Title: Laila eli Kuvaelmia Ruijan rannoilta
Author: Friis, Jens Andreas, 1821-1896
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Laila eli Kuvaelmia Ruijan rannoilta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

RANNOILTA***


LAILA ELI KUVAELMIA RUIJAN RANNOILTA

Kirj.

J. A. FRIIS


Suomennos norjankielestä.



G. W. Edlund, Helsinki, 1883.



SISÄLLYS:

   I. Tyhjä kätkyt
  II. Jaampa sutta hiihtämässä
 III. Lapsi ja Lappalainen
  IV. Suomalaisia. Poro. Majanmuutto
   V. Runne ja Ranne
  VI. Joulunaatto
 VII. Rutto
VIII. Mellet ja Laila koulussa
  IX. Markkinat Karasjoella
   X. Kesällä
  XI. Häät
 XII. Jaampan viimmeinen retki



I.

Tyhjä kätkyt.


Kaukana pohjois-Ruijassa ja syvällä sydänmaassa on pieni maakylä
nimeltä Karasjok. Kylä on saanut nimensä joesta, joka juoksee sen
ohitse. Joen nimi on myös Karasjok, eli suomeksi "väkevä virta."

Tasangolla, jonka halki virta juoksee, seisoo pieni puukirkko ja sen
ympärillä asuu muutamia lappalaisperheitä. Seutu on kesäiseen aikaan
sangen kaunis; tasangolla kasvaa rehoittavaa ruohoa ja harjanteilla
kaunista petäjikköä.

Nykyjään asuu seudulla pappi, mutta viime vuosisadalla, jolloin tässä
kerrotut seikat tapahtuivat, tuli pappi sinne vaan pari kertaa
vuodessa, ja paitsi Lappalaisia asui siellä silloin vaan norjalainen
nimismies ja kauppias. Kauppiaan nimi oli Lind. Hän oli vaimoneen
eräänä kesänä saapunut paikkakunnalle meren rannikolta, tuoden mukanaan
kaikenlaisia tavaroita, joilla rupesi harjoittamaan kauppaa
Lappalaisten kesken.

Muuten ei kukaan tiennyt sen enempää kauppiaasta ja hänen vaimostaan.
He olivat molemmat nuoria ja tullessaan ilman perillisittä, mutta
vuoden kuluttua lisääntyi perhe pienellä tyttärellä, ja odottamatta,
kunnes seudulle saapuisi pappi, joka lapsen olisi kastanut, päättivät
he lähteä lapsen kanssa Koutokeinoon, toiseen samankaltaiseen kylään
keskellä sydänmaata, jossa myös oli kirkko ja jossa silloin asui pappi
vuoden umpeensa. Molempien kylien väliä on noin 15 penikuormaa. Kesällä
täytyy kulkea jalkaisin, vaan talvella voi käyttää poroa ja saattaa
silloin kulkea matkan kahdessa päivässä.

Monta vuotta sitten seisoi kauppias Lindin talon edustalla Karasjoella
5 poroa, valjastettuna kukin pulkkansa eteen.

Kauppiaan renki Lars, eli kuten Lappalaiset sanovat, Lassi, sovitteli
paraillaan yhteen rekeen padan, vähän jäätynyttä poronlihaa ja yhtä
toista muuta, josta saattoi huomata että joku aikoi pitemmälle
matkalle.

Kaikki porot olivat suuria, kauniita eläviä. Yksi poro oli aivan
valkoinen, joka on varsin harvinainen väri, toinen oli kirjava; muilla
oli tavallinen tuhkaharmaa väri, ja kaikilla oli suuret monihaaraiset
sarvet.

Ne kuuluivat kaikki kauppiaalle ja hän se olikin, joka nyt vaimoneen
joulunaattona aikoi matkustaa Koutokeinoon, saadakseen pienen
neljännesvuotiaan tyttärensä kastetuksi.

Kauppiaan porot, erittäinkin lumivalkoinen, jolla vaimon tuli ajaa,
olivat varustetut komeilla valjailla, vyö kaulassa ja vyötäisillä,
koristettuna punaisilla ompeluksilla, tupsuilla, hopealangoilla ja
monilla pienillä kulkusilla. Lappalaisten komeuteen kuuluu näet, sekin,
että vaimo tahi rikas tyttö tulee kirkolle ajaen kauniilla, valkoisella
porolla ja puettuna itse valkoiseen turkkiin, joka on koristettu
kaikenlaisilla punaisilla ompeluksilla. Porot olivat luultavasti kauan
seisoneet sidottuina, sillä ne eivät syöneet eteen pantua jäkälää, vaan
olivat hyvin rauhattomia; kaapivat jaloillaan maata, kieputtivat
sarviaan ja nykivät mursunnahkaista hihnaa, joka riimun tapaisesti oli
sidottu päähän.

Ne olivat nähtävästi hyvin nureissaan vankeudestaan ja tahtoivat
mielellään päästä vapauteen, joten se, jonka tuli ajaa, saattoi olla
varma siitä, että ensimmäinen neljännes matkasta oli menevä huikeassa
vauhdissa.

Talon arkihuoneessa istui nuori vaimo lapsi sylissään, ja hänen
edessään järjesteli eräs lappalaistyttö erityisiä esineitä "komsaan"
eli lappalaiskätkyeesen, tuommoiseen laitokseen, joka tuhatvuotisen
kokemuksen jälkeen on tehty niin tarkoituksen-mukaiseksi kuin
mahdollista semmoisille retkille, joita näissä seuduin talvella
tehdään, usein ankarassa pakkasessa, lumituiskussa ja teittömissä
erämaissa.

Semmoinen kätkyt on koverrettu puusta; toisessa päässä on kupukatto,
jonka alla lapsenpää lepää, ja kupukatosta jalkapuoleen käy vahvat
nuorat eli siteet, jotka muodostavat tiheän ristikon lapsen yli.
Siteiden päälle voi taasen levittää vaipan eli jotakin muuta, joten
lapsi voi levätä täydelleen suojattuna ja kumminkin esteettömästi
hengittää ilmaa, kätkyeen toisesta päästä toiseen käy vahva nuora,
jonka avulla sen voi kantaa selässään eli ripustaa puuhun ja panna
heiluvaan liikkeesen. Se voi pudota ja kieriä maassa sekä kestää
kolmenkymmenen asteen kylmyyttä, ilman että lapsi kärsii mitään
vahinkoa.

Kupukaton eli holvin etukaareen lapsen pään päällä ripustetaan
tavallisesti lasihelmiä, renkaita tahi muuta helisevää, jolla
pienokainen voi leikkiä. Muinoin ripustettiin poikalapsen kätkyeesen
jousi, nuoli ja keihäs pienennetyssä muodossa merkiksi, että hänestä
oli tuleva voimakas metsästäjä. Tyttölapsen kätkyeesen ripustettiin
riekon siivet, jalat ja nokka osoitteeksi, että hänestä oli tuleva yhtä
"siisti, ripeä ja soma" kuin riekkokin oli.

"Tiedätkö nyt varmaan, Magga, että sammaleet, jotka panit kätkyeesen,
ovat kuivia?" kysyi äiti lappalaistytöltä.

"Sen tiedän," vastasi tämä, ne ovat niin kuivia, niin kuivia ja
hienoja, ett'ei sen parempia löydy koko Diljetunturilla."

"Ja pienet porovasikan nahat, onko sinulla ne?"

"Tässä on neljä poronvasikan nahkaa, tässä on höyhentyyny pään alle ja
tässä on jalkapussi j.n.e."

"Luulen että Maria nukkuu," lausui äiti; "nyt on paras toimittaa hänet
kätkyeesen." Henkäystään pidättäen hän painoi suudelman lapsen otsalle
ja antoi sen tytölle, joka paremmin ymmärsi asettaa sitä kätkyeesen.
"Saanko minäkin suudella lasta?" kysyi lappalaistyttö.

"Aivan kernaasti sen saat tehdä, Magga," vastasi äiti, "sinä et suo
Marialle etkä minulle mitään pahaa, mutta älä vaan herätä häntä."

Kaikella huolella lapsi nyt pantiin kätkyeesen ja äiti rauhoittui
johonkin määrin Koutokeinon matkalle lähtiessään.

Samassa tuli kauppias huoneesen ilmoittaen, että kaikki oli valmiina
lähtöön.

Ilma oli kylmä mutta kaunis heidän astuessaan ulos asettuakseen rekiin,
ja rekikeli oli oivallinen, eli toisin sanoin, oli vähän nuorta lunta
kovan hangen päällä. Oli juuri semmoinen keli, jolloin poro juoksee
paraten, kun se juostessaan silloin tällöin saa siepata suun täydeltä
lunta jäähdyttääkseen kieltänsä ja sammuttaakseen janoansa.

"Onko nyt kukin paikallaan reessä ja ohjakset kädessä?" kysyy
Lappalainen, jonka ajaa edellä ja jota kaikki muut porot sidottuina
peräksyttäisin seuraavat.

"Nyt heitän irti!" huutaa hän, heittäytyy rekeen, ja äkkinäisellä
tempauksella lähtee "raide" [1] eteenpäin, niin että lumi elukoiden
sorkista tupruaa korkealle ajajien päälle.

Etunenässä ajaa Lappalainen, sitten kauppias, sen jälkeen hänen
puolisonsa, sitten lappalaistyttö lapsi sylissään ja hänen takanaan
välillinen eli varaporo ilman reettä. Pitemmällä matkalla nimittäin eli
siinä, missä maa on hyvin mäkistä, kuletetaan tavallisesti semmoinen
poro mukana. Sillä jyrkänteitä alas kulkiessa viimeinen poro, jolla ei
ole rekeä kintereillä, pysähtyy ehdottomasti eli pitää vastaan, josta
vauhti hiljenee ja käy turvallisemmaksi edellä ajaville.

Voipi myös sattua vahinko jollekin porolle ja silloin voi turvata
varaporoon. Onpa niinkin sattunut, että on jouduttu niin etäälle
ihmisasunnosta, jotta eväs on loppunut ja on täytynyt teurastaa
varaporo.

Muutamia tuntia myöhemmin näemme matkustajien hiljaista vauhtia
kulkevan pitkin lumikenttää, revontulten kaarenmoisesti säihkyessä
ikäänkuin kunniahohteena heidän päänsä päällä. Revontulten hohde on
niin kirkas, että selvään luulee kuulevansa suhisevan ja räiskyvän
äänen samalla, kun ne taivaanrannasta toiseen sinkahuttelevat
terävähuippuisia ja punaisenkeltaisia kieliään. Revontulet ynnä tähtien
valo taivaan sinikannelta vaikuttavat, että on melkein yhtä valoisata
kuin päivällä.

Porot ovat nyt vähitellen juosseet intonsa uuvuksiin, ja ne irroitetaan
sen vuoksi nuorasta, joten kukin matkustaja ajaa erikseen. Sillä ei
ainoastaan Lappalainen ja lappalaistyttö vaan myös kauppias ja hänen
puolisonsa ovat tottuneita porolla ajamaan.

Heidän aikomuksensa on saapua yöksi majalle, joka matkustajia varten on
rakennettu tien oheen; tämmöiset majat ovat Ruijassa toisinaan niin
etäällä toisistaan, jotta ei päivässä ennätä yhdestä toiseen.
Toisinaan, kun ei semmoiselle majalle ennätä, täytyy viettää yö
tunturilla. Silloin kaivetaan kuoppa lumeen, asetetaan poronnahka alle,
toinen päälle, kaadetaan viimein reki kumon päällimmäiseksi, ja ellei
pakkanen ja tuisku ole varsin ankara, saattaa siinä maata joksenkin
levollisesti ja nukkua yhtä makeasti kuin huoneessakin. Ajaessaan
Lappalainen huvikseen on toisinaan reessä polvillaan, toisinaan
seisoallaan ja kaikenmoisissa asennoissa. Muilla sitä vastoin on täysi
työ pysytelläkseen reessä. Tyttö, jolla on lapsi sylissään, ajaakin
niin varovaisesti kuin mahdollista, varsinkin kun tie kääntyy alas
rotkoon ja siitä joelle, jonka jäätä tahi rantaa myöten ajetaan pitkän
matkaa. Toisin paikoin on virta niin väkevä ja koskinen, ett'ei se voi
jäätyä. Silloin täytyy kulkea joen rantaäyräitä myöten ja tässä
tarvitaan taitoa pysyäkseen tasapainossa ja istuallaan reessä, joka
poron useinkin vallattomasti ja huimapäisesti hypähdellessä helposti
sattuu kiviin ja kantoihin, tahi luisuu pitkin kaljameita. Kuljettuaan
5-6 tuntia Lappalainen pysähtyy levähtääkseen paikalla, jossa näkyy
olevan jäkälää poroille. Päästyään valjaista porot heti alkavat kaapia
pois lunta etujaloillaan päästäkseen jäkälään käsiksi. Sitten
Lappalainen virittää tulen, panee padan tulelle ja täyttää sen lumella
saadakseen keittämiseen tarpeellisen veden.

Mutta olihan kauppiaan puolison myös pidettävä huoli siitä, että pikku
Mariakin saisi jotakin ravintoa, ja hän käski sen vuoksi Maggan
nostamaan lapsen kätkyeestä.

"Otetaanko lapsi kätkyeestä tämmöisessä pakkasessa", huudahti tyttö,
"ei, se ei käy laatuun, paleltuisihan se."

"Niin, mutta mitä pitää minun tekemän?" kysyi äiti.

"Sinun pitää tekemän niinkuin lappalaisvaimot tekevät."

"No, kuinka he sitten tekevät?"

"Lappalaisvaimo laskeutuu polvilleen lumeen kätkyeen viereen, kumartuu
lapsen yli ja imettää sitä kätkyessä."

Samaten nytkin tehtiin, ja pari tuntia levättyään lähti matkue taas
liikkeelle ja ajoi eteenpäin.

Vähän matkan päässä nousee matkaajien edessä ikäänkuin valkoisia
savupilviä joesta. Tässä on siis koski, joka on kierrettävä.
Lappalainen pysähtyy ja sitoessaan porot yhteen hän lausuu:

"Tässä on meidän meneminen maalle kosken äyräälle, katsokaa nyt
eteenne, mäki on jäinen, ja jos vaan putoaa reestä, saattaa helposti
vieriä koskeen."

"Magga kulta," huusi äiti, "pidä huolta Mariasta."

Viimeisen puolen tunnin kuluessa on Lappalainen heittänyt pois
rekitemppunsa; hän on ollut ääneti ja ajanut tavattoman rajusti.

"Onko siellä jotakin tiellä, Lassi!" kysyi kauppias.

"Ei ole," vastasi Lappalainen omalla kielellään, jota kauppias myös
taisi, "vaan etkö ole huomannut, että tässä on tuoreita suden jälkiä?
Parasta lienee, ett'et hiisku vaimollesi mitään, jott'ei hän
säikähtyisi. Ehkä saavumme majalle tapaamatta susia tahi ilman että ne
saavat meistä vihiä. Ei ole enään kuin puoli penikuormaa jälellä ja ole
huoleti --" vaan ennenkuin hän ennätti jatkaa, hyppäsi hänen poronsa
äkkiä ja niin rajusti syrjään, että hän milt'ei oli pudota reestä.

Susiparvi tuli juosten heitä vastaan ja valkoinen vaahto valui niiden
veripunaisesta kidasta.

Porot karkasivat eteenpäin huimaa vauhtia. Ei mikään käsi pystynyt
heitä hillitsemään. Jokaisella oli kyllin tekemistä pysytelläkseen
reessä ja suojellakseen itseään täräyksistä ja kaatumasta.

"Magga, Magga, pidä huolta lapsesta, pidä huolta Mariasta!" kuului
äidin ääni.

Kukkulata kohti lensivät porot, vaan hädässään kompastuivat kantoihin,
jotta nuora, jolla ne olivat yhdistetyt, katkesi. Huimassa vauhdissa ne
sitten kiitivät kukin eri haaralle, ja lunta tuprusi niin vasten
silmiä, jotta oli mahdoton nähdä eteensä. Vielä rajummin ne lensivät
eteenpäin päästyään kukkulalle ja nähdessään susilauman takanaan.
Viimeisessä törmänteessä tyttö kellahti semmoista vauhtia erästä kantoa
vastaan, jotta sekä hän että lapsi sinkosivat reestä. Poro veti yhä
perässään tyttöä, joka oli sitonut ohjaksen käsiranteesensa, vaan lapsi
kätkyessään vieri aina vaan alemmas. Toisinaan oli kätkyt
pysähtymäisillään johonkin kuiluun, vaan luisui taas alaspäin, kiihtyi
vauhdissaan ja pysähtyi lopullisesti eräälle jäälohkareelle, joka
hiljalleen kulki virran mukana pitkin rantaa.

Sillä välin porot yhä kiitivät pitkin tasankoa, ja tyttö oli
puolipyörryksissä viruessaan susien takaa ajamana toisesta kädestään
ohjaksissa. Vihdoin hän sai kätensä irroitetuksi ja poro kiiti nyt
eteenpäin tyhjällä reellä, katkaisi pian vetonuoransa ja lensi sitten
vielä tulisemmasti eteenpäin sudet kantapäillään.

Tämä seikka oli toisien pelastus, sillä sudet ahdistivat nyt irtonaista
poroa, ja arvattavasti saavuttivat sen piankin ahmien suuhunsa sen
lämmintä verta.

Vasta usean virstan päässä Lappalainen sai poronsa suurella vaivalla
pysähtymään. Kauppias puolisoneen ei myöskään ollut kaukana ja vaara
oli hetkeksi ohitse, mutta missä oli tyttö ja lapsi?

Ilta oli jo käynyt sekä pimeäksi että pilviseksi, joten ei voinut nähdä
kauas eteensä. He odottivat sen vuoksi hetkisen voidakseen nähdä eli
kuulla tytön tulevan. "Me emme ole kaukana majasta," lausui
Lappalainen, "meidän täytyy ensin ajaa sinne. Minä palaan sitten
takasin, jos vaan saan poron kulkemaan sinnepäin uudelleen."

"Minä seuraan sinua Lassi," lausui äiti.

"Siitä ei ole apua," vastasi Lappalainen, "sinä et saa poroasi
palaamaan sinne, kentiesi en minäkään poroani."

"Mutta lapsi, lapsi", vaikeroi äiti itkien.

"Ehkäpä Magga on saapunut majalle ennen meitä," lausui Lappalainen
herättääkseen äidissä vähän toivoa ja saadakseen hänet ajamaan
eteenpäin, vaikka itse tuskin rohkeni uskoa tätä. Kuljettuaan sen
verran, että saattoivat nähdä majan, ja kun ei tyttöä vieläkään
kuulunut, kääntyi Lappalainen takaisin, mutta kauppias ja hänen
puolisonsa kulkivat majaa kohden.

Puolen tuntia ponnisteltuaan poron kanssa saadakseen sitä kulkemaan
takaisin, Lappalainen vihdoin saapui sille paikalle, jossa susilauman
olivat kohdanneet. Hän alkoi huutaa ja meluta, jotta tyttö hänet
huomaisi. Vihdoin kuului vastaus alhaaltapäin virran rannalta, ja
täällä hän tapasi tytön, joka kaalasi lumessa itkien ja valittaen lasta
turhaan etsiessään.

Tyttö kertoi nyt mitä hänelle oli tapahtunut ja molemmat etsivät vielä
lasta, vaan turhaan. Lopullisesti he eivät voineet luulla muuta kuin
että lapsi oli joko vierinyt virtaan ja siten kadonnut jäljettömiin
tahi joutunut susien saaliiksi.

Nyt ei ollut muuta neuvoa, kuin palata onnettomien vanhempien luo,
jotka kuoleman tuskassa odottivat heitä majassa.

Vihdoin kuului ulkoa kulkusten kilinä ja äiti syöksi ulos huutaen:

"Lapseni, lapseni, missä on lapseni?"

"Emme ole voineet vielä sitä löytää," puhui Lappalainen, kun tyttö
hämmästyksissään ei saanut sanaa suustaan, "meidän täytyy odottaa
kunnes päivä vähän valkenee."

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala," huokasi poloinen äiti vaipuen touotonna
miehensä syliin.

Tyttö ja Lappalainen kertoivat nyt miten asian laita oli ja että olisi
turhaa lähteä matkalle uudestaan, ennenkuin muutaman tunnin kuluttua,
vaan kun äiti jälleen tointui tahtoi hän itse lähteä lastansa etsimään.

"Meidän täytyy odottaa päivän tuloa," vakuutti Lappalainen, "sitten
lähdemme kaikki kolme."

Pitkä oli tämä yö onnettomille, pitkät, surulliset olivat hetket itkun
ja valitushuutojen kestäessä. "Maria, pieni Maria, ainoa lapseni susien
saaliina! Herra Jumala, sinä rankaiset minua kovin vihassasi!" valitti
äiti.

"Koeta vähän levähtää voimistuaksesi, kun uudestaan lähdemme etsimään,"
lohdutti mies.

"Levähtää, levähtää, en saata, lähtekäämme heti."

"Se ei käy laatuun ennenkuin aamulla, me emme näe mitään," vakuutti
mies; "jättäkäämme asia Jumalan huostaan. Hänen laupias kätensä
suojelee lapsemme. Tiedäthän, ett'ei se voi paleltua kätkyessä."

"Mutta sudet, sudet! Jumalan nimessä lähtekäämme heti takaisin,"
valitti äiti.

"Susilla on kyllin tekemistä hätyttäessään Maggan poroa," lohdutti
mies.

"Ja virta ja koski. Jumalani, Jumalani, en saata olla täällä, meidän
täytyy lähteä, rakas ystäväiseni, lähtekäämme! Seuraa minua, Lassi!"

Lassi vakuutti porojen olevan niin säikäyksissään, että pimeässä oli
mahdoton saada niitä sinne palaamaan, ja täten rouva saatiin vähän
levähtämään, vaan juuri kun uni ja väsymys oli käskemäisillään
tapauksen unhotuksen huntuun, heräsi hän taas äkkiä, ja suru ja
kauhistus ahdisti kuin lyijytaakka hänen sydäntänsä.

"Pian lähdemme matkalle," sanoi Lappalainen, "neljännes tunnin kuluttua
on niin valoisata, että saatamme kulkea."

Tyttö jäi odottamaan; Lappalainen, kauppias ja hänen vaimonsa läksivät
matkalle ja saapuivat päivän koittaessa sille paikalle, jossa porot
olivat säikähtyneet. Sekin paikka löydettiin, jossa tyttö oli pudonnut
reestä, ja pian keksi Lappalainen kapean juovan lumessa jota myöten
kätkyt oli luisunut alas virtaan päin.

Kaikki kolme seurasivat nyt tuota juovaa eikä kauan viipynyt ennenkuin
kätkytkin tuli näkyviin virran rannalla. Ilohuudolla äiti juoksi
rannalle ja heittäytyi kätkyeen päälle, vaan huoaten ja valittaen hän
vaipui riutuneena maahan.

Kätkyt oli tyhjä, nuorat irti revityt ja lähemmin tarkasteltaessa
huomattiin veripilkkuja lumessa ja ylen ympäri suden jälkiä.

Nyt ei ollut enää epäilemistäkään, ei voinut muuta luulla, kuin että
lapsi oli joutunut petojen saaliiksi. Tyhjän kätkyeen kanssa vanhemmat
palasivat majalle. Heillä ei nyt ollut mitään tekemistä Koutokeinossa;
seuraavana päivänä he palasivat Karasjoelle, sairaina sekä sielun että
ruumiin puolesta.

Mutta yksi seikka jäi heiltä huomaamatta, nimittäin että sillä
paikalla, jossa kätkyt makasi, näkyi suksien jälet, jotka näyttivät
vievän ylöspäin pitkin rantaa.



II.

Jaampa sutta hiihtämässä.


Monta vuotta sitten oli Aslak Laagje Ruijan varakkain
tunturi-Lappalainen.

Hänellä oli 3-4000 suuruinen porolauma, ja tämän hoitamiseen tarvitsi
hän sekä palvelijoita että palvelijattaria, puhumattakaan suuresta
koirajoukosta.

Kaksi hänen renkiänsä olivat nimeltä Jaampa ja Jouna ja näistä
kannattaa kenties kuulla vähän lähemmin, etenkin ensimainitusta.

Jaampa oli puhdasta lappalaista rotua ja puhdas lappalainen hän oli
näöltäänkin. Hänen suunsa oli jotenkin suuri, nenänsä pieni ja hiukan
litteä, silmät pienet ja sikkaraiset, poskipielet ulkonevat, tukka
musta ja vanukkeinen ja koko naama ryppyinen ja kurttuinen, ikäänkuin
vanhan koivun kylki. Sen lisäksi hän oli kokonaan ruskettunut
kuumuudesta ja kylmyydestä, savusta ja sateesta, tuulesta, rakeista ja
lumesta. Hän ei ollut miellyttävän näköinen, ei edes lappalaistyttöjen
silmissä, ja hänellä oli ollut niin huono naimaonni, ett'ei hän vielä 40
vuoden ijällä ollut saanut itselleen vaimoa. Jaampa ei ollut mikään
hurskas mies, ja ikävä kyllä, häntä ei voitu sanoa jumaliseksi edes
kristillisessä merkityksessä. Päin vastoin pahoin pelkään, että täytyy
sanoa häntä pakanaksi Tosin hän oli sekä kastettu että ripille
päästetty, mutta hänen kasvatuksensa kristinopissa oli tapahtunut
siihen aikaan viime vuosisadalla, jolloin Lappalaislasten tuli oppia
norjankielellä.

Jaampa oli siis kyllä sen verran oppinut norjankielistä katkismusta
ulkoa, että töin tuskin pääsi ripille mutta luultavasti ei hänkään,
niinkuin siltä ajalta luemme, "ymmärtänyt vähäistäkään siitä, mitä oli
kuullut, lukenut ja laulanut," ja sittemmin oli hän heittänyt kirjansa
ja niiden mukana kristinoppiansakin nurkkaan.

Laagjen emäntä, joka oli hurskas vaimo ja joka taisi useampia rukouksia
sekä lapin- että suomen- ja norjankielellä, oli usein sanonut hänelle:

"Jaampa, Jaampa, kuinka sinulle käy tuomiopäivänä, sinä kuin et
milloinkaan rukoile, et aamuin etkä illoin?"

"En minä osaa daroa (norjankieltä)." vastasi Jaampa silloin, "kuinka
minä voisin rukoilla Norjalaisten Jumalaa, eihän se ymmärrä
lapinkieltä."

Tähän ei Laagjen emäntä tiennyt mitään vastata, sillä hänkin oli
kuullut pispan, (M. F. Bang'in) niin uskottomalta kuin se kuuluukin,
vakuuttaneen, "ettei Jumala tahtonut kuulla lappalaisia, vaan
ainoastaan norjalaisia rukouksia."

Piispan tarkoitus oli varmaankin saada heitä sitä ahkerammin oppimaan
norjankieltä. Mutta Jaampa ei tahtonut oppia norjankieltä, tahi ei
voinut, jos olisi tahtonutkin; sillä kuka olisi hänelle sitä opettanut?

Mitäpä hän siis teki? Hän turvausi salaisesti jälleen noihin vanhoihin
lappalaisiin jumaliinsa, jotka eivät vielä olleet varsin unhotukseen
joutuneet, ja joiden kuvia vieläkin löytyi siellä täällä tuntureilla.
Nämät, niin arveli hän, olivat ainakin yhtä viisaat kielitieteessä kuin
hänkin, ne kai ymmärsivät sekä lapin- että suomenkieltä, joita
kumpaakin hän taisi yhtä hyvin. Hänkin rukoili siis omalla tavallaan,
vaan koska, missä ja mitä hän rukoili, sen tietää yksin taivaan Herra.

Jaampalla oli hillitsemätön ja tulinen luonto. Paha hän oikeastaan ei
ollut. Hän oli nimittäin mieltynyt pikkulapsiin ja oli varojensa mukaan
hyvä semmoisille, jotka olivat vielä köyhempiä kuin hän itse. Mutta jos
häntä ärsytettiin tahi suututettiin, silloin ei hän ollut petoa
parempi, silloin ei hän välittänyt mistään, ei peljännyt minkäänlaista
ylivoimaa eikä antanut arvoa ylenluonnollisille eikä inhimillisille
esineille.

Miksi siis Laagje piti tätä miestä palveluksessaan?

Siitä syystä, että Jaampallakin oli avunsa ja hyvät puolensa. Ollakseen
Lappalainen hän oli tavallista suurempi, vaan siitä huolimatta notkea
kuin kissa ja tavattoman kestävä käynnissä ja juoksussa, etenkin oli
hän mestari hiihtämisessä. Harvat olivat niin vikkelät kuin hän
porolauman paimentamisessa, poron kesyttämisessä ja tapossa, koirien
opettamisessa ja ennen kaikkia suden hiihtämisessä. Moni hukka oli
saanut surmansa Jaampan veitsestä. Ollen itsekin puoleksi susi oli hän
tämän verivihollinen. Hänestä pidettiin sen vuoksi paljon, Jaampa ja
hänen isäntänsä, tuo hiljainen Laagje, olivat hyvässä sovussa ja
Jaampalla oli hyvä palkka. Joka syksynä sai hän kolme nuorta emäporoa
ja luonnollisesti myöskin ne vasikat, jotka näistä syntyivät. Tällä
tavoin oli hän, samoin kuin moni muukin tunturi-Lappalaisen palvelija
koonnut itselleen pienen porolauman, jossa oli jo satakunta eläintä.

Näiden korviin oli hän tietysti leikannut oman merkkinsä, eroitukseksi
isännän ja muiden poroista.

Jaampa ryyppäsi, missä vaan tapasi viinaa, ja niin kauan paljon, kunnes
kellistyi paikalleen, mihin sattui sisälle huoneesen tahi ulos kedolle
lumeen ja pakkaseen. Niinpä toisinaan voi sattua, että kun ukko heräsi
pohmelostaan, oli hänen pitkä, vanukkeinen tukkansa jäätynyt niin
lujasti kiini lumeen tahi jäähän, että hänen täytyi käyttää puukkoansa
irti päästäkseen.

Jouna oli aivan erilainen kuin Jaampa. Hän oli vaalea-verinen ja
näöltään jokseenkin miellyttävä. Sen ohessa hän oli nöyrä ja
hyvänsävyisä olento, kujeili, vehkeili ja laski leikkiä lakkaamatta;
hän oli lapsi mieleltään ja ajatuksiltaan, niinkuin moni muukin
Lappalainen. Hänelläkin oli hyvät puolensa. Hän oli erittäin kätevä
tekemään rekiä, suksia, lusikoita ynnä muita tarvekaluja poron
sarvista, taitava hän oli kalastamaan ja riekkoja pyytämään, auttoi
naisväkeä porojen lypsämisessä j.n.e. Ylipäänsä voimme sanoa, että
Jaampa oli Esau ja Jouna oli Jaakob.

Jaampa ja Jouna asuivat teltissä yhdessä, mutta palvelijattaret asuivat
tavan mukaan isännän ja perheen pääteltissä.

Laagje oli sinä talvena, jolloin yllämainittu tapahtui, pystyttänyt
telttinsä Akanastunturille, muutamia penikuormia Karasjoelta, ja hänen
lukuisa porolaumansa kuleksi ympäristöllä.

Sudet olivat olleet hyvin kiusallisia jo alkutalvesta, ja palvelijoiden
täytyi kaksittain lakkaamatta olla ulkona yöt päivät vartioimassa,
mutta kuitenkin olivat pedot saaneet useampia poroja surmatuksi. Monta
susilaumaa oli nähty, joten oli peljättävä, että tämä rasitus talven
pitkään kävisi vielä kovemmaksi. Myös oli huomattu, että susien
joukossa oli ollut muudan, joka oli tavattoman suuri ja väriltään
toisenlainen, kuin tavalliset norjalaiset sudet. Arveltiin sitä
venäläissudeksi, joka oli tullut tänne Siperiasta.

Jaampa oli alati nureissaan, sillä tämä peto oli repinyt yhden hänen
parahimmista ajoporoistaan, vaikka sillä olisi ollut vara valita
satojen joukosta muitakin. Hän olikin eräänä päivänä ollut sitä
hiihtämässä, vaan hänen täytyi heittää ajo sikseen, sillä lumi ei ollut
tarpeeksi syvä ja susi niin muodoin pääsi helposti pakoon.

Jaampa huokaili ja rukoili, arvattavasti ei kuitenkaan taivaallista
isäämme, että pian tulisi hyvä lumisade, jotta hän sopivammin saattaisi
koettaa kilpajuoksua tuon rosvosuden kanssa.

Jopa vihdoinkin eräänä päivänä taivas alkoi synkistyä, ja mitä enemmän
taivas synkistyi, sitä enemmän Jaampan naama kirkastui. Hän pani uuden
latingin lyhyeesen rihlapyssyynsä, valitsi itselleen pisimmät ja
leveimmät sukset ja voiteli ne poronrasvalla.  Tulipa sitten lumisade.
Hiljaa ja äänetönnä, suurina höytyvinä sinkoili lumi alas tummalta
taivaalta ja peitti kyynärän korkeudelta laaksot ja kukkulat, joilta se
tavallisesti tupruaa pois, jonka vuoksi susikin, kun sitä ahdistetaan,
melkein aina pyrkii ylöspäin, jossa se helpommin pääsee karkuun.

Jaampan kasvot loistivat mielihyvästä ja hän otti toimittaakseen
ylimääräisiä yövahteja siinä toivossa, että sudet saapuisivat. Vaan
useampia öitä kului ilman että huomattiin susien jälkiäkään, joten jo
tultiin melkein siihen luuloon että ne olivat siirtyneet toisille
seuduille.

Jaampa oli tästä sekä hyvillään että pahoillaan. Olihan se hyvä, että
ne pysyivät poikessa, vaan hän olisi toki ensin tahtonut koettaa oikeen
vakavata kilpajuoksua tuon suuren suden kanssa, jonka he olivat
nähneet.

Sillä välin ryhtyi hän taas jokapäiväisiin askareihinsa, ja eräänä
päivänä oli hän poroa kesyttämässä pienen lammin jäällä lähellä
telttiä. Nuori oppilas oli joku aika sitten saanut tutustua Jaampan
kasvatusopin ensimmäiseen pykälään. Se kävi siten, että hän pitkästä
nuorasta sitoi poron keskinkertaiseen, hoikkaan ja notkeaan koivuun ja
antoi sen räpistellä siinä. Koivu taipui aina, kun poro hypähti,
tempasi ja tepasteli irti päästäkseen. Mutta vähitellen kävi tässä
porolle, niinkuin lohelle siimassa, joka on tottuneen kalastajan
kädessä. Sen täytyi vihdoin masentua, rauhoittua ja tottua riimuun ja
ohjakseen. Sitten vei Jaampa sen mukanaan alas jäälle ja valjasti reen
vetonuoran päähän. Alussa arka ja kesytön eläin hirveästi pelkää rekeä
eli tuota esinettä, jonka se näkee tulevan perässään. Se luulee sitä
varmaankin sudeksi eli muuksi pedoksi, joka sitä ajaa takaa, ja vasta
vähitellen, kun se rupeaa kadottamaan pelkonsa, lyhennetään vetonuora.
Jaampa ja poro piehtaroivat jäällä. Toisinaan oli poro voiton puolella,
kaasi Jaampan nurin niskoin ja raahasi häntä perässään pitkän matkaa.
Mutta eihän tuossa pehmeässä lumessa ollut vaaraa kuperkeikoista ja
kaatumisista, ja Jaampa oli sitkeäluontoinen, kunnes porokin vähitellen
tottui rauhallisesti vetämään tyhjää rekeä. Sittemmin pantiin rekeen
hiukan kuormaa ja poro pantiin riviin kahden kesyn poron väliin, ja
tässä sen vastustelematta täytyi seurata toisia.

Laagje istui kodassaan hoitaen lihapataa, joka kiehui päivälliseksi;
Lappalaisten perheessä nimittäin valmistaa mies ruuan, ja vaimon
pääasiallisena toimena on vaatteiden ja jalkineiden ompeleminen,
nahkojen valmistaminen, lasten hoitaminen j.n.e.

Jouna valmisteli paraikaa pulkkaa eli ahkiota. Kaikkialla näytti
rauhalliselta, kun äkkiä joku näkyy suksilla laskevan alas jyrkkää
rinnettä järven takana, huutaen jotakin, jota ensi alussa ei saattanut
eroittaa. Se ei ollut kukaan muu kuin yksi nuorista palvelustytöistä,
joiden sinä päivänä tuli vartioida poroja. Jaampa keskeytti opetuksensa
ja kuunteli. Silloin kuuli hän selvään huudon: "Gumpe lae botsuin!" susi
on porojen kimpussa. Ja jos joku huuto on omansa herättämään
Lappalaisen kuolleista, horroksista, pohmelosta ja unesta, niin on se
tämä. Niin, pelkäänpä että tunturi-Lappalainen, jos hän vaikka sattuisi
olemaan polvillaan alttarin edessä ja olisi ottamaisillaan papin
kädestä Ehtoollista, kuitenkin juoksisi tiehensä, jos joku tulisi
kirkkoon ja äkkiä parkaisisi hänelle korvaan: "Gumpe lae botsuin."

Jaampa heitti silmän räpäyksessä poron omaan huostaansa ja juoksi kotia
kohden. Hänkin huusi: "Jouna, Laagje, gumpe lae botsuin!" Tuskin oli
Jaampan huuto kuulunut, kun jo Jouna heitti veitsensä ja Laagje
kauhansa ja kaikki naiset sekä koirat syöksivät ulos. Kaikki nyt
olivat vireillä, ja sillä aikaa kun miehet kiireimmiten saivat sukset
jalkaansa, kertoi tyttö hengästyneenä susilauman äkkiä tulleen
heitä vastaan, ja kun yrittivät niitä vastustaa, oli tuo iso susi
muiden etunenässä tullut heihin päin hampaat irvissä, jotta he
kauhistuksissaan olivat peräytyneet hosuen suksisauvoillaan. Sitten oli
hän hiihtänyt telttiä kohden apua huutamaan, sillä välin kuin toinen
tyttö, niin hyvin kuin taisi, seurasi porolaumaa.

Jaampa heitti rihlan olallensa ja pisti pari poronkieltä poveensa; hän
ei tiennyt, kuinka kauan tämä sudenajo tuli kestämään, mutta kaikissa
tapauksissa ei hän päättänyt heretä kahteen eli kolmeen vuorokauteen,
sen lupauksen hän teki itselleen. Nyt läksivät kaikki kolme sinne päin,
jonne lauma, tytön kertomuksen mukaan, oli paennut. Eipä kauan
viipynytkään, ennenkuin huomasivat päälauman, joka oli keräytynyt
yhteen ryhmään, vaan perille päästyään saivat kuulla että susien oli
onnistunut hajoittaa päälaumasta satakunta poroa. Nämä olivat paenneet
koillista kohden susien edellä, jotka tapansa mukaan kokivat hajoittaa
näitäkin vielä enemmän toisistaan, voidakseen kaksitellen karata yhden
ainoan poron kimppuun.

Laagje jäi siihen tytön avuksi poroja kotiin ajamaan. Jaampa ja Jouna
läksivät susia takaa ajamaan. Pian tulivat he jäljille, joten helposti
saattoivat seurata niitä. Noin penikuorman hiihdettyään huomasivat
veripilkkuja lumessa, josta näkivät, että isoin susi tässä jo oli
saanut hampaihinsa poron, ja vähän matkaa siitä he löysivätkin poron
puoleksi raadeltuna, vaan sudet olivat taas pakosalla. Jaampa tarkasti
merkkejä korvissa ja huomasi, että se taaskin oli yksi hänen omista
poroistaan, jonka sudet olivat tappaneet, ja vaikka hän jo ennestään
oli vihoissaan, niin nyt hän vasta oikein vimmastui.

"Piru vieköön, ellei Jaampa nyt saa sinua kynsiinsä, kirottu
verikoira!" huusi hän ja läksi taas seuraamaan suden jälkiä.

Puoli penikuormaa siitä näki hän tuon ison suden ja pienemmän sen
seurassa erään järven jäällä, jonka yli ne pyrkivät päästäkseen
vuorille toisella rannalla.

Nyt alkoi Jaampa takaa ajoa oikeen toden teolla. Nuolen nopeudella
luisui hän rinnettä alas ja rupesi hiihtämään jään poikki. Jouna ei
kauemmin jaksanut häntä seurata, vaan alkoi jäädä jälelle: Jaampa sitä
vastoin kiiti yhä eteenpäin.

Kun sudet näkivät joutuvansa ahtaalle ja kun juokseminen syvässä
lumessa kävi vaivaloiseksi, rupesivat tapansa mukaan, kun heitä
ajetaan, oksentamaan ollakseen juoksulle vähän keveämmät, ja Jaampa
huomattuaan sen, heitti pois pyssynsä, joka vähän painoi, keventääkseen
hänkin kuormaansa. Hän tiesi Jounan, joka seurasi perässä, ottavan sen
mukaansa.

Jaampa ei ollut kaukana susista niiden päästessä maalle, vaan ylängöllä
ne taasen pääsivät hänestä etenemään. Päästyään uudestaan niiden
näkyville, oli pienempi susi eronnut suuresta, kenties se aavisti,
ettei ollut hyvä sitä seurata, ja Jaampa seurasikin tietysti tuota
suurta.

Taas mentiin alespäin, kiihtyvällä vauhdilla lensivät sukset; susi
aikoi taas juosta erään järven poikki, vaan mäessä jäälle laskiessaan
oli Jaampalla kymmenen kertaa kovempi vauhti kuin sudella ja hän läheni
sitä lähenemistään. Vihdoin oli hän sen kintereillä, ja kiitäessään sen
sivutse mäessä hän tavoitti sitä suksisauvallaan lauteihin, joka on
suden arin kohta. Vaan susi olikin vanha kokenut veitikka. Se kääntyi
samassa ja väisti iskun tarttumalla sauvaan hampaillaan, jonka vuoksi
ei koskaan maksakaan vaivaa lyödä sitä päähän.

Onnettomuudeksi luiskahti Jaampan vasen suksi, kuu hän sutta
läimähytti, pajun oksan alle, ja Jaampa laukesi nurin niskoin, niin
että hän makasi nenällään lumessa.

Salaman nopeudella syöksi susi hänen hartioihinsa ja repi ja reutoi
hänen poronnahkaista turkkiaan. Kaikeksi onneksi oli se toki paksu, ja
sitä paitsi oli hänellä tämän alla vielä lammasnahkainen turkki, niin
että hän kyllä tunsi hampaiden iskun ja kauvan aikaa jälkeenpäin oli
hänellä vielä mustelmia omassa nahassaan, vaan siitä ei hän suurin
välittänyt. Hän oli niin viisas, että osasi olla hiljaa niin kauan,
kunnes pääsi puukkoonsa käsiksi, kääntyi sitten äkkiä ja iski veitsensä
suden olkapäähän, jolloin se taas läksi pakoon.

Eipä Jaampakaan kauvan siekaillut, tuokiossa oli hän taas jaloillaan ja
suden jäljissä. Taas mentiin lakean jään poikki ja kilpajuoksu alkoi
uudestaan.

Kuu nousi, tähdet tuikkivat, revontulet säihkyivät ja tuhannen tuhannet
lumikiteet välkähtelivät ja kimaltelivat. Yö oli valoisa, vaan ei
ainoatakaan elävää olentoa kuulunut eikä näkynyt. Kaikki oli hiljaista
ja äänetöntä näillä äärettömän lakeilla tunturimailla.

Ainoastaan nämä kaksi, Jaampa ja susi, läähättivät ja juoksivat
katselijoitta ja todistajoitta, pysähtymättä tai huokaamatta, ei
tavallista kilpajuoksua, vaan kilpailua elämästä ja kuolemasta.

Kun susi taas pääsi maalle, rupesi se jo väsymään, kenties haava ja
veren vuodatuskin olivat sen uuvuttaneet, sillä se ei enää juossut
vuorelle päin, vaan läksi kulkemaan pitkin järven rantaa.

Jaampa iloitsi nähdessään verta sen jäljissä ja kokosi viimeiset
voimansa sitä saavuttaakseen, mutta hiki vuoti hänestä vielä kovemmin,
kuin veri sudesta, ja hänen oli niin kuuma, että hän oikein höyrysi.
Silloin kiersi hän yltään tuon raskaan poronnahkaisen turkkinsa,
viskasi sen lumelle ja riensi nyt eteenpäin lyhyessä alusturkissa. Ilma
oli myös tullut kylmemmäksi ja lumen pinta oli käynyt hienoon jäähän.
Se teki, että suksi luisui kuin olisi se ollut lasista, vaan samalla
jääriite leikkasi suden jalkoja. Vihdoin heitti Jaampa pois
lakkinsakin, sekin kävi hänelle liian raskaaksi. Paljain päin ja
hajalla hapsin riensi hän ennättääkseen järven päähän yhtä haavaa suden
kanssa. Täällä oli kapea rotko, ja kun susi yritti paeta sen kautta,
sai se siinä surmansa. Jaampa hiihti ylempänä rinteellä, kun susi oli
alempana, ja juuri kun sen hampaat irvissä piti juosta Jaampan sivutse,
sai se niin hyvin tähdätyn iskun Jaampan sauvasta selkäänsä, että se
takapuolestaan vaipui lumeen ja jäi rampana siihen istumaan, voimatta
paikaltaan hievahtaa.

