hän ei koskaan ollut näyttänyt sitä.' Sitten
  kuulin Holtin myös puhuvan 'kihlauksesta,' sekä jotakin, 'jota
  hän ei uskaltanut' ja 'olla aivan varma itsestään.' Ja minä
  kuulin Elinan selvästi vastaavan: 'Ei, nyt sinä et oikein voisi
  uskoa minua enää, enkä sitä voi itsekään enää'. Vaan mitä hän
  tarkotti, sitä en tiedä. Huomasin myös Holtin usein punastuvan
  ja että hänen kätensä oli epävakaasti peräsimessä kiinni. Hänen
  silmänsäkin ilmottivat jonkunlaista hajamielisyyttä, eikä hän
  ollenkaan pitänyt vaaria tuulenpuuskauksista. Äkkiä näen aika
  vihurin lähenevän, musteni merellä, vaan Holt ei sitä huomannut.
  Minä huudan hänelle, hän malttaa äkkiä mielensä ja antaa käskynsä,
  tällä kertaa vielä ajoissa. Sama tapahtuu vielä kerran. Huudan
  hänelle: 'Nyt sinä purjehdit uhkarohkeasti, Holt!' Hän ei
  vastannut, vaan katsoi tarkemmin kotvasen aikaa. Nyt näytti siltä
  kuin ilma alkaisi laimeta, Holt puhui taas Elinan kanssa ja minä
  vaivuin omiin ajatuksiini enkä sen kovemmin tarkannut koko
  kulkuamme. Silloin poika äkkiä huudahtaa: 'Tuossa tulee --!' --
  Enempää hän ei saanut sanotuksi; kuulin vaan hirmusen viuhinan,
  näin maston katkeavan ja putoavan mereen ja äkkiarvaamatta tunsin
  itseni märäksi ja kylmäksi, olin vähällä tukehtua ja sitten en
  enää nähnyt enkä kuullut mitään. Kuin taas tulin tuntoihini,
  venyin kumpasetkin kädet kumoon menneen veneen laidassa kiinni ja
  tunsin käden tarttuvan kaulukseeni auttamaan minua ylös. Se oli
  Holt, joka jo istui veneen emäpuulla toinen käsi Elinan ympärillä,
  joka kalmankalpeana ja silmät kiinni nojasi häntä vasten. Poika
  oli myös taampana hyvässä korjuussa. 'Pysy tiukasti kiini', Holt
  sanoi, kuin oli auttanut minut ylös ja hellitti kättänsä. Siten
  istuimme hetkisen veneen emäpuulla etsien silmillä apua ja uskoen
  sielumme Jumalan käsiin. Holt näytti rupeavan käymään vähän
  epävakaaksi tuolla etupuolella, ja huomasin kohta, että alkaa
  hänelle käydä vaivaloiseksi pitää sekä itseänsä että Elinaa kiinni.
  Puhuin hänelle siitä, mutta hän lausui vaan: 'Pidä poikaa silmällä,
  jos voit'. -- Katsahdin häneen olkani takaa. Hän istui miehen
  vakavuudella ja sylki merivettä suustaan, Samassa hyökyaalto
  töytäsi veneen kylkeen ja huuhtoi jääkylmää vettä päällemme;
  minä en hetkisen aikaan nähnyt enkä kuullut mitään, vaan koetin
  pysyä käsin veneestä kiinni. Kun sain silmät auki _ei siellä enää
  ollut ketään etupuolellani_! Huusin täyttä kurkkua merelle ja
  rantaan päin, vaan ääneni hävisi kuin lapsen huuto sekä myrskyn
  että aaltojen pauhatessa eikä siellä ollut mitään niiden päällä
  nähtävää, kuin tupruilevata veden huurua.

  "Onpa kuin onkin kauheata nähdä semmoista! Suuri Jumala, sitä
  muistoa ei mikään voi haihduttaa! Sen minä sanon Teille, käypi
  vanhaksi sellaisesta ja elämisen halu katoaa kokonaan pois.

  "Me kaksi, jotka olimme jälellä, jouduimme aaltojen ajosta
  tyvenemmille vesille; maalla oliat huomasivat meitä ja siten
  pääsimme siitä hengissä.