Jaampa oli voittaja. Hän hengitti muutaman kerran syvään, ja nojaten
suksisauvaansa katseli hän voitettua vihollistaan. Säälistä ei tässä
ollut puhumistakaan. Päin vastoin, ilkullisella voiton riemulla siitä,
että oli katkaissut verivihollisensa selkärangan, puhkesi hänen vihansa
kaikellaisiin haukkumasanoihin ja hän lausui: "Jopa vihdoinkin saavutin
sinut, ilkeä peto! sinä, joka olet hiipinyt ympäri yöllä, vaan päivällä
olet ollut pelkuri muita, paitsi lapsia kohtaan! Siinä nyt istut
rampaselkäisenä ja hampaat irvissä, sinä paholainen. Luuletko minun
sinua säälivän. Mitä vielä, hyi sinua, joka purit minua selkään! Vaan
nyt et tarvitse odottaa kauemmin, eikä kirottu kielesi ole enää poron
verta nuoleva. Nyt sen sijaan minun veitseni saa maistaa sydänvertasi.
Se kelpasi sinulle, sinä rosvon sikiö, joka kuukausi sitten varastit
parhaan poroni! Niin, se olit sinä, siitä ei ole apua, että noin
mulkoilet silmilläsi, sinäpä se olit, sanon minä, taikka isäsi, taikka
äitisi, taikka veljesi, taikka sisaresi, taikka joku muu tuota kirottua
sukuasi. Nyt sinun pitää kuoleman, kuuletko konna, lurjus, verikoira!
Tuossa -- tuossa saat veitsen," ja kuni salaman leimaus syöksee veitsi
suden sydämeen. Kuoliaana susi kaatuu selälleen.

Jaampa nylki suden, heitti nahan turkin kauluksen tavoin hartioilleen
ja läksi paluu matkalle. Puolen penikuormaa kulettuaan kohtasi hän
Jounan, joka toi hänen pyssynsä, turkkinsa ja lakkinsa.

He läksivät kulkemaan oikotietä, ja puolen päivän tienoissa
he saapuivat kotiin. Jaampa ei ryhtynyt laveammin kertomaan
retkestään, vaan hänen suunsa työskenteli sitä ahkerammin lihapadan
tyhjentämisessä, joka juuri oli otettu tulelta. Se hänen kumminkin
täytyi kertoa, että susi oli repinyt hänen turkkinsa, kun yksi
tytöistä ryhtyi sitä korjaamaan. Jouna sitä vastoin söi ja puhua
jupakoitsi kilvan, ja häneltä nyt tarkemmin saatiin kuulla retken
erityistapaukset.



III.

Lapsi ja Lappalainen.


Muutamia päiviä susijahdin jälkeen päätettiin, että Laagjen ja Jaampan
tulisi lähteä kumpikin eri suunnalle etsimään kadonneita poroja.
Semmoisia retkiä kylästä kylään tehdään usein ja niitä pidetään osaksi
melkein huviretkinä, etenkin jos asianomainen on palvelija eikä itse
vahingon kärsinyt, samalla tapaa kuin rengit etelämmässä varsin
mielellään lähtevät vuoristoon hevosia etsimään, jolloin saavat
tilaisuutta käydäkseen majasta majaan vuoristossa. Semmoinen retki
antaa Lappalaiselle aihetta käydä tapaamassa sukulaisia ja tuttavia eli
vieraita, tiedustamaan eli kertomaan uutisia, tahi juttelemaan tuosta
loppumattomasta aineesta, jota poro, poron hoito, poron taudit y.m.
tarjovat paimentolaiselle.

Pian saapui Laagje erään lähimpänä asuvan tunturi-Lappalaisen luo, joka
oli hänelle vähä sukuakin, ja tiedusteli kadonneita porojaan. Naapuri
kertoi, että eräänä päivänä oli kaukana lumikentällä nähty musta
liikkuva esine. Se läheni lähenemistään ja suureni suurenemistaan, ja
vihdoin huomattiin että se oli porolauma. Helposti saattoi nähdä, että
susi oli ollut liikkeellä jossakussa paikassa ja että eläimet nyt
olivat pakolaisia voitetusta armeijasta. Kun nuo pelonalaiset eläimet
olivat huomanneet vieraan lauman, juoksivat ne sitä kohden ja kaatuivat
uupuneina tiheimpään parveen. Jos semmoisissa tapauksissa pakeneva
eläin saapuu ystäviin tahi sukulaisiin, on se pelastettu. Merkeistä
kuvissa tunnetaan sen isäntä, jonka luona susi siis on käynyt
vieraisilla, ja eläintä hoidetaan, kunnes omistaja saapuu.

Vaan jos se saapuu varkaan käsiin, niinkuin usein sattuu, niin ei tämä
ole sutta hurskaampi. Hän tappaa sen, piilottaa ja syöpi suuhunsa, tahi
panee sen korviin oman merkkinsä ja muuttaa pois semmoiseen paikkaan,
jossa ei häntä helposti keksitä.

Jaampa läksi porolla ajamaan etelää kohden Koutokeinoon päin, jossa
pahimmat poronvarkaat asuivat. Hänellä oli oikea indiaanin terävyys ja
kekseliäisyys tekemään kaikellaisia huomioita ja johtopäätöksiä,
samalla kun hän jutteli asianomaisen kanssa aivan toisista asioista,
kuin kadonneesta tahi varastetusta porosta. Nahan väristä ja ulos
viskatuista sorkista tunsi hän paikalla, oliko eläin kuulunut isännän
tai hänen omaan karjaansa.

Jaampa ei ollut maininnut mitään siitä, kuinka pian hän palaisi kotiin,
Laagje sitävastoin, joka kulki hiihtämällä, oli luvannut olevansa
kotona ennen joulua. Hän kääntyi siis kotimatkalle, löydettyään osan
poroistaan ja tehtyään sukulaistensa kanssa semmoisen sopimuksen, että
he tuonnemmaksi pitäisivät niitä huostassaan.

Siten tapahtui, että hän hämärässä joulunaattona sattui kulkemaan
pitkin samaa virtaa, jossa tuo kauhea onnettomuus oli kohdannut
kauppiaan lasta ja sen vanhempia.

Laagjen tarkoitus oli saapua kotiin iltapuolella viettääkseen
jouluiltaa yhdessä perheväkensä seurassa. Kulkiessaan näki hän monessa
kohden rannalla suden jälkiä, vaan hän ei osannut aavistaakaan petojen
olevan niin lähellä, ennenkuin hänen koiransa, "Tshjabo", joka juoksi
edellä, yht'äkkiä päästi hätähuudon, sillä kaksi sutta oli hyökännyt
koiran kimppuun ja tuokiossa repivät sen palasiksi. Sudet pötkivät
pakoon saaliinensa, ja kun Laagje ehti paikalle, ei ollut koirasta
muuta jäljellä kuin muutamia veri pilkkuja lumessa.

Tässä näin seisoessaan, luuli hän kuulevansa ikäänkuin heikkoa lapsen
itkua virrasta päin vähän kauempana. Eihän se vaan liene "apparashj"
eli "hylkylapsi", ajatteli Laagje itsekseen. "Jumala tiesi, kuka lienee
salaisuudessa synnyttänyt lapsen, joka nyt rukoilee kristillistä
kastetta!"

Lappalaisilla on nimittäin yleinen taika-usko, että kun joku poloinen
tyttö, kenties lemmittynsä uskottomuudesta, joka ensin on luvannut
naida hänet, epätoivossaan menee ja "synnyttää erämaassa", kuten
lapinkielellä mainitaan, niin lapsi elää, tehtiinpä hänelle mitä
tahansa, itkee ja huutaa ohitse kulkeville, vieläpä mainitsee
onnettoman äitinsä nimen, jos joku sitä kysyy. Tämä taikausko, joka
lienee pahan omantunnon synnyttämä, pidättää ehkä monenkin onnettoman
naisen rikoksesta, jota on paljon helpompi tehdä ja salata näissä
autioissa ja asumattomissa seuduissa, kuin enemmän asutuissa seuduissa.
Kansan taru kertoo, että lapsi ei herkeä itkemästä ja huutamasta: äiti,
äiti! ennenkuin se on nimittänyt murhaajansa ja sille sitten on
huudettu joku kristitty nimi ristimänimeksi.

Senpä vuoksi kerrotaan myös, että on löydetty lapsia, joilta kieli on
ollut poikki leikattuna. Onneton äiti on silloin tehnyt tämän hirmutyön
siinä uskossa, ett'ei lapsi silloin voisi huutaa hänen nimeään, ja hän
itse siis välttäisi kaikki epäluulot.

Kulkiessaan ylöspäin virtaa myöten näki Laagje jotakin tummaa eräällä
jääkappaleella, vähän matkaa rannasta, ja hänestä tuntui, niin
uskomattomalta kuin näyttikin, ikäänkuin ääni olisi tullut sieltä. "Tuo
onneton on heittänyt lapsen virtaan", ajatteli hän itsekseen ja
joudutti kulkuaan päästäkseen pois tältä synkältä seudulta,
vakuutettuna siitä, että tässä oli rikos tehty ja että huutaja oli
tuommoinen hylkylapsi.

Mutta taasen kuului tuo heikko ääni niin selvään ja surkeasti
valittaen, että tuska ja sääliväisyys tunki hänen sydämeensä; hän tunsi
itsensäkin niin onnettomaksi, sillä hänellä ei ollut lapsia. Hän oli
tosin ottanut sisarensa nuorimman lapsen, nelivuotisen pojan nimeltä
Mellet, ottopojakseen, vaan eihän se kuitenkaan ollut hänen lapsensa.

Hän pysähtyi siis jälleen, katseli taakseen ja kuunteli.

"Laupiaan Jumalan nimessä", huudahti hän, "eihän se toki liene mikään
elävä lapsi?"

Paikalla riensi hän takaisin, heitti suopunkinsa jääkappaleelle ja veti
sen luokseen. Hämmästyneenä tarttui hän kätkyeesen, tempasi nahat irti,
ja mitä näki hän? Mitä ihanimmat lapsen kasvot kyynelten vallassa; tuo
pieni olento ojensi heikot kylmästä siniset kätösensä häntä kohden.

Laagje oli tästä odottamattomasta näystä melkein kadottaa järkensä.

Se ei ollut mikään hylkylapsi, se oli todellisesti elävä pienokainen,
joka lepäsi kätkyeessä. Laagjen ensimmäisenä ajatuksena oli: "mitä
Herran nimessä hänen nyt piti tekemän pelastaakseen tuon lapsiraukan
hengen".

Ensin rupesi hän huutamaan ja huhuilemaan kuullakseen, eikö siellä
olisi ihmisiä läheisyydessä. Vaan vastausta ei kuulunut synkässä
aamu-yössä. Silloin hän sieppasi kätkyeen syliinsä ja läksi hiihtämään.
Mutta ei sekään tahtonut käydä päinsä, se rupesi käymään tukalaksi ja
vaivaloiseksi hiihtäessä.

Hän laskeusi polvilleen kätkyeen viereen, otti vapisevin käsin lapsen
siitä ja piti sitä sylissään, sivalsi sitten veitsensä ja leikkasi niin
suuren läven turkkiinsa ja alusjakkuunsa, jotta saattoi kätkeä tuon
puolialastoman lapsen poveensa. Siellä oli sen hyvä olla, paljoa
lämpimämpi kuin kätkyeessä, eikä estänyt hänen liikunnoitaan.

Sitten riensi hän taas eteenpäin, ehtiäkseen kotiin niin pian kuin
mahdollista; sillä lämmintä ja suojaa oli vanhassa povessaan yllin
kyllin, vaan ei ravintoa pikku lapselle, joka kenties jo oli nähnyt
nälkää niin kauan, että se saattoi kuolla, ennenkuin hän pääsisi kotiin
vaimonsa luo ja hankkisi sille poron maitoa ja ydinrasvaa, jolla
Lappalaiset usein ruokkivat lapsiaan. Tämä pelko se kiihdytti hänen
kulkuaan, ikäänkuin näkymättömät henget olisivat olleet hänen
kantapäillään ja tahtoneet ryöstää häneltä lapsen.

Laagje ei milloinkan ollut niin ponnistanut voimiaan, kuin sinä aamuna.
Vuoret ja laaksot samosi hän eteenpäin vähääkään pysähtymättä. Hänellä
oli vielä penikuorman vaiheilla kotiinsa, vaan pian hän saapui
ylänkömaille, joten matka kävi nopeammin, ja huimaavassa vauhdissa
hiihti hän alaspäin pitkänkaltevia tunturin rinteitä myöten.

Yht'äkkiä hän pysähtyi. Lapsi oli niin hiljaa, jotta hän jo pelkäsi sen
kuolleen. Varovaisesti hän pisti käden poveensa ja tarttui lapsen
kätöseen. "Jumalan kiitos!" huudahti hän, huomatessaan sen olevan
lämpöisen. Sitten taas eteenpäin.

Pian hän jo näki kotansa ja porolaumansa, joka lepäsi niiden ympärillä.
Elukat hypähtivät ylös nähdessään hänen tulevan semmoista kyytiä, ja
koirat juoksivat haukkuen kodista, vaan pian tunsivat he isäntänsä
jälleen ja hyppelivät häntäänsä huilutellen hänen ympärillään,
ikäänkuin anteeksi anoen erhetystään. Sitten tulivat emäntä ja
palkolliset ulos.

"Jumalan rauha ja hyvää päivää!" lausui Laagje. "Lähdeppäs nyt
eukkoseni telttiin, hanki lämmintä maitoa ja olkaamme sitten kahden
kesken!"

Vaimo teki niin, luullen miehensä sairastuneen.

"Mikä sinun on, Laagje, oletko sairas?" kysyi vaimo.

"En ole, vaan tuleppas tänne, vaimo," puhui Laagje, tultuaan kotaan,
"tuleppas tänne, niin saat nähdä jotakin erinomaista täällä povessani".

"Hyvä Jumala, lapsi", huudahti emäntä, kun Laagje veti pienokaisen
esiin, "elävä lapsi, ihana lapsi, pieni tyttö, oikea enkeli! Hyvä
Jumala, kenen lapsi se on?"

"Sitä en tiedä, olen sen löytänyt!"

"Löytänytkö?"

"Niin, lumesta!"

"Lumesta?"

"Niin, se tahtoo sanoa, ei se ollut lumesta, se oli eräältä
jääkappaleelta virrassa Ison-kosken luona, luulin sen ensi alussa
hylkylapseksi, se itki niin haikeasti".

"Ja melkein alastonna pakkasessa?"

"Eipä niinkään, se oli kätkyeessä, sillä oli kauniit vaatteet yllään ja
se oli huolellisesti peitetty, vaan minä heitin kätkyeen sinne ja
riensin kotiin lapsi povessani."

"Kenenkähän ihmisen tuo lapsi lienee? Etkö nähnyt eli kuullut ketään?"

"En, oli vielä pimeä, en nähnyt enkä kuullut mitään muuta kuin Tshjabon
kuolon huudon, jonka kaksi sutta repi palasiksi".

Lapselle annettiin nyt maitoa ja ydinrasvaa, sitä lämmitettiin ja pian
se nukahti vaimon syliin. Äiti parka, hänen olisi pitänyt näkemän
tämän, tyhjän kätkyeen ja veripilkkujen asemesta lumessa!

Laagje syötyään hänkin istui vaimonsa viereen. Molemmat katselivat
nukkuvata lasta ja tarkastelivat sen vaatteita. Ei ollut minkäänlaista
merkkiä huomattavissa ja vaatteet olivat tavallista lappalaista kuosia.

"Sinä heitit kätkyeen sinne", lausui emäntä, "ehkä siinä olisi ollut
joitakuita esineitä, jotka olisivat ilmaisseet sen syntyperää".

"Minä käyn hakemassa sen huomenna", vastasi Laagje, "eihän sinullakaan
ole kätkyettä".

"Jos saisimme pitää lapsen omanamme; katsoppas, kuinka kaunis se on!"

"Niin, jos voisimme! Mutta kaikissa tapauksissa saamme pitää sen ensi
aluksi, ja ellei lasta tiedusteta, on se minun. Ehkäpä se
mielivaltaisesti on hyljätty. Minä olen kaikissa tapauksissa sen
löytänyt ja pelastanut, jota paitsi se varmaan olisi ollut kuoleman
oma. Niinkuin Vapahtajakin syntyi joulu-yönä, niin lienee tämäkin lapsi
lahjoitettu meille tänään".

"Mutta mitä me sanomme palvelijoillemme ja muille ihmisille?"

"Niin, meidän täytyy sanoa, että se on kasvatti, jonka minä olen tuonut
mukanani ja jonka me olemme ottaneet omaksemme, ja nyt on meillä kaksi,
Mellet ja tämä pienokainen, jotka voivat leikkiä yhdessä".

"Mutta onkohan se kastettu?"

Niin, sitäpä ei kukaan voinut sanoa. Mutta kaksi kertaa on parempi kuin
ei kertaakaan, ajatteli Lappalainen, ja sitten kuin palkollisille oli
kerrottu, että Laagje eräältä sairaalta sukulaiseltaan oli ottanut
itselleen kasvattityttären, läksi hän vaimoneen Koutokeinoon.

Papin kanssa pian tultiin selville. Laagje sanoi pitkittä puheitta
lapsen omakseen ja kasteessa sille pantiin nimeksi Laila.

Heidän palattuaan kestittiin palkollisia parhaalla ruoalla ja juomalla,
mitä talossa löytyi, sen johdosta, että Lailalle oli vanhan tavan
mukaan annettava kummilahja jommoisen myös Mellet oli saanut silloin,
kun hän otettiin talon lapseksi.

Lukuisasta porokarjasta valitsi Jaampa kymmenen nuorta emää
vasikkoinen, ja näiden korviin leikattiin nyt erityinen merkki, jotta
niitä voisi eroittaa vanhempien ja muiden poroista. Sitä merkkiä
kutsuttiin tästä lähtien "Lailan merkiksi".

Tämmöistä merkkiä käytettiin vanhaan aikaan myös "puumerkkinä" eli
omaisuuden merkkinä, jolla kukin lapselle kuuluva kappale merkittiin.
Täysi-ikäisinä käyttivät asianomaiset sitä myös allekirjoituksena, eli
kirjoittivat sen kirjallisien sitoumuksien alle, josta seurasi sama
laillinen velvollisuus, kuin nimen kirjoituksesta meidän aikana.
Tavallisesti ei lapsi saanut vanhemmiltaan ristimälahjaksi useampia
kuin yhden poron, mutta tuo rikas Laagje lahjoitti kumpaisellekin,
Mellet'ille ja Lailalle, kymmenen nuorta emää, joten saattoivat olla
hyvässä toivossa, että he täysikasvuisina tulisivat olemaan hyvin
rikkaat, kun sitä paitsi saisivat suuren perinnön. Ristiäisissä
lahjoitettuja poroja ja niiden jälkeisiä, vaikka ne lisääntyisivät
kuinka suuresti, ei koskaan lueta perintöön kuuluvaksi, vaan on se
lapsen erityinen omaisuus. Ennen muinoin sai lapsi myös usein
poron kummin lahjaksi, ja sen, joka ensin keksi ja näytti lapsen
ensimmäisen hampaan, tuli aina lahjottaa sille poro. Sitä kutsuttiin
"hammasporoksi", ja tapa lienee tullut Norjalaisilta, joilla, niinkuin
tunnemme, oli tapana antaa samanlainen lahja, nimeltä "hammaslahja".



IV.

Suomalaisia.

Poro. Majanmuutto. Poikiminen.


Heti joulun jälkeen Laagje purki kotansa ja muutti laumoineen etelämmäs
Hettajärven rannalle, joka kuuluu Suomen Lappiin.

Siihen aikaan ei ollut, niinkuin nyt, kielletty muuttamasta rajan yli,
vaan Norjan Lappalaiset oleskelivat suuren osan talvea Venäjän Lapissa,
jossa löytyi runsaasti jäkälää ja suojaa metsissä, ja Venäjän tahi
Suomen Lappalaiset yhdessä Norjalaisten kanssa taasen kesällä
oleskelivat Norjan rannikoilla.

Tästä oli etua molemmin puolin eikä kellekkään vahinkoa. Maanlaadun
vaihettelevaisuus ja toisiensa talvi- ja kesälaitumien käyttäminen oli
yhtä välttämätön paimentolaisille molemmin puolin rajaa, kuin Norjan
talonpojalle on vuorotellen pitää karjaansa talvella suojuksissa ja
kesällä vuoristossa. Joutuisivatpa talonpoikamme[2] kovaan pulaan, jos
saisivat käskyn, joko asua vuoristossa vuoden umpeensa, tahi elättää
karjaansa aina kotona.

Oleskellessaan Suomen puolella tuli Laagje usein yhteen Suomalaisien
kanssa, ja seurauksena tästä oli, että sekä hän että hänen palvelijansa
ymmärsivät ja puhuivat tuota lähisukuista suomenkieltä melkein yhtä
hyvin kuin omaa kieltänsäkin. Usein sattui myös, että hänen luoksensa
tuli Suomalaisia, jotka olivat matkalla Suomesta Norjan Lappiin.

Niinkuin tunnettu on, on ollut ja tulee edelleen olemaan alituinen
kansanvaellus vähin erin pohjois-Suomesta Ruijaan. Nuo siirtolaiset
kulkevat Pohjan lahdelta halki Lapinmaan Kittilään, jossa he jakautuvat
siten, että muutamat menevät Varangeriin, toiset Alteniin. He kulkevat
siis samaa tietä, jota, niinkuin muutamat historioitsijat otaksuvat,
osa pohjan kansoista seurasi siirtyessään Suomesta. Tämä siirtyminen,
jonka kautta Ruija eli Norjan pohjoisin osa hajanaisesti on tullut
asutuksi pohjoisesta aina alas Saltenin kihlakuntaan asti, ei muuten
ole kovin vanha. Iso Pohjan sota eli "Isoviha" oli varsinainen alkusyy
tähän.

Niinä kymmenenä vuotena, kun Suomi Viipurin antaumisen (1711) ja
Isonkyrön tappelun jälkeen oli Venäjän ja sen raakojen sotajoukkojen
vallassa, huokasi tämä maa raskaamman kuorman alla, kuin mitä mikään
euroopalainen maa melkein koskaan on saanut kärsiä. Kreivi Armfelt
kertoo eräässä kirjeessä tästä asiasta seuraavasti:

"Kaikkialla, jossa Venäläiset ovat kulkeneet, sekä ennen että jälkeen
Viipurin valloitusta, ovat he polttaneet ja häväisseet, murhanneet ja
rääkänneet syyttömiä asujamia. Yksin Uudenkirkon pitäjässä ovat he
lyöneet kuoliaaksi neljäkymmentä henkeä yhdessä huoneessa ja jättäneet
elämään ainoastaan erään kuuden viikon vanhan lapsen, niinkuin
ylimalkaan tuskin ainoatakaan taloa löytyy, jossa eivät olisi
murhanneet muutamia viattomia asujamia tahi kiduttaneet heitä sitomalla
heitä kiini pitkään tankoon ja sitten paahtaneet heitä tulella, jonka
ovat virittäneet, ja olen itse nähnyt 5-6 semmoista tulisijaa. Sitä
paitsi ovat muutamista paikoista vieneet pois lukemattomia viattomia
lapsia, ja, jonka mainitseminen jo herättää inhoa, syöneet useampia,
jonka etenkin Ilvesten kylä voi todistaa, koska kolme Kalmukkia, jotka
sinne olivat tulleet, toivat mukanaan reissään kolme tapettua lasta,
kaksi tyttöä ja yhden pojan, jotka he samassa kylässä vähitellen
keittivät ja söivät." "Usein", niin lausuu eräs toinen kirjailija,
"pakoitti hätä ihmisiä siihen aikaan luonnottomiin ja julmiin toimiin.
Eräs äiti oli nälällä pakoitettu käyttämään kahden kuolleen lapsensa
ruumiit ravinnoksi itselleen ja toisille lapsilleen. Eräs toinen möi
suolaleiviskästä lapsensa muutamalle venäläiselle upsierille".

Ihmekö siis, että jokainen pakeni, ken paeta voi ja mihin vaan sattui
pääsemään, etenkin Ruotsiin, vaan myöskin halki Lapinmaan Ruijan
rannikoille. Tämä tapahtui niin suuressa määrässä, että Suomen väestö
tästä ja siitä syystä, että paljon vietiin vankeina Venäjälle, näinä
vuosina supistui 200,000 henkeen.

Myöhään eräänä iltana lähetti Laagje tavan mukaan kaksi palvelijataan,
joiden vuoro nyt oli ensimmäisen yövartion ajan vartioida poroja. He
huusivat nimeltä niitä koiria, jotka paraiten heitä tottelivat, jolloin
nämä paikalla tulivat esiin sopestaan ja seurasivat palvelijoita, sillä
välin kuin toiset koirat jäivät rauhallisesti makaamaan. Vaan juuri
kuin kotonaolijat olivat levolle menemäisillään, hypähtivät kotiin
jääneet koirat äkkiä ulos teltin ovesta ja rupesivat haukkumaan jotakin
ulkopuolella. Laagje riensi nyt ulos ja huomasi vähän matkaa teltistä
kaksi muukalaista, joiden ympärillä koirat haukkuivat. Laagje kutsui
koirat luokseen, jolloin vieraat, mies ja vaimo, jolla oli lapsi
selässään, lähestyivät ja tervehtivät.

"Hyvää iltaa!" kuului nyt mies mainitsevan tuolla vähän pitkäveteisellä
suomenkielellä, johon Laagje tavanmukaisesti vastasi:

"Jumal'antakoon!"

Se oli siis hiljan nainut suomalainen pariskunta, joka oli matkalla
Ruijaan. He rukoilivat yösijaa, ja koska Lappalainen ylimalkaan
osoittaa vieraanvaraisuutta, osoitti Laagjekin sitä yhtä suuressa
määrässä. Hän kutsui siis vieraat telttiin, jossa enemmän puita
lisättiin takkaan ja padallinen poronlihaa pantiin kiehumaan. Lapsi,
noin parin vuoden ikäinen tyttönen, päästettiin ulos pussista, jossa
hän oli istunut äitinsä selässä, ja vieraille levitettiin mukavasti
kaksi poron taljaa nuotion viereen. Pian olivat teltin asukkaat mitä
innokkaimmassa keskustelussa, uutisia kyseltiin ja uutisia kerrottiin.

Mellet ja Lailakin olivat pian jalkeilla ja unhottivat unen nähdessään
tuon pikku Suomalaisen. He saivat hänen seuraansa, ja kun ruoka oli
valmis, yhdistyi Jaampakin lapsien seuraan tuoden vadillisen lientä ja
lihaa mukanaan, ja nytkös siinä sotkettiin sekaisin suomea ja
lapinkieltä, jotta Jaampan aina väliin täytyi toimittaa tulkin virkaa.

Suomalainen kertoi, että pohjois-Suomea edellisenä syksynä oli
kohdannut kova katovuosi. Ohra oli paleltunut jo syyskuun alussa, ja
koko pohjois-Suomessa ei löytynyt sitä taloa jossa ei syöty
pettuleipää, jossa ainoastaan kolmas osa oli ruisjauhoja. Hän ynnä
vaimonsa olivat siis päättänet kulkea suksilla koko tuon pitkän matkan
ylös Ruijaan hankkiakseen siellä elatustaan kalastamisella; antoihan
meri toki sen verran ruokaa, ett'ei joka päivä tarvinnut nälkää kärsiä.

Laagjen ja vieraan keskustelu kääntyi vähitellen poroon, sen luonteesen
ja omaisuuksiin.

Niin kuin tunnemme, pudottaa poro, sekä uros että naaras, sarvensa
kerran vuodessa. Härkä pudottaa sarvensa marraskuun keskivaiheilla.
Naarasporo pudottaa sarvensa toukokuussa, noin 10-12 päivää kantamisen
jälkeen. Poron sarvet saavat taasen täyden suuruutensa elokuun
loppupuolella. Härän sarvet joutuvat täyteen mittaansa seitsemässä
vuodessa, naaraan neljässä. Haarukoiden ja nystyröiden lukumäärä härän
sarvissa voi nousta kuuteen kymmeneen ja niiden paino 36 naulaan.

Tunnettu on vieläkin, että monella eläimellä nähtävästi on jonkunmoinen
aavistus omasta ulkomuodostaan. Se näkyy jo siitäkin, että esim.
riikinkukko, teiri ja metso pöyhistelevät pyrstösulkiaan, suokukko
kaulahöyheniään j.n.e. Kerrotaan myös kirjavan koiran ensiksi nuolevan
ja puhdistavan valkoisia pilkkujaan. Se ainakin on varmaa, että poro
usein ylpeydellä ja mielihyvällä katselee suuria monihaaraisia
sarviaan.

Vaan että eläimellä myöskin voisi olla vaikutus ulkomuotoonsa eli että
se omin neuvoin voisi vaikuttaa siihen, että joku osa sen ruumiista
kasvaessaan muodostuisi semmoiseksi tahi tämmöiseksi, sitä ei
tietääksemme ole tähän asti voitu toteen näyttää.

Lappalaiset väittävät kuitenkin kiven kovaan, että näin on poron ja sen
sarvien laita. Niiden muoto ei ole itsetyinen, kertovat he, tahi ne
eivät haaraannu ilman että eläin itse auttaa tahi toimii siihen. Se on
saanut omituisen kuvauksen kielessäkin ja kuuluu: "Tshjorvides dakkat",
muodostaa sarviansa, ja sen johdosta he, siis myöskin Laagje,
väittävät, että porolla joutohetkillään on paljon työtä ja huolta.

"Miten se sitten menettelee?" kysyi Suomalainen.

"Se tekee sen takajaloillaan," selitti Laagje, "se taivuttaa sorkkansa
taaksepäin ja nilkkaluullaan osaksi hankaa pehmeätä, esiin kasvanutta
sarvimukuraa, kunnes se tulee helläksi ja hiukan kosteaksi siltä
kohdalta, josta poro tahtoo kasvattaa haarukan. Sarviaine on, niinkuin
tiedät, sienimäinen ja pehmeä kuin koivunkänsä, ja heti kun keväällä on
sarveen ilmestynyt pieni nystyrä, alkaa poro takajalallaan hangata
sitä, saadakseen sen haaraantumaan mielensä mukaan."

"Eihän toki," tuumasi Suomalainen, "että poro jalallaan kaapii ja
hankaa sarveaan, ei tule siitä että se tahtoo siihen paikkaan haarukan,
vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että se paikka kihelmöi, josta
luonnon järjestyksen mukaan haara itsestään puhkeaa esiin."

"Eipä niinkään," vastasi Laagje, "asian laita ei ole aivan niin.
Tarkastappas ensin silmän asemaa ja sarvien haarukoita. Poro näkee joko
oikealla eli vasemmalla silmällään kaikki sarvien haarukat, vaikka
niitä olisi 20-30 kummassakin sarvessa. Miksi ei muutamia haarukoita
vois kasvaa niin, ett'ei eläin niitä voisi nähdä, jos se yksistään
olisi sattumuksen nojassa tahi että haarukat kasvaisivat ilman
minkäänlaista myötävaikutusta eläimen puolelta? Eihän sen tarvitsekaan
nähdä sitä paikkaa joka kihelmöi, tunteminen on riittämä paikan
löytämiseen. Mutta jos tarkastat poroa kun se 'muodostaa sarviaan',
niin huomaat heti, että se tuossa toimessaan lakkaamatta katselee ja
tutkii silmällään, kasvavatko sarvet kauniiksi ja säännöllisiksi.
Toisilla eläimillä, joilla on toisenlaiset sarvet, jotka eivät putoa ja
joiden muodostumiseen eläin ei vaikuta mitään, niinkuin esim. härkä,
vuohi, metsäkauris j.n.e, kasvavat sarvet usein niin ett'ei eläin voi
niitä nähdä."

"Otappas joskus tarkastaaksesi poroa", jatkoi Laagje, "jolla koko vuosi
on tehty kovaa työtä, joten se siis on laiha ja väsynyt eikä jaksa
ahkerasti hoitaa sarviaan niiden kasvaessa. Sinä vuonna se saa
muodottomat, kömpelömäiset ja hyvin harvahaaraiset sarvet. Vaan
annappas sen seuraavana vuonna olla rauhassa, anna sen levätä ja
käyttää aikaansa mielensä mukaan, niin saat nähdä, kuinka innokas se on
saadakseen itselleen kauniit sarvet, kuinka se tuon tuostakin katselee
niitä ja kaapii ja raapii milloin toista milloin toista sarvea,
saadakseen mielimänsä haarukan siihen kasvamaan, kunnes se 2-3
kuukauden kuluttua on saanut sarvensa sen muotoisiksi ja niin
monihaaraisiksi, kuin sillä ikäänsä ja kokoonsa katsoen tavallisesti
on."

"Mutta", arveli Suomalainen, "tämänhän oi aivan yksinkertaisesti
selittää siitä sangen luonnollisesta syystä, että laihan ja ajetun
poron sarvet eivät luonnollisesti saata kasvaa yhtä rehevästi, kuin
terveen, raittin ja hyvin ruokitun poron."

"E-ei", intti Laagje, "ei sitä aivan niin voi selittää. Tarkastappas
poroa, jonka toinen silmä on viallinen, joten se ei voi nähdä sarviaan
sillä puolella, eli jolla on viallinen takajalka, että se vähän taikka
ei ollenkaan voi sitä käyttää. Nytpä huomaat, että sille puolelle,
jolta se on sokea tahi takajalastaan viallinen, myöskin kasvaa kömpelö,
ruma ja melkein haaraton sarvi. Se kyllä hapuelee tuollakin puolellaan
tahi menee jonkun puun juurelle, jos sen takajalka on viallinen, ja
hankaa sarveaan puun oksaa vasten, vaan se ei läheskään tule niin
kehittyneeksi, kuin toisella puolella, jossa se voi tarkastaa sarven
kasvua. Sen vuoksi tunteekin poro sarviensa pituuden, leveyden ja
korkeuden niin erinomaisen hyvin, että se voi kiitää metsän läpi ja
juosta puolen tuuman etäisyydellä puista ja oksista satuttamatta
sarviaan, niinkuin se myöskin erinomaisella varmuudella voi puskea
vastustajansa sarvia ja väistää omiansa.

"Tätä sarviensa hoitamista toimittaa poro syötyään kyllältä ja
laskeutuessaan levolle. Paras todistus siitä, että säikähtynyt eläin
rauhoittuu tahi, jos eläin on kesy, lakkaa ihmisiä pelkäämästä, on se,
että se alkaa hieroa ja hangata sarviaan takajaloillaan. Vasikat
tekevät samoin ensikerran sarvia saadessaan, ja tuota nähdessämme meitä
huvittaa. 'Katsoppas vasikkaa, nyt se rupee sarviaan tekemään', on
meillä silloin tapana lausua".

"Voipi olla, että poro hankaamalla ja kaapimalla sarviaan auttaa niiden
kasvamista", tuumaili Suomalainen, "vaan kukaan ei voi saada minua
uskomaan että poro tämän tietää tahi että se ehdolla ja tahdolla
muodostaa ne niin eikä toisin, juurikuin ihminen, joka kähäröitsee
hiuksensa. Sinä ehkä luulet, että poro myöskin tietää sarvihaarukkainsa
lukumäärän?"

"Sitä se ei tosin tiedä", myönsi Laagje, "mutta siitä olen varma että
se ehdollansa, tarkoituksen mukaisesti muodostaa sarviansa, ja sen
tiedän myös, että jos kädelläni kaapisin ja raapisin jotakin kohtaa
poron sarvesta, niin kasvaisi siihenkin haarukka, ja hauskaa olisi
nähdä, kuinka kiire sille tulisi saadakseen samallaisen haarukan
kasvamaan toiseenkin sarveen. Jotakin vastaavata on siinä, että puun
kylkeen kasvaa pahka, jos sitä vahingoittaa kuoren alta".

"Jos niin on poron laita", sanoi Suomalainen, "niin on asia sama
hirvelläkin, vaan tiedämmehän, että tälle elävälle kasvaa haarukka
lisää vuosittain, vaikk'ei se sitä tahtoisikaan".

"Mutta toisin on poron laita", vastasi Laagje. "Sen sarvihaarukkain
lukumäärä ei missään suhteessa riipu sen iästä. Haarukkain lukumäärä
kasvaa seitsemän vuotta, mutta vähenee siitä lähtien, osaksi siitä
syystä, ett'ei porolla vanhempana ole yhtä hyvä sarven kasvu kuin
ennen, osaksi siitäkin syystä, ett'ei se luultavasti pidä niin paljon
huolta ulkomuodostaan kuin nuoruudessaan."

Pakinata kesti myöhään yöhön, joten heidän täytyi mennä levolle
pääsemättä mihinkään yksimieliseen päätökseen. Seuraavana aamuna läksi
Suomalainen taas edelleen kulkemaan.

Kevätpuolella, noin pääsiäisen aikaan, alkaa tunturi-Lappalainen
vaeltaa rannikolle päin jotenkin lyhyillä päivämatkoilla, usein hän ei
kulje enempää kuin penikuorman päiväänsä. Hänellä on pitkä matka, usein
15-20 penikuormaa, ennenkuin hän pääsee kesäkentilleen, eikä pitkää
matkaa kovaa kuljeta. Hänen täytyy kuljettaa mukanaan telttinsä,
telttipuunsa, padat, kattilat, vaatteet j.n.e., paitsi sitä lapset,
koiran pennut, vieläpä toisinaan sairaitakin. Rekikelin aikana käy
kaikki helposti, mutta kun se on ohitse ja kaikki on ihmisten ja
porojen kannettava, silloin matka on hidas ja vaivaloinen. Pahin seikka
on, kun joku sairastuu tahi ei jaksa käydä joko vanhuudesta tahi muusta
syystä. Tuota sairasta ei jaksa kantaa niin pitkää matkaa, ja silloin
ei ole muuta neuvoa, kuin että hän, olipa kuka tahansa, kenties jonkun
isä eli äiti, jätetään johonkin kurjaan hökkeliin varustettuna ruoalla
elämänsä ylläpitämiseksi, ja tullaan häntä sitten noutamaan, ellei hän
sitä ennen ole jo kuollut yksinäisyydessään. Monet raskaat jäähyväiset
on isän tahi äidin täytynyt sanoa lapsilleen semmoisella autiolla
seudulla, näkemättä heitä enää milloinkaan. Niiden, jotka voivat käydä,
täytyy seurata porolaumaa, ja on heillä kyllin tekemistä sen
hoitamisessa. Ani harvalla on niin paljon väkeä ja varallisuutta, että
hänen kannattaa jättää jonkun sairasta hoitamaan. Mutta vanhemmat eivät
pidä tätä tunturille yksikseen jättämistä minkäänlaisena kovuutena tahi
kiittämättömyytenä lapsien puolelta. Se on surullinen välttämättömyys
ja kohtalo, joka ennen ehkä on tullut heidän vanhempiensa osaksi.

Laagje läksi myös tavalliseen aikaan liikkeelle laumoineen,
palvelijoineen ja vaimoneen. Mukana oli myös Mellet ja pikku Laila,
joka nyt oli tullut lisäksi. Laagje aikoi kulkea alas Altenin pitäjään,
yli Alteidenin tunturin Jokelvuonon kaukaisimpien niemien rannikoille.

Pikku Lailaa täytyi luonnollisesti usein kantaa, ja tavallisesti oli
tuo tuima Jaampa se, joka kantoi häntä nahkasäkissä selässään, joten
tyttö, jos tahtoi, saattoi pitää kiini hänen pitkästä tukastaan.
Kaikissa tapauksissa uskottiin Laila Jaampan huostaan, kun oli
kulkeminen vaarallisia teitä, niinkuin esim. jääkylmien, vaarallisien
jokien poikki.

Lailasta ja Jaampasta oli nimittäin, vaikka se kuuluu vähän kummalta,
tullut erinomaisen hyvät ystävät. Alussa ei Jaampa ollut hänestä
välittänyt. Hän oli vaan toisinaan istunut katsellen tätä pientä
viatonta, kaunista lasta, niinkuin pientä linnunpoikaa, mutta hän ei
ollut puhunut mitään eikä milloinkaan koskenut lasta. Vaan eräänä
päivänä, kun hän istuili avonaisen lieden ääressä ja pikku Laila ryömi
hänen ympärillään, sattui niin, että pienokainen oli vähällä vieriä
tuleen. Jaampa tarttui lapseen ja nosti sen syliinsä. Laila huomasi
pian, niinkuin lapset vaiston tapaisesti tekevät, ett'ei tuo ruma
naama ollut ollenkaan vastenmielinen, vaan että se päin vastoin
kokonaisuudessaan oli paljasta, leveätä naurua, jonka vuoksi tyttö ei
ensinkään häntä peljännyt eli kaiheksinut, vaan kiipesi hänen syliinsä
ja tarttui kiini hänen vanukkeiseen tukkaansa, ja kun hän näki ukon
korvarenkaat -- sillä jostakin taikauskoisesta syystä käytti Jaampa
korvarenkaita -- tarttui hän toiseen näistä ja kiskoi sitä niin, että
toinen jo olisi huutanut, mutta Jaampa antoi hänen vetää ja kiskoa
pienillä palleroisilla sormillaan niin paljon kuin hän tahtoi; se oli
hänestä vaan mieluista, että lapsi niin lähestyi ja kosketteli häntä.

Siitä hetkestä oli ystävyyden liitto valmis näiden molempain välillä,
ja Laila sai sittemmin tehdä monta retkeä Jaampan selässä, hänen
mennessään poroja katsomaan tahi lyhemmälle suksiretkelle. Hän pääsi
myös toisinaan Jaampan kanssa rekiretkelle pulkassa, ja heidän taas
palatessaan yhdessä ruokailemaan, lausui tyttö aina: "Laila syö hyvää
ruokaa Jaampan kanssa!"

Tämä lapsen tuttavuus teki ihmeellisen suopean vaikutuksen Jaampaan.
Hän ei aina ollut niin äreä eikä enää niin siivoton, kuin ennen,
hankkipa hän itselleen kaikessa hiljaisuudessa kamman, jolla suori
vanukkeisen tukkansa, joka tuskin oli tuntenut kammanpiitä muulloin
kuin hänen lapsuudessaan, eikä hän koskaan tullut isännän telttiin
Lailan luo verisin käsin tahi muuten likaisena; sillä Laila tuli heti
hänen luokseen ja sai useimmiten häneltä jonkun leikkikalun, ei Jaampa
puhutellut häntä muuten kuin kaikellaisilla hyväilysanoilla, joista
lapinkieli on niin rikas, niinkuin: lintuseni, kultanuppuseni,
västäräkkini, riekkoseni, sieluiseni, aurinkoiseni j.n.e.

Toukokuun lopussa eroitettiin urosporot ja mahot emäporot tiineistä, ja
ensimainitut lähetettiin omin päinsä kulkemaan tunnettua tietä meren
rannikolle. Tiineet eläimet sitä vastoin ajetaan kokoon johonkin
paikkaan, jossa heillä on suojaa poikimisajalla. Tavallisesti
kokoonnutaan vuosi vuodelta samaan paikkaan; sillä poro, niinkuin
muutkin elävät, halajaa päästäksensä poikimaan samalla paikalla, jossa
se ensi kerran iässään on poikinut. Se saattaa olla satojen
penikuormien päässä siltä paikalta, ja kuitenkin se, ellei sitä estetä,
rupee kulkemaan sinne päin ikäänkuin kompassin mukaan. Vaan jos sen
pakosta on täytynyt jäädä uuteen paikkaan, pyrkii se sittemmin tähän.

Kun siis Laagje matkallaan oli tullut sille paikalle, jossa hän
tavallisesti oli porojen poikimisaikana, lähetti hän Jounan kulkemaan
edelleen urosporojen kanssa, vaan muut asettuivat tähän 8-14 päivän
ajaksi.

Tämä aika on hyvin kiireinen tunturi-Lappalaiselle. Silloin hän saa
olla liikkeessä yöt päivät, ett'ei puolet eli usein suurin osa
vasikoista kuolisi. Siihen aikaan sattuu myös usein kylmiä ja kolkkoja
ilmoja, tuoden tuiskua ja lumiräntää, jonka vuoksi pohjan asukkaat myös
kutsuvat tätä aikaa "vasikkaviikoksi."

Vasikoita ei yksin ole suojeleminen ilmalta, ei myöskään susilta ja
muilta pedoilta, vaan ihmisen täytyy olla paikalla suojelemassa
vasikkaa itse emältä. Emäporo on, ihmeellistä kyllä, jotensakin, usein
liiaksikin välinpitämätön nuoresta vasikastaan, antaa sen jäädä lumeen
ja paleltua, sen sijaan että se, joka olisi oikean poroemän
velvollisuus, kaikin puolin pitäisi huolta siitä ja antaisi sen imeä.

Sen vuoksi on ihmisen apu aina tarpeen. Siinä ei ehdikkään muuta kuin
juosta emästä emään, auttaa vasikkaa lumesta, pidellä emää, jotta
vasikka saa imeä, ja odottaa kunnes emä on sitä haistellut ja alkanut
tuntea omakseen. Siten on vasikka pelastettu. Sitten taas toiseen
paikkaan, olipa yö eli päivä, lakkaamatonta työtä 5-6 vuorokautta
saamatta ummistaa silmiään.

Vihdoin väsyvät vartijat ja itse Jaampakin tästä kovasta työstä, että
hän viimein melkein tunnottomana ja aivan unen vallassa heittäytyy
pitkäkseen ja hänen täytyy nukkua lähes vuorokausi, ennenkuin taas
kykenee liikkumaan. Mutta hän onkin pelastanut kenties 100 vasikkaa
isännälleen ja itselleen.

Tunturi-Lappalaisen palvelijalla on vuotuista palkkaa tavallisesti 3-4
emäporoa. Palvelijoidenkin on siis ottaminen vaari poikimisajasta, jos
nimittäin syksyksi tahtovat omistaa toisen verran enemmän poroja ja
täten vähitellen hankkia itselleen pari sataa elukkaa, jolloin sopii --
ei asettua asumaan -- vaan kuljeksia tuntureita omin neuvoin.

Usein tapahtuu, että nuori emä, varsinkin ensikertalainen, työntää
vasikan luotaan tahtomatta sitä tuntea, ei anna sen imeä, vaan juoksee
pois, etsii oman äitinsä ja rupeiksen tälle vasikaksi. Vanhuskin usein
suostuu täysikasvuiseen tyttäreensä ja hylkää oman vastasyntyneen
lapsensa, joten kohta kaksi vasikkaa joutuisi hukkaan, ellei ihmisiä
olisi paikalla heitä hoitamassa. Lappalainen silloin sitoo kiini
tuommoisen luonnottoman äidin, antaa vasikan imeä eli lypsää itse emän,
ottaa maidon suuhunsa ja ruiskuttaa sen sitten vasikan suuhun. Sitten
hän silittää kädellään vasikkaa ja sivelee samalla emän suuta. Nytpä se
haistaa vasikan, ja kun se vaan ottaa sitä tunteakseen, tulee kyllä
äidinrakkaus avuksi, ja vasikka on pelastettu. Toisinaan vanha emä
karkoittaa täysikasvuisen tyttärensä vastasyntyneestä lapsestaan, vaan
jos lapsi parka turvautuu muoriin, ei tämä ole siitä huolivinaan, vaan
työntää sen luotaan tahi potkaisee pitkittä puheitta kuoliaaksi.

Yhtä kummallista äidin luonnottomuutta osoittavat myös lampaat ja
vuohet. Kerrotaan että Skotlannin lampurit semmoisessa tapauksessa
ottavat viinapullonsa, kaatavat sisällöstä vähän kouraansa, jolla
sitten sivelevät osaksi karitsaa osaksi äidin suuta. Tämä keino kuuluu
auttavan. Tunnettu on, että meidän talonpoikamme samassa tapauksessa
tavallisesti ripoittavat hiukan suolaa karitsan päälle, houkutellakseen
emää sitä haistelemaan. Toisinaan suosii emä kaksoisista toista, vaan
toisesta ei välitä laisinkaan. Tämä on paikkakunnissa synnyttänyt
lauseen: "emä ei ota tunteakseen karitsatansa."

Lieneekö poron laita niin kesyttömässä tilassa, sitä en ota taatakseni.
Luultavasti ei niin ole. Vaan toiselta puolen tulemme siihen
surulliseen johtopäätökseen, että äidinrakkaus ei kasva sivistyksen
rinnalla.

Darwinistit voisivat ehkä tästä keksiä selityksen lapsenmurhiin ja
samalla lieventäviä asianhaaroja siinä suhteessa.

Kahden eli kolmen päivän kuluttua ovat vasikat jo niin ripeät, jotta
voivat seurata emäänsä, ja nyt lähdetään taas liikkeelle ja kuljetaan
lakkaamatta eteenpäin seutujen yhä vaihdellessa. Matkalla kohdataan
aina tunnettuja seutuja, tuntureja, laaksoja, lehtoja ja järviä, joita
tervehditään vanhoina, rakkaina tuttavina. Vanhat tapaukset muistuvat
tullessa mieleen, ikäänkuin ystävälliset kodinhaltijat.

Tuollapa pistää soma, metsäinen niemi Njangajärveen. Siinä viime vuonna
majat pystytettiin. Siinä pitkin rantaa pyydettiin kaloja jään
aukoista, joka juuri oli lähtemäisillään. Tuonne virran suuhun laski
parvittain sorsia, joita Jouna pyyteli kosolta kaikellaisilla ansoilla
tahi myös pyssyllä.

Tuolla laaksossa riekot soitimen aikana huusivat, mellastivat ja
röyhentelivät valoisat yöt läpikotaisin ja Jouna osasi niin sukkelasti
houkutella koirasta matkimalla naaraan ääntä, jotta sai tuon lempivän
uroksen aivan viereensä, saipa sen nousemaan selkäänsäkin asettuessaan
kumarruksiin maahan ja tuon tuostakin matkien naaraan huutoa.

Tuolla jyrkän kallion kuilussa ampui Jaampa takavuosina karhun. Jouna
oli ensin keksinyt karhun, kun se rauhallisena pureskeli kasvia eräässä
koivikossa ja oli arvattavasti hiljakkoin lähtenyt pesästään. Jouna
juoksi Jaampan luo, jolla oli pyssy. Mutta pahaksi onneksi oli siitä
hana särkynyt. Vaan hätä neuvon keksii. "Seuraa minua," sanoi hän
Jounalle, "minä aion ampua sen kuitenkin." Nyt hiipivät he karhua aivan
lähelle. "Otappas nyt piitä ja taulaa," sanoi Jaampa, "ja kun minä
tähtään, panet sinä taulan vänkipannuun." Niin nyt tehtiin. Jaampa
tähtää ja tähtää, taula palaa ja palaa, ja viipyy hetkisen aikaa
ennenkuin se ottaa syttyäkseen, mutta Jaampa ei hätäile eikä liioin
tutise, hän yhä tähtää karhua ja vihdoinkin -- leimaus -- pau! Karhu
vieri nurin niskoin, sillä luoti oli sattunut selkäluuhun. Se ei
kuollut, mutta ei myöskään päässyt paikaltaan. Sitten Jaampa sivalsi
pitkän puukkonsa, sitoi sen seipään nenään, ryntäsi mesikämmenen
kimppuun ja pisti hänet kuoliaaksi; hänestä oli synti tuhlata enemmän
ruutia ja lyijyä karhun tähden.

Tuolta korkealta harjulta saattaa kaukana luoteessa huomata kapean,
vaalean juovan. Meri, meri! huutavat Lappalaiset kuten Xenophon'in
Kreikkalaiset, ja poro, joka alkaa vainuilla ja haistaa merta,
kiirehtii askeleitansa kohdatakseen edellä kulkeneet toverinsa.

Paimentolaiselämällä on viehätyksensä ei ainoastaan Lappalaiselle, vaan
pelkäänpä kaikille Aatamin lapsille, olivatpa millä sivistyksen
asteella tahansa.



V.

Runne ja Ranne.


Puhuen asia hyväksi tulee. Ilmoitan jo aikanaan. Tässä aion vaan kertoa
kahdesta lappalaiskoirasta. Siis voi se, joka ei pidä koirista,
kernaasti heittää tämän kappaleen lukematta. Muuten tahdon lisätä sen
että kertomus on tosi eli että tässä kerrotut seikat todella ovat
tapahtuneet. Siis asiaan.

Olipa kerran kaksi koiraa, toinen oli nimeltä Runne, toinen Ranne. He
olivat kaksoisveljeksiä ja kuuluivat Laagjelle ja hänen puolisolleen.
Runne oli emännän suosikki ja Ranne oli isännän. Molemmat nimet
merkitsevät "harmaata", jonka vuoksi koiria myös kutsuttiin "harmaiksi
veljeksiksi."

Paitsi Runnea ja Rannea oli Laagjella luonnollisesti muitakin koiria.
Semmoisia oli musta Musti ja Diggal, jolla oli ruskeat silmäkulmat.
Nämä kuuluivat Jaampan komennon alle. Sitten oli Tshjalmo, jolla oli
ruskeat pilkut silmien yläpuolella ja hännätön Dobbe, jotka olivat
etenkin Jounan lemmikkiä. Sitten oli vielä Skuolse, Pöllö, Tshjaitne,
Tikka, pörhöinen Lorjus, Shieges, Virkku, isoääninen Gonge, täplikäs
Kirjo, Tshjierges, Ranssi, Tshjeovan j.n.e. Mutta vikkelimmät kaikista
olivat isännän ja emännän koirat, harmaat veljekset Runne ja Ranne,
olipa sitten kysymys karjan paimentamisesta tahi suden kanssa
tappelemisesta.

Rannen historia ei ole pitkä. Se upposi viiden vuoden vanhana, mutta
kuollessaan se pelasti pikku Mellet'in, joka silloin myös oli melkein
samassa iässä, hukkumasta. Matkalla syksyllä rannikolta tunturille oli
perhekunta muutamana päivänä pystyttänyt majansa ylisen Altenvirran
rannalle, ja poika oli kenenkään huomaamatta mennyt rannalle. Täällä
hän jollakin tavoin sattui putoamaan virtaan, ja hädissään oli hän
valittavalla äänellä huutanut: "Ranne, Ranne!"

Koira, joka oli seurannut myötä ja istui rannalla, syöksi virtaan, ja
poika tarttui kiini sen turkkiin ja riippui siinä. Virta vei molemmat
mukanaan alespäin ja näin he joutuivat pyörteesen. Tässä oli Rannella
pitkä ja kova taistelu pyörteiden kanssa, jotka toisinaan viskasivat
hänet rantaa kohden, toisinaan tempasivat hänet taas syvänteelle.
Luultavasti oli poika myös hädissään koettanut kiivetä koiran selkään
jolloin se oli painunut niin, että se yhtä usein oli upoksissa kuin
veden pinnallakin. Kun ihmiset kaipasivat lasta ja juoksivat sitä
etsimään, löysivät he vihdoin pojan ja koiran vieri vieressä virran
rannalla puoleksi vedessä, pojan kädet vielä suonenvedon-tapaisesti
koiran kaulassa. Ranne oli kuollut. Se oli työskennellyt kunnes uupui
ja heitti henkensä, mutta pojassa oli vielä niin paljon henkeä, että
tointui.

Runne eli kauemmin. Se oli kuten jo mainittiin emännän lemmikki, sai
ruokansa ainoastaan häneltä ja totteli ainoastaan häntä. Monta sataa
poroa pelasti se emännälleen, joko estämällä niitä hajoamasta ja
karkaamasta, tahi hyökkäämällä suden kimppuun, estäen sen siten laumaa
hätyyttämästä. Aina se oli valmis kun huudettiin: "Hus suola!" Ota
kiini varas! (susi). Ainoastaan harvat koirat uskaltavat ryhtyä
tappeluun suden kanssa, menettämättä henkeänsä. Voitto ei aina riipu
rohkeudesta ja innosta, vaan ripeydestä ja notkeudesta. Siinä on koiran
pelastus, ja Runne oliki puhdasta rotua. Se taisi olla niin salaman
vikkelä liikkeissään, pyöri niinkuin tuuliaispää ja hyppäsi paksussakin
lumessa ilmaan kuin heinäsirkka, että sudelle ei maksanut vaivaa häntä
ahdistaa. Vaan joka kerta kuin susi läähöttäen oli kaappaamaisillaan
tuon pienen karvahanssun suuhunsa, oli Runne jo vuorostaan suden
kintereillä eikä antanut sen hätyyttää poroja.

Eipä siis ihmettä, että Runne oli saavuttanut suuressa määrässä
emäntänsä suosion, joka ei olisi myynyt häntä mistään hinnasta; sillä
ilman hyvättä koiratta on porokarja pian hukassa, ja sellainen koira
kuin Runne on sen vuoksi verraton. Kun huuto: "Gas do! eli hut so, tse
vulge oh!" katso tuonne, ota kiini ne, tuolla ne menevät! kuului
emännän huulilta, oli Runne paikalla ajamassa poroja jotka aikoivat
karata laumasta, eikä se hellittänyt, vaikka sen olisi täytynyt ajaa
niitä sekä tunti- että penikuormamääriä. Karkurin täytyi viimein
antautua, kääntyä takaisin ja palata laumaan jälleen. Täyttä karkua
poro juoksi Runnen edellä ja kätkeytyi tiheimpään joukkoon. Silloin
vasta on rikoksellinen turvassa ja se tietää sangen hyvin, ett'ei koira
uskalla tulla semmoiseen liutaan, jossa on monta sataa sarvipäätä.
Silloin olisi se pian poljettu, potkittu ja puskettu kuoliaaksi. Tämän
tiesi Runnekin erinomaisen hyvin. Mutta sattuu niinkin, että moni
tottumaton koira, innostuneena omasta haukkumisestaan ja hyvillään
siitä, että niin suuri eläin kuin poro pakenee häntä, nuoruuden
innossaan, haukkuen ja hätiköiden uskaltaa seurata poroa keskellä
laumaa. Silmänräpäyksessä kääntyy poro ympäri, iskee kerran
etujaloillaan tahi puskee sarvellaan, ja koira on nurin niskoin. Nyt on
sen vuoro paeta ja sen se tekeekin, ulvoen ja häveten häntä koipien
välissä. Rauhallisesti ja ylpeällä katsannolla seisoo poro katsellen
pakenevaa, ikäänkuin tahtoisi se sanoa: "Lauman ulkopuolella on sinun
paikkasi, lauman keskellä ei sinulla ole mitään tekemistä," ja kääntyy
sitten tovereihinsa päin. Eipä susikaan uskalla mennä kaskelle laumaa,
silloin kun lauma syöksee eteenpäin kuin lumivyöryke. Monesti on
sattunut, että susi on joutunut tiheän, kiitävän lauman jalkoihin ja
siinä Lappalaisen sanomattomaksi riemuksi niin pahanpäiväisesti
poljetuksi, että helposti on saattanut lyödä sen kuoliaaksi. Mutta
Laagjen emäntä ei milloinkaan saattanut unhottaa, että hän kerran
semmoisessa tapauksessa sattui pelastamaan suden. Mylvivä ja
säikähtynyt lauma oli sotkenut suden niin syvälle lumeen, että siitä ei
ollut mutta näkyvissä kuin toinen etukäpälä. Emäntä luuli sen koiraksi
ja tarttui käpälään. Vaan kiitoksia paljon! Siinäpä petyit, hyvä
emäntä! Tällä kertaa se olikin susi, ja matkaansa se meni.

Runnellekin kävi onnettomasti viime syksynä matkalla tunturille päin.
Tie on sekä pitkä että vaivaloinen ja eteen sattuu monta järveä ja
virtaa, joiden yli poro uipi, vaan ihmiset ja koirat menevät veneessä,
jos semmoista sattuu olemaan. Muussa tapauksessa täytyy kiertää pitkät
matkat.

Pahin kohta on eräs pitkä, kapea laakso, jonka pohjassa juoksee raju
virta ja ylempänä on soikea, ilkeän näköinen, ikäänkuin tulikiveltä
haiseva järvi, jossa venettä ei ole saatavissa. Karja ajetaan laakson
länsipuolelle ja pakoitetaan kaalaamaan vesijakson alipäästä ylitse.
Niin tehtiin tälläkin kertaa. Koirien avulla oli melkein koko karja
ajettu järven poikki, ja väki riensi nopein askelin kiertämään järveä,
saavuttaakseen ja kootakseen karjan toisella puolella. Kun ihmiset
olivat lähteneet seurasivat koirat myös mukana, ainoastaan Runne jäi
tällä kertaa yksin odottamaan. Se varmaankin arveli, ett'eivät kaikki
elukat lähtisi uimaan, sillä vaikka suurin osa oli menossa, voisi ehkä
joku kääntyä takaisin ja karata tiehensä. Sen vuoksi ei Runne tällä
kertaa jättänyt virkaansa, ennenkuin kaikki porot olivat vedessä.
Vihdoin astui viimeinenkin emä järveen, työnnettyään ensin veteen
vasikkansa, jonka täytyi seurata mukana, samalla tapaa kuin peurakin
tekee vasikalleen, kun se ensi alussa aristelee lähteäkseen jäätikölle.
Runne, joka nyt näki, että sekä ihmiset että koirat jo olivat toisella
puolella, rupesi tuumaamaan miten pääsisi hänkin yli. Järveä sen ei
haluttanut kiertää eikä se juuri mielellään olisi järven poikki
uinutkaan. Pahaksi onneksi teki se hurjan päätöksen ja yritti poikki
virrasta, joka saa alkunsa järvestä. Virta ei ollut kovin leveä, mutta
sangen raju, ja pahin seikka oli se, että se hiukan alempana teki
jyrkän putouksen. Runne ponnisteli virtaa vastaan ja Laagjen emäntä,
nähdessään koiran, rupesi jo käymään huolelliseksi koiran tähden ja
alkoi huutaa: "Tset se, tset se, Runne!" Tänne, tänne, Runne! Tällöin
kääntyi koira vielä enemmän vasten virtaa, mutta samalla se myös kulki
aina alespäin, läheni lähenemistään putousta, surkeasti vinkuen ja
valittaen huomatessaan vaaran, kunnes se kerran näkyi loiskuttavan
etukäpäliään, jolloin emännältä pääsi hätähuuto, ja Runne katosi
auttamattomasti syvyyteen, alas kallioiden ja kivilohkareiden väliin.
Se oli mennyt, auttamattomasti ja näkymättömiin kadonnut. Emäntä itki
kokonaista kolme päivää sitä, että hänen vanha, uskollinen palvelijansa
oli saanut niin surkean lopun, se, joka oli palvellut häntä niin kauan
ja uskollisesti, niin, koko pitkänä talvena ei hän voinut Runnea
unhottaa. Useinkin muisti hän sitä juuri sinä talvena, jolloin sudet,
kuten jo olemme kertoneet, olivat liikkeellä ja monta poroa katosi;
sillä vanha vartija oli poissa, ja pari muuta koiraa, jotka olivat
rohjennet rynnätä suden kimppuun, olivat siinä saaneet surmansa.

Kuu perhekunta nyt taas poikimisajan jälkeen, josta edellisessä luvussa
on kerrottu, saapuivat järven ja joen rannalle, jossa Runne edellisenä
syksynä oli kadonnut, ei Laagjen emäntä saattanut olla vuodattamatta
katkeria kyyneleitä, kulkiessaan kosken sivutse.

Pari päivää myöhemmin he saapuivat meren rannikolle ja lähestyivät
muutamia majoja, joissa asui ranta-Lappalaisia, joiden kanssa he elivät
ystävällisessä suhteessa. Kun emäporot vasikkoineen tiheissä ryhmissä
hajosivat tunturin rinteille haukatakseen ensimmäisiä ruohon korsia,
jotka tuolla täällä päivän rinnassa pistivät esiin, hyökkäsi äkkiä eräs
koira muutamasta majasta ja alkoi ajaa elukoita takaisin vuorelle päin.
Laagje ihmetteli, että ranta-Lappalainen oli hankkinut itselleen
koiran, ja Jaampa oikein ärjyi vihasta, kun koira ajoi väsynyttä ja
nälkäistä laumaa tunturille takaisin. Huutamalla: "Hus suola!" antoi
hän kaikki omat koiransa hyökätä vieraan koiran kimppuun. Mutta nytkös
siitä elämä syntyi, siinä juostiin ylen ympäri, hypättiin pystyyn,
kellistyttiin kuperkeikkaa, siinä haukuttiin ja häntiä heilutettiin,
kunnes koko liuta tulla tuiskahti Laagjen emännän ympärille, harmaa,
paksu, lihava ja pörhöinen koira keskellään.

"Runne lae, Runne lae, ibmel sivdnet Runne lae;" Se on "Runne, se on
Runne, Jumala siunatkoon, se on Runne!" huudahti emäntä, laskiessaan
polvilleen ja syleillessään koiraa, sillä välin kuin tämä nuoli hänen
vanhoja, ryppyisiä ja kyynelkosteita kasvojaan. Sitten isännän luo,
sitten hurjanhuimasti pitkin kenttää saadakseen vireyttä, ettei ilosta
kuolisi, ja toiset perässä, sitten takaisin jälleen, sattuipa
vauhdissaan kaatamaan pikku Lailan kumoon, mutta nuoli sitten hänen
kasvojaan tehdäkseen siten asian hyväksi jälleen, jotta tytöltä pääsi
hätähuuto, sitten palvelijoiden luo, ja niin sinne ja tänne joka
paikkaan, kunnes se kieli roikuksissa asettui emäntänsä jalkojen
juureen, ja katseli häntä silmäyksellä, joka oli niin ilosta hehkuva
kuin ihmisellisellä olennolla.

Miten se oli pelastunut kuolemasta sitä ei kukaan voinut selittää eikä
käsittää, varsinkin kun putous on jotenkin korkea, mutta sen paksu,
pörhöinen turkki oli varmaan häntä suojellut kolauksilta silloin kun se
syöksi syvyyteen. Ranta-Lappalaiset kertovat sen eräänä päivänä tulleen
heille, ontuvana, nälkäisenä ja laihana. Se ei, viisaasti kyllä,
yrittänyt seuraamaan porolaumaa, tietäen hyvin, että sillä oli edessä
sekä joet että järvet, ja oli päälle päätteeksi surkeassa tilassaan
kykenemätön uimaan. Niin oli se liukuttanut 3 peinkuormaa takaisin
ranta-Lappalaisten luo, joiden joukossa sillä myös oli hyviä ystäviä,
jotka ottivat sen hyvin vastaan ja hoitivat niin hyvin, että se nyt oli
paksu ja lihava.

Se eli vielä monta vuotta ja heitti monta painia suden kanssa ja teki
monta retkeä edestakaisin meren rannikolle, mutta ei se koskaan enää
koettanut uida virran poikki.



VI.

Joulunaatto.


Noin puoli vuotta myöhemmin, kun Laagje oli oleskellut rannikolla ja
jälleen palannut vanhalle talviasemalleen Akanastunturille laumoineen,
vaimoneen, Mellet'in ja pikku Lailan kanssa, joka viimemainittu oli
viihtynyt hyvin poron maidosta ja lihasta, ja osasi jo soperrella koko
joukon lappalaisia sanoja, tuli eräs Lappalainen muutamana päivänä
ajaen Laagjen teltille sillä sanomalla, että hänen tahi jonkun hänen
palvelijoistaan tuli lähteä Karasjoelle kuudella porolla kyyditsemään
erästä matkustavaista Alteniin.

Tunturi-Lappalaisten velvollisuuksiin kuuluu myös kyyditseminen
porolla, ja toisinaan voi sattua niin omituisesti, että heidän
kyyditäkseen muutamia penikuormia, ensin täytyy kulkea puolta pitemmän
matkan. Niin saavat esim. Lappalaiset, jotka talvella asuvat
Etelä-Varangersissa, tehdä kyytiä Vardö'stä Vesisaareen. Heidän täytyy
silloin, ollakseen saapuvilla Vardö'ssä, kulkea edestakaisin koko tuon
pitkän matkan Varangervuonon ympäri. Itsestään on siis selvä, ett'ei
tästä voi olla minkään laista ansiota, vaan on tämä velvollisuus monta
kertaa raskaampi kuin etelämpänä asuvilla, jossa asianomaisille on
korkeintaan penikuorma matkaa kyytiasemalle, johon hän on velkapää
saapumaan.

Laagje ei ollut moneen aikaan käynyt Karasjoella. Hänellä ei sen vuoksi
ollut mitään vastaan tehdäkseen retken sinne ja sieltä Alteniin.
Kenties hän myös kaikessa hiljaisuudessa ajatteli itsekseen, että pieni
ryyppy ei olisi hullummaksi. Lappalainen osaa tallettaa rahaa, mutta
viinaa sitä vastoin ei hän ollenkaan osaa tallettaa niin, että nauttisi
sitä vähän päiväänsä. Jos hänellä sitä on, juo hän joko yksin tahi
muiden kanssa niin kauan, kun vaan pisarakin on jäljellä, mutta sitten
hän taas voipi olla viinatta monta aikaa.

Laagje valjasti kuusi parhainta poroaan pulkkien eteen, ja pani yhteen
pulkkaan muutamia kauniita poron nahkoja, haikuutettuja poron kieliä ja
rasvaluita, jotka hän aikoi myydä kauppiaalle tahi vaihtaa tavaroihin
sekä makeisiin ja leikkikaluihin Lailalle.

Tämä lapsi oli päivä päivältä käynyt hänelle yhä rakkaammaksi, ja hän
uneksi jo kummallisia asioita sen tulevaisuuksia. Laila tulisi kerran
hyvin rikkaaksi, ajatteli Laagje, perisi suuren porokarjan ja sen
lisäksi joitakuita tuhansia kirkkaita hopeataalareja, jotka olivat
kätketyt salaiseen paikkaan erämaassa, josta ainoastaan hänellä oli
tieto, mutta ei edes vaimollansakaan. Sen vuoksi on usein tapahtunut,
että Lappalainen on kuollut niin äkkiä, ett'ei hän ole ennättänyt
kellenkään ilmoittaa, missä hänen aarteensa on kätkettynä, ja se on sen
vuoksi jäänyt löytämättömiin. Ja kun Laila tulisi täysikasvuiseksi
tytöksi, olisi hän varustettava kauniimmalla puvulla ja kauniimmalla
hopeavyöllä kuin kukaan mun tunturin impi, hän ajaisi lumivalkoisella
porolla kirkkoon, jolloin kaikki häntä ihmettelisivät ja sitten
lopullisesti joutuisi Laila kasvateveljensä, Mellet'in kanssa
naimisiin, joten sukunimi joutuisi tämän perinnöksi ja tulevaisuudessa
nimi Laagje tulisi mahtavimmaksi Ruijan tuntureilla.

Tämmöisissä suloisissa ajatuksissa ja aikomuksissa ajoi Laagje
Karasjoelle. Hän saapui sinne hyvissä ajoin jo päivää ennen, kuin hänen
tuli lähteä kyytiin, joten porot saivat levähtää ja hän itse ennätti
toimittaa asioitaan.

Hankittuaan ruokaa elukoille astui hän rihkamapuotiin, ja katseli sitä
sekä hyödyllisen että hyödyttömän tavaran paljoutta, jolla
lappalaispuoti tavallisesti on varustettu. Kaikenlaista, etenkin
kirjavia kaulaliinoja, hopea- ja keinotekoista kultalankaa, sormuksia,
suuria ja pieniä, löytyi siinä, kaikki semmoiseen hintaan, etenkin
vanhempina aikoina, joka oli niin naurettavan kallis katsoen siihen,
mitä tavara ensi kädessä oli maksanut, ett'ei kukaan voi sitä uskoa,
joka ei itse ole sitä nähnyt ja kuullut.

Taivuttaakseen ostajaa puolelleen antaa kauppias hänelle edeltäpäin ja
maksutta yhden eli pari ryyppyä. Niinpä tehtiin Laagjellekin. Kun
kauppias Lind itse vähän ajan kuluttua tuli puotiin ja sai kuulla että
se oli tuo rikas Aslak Laagje, joka itse oli tullut kyydintekoon,
kutsui hän hänet luokseen toiseen huoneesen. Laagjella ei ollut mitään
tätä vastaan, hän oli jo jotenkin hyvällä tuulella ja oli saanut
kielenkantansa valloilleen. Huoneessa istui kauppiaan puoliso. Hän oli
niin vaalea ja surullisen näköinen, että Laagjekin sen huomasi,
tervehtiessään häntä.

"Onko vaimosi sairas?" kysyi Lappalainen.

"Ei", vastasi kauppias, "ei hän ole juuri sairas, vaan suruissaan
polonen, mutta sitä et sinä taida auttaa. Paina puuta Laagje!"

Laagje istui tuolille, joka hänelle oli jotenkin outo kappale, koska
Lappalainen samoin kuin itämaalainen kernaimmin istuu ristissä säärin.

"Sinähän olet hyvin rikas, Laagje", puhui kauppias, "onhan sinulla
monta tuhatta poroa?"

"En ole rikas", vastasi Lappalainen."

"Montako poroa sinulla on?"

"En tiedä, tänään voipi olla monta, huomenna ei yhtään!"

Tunturi-Lappalainen ei juuri mieluummin ilmaise porojensa lukumäärää,
jonka mukaan häntä veroitetaan, kuin muutkaan, jotka vaan tyydyttävästi
ilmoittavat omaisuutensa rahassa. Usein hän ei niin tarkoin tiedäkään
lukumäärää, ja tosi on sekin, että hänen karjansa on hyvin epävarma
omaisuus.

"Mutta eihän sinulla ole lapsia, Laagje?" sanoi kauppiaan puoliso.

"Minullako ei ole lapsia!" sanoi Laagje hymyillen, "onhan niitäkin".

"Vai niin, oletko saanut lapsia", jatkoi kauppias, "muistan vaan
kuulleeni, että olit lapseton ja että vaimosi jo on vanhanpuoleinen.
Onko sinulla ottolapsia?"

"On", sanoi Laagje, "olen ottanut luokseni sisarenipojan Mellet'in,
vaan minulla on myös oma lapsi, pieni tyttö, pieni kaunis tyttö on
minulla".

"Kuinka vanha hän on?" kysyi vaimo.

"Niin, hän taitaa nyt olla noin kahden vuoden vanha, luullakseni",
sanoi Laagje ja kysyi samalla:

"Entä sinä, onko sinulla lapsia?"

"Valitettavasti ei minulla ole yhtään", sanoi kauppias.

"Eikö ole ollutkaan lapsia?"

"Kyllä on, mutta se on surullinen kertomus".

"Etkö koskaan ole sattunut kuulemaan, että me viime vuonna tapaturman
kautta kadotimme ainoan tyttäremme?"

"En", vastasi Laagje, "kuoliko hän?"

"Hän kuoli eli hukkui. Jumala tiesi millä tavalla. Se tapahtui silloin,
kuin täällä oli niin paljon susia".

"Viime vuonna joulun vaiheilla", kysyi Laagje.

"Aivan niin, viime vuonna joulun vaiheilla".

"Mitä te pakisette 'manna'sta' ja 'gumpe'stä'" (lapsesta ja sudesta,)
kysyi vaimo, joka ymmärsi muutamia lappalaisia sanoja.

"Laagje, näet, ei ole kuullut mitään tuosta onnettomuudesta, joka meitä
kohtasi viime talvena. Siitä on jo kohta vuosi."

"Viime vuonna joulun aikana?" kysyi Laagje uudestaan.

"Niin, joulunaatto-yönä. Me olimme matkalla Koutokeinoon, saadaksemme
lapsen kastetuksi. Silloin hyökkäsi susilauma päällemme, porot
säikähtyivät niin, että Magga, joka ajoi lapsen kanssa, putosi reestä,
ja lapsi oli poissa."

"Pieni tyttö kätkyeessä?" kysyi Laagje taas, ja kummastus kuvautui
hänen kasvoillaan.

"Niin, kätkyeen löysimme, mutta lapsi oli poissa!"

"Missä tämä tapahtui?" kysyi hän jälleen.

"Isonkosken luona."

"Isonkosken luona!" huudahti Laagje.

"Niin juuri siinä kun tullaan tasangolle, sinä tiedät, puoli
penikuormaa yömajasta."

"Ja se oli joulunaatto-yönä viime vuonna?"

"Niin, joulunaattona tulee juuri vuosi siitä kuluneeksi."

"Herra Jesus!" huudahti Lappalainen, joka nyt oli noussut istualtaan ja
oli tullut aivan selvälle päälle tuosta tiedosta, jonka hän niin
odottamatta sai, että se oli kauppiaan lapsi, jonka hän oli löytänyt ja
pelastanut, ja joka nyt oli hänen kotonaan.

"Sinun lapsesi, pieni tyttäresi" -- ja Laagje oli jo vähällä ilmaista
koko salaisuuden.

Kauppias luuli, että tämä oli vaan myötätuntoisuuden huudahdus hänen
onnettomuudestaan, eikä sitä osannut kummeksiakaan.

"Ja sinä olet varma siitä, että lapsi hukkui?" kysyi Laagje.

"Niin, me löysimme kätkyeen, nuorat olivat irti revityt, ja lumessa oli
veripilkkuja; hirveätä on ajatella, että viaton lapsi joutui susien
revittäväksi."

"Veripilkut olivat Tshjabosta," ajatteli Laagje itsekseen. Hän ei
kuitenkaan puhunut mitään, vaan ei voinut olla kauemmin huoneessa.
Hänestä tuntui liian kuumalta sisällä, hiki valui hänen otsalleen, ja
hän näytti niin peljästyneeltä, ikäänkuin olisi tehnyt rikoksen. Hän
jätti äkkiä hyvästi, ei uskaltanut enää katsoa äidin surullisiin
kasvoihin, vaan riensi ulos kylmään, tähtikirkkaasen yöhön. Hänen
ajatuksensa ja päätöksensä olivat ristiriidassa ja nuhtelivat
sisällisesti toinen toistaan.

Pian tahtoi hän palata huoneesen, heittäytyä äidin jalkojen juuren
sanoen: "Lapsesi elää!" Mutta toiselta puolen hän ajatteli, ett'ei
tässä tarvinnut kiirehtiä, hän tahtoi ensin keskustella vaimonsa kanssa
asiasta. "Sitä paitsi," ajatteli hän, "he ovat pian unhottaneet
surunsa, ja saavathan he toisia lapsia. Minä olen löytänyt ja
pelastanut lapsen, se on minun lapseni, ja minä en aio siitä luopua.
Minä en tee syntiä; ilman minutta olisi lapsi kuollut! Mutta jos asia
kuitenkin huomattaisiin? Jos teen väärin siinä että pidän lapsen, niin
saattaa Herra varmaan asian valkeuteen, ja kenties he itsekin olisivat
löytäneet lapsen, ellen minä sinä yönä olisi sattunut paikalle ennen
heitä; ja mikä ilo vanhemmille kun saavat ainoan lapsensa jälleen!
Niin, minä puhun asiasta vaimoni kanssa."

Laagje ei saanut unta silmiinsä sinä yönä, ja matkalla Alteniin hän oli
alakuloinen ja harvapuheinen. Hän läksi sieltä niin pian kuin pääsi ja
kolme päivää myöhemmin hän jälleen seisoi teltissään vaimonsa edessä,
joka piti Lailaa sylissään.

Hän ei ensin puhunut mitään, mutta katseli miettiväisesti tuota pientä,
kaunista tyttöä, jonka vaimo vei levolle, sitten kun se uuvuksiin asti
oli leikinnyt niillä leluilla, joita Laagje oli tuonut mukanaan.

Yöllä kun kaikkialla teltissä vallitsi hiljaisuus, ja Mellet ja
Lailakin nukkuivat, eikä kukaan voinut heitä kuulla, herätti hän
vaimonsa kuiskuttamalla:

"Vaimo, kuuletko?"

"No, mikä nyt?"

"Olen saanut tietää yhtä ja toista".

"Mitä sitten?"

"Minä tiedän kutka Lailan vanhemmat ovat."

"Tiedätkö sinä kutka Lailan vanhemmat ovat? Mistä sen olet saanut
tietää?"

"Olin Karasjoella ja juttelin kauppiaan kanssa. Tämä kertoi matkalla
viime vuonna vaimonsa kanssa Koutokeinoon kadottaneensa lapsensa."

"Kerroitko heille, että lapsi elää ja että se on meillä?"

"En, siitä en puhunut mitään, mutta omatuntoni rupesi minua soimaamaan
katsellessani äitiä, joka surun kalvamana on tullut kivuloiseksi ja
laihaksi. Äiti raukka, kuinka onnettomalta hän näytti!"

Molemmat olivat hetken ääneti kunnes Laagje taas kysyi:

"Mitä meidän pitää tekemän?"

"No, kun et puhu mitään, niin ei kukaan saa asiasta tietoa, ja hän saa
kyllä useampia lapsia."

Tähän nyt asia päättyi, ja niin kului 8 päivää, mutta mitä hyvänsä
Laagje teki, ei hän voinut unhottaa tuota lapsetonta äitiä, joka istui
yksinään Karasjoella, ja äkkiä lausui hän eräänä yönä:

"Vaimo, minä en saa lepoa, en rauhaa, enkä unta lapsen tähden. Tätä
salaisuutta en voi kauemmin kätkeä. Suostutko, niin lähdemme huomenna
yhdessä lapsen kanssa Karasjoelle?"

"Mutta jos he rankaisevat sinua, kun olet salannut asian niin kauan."

"Eiväthän toki rankaise minua siitä, että olen löytänyt ja pelastanut
lapsen ja nyt vien sen heille?"

"Ei sen vuoksi, mutta siitä, ett'et ole hankkinut tietoja eli koettanut
löytää vanhempia."

Selvästi näkyi, että Laagjen puoliso vähemmin sääli lapsen vanhempia
kuin mies.

Kului taas muutamia päiviä, mutta Laagjen tila ei parantunut. Ilo
lapsen vuoksi oli kaukana. Kun se itki, kävi hänen mielensä raskaaksi,
ja kun se nauroi ja hymyili, muisti hän heti tuota murheellista äitiä
Karasjoella.

Vihdoinkin lähempänä joulua päätettiin, että mies ja vaimo sekä Jaampa
lähtisivät matkaan lapsen kanssa aaton-aattona.

Matkalla sai Jaampa, joka vuorotellen emännän kanssa piti Lailaa
ajaessaan sylissään, ihmeekseen kuulla todellisen kertomuksen lapsesta.
He saapuivat Karasjoelle seuraavana päivänä, joulunaattona iltapuolella
ja tapasivat kauppiaan vaimoneen kotona. Kun he olivat menemäisillään
sisään, pyysi Jaampa päästäkseen hänkin mukaan, mutta Laagje tuumasi,
että olisi ehkä paras ett'eivät kaikki menisi huoneesen.

"Rakas isäntä, salli minunkin tulla katsomaan, kuinka iloisiksi he
tulevat," rukoili Jaampa, ja synti olisi ollut häneltä sitä kieltää,
ajatteli hänen isäntänsä.

Kaikki kolme menivät nyt sisään ja asettuivat oven suuhun, Laagjen
emäntä Laila sylissään.

"Sinä olet matkalla Joulunaattona, Laagje, ja vaimosi ja lapsesikin,"
sanoi kauppias.

"Niin, aion mennä kirkkoon huomenna."

"Onko tuo pienokainen sinun lapsesi?"

"On, se on pieni tyttäreni Laila."

"Sinä et tule mihinkään ilon asuntoon meille, Laagje. Muistathan
tapauksen viime vuonna."

"Sinä olet vielä murheellinen?"

"Niin, me emme koskaan enää saata olla iloisia!"

"Tänä iltana sinun pitää tulla iloiseksi", sanoi Lappalainen, "kaikki
kristityt iloitsevat tänä iltana!"

"Se on totta, ylistetty olkoon Jesus Kristus!"

"Amen!" sanoi Lappalainen.

"Vaimosi on myös tuleva iloiseksi; meidän tulee kaikkein iloita ja
kiittää Kaikkivaltiasta, joka kuolleet herättää."

"Onko sinusta tullut kuleksiva saarnaaja, Laagje?" kysyi kauppias.

"Ei, mutta minä tulen kuitenkin iloisella sanomalla sinun luoksesi.
Minä annan sinulle lahjan, joka saattaa sinut jälleen iloiseksi."

"Ei mikään lahja voi minua ilahuttaa."

"Voi kyllä, minä annan sinulle lapsen, tuon lapsen tuossa," sanoi hän
osoittaen pikku Lailaa, joka käveli lattialla.

"Oman lapsesi," sanoi kauppias, "mitä sinä tarkoitat, Laagje?"

"Kaunis lapsi, soma pieni tyttö, eikö niin," puhui Laagje, "se on
varmaan sinun lapsesi näköinen?"

"Mutta minä en ymmärrä, mitä sinä ajattelet, kun tahdot antaa pois
ainoan lapsesi, josta olit niin iloinen ollessasi viime kerralla
täällä. Ethän vaan laske leikkiä?"

"En laske leikkiä, tyttö ei ole minun lapseni, se on löydetty!"

"Löydetty lapsi?" kummasteli kauppias.

"Niin, viime vuonna joulunaattona löysin lapsen."

"Löysit lapsen viime vuonna joulunaattona," huudahti kauppias, "mistä?"

"Isonkosken luota jääkappaleelta kätkyeessä."

"Jumalan nimessä, mitä sinä puhut?" huudahti kauppias, ja samassa
juoksi hänen puolisonsa esiin, seisoi ristissä käsin ja katseli milloin
Laagjea, milloin lasta, joka seisoi Laagjen emännän vieressä.

"Olen sanonut, että sinä ja vaimosi tulisitte iloisiksi tänä iltana, ja
että kaikki iloitsisimme," sanoi Laagje. "Kuule siis! Lapsesi löysin
minä kätkyeessä jääkappaleelta Isonkosken luona viime vuonna
joulunaattona hämärissä. Kätkyeen viskasin pois, mutta lapsen kannoin
povellani kotiini, siitä lähtein on se ollut minun luonani ja nyt
tänäpänä tuon sen sinulle, ja tuossa se seisoo, niin totta kuin Jumala
minua viimeisellä hetkelläni auttakoon!"

Isä ja äiti lankesivat polvilleen, ja sillä välin kuin äiti syleili ja
suuteli lasta ja piteli sen pieniä kasvoja edessään, ja tuon tuostakin
painoi sen sydämelleen ja itki ilon kyyneleitä, kertoi Laagje
tarkemmin, miten kaikki oli tapahtunut ja että hän myös oli antanut
kastaa lapsen ja että sen nimi oli Laila.

Ja niin tuli todellakin, niinkuin Laagje oli sanonut, iloinen
joulunaatto kauppiaan taloon. Jaampa hiipi kyynelsilmin ulos ja kertoi
Maggalle ja Lassille että kadonnut lapsi oli löytynyt, jolloin nämä
riensivät huoneesen ja iloitsivat iloitsevien kanssa. Niin kulki
uutinen edelleen, ja pian oli melkein koko paikkakunnan väestö
kokoontunut lasta katsomaan ja kuulemaan kertomusta sen pelastuksesta.
Kaikille tarjottiin virvokkeita, kaikki saivat joululahjoja ja kaikki
yhdessä lauloivat päätökseksi tuon vanhan rakkaan virren:

    Taas joulu-aika riemuisa,
    Nyt koitui kotihimme j.n.e.

Kuu Laagje toisena joulupäivänä oli lähdössä ja lausui jäähyväiset
onnelliselle pariskunnalle, sanoi hän:

"Ethän minua rankaise, vaikka tulin pitäneeksi lapsesi niin kauan?"

"Ei, Jumala siunatkoon sinua, Laagje", sanoi äiti, "ei sinua rangaista.
Sinua minä kiitän niin kauan kuin elän siitä, mitä olet tehnyt minulle
ja pikku Marialle."

"Ei, Lailalle", muistutti Laagje.

"Niin, niin," sanoi äiti, tuon tuostakin lasta suudellen, "olkoon hän
sitten Jumalan nimessä Laila."



VII.

Rutto.


Seuraavana kesänä oleskeli Laagje tavallisuuden mukaan rannikolla
Altenin pitäjässä porolaumoineen. Hänellä oli vanhat palvelijansa
ynnä Mellet luonaan, mutta pikku Lailaa kaikki kaipasivat, ja ehkä
enimmin tuo juro Jaampa. Kun lapsi oli poissa, muuttui ukko taas
harvasanaiseksi, äreäksi ja tyytymättömäksi. Matkalla rannikolle oli
hän liian hurjalla ajamisella tappanut erään poron, ja kesällä hän oli
asettunut väijyksiin ja tappanut kaikki uudisasukasten koirat, jotka
vaan salaisesti käsiinsä sai. Tappelussa oli hän niinikään pahasti
lyönyt ja runnellut kahta Norjalaista, jotta nimismies oli määrätty
tuomaan hänet sovinto-oikeuteen, mutta se joka niskoitteli, oli juuri
Jaampa. Hänen jälilleen oli mahdoton päästä, kun hän rauhattomana
piileskeli milloin siellä, milloin täällä erämaassa porojen keskellä,
ja ainoastaan kaikessa salaisuudessa tuon tuostakin pisti päänsä
Laagjen kotaan, joka luonnollisesti ei häntä ilmiantanut.

Melkein siihen aikaan, jolloin tunturi-Lappalaiset alkavat vetäytyä
takaisin tuntureille, alkoi kuulua kummallisia huhuja, että hirmuinen
ruttotauti oli liikkeellä Ruijan itäosassa. Kerrottiin, että se oli
tullut sinne Venäjältä ja oli rupulitaudin kaltainen. Ei ainoatakaan
lääkäriä löytynyt siihen aikaan näissä seuduin ja kerrotaan, että
ihmisiä kuoli niinkuin kärpäsiä. Etenkin kuului rutto raivoavan
Lappalaisissa, vaan monta Norjalaistakin oli joutunut sen uhriksi. Ne,
jotka voivat paeta, pakenivat, mutta veivät samassa taudin mukanaan
toiseen paikkaan, ja kulovalkean tavalla levisi tauti yhä laveammalle.
Väestön hoettiin Etelä-Varangerissa lopen kuolleen, samaten Nessebyssä
ja pitkin Tanajokea Karasjoelle asti. Joka päivä pelättiin, että rutto
jonkun pakolaisen mukana tulisi Länsi-Ruijaankin, ja kansa ei
uskaltanut matkustaa minnekään, ei tohtinut tavata vieraita eikä ottaa
vastaan ketään.

Tosi onkin, että viime vuosisadan keskipaikoilla raivosi ruttomainen
tauti näissä seuduin, ja sen aikuisista henkikirjoista näkyy, että
"verollisten" lukumäärä supistui hirveässä määrässä, ja mainitaan, että
"maa oli melkein autio."

Laagje ja muut tunturi-Lappalaiset, jotka oleskelivat rannikolla,
päättivät sen vuoksi kiireimmiten jättää asutut seudut, päästäkseen
mitä pikemmin sisämaan autioihin ja jylhiin tunturiseutuihin, joissa ei
löytynyt ainoatakaan ihmisasuntoa.

Sen vuoksi päättivät kaikki yksimielisesti määrättynä päivänä ajaa
porot kokoon aukealle kentälle, jossa oli toimitettava "Ratkem" eli
porojen eroittaminen toisistaan merkkien mukaan, jotta kukin perhekunta
saisi omat elukkansa erikseen lähteäkseen niiden kanssa minne tahtoi.
Kesällä, jolloin sudesta ei ole pelkoa ja elukat saavat olla melkein
omin päinsä, sekaantuu usein monta laumaa yhteen, kun useita
Lappalaisia oleskelee samalla rannikolla, mutta talveksi, jolloin
poroja täytyy tarkasti vartioida, koettaa kukin saada suuremman eli
pienemmän laumansa erikseen. Semmoinen "Ratkem" on vaivaloinen työ,
johon kuluu monta päivää. Ei ole yhtä helppo eroittaa toisistaan tätä
elävätä ryhmää, kuin lajitella merkittyjä tukkia vedessä, mutta Jaampa
on rivakka tässä niinkun muussakin raskaassa työssä, ja vähitellen
onnistuu miehille ja koirille yhdistetyin voimin jakaa koko lauma
kolmeen, neljään, viiteen eli useampaan ryhmään. Toisinaan on syntynyt
riita, vieläpä tappelukin "ratkemia" toimittaessa, kun merkkiä ruvetaan
epäilemään, tahi kun varkaat ovat niitä muuttaneet, vaan omistajalla
jostakin tuntomerkistä päättäen on täysi syy väittää, että eläin kuuluu
hänelle. Siinä on huutoa ja melua, suopungit sinkoilevat sinne ja
tänne, koirat haukkuvat, poroja viedään joka puolelle ja tuota vilkasta
ja vaihtelevaa liikettä kestää useampia päiviä, kunnes "ratkem"
vihdoin on lopussa, tosin ani harvoin jokaisen mielihyväksi. Laagjella
ja hänen perhekunnallaan oli kaikkiaan 7 merkkiä eli eri tavoin
merkittyjä poroja, jotka olivat poimittavat laumasta, jossa oli ehkä
8-10,000 poroa. Ensin oli nimittäin hänen oma merkkinsä, sitten Jaampan,
Jounan ja molempien palvelijattarien, sitten Mellet'in ja Lailan,
koska, niinkuin jo on kerrottu, kumpikin näistä oli saanut poron
kumminlahjaksi.