  "Mitäpä minun vielä tulee sanoa? Voitte itse ajatella mieleni
  tilaa, kuin menin viemään Teidän vanhemmillenne tuommoista
  sanomaa. Äitinne silloin lausui jotakin, joka sittemmin ei ole
  lähtenyt mielestäni: 'Ehkä se kuitenkin oli parasta'. Täytyy
  tunnustaani, että olen itsekin ajatellut jotakin samallaista.
  Ei koskaan noiden kahden väli oikein selvennyt hyväksi.
  Pitäisiköhän minun olla tästä puhumatta? Mutta olettehan niin
  hartaasti pyytänyt minulta tarkkoja tietoja heistä. Niin,
  kummallistahan se oli, että eivät oikein sopineet keskenänsä.
  Elina oli kaikkein helläsydämmisin, kaikkein jalomielisin vaimo,
  kuin olen tuntenut, ja mitä Holtiin tulee -- niin hän oli ainoa
  ystäväni eläessäni, uskollisempi kuin kukaan muu, ja hyvä kuin
  oli semmoinen hädän-alaselle. He eivät sopineet keskenänsä ennen
  kuin oli myöhä. -- Kumminkin oli heidän välinsä paljon parempi
  nyt kuin ennen. He puhelivat lempeästi toisilleen eivätkä enää
  olleet niin harvasanaset keskenään. Voitiin kuitenkin huomata,
  että siinä oli jokin haava, joka ei voinut parata. Ja tuolla
  hirmuhetkellä, kuin Elina oli puoleksi tunnotonna Holtin sylissä,
  kuulin sanasen, jota en ole uskonut kenellekään, en Teidän
  vanhemmillennekaan. Kuin Holt huomasi, ett'ei tyttö sylissä
  voinut pysyä varmasti kiinni, niin hän sanoi: 'Elina, palauta
  mielesi, henki on vaarassa'. -- 'Laske minut', Elina sanoi, 'on
  yhdentekevää, _nyt ei kuolema ole raskas_'. Hän ehkä puhui
  mielen huumauksessa; mutta olen myöskin ajatellut, että hän
  ilmotti salasen toiveen. -- Ja hän, joka kerran sanoi: "_Ompa
  sulosta elää_!"

  "Itsestäni on vaan vähä sanottavaa. Minua enite vilu vaivaa. Enkä
  tiedä mikä paino tuota rintaa vaivannee, josta en koskaan näy
  pääsevän. Minkäpä eteen nyt eläisinkään? Talo tuolla mäellä on
  tyhjä, en enää voi pistäytyä sinne näkemään kahta hyvää ihmistä.
  Eihän elämä ole minkään arvonen, kuin on jäänyt yksinäiseksi.
  Tahdon tunnustaa Teille asian. Ovathan ne hyvät nuo yleiset
  aatteet ja harrastukset, Mutta ne ovat ihmeen kylmäkiskosia
  seuralaisia, kuin on tullut vanhaksi. Suoraan sanoen: Kun ei
  ole mitään muuta elämässä harrastettavaa, niin tunteepa itsensä
  niin köyhäksi ja hylätyksi, että mielellään antaisi sydänverensä,
  saadaksensa edes yhden, jota rakastaisi ja joka antaisi rakkautta
  takaisin. Se on se elämänkokemus, jonka panen testamenttiini".

       *       *       *       *       *

Kaikissa niissä kirjeissä, jotka olet näinä vuosina lähettänyt minulle,
palajat aina yhteen ja samaan kysymykseen: Kuinka se on mahdollista,
että minä voin tyytyä elämään tämmöisessä syrjälaaksossa ilman mitään
muuta työnä, kuin parantaa sen asukkaita heidän kivuistaan. Onko tämä
semmoinen tehtävä, että se voisi olla koko elämän täytteenä ja
tarkotuksena? Mistä yleensä saan poltto-aineen pitääkseni vanhan uunini
lämminnä. Mikä tekee, että voin tyytyä tähän ihmiselämään? Eikö kaipaa
päästä suureen, avaraan maailmaan, jossa löytyy ihmisiä, jossa eletään,
jossa tehdään urho-töitä, jossa ajatellaan ja runoellaan?