Vihdoinkin olivat kaikki valmiit ja läksivät kukin omalle suunnalleen.
Laagje vetäytyi vanhoille talviteloilleen Akanastunturille. Tiellä
tapasivat he eräänä päivänä Lappalaisen, joka astuskeli tunturia myöten
ja jonka Laagje tunsi.

Sitten kuin oli toimitettu tavallinen tervehdys, joka ystävien kesken
tapahtuu siten, että kumpikin panee oikean kätensä toisensa vasemmalle
olkapäälle, puoleksi syleillen toisiaan, painaen posken poskea ja nenän
nenää vastaan[3] kutsuttiin vieras kotaan, johon astuessaan hän
toivottaa: "Rauha taloon!" ja hänelle toimitetaan istuin lieden
ääressä. Laagje tiedusteli, mistä vieras tuli.

"Assemäeltä, kolme penikuormaa Karasjoelta," vastasi mies.

"Etkö tullut Karasjoen kautta?" kysyi Laagje.

"En, sinne en uskaltanut mennä," vastasi vieras.

"Miksi et?"

"Etkö ole kuullut rutosta puhuttavan?"

"Kyllä olen," vastasi Laagje, "mutta onko rutto ollut Karasjoellakin?"

"On", vastasi vieras, "rutto tuli sinne kesällä, paljon ihmisiä kuoli
ja ne, jotka saattoivat, pakenivat Assemäelle eli muuanne."

"Kenen mukana tauti sinne saapui?"

"Pakolaisten mukana Tanasta", selitti Lappalainen, ja perheen
huomio oli nyt jännitetty korkeimmalleen. Kun Lappalainen saa
kuulla erinomaisia uutisia, kuuntelee hän melkein ällistävällä
uteliaisuudella. Kaikki työnteko pysähtyy. Kauha ei liiku padassa,
sormet, joilla ruokakuppi sivellään puhtaaksi, pysähtyvät matkalla
kupista suuhun, tikku, jolla piippu viritetään, palaa sormissa kesken
virittämistä, ja aina väliin kuuluu huudahduksia, niinkuin: "Vuoi,
vuoi!" eli "Vuoi dal die!" Vieras kertoo "että eräänä aamuna varhain,
kun kauppias Lind meni alas joen rannalle, huomasi hän vieraan veneen
rannalla. Keulassa makasi eräs vaimo, lapsi sylissään, ja rannalla
makasi eräs Lappalainen nahkaturkissaan. Kauppias luuli heitä
matkustajiksi, jotka matkan jälkeen olivat käyneet levolle ja ravisteli
miestä saadakseen häntä hereille, mutta kauhistuksekseen huomasi hän
nyt, että mies oli kuollut, ja tarkemmin katsottuaan näki hän, että
mies oli mustansininen kasvoiltaan ja haisi jo vahvasti. Vaimo ja lapsi
olivat myös kuolleet. Hämmästyneenä palasi kauppias asuntoonsa ja
kertoi asian vaimolleen. Helposti saattoi huomata, että ne olivat
pakolaisia, jotka olivat tuoneet ruton mukanaan, ja pian kulki
virvatulen tavoin naapurista naapuriin: 'Jumala meitä auttakoon, rutto
on täällä!'

"Kauppias rohkeni mennä alas rannalle heittämään kuolleen ruumiin
veneesen, jonka sitten työnsi ulos virtaan, jossa se hävisi
ensimmäiseen koskeen, mutta kaksi päivää myöhemmin hän sairastui ja
kohta jälkeenpäin vaimonsakin. Niin sairastui yhä useampia, ja ihmiset
alkoivat paeta niin pian kuin mahdollista tuosta ruton saastuttamasta
seudusta, osaksi ylös virtaa myöten, osaksi kauas erämaahan, jossa
varmaan moni on hukkunut."

"Ja miten kävi kauppiaan ja hänen vaimonsa?" kysyi Laagje.

"He kuolivat kumpanenkin, sen mukaan mitä olen kuullut, ja heidän
palvelijansa pakenivat."

"Mutta lapsi, kuoliko lapsikin, joka heillä oli, pieni tyttö nimeltä
Laila?"

"Sitä en tiedä, en ole kuullut mitään lapsesta," sanoi Lappalainen.
"Ihmiset eivät vielä ole ruvenneet palaamaan ja luultavasti on siellä
paljon hautaamattomia, koska ei löydy ainoatakaan elävätä olentoa
Karasjoella. Vasta lumen ja pakkasen jälkeen ne ehkä uskaltavat palata
sinne jälleen, jotka vielä ovat elossa, missä sitten lienevätkään.
Assemäellä asuu muutamia, joilta olen kuullut, mitä nyt olen kertonut."

"Mutta mitä uutta merenrannalta," kysyi vieras, "onko rutto tullut
Alteniin?"

"Ei vielä", vastasi Laagje, "mutta kaikki ihmiset olivat huolissaan ja
pelkäsivät joka hetki sen tulevan."

Vieras jätti hyvästi lähtien edelleen ja kahdeksan päivää myöhemmin
pystytti Laagje majansa Akanastunturille, noin 8 penikuormaa
Karasjoelta.

Jaampa oli koko ajan tarkasti kuunnellut Laagjen ja vieraan
keskustelua, vaan ei kysynyt silloin eikä myöhemminkään mitään. Hän
toimitti tavalliset tehtävänsä, mutta häneltä ei kuullut melkein
ainootakaan sanaa. Nähtävästi hän tuumaili jotakin eli odotti jotakin.

Kuukautta myöhemmin, kun ilma oli toden teolla käynyt pakkaiseksi ja
maa pukeutunut valkoiseen lumivaippaansa, joten keli oli mitä parhain
porolla ajamiseen, astui Jaampa eräänä iltana Laagjen telttiin ja
istausi lieden ääreen.

"Olet tuonut kotiin kaksi ajoporoa tänään," puhui Laagje, "mitä niillä
aiot tehdä, aiotko lähteä matkalle?"

"Minä lähden tänä iltana kuun noustua."

"Mihin?"

"Sen kyllä itsekin tiedät."

"Niin melkeinpä tiedän", lausui Laagje, "mutta uskallatko mennä sinne,
etkö pelkää ruttoa?"

"Minä en pelkää mitään, ja tietysti nyt pakkanen on kuolettanut
rutonkin, koska kaikki on jäässä. Sitä paitsi tahdon saada selkoa
lapsesta, tahdon tietää, onko lintusemme elossa vaiko kuolleena ja
kylmettyneenä Karasjoella."

"Niin, jos löydät lapsen, joka nyt on orpo, ja tuot sen tänne meille
jälleen, niin et tarvitse minkäänlaista puutetta kärsiä, niin kauan
kuin tahdot olla minun luonain, joko palvelijana palkkaa vastaan tahi
omana herranasi!"

Kello 11 iltasella istui Jaampa pulkkaan ja läksi kulkemaan Karasjoelle
päin Laagjen toivotuksella: "Olkoon rauhan Jumala suojanasi ja
saattakoon sinut onnellisesti kotiin jälleen!"

Hän ajoi koko yön, ja seuraavan päivän aamupuolella hän saapui kirkon
kylän harjanteille, joilta voi nähdä kylän rakennukset.

Autiolta ja tyhjältä näytti tasanko, jossa rakennukset seisoivat, ja
ainoastaan yhdestä tuutista näkyi savua nousevan. Siinä toki täytyi
löytyä ihmisiä ja annettuaan porojen hiukan levähtää ajoi Jaampa
ripeästi alas tasangolle poikki virran suoraa päätä erästä yksinäistä
mökkiä kohden, josta savu näkyi nousevan.

Astuessaan huoneesen, ei hän alussa nähnyt muuta kuin vanhan ämmän,
joka istui kyyrysissään takan ääressä, vaan sitten huomasi hän myös
vanhan miehen makaavan sängyssä.

"Jumalan kiitos!" huudahti ämmä Jaampan astuessa sisään, "vihdoinkin
tulee tänne ihmisiä jälleen! tuletko Assemäeltä vai tunturilta?"

"Minä tulen tunturilta, Aslak Laagjen luota."

"Eikö rutto ole teillä käynyt?

"Ei, me olemme siitä saaneet olla rauhassa!"

"Onko tuo vanhus tuolla sängyssä miehesi?" kysyi Jaampa.

"Hän on mieheni. Me ainoat olemme elossa tällä paikalla, kaikki muut
ovat kuolleet tahi paenneet, mutta me olemme niin vanhoja, jotta
kaikessa tapauksessa kohta kuolemme ja sen vuoksi rutto ei meistä
huolinut."

Samassa huomasi Jaampa vaatemyttyjä pienessä sängyssä ovenpielisessä
nurkassa.

"Mitä tuossa pienessä sängyssä on?" kysyi hän.

"Se on pieni tyttö-raiska, jonka olemme ottaneet luoksemme, kun kaikki
muut pakenivat," vastasi ämmä.

"Kenen lapsi hän on?"

"Hän on kauppiaan lapsi," puhui ämmä.

"Onko hän kauppias Lindin tytär, nimeltä Laila?" tiedusti Jaampa, ja
hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti.

"Sitä en tosiaankaan tiedä, mikä lapsen nimi on, mutta se on varma,
että hän on kahden muukalaisen lapsi, jotka pari vuotta sitten tänne
muuttivat. Sääli lapsi raukkaa! Molemmat vanhemmat kuolivat ruttoon ja
makaavat vieläkin hautaamatta huoneessaan, ja lapsen löysimme eräänä
päivänä istumassa oven ulkopoolella. Hän itki niin haikeasti, jonka
vuoksi otimme hänet tänne, jossa hän sittemmin on ollut, lapsi raukka."

"Kiitos sinulle siitä ja palkituksi tulet myöskin," sanoi Jaampa.

"Kiitos Jumalan, että vihdoin näemme ihmisolennon," sanoi eukko.
"Meillä on tuskin leivän muruakaan huoneessamme. Vähän oli meillä
kahden osaksi, vielä vähemmin kolmelle, Jumala armahtakoon!"

"Minulta saat ruokaa," sanoi Jaampa, "minulla on ruokaa muassani, saat
niin paljon kuin tahdot."

"Alussa kävi lapsi useampia kertoja kotona katsomassa, eikö isä ja äiti
heräisi," kertoi eukko, "mutta nyt hän jo ymmärtää, että he ovat
kuolleet."

Sykkivällä sydämellä läheni Jaampa lapsen sänkyä, kumartui ja katseli
tuota nyt laihtunutta ja riutunutta lasta, joka niin usein oli
huvitellut häntä iloisella naurullaan.

"Laila", sanoi hän hiljaa, "Lailasjam, gulakgo?" Lailaseni, kuuletko?

Lapsi heräsi kuullessaan nimeänsä mainittavan, mutta nähdessään tuon
vieraan paksun turkin ja tummat kasvot aivan edessään, rupesi se
pelkäämään, kasvot alkoivat vetäytyä itkuun, ja lapsi koki vetäytyä
peitteiden alle.

Jaampa joutui pulaan, hän olisi niin mielellään tahtonut osoittaa
ystävällisyyttä, kun vaan olisi tiennyt miten menetellä. Eukko tuli
silloin avuksi kokien rauhoittaa pienokaista ja nosti hänet istualle
sänkyyn.

"Älä pelkää," sanoi eukko, "ei hän tee sinulle mitään. Ole nyt kiltti,
niin saat hyvää ruokaa."

"Laila, utsa loddasjam, ale bala!" Laila, pieni lintuseni, älä pelkää,
puhui nyt Jaampa niin ystävällisesti kuin suinkin.

"Ikgo dovda muo, Laila, ikgo muite Jaampa?" "Etkö tunne mua, Laila,
etkö muista Jaampaa, Laagjea, Mellet'iä ja poroja?"

Lapsen kasvot kirkastuivat, hän pyyhki kyyneleet silmistään ja katsoa
tuijotti Jaampaan.

"Sinäkö Jaampa?" sammalsi hän.

"Niin, minä olen Jaampa, pieni lintuseni, nyt et saa enää itkeä, nyt
sinä saat ajaa Jaampan kanssa ja istua Jaampan selässä, saat olla
iloinen ja syödä hyvää ruokaa Jaampan kanssa."

"Niin" sanoi lapsi, "Laila syö hyvää ruokaa Jaampan kanssa."

Jaampa otti povestaan poronkielen ja alkoi leikata siitä viipaleita
lapselle, joka nyt ei ollenkaan enää peljännyt, vaan tuli hänen
luoksensa ja hänen suureksi iloksensa söi halukkaasti lihaa, ikäänkuin
pieni kesytön lintu, joka ystävällisyydellä on saatu rohkeaksi ja
kesyksi.

"Tahtooko Laila olla minun luonani?" kysyi Jaampa.

"Tahtoo Laila olla Jaampan luona."

"Tahtooko Laila ajaa minun kanssani, ajaa porolla Laagjen, Mellet'in,
Jounan, Maggan ja Gunnil'in luokse?"

"Laila tahtoo ajaa Jaampan kanssa ja isän ja äidin kanssa!"

"Ei, isä ja äiti ovat poissa ja kuolleet, mutta kun tulet minun
kanssani, saat toisen äidin, joka on hyvä sinulle, ja Jaampa pitää
sinusta."

"Aiotko ottaa lapsen mukaasi?" kysyi eukko.

"Aion, sitä varten olen tullutkin. Hän on nyt orpo, hänellä ei ole
sukulaisia eikä tuttavia täällä, sen vuoksi on hän jälleen oleva
Laagjen lapsi, niinkuin hän oli ennenkin, eikä hänen tarvitse puutetta
kärsiä."

Sitten meni Jaampa ulos ja toi mukanaan ison palan poron lihaa, jonka
hän antoi eukolle.

"Tässä saat ruokaa, kunnes ihmiset paalaavat, ja jos tarvitset enemmän
saat lisää, mutta lapsen minä vien mukanani."

Eukko kiitti ja oli tyytyväinen lahjaan.

Lailan jalkaan pantiin nyt suuret kurpposet ja sitten tyttö käärittiin
turkkiin, jossa hän oli niinkuin lämpöisessä sängyssä, jonka jälkeen
Jaampa kantoi hänet rekeen. Sitten hän toi porot, valjasti ne, istui
ensimmäiseen rekeen, Laila sylissään ja läksi ajamaan niin että lumi
tuprueli hänen ympärillään, pois tästä surullisesta rutonpesästä, kohti
rakkaita tuntureitaan, hyräillen tämän tapauksen johdosta tekemätänsä
tilapäistä runoa, ja iloissaan siitä että taasen oli löytänyt
lintusensa, pienen Lailansa.

He eivät saapuneet perille samana päivänä, jonka vuoksi täytyi viettää
yötä tunturilla. Mutta ei heillä ollut hätä-päivääkään. Jaampa kaivoi
kuopan lumeen, pani poron nahkoja Lailan alle ja päälle, joka pian
nukkui. Itse lepäsi hän myös muutaman hetken lapsen vieressä.

Laagje saattoi puolisoneen nähdä kauas eräälle jäälle, jota myöten
Jaampa oli tuleva, ja jo aikaiseen aamuhämärässä olivat molemmat tuon
tuostakin katselleet sinne päin.

Pikku Mellet oli kuitenkin se, joka ensiksi huomasi Jaampan ja pisti
päänsä teltin ovesta sisään huutaen:

"Aedne, atshje, Jaampa boatta!" Äiti, isä, Jaampa tulee!

Jaampa tuli ajaen täyttä karkua jäätä myöten, ja päästyään niin
lähelle, että saattoi nähdä ihmisiä teltin edustalla, nosti hän Lailan
korkealle ilmaan. Pian sen jälkeen seisoivat porot hengästyneinä
Laagjen teltin edustalla.

Nyt saivat Laagjen emäntä ja palvelijattaret kiirettä valmistaessaan
Lailalle lappalaispukua; sillä Lappalaisten lapset käyvät samanlaisessa
puvussa kuin aikaihmisetkin, ja nämä pikkulappalaiset, pojat ja tytöt,
näyttävät usein muukalaisen silmissä erittäin omituisilta.

Kahden viikon kuluttua oli Lailasta taas tullut täydellinen
lappalaistyttö, joka juoksenteli ja leikki Mellet'in kanssa ympäri
telttiä. Laila oli olevinaan poro ja Mellet koki pyytää häntä
suopungillaan, jonka hän äskettäin oli saanut ja jonka heittämisessä
hän luonnollisesti harjoitteli itseään päivät päästänsä.

"Kuuleppas Mellet", sanoi Jaampa, joka vähän aikaa oli heitä katsellut,
"sinä et saa kiusata Lailaa."

"Niin, mutta Laila tahtoo olla porona", tuumasi Mellet.

"Se ei kuitenkaan käy niin", selitti Jaampa, "tule tänne, niin minä
näytän kuinka sinun tulee heittää."

"Minä tahdon myös suopungin," sanoi Laila.

"Minä annan sinulle," sanoi Jaampa, "lappalaistytön tulee myös osata
heittää suopunkia."

"Katso nyt", sanoi Jaampa Mellet'ille, "ensin teet suuremman eli
pienemmän lenkin, sen mukaan miten kaukana esine on, johon tähtäät.
Sitten otat lenkin oikeaan käteesi ja teet niin monta lenkkiä, kuin
tarvitset saavuttaaksesi esineen. Kuinka pitkä on matka tuonne
pensaasen?"

"En tiedä."

"Niin, mutta se sinun tulee tietää, muuten et tapaa."

"Yhdeksän kyynärää."

"Ei, kymmenen kyynärää sinne on. Teeppäs nyt lenkki! Kas niin, se
riittää, heitä nyt! Ei niinkään hullusti, aikaa myöten harjaannut
paremmaksi. Nyt minä asetan kolme keppiä maahan 6, 9 ja 12 kyynärän
päähän, ja kun osaat niihin järjestyksessä, tule sitten minun luokseni,
niin neuvon sinulle enemmän."

Pikku Lailan suru vanhempiensa kuolemasta katosi pian uusissa oloissa.
Vähitellen hän unhotti koko sen vuoden, jonka oli viettänyt
Karasjoella. Hän muisteli taas joka päivä vaan sitä aikaa, jonka hän
oli viettänyt Laagjen luona, ja näytti siltä kuin nuo hämärät
aikaisemmat muistot olisivat sulautuneet uusien raittiiden olojen
vaikutuksiin ja yhdessä poistaneet viimeisten surullisten tapauksien
muistot kodista Karasjoella.

Seuraavana jouluna vallitsi siis Laagjen asunnossa kaikkialla ilo ja
onnellisuus. Lapsi, jonka hän oli löytänyt, jonka hän oli pelastanut ja
povessaan kantanut kotiinsa, oli taas hänen lapsensa, ja Laagje uneksi
taas suloisia unelmia tämän lapsen tulevaisuudesta.



VIII.

Mellet ja Laila koulussa.


Aika kului ja Laila ja Mellet menestyivät ja varttuivat. Laagjella oli
nyt uusia palvelijoita. Jouna oli nainut Maggan, kun yhteensä olivat
saaneet niin monta poroa, että he pienellä laumallaan ja uudella
tentillään, joka oli maksanut 40 taalaria, saattoivat kuleksia
tuntureilla omin neuvoin. Muut palkolliset olivat muuttaneet
merenrannikolle. Jaampa yksin eleli edelleenkin Laagjen luona, ehkä
etenkin siitä syystä, että hän piti niin paljon tuosta pienestä
tytöstä, joka vähitellen oli kiintynyt hänen sydämeensä ja anastanut
itselleen kaiken sen lemmen, mikä siellä löytyi.

Nuo vanhukset Karasjoella, jotka olivat ottaneet Lailan luokseen,
makasivat molemmat kuolleina vuoteellaan, kun ihmiset vähitellen joulun
vaiheilla palasivat paikkakunnalle jälleen. Alussa oli heillä kyllin
tekemistä jäätyneiden ruumiiden hautaamisessa, joita oli kaikkialla
asunnoissa. Siis ei löytynyt muita kuin Laagje, hänen vaimonsa ja
Jaampa, jotka tiesivät lapsen salaisuuden eli sen, että se lapsi,
joka Karasjoen kauppiaalla oli ollut, vielä eli ja oleskeli rikkaan
tunturi-Lappalaisen Aslak Laagjen luona. Lailalla itsellään oli vaan
himmeä muisto ensimmäisestä lapsuuden ajastaan. Hän ei tiennyt muuta,
kuin että hän oli Laagjen tytär ja kaikki tunturi-Lappalaiset pitivät
häntä Laagjen lapsena. Laila oli kaunis lapsi. Hänellä oli
hienopiirteiset, soikeat kasvot, kaksi somaa hymykuoppaa poskissa,
jotenkin vaaleat hiukset ja suuret harmaat silmät, jotta se, joka tunsi
eri kansakuutien kasvojen piirteet, helposti voi huomata, että tässä
lapsessa oli jotakin erinomaista, jotakin hienompaa, jalompaa ja
kokonaisuudessaan erilaista, kuin tavallisessa lappalaislapsessa. Jos
hän olisi ollut kasvatettu jossakin hienossa perheessä, olisi hän ehkä
ollut heikkohermoinen potilas kalpeilla, kivuloisilla kasvoilla, mutta
nyt oli tuo alituinen oleskeleminen vapaassa ilmassa, pitkät retket
jalkaisin ja suksilla antaneet hänelle gasellin notkeuden, samalla kuin
lämpö, kylmä, lumi ja sade oli tehnyt hänen poskensa ruskeiksi ja koko
kasvot terveen ja raittiin näköisiksi. Hän oli hento ja soleva, mutta
kumminkin ripeä ja vilkasluontoinen kuin poika ja yhtä pitkä kuin
kasvinveljensä Mellet, jolla oli täydellinen pyöreämäinen
lappalaisnaama, mustat silmät ja pikimustat hiukset. Mutta hänkin oli
Lappalaisen kauneuden aistin mukaan soma poika, ja kun nämä molemmat
olivat puetut somaan talvipukuunsa, Laila valkoiseen turkkiin kullattu
hopeavyö vyötäreillään, tahi kesäpukuunsa, Laila sinisessä ja Mellet
punaisessa viitassa, niin ei ollut ainoatakaan, ei Lappalaista eikä
Norjalaista, joka olisi sanonut muuta, kuin että nämä kaksi olivat
somimmat lappalaislapset, joita he ikänään ovat nähneet.

Tunturi-Lappalaisilla on harvoin monta lasta. Tästä seuraa varmaankin,
että he suuressa määrässä hemmoittelevat lapsiaan ja antavat heille
melkein joka asiassa täydellisen vapauden. Harvinaista on, että
vanhemmat koskaan antaisivat lapsilleen ruumiillista kuria. Ne saavat
olla ja tehdä niinkuin itse tahtovat jo pienestä pitäen, ja pikemmin
lapset komentavat vanhempiaan, kuin vanhemmat lapsiaan. Sen vuoksi
täytyy ihmetellä sitä, ett'eivät lapset tule turmeltuneimmiksi ja
pahankurisemmiksi, kuin ne todella ovat.

Sekä Laagje että hänen puolisonsa osasivat lukea, ja emäntä osasi vielä
monta rukoustakin. Muutamia oli Laila jo aivan nuorena oppinut, ja kun
hän oli seitsemän vuoden vanha, alkoi elatusäiti opettaa häntä
tavaamaan ja lukemaan. Tämä kävi Lailalta yhtä ihmeellisen helposti,
kuin työläästi Mellet'iltä, vaikka hän oli useampia vuosia vanhempi. Se
tuli osaksi siitäkin, ett'ei pojalla ollut laisinkaan halua. Hänestä
oli kiusallista istua kirjan ääressä, hänellä ei ollut vähääkään
kunnian himoa siinä suhteessa, hän ajatteli ja uneksi vaan poroista,
linnuista ja kaloista. Mutta kenties syy oli myös sukuperässä ja
synnynnäisessä älyssä; sillä Lailalta sujui lukeminen ikäänkuin
itsestään, hän oppi varsin pian hyvin lukemaan ja osasi myös kaikki
ulkomuistista.

Jaampa ei osannut lukea sanaakaan, mutta sitä enemmän hän ihmetteli
suosikkinsa taitoa. Sitä vastoin oli hänestä hupaista saada edistää
lapsia toisella tavalla opettamalla heitä porolla ajamaan, suopunkia
käyttämään, kalastamaan, virittämään ansoja ja suksilla hiihtämään, ja
niinkuin Laagjen emäntä toden perään piti hiukan enemmän pojasta kuin
tytöstä, vaan ei kuitenkaan voinut muuta kuin tunnustaa, että tyttö oli
paljon älykkäämpi kaikessa, jota hän voi heille opettaa, niin oli
Jaampan laita päin vastoin. Laila oli hänen lemmikkinsä, ja hän teki
kaikki saadakseen tytön yhtä vikkeläksi, kuin pojankin, mutta Mellet
voitti Lailan kaikissa niissä urotöissä, joita Jaampa taisi heille
opettaa. Ainoastaan hiihtämisessä oli Laila ehkä yhtä ripeä ja peloton
kuin Mellet.

Jaampalla ja molemmilla lapsilla oli monta hupaista retkeä yhdessä. He
saivat toisinaan seurata häntä kalastusmatkoilla, ja heistä oli
erinomaisen hupaista, kun tämmöisillä retkillä joutuivat pienien
purojen rannalle, jossa hiipimällä pitkin rantaa saattoi kourin kaapata
kaloja kiini, kun vaan tempun tunsi, silloin kun kala oli kätkeytynyt
kiven koloihin ja mättäiden alle. Jaampa neuvoi heille, kuinka heidän
tuli pistää kätensä veteen, hapuella sitten vasten virtaa, kunnes
tunsivat missä kala oli. Sitten tuli heidän vaan hiljaa sitä koskettaa
ja samalla viedä kättä eteenpäin, sitten kiduksien kohdalla äkkiä
puristaa kiini ja viskata kala maalle. Jaampa itse oli oikea mestari
pyytämään kaloja tällä tapaa, ja osasi myös mukavasti pujahuttaa kepin
nenään kiinnitetyn langanmutkan kalan kaulaan ja äkkinäisellä
tempauksella keikahuttaa sen ylös. Tämä alkuperäinen kalan pyyntitapa
on saanut lapin kielessä omituisen nimityksenkin ja kutsutaan sitä:
"njodsastet". Semmoisella kalastusretkellä sattui kerran, että sen
virran vastaisella rannalla, jota myöten he kulkivat, huomasivat pienen
kilin, joka seurasi heitä hyppien kiveltä kivelle. Kili oli nähtävästi
vielä hyvin kesy, vaikka se oli eksynyt, ja kun se nyt huomasi nämä
kolme ihmistä toisella rannalla, hyppäsi se äärimmäisille kiville ja
seisoi siinä, määkien valittavalla äänellä, niinkuin itkevä lapsi, kun
se ei päässyt heidän luokseen. Mellet ja Laila surkuttelivat kiliä ja
kysyivät Jaampalta eikö hän voisi kaalata virran poikki ja tuoda kiliä
heille.

"Se ei käy päinsä," sanoi Jaampa, "virta on liian syvä, mutta jos olet
kiltti tyttö, Laila, niin toimitan kuitenkin kilin sinulle."

"Tuo se meille, Jaampa kulta!" huusivat molemmat.

Jaampa otti suopunkinsa, kääri sen lenkille ja varmalla kädellä hän
viskasi silmukan kilin kaulaan, ja loiskis, se putosi veteen ja oli
tuokiossa toisella rannalla. Se oli melkein puoleksi kuristunut,
puoleksi uponnut rannalle nostettaessa, mutta vähitellen se tointui ja
seurasi sitten heitä uskollisesti. Lailan suureksi iloksi lupasi
Jaampa, että hän saisi pitää kilin ja lupasi tiedustella sen omistajaa
ja maksaa hänelle kilin hinnan.

Mutta vielä iloisemmaksi tuli Laila, kun ansalla sai ensimmäisen
riekkonsa. Jaampa oli eräänä talvipäivänä virittänyt muutamia ansoja
vähän matkaa teltistä, ja seuraavana aamuna meni Laila hiihtäen niitä
katsomaan. Ja mitä näki hän, mikä se on, joka tuolla risuaidan vieressä
makaa. Aivan oikein, se on kaunis, lumivalkea riekko, joka on mennyt
ansaan! Laila ei ollut vähän hyvillään tämän nähdessään. Ilossaan ei
hän edes ehtinyt irroittaa lintua ansasta, vaan otti riekon ansoineen
päivineen mukaansa ja riensi kotiinpäin niin piankuin suinkin
näyttämään saalistaan vanhemmilleen.

Sillä välin oli Mellet saanut luvan mennä Jaampan kanssa metsälle ja
sattuipa niin, että hän Jaampan pyssyllä ampui ensimmäisen riekkonsa.
Hän tuli sen kanssa kotiin yhtä ylpeänä kuin Lailakin ja piilotteli
sitä selkänsä takana astuessaan telttiin. Nähdessään hänet huudahti
Laila:

"Minä olen saanut riekon, minä," ja näytti riekkoa Mellet'ille.

"Minä olen ampunut riekon, minä!" vastasi Mellet ylpeästi ja näytti
hänkin riekkoansa.

"Niin, sinä olet poika, siispä taidat ampua," sanoi Laila, "mutta sinun
riekkosi ei ole niin soma kuin minun!"

"Eikö minun riekkoni ole soma?" huudahti Mellet närkästyneenä.

"Ei, sinun riekkosi on verinen, mutta minun on puhdas ja valkoinen kuin
lumi!"

"Niin, sehän nyt on selvä, että sen täytyy olla verinen, kun minä sen
olen ampunut," sanoi Mellet mahtavasti.

Seuraavana päivänä heidän riekkonsa keitettiin ja kumpikin istui nyt
paistinsa ääressä, vieressään kaksi teräväkuonoista ja pystökorvaista
koiran pentua, jotka kiiluvin silmin, jotka välkkyivät kuin kaksi
hohtokiveä, vahtivat niitä muruja, jotka ruokailevilta putoelivat.

"Maistappas minun riekkoani", sanoi Laila Mellet'ille, "niin saat
nähdä, kuinka makea se on!"

"Maistappas sinä tätä", sanoi Mellet vuorostaan, "se on kyllä yhtä
hyvä."

"Luulenpa että minun on parempi," pitkitti Laila, "ja koirani,
Mustikin, arvelee samaa."

"Maistappas minun riekkoani äiti", sanoi Mellet, "eikö se ole hyvä?"

"Se on erinomaisen hyvä!"

"Maistappas sinä, Jaampa, minun riekkoani", sanoi Laila, "eikö se ole
parempi?"

"Voi njalgis, njalgis!" Voi kuinka makea se on, huudahti Jaampa.

Mellet ja Laila kävivät sittemmin yhdessä ansoja kokemassa ja tulivat
usein kotiin, kummallakin lintukimppu selässään, hiihtäen kilpaa
mäkirinteitä myöten telttejä kohden.

Laila oli sekä kaunis että hyvä lapsi, jolla oli hyvä sydän, ja hän
ynnä Mellet olivat ylimalkaan hyvät ystävät. Ainoastaan silloin suuttui
Laila, kun tapasi Mellet'in suopungillaan hätyyttämässä hänen valkoista
kiliään, joka Mellet'in mielestä oli niin erinomaisen houkutteleva
esine hänen suopungilleen, ett'ei hän malttanut olla sitä heittämättä
kiliin, vaikka Jaampa oli useampia kertoja häntä siitä torunut, ja
syntyipä kerran pieni käsikahakkakin, kun Laila kuuli kilin surkeasti
määkivän ulkopuolella ja näki että Mellet juuri oli kuristamaisillaan
kilin suopungillaan, jonka Mellet oli heittänyt sen kaulaan.

Vuodet vierivät, ja eräänä kauniina talvipäivänä seisoi kolme poroa,
valjastettuina kukin pulkkansa eteen, Laagjen teltin edustalla. Laila
oli nyt 12 vuoden, ja Mellet 15 vuoden vanha. Heidän tuli nyt lähteä
Koutokeinoon kouluun, ja Jaampan tuli viedä heitä sinne. Koutokeinossa
asui nimittäin pappi ja siellä pidettiin koulua. Tunturi-Lappalaisten
tuli sen vuoksi lähettää lapsensa sinne ja pitää huolta siitä, että he
kouluaikanaan saivat asua jossakussa perheessä paikkakunnalla.
Laagjelle ei ollut vaikea saada asuntoa lapsilleen, hän kun oli rikas
ja tuon tuostakin saattoi lähettää poronpaistin korvaukseksi asunnosta.

Hyvästi jättäessä kehoitti Laagjen emäntä lapsia ahkeruuten,
rehellisyyten ja kuuliaisuuten opettajaa ja pappia kohtaan, "jotka nyt
jonkun aikaa olivat heille vanhempien asemassa". Tämä oli muuten
Ruijalle monessa suhteessa varsin murheellinen aika, jolloin Mellet ja
Laila kävivät koulua. Lappalaiset huokailivat mielivaltaisten
kieliasetusten pakonalaisuudessa ja Norjalaiset monopoolikaupan ikeen
alla. Ensimainituita pakoitettiin nimittäin kauan aikaa oppimaan
kristillisyytensä norjankielellä, sen sijaan kuin ennen lähetystoimen
aikana useampia vuosia olivat saaneet nauttia sitä suloisuutta, että
saivat oppia ja kuulla saarnaa omalla kielellään. Mutta vuonna 1774
lakkautettiin, kuten tunnettu on, lappalainen seminaari (Seminarium
lapponicum) Trondjem'issä, ja käskykirjeessä määrättiin muitta
mutkitta, että "lapinkieli on, niin paljon kuin mahdollista, hyljättävä
ja norjankieli asetettava sijaan, ja lapsille on opetettava heidän
kristinoppinsa norjankielellä." Tästä seurasi, ett'eivät Lappalaiset
enää saaneet mitään kirjoja omalla kielellään. Ne muutamat, joita
lähetysseura oli heille toimittanut, tulivat yhä harvinaisemmiksi, ja
sen mukaan kuin nämä katosivat sammui myös se kristillisyyden valo,
jonka lähetyssaarnaajat uutteruudellaan olivat virittäneet väestössä.
Kun kirjat rupesivat harvenemaan ja Lappalaiset huomasivat, ett'ei
heille niitä enää toimitettukaan, niin silloin vasta he rupesivat niitä
arvossa pitämään. Siellä täällä löytyi enemmän eli vähemmän
vaillinaisia kappaleita Lutheruksen katekismosta lapin- ja
norjankielellä. "Oikein autuaalliselta tuntuu," sanoo eräs pappi,
"nähdessä miten onnellisina ne Lappalaiset itseään pitävät, joilla on
semmoinen kirja, kuinka he kantavat sitä povessaan sydämellään,
ikäänkuin jonakuna pyhyytenä kaikilla retkillään, millä halulla kaikki
rientävät sinne, jossa semmoinen kirja löytyy, voidakseen lukea ja
käsittää pyhää Sanaa omalla äidinkielellään."

Aslak Laagje oli yksi niitä onnellisia, jolla oli täydellinen kappale
tuosta kirjasta.

Pappi, joka silloin oli Koutokeinossa, oli nimeltä Olaus Hjorth, ja
kuuluu olleen, kertomuksien mukaan, joita vieläkin kuullaan, kunnon
pappi mutta äärettömän tuima ja ankara mies, jonka vuoksi hän
Lappalaisten kesken oli tunnettu nimellä "Garra Hjortha" s.o. Kova
Hjorth. Silloin kun tämä Kova Hjorth oli pappina Koutokeinossa
(1774-1780) vallitsi väestössä uskonnollinen liike. Tämä liike oli
kuitenkin rauhallisempaa laatua ja myös vähemmin levinnyt, kuin se,
joka vallitsi näillä seuduilla vuonna 1852 ja joka päättyi murhilla.
Monta vanhaa ihmistä, jotka olivat kuuluneet heränneiden joukkoon
vuonna 1852, muistivat vielä tahi olivat kuulleet vanhempiensa kertovan
noista aikaisemmin heränneistä. Silloin oli heränneiden ruumis tullut
suonenvedon tapaisiin liikkeisiin, he tulivat intoihinsa ja hourailivat
herättyään jonkunmoisesta horrostilasta. Heitä kutsuttiin siihen aikaan
"Tshjuorvok," s.o. huutajat, sillä he kuleksivat ympäri ja huusivat eli
kehoittivat korkealla äänellä kansaa parannukseen. Muuten he kuuluivat
viettäneen hiljaista ja siveellistä elämää, joten liikkeessä lienee
ollut totuuttakin pohjalla.

Nämä "huutajat", toinnuttuaan tainnuksistaan, kuuluivat toisinaan
houraellen ennustaneen maailman loppua, joka heidän samoin kuin
muidenkin ennustajain mielestä, oli aivan pian tapahtuva. Mutta ennen
sitä oli kaikenlaisia merkkiä ilmestyvä, jotka luonnollisesti olivat
sovitetut Lappalaisten olojen mukaan: "joutsen oli tuleva nokimustaksi
ja korppi lumivalkeaksi. Porot saivat muka uudet sarvet keski-talvena
ja tulivat niin rajuiksi, ett'ei ihmiset voineet niitä hoitaa, ja niin
rohkeiksi, ett'eivät ollenkaan välittäneet koirista, vaan juoksisivat
tiehensä. Sitten oli vielä tuleva maahan kallis aika, rutto, nälkä ja
sota, ja sota oli nielevä kaikki mies puolet niin tyystiin, että naiset
tappelivat keskenään niistä harvoista, jotka vielä olivat kotona, niin,
viimein oli mieshenkilö niin harvinainen olento, että naiset semmoisen
nähdessään suutelivat hänen jalkojaan ja vuodattivat kyyneleitä." Kova
Hjorth oli ollut erittäin ankara näitä "huutajia" kohtaan. Missä hän
vaan heitä tapasi, löi hän heitä ja karkoitti heidät ulos kirkosta
eli huoneesta, kulkipa ympäri lappalaiskylissä ja asunnoissa, haki
heidät esiin ja löylytti heitä niin kauan kuin jaksoi, jotta heidän
täytyi mennä pakoon ja kätkeytyä häneltä. Kerran oli semmoinen
"huutaja" kaikille käsittämättömällä ja siis kansan arvelun mukaan
ylenluonnollisella tavalla kiivennyt kirkon torniin, ja huusi sieltä,
papin astuessa Jumalanpalveluksen päätyttyä ulos kirkosta, ikäänkuin
taivaasta tulevalla äänellä:

"Kas, kas, tuossa menee pappi, ja kaksi perkelettä korpin haahmussa
istuu hänen olkapäillään!"

Tämä liike ei levinnyt Koutokeinoa laajemmaksi ja katosi vähitellen
saamatta aikaan suurempia hairahduksia.

Mainitun Kovan Hjorth'in luo vietiin Mellet ja Laila kouluun.
Tuliaisiksi toi kumpikin Laagjen antaman poronpaistin papille, joka
otti heidät ystävällisesti vastaan pappilassa ja kutsui heidät sisään
puolisonsa ja lastensa luo. Heidän lähtiessään tarttui pappi heidän
käteensä, kehoitti heitä käyttäimään kiltisti, ahkerasti lukemaan ja
oppimaan niitä uusia norjankielisiä kirjoja, jotka heille nyt
annettiin.

Sitten alkoi opettaja opettaa vasta-alkaville kirjaimia, ja enemmän
edistyneitä lukemaan ja ulkoa oppimaan norjalaista katekismoa. Se kävi
luonnollisesti hitaasti ja oli sangen väsyttävä työ saada lapsien
muistiin teroitetuksi enemmän eli vähemmän niistä kuudesta
pääkappaleesta muukalaisella kielellä, josta useimmat heistä eivät
ymmärtäneet sanaakaan. Mutta heidän tuli oppia norjankieltä ja täytyi
oppia sitä. Opettaja luki ensin sanasta sanaan ja käänsi sitten
lapinkielelle luetun lauseen, ja lapset lukivat jälestä norjalaista
tekstiä.

Ainoastaan Lailalta kävi sekä ääntäminen että ulkoluku erinomaisen
helposti. Jo kouluun tullessaan hän osasi jotakuinkin lukea, ja hän
tuli pian niin taitavaksi, että taisi ei ainoastaan enemmän kuin muut
lappalaistytöt vaan oli milt'ei yhtä taitava kuin papin oma tyttö, joka
oli melkein saman ikäinen ja seurasi myös opetusta.

Mellet'iltä sitä vastoin kävi oppiminen kehnosti. Loma-ajoilla oli hän
kyllä ensimmäinen suksilla ja pulkalla laskettaessa pappilan jyrkkiä
mäkiä, jolloin käytettiin pulkkaa kelkan asemasta, mutta koulun
penkillä hän oli viimeinen. Muutamien sanojen lausuminen meni häneltä
päin mäntyyn. Kun hänen piti lausua "Kristus", tuli siitä joko "Ristus"
eli "Pristus", "kristillisestä" tuli "pristillinen" j.n.e. Hän oli
rikkaan miehen poika, mutta ei se auttanut. Opettaja nuhteli häntä ja
kehoitti häntä rukoilemaan taivaalliselta Isältä apua oppiakseen.
"Niin", ajatteli Mellet, "kunhan vaan pääsisin hänen pakeilleen, mutta
taivas on niin korkealla. Vaan ehkä se auttaisi, jos menisin
korkeimmalle tunturille ja rukoilisin siellä?" Nyt oli pappilan
rakennus korkein sillä paikalla ja tikapuut veivät maasta katolle.
"Ehkä se auttaa jos menen tuosta katolle, kenties Jumala sieltä kuulee
minua paremmin", ajatteli Mellet. Aikaiseen eräänä aamuna, kun kaikki
muut vielä nukkuivat, nousi Mellet hiljaa vuoteeltaan, kiipesi pappilan
katolle, lankesi polvilleen, pani kätensä ristiin ja rukoili: "Rakas
taivaallinen Isä, auta minua, että oppisin hyvin lukemaan!"

Samassa tuli pappi ulos ja nähdessään lappalaispojan katolla hän kysyi
vihaisesti, mitä kujeita hänellä siellä oli? Mutta kun poika tuli alas
ja lausui lapsellisen uskontunnustuksen eli syyn, jonka vuoksi oli
kiivennyt katolle, muuttuivat nuo ankarat kasvot niin lempeiksi kuin
keväinen päivänpaiste, pappi taputti pojan päätä ja lohdutti häntä
sanoen, että hän oli hyvä poika ja että Jumala kyllä oli häntä kuuleva
ja antava hänelle, mitä hän oli rukoillut.

Mellet ja Laila eivät iässään vielä koskaan olleet nähneet pappia,
jonka vuoksi he hiukan pelkäsivät tätä miestä ja pitivät häntä
semmoisena olentona, joka kaikissa suhteissa oli täydellisempi muita
ihmisiä. Kun siis opettaja eräänä päivänä tutki lapsia ja kysyi,
olivatko kaikki ihmiset syntisiä, vastasi Mellet hyvin pätevästi: "Ei".
"Kuka sitten on vapaa synnistä?" kysyi opettaja. "Pappi", vastasi
Mellet arvelematta. Suureksi ihmeekseen hän nyt sai kuulla opettajalta,
ett'ei pappikaan ollut vapaa synnistä, vaan että hänkin "oli syntinen."
"Mitä syntiä hän sitten tekee?" kysyi Mellet. "Hän ei tee mitään
törkeätä syntiä", selitti opettaja, "mutta hänkin on syntinen Jumalan
edessä." Jo lapsesta alkaen varoitetaan Lappalaisten lapsia
varkaudesta, valhettelemisesta, kiroilemisesta ja tottelemattomuudesta,
jotka ovat pahimpia syntejä, ja poika luonnollisesti ei voinut saada
päähänsä, että pappi voisi olla vikapää johonkin näistä.

Muutamia päiviä ennen koulun loppua tuli Laagje Koutokeinoon noutamaan
lapsia ja kuulemaan, miten he olivat käyttäineet ja edistyneet. Hän
meni ensin kouluun, istausi oven pieleen ja kuunteli lapsien lukua,
veti sitten povestaan vanhan lappalais-norjalaisen katekismonsa ja
seurasi siitä opetusta. Siitä ei ollut varsin pitkiä aikoja kulunut,
kuin hän kuuli lapsia opetettavan lapinkielellä, ja hän muisti hyvin,
kuinka somalta hänestä oli tuntunut, kun lapset osasivat hyvin lukea,
mutta tämä, jota he nyt lukivat ja hän heidän kanssaan, oli hänestä
"kuin hieta suussa, hän ei tuntenut siinä vähintäkään makeutta."

Nureissaan hän läksi kouluhuoneesta ja meni Kovan Hjorthin puheille.

Laagje tervehti astuessaan huoneesen, toivottaen:

"Jumalan rauhaa taloon!"

"Sinulla on taitava ja soma tytär", sanoi pappi, "hän on kaikista
lappalaistytöistä ahkerin lukemaan ja oppimaan."

"Niin, minä olin koulussa", lausui Laagje, "kuuntelemassa lapsia.
Lailan kanssa ei ole hätää, mutta kuinka on Mellet'in laita?"

"Poikasi ei ole niin taitava."

"Hän ei ole minun poikani, hän on sisareni poika."

"Vai niin, onko hän sisaresi poika? Taitava hän ei ole, mutta hyvä
poika hän on ja jos tyttäresi voisi auttaa häntä kotona, oppii hän
tulevaksi vuodeksi niin paljon, että hän hyvin pääsee ripille."

"Kuuleppas, pappi kulta", jatkoi Laagje, "eikö sinulla ole antaa meille
useampia lappalaisia kirjoja, semmoisia kuin tämä täällä", ja hän veti
kirjan povestaan, johon se oli kätketty nahkapussiin käärittynä.

"Näytäppäs minulle sitä," sanoi pappi ja kun Laagje ojensi hänelle
kirjan, otti hän sen ja pani eteensä pöydälle. "Ei minulla ole enää
tämmöisiä kirjoja", sanoi pappi. "Eikö niitä enään tulekkaan?" "Ei
tule. Tästä lähin teidän ja lapsenne tulee oppia norjankieltä".

"Miksi meidän täytyy oppia norjankieltä? Me olemme tyytyväiset siihen
kieleen kuin meillä on".

"Sen vuoksi, että norjankieli on parempi, rikkaampi ja hyödyllisempi".

"Norjankieli ei ole parempi meille ja meidän elämänlaadullemme", sanoi
Laagje. "Sinun kielesi on huono kieli, kun puhumme porosta, tuntureista
ja laaksoista, päivän valosta ja yön pimeydestä ja kaikesta, joka
kuuluu jokapäiväisen elämämme tarpeisiin. Sinulla ei ole yhtä sanaa
kymmentä meikäläistä vastaan, kun on puhe porosta ja monesta muusta
asiasta. Siinäkö sinun kielesi rikkaus on. Ei, teidän kielenne on
meistä köyhä kieli".

"Mutta ei siinä ole kyllä, että vaan ajattelemme jokapäiväisen elämämme
tarpeita, poroa ja muuta senkaltaista", sanoi pappi. "Sinä et saa
unhottaa, että sinun ennen kaikkia tulee ajatella kuolemattoman sielusi
tarpeita".

"Sinä puhut totta", vastasi Laagje nöyrästi, "meidän tulee etupäässä
muistaa kuolematonta sieluamme".

"Siis on parempi, että opit ja luet norjankieltä".

"Eikö Jumala ymmärrä kaikkia kieliä?"

"Kyllä, mutta sinä opit häntä paremmin tuntemaan ja saatat paremmin
lähestyä häntä norjankielellä".

"Onko lapinkieli sitten niin kurja kieli, ett'ei taivaallinen Isämme
tahdo sitä kuulla?" kysyi Laagje, joka muisti, mitä pispa Bang oli
sanonut.

"Ei suinkaan, mutta norjankielellä voit saada monta kirjaa, joita ei
löydy lapinkielellä. Voit saada sata tämän yhden asemesta, joka teillä
on ollut".

"Miksi ette anna meille useampia?"

"Sen tähden että oppisitte norjankieltä, jolloin saatte niin monta
kirjaa kuin haluatte".

"Me emme tarvitse monia kirjoja. Tahi onko Jumala mies, joka tahtoo
kuulla monia sanoja ja pitkiä rukouksia? Etkö itse ole sanonut, että
Jumala kuulee lukemattomat huokauksetkin?"

"Olen kyllä, mutta Jumalan sanan tunteminen on hyvä asia, ja enemmän
tietoa Jumalan sanasta voit saada norjankielellä. Teidän pitäisi oleman
meille kiitolliset siitä, että annamme teille norjalaisia kirjoja."

"Emmekö niitä itse osta?"

"Kyllä ostatte, mutta te maksatte niistä tuiki vähän tahi ei mitään. Me
annamme niitä teille melkein lahjaksi, jotta oppisitte meidän
kieltämme: sillä silloin on teillekin ovi avoinna viisauden temppeliin,
ja saatte mennä siihen sisälle, niin monilukuisina kuin tahdotte."

"Niin, te olette rikkaat", sanoi Laagje katkerasti. "Te asutte
valoisissa saleissa, teillä on yltäkyllin kirjoja ja tietoa, te voitte
lukea ja oppia, mitä vaan tahdotte, mutta siitä syystä ette myös tiedä,
kuinka suuriarvoinen kirja eli ainoa lehtikin on meille, jotka elämme
pimeydessä ja ikävöitsemme valoa, jotka vaellamme erämaassa ja etsimme
lähdettä."

"Senpä vuoksi teidän pitäisi oppia norjankieltä, joten koko maassa
olisi yksi kieli ja yksi kansa."

"Niin, niin, me opimme norjankieltä, me koetamme oppia norjankieltä,
niin paljon kuin mahdollista, mutta anna meille ensin yksi pisara
Jumalan autuaaksi tekevästä sanasta meidän omalla äidinkielellämme!
Anna meille vaan tämä pieni kirja, joka on tullut meille niin
rakkaaksi, jotta voisimme kodissamme aikaiseen kylvää Jumalan sanan
hyvää siementä lapsiemme turmeltumattomiin sydämiin, ennenkuin perkele
ja mailma tulee ja kylvää sinne ohdakkeita. Nyt he eivät ymmärrä mitään
siitä, jota lukevat, ja sana ei kanna yhtään hedelmää."

"Tulkeitseehan opettaja heille."

"Niinpä kyllä, hän tulkitsee heille, ja minä olen häntä kuunnellut,
mutta miks'eivät ensin saa lukea Jumalan sanaa lapinkielellä, ja
opettaja saisi sitten kääntää heille saman asian norjankielelle?
Minkätähden kiellätte ja estätte heiltä ikuista totuuden sanaa
saadaksenne heitä sen kautta oppimaan teidän kieltänne? Miksi käytätte
pakkoa? Tahi onko autuus kätketty yksinomaan daro-kieleen? Etkö sinä
ole Jumalan sanan palvelija etkä kenenkään muun?"

"Olen, kaikessa heikkoudessani."

"Miksi siis et anna lapsille Jumalan sanaa suorastaan? Miksi annat
heille kiven kun he anovat leipää? Miksi teet pitkän ja vaivaloisen
mutkan, kun sinulla on lyhyt ja avonainen tie edessäsi?"

"Et sinä ettekä te muut nyt voi käsittää, että kaikki tämä on teidän
omaksi eduksenne tulevaisuudessa. Mutta niin on nyt asian laita, ja
sitä paitsi on minulla siihen käsky, ja siitä ei nyt pääse mihinkään.
Te ette saa enemmän lappalaisia kirjoja ja teidän tulee oppia
norjankieltä."

"Ja kuolla kuin pakanat!"

"Silloin on se oma syynne."

"Nimesi on Kova Hjorth, ja kova ja ankara sinä olet. 'Huutajia' sinä
lyöt ja ahdistat ja meiltä toisilta sinä kiellät Jumalan sanan."

"Sinä erehdyt Laagje. Minä en kiellä keltään mitään. Minä jakelen
Jumalan sanaa runsaasti kirkossa ja koulussa, mutta minä en kärsi
seurakunnassani semmoisia ulkokullattuja, kuin nämä 'huutajat' ovat ja
minä näen edemmäs kuin te. Minä harrastan teidän parastanne ja toimin
vakuutukseni mukaan, ottaessani teiltä pois lappalaiset kirjanne ja
suurella vaivalla opettaessani teidän lapsillenne norjankieltä. Te ette
koskaan tule miksikään, ette koskaan saa mitään korkeampaa tietoa,
ellette hylkää omaa kieltänne eli ainakin opi lukemaan norjalaisia
kirjoja ja ymmärtämään norjankieltä. Silloin voitte vetää vertoja
Norjalaisille kaikessa."

"Jospa et milloinkaan tulisi sitä katumaan! Jospa et viimeisellä
hetkelläsi olisi vuodattava verisiä kyyneleitä sen tähden, että
ollessasi meillä pappina käytit aikasi ja vaivasi väärin! Yhdessä
tunnissa olisit tehnyt enemmän Jumalan valtakunnan hyväksi, kuin
monessa päivässä, ja yhdessä päivässä enemmän kuin monessa vuodessa."

"Siitä minä itse saan vastata."

"Hyvästi sitten", sanoi Laagje, "ja anna minulle kirjani jälleen."

"Tuossa on sinulle toinen, suurempi ja parempi kirja norjankielellä,"
sanoi pappi ojentaen hänelle toisen kirjan.

"Ei, minä tahdon oman kirjani."

"Ota tämä, minä pidän sinun kirjasi."

"En, sanon minä, en, anna kirja minulle!"

"Sinä et saa sitä!"

"Enkö saa! Pappi, sinä teet syntiä! Tahdotko ryöstää minulta
omaisuuteni? Tahdotko riistää minulta ainoan, kalleimman aarteen, joka
on minulle enemmän arvoinen, kuin kokonainen karjalauma; sillä muista
se, että se rahtunen valoa ja se murunen virkistystä ja lohdutusta,
joka on levinnyt meidän köyhään ja synkkään elämäämme, se on vuotanut
tämän kirjan lehdistä! Jos sen otat minulta pois, silloin sinä muserrat
katkenneen ruovon ja sammutat haikuavan karren, sen sijaan että
vuodattaisit voimiesi mukaan öljyä siihen. Minä en lähde huoneestasi
ilman kirjatta."

"No ota se sitten Jumalan nimessä ja mene", sanoi pappi.

"Niin, minä menen", sanoi Laagje, "mutta raskaalla mielellä lähden
tänään pappilasta."

Kun Laagje oli tullut kotiin ja hänen väkensä oli syönyt iltasensa,
sanoi hän Lailalle:

"Lapsi, ota kirja ja lue siitä meille!"

Laila otti kirjan ja istui lieden ääreen keskelle telttiä, ja kaikki
keräytyivät hänen ympärilleen paljastetuin päin. Hänen somat, hienot
lapselliset kasvonsa, ja hänen tuuheat kauniit hiuksensa, jotka
valuivat alas hartioille, loistivat heleästi leimuavan liekin
punertavassa valossa. Puhtaalla ja heleällä lapsenäänellään luki tämä
Laagjen lapsi, joka kuitenkaan ei ollut hänen lapsensa, vanhasta
Lutheruksen katekismosta kuusi pääkappaletta, synnin tunnustuksen ja
iltarukouksen.

"Kiitoksia, rakas lapsi. Jumalan sanasta!" sanoi Laagje, kun tyttö oli
lopettanut. Ja niin luki Laila monta kertaa muulloinkin ihmisille,
jotka tulivat pitkien matkojen päästä kuulemaan Sanaa omalla
kielellään.

On kerrottu, että Kova Hjorth, pitäessään viimeisen kerran
Jumalanpalvelusta Koutokeinon kirkossa, saarnasi lapinkielellä, ja se
tarkkaavaisuus, jolla jokainen häntä kuunteli, se ilo, joka ilmestyi
kaikkialla, se loppumaton kiitos, jonka jokainen hänelle tästä lausui,
teki sen että kalvava epätoivo tunki hänen rauhalliseen mieleensä.
Kenties oli hänen työnsä kristillisessä katsannossa ollut turha ja
hyödytön? Kenties oli hän ajatellut ja taistellut liian yksinomaisesti
kansallisen edun saavuttamiseksi, sen sijaan kuin hänen pappina olisi
ollut työskenteleminen sen asian eteen, joka kuuluu Jumalan
valtakuntaan, ja sitten vasta valvominen kansallisen kielen etua, mutta
ilman pakkoa ja väkivaltaisia asetuksia, jotka vaan olivat synnyttäneet
tyytymättömyyttä ja tietämättömyyttä?



IX.

Markkinat Karasjoella.


Ennen muinoin pidettiin Karasjoella joka talvi käräjiä ja suuria
markkinoita. Vouti tuli sinne Altenista kokoomaan veroja, ja pappi
Koutokeinosta lapsia kastamaan, Ehtoollista jakamaan ja vihkimään
pariskuntia, joilla kenties ei ollut tilaisuutta useammin kuin kerran
vuodessa käydä kirkossa ja pappia tapaamassa. Myöskin useita
kauppiaita, eli, kuten heitä siihen aikaan kutsuttiin, "porvareita,"
kokoontui sinne, osaksi Ruijan rannikoilta ja Suomesta, osaksi
Ruotsista ja etenkin Torniosta. Lähiseuduilta kokoontui sinne silloin
myös tunturi-Lappalaisia, molempaa sukupuolta, ostamaan ja myömään,
tapaamaan sukulaisia ja tuttavia, kosimaan ja kosittaviksi, kihlaamaan
ja vihityttämään itseänsä. Nämä 14 päivää, jonka markkinat kestivät,
oli hyvin kiireinen aika.

Jo ennen esivallan tuloa oli useampia Lappalaisia saapunut
markkinapaikalle, joten seudulla jo oli vilkkaanlainen liike, mutta se,
joka ensimmäisenä markkinapäivänä olisi voinut joltakin korkealta
paikalta katsella seutua, olisi huomannut, että joka puolella
ympäristöllä polveili pitkiä, mustia juovia aukeita lumikenttiä myöten,
ja että kaikki pyrkivät samaan keskipisteesen. Ne olivat kaikki
suurempia eli pienempiä raideja eli poroseurueita, 10-20-30 elukkaa
kussakin, sidottuina toinen toisensa jälkeen, reki perässään, jotka
kaikki olivat matkalla Karasjoelle, ja myöhemmin päivällä ajoi raide
toisensa perään markkinapaikalle.

Toisena markkinapäivänä tuli myös Laagje, hänen puolisonsa, Jaampa,
Mellet ja Laila kolmella kymmenellä porolla muhkeasti ajaen paikalle.
Suuri osa Lappalaisista tiesi, että Laagje oli rikkain mies niillä
seuduilla, ja hänen tulonsa herätti sen vuoksi tavallista suurempaa
huomiota. Ne viisi poroa, joilla hän seuralaisineen ajoi, olivat
valituita elukoita muhkeilla sarvilla ja komeilla valjailla. Etenkin
oli se poro, jolla Laila ajoi, tavattoman suuri, kaunis ja
soleavartaloinen, mutta, niinkuin näkyi, jotenkin kesytön ja vallaton.
Lappalaiset keräytyivät tämän poron ympärille, ja siinä syntyi nyt
innokas puhe ja keskustelu.

"Kas, miten hoikat ja hienot jalat sillä on!" sanoi yksi.

"Katsokaas, miten muhkeat sarvet!" tokaisi toinen.

"Ja silmät sitten, mustat kuin kekäleet!" huudahti kolmas.

"Ole varuillasi!" sanoi Jaampa, "se on vihainen."

"Mistä ihmeistä sinä sen olet saanut käsiisi, Jaampa?" kysyi eräs
tihrusilmäinen Lappalainen.

"En minä ole sitä varastanut!" vastasi Jaampa.

"Kenenkä merkki sillä on?"

"Se on Laagjen tyttären merkki."

"Onko se Suomesta vai Ruotsista?"

"Se ei ole Suomesta eikä Ruotsista, mutta voithan itsekin nähdä, että
sillä on kesyttömän poron verta suonissaan. Se on sikiö eräästä
Inarilaisesta villiporosta ja eräästä meidän emoporostamme."

Semmoisella eläimellä on oma nimensä eli "baevrek" ja se on tunnettu
nopeudestaan ja kestävyydestään juoksussa, jota ei yksikään kesyn poron
sikiö saavuta. Sitä vastoin ei se ole erittäin kestävä vetämään
raskaita kuormia. Tämä "baevrek", jolle Jaampa oli antanut nimen
"Vihuri", oli usein saattanut ukon hikoilemaan, ennenkuin hän oli
saanut sen niin kesyksi, että saattoi antaa sen Lailan ajettavaksi,
mutta antamalla sille suolaa ja kohtelemalla sitä ystävällisesti
saattoi Laila vähitellen ajaa sillä paremmin, kuin kukaan muu.

Laagjella ja Jaampalla oli 100 poronnahkaa ja noin 20 poron lihat
myötävänä markkinoilla. Melkein puolet kaikesta kuului Jaampalle. Sitä
paitsi oli heillä aikomus myödä osa niistä poroista, joita olivat
kuljettaneet mukanaan, koska ostokset helposti saattoi kuljettaa
kolmella eli neljällä porolla. Jaampasta oli tullut rikas mies. Siitä
päivästä asti, jolloin hän sai tuon ison suden hengiltä, oli onni ollut
hänelle myötäinen, joten hänellä nyt oli monta sataa poroa, ja hän oli
sen vuoksi enemmän Laagjen talouskumppani kuin palvelija. Jos hän olisi
ollut halpa palvelija, ei hän suinkaan olisi saanut seurata mukana
markkinoille; sillä Jaampasta ei vieläkään, ikävä kyllä, ollut tullut
kohtuuden ystävää. Hän suosi edelleenkin lausetta: "juvat interdum
insanire" [4], ja markkinoilla oli viinaa yllin kyllin. Laila oli tosin
ennen lähtöä pyytänyt, että Jaampa olisi taitava eikä joisi niin
hirveän paljon, kuin hänellä toisinaan oli tapana tehdä. Hän olikin
antanut lemmikilleen juhlallisen lupauksen koettaakseen olla
varullansa. Mutta toista on luvata, toista pitää sanansa, ja saamme
kohta nähdä, miten kävi.

Tärkein tehtävä, joka Laagjella ja hänen puolisollaan oli
toimitettavana, oli saran ostaminen uutta talvitelttiä varten
Mellet'ille ja Lailalle, joiden ensi vuonna piti viettämän häitä. Jo
kauan aikaa sitten oli se asia päätetty, että nämä molemmat menisivät
naimisiin, ja vanhempien määräyksen mukaan tämmöiset asiat käyvät
melkein aina. Mellet ei koskaan ollut Lailaa oikeastaan kosinut, mutta
siitä oli ollut niin usein puhe ja kaikkien mielestä oli se asia selvä,
että hänestä ja Lailasta kerran oli tuleva mies ja vaimo, joten
kosiminen hänen puoleltaan ja myöntävä vastaus Lailan puolelta oli
aivan tarpeeton.

Sen lisäksi oli ostettava hienoa verkaa hääpuvuksi nuorelle
pariskunnalle, sinistä Lailalle ja punaista Mellet'ille. Sitten tuli
Mellet'in omasta puolestaan ostaa Lailalle muutamia kauniita esineitä,
vyö, solki, sormus eli silkkihuivi, ja tarjota niitä hänelle
kosiolahjaksi. Tämä on nimittäin tavallinen kosioimistapa. Jos tyttö
ottaa vastaan semmoisen lahjan, ei hän kiellä, mutta mikään määrätty,
varma ja sitova tapaus se ei myöskään ole. Hänellä on lupa ottaa
kosiolahjoja niin monelta ihailijalta kuin tahtoo, ilman että häntä
pidetään kevytmielisenä, mutta hänen täytyy, kun asia vihdoin menee
niin pitkälle, että on mentävä papin puheille, toimittaa kosiolahjat
entisessä kunnossa omistajilleen takaisin. Kosijat tulevat itse
kirkkomäelle, tahi lähettävät asiamiehiä, jotka ilman muuta vaativat
lahjat takaisin, ja morsian pitää ainoastaan ne lahjat, jotka se
nuorukainen on hänelle antanut, jonka kanssa hän menee alttarin eteen.

Ennen aikaan oli yleiseen tavallista, että kullakin kauppiaalla eli
porvarilla oli omat ostajansa, ja ett'eivät nämä kääntyisi toisien
kauppiasten puoleen, koki hän niin paljon kuin mahdollista kiinnittää
heitä puoleensa. Tämmöisen kauppiaan kirjoihin pääseminen oli siis
varsin huokea asia, mutta pääseminen niistä erilleen, se oli todellakin
ihme, ja mitä kirjassa seisoi, sitä tutkimaan oli Lappalaisella harvoin
kykyä.

Kun siis Lappalainen astui porvarinsa puotiin[5], tarjottiin hänelle
aluksi aina tuliaisryyppy, ja jos se Lappalaisen mielestä viipyi liian
kauan, ei hän vähääkään ujostellut sitä pyytää. Sitten hänelle myös
annettiin, vanhan tavan mukaan, muutamia pieniä "lahjoja", niinkuin
sormus, sakset, silmäneuloja eli muuta semmoista. Vastalahjaksi pani
nyt Lappalainen vuorostaan pöydälle "vuosshjambierggon" eli
poronpaistin. Sitten oli taas kauppiaan vuoro kaataa toinen ryyppy ja
se oikein kelpo mitalla, joka riitti ei ainoastaan ostajalle, vaan
hänen seuralaisilleenkin, sukulaisille ja tuttaville, jotka seurasivat
häntä puotiin. Kuitenkin osasi kauppias aina sovittaa tarjottavansa
lihan paljouden ja laadun mukaan. Tässä ei käytetty turhia
kursastelemisia, tässä ei käytetty kehoituksia ja joutavia puheita,
niinkuin: "saanko luvan tarjota," eli "olkaa niin hyvä", eli
"terveydeksenne", ja vastaukseksi: "tuhansia kiitoksia", "se on
erinomaisen hyvää" j.n.e, vaan suoria, teeskentelemättömiä lauseita,
niinkuin: "Anna minulle ryyppy, kauppias, annoinhan sinulle paistin!"

"Niin, niin, siitä paistista olet jo saanut viinaa kyllin. Paisti oli
sekä pieni että laiha."

"No niin", vastasi ehkä Lappalainen taas, "sinä olit laiha lahjoinesi
ja minä siis pieni paistineni."

Kun vihdoinkin ryhdyttiin kaupan tekoon, piti Lappalainen hyvin
varalta, ett'ei myönyt kaikkia nahkojaan yhtä haavaa. Ei suinkaan. Hän
möi melkein aina vaan yhden kerrallaan siitä hyvästä syystä,
että hänelle jokaisesta eri kaupasta tuli "gavpeserke" eli
kaupanpäällisryyppy. Niin usein kuin hän siis mielestään on ryypyn
tarpeessa, menee hän aittaansa, ottaa yhden nahkan ja menee kauppiaan
luokse. Jokaisella varakkaalla tunturi-Lappalaisella oli tavallisesti
semmoisessa kirkonkylässä eli markkinapaikassa pieni aitta, jossa hän
säilytti tavaroitaan. Toisinaan oli hänellä useampiakin nahkoja
mukanaan eli "rittabel" s.o. puoli poroa, jotka hän möi kauppiaalle.
Mutta silloin hän tahallisesti pyysi saadakseen osan maksusta viinassa
ja veti silloin povestaan tinapullon, joka oli noin tuopin vetävä.
Saatuaan tämän täytetyksi meni hän johonkin aittaan, mökkiin eli
kotaan, ja kokosi ympärilleen ystävänsä ja tuttavansa. Jos seurue ei
päässyt katon alle, asettui se useinkin ulos pihalle, jossa
lumikinoksesta saatiin oiva, vaikka hiukan märkä istuin. Sitten kaatoi
isäntä viinaa "gukseen", vanhanaikuiseen hopeapikariin eli soikeaan
tuoppiin, joka oli varastettu sangalla molemmissa päissä ja helisevillä
lehdillä pitkin reunuksia. Pari eli kolme miestä tyhjensi semmoisen
tuopin. Se täytettiin aina uudelleen ja uudelleen ja kulki miehestä
mieheen. Seurueen näin virkistäessä itseään, käy keskustelu vilkkaaksi,
ja sitä myöten kuin elämän vesi alkaa vaikuttaa mieleen ja kieleen, käy
puhe innokkaammaksi, iloisemmaksi ja ystävällisemmäksi. Tavallinen puhe
ei enää riitä, täytyy pukea tunteensa runon säveliin, noihin tosin
aivan yksinkertaisiin, mutta omituisiin, toisinaan surumielisiin,
toisinaan iloisiin ja uljaihin säveliin, joita Lappalainen nimittää:
"vuölle" ja joiden mukaan hän tekaisee runon vaikka mistä. Pian kaikuu
"jöiging" eli laulu joka mökistä, aitasta, teltistä ja lumikinoksesta.
Tuossa istuu kaksi syleillen toisiansa. Kenties he ovat kaksi veljestä
eli lapsuuden ystäviä, jotka pitkiin aikoihin eivät ole nähneet
toisiansa ja nyt kohtaavat toinen toisensa täällä. He puhuvat ja
vastaavat keskenään laulamalla. He puhuvat muinaisista muistoista,
nykyajan iloista ja suruista. He vuodattavat surun tahi ilon
kyyneleitä, eli ehkäpä molempia. He eivät hillitse eivätkä salaa
tunteitaan, sillä heidän ei tarvitse niitä ujostella. Ihmisluonto
esiytyy tässä teeskentelemättömänä ja vilpittömänä.

Mutta miten on käynyt ystävällemme Jaampalle tässä iloisessa hälinässä?

Oikein, tuolla hän istuu keskellä lumikinosta, koko joukko ystäviä
ympärillään, joita hän on kestinnyt. Hän istuu keskellä ryhmää,
ylpeästi laulaen "salaisesta laumastaan" s.o. kätketyistä
hopeataalareistaan, "haara-sarvistaan", s.o. lukuisasta poro
laumastaan, jonka sarvet muodostavat ikäänkuin metsän, "Vihuristaan,"
tuosta nopeasta juoksijastaan, "pitkähäntäisestä", eli sudesta, jonka
hän surmasi, "korpien ukosta", karhusta, jonka hän oli kaatanut,
kaikkityyni runollisia vertailuja.

Mutta eipä aina ja kaikkialla käy niin rauhallisesti. Pian ehkä Jaampa
saattaa heilua hauskassa käsikähmässä. Täällä on kaikenlaista kansaa.
Siinä tapaa jonkun, jota on epäillyt poron varkaudesta eli joka on
joskus syyttänyt toista varkaudesta, jonka kanssa on riidassa
laitumesta, eli joka on ollut onnellisempi kosioretkellä, lyhyesti
sanoen jonka kanssa ollaan vihamiehiä. Semmoisessa tilaisuudessa ei
myöskään sanoja säästetä. Iva- ja haukkumasanoja annetaan kahden
puolen. Sanasta sana kytee. Pian ovat vihamiehet toistensa kimpussa ja
piehtaroivat lumikinoksessa, kunnes taistelu päättyy verisellä nenällä,
sinisellä silmäkulmalla ja irti revityillä hiustukoilla; tuo pitkä
tukka on erinomaisen mukava tukkanuottaan. Puukkoa, jota kumpikin
kantaa tupessaan, ei milloinkaan käytetä. Siihen on Lappalainen
luonnostaan liian hyväsydäminen.

Tuolla kävelee joukko tyttöjä ja poikia, niiden joukossa myös Laila ja
Mellet. Laila on vartaloltaan hiukan korkeampi muita Lapin neitosia.
Hänellä on myös kauniimpi hopeavyö kuin kellään muulla. Siinä
jutellaan, lasketaan leikkiä, liehakoidaan ja kositaan. Laila katselee
vähän väliä kullalla kirjailtua hopeasormusta, jonka hän äsken on
saanut Mellet'iltä ja pannut sormeensa. Tämä on ensi kerta, jolloin
joku on tarjonnut hänelle kosiolahjaa ja samalla myös kättään ja
sydäntään. Lailan ystävät ja tuttavat ylistävät sormusta ja sen
antajaa, ja pitävät häntä onnellisimpana ja rikkaimpana tyttönä, jota
jokainen nuori mies mielellään tahtoisi saada omakseen. Silloin tulee
siihen nuori, voimakas Utsjoen Lappalainen, kunnon mies avosydämisillä
hymyilevillä kasvoilla, heiluttaen kirjavaa kaulaliinaa. Hän on pannut
kaikki rahansa kosioliinojen ostamiseen, ja semmoista hän nyt tulee
tarjoomaan Lailallekin. Hän työntää Mellet'in syrjään, kietoo muitta
mutkitta kätensä Lailan kaulaan ja kysyy, tahtooko hän olla hänen
kultansa ja ottaa vastaan kaulaliinan.

"Sinun kultasi!" sanoi Laila ja riuhtasi itsensä hänen syleilyksestään,
"enhän ole sinua nähnyt koskaan ennen," ja toiset tytöt nauravat
pojalle, kun hän, tuommoinen köyhä raukka, rohkenee kosia Lailaa. Mutta
poika ei tuosta ota hämmästyäkseen.

"Katso nyt edes minuun!" sanoo hän, "ja kuule, sinä tunturin ihanin
kukka! Ravakkaampaa poikaa et löydä Utsjoella ja Tanassa, ja
uskollisempaa ystävää elämässä ja kuolemassa et saa mistään! Tule minun
kerallani! En ole koskaan nähnyt sinun kaltaistasi impeä; ihana olet
kuin valju kesäyö! Riemuiten kuin kaksi kesän laululintusta kuljemme
yhdessä tunturilta tunturille ja pystytämme majamme, minne vaan
tahdomme, ihanimpain järvien rannalle Utsjoen ja Inarin metsissä! Ja me
olemme iloiset ja onnelliset, leikimme, laulamme ja lemmimme toisiamme
kaiken elinaikamme! Et koskaan ole kuuleva pahaa sanaa suustani, kannan
sinua käsilläni enkä koskaan puhuttele sinua muilla, kuin rakkaimmilla
nimityksillä: perhoseni, aurinkoiseni, sieluseni, sydänkäpyni,
kultaseni! Tule, menkäämme papin luo heti, hän vihkii meidät, ja minä
otan sinut syliini rekeeni ja sitten lähdemme yhdessä 'Vihurilla'
täältä, kauas, kauas jossa ei kukaan voi meitä kuulla eikä nähdä!"

Kosijan silmistä loisti semmoinen hehkuva ihastus ja uskollisuus,
ett'ei Laila voinut häneen suuttuakaan. Hän otti vastaan kaulaliinan ja
vastasi muuten, niinkuin hänen tulikin, että kosijan tuli kääntyä hänen
vanhempiensa puoleen.

Sitten tulee joukkoon pitkä, roteva, mustapukuinen ja parrakas
Suomalainen, tarjoten hohtavaa hopealusikkaa Lailalle. Pitkäveteisellä,
äännekkäällä äidinkielellään puhuttelee hän Lailaa: "Tyttö kulta,
kultanuppuseni, minä rakastan sinua kuollakseni! Tule kanssani Suomeen,
tuhatjärvien maahan!"

Mutta Laila ei tahdo mennä Suomeen eikä huolia lahjasta, ei myöskään
tahdo puhella hänen kanssaan eikä neuvoa häntä vanhempiensa puheille.
Hän juttelee sen sijaan iloisesti Mellet'in ja Utsjokelaisen kanssa.

Eräässä markkinapuodissa seisoi muudan nuori mies täydellisissä
Lappalaisen tamineissa, turkissa, kurpposissa ja lakissa. Hän oli
jotenkin pitkä, harteva ja kaunis mies mustalla huuliparralla. Hän oli
tullut tänne tuoden suurella porojoukolla tavaroita Altenista, johon
hänen isänsä muutamia vuosia sitten oli asettunut asumaan. Perhekunta,
nimeltä Lind, oli alkuaan kotoisin Bergenistä. Tämän nuoren miehen isä
oli sen Lindin velipuoli, joka noin 19 vuotta takaperin oli tullut
Karasjoelle, vaan joka kuoli siellä vaimoneen ja, niinkuin ihmiset
arvelivat, lapsineenkin siihen ruttoon, joka silloin raivosi. Tämä
nuori mies, nimeltä Antero Lind, oli siis Lailan serkkupuoli. Hänen
sisarensa, nuori 19 vuotias tyttö, oli myös seurannut veljeään
markkinoille katsomaan tunturi-Lappalaisten elämää. Hänkin siis oli
Lailan serkku ja melkein saman ikäinen.

Laagje sai luonnollisesti pian kuulla, että yksi "porvareista" oli
nimeltä Lind. Hän vähän säpsähti, kun nyt taas monen vuoden kuluttua
kuuli tätä nimeä mainittavan. Vanhat muistelmat lapsesta johtuivat
hänen mieleensä. "Kenties on tämä mies Lailan sukulaisia," ajatteli
hän, "sillä Lailankin isän nimi oli Lind. Mutta ei se tee mitään,"
ajatteli hän taas. "Ei kukaan täällä tiedä aavistaakaan, mitä 19 vuotta
takaperin tapahtui, paitsi vaimoni ja Jaampa, ja Jaampa ei hiisku
sanaakaan. Hän sitä paitsi ei muista, että Lailan sukunimi on Lind.
Voin siis huoletta puhutella kauppiasta." Hän puhui asiasta vaimolleen
ja molemmat menivät nyt Lindin puotiin ja katselivat hänen tavaroitaan.

"Onko sinun nimesi Lind? kysyi Laagje.

"On, nimeni on Antero Lind," vastasi tämä.

"Onko sinulla suuri suku?" tiedusti Laagje taas.

"Ei ole, minulla on vaan vanha isä, joka asuu Altenissa, ja sisar, joka
on täällä minun kanssani.

"Oliko isälläsi paljon sukulaisia, monta veljeä?"

"Hänellä oli vaan yksi veli, eli oikeimmiten velipuoli, joka kuoli jo
monta vuotta sitten."

"Missä hän kuoli?"

"Sen saatan sinulle kernaasti sanoa. Hän kuoli juuri täällä Karasjoella
ruttoon, joka riehui täällä noin 19 vuotta takaperin."

"Oliko hän nainut ja oliko hänellä lapsia?"

"Hän oli nainut ja oli hänellä lapsiakin, jotka kaikki kuolivat, mutta
kuinka tämä sinua liikuttaa? Näitkö sinä hänet, tahi olitko täällä
silloin kun rutto riehui?"

"En", vastasi Laagje ja herkesi kyselemästä. Hän oli saanut kyllin
tietää. Mies, joka seisoi hänen edessään, oli Lailan sukua.

Samassa tuli Lailakin puotiin loistavin silmin ja koko joukko
kosiolahjoja käsivarrellaan.

Sekä kauppias että hänen sisarensa hämmästyivät nähdessään Lailan
kauniit kasvot, ja nuo kaksi nuorta tyttöä eivät olleet monta sanaa
vaihtaneet, ennenkuin tunsivat viehätystä toistensa seurasta.

Laila taisi sen verran norjankieltä, että saattoi keskustella kauppiaan
sisaren kanssa, ja tämä kutsui nyt Lailan omaan pieneen kamariinsa.

"Oliko se sinun tyttäresi, tuo kaunis lappalaistyttö, joka meni
sisareni luokse?" kysyi kauppias.

"Oli, se on tyttäreni Laila, ja hänelle olemme juuri aikeissa ostaa
uutta telttivaatetta."

"Hän menee siis naimisiin?"

"Niin, hän ja sisareni poika Mellet."

"Tänä talvena, nyt hetikö?"

"Ei, tulevana talvena."

"Hänellä on varmaan monta kosijata, niin kaunis ja rikas tyttö kuin hän
on?"

"Onpa kyllä, mutta Mellet se nyt tulee olemaan, eikä kukaan muu.
Vanhemmat, näetkös, meidän kesken päättävät sen asian."

"Mutta jos hän pitäisi enemmän jostakin toisesta?"

"Ei, hän ei pidä kestään muusta kuin siitä, jonka minä määrään."

Kamarissa jatkettiin keskustelua molempien tyttöjen kesken.

"Sanoppas minulle, mikä on nimesi?" kysyi Lindin sisar.

"Laila."

"Laila, sepä oli ihmeellinen nimi. Me emme koskaan käytä sitä nimeä,
mutta se on sangen soma nimi."

"Niin, ja kun joku pitää minusta ja tahtoo olla minulle ystävällinen,
sanoo hän aina 'Lailasjam', Lailaseni. Mutta entäs sinä, mikä on sinun
nimesi?"

"Inkeri."

"Ah, Inga, me sanomme Inga, eikä Inkeri, ja minä sanon sinulle
Ingasjam, silloin kun sinä sanot minulle Lailasjam."

"Miten kaunis turkki sinulla on," sanoi Inkeri, "se on niin hieno ja
pehmoinen kuin sametti, ja hopeavyökin ja lakki. Mutta lakki on niin
kummallinen. Onhan se melkein kuin kypäri. Se ei minusta ole soma.
Otappas se pois päästäsi, niin saan nähdä onko sinulla kauniit
hiukset."

Kuu Laila otti pois lappalaispäähineensä, valui koko joukko vaaleita
hiuksia hänen hartioilleen.

"Ah, miten kauniit, tuuheat hiukset sinulla on," sanoi Inkeri, "mutta
sinä et hoida niitä. Sinä olet paljon somempi ilman päähinettä. Pian
saat nähdä, kun minä asetan hiuksesi samalla tapaa kuin omani. Nyt saat
nähdä. Katsoppas nyt peiliin, nyt me olemme aivan toisiemme näköiset,
mutta sinun pukusi on paljon hienompi kuin minun."

"Niin, näetkös", sanoi Laila, "sinä et osaa, niinkuin minä, valita
nuoria, kauniita nahkoja."

"Meillä ei ole porolaumaa, jotta olisi vara valita, niinkuin sinulla."

"Tahdotko, niin saat minulta turkin? Me olemme aivan yhdenkokoiset.
Minä neulon sinulle niin kauniin, oikein kauniin turkin."

"Minä ostan sen sinulta."

"Ostat minulta! Ei, minä annan sinulle turkin ja sinä annat minulle
kaulaliinan."

"Ovatko nuo liinat kaikki kosiolahjoja, jotka sinulla on tuossa?" kysyi
Inkeri.

"Ne ovat kosiolahjoja. Mutta katsoppas tätä sormusta. Sen olen saanut
Mellet'iltä. Eikö se ole soma?"

"Onko Mellet lemmittysi?"

"On, Mellet ja minä aiomme mennä naimisiin."

"Pidätkö paljon hänestä?"

"Pidän, Mellet ja minä olemme olleet tuttavia jo lapsuudesta saakka."

"Entäs sinä," sanoi Laila, "oletko sinä saanut paljon kosiolahjoja?"

"En", vastasi Inkeri hymyillen, "minulla ei ole vielä kosijata. Me emme
pidä tapana antaa kosiolahjoja, niinkuin te. Sitä paitsi olen minä
vasta yhdeksäntoista vuotias."

"Siis olemme yhdenikäiset. Minäkin olen yhdeksäntoista. Onko tuo komea
mies tuolla puodissa sinun veljesi?"

"Hän on veljeni."

"Mikä hänen nimensä on."

"Antero Lind."

"Vai niin, Anda, me sanomme Anda."

"Sitten sanot luultavasti myös Andasjam, kun olet lauhkealla ja
ystävällisellä tuulella?"

"Niin, hänen lemmittynsä sanoo Andasjam. Onko hänellä lemmittyä?"

"Ei ole, sen mukaan kuin minä tiedän. Sitten ehkä, jos hän kosisi
jotakin tyttöä täällä."

"Ei suinkaan, ei kukaan 'Daro' (Norjalainen) kosi lapin tyttöä, eikä
kukaan lapin tyttö huoli Darosta. Me vihaamme Daroja. He ottavat meiltä
kaiken maan ja ahdistavat meitä tunturilta tunturille, he ampuvat
meidän suuret poromme, heidän koiransa ajavat ja tappavat meidän pienet
poromme, he tekevät meille paljon pahaa ja paljon vääryyttä."

"Nyt sinä suutut Laila, hyi, niin nuori ja kaunis, ja kuitenkin niin
vihamielinen."

"Ingasjam, Ingasjam, adde audagassi!" Inkeri kulta, anna anteeksi,
lausui Laila omalla pehmeällä kielellään. "Minä kuulen Jaampan niin
usein puhuman sillä tapaa, mutta minä en vihaa ketään."

"Kuka se Jaampa on?"

"Jaampa on isäni renki. Jaampa on susi. Jaampa on hyvä minua kohtaan ja
tekee kaikki, mitä minä pyydän. Jaampa ryömii mielellään vaikka
penikuorman nelin kontan, jos minä vaan käsken, mutta hän vihaa
Daroja."

"Ole nyt kiltti tyttö, niin minä näytän sinulle jotakin kaunista,"
sanoi Inkeri, ja otti hyllyltä kuvaraamatun.

Lailan silmät loistivat ihmettelemisestä ja hänen sydämensä sykki
kiivaasti, kun hän näki kuvat. Siinä oli Abraham, Isak, Jaakob, Esau ja
monta muuta, joista hän oli lukenut pienessä raamatun historiassaan.

"Minä koetan osaanko lukea?" sanoi Laila ja luki Esausta ja Jaakobista:
"Ja Esau juoksi häntä vastaan, lankesi hänen kaulaansa ja suuteli
häntä."

"Niin", sanoi hän, "minä pidän paljon enemmän Esausta kuin Jaakobista!"

"Sitä et saa tehdä, Laila, etkö muista, että Esau möi esikoisoikeutensa
ruoka-ateriasta," huomautti Inkeri.

"Hänellä oli nälkä, näetkös," sanoi Laila, "niinkuin Jaampalla, kun hän
on ajanut sutta, hirveä nälkä, näetkös; sinä et koskaan tarvitse nähdä
nälkää, mutta me usein. Jaampa olisi ehkä tehnyt samoin, mutta Esau
antoi veljellensä anteeksi, hän oli lempeä, rehellinen ja hyvä niinkuin
'Same' (Lappalainen), mutta Jaakob oli viekas ja viisas kuin Daro."

"Sinä erehdyt, Laila, Esau halveksi Jumalan lupausta, että hän oli
tuleva suuren sukukunnan esi-isäksi. Hän oli himojensa orja ja möi
kunniansa ja maineensa saadakseen syödä kyllältä, kun näki ruokaa
edessään. Tahtoisitko sinä myödä maineesi ja kunniasi, jos sinulla
olisi nälkä ja sinulle tarjottaisiin herkullinen ateria?"

"En, en, ennen kuolisin nälkään, enkä minä enää tahdo pitää Esausta.
Mutta voinhan kuitenkin pitää hiukan Jaampasta, vaikka hän on Esaun
kaltainen.

"Pidä niin paljon kuin tahdot."

"Onkohan maailmassa monta semmoista kirjaa kuin tämä raamattu?" kysyi
Laila sitten.

"On varmaankin hyvin monta, mutta ei täällä Ruijassa."

"Onko se sinun kirjasi?"

"Ei, se on veljeni kirja."

"Veljesi kirja? Voi, jos kauppias sen möisi, minä ostaisin sen."

"Hän ei sitä myö."

"Minä annan hänelle siitä poron. Minä annan hänelle kaksi, kolme, neljä
poroa kirjasta."

"Voithan häneltä kysyä."

Samassa tuli Lind huoneesen, ja nähdessään nuo molemmat tytöt
ystävällisesti istumassa kirjan ääressä, huomasi hän, kuinka
ihmeellisesti yhdennäköiset he olivat, nyt kun Lailan päähime oli
poissa, mutta kieltämättä oli Laila hänen sisartansa kauniimpi.

"Puhutko sinä samegieltä?" kysyi Laila häneltä.

"Kyllä puhun lapinkieltä."

"Taitaako sisaresi lapinkieltä?"

"Ei sanaakaan."

"Tahdotko myödä minulle tämän kirjan?" kysyi Laila häneltä omalla
kielellään.

"Minä en myö sitä."

"Miksi et? Myöthän kaikkea muutakin, jota sinulla on, miksi et saata
myödä kirjaa?"

"Raamattua en kuitenkaan myö. Olen saanut sen lahjaksi ja nimenikin
seisoo siinä."

"Voithan ostaa uuden kirjan ja kirjoittaa nimesi siihen."

"Täällä Ruijassa ei ole semmoista kirjaa saatavana. Eikö sinulla ole
yhtään kirjoja?" kysyi Lind.

"Minulla on vaan katekismo ja raamatun historia. Olisin niin iloinen,
niin iloinen, jos minulla olisi semmoinen kirja kuin tänä. Jaampa
tekisi sille laatikon, ja minä lukisin siitä talvi-iltoina isälle ja
äidille lieden ääressä, ja valoisina kesäöinä, kun hiljaisuus vallitsee
vuorilla ja laaksoissa, kun puoliyön aurinko punaisella hohteellaan
kultaa kirjan lehdet, silloin lukisin niin monelle, jotka tulevat
meille. Mutta Jaampa ei saisi olla kuulemassa. Jaampa saisi istua
kaukana ulkona kedolla eikä hän saisi nähdä kuviakaan, ennenkuin hän
herkeisi juomasta itsensä humalaan. Jos tahdot, niin saat neljä
muhkeata, kaunista poroa kirjastasi. Minä kysyn isältäni saanko antaa
siitä neljä poroa.

"Siihen hän varmaankaan ei suostu."

"Minä aion antaa sinulle omista poroistani. Jos isä saa nähdä kirjan,
saan kyllä luvan antaa sinulle neljä poroa siitä."

"Niin, mutta vaikka antaisit minulle siitä kymmenen poroa, en
sittenkään möisi kirjaa."

Lailan silmät säihkyivät; selvästi kyllä näkyi, että tämän puoli-kesyn
immen povessa kiehui sekä tulta että liekkiä, hän kun ei koskaan ollut
tottunut siihen, että häneltä kiellettiin joku toivomus. Hän oli tähän
asti mielihyvällä katsellut tätä muukalaista, mutta nyt hän päästi
hiljaisen huokauksen, katseli jälleen kirjaa ja lausui hiljaa
norjankielellä Inkerille:

"Veljesi on kuin Kova Hjorth, veljelläsi on kova daro-sydän, hänellä ja
kaikilla Daroilla!"

"Jos sinä taas rupeet puhumaan 'Daroista', niin et saa enää katsella
kirjaa," sanoi Inkeri ja aikoi sulkea kirjan.

"Ale sutta, Inga oabbasjam", "älä suutu, Inkeri siskoseni, anna nyt
minun vielä katsella," pyysi hän nöyrästi.

"Mitä sinä olet sanonut Lailalle?" kysyi Inkeri veljeltään, "nyt hän
taas suuttuu ja rupee puhumaan Daroista."

"Olen vaan sanonut, ett'en myö hänelle raamattua."

"Älä nyt enää ole vihainen," sanoi Inkeri, "vaan sano hänelle Andasjam,
niin minä näytän sinulle useampia kuvia."

"Sitä en tee," sanoi Laila ja lisäsi sitten huo'aten, "enkä myös tahdo
enää katsella hänen kirjaansa!"

"Mutta ehkä hän sen kuitenkin myö, jos oikein kauniisti sanot hänelle
Andasjam."

"Ei, minä en sano!"