Vastaus on siinä, jonka olen kertonut. Olen muistanut erään Elinan
lausuman sanan: "Sitten tahdomme muistaa niitä, jotka kivulloisia ja
surullisia ovat". Katso, jos on saanut tämän silmiensä eteen, ja jos on
tahto ryhtyä siitä syntyvään työhön, silloin on kaikkialla paljo,
kauhean paljo suuria elämän tehtäviä.

Mistäkö saan lämmitys-aineeni? Noh, eihän sitä aina lienekään niin ylön
runsaasti, ja uuni usein uhkaa kylmetä. Kohtaloni välistä näyttää
päivän valasemain pilvenhattarain kaltaiselta: ne syttyvät ja hehkuvat
hetkisen länsimaailman ihanassa loistossa, vaan niiden päivästä saatu
valo hälvenee pian ja kohta ne liitelevät harmaina ja yksinäisinä
eteenpäin. Mutta kuitenkin: myös minäkin, joka elämän pelissä voitin ja
kadotin, olen kumminkin saanut kokea tuon, olen toki hetkisen nähnyt,
minkälainen elämä suurimmassa ihanuudessaan voipi olla, olen huomannut,
että se on sen tuskan arvonen, jolla sen maksamme.

Kaipaanko? Kyllä, mutta en suurta maailmaa ja sen häärimistä. Minulla
on omat mielenhoureeni. Istun välistä tyystisti katsellen länteen päin,
johon päivän valo hävisi, vaikka tiedän auringon jo laskeneen.
Todellakin, kyllä kaipaan päästä noihin kaukaisiin länsiseutuihin,
ikään kuin maailman koko ihanuus asuisi siellä. Kaikki minusta vielä
tänäkin päivänä tuntuu täällä vieraalta. Nämä kylmät talvet tuikkavine
tähtineen eivät minun mieltäni viehätä. Nämä kuivat, päivänhelteiset,
lemuttomat kesät, -- en minä niitä tunne, en minä niitä rakasta.

Välisti kaipaukseni kasvaa niin, että oikein sydäntäni ahdistaa ja
vereni käy tautikuumaksi halusta päästä noille länsimaille, joissa ilma
on kostea ja joissa puista ja ruohoista nousee niin ihana kesälemu.
Kaipaan noita rajusti kohisevia jokia, noita hienoja, tuoreita,
vihantia nurmikoita, noita synkkiä hongikkoja, noita pieniä valkeiksi
maalatuita talosia yrttitarhoineen ja ruskeine polkuineen laaksojen
läpi. Kaipaan noita korkeita vuoria, joill' on lunta huipulla, tuota
meri-ilmaa, noitten pitkäin, kesäaaltojen hiljasta loisketta sekä
niillä kiikkuvia venheitä. Kaipaan purjehtivia laivoja, suuria
tavarahuoneita tynnyrineen sekä puheita silleistä ja merimatkoista.
Kaipaan syvän laakson ahdasta taivaankantta, josta auringon säteet
luovat niin vaihtelevaa loistoa maahan; niin luulenpa melkein, että
kaipaan ihmismajojen savua, kaipaan noita pieniä kirkkoja ja
vanhanaikusta virrenlaulua.

Niin, välisti voin tuntea polttavaa kaipausta, kalvavaa halua päästä
vaan kerrankaan katsomaan, kuulemaan, ihastumaan ja ilotsemaan kaikesta
tästä ihanuudesta -- ja kuitenkin tiedän, että kaikki on vaan
mielen-houretta.

Kaipaan pientä elämän palasta, joka on mennyt maan poveen!

Jos tulisin sinne, niin tahtoisin istua haudan luona ja tuntisin, että
kaikki, jota kaipaan, on hävinnyt. Maltan mieleni ja muistan, että
kaikki, jota niin hartaasti haluan, on haudattu menneiden aikojen
jääkylmään syvyyteen. Katson taas länteen päin ja näen unta, että nuo
ruskottavat pilvenhattarat ovat tulleet niistä maista, joissa kevät
ikusesti vallitsee, ja että ne tuovat minulle tervehdyksen siitä
ihanuudesta, jota kaipaan ja joka ei koskaan ole häviävä.

LOPPU.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Päivän valaisemia pilven hattaroita" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.