Samassa huudettiin Lindiä puodista ja hänen täytyi mennä, mutta
mennessään kuiskasi hän jotakin sisarensa korvaan.

"Paha veli sinulla on," sanoi Laila norjankielellä Inkerille kauppiaan
mentyä.

"Ei, hyvä veli minulla on."

"Niin, sinua kohtaan ehkä."

"Sinua kohtaan myöskin."

"Ei ole, miksi hän ei sitten myö kirjaa?"

"Sen tähden, että hän tahtoo antaa sen minulle."

"Antoiko hän sen sinulle? Myötkö sen?"

"En myö, Lailaseni, minä en myö sitä, minä lahjoitan sen sinulle."

"Lahjoitatko sen minulle? Saanko minä sen? Onko se oleva minun kirjani?
Ingasjam, Ingasjam, kiitoksia, kiitoksia!" huudahti Laila kyyneleet
silmissä.

"Onko minulla nyt paha veli?"

"Ei."

"Tahdotko nyt sanoa hänelle Andasjam?"

"Jos hän niin tahtoo. Saanko ottaa kirjan ja mennä?"

"Ota vaan, nyt se on sinun!"

"No Laila," sanoi Lind, kun tyttö tuli puotiin, "saitko raamatun?"

"Sain," vastasi tyttö ja hänen suuret, kauniit silmänsä loistivat,
"minä sain sen Inkeriltä. Kiitoksia, kiitoksia, sinä et ole paha!"

Laila juoksi raamatun kanssa ulos aittaan, jossa tapasi vanhempansa.

"Katsokaa," huusi hän, "minä olen saanut suuren kirjan, raamatun,
jossa on monta kuvaa."

"Lapsi," sanoi Laagje, "kuka sinulle sen on antanut?"

"Inkeri, kauppiaan sisar, antoi sen minulle."

"Ilmaiseksiko?"

"Aivan ilmaiseksi."

"Sinun pitää viedä se hänelle takaisin."

"Rakas isä, anna minun pitää se! Minä luen siitä sinulle, äidille ja
meille kaikille, ja minä näytän sinulle kaikki kuvat. Katsoppas, tuossa
on Abraham, Isak, Jaakob ja monta, monta muuta."

"Laagjen tytär ei ota vastaan niin kallisarvoista lahjaa, antamatta
vastalahjaa."

"Voinhan minä antaa heille jonkun lahjan."

"Oikein, sinä tiedät, että 'lahja vaatii vastalahjaa ja hyvä sana
vastausta.' Minun tyttäreni ei saa olla Darolle mitään velkaa. Sinä
saat antaa kaksi täysikasvuista poroa kirjasta, niin luulen, että se on
sillä hyvin maksettu."

"Niin, minä annan heille kaksi poroa. Minä tiedän, mitkä porot annan.
Kun tulemme kotiin, lähetän Jaampan tänne kahdella porolla ja Inkeri
saa minun uuden turkkini."

Samassa tuli Jaampa ja oli sattumalta jotenkin selvällä päällä.

"Jaampa, katsoppas miten kauniin kirjan minä olen saanut!" huudahti
Laila. "Sanoppas, mihinkä olet pannut pienen laatikkoni."

"Sitä en muista!"

"Etkö muista, olethan jotenkin selvällä päällä."

"Juuri sentähden en sitä voi muistaa. Minä olin, näetkös, vähän
humalassa silloin, kun kätkin sen, mutta minä juon itseni taas vähän
iloisemmaksi, niin kyllä muistan mihin sen olen pannut."

"Mitä joutavia, Jaampa, sinä et saa maistaa enää tilkkaakaan!"

"Niin, niin, sitten en myöskään voi muistaa, missä laatikko on.
Näetkös, kun minä olen vähän humalassa ja teen jotakin, niin en muista
sitä ollenkaan selvänä ollessani, ja kun olen selvällä päällä ja teen
jotakin, niin en muista mitään, kun olen päissäni. Mutta odotahan;
vähän aikaa, minä menen kauppapuotiin ja kun tulen takaisin, niin sanon
heti, missä laatikko on."

Jaampa oli siis tuommoinen kaksipuoleinen olento, päihtynyt ja selvä,
mutta pelkäänpä, että hän markkinoilla useimmin oli päihtyneenä kuin
selvänä.

Seuraavana päivänä Lappalaiset huvikseen ajoivat kilpaa Karasjoen
jäällä. Koko lauma, 10-12 poroa, lähti yht'aikaa liikkelle myötä-virtaa,
leveätä jääkenttää myöten. Se oli soma näky, kun nuo muhkeat eläimet,
sarvet takanojaisina huimaa vauhtia kiitivät jäätä myöten, jotta lumi
pilvenä tuprueli ajajien päälle. Eräällä mäellä seisoi vouti, pappi,
nimismies, kauppiaat, joukko Lappalaisia, Laagje vaimoneen, Laila ja
Inkeri, kaikki katsellen tuota kilpa-ajoa. Ajurien joukossa oli myös
Jaampa ja Mellet. Jaampa ajoi Lailan puolikesyllä porolla ja Mellet ajoi
aivan lumivalkoisella porolla, joka myös kuului Lailalle. Rata oli puoli
penikuormaa pitkä, ja sen keskikohdalla oli jäähän pystytetty kaksi
salkoa, joiden kummankin nenässä liehui kaunis kaulaliina. Ne, jotka
ensin ehtivät tähän, ottivat liinat ja ajoivat takaisin taas, niin
paljon kuin käpälästä lähti; sillä jos paluumatkalla joku toinen ennätti
edelle, kadottivat ensimainitut palkintonsa. Kilpailijat katosivat
hetkeksi erään niemen taakse. Mutta muutaman minuutin kuluttua ilmestyi
taas yksi poro näkyviin, sitten toinen, kolmas, neljäs ja niin kaikki
muutkin, mutta etunenässä juoksi Lailan "Vihuri" ja sarven nenässä
liehui sillä lipun tavoin kaunis kaulaliina, ja Jaampa seisoi reessä
huutaen ja kiljuen ikäänkuin metsäläinen. Sitten tuli eräs Inarilainen
poro, jota ohjasi hauska poika, tuo Lailan iloinen kosija, tuoden toisen
liinan, sitten Mellet valkoisella porollaan ja niin kaikki muutkin.
Lailan poro oli voittanut ja seisoi nyt läähöttäen, kieli ulkona
niinkuin koiralla ja ympärillä seisoi suuri joukko ihastelijoita. Jaampa
tarjosi liinaa Lailalle.

"En huoli siitä", sanoi Laila, "pidä se omanasi, voithan käyttää sitä
kosiolahjana. Sinä ajoit erinomaisen hyvin, Jaampa."

"Semmoisella porolla ei ole hätää", tuumasi Jaampa, "täällä ei löydy
ainoatakaan, joka sille vetäisi vertoja. Minä ajan sillä puhtaasti 12
penikuormaa päivässä."

Lind katseli myös ihastellen poroa ja sanoi Lailalle, että "Vihurilla"
oli vaan yksi mutta sangen paha vika."

"Mikä vika?" kysyi Laila ihmetellen.

"Se vaan, ett'ei se ole minun. Etkö myö sitä minulle?"

"En myö," sanoi Laila hymyillen, "kuinka sinä voit ajatella, että
möisin oman soman 'Vihurini' sinulle?"

"Minä annan sinulle siitä 10 taalaria."

"En myö kahdesta kymmenestäkään taalarista enkä mistään hinnasta! Entäs
sinä, Inga, mistä porosta enimmin pidät?" kysyi Laila häneltä.

"Minä pidän enimmin tuosta valkoisesta, siitä, jonka nimi on 'Jivja',
se näyttää niin lempeältä, sillä ehkä minäkin voisin ajaa."

"Tahdotko koettaa?"

"Kyllä, mutta sinun pitää tulla mukaan."

"Minä otan 'Vihurin' ja sinä otat 'Jivjan'".

Molemmat tytöt läksivät nyt ajamaan, Laila edellä ja Inkeri perässä,
toisinaan he kulkivat vierekkäin, jotta näytti ikäänkuin olisi ollut
kaksi poroa yhden reen edessä. Sitten kiiti Laila vähän matkaa edelle,
kääntyi taas takaisin, seisoi toisella polvellaan reessä ja näytti
olevansa melkein yhtä taitava poroa ohjaamaan kuin itse Jaampa.

Iltasella revontulten ihanasti leimutessa huvitteli nuoriso itseään
laskemalla mäkeä jyrkältä rinteeltä virran toisella rannalla,
vastapäätä kylää.

Tuossa tulee eräs nuori pariskunta mäkeä alas. Nuori vaimo turvautuu
parahtaen pelosta mieheensä, kun reki tekee hyppäyksen. Näyttääpä
melkein siltä, kuin ei hän enää olisi yhtä rohkea kuin ennen.

Tuossa taas tulee reki täpösen täynnä pientä väkeä, poikia ja tyttöjä.
He huutavat ja pauhaavat riemuiten reen kiitäessä alasmäkeä. Mutta
äkkiä tekee reki pyörähdyksen, ja koko parvi sinkoilee sinne tänne,
niinkuin linnun pojat pesästä ja piehtaroivat lumessa, sillä välin kun
reki menee menojaan kauas jäälle.

Sitten tulee tuo iloinen Utsjokelainen lemmityisensä keralla. Hän on
taas ollut kosiotoimissa, ja pieni, puhelijas, pyöreäposkinen ja
mustasilmäinen lappalaistyttö istuu hänen sylissään, kaulassa kirjava
kaulaliina, jonka hän on saanut kosijaltaan.

Tuossa tulee sitten Mellet Inkerin kanssa ja Lind, joka ohjaa Lailan
rekeä. Onnellisesti he pääsevät töyssäyksistä ja vieremistä ja kiitävät
kauas jäälle. Iloisesti jutellen he taas käyvät mäkeä ylös. Mellet'in
ja Inkerin välillä on keskustelu enimmiten harvasanainen, kun toinen ei
taida lapinkieltä, ja toinen taitaa vaan hiukan norjankieltä.

Mutta mistä nuo kauniit punaiset ruusut nuoren Lailan poskilla? Onko
tämä korkea, kaunis muukalainen, tämä "paha Daro" rohjennut kuiskata
Lailan korvaan jotakin, joka ensi kerran saa hänen sydämensä kovemmin
sykkimään? Se ei ole luultava. Me puolestamme luulemme, että raitis
talvi-ilma ja nopea vauhti on maalannut ruusut; sillä nyt on vähintäin
20° pakkanen, ja silloin saa kalpeinkin poski raittiin värin.

Niin olivat markkinat loppuneet, ja niiden mukana loppui ostaminen ja
myyminen, hyörinä ja pyörinä, ja myös Jaampan kaksinainen olemustila.
Jokainen palasi taas kotiinsa. Mutta tosiaankin! Me olemme tykkönään
unhottaneet käydä pappia katsomassa. Hänellä on todella ollut yhtä
kiire markkinoilla kuin monella muullakin, hänellä kun on ollut
kuulutuksia avioliittoon, ristiäisiä ja vihkimisiä. Juuri nyt astuu
huoneesen nuori pari pyytämään kuulutusta häneltä. Pappi istuu pöydän
ääressä avonainen kirja edessään. Jos katsomme tarkemmin, niin
huomaamme, että pariskunta on vanha tuttavamme, Utsjokelainen ja tuo
mustasilmäinen. Huone täyttyy väellä ja ahtaus käy niin suureksi, että
muutamat kiipeävät penkeille seisomaan, paremmin nähdäkseen. On
luultava, että morsiamella on ollut useampia kosijoita ja että nämä nyt
saapuvat vaatimaan turhaan annettuja kosiolahjojaan takaisin, ja niin
onkin asian laita. Pappi tarttuu juuri kynään kirjoittaakseen
pariskunnan nimen kirjaan, kun eräs nuori Lappalainen tunkeiksen pöydän
puoleen. Ennenkuin hän ennättää lausua sanaakaan, ottaa morsian esille
kaulaliinan ja antaa sen hänelle. Ääneti ottaa entinen kosija sen
vastaan, tarkastelee sitä, ja vetäytyy sitten yhtä ääneti takaisin.
Läsnä olijat eivät nekään puhu mitään. Pian tunkeiksen joukosta
toinenkin ja vaatii takaisin kosiolahjaansa. Ääneti kuin äskenkin
ojentaa morsian hänelle kaulaliinan. Mies kääntelee ja tutkii sitä
tarkasti ja lausuu sitten: "Se ei ole minun!" ja antaa sen takaisin.
Sulhanen antaa morsiamelle toisen liinan, jonka tämä taas vuorostaan
antaa entiselle kosijalleen, joka nyt sanaakaan sanomatta vetäytyy
joukkoon. Taas tarttuu pappi kynään, mutta silloin huutaa eräs ääni
ovelta: "Odota vähäsen, pappi kulta!" Tämä on kolmas kosija, joka nyt
ilmestyy ja joka on antanut useampia lahjoja. Mutta morsian pitää ne jo
varalla ja antaa ne omistajalleen. Vaan tämä kolmas ei tyydykkään
tähän. Hän huomauttaa jostakin määrätystä lupauksesta, jommoisesta nuo
kaksi edellistä kosijaa eivät voineet ylpeillä ja osoittaakseen
puhuvansa totta vaatii hän, että morsiamen tulee maksaa hänelle
taalari. Sulhanen huomaa, että asiassa on jotakin, joka sanoo, että
morsian ei ole semmoinen, joka olisi saattanut tuon kosijan
valhettelijaksi; sillä "mikä on totta, se on totta," sanoo hän, mutta
koska nyt ei ole kysymys palkkiosta morsiamen kadottamisesta, sillä
silloin olisi ehkä toisenlainen summa kysymyksessä, vaan siitä, että
tyttö todella on antanut kosijalle -- ei juuri varmaa lupausta; sillä
hän oli lausunut vaan "kenties" -- niin hänen mielestään ajaa puoli
taalaria juuri saman asian kuin kokonainenkin. Hän ottaa siis
taskustaan puolitaalarin kappaleen ja antaa sen papille pyynnöllä, että
tämä toimittaisi sen asianomaiselle. Kun se on tehty, on asia päätetty,
ja nyt ei ole enää esteitä kuulutuksen saamisessa neljännelle ja
viimeiselle kosijalle.

Sen sijaan että nyt menisivät hautaamaan surunsa Karasjoen kylmiin
aaltoihin, ryhtyvät nuo hyljätyt kosijat takaisin saaduilla lahjoillaan
rohkeasti uusiin kosiotuumiin ja etsivät uusia lemmityisiä; sillä aika
on kiireinen. Tässä ei jouda viettämään unettomia öitä häilyvässä
epätoivossa, tohtiiko ottaa tuon tärkeän askeleen eli ei. Tässä on
ryhdyttävä tuumasta toimeen. Täytyy kosia, kihlata, kuulututtaa ja
vihittää itsensä ennenkuin pappi lähtee pois, sillä muuten ei asiasta
tule mitään ennenkuin seuraavana vuonna.

Sen tähden voipi sattua viimeisenä markkinapäivänä, kun pappi jo on
päässyt rekeen ja on lähtemäisillään, että joku pariskunta juoksee käsi
kädessä hänen perässään. He ovat vihoviimeisessä silmänräpäyksessä
sopineet keskenään. Hyvillä sanoilla ja eri maksusta saavat he papin
vielä kerran lähtemään kirkkoon heitä vihkimään.

Viimeisenä iltana oli Laagje ja useimmat Lappalaiset lähteneet, kukin
kulmalleen. Lind ja hänen sisarensa istuivat yksin huoneessa puhellen
keskenään.

"Antoiko Laila sinulle mitään lahjaa kuvaraamatusta, jonka hän sai?"
kysyi Lind sisareltaan.

"Ei, mutta hän lupasi antaa minulle soman turkin, jonka hän itse sanoi
neulovansa."

"Vai niin, ehkä hänellä on parempi muisti kuin muilla Lappalaisilla.
Muuten olen tullut siihen kokemukseen, että Lappalainen on kiittämätön
olento. Hän on lapsi monessa suhteessa, nöyrä ja taipuvainen, mutta se
asia on varjokohta hänen luonteessaan, että hän niin pian unhoittaa
hänelle osoitetun hyvyyden."

"Mutta Laila ei ollut niinkuin muut. Hän oli tavattoman kaunis ja
kaikessa paljon etevämpi muita lappalaistyttöjä, joita täällä näin."

"Niin, kaunis hän oli, mutta saamme nyt nähdä, onko hän erilainen
muissakin suhteissa."

"Minä pidin niin paljon Lailasta ja käskin häntä käymään meillä
kesällä, kun Laagje tulee meren rannikolle. Ja sitten päätimme, että
minä taas vuorostani käyn häntä katsomassa tunturilla, ja silloin on
hänellä uusi teltti valmiina, jossa me molemmat yhdessä asumme. Minä
käyn lappalaispuvussa ja hän näyttää minulle kaikki poronsa, ja Jaampa
ajaa ne kokoon ja me lypsämme niitä. Sitten Mellet hankkii meille
kaloja, joita saamme keittää omassa teltissämme ja sinäkin saat luvan
käydä meitä tervehtimässä."

"Katsoppas vaan, ovatpa ne oikein hauskoja 'tuulentupia'."

"Niin, ja meillä tulee olemaan oikein hauskaa; mutta sinun pitää
tutustuman tuon omituisen Jaampan kanssa ja käydä hänen kanssaan
kalassa Ravdosjärvellä."

"Siellä tunturilla kuuluu olevan hyvin kaunista, ja minä en ole koskaan
siellä käynyt, joten ehkä maksaa vaivan tehdä kerran pienen retken
sinne."

Seuraavana aamuna, kun Lind astui ulos huoneesta, huomasi hän
ihmeekseen Jaampan istumassa portailla oven edessä, mökeltäen kuivaa
poron lihaa, jota hän leikkeli veitsellään. Alempana pihalla seisoi
kolme poroa, kukin rekensä edessä.

"Hyvää huomenta, Jaampa," sanoi Lind, "vieläkö sinä olet täällä?"

"Ollut kotona ja tullut takasin jälleen!" sanoi Jaampa ja pureskeli
lihapalaansa.

"Oletko jotakin unhottanut tai hukannut? Niinhän istut siinä
alakuloisena kuin jos olisit puusta pudonnut?"

"En ole mitään unhottanut, enkä myöskään ole tullut tänne omasta
tahdostani, Laila minut tänne lähetti, hän on tullut hulluksi."

"Mitä sinä mies sanot, onko Laila tullut hulluksi?"

"Minä vaan luulen että hän on tullut hulluksi. Hän lähetti minut tänne
kahdella porolla, jotka ovat tuolla. Ehkä olet nähnyt ne ennenkin?"

"Onhan siinä 'Vihuri' ja 'Jivja'."

"Niin on!"

"No, mikä nyt sitten on hätänä?"

"Se vaan on hätänä, että Laila lähetti minut tänne ja käski sanomaan,
että 'Vihurin' saat sinä pitää."

Sanat olivat vähällä takertua Jaampan kulkkuun ja hän jatkoikin sen
vuoksi hiljaa itsekseen:

"Jospa edes taittaisit niskasi, kun lähdet sillä ajamaan."

"Ja sisaresi saa 'Jivjan' rekineen, valjaineen, vöineen, kulkuisineen
päivineen! Eikö Laila nyt ole hullu? Ja reessä on uusi turkki
sisarellesi. Se hänen pitää panna yllensä, sanoi Laila, kun hän lähtee
täältä kotiin, ett'ei häntä palele matkalla."

"Inkeri!" huusi Lind huoneesen, "tule ulos!"

Sisar tuli ja hämmästyi tuosta suuresta lahjasta, jonka Laila oli
heille lähettänyt.

"Siinä nyt näet," sanoi Inkeri veljelleen, "kuinka suuresti erehdyit.
Eikö Lappalainen ole kiitollinen?"

"On, mutta Laila on poikkeus, sen tunnustan, sangen merkillinen
poikkeus. Tule sisään Jaampa ottamaan ryyppy," sanoi kauppias hänelle.

"En tule," vastasi Jaampa, "ei yhtään ryyppyä tänäpänä, minä lähden
paikalla matkaan."

"No mitä nyt, ethän sinä sitä tavaraa halveksi."

"En suinkaan, otanhan minä toisinaan pienen ryypynkin muistiani
virkistääkseni, mutta minun täytyi luvata Lailalle, ett'en tänäpänä
maistaisi viinaa, minun täytyi panna käteni tuon suuren kirjan päälle
ja vannoa kallis vala, ett'ei kieleni tänäpänä saisi maistaa viinan
pisaraakaan, vaan että heti palaisin kotiin. Nyt olen toimittanut
asiani. Hyvästi siis, nyt lähden!" Näin sanoen hän irroitti poronsa ja
istui rekeen.

"Sano terveisiä Lailalle ja Laagjelle ja kiitä meidän puolestamme
lahjasta, ja muistuta Lailaa siitä, että hän ensimmäiseksi työkseen
kesällä käy meitä tervehtimässä."



X.

Kesällä.


Kauppias Lind asui Garnäsin talossa, joka on erään Altenvuonon
lahdekkeen rannalla. Aivan talon vieressä purkaa jokseenkin suuri virta
vetensä vuonoon. Virta katkaisee matkallaan laakson läpi kolme
suurenmoista penkerettä. Keskimmäisellä ja suurimmalla penkereellä
seisoo talo huoneuksineen, joten tästä on kaunis näkyala ulos vuonolle
ja ylös laaksoon, jonka läpi virta polveilee.

Virran rannalla kasvaa samaa koivumetsää, jonka keskellä siellä täällä
kasvaa joku pajukin. Kuta ylemmäs laaksoa myöten kulkee sitä rajummaksi
käy virta. Puoli penikuormaa talosta on ensimmäinen putous, ja siitä
tuntureille päin on koski toisensa perään. Kuta ylemmäksi tulee, sitä
autiommaksi muuttuu maisema, ja viimeisillä harjanteilla, jotka talosta
vielä näkyvät, ei kasva enää pensastakaan.

Virta saa alkunsa Ravdos nimisestä järvestä, joka on keskellä aukeaa
tunturilakeaa. Melkein kohta järvestä lähdettyään syöksee virta suoraa
päätä ryöppyisenä, vaahtoisena joukkiona alas mustaan, ahtaasen solaan,
kahden jyrkän kallioseinän välissä. Eräässä kohden on kallioseinässä
onkalo eli pyöreä komero, jonka vesi aikojen kuluessa on siihen
sorvannut. Tässä pyörii vesi lakkaamatta ympäri, ja jos joku esine
sattuu tulemaan tähän pyörteesen, voipi se jäädä siihen pitkiksi
ajoiksi pääsemättä ulos, lakkaamatta pyörien kieppuvien aaltojen mukana
suurien vaahtohahtuvien seurassa, jotka nekin kieppuvat ikuisessa
rinkitanssissaan. Äkkiä voi tapahtua, että pinnalla oleva esine painuu
pohjaan kurimuksen eli tuommoisen rattimaisen pyörteen mukana,
jommoisia vesi toisinaan muodostaa. Esine katoaa hetkiseksi, mutta
nousee jälleen pinnalle toisessa kohdassa jatkaakseen loppumatonta
pyörimistään. Merkillisin ilmiö paikalla on eräs koivu, joka on iskenyt
juurensa kallion halkeamaan kurimuksen yläpuolella ja on kasvanut
mutkikkaaksi, niin että osa sen oksista makaa vedessä. Tunturilta
samalla rannalla näkyy vaan hiukan koivun latvaa, mutta vastaiselta
rannalta se näkyy kokonaan. Jokainen ohikulkeva pysähtyy ehdottomasti
ihmetellen, miten koivu on saattanut kasvaa siihen. Ihmiskäsi ei vielä
koskaan ole sitä kosketellut eikä poiminut lehteä sen oksilta. Ei sitä
käy katsomassa metsän laululintusetkaan, ja kuitenkaan ei se ole aivan
hyljätty. Kosken-karalle on se paikka mielusin kaikista koko
jokivarrella. Sen paikka on koivun rungolla siinä, jossa koivu nuokkuu
virran yli, ja tässä se visertelee virttään kosken säestäessä, turvassa
kaikilta vihollisilta. Ei kukaan voi kulkea virtaa myöten ylös eikä
alas, ei voi tulla siihen paikkaan ylhäältäkään, sillä molemmilla
rannoilla kohoavat jyrkät kallioseinät, vähintäin sadan jalan
korkeuteen. Koivu on varmaan jo yli sadan vuoden vanha, sillä Garnäsin
vanhimmat asukkaat muistelivat nähneensä sen siinä jo lapsuudessaan.

Putouksen yläpuolella leviää Ravdosjärvi, joka on noin penikuorman
pituinen ja joka puolelta ympäröitynä vuorilla, harjanteilla ja
tuntureilla. Näillä kasvaa suurimmaksi osaksi kellertävää poro-sammalta
ja surkastunutta koivumetsää. Järvessä on joukko suurempia ja
pienempiä saaria, joilla koivu on vähän rehevämpi kuin mannermaalla.
tunturi-Lappalaisen mielestä on tämä järvi saarineen, salmineen ja
niemineen, lintuparvineen, kaloineen, lakkasoineen ja rantaniittyineen
ikäänkuin paratiisin yrttitarha. Tämä onkin mieluisa olopaikka monelle
lappalaisperhekunnalle kesäiseen aikaan. He pystyttävät kotansa järven
rannalle, kylpövät vedessä, ja siellä täällä on rakennettu pyöreitä
aitauksia, joihin porot ajetaan lypsettäviksi. Näitä "porotarhoja"
muutetaan joka vuosi, ja tällä tapaa tulee maa niin sotketuksi ja
muokatuksi, että tuommoisen porotarhan paikka aikaisemmin kuin muut
ruohoittuu keväällä, jonka vuoksi porokin aina ensiksi rientää
semmoiseen paikkaan. Mutta sattuupa Lappalaisten joukkoon jonakuna
päivänä tulemaan mustapukuinen uudisasukas, jonka ilmestyminen ei
heissä herätä iloisia tunteita. Heillä ei ole mitään hyvää häneltä
odotettavana. Uudisasukas vetää esille paperin, näyttää sitä jollekulle
Lappalaiselle ja kertoo heille, että hän vuodin määräyksestä on saanut
tämän eli jonkun toisen porotarhan heinämaakseen, ja että se siis tästä
hetkestä on hänen omaisuutensa, joten siis Lappalainen tahi hänen
poronsa älköön panko jalkaansa siihen, jos tahtoo välttää sakkoja.

"Minä en välitä sinun kurjasta paperilapustasi", vastaa Lappalainen,
"esi-isäni ovat täällä kulkeneet jo tuhatta vuotta ja muokanneet maata
ja syöttäneet karjaansa ilman joutavitta papereitta."

"Siinäpä se juuri onkin", sanoo uudisasukas irvistellen, "minun
paperini on parempi kuin sinun pörhöiset esi-isäsi ja jos vaan rohkenet
tästä hetkestä syöttää karjaasi minun laitumellani tahi muuten turmelet
sitä, niin saat maksaa vahingon joko rahalla tahi poroilla, siitä saat
olla varma."

Kätkien vihansa täytyy paimentolaisen tyytyä kohtaloonsa ilman mitään
korvausta, ja tässä, niinkuin muuallakin väistyä yhä enemmän syrjään
karttuvan sivistyksen tieltä. Nykyjään ovat olot tämmöisen
karkoittamisen suhteen järjestetyt paljon paremmalle kannalle.

Laagjekin oli laittanut kesätelansa Ravdosjärven rannalle ja hänen
porokarjansa kuleksi lähellä olevilla tuntureilla.

Kevät Karasjoen markkinoiden jälkeen tuli myöhään ja kesää saatiin kauan
odottaa. Vielä kesäkuun alussa peitti lumi maan rantoja myöten ja
kaikki järvet olivat jäässä. Monta muuttolintua oli jo tullut, mutta ne
eivät löytäneet sulaa maata muualla kuin meren rannalla, josta
nousuvesi huuhtoi lumen pois. Ne viettivät siis surullista elämää ja
toivoivat varmaan vielä enemmän kuin ihmiset kevään ja suven tuloa.

Vihdoinkin tuli eräänä päivänä muutamia lämpöisiä tuulenpuuskia
etelästä. Ilma oli muuttunut. Etelätuuli toi mukanaan lämpöisen
keväimen. Lumi suli ja katosi ihmeteltävän nopeasti. Suurempia ja
pienempiä lumettomia paikkoja ilmestyi tuon tuostakin päivän rinteillä
ja sadottaisin lintuja, suokukkoja, kuoveja, kurppia y.m. kokoontui
suurissa parvissa lyöden leikkiä ja riidellen puolisoista kesäajaksi.
Etenkin olivat suokukot mainittavat, joilla oli kaulassaan valkoiset,
ruskeat, vehreät eli kirjavat höyhenkaulukset, joita he tapellessaan
nostivat pystyyn. Lappalaiset ovat antaneet monenlaisia nimityksiä
suokukolle. Valkokauluksinen on pappi, toinen on vouti, tuomari,
lukkari j.n.e. Linnuilla oli erittäin kiire kosiopuuhassaan. Heidänkin,
samoin kuin Lappalaisten Karasjoen markkinoilla, oli hankkiminen
itselleen puoliso niin joutuisasti kuin mahdollista. Kukin kosija kehui
asuntoaan tunturin helmassa. "Tule minulle", sanoo yksi, "minä tiedän
ihanan paikan Ivalojoen rannalla!" "Ah, sinä et tiedä, kuinka kaunista
on tuolla Gaggagaisan harjanteilla", sanoo toinen. "Siellä saamme
rauhassa rakennella. Tule, tule, kesä on lyhyt, ja meillä on niin
paljon tekemistä, meidän täytyy rakentaa pesä, hautoa munia ja hoitaa
pienokaisiamme, jotta ne kykenisivät lentämään, ennenkuin syksy
myrskyineen ennättää ja karkoittaa meidät taas etelään. Jumala
auttakoon niitä raukkoja, jotka eivät silloin ole valmiit seuramaan."

Muutamia päiviä myöhemmin ovat kaikki muuttolinnut kadonneet, kukin
puolisoineen, ja kahdeksan päivän kuluttua siitä kuin lumi vielä peitti
kaikki paikat, saattaa maa jo olla ruohossa ja kukoistuksessa. Niin
ihmeellisen nopea on muutos talvesta kesään täällä pohjolassa; sillä
aurinko on ylhäällä koko yön ja tämmöisenä valoisana yönä ei
kasvillisuuskaan jouda nukkumaan. Sen vuoksi on 8 päivää täällä yhtä
paljon kuin 14 päivää eli 3 viikkoa etelämpänä, ja ohrakin tuleentuu
leikattavaksi kuudessa viikossa.

Näyttipä siltä eräänä päivänä, kuin nuo alastomat harjut pohjan
puolella äkkiä olisivat muuttuneet metsäisiksi; sillä satoja
haaroja kohosi pystyyn ja kuvastuivat taivasta vasten. "Nyt tuli
tunturi-Lappalainen," sanoi Garnäsin renkipoika. Se olikin porokarja,
jonka sarvet näkyivät taivaan rannalla.

Tuntia myöhemmin seisoi Laila pihalla pitkä matkasauva kädessä,
puettuna siniseen takkiin, kirjailtu vyö vyötäreillään, kaunis liina
kaulassaan, pieni punainen lakki päässään, hiukset kahdessa pitkässä
palmikossa, raittiina, reippaana ja kauniina kuin keväinen kukka. Laila
sai ensin kylmänpuoleiset tervetuliaiset, sillä talon vahtikoira
hyökkäsi hänen pienen mustan koiransa kimppuun, joten tämä turvausi
emäntäänsä, mutta pian huomasivat Antero Lind ja hänen sisarensakin
tulokkaan ja molemmat juoksivat ulos.

"Terve tuloa, terve tuloa, Laila!" huusi Inkeri.

"Hyvää päivää, Ingasjam, kiitoksia viimeisestä!" sanoi Laila.

"Niin vainenkin, pitihän meidän sanoa toisillemme Lailasjam ja
Ingasjam", sanoi Inkeri. "Kiitos itsellesi viimeisestä, poroista ja
somasta turkista, jonka minulle lähetit. Mutta etkö tervehdi veljeäni.
Etkö enää tunnekaan tuota 'pahaa Daroa?'"

Laila ojensi hänelle kätensä hymyillen, joka ei suinkaan osoittanut
vihaa, vaan pikemmin iloa jäälleen-näkemisestä. Laila oli usein
muistellut häntä lukiessaan raamattua ja olipa uueksinutkin olevansa
taas mäkeä laskemassa ja kättelemässä hänen kanssaan.

Käsi kädessä menivät tytöt sisään, jossa vanha Lind, heidän isänsä,
istui nojatuolissa.

"Hyvää päivää, lapseni", sanoi vanhus, "oletko sinä Laagjen tytär?"

"Olen, Aslak Laagjen tytär."

"Sinä et ole lappalaistytön näköinen. Olethan yhtä pitkä kuin minunkin
tyttäreni, ja sinulla on hienot kasvot, vaaleat hiukset ja suuret,
kauniit silmät. Kuinka ihmeellistä, kun katselen sinua, niin muistuu
mieleeni veljeni vaimo, joka kuoli monta vuotta sitten Karasjoella.
Näitkö sinä häntä?"

"En, en ole koskaan kuullut hänestä."

"Tosiaankin, sinä oletkin liian nuori, hän kuoli jo monta vuotta
sitten. Oletko ahkerasti lukenut raamattua, jonka sait?"

"Olen lukenut joka päivä itsekseni ja muille."

Garnäsin suuressa talossa oli luonnollisesti paljon kaikenlaista, jota
Inkeri näytti Lailalle, jolle tämä kaikki oli aivan uutta. Laila ei
ollut usein käynyt katon alla. Mutta kun Inkeri lopuksi aukaisi vanhan
soittokoneen ja rupesi soittamaan, hämmästyi luonnonlapsi kokonaan. Hän
jäi seisomaan ikäänkuin lumottuna ristissä käsin, kuunnellen säveleitä.
Lopuksi kiiti Inkeri koskettimilla edes takaisin läpi koneen kaikki
äänet, pysähtyi sitten äkkiä ja kysyi:

"Mitä pidät tästä, Lailasjam, onko se kaunista?"

"On," huudahti Laila, joka ei koskaan ollut kuullut minkäänlaisen
soittimen ääntä, "se on niin kaunista kuin revontulten leimu, joka
talviyönä liitää edes takaisin, hyppien halki taivaan kannen! Luuletko,
että Lappalaiset taivaassa saavat oppia soittamaan?"

"Luulen kyllä," vastasi Inkeri hymyillen, "jos vaan taivaassa
soittokoneita viljellään."

"Älä naura lapselle," sanoi vanhus, "hänen vertauksensa säveleistä ja
revontulista on kaunis, ja hänellä varmaankin on soitannollista
aistia."

"Jos tahtoisit useimmin käydä minun luonani," sanoi Inkeri Lailalle,
"niin opettaisin sinut vähän soittamaan ja laulamaan muutamia lauluja.
Osaatko laulaa?"

"Minä en osaa mitään, en ymmärrä mitään enkä tiedä mitään, minä olen
vaan taitamaton lappalaistyttö tunturilta."

"Mutta siellä sinä olet taitava, ja siellä ei minusta olisi mihinkään."

"Miten Jaampa jakselee?" kysyi Lind.

"Jaampa voi hyvin, samaten isä, äiti ja Melletkin. Mutta missä on
'Vihuri' ja 'Jivja?'" kysyi Laila, joka nyt muisti vanhat ystävänsä.

"Ne ovat sidottuina ladon vieressä."

"Sidottuina? Ovatko ne sidotut? Sitten minun täytyy mennä niitä
katsomaan. Ehkä ne vielä tuntevat minut. Ehkä ne katselevat suurin,
iloisin silmin lappalaistyttöä ja koiraani Mustia. Nyt sinun pitää
päästää ne irti, jotta Musti ja minä saamme juosta niiden kanssa kilpaa
tunturille, jossa he tapaavat vanhoja ystäviä."

Laila palasi myöhempänä kotiinsa jälleen, mutta kävi sittemmin usein
ystävänsä Inkerin luona. Hän oppi kirjoittamaan ja saatuaan vähän
ohjausta laulussa, osoitti hän, että hänellä oli kaunis ääni, joten hän
pian osasi useimmat niistä lauluista, joita Inkerikin lauloi.

Toisinaan seurasi Jaampa häntä Garnäsiin viedäkseen kotiin yhtä ja
toista, jota Laila oli ostanut.

Lindiltä sai Jaampa lahjaksi muutamia kalankoukkuja, joista ukko oli
erittäin hyvillään, ja kun hän sen lisäksi vielä sai pitkän, hienon
siiman, niin se saattoi Jaampan niin ihastuksiin, että hän
yksimielisesti Lailan kanssa kutsui Inkerin ja Anteron käymään
tunturilla kalastelemassa Ravdosjärvessä.

"Mutta sinun pitää tulla ensin, Ingasjam," sanoi Laila. "Jaampa ja minä
tulemme sinua hakemaan, ja me saamme asua uudessa teltissäni yhdessä."

Elokuun alussa lähdettiin tuolle tunturiretkelle. Aikaiseen eräänä
aamuna, kun ilma oli mitä ihanin, tulivat Jaampa ja Laila Inkeriä
noutamaan. Lindin piti tuleman seuraavana päivänä.

Saavuttuaan vuorille, jossa tunturilakeat aukenivat heidän eteensä, ja
luodessaan vielä viimeisen silmäyksen Garnäsiin päin, pysähtyi Laila.

"Katsoppas, nyt olet tunturilla, Ingasjam, täällä on minun kotini,
täällä olen minä tuttu kaikkialla, niinkuin sinä Garnäsissä. Katsoppas,
miten pieni sinun asuntosi nyt on! Se ei ole suurempi kuin pieni myyrän
pesä ja miten ahdasta sinulla on siellä alhaalla! Mutta täällä
tunturilla! Täällä on vapaata ja avonaista kaikkialla. Eikö tämä ole
kaunista?"

"Täällä tuntureilla on todellakin ihanaa."

Telttien luona he tapasivat Laagjen ja Mellet'in, ja Laila vei nyt
Inkerin omaan telttiinsä, jossa kaikki oli uutta, siistiä ja somaa.
Permannolle oli levitetty paksu kerros koivun oksia ja niiden päälle
taas hienoja poron nahkoja, jotta tässä oli yhtä pehmoinen istua ja
maata kuin sohvalla. Lieden oli Jaampa rakentanut valkoisista
liuskakivistä joen rannalta, ja pata tarvekaluineen riippui siinä
myöskin. Inkeristä oli hupaista nähdä kaikkea hänelle vierasta ja uutta
täällä, mutta kun Laila otti esille pienen takin, housut, kengät,
lakin, vyön puukkoneen ja kehoitti Inkerin pukeutumaan uuteen pukuun,
niin nytkös vasta nauru ja tirskuminen pääsi teltissä valloilleen,
jotta se kuului pitkän matkan päähän.

"Kun ei vaan joku tulisi tänne! sanoi Inkeri."

"Ei kukaan pääse tänne minun suostumuksettani," vakuutti Laila, "ja
Musti koirani pitää kyllä varansa, näetkös!"

Pian sen jälkeen tulivat molemmat ulos, puettuina kiireestä kantapäähän
lappalaistytöiksi. Laila oli varustanut Inkerin myös pitkällä
matkasauvalla.

Jaampan naama vetäysi irviin, kun hän näki tytöt.

"Sinäkin olet soma lappalaistyttö," sanoi hän Inkerille norjankielellä.
"Sinä saat monta kosijaa. Kaikki lappalaispojat katselevat, kosivat
sinua ja antavat sinulle kauniita kaulaliinoja."

"Niin, nyt sinä Inga olet lappalaistyttö," sanoi Laila, "nyt voimme
yhdessä kulkea tunturilla katsomassa poroja, eli lakkoja poimimassa ja
kalastamassa."

Inkeri ei voinut muuta kuin myöntää, että puku oli mukava ja paljon
sopivampi tunturivaellukseen kuin hänen oma pukunsa.

Seuraavana päivänä tuli Lind, ja yhdessä Jaampan ja Mellet'in kanssa
tehtiin useampia retkiä järven ympäristölle ja saarille, joissa vilisi
lintuja, jotka täällä turvassa ketulta ja muilta vihollisilta hautoivat
muniaan ja jo elokuun alkupuolella löytyi saarilla meheviä lakkoja.
Eräällä saarella oli kaksi poroa, jotka paikalla läksivät uimaan
rannalle päin, kun huomasivat lähestyvän veneen. Jaampa souti rivakasti
niiden jälkeen ja pääsi niitä aivan lähelle. "Ne ovat minun porojani!"
huudahti Laila.

"Mistä sen tiedät?" kysyi Inkeri.

"Sen näen korvista, niissä on minun merkkini, näetkös."

Eräänä päivänä he ottivat mukaansa verkkoja, padan ja erityisiä muita
kapineita ja läksivät Jaampan ehdotuksesta kalanpyyntiin virralle, joka
juoksee Ravdosjärveen. Se on matala ja hiljainen, joten helposti voi
kaalata sen poikki ja sulkea sen verkolla, ja kun tuommoinen joki
suljetaan ja yläpuolelta hätyytetään, voi olla varma kaloja saavansa.
Jaampa laski ulos verkon ja toiset menivät vähän matkaa ylöspäin ja
alkoivat ajaa kaloja alespäin, Lind ja Laila yhdellä puolella, ja
Mellet ja Inkeri toisella. Tytöillä oli erinomaisen hauskaa.
Innokkaasti he molskivat pitkillä sauvoillaan veteen, sohivat mättäiden
alle, ajaakseen kaloja, jotka kiitivät sinne ja tänne, verkkoon, josta
Jaampa, joka seisoi keskellä jokea, kaappasi ne kiini. Pian oli heillä
monta lohta enemmän kuin tarvitsivatkaan ja sillä välin kuin Jaampa ja
Mellet pystyttävät telttiä, virittivät tulta ja panivat padan
kiehumaan, kävivät Laila ja Inkeri veneellä eräässä saaressa ja
poimivat koko vakallisen lakkoja. Siinä keitettiin ja paistettiin kalaa
ja poronkieliä, ja kaikki istuivat tyytyväisinä ja iloisina vapaassa
luonnon helmassa. Sillä ilma oli kaunis ja aurinko vielä ylhäällä
melkein koko yön. Aika kului hauskasti, vaikk'ei sana aika tässä ole
paikallaan, sillä yö oli kuin päivä. Jaampa ei kieltänyt ottamasta
paria ruokaryyppyä, josta ukko kävi niin hyvälle tuulelle, että hän
paluumatkalla sepusti ja lauloi tilapäisen runon retken johdosta.

Seuraavana päivänä Jaampa ja Mellet menivät ajamaan poroja kotiin
lypsettäviksi iltapuolella, jolloin on hiukan viileämpi, eivätkä itikat
elukoita niin pahasti kiusaa. Muutaman tunnin kuluttua kuuluu kaukana
koirien haukunta ja miesten huuto ja pian vilisee pohjanpuoleisilla
harjuilla poroja, jotka koirien ajamina kiitävät alas mäkirinteitä
täyttä lentoa. Mikään ei niitä pidätä. Kepein askelin he pujahtavat
halki metsien, viitojen, soiden ja jokien. Ei kuulu minkäänlaista
jalkain kopinaa, niinkuin hevoselta eli muilta eläimiltä. Kuuluu vaan
selvästi tuo ihmeellinen ääni takajalkojen jäntereistä, joka muistuttaa
sähkökipinöiden räiskettä. Laumassa oli ainakin 1000 poroa, jotka nyt
ajettiin kokoon telttien ympärille. Muutamat lepäsivät, toiset
seisoivat, muutamat hyppelivät ja leikkivät, toiset taas kaikessa
ystävyydessä koettelivat sarviaan keskenään.

Sitten tulevat Laagjen emäntä ja palvelijattaret kiuluineen lypsämään
niitä emäporoja, joita miehet suopungilla heille pyytävät. Vakavasti ja
rauhallisesti viskaa ukko Laagje suopunkinsa ja vetää sillä poron
vaimolleen. Samaten tekee Jaampakin. Mutta nuoriso, Laila, Inkeri,
Mellet ja Lind eivät menettele yhtä vakavasti. Näyttääpä siltä, kuin ei
asiasta heidän kesken tulisi muuta kuin leikkiä ja kurintekoa.

"Pyydäppäs minulle poro, Mellet", sanoi Inkeri, "minä koetan lypsää."

Mellet pyytää poron ja tuo sen hänelle, mutta Inkeri, joka ei oikein
tunne temppua, saa vaan muutaman pisaran maitoa ja pudottaa päälle
päätteeksi kiulunsa maahan, kun poro käy rauhattomaksi ja rupee
potkimaan.

"Voitko pyytää minulle poron?" sanoi Laila Lindille. "Osaatko käyttää
suopunkia?"

"Voinhan koittaa", vastasi hän, ja yritti useampia kertoja, mutta
turhaan. Laila nauroi hänelle ja palvelijattaret samaten.

"Et sinä osaa", sano Laila, "anna tänne suopunki, niin saat nähdä
kuinka lappalaistyttö heittää."

Kätevästi käärii Laila suopungin oikeaan käteensä, juoksee keskelle
laumaa, pujahtaa porojen välitse notkeasti, somasti, hymysuin ja on,
vaikka on itsekin kesytön, kaino, mutta sanomattoman soma ja
viehättävä. Pian on hän saanut poron vangituksi ja kokee pitää sitä
kiini, mutta poro panee vastaan ja on viedä tytön mukanaan. Lailan
suuret silmät säihkyvät taistelun tulesta ja ovat melkein mustat.

"Auta minua!" huusi Laila Lindille, joka juoksi avuksi ja otti
suopungin käteensä. "Pidä nyt kiini niin kauan kuin minä lypsän", sanoi
tyttö, "sanoithan olevasi niin väkevä."

"Kyllä minä sen veitikan pitelen."

Mutta Laila tuskin oli ehtinyt lypsää muutamia pisaria, kun poro
vimmattuna karkasi pystyyn, kaatoi maitokiulun kumoon Lailan kädestä ja
heitti Lindin suin päin maahan, jossa hän nyt kierieli suureksi iloksi
palvelijattarille.

"Kehuithan itseäsi niin väkeväksi," sanoi Laila ja nauroi hänkin.

"Laila, Laila", varoitti Laagjen emäntä nuhdellen, "kuinka saatat noin
menetellä?"

"Eihän se ole minun syyni, se oli hän itse, joka ei voinut pitää kiini
pientä poroa."

"Pitää kiini! Oliko hänellä muka helppo pitää kiini, kun sinä pistit
poroa. Minä näin selvästi mitä teit, veitikka, mutta nuoruus on
nuoruus, Nyt me olemme lypsäneet monta kiulullista, vaan mitä sinulla
on kiulussasi?"

"Voi äiti kulta, nyt minä tahdon olla vakava. Tule sinä vanha Jaampa ja
ota yksi minun poroistani, niin minä lypsän sen ja annan kiulullisen
Inga siskolle."

Ennenkuin lauman annettiin mennä tunturille jälleen, oli siitä otettava
yksi poro teurastettavaksi. Mellet ja Jaampa menevät sitä valitsemaan,
mutta juuri kun Mellet heittää ja suopunki lentää ilmassa, hypähtää
äkkiä kolmivuotias kesytön porohärkä ylös, sekaantuu sarvistaan
suopunkiin, ja siitäkös vasta leikki syntyy! Mutta Mellet tietää hyvin,
mitä hänen semmoisessa tapauksessa on tekeminen. Samassa kuin elukka
rupee tepakoitsemaan, vetää hän kaikin voimin nuorasta. Äkkinäisestä ja
odottamattomasta tempauksesta kaatuu poro nurin. Sama tempaus kaataa
Mellet'inkin, mutta hän ei hellitä suopunkia.[6] Salaman sukkeluudella
on poro taas jaloillaan, karkaa pystyyn ja lentää raivoissaan edes
takaisin. Suopunki kiertyy siten milloin etu-, milloin takajalkoihin,
ja se tekee mitä hauskimpia ilmahyppyjä vapauttaakseen jalkansa. Tuskin
silmä saattaa seurata sen ripeitä liikkeitä. Yhtä hartaasti kuin poro
tahtoo päästä irti, yhtä hartaasti tahtoo Melletkin päästä siitä
vapaaksi kun vaan saisi erilleen suopungin, johon poro takertuu
takertumistaan. Taistelun ajalla ovat kaikki muut säikäyksissään
paenneet syrjään. Kietomalla suopunkia käsivartensa ympärille lähenee
Mellet poroa lähenemistään. Tästä suutuksissaan se karkaa pystyyn ja
kokee etujaloillaan, jotka pyörivät kuin rumpukapulat, lyödä hänet
kumoon. Hiljaa ja äänettömänä on Jaampa sillä välin lähestynyt poroa
takaa päin. Mutta nyt se huomaa hänetkin ja käy vielä rajummaksi.
Vihdoin onnistuu Jaampalle päästä poroon kiini ja rivakasti ja
mukavasti kietoo hän kätensä sen vyötäryksiin. Takajaloillaan yrittää
poro potkaista molemmat vihollisensa luotaan, mutta turhaan. Äkkiä
rauhoittuu eläin ja seisoo pää alespäin mutta silmät mulkoilevat ja
pyörivät joka haaralle. Samassa se taas kohotta päänsä, karkaa pystyyn
ja pieksee etujaloillaan, syöksee suin päin ja kaataa mukanaan Jaampan
ja Mellet'in, joten kaikki kolme makaavat siinä taistellen ja
kiemurrellen. Vihdoinkin saa Jaampa suopungin irti. Kaikki kolme
hyppäävät ylös, ja hurjaa vauhtia kiitää poro pitkin kenttää, pysähtyy
vähän matkan päässä, katsoo taaksensa, päristää ja syöksee taas
eteenpäin vielä huimempaa vauhtia, eikä pysähdy ennen kuin se on
kätkeytynyt toisten joukkoon, tiheimpään parveen.

Se poro joka oli teurastettava, oli kesy ja saatiin helposti kiini.
Jaampa veti sen puoleensa ja tarttui molemmin käsin sen vasempaan
sarveen, oikealla kädellään sarven nenästä ja vasemmalla juuresta.
Äkkinäisellä keikauksella kaatoi hän poron seljälleen, sivalsi
puukkonsa ja syöksi sen päätään myöten elukan rintaan, puhkaisten sen
sydämen. Samassa päästää hän irti poron, joka veitsi rinnassaan hyppää
pystyyn mutta samassa silmänräpäyksessä se tuntee kuolettavan iskun
vaikutuksen. Se alkaa vapista, se tahtoo seisoa, mutta jalat eivät sitä
kanna, se hoipertelee ja kaatuu tunnotonna maahan. Vasta kun eläin on
heittänyt henkensä, vetää Jaampa veitsen ulos haavasta, josta tuskin
veren pisaraakaan pulppuaa ulos. Kaikki veri keräytyy rintakehään.
Inkeri on peittänyt käsillään silmänsä ja kääntynyt poispäin. Hän ei
voinut katsella kuolevaa eläintä.

Kun Lind ja hänen sisarensa olivat lähteneet ja Laagje vaimoneen
iltasella istuivat kahden kesken teltissä puhellen, lausui vaimo:

"Oletko huomannut, että hän, tuo kaunis Daro, kauppiaan poika,
mielistelee Lailaa?"

"Sitä en ole huomannut, mutta onhan Laila niin soma tyttö, että
jokaisen täytyy hänestä pitää."

"Mutta oletko huomannut, että Lind pitää hänestä, että Laila on hänelle
niin rakas, että Lind mielellään kosisi, jos tyttö olisi Norjalainen?"

"Pitäköön hän tytöstä niin paljon kuin tahtoo. Laila ei ole semmoinen
tyttö, joka antaisi itseänsä vietellä."

"Ei suinkaan, mutta minä luulen että Lind todella rakastaa tyttöä, ja
jos seuraat minun neuvoani, niin Laila ei saa enää mennä Garnäsiin."

"Ei Lailasta ole pelkoa."

"Mutta etkö ole havainnut että Lailakin pitää hänestä?"

"Sinä vaan luulet joutavia, vaimo."

"Minä en luule mitään. Me naiset näemme semmoisissa asioissa paljon
paremmin kuin te miehet. Sinä olet ollut sokea, kun et ole nähnyt
mitään."

"Mitä sinä sitten olet nähnyt?"

"Mitäkö olen nähnyt! Olen nähnyt Lailan suuret silmät siitä asti, kun
hän oli lapsi. Olen nähnyt ne iloisina, suruisina ja vihaisina, mutta
en koskaan ole nähnyt sitä ilmausta, joka nyt toisinaan kuvastuu näissä
silmissä, ne eivät milloinkaan ole olleet niin syvämieliset, synkät ja
haaveksivaiset kuin nyt.

"Hän on vanhempi nyt näetkös, hän on täysikasvuinen impi, se tulee
tästä."

"Niin, ja siitä, että hän ensi kerran elämässään alkaa tuntea lempeä
miesolentoa kohtaan."

"Eikö hän pidä Mellet'istä?"

"Ei sillä tapaa, eikä niinkuin ennen. Etkö ole huomannut, että hän
usein istuu aivan hiljaa ja uneksii, että hän ajattelee aivan toista
kuin Mellet'iä ja poroja, Jaampaa ja meitä, että hän toisinaan huokaa
raskaasti ja että hänen poskensa punastuvat ja hänen silmänsä saavat
omituisen loisteen ja huulensa hymyilevät, kun tuo kaunis Daro lähestyy
ja puhuttelee häntä?"

"Onko Jaampa ja Mellet sanonut mitään?"

"Jaampa ei huomaa mitään, mutta Mellet ei ole hyvillään siitä, että
Laila käy Garnäsissä. Hän vihaa Daroa varmaankin yhtä paljon kuin hän
Lailaa rakastaa."

"No, olkoon niin, mutta piakkoin taas paalaamme tunturille, ja silloin
nuo Garnäsin retket loppuvat. Hän saa kaikissa tapauksissa käydä
sanomassa jäähyväiset. He ovat olleet ystävällisiä Lailaa kohtaan ja
opettaneet hänelle kaikenlaista, josta hänellä saattaa olla huvia ja
hyötyä."

"Mene itse mukaan! Minä vakuutan sinulle, että he molemmat pitävät
enemmän toisistaan, kuin itse tietävät, eikä tarvitse muuta kuin pieni
sattuma, pieni sana, kipinäinen vaan, kun heidän lempensä syttyy
täyteen tuleen. Oletko unhoittanut, että Lailankin suonissa juoksee
daro-verta, oletko unhoittanut, että Laila on hänen serkkunsa?"

"Sitä en ole unhoittanut, olenpa usein sitä tänä kesänä muistanut."

"Ole siis varovainen, äläkä salli hänen enää mennä Garnäsiin. Jos nämä
molemmat saavat ilmaista tunteensa, silloin et enää kykene liekkiä
sammuttamaan ja silloin hän ei huoli Mellet'istä."

"Luuletko sinä, että kesytöntä tunturin kukkaa käy uudestaan
istuttaminen ahtaasen laaksoon? Luuletko, että hän menestyisi
Norjalaisen vaimona? Minä en sitä usko, siksi on hän liian kiintynyt
meidän vapaasen elämäämme, ja hän on aina pitänyt Mellet'istä."

"Hän on tosin aina pitänyt Mellet'istä, mutta pue Daro lappalaispukuun,
tee hänestä Lappalainen, pane hänet Mellet'in viereen ja käske tyttö
valitsemaan, niin saat nähdä."

"Laila kantaa kuitenkin Mellet'in sormusta ja tietää kerta tulevansa
hänen vaimokseen."

"Mutta hänen sydämensä on Darolla, ja Lailalla on hellät tunteet ja
rautainen tahto, joka ei koskaan ole masentunut. Hän noudattaa omaa
tahtoansa ja on tehnyt sitä lapsesta asti."

"Niin kyllä kaikessa, vaan ei naimishankkeissa. Mutta hän tietää myös
sangen hyvin, että lapset sellaisissa tapauksissa aina noudattavat
vanhempiensa tahtoa ja vaalia, ja että tämä vaali on tehty jo aikaa
sitten."

Tämän keskustelun jälkeen kului useampia päiviä ilman että Laila kävi
Garnäsissä. Mutta eräänä päivänä, kun Lind oli kalastamassa kaukana
virralla, kuuli hän jonkun laaksossa vastaisella puolella laulavan
muutamia säkeitä eräästä vuorolaulusta, jota paimenpojat ja tytöt
tavallisesti laulelevat kulkiessaan kaukana toisistaan laaksossa. Laulu
on varsin yksinkertainen, ja sitä voi muutella ja muodostaa mielin
määrin tilaisuuden mukaan. Lind alkoi siis eräällä säkeellä:

    Kaukana kun luotasi,
    Yli laaksoin, vuortenki,
    Sulle laulan, armahain;
    Kuuletko sä lauluain?

Kun kaiku oli vaiennut ja vähän aikaa kuulunut, kuului kirkas, heleä
ääni, joka tuli kuin auringon säde kirkkaan ilman läpi kaukaa
laaksosta:

    Kaulana sun luotasi,
    Yli laaksoin, vuortenki,
    Vastaan sulle laulaen:
    Lauluasi kuuntelen!

Lind huomasi, että se ei ollut kukaan muu kuin Laila, ja vastasi taas:

    Kaukana sun luotasi,
    Yli laaksoin, vuortenki,
    Pyyntöin korvihisi soi;
    Tullos luoksein, tullos oi!

Samassa kuului toiselta puolen vastaus:

    Kaukana sun luotasi,
    Yli laaksoin, vuortenki,
    Vastauksein sulle soi:
    Luoksesi en tulla voi! En voi! En voi!

kaikui kauempana ja kauempana, samalla kun laulajatar eteni poispäin.

"Terveisiä Lailalta," sanoi Lind sisarelleen tullessaan alas Garnäsiin,
"kuulin hänen laulavan paimenlaulua kaukana laaksossa virran
vastaisella puolella."

Aika kului jo elokuun puoliväliin, ja se aika lähestyi, jolloin
Lappalaiset tavallisesti jättävät kesälaitumensa ja vetäytyvät
tuntureille. Laila ei isoon aikaan ollut käynyt Garnäsissä, mutta
Inkeri odotti varmaan hänen tulevan sanomaan jäähyväisiä, ennenkuin
lähtisi.

Aikaiseen eräänä aamuna tuli Garnäsin renkipoika, joka oli ollut
kaukana virralla katsomassa erästä lohipatoa, juosten taloon ja kertoi
nähneensä ihmisen istuvan ja pitelevän itseään kiini koivussa, joka
riippui tuon tunnetun pyörteen päällä. Se oli luultavasti joku, jolle
oli tapahtunut onnettomuus virrassa ja oli näöltään lappalaistyttö,
kertoi poika. Hän oli ollut vastaisella puolella, mutta koski oli niin
pauhannut, ett'ei ollut apua huutamisesta. Hän oli sen vuoksi vaan
viitannut kädellään osoitteeksi, että onneton oli huomattu ja saattoi
toivoa pelastusta, ja sitten hän oli juossut kotiin.

Kiiruusti haettiin vahvimmat köydet, jotka talossa ja eräällä
jahti-aluksella, joka oli rannalla, olivat saatavissa. Onneksi sattui
Garnäsissä silloin olemaan useita Lappalaisia ja koko joukko muuta
väkeä, joiden kanssa Lind riensi apuun. Tiellä he tapasivat Mellet'in
joka yhtyi heidän seuraansa. Yksi mies lähetettiin vastaiselle rannalle
merkiksi onnettomalle, että ihmisiä tuli apuun. Kaksi köyttä
köytettiin yhteen ja molempien päähän laitettiin silmukka, jotta kaksi
saattoi istua siinä.

"Kuka tahtoo mennä syvyyteen?" kysyi Lind, kun kaikki oli valmiina.

Ei kukaan vastannut. Tässä oli henki kysymyksessä.

"No, minä lähden! Tänne köysi!"

Hitaasti hän hinautti itseään alas, kunnes tapasi koivun äärimmät
oksat. Hän tarttui oksiin ja veti itsensä niiden avulla riippuvan
kallioseinän alle, joten hän katosi vuorella seisovien näkyvistä.

Koivun juurella, nojaten kylmää kallionseinää vasten, istui Laila
kalpeana ja väristen vilusta. Lakkinsa hän oli kadottanut, hiukset
riippuivat hajallaan hänen hartioillaan, ja sinisessä jakussaan ja
harjanaisin hapsin oli hän pikemmin Ahtolan neidon, kuin ihmisen
näköinen. Hän oli edellisenä iltana ollut matkalla Garnäsiin
jäähyväisiä sanomaan ja aikoi soutaa poikki virran, mutta toinen airo
oli katkennut ja hän oli mennyt alas putouksesta. Vene oli mennyt
pirstaleiksi, ja hän ei enää tiennyt mistään, ennenkuin törmäsi koivun
oksia vasten. Silloin hän tarttui niihin ja hinasi itsensä ylös, kunnes
pääsi istumaan tyvelle. Siksi hetkeksi hän oli pelastunut, mutta
kauhean yön hän oli viettänyt. Hän oli läpimärkä ja kylmä ilma valtasi
keskellä koskea, mutta onneksi hän oli tottunut sekä veteen että
viluun, joten hän saattoi kestää tämän ja sitoi itsensä lujasti kiini,
jotta ei ehkä tunnottomuuden tilassa putoaisi koskeen. Hän tiesi
itseään pian kaivattavan ja toivoi myös, että joku sattumalta hänet
huomaisi. Jos hän olisi voinut laittaa tiedon kosken-karalla, olisi
hänen tilansa jo aikaa sitten ollut tietty Garnäsissä. Lintu lensi
nimittäin useampia kertoja istuakseen tutulla paikallaan, mutta riensi
säikähtäen pois nähdessään siinä ihmisen.

Lind, jolla ei ollut edes aavistusta, kuka tuo onneton oli, hämmästyi
kovin nähdessään Lailan täällä. Kaikista vähimmin oli hän luullut
Lailan siellä olevan.

"Jumalan nimessä, Laila, sinähän täällä oletkin!" huudahti hän.

"Minä se olen, ja sinä olet rohjennut tulla tänne minua pelastamaan."

"En tiennyt sinun olevan täällä, en osannut sitä edes aavistaa."

"Silloin et kenties olisi tullutkaan?"

"Laila, olisin kyllä tullut. Olisin mennyt vaikka synkimpään syvyyteen
maailmassa, tietäessäni sinun olevan siellä. Miten kauhea tämä yö
sinulle lienee ollut, ja miten tuskallinen oletkaan ollut."

"Minä rukoilin Jumalaa ja Vapahtajaani, ja nyt hän on kuullut
rukoukseni."

"Toivon, että molemmat pääsemme onnellisesti täältä ylös. Köysi on
vahva, jotta et tarvitse peljätä."

"Nyt en enää pelkääkään."

"Istu nyt tähän silmukkaan, minä sidon meidät molemmat kiini. Jos
pelastumme, pelastumme molemmat ja jos kuolemme, kuolemme yhdessä."

"Silloin en pelkää kuolemaa."

"Pidä nyt kiini minusta," sanoi Lind antaessaan merkin köyden
hinaamiseen. Samassa köysi sinkosi pois kalliosta ja molemmat
kieppuivat nyt pauhaavan kosken päällä taivaan ja maan välillä.

"Laila," kuiskasi Lind, kun tytön pää lepäsi hänen olkapäällään, "ethän
suutu minuun, kun tunnustan, että pidän sinusta paljon, että sinä olet
minulle rakkaampi kuin kukaan Norjan tyttö, rakkaampi kaikkia muita
maailmassa? Voitko sinäkin vähän pitää minusta?"

"Ikuisesti, jos sinä niin tahdot, mutta minä olen vaan katala
lappalaistyttö!"

"Laila, sinä olet minulle kaikki ja sinä olet oleva omani --"

"Köysi laahaa kiveä vasten!" huudettiin ylhäältä.

Lind ponnisti jalkansa kallioseinää vasten, jotta köysi kulki vapaasti,
ja pian he olivat niin korkealla, että käsin voitiin nostaa heidät
vaarallisesta asemastaan.

"Laila," huusivat Lappalaiset, "se on Laila, joka on istunut koskessa."

"Rakas Laila," sanoi Mellet, "Jumalan kiitos, että pelastuit!"

"Sinäkin olet täällä, Mellet," sanoi Laila heikolla äänellä, "etkä
tullut minua pelastamaan!"

"En tiennyt sinun siellä olevan, jos sen olisin tiennyt, olisin kyllä
tullut."

"Hän ei sitä myöskään tiennyt," ajatteli Laila.

Laila oli niin uupunut ja heikko, jotta hänet täytyi viedä Garnäsiin,
jossa hän pääsi Inkerin kamariin lepäämään. Mutta seuraavana päivänä
Laila oli taas yhtä terve, kuin ennenkin. Hänen voimakas ja raitis
ruumiinsa ei ollut vahingoittunut, vaikka luultavasti jokainen muu
tyttö olisi semmoisessa tapauksessa ollut melkein kuoleman oma.

Tuo vanha koivukin oli tullut Garnäsiin. Luultavasti oli niiden
molempien paino, jotka sen päällä olivat istuneet, vioittanut eli
katkaissut jonkun sen juurista. Virta sai nyt koivun enemmän valtaansa,
tempasi sen irti ja vei mukanaan alaspäin, joten se aamulla makasi
rannalla aivan talon kohdalla. Lind vedätti sen maalle. Ehkä siitä
voisi valmistaa jonkun kapineen tapauksen muistoksi, tuumasi hän.
Myöhempänä aamupäivällä tuli Laila arki-huoneesen, puettuna
täydellisesti norjalaistytön pukuun.

Kun Lind tuli huoneesen, hämmästyi hän nähdessään Lailan norjalaisessa
puvussa, mutta hänen silmäyksensä oli niin hellä, joka osoitti, että
Laila häntä miellytti ja että hän ei ollut katunut eikä unhoittanut,
mitä oli tunnustanut silloin, kun molemmat riippuivat taivaan ja maan
välillä.

Mellet tuli myös huoneesen ja näki Lailan uudessa puvussa, mutta tämä
muutos ei laisinkaan häntä miellyttänyt. Laila tuntui hänestä
semmoisena niin vieraalta, ett'ei hän voinut häntä edes lähestyäkään.
Mellet pyysi sentähden Lailan pukeutumaan omaan pukuunsa, joka nyt oli
kuiva, ja kehoitti häntä lähtemään kotiin, jossa vanhemmat olivat
rauhattomia hänen pitkällisestä viipymisestään.

Lind olisi mielellään puhunut Lailan kanssa kahden kesken, mutta se oli
nyt mahdotonta. Lailan lähtiessä hän vaan ennätti kuiskata:

"Minä olen huomeniltana vartioroviolla Gaisatunturilla kello 12, kun
aurinko on matalimmallaan pohjoisessa. Rakas Laila, tule sinne, minulla
on sinulle niin paljon sanottavaa. Sinun täytyy tulla, meidän pitää
saada puhella kahden kesken, ja minun täytyy saada sanoa sinulle
jäähyväiset, ennenkuin lähdet."

Laila vastasi vaan vähäisellä nyökkäyksellä, ja hän ynnä Mellet
läksivät taas kulkemaan tunturille päin.

Seuraavana päivänä läksivät Jaampa ja Mellet ajamaan porokarjaa
telteille, jotta se olisi koossa siinä, kun seuraavana päivänä aiottiin
lähteä Ravdosjärveltä. Laila pyysi päästä mukaan, ja hän ynnä eräs
palvelijattarista soutivat veneellä järven toiseen päähän, kulkeakseen
sitten kukin eri rantaa takaisin päin. Laila sai siis sopivan
tilaisuuden mennä Lindin mainitsemalle vartioroviolle, joka oli
rakennettu eräälle kukkulalle, josta saattoi nähdä Garnäsiin asti.

Kello 11 oli Laila vartioroviolla. Hän tahtoi olla siellä ennen Lindiä.
Laila tahtoi nähdä hänen tulevan. Hän ei tiennyt, mitä Lindillä oli
sanottavaa. Hän vaan aavisti. Mutta Laila tahtoi istua siellä hänen
kanssansa kahden kesken kesäyön vaaleassa valossa, kuulla hänen ääntään
ja vakuutustaan, että lempisi Lailaa, häntä yksin eikä ketään muuta.
Laila olisi ennen lähtöään hiukan soristanut itseään, mutta se olisi
herättänyt huomiota ja epäluuloa. Hänen täytyi siis mennä tavallisessa
valkoisessa sarkajakussaan ja pienessä punaisessa lakissaan. Laila ei
tiennyt, että hän juuri tässä puvussa oli somin tuon suuren, voimakkaan
Daron silmissä.

Kello oli jo 11 1/2. Aurinko painui kahta tunturihuippua kohden, jotka
kohosivat pohjan puolella. Kun sen suuri, punainen liuska oli niin
matalalla, että se kosketti korkeampaa molemmista huipuista, silloin
oli juuri puoliyö. Laila istui nojaten rovioon, käsi poskellaan. Tämä
poski oli tähän asti ollut tavallista hohtavampi odottaessaan Lindin
tuloa, mutta aurinko painui alemmas ja alemmas, ja hieno poski kävi yhä
kalpeammaksi. Kun tunturin huippu mustana varjona kuvastui auringon
kehässä ja kello siis oli 12, silloin tunki epäilys Lailan mieleen.
Eikö hän tulekkaan? Koko luonto lepäsi ny hiljaisena ja rauhallisena.
Ei ainoakaan lehti värähtänyt, ei hienoinkaan tuulen henki häirinnyt
Ravdosjärven tummaa pintaa. Linnut olivat menneet levolle ja nukkuivat
pää siiven alla hiljaisella oksallaan. Laila saattoi nähdä kauas
Garnäsiin päin metsättömien kunnaitten päällitse, ja hän luuli voivansa
pitkän matkan päässä nähdä, jos joku sieltäpäin tulisi. Hän katsoi
katsomistaan. Hänen epäilyksensä kasvoi ja toi myötänsä vielä
tuskankin, joka sai kyyneleet hänen silmiinsä, joten hän ei voinut
nähdä paljon mitään. Äkkiä hän hypähti ylös ja toivon vieno hymyily
näkyi hänen huulillaan. "Ehkä hän tuleekin toiselta puolen ja tahtoo
minua ilahuttaa äkkinäisellä tulollaan?" ajatteli Laila, varjostaen
kädellään silmiään ja katsellen tarkasti pohjanpuoleisia tuntureita
Mutta ei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt missään. "Hän ei tule!"
huokasi Laila. Aurinko alkoi taas kohota ja muuttua kirkkaammaksi,
niinkuin sammuva lamppu, johon lisätään öljyä. Kello oli yli 12;
kirkkaampi valo virtasi vuorille ja laaksoihin, valo niin ihmeen ihana,
että olisi voinut luulla sen lähteneen itse ikuisen valon asunnoista.
Yksittäinen lintu alkoi visertää pensastossa, sitten yhä useampi, ja
kaikkialla vallitsi taas uuden päivän aamuna virkeä elollisuus, iloa ja
elämää taivaan lintujen ja maan eläimien kesken. Ainoastaan Laila istui
siinä yksinään ja kyynel kimalteli hänen kalpealla poskellaan. Pieni
raunio-tassi tuli ja istui roviolle aivan lähelle häntä. Sillä oli
suussaan jyvä, jonka se aikoi viedä pienokaisilleen, mutta se jäi
ihmetellen istumaan, nyykäytti päätään ja keikutti pyrstöään ja katseli
suurin silmin vierasta, joka istui siinä. Pieni hiirikin tuli esiin
pensastosta, istahti takajaloilleen ja katseli häntä. Se pyyhkäsi
etukäpälällään silmiään ikäänkuin paremmin nähdäkseen. Se ei voinut
käsittää, mikä tuo vieras olento oli, joka istui siinä niin hiljaa ja
ääneti. Musti, Lailan pieni uskollinen seurakumppani, makasi katsellen
hänkin emäntäänsä. Se vikisi hiljakseen. Se varmaankin näki surun
emäntänsä kasvoissa, ja tuskin tarvinnee epäillä, että eläimet,
varsinkin koira, voivat ottaa osaa ihmisen suruun.

"Hän ei tule, hän ei tule!" huokasi Laila taas.

Tuskallinen tunne ahdisti kuin raskas taakka hänen sydäntään, ja hän
huokasi sydämensä syvimmästä pohjasta. Kello oli 1. Asia oli siis
varma, Lind ei tullut!

Laila nousi seisoalleen, pyyhki kyyneleensä, siveli hiukset silmiltään,
ja hänen suuret surumieliset silmänsä loivat vielä viimeisen katseen
Garnäsiin päin. Luonnonlapsen ylpeä, uljas, raitis sydän oli loukattu
tuon muukalaisen uskottomuudesta.

"Sinä et tullut!" puhkesi hän sanoihin. "Kurja Daro, sinä olet minut
pettänyt! Miksi pelastit minut, kun kuitenkin sitten minut hylkäsit?
Kamala Daro! Jää siis sinne, missä olet, kurjaan asuntoosi! Olisin
lempinyt sinua uskollisemmasti, hellemmästi ja hartaammasti kuin
yksikään sinun heikoista, kalpeista naisistasi, joilla on kipeä sydän
ja rinta rautakehyksessä. Sinun tähtesi olisin elänyt huoneessasi
niinkuin kesytön laululintu häkissä koko elinaikani. Olisin oppinut,
mitä olisit tahtonut minulle opettaa, olisin tullut siksi, kuin sinä
olisit tahtonut, en olisi ollut sinun vertaisesi, mutta olisin
kuitenkin voittanut jokaisen sinun kalpeista naisistasi. Ilossa ja
surussa, myötä- ja vastoinkäymisessä olisin ollut sinulle uskollinen,
niin uskollinen kuin puhtain kulta; sillä minä rakastin sinua siitä
hetkestä saakka, jolloin sinut ensi kerran näin, sydämeni pohjasta,
ainoastaan sinua koko heimostasi, ja päivä päivältä enemmin ja enemmin,
lujemmin ja lujemmin. Kavala Daro, paha, viekas Daro, miksi petit
minut, miksi et tullut?"

Laila kääntyi poispäin Garnäsistä, ja katseli tuntureille päin, jossa
kodat olivat. Äkkiä hän taas kääntyi. Viha oli kadonnut, ylpeys
kukistunut, rohkeus masentui ja epätoivo tuli sijaan. Hän heittäysi
kanervikkoon kätkien kasvot käsiinsä, nyyhki ja itki katkerasti. Hän ei
tiennytkään, kuinka paljon hän oli toivonut, ennenkuin nyt, kun
viimeinenkin kipinä sammui, hän ei tiennyt kuinka vahva se side oli,
joka oli kiinittänyt häntä Lindiin, ennenkuin se nyt äkkiä katkaistiin,
joten hänen sydämensä oli murtumaisillaan. Melkein pyörryksissä
ja kyynelten vallassa hän makasi siinä, kunnes hänen pieni
seurakumppaninsa taas tuli ja nuoli hänen poskeansa ikäänkuin
muistuttaakseen häntä, että nyt oli aika lähteä kotiin. Laila otti
koiran syliinsä ja hyväili sitä. "Voi Musti, Musti, hän petti minut!
Nyt lähdemme," ja hän otti muutaman askeleen, mutta kääntyi jälleen,
otti terävän kiven ja kirjoitti litteän paaden kylkeen, joka oli
pystytetty rovion huipulle:

Minä olin täällä, sinä et tullut, hyvästi!

Muutamia päiviä myöhemmin meni Lind tunturille, mutta Lappalaiset
telttineen, poroineen olivat kadonneet ja Ravdosjärven rannat olivat
autiot ja tyhjät. Hän meni vartioroviolle ja huomasi, että heikko
naisen käsi oli kirjoittanut jotakin kiveen. Hän luki kirjoituksen ja
nyt hänelle selvisi kaikki. Kaikki oli näissä muutamissa sanoissa.
Kokonainen elämäkertomus. Suuria toiveita, suloisia unelmia, petettyjä
lupauksia ja särjetyn sydämen jäähyväishuokaus.

Antero Lindin vanha isä oli vaarallisesti sairastunut iltapuolella, ja
kun poika kuitenkin aikoi lähteä, katsahti sisar häneen hämmästyen ja
sanoi:

"Ethän toki lähde isäsi luota hänen kuolinhetkellään?"

"Minä jään kotiin," vastasi veli.

Kun kello löi kaksitoista, tiesi hän Lailan istuvan vartioroviolla
odottamassa.

"Inkeri, siskoni," sanoi hän, "nyt minua tuomitsee se tyttö, jota
rakastan, nyt veljesi on hänen silmissään raukka, mies, jossa ei ole
rahtuakaan rehellisyyttä."

"Aioitko tavata Lailaa?"

"Aioin, ja nyt hän odottaa minua turhaan!"

"Armas veljeni, minä säälin sinua. Ei mikään maailmassa ole niin
vaikeata, kuin joutua sen halveksimisen alaiseksi, jota lempii. Mutta
ehkä isä on huomenna parempi.

"Silloin Laila on jo kaukana täältä."

"Mutta tapaathan hänet Karasjoen markkinoilla, ja voit silloin selittää
hänelle asian."

"Sinne on pitkä aika. Silloin hän ehkä jo on naimisessa."

"Sinä aioit siis todellakin naida lappalaistytön Lailan?"

"Jos olisin saanut häntä tavata, olisin kehoittanut häntä jäämään täksi
talveksi meille ja -- --"



XI.

Häät


Kuukautta myöhemmin oli Laagje laumoineen, perheineen hyvässä turvassa
Avotunturilla, 6 peninkuormaa Koutokeinosta, mutta perheessä vallitsi
alakuloisuus. Ei kukaan ollut entisellään. Kukin kulki omissa
ajatuksissaan. Lailan iloisuus oli kadonnut. Laagje ja hänen puolisonsa
huomasivat sen kyllä ja aavistivat syyn siihen. Mellet ja Laila eivät
enää seurustelleet yhtä luottavaisesti kuin ennen. Jaampan muoto oli
synkkä. Hänen suosikkinsa, tämä nuori tyttö, jota hän oli tottunut
pitämään ihanimpana, jaloimpana, puhtaimpana ja pyhimpänä olentona
Jumalan luonnossa, kantoi povessaan salaista surua, ja Jaampa suri tätä
niinkuin koira, joka näkee isäntänsä surun, vaan ei voi tehdä eikä
sanoa mitään.

"Laila," sanoi Laagje eräänä päivänä, "me näemme kaikki, että sinä olet
surumielinen, sano minulle, isällesi, mistä syystä?"

"Ei se ole mitään."

"On, lapseni, on siinä joku syy. Sinä et ole niinkuin ennen."

"Minä olen sairas."

"Niin juuri, sinä olet sairas sielun ja ruumiin puolesta, siksi ovat
silmäsi tummat ja synkkämieliset ja poskesi kalpeat. Eivätkö Mellet,
Jaampa ja äitisi ole sinulle ystävälliset?"

"Ovat, enemmän kuin ansaitsenkaan."

"Meistä on niin ikävää nähdä sinut surullisena. Koeta tulla iloiseksi
jälleen. Kohta olet morsian. Heti joulun jälestä tulee sinun ja
Mellet'in mennä naimisiin."

"Minä en tahdo mennä naimisiin."

"Etkö tahdo? Olethan aina pitänyt Mellet'istä, ja uusi teltti, jossa te
tulette asumaan, on valmis, ja teillä yhteiseen on kaunis porokarja,
jonka avulla voitte elää ja muuttaa mihin tahdotte."

"Voimmehan odottaa."

"Niin et ole ennen puhunut. Mutta tänä kesänä sinä olet muuttunut.
Jospa et koskaan olisi astunut jalallasi Garnäsiin Darojen joukkoon!"

"Niin, jospa en olisi sitä tehnyt!"

"Onko hän tahtonut sinua viekotella?"

"Ei."

"Onko hän ryöstänyt sydämesi viekkailla sanoilla ja valheellisilla
lupauksilla?"

"Ei."

"Ja kuitenkin ehkä pidät hänestä ja sydämesi on kiintynyt häneen?"

"En tiedä."

"Heitä pois hänet mielestäsi! Repäise hänen kuvansa mielestäsi ja
ajatuksestasi! Hän vaan viettelee sinut syvyyden partaalle ja hylkää
sinut."

"Voi, isä!"

"Laila, kuule isäsi sanaa! Sinä tiedät, että aina olen sinusta pitänyt,
jo lapsuudestasi saakka."

"Sen tiedän, rakas isä," sanoi Laila nojaten päänsä hänen polvilleen.

"Mutta sinä et tiedä, että minä olen toivonut paljon sinusta ja sinun
jälkeisistäsi itselleni ja kaikille Lappalaisille. Sinä et tiedä, miten
suloisia unelmia olen uneksinut sinusta ja tulevaisuudestasi. Laila,
minä olen rikas. Tuo korkea, ylpeä Daro on köyhä raukka minun
rinnallani. Minä voin ostaa hänen talonsa, jos tahdon, eli vielä
suuremmankin, mieleni mukaan. Ja minä olen itsekseni tuumannut, että,
kun sinä tulet Mellet'in vaimoksi, ostan teille suuren talon meren
rannalta Darojen keskellä. Sinä saat taloja ja tavaraa, lehmiä ja
lampaita, niin paljon kuin tahdot, ja sinä voit elää Darojen tavalla,
pukeutua niinkuin he, jos tahdot, ja lapsiasi saat kasvattaa
Norjalaisten tavalla, he saavat tietoa ja oppia niinkuin maan
rikkaimmat lapset, ja he tulevat suvusta sukuun mahtaviksi ja eteviksi.
Mutta heidän sukunimensä on oleva Laagje, ja joutuessaan tänne meidän
keskellemme papeiksi ja tuomareiksi muistaisivat he kuitenkin aina
olevansa lappalaista syntyperää. Katso, näin olen minä ajatellut, se on
ollut elämäni päämäärä, ja se on vielä vanhuutenikin toivo. Ja äitisi,
minä ja Jaampa tulisimme sinua katsomaan suuressa talossasi, istuisimme
köyhinä Lappalaisina oven pieleen ja katselisimme ilolla sinua ja sinun
lapsiasi."

Laila itki, vaan ei sanonut mitään. Hänelläkin oli ollut unelma. Se oli
melkein samanlainen kuin isänkin. Isä olisi ehkä suostunut hänen
unelmaansa ja täyttänyt hänen toivonsa, ottanut Daron vävykseen ja
usein ilolla käynyt heitä katsomassa. Mutta Daro ei tullut, voi, hän ei
tullut! Hän oli pettänyt!

Jo alkujaan oli määrätty, että Mellet'in ja Lailan häät olivat
vietettävät Karasjoella markkina-aikana jälestä joulun, jolloin sinne
kokoontui paljon kansaa. Häät olivat vietettävät oikein muhkeasti.
Sukulaisia piti kutsuttaman läheltä ja kaukaa, ja Jaampa aikoi jo
edeltäkäsin pyytää luvan Lailalta, saadakseen sinä päivänä, tapauksen
johdosta, ottaa pienen sydämen lämmittäjän.

Mutta Lailan mieli ei käynyt iloisemmaksi. Laagje ja hänen vaimonsa
tuumailivat tästä ja vaimo kehoitti, että lähdettäisiin Koutokeinoon
häitä pitämään lähimmäisenä sunnuntaina ennen joulua. Hän ikäänkuin
aavisti Daron tulevan Karasjoen markkinoille ja saattavan Lailan pään
vielä enemmän pyörälle.

Mellet ilmoitti Lailalle tämän päätöksen ja koki häntä ilahuttaa.

"Miksi et ole niinkuin ennen, Lailasjam," sanoi hän, "olenko sinua
jollakin tavoin loukannut, oletko minuun suuttunut?"

"En, Mellet, en ole sinuun suuttunut."

"Mutta et kohtele niinkuin ennen lapsuutesi ystävää ja leikkitoveria.
Etkö enää pidä minusta?"

"Kyllä, Mellet."

"Miksi siis olet niin murheellinen? Kohta vietämme häitämme. Kahdeksan
päivän kuluttuahan menemme vihille."

"Kuule, rakas Mellet, odottakaamme vielä vähän aikaa, odottakaamme
siksi kunnes minä tulen jälleen terveeksi, raittiiksi ja iloiseksi."

"Sydämesi, Laila, on viime aikoina käynyt niin kylmäksi minua kohtaan.
Niin ei se ollut ennen, mutta kuta kylmemmäksi sinä käyt, sitä
totisemmaksi käy minun rakkauteni sinua kohtaan."

"Täällä on monta kauniimpaa tyttöä kuin minä, onhan täällä Jaakon Inga,
Unnaan Magga, Aslakin Kati ja monta muuta."

"Mutta ei ainoatakaan sinun kaltaistasi, Laila."

"Kaikki nämä ovat paremmat kuin minä. Etkö sinä pidä Jaakon Ingasta?"

"En, ainoastaan sinusta enkä kestään muusta ja ainoastaan sinun
kanssasi tahdon mennä naimisiin."

"Mutta minä en vielä tahdo mennä naimisiin."

"Sinä olet jo luvannut. Kannathan minun sormustanikin."

"Sinä saat sen takaisin ja voit antaa sen jollekin toiselle tytölle."

"Tahdotko syödä sanasi? Tahdotko pettää minut, Laila, niinkuin Daro
petti sinut?"

"Mistä sen tiedät? Oletko vakoillut?"

"Minä näin sinut vartio-roviolla. Minä olin siellä. Sinä et sitä
aavistanut. Koirasi äkkäsi minut ja oli luonani, vaikk'et sitä
huomannut. Olipa onni ett'ei Daro tullut. Jos hän olisi tullut ja
koskenut sinuun, olisi suopunkini ollut valmis, ja hän ei olisi
hengissä sieltä päässyt."

"Hän pelasti henkeni."

"Sen minäkin olisin voinut tehdä."

"Mutta sinä et tullut. Voi, Mellet, miksi et silloin tullut? Kaikki
olisi nyt ehkä toisin. Mutta silloin se oli hän, joka tuli!"

"Juuri siitä syystä häntä vihaan."

"Mellet, nyt olet paha."

"Kutsu sitä miksi hyvänsä, vihaksi häntä eli rakkaudeksi sinua kohtaan.
Minä vihaan Daroja, sen tunnustan ja sen teen syystä, mutta sinä,
Laagjen tytär, sinä häpäiset sukusi ja esivanhempasi. Ja kuitenkin sinä
olet oleva vaimoni eikä hän saa koskaan enää sinua nähdä!"

Joulu läheni ja Laagje valmistelihe lähtemään Avjotunturilta
Koutokeinoon.

Päivää ennen lähtöä toimitti Laila niin, että sai puhella kahden kesken
vanhan ystävänsä Jaampan kanssa.

"Jaampa, istuppas tähän viereeni", sanoi Laila.

"No, mitä tahdot?"

"Oletko joskus pitänyt minusta?"

"Olenhan hiukan."

"Minä olen niin kurja ja onneton."

"Sen olen huomannut."

"Tahdotko tehdä minulle palveluksen?"

"Niin monta kuin tahdot!"

"Jaampa, sinä olet aina tehnyt, mitä olen pyytänyt. Tahdotko täyttää
viimeisen pyyntöni?"

"Tahdon, tahdon, sano mikä se on."

"Huomenna lähdemme Koutokeinoon."

"Silloin sinä olet morsian ja me juomme häitäsi ja pidämme hauskaa
elämää. Mutta ehkä tahdot ett'en joisi sinun hääpäivänäsi? Sitä et saa
vaatia, Lailaseni. Pyydä vaikka mitä muuta, mutta ei sitä. Sinä päivänä
minä tahdon juoda ja olla iloinen."

"Vaikka minä olen niin murheellinen."

"Miksi sinä olet sitten murheellinen?"

"Minä en huoli Mellet'istä."

"Et huoli Mellet'istä! Kenenkä sitten ottaisit? Ehkä mieluummin
ottaisit minut?"

"Ennen sinut, kuin Mellet'in!"

"Jumala sinua armahtakoon, lapsi, älä nyt puhu semmoisia kuin että
mieluummin ottaisit minut. Silloin todellakin lienet onnettomampi, kuin
ajattelinkaan."

"Rakas, vanha Jaampa, tahdotko tehdä niinkuin minä sanon?"

"Kaikki, mitä vaan tahdot."

"Tahdotko lähteä Garnäsiin?"

"Garnäsiin! Pitääkö minun lähteä Garnäsiin Daron luo?" huudahti Jaampa
ja hänen kasvonsa synkistyivät.

"Niin, sinun pitää lähteä Garnäsiin."

"Pitääkö minun tappaa hänet? Pitääkö minun hiipiä hänen luoksensa,
heittää suopunkini hänen kaulaansa, raahata hänet koskelle ja viskata
virtaan, jotta hän kieppuu ja luikertelee nuorassani kuin mato
koukussa, kunnes hän on kuollut?"

"Ei, ei."

"Pitääkö minun sitoa hänet, panna rekeen ja tuoda tänne, heittää hänet
eteesi, jotta sinä saat astua jalallasi hänen päällensä ja sylkäistä
häntä vasten viekkaita silmiään mennessäsi morsiamena kirkkoon?"

"Ei."

"Mitä sinä tahdot, mitä sitten vaadit?"

"Laita niin, että hän saa nähdä sinut."

"Nähdä minut! No, onpa se kaunis näky! ja entäs sitten?"

"Nähdessään sinut hän kysyy jotakin, ja sinä silloin näet ja huomaat,
mitä hän ajattelee."

"Kestä, mistä?"

"Meistä kaikista. Ja sinä voit silloin kertoa hänelle, että sunnuntaina
ennen joulua vietetään minun häitäni, jolloin huomaat, onko hän minut
unhottanut."

"Varmaan hän on sinun unhottanut. Hän petti sinut. Mellet on
kertonut sen minulle. Hän ei sinua enää ajattele. Hän ajattelee vaan
daro-tyttöjään. Mitä sinä hänestä enää välität?"

"Tahdotko tehdä niinkuin pyysin?" sanoi Laila kyyneleet silmissä ja
katsoi rukoilevasti vanhaa ystäväänsä.

"Älä itke, älä itke, lapseni, minä lähden, minä menen maailman loppuun,
taivaasen eli helvettiin, eli vaikkapa tuon kirotun Daron luo, kun sinä
sitä vaadit."

Seuraavana päivänä pantiin teltti ja muut tarvekalut rekeen, ja Laagje,
hänen vaimonsa, Mellet ja Laila läksivät Koutokeinoon, mutta Jaampa
toisten palvelijoiden kanssa jäi kotiin karjaa hoitamaan. Jaampa oli
luonnollisesti myös kutsuttu häihin, mutta saattoihan hän tulla
jälkeenpäin, arveli ukko, eli odottaa kernaasti kotona, kunnes
palaisivat kirkosta ja viettäisivät häitä kotona.

Tuskin olivat toiset lähteneet matkaan, kun Jaampa otti suksensa ja
ohjaksensa ja meni porolaumalle. Täällä hän valitsi itselleen poron,
jota Lappalaiset nimittävät "Njirroksi." Se on semmoinen eläin, jolla
on se ominaisuus, että se ei tahdo seurata laumaa, vaan kuleksii
mieluimmin itsekseen. Se on kesyttömämpi kuin muut porot, mutta myös
nopeampi juoksemaan kuin tavallinen poro. Jaampa pani riimun sen
päähän, kiinitti ohjaksen ja antoi mennä Alteniin päin, seisoen itse
suksilla ja pitäen kiini ohjaksista. Luonnollisesti kuljetaan tällä
tavalla hirveätä vauhtia ja paljon nopeammin, kuin jos reellä ajaisi.
Vastamaassa on se porolle huokeampi, ja myötämaassa taas sukset sujuvat
kilvassa poron perässä. Mutta harva Lappalainen osaa kulkea tällä
tapaa, ja siinä ei saa polvet tutista muutaman penikuorman kulkemisen
jälkeen.

Kello 12 lauantaiyönä oli Jaampa Ravdosjärven harjanteilla Garnäsin
yläpuolella, mutta siinä poro kaatui kuoliaana maahan. Jaampalla oli
toki viettävä maa edessään ja hän antoikin mennä aika vauhtia. Oli
kuutamoyö, ja sitä paitsi oli seutu hänelle hyvin tuttu.

Lähestyessään taloa Jaampa kulki hiljaisilla askeleilla. Hän tahtoi
päästä sisään kenenkään huomaamatta. Mutta talon koira syöksi ulos ja
hyökkäsi hänen päällensä. Salaman nopeudella ja hyvin tähdätyllä
iskulla halkaisi Jaampa koiran pään, jotta se kaatui kuoliaana
tantereelle.

"Tuosta saat palkkasi siitä, että purit Lailan pientä koiraa!" sanoi
Jaampa. Hänellä oli hyvä muisti ja hän ei tahtonut nostaa suurta melua.
Kaikki makasivat syvässä unessa. Hän kääntyi erääsen sivurakennukseen,
jossa hän tiesi Antero Lindin makaavan ja avasi hiljaa oven. Siihen
aikaan ei ovia lukittu sisäpuolelta. Ääneti hän astui permannon poikki
ja pysähtyi sängyn eteen, Kuu valaisi himmeästi säteillään sekä häntä
että Lindiä, joka nukkui sikeässä unessa.

"Daro," sanoi Jaampa, "herää!"

Kauhistuen ja unen horroksissa katseli Lind hetkisen Jaampaa, ennenkuin
selvisi ja tunsi hänet.

"Jaampa", sammalsi hän nousten istualle sängyssä, "mitä sinä täältä
tahdot, aiotko tappaa minut?"

"En toki, en sinua enkä muita. Tänään olen jo kyllin verta
vuodattanut."

"Mikä on hätänä, miksi tulet tänne keskellä yötä?"

"Minä tuon sinulle terveisiä."

"Keltä?"

"Lailalta."

"Lailalta!" huudahti Lind, "onko mitään vaarallista hankkeissa? Kuinka
hän voipi?"

"Huonosti."

"Onko hän sairas?"

"Hän on suruissaan."

"Siitä etten minä tullut?"

"Sitä en tiedä, mutta hän lähetti minut tänne sanomaan sinulle, että
hän huomenna, pyhänä kello 12, on morsiamena Koutokeinon kirkossa."

"Se ei ole totta, sinä valehtelet, se on mahdotonta! Olihan hänellä
aikomus viettää häänsä Karasjoella markkina-aikana jälestä joulun."

"Huomenna kello 12 Laila ja Mellet vihitään Koutokeinon kirkossa."

"Voi minua onnetonta!" huudahti Lind ja viskautui sänkyyn, mutta
hypähti jälleen seisoalle kalman kalpeana. "Se ei saa tapahtua, se ei
voi tapahtua, se ei ole totta!" huusi hän.

"Petithän sinä hänet!"

"Ei, ja tuhatta kertaa ei, minä en häntä pettänyt. Isäni makasi
kuolinvuoteellaan ja minun täytyi sulkea hänen silmänsä. Saatoinko
semmoisena hetkenä jättää isäni?"

"Puhutko totta? Senkötähden et voinut tulla?"

"Sen tähden, muuten ei mikään este mailmassa olisi minua pidättänyt."

"Oliko aikomuksesi naida Lailan?"

"Oli, hän olisi ollut vaimoni, kunnioitettu ja arvossa pidetty, kuin
kuka hyvänsä muukin."

"Ovatko porosi 'Vihuri' ja 'Jivja' kotona?"

"Ne ovat molemmat täällä."

"Pue siis päällesi matkavaatteesi, hiljaa, mutta joutuisaan, ja sitten
lähdemme matkalle poikki tunturien semmoista vauhtia, jommoista et
vielä ikänäsi ole kulkenut. Minä menen valjastamaan."

"Pääsemmekö huomenna perille?"

"Pue päällesi, sanon minä, ja älä herätä ketään."

"Luuletko että ehdimme perille?" kysyi Lind, kun Jaampa tuli kahdella
porolla.

"En tiedä. Voimmehan koettaa. Kaikissa tapauksissa ehdimme
hääjuominkeihin."

Porot hypähtivät syrjään nähdessään koiran.

"Tuossa on Kaaro, Kaaro on murhattu!" sanoi Lind.

"Minä sen tapoin, se hyökkäsi päälleni."

Saavuttuaan kukkulalle Lind huomasi poron, joka makasi siinä kuolleena,
ja osoitti sitä.

"Se pakahtui," sanoi Jaampa, "minä ajoin sillä 10 penikuormaa
kahdessatoista tunnissa."

Sittemmin he eivät paljon puhuneet. Jaampa ajoi edellä "Vihurilla" ja
antoi sen juosta niin paljon kuin se pääsi. Mutta heillä oli 16
penikuormaa Koutokeinoon. Vaan poroillakin näytti olevan halu päästä
perille. Ne tunsivat tunturit, laaksot ja järvet yhtä hyvin kuin
Jaampakin, ja kiitivät vapaehtoisesti eteenpäin tavatakseen vanhoja
ystäviään. Kulettuaan 5-6 penikuormaa heidän täytyi levätä pari tuntia.
Porot rupesivat heti kaapimaan itselleen jäkälää lumen alta. Jaampa
viritti nuotion ja paistoi pari poron kieltä.

"Sano minulle totuus, Daro, äläkä salaa mitään," sanoi Jaampa. Hän
nousi seisoalleen, nojausi sauvaansa ja katseli Lindiä, joka makasi
lumella nuotion vieressä. "Aioitko naida lappalaistytön, Laagjen
tyttären? Onko se totta? Vanno pyhä vala!"

"Niin totta kuin Jumala minua auttaa."

"Sinä et aio häntä pettää?"

"Jos sen teen, saat hirttää minut suopungillasi."

"Minä en välitä vähääkään sinusta. Minä voisin helposti tappaa sinut
niin kuin koirasikin, ja jättää sinut tähän raatona makaamaan, jos
siitä vaan olisi Lailalle iloa. Hän on ollut hyvä enkelini siitä
hetkestä, jolloin hän ensi kerran istui polvellani. Hän on pelastanut
sieluni saatanan ja hänen puisien ja kivisten jumalainsa vallasta,
joita minä palvelin. Sen vuoksi teen kaikki, mitä hän käskee ja tahtoo,
olkoon se sitten siunauksesi eli kiroukseksi, ja vaikka minun pitäisi
pettää Laagje, hänen sukunsa ja oma kansani."

"Minäkin olen pannut henkeni alttiiksi Lailan tähden.

"Niin vainenkin, se ei ollut niinkään hullusti tehty. Sinä et silloin
tiennyt, kuka hän oli, etkä nytkään tiedä, kuka hän on."

"Kuka hän on? Hän on kaunein neito, jonka koskaan olen nähnyt."

"Mitä joutavia!" sanoi Jaampa, hän oli vähällä suuttua tästä rakkauden
innosta. "Mutta kenen tytär hän on? Tiedätkö sen?"

"Luonnollisesti Aslak Laagjen!"

"Mitä vielä! Se ei ole totta. Yhtä paljon Laila on Laagjen tytär, kuin
sinä olet hänen poikansa."

"Mitä sinä mies puhut, oletko hullu?"

"En ole, mutta uskon, että puhuit totta vakuuttaessasi, että aiot naida
hänet, ja sen vuoksi kerron nyt sinulle asioita, jotka saavat
daroveresi koskena tulvaamaan sydämeesi, jotka saattavat sinut
semmoiseen tuskaan, että riennät eteenpäin niinkuin se vaivainen, joka
on myöhästynyt ja näkee taivaan portit sulkeutumaisillaan, ei koskaan
enää auetakseen."

"Mitä sinä tarkoitat," sanoi Lind nousten seisoalleen, "eikö Laila ole
Laagjen tytär?"

"Ei, sanon minä, hän ei ole Laagjen tytär, hän on sinun sukulaisesi,
serkkusi, hän on setäsi tytär, hänen, joka kuoli Karasjoella 20 vuotta
sitten. Lapsen me pelastimme ja otimme luoksemme."

"Taivaan Jumala, ett'en ennen sitä ole tiennyt."

"Voit olla kiitollinen, että tiedät sen nyt!"

"Niin, Jaampa, minä kiitän sinua siitä kaiken elinaikani, mutta
Jumalan tähden, meidän täytyy lähteä, paikalla, jokainen silmänräpäys
on kallis. Minun täytyy päästä perille, ennenkuin he ovat vihityt.
Jaampa, saata minut perille, minä annan sinulle mitä vaan tahdot, jos
saatat minut perille, ennenkuin se on liian myöhäistä!"

"Sinun tähtesi en tee mitään, ylpeä Daro, sinulle en ole mitään velkaa,
enkä huoli sinun kiitoksestasi ja vielä vähemmin tavaroistasi. Voisin
helposti jättää sinut tähän, voisin ajaa 'Vihurilla' Koutokeinoon ja
juoda siellä Lailan häissä itseni humalaan. Mutta Laila ehkä kuolisi
nähdessään minun tulevan yksin, ja katsoisi minuun aina nuhtelevilla ja
surullisilla silmillä; sillä hän ei lemmi Mellet'iä, eikä ketään muuta
kuin sinua. Sen tähden minun täytyy noudattaa hänen tahtoaan, sen
tähden tahdon jälleen saattaa hänet iloiseksi, tahdon nähdä ilon
kyyneleet hänen silmissään, samoin kuin kerran näin hänen äitinsä, kun
sinä tulet, ja hän tuskassaan vihdoin kuulee sinun äänesi, näkee sinut
ja nojautuu rintaasi vasten, ja silloin hän ehkä myös ojentaa
minullekin kätensä sanoen: 'Kiitoksia, vanha paha Jaampa!'"

"Kello on 12," sanoi Lind katsoen kelloaan, "nyt on pyhä, meidän täytyy
rientää, meidän täytyy taas lähteä matkalle; minä tulen aivan
mielettömäksi, ellemme ajoissa pääse perille!"

"Minä tiedän vallan hyvin, mikä aika nyt on päivästä, sinun ei tarvitse
ilmoittaa sitä joutavasta kellostasi. Etkö näe pohjantähteä? Mutta jos
yksi poroista pakahtuu, pääsee vaan toinen meistä perille, ja jos
molemmat pakahtuvat, ei kumpikaan meistä pääse häihin."

Taas lähdettiin kulkemaan aukeita, autioita tunturilakeoita.

Sillä välin eräässä tuvassa Koutokeinossa paraillaan puettiin Lailaa
morsiuspukuun. Hän vastusteli eikä ollenkaan tahtonut pukeutua
morsiuspukuun. Se kuuluukin asiaan. Lappalaismorsiamen pitää tehdä
vastarintaa pukeutuessa, hänen täytyy itkeä, ruikuttaa ja valittaa ja
sanoa ei tahtovansa olla morsian, ja lopullisesti hänen kuitenkin
täytyy suostua menemään alttarin eteen. Kaikki vaan osoitteeksi siitä
että hän on viaton ja ujo neito. Sattuipa kuitenkin kerran, että muudan
morsian alttarin edessä papin kysymykseen, tahtoiko hän ottaa tämän
N. N:n aviomiehekseen, suoraa päätä vastasi:

"En."

"Sitten en saata teitä vihkiä," sanoi pappi.

"Saatat kyllä," sanoi morsian, "minä arvelin, että kysyisit sitä
minulta vielä toistamiseen."

Mutta Lailassa ei ollut mitään teeskenneltyä ujoutta. Hän vastusteli
toden teolla, sulasta epätoivosta, itki ja rukoili, ett'ei häntä
pakoitettaisi. Morsiustytöt, jotka häntä pukivat, pitivät lopullisesti
tätä vastustelemista melkein sopimattomana, sopihan kohtuullisella
tavalla osoittaa ujouttaan, ja saisihan se jo kertakin loppua.

Vihdoin Laila oli puettu hopeavyöhön, hopeakaulukseen ja kaikkiin
koristeihin, jotka asiaan kuuluvat. Sitten hän talutettiin kirkkoon ja
asetettiin istumaan Mellet'in viereen, joka oli puettu punaiseen
jakkuun. Kalpeana ja itkusilmin istui morsian siinä, silmät maahan
luotuina.

"Missä on Jaampa?" kysyi hän kerran ja katseli tuskallisesti
ympärilleen. Kukaan ei tiennyt missä Jaampa oli.

"Hän ei tule! Kaikki on hukassa!" huokasi Laila ja antoi horjuen
taluttaa itsensä alttarin eteen, suureksi kummastukseksi Kovalle
Hjorth'ille, joka vielä oli pappina Koutokeinossa silloin, kun nämä
seikat tapahtuivat, ja joka hyvin tunsi Lailan siitä ajasta, jolloin
hän oli käynyt rippikoulua. Hän oli kyllä usein nähnyt tämän kaltaisia
tapauksia, vaan ei milloinkaan semmoista epätoivoa ja tuskaa joka tämän
morsiamen kasvoilla kuvautui.

Sitten tuli kaksi neitoa ja poikaa, jotka kannattivat suurta vaatetta
kunnia-taivaana morsiusparin päällä. Tämä vaate oli nimeltä "Pelli" [7]
ja kuului kirkolle. Sen käyttämisestä maksettiin muutama killinki
kirkon kassaan. Tapa on omituinen Koutokeinossa, eikä ainakaan ole
tavallinen muualla Ruijassa. Se on luultavasti ruotsalaista syntyperää
ja on säilynyt Koutokeinossa niistä ajoista, jolloin tämä oli
ruotsalainen pitäjä.

Kirkko oli täpösen täynnä talvipukuihinsa puettuja Lappalaisia. Pappi
otti käsikirjansa, kääntyi pariskunnan puoleen ja alkoi puhua heille,
mutta hän oli tuskin ennättänyt lausua muutaman sanan, kun kirkon
ovelta äkkiä kuului hirveä meteli. Ovi paiskattiin selälleen ja sisään
hyökkäsi pitkä mies lappalaispuvussa. Hän työnsi voimakkaasti kaikki
muut syrjään, jotta niitä kaatueli oikeaan ja vasempaan, ja tunkiihe
alttarin eteen huutaen kuin mieletön:

"Pysähdy, pysähdy, pappi, Jumalan tähden odota!"

"Kuka se on, joka uskaltaa häiritä kirkon rauhaa? Ken sinä olet?" huusi
Kova Hjorth.

"Nimeni on Antero Lind," vastasi vieras, astui alttarin eteen, työnsi
Mellet'in syrjään ja sieppasi Lailan, joka oli vähällä vaipua maahan,
voimakkaihin käsivarsiinsa. Laila oli kuullut, nähnyt ja tuntenut
hänet.

"Laila, sinä et vielä ole vihitty," sanoi Lind, "sinä et ole hänen
vaimonsa?"

"En."

"Jumalan kiitos!" huudahti hän ja painoi ensimmäisen suudelman neidon
kalpeille huulille.

Mellet tahtoi riuhtaista morsiamen irti, mutta vasemmalla kädellään
piti Lind Lailaa vyötäryksiltä kiini ja oikealla hän tarttui
Lappalaisen kulkkuun ja työnsi häntä pois luotaan.

Pappi ja läsnä oleva kansa katselivat hämmästyksissään tätä tapausta,
eivätkä saattanet käsittää sitä, mutta Laagje ja hänen puolisonsa
käsittivät kaikki nähdessään Jaampankin.

"Kurja kavaltaja!" huusi Laagje, "sinä olet meidät pettänyt!"

"Mitä te huudatte ja meluatte?" sanoi pappi. "Hiljaa herran huoneessa!
Onko tämä mies hullu, joka tulee häiritsemään pyhää toimitusta?"

"Ei, pappi, minä en ole hullu, minulla on oikeus olla täällä ja pitää
tätä neitoa sylissäni", vastasi Lind.

Laila ei tiennyt muuta kuin että oli pelastettu, ett'ei hän ollut
vihitty Mellet'in kanssa ja että tuo suuri, väkevä Daro tuki ja
puolusti häntä.

"Tiedä se, pappi," sanoi Lind, "että tämä neito ei ole Laagjen tytär
eikä häntä myöskään vihitä kehenkään Lappalaiseen, vaan että hän on
norjalainen tyttö, setäni tytär, ja että hän on oleva minun vaimoni
Jumalan ja ihmisten edessä."

"Onko se totta, mitä tässä puhutaan," kysyi pappi Laagjelta, "eikö
Laila ole sinun tyttäresi?"

"Ei, tapahtukoon Jumalan tahto!" vastasi Laagje ja kertoi
hämmästyneelle kansalle kertomuksen tyhjästä kätkyeestä. "Ja nyt,"
lausui hän lopuksi, "olen taas lapseton ja köyhä kuin Job."

"Andasjam," sanoi Laila Lindille, käyttäen ensi kerran tätä lemmen
osoitusta, "onko se ihan totta, että olen sinun ja Inkerin serkku ja
setäsi tytär?"

"On, Lailasjam, se on niin totta, kuin että seison tässä, ja siitä,
että tämän tiedän ja että olen tässä, saat kiittää 'Vihuria' ja
vanhusta, joka seisoo tuossa."

"Kiitoksia vanha Jaampa, paha Jaampa, ilkeä Jaampa!" sanoi Laila
kietoen kätensä ukon kaulaan ja suuteli tuota vanhaa, kurttuista
naamaa. Sitten hän astui Laagjen luo, joka oli istaunut kirkon
lattialle, ja lankesi polvilleen hänen eteensä.

"Anna anteeksi, rakas isä," sanoi Laila, "ilman sinutta en olisi elänyt,
ja sinä olet aina ollut hyvä isä minulle."

"Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, lapseni," vastasi Laagje,
"sinä et ole mitään rikkonut; mutta minulla ei ole tässä mailmassa enää
mitään toivoa, ja me Lappalaiset emme koskaan pääse kurjuudestamme."

Sen jälkeen astui Kova Hjorth saarnastuoliin, ja vihkimäpuheen sijaan
saarnasi hän Room. 10 luvun 33 värsyn johdosta: "Kuinka tutkimattomat
ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä!"

Jumalan palveluksen loputtua menivät Laila ja Lind pappilaan.

Seuraavana päivänä olivat kaikki Lappalaiset kadonneet ja kaksi päivää
myöhemmin saapui nuori pariskunta Garnäsiin, jossa Inkeri avosylin otti
heitä vastaan.

Vuoden kuluttua vietettiin Garnäsissä häitä. Altenin kirkko, jossa
Laila ja Antero Lind vihittiin oli täpösen täynnä Lappalaisia,
Suomalaisia ja Norjalaisia. Uutinen jälleenlöydetystä norjalaistytöstä
oli levinnyt kaikkialle, ja jokainen tahtoi nähdä hänet morsiamena,
puettuna kauneimpaan lappalaispukuunsa; sillä ainoastaan sillä ehdolla
oli Laagje luvannut tulla häihin. Laagjen emäntä ja Mellet eivät
tulleet, mutta Jaampa sitä vastoin tuli. Laila oli niin pyytänyt, että
Jaampa tulisi ja näkisi hänet morsiamena, vaikkapa norjalaisessa
puvussakin, ja että Jaampa iloitsisi sinä päivänä, sillä muuten ei
Laila sanonut voivansa itsekään olla oikein iloinen. Laagje ja vanha
Jaampa istuivat kunniapaikalla alttarin puolella, ja Jaampa joi sinä
päivänä kuin mies ja lauloi illalla lappalaisia runoja, joista vieraat
eivät ymmärtäneet sanaakaan.

Muuten ei ole häistä paljon kerrottavaa. Sen saatamme vaan mainita,
että, kun morsian Inkerin kanssa seuraavana aamuna kulki vieraille
tarjoilemassa kahvia ja viinaa sängyssä, niinkuin tavallista on
oikeissa lappalaishäissä, Jaampaa ei löytynyt mistään. Hänelle oli
kyllä annettu huone, jossa Laagjen kanssa saisi levätä, mutta eipä
kauan kestänyt, ennenkuin ukosta tuntui liian kuumalta ja ahtaalta olo
lukittujen ovien sisäpuolella. Hän hiipi siis hiljaa ulos ja kävi
makaamaan pihalle paksussa poronnahka-turkissaan, johon hän vetäytyi
huppuun, ikäänkuin etana kuoreensa. Mutta syntyipä yöllä ankara
lumisade, jotta aamusella vähintäinkin kyynärän paksuinen lumivaippa
peitti maat mantereet ja samassa Jaampankin. Tästä ei ukko kuitenkaan
herännyt. Hän veti vaan makeata unta valkoisen vaippansa alla, jonka
itse taivas oli hänelle valmistanut, aamuun asti, jolloin morsiamen
häntä löytääkseen täytyi pistää sukset jalkaansa ja kulkea pitkin
pihaa, pistellen suksisauvalla lumeen, kunnes vihdoin tapasi pehmeän
esineen, ja ylös lumesta kohosi Jaampa. Hänkin siis sai "karhukupin"
sängyssä.



XII.

Jaampan viimeinen retki.


Varsinaiseen Ruijaan eivät Norjalaiset näy asettuneen, ainakaan ei
suuremmassa määrässä, ennenkuin neljännellätoista vuosisadalla.
Aikaisemmin on, kuten lappalaiset sadut kertovat, vaan joku rauhaton
karkulainen asettunut sinne tänne autiolla rannikolla, hankkien
elatuksensa osaksi kalastuksella, osaksi rosvoamalla Lappalaisia.
Kohtaukset tuommoisten rosvojen kanssa ovat luultavasti antaneet
aihetta Lappalaisten monilukuisiin satuihin eräästä kummituksen
tapaisesta sankarista, nimeltä "Stallo", s.o. rautamies eli
rautapaidalla ja ampuma-aseilla varustettu soturi.

Mutta vähitellen huomattiin, ett'ei sitä vähäpätöistä veroa, jota
voitiin kiskoa varsinaisilta paimentolaisilta, läheskään sopinut
verrata niihin rikkauksiin, joita maan kalaiset rannikot ja vuonat
runsaassa määrässä tarjosivat. Seuraus tästä oli, että Ruijan rannoille
aikaa voittaen asettui toimellisia norjalaisia kalastajia. Nämä Ruijan
kalastusasemat herättivät pian Bergeniläisten huomion. He huomasivat
kaupankäynnin ulkomaiden kanssa edullisemmaksi suorastaan Ruijasta kuin
Bergenistä, johon maan tuotteet alussa koottiin ja josta niitä vietiin
ulos joko norjalaisissa tahi ulkolaisten laivoissa.

Osa "porvareista" muutti sen vuoksi perheineen Ruijaan ja asettui
asumaan kalastusasemiin. Tätä esimerkkiä noudattivat pian useat
muutkin. Kun kalastus lakkaamatta oli hyvin tuottava ja tänne
muuttaneet kauppiaat siitä syystä kokivat houkutella Ruijaan yhä
useampia Norjalaisia, osittain palvelijoita, osittain "asianajajia ja
toimitusmiehiä", niin muutti tänne ei ainoastaan Bergenistä, vaan
Norjan muistakin kaupungeista, etenkin Trondjemista, yhä enemmän väkeä.
Seuraus tästä liikkeestä oli että "Ruijan rannikoilla ja saarilla pian
vilisi ihmisiä".[8]

Useat kalastusasemat, joihin Bergeniläiset olivat asettuneet,
muuttuivat vähitellen "pieniksi kaupungeiksi ja kauppiaat kulettivat
tavaroitaan sekä omilla, että vuokratuilla laivoilla Bergeniin,
Trondjemiin, Tanskaan ja Hollantiin ynnä muihinkin ulkomaan
kaupunkeihin," samalla kun toiselta puolen "englantilaisia,
hollantilaisia, ranskalaisia ja tanskalaisia laivoja purjehti
Ruijaan tuoden asukkaille viljaa y.m. helpommasta hinnasta, kuin
Bergeniläiset." Tämän suoranaisen ulkomaan kaupan kautta näyttää
Ruijan väestö kohonneen jotenkin hyvään varallisuuden tilaan, joka
oli yleinen ei ainoastaan porvareissa eli varsinaisissa kauppiaissa,
vaan koko väestössä ylimalkaan; sillä nimen omaan mainitaan, että
useimmilla talonpojilla oli omat aluksensa. Selvin todistus väestön
varallisuudesta näinä aikoina on ehkä se, että Ruijan väestö rakensi 24
kirkkoa ja "sisusti useimmat niistä komeasti" ja "että he omasta
puolestaan kustansivat vähintäin 12 pappia."

Mutta tämä kukoistus sai äkkinäisen lopun, ei sen kautta, että kalastus
huononi, vaan niiden etuoikeuksien kautta, joita Bergenin kauppiaat
hankkivat itselleen Tanskan hallitukselta.

Se varallisuus, johon ne kauppiaat, jotka Bergenistä olivat muuttaneet
Ruijaan, aikaa voittaen kohosivat, herätti ei ainoastaan Bergeniläisten
huomion, vaan myös suuressa määrässä heidän kateutensakin, ja heidän
onnistui pian, tietämättömän hallituksen avulla, antaa näille
pohjoisille kilpailijoilleen kuolinisku sen kautta, että saivat toimeen
sopimattoman ja tunnottoman asetuksen, jommoista tuskin ainoakaan
hallitus koskaan lienee julkaissut.

Saadakseen siis jälleen käsiinsä ulkomaan kaupan, jonka nuo Ruijaan
muuttaneet olivat ikäänkuin vieneet mukaansa, saivat Bergenin kauppiaat
toimeen asetuksen, joka sääsi, että "tästälähin ei yksikään ulkomaan
laiva saa purjehtia pohjoisemmaksi Bergeniä, ei myöskään saa mikään
laiva purjehtia pohjois-Norjasta ja Ruijasta Hollantiin eli muuanne,
poikkeamatta sitä ennen tavaroineen Bergeniin." Tämä etuoikeus masensi
kerrassaan sekä Ruijan kaupan että myöskin koko väestön kalastusinnon
ja uutteruuden. Vientitavaroiden hinta meni alaspäin eli riippui
Bergeniläisten mielivallasta, samalla kun tuontitavaroiden hinta nousi
äärettömiin, molemmat kalastusta harjoittavan väestön suureksi
vahingoksi. Tästä lähin kävi kauppiaille mahdottomaksi asettua Ruijaan
kalastusta harjoittavan väestön keskuuteen. Seurauksena olikin varsin
pian se, että varakkaimmat porvarit muuttivat takaisin Bergeniin
hankkiakseen siellä itselleen oikeuden vapaasen kauppaan ulkomailla.

Voisi jo luulla, että Bergeniläiset nyt olivat saaneet hartaimman
halunsa toteutetuksi, nimittäin koko Ruijan kalakaupan haltuunsa, ja
että he nyt olivat tyytyväiset, mutta kaukana siitä. Kymmenen vuotta
myöhemmin julkaistiin nimittäin asetus, joka määräsi, että "ei kukaan
kauppias, pohjoiseenpäin menevä eli sieltä tuleva saa tehdä kauppaa
toisen kauppiaan velkahisen kanssa." Siis oli varsin helppo asia niille
kauppa-apulaisille, joita porvarit palatessaan Bergeniin olivat
jättäneet Ruijaan heidän kauppaansa hoitamaan, toimittaa niin, että
väestö alituisesti oli heille velassa. "Useimmat eivät tienneet eivätkä
saaneet tietää, mitä he oikeastaan olivat antaneet eli saaneet."

Vapaan kaupan aikana oli kauppiailla ja useimmilla talonpojilla
omat aluksensa, joilla he purjehtivat Bergeniin, mutta kun heitä
kiellettiin viemästä Ruijasta muuta kuin "omia tuotteitaan" eli mitä
palvelijoittensa avulla voivat kalastaa, saamatta ostaa mitään toisilta
lastinsa täytteeksi, kun nimittäin väestö oli velassa kauppiaille ja
siis heidän vallassaan, niin oli seuraus tästä, "että heidän aluksensa
saivat maata maalla mätänemässä."

Väestö valitti tuon tuostakin Ruijan virkamiesten kautta näistä
vääryyksistä Tanskan hallitukselle, mutta Bergeniläiset osasivat niin
sokaista hallituksen silmät, jotta ikäänkuin palkinnoksi käytöksestään
saivat uuden oikeuden, jonka mukaan koko maa vuokrattiin kuudeksi
vuodeksi Bergeniläisille, jotka saivat oikeuden itse "asettaa vouteja
ja muita virkamiehiä," ja viisi vuotta oli nyt Ruija maaherratta, jolle
onneton väestö olisi voinut valittaa hätäänsä. Perhekuntia myötiin kuin
orjia kauppiaalta kauppiaalle ja saivat muuttaa kalastuspaikasta
toiseen.

Tila oli nyt käynyt niin rasittavaksi, "että väestö päätti paeta
Ruijasta, ja se pakeni niin suurissa joukoissa, että maa epäilemättä
olisi tullut aivan autioksi," ellei Ruijaan taas olisi asetettu
maaherra, joka Bergenin maaherran kanssa oli saanut käskyn lähteä
Ruijaan "saattamaan rappeutuneet asiat järjestykseen."

Mutta eipä näyttänyt uusia asukkaita muuttavan Ruijaan. Tämän asian
auttamiseksi määrättiin Ruija nyt, kärsittyään lähes 200 vuotta kovinta
kauppatyranniutta, siirtopaikaksi rikoksellisille, johon (käskykirjeen
mukaan vuosilta 1751 ja 1760) "rikoksellisia molempaa sukupuolta, jotka
ovat tuomitut tahi vast'edes tuomitaan ikuiseen vankeuteen, oli
lähetettävä maan asuttamisen edesauttamiseksi." Niinikään määrättiin,
"että muutamia niistä naisista, jotka olivat Bergenin ja Trondjemin
kuritushuoneissa, oli vuosittain lähetettävä Ruijaan, jossa maaherran
tuli ottaa heitä vastaan ja toimittaa heille miehiä(!)."

Mutta tila ei tästä parantunut. Vihdoinkin huomattiin, "että Ruijaa
koskeva kauppajärjestelmä ei ollut tuottanut toivottua hyötyä, vaan oli
päin vastoin, samassa kun se tuotti melkoisia tappioita itse kaupalle,
ollut turmiollinen etenkin väestölle," ja vihdoin vuodesta 1789
myönnettiin taas Ruijalle vapaa kauppaoikeus ja kolme uutta kauppalaa
perustettiin.

Yksi niistä porvareista, jotka näinä surullisina aikoina kauimmin
jaksoivat kestää Ruijassa, oli Antero Lind. Mutta huolimatta kaikista
ponnistuksistaan, joutui hän vuosi vuodelta yhä enemmän velkaan
Bergeniin kauppiaille, ja paria vuotta ennen vapaan kauppa-oikeuden
uudistumista täytyi hänenkin heretä kauppatoimistaan ja myödä sekä
Garnäs että molemmat aluksensa. Sen verran hän vaan jätti itselleen,
että vaimoneen ja lapsineen saattoi toisella aluksella purjehtia
Bergeniin.

Vuonna 1790 tapaamme taas Lailan Bergenissä yksinkertaisessa huoneessa,
jonka ainoa akkuna on kadulle päin. Hänen miehensä on konttoorissa
entisen velkojansa luona, jolta hän on saanut pienen toimen. Tänään
on ensimmäinen käräjäpäivä ja usein näkee kaduilla kulkevan
Norlantilaisia, Ruijalaisia, joskus jonkun Lappalaisenkin. Laila itse
istuu, pieni lapsi sylissään yksin kotona nojatuolissa, joka on tehty
Garnäsin rantakoivusta ja on ainoa muisto talosta. Laila on nojautunut
tuolin selkämystä vastaan, sulkenut silmänsä ja näyttää kalpealta ja
kivuloiselta. Tunturin raitis väri on kadonnut. Puoleksi nukkuen hän
uneksii entisestä elämästään tunturin tyttönä. Hän näkee tunturit,
porot, kodat, Laagjen, Jaampan ja Mellet'in. Hän kiitää "Vihurilla"
tunturilakeoita pitkin, eikä tiedä, mitä suru ja murhe jokapäiväisestä
leivästä tahtoo sanoa. Kuitenkaan ei hän koskaan ole katunut naimistaan
Antero Lindin kanssa. Kaikessa köyhyydessään hän ei suostuisi
vaihtamaan kohtaloansa kenenkään toisen vaimon kanssa koko mailmassa,
mutta hän ei kuitenkaan voi estää, että ajatukset toisinaan eksyvät ja
palajavat muinaisiin muistoihin, entisiin elantoihin ja toimiin. Hän ei
ole moneen vuoteen kuullut mitään vanhoista ystävistään. Laagje ei sen
koommin tullut enää Ravdosjärvelle, kun Laila oli mennyt naimisiin
Lindille. Ei edes Jaampa ole käynyt häntä katsomassa häiden jälkeen.
Hän ei tiedä, ovatko he elossa vai kuolleet.

Äkkiä Laila herää siitä, että hänen pieni lappalaiskoiransa, jonka hän
oli tuonut mukanaan, hyökkää haukkuen ulos ovesta. Hän menee, lapsi
käsivarrellaan, akkunan luo ja näkee kadulla suuren joukon katupoikia,
jotka ikäänkuin mehiläisparvi pyörivät pörhöisen ihmisolennon
ympärillä, jolla on päällään harmaa jakku ja nahkapussi selässä.
Poikanulikat repivät häntä ja heittävät hänen päällensä lokaa, ja
koirat säestävät tätä melua haukunnallaan. Laila avaa akkunan, ja ukon
tullessa lähemmäs hyökkää Mustikin hänen kimppuunsa, mutta sen sijaan
että olisi purrut alkaa se liehakoida ukon ympärillä, hyppii hänen
rinnoilleen ja ajaa poikajoukon hajalle. Laila huomaa nyt, että tuo
outo olento on eräs Lappalainen, ja huutaa hänelle lapinkielellä:

"Tule tänne, tule tänne sisälle!"

Lappalainen hämmästyy kuullessaan omaa kieltänsä puhuttavan, pysähtyy
ja katselee ympärillensä. Kuultuaan saman kehoituksen toistamiseen hän
astuu etehiseen. Laila avaa hänelle oven ja ukko astuu huoneesen.

"Jaampa!" huudahti Laila, "Jumalan nimessä, onhan se Jaampa, voinko
uskoa silmiäni, oletko sinä todellakin vanha Jaampa?"

"Minä olen Jaampa, mutta kuka sinä olet?" sammalsi ukko ja katsoa
tuijotti Lailaan tässä hänelle oudossa pukineessa.

"Minä olen Laila, etkö tunne minua enää? Oletko unhottanut Lailan, oman
lintusesi?"

Jaampa lankesi polvilleen, otti lakin päästään, pani kätensä ristiin ja
rukoili:

"Isä meidän, joka olet taivaassa j.n.e.".

Jaampa oli tuntenut Lailan ja odottamattomassa ja ylenmääräisessä
ilossaan ei ukko tiennyt muuta kuin lukea tuon ainoan rukouksen, jonka
hän osasi.

"Kiitos Jumalan, vihdoinkin olen sinut löytänyt, Lailasjam!" huudahti
Jaampa.

"En vieläkään oikein voi uskoa, että sinä, Jaampa, todella olet täällä
Bergenissä, minun luonani ja minun asunnossani!"

"Täällä nyt vaan olen kuin olenkin," sanoi Jaampa käyden istumaan
permannolle. Lailakin hairahtui ja kävi hänkin vanhan tavan mukaan
istumaan jalat ristissä Jaampan viereen. Eihän ollut kukaan heitä
näkemässä, ja heillä oli molemmilla niin paljon kertomista ja
kyselemistä, ja sen lisäksi oli niin suloista taas saada kuulla ja
puhua omaa lapsuuden kieltä.

Vähän myöhempänä tuli Lind kotiin ja tapasi molemmat istumassa
permannolla vierekkäin. Hän hämmästyi suuresti huomatessaan ja
tuntiessaan Jaampan.

"Mutta miten ihmeen tavalla sinä olet tänne tullut? Oletko lappalaisena
loihtijana muuttanut itsesi linnuksi ja lentänyt tänne?" kysyi Lind.

"En toki," vastasi Jaampa hymyillen, "minä olen kulkenut laivalla monen
suuren meren poikki, niinkuin saduissa kerrotaan. Yö± päivät kuljimme
kokonaisen kuukauden. Vihdoin saavuimme tänne, ja tässä suuressa
kylässä olen poikanulikkain ja koirien hätyyttämänä kuleksinut monta
päivää, kunnes vihdoin Musti tuli ulos eräästä huoneesta ja tunsi
minut, sitten Laila huomasi minut ja vihdoin sain kuulla omaa
kieltäni."

"Miten olette voineet, sinä, Laagje ja te kaikki, sitten kuin
läksimme?"

"Laagjen emäntä on kuollut. Mellet on nainut Jaakon Ingan ja Laagjella
on nyt pojanpoika, joka kantaa hänen nimeänsä ja on nyt hänen
lohdutuksensa ja toivonsa."

"Oletko ollut sittemmin Garnäsissä, kun me sieltä läksimme?"

"Laagje ja minä tulimme tänä keväänä Ravdosjärvelle poronemme.
Halusimme nähdä lapsuutemme seutuja ja tahdoimme myös nähdä sinut,
Laila. Läksimme siis eräänä päivänä Garnäsiin sinua tapaamaan. Mutta
taloon tullessamme tapasimme vaan vieraita ihmisiä. He eivät tunteneet
meitä emmekä me heitä. Suruissamme palasimme takaisin jälleen. Sitten
saimme kuulla toisilta Lappalaisilta, että miehesi oli köyhtynyt ja
myynyt talonsa, ja että te olitte lähteneet kauas etelään, suureen
kaupunkiin. Sen koommin en saanut lepoa enkä rauhaa. Sinua ajattelin
päivin ja öin ja muistelin sinua siitä asti, jolloin lapsena istuit
sylissäni. 'Lintusemme on lentänyt kauas etelään,' sanoin Laagjelle,
'mutta Jaampa lähtee vielä kerran häntä etsimään ja tuo hänet takaisin
jälleen.' Sitten läksin matkaan ja, kiitos Jumalan, vihdoinkin olen
sinut löytänyt."

"Eikö vanha isäni ole minua unhottanut? Onko hän minulle vihoissaan?"
kyseli Laila.

"Hän ei ole sinua unhottanut, eikä tee sitä koskaan. Hän on tänä vuonna
Ravdosjärvellä ja odottaa sinua. Hän tahtoisi niin mielellään nähdä
sinut vielä kerran ennen kuolemaansa, ja kuulla sinun lukevan kirjaa,
jota hän kantaa povessaan. Hänen silmänsä ovat niin heikot, jotta hän
ei itse enää saata lukea. Nyt on kesä, nyt saat muuttolintujen lailla
palata takaisin Ruijaan, Garnäsiin, tuntureille ja Ravdosjärvelle
tapaamaan vanhaa isääsi!"

"Voi Jaampa, jos se olisi mahdollista!"

"Miksi ei? Sinä, miehesi ja lapsesi lähdette minun kanssani ja Mustin
ehkä myös saamme ottaa mukaamme."

"Jaampa, me olemme nyt niin köyhiä, meillä on tuskin leivän palaa!"

"Oletko sinä köyhä, Lailasjam, ja nälkäinen? Eikä isäsi ole sinulle
lähettänyt mitään, enkä minäkään. Sepä on paha. Mutta minulla on
sinulle jotakin," sanoi hän, vetäen pussistaan kappaleen kuivattua
poron lihaa, jonka tarjosi Lailalle.

"Kiitos Jaampa hyvä, se maistuu makealta."

"Ja sanot ett'ei sinulla ole yhtään rahaa, ei yhtään kirkasta
hopeataalaria, sinulla, joka olet rikkaan Laagjen tytär ja tunturein
komein tyttö, jota kaikki ihailivat.

"Se oli silloin."

"Missä ovat porolaumasi, missä ovat merkityt emät ja vasikkasi?"

"Niitä ei ole minulla enää!

"Ei 'Vihuria' eikä 'Jivjaa,' joilla ajat kirkkoon."

"Voi, älä niitä muistuttele!"

"Mainitsen kuin mainitsenkin kaikki vanhat asiat, sillä miehesi ostaa
nyt Garnäsin takaisin."

"Valitettavasti, Jaampa," sanoi Lind, "en sitä voi tehdä. Jos minulla
olisi rahaa, ostaisin kyllä talon. Nyt on meillä taas kauppa-vapaus,
mutta Garnäs ei lähde vähemmästä kuin 2000 taalarista."

"Laila voi ostaa talon."

"Pahaksi onneksi on Laila yhtä köyhä, kuin minäkin."

"Ei niinkään, Laila ei ole köyhä. Laila on rikas, hänellä on monta
tuhatta taalaria. Odottakaa vähän," sanoi hän ja meni nahkasäkkinsä
luo, josta otti kaksi painavaa pussia. "Tässä on Lailan rahat, kaksi
pussillista hopeataalareita ja kaksi tuhatta taalaria on minulla vielä
laivalla."

"Onko se mahdollista, ovatko nuo todellakin Lailan rahoja?"

"Ne ovat hänen rahojaan. Laagje ja minä olemme koonneet ne poroilla,
jotka olemme myöneet Lailan perintölaumasta, ja vieläkin on hänellä
kaunis porokarja Ravdosjärven rannalla. Mitä nyt sanot, onko Laila
köyhä?"

"Ei, nyt kiitän Jumalaa hänen hyvyydestänsä ja sinua, Jaampa, joka
pelastat meidät köyhyydestämme. Nyt kaikki muuttuu hyväksi jälleen.
Minä ostan jälleen Garnäsin isännältäni, ja sitten lähdemme Ruijaan ja
aloitamme kaupan uudestaan!"

"Niin," sanoi Jaampa, "ja sinä ostat paljon tavaroita Lappalaisille.
Osta, mitä vaan tahdot, minulla on myös rahaa kätkössä tunturilla, ja
kaikki, mitä minulla on, on jaettava Lailalle ja Mellet'ille."

Lind osti Garnäsin takaisin ja matkusti samana kesänä Ruijaan eräällä
aluksella, joka ennen oli kuulunut hänelle.

Iloinen ja onnellinen oli Laila taas, kun hän lappalaispuvussa kulki
Jaampan seurassa Garnäsin laaksoa tuntureille päin, ohi putouksen ja
Gaisatunturilla olevan vartiorovion ja sieltä alas Ravdosjärven
rannalle.

Ja iloiseksi tuli vanha Laagjekin, kun Laila astui hänen kotaansa,
lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Kuu Laila iltasella oli
lukenut hänelle vanhasta katekismosta, lausui vanhus kuten muinoin
Jaakob: "Nyt minä mielelläni kuolen, nähtyäni sinun kasvosi ja
kuultuani Jumalan sanaa sinun suustasi!"

Laagje otti Lailalta sen lupauksen että hän auttaisi Mellet'in poikaa,
kasvattaisi häntä yhdessä oman poikansa kanssa ja tekisi hänestä
lappalaispapin.

Laagje palasi taas Mellet'in luo, mutta Jaampa jäi olemaan Ravdosjärven
rannalla ja asui siellä turvemajassa, jonka hän itselleen oli
valmistanut. Jaampa halasi päästäkseen tunturille. Hän ei oikein voinut
menestyä Garnäsissä, mutta melkein joka päivä tuli hän sinne, tuoden
kesällä kaloja ja talvella lintuja.

Eräänä kesänä Jaampaa ei näkynyt viikkokauteen, joten Laila rupesi
pelkäämään, että vanhus oli tullut sairaaksi. Hän riensi tunturille ja
tapasi Jaampan makaamassa kurjalla vuoteellaan. Vanhus oli
viimeisillään, vaan hän tunsi kuitenkin Lailan ja heikko hymy kuvautui
hänen vanhoissa, ryppyisissä kasvoissaan.

"Kiitos tulemastasi, Laila," sanoi Jaampa, "minä kuolen pian, olen jo
elänytkin kyllin, mutta rukoile edestäni ja lue minulle Jumalan sanaa,
että saisin syntini anteeksi ja kuolisin rauhassa, sillä vanhat
epäjumalani kiusaavat minua joka yö. Minä näen heidän irvissä suin
tulevan sisälle, ja sitten ne tanssivat ja hyppivät ympärilläni ja
päälläni. Sitten taas uneksin riippuvani savureiässä kuin kala hienossa
langassa, ja hirmuinen tuska valtaa minut, pelkään putoavani helvetin
tuleen, jonka näen hehkuvan allani. Laske pieni kätesi otsalleni ja lue
minulle synnintunnustus ja synninpäästö."

Laila täytti hänen pyyntönsä, ja näytti siltä, kuin olisi vanhus
vaipunut uneen. Laila jätti hänet hiljaisella toivotuksella: "Vatsus
Jesus mu sagjai!" Olkoon Jesus minun siassani! niinkuin Lappalaiset
usein sanovat hyvästi jättäessään. Seuraavana päivänä tuli Jaampan
koira taloon ja hiipi vinkuen Lailan luo. Laila riensi taas
Ravdosjärvelle. Jaampa makasi samassa asennossa kuin Lailan lähtiessä.
Vanhus oli kuollut ja Laila sulki hänen silmänsä.



VIITESELITYKSET:


[1] Raide eli raitio = poroseurue, jossa on tavallisesti kymmenen
poroa, jälkimäinen aina sidottuna edellisen rekeen. Suom. muist.

[2] Tämän kirjan tekijä on Norjalainen. Suoment. muist.

[3] Yksinkertaiset raakalaiskansat eivät sen vuoksi lausu: anna minulle
suuta! vaan: anna minulle henkäyksesi!

[4] Hauska on joskus ryypiskellä.

[5] Kertoo Laestadius päiväkirjassaan.

[6] Stocksteth.

[7] Muinais. ruots. sanasta pell, hieno vaate (latinalais. sanasta
palla eli pallium, mantteli, esirippu, nunnan huntu).

[8] Maaherra Hammer.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Laila eli Kuvaelmia Ruijan rannoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.